[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiNzFQZdQTgWtvcFXs2_P5A0hSYjhfBYUhBKl_IXd7rU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1312,"Harhama I","Rantamala, Irmari (oik. Untola, Algot)",1868,1918,"1312-rantamala-irmari-harhama-i","1312__Rantamala_Irmari__Harhama_I",null,"romaani",[],[],"fi",1909,107578,687636,false,52186,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24,25],"Novels","Philosophy & Ethics","\"Harhama I\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The book delves into deep philosophical and spiritual themes, exploring the divine and the human condition through the eyes of its main character, Harhama. The narrative appears to grapple with existential questions about life, faith, and the struggles of human existence against a backdrop of theological discourse.  The opening of \"Harhama I\" presents a lyrical and contemplative introduction that reflects on the nature of God and the universe. It opens with a poetic exploration of creation, emphasizing humanity's frail existence in contrast to the divine. The scene shifts to a monk, who is engaged in fervent prayer and reflection, seeking to convey the greatness of God through his writing. As Harhama enters the monk's chamber, a conversation unfolds about the nature of life's purpose, possessions, and the essence of true fulfillment. The dialogue reveals Harhama's aspirations and plans for a future with his fiancé, but it also raises profound questions regarding the true meaning of life and existence, suggesting that mere earthly ties may not constitute a genuine foundation for happiness. (This is an automatically generated summary.)",[],283,"Laaja ja filosofinen romaani tutkii ihmiselämän kurjuutta, syntiä ja uskonnollisia ristiriitoja. Sen luvut tarkastelevat olemassaoloa eri näkökulmista, kuten kärsimyksen, työn ja petollisten unelmien kautta.","Irmari Rantamalan 'Harhama I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1312.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HARHAMA I\n\nKirj.\n\nIrmari Rantamala [Algot Untola]\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus Oy Kansa,\n1909.\n\n\n\n\n\n\n        \"Syntikin on ase Jumalan kädessä.\"\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  l. HAIHTUVA AJATUS AVARUUDESSA.\n     Osota minulle. Jumala, mihin voisin Sinua paeta.\n\n  2. MUNKKI.\n     Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.\n\n  3. KIERIVÄ KULMAKIVI.\n     Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.\n\n  4. NOIDAN LAULU.\n     Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuliokaita.\n\n  5. HIIDEN MYLLY.\n     Elämä on kaunista tarantellaa... se on tulikuumilla\n     neulankärillä tanssimista.\n\n  6. KULLANTEMPPELISSÄ.\n     Elämä on tulikuuma kultavuode.\n\n  7. HÄÄPÄIVÄ.\n     Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena.\n\n  8. SYNTYMÄPÄIVILLÄ.\n     Elämä on Jumalan kiirastuli.\n\n  9. HORNAN LUOLA.\n     Elämä on työtä ja vaivaa.\n\n 10. KUN TYTTÖ TULI LEIVÄN HAUSTA.\n     Elämän on katkeraa savua.\n\n 11. KUN SEPPÄ VIRITTI VIULUT PAJASSA.\n     Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta.\n\n 12. VÄKI TANSSI, KUN VIULUT OLIVAT VIRITETYT.\n     Elämä on tulikuuma kukka.\n\n 13. KUN POMMI PANTIIN PERUSKIVEKSI.\n     Elämä on sappikatkeraa viinaa.\n\n 14. SAARNA VIIDESTÄKYMMENESTÄ YHDESTÄ JA PERUSKIVESTÄ.\n     Elämä on suuri musta käärme.\n\n 15. TSAARIEN HAUDOILLA.\n     Elämä on rakkaatta, joka polttaa ihmisen poroksi.\n\n 16. MUTTA KOTIPORTILTA KÄÄNTYI POLKU.\n     Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?...\n\n 17. PÄIVÄLLÄ NIIDENPÄÄSSÄ, ILLALLA VALKEASSA TALOSSA.\n     Elämä on purppurapukuinen kolera.\n\n 18. RIITOJA, SYKSYISIÄ HARPUNSÄVELIÄ JA TALVISIA AISTIPUNAKUKKIA.\n     Elämä on tulinen synninhiillos.\n\n 19. KAKSI AATELIA.\n     Elämä on Jumalan jauhinkivi.\n\n 20. KUN SUORTUVA KATKESI ORJIEN KAHLEISTA.\n     Elämä on pettävää sumua... se on ainaista suurta humua.\n\n 21. TYÖN AATELIA OPPIMASSA.\n     Elämä on kova koulu.\n\n 22. VIPUSEN VALKELLA KURJUUTTA KUMARTAMASSA.\n     Elämä on kovaa kivimäkeä.\n\n 23. ELÄMÄN UUDEN AATTOILLAN UNELMA.\n     Elämä on petollinen unelma.\n\n 24. ELÄMÄN VIRVATULIA.\n     Elämä on Jumalan antamaa kuritusta.\n\n 25. HISTORIAN LANKOJA JA NYKYISYYTTÄ.\n     Elämä on tuskaa ja vaivaa.\n\n 26. KUN MIES KUMARSI JALKAPUUTA.\n     Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta\n     on haavat ainoana voittona.\n\n 27. MUSTIA KUKKIA JA UKKOSILMOJA.\n     Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa\n     kuin tulitutkain.\n\n 28. RITVAN LAULU.\n     Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä.\n\n 29. SYYSÖISIÄ ELÄMÄNVALOJA.\n     Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa\n     kiehtovaa Juudaksensuudelmaa.\n\n 30. LAULU, JOKA LAULETTIIN RUNON LOMASSA.\n     Elämä on poroksi polttavaa vihaa.\n\n 31. KYMMENEN RUPLAA.\n     Elämä on häpeän kultaraha.\n\n 32. HYVÄN JA PAHANTIEDONPUUN JUURELLA.\n     Elämä on tuliomenoista hohtava hyvän ja pahan tiedonpuu.\n\n 33. ELÄMÄNKUKKIA.\n     Elämä on suuri erehdys.\n\n 34. VARJOA JA KOTI-IKÄVÄÄ.\n     Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä...\n     Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme.\n\n\n\n\nHaihtuva ajatus avaruudessa.\n\n\n    Osota minulle, Jumala,\n    mihin voisin Sinua paeta!\n\nJumalan henki liikkuu rannattomassa avaruudessa, ikuinen valo\nainaisessa synkeässä pimeydessä.\n\nPohjattoman syvyyden varaan luo Hän maailmoita, eikä Hänen\nperuskivensä petä. Kun Hän käskee, niin tyhjyys on vankka, kuin\nharmaa vuori. Se kestää maailmoiden painon ja Hänen tahtoansa\ntotellen pitää pohjattomuus vetten paljouden, eikä koskaan vuoda.\n\nKäsittämättömät ja lujat ovat Jumalan peruskivet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlematonkin Hänen edessänsä vapisee; kaikki Häntä tottelee. Hänen\nvihjauksestansa synnyttää tyhjä aineen ja sumupaljoudet alkavat\nkieriä maailmoiden synnytystuskissa. Kuut ja tähdet syöksyvät niiden\nkierinnöistä tuhansina tulikerinä. Kuin hirmun käsistä päässeinä\nsuoriutuvat ne radoillensa hurjaan sfeerilentoon.\n\nIhmeen suuri on Hänen luomistyönsä. Tyhjästä Hän luo aineen. Tuli\nsynnyttää veden, kun Hän vihjaa, pimeys valon, kun Hän niin säätää,\nja maa nostaa Hänen käskyänsä totellen vuoret povestansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHalki rannattoman avaruuden karkaavat Hänen kättensä työt teitänsä\netsien. Vinhoina kuin kauhun lyömät pauhaavat ne toistensa lomitse\npimeässä tyhjyydessä. Yhtäällä kirmaavat ne rataansa tulikerinä,\ntoisaalla kohisevat vetten paljouksina. Eikä yksikään tunne matkansa\nmäärää, eikä tiedä tarkotustansa ja syntynsä syitä.\n\nSalatut ovat Hänen ihmeensä syyt ja synnyt, tutkimattomat Hänen\naivoituksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuolla lyövät tähdet yhteen ja syttyvät kuin taula iskun kuumuudesta.\nPian sammuva lieska valaisee ijäistä pimeyttä. Sen ainaisessa\näänettömyydessä kuuluu pauhu. Pimeys vapisee, tyhjyys on tulena.\nHetken kauhu kiertelee sanansaattajana sisarmaailmoissa. Se on ainoa,\nhaihtuva muisto murskautuneista... Uutena tulipaljoutena alkavat ne\nuudelleen raivota vinhaa lentoansa. Vavisten etsivät ne rataansa\navaruuden ihmeiden lomitse.\n\nSuuri ja voimallinen on Hän, jonka edessä tähdet tanssivat\ntomuhituina ja auringot säkeninä sinkoavat. Kuolema ja syntyminen\ntottelevat Häntä, kuin orja ruoskaa. Joka hetki Hän luo ja murskaa\nmaailmoita. Hänen voimallansa ei ole rajoja, Hänen viisaudellansa ei\nmittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMykkänä tottelee Häntä kaikki: tähdet rientävät ratojansa. Vinhemmin\nkuin aatos kiertävät ne toistensa ympäri. Eikä yksikään väsy, ei\nyksikään kysy: miksi? Kaikki syöksyy suoraan eteenpäin, eikä mikään\nsaavuta tienpäätä, ei mikään kysy: mihin? Ei ole tienviittaa, mutta\nei yksikään eksy; ei ole ajan ilmottajaa, mutta ei yksikään myöhästy.\nEi mikään pysähdy, ei mikään häviä, ei mikään joudu hukkaan.\n\nSuuri on Hän, suuri ja rajaton. Kaikki putoaa Hänestä, kaikki putoaa\nHäneen. Ijankaikkisuus on Hänen päivänsä aamu ja avaruus on kupla\nHänen kädessänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tomuhituna kulkee maassa mullanlapsi avaruuden ihmeiden\nkeskellä. Haihtuva ajatus on ihminen Jumalan edessä. Hänen elämänsä\non tuskan tuikahdus, hänen tarunsa vihlova hätähuuto.\n\nHänen rauhansa on kuluttavaa tulta, hänen onnensa polttavaa syöpää ja\nhänen ilonsa on katkeraa savua.\n\nHän on luoduista kurjin, sillä hän on vapaa: hänen vapautensa saartaa\nhäntä, kuin terävä tutkain ja piirittää kuin tulikuuma rauta. Hänen\nvalittavanansa on hauta, tai -- hauta.\n\nHän on olevista ainoa onneton, sillä hän yksin voi tuskansa tajuta ja\nonnettomuuden onnesta erottaa. Povessansa hän kantaa maailmantuskan.\nHän on kärsimyksien ahjo ja kipujen liesi.\n\nHän on viheliäisistä viheliäisin, sillä hän on suurin. Taistelu käy\nsiksi hänen hengestänsä. Miekka tunkee alati hänen sydämensä läpi ja\nhänen sieluansa raatelee tulinen säilä.\n\nHehkuva rauta on hän Jumalan pihdeissä, pian palava kuin virvatuli.\nArmotta luo hänestä suurta luomustansa Jumala. Avaruus on Hänen\ntyöpajansa, sen ihmeet ja elämä Hänen moukarinsa, turma ja kuolema\nHänen pihtinsä ja kärsimykset Hänen ahjonsa tuli.\n\nSuuret ovat Jumalan työaseet. Haiven tulessa on ihminen Hänen\npitimissänsä.\n\nIhmispolonen! Astu nöyränä Hänen pihteihinsä takeeksi Hänen\nalasimellensa!\n\n\n\n\nMunkki.\n\n\n    Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.\n\nMunkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa.\nJumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta\nkohtaa:\n\n\"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu:\nJeesuksen Kristuksen.\"\n\nPau--uu--uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen\nkutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan\neteen ja rukoili hartaasti:\n\n-- \"Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan\nmunkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä\nitse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa\nminussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes\nyhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan\nvaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka\nkerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa\nilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä\nsammua Sinuun!\"\n\nPau--uu--uu! Pau--uu--uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni\ntornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja\nalkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:\n\n-- \"Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja\nsuuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat!\nSinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet\nalku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa\nsynnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset.\"\n\nLuostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten\nkammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan\nsuuruutta:\n\n    \"Suuri olet Sinä, Jumala.\n    Sinun käskyjäsi kaikki tottelee.\n    Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa.\"\n\nMunkki jatkoi teostansa:\n\n-- \"Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi\nradoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen\nhurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi\nradalta poiketa.\"\n\nKammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu\nerakon asunnolle:\n\n    \"Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa.\n    Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat.\n    Sun edessäsi kaikki vapisee.\n    Herra armahda! armahda, armahda!\"\n\nMunkki jatkoi:\n\n-- \"Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien\nkuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan\nlinnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat\nja kastelet nurmen kukkaa.\"\n\nTaas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni:\n\n    \"Suuri on Sinun armosi.\n    Sinä korjaat kurjat,\n    Sinä hoidat rammat,\n    Sinä kuivaat kyyneleet.\n    Et hylkää Sinä ketään,\n    et ketään.\n    Ei kuivu Sinun armosi.\n    Herra armahda!\n    Herra armahda! armahda!\"\n\nMunkki:\n\n-- \"Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii\npaetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun\nsyliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt.\nKaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen\ntarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti;\nkaikki muu vie harhaan.\"\n\nRukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina\nlauluna, tuskallisena kuin palava rukous:\n\n    \"Me tunnustamme Sinun voimasi,\n    Sinun viisautesi ja armosi.\n    Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä,\n    Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä.\n\n    Et päästä Sinä harhaan ketään,\n    et ketään, et ketään.\n    Herra armahda! Herra armahda!\"\n\nJa kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla\nmaahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja\nrukoilivat Häneltä armoa:\n\n\"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin\nmunkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa,\nkulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat\nhänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä\noli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla\nne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli\njotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella\nverhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä\nepäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu.\n\nTämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta\nkohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki\nPietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä\näänellä:\n\n-- \"Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit\"?\n\n-- \"Kiitos, isä Pietari!\" vastasi tulija. -- \"Tulin itse ilmottamaan\nTeille kihlauksestani Magdan kanssa.\"\n\n-- \"Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon\nkihlaustasi!\"\n\n-- \"Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen\nsaatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni\nmuodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta\non minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle\ntarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut.\nMinä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota\nvarten maksaa vaivan elää\", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari\nkuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut:\n\n-- \"Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?\"\n\nSe oli elämänjuonen langanpää... Kohtalonrihma alkoi purkautua\nkerältä...\n\n-- \"Mitä kaipaisin minä enää muuta?\" -- vastasi Harhama huolettomasti\nnaurahtaen.\n\n-- \"Silloin ei sinulla ole vielä mitään -- elämälläsi ei ole vielä\nmitään tarkotusta\", -- lausui munkki Pietari lempeästi, mutta\nvakuuttavasti.\n\n-- \"Kuinka niin?\" -- kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta\nsanomaa...\n\n-- \"Siksi\", -- vastasi Pietari entistä jyrkemmin, -- \"että\nkulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä\nystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli,\njoka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta\noli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö\nolisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?\"\n\nHarhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti\nja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli\nhuomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen\nvioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli\nPietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa\nhäneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan\nollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa\nkaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja\npuhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään\nvilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä\nJeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain\nvakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista,\nvoimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin\npuukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:\n\n-- \"Minä en ymmärrä... miten tuuli veisi hiedan, joka on _minun_\nkäsissäni?\"\n\n-- \"Mutta _myrskyn_ ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi\",\n-- keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. -- \"Myrsky\nnousee _Jumalan_ käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja\nvie kullan tomuna luotasi.\"\n\nHarhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat\nhänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle.\nKohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla,\nmistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi\nhänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana\naukea ulappa, ohjaksina: \"antaa mennä!\" Synnynnäisen ulkonaisen\ntyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys.\nKuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä\nkohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä,\nvalkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva\nrajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:\n\n-- \"Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän\nminulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen\nmajan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta\nkukkii peruna majan akkunan alla... kaskesta nousee leipä ja kaivolta\nlehmisavu.\"\n\n-- \"Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos\nse päivä tulisi, jona onni ei paista?\" -- kysyi munkki Pietari\nrauhallisesti.\n\nHarhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi.\nHänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden\nraosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja... ensin leikillä, sitten\ntosissa... Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli\npukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas\nkatsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle\nJumala noidan vaipassa -- noita Jumalan haahmossa...\n\nSiksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä\ntulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli\nkaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt... On\nyö... ei tuikahda tähti... Mutta kuutamo kisailee ulapalla... Siellä\nvyöryy vaahto valkeana... ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat...\n\nMutta hän ei ole enää yksin... Hänellä on vaimo... Se näkee unta\ntyttöaikansa kukista... pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta... Se\nmuistaa isän kotia... Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti\nlasta... Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa.\nHäntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky\nlauluna, yökylmä unena...\n\nJo hirnuvat kohtalon hevoset... Elämä levittelee ulapoitansa...\nkuutamo kiehtoo sieltä... mutta hänellä on vaimo taakkana...\n\nHarhaman sielussa värähti _jokin_. Hän mietti: Minun vallassani\non kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko\nvaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä\nmiettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa.\nMistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman\nvastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:\n\n-- \"Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo\nvartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus\nodottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko\nvarma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?\"\n\nHarhama vaikeni edelleen... \"Todellakin\" -- mietti hän -- \"jos\ntapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina\"... Se ajatuskin jo\nloihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin... Munkki\njatkoi:\n\n-- \"Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä\nhän kieppuu, _voi_ kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua\ntuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta\nhänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös _liha_. Jos\nsiis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut\nelämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan\najelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa\nlopulta siipensä sinussa... etsii toista... Vaimo heittää sinut\nsilloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on\nikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella.\"\n\nMunkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus\nirvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut\nsitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti\nsilmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen\npieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi:\n\n-- \"Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?\"\n\n-- \"Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa\", --\nvastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli\nhän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli\nvilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti\nHarhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan\nkieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta\nsielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: _epäilyn_...\n\nSäälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa.\nHän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin\nrauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa\nelämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän\nkirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta\nvesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta\nHarhamalle.\n\nMietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku\nlevottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän\najatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli\ntäynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:\n\n-- \"Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten\nkylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa\nkorpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa\nlinnaksi, erämaata yrttitarhaksi?\"\n\n-- \"Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta\",\n-- vastasi munkki Pietari, jatkaen: \"Rakastavathan eläimetkin sillä\nrakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää _eläimelle_\nvaan ei _ihmiselle_. Se on _porton_, vaan ei _vaimon_ rakkautta.\nAinoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta\nalkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen\nvaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä\npäivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää\nporttolassa, vaan ei _kodissa_.\"\n\nMunkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää.\nHarhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin\ntuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus\nhiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät\nja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo.\nHän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin\nsotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:\n\n-- \"Isä Pietari! Jos miehen ja naisen _rakkaus_ ei riitä, onhan\njälellä vielä ihmisen _siveellinen voima_. Eikö mielestänne se riitä\nsilloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä\nkotiliesi puhtaana?\"\n\n-- \"Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen\nvapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden\nvaatimukset?\" -- kysyi munkki Pietari.\n\n-- \"Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja\nsen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä\", --\nvastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa\noikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat\nalkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja\npuolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita,\njotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.\n\n-- \"Eikö sekään mielestänne riitä?\" -- kysyi hän hitaasti munkki\nPietarilta.\n\nMunkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:\n\n-- \"Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin\nsuojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa\ntienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin\nkun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai\npuolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan\nsiveys ihmis-elämän perustukseksi.\"\n\nYhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen\ntajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan.\nKasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:\n\n-- \"Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja\ninhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?\" -- Munkki\nPietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:\n\n-- \"Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois\nomaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi\nottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden\nviehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi\nraudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt\nsinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot.\nKotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä\nkaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta,\npettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät\novat hautausmaan öisiä virvavalkeita\" -- Ja osottaen Raamattua,\nlisäsi hän: \"Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas\nvie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät,\npysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus.\"\n\nPienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen\ntulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä\noli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut\nsen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen\nsielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.\n\nAika oli kulunut... Tuskat yltyivät... Turhaan pyrki hän pois\nverkostansa... Se kietoi häntä entistä lujemmin... sen verkon paulat\ntavottelivat äärettömyyden rantoja... Ja hän itse _paloi_ siinä\nverkossa... Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli...\n\nMutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä... vaiennut,\nkuin hämähäkki... Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa.\nTuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella... epäilynsä\nJumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei\nvoinut koskaan kohota... Hän tiesi sen... Suuret, ruskeat silmänsä\nolivat hänen ainaiset ilmiantajansa... Niissä kuvastui se sielun\nhämähäkki... harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi\nantamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä... kuuli ivan\nkellojen soivan... Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi -- kostaaksensa\nniille...\n\nPienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili.\nKuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä... Se oli ajattelun\ntulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo\nsilloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi...\nPäiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen...\nSilmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä\nlenteli kuoleman mustasiipi perhonen...\n\nViisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta,\njossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa\nkaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli\npunonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen\nJumalaksi... Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä...\nSe kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen... Hän kiemurteli pelon\nkynsissä... kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon\nluisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä... se laski\nmunansa häneen... söi häntä, kuin tuli pärettä... Hän joudutti\ntyötänsä... loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa...\n\nMutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa... Joskus näytti työ\njo valmiilta... Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa\nteoksensa julkaisun... Mutta silloin upposi hän aina epäilyn\npohjattomaan suohon... Jumalasta puuttui jotakin... välistä kaikki...\nHän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta...\nselvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa...\n\nPäre paloi... siitä karisi karsta... vaan uusi Jumala ei syntynyt...\n\nViimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä,\nunien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä\nunissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä,\nsalaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa\nennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat,\nsovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea\nmaailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä.\nSalaisuus painoi häntä myllynkivenä... julkisuuden ajatuskin taas jo\nsoitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten\nkammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki\nolivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä:\nelukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka\nluonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä,\nristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä,\ntutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.\n\nVälistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän\nvirtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat\nolivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän\npohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa... oli kyllästynyt siihen,\netsi uutta... Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta\nkeriltänsä... Oli vilkahtanut kodin tuli... Sen rauha tuulahti hänen\nsieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena\njoudutti hän sen tuloa... Kaikki oli jo valmista... Koti odotti\nmorsiamen vaimoksi tuloa... Teoksen sadat sivut olivat valmiina\nmuistissa... Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja...\nSen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä... Jokainen\nsäe hohti jalokivenä... Jokainen ajatus oli ihana sävel... Se oli\nviisitoistavuotisen salaisen työn tulos.\n\nMunkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen\nelämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä.\nHetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja\ntaika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus\nsalaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa\nJumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat\nennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana,\nsynkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:\n\n-- \"Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että\nihminen on voinut ja että sen _täytyy_ ottaa omasta povestansa\nelämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet\nsuurta...\"\n\n-- \"Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään\", -- keskeytti munkki\nPietari jyrkästi. -- \"Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä\ntottelee _koko elämä_. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen\nja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet\njuoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat\nainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä.\nKaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki,\njoka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei... Se\npohjavirta kulettaa ihmistä _Häneen.\"_\n\n-- \"Siis vanha taru uusissa oloissa\", -- yritti Harhama katkaista,\nmutta munkki keskeytti hänet, lausuen:\n\n-- \"Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee\nmaailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan\nhengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen\nelämän johtoa ja voimaa.\"\n\nHarhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi\njo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä:\n\n-- _\"Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!\"_\n\nSe oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa\nsammumaton tulikipinä.\n\n-- _\"Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä\"_, -- vastasi munkki\nPietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi\nhän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella.\n\nHarhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka\nkatkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan\nteostansa, sanellen:\n\n-- \"Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon.\nKaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman\nmeren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on\nyön usvaa.\"\n\nKuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta,\njolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se,\njoka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui\nvalkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän\nviimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä.\n\n-- \"Isä Pietari!\" -- lausui hän keskeyttäen. -- \"Minä sittenkin uskon\ninhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne\nriittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden\nreunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja _täytyy_ voida kaataa\nihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja\nonni kannettava majaan.\"\n\n-- \"Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja\nelämäsi harhaan!\" -- vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi\npitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa.\nViimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi.\nMunkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui\nlempeällä, surullisella äänellä:\n\n-- \"Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et\npääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja\nnostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat\nhartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna\nHänen jalkoihinsa.\"\n\nHarhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi,\nkuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon,\njosta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt\nhelvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili\nhän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi.\nSilmät olivat hänet taas pettäneet... Munkki heltyi... Hän siunasi\nystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:\n\n-- \"Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi\ntapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa\nkalkkia! Jumala olkoon onnenasi!\"\n\n-- \"Kiitos, isä\", -- lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi\nlähtiessänsä: \"Jumala onnena... niin Jumala. _Minä lähden avaimet\nonnen omalla vyöllä._\"\n\nKammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:\n\n    \"Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala,\n    Sinun ruoskanasi on kuolema,\n    Sinun tutkaimenasi onnettomuus.\n    Kärsimys on Sinun pihtisi,\n    äärettömyys on Sinun kahleesi.\n    Ei kukaan niistä pääse pois;\n    ei kenkään Sua kiertää voi.\n    Herra armahda, Herra armahda!\n    Herra armahda meitä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki\nPietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:\n\n-- \"Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on _tyytyväinen\nmaailmaan_... Hän ei _tarvitse_ nyt Jehovaa... silloin pysyy hän\nminussa... Hän on luja, kuin vuoren juuret...\"\n\nMunkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran\npalvelijan voimalla:\n\n-- \"Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet\naallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä.\"\n\nPerkele jatkoi ivallisesti:\n\n-- \"Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi\ntehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa... Hän ei voi hallita\nsitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen\nolemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös\nminä... Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona,\ntai ihmisten intohimojen kuohuna...\" Ja mitä kovemmin Herrasi\nvoima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa\nvastakohtana... _Jos_, sanon _jos_, palvelijani Harhama lankeaisi\nminusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa.\nMinä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden...\nkunnian... hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle...\nsytytän hänessä himon... kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan...\n\n-- \"Vaivasi on turhaa savua\", -- keskeytti munkki Pietari. --\n\"_Syntikin on ase Jumalan kädessä_. Jumala näyttää ihmiselle\nsynnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee\nsauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi\najaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen\neksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa.\"\n\n-- \"Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti...\nja muuta en tarvitse... Palvelijani vartoo valmiina portilla ja\nkäännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen\", -- lausui Perkele\nivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:\n\n-- \"Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä\nainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen\nkintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille.\"\n\n-- \"Jossa hän taas tapaa minut\", -- lisäsi Perkele ivaten.\n\nKammioon tulvasi taas munkkien laulu:\n\n    \"Sun tahtoasi kaikki palvelee.\n    Sun edessäsi tähdet himmenevät\n    ja päivä kelmenee.\n    Johda meitä ja valaise!\n    Herra, armahda!\n    Herra, armahda meitä!\"\n\nPau--uu--uu! -- kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi\nsen sävelien mukana.\n\n\n\n\nKierivä kulmakivi.\n\n\n    Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.\n\nSyvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat\nniiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei\nijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.\n\nAvarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta\ntäynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä\nkäärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui\nhänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat\nvarjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja\nkohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies\njalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma... onni helotti\nhelmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja\nluonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli\nventovieras, suru tuntematon.\n\nVaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka\nkuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita... Elämän\npohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan... Hän\nsöi... Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto\nkarkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut\nkuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat\nylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel\nvaltavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:\n\n    \"Sinun viisautesi on suurempi avaruutta.\n    Sinun voimallasi ei ole vertaa.\n    Sinun paulanasi on kavaluus.\n    Se on suurempi äärettömyyttä.\n    Sinä murskaat Jehovan työt.\n    Sinä olet kaiken olevan hauta,\n    kaiken ansa ja paula.\n    Ei kukaan sua kiertää voi.\"\n\nEi kukaan, ei kukaan, ei kukaan! -- kertasi salaperäinen kaiku\ntuliluolan etäisistä holveista.\n\nPerkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa\nmietteissänsä:\n\n-- \"Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: _me emme voi hävittää\ntoisiamme ja toistemme henkeä_. Siksi käy sota siitä, kumman henki\nsaa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu...\"\n\n-- \"Jossa sinä voitat... Noin! Nyt söi mieskin!\" -- keskeytti Piru,\nvanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.\n\nPerkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi\nhämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun\njuurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot\nkiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta\nnousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.\n\nMutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat\nharjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa.\nElämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.\n\n-- \"Korvennus!\" -- huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja\nosottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. -- \"Siinä\nilmenevät jo Jehovan juonet ja _vääristely_... Nyt lymyävät ne jo\nviikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan,\njota ihminen söi, sen uskon, että _paha_ on väärä ja _hyvä_ oikea.\"\n\n-- \"Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän\nsortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!\" -- huudahtivat palvelijat\ntulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa,\nkiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:\n\n-- \"Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan\neteen... Kas sitä!... Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani\nHah-hah-hah!\" -- nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.\n\n-- \"Hah-hah-hah-haa!\" -- nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.\n\n-- \"Siitä asti\" -- jatkoi Perkele, -- \"on miehen linnana ollut\n_hame.\"_\n\n-- \"Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa\", --\nivaili Hiisi.\n\nTuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen\nmieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti\nerämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele\nosotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti:\n\n-- \"Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan\npillin mukaan, lähtee Hänen _ajamanansa_ pois Paratiisista muka\n_syyllisenä_... Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että\nHänestä luopuminen olisi _lankeemus._\"\n\n-- \"Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla...\nMutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi... Hän on sammuva sinun\nkirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät\", -- kohisi enkelikuoro.\n\n-- \"Ja\", -- jatkoi Perkele kiivaasti, -- \"siksi _katuu_, nyt mies.\nNiin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo\nhyvän _oikeaksi_ ja siitä _luopumisen_ lankeemukseksi... Ihminen\nkatuu _kääntymistänsä_\", -- lopetti hän raivoissansa.\n\n-- \"Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä\npoltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat\nJehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden\", -- vannoi vanha Lempo\ntulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.\n\n-- \"Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen\npaljastaminen. Meidän _täytyy_ saada harhaan johdetut käsittämään,\nettä paha on _oikeaa_ ja hyvä _väärää_. Meidän _täytyy_ se voida,\nsanon minä\", -- raivosi Perkele vihaa säkenöiden.\n\n-- \"Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren\nvalkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon... Sinä olet meri. Sinä olet\nvaahdon syntymä kohtu ja hauta\", -- todisti ihana enkelilaulu.\n\nAlttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä\nja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti\nja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina... Miehen elämä oli\nisän huolta, naisen päivät äidin tuskia... Kuoleman terävä viikate\nkosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava\ntuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli,\nettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli\ntaulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa\näidinkivuille.\n\nRaskas on langenneitten elämä.\n\nPerkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:\n\n-- \"Meidän _täytyy_ pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä... sen\nrääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi.\"\n\nPalvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:\n\n    \"Sun vihasi ja kiukkusi\n    kalliimpi aarre meille on,\n    kuin armo Jehovan.\n    Älä sysää meitä luotasi!\n    Älä hylkää meitä!\n    Suuri olet sinä, Perkele,\n    suuri ja voimallinen.\"\n\nTaustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja\nrauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan\nkuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin\nsavu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista... Kain muisti\nainutta sisarta... kodin kukkaa... Uhri oli hänestä pahan enne...\n\nJo nosti Kain aseensa... Mutta valoviima kävi avaruuden läpi...\nIskuun nostettu käsi laskeusi alas.\n\n-- \"Äts!\" -- kiljasi Perkele kiukustuneena.\n\n-- \"Jehovan juonia\", -- huudahtivat palvelijat.\n\nTaas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto\nkoreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta...\nmaa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon\nsuuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.\n\nTaivas helotti, luonto kukki... Jo puhkesi luonnon kaunein kukka...\nalkoi soida sen ihanin laulu -- nainen: Sisar saapui kedolle, povi\npuhtaana, kohtu kypsänä... Huuli ei tiennyt huulen makua, neito\nmiestä... Kukkanen oli vielä nuppuna... sisar tuli tyttönä.\n\nLuonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi... Kukka kuherteli, suuteli,\nsiitti... Emi huokui hempeä... hede jakoi lempensä antimia... Nyt oli\n_sisaren_ ensi aika. Tyttö kukki _vaimon_ rajalla... Sisar vaihtoi\ntunteitansa... siskon tunteita vaimon tunteeseen... Hän vaihtoi\nveljeä mieheen, sen suuteloita _miehen_ suudelmaan.\n\nMutta hän oli ainoa sisar... Veljiä oli kaksi... Toinen oli jäävä\nveljeksi, toinen tuleva mieheksi...\n\nHän valitsi lempeämmän... Toinen oli jäävä ijäksi ilman... Uhri oli\noikein ennustanut.\n\nJo sull sisar morsiamena... veli iloitsi sulhon onnesta... Käsi\npuristi jo kättä... silmä puheli silmän kanssa... Kain oli synkempi\nyösydäntä... Ainut sisar oli menossa... Edessä oli erämaa... Ei ollut\nkukkaa hänen miehuudellensa... ei sen perhostulta.\n\nKului hetki... Jo odotti povi povea... huuli tapaili huulta... Kukka\nhelotti onnensa terältä... Kain seisoi mustissa sukissa... Menossa\noli miehuus, miehen _kaikki_... Kain nousi sen puolesta... Hän nousi,\nkuin peto pentuansa pelastamaan...\n\nKain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet... Musta käärme oli\nnaisena matanut veljesrakkauden pesään... Riemastuneena osotti\nPerkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon\nlakattua, ylpeänä:\n\n-- \"Se oli _minun_ iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan\nkasvoja... Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää...\nNoin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta... Niin! Hän ei ryömi\nviikunalehtien alle. Katsokaa... Se mies ei kadu, eikä uudestaan\nlankea Jehovan viettelykseen... Hän _lähtee pois Jehovan luotakin_...\nHän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan\n_parannus_... Kain on pelastettu... Mutta _vaimo_ oli taas minun\nkätenäni... Ja vaimo on Jehovan työtä.\"\n\nPalvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen\nylistystä.\n\n    \"Suuri on sinun armosi:\n    Sinä pelastat langenneet.\n    Sinä katkot Jehovan paulat.\n    Et hylkää sinä ketään.\n    Et väsy sinä koskaan.\"\n\nPerkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:\n\n-- \"Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen\nJehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan\n_erehtyminen_ siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin\nuudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain _ei ole palannut\nJehovan luo_... Hän lähti _itsetietoisena_. Ja juuri semmoisilla\non jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta\nminun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan\n_itsetietoista_ Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?\"\n\n-- \"Sinun asiasi on meille selvä\", -- vastasi Horna, ja palvelijain\nlauma veisasi taas:\n\n    \"Pimeiden sumujenkin halki\n    sinun asiasi, sinun tahtosi\n    kirkkaana tulena vaikenevat.\n    Sun suuret tarkotuksesi\n    se meille kirkastaa.\"\n\nYlistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden\nseinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin\ntyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä.\nKun laulu loppui, järkeili Perkele taas:\n\n-- \"Yksi niistä itsetietoisista on _Harhama_. Pienestä lapsesta on\nhän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti\nJehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän\nluopuu Hänestä _tietoisena_ ja _ainiaaksi_... Mutta Jehova virittelee\nhänen tiellensä satimia... Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta,\nväsymättä...\"\n\n-- \"Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen,\nme emme väsyisi\", -- vannoi enkelikuoro.\n\n-- \"Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa\nihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä...\nSiksipä: missä on Harhama, siellä olkoon _nainen_ omenana; missä\nnainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon\nase valmiina!\" -- neuvoi Perkele viisailla eleillä.\n\n-- \"Sinun tahtosi on meidän elämämme. _Harhama on lähtevä Jehovan\nkasvojen edestä_\" -- vannoivat palvelijat.\n\n-- \"Se ei riitä\", -- lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa\npainostaen: -- \"Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota.\nHänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: _Hänen täytyy nousta Jehovaa\nvastaan_.\"\n\nTulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen\nlukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa.\n\nJehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? --\nkierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä\nrohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana:\n\n-- \"Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta,\njossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä.\nHän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava\nsiihen varmuuteen. Hänen _täytyy_ kirjoittaa se teoksensa. Sillä\npanee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon...\nPaluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita\nlaumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava _aikaa_ ja _aihetta_\najatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen\nedessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon\nJehova lempeämmin katsoo'.\"\n\n-- \"Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein\nilomme ja ainoa lepomme\", -- humisi laulu rajumyrskynä. Perkele\nmietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat\nsilloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten:\n\n-- \"Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on\n_maailmanjärjestys_. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy\nkaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy\nmeidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen.\nÄlkää siis väsykö!\"\n\n-- \"Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on\nJehova pakkasen viima, tai tuulen ahava\", -- pauhasi enkelien vastaus.\n\nUudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat\ntulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti... Tie\noli tuli-okaista... Taivaalla hohti punainen pilvi... Tulihituset\nlaskivat pilvestä, kuin punainen lumisade... Kahleet polttivat käsiä,\ntulihituset ihoa... Portot vaikeroivat... Heidän sieluistansa tippui\nlika tulena... Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla\nkauhun ilme.\n\nKamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.\n\nTaaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin\nantajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi...\nHätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta\nlihasta.\n\n-- \"Armoa, armoa, armoa!\" -- sekaantui vihlovana valituksena jälestä\ntulevien huutoon: \"kostoa, kostoa, kostoa!\"\n\nPerkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla,\nihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui\nhän, kavala ilme kasvoilla:\n\n-- \"Nykyään on syntynyt uusi, _joukkoihminen_. Kokonaiset laumat\najattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan\njälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun\nvaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin\ntyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!\"\n\n-- \"Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!\"\n-- yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja\najattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden\nvaljaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset\nJehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa\nkaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!\" -- Perkele\nlöi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. -- \"Isku vaan... tehdas tai pankki\non nurin ja tuhannet leivättä... Ymmärrättekö?\"\n\nPalvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa\nivanauruun ja selitteli:\n\n-- \"Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan\nkatsonut leppyisästi heihin vaan toisiin... Koko joukko lähtee\nsilloin semmoisen herran luota Kainina... Se helpottaa meidän\ntyötämme. Voidaan niin _laumoittain_ lyödä Kaineja... Tarvitaan vaan\nvalita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle...\nOsottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja... minun henkeni\n_oikeaa_...\"\n\n-- \"Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama.\nHän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta\", -- riemuitsivat\nenkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta:\n\n-- \"Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää\nJehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat\noiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata\nne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki\nyhdellä ja yhden kaikilla... jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa.\nRimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle;\nkaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on _minun_ voimani.\"\n\nPerkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti.\nEnkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa:\n\n    \"Sinä olet kaiken johto,\n    kaiken herra ja perustus,\n    merten kuohun pohjavirta,\n    ohjas kaiken ihmiselon.\n    Armahda meitä, armahda!\"\n\n-- \"Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä\", -- ivaili Perkele, -- \"ja\nsiksi on suuri taistelu tulossa.\"\n\n-- \"Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua\", -- tarttui\npuheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele\noikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi:\n\n-- \"Minun _täytyy_ voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa\nihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa\nniistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan\ntaivasta... sydämellään jyväsäkkiä...\"\n\n-- \"Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin\", -- lisäsi Piru.\nKoko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden\nvalituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi\nkavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen:\n\n-- \"Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja\ntoisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia:\nvaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi.\nToinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille\nyhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien\ntöitä...\" -- lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat\nihastuksesta.\n\n-- \"Hän on punonut paulan itsellensä... ymmärrättekö?\" -- virkkoi\nPerkele häijyin elein.\n\n-- \"Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin\npäivä. Se on maailman peruskivi\", -- todistivat palvelijat.\n\nVaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat\nkulkueessa... Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän\nverensä on tulisakoa... Äitejä seuraa mukana... He ovat murhanneet\nlapsensa... Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on\nmuuttunut raudansulaksi... Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se\npolttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala... Lasten kuolinhuuto\nkuuluu sisälmyksistä... Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä\nhiirinä... Avaruus on pauhuna... pilvestä sataa salamoita... Tie\nhehkuu tutkaimista.\n\nIlkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti\npalvelijoista Jumalan viisaus... Mutta Perkele itse puheli\najatuksissansa:\n\n-- \"Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän\nastuu Jehovaa _vastaan_ lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä...\nKorvennus!\" -- raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan\nja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: -- \"Hänen\nepäilyksellensä ei tule loppua!\"\n\n-- \"Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei\nole kieltämykseen, kuin askel\", -- huomautti Piru.\n\n-- \"Niin, askel... Mutta siitä on _minunkin_ kieltämykseeni\nainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka...\nHarhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja\nminulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä\nalkuun...\" -- raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken\nja jatkoi sitten:\n\n-- \"Mutta olkoon!... Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän\n_ei_ pääse. Minä itse vartioin häntä... Epäilköön! Se karkaisee vaan\nhänet sitä lujemmaksi minulle...\" -- ja nostaen sormensa, jatkoi\nhän ilkeästi: -- \"Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata.\nYhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä\n_maksan käteisellä_... Harhama on johdettava niihin liikkeisiin.\nSilloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen\nosana... Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat... Lopuksi\nvielä hänelle: kielletty hedelmä... _sisar_... Aabel... johon\nJehova lempeämmin katsoo... Ivatkoot minua Harhamat... naurakoot\nomenalleni... He ottavat _minulta_ eukon kädestä vielä karvaan\nomenan...\"\n\n-- \"Joka on ihana nähdä ja makea syödä\", -- ivaili Horna.\n\n-- \"Se sulo on Jehovan työtä... Ukko on punonut kaulaansa kauniin\npaulan\", -- lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui\nylpeänä, kuin palava rovio:\n\n-- \"Rimpuilkoot ihmiset... ivatkoot! He rimpuilevat _turhaan_, kuin\npedot paulassa: minun paulassani... Ihmiselämä on...\"\n\n-- _\"Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista\"_--\nkeskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona:\n\n-- \"Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet\nmaailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi\nmeistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia\nmaailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä\nmaailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa\nmuutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa _asiani_\noikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat\nteidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!\"\n\nEnkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa:\n\n    \"Suuret ovat sinun palkintosi.\n    Niitä odotellen\n    me sua palvelemme\n    halk' ijankaikkisuuden.\n    Jos maailmatkin\n    radoillaan väsyisivät,\n    me emme väsy.\n    Sinun voimasi meit' aina virkistää.\"\n\nYhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi\nuskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi.\nRankkana valui siitä tulisade... Vaimot vaelsivat käärmeillä\nrikoskumppaleihinsa sidottuina... Molempien hengitys on haureuden\nilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä\nruumis... Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja.\n\n-- \"Eevan hame on taas tulessa\", -- riemuitsi Perkele, osottaen\nkiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut\nvaikeroivat.\n\nTuomituiden joukot lähestyvät kuilua... Lieska roihuaa sen\nsyvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä... Onnettomat ratkeavat\nhätähuutoon... Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun\nkamala ele.\n\nVielä ponnistavat he voimiansa... Ei pelastusta... Synti painaa heitä\nkuiluun, kuin vuoksi... Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona... Käärmeet\npuristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot\nsyöksyvät alas yhtä aikaa... Nousee ilkkuva ilohuuto... Perkele\nhymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä:\n\n    \"Suuri olet sinä, Perkele.\n    Sinä säret Jehovan vallan,\n    lyöt Hänet kuin meren vaahdon.\n    Sinä korjaat ihmislapset.\n    Sinun helvetissäsi,\n    sinun porttiesi takana\n    on turvassa ihmishenki.\"\n\n-- \"Ei vielä turvassa\", -- lausui Perkele hitaasti, käveli\najatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:\n\n-- \"Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä\",\n-- hän osotti helvettiä -- \"alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä\nvasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo _astui alas\nhelvettiin..._\"\n\n-- \"Se röyhkeä!\"--huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä\nPerkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena,\nojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja\nlopetti puheensa:\n\n-- \"Mutta hänen valtansa _täytyy_ loppua. Minä olen uuden olevaisen\n_kulmakivi!_ Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas...\nJa mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi\nkiertää...\"\n\nEnkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua\nPerkeleen voiman ylistykseksi:\n\n    \"Ei kenkään voi sua kiertää.\n    Ei mikään ilman sua olla voi.\n    Sä murskaat Jehovan vallan.\n    Sä olet kaiken olemus,\n    kaiken herra ja Jumala.\n    Sinä kierit kaikkialla\n    _kierivänä kulmakivenä_.\n    Armahda sinä meitä!\n    Armahda, armahda, armahda!\"\n\nLaulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa\nalkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.\n\n\n\n\nNoidan laulu.\n\n\n    Elämä on ihana orjantappura...\n    täynnä tuli-okaita...\n\nOn talvi-ilta.\n\nLähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen\nvallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa.\nKatujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa\ntaivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää\nviluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää,\nkuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa:\n\nHuh!\n\nKamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli\npitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä,\nvalaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan\nmustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui\nnelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa\nnuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen,\nmorsiamen soiton säestyksellä:\n\n    \"Mun mustasilmäinen tyttö kulta,\n    kun vielä häissäsi viulu soi,\n    sä itse itket jo katkerasti\n    ja kalmanliinoiksi puhtahiksi\n    häävuotees valkeat liinat jää.\"\n\nSoiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän\nsäpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut\ntaloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan\nhänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti\nnyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: \"Ennen kun päivä on\npuolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun\nhäävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois\". Munkki\nPietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin\nlaine, herkkänä kaikelle.\n\nHän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui\nja tyttö lauloi edelleen:\n\n    \"Soi viulunkielet, ja neidot norjat,\n    kuin noidat, tanssivat valkeissaan.\n    Ne neidot laulavat noidan laulun\n    ja häihin loihtivat noidan haamun,\n    mi sulhon noituvi sulta pois.\"\n\nHarhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti\ntaas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään\nvanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus\njuohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku,\nja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen,\ntaikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän\novelle.\n\n-- \"Ah!\" -- helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli\nehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa\nvastaan.\n\n-- \"Tervetuloa!\" -- huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna\nkätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin.\n\n-- \"Kiitos!\" -- lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä\nnyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan,\njatkoi hän:\n\n-- \"Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä\":\n\nHän suuteli ruusua veitikkamaisesti.\n\nMagda -- se oli mustasilmäisen morsiamen nimi -- oli varakkaan\nisän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti.\nVieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa,\nja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat.\nÄiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa.\n\nNyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden,\nsoitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua\nhänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti.\n\nHe astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään\nylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen\npohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä.\nNiissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan\nlaulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana\ntaikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi,\nkuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen\ntyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen\nennustavan onnettomuuden tuloa.\n\nVihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen:\n\n-- \"Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?\"\n\n-- \"No?\" -- kysyi Harhama.\n\n-- \"Sanalla: 'Vihdoinkin!'... Mutta...\"\n\n-- \"Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa\", keskeytti\nHarhama.\n\nMagda katsahti Harhamaan kysyvästi.\n\n-- \"Poisläksiäisiksi\", -- lopetti Harhama.\n\n-- \"Hyy-i!\" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi\nanteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville\nmielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa:\n\n-- \"Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava\nja työteliäs... Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat\npettymykset pienemmät... Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki\nitsestään\", -- lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken\npäästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä:\n\n-- \"Eikö totta: _Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuli-okaita?_\"\n\n-- \"Niin... ehkä... Orjantappura... Kuinka niin?\" -- vastasi Harhama\nhajanaisena, hämillänsä.\n\n-- \"Noo, niin...! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli,\njosta ei tiedä, milloin se sammuu... Mitä sitten se paha ja ruma...\"\n-- vastasi Magda ajatuksissansa.\n\nSe oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt\nsoimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä\nalati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä,\nkysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt\nhänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen.\n\nSe mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä\nvärähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas\näänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan\navonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli\nlevottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna,\nmiettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen\nsiihen.\n\n-- \"Oli vähän ikävä tänä iltana\", -- keskeytti Magda äänettömyyden.\n-- \"On kuin olisi jotain tulossa.\"\n\nTaas säpsähti Harhama. Hän näki Magdansa noissa toistuvan enteen\njostain tulevasta onnettomuudesta, joka koputti ovelle rumana ja\nilkeänä, kuin kuoleman niittomies. Hän mietti ja sovitteli Noidan\nlauluun vanhaa ennustusta, jonka hän oli miltei kokonaan unohtanut,\nvaan joka nyt tuikahti hänessä, kuin iltatähti, tai valo lapsuuden\nkodin akkunasta. Eräs pohjalainen noita oli hänelle ennustanut muun\nmuassa:\n\n-- \"Sinun häävuoteesi lakanat jäävät puhtaiksi, kuin ruumiin\nkäärinliinat, ja mustatukkainen, arpirintainen nainen tuottaa sinulle\nonnettomuutta. Pakene häntä silloin, kuin kuusi kirveettä kaatuu,\nsillä luoma hänen rinnassansa on pirunpurema.\"\n\nKaikki muut tämän noidan ennustukset olivat toteutuneet, paitsi tämä\nja eräs toinen, jonka Harhama joskus sovitti teostansa tarkottamaan\nja joka kuului:\n\n\"Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät\nympäri maailman ja palaavat takaisin seppeleet nokassa.\"\n\nTämä ennustus oli tapahtunut juuri seuraavana päivänä sen jälkeen,\nkun hänessä oli herännyt ajatus kirjoittaa teos Jumalaa vastaan. Nyt\nhuomasi hän ensi kerran, että ennustus sopi Magdaankin ja Noidan\nlauluun. Miksi pitikin Magdalla olla musta tukka ja mustat silmät!\n\nÄänettömyys jatkuu, levottomuus yltyy... Talon huonetonttu, vanha,\nlempeä hämärä hiiviskeli nurkissa ja huonekalujen varjoissa\nsalaperäisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Ei sitä tietä... ei sitä\ntietä... jos toteutuukin. Tyttönen hyräili edelleenkin Noidan\nlaulua, keinuen kutrit hajalla pimeässä huoneessa, nuorakeinussa.\nTaas katkaisi Magda tukahduttavan hiljaisuuden puhuen ikäänkuin\najatuksistansa havahtuen:\n\n-- \"Mitä minun pitikään sanoa?... Ah, niin!... Odotin sinua, että\nkirjoittaisit kanssani osotteita hääkutsumuskirjeisiin... Tahdoin\nkirjoittaa ne sinun kanssasi.\"\n\nPöydällä oli paksu pino erikielisiä painettuja kutsukortteja. Magda\nja Harhama alkoivat työnsä.\n\nMutta työhön päästyä rauhottui mieli, ikävä haihtui ja ennustukset\nunhottuivat. Huoneessa syntyi uusi, näkymätön elämä: Aika kului ja\niloiset valot karkeloivat varjojen kanssa työn tahdissa. Huonetonttu,\nlempeä hämärä, hymyili, ripsehti nurkissa ja kuiskaili: Ne laittavat\nhäitä.\n\nHäitä, häitä! -- kuherteli häkkiin sulettu lintupari.\n\nIlta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän... kymmenen...\nyksitoista... Tyttö heltyy, poski hehkuu... Vanha hämärä hymyilee,\nkuin isoäiti leikkiville lapsille... Kello lähestyy kahtatoista...\nMorsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu\nainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee\njo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois\nlakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha...\nHän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä\nja vartioi sen puhtautta... Jo kokoontuu perhe lieden ympärille.\nKaikki ovat kirkkopuvuissaan... Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla.\nMies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä;\nhän hoitaa valkeata... Silloin kuuluu kehtolaulu... Jo lepertelee\nlapsi äidin sylissä... Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa,\nsyleilee vaimoansa... Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä,\npuhtaampana... Jo leikkii lapsi lattialla... Jo kuuluu lasten iloinen\npuheen sorina... Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee\nvakavana, lapset hartaina... Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa;\nhän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä.\nHän rukoilee lasten ja miehen puolesta... Mies lepää työstänsä. Hän\nvalvoo lapsen vuoteen vieressä...\n\nAika kuluu; kesä joutuu... Jo palaavat lapset marjasta, täydet\ntuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa... Jo kulkevat\nhe koulussa... jo käyvät he kalastamassa... jo tekevät he työtä\nisän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu\njuhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää\nrakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika\ntukee äitiä... Hän ottaa kirjan ja lukee: \"Kiitetty ole sinä,\nkaikkien vuodenaikojen Jumala!\"\n\nKuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan\nsunnuntairauhaa...\n\nKello löi kaksitoista... Tyttö havahtui, unelma loppui...\nMustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa\nnuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua:\n\n    \"Kun vielä häissäsi viulut soivat,\n    jo lähtee sulhosi toisen luo.\n    Ja musta multa sen muistot peittää.\n    Hän kalman kullaksi sinut heittää;\n    ei palaa luoksesi milloinkaan.\"\n\nSe avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon...\n\nLevottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä.\nHänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin\npehmeällä, upealla matolla... Hän koki salata levottomuuttansa,\nhaihduttaa sitä... Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti\nsitä purkaa...\n\nTyttö keinui... ennustus irvisteli laulusta...\n\nMagda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten\npäätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka\nvalahtanut hartioille... Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa\nkorkeammalle ja jatkoi Noidan laulua:\n\n    \"Vaan nainen valkea, mustatukka\n    se turman teille sulhosi vie:\n    käs'raudat raa'at sormuksi tuopi\n    ja häpeänmaljan ilkkuen juopi.\n    Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!\n\n    Jo kulkee sulhosi harhan soilla,\n    jo kohta häpeänviulut soi.\n    Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu;\n    ei lakkaa soimasta pilkanhuilu.\n    Niin noidan tanssia tanssitaan.\"\n\nLaulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin...\n\nJotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut... Harhaman olemuksessa\navautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon\nkylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka\npohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita\nsalaperäisissä kattiloissa... Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän\nnähdä niiden nokisten patojen sisältöä... Hän kurotti lähteeseen...\nSen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni,\nnauraen hänen uteliaisuudellensa... Pinnan alla päilyi hänen oma\nkuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta...\n\nMutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen\nmetsänkukka päivänpälvessä... Tyttö uneksi nuorakeinussa... morsian\npehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti... Hän laski laskelmiansa,\nkurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa... Hän oli\nnäkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt\ntanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle...\ntyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi:\n\n    \"Häät toiset joutuvat. Neidot norjat\n    jo lähti kukkia poimimaan.\n    Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu\n    ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu;\n    ja kalmat tanssivat valkeissaan.\"\n\nHarhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista\npohjista. \"Hullutuksia!\" -- ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti.\nMutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia\naaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista... Talon vanha\nhuonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka\nhymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä...\nHarhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta,\nNoidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta...\nHuoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli\nhiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun\nlehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä\nelämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien\nsurullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa... Magda otti\nkitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili\nkitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen.\nUninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa\nkorkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa,\nMagdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi:\n\n    \"Ja kalmankukkia neidot toivat\n    ja niistä seppele solmitaan.\n    Jo kalmanliinoiksi neidot loivat\n    häävuotees' entiset liinat oivat;\n    hääviuluna kuoleman kantele soi.\"\n\nSamassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön\nensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt\nodottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen\nlaskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä,\npehmeä lumisade... Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen\nnojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista\nja kukista ja vieraista... Magda istui kitarra polvilla, haaveillen\nsen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta... Hänen sielustansa oli\npuhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut... Pirtti oli puhdas, puut\npilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle... lattialle\nsiroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja... Hän odotti vaan, milloin\nkello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen...\n\nTornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua... Alkoi elämän\niltarukouksen hetki... Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön\niltaruskoisille huulille... Hääyön armaat unet alkoivat pulputa\nkätköistänsä... Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian\nrukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta,\nja tyttönen nukkui nuorakeinussa.\n\nJo oli laannut soimasta puoli-yhden toinen lyönti. Harhama suuteli\nMagdan kättä ja lähti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona kylvi kuu kylmiä säteitänsä jäiselle kadulle. Harhama oli\nniissä kuulevinansa Noidan laulun säveleen hyppelevän säteestä\nsäteeseen, kuin näppäykset kanteleen kieleltä toiselle. Hän katsahti\nlevottomana taaksensa. Magdan huoneessa oli akkunaverho vedetty\nsyrjään ja raosta näkyivät Magdan mustat silmät. Ne näyttivät nyt\nsurullisilta. Mustilla silmäripsillä kimaltelivat kuun kirkkaat\nsäteet. \"Ne ovat kyynelten edellä kävijöitä\", ajatteli Harhama\nraskaasti huoaten. \"Joutavia!\" -- mutisi hän vihdoin ja kohotti\nhartioitansa, ikään kuin pudistaaksensa niiltä aaveet. Reippaana\nheilautti hän lakkiansa. Magda nyökkäsi uutimen raosta ja Harhama\nkatosi kuun kelmeään sädesateeseen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello löi yksi, kun Harhama saapui kotiinsa. Palvelija avasi oven,\ntyytymättömänä siitä, että hänet oli herätetty yön parhaasta unesta.\n\n-- \"Kirje tuotiin juuri tohtori Kirchneriltä... Siellä on pöydällä\",\n-- lausui palvelija, lisäten poistuessaan:\n\n-- \"Kuuluu olevan hyvin kiireellinen.\"\n\nHarhama astui huoneeseensa. Lamppu valaisi sitä himmeästi. Hän oli\ntuonut sielussansa äskeiset mielikuvat, uskon ennustuksiin. Hän oli\nnäkevinänsä huoneessansa niiden jatkon. Seinillä ja nurkissa häilyvät\nvarjot näyttivät hänestä mustatukkaisilta noidilta, jotka olivat\nkokoutuneet tanssimaan öistä noidantanssia. Kirjoitustelineellä oli\nkirje, jolle lampun valo laskeusi väkisten, vapisten, kuin lepattava\nperhonen, joka arkaillen laskeutuu kukkaan, juuri kuin olisi pelännyt\nsiihen koskea. Harhama oli äärimäisyyteen asti hermostunut päivän\ntapauksista, taloudellisesta onnettomuudesta, Noidan laulusta ja\nvanhan ennustuksen uusiutumisesta. Salaman nopeana sovitti hän sen jo\nKirchnerin kirjeeseen. Hän muisti, että tämä vanha tohtori oli Magdan\nkodin perhelääkäri. Hänellä itsellänsä taas ei ollut Kirchnerin\nkanssa mitään asioita, jotka olisivat olleet niin kiireellisiä, että\npalvelija olisi pitänyt lähettää kirjettä tuomaan myöhään yöllä.\nHermostuneena repäsi hän kirjeen auki ja luki:\n\n    \"Rakas herra Harhama!\n\n    Matkani johdosta sain vasta tänään tiedon kihlauksestanne Magdan\n    kanssa. Ystävänänne ja Magdan ystävänä pidän velvollisuutenani\n    ilmottaa, että Magda _ei voi_ tulla vaimoksenne, eikä lastenne\n    äidiksi, sillä hän ei ole naisena normaali. Hän itse ei ole siitä\n    tietoinen, eikä isänsäkään. Sen tiedän ainoastaan minä, joka olen\n    häntä hoitanut lapsuudestansa asti. Lähemmät tiedot saatte, kun\n    poikkeatte luokseni.\n\n    Ystävyydellä\n\n                                                  Kirchner.\n\n    P.S. Luotan hienotunteisuuteenne siinä, että Magda ei saa tätä\n    tietää, ennen kun hänet on valmistettu tietoa vastaanottamaan.\n    Sama.\"\n\nSe oli salamanisku äsken nousseesta pilvestä, myrkyllinen pore, joka\nkohosi noitien mustasta padasta, ihmiskohtaloiden juurien salaisilta\nmutaperiltä.\n\nHarhama seisoi hetken ajan tajuttomana. Hän tunsi salamaniskun\naivoissansa. Hänen päänsä tuntui muuttuneen raskaaksi möhkäleeksi,\njoka painoi hänen hartiansa kokoon. Seinillä häilyvät varjot\nnäyttivät ilkeiltä, laihoilta noidilta. Sitten alkoivat taas\najatukset tehdä työtä epäselvänä kaaoksena. Mielikuvat poreilivat\nkuplina, ilmestyivät nopeasti... tanssivat hetken... hajosivat ja\nvaihtuivat toisiin. Hän oli kuulevinansa Noidan laulun, hän oli\nnäkevinänsä pohjalaisen noidan. Huoneen seinillä ja nurkissa häilyvät\nvarjot kurottivat jo toisillensa laihoja käsiänsä, valmiina alkamaan\nhänen ympärillänsä öisen noidantanssin. Vanha kello naksutteli\nraskaasti, kuin moukari. Harhama tunsi voimiensa pettävän; polvet\nvapisivat. Varjot alkoivat tanssia sydänyön hurjaa tanssia.\n\nHarhama luki kirjeen uudestaan. Hän etsi siitä vielä jotain\nolenkortta mihin tarttua, mutta löysi varmuuden siitä, että unelmat\nolivat tuhaksi palaneet. Hän oli jo likomärkä hiestä. Kirje putosi\nhänen käsistänsä lattialle... Sen putoaminen vaikutti hänen\njännitettyihin hermoihinsa, kuin jysähdys. Hän vavahti.\n\nSilloin rusahti Harhamassa jotakin rikki.\n\n-- \"Kirous!\" -- huudahti hän ja vaipui ajatuksiensa vyyhtiin pehmeään\nnojatuoliin. Varjot tanssivat yhä hurjemmin, kello naksutteli\nkovemmin... Jonkun ajan kuluttua selvenivät hänen ajatuksensa\nhiukan... sekaantuivat uudestaan ja taas selvenivät. Pää tuntui yhä\nraskaammalta. Hän oli istuvinansa elämänsä raunioilla ja mennyt\nelämä kulki nopeina kuvina hänen ohitsensa, iloinensa, suruinensa,\ntoiveinensa, taisteluinensa, voittoinensa, pettymyksinensä. Upea\nkotinsa muuttui hänelle nyt arvottomaksi, sillä kodin päämäärä oli\npoissa; sen johtolanka oli katkennut... liesi oli jäävä kylmille.\nPoissa oli elämäntarkotus, se, jota varten hän oli viime aikoina\nkoonnut kultaa. Asunto oli autio, elämä tyhjä ja tulevaisuus\ntomuna... Vaimonsa uneksittu perintö inhotti häntä. Oma kultansa voi\nantaa hänelle ainoastaan sitä, mihin hän oli jo kyllästynyt...\n\nEikä hän tiennyt, miksi nyt kaikki koski niin kipeästi... Oli hän\nennen kovempaakin kokenut... Mietteiden verkko sotkeutui... Turhaan\nkoetti hän sitä selvittää, pujotella puikkarille. Sitä tehdessä\nhulmahti hänen silmiensä eteen munkki Pietarin kuva, ja jäisenä\nvirtana tulvasivat hänen sieluunsa hänen sanansa: \"Jumala koskee\nsinuun sauvallansa ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly,\nja kulta polttaa sormiasi.\"\n\nNyt oli Jumala koskenut häneen. Hänen sauvansa oli sattunut häneen,\nkuin salama korven vetreään kuuseen, ja kuusi murtui kuin ruoko.\nHänen sielunsa ikuinen tuli syttyi... Jumalan ja kuoleman ajatus\nvirisi. Rikkaus oli nyt hänelle pölyä... elämä sumua... Kuoleman\nkoiperhoset lentelivät taas hänen ympärillänsä ja voitonseppele\npäässä kohosi hänen edessänsä _kaiken-häviö_...\n\nKaikki se salaperäinen, joka viime päivinä oli pulpunnut Harhaman\neteen, näytti kietoutuneen yhteen todellisuuden kanssa ja kulki nyt\nkylmänä usvana hänen editsensä: Viisi päivää sen jälkeen, kun munkki\nPietari oli verrannut hänen rikkauttansa erämaan juoksevaan hietaan,\noli tuuli käynyt ja vienyt osan hiedasta. Ennen kun häävieraat olivat\nkutsutut, olivat valoisat kodin unelmat poroksi palaneet, ja niiden\nporo laski nyt sateena hänen sieluunsa.\n\n-- \"Huh!\" -- huokasi Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltansa. Se\nhuokaus tuntui hänestä itsestänsä kamalalta huuhkajan huudolta. Hän\nhuomasi olevansa kotonansa yksin, kuin yölintu autiossa korvessa.\n\nAlussa, kuten sanottu, olivat hänen ajatuksensa sekava kaaos. Hän ei\ntäysin käsittänyt, _mikä_ isku häntä oli kohdannut, tai oliko mikään.\nMutta vähitellen alkoi pulpahdella pinnalle joku selvä ajatusten\nkupla. Sielun sekasorrosta tuikahti silmään jokunen tajuttava\nyksityiskohta. Ja ensimäisenä tuikahti juuri hänen olemuksensa\nydinkysymys, hänen epäilyjensä keränpohjallinen, sen vyyhti ja\nlanganpää, se suunniteltu teos Jumalaa vastaan. Kun munkki Pietari\noli puhaltanut taas sen hiilen tuleen, oli häneen näiden viiden\nviime päivän kuluessa tulvaveden tavoin virrannut palava sisällinen\nhalu toteuttaa se elämän kuluttava unelma, ryhtyä julkaisemaan sitä\nteosta, jonka yksityiskohdatkin hän oli jo veistellyt valmiiksi,\nihaniksi runohelmiksi. Sen suuret luonnokset aukenivat taas hänen\neteensä yhtenä ainoana sivuna, loistavana, kuin revontulinen taivas.\nHän oli yökaudet niitä miettinyt. Teos oli hänessä niin valmis, se\noli niin helmikirkas, kuin tähdillä kylvetty taivaan kupera.\n\nHän oli vaan odottanut kodin rauhaa, toteuttaaksensa elämänsä rohkean\naatteen.\n\nMutta nyt oli hänelle kaikki arvotonta. Hän istui elämänsä\nihmis-rauniona, josta nousi menneiden mieli tekojen pöly ja\npalaneitten toiveiden tukahduttava katku.\n\n-- \"Huh!\" -- kuului taas yksinäisen huuhkajan huokaus autiossa\nasunnossa. Harhama alkoi vajota syvää syvemmälle epäilyksen\nmutaperään hetteeseen. Hänen teoksensa runoloisteiset luonnokset\nhimmenivät sitä mukaa, kuin hän vaipui, ne himmenivät, kuin etenevä,\ntähdillä tulitettu taivaanlaki. Epätoivon tuli leimahti hänessä\nsilloin polttavampana, kuin koskaan ennen. Ensi kertaa elämässänsä\ntunsi hän olevansa täydellisesti rauskaksi lyöty. Pitkä, vihlova\nhuokaus nousi hänen povestansa, kuin suitsuava, karvas häkä raunion\ntuhan pohjalta, kun sade siihen laskee.\n\nMutta se suuri _kaiken-häviö_ nosti hänen edessänsä korkealle\nvaltikkaansa...\n\nAjanvirta valui välinpitämättömänä uomaansa pitkin... Kello mittaeli\nsäälimättömillä naksahduksillansa sen kulkua...\n\nEivät pysähdy ajan pohjavedet katselemaan savuavia ihmisraunioita...\nEi tunne sääliä elämä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiukan selvenivät taas Harhaman ajatukset. Hänen sielussansa avautui\npieni pilvenrako, josta hän voi nähdä jo selvemmin henkisen tilansa.\nHän tunsi itsestänsä vuotavan ulos olentonsa ytimen, teoksensa\naatteen, ja sen sijalle virtasi epäilyn polttava laava. Mutta sekään\nhuomio ei jaksanut nyt kauvaksi aikaa tuketa hänen ajatuksiensa\nryöppyä. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. Usko ja taika-usko,\nepäily ja kieltämys sekaantuivat ennustusten ja äskeisten tapausten\nsakkaan ja kiehuivat kaaoksena, josta nousi aina uusia kuvia mustina\nhöyrypilvinä...\n\nMutta vähän väliä levisi kaiken muun päälle välinpitämättömyyden\nkylmä, harmaa tuhka, ja esille ryöppysi se ainainen mietteiden\nlieju. Mieli yösynkkänä tarttui hän taas jumaluuden kysymykseen,\nraaoin, uhmaavin käsin, kuin murhamies uhriinsa. \"Onko Häntä, vai\nei?\" -- kyseli hän itseltänsä. Siitä johtui hänen ajatuksiensa virta\nviime keskusteluunsa munkki Pietarin kanssa. Hän punnitsi Pietarin\njokaista sanaa, kuin saituri kultamurua. Magda, koti, kaikki unohtui\nhetkeksi. Hänen korvissansa kumisivat Pietarin sanat: \"Kaikki, jonka\nperustuksena ei ole Jumala, on aallonharjalle rakennettu.\"\n\n-- \"_Minun_ perustuksenani Hän ainakaan ei ole ollut\", -- mutisi\nHarhama katkerasti. Mutta hetken perästä kohosi hänen sieluunsa outo\nkysymys, synkkä, kuin syvyydestä nouseva musta aave:\n\n-- \"Olisiko _ehkä_ ollut Hän pysyvämpi aallonharja?... Olen niin\nmonelta harjalta suistunut... tämä oli vaan korkein...\"\n\nLampun liekki lepatti levottomasti...\n\nMieli mustana sytenä mietti hän vastausta, mutta turhaan. Hän\npunnitsi munkki Pietarin toisia lauseita. Sitä tehdessään hän\nhuomasi, että Pietarin ennustavat sanat olivat toteutuneet. Sielun\nhämähäkki kutoi jo harmaata verkkoansa... Hän alkoi sotkeutua\nepäilynsä loppumattomiin rihmoihin, käsitykset sekaantuivat, tuskan\nkylmä hiki nousi otsalle... Kysymyksessä oli hänen henkisen elämänsä,\nhenkisen työnsä ja miettimisensä poroksi palaminen... Neuvotonna\nseisoi hän sen palon edessä... Hänen korvissansa soi, pää painoi\nhartioita tulipallona... Äkkiä leimahti hänessä palava halu nähdä\nmunkki Pietaria...\n\nLampun liekki lepatti silloin entistä levottomampana...\n\nSe kaiken-häviö irvisteli Harhamalle mustana piruna... Hänen\nhenkensä kiemurteli sen kynsissä... tappeli kuin peto paulassa...\nMitä voimakkaammin hän taisteli, sitä kireämmälle vetäytyi paulan\nsurmansilmukka... Lampun valo tanssi iloisena... Kierroksen tehtyänsä\npalasivat Harhaman ajatukset aina ja aina siihen perhostuleensa...\nHän hapuili Jumalaa, sitä hämärää, suurta henkeä... Hän kurottautui\ntarttuaksensa Häneen... ja sai kiinni -- hämärän hiuksesta... Kuidut\nalkoivat juosta epäilyksen tappurakuontalosta...\n\nHän kuuli kellon naksuttavan. Sen lyönnit tuntuivat kohtalon\nraskailta iskuilta. Niistä johtuivat hänen ajatuksensa taas sokeaan\nsattumaan, joka määräsi ihmiselämää. \"Sattuma!\" -- ajatteli hän\nynseänä, väsyneenä... -- \"Siinä se onkin se Jumalan sormi, jonka\nihmiset uskovat heitä johtavan!... Pyh!\"\n\nLampun valo leimahti korkealle iloisena ja rauhottui sitten.\n\n-- \"Sillä Jumalako olisi kaiken tämän taas sommitellut... sopan!...\nJa mihin kelpaisi semmoinen Jumala, jolla ei ole parempaa tehtävää?\"\n-- ajatteli hän edelleen... Lampun valo leimahti vieläkin\nkorkeammalle ja asettui rauhallisena palamaan.\n\nJa taas ja taas sommitteli hän kokoon ryöppyävän tarun vanhasta\nennustuksesta, Noidan laulusta ja mustatukkaisesta naisesta, jolla on\nruskea luoma toisessa rinnassa... \"Miksi se luoma... ja mitä se luoma\n_merkitsee?\"'_ -- ajatteli hän. Lopuksi alkoi kaikki tanssia hänessä\nhurjaa tanssia. Päivän mielikuvat, kalmat, noidat, ennustukset\nnousivat höyryinä mustista soista. Ne tulivat lihaksi, alkoivat\ntanssia Noidan laulun sävelien soidessa... mustat tukat hulmahtelivat\npimeässä vierashuoneessa... valkeat kalmankääreet vilahtelivat...\nHarhaman pää kävi raskaammaksi. Hartioita tuntui painavan\nmyllynkivi. Ajatukset etsivät jotain uutta elämän langanpäätä... tai\ntulevaisuuden ovea... etsivät, väsyivät... haihtuivat lopulta, kuin\npöly pimeään... Ja sinne hävisi koko elämä...\n\nMutta pimeässä kohosi kaiken-häviön haamu, pysyvänä kuin\nijankaikkisuus, häviämättömänä kuin avaruus...\n\nKauhun iskemänä nousi sen edessä vielä kerran Harhaman henki, se\npaulaansa punoutuva peto... Siipirikkona petolintuna syöksyi se\nsitä tulta vastaan, jossa se oli siipiensä käret polttanut... Se\ntuli poltti ja kiehtoi... Lopulta lannistuivat hänen henkensä\nvoimat... Välinpitämättömänä laski se siipensä alas... Hän kaipasi\nmunkki Pietaria: Hän oli tarpeeksi tapellut ja istahti väsyneenä\nelämän alkulähteen korvalle... Se ikuinen iltahämärä painoi hänen\nsilmiänsä...\n\nLopulta voitti väsymys. Viisi viime vuorokautta oli hän kiemurrellut\nsisällisen tuskansa käsissä... Oli sattunut taloudellinen\nonnettomuus... Kaksi viime yötä oli hän valvonut seurassa, ja nyt\nnäinä parina viime hetkenä oli hän elänyt kokonaisen vuoden, palanut,\nkuin kuiva tappura. Nyt olivat voimat porona, ajatukset tomuna. Hän\nnukahti.\n\nSilloin Perkele hulmahti esille palavan lampun liekistä ja asettui\nhänen tuolinsa selälle, puhuen itseksensä:\n\n-- \"Jehova, se vanha koronkiskuri, näkyy olevan miestä\nviekottelemassa orjakseen... Luulee sen eukon luota tulevan suoraan\ntaivaan portille... Annetaanpa hänen matkalla poiketa ensin Hiiden\nmyllyssä...\"\n\nSen sanottuaan asettui Perkele tarkastelemaan nukkuvaa.\n\nSilloin alkoivat oudot unikuplat poreilla Harhaman sielusta. Hän näki\nkummia unia, joissa päivän tapaukset tanssivat pohjana.\n\nHän on kävelevinänsä kuusikossa, jossa kasvaa mustia kalmankukkia...\nMustasilmäiset morsiustytöt poimivat niitä, suru silmissä, mielessä\nkaiho... He poimivat niitä morsiuskukiksi, hääkukiksi... Kuusista\ntuoksuu kalman haju... Tulipunaiset linnut kynivät äänettöminä\nitseänsä niiden oksilla... niiden latvoissa istuvat korpit ja\nlammikossa ui musta joutsen...\n\nSitten alkavat morsiustytöt laulaa Noidan laulua... Harhama\nsäpsähtää... Tytöt laulavat mustasilmäisestä morsiamesta... Sävel\non kumma, sanat salaperäiset... He laulavat morsiamesta, jonka\nhäävuoteen liinat jäävät odottamaan kalman häitä... He laulavat\nsulhasesta, joka häistänsä lähtee mustatukkaisen naisen luo.\n\nLaulu jatkuu... Ennustus pulppuaa edelleen... Jo kulkee sulho\nharhapoluilla, valkea nainen muassa... Nainen sitoo hänet rautaisilla\nsormuksilla... Kohta soivat häpeänkellot... Turman maalle vie\nharhapolku. Nainen juo siinä sulhasen häpeänmaljan...\n\nSitten alkaa kuusikko pimetä... Kalman vaaleat tyttäret nousevat\nkivien koloista, pukuina ruumisliinat, kuolleen valkeat sukat\njalassa... Morsiustytöt häviävät... Päivän kelmeä valo muuttuu\nkaameaksi kuutamoksi... Metsä hiljenee... kuusi tummenee... Tummien\noksien lomitse laskeikse hämärä valo mustille kalmankukille ja\nkalmanneitojen valkoliinoille... Alkaa kolkko kuoleman rauha... Tuuli\nei käy, ei koiku korppi... Tulipunaiset linnut istuvat äänettöminä...\n\nÄkkiä laulahtaa musta joutsen lammikossa... Valittava ja haikea on\nsen laulu... Sen sävel on särkynyt... Joutsen nostaa siipensä...\nSiipien alta ilmaantuu kaksi valkeaa venettä, joissa istuvat kalman\npojat, pajupillit kädessä... He tulevat kuolon mailta, valkeat liinat\npukuina: hartioilla ruumisliinat, päässä pienoiset tuonenlakit...\n\nNyt alkavat venheet keinua... Kalman elottomat pojat soittavat\npajupilleillänsä Noidan laulua... Surullinen on sävel, surullisempi\nsen kaiku... Valkoliinaiset tytöt kurottavat toisillensa käsiänsä...\nTanssi alkaa... Se on kalman tanssia... Soitto on tuonen soittoa...\nHarhama on tuonenmailla...\n\nTanssi kiihtyy... Valkeat liinat heilahtelevat kuusien välistä\nkuun kaameassa valossa... Tuonen neitojen hajanaiset tukat\nhulmahtelevat... Pillit soittavat suruja... Kuusi tuonta tuoksuu...\nKylmä on neitosen povi, katse on kumma, mieli apea... Pojat\npuhaltavat kovemmin pajupilleihin... Yhä hurjemmaksi kiihtyy\ntanssi... nopeampina vilahtelevat kalmantyttöjen valkoiset\nkantapäät...\n\nMutta sitten alkaa kuusikko pimetä... Joutsen levittää siipensä\nja venheet solahtavat niiden alle... Harhama näkee ilkeän noidan\nlähestyvän... Sen tukka on musta, sen silmät herasiniset...\nKäsissänsä kantaa se rautaisia renkaita... Kuusikko pimenee, noita\nlähenee... Harhama yrittää paeta, mutta ei voi. Kaikki on kolkkoa,\nkuin kuolinkellojen soitto... Noita saapuu jo hänen luoksensa...\njo suutelee se häntä... Harhama tuntee suudelman raukaisevan\njäseniänsä... Hän väsyy sen poltosta... Jo sitoo noita hänen käsiänsä\nrautaisiin renkaisiin... Harhama yrittää vastustaa, mutta sumuna\npakenevat voimat... Hän koettaa huutaa, mutta noita tukahduttaa\nhuudon polttavalla suudelmalla... Harhama raukeaa kokonansa...\n\nNoita paljastaa rintansa... Toisessa rinnanpäässä on ilkeä täplä...\nSe kasvaa ja laajenee... Noita heittää sen Harhaman hartioille... Se\non ilkeä ja kylmä... Harhama värisee inhosta...\n\nSilloin kuuluu voihke maan povesta... Rotko avautuu Harhaman\nvierellä... Se on musta kuin yö ja kolkko, kuin hauta... Reunoista\nvuotaa häpeä, pohja kihisee kyykäärmeistä, mustana, kuin matopesä.\nMusta joutsen laulaa viimeisen, haikean laulunsa, vihlovan, kuin\nhätähuudon... Kuusikko pimenee... Ei vilahda enää valo... Metsä on\npilkkosen pimeä, maailma mustaa syttä...\n\nEtäällä soivat häpeänviulut... Noita täyttää maljansa viinalla...\nSe on Harhaman häpeänmalja... Vaahdon siitä juo noita itse, sakan\nheittää Harhaman päälle... Sakka polttaa häntä, kuin tulinen happo...\nKatkera on häpeänmalja...\n\nKorpit alkavat koikkua, huuhkaja huhuilee... Noita ryhtyy heittämään\nHarhamaa rotkoon, mustien käärmeiden ruuaksi... Korppien rääkkyminen\nyltyy. Harhama on tukahtua kauhusta... Tulikuuma on hänen tuskansa,\nhiki polttaa ihoa... Metsä on kuin pimeä hauta... Mustat käärmeet\nkurottelevat päätänsä... Kuilun reunalle on enää askel, kaksi...\nKorppien huuto on kamala...\n\nVaan etäältä kumahtaa kirkonkello... Korpit vaikenevat... Valo\ntuikahtaa. Munkki Pietari lähestyy pimeästä kuusikosta, risti\nkädessä, kasvoilla Jeesuksen lempeä ilme... Harhama yrittää huutaa\nhäntä avuksensa, mutta ääni tukahtuu... Noita ponnistaa viimeisetkin\nvoimansa... Hänen hiuksensa ovat muuttuneet sihiseviksi käärmeiksi...\nKuusikosta kuu luu huuhkajan kamala huuto... Munkki lähestyy, risti\nloistaa kirkkaampana... Noita raivostuu. Korpit yltyvät rääkkymään...\n\nJo on Harhama rotkon reunalla... Siellä hyppelevät käärmeet\nkiekkoina... pohja kiehuu mustana matoläjänä... Hirveä on Harhaman\nhätä... kolea huuhkajan huhunta... Yö on syttä synkempi...\n\nRisti kirkastuu... Se pilkottaa, kuin kodin akkunasta tuikkava\ntuli... Lapsuuden muistojen kellot kaikuvat tutuilta marjamailta...\nTaampana on kotimetsä, lempeänä, kuin äidin Isämeidän... Risti\nloistaa rukouksen keskellä...\n\nNyt syöksyy hän rotkoon... kiemurtelee, kuin käärme tulesta... Hän\nkurottaa tarttuaksensa ristiin... Pelastus...\n\n-- \"Nyt!\" -- huudahti Perkele, koskien Harhamaa ja lisäten:\n\n-- \"Kas, millä se vanha kalastaja pelottelee miestä verkkoonsa!\nAnnetaanpa miehen _valita_. Onneksi se saituri kerran luotti liiaksi\ntyönsä hyvyyteen ja lausui: 'Syö vapaasti!' ja Hänen heikkoutensa on\nnyt taas siinä, ett'ei voi omaa sanaansa tyhjäksi tehdä.\"\n\nPerkeleen kosketuksesta vaihtui Harhaman uni kuin yö aamuruskoksi,\nhätähuuto lemmenlauluksi. Rotko muuttui ihanaksi Taika-lammiksi.\nVaaraiset metsärannat ympäröivät sitä. Metsässä kukkui huoleton käki,\nlinnut hautoivat pesissään, puut hohtivat kukassa ja lehdessä, kävyt\nkypsyivät ja oravat nukkuivat rauhallisina pehmeillä havunoksilla\npunaisien käpyherkkujen tuoksussa. Lammen selällä souteli komea\njoutsen ja lauleli lemmenlaulua rannan pensaassa hautovalle emolle,\nja kala kuti lämpimässä aallossa.\n\nKukkana koreili lampi... Morsianna seisoi sen metsäranta... Kainona\nkatseli se kuvaansa metsän kuvastimen tyynestä pinnasta...\n\nLammen keskellä kohosi Harhasaari, saarella satumajat. Rannassa uivat\nsaaren neidot kaislikossa, kooten valkoisia lummekukkia... Harhaman\nvierellä seisoi veneensä perässä Herve-neito, pukuna kuutamoinen\nharso... Hän oli kaunis, kuin kuutamo: huuli oli marjaa, silmät suloa\nja povi niinkuin kesänhelle...\n\nLämmin rinta punotti harson alta; laskoksista vilahteli paljas\npolvi... Veneen eteen oli valjastettu valkea joutsenpari...\nHerve-neito puhui Harhamalle, osottaen Harhasaarta:\n\n-- \"Näetkö tuttua saarta tuolla? Katso!... Sen rannan kaislikossa\nlelluvat kypsät rinnat lämpimissä aaltoloissa, lummekukkien seassa...\nTyttö tuoksuu siellä marjana aholla... toinen nukkuu sammalella, povi\npaljaana, syli avoinna... Siellä punottaa lämmin huuli viinirypäleen\nalla... Ne ovat ikuisen lemmen maita... Onni on sieltä kotoisin...\nJos kaipaat lepoa, astu venheeseen!\"\n\nHarhama istuu jo veneessä. Vene keinuu aalloilla joutsenparin\nvetämänä... Yksinäinen joutsen ui laulaen sen rinnalla... Vene\nsoluu saarta kohti, kuin kaunis joutsenlaulu... Jo keinuu se rannan\nkaislikon läpi saaren sisään... Kaislikossa lelluvat valkeat rinnat\nlummekukkien seassa ja pulahtaa solea ruumis... Jo tullaan saaren\nsisään... Lammikot läikkyvät siellä päivän kuvastimina... Metsä\nseisoo rantakukkana... Onni asuu maalla, lempi vesillä...\n\nJoutsenet vetävät venettä hiljaa... Väre vierii päivän\nkuvastimelle... Päivän kuva heilahtaa... Syvyydessä huiskahtavat\npuiden latvat... Lumme liikahtaa, kaisla nuokahtaa...\n\nVene lähestyy Hurmanlähdettä... Viini lorisee siihen suoraan\nrypäleistä... Lähteen korvalla istuu Hilva-neito, harso pukuna,\nharppu soittimena... Hän soittaa joutsenen lemmenlaulua... Soitto\nviekottelee joutsenet lähteelle... Ei yksikään vene voi ohi solua,\nensin sille poikkeamatta...\n\nLähteen ympärillä istuvat miehet... Neidot kantavat heille\nhopeamaljoilla lähteen vaahtoavaa viiniä... Harhaman vene pysähtyy\nlähteelle... Mustatukkainen tyttö tuo viinimaljan Harhamalle...\nTyttö niiaa tarjotessaan... lämmin rinta sattuu poskeen ja polttaa\nsitä harvan harson läpi... Valkea, pehmeä vyötäinen viekottelee\nkäsivartta... punainen huuli huulta. Huuli hehkuu... viini kuohuu;\ntyttö tuoksuu, viini maljassa vaahtoaa.\n\nVielä eivät miehet uskalla huulen ja viinin välillä valita... Silloin\nkohottavat neidot vaahtoavat viinimaljat ylös ja laulavat viinin\nylistystä, tanssien laulun tahdissa... Nyt valitsevat jo miehet...\nVoimakas viini huumaa kohta suonissa, ja vie niihin rohkeutta,\nnuoruutta ja voimaa.\n\nViini on vienyt voiton tytöltä... Tyttö nauraa vallatonna... Viini on\nvalmistanut hänen voittoansa...\n\nMutta joutsenet laulavat jo haikean lähtölaulun ja vene keinuu\nedelleen saaren sisempään, Herme-lehtoon. Siellä on ikuinen kevät\nja ainainen päivänpaiste... Nuoruus on siellä ikuinen, lempi alati\npuhkeava kukka... Siimes on siellä lämpöinen, kukka huumaava, elo\nnuoruuden tarua...\n\nSiellä lymyävät neidot arkoina metsien pehmoisissa siimeksissä...\nHurmanlähteellä rohkaistut miehet metsästävät heitä... Toiset neidot\nuivat lammikoissa lummekukkien seassa, toiset lymyävät puunoksilla\nlehtien ja tuleentuvien hedelmien peitossa... Rinnan päässä hohtaa\npieni punehtuma, kuin kypsyvän hedelmän kylessä...\n\nJo istuvat miehet siimeksissä, tuoksuva tyttö sylissä... Metsästäjä\non ansassa... Neito on ollut paulana polulla... Paula kietoo\nsaalistansa... Mies punoo paulaansa lujemmaksi... Hän on osunut onnen\nansaan... petolliseen lemmenpaulaan...\n\nJo alkaa lemmenjuhla... Koivusta vuotaa mahla tuohkoseen...\nViinirypäleen mehu lorisee kultamaljaan... Tyttö juo koivun\nsimaa, mies viinin voimakasta vaahtoa... Jo kietoutuu käsi tytön\nvyötäisille... Yhä enemmän punehtuu tytön kypsyvä rinta...\nHermettäret istuvat joutsenien selässä, keinuen lammikoiden\nulapoilla... He laulavat lemmen ylistystä... Linnut kuhertavat\npuussa, kalat kutevat vedessä ja perho liehakoi naarastaan... Jo\npuhuu mies lemmestä... Tyttö kietoo kätensä hänen kaulaansa...\nLaulu jatkuu... Nyt mies jo _kuiskaa_ lemmestä ja tyttö vastaa\nsuutelolla... Viini lorisee... paljas povi punehtuu kypsemmäksi... Jo\nuhkuu se lempeä... Neito heltyy kokonansa... mies raukeaa.\n\nVene keinuu edelleen...\n\nNyt saapuu vene saaren sisimpään, Tarusaaren utumajoille. Vene jää\nvalkamaan... tulijat viedään utumajoihin... Siellä on ikuinen kesä ja\nainainen hämärä... Siellä on lemmen ainainen yö... Neidot soittavat\nsiellä harppua hiljaa... Toiset tanssivat hämärissä, tukka hajalla,\ntuoksuvat liljat kädessä... valkea iho ainoana pukimena... Valkea\nrinta punot taa siellä kypsänä povella... neito on hellä ja mies\nrohkea... Siellä ei huuli huulta heitä...\n\nSoitto hiljenee... Hämärtyy yhä enemmän... Lämmin povi odottaa jo\nväsynyttä... Joutsen laulaa ihanimman lemmenlaulunsa houkutellakseen\nnaaraansa rannan pensaaseen... Kukka aukaisee eminsä heteelle...\nSoitto hiljenee... Utumajat hämärtyvät... neidot heltyvät\nheltymistään... Jo muuttuu hämärä hekkumaksi...\n\nKauniit ovat lemmen tarinat. Utuiset sen asuinmaat...\n\nUni jatkuu, taru kulkee tietänsä... Mies sulaa vahana ja tyttö on\nsimana... Yhä hiljenee, yhä hämärtyy... Joutsen laskee jo levolle\nnaaraansa viereen... rastas nukkuu armaansa pesässä... Kaikki\nväsyy... raukeaa ja hämärtyy... Nyt alkaa lemmenjuhla... Harput\nsoittavat hiljaista ylistystä viettien vapaudelle...\n\nHarhama nukkui vielä. Perkele kuohahti levottomaksi ja hyppelehti\ntuolin selällä nukkuvaa katsellen.\n\n-- \"Ei etemmäksi... ei unenhituistakaan etemmäksi, sillä siellä on\ntaas se vanha saituri verkkoinensa!\" -- lausui Perkele hätäillen. Ja\nherättääksensä Harhaman, poistui hän kolinalla savutorven kautta.\n\nHarhama heräsi unesta. Hän nousi kuin noidan padasta, kohtalon hämärä\ntienpää kädessä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Harhama heräsi, oli hän likomärkä. Hän oli nukkunut noin puoli\ntuntia. Ajatuksensa olivat nyt rauhallisemmat ja selvemmät, kuin\nnukkuessaan, mutta pian alkoivat ne taas sekaantua ja sovitella\ntapahtumia ennustuksiin. Unellensa ei hän pannut arvoa... Hermonsa\nolivat niin jännittyneet, että hän säpsähti paperipalan putoamista.\nKello naksutteli raskaasti. Harhama oli nyt kuin hiillos, jonka\nsade oli pinnalta sammuttanut, vaan jonka pohjalla kytivät äskeiset\ntuskat, läkähdyttävänä tulena. Silloin tällöin puhkasi tuli\ntuhkapeiton ja pursusi ulos katkerana häkänä.\n\nJa taas tylsistyivät ajatukset ja sitten selvenivät, tylsistyivät\nja selvenivät. Hän tunsi päänsä painavan hartioitansa. Se kävi\nyhä raskaammaksi. Vuori painoi hänen hartioitansa, eikä hän itse\nkäsittänyt, miksi elämä tuntui nyt niin raskaalta, hän itse niin\nrikki revityltä. Magdan ja omaisuutensa menettämistä hän tuskin\nmuisti. Hänen tuskansa syyt olivat hänelle nyt puoli-tuntemattoman\nylimalkaiset. Hartioita painoi näkymättömien syiden myllynkivi.\n\nMutta kun taakka oli raskain ja hän itse rutistumaisillansa sen alle,\nsai hän taas allensa entiset valkohevoset... vaahto vilkutti elämän\nkuunsapen läpi, ja tuuli soitti siellä. Hän oikasi itsensä ja lausui\npäättävästi:\n\n-- \"Mies oman myllynkivensä kanssa nousee vaikka haudastansa.\"\n\nKello narisi ja löi sitten kumean kolme. Ne lyönnit tuntuivat\nkohtalon iskuilta. Harhama lausui itsekseen halveksivasti:\n\n-- \"Siihenkö loppuikin vetosi!... Kuinka lyhyt olet sentään,\nihmiskohtalo!... Mies-ikä vaan!... Ja miten voimaton lisäksi! Mies\nlyö sinut murskaksi, etkä sinä miestä\", -- lisäsi hän tyynesti.\n\nHän pukeutui rauhallisena... Ovi narahti ja hän lähti talviyöhön.\n\nHetken kuluttua hän herätti vanhan lääkärin, tuli vakuutetuksi\nkaikesta, ja kun idän taivaalla alkoivat tähdet sammua, ilmoittaen\npäivän tuloa, lähetti hän morsiamellensa seuraavan öisen sähkösanoman:\n\n    \"Magda!\n\n    Kiitos kaikesta! Häihinkutsujen lähettäminen keskeytettävä.\n\n                                                 Harhama.\"\n\nSähkösanoman otti vastaan ja lähetti kihlattu tyttö, merimiehen\nmorsian. Hän oli yötä valvoessaan uneksinut sulhasestansa, joka\npurjehti kaukaisilla vesillä. Hän uneksi purjeesta ja aavasta merestä\nja rakkaasta merimiehestä. Öinen valvominen ja ajatukset olivat\ntehneet hänet hajamieliseksi ja hän vaihtoi sähkösanoman viimeisen\nsanan toiseksi.\n\nNyt seisoi Harhama yksin talviöisenä jäisen erämaan vaeltajana. Kuun\nkylmät säteet satoivat hangelle ja lännen taivas oli vielä täydessä\ntähdessä. Hän seisoi kadunristeyksessä ja hapuili tietä, minne\nlähteä. Hän muisteli tuttujansa, mutta ne nukkuivat. Hän ajatteli\nyhtä ja toista \"paikkaa\", missä ennen oli aikaansa kuluttanut, mutta\nei muistanut sopivaa ja kulki, kuin kuiva lehti, jota pikkuiset\ntuulenpuhallukset kulettavat sinne tänne.\n\nMutta sitten muisti hän äskeiset unensa Harhasaaresta... Hän sai\nkohtalon langanpään käteensä.\n\n-- \"Hiiden mylly... siellähän ovat vanhat tutut Harhasaaret... onnen\nikuiset kotiperät!\" -- virkahti hän. Ja hän päätti lähteä sinne,\nkulkea uni johtolankana. Siellä sanoisi hän jäähyväiset luhistuneille\nelämän toiveille. Siellä hän keventyisi, rauhottuisi, unohtaisi\nkaikki ja päättäisi minne lähteä...\n\nHän istahti ajurin rekeen ja lausui:\n\n-- \"Hiiden myllyyn!\"\n\nAjuri läiskäytti ruoskaansa, reki hypähti kohona ja harakka naurahti\nkatonräystäällä...\n\n\n\n\nHiiden mylly.\n\n\n    Elämä on kaunista tarantellaa...\n    se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista...\n\nHiiden myllyssä vyöryivät päällimäisinä elämän mustat mudat...\n\nSe mylly oli hekkumoitsijoiden sauna. Siellä ui rikas elostelija\naistikylvyissä. Henki sammui siellä ihmisessä, liha yksin eli. Mies\nkutitti siellä naisen, nainen miehen viettejä hereille... Siellä eli\nihminen eläimenä sen armasteluaikaa... Mies hävisi siellä miehestä.\nNainen lakkasi olemasta nainen...\n\nSe mylly oli nautinnon kasvinmaa. Siellä rehotti irstailu, haureus\nversoi ja nautinto teki terää... Paheen kukkanuput puhkesivat siellä\nyön mustiksi likakukiksi. Tyttö tuli sinne nuppuna, povi puhtaana,\nhyve helmenä... Kului yö: helmet karisivat ja kukkasilmikkona\nkulkevasta naisesta puhkesi portto...\n\nSiellä palveli ihminen _ihmislihaa_... Hänen henkensä siivet eivät\nkohonneet omaa kuvetta ylemmä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanottu Hiiden mylly oli nimittäin ylhäisen luokan yhteinen\nhuvittelupaikka. Sen loistavissa saleissa ja tarumaisissa majoissa\nviettivät aikaansa huvittelijat, niissä kuluttivat elostelijat\nelämänsä ja pelaajat rahansa. Sinne kantoi tyttö viattomuutensa,\nvaimo puhtautensa ja mies kunniansa. Siellä sadat mustapukuiset\nmyllärit tekivät työtä, kantoivat laareihin viljaa, ihmistyötä, ja\njauhattivat sen avulla ihmisistä ihmiskunnan perkkeitä.\n\nHarhama oli viipynyt siellä välttääksensä kaikkia selityksiä,\nunohtaaksensa tuskansa. Matkalta kirjoitti hän morsiamellensa\nseuraavan lyhyen kirjeen:\n\n    \"Magda!\n\n    Sähkösanoma on jo tuonut sinulle kiitokseni ja jäähyväiseni,\n    jotka nyt vielä uudistan. Unohda minut, eläkä pyydä mitään\n    selityksiä, sillä niitä en voi antaa. Kiitos rakkaudestasi ja\n    ystävyydestäsi! Ole onnellinen!