[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBdWRMrDlJKBMIKUu_Zi1VHOhB08kaoVguwCoC3b-NIA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1313,"Vainottu","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1313-doyle-arthur-conan-vainottu","1313__Doyle_Arthur_Conan__Vainottu",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1887,1908,29939,187907,false,52253,[25,26,27,28],"Detective and mystery stories","England -- Fiction","Holmes, Sherlock (Fictitious character) -- Fiction","Private investigators -- England -- Fiction",[30,31,32],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Vainottu: Romaani\" by Arthur Conan Doyle is a novel written in 1886-1887.\n\nThis groundbreaking work introduces detective Sherlock Holmes in his first case. When Scotland Yard discovers a man's body in an abandoned house with the word \"RACHE\" written in blood-red letters on the wall, a dark mystery begins to unfold. Doyle crafted this story as an improved, rational alternative to cheap detective fiction of his era. Though initially overlooked in Britain, the novel found success in America, launching one of literature's most iconic detective partnerships. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Tuura, Timo",328,"Ensimmäinen Sherlock Holmes -romaani esittelee tohtori Watsonin ja arvoituksellisen salapoliisin ensitapaamisen Lontoossa. Kaksikko päätyy tutkimaan tyhjästä talosta löytynyttä ruumista, jonka taustat ulottuvat kauas menneisyyteen ja Amerikan suola-aavikoille saakka.","Arthur Conan Doylen 'Vainottu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1313.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","VAINOTTU\n\nKirj.\n\nA. Conan Doyle\n\n\nSuomentanut T. T.\n\nEnglanninkielinen alkuperäisteos \"A study in scarlet\"\n\n\n\n\nPori,\nG. Roneliuksen kirjakauppa,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nENSIMÄINEN OSA. Ote teoksesta: Ent. rykmentin lääkärin,\nlääket. toht. John H. Watsonin muistiinpanot.\n\n   I. Mr Sherlock Holmes.\n  II. Päätelmäoppia.\n III. Murha Lauriston Garden'issa.\n  IV. Mitä John Rance tiesi kertoa.\n   V. Ilmoitus hankkii meille vierailun.\n  VI. Tobias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.\n VII.  Valoa pimeydessä.\n\nTOINEN OSA. Pyhien maa.\n\n   I. Suuri suola-aavikko.\n  II. Utah'in kukka.\n III. John Ferrier puhelee profeetan kanssa.\n  IV. Pakolaiset.\n   V. \"Kostavat Enkelit.\"\n  VI. Jatkoa tri Watsonin muistiinpanosta.\n VII. Loppu.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n(Ote teoksesta. Ent. rykmentin lääkärin, lääket. toht. John H.\nWatsonin muistiinpanot.)\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nMr Sherlock Holmes.\n\n\nVuonna 1878 suoritin lääketieteen tohtorin tutkinnon Lontoon\nyliopistossa ja menin Netley'hin suorittaakseni sotilaslääkäreiksi\naikovilta vaaditun kurssin. Päätettyäni opintoni siellä sain toisen\nrykmentinlääkärin paikan 5:nessä Northumberlandin rykmentissä.\nRykmentti oli silloin Intiassa ja, ennenkuin minä ehdin sinne, oli\ntoinen Afghanilainen sota alkanut. Bombay'hin saapuessani sain\nkuulla, että minun rykmenttini jo oli kulkenut vuorensolien läpi ja\noli jo kaukana vihollisen maassa. Minä ja joukko toisia upseereita,\njotka olivat samassa asemassa, seurasimme joukkojen jälessä ja\nonnistuimmekin pääsemään Candahar'iin, jossa löysin rykmenttini ja\nrupesin heti palvelukseen.\n\nSotaretki tuotti monelle sekä kunniaa että virkaylennyksiä, mutta\nminulle ainoastaan onnettomuutta ja kurjuutta. Minut siirrettiin\nomasta rykmentistäni Berkshir'in rykmenttiin, jossa palvelin\nMaiwand'in verisessä taistelussa. Minun olkapäähäni sattui\nJezail-luoti, joka muserti luun ja kosketti solisluusuonta. Ellei\nordonnanssini Murray olisi osoittanut sellaista uskollisuutta ja\nmiehuutta, niin olisin varmaan joutunut verenhimoisten vihollisten\nkäsiin; hän heitti minut poikkipuolin erään kuormahevosen selkään\nja hänen onnistui kulettaa minut varmaan paikkaan englantilaisen\nrintaman taakse.\n\nPerin laihtuneena ja kärsimieni tuskien ja vaivojen heikontamana\nmuutettiin minut ja osa toisista haavoittuneista Peshawur'in\nkelvottomaan sairaalaan. Siellä aloin toipua ja olin jo siksi\nparantunut, että voin kävellä ympäri sairassalia ja vieläpä istua\nkuistikolla auringonpaisteessa, kun sain suolitulehduksen. Henkeni\noli useita kuukausia vaarassa, ja kun vihdoinkin jälleen tulin\ntajuihini ja aloin parantua, niin olin niin heikko ja riutunut, että\nlääkärit päättivät, päivääkään menettämättä, lähettää minut kotiin\nEnglantiin. Niinmuodoin lähetettiin minut kuljetuslaivalla Orontes ja\nnousin maihin kuukauden kuluttua Portsmouthin satamassa. Terveyteni\noli tykkänään pilalla, mutta isällinen hallitus salli minun käyttää\nseuraavat yhdeksän kuukautta parantaakseni.\n\nEnglannissa ei minulla ollut ystäviä eikä sukulaisia, joten olin\nvapaa kuin lintu -- tai ainakin niin vapaa, kuin ihminen 11 1/2\nshillingin päiväpalkalla voi olla. Kun olosuhteet olivat sellaiset\nniin jouduin tietysti Lontooseen, siihen suureen likaviemäriin, joka\nvastustamattomasti vetää puoleensa kaikki maan tyhjäntoimittajat.\nJonkun aikaa asuin eräässä yksityisessä hotellissa Strand'illa\nviettäen sietämätöntä elämää ja jakelin rahojani anteliaammin kuin\nvarani sallivat. Ei kestänytkään kaukaa, ennenkuin asiani joutuivat\nniin pelottavalle kannalle, että huomasin olevani pakotettu lähtemään\npääkaupungista kaivautuakseni johonkin paikkaan maaseudulla tai\nainakin täydellisesti muuttamaan elintapaani. Valitsin jälkimäisen ja\npäätin lähteä hotellista muuttaakseni johonkin vaatimattomampaan ja\nhalvempaan paikkaan.\n\nSamana päivänä, kuin olin tehnyt tämän päätöksen ja seisoin\nCriterian Barin luona, löi joku minua olkapäälle, ja kääntyessäni\nympäri, näin nuoren Stamford'in, joka ennen oli ollut apulaisenani\nsairashuoneella. Kun ihminen on yksinään, niinkuin minä, on\ntodellakin hauskaa nähdä tutut kasvot rajattomassa Lontoossa.\nStamford ja minä emme milloinkaan olleet olleet erittäin läheisiä,\nvaan nyt tervehdin häntä innostuneesti ja myöskin hän tuntui olevan\nihastunut saadessaan nähdä minut. Iloissani pyysin hänet aamiaiselle\nHolborn Restaurantiin ja me lähdimme sinne ajurilla.\n\n\"Mitä ihmeitä te olette tehnyt, Watson?\" kysyi hän peittämättömällä\nkummastuksella, kieriessämme Lontoon vilkasliikkeisiä katuja myöten.\n\"Olettehan kapea kuin humalaseiväs ja ruskea kuin intiaani.\"\n\nKerroin lyhyesti seikkailuni ja ehdin juuri lopettaa kun saavuimme\nmääräpaikkaamme.\n\n\"Miesraukka\", sanoi hän kuultuaan kertomuksen onnettomuuksistani.\n\"Mihin aijotte nyt ryhtyä?\"\n\n\"Haen asuntoa\", vastasin minä. \"Koettelen ratkaista sitä probleemia,\njosko on mahdollista saada hauskoja huoneita kohtalaisesta hinnasta.\"\n\n\"Sepä oli ihmeellinen yhteensattumus\", huomautti seuralaiseni. \"Te\nolette jo toinen, joka tänä päivänä sanoo minulle samat sanat.\"\n\n\"Kuka oli ensimäinen?\" kysyin minä.\n\n\"Eräs tuttavani, joka työskentelee sairashuoneen laboratooriossa. Hän\nvalitteli aamulla sitä, ettei ole tavannut ketään, joka olisi halukas\nasumaan yhdessä hänen kanssaan muutamissa hauskoissa huoneissa; hän\nlienee löytänyt sellaiset, mutta ne olivat liian kalliit hänelle\nyksinään\".\n\n\"No turkanen\", huudahdin minä, \"jos hän todellakin haluaa\nasuntotoveria, niin olen minä oikea mies. Minäkin asun mieluummin\njonkun kanssa kuin yksinäni\".\n\nStamford katsahti hiukan merkillisesti minuun. \"Te ette vielä tunne\nSherlock Holmes'ia\", sanoi hän, \"on mahdollista, ettette viihtyisi\nhänen seurassaan joka päivä\".\n\n\"Kuinka niin? Mitä muistuttamista teillä on häntä vastaan?\"\n\n\"Oh! Enhän minä sanokkaan, että häntä vastaan olisi muistuttamista.\nHänellä on muutamia omituisia aatteita -- -- hän on intoilija\nmuutamissa tieteenhaaroissa. Sen mukaan minkä minä tunnen häntä, on\nhän kelpo mies.\"\n\n\"Hän opiskelee kaiketi lääketiedettä?\" sanoin minä.\n\n\"Ei! Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän aikoo. Luulen,\nettä hän tuntee hyvin anatomiian ja on taitava kemisti; en ole\nmilloinkaan kuullut hänen käyneen lääketieteen luennoilla. Hänen\nopintonsa ovat kerrassaan tarkoituksettomia ja epäsäännöllisiä, mutta\nhän on koonnut joukon tietoja, jotka ihmetyttäisivät professoriakin.\"\n\n\"Ettekö milloinkaan ole kysynyt häneltä, miksikä hän aikoo?\" kysyin\nminä.\n\n\"En! Hän ei ole sellainen mies, joka antaa urkkia itseltään, vaikka\nhän toisinaan on hyvinkin puhelias, kun sattuu sille tuulelle.\"\n\n\"Minä tahtoisin päästä tuttavuuteen hänen kanssaan\", sanoin minä.\n\"Jos minun pitää asua yhdessä jonkun kanssa, niin valitsen mieluummin\nhenkilön, jolla on taipumusta opiskeluun ja joka on hiljainen\ntavoiltaan. En ole vielä kylliksi vahva kärsimään melua ja hälinää.\nAfghanistan'issa sain niin kyllältäni kummastakin, että siitä riittää\nkoko elinajakseni. Missä voin tavata ystävänne?\"\n\n\"Hän on luultavasti laboratooriossa,\" toisti Stamford. \"Hän joko\nkarttaa sitä viikkokausia, tahi myös tekee työtä siellä aamusta\niltaan. Jos teitä haluttaa, niin ajamme sinne aamiaisen jälkeen?\"\n\n\"Hyvin mielelläni!\" vastasin minä ja keskustelu siirtyi sitten\ntoisiin asioihin.\n\nTiellä sairashuoneelle antoi Stamford minulle koko joukon tietoja\nhenkilöstä, jonka kanssa aijoin ruveta yhdessä asumaan.\n\n\"Ei ole minun syyni, ellette viihdy yhdessä,\" sanoi hän. \"Minä\nolen ollut yksissä hänen kanssaan ainoastaan silloin tällöin\nlaboratooriossa. Te ehdotitte itse asian ja minä en voi sille mitään.\"\n\n\"Ellemme me sovi, niin onhan helppo erota,\" vastasin minä. \"Minusta\ntuntuu siltä, Stamford\", sanoin minä katsoen tarkasti häntä, \"kuin\nteillä olisi joku erikoinen syy, jonka vuoksi haluatte päästä eroon\nkoko asiasta. Onko hän häijyluontoinen, tai mikä sitten on? Puhukaa\nsuoraan!\"\n\n\"Ei ole helppo selittää sitä, joka on selittämätöntä\", vastasi hän\nnauraen. \"Holmes on liian tieteellinen ollakseen minun mieleiseni; se\nlähenee kylmäverisyyttä. Voin kuvitella mielessäni, että hän voisi\nantaa ystävälleen annoksen uusinta alkaloidia, ei ilkeydestä, vaan\nainoastaan tutkimisen halusta, saadakseen kunnollisesti selville\nsen vaikutukset. Jotta kuitenkin tekisin hänelle oikein, niin\nluulen, että hän itsekkin olisi valmis nauttimaan sitä. Hän haluaa\nintohimoisesti kaikenlaista määrättyä ja tarkkaa oppia.\"\n\n\"Se on kyllä oikein.\"\n\n\"Vaan se voi mennä liiallisuuksiin. Kun se menee niin pitkälle,\nettä hän lyö kepillä raatoja anatomiasalissa, niin tuntuu se hiukan\nhullulta.\"\n\n\"Lyö raatoja?\"\n\n\"Niin! Saadakseen selville, tuleeko ruumiiseen mustelmia kuoleman\njälkeen. Minä olen itse nähnyt sen.\"\n\n\"Ja kuitenkin te sanotte, ettei hän opiskele lääketiedettä.\"\n\n\"Niin! Jumala ties, mihin tarkoitukseen hän käyttää oppiaan. Mutta\nnyt olemme täällä ja saatte itse arvostella.\" Me käännyimme kapealle\nkujalle ja ajoimme sisään pienestä sivuportista, joka vie erääseen\nsuuren sairashuoneen sivurakennuksista. Tämä oli minulle tunnettua\ntietä enkä tarvinnut ketään, joka näytti tien, kun menimme ylös\nkolkkoja kivirappuja ja kuljimme pitkää käytävää, jonka pitkissä,\nvalkeiksi kalkituissa seinissä oli tummanruskeat ovet. Lähellä toista\npäätä oli matala, holvikattoinen käytävä, joka vei laboratoorioon.\n\nSe oli suuri huone, jonka seiniä lukemattomat pullot peittivät.\nSiellä täällä seisoi matalia leveitä pöytiä, jotka olivat retorttien,\nkoeputkien ja Bunsenin siniliekkisten lamppujen peitossa. Siellä\nseisoi ainoastaan yksi mies, joka oli kumartunut erään pöydän yli\nsyventyneenä työhönsä. Kuullessaan meidän askeleemme kääntyi hän\nympäri ja huudahti ilosta. \"Minä olen löytänyt sen! Olen löytänyt\nsen\", huudahti hän seuralaiselleni kiirehtien meitä kohden koeputki\nkäsissään. \"Olen keksinyt reagenssin, jonka ainoastaan veri saostaa.\"\nJos hän olisi löytänyt kultakaivoksen, niin eivät hänen kasvonsa\nolisi voineet osoittaa suurempaa ihastusta.\n\n\"D:r Watson, -- Mr Sherlock Holmes\", sanoi Stamford esittäen minut.\n\n\"Miten voitte?\" sanoi hän sydämmellisesti, samalla kun hän puristi\nkättäni sellaisella voimalla, jota tuskin olisin luullut hänessä\nolevan. \"Näen, että olette ollut Afghanistanissa.\"\n\n\"Millä ihmeen tavalla te sen voitte tietää?\" kysyin minä\nhämmästyneenä.\n\n\"Sehän on yhdentekevää\", sanoi hän naurahtaen. \"Nyt on kysymys\nveripisaroista. Te ymmärrätte epäilemättä keksintöni tärkeyden.\"\n\n\"Kemian kannalta kyllä\", vastasin minä, \"mutta käytännölliseltä...\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, sehän on käytännöllisin oikeuslääkeopillinen\nkeksintö, mitä useampaan vuoteen on tehty. Ettekö huomaa, että\nse tuottaa meille pettämättömän tavan huomata veripilkut. Tulkaa\nmukanani tänne!\" Innoissaan tarttui hän takkiini ja veti minut sen\npöydän luo, jossa hän oli työskennellyt. \"Hankkikaamme vähän tuoretta\nverta\", sanoi hän ja työnsi pitkän neulan sormeensa ja antoi veren\ntippua kemialliseen pipettiin. \"Katsokaa nyt. Minä kaadan nämä\nmuutamat veritipat yhteen litraan vettä. Uusi seos on aivan veden\nnäköistä. Veren suhde veteen ei voi olla suurempi kuin 1 yhteen\nmiljoonaan. Minä en kuitenkaan epäile, ettei luontaista reaktionia\ntapahtuisi.\" Puhuessaan heitti hän muutamia valkeita kristalleja\nveteen ja kaatoi sitten siihen muutamia pisaroita väritöntä nestettä.\nSisällys muuttui heti tumman mahognyn väriseksi ja astian pohjalle\nlaskeutui ruskea sakka.\n\n\"Ha! ha!\" nauroi hän ja paukutti käsiänsä näyttäen iloiselta kuin\nlapsi, joka on saanut uuden lelun.\n\n\"Se näyttää olevan jotenkin merkillinen koe\", huomautin minä.\n\n\"Erittäin mainio! Vanha guaiacu-koe oli kömpelö ja epävarma. Samaten\non myös verihiukkasten mikroskooppinen tutkiminen. Jos pilkut ovat\nvain muutamankin tunnin vanhoja, niin on viimemainittu arvoton. Tämä\nsitävastoin tuntuu olevan yhtä varma, jos pilkut ovat tuoreet tai\nvanhat. Jos tämä olisi ennen keksitty, niin olisivat sadat ihmiset,\njotka nyt kävelevät vapaina saaneet sovittaa rikoksensa jo kauvan\nsitten.\"\n\n\"Todellakin\", mutisin minä.\n\n\"Tähän juuri rikosasiat aina seisahtuvat. Mies on esim.\nepäilyksenalainen murhasta, kuukausia teon tapahduttua. Hänen\npäällys- ja alusvaatteensa tutkitaan ja niissä on ruskeita pilkkuja.\nOvatko nämä nyt likaa tai verta -- tai ruostetta tai hedelmäpilkkuja\n-- tai mitä ne ovat? Tämä on kysymys, joka on saattanut monen\nasiantuntijan pulaan, ja minkätähden? Sentähden, ettei ole ollut\nmitään varmaa koetta. Kun nyt sitävastoin olemme saaneet Sherlock\nHolmes-kokeen, käy se helposti päinsä.\"\n\nHänen silmänsä loistivat, kun hän puhui, ja hän laski käden\nsydämelleen kumartaen niinkuin käsiään taputtavalle yleisölle, jonka\nhänen mielikuvituksensa loihti esille.\n\n\"Teitä täytyy onnitella,\" sanoin minä jotenkin hämmästyneenä hänen\nihastuksestaan.\n\n\"Ajatelkaa Bishoff-asiaa viime vuonna Frankfurtissa. Hänet olisi\nvarmaan hirtetty jos tämä koe olisi ollut tunnettu. Samaten olisi\nkäynyt Mason'in Bradfordissa ja kuuluisan Müllerin ja Lefevren\nMontpellierissä ja Samson'in New-Orleans'issa. Voisin luetella\nkymmenittäin juttuja, joissa se olisi ollut ratkaiseva.\"\n\n\"Tehän olette elävä rikosasiain kalenteri\", sanoi Stamford nauraen.\n\"Te voisitte julkaista kirjan niistä. Antakaa sille nimeksi\n'rikosasiakertomuksia menneisyydestä'.\"\n\n\"Ja siitä tulisi erittäin hauskaa lukemista\", huomautti Holmes\nsovittaessaan pientä laastarilappua neulanreikään sormessaan. \"Minun\ntäytyy olla varovainen\", sanoi hän kääntyen hymyillen minuun, \"sillä\nminä käsittelen paljon myrkkyjä.\" Hän ojensi kätensä ja minä näin,\nettä se oli täynnä samanlaisia laastaritilkkuja ja voimakkaiden\nhappojen tuottamia pilkkuja.\n\n\"Me tulimme tänne liikeasioissa\", sanoi Stamford istuutuen korkealle,\nkolmijalkaiselle tuolille vetäen jalallaan samallaisen minulle.\n\n\"Tämä ystäväni aikoo vuokrata huoneita, ja kun kuulin, että te\nvalititte sitä, ettette saa ketään asumaan kanssanne, niin arvelin,\nettä voin hyvin toimittaa teidät yhteen.\"\n\nSherlock Holmes tuntui olevan ihastunut ajatukseen. \"Minulla on\",\nsanoi hän, \"Baker Streetin varrelta tiedossani eräs pieni huoneusto,\njoka juuri sopisi meille. Toivon, ettei tupakansavu haittaa teitä.\"\n\n\"Savuan itse kuin uuninpiippu\", vastasin minä.\n\n\"Sepä oli hyvä. Minulla on aina kemikalioita kotona ja teen toisinaan\nkokeita. Onko se mielestänne epämiellyttävää?\"\n\n\"Ei mitenkään.\"\n\n\"Antakaahan kun tuumin -- mitä muita huonoja tapoja minulla on!\nToisinaan olen huonolla tuulella enkä avaa suutani moneen päivään. Ei\nteidän silti pidä luulla, että olisin vihoissani. Antakaa vain minun\nolla rauhassa, niin se menee pian ohi. Mitä teillä on tunnustettavaa?\nJos kaksi henkilöä aikovat asua yhdessä, niin on parasta, että he\nensin oppivat tuntemaan toistensa huonot puolet.\"\n\nMinä nauroin hänen ristikuulustelulleen ja sanoin: \"Minulla on\nverikoiran penikka enkä pidä hälinästä hermojeni tähden, ja sitten\nnousen ylös kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla ajoilla ja olen\nhirveän laiska. Kun voin hyvin niin on minulla vielä joukko muita\nhuonoja tapoja, vaan mainitsemani ovat pääasiallisimmat nykyhetkellä.\"\n\n\"Pidättekö viulunsoittoa hälinänä?\" kysyi hän arasti.\n\n\"Se riippuu soittajasta\", vastasin minä. \"Hyvä viulunsoitto on\nJumalallista -- vaan huonosti...\"\n\n\"Se oli hyvä\", huudahti hän nauraen iloisesti. \"Minä ehdotan että me\npidämme asian päätettynä s.t.s. jos te hyväksytte huoneet.\"\n\n\"Milloin tarkastamme ne?\"\n\n\"Tulkaa tänne huomenna klo 12, niin voimme mennä sinne ja järjestää\nkaikki\", sanoi hän.\n\n\"Hyvä -- tarkalleen klo 12\", sanoin minä lyöden kättä.\n\nMe jätimme hänet kemikaalioidensa joukkoon ja palasimme jalan\nhotelliin.\n\n\"Sepä oli tosi\", sanoin äkisti, seisahtuen ja kääntyen Stamfordiin.\n\"Millä ihmeen tavalla hän voi tietää minun tulleen Afghanistan'ista?\"\n\nSeuralaiseni hymyili salaperäisesti. \"Se on eräs hänen pienistä\nomituisuuksistaan\", sanoi hän. \"Moni ihminen on halunnut saada\ntietää, miten hän saa selvän kaikenlaisista asioista.\"\n\n\"Vai niin! Se on salaisuus!\" huudahdin minä hykertäen käsiäni.\n\"Sehän on tosiaankin hauskaa. Olen erittäin kiitollinen siitä, että\nsaatoitte meidät tuttaviksi. Voidakseen oppia tuntemaan ihmissuvun\ntäytyy tutkia ihmistä\".\n\n\"Tutkikaa sitä sitte\", sanoi Stamford. \"Tulette huomaamaan, että\nainakin tämä on vaikea arvoitus. Lyön vetoa, että hän oppii tuntemaan\nteidät paremmin kuin te hänet. Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi\", vastasin minä ja kävelin hitaasti kotiin päin, melkoisen\nhuvitettuna uudesta tuttavuudestani.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nPäätelmäoppia.\n\n\nSeuraavana päivänä tapasimme toisemme sopimuksen mukaan ja\ntarkastimme asunnon Baker Streetillä n:o 221 B. Siihen kuului kaksi\nmukavaa makuuhuonetta ja hauskasti kalustettu, suuri, valoisa\nvierashuone, johon valo tuli kahdesta suuresta akkunasta. Huoneet\nolivat joka tapauksessa niin hyvät, ja vuokra kahteen osaan jaettuna,\nsiksi kohtuullinen, että kauppa päätettiin heti, ja me otimme\nhuoneet haltuumme. Minä muutin tavarani sinne vielä samana iltana ja\nseuraavana aamuna saapui Sherlock Holmes mukanaan useita laatikoita\nja kapsäkkejä. Kahtena ensi päivänä oli meillä kylliksi työtä\nottaessamme esille tavaroitamme ja sovitellessamme niitä paikoilleen.\nSen jälkeen alkoi tuntua kodikkaalta ja aloimme tottua uuteen\nympäristöömme.\n\nHolmes oli henkilö, jonka kanssa ei ollut laisinkaan paha asua.\nHän oli tyyni luonteeltaan ja säännöllinen tavoiltaan. Ainoastaan\npoikkeustapauksissa valvoi hän pitempään kuin klo 10 ja hän oli\naina syönyt aamiaisensa ja lähtenyt ulos, ennenkuin minä nousin\nsängystäni. Toisinaan vietti hän päivänsä laboratooriossa, toisinaan\nanatomiasaleissa ja joskus teki hän pitkiä kävelyjä, jotka näyttivät\nvievän hänet kaupungin kurjimpiin osiin. Kun hän sattui työtuulelle,\nniin oli hänen tarmonsa suunnaton; mutta toisinaan tapahtui\nreaktsiooni ja silloin voi hän maata monta päivää vierashuoneen\nsohvalla sanomatta sanaakaan, liikuttamatta yhtään lihasta. Näissä\ntilaisuuksissa olin huomannut niin uneksivan ja hajamielisen ilmeen\nhänen silmissään, että olisin voinut epäillä hänen käyttäneen\nhuumaavia aineita, ellei hänen kohtuullinen ja muutenkin kunnollinen\nelämäntapansa olisi tehnyt sellaista epäluuloa mahdottomaksi.\n\nVähitellen alkoi hän herättää minussa yhä enemmän mielenkiintoa\nja uteliaisuuteni oppia tuntemaan hänen ammattinsa, kasvoi. Hänen\npersoonansa ja ulkonäkönsä olivat sellaiset, että niiden täytyi\npistää satunnaisenkin tarkkaajan silmään. Hän oli hiukan yli 6 jalkaa\npitkä ja äärettömän laihuutensa tähden näytti hän vielä pitemmältä.\nSilmät olivat terävät ja läpitunkevat paitsi silloin, kun hän sattui\nolemaan sellaisessa tylsässä tilassa, josta jo mainitsin; hänen\nohut kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen valppaan ja päättäväisen\nilmeen. Sormissa oli aina muste- ja kemikaaliotäpliä, vaan hänen\nkätensä oli kuitenkin erittäin kevyt, jota olin tilaisuudessa\nnäkemään usein, kun hän puuhaili helposti särkyvien kemiallisten\nkoneidensa kanssa.\n\nLukija pitää minua luultavasti kauhean hätiköivänä ihmisenä, kun\ntunnustan, miten tämä mies ärsytti uteliaisuuttani ja kuinka usein\nminä koetin särkeä sen hiljaisuuden, jota hän noudatti, mikäli\nse koski häntä itseään. Heikko terveyteni kielsi minut menemästä\nulos, ellei ilma ollut erikoisen kaunis, eikä minulla ollut\nkeitään ystäviä, jotka olisivat käyneet luonani keskeyttääkseen\nyksitoikkoisuutta jokapäiväisessä elämässäni. Siitä syystä olin\niloinen siitä salaperäisyydestä, joka verhosi huonetoverini, ja\nkäytin paljon aikaa nähdäkseni verhon lävitse.\n\nHän ei opiskellut lääketiedettä. Hän oli itse, vastaukseksi\nkysymykseeni myöntänyt Stamfordin käsityksen oikeaksi. Eikä hän\nmyöskään ollut päättänyt mitään opintoja, jotka olisivat oikeuttaneet\nhänet pääsemään tieteelliseen maailmaan. Kuitenkin harjoitti\nhän eräänlaisia opintoja ihmeellisellä innolla ja muutamissa\nkummallisissa asioissa olivat hänen tietonsa niin äärettömän\ntäydelliset, että se ihmetytti. Ei kukaan ihminen tekisi niin paljon\ntyötä hankkiakseen niin tarkkoja tietoja, ellei hänellä ole jotakin\nmäärättyä päämäärää.\n\nToisissa asioissa taas oli hänen tietämättömyytensä hämmästyttävä.\nHänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista tietoa nykyajan\nkirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Kun minä käytän\nThomas Carlylen sanoja, kysyi hän perin yksinkertaisen näköisenä,\nkuka Thomas Carlyle oli ja mitä hän on tehnyt. Hämmästykseni tuli\nkuitenkin äärimmilleen, kun sain sattumalta tietää ettei hänellä\nollut aavistustakaan aurinkokuntamme kokoonpanosta, Copernicuksen\nlaista. Se, että yhdeksännellätoista vuosisadalla vielä löytyi\nsivistynyt ihminen, joka ei tiennyt, että maa kiertää auringon\nympäri, oli niin hämmästyttävä tosiasia että sitä tuskin voi uskoa.\n\n\"Te näytätte hämmästyneeltä\", sanoi hän hymyillen, kun hän huomasi\nmiten ihmeissäni minä olin. \"Nyt, kun olen saanut sen tietooni,\nkoetan unohtaa sen.\"\n\n\"Unohtaa!\"\n\n\"Minun mielestäni\", jatkoi hän, \"ovat ihmisen aivot alunpitäen\nniinkuin tyhjä ullakkokamari, joka hänen itsensä on kalustettava.\nHoukkio kokoaa kaikenlaista roskaa, jota hän löytää, niin että\nlopuksi ne tiedot, joista hänellä voisi olla hyötyä, häviävät\ntai parhaassa tapauksessa sekaantuvat niin toisiin, että hänen\non vaikea saada niitä esille tarvittaessa. Taitava käsityöläinen\npitää sitävastoin hyvin tarkalla sitä, mitä hän kokoaa aivoihinsa.\nHän ei hanki mitään muita työkaluja kuin ne, jotka voivat työssä\nolla hyödyksi, mutta näitä hänellä onkin suuri varasto ja kaikki\ntäydellisessä järjestyksessä. Se on erehdys, että tällä pienellä\nhuoneella olisi niin venyvät seinät, että niitä voisi venyttää\näärettömiin. Olkaa varma siitä, että kerran tulee joka ihmiselle\naika, jolloin jokainen uusi tieto työntää yhden vanhan pois tieltään.\nSitävarten on suuriarvoista se, ettei hanki itselleen tarpeettomia\ntietoja, jotka työntävät tieltään hyödylliset.\"\n\n\"Mutta aurinkosysteemi\", muistutin minä.\n\n\"Mitä hittoa se minuun koskee?\" keskeytti hän kärsimättömästi.\n\"Te sanotte, että me kuljemme auringon ympäri! Jos me sensijaan\nkiertäisimme kuuta, niin ei se tekisi pienintäkään muutosta minuun\neikä minun työhöni.\"\n\nMinä olin aivan kysymäisilläni, mikä hänen työnsä oli, vaan hänen\nkäytöksessään oli jotakin, joka näytti, ettei sellainen kysymys ollut\ntervetullut. Minä tuumiskelin keskusteluamme ja koetin vetää siitä\njohtopäätöksiä. Hän ei sanojensa mukaan, halunnut hankkia muita\ntietoja kuin sellaisia, jotka hänelle olivat hyödyksi ammatissaan.\nSiis olivat kaikki hänen tietonsa yhteydessä hänen ammattinsa kanssa.\nLuettelin ajatuksissani kaikki ne erilaiset aineet, jotka hän oli\nnäyttänyt tuntevansa erikoisen hyvin. Otinpa vielä lyijykynän ja\nkirjoitin ne muistiin. Saatuani kyhäyksen valmiiksi en voinut olla\nnauramatta sille. Se oli tämän näköinen.\n\n_Sherlock Holmes'in tiedot:_\n\n     1. Kirjallisuudesta ... ei tiedä mitään.\n     2. Filosofiiasta ... ei tiedä mitään.\n     3. Tähtitieteestä ... ei tiedä mitään.\n     4. Politiikasta ... tietää hiukan.\n     5. Kasvitieteestä ... tiedot vaihtelevat. Tuntee hyvin Belladonnan,\n        opiumin ja myrkyt yleensä. Aivan tietämätön käytännöllisestä\n        puutarhanhoidosta.\n     6. Geologiiassa ... tiedot käytännölliset, vaan rajoitetut. Voi\n        silmänräpäyksessä eroittaa eri maalajit toisistaan. On kävelyjeni\n        jälkeen osoittanut likapilkkuja housuissani ja on tarkastettuaan\n        niiden väriä ja kokoomusta voinut sanoa, mistä Lontoon osasta\n        ne ovat kotoisin.\n     7. Kemiassa ... tiedot perinpohjaiset.\n     8. Anatomiassa ... tiedot tarkat mutta järjestelmättömät.\n     9. Sensatsioonikirjallisuudessa ... tiedot suunnattomat. Tuntee\n        jokaisen yksityiskohdan jokaisessa rikoksessa, joka on tehty\n        vuosisadan alusta lukien.\n    10. Soittaa mainiosti viulua.\n    11. On mainio nyrkkitaistelija ja miekkailija sekä sapelilla\n        että floretilla.\n    12. Tuntee hyvin ja käytännöllisesti Englannin lain.\n\nKun olin joutunut näin pitkälle, niin heitin epätoivoisena luettelon\ntuleen. \"Jospa vaan voisin ymmärtää hänen aikomuksensa ja huomata\njonkun ammatin, jossa nämä tiedot välttämättömästi tarvitaan,\" sanoin\nitsekseni, \"mutta sitä ei kannata koettaakaan.\"\n\nAikaisemmin olen maininnut hänen viulunsoitto-taidostaan. Se oli\nihmeellinen, mutta yhtä merkillinen kuin hänen muutkin tietonsa.\nTiesin kyllä, että hän osasi soittaa useita kappaleita, jopa\nvaikeitakin, sillä hän oli minun pyynnöstäni soittanut Mendelsohnin\nLieder ja toisia mielikappaleitani. Saadessaan olla rauhassa soitti\nhän harvoin mitään tunnettua säveltä. Illoin oli hänellä tapana\nistuutua nojatuoliinsa, sulkea silmänsä ja hangata huolimattomasti\nkieliä; viulu oli poikittain polvilla. Toisinaan olivat äänet\nsointuvia ja synkkämielisiä. Usein ne olivat fantastisia ja iloisia.\nNe tulkitsivat epäilemättä niitä ajatuksia, jotka liikkuivat hänen\naivoissaan, mutta oliko soitto hänelle avuksi tai ainoastaan seuraus\noikusta, oli minun mahdoton sanoa. Ehkä olisin vastustellut näitä\nhermostuttavia sooloja, ellei hän aina lopuksi olisi soittanut useita\nlempilaulujani ikäänkuin palkitakseen kärsivällisyyttäni.\n\nEnsimäisellä viikolla ei meidän luonamme käynyt ketään ja minä\naloin arvella, että toverini oli yhtä ilman ystäviä kuin minäkin.\nVähitellen huomasin kuitenkin, että hänellä oli tuttavia mitä\nerilaisimmissa kansanluokissa. Eräs pieni, kalpea, tummanverinen\nmies, joka esitettiin minulle nimellä Mr Lestrade, kävi luonamme\nkolme, neljä kertaa yhdellä ainoalla viikolla. Eräänä aamuna tuli\neräs nuori, hienosti puettu tyttö ja viipyi puoli tuntia tai ehkä\nenemmänkin. Saman päivän iltapuolella tuli eräs harmaahapsinen,\nkuluneessa puvussa oleva mies, joka näytti juutalaiselta\nkulkukauppiaalta ja oli erittäin kiihtynyt ja hänen seurassaan oli\nvanha akka, jolla oli jalassa rikkonaiset pieksut. Toisella kertaa\nkeskusteli eräs harmaapäinen, vanha herra Holmes'in kanssa ja eräänä\npäivänä kävi hänen luonaan eräs rautatienkonduktööri virkapuvussaan.\nKun joku näistä eriskummaisista olennoista saapui, niin pyysi\nSherlock Holmes saada käyttää vierashuonetta ja minä vetäydyin\nmakuuhuoneeseeni. Hän pyysi aina anteeksi sitä, että vaivasi minua.\n\"Minun on pakko käyttää tätä huonetta konttoorinani\", sanoi hän,\n\"ja nämä ihmiset ovat minun liiketuttaviani.\" Nyt minulla taas oli\ntilaisuus kysyä häneltä suoraan, mutta taas esti hienotunteisuuteni\nminut siitä. Minä luulin silloin, että hänellä oli vahvat syyt olla\nsanomatta sitä, mutta hän karkotti pian epäluulot siten, että alkoi\nitse puhua asiasta.\n\nMinulla on hyvät syyt pitää mielessäni 4:s p. Maaliskuuta, kun nousin\nylös tavallista varemmin ja näin, ettei Sherlock Holmes vielä ollut\nlopettanut aamiaistaan. Emäntämme oli niin tottunut minun myöhäisiin\ntapoihini, ettei minua varten vielä oltu katettu, ja kahvini ei\nvielä ollut keitetty. Ihmisen tolkuttomassa oikullisuudessa soitin\nkiivaasti kelloa ja huomautin lyhyesti olevani valmis. Sitten sain\nkäsiini erään aikakauskirjan pöydältä ja koetin kuluttaa aikaani\nlukemalla, silläaikaa kun Holmes hiljaisuudessa söi käristettyä\nleipäänsä. Erään artikkelin päällekirjoitus oli lyijykynällä\nmerkitty ja minä luin sen tietysti. Sen vähän liian mahtava\npäällekirjoitus oli \"Elämän kirja\" ja se koetti osoittaa kuinka\npaljon havaintokykyinen ihminen voi oppia tutkimalla tarkasti ja\njärjestelmällisesti kaikkea, mikä sattuu hänen tielleen. Minun\nmielestäni oli sisällys merkillinen sekoitus teräväjärkisyydestä\nja mahdottomuuksista. Tekijä sanoi kykenevänsä lukemaan jonkun\nhenkilön sisimmätkin ajatukset hetkellisestä kasvojenilmeestä,\nlihasnytkäyksestä tai silmänluonnista. Hänen käsityksensä mukaan\nolisi teeskentely mahdotonta sellaisen henkilön näkyvissä, joka on\noppinut tekemään huomioita, analyseeraamaan. Hänen johtopäätöksensä\nolivat aivan yhtä kieltämättömät kuin Euklideen väitökset.\nPerehtymättömille olivat nämä lopputulokset niin ihmetyttäviä, että\nhe varmaan pitäisivät häntä noitana, kunnes olisivat oppineet tavan,\njota hän käytti saavuttaakseen sellaiset.\n\n\"Vesipisarasta\", sanoi tekijä, \"voisi loogikko todistaa Atlannin\nvaltameren tahi Niagaran olemassaolon mahdollisuuden, vaikkakaan\nhän ei milloinkaan olisi kuullut eikä nähnyt kumpaistakaan. Samaten\non elämä pitkä ketju, jonka laadun tuntee, niinpiankuin on saanut\nselville yhdenkin nivelen. Niinkuin kaikki toisetkin tieteet voi opin\njohtopäätöksien tekemiseen ja analyseeraamiseen saavuttaa ainoastaan\nopiskelemalla kauvan ja kärsivällisyydellä, mutta elämä on niin\nlyhyt, ettei ainoakaan kuolevainen voi saavuttaa täydellisyyttä\nsiinä. Ennenkuin voi yrittääkään selvittää ihmisen moraalisia\nja henkisiä ominaisuuksia, täytyy alottaa ratkaisemalla enemmän\nalustavia tehtäviä. Koettakaa esim. tavatessanne joku henkilö saada\nselvä hänen historiastaan ja hänen käsityöstään tai ammatistaan.\nVaikka semmoinen harjoitus tuntuu lapselliselta, niin teroittaa se\nkuitenkin huomiokykyä ja opettaa, mikä on otettava huomioon. Miehen\nkynnet, hänen takinhihansa, saappaansa, housunsa, hänen peukalonsa\nja etusormensa kovuus, hänen kasvojensa ilme, hänen kalvosimensa,\njokainen näistä osoittaa selvästi miehen ammatin. On käsittämätöntä,\netteivät kaikki nämä yhdessä voisi antaa valppaalle tarkkaajalle\njotakin tietoa.\"\n\n\"Sellaisia tyhmyyksiä\", huudahdin minä heittäen lehden pöydälle. \"En\nmilloinkaan elämässäni ole lukenut sellaista roskaa.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Holmes.\n\n\"Tämä artikkeli\", sanoin minä ja osoitin sitä munalusikallani\nistuutuessani syömään aamiaistani. \"Ymmärrän että te olette lukenut\nsen, koska olette alleviivannut sen. Myönnän kuitenkin, että se\non koko hyvin kirjoitettu. Se on luultavasti joku erakko, joka\non keksinyt nämä merkilliset väitökset kotona työhuoneessaan.\nToivon että voisin viedä hänet istumaan kolmannen luokan vaunuun\nmaanalaisella rautatiellä ja pakottaa hänet ilmoittamaan kaikkien\nmatkatoveriensa ammatit. Tahtoisin lyödä vetoa 1,000 yhtä vastaan\nsiitä, että hän epäonnistuu.\"\n\n\"Ja te menettäisitte rahanne\", huomautti Holmes tyynesti. \"Tämä\nartikkeli on minun itseni kirjoittama.\"\n\n\"Teidän!?\"\n\n\"Niin! minulla on jonkunverran taipumuksia huomioiden ja\njohtopäätösten tekemiseen. Ne teoriiat, joista olen maininnut tuossa\nja joita te pidätte niin mahdottomina, ovat itse asiassa hyvin\nkäytännöllisiä -- niin, vieläpä niin käytännöllisiä, että minun\njokapäiväinen leipäni on niistä riippuvainen.\"\n\n\"Ja miten?\" kysyin minä tahtomattani.\n\n\"Niin, minun ammattini on merkillinen. Luulen olevani ainoa\nalallani. Minä olen neuvotteleva salapoliisi, jos ymmärrätte mitä\nsillä tarkoitetaan. Täällä Lontoossa on suuret joukot virallisia ja\nyksityisiä salapoliisiliikkeitä. Kun eivät ne voi tehdä mitään, niin\ntulevat he minun luokseni ja minä opastan heidät oikeille jälille.\nHe ilmoittavat minulle kaikki yksityisseikat ja siitä syystä, että\nyleensä tunnen rikoksia, olen tavallisesti tilaisuudessa auttamaan.\nKaikki rikokset muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän ja, jos\ntuntee hyvin yksityiskohdat tuhannesta, niin olisi merkillistä,\nellei kykenisi selvittämään tuhatensimäistä. Lestrade on kuuluisa\nsalapoliisi. Hän sotkeutui eräässä väärennysjutussa ja kävi hän juuri\nsentähden täällä.\"\n\n\"Entä ne kaikki muut?\"\n\n\"Useimmat tulevat yksityisissä asioissa. Ne ovat kaikki väkeä,\njotka ovat joutuneet johonkin pulaan ja tarvitsevat apua. Minä\nkuuntelen, mitä heillä on kerrottavaa; he kuuntelevat mitä minulla on\nmuistuttamista, ja minä pistän palkkion taskuuni\".\n\n\"Tarkoitatteko,\" sanoin minä, \"että te jättämättä huoneitanne\nkykenette selvittämään jutun, jota toiset ihmiset eivät voi ymmärtää,\nvaikka he itse ovat nähneet kaikki yksityisseikat.\"\n\n\"Aivan. Minä luulottelen sen olevan niin. Joskus sattuu jotakin\nmutkikkaampaa. Siinä tapauksessa täytyy minun lähteä ulos nähdäkseni\nomin silmin. Nähkääs, minulla on joukko erikoistietoja, joita\nkäytän näissä tehtävissä ja jotka helpottavat asiaa koko joukon.\nNe johtopäätös-säännöt, joista kirjoitin tuossa artikkelissa, joka\nherätti teissä suuttumusta, ovat minulle arvaamattoman hyödylliset.\nHuomioiden tekeminen on painunut veriini. Kun ensi kertaa kohtasimme\ntoisemme, tunnuitte hämmästyneen kun minä sanoin teidän tulleen\nAfghanistanista.\"\n\n\"Joku oli epäilemättä kertonut siitä.\"\n\n\"Ei suinkaan. Minä 'tiesin', että te olitte tullut Afghanistanista.\nTavan mukaan menivät ajatukset niin nopeasti aivojeni läpi, että\ntulin tähän tulokseen niin, että tuskin tiesin, miten se oli\ntapahtunut. Loppupäätösten järjestys oli suunnilleen seuraava:\n'Tässä on herra, joka näyttää lääkäriltä ja samalla sotilaalta.\nSelvästi siis rykmentinlääkäri. Hänen on täytynyt hiljakkoin palata\ntroopillisesta ilmanalasta, sillä hänen kasvonsa ovat ruskeat, mutta\ntämä ei ole niiden luonnollinen väri sillä ranteet ovat valkeat.\nHänen riutuneista kasvoistaan näkyy, että hän on ollut vaikeasti\nsairaana. Hänen vasen käsivartensa on loukkaantunut, sillä hän pitää\nsitä kankeasti ja luonnottomasti. Missä kuumassa vyöhykkeessä on\nenglantilainen rykmentinlääkäri kokenut sellaisia vaivoja ja saanut\nhaavan käsivarteensa? Tietysti Afghanistanissa.' Kaikki tämä ei vienyt\npitempää aikaa kuin sekunnin. Minä huomautin, että olitte tullut\nAfghanistanista, ja te hämmästyitte.\"\n\n\"Nyt kun olette selvittänyt sen, näyttää se perin helpolta,\" sanoin\nminä hymyillen. \"Te muistutatte Edgar Allan Poe'n Dupin'ia. Minä\nluulin aina, että semmoisia henkilöitä löytyi ainoastaan romaaneissa.\"\n\nSherlock Holmes nousi ja sytytti piippunsa. \"Te luulette kaiketi\nsanovanne minulle kohteliaisuuden verratessanne minua Dupin'iin\",\nhuomautti hän. \"Minun käsitykseni mukaan oli Dupin jotenkin\nvähäpätöinen henkilö. Tuo temppu keskeyttää ystävän ajatukset\nneljännestunnin hiljaisuuden jälkeen tuntuu todellakin jotenkin\nviekkaalta. Hänellä oli kyllä analyyttistä taipumusta, mutta hän on\nkaukana sellaisesta, ilmiöstä, kuin Poe luuli.\"\n\n\"Oletteko lukenut Gaboriaun kirjoja?\" kysyin minä. \"Onko Lecoq teidän\nkäsityksenne mukaan hyvä salapoliisi?\"\n\nSherlock Holmes puhisi vihaisesti. \"Lecoq oli oikea hutilus\", sanoi\nhän kärsimättömästi. \"Hänellä oli ainoastaan yksi hyvä ominaisuus\nja se oli hänen tarmonsa. Se kirja teki minut oikein kipeäksi. Koko\njuttu oli vaan se, että piti identtifieerata eräs vanki. Minä olisin\ntehnyt sen 24:ssä tunnissa. Lecoq tarvitsi kuusi kuukautta. Kirjaa\nvoisi käyttää, osoittamaan salapoliiseille, mitä heidän tulee jättää\ntekemättä.