[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGl6ZAyuE_uJyUW8F_9TLMoUQRLprgvBHkpv5UFkum0k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1311,"Odysseun harharetket","Homeros (ft. n. 700-luv. e.Kr.)",null,"1311-homeros-odysseun-harharetket","1311__Homeros__Odysseun_harharetket","Suorasanaisesti kerrottuna","romaani",[13],"kansanperinne",[15],"klassikot","fi",-800,1916,37694,247103,false,52108,[24,25],"Epic poetry, Greek -- Adaptations","Odysseus, King of Ithaca (Mythological character) -- Fiction",[27,28,29],"Classics of Literature","Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Odysseun harharetket: Suorasanaisesti kerrottuna\" by Homer is a prose adaptation of the ancient Greek epic \"The Odyssey,\" likely written in the 20th century. Aimed particularly at Finnish youth, this version seeks to make the narrative of Odysseus's adventures accessible while not replacing the beauty of the original poetic form. The central character is the wise and resourceful hero Odysseus, who longs to return to his home in Ithaca after the Trojan War.  The opening of the work introduces the circumstances of Odysseus's long journey home, detailing the fate of the Greek heroes after the fall of Troy. It focuses on Odysseus, who is still wandering the seas, plagued by Poseidon's wrath. As the gods discuss his plight, we learn of the actions of Athena, who plans to assist him. Simultaneously, back in Ithaca, Odysseus's son Telemachus grapples with the chaos caused by the suitors vying for his mother Penelope's hand in marriage, reflecting his own struggles with his father's absence. This sets the stage for both Odysseus's impending challenges and Telemachus's quest for knowledge about his father, introducing themes of longing, perseverance, and the search for identity. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Sirkka, Impi",239,"Nuorisolle suunnattu suorasanainen sovitus Homeroksen eepoksesta. Teos kertoo Troijan sodan sankarin Odysseuksen kymmenvuotisesta ja vaarallisesta kotimatkasta Ithakan saarelle, jonka aikana hän kohtaa mytologisia olentoja ja monia koettelemuksia.","Homeroksen 'Odysseun harharetket' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1311.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ODYSSEUN HARHARETKET\n\nSuorasanaisesti kerrottuna\n\n\nKirj.\n\nHOMEROS\n\n\nSuom. I. S.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1916.\n\n\n\n\n\n\n      Suomen nuorisolle, sankaritöitä ihaileville tyttärille\n      ja pojille on tämä kirja ajateltu. Sen tarkoituskaan ei\n      ole korvata runomittaista Odysseiaa, jonka ihanuus näin\n      suorasanaisena ei voi osapuilleenkaan tulla näkyviin,\n      mutta jos se edes vähässä määrin kykenee innostuttamaan\n      nuoria mieliä, on se saavuttanut tarkoituksensa.\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nInnostuneina ja sykkivin sydämin me vanhemmat kouluaikanamme kuulimme\ntarinoita Troian sodan sankareista ja erittäinkin Odysseusta, ja lisää\ntietoja koetimme saada lainakirjoista. Mutta eipä ollut missään\nOdysseiaa, ja niin oli tyytyminen siihen, mitä olimme saaneet.\n\nVanhempain sivistyskansain lapsilla on jo kauan ollut Odysseiansa, ja\nallekirjoittanut on rohjennut näitä käyttäen kudoskella tämän Suomen\nnuorisolle. Apulähteinä on käytetty etupäässä saksalaista ja\nruotsalaista Odysseia-käännöstä, De gyllene böckerna-sarjaan sisältyvää\nOdysseia-sovitusta ja A.J. Churchin esittämää The story of the Odyssey.\n[Lopussa olevan nimiluettelon laadinnassa on käytetty pääasiassa: K.\nForsmanin kirjoittamaa Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiaa ja\nTietosanakirjaa.] Tehtävä oli arka, mutta innostuttava.\n\nJa sinä, poika ja tyttö, joka tämän luet, lupaa lukea se uudelleen,\nsittenkuin se ilmestyy täydellisenä ja helskyvällä kuusimitalla\ntulkittuna!\n\nLokakuulla 1916.\n\n_I. S._\n\n\n\n\nHomeros.\n\n\nHomeros, muinoisajan kreikkalaisen runoilijan, arveltiin olleen suurien\nsankari-eeposten _Iliadin_ ja _Odysseian_ luojan. Molemmat eepokset\novat vanhimmat Kreikan kansan hengentuotteet, mitä jälkimaailmalle on\nsäilynyt, ja kummassakin kerrotaan Troian sodasta ja siihen liittyvistä\ntaruista.\n\n\"Ei mikään kansa ole luonut eepillistä runoelmaa, joka kertomuksen\nvälittömässä luontevuudessa, vilkkaudessa ja tempaavassa voimassa olisi\nIliadiin ja Odysseiaan verrattavissa. Niin kirkaspiirteinen ja\nhavainnollinen on niissä kuvaus, että vielä nytkin lukija on miltei\nnäkevinään henkilöiden elävinä liikkuvan silmäinsä edessä.\"\n\nHomerosta itsestään säilyneet tiedot ovat aivan hämäriä. Milloin hän on\nelänyt ja missä syntynyt, on tietymätöntä. Herodotos arvelee hänen\neläneen noin v. 900 e.Kr. Se vain on varma, että jo 7:nnellä\nvuosisadalla e.Kr. pidettiin Homeron runojen lausumisesta\njuhlakilpailuja. Kerrottiin ainakin seitsemän kaupungin kiistelleen\nHomeron synnyinpaikan kunniasta.\n\nMeille, uudenajan lapsille, merkitsevät enemmän itse ihanat runoelmat,\njotka johtavat meidät kauas muinoisiin aikoihin uskontoineen,\ntaisteluineen ja voittoineen.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN RUNO.\n\n\nHävitettyään Troian pyhän kaupungin käänsivät kreikkalaiset laivansa\nkotia kohti. Monia seikkailuja he saivat kokea, ken joutui\nhaaksirikkoon, kenen koti oli hävitetty, kenelle taas oli joku muu\nonnettomuus tapahtunut. Suuri osa oli kuitenkin vuosien kuluessa\nsaapunut koteihinsa; viisas Odysseus yksin yhä kierteli meriä\nkatkerasti ikävöiden kotiinsa. Jumalatkin säälivät maailmalla\najelehtivaa urosta; Poseidon vain kantoi vihaa ja vainosi häntä, kunnes\nhän vihdoin saapui kotirannalleen.\n\nNyt oli Poseidon lähtenyt kauas Etiopian maahan kantamaan kansan\nuhraamaa jumal'uhria. Hänen siellä parhaillaan nauttiessaan herkullista\nateriaansa, kokoontuivat toiset jumalat Olympon saleihin Zeun luo.\nTäällä johti Zeus, jumalain ja ihmisten isä, keskustelun maan lapsiin:\n\n\"On ikävätä\", virkkoi hän, \"että ihmiset aina syyttävät kaikista\nonnettomuuksistaan jumalia, silloinkin, kun he itse ovat tehneet\nrikoksia.\"\n\nPuheeseen puuttui nyt Zeun lempitytär, kirkaskatseinen Atene:\n\n\"Olet oikeassa, ja useimmiten he ovat itse ansainneet rangaistuksen.\nMutta sydäntäni kirvelee se tuskien taakka, mikä jalon Odysseun\nharteille on laskettu. Pakotettuna elämään kaukaisessa saaressa\nkeskellä aavaa valtamerta hän on jo kauan saanut kärsiä koti-ikävää.\nJulman Atlas-jättiläisen tytär, ihanamuotoinen Kalypso siellä\nmetsäisessä saaressa asuu, kahlehtien luonaan urosta ja koettaen\nlumosanoin saada hänet unohtamaan kotinsa Itakan. Mutta Odysseus, joka\nei muuta ole ajatellut, kuin saada nähdä savun nousevan kotoisilta\nsaariltansa, ikävöi nyt toivottomana kuolemaa. Oi, sinä suuri Zeus,\neikö hänen kohtalonsa liikuta sydäntäsi? Onhan hän sinulle uhrit\nkantanut, miksi vihaat häntä?\"\n\nMahtava Zeus vastasi hänelle:\n\n\"Lapsi, lapsi! Olisinko minä unohtanut Odysseun, jumalain vertaisen,\nmuita kuolevaisia viisaamman. En toki. Mutta Poseidon on vihannut häntä\nsiitä asti kuin hän tämän pojan, kyklopi Polyfemon, silmän puhkaisi.\nHän ei salli uroon kotirantaan saapua. Neuvotelkaamme nyt, miten\nautamme hänet jälleen kotiinsa. Poseidon luopukoon vihastaan; eihän hän\nvoi yksin jumalia vastustaa.\"\n\n\"Oi, jumalien isä\", Atene virkkoi, \"jos on kaikkien iäisten jumalien\ntahto, että viisas Odysseus saa jälleen synnyinmaahansa palata, niin\nlähettäkäämme silloin Hermes, sanansaattajamme, kiharakutrisen nymfin\nluo ilmoittamaan hänelle luja päätöksemme. Itse riennän Itakaan\npuhumaan Odysseun pojalle, Telemakolle, lohdutuksen sanoja,\nkehoittamaan häntä kutsumaan kreikkalaiset neuvottelukokoukseen,\npäättämään, miten karkoittaa talosta kosijain suuret joukot, jotka\nviettävät ylönsyömisessä päivänsä ja teurastavat pian koko Odysseun\nkarjan. Lähetän hänet sitten Spartaan ja hiekkarantaiseen Pyloon\nottamaan selkoa isästään. Samalla hankkii hän itselleen nimen\nmaailmalla.\"\n\nNäin lausuen hän sitoi jalkaansa taivaisen ihanat kultasandaalinsa,\njotka tuulen vauhdilla kiidättävät häntä yli maitten ja merien.\nTarttuen sitten pitkään, painavaan, kuparisilaiseen keihääseensä, hän\nnopeasti kiiti pois Olymposta ja pysähtyi keihääseensä nojaten Odysseun\nlinnan ovenpieleen, ottaen Tafian kuninkaan Menteen hahmon. Täällä hän\nnäki suuren joukon saarien ruhtinaita, jotka olivat kerääntyneet sinne\nkosimaan kuningatar Penelopea. Istuen eläinten taljoilla he pelasivat\nnoppaa ja orjat palvelivat heitä. Heidän keskellään istui Telemakos\nmurheissaan isänsä viipymisestä ja harmissaan vieraitten julkeudesta.\nSiinä miettiessään hän havaitsi ovensuussa seisovan vieraan, riensi\nhänen luokseen, toivotti hänet tervetulleeksi ja pahoitteli sitä, että\nvieras kenties jo kauankin oli saanut seisoa ovella kenenkään\nhuomaamatta. Sitten hän käski tuomaan vieraalle ruokaa ja viiniä. Hänen\nkeihäänsä hän asetti vasten korkeaa pilaria, jossa jo ennestään oli\njoukko uljaan Odysseun komeita keihäitä. Sitten hän johti vieraansa\nkallisarvoisten vaippojen verhoamalle istuimelle ja istuutui itse\nviereen, syrjään meluavista kosijoista. Orjatar kantoi kultamaljalla\nvettä ja valeli sillä vieraan kädet, toinen toi pöytään talon parhaita\nherkkuja. Samassa astuivat sisään meluavat kosijat ja asettuivat\narvojärjestykseen penkeille ja raheille pöytien ääreen.\n\nSyötyä alkoi kosijain joukko kaivata soittoa ja tanssia, ja Femion\nsoittaessa ihanaa sitraa kumartui isäntä Atenen puoleen puhellen\nhiljaa:\n\n\"Vieras, ällös sanojani pahastu! Nuo toiset löytävät huvinsa laulusta\nja soitosta. He tuhlaavat toisen omaisuutta, miehen, jonka vaalenneet\nluut kenties maatuvat jonkin vieraan maan kamaralla, elleivät aallot\nniitä ajele ulapalla. Jospa he kerran saisivat nähdä hänen palaavan\nItakaan, unohtaisivat he kultakirjaillut pukunsa ja muut koristuksensa\nja kiittäisivät onneaan, jos pelastuisivat isännän käsiin joutumasta.\nMutta uros on joutunut säälimättömän kohtalon uhriksi, eikä enää ole\ntoivon rahtuakaan, vaikkakin ennustetaan hänen kerran palaavan. -- Nyt\non sinun vuorosi kertoa ken olet, mistä tulet, kutka ovat vanhempasi ja\nmikä laiva sinut tänne toi? Vielä kerro, oletko talossa ensi kertaa vai\noletko jo Odysseun aikana ollut hänen vieraanaan?\"\n\nLoistavin katsein silloin vale-Mentes kävi puhumaan. Kertoi olevansa\nTafian kuningas, viisaudestaan kuulun Ankialon poika, ja nyt matkalla\nlaivoineen Kypron saarelle kuparirikkaaseen Temeeseen vaihtaakseen omia\nhohtavia rautavarastojaan Kypron kuuluun kupariin.\n\n\"Ystäviä olimme, isäsi ja minä, jo ammoin. Siitä voisi kertoa kuningas\nLaertes, isäsi isä, vaikka olen kuullut sanottavan, ettei hän enää tule\ntänne, vaan surren työskentelee viinitarhoissaan. Poikkesin tänne,\nkoska luulin kuulleeni isäsi jo palanneen. Jumalat ovat kuitenkin vielä\nhänen matkaansa estäneet. Mutta vaikken olekaan ennustaja, enkä taida\nlintujen taikoja tulkita, sanon sinulle kuitenkin sen, mitä jumalat\novat sydämeeni painaneet: kaukana ei isäsi enää ole. Pian hän palaa,\nesteet voittaa ja kotiinsa rientää. Mutta, sanoppa, nuorukainen, oletko\nsinä Odysseun poika? Katseesi ja pääsi muoto ovat ihmeellisesti samat.\"\n\n\"Ystävä\", Telemakos vastasi, \"isääni en tunne, syntyäni en tiedä.\nÄitini sanoo minun olevan Odysseun pojan. Toivoisinpa melkein, että\nisäni olisi vanhus, joka saa rauhassa nauttia elämänsä iltahetkiä.\"\n\n\"Jumalat eivät ole määränneet sukuasi maineetonna sammumaan, koska\nPenelope on puolisolleen synnyttänyt sinunlaisesi nuorukaisen. Mutta\nkerro, mitä väkeä täällä näin runsaasti on? Onko täällä juhlat?\nHäitäsikö vietät? Vieraasi ovat rohkeita, säälimättä he näkyvät täällä\nelämöivän. Johan jokainen rehellinen ihminen puhkeaa harmiin tätä\nnähdessään.\"\n\nSilloin kertoi Telemakos:\n\n\"Oli kotini kerran rikas ja mahtava ja olisi vieläkin, jos eläisi\nisäni. Jospa hän olisi edes kaatunut troialaisten parissa tai\nummistanut silmänsä ystävien luona, silloin en häntä niin raskaasti\nsurisi, ja kreikkalaiset olisivat pystyttäneet hänelle muistomerkin.\nNyt ovat harpyiat vieneet hänet maineetonna myötänsä. Sitä suren. Mutta\njumalat ovat lähettäneet vielä muitakin huolia. Ympäröivien saarien\nhallitsijat, kaikki lähistön ruhtinaat kosivat äitiäni. Hän ei tahdo\nheihin suostua, mutta ei uskalla heitä karkoittaakaan, ja nyt he\nhävittävät kotini putipuhtaaksi ja lopulta he riistävät henkenikin.\"\n\nHarmin valtaamana kehoitti silloin Atene Telemakoa kutsumaan kokoon\nkosijat ja vaatimaan heitä palaamaan kotiinsa. Jos Penelope jonkun\nheistä puolisokseen valitsee, lähteköön hän silloin takaisin isänsä\nkotiin ja siellä pidettäköön häät. Mutta vielä toisenkin neuvon antoi\nAtene:\n\n\"Varusta laivoistasi paras, ota kaksikymmentä taitavinta soutajaa ja\nlähde kyselemään, onko kenkään kuullut isästäsi mitään. Riennä ensin\nPyloon viisaan Nestorin puheille, sieltä mene Spartaan kultakutrisen\nMenelaon luo, hänen, joka viimeisenä kreikkalaisista palasi. Jos kuulet\nisäsi olevan elossa ja kotimatkalla, odota sitten, vaikka miten\nraskaaksi odotus-aikasi kävisi. Jos taas kuulet hänet kuolleeksi, palaa\nsilloin rakkaille kotirannoillesi, pystytä muistopatsas isällesi ja\njuhlien vietä hänen muistoaan. Silloin on äitisi vapaa uuteen\navioliittoon. Kaiken tämän tehtyäsi mieti tarkoin, miten saat\nkostetuksi kosijoille, sillä nytpä on jo aika sinunkin näyttää olevasi\nmies. Muistanet, minkä kunnian saavutti jalo Orestes kostettuaan\nkavalalle Aigistolle, kuninkaan murhaajalle?\"\n\nTelemakos oli tarkkaavaisena kuunnellut vieraan sanoja. Kun tämä oli\nlopettanut ja aikoi lähteä, sanoi hän kiitollisena:\n\n\"Sanasi ovat lähtöisin ystävän sydämestä. Puhut kuin isä pojalleen,\nenkä sitä koskaan unohda. Mutta viipyös hetkinen vielä, tahdon antaa\nsinulle muistoksi hyvän ystävän lahjan.\"\n\nMutta jumalatar vastasi siihen:\n\n\"Älä minua viivytä, sillä lähdön aika on tullut. Kun matkaltani palaan,\npoikkean jälleen luoksesi, silloin voit lahjasi antaa.\"\n\nNeuvot annettuaan Atene nousi ja riensi linnun nopeudella laivallensa\nhuolimatta Telemakon pyynnöistä. Mutta nuorukaisen sydämen oli hän\nsytyttänyt. Isän kuva oli entisestään kirkastunut, ja silloin hänen\nsiinä miettiessään selvisi hänelle, ettei vieras voinut olla muu kuin\njumala.\n\nSillä välin olivat kosijat huvitelleet parhaansa mukaan ja paraikaa\nsoitti Femios kreikkalaisten surullisesta paluusta Troiasta. Ihana\nPenelope oli istunut yliskamarissaan soittoa kuunnellen. Murheellisena\nhän astui sieltä alas saliin kahden orjattaren seuraamana ja pysähtyi\novipieleen hiljaa, kookkaana, hunnulla ihanat kasvonsa peittäen. Itkien\nhän kääntyi soittajan puoleen ja virkkoi:\n\n\"Femios, osaathan lauluja paljon, osaat niitä, jotka kertovat jumalain\nja ihmisten urotöistä. Oi, laula niitä ja suo vieraitten nauttia\nrauhassa viiniään. Mutta lopeta jo tämä tuskien muistolaulu. Se\nkirvelee sydäntäni ja saattaa minut yhä voimakkaammin kaipaamaan\npuolisoani.\"\n\nSiihen virkkoi Telemakos:\n\n\"Äiti, mikset sallisi laulajan halunsa mukaan mieltämme ilahuttaa?\nEihän laulaja ole syypää kohtaloomme. Sitä paitsi kuunnellaanhan aina\nmieluimmin laulettavan siitä, mikä on äskettäin tapahtunut. Koeta\nhillitä mielesi. Eihän ollut Odysseus ainoa kaatunut, samahan oli\nsiellä muittenkin kohtalo. Palaa siis huoneisiisi ja hoida siellä\ntehtäviäsi. Siellä olet sinä käskijänä, täällä taas minä.\"\n\nPoikansa järkeviä sanoja ihmetellen palasi Penelope huoneisiinsa ja\nitki siellä katkerasti, kunnes Atene vuodatti virkistävän unen surevan\nväsyneihin silmiin.\n\nHänen mentyään puhkesi salissa kova hälinä. Kukin toivoi saavansa\nihanan kuningattaren puolisokseen. Mutta Telemakos kääntyi kosijain\npuoleen ja virkkoi ääntänsä korottaen:\n\n\"Te rohkeat kosijat, iloitkaa ja juhlikaa tänään ja sallikaa laulajan\njumalaisen äänen kaikua. Huomenna kutsun teidät kokoon ja ilmoitan\nteille ajatukseni. Toivon teidän jättävän taloni. Juhlikaa muualla,\nkäykää vuoroin toistenne vieraina, sehän on sopivampaa kuin täällä\nlopettaa toisen omaisuutta. Suuri Zeus on sen teille kostava.\"\n\nKosijat purivat harmissaan huultaan, ihmetellen nuorukaisen rohkeita\nsanoja. Vihdoin Antinous sanoi:\n\n\"Telemakos, varmaankin ovat jumalat panneet suuhusi noin rohkeat sanat.\nKenties Zeus tekee sinut vielä kerran Itakan kuninkaaksi oikeata\nperintöäsi hallitsemaan.\"\n\nSiihen vastasi Telemakos:\n\n\"Kuninkaana olo ei ole arvoaan vailla. Hänen talonsa rikastuu ja itse\nhän saa kunniaa. Jos Zeus suo, otankin kuninkuuden mielelläni vastaan.\nMutta onhan täällä Itakassa muita sekä nuoria että vanhoja, joista joku\nvoi nousta kuninkaaksi Odysseun kuoltua. En muuta pyydä kuin saada\nomassa talossani elää rauhassa ja hallita orjia sekä sitä omaisuutta,\nminkä Odysseus itse on sodissa koonnut.\"\n\nEurymakos lausui:\n\n\"Yksin jumalat tietävät, kuka Itakan hallitsijaksi tulee. Sinun talosi\non kuitenkin sinun yksityisomaisuuttasi. Mutta kerro, ken oli äskeinen\nvieras ja mistä hän tuli? Toiko hän tietoja isästäsi vai omilla\nasioillaanko hän luonasi kävi? Miksi hän niin nopeasti poistui ja\nmiksei hän kenenkään seuraa etsinyt? Ja kuitenkin näki hänestä, ettei\nhän ollut halpaa sukua.\"\n\nYstävällisesti vastasi Telemakos:\n\n\"Oi, Eurymakos, se päivä ei koita, jolloin isäni palaisi. En usko sitä,\nvaikka ennustajat, joilta äitini kyselee, niin sanoisivatkin. Kysyit,\nken vieras oli. Hän sanoi olevansa Mentes, Tafian kuningas.\"\n\nIlta kului yhä pitemmälle ja kosijat viettivät sitä soittaen ja\ntanssien, kunnes vihdoin kukin läksi huoneeseensa. Telemakoskin astui\nomiin kammioihinsa monien ajatusten risteillessä hänen aivoissaan.\nVanha, viisas Eurykleia, joka nuoresta neidosta asti oli ollut talossa\nja hoitanut Telemakoa lasna, astui edellä valaisten soihdulla tietä.\nKauniissa huoneessaan laskeutui Telemakos vuoteelleen Eurykleian\njärjestellessä hänen vaatteensa ja ripustaessa ne naulaan. Sen tehtyään\nhiipi vanhus hiljalleen pois sulkien oven jäljessään. Mutta nuorukainen\nei vaipunut uneen, vaan suunnitteli mielessään Atenen neuvomaa matkaa.\n\n\n\n\nTOINEN RUNO.\n\n\nAamun valjetessa Telemakos kutsutti kansan kokoon. Kun tori oli\nnopeasti täyttynyt, tuli hän kahden koiran seuraamana, kuparinen keihäs\nkädessä, itse paikalle ja Atene loi merkillisen jumalaisen loisteen\nhänen ympärilleen, niin että kaikki, yksin vanhimmatkin, tekivät\nhänelle kunnioittavasti tilaa hänen astuessaan isänsä paikalle.\n\nKokoukseen oli saapunut myös vanha, kokenut Aigyptios, jonka pojista\neräs oli lähtenyt Troiaan Odysseun kanssa ja jota hän yhä katkerasti\nsuri. Kaksi hänen pojistaan hoiti isänsä kanssa maita, neljäs vietti\npäivänsä kosijain parissa Odysseun talossa.\n\nTämä viisaudestaan kuulu vanhus ryhtyi ensimäisenä puhumaan:\n\n\"Vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin viimeksi, jalon Odysseun\nkutsumina, olimme täällä koossa. Ken on meidät nyt kutsunut?\nTelemakosko? Onko hän saanut tietoa sotaan lähteneistä vai haluaako hän\nkanssamme neuvotella tärkeistä asioista? Miten lieneekin, siunatkoon\nZeus hänen aikeensa ja suokoon niiden menestyä.\"\n\nTelemakos, joka iloitsi vanhuksen ystävällisistä sanoista, nousi nyt\npuhumaan:\n\n\"En ole saanut lähteneistä tietoa, mutta tahtoisin kääntyä teidän,\nItakan miesten puoleen, pyytäen teiltä apua. Isäni on kerran kuninkaana\nteitä hallinnut, mutta nyt tahtovat kansamme parasten miesten pojat\npakottaa äitini vastoin tahtoaan naimisiin, ja vastausta odotellessaan\ntuhlaavat koko omaisuutemme. Lopettakaa tämä vääryys ja antakaa minun\nsuruineni olla rauhassa, muuten vedätte Zeun koston päällenne!\"\n\nItkien hän lopetti puheensa ja kaikki tunsivat myötätuntoa tuota nuorta\nmiestä kohtaan. Nousi silloin kosijain joukosta Antinous vastaamaan:\n\n\"Telemakos, ällös meitä soimaa, vaan soimaa äitiäsi, joka on viekkain\nkaikista vaimoista. Neljäs vuosi on kohta loppuun kulunut siitä kuin\ntänne tulimme ja äitisi yhä kohtelee meitä viekkaudella. Kaikille hän\nlähettää tervehdyksiä, kaikissa pitää toivoa yllä, vaikka ajatukset\naskartelevat muualla. Pitkän kankaan hän loi, kangaspuihin pani ja\nlausui: 'Jalosukuiset kosijani, älkää häitäni kiirehtikö, sallikaa\nminun kutoa tämä kangas Laerteen kuolinvaipaksi. Jos se kesken jää,\njäävät langat käyttämättä!' Näin hän puhui. Kolme vuotta häntä\nuskoimme, kunnes petos tuli ilmi. Minkä hän päivällä kutoi, sen hän\nyöllä purki. Lähetä äitisi luotasi isänsä kotiin, siellä\nvalmistettakoon hänen myötäjäisensä ja valittakoon puoliso. Siihen asti\nkuin sen teet, elämme talossasi ratkaisua odottaen.\"\n\n\"En voi, oi Antinous, ajaa talosta äitiäni, joka minulle on elämän\nantanut ja minua lasna hoitanut. Kosto kerran kohtaisi minua\nsellaisesta teosta. Mutta lopettakaa te hurjistelunne ja vierailkaa\ntoistenne luona.\"\n\nHänen siinä puhuessaan lähetti Zeus kaksi kotkaa. Nämä leijailivat\nensin liikkumattomin siivin rauhallisesti rinnakkain. Mutta\nsaavuttuaan kokoontuneitten kohdalle ne alkoivat lyödä siivillään\nvoimakkaasti ilmaa, lennellä edestakaisin ja katsella uhkaavasti alas\nkansanjoukkoon. Samassa ne syöksyivät toistensa kimppuun ja lensivät\nsitten toisiaan raadellen pois yli kaupungin talojen. Kaikki olivat\nhuomanneet lintujen lennon ja kyselivät nyt äänekkäästi ihmetellen,\nmitä se merkitsisi.\n\nTietäjä Aliterses ymmärsi lintujen lennosta lukea jumalien tahdon ja\nhänpä nyt selitti:\n\n\"Varokaa, kosijat ja te muutkin. Suuri onnettomuus uhkaa teitä kaikkia.\nKun Odysseus läksi Troiaan, ennustin, että hän tulisi paljon kovaa\nkokemaan ja vihdoin palaamaan tuntemattomana kahdenkymmenen vuoden\nkuluttua. Nyt se aika on kulunut ja Odysseus saapuu varmasti.\"\n\nKosijat vastasivat pilkaten tietäjän sanoihin, mutta Telemakos lausui:\n\n\"On turhaa puhua teille, te korskeat kosijat. Pyydän vain laivaa ja\nkahtakymmentä soutajaa lähteäkseni Spartaan ja Pyloon kuulemaan,\ntietääkö kukaan mitään isästäni. Jos kuulen hänet kuolleeksi, palaan\nkotiin, pystytän hänelle muistomerkin ja vietän juhlalliset\nhautajaiset. Silloin on äitini valmis uuteen avioliittoon.\"\n\nHän istuutui ja puhumaan nousi nyt vanha Mentor, Odysseun ystävä, jolle\nhän lähtiessään oli uskonut kotinsa valvonnan. Hän sanoi:\n\n\"Kuulkaa minua, miehet Itakan! Soisin tästä lähtien saavanne kuninkaan\nankaran ja säälimättömän, koska te olette voineet unohtaa Odysseun,\njoka kohteli kansaansa kuin isä lapsiaan. Kosijoista en puhukaan,\nheitä uhkaa perikato, vaan teitä muita moitin siitä, että\nsallitte kuninkaanne talossa niin elettävän. Olettehan te toki\nmonilukuisemmatkin kuin nuo röyhkeät kosijat.\"\n\nSilloin nousi Leokritos kosijain puolesta puhumaan:\n\n\"Joutavia juttelet, Mentor. Yllytäthän kansaa vastaamme. Se on supi\nsuotta. Vaikkapa itse Odysseus palaisi, niin kävisipä huonosti hänen,\njos ryhtyisi meitä karkoittamaan. Ei, hyvät miehet, lähteköön kukin\ntöilleen. Mentor ja Aliterses pitäkööt huolta Telemakon matkasta. Siitä\ntuskin kuitenkaan mitään tulee.\"\n\nTähän päättyi kansankokous. Kukin kävi askareilleen, kosijat Odysseun\ntaloon.\n\nTelemakos astui yksin meren rannalle, pesi merivedessä kätensä ja\nkääntyi rukoillen Atenen puoleen:\n\n\"Auttaos minua, suuri jumalatar, joka eilen luonani vierailit ja\nkehoitit minua lähtemään isääni etsimään! Auta minua, sillä kansa ja\netenkin nuo korskat kosijat tahtovat matkaani estää.\"\n\nHänen siinä rukoillessaan pysähtyi jumalatar hänen viereensä Mentorin\nhahmossa:\n\n\"Jos olet Odysseun ja Penelopen poika, et saa peljäten jättää matkaasi\nsuorittamatta. Älä huolehdi siitä, mitä kosijat sanovat, he, raukat,\neivät aavista, mikä kohtalo heitä uhkaa. Samana päivänä he joutuvat\nkaikki kuoleman saaliiksi. Mene rauhassa kotiisi, vietä iltasi heidän\nkanssaan ja varusta viinit ja viljat sekä muut matkatarpeet. Minä pidän\nhuolta sekä laivasta että miehistöstä.\"\n\nKun Telemakos saapui kotiinsa, olivat kosijat pihalla, mikä vuohta\nteurastamassa, mikä mitäkin askaroimassa. Antinous kävi nauraen häntä\nvastaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\n\"Terve, rakas Telemakos! Syö, juo ja riemuitse kerallamme. Kyllä muut\nsinulle sekä laivan että miehet valitsevat, siitä saat olla huoleti.\"\n\nMutta Telemakos veti hiljaa kätensä pois, virkkaen:\n\n\"En halua kanssanne iloita. Te olette kauan minulle vain vahinkoa\nsaattaneet. Nyt olen mieheksi varttunut ja toivotan kostoa teille.\nMatkaani ei mikään voi estää, ja ellen täältä laivoja saa, saan niitä\nmuualta.\"\n\nKosijat silloin pilkkaamaan häntä mikä sanoen mitäkin. Eräs virkkoi:\n\n\"Telemakos aikonee hakea Spartasta ja Pylosta apua murhatakseen meidät\nkaikki tai kenties hän tuo salaista myrkkyä, jota sekoittaa juomaamme.\"\n\nToinen jatkoi:\n\n\"Tai ehkäpä hän Odysseun tavoin harhailtuaan joutuu itse surman\nsuuhun. Mutta siten hän, mies parka, tekee meidän asemamme vielä\nvaikeammaksi, sillä silloin on meidän jaettava keskenämme vielä\nhänenkin perintö-osansa. Ainoastaan talon annamme hänen äidilleen ja\ntämän tulevalle puolisolle.\"\n\nTällaista hän sai kuulla ympäriltään, mutta hän jätti heidät ja astui\nisänsä suuriin varastosaleihin, joissa säilytettiin kasottain kultaa ja\nhopeaa, arkuttain vaatteita ja suurin määrin kallisarvoisia öljyjä.\nSiellä oli myös kalliit varastot vanhoja viinejä, joita ainoastaan\nkuningas itse sai käyttää. Eurykleia, talon uskottu, säilytti tarkoin\nnäiden varastojen avaimet.\n\n\"Rakas hoitajani\", virkkoi Telemakos hänelle, \"pane kahteentoista\nkannelliseen astiaan lähinnä parasta viiniä ja täytä yhtä monta säkkiä\nparhaalla viljalla. Tulen ne itse noutamaan äitini mentyä levolle.\nLähden Spartaan ja Pyloon etsimään isääni, mutta älä sinä tästä kerro\nmitään äidilleni.\"\n\nTämän kuultuaan alkoi uskollinen Eurykleia katkerasti itkeä:\n\n\"Rakas lapsi, minne sinä aiot mennä avarassa maailmassa? Sinä\nainokaisemme, jää'ös kotiin! Pois mentyäsi keksivät kavalat kosijat\nturmion sinulle. Älä mene!\"\n\nMutta nuorukainen vastasi:\n\n\"Älä huolehdi, lähden jumalain kehoituksesta. Vanno vain, ettet\näidilleni ilmoita mitään matkastani, ennenkuin yksi- tai kaksitoista\npäivää on kulunut, ellei hän sitä ennen minua kaipaa.\"\n\nEurykleia vannoi valan ja ryhtyi sitten täyttämään viiniastioita ja\nviljasäkkejä. Telemakos taas kävi kosijain joukkoon.\n\nSillä aikaa kulki Atene, ottaen Telemakon hahmon, kaupungilla, kooten\nparaita miehiä laivaan, jonka hän myös hankki.\n\nKun aurinko laski ja hämärä verhosi kaupungin, saapui hän Mentorin\nhahmossa Odysseun talolle, uuvutti kosijat uneen ja kutsui Telemakoa:\n\n\"Joudu, laivaväkesi odottaa, aika rientää!\"\n\nKookasta Atenea seuraten riensi Telemakos rantaan, jossa kaikki oli\nvalmiina. Täällä hän kääntyi soutajien puoleen, lausuen:\n\n\"Tulkaa kanssani! Matkatarpeemme ovat varastohuoneissamme valmiina.\nMutta liikkukaa hiljaa talossa, ettette herätä nukkuvia, sillä\nlähdöstäni ei tiedä kenkään, yhtä palvelijaa lukuunottamatta, ei edes\näitini.\"\n\nMatkatarpeet tuotiin laivaan, Telemakos asettui keulaan ja Atene\npysähtyi hänen viereensä. Hohtavat purjeet nostettiin, ja laiva kiiti\nmyötätuulessa iltaruskon kultaamalla merellä. Aallot löivät riemuiten\nleikkiä laivan ympärillä. Mutta Telemakos ei unohtanut uhrata viinejä\njumalille, etenkään Atenelle.\n\n\n\n\nKOLMAS RUNO.\n\n\nSeuraavana päivänä auringon noustua keskitaivaalle saapui Telemakon\nlaiva Pyloon, jossa Nestor hallitsi. Rannalle oli kokoontunut paljon\nkansaa uhraamaan Poseidonille. Siellä oli yhdeksän joukkoa, kussakin\nviisisataa miestä, ja joka joukolla oli yhdeksänsataa härkää.\n\nTulijat käärivät purjeensa ja pysähtyivät rannalle. Atene kääntyi nyt\nTelemakon puoleen, sanoen:\n\n\"Nyt, ystäväni, on sinun astuttava viisaan Nestorin eteen. Olet\nlähtenyt matkaan saadaksesi tietoja isästäsi. Nestor on sanova totuuden\nja kertova sinulle, mitä hän isästäsi tietää.\"\n\nTelemakos vastasi:\n\n\"Mentor, miten uskallan häntä lähestyä. En ole oppinut vielä puhumisen\nsuurta taitoa ja onhan sopimatonta, että nuorempi kyselee vanhemmalta.\"\n\n\"Sinun on itse mietittävä alkusanat, kyllä jumalat sitten sinua\nauttavat eteenpäin.\"\n\nNäin sanoen astui kookas Atene edellä ja Telemakos seurasi häntä\nNestorin luo, joka poikineen istui juhlaa valmistelevan kansansa\nkeskellä. Vieraitten lähestyessä kokoontuivat kaikki heidän ympärilleen\nja Nestorin poika Peisistratos astui heitä vastaan, johtaen heidät\nhiekkarannalle levitetyille patjoille istumaan. Sitten hän toi Atenelle\nviinipikarin, kehoittaen häntä vanhempana vieraana ensin juomaan,\nuhraamaan meren jumalalle ja antamaan pikarin sitten nuoremmalle\nystävälleen.\n\nAtene, iloiten nuorukaisen huomaavaisuudesta, tarttui kultapikariin\nrukoillen:\n\n\"Suuri Poseidon, kuule pyyntöni, suo Nestorin ja hänen poikansa\nmenestyä ja palkitse muille Pylon miehille heidän uhrinsa. Meitäkin\nauta, meille suotuisa kotimatka suo ja asiamme toimitetuksi saata.\"\n\nSaatuaan kultapikarin rukoili Telemakoskin samoin.\n\nKun vieraat olivat syöneet ja juoneet, kääntyi kunnianarvoisa Nestor\nheidän puoleensa:\n\n\"Nyt saanemme kuulla, millä matkoilla vieraamme ovat, mistä tulette,\nmihin menette ja mitä asioita ajatte?\"\n\nTelemakos vastasi Atenen rohkaisemana:\n\n\"Nestor, Neleun poika, kreikkalaisten ylpeys! Tulemme Itakasta ja\nmatkamme määrä on täällä. Tulimme kuulemaan, mitä tiedät Odysseusta,\nisästäni, tuosta kovia kokeneesta miehestä, joka ennen taisteli\nrinnallasi Troiassa. Kaikista muista uroista tiedetään jotain. Ken on\nonnellisesti kotiinsa saapunut, kenet on kuolema kohdannut. Isästäni\nvain ei tiedetä, onko hän vihollisen kädestä surmansa saanut, vai\nmerikö hänet on saaliikseen vienyt. Pyydämme sinua, sano, mitä tiedät.\nNäitkö omin silmin hänen kuolemansa vai oletko huhuna siitä tietoa\nsaanut? Säälimättä kerro, jos kovakin on kohtalonsa ollut.\"\n\nNestor vastasi hänelle:\n\n\"Puheesi johtaa mieleeni koko sen hädän ja kurjuuden, jota Priamon\nkaupungissa saimme kokea. Paraat joukostamme kaatuivat siellä. Siellä\nlepää sotaisa Aias, siellä Akilleus, siellä myöskin jalo Patroklos.\nSinne kätkin rakkaan poikani Antilokon ruumiin. Ken voi kertoa\nkärsimämme vaivat? Jos vuosia luonani viipyisit, väsyisit, ennenkuin\nkertomukseni niistä loppuisivat. Yhdeksän pitkää vuotta kesti sota,\nkunnes sen vihdoin Zeus saattoi loppuun. Kekseliäisyydessä ja\nviekkaudessa ei ollut toista jalon Odysseun vertaista. Eikä ole\nepäilystäkään siitä, ettet sinä olisi Odysseun poika, muotosi, yksinpä\npuheesikin sen todistaa. Harvoin lapsi niin vanhempaansa muistuttaa.\nLäpi elämän olimme ystäviä, aina yksimielisiä sekä ruhtinaitten\nkokouksissa että kansan keskellä. Mutta kerronpa sinulle mitä tiedän.\n\n\"Kun sota oli loppunut, syntyi kreikkalaisten kesken riita siitä, oliko\njo lähdettävä vai oliko ensin uhrattava jumalille. Puolet joukosta\nlähti kotimatkalle, niiden joukossa meidän laivamme sekä Odysseun.\nAlkutaival sujui hyvin. Jumalat soivat tyynen matkan, mutta silloin\npuhkesi taas keskinäinen riita, ja nyt kääntyi Odysseus takaisin\nuhraamaan jumalille. Vihdoin pääsin onnellisesti kotirantaan, samoin\nsaapuivat Akilleun joukot hänen rohkean poikansa johtamina ja urhean\nFilokteteen sekä monien muiden urhojen laivat. Agamemnonin loppu oli\nsurullinen. Kavala Aigistos hänet murhasi. Mutta jäihän Agamemnonilta\npoika, Orestes, joka kuninkaanmurhaajalle kosti. Niin sinäkin, poikani,\nnuori ja kaunis, näytä olevasi voimakas, silloin on kansasi sinua\nkunnioittava.\"\n\nTelemakos vastasi:\n\n\"Orestes teki urostyön ja on siitä Kreikassa aina ylistys kaikuva.\nKunhan jumalat soisivat minullekin sellaisen voiman, kostaisin\nkosijoille heidän julkeutensa.\"\n\n\"Mainitsit kosijat\", sanoi siihen Nestor. \"Olen kuullut, että he\nmajailevat kodissasi vasten tahtoasi. Mutta ken tietää, ehkäpä isäsi\nkerran palaa ja kaiken kostaa. Jospa Atene osoittaisi sinulle samaa\nrakkautta, mitä hän aikanaan isällesi osoitti, toimittaisi hän varmasti\nkosijoille muuta ajateltavaa.\"\n\nMutta Telemakos arveli:\n\n\"Liian paljon toivotat minulle, kuuluisa Nestor, liian paljon, jotta se\nkoskaan voisi toteutua.\"\n\nSilloin puuttui puheeseen Atene:\n\n\"Ystäväni, mitä nyt sanoitkaan! Ei ole jumalille vaikeata pelastaa\nketään. Ainoastaan kuoleman käsistä eivät jumalat voi rakkaimpiaankaan\nauttaa.\"\n\nMutta murheellisena lausui Telemakos:\n\n\"Mentor, ällös enää puhu siitä, isäni kotiintulopäivä ei koita koskaan.\nHän on joutunut kuolon synkän jumalattaren valtaan. Mutta sinulta,\nviisas Nestor, jonka sanotaan kolme miespolvea hallinneen, sinulta\nkysyn, kerro, miten Agamemnon kuoli, missä hänen veljensä Menelaos\nsilloin oli? Eikö hän ollutkaan Argossa ja miten saattoi heikompi\nAigistos voimakkaamman voittaa?\"\n\nNestor kertoi silloin nuorukaiselle:\n\n\"Troiassa verisiä taisteluja käydessämme vietti Aigistos, Agamemnonin\norpana, päivänsä Argossa koettaen vietellä kuningatarta, ihanaa\nKlytaimnestraa uskottomuuteen. Alussa jalosydäminen vaimo kauhistui\ntämän aikeita, mutta lopulta hän, onneton nainen, taipui. Kuningas oli\nlähtiessään jättänyt puolisonsa suojelemisen linnan laulajan huoleksi,\nmutta hänet tuo kavaltaja kuljetti kauas, asumattomaan saareen, jättäen\nsinne korppien saaliiksi. Ja silloin hän vihdoin sai kuningattaren\npauloihinsa. Mutta jumalien lepyttämiseksi hän uhrasi runsaat uhrit.\n\n\"Troiasta lähdin ystäväni Menelaon kanssa. Mutta saavuttuamme Attikan\nkärkeen, pyhään Sunioniin, lennätti Apollo kuolettavan nuolensa\nMenelaon oivaan perämieheen. Menelaos olisi halunnut rientää maihin\nhautaamaan ystävänsä, mutta Zeus, joka oli koko matkan vainonnut meitä,\nlähetti rajumyrskyn, joka hajoitti koko laivaston. Toiset laivat\najautuivat Kreetaan, toiset pirstoutuivat kallioihin, ja miehet\npelastuivat hädin tuskin. Ainoastaan Menelaon viisi laivaa saapui\neheänä Egyptin rantaan. Sillä aikaa kun Menelaos täällä vierailla\nmailla keräsi kultaa ja hopeaa, teki Aigistos hirmutyönsä ja pakotti\nkansan kuuliaisuuteen. Seitsemän vuotta kuuluu hän hallinneen rikkaassa\nMykenessä, kunnes kahdeksantena saapui Atenasta nuori Orestes ja\nmurhasi petturin. Samana päivänä palasi myöskin Menelaos, laivat\ntäpötäynnä rikkauksia. -- Ja nyt, poikani, älä sinäkään kulje kauas\nkodistasi, vaan pysy sen lähettyvillä, eihän tiedä, milloin sinuakin\ntarvitaan. Kehoitan sinua kuitenkin ensin käymään Menelaon luona. Hän\non vasta palannut kaukaisilta mailta koettuaan monet vastukset. Hän,\nrehellinen mies, kertoo sinulle, mitä tietää. Lähde Lakedaimoniin\nlaivoinesi, tai jos haluat sinne maitse kulkea, ovat hevoseni\nkäytettävinäsi ja joku pojistani lähtee kerallasi.\"\n\nNiin puhui viisas Nestor. Mutta aurinko oli jo ennättänyt laskea ja\nhämäriin verhota maat. Silloin virkkoi Atene:\n\n\"Jo on aika puheet lopettaa ja jumalille uhrata. Ei ole soveliasta\nmyöskään jumal'uhrien ääressä valvoa, sillä aurinko on jo laskenut.\"\n\nAtenen kehoitusta toteltiinkin, ja kun uhrit oli uhrattu, aikoivat\nTelemakos ja Atene palata takaisin laivaansa. Mutta silloin pysäytti\nNestor heidät:\n\n\"Ei suinkaan, ystäväni, eiväthän jumalatkaan sallisi, että te\nlähtisitte Nestorin luota laivaan yötänne viettämään. On meillä toki\nvuoteita ja vaippoja teillekin asti. Niin kauan kuin Nestor elää, ei\nkuuluisan Odysseun poika täällä vieraillessaan saa laivan kannella\nnukkua.\"\n\n\"Oikein puhut, viisas Nestor\", lausui vale-Mentor. \"Telemakos levätköön\nluonasi, mutta minä menen laivaan ja kerron sen nuorelle miehistölle,\nmiten asiat ovat. Huomenna lähden Kaukoniaan asioilleni, sillä aikaa\nkuin sinä lähetät poikasi Telemakon mukana Spartaan.\"\n\nSen sanottuaan nousi Atene merikotkana lentoon kadoten pilviin. Kaikki\nseisoivat hämmästyneinä, mutta Nestor tarttui Telemakon käteen, sanoen:\n\n\"Nyt näen, nyt tiedän, ettet voi olla halpamielinen, koska jo noin\nnuorena sinua jumalat suosivat. Se ei voinut olla kukaan muu kuin\nPallas Atene. Hän sinun isääsikin erikoisesti suosi.\"\n\nJa kääntyen jumalattaren puoleen rukoili vanhus Atenen suojelusta\nomallekin kodilleen, luvaten uhrata kultasarvisen hiehon.\n\nJa niin lähtivät kaikki kohti kuninkaan ihanaa palatsia, jossa heille\ntarjoiltiin kalliita, vuosikymmenen vanhoja viinejä. Yönsä vietti\nTelemakos palatsin sisäsuojissa toverinaan Nestorin poika Peisistratos,\nkuulu keihäänheittäjä.\n\nSeuraavana aamuna astui viisas Nestor linnastaan ulos ja istuutui\nvaltikka kädessä hohtavan valkoiselle, oven vieressä olevalle kivelle,\njolla hänen isänsä Neleus oli aikanaan usein istunut. Kaikki hänen\nkuusi poikaansa astuivat hänen luokseen ja Telemakolle tarjottiin\npaikka urhean Peisistraton rinnalle. Kun kaikki olivat kokoontuneet,\nalkoi vanhus:\n\n\"Nyt rientäköön kukin työhön! Yksi teistä lähteköön niityille paimenen\nluo; sieltä tuotakoon eilisiltana Atenelle lupaamani hieho. Toinen\nmenköön laivalle käskemään Telemakon väkeä tänne linnaan. Kolmas\nkutsukoon tänne kultasepän kultaamaan uhrieläimen sarvet. Te muut\nsaatte jäädä kotiin juhla-ateriaa valmistamaan.\"\n\nKaikki kuninkaan käskyt täytettiin nopeasti. Kun hiehon sarvet oli\nkullattu, toimitettiin juhlallinen uhri kaikkien Nestorin poikien ja\nheidän puolisoittensa läsnäollessa. Uhrin jälkeen johti Nestorin tytär,\nkaunis Polykaste, Telemakon kylpyyn ja hieroi häntä hyvänhajuisilla\nöljyillä.\n\nKun juhla-ateria oli nautittu, kehoitti Nestor poikiaan valjastamaan\nvaunujen eteen parhaat juoksijat, kuninkaan viinejä pantiin\nmatka-eväiksi ja vaunuihin astui Telemakos sekä urhea Peisistratos,\njoka voimakkain käsin tarttui ohjaksiin. Pimeän tultua he yöpyivät\nFerain kaupunkiin, kuningas Diokleen luo, aamulla ani varahin he\njatkoivat matkaa ja saapuivat seuraavana iltana perille Lakedaimoniin.\n\n\n\n\nNELJÄS RUNO.\n\n\nSpartassa, kuningas Menelaon palatsissa, vietettiin parast'aikaa suuria\njuhlia, kaksoishäitä. Toisena morsiusparina oli kuninkaan ihana tytär\nHermione, suloinen kuin rakkauden jumalatar, ja Akilleun poika,\nmyrmidonien kuningas Neoptolemos, toisena morsiusparina Menelaon poika,\nvoimakas Megapendes ja spartalaisen Alektorin tytär. Ensinmainittu\navioliitto oli päätetty jo Troiassa, mutta nyt vasta sallivat jumalat\nsen päätöksen toteutua. Vieraita oli paljon, soitto soi, laulajat\nlauloivat ja keskellä salia karkeloivat tanssijat.\n\nPeisistratos ja Telemakos pysäyttivät kaksivaljakkonsa portin eteen.\nLinnan ylihovimestari huomasi heidät ja riensi heti Menelaon luo,\nvirkkaen:\n\n\"Kuningas, kaksi vierasta pysäytti hevosensa porttisi eteen. Asultaan\nhe ovat kuin kuninkaan poikia. Riennänkö riisumaan valjaat vai neuvonko\nheitä muualta asuntoa etsimään?