\n\n                                               Harhama.\"\n\nNyt istui hän eräässä Hiiden myllyn pienessä alppimajassa, jonka\nakkuna avautui myllyn loistavaan saliin. Hän oli lähettänyt kirjeen\neräälle ystävällensä, lahjakkaalle virkamiehelle, Andrei Nikitinille,\njota hän ei ollut pariin vuoteen tavannut, oli kutsunut hänet\nseuraansa Hiiden myllyyn. Nyt istuu hän ajatuksiinsa vaipuneena\nalppimajan akkunalla, odotellen ystävänsä tuloa. Pikkuinen musta\nperho lenteli rauhallisena majassa, istahtaen välistä akkunalaudalle,\nväliin Harhaman olkapäälle. Majaa valaisi pöydällä palava kynttilä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiiden mylly on vielä verrattain tyhjä, sillä yöelämän aika ei ole\nvielä tullut. Loistavasti valaistu ja taiteella koristettu sali\naaltoilee valomerenä, jossa valon säteet aivan tappelevat keskenänsä\npaikasta. Huone näyttää pakahtuvan siihen tulvaavan valon paineesta.\nHarhama oli usein ennen nähnyt tämän valomeren, oli keinunut sen\nvälkkyvissä valoaalloissa joukko huumauksen mukana, mutta nyt näytti\nhänestä kaikki aivan toiselta, kuin ennen. Vielä edellisinä päivinä\noli hän täällä paremmin viihtynyt, oli huumaantunutkin. Mutta\nsitten oli hän alkanut tuntea väsymystä, joka oli päivä päivältä\nlisääntynyt. Muisto uneksitun kodin luhistumisesta, kotilieden\nkylmäksi joutumisesta, nousi ajottain kuin raskas, harmaa vuori hänen\nhartioillensa. Se rutisti. Ja painon alta pursusi silloin aina hänen\nsalaisen elämäntuskansa tulinen laava.\n\nSilloin unohti hän aina ympäristönsä ja sommitteli yhteen äskeisiä\nennustuksia ja tapahtumia, sotkien niiden rihmoihin myös munkki\nPietarin puheet. Hänen hermostonsa oli siitä syystä jännittynyt\nja väsynyt. Se oli herkkä pienillekin vaikutelmille. Pikku\ntapauksista loi se suuria kuvia. Kerta huomasi hän ajatuksensa\njohtuneen kynttilän rauhallisesta liekistä lapsuutensa aikaiseen\nkaskenpolttoon, kaskituleen, siitä metsä valkeaan ja lopulta\nyleiseen, valtaavaan maailmanpaloon.\n\nEilen oli hän jo kyllääntynyt Hiiden myllyn humuun ja lähtenyt\nväsyneenä aikaiseen pois. Hän oli jo päättänyt olla enää tänne\ntulematta, mutta sittenkin oli hänet tänne painanut joku voima aivan\nhänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt istui hän yksin pikku majan\nakkunalla, katsellen raukeasti Hiiden myllyn seiniä, joilla taide\nuhkui runsaana, kylpien valomeressä. Mutta sekään ei häntä enää\nviehättänyt. Se milt'ei tympäsi. Ajatusten rihmat alkoivat taas\nkeriytyä poroksi palaneiden suunnitelmien pölyävän tuhan ympärille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän odottaa... Hiiden myllyn sadat myllärit seisovat jo valmiina,\npuettuina mustiin hännystakkeihin ja valkeat liinat käsissä, mutta\nmylly seisoo vielä väkeä odotellen. Perhonen lentelee rauhallisena\nalppimajassa ja kynttilän sydämessä lekottelee tyynenä vaalea liekki.\nHiiden myllyn salissa istuu siellä täällä pienoinen ryhmä ja kuuluu\nhilpeä puhelun sorina.\n\nNyt alkaa jo kuulua soittimien viritystä ja väkeä saapuu. Ne ovat\nvelttoja, keikailevia miehiä ja upeasti puettuja, kiemailevia naisia,\naikansa ylhäisöä. Kaikkien kasvoilla on yöelämän tyhjä ilme. Ennen\nolivat nämä samat ihmiset näyttäneet Harhamasta toisilta: eloisilta,\nhienoilta, nuorilta. Nyt näkee hän niissä ränsistyneitä kasvoja,\njoita on keinotekoisesti nuorenneltu, ja niiden hienous näyttää\nsielun tyhjyyden kuvalta...\n\nIlta soluu yötä kohti. Väkeä alkaa saapua lisää, yksitellen,\nparittain. Orkesteri virittelee viulujansa Hiiden mylly\nvalmisteleikse jo öiseen käyntiinsä...\n\n-- \"Lähde pois täältä pahuuden pesästä!\" -- kuului silloin äkkiä\ntuttu ääni Harhaman takaa ja käsi löi häntä olalle. Hän katsahti\ntaaksensa ja näki siellä hengelliseen pukuun puetun miehen, jonka\nkasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän oli ne nähnyt, sitä hän ei\njaksanut muistaa.\n\nPerhonen lenteli rauhattomana...\n\n-- \"Anteeksi!\" -- lausui Harhama hämillänsä. -- \"En muista, missä\nolen näh...\"\n\n-- \"Nikitin!\" -- keskeytti tulija. -- \"Etkö tunne?\"\n\nTämä oli Harhamalle yllätys. Niin sanottu maailmanmies oli pukeutunut\nhengelliseen pukuun.\n\n-- \"Kuinka?... Anteeksi!\" -- huudahti Harhama hämmästyneenä.\n\nAndrei Nikitin selitti nyt Harhamalle elämänsä oudon muutoksen\nsyyt: Eräänä päivänä oli hän alkanut huomata entisyydestänsä\nnousevan polttavaa savua. Hänen mielensä oli särkynyt. Omatunto oli\nalkanut häntä soimata siitä, että hän eli toisten kustannuksella.\n\"Olet nähnyt ympärilläsi puutosta ja kurjuutta ja sen keskellä\nolet elostellut Hiiden myllyssä\", oli omatunto nuhdellut. Niinä\naikoina, jolloin hänestä oli alkanut savu nousta, oli kuollut hänen\nmorsiamensa. Se joudutti mielenmuutosta.\n\nSen jälkeen sattui hän näkemään pöyristyttäviä kohtauksia työväen\nasumissa kurjuuden pesissä, joissa hän alkoi kiertää harjoittaen\nhyväntekeväisyyttä. Ne lisäsivät hänen sisällisen taistelunsa paloa.\nKerran sitten, kulkiessansa onnettomien asunnoissa, oli hän tavannut\neräässä kojussa kokonaisen perheen -- miehen, vaimon ja kuusi lasta\n-- joka sairasti lavantautia. Nikitin alkoi kiihkoisasti kuvailla\nkurjuuden näkyä:\n\n-- \"Huone oli kylmä... jääkylmä. Ruoka oli loppunut... ammoin,\nammoin. Nälkä oli hiipinyt ihmisten suoliin teräväkyntisen kissan\ntavoin ja repinyt... repinyt. Sinä et tiedä mitä on nälkä?...\"\n\n-- \"En\", -- murahti Harhama.\n\n-- \"Nälkää seurasi lavantauti. Se kaatoi koko joukon kojun likaiselle\npermannolle, samoille olkipahnoille. Kukaan ei kyennyt nousemaan\nitseäänkään siivoamaan. Eikä kukaan vieras sattunut tulemaan\npuhdistamaan ja korjaamaan... Siellä oli eläimellinen siivottomuus,\nkun minä tulin... Kuule kun sanon, kuule: yhteiskunnan työmies makasi\nsiellä perheinensä haisevilla ulostuksillansa... puolijäätyneillä\nulostuksillansa...\"\n\nNikitin keskeytti ja käveli hetkisen, kuin raivostunut edestakaisin.\nSitten pysähtyi hän Harhaman eteen jyrkästi, pani käden sydämellensä\nja lausui:\n\n-- \"Silloin nousi minussa täällä ääni ja sanoi: 'Andrei Nikitin! Nämä\novat _sinun_ sormiesi jälkiä. Täällä haisee työmiehen vuoteena sinun\nelämäntyösi, sinä yhteiskunnan syöpäläinen!'...\"\n\n-- \"No, rauhotu nyt... turhia!...\"\n\n-- \"Ei... ei... ei. Älä puolusta... älä puolusta!\" -- keskeytti\nNikitin.\n\nSe näky oli ratkaissut Nikitinin taistelun, leikannut kuin terävä\nveitsi entisyyden nykyisyydestä. Hän oli ilmottautunut hengelliseen\nsäätyyn ja päättänyt elää köyhien hyväksi.\n\nSe oli Nikitinin tarina.\n\nTapauksen kertoi hän niin pöyristyttävillä väreillä, lausui sanat\nniin tärisyttävän kuvaavalla eleellä ja kuvaili sairaan perheen\nsiivottomuuden ja sairasten korahdukset ja avunhuudot niin\nkiihkoisasti, että Harhama kauhistui ja hänen sielunsa värisi kuin\nviulunkieli.\n\n-- \"Sillä lailla palkitsee yhteiskunta työmiehensä\", -- lopetti\nNikitin kertomuksensa.\n\nSen jälkeen oli Andrei Nikitin tutkinut Länsi-Europan työväenliikettä\nja myönsi sosialismissa olevan oikeaa muun, paitsi Jumalan\nkieltämisen, jota hän kumminkin piti sosialismin loiskasvina. Viimein\noli hänestä, kuten Harhama heti huomasi, tullut intoilija, jonka\nhenki aina kieppui siivin aatteensa tulessa. Hän tahtoi yhdellä\npuhaisulla poistaa vääryyden, kuin tomun hävittää rikkaat.\n\n-- \"Ja miten olet työssäsi onnistunut?\" -- kysyi Harhama\najatuksissansa.\n\n-- \"Miten onnistunut!... Ne nukkuvat köyhyyden ravassa\ntyytyväisinä... Ne _nukkuvat_... Minä menin -- se oli eilen --\nBobrowien hökkeliin... Perettä oli yhdeksän lasta... ja ympärillä\nköyhyys, haiseva köyhyys... Ei muuta omaisuutta, kuin nälkä ja\ntauti... Mutta annahan kun minä puhuin, kuinka rikkaat heitä\nsortavat, niin vastaa mies: 'Tiedämme me sen, herra, tiedämme.\nHyvinkin tiedämme. Mutta mitä tehdä?' -- Mitä tuossa silloin\nonnistut? Köyhät on saastutettu tyytyväisyyden hengellä... ne on\nnukutettu, ne on _nukutettu_\", -- raivosi Nikitin.\n\nJa näitä epäonnistumisiansa muistellessa joutui hän taas kiihkonsa\nvaltaan. Hän oli ihmistappura, jossa leimusi vihan tuli kaikkea sitä\nkohtaan, joka oli hänen suuren aatteensa tiellä. Se viha kohdistui\netupäässä rikkaisiin ja puhalsi hänestä pölynä mielenmaltin.\nHän kuvaili taas uusia nälkäpesien kauhun tapauksia, lopettaen\nkuvauksensa intohimoisella selittelyllä:\n\n-- \"Ah! Minä näen taas silmissäni sen pahnoilla makaavan perheen...\nSe on se osa ihmiskuntaa, joka on tyytyväinen, vaikka siitä tippuu\nlavantaudin ja köyhyyden lika... Ja miksi kuolevat perheet nälkään\ntyömiesten majoissa? Miksi makaavat ne lavantautisina eläimellisessä\nsiivottomuudessa olkipahnoilla, kylmissä kojuissa, ilman apua ja\nhoitoa? Siksikö, että heidän työnsä ei heille riittäisi? Ei. -- Se\nriittää, se riittää, se riittää... He nääntyvät siksi, että heidän\ntyönsä hedelmät, heidän kasvattamansa vilja riistetään heiltä pois\nja kannetaan täällä Hiiden myllyn laareihin herkkuina ja viininä,\nporttojen pukuina ja hajuvesinä. Sillä myrkytetään täällä ihmissuku,\npoltetaan ihmisaivot poroksi, huumataan ihminen eläimeksi. Sillä\nkasvatetaan ihmiseen epäinhimillisiä aisteja.\"\n\n-- \"Kuinka... epäinhimillisiä aisteja?\" -- huudahti hämmästyneenä\nHarhama, jonka mieltä Nikitinin intohimoinen puhe läikytteli, kuin\nvedenkalvo kuutamoa.\n\n-- \"Älä keskeytä!... Sinä tulet sen huomaamaan\", -- vastasi Nikitin,\njatkaen kiihkoisasti:\n\n-- \"Ihmishiki juodaan täällä viininä. Ihmistyö jauhetaan paheeksi:\npäihtymykseksi ja haureudeksi... Sen työn syövät täällä Hiiden myllyn\ntoukat.\"\n\nJa käveltyänsä kuin kuumehoureinen edestakaisin alppimajassa, lisäsi\nhän jyrkästi:\n\n-- \"Tulin tänne kutsustasi, mutta tulin ainoastaan _hakemaan sinut\ntäältä pois_, täältä paheen jauhinkiven silmästä, ja näyttämään\nsinulle täältä juoksevat ihmiskurjuuden lähteen vesisuonet, synnin ja\nlian lokasuonet.\"\n\nHarhama kuunteli häntä hermostuneena, hieman kiusautuneena ja\nraukeana. Perhonen lenteli vilkkaasti alppimajassa.\n\nSillä välin oli Hiiden mylly täyttynyt. Naisten puvut kohisevat.\n\n-- \"Kuuletko?\" -- kysyi Nikitin. -- \"Väki kohisee kuin kuona. Tänne\nkokoontuu mässäävä ihmiskuona, ihmiskunnan poro.\"\n\nHarhama katsahti Hiiden myllyyn. Valon säteet hyppelivät siellä\nnaisten jalokivistä, kuin olisivat ne tulisia kivisiruja, jotka\npolttavat niihin sattuvia säteitä. Ne palavat kirkkaina, kuin tuli.\n\n-- \"Näetkö?\" -- jatkaa Nikitin. -- \"Niiden jalokivet viskelevät\nvalonsäteet luotansa, sillä niihin puristettu orjantyö ei siedä\nvaloa... Niin... näetkö?\"\n\nNikitinin kiihkeät huudahdukset alkoivat sattua Harhamaan kuin\npolttavat säkenet. Hän alkoi jo miettiä niiden sisältöä vakavammin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt soittaa jo orkesteri venäläisiä kansanlauluja. Niiden sävelet\novat haikeita, valittavia. Ne ovat kansan rinnasta puristautuneita\ntuskallisia valituksia.\n\n-- \"Kuuletko?\" -- puhuu Nikitin. -- \"Eikö tuo sävel ole orjien itkua?\nNuo säveleet on puristettu muinaisten orjapolvien rinnoista. Ne\nkertovat maatuneiden orjien tuskia ja huolia. Ajattele! Mikä hirveä\npaine ja kuumuus tarvitaan, ennen kun hiili puristuu timantiksi?\nNiin... ajattele: yhtä paljon on täytynyt kestää niiden, joiden\nrinnoista on tuska ja puute puristanut nuo helmipuhtaat, haikeat\nsäveleet.\"\n\nHarhama kuuntelee Nikitinin puhetta yhä tarkkaavammin. Hiiden\nmyllyssä kohisee väki. Pöydät täyttyvät istujista. Myllärit kantavat\npöydille vaahtoavaa viiniä ja herkkuja. Samppanja kuohuu. Mässäys\nalkaa. Hiiden myllyn käynti kiihtyy... Nikitin jatkaa, hehkuen, kuin\npalava taula:\n\n-- \"Katso, miten samppanja vaahtoaa pöydille, miten sitä kaadetaan\nkuonaan! Se on orjien hikeä. Täällä kaadetaan Venäjän kansan\nhiki poroon, ihmishiki ihmiskuonaan, kuonaan, jonka viemäri vie\nihmisperkkeenä levittämään paheen tarttumaa yhteiskuntaan.\"\n\nNikitinin kiihkoisa puhe alkaa vähitellen vaikuttaa Harhamaan,\nkuin tarttuva tauti. Hänen olemuksensa ydin, mietintä, syttyy kuin\ntaula tuluksen kipinöistä. Hiiden myllyn käynti kiihtyy. Väkeä\nsaapuu lisää. Näyttämölle ilmestyy ilveilijöitä. Niille nauretaan,\ntaputetaan käsiä.\n\n-- \"He tekevät täällä ihmisistä marakatteja. Ja mitä varten? Että\nmarakatit vuorostaan tekisivät heistä narreja,\" -- mutisi Nikitin\nitseksensä. Harhamaa huvitti tämä selittely.\n\nOrkesterin soitto yltyy. Viulujen kielistä ja torvien suusta vuotavat\nmenneiden orjapolvien valitukset virtanansa valomereen. Niille\ntaputetaan käsiä. Jossain huudetaan jo: hyvä!\n\n-- \"Täällä nauttivat joutilaat orjien huokauksista. He loihdituttavat\nniitä viulujen kielillä nautittavaksensa\", -- alkoi taas Nikitin, ja\nsitte seurasi taas tulva selityksiä siitä asiasta, jonka kynttilänä\nNikitin paloi: sosialismista ja köyhälistön kysymyksestä. Harhama\nmietiskeli jo hänen puheittensa ydintä, niiden oikeutta. Aivan\nuutta ei sosialismi ja Nikitinin polttava asia hänelle ollut. Hän\noli aikoinansa perinpohjin tutustunut sosialismiin. Oli kerran\nmatkustanut ulkomaille varta vasten köyhälistön liikkeen henkeen\ntutustumassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Hiiden myllyn käynti yltyy. Lavalla vuorottelevat\ntanssijattaret, laulajattaret ja ilveilijät. Sitä mukaa, kuin\nilta kuluu, tulevat esiintyjien puvut kevyemmiksi, esitykset\naistillisemmiksi. Näyttämölle ilmaantuu jo köykäiseen vaatteeseen\npuettuja naisia, joiden ruumiin muodot kuvastuvat pukujen alta\npehmeinä, houkuttelevina... Sitten ilmaantuu toisia, hame sivulta\nhalki. Tanssiessa aukeaa halkeama ja raosta vilahtaa paljas polvi,\nja pohkeen ruusuinen iho... Ihmiset huumaantuvat. Huumaus leviää yli\nHiiden myllyn tarttuman tavoin. Samppanja vaahtoaa, viulut soivat;\npöytien välissä juoksevat hännystakkiset myllärit vikkelinä, kuin\noravat, kantaen pöydille uusia herkkuja, uutta samppanjaa, Hiiden\nmyllyn laareihin uutta viljaa... Mylly alkaa olla jo täydessä\nkäynnissä. Sieltä kuuluu valtaava kohina. Nikitin huokaa raskaasti.\nKiihko ja harmi yltyvät hänen sielussansa, kuin huumaus myllyssä.\nHarhama seuraa ja miettii hänen kiihkoisaa puhettaan ja perhonen\nlepertelee kynttilän liekin ympärillä...\n\nYö kuluu. Näyttämölle ilmaantuu jo puolialastomia naisia. Jokainen\nheistä on paljastanut parhaansa: yhdet notkeat polvensa, kauniit\npohkeensa, toiset valkeat hartiansa, tai täyteläiset rintansa.\nHartiat hohtavat lämpöä, rinnoista uhkuu elämänhalu... Mässäys\nyltyy... väki huumautuu yhä enemmän... se päihtyy ihmisruumiista ja\nviinistä... Ihastuksen huutoja kuuluu... Siellä täällä viskellään\nkukkia, jotka laskevat maahan sadekuuroina.\n\n-- \"Katso!\" -- huudahtaa Nikitin. -- \"Kun viini ei jaksa heidän\nkaikkia viettejänsä huumata, ärsytetään ne naisten ruumiilla,\nhartioilla, polvilla ja rinnoilla. Tämä on joukkohuumausta,\ntehdasmaista päihdyttämistä viinillä ja ihmisruumiilla... porttojen\nruumiilla. Se vaikuttaa voimallisesti juuri siksi, että se on\n_joukkohuumausta_, Se vaikuttaa, kuin suuri metsäpalo, jonka\nvoimaa eivät voi metsän terveimmätkään puut vastustaa. Ja miksi\nse niin vaikuttaa? Suuruudellansa. Kun Perkele on huomannut, että\nihminen kestää _yksityisen_ viettelyksen, kuin tuore puu pienen\nnuotiotulen, on se sytyttänyt metsävalkean, johon tulen virikkeiksi\nkannetaan yhteiskunnan rikkaudet ja köyhien leipä... Eivätkä aikamme\nyhteiskunnan päämiehet nouse näitä porttopitoja kieltämään, tätä\nperkeleen uhritulta sammuttamaan. Ei. He itse kokoontuvat ryövärinä\nsen ääreen nauttimaan saalistansa ja lyhyen ryövärielämän jälkeen\nitse sortumaan sen liekkeihin.\"\n\nNikitin puhuu niin kiihtyneesti, että kiihko alkaa värisyttää\nHarhaman hermostoa. Hän näkee puheessa kuvatut metsäpalot,\nnuotiovalkeat ja ryövärijoukot. Hän huomaa joukkohuumauksen voiman.\nHän tuntee jo puheen sattuvan häneen itseensäkin pienenä kiven\niskuna, ja alkaa kuvitella istuvansa ryövärijoukossa, valtavan\nmetsävalkean ympärillä. Perhonen lentelee levottomana...\n\nMyllyn käynti kiihtyy. Näyttämöllä käyvät naisten puvut yhä\nohuemmiksi. -- Kello lyö yksitoista... Hiiden myllyyn ilmaantuu\nyölintuja, puolimaailman naisia... Joukkohuumaus ryöppyää jo\nvoimakkaana virtana. Siellä täällä välähtelevät himokkaat\nsilmäniskut... Samppanja helmeilee maljoissa; herkut tuoksuvat\npöydillä. Kukkaistytöt kiirehtivät pöydästä pöytään myyden kukkia\nja mustapukuiset myllärit juoksevat tavaroinensa. Melun ja kohinan\nseasta kuuluu orkesterin ihana soitto ja puolialastomien naisten\nlaulu. Nikitin juopuu asiansa tenhosta ja Harhama punnitsee hänen\nsanojansa.\n\n-- \"Minä en ole tätä ennen _näin_ ajatellut,\" -- lausui hän\nNikitinille ajatuksissansa.\n\n-- \"Ja millä oikeudella ja kenen varoilla luulet näiden toukkien\ntäällä mässäävän ja huumaavan itseänsä viinillä ja toisillansa...\nnaisten ruumiilla, porttojen lihalla? Yksikään heistä ei tee työtä.\nEi yksikään... ei yksikään... Millä he elostelevat sitten? He ovat\nyhteiskunnan ryöväreitä, jotka päivin riistävät ja keinottelevat ja\nöisin kokoontuvat tähän luolaan varastettua saalistansa syömään. He\njuovat täällä orjien hien vaahtoavana samppanjana, he kuluttavat\nköyhien leivän ja muuttavat ihmistyön eläimelliseksi humalaksi. Tämä\non ryövärien luola, jonka ovat rakentaneet työn orjat ryöväreillensä.\nTäällä on ulvovien susien pesä. Täällä valmistetaan yhteiskunnan\nkurjuus... Täällä kulutetaan ihmisten aivot... Täällä tehdään naiset\nportoiksi ja miehet huumataan eläimiksi. Kodit syödään täällä\nköyhiksi, pankit tyhjiksi. Täällä valmistetaan ihmiskurjuus ja\npahe... täällä on ihmiskunnan helvetti...\"\n\n-- \"Minä myönnän sinun olevan oikeassa... ainakin osaksi\", --\nkeskeytti Harhama myönnytellen.\n\nKello löi jo kaksitoista. Sydänyö alkoi purkaa pimeistä kätköistänsä\nyhä hurmaavampia joukkoja. Näyttämölle ilmaantui mustalaiskööri,\nHiiden myllyn ainainen \"naula\", joukko nuoria mustalaistyttöjä,\npuettuina ohuisiin, loistavanvärisiin pukuihin ja nauhoihin. Ne\nolivat yön mustia perhoja, kauniita, kuin villi metsän kukka,\nhuolettomia kuin lintu varvulla. Musta tukka kipinöi paljailla\nhartioilla. Punakirjavien harsojen läpi punottivat kypsät rinnanpäät,\nkuin marja ahon povella... Huumaus leviää taas näyttämön viereltä\nyli Hiiden myllyn, kuin rätisevä kulovalkea, vieden kaikki mukaansa.\nKaikkialla kiiluvat ahnaat silmät ja kaikuvat hyvä-huudot. Punainen\nkukkasade nousee näyttämön edustalla ja laskee näyttämölle...\n\nOrkesteri soittaa... Säveleet virtaavat tulisina. Mustalaistytöt\nlaulavat intohimoisia laulujansa. Mustat silmät kiiluvat. Niissä on\ntulta ja himoa... Valkoiset hampaat loistavat laulaessa... Laulussa\nhelskyy luonnon villi lempi... Hopeahelyt helähtelevät vyötäisillä.\nViuluista vuotaa hillitön sävelryöppy. Sen tahdissa tanssivat tytöt\nvilliä mustalaistanssia... Povet lämpenevät tanssiessa... Myllyssä\nheräävät vietit... Joukon huumaus yltyy.\n\nPerhonen lentelee iloisena Hiiden myllyssä korkealle yleisen\nhuumauksen ja kohinan päällä...\n\nHyvä!... Hyvä!... Uudestaan! -- räjähtää suosionhuuto Hiiden myllyn\nkaikista sopukoista. Samppanja vuotaa taas virtanaan pöydille...\nYölinnut kuhertelevat rohkeampina... Myllärit kantavat viiniä...\nkukkastytöt juoksevat vikkelinä ja joukkohuumaus sekaantuu yleiseksi\nkohinaksi.\n\nLuonnon rakkauden voimakas vaahto oli hyrskynyt riutuneiden viettien\npaloon... Nikitin ärtyy. Inho tupruaa hänessä tulena. Hän rätisee,\nkuin kuiva kataja:\n\n-- \"Katso! Koko tuo ulvova joukko kihisee kuin matopesä... He\nsyövät täällä rikki yhteiskunnan perustukset. He syövät pankit ja\nliikkeet madonreikiä täyteen. Pankit luhistuvat, ja tuhannet jäävät\nkerjäläisiksi.\" Ja ojentaen puristetun nyrkkinsä Hiiden myllyyn,\njatkoi hän niin, että läheisimmät mässääjät sen kuulivat:\n\n-- \"Mutta kerran tulee tuomio. Koinsyömät pankit luhistuvat\npäällenne. Koko se yhteiskuntarakenne, jonka alta te syötte\nperustuksen, sortuu raunioiksi ja raunioilla kohoaa kurjuus\nveripunainen lippu kädessä huutamaan teille kostoa ja kirousta.\"\n\nKuulijat nauravat, ymmärtämättä puhetta, mutta Harhama tuntee sanojen\ntunkevan itseensä, kuin katkeran häkäsavun. Hän kysyi jo itseltänsä,\nmillä oikeudella hänkin oikeastansa istui täällä työttömänä,\nvalmistamassa toisille kurjuutta. Hän laski, ett'ei ollut useina\nviime vuosina tehnyt mitään tuottavaa työtä. Sitä edellisenä aikana\noli hän kyllä työllänsä ansainnut leipänsä, mutta viime vuosina oli\nhän keinotellen elänyt, koonnut toisten kaivamaa kultaa, ja käynyt\ntäällä saalistansa syömässä, kuin kettu luolassansa. Hän oli koonnut\naivoihinsa tietoja, mutta niilläkään hän ei ollut ketään hyödyttänyt.\n\"Olen todellakin toukka, joka syön täällä toisten säästöjä ja työtä\",\n-- mietti hän. Perhonen palasi myllystä alppimajaan ja lenteli\nlevottomana kynttilän liekin ympärillä.\n\n-- \"Sinä olet oikeassa\", -- lausui hän Nikitinille. Se oli kipinä\nkatajikkoon. Nikitin syttyi ilmituleksi:\n\n-- \"Enemmän kuin oikeassa! Katso, miten ylellisenä uhkuu täällä\ntaide! Mutta ne rapparit, jotka tämän huoneen ovat rakentaneet,\nasuvat pimeissä kojuissa. Päivän valo on heille ylellisyyttä, puhtaus\non korukalua... Miksi koristetaan taiteella ihmiskunnan viemäri, joka\nhuuhtelee lokana, päihtymyksenä ja paheena ihmistyön, ja samalla\nasuvat sen viemärin rakentajat kojuissa?... Miksi?... Miksi?...\n_Miksi?_\"\n\nNikitinin kysymykset: miksi? miksi? tippuivat Harhamaan kuin räystään\nvesi. Niistä alkoi muodostua oman syyllisyyden-tunteen vesilätäkkö.\nNikitinistä tulvasi yhä uutta syytöstä. Hän kohosi Harhaman yli\nvuotavana räystäänä. Osottaen myllyn taiderappauksia, jatkoi hän:\n\n-- \"Vertaa yhteiskuntaa tähän Hiiden myllyyn! Kuvittele mielessäsi\nsen seinien kohoamista! Nälkäiset muurarit muuraavat, seinät\nkohoavat... Tiilitakka selässä kapuavat rapparit yhä korkeammalle...\nJa miksi kapuavat? Siksi että alhaalla seisoo päällysmies, nälkä\nruoskana kädessä. Tiedätkö, mitä on nälkä? Et tiedä, et ole\nkokenut... Tiedätkö _kuka_ punoo sen ruoskan?... Tuo matopesä... nuo\ntoukat. Ne syövät lihan rapparien luista, ne juovat heidän hikensä\nviinin vaahtona... Ne lypsävät täällä ihmiskunnan utaria... Mutta ne\nutaret ehtyvät kerran ja silloin on loppu... Hiiden myllyn toukat\nsyövät myllyn permannon altansa, ne syövät perustuksen telineiden\nalta... Telineet kallistuvat... rapparit siellä seinillä... tuolla,\nkatso... ne sortuvat... yksitellen... laumottain... Toiset kiipeävät\nheidän sijalleen vikkelinä, kuin oravat, nälkä kuumana kivenä\nkantapäillä... Viimein avaa Jumala sokean silmät: muurarit huomaavat,\nettä telineet ovat romahtamaisillansa. Herra paljastaa heille siten\nsen kurjuuden kuilun, jonka nuo elämöitsijät ovat kaivaneet. Sillä\nherättää Hän heissä henkiin vihan, joka leimahtaa puhdistavana\ntulena... Koston huuto kuuluu silloin idästä länteen. Rapparit\njättävät työnsä ja syöksyvät tuohon matopesään aseet kädessä...\nkirous huulilla... Tahdotko odottaa sen päivän sarastusta tässä\nSodoman ja Gomorran paheenpesässä?\"\n\nNikitin puhui semmoisella kiihkolla, että Harhama tunsi joka sanan\nviiltävän itseään, kuin hiotun veitsen terän. Hän oli jo näkevinänsä\nkuihtuneita, punapaitaisia rappareita kiipeilevän Hiiden myllyn\nseinillä, ylhäällä, missä taide ylellisimpänä uhkuu. Hän oli\nhuomaavinansa telineiden kallistuvan ja oli kuulevinansa sydäntä\nvihlovan koston- ja avunhuudon... Perhonen lenteli tarkkaavana ja\nlevottomana hänen päänsä ympärillä...\n\n-- \"Niin, sinä olet oikeassa\", -- myönteli hän taas hajanaisena,\nhermot sotkuisina säikeinä. Olemuksensa ainainen savu, mietintä,\nsuitsusi jo jokaisesta huokosesta. Se alkoi häntä läkähdyttää.\n\n-- \"Oikeassa!... Oikeassa!...\" -- huokasi Nikitin.\n\nJa hän puhui edelleen, kuin aatteensa tulineulojen kärillä tanssien.\nSilmissä paloi kiihkon tuli, sanat sinkoilivat terävinä vasamina.\nHarhama tunsi joskus niiden viiltävän olemustansa, kuin hiotun\nveitsenterän.\n\nMutta Hiiden mylly on täydessä käynnissä. Huumaus, pukujen kohina,\npuhelun solina, soitto ja laulu sekaantuvat yhdeksi ainoaksi\npäihdyttäväksi virraksi, jossa jalokivet palavat kirkkaina, silmät\nhehkuvat hiilinä. Pienistä alppimajoista ja yksityishuoneista kuuluu\nyksityisten parien, tai seurojen kuhertelua. Yölinnut valitsevat\nsaalistansa. Kiihottuminen on hävittänyt kaiken kursastelun. Kaikki\nkulkee joukkohuumauksen voimakkaan virran vallassa. Viini vaahtoaa,\nmiehet käyvät hillittömiksi ja naiset lähenteleviksi... Kaikki\nlähestyy öistä loppua. Vietit odottavat nälkäisinä ateria aikaansa...\nPerhonen istahtaa alppimajan akkunalle ja katselee levollisena\nmyllyssä hehkuvaa paloa...\n\nMutta entistä miettivämpänä istuu Harhama, keskeyttäen joskus\nNikitinin fanaattista puhetta myönnytyksillä:\n\n-- \"Niin... niin! Kyllä, kyllä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt ilmaantuu näyttämölle loistava joukko nuoria tyttöjä. He\nnäyttävät aivan alastomilta: puku on silmänlumetta. Näkymättömän\nhienot harsot, ainoat pukimet, hulmahtelevat salaperäisessä\nvalaistuksessa silloin tällöin, kuin kepeät varjot. Notkeat jalat\ntekevät sulavia liikkeitä... Hartiat loistavat... rinnat hehkuvat\nlämpöä... Elämä kukkii ihossa, nuoruuden voima nisissä... Myllyssä\nnousi rajusäänä hyvä huutojen myrsky, kun tämä lumoava joukko helähti\nnäyttämölle.\n\n-- Hyvä!... Hyvä! -- kuului hurmaava huuto permannolta.\n\n-- Hyvä!... Hyvä! -- vastasi riemuisa kaiku yksityishuoneista ja\nalppimajoista.\n\n-- Hyvä! hyvä! -- kieri huuto kaikkialla. Ja taas nousee myllyssä\nloistava kukkapilvi ja laskee sateena näyttämölle. Orkesteri soittaa.\nAlastomat neidot tanssivat verkalleen, hitain liikkein. Ihmissulo\nmairittelee ihmishimoa... Neito hohtaa kukkana miehen edessä.\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- kohisee myllyssä lakkaamatta. Silmät palavat\nkilpaa jalokivien kanssa. Joukkohuumaus ryöppyää korkealle, kuin\nmeren maininki. Nikitinin kasvot vääntyvät tuskasta. -- Perhonen\nlentelee iloissaan...\n\nElämä vyöryy virtana. Pinnalle poreilevat uudet koreat kuplat...\n\nNäyttämölle syöksyy sen upeasta, maalatusta metsästä joukko\nenkeleiksi puettuja pikku tyttöjä, punaiset tulpaanit kädessä. He\njakavat kukkansa tanssijoille, antaen tulpaanin kullekin. Itse\nlymyävät he puiden väliin. Naiset alkavat tanssia vilkkaammin.\nNotkeat jalat tekevät yhä sulavampia liikkeitä. Ihmiskauneus kutoo\nverkkoa, nuoruus punoo ansojansa... Hyvä-huudot kiihtyvät myrskystä\nrajusääksi. Joukkohuumaus on jo meren myrskyä...\n\nUusi kukka pulpahtaa öisen virran pinnalle: Amoriksi puettu tyttö\nliitelee ylhäältä näyttämölle, povi paljaana, ujous ainoana pukuna...\nMaasta nousee ihana lähde... Amor istahtaa sen korvalle, lemmennuolet\nvyöllä ja pivossa joutsi...\n\nKaikki odottavat kipinä kädessä. Viulut soivat. Enkeleiksi puetut\ntyttöset laulavat rakkauden ylistystä. Näkymättömiin harsoihin puetut\nnaiset tanssivat Amorin ympärillä... Se on öisen rakkauden tanssia...\nöisen lemmen kutsua. Notkeat vartalot liikkuvat sulavina, kaartuen\nkuin kauniit käärmeet... Paljas jalka koukistun luontevasti... harsot\nheilahtelevat heikkoina varjoina... Amor ampuu nuoliansa...\n\nHuumaus nousee myllyssä... Väki istuu jo kuin tulipuikoilla... Tanssi\njatkuu... Neidot lämpenevät... Valkeat rinnat punehtuvat... Hipeä\nhivelee silmiä... katse polttaa...\n\nNyt on jo pilli naisen kädessä... Nainen soittaa mieheen sidottuna...\nmies tanssii naisen orjana... Sama säije sitoo molemmat...\nNäkymättömät ovat tunteiden paulat... Hienoina säikeinä juoksevat\nniiden rihmat... Niiden solmut syntyvät käsin solmiamatta...\n\nViettejä ei käsin keritä...\n\nKoko Hiiden mylly hehkuu jo palavana hiiloksena... sen hiilinä\nkiiluvat ahnaat silmät. Kaikki on tähdätty näyttämölle. Kaikki on\nvalmista syöksymään sinne, kuin nälkäinen peto saaliiseensa... Kaikki\njännittyy, syttyy kuin taula ja hehkuu, kuin hiili...\n\nNäyttämö alkaa pimetä, laulu hiljenee... Kuuluu metsätorven\nsoitto... sitten iloinen nauru. Neidot pysäyttävät tanssinsa ja\nkuuntelevat tarkkaavina... Posket hehkuvat lämpiminä, rinnat kohoavat\nhuo'unnasta... Notkea ruumis värähtelee _tiedosta_... odotuksesta...\nMylly hehkuu hiiloksena...\n\nJoukkohuumaus on ylimmillään, se vie kaikki mukanaan, se kaataa\nkaikki...\n\nKuuluu toinen metsätorven soitto. Puiden lomista syöksyvät nuoret\nmetsästäjät neitoja ryöstämään. Tytöt huudahtavat ilosta ja\npelosta... He pakenevat arkoina, karkeloiden, puiden sekaan...\nMetsästäjät syöksyvät jälestä, torviinsa puhallellen...\n\nSe oli lemmen metsästystä... Saalis juoksi paulana edellä...\n\nNyt räjähtää Hiiden myllyssä. Nousee hyvä-huutojen myrsky. Kaikki\novat syöksymäisillänsä pakenevien saaliiden jälkeen. Kukkia sataa,\nsoitto ja huudot ovat halaista huoneen. Intohimoisina lähentelevät\nnaiset kuumekylvyssä kiemurtelevia miehiä; miehet ovat rajattoman\n_rohkeita_... Samppanja vaahtoaa, myllärit juoksevat ja yölinnut\nkorjaavat runsasta saalista... Perhonen istuu Harhaman olalla häntä\ntarkastellen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhamalle tämä ei ollut uutta. Hän oli sen kaiken nähnyt ja elänyt.\nHän oli siihen äskettäin kyllästynyt ja nyt se tympäisi häntä. Hän\nmuisteli taas uneksittua kotiliettä, jonka valkeaa hoitaisi puhdas\nvaimo. Hän istuisi sen ääressä ja tekisi työtä vaimonsa hyväksi.\nKiitollinen vaimo karkottaisi huolet hänen mielestään, lakaiseisi\nhuoneesta työn tomut ja huokuisi kotiin sitä, mikä on puhdasta ja\njaloa. Sitten muisti hän taas, kuinka uneksittu liesi oli nyt jäänyt\nkylmille, pilkkeet pankolle, kuinka kaikki oli tapahtunut nopeasti ja\nkuinka kaikki oli edeltäpäin ennustettua. Mikä tarkotus oli nyt hänen\nelämällänsä? Se kysymys iski nyt hänen humiseviin aivoihinsa, kuin\nsalama. Hän huomasi nyt istuvansa valmistamassa toisille kurjuutta,\ntyöttömänä, tarpeettomana. Nikitinin intohimoiset puheet polttivat\nhäntä. Hänen olemuksensa perukatkin olivat täynnä niiden puheiden\nsanoja, kuin teräviä puukkoja.\n\n-- \"Tämä on inhottavaa\", -- pääsi häneltä vaistomaisesti.\n\nPerhonen lennähti hänen olaltansa pois ja istahti kiukuissaan palavan\nkynttilän liekinpäähän.\n\n-- \"Niin!\" -- vastasi Nikitin. -- \"Tämä on jumalatonta. Ihmiset\non huumattu viinillä ja porttojen höyryävällä lihalla perkeleen\npalvelijoiksi. He ovat nyt valmiit alkamaan paheen ja synnin\nuhrijuhlan. Kun yksitellen huumaaminen ei vaikuta ja tulee kalliiksi,\non laitettu joukkohuumaus, perustettu tehtaita sitä varten. Mitä\novat tämän rinnalla pakanuus ja ooppiumi? Härkätaistelut ovat\ntämän rinnalla siveellisiä, inhimillisempiä, sillä täällä on tehty\nihmisestä rikokseen kiihotettava elukka, naisesta portto, joka\ntanssimalla kutoo verkkoansa... Täällä poltetaan ihmisten aivot\ntuhaksi... Katso tuota joukkoa, noita ihmisiä!... Niiden aivot ovat\njo palanutta, työhön kykenemätöntä tuhkaa... poroa... kuonaa...\nNiiden päät palavat hartioilla kuin tulipallot... Katso!\"\n\nHarhaman järkkyneeseen hermostoon oli tarttunut Nikitinin kiihko,\nkuin tauti. Hänestä näytti todellakin, että Hiiden mylly oli täynnä\npalavia, kuleksivia, tai paikoillaan loistavia suitsuavia tai\nsavuavia palloja, joista hurjistuneet silmät loistivat tulisina\nhiilinä. Joukkohuumaus lainehti edelleenkin, yltyneenä, rajuna,\nvietit raivostuivat siitä tiedosta, että eivät olleet saaneet vielä\ntyydytystä... Niiden nälkä oli herätetty saaliilla, kuin pedon\nverenhimo verenhajulla...\n\nMutta ajatuksien rihman katkaisi uusi numero: Näyttämöllä, joka\noli miltei aivan pimeä, lauloi taas uusi, alaston naiskööri Noidan\nlaulua. Laulun välissä kuului hääviulujen soitto ja laulua vastaava\nmorsiussaatto, häät, kalmantanssit ja muut kulkivat himmeinä\nkuvaelmina taustalla. Se oli äskeisten tapauksien ja ennustusten\nsalaisesta pohjasakasta nouseva kupla, joka toi mieleen hajonneiden\ntoiveiden kylmää sumua.\n\nMutta samassa avautui alppimajan ovi, joka johti Hiiden myllyn\nsivuhuoneisiin. Siellä oli eräs seurue pannut toimeen todellisen\nmustalaistyttöjen metsästyksen. Tytöt pakenivat näön vuoksi,\narkaillen muka. Eräs heistä syöksähti Harhaman pikku majaan, suoraan\nHarhaman syliin. Tämä säpsähti, tunsi tytön ja huudahti:\n\n-- \"No... Sonja!\"\n\n-- \"Parooni Geldners ahdistaa!\" -- huudahti avorintainen, kaunis\nmustalaistyttö, lisäten: \"Kah!... Tekö se... herra Harhama!\"\n\nSe oli yllätys Harhamalle ja Nikitinille. Parooni Geldners Hiiden\nmyllyssä! Hän, joka on yhteiskunnan tukeita, loistava valtiomies ja\nkirjoittanut tunnetun teoksen kirkon opin puolustukseksi, asettaen\nsen opin kaiken realisen oikean perustaksi! Hän mustalaistyttöjä\nmetsästämässä! Mutta sekä Nikitin että Harhama vaikenivat.\n\n-- \"Antakaa kun katson kättänne, herra Harhama\", -- puheli\nmustalaistyttö, joka tunsi Harhaman. Ja lupaa odottamatta istahti hän\nHarhaman viereen, vetäisi hänen kätensä helmaansa ja ennusti:\n\n-- \"No, kohta tulevat häät.\"\n\nHarhama naurahti kuivasti ja yrittäen vetäistä kätensä pois tytöltä,\nlausui:\n\n-- \"Jo nyt, Sonja, tuli ennustuksesi liika myöhään. Häitä ei tule.\"\n\n-- \"Minun ennustukseni ei koskaan valehtele\", -- väitti tyttö. --\n\"Pankaapas kultaraha kämmenellenne, niin katson uudestaan... Parooni\nGeldners antaa aina kultarahoja\", -- lopetti hän merkitsevästi.\n\nNoidan laulu jatkui näyttämöllä ja Harhama kiintyi taas ennustuksiin.\nHän antoi tytölle kultarahan ja tämä ennustaa edelleen:\n\n-- \"Varokaa valkeaa naista, jolla on musta tukka ja luoma rinnassa!\"\n\nHarhamaa oudostutti tämän ennustuksen ja pohjalaisnoidan ennustuksen\nyhtäläisyys. Hänessä virisi taas taikauskonsa ainainen virvatuli.\nHän ei ajatellut että tämä ennustus mustatukkaisesta naisesta oli\nnykyään yhteinen kaikille mustalais-ennustajille. Se oli otettu juuri\nvanhasta mustalaisesta Noidan laulusta ja tullut muotiennustukseksi.\nUteliaana kysyi hän mustalaistytöltä:\n\n-- \"Entä ne häät?\"\n\n-- \"Ne tulevat myös\", -- vastasi tyttö. -- \"Tuossa yhtyy kaksi\nviivaa... mutta eroavat heti\", -- jatkaa hän osottaen Harhaman\nkämmenessä viivoja. Samassa lauloi kööri näyttämöllä:\n\n    \"Kun vielä häissäsi viulut soivat\n    jo lähtee sulhosi toisen luo.\n    Ja musta multa sen muistot peittää.\n    Hän kalman kullaksi sinut heittää;\n    ei palaa luoksesi milloinkaan.\"\n\nJa näyttämöllä näkyi vastaava kuvaelma viulunsoittajinensa,\nhämmästyneine morsiusneitoinensa ja epätoivoisine morsiaminensa.\nMustalaistyttö jatkoi ennustustaan mustatukkaisesta, valkeasta\nnaisesta, joka asuu koivumetsän takana valkeassa talossa. \"Hän\ntuottaa onnettomuutta... varokaa häntä!\" -- lopetti tyttö.\nNäyttämöllä lauloi kööri:\n\n    \"Vaan nainen valkea, mustatukka\n    se turman teille sulhosi vie:\n    käs'raudat raa'at sormuksi tuopi\n    ja häpeänmaljan ilkkuen juopi.\n    Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!\"\n\nHarhama oli niin kiintynyt ennustukseen, että ei huomannut Hiiden\nmyllyn kohinaa, eikä Nikitinin läsnäoloa. Näyttämöllä kulki\nkuvaelma kalmantanssinensa, noitinensa. Morsiustytöt toivat\nmustia kalmankukkia. Laitettiin niitä toisia häitä... Jo tuotiin\nruumisliinoja. Harhama seurasi kiihkoisasti kuvaelmaa... Nikitin oli\nhuomannut perhosen, joka näytti istuvan kynttilän liekin päässä,\neikä palanut. Perkele! ajatteli hän ensin, mutta huomasi sitten\nperhosen olevan näköhäiriön. Vihdoin loppui Noidan laulun kuvaelma\nja laulu. Näyttämöllä kumahti kirkonkello. Perhonen hävisi kynttilän\nlieskasta... Mustalaistyttö pyysi ennustuspalkkiota.\n\n-- \"Ennustit väärin... häitä ei tule\", -- naurahti Harhama.\n\nMutta tyttö oli varustautunut ja tiesi mitä ennustaa.\n\n-- \"Teillähän on jo sormus sormessa!\"-- huomautti hän voitonvarmana.\n\nNyt vasta muisti Harhama sormuksensa. Hän vetäisi sen sormestansa ja\nantoi mustalaistytölle lausuen:\n\n-- \"Ota sinä se... valehtelemisestasi!\"\n\nTytön mieli läikähti ilosta, kun kulta kiilsi sormessa. Hän ihaili\nsitä, kuin villi metsän lintu höyheniensä väriloistetta.\n\n-- \"Kiitos... kiitos!\" -- riemuitsi hän. -- \"Tahdotteko, niin tanssin\nteille tarantellan... minun tarantellani on... oh!... Ei kukaan osaa\nniin notkeasti ja kauniisti tanssia...\"\n\nJa lupaa odottamatta tanssi hän hurjan mustalaistanssin ja istahti\nsen loputtua Harhaman vierelle, hengästyneenä, silmissä luonnon\nrakkauden villi tuli. Hän oli houkutteleva kuin marja ja tuoksui,\nkuin kukka. Ajatuksissansa, tomuksi hajonneena, tarttui Harhama hänen\nkäteensä, puristi sitä ystävällisesti, juuri kuin jäähyväisiksi...\n_muistoksi_ ja virkkoi surullisena:\n\n-- \"Sinun elämäsi, Sonja, on ainaista tanssia.\"\n\nMiten lienee Harhaman kädenpuristus ja äänenvärähdys vaikuttanut\ntyttöön, sitä ei tyttö itse tajunnut... Mutta hänen mielensä\nsopukoista sukelsi esille nuoren mustalaisen kuva, metsän vapaus,\nmustalaispojan syli... Häilähti yö vapaan mustalaisen uskollisella\npovella... Hän mietti hetken... kaksi... kolme. Kyynel herahti\nmustalle silmäripselle... sielun salainen kieli oli värähtänyt...\nSuru läikähti silloin tytön sydämessä ja hän lausui haaveillen,\nmurheellisena:\n\n-- \"Niin... tanssia... elämä on tanssia... tarantellaa... _Elämä on\ntulikuumilla neulankärillä tanssimista_.\"\n\nHän vuorostaan näppäsi niillä sanoilla säveleen Harhaman sielun\nkielistä... kosketti niistä arinta kieltä, sitä, joka oli ainiaan\nvireeseen vedetty...\n\n-- \"Niin, elämä on tarantellaa... neulankärillä... Mene, Sonja,\ntanssi tarantellasi loppuun\", -- kehotti Harhama murheellisena,\najatuksissansa.\n\nTyttö hävisi, sormus sormessa, kuin lintu saalis nokassa. Harhama\ntunsi nyt inhoa kaikkea sitä kohtaan, mitä oli tähän saakka elämässä\nollut. Se mennyt nousi hänelle kurkkuun, kuin katkera pala. Hänessä\nheräsi halu heittää kaikki, kuten oli juuri heittänyt sormuksensa.\nHän kertoi Nikitinille lyhyesti viime päivien odottamattomat\ntapaukset ja sanoi nyt seisovansa tiettömän aavikon keskellä, ilman\nelämäntarkotusta, alla menneisyyden porot ja tuuli tienviittana.\nNikitin kuunteli häntä osanotolla innostuneena ja lausui sitten:\n\n-- \"Sanot olevasi ilman elämäntarkotusta. Minä osotan sen sinulle:\nHävitä tämä Hiiden mylly... tämä synnin rapasauna!\"\n\nHarhama katsahti häneen kysyvästi. Nikitin jatkoi:\n\n-- \"Älä hämmästy! Ymmärrä minua oikein! Tule mukaani, tule avukseni!\nKutsukaamme avuksemme ne kurjat, joiden työn joutilaat muuttavat\ntäällä eläimelliseksi humalaksi ja hekkumaksi. Menemme sitten\nköyhyyden pesiin, joihin vuotaa täällä valmistettu kurjuuden\nja paheen visma, kylmä visma ja saarnaamme: 'Lakatkaa hulluina\nraatamasta Hiiden myllyn väelle. Lakatkaa! Silloin häviää mylly ja\nte itse saatte nauttia työnne hedelmät!' Köyhät uskovat meitä... ne\nseuraavat meitä. Me kokoamme ne kaikki yhteen ja silloin jäävät tämän\nmyllyn laarit tyhjiksi ja yölepakot poistuvat sen pimeistä sopukoista\nnälkäisinä. Näin toteutamme me Jumalan tahdon maan päällä ja Hän\non meidän apunamme, meidän käsivartenamme. Hän avaa kurjien silmät\nnäkemään ja me olemme aseina Hänen kädessään.\"\n\nHarhamassa otti kaikki tulta, kuin poudan kuivaama katajikko, kuten\naina käy elämän käännekohdissa. Hän seisoi ihmiselämän vuodenaikojen\nvaihteessa: Kesä oli kantanut karvaat hedelmät ja syksy saapui\nkoleana, harmaana, tyhjä sänki pelloilla ja mätänevä luoko päivän\nentisillä kisakentillä. Semmoisina hetkinä muistuvat mieleen\nkesän työt, erehdykset ja toiveet... Harhama sovitteli Nikitinin\nsanoihin omia näkemiänsä, oman elämänsä rihmoja. Hän itse oli\nnuoruudessaan kokenut työväen kovaa kohtaloa. Silloin muisti hän\naina katkeruudella ajatelleensa parempiosaisia. Mutta miehuutensa\nikään päästyä oli hän luonut itsellensä paremmat olot. Sitten oli\nhän \"mennyt eteenpäin\", oli koonnut rikkautta ja ajoittain kokonansa\nunohtanut niiden kohtalon, jotka jäivät hänestä jälelle; tai oli hän\nkiemurrellut sisällisen tuskansa lieskassa. Kerran kumminkin oli\nhänen mieltänsä järkyttänyt eräs kurjuuden kuva, jonka hän sattumalta\nnäki: Kolme lapsi-ijässä olevaa tyttöstä, jotka hän tapasi puiston\npenkillä. Avoimesti olivat tytöt hänelle kertoneet odottavansa\nvirastoista siihen aikaan pääseviä virkamiehiä, ansaitaksensa heiltä\nlapsimaisilla ruumiillaan leipää omaisillensa. Tämän johdosta\noli hän alkanut ajatella yhteiskunnallisia epäkohtia ja tutkia\nsosialismia. Mutta pian oli hän taas unohtanut pienet portot ja hänen\nsosialistiset tutkimuksensa muodostuivat pelkäksi tieteelliseksi\nharrastukseksi, jolla ei ollut mitään tarkotusta hänen oman itsensä\nulkopuolella. Hän eli siihen aikaan semmoisessa piirissä, jossa\nharvemmin tullaan välittömään yhteyteen äärimäisen kurjuuden kanssa,\nja koko hänen sosialistinen harrastuksensa laimeni, sammui. Se oli\nollut kukka, jota hän aikansa vaali, aikansa kuluksi ja akkunansa\nkoristukseksi...\n\nSen kaiken muisti hän nyt hetkessä.\n\nNyt oli Nikitinin kiihkoisa puhe järkyttänyt hänen kiihtyneen\nhermostonsa, heittänyt kipunan syyllisyyden tunteen puolikuivaan\nkuloon. Hän teki tiliä omasta elämästänsä ihmiskurjuuden edessä\nja astui itse syyttämään itseänsä, tosin vasta arastellen. Mutta\nsitä mukaa kun Nikitinin puhe jatkui ja hän tunsi nykyisen elämän\ntyhjyyden, kun syyllisyydentunne virtasi hänen sieluunsa, sekä Hiiden\nmyllyn huumaus alkoi häntä tympäistä ja läkähdyttää, varmistui hän\nja tuomitsi itseänsä yhä rohkeammin. Hiiden mylly alkoi hänelle\nnäyttäytyä siinä valossa, missä Nikitin oli sen äsken kuvannut. Se\njoukkohuumaus, jota siellä valmistettiin tehdasmaisesti, etsien yhä\nvaikuttavimpia aistien kiihotuskeinoja, tunki hänen sieramiinsa\nmutaisten soiden kylmänä sumuna, josta syntyvät ruttotaudit,\nihmiskunnan joukko kuolemat. Hän muisti, kuinka tämä joukkohuumaus\noli häntäkin vienyt mukanansa pehmeisiin pumpuleihin käärittynä,\nhuumannut valtavuudellansa ja keinutellut mainingeillaan. Yleinen\nekstaasi oli tartunnan tavoin temmannut hänetkin niin usein mukanaan,\nkuin myrsky kulovalkean. Hän oli ajatellut: kun eivät muutkaan\nkursaile, miksi minä istuisin tyhjin suin ja päästäisin saaliin\ntoisen ansaan.\n\n-- \"Semmoista se on ollut minun elämäni täällä\", -- huokasi Harhama\ntätä muistellen.\n\nMutta Hiiden mylly jatkaa käyntiänsä. Kuuluu viulun soitto. Näyttämöä\nvalaisee nyt puolihämärä, punainen valo. Perhona helähtää sinne\nnainen, nuori ja hurmaavan kaunis, pukuna luonnon paljaat pukimet...\nHän on ihmiskukka, kaunis kuin huilun sävel...\n\nNäyttämön kelmeä, punainen valaistus on hienoa valo-utua. Sen\npuolipimeässä ei erota silmä muuta, kuin ruumiin notkeat piirteet,\npehmeät varjot ja sulavat liikkeet.\n\nAlkaa näytös: nainen tanssii kaunista tarantellaa, sulavana kuin\nkäärme... Valkea polvi taittuu notkeana... Hajanainen tukka\nhulmahtelee... Solea vartalo taipuu matona... Iho tuoksuu, povi\npunehtuu... Huilun sävel sulaa tytöksi, tyttö huilun säveleksi...\nMolemmat ovat suloa... varjoa... lumetta. Ne ovat nälkäisten viettien\nihanaa unta...\n\nValo muuttuu kelmeäksi, keltaiseksi... viheriäksi... siniseksi...\nVäri seuraa väriä... Tanssi kiihtyy... Vietit nälkiytyvät... uni\nmuuttuu armaammaksi... Huilu soittaa lemmen säveltä... tyttö\ntanssii hemmen kukkana... varjona... hääyön unelmana... Hän tuoksuu\n_naisena_... kukkii _viattomuutena_... hehkuu morsiamena... Hän\nviekottelee suudelmana...\n\nMutta Hiiden myllyssä hehkuu tulena kaikille tuttu salaisuus:\nNaisen huulta ei ole vielä suudelma liannut... Hän on tullut äidin\nkäsistä... hän tanssii _ensi-iltaansa_... edessä yön tuntemattomat\ntarinat... kylmä kuu vartijana.\n\nHuilu soi... tyttö tanssii naisen rajalla. Entinen elämä on hälle\npuhdasta suloa... se _odotettava_ ihanaa hämyä...\n\nJo istuvat miehet suut auki jännityksestä... Tanssi kiihtyy ja\nhuumaus nousee... Tyttö hengästyy tanssista... Miehet aistivat hänen\nhenkäyksiänsä... Se hivelee heidän poskiansa, hyväilee ihoa... He\nriutuvat ja heikkonevat. Tytön silkkihieno tukka hipoo muka heidän\nhuuliansa... kaulaansa... hänen ihonsa tuoksu tunkee aisteihin huilun\nsäveleen säestämänä...\n\nEi kuulu hisahdustakaan... Kaikki on jännitettynä. Kaikki muut\nsielun kyvyt ovat sammuneet, riutuneet kuin itikan laulu... Se _yksi\nainoa_ palaa ja vallitsee. Perhonen lepertelee iloisena myllyn\nhiljaisuudessa, korkealla...\n\nHuilu soi yhä ihanammin... tyttö hengittää lämpimämmin... Sävel\nsuutelee säveltä... vietti viettiä... Joukkohuumaus on ylimmillään,\nmyllyväki hiiloksena... Hiljaa etenee huilun soitto, näyttämön\nvalaistus käy yhä kelmeämmäksi... se pimenee aivan... Himmeässä\nvalossa vilahtelee notkea ruumis... helähtää kukkana, liitelee\nkuin varjo. Povi lämpenee... iho tuoksuaa... kiehtovammin...\nhuumaavammin... Jännitys lisääntyy, huumaus nousee höyrynä... Vietti\nvartoo neulankärellä...\n\nJo pimenee näyttämö pimeämmäksi... nainen häviää puiden lomiin,\ntanssien, haihtuen, kuin varjo ja unelma... Myllyssä nousee silloin\nhillitön ihastuksen huuto ja loistava kukkasade. Kaikki ovat valmiit\nsyöksymään häviävän varjon jälestä... Kaikki kiemurtelevat kuin\nnälkäinen peto paulassa, vietti kahleena, ihminen otuksena. Nainen\nsyöksyisi koskena miesten syliin, mies petona naisen kimppuun... He\nvavahtelevat itseänsä hillitessään... Perhonen palaa alppimajaan ja\nistahtaa Harhaman olalle...\n\nMutta Harhama ja Nikitin katsovat toinen toistansa silmiin,\nhämmästyneinä, sanattomina. Ei Nikitinkään ollut kiihkoillessaan\nkuvaillut joukkohuumauksen voimaa niin valtaavaksi.\n\n-- \"Näetkö? Näetkö, mikä aistikylpy? Huomaatko kuinka ihmiset\nkylpevät oman lihansa höyryssä?\" -- kysyi hän vihdoin Harhamalta\nvoitonilolla.\n\n-- \"Sinä olet oikeassa, tämä on ilkeää unta\", -- myönsi Harhama.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas soittaa orkesteri alkusoiton ja nyt seuraa illan loistonumero,\noikea uutuus. Yleisö oli joskus kyllästynyt Hiiden myllyn antimiin ja\nasianomaisilla regissööreillä oli täysi työ keksiessään joka illaksi\njotain uutta. Äärimäisyyksiin tottuneen yleisön janoa ei joskus\ntyydyttänyt mikään. Kaikki tuntui siitä silloin vanhalta, nähdyltä.\nMutta nyt oli valmistettu jotain semmoista, jota ei koskaan vielä\noltu nähty Hiiden myllyssä. Se oli illan \"naula\". Siitä oli ilmotettu\nkerskuen ja siksi oli mylly tavallista täydempi tänään.\n\nUuden numeron nimi oli \"Nälkä\". Kaikki odottavat nyt sen alkua\njännittyneinä, kuin joutset.\n\nJo kohoaakin esirippu verkalleen ja sen takaa avautuu inhimillisen\nkurjuuden kuva: Näyttämö kuvaa kurjaa kojua, jossa nälkään kuoleva\nperhe taistelee kuoleman viikatteenterällä. Valoa pääsee rakennuksen\nalaiseen hökkeliin yhdestä ainoasta kapeasta akkuna-aukosta, joka\nirvistää katurajasta. Sen särkyneiden ruutujen reijät ovat olilla\ntukitut. Akkunan raoista puhaltaa kojuun keinotekoinen pakkasenviima,\njoka tuntuu yli Hiiden myllyn. Akkunalla on lunta ja väli katossa\nriippuu likaisia jääpuikkoja.\n\nHuoneen perällä on paljas puuvuode, sillä viruu sairas mies,\nlikaisiin mattorisoihin käärittynä, laiha, kuin irvistelevä\nluuranko. Lattialla, ruumeniksi kuluneilla olilla makaa kaksi\nsairasta, nälkäistä lasta. Toiset neljä lasta seisovat äitinsä\nympärillä, kalpeina, kurjuuden elottomina kukkina. Äiti imettää\nkahta rintalasta, kaksoisia. Sekä äiti, että pienoset ovat nälkään\nkuolevan kuvia. Sininen nahka peittää poskiluita, sormet ovat\nluupuikkoja, silmät, kuin elottomat kuopat. Pukuina heillä on risoja,\njoiden rei'istä näkyvät paljaat ruumiinosat... lasten surkastuneet\nsiitinelimet...\n\nKaksoisrintalapset imevät äidin rintoja, tyhjiä nahkapusseja.\nMutta ei heru niistä maito. Ne ovat jo aikoja ehtyneet... Lapset\nalkavat parkua kiemurrellen nälän kourissa... Mies korahtaa\nsilloin vuoteellansa, kuin kuoleva teuras. Sairaat lapset nostavat\nvoimattomina päitänsä ja alkavat nyyhkyttää... Äiti koettaa\nviihdyttää rintalapsiansa raviten niitä suudelmilla... Ne ovat ainoat\nmitä hän voi antaa...\n\nHuumautunut Hiiden myllyn väki katsoo näytelmää mielet pinteessä.\n\"Kerrankin jotain 'uutta!'\" -- virkahtavat rutineeratuimmat.\nHiljaisuus jatkuu jännitettynä rihmana. Kaikki odottavat suut auki,\nmielet viritettyinä... Lapset katsovat rukoilevina äitinsä silmiin ja\npyytävät valittavalla äänellä:\n\n-- \"Äiti... _leipää!\"_\n\nPyyntö oli kuin vihlova valitus. Siinä kuvaantui todellisuus\nniin järkyttävänä, että Hiiden myllyssä puhkesi pienille\nnälkätaiteilijoille osotettu ihastuksenhuuto niiden korkean taiteen\nkunniaksi. Kun se hiljeni, silitti äiti lapsiensa tukkaa. Kyyneleet\nkierivät karpaloina lihattomilla poskilla ja hän puheli lohdutellen:\n\n-- \"Ei äidillä ole leipää... Juo, lapseni, vettä... juo, kukkani...\nniin virkistyt.\"\n\nÄidin sanat tunkivat Harhaman sieluun. Ne juoksentelivat siellä kuin\nvikisevät, ilkeät hiiret, saaden joka solun kouristumaan inhosta,\nkauhusta ja tuskasta. Äidin äänessä oli värisyttävä tuska, sanat\nolivat niin vihlovan hienot, niin pöyristyttävän luonnolliset.\nMyllyväki uppoaa ihastuksensa aaltoihin... Se on nähnyt taiteen\npulpahtavan niin luonnollisena, todellisena, kuin kukan nupustansa...\n\nMurhenäytelmä jatkuu:\n\nÄiti kuivaa huivin nurkalla sumeat silmänsä ja tarjoaa taas tyhjiä\nrintojansa nälkäisille rintalapsille. Nämä hylkäävät ne suustansa\nparkuen. Ihmiset jännittyvät odotuksesta... Harhaman sielussa\njuoksentelevat inhottavina hiirinä syyllisyydentunteen kipinät...\nPerhonen muuttelee levottomana hänen yhdeltä olkapäältään toiselle...\n\nKaksi lapsista on sillä välin hiipinyt vesisaavin luo, oven\nsuuhun. He särkevät jään veden päältä. Toinen juo vettä, toinen\nottaa jääpalan ja alkaa sitä imeksiä... Harhama tuntee puukonterän\nvääntyvän rinnassansa. Hän muistaa oman nuoruutensa, köyhyytensä ja\nmyöhemmät elostelunsa... Hän kuulee korvissansa Nikitinin äskeisten\nkiihkoisten puheiden sorinan, kuin avunhuudon, näkee äskeisen\nmässäyksen ja joukkohuumauksen ja läkähtyy oma menneisyytensä\ninhottavana palana kurkussa...\n\nMutta Hiiden myllyssä odottavat kaikki jännitettyinä.\n\nSilloin parahtaa sydäntä vihlova huuto: Kuusi nälkäistä lasta\nkatsovat rukoilevina äitinsä kyyneleisiin silmiin ja huutavat:\n\n-- \"Leipää!\"\n\nSe huuto viiltää kuin veitsi, se tunkee kuin neula Harhaman läpi.\nSe leikkaa poikki jännittymän, päästää vireen valloillensa. Kaikki\nvavahtavat sitä kuulleessaan.\n\n_Leipää!_ -- kaivautuu haikea valitus Hiiden myllyn kaikkiin\nsopukoihin.\n\n_Leipää!_ -- kiertelee huuto kaikissa sopissa ja kuhertelevien\nseurueiden pesissä. Leipää!... Leipää! -- valittaa kaiku Hiiden\nmyllyn seinistä... Myllyssä räjähtävät voimakkaat suosionosotukset...\nEsirippu laskee... Väki nauraa... ulvoo... kaiku valittelee:\nLeipää!... leipää!... leipää!...\n\nHarhama ei ollut huomannut, että Nikitin oli poistunut. Nyt palasi\nhän yhtenä väristyksenä. Käsillänsä huitoen kertoi hän esiripun\nkohotessa tunteneensa nälkäisen työmiesperheen samaksi, josta hän\noli juuri puhunut. Hän oli tiedustellut nyt asiaa ja saanut kuulla,\nettä kun heräsi ajatus \"Nälkä\"-kuvaelman antamisesta, päätettiin\netsiä esiytyvät henkilöt todellisuudesta. Tänä aamuna oli sitten\nlöydetty nälkäinen perhe tuotu Hiiden myllyyn ja, että vaikutus\nolisi aivan todellinen ja vaikuttava, ei perheelle oltu annettu\ntänäänkään ruokaa. Sen jälkeen, kun Nikitin oli perhettä auttanut,\noli vaimo synnyttänyt kaksoset ja perhe joutunut tauteihin ja taas\nnälkäkuoleman teräviin hampaisiin.\n\nKertomus tuprusi Nikitinistä, kuin tuli kuivuneesta katajapensaasta.\nHän lopetti sen ryöppyävällä tuomiolla:\n\n-- \"Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät aikamme tämmöisen\nraakuuden rinnalla! He viskasivat naisia petojen revittäviksi,\njotka silmänräpäyksessä tekivät lopun uhrista. Täällä viskataan\nnaiset näyttämölle ärsyttämään omalla ruumiillansa kimppuunsa\nihmispedot, jotka askel askeleelta tappavat heissä ihmisen,\nvalmistavat heistä ihmiskunnan hylkiöitä, perkkeitä... porttoja...\nMitä ovat roomalaisten veriset näytelmät sen rinnalla, mitä meidän\najalla tapahtuu: Ihmiset nauttivat Hiiden myllyssä työmiesten\n_nälästä_... kuuletko: _nälästä_... ja nälkään kuolevien perheiden\nkuolinkamppailusta. Katso, Harhama: Teatterimme, joissa näytellään\nkansan elämää, sen kärsimyksiä ja nälkää, ovat vaan äskeisen\nnäytelmän toisia muotoja. Yhteiskunnan ryövärit riistävät\ntyöntekijän työn hedelmät ja polkevat sen perheen kurjuuteen...\nnälkäkuolemaan... tauteihin... Ryöstämillänsä rahoilla palkkaavat he\nnäyttelijät _jälittelemään ryöstetyn perheen kärsimyksiä_... tuskia,\nkuolinkamppailuja... _nälkää... nälkää_, sanon niin! He kokoontuvat\nloistaviin teattereihin, nauttimaan niiden murhenäytelmien\njälittelyistä, joita samaan aikaan eletään todellisuudessa\nlukemattomissa kurjuuden kodeissa. He nauttivat riistämiensä\n_nälästä_... He valmistavat toisille kurjuutta, _nauttiaksensa_ siitä\njoutilaan aikansa kuluksi... teattereissa... Hiiden myllyssä... Kun\nnälkään kuolevat lapset huutavat leipää, huutavat heidän vanhempiensa\nhiestä elävät joutilaat ihastuksesta loistavissa teattereissa,\nnauttien sen huudon jälittelystä. Sano, eivätkö nuo ihmiset ole\npetoja, jotka nauttivat uhrinsa kuolintuskista!\"\n\nNikitin aivan kuin kiskoi sanoillansa ulos Harhaman sisälmyksiä,\nkorventeli niitä tulisella raudalla. Palaman käryistä nousi\nsavupilvinä kauhunkuvat: nälkä, taudit, kurjuus. Pitkäaikainen\nkiihtymys, öinen väsymys, huumaus ja äskeiset mielenliikutukset\nolivat tehneet Harhaman hermoston heikoksi, araksi. Jokainen\nNikitinin loihtima hirmukuva suureni siinä, synkkeni, ja toinen\nvyöryi toisen, mustemman tieltä. Hänen edessänsä loisti juhlapukuinen\nteatteriyleisö katselemassa näytelmää \"Nälkämailla\", Hän näki sen\nnautti van ihmiskurjuuden jälittelystä, maksavan siitä nautin nosta\nrahoilla, jotka oli riistetty nälkämailta. Ne maat jäivät sen\njohdosta todellisen nälän kytömaiksi. Kurjuus irvisteli siellä joka\nnurkan takaa, puutteen ja kärsimyksien savu suitsusi joka turpeen\nalta.\n\nJa sen jälittelystä oli hänkin nauttinut...\n\nNyt heräsi hän, kuin pahasta unesta, hartioilla vielä yön\npainajainen, raskas, kuin jauhinkivi. Kun näyttämölle ilmaantui\ntaas joukko puoli-alastomia lapsia, harput käsissä, nousi hän\näänetönnä, konemaisesti ja poistui inholla Hiiden myllyn pikkuisesta\nalppimajasta. Nikitin seurasi häntä. -- Perhonen istui Harhaman\nolkapäällä...\n\n-- \"Kerrankin oli jotain uutta!\" -- kuuli Harhama lähtiessään jonkun\njoukosta lausuvan.\n\nHe poistuivat erään huoneen läpi, jossa oli pieni talvipuisto\nlähteinensä, pikku-alppinensa. Siellä oli eräs miesseurue järjestänyt\nesiytyneiden harsopukuisten naisten todellisen metsästyksen. Luonnon\npuvuissa, harso ainoana vaippana, lymyili kaunis riista... Sidotuin\nsilmin etsivät huumautuneet metsästäjät kasvien väliin lymyytyviä...\nNaiset puhalsivat joskus huiluista metsätorven sävelen... ilmottivat\nsiten lymypaikkansa metsästäjille... Kuului iloisia huudahduksia...\nKauniit otukset pakenivat... Kasvien seasta vilahteli kaikkialta\nnaisten solakoita vartaloita, hulmahtelevia tukkia... Tuolla\nvälkkyy valo pälvenä ja pälvessä kisailee alaston otus metsästäjää\nmairitellen... Tuolla on vilpoinen siimes ja siimeksessä neito\nlymyssä... Lintuna visertää se metsästäjän poluillensa... Muutamilla\non pukuna paljas luonnon paita... Kuului huilun puhalluksia...\nIlmassa tuntui outo, kiehtova maku. Se on hengästyneiden naisten\nruumiin lämpöä. Se kutittelee kauniisti... tunkee sieramiin...\nMetsästäjät etsivät saalistansa kiihkoisina... Heidän huumauksensa\non niin suuri, että heitä johtaa pakenevien jälille epäinhimillinen\naisti...\n\n-- \"Huomaatko?\" -- kysyi Nikitin Harhamalta. -- \"Ymmärrätkö nyt,\n_mikä_ aisti täällä kehitetään ihmiseen?\"\n\nHarhama hämmästyi outoa näkyä. Hän kuuli ilmassa metsästäjien hienon\nnuuskimisen. Hän tunsi itse naisten ihonma'un, ja värisi oman itsensä\ninhosta. Hänessä oli tietämättänsä kehittynyt eläimen oireet...\n\n-- \"Täällä jalostutetaan ihminen eläimeksi... Ihmishenki ei jaksa\nnostaa enää siipeänsä lihan kupeesta... se matelee lihassa, kuin\ntoukka juustossa\", -- mutisi Nikitin.\n\nHarhama rypisti silmiänsä synkkänä. Otsalle kohosi outo ryppy... Hän\nseisoi kuin peilin edessä...\n\n-- \"Koiramaista!\" -- murahti hän poistuessaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvipuistosta lähdettyänsä ja erään huoneen läpi kulettuansa\navasi Nikitin erehdyksessä väärän oven ja he tulivat pimeään\nhuoneeseen. Nikitinillä oli taskussa pieni sähkölyhty, jota hän oli\nkäyttänyt, kierrellessänsä iltasin köyhien pimeissä asunnoissa. Hän\npuristi lyhdyn palamaan. Huone helähti valoisaksi. Turkkilaiselta\nsohvalta hypähti silloin ylös nuori nainen ja mies. Seurasi pureva\nsilmänräpäys. Nainen ja mies seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi\nkuolleista noussutta. Suupielet vavahtelivat, silmät tuijottivat\ntylsinä...\n\nSitten alkoi nuori nainen vapista, kuin vaate, ja mies on tyrmistynyt\nkauhusta sanattomaksi... Naisen vapiseminen kiihtyy. Hänen polvensa\nalkavat horjua... Hän ei jaksa nostaa käsiänsä peittääkseen\nsilmiänsä... Ääni ei lähde kurkusta...\n\nVielä hetki ja kuuluu parahdus, vihlova, valittava, leikkelevä\nhuuto... Nuori nainen vaipuu maahan kuolleena, sydänhalvauksen\nkohtaamana... Kuluu vielä silmänräpäys, lyhyt, vaan polttava, kuin\nsalama. Pamahtaa lyhyt, kuiva laukaus ja nuori mies vaipuu kuolleena\nsisarensa ruumiin päälle...\n\nHän oli äsken \"metsästänyt\" pimeässä huoneessa. Siellä oli hän\nlöytänyt sisarensa, joka huumautuneena oli syöksynyt saaliiksi samaan\nhuoneeseen, aavistamatta veljensä siellä oloa... Mies oli löytänyt\ntytön... tyttö nukahti hänen syliinsä sisarena... heräsi vaimona...\n\nHarhama ja Nikitin käsittivät asian silmänräpäyksessä, ilman\nsanoja, kuten tämmöisinä hetkinä tapahtuu. Molemmat seisoivat ensin\nkauhistuneina. Sitten valtasi heidät sääli. Muutamia palvelijoita,\njotka olivat kuulleet laukauksen ja käsittäneet asian, kiirehtii\nhuoneeseen estääksensä tiedon levenemästä huumautuneesen myllyväkeen,\nhäiritsemään ja keskeyttämään sen öistä elämää.\n\n-- \"Himo on siinnyt, synnyttänyt synnin ja synti on tuonut\nrangaistuksen\", -- mutisi Nikitin. Harhama seisoi mykkänä\nmurhenäytelmän savussa. Hän tunsi poskilihaksiensa vavahtelevan.\n\n-- \"Älä tuomitse erehtyneitä!\" -- lausui hän Nikitinille tylsänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama ja Nikitin olivat jo ovessa poistumassa huoneesta, kun heitä\nvastaan tuli kaksi miestä kantaen pieniä paareja. Hekin astuivat\nerehdyksessä tähän huoneeseen, jossa sisar oli äsken eksynyt veljensä\nsyleilyihin. Paareilla oli kaksi pikkuista, valkealla liinalla\npeitettyä ruumista. Oudostuneena kysyi Nikitin kantajilta, kenen\nruumiita he kantoivat. Vastaukseksi sai hän, että äskeiset kaksi\nrintalasta olivat kuolleet nälkään... Sitä kuullessa nousi Harhaman\nja Nikitinin otsalle hiki. Ihmiselämän virrasta oli kohonnut sen\npohjamutien tapahtuma ja läikähtänyt rantakivelle, rannalla seisojan\neteen...\n\n-- \"Naatja!... Oletko täällä?\" -- kuuluu samassa naisen huoleton ääni\nviereisestä huoneesta. Ovi avautuu ja huoneeseen astuu nuori nainen,\nkuolleen sisarusparin kolmas sisar. Hän tuli sisartansa etsimään ja\nlöysi nyt samalla myös veljensä... Tyttö käsittää himmeästi jotain\nhirmuista tapahtuneen... Vielä hetki ja hän käsittää kaikki... Hän\nkalpenee, alkaa vavista, eikä voi peittää silmiänsä... Hänenkin\npolvensa horjuvat, voimat loppuvat... Harhama yrittää häntä tukea,\nmutta ennen kuin hän on ehtinyt tarttua onnettoman käsivarteen,\npääsee siltä vihlova huudahdus ja liinana vajoaa hän maahan. Harhama\nyrittää nostaa hänet ylös, mutta silloin hyppää nainen itse rajuna,\nkuin myrskyn käsissä ryöppyävä vaahto. Hän katselee ympärillensä\nvimmastuneena. Suupielestä pursuaa vaahto. Silmät kiiluvat.\nJärjenvalo on sammunut hänen sielussansa... Kaikki käsittävät sen ja\nhätääntyvät.\n\nMutta mielipuoleksi lyödyn tytön silmät suurenevat ja palavat\ntulisina. Kasvoilla välkkyy hurja ilme. Hulluuden puuskana on\nhäneen iskenyt äskeinen Noidan laulun kuvaelma. Ruumispaarista\nkutoutuu häneen verkko. Hän uskoo olevansa kalmanneito, joka tanssii\nkalmantanssia.\n\nJa ennen kun kukaan ehtii tehdä mitään, sieppaa hän valkean\nruumisliinan, jolla lasten pienet ruumiit ovat peitetyt, heittää\nsen hartioillensa. Silmät kiiluvat pelottavina, elottomina kuin\nkalmanneidon silmät ja hän huutaa pitkän, kamalan:\n\n-- \"Huu--uu!\"\n\nHuuto kuuluu, kuin öinen huuhkajan huhunta synkässä korvessa.\nLäsnäolijat kauhistuvat. Hulluksi tullut tyttö karkaa villinä ulos\novesta ja syöksyy talvipuiston kasvihuoneesen, missä metsästys yhä\njatkuu, huilut soivat ja naiset kisailevat valopälvissä. Hän näyttää\nhaudasta karanneelta aaveelta, pelottavine silminensä ja valkeine\nruumisliinoinensa. Kasvihuoneen ovella huutaa hän uuden vihlovan\nhuudon:\n\n-- \"Huu--uu!\"\n\nSitten syöksyy hän puistikkoon. Naiset parahtavat kauhuissaan ja\nmiehet päästävät siteitä silmiltänsä. Alkaa pakokauhu. Alastomat\nnaiset syöksyvät hädissään sinne tänne, kirkuen kuin petolinnut.\nHeidän jälissänsä karkaa hullu nainen. Hänen huutonsa kaikuu\nhirvittävänä, kuin huuhkajan huuto pilkkosen pimeässä korvessa:\n\n-- \"Huu! Huu! Huu-huu!\"\n\nMyllärit tukkivat kiireellä ovia, ettei huuto häiritseisi Hiiden\nmyllyn väkeä. Naiset pakenevat parkuen. Hullu ahdistaa heitä yhä\nraivoisammin huhuillen:\n\n-- \"Huhuu! Huu--huhuu!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama oli nähnyt kylliksi. Hän seisoi nyt elämänsä sillä kohdalla,\njossa loppuvat kaikki entiset tiet, kuin kalmiston portilla. Yksikään\nvalmis polku ei johda pois. Semmoisina hetkinä tekee ihminen\npäätöksensä nopeasti, hädän tai välinpitämättömyyden painostamana\nsyöksyy, kuin tulen käsistä johonkin... vaikka minne. Hän puristi\nNikitinin kättä ja lausui päättävästi:\n\n-- \"Minä tulen kanssasi.\"\n\nOvi sulkeutui heidän jälkeensä ja sen takaa kuului yhä pelottava\nhuuto:\n\n-- \"Hu--huu!... Hu--huu!... Uu--uu!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ulkona lennähti perhoseksi pukeutunut Perkele Harhaman olalta,\nistahti Hiiden myllyn räystäälle ja ilkamoi:\n\n-- \"Jehova, se vanha saituri, on lähettänyt Nikitinin tänne...\nkalastamaan Harhamaa minun rysästäni... orjantappurakruunua\nkantamaan... No... on sekin siveellisyyttä!... Käy kalavarkaissa...\"\n\nJa mietteissänsä jatkoi Perkele:\n\n-- \"Jehova näkyy houkuttelevan miestä kerjäläissauvalla... No,\nvoinhan sitä _minäkin_ siinä sauvassa asua...\"\n\nJa kiukkuisena, ylpeänä lopetti hän:\n\n-- \"Mutta, Jehova!... Kain tappoi Abelin ja äsken tuhosivat\nsisarukset toisensa... Miks'ei 'pelastetun' sovi tuhota\n'pelastajaansa'...\"\n\nMutta: paras nyt odottaa, kunnes mies kypsyy.\"\n\nIdässä ilmotti jo punainen aamuruskon railo uuden päivän tuloa. Mutta\nHiiden mylly jatkoi yhä käyntiänsä...\n\n\n\n\nKullantemppelissä.\n\n\n    Elämä on tulikuuma kultavuode.\n\nNiinä päivinä nousi veripunainen aurinko idästä. Sen takaa kuului\nkeltaisen aaveen villi sotahuuto ja pimeydessä asuvaa kansaa valaisi\nsodan tulipalo.\n\nKauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja kansa, joka asui\ntasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja kuuli sotahuudon,\nhuusi vapisten:\n\n-- \"Sota!\"\n\nSota!... Sota! -- kuului huuto kaikkialta, kun se veripunainen\npäivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän tasangolla,\npimeydessä asuvan kansan yli.\n\n-- \"Aseisiin!\" -- kuului silloin voimakas, vapisevalle kansalle\nlausuttu käsky.\n\n-- \"Aseisiin! Aseisiin!\" -- kertautui käsky kaikkialla, köyhän\nmajassa ja rikkaan asunnossa.\n\nSilloin vapisi arka, ja rohkea seisoi äänetönnä. Tylsistyneenä\nkuunteli mies, kun hänen käskettiin lähteä suoniansa avauttamaan, ja\navutonna itki vaimo ja lohduttomina lapset. Köyhä vaikeroi ja rikas\nraivosi epätoivoisena, nähdessään, että se pelipöytä, jolle hän oli\nomaisuutensa nostanut, horjui.\n\nSota! Sota! -- kertautui kauhunsanoma tylsistyneiden ihmisten\nsuonenvedontapaisesti vavahtelevilla huulilla. Toiset siunasivat\nitsensä, tehden ristinmerkin ja mutisivat rukouksensa:\n\n-- \"Herra, armahda kansaasi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tyynenä seisoi pörssirakennus. Sen kattorakenne lepäsi\nrauhallisena solakoiden pylväiden hartioilla, pylväiden, jotka\nsuorissa riveissä seisoivat rakennuksen kaikilla sivuilla. Se\nrakennus seisoi rauhallisena, sillä se tiesi olevansa kullantemppeli.\nSe tiesi, että sen herra, se keltainen, eloton kulta, on ihmisten\njumala, joka hallitsee maan kansoja, jumala, jonka käskyjä tottelevat\nlukemattomien miljoonien omattunnot ja jonka käskystä lukemattomien\nmiljoonien käsivarret tarttuvat joko työhön, tai rikoksiin.\n\nMutta sen temppelin sisällä oli pelipöytä, jolla pelattiin\nihmiskunnan omaisuutta suurissa panoksissa, menetettiin, tai\nvoitettiin ihmistyötä ja ihmiskäsivarsien isäntäoikeuksia. Se\noli kullan alttari, jolla ihmiset uhrasivat sielunsa keltaiselle\nkullalle. Siinä pelipöydässä, siinä keltaisen kullan alttarissa\ntuntuivat yhteiskunnan taloudellisen elämän sykähdykset ja sen\npäällä kieri kulta, sen temppelin herra ja maan kansojen jumala.\nKullan palvelijat istuivat sen alttarin ympärillä ja heissä hehkui\nkullanhimo, kuten liekki hehkuu palavassa hiilessä. Kullakin heillä\noli malja valmiina kädessä ja he odottivat, että heidän jumalansa,\nse eloton, se alttarilla kierivä kulta, vierisi maljaan. Eivätkä\nhe ainoastaan odottaneet. He houkuttelivat sitä kirkasta, kierivää\njumalaansa, he keinottelivat saadaksensa kukin sen jumalan kierimään\nohi muiden maljojen omaansa.\n\nJa mitä kauvemmin he odottivat, sitä ahnaammaksi kävi keinottelunsa,\nsitä hehkuvammaksi yltyi heissä kullanhimo. Sen tuli virisi\nkuluttavammaksi.\n\nHe paloivat silloin, kuin hehkuvat hiilet kylmän jumalansa edessä.\nIhmisestä oli tullut kullan uhrihiili.\n\nJa kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike,\njonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai kun madonsyömät\npankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu\nlöi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin tuntui aina\nkovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa.\nSen taso paikoin kohosi ja paikoin se laski ja sille kasattu kulta\nkieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. Kullanhimo leimahti\nsilloin alttarin ympärillä palavissa hiilissä, keinottelijoissa,\nkuluttavampana. Ja jonka maljaan se keltainen, kierivä jumala oli\nvierähtänyt, hän sai vallan käskeä sen nimessä ihmiskäsivarsia\nvalmistamaan käskijällensä mukavuuksia ja nautintoa siinä määrässä\nja niin kauvan, kuin sitä kultajumalaa maljassa riitti, tai kun se\nyhteiskunnan elämän edelleen sykähdellessä, taloudellisten liikkeiden\njossain taas järkkyessä, kieri niiden käskystä taas jonkun toisen\nmaljaan.\n\nKullan temppelissä palvelivat ihmiset jumalaa, joka hallitsee\nmaan kansoja, vaan ei itseänsä. He palvelevat orjina jumalaa,\njoka tottelee maailman taloudellisen elämän käskyjä, kuin orja\nruoskaa, kierien sen jumalaksi, jonka hänen lapseksensa yhteiskunnan\ntaloudelliset liikkeet kulloinkin valitsevat.\n\nSen jumalan edessä hehkui kullanhimo kauniina uhritulena. Ihmishiilet\npaloivat kirkkaina, kuin vaha. He tuikkivat aivan tulina, paloivat\nporoksi, kootaksensa maljaansa sitä haihtuvaa sumua. Ihmishenki ei\ntavotellut siellä korkeuksia, ei hapuillut siipiensä kantaman rajoja.\nSe vaani maassa kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa pikkuista,\nvikkelää hiirtä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta niinä päivinä, jolloin Idän aurinko nousi veripunaisena pyöränä\nidästä ja keltaisen aaveen villi sotahuuto tunki läpi ihmisten\nytimien, alkoi sumu maljoista haihtua. Silloin riensivät kullan\npalvelijat pelastamaan, mitä vielä pelastaa voitiin. Kulta näytti\nsilloin pettävän palvelijansa, kätkeytyi alttariltansa takaisin maan\nuumeniin, paeten liikepulaa, joka oli kohonnut sotatorven soidessa,\nsodan roihun syttyessä, kuin nälkähirviö. Kullanpalvelija paloi\nsilloin kirkkaana ilmitulena. Koko se keinottelija joukko, joka\ntäytti jumalansa suuren temppelin, läikehti, kuin tulinen hiilos.\n\nJa kun sodan järkyttämät taloudelliset liikkeet luhistuivat,\nkun siitä johtunut sykähdys tuntui kullan alttarissa, alkoi se\nkuollut metalli levotonna vieriä. Se etsi reikää, mihin paeta\nsitä näkymätöntä petoa, joka nyt liikepulana nosti päätänsä\nsodan verisistä usvista. Silloin leimahti aina tuli kirkkaampana\nihmishiilessä ja lieska nousi hiiloksesta. Keinottelijain silmiin\nsyttyi kultakuume. Se levisi nopeasti silmästä silmään, kuin\nkulovalkea. Kukin katsahti ahnaan pedon tavoin maljaansa. Ja kun he\nhuomasivat, että kulta niistä hupeni, että jumala haihtui sumuna\njuuri nyt, hädän hetkellä, niin muuttui palava ihmishiili harmaaksi.\nSyntyi paniikki. Kauhu laskeusi, kuin harmaa tuhkavaippa kullanhimoa\nsuitsuavalle ihmishiilokselle, tukehduttaen hetkeksi osan sen\nlieskasta ja lopulla sammuttaen siellä täällä, yksityisissä hiilissä\nvielä tuikahtelevan liekin. Ihmisten kasvoille laskeusi tylsä\nilme ja kuume sammui heidän ahnaissa silmissään, kuin elonkipinä\nkuolevassa. He seisoivat neuvottomina, kasvot harmaina, kuin tuhka,\nsilmät sammuneina. He olivat hetken ajan ihmisvainajia, voimattomina\nhallitsemaan yhteiskunnan taloudellista elämää, joka nyt sortui, kuin\nruhjottu hirviö, haudaten allensa ne, jotka sen olivat luoneet ja\njotka vielä äsken herroina sen utarista rikkautta lypsivät.\n\nMutta kullanhimo ei ollut heissä tyyten sammuksiin tuikahtanut. Se\noli vetäytynyt kauhun ja paniikin karkottamana syvemmälle sieluun,\npeittäytynyt harmaan tuhan alle. Hetkisen kuluttua paloivat he taas\nkynttilöinä ahneuden luisissa kynsissä.\n\nMutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi\nkitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni\npalvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi.\nKauhu lisääntyi. Se sammutti palvelijat väliin savuaviksi kekäleiksi,\njoiden sisällä kyti kuluttava tuli, valmiina uudestaan liekiksi\nleimahtamaan. Väliin pilkahti onni ja puhalsi keinottelijoihin\nilmivalkean, kultakuumeen.\n\nJa heidän edessään seisoi, ilkamoiden, edelleenkin se nälkäinen,\nruhjottu hirviö, taloudellinen pula, joka oli hetkeksi kukistanut\nkullan vallan ja sääteli nyt sen istuimella itsevaltiaana ihmisten\nkohtaloita, jaellen umpimähkään toisille kurjuutta, toisille\nyhteiskunnan aarteita. Oman onnensa seppo, _\"the self-made\nman\"_, oli hävinnyt ja sen sijalla seisoi nyt avuton yhteiskunta\nihminen. Se seisoi kuin terävän piikin päässä: kärsi asemastansa,\npelkäsi putoamistansa. Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman\nyhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä\nratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä\nsääti elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä\nkeinottelija, palatseissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut\nesille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita\nyhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko.\n\nLakko! -- se sana kaikui näinä päivinä ensi kertoja tässä huoneessa,\njossa sumu oli jumalana. Kullan palvelijat tyrmistyivät sitä\nkuullessaan. Alttarilla hohtava kulta kävi yhä levottomammaksi,\nketterämmäksi, sumu maljassa utuisemmaksi. Paniikki yltyi. Jumala\nhehkui nyt polttavana hiilenä. Se poltti palvelijoittensa käsiä\nepävarmuudellansa, sillä tiedolla, ettei siihen voinut luottaa,\neikä kukaan niistä voinut siitä luopua. Maljat tyhjenivät. Kullakin\noli enää tulikipuna pivossa. Se kipinä poltti pivoa ja siinä oli\nsittenkin pelastus.\n\nKulta on armoton jumala...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pörssihuoneen perällä istui eräällä penkillä hieno, nuori\nasianajaja Aleksander Zaiko. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa\nilmehti huoli ja levottomana nypisteli hän pientä, mustaa\nleukapartaansa nähtävästi jotain odottaen. Paniikin alkaessa lähestyi\nhäntä väkijoukosta mustiin puettu, hoikkavartaloinen nainen,\nmaallikoksi puetun munkki Pietarin seuraamana. Molemmat äskenmainitut\nolivat tungeskelleet väkijoukon ristiin rastiin, etsien levottomina\njotakin. Mustapukuinen nainen lähestyi nyt nuorta asianajajaa tämän\nhuomaamatta ja puhutteli häntä nopeasti, tuttavallisesti, kuten\nnuorukaista:\n\n-- \"Ah, täällähän Te olette, Aleksander Petrovitsh! Olen etsinyt\nTeitä kaikkialta väkijoukosta ja luulin jo etten löydä... Isä Pietari\noli niin ystävällinen, että lähti minua saattamaan...\"\n\nNuori asianajaja nousi nopeasti ylös ja kumarsi kohteliaasti lausuen:\n\n-- \"Anteeksi, rouva Vronskaja, että Teitä vaivasin!... Mutta minulla\nei ollut muuta neuvoa. En myös voinut odottaa Teitä kotonanne,\nja kun asia koskee yhteistä ystäväämme, herra Harhamaa, rohkenin\npyytää Teitä saapumaan tänne. Asia, nähkääs, on kiireellinen...\nHarhama, kuten jo Teille kirjoitin, ei ole kotona... Olin hänen\nmorsiamensa, Magdan luona, mutta ei hänkään tiedä, minne sulhasensa\non matkustanut... Käännyin sentähden Teidän puoleenne... Ehkä saan\nTeiltä apua.\"\n\n-- \"Vielä vähemmin voin minä sanoa, minne hän on matkustanut... Magda\noli juuri luonani häntä tiedustamassa... aivan epätoivoisena...\nJotakin käsittämätöntä piilee hänen matkassaan. Mahdollisesti joku\nonnettomuus... Mutta puhukaamme lyhyesti. Mistä on nyt kysymys?\nMinäkin olen huolissani\", -- huolehti rouva Vronskaja.\n\n-- \"Tiedätte kait, että olemme herra Harhaman kanssa pelanneet\ntäällä...\"\n\nRouva Vronskaja ei vastannut. Hän näytti hämmästyneeltä. Nuori\nasianajaja jatkoi:\n\n-- \"Oikeastaan olemme pelanneet uhkapeliä... tosin emme omin nimin,\nvaan yhtiössä... Onni on ollut meille miltei aina suotuisa ja se on\nhoukutellut meidät ehkä liika kauvaksi mukanaan... Nyt on kaikki\nomaisuutemme pelissä... ja menossa\", -- lopetti hän hitaasti.\n\nRouva Vronskajan kasvoille laskeusi surullinen ilme ja hän lausui\nmiettivänä, ikäänkuin itsekseen:\n\n-- \"Tästä hän ei ole puhunut...\"\n\nSyntyi hetken kestävä, lyijynraskas äänettömyys. Kullanpalvelijain\njoukosta kuului outo kohina, jonka kaikki kolme huomasivat.\nSammumaisillaan olevan hiiloksen muutamiin hiiliin oli onni\npuhaltanut uuden hehkun. Toiset lähtivät pois synkkinä, mustana\nporona. Eilispäivän miljoneereja oli lyöty kerjäläisiksi. Heidän\njumalansa oli hylännyt heidät ja valinnut toiset, kierinyt heidän\nmaljastaan toisten maljoihin. Ihmistyö ja miljoonien raatajain\nkäsivarret olivat vaihtaneet isäntiä muutamassa tunnissa... Rouva\nVronskaja tajusi himmeästi kaiken tämän silmänräpäyksessä. Hän\nkatsahti surullisena nuorta asianajajaa, joka puolestansa oivalsi\nhänen ajatuksensa ja hieman punastui.\n\nMunkki Pietari, joka maallikkopuvussa seurasi rouva Vronskajaa,\nhuokasi raskaasti. Viime mainittu katkaisi äänettömyyden kysyen\ntuskaisena:\n\n-- \"Mutta mistä on nyt kysymys?\"\n\n-- \"On kysymys pelastaa ystävämme herra Harhaman omaisuus...\nTarvitaan noin 30,000 ruplaa... Sillä summalla voitaisiin hänelle\nkuuluvat arvopaperit säilyttää paniikin ohi... Olen varma, että\nne silloin nousevat, joten ainakin suurin osa hänen omaisuuttaan\nsaataisiin pelastetuksi... Muutoin on kaikki mennyttä. Oman osani\nolen voinut järjestää, mutta hänen suhteensa olen voimaton\", --\nselitti nuori asianajaja.\n\nRouva Vronskaja huokasi ja hänen suupielessänsä vavahteli\nhermostunut, katkera hymy. Hän mietti hetken ja kysyi sitten nuorelta\nasianajajalta lyhyesti, kuivasti, päättävästi:\n\n-- \"Odotatteko täällä silloin, kun minä tuon tarvittavan summan?\"\n\n-- \"Kyllä... kyllä... Miten vaan suvaitsette käskeä...\"\n\nRouva Vronskaja ojensi hänelle äänetönnä kätensä jäähyväiseksi.\n\n-- \"Isä Pietari, seuratkaa Te minua\", -- sanoi hän lähtiessään munkki\nPietarille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun rouva Vronskaja palasi rahojen kanssa, kohtasi hänet väkijoukossa\nparooni Geldners, joka hämmästyneenä huudahti:\n\n-- \"Anna Pawlowna!... Te täällä... Pelaamassako?\"\n\n-- \"Ei, vaan pelastamassa pelaajia\", -- vastasi rouva Vronskaja. --\n\"Mutta minkä johdosta Te, parooni, olette niin kovin iloinen? Tehän\nhehkutte aivan kuin palava hiili.\"\n\n-- \"Oh, Anna Pawlowna... Onni on nyt kerrankin ollut mukana\", --\nhuudahti parooni Geldners. -- \"Onnistuin ostamaan määräävän osan\nHornan luolan tehtaiden osakkeita aivan pilkkahinnalla, joten\ntehtaiden isäntävalta todellisuudessa on nyt minun käsissäni... Se\non harvinaisuus näinä aikoina. Varmaankin tekin, Anna Pawlowna,\nmyönnätte nyt, että ihmisonni ei ole niin taitava lintu, ettei\npistäisi päätänsä pyytäjän paulaan... vaikka olettekin niin\npessimistinen siinä asiassa? Sanokaa, eivätkö onnennupusta puhkea\nkauneimmat kukat?\"\n\nAnna Pawlowna Vronskajan mieli oli kokonaan järkkynyt sodan, Harhaman\nkatoamisen ja hänen odottamattomien asioittensa johdosta. Parooni\nGeldnersin onni välkkyi hänelle siksi, kuin himmeä sumu, jonka\ntakaa näkyi epäselvänä kaunis, punertava päivänpyörä, leväten onnen\nvertauskuvana pehmeällä pumpulivuoteella, hienossa väriautereessa.\nHän näki sen onnen utuna, käsittämättömänä, katseli sitä järkkyneen\nmielialan värisyttämänä. Hajanaisena, hämillänsä, puoli-itseksensä\nvirkkoi hän jotakin sanoaksensa:\n\n-- \"Teidän elämänne, parooni, on... Ah, kaikki täällä on niin\nsotkuista, epäselvää... sumua...\"\n\n-- \"Anteeksi, Anna Pawlowna! Miksi suvaitsette minun elämäni\nmääritellä?\" -- tarttui parooni Geldners iloisena, reippaana.\n\n-- \"Miksikäkö tahtoisin sen määritellä?... Teidän elämänne?...\nNäytätte niin onnelliselta, kuin olisi elämänne kultavuode\", --\nvastasi rouva Vronskaja surun ilme silmissä ja äänessä sen väre.\n\nParooni Geldners näki rouva Vronskajan silmät ja mietti hetken. Niitä\nsilmiä oli hän kerta nuoruudessansa katsellut, vanhojen poppelien\nalla, kesän kukkeimmillansa ollessa... Hän oli kurotellut niihin,\nkatsellut niistä sitä odotettua tulevaisuuden kuvaa, sitä _onnea_,\njota hän metsästeli... Hän oli soitellut niitä muistellessa poppelin\nalla. Hän soitteli, mutta ei uskaltanut _puhua_... Kesä oli kierinyt,\nsyksy värjäili poppelien lehtiä... Uneksitut silmät pakenivat, kuin\nmuuttolinnut... Hän ei ollut osannut virittää onnen ansaa... Niistä\nsilmistä katseli kohta toinen nuorukainen onneansa... Hänen soittonsa\nsävel oli silloin särkynyt...\n\nParooni Geldners vaikeni hetkisen. Hänenkin mielensä oli meren\nvaahtoa. Hän oli ollut sodan luojia... Se tieto järsi hänen\nsieluansa, painoi hänen hartioitansa. Ajatuksissansa, teeskennellyllä\nlevollisuudella, vastasi hän vihdoin:\n\n-- \"Niin, elämä on kultavuode... Tiedättekö, Anna Pawlowna, jos sanon\nsuoraan, niin: _elämä on tulikuuma kultavuode_...\"\n\nAnna Pawlownan silmissä sumeni entistä enemmän. Sotkuisten\najatuksiensa seasta sai hän kysytyksi:\n\n-- \"Mitä varten te sitten kokoatte sitä tulikuumaa kultaa?\"\n\nParooni Geldners levitti kätensä ja virkahti:\n\n-- \"Mitä varten? Mhyh! Jos emme me ihmiset keritse elämää, niin elämä\nkeritsee meidät.\"\n\nMunkki Pietari, joka oli erillänsä katsellut kullan jumalan\nuhripaloa, ei ollut kuullut keskustelusta muuta, kuin Geldnersin\nviimeisen lauseen. Hän lähestyi nyt Anna Pawlownaa. Parooni Geldners\nhuomasi hänet, ja huudahti ilosena:\n\n-- \"Anteeksi, isä Pietari, etten huomannut! Olen juuri voittanut\npelissä koko Hornan luolan.\" Ja ojentaen kätensä munkki Pietarille,\nlisäsi hän: \"Tulitte aivan kuin kutsuttuna menestystäni siunaamaan.\"\n\nMunkki Pietari työnsi hänelle ojennetun käden kohteliaasti syrjään,\nlausuen lempeällä äänenpainolla:\n\n-- \"Te olette kantanut maksun sodasta, jonka valmistitte kansallenne.\nEi ole vielä lammas teuraana ja Te jo seisotte keritsimet kädessä.\nOlette pelannut suurilla panoksilla ja voittonne on sen mukainen.\"\n\nParooni Geldners kalpeni hieman, mutta vaikeni, ylpeänä, korskeana.\nRouva Vronskaja poistui äänetönnä munkki Pietarin seuraamana, joka\nsurullisella äänellä lausui:\n\n-- \"Hän on todellakin hiili... Hän palaa huoletonna, kuin\nvahakynttilä jumalansa kasvojen edessä.\"\n\nAnna Pawlowna käsitti vasta nyt kaiken ja huokasi:\n\n-- \"Ah, te Venäjän kansan paimenet!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kullan alttarin ympärillä hehkui ihmishiilos tavallista\npalavampana. Kun _yhdet_ sydet sammuivat, leimahti tuli _toisissa_\nkirkkaampana. Kullan jäännökset olivat kierineet heidän maljaansa.\nAnna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat, odotellessaan, tätä\npaloa. Sana saapui sotatantereelta. Vihollisen miekka on siellä\niskenyt syviä haavoja. Sen johdosta on eräs pankki sortunut. Tuhannet\npikkueläjät halki valtakunnan ovat menettäneet kovalla työllä kootut\nsäästönsä, pankin osakkaista on tullut kerjäläisiä. Heidän roponsa on\nsotatantereella vuotava venäläinen veri pois huuhdellut.\n\nTaas saapuu uusi sanoma: Vihollisen miekka on leikannut uusia\nhaavoja... Sen johdosta luhistuu eräs suuri yhtiö. Sen osakkeiden\nomistajat vierähtävät pois palavasta hiiloksesta, sammuneina\nkekäleinä, harmaina, äänettöminä. Heidän kohtalonsa on ratkaissut\nmiekka, jota piteli kaukainen, tuntematon vihollinen. Kun he\npoistuvat pois mammonan polttorovioista, eivät entiset ystävät tunne\nheitä enää, vaan väistävät heitä, ikäänkuin tietä avaten... Kaukainen\nvihollinen on miekallaan leikannut poikki ystävyyden siteet. Eräs\nomaisuutensa menettänyt perheen isä puhuttelee poistuessaan muuatta\neilispäiväistä ystäväänsä, valittaen masentuneena:\n\n-- \"Nyt on kaikki mennyt. Kotona odottavat vaimo ja lapset, eikä ole\nminulla enää omaa sauvaakaan.\"\n\n-- \"Mitä tehdä!\" -- vastasi puhuteltu ystävä vältellen, lisäten\nvälinpitämättömästi: \"Onhan sinulla henkivakuutus lasten nimelle.\"\n\nSortunut perheenisä ei jaksanut kuulla enempää. Hän on pudonnut\nkullan uhritulesta mierontielle, kuin karsta palavasta päreestä.\nMutta hiilos palaa ennallaan, sammuen paikoin, paikoin syttyen.\nUusi onnettomuuden sanoma saapuu: Se tulee kaukaa, suurteollisuuden\npesästä. Pommina putoaa väkijoukkoon se suuri sana:\n\nLakko!\n\nLakko... lakko! -- supisevat yhdet.\n\nAh, se kirottu lakko! -- sadattelevat toiset.\n\nUusi paniikki avaa kitaansa. Sana \"lakko\" kiertelee, kuin kylmä\nkäärme ihmisten ytimissä. Saapuu jo tietoja yksityisseikoista. Pula\nnäyttelee hampaitansa ilkkuen: Lakon tehnyt tehtaan työväki on jo\nkiihottuneena ryhtynyt väkivallan tekoihin. Tehtaan kallisarvonen,\nvakuuttamaton tavaravarasto on poltettu, koneet rikottu, ja pankki,\njoka tuki tehdasta, oli jo ennen sortunut. Tehtaan pääomistaja, joka\noli samalla luhistuneen pankin osakas, seisoo nyt kerjäläisenä.\nÄänettömänä, harmaana hiilenä, poistuu hänkin kullan alttarin luota.\nPoistuessansa mutisee hän itsekseen:\n\n-- \"Nyt on kaikki mennyttä. Minulla ei ole enää mitään omaa, ei\nmitään. Mieron tiekin on valtion.\"\n\nSilloin tunki väkijoukosta poistuvan luo harmaapää vanhus, löi häntä\ntakaapäin olalle ja lausui:\n\n-- \"Kuule!\"\n\nPoistuva kääntyi ja näki edessänsä vanhuksen, jonka omaisuuden hän\noli kerran vääryydellä keinotellut rikkautensa perustukseksi. Hän\nkauhistui. Vanhus puhui edelleen:\n\n-- \"Valitat, että sinulla ei ole enää mitään omaa. Ei sinulla ole\nsitä koskaan ollutkaan. Mutta sinä olet himonnut vierasta omaisuutta.\nNyt kun sinulla ei _sitäkään_ ole, lahjoitan minä sinulle sen, minkä\npelastin itseäni varten silloin, kun ryöstit muun minulta... Ota!\"\n\nTämän sanottuaan hän ojensi edessään seisovalle verivihollisellensa\nhirttonuoran, jota hän oli taskussansa vuosikausia kantanut. Hänen\nsanansa putoelivat puhuteltuun, kuin tulikuumat tinatipat. Onneton\nkääntyi pois sanatonna ja poistui kalmankalpeana, kuuma tinapaino\npovessa. Vanhus heitti takaapäin hirttonuoran hänen olallensa\nlausuen: \"Se on saippuoitukin.\" Poistuva ei sitä huomannut, vaan\nkieri pois kullan alttarin luota hirttonuora hartioilla...\n\nAnna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat tätä kullan kaskitulta\nsurullisina. He näkivät ihmisten hehkuvan, palavan tuhaksi ja\nheitettävän syrjään porona, tai kuin pelinappulat. Toisia taas\njohti näkymätön käsi eteenpäin sortuneiden sijoille. Munkki Pietari\nkäsitti tämän kaiken täydellisesti, mutta Anna Pawlownan ajatus\nhajosi sitä miettiessä epäselväksi sumuksi. Lopulta ei hän jaksanut\nkäsittää mitään. Tapaukset sekaantuivat sotkuiseksi vyyhdeksi.\nHän näki ainoastansa hehkuvan kaskitulen, suitsuavan palon, jossa\nihmiskekäleet kytivät ja tuprusi ihmisporo. Sitten kiintyivät\nmolempien silmät erääseen kiihkeään pelaajaan. Tämä seurasi\njokaikistä kullan liikettä sielunsa kaikilla voimilla. Hän tutki\njokaikisen saapuneen tiedon. Hänen kasvonlihaksensa värisivät, hänen\nsormensa paloivat. Se oli Hornan luolan tehtaiden äskeinen omistaja.\nNyt oli hänen loppuomaisuutensa pelissä... Onni näyttää hänestä\nsuotuisalta... Hän kiihtyy, hehkuu, kuin sula rauta...\n\nMutta sitten tulee taas onnettomuuden sanoma. Se matelee sisälle,\nkuin musta mato. Kaikki näyttää menetetyltä... Harmaa tuhka laskee jo\nhehkuvalle hiilelle... Mutta taas kirkastuu onni. Liekki leimahtaa\nuudestaan. Hän tavottaa onnea... Hän on yhtenä haukankyntenä. Joka\nhermon päässä istuu _ahneus_, kuin petolintu.\n\nMutta onni olikin ohi vierivä harhanäkö. Hän vapisee. Sormien nenät\novat aivan tuliset. Anna Pawlownan mieli jännittyy, kuin viulunkieli\nvirittäjän vedosta. Hän seuraa puolitajutonna onnetonta miestä,\njoka sielunsa kaikilla voimilla taistelee kullan puolesta, kuin\näiti pienokaistaan pelastaessa. Kaikki kiihtyy hänessä... hehkuu...\nsulaa... jännittyy. Hän vapisee aivan. Vapiseminen tarttuu Anna\nPawlownaan. Hänkin alkaa väristä onnettoman pelaajan tahdissa.\n\nViimein katkesi vire ja jousi laukesi. Parahdus kulki, kuin vihlova\nsalama halki avaran pörssihuoneen. \"Hornan luolan\" tehtaiden entinen\npäätoimittaja oli tullut raivohulluksi. Hän oli menettänyt muutamassa\nhetkessä omaisuutensa ja järkensä. Hulluuden lyömänä syöksyi hän\nerään vanhan juutalaisen kimppuun, kuin raivokohtauksen iskemä peto\nja puraisi poikki vanhuksen oikean käden peukalon. Vanhan juutalaisen\nparahdus kierteli kaikuna suunnattomassa pörssihuoneessa, kuin ulvova\nkoira. Kauhun valtaamat keinottelijat seisoivat silloin mykkinä,\nkuin maahan lyödyt. Heidän kasvonsa ovat tuhkanharmaat. Juutalaisen\nparahdus oli kuin ruoskanisku karkottanut heistä hetkeksi kullanhimon.\n\nSyntyy hetken hiljaisuus. Elämä on tyrmistynyt. Kauhu leijailee\nilmassa.\n\nMutta sitten syntyi hämminki ja melu... Jotkut keinottelijoista\nhuutavat palvelijoita, toiset tunkeutuvat kauhuissaan väkijoukon\nläpi kauvemmaksi. Virkapukuiset palvelijat kiiruhtavat paikalle\ntuuppien itsellensä tietä halki vaahtona kuohuvan keinottelijajoukon.\nHe alkavat kiskoa vanhaa juutalaista raivohullun käsistä, kuin\notusta pedon kynsistä. Erottajat ja erotettavat huutavat. Mielipuoli\npuristautuu uhriinsa yhä raivoisampana, tavotellen puraista hänen\nkasvojansa. Hullun hampaaniskuja vältellessä vääntyvät juutalaisen\nkasvot muodottomiksi. Selvästi voi erottaa, kuinka voimakkaat\nsuonenvedot kouristelevat hänen kasvojensa lihaksia, niihin\ntähdättyjen hampaaniskujen uhatessa. Silmät tuijottavat, kuin palavat\nhiilet.\n\nKuuluu uusi, vihlova parahdus... Raivohullu on puraissut juutalaisen\noikean korvalehden... Veri hyppelehtii poskille... Väkijoukossa\nsyntyy melua... Jotkut huudahtavat kauhuissaan, toiset antavat\npalvelijoille neuvoja. Kuuluu uusi parahdus, sitten toinen, kolmas...\nHullu on reväissyt osan juutalaisen harmaata partaa... Veri vuotaa...\nMelu yltyy... Juutalaisen nopeasti uudistuvat parahdukset raikuvat\nkullantemppelin kiviseinissä, kuin kauhun valtaamana lentelevän\npetolintuparven kirkunat... Keinottelijat väistyvät hirmupaikalta\ntungeskellen... Toiset tekevät ristinmerkkinsä ja mutisevat hiljaa:\n\"Herra armahda!\"... Parahdukset toistuvat. Juutalainen taistelee\nhenkensä edestä... Kullanhimo on sammunut tämän pöyristyttävän\nkamppailun kestäessä... Elämän valta on osottautunut olevansa\nvoimallisempi kullan valtaa...\n\nTaas kuuluu parahdus... Hullun hampaissa näkyy palanen veristä\nlihaa... Juutalaisen kasvot ovat veren peittäminä... Anna Pawlowna\ntuijottaa kalmankalpeana, vapisten kuin tuulen pieksämä vaaterepale.\nHän ei jaksa mitään tajuta, eikä paikaltansa liikahtaa.\n\nVihdoin saatiin verinen juutalainen irrotetuksi raivohullun kynsistä.\nMielipuolen silmät seisovat päässä suurina, tajuttomina, ja suusta\nvaluu vaahto veriselle parralle. Hampaissa näkyi vielä verinen\nlihakappale.\n\nMuuta ei hänellä enää ollut... Vielä eilen hallitsi hän yhteiskunnan\nmiljoonia... Nyt oli sama yhteiskunta pureksinut hänet hampaissansa\nihmisjätteeksi.\n\nHermostuneet keinottelijat seisoivat vielä sanattomina, kasvot\nporoharmaina. Munkki Pietarin jaloille kasvonpiirteille levisi säälin\nja murheen ilme, kuin harmaa tuhka. Hän huokasi raskaasti, teki\nristinmerkin ja lausui surullisena Anna Pawlownalle:\n\n-- \"Hän on palanut tuhaksi Jumalansa edessä.\"\n\nAnna Pawlownan silmiin herahtivat kirkkaat kyyneleet ja hän vastasi\nvapisevalla äänellä:\n\n-- \"Niin... nyt on hän sammunut hiili.\"\n\nSamassa saapuu paikalle herra Zaiko. Kun Anna Pawlowna jätti tuomansa\nrahat nuorelle asianajajalle käytettäväksi Harhaman omaisuuden\npelastamiseksi, kysyi hän tältä surullisena, tarkottaen Harhamaa:\n\n-- \"Onko hänenkin sielunsa tuolla... pelipöydällä?\"\n\n-- \"Näinä aikoinahan on mahdotonkin mahdollista... Mutta en minä\nkumminkaan sitä luule\", -- vastasi Zaiko hitaasti, viime sanoja\nvenyttäen.\n\n-- \"Silloin olisi vielä kaikki hyvin... Järjestäkää nyt hänen\nasiansa, ja jos rahoja tarvitaan lisää, ilmottakaa siitä ajoissa\nminulle.\"\n\n-- \"Kyllä, rouva Vronskaja! Sallikaa minun Teitä kiittää yhteisen\nystävämme, herra Harhaman puolesta\" -- vastasi nuori asianajaja\nkumartaen ja suudellen Anna Pawlownan kättä.\n\nAnna Pawlowna vetäisi nopeasti nenäliinansa ja painoi sen kiireesti\nsuutansa vasten. Hän oli saanut verensyöksyn...\n\n-- \"Anteeksi, isä Pietari!\" -- kiirehti hän heikolla äänellä. --\n\"Minä en jaksa tätä kauhua kestää, enkä katsella tätä ihmisten\nalennusta...\"\n\nMunkki Pietari tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ulos...\nSamana aikana istui Harhama Hiiden myllyssä. Mutta täällä kullan\ntemppelissä oli ratkaistu taas osa hänen kohtaloansa, leikattu\npoikki hänen punomansa rikkauden rihmat. Hänestä oli tullut köyhä.\nEikä hän yksin ollut sitä ratkaisua valmistanut, eikä hän itse olisi\nvoinut sitä myös estää. Hänen läsnäolonsa täällä kullan temppelissä,\nmissä hänen kohtalonsa ratkaistiin, ei olisi siihen ratkaisuun\nmitään vaikuttanut. Sillä yhteiskunnan järkkyneiden taloudellisten\nliikkeiden rattaissa, jotka kierittelivät kultaa pelipöydällä, olisi\nhän nyt ollut vähäpätöinen rikka. Armoton liike ei olisi hänen\nkätensä pitämänä pysähtynyt, eivätkä luhistuvat liikkeet totelleet,\njos hän olisi käskenyt niiden sorruntansa pysähdyttää.\n\nUhmaillen kohtalonsa kanssa, ei Harhama ollut laskenut, että hänen\nelämäänsä näin sääteli yhteiskunta oloinensa ja liikkeinensä.\nHän itse oli niihin vaikuttanut ainoastaan kullan kokoojana ja\nHiiden myllyn toukkana. Hän oli nyt rutistunut, kuin rauska,\nyhteiskuntaolojen terävissä hampaissa. Munkki Pietari muisti\nhänelle äsken sanoneensa: \"Tuuli voi nousta tänään ja viedä kullan\narkustasi\". Ja nähtyänsä sanansa nyt toteutuneina, tuli hänen sääli\nystäväänsä Harhamaa, jota hän niin palavasti rakasti.\n\nSumu oli haihtunut Harhaman maljasta, kulta vuotanut arkusta. Anna\nPawlownan rahoilla pelastetut kullan tähteet eivät riittäneet\nenää Harhaman sitoumuksiin. Anna Pawlowna käsitti vaistomaisesti,\nhimmeästi onnettomuuden. Mieli murtuneena lausui hän munkki\nPietarille:\n\n-- \"Harhama-rukka! Elämä on asettanut uhman hänen uhmaansa vastaan.\"\n\nMunkki Pietari oikaisi huoaten:\n\n-- \"Ei elämä, vaan Jumala on sormensa nostanut. Hän kieltää ihmistä\naikansa: Älä tee niin! Mutta aikanansa Hän myös astuu elämä\nkädessä tottelemattoman eteen ja käskee: Tee näin! Hän palauttaa\ntäällä omaansa kullekin, epäjumalan kauhuissansa Hänen käskystänsä\nkieriessä.\"\n\n-- \"Sumua, sumua on kaikki\", -- huokasi Anna Pawlowna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPörssin etuhuoneessa kohtasivat Anna Pawlowna ja munkki Pietari\nGeldnersin. Anna Pawlowna lausui hänelle:\n\n-- \"Tämä on kauheaa, parooni!\"\n\n-- \"Niin!\" vastasi parooni Geldners. -- \"Paniikki on yleinen.\nLukemattomat liikkeet sortuvat.\"\n\n-- \"Minä en ymmärrä mitään... Mistä johtuvat kaikki nämä kauhut ja\nsortumiset?\" -- kysyi Anna Pawlowna.\n\nParooni Geldners levitti käsiänsä ikäänkuin sanoaksensa: sehän on\nselvää! Mutta hetken perästä lisäsi hän ääneensä:\n\n-- \"Sota... ja...\"\n\n-- \"Ei yksin sota\", -- lisäsi munkki Pietari. -- \"Sota oli ainoastaan\nviimeinen isku, jonka taitavat keinottelijat antoivat luhistuville\nliikkeille, päästäkseen saalista kokoamaan... He tiesivät, että\nuseiden liikkeiden perustukset on jo valmiiksi syönyt Hiiden myllyn\nväki.\"\n\nSyntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten katseet kohtasivat\ntoisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen kylmänä jääpuikkona, toisen\nkevään lämpimänä. Tuntui kuin olisivat he tahtoneet katseillansa\npuhkaista toistensa silmät, tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden\nsopukoista salaisimpien ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi\nkatseessansa olevan Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners\nmaallisen vallan ja rikkauden auktoriteetin.\n\nHetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet toisillensa jäähyväisiksi\nylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna nyökäytti päätänsä kylmänä,\narvokkaana, ja poistui munkki Pietarin tukemana.\n\nPörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi Anna Pawlowna\ntukijallensa:\n\n-- \"Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi miespolvi. Se palaa kullan,\neikä isänmaan ja totuuden edestä ja palo leviää yli isänmaan. Eikö\nmissään ole pelastusta?\"\n\nMunkki Pietarilla oli vastaus valmiina:\n\n-- \"Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava hiiloksen tulen ja\nsammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko sen, Anna Pawlowna?\"\n\n-- \"Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!\" -- vastasi Anna\nPawlowna puoli-itseksensä.\n\nSamassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi. Verisen talviauringon\nsäteet kimaltelivat pistimien kärissä terävinä, kuin kuoleman silmät,\njotka vaanivat saalista. Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan\nsotilasmusiikin tahdissa vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät\nkantavansa kuolemaa pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se\niskevä nuolensa kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä.\nHeidän silmissänsä välkkyi vihollisen teräväksi hiottu miekka ja\npakkasen purema tuntui kaulassa sen terän kosketukselta. Ja silloin\nhe muistivat köyhän, olkikattoisen kotinsa, keskellä Venäjän suurta\naavikkoa, kodin, jossa nyt itki lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti\nistuivat vanhemmat. Miesten hartiat kumartuivat silloin. Kuolema,\njoka kimalteli pistimien karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se\ntunki jo teräänsä niiden lihan läpi.\n\nKun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas rappuja ja näkivät\nkimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan musiikin soivan, tuli\nheistä jälkimäinen surulliseksi ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta\nkohta voitti hänet inhimillinen heikkous. Isänmaanrakkauden tunne\nvaltasi hänet, masentaen hetkeksi Jumalanrakkauden, kuin sade tomun.\nHän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja suuruudesta. Hänessä\ntuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen kauhuntapauksen hirmukuva. Hän\ntunsi loistavan sotilasmusiikin sävelien valavan hänen sieluunsa\nisänmaansa mahtavuuden tunnetta vuolaana virtana ja hurmaavan hänet.\n\nSamassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa soitti viritetty\nkellolaitelma:\n\n\"Miten kunniakasta on kulku kuolemaan.\"\n\nSotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat reippaampina,\nkuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien kärissä. Anna\nPawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär. Hän lausui:\n\n-- \"Kaunista on kulku kuolemaan... kaunista ulkonaisesti.\"\n\nKellon kumahdellessa teki munkki Pietari ristinmerkin. Isänmaa\nhaihtui hänestä ja Jumala täytti hänen olemuksensa. Hänen sielunsa\nsopukoista sukelsi silloin taas esille ystävänsä Harhaman kuva,\nepäselvänä, merenselällä ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa\nvalossa: rauhattomana henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella\nvaahtovaipalla, valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn\npauhatessa. Hän näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa\nvastaan, jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä\nainoana epätoivon huutona: \"Herra, auta minua, minä hukun!\"\n\nMissä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli munkki Pietari säälistä.\n\"Miksi\", -- ajatteli hän, -- \"Herran täytyy näin kovakouraisesti\nkutsua luoksensa harhailevaa?\" Mutta kohta katui hän taas, että oli\nryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja huokasi itseksensä.\n\n-- \"Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon kiitos ja kunnia! Nyt on\nHarhama lähempänä Sinua. Sinä olet hajottanut kultaisen raja-aidan\nhänen ja Sinun väliltä.\"\n\nSen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana pörssin harjalle ja\nlausui:\n\n-- \"Munkki häärää, Herransa puolesta... No kylläpä on rappiolla sen\nsaiturin siveellisyys, kun varastaa jo toisen keksinnöitä... Minä\nkerran annoin kaldealaisten viedä Jobin kameelit... ja eikös Jehova\nkäytä jo minun keksintöäni omanaan... pane nousevan auringon miehiä\nkierittämään kultaa pois miehen maljasta... Mutta, ei hätää! Keino\nkeinosta!...\"\n\nJa Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen kiukuissaan rakennuksen\nnurkissa.\n\n\n\n\nHääpäivä.\n\n\n    Elämä on kaunis morsiusvuode,\n    jossa on lika luteena...\n\nPakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli\nHarhaman aijotun hääpäivän aamu.\n\nHarhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden\najatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan.\n\nMutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä.\nLähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt,\noli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista\npuutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui\npöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut\ntoiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli\nomaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman\nsilmiin.\n\n-- \"Ihmiselämän vertauskuva... Mitäpä muuta on ihminen... kuivuu oman\nelämänsä rihmoissa\", -- mutisi hän itseksensä.\n\nTylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna:\nyhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen\nnopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut\nhänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete.\nSyyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat\npolttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa.\nMaallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa\nrikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi?\n\nMutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka.\n\nUskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa:\n_yhteiskunnallinen epäily_.\n\nMutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille\ntoisen luontonsa velttouden vastakohta, _uhma_. Se ryöpsähteli,\nkuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä.\nHän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin\nkäsiinsä sai...\n\nOmaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli\nhevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja.\nPunaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva\nvaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien\naaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka\nrantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät\nvedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi\ntilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin\noppi _työn_ aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi\nkuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin... \"Elää omalla\ntyöllä\", -- se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta...\n\nHänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo _köyhyyden_ kiehtova usva...\nKunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala.\n\n-- \"Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi\nkuninkaan purppurakaapua\", -- sukelsi hänessä ajatus.\n\n-- \"Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!\" -- mutisi\nhän.\n\nSe kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto\ninhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä\n_alhaalta_... Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja\nsiksi kiehtoi sitä _kamelinkarvainen_...\n\nKaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän\ninhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta:\n\n    \"Rakas!\n\n    Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta.\n    Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!'\n\n    Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani,\n    sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi.\n    Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla\n    isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua\n    sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on\n    jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti.\n\n                                             Magda.\"\n\nHarhama käski palvelijan mennä vaatimaan sähkösanomakonttorista\nselitystä sähkösanoman viimeisen sanan \"keskeytettävä\" muuttamisen\njohdosta sanaksi \"kiirehdittävä\". Palvelija oli juuri lähdössä, kun\novi kello soi hätäisesti. Palvelija päästi tulijan sisään.\n\n-- \"Kotona?\" -- kuului Magdan lyhyt, hätäinen kysymys.\n\n-- \"Kotona... Juuri tulivat\", -- vastasi palvelija poistuen.\n\nHarhaman sielussa värähti sekaisin harmi, närkästys ja joku\nepäselvä. Magda astui sisään. Hänen mustat silmänsä olivat itkusta\nturvonneet ja poskilla näkyi kyynelien polttamat jälet. Huolettomaksi\nteeskennellen ojensi hän kätensä Harhamalle. Mutta se käsi vapisi\nnyt. Ulkonainen huolettomuus ei voinut sitä salata.\n\nNyt seurasi yksi näiden kahden ihmisen elämän tuskallisimpia hetkiä.\nKumpikaan heistä ei tahtonut päästä puheen alkuun. Kumpikin pelkäsi\nkoskea siihen asiaan, kuin kuolleen kylmään ihoon. Viimein alkoi\nMagda kosketella siihen. Hän puhui vapisevalla äänellä, mieli kuivana\nkulona.\n\n-- \"Magda!\" -- keskeytti Harhama. -- \"Vian täytyy olla\nsähkösanomakonttorissa. Minä olen pyytänyt _keskeyttämään_\nkutsumuskirjeiden lähettämisen enkä sitä kiirehtimään...\"\n\nMagdan silmistä herahti kyynel. Harhama sopersi:\n\n-- \"Ole jalo ja hieno, kuten olet, äläkä pyydä minulta mitään\nselityksiä, sillä niitä en voi antaa... Mutta... niin: sinun\nmieheksesi minä, Magda hyvä, _en voi_ tulla.\"\n\nMagda nousi äänetönnä ja asettui akkunan eteen, selin huoneeseen,\nhypistellen hermostuneesti puseroansa, kuin koulutyttö.\n\nNiin jatkui tuskallinen, painostava hiljaisuus. Kello naksutteli\nraskaasti. Elämänkoi söi tomuksi ihmiselämää. Menneisyyden pöllöt\nistuivat äänettöminä ja hämähäkki katseli verkostansa viisaan\nnäköisenä.\n\nTik-tak! -- naksutteli kello. -- Tik-tak! -- Harhama tunsi\nhikoavansa. Hän muisti taas Noidan laulun siihen liittyvine\nennustuksinensa.\n\nTik-tak! -- nakerteli kello hiljallensa soluvaa ajanvirtaa. Tik-tak!\nHämähäkki katseli tapahtumaa välinpitämättömänä.\n\n-- \"Magda!\" -- yritti Harhama puhua.\n\n-- \"En minä omasta itsestäni enää välitä... mutta isäni kuolee tänä\niltana häpeästä... kun vieraat alkavat saapua eikä... Oi... joi...\njoi\", -- keskeytti Magda, purskahtaen hillittömään itkuun ja vaipui\nlankavyyhtenä pehmeään nojatuoliin. Harhaman valtasi kuvaamaton\nsäälintunne.\n\n-- \"Magda!\" -- yritti Harhama taas puhua. -- Mutta Magdan itku yltyy\nyhä hillittömämmäksi. Heikko vartalo nytkähtelee hysteerisesti itkun\npuuskien kohotessa kurkkuun. Mustilta silmäripsiltä sataa kyyneliä\nvirtanaan poskille ja puserolle. Aika kuluu, mutta itku kiihtyy yhä.\nHarhama on aivan neuvoton. Hänen säälinsä ja tuskansa viiltävät\nhäntä, kuin tahottu veitsen terä. Hän nosti tuolinsa Magdan tuolin\neteen ja yritti taas lohduttaa epätoivoista tyttöä.\n\n-- \"Magda hyvä!\" -- viihdytteli hän, tarttuen Magdan käteen.\n\nSilloin putosi vapiseva tyttö, kuin reväisty vaate lattialle Harhaman\neteen. Harhama hätääntyi ja yritti nostaa hänet ylös. Rento vartalo\nvapisee hänen sylissänsä voimatonna. Siinä tuntuvat itkunpuuskien\nsynnyttämät nytkähdykset ja vavahdukset, jotka juoksevat pitkin\nruumista. Hädän ja säälin valtaamana tajusi Harhama äkkiä, että\ntoisen ihmisen kohtalo oli hänen käsissänsä nyt raskaana painona\nMagdan voimattoman ruumiin muodossa. Hän olisi tahtonut viskata sen\npois luotansa, kuin kiven koskeen, eikä voinut. Edesvastuuntunne\nsiitä, joka oli voimattomana hänen käsiinsä pudonnut, kun hän\nsylinsä avasi, sitoi hänen käsiänsä. Se tunne turvasi Magdan hentoa,\nvoimatonta vartaloa. Harhama tajusi olevansa velvollinen kantamaan\nhänen rennon vartalonsa turvaan kaiken uhalla, kun oli kerran hänet\nkäsiinsä nostanut.\n\nNäkymätön voima oli astunut vapisevan tytön turvaksi. Harhama oli ase\nsen voiman kädessä...\n\nAika kulki etanan kulkua. Hämähäkki pisti Harhaman silmiin, kuin\nilkeä ajatus. Se näytti hänestä pahan enteeltä.\n\n-- \"Oh!\" -- huokasi hän raskaasti. Hämähäkki irvisti rumana, kuin\nsaunankarsina.\n\nHarhama oli jo saanut Magdan nostetuksi ylös. Mutta silloin kietaisi\ntämä kätensä hänen kaulaansa, puristautui häneen sielunsa kaikilla\nvoimilla, imeytyi häneen katseellansa ja hengellänsä. Harhama tunsi\nhänen kuumeisen hengityksensä polttavan kasvojansa, näki hänen\npalavat silmänsä ja tunsi hänen käsivarsiensa puristavan, kuin\nsuonenvedon. Katse tapaili puhkaista hänen silmänsä. Turhaan yritti\nhän irrottaa käsivarsia kaulastansa. Magda puristautui häneen yhä\nkuumeisemmasti, imeytyi häneen kuin mato.\n\n-- \"Ei... ei!\" -- hoki hän hädissään. -- \"Sinä et saa hylätä minua\nnyt... sinä et _saa_... et _saa_!\"\n\nVeri alkoi nousta Harhaman päähän. Hän koetti kiskoa Magdan käsiä\nkaulastansa, mutta turhaan.\n\nHämähäkki kouristi kynsiänsä verkossaan...\n\n-- \"Sinä et saa... et _saa!\"_ -- huusi Magda edelleen, imeytyen\nyhä lujemmin Harhaman kaulaan. Hänen huulensa hehkuivat tulisina,\nhengitys oli tukahduttavan kuuma.\n\nHarhama yritti riuhtaista itsensä irti, mutta Magda puristui kuin\nkuoleman koura uhriinsa ja huusi uhmaten:\n\n-- \"Sinä et _saa_... tappaa minun _isääni_ ja minua... et _saa_...\nKuuletko... Kuuletko, Harhama?... Sinä et _saa... et... et... et_...\"\n\nHänen silmänsä paloivat raivosta. Harhama kauhistui luullen hänen\ntulleen hulluksi. Hän repi hänen kuumeisia käsiänsä irti kaulastansa.\nViimein nytkähti heikko vartalo ja Magda meni tainnoksiin. Hädissänsä\nkantoi Harhama hänet sohvalle ja alkoi herätellä lohdutellen:\n\n-- \"Magda... Rakas Magda...\"\n\nMutta Magda jatkoi äskeistä uhmaavaa puheluaan:\n\n-- \"Kuule... Sinä et saa... et _saa_ sitä tehdä... sinä Harhama...\nEt... et.\" -- Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedoista. Harhama\ntunsi nytkähdysten kulkevan oman ruumiinsa läpi sähkövirran tavoin.\nHän joutui epätoivoon. Ennustukset kalmanliinoista, kalmantansseista,\npulppusivat taas hänen sielustansa. Hän alkoi vapista. Hän huusi\npalvelijaa, mutta tämä oli poissa... Hän hapuili yhtä ja toista apua,\nmutta ei löytänyt mitään. Aika kului, Magdan houreet jatkuivat.\nHarhaman epätoivo yltyi.\n\nTik-tak! -- naksutteli kello. Hämähäkki katseli ilkeästi verkostansa,\nlisäten Harhaman hätää.\n\nHän mietti pelastusta, mutta ei löytänyt. Jos hän pettäisi tohtori\nKirchnerille antamansa sanan ja ilmottaisi onnettomuuden syyn\nMagdalle, nyt kun hän on kokonaan revitty, voisi asia saada vielä\nhuonomman lopun. Ja sitä ajatellessa häilyivät hänen silmissänsä\nennustuksien kalmanliinat, kirkonkellot kumisivat, kalmantanssit\nvilkkuivat. Hän hätääntyi yhä enemmän.\n\nHoureet jatkuivat. Harhama on tukahtua Magdan kuumeisista\nhengityksistä ja pelosta. \"Ja entä jos Magda onkin jo hullu?\" --\najatteli hän pöyristyen.\n\n-- \"Kuule, sinä et saa olla _kunniaton_... Harhama... et saa...\nkuuletko, Har-ha-ma... Sinä et saa olla _alhainen!\"_\n\n-- \"Herra Jumala!\" -- pääsi Harhamalta.\n\n-- \"Et saa olla _petturi_... Katso miten kukat tuoksuvat!... Hah...\nhah... haa!\" -- houri Magda raivoisasti.\n\nHarhama vapisi. Houre jatkui loppumattomiin. Magdan vartalo\nkiemurteli joskus matona. Väliin purskahti häneltä kamala nauru:\n\n-- \"Hah-haaa!\"\n\nViimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin.\n\n-- \"Magda!\" -- lohdutteli hän taas. -- \"Tyynny... kaikki tulee\nhyväksi... kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan\nvihille.\"\n\nMagda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti,\nnikotuksien välistä.\n\n-- \"Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!\" -- rukoili Harhama,\npyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.\n\n-- \"Ei, ei... Et sinä ole syyllinen... mutta siinä on jotain muuta.\nNäenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt... Olet aivan kalpea,\nkuin haudasta noussut... Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki\nselvetä\", -- puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi\nkoskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat\nkainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen\nhämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta.\n\n-- \"Rauhotu nyt vaan ja lähde... itseäsi valmistamaan\", -- lohdutteli\nhän taas, hyväillen Magdan kättä.\n\nSilloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo\nvavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa\nsilmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan\nsittenkin kohdanneen Magdaa.\n\n-- \"Magda... Rakas, hyvä Magda!\" -- hätäili hän taas.\n\nNauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä.\nHarhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa\napua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä\nasunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita\nnaurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi\nkutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama\nselvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen.\n\n-- \"Hah-hah-hah... Hah-hah-haa\", -- nauroi onneton tyttö puristaen\nyhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa,\ntapaillen yhtä ja toista esinettä.\n\n-- \"Hah-haaa!\" -- kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus\nnaurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista\npöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa!\n\n-- \"Herra Jumala!\" -- hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat\nsilmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin\nniiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi.\nViikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi\nhermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena.\n\n-- \"Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu\",\n-- tuskaili Harhama itseksensä.\n\n-- \"Hah-haa! Haa!\" -- kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa\nsydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama\nkuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina\nja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun.\n\n-- \"Magda... Hyvä, rakas Magda...\", -- vaikeroi hän taas.\n\n-- \"Hah-hah-hah-haa!\" -- kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon\npuristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi\nhänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien:\n\n-- \"Magda hyvä... rauhotu... rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki\nmenee ohi... tulee taas hyvin.\" -- Hän hyväili ja suuteli hänen\nkäsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään,\nmitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta.\n\nViimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät\nnekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä,\nkuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa\nvarten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta:\n\n-- \"Magda... hyvä Magda!... rauhotu...\"\n\n-- \"Oh, miten raskas on joskus elämä... Sen onnikin on katkeraa\nsappea!\" -- huokasi Magda nousten raukeasti.\n\nJa kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän\nväsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana:\n\n-- \"Tule vähän ennen kello -- kuutta... Kuuden aikaan on ilmotettu\nvihkimisen alkavan.\"\n\nHän lähti.\n\nMutta nyt vaipui Harhama samaan nojatuoliin, missä morsiamensa oli\näsken kärsinyt. Hän oli alussa aivan tylsistynyt. Mutta kohta nousi\nhän taas uhmaten kohtalonsa valkohevosten selkään ja päätti antaa\nlopun mennä menojansa pitkin vaahtoista ulappaa. Hän rohkaistui\ntaas siitä ajatuksesta, riemastui ja nautti siitä... Ajatukset\nalkoivat hieman virkeämpinä nousta siivillensä. Nopeina kiertelivät\nne kaikki äskeisten tapauksien sokkelot ja iskeytyivät sitten sen\nainaisen puikon päähän, jonka ympärillä hänen elämänsä kieppui. Suuri\nelämänkysymys kohosi taas hänen eteensä kylmänä luurankona.\n\nJa silloin sotkeutui hän mietteisiinsä:\n\n-- \"Mitä varten olen nyt taas kaikkea päättänyt... ja taas\npurkanut... ja päättänyt?... Ja mitä varten olen luvannut mennä\nvihille... ja miksi kaikki tämä elämänilve ja -iva?\" -- mutisi hän\nkatkerasti.\n\nJa kun hän sitä kaikkea mietti, ilmestyi hänen sielunsa eteen\nilkamoiva elämä _elämänivana_. Hän istui sen edessä, sormet sen\nhampaiden välissä. Se puri ja jäyti hänen olemustansa.\n\n-- \"Minä istun nyt sormet elämänivan suussa\", -- mutisi hän.\n\nJa kun hän vielä hetken sitä ajatteli, kiehahti hänessä viha sitä\nJumalaa vastaan, jota murskaamaan hän oli ikänsä varustautunut. Hän\nkihisi hampaittensa välistä.\n\n-- \"Kuka on sinut, elämäniva, minun eteeni lähettänyt... minulle\nilkkumaan?... Hänkö, se hirviö, jota ihmiset palvelevat?... Häpeä,\nettä on moinen Jumala mielikuvituksessakaan!\"\n\nYnseänä, välinpitämättömänä lopetti hän:\n\n-- \"Keitos tästä tulee! Mutta tulkoon nyt, mikä tulkoon!\"\n\nMutta öiset valvonnat ja pitkäaikainen kiihtymys olivat väsyttäneet\nhänet kokonaan. Hän nukahti hetkeksi puoli-uneen. Hän näki unta\ntakanansa, verkossansa riippuvasta hämähäkistä. Se katseli häntä\nviisailla silmillänsä ja alkoi kasvaa hirvittäväksi kohtalon pedoksi,\njoka valmistautui kaappaamaan hänet viikatemaisiin kynsiinsä...\nHämähäkin silmät suurenivat. Ne pyörivät päässä, kuin myllynkivet...\nNyt on se jo valmis hyppäämään... Nyt vetää se kynsiänsä esille...\nHarhama kauhistuu. Lopuksi tuntee hän hämähäkin heittävän hänen\npäällensä kostean, ilkeän verkkonsa. Väristys juoksee hänen ruumiinsa\nläpi luita myöten... Ovikello soi samassa hätäisesti, kiivaasti.\nHarhama kavahtaa kauhistuneena ylös luullen kellon soittoa hämähäkin\nhuudoksi. Hän on hikimärkä, kuin liinaliko.\n\nSamassa syöksyy sisään merimiehen morsian, joka on lähettänyt\nMagdalle väärän sähkösanoman ja antanut kaikelle uuden käänteen.\nHätäisenä, itku kurkussa kertoo hän sulhasestaan ja itsestänsä,\nsulhasensa pienestä palkasta ja kuinka hän oli päättänyt palvella\nja ansaita lisää... Mutta jos Harhama tahtoo vaatia hänelle\nrangaistusta, menettää hän paikkansa...\n\n-- \"Mutta jota minä en tietysti tahdo\", -- rauhotteli Harhama tyttöä,\nnaurahtaen, ja lisäsi:\n\n-- \"Mutta te olette erehdyksellänne pakottanut minut viettämään\nhäät... Saatte rangaistukseksi tulla häihini vieraiksi.\"\n\nTyttö lähti. Harhama alkoi pukeutua. Palvelustyttö, joka oli\nodottanut siksi päiväksi häitä ja joutunut ymmälle, tuli sisälle ja\nkysyi:\n\n-- \"Koska herra Harhama tahtoo päivällistä?\"\n\n-- \"Ei koskaan\", -- oli nyreä vastaus.\n\nTyttö hämmästyi. Hämillänsä kysyi hän:\n\n-- \"Minne herra Harhama sitten lähtee?\"\n\n-- \"Vihille.\"\n\n-- \"Herra isä... vihille!... Eikä ole morsiussänkyäkään vielä...\nminnekä minä...\"\n\n-- \"Mene hiiteen morsiussänkyinesi!\" -- keskeytti Harhama äkäisesti\ntiuskaisten. Sana morsiussänky inhotti häntä, kuin likaisella\nvaatteella lyönti.\n\nTyttö loukkautui ja hämmästyi. Hän kuuli Harhaman ensi kertaa puhuvan\nhänelle raa'asti. Nyreänä mennä hynttyytti hän ruokailuhuoneeseen,\nryhtyi pyyhkimään tomua ja hoki loukkautuneena:\n\n-- \"Tiuskuvat vielä... Saat päivät juosta ja hompsuttaa... ja siivota\nja... Koko talo on jo nurin... Kyllä on elämä!... Morsiusvuode...\nmorsiusvuode!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Koko _elämä on kaunis\nmorsiusvuode, jossa on lika luteena_... Syö ja ryvettää koko\nihmisen... ja likaa... Hoh-hoi, hoh-hoi!\"\n\nKello löi kolme. Harhama pukeutui ja lähti ulos, mieli kylmänä\nsytenä, hartioilla kohtalon kylmä hämähäkinverkko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhaman lähdettyä, ryöpähti Perkele ulos Hämähäkistä, istahti\ntuolinkarmille ja lausui ilkkuen:\n\n-- \"Hah, hah, haa... No tästä tulee juttu! Sikiöitä ei siitä\navioliitosta tosin synny, eikä miehestä tule kotoisen hameen\npalvelijaa... mutta... niin: tulevathan miehelle sen kautta tästä\nillasta lähtien kaikki naiset kielletynpuun hedelmiksi... No! Se\nriittääkin toistaiseksi... Pääasia on että vihkimisen kautta saadaan\nmuut hedelmät semmoisiksi, että mies niitä syötyään pelkää sitä\nvanhaa koronkiskuria, kuin Adam... Hah, hah, hah! Nyt se saituri\nsaa toisenkin kerran huhuilla paratiisissa... Harhama ei tule ensi\nhuudolla viikunalehtien alta... Nyt vaan miehelle semmoinen hedelmä,\nettä... ai-jai... Lelu lapselle, että viihtyisi sen kanssa paremmin,\nkuin Jehovan ohdakemaalla...\"\n\nTämän sanottuaan hävisi Perkele, hulmahtaen näkymättömäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn pureva pakkasilta. Päivänsappi on sammunut. Iltaruskon railo\nhimmenee jo taivaanrannalla, mutta yhä kävelee Harhama tuuli oppaana.\nKuunsirppi alkaa jo kiivetä taivaan kuperalle laelle, mutta ei\nkiirehdi hän vielä kirkkoon morsianta alttarille viemään. Hän kulkee\nsuitset kädessä. Etäältä kuuluu kohtalon hevosenkello. Hän miettii...\nmiettii sotkuisia vyyhtejä... Ei löydy hepoa... Hakamaa on suuri ja\nvauhkot ovat kohtalon valkeat hevoset...\n\nJo syttyvät yönvalot taivaan korkealla kuperalla. Nyt palaa jo\ntaivas täydessä tähdessä, mutta yhä viipyy sulhanen. Pakkanen yltyy.\nSe pureksii kuun säteitä vihaisena, nipistelee kulkijoiden ihoa ja\nrätisee rakennuksien nurkissa.\n\nKirkontornissa lyö kello jo kuusi. Lyönnit irtaantuvat kellon\nkylmästä kuparista yksitellen, väristen vilusta, ja pakenevat öiseen\nilmaan, kuin kauhun iskemät petolinnut, joita kiukkuinen pakkanen\npureksii.\n\nMutta sisällä, upeasti koristetussa kirkossa istuu hääväki. Se on\nsiellä istunut jo kauvan, odotellen sulhasen tuloa, mutta sulhasta\nei kuulu. Häävieraiden hartioita painaa raskas hiljaisuus. Kaikki\novat neuvottomina. Morsiustytöt seisovat ujoina. Heidän povissansa\nväreilee häätunnelma, silmänluomi kohoaa joskus ja sen alta vilkaisee\narka silmä sulhaspoikien joukkoon. Kaikki näkyvät oudostuneena\nkysyvän: Miksi ei sulhanen tule? Enkeli katselee alttarimaalauksesta\nhuolen painamaa hääväkeä ja siellä täällä kuuluu levoton huokaus.\n\n-- \"Miksi ei sulhanen jo tule?\" -- sopertavat morsiustytöt kainoina.\n\nMutta kukaan ei vastaa...\n\nKun kello löi tornissa puoli-seitsemän, saapui odotettu sulhanen\nvihdoinkin. Hääväen hartioilta nousi paino pois, haihtui kuin\naamuhämärä. Morsiustyttöjen silmänluomen alta katsoi arka silmä\nrohkeampana. He katselivat ihastuneina morsianta, heidän toivojensa\nja unelmiensa ihaninta päämäärää. Puhdas, jalo naisen tunne puhkeaa\nheidän povissansa ja nousee punehtuvalle poskelle ja arkaan silmään,\nkuin väri kukan armaalle terälehdelle.\n\nMutta morsian on kalpea, kuin liina iltahämyssä. Hänen käsivartensa\nvapisee sulhasen kainalossa, kun tämä vie hänet alttarin eteen.\nSäälien katselee häntä alttaritaulun enkeli... Mutta sitten nousee\nheleä puna taas morsiamen poskille. Hän unohtaa kaikki; hän on nyt\nainoastaan morsian... morsian, ihmisonnen kukka.\n\n-- \"Sormus!\" -- kuiskaa hän sulhaselle.\n\nSormus! Nyt vasta muisti Harhama, että hän oli sen lahjottanut\nmustalaistytölle. Hänen aivoihinsa iski taas ajatus kääntyä\nvielä pois, sillä olihan tämä taas kuin kohtalon viittaus ja sen\nvalmistama. Ja hän kääntyi jo. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa\ntutun, nuoren, herttaisen tytön, Tamara Ivanowna Kasanskajan, jota\nhän oli kutsunut pikku Tamaraksensa, hemmotellut ja laulatellut. Se\noli kutsumaton vieras. Harhama hieman hämmästyi.\n\n-- \"Ah, sormus on poissa!\" -- mutisi Harhama itseksensä.\n\nMutta Tamara oli jokaisella hermollansa seurannut hänen liikkeitänsä\nja käsittänyt asian. Nopeasti, kenenkään sitä huomaamatta, pisti\nhän sormuksen Harhaman käteen ja painautui toisten taakse. Hetken\nkuluttua sitoi tämä Magdan itseensä vieraalla sormuksella.\n\nJo alkavat urut soida. Alttarin eteen polvistuu pari, jota erottaa\ntoisistaan ylipääsemätön kuilu. Harhaman käteen tuodaan häitä varten\nsepitetty ranskalainen häälaulu, jota urut soittavat. Hän tarkastelee\nsen runojalkoja, laskee sen sointuja. Alttarienkeli katselee säälien\nnäitä mullanlapsia, jotka sidottavat Herran edessä kohtalonsa\ntoisiinsa. Vanha pastori puhuu jo alttarilla Jumalan nimessä,\nlämmöllä ja vakaumuksella. Hän on valinnut puheensa aineeksi sanat:\n\"Se huone ei pysy, jonka Herrana ei ole Jumala.\" Harhama seuraa\npuhetta aluksi, mutta pian johtuvat hänen ajatuksensa niistä munkki\nPietarin sanoihin, niistä ennustuksiin ja Noidan lauluun...\n\nPastori lopettaa puheensa ja alkaa lukea vihkimislukuja. Harhamasta\ntuntuvat vanhan pastorin puheet ruumissaarnoilta, joilla hän julisti\nhänen ja Magdan välillä avatuksi sen juovan, joka erottaa elävän\nkuolleesta, juovan, jonka yli ei ole lupa astua. Hänestä tuntui, että\npastori antaessansa siunauksensa, julistikin Magdan hänen suhteensa\nJumalan morsiameksi, ja kun hän luki ne sanat, joilla Jumalan nimessä\nantoi hänelle oikeuden Magdaan, hän heittikin maanmullan hänen\nhaudallensa ja sanoi sulhaselle: Älä koske häneen, sillä hän on\nHerran oma, eikä sinua varten tehty!\n\n-- \"Amen!\" -- lopetti vanha pastori.\n\n-- Amen! -- hymyili surullisena enkeli.\n\n-- Amen! Amen! Amen! -- kertoili kaiku kirkon korkeissa holveissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt oli Magda hänen vaimonsa yhteiskunnan ja kirkon lain edessä.\nJa nyt, kun kaikki oli ohi, alkoi hän tuntea inhoa koko tapahtumaa\nvastaan. Kun sitten alkoivat sukulaisten onnentoivotukset, kun\nhänenkin olisi tavan mukaan pitänyt suudella morsianta, vaimonaan,\nkarttoi hän sitä päättävästi. Morsiustytöt seisovat taas kysyvinä,\nhäävieraat odottavat äänettöminä ja alttaritaulun enkeli katselee\nsäälien tomun lapsia, joiden otsalle laskevat väliin huolet, väliin\nhaihtuvat ilot. Tornista kuuluu kellon lyönti. Väki alkaa poistua,\npuvut kohisevat ja siellä täällä sekaantuu niiden kohinaan raskas\nhuokaus.\n\nMutta kotona odottivat kalpeaa morsianta kukkaset ja soitto ja laulu.\nHän oli rikkaan isän silmäterä, eikä isä ollut mitään säästänyt,\ntehdäkseen tyttärensä viimeisen illan isän kotona valoisaksi...\nViulut soivat, kukkaset tuoksuvat ja morsiustytöt katselevat\nkademielin morsianta.\n\nJa morsiamenkin otsalta on huoli hävinnyt. Hän on onnellinen. Hän\non enemmänkin: hän on morsian. Soittajat virittävät jo viulujaan.\nMaljat täytetään helmeilevällä samppanjalla... Ne kohotetaan ylös ja\nhuudetaan:\n\n-- \"Onnea!\"\n\n-- \"Onnea, onnea!\" -- sopertavat morsiustytöt niiaten.\n\nMaljat juodaan tyhjiksi... Ne täytetään uudestaan ja taas\ntyhjennetään.\n\n-- \"Onnea! Onnea!\" -- kuuluu yhtenä sorinana. Samppanja helmeilee;\nkukat tuoksuvat ja laulut helskyvät... Kaikkialta näkyy iloa ja onnea.\n\nIlta kuluu, yö lähenee. Viulut alkavat soida. Morsiustytöt nojaavat\njo hellinä tanssittajiensa rintoihin. He uneksivat jo lemmestä,\nmorsiamesta ja häistä.\n\nYö kuluu syvemmälle. Viulujen kielistä vuotavat sävelet yhä\narmaampina. Tytöt nojaavat tanssiessaan yhä hellempinä sulhaspoikien\nrintoihin... Povi tuntee jo poven sykinnän.\n\n-- \"Onnea! Onnea!\" -- hoetaan kaikkialla.\n\nViulunkieli soi yhä kovemmin. Neidon povi lämpenee. Jo tuntee neito\noudon tunteen. Hän arkailee jo. Silmänluomi laskee aran silmän yli,\nkun hän viulunkielen soidessa nojaa tanssijansa rintaan.\n\n-- \"Nyt ovat häät!\" -- kuiskaa neito punastuen.\n\nNyt ovat iloiset häät! -- soi viulunkieli.\n\nNyt ovat kauniit häät, -- hymyilee talon vanha huonetonttu,\nseinänvierillä lymyävä, lempeä hämärä. Vallattomat varjot kisailevat\ntanssivien parien välissä kuiskien: häät! häät!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta silloin iski salama häähuoneeseen.\n\nÄkkiä taukosi soitto ja helähti laulu. Morsiustytöt lauloivat\nNoidan laulua. Harhama säpsähti. Hän leimusi taas tulena. Kaikki\ntapahtumat ennustuksineen tuprahtivat häneen savuna. Morsiusneidot\nnäyttivät hänestä kalmanneidoilta. Ne muistuttivat laulullansa, että\nse hetki lähenee, jolloin tulet häähuoneessa täytyy sammuttaa ja\nkaikki paljastaa hämärissä, kun morsian riisuu huntunsa ja vuode on\nvalmis... Hän päätti aikanansa lopettaa kaiken, kun sen kumminkin\n_täytyi_ tapahtua. Hän pyysi saada puhutella morsiantansa. Tämä vei\nhänet iloisena huoneeseensa, heittäytyi nojatuoliin huoletonna, kuin\nlintu varvulle ja odotti, kysyen naurussasuin:\n\n-- \"No, mitä nyt?\"\n\n-- \"Magda!\" -- alkoi Harhama puhua. -- \"Lupaatko kuulla minua tyynenä\nja olla levollinen koko illan?\"\n\n-- \"No, tietysti! Onko se taas jotain hyvin vakavaa?\" -- vastasi\nMagda hilpeästi, naurahtaen. Harhama jatkoi:\n\n-- \"Niin, Magda! Minä toivon, että sinä olet niin jalo ja voimakas,\nettä jaksat alistua välttämättömyyden alle... Kun minä menen ulos,\nvoit sanoa minun olevan täällä sisällä, se ei herätä huomiota.\"\n\n-- \"Minne ulos?\" -- keskeytti Magda hämmästyneenä. Häähuoneesta\nkuului Noidan laulu. Harhama jatkoi:\n\n-- \"Niin... ulos... Magda-rukka! Meitä yhdistää nyt kirkon ja\nyhteiskunnan laki, vaan ei se side, joka yksin tekee miehen ja naisen\npuolisoiksi ja jota ei voida katkaista, jos ei tahdo olla -- anna\nanteeksi -- portto. Onnettomuuden välttäminen ei siis ole vielä\nmahdoton ja myöhäinen, sillä tulet eivät ole vielä sammuneet... Sinä\nkatsot minuun kummastuneena... Minä sanon lyhyesti: Sinun mieheksesi\nminä en voi tulla ja siksi kiitän minä sinua kaikesta, toivotan\nsinulle onnea ja sanon jäähyväiseni.\"\n\nHarhaman puhetta kuullessa oli Magdan ruumis alkanut värähdellä,\nposket vavahtivat, suuriin silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja\nhoikka vartalo kutistui kauhusta nojatuolin pohjaan, kuin pelästynyt\nmato. Sitten yltyivät vavahdukset nopeammiksi, koko vartalo tärisi ja\nkädet vapisivat, kuin lepattava liina.\n\n-- \"Ku-ku-iinka?\" -- parkasi hän ojentaen vartalonsa, kuin mato ja\ntavottaen vapisevilla käsivarsillansa siepata kiini sulhastansa,\nkun tämä kumarsi ja poistui... Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.\nHäähuoneessa lauloivat morsiustytöt Noidan laulun sanoja:\n\n    \"Kun vielä häissäsi viulut soivat,\n    jo lähtee sulhosi toisen luo.\"\n\nViulunkielet soivat vielä. Hänen häähuoneensa tulet olivat jääneet\nsammuttamatta... Huomenna kokosi morsian häävuoteensa liinat\nsäilyttääksensä ne kalmanliinoiksi...\n\nEnnustusten keränpohjallinen alkoi näkyä... Ohjattomina karkasivat\nkohtalon raisut ratsut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta porttikäytävän edustalla odotteli pikku Tamara kylmässä\nkuutamokylvyssä. Harhaman ohi astuessa syöksähti hän hänen eteensä.\n\n-- \"Tamara!... Miksi täällä?\" -- huudahti Harhama hämmästyneenä.\n\n-- \"Kävelkää mukanani!... Pikkusen vaan!\" -- keskeytti Tamara\nterävästi.\n\nHe kävelivät jonkun matkaa ääneti. Kun he olivat tulleet erääseen\nkuutamoiseen puistonreunaan pysähtyi Tamara ja kysyi:\n\n-- \"Harhama! Muistatko -- minä sanon taas sinuksi -- muistatko,\nkuinka sinä soitattelit minulla talvi-illat sonetteja?\"\n\nHarhama vaikeni.\n\n-- \"Muistatko, kuinka laulelin sinulle romansseja?\" -- jatkoi Tamara.\n\n-- \"Mitä tarkotat, Tamara?\" -- kysyi Harhama tylsänä.\n\n-- \"Vastaa, äläkä kysy! Muistatko, kuinka laittelit runoja\nmelodioihini ja säestit laulujani?\"\n\nHarhama katsoi äänetönnä kysyjän silmiin. Tyttö jatkoi:\n\n-- \"Ne olivat kauniita aikoja. Eikö totta, Harhama? Sinä puhuit\n'pikku Tamaralle'... silittelit sen tukkaa. Sinä leikit Tamara-rukan\nkanssa...\"\n\n-- \"Ei, Tamara\", -- yritti Harhama.\n\n-- \"Ei... ei. Sinä leikit kanssani kuin kissa hiiren kanssa\", --\nkeskeytti Tamara jyrkästi ja jatkoi:\n\n-- \"Muistatko, kuinka uittelit pikku Tamaraa käsivarsillasi Terijoen\nja Systerbeckin rannoilla?... Muistatko kolmivaljakkosi, kukkasi,\nmakeisesi?... Älä keskeytä!... Ne olivat kulta-aikoja. Onni hymyili\njoka nurkassa ja joka akkunalla kukka. Minä lauloin. Me uimme\nsävelissä... sinä uitit minua runoudessa... suurissa aatteissa...\nSinä kylvetit minua hengelläsi... Se muu ei olisi vielä ollut mitään,\nmutta sinä noiduit minut juuri _hengelläsi...\"_\n\n-- \"No, no...\"\n\n-- \"Älä keskeytä... älä keskeytä!\" -- tiuskasi kiivastunut tyttö,\njatkaen: \"Sinä puhuit minulle niin suuresta ja jalosta ja kauniista,\nsemmoisesta, joka oli ylempänä minun käsitystäni, ja kiedoit minut\nsillä... nostit itsesi minun sielussani yli-ihmiseksi... Ah, sinulla\non lahjat, jotka sinä salaat muilta, kuin varkailta helmet...\"\n\n-- \"Herra Jumala, Tamara!...\"\n\n-- \"Kuule loppuun! Minulle sinä raotit henkeäsi... ja tietysti rouva\nVronskajalle... Muilta sinä kätkeydyit... No, se on ehkä laskelmaa\nsinulta, sekin... Sitten kun olit minut kietonut, hävisit sinä ja\nkihlasit Magdan. Minähän olen _köyhempi_... Mutta katso, enkö minä\nole _kaunis_?\"\n\nJa tyttö katsoi hurmaavilla silmillänsä Harhaman silmiin terävästi,\nkuin käärme. Harhaman kasvonlihakset vavahtivat ja katse kääntyi\nmaahan. Tamara puhui hampaittensa välistä:\n\n-- \"Sinä et uskalla katsoa silmiini... sinä _kavala_... Pistikö se\nsana sinua, koska vavahdit?... Hyvä! Minä annan sinulle anteeksi,\nensiksi: koska rakastan sinua ja toiseksi: koska olen sinulle\n_kostanut_. Sillä tiedä: _Minä olen sitonut sinut Magdaan_...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Harhama ei tiennyt mitä sanoa. Jokainen tähti\nnäytti katsovan häneen pistävänä, kuin puukon terä. Tamara alkoi taas\npuhua silmät salamoina:\n\n-- \"Mitenkäkö olen kostanut? Minä tiesin kaikki sinun ja Magdan\nväliset onnettomat asiat, sillä Magdan ystävä on myös _minun_\nystäväni. Minä tulin kirkkoon, kun sinua vihittiin... Minä tulin\nkutsumatta ja huolimatta vartijoista. Oliko sinulla jotain\npelättävää, koska kirkkoa vartioittiin?... Oliko rouva Bjelskaja\nehkä?... No niin! En tiedä miksi sinne tulin... Ei minulla ollut\nkoston aikomus mielessä... Mutta kun huomasin sinun katselevan tyhjiä\nsormiasi, käsitin minä, että sinä, koska ei ollut sormusta, vielä\nperäydyt, kuin sallimuksen käskystä, ja...\"\n\nTamara imeytyi katseellaan Harhaman silmiin ja alensi äänensä\nilkkuvaksi, puoli kuiskaukseksi:\n\n-- \"Ja silloin minä päätin sinulle kostaa... sitoa sinut Magdaan,\njota olet himonnut...\"\n\nHiki kihosi Harhaman otsalle. Tamara jatkoi:\n\n-- \"Sinun onnettomuutesi on siinä, että sinä olet _lahjakas_, olet\nhenkisesti ylempänä muita ja Magda ei uletu sinun nilkkaasikaan. Hän\non sinun hengellesi taakka... kiviriippa kotkan kaulassa... Ja minä\npäätin, etten päästä sinua peräytymään haluamastasi ansasta... siitä\nhenkesi kiviriipasta. Siksi minä riennätin sinulle sormuksen...\"\n\nTamara vaikeni ja katsoi voitonilolla Harhamaa silmiin. Tämä\ntuijotti synkkänä, epäselvänä eteensä. Tähdet pistelivät häntä\ntaivaanlaelta kirpelevällä valolla. Kaikki tiet nousivat hänen\neteensä jääpuikkoina. Herttainen tyttö, jota hän oli lellitellyt,\nkuin lasta, mutta jonka nuoruudesta hän oli samalla nauttinut, kuin\nkukan tuoksusta, katsoi häneen nyt, kuin vihainen käärme. Vaiti-olo\njatkui. Pakkanen pureksi ihoa. Harhama oli jo tylsä, kuin puupala.\nLopuksi kysyi Tamara jyrkästi:\n\n-- \"Lupaatko säilyttää sen sormuksen, jolla olet Magdaan sidottu\nmuistona minulta?\"\n\n-- \"Kyllä... kyllä!\"\n\n-- \"Hyvä! Pidä sanasi! Nyt kerron sen sormuksen historian: Isäni\nisällä oli palvelija, joka petti kihlatun morsiamensa. Petetty\nmorsian kirosi silloin kihlasormuksen ja lähetti sen sulhaselle\ntakaisin. Mutta sulhanen vihitti sillä itsensä toiseen ja --\nkirous teki tehonsa: Molemmat tulivat onnettomiksi. Sen jälkeen\non sormuksella vihitty isäni palvelija ja -- kirous on seurannut\nhäntäkin... Kotonani on sitä siksi säilytetty, kuin taikakalua.\nEn tiedä miten se sattui mukaani kirkkoon. Katso, se on halpa\nvaskisormus...\"\n\nJa alentaen taas äänensä aivan kuiskaukseksi, ivalliseksi, kysyi\nTamara Harhamaan tutkivasti tuijottaen:\n\n-- \"Harhama! Sano, enkö ole osannut kostaa?\"\n\nSyntyi pitkä -- pitkä äänettömyys. Pieni vesikarpalo kierähti Tamaran\nkylmälle poskelle. Hän kuivasi sen kuin ohimennen, puristi Harhaman\nkättä nopeasti ja lausui:\n\n-- \"Kun nyt voisin kostaa sinulle vielä _hyvällä_, niin olisin\ntyydytetty... Sillä minä rakastan sinua.\"\n\nJa hän hävisi pakkas-öiseen kuutamoroihuun, kuin surullinen sävel\nautiolle järvenselälle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta rauhallisena kylvi kuu kylmiä säteitänsä valkealle hangelle.\nNe kimaltelivat sillä pakkasen puremina, kuin hopeataululla kipinät.\nTaivaan kuperalla kannella paloivat tähdet ja kaukaiset maailmat\nkirkkaina yönvaloina. Mutta Harhama ei tuntenut pakkasta, eikä\nhuomannut valoja taivaanlaella. Hän tunsi olevansa jäisen erämaan\nasukas. Tuuli oli noussut ja vienyt pois hänen majansa. Hän seisoi\nnyt yksin jäisellä aavikolla, jolla ei näkynyt polkua, eikä tien\nviittaa.\n\n-- \"Jumalan rauha, veli!\" -- kuului silloin lempeä ääni hänen\ntakanaan. Hän katsahti taaksensa ja näki munkki Pietarin seisovan\nsiellä.\n\n-- \"Jumalan rauha!\" -- huudahti Harhama vaistomaisesti ihastuneena.\n\nMunkki Pietarin kasvoilla näkyi sunnuntaipäivän herranrauha,\nniinkuin paimenen kasvoilla, kun tämä on sunnuntaina johdattanut\nkarjansa ruohoiselle aholle ja itse istahtanut sammalelle marjaisen\nmättään vierelle, katsellen kuinka kylläinen karja laskee levolle\nahon rehevään ruohokkoon, kirkonkellon kumahtaessa metsän takaa.\nHän palasi työväen kokouksesta. Ne kokoukset olivat Venäjän kansan\nelämän uutuuksia. Vasta äsken oli saatu erityinen ilmotus, että\nne ovat sallitulta. Ne olivat erämaan kosteikkoja, joihin aavan\nVenäjän lapset nyt kokoontuivat vaivaloisen erämaan matkan jälkeen\nvirkistämään itseänsä sillä lähdevedellä, joka niistä pulppusi, ja\nmunkki Pietari oli ensimmäisiä, joka vaatimattomana ja huomiota\nherättämättä palveli niihin kosteikkoihin saapuvia väsyneitä erämaan\nlapsia. Hän palveli siellä Jumalaa ihmisessä, kuten hän kerran oli\nHarhamalle sanonut, lisäten: \"Meidän ihmisten ei pidä lähteä etsimään\nJumalaa taivasten taivaasta, sillä Hän on käden ylettyvillä. Hän\nodottaa meitä köyhissä ja langenneissa.\" Hän sanoi näistä kokouksista\npalaavansa aina mieli rauhallisena. Hän palveli Jumalaansa ajamalla\ntyöväen ja köyhien asiaa.\n\nMutta kun Nikitin uskoi voivansa köyhyyden hävittää\nyhteiskuntajärjestyksen muutoksella, uskoi munkki Pietari parannuksen\ntulevan ainoastaan mielenmuutoksesta, jonka vaikuttaa Jumala. Hän\nkehotti rikkaita tekemään oikeutta köyhille ja köyhiä hän kehotti\nnousemaan ja auttamaan toinen toistansa lähteen reunalle juomaan sen\nraikasta vettä, kuulemaan linnun laulua, nauttimaan kypsyvän viljan\nja kukan tuoksusta ja lepäämään kuusen siimeksessä, kuten rikkaat nyt\nyksin tekevät. Tänä iltanakin oli hän puhunut köyhille: \"Toteuttakaa\nJumalan tahtoa, viemällä toinen toisenne Jumalan antimien: raikkaan\nlähdeveden, kuusen siimeksen ja kypsyvän viljan luo! Estäkää rauhan\ntietä rikkaat sortamasta köyhiä! Tulkaa Jumalan lapsiksi ja tehkää\nmuutkin niiksi, silloin ei kukaan ota toisensa osaa Jumalan viljasta,\nHänen kuusensa siimeksestä ja lähteensä vedestä. Mutta\", -- oli\nhän nytkin lisännyt -- \"kaiken täytyy ensin särkyä tomuksi Jumalan\nedessä, ennen kun uusi voi rakentua.\"\n\nHarhama tunsi Pietarin myöhäiset matkat ja hänen ajatuksensa...\nPietari oli hänelle niistä usein kertonut, toivoen johtavansa hänen\nsydämensä harrastukset tähän työhön. Mutta Harhama oli kuunnellut\nhänen puhettansa samalla hedelmättömällä harrastuksella, kuin millä\nhän oli sosialismia tutkinut. Nyt hän kumminkin tunsi sanomatonta\nvetoa munkki Pietarin harrastuksiin. Hän oli aina katsonut häneen\nrajattomalla kunnioituksella. Nyt tunsi hän painuvansa aivan hänen\njalkoihinsa. Hän muisti myös Pietarin ennustukset, jotka nyt olivat\ntoteutuneet ja seisoi hänen edessänsä, kuin Jumalan edessä.\n\n-- \"Jumalan rauha!\" -- kertasi hän vielä vastauksensa munkki Pietarin\ntervehdykseen. -- \"Tulette kuin taivaan lähettämänä... Minulla on\nhalu puhua kanssanne.\"\n\nJa hän kertoi munkille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun\nhän oli puhunut hänen kanssansa, kertoi Hiiden myllystä, Nikitinistä,\nhäistänsä ja omaisuutensa häviöstä. Pietari kuunteli häntä tyynenä ja\nlempeänä, kuin iltatähti, joka katselee levolle meneviä tomunlapsia.\n\nHe olivat tulleet eräälle yksinäiselle rantakadulle ja istahtaneet\npuiston portilla olevalle penkille. Kuun säteet valuivat kylmänä\nsateena suoraan heidän kasvoillensa ja taivaankansi paloi täydessä\ntähtivalossa.\n\n-- \"Isä Pietari!\" -- puhui Harhama. -- \"Miksi ei tuo kuu koskaan eksy\nradaltansa öisessä avaruudessa, missä ei ole tietä, eikä tienviittaa?\nJa miksi me ihmiset, joilla on järki ohjaajana, eksymme omiin\nhaluihimme ja himoihimme? Kuinka voi kuu, pimeän avaruuden kulkija,\naina löytää oikean kaarensa äärettömyydessä, jossa ei näy rantaa,\nminkä mukaan kulkuansa ohjata, ei kiinteätä pistettä, mihin katsoa?\nMiksi ei se eksy ja murskaannu avaruudessa kieriviin maailmoihin, ja\nmiksi me ihmiset kompastumme itseemme ja toisiimme, kuin vieriviin\nkiviin?\"\n\n-- \"Siksi\", -- vastasi munkki Pietari lempeästi -- \"että se ei ole\nkierinyt pois Hänen kädestänsä, joka sytyttää yönvalot taivaan\nkannelle ja ohjaa kuun kierivien maailmoiden lomitse...\"\n\nHarhama ei puhunut mitään. Hän vaipui henkisesti kokoon voimatonna,\nkuin märkä vaate. Tarkkaavana katseli häntä puun oksalta öinen\nharakka...\n\n\n\n\nSyntymäpäivillä.\n\n\n    Elämä on Jumalan kiirastuli.\n\nKalpeana istui Anna Pawlowna pehmeässä nojatuolissa\nvastaanottohuoneessansa. Pöydällä tuoksui pari kukkaiskoria ja joukko\nvarrestaan katkaistuja ruusuja. Ne olivat syntymäpäivälahjoja.\n\nSeinillä riippui useita vainajien maalatuita muotokuvia. Ne kertoivat\nperheen menneiden polvien edustajista. Tomuksi maatuneet miehet ja\nnaiset katselivat elottomissa kuvissansa kuolevan sukunsa heikkoa\nedustajaa, joka istui kalpeana menneisyyden muistojen keskellä. Vanha\nkello naksutteli verkalleen:\n\nTik-tak!... Tik-tak!\n\nJokaisella naksahduksella mittasi se palan pois ihmiselämästä.\nSäälimättä lyhenteli se kalpean naisen elämää, heitteli palat\najanvirtaan. Pala palalta leikkeli se heikkoa elämänlankaa, jonka\nkatketessa oli sammuva suku...\n\nTik-tak!... Tik-tak! -- naksutteli kello.\n\nMutta kalpea nainen ei lukenut kellon naksutuksia, ei laskenut\nelämänsä putoelevia paloja. Eikä hän lukenut kuolleiden kuvista\nvainajien kasvonpiirteitä, avaruuteen haihtuneiden ihmissielujen\nsalaisuuksia, ei niiden intohimoja ja toiveita, joita ne kuvat\nkertoivat, kuin salaisuuksien avatut kirjat.\n\nHän istui vastaanottohuoneessaan, kuin elävä muumio kuolleiden\nkammiossa. Siinä huoneessa eli täydellistä elämää ainoastaan pöydällä\noleva kukka, joka kätki itsessään uutta elämää synnyttävän idun.\nKaikkialla muualla tässä huoneessa oli se itu kuivunut... Sen kalpean\nmuumion ruumiissa oli jo nuoruudessa sammua tuikahtanut elämän\nluomisvoima...\n\nTik-tak! -- naksutteli ajanmittari ja kalpea nainen istui ja odotti\njotain. Heikot kädet olivat vaipuneet raukeina helmaan. Ajatukseton\nkatse oli kiintynyt Jumalan kuvaan, jonka edessä paloi valkea\nvahakynttilä riutuvalla valolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello löi kaksitoista, kun Harhama astui tähän puolihämärään\nhuoneesen. Anna Pawlowna ojensi hänelle raukeasti valkoisen kätensä\nsuudeltavaksi ja viittasi äänettömänä pientä, pehmeää taburettia\nnojatuolinsa vierellä. Harhama istahti sille.\n\n-- \"Anteeksi, että tulen tähän aikaan toivottamaan Teille onnea\nsyntymäpäivänne johdosta... Mutta tahdoin käydä luonanne silloin, kun\nei ole muita vieraita\", -- alkoi Harhama.\n\n-- \"Minä jo arvasin, että teette niin... tulette yksin... Se oli\nhyvin kiltisti tehty... Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa\nkanssanne kahden kesken... Ah, niin! Kiitos kukista!\" -- puheli Anna\nPawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä.\n\n-- \"Kuinka voitte? Olette niin kalpea\", -- kysyi Harhama.\n\n-- \"Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat\nsen kokonaan murtaneet... Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien\nperheissä... Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei\nole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme\naseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan\nvoiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän\nkohtauksen... On kait herra Zaiko Teille kertonut?... Ja nyt se\nverinen juutalainen kummittelee aina silmissäni... Uh!\"\n\nTätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti\nsilmänsä molemmin käsin.\n\n-- \"Kyllä... Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan\", -- alkoi\nHarhama, -- \"Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla\nollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea\nmitä on tapahtunut... Häistäni ja...\"\n\n-- \"Oh! Älkää niistä puhuko... Minä tiedän jo kaikki... Mutta herran\ntähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?\"\n\n-- \"En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan... Hän on vaimoni\nainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella... Minä\nkyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan\n_velttouden_ voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut\noikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön\", -- vastasi Harhama\nvältellen.\n\nAnna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello\nnaksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten\ntyhjyyteen.\n\n-- \"Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta _loppuun_?\" -- kysyi Anna\nPawlowna katkaisten äänettömyyden.\n\n-- \"Se on mahdoton... En voi\", -- vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti.\n\nAnna Pawlowna huokasi raskaasti.\n\n-- \"Tuomitsetteko minua?\" -- kysyi Harhama hetken kuluttua.\n\n-- \"En minä jaksa mitään käsittää... Puhukaa siitä isä Pietarin\nkanssa... Asia on arka. Jos olette erehtynyt, ojentukaa, sillä\njumalallisia lakeja me ihmiset emme saa maahan polkea, emmekä niitä\noman mielemme mukaan tulkita. Siihen me emme ole päteviä. Me tuskin\npystymme täydellisesti oikein käsittämään omia säätämiämmekään\nasetuksia... Aina niitäkin tulkitessa syntyy ristiriita ja erimieli.\"\n\nTätä sanoessa kuvastui Anna Pawlownan ryhdissä suvun vanha, menneiltä\npolvilta peritty aateluus, ja se helisi hänen äänensä värähdyksissä.\n\n-- \"Isä Pietari tietää jo kaikki... Mutta en tiedä hänen ajatustaan\",\n-- mutisi Harhama synkkänä.\n\nHetken kuluttua jatkoi Anna Pawlowna:\n\n-- \"Mutta menemme toiseen asiaan: Aleksander Petrovitsh on Teille\njo kait kertonut, että olemme pelastaneet osan omaisuuttanne... Vai\nkuinka?\"\n\n-- \"Kyllä... Kiitos!\"\n\n-- \"Näihin rahoihin minulla olisi ehkä siveellinen oikeus tällä\nhetkellä. Ei sentähden, että olen niiden tähden pannut vaaraan\nomia rahojani... se nyt ei maksa puhua... vaan sen nojalla, että\nkatson Teidän parastanne. Saanko käyttää tätä oikeutta ja tehdä\nsuostumuksellanne pienen määräyksen näiden rahojen suhteen?\"\n\n-- \"Kyllä... Mitä vaan suvaitsette määrätä\", -- myönsi Harhama.\n\n-- \"Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani\", --\njatkoi Anna Pawlowna. -- \"Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy,\nuhmaatte kaikkea... teette aivan mielipuolen tekoja... Älkää\nollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!...\nKäsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu\nomaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon... Kerta voisitte sitä\nkumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin,\njossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää\noikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys...\nJos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi\", -- lopetti hän,\nojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan.\n\nHarhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui\nvälinpitämättömänä:\n\n-- \"Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää\nsitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta\netuoikeutetusta kunniavelasta.\"\n\nTämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut\ntietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa\nasian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi\näänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä\nitse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon\nnöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin\njotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein\nennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka\ntuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava.\nHän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman\nkasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen\nkatseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman\nalta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata,\nettä Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti\nsäälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi\nanteeksipyynnöksi:\n\n-- \"Te nähtävästi loukkaannuitte?\"\n\n-- \"En ollenkaan... Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa\",\n-- vastasi Harhama kuivasti.\n\nMolemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki,\njolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän\nalhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli\nenemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus.\nYhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa\nkanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa\nvastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen\nvieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt\nsukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa\nvertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli\nHarhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman\nsielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin\ntuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja\nkumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää,\njotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä\nsitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä\nniin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa\nkiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä\nhänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle\noli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä.\n\nHiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat\nmenneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna:\n\n-- \"Mitä nyt aijotte tehdä?\"\n\n-- \"En tiedä... Olen ajatellut matkaa...\"\n\n-- \"Taas uutuus!\" -- keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. -- \"Ja mitä\nvarten?\"\n\n-- \"En tiedä... Matkustaakseni vaan\", -- mutisi Harhama synkkänä.\n\n-- \"Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua\", -- kiirehti\nAnna Pawlowna. -- \"Teitä on kohdannut onnettomuus... No, se on\nJumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi\nvoittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen,\ntai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin\nettehän niitä voi enää pakenemisella välttää.\"\n\n-- \"Ei, ei... Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä,\ntämä harhaileminen. Se paremman... no, _uuden_ -- sillä ei kai se\nparempaa tule olemaan -- kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa\nhiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina\nhuomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait\nolivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat\njohonkin käänteesen.\"\n\n-- \"En ymmärrä taas Teitä\", -- keskeytti Anna Pawlowna miettivänä.\nHarhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa\nkysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja\njatkoi:\n\n-- \"Teissä on jotain salaperäistä, jotain... minä en tiedä, mitä se\non... Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette\npuhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee\nhelpompi olla.\"\n\nEnsi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna\noli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt\nsiitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta,\nvaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat\ntuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi\nvesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä,\npeläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi\nhänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan\njäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala.\nSemmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja\nkädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä\nhänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä\nei ollut antaa _sitä_ vesitilkkaa, jota hän etsi.\n\nHän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon\nkorkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi\nautioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten\najottain kalvoi hänen henkensä ytimiä.\n\nSe oli _henkisen ylpeyden rangaistus_. Hänen henkensä kitui korkealla\nyksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian\nylpeä astumaan alas.\n\nAnna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea\nystävänsä hengen kipeään ajettu maan:\n\n-- \"Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys...\nOlette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee\nsiltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä... Olen joskus\najatellut, että niinä aikoina jolloin... miten minä sanoisin...\n_muututte_, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte...\"\n\nHarhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän\noli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen.\n\n-- \"Vai kuinka?\" -- kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti.\n\n-- \"Ehkäpä... Niin\", -- myönteli Harhama ajatuksissansa.\n\n-- \"Olette joskus ollut aivan arvoitus... Suoraan sanoen: minä\ntuskin tunnen Teitä vielä... se on Teidän elämäänne... nuoruuttanne\nja... Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään... Te olette ollut\nminulle... sanon _hämärä_, ainainen hämärä... Olen... miten sanoisin,\npelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain\ndemoonista, noitamaista... yliluonnollista...\"\n\nElämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen\nsilmänurkastansa.\n\nTodellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet.\nHeille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä\nsuuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä\nhe olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi.\nMiettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua:\n\n-- \"Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt...\navata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin\nkerta puhua _itsestäni_, jos niin saan sanoa. Sen _huonoimman_ jätän\ntoki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko\nkuulla?\"\n\n-- \"No... En tiedä... Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään\nmustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa\nmitään semmoista kuulla\", -- myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen\nkuulla ja samalla peläten sitä.\n\nSamassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän,\nhiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä,\nlausuen:\n\n-- \"Herra siunatkoon sinua, ja huonettasi!\"\n\n-- \"Anteeksi, isä, Pietari!\" -- lausui Anna Pawlowna, kun Harhama ja\nmunkki Pietari olivat tervehtineet toisiansa. -- \"Meillä oli tässä\nmenossa eräs keskustelu.\"\n\nMunkki Pietari nousi ja keskeytti kohteliaasti:\n\n-- \"Ehkä istun sen ajan budoaarissanne?\"\n\n-- \"Ei, ei!\" -- kiirehti Harhama. -- \"Jääkää tänne, isä Pietari. Te\nette häiritse.\"\n\n-- \"Kiitos, veli! Mutta ehkä häiritsen Teitä, Anna Pawlowna?\" --\nvirkkoi munkki Pietari kysyvästi.\n\n-- \"Ette, isä\", -- vastasi tämä.\n\nMunkki Pietari otti pöydältä erään juuri saapuneen ranskalaisen\naikakauskirjan ja istahti. Harhama alkoi:\n\n-- \"Minä pyysin Anna Pawlownalle saada kertoa oman elämäni...\n_historiani_\" -- lisäsi hän välissä naurahtaen -- \"pääkohtia. Hyvä,\nettä tekin tulitte... Tulette katsomaan, kun minä levitän eteenne\nrapaiset jälkeni, elämäni loan!...\"\n\n-- \"Tts! Te jo alussa ärsytätte. Se on Teidän tapaista. Lakatkaa\nkernaammin\", -- huudahti Anna Pawlowna keskeyttäen, ja lisäsi:\n\"Kuulkaa! Minkälaiset vanhemmat teillä oli...? Niiltähän perivät\nlapset luonteensa?\"\n\nHarhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen\nmielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat\ntuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti\nlapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se\nvaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle\naamusarasteelle... Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni\nmiehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot.\nNe soittivat salaista elämän tunnustusta:\n\n-- \"Isäni\", -- puhui Harhama -- \"oli Jumalan kieltäjä. Muistan\nkuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi\nomin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!'\nÄitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät\nonnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu\nJumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' -- Ja\näiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven\npahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai\noikeammin _palaa_ kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?\"\n\n-- \"Ai, herra isä\", -- huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot\nsoivat edelleen:\n\n-- \"Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin\nhänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa... Äiti hoiteli\nhäntä... Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!'\n\n\"Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja\nlausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä... Nyt kutsuu\nHän sinua...'\n\n\"Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea\njälkeensä sulkenut... Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten\nja ajattelin. En isää, vaan -- Jumalaa.\n\n\"Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua\nmakasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani\nsinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko\nJumalaa?'... Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta... Se oli ainoa\nvastaus...\"\n\nMolemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama\njatkoi:\n\n-- \"Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa\ntaistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on\nollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja\nsanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus\ntaas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä...\"\n\n-- \"Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette\n_usko_... Juuri _siinä_ on onnettomuus, herra Harhama, että ette\nusko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin\nHänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle... Miksi\nette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!... Mitä\non ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn\nkädessä\", -- keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä\nvärisi liikutuksesta.\n\n-- \"Niin, niin, Anna Pawlowna... Mutta mitä on se suuri myrsky?\" --\nkysyi Harhama vastaukseksi.\n\n-- \"Niin! Siinä sitä taas ollaan... Te _tahdotte_ kieltää Jumalan...\nTe _tahdotte_... Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän,\nkaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri\nHänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette _usko?_ Miksi\n_tahdotte_ kieltää Jumalan?\" -- kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä,\nkyynelsilmin.\n\n-- \"En minä _tahdo_ Häntä kieltää\", -- mutisi Harhama vältellen. --\n\"Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri _etsinyt.\"_\n\n-- \"Etsinyt!... Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys\nmielessä!\" -- keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella\näänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi:\n\n-- \"Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet.\nMutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven\nkantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa.\"\n\nHänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan,\npölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan\nääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten:\n\n-- \"Niin... Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden\nohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta... Ehkä jonkun\nmarkkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne\nennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän\ntarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä\ntietä, häpeän kautta, luoksensa... koska ette tahdo itse _vapaasti_\nkulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan\nsiveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan\nsanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva\nrapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala...\"\n\nHarhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken\nheikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan:\n\n-- \"Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa\nkäsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa\ntaakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle,\npakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin\njanoinen vettä... Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?\"...\n\n-- \"Veli!\" -- keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa\nnousemasta uhman Jumalaa vastaan. -- \"Sinä et usko, miten suloista\non joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki,\nkuin saviastia Hänen jalkoihinsa... Ei Jumala tarvitse meidän\nnöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy\njoskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä.\"\n\nNe sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja\nkoskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka\nhänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle\nominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas.\nSen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet\naavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki\nPietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja.\n\nHuoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama\nylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä\nalkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat.\n\nTik-tak! Tik-tak! -- naksutteli kello... Anna Pawlowna katkaisi taas\näänettömyyden nuhdellen:\n\n-- \"Että viitsittekin!... Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan\npihdeistä! Ette niistä pääse... Muistakaa, mihin isänne juoksu\npäättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun\nJumalani'.\"\n\nHarhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi,\nmutisi hän:\n\n-- \"Niin... niin... isä... Jos hän ei silloin olisi _horjunut_, niin\nolisi minulla nyt ehkä rauha... Oi-joi!... Että hän horjui...\"\n\n-- \"Horjui!... Herra Jumala mitä te puhutte!\" -- kauhistui Anna\nPawlowna. -- \"Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!... Isänne\n_parannusta_ sanotte horjumiseksi!... Jumala Teitä armahtakoon!...\nAh! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista\npyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä...\"\n\n-- \"Elämästäni... Niin... se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei\najatusta, eikä... No, ei maksa... Kertomuksena on elämäni: tuulen\najelema vaateräsy... Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta,\nlähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin\nkulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien\nsuosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista\ntyötä renkinä... niin, niin... ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen.\nSillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää\ntotuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni\nsattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto...\nKun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa\nja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin\nse hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta... Viljo\nhuudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu!\nSe lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat\nJumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja\nhuumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin\nkuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat...\"\n\n-- \"Oi-joi-joi! Te olette peto!\" -- huokasi Anna Pawlowna. Harhama\njatkoi:\n\n-- \"Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle,\nettä voin antautua lukemaan -- pääsin kouluun. Siellä oli kaksi\nopettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä,\ntoinen: lehtori Björklund oli... sanon sattuvasti: munkki Pietari...\nAnteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä.\nMinä join niistä molemmista tulta... polttavaa tulta täysin\nsiemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa... Joskus yritin päästä\npois niiltä lähteiltä... Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan\npikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta\nsilläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa\ntulin raskasmieliseksi...\"\n\nAnna Pawlownan ja munkki Pietarin kurkkuun nousi huokaus. Harhama\njatkoi:\n\n-- \"Elämä oli sitten ainaista tietojen ahmimista. Alussa pidätti\nkirjojen ja ohjauksen puute, ja tottumattomuus. Työn lomassa jatkui\nse taistelu... Minä elin helvetissä... Kun minun _täytyi_ työni\nohella ansaita leipääni ja tuska oli joskus aivan pureva, tulin\närtyiseksi... suorastaan perkeleeksi. Vihani kääntyi viattomiin...\noppilaisiini ja niihin, joiden kanssa olin tekemisessä leipääni\nansaitessa... Mielessä kuvastui myös -- joskus -- virkaura ja\nasema... Mutta sitten kohta minä sain inhon jokaista semmoista\najatustakin vastaan, että antaisin mitata mitä olen aivoihini ehtinyt\npakata... antaisin tietojeni tullarin merkitä sen paperille ja\nostaisin sillä paperilla itselleni työpaikan sanoen, paperi kourassa:\nnoin paljon on minussa, eikä rahtuakaan enempi.\"\n\n-- \"Ja hyvin tyhmästi ajattelitte silloin\", -- keskeytti Anna\nPawlowna. -- \"Sanoin sen jo silloin, kun Nikolain kanssa revitte\ntodistuksianne.\" Harhama jatkoi:\n\n-- \"Niin. Tahdoin lukea itseäni varten. Ensi vaikeudet voitettuani,\nryhdyin etsimään kirjoista sitä 'totuutta'. Tahdoin niistä löytää\nvastauksen kysymykseen: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' Syvennyin\nyhä syvemmälle kirja-arkkuihin. Jokaiseen uuteen kerrokseen syöksyin,\nkuin kullan etsijä kultapalaseen ja kysyin: 'Isäkö, vai äiti?\"'\n\n-- \"Ja etsitte mieleistänne vastausta, ettekä totuutta, joka on\nJumala... Ja mitä saitte silloin vastaukseksi?\" -- keskeytti taas\nAnna Pawlowna.\n\n-- \"Mitäkö?\" -- vastasi Harhama kuivasti, -- \"Vastaukseksi sain\nkysymyksieni kaiun: 'Isäkö, vaiko äiti?'\"\n\n-- \"Ja sitten?\" -- uteli Anna Pawlowna hermostuneena.\n\n-- \"Sitten tunkeennuin yhä syvemmälle, yhä uuteen ja uuteen\nkirjakerrokseen. Kysyin sieltä: 'Isäkö, vaiko äiti?'\"\n\n-- \"Ja vastaus oli?\" -- tarttui taas Anna Pawlowna.\n\n-- \"'Isäkö, vaiko äiti?' se on: omien kysymyksieni kaiku\", -- vastasi\nHarhama.\n\n-- \"Niin käy aina sille, joka ei etsi ilmotettua, totista Jumalaa,\nvaan oman mielensä mukaista\", -- virkahti silloin Anna Pawlowna\npäättävästi. Harhama oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:\n\n-- \"Sitten alkoi terveyteni murtua... Silmät tulivat kipeiksi.\nMutta Jumala, se totuus, pakeni kerros kerrokselta, yhä syvemmälle\nkirjakasaan. Se pakeni sitä mukaa, kuin sitä etsin. Minä löysin\nainoastaan omien kysymyksieni ilkkuvan kaiun. Se oli aina vastassani,\nkuin irvistelevä luuranko.\"\n\n-- \"Mutta jotain muutakin Te kumminkin löysitte\", -- tarttui taas\nAnna Pawlowna puheeseen.\n\n-- \"Kyllä... 'jotakin'... Löysin koin syömää viisautta.\"\n\n-- \"Kuinka, koin syömää?\" -- keskeytti Anna Pawlowna hämmästyneenä.\n\n-- \"Niin\", -- vastasi Harhama, -- \"myöhempi viisas oli todistanut\nvääräksi edellisen viisauden... syönyt sen, kuin koi. Vihdoin\nhuomasinkin olevani hämähäkki, joka kävelee tomuisissa kirjoissa,\nkuin vanhassa romuarkussa, vieraan romun seassa, eläen mädänneiden\nihmisaivojen jättämästä perinnöstä. Se huomio ei tuntunut\nlohduttavalta monivuotisten ponnistusten ja siinä menetetyn terveyden\njälkeen. Niinä aikoina tutustuin erääseen renttuun, hänen nimensä on\nTuomas Porcus. Meistä tuli ystävät. Hän sanoi -- noin huomaamattansa\n-- minulle kerran, puolipäihtyneenä, kun puhuin kanssansa: 'Mitä\nvarten etsiä totuutta? Viinaryypystä on ihmiselle suurempi ilo,\nkuin totuuden löytämisestä ja maailman syntysanojen tuntemisesta...\nJa miten moni sen onkin jo löytänyt... Totuus on etsijälleen vielä\nhullumpi, kuin pohjoisnapa. Sen ääressä paleltuisi... -- jos\nnimittäin onnistuisi sinne pääsemään.'\n\n\"Silloin minä aloin hoippua.\"\n\n-- \"No, se on oikea sana Teistä. Elämänne on todellakin yhtenäistä\nuhmailua ja hoippumista kahden äärimäisyyden välillä... eikä kulkua\noikeaa johtotähteä kohti... Ja mihin päättyi Teidän totuuden\netsimisenne?\" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana.\n\n-- \"Se päättyi siihen, että minä aloin uskoa löytäneeni totuuden\nTuomas Porcus'en sanoissa. Minussa heräsi silloin kysymys: 'Mitä\nvarten minä elän ja etsin totuutta?'\" -- vastasi Harhama.\n\n-- \"Kummallista! Mitä varten minä elän! Ettekö sitä tiedä?\" --\nihmetteli Anna Pawlowna.\n\n-- \"Niin, mitä varten minä elän?\" -- toisti Harhama kysyen.\n\n-- \"Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja\ntullaksenne Hänen lapseksensa\", -- vastasi Anna Pawlowna kerkeästi.\n\n-- \"Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon _Hän_ minun luokseni,\nälköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään\", -- lausui tähän Harhama\notsaansa rypistäen.\n\nMunkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina.\nHarhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan:\n\n-- \"Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun\nkieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy\njäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi\nelää?\"\n\n-- \"Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on\nviitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä\", -- huomautti munkki\nPietari, lisäten: \"Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa\npäivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää.\"\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen\nsuuntaan, jatkoi Harhama:\n\n-- \"Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut,\nkuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana\njouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen\ntuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan\nkuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin\npäässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän\nseurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki.\"\n\n-- \"Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte\nkotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja\ntietojanne\", -- keskeytti Anna Pawlowna.\n\n-- \"Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu\njoukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia\najatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin\nsen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä\nromuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei\nnähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä\nuusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle\nmyöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen\nja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin\njonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin\nsiis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten\ntulee elää?'\"\n\n-- \"Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?\" -- kysyi Anna Pawlowna,\njonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen\nystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi:\n\n-- \"Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma\nitsensä... Ei mitään muuta...'\"\n\n-- \"No, kyllä Te olette harhaillut!\" -- keskeytti Anna Pawlowna.\nMunkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana.\n\n-- \"Kyllä... kyllä!\" -- myönsi Harhama. -- \"Ainoa oikea askel kait\noli se, että tulin, tai _jouduin_ Teidän seurapiiriinne. Sillä Te\nkaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla...\"\n\n-- \"No, jättäkää nyt hulluttelut!\" -- keskeytti Anna Pawlowna\nnärkästyneellä äänellä.\n\n-- \"Ei... Sallikaa minun jatkaa\", -- intti Harhama. -- \"Te kaadoitte\nminuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku\nsiemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä\nTeille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä\nhiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua\nsen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on\nhelppo löytää... Ne ovat aina kulkeneet vierelläni... itsestäni\nlähteneenä valona.\"\n\n\"Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan\nkatkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin\nomissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti\nainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'\"\n\n-- \"Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa\", -- huokasi\nAnna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului\nsielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin:\n\n-- \"Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä\nvarten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta\nlikarapakolta ja minä noin... ajattelin, eikö siitä köyhyyden\nrapakosta voisi juoda janoonsa... se on, ryhtyä sitä köyhyyttä\nlieventämään...\"\n\n-- \"Siis sekin oman janonne tähden!... Itsekkäisyydestä hyvätyökin?\nNiinkö?\" -- ihmetteli Anna Pawlowna.\n\n-- \"Niin. Senkin vesitilkan tarvitsin omaan janooni. Mutta ne olivat\nohimeneviä kysymyksiä. Elämä tukahdutti ne aina. Kerta minä tapasin\npuistossa kolme repaleista, likaista tyttöstä, nuorin kymmenvuotias,\nvanhin kaksitoistavuotias. He kertoivat kulkevansa prostituerattuina,\nansaitaksensa oman ja vanhempiensa leivän. He vaihtoivat ruumistansa\nleipään...\"\n\n-- \"Herra, Jumala!\" -- huudahti Anna Pawlowna puistahtaen. -- \"Te\nkerrotte tänään kamalia.\" Harhama jatkoi kylmänä:\n\n-- \"He kertoivat sen viattomina, kuin taivaan enkelit, kertoivat\nkuinka tunnetut, korkeat henkilöt olivat heidät raiskanneet. Mieleni\njärkkyi. Minä syötin heidät, annoin heidät pestä ja pukea. Mieleni\ntäytti samalla viha Jumalaa kohtaan. Minä ajattelin: 'Jumala! Miksi\nistut laiskana taivaassasi ja annat vääryyden maan päällä tapahtua?'\nJa minussa heräsi halu syöksyä vaikka pommi kädessä pelastamaan niitä\npieniä kurjia, jotka Jumala oli hylännyt ihmispetojen saaliiksi. Minä\nuskoin siinä olevan tehtävän, jota varten tulee elää. Mutta päivät\nkuluivat, minä hoipuin lopullista päätöstä tehdessäni. Aloin kyllä\njo työnikin: Ryhdyin tutkimaan sosialismia. Matkustin sitä varten\nulkomaille. Aloin myöhemmin tarkastella kurjuutta elämässäkin...\nMutta sitä tehdessä minä _ihastuin_ kurjuuteen...\"\n\n-- \"Taivaan Jumala!... Mitä te puhutte?\" -- huudahti Anna Pawlowna\ntuskaisena.\n\n-- \"Niin\", -- jatkoi Harhama. -- \"Ihmiskärsimys ja kurjuus oli niin\nsuuri... Se _suuruus_ minua hurmasi... Ja sitä ihaillessani minä olin\nunohtanut puiston penkillä istuvat pikku portot... Niin... niin...\nElämä on elämä... Ja kaiken lopuksi minussa syttyi... Tiedättekö\nmikä?\"\n\n-- \"No?\" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana, hermostuneena.\n\n-- \"Kullanhimo\", -- vastasi Harhama.\n\nAnna Pawlowna huudahti heikosti ja peittäen kasvonsa käsillään,\nlausui hän puistahtaen:\n\n-- \"Huh! Älkää puhuko siitä, älkää herran tähden!... Minä muistan\nsitä kuullessa sen pörssissä pureksitun juutalaisen... Palatteko te\nvielä?\"\n\n-- \"En\", -- vastasi Harhama. -- \"Se tuli on minut jo valmiiksi\npolttanut. Se poltti minut rikkinäiseksi seulaksi kaikelle jalommalle\nja siksi teidänkin jaloutenne valui minusta maan multaan. Minä aloin\nkoota kultaa, tietysti niiden pikku porttojen laisten kustannuksella.\"\n\nAnna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli\nHarhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi\nsitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa.\n\n-- \"Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?\" -- kyseli taas Anna\nPawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta\nsurullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen\nitämään, eikä se idä. Harhama jatkoi:\n\n-- \"Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle\nmaailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä\nystäviä. Se kukisti vihollisiani... Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta\nminä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka\npohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa,\nkuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä\npetkutin ja minua petkutettiin... Mutta minä toivoin kerta ehtiväni\nomien petkuttajien! _edelle_, että arkku täyttyisi. Minä pelasin,\nvoitin ja hävisin. Rotat olivat edellä... Viimein tein uhkarohkean\npäätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin... joka pennin\nja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille... Minä jatkoin\nja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä.\nOmaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi\nmuutolle... No, sen Te tiedätte, miten se päättyi... Kaikki on nyt\nmennyttä.\"\n\nKuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi:\n\n-- \"Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten\nsydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi\neteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:...\"\n\n-- \"Mitä?\" -- keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin\ntyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä.\n\n-- \"Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'\"\n\n-- \"Ja edelleen?\" -- uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli\nläikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi.\n\n-- \"Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että\net ole ennen _voinut_ tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta,\nettä olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää\ntotuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle\nihmissydämetkin?' Kulta... miten sanoisin... se näytti minulle\nihanimmat ihmislapset... hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä\nkaikki saat jos kumarrat minua...'\"\n\n-- \"Tämä on hirveää, herra Harhama... kamalaa... ilkeää!\" -- huudahti\nAnna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki\nPietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman\npuolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen:\n\n-- \"Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää... Ja\nsitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun...\"\n\n-- \"Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?\" -- keskeytti\ntaas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö\nkurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti.\n\n-- \"Mitäkö minä tein?\" -- lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen.\n\n-- \"Niin, niin!... Mitä Te teitte?\" -- tiuskasi yhä uteliaammin Anna\nPawlowna.\n\n-- \"Minä... niin... no... Minä en pelastellut enää puistojen\npenkeillä istuvia pikku tyttösiä\", -- vastasi Harhama, lausuen\nloppusanat päättävästi.\n\n-- \"Hyi, Teitä... hyi!\" -- huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö\noli nähnyt koko peikon... Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle\nsurullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama\njatkoi:\n\n-- \"Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan...\"\n\n-- \"Lakatkaa nyt!... Lakatkaa herran tähden!... Te kerrotte satua\nainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi... Te valehtelette\närsyttääksenne... Tunnen minä Teidät. Lakatkaa... Minä en jaksa\nkuulla\", -- keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä,\nhämmentäen lähteen pohjamutia esille:\n\n-- \"Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?\"\n\n-- \"Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin... kaikkeen muuhun\npaitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta\nei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien\npetkuttajien! edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain\nmuustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta... Kerta jo\naijon vihityttää itseni kultaan...\"\n\n-- \"Huh!\" -- keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi\nläpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi:\n\n-- \"Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi\nja ylhäinen asema...\"\n\n-- \"Sallikaapas keskeyttää\", -- tarttui Anna Pawlowna. -- \"Siinä\nnaisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä\nsisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla,\njota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta\naateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen\nainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla.\nEhkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on\narvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen\nkauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii\nihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että\navioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin\nsukumme _mésalliance'ista_. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin\nolette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija... Älkää rypistelkö\notsaanne!... Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä... kuinka\nkoitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella... Siitä naisesta\nluopuminen oli erehdyksenne.\"\n\nHarhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa.\n\nVanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna\nPawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen:\n\n-- \"No, edelleen?\"\n\n-- \"Lopun Te tiedätte... Hääni tiedätte... Hääni, tai oikeastaan\nkultakauhan... Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo _väsynyt_ muuhun\nja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja\nvaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt\nhaudattu likaisen elämänturpeen alle... En uskaltaisi sitä turvetta\nkääntääkään.\"\n\n-- \"Miksi?\" -- tarttui Anna Pawlowna.\n\n-- \"No... miksi... Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja...\"\n\n-- \"Äts!\"\n\n-- \"Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä...\nÄlkää ollenkaan kauhistuko!... Ei se ollut ensikerta. Siellä siis\nyhtyivät kaikkien teiden päät...\"\n\n-- \"Herra Jumala teitä auttakoon!\" -- värisi Anna Pawlowna, povessa\nsanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna,\nkuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet\npäällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä\nilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se\nkiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä.\n\nHarhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti,\notsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä.\nHän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt\nsen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen\nsielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän\npuhui:\n\n-- \"Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne... siihen hämärään...\nNyt vasta tunnen teitä... tai... no niin: _tunnen_... Te olette aina\nhämärtyvä hämärä...\"\n\nSielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi\ntaas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän\nhien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen:\n\n-- \"Mutta eiväthän tiet _pääty_ Hiiden myllyssä... Onhan sieltä\npoispääsy...\"\n\n-- \"On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo\nja syttyi kullaninho... Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli...\nKatsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei\nnähtävästi siedä enää kullan kosketusta.\"\n\nMunkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa\nilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan\nHiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen\nkantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt\npysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna\nPawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti,\nkuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta:\n\n-- \"Herra isä! Onko hän ihminen?\"\n\nMunkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui\nhämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen\nsoimista...\n\n-- \"Miten olette nyt elämänne järjestänyt?\" -- kysyi lopuksi Anna\nPawlowna.\n\n-- \"En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt\ntalouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle... Veloistani ehkä.\"\n\nAnna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä.\nRouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan\nuskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä\nsiihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän:\n\n-- \"Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?\"\n\nMutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja\nriensi jatkamaan:\n\n-- \"Menette äärimäisyydestä toiseen... Teissä on kuume... Tietysti\nte... Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä.\"\n\n-- \"Niin on... Elämä... Niin, _mikä on elämä?_\" -- mutisi Harhama,\nilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen.\n\n-- \"Elämä... Ettekö Te tiedä?... Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö\ntunne, että _elämä on Jumalan kiirastuli_... Se kyllä polttaa\nteistäkin kerran kuonan pois\", -- ehätti Anna Pawlowna.\n\n-- \"Niin, kyllä... se on tuli... No, niin. Te kysytte mitä minä\nteen kun elän. _Minä palan_ siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi\nelämän tehtävää?\" -- puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme\nharhailevissa silmissä.\n\nAnna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin\ntuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän:\n\n-- \"Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne.\"\n-- Ja munkki Pietarille hän jatkoi: \"Hänelle on Jumala antanut\nlahjat... Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin\nhämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä... no minä en\nosaa sanoa mitä... Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua.\" -- Ja\nuudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:\n\n-- \"Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille...\nkirjoittamaan jonkun teoksen... Miksi ette sitä tee?... Miksi?\"\n\nHarhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja\ntuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. _Sitä_ salaisuutta ei\nhän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän:\n\n-- \"Miksi en kirjoita... Jaa... niin...\"\n\n-- \"Niin, niin. Miksi ette kirjoita?\" -- toisti Anna Pawlowna\nkuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus.\nHän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten:\n\n-- \"Siksi, että minä en tahdo teoksellani _kutkutella_\nihmissydämiä... Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin\ntäyden iskun... Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta...\"\n\n-- \"Täyden iskun!\" -- keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin\npelästyneenä. -- \"Miten _täyden iskun?..._\"\n\n-- \"Puukoniskun\", -- tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. --\n\"Tulisen puukoniskun aivan... Noin!\" -- huudahti hän, kuin\nraivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän\nläpi pöytään.\n\n-- \"Te olette hullu!\" -- kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti,\nsäikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. --\n\"Hullu Te olette nyt... mielipuoli... Ai herra isä!...\"\n\n-- \"Niin, hullu... kyllä... mielipuoli\", -- lisäsi Harhama otsaansa\nrypistäen.\n\nAnna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli:\n\n-- \"Puukoniskun!... Minkä puukoniskun?... Varokaa, ettei Jumalan\nole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee\nuhmailijoiden sydämiin!...\"\n\n-- \"Takokoon!\" -- katkaisi Harhama. -- \"Kyllä minä nyt kestän...\"\n\n-- \"Kyllähän Te kestätte!... Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven\ntulessa Te olette Jumalan pihdeissä\", -- huokasi Anna Pawlowna.\nMunkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa... Hiljaisuus\nkurkisteli hiirinä joka nurkasta... Sitä jatkui... Sääli ja\nuskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille\nposkillensa oli noussut heleä puna... Silmänkulma oli kostea...\nTuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän:\n\n-- \"Oi, jos Te etsisitte Jumalaa... etsisitte _oikeassa mielessä_ ja\nhartaasti... niin kuin janoon kuoleva vettä!\"\n\nHarhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi\nhän:\n\n-- \"Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja\njanoon kuoleva vettä... Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan\ntapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi... Kysymys:\n'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara,\npieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan.\nSen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä\nkuolintautiinsa... Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja\ntutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta...\nLöytääkseni vaikka...\"\n\n-- \"Minkä?\" -- keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua.\n\n-- \"Vaikka Perkeleen...\"\n\n-- \"Herra Harhama!\" -- kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen.\n\n-- \"Niin juuri... Minä tahdoin löytää _vaikka_ Perkeleen... mustan\ntai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt\", -- leimahti\nHarhama.\n\n-- \"Oijoi-joi\", -- valitti Anna Pawlowna.\n\nHarhama jatkoi toivottoman äänellä:\n\n-- \"Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika -- ehkä kahdeksan\nvuotias -- _silloin_ jo etsin Häntä niin suurella tuskalla,\nettä olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen\nolemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren\nkiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin\nkirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala,\nniin näen, että Sinä olet!'\"\n\n-- \"Hyvänen aika!\" -- huokasi Anna Pawlowna. -- \"Kiittäkää, että Hän\nei kuullut hullua rukoustanne.\"\n\n-- \"Ei... ei Hän kuullut... Tai kuuli... Kaikki on epäselvää...\nEnsimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni... Siitä asti on se\nollut käyrä... Katsokaa sitä!\" -- mutisi Harhama sormeansa näyttäen.\n\nAnna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi\nkatkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki\nkaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin\nruton hengitys... Harhama jatkoi:\n\n-- \"Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa... Mutta... No\nniin... Ei maksa vaivaa...\"\n\n-- \"Sanokaa, sanokaa!... Sanokaa loppuun!\" -- kiirehti Anna Pawlowna,\nväristen mielenliikutuksesta... Harhama lopetti katkerana:\n\n-- \"Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni,\nettä jos olisin löytänyt Perkeleen... tulisen Perkeleen, niin olisin\nheittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään...\"\n\nAnna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun\nitkuun... Harhama oli sanattomaksi väsynyt... Näiden kahden ystävän\nelämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki\nPietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa\nhäkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän\nnyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat.\nHänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen:\n\n-- \"Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei\npäästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä\n_etsit!_\"\n\nJa riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna\nlopuksi itkunsa seasta:\n\n-- \"Herra Teitä armahtakoon!\"\n\nHetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla:\n\n-- \"Ja mitä aijotte nyt tehdä?\"\n\n-- \"Tahdon alkaa alusta\", -- vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo\ntaas saanut henkensä hurjat siivet allensa.\n\n-- \"Kuinka alusta?... Minä en käsitä taas...\"\n\n-- \"No _alaalta_, kuten Te sanoisitte... Kuokanvarresta. Haluan\nlaskea kaikessa sinne alas, alas asti... korpeen... rengiksi...\"\n\n-- \"Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon:\n'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?\"\n-- keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi\näkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän\nyritti temmata Harhaman uhmateosta.\n\n-- \"Ei meidän ihmisten kannata huviksemme langeta\", -- lisäsi hän\nylevänä.\n\nHarhama oli vaiti. Alkoi äänettömyys... Ajan mittari naksutteli,\nmittaellen ajanvirtaa. Huone hämärtyi. Anna Pawlowna nousi ylös,\nsytytti vahakynttilän pyhäinkuvan eteen, teki ristinmerkin ja lausui\nhiljaa huoaten:\n\n-- \"Herra armahda meitä ja käännä meidän mielemme Sinun puoleesi!\"\n\nMunkki Pietari teki äänetönnä ristinmerkkinsä. Hänen lempeille\nkasvoillensa laski taas suru, kuin pellon harmaa multa. Hetken\nkuluttua Anna Pawlowna alkoi taas puheen, lausuen:\n\n-- \"Jos riippuisitte _uskolla_... no vaikka sokealla,\nmielivaltaisella uskolla Jumalassa, näin ei elämänne olisi semmoista\nharhailua ja sumua.\"\n\n-- \"Mutta erehtyväthän ne Jumalankin lapset\", -- virkkoi siihen\nHarhama kuivasti.\n\n-- \"Erehtyvät, mutta niillä on toki aina tiedossa kallio mille\nnousta. Mutta entä Teillä?... No jätetään nyt... Mutta sanokaa, mitä\naijotte tehdä?\"\n\n-- \"Matkustaa\", -- vastasi Harhama jyrkästi. Anna Pawlowna säpsähti\nja kysyi kiireesti:\n\n-- \"Minne aijotte matkustaa?\"\n\n-- \"Suomeen\", -- oli päättävä vastaus.\n\n-- \"Ja kuinka pitkäksi aikaa?\"\n\n-- \"Ainiaaksi.\"\n\nAnna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista\nhermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka\nheitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta.\nMolemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi.\nSiksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan\nkuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen\narkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä\nsulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli\nahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän\nrikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat,\nhankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun\naukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton\nsielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan\nvirkarappujen loistavia portaita.\n\nJa nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa.\nSolmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras\noli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli,\nuhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero.\n\nAlkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät\nsilmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas.\n\nAnna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi\nhymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä...\nRinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto... Suomi\nhymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä...\nHänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle\nrautakovaan maahan.\n\nEntä jos _hänen_ juurensa höltyisivät?\n\nHän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren...\nKehyksenä on taivaan sininen ranta... Vilja tekee siellä terää\nkesäpoudan kypsyttämänä... Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino\npuunoksaa... Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer...\nSiellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa\ntarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla... Siellä ovat kuutamon selät,\nsiellä päiväin avarat ulapat...\n\nSiellä ovat ihmisen juuret lujalla... Sen tunsi Anna Pawlowna...\nSolmu pingottuu Rajajoella...\n\nIsänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin,\nkuin rauta...\n\nMutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi\nhän puhua:\n\n-- \"Taas uutuus!... Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä\ntäällä?... Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne... Täällä\non suuri osa elämäänne ja työtänne... Täällä on Teille avoinna\ntulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää... Sota\nvahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran\nhalusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on\njuuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa\nkielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä\npuuttuu Teiltä täällä?... Ystäviäkö?\"\n\n-- \"Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa... tai oikeastaan,\nmitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän\nläheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää...\"\n\n-- \"Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?\" -- keskeytti Anna\nPawlowna, mieli läikkyvänä vetenä.\n\n-- \"Isänmaa\", -- vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu\nRajajoella kiristyi.\n\n-- \"Isänmaa!\" -- huudahti Anna Pawlowna.\n\n-- \"Niin... Isänmaa\", -- yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli\nläikähti, kiihtyi.\n\n-- \"Herra Harhama!\" -- keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten\nhoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin\nneulaterävä loukkaus.\n\n-- \"Mitä suvaitsette käskeä?\" -- kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli\nriuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat\ntoisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty\nsitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna\nPawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli.\nHän puhui kiivastuneena:\n\n-- \"Kuinka rohkenette Te... kuinka Te uskallatte... kuinka\ntohdittekaan Te _Tsaarin alamainen_ sanoa, että Teiltä puuttuu\nisänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?... Ettekö Te tunnusta\nTsaarin vallan auktoriteettia?\"\n\n-- \"Kyllä... kyllä... Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse\nsiellä, missä Tsaarin vallan rajat... Tällä kertaa Teidän _täytyy_\nminua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma\nelämässäni... se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut...no:\nteuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas\nratsastanut hurjisteluilla ja paheella.\"\n\nSolmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään\nviskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot:\nHän oli _päästänyt_ Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia,\nkärsinytkin... Nyt saisi hän väistyä... Mieli katkerana lausui hän:\n\n-- \"Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä.\nEi ystävyys, eikä mikään merkitse mitään... Suoraan sanoen unohdettu\nkunnianvaatimuksetkin.\"\n\nHarhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan\nsuora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut\nhänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä\njoskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna...\nKaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka.\nYstävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti\nlapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko\naistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman\npuutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen\noikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli\ntuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka\nei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa\nsiivenkärkiä.\n\nIsänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä\ntoiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen\naalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana\njärvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö.\n\nMutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut.\nNiin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena\nväsyvää, ohi menevää...\n\nMutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt\nsen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden\nmyllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan.\nHenkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto\npenikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman\nkansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin\nvuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! -- se oli nyt Harhaman\nsilmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten\nsinne? eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa?\n\nHän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan\nvaivoja miettimättä...\n\nSiksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän\nkansaan... Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan\nhän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin\ntähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut\nhäneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti\nepäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri\nsillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa.\n\nSiitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen\nmielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi\nsitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä\nuusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti\nuuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi...\n\nKun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset\ntanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu\nkiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin\nhämäriin rihmoihin... Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana.\nÄiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä... Ja unissa kirkastui sen\nuuden hämärän himmeät varjot...\n\nKeskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa\nkamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville\nselille. Solmu Rajajoella kiristyi.\n\nSamassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon.\n\nParooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen\narvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas\ntoisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa\näänettöminä.\n\nParooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja\nkäytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa\noman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän\nviivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi\npuhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen:\n\n-- \"Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!... Emme suinkaan häiritse?\"\n\n-- \"Ette suinkaan, parooni\", -- virkahti Anna Pawlowna. -- \"Te\ntulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri\npuhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista...\"\n\n-- \"Siis politiikasta\", -- keskeytti parooni Geldners.\n\n-- \"Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten\nkysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin _ex officio_ ottamaan\nkeskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen\nkysymyksessä?\" -- kiirehti Anna Pawlowna.\n\n-- \"Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja\nkaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion... Rajamaiden\nasioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan...\"\n\nSide höltyi... Anna Pawlowna huokasi. Oliko solmu Rajajoella kestävä?\n\n-- \"Ja herra Harhama puhuu, että hän on juuri _nyt_ huomannut Suomen\nkysymyksen ratkaisuajan tulleen... Aikoo sen johdosta muuttaa\nkotiseudulleen\", -- puhui Anna Pawlowna tyynenä.\n\n-- \"Aivanko kokonaan pois täältä?... Ja minkä tähden?\" -- kysyi\nparonessa Geldners.\n\n-- \"Sanokaas muuta!\" -- vastasi Anna Pawlowna.\n\n-- \"Hän on saanut päähänsä, että hänen isänmaansa alkaa jostain\nmäärätystä viivasta Valkeasaaressa ja että hän ei muka täällä voi\ntehdä työtä kansansa hyväksi.\"\n\n-- \"Omituinen päähänpisto!... Onko se totta herra Harhama?\" -- kysyi\nedelleen paronessa Geldners.\n\n-- \"Anteeksi paronessa! Kysymykseenne sisältyy niin paljon tästä\nkeskustelusta, että on vaikea vastata\", -- vastasi Harhama.\n\n-- \"Mutta miks'ette voi täällä elää ja tehdä työtä? Sama Tsaarihan\nTeillä on täälläkin\", -- jatkoi paronessa Geldners.\n\nAnna Pawlowna odotti. Hän tunsi solmun vetäytyvän kovalle.\n\n-- \"Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata\", -- ennätti\nparooni Geldners vastaamaan. -- \"Heillä on niin lyhytnäköisiä\nvaltiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät\noppia tuntemaan sen voimia... se kun asuu rajan tällä puolen.\"\n\n-- \"Ei... ei\", -- yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna\nkeskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:\n\n-- \"Kuinka ei?... Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te\nsuomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne\nVenäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä\nmaastanne. Te opitte ranskankielen, tutustuaksenne sen avulla\nihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on sen Venäjän kansan\nkielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen\nhelmet... Ottakaa runoilijoistamme ja kirjailijoistamme Lermontof,\nNekrasof, Pushkin, Dostojewskij, Gogol, Turgenjef y.m. Ottakaa\nTolstoi... Mitä ovat Dumas't, Zola't y.m. tämän rinnalla? Ottakaa\ntaiteemme Tshaikowskijsta, Aivosowskijsta y.m, alkaen, ja Teidän\ntäytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan\nkuolleiden luita.\"\n\nHän veti sidettä kovemmalle... Ja itse hän pelkäsi samalla, että\nsolmu aukeaa...\n\n-- \"Niin, suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan\", --\nvirkahti parooni Geldners kuivasti.\n\nKeskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmitä. Solmu\npingottui Rajajoella...\n\n-- \"Onko se totta?\" -- kysyi paronessa Geldners, Harhaman puoleen\nkääntyen.\n\n-- \"Kyllä, kyllä... osaksi\", -- myönteli tämä hiukan neuvotonna. Anna\nPawlowna keskeytti taas hänet:\n\n-- \"Tehän, herra Harhama, tiedätte, että esimerkiksi minä olen\nmyötätuntoinen suomalaisille. He ovat työteliäitä, rehellisiä,\neteenpäin pyrkiviä. Mutta en minäkään jaksa ymmärtää sitä,\netteivät he tahdo puristaa venäläistä kättä yhtä ystävällisesti ja\nrehellisesti, kuin he puristavat jokaista muuta kättä.\"\n\n-- \"Kyllä, kyllä he sitä puristavat rehellisesti jos se vaan ei ole\nojennettu heille tarkotuksessa puristaa suomalaisen käsi ijäksi, joka\njuuri on tarkotus\", -- tarttui Harhama puheesen.\n\n-- \"Niin onkin... Mutta ystävänä, eikä vihollisena, tarjotaan teille\nse ikuinen kädenlyönti. Mutta suomalaisiin on istutettu se hullu\nusko, että he eivät tarvitse sitä ystävän kädenpuristusta ja että he\nyksin ovat oikeutetut määräämään kaikki Rajajoen takana\", -- lausui\ntaas Anna Pawlowna.\n\nKeskustelu jatkuu. Mielet lämpenevät edelleen, mutta keskustelijat\nsäilyttävät ulkonaisen tyyneytensä, kuin kansi sisäisen paineen.\nKello naksutteli. Ajan palaset putoelivat ijankaikkisuuteen...\n\n-- \"Mutta te kaikki myös myöntänette, että Suomen kansan täytyy\n_itsensä_ ja _yksin_ ratkaista elämänsä kysymys, jos se mielii elää\",\n-- lausui Harhama. -- \"Vai mitä Te ajattelette, isä Pietari\" --\nlopetti hän, munkki Pietariin kääntyen.\n\nKaikki odottivat vastausta. Anna Pawlownan mieli kuohui vaahtona.\nMunkki Pietari mietti hetken ja vastasi:\n\n-- \"Kansat eivät elä yksin maan päällä. Kahden naapurin maita ja\ntyörauhaa ei turvaa raja-aita, vaan veljeys ja hyvä sopu. Riita ja\nepäluulo rakentavat naapurien välille aidan, jonka molemmin puolin\nkytee epäluulo. Ainoastaan sopu luo työrauhan, minkä turvissa vilja\nkasvaa pellolla ja karja lisääntyy laitumella. Mutta sopua ei\nsynny siellä, missä naapuri ei tahdo naapuria kuulla, ei ymmärtää,\neikä työn lomassa istahtaa hänen kanssansa peltonsa rajakivelle\nkeskustelemaan ja kuulemaan tämänkin toivomuksia.\"\n\nHiljaisuus lehahti huoneesen, kuin kepeä perhonen. Harhama katkasi\nsen, kysyen:\n\n-- \"Mutta jos rikas naapurini tahtookin siinä rajakivellä istuessa\nkeskustella ainoastaan siitä, koska toisen on tuotava hänelle\npeltosarkansa, kaikkensa?\"\n\n-- \"Jumalan käskystä taipuvat vuoret, kuin jouhi. Etkö usko, että Hän\nvoi katkaista pahuuden rihmat, jos ne juoksevat naapurisi sydämmestä?\nLuottakoon ihminen häneen... Hänen apuunsa! Mutta ei toimetonna.\nSillä naapurien välinen sopukaan ei sada valmiina pilvestä. Kenen\nkädessä kuut kierivät kerinä, Hän voi sammuttaa ihmispovessa palavan\nvääryyden lieskan. Häneen luottaen voi kansa mennä pahankin naapurin\nluo rauhallisena... Hän voi kyykäärmeetkin taltuttaa. Jos he\nvihollisina yhtyvät, eroavat he ystävinä. Joka kieltäytyy koettamasta\nsovittelua, hän ei luota Jumalaan ja asiansa oikeuden voimaan.\"\n\nMunkki Pietarin puhe vaikutti taas Harhaman kuohuvaan mielialaan,\nkuin voimakas lääke sairaasen. Kieltämyksen, epäilyn ja taikauskon\nusvat pursusivat hänen sielustansa. Niiden läpi katseli hän munkki\nPietaria. Siksi näyttikin hänestä tämä munkki henkimaailman\nolennolta, joka lypsi viisauttansa jumaluuden nisistä. Epäröiden\nlausui hän:\n\n-- \"Ei siitä ole kysymys... Kysymys on siitä, että jokaisen kansan\ntäytyy _itsensä_ saada ratkaista ja _täytyy_ ratkaista olemuksensa\nydinkysymys, se on: _olla oman peltosarkansa herra_.\"\n\nKeskustelu kiihtyi. Rajamaiden kysymys ja Suomen kysymys, on kuin\nkuiva katajapensas. Mielet lämpenevät. Isänmaan henki nousee niistä\nkatkerana, kuin savu turpeesta. Isänmaanrakkaus tupruaa jo kytevänä\nvihana. Solmu Rajajoella pingottuu. Kuiva kataja uhkaa syttyä.\n\n-- \"Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin\", --\nkeskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. -- \"Ei kukaan\nsaa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin\ntäytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan\nsäätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan\nseiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen\nmultaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla\npiilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan\nja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla.\nMutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän\nsuon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal\nkasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon\nmudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle\nja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin\nelämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu\npeltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun\nsuon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi,\ntai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?\"\n\nJa munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen\nkuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa\nkirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä\nvirittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana.\nKipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin.\n\n-- \"Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät\nsuonraivaajat saa _omin lupinsa_ kaivaa naapurin _koko_ sarkaa\nviemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä\", --\nselitti Harhama munkki Pietarille.\n\nParooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua,\nhilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen:\n\n-- \"Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat\n_yksin_ määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes\nkeskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa\n_historianpakkoa_.\"\n\nKuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus\nväliin punana, väliin lämpönä.\n\n-- \"Kuinka niin, parooni?\" -- kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin\npuoleen kääntyen:\n\n-- \"Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen _status\nquo_. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät\nlakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia\nmuutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo\nelää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei\npääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta\naina saman: emme voi, saman _non possumus_. Uskotellessaan näin,\nettä voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen\nkansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he\nuskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon,\njoka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa\nSuomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan.\"\n\nKirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden\ntulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu...\nHarhama jatkoi tyynenä:\n\n-- \"Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat... ja\n_tuntevatkin_. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan\npaino pääsisi _liika_ painavaksi... sysäisi Suomen pientä kansaa\nsiltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä\nkun Te, parooni, puhutte _historianpakosta_, täytyy Teidän samalla\nmyöntää, että on olemassa myös _historian velvotus_. Ja jälkimäisen\ntäyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä\nsortuminen... Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on\nkansakunnan tehtävä.\"\n\nKello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat\njo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii\nvaromattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai\nkädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen.\nMielenmaltti kuului _tapoihin_. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan\nkuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi\nuhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua.\n\nMunkki Pietari jatkoi puhetta:\n\n-- \"Veli, Harhama!\" -- lausui hän lempeästi. -- \"Ei ole siinä kyllä\nettä kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan\nse _aikanansa_, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille...\nTäytyy tuntea _etsikkoaikansa_... Sillä historianpakko on Jumalan\nkäsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä\nsormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy\npainaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja\nVenäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän\nkyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla\nme toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen\nkansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan\noikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin.\nSiten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan.\"\n\nSe oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui\nhetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan\nentistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän,\nvuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle\nvedetty...\n\nParooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla:\n\n-- \"Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät\ntahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys\nVenäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän\npeltosarkansa läpi.\"\n\n-- \"Ei suinkaan, parooni\", -- huomautti Harhama parooni Geldnersille.\n-- \"Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu\ntapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa.\"\n\n-- \"Se tahtoo sanoa, että _he yksin_ saavat määrätä, onko meillä\noikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan\netu, vai eikö\", -- keskeytti parooni Geldners. -- \"He vetäytyvät\nvanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja\nunohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla\nesteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi\n_säilyä_ lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia\nvastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko... sanon: kuten\nvesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua... tai\nsitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat,\nettä heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän\nvalossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys... Sitä\nkysymystä eivät he voi ratkaista _yksin_ Rajajoen tuolla puolen. Se\nkysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla.\"\n\nTuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin\nvihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä...\nPäättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän:\n\n-- \"Ei, parooni. Suomen kansan _asioista_ voidaan tällä puolen\nRajajokea päättää, mutta Suomen kansan _elinkysymyksen_ ratkaisee\nSuomen kansa sittenkin _itse_. Eikä se voi sitä ratkaista muualla\nkuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan\nelämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa\nratkeava.\"\n\nKuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat\nkieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin\nvihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta\nvallasta... Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme:\nvieraan kansan mies... Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä\npovestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä... Aika solui.\nVahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui:\n\n-- \"Niin, niin\", -- myönteli parooni Geldners Harhamalle. -- \"Perinnä\nkyllä... kyllä... Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan\nhistorian loimet juoksevat täältä Venäjältä...\"\n\n-- \"Siinä nyt on se historianpakko\", -- keskeytti Harhama. -- \"Mutta\nmyöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee\nSuomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö\nniihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja\njos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta.\nMeidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta\nsuomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan... Ne ovat\ntottuneet tekemään työtä kaskisavussakin...\"\n\nSe _salaperäinen_ Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa.\nSe näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä... Se\nnäkyi sen savun himmeänä tulena... ihmisroviona... Se kiehtoi hänet\ntaas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden\ntuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut\nenää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin...\nRaukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä:\n\n-- \"Jättäkää hänet!... Hän on itsepäinen, kuin synti... kuten kaikki\nsuomalaiset sanotaan olevan. -- Kenties ovat he jossain määrin\noikeassakin\", -- lopetti hän huoaten.\n\nPalo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli\nedestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi\nhän taas puhua:\n\n-- \"Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan.\nSuomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin\nvastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen\ntoimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä.\"\n\n-- \"Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia\", -- huomautti Anna\nPawlowna arvokkaasti. -- \"Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan\noikeamielinen venäläinen voi hyväksyä.\"\n\nParooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä\ntyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa.\nHarhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen\nhiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun\ntuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin\nvaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän:\n\n-- \"Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme\nkansoja vastaan.\"\n\nNe sanat putosivat pienenä sateen ropinana kuumaan poroon. Poro\nsammui hiukan, sähisten, pölyten. Parooni Geldners puhalsi\nsikarinsavun suustansa ja virkahti tyynenä:\n\n-- \"Kenraali Bobrikofin toimet tarkottavat Venäjän kirkkotien ja\ntyörauhan turvaamista.\"\n\nNe sanat putosivat Harhamaan, kuin loukkauksien lyhyt kivisade.\nÄrtyneenä vastasi hän:\n\n-- \"Mutta Venäjän kirkkomatka ei vaadi Suomen kansan kuolemaa.\nVenäjälle on turvallisempaa matkata kirkkotietä, joka kulkee\nystävällisen Suomen kansan viljapeltojen halki, kuin tietä, joka\nmenee hävitetyn kansan hautausmaan lävitse. Semmoisen hautausmaan\npensaissa kummittelee vihollinen... elävä kummitus.\"\n\n-- \"Mutta, jos kansa, joka asuu kirkkotiemme varrella, ei tahdo\nymmärtää edes meidän kieltä... Mitä hyödyttävät meitä silloin heidän\nviljavainionsa\", -- kysyi parooni Geldners kuivasti.\n\n-- \"Se kansa ymmärtää Teidän sydämenne. Ja muuta ei tarvita. Mutta\nluuletteko, että kansa, jonka _hautausmaan_ läpi Teidän kirkkotienne\nkulkee, ymmärtää edes Teidän miekkaanne?\" -- kysyi Harhama\nvastaukseksi.\n\nIsänmaanrakkauden tunne ryöppysi väittelijöissä vuolaana,\nkansalliskiihkona... Se nosteli pohjamudistansa vihankiviä. Anna\nPawlownan rinnassa soivat ne kaksi suurta säveltä, taistellen\nherruudesta. Ne sorisivat toisissansa kihisevinä kyinä. Geldners\nalkoi taas puhua ulkonaisesti kylmänä:\n\n-- \"Kuinka Te, herra Harhama, luulette? Teidän suurin valtiomiehenne\nSnellman on sanonut, että ei ole muuta realista oikeaa, kuin se, mikä\nilmenee kansan kansallishengessä: kansan laissa, tavoissa, valtiossa\nja pyrkimyksissä. Mutta jos nyt Venäjän kansan kansallishenki vaatii\nSuomen lähentämistä... eikö Venäjän vaatimuksilla ole silloin\ntotuuden, tai sanon: _oikean_ oikeutus?\"\n\n-- \"Sallikaa keskeyttää!\" -- tarttui Harhama nuolena. -- \"Silloin\nTe, parooni, unohdatte, että on olemassa myös _Suomen kansan_\nkansallishenki. Ja kun kahden kansan kansallishengen vaatimukset\nnäin joutuvat ristiriitaan, onko se kansa aina oikeassa, jonka\nkansallishenkeä luomassa on ollut suurempi luku aivoja?