\"\n\nMinua harmitti, että kahta henkilöä, joiden luonteita olin niin\npaljon ihaillut, kohdeltiin niin välinpitämättömästi. Minä menin\nakkunaan ja katselin kadulle. \"Hän on ehkä lahjakas\", sanoin minä\nitsekseni, \"mutta hän on myöskin hyvin itserakas\".\n\n\"Nykyään ei esiinny yhtään rikosta eikä rikollista\", sanoi hän\nriitaisasti. \"Mitä hyödyttää se, että on järkeä meidän ammattiimme.\nTunnen itsessäni, että minussa on jotakin, joka voisi tehdä\nnimeni kuuluisaksi. Ei ole ketään eikä ole ollut ketään, joka\nolisi käyttänyt niin paljon opintoja ja niin paljon luontaista\nlahjakkaisuutta rikoksien paljastamiseen, kuin minä. Mutta\nminkälainen on lopputulos? Ei ole paljastettavia rikoksia, tai\nparhaassa tapauksessa ovat ne niin kömpelösti tehtyjä ja syyt niin\nläpinäkyvät, että ne voi ymmärtää vaikka Scotland Yardin salapoliisi\".\n\nKoska minä vielä olin kiukuissani hänen kehuskelevasta puheestaan,\nkatsoin parhaaksi vaihtaa puheen aihetta.\n\n\"Ihmettelenpä, mitä tuo mies hakee\", sanoin minä ja osoitin\nsormellani erästä yksinkertaisesti puettua henkilöä, joka kulki\nhiljalleen katua myöten toisella katukäytävällä ja tarkasteli talojen\nnumeroita.\n\n\"Tarkoitatteko tuota eroitettua laivastokersanttia\", sanoi Holmes.\n\n\"Kehumista ja lörpötystä\", arvelin itsekseni. \"Hän tietää, etten voi\nkoetella hänen arvaustaan\".\n\nTämä ajatus oli tuskin lähtenyt aivoistani, kun mies huomasi numeron\nporttimme päällä ja kiiruhti poikki kadun. Me kuulimme lujan\nkoputuksen, bassoäänen ja raskaita askelia, jotka tulivat ylös\nrappuja.\n\n\"Mr Sherlock Holmes'ille\", sanoi hän astuessaan sisään huoneeseen ja\nantoi hänelle sinisen kirjeen.\n\nNytpä oli tilaisuus nolata hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi että\nmies tulisi sisälle, kun hän lausui arvelunsa.\n\n\"Sanokaa ystäväni\", sanoin minä niin ystävällisesti kuin mahdollista,\n\"mikä teidän ammattinne on?\"\n\n\"Kaupunginlähetti, sir\", sanoi hän jurosti. \"Virkapuku on\nkorjattavana.\"\n\n\"Ja mikä te olette ollut?\" pitkitin minä katsahtaen pilkallisesti\ntoveriini.\n\n\"Kersantti kunink. laivastossa. Eikö vastausta? Hyvä on sir.\"\n\nHän otti asentoaskeleet, teki kunniaa ja meni.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nMurha Lauriston Garden'issa.\n\n\nMinun täytyy myöntää, että hämmästyin tästä uudesta näytteestä siitä,\nmiten käytännölliset ystäväni teoriiat olivat. Kunnioitukseni hänen\nanalyseerauskykyynsä kohosi paljon. Vielä minä tosin epäilin, että\nkaikki oli mahdollisesti sovitettu edeltäpäin, jotta minä pettyisin,\nmutta mitä syitä hänellä olisi ollut sellaista tehdäkseen, sitä\nen voinut käsittää. Kun katsahdin häneen, niin oli hän lopettanut\nkirjeen lukemisen, ja hänen silmiinsä oli tullut sellainen\ntuijottava, tyhjä ilme, joka osoittaa hajamielisyyttä.\n\n\"Miten voitte päättää sen?\" kysyin minä.\n\n\"Päättää minkä?\" sanoi hän hitaasti.\n\n\"Että mies oli entinen laivastokersantti.\"\n\n\"Siihen ei minulla nyt ole aikaa\", vastasi hän ärtyisästi; sitten\njatkoi hän hymyillen: \"Suokaa anteeksi! Te katkaisitte ajatusteni\njuoksun; vaan ehkä se oli hyvä sekin. Vai niin! Te ette tosiaankaan\nvoinut nähdä, että mies oli entinen laivastokersantti?\"\n\n\"Mahdotonta\".\n\n\"Jonkun asian selitys on usein helpommin sanottu kuin tehty. Jos\npyydettäisi teitä todistamaan, että kaksi kertaa kaksi on neljä,\nniin huomaisitte sen kylläkin kiusalliseksi, vaikka olette varma\nsiitä. Kadun ylitsekkin voin nähdä suuren sinisen ankkurin joka oli\ntatueerattu hänen kätensä ulkopuolelle. Tämä muistutti merestä.\nHän käyttäytyi sotilaallisesti ja hänellä oli ohjesäännön mukainen\nposkiparta. Siinä on meillä kuva matroosista. Hän oli jotenkin\nitsetietoinen henkilö, ja hänen ulkomuotonsa osoitti, että hän on\ntottunut käskemään. Ettekö huomannut, miten hän piti päänsä pystyssä\nja miten hän heilutteli keppiään? Vakava, kunnioitusta herättävä,\nkeski-ikäinen mies -- kaikki seikkoja, jotka tekivät sen, että luulin\nhänen olleen kersanttina.\"\n\n\"Ihmeellistä\", huudahdin minä.\n\n\"Eipä suinkaan\", sanoi Holmes, vaikka minä luulin huomaavani, että\nhän ilostui minun ihmettelystäni ja ihailustani. \"Juuri äsken sanoin,\nettei enää löydy rikoksellisia. Näyttää siltä kuin olisin väärässä --\nkatsokaahan tätä!\" Hän ojensi minulle sen kirjeen, jonka lähetti oli\njättänyt.\n\n\"Tämähän on kauheata\", huudahdin minä, luettuani sen läpi.\n\n\"Se tuntuu todellakin tavattomalta\", huomautti hän tyynesti.\n\"Tahtoisitteko olla hyvä ja lukea sen ääneen?\"\n\nKirje, jonka luin, oli seuraava:\n\n    \"Paras Mr Sherlock Holmes.\n\n    On sattunut ruma tapaus tänä yönä n:o 3:ssa Lauriston Gardenissa\n    Brixton Road'in varrella. Tehdessään kierrostaan näki eräs\n    poliisikonstaapeleistamme tulta siellä klo 2, ja kun rakennus on\n    asumaton niin epäili hän, että jotakin oli hullusti. Hän tapasi\n    portin avoimena ja löysi kadunpuolisesta huoneesta hyvin puetun\n    herrasmiehen ruumiin, jonka taskussa oli visiittikortti, jossa\n    oli nimi Enoch J. Drebber, Cleveland, Ohio. U.S.A. Ryöväystä ei\n    ole tehty eikä löydy mitään, joka osottaisi, mistä syystä mies\n    on kuollut. Huoneessa on veripilkkuja, mutta ruumiissa ei ole\n    yhtään haavaa. Me emme voi ymmärtää, millä tavalla hän on tullut\n    asumattomaan taloon; koko asia on läpeensä arvoituksen tapainen.\n    Jos teillä on aikaa tulla taloon ennen klo 12, niin tapaatte\n    minut siellä. Jos sitävastoin ette voisi tulla, niin minä annan\n    teille enemmän tietoja, ja pitäisin sitä ystävyyden osoituksena,\n    jos tahtoisitte mainita oman mielipiteenne.\n\n                                Teidän uskollinen Tobias Gregson.\"\n\n\"Gregson on etevin salapoliisi Scotland Yard'issa\", huomautti\nystäväni. \"Hän ja Lestrade ovat parhaat huonojen joukosta. Molemmat\novat toimintakykyisiä ja tarmokkaita, mutta äärettömän kiintyneitä\nvanhoihin tapoihinsa. He ovat kuin koira ja kissa ja kadehtivat\ntoisiaan yhtä paljon kuin kaksi kaunista tyttöä. Siitä tulee hauskaa,\njos molemmat ovat tämän rikoksen jälillä.\"\n\nMinua ihmetytti miten tyynesti hän voi istua ja puhella. \"Mutta tässä\nei ole aikaa tuhlattavana!\" huudahdin minä. \"Lähetänkö noutamaan\najuria?\"\n\n\"En tiedä huolinko koko asiasta. Minä olen suurin laiskuri mitä\nlöytyy -- s.t.s. toisinaan, sillä usein olen kylläkin terhakka.\"\n\n\"Tämähän on juuri semmoinen tilaisuus, jota olette toivonut.\"\n\n\"Paras ystäväni, mitä tämä oikeastaan liikuttaa minua? Jos esim. minä\nselvittäisin koko arvoituksen, niin saisivat Gregson, Lestrade & C:o\nkoko kunnian, siitä syystä, etten ole virallinen henkilö.\"\n\n\"Mutta hänhän pyytää teidän apuanne.\"\n\n\"Niin senvuoksi, että hän tietää minun olevan itseään etevämmän,\nmutta hän purisi mieluummin kielensä poikki, kuin myöntäisi sen\njonkun kolmannen henkilön kuullen. Voimmehan kuitenkin käydä\nsiellä katsomassa. Minä selvitän sen itselleni ja ellen mitään\nmuuta voittaisi niin saanpa kuitenkin nauraa kunnollisesti heidän\nkustannuksellaan. Tulkaa, niin lähdemme!\"\n\nHän heitti päällysnutun selkäänsä sellaisella innolla, että minä\nhuomasin energiian seuranneen hänen edellistä tilaansa.\n\n\"Ottakaa hattu päähänne\", sanoi hän.\n\n\"Haluatteko, että minä seuraan mukana?\"\n\n\"Kyllä! ellei teillä satu olemaan muuta tekemistä.\"\n\nMinuutti senjälkeen istuimme molemmat ajopelissä joka kulki täydellä\nvauhdilla Brixton Road'ia kohden.\n\nOli synkkä, sumuinen aamu ja rakennusten päädyissä riippui likaisen\nkeltainen sumu, joka oli kuin heijastus allaolevasta likaisesta\nkadusta. Seuralaiseni oli erinomaisen hyvällä tuulella ja puheli\nkoko ajan Cremona-viuluista ja Stradivarius- ja Amati-viulujen\neroituksesta. Minä sitävastoin olin vaiti, sillä ikävä ilma sekä\nsurullinen asiamme tekivät minut alakuloiseksi.\n\n\"Tepä ette näy tuhlaavan paljon ajatuksia juttuun, joka meillä on\nkäsillä\", sanoin minä ja keskeytin hänen soitannollisen keskustelunsa.\n\n\"Minulla ei vielä ole mitään tosiasioita\", sanoi hän. \"On suuri\nerehdys, jos rupeaa tekemään teoriioja, ennenkuin on saanut kaikki\ntiedot. Se vaikuttaa epäedullisesti arvostelukykyyn.\"\n\n\"Kohta saatte tietonne,\" huomautin minä ja viittasin ulos; \"tämä on\nBrixton Road ja tuolla on talo, ellen erehdy.\"\n\n\"Niin näkyykin olevan! Pysäyttäkää, ajaja, pysäyttäkää!\" Me olimme\nvielä 100 metriä paikalta, mutta hän vaati itsepäisesti, että\nastuisimme pois, ja me lopetimme matkan jalan.\n\nTalo N:3 Lauriston Garden näytti synkältä ja runsasvaiheiselta. Se\noli yksi neljästä talosta, jotka olivat vähän matkaa poispäin itse\nkatulinjasta, kaksi niistä oli asuttua, toiset kaksi asumatonta.\nJälkimmäisissä oli kadullepäin kolme ikävää akkunariviä, jotka\nolivat alastomat paitsi muutamia siellä täällä, joissa oli kirjoitus\n\"Vuokrataan.\" Pieni puutarha, jossa oli muutamia sairaloisia kasveja,\neroitti joka rakennuksen kadusta ja joka puutarhan läpi kulki kapea,\nväriltään keltainen, nähtävästi savesta ja karkeasta hiekasta tehty\njalkakäytävä. Kaikki oli sateesta märkää ja liukasta, kun oli\nsatanut koko yön. Puutarhaa ympäröi kolme jalkaa paksu muuri, jonka\npäällä oli puuaidotus, ja tätä muuria vastaan nojaten seisoi eräs\npoliisikonstaapeli, jonka ympärillä seisoi joukko maleksijoita, jotka\nkurkottivat kaulojaan ja vaivasivat silmiään siinä turhassa toivossa,\nettä näkisivät edes vilaukselta sitä, mitä sisällä tapahtui.\n\nMinä olin luullut, että Sherlock Holmes heti rientäisi sisään\nalkaakseen salaisuuden tutkimisen. Mutta tämä ei läheskään näyttänyt\nolevan hänen aikomuksensa. Hän käveli edestakaisin katukäytävällä\nnäyttäen niin suruttomalta, että se, asiain tällä kannalla ollessa,\nnäytti minusta melkein teeskentelyltä; hän katseli maata, taivasta,\nvastapäätä olevia taloja ja muuria. Päätettyään tutkistelunsa, meni\nhän hitaasti polkua myöten eli ehkä paremmin pitkin ruohoreunaa\ntoisella laidalla, silmät maahan luotuina. Hän seisahtui kaksi\nkertaa ja kerran näin hänen hymyilevän ja huudahtavan hiljaa\ntyytyväisyydestä. Kosteassa savisessa maassa oli joukko jalanjälkiä,\nmutta senjälkeen kuin poliisit ja muutkin olivat kävelleet siinä\nedestakaisin, en voinut ymmärtää, mitä selvää ystäväni voi saada\nniistä. Minä olin kuitenkin saanut niin tavattomia todisteita hänen\nhuomiokykynsä terävyydestä, että en suurestikaan epäillyt, ettei hän\nkykenisi näkemään paljon sellaista, jota minä en huomannut.\n\nPortilla tapasi meidät eräs pitkä, kalpea, pellavatukkainen mies,\njoka riensi luoksemme muistikirja kädessä ja tervehti lämpimästi\nystävääni. \"Oli hyvin ystävällisesti tehty, että tulitte tänne\",\nsanoi hän. \"Minä olen jättänyt kaikki koskematta.\"\n\n\"Huomioonottamatta tätä\", vastasi ystäväni ja osoitti katukäytävää.\n\"Vaikka tästä olisi kuletettu lauma puhvelihärkiä, niin ei se olisi\npahemmin tallattu. Te olette kaiketi itse tehneet huomioita, Gregson,\nennenkuin olette sallinut tämän.\"\n\n\"Minulla on ollut niin paljon tekemistä sisällä talossa\", sanoi\nsalapoliisi vältellen. \"Virkatoverini, Mr Lestrade, on myös täällä.\nMinä luotin siihen, että hän tarkastaisi sen.\"\n\nHolmes katsahti minuun ja kohotti halveksien kulmakarvojaan. \"Kun\ntäällä jo on kaksi sellaista miestä kuin te ja Lestrade, niin ei\nliene minulla paljoakaan selville otettavaa\", sanoi hän.\n\nGregson hykersi itsetyytyväisenä käsiään. \"Minä luulen, että me\nolemme tehneet kaikki mitä voi tehdä\", vastasi hän, \"mutta tämä on\nmutkikas juttu ja minä tiedän teidän pitävän sellaisesta.\"\n\n\"Tulitteko te ehkä tänne ajurilla?\" kysyi Sherlock Holmes.\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Eikä Lestradekaan?\"\n\n\"Ei, sir.\"\n\n\"Menkäämme sitten katsomaan huonetta.\" Tämän epäjohdonmukaisen\nhuomautuksen jälkeen menimme sisälle taloon, Gregsonin kanssa, jonka\nkasvonpiirteet osoittivat suurta hämmästystä.\n\nLyhyt, laudoitettu, tomuinen käytävä vei kyökkiin. Sieltä meni\nkaksi ovea, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Toinen näistä oli\nnähtävästi ollut sulettuna useita viikkoja. Toinen vei ruokasaliin,\njossa salaperäinen rikos oli tapahtunut. Holmes meni ensin sisälle ja\nminä seurasin perässä sellaisen tunteen painostamana, jonka kuolema\naina vaikuttaa.\n\nSe oli suuri nelikulmainen huone, joka näytti vieläkin suuremmalta\nsiksi, että se oli kalustamaton. Seiniä koristi huonot, loistavan\nväriset seinäpaperit ja nämä olivat useista kohdin kosteuden\ntahraamat ja siellä täällä riippui irtirevittyjä kaistaleita, jotka\njättivät keltaisen rappauksen paljaaksi. Vastapäätä ovea oli korea,\navonainen uuni, joka oli varustettu jäljitellystä marmorista tehdyllä\naskeleella. Tämän nurkalla oli kiinnitettynä punaisen vahakynttilän\npalanen. Ainoa akkuna, joka löytyi, oli niin likainen, että huoneessa\noli puolihämärä, joka teki kaikki likaisenharmaan näköiseksi, ja sitä\nlisäsi vielä paksu tomukerros.\n\nKaikki nämä yksityisseikat huomasin vasta myöhemmin. Sillä hetkellä\nkiinnitti minun huomiotani ainoastaan hirveä, liikkumaton olento,\njoka makasi pitkänään lattialla ja tuijotti likaseen kattoon\nilmeettömin, avonaisin silmin. Se oli 43-44 vuotiaan, keskikokoisen,\nleveäharteisen miehen ruumis, jolla oli kihara tukka ja sänkiparta.\nHän oli puettuna pitkään hännystakkiin ja hienoihin liiveihin,\nvaaleisiin housuihin ja lumivalkeisiin kalvosimiin ja kaulukseen.\nHieno, harjattu silinterihattu seisoi vieressä lattialla. Hänen\nkätensä olivat nyrkissä ja käsivartensa ylösnostetut ja jalat olivat\nkiertyneet toistensa ympäri, aivan kuin hänen kuolinkamppauksensa\nolisi ollut tuskallinen. Hänen jäykistyneet kasvonpiirteensä\nosoittivat kauhua ja vihaa. Hänen ilkeät, hirveästi vääntyneet\nkasvonsa, matala otsansa, tylppä nenänsä ja eteentyöntyvä alaleukansa\nantoivat kuolleelle merkillisen, apinamaisen muodon, jota näköä vielä\nlisäsi ruumiin luonnoton asento. Monta kertaa olen nähnyt kuoleman,\nvaan milloinkaan se ei ole tuntunut niin kamalalta kuin tässä\npimeässä, kurjassa huoneessa Brixton Road'in varrella.\n\nOvella seisoi Lestrade, laihana ja notkeana kuin kärppä ja tervehti\nmeitä.\n\n\"Tämä juttu tulee kyllä herättämään huomiota, sir\", huomautti hän.\n\"Se voittaa kaikki, joita olen ennen kokenut, enkä minä ole mikään\neilisen teiren poika.\"\n\n\"Siinä ei ole mitään johtolankaa\", sanoi Gregson.\n\nSherlock Holmes lähestyi ruumista, polvistui sen viereen ja tutki\nsitä tarkasti. \"Oletteko varma siitä ettei löydy mitään haavoja?\"\nkysyi hän osoittaessaan useita veripilkkuja, jotka värjäsivät lattian.\n\n\"Täydellisesti!\" huudahtivat molemmat salapoliisit.\n\n\"Siinä tapauksessa on veri tullut toisesta henkilöstä -- luultavasti\nmurhaajasta, jos nyt murha olisi tapahtunut. Tämä muistuttaa\ntapahtumista van Jensen'in kuolemasta Utrecht'issa vuonna '34.\nMuistatteko sen tapauksen, Gregson?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Tutkistelkaa sitä sitten -- se teidän on tosiaankin tehtävä. Ei\nmikään ole uutta auringon alla. Kaikki on tapahtunut kerran ennen.\"\n\nPuhuessaan hän kopeloi nopeasti käsillään joka kohtaa, hän\ntunnusteli, painoi, avasi nappeja ja tutki ja koko ajan oli hänen\nsilmissään sama hajamielinen ilme, jonka jo ennen olin havainnut.\nTutkiminen tapahtui niin nopeasti, että sitä tuskin voi aavistaa,\nkuinka huolellisesti se kävi. Lopuksi hän haistoi kuolleen huulia ja\ntarkasti sitten hänen kiiltonahkakenkiensä anturat.\n\n\"Oletteko siirtäneet häntä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei enempää kuin tarkastuksemme vaati.\"\n\n\"Nyt voitte viedä hänet ruumishuoneeseen\", sanoi hän. \"Enempää emme\ntarvitse häntä.\"\n\nGregsonilla oli käsillä paarit ja neljä miestä. Ne tulivat hänen\nkäskystään sisälle ja veivät ruumiin pois. Kun he nostivat sen, niin\nputosi eräs sormus lattialle ja vieri jonkun matkaa. Lestrade otti\nsen ylös ja tuijotti hämmästyneenä siihen.\n\n\"Tässä leikissä on mukana joku nainenkin!\" huudahti hän. \"Tässä on\nnaisen vihkimäsormus.\"\n\nPuhuessaan näytti hän sormuksen meille kämmeneltään. Me kokoonnuimme\nkaikki hänen ympärilleen ja katselimme sitä. Ei ollut pienintäkään\nepäilystä siitä, ettei tämä yksinkertainen kultasormus joskus ollut\nkoristanut morsiamen sormea.\n\n\"Tämä tekee asian sekavammaksi\", sanoi Gregson. \"Ja Jumala tietää,\nettä se jo ennaltaankin oli kyllin sekava.\"\n\n\"Oletteko varma, ettei se sen sijaan tee asiaa yksinkertaisemmaksi\",\nhuomautti Holmes. \"Ei se hyödytä mitään, että seisoo ja töllistelee\nsiihen. Mitä löysitte hänen taskuistaan?\"\n\n\"Tässä on kaikki\", sanoi Gregson ja osoitti sormellaan muutamia\nesineitä, jotka olivat kasassa alimmalla rapun astimella.\n\n\"Kultakello n:o 97,163 Barrand'ilta Lontoosta. Painavat ja vankat,\nkultaiset perät. Vapaa-muurarimerkillä varustettu kultasormus.\nKultainen rintaneula -- rubiinisilmäinen verikoiran pää.\nKäyntikorttikirja venäläisestä nahasta, sisältäen korttia nimellä\nEnoch J. Drebber, Cleveland, sopii E.J.D:hen alusvaatteissa. Kukkaro\npuuttuu, mutta taskussa on 7 puntaa 13 shillingiä pieniä rahoja.\nTaskupainos Boccaccio'n 'Decameronea' Joseph Stangerson'in nimi\nkansilehdellä. Kaksi kirjettä -- toinen osoitettu E.J. Drebberille ja\ntoinen Joseph Stangersonille.\"\n\n\"Millä osoitteella?\"\n\n\"American Exchange, Strand -- post -- restante. Molemmat ovat\nGuionin höyrylaivayhtiöltä ja huomauttavat heidän höyrylaivojensa\nlähtöajoista Liverpoolista. Arvattavasti aikoi onneton palata\nNew-York'iin.\"\n\n\"Oletteko kyselleet Stangersonia?\"\n\n\"Sen tein heti, sir\", sanoi Gregson. \"Minä olen lähettänyt\nilmoituksen kaikkiin sanomalehtiin ja yksi miehistäni on mennyt\nAmerican Exchang'iin, mutta ei ole vielä palannut.\"\n\n\"Oletteko kirjoittanut Cleveland'iin?\"\n\n\"Me sähkötimme aamulla.\"\n\n\"Miten kirjoititte sähkösanoman?\"\n\n\"Me ilmoitimme yksinkertaisesti kaikki seikat ja sanoimme, että\nolimme kiitolliset minkälaisista tiedoista hyvänsä, jotka voivat\nmeitä hyödyttää.\"\n\n\"Te ette pyytänyt tietoa mistään erityisestä kohdasta, jota piditte\ntärkeänä!\"\n\n\"Kysyin vaan Stangersonia.\"\n\n\"Eikö mitään muuta? Eikö ole mitään asiaa, josta tämä juttu voisi\nriippua? Ettekö aijo sähköittää enempää?\"\n\n\"Olen sanonut kaikki, joka minulla on sanottavaa,\" sanoi Gregson\nloukatun näköisenä.\n\nSherlock Holmes naurahteli itsekseen ja aikoi juuri tehdä jonkun\nhuomautuksen, kun Lestrade, joka oli ollut sisällä huoneessa, sillä\naikaa kun tämä keskustelu tapahtui eteisessä, äkisti tuli ulos\nhykertäen käsiään kehuskelevan ja itsetyytyväisen näköisenä.\n\n\"Mr Gregson\", sanoi hän, \"minä olen juuri tehnyt huomion, joka\nvarmaankin olisi jäänyt tekemättä, ellen minä olisi tutkinut seiniä\nniin tarkoin.