\"\n\nTyytymättömänä tähän hovimestarinsa kysymykseen Menelaos vastasi:\n\n\"Mehän olemme saaneet niin paljon vieraanvaraisuutta osaksemme\nmaailmalla matkatessamme, lähettäisimmekö heidät siis pois. Ei\nsuinkaan! Riennä riisumaan hevoset ja johda vieraat juhliimme.\"\n\nPuhuteltu kiirehti täyttämään käskyä, vei hevoset talliin ja johti\nvieraat komeaan linnaan. Täällä nämä ihmetellen katselivat salien\nkomeaa loistoa. Kun he olivat kylpeneet ja saaneet uudet, komeat\nviitat, saatettiin heidät kuninkaan luo. Orjattaret toivat vettä\nkultakannuilla, huuhtelivat vieraitten kädet hopeamaljoissa ja\nkattoivat sitten heille ruokapöydät. Menelaos tervehti heitä, pyysi\naterioitsemaan ja virkkoi:\n\n\"Kun olette ravitut, kertokaa, keitä olette ja mikä on asianne.\nKuninkaitten sukua olette, siitä puhuu käytöksenne.\"\n\nSyötyään kumartui Telemakos ihmeissään ystävänsä puoleen:\n\n\"Katsos, Peisistratos, katsos tätä kullan ja hopean hohtoa. Täällä on\nkuin Olympon saleissa Zeun luona.\"\n\nMenelaos kuuli nuorukaisen sanat ja virkkoi hänelle:\n\n\"Ei kenkään kuolevainen voi Zeun kanssa kilpailla, ja lienee muillakin\nyhtä suuria rikkauksia kuin minulla. Mutta vaivalla nämä ovat saadut.\nVaikka omistaisin ainoastaan kolmanneksen tästä kaikesta, olisin kyllin\nonnellinen, kunhan ei tarvitsisi surra sotatielle sortuneita. Ja\nkatkerimmin kaikista suren verratonta Odysseusta. Elääkö hän vai onko\nhän kuollut, siitä ei tiedä kenkään.\"\n\nTelemakos, kuullessaan isästään puhuttavan, peitti purppuraviitallaan\nkasvonsa, jotteivät kyyneleet näkyisi. Silloin Menelaos huomasi, että\nnuori vieras oli Odysseun poika. Hän miettimään, puhuisiko\nnuorukaiselle vielä hänen isästään vai koettelisiko häntä toisin\nsanoin. Hänen siinä miettiessään astui sisään kauneudestaan kuulu\nHelena-kuningatar. Heti riensi kolme orjaa palvelemaan häntä. Yksi\nasetti esille komean istuimen, toinen levitti maahan hienon villavaipan\nja kolmas ojensi hänelle hopeakorin, jonka hän kerran oli saanut\nlahjaksi Egyptin kuningattarelta Alkandralta. Korissa oli mitä\nhienointa lankaa, Helenan kehräämää, ja nytkin hän otti käteensä\nkultavärttinän. Istuttuaan kääntyi ihana kuningatar puolisonsa puoleen:\n\n\"Sano, joko tiedät keitä vieraamme ovat? Arvannenko oikein, mutta en\nmilloinkaan ole nähnyt ketään, joka olisi niin Odysseun näköinen kuin\ntämä vieras. Hänen pieni poikansa jäi kotiin isän lähtiessä minun,\nheikon naisen puolesta käytyyn kovaan taisteluun Ilionin muurien\nedustalle.\"\n\n\"Puolisoni\", vastasi hänelle Menelaos, \"samoin olen minäkin arvellut.\nKädet, jalat, kasvot, katse, pään muoto, yksinpä hiuksetkin ovat samat\nkuin Odysseulla. Ja kun hänen kärsimyksistään puhuin, näin, miten\nkyyneleet vierivät vieraamme silmistä, vaikkakin hän koetti sitä\npeittää.\"\n\nPeisistratos, Nestorin poika, lausui silloin:\n\n\"Oikein sanot, Menelaos. Hän on Odysseun poika Telemakos ja on nyt\nsaapunut luoksesi kysymään sinulta neuvoa. Sillä vaikeata on\nnuorukaisen isätönnä, turvatonna asua kodissaan, jonka vieraat tahtovat\ntuhota.\"\n\nMenelaos sai lausumaan:\n\n\"Olen siis saanut kotiini sen ystäväni pojan, joka minun tähteni on\nsaanut kovimmat kokea. Jos Zeus olisi suonut minulle onnen hänet vielä\nkerran tavata, olisin ystävyyteni osoitteeksi lahjoittanut hänelle\nArgossa kaupungin ja asunnon, jonne hän olisi saanut tuoda koko Itakan\nkansan. Silloin olisimme saaneet usein tavata toisiamme ja viettää\nyhdessä vanhuutemme päivät. Mutta jumalat eivät ole sitä sallineet.\"\n\nHänen sanansa saivat kyyneleihin sekä kuninkaan itsensä että ihanan\nHelenan ja Telemakon. Eipä Peisistratoskaan voinut kyyneleitään\npidättää, sillä hänen mieleensä johtui hänen Antilokos-veljensä, joka\nsai Troiassa surmansa. Mutta hän lausui:\n\n\"Kuningas, sinua, jos ketä, kutsuu isäni viisaaksi kertoellessaan\nsalissamme sinusta. Mutta ehkä sittenkin tahdot neuvoani noudattaa.\nItku ja suru eivät sovi juhla-ateriaan. Koittaahan päivä huomennakin.\nVaikka toiselta puolen: miksi emme itkisi rakkaita vainajia! Ja olihan\nsiellä minunkin armas veljeni, joka ei suinkaan ollut kreikkalaisten\nhuonoimpia. Sinäkin tiedät, että hän oli juoksussa nopea ja sodassa\nurhea.\"\n\n\"Viisaasti puhut\", lausui Menelaos. \"Näen, että olet onnellisen\nNestorin älykäs poika. Jatkakaamme ateriaamme. Huomenna keskustelen\nTelemakon kanssa.\"\n\nIhana Helena sekoitti silloin viinipikareihin nestettä, jolla on se\nominaisuus, ettei sitä nauttinut sinä päivänä tunne surua eikä vuodata\nkyyneltäkään, vaikka hänen oma isänsä tai äitinsä joutuisi kuolon\nuhriksi aivan hänen silmäinsä edessä. Tämän taikajuoman hän oli saanut\negyptiläiseltä kuninkaantyttäreltä Polydamnalta. Egyptissä kasvaakin\nmonenlaisia yrttejä ja siellä on kukin oma lääkärinsä. Tämän ihmejuoman\nvalmistettuaan Helena puhui:\n\n\"Menelaos, Atreun poika, ja te muut Kreikan miehet! Ei Zeus ole\nkaikille samaa kohtaloa suonut. Toisilla on iloa, toisilla surua. Mutta\niloitkaa nyt te. Minäkin kerron teille Odysseusta, vaikk'en osaakaan\nkertoella hänen urotöistään sodassa. Troiassa ollessamme hän pukeutui\nkerran mitä kehnoimpiin riepuihin, orjan pukuun ja hiipi vihollisen\nkaupunkiin. Täällä hän kulki kerjäläisenä eikä kenkään tuntenut häntä.\nMinä kuitenkin tunsin ja koetin saada häneltä tietoa hänen aikeistaan.\nMutta viekkaasti hän vältti kysymykseni. Vasta sitten kuin olin hänet\nkylvyssä öljyillä voidellut ja vannonut pitäväni salassa tiedot, sain\nkuulla kaikki akaialaisten suunnitelmat. Ja kaupungista pois\nlähtiessään hän surmasi suuret joukot troialaisia. Naiset itkivät,\nmutta minä iloitsin, sillä kaipasin kipeästi kotiini puolisoni ja\npienokaiseni luo.\"\n\nKuningas lausui siihen:\n\n\"Totta puhut, puolisoni. Odysseun vertaista ei ole toista. Suurta\nmalttia hän osoitti, kun me kaikki parhaat kreikkalaiset istuimme tuon\npuuhevosen sisässä, jonka avulla Troian tuhosimme. Siellä ollessamme\nlähenit sinä hevosta. Varmasti joku jumala, joka katsoi Troian parasta,\nsinut sinne johti. Sinä kuljit sen ympäri ja mainiten nimeltä\nruhtinaitamme, matkit heidän puolisoittensa ääntä. Silloin oli vaikeata\nvaieta, niin voimakas koti-ikävä täytti mielemme ja moni olikin joko\nastumaisillaan hevosesta ulos tai huutamaisillaan sinulle, ellei\nOdysseus olisi pakottanut meitä vaikenemaan. Siten hän pelasti\nkreikkalaiset. Omin käsin hän tukki innokkaimman suun, kunnes Atene\njohti sinut pois.\"\n\nSurumielin virkkoi Telemakos:\n\n\"Niin viisas oli Odysseus ja sittenkin hän on joutunut turmion omaksi.\nMutta jo on aika käydä levolle, jotta huomenna jaksamme uusin voimin\nnousta.\"\n\nKuningatar lähetti silloin orjattarensa valmistamaan vieraille\npurppuravaippaiset vuoteet.\n\nVarhain seuraavana aamuna pukeutui Menelaos kuninkaanvaippaansa, vyötti\nvyölleen terävän miekkansa ja sitoi jalkaansa kevyet sandaalit.\nPukeuduttuaan hän kääntyi Telemakon puoleen, sanoen:\n\n\"Ystäväni, nyt toivon sinun vastaavan suoraan, mikä sinut saattoi tänne\npyhään Spartaan? Koskeeko asia sinua yksin vai onko se yleisempää\nlaatua?\"\n\nTelemakos vastasi siihen:\n\n\"Läksin tänne saadakseni kuulla sinulta isästäni. Vieraat miehet,\näitini kosijat, täyttävät talon ja tuhlaavat kaiken omaisuuteni eikä\nmistään näy apua. Siksi saavuin tänne ja nyt pyytämällä pyydän, jos\njotain tiedät isästäni, joko sitten itse olet nähnyt tai muilta\nkuullut, niin sano suoraan minua säälimättä, vaikka kohtalonsa kovakin\nolisi ollut.\"\n\nVihasta punastuen vastasi silloin Menelaos:\n\n\"Jopa jotakin kuulla sain! Vai sinne kunnon miehen kotiin he aikovat\nvuoteensa raketa. Niin laskee hirvikin pienet vasikkansa leijonan\nluolaan, mutta kun leijona palaa, on vasikoiden loppu surkea. Niin on\nkäypä silloinkin, kun Odysseus kerran palajaa. -- Pyysit minua\nkertomaan, mitä tiedän, ja olen sen tekevä. Mitään peittelemättä\nkerron, mitä vanhalta merenhaltijalta kuulin.\n\n\"Kaipasin kipeästi kotiin, mutta jumalat pidättivät laivani\nparisenkymmentä vuorokautta Faros saaren rannassa -- päivän matkan\npäässä Niilin suusta. Olin uhrannut heille liian vähän. Suotuisia\ntuulia ei vaan kuulunut, ruokavaramme olivat lopussa ja miehistömme\nnääntymäisillään. Eräänä päivänä olin murheellisena yksin kävelemässä\nkaukana laivamiehistä, jotka koettivat nälkänsä sammukkeeksi\nkalastella. Silloin läheni minua merenhaltija Proteun tytär Eidotea,\njonka sydän heltyi tuskamme nähdessään. Hän virkkoi:\n\n\"'Muukalainen, oletko ajattelematon vai niin uupunutko olet, ettet\nkeksi mitään keinoa, millä lopettaa kärsimyksenne? Etkö näe, että\nmiehistösi voimat aivan loppuvat?'\n\n\"Vastasin hänelle:\n\n\"'Ken lienetkin jumalattarista, sanon sinulle avoimesti, etten vapaasta\ntahdosta täällä viivy. Olen ehkä suututtanut jonkun jumalista, mutta\nkenen, sitä en tiedä. Sano sinä, ken se on, ja sano, miten kotiini\npääsisin.'\n\n\"Jalo jumalatar vastasi:\n\n\"'Vieras, annan sinulle neuvon. Silloin tällöin tulee tänne isäni,\nvanha merenhaltija Proteus Aigyptios, joka on jumalaista syntyä. Jos\nonnistuisit tapaamaan hänet, saisit varman tiedon siitä, miten kauan\nvielä matkasi on kestävä. Ja jos pyydät, kertoo hän sinulle myös, mitä\nkotonasi on sillä aikaa tapahtunut.'\n\n\"Vastasin hänelle:\n\n\"'Neuvo minua vielä, miten pääsisin huomaamatta häntä niin lähelle\nettei hän ihmistä minussa peljäten pois kaikkoaisi. Ei ole näet\nkuolevaisen huokeata jumalata voittaa.'\n\n\"Tähän jalo jumalatar virkkoi:\n\n\"'Muukalainen, kerron sinulle kaikki: Auringon noustessa keskitaivaalle\nkohoaa aalloista tietäjävanhus, länsilaineitten vaippaan verhottuna.\nSieltä hän kohoaa asettuakseen levolle luolien varjoon. Mutta hänen\nkerallaan nousee sieltä myös Amfitriten, merenemännän, hyljekarja\nasettuen vanhuksen ympärille ja levittäen kaikkialle voimakasta\nsuolaisen meren hajua. Aamun koittaessa johdan sinne sinutkin. Mutta\nkanssasi tulkoon kolme komean laivasi parasta miestä. Ensi töikseen hän\ntarkastaa karjansa ja laskee niiden luvun. Asetettuaan ne viisipäisiin\njoukkoihin ja vielä tarkoin niitä katseltuaan hän paneutuu kuni paimen\nnukkumaan laumansa keskelle. Huomattuanne ukon nukkuvan on teidän\nvoimakkaasti ja uljaasti käytävä hänen kimppuunsa ja lujasti pidettävä\nkiinni hänen rimpuillessaan vastaan. Hän on koettava silloin\nmuutellaida jos miksi, mitä taivaan ja maan välillä liikkuu, yksinpä\ntuleksi ja vedeksikin. Mutta yhä lujemmin vain puristakaa häntä, kunnes\nukko alkaa selvästi sinulle puhella ja ottaa sen hahmon, mikä hänellä\nlevolle käydessään oli. Silloin päästäkää hänet heti irti ja pyytäös\nnyt häntä kertomaan, ken jumalista sinua vainoaa ja miten voisit\nkotiisi päästä.'\n\n\"Näin virkkaen vaipui jumalatar meren aaltoihin, mutta minä läksin\nkohti rannalla odottavaa alusta sydän huolia täynnä. Seuraavana aamuna\nastuin rannalle hartaasti rukoillen, kanssani kolme luotetuinta miestä.\nMutta jumalatar olikin päättänyt viekkaudella voittaa isänsä. Hän\nkohosi aalloista, muassaan neljä vastateurastetun hylkeen vuotaa.\nNopeasti hän kaivoi meille kuopat rantahiekkaan, asetti meidät niihin\nriviin ja peitti vuodilla. Tilamme oli ylen tukala, sillä heti alkoi\nmeripetojen ellottava haju vaivata meitä kauheasti. Mutta suojelijamme\noli armelias, hän antoi hengittääksemme ambrosiaa ja se haihdutti\nilkeän hajun. Koko aamun odotimme kärsivällisesti. Merikarja nousi\nhitaasti vetten valtakunnasta ja asettui levolle peittäen kohta rannan,\njota vaahtopäät aallot huuhtoivat. Puolenpäivän aikaan nousi vanhus\nmerestä. Katseltuaan lihavia hylkeitä hän kulki toisen luota toisen luo\nlaskien, montako kaikkiaan oli. Meidät hän laski ensimäiseksi ja\npaneutui sitten keskellemme lepäämään petosta aavistamatta. Silloin me\nkarkasimme huutaen ylös ja tartuimme häneen voimakkain käsin. Hän\ntietysti pani koko taitonsa liikkeelle muuttuen milloin\ntuuheaharjaiseksi leijonaksi, milloin louhikäärmeeksi, milloin taas\npantteriksi tai karjuksi. Kun se ei auttanut, tekeytyi hän juoksevaksi\nvedeksi ja vihdoin tuuheaksi puuksi. Mutta me pidimme hänestä kuitenkin\nväsymättä kiinni, kunnes hän kyllästyneenä vastusteluun kysyi minulta\nselvällä äänellä:\n\n\"'Sano, oi Atreun poika, ken jumalista sinulle neuvot antoi, miten\nminut voi tavoittaa? Mitä minusta tahdot?'\n\n\"Vastasin hänelle:\n\n\"'Miksi teeskentelet ja kysyt asiaa, jonka varsin hyvin tiedät? Olen\nkauan ollut tällä saarella enkä tiedä, miten täältä pois pääsisin,\nvaikka sydämeni on tuskasta pakahtumaisillaan. Siksipä pyydän sinulta,\nkaikkitietävä jumala, sano, ken taivaan asukkaista matkaani estää, ja\nneuvo, miten merten teitä kotiini kulkea taidan?'\n\n\"Hetipä vastasi vanhus:\n\n\"'Ennenkuin laivaan astuit, olisi sinun ollut velvollisuus kantaa pyhät\nuhrit Zeulle ja muille jumalille, silloin olisit saanut purjehtia\nnopeasti yli sinimerien kotimaallesi. Nyt ei salli kohtalo sinun\nystäviäsi tavata eikä ihanaan palatsiisi saapua, ennenkuin olet jälleen\nNiilille palannut ja siellä avaruuden iäisille asukkaille jumal'uhrit\nkantanut. Silloin vasta he suovat sinun ikävöimällesi matkalle lähteä.'\n\n\"Niin hän lausui, ja sydämeni oli tuskasta murtumaisillaan\najatellessani pitkää, vaivalloista matkaa takaisin Niilille. Hillitsin\nkuitenkin itseni ja sanoin hänelle:\n\n\"'Mitä minulta vaadit, sen teen, mutta kerro vielä, ovatko ne\nakaialaiset, jotka Nestorin ja minun kanssani lähtivät Troiasta,\npalanneet koteihinsa terveinä, vai liekö kova kuolo heidät matkalla\nkohdannut tai ovatko kenties saaneet ystävien sylissä silmänsä sulkea?'\n\n\"Tietäjä vastasi:\n\n\"'Miksi näitä kyselet, Atreun poika. Siitä tiedosta ei sinulle ole\nmitään hyötyä, päinvastoin vuodatat viljalti kyyneleitä kuullessasi\nkaikesta. -- Moni on vielä elossa, moni jo manalle mennyt. Ainoastaan\nkaksi Kreikan kuparihaarniskaista päällikköä päätti kotimatkalla\npäivänsä -- sodassahan olit itse näkemässä -- ja yksi ajelehtii yhä\naavalla merellä. Haaksirikkoon joutui Aias, alkaakseni hänestä, mutta\npelastui surmasta, kun Poseidon heitti hänet mahtaville Gyrain\nvuorille. Hän olisikin välttänyt kuoleman, vaikka Atene häntä vihasi,\nellei hän olisi ylpeyden sokaisemana pilkannut jumalia ja kerskunut\npelastuneensa. Itse Poseidon kuuli sen, tarttui silloin vihaa uhkuen\njäntevin käsin kolmihaarukkaansa ja työnsi sillä vuoren mereen. Osa\nvuorta jäi pystyyn, mutta se, jolla Aias seisoi, suistui syvyyteen.\nSiihen loppui uhmaajan elon matka. Veljesi oli pelastunut ja Heran\nsuojelemana purjehtinut jo yli möyryävän meren ja aikoi kiirehtiä\nMaleian vuorille. Mutta kova myrsky heitti hänet jälleen kauas\nraivoavalle merelle ja kuljetti sitten maan toiselle äärelle. Jumalat\nsallivat kuitenkin tuulen kääntyä ja niin hän pääsi onnellisesti\nkotiin. Suuri ja liikuttava oli hänen riemunsa saapuessaan isänmaansa\nrantaan; ilosta itkien hän syleili rannan hiekkaa. Mutta Aigistos oli\nasettanut vartijan torniin luvaten hänelle kolme kultatalenttia\npalkaksi, jos hän tehtävänsä suorittaa Aigiston mielen mukaan. Koko\npitkän vuoden olikin vartija siellä jo vartioinut, ettei kuningas vaan\nhuomaamatta maahan pääsisi. Nähtyään veljesi saapuvan, hän riensi\nilmoittamaan päällikölleen, joka heti ryhtyi viekkaaseen juoneen.\nKahdenkymmenen paraan soturin seurassa hän riensi hevosineen ja\nvaunuineen pahaa aavistamatonta hallitsijaa vastaan häntä muka\ntervetulleeksi toivottamaan. Kotona oli valmistettu juhla-ateria, mutta\nsen aikana hän keihästi Agamemnonin kuoliaaksi, kuten härkä isketään\nseimensä ääreen. Mutta silloin syntyneessä tappelussa saivat surmansa\nkaikki sekä kuninkaan että Aigiston miehet.'\n\n\"Näin vanhus. Ankea oli tuska, minkä hänen sanansa saivat sydämeeni.\nRannalle vaivuin ja itkin, itkin itkemistäni toivoen kuolemaa, kunnes\nmeren jumala kääntyi jälleen puoleeni virkkaen:\n\n\"'Menelaos, älä heikkoudellesi valtaa suo, eihän valitus mitään auta.\nRiennä sen sijaan kotiisi, kenties Aigistos elää vielä, ellei Orestes\nole hänen päiviään jo päättänyt. Ainakin hautajaisten todistajaksi\nennätät.'\n\n\"Näin lausui Proteus, ja hänen sanansa herättivät sydämessäni jälleen\ninnon ja rohkeuden. Sanoin hänelle:\n\n\"'Nyt siis tiedän, mitä on tapahtunut, mutta vielä tahtoisin tietää\njotain hänestä, joka merellä yhä ajelehtii, vai joko hän lie kuollut.'\n\n\"'Tarkoitat Odysseuta, Laerteen poikaa, Itakan kuningasta. Olen nähnyt\nhänet. Kaukaisella meren saarella näin hänen katkeria kyyneleitä\nvuodattavan, sillä Kalypso, saaren sorjamuotoinen nymfi, ei laske häntä\npois eikä hänellä ole ainoatakaan alusta käytettävänään. Sinä, Atreun\npoika, olet jumalien suojaama, sinut vievät he kerran lempeän\nRadamantyn, tuonelan tuomarin eteen, kauas Elysionin kentille maailman\nääreen. Siellä on elo onnellista, ei siellä lumi, ei pakkanen eikä sade\nelämää rasita, vaan sinne, iäisen kevään maahan, leyhyttelee Okeanos\naina raikkaita tuulahduksia. Sinne sinä joudut, sillä puolisosi, ihana\nHelena, on Zeun tytär.'\n\n\"Sen sanottuaan vanhus katosi meren syvyyteen. Minä läksin urhoollisine\nmiehineni astumaan laivaa kohti monenlaisten ajatusten risteillessä\nmielessäni. Seuraavan aamun koitteessa nostimme purjeet ja palasimme\npyhälle Niilille. Siellä runsaat jumal'uhrit uhrattuamme ja\nkohotettuamme kummun veljeni muistolle lähdimme paluumatkalle. Jumalat\nolivatkin jo leppyneet ja soivat meille suotuisan kotimatkan.\n\n\"Nyt, ystäväni, pyydän sinua viipymään luonani päiviä kymmenen,\nkaksitoista, ja kun sitten kotisaarellesi palaat, lahjaksi sinulle\nannan uhkeat vaunut kolmivaljakkoineen ja pikarin, josta jumalille\nuhrata saatat ja joka aina johtaa antajan mieleesi.\"\n\nKuninkaan lopetettua lausui Telemakos:\n\n\"Niin pitkäksi ajaksi älä minua pyydä Spartaan jäämään, Menelaos.\nJaksaisin vuoden kokonaan täällä puheitasi kuunnella kotiini\nikävöimättä. Suuri nautinto olisi parissasi olla, mutta Pylon rannalla\nodottavat minua mieheni kärsimättöminä. Siks'en voi viipyä. Lupaamasi\nkalliin lahjan säilytän pyhänä muistona. Mutta hevosesi eivät sovi\nItakan vuorimaille. Jääkööt ne siis sinulle tänne talosi koristukseksi.\nTäältä laajat vainiot aukeavat, lotus ja kypressi täällä vihannoi ja\nvehnä- ja ohrahalmeet lainehtivat. Itakassa et tasankoja näe, eivät\nsiellä niityt eteesi aukea, vuohet siellä vain vuorilla kiipeilevät, ja\nkuitenkin ovat ne karut seudut minulle rakkaimmat kaikista.\"\n\nYstävällisesti hymyillen Menelaos silloin lausui: \"Rakas lapsi, puheesi\ntodistaa, että olet jalon isän jalo poika. Vaihetan lahjat. Annan\nsinulle itse Hefaiston takoman, Sidonin kuninkaan Faidimon lahjoittaman\nhopeamaljan, jota kultaraidat koristavat.\"\n\nHeidän siinä keskustellessaan saapuivat linnaan juhlille odotetut\nvieraat tuoden tullessaan vuohia, lampaita ja viinejä.\n\nSillä aikaa elelivät kosijat Itakassa kuten ennenkin, urheillen ja\nleikkiä lyöden. Eräänä päivänä he huvittelivat keihään ja diskon\nheitolla vartavasten tasoitetulla kentällä. Ainoastaan Antinous ja\nEurymakos, joukon komeimmat ja urheilussakin etevimmät, istuivat\nkatselemassa. Silloin astui heidän eteensä Noemon, Fronion poika,\nkysyen:\n\n\"Vieläkö Telemakos viipynee Pylossa kauan, onko se tiedossasi,\nAntinous? Laiva, jolla hän lähti, on minun ja nyt sitä itse\ntarvitsisin.\"\n\nHämmästyneinä silmäilivät ruhtinaat toisiaan, heillä ei ollut\naavistustakaan Telemakon lähdöstä, vaan he luulivat hänen jossain\nlammas- tai sikopaimenten luona majailevan. Vihdoin Antinous puhkesi\npuhumaan:\n\n\"Kerro, mies, mitä tämä merkitsee, minne hän on mennyt ja mistä\nmiehistön saanut? Omia orjiaanko hän on ottanut? Tahdon tietää kaiken\ntarkoin. Ottiko hän väkivalloin aluksesi vai lainasitko sen hänelle\nhänen rukoustensa liikuttamana?\"\n\nNoemon vastasi silloin:\n\n\"Mielelläni toki hänelle, murheitten painamalle, laivani annoin, enhän\ntoisin voinut tehdä. Ja miehistönä hänellä ovat miestemme parhaat. Näin\nMentorin päällikkönä laivaan nousevan, vai eikö lie ollut joku jumala,\nsillä olihan Mentor vielä eilisaamuna täällä joukossamme.\"\n\nTämän sanottuaan hän jätti ruhtinaat, mutta viha kuohahti näiden\nsydämissä. Kosijat lopettivat leikkinsä ja kokoontuivat Antinoon\nympärille, joka vihasta säkenöivin silmin puhui:\n\n\"Voi meitä! Telemakos on ryhtynyt vaarallisiin töihin. Emme uskoneet\nhänen rohkenevan tälle matkalle lähteä, mutta nyt hän on työntänyt\nvesille laivan ja ottanut miestemme parhaat mukaansa. Vieköön Zeus\nhäneltä voimat, ennenkuin hän ennättää meidät tuhota! Hankkikaa minulle\nlaiva ja parikymmentä miestä, lähden väijymään häntä tuonne saaremme ja\nkallioisen Samos-saaren välille. Ja sen sanon, että hänen retkensä on\nsaava huonon lopun.\"\n\nKaikki myönsivät Antinoon viisaasti puhuneen ja suunnitelmaan, miten\ntuhota Telemakos, astuivat kaikki palatsiin. Mutta pianpa sai\nPenelopekin tiedon hankkeista. Medon oli näet kuullut neuvottelut ja\nriensi nyt palatsin suurten salien halki kuningattarelle kertomaan\nkuulemiaan.\n\nMutta tuskin hän oli kynnykselle astunut, kun Penelope katkerin mielin\nvalitti hänelle:\n\n\"Lähetettiinkö sinut taas kokoamaan suuren Odysseun väkeä juhla-aterian\nvalmistukseen? Niin te mässäten tuhlaatte jalon Telemakon perintöä, ja\nmitä pahaa onkaan Odysseus teille tehnyt? Hän oli kaikille\npoikkeuksetta aina lempeä, jalo ja oikeamielinen. Mutta osaisitteko te\nsilti tuntea kiitollisuutta!\"\n\nViisas Medon vastasi hallitsijattarensa sanoihin:\n\n\"Jalo kuningatar, jospa heidän ilkeytensä siihen loppuisikin, mutta nyt\nhe suunnittelevat yhä pahempaa. Zeus heidän hankkeensa kuitenkin\nestäköön! He hiovat miekkojaan Telemakon pään varalle. Hänen\npalatessaan kotiin Pylon ja Spartan matkaltaan, jolle hän oli lähtenyt\nisäänsä etsimään, aikovat he hänet surmata.\"\n\nPenelope vaipui silloin voimatonna maahan eikä jaksanut kotvan aikaan\nsanaakaan virkkaa. Vihdoin kohotti hän ihanat, kyyneleiset silmänsä ja\nennen niin kaunis ääni kaikui nyt haudan raskaana, kun hän virkkoi:\n\n\"Sano, miksi läksi poikani? Mikä hänet pakotti astumaan aavoilla\nulapoilla liitävään laivaan?\"\n\nViisas Medon vastasi vain lyhyesti:\n\n\"Lienevätkö itse jumalat hänelle tien viitoittaneet vai omastako\nalotteestaan hän läksi isäänsä etsimään, sitä en tiedä\", sanoi ja läksi\nlinnasta.\n\nMutta äiti raukka jäi syvien tuskien valtaan ja istuen huoneensa\nkynnyksellä hän puhui itkien ympärillään sureville palvelijattarilleen:\n\n\"Ystäväni, jumalat ovat antaneet minulle murheita enemmän kuin\nkenellekään ikätovereistani. Olen kadottanut uljaan, suurisieluisen\npuolisoni, joka oli kuulu kautta Hellaan ja Argon. Ja nyt on\njäljettömiin kadonnut rakas poikani. Oi, miksi olitte julmat, miksette\nminua unestani herättäneet kuullessanne poikani lähdöstä! Jos olisin\nsaanut tietää hänen aikomuksistaan, olisin hänen matkansa pysäyttänyt,\nvaikka hänen halunsa olisi ollut miten suuri. Rientäköön joku teistä\nhakemaan palvelijani Dolion, jonka isäni minulle tänne tullessani\nlahjoitti. Hän rientäköön kertomaan kuningas Laerteelle asiain tilan,\nkenties vanhus neuvon keksii.\"\n\nUskollinen Eurykleia virkkoi silloin: \"Rakkahin valtiatar, miekalla\nsaat minut surmata, jos jotain sinulta salaan. Olen tiennyt hänen\nlähdöstään ja minä hälle pyytämänsä matka-eväät ja viinit varustin.\nMutta mitä ankarimmalla valalla kielsi hän minua ilmoittamasta sinulle\nsanallakaan matkastaan, ennenkuin pari viikkoa olisi kulunut, ellet\nitse häntä kysyisi. Nyt on sinun, valtiatar, käytävä kylpyyn ja\npukeuduttava puhtaaseen pukuun. Sen tehtyäsi astu neitoinesi\nrukoilemaan suurta Atenea, hän kykenee poikasi kuolosta varjelemaan.\nMutta vanhaa Laertesta säästä. Hänellä on yllin kyllin murheita, älä\nniiden taakkaa enää lisää.\"\n\nEurykleian sanat lohduttivat surevaa kuningatarta ja hän teki kuten\nvanhus kehoitti. Atenelle hän kantoi uhrit ja itkien rukoili häntä\nsuojaamaan Telemakoa.\n\nIlta hämärtyi hämärtymistään, alhaalla salissa oli jo melkein pimeä,\nmutta kosijat siellä yhä mellastivat. Eräs heistä lausui ylvästellen:\n\n\"Ihana kuningatar taitaa valmistella häitä, eikä aavistakaan, että me\nhänen poikansa kuoloa hankimme.\"\n\nSamaa arveli moni muukin, mutta eipä kenkään heistä aavistanut, miten\nkävisi.\n\nAntinous suuttui puheesta ja lausui: \"Hullut, lopettakaa jo tyhmät\npuheenne, ennenkuin ne joutuvat kuningattaren kuuluville. Toimikaamme\nsen sijaan hiljaa ja pankaamme suunnitelmamme täytäntöön.\"\n\nValittuaan kaksikymmentä urhoollisinta miestä hän läksi heidän kanssaan\nrannalle. Mustan, nopean laivan he vesille työnsivät, mastot ja purjeet\nkuntoon panivat, sitoivat airot nahkahihnoihin ja levittivät valkoiset\npurjeet. Kantoivat sitten aseensa laivaan ja jäivät odottamaan yön\ntuloa.\n\nMutta palatsissaan istui yön yhä hämärtyessä Penelope, ruokaa, juomaa\nhaluamatta. Hän mietti, miten kävisi, pelastuisiko hänen armas poikansa\nvai kosijatko lopultakin voittaisivat. Ja kuten aitaukseen suljettu\nleijona hurjasti kulkee edestakaisin aukkoa etsien, samoin kiertelivät\nhänenkin ajatuksensa pelastusta löytämättä, kunnes vihdoin uneen uupui.\n\nMutta Atene, jumal'silmä, tahtoi lohduttaa katkerasti surevaa äitiä ja\nsaattaa hänelle muuta ajateltavaa. Hän lähetti unessa Penelopen luo\ntämän sisaren Iftimen, joka oli Feraissa kuningas Eumelon puolisona.\nIftime avasi oven hihnalukon ja astui Penelopen luo:\n\n\"Siskoni, nukutko murheellisna?\" hän hellien virkkoi. \"Jumalat eivät\nsalli sinun enää itkeä, sillä tiedä, poikasi on onnellisesti\nkotimatkalla, hän ei ole jumalia vastaan rikkonut.\"\n\nSuloisesti nukkuen viisas Penelope vastasi:\n\n\"Miksi tänne läksit, siskoni? Ethän kaukaisesta kodistasi ole ennen\nItakaan tullut. Lohduttamaanko läksit, sieluni tuskiako keventämään\nsait? Raskaat ovat suruni. Olen kadottanut puolisoni, leijonamielen,\njosta maine kuulu kulkevi kautta Hellaan, ja nyt on ainoa poikani\nlähtenyt laivalla pois. Lapsi hän on vielä, ei ole oppinut puhumisen\neikä taistelun taitoja. Siksi suren häntä sitä enemmän. Vavisten\npelkään onnettomuuden häntä kohtaavan joko vierailla mailla tai aavalla\nmerellä, sillä pahansuovat miehet ovat asettuneet väijymään hänen\nhenkeään.\"\n\nMutta unikuva vastasi hälle:\n\n\"Rohkeutta, sisko! Turhaan huolehdit. Pojallasi on toveri, jota moni\nmies kadehtii, Atene, joka auttaa voi. Surusi on liikuttanut\njumalatarta ja hänpä minut lähettikin tänne sinulle näitä kertomaan.\"\n\nPenelope virkkoi silloin:\n\n\"Jos Atenen lähetti lienet, sano, vieläkö onnettomuuksia kokenut\npuolisoni on elossa, voiko hän nähdä auringon ihanan valon vai joko hän\nkuolleena Hadeessa päiviään viettää?\"\n\nUnikuva kuiskasi vain:\n\n\"Sitä en tiedä\" ja katosi samassa kuin tuulahdus.\n\nPian heräsi Penelope, Ikarion tytär, ja riemu valtasi hänen mielensä\nnähtyään keskellä yötä sellaisen näyn.\n\nSillä aikaa astuivat kosijat laivaansa ja läksivät ulapalle kostoa\nmiettien. -- Keskellä vuoristen Samos- ja Itaka saarten välistä salmea\non pieni saari, Asteris. Sen suojaan asettuivat väijyjät uhriaan\nodottamaan.\n\n\n\n\nVIIDES RUNO.\n\n\nAamuruskon jumalatar Eos, ruusunhohteinen, oli jo noussut vuoteeltaan\nluomaan valoaan sekä kuolemattomille jumalille että ihmislapsille, kun\nOlympon jumalat kokoontuivat neuvottelukokoukseensa. Ylinnä istui\nmahtava Zeus, suurin kaikista. Atene suri Odysseun kovaa kohtaloa ja\nhän nyt sanoiksi sai:\n\n\"Kaikkivaltias Zeus ja te muut kuolemattomat! Älköön nykyään inehmojen\njoukossa kenkään valtikan kantaja olko lempeä ja hyvä, älköön olko\noikeudenmukainen, vaan kova, häijy ja vääryyden puoltaja kukin, koska\njalon Odysseun ovat voineet unohtaa kaikki ne, joita hän ennen hoivasi\nkuin isä lapsiaan. Nyt hän saa nääntyä kaukana, yksinäisellä saarella,\njossa nymfi Kalypso häntä pidättää. Ei ole hänellä minkäänlaista\nalusta, ei neuvoa mitään, miten kotimaahansa matkata. Vielä lisäksi\nkosijat väijyvät hänen poikaansa Telemakoa, joka oli lähtenyt Spartaan\nja Pyloon isäänsä etsimään.\"\n\n\"Lapseni\", virkkoi taivaan pilvien hallitsija, \"mitä sanoitkaan?\nSinähän jo sait aikaan päätöksen, että Odysseus palaisi kotiinsa\nkostamaan heille. Seuraa sinä Telemakoa ja johda hänet onnellisesti\nkotiin. Kosijat kaikki sieltä lähtekööt.\"\n\nJa kääntyen Hermeen, rakkaan poikansa, puoleen hän jatkoi:\n\n\"Hermes, riennä kiharakutrisen nymfin luo ja ilmoita hänelle\nhorjumattoman tahtomme olevan, että uros pääsee jälleen kotimaahansa.\nMutta saapukoon, ei jumalien enemmän kuin ihmistenkään avulla, vaan\nkahdenkymmenen päivän kuluttua vankalla aluksella fajakien luo Skherian\nviljavalle maalle. Siellä osoitettakoon hänelle jumalille tulevaa\nkunniaa, lähetettäköön laivalla rakkaaseen synnyinmaahansa ja\nannettakoon kultaa, kuparia ja loistovaatteita niin paljon, ettei hän\nTroiastakaan olisi enempää saanut.\"\n\nNopea sanansaattaja totteli heti, sitoi jalkaansa somat\nkultasandaalinsa, jotka hänet tuulen vauhdilla kantavat yli maitten ja\nmerien, tarttui sauvaansa, jolla hän mielensä mukaan ihmisiä uneen\nvaivuttaa tai herättää. Hän lensi yli Pierian maan, laskeutui sitten\nmerta liki ja kiiti pitkin äärettömiä ulapoita kaloja pyydystävän lokin\nlailla, joka silloin tällöin siivillään vettä hipaisee. Vihdoin hän\nnousi saarelle, jonka luolissa nymfi asuntoa piti. Luolassa paloi\niloinen takkavalkea. Nymfi kulki kultapuisten kangaspuitten ympärillä\nkutoen ja laulellen kirkkain äänin. Ylt'ympärillä kasvoi mitä raikkain\npoppeli- ja tuoksuava kypressimetsikkö, jonka oksille olivat pesiään\nrakentaneet aavojen merten väkeväsiipiset linnut. Pitkin holvia\nkiertelivät mehevät köynnökset, joista riippui suuria, täyteläisiä\nrypäleterttuja. Neljä kristallinkirkasta lähdettä poreili vierekkäin,\nvesi soljui niistä neljälle eri suunnalle, ja niityt hohtivat\nväriloistossaan.\n\nJos tänne sisään astuit, kohtasi katsettasi niin ihana näky, että\nHermeskin pysähtyi luolan suulle vallan hämmästyneenä. Siinä kotvan\nseisottuaan ja ihailtuaan hän astui peremmä. Kalypso, huomattuaan\ntulijan, tunsi hänet heti, sillä jumalat tuntevat aina toisensa.\nOdysseuta ei Hermes nähnyt sisällä, sillä tämä istui tapansa mukaan\nmeren rannalla kauas ulapalle katsellen ja ikävissään katkerasti\nitkien.\n\nTarjottuaan vieraalleen komean istuimen virkkoi Kalypso:\n\n\"Mikä asia sinut tänne saattoi, kultasauva Hermes? Tulosi on minulle\nsuuri kunnia, mutta asiatta et ole tullut; viime käynnistäsi onkin\naikoja vierryt. Käy lähemmä, vieras!\"\n\nSen sanottuaan hän asetti vieraansa eteen pöydän, jossa oli runsaasti\nambrosiaa ja punaista nektaria. Syötyään vastasi vieras emäntänsä\nkysymykseen:\n\n\"Haluat tietää, miksi tulen. Kerron sen sinulle. Omasta tahdostani en\nlähtenyt, sillä kukapa rannattomia meriä mielellään kulkee, siellä ei\nmaata tapaa eikä siellä ihminen jumal'uhria kanna. Mutta kenpä uskaltaa\nkaikkivaltiaan tahtoa vastaan sotia! -- Täällä luonasi kuuluu asuvan\nmies, onnettomampi muita Troiassa käyneitä. Kymmenentenä vuonna he\nsieltä kotia kohti läksivät, mutta matkalla he Atenea vastaan rikkoivat\nja hän lähetti silloin hirmumyrskyn, joka tuhosi palaavien laivastot.\nYksi sankareista joutui tänne, ja nyt on Zeun tahto, että hänet heti\nluotasi lasket, sillä kohtalo ei ole määrännyt häntä täällä päiviään\npäättämään.\"\n\nSen kuultuaan vavahti Kalypso tuskasta, mutta uljaasti itsensä hilliten\nhän virkkoi:\n\n\"Oi, te jumalat olette julmia, kateellisempia kuin kenkään muu. Te ette\nsalli meidän konsaan omistaa sitä miestä, jolle rakkautemme olemme\nlahjoittaneet ja jonka puolisoksemme olemme valinneet. Kun Eos,\naamuruskon valtiatar, valitsi Orionin, kuulun metsämiehen, vihastuitte\nte, suruttomina elävät jumalat, ja eräs teistä, Artemis, lähetti häneen\nsurmannuolensa. Ja kun kiharakutrinen Demeter kerran häitään juhli\nJasionin kanssa, lähetti Zeus säihkyvän kuolonsalamansa, joka\nrakastetun surmasi. Nyt te minua kadehditte. Minä hänet pelastin hänen\nyksinään aalloilla ajelehtiessaan. Tänne hänet toin, hoivaa ja\nrakkautta hänelle jaoin ja lupasin hänet tehdä kuolemattomaksi ja iäti\nnuoreksi. Mutta jos kerran kaikkien jumalien on alistuttava Zeun\ntahtoon, lähteköön Odysseus sitten. Laivaa, enemmän kuin miehiäkään, ei\nminulla ole hänelle antaa, mutta neuvoa tahdon, miten hän kotimaahansa\npääsee.\"\n\n\"Lähetä hänet heti, jos Zeun vihaa välttää tahdot\", virkkoi lyhyesti\nHermes ja lähti.\n\nKuultuaan Zeun terveiset läksi kaunis nymfi Odysseun luo. Tämä istui\nyhä rantakalliolla katsellen silmät kyynelissä ulapalle ja kaivaten\nkotiaan. Hänen luokseen astui nyt kookas jumalatar:\n\n\"Poloinen, oi, pyyhi kyyneleesi, laatkoon suuri surusi, kotiisi sinut\nnyt kulkemaan lähetän. Käy, kaada tuolta suuria puita, laadi niistä\nlautta ja korkealle rakentaos lautan kansi. Eväitä, vettä ja viiniä\nsinulle mukaasi annan, vaatteita saat, vieläpä myötätuulen lähetän\nsinua kotiisi saattamaan.\"\n\nJumalattaren sanat kuultuaan säpsähti kovia kokenut sankari, nousi ja\nlausui:\n\n\"Oi, jumalatar, mitä mielessäsi hautonetkaan tällaista puhuessasi?\nTotta et voine tarkoittaa. Onhan mahdotonta moisella aluksella kulkea\npohjattomien syvyyksien yli, koska usein oikea laivakin tuhoutuu,\nvaikka Zeus suotuisat tuuletkin suo. Siksipä en alukseen astu, ellet\npyhällä valalla vanno totta tarkoittavasi.\"\n\nSilloin hymyili ihana Kalypso ja hyväillen hiljaa Odysseun poskea hän\nvirkkoi:\n\n\"Olethan itse niin rehellinen, miten saattaakaan mieleesi moista\njuolahtaa! No, kuulkoon sitten sekä maa että yllämme kaareutuva taivas\nkuin myös allamme virtaava Styx valani. Pahaa en sinulle suo, vaan\nannan sinulle neuvon, johon itsekin sinun asemassasi ryhtyisin. Sillä\nkatso, rinnassani sykkii sydän lämmin ja armelias eikä kylmä,\nrautainen, kuten kenties luulet.\"\n\nKookkaana läksi hän astumaan kohti asuntoaan Odysseun seuratessa.\nKultatuolin hän Odysseulle asetti ja herkullisia ruokia hänelle\ntarjosi, niitä, joita ihmislapset syövät. Mutta itse hän nautti\njumalain ruokia ambrosiaa ja nektaria. Syötyään Kalypso virkkoi:\n\n\"Viisas Odysseus, Laerteen jalo poika, kotiisiko siis palata aiot? No\nniin, onnea vain sinulle toivotan. Mutta jos tietäisit, mitkä\nkärsimykset sinua matkalla tulevat kohtaamaan, jäisit ainiaaksi\nluokseni. Ikävöit armasta puolisoasi, mutta sekä koossa että\nihanuudessa kykenen hänen kanssaan kilpailemaan, sillä tuskinpa\nkuolevaiset voivat vetää vertoja kuolemattomille jumalille.\"\n\n\"Ällös pahastu, korkea jumalatar\", vastasi Odysseus. \"Oi, tiedänhän\nhyvin, ettei Penelope sinulle vertoja vedä. Hän on kuolevainen nainen,\nsinä kuolematon, iäti nuori. Mutta sittenkin ikävöin kiihkeästi\nkotiini. Jos jumalat minut jälleen haaksirikkoon saattavat, kestän\nsenkin, olenhan jo paljon oppinut kärsimään sekä maalla että merellä,\nkunhan vain kerran kotini saavutan.\"\n\nSeuraavana aamuna varhain pukeutui Odysseus viittaansa. Kalypsokin otti\nihanan, hopeanhohtoisen pukunsa, solmi uumilleen kultavyön ja levitti\nkutreilleen koristeisen huntunsa. Senjälkeen hän alkoi järjestellä\nvieraansa poislähtöä. Hän antoi Odysseulle kaksiteräisen kuparikirveen,\njonka varsi oli ihmeellisesti koristettu ja terään taidokkaasti\nkiinnitetty. Vielä hän antoi säihkyvän tapparan ja neuvoi sitten tien\nsaaren korkeille huipuille, joilla kasvoi mahtavia poppeleita ja\ntaivasta tavoittelevia honkia, kuivia, laivapuiksi erinomaisia. Tien\nopastettuaan palasi jumalatar kotiinsa, mutta Odysseus ryhtyi\nreippaasti työhön, kaatoi kaksikymmentä puuta, veisti ja tasoitteli\nniitä, kuten kirvesmiehet tekevät. Saatuaan vielä Kalypsolta kairan,\nhän liitti salavaarnoilla hirret lujaksi laivaksi. Pohjan hän teki yhtä\nlaajan kuin laivanrakentajat kauppalaivoihin tekevät. Sitten hän asetti\nkaaripuut tiheitten tukien varaan, kiinnitti lankut, pystytti maston ja\nliitti siihen raakapuun, laati peräsimen ja asetti ympäri aluksen\npajupunokset kovien aaltojen varalle. Viimeksi sai laiva hyvän\npohjalastin. Jumalatar antoi vielä kutomaansa kangasta oivallisiksi\npurjeiksi.\n\nNeljän päivän kuluttua oli työ valmis. Viidentenä hän astui alukseensa\nsaatuaan kylvyn jälkeen Kalypsolta vienotuoksuiset vaatteet. Vielä\nviimeiseksi lahjakseen oli jumalatar pannut mukaan kolme täyttä säkkiä.\nYhdessä oli vettä, toisessa viiniä ja kolmannessa matka-eväitä.\nSuotuisan tuulen puhaltaessa Odysseus nosti iloisena purjeensa ja\ntarttui peräsimeen ohjaten laivansa ulapalle. Uni ei öisin hänen\nsilmiinsä tullut, sillä hän tarkaten tähysi tähtien teitä, plejaadien\nja Otavan hidasta kulkua ja isoa karhua, jota myös vaunuiksi sanotaan\nja joka aina taivaalla risteillen metsästäjä Orionia väijyy. Kalypso\noli näet antanut hälle neuvon kulkea koko ajan niin, että nämä\ntähtisikermät ovat vasemmalla puolella. Seitsemäntoista päivää hän oli\njo purjehtinut, kun hän kahdeksantenatoista huomasi fajakien maan\nsumuisten vuorten kohoavan taivaanrannalle.\n\nMahtava Poseidon oli jo palannut Etiopian maasta uhrijuhlilta. Nyt hän\nseisoi Solymian vuorilla katsellen merelle ja huomasi silloin Odysseun\npurjehtivan siellä. Hän vihastui silloin entistään enemmän ja itsekseen\npäätään pudistaen puhui:\n\n\"Jopa jotakin! Jumalat ovat minun Etiopiassa vieraillessani näkyneet\npäättäneen pelastaa Odysseun. Hän on jo lähellä fajakien rantaa ja\nkohtalo on määrännyt, että hänen tuskansa loppuvat hänen sinne\nsaavuttuaan. Mutta ennen sitä hän saakoon vielä kylliksi kurjuutta\nkärsiä!\"\n\nSen sanottuaan hän peitti pilvivuorilla taivaan, ja tarttuen\nkolmihaarukkaansa sekoitti merta, lähetti tuulispäitä liikkeelle ja\npeitti sekä taivaan että maan niin sakeaan sumuun, että sysimusta yö\nverhosi kaiken. Itä- ja etelätuulet puhalsivat, länsi ulvoi ja\npohjoinen nostatti mahtavasti ärjyvät aallot.\n\nEi jaksanut enää Odysseus toivoa mitään, vaan voimatonna valitti:\n\n\"Voi minua! Mihin, raukka, lopulta joutunenkin? Nyt uskon Kalypson\ntotta puhuneen hänen sanoessaan, että ennen kotiin tuloani tulee\nkärsimysteni mitta kukkuroilleen. Katsos, Zeus on peittänyt taivaan\npilviin ja nyt hän lähettää hirmumyrskyn merelle! Mitä hirveintä\nkuolemaa kohden kuljenkaan! Kolmin, oi, nelin kerroin onnellisempia\novat ne kreikkalaiset, jotka saivat kaatua Ilionin tantereilla atridien\npuolesta taistellessamme. Olisinpa minäkin siellä päiväni päättänyt,\nolisinpa määräni sinä päivänä saavuttanut, jolloin kaatuneen Akilleun\nvieressä seisoessani troialaisjoukot kohdistivat keihäs-sateensa\nminuun! Silloin olisi minut juhlallisesti haudattu ja nimeni olisi\njälkipolville säilynyt. Nyt minua vain kurja kuolema odottaa.