\"\n\nJa molemmat kysyjät paloivat äänettöminä hiilinä omien kysymyksiensä\nedessä. Mikä on silloin määräävä oikean ja väärän, kun kaksi\nkansallishenkeä astuu toisiansa vastaan kumpikin oman totuutensa\nkanssa sanoen: Tässä seison, enkä voi väistyä! Käsivarsien lukuko?...\nMiekkako?... Anna Pawlowna vapisi sisimmässään. Mikä kohtalo oli\ntuleva solmulle Rajajoella?\n\n-- \"Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka... Eikä\nliene nytkään muuta asetta\", -- virkahti lopulta parooni Geldners\nkuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama.\n\nAnna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän\nhuomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. \"Miekkako\non siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen\nompeleen?... Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja\nSuomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?\" -- värisi hänessä. Hän\nhuudahti hysteerisesti:\n\n-- \"Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun\non oikeus etsittävä?... Miekkako?... Puhukaa Herran nimessä Te!...\"\n\n-- \"Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus\", --\nlausui munkki Pietari. -- \"Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat\nristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän\nyksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet\nijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi,\njoka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki\nkansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus.\"\n\nJa taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun\nkuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi,\npiilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen\nkäärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain\nhapuillen, kysyi hän:\n\n-- \"Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en\ntäydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?\"\n\n-- \"Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo\ntuntea\", -- vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin\nkäärmeenpisto.\n\n-- \"Ei ole kysymys yksin venäjänkielen _osaamisesta_, vaan tahtoo\nkenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä\nsiihen kieleen\", -- huomautti Harhama.\n\n-- \"Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat\nvenäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa\", --\nmuistutti munkki Pietari sovinnollisesti.\n\nNe sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli\npilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa.\nSiksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen\nkatkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella\näänellä lausui hän:\n\n-- \"Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa\n_kaikki_ sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se\nei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se\nrampana.\"\n\nÄänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti,\nmatelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa.\n\n-- \"Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa\nvenäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua\ntuntea edes Venäjän voimaa\", -- kuului lopulta parooni Geldnersin\npistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut\novelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut\nparooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän:\n\n-- \"Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin\noikein toisen kansan suonien tykytyksen.\"\n\nSamassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin\nvaltaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat\nAnna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa\nsuuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla\ntasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä... Päivänpaiste\ntemmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia\ntanssejansa... Lämpö lainehti... Kaikille oli tilaa. Ääni uupui,\nennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien\nkasakoiden kisakentät... Kasakkalaulu kuului sieltä... Se laulu oli\nkerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut... Hän oli ollut kasakan\nmorsian... sitten sen vaimo...\n\nSilloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin\nunesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet...\nkallioisen kalarannan... lumpeen, joka aallolla keinui... pikku\nvaarat ja lehdot... Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti\nuuden vahakynttilän ja lausui:\n\n-- \"Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin\nja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!\"\n\nVahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän\nmuumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari\nristinmerkin... Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän\nsyvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan.\n\nRajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen,\neikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä...\nKun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa,\ntuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty\nhäntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä,\nheikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli\nsysimiilusta.\n\nSe oli isänmaanrakkautta... Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana...\n\nHarhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa\nvastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä\nkarstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi\nkaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus\noli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa.\n\nSuurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi\npienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen\ntuhasta.\n\nHarhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta\nsilloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen,\njoka ikäänkuin näytti varottavan: \"Mutta hillitse sinä häntä!\"\nHän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti,\nsanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä\nkylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana\najatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa,\nhaihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat\nHarhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru.\nHän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin\nja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous... Nyt oli se taru\nkesken katkeamassa... Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä\nsen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka\njäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi:\n\n-- \"Te jäätte?... Eikö niin?... Ainakin toistaiseksi?...\"\n\nSamalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi\nsen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin\nuhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän:\n\n-- \"Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua... Sinua odottavat\ntäällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden\nhyödyttää kansaasi... Ja sehän on tarkotuksesi...\"\n\nSilloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan\nkäsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti\nsalaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven\nedessä, ohjat hillittöminä. \"Antaa niiden _itsensä_ mennä!\" --\najatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui\npäättävästi:\n\n-- \"Hyvä... Minä jään... toistaiseksi...\"\n\n-- \"Hyvä!\" -- kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä.\n\nHarhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta,\njossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan\nedessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan\ntakaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta.\nIstahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen:\n\n-- \"Miestä ei näy enää viehättävän nainen... ei kulta... eikä hän\npalvele vielä isänmaatansakaan... Hän hoippuu sillä välillä...\nSiinä ovat Jehovan ansat... Munkin puheista päättäen, aikoo se\nvanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa... Hyvä! Se\naikoo _köyhillä_ vetää miehen pauloihinsa. No!... Täytyy vaan ehtiä\n_ennen_ Jehovaa... Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä\nhänelle koko maailman kurjuuden... _Minä annan hänen langeta maahan\nmaailmankurjuuden ja köyhien edessä_... Sama se! Kun ei vaan Jehovan\nedessä!\n\n\"Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun\npalvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa...\nAnnetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa... Hän saa\nviedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman\nkurjuuden...\"\n\nVhi-uu-uu! -- vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana...\n\n\n\n\nHornan luola.\n\n\n    Elämä on työtä ja vaivaa...\n\nOn sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa\nhuipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon\non täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi.\n\nAuringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän\nluukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa\nraivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille,\npaukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman...\n\nLuonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon\nsen hampaissa...\n\nJa sitten pureksii kiukustunut pakkanen Pohjan periltä saapunutta\ntuulta. Tuuli raivostuu. Se karkaa myrskynä valkean hangen kimppuun,\nsieppaa sen pinnalta pehmeän lumen, tuprauttaa sen tuiskuna ilmaan,\nviheltäen raivoissaan:\n\nVhiu-uu-uu!\n\nLumista tietä astelee munkki Pietari Harhaman seuraamana. Myrskyn\nvihellyksestä kiukustuu pakkanen ulvovaksi pedoksi. Se pureksii\nviheltelevää myrskyä yhä kipeämmin. Myrsky hurjistuu, kohoaa\nsiivillensä ja alkaa vinkua kylmän käsissä...\n\nKulkijat jatkavat matkaansa. Munkki Pietari alkaa puhua\nseuralaisellensa:\n\n-- \"Tulemme kohta Hornan luolan tehtaille. Jumala tarjoaa siellä\nsinullekin työmaan, jossa voit Häntä palvella. Työselkkauksien\njohdosta on siellä suunnaton puutos työväen keskuudessa. Siellä\nvuotavat köyhyyden vesisuonet. Kun tulet niille, löydät sen tien\npään, joka johtaa Jumalan yhteyteen. Elämäntarkotus odottaa\nsiellä, kuin kukka, joka ikävöi poimijaansa. Siellä on todellakin\nkurjuuden erämaa... Köyhyyden kirkonkellot soivat siellä, kutsuen\nihmisiä palvelemaan Jumalaa: tukkeamaan puutteen vuotavia nisiä ja\nparantamaan sen paisuneita rintoja...\"\n\nVallaton myrsky kiehahti vihuriksi. Se sieppasi kinoksesta lumipilven\nja viskasi sen munkki Pietarin kasvoille. Munkki pyyhki kasvonsa ja\njatkoi puheluansa:\n\n-- \"Uusi työväenliike on Jumalan kädessä nouseva aalto... Se liike on\nsuopea sinun isänmaasi asialle... Kun se vaan ei tarttuisi miekkaan\nja hukkuisi omaan vereensä!\"\n\nSamassa ajoi vastaan joukko talonpoikia viljakuorminensa. Tie oli\nummessa. Laihat hevoset kiskoivat vaivaloisesti, selkä ojona raskaita\nkuormia kinosten läpi.\n\nPakkasen purema lumi kitisi ja narisi re'en jalaksen alla. Miehet\nkahlasivat kinoksessa kuormiensa vieressä raskain askelin, notkuvin\npolvin. He olivat puetut rääsyisiin sarkakauhtanoihin. Muutamien\naukinaisista kengänkäristä pisti näkyviin jalkarisa, tai paljas\nisovarvas. Toisilta näkyi paljas rinta. Kaikki olivat kuihtuneen\nnäköisiä, harmailla kasvoilla huolien kyntämät rypyt.\n\n-- \"Minne matka, lapset?\" -- kysyi munkki Pietari vastaantulijoilta.\n\n-- \"Kaupunkiin, isä... kaupunkiin\", -- vastasivat talonpojat\ntervehtien. -- \"Viljaa myömään, isä... Semstvolle on vero\nmaksettava... Rahaa täytyy saada... rahaa... Ja maanomistaja vaatii\nvuokraa, isä... Siunaa isä... siunaa meitä syntisiä!\" -- lopetti\ntalonpoika, paljastaen päänsä.\n\nMunkki Pietari siunasi talonpoikia. Raivostunut myrsky sieppasi\ntaas pakkasen puremaa lunta, tanssitti sitä ja ryöpytti sen miesten\nryppyisille kasvoille ja paljaille rinnoille... Lumi kitisi taas\njalaksen alla ja talonpojat jatkoivat matkaansa.\n\n-- \"He vievät viljansa Hiiden myllyyn\", -- lausui munkki Pietari\nsurullisena, lisäten hetken kuluttua: \"Venäjän viljamerestä juoksevat\npurot sinne, missä vilja jauhetaan akanaksi.\"\n\nPakkanen rätisi ärtyisänä. Vihuri riehui. Lumipilvet tanssivat hurjaa\ntanssia ja talven voimat ulisivat toistensa kynsissä.\n\nKulkijat jatkoivat matkansa Hornan luolalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUljaina kohosivat Hornan luolan tehtaiden monet sadat savutorvet\njäiseen ilmaan. Vihaisina purkivat ne sisästänsä sakeita savupilviä,\njoita myrsky punoi, tempoi ja pudisteli ilmassa, kuin mustia\nvaateräsyjä. Se pieksi niitä jäistä ilmaa vasten, tupruutteli ne\nlopulta tehtaan katoille, tai noen mustaamalle hangelle. Ilma\nhelisi... Savurievut suhahtelivat siinä, repeilivät ja putosivat\nhangelle. Väliin ne taas punoutuivat ylöspäin mustina nokinuorina,\nlappautuivat korkealle ja retkahtivat sieltä alas.\n\nHornan luola oli nykyaikaisen suurteollisuuden jättiläinen. Tuhannen\ntuhannet pyörät, koneet, hihnat, jättiläisvasarat, valimot ja\nsulatusuunit muodostivat sen rautaisen elimistön. Se seisoi maailman\nmarkkinoiden kilpakentällä korskeana, kuin Hornan jättiläinen. Se\noli toisten kilpailijoiden kauhu. Sen valta ulottui kaukaisimpiin\nseutuihin, aina jäisen Siperian metsiin, ihmisasutuksen rajoille.\nMissä se näki yksityisen yritteliäisyyden kohoavan tiellensä, siellä\nnosti se jättiläismoukarinsa: alensi tavaran hinnan, ja musersi sillä\nkilpailijansa armotta. Yksityiset ammattilaiset sortuivat niiden\nraudankovien jättiläislyöntien alla, kuin torakat. Hätääntyneinä\nhakivat he turvaa Hornan luolan työpajoissa, kuin ahdistetut\nsyöpäläiset seinänraoissa. Pienet kilpailevat tehtaat romahtivat\nraunioiksi, kun tämä Hornan hirviö löi taloudellisen voimansa koko\npainolla niiden tuotteiden hinnat alhaisiksi.\n\nJa sitä mukaa, kuin kilpakenttä niin puhdistui, kun häviöön\nrutistetut kilpailijat kokoontuivat Hornan luolan työpajoihin,\nsitä mukaa lisääntyi sen voima. Lyödyt kilpailijat sidottiin sen\nrautaisten pyörien ja jättiläisvasaroiden ääreen, tai kytkettiin\nne tulisten uunien viereen, joista uuneista suitsusi helvetillinen\nkuumuus, sulattaen kovan raudan juoksevaksi, tulipunaiseksi liejuksi.\nToiset sortuneista syöstiin puhdista maan Hornan luolan hautoja\nja jättiläiskattiloita käytetyistä ainejätteistä, hautoja, joista\nkohosivat myrkylliset kaasut, peittäen usein sakeaan pilveensä niihin\nsyöstyt, kuihtuneet puhdistajat.\n\nJa niin seisoi Hornan luolan jättiläinen hirmuisine moukareinensa,\nrautaisine rattaineen, tulisine pätsinensä ja myrkyllisine\nhautoinensa pelottavana, voittamattomana kilpailijoittensa ja\nvoitettujensa edessä. Yksityinen ihminen, joka oli sidottu sen\nrautaisten pyörien ääreen, oli enää voimaton tappura sen käsissä.\nPakeneminenkin sen pitimistä oli mahdoton, sillä Hornan jättiläisen\ntaloudellisen vallan pihdit ulottuivat erämaihinkin, sinnekin, minne\nei ulottunut enää oikeudenkaan käsi. Tuntosarvillansa se etsi,\nkopeloi ja löysi paenneet metsien syvyydestäkin, sieltä, minne ei\npoliisinkaan silmä tunkenut. Sen satimina ja pitiminä oli kaikkialle\nulottuva, kaikkialle pääsevä nälkä...\n\nNiin oli rautainen Hornan hirviö hävittänyt vapaan, yksityisen\nihmisen. Se oli kohonnut orjien omistajaksi keskelle vapaata\nyhteiskuntaa. Se irvisteli äärimäisen vapauden tanhualla, kuin\nsuunnaton rautainen luuranko. Se irvisteli vapaudella -- vapaudelle...\n\nTämän tajusivat myös ne orjat, jotka se oli sitonut pyöriensä ääreen,\ntai niellyt höyryäviin sisälmyksiinsä. He tunsivat yksinäisinä\nseisovansa aivan voimattomina ja siksi liittyivät he yhteen.\n\nNiin syntyi _joukkoihminen_, Hornan luolan kömpelö jättiläissikiö.\n\nSe uusi ihminen oli joukkoa ja joukko oli sitä. Sen tunteet\nolivat joukkotunnetta, tahto joukkotahtoa, teot joukkotekoja.\nKaikki yksilöllinen surkastui, kuin tarpeeton elin, hitaasti,\npolvi polvelta. Uusi joukkoihminen ei ollut syntynyt pelkästä\nitsesuojelemisen vaistosta. Sen tunteiden, ajatuksien ja tekojen\nyhtäläisyyden oli luonut myös olosuhteiden luonnollinen vaikutus,\nelämän yhtäläisyys: \"ympäristö\", joka oli sama Hornan luolan\njokaisella orjalla.\n\nTämä uusi ihminen otti nyt juuri ensimäisiä askeleitansa. Sen oli\nkantanut armoton äiti, Hornan luola, rautaisessa kohdussansa,\nhöyryävässä haudassaan. Eivät valuneet sen sieluun äidin kohdussa\nemon armaat tunteet, vaan myrkylliset kaasut. Ei laulanut sen kehdon\nääressä äidin lempeä ääni, vaan jyrisivät rautaiset koneet. Ei\nimettänyt sitä äidin lämmin rinta, vaan Hornan luolan rautaisista\nutarista täytyi sen niukka ravintonsa lypsää. Monesti sai se tuntea,\nkuinka armottomia ja kylmiä ne utaret olivat. Jokainen niistä\npuristettu pisara maksoi määränsä nälkäisen lypsäjän hikeä.\n\nNiin kova oli joukkoihmisen kulku historian kohdusta täys'ikään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta oli yksi, jonka voima ja valta olivat suuremmat Hornan\nrautaisen jättiläisen valtaa. Se yksi oli kulta, se keltainen jumala,\njoka kullan temppelissä kieri maljasta maljaan, puhalsi tulen\nihmishiileen, hallitsi maailmaa ja itse kieri sen orjana.\n\nEdellä on jo kerrottu, kuinka se keltainen jumala oli sodan\nsynnyttämän palon ajamana orjana kierinyt taitavan palvelijansa,\nparooni Geldnersin maljaan. Se oli kantanut hänelle asettimella\nHornan luolan suunnattomat tehtaat...\n\nParooni Geldners oli nyt Hornan jättiläisen itsevaltias isäntä. Hänen\nkäskystänsä seisahtui sen jokainen rautainen pyörä, jättiläismoukarit\npysähtyivät ja tuli, joka sulatti raudan, sammui uuneissa. Hänen\nsormenvihjauksestansa alkoivat uunit taas puhkua uudelleen, pyörät\npyöriä ja raskaat rautavasarat survoa petkelinä. Hänen tahtoansa\ntotellen hallitsi ja kuritti Hornan jättiläinen joukkoihmistä, sitoi\nsitä kahleisiin, nujersi kilpailijoita, loi ja muodosti synnyttämänsä\njoukkoihmisen tunteita, haluja ja tekoja.\n\nParooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli\nlukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa,\ntai rakkautta Hornan luolan joukoissa.\n\nSen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi\nsitä...\n\nÄsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa.\nTehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta\nolivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti\nsiellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta\nsen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha... Sen tuoksuna oli\nkatkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel,\nkyykäärmeen vihaisena silmänä...\n\nJa kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä.\nSen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla.\nSe korjasi säälimättä satoansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se\ntäydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa\nkatsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias\ntehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli\nroteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä\npaloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia\naarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän\noli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama,\nmutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla\nharsolla.\n\nHarhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen...\n\nYksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan\nluolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet,\npojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he\nkituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen\nkuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän\nkatkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota\nsanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen\nkahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt...\n\nJoku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan\npöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa\nkurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai\noli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen\njoi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä,\njoka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan\norjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi\nmunkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan\nkääriytyneenä ja saarnasi: \"Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei\nole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden\nkaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta\nvedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta.\"\n\nSitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni,\nerämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja\netäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli\nmunkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen\nhäikäistessä hänen aukenevia silmiään.\n\nJa samaten oli hurmautunut koko Hornan luolan raatajajoukko. Sen\njoukon lukemattomat tuhannet katselivat uutta ilmiötä, kuin ihaninta\naamunsarastusta, joka tunki hautojen höyryihin, valaisten niitä,\njotka siellä työtä tekivät. Eivätkä he alussa jaksaneet silmiänsä\nuskoa. Mutta silloin munkki Pietari osotti heille nousevaa aurinkoa\nja sanoi:\n\n-- \"Veljet! Katsokaa aurinkoa taivaalla! Eikö Jumala nosta sitä joka\npäivä jakamaan yhtäläistä valoa kaikille? Eikö Hän avaa lähteensilmää\npulppuamaan raitista vettä saman mitan kaikille? Eikö Hän kasvata\nkukkaa jakamaan samaa tuoksua kaikille? Astukaa esille ja te löydätte\nauringon taivaalla, lähteen erämaassa ja kukkasen kedolla. Ottakaa\nse kaikki, minkä taivaallinen Isä on teille valmistanut! Silloin kun\notatte sen, tapahtuu Hänen tahtonsa.\"\n\nAamu!... Aamu! -- kuului silloin ilosanoma halki Hornan luolan.\nAamu!... Aamu! -- kertautui se myrkyllisissä kuopissa ja kattiloissa.\nAamu! -- kulki ilo huuto kurjiin koteihin, puutteen, risojen,\nsairauden ja pimeyden pesiin...\n\nJa kuihtuneet työläiset nousivat luolistaan ja tulivat ulos\nkatsomaan uutta valoa. Äidit ottivat ryysyiset pienokaisensa\nlaihoille käsivarsillensa ja lähtivät ulos pimeistä, ummehtuneista\nhökkeleistänsä, ottamaan osansa siitä, minkä Jumala oli heille\nvalmistanut. Ja todellakin he huomasivat, että aurinko paistoi,\nvalmis kukkanen tuoksui ja lintu liverteli ilmassa, samalla kun\netäämpää kuului lähteen ilonen sorina ja tuoksui kypsyvä vilja.\n\n-- \"Aamu!... Aamu!\" -- huusi silloin joukko, joka oli pimeydestä\nastunut ulos, varjostaen käsillänsä uuteen, armaasen valoon\ntottumattomia silmiänsä. Ja kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua,\nhuokasi ihastunut kansa:\n\n-- \"Suuri ja armollinen olet Sinä, maan lapsien Jumala!\"\n\nSe oli Hornan luoliin haudatun ihmisluokan ylösnousemus. Se oli\nsuuri, juhlallinen ja _rauhallinen_, kuin kuolleista ylösnousemus.\nKurjuuteen haudatut heräsivät tuhatvuosien unesta, huomasivat että\nkaikki se, minkä he olivat luulleet kuuluvan ainoastaan rikkaille,\nkuuluikin samalla oikeudella myös heille. Heitä odotti valmis\nmaailma, sen lorisevat lähteet, lehdon siimes ja kukkainen nurmi.\nHeitä odotti mehevä maan multa ja valmis, keltainen siemen sanoen:\n\"Kylvä ja leikkaa! Jumala lainaa kasvun, sateen kasvuajaksi ja poudan\nheilimä- ja tuleentumispäiviksi.\" Heitä odotti puu, jonka oksat\nnotkuivat punertavien hedelmien painosta ja sanoi: \"Hoida minua ja\nsyö hedelmäni!\" Ja käki jakoi kukuntaansa erotuksetta kaikille.\nTähän asti olivat he luulleet kaiken sen olevan heiltä kielletyn. He\neivät uskaltaneet vaatia siitä osaansa. He uskoivat että Jumala on\nsen antanut rikkaille ja pannut heidät ainoastaan hoitamaan heidän\nomaisuuttansa, kylvämään heidän hyväkseen, kokoamaan hedelmät heille.\nMutta nyt oli Jumala lähettänyt palvelijansa ilmottamaan, että se\nkaikki on valmistettu heillekin ja he kurottivat jo käsiänsä...\n\nMutta silloin nosti munkki Pietari sauvansa ja lausui:\n\n-- \"Niin rikkaan maan on Jumala ihmisille valmistanut. Sen multa\nriittää kasvattamaan leipää jokaiselle. Niin ehtymättömän auringon\non Hän luonut valon lähteeksi. Sen lämpö riittää kypsyttämään viljan\njokaisen peltosaralla ja hedelmät jokaisen puussa. Hänen pilvestänsä\nei lopu koskaan vesi, eikä koskaan kuivu hänen armolähteensä.\nKöyhyyden ja puutoksen syyt eivät siis ole Hänessä, vaan teissä,\nHänen lapsissansa. Hän on valmistanut kaikkea kylliksi. Tehkää mitä\nminä sanon ja köyhyys häviää ja kaikki on teidän.\"\n\nSilloin kurjat kurottautuivat ottamaan munkki Pietarilta niitä\navaimia, joiden piti avata heille maan aarreaittojen ovet. Ja munkki\nPietari antoi heille ne avaimet. Hän lausui:\n\n-- \"Etsikäät ensin Jumalan vanhurskaus itsellenne, niin saatte\nkaikki, mitä teiltä tähän asti on puuttunut! Tulkaa kaikki yhtä\nvanhurskaiksi, kuin Hän: niin ettei kukaan ota tuumaakaan toiselle\nkuuluvasta kuusen siimeksestä, toisen osalle tulevasta lähteen\nvedestä ja toisen kasvattamasta viljasta, _eikä salli toisen sitä\nottaa_, niin: silloin on köyhyys hävinnyt pölynä ja toteutunut\nJumalan tahto... Se tie tuntuu teistä pitkältä, kun lähde lorisee\nlikellä ja hedelmä kypsyy rikkaan naapurin puutarhassa, mutta\nmuistakaa: Muuta tietä ei ole, ja teidän, ihmisten, omassa vallassa\non tehdä se tie lyhyeksi, tai pitkäksi...\"\n\nSilloin oli moni tullut surulliseksi ja kysynyt:\n\n-- \"Voimmeko me sen tien kulkea?... Voimmeko tehdä kaikki\nvanhurskaiksi?... Me olemme syntisiä.\"\n\nMutta munkki Pietari oli vastannut:\n\n-- \"Ette ole koettaneetkaan sitä tietä kulkea... Koettakaa ja te\nnäette, että Jumalan tie on ainoa oikea.\"\n\nPilvi nousi silloin ylösnousemisen päivän kirkkaalle aamutaivaalle.\nToiset uskoivat jaksavansa osotetun taipaleen kulkea, mutta useat\nepäilivät. He sanoivat: \"Rikkaiden sydän on kova ja me olemme\nalhaisia heidän edessänsä.\"\n\nMutta munkki Pietari oli vastannut taas:\n\n-- \"Rikkaiden aitan avain on maailman loppuun asti heidän\n_sydämessänsä_. Ihmiskäsi voi _vaihtaa_ rikkaita, mutta niiden\nsydämet voitte avata ja aitan avaimet niistä ottaa ainoastaan Jumalan\nkädellä. Etsikää siis Jumalan vanhurskautta ja käyttäkää sitä\naseenanne, niin kaikki on teille avoinna!\"\n\nMutta epäilijöitä oli enemmän, kuin uskovia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu\nkädessä ja kuului huuto: \"Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!\"\n\nSe oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä\nvetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä...\n\nNikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin\nveripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui\nuuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko\nHornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa\nkuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä\nhedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun\nviserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä\nvoimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä.\n\nMutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen\nlihallistunut edustaja...\n\nMunkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina\nastumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi\nmunkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan\nluo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden\nkesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun:\n\n-- \"Olette herra Harhama?... Eikö niin?\"\n\n-- \"Kyllä. Kuinka Te tunnette?\" -- oli vastaus.\n\n-- \"Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut.\"\n\n-- \"Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle\nTeistä puhunut.\"\n\nJa molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton\nrautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli\nsilmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä\nollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari.\n\nMikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan\ntajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti\nlöytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko,\njosta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut\nHarhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen\nhäviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman\nliittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava,\nkoska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös\nkäyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten\naineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman,\nkiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli\nHarhaman laita... Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi\narvoitusta...\n\nLisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli\nollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen\nliittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen\nuskotuimpia myös Nikolai itse oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMunkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika.\nNikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan\ntehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan\noli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle\nväelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen,\nakkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat\nmuutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä\noli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja\nriutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti\njoukko harmaalta ihmismereltä.\n\nJo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies.\nVaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen\nhuolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa\nriippui veripunainen lippu.\n\n-- \"Toverit!\" -- alkoi hän puheensa.\n\nVäkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi\nylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut...\n\nJa sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla\nväreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän,\npäivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan\nsuuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti:\n\n-- \"Niin rikas on maailma... Herkku kypsyy herkun vieressä...\nTahdotteko syödä?\"\n\nJoukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun\nihania hedelmiä katsellessa. Se _tahtoi_ syödä...\n\nHarhama oli yhtenä korvana, yhtenä silmänä...\n\nPuhuja jatkoi:\n\n-- \"Mitä hyötyä teille on kaikesta tästä, jollette pääse sitä\nnauttimaan? Mitä hyötyä on teille linnun laulusta, auringon säteistä,\nnurmen kukasta, kun olette sidotut kahleisiin?...\"\n\n-- \"Kuinka kahleisiin?\" -- kysyi kehittyvä joukkoihminen.\n\nSilloin sosialismin saarnaaja selitti heille pääoman vallan ja vapaan\nkilpailun mahdin köyhien kohtaloita määrätessä, lopettaen:\n\n-- \"Te lähdette kuusen siimekseen nauttimaan sen oksilla\nkuhertelevien lintuparien laulusta, nurmen tuoksusta ja lähteensilmän\nsoitosta. Mutta teidät tuo takaisin Hornan luolan hautoihin, sen\nrautaisten kehrinpuiden viereen näkymätön käsi, näkymättömissä\nkahleissa... Ne kahleet eivät ole vielä koskaan katkenneet... Niiden\nnimi on: _nälkä_.\"\n\nSitä kuullessa vavahti uusi ihminen, kuin olisi tuli kuumalla\nraudalla pistetty sen sydämeen. Vasta tämmöisen selityksen\njälkeen huomasi Hornan luolasta ylösnoussut väki, että he olivat\nkahleorjia... kaikki, rintalapsetkin... Edelleen saneli puhuja:\n\n-- \"_Yksityisinä_ ette jaksa katkaista Hornan luolan rautaisia\nkahleita. Liittykää siis yhteen!\"\n\n-- \"Yhteen! Yhteen!\" -- kuului silloin huuto halki Hornan luolan\norjajoukon.\n\nNiin syntyi muodollisesti se joukko, jonka muodosti olevien\nolojen kehittämä sikiö: joukkoihminen. Se lähti yhteiskuntaolojen\npovesta tajuttomana, kuin lapsi äitinsä kohdusta. Ja silloin astui\nsosialismin rohkea apostoli yhä arastelemattomampana joukkoihmisen\neteen. Se levitti uudelle ihmiselle rikkaiden loiston, niiden\nkomeat salongit, helmeilevän viinin. Se nosti tarjottimelle niiden\nsivistyksen, taidenautinnon, herkut, mukavuudet ja avorintaiset\nnaiset... Se valoi sen kaiken punaisella hohteella... kääri sen\nhuumaaviin höyryihin ja sanoi:\n\n-- \"Työn orjat! Tämän kaiken saatte, jos katkaisette kahleenne ja\n_otatte_ sen... Sillä se on teidän _omaanne_.\"\n\nSilloin tunki uuden ihmisen ytimien läpi yksi tahto: Se tahtoi\n_ottaa_ sen ihanuuden, mikä oli levitetty sen silmien eteen, punaisen\nvalon hohteeseen... Voimakas viini virtasi jo sen suoniin... Se\nkurotti jo kätensä ottamaan tarjottua hedelmää... Mutta silloin\nkuului ulkoa kirkonkellojen soitto... Väki vavahti... Ojennettu käsi\npainui alas...\n\n-- \"Mitä epäröitte?... Miksi ette ota?\" -- kysyi silloin puhuja.\n\nKukaan ei vastannut. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Onko totta, että teitä on neuvottu kerjäämään _omaanne_\nJumalalta?... Onko teitä neuvottu anomaan Jumalalta, että Hän louhisi\nrikki rikkaiden kivikovat sydämet... antaisi teille sieltä avaimet?\"\n\n-- \"On, on... Se on totta\", -- vastasi väki ajatuksissaan. Puhuja\njatkoi:\n\n-- \"Monta tuhatta vuotta olette te sitä tietä kulkeneet... Mutta\noletteko askeltakaan eteenpäin päässeet?...\"\n\nKaikki olivat vaiti. Puhuja ivaili:\n\n-- \"Tuhansia vuosia olette rukoilleet Jumalaa avaamaan rikkaiden\nsydämiä... Mutta eivätkö ne ole yhä kovemmiksi paatuneet?\"\n\n-- \"Kuulkaa!... Kuulkaa!\" -- kuului joukosta ääniä. Ja yhä useammat\nepäilivät munkki Pietarin osottaman tien oikeutta...\n\nToiset taas epäilivät uutta oppia, kolmannet molempia...\n\nMutta entistä korkeammalle nosti puhuja sosialismin majesteetillista\nhaamua. Hän puhui epäröivälle uudelle ihmiselle:\n\n-- \"Jumalan palvelijat, Hänen loistopukuiset lakeijansa, käyvät\npurppurassa... Siksi kulette te rääsyissä... Ne syövät herkkuja,\nettä teille jäisi kurjuuden rapa... Jumalalle rakennatte te\nmiljoona-palatseja... Siksi asutte itse taudin ja pimeyden\nlymyluolissa...\"\n\nToiset vaikenevat, toiset huudahtelevat:\n\n-- \"Kuulkaa!... kuulkaa!\"\n\nHarhama on päässyt omaan maailmaansa. Hänen henkensä ratsastelee\nnyt jumaluuden ilmapiireissä, sen merenselillä. Hän sulaa samaksi\nkorvaksi nääntyneen joukon kanssa. Puhuja innostui:\n\n-- \"Te kumarratte Häntä, mutta onko kukaan teistä nähnyt Häntä?\"\n\nUusi ihminen oli vaiti... Silmästä silmään kierteli kysymys: \"Oletko\nsinä häntä nähnyt?... Ja sinä?... Ja sinä?...\"\n\nJa kysymys palasi tuoden vastaukseksi oman kaikunsa...\n\n-- \"Onko hän ketään teistä auttanut nälässä?\" -- kysyi puhuja hetken\nodotettuansa.\n\nJoukkoihmiset hämmästyivät... Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään\nkysymys: \"Onko Hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Entä sinua,\nAnnushka?... Ja sinua, Vanja?... Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?... Ja\nsinua, Anna Feodorowna?... Ja sinua?... Ja sinua?...\"\n\nJa kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: \"Entäs\nsinua?... Onko hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Ja sinua?...\"\n\nNiiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä.\nSe tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa\nhyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan... Kohta leimusi koko\nHornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna... Myrsky\nkiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä... kärsi...\najatteli... Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen\ntappuraläjiä.\n\nKaikkialla kyti sama kysymys: _\"Olisiko totta, että me olemme\npalvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole\nauttanut...\"_\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen\nhaamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta\nviinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden\nnimi on: \"Nämä kaikki annan minä sinulle, jos...\" Se näytti oman\nmaailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden,\nveljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä\nonnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää... Se oli kadotettu paratiisi...\n\nJa kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt\nja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana:\n\n-- \"Lankeatko?... Kumarratko?...\"\n\nNikolai oli yksi joka \"lankesi\" oitis... Ja Harhama oli nyt siemannut\nsosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten\nsanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului\nhuuto: \"Lakko!\"\n\n-- \"Lakko! Lakko!\" -- levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja\nhautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön\nlukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet\nainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle.\nKamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta.\n\nJa yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave.\nNikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen\nrinnalla, kuin verestä juopunut peto... Harhama hengitti hänestä\nsitä samaa voimakasta henkeä... Hän juopui siitä, kuin vietti\nkiihottimensa hajusta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja\nlähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi\nmunkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän\nrakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän\narvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi\nsurunsa, ei ollut mitään huomaavinansa.\n\nTulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin\nvilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä.\nAkselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät\npyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit\nkohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla\nsyöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin\nkamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin\nharkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna.\n\nToisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen\nja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista.\nSula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi,\nhehkuviksi rapakoiksi... jähmettyi harkoiksi... paiskattiin\nuudestaan tuleen... rautaisiin sulimoihin... Rauta kiehuu, poreilee,\nkiemurtelee... Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin... Se\nsyöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella... Se\nhienonee jokaisella läpisyöksyllä... muuttuu tulisiksi käärmeiksi...\npujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi.\n\nVihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi,\nlangoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta\nja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle... Kaikkialla\nluikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset\nmetallimadot... Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien\nmoukarien alta... Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee\njättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee... Hornan luolassa on raudan\nhelvetti...\n\nToisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön\nkatku... Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä...\nUunit pursuavat tulta, padat höyryä... Lasiuunit huokuvat tulista\nkuumuutta... Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on\npölyä, katkua, tulta...\n\nEtäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat\nsitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa\nmyöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita,\nlaivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa\nosastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet...\nParkkitiinut haisevat... Valmisteet käyvät... Ei ollut sitä\nteollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut\nsuunnattomassa mitassa.\n\nHornan luola oli työn suunnaton temppeli.\n\nMutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton\njoukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien\npyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä\nkiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien\nvasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden\nonkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä.\nPoskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen\nnahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset\nolivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia...\narimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen...\nKaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi\nnäky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn\ntemppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi.\nMutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut\njoukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja\nkuihtumuksen _suuruus_.\n\n-- \"Kuinka voit nyt, veli?\" -- kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka\nkulki oppaana.\n\n-- \"Huonosti\", -- vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: \"Miten tuossa\nvoida? Kolme kuukautta makasin sairaana... Entä isä? Hän sairasti\nkaksi kuukautta. Sitten oli lakko... Kotona ei ole mitä syödä... Ei\nole puita... ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää... Ja mitä hyötyä\nsiitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista\nsuoraan velasta... Miten tuossa sitten voida!... Äitipuoli vielä\nsairastaa, eikä ole lääkkeitä.\"\n\n-- \"Etkö ole puhunut isännälle?\" kysyi munkki Pietari lempeästi.\n\n-- \"Kelle isännälle?\" -- vastasi Nikolai ylenkatseellisesti.\n\n-- \"Parooni Geldnersille.\"\n\n-- \"Mikä isäntä hän on?... Geldners!\" -- mutisi Nikolai synkkänä.\nHänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman\npuoleen kääntyen jatkoi hän:\n\n-- \"Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan\nperuskiven... Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset\npienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka... Tämä on ollut sukumme\ntulikuuma muurahaiskeko... Siinä on hikemme juossut... Olemme\nponnistaneet voimiamme... uupuneet... lopuksi käpertyneet sen\ntulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle... Te ette\ntiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta...\n\n\"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei\nperinytkään mitään, ja hän on -- sanotaan -- _isäntä_... Millä\noikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi\nasettua putoavan kultaomenan alle... Mutta se omena _ei_ ole hänen.\"\n\nMunkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta\nkumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat\nleimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä... He\ntulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet\nnaiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina,\ntaudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana... Toiset olivat\nraskaudentilassa... Kasvot olivat kuopikkaat... värittömät. Niitä\npeitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat\ntaudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai\npuhui Harhamalle:\n\n-- \"Tuolla tuo keltainen nainen... näettekö? Mies kuoli\ntoissa-päivänä... Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että\nnuorin, vuoden vanha... ehkä vähän vanhempi, oli kuollut... Suoraan\nsanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä\ntehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se\nmerkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään... Mehän elämme aina nälkä\nhirttonuorana kaulassa... Tuolla toinen äiti... raskaana... Hänen\nmiehensä on juopposairaalassa... Eilen oli vanhin poika puukottanut\nsisarensa... Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda\nlastansa itkemään... Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me,\nsuoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla... Taistelemme kuin peto\npaulassa...\"\n\nKangaspuut helskyivät... niidet vilisivät... sukkulat syöksyivät\nsalamoina... Kehruukoneet hurisivat... Kaikki oli yhtä jyrinää...\nKuului rintalasten itkua... Ihmiskurjuus teki terää... Vaimo kärsi\nHornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä... ihmiskunnan naaraaksi\npolettuna... Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari\nmuuta riensi hänelle avuksi.\n\n-- \"Synnytti\", -- mutisi Nikolai... Munkki Pietari teki\nristinmerkin...\n\nMutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden\nmyllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti\ntulipuukolla hänen omaantuntoonsa: _Syyllinen_...\n\nÄsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä.\n\nSyyllinen... syyllinen... syyllinen! -- raapi puukonkärki Harhaman\nomantunnon arimpia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain\njäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta:\n\n-- \"Jumala ei ole ajanut _kaikkia_ ihmisiä pois paratiisista...\nPapit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä... Onko heistä\nmoni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?... Eikö sitten heidän\nEvansa syönytkään omenaa?... Heille hymyilee elämä... meille vuotaa\nsen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys... Katsokaa:\nTuossa pyörittää konetta luonnonvoima... Millä on parooni Geldners\n_ansainnut_ luonnonvoimankin orjaksensa?\"\n\nJa yhä polttavampana salamoi viha Nikolain silmissä. Harhama katseli\nhäntä, kuin nousevaa päivää. Munkki Pietari oli surullinen. Nikolain\nviha näytti tarttuvan toisten silmiin. Ne alkoivat kiilua. Pyörät\nja hihnat tuntuivat kiiruhtavan kulkuansa. Kaikki hurisi, vilisi,\nryski. Jotkut työmiehistä tervehtivät munkki Pietaria hänen ohi\nkulkiessaan. Kaikki katselivat häntä vielä kunnioituksella, jos\nkohta useat kylminä... Joudutaan syvemmälle jättiläisen sisuksiin.\nKaikkialla hyörivät kuihtuneet työläiset, näkyi paljas rinta, ruskea\niho. Kaikkialla virtasi sula rauta ja luikerteli tulinen rautakäärme.\nIhmishiki valui pitkin ihoa karpaloina, puroina. Sen ilkeä haju\nsekaantui teollisuusvalmisteiden ja höyryjen katkuun.\n\nEräässä paikassa tuli kulkijoita vastaan joukko miehiä. Heistä\nirvisteli alastomuus eläimellisenä, ilkeänä, riippuen vähääkään\nhäveliäisyyttä tuntematta.\n\n-- \"Parooni tarvitsee housuiksensa paljon verkaa... siksi on täytynyt\nleikata heidän housuistaan\", -- lausui Nikolai katkerasti. Harhama ja\nPietari tunsivat piston sydämessänsä. He muistivat omat pukunsa...\n\nSattumalta kohtasivat kulkijat erään tehtaan lukemattomista\npäällysmiehistä. Hän oli Nikolain vihollinen lakkoajalta, sillä\nNikolaita pidettiin pääyllyttäjänä. Tämä luuli Nikolain kulkevan\nyksin ja sysäten häntä raa'asti, ärjäisi:\n\n-- \"Mitä sinä täällä maleksit... joutilaana... Lurjus? Heti työhösi!\"\n\nViha välähti Nikolain silmissä. Hän oli vaistomaisesti temmannut\nkäteensä rautaiset pihdit. Käsi kohosi jo uhrin sitä huomaamatta...\nTarvittiin enää silmänräpäys ja rikos olisi ollut tehty...\n\nMunkki Pietari säikähti. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Hän\nmuisti raamatun sanat: \"Hänen himonsa on sinuun, mutta hillitse sinä\nhäntä!\"\n\nNikolain käsi nousee... Munkki Pietari tarttui siihen ja lausui, kuin\nsivumennen:\n\n-- \"Tule, veli, vie meidät isäsi työpaikalle!\" -- Ja päällysmiehelle\nhän rauhallisena lisäsi:\n\n-- \"Hänet annettiin konttorista oppaaksi.\"\n\n-- \"Mene sitten!\" -- ärähti puhuteltu Nikolaille ja molempien katseet\nkohtasivat toisensa, kuin kaksi terävää puukonkärkeä.\n\nHe tulivat Nikolain isän työpaikalle. Tämä oli kahden muun miehen\nkanssa luomassa teollisuusjätteitä eräästä haudasta, johon piti\nlaskea johtoa myöten valmis tulinen seos läheisestä sulattimosta.\nJätteistä nousi haiseva höyry. Se täytti pienen haudan, kuin sakea\nhuude, jonka seasta ei erottanut miehiä... Kolme silmäparia vaan\nkiilui sieltä ja välähti punainen paita, tai paljas olkapää. Miehet\nnäyttivät haisevan höyryn seasta aivan salaperäisiltä pikku piruilta.\nSilloin tällöin kuului haudasta keuhkotautisen yskähdys.\n\n-- \"Isä, oletko siellä?\" -- kysyi Nikolai.\n\n-- \"Olen, Nikolai\", -- vastasi puhuteltu myrkyllisen höyryn seasta.\n-- \"Heti lopetamme ja nousemme.\"\n\n-- \"Hyvää päivää, Andrei! Miten voit?\" -- tervehti munkki Pietari\nNikolain isää, kuultuansa hänen äänensä.\n\n-- \"Ah, isä Pietari!... Tekö se!... Minä jo ajattelin... Heti nousen\nylös... No kiitos Sinulle, Jumala, että saan isältä siunauksen!\"\n-- puheli Nikolain isä, alkoi kömpiä ylös haudasta, yhä jatkaen\npuhettansa: \"Kiitos Sinulle, Jumala, kaikesta!... Miten tuossa\nelät, isä... Me olemme pikku väkeä... Meidän elämämme on työtä ja\nvaivaa... yhtä työtä ja vaivaa... Jumalan kiitos että loppui työ!...\nHoh-hoi!... _Elämä on työtä ja vaivaa...\"_\n\nMutta silloin tapahtui kauhun tapaus: Johto, joka johti sulimosta,\nsärkyi, ja tulinen seos ryöppysi koskena hautaan. Kuului sydäntä\nvihlova parahdus. Se kaikui halki Hornan luolan, terävänä, leikellen\nihmisten ytimet. Hauta leimusi tulipatsaana. Palavista vaatteista,\ntukasta ja höyryistä tuprusi tulisoihtu ilmaan.\n\n-- \"Voo-i!\" -- ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi\nvastausta: \"Voo-i, voi, voo-ii!\"\n\nSitten vaikeni kaikki. Kaikki jähmettyi kauhusta. Haudasta alkoi\nnousta sakeana pilvenä palavan ihmislihan ja sisälmyksien käry.\nNikolai tyrmistyi ensin, sitten yritti hän syöstä palavaan hautaan,\nkuin peto, mutta munkki Pietari ja Harhama saivat hänet viime\nhetkenä pidätetyksi... Syntyi huutoa ja melua... Työmiehet juoksivat\npyöriensä äärestä hirmupaikalle, kuin pedot palavaan penikkapesäänsä,\nkauhunilme kasvoilla... Juostiin... huudettiin... hätäiltiin...\nHaettiin rautakoukkuja... Toiset tukkivat johtoa... Ihmislihan käry\non sietämätön... Kaikki peittyy savupilveen...\n\nPian saatiin rautakoukulla Nikolain isän ruumiin muodottomaksi\npalanut yläosa ylös. Se oli säilynyt kokonaisena siten, että oli,\nkaatuessaan haudan seinää vastaan, tarttunut sen piikkeihin. Alaosa\noli kokonaan poissa. Sen luut olivat irtautuneet nivelistä ja jääneet\nhautaan. Toiset kaksi miestä olivat palaneet kokonaan.\n\nVäkijoukossa kuului yksi ainoa yhteishuokaus. Useimmat tekivät\nristinmerkin, toiset seisoivat tylsinä kauhusta. Ruumiin jätteet\nasetettiin permannolle. Kalmankalpeana seisoivat Nikolai, Harhama\nja Pietari niiden ääressä. Jäsenet vapisevat kauhusta. Väki viipyy\npaikalla ja Hornan luolan koneet pyörivät yksinänsä.\n\nPaikalle saapui silloin äskeinen työnjohtaja. Rikkoutunut johto\noli hänen rakennuttamansa ja ruumiin käryävien jätteiden ympärillä\nseisovassa joukossa syttyi salamana se ajatus, että tämä työnjohtaja\noli syyllinen. Hän oli pannut osan rahoja taskuunsa ja rakennuttanut\nlopuilla kelvottoman johdon ja sulimon. Sen tiesivät kaikki. Samoin\nsen, että hän Hiiden myllyssä oli saalistansa syönyt... Tämä vanha\nmuisto kyti väkijoukossa. Työnjohtaja oli raakuutensa vuoksi yleensä\nvihattu... Väkijoukko hengitti nyt ruumiin käryä, juopui siitä,\nkuin eläin pentunsa verestä. Koston musta perkele nosti jo päätänsä\njoukkoihmisessä... Se veti kynsiänsä esille, terotti hampaitansa...\nSen tarttuma tunki jo Harhamaankin...\n\nOtettuansa nopeasti selon tapahtumasta, lausui työnjohtaja\nväkijoukolle käskevästi:\n\n-- \"Paikoillenne jokainen! Kaksi miestä kantaa 'sen' pois!... Mitä\nsiinä töllistelette!...\"\n\nViha leimahti ihmisten silmissä. Väki poistui hitaasti pyöriensä\nääreen. Synkkänä riisui Nikolai takkinsa ja peitti sillä isänsä\nruumiin palaneet jätteet.\n\n-- \"Mitä sinä siinä viivyttelet?\" -- tiuskaisi jyrkästi työnjohtaja.\nTämä kysymys kulki halki Hornan luolan. Etäisimmät näkivät sen\ntyönjohtajan uhmaa vasta liikkeestä. Silmät alkavat palaa. Viha\nsyttyy. Nikolai on vaiti, otsalla uhman ukkosilma.\n\n-- \"Mitä sinä viivyttelet... retale... kysytään sinulta?\" -- sähisi\ntaas työnjohtaja hetken kuluttua, lopettaen käskevästi: \"Mene\nedelleen!\"\n\nNikolain nyrkki puristuu... Tulisten suihkujen, savun ja hehkuvien\nrautojen vilinässä kiiluvat joukko ihmisten silmät yhä vihaisempina.\nKaikki seuraavat tapahtumaa jännitettynä jousena... Nikolain sielusta\nnousee äänettömyyden synkkä ukkospilvi.\n\n-- \"Kuulitko!... Mene edelleen ja jätä 'se'!\" -- kiljaisee\ntyönjohtaja... Viha yltyy Hornan luolan väessä. Silmät palavat tulina.\n\n-- \"En mene,\" -- vastaa Nikolai jyrkästi.\n\n-- \"Etkö mene... kun _minä_ käsken?\" -- raivoaa työnjohtaja, uhka\nsilmissä.\n\nPyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut... Käsi ei työnnä niihin\nrautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri...\nIhmisten silmät palavat, kuin pedon silmät... Hornan luolan\nsatatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi,\nvihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi... Harhaman valtasi outo tunne:\nHän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän\ntyönjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa\nsen tuntiessa veren hajua... Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet\nhänen hermonsa... Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut.\nKaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut... Joukkoihmisen\nvoimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan.\n\nNikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä.\n\nJännitys nousee... Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan\nvääntäminä... Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden,\nkysyen tiukasti:\n\n-- \"Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä... sinäkö vai _minä?_\"\n\n-- _\"Minä\"_, -- vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä\nvetäytyvän ulos sormista.\n\n-- _\"Sinäkö?\"_ -- raivostui työnjohtaja.\n\n-- _Minä_, -- uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan\nveripunaiset kipinät.\n\nHornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin... Sula\nrauta hehkuu entistä kuumempana... moukarit lyövät lujemmin... tuli\nleimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu\npalavista kekäleistä... Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista... Kaikki\njännittyy... kiihtyy... Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu\njoukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta... Hän ei tajunnut\nenää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa.\n\nTyönjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu\nnyrkki selän taakse ojennettuna:\n\n-- \"Uskallatko vielä sanoa olevasi isäntä täällä?... Uskallatko?...\nKoira!\"\n\nSavuavissa ihmiskekäleissä leimahtaa viha jo liekkinä... leimahtaa ja\ntukahtuu katkeraan savuun.\n\n-- \"Uskallan. Juuri _me työläiset_ olemme tämän luolan omistajia,\nettekä te... _verenimijät_\" -- vastasi Nikolai jyrkästi.\n\nJoukkoihminen näkee taas sosialismin punaisen aaveen sormellansa\nosottamassa maailman rikkauksia... Se juo ruumiin käryä... Rauta\nhehkuu kuumempana. Savuavista ihmiskekäleistä suitsuava viha yltyy\nyhä katkerammaksi... Savuavat joukkoihmiset ovat jo palaneet\n_valmiiksi_, kuin rauta ahjossa.\n\nJuuri silloin raivostuu työnjohtaja. Nyrkki selän taa ojoksi\nojennettuna syöksyy hän Nikolain eteen ja kiehuen sappea, tiuskaisi:\n\n-- \"Vielä kerta kysyn sinulta, lurjus: Lähdetkö?\"\n\nHornan luolan väen silmät palavat tulisina hiilinä. Ihmiskekäleistä\nsuitsuaa katkera viha jo punaisena lieskana... Kynnet ovat valmiit.\n\n-- \"En\", -- vastasi Nikolai jyrkästi, saaden samassa työnjohtajalta\nnyrkiniskun kasvojansa vastaan. Hän horjahti hiukan. Työnjohtaja\npotkaisi palaneen ruumiin jätteitä, aikoen poistua.\n\nMutta silloin oikaisi Nikolai itsensä hänen eteensä, kohotti\nnyrkkinsä ja huudahti Hornan luolan väelle:\n\n-- \"Veljet! Kostoa!\"\n\nSilloin räjähti Hornan luola.\n\nKostoa!... Kostoa! -- kaikui vastahuuto tuhansista suista.\n\nKostoa!... Kostoa! -- kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä\nsopukoista.\n\nKostoa!... Kostoa! -- nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa!\n-- kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät:\nKostoa!... Kostoa!... Kostoa!\n\nJa kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat.\nVikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset\nmiehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset\nhajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat\nvihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä... Ja yht'äkkiä kohottaa\nihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan... Munkki Pietari vapisee\nkauhusta.\n\nHän ei voi lausua sanaakaan... Harhama himotsee verta... Joukkoviha\nvetää häntä Imatrana... Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat\nhänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva.\n\nHauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu\njoukon eteen, osottaen hautaa.\n\n-- \"Tuonne, veljet!\" -- käski hän.\n\nNyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui\ntulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa,\nvarottaaksensa sillä... Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt\nalkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen:\n\n-- \"Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden\nkäden putoamista!... Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen\ntekijöitä... Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille\", --\nlisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa.\n\nMunkki Pietarin sauva laskeutui alas... Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko\ntyönsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten.\n\n-- \"Kohottakaa!\" -- komensi Nikolai.\n\nJoukko totteli... Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan\nkorkeammalle... Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt\nmuodottomaksi lihamöhkäleeksi... Silmät olivat pullistuneet ulos\npäästä... Niissä kummitteli tylsä katse... Hän oli mykkä kauhusta.\nHarhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän\npelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi\nitsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta\noli niin täysi, että sen voi _nähdä_... Kiihkoisena tunki hän likemmä\nhautaa, paremmin nähdäkseen...\n\nVäkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä...\nSilmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus...\nHänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä\nenemmän päästä.\n\n-- \"Heittäkää!\" -- kuuluu Nikolain komento.\n\nSilmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys...\n\nLeimahtaa palavien vaatteiden lieska... Sitten alkaa nousta käryävän\nihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa,\nparemmin nähdäkseen... Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta\nnousee sieramia kirpelevä savu... Väkijoukko poistuu äänetönnä...\nToiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna\nvaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!... Pyörät pyörivät\ntaas... Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina... Jättiläismoukarit\njyskävät ja elämä kulkee latuansa...\n\nMutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili:\n\n-- \"Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät _he_ ole rikkoneet, vaan\n_minä_, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa,\njonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän\nrikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun\npalvelijasi. Minä en aikanansa varottanut _rikkaita_ ja _onnellisia_\nnostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät\ntyötä Hornan luolan pimeissä haudoissa.\"\n\nHarhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana\njärsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja...\nPeto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät\nhänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen\nihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi\nsilloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen:\n\n-- \"_Minä_ olen syyllinen... _pääsyyllinen_. Minä, äskeinen Hiiden\nmyllyn syöpäläinen...\"\n\n-- \"Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä\nolemme edessäsi rikkoneet!\" -- rukoili munkki Pietari surullisena.\nHarhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle\nkäsivarrellensa.\n\nHornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat\nuuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä\npamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä,\nmunkki Pietarin rukoukseen valtaavan:\n\nAamen!\n\n\n\n\nKun tyttö tuli leivän hausta.\n\n\n    Elämä on katkeraa savua...\n\nEtäälle juoksee kurjuuden maito Hornan jättiläisen rinnoista. Pimeät\novat ne kojut, joissa sen nisät päättyvät... Kylmät ovat ne ja\nkoleat... Raskas on niiden elämä, jotka imevät köyhyyden utaria...\n\nKuka ratkaisee elämän ongelman? Ken selittää sen oikein? Yksille se\non ilkeä emintimä, toisille, ainakin näöksi, mielitietyn tytön syli,\nmihin suudelmat satavat...\n\nJa miksi on suudelma monesti käärmeensuudelma? Miksi on sen antama\nilo savua, onni sumua?...\n\nEi ole vastaajaa... Ei tunne elämä tasanjakoa... Ainoastaan talvinen\ntaivas, kun sen nisinä tuikkivat tähdet, lypsää valoansa kaikille\nsaman mitan, riittävästi, yltäkyllin...\n\nMutta jäistä on se valo, joka vuotaa öisen talvi taivaan rinnoista,\ntiukkuu sen tähtinisistä. Kylmät ovat tanhuat kuutamonhopeoita\nkoota...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNikolain isävainaja, Andrei Petrof oli toisissa naimisissa.\nEnsimäisistä naimisista oli syntynyt Nikolai ja yksi tyttö, joka\nnyt oli kahdeksantoistavuotias ja oli jo kolme vuotta ollut\ntylsämielisenä. Toinen vaimo oli synnyttänyt yhdeksän lasta. Vanhin\nniistä oli viisitoistavuotias ainoa tytär Olga, herttainen, kaunis,\nmustasilmäinen tyttö. Hän oli kaikkien lemmikki. Lapsille hän oli\nkissanpoika, nuorille kevätpälvi. Hän oli pojille kukka, tytöille\nlaulu, vanhoille illanilo. Hän oli harvinaisen lahjakas, kuten\nvelipuolensa Nikolai. Hyväilynimillä kutsuttiin häntä Looljaksi,\nLjuushenkaksi ja monella muulla armastelunimellä.\n\nNuoremmasta kahdeksasta pojasta oli vanhin kaksitoistavuotias,\nkivuloinen poika; nuorin oli rintalapsi. Nikolain isävainaja oli\nviime vuosina paljon sairastanut, joten perheen elatus oli miltei\nkokonaan Nikolain huolena. Tämä olikin tunnettu miesten parhaaksi.\nHän oli aina ilonen, reipas, rakasti sisartansa, sisar- ja\nvelipuoliaan ja heikkoa äitipuoltansa.\n\nLapsen ja veljen rakkaudella kantoi hän hartioillansa suuren perheen\ntoimeentulon huolet, kulki kuin jättiläinen vuori hartioilla.\n\nMutta tehtaan työmiehen palkka ei tahtonut mihinkään riittää.\nSiksi eli perhe suunnattomassa köyhyydessä. Viimeisen työttömyyden\nja Nikolain sairauden johdosta oli se joutunut aivan kurjuuden\näärimäisille reunoille.\n\nKerran oli munkki Pietari kierrellessään työväen kortteerien\nkurjuuden pesissä, vienyt apua tälle perheelle ja oppinut silloin\ntuntemaan perheen kaikki jäsenet. Siitä lähtien oli hän perheen\nystävä. Nikolai oli hänelle, kuten sanottu, toinen Harhama, jota hän\nrakasti lapsenansa aivan. Äskeisen kauhuntapauksen jälkeen pyysi\nhän Harhamaa mukaansa sanotun perheen luo. Hänen sydämensä käski\nhänen viemään lohdutuksensanan onnettomalle orpojoukolle, joka oli\nnyt menettänyt molemmat tukensa: isän ja Nikolain. Sillä viimeksi\nmainittua oli etsivä oikeuden käsi.\n\nHe tulivat työväen asumaan kortteeriin. Se oli tiheään rakennettu\nryhmä ränsistyneitä puutaloja. Toiset niistä olivat kasarmimaisia,\ntoiset viheliäisiä hökkeleitä. Kaikkialla rehotti köyhyys, kuin\nrikkaruoho. Joka paikassa pesivät rauhassa rikkinäisyys, lika,\npahe ja löyhkä. Särkyneet akkunaruudut olivat paikoin paikatut\npaperilla, tai tuohella, paikoin oli reikä tukittu heinätukolla, tai\nvaaterisoilla. Kaikkialla tuntui ilkeä haju ja vilisi alastomuus,\nväliin ilkeänä, roikkuvana eläimellisyytenä.\n\nSe oli maailmankurjuuden _forum_, tori, se korkea temppelinharja,\njolle maailmankurjuus oli noussut katselemaan maailman rikkauksia.\n\nKun munkki Pietari oli käynyt tuomassa apua Petrofin perheelle, asui\nperhe yksihuoneisessa asunnossa, erään ränsistyneen, kasarmimaisen\npuutalon maanpäällisessä kerroksessa. Mutta tulot olivat vähentyneet,\nvuokra oli jäänyt maksamatta. Sitten tuli sairaus ja työttömyys ja\nperheen oli täytynyt muuttaa maanalaiseen kellarikerrokseen, suon\nsisään, jonne valoa pääsi hiukan tunkeutumaan kadunrajassa olevista\npienistä akkuna-aukoista. Piharenki näytti tulijoille oven, josta\nsisään astuttua tultiin portaille, mitkä johtivat alas pimeään,\nhalki pitkän rakennuksen ulottuvaan matalaan käytävään. Sen kahden\npuolen oli mataloita yhden huoneen asunnoita, erotettuina toisistaan\nlautaseinillä. Käytävässä vallitsi sietämätön, ummehtunut löyhkä,\nniin sakea, kuin olisi siinä matoja madellut.\n\nMunkki Pietari avasi umpimähkään erään oven. Se johti muutamaan\nhuoneesen, josta kuului rikkinäisen harmonikan soitto. Tulijoita\nkohtasi silloin inhottava näky: Pöydällä katkusi savuava, lasiton\ntuikkulamppu. Sen vieressä oli pari viinapulloa. Puolipimeässä ja\nkylmässä huoneessa istui savun ja löyhkän seassa kolme juopunutta,\nrepaleista, puolialastonta miestä, joista yksi soitella rämpytteli\nharmonikkaa. Ne olivat suurkaupungin likaisimpia perkkeitä. Heidän\nseurassaan oli kaksi keski-ikäistä, luuskiksi kulunutta irstasta\nnaista. Toinen niistä oli puettu risaiseen paitaan, toinen istui\nilkosen-alastomana punapartaisen miehen sylissä. Molemmat naiset\nolivat juovuksissa, kuten miehetkin. He olivat työväenkortteerien\nlikaperhosia. Aikoinansa olivat he lennelleet kultasiipinä Hiiden\nmyllyssä, lennelleet kukasta kukkaan, polttaneet kauniit siipensä,\nmyöneet henkensä rahasta ja omasta lihasta. Nyt olivat he roskaväen\nlikaisia koiperhosia... Se oli ollut heidän metamorfoosinsa... heidän\nelämäntarinansa...\n\nKun munkki Pietari avasi oven, huudahti se miehistä, joka soitteli\nharmonikkaa:\n\n-- \"Ah!... Munkki! Mistä lemmolta sen tänne toi!\"\n\nJa keskeyttäen soittonsa, lisäsi hän:\n\n-- \"Nöyrimmästi pyydämme astumaan sisälle... Teidän pyhyytenne...\npitämään rukouksen... Ja entä jos vielä vihkii!... Piru tietää...\nMorsian on jo yli vihkimisen... valmiiksi riisuttu\", -- huudahti\nhän lopuksi, lyöden leikillä vastassansa, miehen sylissä istuvaa\nalastonta naista olalle.\n\n-- \"Mitä sinä siinä, roisto, tappelet!\" -- huudahti nainen,\npotkaisten juopuneen soittajan harmonikkaa. Soittaja raivostui,\nsylkäisi ja huudahti:\n\n-- \"Entä mitäs sinä potkit... portto!... Eh sinä vanha haaska! Tuoss'\non sulle!\" -- Samalla sylkäisi hän likaisen sylen kiukustuneen naisen\nkasvoille.\n\n-- \"Perkele!... Haiseva tunkio!\"--kirosi häväisty nainen, yrittäen\nriuhtaista itsensä juopuneen sylistä ja tavottaen uudestaan potkaista.\n\nMies uhkasi harmonikalla, puolustautuen, kähisten:\n\n-- \"Annan minä sinulle... vanha lutka!\"\n\nToinen juopunut nainen tarttui, paperossi hampaissa, nostettuun\nharmonikkaan ja kähisi:\n\n-- \"Ivan Petrovitsh! Heretkää! Mitä te tuolla tavalla neitiä\nloukkaatte! Kuinka voittekaan! Ett'ette häpeäkään! Ajatelkaa: Neitiä!\"\n\n-- \"Herkeä, Vanjka!... Munkkikin tuossa katsoa toljottaa... Häpeä\nJumalan palvelijaa sen verran!\" -- yhtyivät miehet. Alaston nainen\npotkaisi Vanjkaa ja kähisi:\n\n-- \"Mokomakin katukelmi!\" -- Vanjka raivostui, sylkäsi potkaisijan\nsilmille, häristi harmonikalla ja raivosi:\n\n-- \"Turpasi minä halkaisen... Mokoma rapanaama!\"\n\n-- \"Senkin piru!... Äitisi viettelijä!\" -- kähisi nainen, potkaisten\ntaas uhittelijaa. Mies ärtyi, tavotti lyödä naista harmonikalla ja\närjyi:\n\n-- \"Tuosta saat, vanha portto... Katuharava...\"\n\nSyntyi melua ja huutoa.\n\n-- \"Heitä, Vanjka, heitä riiteleminen!... Mitä tuossa suuttua\nturhasta!... Heitä ja sylkäise!\" -- sovitteli juopunutta se, jonka\nsylissä alaston, raivosteleva nainen istui.\n\n-- \"Päästä minut... piru... koirannaama!... Päästä, roisto!\" --\nkirkui nainen sovittelijalle, riuhtoutuen sen syleilyistä. Mies\nlikisteli häntä lujemmin ja rauhotteli:\n\n-- \"Heitä sinäkin, Maria Petrowna!... Heitä riiteleminen ja suutele\nminua... No Maanja [hyväilymuoto nimestä Maria]... suutele!... Kas\nniin!... Kun maistuikin hyvältä!... Suutele vielä!... Suurkiitos!...\nSoita nyt, Vanjka, munkille, soita!... Hei munkki! Älä kiirehdi pois!\nTahdotko ryypyn?... Ja herra siellä takana?... Vai nunnaako haluatte\nsuudella?... Siin' on teille nunna!\" -- lopetti juopunut osottaen\ntoista juopunutta naista, joka paitasillansa sytytti paperossia.\n\n-- \"Laula, Vanjka, munkille, laula!\" -- kehotti hän taas harmonikan\nkituuttajaa.\n\nVanjka alkoi laulaa käheällä äänellä, rämisevän harmonikan\nsäestyksellä:\n\n    \"Miks tahdot vihille mennä,\n    kun näin voi armastaa?\n    Kukasta kukkaan lennä,\n    minua muista myös!\"\n\nJuopunut seurue kertasi räikeällä äänellä viimeiset säkeet.\nHarmonikka rämisi. Alaston nainen kulautti viinaryypyn ja huudahti:\n\n-- \"Hei, munkki!... Älä sure!... Sitäkö tuossa surra!... Juo viinaa\nja rakasta naista!... Anna Jumalan olla leskenä!... Elämä on tulessa\ntanssimista... Hei!... _Elämä on yhtä ainoaa pirunpolskaa_... Hih!...\"\n\n-- \"Hih!... Hei!\" -- hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi\ntanssia rivoa tanssia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSurullisena sulki munkki Pietari oven, huoaten:\n\n-- \"Ne ovat Hiiden myllyn jätteitä... Herra Jumala, anna minulle\nanteeksi, etten voi jäädä syömään ja juomaan heidän kanssansa!\"\n\nHarhama säpsähti tätä kuullessaan. Munkki Pietari seisoi taas\nhänen edessänsä, kuin Jumalan poika, kärsivällisenä, jalona,\nkalpeana ja surullisena. Jumala ja noita häämötti Harhamalle\ntaas käytävän pimeydestä. Hän tunsi seisovansa munkki Pietarin\nedessä kurjana syyllisenä. Eräs muisto tuikahti hänessä silloin\npolttavana tulikipunana. Kerran hän oli ollut mukana eräässä\nkolmihenkisessä miesseurassa Hiiden myllyn ylellisesti koristellussa\nyksityishuoneessa. Huone oli valaistu salaperäisellä valolla. Sen\nvalon väriä ja valovoimaa muutteli palvelija häikäisevästä valkeasta\nvalosta lähtien, aina erivärisiin hämäriin. Siinä satumaisessa\nvalaistuksessa tanssivat koko pitkän talviyön laulaen, tai yhden\nhuilua soittaessa, aivan alastomiksi riisutut vähävenäläiset tytöt,\nruusut kädessä, tukka hajalla, iho voideltuna kalliilla hajuvesillä.\nToisten tukka oli siroteltu säkenöivällä, hyvänhajuisella\npihkajauholla He tanssivat keinotekoisen samppanjalähteen ympärillä.\nLähteeseen lorisi raikas helmeilevä samppanja, hiljaa, kätketystä\nastiasta. Siinä kuvastuivat lähteensilmää varjostavat ruusut ja\ntulpaanit. Tanssin väliaikoina soitti orkesteri viereisessä huoneessa\nhiljaa, tuskin kuultavasti. Alastomat tytöt katselivat kuvaansa\nlorisevan samppanjalähteen silmästä. He joivat tuohkosilla sen\nraikasta, huumaavaa mehua... Väliin kierivät permannolla kultarahat.\nAlastomat tytöt poimivat niitä kilpaa, kisaillen, karkeloiden...\npoimivat niitä palkkioksi suudelmista, maksuksi... Aamua vasten\nsitten noudettiin eräs pieni, kultakutrinen tyttönen vuoteestansa...\nHänet asetettiin alastomana lähteen korvalle istumaan, ammentamaan\nsiitä tuohkosella samppanjaa öisille elostelijoille...\n\nNähtyänsä äskeisen inhottavan näytelmän, tunsi Harhama tekonsa\njäytävän häntä tylsillä hampaillansa. Hän oli tehnyt sen teon\nerään voiton johdosta, josta osa lankesi hänelle, osa niille\ntoisille kahdelle. Hän aavisti, että munkki Pietari tiesi sen,\nkuten noita, tai Jeesus, joka tiesi Samarian vaimon salaisuudet...\nSiitä hurjuudesta oli jo paljon puhuttukin elostelijoiden joukossa.\nMunkki Pietarin äskeiset sanat, jotka tämä lausui sulkiessaan ovea,\nputoilivat Harhamaan tulitippoina. Munkki Pietarin kärsivällisyys ja\nlempeys valkenivat hänelle, kuin kirkas päivänvalo. Epäilyn vuotava\nhaava tukkeutui lyhyeksi hetkeksi. Silmänräpäyksen ajan tunnusti\nhän taas Jumalan ja Hänen voimansa siinä ihmisessä, joka kulkee\nHänen varassansa. Mutta se oli ohi kiitävä vihuri, se puhalsi hänen\nsielunsa vuotavaan märkärauhaseen, kuin lyhkäinen, lauhduttava\nhenkäys. Oitis meni se ohi ja haava ärtyi taas visvaiseksi... Munkki\nPietari löysi vihdoin siihen huoneeseen johtavan oven, jossa Nikolain\nperhe asui, avasi sen ja lausui Harhamalle lempeästi:\n\n-- \"Tule!\"\n\nHe astuivat huoneeseen. Se oli matala, puolipimeä koju. Valoa pääsi\nsiihen kahdesta pienestä, soikeasta akkuna-aukosta. Huonekaluina\noli pöytä ja kaksi penkkiä. Yhdellä seinävierellä oli lattialla\njoukko milt'ei ruumeniksi kuluneita olkia, joita perhe käytti\nvuoteena, ja kasa likaisia mattorisoja, makuuvaatteina. Vastapäisellä\nseinävierellä oli puuvuode. Jääkylmänä huoahti sieltä kurjuus\nvastaan. Se paistoi jokaisesta risan reijästä. Se irvisti ihmisten\nlaihoista poskista ja ilkkui akkunan reijistä. Huone oli ollut jo\npari päivää lämmittämättä, saaden ainoan lämpönsä ihmishengityksestä.\nPuolialaston perhe oli ollut yhtä kauvan syömättä. Pari lasta\nvirui ruumenpahnoilla. Kylmä oli puristanut heidät väriseviksi\nihmiskyttyröiksi. Toiset värjöttelivät jaloillansa, risaisina,\npuolialastomina. He näyttivät haudasta kaivetuilta vainajilta,\nlaihoilta, nahkaan puetuilta luurangoilta. Jotkut heistä imeksivät\nsormiansa, katse tylsänä, elottomana, toiset tuijottivat\ntylsännäköisinä eteensä, ikäänkuin katsellen puolipimeässä liiteleviä\nnälkäperhosia.\n\nTulijoiden astuessa kojuun, kuului lapsijoukosta valittava, rukoileva\nääni:\n\n-- \"Äiti, leipää!\"\n\nSe tuli luonnollisena, kuin taide Hiiden myllyssä...\n\nMutta äiti makasi puuvuoteella nälkäsairaana. Liha oli hänestä jo\nkulunut pois. Sen oli kalvanut terävähampainen elämä. Paljaita\nluita peitti ainoastaan sinertävä, kesimäinen nahka. Hän imetti\nrintalastansa, mutta maito oli loppunut rinnasta. Toisen rinnan\nnisässä kiilsi kylmän hyytämä vaaleanpunainen veripisara. Se oli\nviimeinen mitä työmiehen majassa äiti voi antaa ruumiistansa\nnälkäiselle rintalapselle. Ja toiset seitsemän nälkäistä lasta\nrukoilivat leipää äidiltä, joka keskellä maailman rikkauksia ravitsi\nlastansa sydänverellään.\n\nTulijoita kauhistutti tämä ajatus.\n\n-- \"Mitä teet Sinä tänään, Sinä _kaikkivoipa, armollinen_ Jumala,\nkun et jouda huolehtimaan nälkäänkuolevista?\" -- mutisi Harhama\nitseksensä. Ja taas leimahti hänessä viha Jumalaa kohtaan.\n\n-- \"Kuinka voit, Nataalia Petrowna?\" -- tervehti munkki Pietari\nsairasta äitiä, istahtaen vuoteen vierelle.\n\n-- \"Ah, isä Pietari!... Te täällä!\" -- huudahti Nataalia riutuneella\näänellä, jatkaen kuikutustaan: \"No, on vielä hyviäkin ihmisiä\nmaailmassa!... Huonosti voimme, huonosti, isä... Kuka meistä köyhistä\npitää huolta... Rikkailla ovat omansa. Mitä meistä köyhistä!... Mutta\nJumala on armollinen. Hän ei hylkää... Antakaa kätenne suudellakseni!\"\n\nMunkki Pietari siunasi sairaan ristinmerkillä ja ojensi kätensä,\njota Nataalia suuteli kylmillä, nahkaisilla huulillaan. Sen tehtyä\njatkoi hän ruikuttavaa puheluaan. Hän kertoi miehensä ja Nikolain\nsairaudesta, työttömyydestä ja puutteesta, lopettaen kertomuksensa:\n\n-- \"Kaksi vanhinta poikaa voisi jo panna oppiin, mutta kivuloisia\nkun ovat, eivät mestarit huoli... Isä jo sanoi: 'lähettäisit\nkerjäämään!'... Mutta miten lähetät? Ei ole poloisilla kenkiä, ei\nvaatteita... Paleltuvat tielle, raukat... Yrittivät jo kerran, mutta\npalasivat jalat jäässä... ja koko ruumis kohmetuksissa... ja saivat\nkaksi kopeekkaa koko matkalla... Ah, isä! Vaikea on köyhän elämä,\nvaikea ja raskas... Mutta mitä tehdä? Me olemme kaikki syntisiä,\nmutta Jumala on armollinen... Kun jotenkin pääsee kevääseen, niin\ntulee helpompi elää... Voi käydä edes kerjäämässä.\"\n\nHarhama kuunteli puhetta, kuin tulihiilillä, ja antoi joukon\nhopearahoja vanhimmalla pojalle, käskien mennä ostamaan ruokaa. Äiti\nalkoi kiitellä:\n\n-- \"Kiitos, herra, kiitosi... Jumala, taivaallinen Isä, Teille\npalkitkoon!... On niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Siinä\nnyt näkee, että Jumala ei hylkää... Hän on armollinen... Sääli,\nkun ei ole öljyä, että voisi sytyttää lampun Jumalan äidin eteen!\"\n-- kujerteli sairas äiti liikutettuna. Ja pojalle hän lisäsi:\n\"Miisha! Kiitä setää, kiitä!... Ja pyydä suutarin Annushkaa menemään\npuotiin! Käske ostaa mustaa leipää ja kaljaa... ja silliä isälle ja\nNikolaille!... Ah, niin! Ja kahdella kopeekalla öljyä lamppuun!...\nJumala teitä, herra, siunatkoon!\" -- lopetti hän, tehden ristinmerkin.\n\nHarhama mietti elämänsä tulikysymystä. Munkki Pietari katsahti\nympärillensä ja kysyi:\n\n-- \"Missäs on pikku Olga? Palveluksessako!\"\n\nÄiti säpsähti, joutui hämillensä ja sotkeutui johonkin hämärään. Hän\nselitteli vältellen:\n\n-- \"Looljako?... Niin, Loolja... Mitä tuossa Looljasta!... Yritti,\npoloinen, palvella, että olisi apuna, mutta paljonko hänelle\nmaksetaan? Kaksi ruplaa sai kuussa... Pue niillä itsesi... osta\nkengät ja muut tarpeet! Vähänkö ne nuoret tarvitsevat! Ruplan toi\nkotiin. Mutta kotona meitä on kaksitoista sielua. Mihin siinä rupla\nriittää!... Itki, poloinen, kun ei voinut enempää tuoda...\"\n\n-- \"Loolja meni _kävelemään_\", -- pisti puheen välissä Nikolain\ntylsämielinen sisar.\n\n-- \"Miten kävelemään?\" -- huudahti munkki Pietari hämmästyen.\n\nSilloin alkoivat soida ihmissielun arimmat kellot. Elämän todellisuus\nkurkisti huoneeseen, näytellen luisia ikeniänsä. Terävät miekat\nviiltelivät _äidin_ sydäntä... Onneton joutui yhä enemmän hämille,\nalkoi sotkeutua elämän polttaviin rihmoihin. Neuvottomana selitteli\nhän:\n\n-- \"Tuulettelemaan meni vähän, Loolja-poloinen... ja lämmittelemään\nulos... Eikö ulkona ole kuunvalo? Eikö, isä?\"\n\n-- \"Kyllä, Nataalia Petrowna,\" -- myönsi munkki Pietari surullisena.\n\n-- \"No, niin!... Hän voi siellä lämmitellä kuun valossa... Jumala\nsuojelee häntäkin... pikku Looljaa, ja antaa anteeksi\", -- ehätti\näiti sekavana.\n\nHarhama ja Pietari käsittivät jo asian. Työmiehen viisitoistavuotias\ntytär oli lähtenyt isänsä kotoa \"lämmittelemään\" keskitalven\nkuutamossa!\n\nÄiti jatkoi omaksi lohdutuksekseen ja kääntääksensä elämän terävät\nkynnet toisaalle:\n\n-- \"Kun jaksaisi päästä kevääseen, niin voisivat lapset käydä\nkerjäämässä... Jumalan kiitos, että on rikkaita ihmisiä, jotka\nantavat köyhälle!... Ja miks'emme pääse kesään, kun uskomme\nJumalaan!... Mutta mihin talvella menet vaatteitta? Nytkin, sanotaan,\non pureva pakkanen...\"\n\n-- \"Loolja on jo neljättä yötä poissa... Maanantaina meni\", -- mutisi\ntaas tylsämielinen sisar.\n\nÄidin sydäntä repivät näkymättömät kissankynnet. Hänen korviansa\npoltti ainoan tyttären avunhuuto, etäinen, hiljainen valitus. Hän\nnieli elämänsä katkerinta palaa. Keskustelu jatkui katkonaisena...\nIlta joutuu, mutta tytärtä ei kuulu kotia. Elämän kivikovuus\npaistaa ilkkuvammin. Äiti tulee entistä levottomammaksi. Arkaillen,\nhätääntyneenä, kysyi hän taas:\n\n-- \"Eikö totta, isä Pietari, että kuunvalo lämmittää niitä, jotka\nuskovat?\"\n\nHarhama odotti, että munkki Pietarin usko nyt horjuisi. Hän aivan\nvapisi odotuksesta. Sitä suurempi oli hänen kummastuksensa, kun\nmunkki Pietari vastasi lujana:\n\n-- \"Jotka Herraan uskovat, ne kestävät, kuin vuori maailman kylmyyden\nkeskellä.\"\n\n-- \"Jumalan kiitos, että kestävät!... Ja Loolja uskoo Herraan...\nKylpiessäänkään ei riisu ristiä pois kaulastaan. Kuka voi hänelle\nsilloin pahaa tehdä, kun Jumala on turvana,\" -- nyyhkytti sairas.\n\nHarhama kieppui kokonansa elämänsä ainaisen jumalatulen ympärillä.\nJokaista kuulemaansa sanaa sovitteli hän oman sielunsa syöpään\nja eli, kuin sairas äiti. Väliin kirkastui hänelle Jumala ja\nmunkki Pietari kietoutui Jeesuksen kirkastuksen viittaan ja kohosi\npersoonallisen Jumalan elävänä poikana hänen eteensä, väliin taas\nhaihtui kaikki ijankaikkisuuden hämäriin, tai köyhyyden löyhkääviin\nsumuihin.\n\nSuutarin vaimo toi ostokset ja teki laskun. Lapset saivat\nruokaosansa. Annushka sytytti lampun Jumalankuvan eteen. Äiti risti\nsilmänsä.\n\nTaas puhuttiin köyhyydestä ja kurjuudesta. Äidin sielunkellot soivat\nniin surullisesti. Ne kaikuivat, kuin kuoleman edellä. Hän sekaantui\nyhä enemmän katkerien ajatusten rihmoihin. Elämän karvas pala\nnousi kurkkuun. Kaikki himmeni hänelle kylmäksi kuutamoksi, jossa\njäinen tuuli tanssittaa lumipyryä, ja siellä kuutamossa näki hän\nrakkaimman lapsensa ohkaisessa karttuunihameessa arkailemassa. Hän\nnäki sen silmänripsillä jäätyneiden kyynelten kirkkaina kimmeltävän,\nsekaantui yhä enemmän, hätääntyi ja näki joskus onnettoman lapsensa\nhäilähtelevän pakkasen helyissä, kylmään kuunvalopukuun puettuna.\n\nJa yhä uudestaan ja uudestaan selkeni hänelle kaikki kirkkaaksi\njäähelmeksi ja taas himmeni karttuuniseksi kuutamohameeksi, jossa\nLoolja värisi. Hän muisti Looljan ohkaisen puvun... hän muisti, _mitä\nvarten_ Loolja oli lähtenyt talviyön kuutamoon... Levottomana kysyi\nhän taas:\n\n-- \"Onko nyt aivan _täysikuutamo_?\"\n\n-- \"On, on\", -- vakuutti Pietari.\n\n-- \"Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!... Silloin ei\nLoolja-raukallakaan ole niin ikävä... Kenties on pienellä hauskakin,\nkun kuu paistaa kirkkaasti ja tähdet palavat... Nuoret tytöt pitävät\nkuutamosta\", -- houraili levoton äiti, ja ikäänkuin jotakin muistaen,\njatkoi hän haaveillen:\n\n-- \"Minäkin pidin nuorena kuutamosta ja päivän paisteesta. Kenties on\nLooljallakin siellä hauska.\"\n\nMunkki Pietari huokasi. Harhama värähteli, kuin jääkylmän kuutamon\npalelemana, pureksimana. Oli kuin olisi jäinen kuutamovaippa viskattu\nkaikkien hartioille.\n\nMutta lamppu paloi jumalankuvan edessä rauhallisena. Riutuneella\nvalolla valaisi se puolipimeää huonetta, jossa kylmä kohmetti\nkaikkia ja nälkä ja elämäntuska ilkkuivat ihmisille. Syntyi pitkä\näänettömyys. Munkki Pietari oli sanaton säälistä. Hän oli aikonut\nkertoa onnettomuudesta, ennen kun maailma tuo siitä sanan raa'alla\näänellä, kaikkien kellojen soidessa. Nyt ei hän hennonnut nostaa sitä\nkiveä onnettoman vaimon povelle. Ei hän myös hennonnut koskea siihen\npaiseeseen, josta nyt vuotivat sortuneen äidin kivut. Jumaluus ja\nihmisyys, säälintunne tuntuivat hänessä sotkeutuvan ristiriidaksi.\n\nMutta silloin kirkastui sairaalle elämän iltarusko. Tuonelan nopea\nairut kulki hänen sielussansa... Kuoleman lempeä silmänrako avautui\nja sen iltauni painoi silmiä. Elämä oli noussut sille vuorelle, jossa\nsen kirkastus oli tapahtuva. Se riisui jo päältänsä arkiryysyjä,\npuutteita, pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä ja pukeutui pelkkiin\nvalopilkkuihinsa, kuin vihille vietävä morsian. Se pukeutui\nkauneimpiin muistoihinsa, valoisimpiin päiviinsä, jotka se nouti\nnuoruutensa kätköistä. Se odotti suurta sulhasta.\n\nSairaalle äidille kuvastui äkkiä nuoruuden ihanin päivänpaiste,\nkuten aina tapahtuu kuoleman lähestyessä: Hänen sieluunsa helähti\nperhosena, nopeasti ohikiitävä muisto eräästä kevätpäiväntasauksen\naikaisesta kesän pisimmästä päivästä: Hän oli silloin 18-vuotias.\nTyttönä kulki hän metsässä marjoja poimimassa... Tuomi oli\npukeutunut silloin valkeaan kukkaan, pihlaja hohti kukkaispuvussa\nja koivu viheriässä hameessa. Kaikki ne odottivat hartaina\npäivän pääsyä puolipäivän pisteeseen, kaarensa korkeimmalle\nkohdalle. Kaikki odottivat valon voittoa, juhlapuvuissaan. Hän\nistahti marjatuohkosinensa lähteenkorvalle, pehmeälle sammalelle,\npunalatvaisen kuusen tummaan varjoon. Ja lähde lorisi ja täysi\nmarjatuohkonen tuoksui ja kuusi hymyili, kuin vanha havutäti. Hän\nkatsahti silloin kirkkaaseen lähteensilmään ja näki siellä kuvansa.\nKuusi oli pudottanut pari punaista havua hänen hajanaiseen tukkaansa\nja sirottanut tuoreita havuneulasia hänen hameellensa.\n\nMiten kaunis oli hän silloin!... ja miten onnellinen!...\n\nJa valkoisiin pukeutunut tuomi ja kukkaispukuinen pihlaja kurkistivat\nmyös lorisevaan lähteensilmään ja huudahtivat ihastuneena:\n\n-- \"Miten sievä olet sinä, Naatja!\" [Naatja on hyväilymuoto nimestä\nNataalia.]\n\nJa lempeä tuuli taivutti etempänä seisovan viheriän koivun latvaa,\nettä sekin ylettyisi kurkistamaan lähteeseen. Ja silloin koivu\nkuiskasi tuomelle:\n\n-- \"Todellakin!... Hän on aika sievä!...\"\n\nMutta punalatvaisen kuusen latvaan istahti vallaton käki, näki sieltä\nimmeksi puhenneen tytön kuvan lähteensilmästä, sinne kurkistelevien\nkukkalatvojen puiden varjojen välistä, ja käki ihastui ja alkoi\nvallatonna kukkua hänen kauneuttaan:\n\nKuk-kuu! Kuk-kuu!\n\nJa tuhannen pikkulintua, jotka kuhertelivat kuusen oksilla,\nvirittivät laulunsa hänen kauneutensa ylistykseksi. Koko kuusi\nsoi, kuin metsän suuri havukannel, ja ylinnä kukkua helskytteli\nvallatonna, huumautuneena metsän hopeakieli, huoleton käki.\n\nSilloin nousi hän ylös, niiasi vanhalle kuuselle ja sanoi:\n\n-- \"Kuusi-kulta! Kiitos varjostasi ja punaisista havuistasi ja\nhavuneulasistasi! Minä tahdon säilyttää itseni yhtä puhtaana, kuin\nsinä havusi... Minä tahdon olla kaikille yhtä lempeä, kuin sinä,\ntäti-kulta, olit minulle, lahjottaessasi havusi ja levittäessäsi\nminulle varjosi. Ja kiitos sinullekin, lähde! Minä lupaan olla yhtä\nraikas ja iloinen, kuin sinä...\"\n\nJa hän oli jo pois lähdössä... Mutta silloin kuului polulla\npajupillin soitto... Hän vavahti, pelkäsi ja toivoi, punehtui ja\ntuoksui, kilpaa marjaropeen kanssa. Ja kohta ilmaantui puiden\nvarjosta soittaja, nuori mies... Monesti oli hän ennen nähnyt\nhänet... Molemmat olivat katsoneet toistensa silmiin niin kummasti ja\nvaienneet...\n\nMutta nyt astui nuori mies rohkeasti hänen luoksensa, otti häntä\nvyötäisistä kiini ja sanoi:\n\n-- \"Naatja! Sinä olet hurmaavan kaunis!\"\n\nJa ennen kun hän ehti mitään vastata, poltti huuli jo huulta ja povi\nsykki lämpimänä povea vastaan...\n\nHe istuivat taas pehmoiselle sammalelle... Vanha kuusi levitti\nsalaperäisen varjonsa heidän ylitsensä...\n\nHe puhuivat lemmestä ja onnesta... ja suudelmalla maksoivat he\nsuudelmat... He söivät marjoja tuohkosesta... ja katselivat kuviansa\nlorisevan lähteen vedestä... Kuhertelevat linnut virittivät taas\nlaulunsa ja käki kukkua helskytteli onnea.\n\nOnnea! Onnea! -- helisi koko luonto. Kukkapukuinen pihlaja ja\nvalkoinen tuomi niiasivat ja toivottivat onnea, ja tuhannen\nkuhertelevaa pikkulintua lauloi vanhan kuusen oksilla, joten koko\nkuusi soi, kuin metsän viheriä havukannel.\n\nSilloin suli hän, kuin vaha, ja tuoksui, kuin kukka, joka juuri avaa\nsisimpiä pyhiänsä...\n\nHän vaipui nuoren miehen syliin...\n\nLopputarinan tietää kuusi. Loolja oli sen nuoren miehen näköinen ja\nsiksi rakasti äiti häntä yli kaiken...\n\nKun hän vuotta myöhemmin kurkisti taas lähteensilmään, oli poski\nkalpea, eikä kuulunut pajupillinsoitto, sillä poissa oli soittaja...\nHän tuli kaupunkiin palvelukseen... sitten työmiehen vaimoksi...\noli uskollinen... tuli yhdeksän lapsen äidiksi ja ruokki nyt\nviimesyntynyttä sydänverellään, puuvuoteella. Nisän päässä kiilsi\nhyytynyt veripisara...\n\nKuoleman airut oli kulkenut, sen tiuku soinut. Nopeasti se tuli\nja pian hävisi. Hiljaisuus ripsehti taas huoneessa. Se oli se\nsukkasillansa hiiviskelevä kuoleman heinämies, kirkastuneen,\nvalopilkkuihinsa pukeutuneen elämän suuri sulhanen... Istutaan,\nodotetaan... Ei kukaan henno koskea äidin kipeään rauhaseen...\n\nHämärä solmielee jo verkonsilmiänsä... Yhä on tytär poissa... Kyynel\nkierähtää äidin silmäkulmaan... Hän utelee taas:\n\n-- \"Onko tänään varmasti kuutamo?\"\n\n-- \"On, sisareni\", -- vakuutti munkki Pietari murheellisena, kärsien\nkilpaa äidin kanssa.\n\n-- \"Ja eikö totta, että Jumala suojelee turvattomia... ja antaa\nanteeksi?\" -- kysyi levoton äiti edelleen.\n\n-- \"Totta... totta\", -- vakuutti munkki Pietari lempeällä äänellä\nja Harhama sotkeutui yhä lujemmin omien ajatustensa verkkoon,\nkiemurrella siinä epäilyn kynsien repimänä.\n\nTaas kuluu aika. Jo sammuu iltaruskon railo taivaanrannalla, vaan\ntyttöä ei kuulu.\n\n-- \"Ja tähdet palavat taivaalla kirkkaina? Eikö totta, isä Pietari?\"\n-- kyselee taas äiti.\n\n-- \"Totta... totta, sisareni!\"\n\n-- \"No, Jumalan kiitos!\" -- huokaa äiti.\n\nSitten on hän hetken vaiti. Hän näkee jo himmeästi kuoleman hämärän\nmaanraon... Hän muistaa miestänsä... illallista... elämäänsä...\ntytärtänsä... tuvanpesun... pyykin... Hän muistaa, että illallista\nei ole, ei ole puhtaita vaatteita, tupa on pesemättä, Loolja-rukka\non kuutamossa yksin, onnettomana, silmät kyynelissä. Lapset ovat\nnälkäiset, rinta on tyhjä. Murheen sumu sumentaa sairaan silmää...\nHän huokaa raskaasti:\n\n-- \"Ah, isä Pietari! _Elämä on katkeraa savua..._\"\n\nHarhaman sielussa värähti se ainainen elämän ja kuoleman kysymys.\nKaikki peittyi hänen silmiltänsä katkeraan savuun. Munkki Pietari\nhuokasi...\n\nJo on kuu korkeimmillaan. Jo syttyvät tähdet taivaalla, mutta vielä\nviipyy tyttö. Huoneessa on hiljaista. Äiti käy yhä levottomammaksi.\nHän alkaa taas puhua:\n\n-- \"Miks'ei Loolja jo tule?... Loolja rukka!... Kolmas päivä jo!...\nHyvä, että on edes kuutamo ja Jumala turvana!... Kenties on hänellä\nhauskakin... Onhan mailmassa vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät tee\nvääryyttä turvattomalle...\"\n\nTaas sipsuttelee hiljaisuus sukkasillansa huoneessa. Hämärän\nverkkokäpy suikkii sukkelampana, sen verkonsilmät pienenevät,\ntihenevät. Mutta tyttöä ei kuulu vieläkään. Äidin tuskanrauhanen\nvuotaa. Munkki Pietari käsittää mikä hetki on tulossa. Hän pyyhkii\ntuskanhien otsaltansa. Kädessään on hänellä kuolevan ihmisen lääke:\nJumalansa veri. Eikä uskalla hän... Ei raskitse hän...\n\nMutta viimein voitti hänessä maallisen tunteen taivaallinen tunne.\nHän lausui lempeästi:\n\n-- \"Sisar! Jos on kivi sydämelläsi, heitä se pois! Kutsu Jumalaa\nnostamaan se pois! Ei ole niin suurta syntiä, jota ei Hän anteeksi\nanna, kun tunnustamme sen Hänelle.\"\n\nSilloin levoton äiti särkyi, hajosi kuin saviastia. Hän purskahti\nraivoissaan itkuun ja huusi epätoivossansa:\n\n-- \"Isä... isä! Minä olen tehnyt suuren synnin... Kuule kun\ntunnustan kaikki: Kun Loolja tuli kotiin ja lapset pyysivät\nleipää... Ai-jai-voi!... Ei ollut minulla leipää... Silloin sanoin\nminä: Loolja, kyyhkyläiseni... Entä jos menisit 'kävelemään'!...\nKävelihän, sanoin, Katariina Ivanownakin ja on nyt naimisissa...\nHän, kyyhkyläinen, itki... Itki poloinen... Oi minua onnetonta!...\nMutta sitten hän tuli luokseni, suuteli minua ja sanoi: 'Äiti, minä\nmenen... Kun ei vaan Nikolai ja isä saa tietää...' Ja nyt on jo\nneljäs päivä, kun meni. Loolja... rakas Loolja!\"\n\nJa onnettoman äidin sielu repesi taas. Hän purskahti hillittömään\nitkuun, painaen kasvojansa puiseen päänaluslautaan. Harhaman sielua\nkalvoivat Hiiden myllyn muistot. Jokaisessa hermonpäässä poltti tuli.\nMunkki Pietarin jaloille kasvoille nousi taas harmaan tuhan väri.\nHarhama tarkasti häntä, toivoi ja oli näkevinänsä hänessä nyt sen,\njolla on anteeksiantamisen avaimet vyöllä. Kohta kirkastuivatkin\nmunkin kasvot. Hän valmistelihe lypsämään jumalallisista\narmonutarista lohdutusta onnettomalle. Kun äiti sai hiukan hillityksi\nitkuansa, kääntyi hän Pietarin puoleen pyytäen:\n\n-- \"Isä Pietari! Anna minulle anteeksi Jumalan puolesta!... Lohduta\nminua!... Lue jotain Herran sanasta!\"\n\nPietari otti raamatun taskustansa, avasi sen ja luki seuraavat sanat,\njotka sattumalta avautuivat hänelle:\n\n\"Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan Poikansa, että\njokainen, joka uskoo häneen, ei pidä kuoleman...\"\n\nEpätoivoinen äiti huudahti heikosti ja kysyi vapisten, varovasti,\narkaillen:\n\n-- \"Tekikö Jumala oikein, kun antoi ainoan Poikansa?\"\n\n-- \"Teki... Sillä Jumala on oikeus. Hän ei voi erehtyä\", -- vastasi\nPietari.\n\n-- \"Mutta enhän minä syntinen ole tehnyt muuta, kuin antanut Looljan\nmaailmalle, että nuo toiset kahdeksan eivät kuolisi nälkään\", --\nhätäili vapiseva äiti.\n\nMolemmat miehet säpsähtivät tätä vertausta kuullessaan. Puuvuoteella\nviruva työmiehen vaimo kirkastui äkkiä Harhaman silmissä suuremmaksi,\nkuin Jumalan pojan äiti, suureksi, kuin itse se Jumala, jota hän\nhapuili ja loi. Äidin rakkaus loisti hänen edessänsä niin kirkkaana,\nniin tärisyttävän suurena, niin jalona ja ihanana. Työmiehen vaimo\noli antanut _rakkaimman lapsensa_, ainoan tyttärensä, että toiset\nlapsensa pelastuisivat nälkäkuolemasta. Hän oli sen antanut vasta\nsitten, kun hänen oma sydänverensä hyytyi laihana veritippana nisän\npäässä nälkäisen rintalapsen huulien edessä! Mitä mahtoi tuntea tämä\näiti silloin, kun sanoi ainoalle tyttärellensä: \"Loolja! Menisit\n'kävelemään'!\"\n\nVanha kuusi, joka oli kerran hänelle antanut käkensä kukkua ja\nlintujensa laulaa onnea, ei ollut raaskinut ennustaa: \"Sinunkin\nsydämesi läpi pitää miekan käymän.\"\n\nNyt oli se miekka käynyt hänen sydämensä läpi. Ainoa tytär oli\nmaailmalla, että muut tulisivat pelastetuiksi. Mikä hirvittävä\nristiriita leikkasi silloin kahtia äidin sydäntä! Näin miettivät\nPietari ja Harhama, tuntien mitättömyytensä _äidin_ rinnalla. He\nvärisivät ajatellessaan, mitä mahtaa tuntea nälkään kuoleva äiti,\njonka oli täytynyt lähettää rakkaimpansa lämmittelemään sydäntalveen\nkuutamossa... Heidän sielussansa valkeni kuva siitä pikku enkelistä,\njoka pelasti muita ruumiillansa. Se kulki kadulla, pujottelihe\npaheen lomitse arkana, kuin lintu, Jumala ainoana turvana, kylmä kuu\nystävänä. Mustalle silmäripselle on jäätynyt kyynel. Se kimaltelee\nsiinä kuun säteiden valossa, kuin kirkas helmi. Mutta helmen takana\nloistaa musta silmä, kuvastaen lapsen viatonta sielua...\n\nSitten tulee ohi kulkija... Hän näkee rauhallisen silmäparin ja\nhelmen mustalla silmäripsellä...\n\nLohdutuksen sanat kuivuivat munkki Pietarin huulille... Hänen\nedessänsä oli ihmiselämän suuri arvoitus, sen suuri ristiriita:\n_rikos hyveenä_... Hän ei ollut koskaan ajatellutkaan niin\npöyristyttävää elämän ristiriitaa. Alussa hän luuli Looljan itsensä\nlähteneen ja äidin tuskan johtuvan huonosta huolenpidosta... Vasta\nnyt, kun oli jo kuullut kaiken ja hämmästynyt vertausta, valkeni\nhänelle ristiriidan suuruus... Hän ei ollut oitis valmis sen rihmoja\npoikki leikkaamaan... Hän mietti hetkisen... Sairas vaikeroi...\nodotti anteeksiantamisen suurta sanaa... Hänen tuskansa yltyi... Hän\nrukoili epätoivoisena:\n\n-- \"Isä Pietari, antakaa minun suudella kättänne!\"\n\nMunkki Pietari ojensi hänelle kätensä. Epätoivoinen suuteli sitä\npalavasti, kostutti sitä kyynelillänsä. Avutonna, kuin lapsi katsoi\nhän munkki Pietarin silmiin... Rukoilevana, epätoivoisena vaikeroi\nhän:\n\n-- \"Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!\"\n\nMunkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä.\n\n-- \"Onko anteeksiantamusta?\" -- hätäili Nataalia.\n\n-- \"On, sisar, on... Armonvirrat ovat ehtymättömät\", -- vastasi\nmunkki Pietari... Hän oli ratkaissut elämän suuren ristiriidan.\nVakuuttavalla äänellä lisäsi hän: \"Sinun syntisi on sinulle anteeksi\nannettu.\"\n\nJa sitten seurasi rippi. Munkki Pietari avasi jumalallisen armon ja\nanteeksiantamisen rinnat. Ja niistä vuoti taas virvotus ihmissielun\npalohaavoihin...\n\nSairas rauhottui vähitellen. Uuden elämän aamurusko alkoi punertaa\nhänen sielussansa... Elämä alkoi hohtaa valopilkuissansa, sulhasta\nvartoen. Ikuisen rauhan mailta kuului pajupillin soitto. Sen\nkukkamaalta nyökyttivät kukat hänelle päitänsä. Kun kuoleman rauha\njo levitteli liinojansa hänen sieluunsa, muisti hän taas tytärtänsä,\nhuokasi ja lausui:\n\n-- \"Loolja rukka!... Mutta kiitos, isä, että annoit anteeksi! Herra\narmahda meitä syntisiä!\"\n\nMunkki Pietari siunasi häntä ja vastasi:\n\n-- \"Minä olen syntinen sinun edessäsi, sisar Nataalia... tuskin\nkelvollinen suutelemaan jalkojasi.\"\n\nSilloin alkoi sairaan elämä pukeutua kaikkiin päivänpälviin, mitä\nelämässä oli ollut, kuten elämä tekee silloin, kun se ottaa vastaan\nkuoleman kihloja. Sen hameina häilähtelivät lapsuuden marjamatkat ja\nnuoruuden kauniit unelmat ja pajupillin soitto. Ja lähtevä katseli\nsitä onnellisena, kuin miehelään pukeutuvaa tytärtänsä. Lapsetkin\nolivat nyt ravitut, elämän likaiset vaatteet pestyt ja kuivuivat\nriuvutta. Hän suuteli vielä kerran Pietarin kättä kiihkeästi, väsyi,\nraukesi ja rauhottui sitten, kuin väsynyt matkansa suorittanut.\nSamassa tuli sisälle suutarin Annushka katsomaan sairasta. Hän puheli:\n\n-- \"Sanoinhan minä sinulle, että on niitä vielä hyviäkin ihmisiä\nmaailmassa... Jumala on armollinen. No kuinkas muuten!... Mutta sinä\nmitä teit?... Et uskonut... Tytön päästit kävelemään... No, tyttö\nmeni... Mutta miten meni?... Meni viattomana, mutta palaa porttona...\nSiinä on sinulle, kun et uskonut!... Mutta semmoistahan se on köyhän\nelämä. Koko elämä on haukankynsi... Se vie ihmisen ja repii...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei ehtinyt lopettaa, kun ovi avautui ja niin kuin pelästynyt\nlintunen lentää pesäänsä vaaraa pakoon, niin lennähti Loolja isänsä\nmajaan häpeäänsä piilottamaan ja istahti arkana, kuin turvaton\nvarpunen, äitinsä sängyn reunalle. Silmä oli kostea ja mustalla\nsilmäripsellä kiilsi kuutamon lahja: jäätynyt kyynel. Mutta äiti\nriemastui, kun näki lapsensa, jonka elämä oli pesästä heittänyt ulos\ntalven kylmään kuutamoon, missä petolinnut saalista etsivät, palaavan\nterveenä ja istahtavan pesän reunalle. Eikä hän kysynyt siltä: Mitä\nolet tehnyt? tai: Minkälaisena palaat?\n\n-- \"Loolja!... Lapsukaiseni!... Kyyhkyseni!... Sydämeni!... Minun\nkukkani!\" -- huudahteli hän riemun valtaamana, levittäen sylinsä,\nkuin taivaan ikionnea vastaan ottamaan.\n\nMutta Loolja heittäytyi äänetönnä äitinsä jalkoihin, suuteli\nniitä palavasti, kostutti ne kyynelillänsä ja kuivasi huulillansa\nkyyneleet, hiljaa itkeä nyyhkyttäen. Sitten tarttui hän äitinsä\nkaulaan, puristi hänet rintaansa vastaan ja suuteli. Ja niin itkivät\nmolemmat kauvan, äänettöminä ja katkerasti, silmä vasten silmää,\nhuuli huulta vasten. Puuvuoteelta kuului ainoastaan hiljainen\nnyyhkytys. Jumalankuvan edessä palava lamppu valaisi huonetta\nhimmeästi. Kyynel vuoti tyttären silmästä äidin silmään. Äidin suuri\nrakkaus ja lapsen rakkaus löysivät toisensa ja vaipuivat toistensa\nsyleilyihin. Huoneessa tuulahti silloin kesäisen sunnuntaiaamun\nrauha, jolloin lapsi on palannut kaukaiselta maalta äidin mökille,\njonka pihamaalla pihlaja kukkii parhaallansa, palssami punaa koko\nakkunan ja vilpoinen aalto huuhtelee rantakiviä, hiljaa loiskien,\nsamalla kun järveltä kuuluu kirkkoväen veisuu ja järven takaa\nkirkonkellojen soitto...\n\nSe oli sanaton anteeksipyynnön ja ymmärtämisen hetki. Elämän pestyt\nvaatteet valkenivat riuvulla yhä valkeammiksi.\n\nMutta tuonelan airut askaroitsi yhä sairaan sielussa. Se\nvilkutti nuoruuden muistoilla, sen päivän paisteella, pajupillin\nsoittajalla ja marjoilla. Se hyväili morsiantansa, työmiehen\nvaimon valopilkkuihinsa pukeutuvaa elämää. Kun sitten Loolja nosti\npäänsä ja äiti näki hänen kauniit silmänsä ja kirkkaan kyyneleen\nmustalla silmäripsellä, muisti hän taas kesäisen päivän vanhan\nkuusen varjossa, lähteensilmän, marjatuohkosen ja tuoksuvan havun\nhiuksissansa. Hän kuuli pajupillin soiton... Ja taas näki sen nuoren\nmiehen, jonka kauniit silmät Loolja oli perinyt...\n\n-- \"Loolja!... Tyttöseni... Minun kyyhkyläiseni, armaani!... Anna\nanteeksi! Minä, Loolja, olen syntiä tehnyt... Minä olen syyllinen...\nminä... minä... minä yksin\", -- nyyhkytti äiti.\n\nMutta tytär tukahdutti hänen nyyhkytyksensä palavilla suuteloilla ja\nrukoili:\n\n-- \"Äiti!... Hyvä, rakas äiti!...\"\n\nEikä hän voinut muuta puhua. Eikä muuta tarvittu. Sydän ymmärsi nyt\nsydäntä... Se oli sovinnon suuri syysjuhla, elämän ristiriitojen\nselvitys.\n\nMutta äiti tunsi aikansa olevan tulossa. Hän tiesi sen\n_tietämättänsä_. Kuolema veti jo valkeita sukkia hänen jalkoihinsa.\nLähtevä pyyhki elämänsä tomuja pöydiltä, puhdisti pirttiä. Hän\nhuolehti pereen illallisesta... lastensa puhtaista paidoista...\nElämän lähtökellot soivat...\n\n-- \"Minun oma kukkani!... Minun armaani ja lintuni!\" -- puheli äiti,\nsuudellen Looljan käsiä.\n\nJa taas vaikenivat kaikki. Hiljaisuus istui orrellansa salaperäisenä.\nLapset olivat vaiti. Äiti katseli rakkaintansa. Hän halusi nähdä\ntyttärensä taas puhtaana, sen sielun tomut pois pyyhittyinä, sen\nelämän lattian pestynä. Mutta hän ei olisi raaskinut koskettaa kipeää\nkohtaa. Hän epäröi hetken... kaksi... kolme... Kuolema vilkutti.\nVuoroon voitti hänessä äiti, vuoroon joku hämärä. Viimein tarttui hän\ntyttärensä käteen. Rukoilevasti, varovasti raotti hän hänen sielunsa\nsilmänrakoa ja puhui:\n\n-- \"Loolja, rakkaani!... Jumala on armollinen... Ja sinä,\nkyyhkyläiseni, olet aina ollut uskovainen... No, niin. Hän antaa\nkaikille anteeksi... Älä itke, rakkaani!\"\n\n-- \"Äiti... äiti!\" -- vaikeroi tyttö.\n\n-- \"Älä itke, sydänkäpyni!... Jumala on armollinen... Kunhan me vaan\nkadumme... Me olemme kaikki syntisiä...\"\n\n-- \"Äi... äiti!\" -- keskeytti itkevä tyttö.\n\n-- \"Älä itke, omani, armaani!... Äiti-rukkasikin on löytänyt rauhan\",\n-- lohdutteli äiti, tyttärensä kutreja silitellen. Ja molemmat\npurskahtivat taas itkuun.\n\nRakkauden kellojen hellimmät kielet soivat. Äiti rauhotteli lastansa.\nTytär itki äitinsä takia. Kuoleman morsiameksi valmistuva elämä\npeseytyi kyynelissä.\n\n-- \"Loolja, lapseni!... Kun me uskomme ja kadumme, niin Jumala antaa\nkuunvalonsakin meitä lämmittää... Eikö totta, isä Pietari?\" -- puheli\näiti.\n\n-- \"Totta, sisar... totta\", -- myönsi munkki Pietari.\n\n-- \"Näet nyt, Loolja... Isä Pietari tuntee Jumalan sanan...\"\n\nJa kun puhe jatkui, kun se suuri hiljaisuus jo kihlasi työmiehen\nvaimon elämää, ja välistä katseli orreltansa niin kummasti ja\nelämänpöly tunki kurkkuun, aukenivat salaiset rauhaset. Ihmissydänten\novet raottuivat. Onneton tyttö oli kohta rikki, kuin hajoamaisillansa\noleva saviastia... Ja kun äiti vielä kerran koski kyynelissä kylpevää\nlastansa, hajosi se lopullisesti.\n\n-- \"Kadu, lapseni!... Tunnusta isä Pietarille!... Hän antaa synnit\nanteeksi\", -- rukoili äiti.\n\nSilloin ei tyttö jaksanut enää koossa pysytellä. Hän särkyi\nkokonansa, repesi kuin liina ja hajosi kuin astia. Itku nousi\nkatkerana palana kurkkuun. Kyyneleet satoivat helminä silmäripsiltä.\nParahtaen heittäytyi hän munkki Pietarin jalkoihin laattialle.\nRauskaksi lyötynä, tomuksi hajonneena vaikeroi hän:\n\n-- \"Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!\"\n\nIsä Pietari, isä Pietari! -- tunki epätoivoinen valitus Harhaman\nja munkki Pietarin läpi. Äiti nyyhkytti. Kalpeat, värisevät lapset\nhätääntyivät ja alkoivat itkeä säälistä ja pelosta. Tuska oli\npuhkaissut pakahtuneet rinnat. Köyhyyden kylmässä pesässä alkoivat\nvuotaa kyynelrikkaudet, ihmisyyden jaloimmat, puhtaimmat aarteet,\njotka nyt jalokivinä koristivat elämän orpolapsia. Turhaan kehotti\nmunkki Pietari onnetonta tyttöä nousemaan maasta. Turhaan yritti hän\nhäntä nostaa.\n\n-- \"Isä, Pietari!... Minä olen syntiä tehnyt... Syntiä... syntiä...\nsyntiä. Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi... anteeksi...\nanteeksi... anteeksi!\" -- parkui tomuksi hajonnut tyttö.\n\n-- \"Nouse, lapseni, rakas lapseni!\" -- lohdutteli munkki Pietari.\nMutta tyttö vaikeroi entistä viiltävämmin:\n\n-- \"Minä olen langennut. Minä olen rikkonut, minä olen erehtynyt...\nVoi isä Pietari... isä Pietari... isä Pietari!\"\n\nNyt kukki köyhyyden kylmä orjantappuramaa. Elämän katkera häkäsavu\ntunki henkeen. Äiti itki puuvuoteella, nälkäinen siskoparvi seisoi\nkyyneleet silmissä. Tytär väänteli epätoivonsa käsissä ja koko pere\nkiemurteli elämän jäisissä pitimissä. Tuskan hiki nousi munkki\nPietarin otsalle. Onnettoman tytön valitus leikkeli Harhamaan\ntulikirjaimia, kirjoitteli Nikitinin sanoja: \"Katso jälkiäsi, sinä\nihmisrotta!... _Sinä_ olet _ajanut_ hänet kuutamoon, ei äiti...\nTäällä haisee sinun elämäntyösi...\"\n\n-- \"Voi, voi sentään!... Voi... voi... voi!\" -- valitteli Loolja,\nkasvot maassa, hiukset lattialle hajonneena...\n\n-- \"Loolja, rakas Loolja\", -- vaikeroi äiti lohdutellen lastansa.\n\nVihdoin sai munkki Pietari hänet maasta nostetuksi. Kuin pientä lasta\nlohdutteli hän tyttö-polosta:\n\n-- \"Rauhotu, lapsi!... Tunnusta Jumalalle. Hän on anteeksiantamus!\"\n\nJa yhä kirkkaampina hohtivat kyyneleet elämän katkeran savun seasta,\nyhä tuskallisemmin kiemurteli onneton pere elämän jääpitimissä.\n\n-- \"Minä tunnustan... minä tunnustan... tunnustan... tunnustan...\ntunnustan\", -- parkui tyttö polvillansa, syleillen munkki Pietarin\npolvia. Avuttomana, kuin lapsi, katsoi hän munkki Pietarin silmiin.\n\nJa sydän avautui... Itsestänsä vuoti sieltä lapsen avomielinen\ntunnustus. Se oli ristiriitojen rippi. Kirkas lähdevesi pulppusi suon\nmustasta mudasta: Korkein hyve puhkesi ihanana kukkana rikoksen ja\npaheen nupusta. Loolja nyyhkytti:\n\n-- \"Isä Pietari!... Kuule minua! Kun viime lauvantai-ilta lähestyi\nja olin lopettanut viikon työt isäntäväen luona, ajattelin: Huomenna\non pyhäpäivä. Vien äidille sen ruplan, jonka olin kuukausipalkasta\nsäästänyt... Kaksi kopeekkaa jätin itselleni, ostaakseni\nvahakynttilän Kasaanin Jumalan-äidille... Mutta mitä on rupla, kun\näiti kärsii nälkää ja kahdeksan veljeä pyytävät häneltä leipää...\nIllalla tulevat sitten työstä veli ja isä kylmään kotiin... Voi isä\nPietari... isä Pietari!...\"\n\n-- \"Rauhotu, Loolja!... Jumala on armollinen\",- lohdutteli munkki\nPietari.\n\n-- \"Niin... Eikö totta?... Hän on armollinen. Se oli niin raskasta...\nÄiti nälässä... nälkään kuolemassa... Nythän on talvi ja kalmisto on\nkylmä... Isä Pietari: Antaahan Jumala äidin elää kesään?... Kesällä\non lämmin ja kalmistossa on kukkiakin... Antaahan?\"\n\n-- \"Kyllä, Loolja, Jumala on armollinen ja tietää jokaisen oikean\najan\", -- lohdutteli munkki Pietari. Ja taas vuotivat kyyneleet ja\nkuuluivat itku ja huokaukset. Loolja jatkoi:\n\n-- \"Ja sitten nuo pienet siskot!... Ne olisivat jääneet, kuin\nvarpusenpojat, jäiselle varvulle... Ai-jai jai!... Isä Pietari, isä\nPietari.\"\n\n-- \"Kyyhkyseni...armaani! Älä itke!\" -- nyyhkytti äiti. \"Tunnusta\nisälle!... Tunnusta!\"\n\n-- \"Niin, isä Pietari!... Eihän minulla ollut muita maailmassa... Ja\nmitä minusta itsestäni... minun ruumiistani!...\"\n\nJa yhä täydellisemmin aukeni sydän, yhä nopeammin vieri kyynel.\nLoolja painoi päänsä Pietarin polviin ja itki katkerasti. Hieman\nrauhotuttuansa hän jatkoi nyyhkyttäen:\n\n-- \"Kun lähdin kotoa, paistoi kuu niin kirkkaasti taivaanlaella...\nTähdet paloivat sen ympärillä... Mutta minä pelkäsin kuuta... Minusta\ntuntui, että Jumala katsoo sen takaa minua...\"\n\nTaas purskahti hän katkeraan itkuun. Särkynyt sydän hajosi.\nÄiti itki. Siskot olivat vaiti. Suurena, kuin Jumala, kohosi\nläsnäolijoiden edessä ihmissydämen suuri ristiriita. Se kohosi\nhirvittävänä ja kauniina samalla aikaa, nousi kuin purppuroiva\nsuunnattoman suuri päivänpyörä elämän savuista, suureni, kohosi\nylemmä ja kirkastui verikirkkaaksi.\n\n-- \"Loolja, Loolja! Jos tuntisit Jumalan, et Häntä pelkäisi, sillä\nHän on hyvyys\", -- lohdutti munkki Pietari tuskanhiki otsalla.\nHarhama paloi omassa tulessansa.\n\n-- \"Niin... Eikö totta?... Miten hyvä Hän on! Minä pelkäsin Häntä\nsuotta! Käännyin jo kotiin... mutta muistin taas äidin... kylmän\nkalmiston ja yhdeksän siskoa... ja isän ja Nikolain ja... ja... ja...\nSe oli varmaankin Jumala, joka muistutti... Eikö totta?\" -- hätäili\nLoolja...\n\n-- \"Jumala oikaisee erehtyneiden ajatukset, kun Hänen aikansa on\ntullut\", -- vakuutti Pietari.\n\n-- \"Siinä sen nyt kuulet, lapseni!... Johan sanoin, että Jumala\nei hylkää\", -- vaikerteli äiti. Loolja jatkoi: \"Minä pakenin\nsilloin kirkkoon, Kasanin Jumalan äidin luo... Hänelle minä sytytin\nvahakynttilän, lankesin Hänen kuvansa eteen ja rukoilin...\"\n\n-- \"Mitä, mitä, lapseni?\" -- hätäili äiti. -- \"Mitä kyyhkyseni,\nrukoilit?\"\n\n\"Minä rukoilin: 'Jumalan pyhä Äiti, Sinä joka olet kantanut Jumalan\nPojan! Anna minun tehdä syntiä _tämä kerta_, että äiti ja isä\nja veljet sen kautta pelastuisivat! Ja jos minun ruumiini tulee\nSinulle saastaiseksi, niin minä tuon sen sijasta Sinulle puhtaimmat\nvahakynttilät. Aamuin ja illoin itken minä polvillani kyyneleitä\nSinun ja Poikasi edessä... Minä istutan kukkasen astiaan; minä\nkastelen sitä kukkaa joka päivä kyynelilläni... Ilmestymisesi päivänä\nminä tuon Sinulle sen kukan joka vuosi uhriksi... Vaihda minun\nviattomuuteni kukkiin, puhtauteni kyyneleihini! Suo minun tehdä\nsyntiä ainoastaan tämä kerta!'...\"\n\nHarhama värisi, kieppuen jumalatulien liekissä. Häntä huumasi kaikki,\nmikä oli suurta. Kuten ennen hänet oli huumannut ihmiskurjuuden\nsuuruus, niin tempasi hänet nyt mukaansa ihmissydämen ristiriidan\nsuuruus. Hän värisi sen edessä, kuin sen suuren Hämärän edessä, josta\nhän kehräsi mietteittensä verkkorihmat. Hänessä nosti päätänsä sama\npeto, joka oli hänessä herännyt Hornan luolassa. Hän olisi tahtonut\nnähdä ristiriidan puhkeavan vielä hirvittävämpänä: _suurempana_,\nnähdä sen, väristä sen edessä hajanaiseksi tomuksi.\n\nHänen henkensä hapuili aina äärettömyyden rajoja, sairaloisesti\nja sokeasti, kyselemättä silloin mitään, seuraten ainoastaan omaa\nepätervettä kuumettansa.\n\nMutta kohta alkoi hän taas selvitellä ristiriidan näkymättömiä\nrihmoja. Loolja itki ja vaikeroi ja jatkoi tunnustustansa:\n\n-- \"Sitten... sitten!...\" -- Niin: Äidin kyynel kiilsi hänelle\npimeässä. Kuolema hengitti hänen sänkynsä vieressä... siskot\nvärjöttivät varvulla... isä ja veli palasivat nälkäisinä...\n\nTyttö oli silloin voittanut itsensä: Hän uhrasi parhaansa...\n\nJa nyt tuijotti tapahtuman todistajia vastaan taas se salaperäinen\nelämän ongelma, se suuri ristiriita: _rikos hyveenä_. Se tuijotti\nhämäränä, tutkimattomana, syvänä kuin vuoren pimeä suppilo. Naisen\nalhaisin rikos loisti Harhaman silmissä, kuin Neitsyt Maarian\nkunniakehä. Nainen oli hänen mielestänsä rukoillut ihmiskunnan\nkauneimman rukouksen, silloin kun se rukoili saada tehdä syntiä,\npelastaaksensa sillä äitinsä ja siskoparven. Hän oli vienyt\npuhtaimman uhrin, kun vei oman ruumiinsa lian alttarille...