\"\n\nPienen miehen silmät loistivat, kuin hän puhui, ja hän oli nähtävästi\näärettömän ihastunut siitä, että oli voittanut yhden pisteen\nvirkaveljestään, vaikka hän koetti peittää sitä.\n\n\"Tulkaa mukaan\", sanoi hän ja kääntyi takaisin huoneeseen, jonka ilma\ntuntui käyneen puhtaammaksi, senjälkeen kun kamala vieras oli viety\npois. \"Asettukaa nyt tähän!\"\n\nHän sytytti tulitikun ja piti sitä lähellä seinää.\n\n\"Katsokaa tätä!\" huudahti hän voitonriemuisena.\n\nOlen jo huomauttanut, että seinäpaperi oli lähtenyt irti toisin\npaikoin. Nurkasta oli suuri palanen pudonnut pois ja jättänyt\nneliön keltaiseen rappaukseen. Tämän alan poikki oli kirjoitettu\nveripunaisilla kirjaimilla yksi ainoa sana:\n\n    RACHE.\n\n\"Mitä tästä sanotte?\" huudahti salapoliisi niinkuin näyttäjä\nnäyttelynsä edessä. \"Tämä jäi näkemättä siitä syystä, että se oli\nhuoneen pimeimmässä osassa eikä kukaan ajatellut sitä tarkastaa.\nMurhaaja on kirjoittanut sen omalla verellään. Katsokaa tänne miten\nse on juossut pitkin seinää! Tämä todistaa, ettei itsemurha ole\ntapahtunut. Miksi hän valitsi tämän nurkan kirjoittaessaan? Sen minä\nselvitän teille. Kun tuo kynttilä uunilla oli sytytetty, oli tämä\nnurkka valoisin eikä pimein huoneessa.\"\n\n\"Ja mitä se todistaa, nyt kun olette löytänyt sen?\" kysyi Gregson\nepäilevästi.\n\n\"Mitä se todistaa? Se todistaa, että murhaaja on aikonut kirjoittaa\nRachel, mutta häntä on häiritty, ennenkuin hän on ehtinyt lopettaa.\nMuistakaa minun sanani, kun tämä juttu tulee selväksi, niin saatte\nnähdä, että joku nainen nimeltä Rachel on ollut tekemisissä sen\nkanssa. Te voitte mielellänne nauraa, Mr Sherlock Holmes. Kyllä te\nolette terävä ja taitava mies, mutta kun kaikki käy ympäri, niin on\nkuitenkin vanha vanhin.\"\n\n\"Pyydän anteeksi,\" sanoi ystäväni, joka oli suututtanut pienen\nmiehen purskahtamalla nauruun. \"Tämän keksiminen on kyllä teidän\nansionne ja, niinkuin te sanotte, on se selvästi toisen osanottajan\nkirjoittama. Minä en vielä ole ehtinyt tarkastaa tätä huonetta, vaan\nteidän luvallanne teen sen nyt.\"\n\nPuhuessaan otti hän taskustaan mittanauhan ja suuren, pyöreän\nsuurennuslasin. Näiden kahden esineen kanssa käveli hän ympäri\nhuoneessa; toisinaan hän seisahtui, toisinaan painui hän polvelleen\nja vieläpä kerran vatsalleenkin. Hän tuntui olevan niin innostunut\ntyöhönsä, että näytti unohtaneen meidän läsnäolomme, sillä hän\npuheli hiljaa itsekseen ja toisinaan hän huudahti, vaikeroi ja\nvihelsi, ääniä, jotka ilmaisivat tyytyväisyyttä ja toivoa. Kun\nkatselin häntä, niin muistutti hän tavattomasti täysiveristä, hyvin\nopetettua kettu koiraa, joka syöksyy edestakaisin pensaikon lävitse,\nvaikeroiden innoissaan, kunnes taas löytää oikeat jäljet. Hän jatkoi\ntarkastustaan noin 20 minuuttia, mitaten suurimmalla tarkkuudella\nvälimatkat jälkien välillä, jälkien, joita minun oli mahdoton nähdä,\nja käyttäen mittanauhaansa myöskin seinillä samalla selittämättömällä\ntavalla. Yhdestä kohdasta lattialla kokosi hän vähän harmaata tomua\nja pani sen varovasti kirjekuoreen. Lopuksi hän tarkasti sanan\nseinällä mitä tarkimmin suurennuslasilla ja tutki jokaisen kirjaimen\nerittäin tarkoin. Tämän tehtyään näytti hän olevan tyytyväinen ja\npisti mitan ja lasin taskuunsa.\n\n\"Sanotaan, että 'nero on kyky vaivata itseään äärettömästi.' Se on\ntyhmä määritelmä, vaan se soveltuu salapoliisin ammattiin.\"\n\nGregson ja Lestrade olivat katselleet amatöörivirkaveljensä\nmanöövereitä suurella uteliaisuudella, mutta myöskin halveksien.\nNähtävästi eivät he kyenneet ymmärtämään sitä tosiseikkaa, jonka minä\naloin käsittää, nimittäin, että kaikki Sherlock Holmesin pienimmätkin\nteot tähtäsivät samaa määrättyä päämäärää kohti.\n\n\"Mitä te arvelette asiasta?\" kysyivät molemmat.\n\n\"Jos minä rohkenisin auttaa teitä niin veisin teiltä kunnian\",\nhuomautti ystäväni. \"Te näytätte tulevan niin hyvin toimeen\nyksinänne, että olisi synti häiritä teitä.\" Hänen sanansa kuuluivat\nilkkuvilta. \"Jos te tahtoisitte antaa minulle tietoja siitä, miten\nasia edistyy,\" jatkoi hän, \"niin pitäisin itseäni onnellisena\nvoidessani auttaa teitä minkä voin. Sillä aikaa haluaisin puhutella\nsitä poliisikonstaapelia, joka löysi ruumiin. Voitteko antaa minun\nsaada hänen osoitteensa?\"\n\nLestrade katsoi muistikirjaansa. \"John Rance\", sanoi hän. \"Hän on\nvapaa nyt. Hän asuu 46 Andley Court, Kennington Park gate.\"\n\nHolmes kirjoitti muistiin osoitteen.\n\n\"Tulkaa nyt, tohtori,\" sanoi hän, \"niin lähdemme hakemaan häntä. Minä\nmainitsen muutamia asioita, jotka voivat olla teille apuna tässä\njutussa\", jatkoi hän molemmille salapoliiseille. \"On tehty murha ja\nmurhaaja on mies. Hän on yli 6 jalkaa pitkä ja parhaassa ijässään;\nhänellä on pituuteensa verraten pienet jalat ja käyttää painavia,\nleveitä saappaita ja polttaa Trichinopoly sikaareita. Hän tuli tänne\nuhrinsa kanssa 4 pyöräisissä ajopeleissä, joita veti hevonen, jolla\noli 3 vanhaa kenkää ja vasemmassa etujalassa uusi. Murhaaja on\npunakka ja hänen oikean kätensä kynnet ovat tavattoman pitkät. Tässä\non vaan muutamia osoituksia, mutta ehkä ne voivat olla teille avuksi.\"\n\nGregson ja Lestrade katselivat toisiinsa epäilevin silmäyksin.\n\n\"Jos tämä mies on murhattu, niin mitenkä se on tapahtunut?\" kysyi\njälkimmäinen.\n\n\"Myrkkyä\", sanoi Holmes lyhyesti ja lähti kulkemaan. \"Vielä yksi\nasia, Lestrade\", lisäsi hän ja kääntyi ovelta. \"'Rache' on saksaa\nja merkitsee 'kosto'! siis ei kannata tuhlata aikaa hakemalla Miss\nRachelia\".\n\nTällä hyvästijätöllä hän lähti ja jätti molemmat kiistaveljet\nseisomaan hämmästyksestä mykkinä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMitä John Rance tiesi kertoa.\n\n\nKello oli yksi, kun lähdimme n:o 3:sta Lauriston Garden'issa. Menimme\nlähimmälle sähkösanoma-asemalle ja Sherlock Holmes lähetti sieltä\npitkän sähkösanoman. Senjälkeen kutsui hän erään ajurin ja käski\ntämän ajaa siihen osoitteeseen, jonka Lestrade oli ilmoittanut.\n\n\"On aina parasta hankkia itse tiedot\", huomautti hän; \"itse asiassa\non minulla koko juttu selvillä, mutta joka tapauksessa on parasta\nottaa tietoja niin paljon, kun voi saada\".\n\n\"Te hämmästytätte minut, Holmes\", sanoin minä. \"Mutta te ette\nkuitenkaan ole niin varma kaikista yksityisseikoista, kuin olitte\nolevinanne?\"\n\n\"Niistä on mahdoton erehtyä\", sanoi hän. \"Ensimäinen, jonka huomasin,\noli se, että jotkut nelipyöräiset ajopelit olivat tehneet kahdet\njälet aivan jalkakäytävän viereen. Koko viikolla ei ole satanut muuta\nkuin viime yönä, joten niiden pyörien, jotka tekivät niin syvät\nuurteet maahan, on täytynyt käydä siellä yöllä. Myöskin löysin merkit\nhevosen kengistä ja näistä oli yksi paljon terävämpi kuin toiset\nkolme; se todistaa, että hevosella oli yksi uusi kenkä. Kun nyt siis\najoneuvot ovat olleet siellä, senjälkeen kun on alkanut sataa eikä\naamulla -- Gregson vakuutti minulle sen --, niin seuraa siitä, että\nne ovat käyneet yöllä ja siksi tuoneet molemmat henkilöt sinne.\"\n\n\"Tämä tuntuu perin yksinkertaiselta\", sanoin minä, \"mutta nyt miehen\npituudesta?\"\n\n\"Niin, miehen pituus voidaan 9:ssä tapauksessa 10:stä laskea hänen\naskeltensa pituudesta. Tämä on hyvin yksinkertainen lasku, vaan ei\nhyödytä ollenkaan että vaivaan teitä numeroilla. Minä löysin miehen\njälet sekä savessa ulkona että sisältä tomusta. Sen lisäksi olin\ntilaisuudessa tarkistamaan laskuni. Kun ihminen kirjoittaa seinälle\nniin kirjoittaa hän vaistomaisesti silmiensä tasalla. Tämä kirjoitus\noli 6 jalkaa lattiasta. Koko juttuhan oli oikeastaan leikintekoa.\"\n\n\"Entä hänen ikänsä?\" kysyin minä.\n\n\"Jos mies voi ottaa neljä ja puoli jalkaa pitkiä askeleita ilman\npienintäkään ponnistusta, niin ei hän juuri voi olla vanha eikä\nkuihtunut. Tämä oli erään vesilätäkön leveys puutarhatiellä, josta\nhän oli astunut ylitse. Kiiltonahkakengät olivat menneet ympäri\nja saappaat olivat hypänneet ylitse. Minä sovitan ainoastaan\njokapäiväiseen elämään muutamia niistä määräyksistä, joita\nsuosittelin siinä artikkelissa. Onko jotakin muuta, jota ette\nymmärrä?\"\n\n\"Kynnet ja Trichinopoly-sikaari\", ehdotin minä.\n\n\"Sana seinällä oli kirjoitettu miehen etusormella, joka oli kastettu\nhänen omaan vereensä. Suurennuslasini näytti, että rappaus oli\nraapiintunut, kun hän kirjoitti. Tämä ei olisi tapahtunut, jos\nhänellä olisi ollut lyhyet kynnet. Minä kokosin vähän tuhkaa, joka\noli pudonnut lattialle. Se oli väriltään tummaa ja suomuksista --\nsellaista tuhkaa tulee ainoastaan Trichinopoly-sikaarista. Minä\nolen erikoisesti tutkinut sikaarin tuhkaa -- vieläpä kirjoittanut\nartikkelinkin siitä. Minä luulen kykeneväni tuhasta määräämään\njokaisen tunnetun sikaari- ja tupakkalajin. Juuri semmoisissa\nyksityisseikoissa eroaa taitava salapoliisi sellaisista kuin Gregson\nja Lestrade.\"\n\n\"Ja hänen punakka naamansa?\" kysyin minä.\n\n\"Se oli ainoastaan arvaaminen, vaikka minä en epäile, että minulla on\noikein. Mutta jutun tällä kannalla ollessa ette saa kysellä minulta\nenempää.\"\n\nMinä vein käden otsalleni ja sanoin: \"Kaikki pyörii päässäni ja\njota enemmän ajattelen asiaa sitä vaikeammalta se tuntuu. Kuinka\nvoivat nämä kaksi miestä -- jos heitä nyt oli kaksi -- tulla sisälle\nasumattomaan taloon? Mihin ajaja on hävinnyt? Kuinka voi mies\npakottaa toisen ottamaan myrkkyä? Mistä veri on tullut? Millä tavalla\ntuli naisen sormus sinne? Ja, ennen kaikkea, miksi kirjoitti murhaaja\nsaksalaisen sanan Rache seinälle, ennenkuin lähti pois? Minä myönnän,\netten voi keksiä mitään teoriiaa, joka sopisi näihin kaikkiin\ntosiseikkoihin.\"\n\nSeuralaiseni hymyili hyväksyvästi.\n\n\"Te olette lyhyesti maininneet kaikki vaikeudet\", sanoi hän. \"Vielä\non paljon pimeyden peitossa, mutta pääasiassa on kaikki minulle\nselvillä. Lestraden löytö oli aivan yksinkertaisesti viekkaus\njohdattaakseen poliisia väärille jälille koettaen saada heitä\najattelemaan sosialisteja ja salaisia seuroja. Huomasitteko että\nsuuri 'A' oli kirjoitettu saksalaisella tavalla. Oikea saksalainen\nkirjoittaa sen aina latinaksi ja tämän perusteella voimme varmuudella\nsanoa, ettei tämä ollut saksalaisen kirjoittama, vaan kömpelön\njäljittelijän, joka on liioitellut sen. Se oli ainoastaan temppu,\njolla koetettiin eksyttää takaa ajajat. Tehän tiedätte, että noita\nmenettää sädekehänsä, kun hän on selvittänyt temppunsa, ja jos minä\nnäytän temppuni, niin tulette te siihen päätökseen, että minä olen\ntavallinen kuolevainen.\"\n\n\"Sitä en milloinkaan tule tekemään\", huudahdin minä. \"Te olette\nsaattanut ammattinne niin lähelle tiedettä, kuin se koskaan voi\ntulla.\"\n\nYstäväni punastui tyytyväisyydestä kuullessaan minun sanani ja\nnähdessään sen vakavuuden, jolla olin sanonut sanani. Olen jo ennen\nmaininnut, että hän oli yhtä herkkä imartelulle, kun oli puhe hänen\nammatistaan, kuin nuori tyttö kuullessaan kauneudestaan.\n\n\"Sanon teille vielä erään asian\", jatkoi hän. \"Kiiltonahkakengät ja\nsaappaat tulivat samoissa ajoneuvoissa ja kävelivät polkua myöten\nkuin hyvät ystävät ainakin -- luultavasti käsikoukussa. Kun he\nolivat tulleet sisälle, niin kävelivät he edestakaisin huoneessa,\neli oikeammin, kiiltonahkakengät seisoivat alallaan ja saappaat\nkävelivät edestakaisin. Sen voin nähdä tomussa ja sitäpaitsi\nnäin, että sitämukaa, kuin jälkimäiset kävelivät, tuli omistaja\nyhä kiihtyneemmäksi. Tämä näkyi siitä että askelten pituus eneni.\nHän puhui koko ajan, saattoi itsensä vähitellen raivoon ja sitten\ntapahtui murhenäytelmä. Nyt olen kertonut kaikki, mitä tiedän; kaikki\nloppu on arvaamisia ja olettamuksia. Meillä on kuitenkin hyvä pohja,\njolle rakentaa. Kiiruhtakaamme, sillä minä aijon Hallé'n konserttiin\niltapuolella kuulemaan Norman-Neruda'a.\"\n\nTämä puhelu tapahtui silläaikaa, kun vaunut vierivät likaisilla\nkaduilla ja pimeillä kujilla. Pimeimmässä ja likaisimmassa kaikista\nseisahtui ajaja. \"Tuolla on Audley Court\", sanoi hän ja osoitti\nerästä aukkoa likaisten tiilirakennusten välissä. \"Minä odotan,\nkunnes te tulette takaisin.\"\n\nAudley Court ei ollut mikään hauska paikka. Kapea aukko johti\nkivitetylle pihalle, jota ympäröi joukko kurjia rakennuksia. Me\nkiipeilimme varovasti likaisten lapsiryhmien välitse ja pujottelimme\npyykkinuorien alta, joilla riippui puolipuhtaita alusvaatteita,\nkunnes tulimme n:o 46:een, jonka ovea koristi pieni messinkilevy,\njolle oli kaiverrettu nimi Rance. Kysymykseemme saimme vastaukseksi,\nettä konstaapeli oli vielä sängyssä, ja meidät pyydettiin pieneen\nvierashuoneeseen odottamaan, kunnes hän ehtisi pukeutua.\n\nVähän ajan kuluttua tuli hän sisään ja näytti olevan suutuksissaan\nsiitä, että häntä oli häiritty. \"Minä jätin raporttini\npoliisikonttooriin\", sanoi hän.\n\nHolmes otti esille 10-shillingin rahan ja leikki sen kanssa. \"Meistä\nolisi ollut hauskaa kuulla se teiltä itseltänne\", sanoi hän.\n\n\"Suurimmalla mielihyvällä kerron kaikki, mitä tiedän\", vastasi\nkonstaapeli silmät luotuina pieneen kultarahaan.\n\n\"Kertokaa kaikki siinä järjestyksessä, kuin se tapahtui.\"\n\nRance istuutui jouhisohvaan ja rypisti kulmansa, ikäänkuin hän olisi\npäättänyt, ettei hän jätä mitään pois kertomuksestaan.\n\n\"Minä alotan alusta\", sanoi hän. \"Virantoimitukseni kestää klo\n10:stä illalla klo 6:teen aamulla. Kello 11 oli tappelu 'Valkoisessa\nsydämmessä', mutta muuten oli kaikki rauhallista. Klo 1 alkoi sataa\nja minä tapasin Harry Murcherin -- hänet, jolla on paikkansa Holland\nGrovella -- ja me seisoimme puhellen vähän aikaa Henriettekadulla.\nVähän ajan päästä, noin klo 2:n tienoissa, arvelin että voin käydä\nkatsomassa Brixton Road'illa, oliko kaikki, niinkuin piti. Oli kovin\nlikaista ja yksinäistä. En tavannut yhtään sielua koko matkalla\nvaan parit ajopelit ajoivat ohi. Minä kävelin hiljalleen alaspäin\nja tuumin itsekseni, miten hyvältä yksi gintoti maistuisi, kun\nyhtäkkiä huomasin tulentuikkeen siitä talosta. Minä tiesin, että\nkaksi rakennusta Lauriston Garden'issa olivat asumatta, kun ei niiden\nomistaja ollut korjauttanut lokaviemäreitä, vaikka viimeinen asukas\noli kuollut lavantautiin. Minä seisoin kuin puusta pudonnut, kun näin\ntulen akkunasta, ja epäilin heti, että jotakin oli hullusti. Kun\ntulin portille --\"\n\n\"Seisatuitte te ja menitte takaisin puutarhan portille\", keskeytti\nHolmes. \"Minkätähden teitte sen?\"\n\nRance hypähti ja tuijotti äärettömällä hämmästyksellä häneen.\n\n\"Se on totta, sir\", sanoi hän, \"vaan kuinka te sen voitte tietää,\nse menee yli minun ymmärrykseni. Niin, nähkääs, kun minä tulin ylös\nportille, niin oli niin hiljaista ja kolkkoa, että minä tuumin, ettei\nolisi vahinko, jos saisi jonkun mukaansa. Minä en pelkää mitään tällä\npuolen haudan, vaan minä ajattelin, että se ehkä oli se lavantautiin\nkuollut joka oli tullut takasin tarkastaakseen likaviemäreissä,\nmikä hänet oli tappanut. Tämä vähän niinkuin pelotti minua ja minä\nmenin takaisin puutarhan portille nähdäkseni jos Murcherin lyhty\noli näkyvissä, mutta ei hänestä eikä kenestäkään muusta näkynyt\njälkeäkään.\"\n\n\"Ettekö nähnyt ketään kadulla?\"\n\n\"En sieluakaan, sir, en edes kissaakaan. Silloin minä rohkasin\nmieleni, käännyin takasin ja avasin portin. Kaikki oli hiljaa,\nniin että minä menin sisään huoneeseen, jossa tuli oli. Punainen\nvahakynttilä lekutti uunilla, ja sen valossa minä näin -- -- --\"\n\n\"Niin, minä tiedän, mitä te näitte. Te kulitte ympäri huonetta useita\nkertoja, te laskeusitte polvillenne ruumiin viereen ja sitten te\nmenitte pois ja koetitte kyökin ovea ja sitten --\"\n\nJohn Rance hyökkäsi pystyyn pelästyneenä ja katseli epäilevästi\nystävääni. \"Missä te olitte piilossa, kun te voitte nähdä kaikki?\"\nhuudahti hän. \"Te näytätte tietävän koko joukon enemmän, kun teidän\npitäisi.\"\n\nHolmes nauroi ja heitti käyntikorttinsa pöydälle. \"Elkää viitsikö\nvangita minua murhasta\", sanoi hän. \"Minä olen yksi koirista enkä\nkettu; Mr Gregson ja Mr Lestrade vastaavat siitä. Mitä teitte sitten?\"\n\nRance istuutui jälleen, näyttäen yhä kuitenkin epäluuloiselta. \"Menin\ntakasin portille ja annoin merkin pillilläni. Silloin tulivat Murcher\nja pari muuta paikalle\".\n\n\"Oliko katu silloin tyhjä?\"\n\n\"Oli melkein\", vastasi Rance.\n\n\"Mitä tarkoitatte sillä?\"\n\nKonstaapelin naama vetäytyi leveään irvistykseen. \"Minä olen nähnyt\nmonta juopunutta aikanani\", sanoi hän, \"mutta en ainoatakaan niin\ntäynnä kuin se raukka oli. Hän seisoi puutarhan portilla, kun minä\ntulin ulos, nojautuen aitaa vastaan ja lauloi täyttä kurkkua laulua\n'Columbian uusi lippu' tai jotakin sen tapaista. Hän ei voinut\nseisoakkaan yksinään ja vielä vähemmän auttaa ketään muuta.\"\n\n\"Minkälainen mies se oli?\" kysyi Sherlock Holmes.\n\nJohn Rance tuntui suuttuvan tästä keskeytyksestä. \"Hän oli hyvin\nhumalaisen lainen mies\", vastasi hän. \"Ellei meillä olisi ollut niin\npaljon tekemistä, niin olisi mies varmaan saanut ryömiä putkaan.\"\n\n\"Hänen kasvonsa, hänen vaatteensa -- ettekö te huomannut, minkä\nnäköinen mies oli?\" keskeytti Holmes kärsimättömästi.\n\n\"Luulisinpa kyllä, että huomasin sen, kun minun oli pakko auttaa\nhänet jaloilleen -- minun ja Murcherin yhdessä. Se oli pitkä,\npunainen otus, toinen puoli naamaa peitossa --\"\n\n\"Se riittää,\" huudahti Holmes. \"Mihin hän lähti?\"\n\n\"Meillä oli kylliksi työtä, ettemme joutaneet katsomaan, mihin hän\nhävisi\", sanoi Rance jurosti. \"Lyönpä vetoa siitä, että hän lopuksi\nhoippuroi kotiinsa.\"\n\n\"Kuinka hän oli puettu?\"\n\n\"Ruskeaan takkiin.\"\n\n\"Oliko hänellä ruoska kädessään?\"\n\n\"Ruoska? Ei!\"\n\n\"Sen on hän varmaan jättänyt jälkeensä\", mutisi seuralaiseni.\n\"Kuulitteko tai näittekö jotakin vaunua senjälkeen?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Tuossa saatte 10 shillingiä\", sanoi Holmes, nousten ylös ottaen\nhattunsa. \"Pelkään, Rance ettette koskaan ylene virassa. Teidän\npitäisi käyttää päätänne enemmän eikä pitää sitä ainoastaan\nkoristuksena. Sinä yönä olisitte voinut yletä. Mies, joka teillä oli\nkäsissänne, on sama, jolla on käsissään avain koko salaisuuteen,\nja hän on se, jota me etsimme. Ei kannata kiistellä, minä vakuutan\nteille, että asia on niin. Tulkaa, tohtori, niin lähdemme.\"\n\nMe lähdimme ajurin luo ja jätimme konstaapelin epäluuloisena, ja\nnähtävästi hiukan peloissaan.\n\n\"Sellainen aasi!\" sanoi Holmes kiukustuneena, kun me ajoimme kotiin.\n\"Ajatelkaa toki, kun miehellä on semmoinen tilaisuus, eikä osaa\nkäyttää sitä hyväkseen.