\"\n\nSamassa tuli hirveä tuulispää, joka kietoi aluksen kokonaan\nliepeisiinsä ja riuhtasi Odysseun irti peräsimestä. Yht'äkkiä yhtyivät\nmonet tuulet, katkaisivat keskeltä poikki maston, viskasivat purjeet ja\nperäsimen kauas yli vaahtopäisten aaltojen ja pyyhkäisivät Odysseun\nmereen, jossa hän pitkän aikaa ajelehti voimatta päätänsä nostaa.\nVihdoin hän sai suolaisen veden suustaan ja läksi uiden ponnistelemaan\nalushylkyänsä kohti. Sinne hän pääsikin, mutta aallot viskelivät sitä\nyhä hurjasti. Milloin sillä pohjoinen leikki heitellen sitä yli\naaltojen lakkapäiden, kunnes etelätuuli vuorostaan otti sen eteenpäin\nheittääkseen. Toisinaan siitä taas länsi- ja itätuuli kiistelivät.\n\nSilloin näki Odysseus-paran Ino, entinen ihmislapsi, nyt meren\nrakastettu Leukotea-niminen jumalatar. Säälien harhailevan hätää hän\nnousi lokkina aalloista, istahti aluksen laidalle ja virkkoi:\n\n\"Poloinen, miksi sinua Poseidon yhä vainoaa ja kaikin tavoin tuhota\nkoettaa? Hengiltä ei hän sinua saa, vaikka miten kovasti yrittäisi. Tee\nnyt kuten käsken. Riisu vaatteesi, jätä aluksesi oman onnensa nojaan ja\npyri uiden fajakien maahan, johon kohtalo on määrännyt sinut\npelastumaan. Tästä saat huntuni, sido se rinnallesi, silloin ei sinun\ntarvitse enää kuolemaa eikä kärsimyksiä peljätä. Ja vasta sitten, kun\nkätesi tapaa lähimmän rannan, irroita huntu vyöltäsi ja heitä se kasvot\npoiskäännettyinä läikkyvään mereen.\"\n\nSanoi, jätti Odysseulle huntunsa ja sukelsi vesilinnun tavoin mereen,\nsinne kadoten.\n\nMutta paljon kärsinyt Odysseus ei luottanut hänen sanoihinsa, vaan\narveli itsekseen:\n\n\"Voi minua! Ehkäpä jumalat ovat jälleen asettaneet ansan kehoittaessaan\nminua jättämään alukseni. Tuolla kaukana siintää maa, jonne hän käski\nminun uida. Vielä en purttani jätä, en, niin kauan kuin on pirstalekin\njäljellä. Sitten vasta lähden uimaan, kun aallot alukseni särkevät, kun\nen enää muuta keinoa keksi.\"\n\nMutta hänen näin miettiessään nostatti Poseidon hirmu-aallon,\njättiläiskokoisen. Se vyöryi raskaana Odysseun alukseen ja hajoitti sen\nlopullisesti kuin tuuli akanat. Nopeasti hypähti Odysseus irtautuneen\nhirren päälle, ratsasti sillä kuin hevosella, repi kiireesti Kalypson\nloisto-vaatteet yltään, sitoi hunnun vyölleen ja heittäytyi suin päin\nmereen. Mutta huomattuaan sen nyökäytti Poseidon päätään, puhellen\nitsekseen:\n\n\"Kas niin, harhaile nyt merellä, kunnes maan saavutat. Varmaankin tämän\nsurkeuden tulet ikäsi muistamaan.\"\n\nJa jumala läksi Aigaihin, jossa hänellä oli komea templi.\n\nNyt riensi Atene Odysseulle avuksi. Hän käski tuulia levolle, jättäen\nyksin pohjoisen liikkeelle, ja raivaten tietä Odysseulle koetti hän\nsaattaa hänet fajakien maalle.\n\nKaksi yötä ja kaksi päivää Odysseus ajelehti aalloilla usein jo\nkuolemaa odottaen. Kolmantena päivänä tyyntyi tuuli. Silloin hän näki\nmaan kohoavan edessään ja hänet valtasi samanlainen rajaton riemu, mikä\nvaltaa kauan sairaana maanneen isän pojat, jotka ilokseen näkevät hänen\njälleen tervehtyvän. Voimakkain vedoin hän ui rantaa kohti ja oli jo\nniin lähellä, että huuto olisi rannalle kuulunut, kun äkkiä nousi\nuudelleen hirveä myrsky. Aallot peittivät vaahdollaan lähikalliot, eikä\nmissään näkynyt satamaa, ei suojaista paikkaa, äkkijyrkkinä vain rannat\nkohosivat. Voimatonna ja alakuloisena hän valitti:\n\n\"Onneton, onneton! Jo salli Zeus minun nähdä kaivatun maan, mutta\njyrkkänä nousee ranta, ei jalansijaa missään ja allani pohjaton meri.\nMinä hetkenä tahansa paiskaa aalto minut kallioihin murskaksi, jos ylös\ntäältä yritän; jos taas uin etsimään loivempaa rantaa, saattaa myrsky\nuudelleen ajaa minut ulapalle tai lähettää demooni syvyyksistä\nmeripedon kimppuuni.\"\n\nNäin hänen miettiessään tuli suuri aalto, joka kuljetti häntä\nkallioista rantaa kohti. Nyt olisi hän varmasti murskautunut, ellei\nAtene olisi herättänyt hänen mielessään ajatusta kietoa kätensä\naalloista esiinpistävän kalliokielekkeen ympärille ja pidellä siitä\nkiinni, kunnes aalto jälleen vyöryi takaisin. Mutta aalto palasikin\nuudelleen, vyöryi hänen ylitseen ja heitti hänet verissä käsin kauas\nulapalle. Sinne hän olisi vastoin kohtalon säädöstä jäänyt, ellei Atene\nolisi taas häntä neuvonut uimaan aallon rinnalla rantaa kohti. Nyt hän\nnäki ihanan, kalliottoman rannan, jonka kaunis joki mereen laskiessaan\nhalkaisi. Silloin nousi Odysseun rinnasta hiljainen rukous:\n\n\"Ken lienetkin, kauan kaivattu valtias, luoksesi tulen, suojaa sinulta\netsin Poseidonin vihaa välttääkseni. Suuri joki, eteesi polvistun,\narmahda minua harhailevaa ihmislasta!\"\n\nJoki, säälien Odysseuta, hiljensikin juoksuaan, se asetti aaltonsa ja\nnyt pääsi uupunut sankari vaivatta rantaan. Mutta rannalle saavuttuaan\nhän vaipui voimatonna tainnoksiin hietikolle, sillä meri oli vienyt\nkaiken hänen kestävyytensä. Koko ruumis oli ajetuksissa ja vesi virtasi\nsuusta ja sieraimista.\n\nHerättyään hän heti sieppasi jumalattaren antaman hunnun ja heitti sen\nvirtaavaan jokeen. Virta vei sen mereen ja siellä sen Ino heti otti.\nMutta Odysseus vaipui rannan kaislikkoon polvilleen ja syleili\nriemuissaan maata. Yhä kuitenkin täytti huoli hänen mielensä ja hän\nmietti:\n\n\"Mitähän vielä saanenkaan kärsiä! Jos tähän jään, lopettavat aamun\nkosteus ja pureva kylmä heikot voimani. Jos taas metsikköön menen ja\njossain pensaitten suojassa lämpimän leposijan löydän, joudun helposti\nmetsänpetojen saaliiksi.\"\n\nPunnittuaan sinne tänne päätti hän sittenkin metsästä etsiä suojaisaa\npaikkaa. Sellaisen hän löysikin kahden tuuhean, toisiinsa kiinni\nkasvaneen puun lomassa lähellä virtaa. Sinne ei kylmä aamutuuli pääsisi\ntunkeutumaan, eivät auringon säteet paistamaan, eikä edes sade jaksaisi\nraivata tietä tuuheitten oksien lomitse. Sieltä Odysseus haki suojaa,\nsinne hän vuoteensa valmisti, ja niin runsaasti siellä oli varisseita\nlehtiä, että ne olisivat pari, jopa kolme miestä talvipakkasessakin\nverhonneet. Iloisena katseli Odysseus vuodettaan, ja paneutuen levolle\nveti hän suuren joukon lehtiä peitteekseen, ja Atene vuodatti suloisen\nunen hänen silmiinsä.\n\n\n\n\nKUUDES RUNO.\n\n\nUupuneena lepäsi kovia kokenut, jalo Odysseus piilopaikassaan. Sillä\naikaa läksi Atene fajakien kaupunkiin.\n\nFajakit olivat ennen asuneet laajalla Hyperian tasangolla kyklopien\nilkeän kansan naapureina. Mutta tämä naapuruus alkoi käydä liian\nraskaaksi, sillä kyklopit tekivät tuon tuostakin heidän maahansa\nryöstöretkiä. Nausitoos-sankari johti silloin kansansa sieltä pois\netäiselle Skherian saarelle. Tänne hän rakensi kaupungin, pystytti sen\nympärille muurin ja kohotti temppelin jumalille. Nyt oli kuolo hänet jo\nsaavuttanut ja vienyt Hadeeseen, ja kuninkaana hallitsi nykyään viisas\nAlkinoos. Hänen palatsiaan läheni nyt kirkaskatseinen Atene, miettien,\nmiten hän saisi toimitetuksi Odysseun kotia. Jumalatar astui kuninkaan\ntyttären Nausikaan upeaan huoneeseen.\n\nVarreltaan ja muodoltaan oli Nausikaa kuolemattomain jumalain\nkaltainen, ja ihania olivat ne hovineidotkin, jotka lepäsivät Nausikaan\noven edessä.\n\nPerille tultuaan pysähtyi Atene Nausikaan läheisimmän ystävän sekä\nikä- ja kasvintoverin, Dymaan tyttären, hahmoisena ja lausui:\n\n\"Jopa olet huolimaton, Nausikaa! Kaikki komeat vaatteesi ovat\npesemättä, kohta häitäsi vietetään, ja silloin sinun tulee jaella niitä\nhääjoukolle. Se tekee sinut kuuluisaksi. Siksipä lienee viisainta heti\naamulla pyytää isältäsi muulit ja vaunut. Minä lähden kanssasi sinua\nauttamaan. Ajamme meren rantaan pesemään, sinne on liian pitkä matka\njalan astua.\"\n\nTämän neuvon annettuaan läksi Atene Olympolle, jumalien ihanaan\nasuntoon, jossa ei konsaan myrsky raivoa eivätkä sateet lankea ja jota\nei myöskään lumi milloinkaan peitä, vaan jossa ilma on aina sumuton ja\nkaikkea valaisee hohtava kirkkaus. Siellä viettävät jumalat autuasta\nelämätään.\n\nAamun koittaessa riensi ihana, viittapukuinen Nausikaa palatsin salien\nläpi vanhempainsa luo ihmetellen untaan. Hän tapasikin sekä isänsä että\näitinsä. Äiti istui neitojensa keskellä lieden ääressä purppurarihmaa\nkehräämässä, isä oli ovella lähdössä ruhtinaitten käräjiin, jonne\nuljaat fajakit olivat häntä pyytäneet. Rakkaan isänsä luo astui neito\nvirkkaen:\n\n\"Isä, anna minulle vaunut, tilavat ja korkeapyöräiset, lähteäkseni\nvirralle vaatteitten pesuun. Sinun täytyy ylhäisten kokouksissa kantaa\npuhtaita vaippoja, ja entäs viisi veljeäni, joista kolme on vielä\nkukoistavaa nuorukaista, hekin tarvitsevat leikeissä vastapestyjä\nvaatteita.\"\n\nIloisista häistä ei neito mitään maininnut, mutta isä ymmärsi hänet ja\nsanoi:\n\n\"Sekä muulit että vaunut saat, lapseni, mene, mene!\"\n\nPalvelijat valjastivat muulit, neidot kantoivat vaunuihin komeita\nvaatteita ja äiti varusti nahkasäkkeihin eväitä sekä tuoksuavaa öljyä\nkylpyä varten. Nausikaa nousi vaunuihin, tarttui ohjaksiin ja pois\nkiitivät muulit vieden muassaan kuninkaan ihanan tyttären neitosineen.\n\nVirralle saavuttuaan he riisuivat muulit valjaista ja veivät ne\nrannalle syömään hunajatuoksuista heinää. Vaatteet he kantoivat virran\nrantakuoppiin, kilvan he niitä jaloin polkivat, tarkoin pesivät ja\nlevittivät ne sitten rantakiville kuivamaan. Vielä uituaan ja\nvoideltuaan ruumiinsa tuoksuavilla öljyillä istahtivat he kuohuvan\nkosken partaalle aterioimaan ja odottamaan vaatteitten kuivumista.\nAikansa kuluksi he leikkivät rantaniityllä, tanssivat ja heittelivät\npalloa. Ihana, valkoranteinen Nausikaa itse oli leikin johtajana ja hän\nmuistutti siinä karkeloidessaan Artemis-jumalatarta, joka vuorilla\nliikkuen riemuiten ajaa nopeita hirviä takaa. Silloin toiset Zeun\ntyttäret seuraavat häntä leikkien ja Leto, ihanan jumalattaren äiti,\ntuntee povensa ylpeydestä kohoavan nähdessään tyttärensä olevan melkein\npäätään pitemmän muita neitoja ja voittavan heidät kauneudessa.\n\nPyykki oli jo kuivunut, muulit valjastettu ja neitoset kantaneet\nvaatteet vaunuihin, kun Atene antoi Nausikaan pallon vieriä kuohuvaan\nvirtaan. Neitoset huudahtivat ja Odysseus heräsi siihen. Hämmästyneenä\nhän hypähti istumaan ja mietti mielessään:\n\n\"Missähän lienen, minkähän kansan pariin olen nyt ajautunut? Lienevätkö\nvillejä väkivallan tekijöitä, vai rehellisiä, vieraanvaraisia ihmisiäkö\novat? Olin äsken kuulevinani naisten ääniä tai kenties täällä vuorten\nhuipuilla ja lähteen silmissä nymfit asustavat. Tai ehkäpä täällä\nsentään onkin oikeitten ihmisten koteja. Olkoon miten tahansa, lähden\nottamaan asiasta selvää.\"\n\nVoimakkain käsin hän taittoi lehtevän oksan verhokseen ja läksi\nastumaan kuten nälkäinen leijona, jonka raesade ja myrsky on verille\npiessyt, mutta jonka silmät yhä säihkyvät voimaa. Hirveän näköinen oli\nOdysseus neitoja lähestyessään. Vesi oli hänen ihonsa veriseksi\nsierettänyt ja merisuola peitti koko ruumiin. Neidot pakenivat\npeljästyneinä joka taholle, vain Nausikaa, Alkinoon tytär, jäi Atenen\nrohkaisemana paikoilleen muukalaista odottamaan. Odysseus epäili mitä\ntehdä. Lähenisikö hän neittä syleillen hänen polviaan vai pysähtyisikö\nloitos ja kauniin sanoin pyytäisi vaatteita ja kysyisi tietä\nkaupunkiin. Kotvan mietittyään päätti hän jäädä kauemma ja koettaa\nvalituin sanoin liikuttaa neidon mieltä.\n\n\"Valtiatar, käännyn rukoillen puoleesi, lienet sitten jumalatar tai\nkuolevainen ihmislapsi\", hän alkoi. \"Jos taivaitten asukas lienet, olet\nsilloin Artemiin, Zeun mahtavan tyttären kaltainen ihanuudessa, jos\nkuolevaisiin kuulut, ovat isäsi ja veljesi onnellisia, sillä\nsinunlaisesi neidon omistamisesta kannattaa ylpeillä. Ja monin verroin\nonnellisempi on se nuorukainen, joka sinua kerran omakseen saa sanoa.\nIhmisten joukossa en sinun vertaistasi ole konsaan nähnyt. Jumalatar,\njalkaisi juureen polvistuisin, mutta en uskalla sinua lähestyä. Kova\nkohtalo on minua vainonnut. Kaksikymmentä vuorokautta olen meriä\najelehtinut ja nyt joku jumala minut tänne johti. En edes tiedä, missä\nmaassa, minkä kansan parissa olen. Katso, paljon olen kärsinyt, sinä\nolet ensimäinen elävä ihminen jonka täällä tapaan, ole minulle\narmollinen. Jos mukanasi on täällä joku vaatekappale, lainaa se\nverhokseni ja palkaksi suokoot jumalat sinulle mitä mielesi halaa,\nsuokoon puolison ja kodin, jossa onni ja sopu vallitsee, sillä mikään\nei ole ihanampaa kuin miehen ja vaimon keskinäinen, horjumaton\nrakkaus.\"\n\nNausikaa vastasi hälle:\n\n\"Zeus onnenlahjat ihmisille jakaa, kelle onnea, kelle onnettomuutta,\nsekaisin hyville ja pahoille. Sinullekin hän osasi antoi ja sinun on se\nkärsivällisesti kannettava. Mutta koska näyt olevan kunnon ihminen,\nopastan sinut kaupunkiimme, eikä ole sinulta vaatteita enemmän kuin\nmuutakaan huolenpitoa puuttuva. Olet joutunut fajakien maahan ja isäni\non mahtava Alkinoos, fajakien kuningas ja heidän suuruutensa luoja.\" Ja\nkääntyen neitojensa puoleen hän huusi:\n\n\"Pysähtykää toki, miksi pakenette miehen nähtyänne! Luuletteko häntä\nviholliseksi? Ei toki. Kansamme on jumalain suojelema eikä kenkään\nrohkene meitä vastaan nousta. Asummehan sitäpaitsi maan äärellä kaukana\nmuista, emmekä heidän kanssaan tekemisiin joudu. Tämä raukka on\nharhaillut merellä, hän tarvitsee apuamme, sillä sekä kerjäläiset että\nvieraat ovat Zeun lähettämiä ja otettavat hänen lahjoinaan vastaan.\nJohtakaa hänet joen rannalle tuulilta suojattuun paikkaan ja kun hän\nsiellä on uinut, suokaa hälle ruokaa ja juomaa.\"\n\nNeidot rohkaisivat mielensä ja tekivät kuten Alkinoon jalo tytär käski.\nOdysseun pestyä ruumistaan peittäneen paksun suolakerroksen ja hänen\npukeuduttuaan saamiinsa vaippoihin valoi Atene häneen sellaisen\njumalaisen ylevyyden ja kauneuden, että Nausikaa hämmästyneenä virkkoi:\n\n\"Neidot, katsokaa vierastamme! Hän on varmasti jumalain lähettämä.\nÄsken niin ruma ja peloittava, nyt Olympon jumalain vertainen. Jospa\nkerran saisin puolisokseni kutsua miestä, joka on yhtä jumalainen kuin\ntämä! -- Mutta, neidot, tuokaa hänelle nyt ravintoa.\"\n\nNeidot tottelivat ja hyvällä ruokahalulla Odysseus soikin, eihän hän\nollut moneen vuorokauteen saanut einettäkään.\n\nSaatuaan vaununsa lähtökuntoon nousi Nausikaa niihin, tarttui ohjaksiin\nja virkkoi Odysseulle:\n\n\"Nyt, muukalainen, lähdemme kaupunkiin, mutta ennen sitä neuvon, miten\nsinun on tehtävä. Niin kauan kuin ajamme maaseutua pelloillaan\ntyöskentelevien ohitse, on sinun pysyttävä vaunujen jäljessä neitojen\nseurassa, mutta kun kaupunkia lähenemme, on sinun jäätävä läheiseen,\nAtenelle pyhitettyyn lehtoon, sillä en salli ilkeitten ihmisten\nlevittävän huhuja siitä, ken olet ja mistä sinut muka hain, sillä\nvarmasti moni kuiskaileisi sinun olevan tuleva puolisoni. Vasta sitten\nkuin arvelet meidän ennättäneen kaupunkiin, riennä sinä isäni taloon,\njonka tunnet siitä, että se on kaikkein komein. Astu reippaasti suoraan\nsaliin, jossa isäni istuu nojatuolissaan ja äiti lieden ääressä kehrää\nhienoa purppurarihmaa. Riennä kaikkien ohitse äitini luo, hänen eteensä\npolvistu. Jos äitini on sinulle suosiollinen, silloin koittaa varmasti\npian kotiinpääsöpäiväsi.\"\n\nSen sanottuaan hän löi muuleja, jotka lähtivät kiitämään eteenpäin.\nAjoittain hän taas hiljensi vauhtia, niin että Odysseus ja neidot\nsaattoivat helposti häntä seurata.\n\nAurinko painui jo länttä kohti, kun he saapuivat pyhään lehtoon. Tänne\njäi Odysseus rukoillen Atenea:\n\n\"Mahtavan Zeun tytär, kuule nyt rukoukseni! Silloin et sitä kuullut,\nkun Poseidon minut haaksirikkoon saattoi. Nyt auta ja suo fajakien\nottaa minut ystävällisesti vastaan.\"\n\nNäin hän rukoili. Atene kuuli hänen rukouksensa, vaikkei hän Odysseulle\nnäyttäytynytkään. Hänen täytyi olla huomaavainen myös sedälleen\nPoseidonille, joka Odysseuta yhä vihasi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS RUNO.\n\n\nOdysseun siten rukoillessa saapui Nausikaa kuninkaan palatsille. Hänen\nuljaat veljensä riensivät häntä vastaan ja veivät muulit talliin sekä\nkantoivat puhtaat vaatteet sisään. Vanha hoitajatar Eurymedusa valmisti\nkuninkaan tyttärelle tulen takkaan ja asetti aterian pöydälle.\n\nRukoiltuaan läksi Odysseus astumaan kohti kaupunkia. Atene verhosi\nhänet pilveen, jotteivät fajakit häntä huomaisi, ja kun hän saapui\nkaupungin portille, läheni Atene häntä nuoren tytön muodossa.\n\n\"Lapseni, voitko minulle tien kuninkaan kartanoon neuvoa, olen täällä\nvieras, enkä paikkoja tunne?\" kysyi Odysseus.\n\nMielellään lupasi tyttönen opastaa muukalaista, jolle hän lausui:\n\n\"Kulkiessasi on sinun oltava aivan vaiti, sillä fajakit eivät ole\nystävällisiä vieraille. Tämä kansa on merenkulkija-kansaa, merenjumala\non antanut heille siihen erikoiset lahjat ja heidän laivansa kiitävät\nnopeasti kuin tuuli tai kuni ajatus.\"\n\nMatkalla oli Odysseulla aikaa ihailla fajakien satamia ja laivoja sekä\nkokouspaikkoja ja oivallisia muureja. Saavuttuaan perille virkkoi opas:\n\n\"Tässä on se, mitä etsit. Kuningas viettää siellä par'aikaa suuria\njuhlia, ja sinne ovat kokoontuneet maan mahtavimmat. Mutta astu sinä\nreippaasti ja ujostelematta sisään. Rohkea mies onnistuu aina paremmin,\nvaikka hän olisikin muukalainen. Kaikkein ensin on sinun astuttava\ntervehtimään kuningatar Aretea. Hän on Alkinoon, puolisonsa, läheinen\nsukulainen. Poseidon, mahtava maanjäristäjä, rakastui gigantien\nkuninkaan Eurymedonin tyttäreen Periboiaan, maailman kauneimpaan\nnaiseen. Heidän poikansa Nausitoos hallitsi fajakeja. Hänellä oli kaksi\npoikaa, Alkinoos ja Rexenor, mutta Apollon hopeakaarinen jousi surmasi\nvastanaineen Rexenorin. Tältä jäi yksi ainoa lapsi, tytär, Arete, jonka\nAlkinoos valitsi puolisokseen; eikä maailmassa löydy ainoatakaan\nnaista, jota hänen miehensä pitäisi suuremmassa arvossa, kuin Alkinoos\nAretea. Samoin kunnioittavat häntä hänen lapsensa ja koko kansa. Jos\nhän missä liikkuu, kohdellaan häntä kuin jumalatarta konsaan. Hän onkin\nharvinaisen lahjakas nainen ja usein jättävät miehet riitansa hänen\nratkaistavakseen. Jos hänen suosionsa saavutat, on menestyksesi varma.\"\n\nSen sanottuaan poistui Atene, läksi Maratoniin ja sieltä Atenaan.\nOdysseus läksi astumaan kohti Alkinoon palatsia, mutta täällä hän\npysähtyi hämmästyneenä nähdessään sen loiston ja komeuden. Seinät\nolivat lattiasta kattoon kuparista, patsaat siniteräksestä. Ovien\nkamanat olivat kultaa ja pihtipielet hopeaa, kynnykset kuparia.\nHopeasta olivat ovien kukkakoristeet ja kullasta raskaat rengasrivat.\nKahden puolen ovia oli itse Hefaiston takomat kulta- ja hopeakoirat,\njotka eivät milloinkaan väsyneet vartiatoimessaan. Mukavia istuimia oli\nseinävierillä ja niitä verhosivat arvokkaat, naisten kutomat matot.\nNäillä istuivat kansan ruhtinaat juhlien aikana. Salissa oli kultaisia\npoikain kuvia, kaikilla käsissä palavat soihdut, jotka pimeän tullen\njuhlivia valaisivat. Viisikymmentä naista oli aina työssä viljaa\njauhamassa, toiset viisikymmentä istuivat kuin poppelin lehdet\noksallaan vier'vierekkäin kankaita kutomassa tai rihmaa kehräämässä.\nPalatsin ympärillä oli mitä ihanin puutarha, jossa oli hedelmiä ympäri\nvuoden, kesin talvin. Sen vieressä levisi suuri viinitarha ja\nylt'ympärillä aukenivat iäti kukkivat niityt.\n\nIhailtuaan kaikkea tätä ihmeellistä loistoa ja rikkautta astui Odysseus\nsisään. Salissa valmistivat vieraat viimeistä uhria, joka tavallisesti\nkuului Hermeelle. Kukaan heistä ei huomannut sisään astuvaa vierasta,\nyhä verhosi Atenen näkymättömäksi tekevä utuvaippa hänet. Vasta\npolvistuttuaan Areten eteen haihtui verho ja salissa kaikki katsoivat\nhämmästyneinä polvistuvaa vierasta. Mutta Odysseus lausui:\n\n\"Arete, Rexenorin ihailtu tytär, sekä sinun että puolisosi ja myös\nkaikkien vieraittenne edessä polvistuu onneton mies apua ja turvaa\nanoen. Suokoot jumalat teille kaikille runsaasti onnea ja teidän\nlapsenne eläkööt rikkaina ja kunnioitettuina. Kuulkaa, minua poloista\nauttakaa ja kotimaalleni ohjatkaa!\"\n\nSen sanottuaan nousi Odysseus ja istuutui lieden tuhkaan vastausta\nodottaen. Kotvan aikaa istuivat kaikki hiljaa, kunnes vanhin joukosta,\nviisas ja jalosydäminen Ekheneos puhkesi puhumaan:\n\n\"Alkinoos, ei ole sopivaa antaa vieraan tuolla istua. Me tässä kaikki\nodotamme, että kohtelisit häntä ystävällisesti, tarjoaisit\nhopeakoristeisen tuolin ja käskisit vierasta ruualla itseään\nvirkistämään.\"\n\nHeti täyttikin Alkinoos vanhuksen toivomuksen ja johdatti Odysseun\nistumaan viereensä lempipoikansa, miehekkään Laodamaan paikalle ja\nkehoitti tuomaan uhriviinejä, sillä nyt oli uhrit suoritettava Zeulle,\nvieraitten suojelijalle. Sen päätyttyä virkkoi hän vieraille:\n\n\"Kuulkaa, te fajakien ruhtinaat, mitä ajattelen! Lopetamme nyt juhlamme\ntäksi illaksi, mutta huomenna saapukaa jälleen. Silloin pidämme suuret\njuhlat ja neuvottelemme, miten saamme vieraamme onnellisesti kotiinsa.\nSinne kun on saapunut, olkoot Osattaret, elonlangan kehrääjät, hänen\nkohtalonsa määrääjinä, me emme silloin enää hänen elämäänsä puutu.\nKenties hän on joku jumalista, joka on luoksemme vierailulle saapunut.\nOvathan jumalat ennenkin luonamme vierailleet, koska olemme kuten\nkyklopit ja gigantit sukua jumalille.\"\n\nOdysseus vastasi siihen:\n\n\"Karkoittakaa moiset aatokset mielestänne! Kuolevaisten ihmislasten\njoukkoon kuulun ja aniharva heistä on niin paljon tuskia kärsinyt kuin\nminä. Mutta huolimatta monista kärsimyksistä pyydän sinulta ravintoa ja\nsitten anon teitä johtamaan minut kotimaalleni.\"\n\nVieraat läksivät kukin kotiinsa, Odysseus jäi saliin istumaan Alkinoon\nja Areten pariin. Valkohipiäinen Arete oli huomannut Odysseun puvun\ntutuksi ja ihmetellen hän kysyi, mistä Odysseus oli hänen valmistamansa\nvaatteet saanut. Silloin Odysseus kertoi, miten hän haaksirikkoisena\noli Ogygiaan Kalypson vieraaksi joutunut ja miten hän vihdoin,\nseitsemän pitkää vuotta siellä ikävöityään, oli monien tuskien jälkeen\njoutunut vieraan virran rannalle ja siellä kohdannut jalon Nausikaan.\n\n\"Muukalainen, väärin teki tyttäreni sinut tielle jättäessään, miksei\nhän tuonut sinua kotiin asti?\" puhui Alkinoos.\n\n\"Ällös tytärtäsi soimaa, kuningas, hänessä ei syytä ole. En sallinut\nhänen neitojensakaan perille asti minua opastaa, arvelin sinun\nsaattavan siitä pahastua\", virkkoi Odysseus.\n\n\"Niin pikavihainen en ole, ystäväni. Mutta jospa Zeus ja muut suuret\njumalat sallisivat sinun jäädä tänne, tyttäreni sinulle puolisoksi\nantaisin ja rikkauksia niin paljon kuin tarvitsisit. Vasten tahtoasi en\nsinua kuitenkaan pidättää tahdo, vaan huomenna lähetän sinut kotiisi.\nHuoletta saat nukkua laivassamme koko matkan, perille sinut mieheni\nsaattavat, vaikkakin kotisi olisi kaukana kuin Euboea, jonka sanotaan\nolevan kaukaisimman maan. Sielläkin ovat mieheni olleet Radamantoa\nsinne saattaessaan. Mennen tullen heiltä kului vain yksi päivä, se jo\nosoittanee sinulle sekä laivojeni että miesteni kykeneväisyyden.\"\n\nRiemu valtasi Odysseun kuninkaan lupauksen kuultuaan ja rukoukseen\ntaipui hänen sydämensä:\n\n\"Suuri Zeus, salli Alkinoon lupauksen täyttyä ja suo hänelle palkaksi\nrunsaasti kunniaa!\"\n\nArete kääntyi neitojensa puoleen kehoittaen heitä valmistamaan\nvieraalle purppurapeitteisen vuoteen. Neidot läksivät heti soihdut\nkäsissä täyttämään kuningattarensa käskyä ja palasivat hetken kuluttua\ntakaisin, kehoittaen:\n\n\"Nouse, vieras, vuoteesi odottaa sinua!\"\n\nMielellään läksikin uupunut Odysseus levolle ja Alkinoos poistui Areten\nkera palatsin sisäsuojiin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS RUNO.\n\n\nAamun ruskottaessa nousivat sekä Alkinoos että Odysseus vuoteiltaan ja\nriensivät alas kaupungin rantatorille, jossa fajakien kokouspaikka oli.\nAtene kulki toisen ruhtinaan luota toisen luo kuninkaan airuen\nmuodossa, kehoittaen kaikkia rientämään kokoukseen, jossa keskustellaan\neilen saapuneen oudon vieraan kotiinsaattamisesta.\n\nPian täyttyivätkin torin kivi-istuimet ja ihaillen silmäilivät fajakit\nOdysseuta, jonka kasvoille ja koko olentoon Atene valoi ihastuttavan\nkauneuden, teki hänet muita kookkaamman ja voimakkaamman näköiseksi,\nsaadakseen kaikki häneen ihastumaan ja tehdäkseen hänet voittajaksi\nniissä leikeissä, joihin fajakit tulevat häntä vaatimaan.\n\nKun kaikki olivat kokoontuneet, alotti Alkinoos kokouksen sanoen:\n\n\"Miehet, fajakien ruhtinaat! Eilen saapui luoksemme muukalainen, josta\nen vielä tiedä, ken hän on ja mistä hän tulee. Mutta hän pyytää opasta\nkotiin päästäkseen. Ei vielä koskaan ole yksikään meiltä apua pyytänyt\nvieras kieltävää vastausta saanut, siksipä olkaamme nytkin avuliaita.\nViisikymmentä kaksi parasta nuorukaista varustakoon nopean aluksen ja\nsaatuaan aironsa paikalleen tulkoot palatsiini aterioimaan. Ja nyt\npyydän teitä kaikkia seuraamaan minua, juhlat odottavat. Älköön kukaan\nkieltäytykö, ja kutsuttakoon myös Demodokos, jolle jumalat ovat\nihmeellisen laulun lahjan suoneet.\"\n\nSen sanottuaan läksi kuningas toisten seuraamana. Viisikymmentä kaksi\nnuorukaista riensi laittamaan alusta kuntoon. He nostivat purjeet ja\nsitoivat airot paikoilleen nahkahihnoihinsa. Laskettuaan ankkurin he\nastuivat kuninkaan luo, joka antoi heille kaksitoista lammasta,\nkahdeksan sikaa ja kaksi härkää juhla-ateriaa varten.\n\nJuhlan alkaessa talutti palvelija sisään taitavan laulajan, jolle\nlaulun jumalatar oli paljon antanut, mutta jolta hän sensijaan oli\nkalliin lahjan, silmien valon, ottanut. Laulaja talutettiin korkean\npilarin juurelle istumaan. Hänen viereensä pantiin pöytä, jolla oli\nsekä ruokia että viiniä, ja harppu ripustettiin lähelle naulaan, käden\nulottuville.\n\nJumalatar johti nyt Demodokoon mieleen sankarilaulut urostöistä, joita\ntaivaasta maahan ylistetään. Hän lauloi Odysseun ja Akilleun riidasta\nja Agamemnonista, joka iloitsi heidän epäsovustaan, sillä Pythia oli\nkerran ennustanut sen riidan tietävän sodan loppua.\n\nLaulu vaikutti syvästi Odysseuhun. Hän veti laajan vaippansa liepeen\nkasvojensa peitteeksi, sillä hän ei tahtonut näyttää vieraille\nkyyneleitään. Laulajan lopetettua tarttui Odysseus pikariinsa ja uhrasi\njumalille. Mutta kun ruhtinaat kehoittivat laulajaa jatkamaan, peitti\nhän jälleen kasvonsa ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Muut\neivät sitä huomanneet, mutta vieressä istuva Alkinoos piti vierastaan\nsilmällä. Laulun tauottua kuningas virkkoi:\n\n\"Nyt olemme saaneet kuulla paljon kaunista, käykäämme nyt leikkeihin,\njotta vieraamme saa kotonaankin kertoa kunnostamme nyrkkeilyssä,\npainissa, hypyssä ja juoksussa.\"\n\nKaikki suostuivat mielellään ehdotukseen ja läksivät kilpakentälle,\njonne kohta kokoontui tuhatlukuinen katselijajoukko. Fajakien etevimmät\nuroot ottivat kilpailuihin osaa. Heidän joukossaan oli myös Alkinoon\nkolme poikaa: Laodamas, Halios ja Klytoneeos.\n\nKilpailujen päätyttyä virkkoi Laodamas:\n\n\"Ystävät, kysykäämme vieraaltamme, eikö hänkin haluaisi kilpailuihin\nottaa osaa. Koko hänen vartalonsa, kätensä, rintansa ja etenkin\nvoimakas niskansa todistavat hänen olevan voimakkaan, ellei raivoava\nmeri ole kaikkia hänen voimiaan heikontanut.\"\n\nToiset kehoittivat innostuneina puhujaa kääntymään vieraan puoleen ja\nhän tekikin niin:\n\n\"Kunnioitettu vieraamme, etkö tahtoisi ottaa sankarileikkeihimme osaa?\nVarmasti olet niihin perehtynyt, eikä mies voi muualla itselleen\nsuurempaa mainetta niittää kuin kilpakentällä käsin ja jaloin. Siis\ntule! Heitä huolesi pois, kohta koittaa kotimatkasi, laiva jo valmiina\nodottaa ja miehet ovat lähtöön varustautuneet.\"\n\nMutta Odysseus vastasi:\n\n\"Miksi sellaista minulta pyydät? Kärsimykseni ovat olleet liian suuret,\nmieltäni murheet painavat ja kotiani kipeästi kaipaan.\"\n\nSilloin ivasi häntä Euryalos, eräs fajakien etevimmistä:\n\n\"Niin, ethän ole edes kilpailijan näköinenkään, jotain rikkauksia\netsivää kauppiasta tai laivamiestä paremmin muistutat.\"\n\nHarmistunein katsein silmäili Odysseus puhujaa ja vastasi hänelle:\n\n\"Puhut sopimattomasti, nuorukainen. Samalle ihmiselle eivät jumalat ole\nkaikkia lahjojaan jakaneet. Ken on saanut voimaa, ken suuren\nymmärryksen, ken taas puhujalahjan. Monelle, jonka ulkomuoto on\nvähäpätöinen, ovat jumalat antaneet kaunopuheisuuden suuren lahjan.\nMissä tahansa hän kulkee, saa hän ihailua osakseen. Toinen taas on\nsaanut ulkonaisen kauneuden, mutta hänen puheestaan puuttuu viehätys.\nNiin on sinunkin laitasi. Varreltasi olet komea kuin jumala, mutta\nymmärryksesi ei näy sille vertoja vetävän. -- Sanasi koskivat. Niin\ntottumaton urheiluun en ole kuin luulet; olinpa miesten parhaita ennen,\nmutta sodat ja meren valta ovat voimiani vähentäneet. Mutta sittenkään\nen tahdo kilpailusta kieltäytyä. Koettakaamme!\"\n\nSamassa hän tarttui, vaippaansa riisumatta, suurimpaan diskoon ja\nheitti sen kauas katselijoitten päitten yli. Diskon vinkuen kiitäessä\nilmassa kumartuivat katselijoitten päät alas, mutta se lensi kauas yli\nmaalin.\n\nAtene itse fajakialais-miehen muodossa asetti merkin siihen, mihin\ndiskos putosi ja lausui:\n\n\"Kas niin, vieras, sepä vasta heitto! Rohkeutta vain, ei täällä kenkään\nsinua voittamaan kykene!\"\n\nOdysseus, iloissaan tuntemattoman ystävällisistä sanoista, lausui:\n\n\"Nyt, nuorukaiset, tulkaa koettamaan, ken teistä heittää diskos-kiekon\nyhtä pitkälle tai kenties pitemmälle. Tai jos muita leikkejä mielitte,\nolen niihinkin valmis. Kaikkien muitten kanssa kilpailuun ryhdyn,\npaitsi Laodamaan, joka on isäntäni, sillä huonosti tekee se, joka\nisäntänsä kanssa kilpailuun käy. -- Aivan kykenemätön en urheilussa\nlie, osaanpa joustakin jännittää. Taistellessamme Troian edustalla oli\nFilokteetes ainoa, joka minut siinä voitti, ja keihästä heitän kuin\nmuut nuolta. Ainoastaan kilpajuoksussa epäilen voimiani. Ruuan puute ja\nmeren myrskyt ovat minua liiaksi heikontaneet.\"\n\nOdysseun vaiettua vallitsi hetken ajan täydellinen hiljaisuus. Sen\nkatkaisi Alkinoos:\n\n\"Oikein, vieras! Tästä lähin ei sinua kenkään uskalla ivata eikä\npilkata. Mutta me emme ole nyrkkeilijä- emmekä painijakansaa.\nKilpajuoksussa ja soudussa on meidän taitomme. Mutta nyt tahdomme\nnäyttää mihin pystymme, jotta kerran kotonasi, puolisosi ja lastesi\nparissa istuessasi, voit niistä heille kertoella. Olemme elämänhaluista\nkansaa, rakastamme juhlia, soittoa ja tanssia. Paraat tanssijamme\nkäykööt taitoaan näyttämään!\"\n\nYhdeksän kilpailujen järjestäjää riensi heti esiin, tasoitti kentän ja\nvalmisti siihen tilaa. Samassa tuotiin Demodokoon harppu ja sokea\nsoittaja talutettiin joukon keskelle. Heti kokoontui ympärille joukko\nnuorukaisia, jotka alottivat tanssin, ja ihastuneena katseli Odysseus\nheidän ihmeellistä notkeuttaan.\n\nNyt alkoi Demodokos uudelleen näppäillä harppuaan ja lauloi Afroditeen\nja Ares jumalan rakkaudesta:\n\nAres, sodan jumala, oli rakastunut ihanaan kauneuden ja rakkauden\njumalattareen Afroditeen, joka oli ruman ja ontuvan takomataiteen\nvaltiaan Hefaiston puoliso. Isännän poistuttua kotoaan riensi Ares\nrakastettuaan tapaamaan. Auringon jumala Helios oli kuitenkin huomannut\nAfroditen uskottomuuden ja ilmoitti siitä Hefaistolle. Tämä raivostui\nsen kuullessaan ja päätti kostaa rakastuneille. Pajassaan hän takoi\nverkkoja, hienoja kuin hämähäkin seitti, mutta niin sitkeitä, ettei\nniitä poikki saanut. Taidokkaasti hän kiinnitti niitä huoneeseensa,\nniin ettei niitä kenkään huomannut. Luvattuaan lähteä lempisaareensa\nLemnoon jätti hän kotinsa. Huomattuaan hänen lähtönsä riensi Ares\njälleen jumalattaren luo, mutta silloin kietoutuivat verkot niin\nlujasti heidän ympärilleen, etteivät he voineet kättään liikuttaa.\nKuultuaan Heliolta Areen vierailusta, riensi Hefaistos kotiin ja huusi\nraivoissaan, niin että kaikki jumalat sen kuulivat:\n\n\"Zeus ja te muut kuolemattomat, tulkaa katsomaan Zeun tyttären\nuskottomuutta. Hän hylkää minut, koska olen raajarikkona syntynyt, ja\nlahjoittaa rakkautensa kauniille Areelle. Nyt en heitä vapauta,\nennenkuin saan takaisin kaikki ne kauniit lahjat, mitkä annoin Zeulle\nhänen kaunista, mutta kevytmielistä tytärtään kosiessani.\"\n\nJumalat saapuivatkin Hefaiston äänen kuullessaan ja puhkesivat\nraikkaaseen nauruun nähdessään Hefaiston näppäryyden.\n\n\"Vääryys ei kauan menesty\", arvelivat he, \"ja näkyypä hidas Hefaistos\nvoittavan Areen, jumalista ketterimmän.\"\n\nSuuttunut Hefaistos avasi vihdoin kahleet, kun Poseidon vakuuttamalla\nvakuutti Areen suorittavan runsaat lunnaat. Nopeasti riensivät\nkahleista päässeet pois. Afrodite kiirehti hänelle pyhitettyyn Pafon\nlehtoon Kyproon, jossa kariitit, viehätyksen valtiattaret, voitelivat\nhänet hienoilla öljyillä ja pukivat ihastuttavaan pukuun. Ares riensi\nTrakiaan.\n\nLaulajan vaiettua kehoitti Alkinoos poikiaan Haliosta ja Laodamasta\ntanssimaan kahden, mainiten heitä saaren paraiksi tanssijoiksi.\nNuorukaiset ryhtyivät ensin ihmeelliseen palloleikkiin. Toinen heitti\npallon taidokkain liikkein ilmaan, toinen sieppasi sen notkeasti\nhypäten. Toiset nuorukaiset seisoivat ympärillä lyöden käsillään\ntahtia. Tanssien tauottua kääntyi Odysseus isäntänsä puoleen:\n\n\"Liikoja et kehunut, kuningas, mainitessasi poikiasi parhaiksi\ntanssijoiksi. Hämmästyneenä olen katsellut heidän taitoaan.\"\n\nIloisena vieraansa huomaavaisista sanoista virkkoi Alkinoos:\n\n\"Miehet, fajakien ruhtinaat, kuulkaa ehdotustani. Meitä on yhteensä\nkolmetoista. Tuokoon kukin vieraallemme puhtaan manttelin, liivit ja\nkultatalentin. Euryalos, joka häntä sanoin loukkasi, korjatkoon sen\nsekä puhein että lahjoin.\"\n\nKaikki suostuivat ehdotukseen ja lähettivät airuensa kotiin hakemaan\nlahjoja, mutta Euryalos, tunnustaen Alkinoon oikein sanoneen, kääntyi\nOdysseun puoleen ja ojentaen hänelle kallisarvoisen kuparimiekan, josta\nosa oli hopeaa ja norsunluuta, sanoi:\n\n\"Terve sinulle, arvoisa vieras! Jos sinua sanoillani loukkasin, suo se\nanteeksi ja tuuli ne kauas vieköön! Jumalat suokoot sinulle onnea\nkotimatkallasi!\"\n\nOdysseus vastasi:\n\n\"Terve sinulle, rakas ystävä! Suokoot jumalat sinullekin onnea!\nToivottavasti et tule lahjoittamaasi miekkaa kaipaamaan.\"\n\nSanoi ja sitoi arvokkaan miekan vyölleen. Samalla alkoivat saapua\nlahjojen tuojat. Alkinoon pojat ottivat arvokkaat tavarat vastaan ja\nlaskivat ne kunnioittaen äitinsä, Areten, viereen, jolle Alkinoos\nlausui:\n\n\"Puolisoni, toimita tänne tilava arkku, johon vieraamme lahjat voimme\nlaskea. Toimita myös kylpy valmiiksi, jotta vieraamme valmistuisi\niloitsemaan lahjoista ja kuulemaan laulajan lauluja. Annan hälle vielä\nmuistoksi kultamaljan, josta juodessaan hän aina antajaa muistaa.\"\n\nArete teki kuten kuningas pyysi ja, järjestettyään lahjat arkkuun,\nkehoitti hän Odysseuta sulkemaan sen niin, ettei matkan varrella kukaan\npääse sitä aukomaan. Odysseus oli oppinut Kirkeltä erikoisen hihnojen\nsolmiamiskeinon, jolla hän nyt sulki lujasti arkkunsa.\n\nVirkistävästä kylvystä noustuaan hän kohtasi ovella kuninkaan tyttären\nNausikaan, joka ihaillen virkkoi:\n\n\"Terve sinulle, vieras! Kun kerran kotimaahasi saavut, älä siellä\npelastajaasi unohda!\"\n\n\"Oi, Nausikaa, Alkinoon jalo tytär, Zeus suokoon minun kotiini kerran\npäästä! Ei ole päivää kuluva, jolloin en muistaisi sinua. Rukouksin\npuoleesi käännyn kuin jumalattaren puoleen.\"\n\nSisään vieraitten pariin astui nyt kookas Odysseus. Aterialle\nkäydessään leikkasi hän palan paististaan, käskien palvelijan viedä sen\nDemodokolle, sillä, kuten hän sanoi:\n\n\"Laulaja ansaitsee kunnioituksemme. Runon jumalatar on suonut hälle\nsuuren lahjan.\"\n\nPalvelija kantoi Odysseun antimen sokealle, joka iloitsi vieraan\nystävällisyydestä.\n\nSyötyään kääntyi Odysseus uudelleen laulajan puoleen:\n\n\"Jumalaisen lahjan olet saanut, vaan sitä enemmän taidostasi maailmalle\nkertoisin, jos vielä laulaisit Odysseun keksimästä puuhevosesta, jolla\nkreikkalaiset Troian valloittivat. Olet niin paljon muuten heidän\ntöistään laulanut, kuin jos olisit itse siellä ollut tai kuullut siitä\njoltain läsnäolleelta.\"\n\nNiin hän virkkoi ja laulaja, jumalan innostamana, alkoi laulaa, miten\nkreikkalaiset, sytytettyään leirinsä tuleen, astuivat laivaan ja\nläksivät kotia kohti. Parhaat uroot olivat kuitenkin kätkeytyneet\nsuuren puuhevosen sisään. Pahaa aavistamatta kuljettivat troialaiset\nhevosen kaupunkiinsa. Toiset kyllä ehdottivat sen särkemistä, toiset\ntaas halusivat syöstä sen kaupungin muureilta alas, mutta suurin osa\ntahtoi säilyttää sen muistomerkkinä. Siten toteutui kohtalon säädös. --\nVielä lauloi Demodokos Troian hävityksestä, miten uroot yöllä tulivat\nhevosesta ulos, levittivät ympärilleen tulta ja kuolemaa, ja miten\nOdysseus, voimakkaana kuin itse Ares, ja jumalainen Menelaos riensivät\nDeifobon taloon, jossa lopullisesti, Atenen avulla, voiton saavuttivat.\n\nLaulua kuullessaan ratkesi Odysseus hillittömään itkuun. Hän itki kuin\nitkee vaimo sodassa kaatuneen puolisonsa ruumiin ääressä. Silloin käski\nAlkinoos laulajan lakata, sillä:\n\n\"Vieraan iloksi juhlia juodaan, mutta koskeivät laulut kaikkia\nilahuttaneet, lienee parasta lopettaa.\"\n\nJa Odysseun puoleen kääntyen hän virkkoi:\n\n\"Vieras, yhtä sinulta pyydän. Ällös enää meiltä nimeäsi salaa, sitä,\nminkä isäsi ja äitisi sinulle kerran antoivat. Nimetöntä ei toki\nmaailmassa ole, ei kaikkien halvimpienkaan joukossa. Ja kerro, mikä\nmaasi ja kansasi on, tietääksemme minne sinut lähetämme, sillä laivamme\nkulkevat peränpitäjättä ja luotsitta. Ne tietävät miesten mietteet,\ntuntevat kaikki maat ja kansat, eivätkä sumutkaan voi niitä eksyttää.\nTosin kertoo ennustus Poseidonin uhanneen, vihastuneena siitä, että me\nkaikki haaksirikkoiset koteihinsa johdamme, tuhota tällaiselta matkalta\npalaavan laivamme ja kohottaa vuoret kaupunkimme ympärille.\nToteutuneeko ennustus, ei kenkään tiedä. Kerro myös, missä olet\nharhaillut, minkä kansojen pariin joutunut ja miksi itket, kun\nakaialaisista lauletaan ja Troian nimeä mainitaan? Kenties siellä\nkaatui joku rakas omainen, ehkäpä veljen veroinen ystävä?\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS RUNO.\n\n\nOdysseus alkoi:\n\n\"Kuuluisa Alkinoos! Mikä onkaan onnellisempaa kuin saada istua ystäväin\nparissa katettujen pöytien ääressä ja kuulla jumalaisen laulajan\nlaulavan urotöistä. -- Nyt haluat kuulla surullisista vaiheistani.\nMutta mistäpä alottaisin ja mihin lopettaisin, sillä kirjavat ovat\njumalain säätämät tieni olleet. Ensinpä kuitenkin tulee minun nimeni\nmainita. Olen Odysseus, Laerteen poika, Itakan kekseliäisyydestään\nmainittu kuningas. Maani on karu ja kallioinen, mutta se on synnyttänyt\nmainioita miehiä, eikä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan\nkolkkaa, joka minun silmissäni olisi sitä ihanampi. Kaunis Kalypso ja\njumalainen Kirke koettivat minua luonaan pitää ja puolisokseen saada,\nmutta ei missään ole synnyinmaan vertaista eikä omia vanhempia\nrakkaampia, ja sinne kaihoamme, vaikka mitä ihanuuksia meille vieraissa\ntarjottaisiin.