\n\nTaas itki tyttö katkerasti. Yhä täydellisemmin hajosi rikkilyöty\nsydän. Yhä katkerammin itki sairas äiti ja rikki revitty tyttö.\nLoolja lopetti:\n\n-- \"Ja Jumalan pyhä Äiti katsoi minuun niin lempeästi. Oi... joi...\njoi!... Ja kynttilä tuikki niin kirkkaasti. Se vahvisti minua... Voi\nisä Pietari, isä Pietari, isä Pietari!...\"\n\nNyt oli koko hänen sydämensä hajonnut tomuksi. Ei ollut siinä enää\nsalattua sopukkaa, mihin synti voisi kätkeytyä. Lopun kertoi hän\ntuontuostakin purskahtaen raivoisaan itkuun. Kuu oli paistanut\nkirkkaasti. Hän oli kulkenut arkana, kuin metsän pikku lintu, joka\npyrähtää oksalta oksalle, petolintua paeten... Sitten oli hänet\nkohdannut parooni Geldnersin vanhin poika... vienyt hänet Hiiden\nmyllyyn... Hänelle oli hankittu hiukan puhtaita vaatteita... Hän\noli värissyt... oli kätkeytynyt, kuin pesäänsä pakeneva linnun\npoika... Hän oli rukoillut... itkenyt... vetäytynyt vuoteen nurkkaan\nsykkyrään... kärsinyt... itkenyt, rukoillut ja taas itkenyt ja\nvärissyt...\n\nSeuraavana päivänä oli Geldners pitänyt häntä vielä luonansa. Pois\npäästyään oli hän sytyttänyt vahakynttilän Jumalan-äidille... Hän\noli pelännyt ihmisten katseita, oli lentänyt vapisten äidin sängyn\nreunalle...\n\n_Tyttö oli tullut leivän hausta_...\n\nÄiti ja tytär itkivät taas. Särkyneet sydämet olivat nyt Herran\nedessä täydellisesti tomuna. Loolja lopetti tunnustuksensa katkerasti\nitkien:\n\n-- \"Isä Pietari! Sinä olet Jumalan palvelija... Nikolai rakastaa\nsinua ja sinä rakastat köyhiä... Voitko antaa anteeksi?\"\n\nJa hän katsoi Pietarin silmiin niin viattomana. Hän oli polvillansa\nhänen edessänsä niin puhtaana, kuin voi olla ainoastaan se, jonka on\nkantanut Jumalan äiti ja joka itse on uhrannut itsensä, että äiti ja\nveljet sen kautta pelastuisivat kuolemasta. Avuttomina, rukoilevina\nodottivat Pietarin sanaa hänen silmänsä, joita kyynelien koristamat\nmustat silmäripset varjostivat.\n\nHarhaman ja Pietarin silmissä kiilsivät kyyneleet. Kaikki\nihmissydämen hellät kielet soivat, kun elämä oli niitä näpännyt.\nMunkki Pietari lausui rukoilevalle tytölle:\n\n-- \"Loolja-rukka! Ei Jumalalla ole sinulle mitään anteeksi annettava.\nSinä olet synnitön.\" -- Ja hän siunasi katuvaa tyttöä.\n\nVielä kerran avautuivat kyynelvirrat, kuivuivat ja taas avautuivat.\nRauhan ja kiitollisuuden kukkaset alkoivat puheta. Matkavalmis äiti\nteki ristinmerkin ja kuiskasi:\n\n-- \"Kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, armostasi!\"\n\nSyntyi taas hiljaisuus. Elämän ristiriitojen rihmat oli ripustettu\norsille ja selvitelty epäselviksi vyyhdiksi, kuin valkenevat rihmat.\nNe valkenivat siinä, selkenivät kuoleman kirkastamina ja sekottuivat\ntaas elämän savuihin. Harhaman ajatukset sotkeutuivat lopulta taas\nkokonansa niiden vyyhtien rihmoihin.\n\nNiin karkeloivat elämän selvyys ja epäselvyys. Rikos kirkastui\nhyveeksi, hyveenä se taas oli vaatinut anteeksiantamusta ja sovitusta\nja kyyneliä ja tuskia. Nekin oli saatu jostain näkymättömästä\nlähteestä. Kaikki alkoi rauhottua, Loolja nousi rauhallisena, suuteli\nmunkki Pietarin kättä palavasti, otti taskustansa Geldnersiltä\nsaamansa rahat ja pani ne pöydälle. Sen tehtyä suuteli hän äitiänsä,\nveljiänsä ja sisarpuoltansa. Hänen silmänsä olivat turvonneet\nitkusta ja itkukouristukset nousivat kurkkuun, mutta katse oli\nrauhallinen. Huoneessa vallitsi täydellinen kesäisen sunnuntain\nHerran rauha. Tyttö oli tullut _kotia_... Alkoi juhla. Lintu liversi\njo elämän kukkivan pihlajan oksalla, lämmin aalto hyväili rantakiveä.\nKuului paimenen huilun soitto jo sinisen järvenselän takaa, läpi\nheilimöivästä rukiista nousevan savun, häämöitti kirkon tornin risti.\nJa sitten kuului taas järveltä kirkosta palaavan kirkko väen veisuu\nja kumahti kirkonkellojen soitto... Se oli kotiatulon juhla...\n\nPaljon kärsinyt äiti oli saanut rauhan. Koti oli nyt puhdas, sen\ntomut pois pestyt... Lapset olivat saaneet illallisen ja puhtaat\npukimet... Elämän likaiset vaatteet olivat pestyt ja kuivuivat\nriuvulla ja ristiriidat selvenivät orrellansa.\n\n-- \"Nyt Sinä, Herra, voit antaa minun mennä maan multaan nukkumaan\",\n-- lausui äiti rauhallisena, kuoleman sormi silmäluomella...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhaman sielun täytti selittämätön tunne. Hän näki, kuinka ihmiset\nsärkyivät, kuin saviastiat, ja laskivat rauhallisena tomuna\nnäkymättömän Jumalan jalkojen juureen, lepäämään taistelujen ja\ntuskien loputtua. Ja tomulle laski taivaasta Jumalan lupaus synnin\nanteeksi antamisesta, kuin keväinen sade laskee kuumaan tuhkaan.\nJumala-usko synnytti siinä uuden elinvoiman. Hento oras nousi\nnopeasti. Se kasvoi varreksi, heilimöi pian ja kantoi kukan ja\nhedelmän: uuden ihmisen. Harhama punnitsi taas munkki Pietarin\nsanoja. \"Sinä et tiedä, miten suloista on saada särkyä, kuin\nsaviastia Jumalan jalkojen juureen\". Hän olisi tällä hetkellä antanut\nkaikkensa, jos olisi saanut tämän ihanan Jumalauskon, joka hänet nyt\nkokonaan hurmasi. Hän käsitti taas hetken ajan niin elävästi, että\ntähän tuskanhuoneeseen, näille särkyneille mielille, ei mikään muu\nolisi voinut heittää vilpoista vettä, kuin usko näkymättömän Jumalan\nkaikkivoipaan, loppumattomaan armoon, joka pulppusi niille, kuin\nraikas lähdevesi kosteikossa, jonne erämaan nääntynyt matkustaja\non saapunut. Ja hän ajatteli: \"Joka itse ei tätä erämaan lähdettä\ntarvitse, onko hän oikeutettu sen tukkeamaan _muilta_, jollei hän voi\nsen sijalle asettaa vesiastiaa, josta ei koskaan lopu raikas vesi?\"\n\"Mutta toiselta puolen\", -- järkeili hän taas, -- \"miksi sallii\n_kaikkivoipa_ Jumala tämän kaiken sitten tapahtua? Miksi päästää Hän\nihmiskurjuuden noin hirvittäväksi?\"\n\nHänen elämänsä ainainen tulitutkain asettui taas hänen eteensä.\n\nJa kun kaikki oli rauhottunut, otti Loolja rukouskirjansa, ja\nlaskeutuen polvillensa äitinsä puuvuoteen viereen, luki hartaalla\näänellä:\n\n-- \"Isä meidän, Joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon Sinun nimesi!\nLähestyköön Sinun valtakuntasi! Tapahtukoon Sinun tahtosi niin\nmaassa, kuin taivaassa! Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme!\nJa anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi\nannamme velvollisillemme! Älä johdata meitä kiusaukseen! Mutta\npäästä meitä pahasta! Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia\nijankaikkisesti.\"\n\n-- \"Amen!\" -- lausui hän lopuksi rauhallisena, tehden ristinmerkin.\n\n-- \"Aamen! Aamen!\" -- kertasi sairas äiti rauhallisena, tehden hänkin\nristinmerkkinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalviyö oli jo joutunut. Kuu koreili taivaan kirkkaana morsiamena.\nSen korkeat tanhuat olivat tähdillä sirotellut.\n\nEteisestä kuului ääniä ja askeleita. Äkkiä avattiin ovi ja sisään\nastui oikeudenpalvelija talonmiehen seuraamana. Hän kaivoi nopeasti\nsalkustansa erään paperin ja kysyi:\n\n-- \"Täälläkö asuu Petrofien pere?\"\n\nKukaan sisällä olijoista ei vastannut. Talonmies alkoi selittää:\n\n-- \"Itseään ei ole kotona... Tehtaassa käy työssä. Mutta eukko tuossa\non hänen eukkonsa... Nouse ylös, eukko!...\"\n\n-- \"Saman tekevä!\" -- keskeytti oikeudenpalvelija. -- \"Eukko, tai\nmies. Mitä varten eukko päivällä makaa?... No, maatkoon! Hiis\nhänestä!... Täällä on verokuitti... Eh, eukko!... Onko millä\nmaksaa?... Tavaroita täällä ei ole...\"\n\nPuhuessansa huomasi hän Looljan pöydälle jättämät rahat ja huudahti:\n\n-- \"Mutta rahaa vetelehtii pitkin pöytiä... No, jumalankiitos!\nKenen nämä rahat ovat? Eivät suinkaan teidän?\" -- kysyi hän munkki\nPietariin ja Harhamaan kääntyen.\n\n-- \"Ei\", -- vastasi munkki Pietari. Loolja ja äiti katselivat\ntapahtumaa välinpitämättöminä.\n\n-- \"Siis talon herrasväen... Ja vielä puhutaan köyhyydestä!...\nKymmenruplainen aivan!... Kukapa olisi uskonut, että tulemme\nnäin hyvään aikaan!... Vero kahdeksan ruplaa... kopeekoineen...\nNo, kopeekat ovat aina pikku asioita, kun ruplista selviää...\nOnko kenellä särkeä?... Ei kellään ole... Ei ole, niin ei ole...\nTulkoon tyttö kansliasta noutamaan loput takaisin!\" -- puheli\noikeudenpalvelija, työntäen rahan taskuunsa. Lähtiessänsä jätti hän\nvalmiiksi kuitatun paperin pöydälle, jatkaen puheluaan:\n\n-- \"Toivotan terveyttä!... Vero on maksettu; mikä silloin\non eläessä!... Onko eukko jo kauvan sairastellut?... No\nsairastelkoon!... Mitäpä elämä muuta onkaan, kuin tautia... Herra\nisä, herra isä!... Tautia ja onnettomuutta on koko elämä. Minutkin\nhylkäsi vaimo... poika karkasi Amerikaan, päällikkö kiukuttelee...\nEntä Te, munkki? Mitä varten täällä?... Asialla?... Kuinkas! Tietysti\nasialla!... Ja Te, herra?... Tietysti myös asioilla!... Vielä tuossa\nkysyä!... No, jääkää Herran haltuun!... Herra isä, herra isä!...\nSemmoista se on tämä elämä... _Elämä on yhtä ainoaa hammastautia_...\"\n\nOikeudenpalvelija lähti. Äiti ja tytär suutelivat toisiansa\nsanattomina. Molemmat tunsivat tyydytystä, kun rahat hävisivät\npöydältä, missä ne olivat olleet, kuin verenhinta. Se oli viimeinen\npilkku, joka enää tahrasi Looljan viatonta sielua. Nyt oli sekin\ntahra poissa. Työmiehen tytär seisoi äitinsä vuoteen vieressä taas\nyhtä viattomana, kuin äsken puhennut kukka. Hänen sielunsa oli\nnyt yhtä kirkas, kuin silmänripsellä kiiltävä kyynel. Lopullinen\nhelpotuksen ja kiitollisuuden huokaus pääsi rauhottuneen äidin ja\npuhdistuneen tytön rinnasta, kohoten Jumalalle, kuin puhtaan uhri\ntulen rauhallinen savu, joka nousee hiljaa uhrilehdosta, koivun\noksien lomitse, tyyneen, poutaiseen ilmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama tarkasti oikeudenpalvelijan jättämää paperia. Sen oli\nallekirjoittanut sama parooni Geldners, joka oli onnettomalta\ntytöltä ostanut sen, mikä sille oli olemuksessansa kalleinta ja\npyhintä... Tämä parooni Geldnersin vanhin poika oli alkanut loistavan\nvirkauransa ylhäisten piirien suosikkina. Hänestä toivottiin\ntulevan yhteiskunnan tukipylvään. Harhama ojensi paperin munkki\nPietarille. Surun synkkä pilvi nousi Pietarin otsalle, kun hän luki\nallekirjoituksen. Hän lausui sortuneella äänellä:\n\n-- \"Yhteiskunnan tukeet ovat liika raskaat... Mädännyt perustus\ntäällä _pohjalla_ ei kestä niiden painoa. Ja kun perustus särkyy,\ntäytyy sen kannattamien tukipylväidenkin sortua...\"\n\nHarhaman silmissä häilähtelivät vallankumouksen verivaatteet, kuin\nkiehtovat hameet. Hänestä pursusi epäselvä viha. Munkki Pietari\npyyhki kylmän hien otsaltansa, huokasi ja lausui:\n\n-- \"Ah!... Maailmassa on niin paljon tuskaa... Kuka voi sen\nlieventää?\"\n\n-- \"Jumala\", -- lausui siihen vakuuttavasti sairas äiti, joka oli\nkuullut munkin viime sanat.\n\nSyntyi hiljaisuus. Sairas katseli haaveillen huoneen likaista kattoa.\nHän näki sieltä jotain himmeää, aina kirkastuvaa. Hän näki elämänsä\njo loistavan valo pilkuissansa suuren, kylmän sulhasensa rinnalla ja\nkuuli hääviulujen hiljaista soittoa, rauhottui ja lausui hiljaisella\näänellä, haaveillen:\n\n-- \"Nyt se jo selkenee!...\"\n\nHän tarkotti sitä elämänsavua... Elämä avautui hänelle jo, kuin\nvedensilmä. Se pyöri kauniina ja nieli häntä suppiloonsa... Elämän\nsijalle kirkastui veden suppilon pohjalta kuoleman silmä ja vaaleni\naamuruskoinen kaiken-häviö...\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖinen avaruus kiteili kirkkaana, ilma helisi kylmän helyissä. Suuri\nvieras oli tulossa:\n\nEtäältä, kuulopiirin rantamilta, alkoi kuulua sielumessun mahtava\nsävel, hiljaisena hyminänä. Sitä kuullessa vaikeni jokainen.\nElämänpöly teki sille tietä, sen savu haihtui, sillä se oli kuoleman\nlaulu, jonka edessä kaikki lakit nousevat, kaikki polvet taipuvat...\nLaulu läheni. Se alkoi kuulua selvemmin.\n\n-- \"Kuollutta viedään\", -- kuiskasi sairas äiti hei kosti. Muut,\npaitsi Harhama, tekivät ristinmerkin.\n\nKuolleiden laulu kuuluu yhä lähempää. Hyminä kovenee veisuuksi...\nSävel selvenee... Nyt voi jo erottaa sanoja.\n\n-- \"Miksi näin myöhään kuollutta viedään?\" -- kuiskailee sairas\nitseksensä elämänsä vedensuppilosta. Munkki Pietari huokaa. Hän\nkäsittää jo, että kärsimyksien kalkki lähestyy tätä surunhuonetta.\nHarhaman sielussa värisee kaikki.\n\nSielumessu kuuluu yhä lähempää. Se helisee jäisissä kylmän\nkanteleissa... Nyt se kuuluu jo valtaavana. Voi huomata, että\ntuhannet ihmislapset tunnustavat kuoleman suuruutta, laulamalla sen\nlaulua. Nyt tunnustavat ne sen valtaa jokaisen yli.\n\n    \"Sun viikatteesi kaataa jokaisen.\n    Jokainen pakoaskelkin\n    vie syliisi:\n    sun hautaasi.\"\n\n-- \"Miten ihanaa!\" -- kuiskaa sairas. Hänen elämänsä vedensuppilo\nkirkastuu vesikaaren väriseksi.\n\nKuoleman niittoväki lähestyy riemukulussansa. Yhä valtaavampana\nkuuluu sen voittolaulu. Nyt tunnustavat ihmispoloiset rikkauden,\nsäädyn ja aseman mitättömyyttä kuoleman edessä, Ne laulavat kilvan:\n\n    \"Sun yrttitarhasi on kalmisto.\n    Sen portille sä johdat kaikkien tiet.\n    Et katso sukuun... säätyyn... rikkauteen.\n    Ne kaikki, kaikki sulle on\n    tomua, tuhkaa vaan.\"\n\nElämän ristiriidat selkenevät selkenemistään. Suuren tulijan\nviikatteet leikkelevät jo poikki sen sotkeutuneita pohjukoita.\nKaikki huoneessa olijat istuvat äänettöminä ja hartaina, kuin Herran\nhuoneessa. He odottavat sen suuren tuloa... Koko elämä odottaa\nristissäkäsin... Ja yhä valtaavampana kuuluu kuoleman laulu. Nyt voi\njo erottaa, että sitä laulavat kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat\nedelleen kuoleman suuruutta. Ne ylistävät sen lahjomattomuutta:\n\n    \"Et hylkää sinä ketään... et ketään.\n    Et katso asemaan.\n    Sun yrttitarhassasi lepää kerjäläinen\n    rinnalla kuninkaan.\"\n\n-- \"Miten kaunista!\" -- huokaa sairas äiti. Lohdutuksen raikkaat\nvedet virtaavat hänen elämänsä kuumille poroille... Hän muistaa...\nhän muistaa nyt paljon: Maailmassa ei häntä oltu päästetty rikkaiden\nportaille... Se oli hänen päiväpalkkansa... Mutta kun suuri\nkuolema tulee, joka ei hylkää ketään, vie se hänet yrttitarhaansa,\nkalmistoon. Se valmistaa hänelle vuoteen kuninkaan viereen... Kun\nsitten päivä paistaa, tai on kuutamo, levittää vanha kalmiston kuusi\ntumman varjonsa kaikkien heidän ylitse, saman varjon kaikille... Niin\nmiettii sairas... Eikä hän nureksi enää päiväpalkkansa pienuutta...\nHän ajattelee jotain himmeää. Vihdoin lausuu hän heikolla äänellä:\n\n-- \"Nyt se savu jo haihtuu...\"\n\nEikä hän itse tajua, mikä nyt haihtuu. Hän näkee vaan kuoleman\nvalkeiden liinojen heilahtelevan, kun hänelle laitetaan vuodetta\nkuninkaiden viereen, kuoleman rauhalliseen makuuhuoneeseen.\n\nYhä valtaavampana ja likempää kuuluu kuoleman laulu. Kymmenet\ntuhannet ylistävät kuoleman asuntojen rauhaa ja ihanuutta. Ne\nlaulavat:\n\n    \"Sun yrttitarhassasi on rauha ikuinen:\n    Ei risahda siellä oksa.\n    ei häiritse siellä huoli\n    sun nukkuvien vieraittesi rauhaa.\"\n\n-- \"Ei ole siellä huolta, ei tuskaa\", -- helisee jäinen ilma.\n\nSairas äiti sulaa, kuin vaha. Kuoleman asunnot avautuvat hänelle\nihanina taivaan saleina, sen kalmistot paratiisien puutarhoina,\njoissa on ikuinen rauha ja lämmin kesäöinen kuutamo ja ainainen\nkaunis kirkon kellojen soitto kuuluu kaukaa. Kyynel kiiltää syvällä\nluisessa silmäkuopassa. Kaikki odottavat, värisevät... Yhä likempää\nkuuluu suuri laulu. Se kuuluu jo pauhuna. Sitä laulavat kymmenet\nja kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat taas kuolevan valtaa ja sen\nsuuruutta:\n\n    Suuri on sinun valtasi.\n    Suuri olet sinä, kuolema.\n    Ei kukaan, ei kukaan\n    sun kalmistoas kiertää voi.\n    Ei kukaan voi...\n\n-- \"Ei kukaan voi... Ei kukaan... Ei kukaan, ei kukaan,\" -- vastaa\nkaiku, tullen kuin ihana enkelilaulu jäisen taivaan tähtikiteisestä\nholvista. Munkki Pietari hikoaa ja värisee. Hän rukoilee itseksensä:\n\n-- \"Jos se on mahdollista, ota pois tämä kalkki onnettomalta äidiltä!\nSäästä häntä!\"\n\nKuoleman suuri riemukulkue lähestyy. Sen laulu täyttää taivaat ja\nmaat. Sairaalle avautuvat taivaan salit yhä kirkkaampina. Kaikki\nhimmenee niiden loistosta. Hän kuiskaa hiljaa:\n\n-- \"Nyt himmenevät tähdet... Ne poloiset pääsevät jo nukkumaan.\"\n\nLoolja tylsistyy. Hän ymmärtää jo himmeästi, mitä äidin puheet\ntarkottavat. Hän hätäytyy, rauhottuu ja uudestaan hätäytyy. Harhaman\nsilmissä pimenee huone ja kaikki haihtuu kirkkaaseen jumalatuleen.\nLaulu kuuluu yhä valtaavampana. Ihmiset ylistävät kuoleman\narmottomuutta, laulaen:\n\n    \"Sinä taivutat kaikkien polvet.\n    Sinä masennat kaikki.\n    Sinä kaadat kaikki.\n    Sinun armottomuudellasi ei ole vertaa.\"\n\n-- \"Nyt kirkastuu taas kaikki\", -- iloitsee sairas.\n\n-- \"Isä, jos et voi säästää häneltä tätä kalkkia, jos tahdot, että\nhänen täytyy se juoda, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!\" -- rukoilee\nmunkki Pietari itseksensä.\n\nJa yhä likenevät ne kymmenet tuhannet, jotka tuovat elämän suurta\nkalkkia, kantavat sitä, kuoleman riemulaulua laulaen, kurjuuden\nkotiin. Huoneessa olijat istuvat hartaina, kädet ristissä, tuntien\nmitättömyytensä kuoleman edessä. Harhama ja munkki Pietari hikoavat,\ntietäen, mikä on tulossa... Sitten heikkenee laulu. Se lakkaa osaksi\nkuulumasta, kun kuoleman voiman tunnustajat kiertävät rakennuksien\ntaitse... Taas alkaa se pauhata... Se kovenee, lähenee... Äkkiä alkaa\nse kuulua portailta... Sitten täyttää mahtava sävel pimeän käytävän.\nKaikki hämmästyvät.\n\nHarhama pingottuu jänteeksi. Laulu tulvaa, kuin koski\nmaanpakahtumasta. Mullanlapset saapuvat kuoleman heinäväkenä,\ntunkeutuvat pimeään käytävään ja tunnustavat kuoleman suuruutta yhä\nhartaammin.\n\nHe todistavat:\n\n    \"Et kierrä sinä taloa,\n    et valitse sinä ovea.\n    Käyt majaan halvimpaankin,\n    luo porttojenkin.\n    Suuri olet sinä kuolema.\"\n\n-- \"Suuri olet sinä kuolema... Suuri olet sinä, suuri,\" --\nkumisevat maanalaiset luolat... Ihmiselämä odottaa tulijaa, kädet\nristissä... Saatto lähestyy ovea. Äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa\nhätääntyneinä... Aavistus raapii heitä terävin kynsin. Ovi avautuu...\nPereen isän palaneet ruumiin jäännökset kannetaan paareilla\nsisälle... Saattajat laulavat nyt ylistystä kuoleman armottomuudelle,\njoka on niin suuri. He ylistävät sitä paljain päin, veisaten:\n\n    \"Et kierrä sinä kotia,\n    et sääli sinä perettä;\n    et lasta... vaimoa.\n    Et ketään... et ketään.\"\n\n-- \"Et ketään... Et ketään... Et ketään\", -- kertailee kaiku\nloppumattomiin.\n\nPimeä käytävä on pakahtua laulun sävelestä, joka ylistää kuoleman\narmottomuuden suuruutta. Se kertaa loppumattomasti:\n\n\"Et sääli ketään... Et ketään... Et ketään... Et ketään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri vieras oli tullut... Oli tullut vieraiden vieras... Kantajat,\nHornan luolan pedoksi kiihtynyt väki, laskevat paarit laattialle,\npäät paljastuvat ja laulu vaikenee. Nikolai, joka oli yhtenä\nkantanut, seisoo murtuneena paarien vieressä, joilla lepäävän isänsä\nruumiin jäännökset hän oli peittänyt rikkinäisellä takillansa.\nKaikki seisovat sanattomina... Huoneeseen leviää palaneen ruumiin\nkäry... Kuluu hetki... toinen... Ei kukaan hisahda... Ollaan kuin\nkuoleman rauhanmajassa, jossa ei tohdi oksa risahtaa... Loolja ja\näiti vapisevat, eivätkä tiedä miksi... Harhama tylsistyy ensin.\nMutta kaiken tuskansa keskellä kohoaa hänessä kohta taas musta\nihmispeto. Hänestä haihtui säälintunne. Hän värisi taas _suuruuden_\nedessä. Ihmiskärsimys tapaili kerrankin hänen hurjien mietteittensä\nsiipienkärkiä... Hän vapisi _kurjuuden_ edessä, kuin viritetty\nviulunkieli, ja kurjuus alkoi kirkastua hänelle suuruutensa kautta\nsiksi jumalaksi, jota hän hapuili, alkoi kirkastua ja sulautua sen\nsuuruuteen.\n\nMunkki Pietari tekee ristinmerkin. Sitten tuijottaa koko väki\nelämän kalkkiin, mitään ymmärtämättä. Kaikki ikäänkuin pelästyvät\nsen edessä. Kuoleman saattoväki seisoo paljain päin. Huoneessa on\npuolipimeä. Kaikki on mykkää, synkkää... Kaikki värisee, odottaa.\nVihdoin kohottaa Loolja takin lievettä ja tuntee isänsä muodottomat,\npalaneet kasvot.\n\n-- \"Isä!\" -- parahtaa hän ja vaipuu lattialle, kuin märkä, maahan\nviskattu vaateräsy. Parahduksen kuullessaan kohottautuu sairas äiti,\nnäkee kamalan näyn, paljastetun ruumiin jätteet, sen muodottomat\nkasvot... Ja käsittäen kaiken, parkaisi hän pitkään:\n\n-- \"Voi-iii!\"\n\nSe oli sydäntä vihlova huuto. Sen päästettyänsä vaipuu sairas\npuuvuoteelle. Kaikki seisovat äänettöminä, kuihtuneet, ryppyiset\nkasvot kyynelien kastelemina. Ainoastaan Nikolai on kylmä ja synkkä\nkuin hauta. Hän nostaa vapisevan sisarpuolensa ylös, katsoo hänen\nsilmiensä sisimpiin ja lausuu kylmänä:\n\n-- \"Loolja, minä tiedän kaikki... Geldnersin palvelija on minulle\nkertonut.\"\n\nLoolja vapisi ja oli johonkin syvyyteen vajoamaisillaan ja koetteli\npysytellä ylhäällä ja pelastua, estää vajoamistansa. Veli- ja\nsisarpuoli katsoivat toistensa silmiin. Niissä katseissa oli\nmittaamaton määrä ihmistuskaa. Niissä oli avuttomuutta, harrasta\nrukousta ja sen anteeksi pyyntöä, mitä oli tapahtunut. Niissä oli\npalava anteeksi-anomus yhteiskunnan puolesta, niiden olojen puolesta,\njoiden liejussa kurjuus oli orastanut, kasvanut _elämänpakoksi_,\njonka alle on sortuminen. Harhama värisi sitä nähdessään ja\nodottaessaan lopputulosta. Hän näki Looljan vapisevan, avuttomana,\nrukoilevana, näki kuinka hänen katseensa odotti velipuolen vastausta,\ntuomiota tai anteeksiantamista. Kyyneleet karpaloivat virtana,\nhelmeillen mustilla silmänripsillä. Suupielessä näkyi tuskanväre.\nKaikki tapahtui nopeasti. Ja kumminkin tuntui hetki vuosipitkältä...\nSe oli tuskan hetki... Läsnäolijat olivat ymmällä...\n\n-- \"Loolja!\" -- lausui lopuksi Nikolai ja avasi sylinsä.\n\n-- \"Nikolai!\" -- huudahti Loolja, heittäytyen veljen avattuun syliin.\nVeli puristi hänet rintaansa vastaan. Sisaren nyyhkytys tukahtui\nveljen poveen. Seurasivat äänettömyyden suuret silmänräpäykset.\nKyynel vuoti hiljaa. Kaikki muu vaikeni. Ainoastaan kuolema tirskutti\nhiljaa seinänraossa.\n\nNikolai, joka ei tietänyt äidin osuudesta asiaan, kääntyi tämän\npuoleen avataksensa kaikki ja sovittaaksensa äidin ja tyttären.\n\nNe hetket olivat hänen henkensä nousuhetkiä. Työmies kohosi hänessä,\nkuin aave hengen valtaistuimelle. Nikolai astui maailman eteen\nruumiillisen työn edustajana ja _elämänrehellisyytenä_... Hän\nkohosi sorrettujen työryhmien asianajajaksi ja uusien aatteiden\napostoliksi...\n\nMutta kun hän puhutteli äitipuoltansa, ei tämä vastannut... Kukaan\nei ollut huomannut, että iltatyönsä tehnyt vaimo oli pukeutunut\nkuoleman kylmään yöpukuun. Hän oli vaipunut rintalapsensa päälle ja\ntukahduttanut sen... Rinnanpäässä kimelteli vielä jäätynyt veritippa.\nSe oli viimeinen, mitä hän oli voinut ruumiistansa antaa lapsellensa,\nyhteiskunnan tulevalle työmiehelle...\n\nKaikki on jähmettyä kauhusta. Kaikki hartiat kumartuvat, kaikki\npolvet taipuvat elämän hämärän suurkysymyksen edessä. Kaksi suurta\non työmiehen kylmässä majassa vieraana: Armoton _elämänlaki_ ja\n_kuolema_ seisoivat vastatusten...\n\nIhmiset tekevät ristinmerkin. Elämä hajoaa heidän silmissänsä nyt\ntomuna... Kaikenhäviö puhaltaa ja hajottaa tomun... Kyyneleet\nhohtavat pimeässä. Ihmiset alkavat pelätä... Kuoleman kylmät sormet\nkoskettelevat mieliä.\n\nLoolja seisoo hetken tylsänä, vapisee, hätäilee, hapuilee jotakin,\njoka polttaa, tai pakenee. Häntä alkaa pyörryttää. Hän tuntee taas\nvajoavansa syvyyteen. Kaikki pyörii silmissä. Hän hätäytyy, parkaisee\nja heittäytyy äitinsä kylmenneeseen kaulaan, puristaen sitä, kuin\nmielipuoli, parkuen:\n\n-- \"Äiti!... Rakas kulta-äiti!... Ota minut kanssasi!...\"\n\nPöyristys juoksee väkijoukon läpi. Eräs läsnäolijoista yrittää\nerottaa Looljaa ruumiista, mutta tytär puristautuu yhä lujemmin\nruumiin kaulaan, epätoivoisena hokien:\n\n-- \"Äiti, äiti... rakas kulta-äiti!... Ota minut vierellesi!... Ota\nmukaasi nukkumaan!... Ota, rakas!...\"\n\n-- \"Loolja, tule pois\", -- kehottaa Nikolai, yrittäen irrottaa\nsisarpuolensa käsiä vainajan kaulasta.\n\n-- \"Rakas äiti!... Täällä on niin kylmä... Minä tulen viereesi\nhautaan... yrttitarhaan\", -- nyyhkyttää tyttö, imeytyen ruumiiseen.\n\n-- \"Herra siunaa!\" -- kuuluu väkijoukosta. Käytävä on melkein\npilkkopimeä. Kummitus alkaa nostaa päätänsä ihmisten mielissä.\nTaikauskon sumut leviävät pimeyteen.\n\n\"Tule, Loolja!... Rakas Loolja!... Äiti on kuollut\", -- kehottelee\nNikolai, kiskoen sisartansa irti. Tuskanhiki valuu hänen otsaltansa.\n\n-- \"Ei, ei... Äiti-kulta!... Äiti-kulta, äiti-kulta! Anna\nanteeksi!... Anna anteeksi, etten ennen mennyt kävelemään... etten\nennen tuonut sinulle leipää!\" -- parkuu epätoivoinen tyttö itkunsa\nseasta. Läsnäolijat ryhtyvät häntä irrottamaan, riuhtoen käsiä irti\nruumiin kaulasta. Tyttö vaikeroi edelleen:\n\n-- \"Herää, äiti!... Herää!... Minä lupaan kävellä joka ilta...\nMinä tuon sinulle leipää... Jättäkää minut!\" -- kirkaisee hän\nirrottajillensa, puristautuen yhä lujemmin ruumiin kaulaan... Kolme\nmiestä ryhtyy vääntämään hänen käsivarsiansa auki.\n\n-- \"Antakaa minun olla!\" -- parkuu onneton raivoisasti. Ruumis\nvavahtelee. Ihmiset siunailevat. Toiset tekevät ristinmerkkinsä.\nKuuluu hälinää, naisten huudahduksia, voihkinaa ja rukouksia: \"Herra\narmahda!\"\n\nLopulta menee Loolja tainnoksiin. Kädet saadaan irrotetuksi kuolleen\nkaulasta ja hänet lasketaan puuvuoteelle, äidin kylmän ruumiin\nviereen. Tainnoksissa ollessaan alkaa hän houria:\n\n-- \"Äiti-kulta!... Loolja tulee kanssasi... Sinä saat maata rauhassa\nhaudassasi... kuninkaan vieressä...\"\n\n-- \"Hän on sekottunut\", -- kuuluu joukosta.\n\n-- \"Herra armahda!\" -- siunailevat naiset. Nikolai pyyhkii otsaltansa\ntuskanhikeä. Harhama värisee ihmiskurjuuden kynsissä. Loolja\nhourailee edelleen:\n\n-- \"Loolja _kävelee_ hautausmaalla iltasilla... leipää hakemassa...\"\n\nKuulijat hämmästyvät... He eivät ymmärrä, mistä leivänhausta on\nkysymys... Kylmänviimana kulkee kauhu joukon läpi... Tyttö hourii\nedelleen:\n\n-- \"Silloin ei ole sinulla kylmä... eikä nälkä... Loolja\n_kävelee_ kirkkomaalla kuutamossa... kuutamovaipassa... Siellä on\nturvallisempaa, kuin kadulla... Eikö totta, äiti?\"\n\nTaikauskonsekainen pelko pöyristyttää väkijoukkoa... Nikolain ja\nmunkki Pietarin otsalta valuu kylmä tuskanhiki. Houreet jatkuvat:\n\n-- \"Kun päivä paistaa kesällä, nousee Looljasi haudasta... ja poimii\nsinulle kalmiston kukkia...\"\n\nKummitukset irvistelevät pelästyneille... Pimeässä hiipovat kalman\nhivukset.\n\n-- \"Hah-hah-haa!\" -- parahtaa houriva tyttö.\n\n-- \"Herra siunatkoon!\" -- hätäilevät pelästyneet.\n\n-- \"Katso, äiti, miten koreat ovat kalmankintaat!\" -- sopertaa Loolja\nedelleen. Hänen ruumiinsa nytkähtelee. Silmät kiiluvat, rinta kohoaa\nhuounnasta, joka joskus muuttuu läähätykseksi.\n\n-- \"Huh-huu... äiti!\" -- parkaisee hän.\n\n-- \"Onko hän jo aivan hullu? Tietysti hullu!\" -- kysytään ja\nvastataan väkijoukosta. Kuuluu taas voihkeita ja siunauksia...\nNikolai seisoo neuvotonna, silmissä synkkä pilvi. Houre jatkuu:\n\n-- \"Kun talvella kuu paistaa kirkkaasti, kääriytyy Looljasi valkeaan\nkuolinliinaan... nousee viereltäsi haudasta... kuninkaan vierestä...\nkävelemään kirkkomaalle... Silloin ei Loolja tunne vilua... Äiti...\nhoi!... Äiti, hoi!... Nyt tulee miehiä vastaan... Ai-jai-jai!...\nMinulla ei ole muita vaatteita, kuin ruumisliina... Hyi!... Täällä on\nvilu!...\"\n\nTyttöä puistattaa, kuin kylmän kourissa. Hento ruumis vapisee... Väki\non tyrmistynyt... Se huomaa kalman mustien kissojen hiiviskelevän\npimeydessä... Pimeän käytävän komeroista irvistelevät kuoleman rumat\nikenet. Taikauskoisimmat pöyristyvät edelleen. Ruumiin käry tunkee\nsieramiin. Houre jatkuu.\n\n-- \"Täytyy kääriä liina paremmin ruumiin ympäri ja paeta... Eikö\ntotta, äiti?... Tuossa on hautakivi... Loolja istahtaa sille...\nvetää ruumisliinan kasvoillensa... niin eivät huomaa... Huh-huh!...\nOnko sinulla kylmä, äiti?... Nyt tulee... Geldners... Nyt se sieppaa\nminut... Voi!... Se on parooni Geldners... Äiti!... Voi!...\"\n\nParahduksen kuullessaan värähtää väkijoukko kauhusta. Geldnersin\nnimen kuultuaan, käsittää se kaikki, sillä se oli jo kuullut\npuhuttavan raiskauksesta, vaikka ei tietänyt tytön nimeä. Viha\nleimahtaa liekiksi ja tukahduttaa taikauskon ja kaiken muun, kuin\nvesisuihku. Kaikki läsnäolijat vapisevat ajatellessaan työmiehen\ntyttöä, joka on raiskattu ja joka äitinsä ruumiin vieressä lupaa\nnousta haudasta ja lähteä talviyön kuutamossa hakemaan leipää\näidille... Läsnäolijat näkevät hänet jo näköhäiriönä, ruumisliinaan\nkääriytyneenä \"kävelemässä\" kalmiston kuutamossa, ansaitaksensa\nleipää. Hän istahtaa hautakivelle, kuin arka lintunen. Väristen\npeittää hän liinalla viattomia silmiänsä ahneilta silmäyksiltä... Hän\nvärisee vilusta ja kyynel kiiltää mustalla silmänripsellä.\n\nTaikausko on suurentanut puolipimeässä seisovan väen silmät. Se\nnäkee näkyjä, se kiihtyy, _valmistuu_, näkee parooni Geldnersin\ntavottelevan viatonta lasta ja astuu sitä puolustamaan.\n\nTyömiehen majassa seisoo nyt kärsimyksienmalja täyteen kaadettuna.\nSen reunojen yli vaahtoavat elämän sysimustat surut... Ympärillä\nseisojat juovat siitä kaatajien kiroksi. He juovat ja juopuvat, kuin\npedot verestä...\n\n-- Mutta Harhama oli nähnyt koko maailmankurjuuden...\n\nNyt voi hän kohta valita... Tai hän valitsi jo vaistomaisesti:\nHän näki ihmiskurjuuden suuruutensa kautta kirkastuvan etsimänsä\njumaluuden kirkkaudeksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihan uhritulet paloivat jo kuumina, sekottuen ruumiin käryyn ja\nkurjuuden pesän ilkeisiin löyhkiin. Puolipimeän ruumishuoneen orrella\nistui hiljaisuuden pöllö. Sen kaameat silmät katselivat kurjuuden\nvaahdosta päihtynyttä väkeä. Se veti vireeseen uuden joukko ihmisen,\njonka mielen jäntereet taikauskon loihtimat näyt olivat joustaneet.\nHuoneessa tuntui paistuneen ihmislihan kirpeä käry. Tainnuksissa\nmakaava tyttö houri yhä äitinsä ruumiin vieressä, kelmeä, kylmä väri\nkasvoilla. Uusi joukkoihminen joi nyt yhteisestä pikarista. Se oli\nnyt valmis.\n\nSosialismin punainen haamu astui silloin uuden ihmisen eteen,\nmaanalaisen asumuksen pimeistä sopukoista, osotti synkkää\nkuolinhuonetta ja kuiskasi palvelijallensa Nikolaille:\n\n-- \"Isäsi ja äitisi veren ääni ja sisaresi viattomuus huutavat...\nPuhu kansalle!\"\n\nNikolai oli valmis. Hän nousi puujakkaralle kuolinhuoneen ovelle ja\nalkoi puhua:\n\n-- \"Veljet! Onko oikein, että annamme tämän kaiken tapahtua?\"\n\nVäki on vaiti. Nikolai jatkaa:\n\n-- \"Onko oikein, että sallimme yhteiskunnan rikkaiden taluttaa\ntyöväen vaimot nälkäteuraaksi puuvuoteelle, kuin teurastettavan\neläimen?\"\n\nOnko oikein? -- kumisee pimeä käytävä.\n\nIhmisissä alkaa leimuta viha. Se on sama väki, joka oli Hornan\nluolassa vetänyt pedonkyntensä näkyviin. Nikolai jatkaa:\n\n-- \"Onko oikein, että sallimme riistäjien anastaa kokoamamme viljan,\nja panemme nälkään kuolevat vaimomme ostamaan sen niiltä tyttäriensä\nviattomuudella? Onko se oikein?... Vastatkaa!...\"\n\n-- \"Ei\", -- vastaa nääntynyt ihmisjoukko jyrisevällä äänellä. Ja\nvastaus kulkee hyökynä halki pimeän käytävän, ulos kartanolle. Siellä\nseisova väkijoukko jatkaa sitä, kuin moninkertainen, jylisevä kaiku.\nJoukkoihmisessä yltyy virinnyt viha, sekottuen, kuin hiiloksen\nkatkera savu, pimeän käytävän ja maanalaisten asunnoiden hajuihin...\n\"Jatka!\" -- kuiskaa Nikolaille sosialismin loistava haamu. Nikolai\ntuntee verensä kuumenevan suonissaan. Hän jatkaa:\n\n-- \"Ei. Se ei ole oikein. Te _ette saa_ sallia vaimojamme\ntalutettavan puuvuoteille nälkäteuraiksi. Sillä aikaa, kun me teemme\ntyötä, kokoavat toiset sen hedelmät. He kantavat ne Hiiden myllyn\nlaareihin ja siksi kuolevat perheemme nälkään. Kun me raadamme\nnälkäköysiin sidottuina Hornan luolan myrkyllisissä haudoissa,\nkun me luomme niistä haudoista ylös rikkauksia, istuu ryövärien\nkorppijoukko kultaorsilla ja kokoaa ne rikkaudet. Rottina syövät ne\nHiiden myllyssä rikki palavien laavojen pidättimet... Irti päässeet\nlaavaryöpyt polttavat _meidän_ lihamme... _meidän_ isämme...\n_meidän_ veljemme. Ne ihmisrotat syövät poikki yhteiskunnan nivelet,\nyksityisten ytimet... Katsokaa isäni jätteitä! Vannotteko kostavanne?\"\n\n-- \"Vannomme\", -- kaikuu silloin jyrisevä vastaus. \"Vannomme\", --\nkohisee pimeä käytävä. Nikolai jatkaa:\n\n-- \"Luvatkaa hengittää vihaa! Antakaa vihan polttaa joukkonne\nhuppelehtavaksi raudansulaksi, joka kerran tulimerenä karkaa\nkiduttajiensa päälle! Lupaatteko?\"\n\n-- \"Lupaamme. Lupaamme. Me lupaamme\", -- vannoo väki. Joukkoihmisen\npedonluonto nousee. Se tuntee ruumiinkäryä... Hornan luolassa\nsyttynyt palo on uudessa tulessa. Ihminen on kekäleenä... Puhuja saa\nuutta voimaa, sanoihinsa terästä. Hän jatkaa:\n\n-- \"Kun me raadamme yökaudet nälkäkahleissa, kylmässä Hornan\nluolassa, kokoavat joutilaat työmme tuotteet... He ostavat niillä\nsisaremme ja tyttäremme, ja makaavat ne portoiksi... hekkumoivat\nyönsä niiden lämpimien ruumiiden ääressä... ne irstailevat\nvetelykset... Sillä aikaa, kun heidän työttömät naisensa kohisevat\nsilkissä, rietastelevat joutilaisuudessa ja kylpevät hajuvesissä,\nravitsevat meidän vaimomme lapsiaan sydänverellään... Meidän\ntyttäremme ovat pakotetut ostamaan nälkään kuoleville äideillensä\nriistäjiltä _omaa_ leipäänsä, _meidän_ leipäämme kunniallansa...\nViisitoistavuotiaina ajaa nälkä heidät leivän hakuun: viattomuus\nainoana ropona muassa...\"\n\n-- \"Voi!... Nyt se rutistaa... Geldners\", -- keskeyttää hourailevan\nLooljan parahdus... Ihmisjoukosta nousee vihanpuuska kohinana.\nNikolai raivoaa:\n\n-- \"Katsokaa sisartani!... Yhteiskunnan rosvo on kiristänyt hänen\nviattomuutensa, hänen isänsä rahoilla... Vannokaa, että vaaditte\nvaimon vaimosta, tyttären tyttärestä! Vannotteko?\"\n\n-- \"Vannomme. Me vannomme\", -- vannoo vihainen joukko yhä hurjemmin.\nPimeässä käytävässä kiiluvat tuhannet vihaiset silmät, kuin palavat\nhiilet. \"Vannomme, vannomme,\" -- jatkuu huuto ulos loppumattomiin,\nleviten kuin metsäpalo. Puhuja innostuu:\n\n-- \"Vannokaa myös, että ette ainoastaan vaadi, vaan myös _otatte_\nlihan lihasta, tyttären tyttärestä...\"\n\n-- \"Me otamme tyttären tyttärestä... Neitsyys neitsyydestä!\" --\nkeskeyttää haltioihinsa noussut, vannova väki. Kylmä vihanviima käy\npimeyden läpi. Se on tukahduttanut taikauskoisen pelon. Kostontunne\npatoutuu, murtaa tokeitansa... Loolja vavahtelee tuskissansa. Hän\nhouraili kalmoista...\n\nNikolai jatkaa olemuksensa palaessa:\n\n-- \"Herkut, joiden alla riistäjiemme pöydät notkuvat, ovat meiltä\n_varastettuja_. Kuulitteko: _varastettuja!\"_\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Jatka!\" -- keskeyttää yhäti juopuva joukko.\nViha nostaa joukkoihmistä hyrskynsä harjalle... Nikolai säihkyy\nvoimaa ja vihaa:\n\n-- \"Viini, joka vaahtoaa heidän pulloissansa, on meiltä _anastettua_.\nVannokaa, että otamme omamme varkailta pois! Heidän vaimonsa ja\ntyttärensä ovat meidän syöttämiä. Ne kohisevat _meidän_ silkissä.\nNiiden avonaiset rinnat ovat voidellut _meidän_ hajuvesillä. Niiden\nrintojen mehu on meistä imettyä hikeä... Vannokaamme, että otamme\nomamme pois! Vannotteko?\"\n\n-- \"Vannomme... Me vannomme... Me vannomme\", -- kohisee vastaus.\nJoukkoihminen imee toinen toisestansa pursuavaa vihan vaahtoa. Se\ntuntee myös herkkujen hajun... Sen aisteihin virtaa avonaisten\nrintojen houkutteleva maku... Se hehkuu jo puhujan käsissä, kuin sula\nrauta... Se hyökyy pidättimiä vastaan, kuin nälkäinen peto saalista\ntavottaessaan... Punainen haamu kuiskailee Nikolain korvissa: \"Puhu\nrohkeasti! Tao! Rauta on kuuma.\" Nikolai tottelee:\n\n-- \"Riistäjämme rapaavat naistemme sielut. Hiiden myllyn luolissa\nkasvattavat he niistä porttoja. Haaskoiksi kulutettuina lähettävät he\nne sitten keskuuteemme istuttamaan siveettömyyden syöpää... valamaan\nhuoruuden tarttumaa... Ja samalla pakottavat he meidät kustantamaan\nkirkkoruhtinaita, piispoja ja pappeja saarnaamaan meille siveyttä,\nkehottamaan meitä kuuliaisuuteen riistäjille... He ovat meille\npelotukseksi keksineet Jumalan, Jota ei kukaan ole nähnyt... Joka ei\nole ketään muita, kuin rikkaita auttanut _... Ei ketään_. Vai onko\nHän auttanut teitä?\"\n\n-- \"Ei... Ei... Ei\", -- vakuuttaa vihasta hehkuva väkijoukko. Nikolai\nleimuaa tulena:\n\n-- \"He ovat _keksineet_ Jumalan, Joka antaa laiskurien rankaisematta\nhekkumoida ja tappaa työntekijät nälkään. He ovat kyhänneet Jumalan,\nJoka mielihyvikseen teurastutti aviottoman poikansa, ja rankaisi koko\nkansaa, jonka seasta Hän _Itse_ oli sen laahtarit valinnut... Ja jos\neivät juutalaiset olisi suostuneet Hänen poikaansa teurastamaan,\nolisi Hän syössyt helvetin tuleen koko ihmissuvun... He ovat ottaneet\navuksensa tämän keksimänsä Olennon, Joka käskee meidän tekemään hyvää\nvihollisillemme, mutta Itse kiduttaa helvetissä _erehtyneitä_...\nVannokaa kostavanne tämä petos! Vannotteko?\"\n\nJoukko epäilee hetken... kaksi... kolme, mutta sitten räjähtää sitä\nraivoisampana, hurjempana:\n\n-- \"Vannomme... Me vannomme... Me vannomme.\"\n\nOsottaen äitinsä rinnanpäässä kiiltävää, jäätynyttä verihelmeä,\nkuohuu Nikolai:\n\n-- \"Katsokaa! Meidän äitiemme täytyy ravita rintalapsiansa,\nyhteiskunnan tulevia työmiehiä, sydänverellänsä... Katsokaa! Tuo\nveripisara on riistäjiemme imemä... Vaatikaa kerta veri verestä!\"\n\n-- \"Veri verestä!... Veri verestä!\" -- vannoo joukko ulvoen. Se\ntuntee jo veren hajua... Halki käytävän ja kauvas kartanolle ja\nkadulle, kuulumattomiin asti, leviää vihainen vala: \"Veri verestä!...\nVeri verestä!... Veri verestä!\" Nikolai jatkaa:\n\n-- \"Vannokaa, että luovutte kaikesta ja elätte ainoastaan kostolle!\nLuvatkaa, että jätätte lapsillenne kalleimmaksi perinnöksi vihan\nkaikkia sortajia ja verenimijöitä vastaan, olkoot Jumalia, tai\nihmisiä! Olkoon teidän suurin nautintonne verinen _kosto!_ Teidän\nvoimananne olkoon _viha_, kytevä viha! Juokaa sitä, kuin huumaavaa\nviinaa! Juopukaa siitä suloisesta juomasta, kuin nälkäinen peto\nverestä! Katsokaa: Poltettu isä makaa paareilla, nälkään tapetun\näidin rinnassa kiiltää veripisara ja raiskattu tyttö, joka osti\nisänsä leipää riistäjiltä viattomuudellansa, makaa tainnuksissa\npuulavitsalla äitinsä ja veljensä kylmien ruumiiden vieressä...\nVannokaa _kostoa!_\"\n\n-- \"Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!\" -- kaikuu jyrisevä, ulvova\nvannominen. Se leviää loppumattomiin. Se lappautuu myrskynä pimeästä\nkäytävästä ja haisevista, kylmistä luolista, niistä nälän ja paheen\npesistä, joiden ovet avautuvat käytävään sen molemmilta puolin.\nSe yltyy levitessänsä ihmispetojen ulvonnaksi. Joukko ajattelee\nyhtenä ainoana joukkoihmisenä. Sen viha on vaahtoavaa joukkovihaa,\nluokkavihaa, itsetiedotonta ja valtaavaa, kuin meren maininki. Se\nnäkee kärsimyksien täysinäisen pikarin ilmestyvän pimeään käytävään\nja puolipimeään kuolinhuoneeseen. Se juo siitä... huumautuu, tuntee\nruumiinkäryä ja himoitsee kostoa, kuin janoon nääntyvä raikasta\nvettä. Silmät palavat hiilinä, ihmiset kekäleinä...\n\nKaikkialta kaikuu vihainen vala: \"Kostoa!... Kostoa!\" -- Kaikkialla\nulisee kaiku: \"Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!\"\n\nÄskeiset juopuneet, portot tulevat ulos haureuden pesästänsä, hiukset\nhajalla, alastomina. Hekin huutavat:\n\n-- \"Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!\" -- Munkki Pietari seisoo\njähmettyneenä ihmisvihan suuruuden edessä.\n\nSe oli _maailmankostonhuuto_, ihmiskunnan pakahtuneista rinnoista\npuhennut vihanryöppy, sorretuiden ja köyhien suuri hätähuuto.\n\n-- \"Kostoa!... Kostoa!\" -- kuuluu yhä naisten kimeä kirkuna, pauhuksi\nyltyvän vannonnan seasta. Se huuto huumasi Harhaman, joka seisoi nyt\nkaikelle alttiina, äskeisten tapauksien järkyttämänä ja valmistamana.\nHän tunsi voimakkaan virran vetävän häntä siihen mereen, jonka\nmuodosti uusi, ihmispedoksi juopunut joukkoihminen. Sen virran hyöky\nnosti hänet harjoillensa ja viskoi uuden elämän tuntemattomaan\nulappaan. Se oli elämän voimakas emätin... Se synnytti häntä\nuudestaan, kuin äidin kohtu. Häneen tarttui joukkoihmisen viha. Hän\nhalveksi taas sitä Jumalaa, joka sallii kaiken sen tapahtua, minkä\nhän oli nähnyt.\n\nNiin: Elämän pohjavirta oli aaltonsa nostanut. Kuplana kulki Harhama\nsen pinnalla. Hänen henkensä hurjat halut: suuruuden jano, olivat\ntavanneet himoamansa suuruuden ääriviivat. Ihmiskurjuus oli hänen\nedessänsä synkän kolkkona, valliten kaiken muun. Ja ääni sanoi: \"Sen\nkaiken saat henkesi harhailumaiksi... saat näiden kurjien rakkauden,\nuskollisuuden, ystävyyden, kiitollisuuden, jos _lankeat_... jos\n_kumarrat_ sitä...\"\n\nJa Harhama kumarsi. Hän uskoi löytäneensä elämällensä perustuksen,\njoka olisi vankka, kuin vuori. Hän luuli löytäneensä elämän\ntarkotuksen, joka ei juokse hiekkana. Hän lausui munkki Pietarille:\n\n-- \"Minä luulen löytäneeni jotain, jota varten tulee elää:\n_Köyhät_... pelastaa ne jumalien ja ihmisten kynsistä...\"\n\nHarhaman sanoista hulmahti Perkele munkki Pietarin sydämeen ja\nkuiskasi siellä ilkkuen:\n\n-- \"Kiitos hyvin suorittamastasi palveluksesta!... Sinähän kerskasit\nHerrasi käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä... Näetkö?\nHarhama ei palvele sinun Herraasi... Hän lankeaa maahan kurjien\nedessä... Ja muuta en pyydä... Sinä itse veit hänen _oikealle_\nveräjälle, vaikka olit vievinäsi Herrasi portille... Harhama ei\nrakasta, vaan _vihaa_... Nyt on hän lujempi, kuin ennen.\" -- Ja hän\nlopetti ilkkuen: \"Sillä aikaa, kun sinä juotit sairaalle Jehovan\nverta, nostin minä Harhaman huulille oman rippikalkkini... Ja\nlisäksi: Se kurjuuden kalkki, jonka rukoilit Jehovan lähettämään\nsairaalle äidille, jos se on Hänen tahtonsa, se oli myös minun\nrippikalkkini Harhamalle...\"\n\nMunkki Pietari vaikeni. Perkele lopetti ilkkuen:\n\n-- \"Sinä rukoilit Jehovaltasi _minun_ tahtoni tapahtumista...\"\n\nMunkki Pietarin jalolle otsalle nousi tuskanhiki. Hän lausui\nsurullisena, mutta lujana:\n\n-- \"Minä näen, että vihan voima on suuri, mutta minä uskon ja näen,\nettä rakkauden voima on suurin kaikista, sillä se on Jumalasta.\nTäällä on kolme kotiin päässyttä, mutta ei ainoatakaan lopullisesti\neksynyttä...\"\n\nNikolai kuuli ne sanat ja lisäsi:\n\n-- \"Ei rakkauden, vaan _oikeuden_ voima on suurin kaikista ja viha on\nterävin miekka oikeuden kädessä.\"\n\n-- \"_Jos_ niin olisi, jos viha olisi _oikea_ ase, ei parannusta\nkoskaan tulisi, vaan sortajat vaihtuisivat ja kirves vaihtaisi\npyöveliä\", -- lausui siihen munkki Pietari tyynenä.\n\nLampusta, joka paloi jumalankuvan edessä ja valaisi heikosti synkkää\nruumishuonetta ja osan pimeää käytävää, loppui öljy. Sen tuli\ntuikahti äkkiä sammuksiin ja huoneeseen tulvasi pilveen menneen\ntalviyön sakea pimeys...\n\n\n\n\nKun seppä viritti viulut pajassa.\n\n\n    Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta...\n\nAvaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä\npuhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja,\njoihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se\nlumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa.\nSe kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna,\näärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena...\n\nJa sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui\nepätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin...\nkolmin... joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se\npyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden\ntorille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä\nmaasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä,\nkuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon\nhänen taistelujansa katsellessa...\n\nSuuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä\nikitaisteluansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yö.\n\nLumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai\nPetrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se\nriehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja\najeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse.\n\nTiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli\nmatkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui\nperille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista\nkertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut\nkukkuransa mierontielle...\n\nPesä oli nyt kylmä... Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli\njoutunut talven selkään.\n\nSeuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua.\nAnna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan.\nToiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin.\n\nMutta ajan kangaspuut helskyvät... pirta piukkaa... niidet vilisevät\nja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes vuosipuolikas oli kulunut.\n\nÄärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja\nkorjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut\nkulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat\nmaan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan\nkuumana valopyöränä... Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana.\n\nOli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti\nkukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava.\nLinnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti.\nNe ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna\nrasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa...\n\nPajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta\ntakominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri\noli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli\ntuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi\najatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja\npainoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat... Seppä on yhä\nääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua:\n\n-- \"Koolja!... Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!... Heitä surut\nhitolle!... Vedä rauta ahjosta... muutoin palaa kuonaksi... Näetkö,\nkun jo hehkuu? No, Koolja!\"\n\nSeppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti\ntakoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta\nvasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä... Lietsoja nojasi\npaletankoon. Ahjo tohisi... Seppä lauloi taonnan tahdissa:\n\n    \"Juo, niin tuska unhottuu!\n    Juo, niin huoli haihtuu!\"\n\nHän työnsi taas raudan tuleen, lietsoja painoi paletta, tuli tuprusi,\nahjo tohahteli ja seppä puheli lietsojalle:\n\n-- \"Tästä tulee oiva pommi... Kunpa sinä osaisit lietsoa niin, että\nrauta jäisi ijäksensä tulikuumaksi! Ja kunpa sylki suussani muuttuisi\nmyrkyksi, jota sylkisin rautaan!... Kun se sitten riistäjän ihoon\nsattuisi, niin ei sinä iltana naista häpäiseisi...\"\n\nLietsoja painoi paletta kovemmin, ikäänkuin innostuen. Tuli tuprusi\nahjosta hehkuvana roihuna ja seppä veti sieltä taas kipinöivän\nraudan, sylkäisi raudalle ja alkoi taas takoa. Hänen takoessansa\nilmestyi pajan ovelle nuori, herttainen, kaunis tyttö ja istahti\nkynnykselle, sepän sitä huomaamatta. Taonnan tahdissa lauloi taas\nseppä:\n\n    \"Katso, tyttö, punapihlajasta\n    oksa marjainen ja sillä laula!\n    Laula unohtaakses armahasi!\n    Armaallas ei laulupuuksi muuta\n    sulle tarjota, kuin hirsipuunsa.\n    Siks älä lennä sepän kynnykselle,\n    vaan laula, tyttö, punapihlajassa!\n    Hohda, puhdas helmi, kukkasissa!\n    Laula, sepän sirkku, puhdas pulmu,\n    laula kilpaa lahorastaan kanssa!\"\n\n-- \"Tvi-iiiirrr!\" -- visersi silloin nuori tyttö ja pujahti piiloon\npihlajapensaan taakse, joka kasvoi vanhan pihlajan juurista pajan\noven edessä. Seppä viskasi raudan ahjoon ja astui reippaasti pajan\novelle.\n\n-- \"Viserräppä vieläkin lintuni, että sinut löydän!\" -- puheli hän\nharpaten kynnyksen yli pensaan luo.\n\n-- \"Tvir... tvir... tviii-irrr!\" -- visersi tyttö\n\n-- \"Tvir-tvir-tvir! Tli... iir!... Kauniistipa viserrätkin!... Kas\nniin!... Muutenhan en olisi sinua pihlajankukista erottanutkaan.\nKaatja, minun pulmuni, minun lintuni\", -- puheli nokinen seppä.\nJa temmaten nuoren tytön syliinsä, nosti hän hänet, kuin lapsen\nkynnyksen yli, istahti itse ahjolle ja asetti tytön polvellensa.\n\n-- \"No, niin, Kaatja!\" -- puheli nuori seppä edelleen -- \"Katso,\nmiten vaarallista on istahtaa sepän pajan kynnykselle... Istahdit,\nlintuseni, ansan polkimelle ja jouduit sepän polvelle... Ja nyt\nvarmaankin kadut ja mielesi tekee pois nokisen sepän sylistä pihlajan\nvapaana heiluvalle oksalle, punaisen marjatertun viereen...\"\n\nVastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti\nhuuli huulta... Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti\nsepän otsaa ja puheli:\n\n-- \"Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]... En välitä minä\npihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani\nja sinun sylissäsi on minun taivaani... Sinun polvesi\" -- hän\nsuuteli seppää palavasti -- \"sinun polvesi on minun oksani, minun\nonnenoksani... minun\" -- taas hän suuteli -- \"onneni ja laulupuuni...\"\n\nNuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan... Hän ei tuntenut enää\ntuskaa...\n\n-- \"Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!\" -- puheli hän taas\ntytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut.\n\nNikolai -- se oli nuori seppä -- oli paennut, kasakoiden saapuessa\nhänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta\noli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt\nseppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu\npaja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten\nestettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta\nsepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin\nharhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita,\njoilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu\nvuosituhansia.\n\nJa koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja\nNikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa\nhengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin\nsiemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia\najatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa,\navautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden\naika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa,\nsuurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä\nrinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen\naviokasvipari.\n\n-- \"Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!\" -- kehotti vielä\nkerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa.\n\nNuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja\noli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan\nparooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia... Kun Kaatja\nmainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi\nsen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana\nkätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja\nveti samalla turviinsa...\n\n-- \"Koolja... Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!\" -- värisi hän\nNikolain sylissä.\n\nSeppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti:\n\n-- \"Lintuni!... Minun kultani ja kukkani!...\"\n\nJa tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja\npikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut\nuuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia\nompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua\nvastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä\nmaksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä\npaikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on \"semmoinen\"...\n\nViime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui\nsynkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa:\n\n-- \"Älä ole surullinen, Koolja!... Kaikki voi tulla taas hyväksi.\nLoolja on nyt terve ja pyytää, ett'et surisi hänen tähtensä, vaan\npakenisit kauvas, kauvas kauvas turvaan. Hän huolehtii pikku veljistä\nja siskostasi... Niin puhui Loolja... Ja minä olen Looljan apuna...\"\n\n-- \"Ei Loolja yksin mieltäni paina... Kyllä Looljakin, mutta ei\nyksin\", -- vastaili Nikolai ajatuksissansa, surullisena.\n\n-- \"Mikä sitten?\" -- kyseli nuori tyttö, hellästi silitellen sepän\ntukkaa. -- \"Katseesi on surullinen ja ryppy nousee otsallesi...\nKoolja-kulta!... Sano huolesi minulle! Minä olen sinun uskollinen\nystäväsi ja morsiamesi ja oman osani vaadin minä yhteisestä surusta.\nOtsasi rypyistä tahdon osuuteni, iloistasi toisen puolen. Jaettuna on\nsuru kepeämpi ja ilo suurempi... Eikö niin, armaani?\"\n\nNikolai tuli surulliseksi. Hetkisen mietittyänsä, vastasi hän:\n\n-- \"Kaatja-kulta! Nokimustia ovat minun iloni... Ei niistä ole\nsinulle... Kuka raaskisikaan sinua, taivaanlintua, suruillansa\nhäiritä!... Ei, Kaatja... Kun kerran tulet nokisen sepän pajalle ja\nviserrät pihlajapensaassa, eikä kukaan vastaa viserrykseesi ja tule\nsinua kiini ottamaan ja polvellensa sieppaamaan, älä silloin tule\npajaan!... Paja on silloin tyhjä ja takoja on poissa...\"\n\nTyttönen hätäytyi. Kyynel silmässä keskeytti hän:\n\n-- \"Koolja, rakkaani! Huoli nousee taas otsallesi ja äänesi on\nsurullinen... Mitä aijot tehdä? Sano, mikä mieltäsi painaa!\"\n\n-- \"Ei se ole mikään... Se on tämä elämänsappi\", -- kierteli Nikolai.\nMutta tyttö kietaisi toisen kätensä hänen kaulaansa, silitti rypyn\nhänen otsaltansa ja rauhotteli hitaalla, lempeällä äänellä:\n\n-- \"Heitä huolesi, Koolja! Olethan itse turvassa. Pajasi oven edessä\nkukkii pihlaja, ja jos linnut sen oksia pelkäävät, laulan minä niiden\nsijasta päivät pajasi kynnyksellä. Minä laulan päiväsi iloisiksi,\niltasi punertaviksi. Olethan turvassa, Koolja?\"\n\n-- \"Olen. Mutta...\"\n\n-- \"No, mitä 'mutta' taas?\" -- keskeytti Kaatja.\n\nNikolain silmissä välähti outo tuli. Hän vastasi synkkänä:\n\n-- \"Mutta veljeni raatavat Hornan luolan kahleissa... Koko kansani,\nheimoni, on orjana. Äidin ja isän hiki ja veri ja sisaren viattomuus\nhuutavat _kostoa_...\"\n\nKaatja vavahti. Hän pani molemmat kätensä Nikolain olkapäille, katsoi\nhänen silmiinsä avoimesti, pitkään, ihastuneena ja kysyi hellästi,\nmutta riemuisella äänellä:\n\n-- \"Koolja! Sinä tahdot nousta veljiäsi vapauttamaan? Sinä aijot\nvaatia tiliä vanhempiesi verestä ja Looljan?...\"\n\n-- \"Niin\", -- keskeytti Nikolai jyrkästi. -- \"Jos heillä olisi\nollut Abelin lammaskatraat, kostaisivat heidän puolesta jumalat...\nJa asianajajat valtaisi kauhu oikeuden loukkauksen johdosta. Mutta\n_köyhän_ pettävät kaikki muut jumalat, paitsi sen oma nyrkki...\"\n\nNuori tyttö kietoi kätensä Nikolain kaulaan ja suuteli häntä\npalavasti. Pedonkynsi kiehtoi ja veti hänet kokonaan, se salainen\nkynsi, joka oli aina häntä pidellyt.\n\n-- \"Koolja!... Armaani!... Kultani!... Minä tulen mukaasi!\" --\nhuudahti hän ihastuneena, nuoruutta ja kauneutta säteilevin silmin.\n\n-- \"Sinäkö?\" -- naurahti Nikolai surullisena. -- \"Sinäkö, lintuni,\ntulisit sinne, missä jokainen puunoksa on _hirsipuu_?\"\n\nMutta nuori tyttö olikin Nikolaissa löytänyt juuri sen miehuuden\nilmauksen, jota hän oli ikävöiden odottanut. Hän itse oli hurjan\nkasakan tyttö, lempeä, kuin päivänpaiste, ja hehkuva, kuin aron\ntuuli. Hän oli villi metsänkukka, Donin rannalla kasvanut ja tulisten\nlaulujen lellittelemä. Hänen henkensä oli kuin aro, jossa vapauden\nhalut tanssivat vallattomina, villeinä, helskyen, kuin kasakkalaulut.\nNyt kohosi Nikolai hänen eteensä sinä kasakkatytön uneksittuna,\nvapauden sankarina, josta hän oli uneksinut. Hän oli sen sankarin\nnähnyt Nikolaissa ennenkin, kaukaisena, kauniina, kuin kangastuksen\naroseudun taivaalla. Hän oli sen nähnyt ihanana, punertavana unelmana\nja odotteli ikävöiden sitä _lähtöhetkeä_, jolloin hän voisi sitoa\nsatulan hänen ratsunsa selkään ja nähdä hänen lähtevän, huolettomana,\nkuin rajutuulen, pois kodin pölyistä, pois vaimon vuoteen reunalta,\nmiehen töihin ja vaaroihin, sitä suurta vapautta noutamaan. Nyt oli\nse hetki tullut. Ihastuneena huudahti hän:\n\n-- \"Juuri _siksi_ minä tulen... Koolja, minun kultani! Minä\ntahdon olla mukanasi, kun sinä muutat Venäjänmaan hirsipuina\nheiluvat puunoksat lintujen lauluoksiksi... Minä kulen jälkiäsi...\n_Rinnallasi_ minä kulen ja siunaan työtäsi... Minä siunaan ne\npuhdistamasi puunoksat, että kevät sirottaisi ne kukilla, kesä\nlinnuilla ja syksy punaisilla marjatertuilla ja hedelmillä... Koolja,\narmaani, omani!... Nyt minä sinua rakastan... Minä tiesin, että sinun\nhenkesi on suuri... Se verhoaa sinun otsasi ja kaikkesi... Sinä et\nole luotu istumaan vaimosi sängynreunalla.\"\n\nNikolai kuunteli tytön puhetta ihastuneena, kietaisi molemmat kätensä\nhänen vyötäisillensä ja suuteli häntä, kuin lasta, huudahtaen:\n\n-- \"Sinä terttuni... sinä marjani!...\"\n\n-- \"No... no! Anna minun jatkaa!\" -- keskeytti Kaatja puheen ja\nsuudelmat ja jatkoi:\n\n-- \"Ja minä tulen myös _sinun_ tähtesi. Sillä kuka muu silittäisi\nrypyn otsaltasi, joll'en minä? Kuka hoitaisi haavasi, kuka jakaisi\nsurusi?... Jos kuolisit, kuka itkisi hautasi kosteaksi, että siinä\nkukkanen kasvaisi, jollen minä sitä tekisi?... Minä tunsin jo\najatuksesi... Miksi tahdoit _salata_ ne minulta, salata _minulta_?\nMiksi tahdoit peittää otsasi rypyn rakastavan silmältä? Onhan sinun\nmaasi minun maani, sinun veljesi ovat minun veljiäni. Kun käki kukkuu\nja lintu laulaa pihlajan oksalla, kukkien seassa, tai punaisen\nmarjatertun vieressä, ja'amme me keskenämme niiden tarjoaman ilon.\nKun huoli nousee kirkkaalle otsallesi, anna siitä oma osani minulle.\nJa jos meidän joskus täytyisi paeta, en minä viereltäsi lähde. Sillä\nminä tahdon olla _vaimosi_... Koolja... Minä tahdon olla vaimosi...\nvaimosi. Tasan ja'amme pihlajanoksan antimet, riippukoon siinä\nmarjaterttu tai hirttonuora...\"\n\nNuori seppä puristi tyttöä hellästi rintaansa vastaan ja lausui:\n\n-- \"Kaatja, minun iltani uni ja päivieni päivänpaiste!... Minun\nonneni!... Minun elämäni ja minun lauluni!... Kiitos sinulle ja\nsuutelo...\"\n\n-- \"Ei... ei... ei... ei... ja ei... Sitten suutelo, kun _lähdet_!\"\n-- keskeytti Kaatja leikillä, paeten Nikolain suuteloa.\n\n-- \"Hy-yy-i... kun ryöstit!\" -- naurahti hän nuhtelevasti, leikillä,\nkun huuli oli sittenkin ottanut omansa...\n\nMielet virkosivat taas. Tytön poski punotti. Ryppy hävisi sepän\notsalta ja tomuna hävisivät hetkeksi elämänhuolet.\n\n-- \"Kas niin, kultani! Ilta tekee jo tuloansa... Lähde sinä, armaani,\njo kotiin!\" -- kehotteli Nikolai, hetkisen vielä puheltuansa.\n\n-- \"Miksi tahdot minut jo lähettää pois?\" -- kysyi Kaatja\nsurullisena, katsoen Nikolain silmiin hellästi ja silitellen hänen\notsaansa.\n\n-- \"Kaatja!... Niin, kultani!... Katso, meillä on kokous, jossa eivät\nsyrjäiset voi olla\", -- vastasi Nikolai vältellen.\n\n-- \"Voiko sinulla olla mitään, jota et voi minulle uskoa? Voiko sinun\npajassasi olla mitään, jossa _minä_ olisin syrjäinen?... Koskeeko se\nsitä, josta äsken puhuit?\" -- tarttui Kaatja.\n\n-- \"Kyllä... kyllä, Kaatjaseni!... Mutta...\"\n\n-- \"Sitten en minä ole _syrjäinen_. Mitä sinun pajassasi taotaan,\nsiihen tahdon minä lietsoa lämmön. Sinun ahjosi on minun kotilieteni\nja minä olen valvova, että siitä ei tuli lopu, olen vartioiva, että\nse pysyy puhtaana\", -- lausui nuori tyttö päättävästi. Seppä suuteli\nhäntä kiitollisena ja lausui:\n\n-- \"Kiitos, armaani! Jää tänne!\"\n\nJa sitten tuprusi taas ahjosta tuli, nokinen seppä takoa helskytteli\nilosena ja tyttö istui pihlajankukkana pajan kynnyksellä.\n\nMutta hyttynen ennustaa kituutti entistä vaivaloisemmin ukkosilman\ntuloa. Aurinko paahtoi puoli punertavana ja tuntui, kuin olisi ilman\nytimistä tiuhkunut rasva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo oli karjan kotiatulon aika, kun pajaan saapui nuori asianajaja\nZaiko. Jo oli iltarukouksen aika ja saapui Harhama ja sitten Nikitin,\nmolemmat, kuten Zaikokin, työmiehen puvuissa. Ja kun oli levollemenon\naika, oli pajaan kokoutunut kaksikymmentäneljä työmiehen pukuihin\npuettua miestä, kuusi niistä edustaen Venäjän vierasheimoisia\nkansallisuuksia, joista useimmat eivät tietäneet toistensa\nniiniäkään, vaan käytettiin heistä numeroita. Yksi jäi vahdiksi\nulos ja nyt alettiin pajassa takoa outoja suunnitelmia. Nikolai\nesitteli oudoille miehille Kaatjan, ilmottamatta hänen nimeänsä, meni\ntakuuseen hänen luotettavuudestaan ja kysyi, hyväksytäänkö hänet. Kun\ntähän oli vastattu myöntävästi, lakaisi Nikolai mullan pois eräästä\npaikasta pajan lattialta, avasi sen alta salaisen luukun ja nosti\nhaudasta kaksikymmentäneljä pommia, jotka hän oli apulaisinensa\nvalmistanut. Hän latoi pommit viilapenkille ja lausui niitä osottaen:\n\n-- \"Siinä ovat viulumme viritettyinä. Riistäjät tanssikoot, me\nsoitamme!\" -- Ja pyyhkien hikeä otsaltaan, lisäsi hän hetken kuluttua:\n\n-- \"Siinä on voimamme... Parastamme olemme panneet. Paatuneet eivät\nusko evankeliumia ja laki on heidän vallassaan, mutta kun näillä\nsaarnaamme, niin kuurotkin kuulevat.\"\n\nPajassa oli puolihämärä, sillä valoa pääsi sinne ainoastaan\npienoisesta akkunasta. Hyttysten vaivaloinen surina oli lakannut\nulkona ja salama ilmotti ukkosilman nousua. Kokous järjestyi ja\nasianajaja Zaiko alkoi keskustelun, lausuen:\n\n-- \"Minä muutoin pyydän, että päätettäisiin ottaa vapautusliikkeen\nasiaksi myös Venäjän alaisten kansallisuuksien vapautus. Herra numero\nkolme\", -- hän tarkotti Harhamaa -- \"ja muut eri kansallisuuksien\nedustajat, ovat sen panneet juuri vapautusliikkeeseen yhtymisensä\nehdoksi.\"\n\nToiset venäläiset olivat vaiti. -- He muistivat isänmaansa suuruuden\nja mahdin, sen suunnattomat tasangot ja monet kansat ja he vavahtivat\nkuullessaan, että sitä ruvettaisiin nyt silpomaan. Yksi joukosta\nhuomautti:\n\n-- \"Venäjää ei vaan saa sitä tehdessä leikellä raajarikoksi...\"\n\nToiset vaikenivat. Harhama tunsi hieman pettyneensä. Hiiden myllystä\nNikitinin kanssa poistuessaan oli hän inholla kääntynyt silloisesta\nelämästään. Uusi aate oli hänelle silloin vielä sumua, jonka takaa\nhäämötti joku punainen, tuntematon... Sitten alkoi häntä kiehtoa\nköyhyys, työmiehen elämä. Nuoruudessa oli hän sitä elämää elänyt,\nmuisti sen öiset metsätyöt, ruoka levot ja lauvantai-illat. Nyt se\nkiehtoi, kuin lapsuusajan lumoava muisto, tai syntymätalon marjamaa.\nHalu elää köyhien hyväksi oli siinä ainoastaan itsetiedottomana,\nulkonaisena kuorena. Kaikki hänen halunsa kieppuivat aina,\nytimiltään, jonkun tuntemattoman, jonkun hämärän ympärillä...\n\nSitten oli hänessä herännyt se isänmaan metsien kaipuu, josta hän\npuhui Anna Pawlownan syntymäpäivillä. Sekin oli joku mieliteko,\nsamanlainen, kuin sairaassa, joka haluaa jotain määrättyä ruokaa,\nesimerkiksi: puoloja. Mutta sen pohjalla oli kumminkin se ihmisen\nsyntyperäinen isänmaanrakkauden hehkuva kipinä, jonka oli ärsyttänyt\ntuleksi keskustelu syntymä päivillä. Siihen tuleen sekottui taaskin\nse salaperäinen vallankumouksen sumu, jonka hän aavisti valmistuvan\nSuomessa, rämesoiden mudassa, nousevan kerran ja kietoutuvan Venäjän\nvallankumouksen veripunaisiin höyryihin...\n\nMutta munkki Pietari oli lukenut hänen ajatuksensa. Hän oli\nhuomannut, mille harhateille ne tähtäsivät. Säälin oras oli noussut\nhänessä taas. Hän oli ryhtynyt johtamaan Harhaman ajatuksia oikealle\nsuunnalle, kerimään niitä oikeille kerille. Osottaaksensa hänelle sen\ntienpään, josta alkava polku vie Jumalan luo, oli hän vienyt hänet\nHornan luolaan ja Nikolain kotiin. Hän oli näyttänyt hänelle koko\nmaailmankurjuuden, sanoaksensa: \"Kaikki, mitä teet yhdelle näistä\nvähimmistä, sen teet Hänelle.\"\n\nHän oli ollut varma, että hän johtaa Harhaman siten Jumalan teille.\n\nSeuraavana päivänä oli Harhama liittynyt vallankumouksellisten\nsalaiseen järjestöön...\n\nElämän loimet juoksivat salaisilta kerinpuilta. Hänen omat tekonsa\nsoluivat niihin kuteiksi heikkoina kuituina, sillä hän ei ollut\noikein pyrkinyt elämänsä herraksi, vaan ahtanut valkoisten hevosten\nviedä häntä mihin niiden mieli teki.\n\nHän hoippui vielä siinä kysymyksessä, jäädäkö Venäjälle vaiko lähteä\nSuomeen. Hänen henkensä hämärien läpi vilkutti isänmaanrakkauden\nkipinä kutsuvana, kiehtovana. Mutta missä oli hänen maansa kohtalo\nratkaistava: Venäjällä vaiko Suomessa, se kysymys muuttui hänelle\nepäilyksen pikku hetteeksi. Vielä eilen oli hän miettinyt Suomeen\nmatkustamista, mutta Zaiko tuli hänen luoksensa ja puhui, vakuutti,\nettä Suomen vapautus sorrosta tulee ohjelmaan otettavaksi. Silloin\nhän hoippui ja jäi.\n\nHänen ohjeenansa oli elämän ainainen epäselvyys, sen sotkuinen\nvyyhti, hänen johtajinansa kohtalon hurjat hevoset, ja maalliset\nharrastukset itse asiassa olivat rakoja, joihin hän vetäytyi\nsilloin, kun oli henkensä väsyttänyt salaisissa hurjissa lennoissa\nhenkimaailman sumuselillä.\n\nKun hän nyt kuuli puhuttavan Venäjän silpomisesta ja huomasi useiden\nvenäläisten varovaisuuden, uskoi hän pettyneensä ja ajatteli taas\nitseksensä: \"Näkyy, että jokaisen kansan täytyy sittenkin takoa\nkaikki taottavansa omassa pajassa!\"\n\nKiusallisen äänettömyyden katkaisi Nikolai, joka huudahti:\n\n-- \"Vapaus kaikille, olkoot yksityisiä, tai kansoja!\" -- Hänen\nvenäläiset veljensä olivat näkevinänsä hänen jo leikkelevän\npaloja pois isänmaansa viljavasta tasangosta. Mutta vieraiden\nkansallisuuksien edustajat kuuntelivat häntä, kuin huutavan ääntä,\njoka ilmottaa vapauden tuloa. Salama välähti taas valaisten pajan ja\nNikolai jatkoi:\n\n-- \"Jos minä saan puhua, niin on ajatukseni se, että Venäjän kansalla\non maailmassa korkeampia tehtäviä, kuin olla orjien vartijana\nja orjien pitäjänä. Siksi on meidän päästettävä kaikki kansat\norjankahleista.\"\n\nKun venäläisten joukosta kuului hiljaista mutinaa, ärtyi Nikolai\noitis. Hänen henkensä nousi ukkospilvenä. Se alkoi sinkoilla\nsalamoina:\n\n-- \"Orjien vapautus ei merkitse Venäjän rajojen supistamista,\nvaan päinvastoin Venäjän mahtialueen laajenemista sen\nkeskikuvernementeista rajoille... nykyisten rajojen ylikin. Nyt on\nmeillä rajoilla kahleorjia: kansoja, joilta olemme riistäneet niiden\nvapauden. Ja orjan kädellä ei lyödä talon vihollista. Tähän asti\nolemme me sitoneet vieraat kansat itseemme orjankahleilla, mutta\ntulevaisuuden vapaa Venäjä sitoo ne itseensä _vapaudella_...\"\n\n-- \"Millä?... Vapaudella?\" -- keskeyttävät jotkut ymmällä. Nikolai\njatkaa, kuin ärsytetty peto:\n\n-- \"Tulevaisuuden Venäjä sitoo kansat itseensä vapaudella. Orja\nvaanii isäntänsä henkeä ja sahaa kahlettansa poikki, mutta vapaus on\nkahle, josta yksikään _ei lähde pois_, ei ajamallakaan... Venäjän\ntarvitsee vaan julistaa täysi vapaus omassa talossaan, sisällinen\nitsenäisyys sen pereesen liittyville kansoille, niin se on jakamaton,\nkuin pere, jonka kaikki pojat ja tyttäret ovat vapaita...\"\n\nJa sitten kuvaili Nikolai vapauden viehkein värein. Hän puki\nsillä tulevaisuuden Venäjän. Hän maalasi vapaasta Venäjästä\nkultaisen kodin, jossa kansat elävät, kuin isän kodissa, vapauden\npäiväpaisteessa, huolehtien aina sitä, että heitä ei siitä kodista\npois sysättäisi.\n\n-- \"Kuulkaa! Kuulkaa!\" -- kuuluu venäläisten joukosta. Mielet\nlämpenevät. Se puhaltaa intoa puhujaan. Hän jatkaa:\n\n-- \"Vapaus! Siinä sotahuutomme. Sitä kuullessa kansat ihastuvat.\nNe kokoontuvat Venäjän takaaman vapauden ympärille, kuin janoon\nnääntyvät erämaan lapset kosteikkoon. Suomalaiset ja puolalaiset,\ntshekit ja kirgiisit, Kaukasian ja Balkanin kansat vaeltavat itse\nvapaaehtoisesti sille vapauden vesilähteelle, jonka vesisuonet\ntulevaisuuden Venäjä avaa...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- keskeyttävät venäläiset. Vapaa Venäjä kohoaa\njo heidän silmissänsä Nikolain tukemana kuningattarena ja ojentaa\nheille vapauden viinimaljaa. He ihastuvat ja alkavat huumautua.\nHarhama juo taas ajatuksen äärimäisen rohkeuden viinaa, päihtyy\nja katselee taas Nikolaita, kuin nousevaa päivää. Ulkoa kuuluvat\nensimäiset heikot ukkosen jyrähdykset.\n\nMutta Nikolain sielussa alkavat neron ilmiöt leimuta revontulina.\nHänen henkensä nousee hyvähuutojen aallonharjoille. Hän jatkaa:\n\n-- \"Vapaus on kahle, jonka _katkeamista_ siihen päässyt pelkää. Se on\nkuin lemmenpaula, josta ei kukaan lähde, vaikka kuolema soittelisi\nselän takana. Se on ansa, johon kaikki _pyrkivät_... Se on tulevan\nVenäjän suuruuden peruskivi... Se on sen koossapitävä voima...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- huutavat ihastuneet venäläiset. Paja pimenee.\nSilloin tällöin suhahtaa salama. Venäläisten hyvähuudot sekaantuvat\nukkosen ensi jyrinöihin.\n\n-- \"Jatka!... Jatka!\" -- kuuluu innokkaita kehotuksia. Harhaman\nsielua valaisevat Nikolain neron salamat, sitä nostelee siivillensä\nhänen ajatuksiensa verraton rohkeus. Nikolai jatkaa:\n\n-- \"Venäjän kansan ei tarvitse purjehtia merirosvona vieraissa\nmaissa. Sen ei tarvitse ryövätä toisien kansojen rikkauksia, kun\nsen viljameren pohjassa maailman suurimmat rikkaudet odottavat\nnostajaansa...\"\n\nSalamat iskevät ulkona. Jyrähdykset käyvät yhä tiheämmiksi. Pajassa\nlämpenevät mielet. Nikolai puhuu semmoisella innolla ja voimalla ja\nlämmöllä, että puhe huumaa kaikkia. Hän jännittää kuulijoittensa\ntunteita, kuin viulunkieliä. Nyt jatkaa hän taas:\n\n-- \"Me venäläiset emme _tarvitsekaan_ orjien apua. Me itse kykenemme\nvaikka vuorien pohjalle sukeltamaan, rikkauksia noutamaan... Maamme\non kuin meri, jonka vetenä on viljan kasvuvoima. Me voimme siitä\nammentaa rikkautta, kuin vettä merestä... Venäjän _oikeat_ pojat\neivät siinä työssä huolikaan vierasta apua...\"\n\n-- \"Eivät!... Eivät!\" -- keskeyttävät venäläiset. Seppä on\nvetänyt vireeseen heidän ylpeytensä viulunkielet, Kaatja katselee\nsulhastansa, kuin aroseudun komeaa päivänkangastusta. Harhaman\nhenki tapailee puhujan neron siivenkärkiä. Hän katselee häntä, kuin\nmaailman vapahtajaa, joka on noussut saarnaamaan orjille vapahdusta.\n\n-- \"Puhu!... Puhu!\" -- kehottavat jotkut. Puhuja leimuaa tulena:\n\n-- \"Tähän asti olemme me takoneet rautamme kahleiksi ja miekoiksi.\nSiksi olemme me puuauralla kaivaneet aarretta Venäjän viljameren\npohjasta. Tuvissamme on sen johdosta asunut nälkä ja pimeys. Me\nolemme _verellämme_ kastelleet vieraiden kansojen vainiot, mutta\nomilla jokivarsillamme kuivaa vilja _veden_ puutteessa, sillä ei\nole ollut niiden kastelijaa, koska poikiemme on täytynyt värjätä\nverellänsä vieraita maita. Miekoillamme olemme me silponeet\nnaapurikansojamme, mutta omilla nurmillamme jää heinä niittämättä\nviikatteiden puutteessa. Huutomme olkoon nyt: Kaikki kahleet\nauranraudoiksi! Kaikki miekat viikatteiksi!... Kansat vapaiksi!...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Oikein!\" -- katkaisevat huudot. Harhaman\nolemuksen pohjalta alkaa kohota vakaumuksen vesiperusteinen aalto:\n\"Täällä ratkaistaan Suomen kansan kohtalot.\"\n\nMutta Nikolai itsekin on jo kohonnut rohkeutensa ja hyvähuutojen\nhuumaaviin höyryihin. Hän loihtii sieltä kuulijoittensa eteen\nkiehtovia kuvia. Hän nostaa tulevaisuuden Venäjän taivaalle\nihanimmat, aamuruskoiset valot, levittää sen rikkaudet niiden valojen\nhohteeseen, pukee Venäjän miehen loistaviin verkaviittoihin ja\nkohottaa sen maailman ensimäiseksi. Hän jatkaa:\n\n-- \"Vapaan Venäjän mies on tulevaisuuden _ruhtinas_, Se ei salli\ntalossansa orjaa, eikä rajoillansa vihollista. Vapaa Venäjä on\nmaailman vilja-aitta. Se heilimöi kerran aavana viljamerenä,\njosta nouseva heilimän savu näkyy halki maailman, kertoen Venäjän\nrikkaudesta ja pannen kansat huudahtamaan ihastuksesta. Sen joista\nnousee kala ja kouluista leviää valistus... _Sen_ Venäjän pojat\npäästelevät toisetkin kansat kahleistansa. Ne kulkevat vapaina\nmiehinä, vapauttamassa orjia. Ne kulkevat vapauden ja ihmisyyden\netupäässä.\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- huutavat Venäjän pojat. Heitä hurmaa ajatus\nVenäjän tulevasta suuruudesta. Tyttö, joka istuu ahjon reunalla,\nhehkuu, kuin aron polttava, vallaton päivänpaiste. Kuulijoiden\nsilmiin kuvastuvat jo Venäjän suuruus ja loisto. Sen vapauden liput\nja ruhtinasviitat heilahtelevat kiehtovina, kuin tytön helmat. Kaikki\nmielet sulavat, hehkuvat, ihastuvat. Salamat suhahtelevat jo nopeina\ntulikielinä, kirkastellen rohkeaa puhujaa. Harhama katselee häntä,\nkuin vapahtajaa, joka antaa Venäjälle maailman orjakahleiden avaimia,\nkuin Jeesus Pietarille, ja sanoo: \"Mitä sinä näillä päästät, se on\nijankaikkisesti vapaa.\"\n\nPuhuja on saanut jo henkensä siivet auki. Hän virittää kuulijoittensa\nmieliä yhä rohkeampana. Työmies nousee Harhaman sielussa Nikolaissa\nihmiskunnan kunniajalustalle _työnaatelina_... Hän jatkaa:\n\n-- \"Meidän on myös korjattava riistäjiemme _Jumalan_ tekemä vääryys:\nHän oli kerran -- oppinsa mukaan -- pannut ehdolle: joko täytyy\nihmisten teurastaa hänen Poikansa, tai heidän itsensä sitten palaa\nhelvetissä. Juutalaiset täyttivät Hänen arkkunsa, pelastivat ihmiset,\njoita Jumala muka rakasti. Mutta silloin Hän rankaisi juutalaisia,\nhajotti heidät ja jätti heidät toisten kansojen raadeltavaksi. Hänen\npappinsa johtavat Venäjän poikia jatkamaan Jumalansa hirmutyötä,\nrääkkäämään juutalaisia. Vapaan Venäjän poikien täytyy korjata\ntämä _Jumalan_ tekemä vääryys. Niiden täytyy hankkia juutalaisille\noikeutta...\"\n\nAnkaran ukkosenräjähdyksen seasta kuuluu muutamia hyvähuutoja.\nHarhama kohoaa silmänräpäyksessä omaan ilmapiiriinsä, jumaluuden\nsumuihin. Hän katselee Nikolaissa Jumalan hirmutekojen oikaisijaa,\nrankaisijaa... Pajassa on puolipimeä. Puhuja jatkaa salamoiden\nsilloin tällöin välähtäessä ja ukkosen jyrähdellessä:\n\n-- \"Ja sitten kaikki katkomaan niitä kahleita, joiden nimi on pääoma.\nSe kahle on orjan kahleista hirmuisin ja lujin. Sillä sitovat\nriistäjät meidät Hornan luolan hautoihin ja sen rautaisten pyörien\nja suitsuavien uunien ääreen, valmistamaan heille mukavuuksia ja\nnautintoja. Se on kahle, josta ei pääse _pakenemallakaan_. Se\nsitoo meidän kätemme yötä ja päivää. Jos me hievahdamme työmme\näärestä, nauttiaksemme hetken auringonpaisteesta ja linnun laulusta,\nniin me heti tunnemme vatsassamme sen ansan, vetämässä meitä\ntakaisin ryöväriemme kynsiin. Pääoma on riistäjien voimallinen\nase... Se on helvetin hirmunuora. Se on valtio valtiossa... Se\non siveetön perkele. Se ei tunnusta mitään siveellisiä lakeja,\nei edes luonnonlakeja, ei valtioiden rajoja... Se on hirviöiden\nhirviö, kuollut siveetön voima. Sitä orjankahletta _ei saa_,\nsitä _ei saa_ näkyä vapaassa Venäjän maassa. Rikkaudet kansalle,\nniille, joiden luomia ne ovat! Kahle pois riistäjiltä, nykyisiltä\norjanomistajilta!... Orjien kädet vapaaksi! Alas yksityisen pääoman\nomistusoikeus!...\"\n\n-- \"Alas!... Alas!... Alas!\" -- kaikuvat myrskyävät huudot ukkosen\njyrinän säestäminä. Puhe on taas temmannut kaikki mukaansa, kuin\nvihuri vaahdon, ja ukkosen jyrähdykset ovat lisänneet sen huumaavaa\nvaikutusta... Viulunkielet virittyvät edelleen.\n\n-- \"Sitten\", -- jatkaa Nikolai -- \"on meillä vielä eräs kahle\nkatkaistavana... kahle, jolla laiskurit kytkevät ihmisiä\npalvelijoiksensa, orjiksensa... Se kahle on...\"\n\nVoimakas ukkosenräjähdys keskeyttää puhujan. Sen vielä jatkuessa\nhuutaa Nikolai uhmaten:\n\n-- \"Se kahle on usk...\"\n\nUusi, ankarampi räjähdys repii korvia. Salamat välähtävät ja taas\nsammuvat. Paja synkkenee... Ilmassa on jotain kamalaa. On kuin musta\nukkospilvi pursuaisi vihaa. Arimmat vavahtavat.\n\n-- \"Tsyt\", -- huudahtaa joku.\n\n-- \"Herra siunatkoon!\" -- mutisee toinen, tehden ristinmerkin.\nNikolaista tuntuu hetken, että viulunkieli ei kestäisi _sitä vetoa_.\nMutta hän itse on vireessä. \"Kävi, kuin kävi!\" -- ajattelee hän ja\nvetää täyden vedon, huutaen pauhun seasta:\n\n-- \"Se kahle on _uskonto...\"_\n\nHäikäisevä salama sävähtää, värjäten pajan nokiset seinät\nveripunaisiksi. Taivas repeää pauhuunsa. Jotkut siunaavat itsensä.\nHarhaman henki hyppelee, kuin salamoiden kärillä. Nikolai yltyy ja\njatkaa pauhun säestämänä:\n\n-- \"Uskonto on se käärmeistä punottu kahle, jota kansat ovat\nkantaneet maailman alusta asti. Se on kahle, jossa köyhät ovat\nkulkeneet rikkaiden orjina... Kehotan ottamaan tämän asian huomioon.\"\n\nSillä välin oli rajuilma noussut yhä raivoisammaksi. Salamat\nvälähtelivät tuhkatiheään ja räjähdykset olivat niin voimallisia,\nettä tuntuivat pilvien repeämiltä. Avaruus leimusi tuliriekaleena.\nPajassa oli väliin miltei täyspimeä. Salaperäisyys, kuoleman kanssa\nleikkiminen, suuret suunnitelmat ja Nikolain hurjanrohkeat ajatukset\nyhdessä riehuvan rajuilman, sinkoavien salamoiden ja pimeyden\nkanssa tekivät hetken suuremmoiseksi. Se tempasi kaikki mukaansa,\nkuin tuulen pyörre kuivan lehden. Jokaisen kädessä olivat elämän\nja kuoleman kortit. Peli oli uhkapeliä. Ryhdyttiin keskustelemaan\nsalaisen järjestön suhteesta uskontoon.\n\nAsianajaja Zaiko alkoi puhua:\n\n-- \"Muista periaatteellisista kysymyksistähän me olemme\nyksimielisiä, me hyväksymme niissä sosialismin yleiset opit.\nAinoastaan uskonto-kysymys on kansamme kehitykseen katsoen arka\nkysymys... Meidän pitäisi päästä yksimielisyyteen, mille kannalle me\njulkisuudessa asetumme tähän kysymykseen.\"\n\n-- \"Meidän on paras hyväksyä sosialismin yleinen periaate: Uskonto\nyksityisasiaksi\", -- huomautti joku.\n\nMutta se huomautus pisti Nikolain sieluun, kuin keihäs pedon pesään.\nHän syöksyi uskonnon kimppuun, kuin tiikeri, kynnet verisinä...\nRajusää pauhasi. Se repi synkkää pilveä räsyiksi, kuin rautaista\nliinaa, salamoiden juostessa repeämiä pitkin tuli-häntäisinä\nraivoavina leijonina.\n\n-- \"Minä puolestani olen sitä vastaan\", -- kiehahti Nikolai. --\n\"Uskonto on riistäjien lujin varustus, niiden myrkyllisin ja vahvin\nkäärmekahle. Juuri _sitä_ vastaan on hyökkäys kohdistettava. He\novat ottaneet aseeksensa uskonnon. He pelottelevat sillä kansaa\nkuuliaisiksi kiristyslaitoksellensa, esivallallensa. Kansa uskoo\nsen näkymättömän aseen olevan olemassa helvettinensä, Jumaloinensa,\nkäärmeinensä ja perkeleinensä ja...\"\n\nAnkarat jyrähdykset keskeyttivät puhujan. Luonnonvoima tuntui\nirtipäässeeltä pedolta, joka sylki salamoita. Sen kiukkuinen rätinä\ntärisytti maata.\n\n-- \"Ja kansa pelkää sitä ja matelee orjana, ettei se _olematon_\nJumala syöksisi heitä helvettiin\", -- yritti Nikolai jatkaa.\n\nTaas jyrisi kamala ukkonen. Pajan katto tärisi sen vasamista.\nSalamasade yltyi. Useat kauhistuivat. Liiaksi pingotetut kielet\nvärisivät. Nikolai yltyi. Hän huusi pauhinan seasta:\n\n-- \"Meidän _täytyy_ tehdä se ase tehottomaksi, paljastamalla, että\nsitä asetta _ei ole olemassakaan...\"_\n\nHuikeat salamat valaisivat pajaa. Ne tanssivat tulikäärmeinä pimeän\nseassa. Nikolai seisoi niiden kietomana, uhmaavana, hurjana. Harhaman\nhuumasi se suuremmoinen näky. Hänen vallaton mielikuvituksensa pääsi\nvalloillensa. Kerkeästi, salamannopeasti sommitteli se ilotulituksia,\njoissa ihmishenki leimusi kilpaa huikaisevan salamasateen kanssa.\nKaatja tapaili sulhasensa hengen ilmeitä, kuin hurja kasakkatyttö\nvilliä tuulta... Läsnäolijat ovat kuin veneväkeä, jota uhka laskija\nlaskee kuoleman koskea alas. Se koski ja vauhti veivät heidät...\n_nielivät_ aivan heidät... Pilvi pursusi tulta ja avaruus pakahtui\npauhuunsa. Nikolai huusi niiden seasta:\n\n-- \"Meidän _täytyy_ lopultakin pistää sen kuva-Jumalan kantapäähän...\"\n\nJyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden\nvälissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut:\nomassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on\nnäkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai\njatkaa:\n\n-- \"Meidän _täytyy_ vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman\nkäärmeen, ihmisten pelottimen pää... Meidän täytyy hävittää se\nkäärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa,\nesivallan orjiksi.\"\n\nSalamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki\nmuu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo\nkäärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää\nNikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen:\n\n-- \"He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin\nvesi... He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy\nolla...\"\n\nTaas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli\nkuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä _äärimäistä\nsanaa_... Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa,\nkuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt:\n\n-- \"Meidän aseenamme täytyy olla _täysi uskottomuus_...\"\n\nSanat häviävät jyrinään... Salamat ilkamoivat akkunassa... Kuulijat\nvaikenevat... Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan:\n\n-- \"Aseenamme on oleva: _kaiken uskon kieltämys... Täysi\nuskottomuus..._\"\n\nSalamat leikkelevät niitä sanoja... Ne kietovat niiden ajatusta\nkerille... vyyhdille... sotkevat niitä... värjäilevät ja vatvovat.\nHarhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin... Hänen henkensä\ntanssii niiden sotkoksissa... Kuulijat vaikenevat... Salamat\nrätisevät.\n\n-- \"Epäilettekö?\" -- uhittelee Nikolai. \"Vesi tulta -- uskottomuus\nuskoa vastaan!... Siinä aseemme!...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!\" -- riehahtaa silloin voimakas\nhuuto... Viulunkieli oli kestänyt... Nikolai tuntee olevansa\nviulujensa herra ja jatkaa rohkeana:\n\n-- \"Me emme siis saa jättää uskontoa yksityisasiana riistäjien\nparhaaksi avuksi... Meidän on se ase hävitettävä...\"\n\nPaja pimenee sysimustaksi. Salamat ovat lakanneet. Avaruus kokosi\nvoimiansa pakahtumaksi. Puhuja lopetti lauseensa:\n\n-- \"Meidän on hävitettävä koko uskonto...\"\n\nLäheisyydessä iskee hirvittävä salama maahan. Pakahtuma oli\npuhjennut. Kiukustunut räjähdys tuntuu tunkeuvan maan ytimiin. Kaikki\nvapisee, tärisee, horjuu. Mutta puhuja jatkaa:\n\n-- \"Papit noitien asemaan!... Uskonto on julistettava\npuoskaroimiseksi, jonka _julkisen harjotuksen_ laki kieltää orjuuteen\nhoukutteluna...\"\n\nRajuilma oli huipussaan. Salamat tappelevat keskenään. Pauhu kulkee\npauhun kintereellä. Rankkasade pieksää seinää. Myrsky ulisee. Puhuja\nyltyy:\n\n\"Papit puoskareiksi!... Ne, jotka tarukäärmeellä sitovat ihmisiä\norjiksensa, on annettava lain kouriin! Oppineiden ja filosofienkin\nuskonnot taikauskoina kiellettävät!... Jumalat ja perkeleet\ntarukirjoihin!...\"\n\nPilvi pursuaa taas tulta. Luonnonvoimat tuntuvat mittelevän voimiansa\nNikolain hengen kanssa.\n\n-- \"Hyvä!... Oikein!... Jatka!\" -- kuuluu jyrinän seasta.\n\nSuuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan\nvielä ollut uskaltanut sanoa...\n\nMaa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja\nhehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa\nja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin\ntaivaan lakea, risteillen, ärjyen.\n\n-- \"Silloin\", -- jatkoi puhuja salamoiden seasta -- \"silloin, kun\njumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat\nmiekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin\nriistäjäjoukolla uskonto... Se on tehokkaampikin, sillä se\nsaarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta\npapeille menevistä kymmenyksistä... Sitä kysymystä on siis aseena\nkäytettävä... Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa,\nsen helvetti sammutettava...\"\n\n-- \"Oikein!... Oikein!\" -- huusi ihastunut joukko.\n\n-- \"Alas _kaikki_ usko!\" -- toisti Nikolai tulen seasta.\n\n-- \"Alas!... Alas!\" -- kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun\nsäestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa\njoukkoa, joka nyt oli sanonut sen _viimeisen sanan_.\n\nMutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet\nHarhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt\nhengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana\nse hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys\nnosti _itsetietoisena_ päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri\najatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi\nJumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen\nsijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen _viimeisen\nsanan_ ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin\npihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista...\n\n-- \"Alas usko!... Alas jumalat!... Alas perkeleet!\" -- vannoi vielä\njoukko. Pauhut kiertelivät korkeudessa raivostuneina petoina. Musta\npilvi kohisi, repeili, purki salamasadetta alas ja vesi valui\nrankkana. Nikolai jatkoi:\n\n-- \"Jokaisella olkoon silti oikeus palvella _itseksensä_ mitä jumalaa\nhän vaan tahtoo. Mutta yhteiskunnan aineellinen tuki siltä pois!\nKirkot kouluiksi, joissa opetetaan täydellistä uskottomuutta, kaiken\nuskon kieltämistä!... Pyhä öljy vankkurien voiteeksi!... Kirkonkellot\nkarjan kelloiksi!... Silloin valkenee Venäjän suuri päivä. Se on\ntähän saakka ollut pimeä maa, kurjuuden kotiperä ja orjuuden rapasuo.\nSen pimeydestä on kuulunut kahleiden kalina ja kirkonkellojen\nsoitto. Köyhyys elostaa siellä, kuin täi liassa. Siellä ovat\nvälkkyneet kasakoiden keihäät ja kirkkojen ristit. Sieltä ei ole\nnoussut ihmiskunnalle muuta, kuin kolera ja rutto. Valtiollinen\nVenäjä ei ole antanut maailmalle muuta, kuin kahleita... ainoata,\nmitä sillä on itsellänsäkään ja ainoata, mitä se on valmistanut...\nMutta silloin, kun punertaa Venäjän vapauden aamurusko, nousee\nEuropan aurinko _Venäjän_ viljamerestä... Heilimöivän viljan savu\nkohoaa siitä viljamerestä, kuin kasken savu. Kahleiden kalinan ja\nnälkähuudon sijasta kuuluu laitumelle lähtevän karjan kellojen kalina\nja paimenhuilujen soitto. Kaikki se kertoo maailmalle vapaan Venäjän\nrikkautta ja voimaa...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Jatka!... Jatka!\" -- keskeyttivät taas\nhuudot. Venäjän miehet ihailivat jo uutta Venäjää salamavalon sitä\nhäikäistessä ja punatessa ja kirkastaessa sen aarteita ja valoa ja\nsuuruutta. Nikolai veti viulujansa yhä suurempaan vireeseen. Hän\njatkoi:\n\n-- \"Silloin alkaa Venäjän viljavalla tasangolla vapauden ja veljeyden\njuhla, Venäjän suuri perhejuhla, jota sen vapaat pereen jäsenet\nviettävät. Vapaus kuohuu silloin yli maan, kuin valkea viinin\nvaahto. Suomen ja Balkanin miehet toimittavat tehtäviänsä rauhassa.\nHe vartioivat Venäjän rajoja, ettei kenkään pääse siellä viritettyä\nvapauden paulaa poikki leikkaamaan. Venäjän vapauden ja rikkauden\nhohde loimottaa halki maailman, kuin punertava päivänsavu. Se kutsuu\nyhä uusia jäseniä sen perhejuhlaan... Miehet nostavat siellä auralla\nrikkauksia mehevästä mullasta. Naiset hoitavat kotia. Yhdet laulavat\nrunoja Venäjän vapauden ja rikkauden kunniaksi, toiset opettavat\nlapsille jaloja aatteita, tai sitovat rätisevän ukkosen ja muut\nluonnonvoimat orjiksi ihmisen auran eteen, jota nyt vaimo vetää...\n_Sen_ Venäjän mahtia ei voi mikään nujertaa. Venäjän rikas lakeus on\nsilloin maailman suurena keskipisteenä, sen vapaus ja rikkaus vetää\nyhä uusia jäseniä Venäjän pereeseen. Se pere sanoo tehokkaimmat sanat\nmaailman asioissa... Sen sukkula sysää parhaat kuteet historian\nloimien aukeamaan.\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- kuului loppumattomiin. Venäjän miehet näkivät\njo Europan auringon kierivän Venäjän viljamerestä ja kohoavan\nkorkealle, loistavana, kirkkaana pyöränä. Se huikaisi heidän\nsilmiänsä, se lämmitti heitä. Se nosti heidät isänmaansa suuruuden\ntemppelinharjalle, josta he näkivät maansa vapaudessa, rikkaudessa ja\nvalomeressä kylpemässä. He ihastuivat ja juopuivat.\n\nPajassa räjähtivät silloin raivoavat hyvähuudot. Ukkonen ajeli\nilmassa entisellä voimallansa. Sen pauhu kuului vuorenvieremiltä.\nPilvi sylki salamoita, vihaisena, synkkänä, uhkaavana... Siinä\nsalamavalaistuksessa valkeni nyt Harhamalle se merenselkä, missä\nhänen henkensä oli ajellut vuosikausia, valkeat hevoset vauhkoina,\netsien ja kiini tavotellen sitä suurta Hämärää, joka pakeni häneltä,\nkuin aatos, valoa ja pimeyttä nopeammin. Nyt nosti se päätänsä. Hän\n_näki_ edessänsä miehen, joka oli katkaissut kaikki uskonsa rihmat ja\nkohosi nyt ihmisyyden eteen _ensimäisenä todellisena pakanana_.\n\nHän oli leikannut itsestänsä poikki jumalauskon idunkin...\nHän ei tunnustanut filosofienkaan jumalia, ei niiden oppeja\nyliaistillisesta. Harhaman henki imeytyi häneen, kuin nälkäinen lapsi\näitinsä rintaan...\n\nTulikäärmeiden yhä kisaillessa akkunassa, ajelivat Harhaman mietteet\nsen, nyt hänen epäilynsä kurimuksista päätänsä nostavan hämärän\nympärillä. Se tuntui entiseen verraten jo niin selvältä, niin\nlikeiseltä. Hänen aatoksiensa siipien käret koskettelivat jo sitä,\nkuin äärettömyyden äärtä. Ennen ei se ollut _niinkään_ likeinen...\nHän puhalteli jo kuplia siitä ihmisestä, joka olisi päässyt irti\nuskon rihmoista, olisi vapaa, kuin tuulenhenki ulapalla, tai perhonen\nkukassa... Ja hänessä tuikahti se tunne, että hänen sielunsa aina\nvuotava epäilyksenrauhanen on lakannut vuotamasta...\n\nRiemastuneina ryöppysivät silloin hänen hillittömät ajatuksensa\nedelleen. Hän oli taas saanut tyydytetyksi sielunsa viinanhimon,\nsen juopposairauden: hän oli löytänyt taas ajatuksiensa\nkeränpohjalliseksi sen _suuren_, jota hän aina janosi. Sinä\nsuurena oli nyt sen todellisen pakanuuden nousu uskoa vastaan.\nSiitä oli tuleva ihmishengen suurin taistelu. Toisella puolen\nseisoi järkkymätön usko ja sitä vastassa itsetietoinen, ehdoton\nkieltämys, kaiken uskon vastakohta... Eikä niiden välillä ollut muuta\nsovittelusanaa kuin:\n\n_Et sinä, vaan minä!_... Ei edes: _Joko_ sinä, _tai_ minä...\n\nNyt oli maailmalle sanottu se äärimäinen sana. Muuta ei voitu enää\nsanoa. Se sana: _Usko, tai kieltämys!_\n\n-- \"Lopultakin\", -- ajatteli Harhama, -- \"olen löytänyt miehen,\njoka uskaltaa sanoa täyden sanan! Vihdoinkin on nouseva ihmishengen\nsuuri taistelu _koko asiasta!_ Vihdoinkin loppuu viisastelukin ja\ntinkiminen eri filosofiuskojenkin välillä. Vihdoinkin on kosketettu\nihmisajatuksen äärtä ja kieltämys sanonut itsetietoisena:\n\n\"_Minä yksin_, vaan et sinä!\"\n\nHän oli nyt lopultakin päässyt puhtaan kieltämyksen rintoja imemään.\nTäysin siemauksin joi hän sen utarista... Samalla oli hänelle\nselvennyt, että hän voi isänmaansa kohtalon ratkaista Rajajoen\nitäpuolellakin. Häneen valui vaahtoavana viinana äärimäisen vapauden\najatus. Se aate oli niin valtaavan suuri ja äärimäinen. Ajatus, että\nnäkymätön vapauden kuitu sitoisi kansat yhdeksi, kuin lemmenpaula\npojan tyttöön, oli ihmishengen miehekäs askel. Hän ajatteli sen\nkuvaillun Venäjän mahtia, ajatteli sitä miestä, joka puhuisi\nsemmoisen kansan nimessä, sen ensimäisenä, Tsaarina. Mitä olisivat\npaavit ja kuninkaat hänen rinnallansa! Ja millä ylpeydellä hänkin,\ntämän perheen suomalaisjäsenen poika kulkisi silloin vieraiden\nkansojen keskuudessa Venäjän lipun suojissa!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaatja oli katsellut salamoiden seassa puhuvaa sulhastansa\nihastuneena, kuin kukka puolipäivän aurinkoa. Sanat olivat\ntunkeutuneet häneen vasamoina. Ne olivat kuluttavana tulena\nleimahdelleet ja polttaneet hänessä kaiken aistillisen, luonnon\nantaman naisenrakkauden. Nikolain henkiolento otti nyt hänen sielunsa\npedonkynteensä. Kaatjan rakkaus oli nyt korkeaa. Se oli puhdas\nhenkinen kukka. Hän ei rakastanut Nikolaita enää sillä rakkaudella,\njonka _luonto_ on pannut jokaisen naisen poveen. Hän ei rakastanut\nNikolaissa enää _miestä_, vaan sitä henkistä olentoa, joka oli\npuhunut hänen edessänsä salamoiden kirkastamana. Hän rakasti sitä\nsuurta henkeä, joka oli niin ylevänä leimahdellut salamavalaistuksen\nja pimeyden vaihdellessa. Hän rakasti hänessä ihmiskunnan kurjien\nkirkastettua Kristusta, kuten Maria ja Martta Jeesusta. Nikolain puhe\noli kohottanut hänen sielunsa niihin henkimaailman suuriin sumuihin,\njoissa naisen aistillisuus palaa hänen rakkaudestansa, kuin synti\nkiirastulessa. Siitä ei tuoksunut enää himo. Sen perhostulena ei\nollut enää miehen ruumis. Nyt oli hän _nainen:_ puhdas, jalo nuppu,\njosta oli kukkana puhkeava luonnon jaloin helmi: _äiti_.\n\nNikolain puheen loputtua hän nousi ylös. Musta tukka oli valahtanut\nhajanaisena hartioille, peittäen ne kokonaan. Ihastuneissa silmissä\npaloi uusi ilme. Niistä oli pudonnut pois luonnonrakkauden\nennestäänkin hieno verho. Salamavalo säkenöi tukassa ja nuoruus\nhelotti poskessa. Hän tarttui Nikolain käteen ja puhui, kuin\nhuumaavien, henkisten höyrypilvien huuteista:\n\n-- \"Koolja, sinä sulhaseni ihmisten ja kaiken edessä: Kiitos sinulle\nsanoistasi!... Mutta sinä olet jättänyt mainitsematta yhden kahleen:\nsen jossa me _naiset_ kulemme. Minä huomasin sen kahleen vasta nyt,\nkun sinä puhuit ja salamat kirkastivat korkeaa otsaasi. Meidän\nnaisten täytyy myös riisua kahleemme. Meidän täytyy päästä vapaiksi\nulkonaisesta holhouksesta, mutta vielä enemmänkin: Meidän täytyy\npäästä vapaaksi oman _ruumiimme, omien himojemme orjuudesta_...\nTulevaisuuden vapaan Venäjän naisen täytyy olla maailman ja itsensä\nedessä enemmän, kuin ruumiinsa orja, enemmän kuin miehen vaimo,\njoka puhdistaa kodin tomuja ja uhraa miehensä kanssa vuoteessa\naistillisuudelle... Hänen täytyy olla enemmän, kuin nainen, joka on\näiti _himonsa käskystä_... Hänen täytyy olla suurempi eläintä, joka\ntottelee luonnon viettiruoskaa...\"\n\nViulut virisivät uudelle laululle. Kaatja kosketteli niiden arkoja\nkieliä. Hurjat uhkapelaajat värähtivät, unohtivat hetkeksi kuoleman\nkorttipelin ja kietoutuivat puhdistuneen naisen povesta purkautuviin\nihaniin utuihin. Salamat valuivat mustasta pilvestä. Taivaanpielet\nsoittivat suurta kantelettansa ja rankkasade syöksyi maahan, kuin\ntaivaan tulikidasta paeten. Kaatja seisoi sulhasensa vierellä,\nkuin vihittävä morsian, toisen käsi kädessänsä. Tulen ja pimeyden\nkisaillessa pajassa, jatkoi hän puhettansa:\n\n-- \"Kuule, Koolja, armaani! Minä tahdon olla sinun vapaa elämäsi\ntoveri, sinun apusi ja sinun onnettomuuksiesi jakaja ja ilojesi\nenentäjä. Kun sinä taot pajassa, lietson minä valkean ahjoosi. Kun\nsinä leikkaat viljaa, sidon minä lyhteet ja ladon ne kuhilaille.\nSinun otsasi rypyn otan minä painoksi omille hartioilleni. Eikä\nlöydy sitä pyöveliä, joka minut rinnaltasi vierottaisi, ei omassa\nruumiissani, eikä ulkopuolella sitä. Hirsipuut eivät minua luotasi\npois pelota. Omien himojeni paulat eivät minua muihin sido. Sinä\nvapautat Venäjää. Minä katkon oman ruumiini huonoja rihmoja. Ja muut\nseuraavat meitä.\n\n\"Kun sitten kerran Europan aurinko nousee Venäjän viljamerestä...\nkun paimenhuilut soivat ja Venäjän viljameren selällä kuohuu\nvapauden viinivaahto, silloin on Venäjän nainen _vapaa_. Häntä\neivät sido luonnonpaulat... Kun Venäjän monikansainen pere jo\nviettää sitä juhlaansa, josta puhuit, seisoo Venäjän miehen rinnalla\npuhdas nainen ja _vapaa äiti_... Silloin on kotiliesi pyhä ja\nvuode puhdas... Miehet eivät ylistä naisen tukkaa ja silmiä, he\neivät laula ylistystä aistillisuudelle... He ylistävät naisen\n_sielun_ puhtautta, sen kauneutta, hänen henkensä ylevyyttä, hänen\nvapauttansa oman ruumiinsa edessä. Nainen ei silloin enää hoitele\nruumistansa, kehitä kauneuttansa viettien ruuaksi... Hän _häpeää_\nsemmoisia aistillisuuden kutkuttimia, eläimellisyyden jätteitä...\nHän kehittää henkeänsä. Hän nousee naisesta ihmiseksi ja kasvattaa\nsiksi miehenkin. Sitä Venäjän naista katsoo maailma ihastuneena. Se\non kodin pyhäsavu. Työssä on hän miehensä rinnalla sirppi kädessä,\nonnettomuudessa on hänen sylinsä miehen rauhansatama...\"\n\n-- \"Ihanasti sanottu!... Kauniisti!... Armaasti! Sinä siunattu\ntyttö!\" -- keskeyttivät huudot. Miesten mieliä veti vireeseen\nkaunis käsi. He näkivät naisen nousevan sukupuolielämän sumuista\nkirkastettuna, päässä Neitsyt Maarian kunniakehä, näkivät\nsalamasateen huuhtelevan hänestä pois viimeisiäkin tahroja ja näkivät\nhänen pukeutuvan pyhyyden värivaippoihin.\n\n-- \"Ylevästi ajateltu!... Onnea!... Onnea!... Onnea!\" -- kaikuivat\nriemuhuudot. Kaatja jatkoi:\n\n-- \"Silloin vasta, Koolja, on Venäjän mies ruhtinas, jonka talossa\nei ole muita orjia, kuin luonnonvoimat ja karja, joka kulkee\nluonnonrakkauden orjana... Silloin Venäjän lakeus punertaa ihanana\nulappana. Siellä savuaa heilimöivä ruis. Puun oksalla hohtaa hedelmä,\ntai helottaa oksa kukissa... ja onni keinuu sillä sirkkuna... Ja sinä\nsuurena juhlana laulaa leikkuuväki sirpit kädessä vapauden laulua...\nJa maailma katselee ihastuneen Venäjän suurta juhlaa...\"\n\n-- \"Kauniisti sanottu!... Hyvin sanottu!... Hyvä! Hyvä!\" --\nräjähtivät taas hyväksymishuudot. Ukkonen ajeli yhä pilvissä. Salamat\nkisailivat savutorvessa ja akkunassa. Niiden valossa suuteli nokinen\nseppä morsiamensa korkeaa otsaa. Miehet huusivat ihastuneina, kuin\nviritetyt viulut. Venäjän tuleva suuruus oli loihdittu heidän eteensä\nniin lumoavana, sen nainen niin ihanana, että se tempasi kaikki\nkuplina mukaansa. Nikolai seisoi jo sen Venäjän työnruhtinaana.\n\nJa hänen rinnallansa seisoi uusi nainen, _ensimäinen vapaa nainen_,\nhimojensa herrana. Musta tukka oli hajonnut hartioille. Hän oli\njuuri riisunut ruumiistansa aistillisuuden kahleet ja heittänyt ne\nmaahan. Nyt seisoi hän niiden edessä, kuin rikoksensa sovittanut Eva.\nSyntiinlankeemuksen kirous oli hetkeksi pois pyyhitty... Nainen nousi\neläimestä uudelleen Jumalan kuvaksi ja kutsui miestä mukanansa...\nElämässä ei tuntunut orjantappuraoasta, ei näkynyt ohdaketta. Kaikki\npunotti puhtaissa ruusuväreissä...\n\nKaikki käsittivät sen sanomatta... Harhaman henki ajeli nyt\nainaisella merenselällänsä, _ensikertaa muita matkassa_. Sen\nmitä hän hengessään nosti _muissa_, sen oli Kaatja nyt nostanut\n_itsessänsä_... Samalla oli sosialismin ja vallankumouksen hirviö\nottanut hänet kokonansa satimiinsa... Hän itse tunkeutui nyt niihin\nvaistomaisesti yhä syvemmälle. Niiden perältä hämärsi hänelle\nkiehtovana salaperäinen, veripunainen utu... Siellä häilähtelivät\njonkun tuntemattoman hapset... Siellä olisi hänen hengellensä\ntakaa-ajettavaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen hyväksyttiin hyvähuudoilla Nikolain äsken\nesittämät periaatteet ja ryhdyttiin keskustelemaan ensimäisistä\nkäytännöllisistä toimenpiteistä. Keskustelutta vahvistettiin\nentinen päätös, jolla eräs ylhäinen henkilö, salaneuvos Regime,\noli tuomittu murhattavaksi. Vaikeuksia tuotti vielä se, että tämän\nhenkilön luo pääsy oli vaikea. Häntä vartioivat lukuisat vartijat\nja hänen matkansa pidettiin salassa. Murha tahdottiin tehdä niin,\nettä syyttömiä ei tuhoutuisi, se kun voisi nostaa mielipiteen\nvapaudentaistelijoita vastaan ja heidän voimansa oli perustuva\njuuri yleisen mielipiteen vallottamiseen ja sen kautta tapahtuvaan\nvoimien ja varojen lisääntymiseen. Jokainen sai siis toimekseen ottaa\nselon, koska ja missä voitaisiin mainittu henkilö tavata yksin, joko\nmatkalla tai muualla.\n\n-- \"Häneen tähdätty isku on järjestelmän sydämeen lyöty isku,\" --\nlausui Zaiko. -- \"Tuhannet hänen kannattajansa siitä pelästyvät,\nherpoutuvat ja vielä useammat tuhannet rohkaistuvat meidän riveihimme\nastumaan...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokousta ei oltu vielä julistettu loppuneeksi, kun Nikitin ilmotti\ntäytyvänsä asioittensa tähden jo poistua. Häntä, muka, odotti kotona\njoku, eikä hän viipymisellänsä tahtonut antaa aihetta kyselyihinkään,\nvielä vähemmin epäluuloihin. Hän lähti rajuilman vielä parhaillaan\nraivotessa. Salamat olivat vähentyneet ja pajassa vallitsi puolipimeä.\n\nTuskin oli Nikitin lähtenyt, kun vartija toi kirjeen. Kirje oli\neräältä santarmilaitoksen virkamieheltä, jonka vallankumoukselliset\nolivat onnistuneet saada puolellensa. Hän tarkasti salaisuudessa,\ntulisiko järjestö ilmi, voidakseen ajoissa antaa siitä tiedon.\nHänen olemassa olonsa tiesivät ainoastaan Harhama, Nikolai ja\nZaiko. Järjestö oli pieni. Se oli vasta alussa ja siihen oli otettu\nainoastaan \"varmat\" uskotuimmat ystävät. Mikäli se oli mahdollista,\npidettiin jäsenten nimetkin toisiltansa salassa, käyttäen nimen\nasemesta numeroita. Nikitin, Nikolai, Harhama ja asianajaja Zaiko,\nsekä kolme muuta, olivat useimmille tutut, kuka kenellekin. Jokaisen\njäsenen ainoana lakina oli järjestön päätös ja ainoana rangaistuksena\nkuolema...\n\nKirjeessä, jonka vartija jätti järjestölle, oli tiedonanto, että\nNikitin oli äsken otettu santarmilaitoksen palvelukseen. Hänen\nmääränsä oli olla edelleenkin vallankumouksellisten joukossa,\nmutta samalla tehdä joka päivä niiden toimista ilmianto santarmin\nasiamiehelle, joka käy tiedot aina noutamassa sovitusta paikasta,\nettei yhteys herättäisi huomiota. Tänä iltana oli hän luvannut tuoda\nensimäiset tiedot.\n\nKaikki mykistyivät. Kuolema, jonka kanssa hurja joukko leikki,\nirvisti joka raosta leikkitovereillensa. Veri tuntui hyytyvän,\nsalamat himmenevän silmissä. Kaikki seisoivat ällistyneinä...\n\nSen jälkeen, kun Nikitin oli ollut Hiiden myllyssä Harhaman\nkanssa, oli hän jatkanut lähetystyötänsä yhä kiihkoisammin. Mutta\nköyhät olivat olleet välinpitämättömiä. Ne olivat usein katselleet\nhäntä salaisena provokaattorina ja vastailleet hänen puheisiinsa\nepäluulolla, varovasti, joskus ivallakin. Samalla oli hänen toimensa\ntullut viranomaisten tietoon ja häntä alettiin vainota. Lisäksi sai\nhän tietää, että hänet oli ilmi antanut eräs pere, jota hän oli\nauttanut. Hän tuli katkeraksi. Kun hän myöhemmin joutui omaisinensa\npuutteeseen ja joku näistä omaisista oli kehottanut häntä parantamaan\nasemansa tekemällä täydellisen käännöksen, oli hän pitkien\nepäröimisien jälkeen langennut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkkonen nousi uuteen raivoon. Salamat kihisivät punaisina käärmeinä\nilmassa. Alkoi uhkapeli. Elämän ja kuoleman kortit oli jaettu\njokaiselle, eikä ollut aikaa enää niitä tarkastella... Kaikki\ntapahtui jo salamoiden kilpajuoksussa.\n\nKirje ja sitä seuraavat kumoamattomat todistukset esitti asianajaja\nZaiko nopeasti järjestölle. Puolipimeässä pajassa syntyi pelottava\näänettömyys. Pelaajat hämmästyivät. Korteista irvisti kuolema. Kukaan\nei huomannut enää ulkona raivoavan ukkosen jyrähdyksiä. Isku oli\nkaikille odottamaton ja kaikista odottamattomin se oli Harhamalle.\nJokainen käsitti, että nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kaikki\nriippui hetkestä... hiuskarvasta. Kukaan ei enää kysellyt mitä tehdä.\nJokaisen päätös oli valmis. Kortit olivat jaetut. Elämän uhkapelissä\nei arkailla. Kuoleman kynnyksellä ei kysellä...\n\n-- \"Kutka ottavat tehdäksensä 'selvän' hänestä, ne vetäiskööt\ntikarinsa esille!\" -- lausui Nikolai kuivasti. Tuskin oli hän\nlopettanut sanansa, kun savu torvesta iski kirkas salama puolipimeän\npajan ahjoon ja sen huikaisevassa valossa välähti loistava näky:\nkaksikymmentäkolme teräväksi hiottua, kirkasta tikaria. Salamaa\nseurasi nopeasti ankara räjähdys. Taivas tuntui repeävän kahtia.\nKuoleman ja elämän kortti peli jatkui. Kaikki kävi siekailematta. Ei\nkukaan vitkastellut.\n\n-- \"Liika paljon\", -- lausui taas Nikolai. -- \"Kolme riittää häntä\nvarten.\"\n\nElämän ja kuoleman kortit sekotettiin nopeasti, jaettiin yhtä pian.\n\n-- \"Arpa!\" -- kuului jonkun lyhyt ehdotus.\n\n-- \"Hyvä!\" -- lausuivat kaikki yhtenä miehenä.\n\nKortit vilisivät kuolemaa. Korttipeli kiihtyi. Kaikki jännittyivät.\nKaikki pelasivat hengellänsä.\n\n-- \"Pommit ovat numeroidut... Ottakoon jokainen omansa ja numero\nneljä lausuu ne kolme numeroa, jotka saavat lähteä\", -- lausui\nNikolai.\n\nPalo kiihtyi. Kaikki leimusivat tulena. Kaikki tapahtui\nsilmänräpäyksessä. Jokaisella oli jo pommi, ja Zaiko, joka oli numero\nneljä ja joka sentähden oli jättänyt numeronsa ottamatta, lausui\nnumerot: yksi, kahdeksan, kuusitoista. Yksi niistä sattui Harhaman ja\nyksi Nikolain osalle.\n\nKuoleman korttipeli oli loppuun pelattu. Kukin oli nostanut oman\nkorttinsa.\n\nValitut astuivat sanaakaan sanomatta joukosta, lähteäksensä takaa\najamaan. Kaatja, nähtyänsä sulhasensa lähtevien joukossa, heitti\nolkapäälle valahtaneen tukkansa hartioillensa, puristi Nikolain kättä\nja lausui:\n\n-- \"Joudu, Kolja!\"\n\nJa kun nuori seppä tahtoi jäähyväisiksi suudella häntä, työnsi hän\nhänet lempeästi luotansa lausuen:\n\n-- \"Tehtävä odottaa sinua... Joudu!... Kun veljiesi henki on\nvaarassa, silloin ei ole suutelojen aika... Kun palaat, odotan minä\nsinua suutelo kiitoksena huulilla...\"\n\nOvi avautui jo lähteville ja siitä tunki pajaan rankkasateen ja\ntuulen kohina. Nopeasti hyppäsi kolme miestä kynnyksen yli ja katosi\nsalamoiden punaamina sateen puolipimeään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona raivosi yhä rajuilma. Taivas vuoti, kuin seula. Mustat pilvet\nvyöryivät likellä maanrajoja raskaina vesivaippoina, rajusään\najamina. Vallitsi öinen pimeys. Salamat sinkoilivat ristiin\nrastiin... Takaa-ajajat kiiruhtivat juoksuansa tavataksensa Nikitinin\nerään rantalehdon kohdalla, yksinäisellä tiellä, jota myöten hänen\npiti kulkea. Silloin tällöin avautui musta taivaan vesivaippa\nja kirkas salama iski takaa ajajien eteen. Väliin satoi salamia\nrankkana. Taivas tohisi. Pauhu ajeli pauhun kintereillä.\n\nTakaa-ajat juoksivat voimainsa takaa. Eräässä paikassa teki tie\nmutkan. Oli kierrettävä muuan yksityinen puisto. Sanattomina,\nkuin sopimuksesta, tölmäsivät juoksijat suoraan. Lauta-aita\nrusahti sortuessaan. Mutta toisen sivun aita oli luja. Äänettöminä\nheittäytyivät miehet sen yli. Kuolema tuntui kierivän kantapäillä.\nSalamat aivan kuin ruoskina piiskasivat, kiirehtien juoksijoita.\n\nJo tulivat he rantalehdon kulmaukseen. Nikitin käveli rauhallisena\nsen ohi kulkevan kadun puolivälissä. Hurja juoksu alkoi. Jos Nikitin\nehtisi vielä muutaman sata metriä etemmä, voisi sattua vahtipoliisi\nnäkemään tapauksen. Rajusää tuntui yltyvän. Taivas herui hetteenä.\nSalamoita satoi punaisenaan.\n\nTakaa-ajajat juoksevat, kuin kuoleman kynsissä... Pelissä on muutakin\nkuin oma elämä. Ei mistään tarvita sopia... Ei puhuta mistään.\nKäsissä ovat kuoleman pelin viimeiset kortit...\n\nJo lähenevät he Nikitiniä... Matka vahtipoliisin paikalle on\ntäpärällä... Takaa-ajajat eivät huomaa enää rajuilman pauhua,\neivät rankkasadetta ja salamatulitusta. Kaikki himmenee yhdeksi\npunakirjavaksi. Kaikki ajatukset tarraavat siihen yhteen asiaan:\nelämän ja kuoleman arpapeliin.\n\nSade valuu virtana. Katu virtaa jokena. Taivas rätisee. Harhaman\nvaltaa halu tehdä se teko yksin, ennen muita. Hän juoksee kuin hullu,\nehtiäksensä toisten edelle. Epäselvänä laskee hän miten \"se tehdä\".\nHän laskee: \"Juoksen eteen... katson silmiin terävästi ja sanon:\n'Juudas!'... Mitähän se ajattelee silloin?... Ja ehtivätköhän toiset\nsiihen?\" -- mietti hän juoksuansa kiiruhtaen...\n\nIlma synkkenee pimeäksi yöksi... On jo sydän yön aika... Paikalla ei\nnäy ketään. Rajuilma on karkottanut öisetkin kulkijat koteihinsa.\n\nHarhama laskee laskujansa... Taas välähtävät salamat... Nyt\nsaavuttavat he jo Nikitinin... He loikkaavat varpaisillansa, kuin\nkissat, ettei Nikitin kuulisi... Se on tarpeetonta... Myrskyn\nkohinalta ei kuulu mitään...\n\nVesi purskahtelee ja roiskuu kissamaisista askelista. Takaa-ajajat\nloikkaavat tiikereinä. Vielä hyppäys. Harhama on muiden edellä...\nHänessä herää _kunnianhimo_... Saada sanoa: \"Minä sen tein\"... \"Kun\nehtisi vaan sanoa sen: 'Juudas!'\" -- laskee hän vielä. Nyt syöksähtää\nhän jo Nikitinin eteen... Hän pyörähtää nopeasti rauhallisesti\nkulkevaa Nikitiniä päin... Ladattu browning on jo ojona.\n\n-- \"Kädet ylös... Juudas!\" -- huudahti hän. Nikitin kalpeni. Salamana\noli sattunut häneen odottamaton käsky. Hän ei pelästyksestä kyennyt\nkäsiänsä nostamaan. Hän käsitti kaiken olevan lopussa. Hän tiesi\nmistä on kysymys... Hän tiesi, että takaa-ajajat taistelivat henkensä\nedestä. Kului vielä silmänräpäys... Harhama painoi jo lipasinta...\nhana kohosi...\n\n-- \"Juudas!\" -- toisti hän. Samassa ehti paikalle kolmas takaa-ajaja,\nsyöksähti Harhaman rinnalle ja heti oli toinenkin browning ojennettu\nvapisevan Nikitinin rintaa kohti.\n\nNikitinin jokaikinen jäsen vapisi, Browningien hanat kohosivat. Ei\npuhuttu sanaakaan. Samassa saapui paikalle Nikolai, hän tarttui\nvoimakkailla käsillänsä takaapäin Nikitinin pitkään tukkaan ja\npainaen toisella kädellänsä hänen hartioitansa, nujersi yhdellä\nnykäyksellä petturin niskat nurin. Hartiat nytkähtivät niskan\ntaittuessa... Kuului taittuvan niskaluun heikko nisahdus ja ruumis\nretkahti hengetönnä maahan...\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä kuului browningin lyhyt, kuiva\nlaukaus. Toinen ojennettu ase oli lauennut...\n\nNikolai kokosi nopeasti paperit ja passin Nikitinin taskuista...\nHarhama oli hänellä apuna. Sitä tehdessä sattui hänen sormensa luodin\nlävistämään reikään... Siitä pulppusi lämmin veri... Sen lämpö tunki\nväreenä läpi Harhaman ytimien...\n\nSalamat iskivät... Pilvi puskui vettä... Jyrinä tärisytti maata...\nVesi pulahti virrassa ja alkoi keinutella vapauden taistelijan\nruumista meren ikuisiin kätköihin...\n\nEikä kukaan ole hänen salaisuuttansa paljastanut, eikä hänen nimeänsä.\n\nMutta Perkele sävähti salamasta ja istahtaen puun oksalle lehtien\npeittoon, lausui:\n\n-- \"Se Abel ei enää vartioi veljeänsä Hiiden myllyssä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivaan kannella vyöryivät vielä riippuvat vesivaipat. Ne\nmyllertelivät mustina, uhmaavina. Salama sävähteli vielä silloin\ntällöin terävänä, punaisena. Harhama ja Nikolai lähtivät samaa tietä\ntapahtumapaikalta. Synkkinä, sanattomina kulkivat he. Kumpikin halusi\nsisimmässänsä toisellensa jotakin sanoa, mutta pelkäsi samalla koskea\n_siihen asiaan_... Se oli heille, kuin tulinen rauta. Se poltti\nheissä nyt ilmitulemisenkin pelon...\n\nAjatuksettomina saapuivat he eräälle portille ja istahtivat sen\nedustalla olevalle penkille, ikäänkuin ennalta tehdystä sopimuksesta.\nSe oli sama penkki, jolla Harhama oli istunut munkki Pietarin\nkanssa hääyönänsä, jäisessä talvi-ilmassa, kuun kylmän sädetulvan\nvalelemana. Harhama muisti sen nyt äkkiä... Sanattomina, murhan\nsynkeä muisto mielessä istuivat he kauvan rankkasateen pieksäminä.