\"\n\n\"Minä en vieläkään ymmärrä. Kuvaus miehestä, joka oli humalassa, on\ntosin yhtäpitävä sen käsityksen kanssa, joka teillä on murhaajasta.\nMutta minkätähden hän tuli takasin taloon sieltä kerran lähdettyään?\nEiväthän rikokselliset tavallisesti käyttäydy sillä tavalla?\"\n\n\"Sormus, tohtori, sormus! Sen tähden hän tuli takaisin. Ellemme saa\nhäntä käsiimme muulla tavalla, niin voimme käyttää sormusta syöttinä.\nMinun täytyy saada hänet kiinni. Tohtori -- minä lyön vetoa 2 yhtä\nvastaan siitä, että saan hänet käsiini. Minun täytyy kiittää teitä,\nsillä ilman teitä en ehkä olisi tullut osalliseksi yhdestä hauskimpia\ntapauksia koko virka-ajallani. Syökäämme nyt aamiaista ja lähtekäämme\nsitten kuulemaan Norman-Nerudaa. Hänen soittonsa on mainiota. Mikä\nChopinin pienistä kappaleista se olikaan, jonka hän soittaa niin\nloistavan hyvin? Tra-la-la-la.\"\n\nHän nojautui taaksepäin vaunuissa ja liverteli kuin leivonen. Minä\nmietiskelin ihmissielun monipuolisuutta.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nIlmoitus hankkii meille vierailun.\n\n\nAamu oli ollut niin rasittava heikolle terveydelleni, että minä\nolin aivan uupunut, kun tulimme kotiin. Kun Holmes oli lähtenyt\nkonserttiin, niin minä laskeusin sohvalle nukkuakseni pari tuntia.\nVaan se oli turhaa yrittääkkään. Minä olin liian kauhuissani siitä,\nmitä oli tapahtunut; mitä ihmeellisimmät ajatukset ja arvelut\nristeilivät aivoissani. Joka kerran kun suljin silmäni, näin edessäni\nmurhatun miehen apinan näköiset, vääristyneet kasvot. Se vaikutelma,\njonka nämät kasvot olivat tehneet minuun, oli niin kauhea, että minun\noli vaikea tuntea muuta kuin kiitollisuutta sitä kohtaan, joka oli\ntoimittanut niiden omistajan pois maailmasta. Jos milloinkaan mitkään\nkasvot ovat osoittaneet kurjimpia paheita, niin olivat ne Enoch J.\nDrebberin. Minä käsitin kuitenkin, että lain täytyy kulkea tietänsä,\nja ettei uhrin kunnottomuus ollut mikään puolustus lain edessä.\n\nJota enemmän minä ajattelin, sitä vähemmän todenmukaiseksi kävi\nystäväni otaksuma, että mies olisi myrkytetty. Minä muistin, että hän\noli haistanut ruumiin huulia, enkä epäillyt vähintäkään, ettei hän\nolisi huomannut jotakin, joka antoi tukea tälle käsitykselle. Jos ei\nmyrkkyä kuitenkaan olisi käytetty, niin mikä sitten oli syynä miehen\nkuolemaan, kun ei mitään haavoja eikä kuristuksen jälkiä löytynyt?\nMutta taaskin, kenen verta se oli, jota oli räiskynyt ympäri\nlattiata? Ei ollut mitään jälkiä taistelusta eikä uhrilla ollut\nmitään asetta, jolla hän olisi voinut haavoittaa vastustajaansa.\nMinä tunsin, että uni oli mahdottomuus sekä Holmesille että minulle,\nniinkauan kuin nämä kysymykset olivat vastausta vailla. Hänen tyyni,\ntyytyväinen käytöksensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hänellä\noli joku teoriia, joka selvitti kaikki tosiasiat, mutta minun oli\nmahdoton ymmärtää, minkälainen se oli.\n\nHän tuli hyvin myöhään kotiin, -- niin myöhään, että minä ymmärsin,\nettei hän ollut voinut olla konsertissa koko aikaa. Päivällinen oli\njo pöydässä, ennenkuin hän saapui.\n\n\"Se oli erinomaista\", sanoi hän istuutuessaan. \"Muistatteko mitä\nDarwin sanoo? Hän väittää, että kyky synnyttää ja käsittää säveliä\noli ihmissuvussa jo, ennenkuin puhe keksittiin. Ehkä se on syynä\nsiihen, että me olemme herkkiä niille. Meidän sieluissamme löytyy\nehkä hämäriä muistoja niiltä pimeiltä vuosisadoilta, jolloin\nmaapallomme vielä oli kätkyessään.\"\n\n\"Se on suuri ajatus\", huomautin minä.\n\n\"Meidän ajatustemme täytyy olla suuria niinkuin luonto, jos niiden\npitää kyetä selvittämään sitä\", vastasi hän. \"Miten on teidän\nlaitanne? Te ette voi hyvin. Murha Brixton Road'illa on pelottanut\nteitä.\"\n\n\"Niin, sehän se on\", vastasin minä. \"Seikkailujeni jälkeen\nAfghanistanissa olisi minun pitänyt olla karaistuneempi. Maiwandin\nluona näin miten omia tovereitani hakattiin kappaleiksi enkä\nmenettänyt malttiani.\"\n\n\"Minä ymmärrän. Se on tämän asian salaperäisyys, joka kiihottaa\nmielikuvitusta; siinä, jossa mielikuvitus ei ole mukana, ei ole\nmitään hätää. Oletteko nähnyt iltalehden?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Siinä on jotenkin hyvä selonteko asiasta. Vihkimäsormuksesta, joka\nputosi lattialle ei siinä mainita mitään, ja se oli hyvä.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Lukekaa tämä ilmoitus\", vastasi hän. \"Minä lähetin heti aamulla sen\nkaikkiin sanomalehtiin.\"\n\nHän heitti sanomalehden minulle ja minä silmäsin läpi sen\nilmoituksen, jonka hän oli näyttänyt. Se oli ensimäinen ilmoitus\npäällekirjotuksen \"Talteen otettu\" alla! \"Aamulla\", kuului se,\n\"löydettiin Brixton Road'illa 'Valkoinen sydän' nimisen ravintolan\nja Holland Groven välillä sileä kultasormus. Sen voi periä Tri\nWatson'ilta, 221 B Baker Street, klo 8 ja 9 välillä tänä iltana.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, että käytin teidän nimeänne\", sanoi Holmes. \"Jos\nminä olisin käyttänyt omaani, niin olisi joku noista houkkioista\ntuntenut sen ja tarttunut asiaan.\"\n\n\"Se ei tee mitään\", vastasin minä. \"Mutta jos joku tulee kysymään\nsitä, niin ei minulla olekkaan sormusta.\"\n\n\"Onpa kyllä\", sanoi hän ja antoi minulle sellaisen. \"Se on hyvä\nkylläkin; hyvänlainen jäljitelmä.\"\n\n\"Kenenkä luulette tulevan vastaamaan ilmoitukseen?\"\n\n\"Ruskeatakkisen miehen -- punakan ystävämme saappaineen. Ellei hän\ntule itse, niin tulee joku hänen rikostovereistaan.\"\n\n\"Ettekö luule, että hän pitää sitä liian uskallettuna?\"\n\n\"En suinkaan. Jos minun käsitykseni asiasta on oikea, ja minulla on\nsyytä luulla niin, niin uskaltaa tämä mies mitä hyvänsä saadakseen\nsormuksen takasin. Luulen, että hän kadotti sen, seisoessaan\nkumartuneena Drebber'in ruumiin yli huomaamatta sitä silloin.\nLähdettyään talosta kaipasi hän sormusta ja kiiruhti takaisin, mutta\ntapasi poliisin jo siellä, kun hän oli ollut niin ajattelematon,\nettä oli jättänyt kynttilän palamaan. Hänen oli pakko näyttäytyä\njuopuneelta päästäkseen niistä epäluuloista, joita hänen portilla\nolonsa mahdollisesti oli herättänyt. Asettukaapa itse tämän miehen\nasemaan. Kun hän ajatteli asiaa, niin juolahti hänen mieleensä, että\nhän oli pudottanut sen talosta lähdettyään. Mitä hän tekisi siinä\ntapauksessa? Hän lukisi tarkoin sanomalehdet toivoen löytävänsä\nsen talteen otettujen tavaroiden joukossa. Hän huomaa tietysti\nilmoituksemme. Hän riemastuu tavattomasti. Minkätähden hän pelkäisi\nansaa? Hänen näkökannaltaan katsottuna ei sormuksen löytöä missään\ntapauksessa voitaisi yhdistää murhaan. Hän tulee tänne. Hänen täytyy\ntulla. Te saatte nähdä hänet tunnin päästä!\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Jättäkää se minun haltuuni. Onko teillä mitään asetta?\"\n\n\"On, virkarevolverini ja muutamia patroonia.\"\n\n\"On parasta, että lataatte sen. Hän on epätoivoinen mies; ja vaikka\nminä vangitsen hänet, niin ettei hän huomaa sitä, niin on parasta\nkuitenkin olla varuillaan.\"\n\nMinä menin makuuhuoneeseeni ja seurasin hänen neuvoansa. Kun palasin\nrevolvereineni oli pöytä jo puhdistettu ja Holmes oli mieli työssään\n-- hän soitti viulua.\n\n\"Juoni vetäytyy kokoon\", sanoi hän, kun tulin sisään. \"Olen juuri\nsaanut vastauksen sähkösanomaani Amerikasta. Minun käsitykseni on\noikea.\"\n\n\"Ja se on?\" kysyin minä innokkaasti.\n\n\"Viuluni tarvitsee uudet kielet\", huomautti hän. \"Pistäkää revolveri\ntaskuun. Kun mies tulee, niin puhukaa tyyneesti hänen kanssaan.\nLopusta minä pidän huolen. Älkää pelottako häntä katsomalla liian\ntarkasti häneen.\"\n\n\"Kello on 8\", sanoin minä ja katsoin kelloani.\n\n\"Muutaman minuutin kuluttua on hän luultavasti täällä. Asettakaa\novi raolleen! Se on hyvä! Ottakaa avain sisäpuolelle! Kiitos!\nKatsokaahan, minkälaisen omituisen, vanhan kirjan sain käsiini eilen\n-- 'De Jure inter Gentes' --, ilmestynyt latinaksi Luttich'issä\nBelgiassa v. 1642. Charles I:sellä oli silloin vielä päänsä jälellä,\nkun tämä pieni ruskea kirja ilmestyi.\"\n\n\"Kuka sen on painanut?\"\n\n\"Philippo de Groy, kuka hän sitten lie ollut. Nimilehdelle on\nvaalenneella musteella kirjoitettu 'Ex libris Guliolmi Whyte'.\nHaluaisinpa tietää kuka William Whyte oli. Kenties joku hätiköivä\nasianajaja seitsemännellätoista vuosisadalla. Käsiala muistuttaa\nlakimiestä. Mutta nyt taitaa hän tulla.\"\n\nSamassa kuului kova kellonsoitto. Sherlock Holmes nousi hiljaa ylös\nja siirti tuolinsa lähemmäksi ovea. Me kuulimme palvelustytön menevän\neteisen läpi ja avaavan oven.\n\n\"Asuuko Dr Watson tässä?\" kysyi selvä, mutta jotenkin terävä ääni.\nMe emme kuulleet palvelijattaren vastausta, mutta ovi sulettiin ja\njoku alkoi astua ylös rappusia. Askeleet kuuluivat epävarmoilta\nja hitailta. Ystäväni kasvoilla näkyi hämmästynyt ilme, kun hän\nkuunteli. Askeleet lähenivät hitaasti ja vihdoin kuului heikko\nnaputus ovelle.\n\n\"Tulkaa sisään!\" huusin minä.\n\nMinun kehoituksestani tuli sisään, sen rajun miehen asemesta, jota\nolimme odottaneet, vanha, ryppyinen akka. Äkillinen valo näytti\nhäikäisevän häntä ja niiattuaan, hän vilkkui meihin vetisillä\nsilmillään ja hapuili käsillään. Minä katsoin Holmes'iin ja hänen\nkasvonsa osoittivat sellaista toivottomuutta, että minun oli vaikeata\npidättää nauruani.\n\nVanha akka otti esille erään iltalehden ja näytti sormellaan\nmeidän ilmoitustamme. \"Tämä on tuonut minut tänne, kiltit, kiltit\nherrat\", sanoi hän ja niiasi. \"Kultainen vihkimäsormus löydetty\nBrixton Road'ilta, se on minun tyttäreni Sallyn, joka meni naimisiin\n12 kuukautta sitten, ja hänen miehensä on tarjoilijana eräällä\nUnionyhtiön laivoista, ja mitä mies sanoisi, jos tulisi kotiin ja\nnäkisi hänet ilman vihkimäsormusta, en uskalla ajatellakkaan; sillä\nhän on häijy kylläkin, ollessaan selvänä, mutta humalassa ollessaan\non hän vaarallinen. Niin katsokaa tyttäreni meni sirkukseen eilen\nerään --\"\n\n\"Onko tämä hänen sormuksensa?\" kysyin minä.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti vanhus. \"Kuinka Sally tulee iloiseksi tänä\niltana. Se on hänen sormuksensa.\"\n\n\"Mikä on teidän osoitteenne?\" kysyin minä ja otin esille lyijykynän.\n\n\"N:o 13 Duncan Street, Houndsditch. Sinne on pitkä matka täältä.\"\n\n\"Brixton Road ei ole minkään sirkuksen ja Houndsditchin välillä\",\nsanoi Sherlock Holmes terävästi.\n\nVanhus kääntyi ja katsoi terävästi häneen pienillä punaisilla\nsilmillään. \"Tämä herra kysyi minun osoitettani\", sanoi hän. \"Sally\nasuu n:o 3:ssa Mayfield Place, Pechham.\"\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\"\n\n\"Minun nimeni on Sawyer -- hänen Dennis ja Tom Dennis meni naimisiin\nhänen kanssaan -- reipas ja vankka poika niin kauvan, kun hän on\nvesillä ja paras yhtiön kaikista tarjoilijoista; mutta maalle\ntullessaan hän juo -- -- --\"\n\n\"Tässä on sormuksenne, Mrs Sawyer\", keskeytin minä Holmes'in\nmerkistä, \"se on nähtävästi teidän tyttärenne ja minä olen iloinen\nvoidessani antaa sen oikealle omistajalleen.\"\n\nVanhus pisti sormuksen taskuunsa siunaten ja kiitellen ja ontui\nalas rappusia. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän lähti, hyökkäsi\nSherlock Holmes huoneeseensa. Muutaman hetken päästä palasi hän\ntakaisin, puettuna päällystakkiin ja suuri kaulahuivi kaulassaan.\n\"Minä seuraan akkaa\", sanoi hän nopeasti. \"Hänen täytyy olla\nkanssarikollinen ja hänen täytyy viedä minut miehen luo. Istukaa\nvalveilla ja odottakaa minua.\" Ovi oli tuskin mennyt lukkoon akan\njälestä, kun Holmes jo oli rappusissa. Minä katsahdin ulos akkunasta\nja näin akan hoipertelevan poispäin toisella puolen katua ja Holmes\noli vähän matkaa perässä. \"Ellei Holmes'in teoriia ole väärä\",\najattelin minä, \"niin saa hän nyt avaimen arvoitukseen.\" Hänen\nkehoituksensa minulle pysyttäytyä valveilla oli tarpeeton, sillä minä\ntunsin, ettei unta voinut ajatellakaan, ennenkuin olin saanut tietää,\nmiten hänen seikkailunsa päättyi.\n\nKello oli lähes 9, kun hän lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan\nsiitä, miten kauvan Holmes viipyisi, istuin tyynesti tupakoiden ja\nkatselin Henri Murger'in \"Vie de Bohéméä\". Kello löi 10 ja minä\nkuulin piian askeleet, kun hän meni ylös ruvetakseen makaamaan. Klo\n11 kuulin emännän juhlallisemmat askeleet, kun hänkin meni ylös.\nKello oli lähes 12 kun kuulin lukon ratisevan. Samassa hetkessä,\nkun hän astui sisään, näin minä hänen kasvoistaan, että hän oli\nepäonnistunut. Nauru ja kiukku näyttivät taistelevan ylivallasta,\nkunnes edellinen äkisti voitti, ja hän purskahti sydämmelliseen\nnauruun.\n\n\"Minä en mistään hinnasta haluaisi, että Scotland Yard'in herrat\nsaisivat tietää tämän\", huudahti hän ja heittäytyi tuoliinsa. \"Minä\nolen kiusannut heitä siksi paljon, että saisin syödä tämän monta\nkertaa. Minä voin kuitenkin sallia itselleni naurun kun tiedän ajan\nmittaan olevani heitä etevämpi.\"\n\n\"Mikä nyt on sitten?\" kysyin minä.\n\n\"No! Eipä minulla ole mitään vastaan, vaikka kerronkin jutun, joka\non omaksi vahingokseni. Se vanha akka käveli vähän matkaa ja alkoi\nsitten ontua ja näyttää siltä, kuin jalkansa olisivat käyneet\nhelliksi. Hän seisahtui ja huusi ohiajavaa ajuria. Minä kiirehdin\nlähemmäksi kuullakseni osoitteen, mutta minun ei olisi tarvinnut\nolla niin arka, sillä akka sanoi niin lujasti, että se kuului yli\nkadun: 'Ajakaa N:oon 13 Duncan Streetille, Houndsditch'iin'. Tämä\nnäyttää todenmukaiselta, arvelin itsekseni ja tarkastettuani, että\nhän oli noussut ajopeleihin kunnollisesti, kiipesin minä taakse. Se\non temppu, joka jokaisen salapoliisin olisi osattava. Me lähdimme\nmatkaan emmekä seisahtuneet kertaakaan, ennenkuin tulimme sanotulle\nkadulle. Minä hyppäsin pois, ennenkuin tulimme portille, ja kävelin\nrauhallisesti katua myöten. Minä näin ajurin pysäyttävän. Hän hyppäsi\nalas ja avasi vaununoven ja odotti. Mutta ketään ei tullut ulos.\nKun tulin perille, niin hän kopeloi vimmattuna vaunussa ja lateli\nkiukuissaan sellaisen joukon valittuja kiroussanoja, etten ennen\nole moista kuullut. Hänen matkustajastaan ei näkynyt jälkeäkään ja\nluulen, että hän saa odottaa maksuaan vielä kauvan. Kun kyselin\nn:osta 13, niin sain tietää, että talo oli erään Keswick nimisen,\nvakavan verhoilijan, joka ei milloinkaan ollut kuullut puhuttavankaan\nmistään Sawyeristä eikä Dennis'istä\".\n\n\"Luuletteko\", huudahdin minä hämmästyneenä, \"että se vanha raihnas\nakka olisi voinut hypätä pois vaunun ollessa täydessä vauhdissa sekä\najajan että teidän näkemättä?\"\n\n\"Heittäkää h----iin akat\", sanoi Sherlock Holmes terävästi. \"Me\nolemme vanhoja akkoja, kun annoimme pettää itsemme. Hänen on täytynyt\nolla nuori, reipas mies ja verraton näyttelijä. Hänen valepukunsa oli\nmainio. Hän huomasi luultavasti, että häntä seurattiin, ja hän käytti\ntätä keinoa päästäkseen pakoon. Se osoittaa, että mies, jota etsimme\nei ole yksinään, vaan on hänellä ystäviä, jotka uskaltavat koko\njoukon hänen tähtensä. Nytpä te näytätte perin uupuneelta, tohtori.\nTotelkaa neuvoani, ruvetkaa nukkumaan.\"\n\nMinä tunsin itseni tosiaankin niin väsyneeksi, että mielelläni\nseurasin hänen neuvoansa. Jätin Holmes'in istumaan tulen eteen ja\nkuulin myöhään yöhön valittavat, surumieliset äänet hänen viulustaan,\njoka osoitti, että hän vielä istui valveilla ja tuumiskeli\nprobleemia, jonka hän oli päättänyt ratkaista.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nTopias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.\n\n\nSeuraavana aamuna olivat sanomalehdet täynnä kertomuksia\n\"Brixton-jutusta\". Kaikissa oli pitkä kirjoitus siitä ja useissa\nse oli pääkirjoituksena. Muutamissa oli tietoja, joita en ennen\ntiennyt. Minulla on vieläkin salkussani joukko irtileikkauksia ja\nartikkeleita, jotka koskivat tätä asiaa. Tässä on lyhennys muutamista.\n\n\"Daily Telegraph\" huomautti, että rikosten aikakirjoissa oli harvoin\nsattunut tällaista. Uhrin saksalainen nimi, se, ettei ollut mitään\nvaikuttimia, ja kamala kirjoitus seinällä, kaikki osoitti, että\nrikos oli poliittisten pakolaisten ja vallankumouksellisten tekemä.\nSosialisteilla oli monta yhdistystä Amerikassa ja kuollut oli\nepäilemättä rikkonut heidän kirjoittamattomia lakejansa vastaan, ja\nsenvuoksi murhattu. Kosketettuaan sivumennen useita sosialistien\nrikoksia ja heidän mullistavaa oppiansa loppui artikkeli varoitukseen\nhallitukselle ja kehoitukseen pitää paremmin silmällä ulkomaalaisia\nEnglannissa.\n\n\"Standard\" selitti sen tosiseikan, että tämän tapaisia laittomia\nrikoksia aina sattui vapaamielisen hallituksen aikana. Syy tähän\noli se, että rahvaan käsitteet olivat huojuvia, ja siitä syystä\nheikkeni siviilivalta. Kuollut oli amerikalainen ja oli ollut\njonkun viikon pääkaupungissa. Hän oli asunut Madame Charpentier'in\ntäysihoitolassa, Torquay Terrace, Camberwell. Matkoilla oli hänellä\nmukanaan yksityissihteerinsä, Mr Joseph Standerson. Molemmat\nsanoivat hyvästi emännälleen tiistaina 4:nä p:nä tätä kuuta ja\najoivat Euston-asemalle aikoen matkustaa pikajunalla Liverpooliin.\nHeidät oli nähty yhdessä asemasillalla. Sen jälkeen ei heistä ollut\nkuulunut mitään ennenkuin -- Mr Drebberin ruumis löydettiin eräästä\nasumattomasta talosta Brixton Roadin varrella, monta penikulmaa\nEuston asemalta. Kysymykset, miten hän oli joutunut sinne ja miten\nmurhattu, olivat vielä vastaamatta. Ei tiedetty, missä Stangerson\noli. Oli ilahduttavaa tietää, että Mr Lestrade ja Mr Gregson Scotland\nYard'ista olivat ottaneet asian käsiinsä, ja voi luottaa siihen, että\nnämä molemmat etevät salapoliisit saavat asian selville.\n\n\"Daily News\" huomautti, ettei siitä ollut epäilystäkään, että se ei\nolisi valtiollinen murha. Mannermaan hallitusten sortovaltius ja viha\nkaikkea vapaamielistä kohtaan oli syynä siihen, että suuri joukko\nhenkilöitä jotka olisivat jääneet rauhallisiksi kansalaisiksi, ellei\nheidän mielensä olisi katkeroitunut kärsityistä tuskista, oli paennut\nEnglantiin. Näiden henkilöiden kesken oli ankarat lait, ja sitä,\njoka rikkoi niitä vastaan, rangaistiin kuolemalla. Ponnistettaisi\nkovasti, että saataisi selville sihteeri Stangersonin olinpaikka ja\nvähän tietoja kuolleen tavoista. Suuri voitto oli jo saatu, kun oli\nlöydetty talo, jossa hän oli asunut -- tulos, joka oli saavutettu Mr\nGregsonin, Scotland Yardista, teräväjärkisyyden ja tarmon kautta.\n\nSherlock Holmes ja minä luimme läpi nämä artikkelit aamiaista\nsyödessämme ja ne tuntuivat kovasti huvittavan häntä.\n\n\"Eikö ollut, niinkuin sanoin, että, mitä tapahtuneekin, niin Lestrade\nja Gregson omistavat ansion itselleen\".\n\n\"Mutta sehän riippuu siitä miten tämä loppuu.