\n\n\"Mutta kerronpa sinulle kaikki kohtaloni, mitä Zeus Troiasta\nlähdettyäni osakseni salli.\n\n\"Ilionista kuljetti tuuli meidät kikonien kaupunkiin Ismaroon. Sen\nvoitimme, jaoimme runsaat saaliit ja sen tehtyämme kehoitin miehiäni\nnopeasti rientämään laivoihin. Mutta he, houkat, eivät totelleet, vaan\njäivät kaupunkiin viinivarastojen ja runsaitten teuraseläinten\nkimppuun. Sillä aikaa kutsuivat kikonit sisämaassa asuvia heimolaisiaan\navukseen ja heidän tultuaan monilukuisina kuin puhkeavat kevään lehdet,\npääsimme kovan taistelun jälkeen vetäytymään laivoihimme. Mutta kuusi\nmiestä kustakin laivasta kaatui taistelussa. Kolme kertaa huudettuamme\nkunkin kaatuneen nimeä käänsimme aluksemme ulapalle, mutta silloin\nlähetti Zeus hirveän raju-ilman, joka pirstoi purjeemme kolmeen,\nneljään osaan. Pilkkopimeässä sousimme rantaan ja siellä saimme kaksi\nvuorokautta odottaa ilman tyyntymistä. Vihdoin pääsimme lähtemään ja\npian olisimme Itakaan päässeet, ellei rajuilma olisi uudelleen\npuhjennut ja heittänyt laivaamme toiseen suuntaan. Yhdeksän vuorokautta\npurjehdimme aavoja selkiä, kunnes kymmenentenä saavuimme lotofagien\nmaahan, jossa lotus, tuo ihmeellinen kasvi kasvaa. Aterioituamme\nlähetin miehiä ottamaan selkoa, mihin olimme joutuneet. Maan asukkaat\ntarjosivat silloin läheteillemme lotusta, mutta kun he sitä olivat\nmaistaneet, alkoi lotuksen vaikutus näkyä. He unohtivat asiansa,\nlaivat, kodin, kaiken, ainoa halu oli saada jäädä maihin nauttimaan\nlotusta. Väkivallalla kannoin itkevät ja vastustelevat miehet\nlaivoihin, sidoin heidät penkkeihin kiinni ja käskin kiireesti\nsoutamaan pois petollisen kasvin läheisyydestäkin.\n\n\"Taas olimme siis myrskyävien aaltojen varassa.\n\n\"Raskain mielin eteenpäin purjehtiessamme saavuimme kyklopien kummaan\nmaahan. Siellä ei kynnetä eikä kylvetä, ei viinitarhoja hoideta, vaan\nmaa kasvaa heille hoidotta vehnää ja ohraa. Ilman lakia he elävät,\nkukin vastaa vain itsestään ja asuntona he käyttävät kallion luolia.\n\n\"Jonkun matkan päässä kyklopien saarelta kohoaa merestä pienoinen,\nmetsärikas saari. Siellä elää laumoittain vuohia, sillä ihmisjalka ei\nsinne milloinkaan astu. Saari on viljava, ja jos ken sinne asumaan\nasettuisi, tekisi hän siitä helposti ihanan yrttitarhan. Eivät edes\nkyklopit siellä käy, sillä he eivät osaa laivoja rakentaa.\n\n\"Eräänä pilkkopimeänä yönä johti joku jumala aluksemme saaren oivaan\nsatamaan ja iloisina nousimme maihin ja laskeuduimme levolle.\n\n\"Seuraavan aamun ruskottaessa läksimme katselemaan ihanaa saarta. Ja\nrunsas oli saaliimme. Kukin kahdestatoista aluksestamme sai osalleen\nyhdeksän vuohta, itse otin kymmenen.\n\n\"Koko päivän nautimme herkullisia aterioitamme ja joimme viinejä,\njoiden varastoa olimme kikonien maassa yhä lisänneet. Siinä\ntyytyväisinä istuessamme äkkäsimme savun nousevan vastaiselta rannalta\nja kuulimme sieltä kyklopien puolelta sekä ihmisten että vuohien ja\nlampaitten ääniä. Seuraavana aamuna kutsuin laivojen väet kokoon ja\npuhuin heille:\n\n\"'Miehet, ystävät! Odottakaa te täällä, minä lähden laivoineni\nnaapuriemme luo ottamaan selkoa, mitä kansaa siellä asuu, villejäkö he\novat vaiko vieraanvaraisia ja jumalaa pelkääviä.'\n\n\"Sen sanottuani nousin laivaan kehoittaen miehiäni seuraamaan,\ntyönsimme laivan merelle ja suuntasimme kulkumme vastassa olevalle\nrannalle. Sitä lähetessämme huomasimme niemekkeellä, aivan lähellä,\nsuuren, korkean luolan ja siellä näkyi vuohia ja lampaita laitumella.\nYmpärillä oli korkeitten kivivallien, tammien ja honkien ympäröimä\naitaus. Luolassa asusti yksisilmäinen mies, ihmeellinen olio, eläen\nsuuria karjalaumojaan paimennellen, huolimatta mitään muusta\nmaailmasta. Tuskinpa häntä saattoi ihmiseen verratakaan, pikemmin\nkorkean vuoren metsäiseen huippuun, joka kohoaa ylväänä yli metsän\nlatvojen.\n\n\"Käskin miehiäni laskemaan ankkurin ja jäämään laivaan, mutta\nkaksitoista parasta otin mukaani. Aavistin joutuvani tekemisiin\nvoimakkaan miehen kanssa, joka ei lakia pidä pyhänä, ja siksi varasin\nmukaani suuren nahkasäkillisen oivallista viiniä, jota olin Ismarossa,\nmuitten arvokkaitten lahjojen lisäksi, saanut Apollon papilta\nMaronilta, säästäessäni hänen henkensä. Tämä viini oli niin voimakasta,\nettä pikarilliseen sitä tarvittiin miedonnukseksi kaksikymmentä\npikarillista vettä. Ja niin miellyttävä haju siitä nousi, että oli\naivan mahdotonta olla sitä juomatta.\n\n\"Astuimme luolaan. Isäntää ei siellä näkynyt. Hämmästyneinä katselimme\nluolan varastoja. Seinävierillä oli suuria koreja täynnä juustoja, oli\nraintoja ja pyttyjä heraa kukkuroillaan, ja lampaita ja karitsoja oli\nsuunnattomat määrät, eri karsinoissa eri-ikäiset. Miehet rukoilivat\nminua ottamaan mukaamme juustoja ja lampaita ja rientämään\nlaivoillemme, mutta -- heidän onnettomuudekseen -- halusin nähdä itse\nisännän ja niin jäimme luolaan.\n\n\"Teimme tulen, uhrit uhrasimme ja söimme parhaillaan hänen juustojaan,\nkun kuulimme hänen tulevan. Selässään hän kantoi hirvittävää risukasaa,\njonka hän viskasi maahan sellaisella ryskeellä että me säikähtyneinä\npakenimme luolan kaukaisimpiin soppiin. Nyt hän ajoi sisälle\nlypsettävät vuohet, jätti pukit ulkopuolelle aitaukseen ja vieritti\nvihdoin luolan suulle niin kauhean kivimöhkäleen, ettei sitä\nkahdellakymmenelläkään hevosella olisi saanut liikkeelle. Lypsettyään\nkarjansa hän kaatoi toisen puolen maidosta juustoastioihin, toisen hän\nsäästi illallistaan varten. Askareet ripeästi toimitettuaan teki hän\ntulen. Nyt hän vasta huomasi vieraansa, joille hän virkkoi niin\nhirvittävällä äänellä, että kaikki kauhusta vapisimme:\n\n\"'Keitä te olette? Oletteko merten kierteleviä rosvoja, jotka vahinkoja\ntehden kuljette?'\n\n\"Miehen sekä muoto että ääni oli kauhistuttava. Rohkaisin kuitenkin\nmieleni ja virkoin:\n\n\"'Olemme akaialaisia, kotimatkalla Troiasta, ja nyt olemme joutuneet\nmyrskyn heiteltäväksi. Kuulumme Agamemnonin kansaan, Agamemnonin Atreun\npojan, jonka maine ulettuu maasta taivaaseen. Ja nyt eteesi polvistumme\nja anomme sinulta vieraslahjaa, kuten hyvä tapa vaatii. Suo kunnia\nZeulle, joka on vieraitten suojelija ja heidän puolestaan kostaja.'\n\n\"Mutta julmistuneena vastasi tuo yksisilmäinen jättiläinen:\n\n\"'Joko olet tyhmä tai tulet hyvin kaukaa, koska peloittelet minua Zeun\nkostolla. Hänestä me kyklopit emme välitä enempää kuin muistakaan\njumalista, sillä me olemme paljon väkevämpiä. Säästänkö teitä vai en,\nse riippuu siis yksinomaan minusta. Mutta sanoppa, minne oivat\naluksenne jätitte? Ovatko ne tässä lähelläkin?'\n\n\"Olin kuitenkin liian viisas ansaan käydäkseni, siksipä vastasin\nhänelle:\n\n\"'Laivammeko? Niille kävi hullusti. Mahtava Poseidon pirstoi ne\nkalliota vastaan ja me vain pelastuimme.'\n\n\"Hirviö ei vastannut mitään, vaan sieppasi joukostamme kaksi miestä,\npaiskasi ne kuin koiranpennut maahan mäsäksi, mursi pieniin osiin ja\nsöi hirveän illallisensa kuin raivoisa leijona. Luun sirustakaan ei hän\njäljelle jättänyt. Kauhistuneina kohotimme kätemme taivasta kohti\nhuutaen Zeulta apua. Mutta jättiläinen ei meistä välittänyt, vaan\nsyötyään kyllikseen hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja vaipui\nraskaaseen uneen. Raivoissani olin syöksemäisilläni miekallani hänen\nrintansa puhki, mutta samalla minulle selvisi, että itsekin olisimme\nsilloin kuoleman omat, emmehän näet millään saisi kivimöhkälettä ovelta\nsiirretyksi. Tuskissamme jäimme odottamaan päivän koittoa.\n\n\"Aamulla varhain nousi jätti, teki tulen, lypsi karjansa ja söi taas\nkaksi miehistämme. Suurella melulla läksi hän sitten ajamaan karjaansa\nlaitumelle, mutta luolasta poistuessaan nosti hän kevyesti kiven\njälleen oven eteen ja niin tarkoin, ettei rakoakaan jäänyt. Nyt aloin\nsuunnitella, miten tuhoaisin jättiläisen, ja keksinkin mielestäni oivan\nkeinon. Luolasta löysin pitkän oliivipuisen hirren, joka arviolta oli\nyhtä pitkä ja paksu kuin suuren, kaksikymmenairoisen lastilaivan masto.\nSiitä hakkasin noin sylen pituisen osan ja käskin tovereitani\nveistämään sen sileäksi. Teroitin itse sen pään aivan teräväksi,\nkarkasin tulessa ja kätkin sen muutamaan tunkiokasaan, joita olikin\nluolassa yllin kyllin. Sen tehtyämme heitimme arpaa, kutka miehistä\ntulisivat kanssani painamaan sitä nukkuvan kyklopin silmään. Arpa\nlankesikin neljälle joukon parhaalle, itse olin viides.\n\n\"Illan tultua palasi kyklopi ajaen koko laumansa luolaan, ainoatakaan\nulkopuolelle jättämättä. Lieko hän pahaa aavistaen niin tehnyt vai\nneuvoiko hänelle sen joku jumala, en tiedä. Lypsettyään kaikki söi hän\njälleen kaksi miestä. Silloin lähenin häntä kädessäni astia täpötäynnä\nvoimakasta viiniä ja virkoin:\n\n\"'Kas tässä, tämä on sinulle palanpaineeksi. Näin ihanaa juomaa oli\nlaivassamme ja tämän toin sinulle uhriksi toivoessani sinun meidät\nkotiin opastavan. Mutta sinähän vain raivoat. Luuletko kenenkään\nihmisen milloinkaan luoksesi tulevan, kun noin käyttäydyt.'\n\n\"Kyklopi tarttui astiaan, joi juomistaan ja pyysi yhä lisää.\n\n\"'Kasvaa kyklopeillakin rypäleitä, mutta tämähän on oikeata nektaria',\nvirkkoi hän tyytyväisenä. 'Mutta sanoppas nimesi, niin annan sinulle\npyytämäsi vieraslahjan.'\n\n\"Tarjosin hälle jo kolmannen kerran ja kolmasti hän astian tyhjensi.\nNähtyäni viinin alkavan vaikuttaa sanoin:\n\n\"'Kysyt nimeäni, kyklopi. No, saanhan sen sanoa, mutta muista sitten\nlahjasikin antaa. Eikukaan on nimeni, Eikukaan, niin kutsuivat minua\nvanhempani, niin kutsuvat toverinikin.'\n\n\"'No niin, sitten syön sinut viimeiseksi, Eikukaan, se on lahjani',\nsopersi hirviö.\n\n\"Sen sanottuaan hän vaipui raskaaseen uneen. Heti työnsin teroittamani\nkangen tuleen ja pidin sen päätä siellä, kunnes se oli syttymäisillään.\nSamalla koetin rohkaista tovereitani. Kun kärki alkoi hehkua, työnsivät\ntoverini sen voimakkaasti kyklopin ainoaan silmään ja minä kiersin sitä\nyläpäästä kuten kirvesmies tovereineen kiertää kairaa laivan hirteen.\nSilmäluomi paloi, hirveällä sähinällä kiertyi palava puu silmäkuopassa\nja verta virtaili koskenaan. Me pakenimme pimeimpiin nurkkiin, mutta\nkauheasti kiljuen syöksyi kyklopi ylös ja veti verisen puun tyhjästä\nsilmäkuopastaan. Ympärillä asuvat kyklopit riensivät luolan\nulkopuolelle kysellen, mikä hänellä oli hätänä.\n\n\"'Eikukaan tappaa minut, Eikukaan käyttää viekkautta eikä voimaa!'\närjyi hän.\n\n\"'No, Polyfemos, jos ei kukaan sinulle siellä yksinäisessä luolassasi\nmitään tee, on tietysti Zeus lähettänyt sinulle taudin, olet sairas.\nRukoile isääsi Poseidonia, hän voi sinua auttaa!'\n\n\"Ja harmissaan poistuivat naapurit, Polyfemos oli vain häirinnyt heidän\nyörauhaansa, mutta minä nauroin sydämessäni keksinnölleni.\n\n\"Tuskasta voihkien hapuili kyklopi ovelle, nosti kiven pois, istui itse\nsuulle ja pitäen käsiään levällään koetti hän estää ketään pujahtamasta\nulos lampaitten seassa. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Koetin miettiä\nsinne tänne, miten pelastua hirmukuolemasta, enkä lopulta voinut muuta\nkeksiä kuin paeta pukkien avulla. Sidoin kolmittain tuuheavillaisia\npukkeja yhteen ja keskimäisen vatsan alla riippui yksi miehistämme.\nSiten sain miehet turviin, äärimmäiset eläimet suojelivat keskimäistä.\nItse valitsin suurimman ja tuuheavillaisimman, ja lujasti tarttuen sen\nvilloihin koetin pysytellä sen alla piilossa. Tarkoin koetellen\njokaista käsin laski Polyfemos karjansa laitumelle. Viimeisenä astui\nhitaasti se pukki, jonka alle minä olin kätkeytynyt.\n\n\"'Rakas pukkini, miksi nyt näin hitaasti astut, sinä, joka aina\nensimäisenä laitumelle riensit, joka ensiksi lähteen löysit ja taas\nillalla ensiksi kotiin kuljit? Suretko sinäkin isäntäsi surkeaa\nkohtaloa? Eikukaan-kääpiö minulle ensin viinit juotti ja sitten näin\ntuhosi. Jos sinulla ymmärrys olisi, sanoisit, missä hän nyt piilee.\nSitten vasta tuskani helpponee, kun tiedän, että Eikukaan makaa\nmurskana edessäni.'\n\n\"Sen sanottuaan hän laski lemmikkinsä menemään.\n\n\"Vasta päästyäni kauas luolasta uskalsin laskeutua irti kantajastani ja\nsamalla irroitin toverinikin. Laivan luo päästyämme riemuitsivat\ntoverimme nähdessään meidät hengissä, vaikkakin toisten kohtalo saattoi\nmeidät murheellisiksi. En antanut heille kuitenkaan aikaa suruun tai\nihmettelyyn, vaan kiireesti ajoimme kaunisvillaiset pukkimme laivaan ja\nläksimme ulapalle. En kuitenkaan malttanut olla huutamatta kyklopille\nivasanoja:\n\n\"'Kas niin, Polyfemos, siinä oli sinulle oikea palkka. Miksikäs rikoit\nvieraanvaraisuuden lakeja. Vieraasi ei ollutkaan mikään vähäpätöinen\nmies.'\n\n\"Raivostuneena sieppasi kyklopi vuoren huipun ja heitti meitä kohti. Se\noli sattumaisillaan laivaamme ja meri alkoi kovasti lainehtia. Aallot\najoivat laivamme takaisin rantaa kohti. Kun saimme sen jälleen rannasta\nloittonemaan, aioin taaskin huutaa hänelle. Töin tuskin saivat toverini\nminut hetkeksi vaikenemaan, he pelkäsivät kyklopin uudelleen heittävän\nkiven, joka murskaisi sekä aluksemme että meidät.\n\n\"En kuitenkaan malttanut kauan vaieta, vaan harmissani huusin:\n\n\"'Jos sinulta kysytään, ken silmäsi sokaisi, voit vastata, että sen\nteki kaupunkien valloittaja Odysseus, Laerteen poika, Itakan kuningas!'\n\n\"Voihkien silloin kyklopi virkkoi:\n\n\"'Siis sittenkin toteutuivat vanhat ennustukset. Täällä eli kerran\nvoimakas ja urhoollinen tietäjä Telemos, Eurymon poika. Hän ennusti,\nettä kerran näköni menetän Odysseun käden kautta. Odotin häntä\ntulevaksi ja luulin hänet suureksi, voimakkaaksi ja kauniiksi mieheksi.\nJa nyt tuleekin mies, pieni ja mitätön, joka viiniä juottaen ja\nviekkaudella minut voittaa. Mutta tulehan tänne, Odysseus, niin sinulle\nvieraslahjan annan ja hankin vielä Poseidonilta matkaonnen. Hän on,\nnäetkös, isäni ja hän yksin voi, jos tahtoo, näköni jälleen antaa.'\n\n\"'Kunhan saisin vielä henkesikin ottaa', huusin hänelle vastineeksi.\n\n\"Mutta hän kohotti kätensä ja huusi Poseidonille: 'Kuule minua, mahtava\nPoseidon, jos isäni olet! Älä salli Odysseun koskaan kotiinsa päästä.\nMutta jos hän sittenkin kohtalon määräyksestä sinne saapuu, tulkoon hän\nyksin, vieraalla aluksella ja löytäköön kotinsa huonossa kunnossa!'\n\n\"Poseidon kuulikin hänen huutonsa. Samassa hän sieppasi äskeistä\nvieläkin isomman kalliolohkareen ja heitti sen suunnattomalla voimalla\njälkeemme. Se oli melkein peräsimeemme sattumaisillaan ja mereen\npudotessaan se nosti aallot raivoamaan. Saavuimme kuitenkin saareen,\njossa toiset olivat meitä jo kauan kuolleiksi luulleet. Jaoin tasan\nkullekin tuomamme karjan, minulle kaikki yksimielisesti myönsivät\nsuurimman pukin, sen, jonka avulla kyklopin käsistä pelastuin. Uhrasin\nsen Zeulle, mutta kaikkivaltias ei uhriamme ottanutkaan vastaan.\n\n\"Koko päivän saaressa oltuamme läksimme seuraavana aamuna varhain\npyrkimään kotia kohti.\"\n\n\n\n\nKYMMENES RUNO.\n\n\n\"Matkallamme jouduimme nyt jumalien suosikin Aiolon, Hippoteen pojan,\nhallitsemalle saarelle, jota kuparimuurit ympäröivät. Aiolos asui\ntäällä onnellisena puolisonsa ja kuuden poikansa kanssa, joilla\nkullakin oli oma sisar puolisona. Kokonainen kuukausi vierähti täällä\nystävällisen kodin piirissä, mutta kun sen kuluttua aloin valmistella\nlähtöä, antoi kuningas hyödyllisiä neuvoja sekä yhdeksänvuotisen härän\nnahasta tehdyn säkin, johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet, paitsi\nlänsituulen. Zeus oli näet tehnyt Aiolosta tuulien jumalan, jonka\nvallassa oli pidättää tai päästää tuulia mielensä mukaan. Säkin suun\nhän sitoi niin lujasti kiinni hopeahihnalla, ettei tuulen\nhengähdystäkään sieltä tullut. Länsituulen tuli meidät kotiin saattaa.\nMutta eivät käyneet nytkään toteen isännän onnentoivotukset, turmioomme\noli oma hulluutemme syynä.\n\n\"Jo yhdeksän vuorokautta oli kulunut ja kun kymmenes valkeni, näimme\nkotisaaremme merestä kohoavan ja sen rannoilta öisten vahtitulien\ntuikkavan. Miten ollakaan, minut valtasi yht'äkkiä tavaton väsymys.\nOlin koko ajan valvonut hoitaakseni itse alusta, mutta nyt vaivuin\nuneen. Siinä nukkuessani katselivat toverini Aiololta saatua säkkiä ja\npuhelivat keskenään:\n\n\"'Kas, sillä miehellä on aina onni myötä. Joka paikassa hän saa\nosakseen vain kunniaa ja lahjoja. Toista on meidän. Samat tiet mekin\nolemme kulkeneet, mutta kotiin palaamme tyhjin käsin. Troiasta hän sai\nrunsaat saaliit ja nyt taas lahjoittaa Aiolos hälle koko säkillisen\naarteita. Katsotaanpas, mitä siellä oikein on!'\n\n\"Kaikki suostuivat ehdotukseen, he avasivat säkin, mutta heidän\nsuureksi kauhistuksekseen hyökkäsivätkin sieltä kaikki ilman tuulet\nulos kovalla raivolla ja heittelivät aluksiamme aalloilla. Minut\nvaltasi herättyäni niin syvä epätoivo, että mietin heittäytyä\naaltoihin, silloinhan nämä tuskat päättyisivät. Päätin sentään vielä\nalistua ja kantaa onnettomuuteni.\n\n\"Tuulet ajoivat laivamme takaisin Aiolon saaren rantaan. Valitsin kaksi\nmiestä toverikseni ja läksin astumaan kuninkaan komeata palatsia kohti.\nIstahdimme ovensuuhun, mutta ihmeissään virkkoi Aiolos: 'Odysseusko\nsiellä? Minkä jumalan viha sinua noin seuraa? Mehän lähetimme sinut\nhyvin varustettuna kotiasi kohti.'\n\n\"Syvän surun vallassa kerroin hänelle, miten meille oli käynyt, ja\nkoetin parhaani mukaan liikuttaa hänen sydäntään. Mutta vaiti istui\nkoko aterioimassa ollut perhe, kunnes isä vastasi:\n\n\"'Lähde nopeasti pois, onneton. En koskaan ole auttanut miestä, jota\njumalat vihaavat', ja niin hän karkoitti meidät saareltaan. Nyt alkoi\ntoivoton matkamme jälleen.\n\n\"Kuusi vuorokautta me harhailimme meriä, yötä päivää, kunnes\nseitsemäntenä saavuimme laistrygonien satamaan, Lamoon. Tämän maan\nasukkaat ovat kuuluisaa paimenkansaa, ja heidän maassaan päivän ja yön\nrajaa tuskin huomaa.\n\n\"Saavuimme oivaan satamaan. Toiset laivat ohjasivat kulkunsa sataman\nperälle, mutta minä jätin alukseni aivan sataman suulle ja nousin\nrantakalliolle ympärilleni katselemaan. Mitään asumuksia en nähnyt,\nsavua vain kohosi jostain. Lähetin kolme miehistäni ottamaan selkoa,\nmikä kansa täällä asuu, ja he kohtasivatkin pian nuoren neidon,\nkuningas Antifateen miehekkään tyttären. Miesten kysyttyä, ken maassa\nhallitsi, ohjasi neito nämä heti kuninkaan palatsiin. Täällä he\nkohtasivat maan kuningattaren, suuren kuin vuori, ja hän kutsutti heti\nkotiin puolisonsa kansankokouksesta. Tultuaan sieppasi tämä heti yhden\nmiehistämme ja söi. Toiset kaksi lähtivät silloin juoksemaan\nlaivoilleen, mutta Antifates kutsui huutamalla kansansa kokoon, ja\nkohta oli rannalla tuhatlukuinen joukko. Kiviä heitellen he murskasivat\nkaikki aluksemme ja sieppasivat miehemme kuin kalat merestä\nsaaliikseen. Ainoastaan oma laivani, jonka olin sataman suulle\njättänyt, pääsi pakoon miesten soutaessa henkensä edestä.\n\n\"Suuri oli tuskamme, mutta samalla olimme onnellisia pelastuksestamme.\nLaivamme joutui nyt Aiaian saarelle, jossa asui ihana, mutta samalla\nvaarallinen jumalatar Kirke, auringon jumalan ja Okeanon tyttären\nPersen tytär. Saavuimme hyvään satamaan, mutta kahteen vuorokauteen\nemme liikkuneet missään, surimme vain kohtaloamme. Kolmantena otin\nkeihään ja miekan ja läksin ympäristöä tarkastelemaan. Kiipesin\nkorkealle vuorelle ja näin silloin metsän keskeltä kohoavan\nkiemurtelevan savupatsaan. Aioin lähteä sitä kohti, mutta maltoin\nmieleni ja arvelin viisaammaksi lähettää sinne ensin urkkijat. Takaisin\nvuorelta astuessani näin suurisarvisen hirven, jonka varmaan joku\njumala, onnettomuuttamme säälien, eteeni lähetti. Kaasin sen ja\nkuljetin raskaan taakkani alukseen.\n\n\"'Ystävät, vaikka kohtalomme on kova, emme kuitenkaan Hadeeseen astu\nennenkuin hetkemme lyö', virkoin tovereilleni. 'Kas tässä, älkäämme\nitseämme suotta nälkään näännyttäkö.'\n\n\"Miehet lähenivät saalistani ja pysähtyivät hämmästyneinä, sillä se oli\nharvinaisen iso. Tarpeeksi ihmeteltyään ryhtyivät he valmistamaan\nateriaa; söimme tyytyväisinä ja joimme oivallista viiniämme. Seuraavana\naamuna sanoin:\n\n\"'Toverit, kovia olemme kokeneet, idän tai lännen suuntaa emme tiedä,\nemme edes aavista, missä päinkään olemme. Mikä nyt neuvoksi? Ken teistä\navun keksii, puhukoon. Saari on asuttu, näin savun sen keskeltä\nnousevan.'\n\n\"Mutta miesten mieleen johtui tovereittemme surullinen kohtalo ja he\nalkoivat katkerasti itkeä. Itkulla ei mihinkään päästä, arvelin, ja\nsiksi jaoin laivaväkemme kahteen joukkoon, toisen johtoon asetuin itse,\ntoisen johtajaksi panin rohkean Eurylokon. Arpa määräsi Eurylokon\njoukon lähtemään tutkimusretkelle saaren sisäosaan, me muut jäimme\nrannalle.\n\n\"Joukko saapuikin pian Kirken komealle asunnolle. Ulkopuolella\nkäyskenteli joukko susia ja leijonia, joiden miehet pelkäsivät\nkimppuunsa hyökkäävän, mutta nämä lähestyivät tulokkaita häntäänsä\nystävällisesti heiluttaen kuni isäntäänsä ikävöivät koirat. Kaikki ne\nolivatkin Kirken loitsimia ihmisiä. Miehemme pysähtyivät ovelle ja\nkuulivat silloin sisältä kangasta kutovan naisen ihanaa laulua. Tulijat\npäättivät huutaa saadakseen laulajan houkutelluksi ulos. Heidän äänensä\nkuultuaan avasikin Kirke komeat ovet pyytäen heitä käymään huoneeseen.\nHe, raukat, seurasivatkin pyyntöä, ainoastaan Eurylokos jäi ulos\npetosta epäillen. Kirke tarjosi nyt vierailleen mitä parhaimpia\nherkkuja, mutta niihin hän olikin sekoittanut omia taikaryytejään\nja -juomiaan. Samassa hän kosketti heitä taikasauvallaan, muuttaen\nmiehemme sioiksi. Sian pää ja ruumis, mutta ihmisen sielu heillä oli,\nja siellä sikopahnassa he ratkesivat kaikki haikeaan itkuun. Huomattuaan\ntovereittensa onnettoman kohtalon riensi Eurylokos vaikerrellen\nlaivallemme. Vasta monien kyselyjen jälkeen sai hän sanotuksi, miten\nheille oli käynyt. Sieppasin heti oivan miekkani ja käskin Eurylokon\njohtamaan minut taikalinnalle. Mutta hän lankesi jalkojeni juureen ja\npolviani syleillen rukoili, etten läksisi, vaan että nopeasti\npyrkisimme pakoon. Käskin hänen jäädä rannalle ja läksin yksin astumaan\nkohti saaren keskustaa.\n\n\"Tiellä kohtasin kultasauvaisen Hermeen, joka minua läheni hennon\nnuorukaisen muodossa.\n\n\"'Minne matkaat yksinäsi, onneton?' hän lausui.\n\n\"'Toverisi ovat suljetut Kirken sikalaan, ja varmasti päättyy sinunkin\nmatkasi sinne, ellet apua saa. Mutta neuvon sinulle pelastuksen. Kas\ntässä, ota tämä yrtti; kun se on mukanasi, eivät Kirken keinot tehoa.\nHän aikoo sinullekin taikajuomiaan juottaa, mutta kun hän pitkällä\nsauvalla sinuun koskee, tartu silloin miekkaasi ja syöksy häntä kohti\nkuin aikoisit hänet surmata. Silloin hän peljästyen tarjoo sinulle\nlempeään. Sitä et saa hyljätä, mutta ensin täytyy sinun vaatia häneltä\njumalallinen vala, ettei hän sinulle mitään pahaa tee.'\n\n\"Sen sanottuaan hän otti maasta yrtin, jota jumalat nimittävät mölyksi.\nSen juuri on aivan musta, mutta kukka valkea kuin maito. Hermes läksi\nnyt Olympoa kohti, mutta minä lähenin sykkivin sydämin Kirken asuntoa.\nOvella pysähdyin ja kun jumalatar kuuli ääneni, avasi hän kultaovensa\nkutsuen minut sisään. Hopeakoristeisen tuolin hän minulle tarjosi,\njakkaran jalkaini alle asetti ja sekoitti viinejä juodakseni.\nTyhjennettyäni pikarin hän kosketti minua sauvallaan, huutaen:\n\n\"'Sikojen pariin! Siellä toisetkin toverisi ovat.'\n\n\"Silloin vedin miekan huotrasta ja syöksyin häntä kohti, mutta Kirke\nvaipui jalkoihini puhuen:\n\n\"'Ken olet ja mistä tulet? Mikä on sukusi ja missä on kotisi? Näen,\nettei taikajuomani sinuun tehoa, ja tähän asti ei kukaan ihminen ole\nsitä turmiotta juonut. Olet Odysseus! Kerran hän saapuu luokseni\npalatessaan mustalla aluksellaan Troiasta, niin on ennustettu. Pistä\nmiekkasi pois ja tule luokseni. Rakkauteni saat ja onnea sinulle\nrunsaasti ja'an.'\n\n\"'Ei, jumalatar, miten voit sellaista ehdottaakaan', vastasin hänelle.\n'Luuletko minun rakkaudestasi huolivan, olethan toverini niin kurjaan\ntilaan saattanut. Mutta jos vannot jumalaisen valasi, ettet minua\ntuhoa, jään luoksesi.'\n\n\"Kirke vannoikin heti.\n\n\"Sillä aikaa järjestivät hänen neljä apulaistaan, lähteitten ja\nlehtojen haltijattaret, juhla-aterian. Yksi heistä valmisti minulle\nvirkistävän kylvyn. Asetuimme aterioimaan ja eteeni tuotiin mitä\nparaimpia herkkuja, mutta en koskenut niihin. Ihmetellen kysyi silloin\nKirke:\n\n\"'Mikset syö, Odysseus, miksi ruokiani halveksit? Vai mietitkö jotain\nsalajuonta?'\n\n\"'En, Kirke. Mutta luuletko kenenkään rehellisen, kunnon miehen\nsuupalaakaan maistavan niinkauan kuin hänen toverinsa ovat salpojen\ntakana. Jos tahdot, että herkkujasi nautin, laske heidät vapaaksi.'\n\n\"Heti läksikin Kirke sikalaansa kohti ja laski ulos sioiksi muuttamansa\nmiehet. Heidän keskellään seisten hän voiteli heitä vastavoiteilla,\nja heti putosivat harjakset heistä ja edessäni seisoi reipas joukko\nentistään nuorempia, kookkaampia ja kauniimpia miehiä. Minut nähtyään\nriensivät he itkien luokseni ja koko palatsi kaikui tervehdyshuudoista.\nKirke kehoitti minua vetämään aluksemme maihin ja kätkemään\nmatkatavaramme rantaluoliin. Sen tehtyäni odottaa hän koko\nlaivaväkeämme luokseen.\n\n\"Saavuttuani rantaan juoksivat toverini vastaan itkien aivan\nhillittömästi. Minut nähtyään heidät nimittäin valtasi sellainen riemu\nkuin jos he olisivat jo Itakaan päässeet, sanoivat he.\n\n\"'Mutta kerro, kerro, missä toverimme ovat!' kuului yhdestä suusta.\n\n\"En siihen kuitenkaan ryhtynyt, vaan kehoitin heitä nopeasti\ntyhjentämään laivan ja seuraamaan minua Kirken luo, jossa toiset\ntoverimme parhaillaan juhlivat. He tottelivat heti, paitsi Eurylokos.\n\n\"'Hullut, sinnekö riennätte\", nuhteli hän. \"Kirke muuttaa teidätkin\nsioiksi tai leijoniksi. Ettekö muista, miten kyklopin luona kävi?\nOdysseun liikarohkeus sai sielläkin aikaan monen ystävän kuoleman.'\n\n\"Olin harmistuneena tarttumaisillani miekkaan, mutta toiset saivat\nminut rauhoittumaan ehdottamalla, että Eurylokos jäisi laivaan sitä\nvartioimaan. Sinne hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan seurasi meitä.\n\n\"Kirken luona puhkesivat jälleen valitukset toverien kohdatessa\ntoisensa. Mutta Kirke sai ystävällisin sanoin kaikki rauhoittumaan. Ja\nsiitä hetkestä me jäimme Kirken luo kokonaiseksi vuodeksi. Sen kuluttua\nvirkkoivat toverini:\n\n\"'Etkö kotimaatasi enää muistakaan! Oi, lähtekäämme, muista kerran\nennustetun, että kotimaallesi pääset.'\n\n\"Heidän sanansa saivat sydämeni lämpiämään ja jäätyäni Kirken kanssa\nkahden kesken rukoilin häntä: 'Hyvä jumalatar, ole armelias, täytä\nlupauksesi ja lähetä meidät kotiimme. Jo kaipaamme sinne.'\n\n\"'En teitä vasten tahtoanne pidättää tahdo', virkkoi jumalatar. 'Mutta\nvielä on teidän tehtävä matka Hadeeseen puhuttelemaan Teeban sokean\nprofeetan Teiresiaan haamua, hänen, jonka järki on Hadeessakin säilynyt\ntoisten siellä vain järjettöminä haamuina harhaillessa.'\n\n\"Silloin vaivuin epätoivoon ja tuskissani toivoen kuolemaa valitin:\n\n\"'Oi Kirke, Kirke, ken sen tien meille opastaa, eihän kukaan koskaan\nole vielä laivallaan varjojen valtakunnassa käynyt?'\n\n\"'Älä siitä huolehdi, Odysseus', vastasi Kirke valitukseeni. 'Nosta\nvain purjeesi ja jättäydy tuulen valtaan, kyllä se sinut perille vie.\nSaavuttuasi Okeanos virralle nouse rannalle ja lähde Pyriflegetos ja\nKokytos jokien yhtymäkohtaan, jossa kallio kohoaa. Siihen kaiva kuoppa,\njalan mittainen joka suuntaan ja sen reunalla uhraa kuolleille uhrit:\nensin hunajaa ja maitoa, sitten suloista viiniä ja vihdoin vettä, jolle\nsiroittelet hienointa viljaa. Vainajia huutaen lupaa pyhästi Itakaan\nsaavuttuasi uhrata parhaat uhrisi ja etenkin Teiresiaalle laumasi paras\nlammas. Rukoiltuasi teurasta uhrieläimesi pitäen niitä Manalaan päin\nkäännettynä, mutta käänny itse poispäin. Silloin alkavat vainajien\nvarjot sinua joukottain lähestyä. Käske toveriesi rukoillen uhrata\nlammasuhreja, mutta vedä itse miekkasi tupesta, äläkä laske varjoja\nlähenemään uhriverta, ennenkuin Teiresiaan kanssa olet puhunut. Siellä,\nsuuri Odysseus, lähestyy tietäjä sinua ja ilmoittaa sekä tien että\nsuunnan, miten kotiisi pääset.'\n\n\"Aamun koittaessa riensin toverieni luo ilmoittaen, että Kirke salli\nmeidän lähteä.\n\n\"Heidän riemunsa oli rajaton, mutta kuultuaan, että tiemme kulki Hadeen\nkautta, muuttui se suunnattomaksi epätoivoksi ja valitukseksi.\nKohtaloamme emme kuitenkaan voineet välttää, vaan lähdettävä meidän\noli. Yksi joukostamme joutui kuitenkin jo ennen meitä Hadeen varjona\nkulkemaan, nimittäin Elpenor, seurueemme nuorin. Hän oli kiivennyt\nkatolle vilpoisempaan paikkaan nukkumaan, mutta herättyään tovereitten\nlähtötouhuun ei hän muistanutkaan olevansa korkealla, vaan putosi suin\npäin alas taittaen niskansa.\n\n\"Laivalle tultuamme näimme Kirken toimittaneen sinne kaksi lammasta,\njotka tarvitsimme Hadeessa uhratessamme.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA RUNO.\n\n\n\"Murhemielin astelimme laivaan ja nostimme purjeet. Hyvässä tuulessa\nmennä viiletti aluksemme kohti tuntematonta kohtaloa. Auringon\nlaskiessa saavuimme Okeanon rajalle kimmeriläisten asuinpaikkojen luo,\njoita ei koskaan auringon kehrä lämmitä, ei taivaalle noustessaan eikä\nsieltä poistuessaan, vaan ihmisparkoja verhoaa ainainen yö. Laskimme\nlaivamme rantaan ja läksimme uhrieläimiämme taluttaen astumaan Kirken\nmääräämälle paikalle. Tein sinne kuopan ja uhrasin vainajille, kuten\nKirke käski. Silloin kohosi vainajia Manalan syvyyksistä. Sieltä tuli\nnuorta ja vanhaa, lasta ja aikuista, nuoria, hentoja tyttöjä ja sodissa\nkaatuneita sankareita. Kaikki alkoivat horjuen ja kirkuen astella\nkuopan ympärillä. Miekka kädessä pidin heitä kuitenkin loitommalla,\nkunnes Teiresias-tietäjän kohtasin.\n\n\"Ensimäisenä läheni äsken kuolleen toverimme Elpenorin haamu. Itkien\nhän kertoi tapaturmastaan ja rukoilemalla rukoili, etten jättäisi häntä\nhautaamatta. Lupasin täyttää hänen pyyntönsä.\n\n\"Nyt läheni äitini Antikleian, Antolykon tyttären, varjo. Minun\nTroiassa ollessani oli hän kuollut. Nähdessäni hänet taaskin itkuun\nratkesin, mutta en laskenut häntä enemmän kuin muitakaan kuopan\nreunalle. Vihdoin saapui teebalaisen Teiresiaan haamu.\n\n\"Tunnettuaan minut hän virkkoi:\n\n\"'Miksi, onneton, auringon valosta tänne ilottomille maille tulit?\nMutta väisty syrjään, salli minun maistaa verta, silloin sinulle\ntotuuden ilmoitan.'\n\n\"Pistin heti miekan tuppeen ja hän, verta juotuaan, alkoi:\n\n\"'Suuri Odysseus, kysyt minulta, miten kotiasi pääset. Vaikeat ovat\nmatkasi, Poseidon sinua vihaa, koska olet puhkaissut hänen rakkaan\npoikansa Polyfemon silmän. Siitä huolimatta pääsette kotiin, jos vain\nvoit pitää sekä itsesi että toverisi kurissa Trinakian saarelle\nsaavuttuanne. Siellä on laitumella kaikkitietävän Helion karja. Jos sen\njätätte koskematta, saavutte varmasti Itakaan, mutta jos siihen käsiksi\nkäytte, käy teille huonosti. Laivasi ja toverisi menetät ja itse pääset\nkotiin vasta aikojen kuluttua, silloinkin ventovieraalla aluksella.\nKotisi on silloin huonossa kunnossa, vieraat miehet siellä mellastavat,\nihanaa puolisoasi kosivat ja omaisuuttasi tuhlaavat. Sinä surmaat\nheidät kaikki, mutta kostettuasi ota airo mukaasi, lähde kauas\nsisämaahan kansan luo, joka ei merestä mitään tiedä, ei suolaa\nruuassaan suvaitse eikä laivoja milloinkaan näe. Siellä uhraa\njumal'uhrisi mahtavalle Poseidonille ja kotiin palattuasi kaikille\nmuille taivaanvaltiaille. Pitkä elinaika on edessäsi, kauas elosi\niltaan ehdit ja kansat ympärilläsi onnellisina elävät. Vihdoin saapuu\nmereltä kuolo, joka päiväsi hiljaa päättää.'\n\n\"Hänen lopetettuaan, virkoin:\n\n\"'Oi, Teiresias, se siis on jumalain tahto. Mutta katso, tuolla äitini\nääneti istuu katsettaan kohottamatta. Sano, miten tuntisi hän minut\npojakseen?'\n\n\"'Se ei vaikeuksia tuota', puhui tietäjä. 'Jos ketä tahdot puhutella,\nlaske hänet uhriveren ääreen, silloin hän todet sanoo. Kenet pois\nkarkoitat, hän ääneti poistuu.'\n\n\"Teiresias poistui, mutta minä jäin odottamaan äitini lähenemistä.\nVerta maistettuaan hän heti tunsi minut ja puhui vaikeroiden:\n\n\"'Rakkahin lapseni, miten olet elävänä tänne öiseen pimeyteen tullut?\nVaikeata on elävän täällä olla. Hirveät virrat ja suuret joet tällä\nvirtailevat eikä Okeanon poikki ole vielä koskaan kenkään päässyt. --\nVastako nyt Troiasta palaat, etkö Itakassa olekaan vielä käynyt, etkä\npuolisoasi kohdannut?'\n\n\"'Äitini, tuskat minut tänne toivat', vastasin. 'Tulin neuvoa\nTeiresiaalta saamaan, sillä kotimaatani en ole nähnyt sen jälkeen kuin\nsieltä kerran erkanin ja Agamemnonia seurasin. Mutta, äiti, mikä sinut\nHadeeseen sai? Kauanko sairaana olit, vai Artemiin nuoliinko sorruit?\nKerro myös, vieläkö isäni ja poikani ovat Itakan valtiaita, vai\ntoisetko jo valtani veivät ja minut kuolleeksi luulivat? Entä\npuolisoni, mitä hän miettii, vieläkö poikansa luona viipyy, vai onko jo\nparhaan akaialaisen puolisokseen ottanut?'\n\n\"Ja rakastettu äitini kertoi:\n\n\"'Yhä asuu vaimosi linnasi saleissa, mutta raskaat ovat onnettoman yöt\nja pitkät itkevän päivät. Vielä ovat myös hallitusohjat pojallasi.\nMutta isäsi vanha ei enää kaupunkiin saavu. Maaseudulla hän elonsa\niltaa kuluttaa, ei hän käytä mukavia vuoteita eikä hienoja vaippoja,\nvaan palvelijan tavoin vanhus talviset yönsä viettää, risaisia ryysyjä\nvain ympärilleen käärii. Kesän tullen hän viinitarhassaan perkaa,\nkuivista lehdistä itselleen vuoteet kokoaa ja sinun kohtaloasi surren\nraskaita vanhuuden päiviään viettää. Sinua kaivaten ja kohtaloasi\nitkien minunkin päiväni päättyivät.'\n\n\"Silloin aioin sulkea rakkaan äidin syliini, kolmasti häntä lähenin,\nmutta kolmasti hän luisti käsistäni kuin läpinäkyvä varjo.\n\n\"'Äiti, äiti, mikset luonani tahdo viipyä?\" kysyin. \"Vai oletko vain\nPersefoneian lähettämä varjo, jonka määränä on saada suruni yhä\nsuuremmaksi?'\n\n\"'Oi, poikani, niin on vainajain laita. Ei ole heidän ruumiinsa enää\nlihaa eikä verta, vaan polttavan tulen voima meissä asustaa sielun\nruumiista erottua. Mutta pyri nyt nopeasti päivän valoon ja muista mitä\nnähnyt olet, voidaksesi sitten puolisollesi tarkoin kertoa.'\n\n\"Samalla alkoi suuri joukko kuulujen sankarien puolisoja ja tyttäriä\nlähestyä. Yksitellen pakotin heidät tulemaan. Siinä näin Alkmenen,\nHerakleen äidin; ihanan Epikasten, Oidipon äidin, joka tietämättään\nmeni poikansa puolisoksi ja sitten tuskissaan päätti itse päivänsä;\nnäin vielä Ledan, Tyndareon puolison, Kastorin äidin ja monet muut,\njotka eri lailla monivaiheisen elämän elettyään olivat Hadeeseen\njoutuneet.\"\n\nNyt lopetti Odysseus kertomuksensa, sillä hämärä verhosi jo salin.\nMutta fajakit istuivat siellä haltioissaan kuunnellen ihmeellisiä\nkertomuksia. Ihana Arete virkkoi silloin:\n\n\"Katsokaa sankaria, sankaria kooltaan, varreltaan mainiota! Paljon on\nteillä aarteita kammioissanne. Jakakaa, jakakaa niitä Odysseulle!\"\n\n\"Tuskin viisas kuningattaremme vastoin kenenkään mieltä puhuu\", puuttui\njoku puheeseen, \"mutta kuulkaamme, mitä Alkinoos arvelee.\"\n\n\"Oikein sanottu\", vastasi kuningas. \"Mutta miten kipeästi kotiaan\nvieraamme kaivanneekin, viipyköön kuitenkin täällä huomiseen, kunnes\nlahjat, hänen arvoisensa, ennätämme järjestää.\"\n\nVastasi siihen viisas Odysseus:\n\n\"Verraton Alkinoos! Jos vuoden vielä minua täällä viipymään pyytäisit\nmatkaani järjestääksesi ja lahjoja kootaksesi, tottelisin sinua, sillä\nmies on arvokkaampi rikkaana kotiin palatessaan kuin tyhjin käsin\nsaapuessaan.\"\n\n\"Kun tänne saavuit, Odysseus, emme sinua petturiksi luulleetkaan\",\njatkoi kuningas, \"mutta nyt näemme, mikä taituri olet ja miten laulajan\ntavoin osaat sanasi sanoa. Mutta yö on pitkä, kerro vielä Troian\nuroista, joita kohtasit. Valkenevaan aamuun asti sinua kuunnella\njaksamme.\"\n\nJa Odysseus jatkoi:\n\n\"Jos haluat, Alkinoos, kerron vielä. Onhan aikaa sekä keskusteluun että\nlepoon.\n\n\"Naisten varjojen häipyessä sinne tänne läheni minua Atreun poika\nAgamemnon kaikkien niiden ympäröimänä, jotka Aigiston talossa surmansa\nsaivat. Nähtyään minut alkoi hän katkerasti itkeä ja ojensi kätensä\nminua kohti. Mutta niissä ei ollut enää entistä miehuuden voimaa.\nMinäkin ratkesin itkuun ystäväni nähdessäni ja kysyin, mikä hänet\nHadeeseen saattoi.\n\n\"Agamemnon kertoi silloin surullisen loppunsa, miten Aigistos sekä\nhänet että hänen väkensä surmasi veren virtanaan valuessa.\n\n\"'Mutta kipeimmin koski minuun', jatkoi vainaja, 'Troiasta kanssani\ntuodun Priamon tyttären Kassandran valitus, kun uskoton Klytaimnestra\nhänet viereeni surmasi. Kuolevana tartuin silloin miekkaani, mutta\npetollinen puolisoni läksi luotani, eikä hän edes silmiäni sulkenut,\nvaikka näki minun olevan matkalla Hadeeseen. Se oli julmaa, kauheampaa\ntuskin ajatella voi kuin moinen vaimon petos. Iloitsin kotiin\ntulostani, mutta siellä kohtasinkin petturin, joka on häpeän varjon\nsaattanut kaikille naisille. Sinuakin neuvon, viisas Odysseus, älä\nkaikkia aatoksiasi puolisollesi ilmaise. Tosin rehellinen on Penelope,\nIkarion tytär. Oi, miten nuorena hän jäi, jokelteleva lapsi\nrinnoillaan, sinua odottamaan. Nyt on lapsesta varttunut mies, jota\nkuninkaana kunnioitetaan ja joka kohta saa kotiinsa päässyttä isäänsä\nsyleillä. Sitä iloa ei puolisoni minulle suonut. Vielä sinulle yhden\nneuvon annan: lähene salaa kotiasi, ei ole keneenkään luottamista.'\n\n\"Nyt tulivat Akilleus, Patroklos ja Antilokos minua kohti. Heti minut\ntunnettuaan Akilleus huudahti:\n\n\"'Mitä nyt mietit, Laerteen poika? Miten olet uskaltanut Hadeeseen,\nvarjojen valtakuntaan tulla?'\n\n\"Vastasin:\n\n\"'Oi, Akilleus, Peleun jälkeläinen, sinä rohkein Akaian rohkeimmista!\nTeiresiaan vuoksi tulin, neuvoa kysymään läksin, sillä en ole vielä\nkotimaahani päässyt, surut ja vastukset ovat minua vain ahdistaneet.\nMutta sinä olet onnellinen, Akilleus. Maanpäällä sinua jumaloitiin ja\ntäälläkin vainajain parissa jumalana vallitset. Sinun ei kaatumistasi\nsurra tarvitse.'\n\n\"'Oi, Odysseus, älä kohtaloani kadehdi. Olisin ennemmin maan päällä\nköyhimmän miehen palvelijana, kuin täällä varjojen valtiaana. Mutta\nkerro, mitä tiedät pojastani. Ottiko hän taisteluun osaa vai ei? Entä\nisä-vanhukseni, Peleus kuningas? Vieläkö hän on myrmidonien\nhallitsijana vai ovatko he hänet jo viralta panneet, sillä hänen\nkätensä ovat voimattomat, enkä minäkään ole hänen puolestaan sotimassa?\nOi, pääsisinpä edes hetkeksi kotiini käymään, silloin saisivat ne\nvavista, jotka isääni tahtovat vallasta syöstä.'