\nViimein huokasi Nikolai raskaasti ja lausui mutisten:\n\n-- \"Ah!... _Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta..._\"\n\nHe istuivat vielä kauvan aivan sanattomina, mielet mustina mujuina.\nViimein nousivat he, kuin sopimuksesta. Kuului kaksi lyhyttä\nhuokausta. Käsi puristi kättä ja he erosivat...\n\nPäivän koittoon kuleksi Harhama yksiksensä, muistamatta, missä. Häntä\nnakerteli ilkeänä hiirenä yksi ainoa ajatus. Hän mietti: \"Olikohan se\nminun browningini, joka laukesi, vai sen toisen?... Sillä yksi ainoa\nlaukesi...\"\n\nHän kohotti jo sadasti aseensa, katsoaksensa, oliko sen luotireikä\ntyhjä... Sadasti laski hän taas aseensa alas sitä katsomatta...\nHänestä tuntui, että luotireijästä, jos se on tyhjä, näkyy tulinen\nhelvetti ja Nikitin, joka huiskuttelee veristä nenäliinaansa, seisoo\nkeskellä helvettiä, katsoo häneen kalman kalpeana, pää taaksepäin\nhartioille retkahtaneena. Ja hän ei uskaltanut katsoa...\n\nPäivä oli valennut, kun hän likomärkänä saapui kotiansa. Hän peitti\naseensa, paljastamatta itsellensä sen salaisuutta ja mutisi: \"Jos\n_se_ luoti on säilynyt, on se säilynyt itseäni varten...\"\n\nTurtuneena, tylsistyneenä yritti hän nukkua. Sormet tuntuivat silloin\nuppoavan Nikitinin rintaan, luotien lävistämiin reikiin. Hän hyppäsi\nvuoteeltansa ylös ja puistalti kauhuissaan käsiänsä, ikäänkuin\nkaristaaksensa sormien päistä tiuhkuvan veren, tai niitä pureksivat\nilkeät hiiret...\n\n\n\n\nVäki tanssi, kun viulut olivat viritetyt.\n\n\n    Elämä on tulikuuma kukka...\n\nViulut vingahtivat kenraali Pawlofin huvilan loistavassa salongissa.\nOrkesterin johtajan tahtipuikko laskee ja viulujen kielistä\nalkavat vuotaa valssin lumoavat sävelet. Venäjän ylhäisön pojat,\nnotkeavartaloiset hovipaashit ja henkivartioväen nuoret upseerit\nkumartavat kohteliaasti kauneille, ylhäisille naisille... Naiset\nnousevat ja asettavat kätensä sulavasti tanssittajiensa olkapäille...\nMiehet kietovat kätensä hoikan vyötäisen ympäri... Soitto kiihtyy.\nParit pyörivät lattialla keveinä, kuin sävelaaltojen vieminä...\nLoistavat puvut, arvomerkit ja jalokivet vilisevät tanssien\npyörteissä... Naisten hienot hameet hulmahtelevat köykäisinä, kuin\nutu, ja niiden alta vilahtaa pieni, kaunis kenkä, jonka kärki tuskin\nkoskee lattiaan.\n\nJo hengästyvät neitoset. Notkeat tanssittajat vievät heidät\npaikoillensa levähtämään... He vilvottelevat hengästyneitä kalleilla\nviuhkoilla... Naiset hymyilevät... Miehet kuiskailevat hienoja\nkohteliaisuuksia...\n\nParit vaihtuvat, tanssi jatkuu ja neidot punehtuvat hengästyksestä...\nHetkeksi taukoaa sitten soitto ja pulahtaa iloinen puheen sorina.\nKohteliaisuudet pulppuavat, kuin lähteen vilpas lorina. Ne\nhelmeilevät huulilla, hiottuina, hienoina... Huolettomat neidot\nnojaavat sulavia vartaloltansa pehmeitten istuimiensa selkämyksiin.\nSilmä säteilee onnea... Kohteliaisuuksiin vastataan naisen parhailla:\nVäliin helähtää vastauksena vallaton nauru, väliin kiehtova hymy,\nväliin silmäys, josta taivaat avautuvat...\n\nPuhelu jatkuu... Jalokivet hohtavat, naisten paljaat rinnat\nkohoilevat huounnasta... Huone on täynnä tuoksuavia kukkia... Ne\nkilpailevat kauneudessa naisen, tuoksussa hajuveden kanssa... Hieno\nkiemailu heilahtelee jo hapsena huoneessa. Kaikki peseytyy jalokivien\nhohteessa, ui tuoksussa, kylpee sävelissä...\n\nSitten vingahtavat taas viulut ja niiden kielistä alkaa virrata\ntulinen mazurkka. Notkeat miehet kumartavat taas naisillensa...\nNaiset helähtävät taas istuimiltansa perhosparvena, tai loistavana\nihmiskukikkona. Nopsina asettuvat he tanssiin kumartajiensa\nrinnalle, silmät ilosta loistavina... Mazurkka vuotaa viuluista\nvirtana... Lattialla aaltoilee Venäjän nuori ylhäisö häikäisevässä\nsävel- ja valomeressä, jalokivien ja kunniamerkkien välkkeessä...\nSoleavartaloiset naiset lentelevät tanssittajien kainaloissa,\nkuin kauniit perhoset... Pienet jalat tekevät kauniita liikkeitä,\nhipaisevat lattiaa, kaartuvat kauniisti, taipuvat sulavina... --\nParit pyörähtävät... Keveä hame hulmahtaa utuna... sen helma kauniina\nunelmana... onnen sumuna... verhona... Pikkuinen kengän kärki tuskin\nhipaisee laattiaa... Avonaiset rinnat punehtuvat, katseet ovat arkoja\nlintuja...\n\nIlta kuluu... Kohteliaisuudet pulppuavat yhä vilkkaampina,\nhäilähtelevät naisen hienona ihona... perhosena... kukan värinä...\nKiemailu käy lumoavammaksi, silmäykset yhä kiehtovammiksi...\nNaiset lämpenevät. Siellä täällä nojaa neitonen jo hellänä nuoren\ntanssittajansa rintaan... Hän haaveilee _onnesta_... lemmestä\nja _onnesta_... häistä ja _onnesta_... ikuisesta rakkaudesta ja\nonnesta...\n\nElämä kukkii... nuoruus on vallatonta viiniä... Mies kietoo naisen\nkäsivarsillansa... nainen kiehtoo miehen katseillansa... Kiemailu\nkutoo kaunista verkkoansa... Ihmispoven armaimmat avautuvat...\n\nYö hymyilee jo lämpimänä... Naiset tuutivat tanssittajiensa\nsyleilyissä... Viulu soittaa tuutulaulua... Neito kätkeytyy\ntanssittajansa rintaan, kuin lintu varvulle, pääskysenpoika\npesäänsä... Hän tahtoisi siihen jäädä... nukahtaa onnenutuihin...\nSilmäluomi laskee jo aran silmän päälle... Katse käy vältteleväksi,\naraksi, ujoksi, kuten sen, joka on ensi kertaa tavannut itsensä\nlemmen maailmasta...\n\nVenäjän ylhäisö kuhertelee hienosti, kauniisti, huolettomana, kuin\nlintu varvulla... perhonen kukassa... Kuuluu iloinen puheen sorina...\nJoskus pulahtaa naurahdus... Väliin puhkeaa kaunis ihastuksen\nhuudahdus... Kaikki käy luontevasti... kauniisti... sulavasti...\nKaikki vuotaa, kuin kangaspuilta...\n\nKaikkialla hohtaa, kuin kesäpäivä taivaanlaella kaunis: _\"Elämä on\nonnea\"_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona valkenivat yön pellavat nurmikoilla, kesäyön kelmeänä valona.\n\nEräässä sivuhuoneessa istui tanssin väliaikana Harhama ja puhui\nparoonitar Lichtensteinin kanssa, joka oli heittäytynyt sohvaan\nhuolettomana, tanssista hiukan hengästyneenä... Harhama oli saanut\ntietää, että paroonitar oli kenraali Pawlofin perejuhlien ja\nvastaanottojen välttämätön vieras ja pyytänyt sentähden suosijoitansa\nlaittamaan niin, että hänet kutsutaan myös. Hänen toivomuksensa\noli täytetty. Hänet esiteltiin Pawlofin pereelle ja hän pääsi sen\nystävyyteen. Nyt oli hän tullut kutsuille nuoren paroonitar Roslingin\nja hänen veljensä seurassa, ja paroonitar Rosling esitteli hänet\nLichtensteinille noin muka sattumalta, Harhaman omasta pyynnöstä...\n\nParoonitar Lichtenstein oli syntyänsä venäläinen ruhtinatar, nuori,\nharvinaisen kaunis, ihmiskauneuden kukka, hemmoteltu perhonen,\nnuoruuden ja kauneuden loistaviin vaippoihin puettu naisen sulouden,\nviehkeyden ja kiemailun itseoikeutettu kuningatar. Hänen sielunsa\noli ihmisonnesta ja hemmottelusta puhennut kukka, jota taide ja\nrikkaus olivat kastelleet, valaisseet ja hellineet... Hän oli\nollut yhden vuoden naimisissa ja erilaisia huhuja liikkui hänen\nmiehensä äkillisestä kuolemasta. Jotkut luulivat sen tapahtuneen\nhänen nuoren vaimonsa toimesta... Hän oli rikas. Miehensä jättämä\nomaisuus muodosti yhdessä hänen oman omaisuutensa kanssa suuremmoisen\npääoman. Hänen ympärillensä kokoutui kohta miehen kuoltua loistavia\nihailijoita perhosparvittain, mutta hän pysyi niille kylmänä.\nHän kukoisti omalle kauneudellensa. Salaneuvos Regime, jonka\nvallankumouksellinen järjestö oli määrännyt murhattavaksi, oli ainoa,\njonka kanssa hän oli läheinen ystävä. Mutta se ystävyys oli salainen.\nAinoastaan pari uskotuinta siitä tiesivät, aavistaen sen ystävyyden\nolevan enemmänkin, olevan suhteen. Harhama oli siitä saanut tiedon\nsattumalta ja siihen luottaen toivoi hän paroonitar Lichtensteinilta\nsaavansa urkituksi tiedot salaneuvos Regime'in matkoista, joita\npidettiin salassa, ja etsi sopivaa tilaisuutta saada tutustua hänen\nkanssansa. Nyt oli hänen halunsa toteutunut.\n\nParoonitar Lichtenstein oli kuullut Harhamasta puhuttavan parin\nhänen mieltänsä kiinnittävän asian yhteydessä, Silloin oli hän\nlausunut, että hän haluaisi Harhamaa nähdä, kuten kuriositeettia,\noutoa olentoa. Hän katseli nyt tämän miehen luisevia kasvoja\nmielenkiinnolla. Harhama oli ensimäinen suomalainen, jonka kanssa\nLichtenstein oli puhunut, ja se vielä lisäsi hänen haluaan tutustua\nHarhaman sieluun. He olivat puhuneet pitkän aikaa Shakespeare'ista\nVenäjän näyttämöllä, kun paroonitar Lichtenstein käänsi puheen\nkesäsesongiin. Hän kertoi itse jääneensä kesäksi, vastoin tapaansa,\nPietariin, jossa asui huvilassansa. Kun Harhama kohteliaasti sanoi\noudostuvansa sitä ja ihmetteli, kuinka hän voi viihtyä kesäisessä,\nverrattain tyhjässä Pietarissa, jossa kesäisin kaikki \"high life\"\n[ylhäinen elämä] on lakannut, huudahti paroonitar sulavasti:\n\n-- \"Ah!... Minun aikani menee kuin siivillä. Päivät lentävät aivan\nperhosina, joita ei saa kiinni... Minä olen oppinut jo elämäntaidon,\n_le savoir-vivre'in_... Tiedättekö millä estetään... miten minä\nsanoisin, no: _elämänikävä... l'ennui de la vie...?\"_\n\n-- \"Kyllä... Ehkä... Sanotaan että kauniit perhoset ihailevat omia\nsiipiänsä. Mutta...\"\n\n-- \"Noo... Mitä 'mutta'?\" -- keskeytti paroonitar Lichtenstein\nHarhaman vastauksen, sulavasti naurahtaen ja vilkaisten häntä\nvallattomalla, kiehtovalla katsahduksella.\n\n-- \"Tietääkseni Te, paroonitar, ette ole niin itsekäs... Te sallitte\n_muidenkin_ Teitä ihailla\", -- lopetti Harhama kohteliaasti.\n\n-- \"Ai!... Kuinka Te sanotte!... Kiitos hienosta kohteliaisuudesta!\"\n-- naurahti paroonitar Lichtenstein... \"Se oli _les plus gracieux\ncomplimenis_\" [hienoin kohteliaisuus, mitä olen kuullut.]\n\n-- \"Ikäväkseni minä en kohteliaisuuksia osaa puhua\", -- huomautti\nHarhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi puheluaan, kuin perhonen\nkukissa lentoa:\n\n-- \"Minun aikani kuluu niin erinomaisesti... niin _mainiosti_, että\nsitä ei odottaisi elämässä. Ja arvatkaa miksi? Siksi että minulla\non aivan verraton _dame de chambre_ [kamarirouva]... Hän on osannut\nlaatia minulle niin oivallisen päiväjärjestyksen, että, tiedättekö,\njoutilasta aikaa ei jää hetkeäkään sille elämänikävälle... Siinä koko\nminun _savoir vivre'ini_... Tahdotteko kuulla _dame de chambre'ini_\nelämän-reseptin?... Hyvä! Minä kerron teille: Hän pitää ensiksikin\naikaisesta ylösnoususta, sillä hän sanoo aamupäivän valon puhdistavan\nihoa. Jo kello yksitoista herättää minut nuori _Kammerfräulein_\n[kamarineiti] soittamalla jonkun minun lempikappaleistani... Ah,\nkun minua alussa kiusasi niin aikainen nousu! Mutta nyt siihen jo\ntottuu...\"\n\n-- \"Olettekin nähtävästi kumminkin kuuliaisesti seurannut _dame de\nchambre'inne_ neuvoa\", -- huomautti Harhama huomaavasti, ikäänkuin\nohimennen hiukkasen kumartaen.\n\n-- \"Kuinka niin?\" -- huudahti paroonitar Lichtenstein iloisena\njalokiviensä välkkeessä hohtaen, kuin perhonen kukkamaan keskellä.\n\n-- \"Siitä päättäen, että kaunis, hieno ihonne on puhtaampi, kuin mitä\nse yleensä voi ihmisellä olla\", -- vastasi Harhama kohteliaana ja\nvakavasti.\n\n-- \"Äs, Teitä!\" -- huudahti paroonitar Lichtenstein viehkeästi\nnaurahtaen ja jatkoi: \"No niin!... Kello yksitoista nousen ylös.\n_Dame du lit_ [makuuhuoneen hoitajatar] tuo lasin punaista viiniä ja\nkylpypuvun... Heti ylös noustua otan kylvyn. Ljuusenjka [hyväilymuoto\nnimestä Olga], -- minä en koskaan sano _dame de chambre'iani_\nneidiksi, vaan Ljuusenjkaksi... Niin... Hän on niin herttainen,\nLjuusenjka rukka!... Hän on määrännyt minulle kylvyn joka aamu heti\nvuoteesta noustua... Oletteko jo kuullut minun kylvyistäni?\"\n\n-- \"Kyllä, paroonitar, mutta Teidän kertomananne on vanhakin asia\nuutta. Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte niistä kertoa\", -- vastasi\nHarhama kohteliaasti, hieman kumartaen. Paroonitar Lichtenstein\nhelähti yhdeksi iloksi ja onneksi ja jatkoi jalokiviensä, nuoruutensa\nja kauneutensa sädekehän sisältä:\n\n-- \"No, niin! Se on taas Ljuusenjkan keksintö sekin. Hän on\nkieltänyt minulta kaikki kosmeettiset ja höyrykylvyt. Litra puhdasta\nsitruunamehua sekotetaan tarpeelliseen määrään puhdistettua\nvettä... Siinä kaikki... Kylpyhuone on hiukan parfymoittu minun\nlempihajuvedelläni. Kylpyaikana joku kamarineiti soittelee\nviereisessä huoneessa... Eikö olekin yksinkertaista ja hienoa ja\nnerokasta... _ingenieux'tä_ aivan... Vai kuinka?\"\n\n-- \"Oo! Sehän on hienompaa, kuin teatterimaiset roomalaiset kylvyt...\nJo semmoisen kylvyn ajatuskin on niin puhdas ja runollinen\", --\nmyönnytteli Harhama. Paroonitar Lichtenstein heittäytyi huolettomasti\nsohvan selkämää vasten ja jatkoi:\n\n-- \"Nykyään on minulla _erittäin_, erittäin taitava _Badefrau_\n[saunottajatar]... Minä elän hänen käsissänsä ollessani aivan kuin\n_kauniissa_, kauniissa saippuakuplassa. Hänellä on kaikki niin\nhienoa ja kaunista... saippuat ja peseminen ja kaikki... kaikki...\nkaikki. Minä aivan nautin hänen pesustansa... Hän pitelee minua,\nkuin saippuakuplassa. Koko maailma näyttää ja tuntuu kirkkaalta\nvesikuplalta, joka vaan keinuttelee ja loistaa... Tiedättekö:\nElämänikäväkin tuntuu silloin sen hymyilyltä... Ah, niin!... Olin\nunohtaa hieronnan... Olen onnistunut saamaan maailman parhaan\n_massageuse'in_ [hierojattaren]... Hän on verraton. Mutta minä en\npidä pitkäaikaisesta hieromisesta... Se väsyttää... Elämä tuntuu\nsilloin niin pitkältä... ikävältä... semmoiselta veltolta... Ennen\nhieromista minä juon lasin valkeaa viiniä... Sillä aikaa kun\n_massageuse_ hieroo, lukee joku _Kammerfräulein_ sanomalehdistä\ntärkeimmät uutiset... eilisistä vastaanotoista... nimipäivistä...\nhovitapauksista... konserteista ja semmoisista... Se kaikki tapahtuu\najan säästämiseksi...\"\n\nParoonitar Lichtenstein korjautuu mukavampaan asentoon. Toinen\navonainen rinta pullistui silloin puvun paljasteesta, niin että\nrinnanpää miltei näkyi. Pieni jalokivi oli koristeesta pistänyt\nrinnalle ja paloi sen hienolla, herkullisella hipiällä, huikaisevan\nkirkkaana. Harhama, joka paloi uuden aatteensa tappurana,\nvertasi sitä Nikolain kuolevan äidin, Nataalian rinnanpäässä\nkiiltävään, jäätyneeseen veritippaan ja oitis leimusi hänen vihansa\njalokivivälkkeen seassa. Hän katseli paroonitar Lichtensteiniä, kuin\nmyrkyllistä, kaunista käärmettä, jonka pää on rikki polettava. Mutta\nhän puristi kaikki tunteensa hienoihin kohteliaisuuksiin, tuntien\nolevansa urkkija. Paroonitar jatkoi:\n\n-- \"Hieromisen jälkeen minä otan _hienon_, hienon hajuvesisuihkun. Ja\nsiinä koko kylpy!...\"\n\n-- \"Roomalaisilla olisi syytä Teitä kadehtia... Kylpynne viehätys,\nparoonitar, on juuri sen yksinkertaisuudessa\", -- huomautti Harhama\nteeskennellyllä ihailulla. Paroonitar Lichtensteiniä se tunnustus\nviehätti. Hän jatkoi innostuneena:\n\n-- \"Niin... Meidän ihmisten täytyy palata takaisin luontoon...\npuhtaaseen, luonnon valmistamaan sitruunamehuun. Keinotekoiset\nkylvyt turmelevat vaan ihoa... Kylvyn jälkeen... No Te tiedätte?\" --\nkatkaisi hän kysyvästi.\n\n-- \"Luonnollisesti suvaitsette pukeutua!\" -- vastasi Harhama\nosanotolla.\n\n-- \"No, niin... kevyesti... _à la matinée_ [aamupukuun]... Semmoiseen\nharsovaippaan, että ilma pääsee vaikutta maan ihoon... Minähän olen\nraittiin ilman ihailija... _Coiffeuse_ [kähertäjä] laittaa sitten\ntukan ja siinä menee noin puoli tuntia. Ja ajan voittamiseksi kertoo\nsamalla vanhempi _dame de Compagnie_ [seuranainen], mitä erityistä\non sattunut lukemaan tai kuulemaan... Sitten seuraa puvun valinta\n_modiste'in_ [muotiompelija] kanssa. Sillä lailla kuluu aika...\nEnnen kun _dame de toilette_ [pukijatar] on minut pukenut ja päästy\nchokoladiin asti, on kello jo yksi... Mutta erehdytte, jos luulette\nLjuusenjkan jättävän minulle ruoka-aikaakaan vapaaksi: Sillä aikaa,\nkun juon chokoladini, lukee nuorempi _dame de Compagnie_ jotain\nkevyttä, uusinta kirjallisuutta... Totta kait teidänkin maassanne on\nkirjailijoita?\"\n\n-- \"Kyllä!\" -- myönsi Harhama, koettaen olla niin huomaava, kuin\nmahdollista. Paroonitar nojaili solevaa vartaloansa sohvan selkämään.\nPari suortuvaa oli valahtanut silmukaksi otsalle... Hän näytti\nuinailevan ja leijailevan elämän mukavuudessa, kuin saippuakuplassa.\nHän jatkoi kertomustansa viattomana, kuin lapsi, ja kiehtovana, kuin\nkaunis käärme:\n\n-- \"Chokoladin juotua on Ljuusenjka määrännyt vähän lepoa... noin\nkaksikymmentä minuuttia... Taikka oikeastaan silloin tuodaan\nhedelmiä... Siis tavallaan ei leporauhaakaan jää\", -- lisäsi hän\nnaurahtaen ja kysyi sitten viattomasti: \"Tiedättekö, käyttävätkö\ntalonpojat aikansa näin tarkkaan?\"\n\n-- \"Tietääkseni heinäväki poutapäivänä ei lepää, mutta ruokarauha\nlienee silloinkin\", -- vastasi Harhama, tekeytyen yhä huomaavammaksi.\nParoonitar jatkoi sievästi haukotellen:\n\n-- \"Sitten alkaa taas työ. _Dame de Compagnie_ ja _Kammerfrau_\nlukevat teatteri-, konsertti- ynnä muut huvi-ilmotukset. Niistä\ntäytyy valita ja antaa määräykset... tai sopia vastaanotosta. Kun\nse on tehty, seuraa yksinkertainen aamiainen: Ainoastaan neljä\nruokalajia, kolme lajia viiniä ja jälkiruoka... Ja aamiaisen\naikana...\"\n\n-- \"Taas työ!\" -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.\nParoonitar Lichtensteinin miltei lapsellinen viehkeys oli hänessä\nvälistä muuttanut osanotoksi sen vastenmielisyyden, jota hän\nvallankumous-sosialismin höyryistä huumautuneena tunsi jokaista sen\naatteen vastustajaa kohtaan.\n\n-- \"Niin... Ajatelkaas!\" -- myönsi paroonitar ja jatkoi, tehden\nkädellään sieviä plastillisia liikkeitä: \"_Dame de Compagnie_\nja _Kammerfrau_ lukevat silloin eilisen-päiväisten konserttien\nja näytäntöjen arvostelut. Samalla sovitaan, miltä kannalta on\nseuraelämässä niitä arvosteltava... Silloin onkin jo kello kolme...\nMinä saan lasin samppanjaa ja levähdän... no, kymmenen minuuttia...\nLevähtäessäni syön yhden pähkinän ja jonkun makeisen...\n\n\"Kello kolme odottavat jo hevoset. Täytyy lähteä ostoksille...\nmuotimakasiineihin... taidemyymälöihin... Joskus poikkean\naamuvierailulle... Kello viisi, kun palaan kotiin, odottaa jo\nyksinkertainen päivällinen: kuusi ruokalajia... hedelmiä... neljä\nlajia viiniä... Ei mitään ylellisyyttä... Tuskin olen päivällisen\njälkeen ehtinyt tarkastaa modistin ehdotuksen ilta-ajelupuvuksi --\nsäähän ja muihin asioihin katsoen -- ja ehtinyt juoda kahvin, kun\njo palvelija tulee pukemaan... Ilta-ajelulla menee noin tunti...\nKotiatultua seuraa kahvi... Sitä juodessa luetaan iltaposti. Silloin\njo alkavat konsertit... teatterit... vastaanotot... ja lopuksi\nillallinen: neljä ruokalajia... Niin että kello on aina kaksi jopa\nkolmekin yöllä, ennenkun pääsee lepoon... Sitten olisi vanhemman\n_dame de chambre'_n määrä kertoa päivän tapahtumista... Mutta\njoskus olen minä silloin jo _niin_ väsynyt, _niin_ väsynyt, että\ntuskin jaksan mitään kuulla... Tekee aivan hyvää kun _dame de lit_\ntulee riisumaan ja _Badefrau_ pesee -- iltapesua varten minä käytän\npuhdasta _l'eau de Cologne'ia_ -- ja pääsee levolle. Kyllä semmoinen\nelämä väsyttää... Vai kuinka luulette?\" -- kysyi hän heittäytyen\nlumoavan väsyneenä sohvan selkämää vasten.\n\n-- \"Kyllä, paroonitar,\" -- myönsi Harhama.\n\n-- \"Mutta juuri sentähden minä siitä elämästä pidäkettä se väsyttää.\nTuntuu\", -- jatkoi paroonitar -- \"niin virkeältä aamusilla, kun on\nväsymyksestä nukkunut koko yön niin hyvästi... Ja toinen hyöty on se,\nettä aika kuluu niin, ettei sitä huomaakaan... Sille _elämänikävälle_\nei jää aikaa... Ja sehän on pääasia elämässä... Minä tuskin voisin\nenää joutilaana elää. _Voilá mon savoir-vivre_... Siinä on koko minun\nelämänviisauteni... Koettakaapas Tekin, herra Harhama, seurata minun\npäiväjärjestystäni, niin huomaatte, että ette koskaan tunne ikävää.\"\n\nHarhama naurahti hieman ja lausui kohteliaalla äänellä:\n\n-- \"Kiitos, paroonitar luvastanne, mutta sanotaan että: _Quod licet\nJovi, non licet bovi_.\" [Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.]\n\nParoonitar Lichtenstein oli antanut viuhkansa solahtaa polvillensa ja\nnojasi uinaillen sohvan selkämään.\n\nHän oli todellakin kaunis, kiehtova ja viehättävä. Kasvojen piirteet\nolivat puhdasta taidetta, jota verhosi jumalien ja epäjumalien\niki-hieno sulo, viehätys ja pehmeys. Vartalon jokainen liike oli\nkaunis kiemaus. Hipiä oli hieno ja puhdas. Katse oli kirkas, lumoava\nja kaino samalla. Se oli pakanallisen kauneuden jumalattaren\nkiehteistä kiedottu. Hän oli kaunis perhonen... Elämä oli hänen\nkukkansa ja ainainen päivänpaiste oli hänen poluillensa liinaksi\nlevitetty. Yksille hän oli onnenkupla, toisille kaunis kirous.\n\nKun Harhama nyt katseli hänen ihania kasvojansa, arkoja, hurmaavia\nsilmiänsä ja hentoa vartaloansa, joka houkutteli käärmeen sulavilla\nkiemahduksilla, ei hän voinut häntä vihata... Hän sääli häntä\nja kietoutui hieman hänen sulonsa rihmoihin. Hän aivan naurahti\najatellessansa, miten väsymättä ja säännöllisesti hän varasti ja\nkulutti toisten työtä. Hän varasti sitä viattomasti ja kauniisti,\nkuin hyvä lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syntynyt hetkisen vaitiolo. Harhama mietti, miten saada puhe\nkäännetyksi salaneuvos Regime'iin. Paroonitar Lichtenstein katseli\nhäntä tutkivasti, salavihkaa, hieman surullisena. Harhama huomasi\nsen. Molemmat säpsähtivät silloin hienosti, kuin olisivat toisensa\nvarkaista tavanneet. Paroonitar Lichtenstein teki kädellänsä pienen\nliikkeen, vilvottaen kasvojansa ja virkahti:\n\n-- \"Huh, kun täällä on kuuma!\"\n\n-- \"Sallikaa!\" -- lausui Harhama, otti hänen viuhkansa ja vilvotti\nhäntä sillä, puhuen: \"Minä ehkä häiritsen... Mutta suvaitkaa vaan\nkäskeä, niin minä saatan Teidät oitis toisten seuraan.\"\n\n-- \"Ette suinkaan! Kuinka te häiritsisitte!\" -- huudahti paroonitar\nhymyillen huolettomana. Ja uudella äänenpainolla, ikäänkuin olisi\npuhe kääntynyt toiseen asiaan, lisäsi hän:\n\n-- \"Miksi Te luulitte että häiritsette?\"\n\n-- \"Olen kuullut ja huomannutkin, että Teillä on yhtä hieno maku\nseuraanne, kuin kylpyjännekin valitessa, ja siksi...\"\n\n-- \"Juuri siksi ette häiritse. Kuulkaa: Älkää oudoksuko, minä\nhalusinkin Teihin tutustua... Olen kuullut Teistä pari kertaa\npuhuttavan\", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein hilpeästi ja\njatkoi: \"On hauska tutustua Teidän kauttanne kansaannekin. Minä olen\npienenä kuvitellut, että kaikki suomalaiset ovat joko noitia, tai\nkarhuja...\"\n\n-- \"Ja kumpi ajatus Teistä nyt tuntuu oikeammalta? Olisin halukas\nkuulemaan sen _Teiltä_, sillä kauniissa peilissä, sanotaan, näkee\naina oikean kuvansa\", -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.\n\n-- \"Ette saa niin kysyä!\" -- venytti paroonitar teeskennellen äänensä\nmoittivaksi. -- \"Te teitte minuun aivan kokonaan toisen vaikutuksen,\nkuin mitä odotin... Te näytte minua ymmärtävän paremmin, kuin kukaan\nmuu... Niin, niin. Muut puhuvat kaikkea tavallista... semmoista\nilveilyä, kun minä satun kertomaan elämästäni. Mutta Te nähtävästi\nymmärrätte sitä... Minua miellyttää ajatuksenne, kun sanoitte\nkauneuden olevan _yksinkertaisuudessa_... Se on aivan uusi ajatus.\nMinä itsekään en ole vielä siltä kannalta ihaillut kylpyäni...\nMutta mitä kukkia Te silloin minulle suosittelisitte?... Lähtekääpä\nvalitsemaan!\"\n\nHe lähtivät yhdessä puistoon kukkia etsimään. Harhama mietti juuri\nmiten kääntää keskustelu paroonitar Lichtensteinin tuttaviin ja sitä\ntietä salaneuvos Regime'in matkoihin, kun tämä itse kysyi:\n\n-- \"Ketä Te sitten minun seurapiiristäni tunnette?\"\n\n-- \"Läheisesti ainoastaan jonkun naisista... rouva Vronskajan ja\nparoonitar Roslingin... Mutta olen kuullut, että olette salaneuvos\nRegime'in hyvä ystävä... Onko hän nykyään kaupungissa?\" -- puheli\nHarhama nopeasti, ettei sopiva tilaisuus pääsisi käsistänsä.\n\n-- \"Kyllä, mutta hän matkustaa ylihuomenna klo 10... No, hänkin on\nsemmoinen _bon vivant_...\"\n\n-- \"Tsyt!\" -- katkaisi paroonitar lauseensa säpsähtäen. Pensas oli\nrisahtanut. Perkele ilkkui siellä itseksensä:\n\n-- \"Delila leikkasi Simpsonin hiukset... Kunpa sitoisi niillä myös\nfilistealaisensa!... Nyt ei ole Harhamasta Kainiin, kuin hiuskarva.\"\n\nHarhama oli näin odottamattoman huomaamatta saanut haluamansa tiedon.\nHän kuunteli sitä ihastuneena, mutta tyynenä. He olivat jo kävelleet\nkukkaistutusten ohi laajan puiston metsikköön. Siellä kasvoi\ntienvarrella muutamia kanervia. Harhama taittoi niistä pari pikkuista\nkukkaa, ojensi ne paroonitar Lichtensteinille ja lausui:\n\n-- \"Minun makuni, kuten nyt näette, ei ole yhtä hieno, kuin Teidän,\nparoonitar. Jos minun sallisitte kukkanne valitsevan, niin valitsisin\nTeille kanervankukat... Niiden kauneus on niin yksinkertaisen hieno,\nettä ainoastaan se voi sopia Teille. Kaikki muut kukat ovat Teille\nliian _vulgair'eja_ [jokapäiväisiä]...\"\n\n-- \"Ai, kuinka hienoa!\" -- huudahti paroonitar Lichtenstein\nkiinnittäen puolet kukista rintaansa. -- \"Tiedättekö? Tästä lähtien\novat kanervankukat minun lempikukkiani... Kiitos Teille!\"\n\nSitten katkaisi hän suortuvan hiuksistansa, sitoi niillä nopeasti\njäännöskukat ja ojensi ne Harhamalle lausuen: \"Palkkioksi.\"\n\n-- \"Kiitos, paroonitar! Minä en halua ottaa ansaitsematonta\npalkintoa, mutta olen onnellinen, jos sallitte nämä ottaa\nmuistoksi...\"\n\n-- \"No, hyvä, hyvä!... Mutta... No, minä sanon sitten,\" -- keskeytti\nparoonitar alotetun puheensa naurahtaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuistossa ripsehti kesäyö askareillansa: Se levitteli hämäriänsä\nnurmikoille. Kukkia se sirotteli kastehelmillä. Pensaiden välissä\nse harjaili hämäränsä näkymättömän-hienoja kuituja... Sirkka sirisi\njossakin ruohon juurella... Lintu nukkui varvulla... Metsä torkkui\näänetönnä... Koko elämä istui äänettömänä pöllönä yöpuullansa.\n\nHarhama seurasi paroonitar Lichtensteiniä syvemmälle puiston\nperälle... Molemmat ajattelivat jotain yhtä hämärää, kuin yö oli.\nIkäänkuin alkaaksensa taas puheen, kysyi paroonitar Lichtenstein:\n\n-- \"Onko Suomessa paljon kanervia?\"\n\n-- \"Kyllä... Ahot ja metsät täynnä,\" -- vastasi Harhama.\n\n-- \"Ai, miten kaunista!... Maat valkeina kanervankukista! Siellä\novat varmaankin talonpojatkin onnellisia... Saavat aina ihailla\nkanervankukkia. Eikö totta?\" -- huudahti paroonitar Lichtenstein.\n\n-- \"Niin... Niin... Kyllä\", -- naurahti Harhama.\n\nYÖ tihenteli verkonsilmiänsä... Kulkijat kävelivät tietänsä... He\nolivat istahtaneet eräälle puistopenkille. Kumpikin oli hetkisen\nvaiti... Kumpikin mietti omia mietteitänsä... Yön verkkokäpy\nheilui... Uni sipsutteli kylvövakka kainalossa, kylväen unta elämän\nsilmiin... Yön verkon silmissä vilahteli joku surunsuortuva...\nPimeässä varjopaikassa neuloi kuolema kylmiä sukkiansa... Sirkka\nsirisi surullisena ja hämärä pisti puikolla jotain murhemustaa\nihmisten mieliin...\n\nYhä jatkui äänettömyys. Harhama mietti suurta asiaansa. Se kirkastui\nhänelle väliin, joskus himmeni taas kaikki yön hämäriin, joista\ntuikki jumaluuden ikituli, elämänkysymys. Paroonitar Lichtenstein\nkatseli salaa Harhaman luisia kasvoja ja ruskeita silmiä. Lapsuutensa\ntarut suomalaisista noidista muistuivat hänen mieleensä. Oli kuin\nolisi suomalainen noita seisonut hänen edessänsä ilmielävänä. Hän\nhalusi siltä kysyä jotain salaista, kauvan kytenyttä, kuulla sen\nsuusta jonkun hämärän asian selityksen. Mutta hän epäröi, pelkäsi,\nsekaantui.\n\nVihdoin loppui pitkän-pitkä äänettömyys. Ikään kuin havahtaen, kysyi\nparoonitar Lichtenstein:\n\n-- \"Tehän olette hyvä ystävä Anna Pawlownan kanssa?\"\n\n-- \"Kyllä... Minun puoleltani...\"\n\n-- \"Hän Teitä aivan jumaloi\", -- virkkoi siihen paroonitar\nLichtenstein.\n\nÄänettömyys sipsutteli taas villasukissa. Kumpikin oli vaiti ja\nmietti jotakin... Kuoleman sukkapuikot vilisivät elämän kukkamailla.\nParoonitar Lichtenstein oli näkevinänsä viisasten noitien\nkurkistelevan Harhaman silmäkuopista. Hän yritti taas kysyä, vavahti\nja peräytyi...\n\nVihdoin yritti hän taas uudestaan. Hän lausui, Anna Pawlownaa\ntarkottaen, kanervankukkaansa haistellen:\n\n-- \"Hän on Teistä minulle puhunut kerran niin paljon hyvää ja suurta.\"\n\n-- \"Anna Pawlowna?... Vai niin!\" -- virkahti Harhama mietteissänsä.\nHänelle se ilmotus oli odottamaton. Hänessä oli kaiken muun lisäksi\nsekin sairaloisuus, että hän salaili harvoja ystävyyksiänsä, jopa\ntuttavuuksiansakin. Jälkimäisiä niistä hän ikäänkuin häpeili,\nedellisiä joita oli ainoastaan Anna Pawlowna, munkki Pietari, osaksi\nmyös Zaiko ja nyt Nikolai, hän peitteli maailmalta, kuin jotain\npyhyyttä, jota hän ei halunnut paljastaa jokapäiväisten ihmisten\npilkan sormille, joita hän sairaloisesti halveksi. Anna Pawlownaakin\nhän oli pyytänyt olemaan hänestä yleensä puhumatta ja mietti nyt,\nmiksi tämä oli paroonitar Lichtensteinille sittenkin puhunut, tehnyt\npoikkeuksen. Hän mietti sitä kaiken muun hämärän ohella.\n\nJa taas syntyi matona mateleva hiljaisuus. Kumpikin oli hieman\nsurullinen. Kumpikin sotkeutui joihinkin hämäriin rihmoihin.\nParoonitar Lichtenstein kääriytyi taikauskon utuihin, oli\nseisovinansa salaperäisen olennon edessä, jommoisena hän oli oppinut\nsuomalaisia pitämään ja jommoiseksi Anna Pawlowna oli hänelle\nHarhaman parilla himmeällä sanalla kuvannut. Vihdoin rohkaisi hän\nitsensä ja lausui:\n\n-- \"Minä haluaisin kysyä Teiltä jotain... jotain omituista...\nOi-joi!... Älkää nyt hämmästykö!... Minä tahtoisin kysyä Teiltä\njotain _suurta_... Mutta en minä tiedä...\"\n\n-- \"Suvaitkaa vaan tehdä minulle se kunnia, vaikka minun täytyykin\nedeltäpäin ilmottaa, että en kykene _suuriin_ kysymyksiin\nvastaamaan\", -- lausui Harhama. Hän oli värähtänyt, luullen\nparoonitar Lichtensteinin tarkottavan sitä asiaa, jonka johdosta hän\noli urkkimassa.\n\nJa taas seuloi hiljaisuus antimiansa. Koko luonto oli korvana, vaan\nei kuulunut mitään. Hetken kuluttua rohkaisi paroonitar Lichtenstein\nmielensä ja alkoi puhua:\n\n-- \"Minä olen kuullut... Anna Pawlownalta etupäässä... että Te...\nminä en osaa sanoa... Te tunnette elämän... tai että Te olette\ntoukkana tunkeutunut elämän sydämeen, kun me muut emme pääse sen\nsisään... Te tiedätte _mitä on elämä_... se _ydin_.\"\n\nHän oli pistänyt tulikuumalla sukkapuikolla Harhaman kipurauhaseen...\nHarhaman otsalle nousi pieni ryppy. Mieli sytenä lausui hän puoli\nitseksensä:\n\n-- \"Niin... Elämä... _Mitä on elämä?_...\"\n\n-- \"Niin... Sanokaapa Te minulle: _Mitä on elämä_?\" -- keskeytti\nparoonitar Lichtenstein, kuin olisi hän tahtonut siepata ohikiitävän\nonnen.\n\nHarhama vaikeni... mietti.\n\n-- \"Niin, niin, _mitä on elämä_?\" -- toisti paroonitar Lichtenstein,\nlisäten: \"Te kuulutte sen ytimissä elävän, kun me muut emme pääse sen\npähkinänkuorta etemmä.\"\n\n-- \"Elämä... En tiedä mitä se on... Mutta Te, paroonitar, olette\nherttainen perhonen... Jos minun vallassani olisivat elämän rihmat,\nniin minä laittaisin, että elämä _olisi_ Teille kaunis kukka...\nEikä hän elämä hennonnekaan Teille muuta olla\", -- vastasi Harhama\nhajanaisena ajatuksenriekaleena.\n\nParoonitar Lichtenstein huokasi. Silmään nousi sumea katse. Hän\nnypisteli kanervankukkaa ajatuksissansa ja antoi äänettömyyden\nhetkisen seuloa tupsutella hiljaisia antimiansa... Yön pellavat\nvalkenivat nurmella... Sirkka sirisi heinänjuurella... Lopuksi lausui\nhän vitkaan, surullisena:\n\n-- \"Elämä on kukka... Todellakin elämä on _kaunis_ kukka... _Elämä on\ntulikuuma kukka_...\"\n\nPuikko poltti Harhamaa. Hän kysyi hämillänsä:\n\n-- \"Kuinka niin?... Tulikuuma... Miksi _tulikuuma?_...\"\n\n-- \"Oi, se polttaa... Se polttaa... se polttaa... se polttaa...\nAh, älkää kysykö!... Ei... ei... ei... Ja siitä tuoksuaa myrkkyä\nja kuumuutta. Katsokaa! Kun minä kerran olin onneton, puhui Anna\nPawlowna _tästä_ ja Teistäkin... salaisuutena tietysti... Minä olen\nsiitä lähtien halunnut Teihin tutustua kysyäkseni tätä... Teissä\non... en minä käsitä mitä, mutta minä niin luotan Teihin\", -- värisi\nparoonitar Lichtenstein, varjostaen kasvojaan käsillään, kuin\nestääksensä myrkyllisen kuumuuden niitä polttamasta.\n\nHarhama väänteli käsiänsä tuskasta... Hän seisoi kavaltajana\nturvattoman naisen edessä... Hän ehkä juuri veti sen naisen\nelämänrihmoja niin, että elämä oli ylihuomenna tulikuuma kukka...\n\nSitä mietti Harhama... Ja hänen sieluansa nakerteli silloin suuri,\nmusta, ilkeä rotta. Hän itse kiemurteli sen kysymyksen tulikuumissa\npitimissä, jonka paroonitar Lichtenstein oli hänelle tehnyt, ja koko\nelämä hohti hänen edessänsä tulikuumana kukkana, josta nousi tuoksuna\nkuoleman mustanpunerva myrkyllinen savu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun paroonitar Lichtenstein ja Harhama palasivat sisälle, oli\nillallisen syönti alkanut. Kenraali Pawlof itse keskusteli parooni\nGeldnersin kanssa. Huomattuansa Harhaman tulevan, huudahti hän\nhänelle:\n\n-- \"Herra Harhama! Me Teitä juuri kaipailimme... Suvaitkaapa istua\nseuraamme!... Ja Te, paroonitar, suvaitkaa myös, niin emme ryöstä\nTeidän hurmaavaa seuraanne herra Harhamalta ja kumminkin saamme\nitsekin siitä nauttia.\"\n\nPuhutellut tottelivat vitkastellen. Samassa tarjosivat loistaviin\npukuihin puetut lakeijat hopeaisilta asettimilta ensimäistä\nruokalajia. Toiset lakeijat kulkivat mukana ja kaatoivat pikareihin\nsamppanjaa. Orkesteri soitti erästä kohtaa ooppera \"Faust'ista\".\nVieraat olivat jakautuneet seurueisiin. Nuoret miehet mielistelivät\nnaisiansa kumarruksilla ja kohteliaisuuksilla. Naiset kiemailivat\nheille vastaukseksi. Kaikkialla hyrski vallaton ilo, nuoruus kukoisti\nkukkana, jonka mairittelevana tuoksuna tuntui naisten rintojen\nhienosta hipiästä nousevat tanssin hengähtymät. Parooni Geldners\njatkoi puhelua Harhamalle:\n\n-- \"Eikö totta, että suurin osa Suomen maanviljelijöistä on tilatonta\nväkeä, torppareita, vai miksi niitä sanotaan?\"\n\n-- \"Kyllä, parooni\", -- myönsi Harhama välinpitämättömästi, katsellen\nläheisyydestä tyhjää pöytää, joka ei olisi aivan likellä puhujia.\nParooni Geldners kääntyi nyt kenraali Pawlofille puhumaan:\n\n-- \"Sanoinhan minä Teille, kenraali!... Ja silloin oli kenraali\nBobrikofin politiikka aivan oikea. Hallituksen pitää vetää\npuolellensa nämä tilattomat, tipauttamalla niille piee-ni... pieni\npala kerrallaan tilallisten maita.\"\n\nHarhama halusi kuulla enemmän... Läheinen pöytä oli tyhjä. Hän\nkumarsi hieman paroonitar Lichtensteinille, osottaen pehmeää\nnojatuolia, ja virkahti:\n\n-- \"Suvaitsetteko?\"\n\nParoonitar Lichtenstein istahti. Harhama ryhtyi seurustelunsa ohella\nseuraamaan Pawlofin ja Geldnersin keskustelua, tekeytyen sitä\nkuulemattomaksi.\n\n-- \"Suvaitkaapa keskeyttää!\" -- keskeytti kenraali Pawlof Geldnersin.\n-- \"Minun käsittääkseni ei korkeimman vallan pidä koskaan _ostaa_\nalamaistensa kuuliaisuutta. Sen pitää käskeä.\" -- Ja Harhaman ja\nparoonitar Lichtensteinin puoleen kääntyen lisäsi hän lasiansa\nnostaen: \"Suvaitkaapa juoda, paroonitar ja herra Harhama!...\nSamppanja väljähtyy... Terveydeksenne!... Ja Te, parooni!\"\n\nKaikki vastasivat isännän tervehdykseen. Lakeijat kiiruhtivat\ntäyttämään vajautuneita pikareja. Harhama puri huuliansa kenraali\nPawlofin puhetta kuullessansa. Se loihti taas hänen eteensä sen\nsuuren asian, jonka urkkijana hän oli. Pawlof jatkoi:\n\n-- \"Ja mitä varten semmoinen nöyrtymys alamaisten edessä?\"\n\n-- \"Sillä tavalla\", -- vastasi Geldners -- \"tehdään tilattomat\nhallituksen ystäviksi. Semmoisissa joukoissa juuri on Venäjän vallan\nturva rajamaissa... Ei pidä vaan annettavaa antaa niin tarkkaan,\nettei mitään jää myöhemmin annettavaksi.\"\n\n-- \"Mutta armahtakaa nyt, parooni!\" -- keskeytti kenraali Pawlof.\n-- \"Kumousliike voi nousta ja käyttää samaa asetta. Sekin voi ostaa\ntilattomien kannatuksen tilallisten mailla.\"\n\nHarhama seurasi keskustelua tarkkaavasti, mutta välinpitämättömänä.\nHän uskoi sairaloisesti, että kaikki ne keskustelut olivat joutavia,\nsillä ne kysymykset tulee ratkaisemaan uusi tekijä, se veriruskea\nvallankumous, jonka punaisilla siivillä hänen henkensä lenteli\nvakoilijana tässä loistavassa joukossa. Se toivo teki hänestä\nsorisevan vierasjoukon kylmäverisen vihollisen.\n\nLoistava seuraelämä ryöppysi virtana. Loistavat puvut kohisivat.\nJalokivet paloivat. Arvomerkit loistivat tähtinä. Nauru helähteli.\nNaisten avonaiset rinnat houkuttelivat. Katse kietoi paulojansa. Ei\nnäkynyt huolen hämärääkään. Elämä hohti koreana kuplana.\n\n-- \"Kurjuuden maaperästä kasvanut elämänkukka\", -- mietti Harhama.\nOsottaen huomiota paroonitar Lichtensteinille, seurasi hän taas\nsamalla keskustelua.\n\n-- \"Joutavaa pelkoa!\" -- vastasi Geldners. -- \"Kapinalliset eivät\nvoi ilman korkeimman vallan lupaa _antaa_ mitään... eivät tuuman\nalaakaan. Hallituksen pitää sallia niiden _luvata_, vaikkapa\nvuosikymmenkin, ja tehdä vaan lupaukset tyhjiksi... Torpparit ja\nmuut houkuteltavat väsyvät odottamaan ja silloin voi hallitus astua\nesille.\" -- Sikariansa sytyttäen jatkoi hän loppuun: \"Valtiollisessa\ntoimessa täytyy aina seurata kylmää järkeä, eikä tunteita. _Kylmä\njärki on kaiken peruskivi_...\"\n\nKenraali Pawlof näytti tuskastuvan. Kuvaavan kädenliikkeen tehden,\nkeskeytti hän Geldnersin:\n\n-- \"Mutta sallikaa... sallikaa kysyä: Onko mitään sen kylmempää\njärkeä, kuin se, mikä on miekan terässä? _Miekka ja hirsipuu_ ovat\nkorkeimman vallan kädessä paljoa mahtavammat aseet kuin palanen\ntorppareille tarjottavaa perunamaata... Terveydeksenne, paroonitar ja\nherra Harhama!... Miks'ette juo?... No, kuinka suvaitsette viihtyä\nkesällä, paroonitar?\" -- kääntyi hän taas puhuteltuihin.\n\n-- \"Vallan hyvin... Terveydeksenne, kenraali!\" -- vastasi paroonitar\nnyökäyttäen päätään.\n\n-- \"Terveydeksenne, herra Harhama!... Ja Teidän kylpynne, paroonitar,\nyhä vaan viihdyttävät hurmaavaa kylpijätärtänsä?\" -- jatkoi kenraali\nPawlof.\n\n-- \"Oo, kenraali!... Ne ovat minun elämäni\",- vastasi puhuteltu\nvilkkailla eleillä.\n\nLakeijat tarjosivat toista ruokalajia. Pikarit täytettiin\nhochheimer-viinillä. Orkesteri soitti kappaletta ooppera \"Ruslanj ja\nLjudmiila'sta\". Parooni Geldners jatkoi puhelua:\n\n-- \"Minä myönnän teidän olevan oikeassa, jos korkeimman vallan miekka\nja hirttonuora olisivat aina sen _omassa_ kädessä... Mutta...\"\n\n-- \"Mutta kun ne kerran ovat sen kädessä, ei sen sovi ruveta\nniistä kauppoja hieromaan\", -- keskeytti Pawlof kiivastuneena. --\n\"Kaikki myöntymykset istuttavat kansaan sitä mieletöntä uskoa, että\nsillä muka onkin _oikeus_ ei ainoastaan tarkastella ja arvostella\nkorkeimman vallan toimia, vaan myös... ajatelkaa sitä hävyttömyyttä:\nosaltaan _päättää niistä_... Se on todellakin hallituksen miekan ja\nhirttonuoran tavottelemista ja anastamista. Ja se on tukahdutettava\nalkuunsa...\"\n\n-- \"Mutta miten?\" -- keskeytti parooni Geldners puhaltaen savun\nsuustansa huolettoman näköisenä.\n\n-- \"Kuinka miten?... Kummallinen kysymys!... Ettekö Te sitä tiedä?\nSiten, että jokaiselle, joka tavottelee korkeimman vallan miekkaa ja\nhirttonuoraa, annetaan ne heti _kaulaan_... Terveydeksenne, parooni!\"\n-- jatkoi kenraali Pawlof kiivastuneena.\n\n-- \"Terveydeksenne, kenraali!... Kun ei vaan päähän menisi... Mutta\nvielä yksi asia: Hirsipuu on menettänyt voimansa heti, kun siihen\nripustetaan yksikään ainoa _kunniallinen_ mies... Siitä on tullut\nsilloin kunniahirsi, johon kaikki pyrkivät... Sitä on siis säästäen\nkäytettävä, muuten siihen pyritään kilpaa... Ja entä sitten?\"\n\n-- \"Mitä 'entä sitten'?... Menkööt siihen kutka haluavat! Menkööt\nJumalan nimessä!... Hallituksella Jumalankiitos riittää nuoraa,\nriittäköön vaan halullisilla kauloja,\" -- tarttui kenraali Pawlof.\n\nHarhama istui ääneti. Hän mietti puhetta kuunnellessaan tulevaa\npommipäivää, laski mitä katua salaneuvos Regime'in täytyi ajaa.\nKenraali Pawlof kiihtyi. Parooni Geldners puolestaan säilytti\nulkonaisen tyyneytensä. Karistaen poroa sikaristansa lausui hän\nhuolettomasti:\n\n-- \"Niin... Muistakaa, että roomalaisten ristinpuu on raahattu\nkirkonkatolle!... Samoin ne voivat tehdä Venäjän hirsipuullekin...\"\n\n-- \"Ah Te, parooni! Te olette tänä iltana turhan arkailija ja\njärkeilijä. Raahatkoot ne vaikka tuhannesti kirkon katolle kaikki\nhirsipuut! Miljoona roomalaisten ristinpuita loistaa kirkkojen\nkatoilla ristinä, mutta löytäkääpä parikaan, jotka haluaisivat\nniihin riippumaan!... Nöyrimmästi kiittävät kunniasta... Siinä se on\nkoko juttu... Kirkonkatolle!... Ettekö huomaa kuinka ne teidän niin\nsanotut 'ihmiset' jo kaikin voiminsa kiskovat Rooman ristinpuita alas\nkirkonharjalta?... Korjaavat hullutusta uudella hulluttelulla...\"\n\nLakeijat tarjosivat jo kolmatta ruokalajia ja rüdesheimer-viiniä.\nOrkesteri soitti Mozartin sävellyksiä. Harhama seurasi keskustelua,\nkuin vakoilija, mutta välinpitämättömän näköisenä ja puhellen\nparoonitar Lichtensteinin kanssa kirjallisuudesta... Kenraali Pawlof\njatkoi:\n\n-- \"Millä te, parooni, tyydyttäisitte esimerkiksi meidän omien\ntalonpoikiemme vaatimukset?... Jos jakaisitte niille aateliston,\nluostarien ja valtion maita vaikka kuinka säästäen, loppuisivathan ne\nkumminkin kerran... Mutta miekkaa ja hirttonuoraa riittää maailman\nloppuun asti... Hyvinkin riittää. Kiitos Jumalalle!... Ja lisäksi:\nJos ostatte talonpoikien alamaisuuden aateliston mailla, teette\naateliston korkeimman vallan vihollisiksi... Ja millä te sen suosion\ntaas ostatte?\"\n\n-- \"Tietysti heidän omilla, talonpojille jaetuilla maillaan\", --\nvastasi parooni Geldners kuivasti. -- \"Viihdytellään kumpaakin\nsamalla maalla... _vuoron perään_, niin ei _maakaan_ lopu koskaan...\nSitäpaitsi on hallituksella muutakin annettavaa, kuin maa.\nEsimerkiksi Suomessa on hallituksella valta. Siellä kilpailevat\neri puolueet keskenään. Annettakoon, Herran tähden, niiden olla\nvuoron perään Venäjän hallituksen palvelijoina... no sanokaamme:\n_suosiossa!_\"\n\nLakeijat tarjosivat jo neljättä ruokalajia ja tokaijer-viiniä.\nOrkesteri soitti Tshaikowskijn sävellyksiä. Iloinen puheen\nsorina kuului kaikkialla. Kaikkialla näkyi kiemailua, iloa\nja huolettomuutta... Elämä kohisi valkeana vaahtona. Ihmiset\nkuhertelivat elämän kultaoksalla. Nauru helskyi vallatonna...\nVenäjän ylhäisö loisti kesäyön kauniina perhosparvena... Paroonitar\nLichtenstein kertoi Harhamalle erästä uusinta aviorikosjuttua...\nHarhama unohti hetkeksi pommin ja kiintyi keskustelua seuraamaan.\n\n-- \"Teidän periaatteenne, parooni, merkitsee sitä, että kansalle\npitää antaa hirttonuoran pää... vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle\npuolueelle\", -- jatkoi Pawlof.\n\n-- \"Mutta jos sen _pään_ annatte, voitte olla varma, että ne vievät\n_koko nuoran_... Ja _kaulannekin_ ne syntiset vievät... Oman päänne\nne katumattomat vievät lopulta...\"\n\n-- \"Ei suinkaan minun periaatteeni sitä merkitse\", -- väitti parooni\nGeldners. -- \"Jos hallitus on kylliksi viisas ja luja, voi se\nhirttonuoransa lainata... sanon _lainata_ kansalle, vuoroon yhdelle\nja vuoroon toiselle puolueelle... Itse voi se asettua sopivalla\najalla ahdistetun suojaksi ja... olkoon menneeksi: antaa nuoran\nsille...\"\n\n-- \"Mutta entä jos lopulta Pilatus ja Herodes tulevat ystäviksi?\" --\ntarttui Pawlof jyrkästi, kiehahtaen.\n\n-- \"Silloin heittää hallitus niille _kultaisen omenan\"_, -- vastasi\nparooni Geldners kylmäverisesti.\n\nHarhaman viha kiehahti. Hän puri hampaitansa. Mutta\nmielenliikutuksensa hän salasi tyyten... Sairaloisuutena kyti\nhänessä ajatus omasta tärkeydestänsä. Hän kuvitteli, että hän on,\nehkä jo ylihuomenna, sanova sen uuden sanan, joka puhaltaa tomuna\nkaikki nyt tehdyt laskelmat ja peruskivet. Hän kuvitteli itseänsä\njo maailmankurjuuden edustajaksi, joka voimansa tuntien kuuntelee\nvihollisensa keskusteluja ynsein mielin ja ylenkatseella.\n\nLakeijat tarjosivat viidettä ruokalajia ja satavuotista madeiraa.\nOrkesteri soitti ooppera \"Demouw'ia\". Paroonitar Lichtenstein\nja Harhama keskustelivat ruhtinatar O:n ja amiraali K:n\naviorikoksesta... Iloinen puheen sorina on yltynyt. Jalokivien\nloiste ja palavat silmäykset kilpailevat keskenänsä loistosta.\nKohteliaisuudet sekaantuvat pukujen kohinaan ja luonteviin\nnaurahduksiin. Notkeat, kiemailevat naiset hallitsevat\nseura-miehiänsä suuren maailmannaisen hienolla taidolla, pysytellen\nkaikki rajoissansa ja vieden kaikki arimmille rajoille hienosti...\nhuomaamatta aivan... Kaikki kulkee heidän ohjaksissaan... He itse\nkieppuvat ohjattaviensa orjina. Aisti-elämän säikeet kulkevat täällä\nhienoina... Ne purkautuvat kuin runokeriltä... Ne hehkuvat kukkana,\njolle laulut helskyvät ja jonka väreinä ovat vietit... vietit tai\ntunteet, tunteet tai vietit... ken mitenkin sanoa tahtoo.\n\nÄskeinen keskustelu jatkui:\n\n-- \"Sitäpaitsi\", -- jatkoi parooni Geldners -- \"älkää unohtako,\nettä hallituksella on vielä eräs voimakas ase kädessään. Tarkotan\n_uskontoa_... Hallituksen pitää vaan osata sitä käyttää _taidolla_.\nJoukkoihin on saatava lähtemättömästi juurtumaan se usko, että\nesivalta on Jumalalta ja sen käskyt siis Jumalan käskyjen\nilmauksia. Ja se on jo kylliksi, jos uskonnollinen harrastus vetää\njoukkojen ajatukset pois maallisista, yhteiskunnallisten asiain\nharrastuksesta...\"\n\nHarhama kuunteli nyt puhetta tarkkaavana. Hän muisteli Nikolain\näskeistä pajassa pitämää puhetta. Hän oli huomaamattansa keskeyttänyt\npuhelunsa paroonitar Lichtensteinin kanssa Ja tämäkin seurasi\nnyt keskustelua... Lakeijat tarjosivat kuudetta ruokalajia ja\nmalaga-viiniä. Orkesteri soitti kappaletta \"Tannhäuser'ista\". Parooni\nGeldners jatkoi:\n\n-- \"Vallankumoukselliset tietävät, miten mahtava ase uskonto\non hallituksen kädessä ja koettavat ensi sijassa järkyttää sen\nperustusta. He tietävät, että joukkoja ei _voida_, ei _saada_\nnousemaan esivaltaa vastaan niin kauvan, kun ne uskovat kirkon\nvakuutusta esivallan jumalallisesta alkuperästä. Hallituksen pitää\nottaa tämä opiksi ja lujittaa juuri _sitä_ kohtaa, mitä vastaan\nhuomaa hyökkäyksen olevan kohdistetun... Niin moniuskoisessa maassa,\nkuin Venäjä on, täytyy hallituksen tietysti olla suvaitsevainen eri\nuskontoja kohtaan... Toisin sanoen: Sen pitää heittää kultainen omena\nkirkkojenkin keskuuteen... Maailmaa hallitsee kylmä järki. _Se on\nmyös Venäjän mahtavuuden peruskivenä_...\"\n\nParooni Geldnersin jatkaessa puhettaan tarjosivat lakeijat jo\nseitsemättä ruokalajia ja vanhaa lacrima christi-viiniä. Orkesteri\nsoitti Glinkan sävellystä. Molemmat keskustelijat, joista toinen\nedusti kylmää järkeä, toinen väkivaltaa, olivat koko ajan pysyneet\nulkonaisesti verrattain tyyninä. Kenraali Pawlof oli sotilas, joka\nvoi kylmänä, silmiänsä räpäyttämättä, seisoa luotisateessa. Hän oli\nsamalla itsevaltiuden lihaksi tullut ihailija. Mutta nyt kiehahti jo\nveri hänen päässänsä ja hän lausui, niin kovalla äänellä, että koko\nseurue sen kuuli:\n\n-- Hullutuksia, parooni!... Heikkoutta!... Rikollista arkailua\nja tinkimistä oikean kanssa... _Venäjän mahtavuuden ja suuruuden\nperuskivenä on miekan terä ja itsevaltiaan tsaarin rautainen\ntahto_... Maailmaa hallitsee _miekka ja hirsipuu_...\n\nKoko loistava vierasjoukko kohahti sen kuullessansa, kuin loistava\nperhosparvi.\n\n-- \"Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!\" -- kuuluivat\nhyväksymishuudahdukset. Kirjavapukuiset lakeijat kantoivat juosten\njälkiruokia ja samppanjaa. Orkesteri soitti kappaleita oopperasta\n\"Henki Tsaarin edestä\". Puhelu valuu virtana. Kohteliaisuudet\npulpahtelevat siitä kauneina kuplina. Helmikirkkaat naurahdukset\nhelähtelevät. Palavat katseet salamoivat jalokivien vallattomassa\nvälkkeessä. Mielittely tuulahtelee, hivelee mieliä, kuin neidon\nnäkymätön suortuva ihoa... Posket hehkuvat, tunteet riutuvat. Naisten\nvalkoisiin avonaisiin rintoihin on hillitty veri nostanut hienon\npunan...\n\nTähän loistavaan seuraan putosivat kenraali Pawlofin sanat, kuin\nmaineen ja kunnian kultapallo. Koko joukko kuohahti. Venäjän suuruus\nja mahtavuus kohosi loistavana leijana ihailtavaksi. Miesten tiet se\nsirotteli maineen seppeleillä, naisille se rakenteli ritarilinnoja ja\ntarjoili vallan loistavia rihmakeriä.\n\nPuhe syöksyi kepeänä ryöppynä Venäjän suuruuteen ja mahtiin.\nPuhuttiin maailmanvallasta, Venäjän tulevasta rikkaudesta ja\nloistosta... Pietari Roomana -- Neva ja Volga maailman valtasuonina\nja Venäjän Tsaari sivistyneen maailman _imperaatorina_, itsevaltiaana\nkeisarina... Se ajatus ajoi kepeät mielet kunnianhimon loistaville\nmerenselille... Puhuttiin myös sodasta... suurista voitoista...\nvallankumouksesta, mutta kaikesta kevyesti, kuin höyhenellä\nkoskettaen. Parooni Geldners vastasi kenraali Pawlofin äskeiseen\nhuudahdukseen kuivasti:\n\n-- \"Miten tahdotte uskoa. Mutta Tsaarin rautaisinkaan tahto ja\nVenäjän mahtavuus eivät voi kauvan seisoa miekan terällä kahtia\nleikkautumatta... Ei leijonakaan voi juosta miekan terällä...\"\n\n-- \"Mutta ei leijona myös pysy leijonana, heittämällä pentunsa\nensimäiselle tyytymättömälle lurjukselle, joka uskaltaa sen eteen\nastua... _Kynsiänsä_ sen pitää semmoisille hävyttömille näyttää...\nkynsiänsä ja hampaitansa,\" -- keskeytti kenraali Pawlof kovaäänisesti.\n\nLoistava seura kietoutui keskustelun ympärille. Se säesti sitä\nparvissa ja kaksittain. Isänmaallisten tunteiden kuohu nousi\nvalkovaahtona. Hetken kuluttua sekaantui puheeseen paroonitar\nLichtenstein kysyen:\n\n-- \"Mutta mistä johtuu kansan tyytymättömyys? Onhan heillä...\"\n\n-- \"Sanokaas muuta, paroonitar! Valittavat, että ei ole leipää...\nKapinoitsijoiden oppeja!\" -- keskeytti Pawlof kiivastuneena ja\nlisäten innoissaan: \"Sallikaa juoda maljanne, paroonitar!... Ja Te,\nherra Harhama! Terveydeksenne!\"\n\n-- \"Mutta\", -- huomautti paroonitar Lichtenstein -- \"miksi talonpojat\neivät syö enemmän _liharuokia ja vihanneksia_?... Esimerkiksi\nraparperia... tilliä... ja...? Pitäisi perustaa keittokouluja\nja opettaa talonpoikia valmistamaan ja syömään liharuokia ja\nkasviksia... Sentähden niiden vartalokin on niin jäykkä, kun syövät\nyksinomaan leipää... Tiedättekö, kenraali, minä en syö leipää kuin\nkymmenisen grammaa päivässä... Miks'ei hallitus käske talonpoikia\nlihaa syömään?...\"\n\nHarhama puri huuliansa. Pawlof käveli edestakaisin lattialla\nkiihtyneenä. Hieman itseänsä hilliten vastasi hän:\n\n-- \"No... Voi olla, että niillä ei maalla ole aina lihaakaan...\nMutta kasvattakoot karjaa ja juokoot maitoa!\" -- ja tarjoten sikaria\nHarhamalle kysyi hän: \"Ettekö polta, herra Harhama?...\"\n\n-- \"Kiitos, kenraali! En.\"\n\n-- \"Todellako?... No se on harvinaista... Minulle on tupakka toinen\nluonto.\"\n\nJa jatkaaksensa vastaustansa paroonitar Lichtensteinille puhui hän\nsikaria sytyttäessänsä:\n\n-- \"Voi olla... Voi olla, että köyhyyttä on, mutta...\"\n\n-- \"Mutta\", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein vilkkaasti\n-- \"miksi ei silloin panna useammin toimeen esimerkiksi\nhyväntekiäis-tanssiaisia ja arpajaisia ja...? Ajatelkaa, kenraali:\nMinä olin viime talvenakin kuusissa tanssiaisissa köyhien\nhyväksi... _Kuusissa_ tanssiaisissa, ajatelkaa!... Lisäksi kolmissa\narpajaisissa, joissa myös tanssittiin... Jos kaikissa kaupungeissa\npantaisiin toimeen tanssiaisia, vaikkapa... no, vaikkapa kerran\nviikossakin, niin kokoontuisihan siitä jo rahaa.\"\n\n-- \"No, niin\", -- keskeytti kenraali Pawlof. -- \"Te, paroonittareni,\ntanssitte siis viime talvena _yhdeksän_ kertaa niiden hyväksi ja\ntiedättekö miksi ne meitä sanovat palkkioksi?... _Verenimijöiksi_...\"\n\n-- \"Olkaa nyt!\" -- huudahti paroonitar, joka luuli Pawlofin\nleikkiä puhuvan. Harhaman mieltä alkoi keskustelu jännittää ja\nkaiken jännityksen ohella juoksivat hänessä omien mietteittensä\nsäikeet. Ylihuominen päivä nosti jo taivaanrannalle aamuruskoista\nkannikkaansa. Hän osaksi unohti ympäröivän joukon. Pawlof jatkoi\npuhettansa paroonitar Lichtensteinille:\n\n-- \"Uskokaa, tai olkaa uskomatta!... Vieläpä vaativat, että Teidän\ntäytyy jakaa heille omaisuutenne. Ajatelkaa: suorastaan _vaativat_,\nhävyttömät!... Onko ennen moista kuultu?... No, parooni! Mitä Te\nsanotte sosialismista?\"\n\n-- \"Ne saarnaavat aikansa ja lakkaavat... Omistusoikeus on ihmisessä\nsynnynnäinen luonnonvietti, eivätkä sitä voi mitkään opit hävittää\",\n-- vastasi parooni Geldners kuivasti.\n\n-- \"Niin, niin. Mutta minä tarkotin: Pidättekö Te _oikeana_ sen\nopin?\" -- kyseli Pawlof innostuneena. Paroonitar Lichtenstein\nei näyttänyt käsittävän puhetta. Harhama seurasi sitä jo\nkokonaan jännittyneenä. Parooni Geldners vastasi varovasti ja\nvälinpitämättömänä:\n\n-- \"Ihmiskunnan omaisuudet täytyy pitää taitavien käsissä. Jos ne\njaettaisiin kaikille tasan, laskeutuisivat joukot, kuin krokodiilit\nliejuun niitä syömään, kunnes kaikki olisi lopussa. Ja tulevana\nvuonna täytyisi ihmiskunnan tarttua kerjäläissauvaan. Jokainen\nsemmoisille joukoille heitetty liika muru on ihmiskunnan omaisuuden\ntuhlaamista... no, ellen sanoisi sen _kassankavallusta_ ja\n_varkautta_...\"\n\n-- \"Ja ne riettaat opettavat, että ne, jotka hoitavat ihmiskunnan\nomaisuutta, etteivät ne joudu maankiertäjien tuhlattaviksi, ovat muka\nvarkaita... Katumattomat!\" -- tarttui Pawlof yhä kiihtyen, vihastuen.\n\n-- \"No vähäpä sitä muuta hulluutta saarnataan!\" -- pisti Geldners.\n\nKeskustelu jatkui. Orkesteri soitti. Venäjän ylhäisö tanssi\nperhosina sosialismin punaisen haamun ympärillä. Pawlof ja Geldners\nkumoilivat sosialismin oppeja nerokkaasti... rohkeasti. Harhaman\nainaiset epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa. Eivät sosialisminkaan\nopit, eivätkä vallankumouksen terässormet voineet niiden mätäpesiä\npuhtaiksi puristaa. Hänen maallisten epäilyjensä idut puhkesivat\nalati uusina siitä suuresta epäilystä, joka etsi Jumalaa\näärettömyyden rantojen takaa... Joukkoviha oli vaan tarttumana\narpeuttanut sen vuotavat haavat.\n\nKenraali Pawlof jatkoi puhettansa:\n\n-- \"Vapaa kilpailu ja siihen perustuva yksityinen omistusoikeus ovat\nihmiskunnan kehityksen peruskiviä. Ne muodostavat ihmiskunnan seulan.\nKyvytön aines, joka ei kestä kilpailussa, sortuu siinä seulassa\npaheisiinsa, tai nälkään, ja jälelle jää rautainen ja kykenevä aines.\nJos vapaa kilpailu ei polkisi huonointa ainesta häviöön, sikiäisivät\nne, kuin eläimet ja täyttäisivät maan veltoilla ihmislonkeroilla.\nNo ajatelkaa!... Sehän olisi eläinkuntaa kohti kulkemista. Katsokaa\nneekereitä, joilla on sosialistinen yhteiskunta, mitä eläimiä ne\novat... Ihmiset eivät kohoa eläintä korkeammalle, ennen kun ne\ntekevät tulisen seulan, vapaan kilpailun, joka seuloo niistä eläimet\nvähä-vähältään tautiin ja puutteeseen ja häviöön.\"\n\nHarhama ei voinut vihastua, sillä hän näki kenraali Pawlofissa oman\nitsensä sairaloisuuden terveen ilmiön: ihmisten halveksimisen. Ei\nhän myös kyennyt tajuttavasti käsittämään, mikä hänen puheessaan\noli oikeaa mikä väärää. Hän ärtyi siitä vaan sokeasti sen aatteen\npuolesta, jonka urkkijana hän oli. Kenraali Pawlof käveli kiihtyneenä\nedestakaisin ja jatkoi:\n\n-- \"Ajatelkaa, parooni: Ihmistyö ei _keskimäärin_ riitä takaamaan\nkaikille semmoista toimeentuloa, jonka turvissa voisi ihminen\nkohota työeläimestä ihmiseksi... Silloin ei ole muu neuvona, kuin\nvapaalla kilpailulla seuloa parhaat ihmisiksi ja loput polkea niiden\nruokkijoiksi...\"\n\nJa yhä kiihkeästi edestakaisin kävellen:\n\n-- \"Sillä hävitetään samalla se kelvoton aines, tukahdutetaan se\nja estetään huonontamasta sukua ja täyttämästä, kuin rikkaruohot,\nmaailma ihmisloikareilla, jotka venyisivät, kuin haisevat krokodiilit\nAfrikan järvien liejuissa... Niiden sikiämistähän ei voida lailla\nestää ja kieltää. Täytyy siis turvautua seulaan ja seuloa sillä\nihmiseläimet ihmisistä häviöön...\"\n\nHarhama takertui puheeseen, kuin hyttynen hämähäkinverkkoon. Hänen\noma ihmishalveksumisensa nosteli päätänsä, mutta vajosi taas hänen\nsielunsa nykyiseen yleiseen kuohuntaan, josta vallankumous nosteli\nveristä päätänsä kaikkea muuta voimallisempana. Hänen asemansa\nkavalana urkkijana oli hänelle se tulineula, jonka kärellä hän istui.\nSen pisto nosti hänessä alati kumouksen verihaamun kuristamaan muun\ntukehduksiin. Kenraali Pawlof jatkoi korskeana:\n\n-- \"Ihmiskunnalle on edullisempaa, että sen muodostavat tuhat\nrautaista ja henkisesti kehittynyttä olentoa, kuin että sen muodostaa\ntuhannen miljoonaa velttoa, laiskaa, kyvytöntä loikaretta... Ne\nverenimijöiksi kohonneet -- jos niin saan sanoa -- ovat juuri\nihmiskunnan kehityksen ensimäiset tekijät. Niiden _velvollisuus,\nsuora velvollisuus_ on polkea kykenemättömät häviöön... polkea ne\nhiiteen, joko nälän, tai paheen kautta... Se on seula, joka toimittaa\nvalinnan matemaattisella tarkkuudella. Se vapauttaa ihmiskunnan\nelättämästä turmiollisia kuhnureita, estää ihmisen huononemasta ja\nvaipumasta eläimellisyyteen... Ah, parooni!... Se on luonnonlaki\nja siksi sitä ei, jumalan kiitos, hävitä mitkään sosialistiset\nhulluttelut... Ne meluavat aikansa ja sitten alistuvat luonnonlain\nalle aivan nöyrinä... alkavat haalia tavaraa ja hyviä päiviä ja\npolkea veltot jalkoihinsa s.o. hävittävät kelvottoman aineksen...\nTerveydeksenne, parooni!... Lakeija!\"\n\n-- \"Mitä suvaitsette käskeä?\"\n\n-- \"Täytä paroonittaren ja herra Harhaman lasit!\" -- komensi Pawlof.\n\nLakeija täytti käskyn. Paroonitar Lichtenstein kuunteli puhetta\nhämillänsä, kuin hieman hätäytynyt tyttö. Marmorivalkea, paljas\n_décolleté_-rinta kohoili hermostuneista hengityksistä. Hän\nnojasi kiehtovaa vyötäistänsä sohvan kaiteeseen. Toinen rinta\noli puristuksesta hieman pullistunut, pehmeänä, puhtaana.\nBriljanttikoristuksen jalokivi pisti sille puvun reunaman yli ja\npaloi taas sen hienolla hipiällä kirkkaana tulena. Sen palopiirissä\nhäikäisi rinnan iho silmää... Hienonhieno verisuoniverkko häämöitti\nsinisuortuvana sen hipiän alta... Se heitti kuvansa katsojan\nsilmään... lämpimänä... herkullisena... hivelevänä... antoi silmän\nsen viedä vireenä toivotuille perille... lähti aroille matkoille...\nhienoille... hellille poluille... aistien lymysijoihin...\n\nVeristen mietteittensä kutoutuessa huomasi Harhamakin sen kuvan...\n\nLapsellisen avonaisella äänellä, hieman surullisena, hämillänsä,\npuuttui paroonitar Lichtenstein taas puheluun:\n\n-- \"Mutta, kenraali!... Minä en ymmärrä... Tai... se on...\nMiten esimerkiksi _minä_ imisin toisten verta, kun elän omalla\nomaisuudellani... En nauti edes eläkettä...\"\n\nPawlof keskeytti hänet reippaasti:\n\n-- \"No, heittäkää ne!... Vähänpä ne puhuvat hävyttömät...\nPuhukoot!... Hiis heistä!... Te olette perhonen... kaunissiipinen\nperhonen, ja mitä olisi maailma ilman koreita perhosia?... Mitä\nuseamman tarpeettoman hyönteisen hävitätte, sen parempi... Yhdestä\ntyytymättömästä päästään joka puremalla... Maljanne, paroonitar!\" --\nJa vieraiden puoleen kääntyen lopetti hän: \"Herrat! Kauniiden naisten\nmaljat!... Kaikki naiset ovat kauniita... Eläkööt!\"\n\n-- \"Eläkööt!... Eläkööt!\" -- vastasi ihastunut vierasjoukko. Pawlof\nkääntyä taas puhumaan parooni Geldnersin kanssa, kysyen:\n\n-- \"Miten voimakkaaksi luulette kehittyvän sosialistisen liikkeen?\"\n\n-- \"Se riippuu siitä, miten hallitus ymmärtää sitä hallita. Senkin\nliikkeen keskuudessa voidaan kultamunaa vieritellä... Ja useimmat sen\njohtajista etsivätkin juuri sitä... Paras on heittää se kultamuna\nmyös eri työryhmien kesken kierimään, eikä yksin johtajien kesken\",\n-- vastasi puhuteltu huolettomasti.\n\nViimeiset sanat puhalsivat taas Harhamassa kytemään sen suuren asian,\njonka urkkijana hän oli tässä loistavassa seurassa. Joukkovihan\ntarttuma alkoi taas arveluttaa hänen epäilyjänsä, jotka olivat\nheränneet niiden puheiden johdosta, joilla kenraali Pawlof ja parooni\nGeldners nerokkaasti kumoilivat sosialististen oppien pätevyyden.\nYlihuominen verinen aamurusko loimotti hänelle houkuttelevana.\nParooni Geldnersin satimekkaat puheet ja niiden kyynillinen\nhäikäilemättömyys puhalsivat hänessä kytevään kekäleeseen. Omissa\nsilmissänsä hän kohosi taas sen uuden voiman edustajaksi. Viha alkoi\nhulmautella hänessä liekkejänsä, kuin turpeen alta nouseva tuli,\nkatkerana, rajuna, mutta itsetiedottomana. Se viha ei tutkinut\nmitään, ei kysellyt mitään. Se kulki joukkovihan maininkina, temmaten\nkenen sattui. Sen tunnussanana oli: \"Sama se, ketä vihata!\" Niinpä\nhän läsnäolevista paroonitar Lichtensteiniä vaistomaisesti sääli.\nVähät siitä, että hän oli yksi pääsyyllisistä! Hän katseli häntä\nkuten lasta, joka huviksensa sytyttää makuuvaatteensa tuleen...\nHarhama oli vihassansakin epäilyksen kinoksessa kahlaaja, joka\npolkaisi sinne, minne jalka sattui. Mutta hänen olemuksensa ydin:\n_epäily_, oli taas vireille puhallettu ja se nosti uhmaavana päätänsä\nkaiken seassa. Hän alkoi sotkeutua omiin ajatuksiinsa.\n\nKomeapukuiset lakeijat juoksivat taas huoneissa, makeisia ja hedelmiä\ntarjoillen. Samppanja helmeili vaahtona. Orkesterin säveleet valuivat\nvirtanaan viulujen kielistä. Puheen sorina oli kukkeimmillaan...\nVenäjän suuruuden ajatus oli läikähyttänyt kepeät mielet. Se varjosi\nkaiken loistavilla väreillä. Elämä kuvastui purppuraselkänä,\njonka aalloilla maineenseppeleet lumpeina keinuivat. Saarilla oli\nritarilinnat. Niissä odotti tyttö miestä. Niistä etsi mies onnea...\nIsänmaa oli kohonnut runo-ulappansa syvyydestä... Se oli puhaltanut\nihmisten sieluissa vyörymään isänmaan rakkauden loistavat aallot...\n\nKenraali Pawlofin ja parooni Geldnersin keskustelu jatkui. Se oli\nkääntynyt suuriin, koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Parooni\nGeldners yritti puhua:\n\n-- \"Menkäämme etemmä! Ottakaamme koko suuri ihmiskunta...\"\n\n-- \"Ihmiskunta!... Koko _suuri_ ihmiskunta!\" -- kiivastui kenraali\nPawlof keskeyttäen. -- \"Mikä _suuri_ ihmiskunta?... Ja mikä on\nihmiskunta?... Mikä turhan nakertelija Te olette tänä iltana,\nparooni!... _Ihmiskunta on pieni joukko valituita_ -- ehkä muutamia\ntuhansia -- _joiden henki jaksaa kohota jokapäiväisyyttä ja\naistillisuutta korkeammalle_... Kaikki muut, kaikki ne sadat ja\ntuhannet miljoonat ovat eläimiä... raakimuksia... työjuhtia...\nkiimailijoita ja työvoiman siittäjiä, jotka eivät kohoa omaa\nylettymäänsä korkeammalle. Siinä on koko se suuri _ihmiskunta_...\"\n\nParooni Geldners yritti taas puhua, kuivana, kylmän ihmisjärjen\nperikuvana. Hän virkahti:\n\n-- \"Niin, niin... Kyllä... Te olette siinä oikeassa, mutta\n_virallisesti_ täytyy kumminkin tunnustaa, että nekin ovat ihmisiä...\"\n\n-- \"Sallikaapas!... Sallikaapas keskeyttää, parooni!\" -- katkaisi\nkenraali Pawlof kiihkeästi. -- \"Ihmisiä!... Kummallista!... Mitä\nihmisiä ne ovat?... Virallisia ihmisiä!... _Quelle idée!_ [Mikä\najatus]... Ihmisiä ovat _ainoastaan ne, jotka kykenevät tuntemaan ja\nkestämään ihmistuskan, yleisen suuren maailmantuskan_, tuon ihanan ja\ntulisen ihmishengen puhdistus- ja jalostustulen, sen kiirastulen...\nJa se tuli ei ole luotu kaikkia, vaan harvoja valituita varten...\"\n\nSyntyi hetkisen vaitiolo. Kaikki päät ikäänkuin kumartuivat, kaikki\npolvet taipuivat, kaikki äänet vaikenivat maailmantuskan edessä,\njoka kenraali Pawlofin sanojen loihtimana ilmestyi huoneeseen,\nkuin tulikuumasta raudasta taottu tuskan lihaksitulemus, polttavaa\nikikuumuutta hohtava ja huokuva olento, joka piteli kädessänsä\nhehkuvaa valtikkaa: elämän suurta tulikuumaa kiekkoa... Se seisoi\nmaailman loiston keskellä, tulikruunu päässä, jalokivien ja\nkunniamerkkien sen kunniaksi säteillessä. Harhama näki sen tulikuuman\nhaamun silmiensä edessä, tunsi sen polttavan hehkun. Hänen henkensä\nkyyristyi sen hehkussa kokoon, kuin kuumalle raudalle viskattu\nkäärme. Silmissä sumeni, pimeni. Paroonitar Lichtensteinin kasvoilla\nsäteili joku outo, kärsivä, surullinen ilme, kaunis tuskan väänne,\njoka hienona suortuvana kulki hänen marmorikauniiden kasvojensa\nyli. Parooni Geldners vaikeni, mietti jotain, huokasi hieman.\nKenraali Pawlof käveli kiivaasti edestakaisin, kasvoilla vakavuuden\nja ajattelun kylmä, veretön piirre, jota varjosti hänen kunnia\nmerkeistänsä säteilevä kirkas hohde. Ajatuksissansa jatkoi hän vielä:\n\n-- \"Ihmistuska on suurin elämänlahja... sen paras... Sitä ei riitä\njoukoille... Leipä ja ruoska ja niiden oma liha on luotu joukkoja\nvarten, eikä ihmisyyden jaloin helmi...\"\n\nParooni Geldners karisti tuhan sikaristansa ja lausui ajatuksissaan:\n\n-- \"Niin!... _Weltschmerz... Der Weltschmerz_.\" [Maailmantuska.]\n\nKenraali Pawlof jatkoi vielä ikäänkuin keskusteluun tuskastuneena:\n\n-- \"Uhritulet ovat luodut ainoastaan jumalia varten palamaan\nja maailmantuska ihmisiä suuriksi polttamaan, eikä ihmiskarjaa\njalostamaan...\"\n\nSen sanottuansa hän käveli hetken edestakaisin ajatellen jotain\nsuurta, epäselvää. Tuntui kuin olisi elämä kulkenut huoneen läpi,\nvallattomana tyttönä, juosten, kukissa ja helyissä hohtaen, kukkia\nsirotellen, häviten nopeasti ja jättäen jälkeensä kaihon ja ikävän.\nKepeä seura oli sen huomannut. Oli syntynyt pieni hymyilevä\nvaitiolo... Kaikki poimivat huoneen läpi juosseen tytön sirottelemia\nkukkia, nypistelivät niitä, katselivat niiden ihanaa väriä, ihailivat\nniitä ja ikävöivät sitä vallatonta kaunista tyttöä, sitä huoneen läpi\njuossutta elämää.\n\nParoonitar Lichtensteinin kirkkaat silmät loistivat nyt, kuin\nkyynelien kastelemat jalokivet. Hän näytti ajattelevan jotain\nsyvää... surullista... epäselvää.\n\nHarhamaa häikäisi kenraali Pawlofin puhe ja puhuja kirkastui hänelle\njoksikin, josta hän ei tiennyt, mikä se oli, ja sen kirkkaudessa\nhimmeni elämä oman itsensä hämäräksi arvoitukseksi, näkymättömäksi\ntulisuortuvaksi, joka heilahteli kaikkialla, pakeni kaikkialta,\nhävisi... poltti... haihtui... kiehtoi... raateli... repi ja\npuhdisti ja kulutti. Hän näki ja tunsi kenraali Pawlofissa oman\nitsensä sairaloisuuden: _ihmisten halveksimisen_ lihaksi tulleen\nilmiön, mutta semmoisen, joka oli puristettu häikäilemättömyyden\nja tarmon rautaiseen pähkinänkuoreen. Hän ihaili sitä, lankesi\nvelttona sen eteen: Hän kumarsi hetken ajan omaa itseänsä, omaa\nsairaloisuuttansa...\n\nYö kuluu. Elämän hyrske yltyy... Yhä suuremmat ajatukset alkavat\nkuohua kullan, jalokivien ja arvomerkkien kirkkaassa välkkeessä\nja hienon musiikin sävelhyrskeessä... Ihmistunteiden mainingit\nnousevat helmeilevänä vaahtona, punertavina höyryinä ja heilahtelevat\nkultahohteesta ommeltuina naisen ja jumalattaren helmoina. Onnen\nja kunnian kuplat tanssivat väriloistoisina, viekottelevina,\nhuumaavina, kutitellen kaikki mukaansa ihanaan tanssiin, kauneille\nmorsiusvuoteille, onnen pumpuleille ja ihmiselämän häihin.\n\nJa sen kaiken ihanan juurella mateli maailmantuska mustana, märkänä\nmatona. Harhama tunsi taas sen huounnan, tunsi sen matelevan\nolemuksensa jokaista solua ja säijettä pitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö solui aamua kohti. Kuu kelmeni käyrällä kaarellansa korkeudessa.\n\nHarhama istui ääneti, koettaen vapautua ihmistuskan tulikynsistä,\netsimällä sen unohdusta vallankumouksen verisistä ajatuksista,\nkoettaen sen polttoa jäähdyttää kumousliikkeen tulisilla nesteillä.\nHän laski taas sitä ylihuomispäivää... miten \"se\" olisi tapahtuva...\nja mitä hän silloin tuntisi... ja mitähän muut ajattelisivat... Hän\nmietti... sotkeutui epäilyihinsä... hajosi... tuli surulliseksi...\n\nJa miettiessä kohtasivat hänen ja paroonitar Lichtensteinin katseet\ntoisensa. Harhama värähti. Hän tunsi sielussansa rotan terävien\nhampaitten nakertelua... Paroonitar Lichtenstein oli surullisen,\nhajanaisen näköinen. Jotakin miettien kysyi hän Harhamalta:\n\n-- \"Miksi ihmiset ovat minulle pahoja?... Olenko minä tehnyt heille\nmitään pahaa?... Katsokaa: Minä annan kaikille juomarahaakin niin\nrunsaasti... Ja esimerkiksi _dame de chambre'ia_ minä pidän aivan\nkuin ei hän olisi palvelija, vaan... Niin, minähän jo kerroin: Minä\nkutsunkin häntä Ljuusenjkaksi...\"\n\nHarhama istui tulisella neulankärellä. Paroonitar Lichtensteinin\näänessä oli niin paljon luottamusta ja avomielisyyttä. Ja hän oli\nsitä käyttänyt ansana, johon oli suistuva ehkä se ainoa, joka\noli tälle naiselle edes jonkin arvoista... Ja lisäksi hän näytti\nniin lapselta... voimattomalta... kauniilta... kiehtovalta ja\nsurullisen loistavalta ihmiskukalta... Kaikilla sielunsa voimilla\nhapuili Harhama taas sitä vihan silmukkaa, joka kuristaisi hänessä\ntukehduksiin sen tunteen joka häntä nyt kalvoi. Katse harhaili\nelottomana. Otsalle nousi ryppy.\n\n-- \"Olenko minä tehnyt mitään pahaa?\" -- toisti paroonitar\nLichtenstein surullisena.\n\n-- \"Ette... Ette... Ette Te,\" -- vastaili Harhama.\n\n-- \"No, kukas sitten?\" -- jatkoi paroonitar avuttoman näköisenä,\nalakuloisella äänellä.\n\n-- \"En tiedä, paroonitar... Ei kukaan... ja kaikki... _Elämä_ se on\npaha ja polttaa ihmistä, kuin tulikuuma kukka... kuten Te suvaitsitte\nkauniisti sanoa,\" -- tapaili Harhama vastausta.\n\n-- \"Miksi Te nyt niin puhutte... noin surullisesti ja\nsalaperäisesti?\" -- keskeytti hämmästynyt paroonitar Harhaman,\nlisäten: \"Niin se on, että... Mutta\" -- katkaisi hän -- \"miksi se\nminuakin, ja juuri _minua_ sitten tahtoo polttaa?\"\n\n-- \"Niin, kuka sen tietää... Kauniit perhoset herättävät aina\nensimäisinä perhosten kiduttajien huomiota,\" -- tapaili Harhama\njotain vastata.\n\nJa aivan kuin jonkun käden painamana alkoi Harhama taas vajota yhä\nsyvemmälle niihin maaperiin, joissa elämänkysymys on aina tulikuumana\nkukkana edessä. Paroonitar Lichtenstein oli vaiti. Elämä, se\nnäkymätön suortuva, kulki hänen lävitsensä, kuin leikkelevä jouhi.\nSe kysymys häilähti hänelle harmaana hapsena. Hän hapuili sitä,\nkuin lapsi kaunista saippuakuplaa. Ja Harhamalle se helotti silloin\ntulikuumana kukkana, jonka myrkyllistä hehkua hän hengitti.\n\nPitkän vaitiolon jälkeen puhui paroonitar Lichtenstein taas\nHarhamalle aivan hajanaisena, kysyen:\n\n-- \"Tunnetteko Siperialaista noitaa?\"\n\n-- \"Anteeksi, en... Se on: olen kuullut...\"\n\n-- \"Hän asuu Morskaja-kadun varrella... Hän ennustaa aina oikein,\" --\nkatkaisi paroonitar nopeasti.\n\n-- \"Vai niin!\" -- virkahti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi:\n\n-- \"Teidän pitää käydä häneltä kysymässä kohtaloanne... Hän on\nnyt hyvin muodissa... Hän on jo vanha nainen, semmoinen hyvin\nkummallinen... Minä olin hänen luonansa ja hän ennusti... Tahdotteko\nkuulla?\"\n\n-- \"Olen kiitollinen, jos luotatte niin paljon, että uskotte\nsalaisuutenne,\" -- myönnytteli Harhama uteliaana. Kaiken seassa nosti\nhänessä taikausko nopeasti päätänsä.\n\n-- \"No niin! Minä olin silloin onneton... kuten jo sanoin... Olin\nhyvin onneton... Se oli silloin, kun Anna Pawlowna puhui Teistä.\nPoikkesin silloin häneltä kysymään. Ajattelin, että jos _hän_ jotain\nvoisi neuvoa... Hän tiesi kertoa koko minun elämäni... Lisäksi\nhän ennusti, että joku salaperäinen mies vaanii minua, kietoutuu\nminuun käärmeenä ja tuottaa onnettomuutta\", -- kertoi paroonitar\nLichtenstein surullisena, miettivänä.\n\nHarhamaan se sattui, kuin naskali. \"Olenko ehkä minä se ennustettu?\"\n-- kysyi hän itseltänsä. Elämän rotta kalusi taas hänen luitansa,\ntaikausko leimahti hänessä jo ilmituleksi. Hän tahtoi kuulla enemmän,\nluullen sen salaperäisen miehen häntä tarkottavan. Kiihkoisena kysyi\nhän:\n\n-- \"Ennustiko hän muuta?... Esimerkiksi siitä miehestä?\"\n\n-- \"Malttakaas nyt!... Ai, niin! Hän puhui jotain semmoista, että\nminä annan kukkia eräälle salaperäiselle miehelle, joka panee\nkäärmeen niitä kukkia vartioimaan ja se mies tulee suureksi...\nkirjoittaa jotain, joka tuo onnea... Ja kaikkea semmoista\", --\nvastasi paroonitar Lichtenstein muistellen, hitaasti puhuen.\n\nSe oli Harhamalle taikauskon viitta, jonka puhuja heitti\nhänen hartioillensa. Hän oli juuri saanut kukkia paroonitar\nLichtensteiniltä ja ennustuksessa mainittiin kirjan\nkirjoittamisesta... \"Siis sama, kuin pohjolaisnoidan ennustus!\" --\nmietti hän ja hänen silmiensä eteen avautui salaman-nopeana Jumalaa\nvastaan suunnittelemansa teoksen ajatus. Se avautui, kuin Jumalan\nasunnon akkuna, josta näkyi koko maailman kunnia, sen seppeleet\nja ylistykset, jotka himmensivät vallankumouksenkin houkuttelevat\nveri-udut. Hänen sielunsa vapisi, värisi, kiemurteli. Hän tahtoi\ntietää enemmän. Hän kyseli kiihkoisesti:\n\n-- \"Eikö hän ennustanut muuta?\"\n\n-- \"Ei... Elämä on niin hämärä... niin hämärä... niin... No, ei maksa\npuhua\", -- vastaili puhuteltu surullisena.\n\nHarhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys.\nParoonitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili\nhoukuttelevasta hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko\nvartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmelauluna, huulet hehkuivat\nkypsistä suudelmista ja silmistä häämöitti raukea hurmaava katse\nhienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon,\nylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä,\nkietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan.\nHarhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin\nonnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät\nhänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut\nsoivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa.\nÄänettömyys jatkui. Viimein lausui paroonitar Lichtenstein Harhamalle\nmiettivänä, vakavana:\n\n-- \"Vielä minä Teiltä kysyn sitä _suurta_, herra Harhama! Te joka\ntunnette elämän sisimmän, sanokaapa, eikö elämä tuskinensa ole\noikeastaan valmistus kuolemaa varten... se on: eikö se ole sitä\nvarten, että kuolema tuntuisi hyvältä, _vapahdukselta_, vaivoista ja\nelämän käsistä rauhaan pääsyltä? Toisin sanoen: _Eikö elämäntarkotus\nole se, että kuolema tuntuisi helpommalta?_\".\n\nHarhaman se kysymys nosti niille ikisiiville, joilla hän aina nousi\nelämänsä polttavimpiin tuliin. Loisto himmeni hänen silmissänsä,\nvallankumouksen veriliput hävisivät hetkeksi, soitto vaikeni,\nviettien ihana karkelo häipyi silmistä ja hän näki ainoastaan oman\ntulensa ja kuoleman mustasiipisen perhosen. Repaleisin ajatuksin\nvastasi hän jotain sanoaksensa:\n\n-- \"Ei suinkaan!... Niin, paroonitar... minä en tiedä... Minä...\"\n\nParoonitar Lichtenstein keskeytti hänet nopeasti. Hän oikaisi\nkauniin vartalonsa, hymyili surullisesti, kuin ylpeä, kuolevan\nmaailman viimeinen asukas, miljoonien kadehtimana, vapaana\nkuningattarienkin hallitushuolista ja kruunun painosta. Hänen\nedessänsä avautui loistaviin tähtivaippoihin puettu maailma,\nhänen elämänsä oli häikäisevää akkunan iltapunaa. Ihmiskunnan\nrikkaudet kehräsivät hänelle hänen edessänsä kultaa, huikaisevilla\nkultarukeilla. Ja sille hurmaavalle taustalle nousi hän nuoruutensa,\nkauneutensa, rikkautensa, ihmissulouden, neron ja sivistyksen\nloistossa, lukemattomien loistavien ihailijoiden laulaessa hänen\nylistystänsä, polvistuessa hänen eteensä, ohi jumaloiden ja loiston\nja kunnian. Palvelijat täyttivät hänen pienimmätkin oikkunsa nöyrinä\norjina, viihdyttelivät häntä kauneissa saippuakuplissa. Ja sillä\nhäikäisevällä taustalla säteili hän ihmisaurinkona herkullisimpien\nimartelijain mairittelemana, hymyili nuoruuden ja ihmiskauneuden\nihanimpaan utupukuun puettuna, jalokiviensä kirkkaassa hohteessa\nkylpien. Ja siltä aikakautensa hurmaavimmalta alustalta, ihmisonnen\nkukkamaan keskeltä, kaiken hohteessa loistaen, kultaisen valtikan\nvälkevarjossa, maailman mahtavimman suojassa hymyillessänsä,\nhienoimman musiikin hänen korviansa hivellessä, herkkujen, kukkien\nja koko elämän polvistuessa hänen eteensä tarjoamaan kultaisilta\ntarjottimiltansa kaikkea, mitä ihmiselämä voi antaa; kai ken sen\nkeskellä ja edessä hymyili hän surullisesti, mutta ylpeänä, ja lausui\nkatkerasti, mutta päättävästi:\n\n-- \"Kyllä, herra Harhama: _Elämäntarkotus on tuskillansa lieventää\nkuoleman tuloa... Elämän tarkotus on tehdä kuolema suloiseksi,\ntuskasta pois pääsyksi_...\"\n\nKoko maailman pakkaset juoksivat silloin Harhaman olemuksen läpi.\nParoonitar Lichtensteinin elämän iltapuna, sen onnenkuplat,\ntähtivaipat ja nuoruus ja kauneus ja kaikki himmeni hänen silmissänsä\nijankaikkiseksi hämäräksi elämän arvoitukseksi, joka seisoi hänen\nedessänsä näytellen piikkiteräviä hampaitansa ja hämäriä hiuksiansa,\njotka ulottuivat avaruuden rantojen taakse. Kaikki häntä repi ja\npoltti ja raateli ja kidutti. Jotain sanoaksensa lausui hän taas:\n\n-- \"Anteeksi, paroonitar!... Teillä ei ole syytä niin synkästi puhua.\nTeillä, joka olette ihailijoittenne onni...\"\n\n-- \"Ei... Ei... Ei!... No annetaan olla!\" -- keskeytti paroonitar\nLichtenstein surullisesti, lisäten hetken päästä kysyvästi:\n\n-- \"Entä Teillä, herra Harhama?\"\n\nHarhaman jokaikinen solu värisi näkymättömän elämäntuskan suuruuden\nedessä. Hän oli omassa maailmassansa, elämäntuskan kynsissä. Ne\nkynnet puristivat häntä, rutistivat hänen sieluansa niin, että sieltä\npursusi hätäytynyt, oikea tunnustus:\n\n-- \"Minä pelkään kuolemaa...\"\n\n-- \"Sitten Te ette tunne elämää. Te onneton!... Teidän pitää oppia se\ntuntemaan! Sillä miten Te onneton muuten voitte kuolla\", -- lausui\nsilloin paroonitar Lichtenstein.\n\nMolemmat vaikenivat, miettivät ja sotkeutuivat mietteisiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjan kellot soivat. Se helisi kulkusissansa ja niiden helinässä\nkomeili taas elämän tulikuuma kukka, tuoksui kuumuutta, hohti\njotain selittämätöntä, katkeraa... polttavaa... tuskallista.\nElämänkysymyksen tulisuortuva häilähteli leikkelevänä harhanäkönä...\nParoonitar Lichtenstein ja Harhama istuivat äänettöminä. Muu seura\nsorisi ja vilisi taas kepeänä, kirkkaana. Viimein kääntyi paroonitar\nkenraali Pawlofin puoleen ja lausui vilkkaasti, silmät surullisesta\nsäteilystä loistavina:\n\n-- \"Kenraali! Kuulkaahan! Te olette tänä iltana erinomainen... Aivan\n_la majesté de l'humanité_ [ihmisyyden majesteetti]... Saanko kysyä\nTeiltä jotain suurta?...\"\n\n-- \"Ah, _quelle charmante flatterie!_ [mikä hurmaava imartelu!]...\nIhmisyyden majesteetti! Luovutatteko minulle jo hurmaavan\nperintönne?... Maljanne!... Olen onnellinen, kun saan olla\npalvelijananne... Suvaitkaa kysyä!\" -- huudahteli kenraali Pawlof\nkohteliaisuuksia.\n\nParonessa Lichtenstein kohottautui ryhdikkäämpään asemaan ja kysyi:\n\n-- \"Sanokaapa Te, kenraali: _Mikä on elämä? Ja mikä on\nelämäntarkotus_?\"\n\nKenraali Pawlof nousi ylös ja käveli hetkisen mietteissään, vakavana,\nkäveli ja ajatteli. Sitten lausui hän hieman miettien:\n\n-- \"Mikäkö on elämä ja sen tarkotus?\" -- hän keskeytti ja lopetti\nreippaasti. -- \"Minä sanon heti... Te, paroonitar, suvaitsette tehdä\nsen ainoan kysymyksen, mitä elämässä maksaa vaivan kysyä... Lakeijat\nsisälle!\"\n\nKymmenet loistavapukuiset lakeijat juoksivat odottamaan käskyä.\nPuheen sorina hiljeni, kuin käskystä. Vieraat olivat kuulleet\nparoonitar Lichtensteinin kysymyksen ja odottivat isännän vastausta\nuteliaina, palavina, hehkuvina. Oli, kuin olisi tulikuumiin kukkiin\npuetun elämän tulo ilmotettu, ilmotettu sen odottavan eteisessä.\nKaikki vartoivat nyt sen sisälle astumista, kuin puetun morsiamen\ntuloa, tahtoivat nähdä sen ihanan kukkapuvun, sen kauneuden, sen\nikionnen... Kenraali Pawlof lausui lakeijoille lyhyen käskyn:\n\n-- \"Täyttäkää maljat kuohuvimmalla samppanjalla!\"\n\nLakeijat kiirehtivät täyttämään käskyä. Samppanja helmeilee...\nkuohuu... vaahtoaa. Kaikki odottavat. Kenraali Pawlof jatkoi,\nvierasten puoleen kääntyen:\n\n-- \"Pyydän korkea-arvoisia herroja valitsemaan naisillensa kauneimmat\nkukat.\"\n\nKäskyä noudatettiin ripeästi. Kukat tuoksuivat, kohteliaisuudet ja\niloiset huudahdukset helskyivät, kiemailu ja kumarrukset kosivat\ntoisiansa. Kaikki katsoivat taas isäntään.\n\nKenraali Pawlof kääntyi orkesterin puoleen, käskien:\n\n-- \"Orkesteri valmiiksi!... Tulisin valssi!\"\n\nNuotit avattiin nopeasti. Viulut olivat jo vireessä.\n\nJohtajan tahtipuikko nousi... Kenraali Pawlof kohotti lasinsa ja\npuhui:\n\n-- \"Korkea-arvoiset vieraat! Meidän hurmaava paroonittaremme on _en\nreine de la beauté_ [kauneuden kuningattarena] suvainnut käskeä minun\nvastata kysymykseen: Mikä on elämä ja sen tarkotus... Minä olen\nonnellinen voidessani täyttää sen käskyn ja vastata: _Elämä on oman\nitsensä ijankaikkinen ratkaisematon arvoitus... Elämäntarkotus on\nelämä, siis oma itsensä_... Elämän malja, korkea-arvoiset vieraat!...\nEläköön!...\"\n\nViulut vingahtivat. Eläköön-huuto räjähti. Säkenöivä valssi aivan\nkuin paloi eläköönhuutojen seassa, kuin jalokivi, hyppien ja\nkarkeloiden mielestä mieleen, kutitellen miehen käsivartta ja neidon\nvyötäistä, kosiskellen niitä toisillensa, kutsuen tanssiin...\nMaljat juotiin pohjaan. Loistavat miehet kumarsivat naisille ja\nkohta pyörivät parit tulisen valssin tahdissa, elämän polttavan\nkysymyksen kunniaksi... Ne lentelivät koreasiipisinä perhosina elämän\ntulikuumassa kukassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu armastelee jo päivän huulia. Puheen sorina on yhä yltynyt.\nSamppanja kuohuu. Kiemailu on kukassansa. Mutta kiemailijat keinuvat\nnyt niillä elämän purppuraselillä, joille isänmaa on kukkansa\nsirotellut ja rikkautensa lumpeiksi kylvänyt... Jaloin tuntein\npoimivat he niitä isänmaan povelta... eivät kysy: jääkö muille? Ja\nne poimittuansa vetäytyvät he sinne, missä kukka puhkeaa nupusta, ja\nelämästä onni...\n\nKaikki keinuu suurten tunteiden aallonharjalla.\n\nSilloin nousi isäntä ylös, vaahtoava malja kädessä, ja puhui\nvieraillensa:\n\n-- \"Korkea-arvoiset Venäjän naiset ja miehet!\"\n\nKoko loistava seura kohahti. Puhujan korskea ääni, komeus, välkkyvät\nkunniamerkit ja yleinen loisto ja huumaus ja kukat ja soitto\nriuhtaisivat kaikki mukaansa. Puhuja alkoi:\n\n-- \"Näinä aikoina puhuvat Venäjän Tsaarin tykit röyhkeälle\nviholliselle ja maailmalle. Me, joita Tsaari ei ole valinnut\nhänen puolestansa puhumaan, seuraamme kademielin niitä veljiämme,\njoiden osaksi tämä Tsaarin armo on tullut. He vihkivät verellänsä\nMandshurian maan Tsaarin maaksi. Ja mihin maahan kerta on pisarakaan\nvenäläistä verta vuotanut, se kuuluu ikuisesti Tsaarille...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- huutaa ylhäisö. Soleavartaloiset naiset ja\nnotkeat miehet kohottavat maljansa. Puhujan sanat olivat, kuin\nkeihäänpisto Harhaman kiihtyneeseen, sairaloiseen hermostoon. Se\nkoski hänen arimpiinsa ja hän ärtyi silmänräpäyksessä, nousi ja\nunohti kaiken muun, kuin pesuuttaan puolustava pantteri. Puhuja\njatkoi:\n\n-- \"Venäjän suuruus ja mahti ovat Venäjän poikien ehdottomassa\nkuuliaisuudessa Tsaarille...\"\n\n-- \"Oikein!... Oikein!\" -- keskeyttivät kuulijoiden ihastuksenhuudot.\nPuhe ja kohina herättivät Harhaman tulikysymyksistänsä, kuin pedon\npesään pistetty keihäs. Pawlof jatkoi:\n\n-- \"Venäjän poikien todellinen vapaus on _ehdottomassa_\nkuuliaisuudessa itsevaltiaalle Tsaarille... Muu vapaus, jota nyt\nsaarnataan, on roskajoukon tyranniutta... _hirmuvaltaa_... Se polkee\nihmiset puoluekarjoiksi... joukkoihmisiksi... Sosialiset yhteiskunnat\novat karjanavettoja, joissa kullakin on roskaväen määräämät\npilttuut...\"\n\n-- \"Oikein! Oikein!\" -- myöntävät innokkaat huudot. Harhaman eteen\nleimahti silmänräpäyksessä Nikolain kuvaama vapaus tuli kirkkaana.\nPawlofin puhe tuntui hänestä siihen tähdätyltä keihäänpistolta.\nHänen henkensä muuttui pedoksi, Nikolain kuvaama suuri, ihana vapaus\nsen penikkapesäksi, kenraali Pawlofin puhe siihen tähdätyn keihään\nkäreksi. Hän ärtyi, nousi ärsyttäjää vastaan. Hän nousi mielessään\nmaailman kurjuuden tsaarina puhujan kuvaamaa mahtia vastaan. Hän\nkohosi mielennousunsa luomalle kurjaliston kuninkaan valtaistuimelle,\nVenäjän Tsaarille huudettujen ihastuksenhuutojen raikuessa.\nHyvähuudot kaikuivat. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Miekan ja vallan on Venäjän itsevaltiaalle Tsaarille antanut\nJumala ja hukkukoon siihen miekkaan jokainen, joka uskaltaa siihen\nkurottautua!... Venäjän itsevaltiaan Tsaarin purppuraviitta on\nJumalan lahjottama vallanmerkki, jonka edessä täytyy kerran koko\nmaailman kumartua...\"\n\nMyrskyiset hyvähuudot kaikuvat. Venäjän ylhäisö näkee loistavia\nvärejä. Harhama ärtyy, nousee sitä myöten korkeammalle, kuin puhuja\nkorottaa Venäjän Tsaaria. Hän kuvittelee seisovansa maailman\nkurjuuden kuninkaana, sen rääsyviittaan puettuna, valtikkana\nkerjäläissauva, kurjuuden vertauskuva, miljoonien ja miljoonien\nrepaleisten hänen vihjauksestansa nyrkkejänsä nostaessa. Puhuja\nkuvailee Venäjän Tsaarin purppuraviitan väriloistoa yhä ihanammaksi\nja yhä viekottelevampana kuvastuu Harhamalle kurjuuden repaleinen\nkuningasviitta. Se houkuttelee vallanmaulla kiehtovana, kuin tytön\nhelma. Puhuja jatkaa:\n\n-- \"Itsevaltias Tsaari on Venäjän tulevan maailmanvallan peruskivi.\nKatsokaa kartalle! Venäjä on, kuin maailman keskus. Sen huimaavan\nlaaja tasanko on kuin sotajoukkojen harjoituskentäksi vartavasten\nluotu. Kerta, kun se uneksittu Venäjän Tsaarin maailmanvalta alkaa,\nkuuluu siltä tasangolta Tsaarin uskollisten poikien sotahuuto.\nPelästynyt maailma vavahtaa, kun kuulee sen ja näkee Venäjän\näärettömällä tasangolla marssivat rautaiset rykmentit ja risteilevät\nkasakkaparvet... Siellä välkkyvät Venäjän teräviksi tahkotut miekat\nja sen pistimet ja kasakoiden piikit kimaltelevat liikkuvina\npiikki- ja pistinmetsinä...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä, hyvä!\" -- keskeyttävät raikuvat huudot. Puhe\non temmannut hallitsevan luokan ylpeät sydämet. Kaikki ovat\nhaltioissansa. Kohina ja ihastus on huumaava. Kaikki loistaa,\npalaa, välkkyy ja lainehtii... Mutta Harhamassa se nostaa esille\nvihan mustan aaveen... Hän kuvittelee koko maailman sadat miljoonat\nryysyiset köyhät yhdeksi ainoaksi armeijaksi, joka on hajotettu\nympäri maailman ja repaleisiin puettuna tuhatmiljoonapäisenä,\nkiihtyneenä petona panee kaikki vapisemaan... Kenraali Pawlof jatkoi\nloistavan kohinan, välkkeen ja tuoksun seasta:\n\n-- \"Kremlistä kohoaa silloin Venäjän kaksipäinen kruunupää kotka ja\nliitelee vapaana rautaisten pesiensä: Port-Arturin, Gibraltarin,\nSingaporen, Nordkapin ja Afrikan eteläisimpien ja läntisimpien\nkärkien välillä, kynsissä maailmanvallan merkki: Venäjän välkkyvä\nkultavaltikka...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Loistavasti sanottu!... Hyvä! Oikein!\" --\nkeskeyttivät taas huudot. Venäjän näkymätön kotka oli nostanut\nkuulijat siivillänsä sinne kuvattuun korkeuteen... Se oli levittänyt\nheidän eteensä maailman rikkauden ja herruuden. Maailmanvalta välkkyi\nedessä aamuruskona... Kunnian- ja maineenhimo soitteli ihmissieluja,\nkuin viuluja.\n\nMutta Harhama nousi hengessänsä sitä mukaa yhä ylemmä maailman\nkurjuuden valtaistuimelle, juopui ylihuomista päivää varten, näki sen\njo nousevan nykyisestä savusta veripunaisena, hohtavana, säteilevänä,\nvapauden tulisoihtujen punaamana, rääsyisten miljoona-armeijoiden\ntehdessä sille kunniaa ja kaiken vapistessa sen voiman edessä. Puhuja\njatkoi:\n\n-- \"Tsaarin alamaiset, sen uskolliset pojat kulkevat silloin\nkaikkialla _maailman herroina_. Venäjän lippu liehuu valtamerillä\nheidän turvanansa. Venäjän laivat kulettavat vieraista maista niiden\nrikkauksia Venäjälle. Entiset kuninkaat ovat Venäjän poikien alaisia\nvirkamiehiä. Kun Venäjän Tsaari silloin puhuu poikiensa puolesta,\nvapisevat valloitetut kansat ja kun Tsaarin laulua lauletaan\npaljastavat koko maailman kansat päänsä!\"\n\n-- \"Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!\" -- räjähtivät huudot.\nKaikki nostaa siipiänsä ylpeänä. Harhama kohottautuu yhä korkeammalle\nkurjuuden valtaistuimelle, ärtyy yhä enemmän, päihtyy ylihuomisen\npäivän ajatuksesta, kuin viinasta ja aistillisuuden antimista. Sen\npäivän helmat ja liput häilähtelevät ihanimpina ryysyinä. Miljoonien\nkurjien risaiset puvut ovat kuninkaan verkaviittoja, sillä niiden\ntakana on maailman suurin voima, jonka edessä täytyy kaiken kumartua.\nHän tuskittelee sitä, että se suuri, odotettu ylihuominen ei ole jo\n_nyt_. Hän värisee kun ei joudu se hetki, jolloin hän saisi pommi\nkädessä maailman satojen miljoonien kurjien nimessä tarttua vapauden\npenikkapesään pistettyyn keihääseen ja taittaa sen murskaksi.\nIhastuksenhuudot pauhaavat koskena. Puhuja lopettaa:\n\n-- \"Korkea-arvoisat Venäjän naiset ja miehet! Venäjän Tsaarin ja\nhänen sotajoukkojensa malja!... Eläköön Tsaari!\"\n\n-- \"Eläköön!... Eläköön!\" -- huutavat Venäjän, isänmaansa suuruudesta\nhuumaantuneet hienot pojat ja tytöt. \"Eläköön! Eläköön!\" -- kertautuu\nmyrskyn tavoin loppumattomiin. Kiemailu ja rakkaus ja kaikki on\ntukehtunut, aisti-elämä on sammunut vallan ja kunnian loistavassa\nhohteessa. Mies on katkaissut hetkeksi paulansa... Tyttö on unohtanut\nansansa punonnan. Kaikkia kutkuttelee valta... kunnia... maine...\nsuuruus... rikkaus... Huuto: \"Eläköön Tsaari!\" taltuttaa kaiken muun,\nkuin ukkos-ilma kesänkuuman... Ärsytetty aisti-elämän halu saa taas\nhetkeksi luolaansa lymyytyä... Samppanja kuohuu, lasit säteilevät,\nsilmät hehkuvat tulta, povi lämpenee... \"Eläköön Tsaari!\" -- kertasi\nkesäyö kaiullansa ja orkesteri soitti: \"Suojaa, Herra, Tsaaria!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta varhain seuraavana aamuna tilasi Harhama kirjoitustelineen,\njonka keskelle oli asetettu pieni pääkallo, ja sen laelle, lasin\nalle, kätki hän paroonitar Lichtensteinin antamat kukat kahden pienen\nkuparikäärmeen vartioittaviksi. Telineen kulmiin hän antoi kaivertaa\nneljän ystävänsä Anna Pawlownan, munkki Pietarin, Zaikon ja Nikolain\nmerkkivuodet ja päivät... Ja kaikilta hän salasi niiden merkityksen,\npeitti ne väärällä selityksellä maailman pilkansormelta...\n\n\n\n\nKun pommi pantiin peruskiveksi.\n\n\n    Elämä on sappikatkeraa viinaa...\n\n\"Til-kin... tal-kin... til-kin... tal-kin!... Pau!... Pauu!...\nPa-uu-u!\n\n\"Til... til... til... til!... Til... til... til... til!... Pau,\npau!... Pa-uu-u!... Pau-uuu!\" -- soivat kirkon kellot. Sen kattokupu\npujottautui mykkänä korkeuteen... Räystästä koristi aamupäivän\nrauha, ja päivänpaiste kimalteli kullatuilla ristillä, kisaellen,\nkarkeloiden aamuauringon armaiden säteiden keralla. Kirkon rappusien\nkorkealla jalustakivellä istui Harhama, työmiehen pukuun puettuna,\njutellen Nikolain kanssa. Nikolai puhui hiljaa:\n\n-- \"Hyvä että tapasin näin aikaisin. Nyt olemme saaneet tietää, että\nSorokin saa tilansa hinnan ylihuomenna... Satatuhatta ruplaa kuuluu\nolevan... Kun huomenna kokoonnumme, voimme päättää asiasta... Kotona\nei ole muuta kun lakeija ja piika... Ehkä voidaan kaikki toimittaa\nniin, ettei tarvita ketään _nitistää_... Sidotaan kapula suuhun...\nSe oli hiton huono saalis se viimeinen. Kuka osasi ajatella, että\nsuuren rautatienaseman kassassa on ainoastaan kolmekymmentätuhatta\nruplaa!... Bogatof on hiukan syyllinen, kun ei ottanut tarkempaa\nselkoa asiasta. Olisihan hänellä rahastonhoitajan apulaisena ollut\nsiihen oiva tilaisuus...\"\n\n-- \"Myöhä katua!\" -- virkahti Harhama, tylsänä eteensä katsoen.\nAjatuksissaan jatkoi hän:\n\n-- \"Se vikisi, kuin rotta, kun pantiin kapulaa suuhun.\"\n\nMolemmat miehet vaikenivat taas, ajattelivat jotain raskasta,\nkivikovaa. Nikolai nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja puhui katkerana:\n\n-- \"Omaamme me otamme, emmekä vierasta...\"\n\nKirkonkellot lakkasivat soimasta. Niiden loppukumina tuntui tulevan\nkellon kuparin kipeästä pakahtumasta, värisevänä, valittavana,\ntuskallisena huutona. Harhama puhui hiukan väsyneellä äänellä:\n\n-- \"Kunpa nyt _tänään_ onnistuisimme!... Jos _tämä_ panos onnistuu,\nja ihmiset sen kautta saavat rohkeutta, voi olla mahdollista saada\nvaroja ilman pakkoluovutusta...\"\n\nNikolain silmissä välähti viha. Hän keskeytti Harhaman:\n\n-- \"Meidän pakkoluovutuksemme on kunniallista. Konnia ja varkaita\novat ne _verenimijät_, jotka meidän vertamme imevät, emmekä me... Me\notamme _omaamme, he vierasta_...\"\n\nHarhama ei vastannut. Nikolai otti harmonikkansa, joka hänellä\noli muassa epäluulojen poistamista varten, vetäisi siitä muutamia\nalakuloisia säveliä, ja huokasi niiden välissä:\n\n-- \"Ah, niin!\"\n\nSitten keskeytti hän soittonsa. Molemmilla miehillä oli pommi\ntaskussa. He varustautuivat juuri leikkimään elämän ja kuoleman\nsuurta leikkiä, odottelivat vaan hetkeä... Joku outo tunne ikäänkuin\npureksi heitä, kirpeli ihoa. Taivaan laki näytti lyijysinervältä,\ntuntui lyijyraskaalta, masentavalta. Kumpikin ponnisti voimiansa\nsalataksensa sen tunteen, mutta se ei tahtonut onnistua. Ihmiset\nnäyttivät nyt toisilta, kuin ennen: vähäpätöisiltä, kuihtuneilta,\nränsistyneiltä ja pikkuisilta. Kaikki tuntui kutistuvan, pienenevän\nja himmenevän edessä seisovan kuoleman suuruuden varjoon...\n\nPitemmän vaitiolon jälkeen alkoi Nikolai puhua vakavana:\n\n-- \"Menemme kohta ravintola 'Karhuun'. Siellä odottavat toiset...\nTäytyy vaan olla iloinen ja reipas, että ei herätä huomiota...\nSyödään ja juodaan siellä, niin ei synny epäluuloa... Nuuskijoita\nvilisee, 'sen' matkustaessa kaikkialla.\"\n\nHarhama, joka oli näyttänyt väsyneeltä, reipastui. Nikolain\npedonkynsi repi hänessä hereille tunteen, joka ei salli miehen\nnäyttää epäröimistänsä... Se kiehautti hänessä vaahdoksi hänen\nhenkensä ominaisen uhman, olemuksen toisen puolen, raukkamaisuuden ja\nvelttouden vastakohdan. Se tyynnytti epäilyn pikkuvireet, painoi ne\nkuohuvan vaahdon alle.\n\nPommiansa näyttäen jatkoi Nikolai:\n\n-- \"Tuosta lasketaan tänä päivänä uuden yhteiskunnan _peruskivi_.\nHuomenna ehkä pannaan toinen... ja sitten kolmas... ja... No, nämä\nnyt ovat vaan väliaikaisia peruskiviä. Myöhemmin lasketaan oikea\nperuskivi: _vapaus_...\"\n\nNikolain puhuessa oli Harhama kaivanut rahalompakkonsa nahkojen\nväliin kätketyn kahdenkymmenenviidenruplan setelirahan ja näyttäen\nsitä Nikolaille puhui:\n\n-- \"Niin. Aikanansa kyllä panemme vapauden peruskiveksi... Katso!\nSäilytän tämän muistoksi aseman kassan pakkoluovutuksesta... Vaihdoin\nomaani... Reunassa on risti... Siis onnenraha.\"\n\nNikolai naurahti ja lisäsi:\n\n-- \"Risti reunassa! Jonkun taikauskoisen entistä omaisuutta siis!...\nNo, se tuo sinulle varmasti onnea...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKysymyksessä olevana päivänä oli kuolemaan tuomitun Regime'in määrä\najaa sitä katua myöten, jonka varrella kyseessä oleva kirkko on.\nHarhama oli saanut kadusta eilen aamulla lopullisen tiedon ja yöllä\noli kaikki valmistettu... Kaksitoista miestä oli valittu arvalla\npanemaan tuomio täytäntöön. Aika oli myös tiedossa. Sitäpaitsi oli\njärjestetty telefoonitiedonanto paikat kahteen paikkaan tuomitun\nasunnon ja tämän kadun välille, ett'ei tarvittaisi liika aikaisin\nmennä vartoomaan nuuskijoiden joukkoon.\n\nKadulla solisi jo ihmisvirta. Nunna lähestyi Harhamaa ja Nikolaita,\nkerjäläislauta edessä, ja pyysi almua luostarille.\n\n-- \"Siell' on Jumala kirkossa... Sanotaan olevan rikkaan... Pyydä\nHäneltä!\" -- ivaili puolijuopuneeksi tekeytynyt Nikolai katkerasti.\n\nNunna poistui nöyränä, surullisena, tehden ristinmerkin.\n\n-- \"Tule!\" -- lausui Nikolai Harhamalle, harmonikkaansa vinguttaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat miehet lähtivät äänettöminä ja tulivat erääseen puistikkoon,\njossa ei näkynyt ihmisiä. Kuin sopimuksesta istahtivat he eräälle\npenkille. Samassa lähestyi heitä nopein askelin Kaatja ja istahti\nNikolain viereen. Ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta katse ja\nkaikki haastoivat paljon. Elämässä tuntui olevan jotain tylppää,\nkuolettavaa ja kiduttavaa. Aurinko tuntui paahtavan tavallista\nkuumempana, hiostavana, kuten ukkosilman noustessa, ja taivaanlaki\nnäytti painautuvan alemmaksi ja rutistavan elämän aivan mitättömäksi\nmatelijaksi. Kukaan ei tietänyt mistä puhua. Kaikki juuri kuin\nnypistelivät elämää hyppysissään, kuten ujosteleva koulutyttö\npuseroansa. Kuoleman raskas sormi painoi jokaisen huulia...\n\nViimein alkoivat kyyneleet kieriä Kaatjan silmistä. Näytti, kuin\nolisivat kaikki vanhentuneet parikymmentä vuotta, harmaantuneet\nja alkaneet muuttua kuihtuneiksi ja ryppyposkisiksi. Elämä tuntui\npuristavan luista pois nuoruuden nesteitä, kuin sienestä vettä...\n\n-- \"Kaatja-kulta!\" -- huokasi Nikolai harmaana, tarttuen Kaatjan\nkäteen.\n\nSilloin Kaatja sai voimansa takaisin. Hän pyyhkäisi nopeasti\nkämmenellänsä kyyneleet silmistänsä, kietaisi kätensä Nikolain\nkaulaan, katsoi hänen silmiinsä ja rukoili kiihkeästi:\n\n-- \"Koolja, armaani! Lupaa minulle yksi asia!\"\n\n-- \"Minun kaikki asiani ovat sinun asioitasi\", -- vastasi Nikolai\nsurullisena, suudellen Kaatjaa.\n\n-- \"Hyvä!\" -- jatkoi Kaatja nopeasti. -- \"Jos muuten säästyt,\nniin sinä et saa kiinijoutuessasikaan satuttaa kättäsi itseesi...\nLupasithan?\"\n\nSelittämättömät, synkät ajatukset nousivat molemmista miehistä. Ilma\ntuntui painostuvan häkäiseksi, hiostavaksi saunanlöylyksi ja aurinko\naivan kuin kirkastui liika kirkkaaksi ja hävisi omaan punermaansa.\n\n-- \"Lupasin... Sinä siis mieluimmin tahtoisit nähdä minut\nhirsipuussa\", -- virkkoi Nikolai vakavana.\n\n-- \"Niin tahdon... Muistatko, Koolja: Mehän kerran lupasimme muuttaa\nVenäjän hirsipuut kunniapuiksi... Ja jos _sinä_ kerran siinä riiput,\nniin on se pyhin puu maailmassa. Se kelpaa temppelinharjojen\nkoristukseksi... Ja minä tulen vierellesi, sillä minä tahdon\nosani sinun kunniastasi ja kaikestasi,\" -- puhui Kaatja rohkeana,\npäättävänä, yhä katsoen armailla silmillänsä Nikolain silmiin.\n\nMolemmat miehet kuivasivat silmänsä. Kaatja kietaisi kätensä Nikolain\nkaulaan lujemmin, suuteli häntä palavasti ja puhui kiihkoisasti,\nitkunsekaisella äänellä, vahvistaen jokaisen lauseensa suudelmalla:\n\n-- \"Nikolai!... Rakas Nikolai!... Älä masennu nyt!... Ole rohkea!...\nOle _mies!_... Ole nyt _peto_, hurja, rohkea, suuri peto!...\nMinä rakastan sinua juuri _semmoisena_... suurena... villinä...\nuskaliaana... jalona... nerokkaana... Älä horju nyt, Nikolai!...\nMinun omani... Minun parhaani elämässä ja kuolemassa... Minun\nainoani... ensimäiseni... viimeiseni... Älä horju!...\"\n\nJa rajusti, kaikilla voimillansa puristi hän Nikolaita vielä\nkerran, uskoen sen olevan viimeisen kerran, irrotti sitten itsensä\nhänen syleilyistänsä nopeasti, aivan riuhtautumalla, ja kun\nNikolai surullisena tavotti häntä ottaa vielä kerran syliinsä ja\nsuuteloihinsa, työntäsi hän ojennetut käsivarret hellästi, mutta\npäättävästi pois luotansa ja lausui kylmänä, vakavana:\n\n-- \"Nyt olet sinä kansasi ja kuoleman sulhanen, et minun... Ole\nniille uskollinen ja unohda minut!... Minä luovutan sinut heille,\nsaadakseni sinut taas entistäsi suurempana syliini...\"\n\nJa hän kietaisi kätensä Harhaman kaulaan, suuteli häntä kuumeisesti\nja hoki:\n\n-- \"Harhama!... Sinä Nikolain ainoa ystävä!... Sinä hänen\nrohkeutensa... hänen voimansa... hänen suuri opettajansa!... Kiitos\nsinulle hänen puolestansa!... Kiitos minun kansani puolesta!...\"\n\nJoku lähestyi. Kaatja nousi ja hävisi, kuin lintu pensaikon\nkätköihin. Molemmat miehet nousivat ja lähtivät sanattomina\nkävelemään \"Karhua\" kohti.\n\n\"Karhu\" oli työväen likainen ravintola. Siellä oli ainaiset\nmarkkinat, ainainen ilkeä ruuanhaju ja juopuneiden melu. Kun Nikolai\nja Harhama saapuivat, olivat toiset \"määrätyt\" jo koolla. He olivat\nvallanneet erään suuren pöydän. Kaikki olivat työmiehen likaisissa,\nrepaleisissa puvuissa ja hyvin naamioidut. Jokaisella näillä\nkahdellatoista oli voimakas pommi ja tikari ja pistooli vaatteiden\nalle kätkettynä. Se oli kamala pöytäseura... Ravintola oli täynnä\nrepaleista väkeä. Siellä oli satoja katuaatelin pohjimaisia. Puheen\nsorinasta ei kuullut tavallista puhetta.\n\n-- \"Hei veljet!\" -- huudahti Nikolai pöytäseuralle. -- \"Täällä istuu\nkymmenen kurkkukauppiasta, kuin kymmenen pyhää apostolia... tai\ntsaaria!\" -- Sen sanottuaan hän alkoi ilveillen laulaa harmonikan\nsäestyksellä:\n\n-- \"Suojaa, Herra, Tsaaria!\"\n\n-- \"Hiljaa siellä!\" -- huusi viinuri.\n\n-- \"Mikäs lemmon herra itse luulet olevasi?... Haukut muita\nkurkkukauppiaiksi... Retale!\" -- huudahti yksi pöytäseurasta\nNikolaille, muka närkästyneenä ja jatkoi: \"Suutari olet itse... Ja\nminkälainen suutari vielä?... _Rajasuutari_... Piru... Koirankuono...\"\n\n-- \"Suutari, niin suutari!... Äidistä se on suutarikin syntynyt\", --\nreuhasi Nikolai, harmonikkaansa rämpyttäen, lakki takaraivalla. Ja\nviinurille hän huusi:\n\n-- \"Hei, ihminen!... _Ihminen!_... Kuuletko sinä, kun käsketään!...\"\n\n-- \"Mitä suvaitsette, teidän jalosukuisuutenne?\" -- kumarteli\nilveillen likainen viinuri, jota haukkumanimellä sanottiin\nMurlyishkaksi.\n\n-- \"Tuopas herrasväelle pullonen viinuskia ja silliä!\" -- komensi\nNikolai.\n\n-- \"Jo on herrasväkeä!\" -- tarttui joku viereisestä pöydästä. Nikolai\nja Harhama työntäytyivät \"valituiden\" joukkoon. Eräs niistä tenäsi\nnäön vuoksi vastaan:\n\n-- \"Koirannaama!... Sitäkö tähän tunkeudut!... Yh, katuroikale!...\nEikö sulle ole muualla tilaa?\"\n\n-- \"Herkeä!... Herkeä riitelemästä!... On tuossa tilaa sinullekin,\nruumiinryöstäjä... Retale... Tunge kurkkua vaan suuhusi! Ryyppäämme\nyhdessä, herrat\", -- virnisteli Nikolai.\n\nSillä välin toi Murlyishka pyydetyt herkut. Kapakka oli pakahtua\nmelusta, ilkeästä löyhkästä ja ruuan hajusta. Se oli täpötäynnä\nrepaleista väkeä, oikeaa pohjimaista katuylhäisöä. Risaiset puvut\nja puolialastomuus paistoivat tupakan savun seasta. Nikolai jatkoi\nreuhaamistansa, puhuen likaiselle tarjoojalle:\n\n-- \"Hei, sinä kyyhkyläiseni! Joko sinulla on hellu?... Ah, sinä\nkoiranpentu, kun pudotat sillin lattialle!... No, rasvaisempi\ntulee!... Onko sinulla jo hellu?\"\n\n-- \"Senkö hellut tuossa!\" -- huudahti Murlyishka. \"Hyvä, kun itsensä\njaksaa elättää... Päivät teet työtä ja palvelet herrasväkeä...\nkannat kenelle silliä... kenelle viinaa ja kurkkua... Luulet että\nantavat juomarahaa... Vaan menekkä ja luule!... Tulee herra... ihan\noikea herra... tuskin teitä huonompi. Hyvä on, ajattelet, ja koetat\npalvella!... Mutta entä hän!... Ottaa ryypyn, lisäksi vielä silliä\nja kurkkua... Koetat yhä paremmin palvella... kannat ja juokset\nja luulet jotain saavasi... Mutta mitä saat? Jos kaksi-riunasen\n[kaksikymmentä kopeekkaa, eli noin 50 penniä] antaa, niin se jo hyvä.\"\n\n-- \"Ah, sinä!\" -- keskeytti Nikolai.\n\n-- \"Jei boohu [jumaliste] puhun teille!... Ja entä mitä vielä\ntekee? Käskee: Mene, ihminen, käskee, hae 'neiti' kadulta... Haet\nhänelle 'neidin'... Hän istuu tuossa herrana 'neiti' polvella...\nleikittelee... leikittelee... likistelee 'neitiä'... Väliin suutelee\nja syö kurkkua... Siihen on viinat kannettava... Entä kun pois\nlähtee?... Hyvä jos riunan lisää juomarahaan... Vaikka puolen päivää\ntuossa leikittelee 'neidin' kanssa... Jumaliste puhun totta!\" --\nvannoi Murlyishka.\n\n-- \"Herkeä nyt!\" -- retusi Nikolai, harmonikkaa kituuttaen.\n\n-- \"Uskokaa tai älkää!... Ja entäs minkälainen 'neiti' vielä?\nSemmoista saa Newskiltä hakea\", -- kerskui Murlyishka, puuhaillen\nlikainen liina kädessä.\n\n-- \"Ah, sinä, kerskuja! Tuki suusi!... Newskiltä!... Vaikka tuossa\nkadulla vetelehtää heitä, vaikka tusinoittain... Valehtelee...\nNewskiltä!\" -- keskeytti joku tuntematon viereisestä pöydästä.\n\nViinuri ryhtyi puolustautumaan:\n\n-- \"No, kuinka ei Newskiltä!... Esimerkiksi Dunjka... Minkälainen\nkokokin!... Hyvästi kaksi ja puoli arssinaa pituutta!... Eikä ikäkään\npäälle viidenkymmenen. Ja entäs paksuus!... Vyötäisen kohdalta tuskin\nulottaa ympäri halaamaan... Kaunotar, Jumal'avita!... Kaunotar, sanon\nteille...\"\n\n-- \"Ah, sinä kielenpieksijä... Likanaama... Vyötäisiltä ei ulotu\nhalaamaan!... Ikäänkuin olisit mitannut!\" -- huudahti Nikolai.\n\n-- \"Kuinka ei mitannut!... Tietysti mitannut!\" -- yritteli\nMurlyishka, juosten ja puuhaten.\n\n-- \"No, sido nyt jo kielesi!... Dunjka!... Jo löysikin ketä kehua!\"\n-- keskeytti hänet äskeinen puolipäihtynyt repaleinen mies.\n\nViinuri loukkautui ja alkoi nyreissään puhua:\n\n-- \"Dunjka, kun Dunjka!... Onko Dunjka sitten huonompi muita?...\nVähäpä siitä, että hän 'kävelee'... Mutta kuka ei 'kävele'\nelämässä?... Se on elämä, joka 'kävelyttää', mutta sinä Pjotr\nPetrovitsh, et tiedä mitä on elämä ja siksi sanot että: 'Dunjka!'...\"\n\n-- \"Entä sinä?... Se on: Tiedätkö sinä, mitä on elämä?\" -- katkaisi\npuhuteltu Pjotr Petrovitsh.\n\n-- \"Kuinka en sitä tietäisi, kun olen maistanut!... Elämä, hyvät\nherrat, on...\"\n\n-- \"No, mitä se on?... Sanoppa!\" -- pisti taas Pjotr Petrovitsh.\nViinuri innostui ja selitti vakavana.\n\n-- \"Että mitäkö on elämä? Sääli, että ette tunne parasta\ntoverianne... Ja jos ette tunne, niin se merkitsee, että ette tiedä\npitää varaanne ja annatte sen pettää... Mutta minä sanon teille,\nherrasväki, mitä on elämä: _Elämä on semmoinen herra joka ei anna\npieniä juomarahoja_...\"\n\n-- \"No, herkeä nyt!\" -- pisti joku. Murlyishka innostui jatkaen:\n\n-- \"Älä puhu että herkiä!... Näkyy, että et elämää tunne... Sillä jos\nse antaa juomarahoja, niin tiedättekö, mitä antaa? Antaa nälkäisen\nvatsan ja vähän repaleita pukimiksi.\"\n\n-- \"No, mitä sinä sitten enää marmatat, kun niinkin paljon saat!\" --\nyritti Pjotr Petrovitsh keskeyttää. Mutta Murlyishka puolustautui:\n\n-- \"Minä en ollenkaan marmata... Jumalan kiitos, että niinkin\npaljon antaa!... On ihmisiä, sanotaan, joille ei anna edes\nruokahalua... Esimerkiksi rikkaille... Entä miten paljon täälläkin\nkäy herrasväkeä, jotka eivät anna senkään vertaa juomarahaa!... Oh,\njos tietäisitte!... Tulevat... palveluttavat... suvaitsevat käskeä...\nvieläpä haukkuakkin suvaitsevat, mutta kun tulee poislähtö, niin\neivät anna kuparista lanttia... Mutta elämä kumminkin on semmoinen\nherra, että kun sitä palvelet, niin antaa toki nälkäisen vatsan...\nJa se on jo hyvä. Ihmisiltä et sitäkään monesti saa\", -- puheli\nMurlyishka, kuivaten kostean silmänsä likaisella esiliinallansa.\n\nPjotr Petrovitsh oli kuunnellut puhetta pää alas päin riippuen,\nhieman surullisena. Nyt kohotti hän päänsä reippaana, joi viinaa ja\npuhui Murlyishkalle:\n\n-- \"Sinä, Murlyishka, puhut totta...\"\n\n-- \"Sepä tietty, että totta! Kuinkas!\" -- innostui Murlyishka ja\nselitteli puuhiensa lomassa: \"En ole vielä opetellutkaan niin paljon\nsyntiä tekemään, että valehdella osaisin... Eh, herrasväki! Te ette\ntiedä, mitä on elämä... Elämä on sellainen morsian, että älä mene\nsen kanssa leikittelemään ja polvelle istuttamaan... Se ei olekkaan\nsamoja, kuin Dunjkat ja muut tuossa, säädylliset neidit aivan, joita\nsaat halata minkä haluat... Jumaliste puhun: Ihan hattupää tulee\ntuohon ja antaa halata ja opettaa ihmisen huonoksi... Mutta elämä, se\non toista... Elämä, herrasväki, on siveellinen, hyvinkin ankarasti\nsiveellinen ja opettaa meidät, jos emme itse tiedä siivoutta ja\nsäädyllisyyttä... Ja hyvä että opettaa!... Kiitos hänelle siitä!...\"\n\nMurlyishka kuivasi taas silmänsä, jonka oli jo niin usein pessyt\nse siveellinen elämä, jota hän nyt kiitteli opetuksesta. Pjotr\nPetrovitshin tuli häntä sääli. Hän alkoi taas, kuin lohdutellen,\npuhua:\n\n-- \"Sinä totta puhut, kun sanot että elämä ei ole huono herra ja\nettä opettaa... Ja jos on joskus vähän kova, niin onko se hänen\nsyynsä?... Tiedätkö, onko se elämän syy?... Et tiedä... Se merkitsee,\nettä et tunne elämää, ja et tiedä kuka sitä pakottaa olemaan\nhuono. Mutta kuules, mitä minä sanon sinulle, koiranpoika: Sitä\npakottaa byrokratia... Herrat byrokratit juovat meidän vertamme ja\nmeille itsellemme ei jää millä ryyppyä ostaa... Sorokowkasta ei\npuhettakaan... No, juokoot!... Hiis heistä!\" -- Ja kääntyen Harhaman\npuoleen melskasi hän: \"Mikä Teidän nimenne on? Nöyrimmästi kysymme,\nTeidän jalosukuisuutenne...\"\n\n-- \"Ivan Ivanovitsh,\" -- vastasi Harhama, syöden kurkkua.\n\n-- \"Vanjka [hyväilymuoto nimestä Ivan] siis!... Vanjka!...\nTietysti Vanjka!... Minä jo arvasin, että Vanjka, sillä Te olette\nihan Vanjkan näköinen... Minun nimeni taas on Pjotr Petrovitsh\nPetrof... naimisissa oleva mies ja kahdentoista lapsen isä... Siis\nkuten Jakob... Kuule, Vanjka, kun minä sanon... Terveydeksesi!...\nJuo, Vanjka, juo!... No, kuulehan!... Me nousemme ja tapamme\nbyrokratian... Kuristamme pakanat... ja hirtämme... Tiedätkö, Vanjka,\nmitä on sosialismi?\"\n\n-- \"Hiljaa!\" -- komensi kapakan isäntä.\n\n-- \"Entä sinä itse!... Mitä sinä huudat?... Eh, sinä viinan\nvalaja!... Kuulehan: Mennään tappamaan byrokratia!\" -- tenäsi Pjotr\nPetrovitsh edelleen.\n\n-- \"Itse sinä olet byrokratia\", -- kirkui isäntä. Pjotr Petrovitsh\nsuuttui ja alkoi rähistä:\n\n-- \"Minäkö?... Mitä?... Minäkö byrokratia! Pty-hui! Tiedätkö\nminkälainen on byrokratia?... Et tiedä... No silloin pidä turpasi\nlukossa, äläkä puhu!... Mutta minä sinulle kerron, mikä on\nbyrokratia: Otetaan eilen... vai koska se oli... Meillä ei ole\nleipää, ei sorokowkaa... Kolmeen päivään ei Ivanofinkan joukolla\nollut syömistä ja muissa taloissa olivat asiat vielä huonommin...\nNo, menemme me pyytämään leipää esivallalta... Mutta tiedättekö\nminkälaista leipää byrokraatti antoi?... Kuulehan kun kerron: Vastaan\nlentää poliisia ja kasakkaa sotnjittain... Jumaliste sotnjittain!...\n'Annamme teille leipää!' -- huutavat kirotut, ja alkavat pamputtaa\nnagaikalla... Ja miten vielä pamputtavat? Maailma musteni silmissä,\nkun vetelivät selkään... Siin' on sulle leipää!... No, me huutamaan\nja pakenemaan... Ja sinä, roisto, sanot, että _minä_ olen\nbyrokratia!... Häpeä!...\"\n\n-- \"Sattuiko sinuunkin?\" -- keskeytti joku joukosta.\n\n-- \"Kuinkas!... Ja miten vielä sattui! Milt'ei lapaluu halennut...\nKoko maailma pyöri mustana silmissä... Mutta huonommin kävi Ivanofin\neukkorukalle: Löivät akka-poloista mahaan ja akka siinä paikassa\nsynnytti kaksoset... Siinä on teille byrokratia!... Mikä sinun nimesi\nolikaan?\" -- kysyi Pjotr Petrovitsh taas Harhamalta.\n\n-- \"Ivan Ivanovitsh\", -- vastasi Harhama, jossa äskeinen kertomus oli\npuhaissut vihan sapen.\n\n-- \"Arvasinhan minä, että Ivan Ivanovitsh... Juo, Ivan Ivanovitsh...\nJuo, äläkä sure!\" -- jatkoi puhuja. Harhama noudatti kehotusta ja joi\npullon suusta viinaa aimo kulauksen. Nikolai rämisytti harmonikkaansa\nja juopunut Pjotr Petrovitsh lauloi sen säestyksellä:\n\n    \"Juo! On elo ihanaa.