\"\n\n\"Ei suinkaan. Se ei kuulu tähän asiaan. Jos murhaaja vangitaan, niin\nse tapahtuu 'heidän ponnistustensa johdosta'; jos hän pääsee pakoon,\nniin on se 'huolimatta heidän ponnistuksistaan.' Se on suunnilleen\nsama, kuin jos sanoo: jos tulee kruunu, niin minä _voitan_, klaava\nniin te _häviätte_. Joka tapauksessa heitä kiitetään. 'Un sot trouve\ntoujours un plus sot qui l'admire.'\"\n\n\"Mitähän tuo mahtaa olla\", huudahdin minä, sillä me kuulimme monien\njalkojen töminän eteisestä ja rappusista ja emännän tyytymättömät\nhuudahdukset.\n\n\"Se on etsivän poliisin Baker Streetin osasto\", sanoi ystäväni\nvakavasti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi sisälle joukko\nmitä likaisempia ja risaisimpia katupoikia.\n\n\"Asentoon\"! huusi Holmes ankarasti ja likaiset raukat seisoivat heti\nrivissä, liikkumattomina. \"Vast'edes saatte lähettää Viggins'in\nyksinään sisälle ilmoittamaan ja te toiset saatte odottaa\nulkopuolella. Oletteko löytänyt sen?\"\n\n\"Emme, sir\", vastasi eräs pojista.\n\n\"En sitä juuri odottanutkaan. Saatte jatkaa etsimistänne. Tässä on\npalkkanne.\" Hän antoi jokaiselle 1 shillingin. \"Lähtekää nyt ja\ntulkaa paremman ilmoituksen kanssa takaisin.\"\n\nHän teki kädellään liikkeen ja samassa juoksivat he alas rappusia\nkuin joukko rottia, ja seuraavalla hetkellä kuulimme kadulta heidän\nkimakat äänensä.\n\n\"Nuo nulikat hyödyttävät minua enemmän kuin tusina konstaapeleita.\nVirkapukuisen henkilön näkeminenkin tekee ihmiset epäluuloisiksi.\nNuo raukat voivat tunkeutua joka paikkaan ja kuulla kaikki. He ovat\novelia kuin ketut, heidät täytyy vaan järjestää hyvästi.\"\n\n\"Tämän Brixton-jutun tähdenkö te niitä käytätte?\"\n\n\"Niin, tahdon saada varmuutta eräästä kohdasta. Se on ainoastaan\najankysymys. Halloo! Nyt saamme kuulla uutisia niin, että riittää!\nTuolla tulee Gregson kadulla autuaallisen näköisenä. Hän tulee\nvarmaankin tänne. Niin, hän seisahtuu. Tuossa hän on.\"\n\nKello kilisi kiivaasti, ja muutamaa silmänräpäystä myöhemmin tuli\nvaaleaverinen salapoliisi ylös rappusista ottaen kolme askeletta\nkerrallaan ja syöksyi vierashuoneeseemme.\n\n\"Paras ystäväni\", huudahti hän ja puristi Holmes'in kättä,\n\"onnitelkaa minua. Olen nyt saanut asian selväksi.\"\n\nHetkellinen pelonilmaus näkyi ystäväni ilmekkäillä kasvoilla.\n\n\"Te tarkoitatte, että olette päässeet oikeille jälille?\" kysyi hän.\n\n\"Oikeille jälille! Minulla on mies lukkojen takana.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Arthur Charpentier, aliluutnantti kuninkaallisessa laivastossa\",\nhuudahti Gregson pöyhistellen, hykertäen lihavia käsiään ja löi\nrintaansa.\n\nSherlock Holmes huokasi helpotuksesta, ja hänen suunsa vetäytyi\nhymyyn.\n\n\"Istukaa ja koetelkaa tätä sikaaria\", sanoi hän. \"Me olisimme\nuteliaat kuulemaan, miten te käyttäydyitte. Haluatteko vähän whiskyä\nja vettä?\"\n\n\"Sitä vastaan ei minulla ole mitään\", sanoi salapoliisi. \"Olen\naivan loppuun kulunut näiden kahden päivän ponnistuksista. Ei niin\npaljon ruumiillisista ponnistuksista, te ymmärrätte, vaan oikeastaan\najatustyötä. Te voitte arvostella sen oikein, Mr Sherlock Holmes,\nsillä mehän olemme molemmat ajatustyöntekijöitä.\"\n\n\"Te olette aivan liian kohtelias\", sanoi Holmes totisena. \"Kertokaa\nnyt miten se tapahtui.\"\n\nSalapoliisi istuutui nojatuoliin ja poltteli tyytyväisenä sikaariaan.\nYhtäkkiä hän löi kädellä sääreensä ja purskahti nauruun.\n\n\"Hauskinta kaikesta\", sanoi hän, \"on kuitenkin se että tuo tyhmä\nLestrade, joka luulee olevansa niin viisas, on lähtenyt väärälle\njälelle. Hän etsii sihteeri Stangersonia, jolla ei ole enempää koko\nasian kanssa tekemistä kuin vastasyntyneellä lapsella. Luulenpa, että\nhän on jo vanginnut miehen.\"\n\nTämä ajatus huvitti Gregsonia niin, että hän nauroi, että oli\nläkähtyä.\n\n\"Mutta miten tulitte jälille?\"\n\n\"Minä kerron kaikki, mutta se on tietysti meidän kesken Tri Watson.\nEnsimäinen vaikeus oli saadessa selville amerikkalaisen entisyys.\nEräät henkilöt olisivat odottaneet, kunnes olisivat saaneet\nvastauksen ilmoitukseensa, tahi kunnes joku vapaaehtoisesti olisi\ntullut tuomaan tietoja. Mutta semmoinen ei ole Topias Gregsonin tapa.\nMuistatteko hatun, joka oli ruumiin vieressä lattialla?\"\n\n\"Muistan\", sanoi Holmes, \"John Unterwood ja Pojat, 129 Camberwell\nRoad.\"\n\nGregson näytti nololta.\n\n\"Minä en luullut teidän huomanneen sitä\", sanoi hän. \"Oletteko käynyt\nsiellä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ha!\" huudahti Gregson kevenneellä mielellä. \"Ei pidä koskaan jättää\npienintäkään seikkaa huomioonottamatta.\"\n\n\"Suurille sieluille ei ole mikään vähäpätöistä\", sanoi Holmes\nteeskennellen.\n\n\"No niin, minä menin Underwoodille ja kysyin jos he olivat myyneet\nsaman näköisen ja kokoisen hatun. Hän tarkasti kirjojaan ja löysi sen\nheti. Hän oli lähettänyt erään hatun eräälle Mr Drebberille, joka\nasui Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terracella. Siten sain\nhänen osoitteensa.\"\n\n\"Sukkelasti -- hyvin sukkelasti\", mutisi Sherlock Holmes.\n\n\"Senjälkeen menin Madame Charpentier'in luokse\", jatkoi salapoliisi.\n\"Tapasin hänet hyvin kalpeana ja surullisena. Huoneessa oli myös\nhänen tyttärensä -- erittäin kaunis tyttö; hän näytti itkeneeltä ja\nhänen huulensa vapisivat, kun minä puhuttelin häntä. Se ei jäänyt\nminulta huomaamatta. Sen takana piili tietysti jotakin. Te tunnette\ntuon tunteen, Mr Sherlock Holmes, kun tulee oikealle jälelle --\nväreet käyvät pitkin selkäpiitä! 'Oletteko kuulleet, että entinen\nvuokralaisenne, Mr Enoch J. Drebber Clevelandista on murhattu?'\nkysyin minä.\n\n\"Äiti nyökäytti päätään. Hän ei näyttänyt voivan lausua sanaakaan.\nTytär purskahti itkuun. Minä olin vakuutettu siitä, että nämä ihmiset\ntiesivät jotakin murhasta.\n\n\"'Mihin aikaan lähti Mr Drebber teidän talostanne?' kysyin minä.\n\n\"'Kello 8', sanoi hän ja pakotti itsensä tyyntymään. 'Hänen\nsihteerinsä, Mr Stangerson, sanoi, että lähtisi kaksi junaa, toinen\nklo 9,15 ja toinen klo 11. Hänen piti lähteä ensimmäisellä!'\n\n\"'Ja senjälkeen ette nähneet häntä?'\n\n\"Naisen kasvot muuttuivat hirveästi kun tein tämän kysymyksen. Hänen\nkasvonsa tulivat lumivalkeiksi. Kului useita sekunteja, ennenkuin hän\nvoi sanoa sanan 'ei' -- ja kun hän sanoi sen; niin oli ääni matala ja\nluonnoton.\n\n\"Hetken kesti hiljaisuutta, mutta silloin sanoi tytär tyynellä,\nselvällä äänellä:\n\n\"'Valheesta ei voi tulla mitään hyvää, äiti. Olkaamme avomielisiä. Me\nnäimme Mr Drebberin uudelleen sittemmin!'\n\n\"'Antakoon Jumala sinulle anteeksi!' huudahti Madame Charpentier\nväännellen käsiään ja takasin tuolilleen. 'Sinä olet murhannut\nveljesi.'\n\n\"'Arthur tahtoisi varmaankin meitä puhumaan totta', sanoi tyttö\nlujana.\n\n\"'Taitaa olla parasta, että kerrotte kaikki minulle,' sanoin minä.\n'Puolinainen luottamus ei kelpaa. Sitäpaitsi te ette tiedä, kuinka\npaljon me jo tiedämme.'\n\n\"'Edesvastuu lankeaa sinun niskoillesi Alice!' huudahti äiti ja\nkääntyi minuun. 'Minä kerron kaikki, sir. Älkää luulko, että\nliikutukseni poikani tähden tulee siitä, että pelkäisin hänen olleen\nosallisena tässä jutussa. Hän on aivan viaton. Minä pelkään, että hän\nteidän ja toisten silmissä näyttäisi syylliseltä, mutta se on sentään\nmahdotonta. Hänen hyvä nimensä, toimensa ja hänen entinen elämänsä\nkieltävät sen.'\n\n\"'Se on parasta, että kerrotte avonaisesti kaikki', vastasin minä.\n'Jos teidän poikanne on viaton, niin voitte olla varma, ettei hän\njoudu kärsimään mitenkään tästä.'\n\n\"'Alice, ehkä on parasta, että jätät meidät kahdenkesken', sanoi hän\nja tytär vetäytyi pois. 'Minun aikomukseni ei ollut kertoa kaikkea\ntätä', sanoi hän, 'mutta kun tytärraukkani on pyytänyt, niin täytyy\nminun tehdä se. Nyt, kun kerran olen päättänyt puhua, en jätä pois\nmitään.'\n\n\"'Se on paras, minkä voitte tehdä', sanoin minä.\n\n\"'Mr Drebber on asunut meillä lähes kolme viikkoa. Hän ja hänen\nsihteerinsä Stangerson olivat matkustelleet mantereella. Minä\nhuomasin nimen 'Köpenhamina' eräässä matkalaukussa, joka osoittaa,\nettä se oli ollut heidän viimeinen olinpaikkansa. Stangerson oli\nhiljainen, vaatimaton mies, mutta hänen isäntänsä sitävastoin oli\n-- ikävä sanoa -- hänen täysi vastakohtansa. Hänen tapansa olivat\nraa'at ja käytöksensä törkeä. Samana iltana, kun hän saapui, oli\nhän juovuksissa ja hyvin harvoin sattui hän olemaan selvänä klo\n12 jälkeen päivällä. Hänen käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli\nvapaata ja tuttavallista. Mutta pahin kaikesta oli se, että hän alkoi\nkäyttäytyä samalla tavalla, tytärtäni Alicea kohtaan, ja useamman\nkuin yhden kerran puheli hän hänelle tavalla, jota tyttäreni onneksi\noli liian viaton tajuamaan. Erään kerran otti hän Alicen syliinsä ja\nsyleili häntä -- halpamaisuus, josta hänen oma sihteerinsäkin nuhteli\nhäntä.'\n\n\"'Mutta minkätähden te kärsitte sellaista?' kysyin minä. 'Minä\notaksun, että te voitte sanoa irti vuokralaisenne, milloin vaan\nhaluatte?'\n\n\"Mrs Charpentier punastui kuullessaan tämän nenäkkään kysymyksen.\n'Toivonpa, että olisin sanonut irti hänet heti, kun hän tuli', sanoi\nhän. 'Mutta kiusaus oli liian suuri. He maksoivat yhden punnan\npäivältä kumpikin -- 14 puntaa viikossa -- ja nyt on kuollut sesonki.\nMinä olen leski, poikani laivastossa maksaa paljon. Minä en tahtonut\nmenettää tätä tuloa ja toimin omasta mielestäni oikein niin. Se, jota\nviimeksi mainitsin hänen nenäkkyydestään, oli kuitenkin liikaa ja\nminä sanoin hänet irti. Juuri sen vuoksi, lähti hän meiltä.'\n\n\"'No.'\n\n\"'Minä tunsin sydämmeni kevenevän, kuin näin hänen lähtevän.\nPoikani on parast'aikaa lomalla, mutta minä en uskaltanut mainita\nhänelle mitään, sillä hänellä on tulinen luonne ja hän rakastaa\nintohimoisesti sisartaan. Kun olin sulkenut oven heidän jälkeensä,\nniin oli aivan kuin olisi paino pudonnut rinnaltani. Mutta oi!\nVähemmän kuin tunnin kuluttua kuulin kellon soivan ja minulle\nilmoitettiin, että Mr Drebber taas oli saapunut. Hän oli liikutettu\nja nähtävästi juovuksissa. Hän tunkeutui sisälle huoneeseen, jossa\nminä istuin tyttäreni kera; hän mutisi jotakin siihen tapaan, että\nhän oli tullut liian myöhään junalle. Senjälkeen kääntyi hän Aliceen\npyytäen häntä karkaamaan kanssaan. 'Te olette täysi-ikäinen eikä\nmikään laki voi teitä estää', sanoi hän. 'Minulla on enemmän rahaa,\nkuin voin käyttää. Mitä te huolitte tuosta vanhasta akasta. Seuratkaa\nminua. Te saatte elää kuin prinssessa.' Alice raukka pelästyi niin,\nettä hän vetäytyi vavisten poispäin, mutta mies otti häntä ranteesta\nja koetti laahata häntä ovelle. Minä huudahdin ja samassa astui\npoikani Arthur sisään. Mitä sitten tapahtui siitä en tiedä. Kuulin\nkirouksia ja painin jyräkkää. Ensin olin niin peloissani etten\nuskaltanut katsoa sinnepäin. Kun vihdoin tein sen, niin näin Arthurin\nseisovan nauraen ovella keppi kädessä. 'Minä uskon, ettei tuo hieno\nherra enää vaivaa meitä', sanoi hän. 'Minä menen ulos ja katson,\nmitä hän aikoo tehdä.' Näin sanoessaan otti hän hattunsa ja meni\nkadulle. Seuraavana aamuna saimme kuulla Mr Drebberin salaperäisestä\nkuolemasta.'\n\n\"Mrs Charpentier kertoi tämän kertomuksen vaikeasti ja pysähtyen\nvähän väliä. Toisinaan puhui hän niin hiljaa, että tuskin voin kuulla\nhänen sanojaan. Minä kirjoitin kuitenkin pikakirjoituksella muistiin\nhänen puheensa välttääkseni erehdyksiä.\"\n\n\"Sehän on oikein jännittävää\", sanoi Holmes haukotellen. \"Mitä sitten\ntapahtui?\"\n\n\"Kun Mrs Charpentier oli lopettanut\", jatkoi salapoliisi, \"huomasin\nminä, että kaikki riippui ainoastaan yhdestä kohdasta. Samalla\nkuin katsoin häneen tavalla, jonka aina olen huomannut vaikuttavan\nnaisiin, kysyin minä, mihin aikaan hänen poikansa oli palannut kotiin.\n\n\"'Sitä en tiedä', vastasi hän.\n\n\"'Te ette tiedä sitä?'\n\n\"'En, sillä hänellä on oma avaimensa ja hän avaa sillä.'\n\n\"'Senjälkeen kun te olitte mennyt makuulle?'\n\n\"'Niin.'\n\n\"'Mihin aikaan te menitte nukkumaan?'\n\n\"'Noin kello 11.'\n\n\"'Silloin oli teidän poikanne poissa vähintäinkin kaksi tuntia!'\n\n\"'Niin.'\n\n\"'Mitä hän teki tämän ajan?'\n\n\"'Minä en tiedä!' vastasi hän kalveten.\n\n\"Enempäähän ei siellä voinut tehdä. Minä otin selville, missä\nluutnantti Charpentier oli, otin kaksi konstaapelia mukaani ja\nvangitsin hänet. Kun minä laskin käteni hänen olalleen ja kehoitin\nhäntä seuraamaan mukana tyynesti, vastasi hän hävyttömästi: 'Minä\notaksun, että te vangitsette minut tuon Drebber roiston murhasta?'\nMe emme olleet maininneet mitään siitä, joten hänen huomautuksensa\ntuntui epäiltävältä.\"\n\n\"Suunnattomasti\", sanoi Holmes.\n\n\"Hänellä oli vielä mukanaan se keppi, jonka äiti oli sanonut olleen\nhänellä seuratessaan Drebberiä.\"\n\n\"Mikä on teidän teoriianne?\"\n\n\"Minun teoriiani on, että hän seurasi Drebberiä Brixton Road'ille.\nSiellä he joutuivat uudelleen riitaan, ja siinä sai Drebber iskun,\nsydänalaansa luultavasti ja se tappoi hänet jättämättä mitään jälkiä.\nYö oli kolkko eikä ketään ollut lähistöllä, joten Charpentier laahasi\nuhrinsa sisälle asumattomaan taloon. Valo, veri, kirjoitus seinällä\nja sormus olivat ainoastaan temppuja joilla koetettiin saada poliisia\nharhateille.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Holmes kehoittavasti. \"Gregson, te edistytte. Teistä\nvoi tosiaankin tulla jotakin.\"\n\n\"Minä rohkenen kehua suorittaneeni tämän jutun jotenkin hienosti\",\nsanoi Gregson ylpeästi. \"Nuori mies tunnusti vapaaehtoisesti,\nettä kun hän oli seurannut Drebberiä vähän matkaa, niin huomasi\ntämä hänet, ja otti ajurin päästäkseen pakoon. Tiellä tapasi hän\nerään vanhan toverin ja teki tämän kanssa pitkän kävelyn. Kun\nhäneltä kysyttiin toverin olinpaikkaa niin ei hän kyennyt antamaan\ntyydyttävää vastausta. Minun mielestäni sopii kaikki hyvin yhteen.\nMikä minua enimmän huvittaa, on se, että Lestrade on antautunut\nväärille jälille. Luulenpa, ettei hän saa suuria vaivoistaan. Mutta\ntuhat tulimmaista, tuoltahan hän tulee itse.\"\n\nSe oli tosiaankin Lestrade, joka oli tullut ylös rappusista, meidän\npuhuessamme, ja astui nyt huoneeseen. Se luottamus ja suruttomuus,\njoka tavallisesti oli ominaista hänen esiintymisessään ja puvussaan,\noli nyt poissa. Hän näytti olevan hämmennyksissä ja levoton ja hänen\npukunsa oli hoitamaton. Hän oli silminnähtävästi tullut kysyäkseen\nneuvoa Sherlock Holmes'ilta, sillä huomatessaan virkakumppaninsa,\nnäytti hän ujolta. Hän seisoi keskellä huonetta ja peukaloi\nhermostuneesti hattuansa, nähtävästi epävarmana siitä, mitä piti\ntehdä. \"Tämä on mitä ihmeellisin juttu\", sanoi hän vihdoin, \"aivan\nselittämätön juttu.\"\n\n\"Vai niin, niinkö arvelette, Mr Lestrade\", huudahti Gregson\nriemuiten. \"Jo minä sen arvasin, että te tulisitte siihen\nlopputulokseen. Oletteko onnistunut löytämään sihteeri Joseph\nStangersonin?\"\n\n\"Sihteeri, Mr Joseph Stangerson\", sanoi Lestrade vakavasti,\n\"murhattiin Hallidayn yksityishotellissa klo 6 tänä aamuna!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nValoa pimeydessä.\n\n\nSe uutinen, jonka Lestrade toi meille, oli niin tärkeä ja\nodottamaton, että me seisoimme hämmästyksestä mykkinä. Gregson\nhyökkäsi ylös tuoliltaan ja kaatoi whiskylasinsa. Minä tuijotin\nSherlock Holmes'iin, joka puri hampaansa yhteen ja rypisti otsaansa.\n\n\"Stangerson myöskin!\" mutisi hän. \"Asia käy sekavammaksi.\"\n\n\"Se oli aivan tarpeeksi sekava ennestäänkin\", mutisi Lestrade\nkiukkuisesti, istuutuessaan. \"Minä näyn tulleen häiritsemään herrojen\nsotaneuvottelua.\"\n\n\"Oletteko -- oletteko aivan varma tästä?\" änkytti Gregson.\n\n\"Minä tulen suorastaan hänen huoneestaan\", sanoi Lestrade. \"Minä\nhuomasin ensimäiseksi, mitä oli tapahtunut.\"\n\n\"Me olemme juuri kuulleet Gregsonin käsityksen asiasta\", huomautti\nHolmes. \"Tahtoisitte ehkä antaa meidän kuulla, mitä te olette tehnyt\nja nähnyt?\"\n\n\"Ei minulla ole mitään vastaankaan\", vastasi Lestrade. \"Minä myönnän\njulkisesti, että olin siinä käsityksessä, että Stangerson oli\nsekaantunut Drebberin kuolemaan. Tämä uusi kehitys on osoittanut,\nettä olen täydellisesti erehtynyt. Tämän käsityksen valtaamana aloin\netsiä sihteeriä. He olivat olleet yhdessä Euston asemalla noin kello\npuoli 9 illalla t.k. 3:na p:nä. Klo 2 aamulla oli Drebber löydetty\nBrixton Roadilta. Kysymys, joka mielestäni oli ratkaistava, oli, mitä\nStangerson oli tehnyt kello 1/2 9 ja sen ajan välillä, jolloin rikos\ntehtiin, ja mikä hänestä oli tullut sitten. Sähkötin Liverpooliin\nja pyysin heitä pitämään silmällä Amerikkaan meneviä laivoja. Sen\njälkeen tein kyselyjä kaikissa aseman lähellä olevissa hotelleissa;\nsillä minä ajattelin näin: Jos Drebber ja hänen seuralaisensa ovat\neksyneet toisistaan, niin kaiketi jälkimäinen oli ottanut huoneen\nyöksi jostakin läheltä ollakseen seuraavana aamuna lähellä asemaa.\"\n\n\"He olivat varmaankin sopineet edeltäpäin jostakin\nkohtaamispaikasta\", huomautti Holmes.\n\n\"Niin, siten se näyttäytyi olevankin myöhemmin. Koko eilisen\nillan tein turhaa työtä. Tänä aamuna alotin taas varhain jo klo 8\nsaavuin Hallidayn yksityishotelliin Little Georg Streetin varrella.\nKysymykseeni josko siellä asui joku Mr. Stangerson, sain myöntävän\nvastauksen.\"\n\n\"'Te olette epäilemättä se herra, jota hän on odottanut', sanoivat\nhe. 'Hän on odottanut erästä herraa kaksi päivää'.\n\n\"'Missä hän on nyt?'\n\n\"'Hän on huoneessaan ja makaa vielä. Hän pyysi herättämään itsensä\nklo 9.'\n\n\"'Minä menen heti hänen luokseen', sanoin minä.\n\n\"Minä arvelin, että äkkinäinen ilmestymiseni tekisi sen että hän\nmenettäisi malttinsa ja sanoisi jotakin erehdyksestä. Harjaaja\ntarjoutui saattamaan minut hänen huoneeseensa; se oli toisessa\nkerroksessa ja sinne vei kapea käytävä. Harjaaja näytti minulle\noven ja oli juuri menossa alas, kun minä näin jotakin, joka\nsaattoi minut voimaan pahoin huolimatta kahdenkymmenen vuotisesta\nkokemuksesta. Oven alta tuli esiin pieni verivirta, joka oli juossut\nyli käytävän ja muodostanut pienen lammikon toisella puolella listan\nvieressä. Minulta pääsi huudahdus, jonka kuullessaan harjaaja tuli\ntakaisin. Hän oli pyörtymäisillään nähdessään sen. Ovi oli sulettu\nsisäpuolelta, mutta me painoimme olkapäillämme sen auki. Akkuna oli\nauki ja sen vieressä makasi yöpuvussa oleva miehen ruumis. Hän oli\naivan kuollut ja oli ollutkin jo jonkun aikaa, sillä hänen jäsenensä\nolivat kylmät ja kankeat. Kun me käänsimme ruumiin niin tunsi\nharjaaja hänet siksi herraksi, joka oli vuokrannut huoneen nimellä\nJoseph Stangerson.