\n\n\"Vastasin silloin hänelle:\n\n\"'Ystävä, isästäsi en mitään tiedä, mutta pojastasi Neoptolemosta voin\nsinulle paljonkin kertoa. Minähän hänet Skyrosta laivallani kävin\nnoutamassa. Neuvotteluihin hän aina otti osaa ja viisaat olivat hänen\nsanansa. Troiassa taistellessamme ei hän milloinkaan väistänyt, vaan\nensimäisenä hän kuumimpaan otteluun riensi. Mahdotonta on luetellakaan\nniiden nimiä, jotka hän kaasi, hän, ihanin miehistä mitä tunsin,\njumalaista Memnonia lukuunottamatta. Ja kun Epeion puuhevoseen\nastuimme, oli hän rohkeimmista rohkein. Priamon kaupungin kukistuttua\nastui hän laivaan runsaine saaliineen eikä hänelle ollut mitään\nvahinkoa tapahtunut.'\n\n\"Ylpeänä poikansa menestyksestä läksi Akilleun varjo astumaan poikki\nAsfodelos-niityn.\n\n\"Toiset haamut seisoivat vieressä kukin omia huoliaan haastellen.\nKauempana pysytteli vain Aias, yhä vihoissaan siitä, että Akilleun\naseista riidellessämme voitto minulle lankesi. Oi, miksi aloinkaan\nsellaisen uroon kanssa kilpailla! Koetin nyt ystävällisin sanoin häntä\nlepyttää, mutta hän ei tahtonut kuulla puhettani, vaan kääntyi pois.\nKiista olisi kenties piankin puhjennut, mutta mieleni teki nähdä\nmuitakin vainajia.\n\n\"Näinkin Zeun heimolaisen Minon, joka valtikka kädessä oli vainajain\ntuomarina, näin metsästävän Orionin, Tityon, joka Zeuta vastustaessaan\nsai kovaa kärsiä. Näin myös Tantalon hirveissä tuskissaan. Kaulaan asti\nulottui hälle vesi, eikä hän sittenkään voinut juoda, vaikka kauhea\njano häntä vaivasi. Vanhuksen kumartuessa juomaan hävisikin vesi ja\nmusta multa vain levisi hänen ympärillään. Hänen päänsä päällä\nojentausi mitä ihanimpia hedelmäpuitten oksia, jotka riippuivat täynnä\nmeheviä hedelmiä, mutta kun hän ojensi kätensä niihin tarttuakseen,\nheilautti tuuli oksat kohti pilviä. Oli siellä vielä Sisyfos, joka\nkäsin jaloin vieritti suurta kivimöhkälettä kallion huipulle, mutta\njuuri kun hän oli saamaisillaan sen huipun yli, vierikin se takaisin.\nYhä vain hän sitä koetti. Hiki valui otsasta ja pölypilvi kierteli\nympärillä, mutta työ oli aina yhtä tuloksetonta. Vihdoin näin\nHerakleenkin, näin, mutta vain hänen heikon varjonsa, sillä itse hän\nasui jumalien luona, Zeun ja Heren tyttären, ihanan Heben, puolisona.\nSynkkänä hän seisoi ympärilleen katsellen, jännitetty jousi kädessään.\nNähtyään minut sanoi hän synkeästi:\n\n\"'Onneton Odysseus, vainoaako sinuakin sama kohtalo, joka minua\nmaailmassa vainosi. Vaikka itse Zeus on isäni, jouduin itseäni\narvottomamman palvelukseen. Hän koetti keksiä minulle mitä vaikeimpia\ntöitä, ja silloin hän lähetti minut tänne pyydystämään Hadeen koiraa.\nSen sain kuitenkin Atenen ja Hermeen avulla kiinni.'\n\n\"Hän jätti minut. Odotin vielä hetken, toivoen yhä vielä näkeväni\nkuuluisia vainajia, mutta heidän kova huutonsa ja melunsa sai minut\npelkäämään, että Persefone lähettää Gorgon hirveän pään ja siksi läksin\nnopeasti pois. Rantaan saavuttuani kiirehdin miehiä nostamaan purjeet.\nPitkin Okeanos-virtaa kulki nyt tiemme, alussa oli peilityyntä, niin\nettä saimme käyttää airoja, mutta pian suosi meitä oiva myötätuuli.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA RUNO.\n\n\n\"Aluksemme joutui jälleen Kirken saarelle. Odotimme aamun koittoa ja\nnähdessämme aamuruskon jumalattaren nousevan yölevoltaan täytimme\nElpenorin varjon pyynnön, poltimme ystävämme ruumiin, kohotimme\nrannalle hautakummun ja sen päälle asetimme vainajan airon, kuten hän\nHadeessa oli määrännyt. Askartelimme vielä yhtä ja toista, kun näimme\nKirken neitosineen lähestyvän ja tuovan meille herkullisia ruokia. Hän\ntiesi siis tulostamme.\n\n\"'Rohkeat! Elävinä olette Hadeessa käyneet. Muut ihmiset joutuvat sinne\nvain yhden ainoan kerran ja vasta kuoltuaan. Mutta syökää ja juokaa\nrunsaasti, huomisaamun ruskottaissa on teidän lähdettävä matkaan.\nKerron, mitä matkallanne kohtaatte, ettei mikään tulisi teille\nyllätyksenä.'\n\n\"Sen päivän vietimme Kirken saarella. Yön tultua toverini laskeutuivat\nlevolle, mutta Kirke vei minut syrjään ja alkoi:\n\n\"'Täältä lähdettyänne saavutte ensin seireenien lähelle. Siellä saa\nloppunsa se, ken taitamattomasti ohitse pyrkii. Vaalenneitten luitten\nkeskellä istuvat seireenit rannalla ja laulavat ihania lumolaulujaan.\nKun heitä lähestyt, tuki vahalla miesten korvat, etteivät he lauluja\nkuulisi. Jos itse haluat kuunnella, anna sitoa itsesi lujasti\nlaivanmastoon kiinni ja käske miesten yhä lujentamaan siteitä, mitä\ninnokkaammin heitä pyydät itseäsi vapauttamaan. Kun tämän vaarallisen\npaikan ohi olet päässyt, tulee valittavaksesi kaksi tietä. Saat itse\npäättää kumpi on parempi, kuvaan sinulle molemmat.\n\n\"'Tulette salmeen, sen toisella rannalla on pilviä pitelevä kallio,\njonka huipulta eivät usvat koskaan haihdu. Niin sileä se on, ettei\nkenkään, vaikka hänellä olisi kaksikymmentä kättä ja yhtä monta jalkaa,\npääsisi kiipeämään sen huipulle. Keskellä vuorta on suuri luola niin\nkorkealla, ettei sinne koskaan nuoli saavu, ja luolassa asuu\nkaksitoistajalkainen, kuusipäinen hirviö, joka päätänsä aina luolasta\nojentelee etsien nieltävää. Kolme hirveää hammasriviä on sen suussa ja\nsinne se sieppaa meren eläimiä. Jos laiva sen ohi pyrkii, ojentautuvat\npäät sitä kohti ja sieppaavat kukin yhden miehen. Se hirviö on Skylla.\n\n\"'Vastaisella rannalla näet toisen kallion, äskeistä paljon matalamman,\nja sillä kasvaa mahtava, tuuhea viikunapuu. Hirveä Karybdis siellä\nasuu. Kolmasti se nielee vettä, kolmasti taas sylkee suustaan, ja varo,\nettet sillä hetkellä lähellä ole, kun se vettä nielee. Silloin ei itse\nZeuskaan sinua pelastaa voisi. Pysyttele siksi lähellä Skyllan\npuoleista rantaa. On toki parempi kadottaa kuusi miestä kuin kaikki.'\n\n\"'Mutta enkö voi nousta vastustamaan Karybdista ja enkö voi Skyllan\nvaltaa voittaa?' kysyin.\n\n\"'Olet liian rohkea, Odysseus', kiirehti jumalatar vastaamaan.\n'Luuletko, onneton, kuolemattomia voittavasi. Jos kauan Skyllan\njuurella viivyt, sieppaa hän toiset kuusi. Parasta vain on paeta. Mutta\nälä unohda rukoilla hirviön äitiä Krataita, hän vain voi hillitä\nSkyllan uudestaan kimppuunne hyökkäämästä. Sieltä joudut Trinakian\nsaarelle, jossa auringon jumalan kaunis karja käy laitumella. Paimenina\non kaksi auringon jumalan ja Neairan tytärtä, Faetusa ja Lampetia. Jos\nkarjan koskematta jätätte, saavutte monien vaiheitten jälkeen kotiin,\nmutta jos siihen käsiksi käytte, on tuhonne tullut. Miehesi kaikki\nmenetät ja itse saavut surkeassa kunnossa kotiisi.'\n\n\"Aamu valkeni. Jumalatar jätti minut ja minä palasin laivalle miehiäni\nherättämään. Kohta olimmekin lähtövalmiina. Kirke lähetti myötätuulen,\nja aluksemme kiiti eteenpäin. Kerroin heille nyt seireeneistä ja miten\nvaaran voisimme välttää. Pian tuuli tyyntyi kokonaan ja lähenimme nyt\nlumoojatarten saarta. Vahalla tukin miesten korvat ja he, sidottuaan\nminut mastoon, tarttuivat airoihin, sillä tuulen henkäystäkään ei enää\ntuntunut. Samassa alkoi kuulua viehättävää laulua:\n\n\"'Tännepäin ohjaa, kuulu kuningas, akaialaisten ylpeys, tännepäin! Ei\nkoskaan alus ohitsemme kulje täällä poikkeamatta, ja tyytyväisenä\nlähtevät vieraat luotamme, sillä paljon he ovat meiltä oppineet. Kaikki\nme tiedämmekin, mitä avarassa maailmassa tapahtuu, tunnemme myös Troian\nsuuret tapahtumat.'\n\n\"Yhä ihanammin kaikui lumoojattarien laulu, ja minut valtasi kiihkeä\nhalu kuulla lisää. Koetin kaikin tavoin saada miehiä irroittamaan\nsiteeni, mutta turhaan. Päinvastoin nousi kaksi heistä sitomaan köydet\nyhä lujemmin. Päästyämme niin kauas, ettei heidän äänensä enää\nkuulunut, pääsin irti ja vaha otettiin pois toisten korvista. Mutta\nsamalla alkoi kuulua hirvittävä kohina ja edessämme kohosi suunnattomia\naaltoja ja savupilviä. Soutajat lakkasivat peljästyneinä soutamasta,\nmutta minä koetin parhaani mukaan heitä rauhoittaa:\n\n\"'Ystävät, mehän olemme vaaroihin tottuneet, eikä meitä voi mikään\nkyklopia pahempi uhata. Joka paikasta olemme pelastuneet, tottahan\nnytkin keinon keksin. Ennen muita on perämiehen tarkoin varottava,\nettemme purjehdi kohti kuohuja, vaan pysyttelemme kallion juurella.'\n\n\"En kuitenkaan maininnut mitään Skyllasta. Unohdin kokonaan Kirken\nvaroitukset, etten saisi kantaa mitään aseita, vaan puin paraan\nsotisopani ylleni. Katsoin katsomistani, kunnes silmät väsyivät, mutta\nSkyllaa en nähnyt kalliolla. Samalla saavuimme kapeaan salmeen ja nyt\nnäimme Karybdiin, joka suustaan sylki vettä niin, että koko meri\nraivosi, ja taas imi sitä niin, että maan kamara paljastui. Katselimme\nsitä kauhistuneena, emmekä huomanneetkaan, miten Skylla sieppasi kuusi\nparasta soutajaamme. Tuskissaan he raukat alkoivat huutaa, ja näimme\nsamalla, miten he korkealla ilmassa potkien ja nimeäni huutaen\nkoettivat taistella hirviötä vastaan. Paljon olen kokenut ja paljon\nsurkeutta nähnyt, mutta tämä näky koski kaikkein kipeimmin.\n\n\"Sivuutettuamme kalliot ja hirveän Karybdiin näinkin edessämme\nauringonjumalan laidun-saaren ja kuulin sieltä mitä erilaisimpia karjan\nääniä. Muistin heti sekä Teiresiaan että Kirken varoitukset ja sanoin\ntovereilleni:\n\n\"'Ystävät, kovia olemme kokeneet, mutta nyt voimme välttää turmion,\nellemme tuolle lähisaarelle laske. Se on auringon jumalan pyhä maa.'\n\n\"'Oi, Odysseus, suuri on kestävyytesi, et konsaan väsy', virkkoi\nsilloin eräs joukosta. 'Paljon meiltäkin vaadit, liikoja vaadit. Olemme\naivan nääntyä, etkö soisi meille edes yön lepoa. Yötuulet voivat\naluksemme tuhota. Laskekaamme rantaan lepäämään ja aamulla heti\nnostamme purjeet.'\n\n\"Kaikki muutkin yhtyivät pyyntöön. Aavistin silloin, että joku\njumalista onnettomuuttamme toivoi, ja siksi sanoin:\n\n\"'Olen yksin teitä muita vastaan ja siis voimaton. No niin, nouskaamme\nmaihin, mutta ensin on teidän vannottava pyhä vala, ettette koske\nainoaankaan eläimeen, vaikka mielenne tekisikin. Onhan meillä toki\nvielä Kirken ruokia jäljellä.'\n\n\"Miehet vannoivat heti ja niin laskimme maihin. Rannalla söimme oivia\neväitämme ja yhä varoitin heitä saaren karjaan koskemasta. Yö läheni.\nSilloin nosti Zeus hirveän raju-ilman, joka pani maan vapisemaan ja\nmeren ärjymään. Aamulla vedimme aluksemme saaren luolaan suojaan ja\ntäällä saimmekin odottaa kokonaisen kuukauden, sillä myrsky ei laannut.\nNälkä pakotti etsimään sekä lintuja että kaloja, mitä vain käsiimme\nsaimme. Kuljeskelin saarta ristiin rastiin rukoillen jumalia\narmahtamaan meitä. Kerran läksin taas loitos toisista, kohotin käteni\nkohti korkeutta ja anoin Zeun apua. Jumalat vuodattivat silloin\nsilmiini unen ja vaivuin suloiseen lepoon.\n\n\"Silloin puhui Eurylokos toisille:\n\n\"'Kuulkaa, miehet, kovia kokeneet. Kuolema on tosin surkeaa ainakin,\nmutta kehnointa on kuitenkin nälkään nääntyä. Ottakaamme auringon\njumalan karjasta ja uhratkaamme jumalille. Kun Itakaan saavumme,\nuhraamme sitten runsaat uhrit auringon jumalalle lepyttääksemme hänet.\nJos jumalat henkemme ottavat, ottakoot. Sen toki paremmin kärsii kuin\nnälkään kuolemisen.'\n\n\"Toiset suostuivat hänen ehdotukseensa ja kohta olivat karjan\nkauneimmat teurastetut. Rukoillen he uhrit toimittivat, viinin\npuutteessa vettä vuodattivat ja ohran puutteessa ottivat tammen nuoria\nkerkkiä. Yhtäkkiä heräsin unestani ja läksin nopeasti astumaan rantaa\nkohti. Jo kauas tunsin uhrituoksun ja silloin huusin kauhistuneena:\n\n\"'Oi, Zeus ja te muut kuolemattomat! Varmaankin te tuhokseni minut\nuneen uuvutitte. Täällä ovat toverini sillä aikaa ryhtyneet onnettomiin\ntöihin.'\n\n\"Mutta Lampetia riensi kertomaan auringon jumalalle miesten tuhotöistä.\nTämä suuttui silloin kovin ja puhui vihastuneena:\n\n\"'Katso, Zeus, ja katsokaa te muut jumalat, mitä on tapahtunut! Kurjat\nihmiset ovat teurastaneet ihania härkiäni, jotka olivat silmäini ilona\ntaivaan kannella kulkiessani. Ellette nyt heitä rankaise, vaivun\nHadeeseen, siellä majaileville valoani levitän ja ihmiset pimeyteen\njätän.'\n\n\"'Ethän toki, valon valtias', virkkoi Zeus. 'Tietysti sinä inehmoille\nvaloasi ja'at. Salamalla murskaan aluksen, oletko silloin tyydytetty!'\n\n\"Kuulin tästä keskustelusta Kalypsolta, jolle Hermes oli asian uskonut.\n\n\"Rannalle saavuttuani nuhtelin ankarasti miehiä, ja sanojeni\nsynnyttämää kammoa vahvisti vielä se kauhea mylvinä, minkä kuolleitten\neläinten liha kiroten nosti. Mutta tuhotyö oli tehty.\n\n\"Viikon päivät söivät miehet luvatonta ravintoaan, kunnes Zeus\nseitsemäntenä päivänä tyynnytti myrskyn. Läksimme silloin nopeasti\nliikkeelle. Trinakian saaret häipyivät jo näkymättömiin ja aava meri\nlainehti ympärillämme. Silloin lähetti Zeus äkkiä raju-ilman. Ilma\npimeni, purjeet repeytyivät riekaleiksi, ja hirveällä ryskeellä katkesi\nmasto iskien samalla perämiehen kuoliaaksi. Zeun salamat sinkoilivat\npilkkopimeässä ja taivaan kansi jyrisi kauheasti. Myrsky riisti\ntoverini aaltoihin ja vihdoin olin ainoa elävä olento koko\nlaivahylyllä. Sekin särkyi, ja niin jouduin aaltojen ajeltavaksi maston\nkappaleen varassa. Samalla toki myrsky asettui, mutta tuuli kääntyi ja\nniin huomasin kauhukseni matkaavani jälleen kohti Karybdista. Samalla\nse nielikin meren suolaista vettä kitaansa ja maston kappale, jolla\najelehdin, katosi käsistäni. Itse sain hädin tuskin kiinni viikunapuun\noksasta ja siinä riipuin kuni lepakko odottaen hirviön jälleen sylkevän\nmastonkappaleeni. Hetken kuluttua se tekikin niin ja silloin tarrasin\nsiihen kiinni kynsin hampain. Jumalat sallivat minun pelastua Skyllan\nkäsistä ja niin ajauduin taas ulapalle. Kymmenentenä vuorokautena\nsallivat jumalat alukseni saapua Ogygian rantaan, ja osuin silloin\nihanan jumalattaren Kalypson luo, joka minua hyvin hoivasi. Mutta\nsiitähän kerroin jo illalla, enkä ennen kertomaani mielelläni toista.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA RUNO.\n\n\nVaieten, mutta ihastuneina istuivat kaikki suuressa salissa. Vihdoin\nkatkaisi Alkinoos äänettömyyden.\n\n\"Koska kattoni alle jouduit, koetan sinut täältä poiskin opastaa\",\nsanoi hän. \"Mutta teille muille maani miehille lausun sen kehoituksen,\nettä antianne lisäisitte. Tuokaa vielä kukin kultainen kynttilänjalka\nja pikari. Kansa suorittakoon kustannukset.\"\n\nKaikki olivat suostuvaisia kuninkaan ehdotukseen ja seuraavana aamuna\ntuli laiva lahjoja täyteen. Laivalta palattuaan kokoontuivat kaikki\njälleen palatsiin, jossa uhraten, syöden ja laulaen päivää vietettiin.\nMutta Odysseus teki kuten kyntäjä, joka uutispeltonsa vakoa astuessaan\nluo katseensa päivän kehrään sen laskua odottaen, sillä silloinpa hän\ntietää pääsevänsä kotiin odottavan aterian ääreen. Ja kun auringon\nviime säteet maailmaa kultasivat, kääntyi Odysseus kuninkaan puoleen,\nlausuen:\n\n\"Hyvästi jääös, jalo Alkinoos! Olen saanut, mitä tuskin olisin osannut\nhaluta, runsaat lahjat, oppaat, kaikki. Koitukoot ne onneksi, niin että\npuolisoni nuhteetonna ja ystäväni terveenä kohtaan. Ja eläkää\nonnellisina te, iloksi kodillenne olkaa. Älköön mikään paha kansaanne\nkohdatko.\"\n\nSamaa sydämissään toivottaen uhrasivat miehet viimeisen uhrin. Odysseus\nastui silloin Areten eteen ja laskien hänen käsiinsä uhrimaljan lausui:\n\n\"Onnellisna eläös jalon puolisosi lastesi ja kansasi parissa, ihana\nkuningatar, kunnes sinutkin kuolo kohtaa.\"\n\nUljaana läksi jalo Odysseus salista, ja häntä seurasivat kuninkaan ja\nkuningattaren lähettiläät, mikä vaippaa tuoden, mikä kallisarvoista\narkkua kantaen. Laivalla he valmistivat vuoteen kovia kokeneelle\nsankarille, joka vaipuikin raskaaseen uneen, mutta laiva painautui\nhyökyaalloille kuni korskuva sotaratsu.\n\nKirkkaan aamutähden aalloista noustua läheni nopea alus Itakan satamaa,\njoka oli pyhitetty vanhalle merenjumalalle Forkylle. Jyrkät kalliot\nkohoavat aalloista ja suojaavat lahden poukamaa meren myrskyiltä.\nSataman perällä on merenneitojen luola täpötäynnä ihmeellisiä\nkivikoruja, uurnia, joihin mehiläiset mettä keräävät ja kummia\nkangaspuita, joilla merenneidot kankaitaan kutovat. Siellä soljuu\nehtymätön lähde, ja luolaan vie kaksi porttia, toinen pohjoisesta, jota\nkuolevaiset kulkevat, toinen etelästä, jumalten tie.\n\nTänne satamaan ohjasivat taitavat fajakit nyt laivan, joka\nvoimakkaitten käsien soutamana työntyi puoleksi maalle. Varovasti\nkantoivat miehet nukkuvan Odysseun rannalle, nostivat kalliit\nlahja-arkut viereen, niin tarkoin oliivipuitten varjoon, ettei vieraan\nsilmä niitä huomaisi, mutta nopeasti läksivät he itse kotimatkalle.\n\nHuomattuaan Odysseun kotirantaan saapuneen, vihastui Poseidon ja läksi\nZeun luo valittaen:\n\n\"Isä, katso, jo on Odysseus omalla maallaan, liian pian hän sinne\npääsi. Olin uhannut hänelle yhä turmiota, mutta nyt nuo fajakit, vaikka\novat omaa sukuani, saattavat uhkaukseni häpeään, auttavat hänet kotiin,\nvieläpä lahjoittavat hänelle niin runsaasti kalleuksia, ettei hän\nTroiasta olisi niin suurta saalista saanut. Miten luulet toisten\njumalien minua kunnioittavan, kun ihmisetkin noin tahtoani polkevat.\"\n\nSiihen vastasi mahtava Zeus:\n\n\"Miten voit ajatellakaan, ettei joukkomme vanhinta kunnioitettaisi!\nPäinvastoin. Mutta ellei joku kuolevaisista sinua tottele, kosta\nhänelle miten mielit.\"\n\n\"Jos sinun myöntymyksesi saan\", lausui Poseidon, \"silloin kostan\nfajakeille, tuhoan heidän laivansa ja kohotan suuren vuoren kaupungin\neteen. Silloin häviää heiltä halu autella haaksirikkoisia.\"\n\nMutta Zeulla oli vieläkin tehoisampi ehdotus:\n\n\"Kun laiva lähenee maata ja rannalle kokoontuneet suuret kansanjoukot\nodottavat sen saapumista, muuta silloin yht'äkkiä koko laiva suureksi\nkiveksi.\"\n\nNeuvo oli Poseidonin mielestä oiva ja hän riensi Skherian saarelle\nodottamaan palaavia. Rannalla oli kansaa runsaasti ja malttamattomana\nse odotti kotiintulevaa alusta. Mutta silloin kosketti Poseidon laivaa\nkämmenellään, ja se muuttui silmänräpäyksessä kallioksi. Odottavat\nkatsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Mihin hävisikään laiva, jonka kaikki\nvast'ikään näkivät rantaa lähenevän? Silloin muisti Alkinoos vanhan\nisänsä ennustuksen, että Poseidon kerran murskaa fajakien laivan ja\nnostaa suuren vuoren kaupungin ympärille harmissaan siitä, että fajakit\nkaikkia eksyneitä auttavat.\n\n\"Uhratkaamme mahtavalle Poseidonille tusina härkiä ja rukoilkaamme\nhäntä armahtamaan meitä, ettei hän vuorta kaupunkimme ympärille\nkohottaisi\", ehdotti kuningas.\n\nKoko kansa ryhtyi uhriin ja rukoillen seisoivat fajakien mahtavimmat\nalttarin ympärillä. --\n\n-- Sillä aikaa heräsi Odysseus ja katseli ihmeissään ympärilleen\ntuntematta kotiseutujaan, sillä Pallas Atene verhosi hänen silmänsä ja\nmuutti sekä polut että kalliot toisen muotoisiksi. Atene tahtoi ensin\ntäyttää työnsä ja saattaa Odysseun kotiin kenenkään häntä tuntematta.\nMutta tuskan ahdistamana hypähti Odysseus vuoteeltaan ja raskas huokaus\nkohosi hänen rinnastaan:\n\n\"Voi minua poloista, mihin nyt taaskin lienen joutunut! Olenkohan\nsaapunut hurjien kansojen pariin vai majaileekohan täällä\nvieraanvaraisuus? Entä mihin kalliit lahjani pannen ja mihin tästä itse\nlähtenen? Olisinpa edes saanut jäädä fajakien luo. Mutta miksi he minut\nnäin pettivät, kotiin lupasivat opastaa ja tähän ventovieraalle maalle\njättivätkin. Zeus heille tämän kostakoon! Mutta lienevätkö kalleuteni\nedes kaikki tallella vai veivätkö he jotain mennessään?\"\n\nNäin puhellen alkoi Odysseus tarkastella lahjojaan ja suureksi ilokseen\nhän huomasi kaiken, sekä kalliitten vaatteitten että kullan ja muitten\naarteitten, olevan koskematta. Isänmaa, kotimaa, se vain häneltä\npuuttui, ja murheissaan hän läksi astumaan pitkin rannikkoa. Silloin\nläheni häntä Atene nuoren, kookkaan ja kauniin lammaspaimenen muodossa,\njoka asteli ryhdikkäänä kuin kuninkaan poika, hieno vaippa hartioilla,\nsandaalit jaloissa ja jousi olalla. Ihastuneena katseli Odysseus\nkaunista nuorukaista ja virkkoi:\n\n\"Terve sinulle! Olet ensimäinen, jonka tässä maassa kohtaan. Ethän\nminua kohtaan vihaa kanna. Sinua rukoilen kuni jumalaa, pelasta minut\nja omaisuuteni ja sano, millä maalla, minkä kansan asuinsijoilla olen?\nSaareenko saavuin vai mannertako nämä kalliorannat lienevät?\"\n\nVastasi Atene:\n\n\"Oletpa tietämätön, vieras, vai niin etäältäkö tulet, kosket maata tätä\ntunne. Sen nimeä mainitaan kaukana aamuruskon mailla, se tuttu on\netelässä ja hämärä länsikin siitä laulaa. Kivinen se on ja karu, vailla\ntasankoja ja kenttiä, mutta vuohet sen vuorilta ravintonsa löytävät ja\nlehmikarja sinne laitumia astuu. Viiniköynnös täällä rypälettä kasvaa\nja taivas siunaavan säteensä suo. Muukalainen, kuulun Itakan maata\npoljet.\"\n\nPakahduttava riemu täytti Odysseun rinnan, mutta hän oli liian viisas\nsitä näyttääkseen. Sen sijaan hän kertoi olevansa kretalainen uros,\njoka kuninkaan pojan surmattuaan nyt oli pakomatkalla. Hänen toverinsa\nolivat kuitenkin jättäneet hänet nukkumaan vieraalle rannalle ja\npurjehtineet itse pois. Odysseun lopetettua hymyili Atene ja samassa\nseisoikin sankarin edessä kookas, ihana jumalatar, joka virkkoi:\n\n\"Oletpa viekas ja viisas, Odysseus, et edes kotimaallasi lakkaa kaskuja\nkeksimästä. Sinä oletkin ihmisistä taitavin ja kekseliäin, kuten minua\nmainitaan viisaimmaksi jumalien joukossa. Mutta etkö tunne Atenea?\nOlenhan kaikissa vaiheissa rinnallasi ollut, olen sinut tehnyt fajakien\nluona rakastetuksi, ja nyt tulin tänne sinua auttamaan ja neuvomaan,\nmiten kaikista vaikeuksista selviät. Kärsi kaikki mitä kohdannetkin\nnurkumatta, äläkä kellekään sano, ken olet, vaan ota vastaan vaieten\nhäväistyksetkin.\"\n\nViisas Odysseus vastaten virkkoi:\n\n\"Oi, jumalatar, ei ole viisaimmankaan helppo tuntea sinua, joka milloin\nminkin muodon otat. Ennen tiesin, että sinä rinnallani kuljit, mutta\nkoko raskaitten harharetkien aikana en ole sinua nähnyt. Vasta fajakien\nluona tunsin lohduttavat sanasi ja opastuksesi. Mutta nyt, oi nyt\npolvistun eteesi ja rukoilen suuren isäsi Zeun nimessä, sano, sano,\nmissä olen, sillä en tahdo jaksaa uskoa saapuneeni aurinkoisen Itakan\nrannoille.\"\n\n\"Sydämesi nöyryyden, varovaisuutesi ja viisautesi vuoksi en sinua voi\njättää. Muut olisivat heti rientäneet kotiin puolison ja lasten luo,\nsinä sensijaan ensin tahdot häntä koetella. Katso Itakan ihania maita!\nTuossa Forkyn satama, tuolla sen yli kohottautuu tuuhea öljypuu ja\ntuolla perällä näet merenneitojen avaran luolan. Siellä olet monet\nuhrit uhrannut ennenmuinoin. Entä tuossa, etkö Neriton kuusten\nverhoamaa vuorta tunne!\"\n\nSamassa hän poisti sumun, ja Odysseus tunsi kotoiset rannat. Riemusta\nmelkein pakahtuen vaipui kotiinpalannut polvilleen ja syleili isäinsä\nmaata.\n\n\"Oi nymfit, najadit, te Zeun tyttäret, en konsaan luullut teitä\nnäkeväni. Terve teille! Jos elää saan, teille uhrilahjani kannan.\"\n\nAtenen neuvosta kantoi Odysseus nyt kaikki kalleutensa syvälle luolaan\nja Atene itse vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle. Sen tehtyään\nistuutuivat molemmat pyhän öljypuun juurelle neuvottelemaan, mihin\nolisi ryhdyttävä, jotta julkeat kosijat saisivat kostonsa. Atene\nkertoi, miten ne kolme vuotta olivat pyytäneet Penelopen kättä ja\nasustaneet hänen kattonsa alla, mutta miten Penelope, sydämessään\nsyvästi puolisoaan surren, ei kellekään myöntävää vastausta antanut,\nvaan oli jaellut lupauksia sinne tänne.\n\nSiihen virkkoi Odysseus:\n\n\"Ilman sinua olisin kärsinyt omassa palatsissani yhtä häpeällisen\nkuoleman kuin Agamemnon, Atreun poika. Mutta jos vaan sinä,\nkirkaskatseinen jumalatar, pysyt rinnallani, kuten Troiassa pysyit, en\npelkää, vaikka kolmesataa miestä vastassani olisi. Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Sinua mielelläni autan\", lausui Atene. \"Mutta ennen kaikkea on sinun\npysyttävä tuntemattomana. Ihanan ihosi rypistän, kultatukkasi poistan\nja puvuksesi annan kehnot ryysyt, niin että kaikki peljästyvät sinut\nnähtyään. Kirkkaat silmäsikin teen tihruisiksi. Silloin kosijat eivät\nsinua tunne, ei edes puolisosi eikä poikasi ainut. Ensi työksesi riennä\nsikopaimenen luo. Löydät hänet Arethusa-lähteen luota Korax-vuorelta.\nHäneltä kysele ja hän kertoo kaikesta, sillä hän on uskollinen. Sillä\naikaa riennän minä Spartaan palauttamaan Telemakoa, joka sinne on\nlähtenyt sinusta tietoja saamaan.\"\n\n\"Mikset hänelle kertonut, vaikka kaikki tiedät?\" ihmetteli Odysseus.\n\"Kenties hänkin joutuu siellä kovia kokemaan toisten hänen kodissaan\nisännöidessä.\"\n\n\"Älä huolehdi\", lohdutti Atene. \"Kaikessa rauhassa hän istuu Atridein\npalatsissa. Minä hänet sinne lähetin mainetta saamaan. Kosijat tosin\nhänenkin henkeään väijyvät, mutta minä hänestä kyllä huolen pidän.\"\n\nSamalla kosketti Atene häntä taikasauvallaan. Sileä iho vetäytyi heti\nsyviin poimuihin, vaaleat kiharat hävisivät ja Atenen edessä seisoi nyt\nvanha, tihrusilmäinen kerjäläisukko, sauva kädessä, vaatteet risoina,\nlikaisina.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA RUNO.\n\n\nAtene riensi nyt Spartaan, mutta Odysseus läksi astumaan vanhan\nuskollisen paimenen Eumaion luo ja tapasikin hänet istumassa yksinään\navaran sikotarhan äärellä sandaaleja valmistamassa. Apulaisena oli\nvanhuksella suurta sikokarjaa kaitsemassa neljä miestä ja yhtä monta\nvilliä koiraa. Apulaisista oli kolme omilla askareillaan, neljäs oli\nlähtenyt viemään kaupunkiin teuraseläimiä, joita Eumaion oli määrä joka\npäivä lähettää korskeille kosijoille. Kun koirat huomasivat lähestyvän\nkerjäläisen, hyökkäsivät ne raivoten häntä kohti, ja tulijan olisi\nsaattanut käydä huonosti, ellei Eumaios olisi rientänyt apuun.\n\n\"Jopa nyt jotakin\", huudahti paimen. \"Nuo koirat olivat repimäisillään\nsinut kappaleiksi ja silloin olisin minä saanut lisää surun syytä.\nSillä, katsos, jo ennestäänkin minulla on sitä yllin kyllin. Suren,\nnäes, kuningastani, joka nyt kenties nälissään kiertelee maailmalla\nminun täällä hoidellessa hänen karjaansa vihollisten aterioiksi. Mutta\nastu, hyvä vanhus, majaani. Katsokaamme, mitä siellä olisi sinulle\nsuuhun pantavaa.\"\n\nYstävällinen paimen astui majaan edellä Odysseun hiljalleen seuratessa.\nSisään tultuaan hän levitti vuohenvuodan lehtien päälle ja valmisti\nvieraalleen vuoteen.\n\n\"Sinulle Zeus ja muut taivaan jumalat suokoot mitä sydämesi halajaa\",\nlausui Odysseus, iloisena ystävällisestä vastaanotosta.\n\n\"Vieras, älä minua kiitä\", esteli Eumaios. \"Köyhin kerjäläinenkin on\nZeun suojassa ja hänen lähettämänsä. Miksen majaani tarvitsevalle\njakaisi, enhän tiedä, miten kauan siinä itsekään olla saan. Eläisipä\nrakastettu herrani, hän minulle oman kodin ja hellän puolison soisi.\nMutta hän on mennyt. Ihanan Helenan vuoksi on moni sankari päiviltä\npois joutunut. Langetkoon siitä kosto hänelle!\"\n\nHän nousi, sitoi vyön lujemmin uumilleen ja otti karsinasta pari\nporsasta, jotka hän teurasti ja paistoi vieraalleen. Tarjoten vielä\nviiniä hän kehoitti:\n\n\"Syö, vieras, mitä palkollisella on tarjota. Paraat palat viedään\nkosijoille. He lienevät saaneet jotain tietoja isäntäni kuolemasta,\nkoska he tuolla palatsissa yhä hurjemmin mellastavat. Mutta eiväthän\nsuuretkaan rikkaudet sillä menolla kauan kestä. Ja rikas minun isäntäni\noli, rikkaampi kuin kenkään muu.\"\n\nTyytyväisenä nautti Odysseus ateriaansa. Sitten kysyi:\n\n\"Mutta kenestä sinä olet koko ajan puhunut? Kuka niin rikas on, kuka\nlähti Helenan vuoksi sotaan, ehkäpä minä hänet tuntisinkin, olenhan\nniin paljon maailmaa kierrellyt?\"\n\n\"Oi, vanhus, nykyään ei enää uskota kenenkään juttuja hänestä. Ennen\nriensi jokainen tulokas kuningattaren luo keksien milloin mitäkin\nkadonneesta. Kyynelsilmin kuunteli kuningatar heitä ja palkitsi heille\nrunsain käsin. Voithan sinäkin yrittää samaa. Mutta varmasti ei sitä\nmiestä tule, joka hänestä tietäisi. Taivaan linnut ovat varmaan jo\nhänet raadelleet tai sitten hän on joutunut kalojen ruuaksi. En isääni\nenkä äitiäni niin kipeästi kaipaa kuin Odysseuta. Jo hänen nimensä\nmainitseminen saa tuskan puhkeamaan. Hän huolehtikin minusta kuin\nystävästään.\"\n\n\"Ystäväni, vaikket uskokaan koskaan enää isäntääsi näkeväsi, sanon\nsinulle kuitenkin, että hän tulee vielä kotiin\", virkkoi vieras. \"Mutta\npalkkaa tästä ilosanomasta en huoli, ennenkuin hän kotinsa kynnyksen\nyli astuu. Silloin antanet minulle uudet, komeat vaatteet. Halveksin\nsitä, joka hädän tullen koettaa valheella voittoa itselleen hankkia.\nZeun kautta vannon, että ennenkuin tämä vuosi on kulunut, vieläpä\nennenkuin kuu kahdesti on rataansa kiertänyt, saapuu se, joka\nrangaistuksen saattaa jokaiselle, joka hänen uljasta poikaansa ja\nrakasta puolisoaan on loukannut.\"\n\n\"Oi vieras, sitä palkkaa et koskaan tule saamaan. Mutta puhukaamme\nmuista asioista. Rakasta isäntääni muistellessa murhe mieleni täyttää.\nKerro sen sijaan, ken olet, mistä tulet ja miten Itakaan jouduit\",\npyysi sureva paimen.\n\nOdysseus alkoi:\n\n\"Niin paljon on minulla kerrottavaa ja niin monet ovat vaiheeni olleet,\netten vuodessakaan niitä kertoa ennättäisi, vaikka kaiket päivät tässä\nhievahtamatta istuisimme ja muut toimiasi hoitaisivat. Mutta kerronpa\nkuitenkin vaiheistani.\n\n\"Olen Kretasta kotoisin, rikkaan kodin poika. Isäni eläessä oli kaikki\nhyvin, mutta hänen kuoltuaan sain pienemmän perinnön kuin muut.\nPuolisoni kautta sain kuitenkin rikkautta. Maanviljelys ei minua\nkuitenkaan miellyttänyt, merenkulku ja sodankäynti olivat sen sijaan\nlempitöitäni. Niin läksinkin Troian sotaan laivastoja johtamaan. Sieltä\npalasin monet vaivat kestettyäni kotiin, mutta läksin pian uudelleen\nyhdeksällä laivalla Egyptiin, ja se oli onneton matka. Toiset\nlaivamiehet hyökkäsivät maihin, ryöstivät naisia ja lapsia ja\nharjoittivat ilkivaltaa. Mutta samassa olivat Egyptin joukot aseissa ja\nhädin tuskin armoa rukoillen pelastuin. Seitsemän vuotta Egyptissä\nvietin, kahdeksantena jouduin sinne saapuneen foinikialaisen kera taas\nmerelle. Aavalle ulapalle jouduttuamme lähetti Zeus hirmumyrskyn, joka\npirstoi aluksemme. Onneksi sain käsiini maston kappaleen ja jouduin sen\nvarassa ajelehtimaan aalloille, kunnes kymmenentenä, pilkkopimeänä yönä\najauduin Tesprotoin maahan. Täällä sain maan kuninkaan Feidonin\npuolelta osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä. Kuulin myös Odysseusta\nkerrottavan. Hän oli siellä vast'ikään vieraillut, mutta oli nyt\nlähtenyt Dodonaan, oraakelia kuulemaan. Minut lähetti kuningas\nlaivallaan edelleen, mutta laivamiehet olivat kavalia, riisuivat\nvaatteeni, heittivät ylleni nämä rääsyt ja sitoivat minut lopuksi\nmastoon. Pääsin kuitenkin irti ja läksin henkeni kaupalla uimaan\npakoon. Tässä nyt olen avutonna, koditonna.\"\n\nPaimen lausui silloin:\n\n\"Monet ja kovat ovat vaiheesi olleet, ukko rukka. Mutta miksikä\nvalheilla kertomustasi höystät? Odysseun paluusta et mitään tiedä.\nMonet ovat siitä puhuneet ja monia olen uskonut, nyt en enää ketään.\nJumalat häntä vihaavat. Ellei niin olisi, olisivat he suoneet hänelle\nkunniallisen kuoleman joko Troiassa tai kotimaalla. Silloin olisi hänen\nmuistoaan juhlittu. Mutta nyt ovat harpyiat hänet riistäneet. Täällä\nminäkin sikojen parissa päiviäni vietän, en kaupunkiin mene, sillä\nsiellä aina vain hänestä kysellään. Kerran saapui luokseni mies\nAitoliasta, pakolainen. Avosylin hänet vastaanotin ja hän vakuutti\nnähneensä Odysseun Kretassa. Siellä hän muka korjaili myrskyn\ntärvelemää alustaan ja oli aikeissa saapua kotimaahan samana syksynä.\nLuotin vielä hänen sanoihinsa, mutta nyt teet turhaa työtä, vieras, jos\nvielä minulle jotain hänestä uskottelet. Niiden puheitten vuoksi en\nsinua suojaa, vaan siksi että kaikki vieraat ovat Zeun lähettämiä.\"\n\n\"Näyt olevan sangen epäuskoinen, et valaanikaan luota\", vastasi\nOdysseus. \"No niin, sopikaamme keskenämme näin -- ja Olympon jumalat\nolkoot todistajamme --: jos kuninkaasi saapuu sanomani ajan kuluessa,\nsaan sinulta juhlavaatteet, ellei, saavat miehesi syöstä minut\nkorkeimmalta vuoren huipulta alas rotkoon varoitukseksi muillekin\nkerjäläisille.\"\n\n\"Jopa jotakin, vieras!\" huudahti Eumaios. \"Ensin vien sinut majaani,\nsyötän, juotan ja sitten lopuksi otan henkesi! Eihän toki. Mutta nyt\nonkin jo ruoka-aika käsissä. Missä viipynevät toverini?\"\n\nHeidän siinä puhellessaan lähenivätkin toiset paimenet ajaen suuria\nsikalaumoja karsinoihinsa.\n\n\"Tuokaa, toverit, tänne juottosioista paras. Siitä valmistamme\njuhla-aterian sekä tälle vieraallemme että itsellemme. Sen toki\nansainnemme vaivoistamme. Tuolla toiset herkuttelevat parhailla\npaloilla mitään tekemättä.\"\n\nMiehet toivat lihavan sian. Eumaios leikkasi osan harjaksia ja heitti\ntuleen rukoillen Odysseulle onnellista paluuta. Uhripaloista saivat\nosansa sekä nymfit että Hermes, loput jakoi hän miesten kesken. Paraan\npalan sai kuitenkin kerjäläisvieras, joka siitä iloisena virkkoi:\n\n\"Sinua Zeus rakastakoon, kuten minä sinua rakastan ja anteliaisuuttasi\nkiitän.\"\n\n\"Älä minua kiitä, syö, mitä on. Toisille jumala enemmän suo, toisille\nvähemmän, miten mielii.\"\n\nYö tuli, kolea, sateinen yö. Odysseus mietti, jättääkö paimen hänelle\nvaippansa peitteeksi vai ei, ja siksi hän koetellen virkkoi:\n\n\"Kuules, Eumaios, ja kuulkaapa te muutkin. Mielinpä tässä vähän jutella\nteille. Viini tekee hiljaisimmankin puheliaaksi, hitaimman ketteräksi\nja saattaa usein miehen lausumaan asioita, jotka sanomatta olisivat\nolleet paremmat. Mutta koskapa kerran aloin, sanon sanani loppuun asti.\n\n\"Olin vielä nuori ja notkea, kun Troian luona taistelimme. Kolme\njoukkoa meitä oli. Yhtä johti Odysseus, toista Menelaos ja kolmannen\njohdossa olin minä. Hiljaa lähenimme muureja ja piilouduimme\npensaikkoon. Yö oli hirvittävän kylmä. Lumiräntää satoi, eikä minulla\nollut muuta ylläni kuin haarniska ja vyö. Toiset asettuivat nukkumaan\nvaippoihinsa kääriytyneinä, mutta minua paleli kauheasti. Nykäisin\nsilloin vieressäni makaavaa Odysseuta ja virkoin: 'Kuulehan, viisas\nOdysseus, kylmyys on niin kova, etten varmaankaan aamunkoittoa näe;\nkatsos, minulla ei ole minkäänlaista peitettä.' -- Mutta siinäpä olikin\nmies, joka ei sodassa enemmän kuin rauhankaan asioissa jäänyt\nneuvottomaksi.\n\n\"'Ole hiljaa', hän suhahti korvaani, 'ettei sinua kukaan huomaa', ja\nääneensä hän lisäsi: 'Kuulkaa, ystävät, minulle selvisi unessa, että\nolemme kulkeneet laivoilta liian kauas. Kukahan teistä rientäisi\nAgamemnonin luo pyytämään lisäväkeä. Silloin nousi eräs nuori soturi,\nheitti vaipan yltään ja riensi asialle. Mutta minäpäs sieppasin vaipan,\nkääriydyin siihen ja nukuin aamunkoittoon asti. Jospa vielä olisin yhtä\nnuori, saisin varmasti vaipan joltain verhokseni, mutta kukapas nyt\ntällaista rääsyläistä säälii.'\"\n\n\"Kerroit tositapauksen, vieras. Ja koska niin viisaasti juttelit, olet\nvaipan saapa. Mutta sen saat vain lainaksi. Huomenna saavat omat\nvaatteesi riittää, sillä meillä on kullakin ainoastaan yksi vaatekerta.\nMutta kunhan Telemakos saapuu, antaa hän sinulle mitä tarvitset,\nvieläpä toimittaa sinut kotimaahasikin\", selitti Eumaios.\n\nHän levitti lähelle tulta vuohen- ja lampaanvuotia lämpimäksi vuoteeksi\nja verhosi vieraansa paksulla vaipalla. Itse hän ei käynyt levolle,\nvaan varustautui viettämään yönsä ulkona laumansa läheisyydessä. Ilolla\nhuomasi Odysseus paimenensa uskollisuuden.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA RUNO.\n\n\nAtene riensi Odysseusta erotessaan Spartaan muistuttamaan Telemakolle\nkotimatkasta. Hän läheni Nestorin pojan Peisistraton vieressä lepäävää\nTelemakoa ja puhui hänelle:\n\n\"Ei ole hyvä enää viivytellä, vaan sinun on riennettävä heti kotiisi,\njossa vieraat omaisuuttasi tuhlaavat. Pyydä Menelaolta heti lupa saada\nlähteä. Kotona vaativat äitisi isä ja veljet äitiäsi heti menemään\nEurymakolle puolisoksi, hän näet voi suurimmat rikkaudet antaa. Ja sinä\nhetkenä, jona hän toiselle puolisoksi menee, ei hän enää sinun\nomaisuudestasi huolehdi, vaan pitää puolisonsa puolta. Mutta ole\nmatkalla varovainen, sillä kosijat väijyvät henkeäsi. Laske laivasi\nItakan uloimpaan niemeen ja sieltä riennä sikopaimen Eumaion luo. Vietä\nyösi siellä ja lähetä hänet seuraavana päivänä äidillesi tulostasi\nilmoittamaan.\"\n\nHeti herätti Telemakos nukkuvan Peisistraton:\n\n\"Herää, ystävä, ja riennä hevosesi valjastamaan, lähden kotiin.\"\n\n\"Ei vielä, Telemakos\", vastasi nuorukainen. \"Vielä on yö. Kunhan päivä\nvalkenee, voimme lähdöstä puhua. Ethän isäänikään hyvästelemättä jätä.\nHän sinulle vielä lahjatkin antaa.\"\n\nPian valkenikin aamu. Kun Telemakos kuuli Menelaon nousseen\nyölevoltaan, riensi hän nopeasti hänen luokseen, sanoen:\n\n\"Menelaos, Atreun poika, salli minun jo kotimaalleni palata. Ikävöin\nisäini saarelle.\"\n\nMahtava hallitsija vastasi silloin:\n\n\"Olkoon minusta kaukana halu sinua pidättää vastoin tahtoasi, se olisi\nyhtä sopimatonta kuin lähettää pois vieras, joka mielellään viipyisi.\nMutta viivy vielä vähän aikaa, niin tuon sinulle lahjat.\"\n\n\"Kauan en enää viipyä voi\", virkkoi Telemakos. \"Kotini ja aarteeni\nvartijatta jätin.\"\n\nSen kuultuaan kiirehti Menelaos juhla-aterian valmistajia. Itse hän\nHelenan kanssa järjesteli lähtevälle annettavia lahjoja, hopeamaljoja\nja Helenan itsensä kutomia komeita, koristettuja vaippoja. Sitten\nastuivat kuningas ja kuningatar Telemakon luo ja Menelaos virkkoi:\n\n\"Suokoon sinulle Zeus onnellisen kotimatkan toivosi mukaan! Tuon\nsinulle kalleimman linnani kalleuksista, hopeisen, kultareunaisen\nmaljan, Hefaiston takoman. Sain sen kerran lahjaksi Sidonien\nkuninkaalta Faidimolta.\"\n\nMegapentes kantoi nyt Telemakolle tuon hohtavan hopeamaljakon ja\nvihdoin läheni rusoposkinen Helena kantaen käsissään ihanaa vaippaa:\n\n\"Ottaos tämä, poikani\", lausui hän, \"ottaos Helenan lahjana vastaan.\nSitä häissäsi morsiosi kantakoon, siihen asti se olkoon äitisi\nhuostassa. Onnellisen matkan sinulle jumalat suokoot!\"\n\nAterioituaan olivat nuorukaiset lähtövalmiina.\n\nMenelaos asettui kultapikari kädessään hevosten eteen ja tyhjentäen\npikarin jumalien kunniaksi lausui:\n\n\"Onnellisina olkaa, nuorukaiset! Tervehtikää Nestoria, joka minua\nTroiassa kuni omaa poikaansa holhosi.\"\n\nTelemakos vastasi siihen:\n\n\"Terveisesi viemme, Zeun suosikki, ja jos kerran isäni Odysseun\nkohtaan, kerron hälle sinun vieraanvaraisuudestasi ja näytän lahjojesi\nrunsauden.\"\n\nHeidän siinä puhellessaan lensi kotka heidän päänsä päällä, kynsissä\nkesy hanhi, jonka se oli tarhasta siepannut. Miehiä ja naisia juoksi\nhuutaen sen jäljessä. Peisistratos kysyi silloin Menelaolta:\n\n\"Ruhtinas, meillekö jumalat tämän merkin lähettivät, vai sinulleko se\noli tarkoitettu?