\n    Se on kuin viinan vaahtoa.\n    Ah, ilo siitä pulppuaa.\n    Ja riemu vuotaa. -- Hih... Hei! Hih!\"\n\n-- \"Hih!\" -- kirkaisi Nikolai säestykseksi.\n\n-- \"Hiljaa siellä!\" -- kähisi isäntä.\n\n-- \"Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni!\" -- reuhasi Nikolai. Pjotr\nPetrovitsh jatkoi kertomustaan:\n\n-- \"Entä mitä tekivät Martta Petrownalle? Veivät tytön tyrmään...\nViattomana veivät ja yöllä raiskasivat, roistot... Tyttö on vasta\nnelitoistavuotias ja isä sodassa... Ja kolme miestä vielä piti\ntyttöpoloisen kestää... Hei, isäntä! Joko tiedät nyt, mikä on\nbyrokratia?... No, kun tiedät, niin pidä turpasi kiini, äläkä hauku\nkunnollisia ihmisiä byrokraatiksi!... Juo, Ivan Ivanovitsh!...\nTerveydeksenne, teidän jalosukuisuutenne!\"\n\n-- \"Terveydeksenne, teidän korkea-arvoisuutenne!\" -- vastasi\nHarhama renttuillen. Hän oli kuunnellut äskeistä kertomusta\nhampaitaan pureksien. Hän päihtyi siitä, muisti Looljan kohtaloa,\nja vallankumouksen veriset vaatteet alkoivat houkutella\npurppurapunaisina hameenhelmoina.\n\n-- \"No, jo sattui kaksi korkeasukuisuutta!\" -- pisti arpikasvoinen,\npäihtynyt, keski-ikäinen nainen äskeisen puheen johdosta.\n\n-- \"Aaa!... Minun kaunottareni!... Mistä viskasikin sinut tänne!\"\n-- huudahteli Pjotr Petrovitsh, jatkaen: \"Nöyrimmästi pyydämme...\nSuuteleleppas, Annushka, Ivan Ivanovitshia minun terveydekseni!...\nSuutele, kyyhkyläiseni!\"\n\nNainen totteli ja suuteli Harhamaa, joka vetäisi hänet polvellensa.\nPäihtynyt jatkoi:\n\n-- \"Kas niin, Ivan Ivanovitsh... Kisuuttele hyväsestään Annushkaa!...\nKisuuttele ja leikittele!... Niin, niin... Annushka on herttainen...\nSuuteleppas minuakin, Annushka!... Niin... Vielä kerta!... Tattis!\nJumala, taivaallinen Isä, sinulle palkitkoon!... Elämä olisikin\nmuuten niin tuiki karvasta, mutta kun saa muiskun, niin... Annas\nkun vielä muiskaan!... Ah, miten maukas!... Sin' oot neitsykäinen,\nAnnushka...\"\n\nJa tarjoojalle hän huusi:\n\n-- \"Hei siellä, ihminen! Tuopas silliä ja kurkkua muiskun\nsakuskaksi!... Sukkelaan!... Ah, tätä elämää! Kun ei olisi viinaa ja\nmuiskua, niin ei, koira vie, maksaisi elää... Yhtä ainoaa katkeruutta\non koko elämä... Milloin antaa liistakkoa luille, milloin kasakan\npamppua, milloin mitäkin nagaikaa... Älä, Jumala, anna ihmisen\nelää!...\"\n\n-- \"Ja itse äsken lauloit että elämä on viinan vaahtoa... Entä sinä,\nIvan Ivanovitsh!... Et käännä huomiota minuun\", -- tarttui nainen,\nvetäen Harhaman käden povellensa. Harhama likisteli naista. Juopunut\njoi kulauksen viinaa ja hetken mietittyänsä lausui vaistomaisen\ntotisena:\n\n-- \"Viinaa!... Mitäs muuta se elämä on, kuin viinaa... Ruunun\nviinaa... _Elämä on sappikatkeraa viinaa_... Juot sitä, niin päihdyt,\ntulet iloiseksi ja saat kohmelon... hyvä jos muiskun... Kuolet...\nSiinä se on koko elämä.\"\n\n-- \"Se on ikänsä ollut semmoinen... Ei sure paljon\", -- puheli nainen\njatkaen: \"Enkö olekin vielä aika herttainen?\"\n\n-- \"Mainio!... Kerrassaan komea tyttö\", -- vastasi puhuteltu,\nhyväillen naista.\n\nNainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin\nhavahtuen, muistellen:\n\n-- \"Vanjkako sinun nimesi on?\"\n\n-- \"Sepä tietty\", -- vastasi Harhama.\n\n-- \"Minä jo arvasin että Vanjka... Kasvon piirteistä arvasin...\nSinä oot niin hyvä... Suutele minua!... Kas niin!... Minua sanotaan\nAnnushkaksi... Onko sinulla, Vanjka, vaimo?\"\n\nHarhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän\ntaas olevansa vihitty... Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli\nalas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi:\n\n-- \"Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka\npolvella!... Ah, sinä, lintunen!\"\n\nNainen riemastui ja alkoi puhua:\n\n-- \"Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan\nminä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa\nsemmoista tautia potemassa, niin muuttuu... Elämä on semmoinen, kuin\nse on... Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta...\nVanjka! Anna puoliruplainen viinaan!\"\n\nHarhama täytti pyynnön.\n\n-- \"Jumala ja Hänen pyhänsä sinulle palkitkoot!\" -- kiitteli nainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRavintolan omistaja oli poistunut. Melu oli yltynyt. Kaikki\nkeskustelivat siitä hirmuteosta, jonka Pjotr Petrovitsh oli\näsken kuvannut: raiskatusta tytöstä ja kadulla, lyönnin johdosta\nsynnyttäneestä vaimosta. Joukkoihminen kokosi voimiansa... Joukkoviha\nyltyi ja tempasi Harhaman taas mukaansa, kuin kulkija varjonsa.\nAnnushka palasi viinapulloinensa ja ryhtyi tarjoilemaan Harhamalle,\npäihtyi ja alkoi kertoa samalla surullista elämäntaruansa. Hän puheli\nsen lopussa:\n\n-- \"Näes, Vanjka! Minäkin olin kerran nuori ja kaunis... Suoritin\nkurssin tyttöinstituutissa. Mutta minkä sille elämälle teet, kun se\non semmoinen!... Oletko sinä, Vanjka, ollut Hiiden myllyssä?\"\n\nTerävä hammas tuntui puraisevan Harhamaa. Hän murahti:\n\n-- \"Olen... Olen ollut!\"\n\nAnnushka jatkoi:\n\n-- \"Minulla oli sulhanen, mutta hän kuoli...\"\n\nHän keskeytti ja pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä, puhellen Harhamalle:\n\n-- \"Juo, Vanjka, juo!... Älä ole surullinen!... Sitten minä hupsu\nuskoin nuorta herraa... Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut\npetoksella... Juotti ensin päihdyksiin... Hän on nyt kenraali... Ja\nminkä sille voi, kun elämänvirta vetää... Eikö totta, Vanjka, että\nelämänvirta vetää kovasti?\"\n\n-- \"Kyllä... Kyllä se vetää\", -- vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi\nhänen eteensä ihmiskunnan seulana... Hänessä ryöpähti katkera viha.\nAnnushka jatkoi:\n\n-- \"Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru... Olet niin\nsurullinen... Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä... Katso:\nSe elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn...\"\n\nHän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas\nkahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun\nseasta:\n\n-- \"Elämä on niin katkera... Se ei sääli ketään... Onko sinua,\nVanjka, elämä säälinyt?...\"\n\nHarhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat\nhänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka\nsäälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien\nheilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi:\n\n-- \"Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä... Mutta kyllä on\nhyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä... Silloin\nhuomaa aina ilon, kun sitä sattuu... Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa\nja yhtä ja toista... Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä\nhuomaisikaan, että se on päiväpaiste... Kun minullekin on elämä\nkatkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja\nsulhastani... Hän oli niin hyvä ja kaunis...\"\n\nHarhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten\ntaas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen\njoskus hänen puhettansa katkaistessa:\n\n-- \"Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera... Eikö totta, että\neivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?... Se\npakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten\nvoisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta,\nkuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta... Ja minkä\nsille voi, kun elämä pakottaa... Eikö totta?\"\n\nMutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa\npistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti\nja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään\nyleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä:\n\"Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?...\" Hän kysyi ja masentui.\nKaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi\nHarhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä\nja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua\nelämän puolesta.\n\nNiin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä.\nHänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena,\nalastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden\nlikaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän\nohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus\nja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa\nräikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla\nkivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä\nkivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä\nhäveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri\nhäntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän\nelämän haisevimman likaviemärin pohjalta _ihmisenä_. Koko hänen\nolemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka\nhiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi\nhän elämää niistä kiittämään... Taudin syömänä, petettynä, kaikkien\nhalveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja\npilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen\nkaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen,\nelämän puolesta puhumaan. Hän lausui:\n\n-- \"Älä ole surullinen, Vanjka!... Äläkä ole elämälle katkera,\nvaikka se on kova ja häijy!... Hyvä tarkotushan sillä on... _Elämän\ntarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan\nonnen pisarat_... No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma\nkostea?... Älä sure!... Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin\non helpompi... Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa\nja säästämme voimia... Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se\ntulisi pakosta totellessa... Elämä se kumminkin voittaa... Juovuttaa\nja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin... Eikö totta, Vanjka?...\"\n\nHarhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi\nolevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa\nsoluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja\njoukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen\nhäntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr\nPetrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas\nmaailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli\nhänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli\nkädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän\nsaat, jos...\n\nNikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa\nmuistutti Looljan kohtalosta... sen äidistä... isästä... nälkäisestä\nsiskoparvesta... Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman\nsilmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis\nsyöksymään pommi kädessä _sitä_ elämää vastaan, joka on kaikkeen\nsiihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa\nvastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut...\n\nPjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan\npuhetta ja vahvisti alakuloisena:\n\n-- \"Kyllä Annushka totta puhuu... Tietysti!... Elämä puristelee\nmeille jalokivet itsestämme... Se puristaa meistä hyvät muistot ja\nsanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama\nmuisteli häntä jossain nähneensä.\n\n-- \"Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?\"\n\n-- \"Tuonnottain palasin.\"\n\n-- \"Hän on minun hyvä ystäväni. Hänen nimensä on Ivan Osipovitsh ja\nsukunimi on Popof\", -- selitti Annushka Harhamalle.\n\nHarhama tunsi nyt miehen samaksi Vanjkaksi, joka juopuneena soitteli\nharmonikkaa ja herjaili alastonta Maria Petrownaa, Nikolain\nvanhempien asunnon vieressä. Vanjka alkoi puhua.\n\n-- \"Tiedätkö, Annushka?\" -- Ja korottaen äänensä, niin että kaikki\nsen kuulivat, jatkoi hän: \"Tiedättekö veljet, että nyt on syntynyt\nuusi vapahtaja, _oikea_ vapahtaja?\"\n\nKaikki oudostuivat. Vanjka jatkoi:\n\n-- \"Tiedättekö, mikä renttu minäkin olin?... Join... Irstailin...\nVarastelin. Minä luulin, että en ole ihminen ja että siksi saan elää,\nkuin eläin... Mutta nyt. Nyt minä tapasin vapahtajan ja se sanoi,\nettä minä olen ihminen... Tiedättekö, veljet, mikä on sen vapahtajan\nnimi?... Ette tiedä... Se on _sosialismi...\"_\n\n-- \"On jo kuultu... Tiedämme... Tiedämme. Eläköön sosialismi!\" --\nkeskeyttivät huudot. Joukko ihminen oli noussut haltioihinsa. Vanjka\njatkoi:\n\n-- \"No, hyvä että tiedätte. Se on syntynyt Moskovassa... Se sanoi\nettä minä olen ihminen ja minä oitis aloin elää ihmisiksi... Teen\ntyötä... En juo... Kunnioitan naista... Annushka! Minä olen sinunkin\nedessäsi syyllinen... Minä olen sinuakin vienyt likaan...\"\n\n-- \"No, mitä niistä!... Elämä on semmoinen\",- keskeytti Annushka\noudostuneena, surullisena. Eräs repaleinen, keskikokoinen mies, jolle\nasia oli vielä aivan hämärä, huomautti väkijoukosta Vanjkalle:\n\n-- \"Puhut, että se syntyi Moskovassa... uusi vapahtaja tarkotan...\nMutta minulle kerrottiin että Kijef'issä syntyi...\"\n\n-- \"Valehtelevat... Älä usko!... Ihan varmasti syntyi Moskovassa...\nJa äitinsäkin siellä elää. Andrei Ivanovitsh puhui minulle ja hän on,\ntiedät, viisaita ihmisiä. Tunnethan hänet?\" -- keskeytti innostunut\nVanjka.\n\n-- \"Kuinka en tuntisi Andrei Ivanovitshia?... Entä syntyikö tämäkin\nvapahtaja seimessä... sosialismi, tarkotan?\" -- uteli vielä äskeinen.\n\n-- \"Kuinkas!... Tietysti seimessä... Hän on köyhistä vanhemmista...\nEi rikkaammista, kuin herrasväen vapahtaja\", -- selitteli innostunut\nVanjka.\n\n-- \"No sitten hän on oikea vapahtaja, jos kerran köyhistä\nvanhemmista\", -- myönsi kyselijä.\n\nJa kaikki ihastuivat taas, kuin Betlehemin köyhät paimenet ja\ntoivoivat jotain, jota eivät ennen olleet saaneet. Vanjka innostui\nja alkoi kuvailla heräämistänsä. Hän kuvaili sosialismin siksi\nvapahtajaksi, joka sanoo kaikille maailman kurjille: \"Tulkaa minun\ntyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä\ntahdon teitä virvottaa!\" Hän kuvaili nykyisen yhteiskunnan vääryyden,\nottaen esimerkiksi Pjotr Petrovitshin äsken kertomat tapaukset. Hän\nkuvaili ne hirmuväreillä, seisten uuden vapahtajan kirkastamana\nihmisenä uudestaan sarastavan elämänsä edessä, vapahtajansa\napostolina. Ja kun Harhama katseli häntä, näki hänet uuden opin,\nuuden vapahtajan ylösnostamana, uutena ihmislapsena, kirkastui\nhänelle sosialismin puhdistava voima, viha leimahti nykyistä\nyhteiskuntaa vastaan ja käsi hapuili jo vaistomaisesti tikarinkahvaa\nja pommia...\n\nVanjka lopetti:\n\n-- \"Porvarit opettavat meille, että tee syntiä, vaikka miten paljon,\nkun vaan maksat papille palkan ja uskot, niin kaikki on hyvin...\nMutta sosialismi sanoo: Elä hyvin!... Tee työtä!... Kunnioita\nnaista!... Se sanoo, että hänelle yleensä ei tarvitse pappeja\npalkata! Otetaan esimerkiksi minut... Miten minä loukkasin Maria\nPetrownaakin ja vein likaan!... Entä nyt? Koetan häntä pelastaa.\nEilen ostin poloiselle hameen Aleksanderin torilta... Sosialismi on\noikea vapahtaja...\"\n\nYksi joukosta, jolle oppi oli vielä uutta, keskeytti puhujan kysyen:\n\n-- \"Entä paratiisi? Onko sillä vapahtajalla paratiisi ja taivas\nantaa?\"\n\n-- \"Ei\", -- yritti Vanjka.\n\n-- \"No, mihin hän sitten kelpaa... Vapahtaja ilman paratiisia ja\ntaivasta ei kelpaa mihinkään... Ajattele: Mihin sielu joutuisi\nsilloin?\" -- keskeytti kysyjä. Vanjka jatkoi selitystään:\n\n-- \"Sillä ei ole kuoleman jälkeistä, vaan kuoleman edellinen\nparatiisi...\"\n\n-- \"No, sitten on asia toinen... Vielä parempi, kuin kuoleman\njälkeinen\", -- myönteli kysyjä. Vanjka innostui, kuvaili edelleen\nuuden vapahtajan suloisuutta, lopettaen:\n\n-- \"Eläköön sosialismi!\"\n\n-- \"Eläköön!... Eläköön!...\" -- huusivat sadat puolijuopuneet kurjat.\n\nPäihtynyt Pjotr Petrovitsh oli istahtanut. Hän oli muistanut\njotakin... Hän oli muistanut _elämän_ ja vertasi kaikkea uuteen\noppiin. Pää alaspäin riippuen toisti hän äskeiset sanat: \"Elämä on\nsappikatkeraa viinaa.\" Sitten nousi hän ylös, kulautti pullosta\nviinaa suuhunsa ja alkoi puhua:\n\n-- \"Vanjka puhuu oikein. Elämä muuttuu, kun uskomme sosialismiin\nja nousemme byrokratiaa vastaan... sortajia vastaan... riistäjiä\nvastaan. Me nousemme kerran ja tapamme koko byrokratian...\nHirtämme... kuristamme...\"\n\n-- \"Suus kiini siellä, tai minä sinulle annan byrokratiaa!\" -- huusi\nkapakan isäntä, joka oli rientänyt paikalle, kuultuansa melun.\n\n-- \"Koitappas!\" -- huusivat silloin useat juopuneet.\n\n-- \"Vieläkö tekin sekaannutte?\" -- uhmaili isäntä. Melu yltyi.\n\n-- \"Älä alota toraa!\" -- varottivat juopuneet. -- \"Sinä olet\nbyrokratian puolesta, mutta me olemme hänen puolellaan. Hän puhuu\noikein...\"\n\n-- \"Alas byrokratia!\" -- huusi intoa saanut Pjotr Petrovitsh.\n\n-- \"Alas!\" -- melusi joukko.\n\n-- \"Jumaliste kutsun poliisin!\" -- uhmaili kiivastunut isäntä.\n\nMutta hälinä yltyi. Repaleiset, likaiset miehet kinasivat keskenään.\nSilmät paloivat. Nyrkit tekivät liikkeitä.\n\n-- \"Viinuri siellä!... Hei!... Mitä töllistelet?... Mene nouda\npoliisi!\" -- huusi isäntä raivoissaan.\n\nMutta kiihkoutunut joukko ei päästänyt viinuria ulos. Pjotr\nPetrovitsh jatkoi:\n\n-- \"Poliisia!... Sinäkö poliisia?... Oletko koskaan maistanut kasakan\nruoskaa?\"\n\n-- \"Suus kiini!\" -- yritteli isäntä.\n\n-- \"Et ole maistanut... Oletko maistanut liistakkoa?... Entä nälkää\nja kylmää?... Et niitäkään... No sitten pidä suusi kiini, sillä\nsilloin sinä et tunne elämää... Sinä et ole vielä ihminen vaan\nkapakoitsija. Sinä et ole maistanut elämän ainoita herkkuja, etkä\nsiis tiedä miten katkera on elämä ja miten suloinen sen palkka...\"\n\n-- \"Palkka!... Mikä palkka?... Tuki suusi, tai\" -- yritteli isäntä.\nPjotr Petrovitsh keskeytti hänet, kysyen:\n\n-- \"Mikäkö palkka? Etkö sinä edes tiedä mikä on elämän palkka?\nTyhmä!... _Elämän palkka on kuolema_... Että tiedät nyt... Älä\nsilloin puhu sosialismista, kun et tunne elämää, vaan usko siihen!...\nEläköön sosialismi!\"\n\nMelu yltyy. Eläköönhuudot kaikuivat. Isäntä ärjyi ja sähisi\nvoimatonna. Joukkoviha tempasi taas kaikki hartioillensa.\n\n-- \"Alas byrokratia!\" -- huusi taas Pjotr Petrovitsh.\n\n-- \"Alas byrokratia!\" -- melusi repaleinen, likainen joukko. Miehet\nkiihtyivät. Isäntä lähetti noutamaan poliisia. Vallankumouksellisten\npöytäseura huomasi ajan tulleen kiirehtiä. Miehet alkoivat kiireesti\nryyppiä viinojansa ja poistua, ennen kun poliisi ehtisi melua\nasettamaan. He olivat viime yön loppuosan viettäneet kaupungin\nhienoimmassa ravintolassa, olleet iloisia, rohkeita ja toivorikkaita\ntämän päivän suhteen. Nyt olivat useat vakavia. Reippaimpia\nolivat Nikolai ja Harhama, joka oli aina ennen ollut joukon\nvakavin. Nyt eivät toverit häntä tunteneet entiseksi. Hän näytteli\nhuolettoman, ryypiskelevän työmiehen osaa niin luonnollisesti,\npuhui katusukkeluuksia, kuin olisivat ne olleet hänen luonteeseensa\nkuuluvia. Itse hän tunsi jonkunlaista tylsää välinpitämättömyyttä ja\nväsymystä, mutta virkistyi juotuansa viinaa, ja äskeiset tapaukset\nnostivat hänessä taas vihan kuohumaan... Hän keinui joukkovihan\nvaahdolla... Ja siinä keinuessa levitteli sen-päiväisen tehtävän\nsuuruus hänen eteensä hämäriin haihtuvia reunojansa näköpiiristä pois\nriutuvina iltaruskoisina viivoina.\n\nHän oli saanut taas hapuiltavaksensa jotain janoomaansa _suurta_.\n\nTämä oli aijotun kuolemanleikin viimeinen valmistus. Sana tuotiin,\nettä salaneuvos Regime oli lähtenyt asunnostansa. Kamala pöytäseurue\nnousi ja lähti panemaan tuomiotansa täytäntöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko se katu, jota myöten salaneuvos Regime'in piti ajaa, oli jaettu\nvannoutuneiden kesken. Jokaisen piti vartoa omalla osallansa ja jos\nhuomaisi, että katu on hänen kohdallaan tyhjempi, kuin se tulee\nolemaan seuraavien väijyjien kohdalla vaunujen niiden ohi ajaessa,\ntai jos sovittuun paikkaan asetettu tarkastelija antaisi merkin,\noli hänen heitettävä pomminsa. Jos vaunut olisi päästetty kaikkien\nmuiden ohi, piti viimeisen väijyjän heittää pomminsa, vaikkapa väkeä\nolisi katu täynnä. Ainoastaan silloin, kun vartija antaa sovitun\nkieltomerkin, saa viimeinenkin peräytyä pommia heittämättä. Jokainen\nkatuosa oli merkitty numeroilla joista vedettiin arpa. Harhaman\nosalle sattui aivan viimeinen osa. Sitä paitsi oli määrätty, että\njokaisen pitää antaa sovittu merkki, kun vaunut ovat hänen ohitsensa\nkulkeneet, jotta jälellä olevat voivat varmemmin seurata niiden\nkulkua ja ajoissa varustautua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokainen oli jo paikallansa. Jokaiselle oli määrätty oma tehtävänsä,\nettei vartoomisellansa herättäisi salapoliisien huomiota, sillä\nniitä tiesivät pommimiehet kaikkialla olevan vartijoina. Joku\nkaupitsi paperosseja laudalta, jota kantoi edessänsä. Toinen seisoi\nkurkkuastiansa vierellä. Yksi pari riiteli keskenänsä katuosansa\nrajalla. Nikolai renttuili harmonikkansa kanssa, ja toiset tekivät,\nken mitäkin. Harhama kaupitsi ohikulkijoille pieniä hengellisiä\nkirjasia. Vaikka järjestön jäsenet asettuivat paikoillensa niin\nmyöhään, että odotus-aikaa jäi korkeintaan kymmenen minuuttia,\ntuntui odotus sittenkin Harhamasta ijankaikkisuudelta. Se reipas\nrohkeus, joka oli tähän asti hänessä, oli nyt poissa. Sen sijalla\noli jonkinlainen tylsyys. Ajatukset olivat niissä odotettavissa\nvaunuissa, kuin kiini naulatut. Hän kuvitteli niiden kokoa, hevosten\nväriä, kuskin pukua ja ajonopeutta. Kaikki mitä hän teki, tai puhui,\ntapahtui aivan konemaisesti. Kuoleman ja kaiken muun ajatukset olivat\npoissa. Joskus tunsi hän kylmänväreen, vaikka ilma oli lämmin.\n\nVihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä.\nSovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama\ntunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot\nalkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä\nkohdalla pommi heitetään... Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli\noikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin... Harhama herpoutuu yhä\nenemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja\nyksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on\npitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset\nkulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa... Harhama laskee:\n\"Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa... Siis ei hänen\ntarvitse heittää pommia...\"\n\nSen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän _ei saa_\nsitä suurta tehtävää suorittaa... Hän alkaa ajatella: \"Olisi niin\nylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka...\nJospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan... Eivätkä\nnäytäkään ehtivän...\"\n\nTyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa... Vaunut ovat jo ajaneet\nkolmen... neljän ohi... Siis jää se tehtävä hänelle...\n\nMutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän _pelkää_ sitä\ntehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi... \"Ja ehkäpä\nsuorittavatkin\", -- lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee\ntaas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja\nei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu\npolttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän\nhikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu...\n\nJa taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo\nsanottua väliä... Harhaman kaikki hermot jännittyvät... Nyt saapuvat\njo vaunut aukeamaan... Puuttuu enää hiukkasen... Ne saapuvat jo\nsiihen aivan heti... Siis on hän pelastettu... Ajatukset alkavat\nsotkeutua... Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan.\n\nMutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko... Nyt\nne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään\nHarhamaa... Harhama tuntee polviensa vavahtavan... Jokainen\nhermonsäije vapisee... Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki\nvilisee salamoina... Vaunut kiitävät nuolena... Ne lähenevät taas\nuutta tyhjää välimatkaa... Ne näyttävät aivan lentävän... Taas\nsaapuvat ne siihen toisten ajajien ohi... Vielä on kaksi vahtia ennen\nHarhamaa... Harhama tuntee taas helpotusta... Hän on pelastettu.\n\nMutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko\nkulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy...\n\"Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!\" kiukuttelee Harhama.\nHänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin\nkovasti... Jäsenet vapisevat... Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä.\nHän ei näe enää selvästi... Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta\nja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät\nhäntä kohti epäselvinä... Kaikki on pölyä ja vilinää... Vaunujen\nedessä on taas tyhjä välimatka... \"Miksei se kuski aja nopeammin,\nettä ehtisi siihen!\" tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet\nherpoavat... Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä\ntyhjää väliä... Ne syöksyvät toisten edelle aivan... \"Jumalan kiitos,\nne ehtivät ennen minua!\" -- riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat\nedellä ajajat... Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta\ntemmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa...\nEi kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu.\n\nTaas alkaa Harhama laskea: \"Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?\"\nvapisee hän... Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja\näkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa\nlaskea: \"Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen,\nniin koskeekohan se?... Ja minkälaiseksihan se repii?... Sieppaakohan\npään pois hartioilta?... Ja jos sieppaa, niin viskaakohan\nkauvaksi?... Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?\"\n\nSekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta... Kaikki ajatukset\nkiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät... Ne ajavat aivan tyhjän\npaikan edessä... Yksi vahti on enää jälellä... Ehtivätköhän?...\nJäsenet vapisevat, silmissä mustenee... \"Ah, että kuski ei aja\nnopeammin!\" -- hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle\nvälille... Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä... Harhaman aivot\novat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät... Herra Jumala,\njos eivät ehdi!... Nyt ne jo pääsevät siihen... Oi! Nyt ne ajoivat\nviimeisen vahdin ohi... Nyt on katu tyhjä...\n\n-- \"Se on minun vuoroni... Sekunteja on enää jälellä\", -- löi\nHarhaman päähän kylmä ajatus.\n\nSilloin tekivät hänen aivonsa silmänräpäyksessä tunnin työn. Hän sai\nvoimansa takaisin, kuin salaman iskeminä, ja teki päätöksensä, kuin\npitkäaikaisten kylmien harkintain kautta. Hän päätti hypätä hevosten\neteen ja kuolla itse oman pomminsa iskusta. Hän ehti laskea senkin,\nettä pelastus olisi hänelle ehkä mahdollinen, jos hän heittäisi\npomminsa niin kaukaa, ettei se satuttaisi häntä itseänsä. Mutta hän\nei huolinut pelastua. Hänessä heräsi puukkosilla olijan raateluhalu.\nHän halusi piirrellä vaikka omaa ihoaan... Ja voisiko hän pakoon\npelastua, jos säilyisi pommilta!... \"Turhaa!... Joutuu vaan hirteen\",\n-- ehti hän vielä naurahtaa.\n\nNyt lähenevät jo vaunut... väliä on enää neljä-... kolmekymmentä\nmetriä... kaksikymmentä... Nyt saapuvat ne... Harhama tarttui\npommiinsa kylmäverisenä, kuin koskenlaskija melaansa, nähdessään\nveneensä karille törmäävän... Nyt...\n\nKuului huumaava pamahdus. Harhama tunsi ensin polviensa horjuvan.\nSitten hän luuli pirstautuvansa kappaleiksi. Hän luuli pomminsa\nräjähtäneen itsestänsä, silponeen hänet ja ihmetteli, miks'ei se\nkoskenut... \"Ja miksi minä olen kuin elävä?... Tämmöistäkö se kuolema\nonkin?\" -- vilisi hänen aivoissansa. \"Ja repäisiköhän se minulta\npään?... Ja vuotaakohan verta kovasti?\"\n\nHän ajatteli kaikki nämä pitkät ajatukset silmänräpäyksessä, mitään\nnäkemättä, mitään tajuamatta. Ja lopuksi hän ajatteli päätänsä\ntapaillen: \"Mihinkähän se viskasi pään?\"\n\nMutta pian selvisi hän taas, näki tomupilvestä pirstoutuneet vaunut,\nkuuli voihkinaa ja melua ja käsitti kaikki nopeasti, vaistomaisesti:\nToinen järjestö, jota he eivät tunteneet, oli ehtinyt kymmenen\nsekuntia ennen heitä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAluksi heräsi nyt Harhamassa käsittämätön halu heittää pomminsa aivan\nhuvikseen, aivan tiheimpään väkijoukkoon. Sitten kuohahti hänessä\nverinen jano nähdä silpoutuneen ruumiin jäännökset, sisälmykset\nerittäin ja katsoa, minkä näköistä jälkeä pommi tekee... Mutta yhtä\nnopeasti hävisi se halu, kuin oli syntynytkin. Hän tunsi itsensä\nnyt sanomattoman turvattomaksi. Hän tunsi seisovansa ulkopuolella\nyhteiskunnan suojaa. Hän kaipasi nyt sen saman yhteiskunnan turvaa,\njonka hän silmänräpäystä ennen oli aikonut kumota. Poliiseja juoksi\npaikalle kaikilta tahoilta, ja kaikilta puolilta kuului niiden\npillien vihellys. Hänet valtasi nyt aivan liiallinen arkuus. Hän\nmietti miten paeta paikalta. Jos hänellä ei olisi pommia pelastuisi\nhän parhaiten siten, että tunkeutuisi murhapaikalle uteliaana\nruumista katsomaan. Mutta nyt voivat tarkastaa ja löytävät pommin...\nHän alkoi poistua paikalta hitaasti, rauhallisena. Jonkun matkaa hän\njo ehti astua, kun poliiseja tuli vastaan, pidätellen epäiltäviä\nhenkilöitä. Hän hätääntyi ja mietti myödä henkensä... Poliisit\nlähenivät. Harhama kuuli heidän jotain huutavan. Hän poikkesi silloin\nerääseen porttikäytävään, aikoen piilottaa pomminsa. Siinä tuppasi\nhäntä vastaan mustalaistyttö ja huudahti:\n\n-- \"Herra Harhama!\"\n\n-- \"Soonja!\"\n\n-- \"Antakaa, kun katson kättänne!\" -- vastasi Soonja.\n\n-- \"Kätke tämä!\" -- hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon\nmuotoisen pomminsa. -- \"Kätke joutuin!\" -- kiirehti hän. Soonja\nkäsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu\nsaaliinsa, ja alkoi \"katsoa kättä\". Samassa syöksyi porttikäytävään\nkaksi takaa-ajavaa poliisia.\n\n-- \"Kuka sinä olet?\" -- tiuskasi toinen Harhamalle.\n\n-- \"Entä mitä asiaa sinulla on?... Tulet häiritsemään, kunnoton!\"\n-- kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän\npoliiseille: \"Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!\"\n\n-- \"Jätä!... Piru heidät vieköön!\" -- kiirehti toinen poliiseista\ntoverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön\nröyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat\npoistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa\ntakaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon\narvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot\nolivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat\nolivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat\njättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin\njaksoi porttikäytävästä pois lähteä...\n\nPäivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi\npovella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä,\nraskaina.\n\nHän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista\npäättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät\nvastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut\npelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa\npelastustansakaan...\n\nVäsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan,\ntilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä\nruumenläjälle... Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat:\n\"_Elämä on sappi karvasta viinaa.\"_\n\nHänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa... Ja kun elämä oli nyt taas\npaljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö\ntaas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi\nhänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden\nrantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen\nhenkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä...\nHän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä\ntaas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti\nmuistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla\nkultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset\nparoonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli\nteokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin\nsyöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään\nsiellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka\nvuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin\npiiloihinsa.\n\nNiin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja\naurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden\nperukoilla.\n\nKun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan\nalle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet... Ne\nkiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan\neivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti\nmissä... Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät\nijäistä rangaistustansa.\n\nOli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan\nseinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä.\nTuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai\nvihlonnallansa senkin värisemään...\n\nPimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään\nluolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki\nkestivät kipunsa äänettöminä...\n\nTuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena\ntömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin\npalvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti\nseinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo.\nSe ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää,\nihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat\nhäämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran\npohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä:\n\n    \"Pimeys sinua tottelee.\n    Sinua kaikki palvelee\n    ja kaikki kehrää sulle\n    ikuista valtarihmaa.\"\n\nKuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi... Regime'in verenääni\nhuuti kostoa.\n\n-- \"Korvennettavat! Kuuletteko?\" -- raivosi Perkele. Ja viha suitsusi\nhänestä tulena.\n\nPalvelijat vapisivat... Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen\näänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele\ntoisti kysymyksensä:\n\n-- \"Kuuletteko?\"\n\n-- \"Kuulemme... Me kuulemme... Se huutaa Jehovan _vihaa_\nsurmaajalle... Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi... on\npelastettu... on lunastettu... Voitto on sinun\", -- vapisivat\npalvelijat. Perkeleen vihaa peläten.\n\n-- \"Mutta se ei huuda kostoa _Harhamalle_... _Hänen_ piti antaa isku\nJehovalle\", -- puhkui Perkele.\n\n-- \"Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä _tämän kerran_\", --\npuolustautuivat vapisevat palvelijat.\n\nIhmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina.\nTulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin\nihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalvelijat odottivat tuomiotansa... Varjoina värisivät he verivalon\nepäselvässä hämäryydessä... Seinät kiehuivat käärmeistä, katto\nyököistä...\n\nMutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli\nlepyttänyt hänet... Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä\npuhui hän taas:\n\n-- \"Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla... ei rohkene antaa Harhaman\niskeä _kainin-iskua_... Hän _pelkää..._\"\n\n-- \"Hän on _viisastunut_... Hän tuntee jo sinun voimasi\", --\noikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina.\n\n-- \"Niin\", -- ilkamoi Perkele. -- \"Hän _katuu_ jo että loi ihmisen...\nettä loi ja antoi sille _vapauden_... Hän _katuu_... Katsokaa!\"\n\nLuola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä\nseisoi luonnon suurena kukkana... Purot kiertelivät sininauhoina sen\nsisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse.\nSen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut\nrakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla... Lammikot\nläikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän\nkirkkaita kuvia pohjalla...\n\nSe oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä... Se kohosi entisen\nerämaan sijalle...\n\nOli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas\nhelteenhete... Puut punottivat hedelmistä... Metsässä makasi riista\npäivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti\nihmistä vaan ottamaan... Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa.\nSe pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta...\n\nKaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet\ntaivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa... lintu oksalla... joutsen\nvesillä... kiuru ilmassa.\n\nIhmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se\nruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa... Se\nhuumasi kukkiensa tuoksulla... mairitteli sävelillänsä... viihdytteli\nkauneudellansa.\n\n_Hän_, joka sen antoi, odotti kiitosta... Hänen henkensä häämötti\npäivänvalona luonnonlaelta...\n\nJuhla alkaa. Ihmiset _syövät. Hän_ odottaa turhaan uhria... Perkele\nriemuitsee.\n\nNäky jatkuu:\n\nIhmiset tanssivat viinimaljat käsissä... Viini kuohuu valkeana\nvaahtona... Ihmiset _juovat_... Nainen juo miehen keralla. Hän juo\n_kilpaa_ sen kanssa... Mässäys alkaa... Viini kuohuu maljoissa, veri\nkuumenee suonissa... Miehet tulevat _rohkeiksi_, naiset maksavat\nrohkeuden suuteloilla... Viini tekee työtänsä...\n\nPerkele hymyilee. Näky jatkuu:\n\nIhmisten silmät palavat himontulina... Miehet hehkuvat. He ovat jo\nriisuneet ihmisvaipan pedon yltä... He ovat jo eläimiä... Naiset\nodottavat vielä... ujostelevat... kainostelevat... arkailevat... Nyt\nnekin jo riisuvat kainouttansa, naisen hienointa pukua... He riisuvat\n_naista_ \"naisen\" yltä... Kohta on \"nainen\" alasti... Eläin on\npäässyt ihmisihosta...\n\nPerkele suli ilosta. Näky kulki kulkuansa.\n\nMiehet ovat hillittömiä... Naiset nostavat rintojansa... Metsän\nsuloinen siimes kiehtoo, kukka nurmi kutsuu ja linnun laulu kietoo\nkuherteluillansa... Naisella on enää naisen rippeet pukimina...\nhieman häpyä helminä... ujouden viime riekaleet koristeina... Mies\nvaanii, milloin sortuu sekin veräjä, avautuu viimeinen portti...\n\n-- \"Oivallista\", -- lausui perkele.\n\nViini vaahtoaa vallattomampana... Nainen on viskannut pois\nviimeisetkin pukimensa, riisunut naisen ihanan ujouden loput...\nHän ärsyttää kimppuunsa metsästäjää: _miestä_... Hän kiehtoo sitä\nrinnoillansa... Hän houkuttelee sitä huulillansa... mairittelee\nhymyllä... kutsuu kiemailuilla... Hän _tarjoaa_ itseänsä...\n_antautuu_, sanovat toiset... Mies pääsee valloillensa. Hän näkee\nraja-aidan sortuneeksi, kainouden kukistuneena, esteet pois\nraivattuina... Hän näkee ihmisen otuksena, naisen riistana...\nKäsivarret kietoutuvat kaulaan... Mies sieppaa riistansa... riista\nsyöksyy sieppaajansa syliin...\n\nSuuri luonto on muuttunut himojen uhrialttariksi...\n\n\"Ihmiset söivät, joivat, naivat ja kuolivat...\"\n\nSilloin Hän, joka odotti ihmisen palvelevan Häntä ja kumartavan\nHäntä, _Hän katui että oli luonut ihmisen_...\n\n-- \"Näettekö?... Hän _katuu_\", riemuitsee Perkele.\n\n-- \"Ei Hän _kadu_, vaan _Hän tunnustaa sinun voimasi_\" -- selittävät\nimartelevat palvelijat.\n\nNäky jatkuu: Taivas pukeutuu mustaan vesivaippaan. Virtana alkaa\nvesi kohista maan päälle. Myrsky riehuu synkeässä pimeydessä... Vesi\nnousee... Pilvet pakahtuvat. Avaruus virtaa vetenä... Syvyyden kaikki\nhetteet heruvat, lähteet pursuavat maan puristamina... Kaikki peittyy\npuoli-pimeyteen...\n\nNäky jatkuu: Kosket huutavat... kohisevat... kuohuvat... Vuorilta\nsyöksyvät sadat virrat rotkoihin ja laaksoihin... Ärjyen viskautuvat\nne kallion kielekkeiden yli... Kauhun lyöminä vesikäärmeinä\nkiemurtelevat ne rotkelmien pohjilla... heittäytyvät vuorensärmien\nyli... syöksyvät kuiluihin huutaen ja pauhaten... törmäävät yhteen...\ntappelevat keskenänsä tiestä... särkyvät vaahdoksi ja pauhaavat\nhirmuhuutona alhaalla kohoavaan veteen, myrskyn vinkuvan ruoskan\najamina ja salamien piiskaamina...\n\nPerkeleen palvelijat laulavat herransa ylistystä. Perkele riemuitsee.\nNäky jatkuu:\n\nVesi nousee. Se peittää maat merellä... Ihmisten kauhu on rajaton...\nPelko on karkottanut pedosta pedon luonnon... Se on ajanut miehestä\npois pedon, naisesta eläimen: Se on katkonut himon siivet... Kaikki\nunohtuu kuoleman edessä... Kaikki laskee siipensä... taivuttaa\npolvensa... unohtaa herkkunsa...\n\n-- \"Jehova hävittää kättensä töitä... Hän korjaa _erehdystänsä_\", --\nriemuitsee Perkele.\n\n-- \"Hän tunnustaa sinun voimaasi niissä... Sillä Itsellensä ja\nItsensä edessä on Hän erehtymätön\", -- oikaisevat imartelevat\npalvelijat.\n\nNäky jatkuu: Vuoret ovat jo saarina. Ihmisten avunhuuto sekaantuu\npetojen hätähuutoon... Kuohuvat aallot nousevat vuorenhuippujen\ntasalle... niillä kasvavien puiden latvojen tasalle. Taivas vuotaa\nseulana. Musta pilvi vyöryy uhkaavana likellä maan rajoja. Vihuri\nulvoo ja vesi pauhaa...\n\nKirkkaat salamat halkovat taas mustaa pilveä. Sen huikeassa valossa\nnäkyvät onnettomien hukkuvien haamut vuorien huipuilta ja puiden\nlatvoista. Se on hirmunäky... Taivas kiehuu mustana, vesi kuohuu,\nmyrsky riehuu... Ihminen vääntelee epätoivoissansa, kasvot tuskan\nruntelemina, silmissä kamala ilme... Käärme kiemurtelee toisten\npäälaella, etsien siinä pelastusta... Himo on sammunut... Kauhu\nottaa kaikki luukynteensä... Pedot ulvovat henkensä takaa... Linnut\nparkuvat, kuin kuristaisi kuolema kaulasta... Kuikkakin uikuttaa\nhirveän hädän käsissä...\n\nKaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten...\n\nEikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se\non sulettu ja luoksepääsemätön...\n\nPerkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas:\n\n-- \"Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista\npuista!'... Huonosti korjattu... Hän korjaa sitä uudella\nerehdyksellä... Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa _vastaan_...\nMutta sen _pelastetun_ siemen _on_ nouseva... Harhama _on nouseva_\nJehovaa vastaan...\"\n\n-- \"Kun sinä _tahdot_, niin kaiken _täytyy_ totella\", -- vakuuttivat\npalvelijat.\n\nJo peittyvät vuorien korkeimmat huiput... Linnut kirkuvat\nkauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä... Kiviriippana painaa heitä\nväsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin... Jo pettävät\nsiivet... Ruumis retkahtaa alas... tapaa vettä... Kuuluu parahdus...\nvielä yrittää lintu lentää... Apina tappelee ihmisen kanssa\nviimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta... Salama\nvälähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle...\nKuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään...\n\nSitten hiljenee kaikki... Ihmissuku on hävitetty... Mykkänä\nvesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä\nonkalossa...\n\n-- \"Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi... Sinun pakottamanasi on\nJehova hävittänyt kättensä työt... Hän palvelee sinua, _Hänkin_\", --\nylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat.\n\nPerkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin\nyksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen:\n\n-- \"Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin\nEvan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!\"\n\nUusi näky avautui: Veden jättämästä liejusta nousi luonto entistä\nrehevämpänä. Kaikki kasvoi kilpaa. Puut hohtivat keltaisina,\ntäynnä nuoruuden voimaa ja mehua, kuin naiseksi tuleentunut tyttö,\nkoristeina kypsynyt hedelmäpaino, auringon valovaippa hartioilla.\nViinirypäle pakahtui mehuunsa... Se tarjoili itseänsä herkullisena,\nmaukkaana, mehevänä... Noan uhrisavu nousi rauhallisena, kuin\nkaunis kirkkolaulu taivaan tummaa sineä kohti... riutui kirkkaan\nilman suuteloihin... raukesi sen syleilyihin... haihtui kuin elämä\narmaaseen onneen ja hävisi näkymättömäksi...\n\nMutta Noa oli langennut viinimaljansa viereen... Hänen poikansa\npeitti isänsä häpeän... Perkele kerskui yhtenä ilona:\n\n-- \"Jehova yritti polkea rikki minun pääni, mutta...\"\n\n-- \"Hän polkaisi terävään tutkaimeen... Sinä olet taas Hänen\nhäntäpäänsä puhkaissut\", -- keskeyttivät palvelijat. Perkele kohisi\nilosta ja vannoi:\n\n-- \"Jehova on vielä katkeramminkin katuva, että Hän säästi Noan\nHarhaman siemeneksi. Hän on _nyt_ onnistunut punomaan paulansa\nHarhaman tielle, mutta Hän on sortuva omaan hiuskarvaansa\", --\nvannoi Perkele jatkaen: \"Niin kuin Hän erehtyi Noan suhteen,\nhukuttaessansa hänen tähtensä muut, niin on hän erehtynyt Harhamankin\nsuhteen, uhratessaan hänen sijastansa toisen... Hän jätti Harhamalle\ntyövapauden ja rauhan nousta Häntä vastaan... Ja hän on nouseva...\"\n\n-- \"Jos sinä tahdot, että ijankaikkisuuskin loppuu, niin sekin\ntapahtuisi\", -- mielistelivät palvelijat.\n\n-- \"Jehova tietysti myös pelkää jo kättensä työtä... Hän ei uskalla\npäästää Harhamaa antamaan Hänelle Kainin iskua... Siksi lähetti Hän\n_toisen_ Harhaman tilalle\", -- selitteli Perkele ilkeillä eleillä...\nHetken kuluttua lisäsi hän:\n\n-- \"Jehova saa kohta huomata vedenpaisumisessa tekemänsä erehdyksen\nnyt uudistuneen...\"\n\n-- \"Sinä kirkastat sen Hänelle... Sinä osotat Hänelle voimasi...\nSillä jokainen Hänen tekonsa on Hänelle erehdys _sinun_ viisautesi\nvoimasta\", -- keskeyttivät palvelijat.\n\nUusi näky ilmestyi: Ihanassa laaksossa näkyivät Sodoman ja Gomorran\nkaupungit, kuin kaksi luonnon povelle nukahtanutta neitoa...\nAuringosta vuoti armas valo, lehdon siimes oli suloinen, tuoksu\nhuumaava. Somat ihmisasunnot lymysivät puiden lämpöisissä varjoissa.\nLähteet lorisivat lintujen laulun säestäminä. Luonto lypsi maan\nrinnoista mehua... kokosi ne maukkaisiin nisiin: kypsyviin hedelmiin,\nmeheviin marjoihin, herkullisiin rypäleihin. Onnellisina katselivat\nkaupungit kuvaistansa lahden tyynestä pinnasta...\n\nJa ihminen eli elääksensä... armastellaksensa _... nauttiaksensa_...\nNainen koristautui _lihalle_... Se ei etsinyt ylevämpää... Se\nseppelöi itsensä _ihmiselle_... hohti sille naaraksena... koreili\nsille, kuin lintu sulissa... uneksi siitä... unohti ylemmät... mateli\n_miehen_ kupeessa... ei halunnut puhtaampata... Hän kulki ihmisestä\nemoa kohti...\n\nJa mies kieppui naisen kukissa... Hän ei hapuillut vuorien korkeita\nhuippuja... Hän soitteli himonsa kukille... ei ylistellyt taivaan\nkorkeaa sineä... Hän katseli naisen koruja: sen ihoa... mehua...\nmaireutta... nuoruutta... rintojen kypsiä nisiä... huulia ja\nseppeleitä ja sulkien värejä... Hän ei katsonut syvemmä... ei etsinyt\nihmispovesta henkensä ikihelmeä... Hän ei etsinyt naisessa jalointa:\nsen puhtautta... sen hyvettä... sen kaipuuta korkeuksia kohti... sen\nikävää... sen ihmistuskaa... Hän ei etsinyt naisessa _ihmistä_...\n\nPäivät kuluivat... Mies soitteli lihalle... Nainen tanssi sen\nympärillä... Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi\nihmisen, kutitteli eläintä kehittymään... Kumpikin etsi elämän\niloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta\nkupeesta...\n\nLahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja\nkukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui\nLootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita\nkultakoristeitansa... Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla\nja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa... Nuori vaimo\nkuunteli... Soittaja soitti ja lauloi laulua \"Sodoman kukka\". Hän\nlauloi:\n\n    \"Sodoman kukka, Itämaiden helmi,\n    sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan!\n    Mun harpunkielein sävel arkaellut\n    vuoskaudet pitkät ikävöiden on.\n    Kuin arka pikkulintu varvullansa,\n    se harpunkielellä on värjötellyt;\n    se surrut, sekä ikävöinyt on.\n    Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee\n    kaunista kaikuansa etsimään...\n    Sodoman kukka, Itämaiden helmi!\n    Kun riutuneena sävel harpunkielen\n    sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa,\n    suo sille kaunis kaiku suuteloksi,\n    ja sääli onnetonta sävelparkaa,\n    kun luoksesi se onnen nou'antaan\n    niin onnenjanoon riutuneena saa!\n    Sodoman kukka, Itämaiden helmi,\n    sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan!\n    Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!\"\n\nLaulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa... Itämaiden helmi painoi\nkatseensa maahan... Jordanin rantojen ruusu punehtui... Sydän tapasi\nsydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä...\nSoitto vaikeni... Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä\nportaikolla... Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo\nei paennut... ei kutsunut... Hän pelkäsi ja toivoi... Soittaja\npolvistui hänen jalkoihinsa... Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä,\nmutta hän ei paennut majaansa _yksin_...\n\nPerkele hymyili ja lausui:\n\n-- \"Kielletynpuun _harppu_ soi nyt... Se kantaa monenlaisia\nhedelmiä...\"\n\n-- \"Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla\", -- jatkoi\nLempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen:\n\n-- \"Jehovan palkka vedenpaisumisestaan... Pelastetun Noan henki\nelää...\"\n\n-- \"Todistaen viisauttasi ja voimaasi\", -- lisäsivät palvelijat,\nveisaten herransa ylistystä.\n\nNäky muuttui: Punainen viima kulki maita... Korkeuteen kohosi\npunainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat\navuttomina, naiset epätoivoisina... Pilvi punertui tuliseksi... Pauhu\nhalkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella...\n\nKauhu kulkee maita... Naiset parkuvat... Alastomat vartalot\nkiemurtelevat käärmeinä... Miehet pakenevat... syöksyvät petoina\npelastusta etsimään... hylkäävät naisensa... tallaavat niitä\ntiellänsä kuoliaiksi... polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle\näsken ylistystä lauloivat... Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä...\nIhmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista...\nTulisade yltyy rankaksi... Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta\nmuodottomaksi, pelottavaksi... Alkaa sataa pieniä tulikiviä...\nIhmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta\nsieramiansa... Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne\nvaluvat rankkana sateena punaisesta pilvestä...\n\nKohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä...\n\nPerkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu\nsen vaiettua:\n\n-- \"Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä...\"\n\n-- \"Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa... Taas\nuusi paratiisista häätö\", -- lausui Perkele, osottaen poistuvaa\nLootia.\n\n-- \"Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan\", --\nhuomautti taas Piru. \"Noin!... Se oli sinun pistosi!...\" riemuitsi\nPiru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa... Se oli\nmuistanut nuorta harpunsoittajaa... Perkele hulmahteli ja leimusi\nilosta. Hän puhui taas:\n\n-- \"Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki\nminun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän\nkantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä\nei ole jälkeäkään jälellä...\"\n\nPalvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla\nlaululla. Perkele jatkoi puhettansa:\n\n-- \"Ihmisten täytyy kulkea vielä kerran Jehovan ruoskan alitse,\nennen kun oppivat Hänen hirmuisuuttansa inhoamaan... Hah-hah-haa!\nHe uskovat, että Hänen siveysoppinsa on parempi kuin minun, jota\nhe _eivät edes tunne_... He eivät tiedä, että tässä on kysymys\nsiitä, kumpi meistä hallitsee, _eikä opista_. Kysymys on vaan siitä:\n_Minäkö_ vaiko _Jehova_... He luulevat että elämä olisi mahdoton\nminun henkeni vallitessa... Kirottu Jehovan syöttämä petos!\" --\nraivostui Perkele lopettaen: \"He eivät tiedä, että elämä mukautuu\nvallitsevan maailmanlain mukaiseksi, olkoon sen lakina minun tai\nJehovan henki...\"\n\n-- \"Sinä olet se, joka on oleva... Sinun oppisi valkenee, kuin\nnouseva päivä. Se himmentää kerran Jehovan opin\", -- todistivat\npalvelijat...\n\nPerkele alensi äänensä kavalaksi, puhuen häijyllä eleellä:\n\n-- \"Harhaman _täytyy_ riuhtaista itsensä Jehovan ansasta.\"\n\n-- \"Hänestä täytyy myös saada _uusi vesa_. Sillä hänessä on oikea\nsiemen. Hänessä on minun henkeni jo isiltänsä perittynä... Mutta\nhankkikaa sille siemenelle semmoinen maaperä, johon Jehova ei ole\nsyläissytkään!\"\n\n-- \"Sinun käskysi täyttäminen on meidän elämämme\", -- lupasi\nenkelijoukko. Perkele oikaisi itsensä majesteetilliseksi.\nHulmahteleva tulivaippa levittäytyi hänen hartioillensa\nverenvärisenä. Hän puhui juhlallisena:\n\n-- \"Jos te erehdytte, niin --\"\n\nHän keskeytti, ja antoi merkin. Luolaan ilmautuivat silloin tuhannet\ntuomitut... Heidän luunsa hehkuivat tulikuumina rautoina ja hohtivat\nlihan läpi... Maksassa kiehui sappi ja sydämessä paloi sinervä\nliekki... Onnettomat hehkuivat tulisina luurankoina... Tuska oli\nluiden ytimenä... Tuli poltti naisten povia... tippui niiden nisien\nsijoista, ja miesten rintoja raatelivat ruton hampaat. Perkele\nlopetti lauseensa tuomituita osottaen:\n\n-- \"Jos erehdytte, niin siinä on osanne.\"\n\n-- \"Niin totta, kuin sinun helvettisi ei koskaan sammu, emme me\nasiaasi häpeään heitä\", -- vannoivat palvelijat.\n\nPerkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui:\n\nAvautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat.\nPäivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys... Povi riutui\npovella... Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat... Hekkuman\nhetteet vuotivat... Nautinto kukki... heilimöi... kypsytti hedelmän.\n\nRinta kypsyi, lempi hehkui... Kaikki riutui suudelmaksi... Jo soivat\nikuiset viulut... Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin\nmorsiameksi... Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon... kosi sitä...\narmasteli... miellytteli... Ne alkoivat ainaisen häähetkensä... sen\nmaallisen silmänräpäyksen ikuisena... keskeytymättömänä.\n\n-- \"Jos täytätte tehtävänne, saatte _sen silmänräpäyksen_... Te\nsaatte sen _loppumattomaksi_-- lausui Perkele majesteetillisena,\nhohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja\nelävä tulikäärme valtikkana kädessä.\"\n\n-- \"Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi\nvapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä\nansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla... Kärsimme vaikka tuhannen\ntuhatta maailmankautta\", -- vannoi ihastunut palvelijajoukko.\n\nNäky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa\nsynkeässä pimeydessä... Avaruuden onkalo ummistui... Mustat päivät\nhävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta... Salaisuuden seinän\nraot sulkeutuivat... Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden\nylistyslauluun...\n\n\n\n\nSaarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä.\n\n\n    Elämä on suuri musta käärme...\n\nTaivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset\nhelteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa.\n\nKesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta\npunaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa.\nViikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen\njälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä\npaineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin\nvärit kisailivat vallattomina valon kanssa.\n\nKesä suikkaili jo suuta syksylle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua\neräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin\nturvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet\nsanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät\nhe kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä\noli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen\nolevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat,\nettä joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä\nitsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli\nhoukutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin\nja pakeni.\n\nHarhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään\nväkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa.\nTyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi\nmetsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys.\nHän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen\nhermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti,\nlisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja\ntunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat\nja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt\nolivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus\nuhkamieliseksi tylsyydeksi. \"Tuli, mikä tuli!\" -- mutisi hän,\nistahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla\nvesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa...\n\nJonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin\nlähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset\nhitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan,\ntoiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan\naitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää\nkokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät\nherättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja\nihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa.\n\nSen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin,\noli hän aivan karttanut munkki Pietaria... Hän kunnioitti häntä\nedelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan\nja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki\nPietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt\nhän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa\npakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös\nnäytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta.\nIkuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen\n_epäröiminen_ -- epäröiminen ensin itse _teon_ ja myöhemmin uhman\nja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan _vastuun_ edellä\nja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua\ntekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä.\nJokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän\npiilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua\ntaas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt\nsuurempaa erehdystä...\n\nNytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella\nhänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli\nhautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle\nhautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan.\nIlma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina\nunohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat\npäivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja\nsurullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno\nelämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta,\njosta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka\npuolilahon hautaristin päähän.\n\nTämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman\nyksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut\npuolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt\nviimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät\nkastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne\nkertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru:\nPuuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan\nhoitamatta.\n\nSiksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena.\n\nMutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi\nnyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen\nkielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli...\n\nJa avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se\nsaarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen,\nsanattomana, inhottuna, pelättynä... Sitä raateli siellä kuoleman\nluukynsi...\n\nSe oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui\nsaarnaavan elämänturhuutta... elämän mitättömyyttä... Kaikesta nousi\nhaihtuva elämänsavu.\n\nRuohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä\npääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se\nei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä\ntukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava\nruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli\nahtautunut multapaakku.\n\nHarhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä\ntehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin\nelämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. \"Mitä on elämä?\"\n-- kysyi hän taas itseksensä.\n\n-- \"Mitäkö se on?\" -- irvisteli pääkallo ja lisäsi: \"Katso minua!\"\n\nHarhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen\nvalkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli:\n\n-- \"Tämä on sinunkin kohtalosi... Kulkija potkaisee sinunkin luitasi\nkerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa... Aika\nleikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä\nkesäisin haudallasi...\"\n\nMutta kuka kuulee kissankellon ääntä?\n\n-- \"Ei kukaan, ei kukaan... Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä\nmaineenkellot\", -- vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus.\n\nSe suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se\nhänen päällensä raskaan kalmankouransa...\n\nHarhama vavahti. Katkera epätoivo kurkussa teki hän taas sen ainaisen\nkysymyksensä: \"_Mitä_ varten minä sitten _elän_?\"\n\nJa hänelle vastasi ruumiskirstun musta kuve, ja irvistelevä pääkallo.\nRuumiintoukka kohotti inhottavaa päätänsä sanoaksensa:\n\n-- \"Päästä kohtalosi juoksijat valloillensa! Anna niiden mennä! Eivät\nne eksy... Tänne tuovat ne sinut... Ja kohta... kohta... kohta... Ja\nminä olen sinun viimeinen ystäväsi...\"\n\nRyppy nousi Harhaman otsalle ja hänen sieluunsa valui katkera sappi.\nElämä näytti hiiviskelevän hänen edessänsä hautausmaan ruohokossa,\narkana kissana, vetäytyen, vatsa maassa, hautojen välitse, ruohojen\npeitossa, samalla kun kuoleman hiiret vilkkuivat joka kivenkolossa\nvikkelinä, rohkeina ja eloisina...\n\nHän huokasi raskaasti. Ja taas leimahti hänen sieluunsa Jumalaa\nvastaan suunnittelemansa teoksen suuri, revontulinen luonnos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli munkki Pietari alkanut puhua lempeällä, vakuuttavalla\näänellä. Hän puhui yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisusta ja\nihmiselämän perustuksesta. Kuulijat olivat niitä onnettomia Hornan\nluolan ihmisiä. Tai olivat ne paheiden ja kurjuuden pesien asukkaita.\nHarhama oli viime ajat elänyt osaksi heidän keskuudessaan, aina siitä\nlähtien, kuin \"tyttö tuli leivän hausta\". Hän, samoin kuin muutkin\nkuulijat olivat alussa välinpitämättömiä, mutta sitä mukaa, kuin puhe\njatkui, lämpenivät monet kuulijoista. Munkki Pietari puhui:\n\n-- \"Onnelliset ovat ne, jotka rakentavat elämänsä oikealle\nperuskivelle.\"\n\nKuulijat tekivät ristinmerkkinsä. Harhama muisteli sitä peruskiveä,\njota hän oli eilen kantanut povellansa uuden yhteiskunnan\nperuskiveksi. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:\n\n-- \"Me etsimme uusia totuuksia, vaikka emme ole vielä tahtoneet oppia\ntuntemaan vanhaa, ijankaikkista, ainoaa oikeaa totuutta... Me etsimme\nkaukaista viisautta, vaikka vanha, kotoinen viisaus, viisauksien\nviisaus on meille joka hetki tarjolla raamatussa. Me etsimme\nkaukaista siveellisyyttä, vaikka tupiemme nurkissa on tarjolla kaikki\nsiveellisyys. Me etsimme uusia peruskiviä ja hylimme sitä tehdessä\nsitä ainoaa, joka kestää...\n\n\"Teille opetetaan: Kun sosialistinen yhteiskunta järjestys\ntoteutetaan, kun se pannaan peruskiveksi ja kansa saa vallan, silloin\nloppuu vääryys ja köyhyys, eikä kukaan voi toiselta sen työn hedelmää\nottaa.\n\n\"Älkää uskoko niitä, jotka niin opettavat! Sillä jos sosialistisessa\nyhteiskunnassa, jossa jokaisella on yhtä suuri valta, viisikymmentä\nyksi sadasta liittyy neljääkymmentä yhdeksää vastaan, käsityöläiset\nkyntäjiä, rikkaammat köyhempiä vastaan, niin eivätkö he pidä näitä\nneljääkymmentä yhdeksää orjuudessansa? He haravoivat sen, mitä ne\nneljäkymmentäyhdeksän niittävät. He panevat ne vähempilukuiset\npalvelijoiksensa.\n\n\"Uskokaa sentähden, mitä Jumala sanoo: 'Muuta perustusta ei ole, kuin\nJeesus Kristus.' Jos Hän on niissä viidessäkymmenessä yhdessä, niin\nsilloin, _vasta_ silloin vallitsee oikeus. Silloin he eivät haravoi\ntoisen niittämää luokoa.\n\n\"Ei ole siis muuta yhteiskuntaa ihmisille annettu, jossa oikeus\nvallitseisi, kuin Jumalan valtakunta, ei muuta peruskiveä kuin Jeesus.\n\n\"Etsikää siis ensin sitä, rakentakaa se valtakunta maan päälle, niin\njokainen inhimillinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tsaarin valta\non silloin yhtä hyvä, kuin kansanvalta. Sillä Jumalan valtakunnan\nlapset eivät ota toisen omaa, eivätkä tee toiselle vääryyttä missään\nyhteiskunnassa.\"\n\nKuulijat kuuntelivat Pietarin puhetta tarkkaavina. Joku jo sanoi\nitsekseen: \"Tämä on taas uutta sanomaa\". Pietari jatkoi:\n\n-- \"Me ihmiset etsimme uusia oikeuden ja onnen maailmoita, vaikka\nvalmis maailma odottaa meitä, ikävöiden, milloin me sen muutamme\nonnen maailmaksi, istutamme sen maaperään ijankaikkisen oikeuden\ntaimen... Etsikää tässä _valmiissa_ maailmassa itsellenne ja niille\nviidellekymmenelle yhdelle Jumalan vanhurskaus, niin kaikki muu\nkirkastuu teille, kuin päivän armas valo aamuruskon liepeestä!\"\n\nKuulijat käyvät miettiviksi. Jotkut heistä ovat näkevinänsä munkki\nPietarin leikkelevän aamuruskon liepeistä päivän kirkkautta ja\nlevittelevän sitä ihmiselämän tomuisille tanhuoille. Harhama\nmiettii... Elämän sotkuiset vyyhdet selkenevät hänelle ja sotkeutuvat\nuudelleen. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Jokainen ihminen, joka siis yrittää hävittää Jumalan\nvanhurskauden, on verrattava mieheen, joka tahtoo luoda uuden\nmaailman ja sitä varten viskaa entisen hylkynä pois, luullen\npysyvänsä avaruuden varassa.\"\n\nAuringon säteet tunkevat puiden oksien lomitse munkki Pietarin\nkorkealle otsalle ja kirkastavat sen. Useat katselevat häntä, kuin\nJumalan kirkastettua Poikaa. Harhaman silmissä vaihtelevat taas ne\nharhanäöt, joissa hän oli usein nähnyt munkki Pietarin ilmestyvän\nJumalan vaippaan pukeutuneena noitana. Saarna jatkuu:\n\n-- \"Me ihmiset etsimme uusia totuuksia, vaikka Jumalan ijankaikkinen,\nmuuttumaton totuus paistaa meille kirkkaana, kuin aurinko korkeuksien\nlaelta.\n\n\"Teille opetetaan, että rikkaat ovat varkaita. Eivät ne kaikki ole\nvarkaita. Varkaita ovat ainoastaan ne, köyhät ja rikkaat, jotka eivät\ntäytä Jumalan käskyä: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi!'\n\n\"Sosialistisessakin yhteiskunnassa voi viisikymmentä yksi elää\nvarastamalla neljältäkymmeneltä yhdeksältä. Mutta Jumalan valtakunnan\nlapset tottelevat Herran käskyä: He syövät otsansa hiessä leipänsä.\n\n\"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että kaikki muuttuu hyväksi\nja köyhyys häviää yhteiskuntajärjestyksen muuttuessa. Ei. Kaikki\ntulee hyväksi ainoastaan _mielen muuttuessa_, ihmisten muuttuessa\nJumalan lapsiksi, joiden peruskivenä on Jeesus.\n\n\"Etsikää siis ijankaikkista totuutta, niin oikeus ja totuus ja onni\nnousevat teille itsestänsä, kuin kirkas aurinko yön usvista.\"\n\n-- \"Miten ihanasti sanottu!\" -- kuuluu joukosta. Yhdet kuulijoista\nvaikenevat, toiset istuvat mietteissänsä. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Joka siis lähtee ijankaikkisen, ainoan totuuden luota etsimään\nuutta totuutta, hän on verrattava mieheen, joka keskellä kesäisen\npäivän kirkkautta lähtee etsimään aurinkoa kaivoksien syvyydestä.\"\n\n-- \"Kuulkaa! Kuulkaa!\" -- puhuvat kuulijat, -- \"Eikö hän puhu\noikein?\" -- kuiskaavat jotkut taaimmaiset. Harhaman tarkkaavaisuus\nterottuu neulankäreksi. Hän seuraa puhetta mieli jänteenä. Harakka\nkatselee häntä ristinpäästä tarkkaavana... Munkki Pietari jatkaa\nlempeällä äänellä:\n\n-- \"Ja joka tahtoo sen totuuden hävittää, hän on verrattava auringon\netsijään, joka tahtoo sammuttaa taivaalla paistavan auringon, että\nhän paremmin löytäisi sen etsimänsä uuden...\"\n\nKuulijoiden päät painuvat alas. Useat nyökyttävät surullisina.\nHarhama katselee munkki Pietaria puoli-tylsänä, mutta sairaloisen\nuteliaana, kuten miestä, joka rauhallisena levittelee elämän suuria\nkysymyksiä valkenemaan ihmisten eteen, kuin pellavia nurmelle...\nHän sotkeutuu omiin ajatuksiinsa ja tylsistyy, ja hänen sairaloinen\nuteliaisuutensa kiihtyy. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Seuratkaa siis Jeesuksen neuvoa: 'Kaikki mitä tahdotte ihmisten\nteille tekevän, se tehkää te myös heille!' Kun sitä seuraatte, niin\njokaisessa yhteiskunnassa laskee lakkaamaton siunaus ihmiselämälle,\nkuin kesä-öinen kaste kukkanurmelle. Köyhyys häviää silloin sumuna\nja ihmiskunnan onnenaika valkenee, kuin armas aamusaraste, ja rauhan\nja työn ikävöity juhlapäivä koittaa lempeänä, kuin alati kirkastuva\naamutähti.\"\n\n-- \"Miten kauniisti hän puhun\", -- kuuluu joukosta. Munkki Pietari\npyyhkii otsaansa ja jatkaa rauhallisena:\n\n-- \"Me taomme uusia aseita, etsimme uutta turvaa itsellemme ja\nmaallemme, vaikka Jumalan sana on aina meille tarjona teräväksi\nhiottuna miekkana. Me etsimme uusia elämämme vartijoita, vaikka\nJumalan sana on meille tarjolla vartijaksi, ja vaikka se on\nuskollisempi, kuin lastansa vartioivan äidin silmäterä.\n\n\"Teitä opetetaan: Jumala pitää teitä orjanansa ja te ette Jumalaa\ntarvitse. Ne valehtelevat, jotka niin puhuvat. Jumala on teidän\npalvelijanne ja vartijanne. Hän on teidän aina valvova silmäteränne.\nTe näytte hämmästyvän, mutta minä selitän sen teille: Yksi teistä\nmakaa väsyneenä kedolla. Silloin tulee hänen vihollisensa ja nostaa\nkätensä murhataksensa hänet. Ei ole ihmissilmä näkemässä, eikä\nmaallisen esivallan käsi vartioimassa. Mutta silloin sanoo Jumalan\nääni murhaajan sydämessä: 'Älä tapa!' -- ja nostettu käsi laskee alas.\n\n\"Nämä kaksi Jumalan sanaa suojelevat teitä jokaista enemmän, kuin\npaksut lakiteokset, poliisit ja vankilat. Niissä vartioi teitä\nJumala nukkumatta, nurkumatta, kuin äiti lapsensa kehdon ääressä.\nNiitä tottelevat ihmiset enemmän kuin hirmuisintakaan rikoslakia.\nKuka teistä siis tahtoisi hävittää tämän elämänsä turvan, Jumalan\nkäden? Kuka tahtoisi puhkaista ainoan silmäteränsä, joka ei koskaan\nsulkeudu? Ja kuka voi henkensä turvaksi laskea lujemman peruskiven,\nkuin Jeesus on?\"\n\n-- \"Tätä me emme ole ajatelleet\", -- kuiskaavat useat puheen välissä.\nHarhamakin punnitsee äskeisten sanojen oikeutta sairaloisesti, mutta\nynseänä, eilispäivän tapauksien korkealla temppelinharjalla seisten.\nMunkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Etsikää itsellenne ja viidellekymmenelleyhdelle sitä tylsymätöntä\nmiekkaa, mikä on kätketty Jumalan sanaan, niin elämän ja työn\nrauha puhkeavat teille itsestään, kuin armain ilta-uni päivän\nväsymyksestä...\"\n\n-- \"Isä puhuu oikein\", -- kuului kuulijoiden joukosta. Toiset\nkuuntelevat ynseinä, mutta vakavina. Saarna jatkuu:\n\n-- \"Joka siis tahtoo hävittää Jumalan sanan ja etsiä itsellensä muuta\nturvaa, hän on verrattava oksalla istujaan, joka sahaa poikki sen\noksan, joka häntä kannattaa, sahaa sen poikki, voidaksensa pudota\nuudelle peruskivelle: allansa pistävälle keihäänkärelle...\"\n\n-- \"Siinä on paljon perää\", -- lausuu joku miehistä.\n\n-- \"On... On... Siinä on paljon totta\", -- myönnyttelee toinen.\n\nMunkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Me etsimme uutta pilveä, vaikka Jumalan ehtymättömät pilvet\nvuotavat siunausta. Me etsimme uutta siveellisyyttä kotimme,\npuolisoittemme ja lastemme puhtauden turvaksi, vaikka Jumalan sana\ntarjoaa meille ja meidän omaisillemme ikipuhtaita vaippoja, joihin ei\npahe eikä turmelus tartu ja joihin pukeutuneita ei saastainen ajatus\nlikaa.\"\n\nKuulijat odottavat. Harhama seuraa saarnaa, kuin tautivuoteella\nmakaava sairas rippitoimitusta, mutta kuuntelee sitä oman\nepäilyksensä läpi ja äskeisten suurten maininkien yhä kuohuessa.\nSaarna jatkuu:\n\n-- \"Sillä katsokaa edelleen: Teidän talonne ovet ovat auki. Tai makaa\nyksi teistä metsässä. Vieras voi tulla ja viedä omaisuutenne, eikä\nesivallan palvelija ole sitä estämässä. Mutta silloin astuu Jumala\nvarkaan omaantuntoon ja lausuu: 'Älä varasta!' Ja varas hämmästyy ja\npoistuu. Voiko kukaan teistä luoda lujemman lukon omaisuudellensa?\n\n\"Ja mikä muu voi suojella teidän tyttärienne ja vaimojen puhtautta,\nkuin se Jumala, joka asuu ihmisten sydämissä?\n\n\"Yksi teistä lähtee metsään. Lähtiessä on kotiliesi puhdas, tytär\nviaton ja vaimo synnitön. Havut tuoksuvat tuvan lattialla ja kukkanen\npuhkeaa akkunalla. Mutta kun hän palaa kotia, on tytär langennut\nja vaimo mennyt vieraan mukana... Voiko kukaan teistä metsään\nlähtiessänsä panna maallisen lain ja järjestyksen estämään sitä\ntapahtumasta?\n\n\"Ei -- vastaatte te. Mutta kotia tultuanne sanotte te Marian sanoilla:\n'Herra, jos sinä olisit ollut täällä, vaimoni ja tyttäreni sydämessä,\nniin ei tätä olisi tapahtunut. Jos sinä olisit ollut huoneeni\nperuskivi, ei olisi oven salpaa tarvittu.'\n\n\"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että yhteiskuntajärjestelmän\nmuutos suojelee teitä pahaa vastaan, sillä Herran sana on se ainoa\nlinna, jossa teidän vaimonne ja tyttärenne tulevat varjelluiksi.\n\n\"Rakentakaa siis keskuuteenne se linna, viekää vaimonne ja\ntyttärenne sinne, niin ei tarvitse lukita ovea, kun lähdette\nmetsään tai kedolle. Kaikki muut salvat pettävät. Jumalan sana on\nainoa siveellisyyden vartija joka palaa ihmisessä himmenemättä ja\nkirkkaana, kuin helmi hiilessä...\"\n\n-- \"Hän on oikeassa\", -- myönnyttelevät naiset. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Tai luuletteko, että esimerkiksi sosialistinen yhteiskunta voi\n_semmoisenaan_ suojella kotienne puhtauden ja vaimojenne ja miestenne\npyhyyden? Jos siinä yhteiskunnassa on viisikymmentä yksi sadasta,\njoiden peruskivenä ei ole Jumalan vanhurskaus, niin eivätkö he voi\nlain avullakin julistaa teidän vaimojanne ja tyttäriänne yhteiseksi\nomaisuudeksensa, teidän kotejanne porttoloiksi?\"\n\nKuulijoiden päät painuvat yhä alemma. Ynseätkin vaikenevat. Harhama\nsotkeutuu taas kokonansa epäilyjensä rihmoihin. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Etsikää siis iankaikkista, jumalallista siveellisyyttä, niin\nkotienne puhtaus, puolisoittenne pyhyys ja uskollisuus teille\naukenevat kuin hymy äidin armailta huulilta. Joka sen siveellisyyden\ntahtoo hävittää, hän on verrattava mieheen, joka riisuu vaimonsa ja\ntyttärensä yltä ijankaikkisen turvan ja vaihtaa sen yhteiskunnan\ntarjoamaan loistavaväriseen, houkuttelevaan hameeseen, pukee\nsiihen hameeseen ne, joiden puhtaus on hänelle kalleinta elämässä\nja lähettää ne sitten maailman himokkaiden silmäyksien eteen,\npainettuansa vielä alas niitä silmäyksiä varottavan Jumalan sormen.\"\n\n-- \"Hän on oikeassa\", -- vakuuttavat hyvin monet. Mutta kun munkki\nPietari keskeyttää hetkeksi puheensa, kysyy Pjotr Petrovitsh, joka\noli rauhallisena saarnaa kuunnellut:\n\n-- \"Tuhansia vuosia on Jumalan valtakuntaa ja sanaa saarnattu, eikä\nmaailma ole paremmaksi tullut. Pitääkö meidän vieläkin sitä sanaa\nuskoa?\"\n\nMunkki Pietari vastasi lempeästi:\n\n-- \"Oletteko koskaan kysyneet, onko vika Jumalan sanassa, vaiko\nmeissä ihmisissä itsessämme?\"\n\nSyntyy äänettömyys. Harhama tunnustelee kysyjää ja tuntee hänet\neiliseksi Pjotr Petrovitsh Petrofiksi. Munkki Pietari on hetken\nvaiti. Pjotr Petrovitsh kääntää katseensa maahan ja voi huomata, että\nhän on hämmästynyt munkki Pietarin kysymystä. Hän vaikenee edelleen.\nMunkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Tuhansia vuosia on Jumala puhunut: 'Tulkaa Minun tyköni kaikki,\njotka työtä teette ja olette raskautetut ja Minä tahdon teitä\nvirvoittaa', mutta me emme ole tahtoneet tulla. Me emme ole astuneet\nHänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa, jonka ovi on meidän omassa\nsydämessämme. Me harhailemme ja etsimme uusia yhteiskuntia. Me\netsimme uutta tähteä, vaikka tähditetty taivas kupertuu kirkkaana\nylitsemme.\n\n\"Menkäämme _nyt_ siihen Hänen yhteiskuntaansa sisälle, viekäämme\nrikkaat muassamme ja silloin katoaa vääryys. Rikkaiden sydämet\navautuvat, kuten Sakeuksen sydän. He itse jakavat vääryydellä\nkokoamansa köyhille. Muuta tietä jos kulette, ette voi tehdä muuta,\nkuin vaihtaa rikkaita.\"\n\n-- \"Mutta, isä Pietari, jos me odotamme vielä, milloin tulee tämä\nvaltakunta?\" -- kysyy eräs vaimo kuulijain joukosta puheen välissä.\nMunkki Pietari vastaa:\n\n-- \"Silloin, kun ne viisikymmentä yksi sadasta ovat tulleet Jumalan\nlapsiksi, astuneet omissa sydämissänsä Jeesuksen luo, Hänen\nvaltakuntaansa. Silloin vääryys haihtuu savuna. Kahleet aukeavat,\neikä niitä tarvita muuna, kuin lehmien kytkyeinä. Silloin ei ole enää\nköyhiä, ei rikkaita, ei varkaita, vaan toinen toisensa palvelijoita.\nJumalan valtakunta on valmis. Se odottaa meidän mielemme muutosta.\nMeistä itsestämme riippuu, milloin tahdomme siihen astua.\n\n\"Rakentakaa siis sille oikealle peruskivelle, joka on Jeesus\nKristus! Jos muulle rakennatte, rakennatte pyövelin hartioille. Ja\npyöveli kantaa kirvestä niiden kuriksi, jotka hänen hartioillansa,\nvallassansa ja varassansa ovat. Eikä lähde teille lohdutusta siitä,\nettä kansanvalta, sen 'viisikymmentä yksi' ovat pyövelinä Tsaarin\nvallan 'viidenkymmenenyhden' sijasta.\"\n\n-- \"Kuulkaa!... Kuulkaa!\" -- kuiskaavat kurjat kuulijat. Useat ovat\nhämmästyneinä. Puhe tuntuu heistä uudelta. Harhama punnitsee sen\njokaista sanaa.\n\nMunkki Pietari jatkaa lempeänä, rauhallisena, kuin Jumalan Poika:\n\n-- \"Te kysytte minulta: Miksi ei Jumalan valtakunta ole jo tullut\nmaanpäälle, vaikka sitä on vuosisatoja saarnattu. Mutta minä kysyn\nteiltä: Oletteko uskoneet sitä saarnaa ja oletteko te mitään\ntehneet tämän Jumalan valtakunnan rakentamiseksi itsessänne ja\nlähimäisessänne? Vastatkaa: oletteko?\"\n\nSilloin monet katsahtavat toisiinsa kysyen: Oletko sinä, Maria\nPetrowna, jotakin tehnyt?... ja sinä, Aleksei Osipovitsh?... ja\nsinä, Feodor?... Ja olenko minä itse tehnyt jotakin sen hyväksi?...\nEntä se ja se?... Ja heistä tuntuu, kuin saisivat he kaikilta saman\nvastauksen: \"Emme me ole mitään tehneet...\" Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Tehkää ensin voitavanne ja sitten kysykää! Ja kun te totuudessa\nteette, niin Jumalan valtakunta tulee pian. Se ilmestyy silloin, kuin\nitsestänsä, kuten taivaan reunalle iltatähti, joka äkkiä tuikahtaa ja\nsytyttää tähden tähden vieressä, kunnes koko taivaan kansi on yhtenä\nkirkkaana tähtipalona.\"\n\nMonet epäilevät taas voimiansa ja eräs kysyy:\n\n-- \"Voimmeko me?... Jaksammeko me?... Eikö ole sen tulemiselle muuta\ntietä... helpompaa... lyhempää?\"\n\nMunkki Pietaria kirkastaa taas päivänvalo. Hän vastaa lempeästi:\n\n-- \"Ei ole muuta tietä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella\nteitä. Se on _teissä_. Sen täytyy puheta teissä itsessänne, kuin\nkukan nupussansa. Koettakaa siis! Pyrkikää ikuista valoa kohti, kuin\nkukka auringon paisteeseen, niin te jaksatte, ja Jumalan valtakunta\npuhkeaa teissä yhdessä toisensa jälkeen, kuin kukan värilehdet sen\nnupusta, kunnes koko ihmiskunta on yksi ainoa ihana kukkamaa, jossa\njokainen vääryyden ohdake on tukahtunut...\"\n\nJumalan valtakunnan ihanuus kuvastuu rääsyisille kuulijoille niin\nihanana, houkuttelevana. Monet ja monet tahtoisivat siihen päästä\nja koettaa voimiansa... Monet taas epäilevät voimiansa, jotkut\nepäilevät kaikkea. Harhama sotkeutuu ajatuksiinsa ja huomaa vaan sen\nihanuuden, jonka munkki Pietari on levittänyt nähtäväksi. Hän näkee\nsen kokonaisena, kuin valkenevat pellavalevittymät, josta hän ei voi\nerottaa yksityisiä pellavia.\n\nMunkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Älkää siis uskoko niitä, jotka kehottavat teitä rakentamaan\nmuulle perustukselle, kuin sille, jona on Jeesus Kristus!\n\n\"Älkää myös uskoko pappeihin, sillä ihmisiä hekin ovat. Vaan etsikää\n_Itseänsä totista elävää Jumalaa!_ Ja jos totuudessa etsitte, te\nlöydätte Hänet. Hän ilmestyy eteenne, kuin tutun akkunan valo\npimeän korven kulkijalle. Ja jos te näette, että Hänen sanaansa on\nväärinkäytetty, niin ei vika ole Hänen sanassansa, vaan niissä, jotka\nsitä väärinkäyttävät.\n\n\"Kun te itse siis löydätte Jumalan, avatkaa Hänelle tie myös pappien\nsydämiin, jotka ovat Hänestä luopuneet ja tehneet Hänen kirkkonsa\nryövärien luolaksi.\n\n\"Ajakaa väärät paimenet pois Hänen huoneestansa, ei väkivallalla,\nsillä silloin vaihtuvat vaan sudet, vaan niin, että avaatte heidänkin\nsydämensä Jumalan valtakunnalle. Silloin olette tehneet palveluksen\nJumalalle.\"\n\nMonet ja monet heltyvät ja hajoavat, kuullessansa munkki Pietarin\nasettavan oman itsensä, pappeutensa, heidän syntisten ja kurjien\nvertaiseksi, astuvan nöyränä heidän joukkoonsa, tunnustavan itsensä\nsyntiseksi, aivan heidän arvoisekseen.\n\n-- \"Ah, isä, Pietari! Isä Pietari!\" -- nyyhkyttää eräs naisista.\nMunkki Pietari jatkaa surullisena:\n\n-- \"Älkää myös panko pappien kannettavaksi suurempaa kuormaa, kuin\nminkä ihmiset yleensä jaksavat kantaa! Älkää heiltä vaatiko enempää,\nkuin omalta itseltänne, vaan vaatikaa aina enimmän juuri omalta\nitseltänne! Joka vaatii papilta ja ei itseltänsä, hänet on verrattava\nmieheen, joka jättää taakkansa tien kannettavaksi, mieheen, joka\nlähtee lunnaiden kanssa suuriin häihin, mutta jättääkin tien\nkannettavaksi ne lunnaat, joilla hänen olisi pitänyt lunastaa juhlaan\npääsy. Kai ken parannuksen täytyy alkaa meistä itsestämme. Sillä ei\nmaailma parane, jos jokainen kohotamme itsemme pappien papiksi ja\ntuomariksi ja samalla jätämme oman parannuksemme niiden huoleksi...\nParantakaa siis ensin itsenne ja sitten papit!...\n\n\"Joka alkaa muista ja lopettaa itseensä, hän on verrattava\nmatkamieheen, joka yrittää kulkea matkansa, lähtemällä sen lopusta,\nHänen taipaleensa jää silloin kulkematta.\n\n\"Ja jos te luulette, että veitsi on annettu teidän käteenne ja että te\nolette kutsutut puhkaisemaan yhteiskunnan märkäpaiseita, niin eikö\nteidän ensiksi täydy kysyä, ovatko omat kätenne puhtaat? Sillä jos\nne eivät puhtaat ole ja te niillä ryhdytte puhkomaan ja puhdistamaan\nyhteiskunnan mätäpesiä, ettekö te ole verrattavat lääkäriin, joka\nkoleran saastuttamilla, pesemättömillä käsillänsä ryhtyy puhdistamaan\nsairaan ruttopaisetta? Ja eikö silloin parantaja saastuta\nparannettavaansa ja parannettava parantajaansa?\"\n\n-- \"Niin ne saastuttavat... Niin\", -- huokaavat monen suonet. Saarna\njatkuu:\n\n-- \"Väärin opettavat ne, jotka sanovat että sosialistinen, tai mikään\nmuu yhteiskunta voi parantaa papitkin, koska ne silloin ovat kansasta\nriippuvia. Minä kysyn teiltä: Jos sosialistisessa, tai muussa\nyhteiskunnassa ne viisikymmentä yksi ovat pahoja, eivätkö he aseta\nmieleisiänsä pappeja, jotka heihin liittyvät?\n\n\"Mutta jos rakennatte Jumalan valtakunnan maan päälle, parannatte\nitsenne ja ne ainakin viisikymmentä yksi muuta, niin pappiennekin\nvanhurskaus teille ilmestyy itsestään, kuin kullattu kirkonristi,\njoka kesäaamun kirkkaudessa ilmestyy kirkkoon vaeltavan väen eteen...\"\n\n-- \"Mutta voimmeko me kaiken sen tehdä?... Voimme kasvattaa\npapitkin?... Me olemme syntisiä\", -- kuuluu taas uudistettu kuiskaus\njoukosta. Pietari vastaa:\n\n-- \"Jos teiltä puuttuu voimaa, rukoilkaa sitä Jumalalta! Mutta\nrukoilkaa _totuudessa!_... Sillä väärä rukous kuivettuu huulille,\nkuin ohdake, mutta totinen rukous ei pysähdy huulille. Se on siemen,\njoka kukkii _teossa_, tekee terää _elämässä_ ja hedelmöi _työssä_.\nRukoilkaa siis totuudessa, niin työnne sujuu ja siunaus vuotaa\nrinnatusten.\n\n\"Me etsimme uusia voiman lähteitä, vaikka Jumalan sanasta pulppuavat\nijankaikkiset lähteet. Joka etsii muuta lähdettä, hän on verrattava\nmieheen, joka istuu lähteen vieressä, eikä tahdo siitä juoda, vaan\nnääntyy janoon. Ja joka tahtoo sen lähteen tuketa, hän on kuin\nerämaan asukas, joka lähtee aavikolta vettä noutamaan ja lähtiessänsä\ntukkeaa kosteikkonsa lähteen...\"\n\nKuulijoiden joukosta kuuluu jo huokauksia. Useiden naisten silmissä\nkiiltää kyynel. Päät painuvat yhä alemma, kuin kastikaismaalla\nrauhallisina seisovien kastikaisten helpeiset päät.\n\nHautausmaan rauha häämöittää kaikille, kuin riuvulle kuivamaan\nlevitetty ruumisliina, johon käärittynä vainaja on maannut arkkuun\npanoonsa asti. Kaikki ovat vakavia. Kaikkien mieliä tuntuu painavan\nkuoleman kylmä sormi. Munkki Pietari jatkaa saarnaansa:\n\n-- \"Me etsimme uutta vapautta, vaikka Jumala on meille jo luomisessa\nvalmistanut ijankaikkisen vapauden. Hän on antanut meille sanassansa\nne aseet, joilla kaikki kahleet avautuvat...\"\n\nKuulijoiden mielet jännittyvät. Ihmiset alkavat jo hajota.\nYnseyskin taivuttaa jo polviansa. Hautausmaan jokaisella ristillä\nnäyttää kuivuvan ruumisliina... odottamassa... valmiina... äsken\nkäytettynä... Ilmassa tuntuu kuoleman ummehtunut haju. Sen kukat\nnyökyttävät. Sen laihat sormet suikkelehtavat kukkien juurella...\netsien... kopeloiden... siepaten sormien väliin kaiken... Kuuluu\nnyyhkytyksiä... huokauksia... voihkinaa.\n\nMunkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Sillä teille opetetaan: 'Jumalan sana on teille orjankahle'. Se\non vale. Jumalan sana on teille juuri vapaus.\n\n\"Jos ei se sana ole teissä, kulette te omien himojenne, halujenne ja\nmaailman viettelyksien orjina. Te kulette silloin niissä kahleissa,\njotka vievät teidät turmioon, vetävät teidät uhraamaan oman itsenne,\nperheenne, kunnianne ja omaisuutenne synnille, himolle ja paheelle.\nKatsokaa ympärillenne, eikö niin ole.\n\n\"Todellinen vapaus on ainoastansa Jumalassa. Herätkää siis te, jotka\nkulette himojenne kahleissa pimeillä kaduilla, synnin ikiorjuutta\nkohti! Synnin satimet tempaavat teidät niistä aikanansa. Voi teitä\nsilloin! Te sorrutte paheen pesiin, nukkumaan yönne haureuden liassa,\nsulettujen akkunaverhojen takana.\n\n\"Kun te aamulla heräätte, näette te lian tippuvan sielustanne.\nPäivänvalo polttaa teitä silloin. Ihmisten katse puree otsaanne\nporttouden merkin. Päivät kuluvat. Lika syöpyy sieluunne ja te\nhuomaatte pian, ettette voi enää loasta nousta.\n\n\"Voi teitä silloin! Te jäätte ijäksi himojen ja synnin kahleisiin\nsidottuina orjina makaamaan rapakon saastassa.\n\n\"Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle\nrakennettu...\"\n\nSilloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten\nnyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut.\nSiellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan\nkäsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki\nkatkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli\nsattunut häneen...\n\nKuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. -- \"Oi-joi-joi!\" --\nvalittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen\nkanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen\ntarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa\nkovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: --\n\"Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa.\nAinoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa\nte kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä\ntiuhkuu likana vuoteen loaksi.\"\n\n-- \"Ai-jai!\" -- kuuluu naisten joukosta.\n\n-- \"Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden\nviidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana,\nkuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on\nverrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan...\"\n\nNaisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää\nihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet\novat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää,\nsaarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää\nsiellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät\nja avautuvat... avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi\nvaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on\nkytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen\nnyyhkytyksiin. Saarna jatkuu:\n\n-- \"Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen\nvuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan\nvoi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette\nsilloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa\nkaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit\nollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika\nei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne\nsitä puhdistamaan!...\"\n\nSilloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka\nilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari\netsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin\npesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja\nsitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa.\nSe oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt\nsieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa\nläpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa\ntulipihdissä:\n\n-- \"Herra, armahda!... Herra, armahda!... Armahda... armahda...\narmahda!\"\n\nKovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen\npaksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä\ntaas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen\npäänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu.\nMunkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla\näänellä:\n\n-- \"Jos te siis hylkäätte Jumalan sanassa tarjolla olevan vapauden,\nettekö ole verrattavat siihen, joka lähtee isänsä kodin vapaudesta\netsimään vapautta maailman orjuudesta?\"\n\nMonen monet muistavat maailman ankaruutta ja vertaavat sitä\nlapsuutensa kodin vapauteen, äidin ja isän huolenpitoon. Ja he\nsärkyvät ja hajoavat. Saarnaaja kyselee edelleen:\n\n-- \"Sillä eikö maailmanpolulla ole ansa joka askeleella?\"\n\nMaria Petrowna ja niin monet muut muistavat ne tuhannet ansat ja\npaulat, jotka ovat olleet heidän poluillaan pauloina... He muistavat\nensimäisen erehdyksensä... ja toisen... ja kolmannen. Monet ja monet\nvärisevät ja itkevät.\n\n-- \"Kyllä maailman viettelykset ovat suuret\", -- nyyhkyttää moni\nnaisista. Useiden miesten silmissä kiiltää kyynel. Hekin muistavat\nmonesti astuneensa siihen paulaan, siihen katkeamattomaan,\nhoukuttelevaan ja kaikkialle viritettyyn ansaan, jonka silminä on:\n_maailmanvapaus_. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Eikö maailmanvapaus ole teille se kahle, joka aina vahvistuu,\naina lujemmalle sitoo ja kiehtovana käärmeenä houkuttelee?\"\n\n-- \"Oi... joi... joi!\" -- valittaa Maria Petrowna väristen.\n\n-- \"Se käärme\", -- jatkaa munkki Pietari -- \"vartoo kaikkialla\nmaailmanvapautena. Se sikiää teistä itsestänne. Se matelee teidän\nhimoistanne ulos, pukeutuu maailmanvapauden hohteeseen, nostaa teille\nelämän purppuraisia helmoja, ja kun te niitä tavotatte, kietoutuu se\njalkanne ympäri...\"\n\nMaria Petrownan jokainen jäsen vavahtaa. Hän on tuntevinansa kylmän\nkäärmeen kietoutuvan hänen säärensä ympäri, vapisee ja ikäänkuin\nsuojelee säärtänsä hameenhelmalla. Monet naisista huomaavat sen ja\nsuojelevat hekin sääriänsä helmalla. Saarna jatkuu.\n\n-- \"Se käärme, se maailmanvapaus vie teidät, jos ette Jumalan sanalla\nsen päätä itsessänne muserra, se vie teidät likaisille vuoteille\nja sitoo teidät niihin himojenne orjiksi. Se kietoutuu koko teidän\nruumiinne ympäri ja puristaa teidät ja te olette tunteva sen voiman.\nTe olette tunteva kuinka luja ja voimallinen on se käärmekahle, joka\nmatelee maailmanvapauden nimellä...\"\n\nMaria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen\nhäntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan\nympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen\nrutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja\nsieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut\nnaiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä.\nSaarna jatkuu:\n\n-- \"Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen\ntapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun\nrauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja\nmaamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset\npääskyset räystään alle pesimään...\"\n\nUseat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella.\nMiehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki\nedessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja\nkuolleitten maan välillä.\"\n\n-- \"Oi... joi... joi... joi!\" -- vaikertelee Maria Petrowna.\n\n-- \"Jokainen askel minkä astutte täältä _poispäinkin_, vie teitä vaan\nyhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata\", --\njatkaa Pietari.\n\n-- \"Voi hyvä Jumala!... Voi hyvä Jumala!\" -- valittaa Loolja itkunsa\nseasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna\njatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti... kovasti:\n\n-- \"Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan\nsielussanne!\"\n\n-- \"Kun Jumala vielä auttaisi!... Kun auttaisi!\" -- kiemurtelee\nMaria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen\npyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat\nheiluvat, sen sormet etsivät kaikkia.\n\n-- \"Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman\nkylmälle vuoteelle!\" -- jatkaa saarnaaja.\n\n-- \"Herra armahda!... Herra armahda!\" -- nyyhkyttävät useat naiset.\nMaria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät\nristinmerkkinsä.\n\n-- \"Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne\nvarassa!\"\n\nKuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina\nhartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan.\n\n-- \"Ai... jai... jai!\" -- valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki\nPietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä:\n\n-- \"Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja\ntässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima.\nJos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka\nvarassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän\naitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja\nkaikki tottelevat, kädet laskevat alas.\"\n\nPäät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi.\nMielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan.\n\n-- \"Herra auta minua!\" -- huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja\nusko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä\nvoimallisemmin saarnaa munkki Pietari:\n\n-- \"Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa\nihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys.\"\n\nMonet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan\navuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. \"Niin,\nniin!... Täällä näkyy lakkaavan _kaikki_\", -- kävi hänen läpitsensä\njääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä\nkireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu:\n\n-- \"Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää\npaetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne,\nHänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä...\"\n\n-- \"Kaikki... kaikki vetää tänne!... Voi hyvä isä!... Voi hyvä\nJumala!\" -- tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon\nvetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien:\n\n-- \"Herra armahda!... Armahda!... Armahda!\"\n\nHarhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: \"Olen\", --\najattelee hän -- \"paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut\n-- avonaisen haudan partaalle... Mihin _sitä_ paeta?\"\n\nHänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses:\n\n-- \"Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät\npaarien kantajat enää pysähdy... Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on\nkuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle\nportille...\"\n\nTaas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama\nhermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman,\ntietämättänsä miksi.\n\nHarakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena...\n\nSaarnaaja puhuu edelleen:\n\n-- \"Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen\nkätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät\nvapisevat...\"\n\nIlkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon\nmuisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen\naikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi\njääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta\nsalaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi\nristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän\npääkallon.\n\nHän oli siis se kirkon häpäisijä. \"Sekin!\" -- mutisi hän.\n\nHän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon\nlähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja\ntunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan.\n\nMutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle\nhautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden\nhammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä\nsielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut\nne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä\nkirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta\nkun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti\npääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt.\n\nSe pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja\nsyyttänyt...\n\nJa nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että\nse aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa.\n\n-- \"Oi!\" -- pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi\nkätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota\nhän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät\nhohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen\nkädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen _syyttäjänsä_, se\nhäväisty pääkallo...\n\nNaisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi\nvaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka\nhäntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten:\n\n-- \"Hyi... saatana!\"\n\nPääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta\nluiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman\nmiehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka.\nHarhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja\nnojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen.\n\nMunkki Pietari jatkaa rauhallisempana:\n\n-- \"Toiset neuvovat teitä rakastamaan isänmaatanne. Mutta mitä\non isänmaanrakkaus semmoisenansa? Se on runoiltu saippuakupla,\nväririkas ja pian hajoava. Se on väärää epäjumalan palvelemista.\nRakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin! Sillä kaikki rakkaus, joka\nei vuoda rakkauden alkulähteestä, on arvotonta kiiltoa, maineen- ja\npalkkionhimoa, hajoavan vesikuplan hapuilemista.\n\n\"Mutta jos te rakastatte Jumalaa isänmaassanne, silloin te ahkeroitte,\nettä jokaisella veljellänne olisi valoisa pirtti, riittävästi leipää,\nsekä onni ja siunaus elämässä ja rauha mielessä. Siten teette te\nJumalan kautta ja Hänen henkensä vaikutuksesta isänmaanne rikkaaksi,\nsen köyhät kylät kukoistaviksi ja pellot viljaviksi. Ja isänmaamme\nkukoistus puhkeaa teille silloin sen rakkauden palkkana, kuin kukan\nkauniit värit sen kasvun palkkiona.\n\n\"Te itse olette silloin onnellisia, kuin kedonkukka, joka onnensa\nlöytää siinä, että saa terälehdillänsä kaunistaa isänmaamme nurmea ja\nvärillänsä tunnustaa ja ylistää Jumalan armoa ja viisautta.\n\n\"Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin ja istuttakaa se rakkaus\nniihin viiteenkymmeneenyhteen, niin kaikki muu teille tulee\nitsestänsä, kuin isän siunaus ja äidin hymy lapsen hyvästä teosta...\n\n\"Sillä mitä hyödyttää isänmaatanne, jos te itse kokoatte sen rikkaudet\naittoihinne ja toiset sen johdosta kärsivät puutosta?\n\n\"Rakastakaa siis Jumalaa, niin Hän on kaiken tekevä teissä ja teidän\nkauttanne. Asettakaa Jeesus isänmaanrakkauden perustukseksi, niin\nsilloin kokoatte rikkautta isänmaalle, ettekä isänmaan rikkauksia\nitsellenne!\n\n\"Väärin opettavat ne, jotka sanovat, että sosialistinen yhteiskunta\nvoi luoda isänmaankin kukoistuksen. Sillä jos sosialistisessa\nyhteiskunnassa viisikymmentä yksi liittyvät syömään sen, minkä\nneljäkymmentäyhdeksän ansaitsee, niin eikö isänmaa muutu kurjuuden\nerämaaksi?\"\n\n-- \"Oikein!... Kyllä hän puhuu oikein\", -- myöntävät yhä useammat. Ja\nyhä suurempana ja kirkkaampana ja hartaampana jatkaa munkki Pietari:\n\n-- \"Tulkaa siis kaikki Jeesuksen kaltaisiksi. Ajakaa Hänen tavoin\nväärät paimenet pois Jumalan huoneista, puhdistakaa pappien sydämet\nperkeleestä, niin ryövärien luolat muuttuvat taas Herran huoneeksi.\nMasentakaa Jeesuksen voimalla paha yhteiskunnan varkaiden sydämessä,\nniin yhteiskunta muuttuu Jumalan valtakunnaksi, jossa ei ole\nvääryyttä. Kaikki muut tiet vievät harhanteille, kaikki muut keinot\novat turhia, sammuvia tulia...\"\n\n-- \"Oikein puhuttu... Oikein puhuttu\", -- vakuuttavat monet. Munkki\nPietari jatkaa:\n\n-- \"Ottakaa siis isänmaanrakkaudenkin peruskiveksi Jumalan\nvanhurskaus itsellenne ja niille viidellekymmenelleyhdelle, niin sen\nonni ja siunaus nousee teille, kuin runsas sato pellon mehevästä\nmullasta.\"\n\n-- \"Kyllä siinä on perää\", -- myöntää Pjotr Petrovitsh. Harhaman\nepäilyksen rauhaset avautuvat ja tukkeutuvat ja taas avautuvat.\nÄskeiset suuret suunnitelmat vyöryttelevät kallioitansa nousemaan\nyrittelevän uuden taimen päälle ja murskaavat sen. Saarna jatkuu:\n\n-- \"Vielä opettavat toiset, että kansojen vapautus toisten\nkansojen orjuudesta on etsittävä inhimillisestä rauhanaatteesta ja\naseidenriisumisesta. Toiset taas sanovat, että kansojen turvana ja\nperuskivenä ovat niiden lait ja sopimukset. Edellisiltä minä kysyn:\nOnko inhimillinen rauhanajatus voinut suojella kenenkään taloa\nvarkaalta, joka asuu naapurissa, tai hänen vaimoansa vieraalta? Ja\njälkimäisiltä, jotka opettavat, että kansojen turvana ovat niiden\nlait, minä kysyn: Mutta kuka tuomitsee kansojen välillä? Joku ehkä\nvastaa, että toiset kansat. Mutta niille minä sanon: Miten käy\nsilloin, jos tuomitsijoista, niistä toisista kansoista, viisikymmentä\nyksi, joiden herrana ei ole Jumala, liittyy neljääkymmentäyhdeksää\nvastaan?\n\n\"Ei ole siis kansoillakaan muuta turvaa, ei muuta peruskiveä, kuin se\nyksi: Jeesus Kristus. Ell'ei Jumala taivuta kansojen mieliä, kuin\nvesipuroja, ell'ei Hänen tulensa polta niissä pois vääryyden henkeä,\neivät silloin rauhanaatteet voi muuta tehdä, kuin päästää hetken\nlepoon käden, joka on väsynyt aseen kantamisesta...\n\n\"Levittäkää siis Jumalan valtakuntaa kaikkien kansojen keskuuteen,\nniin ikuisen rauhan kellot alkavat soida, aseet laskeutuvat\nitsestänsä maahan, kansat muuttuvat saman perheen veljeksiksi,\nikuinen rauha laskee maahan, kuin öinen kaste, tai kevään armas\npäivänpaiste ja teille itsellenne avautuu onnen uneksittu aika, kuin\nmeren kirkkaat, tyynet ulapat...\"\n\n-- \"Herra Jumala!... Herra Jumala tätä elämää!\" -- kuuluu naisten\nvaikerrus.\n\nMutta Harhama tuntee Pietarin viime sanojen koskevan häneen\nitseensä ja kansaansa. Nikolain puhe ja nämä sanat kirahtavat hänen\nolemuksessaan yhteen, kuin kaksi hiottua miekanterää, jotka iskevät\ntoisiinsa poikittain ja vetäistään ristiin toisiansa vastaan, terä\npitkin poikkiterää. Hän on tuntevinansa olemuksessansa niiden terien\nilkeän kirahduksen, vihlovana, repivänä...\n\nMunkki Pietari saarnaa nyt lempeämmin:\n\n-- \"Me etsimme parannusta siitä, että _vaihdamme_ tsaareja:\nYksinvaltiaan tsaarin tahdomme me vaihtaa siihen tsaariin, jonka\nmuodostaa kansa. Sillä minä kysyn teiltä: Eikö kansanvaltaisessa\nyhteiskunnassa hallitse itsevaltias tsaari: _kansa_, joka ei salli\nkenenkään vastaansa nousta?\"\n\n-- \"Kyllä niin on\", -- vastaavat kuulijat itseksensä, hämmästyneinä.\nMunkki Pietari kysyy edelleen:\n\n-- \"Jos siis siinä kansa-tsaarissa on viisikymmentä yksi huonoa, eikö\nkoko se tsaari ole huono?\"\n\nYhä viisaammalta ja yhä yksinkertaisemmalta tuntuu suuri viisaus.\n\n-- \"Kyllä se niin on\", -- ajattelevat kuulijat.\n\nMunkki Pietari saarnaa entistä hartaampana:\n\n-- \"Älkää siis uskoko, että yksinvaltiaan Tsaarin vallan\nkukistumisesta jo tulee parannus, sillä kansan valtakin on tsaarin\nvalta ja kansakin on huono, jos sen viisikymmentä yksi ovat huonoja.\nÄlkää etsikö parannusta tsaarin valtojen _vaihtamisesta_, yhden\ntsaarin vaihtamisesta toiseen, vaan etsikää parannusta tsaarien ja\ntsaarin valtojen _parantamisesta_, tsaarien tekemisestä Jumalan\ntsaareiksi, niiden vallan muuttamisesta Jumalan valtakunnaksi!\nEtsikää parannusta itsenne ja niiden viidenkymmenen yhden\nparantamisesta, niin itsevaltiaankin tsaarin valta ilmestyy teille\nrauhan ja levon sanantuojana, kuin iltakellojen soitto, se laskeutuu\nteidän kannettavaksenne lempeänä, kuin virkistävä uni päivän työssä\nrauenneelle.\n\n\"Parannus tulee pahuuden vallan kukistuessa ihmisten omissa sydämissä.\nÄlkää myös uskoko, että pääoman vallan kukistuminen tuo parannuksen\nja vapauden. Sillä onhan luonnonkansoillakin, joilla ei pääomaa\nole, orjansa, jotka tekevät työn, ja päämiehet, jotka sen sadon\nkuluttavat. Parannus tulee siinäkin silloin, kun kukistatte vääryyden\nvallan ja ahneuden ihmissydämessä...\"\n\n-- \"Niin... Niin... Silloin se tulee\", -- kuuluu joukosta, munkki\nPietarin jatkaessa:\n\n-- \"Yhteiskuntajärjestyksen muutos muuttaa vaan pyöveleitä. Muuta\nse ei voi tehdä. Mutta jos te teette tsaarin vallan palvelijoista\nja tsaarista ne viisikymmentä yksi Jumalan lapsiksi, niin silloin\ntsaarin vallastakin kirkastuu teille onnen valtakunta, kuin hohde\nkullasta. Hänen valtikastansa julistautuvat silloin oikeat tuomiot,\nkuin kirkas sävel kirkonkellon kuparista, ja hänen kruunustansa\navautuu teille vapaus, kuin aamuruskon punarailo aamutaivaan tummasta\nrannasta, tai valo rauhallisesta tulesta, ja tsaari itse loistaa,\nkuin Jeesus kurjien ja sorretuiden lohduttajana, suojaajana ja isänä:\nijankaikkisen oikeuden jakajana...\"\n\nKuulijoista se tuntuu uudelta opilta, mutta samalla muistelevat he\nsitä joskus ennenkin kuulleensa. Ja kun he sitä muistelevat, tuntuu\nmonesta, että se oppi onkin vanhaa kotinurkkaan unohdettua viisautta,\njonka arvoa he eivät olleet ennen ymmärtäneet. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Jos viisikymmentä yksi ovat pahoja, niin jokainen yhteiskunta on\npaha. Mutta jos Jumalan vanhurskaus säteilee tsaarin kruunusta, jos\nhänen oikeutensa välkkyy tsaarin valtikasta ja jos ne viisikymmentä\nyksi hänen alamaisistansa ovat Jumalan lapsia, niin silloin helähtää\nteille yksinvaltiaankin tsaarin vallasta kaikki maallinen hyvä, kuin\nkaunis perhosparvi loistavalta kukkanurmelta...\"\n\n-- \"Ei hänen oppiansa voi millään kumota\", -- lausuu Pjotr Petrovitsh\nvakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne\nuhkaavat puheta. Ne polttavat... ajettuvat... pöhettyvät. Hän tuntee\nmasentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi... Kuulijat nyyhkyttävät.\nPäät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja\nsitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin\nlähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää\nitsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen,\njoka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta\nkantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää...\"\n\n-- \"Kyllä hän on siihen verrattava\", -- vahvistavat monet.\nHuokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet\navautuvat. Saarnaaja jatkaa:\n\n\"Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne _viisikymmentä\nyksi_ muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin\nlakkaa pääoman valta ja _kaiken_ pahan valta. Ja silloin kaikki\nonni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus\naroseudun armaalle taivaalle...\"\n\nKurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille\navautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja\nikionni.\n\n-- \"Tämä on kuin uutta oppia\", -- ajattelevat hyvin monet nääntyneet.\n\n-- \"Tämä\", -- jatkaa saarnaaja, -- \"on ijankaikkista totuutta. Jotka\nteille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne\novat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta\nkaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla\nollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle\npinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä,\njakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää\nvettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan\nlähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse\njanoon...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset\nhokevat: \"Herra armahda!... Herra armahda!... Armahda!... Armahda!\"\nMaria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina.\n\nÄkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian\nvaluvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee\nhänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa\nhän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän:\n\n-- \"Uh!... Uh!... Voi!... Uh!\"\n\n-- \"Mikä sille tuli?\" -- kysellään väkijoukossa.\n\n-- \"Se pistää... Uh! -- Se pistää... Se pistää... Oi-joii!\" -- kirkuu\nMaria Petrowna, silmät hiirinä vilkuen.\n\n-- \"Herra siunaa!\" -- mutisevat pelästyneet, tehden ristinmerkkinsä.\n\n-- \"Se puristaa... Se puristaa... Oi... Oi! Voi!\" -- parkuu Maria\nPetrowna hullun äänellä, tavotellen tallata ja vältellä sitä\nolettamaansa mustaa käärmettä. Harvaksi kulunut tukka riekalehtaa\nhajalla. Likaisen hamerisan alta vilahtelevat läntistyneet,\nrikkinäiset kengät, ja paljaat karvottuneet pohkeet. Röijy oli\navautunut ja sivulle vetäytyneestä aukeamasta riippuu ja heilahtelee\ntoinen rinta, laihana, likaisena pussina. Hän on todellinen\nihmishylky, loppuun ajettu, yhteinen nainen...\n\n-- \"Sekottui päästään\", -- murahti eräs miehistä.