\n\n\"Syynä kuolemaan oli syvä puukonpisto vasemmassa kyljessä, jonka\npiston oli täytynyt sattua sydämmeen. Ja nyt tulee ihmeellisin\nkaikesta. Mitä te luulette löytyneen murhatun miehen yläpuolelta?\"\n\nMinä tunsin väriseväni ja aavistin jotakin kauheaa jo ennenkuin\nSherlock Holmes vastasi:\n\n\"Sana 'Rache' kirjoitettuna verellä.\"\n\n\"Niin, aivan\", sanoi Lestrade hämmästyen; ja me olimme vaiti muutamia\nhetkiä.\n\nTuntemattoman murhaajan teoissa tuntui olevan jotakin niin\njärjestelmällistä ja selittämätöntä, että se lisäsi hänen rikoksiensa\nkamaluutta. Hermoni, jotka olivat tyynet taistelukentällä, pettivät\nnyt.\n\n\"Mies nähtiin\", jatkoi Lestrade. \"Eräs maitopoika, joka oli matkalla\nmaitomyymälään, kulki sattumalta sitä kujaa myöten, joka lähtee\nhotellin takapihalta. Hän huomasi, että tikapuut, jotka tavallisesti\nolivat maassa pitkällään, olivat nostetut erästä avonaista akkunaa\nvastaan toisessa kerroksessa. Kun hän oli kulkenut sivutse kääntyi\nhän katsomaan taakseen ja näki erään miehen tulevan alas tikapuita\nmyöten. Hän kiipesi alas niin tyynesti, että poika luuli hänen olevan\njonkun nikkarin tai peltisepän, jolla oli ollut työtä hotellissa.\nHän ei ajatellut sen enempää asiaa, muuta kuin tuumi vaan, että mies\noli merkillisen aikaseen työssä. Hän tuli siihen käsitykseen, että\nmies oli pitkä, punakka ja puettu pitkään ruskeahtavaan takkiin.\nHänen oli täytynyt olla huoneessa jonkun aikaa murhan jälkeen, sillä\nvesi pesuvadissa oli verensekaista; hän oli pessyt kätensä siinä, ja\npyyhkinyt veitsensä lakanaan, jossa myös oli jälet.\"\n\nMinä katsahdin Holmesiin, kun kuulin tämän kuvauksen murhaajasta.\nSehän oli aivan sama kuin hänen käsityksensä.\n\nHänen kasvoissaan ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään voitonriemusta\neikä tyytyväisyydestä.\n\n\"Ettekö löytänyt mitään sellaista huoneesta, joka voisi johtaa\nmurhaajan kiinnisaamiseen?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mitään. Stangerson'illa oli Drebberin kukkaro taskussaan, mutta\ntämä oli tavallista, sillä hän maksoi kaikki. Siinä oli vähän päälle\n80 puntaa eikä mitään oltu varastettu. Mikä näiden murhien syy\nlieneekin, niin ei se missään tapauksessa ole ryöstämishalu. Murhatun\nmiehen taskuissa ei ollut mitään kirjeitä eikä muita papereita\nkuin eräs sähkösanoma, joka oli päivätty noin kuukausi takaperin\nClevelandissa, ja kuului näin: 'J.H. on Europassa'. Eikä mitään\nallekirjoitusta.\"\n\n\"Eikö ollut mitään muuta?\" kysyi Holmes.\n\n\"Ei mitään tärkeätä. Eräs romaani, jota vainaja oli lukenut illalla,\nmakasi sängyn päällä ja hänen piippunsa oli tuolilla vieressä.\nPöydällä oli lasi vettä ja akkunalaudalla oli pieni pahvilaatikko,\njossa oli pari pilleriä.\"\n\nSherlock Holmes hypähti ilosta huudahtaen pystyyn.\n\n\"Viimeinen nivel\", huudahti hän voitonriemuisena. \"Minun ketjuni on\nvalmis.\"\n\nMolemmat salapoliisit katselivat ihmetellen häneen.\n\n\"Nyt minulla on käsissäni kaikki langat, jotka yhdessä muodostavat\ntämän sekavan vyyhden\", sanoi ystäväni varmana. \"Tietysti on\njoitakuita aukkoja, mutta pääasiasta olen varma, siitä hetkestä\nlähtien, jolloin Drebber eksyi Stangersonista asemalla, siihen asti,\nkun jälkimäisen ruumis löydettiin, niinkuin olisin nähnyt kaikki omin\nsilmin. Minä näytän teille kokeen siitä. Voisitteko hankkia minulle\nne pillerit?\"\n\n\"Minulla on ne mukanani\", sanoi Lestrade ja otti esille pienen\nrasian. \"Minä otin mukaani ne sekä kukkaron ja sähkösanoman\nsäilyttääkseni ne poliisiasemalla. Aivan sattumalta tulin ottaneeksi\nnämä pillerit, sillä minun täytyy myöntää, etten pane mitään arvoa\nniille.\"\n\n\"Antakaa tänne ne\", sanoi Holmes. \"Kuulkaahan, tohtori\", kääntyen\nminuun, \"ovatko nämä tavallisia pillereitä?\"\n\nSitä ne eivät varmaankaan olleet. Ne olivat pieniä, harmaita,\npyöreitä ja milt'ei läpikuultavia. \"Niiden keveyden ja\nläpikuultavuuden tähden otaksuu niiden helposti liukenevan veteen\",\nhuomautin minä.\n\n\"Aivan niin\", vastasi Holmes. \"Tahtoisitteko mennä alas ja tuoda sen\npienen terrier raukan tänne, joka on kauvan ollut sairaana ja jota\nemäntämme eilen pyysi teitä lopettamaan?\"\n\nMinä menin alas ja kannoin koiran ylös käsilläni. Sen raskas hengitys\nja lasimaiset silmät osoittivat, ettei sillä ollut pitkää aikaa\nelettävänä. Lumivalkea kuono osoitti, että se jo oli hyvin vanha.\nMinä laskin sen tyynylle lattialle.\n\n\"Minä halkaisen nyt toisen näistä pillereistä kahdeksi\", sanoi Holmes\nottaen veitsen ja tehden sen. \"Toisen puolikkaan panen takaisin\nrasiaan vastaisen varalta. Toisen puolikkaan panen tähän viinilasiin,\njossa on teelusikallinen vettä. Huomaatte, että ystäväni, tohtori,\noli oikeassa, että ne liukenevat helposti.\"\n\n\"Tämä voi kyllä olla hauskaa\", sanoi Lestrade loukkaantuneena,\nikäänkuin epäillen, että hänestä tehtiin pilkkaa. \"Minä en kuitenkaan\nvoi huomata, että tällä on mitään tekemistä Josef Stangersonin\nkuoleman kanssa.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, ystäväni, kärsivällisyyttä! Vähitellen näette,\nettä sillä on paljonkin tekemistä sen kanssa. Minä lisään nyt vähän\nmaitoa, tehdäkseni sekoituksen maukkaammaksi, ja kun tarjoan sen\nkoiralle niin saatte nähdä, että se latkii sen mielihyvällä sisäänsä.\"\n\nPuhuessaan kaatoi hän viinilasin sisällön teevadille ja asetti sen\nkoiran eteen, joka pian nuoli pois sen. Sherlock Holmes'in vakava\nkäytös oli tehnyt vaikutuksen meihin, niin, että me kaikki istuimme\nvaiti silmät kiinnitettyinä koiraan, odottaen jotakin hämmästyttävää\ntulosta. Mutta sitä ei tullutkaan. Koira makasi yhä tyynyllä\nhengittäen raskaasti, vaan nähtävästi aivan samanlaisena kuin\nennenkin.\n\nHolmes oli ottanut esille kellonsa, ja sitämukaa kun minuutit\nkuluivat, osoittivat hänen kasvonsa surua ja pettymystä. Hän\npuri huuleensa, naputti sormillaan pöytään ja osoitti kaikkia\nkärsimättömyyden merkkejä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen, että\nminä todellakin tunsin sääliä, kun molemmat salapoliisit hymyilivät\nhalveksivasti, nähtävästi hyvillään hänen vastoinkäymisestään.\n\n\"Se ei voi olla mikään sattuma\", huudahti hän lopuksi ja nousi\ntuolistaan alkaen kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa, \"se on\nmahdotonta, että tämä olisi sattuma. Samat pillerit, joita minä\nepäilin Drebberin kuolemassa, löydetään Stangersonin murhan jälkeen.\nJa kuitenkin ovat ne vaarattomia. Mitähän sillä tarkoitetaan? Koko\nminun lopputulokseni ei ole voinut olla väärä. Se ei ole mahdollista.\nEi tämä koiraraukka kuitenkaan tunnu olevan huonompi. Nytpä tiedän!!\"\nOikein ulvoen ilosta hyökkäsi hän rasian luo, leikkasi kahtia toisen\npillerin, liuotti sen, lisäsi maitoa ja antoi koiralle. Eläinraukan\nkieli oli tuskin kostunut, kun se jo sai kouristuksia ja kuoli kuin\nsalaman iskemänä.\n\nSherlock Holmes huokasi helpotuksesta ja pyyhki hikipisaroita\notsaltaan. \"Minun olisi pitänyt luottaa enemmän\", sanoi hän. \"Minun\nolisi pitänyt tietää, että kun joku tosiseikka on riidassa pitkän\nloppupäätösjonon kanssa, niin osoittaa se ainoastaan, että asia\nvoidaan käsittää toisella tavalla. Pillereistä oli toinen mitä\nkuolettavinta myrkkyä ja toinen aivan vaaraton. Sehän minun olisi\npitänyt tietää, jo ennenkuin näin rasiatakaan\".\n\nTämä viimeinen huomautus tuntui minusta niin mahdottomalta, että\nen luullut hänen olevan oikein täydessä tolkussaan. Tuossa makasi\nkuitenkin kuollut koira todistuksena siitä, että hänen otaksumansa\noli ollut oikea. Tuntui siltä, kuin huntu putoisi silmiltäni, ja minä\nrupesin saamaan vähän käsitystä totuudesta.\n\n\"Kaikki tämä tuntuu teistä kummalliselta\", jatkoi Holmes, \"kun ette\nalusta lähtien ole päässeet käsiksi arvoituksen oikeaan avaimeen.\nMinun onnistui löytää se, ja kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut,\non ainoastaan vahvistanut ensimäistä olettamustani ja on oikeastaan\nvain ollut sen loogillinen lopputulos. Sitävarten ovat asiat,\njotka ovat saattaneet teidät ymmälleen ja tehneet asian hämäräksi,\nainoastaan selvittäneet ja vahvistaneet minun loppupäätöksiäni.\nOn suuri erehdys sekoittaa harvinainen ja salaperäinen seikka\nkeskenään. Jokapäiväisin rikos on useimmiten salaperäisin, kun se\nei tarjoa mitään tukikohtaa, josta voisi tehdä johtopäätöksiä. Tätä\nmurhaa olisi ollut paljon vaikeampi selittää, jos uhrin ruumis olisi\nyksinkertaisesti löydetty kadulta ilman näitä huomiotaherättäviä\nlisiä, jotka tekevät sen niin huomattavaksi. Nämä seikat eivät\nlaisinkaan tee asiaa vaikeammaksi, vaan päinvastoin ovat ne tehneet\nsen paljon yksinkertaisemmaksi.\"\n\nMr. Gregson, joka oli kuunnellut kärsimättömänä tätä esitelmää, ei\nvoinut pidättää itseään enään. \"Kuulkaa nyt Mr Sherlock Holmes\",\nsanoi hän, \"me myönnämme mielellämme, että te olette taitava ja että\nte työskentelette omalla tavallanne. Mutta nyt me pyydämme jotakin\nmuuta kuin teoriioja ja saarnoja. On kysymyksessä saada mies kiinni.\nMinä olen esittänyt käsitykseni ja se on näyttäytynyt vääräksi. Nuori\nCharpentier ei ole voinut olla osallisena tässä toisessa murhassa.\nLestrade etsi Stangersonia ja hän oli myös väärässä. Te olette siellä\ntäällä tehneet viittauksia siihen suuntaan, että tiedätte enemmän\nkuin me, mutta nyt on se aika tullut, jolloin me katsomme olevamme\noikeutetut kysymään teiltä, kuinka paljon te oikeastaan tiedätte.\nVoitteko sanoa sen miehen nimen, joka on tehnyt molemmat rikokset?\"\n\n\"Minä en voi muuta kuin myöntää, että Gregson on oikeassa\", huomautti\nLestrade. \"Me olemme molemmat tehneet voitavamme ja epäonnistuneet.\nSenjälkeen, kun minä tulin huoneeseen, olette te useamman kuin yhden\nkerran viittailleet siihen, että teillä on kaikki tarvitsemanne\ntiedot. Ette suinkaan te aijo pitää sitä salassa pitempää?\"\n\n\"Jos viivytellään pitempään\", huomautin minä, \"niin voi mies tehdä\nvielä uusia kataluuksia.\"\n\nHolmes näytti epäröivän, kun häntä näin kaikki pakottivat. Hän jatkoi\nkävelyään huoneessa pää kumarassa ja otsa rypyssä, niinkuin hänen\ntapansa oli ollessaan vaipuneena ajatuksiinsa.\n\n\"Useampia murhia ei tule tapahtumaan\", sanoi hän ja seisahtui vihdoin\nmeidän eteemme. \"Sitä syytä ei teidän siis tarvitse ajatella sen\nenempää. Te kysyitte minulta jos tiedän murhaajan nimen. Sen kyllä\ntunnen. Mutta hänen nimensä tunteminen on pieni asia siihen verraten,\nkuinka vaikea häntä on saada kiinni. Sen minä luulen voivani tehdä\njotenkin pian. Minä toivon voivani tehdä sen omien toimenpiteitteni\nperustuksella; mutta se on asia, joka on käsiteltävä varovasti,\nsillä me olemme tekemisissä uskaliaan, epätoivoisen miehen kanssa.\nSitäpaitsi kannattaa häntä eräs toinen, niinkuin olen saanut kokea,\ntoinen, joka on yhtä taitava kuin itsekkin. Niin kauvan kun tämä\nmies ei aavista, että hänen jäljillään ollaan, on mahdollista saada\nhänet käsiinsä; mutta jos hän saisi pienimmänkään aavistuksen\nsiitä, niin hän muuttaisi nimensä ja häviäisi heti suuren kaupungin\n4:n miljoonan asukkaan joukkoon. Vaikka en tahdo loukata teitä,\ntäytyy minun kuitenkin sanoa, että pidän näitä miehiä virallista\npoliisia taitavampina, ja senvuoksi en ole pyytänyt teidän apuanne.\nJos epäonnistun niin saan tietysti kärsiä siitä laiminlyönnistä,\nmutta siihen olen valmis. Nyt tahdon kuitenkin luvata, että\nsamalla hetkellä, kun voin ilmoittaa teille siitä vahingoittamatta\nyhteensovittelijani, niin teen sen.\"\n\nGregson ja Lestrade näyttivät varsin tyytymättömiltä tähän\nvakuutukseen ja myös huomautukseen etsivästä poliisista. Edellinen\npunastui hiusrajaansa myöten ja jälkimäisen silmät kiilsivät\nuteliaisuudesta ja kiukusta. Ei kumpikaan ehtinyt puhua mitään,\nennenkuin kuului naputus ovelle, ja katupoikien johtaja, nuori\nViggius, näytti pienen, pahaltahaisevan persoonansa.\n\n\"Sir\", sanoi hän vieden käden otsalleen, \"minulla on vaunut\nulkopuolella.\"\n\n\"Se oli nopeasti poikani\", sanoi Holmes. \"Miksi ette käytä tätä lajia\nScotland Yard'issa?\" jatkoi hän ja otti esille parin käsirautoja\npiirongin laatikosta. \"Katsokaa kuinka hyvin vieteri toimii. Ne\nmenevät silmänräpäyksessä lukkoon.\"\n\n\"Vanha laji on hyvä kyllä, kun vain saisi miehen käsiinsä\", sanoi\nLestrade.\n\n\"Tietysti\", sanoi Holmes hymyillen. \"Ajaja voi kyllä tulla ylös\nauttamaan minua matkalaukkuineni. Käskekää hänen tulla ylös, Viggins.\"\n\nMinua ihmetytti, kun ystäväni puhui aivan kuin olisi aikonut\nmatkalle, vaikkei ollut maininnut minulle mitään siitä. Huoneessa oli\npieni matkalaukku ja tätä hän alkoi laittaa kiinni. Hän oli siinä\ntoimessa, kun ajaja tuli sisälle.\n\n\"Iskekää kiinni tähän remmiin vähän, ajuri\", sanoi hän ollessaan\npolvillaan ja kääntämättä päätään.\n\nMies meni sinne uhkaavan, haluttoman näköisenä ja ojensi kätensä\nauttaakseen. Samalla kuului kova napsaus ja metallin helinä ja Holmes\nhypähti pystyyn.\n\n\"Herrani\" sanoi hän, silmät salamoiden, \"sallikaa minun esittää\nteille Mr Jefferson Hope, -- Enoch Drebberin ja Joseph Stangersonin\nmurhaaja!\"\n\nKaikki tapahtui silmänräpäyksessä -- niin nopeasti ettei minulla\nollut aika ajatellakkaan. Minä muistan hyvin voitonriemuisen ilmeen\nHolmes'in kasvoissa ja äänessä, ajurin hämmästyneet, raivoisat\nkatseet, kun hän katsahti kiiltäviin käsirautoihin, jotka olivat\nkuin taikatempun kautta joutuneet hänen ranteisiinsa. Sekunnin\ntai pari seisoimme me kuin kivettyneinä. Senjälkeen repäisi vanki\nitsensä irti Holmesista ja syöksähti huudahtaen kiukusta ulos\nakkunasta. Akkunan kehys antoi myöten ja lasit myös, vaan ennenkuin\nhän oli ehtinyt kokonaan ulos, hyökkäsivät Gregson, Lestrade ja\nHolmes hänen kimppuunsa kuin yhtä monta verikoiraa. Hänet vedettiin\ntakaisin huoneeseen ja senjälkeen alkoi epätoivoinen taistelu.\nHän oli niin vahva ja raivoisa, että hän repi itsensä irti meistä\nneljästä monta kertaa. Hän tuntui omaavan sen kouristuksentapaisen\nvoiman, jonka ihminen saa epileptisissä kohtauksissa. Hänen ranteensa\nja kasvonsa olivat pahasti särkyneet lasiin vaan veren hukka ei\ntuntunut vähentävän hänen vastustusvoimaansa. Vasta sitten, kun\nLestrade oli saanut kätensä hänen kaulaliinansa sisäpuolelle, ja\npuoliksi kuristanut hänet saimme me hänet huomaamaan, että hänen\nponnistuksensa olivat turhia, emmekä vielä silloinkaan tunteneet\nitseämme varmoiksi, ennenkuin olimme sitoneet hänen kätensä ja\njalkansa. Senjälkeen nousimme seisomaan hengästyneinä ja väsyneinä.\n\n\"Hänen vaununsa on kaiketi tuolla alhaalla\", sanoi Holmes. \"Me voimme\nkäyttää sitä kulettaaksemme hänet Scotland Yard'iin; ja nyt herrani\",\njatkoi hän ystävällisesti hymyillen, \"olemme tulleet salaisuutemme\nloppuun, ja te olette tervetulleita tekemään mitä kysymyksiä hyvänsä\nminulle, sillä nyt ei ole mitään syytä, olla vastaamatta niihin.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nPyhien maa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nSuuri suola-aavikko.\n\n\nSuuren pohjois-amerikkalaisen mantereen keskiosassa on poltettu,\nhirmuinen erämaa, joka monta vuotta on estänyt sivistyksen eteenpäin\ntunkeutumista. Sierra Nevadasta Nebraskaan, ja Yellowstone-Virrasta\npohjoisessa Coloradoon etelässä on seutu hiljaista ja autiota. Luonto\nei ole kuitenkaan samalla tavalla muodostunutta koko seudussa. Siellä\non korkeita, lumipeitteisiä vuoria ja pimeitä, synkkiä laaksoja.\nKohisevat virrat syöksyvät vuorensolien läpi ja siellä on tasankoja,\njotka talvella ovat lumen, kesällä harmaan suolatomun peitossa.\nKaikilla on kuitenkin sama hedelmätön, kolkko, ja autio luonne.\n\nTässä epätoivon maassa ei ole mitään asukkaita. Joku Pawnee- tahi\nMustajalka-joukkue kulkee joskus sen kautta matkallaan\ntoisille metsästysmaille, mutta rohkeinkin rohkeista on iloinen\npäästessään pois näiltä kauheilta tasangoilta ja tullessaan takasin\nruoho-aavikolle. Präriesusi hiipii ympäri pensaissa, korppikotka\nlentää raskaasti läpi ilman ja kömpelö, harmaa karhu liikuskelee\nkankeasti pimeissä rotkoissa, elättää itseään sillä, mitä sattuu\nlöytämään kallioiden välistä. Nämä ovat erämaan ainoat asukkaat.\n\nKoko suuressa maailmassa ei löydy autiompaa näköalaa kuin Sierra\nBlancan pohjoiselta rinteeltä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, näkyy\nvain suola-aavikkoa, jossa siellä täällä näkyy kutistuneita, okaisia\npensasryhmiä. Taivaanrannalla näkyy pitkä vuorijono epätasaisine,\nlumisine huippuineen. Tässä suunnattomassa seudussa ei löydy mitään\nelämää, ei viittaustakaan siihen. Ei ainoatakaan eläintä synkässä,\nharmaassa maaperässä -- ja ennenkaikkea, siellä vallitsee täydellinen\nhiljaisuus. Kuunnelkoon kuinka tarkasti hyvänsä, siellä ei kuulu\näänen tapaistakaan koko tässä suunnattomassa erämaassa; ei mitään\nmuuta kuin hiljaisuutta -- ehdotonta hiljaisuutta.\n\nMe mainitsimme, ettei siellä ollut elon merkkiäkään, vaan tämä on\ntuskin totta. Kun katselee alas Sierra Blancalta, eroittaa läpi\nerämaan tien, joka luikertelee eteenpäin ja katoaa etäisyyteen. Se\non pyörien uurtama ja monen seikkailijan jalkain tallaama. Siellä ja\ntäällä on siroteltuna valkeita esineitä, jotka kiiltävät auringossa\nja eroavat tummasta suolatomusta. Lähene ja tarkastele niitä! Ne\novat luita, toiset suuria ja paksuja, toiset pienempiä ja hienompia.\nEdelliset ovat härkien, jälkimäiset ihmisten. 1500 penikulmaa voi\nseurata tätä kamalaa karavaanitietä niiden jätteiden mukaan, jotka\novat kaatuneet tielle.\n\n4:nä päivänä Toukokuuta v. 1847 seisoi yksinäinen vaeltaja ja\nkatseli tätä näkyä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen kuin olisi hän\nollut tämän seudun haltia. Oli vaikeata päättää oliko hän 40 tahi\n60 vuotinen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja riutuneet ja ruskea\npergamentin tapainen nahka oli vetäytynyt kokoon esiinpistävien\nkasvoluiden päälle; hänen pitkässä, ruskeassa tukassaan ja\nparrassaan oli harmaita haituvia; hänen silmänsä olivat painuneet\nsyvälle päähän ja loistivat luonnottomasti, ja käsi, joka piteli\npyssyä, oli tuskin lihakkaampi kuin luurangon. Kun hän seisoi siinä\nnojautuneena pyssyään vastaan, osoittivat hänen pitkä vartalonsa ja\nvankka ruumiinrakennuksensa sitkeyttä ja voimaa. Hänen laihtuneet\nkasvonsa ja vaatteensa, jotka riippuivat väljinä hänen kuivettuneilla\njäsenillään, näyttivät mikä oli syynä hänen raihnaiseen ja\nvoimattomaan ulkonäköönsä. Mies oli kuolemaisillaan nälkään ja janoon.