\"\n\nHelena riensi silloin vastaamaan:\n\n\"Jumalat sydämeeni selityksen panivat ja sen tahdon teille nyt kertoa.\n-- Kuten vuorilla syntynyt kotka ryösti kartanon hanhen, samoin palaa\nOdysseus harharetkiltään -- ellei hän jo olekin palannut -- ja tuottaa\nkosijoille turmion.\"\n\n\"Ennustuksesi toteutukoon, kuningatar\", vastasi Telemakos.\n\"Jumalattarena silloin sinua palvon.\"\n\nNuorukaiset läksivät ajamaan täyttä ravia. Yön he viettivät Ferain\nkuninkaan Diokleen luona ja aamulla varhain he taas jatkoivat matkaa ja\nsaapuivat pian Pylon muurien luo.\n\nMutta Telemakos ei Peisistraton pyynnöstä huolimatta enään poikennut\nPyloon, vaan riensi laivalleen.\n\nAluksella alkoi nyt kiire touhu ja pian olikin kaikki lähtövalmiina.\nTelemakos ryhtyi vielä ennen lähtöään uhraamaan Atenelle ja hänen siinä\nparastaikaa uhratessaan läheni laivaa kiireesti vieras, joka miehen\nmurhattuaan pakeni kostoa ja rukoili:\n\n\"Kuule minua, sinä uhraava muukalainen, sinua jumalien nimessä\nrukoilen, sano, ken olet, mihin menet ja mikä kotikaupunkisi ja\nvanhempaisi nimi on?\"\n\nTelemakos kertoi hänelle syntynsä ja matkansa syyn. Silloin kertoi\npakenija olevansa tietäjä Teoklymenos, argolaista ruhtinassukua, kuulun\nMelampon jälkeläinen. Nyt hän pyysi Telemakoa ottamaan hänet mukaansa,\nsillä häntä ajetaan takaa ja hänen henkensä on vaarassa.\n\n\"Tule, astu laivaani, en sinua luotamme työnnä. Itakassa sinulle\ntarjoamme, mitä tarjottavaa meillä on.\"\n\nPurjeet nostettiin ja Telemakon alus lähti myötätuulessa kotia\nkohti. --\n\nSillä aikaa istui Odysseus Eumaion ja hänen toveriensa vieraana.\nKoetellakseen isäntänsä mieltä Odysseus alkoi:\n\n\"Aionpa tästä huomispäivänä lähteä kaupunkia kohti kulkemaan ja siksi\nnyt sinulta opastusta pyydän. Menen jalon Odysseun kotiin ja käännyn\nensin viisaan Penelopen puoleen, kerron hänelle mitä tiedän. Sitten\npyrin kosijoitten pariin. Sillä sen sanon sinulle, että olen jumalilta\nsaanut lahjan, jossa ani harva kanssani kilpailemaan pystyy, olen,\nnäet, erinomainen palvelija. Kannan puut uuniin, osaan tehdä tulen,\npienentää ja paistaa lihaa, kaataa pikariin viiniä ja toimitella\nkaikenlaisia palvelijan askareita.\"\n\nHämmästyneenä virkkoi silloin Eumaios:\n\n\"Mistä moinen ajatus on päähäsi pälkähtänyt, miesparka? Surmaasi kohti\nkuljet, jos kosijain pariin aiot, niin suuri on heidän röyhkeytensä. Ja\nluuletko kelpaavasi heidän palvelijakseen? Ehei! Hienoja herroja\npalvelijatkin siellä ovat, nuoria, punaposkisia, nuorteat hiukset\nöljyttyinä he kulkevat. Pysy sinä vain täällä. Kenenkään tiellä sinä et\nole, mutta kun Odysseun poika palaa, suo hän sinulle uudet vaatteet ja\ntoimittaa, mihin haluat.\"\n\n\"Siunatkoon Zeus sinulle hyvyytesi, kun nyt lopetit kuljeskelemiseni!\nRaskasta on aina vain kerjuulla kulkea, mutta nälkä pakottaa. Kun nyt\ntänne jään, kertonet minulle Odysseun vanhemmista, vieläkö he elävät,\nvai ovatko he jo Hadeeseen joutuneet.\"\n\n\"Mielelläni sen teen\", virkkoi Eumaios. \"Vielä elää Laertes, Odysseun\nisä, mutta hänen päivittäinen rukouksensa on päästä pois tästä\nmaailmasta, sillä suuresti hän suree poikaansa ja etenkin puolisoaan,\nnuoruutensa ihanaa morsianta, joka kuoli surusta. Muistan aina valoisan\nlapsuuteni päiviä, jolloin kuningatar-vainaja minut yhdessä nuorimman\nlapsensa, huntupään Ktimenen kanssa kasvatti. Ktimenesta varttui ihana\nneito ja kun hän joutui Sameen naimisiin, sain minä runsaat lahjat\ntänne muuttaessani. Ne olivat aikoja ne! Nykyiseltä emännältäni en ole\nvuosikausiin kuullut ainoatakaan myötätunnon sanaa, ja sellaistakin\nkaipaa palvelija.\"\n\n\"Kuinka pienenä jo jouduitkaan pois isiesi maasta? Löysivätkö sinut\nvieraat ja toivat laivoillaan tänne kuninkaan linnaan?\" kyseli\nOdysseus.\n\n\"Mielelläni pyyntösi täytän, vastaelen kyselyysi\", lausui Eumaios. \"Yöt\novat pitkiä, eikä ole terveellistä aina maata. Tässä viinin ääressä\nistuessa puhe luistaa ja menneitten aikojen vaiheet vierivät muistoina\neteen. Jos teitä väsyttää\", lisäsi hän kääntyen apulaistensa puoleen,\n\"käykää levolle, huomenna jaksatte sitten tavalliseen aikaan ajaa\nkarjat laitumelle.\"\n\nJa Eumaios alkoi kertomuksensa:\n\n\"Olet kenties joskus kuullut Syriasta puhuttavan? Se on Ortygian\ntakainen kaukainen saari, jossa aurinko kulkunsa kääntää. Siellä\nlainehtivat viljavat pellot, siellä laitumet laajat avautuvat.\nOnnellinen kansa Syriassa asuu. Ei koskaan nälänhätä, eivät kulkutaudit\nsen keskuudessa raivoa. Kaksi kaupunkia siellä on ja molempia hallitsi\nkerran isäni, jumalainen Ktesios.\n\n\"Eräänä päivänä saapui hänen hallituskaupunkiinsa foinikialaislaiva,\njoka toi mukanaan kaikenlaista korua. Isäni palatsissa palveli silloin\nkaunis, komea foinikialaisnainen, jonka hoitoon minut oli uskottu.\nNainen rakastui foinikialaiseen laivuriin ja kertoi olevansa Sidonista,\nrikkaan Aryban tytär, joka oli ryöstetty kodistaan ja myyty Ktesiolle.\nFoinikialainen lupasi silloin saattaa maansa tyttären laivallaan\njälleen kotiinsa ja nainen suostui siihen tietysti mielellään, kunhan\nvain asia pidettäisiin salassa. Vielä lupasi hän tuoda laivan lähtiessä\nmukanaan sekä kalleuksia että hoidettavanaan olevan kuninkaan pojan,\njosta myydessä varmasti saisi suuret summat. Laiva viipyi vielä kauan\nsatamassa, mutta kun se vihdoin oli lähdössä ja foinikialaisnainen sai\nsiitä salaisen sanan, kätki hän kolme kultapikaria vaatteensa\nliepeisiin ja läksi taluttamaan minua rantaan. Laivaan astuttuamme\nläksi se heti liikkeelle. Kuusi päivää purjehdimme myötätuulessa, mutta\nseitsemäntenä lähetti Artemis kuolettavan nuolen, joka iski hoitajani\nkuoliaaksi laivan kannelle. Surin häntä suuresti, sillä olinhan\nymmärtämätön lapsi, ja niin jäin yksin ventovieraitten pariin laivaan.\nJouduimme Itakan rannoille, kuningas Laertes osti minut mieheltä, ja\nniin jouduin tänne.\"\n\n\"Kovat ovat olleet kokemuksesi\", virkkoi Odysseus toisen lopetettua.\n\"Olethan toki joutunut lempeän herran palvelukseen. Toista on minun,\nnäin saan kierrellä maita mantereita.\"\n\nNäin jutellen kului yö pitkälle ja miehet kävivät levolle. --\n\nAamun valjetessa oli Telemakon laiva saapunut Itakan rantaan.\nAterioituaan kehoitti Telemakos laivaväkeään menemään kaupunkiin, itse\nhän aikoi ensin katsella maitaan ja vasta illan suussa tulla toisten\nluo.\n\n\"Mutta, poikani, minne minä menen, äitisikö luo?\" kysyi Teoklymenos.\n\n\"Älä äitini luo, siellä ei sinun hyvin kävisi\", virkkoi Telemakos.\n\"Kosijat ovat ylpeitä eikä äitini itse näyttäydy, hän vain huoneissaan\nkutoo kangastaan. Mutta mene Eurymakon luo, hän on kosijoista paras ja\nkansakin häntä kunnioittaa.\"\n\nSamassa lensi keskustelevien pään päällitse haukka pitäen kyyhkyä\nkynsissään. Se leijaili siinä hetken, sitten se alkoi repiä kyyhkyä,\nniin että höyhenet lentelivät ilmassa. Teoklymenos tarttui silloin\nTelemakoa käsivarteen, veti hänet syrjään ja selitti:\n\n\"Katso, tuo lintu oli jumalain lähettämä ja se merkitsee, ettei teidän\nvertaisianne Itakassa ole, vaan että te tulette siellä aina kuninkaina\nhallitsemaan.\"\n\n\"Ennustuksesi toteutukoon\", virkkoi Telemakos. \"Ja jos niin käy, tulet\nvarmasti nauttimaan sekä ystävällisyyttäni että anteliaisuuttani.\"\n\nJa matkalla seuranneelle ystävälleen Peiraiolle hän sanoi:\n\n\"Peiraios, olet kaikessa mieleni mukaan tehnyt, tee nyt vieläkin. Ota\nluoksesi tämä vieraamme ja kestitse häntä kuni omaa vierastasi siihen\nasti kuin palaan.\"\n\nSaatuaan suojattinsa täten taattuun paikkaan läksi hän astumaan Eumaion\nmajaa kohden.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA RUNO.\n\n\nSamoihin aikoihin kuin Telemakon alus laski rantaan, puuhaili Eumaios\nmajassaan aamuaskareillaan. Aamiainen oli juuri valmistettu ja hän\nsekoitteli viiniä astioissaan, kun Odysseus kuuli askelten lähenevän ja\nnäki koirien häntäänsä heiluttaen juoksevan jotakuta vastaan. Tuskin\nhän ennätti tästä isännälleen huomauttaa, kun ovelle astuikin nuori\nTelemakos. Eumaion ilo oli niin suuri, että hän pudotti viiniastiat\nkäsistään ja itkien astahti kaivattua vastaan, suudellen kiihkeästi\nhänen silmiään ja käsiään. \"Oi, rakas Telemakos, miten tulostasi\nriemuitsen\", iloitsi paimen-vanhus. \"Harvoin joudut luoksemme, sitä\ntervetulleempi olet. Käy sisään, niin saan sinua katsella.\"\n\n\"Sinua tervehtimään tulin\", vastasi Telemakos, \"ja ääntäsi kuulemaan.\nMiten voi äitini, onko hän jo toisen kanssa häänsä viettänyt ja joko\nhämähäkki on Odysseun tyhjään vuoteeseen saanut verkkojaan kutoa?\"\n\n\"Ei, Telemakos, yhä vielä hän isääsi suree\", vastasi Eumaios.\n\nTelemakos astui kivikynnyksen yli majaan paimenen kanssa puhellessaan.\nOdysseus nousi heti jättäen tulijalle istuimensa, mutta ystävällisin\nsanoin Telemakos kehoitti häntä istumaan, Eumaios hänelle kyllä\nistuimen valmistaisi. Vieraalle tarjottiin, mitä talossa oli, ja\nhyvällä ruokahalulla Telemakos kävikin tarjottuun käsiksi. Syötyään hän\nkysyi Eumaiolta, ken vieras oli ja mistä hän oli Itakaan saapunut.\n\n\"Hän on kaukaisesta Kretasta kotoisin\", kertoi Eumaios. \"Monet vaiheet\non hän kokenut ja tänne hän tuli karaten Tesprotoin miesten aluksesta.\nJätän hänet nyt sinun huostaasi, tee miten mielit, sinun apuusi hän\nturvaa.\"\n\n\"Oi, Eumaios, mitä sanot! Olenko minä isäntä omassa talossani? En ole.\nKosijat siellä isännöivät. Äidilläni on taas yllin kyllin miettimistä,\nmitä tehdä, antaako kosijoille jyrkkä kielto vai mennäkö puolisoksi\nparhaalle heistä. Tänne jääköön vieras luoksesi. Lähetän hänelle sekä\nvaatteita että ruokaa. Jos hän kotiini tulisi, joutuisi hän vastoin\ntahtoani korskean kohtelun alaiseksi.\"\n\n\"Sallittaneen minunkin ajatukseni lausua\", puuttui Odysseus puheeseen.\n\"Miten voit, oi Telemakos, sellaista julkeutta suvaita vai vihaako\nsinua kansa, koska he niin rohkeasti elävät? Olisinpa minä nuori, kuten\nsinä ja lisäksi Odysseun poika tai Odysseus itse, kaatuisin ennen\nkotiani puolustaessani kuin sallisin heidän noin käyttäytyä. Vai ovatko\nkenties veljesi nousseet sinua vastaan kapinaan?\"\n\n\"Ei ole kansa minuun vihastunut ja veljiä ei minulla olekaan. Yhden\nainoan pojan, Laerteen, soi Zeus Arkeisiolle, yhden ainoan samoin\nLaerteelle, Odysseun, ja tämän Odysseun ainoa poika olen minä. Kotini\non täynnä sekä Itakan että lähisaarten ruhtinaita, jotka kaikki äitiäni\npuolisokseen pyytävät. Hän ei kuitenkaan jyrkkää kieltoa voi antaa, ja\nniin he omaisuuttani tuhlaavat ja kohta minullekin surman valmistavat.\nMutta, Eumaios, riennä sinä äitini luo ja ilmoita hänelle paluustani,\nja kun sen olet muitten huomaamatta tehnyt, palaa takaisin. Odotan\ntäällä tuloasi.\"\n\nEumaios, lähtöön valmistuen, kysyi: \"Äitisi luokse käyn, mutta sano, oi\nruhtinas, enkö poikkea myöskin vanhan Laerteen luo tulostasi\nilmoittamaan? Ennen, vaikkakin Odysseuta surren, hän toki kävi töistä\nhuolehtimassa, söi ja jot muitten kanssa, mutta kuultuaan sinun\nlähdöstäsi Pyloon, ei hän ole puuttunut mihinkään töihin, vaan\nvaikeroiden suree kohtaloasi.\"\n\n\"Raskasta on kuulla vanhuksen surusta\", vastasi Telemakos, \"mutta\nparasta lienee sinun heti Penelopelle asiasi toimitettuasi palata\ntakaisin. Lähettäköön äitini salaa jonkun neidoistaan Laerteelle\nilmoittamaan.\"\n\nEumaios lähti, mutta silloin läheni majaa Atene nuoren naisen muodossa.\nHän pysähtyi ovelle ja ainoastaan Odysseus hänet näki, sillä kaikille\nei ole suotu nähdä jumalia. Koiratkaan eivät haukkuneet, väistyivät\nvain ääneti loitomma. Katseellaan hän kutsui Odysseun luokseen. Tämä\ntottelikin ja poistui poikansa näkyviltä. Virkkoi nyt Atene:\n\n\"Odysseus, Laerteen poika, ilmoita itsesi pojallesi, äläkä enää peitä,\nken olet. Jo on aika teidän lähteä kaupunkiin kostoa täyttämään. Minä\nen ole väistyvä vierestänne.\"\n\nSamassa hän kosketti kultasauvallaan Odysseuta, joka heti muuttui\nkookkaaksi, komeaksi mieheksi. Kun hän nyt tällaisena astui jälleen\nmajaan, ei Telemakon hämmästyksellä ollut rajoja. Jumalan hän näkevänsä\nluuli ja sanoiksi sai:\n\n\"Oi, vieras, miten muuttunut muotosi on. Jumala olet, armahda meitä, me\nlupaamme sinulle runsaat uhrit kantaa.\"\n\n\"Jumala en ole, olen isäsi Odysseus, jonka vuoksi niin monet surut olet\nkärsinyt\", virkkoi Odysseus syleillen poikaansa, ja jo kauan pidätetyt\nkyynelvirrat silmistä tulvahtivat. Mutta Telemakos ei kuitenkaan voinut\nvieläkään uskoa isänsä sanoja, vaan epäillen lausui:\n\n\"Isäni et voi olla, sillä ei kenkään kuolevainen noin muotoaan muuttaa\nsaata. Olet jumala ja vain kiusaat minua saadaksesi suruni yhä\npolttavammaksi. Olithan äsken raihnainen ukko, nyt olet jumalain\nkaltainen.\"\n\nOdysseus vakuutti:\n\n\"Jumala en ole, vaan kovien kohtaloiden kolhima isäsi, jonka Atene\nmielensä mukaan voi muuttaa milloin vanhaksi ukoksi, milloin taas\nkukoistavaksi nuorukaiseksi.\"\n\nSilloin vasta Telemakos uskoi isänsä sanat ja itkien hänet syliinsä\nsulki. Ilo oli niin järkyttävä, että molemmat itkivät ääneensä. Vihdoin\nkysyi Telemakos:\n\n\"Isä, oi rakas isä, kerro, miten tänne tulit ja keneksi sinua matkalla\nluultiin.\"\n\n\"Kertoa tahdon sinulle tuloni: fajakit, nuo taitavat merimiehet, jotka\nkaikki Skheriaan joutuneet kotirannoille opastavat, toivat minut\nItakaan. Nukkuvana he nostivat minut rannalle, antoivat runsaat\nlahjatkin, jotka jumalien neuvosta kätkin luolaan, ja nyt olen Atenen\nkehoituksesta täällä. Mutta, poikani, luetellos nimeltään nuo kosijat\nkorskat, niin mietin, voimmeko me kahden heille mitään, vai onko\nhaettava apua.\"\n\n\"Oi isä, suuria olen kuullut urhoudestasi sodassa ja ihmeellisestä\nälystäsi, mutta nyt et arvanne vastuksen suuruutta. Miten kaksi\nvoisikaan moista joukkoa vastustaa! Katsos, kosijoita ei ole\nkymmenen eikä parikymmentä, vaan paljon enemmän. Dulikiosta on\nviisikymmentäkaksi miesten parasta, Samesta kaksikymmentäneljä oivaa\nsoturia, Zakyntosta kaksikymmentä ja Itakasta kaksitoista, heidän\npalvelijoitaan lukuunottamatta. Huonosti kävisi meille ilman apua.\"\n\n\"Poikani, etkö luule Zeun ja Atenen olevan kyllin voimakkaita\napulaisia? He kyllä astuvat korkeudestaan tarvittaessa. Mutta nyt on\nsinun lähdettävä kotiin ja jälleen käytävä kosijain joukkoon. Minä\ntulen sinne myös kohta kerjäläisukkona. Ja vaikka kosijat kohtelisivat\nminua miten pahoin tahansa, repisivät, löisivät, et sinä saa olla\ntietävinäsikään, vaikkakin sydäntäsi kirveleisi. Voithan heille siitä\nystävällisesti huomauttaa, mutta he eivät tietysti välitä, sillä heidän\nkostonhetkensä on lyönyt. Pari tärkeätä asiaa on sinun mielessäsi\npidettävä: ensiksi se, että kun sinulle annan merkin, kanna kaikki\nsaleissa olevat aseet pois. Jos joku jotain sanoo, vastaa vain niiden\nmustuvan savussa ja sano olevasi peloissasi, että kosijat joskus\njuovuspäissään vielä vahingoittavat toisiaan niillä. Kaksi miekkaa vain\njätä, toinen itseäsi, toinen minua varten. Ja toiseksi on sinun tarkoin\nmuistettava, ettet kenellekään mainitse Odysseun olevan kotona, et\nLaerteelle, et Eumaiolle etkä edes Penelopellekaan. Koettakaamme sen\nsijaan ottaa selkoa siitä, kutka palkollisista ovat meille uskollisia.\"\n\nIsän ja pojan näin keskustellessa ja neuvotellessa oli Telemakon alus\nsaapunut Itakan satamaan, ja samalla kertaa kuin Eumaios ennätti\nkuningattaren luo tuomaan nuorukaisen terveisiä, saapui laivastakin\nlähetti. Kun tieto Telemakon tulosta levisi kosijain keskuuteen,\ntulivat he levottomiksi. Samassa palasivat väijyjätkin retkeltään ja\nAntinous, retken johtaja, kiukkuisena arveli Telemakon pelastuneen\nainoastaan Zeun avulla, sillä he olivat yötä päivää vartiot pitäneet\nItakan sataman lähettyvillä. Kosijain joukko asteli torille ja siellä\nhe, syrjäisten heitä kuulematta, ryhtyivät neuvotteluun. Antinous\nlausui ensiksi ajatuksensa:\n\n\"Ystävät, nyt ovat Telemakon päivät luetut. Me emme enää voi antaa\nhänen elää, sillä hän, vihoissaan surma-aikeistamme, kutsuu varmasti\nkansankokouksen ja paljastaa hankkeemme, ja silloin meidät armotta\nkarkoitetaan täältä. Jos hänen surmaamistaan vastustatte, arvelen\nolevan viisainta heti lähteä täältä ja jatkaa kosimista kunkin omalta\nsuunnaltaan. Ottakoon Penelope kenen haluaa.\"\n\nKaikki istuivat hetken vaiti, kunnes Amfinomos, jalosukuinen,\npuhelahjoiltaan kuulu dulikiolainen, virkkoi:\n\n\"En ole milloinkaan voinut hyväksyä ajatusta ottaa Telemakos hengiltä.\nOn mielestäni kauheata murhata kuninkaallista sukua oleva. Kysykäämme,\nmikä jumalain tahto on. Jos he määräävät hänet kuolemaan, otan minä\nhänen henkensä.\"\n\nKaikki olivat ehdotukseen tyytyväisiä ja rauhoittuneena läksi joukko\ntakaisin palatsiin.\n\nMutta tieto Antinoon murhasuunnitelmista oli joutunut Penelopenkin\nkuuluville. Kauhistuneena hän silloin päätti nuhdella kosijoita.\nNeitosten saattamana astui ihana kuningatar palatsin suursaliin, laski\nhohtavan hunnun kasvoilleen ja kääntyen Antinoon puoleen alkoi:\n\n\"Mitä mietitkään, Antinous, mitä hirveitä asioita aivosi hautovat?\nEnnen sinua mainittiin Itakan nuorukaisjoukon etevimmäksi, mutta\nsitähän tämä ei todista. Aiotko murhata Telemakon ja siten rikkoa Zeun\nsäätämiä vierasvaraisuuden lakeja? Et ole kenties kuullut, että isäsi\nsaapui tänne kerran pakolaisena, kansan vihaamana, koska hän Tesprotoin\nmaassa oli ryöstellen elellyt. Ehk'et tiedä, että raivostunut kansa oli\nrepiä hänet kappaleiksi, mutta Odysseus sai hänet pelastetuksi? Näinkö\nsinä kiitollisuuttasi osoitat? Sinä tuhlaat hänen omaisuuttansa, hänen\npuolisoaan kosiskelet ja hänen poikansa aiot ottaa hengiltä. Sydämeni\non tuskasta murtumaisillaan. Pyydän sinua luopumaan julmista aikeistasi\nja kehoittamaan muitakin tekemään samoin.\"\n\nSilloin vastasi Eurymakos, Polyboon poika: \"Rauhoitu, viisas Penelope!\nEi ole sitä miestä syntynytkään, joka uskaltaisi koskea poikaasi, niin\nkauan kuin minä elän. Jalo Odysseus on minua lasna hoivannut,\npolvellaan kiikutellut ja siksi on Telemakos minulle rakas. Huoleti\nvoit olla, ei tule häntä mikään paha kohtaamaan.\"\n\nNäin puhui Eurymakos, vaikka sydämessään toisin mietti. Mutta Penelope\nastui jälleen huoneisiinsa ja itki puolisoaan, kunnes Atene viihdytti\nhänet uneen. --\n\n-- Paimenmajassa olivat isä ja poika sillä aikaa keskustelleet.\nEnnenkuin Eumaios palasi, kosketti Atene taikasauvallaan Odysseuta,\njoka samalla muuttui jälleen kerjäläisukoksi. Paimenen palattua kyseli\nTelemakos kaupungin kuulumisia.\n\n\"Mitäpä minä tietäisin, en mitään kysellyt, asiani vain toimitin ja\nläksin. Mutta tullessani näin mustan aluksen laskevan rantaan. Paljon\nsiinä oli miehiä ja aseita ja luulen heidän olleen kosijain joukkoa,\nmutta varma en ole.\"\n\nTelemakos vilkaisi merkitsevästi hymyillen isäänsä, mutta niin, ettei\npaimen huomannut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA RUNO.\n\n\nSeuraavana aamuna herättyään virkkoi Telemakos paimenelle:\n\n\"Eumaios, aion nyt lähteä kaupunkiin, sillä äiti huolehtii liiaksi.\nVieraasi lähteköön kerjäilemään, se lienee selvintä. Minulla on surua\nyllin kyllin, en enää jaksa vieraitten huolia ottaa kantaakseni. Sanon\nsen suoraan, pahastukoon vieras tai älköön.\"\n\n\"Viipyä en aiokaan\", vastasi Odysseus. \"Kerjäten näin vanha mies\nhelpoimmalla leipänsä saa. Odottelen vain päivän lämpenemistä, näin\naamuviileällä on vähissä vaatteissa kylmä kulkea.\"\n\nTelemakos asteli kohti kotia, sydän katkerana kosijoita kohtaan.\nEnsimäisenä hän kohtasi palatsissa Eurykleian, joka levitteli vuotia\nkivi-istuimille. Itkien riensi vanha hoitaja nuorta isäntäänsä vastaan.\nPenelopekin astui huoneestaan ihanana kuin Artemis ja Afrodite ja\nilosta itkien hänkin syleili palaavaa poikaansa.\n\n\"Poikani, rakas poikani, sinä silmäini valo! En luullut sinua enää\nkoskaan näkeväni, lähdettyäsi tietämättäni. Mitä kuulit isästäsi, kerro\npoikani?\"\n\n\"Äiti, älä herätä ikäviä muistoja. Käy huoneeseesi ja uhraa jumalille.\nMinä lähden torille kohtaamaan kanssani tullutta vierasta, jonka jätin\nPeiraion huostaan\", vastasi vain nuorukainen.\n\nJa uljaana kuin jumala asteli Telemakos torille. Täällä kosijat ottivat\nhänet ystävällisesti vastaan, vaikka sydämessä kantoivatkin vihaa.\nTelemakos ei heistä kuitenkaan välittänyt, vaan istuutui isänsä\nvanhojen, uskollisten ystävien joukkoon. Pian saapui Peiraioskin,\nmukanaan Teoklymenos, pakolainen. Peiraios huomautti silloin huostaansa\njääneistä Menelaon lahjoista, jotka olisi toimitettava palatsiin, mutta\nTelemakos virkkoi:\n\n\"Ystävä, ei ole nyt aika niitä kotiini tuoda. Kosijat hankkivat\nmurhaani ja jos se heiltä onnistuu, saat sinä kaikki ne aarteet,\nmieluimmin ne sinulle suon kuin heille. Jos taas heidän hetkensä on\nlyönyt, otan ne ilolla vastaan.\"\n\nTeoklymeneen hän johti kotiinsa, jossa Penelope istui kehräämässä\nhienoa rihmaa. Ennen kosijain tuloa pyysi Penelope poikaansa kertomaan\nmatkoistaan.\n\nTelemakos alkoikin kertoa. Hän kertoi tulonsa Nestorin luo, sekä mitä\nhän Menelaon ja ihanan Helenan kodissa oli kokenut ja kuullut, mainiten\nsamalla Odysseun olosta Kalypson luona.\n\n\"Jalo Penelope, Odysseun kunnioitettu puoliso, poikasi ei tunne asiain\noikeaa laitaa\", alkoi Teoklymenos-tietäjä. \"Jumalat todistajani olkoot\nja itse saat tuta minun oikein ennustaneen: Odysseus on jo Itakassa,\nmutta hän kiertelee täällä salaa tai sitten hän tarkkaa kosijain\nrikollisia toimia. Näin laivalla tullessamme enne-merkin, joka ei\npetä.\"\n\nIloisena, toivosta vavahtaen virkkoi Penelope: \"Suokoot Jumalat\nennustuksesi toteutuvan. Runsaat ovat silloin lahjasi olevat.\"\n\nHeidän näin kertoellessaan ja keskustellessaan olivat kosijat saapuneet\npihamaalle urheilemaan ja pian taas koko räyhäävä joukko täytti salit,\njoissa ateria oli heille katettu.\n\nSillä aikaa valmistautui Eumaios opastamaan kerjäläisvierastaan\nkaupunkiin. Kehnot olivat vieraan rääsyt, mutta huono oli vieras\nitsekin. Siksipä hän pyysikin keppiä paimenelta, millä tukea horjuvaa\nkäyntiään kivikkopoluilla. Pian he saapuivat Itakan kirkkaan,\npoppelivarjoisen lähteen luo, josta kaikki kaupunkilaiset vetensä\nammentavat. Täällä Eumaios ja kerjäläinen kohtasivat vuohipaimen\nMelanteun, joka ajoi komeita vuohiaan palatsia kohti. Melanteus,\nnähdessään Eumaion raihnaine vieraineen, alkoi pilkata:\n\n\"Kas tuossa jos missä on vakka kantensa valinnut! Vaan niinhän\nsanotaankin, että jumalat yhdistävät aina samanlaiset. Mutta mihinkäs\nsinä oikein raahaat tuota rääsyläistä? Joka portinpieleen tuollainen\nhorjuen kompastelee. Antaisit sen minulle tallimieheksi, niin saisi se\nedes jotain suuhunsa palkakseen. Mutta tuskin se työtä viitsisikään\ntehdä, mukavampaahan on kerjätä. Sen vain sanon, että jos mokoma\nOdysseun palatsiin jalallaankin vaan astuu, saa hän kosijain jakkaroita\nvasten naamatauluaan.\"\n\nSamassa hän potkaisi Odysseuta, joka vaivoin sai vihansa hillityksi.\nMutta Eumaios huudahti:\n\n\"Oi, lähdenymfit, te Zeun tyttäret, kuulkaa rukoukseni! Jos Odysseus\nkerran luoksenne uhrinsa kantaa, suokaa hänen kostaa Melanteun\nröyhkeys!\"\n\n\"Mitä tuo kurja höpiseekään\", hymähti ivallisesti Melanteus. \"Se päivä\nei nouse, jolloin Odysseus palaa ja pian häviää täältä hänen\npoikansakin. Varo vaan, etten vie sinuakin laivoilla kauas ja myy\norjaksi.\"\n\nVihdoin Melanteus jätti heidät ja he jatkoivat matkaansa hiljaa\nastellen. Itse hän riensi edellä palatsiin ja istuutui kosijain\npöytään, sillä hän oli heidän suuressa suosiossaan.\n\nLähetessään palatsia tarttui Odysseus Eumaion käteen, virkkaen:\n\n\"Ystävä, tämä on varmasti Odysseun ihana koti, sen arvaa jo näkemältä.\nSiellä tunnutaan juhlittavan, paistin hajun tunnen, kuulenpa sitrankin\nääntä, joka juhla-aterioihin aina kuuluu.\"\n\n\"Oikein arvasit, tyhmä et näy olevankaan. Mutta nyt on päätettävä,\nmiten teemme: menetkö sinä edellä sisään kosijain luo, vai menenkö minä\nensin ja sinä jäät tänne odottamaan. Kauan ei sinun kuitenkaan auta\nviipyä, muuten joudut kovan kohtelun alaiseksi\", ehdotti Eumaios.\n\nMutta Odysseus lausui:\n\n\"Käy ensin sisään sinä, minusta älä huoli, olenhan tottunut sekä\npotkuihin että kovuuteen.\"\n\nTallin edessä tunkiokasalla syöpäläisten vaivaamana makasi vanha,\ntakkuinen koira, joka kuultuaan Odysseun äänen, tunsi heti entisen\nisäntänsä. Ei jaksanut kuitenkaan jalo eläin päätäänkään nostaa,\nheilutti vain häntäänsä ja loi uskolliset, kosteat silmänsä Odysseuun.\nOdysseus tunsi sen Argooksi, lempikoirakseen, jonka hän itse oli ennen\nTrojaan lähtöään kasvattanut. Siitä oli sitten varttunut oiva\nmetsästyskoira, mutta nyt se oli vanha ja hoidotta jätetty. Salaa\npyyhkäisi Odysseus kuuman kyyneleen silmistään ja kysyi:\n\n\"Eumaios, katso, mikä koira tuolla tunkiolla noin huonossa kunnossa\nmakaa?\"\n\n\"Se on isäntäni koira, isäntäni kasvattama ja hoitama. Mutta\npalkolliset ovat huolimattomia kun ei isäntä ole käskemässä. Niinhän se\naina on\", puhui Eumaios.\n\nMutta Argoon päivät olivat nyt päättyneet, se kuoli ilosta nähtyään\nrakkaan isäntänsä.\n\nEumaios astui sisään ja istuutui Telemakon luo. Kohta näkyi raihnainen\nkerjäläinenkin ovensuussa. Tutisten hän istahti kynnykselle nojautuen\noven kauniiseen kypressi-pieleen. Telemakos lähetti hänelle silloin\nantipaloja ja kehoitti häntä pyytämään kultakin kosijalta lisää, sillä\n\"kerjäläisen ei sovi ujostella\", kuten hän sanoi.\n\nKiittäen laski Odysseus Telemakon palat laukkuunsa ja alkoi syödä,\nmutta juhlalaulajan lopetettua laulunsa, kehoitti Atene häntä kulkemaan\nkosijan luota toisen luo almua anoen. Odysseus läheni kutakin kättään\nojentaen, kuten ainakin kerjäläinen. Ken hän on ja mistä tullut,\nkyseltiin häneltä, mutta Melanteus riensi vastaamaan:\n\n\"Mistä lieneekään, Eumaion vaan näin äsken häntä tänne kuljettavan.\"\n\nAntinous kääntyi silloin vihaisena Eumaion puoleen:\n\n\"Eikö mielestäsi meillä ole täällä kyllin kerjäläisiä, jotka isäntäsi\nomaisuutta syövät, yhäkö sinä niitä tänne aiot raahata?\"\n\n\"Jalosti et puhu, vaikka jalosukuinen oletkin\", vastasi Eumaios.\n\"Kerjäläistä ei kenkään kutsu. Mutta sinä kohtelet aina niin\nylimielisesti meitä, Odysseun palvelijoita ja etenkin minua. Siitä en\nkuitenkaan välitä niin kauan kuin Penelope ja Telemakos elävät.\"\n\n\"Vaikene, Eumaios\", nuhteli Telemakos. \"Älä häntä suotta ärsytä. Ja\nsinusta vasta tulisi oiva isä minulle, Antinous, koska tuollaisia\nopetuksia jaat. Anna kerjäläiselle, äläkä muitakaan antamasta kiellä,\nsillä täällä ei kenkään ole pahoillaan, jos tarvitsevaista autetaan.\nMutta sinä, Antinous, et muista välitä, itsestäsi vain huolta pidät.\"\n\n\"Jopa puhut ylpeästi, Telemakos\", virkkoi kosija. \"Jos jokainen antaisi\nyhtä runsaasti kuin minä annoin, riittäisi hänelle evästä vähintäin\nkolmeksi kuukaudeksi.\"\n\nOdysseus saikin runsaat palat ja aikoi jo palata kynnykselle\npusseineen, mutta kääntyi kuitenkin vielä Antinoun puoleen, sanoen:\n\n\"Sinun tulee antaa vielä oikein hyvä pala, sillä sinä näyt olevan muita\nylhäisempi. Kuninkaaksi sinua luulisi. Katsos, minäkin olen kerran\nollut rikas ja mahtava. Koti minulla oli kuulu ja palvelijoita paljon.\nKerjäläistä en koskaan antimetta pois ajanut.\" Ja sitten hän alkoi\nkertoa laveasti kukistumisestaan, onnettomasta Egyptin retkestään,\nmiten hänet vietiin Kyproon orjaksi ja miten kovia hän joutui kokemaan.\n\nMutta nyt oli Antinoun kärsivällisyys lopussa.\n\n\"Mikähän jumala tuollaisen maanvaivan tänne onkaan lähettänyt. Ei edes\nruokarauhaa saa. Korjaa nyt luusi ihmisiä kiusaamasta, muuten toimitan\nsinut sellaiseen paikkaan, jossa on pahempi olla kuin sekä Egyptissä\nettä Kyprossa. Kas, näin käy, kun on kerjäläiselle liian hyvä.\"\n\nMutta Odysseus vastasi:\n\n\"Eipä näy vastaavan luonteesi komeata muotoasi. Täällä syöt vieraan\nruokaa etkä niistä murustakaan kerjäläiselle soisi. Tuskinpa omalta\npöydältäsi suolanraekaan anovalle tipahtaisi.\"\n\nNyt raivostui Antinous:\n\n\"Vai aiot vielä pilkata! Ehjin nahoin et salia jätä.\" Ja samassa hän\nheitti kohti Odysseuta jakkaran, joka oli ollut hänen jalkainsa alla.\nHeitto oli kova, mutta Odysseus ei hievahtanutkaan, pudisti vain\npäätään ja läksi astumaan kynnystä kohti. Täällä hän alkoi:\n\n\"Kuulkaa, jalon kuningattaren kosijat! Jos mies saa iskun omaisuuttaan\npuolustaessaan, silloin sen kärsii, mutta kun häntä nälkäänsä\ntyydyttäessä lyödään, silloin on eri asia. Jos koston jumalattaret\nkerjäläistä kuulevat, silloin toivotan Antinoulle häitten asemesta\nkuoloa.\"\n\n\"Istu hiljaa siellä nurkassasi syömässä, taikka raahaavat palvelijat\nsinut ulos ja nylkevät elävältä\", raivosi Antinous.\n\nToiset kosijat paheksuivat Antinoun röyhkeyttä ja sanoivat:\n\n\"Antinous, taisitpa tehdä pahasti jakkaralla vierasta heittäessäsi.\nJospa hän onkin joku jumala, tulevathan jumalatkin ihmismuodossa maan\npäälle ihmisten elämää ja vaellusta tarkkaamaan.\"\n\nAntinous ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään. Telemakon sydäntä\nkirveli nähdessään isäänsä pideltävän pahoin, mutta lupauksensa mukaan\nei hän virkkanut mitään, nyökäytti vain hiljaa päätään kostoa hautoen.\n\nPenelopenkin kuuluville oli tullut tieto Antinoun kovuudesta muudanta\nventovierasta kohtaan ja pahoillaan hän toivotti kostoa heittäjälle.\n\n\"Jospa meidän muittenkin toivotukset toteutuisivat\", virkkoi siihen\njoku palvelijattarista, \"niin ei heistä kenkään aamunkoittoa näkisi.\"\n\nPenelope, sydämessään kerjäläistä säälien, kutsutti Eumaion luokseen,\nsanoen hänelle:\n\n\"Jalo Eumaios, johda vieras tänne luokseni, kenties hän, joka paljon on\nmaita kierrellyt, on sattunut näkemään tai jotain kuulemaan kaivatusta\nOdysseusta.\"\n\n\"Oi, kuningatar, suuri kertomistaito sillä miehellä on\", vastasi\npaimen. \"Kolme vuorokautta hän luonani viipyi enkä väsynyt häntä\nkuulemaan. Paljon hän on nähnyt, paljon kokenut ja hän tietää kertoa\nOdysseun olevan jo rikkaine aarteineen kotimatkalla.\"\n\n\"Tuo hänet heti tänne, Eumaios\", lausui Penelope. \"Kosijat tehkööt\nsillä aikaa mitä haluavat. Jospa Odysseus kerran saapuisi, kostaisi hän\nTelemakon avulla kaikki heidän julkeutensa.\"\n\nSamassa aivasti Telemakos niin kovasti, että sali kaikui. Penelope\nnaurahti.\n\n\"Kuulitko\", sanoi hän paimenelle. \"Telemakos myönsi sanani tosiksi.\nMene nopeasti hakemaan vieras luokseni. Ja jos hän totta puhuu, saa hän\njuhlavaatteet palkakseen.\"\n\nEumaios riensi täyttämään emäntänsä käskyä ja hän kuiskasi Odysseulle:\n\n\"Sinua kutsuu viisas Penelope, jalon Telemakon äiti. Hän tahtoo\nkysellä, tiedätkö mitään hänen puolisostaan, ja jos tosia puhut, tulet\npalkankin runsaan saamaan.\"\n\n\"Oi, Eumaios, totta puhun jalolle kuningattarelle. Mutta en uskalla\nhänen luokseen ennen auringon laskua käydä. Ties mitä kosijat\ntekisivätkään, jos nyt menisin. Enhän äskenkään mitään tehnyt ja\nkuitenkin minua lyötiin.\"\n\nEumaios palasi odottavan Penelopen luo tuoden vieraan terveiset ja piti\nhänkin puolestaan myöhäistä iltahetkeä sopivampana rauhalliselle\nkeskustelulle. Penelope myönsi myöskin kerjäläisen viisaasti\najatelleen.\n\nPaimen palasi nyt saliin ja kuiskasi Telemakolle lähtevänsä pois, mutta\nkehoitti häntä varomaan kosijoita, joilla on paha mielessä.\n\n\"Oikein puhut, vanhus, mene kotiisi, mutta palaa tänne aamulla ja tuo\nrunsaat uhri-eläimet tullessasi\", vastasi Telemakos.\n\nPaimen läksi ja kosijat jäivät viettämään iltaa soittaen ja tanssien\ntapansa mukaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA RUNO.\n\n\nKaupungilla kuljeskeli ahneudestaan kuulu kerjäläinen Arnaios, suuri\nkooltaan, mutta heikko voimiltaan. Hänen tapansa oli tulla tuon\ntuostakin Odysseun palatsiin, jossa kosijat lähettivät häntä usein\nasioilleen ja kutsuivat häntä senvuoksi taivaan airuen mukaan: Iros.\n\nNytkin hän taas saapui sinne ja nähdessään vieraan kerjäläisen oven\nsuussa aikoi ajaa hänet pois.\n\n\"Tiehesi, ukko, minun paikaltani, muuten potkaisen sinut pois\", räyhäsi\nIros. \"Etkö näe, miten kaikki minulle ystävällisesti silmäänsä\nvilkuttavat, kehoittaen ajamaan sinut ulos. Lähde, lähde, muuten joudut\nnyrkkisotaan.\"\n\n\"Onhan tässä kynnyksellä sijaa kummallekin enkä minä niitä paloja\nkadehdi, mitä sinulle annetaan\", vastasi Odysseus. \"Mutta älä sinä\närsytä minua. Vaikka olenkin vanha, pidän sinut kyllä kurissa ja jos\nkäsiksi sinuun käyn, ei sinusta enää huomenna ole minulle vastusta.\"\n\n\"Kaikkea sitä saa kuulla mokomankin suusta\", kivahti Iros. \"Mutta\nmaltas, minä lyön sinua kohta, niin että hampaat suustasi heltiävät!\nTulepas nyrkkeilemään!\"\n\nNauraen virkkoi silloin Antinous toisille:\n\n\"Katsokaas, minkä ilon jumalat ovat meille lähettäneet. Nuo kaksi\ntuolla alottavat riidan. Yllytetäänpäs niitä vielä!\"\n\nNaureskellen ympäröivät kosijat kerjäläiset ja Antinous ehdotti:\n\n\"Tuolla uunissa on jäljellä makea paisti. Se ken teistä voittaa, saa\nsen, saapa vielä oikeuden olla ainoana kerjäläisenä tässä talossa.\nToinen väistyköön.\"\n\nOdysseus kuitenkin oli vastustelevinaan koko taistelua ja sanoi:\n\n\"On liian rohkeata näin vanhan miehen ryhtyä nuoremman kanssa\ntaistelemaan, mutta nälkä käskee. Olen sitten rohkeampi, jos kaikki\nvannotte, ettei kukaan auta Irosta.\"\n\nKaikki vannoivat vaaditun valan ja Telemakos sen vielä vahvisti. Nyt\npaljasti Odysseus hartiansa ja käsivartensa ja ihaillen katselivat\nkaikki niiden voimakasta kauneutta.\n\n\"Jo nyt taisi tuhosi tulla, Iros-parka\", virkkoi joku katselijoista.\n\nJa Iros alkoi vavista pelosta eikä uskaltanutkaan lähestyä\nvastustajaansa. Mutta palvelijat vetivät hänet esiin.\n\n\"Etkö häpeä, kerskailija, pelätä ja vavista vanhaa, nälkäistä ukkoa\",\nsanoi joku. \"Sen vaan sanon, että jos tuo sinut voittaa, lähetän sinut\nlaivalla Epeiroon, kuningas Eketon luo. Hän sinut siellä niin ruhjoo,\nettet kelpaa enää muuhun kuin koirien ruoaksi.\"\n\nEi auttanut muu kuin ryhtyä taisteluun ja Odysseun miettiessä, iskisikö\nhän voimainsa takaa, vaiko vain kaataisi vastustajansa, löikin Iros\nhäntä hartioihin. Silloin iski Odysseus niskaan Irosta niin, että tämä\nnujertui tiedotonna maahan, veren tulvahtaessa suusta. Kosijat\nnauroivat katketakseen, mutta Odysseus raahasi vastustajansa palatsin\nportin pieleen, nosti hänet siihen istumaan, asetti kepin käteen ja\nsanoi:\n\n\"Istu nyt siinä sikojen ja koirain vartijana, äläkä pyri vieraitten\nkerjäläisten herraksi.\"\n\nOdysseus heitti risaisen vaippansa taas harteilleen ja istahti\nkynnykselle entiselle paikalleen, mutta nauraen ja ilakoiden toivat\nkosijat hälle luvatun palkan. Nuori Amfinomos joi vielä hänen\nmaljansakin, toivottaen onnea voimakkaalle muukalaiselle. Silloin\nlausui Odysseus:\n\n\"Amfinomos, näyt olevan jalo nuorukainen, kuten isäsi Nisoskin, jota\nolen kuullut kehuttavan. Sanonpa sinulle yhden asian, paina se tarkoin\nmieleesi: Kaikista luoduista on ihminen heikoin. Onnen päivinä ei hän\nmuista, että onnettomuuskin voi kerran häntä kohdata. Mutta kun jumalat\nvastoinkäymisen lähettävät, on hänen sekin otettava vastaan. Vaihteleva\non ihmisonni. Kerran olin rikas ja mahtava minäkin, mutta luotin vain\nisääni ja veljiini, enkä ymmärtänyt onneani säilyttää. Ihmisen on\nelettävä rehellisesti, vältettävä pahaa ja tehtävä mikä on oikein.\nTäällä harjoitetaan vääryyttä, hävitetään vieraan tavaraa ja se ei jää\nkostamatta. Kun Odysseus kerran palaa -- ja varmasti se päivä pian\nkoittaa -- silloin tulee rangaistus. Toimittakoot jumalat sinut täältä\npois, ennenkuin verinen tilinteko alkaa.\"\n\nKerjäläisen sanat näkyivät koskevan nuorukaiseen, murheellisena ja\nikäänkuin aavistaen ennustuksen toteutuvan, hän palasi kuitenkin\nsaliin, sillä kohtaloaan hän ei voinut välttää.\n\nAtene johti silloin Penelopen mieleen halun näyttäytyä kosijoille ja\nhän virkkoi uskolliselle Eurynomelle:\n\n\"Eurynome, mieleni tekisi mennä kosijain luo, vaikkakin sydämessäni\nheitä vihaan ja tahtoisin samalla varoittaa poikaani luottamasta\nheihin, jotka edessä päin ovat hyviä, mutta selän takana neuvottelevat\nsurma-aikeita.\"\n\n\"Kuningatar, käy heidän luokseen, mutta ennen sitä on sinun kylvyssä\noltava ja saatava kyynelten jäljet kasvoiltasi\", kehoitti palvelijatar.\n\n\"Ystäväni, älä minua kehoita ulkomuodostani huolehtimaan, siitä en\nvälitä, enkä ole välittänyt siitä päivästä lähtien, jolloin puolisoni\nläksi. Vaan nouda tänne pari neitosta, jotka seuraavat minua alas,\nyksin en sinne halua käydä.\"\n\nEurynome läksi täyttämään emäntänsä käskyä, mutta sillä aikaa uuvutti\nAtene Penelopen virkistävään uneen ja valoi hänen kasvoihinsa ja\nvartaloonsa ihanuuden, jonka vertaista näkee ainoastaan Afroditella,\ntämän käydessä jumal-impien viehättävään karkeloon. Tehtävänsä tehtyään\npoistui Atene ja samassa Penelope heräsi lähenevien neitosten puheluun.\n\n\"Miten suloisesti nukahdin\", virkkoi kuningatar. \"Oi, sallisipa Artemis\nminun yhtä ihanasti vaipua kuoloon, silloin pääsisin suremasta jaloa\npuolisoani.\"\n\nKahden neitosen seuraamana astui kuningatar salin ovelle ja niin ihana\nhän oli, että kosijain sydän lämpeni ja kaikki toivoivat saavansa hänet\npuolisokseen. Mutta Penelope kääntyi Telemakon puoleen, lausuen:\n\n\"Poikani, en ymmärrä sinua. Lapsena osoitit suurta älyä, mutta nyt\nmieheksi vartuttuasi, kun sinun olisi näytettävä olevasi jalon miehen\npoika, et enää pysty mihinkään. Täällä kohdellaan vieraita pahoin, etkä\nsinä sitä estä.\"\n\n\"Äiti, en ihmettele, että olet minuun pahastunut. Lapsi en mielestäni\nkuitenkaan ole, osaan kyllä erottaa pahan hyvästä. Mutta tämä\nvieraitten, pahansuopien ihmisten paljous saa minut usein epäilemään\nmitä tehdä. Sitäpaitsi olen aivan yksin kaikkia muita vastaan. Nyt\nkuitenkin on vääryyttä kärsineen vieraan käynyt paremmin kuin\nluuletkaan. Hän on voittanut Iroon. Ja toivoisinpa kosijoille käyvän\nyhtä huonosti kuin tuolle kerskaajalle kävi.\"\n\nMutta Telemakon sanoista välittämättä huudahti Eurymakos ihastuneena:\n\n\"Oi, ihana kuningatar, jos kaikki Argoon ruhtinaat sinut tällä hetkellä\nnäkisivät, ei kosijain joukko mahtuisikaan palatsiisi, niin ihana olet,\nkaikkia muita naisia ihanampi sekä kooltasi että muodoltasi ja älyltäsi\nrikkaampi.\"\n\n\"Ei, Eurymakos, ihanuuteni hävisi sinä hetkenä, jolloin puolisoni pois\nläksi. Mutta jos hän kerran palaisi, alkaisi kukoistukseni uudelleen.\nMuistan päivän, jona hän meni. Hän tarttui jäähyväisiksi käteeni ja\nlausui: 'Puolisoni, lähden taisteluun urhoollista Troian kansaa vastaan\nja varmaan moni meistä jää sille tielleen. Hoida sinä kotiamme ja pidä\nhuolta isästäni ja äidistäni, kuten tähänkin asti, kunnes pojastamme\nvarttuu mies. Ellen minä palaisi, mene silloin puolisoksi toiselle.'