\n\n-- \"Jeesus auta\", -- kuuluu naisten joukosta.\n\n-- \"Auttakaa!... Auttakaa!... Se puree... Se puree... Se... Oi-joi!\"\n-- rukoilee Anna Petrowna, väännellen itseänsä, kuin pihdissä.\n\nHälinä alkaa. Naiset ovat tyrmistyneitä. Taikauskoinen pelko\nkummittelee herkistyneissä mielissä. Raivoavan silmissä välähtelee\njotain pelottavaa. Naiset ristivät silmänsä ja mutisevat:\n\n-- \"Herra armahda!\"\n\nMutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen\nmaksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin\njalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen:\n\n-- \"Isä, Pietari!... Isä Pietari!... Auta minua!... Se syö, syö... Se\nsyö... Se syö!\"\n\n-- \"Mikä syö?... Sisareni!... Mikä syö?\" -- hätäilee munkki Pietari.\n\n-- \"Elämä syö... Elämä... Katso!... Auta, isä Pietari, auta!...\n_Elämä on suuri musta käärme_... Voi!... Nyt se syö... Se syö\", --\nparkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä.\n\nHän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin... Hän kiemurteli\nnyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko\nmenneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa.\n\nHarhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä:\n\"Mikä on elämä?\" Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa...\n\n-- \"Oi!\" -- karkasi hänen rinnastansa huokaus.\n\nMunkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista:\n\n-- \"Sisareni!... Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!... Jeesus\nKristus on polkeva rikki sen pään.\"\n\n-- \"Onko Hän sen tekevä?... Onko, isä Pietari?... Se puree... Se\npuree... Se puree\", -- valittaa lohduteltu.\n\n-- \"On, on... Hän polkee sen rikki... _Usko_ ainoastansa!\" --\nvakuuttaa munkki Pietari lempeästi.\n\n-- \"Minä uskon... Minä uskon... Minä uskon\", -- kiemurtelee Anna\nPetrowna.\n\n-- \"Herra armahda!\" -- rukoilevat naiset.\n\n-- \"Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun\", -- mutisee eräs\nmiehistä.\n\n-- \"Hän on löytänyt pelastuksen... Jumala on häntä armahtanut\", --\nsiunailevat naiset.\n\nMutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja\nhuutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen\nolemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana.\nHänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu\nhajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen:\nPusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden\npöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän\ntaistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja\nnaiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee\ntaas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa\nruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen\nruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron\nkauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja\navuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän\nkurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa\nja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja\nihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen\nparkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä\nkiemurrellen:\n\n-- \"Voi, Herra Jeesus!... Auta!... Minä uskon... Minä uskon... Auta\nminua, Jeesus!... Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun\nkäärmeen puristuksesta!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta:\n\n-- \"Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?... Me emme ole sitä ennen\nkuulleet.\"\n\n-- \"Ei\", -- jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. -- \"Ei tämä ole\nuutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet,\nmutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne\nsanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä\nolevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä\nja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin\nkallis kivi.\n\n\"Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle\ntyön hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota\netsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on\nharhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä\ntuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla.\nJa hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden\ntotuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että\nse 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei\nennen ymmärtänyt.\n\n\"Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen\nreunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta\nIsän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte\nja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat\novatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun\ntutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu\nvanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte... Palatkaa siis ihmisten\nopista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä\nvanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa\nJumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja\nvalo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa.\n\n\"Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää\nkiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille\nmaallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin\nvalkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu.\nSe valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi,\npysyy Jumala.\"\n\n-- \"Hän pysyy... Hän pysyy\", -- vahvisti joukosta joku itkien. Munkki\nPietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:\n\n-- \"Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan\npäivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat\nsilloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut\nlähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja\naviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta\nvartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on\nsilloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär\nsiveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja\npuhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen\nsydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi\ntehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi\nyksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä,\non elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä\nsiveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus\nilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai\nkirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle...\"\n\n-- \"Kyllä niin on... Kyllä niin on\", -- vakuuttavat naiset.\n\nMunkki Pietari jatkaa:\n\n-- \"Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja\npolttaa valheen siemenet ruumeniksi.\n\n\"Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta...\"\n\nNaisten joukosta kuuluu hiljaista nyyhkytystä. Repeämien kivut\novat hieman talttuneet. Munkki Pietarin lempeät sanat laskevat nyt\nkuulijoihin, kuin lämmin iltasade päivän paahtamaan tuhkaan. Hän\njatkaa:\n\n-- \"Venäjän paljon kärsineet lapset! Tulkaa siis Jumalan lapsiksi!\nSilloin ruskoittuu taivaan ranta ja siitä nousee Venäjän onnen,\nrikkauden ja mahtavuuden päivä. Venäjän suuruus ilmestyy silloin\nitsestänsä, kuin loistavat revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.\nVenäjän pimeältä tasangoilta leimahtaa silloin uusi, suuri valo, joka\nkirkkaudellansa huikaisee maailman. Sanoma kuuluu silloin armaana\nenkelilauluna halki maailman: 'Jeesus on uudestaan tullut maailmaan.\nHän on syntynyt Venäjän kansan keskuudessa. Jokaisen venäläisen\nsydän on Hänen syntymäseimensä. Venäjän kansan viisikymmentä yksi\non ottanut Hänet ensin vastaan. Muut ovat sitten avanneet hänen\nseimeksensä sydämensä ja koko kansa on asettanut Hänet elämänsä\nperuskiveksi.\n\n\"Kansat heräävät silloin kummissaan. He näkevät sen uuden suuren\nvaloviirteen, joka nousee entisen pimeän Venäjän paikalta, kirkkaana\nja suurena. Venäjä hohtaa silloin valon terälehtenä maailman\nkartalla ja Venäjän suuri kansa seisoo siinä valossa puhtaana, kuin\nJumalan lapset ylösnousemisen suuren päivän aamuvalaistuksessa.\nVenäjän nainen on silloin puhtauden ja uskollisuuden vertauskuva,\nsiveellisyyden lakastumaton kukka; sen mies Jeesuksen ylevä opetus\nlapsi, joka vie vapautuksen taivaan avaimet maailman kaikille\nkansoille, päästää kansat toistensa orjuudesta, köyhät rikkaiden ja\nkaikki ihmiset synnin ja himojensa kahleista.\n\n\"Jokainen Venäjän maja on silloin Jumalan huone. Tuhannet temppelit\nhohtavat siinä uudessa kirkkaassa valossa ja ihastuneen maailman\nedessä palvelee Venäjän suuri kansa taivasten ja maailmojen ainoaa,\nijankaikkista Jumalaa, kirkonkellojen soidessa ja avaruudessa\nkiertelevien lukemattomien maailmojen todistaessa Hänen suuruuttansa,\nkunniaansa ja voimaansa.\n\n\"Kun sitten ylösnousemisen päivä valkenee ja Herra Jumala avaa\nkirkkomaittensa haudat, tulvaavat Venäjän hautausmaiden porteista\ntuhansien vuosien sukupolvet, puhtaina ja kirkastettuina, ihaellen\nsen päivän ihanata, kelmeätä valoa, niin kuin kirkkoväki ihailee\nsunnuntaipäivän herranrauhaa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Pjotr Petrovitsh Petrof oli masentunut ja särkynyt. Puheen\nloputtua tuli hän ja lausui munkki Pietarille:\n\n-- \"Kiitos, isä, kiitos!... Sinä olet osottanut meille uuden aarteen\nvanhoista sanoista... Ja me kun olemme ajatelleet ja ajatelleet,\nettä mistä löytää se totuus... Mutta miten sen löytää ja mistä...\nTiedät että on totuus, mutta et tiedä missä se on... Me olemme kaikki\nsyntisiä Herran edessä... Miten siinä silloin tiedät... Mutta nyt\ntulit sinä ja osotit meille sen, jota etsimme... Tietysti Jumala\nlähetti sinut... Me, syntiset, emme ehkä jaksa sitä totuutta seurata,\nmutta sekin jo on hyvä, että tietää mikä on totuus... Kiitos sinulle,\nisä, kiitos!...\"\n\nJa kun ihmiset näkivät, että yksi uskoi, niin useat uskoivat. He\nkatselivat toisiansa, näkivät toistensa ajatukset ja ajattelivat:\n\"Kas niin, Aleksej Osipovitsh uskoo... Ja Maria Petrowna uskoo...\nJa Olga Pawlownakin jo uskoo... vaikka eilen vielä käveli... ja\nLoolja, joka pääsi sairashuoneesta... Ja entäs Pjotr Petrovitsh...\nHänkin uskoo...\" Ja niin levisi usko, tarttui ja vei mukanansa\nmonta. Toiset taas epäilivät, tai pysyivät kylminä. Ne taas, jotka\nuskoivat, olivat ihastuksissaan. Munkki Pietarin sanat kirkastuivat\nheille yhä enemmän, kuin päiväksi helähtävä aamunkoite. Toiset\ntunsivat jo puhdistuvansa ja vapautuvansa, tunsivat haalealla vedellä\npestävän sielustansa tippuvaa likaa. Toiset jo näkivät köyhät, pimeät\nkotinsa sen uuden valon valaisemina, siisteinä, havut lattialla ja\npalsami pikkuisella akkunalla. He elivät jo lauvantai-iltaa, jolloin\nperheelle on jaettu puhtaat vaatteet, ravitseva illallinen odottaa ja\nlamppu tuikuttaa Jumalankuvan edessä...\n\nKaikki ne, jotka uskoivat, istuivat jo kädet ristissä. Rinta pakahtui\nonnesta ja elämänrauha levitti lauvantailiinansa vierähtäneen viikon\nhuolien yli.\n\nJa sitten laajeni kuva, kirkastui koitteesta sen uuden päivän\npunaksi. Ihmiset olivat jo näkevinänsä sen uuden, suuren\nvalomeriselän, joka hulmuili Venäjän laajalta tasangolta. Se tasanko\nleimusi, kuin olisi pimeässä yössä auennut ikivalon silmäterät,\njoiden katse yhä kirkastui, yltyi maailmoidenpaloksi, vyöryi yli\nVenäjän rajojen, tulvi yli korkeiden vuorien, ryöppysi syvien\nkuilujen päällitse. Sen hohteesta välkkyi loppumaton kirkontornien\nmetsä ja lukemattomat majat, joissa Jeesus oli syntynyt ihmissydämien\nseimessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Harhaman sielussa olivat raottuneet ne valtavat kivimöhkäleet,\njotka joukkotunteiden voimalliset mainingit olivat hänen sieluunsa\nkasanneet. Joka raosta pursusi katkera epäilyksen sappi.\nRuumiintoukka, joka nakerteli pääkalloa, tuntui syövän hänen\nsieluunsa uusia reikiä, joista kihisi katkera, polttava vaahto.\n\nHänkin kiemurteli sen suuren mustan käärmeen inhoittavassa\npuristuksessa, tunsi sen huounnan ja näki sen terävän, lipovan kielen.\n\nSilloin hän unohti kaiken muun. Välttelyt ja kaikki hajosivat\nakanoiksi. Hän halusi, vaistomaisesti, puhua munkki Pietarin\nkanssa. Kun tämä oli pois lähdössä, meni Harhama hänen luoksensa,\ntervehti ja kiitti saarnasta. Munkki Pietari puheli hänen kanssansa\nlempeästi, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään vieraantumista,\nkyseli Harhaman vointia, sekä hänen elämäänsä. Ja mitä kauvemmin\nhe astuessansa puhelivat, sitä enemmän kasvoi Harhaman luottamus.\nHänessä heräsi halu puolentaa itseänsä, puolentaa tulvillaan olevaa\nolemustansa, vastaillen kyselyihin avoimesti. Kun nyt ystävät olivat\nhajonneet, tuntui, kuin olisi tämä munkki ainoa, johon hän rohkeni\nluottaa. Hän alkoi kertoa varovin sanoin sitä, mitä hän uskalsi\nilmottaa osanotostansa vallankumouksen pyörteisiin. Hän odotti, että\nmunkki Pietari tuomitsisi hänet, ajaisi pois luotansa vaarallisena\nhenkilönä, ja hämmästyi kun munkki, joka oli muutamista sanoista\nkäsittänyt kaikki, lausui lempeästi lohdutellen:\n\n-- \"Sinä, veli, olet erehtynyt, mutta älä anna mielesi masentua. Me\nihmiset polemme jokaisella askeleella neulankärelle, mutta Jumala\nantaa meille voiman parantaa kipeät kantapäämme. Hän lainatkoon\nsinulle avun ja viisauden, ja antakoon Hän anteeksi erehdyksesi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräässä tienpolvessa tuli heitä vastaan äkkiä Nikolai, joka oli\nharhaillut metsässä. Hetken aikaa katsoivat munkki Pietari ja Nikolai\ntoisiansa silmästä silmään, niinkuin kahden suuren voiman edustajat,\njotka taistelevat maailman herruudesta. Uuden ajan kaiken uskon\nkieltämys seisoi Nikolain henkilössä munkki Pietarin edessä niin\nvoimakkaana, mahtavana ja itsetietoisena, kuin usko oli noussut\nkristinuskon alkuaikoina. Ja munkki Pietari seisoi sen edessä\nuskon esikuvana ja edustajana, yhtä järkkymättömänä, tietoisena ja\nvoimakkaana, kuin edellinenkin. Nämä kaksi valtaa mittelivät nyt\ntoisiansa, tietoisina toistensa voimista ja varmoina omastansa. He\ntiesivät, että heidän kesken oli kysymys siitä, kumpi hallitsisi\ntulevaisuuden ihmiskuntaa: usko vaiko täysi uskottomuus. Ei ollut\nenää kysymys pakanuudesta ja kristinuskosta, vaan vielä enemmästä:\ntäydellisestä _kaiken uskon kieltämisestä ja uskosta_. Kummaltakaan\npuolen ei saanut epäilyskään tulla kysymykseen... Niiden välillä\nei voinut enää olla mitään sovittelua, ei keskustelua. Ei voinut\nolla puhettakaan ihmiskunnan _jaosta_ ja _suvaitsevaisuudesta_.\n\"Toinen, tai toinen!\" -- se oli niiden kahden voiman ainoa sanottava\ntoisillensa. Hetken aikaa katsoivat nämä miehet toisiansa silmiin,\näänettöminä, voimakkaina, arvokkaina ja arvonannolla, kuten katsotaan\narvo kasta, vertaistansa vihollista. Heidän kauttansa oli sanottu\nmaailmalle se viimeinen sana: \"Toinen, tai toinen!\"... Enempää ei\nvoida enää sanoa...\n\nJa he sanoivat sen vielä jyrkästi, itsetietoisina, ilman sovitteluja.\nHe eivät sanoneet: \"joko sinä, tai minä!\" -- vaan: _\"et sinä, vaan\nminä!...\"_\n\nSe oli suuri silmänräpäys. Munkki Pietari ja Nikolai olivat niin\nkaukana toisistansa, kuin äärettömyyden vastakkaiset rannat... Ja\nnyt seisoivat he vastatusten... mittelivät toisiansa katseilla...\ntörmäsivät yhteen äärettömyyden vastarantoina, ihmishengen\näärettömyyksien vastakkaisina reunaviivoina...\n\nHarhama käsitti kaiken sen näkymättömän ja sanattoman. Hänen henkensä\nkohosi hetkessä sen \"suuren\" siiville ja alkoi harhamatkansa.\n\nJa itse hän hurmautui molemmista ja hajosi ja repesi nyt niiden\nvälille silmänräpäyksessä täydelliseksi epäilykseksi, kosketellen\nrajattomuuden molempia ääriviivoja...\n\nMutta silläkin matkalla tippui nyt hänen henkiolentonsa jok'ikisestä\nriekaleesta sen ainainen visva...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua lähti munkki Pietari äänetönnä jatkamaan matkaansa\nja Harhama seurasi vähän matkan päässä puhellen Nikolain kanssa.\nNikolaikaan ei ollut tavannut muita, kuin asianajaja Zaikon, joka oli\nilmottanut matkustavansa pois paikkakunnalta kaikkia mahdollisuuksia\npakoon. He alkoivat neuvotella missä kohdata huomenna, ettei kohtaus\nherättäisi urkkijain huomiota, ja miten löytäisivät järjestön jäsenet\nja saisivat ne koolle päättämään enemmästä toiminnasta. Mutta he\neivät ehtineet vielä tulla mihinkään päätökseen, kun tienpolvessa\ntuli heitä vastaan Looljan turmelija nuori parooni Geldners, joka\nasui lähellä olevassa huvilassa.\n\nSilloin tapahtui käänne. Nikolai vilkaisi nopeasti ympärillensä.\nKetään ei ollut näkyvillä. Munkki Pietarikin oli ehtinyt edelle\nja hävisi seuraavan tienmutkan taakse. Nikolai syöksähti silloin\nravakasti Geldnersin eteen, vetäisi taskustansa browningin, ojensi\nsen Geldnersin rintaa kohti ja lausui aivan kuiskaamalla:\n\n-- \"Kädet ylös!... Ei hisahdustakaan!\"\n\nParooni Geldners sävähti kalman kalpeaksi ja nosti nopeasti kätensä\nylös. Nikolai lausui hänelle vihlovalla äänellä, pitäen yhä asetta\nojennettuna hänen rintaansa vastaan:\n\n-- \"Minä olen sen Looljan veli, jonka sinä raiskasit. Minulla olisi\nnyt tilaisuus antaa sinulle vapaa kyyti taivaaseen raiskaamaan\nJumalasi enkeleitä, mutta pereen häpäisijä ja naisen raiskaaja on\nkoira. Ja mies ei koskaan tapa koiraa, vaan tekee sen vaarattomaksi,\nmerkitsee poltinraudalla, ja jättää kärsimään häpeäänsä.\"\n\nSen sanottuaan vetäisi hän nopeasti tikarin povestansa ja tuossa\ntuokiossa oli Geldners tehty kykenemättömäksi, Nikolain lausuessa\nylpeänä, halveksivasti:\n\n-- \"Kun et nyt enää voi naisen lihassa _muuten_ elostella, niin\nvoithan kaivella siinä _runoilijatoukkana_... ylistellä sen makua ja\nnäkyä...\"\n\nSen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli\nmerkinnyt häpäisijän...\n\nHarhama pakeni nopeasti paikalta. Jonkun aikaa juostuansa hän kuuli\nGeldnersin avunhuudon ja luuli sitä takaa-ajajien huudoksi. Hän\nhätääntyi ja juoksi minkä jaksoi. Yht'äkkiä tunsi hän tavattoman\nturvattomuuden tunteen, hengästyi juoksusta, eikä jaksanut selvästi\najatella. Takaa kuului Geldnersin avuksi rientävien hälinää...\nHarhama tunsi polviensa herpoutuvan jännityksestä ja pelosta...\n\nHälinä tuntui kierivän kintereillä. \"Ne ajavat takaa\", -- hätäili\nHarhama. Sanomaton turvattomuudentunne valui hänessä läpi luiden.\n\nHän juoksi, minkä jaloista pääsi, hengästyi, hätääntyi...\n\nÄkkiä puikahti hänessä halu antautua oikeuden käsiin\nvapaaehtoisesti... \"Menen vaikka hirteen\", -- uhmaili hän. Hän\npysähtyi jurona, katsahti taaksensa. Ketään ei näkynyt. Samassa tuli\ntienpolvekkeen takaa edestäpäin näkyviin munkki Pietari, joka oli\nkääntynyt häntä noutamaan. Harhama käveli rauhalliseksi pingottuneena\nhäntä vastaan. Muutamia askelia yhdessä käveltyänsä tulivat he\nvilkasliikkeiselle kadulle. Siellä näytti taas epäluulo paistavan\nHarhaman kasvoja vastaan jok'ainoan katseesta. Hän halusi taas\npiilottautua, eikä myös tahtonut sekottaa munkki Pietaria asiaan.\nKuumeisesti puristi hän munkki Pietarin kättä selitellen:\n\n-- \"Isä Pietari!... Minulla on asiaa täällä... täytyy poiketa...\nHyvästi... Olisin niin mielelläni puhunut kanssanne...\"\n\nMunkki Pietarissa puhkesi taas hento säälinoras. Hän näki Harhaman\ntaas sinä harhanhenkenä, joka taivaantuulen tavoin ajelehtaa vailla\npäämäärää, ulappa tienä, hämärä tienpäänä. Eikä hän olisi sitä\ntahtonut laskea menemään oman onnensa varaan. Hänessä kuiskutti\nJumalan ääni: \"Hillitse sinä häntä\". Hän pyyhkäisi hien otsaltansa ja\nlausui:\n\n-- \"Veli, tule huomenna Kasaanin kirkkoon! Minä odotan sinua siellä.\"\n\n-- \"Kiitos!... Minä tulen\", -- virkahti Harhama, kumarsi ja hävisi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin Perkele, joka oli harakkana seurannut mukana, välähti\nlinnusta läheiselle kirkonharjalle ja kiukutteli:\n\n-- \"Helvetin tuliset padat!... Nyt ovat verkot sotkuksissa... Jehova\nliikkuu satiminensa hautausmaillakin... Ja talonpoikien pellot\nkuivuvat sateen puutteesta... Sateen Herra ei jouda satamaan... ja\nkumminkin kantaa kymmenyksiä -- sateestansa...\n\n\"Mutta Harhama ei livahda minun rihmojeni raon läpi...\"\n\nKullattu risti välähti ja Perkele hävisi sen välkähdyksenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Harhaman sielussa puikahti uusi neulankärki: Hädän kourissa,\nelämä ruumenina ja ajatukset usvapyrynä, halusi hän nähdä kohtalonsa,\nvaikkapa vaan huomispäivää myöten. Taikausko valui mustana\nmutavellinä hänen sieluunsa.\n\n-- \"Morskaja-katu!\" -- murahti hän ajurille istahtaen sen rattaille.\nHetkeä myöhemmin koputti hän \"Siperialaisen noidan\" ovelle. Ovi\nraottui. Tulipunaiseen pukuun puettu nuori nainen kysyi raosta puoli\npimeässä:\n\n-- \"Kuka siellä?\"\n\n-- \"Kohtalonsa kysyjä\", -- vastasi Harhama kuiskaten.\n\nNuori nainen saattoi hänet kolmen puolipimeän, salaperäisen huoneen\nläpi. Hän huomasi yhdessä pimeässä huoneessa epäselvänä häämöittävän\nhautaristin. Toisessa huoneessa, joka oli verhottu punaisella\nveralla, oli pöydällä pari pääkalloa, jotka pimeässä näyttivät\nlumipalloilta. Eräästä kohdasta kiiluivat krokodiilin silmät. Kolmas\nhuone oli verhottu mustalla kankaalla ja miltei tyhjä. Ainoastaan\nkeskellä huonetta törötti suuri ampiaispesä, ihmisen sääriluista\nlaitetulla kolmijalalla. Puolipimeässä tekivät huoneet kaamean\nvaikutuksen.\n\nHarhama astui neljänteen huoneeseen. Sen akkunat olivat kokonaan\npeitetyt. Huone oli verhottu mustilla verkalaskoksilla, ja sitä\nvalaisi pääkallosta laitettu lamppu tuskin huomattavalla valolla,\njoka tuikutti pääkallon silmäreijistä. Molemmissa peränurkissa seisoi\nhampaaton luuranko avonaisessa ruumisarkussa... Muutamista komeroista\nkiiluivat pöllöjen silmät, salaperäisinä, tutkivina, ja keskellä\nhuonetta oli pöytä, sekä kaksi jakkaraa. Huoneessa oli jotain\nkamalaa...\n\n-- \"Varo kohtalonkättä!\" -- kirkaisi papukaija eräässä komerossa, kun\nHarhama astui huoneeseen.\n\nVeripunaiseen puettu tyttö kumarsi hieman ja poistui...\n\nKohta avautuivat uutimet ja Siperialainen noita astui huoneeseen. Hän\noli mustaan, väljään pukuun puettu. Musta, nilkkaan saakka ulottuva\ntukka hulmusi hajalla. Laihoissa kasvoissa kiilsi musta silmä pari\nterävänä. Niiden katse tunki neulankärkinä Harhamaan.\n\nMolemmat olivat vaiti, mittelivät toisiansa.\n\n-- \"Olen tullut kohtaloani kysymään\", -- lausui vihdoin Harhama.\n\nNainen katsoi häneen tuikeasti. Alkoi uusi äänettömyys.\n\n-- \"Niin... Minä tahdon kuulla kohtaloni\", -- uudisti Harhama\njyrkemmin.\n\nNainen astui hänen eteensä, laski luiset kätensä hänen olkapäillensä\nja katsoi hänen silmiinsä, kuin olisi niitä tulipuikoilla kaivellut.\n\n-- \"Kohtalo kiehuu maankoloissa\", -- kirkaisi papukaija.\n\nNainen tuijotti yhä sanattomana Harhaman silmiin, kuin kiskoisi hän\nniistä ihmiselämän näkymättömiä sisälmyksiä. Luisilla käsillänsä\nkouristi hän Harhaman olkapäitä, kuin pihdeillä.\n\nÄänettömyys rutisti hartioita. Naisen mustat silmät kiiluivat syvällä\nsilmäkuopissa. Harhama hermostui ja hikosi.\n\n-- \"Tahdot kuulla kohtalosi... Hyvä!... Sinä olet _kelvollinen_...\nAstu tänne!\" -- lausui viimein noita käskevästi, osottaen pöytää.\n\nHarhama lähestyi pöytää. Siinä oli sadanruplan seteli. Noita katsahti\nsiihen kysyen:\n\n-- \"Osaatko lukea?\"\n\nHarhama ymmärsi. Hän pani sata ruplaa pöydälle. Noita nosti niiden\npäälle pääkallon ja käski Harhaman panna kätensä ristiin pääkallon\nlaelle. Harhama totteli nöyränä lapsena. Noita sekotti kortit ja\nalkoi ennustaa:\n\n-- \"Sinulla on suuria suruja... Ajattelet matkaa... Sinä yrität\nkiertää kohtalon kättä...\"\n\n-- \"Varo kohtalonkättä!\" -- kirkaisi taas papukaija ilkeällä äänellä.\nNoita jatkoi:\n\n-- \"Eräs asia painaa mieltäsi... Sinä kirjoitat siitä... ei se ole\nmiehelle... ei naiselle... mutta sinä kirjoitat... Ja se kirjoitus\ntuo sinulle onnea...\"\n\nHarhama upposi taikauskon liejuihin umpipäihinsä. Pohjolaisnoidan\nennustus tuikutti hänelle noidan sanoista. Siinä oli taas se\n_kirja_... \"Varmaankin se teos,\" -- ajatteli Harhama ja muisti\ntaas samalla paroonitar Lichtensteinin kertomuksen saman noidan\nennustuksesta, jonka hän silloin, kertomusta kuullessaan, oli oitis\nsovittanut teokseensa.\n\n-- \"Minkä kirjan?\" -- uteli hän kiihkoissaan.\n\n-- \"Vaikene!\" -- komensi äreänä noita, joka oli niistä sanoista\nsaanut käsiinsä langanpään... Kortteja uudelleen seaten, kähisi hän:\n\n-- \"Älä kurottele liian syvälle kohtalon pataan!\"\n\nHarhama kiihtyi, hermostui ja sotkeutui taikauskon verkkoon.\nTeoksensa ja kaikki hämärä sotki häntä. Noita povasi edelleen:\n\n-- \"Se kirjoitus tuottaa sinulle onnea... Musta verinen mies\npalkitsee sinut...\"\n\n-- \"Mustaverinen... Perkele varmaankin!\" -- tärisi Harhama.\n\nNoita jatkoi:\n\n-- \"Siinä on kyllä välillä esteitä... Eräs ristiverinen nainen on\ntielläsi... Se sekaantuu jotenkin asioihisi, mutta sinä panet kirosi\nhäneen... Hän menee nyt kiroinensa tuon miehen kanssa... Hänestä ei\nole estettä...\"\n\nKortteja kootessansa mutisi hän:\n\n-- \"Sinun kirosi kestävät... Mutta kohtalon silmä on kylmä...\"\n\nTaas olivat kortit levällä. Noita jatkoi:\n\n-- \"Se ristiverinen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta...\"\n\n-- \"Mitä?\" -- säpsähti Harhama. Hänen jokainen hermonsa värisi ja\nkuumeni.\n\n-- \"Vaikene!\" -- uhkaili nainen jatkaen:\n\n-- \"Sinä tapaat sen ristiverisen naisen kohdakkoin... Mutta pakene\nhäntä!\"\n\nJa heittäen pöydälle levälleen suuren joukon mustia kortteja, ristiä\nja pataa, mutisi hän:\n\n-- \"Katso!... Noin paljon mustaa surua on edessäsi sen naisen\ntähden... Nouse!... Olet kuullut kaikki...\"\n\nHarhaman hermot tärisivät. Hän tahtoi kurkistaa syvemmälle. Ennustus\nmustatukkaisesta, arpirintaisesta naisesta tanssitteli häntä\ntutkaimilla. Noita oli poistumaisillansa huoneesta. Harhama kavahti\nylös jakkaralta, kuin pakenevaa elämää kiini sieppamaan, astui noidan\neteen ja kyseli kiihkoisena, hätäillen:\n\n-- \"Onko sillä naisella arpi rinnassa?\"\n\nNoita katsoi häneen ivallisesti, kuivasti ja tutkivasti. Molemmat\nolivat vaiti. Harhama värisi, kuin olisi seisonut hiiri kourassa.\nHänestä tuntui ja hän oli varma, että nyt oli elämän joku äärettömän\nsuuri silmänräpäys menossa, että oli menossa hetki, josta riippui\nkoko elämä. Kohtalon selitys näytti olevan niin likellä ja se\nloisti aivan selvänä, kirkkaana kultaomenana. Hän menetti kaiken\nmielenmalttinsa ja tavotteli sitä omenaa, kuin hukkuva viimeistä\nvesikuplaa. Hermostuneena, kuumeisena hoki hän vielä:\n\n-- \"Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Onko?\"\n\nNoita katsoi häneen vihaisena. Harhama ärtyi.\n\n-- \"Onko?\" -- ärjäisi hän käskevästi.\n\n-- \"Häh?... Vaikene!\" -- sähisi noita.\n\nHarhama ärtyi yhä enemmän. Kohtalon kultaomena hohti selvempänä ja\nkirkkaampana. Hän vapisi. Hän tahtoi saada sen siepatuksi... Elämä\ntuntui olevan kysymyksessä...\n\nJa samalla kirkastui hänelle ennustus hänen teoksestansa. Sen sivut\nnäyttivät muuttuvan jo linnuiksi ja lähtevän seppelettä noutamaan.\nSiitäkin hän tahtoi kuulla enemmän... Hänen sormensa paloivat, hermot\nolivat tulikuumat. Noita yritti poistua. Harhama astui hänen eteensä,\ntukkien tien ja kiihkoili:\n\n-- \"Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Ja sitten se kirjoitus?...\nOnko se kirja?... Onko?\"\n\nNoita katsoi hänen silmiinsä taas, kuin olisi tahtonut ne puhkaista.\nJa taas yritti hän poistua. Harhama ärtyi ja kiihkoutui. Hän menetti\nlopunkin malttinsa. Hän tukkesi taas noidan tien ja jalkaa polkien\ntiuskasi:\n\n-- \"Onko sillä arpi rinnassa?... Ja onko se kirjoitus _kirja?\"_\n\nNoita astui ylpeänä ohi. Harhama raivostui, kiihtyi, tapaili\nkohtaloansa käsin kiini, syöksähti taas noidan eteen ja avasi\ntakkinsa. Sen alta välkkyi tikari ja ladattu browningi.\n\n-- \"Puhu... perkele!... Taikka!\" -- huusi Harhama uhaten, käsi\ntikarinkahvassa.\n\nNoita katsoi häntä, kuin saituri kultamurua, kylmänä, mutta\nsisällisesti hätäytyneenä. Hänen kyntensä näyttivät vetäytyvän ulos\nsormenpäistä. Silmissä leimusi piruntuli.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Noita tuijotti yhä Harhamaan ilkeästi,\nkuivasti hymyillen. Harhama vapisi, ärtyi, raivostui. Hän tempasi\nvasemmalla kädellänsä noitaa ryntäistä kiini, sieppasi oikealla\nkädellänsä tikarin ja nostaen sen ylös valmiiksi iskuun, sähisi:\n\n-- \"Ei sanaakaan!... Ennustatko loppuun?... Saatana... Minä olen\ntshuhna [suomalaisten venäläinen haukkumanimi]...\"\n\nNoita pysyi yhä kylmänä. Viimein kuiskasi hän:\n\n-- \"Minä ennustan...\"\n\nHarhama pisti tikarin tuppeen. Noita tarttui hänen käteensä, puristi\nsitä sormenpäistä, kuin luupihdeillä, puhellen:\n\n-- \"Minä tahdoin säästää sinua liikoja kuulemasta.\"\n\nJa taluttaen hänet pöydän luo, lausui hän käskevästi:\n\n-- \"Lue!\"\n\nHarhama laski uuden sataruplasen pöydälle.\n\nMutta noita tiesi jo mitä ennustaa. Miksi muuten Harhama olisi\npuhunut siitä arvesta, jos ei hän semmoista naista tuntisi.\n\n-- \"Sinä tahdot tietää, onko sillä naisella arpi rinnassa?...\nNiinkö?... Häh?\" -- tutki hän.\n\n-- \"Ennen en lähde pois.\"\n\n-- \"Hyvä!... Astu tänne!\"\n\nNoita vetäisi mustan verkauutimen syrjään. Sen takana oli pieni\nkomero, komeron perällä aasin pääkallo ja sen päällä kiemurteli,\nlasiastiassa, musta kyykäärme.\n\n-- \"Laske polvillesi sen eteen!\" -- käski noita.\n\nHarhama polvistui aasin pääkallon edessä. Siinä, käärmeen ilkkuvien\nsilmien kiehteessä, mietti hän sekaisin sitä arpirintaista naista ja\nsuurta teostansa...\n\nSitä teosta, jolla hän oli kumoova Jumalan oikeudet maan päällä...\n\nNoita sytytti lampun pienen astian alle. Astiasta alkoi nousta höyry.\nNoita tuijotti höyryävän astian pohjaan ja loihti:\n\n    \"Raotu, aukene,\n    kohtalon sokea siima!\n    Näyttäydy näkymätön!\n    Puhu olematon!\n    Valkene valoton!\n    Nouse kohtalonkupla!\"\n\nJa hetken päästä lausui hän Harhamalle:\n\n-- _\"Sillä naisella on arpi rinnassa... Ja se kirjoitus on kirja...\"_\n\nHarhama nousi ylös. Hän seisoi taikauskon sakeassa, kylmässä sumussa.\nNoita näytti hänestä paholaiselta. Synkkänä, mieli mustana, kysyi hän\nvielä noidalta:\n\n-- \"Millä voi sen onnettomuuden kiertää?\" Noidan katse tunki häneen\ntaas tuliokaana. Hän odotti. Vihdoin lausui noita:\n\n-- \"Osta ensimäinen hevosenkenkä, jonka näet!\" Sen sanottuansa hän\nhävisi, kuin varjo...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Harhama erään kultasepän\nmyymälän akkunan edessä. Akkunassa oli näytteillä pari kalvostimien\nhopeanappeja. Molemmissa oli hevosenkenkä korkokuvana. Se sattuma oli\nHarhamasta kohtalon sormi. Hän astui myymälään ja pyysi saada ostaa\nnäkemänsä napit. Ne maksoivat kymmenen ruplaa. Hän tapasi rahojansa\nmaksaaksensa, mutta kukkaro oli tyhjä. Hän oli antanut viimeiset\nrahansa noidalle...\n\nMutta hänen kalvostimissansa loistivat kallisarvoiset, jalokivillä\nkoristetut kultanapit. Hän päästi ne irti ja jätti maksuksi\nhopeanapeista...\n\nKun hän tuli ulos, kulki kirkollinen kulkue ohi jumalankuvinensa ja\nlippuinensa. Kuoripojat veisasivat, liput liehuivat, ihmiset ristivät\nsilmiänsä...\n\nHarhama liittyi kulkuetta seuraamaan rauhottuneena.\n\nSillä hänellä oli nyt turvana hevosenkengät kalvostimissa...\n\n\n\n\nTsaarien haudoilla.\n\n\n    Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi...\n\nYlpeänä kotkana levitteli Venäjänmaa vilja-ulapoitansa. Se heitteli\näärettömiä tasangoltansa kaikkialle, näkymättömiin, kuin raskaita\nmultasiipiä, joiden varassa maa lentää ikilentoansa. Satamiljoonat\ntouhusivat niiden levittymillä, korjaten vuoden satoa. Joet matelivat\nvitkalleen, synkkinä, mustina matoina, harmaat kylät kertoivat\nihmiskurjuuden suurta satua ja haikeat laulut ihmispoven ikikaipuuta,\nihmisen kärsimystä ja maailmantuskaa.\n\nHarhama oli matkustanut sinne Venäjän suurille vilja-ulapoille,\nhevosenkengät kalvostimissa. Niiden suojassa oli hän lähtenyt\netsimään rauhaa niiltä tasan goilta, missä ihmistuska on suurin,\ntasangoilta, joilla ei tilanpuute ole ollut estämässä sitä\nkehittymästä äärimäisyyteensä asti...\n\nHän ei ollut uskaltanut enää palata asuntoonsa. Siksi matkusti\nhän maalle väärällä nimellä ja kirjoitti sieltä munkki Pietarille\npyynnön saada tavata häntä myöhemmin, erään sovitun kirkon luona.\nMutta maakylän yksinäisyydessä tunsi hän olevansa vieläkin\nturvattomampi. Hän kirjoitti Zaikolle, mutta ei saanut vastausta.\nHän oli kykenemätön saamaan jalkainsa alle mitään lujaa pohjaa,\njolla hän voisi seisoa ja alkaa uudestaan. Hänen haaksirikkonsa oli\nnyt täydellinen. Maakylä oli hänestä hauta. Se suuri elämänkysymys\nkirpeli häntä terävämmin, kuin koskaan ennen. Hermosto oli ärtynyt.\nPienikin vire särki hänessä koko pinnan vaahdoksi.\n\nHän mietti sitä suurta elämänpulmaa, riippuen kuin yökkö kuoleman\nluukynsissä...\n\nHän pakeni silloin etsimään seuraa ja matkusti hyvän tuttavansa\nVladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn luo, joka oli hänen ja Zaikon\nkanssa yhtiössä pelannut pörssissä, voittanut ja hävinnyt. Hänet\notettiin avosylin vastaan.\n\n-- \"Pyytäisin saada muutaman päivän levähtää aivan tuntemattomana\",\n-- pyysi Harhama, ilmottaen väärän nimen, millä häntä olisi\npuhuteltava. Hänen salaisista asioistansa ei talon väellä ollut\naavistustakaan.\n\n-- \"Se oli onni ja ilo, että tulitte luoksemme pitemmäksi aikaa!\nOlemme teitä niin monesti kaivanneet\", -- huudahteli talon nuori\nrouva Tatjaana Nikolajewna, ojentaen valkean kätensä Harhaman\nsuudeltavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaa elokuun päivä häämöitti kuolon-hiljaisena. Liikkumattomat,\nohkaiset pilvet varjoilivat taivaan vaaleanharmaaksi. Varis\nhaukotteli aidalla, syyskesä hiiviskeli puutarhan kukkamailla\naskareillansa ja houkutteli kesää talven kosiomiehenä sen\nmorsiameksi, sovitellen sen ensimäisiä kihloja kesän kauniisiin\nkäsiin.\n\nVladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilan hienosti sisustetussa\nvierashuoneessa istui talon nuori, hienon-näköinen, sivistynyt isäntä\nHarhaman kanssa puolipäivän teetä juomassa. Pöydällä höyrysi aistikas\nteekeittiö ja pieni tyttönen leperteli lattialla. Molemmat miehet\nistuivat äänettöminä, synkkinä, miettivinä. Selvästi voi huomata,\nettä he olivat äsken puhuneet jostain vakavasta, raskaasta.\n\nViimein huokasi Vladimir Aleksandrovitsh raskaasti ja puhui\nteelasiinsa tuijottaen:\n\n-- \"Niin! Kyllä oli erehdys, että ryhdyimme keinottelemaan... Koko\nomaisuuteni ja vaimoni suuri perintö on mennyt viimeistä penniä\nmyöten.\"\n\nMolemmat vaikenivat taas. Harhaman silmissä kuvastui sanomaton tuska\nja hän itse tunsi suupieleensä ilmestyvän katkeran piirteen. Pieni\ntyttönen tuli isänsä luo, asetti kätensä hänen polvillensa ja katsoi\nenkelinsilmillänsä isänsä silmiin, sopertaen herttaisella äänellä:\n\n-- \"Isä!\"\n\n-- \"Mitä, lintuseni!\" -- huokasi Aleksander Vladimirovitsh, nosti\ntytön polvellensa, silitteli sen kiharaista tukkaa ja jatkoi\npuhettansa äänettömälle Harhamalle:\n\n-- \"Vaimolleni en uskalla edes paljastaa asiaa... En raaski, suoraan\nsanoen.\"\n\nHän suuteli lastansa, huokasi ja ryyppäsi teetä.\n\nPiinallinen, pitkä äänettömyys venyttelihe taas huoneen läpi ja\nakkunoista kurkisteli syyspäivän harmaa hiljaisuus. Aleksander\nVladimirovitsh laski tyttö sen lattialle, nousi itse, käveli\nsurullisena huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti uudelleen ja\nmutisi:\n\n-- \"Millä tässä vaan kohta elettänee!\"\n\nJa taas vaikenivat molemmat miehet. Harmaasilmäinen elämä katseli\nkaikkialta huulet rypyssä, sirotteli laihoista hyppysistänsä\nkaikkialle jotain ilkeää... mustaa... painostavaa... synkkää ja\nraskasta. Vladimir Aleksandrovitsh huokasi ja lausui:\n\n-- \"Ah, niin!... Ah, niin!... _Kyllä elämä on oikea tulikukkainen\norjantappuraseppele_... Se polttaa ja repii kantajansa...\"\n\nHarhama oli oitis omassa maailmassansa. Hänessä oli sairaloisuus\netsiä ja poimia ihmisten puheista ja lausunnoista ainoastaan ne,\njotka koskevat elämän kysymystä. Niitä hän etsi, kuin saituri\nkultajyvää, väijyi niitä, kuin nälkäinen kissa hiirtä, ja huomasi\nniitä ihmisten ajatuksettomissa puheissa, kokosi muistoonsa ja\nsäilytteli, kuin varkain saatua, suurenteli niiden merkityksen\nvallattoman mielikuvituksensa mukaiseksi ja verhosi ne jollakin\nsalaperäisellä...\n\nNyt oli hän taas näkevinänsä elämän asettele massa tulikukkaisia\norjantappuraseppeleitä ihmisten päähän ja ihmisten valmistautuvan\ntanssimaan hehkuvat seppeleet päässä.\n\nJa taas kuului kaksi huokausta ja äänettömyys venyttäytyi huoneeseen,\nikäänkuin tulikukkaista orjan tappuraköynnöstä jälessänsä vetäen.\nLapsi hyräili jotain lauluansa, tuli sitten isänsä luo ja katsoi\nhänen silmiinsä mitään puhumatta. Vladimir Aleksandrovitsh lohkaisi\nkuivasta kahvileivoksesta puoliskon, tarjosi sen lapselle ja lausui\nmasentuneena:\n\n-- \"Vaimo rukkani!... Hänellä ei ole vihiäkään asioista... Hän luulee\nkaikki olevan hyvin...\"\n\nHarhama mietti taas jotain rajatonta. Vladimir Aleksandrovitsh, joka\noli luonteeltaan pessimisti, ei ollut hänen nähtensä koskaan ennen\nollut masentunut.\n\n-- \"Niin... Elämässä on jotain tutkimatonta ja määrittelemätöntä\", --\nlausui vihdoin Harhama.\n\nAleksander Petrovitsh laski lasiinsa teetä ja lausui:\n\n-- \"Ja mitäpä se niistä määrittelemisistä sitten paranisi. Vaikka\nsen voisi tutkia ja määritellä tarkemmin, kuin iin pisteen, niin\nelämäksihän se sittenkin jää... Ovathan vaan ne tutkimiset ja\nmäärittelyt elämän muiden hullutuksien lisänä... Mikähän onni minulle\nlähtee siitä, että onnistun keksimään ja sattuvasti määrittelemään,\nmikä minun sormeni!... Sama hyöty, kuin siitä keksinnöstä, että\naurinko vetää maata, mutta ei jaksa sitä kumminkaan vetää... pitelee\nvaan kiini... Ei ole miljoonissa vuosissa jaksanut tuumaakaan\nlähemmäksi vetää... Hullutuksia!... Saako sinulle laskea teetä?...\"\n\n-- \"Ei... Kiitos!... Niin... Elämä on elämä\", -- lausui Harhama\najatuksissansa. Vladimir Aleksandrovitsh jatkoi:\n\n-- \"Paras on ne määrittelyt hylätä, eikä pistää sormeansa elämän\norjantappurapiikkeihin... eikä koko elämään... Sormensa siinä vaan\nsaa verisiksi... Sen määrittelemiset kuuluvat narrien tehtäviin...\nrunoilijarenkuttelijoiden ja muiden semmoisten valmiiden ajatusten\nmärehtijöiden. Koko elämään sekaantuminen on ihmiselukoiden\ntehtävä... porttojen ja kullankokoojien ja höyhenillänsä\npöyhistelijöiden ja semmoisten...\"\n\nMutta sitä mukaa, kuin Vladimir Aleksandrovitsh kuvaili elämän\nmitättömyyttä, kirkastui se Harhamalle. Häntä kiehtoi yksinpä elämän\n_mitättömyydenkin_ suuruus. Sama se, mitä se oli, kuuhan se vaan\noli _suurta_. Elämä näytti nyt hänestä kielletyltä puulta, jonka\nkauniita tulikuumia orjantappurakukkia Vladimir Aleksandrovitsh\nosotti halveksien ja varoitti: \"Älä koske niihin! Ei se maksa vaivaa!\nJätä ne narreille!\" Ja oli kuin olisi se kielto nyt kiehtonut\nhänen ajatuksensa elämän tulikukkiin, kuin kukan väri perhosen\nja kielletyt hedelmät Evan. Hän kieppui niissä, muisti elämänsä\nnykyisen hädänalaisen tilan, pettymyksensä, ja ajatteli tuntematonta\ntulevaisuuttansa ja kärsi ja tuli synkäksi. Vladimir Aleksandrovitsh\nlopetti:\n\n-- \"Jos emme mekään olisi sekaantuneet elämän turhuuteen ja lähteneet\npörssissä narrien kanssa kultapalaa takaa-ajamaan, niin eivät nyt\nolisi sormiemme päät veriset... Ainoa oikea elämänviisaus on se, joka\nkuuluu: Älä koske elämään!...\"\n\nHän ryyppäsi taas teetä ja huokasi:\n\n-- \"Vaimo-rukkani!... Tatjaana-parka!\"\n\nOvi avautui ja talon nuori, kaunis rouva Tatjaana Nikolajewna astui\nsisään kepeänä, kuin perhonen, kasvot ilosta loistavina, mieli\nillanpunana, elämän huolettomuus hartioille heitettynä. Hän suuteli\nmiestänsä puolivallattomana, ojensi kätensä Harhamalle ja puheli,\nHarhaman suudellessa hänen kaunista kättänsä:\n\n-- \"Anteeksi, että annoin odottaa, mutta minulla oli tuolla vähän...\"\nHän keskeytti ja lopetti veitikkamaisesti: \"pikku salaisuuksia...\"\n\nSitten nosti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä palavasti, leikitteli\nsen kanssa, imi siitä äidin onnea, päivänpaistetta, iloa, ja\nhuudahteli sen lukemattomia hyväilynimiä. Harhama, samaten kuin\nAleksander Vladimirovitsh'kin, koetti tekeytyä huolettomaksi...\nNuori vaimo leikki lapsensa ja miehet elämän todellisuuden kanssa,\npeitellen sitä, jälkimäiset teennäisillä, edellinen haihtuvilla\niloilla.\n\nElämä kisaili taas, pyyhkien pois ihmisten iloja. Tatjaana\nNikolajewna asettui peilin eteen ja katseli siinä vartalonsa sulavia\npiirteitä, joita hieno _empire-_puku somisti. Hän laitteli tukkaansa,\nihaili kauniita kasvojansa... ihastui... tuli onnelliseksi...\nnautti kauneudestansa, kuin nuori tyttö, joka näkee kuvansa\nlähteensilmästä... Hän ihaili itseänsä... elämäänsä... kotiansa,\nhuolettomana, mieli palsaminpunana... Hänen miehensä huokasi.\nHarhaman katse harhaili seinillä, ajatukset elämänkysymyksen\nympärillä.\n\n-- \"Ah, herra Harhama! Säestäkääpä taas kerta minua, niin laulan!\"\n-- huudahti ihastunut Tatjaana Nikolajewna lopuksi, kuin onnestaan\nhavahtuen, jotain muistaen. Hän ojensi Harhamalle kätensä ja vei\nhänet pianon ääreen, kuin vallaton tyttönen, puhellen:\n\n-- \"Odottakaas nyt!... Minä valitsen täältä erään... Missä se nyt\non?... Siinä on niin hienot kirjoitetut sanat... Ah, täällä!\"\n\nHän asetti nuottitelineelle erään laulun, jatkaen puheluaan:\n\n-- \"Minä pidän niin paljon tämän sanoista... Siinä on sana\n_'Rendez-vous'_ [Antautukaa; tarkottaa rakastavien salaista\nkohtausta] käännetty sanaksi 'Kuutamokohtaus'... Eikö olekin hienosti\nja nerokkaasti ajateltu?\"\n\nHarhama säpsähti. Laulun nimi oli \"Tyttö meni kuutamokohtaukseen\".\nSen sanat oli hän kerran kirjoittanut \"pikku Tamaralle\"\nsävellykseen... Hän huokasi, alkoi soittaa, ja Tatjaana Nikolajewna\nlauloi sydämensä pohjasta Harhaman kirjoittamaa romanssia, jossa\nkerrottiin, kuinka nuori tyttö meni syyskesän keskiöiseen kuutamoon\nsulhoansa tapaamaan. Siinä kerrottiin kirkkaasta kuutamosta...\nja lemmestä... ja onnesta... ja suudelmista... ja ijäisestä\nuskollisuudesta, syleilyistä ja kyynelistä ja kukista ja nuoruudesta.\nSävel oli surullinen, kuten sanatkin. Harhamalle niistä tuoksahti\njoku tuttu, elämänkukan polttava tuoksu. Hän oli sitä monesti\nsoitellut, Tamaran laulaessa elämänsä puhkeavassa kukassa. Koko laulu\ntuntui nyt tulikukkaiselta orjantappuraköynnökseltä, jota elämä\nveti perässänsä. Jokaisesta kukasta hohti jotain kuumaa ja kaunista\nja surullista. Tatjaana Nikolajewna lauloi jo romanssin viimeisiä\nsäejaksoja:\n\n    \"Ja tyttö onnen nou'antaan\n    kuun kylväessä hopeitaan\n    käy syleilystä armaan.\n    Kuin lintunen\n    sylihin sen\n    kuun turviin vaipuu luottaen...\n\n    Kuu maat ja taivaat hopeoi,\n    hellimmät lemmen kielet soi\n    ja sataa suudelmoita.\n    Vaan kirkas kuu\n    se punehtuu,\n    kun tyttö onneen unehtuu...\n\n    Niin: kuutamoiden hopeaan\n    nukahti onnen nou'antaan\n    luo armaan mennyt tyttö...\n    Kuu kirkas on,\n    vaan turvaton\n    oot hoivissa sen, onneton...\n\n    Oot yksin, tyttö turvaton,\n    kuu kylmä vartijas kun on.\n    Kenties jo aamun tullen\n    sä itket vaan,\n    kun murheissaan\n    kuu kaunis kertoo kaskujaan...\"\n\nHarhamasta tuntui laulu tavallista surullisemmalta. Hän katsahti\nTatjaana Nikolajewnaa silmiin. Molempien katseet kohtasivat\ntoisensa, eikä kumpikaan tiennyt, miksi he vavahtivat, kuin olisivat\nne katseet suikanneet toisillensa käärmeensuudelman. Elämän\norjantappuraköynnöksestä oli pistänyt silmään tulisen kukan terävä\nväri... Tatjaana Nikolajewna punehtui hieman ja loi silmänsä maahan\nsurullisena. Hän katsahti kotiansa... Se näytti päivänpälveltä, jossa\nonnellinen lapsi leikitteli... Elämä näytti iltaruskon liepeeltä,\njossa hän kisaili lapsensa kanssa ja kumminkin...\n\nNiin: hän ei tietänyt, miksi jotakin katkeraa nousi kurkkuun, surua\nmieleen ja kyynel pyrki silmään. Hän pani kätensä tuolin selkämälle,\nkatsahti arasti Harhamaan ja jatkoi haikeaa laulua, mieli surullisena\nsäveleenä:\n\n    \"Levolle laskee kaunis kuu.\n    Pesäänsä lintu unehtuu\n    ja tyttö luokse armaan...\n    Hän rau'ennut\n    on onneen nyt...\n    Hän suudelmiin on riutunut.\n\n    Hän on kuin lintu nukkunut\n    povelle kullan. Muistanut\n    ei ollut, ett' on yksin...\n    Vaan vaihtunut\n    on laulu nyt...\n    On ihmis-onni haihtunut...\"\n\nSoitto ja laulu loppuivat hiljaiseen huokaukseen. Vladimir\nAleksandrovitsh nojasi pöytään kyynäspäätänsä vasten, varjostaen\nsilmiänsä. Tatjaana kääntyi akkunaan, selin huoneeseen, nypisteli\nkukkaa ja kertasi hiljaa, surullisena, säkeitä:\n\n    \"Vaan vaihtunut\n    on laulu nyt...\n    On ihmis-onni haihtunut...\"\n\nSitten vaikenivat kaikki äänet, eikä kukaan tiennyt miksi. Oli, kuin\nolisi huoneen keskelle kannettu pöytä, peitetty se valkealla liinalla\nja asetettu sille elämänkukka, sen punainen palsami, jota kaikki\nkatselivat äänettöminä, kuin rakkaan lapsen ruumista, joka pikku\narkussansa kukkii kalpeana kalmankukkana, kuolinhuoneen keskelle\nasetetulla alustalla, kun hämähäkin verkkoon pukeutunut harmaa\nkuolema hymyilee nurkassa ja odottaa omaansa, hävitäksensä sen kanssa\nomille maillensa.\n\nHetken perästä katsahti Tatjaana Nikolajewna Harhamaan, nypisteli\ntaittamaansa punaista kukkaa hyppysissään ja lausui surullisena:\n\n-- \"Siinä laulussa kukkii ihmissuru niin hienona ja kauniina, kuin\ntuo kukka... Eikö totta?...\"\n\n-- \"En tiedä... Ihmissuru kauniina... Kyllä\", -- vastaili Harhama\nhajanaisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalvelija astui silloin huoneeseen ja lausui, keskeyttäen Harhaman\npuheen:\n\n-- \"Eräs rouva pyytää saada puhutella vierasta herraa.\"\n\nHarhama värähti. Hän luuli tulleensa ilmi, sillä kelläpä olisi\nasiaa hänelle täällä, missä kukaan ei häntä tuntenut. Hän nousi\nhätääntyneenä ja kumarsi Tatjaana Nikolajewnalle pyytäen lupaa\npoistua:\n\n-- \"Sallikaa, Tatjaana Nikolajewna!\"\n\n-- \"Olkaa hyvä!\" -- vastasi tämä surullisena päätänsä nyökäyttäen.\n\n-- \"Anteeksi, Aleksander Vladimirovitsh!\" -- virkahti Harhama, mennen\npuhutellun ohi.\n\n-- \"Ole hyvä!\" -- myönnytti tämä.\n\nEteisessä odotti hienosti puettu nuori nainen. Harhama punastui.\n\n-- \"Tamara!... Sinä täällä!... Miten hauskaa!\"\n\n-- \"Minulla on pari sanaa sinulle sanottava... Ne koskevat sinua...\nOle hyvä, seuraa puistoon!... Täällä on korvia\", -- puhui Tamara\nnopeasti.\n\nHe kävelivät puistikon perälle sanattomina ja istahtivat penkille.\nTamara katsoi surullisena maahan. Tuntui kuin olisivat he yhdessä\nkantaneet menneisyytensä ruumisarkkua, laskeneet sen maahan eteensä,\navanneet kannen ja katselleet nyt siinä kuolleena lepäävää entistä\naikaa... Molempien mieli teki itkeä sen kukkia... runoutta...\nsäveliä... iloja... huolettomuutta... He tunsivat olevansa kaksi\nystävää, joiden välillä mateli musta, myrkyllinen käärme...\n\nHarhaman otsa rypistyi. Tamara alkoi puhua. Hiljaisella, varovalla\näänellä lausui hän:\n\n-- \"Tulin sinua varottamaan...\"\n\n-- \"Mistä?\" -- keskeytti Harhama, kuin kipinä olisi hänen ihoonsa\nhypännyt. Tamara jatkoi:\n\n-- \"Niin. Olen naimisissa... Ja...\"\n\nSanat takertuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän tietänyt miksi.\nHarmaa elämä tuntui häntä varottavan jotain varomatonta sanomasta,\nvartioivan häntä, kuin tyttöä, joka on lähtenyt kuutamokohtaukseen...\nHän otti nenäliinansa ja kuivasi silmänsä salaa, toisaanne kääntyen.\n\nHarhama hätääntyi. Hän pelkäsi jo joutuneensa ansaan ja Tamaran\nkyynel ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.\n\n-- \"Tamara!\" -- virkahti hän, kuin anteeksi pyytäen ja jotain\nselittämätöntä katuen ja surren sitä joka oli heidän edessänsä\nruumisarkussa, kukkien ja muistojen peittämänä, kuoleman surullinen\nhymy huulilla. Hän unohti hetkiseksi sen edessä oman hätänsäkin...\n\n-- \"Niin!... Elämä on elämä!\" -- kuiskasi Tamara puoli-itseksensä ja\nhuokasi raskaasti.\n\nJa molemmista tuntui, kuin kulkisivat he luvattomilla teillä:\nkuutamokohtauksessa. Tamara oli _vaimo_ ja se tieto oli heidän\nvälillään nyt, kuin raja-aita, jonka takana ja molemmin puolin\nsoivat tutut kellot, entisajat paistavat päivinä ja kuuluvat yhdessä\nlauletut laulut... Kesäinen aalto loiski hiekkarantaan ja kertoi\nuimamatkoista... Ja niin monta muuta tuttua säveltä sieltä kuului...\n\nNyt olivat niiden muistotkin kuutamokohtauksia... Kaikelle soivat\nsielukellot, ja havutettu tie osotti, että se mennyt oli siitä\nvainajana kulkenut...\n\nMolemmat muistivat sitten kirotun sormuksen... Ja väärinymmärrykset\nselkenivät hiukan... Paljonkin... Ja sen selkenemisen avaamasta\nraosta tulvi heidän eteensä joku muu himmeä ja käsittämätön ja\nepäselvä. Sieltä tunki elämän yleinen hämärä, johon ihmisonni haihtuu\njuuri silloin, kun on lähtenyt kuutamokohtaukseen sitä noutamaan\narmaansa sylistä, suudelmasateesta ja luullut sen saaneensa... ja\nnukahtaa siihen... väsyy... raukee suudelmiin... unohtuu liian\nkauvaksi aikaa... silmänräpäykseksi vaan ja huomaa onnen haihtuneen...\n\n-- \"Tamara!\" -- lausui Harhama.\n\n-- \"Ei puhuta nyt siitä... Oh... Ei puhuta... Ei puhuta\", -- kiirehti\nTamara keskeyttämään, jatkaen: \"No niin!... Menemme asiaan: Juuri\ntuli virallinen sähkösanoma, jossa käsketään ottaa sinusta selkoa...\nkuka sinä olet ja... Ne asiat kulkevat mieheni käsien läpi... Hän\ntuntee sinut ja puhui sivumennen asiasta minulle... Käsität, että\nmiestäni rangaistaan ja hän menettää virkansa, jos tulee ilmi,\nettä olen sinua varottanut... Ja minunkin tähteni ymmärräthän olla\nhieno... Mieheni voisi luulla välillämme olevan rikollista...\"\n\nHarhama alkoi hätäillä.\n\n-- \"Ei... Ei... Ei... Ole huoleti, Tamara... Ette te tule ilmi, et\nmiehesi etkä sinä... Kiitos varotuksesta... ja sormuksesta... ja\nkaikesta! Olet nyt kostanut hyvällä... Asutko täällä?\" -- hätäili\nHarhama.\n\n-- \"Kyllä!... Läheistössä... Nykyään pidetään silmällä jokaista\noutoa, jokaista epäillään\", -- puheli Tamara.\n\nSyntyi äänettömyys. Harhama oli neuvoton, sanaton. Tamara piirusteli\npäivänvarjollansa jotain hiekkaan. Niin istuivat he kauvan, hämärästi\nmuistellen entisiä päiviä, katsellen niitä vainajana ruumisarkussa\nmakaamassa. Viimein kohotti Tamara sen ruumisliinaa hieman,\nvarovasti. Hän lausui hiljaa, maahan katsoen:\n\n-- \"Se oli sinun runosi... Minun lempiromanssini, jota soitit...\"\n\nHarhama oli vaiti. Menneiden päivien laulut kuuluivat etäisiltä\nmailta. Niiden muistot tuikkivat kynttilöinä elämän harmaasta\nsumusta. Hetkisen päästä lisäsi Tamara alakuloisena, ruohonkortta\nnypistellen:\n\n-- \"Minä lainasin sen jollekin kerran ja ne ovat siitä\njäljentäneet...\"\n\nJa taas kurkisti hiljaisuus ja suru joka pensaasta, tirskutteli joka\nruohon juurella, kiilsi joka kukassa. Kaunis vainaja katsoi heihin,\nkuin kuollut lapsi sure vaan äitiinsä.\n\n-- \"Miksi olet Magdan hylännyt?\" -- kysyi Tamara kuiskaten, ikäänkuin\nruohonkorrelle puhuen.\n\n-- \"En ole häntä ottanutkaan\", -- virkahti Harhama, heräten siihen\nmuistoon, kuin neulanpistosta.\n\nTaas oltiin ääneti, itkettiin salassa... ikävöitiin... siunattiin\nkukkiinsa kuollutta... Viimein purskahti Tamara katkeraan itkuun.\nHarhama oli neuvoton. Joku hyvin raskas painoi häntä. Hän yritti\npuhua:\n\n-- \"Tamara! Anna anteeksi!...\"\n\n-- \"Eihän siinä ole mitään anteeksiantamista... Tai on kaikki\nsitten... Katso! Sinähän olet ollut minua kohtaan itse asiassa\nhieno... Sinähän et mennyt sen aidan yli, joka olisi ollut\nniin heikko... Ai... jai... jai!... Se aitahan _ikävöi_ vaan\nsortumistansa, vaikka se pelkäsi sitä samalla... Meidän välillämmehän\nei ole ollut mitään muuta, kuin kaunista ja... Niin: se oli minun\npuoleltani rakkautta... Ja kumminkin ja kumminkin!... _Sitäkin_\ntäytyy pyytää elämässä anteeksi!... Elämän _hyvääkin_ täytyy\nkatua!... Sen _parastakin_ täytyy anteeksi pyytää!... Katso, Harhama,\nmitä on elämä!\" -- puhui Tamara surullisena, itkussa suin.\n\nJa Harhama katsoi mitä on elämä. Hän katseli harmaata syyspäivää,\nmieli harmaana ja koko olemus masentuneena. Hän todellakin katui\nnyt katkerasti elämänsä valoisimpia, sen _ainoita_ valoisia,\npuhtaita päiviä. Hän katui kukkiansa, makeisiansa, runojansa,\nkolmivaljakoitansa, puhtaita ystävyydentunteitansa ja kaikkea sitä,\nmikä oli johtanut Tamaran ikävöimään ja pelkäämään raja-aitojen\nsortumista. Ikäänkuin jotain katuen katsoi hän Tamaraa silmiin, eikä\nvoinut estää kyyneltä varastautumasta silmästänsä. Tamara huomasi sen\nja lausui surullisena, hitaasti, ajatuksissansa:\n\n-- \"Niin. Katso! Se romanssihan, jota säestit, on meidän yhteinen\nrakas lempilapsemme. Sävellys on minun... Me sitä rakastimme ja\nnyt... Niin, nyt me itkemme sitä tavatessamme...\"\n\nMolemmat vaikenivat, ajattelivat ja musertuivat. Kuin nöyrästi\nanteeksi pyytäen, tarttui Harhama Tamaran käteen suudellaksensa sitä.\n\n-- \"Ei... Ei... Ei\", -- huudahti Tamara, vetäisten nopeasti kätensä\npois, nousi, katkaisi kukan, suuteli sitä palavasti, kasteli\nkyynelillänsä, rutisti sen hermostuneesti käteensä ja ojentaen\nkätensä jäähyväisiksi, puristi Harhaman kättä nopeasti, kuumeisesti,\njätti kukan siihen käteen ja hävisi elokuun hiljaiseen harmaaseen,\nkuolinpäivän surullisena iltahämäränä; ruumisliinan lieve laskeutui\ntaas kauniin vainajan kasvoille ja peitti sen äänettömänä.\n\nHarhama nousi. Elämä kohosi hänen eteensä joka puolella tuhansina\ntulisina puukonterinä uhaten häntä joka taholta.\n\nHän meni sisälle. Aleksander Vladimirovitsh tuijotti teelasiinsa,\npidellen sitä pöydällä molemmin käsin, lapsi leperteli lattialla ja\nTatjaana hyräili omalla säestyksellään äskeisen laulun viime sanoja:\n\n    \"Vaan vaihtunut\n    on laulu nyt...\n    On ihmis-onni haihtunut...\"\n\nKun Harhama tuli sisälle, nousi Tatjaana Nikolajewna pianon äärestä,\nmeni peilin eteen ja alkoi laitella suortuviansa silmukoiksi.\nPeilistä näkyivät hänelle elämän kaikki päivänpälvet: Hän näki\noman suloutensa, nuoruutensa ja kauneutensa. Lattialla leikitteli\nonnellinen lapsi nukkensa kanssa, ja aistikkaasti, hienosti\nsisustettu koti loisti kauniina rikkaudenkuplana. Uusi, hieno puku\nsomisti hänen hentoa, sulavaa vartaloansa, tyttöaikaiset ihailijat\nkoristivat menneisyyttä kukillansa ja makeisillansa ja tulevaisuus\nhymyili nimi ja syntymäpäiväkukat kädessä, vilkutellen rakasta van\nmiehen valoisaa elämänuraa. Ja sitä kaikkea näytti hän katselevan,\nkuin kaunista kukkaa, josta ihmistuska heloittaa niin hienona ja\nkauniina, tuskin huomattavana. Hän ihaili sitä tuskaa, kuin perhonen\nkukan väriä: hienosti hymyillen, hieman surullisena, ikävöivänä...\n\nHarhama katseli häntä ja käsitti hänen ajatuksensa. Viimein kääntyi\nTatjaana Nikolajewna pois peilistä ja onnellisen näköisenä hymyillen\npuhui Harhamalle:\n\n-- \"Te tunnette elämää ja olette sitä ajatellut. Eikö totta, että\nelämänkukan kaunein väri on hieno suru?\"\n\nHarhama ja Aleksander Vladimirovitsh katsahtivat toisiinsa.\nHarhamakin katseli elämän kaunista, suruväristä kukkaa ja lausui\nvastaukseksi:\n\n-- \"Jos _Teistä_ niin on, Tatjaana Nikolajewna, niin silloin ei\nelämä toki raaskine koskaan olla iloinen ja siten pahottaa Teidän\nmieltänne... Olisihan se epäkohtelias ja julma, jos se ei aina\nhymyilisi surullisesti, kun kerran tietää sen Teitä miellyttävän.\"\n\nTatjaana Nikolajewna nyökäytti päätänsä ja lausui puolivallatonna:\n\n-- _\"Merci pour les compliments!\"_ [Kiitos kohteliaisuudesta!]\n\nSitten nosti hän tyttösen syliinsä, alkoi vallattomana tyttönä\nleikitellä sen kanssa puhellen:\n\n-- \"Tiedätkö, kukkani, minkätähden elämänkukka on surullisen\nkaunis?... Se\", -- hän suuteli lastansa -- \"se tahtoo olla äidille\nkohtelias ja\", -- hän suuteli taas -- \"ja olla sille mieliksi...\nMinun kukkani, minun lapseni!... Hymyileekö sinullekin elämä\nsurullisesti, kun tulet suureksi?\"\n\n-- \"Hymyilee\", -- vastasi lapsi viattomana.\n\nTatjaana Nikolajewna puristi lasta palavasti rintaansa, suuteli sen\nkauniita kutreja ja iloitsi.\n\n-- \"Niin, kultani... minun lintuni... onneni... Kyllä elämä hymyilee\nsurullisesti äidin perhoselle... Hymyileehän?\"\n\n-- \"Hymyilee\", vakuutti lapsi nauraen ja kietoen armaat kätensä\näitinsä kaulaan.\n\nJa onnellinen äiti puristi lastansa rintaansa vastaan, suuteli sitä\nja hoki ihmisonnensa ja suudelmiensa seasta:\n\n-- \"Hymyilee... Hymyilee... Se hymyilee... Niin, kultani!... Voi,\näidin herttainen!... Elämä hymyilee niin surullisesti...\"\n\nKun Harhama viiden minuutin kuluttua sanoi jäähyväisiänsä, kiilsivät\nkaikkien kolmen silmissä kyyneleet, kertoen näkymättömän elämäntuskan\nkaikkialle pääsyä. Oli kuin olisi elämän punertava palsami taas\nkukkinut keskellä huonetta surullisena, rauhallisena, ja odottanut\nsitä ainoaa vettä, joka sen kostukkeeksi kelpaa: kyyneleitä...\n\nEikä kukaan raaskinut siltä niitä kieltää, sillä kaikki rakastivat\nsitä, kuin kaunista surujen lasta, joka hymyili niin surullisen\nkauniisti...\n\nKahden minuutin kuluttua, kun Harhama käveli syrjätietä seuraavalle\nasemalle matkustaakseen sieltä maanteitse kaupunkiin, tuli häntä\nvastaan kaksi ratsastavaa santarmia, jotka kysyivät häneltä Vladimir\nAleksandrovitsh Kovalewskijn huvilaa. Hän antoi pyydetyn tiedon ja\npoikkesi syrjäpoluille. Hän pelkäsi kaikkea. Hän tiesi, että kaikki\nystävänsä karttaisivat häntä, kuin koleraa, jos saisivat tietää hänen\ntilansa. Pitkäaikainen elämällä ja kuolemalla leikkiminen ja siitä\njohtuva mielen jännitys olivat jo lannistaneet hänen ruumiillisiakin\nvoimiansa siten, että hän oli entisen itsensä varjo. Hän piilotteli\nvarkaan tavoin, eikä edes tiennyt, etsittiinkö häntä vai eikö.\nTurhaan etsi hän toisia vannoutuneita. Ne olivat hajonneet akanoina,\njokainen epäillen tulleensa ilmiannetuksi. Poliisivirastostakaan\nei voinut enää saada mitään tietoja, kun järjestön asiamies oli\nsiirretty toiseen virkaan. Hän päätti matkustaa kotimaahansa ja\nodotteli vaan sovittua päivää, saadakseen puhutella munkki Pietaria\nja sanoa jäähyväisensä hänelle ja Anna Pawlownalle.\n\nMutta aika nakerteli rauhassa ijankaikkisuuden kylkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSovittuna päivänä tapasi Harhama munkki Pietarin istumassa kirkon\nportaiden korkealla alustakivellä häntä odottamassa. Syksyyn\nkallistuva kesä näytti toimissansa väsähtäneeltä. Auringon valo\ntuntui raukealta, arkailevalta ja surulliselta. Kesä tuntui surevan\nja ikävöiden muistelevan tyttöaikaansa, kevättä, sen kukkia ja\nperhosia ja kuhertelevia ja pesissänsä hautovia lintuja. Ilmassa\ntuntui olevan vanhuuden pölyä ja työntomua.\n\nMunkki Pietari näytti hiukan väsyneeltä ja miettivältä. Hän tervehti\nHarhamaa tapansa mukaan ristinmerkillä. Kaksi kerjäläistyttöä kulki\nohi almua pyytäen, saivat roponsa Harhamalta ja ristivät silmänsä.\nSamana hetkenä ajoivat ohi komean nelivaljakon vetämät vaunut.\nEtumaista hevosparia ohjasivat veripunaiseen verkavaippaan puetut\npojat, ratsastaen hevosiensa selässä.\n\n-- \"Korkeat hengelliset matkustavat\", -- lausui munkki Pietari\nsurullisena. Hän, samaten kun Harhamakin, vertasi tätä hengellisten\npurppuraloistoa kerjäläistyttöjen pukuihin. Samassa alkoivat läheisen\nPietarin-Paavalin kirkon kellot soida. Munkki Pietari pyysi Harhamaa\nseuraamaan häntä sanottuun kirkkoon, jossa ovat Venäjän tsaarien\nhaudat.\n\n-- \"Siellä voimme rauhassa puhella ja sitten ottaa osaa\njumalanpalvelukseen\", -- lisäsi hän. Harhama oudostui, sillä hän\nei ollut käynyt kirkossa jumalanpalveluksessa sen jälkeen, kun oli\nripille päässyt. Hän seurasi mukana hiukan epäröiden. He istahtivat\nkirkossa seinän vierelle tsaarien hautojen väliin ja Harhama kertoi\nmunkki Pietarille tilansa ja hätänsä avoimesti, kuin rippi-isälle.\nPietari kuunteli häntä levollisena, osanotolla ja säälien. Hän\nhuomasi, että Harhama tarvitsi nyt yksinäisyyttä, jossa hänellä\nei olisi tilaisuutta antautua uusiin seikkailuihin. Hän lausui\nHarhamalle:\n\n-- \"Veli! Palaa nyt kotimaasi rauhaan! Sen metsien yksinäisyydessä\nolet turvassa maailmalta ja etenkin omalta itseltäsi... Siellä voit\nrauhassa ensin hajota ja sitten koota itsesi. Jumala pitää huolen\nlopusta.\"\n\nHarhama oli aivan masentunut ja hätäytynyt. Hän oli kykenemätön\najattelemaan mitään päättävää huomisen päivän suhteen.\n\n-- \"Niin olen itsekin päättänyt\", -- vastasi hän. \"Mutta en tiedä...\nOlen vähän sekaisin sisällisesti. En jaksa selviytyä oman itseni\nkanssa, enkä saa mistään kiinni, että voisi vielä kerran alkaa...\"\n\nMunkki Pietari oli huomaavinansa, että Harhamassa nousee uuden elämän\nja jumalauskon oras. Hän iloitsi siitä. Mutta samalla kävi hänelle\nyhä enemmän Harhamaa sääli. Hän kysyi osanotolla, kasvoilla jalo,\nkärsivä ilme:\n\n-- \"Veli! Oletko koettanut nyt kääntyä Jumalan puoleen, etsiä Häneen\nuskomisesta peruskiveä?\"\n\nHarhama ajatteli hetken. Kaikki sekavat kysymykset alkoivat hänessä\npulputa pinnalle. Hän vastasi synkkänä, hitaasti ja ajatellen:\n\n-- \"Enhän minä voi _omaa itseäni_ pettää... Jos sanoisin voivani\nuskoa ja uskovani Jumalaan, voisivat sen _muut_ uskoa todeksi,\nmutta enhän minä voi saada itseäni uskomaan sitä, mikä ei _minusta_\nole totta ja sitä mitä pidän mahdottomana... Ymmärtäkää minua, isä\nPietari: Minä tahtoisin uskoa, mutta minä _en voi_... en voi...\nen voi... _en voi_. Minä, jos sanon suoraan, tahtoisin toiselta\npuolen saada edes täydellisen uskon kieltämisen, mutta en voi saada\n_sitäkään_. Joskus kuleksin edestakaisin huoneessani päiväkaudet ja\nmietin, mutta kaiken miettimisen tulos on epäilys... _Epäilyksenkin\nepäilys_... Se on täydellinen sekasorto. Miekkojen teriä vedetään\nminussa vastatusten ristiin ja rastiin, ja leikellään... _Antakaa_\nminulle se usko, niin ikäni suutelen jalkojanne...\"\n\nSääli sumensi munkki Pietarin silmiä. Hän ymmärsi ystäväänsä\ntäydellisesti. Hän oli nähnyt syvälle hänen sieluunsa, sillä\nhänelle oli Harhama ollut verrattain avomielinen, koska oli nähnyt\nhänessä yli ihmisen ja kaiken suuren janoisena lähestynyt häntä\nkuin juopposairas viinamaljaa, vaikka hän usein siitä juotuansa,\nmielestänsä liika avomielinen oltuansa, olikin tuntenut päihtymisensä\nseuraukset ja katunut. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:\n\n-- \"Sinä, veli, erehdyt. Ei Jumalaan uskominen ole meissä itsiöllinen\ntunne. Se ei ole refleksiivinen, vaistomainen luonnon pakkolain\nluoma ja sen alainen ominaisuus, kuten vietti ja vaistot. Se on\ntäysin vapaaehtoinen, meistä itsestämme riippuva. 'Syö vapaasti!'\n-- se on Jumalan käsky siinä... Jumalaan uskominen on siinä, että\nsinä tunnustat Hänen käskynsä ja siveellisyytensä päteviksi ja\njumalallisiksi ja _semmoisina_ niitä noudatat. Kun sinä, veli,\nniin ajattelet, niin sinä huomaat, että Jumalaan uskominen on ei\nainoastaan mahdollista, vaan myös helppoa...\"\n\nHarhama alkoi hajota ja yhä enemmän sotkeutua ajatuksiinsa. Hän\nmietti pitkään ja lausui viimein surullisena, sanojansa tarkkaan\npunniten:\n\n-- \"Enhän minä kiellä niiden käskyjen ja siveellisyyden pätevyyttä,\n_oikeutta_... Mutta siinä on paljon muuta...\"\n\nHän vaikeni ja katsoi maahan ja mietti taas.\n\n-- \"Mitä muuta?\" -- kysyi munkki Pietari.\n\nHarhama huokasi raskaasti ja alkoi hitaalla äänellä selittää:\n\n-- \"Sitä on niin vaikea sanoin sanoa... Minä en tiedä _kenen_ käskyjä\nja siveyttä ne ovat... Voinko minä uskoa, kun en...\"\n\n-- \"Kun en näe -- tahdot sinä sanoa\", -- keskeytti munkki Pietari ja\njatkoi: \"Tuossa näet talon. Sinä et näe, et tunne sen omistajaa ja\nkumminkin sinä omasta tahdostasi, vapaaehtoisesti tunnustat, _uskot_,\nettä semmoinen on olemassa. Niin on Jumalaan uskomisenkin laita... Se\non yhtä helppo, vapaaehtoinen ja mahdollinen, kuin päivätyö...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Joku selittämätön käveli taas kirkossa\nkaikkivaltiaana, näkymättömään vaippaan puettuna ja ikäänkuin sotki\nHarhaman ajatuksia. Hän yritteli taas niitä selvitellä:\n\n-- \"Mutta\", -- puhui hän. \"Tuon talon suhteen minulla on toki _joku_\nuskonperustus: Minä tiedän, että se ei ole _minun_... Sekin on jo\npaljon... Katsokaa, isä Pietari! Kun minä olen rehellinen itselleni\nja Teille, niin minä sanon näin: Minä en kiellä jumalallisen\nsiveellisyyden pätevyyttä, oikeutta, mutta tulikysymys on siinä,\nettä minä tahdon tunnustaa niiden omistusoikeuden _oikealle_\nomistajalle. En tahtoisi luovuttaa sitä aarretta _väärälle_, ehkä\nolemattomalle, ja siten tehdä vääryyttä sille, jonka omia ne ovat...\nMinä, puhuakseni raamatun sanoilla, en olisi tahtonut, en tahtoisi\nantaa kunniaa muille, kuin _oikealle_, en ylistystä epäjumalille.\nSiinä on sittenkin ollut tulisimpana kipinänä juuri _rehellisyys_...\nSe rehellisyys on mennyt niinkin pitkälle, että minä sen tähden olen\nunohtanut kaiken muun... Minä olen sitä takaa ajaessani unohtanut\n_olevan, todellisen elämänrehellisyyden_, semmoisena vähäpätöisenä...\njoutavana... ihmiskurjien ja olevan elämän mitättömänä pölynä...\nMinä olen _sitä_ rehellisyyttä tavotellessani pettänyt itseäni...\nmaailmaa... kaikkea... Minä olen sen himon sokaisemana kulkenut\nerehdyksestä erehdykseen, rikoksesta rikokseen, tuskasta tuskaan...\nSitä rehellisyyttä etsiessäni olen joutunut tuhannesti semmoiseen\nepätoivoon, että minun on täytynyt jäähdyttää itseäni paheella...\nTuskiani olen tuhannesti pessyt ja pois huuhdellut lialla...\nravalla... rikoksilla ja kuivautunut elämänvalheella... oman elämäni\nvalheella... Paraskin minussa on ollut kissankultaa... petosta...\nvaletta ja... Äs!... Ei maksa puhua... Ei... Ei... Ei... Ei. Ei, isä\nPietari... Ei, isä Pietari...\"\n\nHän keskeytti puheensa. Ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet\ntulvaamalla. Hän värisi ja itki, kuin lapsi. Munkki Pietarin\nkorkealle otsalle nousi säälin tuhkaharmaa pilvi. Hänen edessänsä\noli ihmiselämän suunnaton pulma, omaan verkkoonsa, itse punomaansa\npaulaan sotkeutunut ihmissielu, joka taisteli siinä henkisen elämänsä\nkuolinkamppailua. Hän katsoi maahan, teki ristinmerkin ja kysyi\nhiljaa, lempeästi:\n\n-- \"Oletko sinä, veljeni, koskaan luottanut rukouksen voimaan ja\netsinyt siitä uskon siementä ja sen kasvuvoimaa?\"\n\nHarhama mietti hetken. Sitten vastasi hän surullisena, kuten tehdään\nlapsuuden merkkitapauksista synkkinä hetkinä puhuessa:\n\n-- \"Minä olen rukoillut yhden kerran elämässäni: Kaksitoistavuotiaana\nheräsi minussa halu päästä kouluun. Isän kuoleman johdosta oli\nkotini köyhtynyt. Minä toivoin, varaton kun olin, pääseväni\neväspussineni koulukaupunkiin erään sukulaisen rattailla, jonka luo\näitini kyyditsi minut. Peläten, että sukulaiseni pettäisi minut\nja jättäisi tielle, menin minä metsään, poimin tuohkosen marjoja,\nasetin sen sammalmättäälle uhriksi Jumalalle ja rukoilin: 'Jumala\nanna minun päästä opintielle, niin minä ikäni tutkin ja ajattelen\nSinua!'... Mutta Jumala ei kuullut minun rukoustani, eikä huolinut\nuhriani. Sukulainen ei ottanut minua rattaillensa. Silloin tulin minä\nkatkeraksi Jumalaa kohtaan... Ja minä en silloinkaan voinut löytää\nmuuta selitystä, kuin sen, ettei Häntä ole olemassa... Sillä miksi\nHän ei kuullut rukousta, joka oli niin _totinen_, niin harras ja\npalava... Onhan Hän luvannut kuulla...\"\n\nMunkki Pietari kuunteli Harhamaa osanotolla, surullisena. Hänenkin\nedessänsä oli nyt suuri pulma. Hän tahtoi lempein käsin selvitellä\nHarhamaa niistä pauloista, joihin tämä oli kietoutunut. Hän kysyi\ntaas:\n\n-- \"Mutta etkö ole päässyt opintielle? Eikö Jumala ole sinulle\navannut kirjastoja ja muita tiedon aarteita?\"\n\nHarhama mietti taas hetken, taisteli omaa itseänsä vastaan, oman\nitsensä puolesta, lähestyi sitä henkisen rehellisyytensä hämähäkin\nverkkoa, muisti kaikki aikaisemmat elämänsä ponnistukset ja puutteen\nja mutisi sitten katkerasti:\n\n-- \"Omat käsivarteni sen tien ovat minulle, raivanneet.\"\n\n-- \"Ei, vaan Jumala on sen raivannut, vaikka sinun käsivarrellasi\",\n-- keskeytti Pietari. -- \"Käsivartesi voimaa et sinä voi omasta\nitsestäsi, siltä käsivarrelta ottaa. Sen lainaa Jumala ja Hän ottaa\nmyös lainansa pois. Hän ohjaa myös miehen käsivarren _oikeaan_\ntyöhön. Hän kuletti sinua opintielle toista tietä, kuin mitä sinä\nitse aijoit. Hän kuletti sinua _oman_ käsivartesi varassa, eikä\nsukulaisesi rattailla... Ja voitko sanoa, kumpi kulku oli sinulle\nparempi? Kumpi kulku kasvatti enemmän käsivartesi voimaa ja kohotti\nsen arvoa omissa silmissäsi ja ihmisten edessä?\"\n\nHarhama kuunteli synkkänä. Ja taas muisti hän miten paljon hän oli\nponnistellut, kärsinyt puutetta, kerran nälkääkin, raivatessansa\nitsellensä tietä, ja nyt hänen pitäisi siitäkin kiittää. Katkera\nsappi nousi hänen rintaansa. Munkki Pietari jatkoi:\n\n-- \"Veli! Jos et voi uskoa Jumalaan, niin rukoile Jumalalta siihen\nvoimaa. Usko aluksi _oman_ rukouksesi voimaan! Ja jos rukoilet\nrehellisesti, niin Jumala rientää avuksesi. Sinä saat rukouksesta\nmielenrohkeutta semmoiseenkin asiaan ja työhön, joka ennen näytti\nsinusta mahdottomalta. Sinä saat mielenrohkeutta uskomaan...\"\n\nHarhama kuunteli puhetta tylsänä, raukeana, väsyneenä, epäselvänä.\nMutta lopuksi, ikäänkuin joku terävä olisi mielessä kirkastanut\nkärkensä, kysyi hän:\n\n-- \"Mitenkä minä voin luottaa siihen, jonka ole massaolosta en ole\nvarma? Enkö silloin rakentaisi huonetta sannalle?... Miten voin\nluottaa rukoukseen, kun en ole varma, onko olemassa sitä, jota\nrukoilen?\"\n\nMunkki Pietari huokasi ja vastasi:\n\n-- \"Etkö sinä kaikissa töissäsi luota siihen, jonka olemisesta et\nole varma? Jos kylvät, kylvät sinä siihen luottaen, että kylvö tuo\nsadon...\"\n\n-- \"No se on sentään toista\", -- yritti Harhama katkaista, mutta\nmunkki Pietari keskeytti hänet nopeasti, selittäen:\n\n-- \"Se ei ole ollenkaan toista. Koko ihmiselämä ja ihmisten työ ja\npyrinnöt ovat perustetut luottamukseen niiden onnistumisesta. Jos\nniin ei olisi, jos epätoivo olisi vallitsevana, niin silloin ei\nkukaan rohkenisi enää mitään yrittää. Olet kertonut minulle, miten\nsitkeästi ja lannistumatta maasi talonpojat taistelevat hallaa ja\nluontoa vastaan. -- Saarijärven Paavo vai mikä sen nimi oli? --\nMiksi et sinä tahdo olla yhtä rohkea ja miehekäs rukouksen voimaan\nluottaessasi?\"\n\nMunkki Pietari oli vedonnut Harhaman oikeaan kohtaan. Harhama ei\nolisi mielellänsä tahtonut tunnustaa olevansa arka ja raukka. Mutta\nyleisen sekasorron keskellä oli hänessä alkanut teoksensa ajatus\ntaas palaa roihuavana tulena, viimeisenä ja ainoana pelastuksena.\nJa hän etsi näissäkin keskusteluissa, niin rehellinen kuin hän\nniissä olikin, teoksensa aatteen kirkastumista ja epäilyksiensä\ntukahduttamista _kielteisessä_ hengessä. Hän etsi vahvistusta\nJumalankieltämyksellensä ja aivan kuin urkki sitä kaikkialta. Hän oli\nrakentanut koko elämänsä teoksensa varaan ja siksi riippui hän siinä\nkiini, kuin haaksirikkoinen karilla.\n\nNytkin etsi hän taas jotain tukea kieltämyksellensä. Hän ilostui\njokaisesta neulankärestäkin, mistä luuli sen tuen löytävänsä ja\ntarttui siihen kuumeisesti. Ja jos se pisti, ei hän siitä enää\n_voinut_ viisastua, sillä hän oli seisovinansa jollain kuoleman\naallonharjalla, oli syvyyteen ja häviöön vajoamaisillansa. Nyt\nhän taas luuli löytäneensä pelastavan neulankären ja kysyi munkki\nPietarilta:\n\n-- \"Mutta teillä Jumalan palvelijoilla on monta Jumalaa ja uskontoa.\nSuomalaisilla on oma uskontonsa, teillä venäläisillä omanne. Mikä\nnäistä on oikea? Kenen Jumalaa minun pitäisi rukoilla... jos kerran\nrukoilisin?\"\n\nMunkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan valmiudella:\n\n-- \"Ei ole mitään eri uskoja, vaan yksi usko. Ei ole edes kristityltä\nja pakanoita, vaan on niitä, jotka _uskovat_ Jumalaan ja etsivät\nHäntä ja niitä, jotka _eivät usko_. Toiset meistä jo ovat lähempänä\nJumalan tuntemista, pakanoiksi sanotut ovat kauvempana. He etsivät\nHäntä vielä, kuten näkyvää olentoa. Hän Itse kirkastaa meille\nItseänsä vuosituhansien läpi yhtä hitaasti, kuin Hän kehittää ja\ntäydentää luomakuntaansa. Hän on meidän edessämme alati valkeneva\npäivä. Hän on ijankaikkisuuden aina kirkastuva aamuhämärä ja\naamurusko.\"\n\nHarhama muisti Nikolain puheen \"toisesta, tai toisesta\": uskosta,\ntai täydellisestä uskon kieltämisestä, ja hänessä välähti taas se\nsuuri, huimaava ajatus siitä jättiläistaistelusta, jonka Nikolai oli\nsuunnitellut: Toisella puolen ehdoton uskottomuus ja sitä vastassa\nkaikki usko, kristityiden ja pakanoidenkin usko yhteen kytkettyinä.\nHän huomasi munkki Pietarin sanoissa saman suuren ajatuksen. Se\najatus virkisti häntä hiukan rohkeudellansa ja suuruudellansa...\nVirkistyneempänä kysyi hän edelleen:\n\n-- \"Ja koska tulee se _täydellinen_ Jumalan tunteminen?\"\n\n-- \"Ei koskaan tässä elämässä. Niin kuin ihmisajatus ei voi koskaan\nsaavuttaa äärettömyyden rajoja, samoin ei se myös koskaan voi\nkäsittää täydellisesti Jumalan äärettömyyttä. Sillä Jumala on\nloppumattoman suuri. Missä maailmat loppuvat ja toiset alkavat\nja taas loppuvat ja alkavat, siellä hallitsee vielä Jumala.\nJoka silmänräpäys Hän luo lukemattomia miljoonia maailmoja ja\nmurskaa yhtä useita. Hänen kädestänsä vuotaa alati maailmoiden\nrankkasade. Vesipisaran tavoin kirpoavat Hänestä maailmat, Hän on\nniiden ehtymätön pilvi ja Häneen haihtuvat taas häviävät maailmat,\nkuin sadevesi haihtuu sumuna syntymäpilveensä. Siellä, minne\nlennokkainkaan ihmisajatus ja mielikuvitus ei ehtisi vuosimiljoonissa\nkulkea, kierivät maailmat Jumalan kädessä tomuhituina, avaruudet\nsynnyttävät tuskalla alku-usvia ja alku-usvat kirvottelevat\nmaailmoita. Samalla taas toisaalla valmiit maailmat, totellen\nJumalan käskyä, hajoavat usviksi, nebuloosiksi, ja alkavat kieriä\nnöyrinä tulikohtuina, joissa uudet maailmat kehkeytyvät, kuin lapsi\nemättimessä. Hän on kaiken elon Herra. Hän käskee vaimon kohtua ja\nmiehen miehuutta, Hän käskee tyhjyyttä ja alku-usvia, ja kaikki\ntottelevat ja alistuvat synnytyskivuille.\"\n\nMunkki Pietari oli, kuvatessansa Jumalan suuruutta, koskettanut\nHarhaman oikeaan paikkaan: siihen suuruudenjanon hermonpäähän.\nKaikki suuri, laaja ja mahtava oli hänelle kuin huumaava viina. Hän\njuopui sen yhdestä siemauksesta. Monilla matkoillansa oli häntä\nhurmannut ainoastaan meri, Alppivuoret, Kasbekvuori, Venäjän lakeudet\nja Volga ja semmoiset. Kaiken muun ohi oli hän matkustanut niin\nvälinpitämättömänä, ettei hän joskus muistanut niissä paikoissa\nkäyneensäkään. Luonnossa häntä hurmasi tähtitaivas ja avaruus\nlinnunratoinensa. Historiassa, joka oli kerran hänen lempiaineensa,\noli häntä viehättänyt harmaa muinaisuus: Egypti pyramiideinensa,\nBabylonian ja Assyyrian suuruus ja vanhuus ja etenkin kristinuskon\nja pakanuuden välinen jättiläiskamppailu maailman herruudesta.\nKirjallisuudessa tempasi häntä enimmän Jobin kirja, Lermotofin\nDemon, Goethen Faust, Danten Divina Commedia ja lisäksi Kadotettu\nparatiisi. Rakennuksista oli hän ihaillut ainoastaan Colosseumin\nraunioita. Kun munkki Pietari kuvaili Jumalan äärettömyyttä, hurmasi\nhänet sen Jumalakäsitteen suuruus ja tempasi mukanansa, kuten valtava\njoukkoviha ja joukkotunteen vuolas virta. Keskustelu alkoi kietoa\nhänen mieltänsä verkkorihmoihinsa. Hän vilkastui hieman, hapuili sitä\nainaista suurta, jota hän janosi, joi siitä huumaavaa viinaa, ihastui\nsiihen taas, kuin lapsi leikkikaluunsa ja kysyi:\n\n-- \"Mutta mitenkä minä voin palvella Jumalaa, jota en jaksa edes\nkäsittää ja tuntea?... Mistä tiedän palvella sitä _oikeaa?\"_\n\nMunkki Pietari vastasi hymyillen:\n\n-- \"Jumalan suuruus on myös siinä, että Hän on _alaspäin, pienuuteen_\nääretön. Hän on jokaisen käsityksen ylettyvillä. Hänen täytyy\nolla yksinkertaisen, uskovaisen -- jopa pakanankin -- oppineen\nja filosofin Jumalana, Hän on kehtolapsenkin ylettyvillä. Me\nlöydämme Hänet aina semmoisena, kuin kykenemme etsimään. Hän on\nihmiskunnan edessä aina valkeneva päivä ja Hänen valkenemisensa ja\nkirkastumisensa ihmisen edessä päättyy siihen valoon, joka valkenee\nylös nousemisen suurena päivänä.\"\n\nHarhama lappoi ainaisilta rukkinsa rullilta mietteittensä\npellavasyitä. Hän tapaili nyt kahden äärettömyyden: suuruuden ja\npienuuden ääriä...\n\nMutta hän ajatteli raskaasti. Ajatukset harhailivat ja puikkelehtivat\nepäselvinä äskeisten suurten ajatuskuvien seassa. Hän hapuili taas\nelämällensä peruskiveä, millä voisi seistä ja mille voisi rakentaa,\ntai ottaa edes vauhdin. Hän vieritteli yhtä, vieritteli toista kiveä,\nmutta ne olivat kaikki vieriviä. Hän tavotteli Jumalaa, suurta\ntai pientä, vaikkapa pakanan puukuvaa, mutta kaikki pysähtyi taas\nsiihen ainaiseen epäselvään, siihen äärettömyyden pakenevaan ääreen:\nepäilyyn.\n\nKirkkoon tulvasi väkeä. Harhama huomasi kauvempana hämärässä\nryysyisen, nuoren tytön rukoilevan hartaasti jalokivillä koristetun\nNeitsyt Maarian kuvan edessä. Se näky oli hänelle naskali. Hän\nnärkästyi ajatellessaan, että tämä tyttö ehkä käy ryysyissä ja on\njoutunut epätoivoon sen tähden, että hänen isänsä jalokivet ovat\nkiskotut Neitsyt Maarian kuvan koristuksiksi... Hän puhui munkki\nPietarille väsyneellä äänellä, hajanaisesti ja katkonaisesti:\n\n-- \"En minä jaksa käsittää... Kun ajattelee räikeää köyhyyttä ja\nkurjuutta, jotka rehottavat ulkona pakkaskipeinä ja vertaa niitä\nnäihin mahtaviin templeihin, niin on vaikea siitäkin syystä voittaa\nepäilys... Eikö nimittäin kaikki ole keksitty tämän loiston ja\nylellisyyden turvaksi?... Ja miksi nämä jumalankuvat ja jalokivet\nköyhien edessä?... Sehän on lyönti niiden kasvoja vastaan.\"\n\n-- \"Ei Jumala ole tätä temppeliä rakentanut, vaan ihmiset\", --\nkeskeytti munkki Pietari jatkaen; \"Ja usko: Jos Jumala tänä päivänä\nhajottaisi kaikki kirkot, niin ihmiset itse alkaisivat huomenna niitä\nuudelleen rakentaa. Ei Jumala myös voi olla poissa niistä huoneista,\njoissa ihmiset Häntä etsivät. Jos kirkossa on vikaa, niin me ihmiset\nolemme siihen syylliset. Me emme ole laskeneet kirkolle oikeaa\nperuskiveä. Jos pappilat ovat ryövärien lymypaikkoja, osottaa se,\nettä pappilan peruskivenä ei ole Jeesus ja että pappi on susi eikä\npaimen.\n\n\"Älä kiinnitä mieltäsi _ihmisten_ erehdyksiin: temppeleihin ja\nkuviin, kun etsit Jumalaa! Jumala tarvitsee kuvia yhtä vähän, kuin\ntemppeleitäkin. Mutta anna sinä silti ihmisten pitää kirkkonsa ja\nkuvansa, jos he kerran eivät jaksa etsiä ja löytää Jumalaa Hänen\nlaajemmista asunnoistaan! Älä ota ihmiseltä pois pienintäkään rasiaa,\nmissä he Jumalaansa säilyttävät, sillä se rasia on kallis. Jumala\nitse on avaava rasioiden kannen, kun sen omistajan silmä kantaa\nkauvemmaksi. Muista: Ei ole niin pientä rasiaa, johon ei Jumala\nmahtuisi ja josta Häntä siis ei voitaisi löytää. Samalla on hänelle\näärettömyyskin liika pieni...\"\n\nHarhama huokasi raskaasti. Hän muisteli, kuinka Jumalaan uskominen\noli tuonut rauhan Nikolain kuolevalle äidille ja Looljalle, muisti\nomat silloiset ajatuksensa erämaan lähteestä ja vesiastiasta ja hänen\nteoksensa sivut aukenivat hänen muistossansa taas taivaan lakena,\njolla komeat päivänkangastukset leikkivät. Näkyi ratsastelevia\njoukkoja: hänen teoksessansa esiytyviä autuaiden sotajoukkoja,\nkadotettuja ja taas löydettyjä paratiiseja, joita hän oli teoksensa\nsivuille muistossansa maalaillut. Ja samalla nousi hänessä kysymys:\n\"Pitääkö minun koko tämä ihanuus haudata yhden ainoan rasian tähden?\nPitääkö minun koko loistava, rehellinen elämäntyöni kätkeä yhden\nainoan vesiastian takia?\"\n\nHän kysyi taas rehellisesti itseltänsä: \"Mikä on se oikea Jumala?\nOmalleko, vaiko munkki Pietarin Jumalalle kunniaa antaessani minä\nannan sen epäjumalalle?\"\n\nHän kyseli ja hajosi ja repeytyi ja sotkeutui. Hän huokasi raskaasti,\nkuin olisi hän sillä puolentanut tulvivaa sisintänsä. Koko hänen\nolemuksensa oli rikki lyöty, mieli oli tylpäksi puuksi tylsistynyt,\najatukset tekivät raskaasti työtänsä. Mutta hetken kuluttua hän,\nikään kuin olisi jotakin muistanut, tai havahtanut tutkaimen terällä\nkysyi reippaasti:\n\n-- \"Isä Pietari! Pitääkö meidän... uskotteko te, piti minun kysyä...\nUskotteko te esimerkiksi perkeleen ja...\"\n\n-- \"Jos\" -- keskeytti munkki Pietari -- \"jos raamatun _ytimestä_\nrahtukaan otetaan pois, on kaikki muukin mennyttä. Uskonpuu ei\nsiedä karsimista. Kirkolla ja uskovaisella täytyy olla voimaa ja\nrohkeutta tunnustaa pieninkin rahtu, mistä on puhuttu raamatussa,\nuskonnon ytimenä, kuinka naurettavalta ne viisastelijoiden silmissä\nnäyttävätkin. Usko minua: Kaikki ne salaiset voimat, jotka maailman\nalusta ovat ihmiselämään vaikuttaneet, pysyvät maailman loppuun asti.\nVoi sitä, joka ryhtyy niitä voimia hävittämään! Hän itse sortuu\nniiden alle. Silloin kun ihmiskunta karsii uskonnosta pois perkeleen,\nhävittää se hyvän ja pahan _olemuksen_ raja-aidan. Voi silloin\nihmisiä! Se _toinen_ sortuisi _heissä_ itsessänsä toisen mukana ja\nkuka taltuttaisi silloin murhaajan mielen? Kuka kukistaisi pahan\nhimon ihmissydämessä? Lakiko? Koska voi inhimillinen laki sen tehdä?\nRaamatussa voi kyllä olla inhimillistä erehdystä yksityiskohdissa,\nsillä Jumala on sen kirjoituttanut erehtyvillä ihmisillä. Mutta\n_sen ytimet_ pysyvät ja ovat oikeita. Väärän osan Hän kyllä siitä\naikanansa seuloo pois ja panee oikean sen sijalle... Ja jos me siitä\nnyt monta kohtaa puutteellisesti ymmärrämme, niin Hän kyllä aikanansa\nkirkastaa meidän ymmärryksemme tarpeellisen kirkkaaksi. Kaikki on\nmeidän uskottava, tai ei mitään jää...\"\n\nHarhaman mieli kävi yhä synkemmäksi ja vakavammaksi. Itse asiassa hän\nitse milteipä ihaili perkele-käsitettä, koska se oli salaperäinen,\nsuuri, voimallinen ja loistava. Hän ihaili perkeleen väsymättömyyttä\nja viisautta, vaikka hän samalla tahtoi sen kieltää ja oli\nkieltävinään. Nyt hänelle taas kirkastui perkele joksikin huumaavaksi\nja suureksi ja salaperäiseksi.\n\nMutta hiukan mietittyään huomasi hän taas ristiriidan ja alkoi\nsiitä pyrkiä pois ja silloin taas leimahti hänessä teoksensa ajatus\nloistavana. Kurkussa tuntui jotain katkeraa. Koko elämä ja sen\npettymykset ja nykyinen sekasorto kirvelivät ja taas ja taas etsi\nhän pelastusta teoksestansa, tietämättä ja kysymättä, minkälainen\nse pelastus on. Hänen raskaat ajatuksensa kiintyivät tsaarien\nhautoihin ja löysivät niiden valtavissa marmoriarkuissa uskon uuden\nkompastuskiven. Hän kysyi munkki Pietarilta päättävästi, jyrkästi,\nkuin olisi hän ollut varma saavansa ainakin epäröivän vastauksen:\n\n-- \"Mutta, isä Pietari! Täällä makaavat Venäjän tsaarit raskaiden\nmarmoriarkkujen alla. Uskotteko Te, että he kerran nousevat ylös\nniiden alta?\"\n\nMunkki Pietari aivan oikaisi vartalonsa ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat onnesta, että sai todistaa uskonsa lujuuden. Hänen\nsilmiensä edessä painoivat raskaat marmorimöhkäleet hautoja.\nHän oli nähnyt tuhansien ja tuhansien vaipuvan hautaan, eikä\npalaavan sieltä. Hänen edessänsä avautui koko elämän kulku yhtenä\nkuoleman heinänniittona. Harmaasta muinaisuudesta lähtien oli\nihmiskunta kantanut maahan ruumiita, turhaan odottaen niiden\nylösnousemista. Vankat maakerrostumat peittävät sukupolvien\nmaatumia ja säilyneitä luita. Lukemattomien luut olivat tuhaksi\npalaneina hajonneet ja hävinneet maakerrosten tomuihin. Toisia\nkalusivat koirat hautausmailla, tai metsissä. Koko se masentava näky\navautui hänen edessänsä kuolonkolkkona, toivottomana yönä, josta\nmoni-tuhatvuotisena, ehkäpä miljoonavuotisena aikana ei tuikahtanut\nainoakaan inhimillisen ylösnousemisen tähti. Ja sen edessä seisoi\nmunkki Pietari suurena, jalona, ylevänä, ihailtavana ja lausui koko\nsielunsa vakaumuksella:\n\n-- \"Uskon. Minä uskon. Jumala joka luo tyhjästä maailmoita ja tomusta\neläimiä ja ihmisiä, voi koota Venäjän tsaarien tomun ja palauttaa\nniihin hengen. Milloin ja missä muodossa he nousevat ylös, se on\nmeiltä salattu, mutta Jumala käskee kerran ja lattiapaadet nousevat,\nhaudat aukenevat ja tsaarit nousevat ylös ja kiittävät tässä\nhuoneessa Jumalaa, joka on heidät herättänyt unesta. He lähtevät\ntästä huoneesta alamaistensa joukkoon, jotka Venäjän kaikilta\nhautausmailta tulvaavat uuden maailman ihanaan valokirkkauteen.\nTsaarit kulkevat silloin tuomiotansa odottamaan samanarvoisina halvan\nalamaisensa kanssa. Yhdessä he veisaavat Jumalalle ylistyslaulua\nja tunnustavat Hänen suuruutensa ja armonsa. Vasta sinä päivänä me\nnäemme Jumalan ja Hänen enkeliensä ääriviivat. Silmäterämme näkee\nsilloin hengen, kuin kukan, näkymätön puhkeaa edessämme näkyväksi,\nkuin ruusu nupustansa. Me kuulemme silloin enkelien ihanan laulun\nyhtyvän maanlapsien ylistyslauluun. Silloin ei käy tuuli ja vesi\non pysähtynyt koskissa... Maailmat seisovat silloin liikkumatta ja\nHerra yksin puhuu. Auringonvalo on sammunut, ja Jumala itse loistaa\nmaailman valona, ylösnousemisen päivän suurena kirkkautena.\"\n\nHarhamaa ihastutti se uskon lujuus ja ylösnousemisenpäivän suuruuden\nkuvaus. Hän kuvaili mielessänsä sitä päivää, jolloin tässä mahtavassa\nkirkossa laattiapaadet alkaisivat kohota, haudat aukaisisivat\nmustat kitansa ja muinaisuuden mahtavat tsaarit nousisivat niistä\nkirkastettuina, tuntisivat toisensa ylös nousemisen päivän uudessa,\narmaassa valossa ja yhtyisivät yhtenä kuorona veisaamaan Jumalan\nylistystä. Hän ratsasteli taas niitä ainaisia sumuselkiä, kaikki\noman onnensa nojassa. Hän olisi tahtonut kaiken hinnalla saada\ntämän munkki Pietarin järkkymättömän uskon, nousta sille sisällisen\nsekasorron keskeltä, kuin harmaalle kalliolle. Tai olisi hän yhtä\ntyytyväinen jos hän saisi Nikolain täydellisen uskon kieltämisen.\nKunhan vaan nyt pääsisi pois tästä epäilyksen ja sekasorron\npohjattomuudesta, joka kiskoi häntä satimillansa yhä syvemmälle,\npolttaviin mutapesiin. Munkki Pietarin lempeät, vakuuttavat sanat\nolivat häntä jonkun verran rauhottaneet, virkistäneet ja rohkaisseet.\nSuuruuden kuvaukset olivat riuhtaisseet hänen ajatuksiansa hiukan\nerilleen äskeisistä tapauksista.\n\nHarhama vaikeni masentuen ja repeili ajatuksien riekaleiksi. Katse\noli kiintynyt marmoriseen ruumisarkkuun. Ylösnousemisen päivän\nkuvailtu kirkkaus ja Jumalan suuruus kohosivat hänen eteensä jossain\näärettömyyden kaukaisimmilla perukoilla. Koko äärettömyys avautui\nhänelle yhtenä näköalana, lukemattomilla maailmoilla koristettuna\ntyhjyytenä. Jumalan suuruus laajeni... käsitti kaiken... kirkastui...\npieneni taas äärettömän pieneksi... aivan olemattomaksi ja\nlopulta hävisi kokonaan omaan pienuuteensa, kadoten äärettömyyden\ntyhjyyteen... ilmestyi taas... alkoi suureta... levisi ja repesi\nyli äärettömyyden ja taas hävisi omaan suuruuteensa... Ja silloin\nsattui taas Harhaman silmäys uskon kompastuskiviin: kylmiin\nmarmorisiin ruumisarkkuihin. Ne tuntuivat nousevan, latautuvan hänen\nhartioillensa ja puristavan hänestä kaikki epäilynrauhaset vuotamaan\nkylmää, ilkeää visvaa...\n\nHän huokasi raskaasti, nojasi kyynäspäät polviinsa, kätki otsansa\nkämmeniensä väliin ja tuijotti synkkänä maahan.\n\nSillä välin oli suuri kirkko tulvannut rukoilijoita täyteen ja\nJumalanpalvelus alkanut. Ihana kirkkolaulu yhtyi munkki Pietarin\npuheeseen, jolla tämä kuvaili ja ylisti ylösnousemisen suurta päivää\nja tunnusti järkkymättömän uskonsa sen päivän tuloon...\n\nMunkki Pietari oli yhtynyt rukoilijoiden joukkoon. Kuoripojat\nlauloivat ihanaa kirkkolaulua. Se laulu kaikui ja kierteli kirkon\nmahtavissa kiviholveissa, kuin enkelien laulu. Pappi luki rukousta:\n\n-- \"Sinä kuningasten Kuningas ja herrojen Herra! Säre meidät tomuksi\nja tuhaksi!\"\n\nIhmiset laskevat polvillensa ja rukoilevat papin mukana. Kuoripojat\ntoistavat rukouksen ihanalla veisuulla:\n\n    \"Kuningasten Kuningas!\n    Säre meidät tomuksi!\n    Säre meidät tuhaksi!\"\n\nPappi jatkaa:\n\n-- \"Kokoa meidät taas uudestansa ja puhalla meihin uusi elämä Sinusta\nItsestäsi! Armahda meitä, Jumala!\"\n\nPolvilleen laskeutuneesta joukosta kuuluu rukouksen kohina ja nousee,\nkuin aamuauer kirkon korkeisiin holveihin, ihanan kuoripoikien laulun\nkohottamana. Se liitelee sinne enkelinsiivin:\n\n-- \"Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!\"\n\nPappi rukoilee edelleen:\n\n-- \"Pole Sinä kantapäälläsi rikki koko meidän olemuksemme! Nöyryytä\nmeitä!\"\n\nLaulu ja rukouksenkohina kertaavat:\n\n-- \"Nöyryytä meitä, Herra!... Nöyryytä meitä!\"\n\nJa yhä hartaampana nousee rukouksenkohina kirkon lattialta, laulu\nsoi lumoavampana. Harhaman mielessä puikahtelevat lapsuuden ajan\njoulukynttilät ja joulukulkuset soivat kaukaa...\n\nSilloin hän vielä uskoi lapsen uskolla...\n\nPappi rukoilee hartaammin:\n\n-- \"Polta meidän sydämemme hehkuvalla tulellasi poroksi! Polta sen\nhimo tulisella raudalla!\"\n\nKuoro ja huokaukset toistavat palavina:\n\n-- \"Polta meitä Jumala!... Polta meitä armossasi! Herra armahda!...\nHerra armahda!\"\n\nYhä valtavampana kuohuu rukouksenkohina. Tuska ja epätoivo\nkuvastuvat maahan langenneiden rukoilijoiden kasvoilta. Sadat\nsydämet aukenevat, tyhjenevät ja kevenevät. Näky on liikuttava, kuin\nkyynel silmänripsellä. Se avaa pienoisia rakoja Harhaman sydämen\nkalliokovimpiinkin kohtiin.\n\nPapin henki ylenee:\n\n-- \"Me olemme ylpeät... Me olemme paatuneita kiviä... Mutta lyö Sinä,\nHerra, meidät tomuksi maahan!\"\n\nKuoro ja rukoilijat särkyvät ja särkymistä tulvaa rukous:\n\n-- \"Lyö meidät tomuksi, Herra! Armahda ja masenna meitä!... Herra\narmahda! Herra armahda!\"\n\nRukoilijat ovat laskeneet kasvoillensa kivilattialle. Huokaukset\nja itku sekaantuvat rukouksenkohinaan ja lauluun. Silmät purkavat\nkyynelkätköjänsä, mielet murheitansa. Harhaman mieli ylenee valtaavan\nkohinan kohottamana. Näkymätön siivenkärki nostaa häntä maantomusta.\n\nPappi jatkaa:\n\n-- \"Sinä, Herra, olet voimakas. Revi Sinä meidät!\"\n\nKuorolaulu helähtää. Rukoilijoiden rinnoista puhkeaa avunhuuto, itkun\nsäestämänä:\n\n-- \"Revi meitä, Jumala, revi!... Säre meidät, Jumala!... Polta\nmeitä!... Herra, armahda... armahda... armahda!\"\n\nJa sydämet repeytyvät yhä enemmän ja repeämistä vuotaa niiden\npolttava sisältö ja nousee kohisten holveihin.\n\nHarhama ei järkeile ja laske, missä on rukouksen voima. Hän näkee\npensaan palavan ja sen outoa, ihmeellistä valoa katsoessa on\nkaikki muu valo hetkeksi himmennyt, muut ajatukset sammuneet.\nKalliolohkareet raottuvat liitteistänsä.\n\nPappi kohottaa äänensä:\n\n-- \"Puserra Sinä, Herra, meidät kyyneleiksi!... Jauha tomuksi!...\nMasenna mieli!... Polta himo!... Armahda meitä!... Nosta vuoret\nhartioillemme!... Jauha meidät niillä tomuksi!... Puserra niiden\nvoimalla meistä huono ja paha!...\"\n\nKuoro ja kohina ja itku anovat papin puheen lopulla:\n\n    \"Herra, armahda!...\n    Herra, armahda!...\n    Herra, armahda!\"\n\nJa sitten aukeaa ihana laulu ja kellot soivat, kertoen Jumalan\nsuuruutta ja armoa. Rukoilijat ovat vaipuneet maahan rikki\nrevittyinä. Kyyneleet vuotavat ja itku ja huokaukset yltyvät. On\nkuin olisivat vuoret nostetut maassa tomuna makaavien rukoilijoiden\nhartioille ja niiden rutistuksesta pursunneet ihmisistä ulos kaikki\ntuskat ja kivut ja rinta rauhottunut ja mieli kevennyt. Ja elämä\naukenee uutena paratiisina. Ja yhä hartaampina huokaavat särkyneet.\nKyynel on kuumempi, huokaus palavampi. Laulu lähtee sydämen kielestä:\n\nHerra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda! -- kuuluu\nloppumattomiin holveista ja lattialla.\n\nHarhama käveli mietteissänsä. Taas huomasi hän äskeisen tytön\nrukoilevan Neitsyt Maarian kuvan edessä, kokonaan maahan sortuneena.\nLikemmä tultuansa tunsi hän hänet Looljaksi. Rovoillansa oli hän\nostanut vahakynttilän. Se tuikutti nyt Jumalan kuvan edessä. Itse\nhän oli yhtenä rukouksena. Kädet olivat ristissä, ojennettuina kuvan\npuoleen. Avonaiset silmät katsoivat niin epätoivoisina Neitsyt\nMaariaan ja niiden mustilla silmäripsillä kiiltävät kyyneleet\nkilpailivat kirkkaudessa kuvan kalliiden jalokivien kanssa. Jonkun\najan kuluttua huomasi Loolja Harhaman, nousi nopeasti ylös ja\nkysyi kiihkeästi, levottomana, hätäytyneenä, katsoen kyyneleisillä\nsilmillänsä Harhaman silmiin:\n\n-- \"Herra Harhama!... Missä on Nikolai?... Minä tiedän kaikki...\nKaatja kertoi... Onko Nikolai hirtetty?...\"\n\n-- \"Loolja rukka! Jos tiedät, niin vaikene!... Älä huolehdi! Nikolai\non turvassa\", -- lohdutteli Harhama.\n\nLoolja risti silmänsä, vapisi, värisi, oli kokoon luhistumaisillansa,\njohonkin vajoamaisillansa.\n\n-- \"Kiitos Sinulle, Jumala!\" -- hätäili hän.\n\nHarhama oli vaiti. Looljan hätä ja avuttomuus tarttui häneen. Kaikki\nalkoi pimetä, tummentua ja sotkeutua. Loolja jatkoi:\n\n-- \"Tulin tänne rukoilemaan Nikolain ja Teidän puolesta... Nikolai\nsanoo, että Te olette hänen ainoa ystävänsä!\"\n\nVedet kierivät Harhaman silmiin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän\nsyypää Looljan tuskaan ja kyyneleihin, kuin olisi hän johtanut\nNikolain vaaralliselle tielle. Hän oli sitä opettanut, juottanut sitä\nuusilla ajatuksilla, tiedoilla ja kaikella. Hän hätäytyi ja hajosi ja\nhalusi paeta yksinpä Looljaakin, päästä pois sen silmistä. Hän kiitti\nLooljaa ja lausui hiljaa:\n\n-- \"Kun tapaat Nikolain, sano terveisiä minulta ja kerro, että olen\nmatkustanut...\"\n\n-- \"Herra isä!... Matkustanut!... Minne?\" -- keskeytti Loolja\nhätäillen ja kyynelten yhä nopeammin karpaloidessa.\n\n-- \"Kotimaahani... Kauvas pois... Hyvästi, Loolja!\" -- vastasi\nHarhama.\n\n-- \"Oi!... Älkää vielä!... Älkää!... Antakaa minä rukoilen\npuolestanne... onnea tiellenne!\" -- hätäili Loolja, laski\nhätäytyneenä polvillensa ja rukoili:\n\n-- \"Herra Jumala! Suojele Sinä Nikolaita ja hänen ystäväänsä! Ole\nheidän turvanaan ja johda heidät luoksesi!... Armahda, Herra, heitä!\"\n\n-- \"Herra armahda!... Herra armahda!... Herra armahda!\" -- kertasi\ntaas ihana laulu. Loolja laski kasvoillensa lattiapaadelle. Musta\ntukka hajosi kirkon kivilattialle ja ruumis vavahteli itkusta. Laulu\njatkui yhä. Kauniina kertautui: \"Herra armahda! Herra armahda!\"\n\nHarhama tunsi vedet polttavan silmiänsä. Hän oli hajoamaisillansa.\nLiikutustansa salaten suuteli hän Looljan kättä kiitollisena ja\nlausui.\n\n-- \"Loolja rukka! Sinä olet onnellisempi minua... Sinä voit\n_uskoa_... ja sinun elämäsi on _rakkautta_... Se on rakkauden kaunis\nkukka.\"\n\nLahjakas tyttö tajusi paljon. Hänen henkensä luhistui kokoon; hän\nikäänkuin lyyhistyi laattialle ja hän haaveili itku suussa:\n\n-- \"Niin, niin... Elämä on rakkautta... rakkautta se on... Ai-jai,\nherra Harhama... _Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen\nporoksi_...\"\n\nTerävät elämän hampaat tunkivat Harhaman luihin... Elämänkysymyksen\ntulihiileen oli taas puhallettu liekki. Hänen edessänsä kohosi koko\nhänen oma elämänsä synkkänä, katkerana, kylmä ivahymy huulilla.\nSen koruina olivat kaikki hänen harha-askeleensa, rikoksensa,\nerehdyksensä, pettymyksensä ja rauenneet toiveensa. Se näytti\nkurjimukselta, risaiselta, järjettömältä olennolta, mielipuolelta,\nkuleksijalta. Kädessänsä se heilutteli jotain salaperäistä, harmaata,\nrisaista liinaa ja ilkkui: \"Tämä on tulevaisuutesi...\"\n\nKuoripojat veisasivat entistä kauniimmin, pappi rukoili hartaammin\nja rukoilijat huokailivat palavammin. Harhamasta näytti, että kaikki\nkantoivat päässänsä elämän tulikukkaista orjantappurakruunua,\nkärsivät, kuin Jeesus ristillä ja katsoivat apua-anovina Häneen.\nHänestä näytti särkynyt joukko seppelöidyltä kuoleman hääväeltä,\njoka odotti morsianta, tulikukkaisten seppeleiden hohtaessa ohimolla\nja kuoleman istuessa jokaisella tsaarien marmoriarkulla, viulua\nsoitellen ja lohdutellen odottavia sillä tiedolla, että kyllä morsian\nkohta tulee ja he saavat nähdä hänet ja astua hänen kanssansa\nalttarin eteen vihittäviksi ja lähteä sieltä morsiushuoneeseen,\nrauhaan, riisuutumaan ja heittämään pois tuliseppeleen, polttavan\nhääkruununsa: elämän...\n\nHän huokasi raskaasti, suuteli Looljan otsaa palavasti, puristi hänen\nkättänsä jäähyväisiksi ja lausui:\n\n-- \"Ole onnellinen, Loolja-rukka! Sano terveiseni Nikolaille ja\nKaatjalle!\"\n\nLoolja aivan lyyhistyi taas kokoon. Harhama lähestyi takaapäin\nmunkki Pietaria ja kuuli hänen rukoilevan puolestansa. Kaikki sumeni\nsilloin hänen silmissänsä. Koko elämä haihtui omiin sumuihinsa. Sen\nsumun seasta tuikkivat palavat vahakynttilät himmeinä tulina, elämän\npikkuisina tulikuumina kukkina, ja laulu tuntui tulevan jostain hyvin\nkaukaa, Jumaluuden asunnoilta...\n\nJa taas ilmestyi sumuista hänen eteensä entinen elämänsä. Sen kädessä\noli nyt orjantappuraseppele, jonka tulikukkina loistivat hänen\nerehdyksensä, rikoksensa ja pettymyksensä. Se lähestyi häntä ja laski\nseppeleen hänen päähänsä ja osotti hautakiviä ja sanoi:\n\n-- \"Odota rauhallisena! Sieltä tulee morsian varmasti ja katselee\nseppelettäsi ihastuneena, tai suru silmissä.\"\n\nHän kuuli munkki Pietarin yhä rukoilevan, mutta ei jaksanut enempää\nkuulla. Liikutettuna, hajanaisena, hermostuneena ja sortuneena\nlähestyi hän häntä ja kuiskasi:\n\n-- \"Minä lähden... Kiitos, isä Pietari, kaikesta!... Minä en\ntodellakaan ole kelvollinen Teidän ystäväksenne, vielä vähemmän\nJumalan palvelijaksi, jos Hänet joskus löytäisinkin.\"\n\nMunkki Pietarin valtasi kuvaamaton säälintunne tätä perin\nmasentunutta ystäväänsä kohtaan, jota hän rakasti. Hän otti\ntaskustansa latinankielisen Uuden Testamentin, avasi sen, merkitsi\nreunaviivoilla kertomuksen syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa\nja lauseen: \"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen joka\npantu on, Jeesuksen Kristuksen.\"\n\nOjentaen kirjan Harhamalle, lausui hän liikutettuna:\n\n-- \"Ystäväni! Ota tämä minulta muistoksi! Se aika tulee, jolloin sitä\ntarvitset... Ja tulkoon se pian!\"\n\nHarhama puristi hänen kättänsä nopeasti, kuumeisesti, kyyneleet\nsilmissä, ja munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä lausuen:\n\n-- \"Jumala kulkekoon mukanasi, veljeni, ja johtakoon sinut jalkojensa\njuureen! Ole onnellinen ja synny uudesta!\"\n\nJa kun Harhama lähti, katsoi Pietari hänen jälkeensä, teki\nristinmerkin ja lausui:\n\n-- \"Ole, Jumala, hänen kanssansa ja pelasta hänet! Hän lähtee\nnyt jo nöyrtyneenä, masentuneena. Kiitos Sinulle, Jumala, että\nolet ruoskallasi hänet jo niin kauvas kurittanut! Kiitos Sinulle\nsiitä, että olet hänet jauhanut ja masentanut, juurittanut hänestä\nfariseuksen ylpeyden, avannut hänessä raon itsellesi ja valmistanut\nhänet astumaan eteesi publikaanina!\"\n\n-- \"Pau-uuu!\" -- kumahti kirkonkello ja kuoripojat veisasivat\nylistystä Jumalalle.\n\nTunnin kuluttua sanoi Harhama jäähyväisensä Anna Pawlownalle.\nIltasella lähti laiva ja Venäjän ranta häipyi yön hämäriin...\nSinne jäi niin paljon toiveita, työtä, iloa, taisteluja ja\nerehdyksiä ja rikoksia... Ja kun Venäjän ranta lakkasi näkymästä,\nvaipuen taivaanrannan alle näköpiirin rajalla, tuntui Harhamasta,\nkuin olisi koko siellä eletty elämä uponnut ikuisiksi ajoiksi\njohonkin näkymättömään hautaan. Hän näki, rannan hävitessä, sen\nvajoavan sinne, kuin arkun hautaan. Hän seisoi sen haudan reunalla\nhätäytyneenä, tuskan repimänä, eikä tietänyt selittää, miksi hän\nnyt niin kärsi sen elämän manalle menoa, joka oli hänelle ollut\nusein niin raskas, kulettanut häntä pettymyksestä pettymykseen ja\nviimein heittänyt haaksirikkoisena karille... Hän suri sitä, kuin\nhuikentelevaa, mutta eroamatonta rikos- ja onnettomuustoveriansa ja\nkyyneleet kierähtivät taas hänen veristyviin silmiinsä...\n\nHuomisaamuna kohosi merestä Suomen ranta... Kului vielä hetki\nja laiva laski kotimaan rantaan ja Harhama astui maihin, päässä\nvieraalta maalta noutamansa loistava elämän orjantappuraseppele,\njonka tuli kukkina heloittivat hänen menneisyytensä teot, erehdykset\nja rikokset...\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄärettömyyden ontelo hohotti, kuin olemattomia reunojansa kaivaten.\nMykkinä kierivät maailmat sen autioissa sisälmyksissä. Kuin peikot\nkiertelivät ne toisiansa, synkkinä, hirvittävinä avaruuden hirviöinä.\nNe kaartelivat toisiansa, kuin kauhun lyömät peikot.\n\nIjankaikkisuuden suuret viulut soivat... Kaikki muu tanssi...\nÄärettömyys yksin pysyi... Sen peruskivi ei pettänyt... Se ei koskaan\nradaltansa eksynyt... ei hairahtanut... ei tavannut suurempaansa...\nKaikkea muuta kalvoi ajanhammas... Äärettömyys oli ainoa, jonka\nkylkeen sen hammas ei pystynyt... Se oli sille ainoa kivikova... Se\noli ainoa, jonka kylkeä ei ajanhammas löytänytkään.\n\nMaailmat syntyivät, toiset hävisivät... Valo ja pimeys karkasivat\nkaikkialla ikilentoansa. Raivoisina syöksyivät ne toistensa\nkintereillä, kierrellen kuiden ja tähtien pintoja pitkin. Valo\npauhasi virtoina auringoista tähtiin ja kuihin. Kierivät maailmat\nhuiskuttelivat pimeitä varjoviuhkojansa, katkoen niillä valovirtoja,\nitse katkeillen niihin...\n\nKaikki oli valon ja pimeyden taistelua... Kaikki oli elämän ja\nkuoleman hääkarkeloa...\n\nMutta kaiken karkelon keskellä seisoi äärettömyys suurena\nsulhasena... Se vietti suuria häitänsä, katseli kaiken karkeloa.\n\nJa sen morsiamena oli ainoa luoduista toinen lakastumaton, ainoa\nkuihtumaton, kuolematon, ainoa ijäti uskollinen, ainoa ijäti-nuori.\nSen morsiamena oli _ijankaikkisuus_...\n\nSe oli ainoa onnellinen morsiuspari, sillä se oli Luojan luomista\nainoa erehtymätön... ainoa kuolematon... ainoa, joka ei taistellut\nturhasta, ei taistellut mistään... Se morsiuspari oli ainoa osaansa\ntyytyväinen, ainoa, jonka tiellä ei ollut toista, ei polulla\nkompastuskiveä... ei vastassa viettelijää... ei matkalla harhatietä.\n\nSe pari seisoi suurena kaiken karkelon keskellä, viettäen ainaisia\nhäitänsä, elämän ja kuoleman niissä häissä karkeloidessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuret hääviulut soivat. Salaisuus availi loviansa. Äärettömyyden ja\niankaikkisuuden häissä liikkuivat suuret sotajoukot.\n\nKun munkki Pietari oli kiittänyt Jumalaa siitä, että Hän oli\nmasentanut Harhamasta fariseuksen ylpeyden, ja kun kirkonkello\nkumahti, irtausi Perkele sen kumahduksesta, nousi ajatuksen\nnopeudella korkeuteen, kauvas maan valorajojen yläpuolelle, pimeään\neetteriin. Avaruus kohisi, mykkä pimeys vapisi. Perkele antoi\nkiukkuisan merkin, kutsuen sillä palvelijoitansa. Kohta oli hänen\nympärillänsä sata tuhatta loistavaa enkeliä, toisilla torvet,\ntoisilla tulisoihdut käsissä ja välkkyvät aseet vyöllä. Etumaisina\nloistivat hänen kuusi pääenkeliänsä, Horna, Lempo, Hiisi, Kehno, Piru\nja Paholainen. Avaruus kohisi ylistyslaulusta ja soitosta. Perkele\npuhui enkeleillensä majesteetillisena, loistavana, kirkkaan tulikehän\nympäröimänä:\n\n-- \"Jehovan munkki kiittää Herraansa siitä, että Hän on masentanut\nHarhamassa fariseuksen ylpeyden ja tehnyt hänestä nöyrän\npublikaanin...\"\n\n-- \"Silloin on hän kiittänyt Jehovaa siitä, että Harhama kulkee sinun\ntielläsi\", -- todisti loistava sotajoukko. Perkele riemastui ja\njatkoi:\n\n-- \"Niin! Jehovan palvelija ylistää Herraansa _minun_ voitostani.\nSillä jo lähes tuhatyhdeksänsataa ihmisvuotta ovat Jehovan\nfariseukset kiittäneet Herraansa siitä, että he muka ovat niinkuin\npublikaani, ja publikaanit lyövät rintoihinsa ja sanovat: 'Tämmöinen\nminä olen, enkä kurja Jehovan kumartelija...'\"\n\nLoistava sotajoukko veisasi ja soitti Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Sä olet suuri, voittamaton,\n    kiertämätön, tutkimaton,\n    loppumaton, mittaamaton.\n    On äärettömyys kiertämätön,\n    ijankaikkisuus on päätön,\n    vaan sinä suurempi oot vielä.\n    Jos Vihollises kunne kulkee,\n    jos kantapäänsä minne polkee,\n    niin sinun pääsi vartoo siellä.\n    Jos Hän sua kiertää, kaartaa,\n    sun paulas Häntä aina saartaa.\"\n\nPerkele kohosi loistonsa ja ylpeytensä huipulle ja puhui:\n\n-- _\"Jokainen Jehovan sana ja teko on ase minun kädessäni...\"_\n\n    \"Kaikki sua palvelee,\n    kaikki sua tottelee.\n    Kaikki polut sinuun johtaa.\n    Kaikki käskystäsi läikkyy.\n    Kaikki kunniaasi hohtaa,\"\n\ntodisti mahtava, kohiseva ylistyslaulu. Perkele viittasi kädellänsä\nlausuen:\n\n-- \"Katsokaa!\"\n\nMaan päältä ilmautui näky: Hiiden myllyn portot ja irstailijat\nloistivat helyissänsä, kohisivat silkissä, hohtivat jalokivissä\nja astuivat ylpeinä maailman eteen, loistaen paheen ja irstauden\nvaipoissa ja niistä ylpeillen. Nuori portto astui ylpeänä\nvaunuihinsa. Palvelijat sysäsivät hänen tiellensä sattuneen munkin\nsyrjään, ja kärkkyvät ihailijat riensivät palvelijoiden avuksi.\nMunkki poistui nöyränä, porton häneen halveksivasti katsahtaessa.\nPerkele ylpeili suurena:\n\n-- \"Katsokaa! Publikaanit eivät seiso enää 'taampana'...\"\n\n-- \"Sinun palvelijasi kulkevat ylpeinä, sillä he tietävät herransa\nsuuruuden\", -- kohisi sotajoukko.\n\nNäky jatkui. Hiiden myllyn myllyväki: nuoret, keikailevat miehet,\nkuleksivat saaliin haussa. Röyhkeinä, Hiiden myllyn kuninkaina,\npäässä häpeän ja irstailun kruunu, kulkivat he tietänsä ihmis-otusta\netsien. Naiset sipsuttelivat koruissa ja helyissä, kohisivat silkissä\nja rimpsuissa, matkalla Hiiden myllyyn. Vanha pappi väistyi heitä\nnöyränä. Perkele kerskui:\n\n-- \"Katsokaa! Publikaanit lyövät rintoihinsa... Ne ovat minun\nmyllymiehiäni... Ne jauhattavat minun Hiiden myllyssäni Jehovansa\nkäskyt pölyksi ja Hänen kuvansa tomuksi. He kulkevat jauhepussit\nselässä minun myllyyni...\"\n\n-- \"Sillä sinä olet heidät korottanut kunniaan: Sinä olet korottanut\nheidät myllymiehiksesi. Sinä olet minut, pääenkelisi, korottanut\nHiiden myllyn hoitajaksi ja minä en nuku. Sinä olet Hiiden myllyssä\nkruunannut heidät minun kauttani kunniasi kruunulla. Sinun käskystäsi\njauhatuttavat he itsessänsä miehen koirakseksi, naisen naaraaksi...\nKun kaikki ovat niiksi jauhetut, silloin on Jehovan valta loppunut\",\n-- vakuutti pääenkeli Hiisi ja koko loistava sotajoukko riemuitsi.\n\n-- \"Sen vallan täytyy loppua. Niiden, jotka eivät minun myllyssäni\njauhata itsestänsä pois Jehovan kuvaa, niiden jotka eivät jauhata\nsiellä itseänsä miehestä koirakseksi, naisesta naaraaksi, niiden\ntäytyy _tuhota_ toisensa\", -- vannoi Perkele.\n\n-- \"Se on tapahtuva. Heidän täytyy toisensa tuhota. Hornan luolassa,\n_sinun_ luolassasi, olen minä sinun voimallasi avaava ihmisten\nsilmät näkemään, että Jehova katsoo _toisiin_ lempeämmin\", -- vannoi\npääenkeli Horna.\n\n-- \"Ja kullan temppelin esikartanolta on ikuisesti nouseva hiilinä\npalavista ihmisistä lähtevä uhrisavu, nouseva kullanhohteena\nkorkeuteen ja välkkeellänsä todistava Hornan luolan katkeroittamille,\nettä Jehova on _toisten_ puoleen lempeämmin katsova. Siellä palavien\nihmishiilien täytyy savullansa nostaa Kainin käsi itseänsä vastaan\",\n-- vannoi koko riemastunut sotaväki.\n\n-- \"Minä, jolle sinä olet uskonut temppelisi: kullan temppelin\nhoidon, olen pitävä sen uhritulia aina vireillä. Minä olen puhaltava\ntulta siellä palaviin ihmishiiliin\", -- lupasi pääenkeli Lempo,\nkullan temppelin hoitaja.\n\n-- \"Ja minä, yksi sinun kuudesta pääenkelistäsi, olen vartioiva\nminulle uskomaasi temppelinharjaa. Sieltä olen minä osottava\nihmisille kunnian ja vallan suloisuuden ja heidän täytyy himonsa\nsokaisemina rientää sinne ja unohtaa Jehova,\" -- vannoi pääenkeli\nKehno, kunnianhimon temppelinharjan hoitaja.\n\n-- \"Ja minä, sinun sanansaattajasi, olen kaikkialla kulkeva sinun\nvallanmerkkisi, käärme kädessä,\" -- vannoi Perkeleen sanansaattaja\nPaholainen.\n\n-- \"Ja minä, sinun pääpappisi, olen kirkastava ihmisille sinun\nhenkesi oikeuden ja Jehovan hengen vääryyden... Minä olen sen tekevä\nsinun voimallasi ja se on kirkastuva\", -- vannoi Piru.\n\n-- \"Sen täytyy kirkastua. Minun henkeni pahan oikeus valkenee\nihmisille päivä päivältä\", -- kerskasi Perkele.\n\nHiiden myllyn myllyväki kulki suuressa joukossa kirkon ohi,\nkarkotellen tieltänsä huonosti puettuja kirkonpalvelijoita.\nSurkutellen katselivat he hurskasta nunnaa, joka kerjäsi almua. He\nkiittivät Jumalaa, että eivät ole hänenlaisiansa. Perkele osotti\nnäkyä ja lausui palvelijoillensa:\n\n-- \"Niin ylpeinä lyövät publikaanit, ne Jehovan 'syntiset'\nrintoihinsa... He ovat jo pussinsa, jossa oli Jehovan henki, tyhjiksi\njauhattaneet...\"\n\nUusi näky ilmestyi Perkeleen vihjauksesta: Kullan temppelistä\npoistuivat kullankokoojat... Palvelijat odottivat heitä nöyrinä.\nKaikki lakit nousivat. Kaikki etsivät kilpaa heidän ystävyyttänsä\nja suosiotansa. Kaikki pyrkivät syömään heidän kanssansa, odottivat\nkutsua heidän loistaviin vastaanottoihinsa, pyrkivät vieraiksi heidän\nylellisiin koteihinsa. Perkele riemuitsi:\n\n-- \"Niin korskeina käyvät nykyajan publikaanit... Niin nousevat\nheille kaikki lakit... He ylpeilevät siitä että ovat niinkuin\n_fariseus_, eivätkä niinkuin publikaani...\"\n\nPerkeleen sotajoukko soitti ja veisasi herransa ylistystä. Sen\nkestäessä ilmaantui maanpäälle ulkokultaisten joukko, joka nöyräksi\ntekeytyen, kiitti Jumalaa publikaanin sanoilla. Perkele osotti näkyä\nlausuen:\n\n-- \"Niin 'nöyrinä' kiittävät nykyajan fariseukset Jehovaa siitä, että\nhe muka ovat niinkuin publikaanit...\"\n\nIhastuneet palvelijat veisasivat taas riemulaulua:\n\n    \"Sinä kaikki Jehovan työt\n    omiksi aseiksesi lyöt,\n    Hänen tekonsa nurin käännät,\n    kaikki tutkaimeksi väännät\n    Itsellensä Jehovalle.\n    Viisas olet sinä, suuri,\n    sinä kaiken runko, juuri.\"\n\nAvaruus kohisi soiton ja laulun sävelistä. Ylpeänä lopetti Perkele:\n\n-- \"Munkki Pietari _lähetti_ Harhaman Herransa portille, mutta hän\nlähettikin hänet taas _minun_ paulaani... Hän kerskasi Jehovansa\naseena olevan Sitä vastaan tehdyn synninkin... Mutta hän ja koko\nmaailma on näkevä ja todistava -- ja se todistaakin jo sitä -- että\njokainen Jehovan teko ja sana on minun aseeni. _Jehovan hyvekin on\nase minun kädessäni_...\"\n\nValtaava ylistyslaulu ja soitto kohisivat. Avaruus oli niihin\npakahtumaisillansa. Loistava sotajoukko järjestäytyi. Perkele\nasettausi sen eteen ja laulun ja soiton pauhinassa, aseiden\nvälkkyessä ja kaiken loistaessa ja tulisoihtujen hohtaessa alkoi koko\nsotajoukko kohisten ja pauhaten liikkua luodetta kohti Suomeen.\n\n\n\n"]