\nNäin hän puhui. Nyt lähenee raskas häitteni aika minua onnetonta. Mutta\nkosijani eivät menettele oikein. Jaloa naista kosittaessa tuodaan\nhänelle aina runsaat lahjat, vieläpä härät ja lammaslaumatkin. Te\nsensijaan elätte talossani minun omaisuuttani kuluttaen.\"\n\nOdysseus iloitsi kuullessaan puolisonsa järkevät sanat. Hän ymmärsi\nhänen houkuttelevan lahjoja kosijoilta ja kohtelevan heitä ystävällisin\nsanoin, vaikka sydämessään hautoikin muuta.\n\n\"Ihana Penelope\", virkkoi Antinous. \"Lahjat tuomme, mutta luotasi emme\npoistu, ennenkuin parhaan meistä olet puolisoksesi valinnut.\"\n\nKaikki yhtyivät Antinoun sanoihin ja kohta tuotiin Penelopelle runsaita\nlahjoja. Antinous antoi taidekoristeisen vaipan, jossa oli kaksitoista\nkultasolkea. Eurymakos lahjoitti hohtavat kultaiset kaulavitjat,\njoissa jalokivet välkkyivät. Eurydamoon lahjana olivat kalliit\nkorvarenkaat, joissa kussakin säteili kolme timanttia. Runsaat ja mitä\nkallisarvoisimmat lahjat sai Penelope, joka nyt aarteineen jätti\nkosijat ja astui jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta kosijat alkoivat\nlaulaen ja tanssien viettää iltaa. Hämärän tultua sytytettiin\nkartanolle nuotio ja palatsin neitoset sitä hoitelivat.\n\n\"Neidot, käykää kuningattarenne luo\", virkkoi Odysseus heille,\n\"kehrätkää siellä kultarihmaa, minä kyllä pidän tulesta huolen. Ja\nvaikka täällä kemut kestäisivät aamuun asti, en minä väsy.\"\n\nNeitoset katsoivat hymyillen toisiinsa. Joukossa oli myös rusoposki\nMelanto, Penelopen kasvattama ja hoivaama neito, joka kuitenkin oli\nemännälleen kiittämätön ja salaa oli Eurymakon suosikkina. Hän vastasi\nOdysseulle pilkallisesti:\n\n\"Sinäpä olet mieletön, kun et nukkua aio, etkä täältä edes poistu.\nYlpeiletkö siitä, että Iroon voitit? Maltahan vaan, eikö kerran tule\ntänne sinuakin väkevämpi, ja silloin ovat laiskanpäiväsi täällä\npäättyneet.\"\n\nVihaisesti katsahti Odysseus häneen ja virkkoi:\n\n\"Vaikene, neito, lähden muutoin Telemakolle kertomaan korskeudestasi ja\nhän varmasti kostaa sinulle.\"\n\nNeitoset pelästyivät kerjäläisen sanoja ja lähtivät juosten pois.\nYksinään oli nyt Odysseus nuotion vartijana. Mutta kosijat eivät\njättäneet häntä rauhaan. Eurymakos ivasi, Odysseuhun viitaten:\n\n\"Katsokaa, te kaikki ylvään kuningattaren kosijat, vierastanne. Hänet\non varmaan joku jumala lähettänyt tänne meitä valaisemaan kaljulla\npäälaellaan.\"\n\n\"Kuules, ukkeli, etköhän tulisi minun palvelukseeni. Saisit\nmaatilallani istuttaa puita ja palkaksi antaisin sinulle kunnon\nvaatteet ja ruokaa yllin kyllin. Mutta taidatpa olla niin tottunut\nkerjäämään, ettet mielikään rehelliseen työhön ryhtyä.\"\n\n\"Oi, Eurymakos\", vastasi Odysseus hänelle. \"Jos molemmat tarttuisimme\nsamaan työhön, joko kilpaa heinää niittäisimme tai samanikäisillä\nhärillä kyntäisimme, näkisit, etten olisi sinua huonompi. Tai jos Zeus\nlähettäisi sodan ja saisin miekan ja kypärin minäkin, näkisit, että\nparhaitten joukkoon kuuluisin. Silloin et enää köyhyyteni vuoksi minua\nivaisi. Mutta sinä olet itserakas, mieheksi kehno, joka luulet itseäsi\nsuureksi, koska et ympärilläsi koskaan näe mitään tosisuuruutta.\nPalaisipa Odysseus kerran, silloin tuntuisivat nämä palatsin avarat\novet sinusta kapeilta, sellaista vauhtia sinä silloin pakoon pyrkisit.\"\n\nVihastuneena huusi nyt Eurymakos: \"Heittiö, kyllä pian saat selkääsi,\nkoska noin röyhkeilet. Oletko juovuksissa, vai onko Iroon voitto\nnoussut päähäsi?\"\n\nJa samalla hän heitti jakkaransa kohti kerjäläistä. Odysseus väisti\nkuitenkin heiton ja jakkara sattuikin ruokia kantavaan palveliaan, joka\nkiljahtaen lyyhähti maahan. Nyt syntyi yleinen hämminki, jokainen huusi\nja harmitteli, kun mokoman kerjäläisen vuoksi illan ilo särkyi.\n\nMutta Telemakos vaati ankarasti kaikkia lähtemään nukkumaan. Harmissaan\nkuuntelivat he nuorukaisen rohkeita sanoja, mutta nuori Amfinomoskin\nyhtyi häneen ja kehoitti jättämään rauhaan kerjäläisen, joka oli tullut\nOdysseun katon alle suojaa saamaan. Silloin joivat kosijat vielä\nviimeisen uhrimaljan ja lähtivät yötiloilleen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA RUNO.\n\n\nIsä ja poika jäivät nyt saliin kahden ja Odysseus lausui:\n\n\"Nyt on aika siirtää täältä kaikki aseet pois. Voithan sanoa kosijoille\nniiden savussa mustuvan ja pelkääväsi heidän juovuspäissään toisiaan\nvahingoittavan.\"\n\nTelemakos kutsui heti Eurykleian luokseen, pyytäen häntä pitämään\nkaikki naiset huoneissansa, kunnes hän ennättäisi siirtää pois\nsavussa turmeltuneet isänsä aseet. Eurykleia iloitsi Telemakon\nhuolellisuudesta, mutta kysyi:\n\n\"Kuka sinut huoneeseesi saattaa ja soihtua edelläsi kantaa, jos minä\npois menen?\"\n\n\"Sen tehköön kerjäläinen\", vastasi Telemakos, \"jotakin voi hänkin tehdä\nruokaansa ansaitakseen.\"\n\nEurykleia teki, kuten käskettiin, ja isä ja poika alkoivat kiireesti\nsiirtää pois aseita. Itse Atenekin auttoi heitä valaisemalla\nkultalampullaan. Hämmästyneenä virkkoi silloin Telemakos:\n\n\"Katso, isä, mikä ihmeellinen hohde seinillä loistaa ja katossa\nleijailee. Täällä varmaan kulkee joku Olympon jumalista.\"\n\n\"Hiljaa, poikani, älä kysele mitään. Sellainen, näes, on jumalain tapa.\nKäy sinä nyt vuoteeseesi, minä jään vielä tänne, haluan puhella\nneitosten ja äitisi kanssa, hän varmaan kyselee yhtä ja toista.\"\n\nTelemakos poistui huoneeseensa aamun koittoa odottamaan, Odysseus jäi\nyksin saliin. Kohta saapuikin sinne neitosineen Penelope ja istuutui\nlieden ääreen hopea- ja norsunluukoristeiseen tuoliin, jota tuuhea\nvuota peitti. Neidot korjailivat pöydiltä pois illallisen tähteitä ja\nlisäilivät puita tuleen. Nuori Melanto, nähdessään Odysseun, alkoi\njälleen häntä ivailla:\n\n\"Vai täällä sinä vielä vetelehdit, mitähän oikein olet odottelevinasi.\nMene jo tiehesi, muuten viskaan sinua palavalla kekäleellä!\"\n\n\"Olet kovasydäminen, nuori neito. Älä minua ivaa siksi, että köyhä\nolen. Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, rikas ollut. Silloin en\nkerjäläistä koskaan oveltani kääntänyt. Mutta Zeus teki minut köyhäksi.\nKatso, pian voi kadota sinunkin kauneutesi, josta nyt ylpeilet, tai voi\nkuningattaresi sinua ankarasti rangaista sinuun vihastuessaan. Ja jos\nkerran Odysseus tulee, voi sinun käydä huonosti, ja ellei hän tulekaan,\nonhan hänellä poika, voimakas Telemakos, jonka käsiin voit joutua.\"\n\nKuningatar oli myös kuullut keskustelun ja kovin sanoin hänkin nuhteli\nMelantoa, luvaten kerran hänelle kovan rangaistuksen. Vielä hän pyysi\nEurynomea nostamaan viereensä vieraalle istuimeksi tuolin ja\nlevittämään sille lampaanvuodan, sillä hän tahtoi puhella muukalaisen\nkanssa.\n\nKäskettyään Odysseun luokseen kysyi kuningatar tämän nimeä, sukua ja\nkotimaata.\n\n\"Jalo kuningatar\", vastasi Odysseus. \"Kuuluisa olet viisaudestasi,\nkaikkialla nimeäsi mainitaan ja kaikki sinulle onnistuu. Kysymyksiisi\ntahdon vastata, mutta älä kysy, kuka ja mistä olen. Silloin nousevat\nmieleeni raskaat muistot, enkä vieraitten nähden tahtoisi valittaen\nitkeskellä, luulisitte kenties minun viinin liikuttamana kyynelöivän.\"\n\n\"Oi, vieras\", virkkoi Penelope. \"Kova on ollut minunkin kohtaloni, kova\nja raskas. Sinä päivänä minulta kaikki sammui, jona jalo puolisoni\nTroiaan läksi. Nyt ovat sekä Itakan että lähisaarten jalosukuiset minua\nkosimassa. Olen kaikin keinoin koettanut häitä viivyttää. Loin kankaan,\njota päivät kudoin, yöt ratkoin ja lupasin sitten häitä valmistaa, kun\nkankaani, jalon Laerteen kuolinvaipan, saan valmiiksi. Kolme vuotta\nkului, mutta vihdoin kosijat viekkauteni keksivät. Nyt ei mikään muu\ntule neuvoksi kuin lopettaa tämä heidän odotuksensa. Vanhempani\nvaativat minua ratkaisemaan vaalini ja näen hyvin, miten Telemakos\nkärsii katsellessaan omaisuutensa hupenemista. -- Mutta vieras, kerro\nnyt sinäkin, missä kotisi on?\"\n\n\"Jalo kuningatar, koska välttämättä tietää tahdot, en voi olla sitä\nkertomatta, niin tuskaista kuin se onkin\", virkkoi Odysseus. Ja hän\naloitti pitkän tarinan. Kretasta hän muka oli kotoisin ja joutunut\nkerran parin viikon ajan pitämään Odysseuta laivaväkineen vieraanaan.\nSiihen suuntaan hän jatkoi kertomustaan lisäten vielä, miten oli itse\njoutunut onnettomuuteen. Muistot puolisosta heräsivät jälleen\nkirvelevinä ja Penelope itki itkemistään. Odysseus hillitsi itsensä ja\nkatseli kylmän näköisenä puolisonsa surua, vaikka kyyneleet tahtoivat\nväkisin hänenkin silmiinsä nousta. Mutta Penelope oli jo monet kerrat\njoutunut valheita uskomaan, siksi hän nyt päätti koetella, puhuisiko\nvieras totta.\n\n\"Jos todella, muukalainen, olet puolisoni tavannut, voinet kertoa,\nminkälainen puku hänellä oli yllä luonasi vieraillessaan, minkä\nnäköinen hän itse oli ja minkälaisia ne miehet, jotka häntä\nseurasivat?\" kyseli Penelope.\n\n\"Oi, kuningatar\", alkoi Odysseus, \"vaikeata on näin kahden\nvuosikymmenen kuluttua niin tarkoilleen enää muistaa, mutta koetan.\nYllään hän kantoi purppuraviittaa, kultasolkista ja soijissa oli petoa\nkiinnipitävän koiran kuva. Vielä muistan viitan alta näkyneen vartalon\nmukaisen, pehmeän ihotakin, joka hohti kuin kulta. Mutta enhän voi\ntietää, kantoiko hän tätä pukua kotoa asti, vai oliko hän sen\nmatkalla lahjaksi saanut. Muistan vielä yhden hänen tovereistaan,\nkiharatukkaisen Eurybateen, jota Odysseus näytti suuresti arvossa\npitävän.\"\n\nYhä voimakkaammaksi kasvoi Penelopen ikävä kuullessaan selvästi\nkuvattavan Odysseun puvun ja hän huudahti:\n\n\"Vieras, tosia ovat sanasi. Itse sen puvun hänelle tein, itse soljen\nsiihen kiinnitin. Ja nyt en koskaan saa häntä kotiin tervetulleeksi\ntoivottaa!\"\n\n\"Jalo kuningatar, älä itkulla ihania kasvojasi pilaa\", virkkoi\nOdysseus. \"Puolisosi palaa. Tesprotoin kuningas Feidon itse minulle\nhänen tulostaan kertoi. Runsaat lahjat näin, jotka hän myötänsä tuo.\nItse hän oli silloin Dodonassa Zeun orakelia kuulemassa. Siis huolesi\nheitä, kuningatar. Vannon Zeun ja tämän Odysseun kotilieden kautta\ntotta puhuvani. Se päivä on lähellä, jolloin Odysseus kotiinsa saapuu.\"\n\n\"Sanasi toteutukoot, vieras\", lausui Penelope, \"vaikka sitä sydämessäni\nepäilenkin. Ja te neidot, laittakaa vieraalle oiva vuode, hänelle kylpy\nvalmistakaa ja pukekaa kunnon vaatteisiin. Huomenna hän Telemakon\nkanssa aterioikoon. Onneton se, joka häntä uskaltaa solvata.\"\n\n\"Ei, kuningatar, suo minun yöni viettää kuten tähänkin asti, vuoteetta,\nvaipatta\", kielteli Odysseus. \"Samoin jalkojani en salli kenenkään\nneidoistasi pestä, eikö luonasi ole ketään kokenutta, vanhaa\npalvelijatarta.\"\n\n\"Puhut viisaasti, vieras\", lausui kuningatar, \"viisaammin kuin kenkään\ntoinen. Eurykleia, auta vierasta, pese hänen kätensä ja jalkansa, kuten\nennen isännällesi teit.\"\n\nVanha Eurykleia alkoi katkerasti itkeä ajatellessaan Odysseuta, joka\nkenties hänkin kulki ventovieraitten pilkattavana, tämän vieraan\ntavoin. \"Mutta en voi olla sanomatta sitä, että tämä vieras enemmän\nkuin kenkään toinen täällä käynyt muistuttaa kooltaan, ääneltään ja\njalkojensa muodolta Odysseuta\", nyyhkytti vanhus.\n\n\"Samaa ovat muutkin sanoneet\", vastasi vain Odysseus.\n\nVanha Eurykleia sekoitti kylmää ja kuumaa vettä miellyttävän haaleaksi\nja alkoi pestä vieraan jalkoja. Odysseus pelkäsi tulevansa ilmi, sillä\nhänen toisessa jalassaan oli arpi, jo lapsena saatu, ja Eurykleia sen\nhyvin tunsi. Haavan oli villisika purrut hänen kerran käydessään\nParnassolla äitinsä mahtavan isän Antolykon luona. Tämä kuulu kuningas\noli käynyt tervehtimässä vävyään Laertesta ja tytärtään. Eurykleia oli\nnostanut vastasyntyneen Odysseun äidinisän polvelle, sanoen:\n\n\"Valitse sinä nimi odotetulle lapsenlapsellesi!\"\n\n\"Sen teenkin\", vastasi Antolykos. \"Koska matkan varrella olen joutunut\nusein vihastumaan, olkoon hänen nimensä Odysseus, s.o. vihastunut. Ja\nkun hän varttuu, lähettäkää hänet luokseni, lahjat hänelle runsaat\nannan.\"\n\nNäitä lahjoja oli Odysseus mennyt noutamaan. Sydämellisesti ottivat\nhänet vastaan sekä Antolykos, äidinisä, että äidinäiti Amfitea. Äitinsä\nveljien kera läksi hän Parnassolle metsästämään. Täällä hän näki\ntiheässä viidakossa harvinaisen ison villisian. Hän kumartui iskeäkseen\nsitä, mutta se ennätti ennen ja iski hirveät hampaansa Odysseun\npolveen, mutta samalla kaatui villisikakin kuoliaana maahan. Hoidellen\nsaatiin haava paranemaan, mutta arpi jäi.\n\nTämän arven huomattuaan laski Eurykleia hämmästyneenä jalan irti ja\nhuudahti:\n\n\"Oi, Odysseus sinä olet, armahin, nyt vasta sinut tunsin, kun käsin\nsinua kosketin!\"\n\nJa hän katsahti Penelopeen, viitaten Odysseuhun, mutta Odysseus tarttui\nnavakasti vanhaan hoitajaansa:\n\n\"Vaiti, tahdotko nyt minulle pahoin käyvän, sinä, joka minua ennen\nlapsena ollessani hoitelit. Ellet nyt ole hiljaa, seuraa kosto sinua.\"\n\n\"Oi kuningas\", virkkoi vanhus hiljaa. \"Vaikenen kuin kivi, etkö minua\nparemmin tunne. Ja kun kosijain koston hetki lyö, mainitsen sinulle ne\nneitosista, jotka ovat uskottomia olleet.\"\n\n\"Ystävä, kyllä itsekin näen, keneen luottaa saa, keneen ei. Vaikene\nsinä vain ja jätä loput jumalain huomaan.\"\n\nVanhus läksi noutamaan uutta pesuvettä, sillä äsken hän oli\nhämmästyksissään kaatanut entisen. Pesun päätyttyä läksi Odysseus\njälleen Penelopen luo peittäen arven rääsyillään.\n\n\"Tahdon vielä hetken kanssasi puhella\", alkoi kuningatar. \"Päivän\naskareissa huolet asettuvat, mutta yön hiljaisina hetkinä nousee tuska\nsitä kalvavampana, surren ja itkien öitäni vietän. Aatokseni\nlainehtivat sinne tänne, kuni kevät-öitten satakielen laulu. Sekin,\nAëdon raukka, Pandareon tytär, kipeästi suree Itylos-poikaansa, jonka\nerehdyksestä surmasi. Minun aatokseni viipyy milloin jalossa\npuolisossani, milloin pojassamme, enkä tiedä mitä tehdä: yhäkö täällä\nkotona viivyn vai olisiko minun jo toisen puolisona pois lähdettävä.\nMutta kerron sinulle vielä unen, jonka äskettäin näin. Tuolla pihalla\non parikymmentä hanhea, jotka vedestä vehnää noukkivat ja usein niitä\nhuvikseni katselen. Silloin oli tulevinaan vuorilta kotka, suuri,\nvankkanokkainen ja surmasi ne kaikki. Itkin katkerasti hanhieni\nkohtaloa ja akajalaisnaisia oli kokoontuvinaan ympärilleni\nosaaottavina. Hetken kuluttua palasi kotka, istahti katon harjalle ja\nhuusi selvin ihmisäänin: 'Rohkeutta, kuuluisa Ikarion tytär. Tämä ei\nollutkaan unta, vaan totta. Hanhet ovat kosijoita ja minä olen\npuolisosi, joka tuon heille kaikille surman.' Samassa unikuva katosi,\nnäin vain hanhien pihalla noppivan vehnänjyviä.\"\n\n\"Kuningatar, unenne merkityshän on itsestään selvä\", Odysseus vastasi.\n\"Uskon varmasti, että niin tuleekin käymään kuin unessa kuulitte kotkan\nsanovan. Hän palaa eikä syyllisiä armahda.\"\n\n\"Ei ole kaikkiin uniin luottamista\", arveli kuningatar. \"Uniakin on\nkahta lajia. Toiset kulkevat hohtavasta norsunluuportista ja niillä ei\nole mitään arvoa, toiset astuvat luisesta käytävästä ja ne jotakin\nmerkitsevät. Mutta tuskinpa minun uneni niihin kuuluu. -- Vaan nyt,\nystäväni, lähenee ratkaisun hetki lähenemistään ja se raskas aamu\nvalkenee, jolloin minun on tämä ihana koti jätettävä. Nyt aion panna\nkilpailut toimeen. Odysseulla oli usein tapana ripustaa salin kattoon\nperäkkäin kaksitoista rengasta ja ampua yhdellä laukauksella nuoli\nniiden kaikkien läpi. Sen puolisoksi menen, joka jaksaa Odysseun jousen\njännittää ja samanlaisen laukauksen ampua.\"\n\n\"Jalo Penelope, älä pitkitä kilpailuihin ryhtymistä, sillä puolisosi\npalaa varmasti, ennenkuin kenkään hänen joustaan jännittää jaksaa.\"\n\n\"Nopeasti aika kanssasi keskustellessa kuluu\", virkkoi kuningatar,\n\"mutta jumalat ovat kaikelle määränsä panneet. Nyt lienee käytävä\nlevolle. Valitse vuoteesi, mistä parhaaksi näet.\"\n\nJa hän läksi kahden neitosen seuraamana huoneisiinsa ja painui itkien\nvuoteeseen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES RUNO.\n\n\nOdysseus jäi alas saliin ja heittäytyi pehmeitten vuotien päälle\npitkäkseen. Siinä hän maatessaan huomasi nuorten palvelijattarien\nnauraen poistuvan palatsista kosijain luo öisiin iloihin ja\nvihastuneena Odysseus mietti, kostaisiko hän heille heti. Mutta itsensä\nhilliten hän löi rintaansa, virkkaen:\n\n\"Vaiti, sydän! Olethan pahempaakin kärsiä saanut, täytyihän sinun nähdä\nkyplopin surmaavan toverisi, kuinka et tätä jaksaisi kestää.\"\n\nHänen siinä unetonna maatessaan läheni häntä Atene, lausuen:\n\n\"Miksi yhä valvot, onneton? Olethan omassa kodissasi, puolisosi ja\npoikasi lähellä.\"\n\n\"Oikeassa olet, jumalatar\", Odysseus vastasi. \"Mutta mietin, miten\nnoista kosijoista yksin selviydyn.\"\n\n\"Olet epäuskoinen, Odysseus\", naurahti Atene. \"Moni saa tyytyä halvan\ntallirengin apuun, ja olenhan minä toki jumalatar, joka olen sinua\ntähänkin asti ahdingoista auttanut. Mutta nyt on sinun nukuttava, ilman\nunta ei kukaan kestä.\"\n\nOdysseus vaipuikin vahvistavaan uneen, mutta hänen puolisonsa heräsi\naamuyöstä ja ratkesi katkeraan itkuun.\n\n\"Oi, Artemis, Zeun pyhä tytär\", hän alkoi rukoilla. \"Lähetä nuolesi\nminuun, niin pääsen pois elämästä ja sen kärsimyksistä. Uneksin, että\nOdysseus oli täällä luonani, ja se uni oli niin selvä, etten tahdo\nvoida uskoa sen olleen vain unta.\"\n\nOdysseus heräsi valitukseen, nousi nopeasti vuoteeltaan ja kohottaen\nkätensä kohti korkeutta hän kääntyi Zeun puoleen:\n\n\"Suuri Zeus! Olet minua auttanut maa- ja merihädässä, auta minua nytkin\nja näytä minulle jokin merkki.\"\n\nSamassa antoi Zeus ukkosensa jyristä ja heti kuuli Odysseus toisenkin\nhyvän enteen. Läheisessä myllyhuoneessa, jossa aina kaksitoista naista\nyötä päivää oli jauhamassa, kuului jauhavan naisen ääni:\n\n\"Oi, Zeus, kaikkien jumaltenkin isä. Korkeudessasi annoit ukkosen\njyrähtää. Jollekin ihmiselle se oli merkkinä, olkoon minullekin. Älä\nsalli kosijain enää huomenna täällä asustaa. Polveni väsyvät ainaisesta\njauhamisesta. Olkoon tämä heidän viimeinen elinpäivänsä!\"\n\nOdysseus iloitsi kuullessaan sekä jyrähdyksen että naisen sanat.\n\nJo saapuivat saliin palvelijattaret, sytyttivät tulen ja järjestelivät\nkaikki kuntoon. Jumalainen Telemakoskin heräsi, pukeutui ja astui\nEurykleian luo kysyen, onko vierasta hyvin kohdeltu.\n\n\"Oma syynsä on, jos vuode oli epämukava. Parempaa hän ei huolinut.\nRuokaa ja viiniä hän kyllä sai mielin määrin\", vastasi uskollinen\nvanhus, kiirehtien samalla neitosia jouduttamaan puhdistustöitään,\nsillä tänään kosijat saapuisivat tavallista aikaisemmin. Kukin riensi\ntehtävilleen. Jo läheni Eumaioskin tuoden kolme parasta syöttösikaa.\nHän kääntyi ystävällisesti Odysseun puoleen kysyen, saiko hän jo\nosakseen parempaa kohtaloa kuin eilen.\n\n\"Jumalat heidän röyhkeytensä kostakoot\", vastasi Odysseus.\n\nSamalla läheni Melantioskin, vuohipaimen, tuoden tullessaan parhaat\nvuohet. Hän ei malttanut taaskaan olla pilkkailematta vierasta:\n\n\"Vai täällä sinä yhä vetelehdit, laiskuri! Laita jo luusi täältä! Me\nemme taida selvitä toisistamme ilman perinpohjaista tappelua.\"\n\nOdysseus ei huolinut vastata moiseen puheeseen, nyykäyttihän vain\nmerkitsevästi päätään. Jo astui sinne Filoitioskin, kolmas paimen,\najaen myöskin uhkeita tavaroita palatsiin. Hän läheni Eumaiosta\nkysellen:\n\n\"Ken on tuo vieras kulkija, mistä maasta ja mitä sukua? Miesparka!\nMuodoltaan hän on kuin kuningas. Mutta useinhan jumalat ottavat\nnäiltäkin onnenpäivät.\"\n\nHän läheni Odysseuta, tarttui hänen käteensä ystävällisesti virkkaen:\n\n\"Terve sinulle, vieras! Sinua katsellessani nousee kyynel silmääni,\nsillä muistan jaloa isäntääni. Kenties hänkin kiertelee parast'aikaa\nrisoissaan ventovieraita maita. Jos hän taas Hadeessa jo on, säälin\nhäntä vielä enemmän. Sellaista isäntää oli ilo palvella. Jo olisinkin\naikoja sitten täältä lähtenyt, noitten korskeitten kosijain parista\npoistunut toisille maille, ellen yhä odottaisi Odysseun paluupäivän\nkoittoa.\"\n\n\"Viisas näyt olevan, paimen\", Odysseus vastasi. \"Siksipä sinulle\nsanonkin ja sanani valalla vahvistan: ennenkuin täältä tänään lähdet,\nolet näkevä Odysseun palaavan ja kovasti kosijoille kostavan.\"\n\nLehmipaimen virkkoi silloin:\n\n\"Zeus sanasi toteuttakoon!\" Ja uskollinen Eumaioskin yhtyi toivomukseen\nkaikesta sydämestään.\n\nNäiden uskollisten palvelijain siinä keskustellessa suunnittelivat\nkosijat, miten surmata Telemakos. Mutta silloin lensi siitä ohitse\nkotka, kynsissään vapiseva kyyhky.\n\n\"Siinä oli enne\", Amfinomos virkkoi. \"Aikeemme ei tule onnistumaan.\nKäykäämme ennemmin aterioimaan.\"\n\nToisetkin siihen yhtyivät ja joukko painautui saliin. Odysseulle\nTelemakos osoitti istuimen aivan ovensuussa ja virkkoi:\n\n\"Kas tässä viiniä! Istu siinä rauhassa. Tämä ei, näes, ole mikään\nravintola, vaan Odysseun talo, jossa minä nyt olen isäntänä. Ja te\nkosijat, antakaa vieraamme istua rauhassa, ettei tappelua synny.\"\n\nKiukuissaan purivat kosijat huulta kuullessaan Telemakon sanat ja\nAntinous sanoi:\n\n\"Ei ole helppoa kuulla noin rohkeita sanoja, mutta kärsikäämme, kunnes\nZeus toisin päättää.\"\n\nKotvan aikaa kului rauhassa, mutta jo alkoi taas kuulua pilkkasanoja ja\nsamelainen, upporikas Ktesippos ilkkui:\n\n\"Onhan oikeus ja kohtuus, että Telemakon vieraat saavat mitä muutkin\nvieraat. Minäkin annan tälle lahjani.\"\n\nJa sen sanottuansa hän tarttui härän reisiluuhun ja heitti sen kohti\nOdysseuta, joka kuitenkin ennätti väistää. Harmistuneena huudahti\nsilloin Telemakos:\n\n\"Sinun onneksesi se ei osunut, muuten olisi peitseni sinut lävistänyt\nja isäsi olisi saanut häitten sijasta valmistaa sinulle hautajaisia.\nEikö se teistä riitä, että omaisuuteni tuhlaatte, pitääkö\nteidän solvata vieraitanikin. Soisin teidän ennemmin onnistuvan\nmurhahankkeissanne minua vastaan, kuin tahtoisin nähdä ainaista\nilkitöitten harjoitusta.\"\n\nKaikki vaikenivat, mutta pian virkkoi Agelaos:\n\n\"Älköön teistä kukaan pahastuko Telemakoon sanoista. Mutta tahtoisin\nhäntä itseään tekemään lopun tästä. Kosk'ei ole enää vähintäkään toivoa\nOdysseun paluusta, olisi tietysti selvintä, että Penelope heti\nvalitsisi puolison itselleen, silloinhan sinä, Telemakos, saisit yksin\nrauhassa hoitaa omaisuuttasi.\"\n\nTelemakos vastasi siihen:\n\n\"En ole estellyt äitini avioliittoa, päinvastoin saisi hän vielä\nrunsaat lahjatkin. Mutta jumalat varjelkoot minua karkoittamasta häntä\nkodista vastoin tahtoansa.\"\n\nAtene herätti heissä silloin naurun halun, ja kaikki kosijat alkoivat\nnauraa luonnotonta naurua kasvot vääntyneinä ja kyynelten valuessa\nsilmistä.\n\nSilloin alkoi tietäjä Teoklymenos:\n\n\"Oi, ihmisparat, mitä nyt tuleekaan tapahtumaan. Katsokaa, pimeys\nleijailee ympärillänne, kyyneleet silmistänne vierivät, oi, seinät ovat\nveren tahraamat, tuskan huutoja kuuluu ja katsokaa, katsokaa, eteinen\non varjoja täynnä, piha samoin ja kaikki kiirehtivät Hadesta kohti!\nKatsokaa, oi näettekö, aurinko on sammunut, murhan pimeys peittää\nkaiken!\"\n\nKosijat nauroivat yhä makeammin ja Eurymakos virkkoi:\n\n\"Tuo vieras on hullu! Taluttakaa hänet ulos valoon, koska täällä on\nniin pimeä olevinaan.\"\n\n\"Terveet ovat jalkani, minulla on pari silmiä, samoin korvia, osaan\nitsekin ulos ja lähdenkin heti, sillä kohta on jokaisen teidän hetkenne\nlyönyt\", lausui tietäjä, lähtien pois ystävällisen Peiraion luo.\n\nKosijat yhä nauroivat ja eräs heistä sanoi:\n\n\"Jopa sinulla on huono vieras-onni, Telemakos-parka. Toinen vieraistasi\non tuollainen rääsyläinen, toinen taas hullu. Tekisit viisaammin, jos\npanisit molemmat laivaan ja veisit sikelien luo, siellä maksetaan\ntuollaisista rahaa.\"\n\nNäin ilkkuen nauttivat kosijat uhkeata aamiaistaan aavistamatta,\nminkälaisen illallisen Odysseus Atenen avulla heille tulisi\nvalmistamaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMÄINEN RUNO.\n\n\nPenelope nousi neitostensa kera palatsin aarrehuoneisiin kädessä\nkultainen avain, jossa oli norsunluinen pää. Täällä aarrekammioissaan\nsäilytti Odysseus kerran nuorena spartalaiselta Ifitolta saamaansa\narvokasta jousta. Hän ei milloinkaan kuljettanut sitä muassaan, piti\nvain tallessa nuoruudenaikuisen ystävyyden muistona. Täällä huoneissa\noli suuria arkkuja täpö täynnä kallisarvoisia vaatteita ja muita\nrikkauksia. Penelope otti naulasta jousen ja silloin tulvehtivat\nvoimakkaina mieleen onnellisten vuosien muistot. Itkien hän katseli\nOdysseun lempijousta. Sitten hän läksi alas, parin neitosen kantaessa\nsilmukkarenkaita, joiden läpi nuolen tuli lentää. Saavuttuaan alas\nsaliin hän pysähtyi ovelle virkkaen:\n\n\"Rohkeat kosijat! Te täällä mielin määrin majailette ja pakotatte minut\nratkaisuun. Kuulkaa, tänään pidämme kilpailut, silloin näemme, ken\nteistä voittaa. Tässä on jalon puolisoni jousi. Ken sen jaksaa\njännittää ja yhdellä laukauksella nuolen kaikkien kahdentoista renkaan\nläpi ampuu, häntä puolisona seuraan ja jätän ainiaaksi tämän minulle\nniin rakkaan kodin.\"\n\nSamalla hän ojensi jousen Eumaiolle kosijoille annettavaksi. Mutta\nEumaioskaan ei voinut kyyneleitään pidättää, niin selvästi muistui\nrakas isäntä mieleen ja Filoitioskin ratkesi itkuun.\n\n\"Te tomppelit! Vai tässä te rupeatte vetistelemään ja lisäätte\nkuningattaren surua. Ellette voi itseänne hillitä, menkää ulos\nitkemään, niin ei kilpailumme häiriinny. Tässä on työtä tarpeeksi,\nsillä harva pystyy Odysseun kanssa kilpailemaan.\"\n\nNiin lausui Antinous, mutta sydämessään hän kuitenkin luuli jaksavansa\njousen jännittää ja voiton saada. Silloin virkkoi Telemakos:\n\n\"Miten mieletön olenkaan, kun riemuitsen kilpailusta! Miehet, koettakaa\nonneanne, katsokaa, onhan palkkannekin verraton, nainen ihana,\njollaista toista ei etsimälläkään löydä! Tekeepä minunkin mieleni\nyrittää. Jos voitan, silloin saan pitää äidin luonani.\"\n\nHän asetti renkaat pitkään riviin, heitti vaipan hartioiltaan, tarttui\njouseen ja yritti jännittää, mutta turhaan. Kolmesti hän koetti, mutta\naina yhtä huonolla menestyksellä. Silloin Odysseus viittasi häntä\nluopumaan yrityksestä ja Telemakos kehoitti muita koettamaan onneaan.\n\nAntinous ehdotti aloitettavaksi samassa järjestyksessä, jossa he\npöydässä istuvat. Nousi silloin Leiodes ja tarttui jouseen, mutta\nturhaan yrittivät hänen hienot, töihin tottumattomat sormensa sitä\njännittää. Toivotonna hän jätti jousen virkkaen:\n\n\"Turhaa työtä taidatte tehdä. Viisainta lie ajoissa luopua\ntavoittelemasta sitä, mitä ei kuitenkaan saa. Te kaikki luulette\nonnistuvanne, mutta jouseen tartuttuanne huomaatte saavanne lähteä\netsimään itsellenne puolisoa muualta.\"\n\nHarmistuneena virkkoi silloin Antinous: \"Mitä puhetta se sellainen on!\nJollei sinun äitisi sinua jousenjännittäjäksi synnyttänytkään, ei sinun\ntule ajatella kaikkia yhtä mahdottomiksi. Melanteus, tuo talia, lämmitä\nsitä ja voitele sillä jousi, niin näette, miten käy.\"\n\nMelanteus teki kuten käskettiin, kosijat koettivat vuoroitellen, mutta\nainoakaan ei onnistunut. Nyt olivat jäljellä ainoastaan Eurymakos ja\nAntinous, joukon etevimmät urheilijat.\n\nKilpailujen kestäessä oli Odysseus Eumaion ja Filoition seuraamana\nastunut ulos. Täällä hän kysyi heiltä, kenen puolta he pitäisivät, jos\nOdysseus kerran palaisi. Empimättä vastasivat silloin molemmat henkensä\nOdysseun puolesta antavansa ja rukoilivat, että Zeus kerran sallisi\nrakastetun isännän palata.\n\n\"Toivonne on toteutunut\", lausui nyt Odysseus. \"Katsokaa, tässä hän\nseisoo edessänne kahden pitkän vuosikymmenen kuluttua. Te olette\npalvelijoista ainoat, jotka kotiatuloani olette odottaneet. Jos jumalat\nminun voittaa suovat, maksan teille runsaan palkan. Puolison teille\nhankin ja kodin läheltä omaani annan ja siitä lähtien teitä kohdellaan\nTelemakon ystävinä ja veljinä. Osoittaakseni totta puhuvani, katsokaa\narpea polvessani, jonka kerran Antolykon vieraana ollessani sain.\"\n\nNähdessään suuren arven tunsivat uskolliset palvelijat heti isäntänsä\nja lankesivat itkien hänen kaulaansa.\n\n\"Ystävät, ei ole nyt itkuun aikaa\", virkkoi Odysseus; \"varovaisia on\nmeidän vielä oltava. Nyt käyn minä yksin sisään, seuratkaa te vasta\nhetken päästä. Sinä, Eumaios, käy sulkemaan ovet naisten puolelle ja\nvaroita, ettei kenkään sieltä mihinkään liikahda, vaikka melua\nalkaisikin täältä kuulua. Sulje sinä, Filoitios, lujasti linnan portit.\nTuolla sisällä pyydän minäkin saada jännittää jousta. Kukaan ei sitä\ntietysti minulle anna, mutta ojenna sinä, Eumaios, se käteeni, kosijain\nvastusteluista huolimatta.\"\n\nNyt hän astui jälleen sisään ja istuutui entiselle paikalleen.\nEurymakos oli parast'aikaa voimiaan ponnistaen koettamassa onneaan,\nmutta vaikka hän kuinka rasvasi jousta, ei hän jaksanut sitä jännittää.\nSekä harmissaan että murheissaan hän luopui yrityksestä huoaisten:\n\n\"Tämäpä häpeä! En yksin Penelopen menettämistä sure, onhan sekä\nItakassa että muualla neitoja kyllin, mutta se on harmini syynä, että\nme kaikki olemme niin paljoa huonompia kuin jumalainen Odysseus. Johan\njälkimaailmakin meitä siitä pilkkaa.\"\n\n\"Ei, Eurymakos, ei niin\", lohdutti Antinous. \"Etkö muista, että tänään\non Apollon juhlapäivä, tuon jousenampujan suojelijan. Onhan mahdotonta,\nettä kenkään nyt voisi onnistua. Mutta yrittäkäämme huomenna ja silloin\nparemmalla onnella.\"\n\nToiset olivat samaa mieltä ja meluten he tarttuivat viinipikareihinsa,\nkun Odysseus sanoi:\n\n\"Oikeassa olette. Huomenna jumalat varmasti antavat jonkun teistä\nvoittaa. Mutta antakaa jousi minulle, minäkin koettaisin, vieläkö on\njäsenissäni voimaa, vai joko vaivat ovat sen kokonaan vieneet.\"\n\nMutta silloinkos kosijat raivostuivat ja Antinous, joka tavallisesti\nesiintyi heidän puhemiehenään, huudahti:\n\n\"Kaikkea sitä kuullakin saa! Olethan, mies, vallan järkeä vailla! Eikö\nse jo riitä, että saat olla täällä sisällä, syödä kanssamme ja\nkuunnella keskustelujamme. Jätä jousi rauhaan! Jos voittamaan\nsattuisitkin, lähettäisimme sinut säälittä julman kuningas Eketon luo\nja siellä et vähällä selviäisi.\"\n\nMutta Penelope, pahastuneena Antinoun karkeista sanoista, nuhteli\npuhujaa:\n\n\"On väärin puhua noin Telemakon vieraille. Jos hän pystyisikin\nkokeeseen, eihän tarvitsisi pelätä, että hän minua puolisokseen\nvaatisi.\"\n\n\"Oi, jalo Penelope\", vastasi hälle kosijain puolesta Eurymakos.\n\"Sitähän emme pelkää, mutta ihmisten nauru ja pilkka on heti valmiina\nja kautta maitten sanotaan: jopa oli ylväällä kuningattarella\nvähävoimaisia kosijoita, koska kuljeskeleva kerjäläinen heidät voitti.\"\n\n\"Teidän maineenne ei tähänkään asti liene suuri\", virkkoi Penelope.\n\"Sallikaa vieraan voimiaan koettaa. Jos hän onnistuu, annan hälle\njuhlavaatteet, miekan ja keihään.\"\n\nMutta Telemakos kääntyi kuningattaren puoleen, sanoen:\n\n\"Äitini, kenelläkään ei ole jouseen suurempaa oikeutta kuin minulla.\nJoko sen sitten annan tai en. Käy sinä huoneisiisi, hoitele siellä\ntehtäviäsi, miesten asia on aseista puhua.\"\n\nHämmästyneenä katsahti Penelope poikaansa ja huoneisiinsa käydessään\nhän mietti Telemakon sanoja. Mutta samassa nousivat taas mieleen\nmuistot Odysseusta ja kyyneleet kohosivat kauniin kuningattaren\nsilmiin.\n\nSalissa Eumaios tarttui jouseen aikoen jättää sen Odysseulle, mutta\nkosijat nostivat silloin sellaisen melun, että paimen laski\nsäikähtyneenä jousen kädestään.\n\n\"Eumaios, ethän kaikkia voi totella\", nuhteli Telemakos. \"Ojenna heti\njousi vieraalle, jos vihaani välttää tahdot. Ellet tottele, karkoitan\nsinut heti pois talostani.\"\n\nEumaios totteli silloin heti, ojensi Odysseulle jousen ja kiirehti\nsitten Eurykleian luo, käskien sulkea naisten ovet Odysseun määräysten\nmukaan. Filoitios niinikään pujahti ulos ja sulki lujasti palatsin\nportit.\n\nOdysseus otti jousen käteensä, käänteli ja katseli sitä joka taholta,\nolisiko se hänen poissaollessaan päässyt pilaantumaan. Kosijat\nnaureskelivat hänen tarkastukselleen.\n\n\"Kas, kas, miten hän tarkastelee niinkuin olisi oikein asiantuntija.\nEhkäpä hänellä on kotonaan useitakin tuollaisia. Tai kenties hän aikoo\ntehdä samanlaisen itselleen\", ivailivat he.\n\nHeidän puhettaan ei Odysseus edes kuunnellut, näpäytti vain jousen\njännettä, kuten taitava sitran soittaja uutta soitinta koetellessaan.\nJänne soinnahti kirkkaasti, ja silloin kalpenivat kosijat. Samassa\njyrähti Zeun ukkonen merkiksi sydämessään riemuitsevalle Odysseulle.\nHän otti pöydältä nuolen, asetti sen jouseen ja ampui. Nuoli lennähti\nkaikkien kahdentoista renkaan läpi ja tarttui väristen vastakkaiseen\nseinään.\n\n\"Telemakos, ei tarvitse sinun hävetä vieraasi vuoksi\", lausui hän\njatkaen sitten levollisesti: \"Yhä näkyvät voimani olevan jäljellä. En\nkauan tähdännyt enkä kauan jännittänyt. Nyt on illallinen vielä\nvalmistamatta ja kun se on loppunut, seuraa voitto ja tanssi, kuten\nainakin.\"\n\nJa nyykäytettyään päätään merkiksi Telemakolle, tarttui tämä miekkaan\nja asettui seisomaan isänsä viereen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN RUNO.\n\n\nOdysseus heitti nyt rääsyt yltään ja asettui ovelle huudahtaen:\n\n\"Kas niin, nyt päättyivät kilpailut, mutta sen sijaan alkavat toiset\nleikit!\"\n\nJa kohottaen jousensa hän ampui maljaansa kohottavaa Antinouta, niin\nettä nuoli tunkeutui niskasta ulos ja Antinous kaatui, veren virtanaan\nvaluessa, kuoliaana maahan. Silloin nousi salissa kova melu. Kosijat\nsilmäilivät seinille aseita etsien, mutta ei ainoatakaan näkynyt.\n\n\"Olet murhannut Itakan jaloimman miehen ja siitä koituu sinulle kosto\",\nhe huusivat.\n\nMutta Odysseus virkkoi, luoden heihin katkeran katseen:\n\n\"Mielettömät, ette luulleet minun Troiasta koskaan palaavan, siksi\nolette täällä julkeasti elelleet ja kosineet puolisoani, vaikka minäkin\nolen vielä elossa. Te ette ole pelänneet jumalain enemmän kuin\nihmistenkään kostoa, mutta nyt se jo leijailee päittenne päällä.\"\n\nKauhun vallassa kosijat koettivat keksiä jotakin pelastuskeinoa, kunnes\nEurymakos vihdoin alkoi:\n\n\"Sanoit oikein, Odysseus, Itakan kuningas, paljon pahaa on näissä\nsaleissa harjoitettu. Mutta katso, tuossa makaa kaiken pahan alku ja\njuuri, Antinous, joka kaiken suunnitteli. Mutta hän on jo saanut\nkoston, ole armelias ja säästä meitä, sinun kansaasi olemme ja sinulle\nmonin kerroin maksamme, mitä täällä on tuhlattu.\"\n\nMutta synkkänä Odysseus vastasi:\n\n\"Ei riitä se, Eurymakos. Vaikka kaiken omaisuutenne toisitte ja vielä\nenemmänkin, ette sillä ole tekemäänne pahaa korvanneet. Nyt teille\nasetan rehellisen taistelun tai paon, jos pakoon pääsette. Mutta se\ntuskin onnistuu ainoallekaan.\"\n\nVavisten seisoivat kaikki.\n\n\"Ystävät, ei hän ketään säästä kerran jouseen tartuttuaan. Vetäkäämme\nmiekkamme ja rynnätkäämme kaikki hänen kimppuunsa. Kun hänet saamme\noven suusta syrjään, riennämme heti apua hakemaan\", lausui Eurymakos,\njuosten miekka ojossa Odysseuta kohti. Mutta samalla lensi surman nuoli\nOdysseun kädestä ja Eurymakoskin kaatui kuoliaana maahan. Nuori\nAmfinomos riensi miekka paljastettuna ovea kohti, mutta hänet kaasi\nTelemakon keihäs. Telemakos ehdotti nyt isälleen, että hän hakisi\nheille sekä molemmille uskollisille paimenille kypärin ja kilven sekä\nkeihäät.\n\n\"Riennä, mutta palaa nopeasti, ennenkuin nuoleni loppuvat, silloin jään\nyksin aseetonna heitä vastaan\", kehoitti Odysseus, ja heti kiirehti\nTelemakos asekammioon valiten sieltä neljä parasta kypäriä ja kilpeä,\nsamoin myös kahdeksan oivaa keihästä.\n\nOdysseus ampui sillä aikaa kosijan toisensa jälkeen. Ei yksikään nuoli\nlentänyt harhaan. Mutta nuolien loputtua hän painoi päähänsä\ntöyhtöpäisen kypärin ja tarttui keihäisiin. Aivan hänen lähellään oli\nseinässä ovi, joka johti ulos. Tähän Odysseus asetti Eumaion. Joku\nkosijoista ehdotti sitä tietä käytettäväksi, mutta Melanteus arveli\nsitä turhaksi. Sen sijaan hän lupasi tuoda heille aseita yliskamarista,\njonne hän arveli ne viedyiksi. Hetken kuluttua huomasikin Odysseus\nkahdellatoista kosijalla hyvät varustukset. Silloin Odysseus alkoi\nepäillä taistelun päättymistä ja hän virkkoi Telemakolle:\n\n\"Poikani, katso, mistä nuo aseita saavat? Onko joku neitosista heidän\napunaan, vai Melanteusko heitä auttaa.\"\n\n\"Oi, isä, minussa on vika. Unohdin ovet auki. Mutta riennä, Eumaios ja\nkatso, ken heille apuna toimii\", lausui Telemakos.\n\nSamassa Eumaios huomasi Melanteun pujahtavan ovesta.\n\n\"Katso, suuri Odysseus, tuolla meni tuo petollinen mies. Mitä teen\nhänelle, jos hänet voitan? Surmaanko, vai tuonko luoksesi?\"\n\nOdysseus virkkoi:\n\n\"Kätensä ja jalkansa sitokaa ja hänet korkealle kattoon ripustakaa.\nSiellä hän saa kärsiä tuskallisen kuoleman.\"\n\nMolemmat paimenet riensivät yliskamariin ja, aivan oikein, siellä\nMelanteus oli perimmässä nurkassa aseita kokoamassa ja palasi juuri\nsieltä kilpiä ja keihäitä käsissään. Paimenet hyökkäsivät silloin hänen\nkimppuunsa, sitoivat kädet ja jalat lujasti ja hinasivat hänet\nkattoparrujen tasalle.\n\n\"Kas, siellä sinun kelpaa pehmeillä untuvilla levätä. Kunhan et vaan\nnukkuisi liian kauan, vaan heräisit huomisaamuna ajoissa ajamaan vuohia\nkosijoille\", pilkkaili Eumaios, kiiruhtaen Odysseun luoksi. Salissa\nolikin ankara taistelu käymässä, heitä oli vain neljä miestä kosijain\nsuurta parvea vastaan. Samassa läheni Atene Mentorin muodossa.\n\n\"Terve, Mentor, tule avuksemme ja muista minua, ikä- ja sotatoveriasi\",\nlausui hänelle iloisena Odysseus, aavistaen sen sittenkin olevan\nAtenen.\n\n\"Mentor, ethän toki meitä jätä\", huudahti Agelaos. \"Varo silloin\nitsesi! Kun sekä isän että pojan olemme surmanneet, tulee sinun\nvuorosi. Ja silloin emme säästä sinua, enemmän kuin omaisuuttasikaan,\nemme myös puolisoasi emmekä lapsiasi.\"\n\nMutta vale-Mentor puhui tyytymättömänä:\n\n\"Ei näy sinussa, Odysseus, enää olevan samaa urhoutta, jota Priamon\nmuureilla osoitit ihanan Helenan vuoksi taistellessasi. Nytkö pelkäät\nkosijoita! Seiso rinnallani, niin näet, miten ystävyytesi palkitsen.\"\n\nMutta sittenkään hän ei vielä sallinut ratkaisua, vaan koetteli sekä\nOdysseun että Telemakon urhoollisuutta. Yht'äkkiä hän katosi, mutta\nistahti pääskynä katon harjalle.\n\nEtevimmät kosijoista olivat jo kaatuneet ja nyt johtivat taistelua\nAgelaos, Eurynomos ja viisas Polybos.\n\n\"Pian tuon kurjan miehen murramme\", huudahti Agelaos. \"Katsokaa, eihän\nMentorkaan häntä auttanut, vaikka siinä kerskaili. Heittäköön nyt vain\nkuusi joukostamme keihään, toiset säästäkööt sillä aikaa aseitaan.\"\n\nVoimakkaasti heitti kuusi, henkensä puolesta taistelevaa aseensa\nainoankaan osumatta. Mikä meni oveen, mikä seinään, mikä mihinkin,\nmutta kun Odysseus pienine joukkoineen heitti, kaatui taas neljä\nkosijoista ja loput pakenivat kauhuissaan salin perimmäiseen nurkkaan.\nMutta armoa ei annettu ja toinen kaatui toisensa jälkeen. Ainoastaan\nkaksi joukosta sai jäädä henkiin, toinen oli soittaja Femios, joka\nkosijain pakottamana oli palatsissa soitellut, toinen Medon, jonka\nTelemakos todisti aina kohdelleen häntä hyvin.\n\nOdysseus katseli tarkoin ympärilleen, olisiko kukaan päässyt\npiiloutumaan ja siten säästynyt, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei\nnäkynyt, ruumiita vain kasoittain.\n\n\"Poikani, riennä heti kutsumaan Eurykleia tänne\", käski Odysseus.\n\nTelemakos kiirehti täyttämään isänsä määräystä, ja kun Eurykleia saapui\nja näki koko hävityksen, valtasi hänet suuri riemu. Mutta Odysseus,\njoka verentahriman leijonan tavoin seisoi keskellä kaatuneita, virkkoi:\n\n\"Ystävä, kätke ilosi, on väärin riemuita tässä ruumiitten keskellä. He\novat saaneet palkkansa. Vaan sano, montako petturia on palvelijattarien\njoukossa ja kuinka moni on uskollisena minulle pysynyt.\"\n\n\"Kuningas, viisikymmentä on täällä palvelevaa neitoa ja niistä on\nkaksitoista, jotka eivät minua tottele, eivät edes Penelopea. Mutta\njoko riennän tulostasi ilmoittamaan kuningattarelle, joka äsken vaipui\nuneen?\"\n\nOdysseus käski kuitenkin jättämään kuningattaren rauhaan, mutta sen\nsijaan tuli Eurykleian lähettää uskottomat neidot hänen luokseen. Nämä\nratkesivat itkuun nähdessään kosijat, ystävänsä, kuolleina, mutta\nOdysseus pakotti heidät kantamaan pois ruumiit ja puhdistamaan salin.\nSitten seurasi neitosten rangaistus. Heidät ripustettiin hirsipuuhun.\nMelanteuskin kuljetettiin pihalle ja sai hänkin osakseen häpeällisen\nkuoleman. Eurykleia toi nyt saliin tulikiveä, jota Odysseus siellä\npoltti hävittääkseen kaikki jäljet ja kehoitti sitten Eurykleiaa\nkutsumaan saliin Penelopen ja toiset palvelijattaret.\n\n\"Mutta, kuningas, tuon sinulle uudet vaatteet, jätä jo nuo rääsyt\",\npyysi Eurykleia. Odysseus kieltäytyi kuitenkin vielä pukua vaihtamasta.\n\nItkien ja soihdut käsissä astuivat palvelijattaret saliin ja Odysseun\npolvia syleillen he toivottivat hänet tervetulleeksi kotiin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS RUNO.\n\n\nNiin nopeaan kuin vanhat jalat kantoivat riensi Eurykleia ilmoittamaan\nemännälleen ilosanomaa.\n\n\"Nouse, kuningatar, nouse pian, Odysseus on saapunut ja on jo kostanut\nkotisi häpäisijöille\", hän riemuitsi.\n\n\"Oi, Eurykleia, jumalat ovat järkesi hämmentäneet\", nuhteli heräävä\nkuningatar. \"Miten voitkaan vielä laskea leikkiä kanssani, tiedäthän\nmuutenkin suruni suuruuden. Ja nyt herätit minut turhaan makeammasta\nunestani. Näin hyvin en olekaan nukkunut kahteen vuosikymmeneen. Mene\nnopeasti alas! Jos joku toinen olisi tämän tehnyt, olisin häntä\nrangaissut, ikäsi pelasti sinut vihaltani.\"\n\n\"Ei, lapseni, en laske leikkiä\", virkkoi vanhus. \"Totta puhun. Se\nvieras, jota kaikki ivasivat, on Odysseus. Telemakos tiesi sen,\nvaikk'ei siitä hiiskunut.\"\n\nNopeasti hypähti Penelope vuoteeltaan, syleili vanhaa hoitajaa ja\nkysyi, miten Odysseus saattoi kaikki voittaa.\n\n\"En nähnyt enkä kuullut, miten kaikki kävi\", kertoi Eurykleia, \"mutta\nvalitusta kuului saleista huoneisiin, jossa kaikki palatsin naiset\nistuivat lukittujen ovien takana. Vihdoin kuulin Telemakon kutsuvan\nminua ja kun alas saliin astuin, näin Odysseun seisovan kuin hurjan\nleijonan kosijain ruumiiden keskellä.\"\n\n\"Ystäväni\", virkkoi kuningatar, joka jälleen alkoi epäillä uutista,\n\"käykäämme alas poikani luo. Haluan nähdä murhatut kosijat ja heidän\nvoittajansa.\"\n\nHän astui alas saliin vapisevin sydämin miettien, kysyisikö vieraalta\njotakin vai rientäisikö syleillen häntä tervehtimään. Hän istahti\nkuitenkin lieden ääreen vastapäätä pilariin nojaavaa Odysseuta, joka\nodotti, että Penelope häntä ensin puhuttelisi. Kuningatar istui aivan\nhiljaa katsellen. Jo näyttivät piirteet tutuilta, mutta vilkaistuaan\nvaaterisoihin, tuntui hän taas oudolta.\n\nSilloin astui Telemakos pahastuneena äitinsä luo, virkkaen:\n\n\"Oi, äiti, miten kivikova sydämesi onkaan! Miks'et riennä isän luo,\nmiksi et puhu hänelle, et kysele mitään. Noin liikkumatonna ei kenkään\ntoinen vaimo voisi istua, jos hänen puolisonsa kahden pitkän\nvuosikymmenen kuluttua palaisi. Et ole konsaan moista kovuutta\nosoittanut.\"\n\nJalo Penelope sanoi silloin:\n\n\"Oi, poikani, sydämeni on niin täynnä, en tiedä mitä sanoa, mitä tehdä,\ntuskin rohkenen hänen kasvoihinsa katsettani luoda. Mutta jos hän\ntodella on Odysseus, silloin kyllä toisemme tunnemme, sillä meillä on\nomat merkkimme, joita ei kukaan muu tunne.\"\n\nHymy valaisi silloin Odysseun kasvoja ja hän lausui pojalleen:\n\n\"Telemakos, salli äitisi panna minut koetukselle, pian hän minut\ntuntee, vaikka hän vielä epäilee. Mutta, poikani, ensin on meidän\nmietittävä, mitä teemme. Lain mukaan: jos yhden ainoan miehen murhaat,\non sinun heti lähdettävä pakoon ja jätettävä isänmaasi. Miten nyt käy\nmeille, jotka olemme ottaneet hengiltä kaikki Itakan ylhäisimmät.\"\n\n\"Isä, ei ole sinun älyäsi kenellekään toisella\", Telemakos vastasi.\n\"Mitä meidän on tehtävä, sen sinä parhaiten tiedät. Me yhdymme sinuun,\nteet mitä tahansa.\"\n\n\"Parasta lienee, että ensiksi kukin pukeutuu juhlapukuun, neidotkin\nkoristautuvat kuni häihin konsaan. Soittajat tarttukoot sitraan ja\ntanssin säveleet kajahdelkoot kauas, niin että ohi astuvat luulevat\ntäällä häitä vietettävän. Silloin ei sanoma kosijain kohtalosta liian\nvarhain leviä. Sitten saamme kyllä tietää, mikä Zeun tahto on.\"\n\nHeti tottelivat kaikki ja kohta kaikui saleista iloiset karkeloivien\näänet, niin että ohikulkijat puhelivat keskenään:\n\n\"Jo on siellä häät, monen kosima kuningatar on vihdoinkin ottanut\npuolison. Eipä vaan jaksanut uskollisesti Odysseuta odottaa!\"\n\nNiin ei kukaan tiennyt, miten asiain oikea laita oli.\n\nKun Odysseus nousi kylvystä ja pukeutui uusiin, loistaviin vaatteisiin,\npalasi hän jälleen kasvoiltaan ihanana, varreltaan uljaana puolisonsa\nluo, istahti hänen lähelleen, lausuen:\n\n\"Olet ihmeellinen nainen, Penelope! Kuka toinen saattaisikaan noin\njäykkänä istua puolisonsa palatessa vuosikymmenten kuluttua. Mutta\nEurykleia, laita vuoteeni kuntoon, tahdon vaivoistani päästä levolle.\"\n\n\"Tee, kuten hän käskee, Eurykleia\", sanoi viisas Penelope, \"mutta\nsiirrä hänen vuoteensa toiseen huoneeseen.\"\n\nNäin hän sanoi koetellakseen Odysseuta.\n\nMutta katkerana virkkoi silloin sankari:\n\n\"Siirtää vuoteeni! Ken sen voi siirtää? Ei siihen ihmisvoima riitä.\nKasvoi ennen pihalla korkea, tuuhealatvainen öljypuu ja kukkiin\npuhkesivat keväisin sen oksat. Rakensin silloin huoneen sen ympärille,\nlatvan katkasin ja katon sen ylle kohotin. Rungosta veistin vuoteeni\npatsaan ja siihen norsunluu- ja kultakoristeet taoin. Sellaiseksi sen\ntein, mutta vieläkö lie patsas paikoillaan, sitä en tiedä, vai joko sen\nvieras käsi on poikki lyönyt.\"\n\nMutta silloinpa läikähti riemu Penelopen sydämessä, ja ilosta\nhurmaantuneena hän riensi syleillen tervehtimään kauan kaivattua\npuolisoaan:\n\n\"Oi, rakkahin, ällös vihastu, jos sinua epäilin, sinä miehistä viisain.\nJumalat ovat onneamme kadehtineet, siksi he meidät erottivat, eivät\ntahtoneet meille yhteisien nuoruusvuosien riemuja suoda, eivätkä\nyhdessä kohti vanhuuden päiviä käydä. Oi, ällös ole minulle vihainen.\nPelkäsin, näet, aina jonkun ventovieraan tulevan ja viekkaudella minua\nOdysseuna lähestyvän. Usein muistin Helenaa, jonka erehdys tuli niin\nkalliiksi. Mutta nyt tunnen sinut, tunnen armaan puolisoni, sillä\nvuoteemme salaisuutta ei tiedä muut kuin me molemmat ja yksi ainoa\npalvelijatar, kotoa saamani Aktoris.\"\n\nOdysseuskaan ei voinut enää liikutustaan pidättää, vaan onnellisena,\nhurjasti sykkivin sydämin hän sulki uskollisen puolison syliinsä. --\nRiemuiten silmäili Penelope Odysseuta, katseli kuin haaksirikkoinen,\njoka rannattomalta tuntunutta ulappaa uidessaan vihdoin näkee edessään\nkallion kohoavan. Kotvan siinä vielä onnelliset puhelivat, kunnes\nläksivät levolle. Mutta uni ei kummankaan silmään tullut, niin paljon\noli molemmin puolin kyselemistä ja kertoilemista. Ja Odysseus,\nkuultuaan Penelopen kärsimykset, kertoi omia kokemuksiaan, kunnes\nvihdoin molemmat vaipuivat virkistävään uneen.\n\nMutta Atene pidätti aamuruskon jumalatarta yövuoteellaan tavallista\nkauemmin, kunnes Odysseus oli ennättänyt kyllikseen levätä. Aamun\nvaljetessa nousi kotia saapunut virkistyneenä vuoteeltaan ja puhui\npuolisolleen:\n\n\"Penelope, lähden nyt tervehtimään vanhaa isääni, joka on saanut huolia\nniin runsaasti kantaa. Sinun huoleksesi jää suojella kotiamme, kunnes\npalaan. Pian leviää tieto kosijain lopusta, mutta sulkeudu sinä\nneitosinesi huoneisiisi, äläkä välitä, mitä ympärilläsi tapahtuu.\"\n\nJäähyväiset jätettyään Odysseus läksi Telemakon ja molempien\nuskollisten paimenten seuraamana maaseudulle. Aurinko levitti valoaan\nkaupunkiin, mutta Atene kietoi heidät hämärään, niin ettei heitä\nkenkään huomannut.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS RUNO.\n\n\nHermes, joka kultasauvallaan koskettelee ihmisten silmiä, sulkee ne,\njotka tahtoo, ja avaa taas ne, mitkä haluaa, kutsui kaikki kosijain\nhaamut ja johti ne Hadeeseen. Täällä keskustelivat parastaikaa\nkeskenään suurten vainajain varjot, kertoillen omista kohtaloistaan ja\nTroian sodasta. Silloin läheni Hermes koko kosijajoukon seuraamana.\nHämmästyneenä katselivat Hadeen asukkaat tulijain paljoutta ja ja\nAgamemnonin haamu, joka tunsi Amfimedonin, kysyi ihmetellen:\n\n\"Mistä te olette tulossa tällainen joukko samanikäisiä, kansan\nparhaita? Oletteko Poseidonin uhriksi joutuneet vai mikä teidät on\nkaatanut?\"\n\nNuorukainen kertoi silloin heidän perin onnettoman kosintansa, Odysseun\npaluun ja verisen koston.\n\n\"Oi, jalo Penelope, sinä puhdassydäminen Ikarion tytär! Sinusta\nkuolemattomat laulavat ylistysrunonsa ja sinua kerran uskollisuuden\nesikuvana mainitaan! Mutta sinä, Klytaimnestra, Tyndareon tytär, olet\nkaikkien naisten osalle häpeän saattanut\", lausui Agamemnonin haamu. --\n\n-- Sillä aikaa oli Odysseus saapunut vanhan isänsä Laerteen maatilalle.\nTänne oli vanha kuningas itselleen rakentanut uljaan palatsin ihanine\nyrttitarhoineen. Mutta nyt ei Laertes enää välittänyt omasta\nmukavuudestaan. Likainen nuttu yllään hän oli kaivamassa hedelmäpuitten\nympärillä. Sääriensä ympärille hän oli kietonut kehnot härännahat,\nsuojellakseen jalkojaan orjantappurain haavoilta ja hänen päässään oli\nvuohennahkalakki, joka teki vanhuksen vielä risaisemman näköiseksi.\n\nOdysseus huomasi jo kaukaa isänsä, mutta tämän kurja puku ja köyry\nvarsi koskivat niin kipeästi Odysseuhun, että hän itkien pysähtyi\nläheisen päärynäpuun alle. Vanhus ei huomannut tulijaa, vaan pää\nkumarassa jatkoi työtään. Odysseus mietti, menisikö heti isäänsä\ntervehtimään, vaan lähenisikö vanhusta vieraana, kysellen häneltä\nkaikenlaista. Hän päättikin olla vielä ilmaisematta itseään ja\nkoetella, tuntisiko vanhus hänet:\n\n\"Lienetpä taitava puutarhuri, koska täällä kaikki näyttää olevan niin\nerinomaisessa kunnossa. Mutta itseäsi et näy osaavan hoitaa, koska noin\nlian ja tomun vallassa olet, vaikka muuten sinua melkein vaikka\nkuninkaaksi voisi luulla. Sanohan, kenen palveluksessa olet ja olenko\nsaapunut Itakaan? Kerran oli, näet, vieraanani mies, joka kertoi\nolevansa Itakasta, Laerteen poika. Hän oli erinomaisen viisas, kiinnyin\noikein häneen ja annoin vielä hänelle runsaat lahjat lähtiessään.\"\n\n\"Vieras, Itakaan olet tullut\", vastasi murheellinen vanhus. \"Mutta sitä\nmiestä, josta puhut, et täältä tapaa. Jos hän kotonaan olisi, ei hän\nrunsaitta lahjoitta sinua lähtemään laskisi. Mutta kerro, missä ja\nmilloin poikani tapasit? Niin, poikani hän oli, onneton vieraasi. Nyt\nhän on joko kalojen tai taivaan lintujen ruokana. Emme me, isä ja äiti,\nsaaneet häntä kääreliinoihin peittää, eikä saanut hänen puolisonsa,\nviisas Penelope, hänen silmiään sulkea. Mutta ken olet, mistä tulet,\nkutka vanhempasi ovat ja missä laivasi on, vai vieraalla aluksellako\nsaavuit?\"\n\nOdysseus vastasi silloin:\n\n\"Kysyt ken ja mistä olen. Olen Alybasta, Afeidaan poika ja Eperitos on\nnimeni. Alukseni on ankkurissa lähellä kaupunkianne. Viisi vuotta on\nkulunut siitä, kun Odysseus luonani vieraili. Onnen linnut lentelivät\ntaivaalla erotessamme, onnellista matkaa hänelle ennustin ja päätimme\nystävinä vielä toisemme kohdata.\"\n\nSilloin tuska valtasi vanhuksen. Yhä kumarampaan painui varsi, ja hän\nsirotti tuhkaa päänsä päälle. Nyt ei Odysseus enää voinut vaieta, vaan\nhän riensi isänsä luo, huudahtaen:\n\n\"Oi, isä, tässä on kaipaamasi Odysseus. Ei ole enää surun syytä.\nKosijat ovat kostetut, kaikki on hyvin.\"\n\n\"Jos kaivattu poikani olet, näytä se toteen\", virkkoi Laertes.\n\n\"Isä, helposti sen teen\", vastasi Odysseus. \"Katso polvessani villisian\nhampaan jälkiä. Sain ne äitini isän, Antolykoon, luona käydessäni. Ja\nvielä, isä, muistan puut, mitkä puutarhassasi kerran minulle lupasit\nsinua lapsena seuratessani ja sinulta niitä pyydellessäni. Kolmetoista\npäärynäpuuta lupasit; kymmenen oli minulle lupaamaisi omenapuinen luku\nja viikunapuitten neljäkymmentä. Lupasit vielä viisikymmentä\nviiniköynnöspenkkiä, jotka kantoivat runsaita hedelmiä ympäri vuoden.\"\n\nKuultuaan tämän Laertes lankesi poikansa kaulaan, mutta riemu oli niin\nsuuri, että vanhus meni tiedottomaksi. Kun hän jälleen heräsi, virkkoi\nhän:\n\n\"Oi, elää sittenkin vielä Zeus, elävät kaikki Olympon valtiaat! Vaan,\npoikani, pelkään, että kohta nousevat kosijain omaiset kostamaan heidän\ntuhonsa.\"\n\n\"Isä, sitä älä sure\", lohdutti Odysseus. \"Mutta käykäämme tuonne\nmajaan. Edeltäpäin sinne lähetin Telemakon ja kaksi paimenta ateriaa\nvalmistamaan.\"\n\nLaertes riensi kuitenkin ensin kylpyyn ja kun hän palasi toisten luo\njuhlavaippaan pukeutuneena, eivät he tahtoneet tuntea häntä, niin\nkookas ja uljas hän varreltaan oli. Ja kun Odysseus siitä huomautti\nihastuneena, virkkoi vanhus:\n\n\"Olisipa minulla ne nuoruuteni voimat, jotka kerran omistin, kun\nkefalonialaisten johtajana Nerikon valloitin, olisipa ne voimat, ja\nolisinpa eilen saanut rinnallasi seisoa, niin olisi varmasti moni\nkosija kauttani surmansa saanut ja sinun sydämesi olisi riemuinnut.\"\n\nKaikki istuutuivat aterioimaan, silloin saapui vanha Dolios poikineen.\nHämmästyneinä he jäivät seisomaan tunnettuaan isäntänsä, mutta\nystävällisesti Odysseus kehoitti heitäkin istuutumaan pöydän ääreen.\n\nDolios lausui innostuneena julki kaikkien ajatuksen:\n\n\"Odysseus, sittenkin saavuit, vaikk'emme sinua enää osanneet\nodottaakaan. Tervetullut, kolmin kerroin tervetullut! Jumalat\naskeleitasi siunatkoot!\"\n\nNäin vanhus, mutta samalla muistui hänen mieleensä Penelope ja hän\nkiiruhti kysymään, tietääkö kuningatar jo Odysseun paluusta, vai\nlähettäisikö hän sanan. --\n\n-- Huhun nopea jumalatar Ossa oli rientänyt kautta kaupungin ja kohta\ntiesivät kaikki kosijain surullisen lopun. Väkeä tulvehti Odysseun\npalatsille ja itkien ja huoaten he kantoivat vainajain ruumiit hautaan.\nKauempaa olevat he lähettivät laivoilla kotiseuduilleen. Sen tehtyään\nkaikki kokoontuivat torille ja täällä Eupeites, Antinoun sureva isä,\nalkoi: \"Miehet, paljon pahaa on Odysseus akaialaisille tehnyt. Ensin\nhän vei muassaan joukon oivia miehiä, ja sille tielle ne jäivät, ja nyt\nkun hän palaa, hän murhaa kansamme jaloimmat. Sitä ei voi kostamatta\njättää, muuten jälkimaailma meille nauraa. Minä en ainakaan näkisi enää\niloista päivää, ellen poikani kuoloa saisi kostetuksi. Mutta\nriennettävä meidän on, ennenkuin hän käsistämme karkuun pääsee.\"\n\nValittaen oli Eupeites puhunut ja sääli täytti akaialaisten sydämen.\n\nMutta silloin Medon alkoi puhua:\n\n\"Itakalaiset, kuulkaa mitä minulla on sanottavaa. Ilman jumalain apua\nei Odysseus tätä tehnyt. Näin itse, miten joku jumala Mentorin muodossa\nseisoi hänen vieressään, milloin häntä kehoittaen, milloin taas\nkosijoita pakoon ajaen.\"\n\nMedonin puheeseen yhtyi vanha tietäjä Haliterses, koettaen osoittaa,\nmiten suurta vahinkoa kosijat olivat tehneet ja miten siis Odysseun\nkosto oli paikallaan. Mutta heitä kumpaakaan ei tahdottu kuulla, vaan\naseisiin tarttuen miehet seurasivat Eupeiteeta, luullen, houkot, itse\nkoston välttävänsä.\n\nOlympossa Atene kääntyi Zeun puoleen virkkaen:\n\n\"Suuri Zeus, luotujen isä. Mitä mietit? Aiotko sallia hirveän sodan\nsyttyvän kauhuineen, vai rauhaako aiot rakentaa?\"\n\n\"Lapseni, miksi sitä minulta kyselet\", vastasi Zeus. \"Itsehän olet\npäättänyt, että Odysseus palatessaan kostaisi. Tee, miten mietit. Mutta\nsanon minäkin ajatukseni. Poikien ja veljien muistot haihtukoot.\nOdysseus olkoon kaikkien kuningas ja sopu ja hyvinvointi vallitkoon\nmaassa.\"\n\nNopeasti Atene riensi silloin alas Olymposta täyttämään isänsä tahtoa.\n\nSillä aikaa oli Odysseus ystävineen jo noussut aterialta ja nyt hän\nlausui:\n\n\"Käyköön joku teistä katsomaan, joko lähenee sotainen joukko.\"\n\nEräs Dolion pojista läksi silloin, mutta jo portilta hän palasi:\n\n\"Jo saapuu, lähellä ovat, aseihin!\" hän huusi.\n\nOdysseus, Telemakos ja molemmat paimenet sekä Dolion kuusi poikaa\nriensivät heti asestettuina portille. Yksinpä valkohapsiset vanhukset\nLaertes ja Dolioskin sieppasivat aseet. Silloin Odysseus näki Atenen\nlähestyvän heitä jälleen Mentorin muodossa ja hän virkkoi iloisena\nTelemakolle:\n\n\"Poikani, näytä urhouttasi. Sukusi on aina kulkenut urhoollisten\nnimessä!\"\n\n\"Isä, olet näkevä, ettei nimesi häpeään joudu\", vastasi uljas\nnuorukainen.\n\nMutta kuullessaan tämän, Laertes huudahti:\n\n\"Oi, suuret jumalat, millainen päivä! Poikani ja poikani poika\nväittelevät urhoollisuudesta!\"\n\nAtene kehoitti nyt Laerteeta heittämään keihäänsä, ja kun Laertes\ntotteli, kaatui heti Eupeites kuoliaana maahan.\n\nSekä Odysseus että Telemakos riensivät nyt eteenpäin ja mieshukka olis\nollut hirveä, ellei Atene olisi kuuluvalla äänellä huutanut:\n\n\"Itakan miehet, aseet alas! Loppukoon hirveä verenvuodatus ja rauhan\nkättä tarjotkaa toisillenne!\"\n\nÄänen kuultuaan heittivät viholliset aseet käsistään ja kalpeina\npelosta he riensivät kaupunkia kohti. Mutta Odysseus hyökkäsi huutaen\ntakaa ajamaan pakenevia. Silloin välähti Zeun salama ja iski maahan\naivan Atenen jalkain juureen. Atene kääntyi silloin Odysseun puoleen,\nvirkkaen:\n\n\"Odysseus, Laerteen poika! Jo on aika kostosta luopua ja aika rauha\nmaahan raketa!\"\n\nIlomielin Odysseus totteli Atenea, ja niin Zeun jumalainen tytär\nrakensi rauhan Odysseun ja hänen kansansa välille.\n\n\n\n\nNimiluettelo.\n\n\n_Aëdon_, Teban kuninkaan Zeton puoliso. Hänellä oli ainoastaan yksi\nlapsi, Itys l. Itylos. Tästä syystä hän kadehti miehensä kaksoisveljen\nAmfionin puolisoa, ylpeätä Niobea, jolle oli suotu kaksitoista lasta.\nKateudessaan hän aikoi eräänä yönä surmata kälynsä vanhimman pojan,\nmutta surmasikin erehdyksestä oman ainoan poikansa. Onneton äiti oli\nnääntyä tuskaan, ja säälistä Zeus muutti hänet satakieleksi, joka yhä\nvalittelee surkeaa erehdystään.\n\n_Afrodite_, kauneuden ja rakkauden ihana jumalatar, jonka synnystä\nkulkee monia taruja. Yhden mukaan hän oli Zeun ja jumalatar Dionen\ntytär. Oli ruman ja ontuvan, mutta taitavan takojan Hefaiston puoliso.\n\n_Agamemnon_, Menelaon veli, Atreun poika. Atreus kuului onnettomaan\npelopidien sukuun, jonka kantaisä Tantalos sai Hadeessa kärsiä kauheita\ntuskia (katso Tantalos.) Agamemnon nai Spartan kuninkaan Tyndareon\ntyttären Klytaimnestran, Menelaon puolison, kauniin Helenan sisaren.\nTroian sodassa oli Agamemnon ylipäällikkönä, mutta sieltä palattuaan\njoutui hän serkkunsa Aigiston ja uskottoman puolisonsa salamurhan\nuhriksi.\n\n_Aias_, Salamiin kuninkaan Telamon poika, suuri ja väkevä, mainetöissä\nAkilleun vertainen. Akilleun kaaduttua riiteli Odysseun kanssa Akilleun\naseista, ja kun Odysseus ne sai, surmasi hän itsensä.\n\n_Aigai_, kaupunki Euboian länsirannalla, merkitsee merta.\n\n_Aigistos_, Tyesteen poika, Agamemnonin serkku. Houkutteli Agamemnonin\npuolison Klytaimnestran uskottomaksi puolisolleen. Yhdessä he\nmurhasivat Troiasta palaavan Agamemnonin, kunnes Orestes kosti\nAigistoolle (ks. näitä).\n\n_Aiolos_, kaukaisella merensaarella asuva taruhenkilö, jolla on tuulet\nhallussaan.\n\n_Akaialaiset_, vanha, kreikkalainen heimo, mahtavin muita Troian sodan\naikoina. Akaialaiset asuivat etupäässä Tessaaliassa. Homeros tarkoittaa\nakaialaisilla yleensä kreikkalaisia.\n\n_Akilleus_, rehellisen Peleun ja ihanan Tetis-jumalattaren poika,\nkreikkalaisten uljain sankari Troian sodassa, rohkea ja samalla lempeä.\nHän rakasti hellästi äitiään, joka tehdäkseen poikansa kuolemattomaksi,\nvoiteli häntä ambrosialla ja kastoi Styks-virtaan; ainoastaan kantapää,\njosta äiti piti kiinni, jäi kastumatta ja kun Paris ampui siihen, sai\nnuori Akilleus kuoleman jo ennen sodan loppua.\n\n_Alkinoos_, Skheria-saaren kuningas, Nausikaan isä, onnellinen\nfaiakilais-kansan hallitsija.\n\n_Alkmene_, serkkunsa Amfitryon puoliso. Zeun kautta mainion Herakleen\näiti.\n\n_Ambrosia_, jumalain ruoka. Jumalat käyttivät sitä myös voiteenaan.\n\n_Amfion_, Zeun ja Antiopen poika, Zeton kaksoisveli. Veljekset\nvarustivat Teban korkealla muurilla, Zetos vieritti kivet paikalle ja\nAmfion järjesteli kivet muuriksi lyyrynsoitollaan, käsin kiviin\nkoskematta. Oli naimisissa Tantalon tyttären Nioben kanssa, joka\nylpeili kahdestatoista kauniista lapsestaan ja loukkasi sillä Apollon\nja Artemiin äitiä Letoa. Leto yllytti silloin poikansa surmaamaan\nNioben kaikki lapset. Murheissaan Amfion surmasi itsensä. Niobe muuttui\nkivipatsaaksi, joka yhä itkee lapsiaan.\n\n_Amfitrite_, Poseidonin suloinen puoliso, joka asuu syvällä meressä\nhohtavassa palatsissaan ja usein ajelee puolisoineen upeissa vaunuissa,\n\"joiden eteen on valjastettu korskat, kultaharjaiset, vaskikavioiset\norhit.\"\n\n_Antilokos_, viisaan Nestorin, Pyloon urheudestaan kuuluisan kuninkaan\npoika.\n\n_Apollo_, valon laulun ja runouden jumala, Zeun ja Leton, hiljaisen\nyön, poika. Syntyi Delos-saarella. Oraakkelin kautta ilmoitti Apollo\ntulevia asioita. Suojeli teitä ja koteja; lähetti tauteja, mutta\nparansi myöskin. Hänen näkymätön nuolensa kaasi äkkiä ihmisen.\nJousimiesten suojelija.\n\n_Arete_, faiakien kuninkaan Rexenorin tytär, joka nautti puolisonsa\nAlkinoon rinnalla suurta kunniaa, häntä kohdeltiin kuin jumalatarta.\nSukua Poseidonille.\n\n_Ares_, sodanjumala, Zeun ja Heran poika, raju ja riidanhaluinen.\nVastakohta älykkäälle Atenelle, joka voitti väkevän Areen. Hänen\nseurassaan esiintyivät Fobos (Kauhu), Deimos (Pelko) ja Eris (Riita).\n\n_Arethusa_, monen Kreikan lähteen nimi.\n\n_Argos_, ikivanha Argolis-maakunnan pääkaupunki. Myöskin Agamemnonin\nlaajan valtakunnan nimi.\n\n_Argos_, Odysseun vanha, uskollinen koira.\n\n_Ariadne_, Kretan Minos-kuninkaan tytär, joka pelasti atenalaisen\nTeseun Minotauros-hirviön käsistä eksyttävästä labyrintistä. Teseus vei\nAriadnen mukanaan, mutta hylkäsi hänet ja jätti autiolle saarelle.\nTäällä Dionysos-jumala näki hylätyn ja korotti hänet puolisokseen.\n\n_Artemis_, Zeun ja Leton tytär, Apollon sisar, kasvullisuuden ja\nmetsästyksen neitsyt-jumalatar. Päätti nuolellaan äkkiä ihmisen päivät,\nkuten Apollokin.\n\n_Atene_, Zeun tytär, joka täydessä sota-asussa syntyi Zeun päästä.\nIsänsä lempitytär, mahtava jumalatar, joka suosii älykkäitä sankareja,\nkuten Odysseuta. Viisauden jumalatar, kaupunkien, valtioelämän ja\njärjestyneen taistelun suojelija.\n\n_Atlas_, voimakas jättiläinen, joka hartioillaan kannattaa taivaan\nkantta; ihanan Kalypson isä.\n\n_Atridit_, Atreun jälkeläiset.\n\n_Attika_, Kreikan kaakkoisin maakunta. Pääkaupunki Ateena.\n\n_Delos_, Apollolle pyhitetty saari, kuuluu Kykladien saaristoon. Tarun\nmukaan Leto synnytti tällä saarella kaksosensa Artemiin ja Apollon, ja\nsilloin pysäytti Zeus siihen asti liikkuvan saaren paikoilleen.\n\n_Demeter_, maan kasvuvoiman jumalatar, Zeun sisar.\n\n_Diomedes_, Argoon kuningas, etevimpiä kreikkalaisia sotasankareja\nTroian sodassa.\n\n_Dodona_, kaupunki Epeirossa, Kreikan vanhimpia oraakkelipaikkoja,\njossa pyhän tammilehdon huminassa kuultiin ennustuksia.\n\n_Eidotea_, meren jumalatar, merenhaltija Proteun tytär.\n\n_Elysion_, autuaitten maa maailman äärellä, Okeanos-virran rannalla.\nTäällä onnelassa vallitsee iäinen kevät ja loppumaton ilo ja sinne\npääsevät ainoastaan jumalia lähellä olevat ihmiset.\n\n_Eos_, aamuruskon rusosorminen, ruusunhohteinen jumalatar, joka\nvaljastaa nelivaljakkonsa valkovaunujensa eteen ja kiitää pitkin\ntaivaankantta ilmoittaen auringonjumalan tuloa.\n\n_Epeios_, Troian kuuluisan puuhevosen rakentaja.\n\n_Epikaste_, Teban kuninkaan Laioon puoliso, Oidipoon äiti. Oraakkelin\nennustuksen mukaan tulisi Oidipos surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä.\nEnnustus toteutui ja silloin Oidipos puhkaisi silmänsä ja Epikaste l.\nIokaste surmasi itsensä.\n\n_Erebos_, Manala, pilkko pimeä sielujen olinpaikka.\n\n_Erinnyit_, kostottaret, vihaavat erittäin äidinmurhaajia ja muita\nperhesiteitten rikkojia eivätkä väsy vainoamaan syyllistä, ennenkuin\nhän on kauhusta menettänyt järkensä tai henkensä.\n\n_Etiopia_, Egyptin eteläpuolella oleva maa; Homerolla saanut nimensä\nkansasta, joka muka asui kahtia jaettuna uloinna lännessä ja kauimpana\nidässä.\n\n_Faiakit_, Skherian saarella asuva onnellinen merenkulkijakansa.\n\n_Ferai_, kaupunki Etelä-Peloponnesossa.\n\n_Filoktetes_, taitava tessalialainen nuolenampuja. Peri Herakleen\nnuolet ja jousen isältään. Oli Troian sodan sankareita.\n\n_Forkys_, meren peloittava haltija, maan ja meren poika.\n\n_Gigantit_, raju jättiläiskansa, joka nousi taisteluun jumalia vastaan.\nVasta kun jumalat heidät voittivat, tuli rauha maailmaan.\n\n_Gorgon pää_, pyöreä naama, leveässä suussa suuret torahampaat, tukassa\nkiemurtelevia käärmeitä, katse kauhua herättävä. Ken Gorgon pään näki,\nmuuttui kiveksi.\n\n_Gyrain_, vuoret Euboialla.\n\n_Hades_, vainajain, vankoilla porteilla suljettu, valtakunta jossakin\nkaukana maailman äärillä tai syvällä maan sisässä. Siellä kasvaa vain\nkalmanpuita, autio erämaa siellä kolkkona leviää ja vihaisina ärjyvistä\nvirroista nousee kalmanhaju. Ken sinne joutuu, ei sieltä koskaan pois\npääse, vaan haihattelee tajuttomana varjona kalman mailla. Mahtava\nOkeanos-virta erottaa Hadeen maasta.\n\n_Harpyiat_ ovat siivekkäitä, käyräkyntisiä kuoleman haltijattaria,\njotka aina nälissään sieppaavat saaliinsa, tulematta kuitenkaan koskaan\ntyydytetyiksi.\n\n_Hebe_, nuoruuden jumalatar, Zeun ja Heran tytär. Kun Herakles otettiin\njumalien joukkoon Olympoon, annettiin Hebe hänelle puolisoksi.\n\n_Hefaistos_, tulen ja takomataidon jumala. Zeun ja Heran, toisten\ntarujen mukaan yksin Heran, lapsi, ruma ja ontuva, mutta\nhyväntahtoinen. Puolisona oli hänellä ihana Afrodite, joka kuitenkin\nAreen kanssa petti häntä.\n\n_Helena_, Zeun ja Ledan tytär. Ihanaa Helenaa kosivat kaikki Kreikan\nmahtavat, kunnes hän joutui Spartan kuninkaan Menelaon puolisoksi.\nTroialainen kuninkaanpoika Paris vei Helenan Troiaan, mutta silloin\nliittoutuivat kaikki Kreikan kuninkaat ja suuri sotajoukko läksi kohti\nTroiaa. Sota kesti 9 vuotta ja Homeron mukaan Helena palasi puolisonsa\nkera Spartaan, jossa eli onnellisena ja kunnioitettuna.\n\n_Helios_, auringon jumala. Joka aamu hän nousee nuorteana idästä ja\nlähtee ajamaan virmalla nelivaljakollaan taivaan kannen poikki tulen\nsäihkyessä ja valon ja lämmön levitessä maanpinnalle. Illalla hän\nriisuu lännessä valjakkonsa ja laskeutuu levolle Hefaiston valmistamaan\nkultapurteen, joka Helion nukkuessa yöllä soljuu pitkin maailmanvirtaa\njälleen itään. Helios näkee kaikki, ei mikään jää häneltä salaan.\nLapsia on hänellä m.m. Kirke.\n\n_Hellas_, Kreikka.\n\n_Hera_, Zeun puoliso ja sisar, taivaan kuningatar, avioliiton\nsuojelija. Usein särkyivät Heran ja Zeun välit jälkimäisen\nuskottomuuden tähden ja Hera saattoi silloin raivoisasti vihata Zeun\nlemmikkejä ja heidän lapsiaan, kuten esim. Heraklesta.\n\n_Herakles_, Kreikan suurin sankari ja kansallis-urho, Zeun ja\nkuningatar Alkmenen poika, jota Hera jo ennen hänen syntymäänsä vihaa.\nHeran viekkaudesta hän joutuu kehnon Eurysteun vallan alaiseksi ja\nsiitä vapautuakseen hän suorittaa 12 urhotyötään. Koko hänen elämänsä\noli täynnä ihmeellisiä voimannäytteitä. Monien harha-askelten ja\ntuskien jälkeen pääsee hän vihdoin Olympoon, jossa saa Heben\npuolisokseen. Herakleen varjo kuitenkin asustaa Hadeessa.\n\n_Hermes_, jumalain sanansaattaja, maanteiden ja elinkeinojen suojelija.\nViisas ja viekas sekä nopea liikkeissään oli tämä Zeun ja Maian, Atlaan\ntyttären, poika.\n\n_Hermione_, Menelaon ja Helenan tytär, joka naitettiin Neoptolemolle,\nAkilleen pojalle.\n\n_Hyperian_ tasangot Sisiliassa.\n\n_Iftime_, Penelopen sisar, Ferain kuninkaan Eumelon puoliso.\n\n_Ikarios_, Penelopen ja Iftimen isä, kotoisin Spartasta.\n\n_Ilios l. Ilion_, Homeron taruissa Troian nimi.\n\n_Ino_, foinikialaiskuninkaan Kadmon tytär, naimisissa minyrialaisten\nkuninkaan Athamaan kanssa. Heran kiihoituksesta Athamas raivoissaan\nmurskasi kallioon vanhimman poikansa ja sama kohtalo uhkasi\nnuorempaakin. Silloin Ino hyppäsi kalliolta mereen lapsi sylissään.\nTäällä hänestä tuli merenhaltijatar Leukotea.\n\n_Ismaros_, kaupunki Trakiassa.\n\n_Itaka_, pieni kalliosaari Kefallenian itäpuolella. Pinta-alaltaan n.\n98 km2. Homeron mukaan Odysseun kotimaa.\n\n_Jason_, kreikkalainen tarusankari.\n\n_Kadmos_, Teban perustaja, kotoisin Foinikiasta. Meren haltijattaren\nLeukotean (Inon) isä.\n\n_Kalypso_, Atlaan tytär, ihana haltijatar, joka elelee yksinään Ogygian\nsaarella ja hoivailee luonaan Odysseuta 7 vuotta.\n\n_Kariitit_, sulottaret, joiden antimia on naisten kauneus, samoin\nrunouden, laulun ja puhetaidon viehättäväisyys. Afroditen apulaisia.\n\n_Karybdis_, hirvittävä pyörre, joka nieli kaiken, mikä sattui lähelle,\nSisiliassa, Messinan salmen rannalla vastapäätä Skyllaa.\n\n_Kassandra_, Troian kuninkaan Priamon tytär, jolle Apollo oli antanut\nennustuslahjan. Sodan loputtua hän joutui Agamemmonin omaisuudeksi,\nmutta uskoton Klytaimnestra surmasi hänet miehensä viereen.\n\n_Kaukonia_, eteläisessä Elis-maakunnassa.\n\n_Kefalonialaiset_, Odysseun alamaiset Samon, Itakan, Zakynton ja\nDulikionin saarilla.\n\n_Kikonit_, etelä-trakialainen kansa.\n\n_Kimmeriläiset_ asuivat kaukana lännessä Okeanon rannalla lähellä\nHadesta ikuisessa hämärässä.\n\n_Kirke_, Helion ja Okeanon tyttären Persen tytär, mahtava noita, joka\nasui ihmelinnassaan Aiaios-saarella.\n\n_Klytaimnestra_, Spartan kuninkaan Tyndareon ja Ledan tytär, Helenan\nsisar, Agamemnonin puoliso. Petti puolisonsa ja murhasi hänet\nrakastajansa Aigistoon avulla.\n\n_Kokytos_, Hadeen läpi virtaava parkuva joki, Styksin haara.\n\n_Kyklopit_, Sisiliassa asuva raaka jättiläiskansa, joilla on vain yksi\nsilmä keskellä otsaa.\n\n_Laertes_, Itakan vanha kuningas, Odysseun isä.\n\n_Laistrygonit_, jättiläis- ja ihmissyöjäkansa.\n\n_Lakedaimon_, sama kuin Sparta, Menelaon maan, Lakonian pääkaupunki.\n\n_Leda_, Lakedaimonin kuninkaan Tyndareon puoliso, Helenan ja\nKlytaimnestran äiti.\n\n_Leto_, jumalatar Artemiin ja Apollon äiti (ks. Apollo ja Delos.)\n\n_Lotofagit_, Libyan pohjoisrannalla asuva kansa.\n\n_Lotus_, taikakukka; joka sitä maistoi, unohti kaiken ja halusi vain\nlotusta.\n\n_Melampos_, kuuluisa pylolainen tietäjä.\n\n_Memnon_, rusosormisen Eon ja troialaisen prinssin Titonon poika,\nEtiopian kuningas, jonka Akilleus kaasi Troian sodassa. Siitä lähtien\nitkee Eos poikaansa ja hänen kyyneleensä putoilevat maahan\nkastepisaroina.\n\n_Menelaos_, Spartan kuningas, Atreun poika, Agamemnonin veli. Kun\ntroialainen Paris oli ryöstänyt Helenan, Menelaon puolison, syntyi\nkuulu Troian sota.\n\n_Mentor_, Odysseun ystävä, jonka huostaan Odysseus jätti kotinsa\nTroiaan lähtiessään. Mentorin muodossa auttaa Atene sekä Telemakoa että\nOdysseuta.\n\n_Minos_, Zeun ja foinikialaisen kuninkaantyttären Europen poika, Kretan\nmahtava kuningas, taitava lainsäätäjä, pääsi Hadeeseen vainajain\ntuomariksi.\n\n_Molys-yrtti_, taikakukka, jolla saattoi suojella itseään turmiolta.\nHermes pelasti sillä Odysseun Kirken käsistä.\n\n_Mykene_, ikivanha kaupunki Argoliin pohjoisosassa, Agamemnonin mahtava\npääkaupunki.\n\n_Myrmidonit_, Akilleun vallan alle kuuluva kansa Etelä-Tessaliassa.\n\n_Najadit_, vedenneidot, asuvat lähteissä, parantavat ihmisiä\nlähdevedellä, osaavatpa ennustella tulevia asioitakin.\n\n_Nausikaa_, faiakien kuninkaan Antinoon tytär, jonka Homeros kuvailee\njaloluontoiseksi ja helläsydämiseksi ja samalla pelottomaksi naiseksi.\n\n_Nektari_, suloinen jumalien juoma.\n\n_Neleus_, Poseidonin poika, Nestorin isä, Pyloon hallitsija.\n\n_Neoptolemos_, Akilleun poika, viisas ja urhoollinen. Nai Menelaon ja\nHelenan tyttären Hermionen.\n\n_Nereus_, meren haltija, ihmisrakas vanhus, joka 50 tyttärensä kera\nasuu Egeanmeressä. Puolisona on hänellä Okeanon tytär Doris.\n\n_Neriton_, Itakan korkein vuori.\n\n_Nestor_, Neleun poika, Pyloon kuningas. Troian sodassa oli\nkreikkalaisten ensimäisiä ja senkin jälkeen oli hän kuulu\nviisaudestaan. Kaikki kunnioittivat vanhusta, joka Odysseun retkien\naikana jo kolmatta miespolvea hallitsi.\n\n_Ogygia_, kaukainen saari, Kalypson asunto.\n\n_Okeanos_, mahtava maailmanvirta, joka kiertää kehässä maan ympäri.\nSiitä nousevat ja siihen laskevat aurinko, kuu ja tähdet. Jumalana\nOkeanos on lempeä.\n\n_Olympos_, korkea vuori Makedonian ja Tessalian rajalla. Sen korkeilla\nhuipuilla pilvien yläpuolella on jumalien asunto.\n\n_Orestes_, Agamemnonin ja Klytaimnestran poika, joka kosti isänsä\nkuoleman murhaamalla sekä äitinsä että Aigistoon. Murhan jälkeen\nerinnyit, kostottaret, vainoavat häntä, kunnes hän tulee\nmielenhäiriöön. Vihdoin erinnyit jättävät hänet rauhaan ja hän ottaa\nhaltuunsa isänsä valtakunnan.\n\n_Orion_, väsymätön metsästäjä, jota Eos lempii. Jumalat eivät\nkuitenkaan olleet suostuvaisia liittoon, vaan Artemis lähetti\nkuolettavan nuolensa Orioniin. Hadeessakin Orion jatkaa metsästystään.\n\n_Ossa_, huhun jumalatar, Zeun sanansaattaja.\n\n_Patroklos_, Akilleun ystävä, kaatuu Troian sodassa.\n\n_Penelope_, Ikarion tytär, Odysseun puoliso.\n\n_Persefone_, Zeun ja Demeterin tytär, jonka Hades ryösti puolisokseen.\nDemeter surren etsi tytärtään, kunnes kaikkinäkevä Helios ilmoitti\ntyttären olinpaikan. Vihdoin tehtiin sopimus, että Persefone saa olla\nkaksi kolmatta-osaa vuotta äitinsä luona ja yhden kolmanneksen Hadeen\nkuningattarena.\n\n_Pieria_, Makedonian maakunta Olympos-vuoren juurella.\n\n_Polyfemos_, tyly kyklopi, Poseidonin poika, jolta Odysseus poltti\nainoan silmän. Sitä kostaakseen Poseidon teki Odysseun matkan niin\nvaaralliseksi.\n\n_Poseidon_, meren ja myrskyjen jumala, Zeun ja Hadeen veli.\nKolmikärjellään hän mylleröi meret ja ajaa aaltojen pauhussa virmalla\nvaljakollaan.\n\n_Priamos_, Laomedonin poika, Troian kuningas. Hänellä oli 50 poikaa,\njoista mainittavimmat Hektor ja Paris, sekä joukko tyttäriä, joista\nKassandra joutui Agamemnonin sotasaaliiksi. Troian sodan aikana Priamos\noli jo vanha eikä ottanut taisteluun osaa.\n\n_Proteus_, Poseidonin alamainen, ennustustaitoinen merenhaltija, joka\nkykeni muuttamaan muotoa miksi halusi. Paimensi Poseidonin puolison.\nAmfitriten, hylkeitä Egyptin rantamilla.\n\n_Pylos_, Nestorin asuinpaikka.\n\n_Pyriflebetos_, Hadeen läpi virtaava tulinen joki.\n\n_Pythia_, Delfoin oraakkeli, joka vastasi, kun kysyttiin tulevia\nasioita.\n\n_Radamantys_, Zeun ja Europen poika, Kreetan kuningas. Viisautensa\nvuoksi pääsi Hadeeseen tuomariksi. Toisen tarun mukaan pääsi Elysionin\nkentille.\n\n_Sisyfos_, Korinton kaupungin perustaja. Pettää jumalia useampaan\nkertaan ja joutuu rangaistukseksi Hadeeseen vierittämään kiveä vuorta\nylös. Juuri kun hän on saamaisillaan kiven vuoren huipulle, vierähtää\nkivi jälleen alas.\n\n_Sireenit_ ovat haukkakyntisiä naisia, jotka hurmaavilla lauluillaan\nhoukuttelevat merenkulkijoita luokseen ja syövät heidät sitten.\n\n_Skheria_, saari, kaukana ihmisten ilmoilta, faiakien kotimaa.\n\n_Skylla_, kuusipäinen, kaksitoistajalkainen hirviö, joka asuu korkealla\nvuoren luolassa ja ojentelee päitään, siepaten meren eläimiä tai miehiä\nohikulkevista laivoista. Vastapäätä Karybdista.\n\n_Sparta_, Menelaon kuningaskunnan kaupunki.\n\n_Styks_, mutkikas virta Hadeessa.\n\n_Sunion_, Attikan kaakkoiskärki.\n\n_Tantalos_, pelopidien suvun kanta-isä. Mahtava hallitsija, jonka luona\njumalatkin käyvät, mutta ylpeydessään Tantalos alkaa epäillä jumalain\nkaikkitietäväisyyttä ja syöttää heille kerran oman poikansa Peleun\nlihaa. Jumalat huomaavat kuitenkin kamalan teon ja herättävät Peleun\nhenkiin, mutta Zeus vihoissaan lähettää Tantalon Hadeeseen, jossa hän\nsaa kärsiä iäistä nälkää ja janoa.\n\n_Teba_, Boetian suurin kaupunki, johon liittyy m.m. Oidipoon surullinen\ntarina, ks. Epikaste. -- Muinoisen Egyptin pääkaupunki.\n\n_Teiresias_, vanha, kuuluisa tebalainen tietäjä.\n\n_Telemakos_, Odysseun ja Penelopen jalo poika.\n\n_Temese_, kylä Kyprossa, kuuluisa kuparirikkaudestaan.\n\n_Teseus_, Ateenan kuningas ja kansallissankari, Poseidonin poika.\nToimitti erinomaisia mainetöitä, tappoi monia hirviöitä, joista kauhein\noli Kretassa, kuningas Minoon labyrintissä elävä Minotauros. Tälle oli\nAtenasta aina määrävuosina lähetettävä 7 nuorukaista ja 7 neitoa\nravinnoksi, ja pelasti siis Teseus kotikaupunkinsa tästä hirveästä\nverosta.\n\n_Tesprotia_, Epeirossa oleva maa.\n\n_Tityos_, jättiläinen, joka Leton ahdistamisesta saa kärsiä Hadeessa.\n\n_Trinakia_, Sisilian muinoinen nimi.\n\n_Troia l. Ilion_, kuuluisa siellä käydystä monivuotisesta sodasta,\njohon kaikki Kreikan sankarit ottavat osaa, ja josta Homeron Iliadi\nkertoo.\n\n_Tyestes_, Peleun poika, onnetonta Tantalon sukua, Atreun veli.\nVeljesviha vallitsi Atreun ja Tyesteen välillä, kunnes Atreus murhasi\nTyesteen pojat ja syötti lihat veljellään. Aurinkokin käänsi silloin\nkasvonsa. Kostoksi Tyesteen poika Aigistos murhasi Atreun ja niin pääsi\nTyestes Mykenen kuninkaaksi. Agamemnon, Atreun poika, surmasi taas\nsetänsä Tyesteen, karkoitti Aigistoon ja ryhtyi itse Mykenen\nhallitsijaksi.\n\n_Tyndareos_, Spartan kuningas, Helenan ja Klytaimnestran isä. Hänen\njälkeensä tuli hallitsijaksi Menelaos, Helenan puoliso.\n\n_Zeto_, Amfionin kaksoisveli, Teban muurien rakentaja, Aëdonin puoliso.\n\n_Zeus_, taivaan ja koko maailman mahtavin valtias, kaikki ovat hänen\ntahtonsa alaisia. \"Jumalain ja ihmisten isällä\" on koko joukko\npuolisoita ja lapsia. Laillinen puoliso Hera.\n\n\n\n"]