\n\nHän oli laahautunut ylös rotkosta tälle pienelle kunnaalle siinä\nturhassa toivossa, että löytäisi vähän vettä. Suuri suola-aavikko\nja etäinen vuoristo näkyivät nyt vaan ei ainoatakaan kasvia tai\npuuta, joka olisi osoittanut veden läsnäoloa. Koko laaja maisema ei\nsynnyttänyt toivon kipinääkään. Hän katseli pohjoiseen, itään ja\nlänteen ja käsitti että hänen vaelluksensa nyt oli loppunut ja hänen\npiti kuolla. \"Niin, miksei yhtä hyvin tässä nyt, kun höyhenpatjalla\nkahdenkymmenen vuoden päästä\", mutisi hän ja istuutui suuren\nkivilohkareen varjoon. Ennenkuin hän istuutui laski hän tarpeettoman\npyssynsä maahan ja sitäpaitsi erään suuren käärön, jonka ympärillä\noli harmaa suuri saali, jota hän oli kantanut selässään. Se tuntui\nolevan liian raskas hänelle, sillä kun hän aikoi laskea sen alas,\nniin se kävi kovasti maahan. Heti kuului harmaasta kääröstä heikko,\nvalittava ääni ja kaksi pientä kättä ja pienet pelästyneet kasvot\nruskeine silmineen tulivat näkyviin.\n\n\"Sinä olet tehnyt pahaa minulle\", sanoi lapsellinen ääni nuhdellen.\n\n\"Olenko\", vastasi mies hätäytyneenä. \"Se ei ollut minun aikomukseni.\"\nPuhuessaan avasi hän saalin ja otti esille pienen viisivuotiaan\ntytön, jonka sievät kengät ja hieno hame pienine liinaesiliinoineen\ntodistivat äidin huolenpidosta.\n\nLapsi oli hiukan kalpea ja laihtunut, mutta hänen pyöreät\nkäsivartensa ja jalkansa osoittivat hänen kärsineen vähemmän kuin\nhänen seuralaisensa.\n\n\"Miltä nyt tuntuu?\" kysyi hän huolestuneena, sillä tyttönen hieroi\nyhä kultaisia kiharoitaan, jotka peittivät pään takaosaa.\n\n\"Suutele minua tähän, niin siitä tulee hyvä\", sanoi hän aivan\nvakavasti ja näytti sormellaan kipeää kohtaa. \"Niin oli äidin tapana\ntehdä. Missä on äiti?\"\n\n\"Äiti on mennyt pois. Luulen, että sinä pian saat tavata hänet.\"\n\n\"Onko äiti mennyt pois?\" sanoi tyttönen. \"Se oli merkillistä, ettei\nhän sanonut hyvästi; sen hän aina teki, kun hän meni tädin luo teetä\njuomaan, ja nyt hän on ollut poissa kolme päivää! Minun on kovin\njano. Eikö täällä ole mitään syötävää eikä juotavaa?\"\n\n\"Ei mitään, rakkaani. Ole vaan kärsivällinen vielä vähän aikaa,\nniin tulee hyvä olla. Laske pääsi minua vastaan, niin tunnet itsesi\npirteämmäksi. Ei ole helppo puhua kun huulet ovat kuin nahkaa, mutta\nehkä on parasta, että saat tietää, miten asia on. Mitä sinulla on\nsiinä?\"\n\n\"Kiiltäviä kappaleita\", sanoi lapsi innostuneesti ja näytti kahta\nkiiltävää katinkultapalasta. \"Kun tulemme kotiin niin saa Bob ne.\"\n\n\"Kohta saat nähdä kauniimpia kappaleita kuin nuo\", sanoi mies\ntyynesti. \"Odota vaan. Minä kerron sinulle -- muistatko, kun lähdimme\njoen luota?\"\n\n\"Muistan tietysti.\"\n\n\"Me toivoimme löytävämme toisen virran, näetkö. Mutta jotakin oli\nhullusti, kompassi tahi jokin muu, ja me emme löytäneet tietä. Vesi\nloppui. Lukuunottamatta pientä tilkkaa meitä varten -- -- --\"\n\n\"Ja sinä et voinut pestä itseäsi\", keskeytti tyttö vakavasti, ja\nkatsahti hänen likaisiin kasvoihinsa.\n\n\"En, enkä juoda myöskään. Ja Mr Bender meni ensin pois ja sitten\nIndian Pete ja sitten mrs Mc Gregor ja sitten Johnny Hones ja vihdoin\nsinun äitisi.\"\n\n\"Silloin on myös minun äitini kuollut?\" huudahti pienokainen ja kätki\nkasvonsa esiliinaansa nyyhkyttäen katkerasti.\n\n\"Niin, kaikki muut ovat kuolleet paitsi sinä ja minä. Minä luulin,\nettä olisimme löytäneet vettä tältä suunnalta, ja niin nostin minä\nsinut olalleni ja lähdin matkalle. Ei kuitenkaan näytä siltä kuin\ntilamme olisi parantunut. Mahdollisuus, joka meillä on jälellä, on\näärettömän pieni.\"\n\n\"Tarkoitatko, että me kuolemme\"? kysyi lapsi, lakkasi nyyhkyttämästä\nja nosti ylös kyyneleiset kasvonsa.\n\n\"Niin, sitä melkein tarkoitan.\"\n\n\"Miksi et sitä ennen sanonut?\" sanoi hän nauraen iloisesti. \"Sinä\npelotit minut kovasti. Jos me kuolemme, niin tulemme me taas äidin\nluo.\"\n\n\"Niin, rakkaani.\"\n\n\"Ja sinä myös. Minä kerron, kuinka tavattoman kiltti sinä olet ollut\nminulle. Minä luulen varmaan, että äiti tulee meitä vastaan taivaan\nportille suuri vesisankko muassaan ja monta lämmintä vehnäleipää\nkäsissään, sellaista, joista Bob ja minä niin paljon pidimme. Kuinka\nkauvan siihen kestää?\"\n\n\"En tiedä -- ei kauvan.\" Miehen silmät tuijottivat taivaan rantaan.\nSinisellä taivaalla näkyi kolme pientä pilkkua, jotka suurenivat joka\nhetki; niin nopeasti ne lähenivät. Ne olivat kolme suurta, ruskeata\nlintua, jotka kiertelivät ympyröissä kulkijoiden päiden päällä ja\nistahtivat sitten muutamille kiville heidän yläpuolellaan. Ne olivat\nkorppikotkia, joiden tulo oli kuoleman enne.\n\n\"Kukkoja ja kanoja\", huudahti pienokainen iloisesti ja näytti ilkeitä\nlintuja ja paukutti käsiään niin että ne lensivät ylös. \"Sanohan,\nloiko Jumala tämän maan?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi mies hämmästyneenä tästä odottamattomasta\nkysymyksestä.\n\n\"Mutta hänhän on tehnyt maan myöskin Illinois'issa ja Missourissa\",\njatkoi lapsi. \"Minä luulen, että joku toinen on luonut nämä seudut.\nNe eivät puoliksikaan ole niin hyvin luodut. Veden ja puut ovat ne\nunohtaneet.\"\n\n\"Ehkä me lukisimme jonkun rukouksen?\" sanoi mies epäröiden.\n\n\"Ei ole ilta vielä\", vastasi lapsi.\n\n\"Se ei tee mitään. Eihän tämä kylläkään ole tavallinen aika, mutta ei\nHän katso siihen, siitä voit olla varma. Lue läpi ne yhden kerran,\njoita tavallisesti luit präriellä vaunussa.\"\n\n\"Miksi et lue itse?\" kysyi lapsi ihmetellen.\n\n\"Minä olen unohtanut ne\", sanoi mies. \"Minä en ole lukenut\nainoatakaan rukousta, sitten kun olin niin pitkä kun puolet tästä\npyssystä. Mutta se ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Lue ne ääneen\nniin minä seison vieressä ja luen mukana ne kohdat, jotka osaan.\"\n\n\"Silloin täytyy sinun olla polvillasi ja minun myös\", sanoi lapsi ja\nlevitti saalin maahan polvistuakseen sen päälle. \"Pane kädet ristiin\ntällä tavalla, niin tuntee itsensä aivan kuin kiltimmäksi.\"\n\nOlisi ollut outo näky, jos siellä olisi ollut muita katselijoita\nkuin korppikotkat. Saalilla olivat molemmat onnettomat polvillaan\nrinnakkain, viaton lapsi ja peloton, karaistunut seikkailija. Tytön\npyöreät ja miehen kuihtuneet kasvot olivat molemmat käännetyt\ntaivaaseen päin hartaassa rukouksessa, ja molemmat äänet -- toinen\nheikko ja kirkas, toinen syvä ja karkea -- yhtyivät rukoilemaan armoa\nja sääliä. Lopetettuaan rukouksensa menivät he jälleen paikoilleen\nkallionlohkareen varjoon, kunnes lapsi nukkui suojelijansa leveälle\nrinnalle. Mies valvoi vielä vähän aikaa lapsen nukkuessa, mutta\nluonto voitti kuitenkin lopuksi. Kolmeen päivään ja yöhön ei hän\nollut suonut itselleen lepoa eikä rauhaa. Hiljaa painuivat väsyneet\nsilmäluomet väsyneille silmille, ja pää painui alas rinnalle, kunnes\nmiehen karkea parta sekaantui lapsen kultaisiin kiharoihin, ja\nmolemmat nukkuivat samaa syvää, levollista unta.\n\nJos molemmat vaeltajat olisivat olleet valveilla vielä puoli tuntia,\nniin olisivat he nähneet merkillisen näyn. Kaukana suola-aavikon\nlaidalla näkyi pieni tomupilvi, ensin hyvin pienenä, niin että sitä\noli miltei mahdoton eroittaa sumusta kaukana, mutta vähitellen se\ntuli suuremmaksi ja leveämmäksi ja lopulta se oli suuri näkyvä\npilvi. Tämä pilvi suureni yhä, kunnes kävi selväksi, että sen voivat\naikaansaada ainoastaan elävät ihmiset ja eläimet. Jos se olisi ollut\nhedelmällistä maata, niin olisi voinut luulla, että se oli joku\nsuunnaton biisoni-lauma, joka lähestyi, mutta se oli mahdotonta tässä\nerämaassa. Sitämukaa kuin pilvi lähestyi sitä yksinäistä vuorta,\njolla nuo kaksi onnetonta lepäsivät, alkoi telttakankaalla verhottuja\nvaunuja ja asestettuja ratsastajia vilahdella tomun seasta, vihdoin\nnäyttäytyi se olevan suuri karavaani matkalla länteenpäin. Mutta\nminkälainen karavaani! Kun joukon alkupää oli kallion juurella, niin\nei loppua vielä näkynyt taivaan rannalta. Läpi koko suuren erämaan\nulottui tämä epäsäännöllinen jono vaunuja ja kärryjä, miehiä ratsain\nja jalkasin, lukemattomia naisia, jotka nääntyivät taakkojensa alla,\nja lapsia, jotka juoksivat vieressä tahi katselivat ulos valkean\ntelttakankaan läpi. Tämä ei nähtävästi ollut mikään tavallinen\nsiirtolaisjoukko, vaan paremmin joku paimentolaiskansa, jonka\nolosuhteet olivat pakottaneet etsimään uutta kotimaata. Kirkkaassa\nilmassa kuului sekava hälinä ja melu suuresta ihmisjoukosta ja\nsiihen sekaantui pyörien kitinä ja hevosten hirnunta. Vaikka se\noli äänekästä niin ei se kuitenkaan kyennyt herättämään väsyneitä\nmatkamiehiä.\n\nKaravaanin etunenässä ratsasti tusinan verta vakavia miehiä,\npuettuina tummiin, kotikutoisiin pukuihin, ja varustettuina\nkivääreillä. Tullessaan kallion juurelle, he pysähtyivät ja pitivät\nlyhyen neuvottelun.\n\n\"Lähteet ovat oikealla, veljeni\", sanoi eräs parraton, ohuthuulinen,\nharmaapäinen mies.\n\n\"Sierra Blancan oikealta puolen joudumme Rio Grande'en\", sanoi toinen.\n\n\"Älkää pelätkö veden puutetta!\" huudahti kolmas. \"Hän, joka voi saada\nvettä kalliosta, ei hylkää valitsemaansa kansaa.\"\n\n\"Amen! Amen!\" yhtyivät kaikki.\n\nHe aikoivat juuri jatkaa matkaansa, kun eräs nuoremmista ja\ntarkkasilmäisimmistä huudahti ja näytti ylös kalliolle. Huipulla\nliehui jotakin vaaleata, joka erosi jyrkästi takana olevasta\nharmaasta vuoresta! Nähdessään tämän pysäyttivät he kaikki hevosensa\nja ottivat käsille kiväärinsä, samalla kun uusia ratsastajia tuli\nnelistäen auttaakseen etujoukkoa. Sana \"punanahka\" oli kaikkein\nhuulilla.\n\n\"Täällä ei voi löytyä mitään suurempaa punanahkajoukkoa\", sanoi eräs\nvanhempi mies, joka tuntui komentavan kaikkia. \"Me olemme kulkeneet\nMustajalkojen sivu, ja tällä puolen vuoria ei löydy toisia heimoja.\"\n\n\"Menenkö minä ylös katsomaan, veli Stangerson?\" kysyi yksi heistä.\n\n\"Ja minä! ja minä!\" huusi tusina ääniä.\n\n\"Jättäkää hevosenne tänne alas, niin me odotamme täällä\", sanoi eräs\nvanhemmista. Pian olivat nuoret miehet nousseet selästä ja sitoneet\nhevosensa ja he kiipesivät rinnettä ylöspäin, esinettä kohden, joka\noli herättänyt heidän uteliaisuutensa. He etenivät nopeasti ja\näänettömästi tottuneiden vakoojien luottamuksella ja taitavuudella.\nKatselijat alhaalta voivat nähdä heidän hyppivän kalliolta kalliolle\nkunnes saapuivat huipulle. Nuori mies, joka heidät oli ensin\nhuomannut, kulki etunenässä. Yhtäkkiä näkivät toiset hänen lyövän\nyhteen kätensä niinkuin hämmästyksen valtaamana, ja kun he joutuivat\nyhtä pitkälle, vaikutti näky heihin yhtäpaljon.\n\nSillä pienellä tasangolla, joka oli kallion huipulla, seisoi\nyksinäinen, jättiläismäinen kivilohkare, ja sen varjossa makasi\npitkäpartainen mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, ja tavattoman\nkuihtunut ruumis. Hänen tyynet kasvonsa ja tasainen hengityksensä\nosoittivat hänen nukkuvan. Hänen vieressään makasi pieni lapsi,\njoka oli kiertänyt valkeat käsivartensa hänen ruskean, jäntereisen\nkaulansa ympärille, ja laskenut päänsä hänen rinnalleen. Tytön\nruusunväriset huulet olivat raollaan ja paljastivat kaksi riviä\nvalkeita hampaita, ja hänen lapsellisilla kasvoillaan väikkyi iloinen\nhymy. Hänen pienet, paksut jalkansa, jotka päättyivät valkoisiin\nsääryksiin ja sieviin kenkiin olivat jyrkkänä vastakohtana miehen\nkuivuneille jäsenille. Kallion huipulla, tämän merkillisen parin\nyläpuolella, istui kolme kamalaa korppikotkaa, jotka miesten tullessa\npäästivät kovia huutoja pettymyksestä ja lensivät pois.\n\nNäiden inhottavien lintujen kirkuna herätti molemmat nukkuvat, jotka\nkatselivat unenpöpperössä ihmetellen ympärilleen. Mies hoiperteli\npystyyn ja katseli alas aavikolle, joka oli ollut niin autio, kun hän\noli nukkunut, ja jolla nyt oli semmoinen joukko eläimiä ja ihmisiä.\nHänen kasvoihinsa tuli epäilevä ilme, katsellessaan niitä, ja hän\npyyhkäisi kädellään silmänsä. \"Tämä mahtaa olla sitä, jota kutsutaan\ndeliriumiksi\", mutisi hän. Lapsi seisoi vaiti hänen vieressään ja\npiteli häntä nutusta, mutta se katseli ympärilleen kummastelevin ja\nkysyvin katsein.\n\nTulleet saivat onnettomat kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, ettei\nse ollut mikään näköhäiriö. Eräs heistä nosti lapsen hartioilleen\nja kaksi muuta tukivat hänen seuralaistaan ja auttoivat hänet alas\nvaunujen luo.\n\n\"Minun nimeni on John Ferrier\", selitti mies. \"Minä ja tämä\npienokainen olemme kaikki, mitä on jälellä kahdestakymmenestäyhdestä\nihmisestä. Toiset kuolivat janoon ja nälkään tuolla etelämpänä.\"\n\n\"Onko tyttö teidän lapsenne?\" kysyi joku.\n\n\"On, hän on nyt minun\", vastasi hän ärsyttävästi. \"Hän on minun,\nsillä minä olen pelastanut hänet. Kukaan ei ota häntä minulta. Tästä\npäivästä lähtien on hän Lucy Ferrier. Mutta keitä te olette\", kysyi\nhän, ja katseli uteliaana reippaita päivänpaahtamia pelastajiaan.\n\"Teitä näkyy olevan koko joukko.\"\n\n\"Lähes kymmenen tuhatta\", sanoi eräs nuorista miehistä, \"me olemme\nJumalan vainottuja lapsia -- enkeli Meronan valittuja.\"\n\n\"Niistä en koskaan ole kuullut puhuttavan\", sanoi vaeltaja. \"Hän\nnäyttää valinneen suuren joukon.\"\n\n\"Älä puhu pilkkaa pyhistä asioista\", jatkoi toinen terävästi. \"Me\nolemme niitä, jotka uskomme pyhään sanaan, joka on kirjoitettu\negyptiläisillä kirjaimilla kultaisille tauluille, jotka pyhä Joseph\nSmith on saanut Palmyyrassa. Me tulemme Nauvo'osta Illinoisin\nvaltiossa, jossa olimme rakentaneet temppelin. Me lähdimme etsimään\npakopaikkaa häijyiltä jumalattomilta ihmisiltä, vaikka täytyisi jäädä\nkeskelle erämaata.\"\n\nNimi Nauvoo muistutti John Ferrieriä jostakin. \"Vai niin\", sanoi hän,\n\"te olette mormooneja.\"\n\n\"Me olemme mormooneja\", vastasivat kaikki yhteen ääneen.\n\n\"Ja mihin aijotte?\"\n\n\"Sitä emme tiedä. Jumalan käsi ohjaa meitä profeetan persoonassa.\nTeidän täytyy seurata meitä hänen luokseen. Hän määrää mitä me teemme\nteille.\"\n\nHe olivat nyt tulleet tasangolle ja heidät ympäröi joukko\npyhiinvaeltajia -- kalpeita, nöyriä naisia, reippaita, iloisia lapsia\nja arkoja, vakavia miehiä. Monta ihmettelyn ja säälin huudahdusta\nkuului kun he näkivät toisen nuoruuden ja toisen avuttomuuden. He\neivät kuitenkaan seisahtuneet, vaan kulkivat eteenpäin muutamien\nmormoonien saattamina, kunnes saapuivat erään vaunun luo, joka\nsuuruutensa ja komeutensa kautta erosi muista. Sen edessä oli\nkuusi hevosta kun taas toisissa oli vaan kaksi, korkeintaan neljä.\nAjajan vieressä istui eräs mies, joka ei voinut olla vanhempi kuin\nkorkeintaan 30 vuotta ja jonka suuri pää ja päättäväinen ulkomuoto\nosoittivat, että hän oli johtaja. Hän luki erästä tumman ruskeata\nkirjaa, mutta kun joukko lähestyi, laski hän pois sen ja kuunteli\ntarkkaavaisesti kertomusta molemmista onnettomista. Sen jälkeen hän\nkääntyi heihin päin ja sanoi juhlallisella äänellä:\n\n\"Jos me otamme heidät mukaamme, niin voi se tapahtua ainoastaan\nuskonheimolaisina. Me emme tahdo susia lammaslaumaan. Parempi olisi,\nettä teidän luunne valkenisivat tässä erämaassa, kuin että te\nolisitte sen mädännäisyyden siemenenä, joka vähitellen pilaisi koko\nhedelmän. Tahdotteko seurata meitä näillä ehdoilla?\"\n\n\"Minä seuraisin teitä millä ehdoilla hyvänsä\", sanoi Ferrier\nsellaisella painolla, etteivät totiset Vanhimmatkaan voineet olla\nhymyilemättä. Ainoastaan johtaja pysyi totisen ja kunnioitusta\nherättävän näköisenä.\n\n\"Ota hänet, veli Stangerson\", sanoi hän, \"anna hänelle ruokaa ja\njuomaa ja lapselle myös. Jääköön sinun tehtäväksesi opettaa hänelle\nmeidän pyhä oppimme. Eteenpäin! Eteenpäin Zioniin!\"\n\n\"Eteenpäin Zioniin!\" huusi kansanjoukko ja nämä sanat kulkivat\nkaravaania myöten, kunnes vihdoin kuolivat etäisyyteen.\n\nMonin ruoskaniskuin ja meluten pantiin suuret vaunut liikkeelle, ja\npian luikerteli suuri karavaani taas eteenpäin. Se vanhin, jonka\nhoitoon onnettomat oli jätetty, saattoi heidät erääseen vaunuun,\njossa heitä odotti hyvä ateria.\n\n\"Te saatte jäädä tänne\", sanoi hän. \"Muutaman päivän perästä olette\nparantunut vaivoistanne. Muistakaa sillä aikaa, että te nyt kaikessa\ntulevaisuudessa kuulutte meidän uskontoomme. Brigham Young on sen\nsanonut ja hän puhuu Joseph Smith'in äänellä joka on Jumalan\".\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nUtah'in kukka.\n\n\nTässä ei ole syytä luetella niitä koettelemuksia ja kieltäymyksiä,\njoita mormooni-siirtolaiset saivat kärsiä ennenkuin pääsivät uuteen\nmaahansa. Aina Missisippivirrasta Kalliovuorten läntiselle rinteelle\nolivat he kulkeneet sellaisella sitkeydellä, jonka vertaista\nhistoria ei tunne. Villit ihmiset, villit eläimet, nälän, janon\nväsymyksen ja taudit -- kaikki esteet, jotka luonto, asetti heidän\ntiellensä, olivat he voittaneet anglosaxilaisella sitkeydellä.\nPitkä matka monine vaaroineen oli järkyttänyt rohkeintakin\nheistä. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi langennut polvilleen\nsydämelliseen kiitosrukoukseen, nähdessään Utah'in suuren laakson,\nauringonpaisteessa alapuolellaan ja kuullessaan johtajansa huulilta,\nettä tämä oli se luvattu maa, jonka neitseellinen maaperä aina tulisi\nolemaan heidän omansa.\n\nYoung osoitti pian, että hän oli yhtä taitava hallitsija kuin\njohtajakin. Tehtiin karttoja, joille merkittiin tulevaisuuden\nkaupunkien paikat. Jokaiselle jaettiin arvonsa mukaan maata. Kauppias\njatkoi kauppaansa ja työmies ammattiaan. Katuja ja toreja syntyi\nkuin taian kautta kaupunkiin. Maaseudulla ojitettiin, aidotettiin,\nistutettiin ja raivattiin, niin että jo seuraavana kesänä kypsät\nnisuvainiot kultasivat maan. Kaikki kukoisti tässä ihmeellisessä\nyhteiskunnassa ja ennenkaikkea suuri temppeli, jota rakennettiin\nkaupungin keskelle, se nousi korkeammaksi ja korkeammaksi.\nAuringon noususta sen laskuun kuului vasaran ja sahan ääni siitä\nmuistomerkistä, jonka he valmistivat Hänelle, joka oli vienyt heidät\nvahingoittumattomina niin monien vaarojen lävitse.\n\nMolemmat onnettomat, John Ferrier ja pieni tyttö, joka oli kärsinyt\nyhdessä hänen kanssaan ja jonka Ferrier oli ottanut ottolapsekseen,\nseurasivat mormooneja matkan loppuun asti. Pieni Lucy Ferrier\nmatkusti Vanhemman Stangersonin vaunussa, jossa oli myöskin\nStangersonin kolme vaimoa ja hänen poikansa, hurja, pahantapainen,\nkahdentoistavuotias poika; Lapsuuden pontevuudella sai hän pian\ntakaisin voimansa, ja unohti nopeasti äidin kuoleman aiheuttaman\nsurun. Hänestä tuli pian naisten lemmikki ja hän tottui uuteen\nelämäänsä liikkuvassa kodissaan. Ferrier oli myös tointunut ja\nosottautui mainioksi oppaaksi ja taitavaksi metsästäjäksi. Hän hankki\nniin pian seuralaistensa kunnioituksen, että kun he pääsivät matkansa\nperille, niin päätettiin, että hänen piti saada yhtä suuri maapalsta\nkuin toistenkin uutisasukkaiden lukuunottamatta Young'ia itseään,\nStangersonia, Kemboll'ia, Johnston'ia ja Drebberiä, jotka olivat\nneljä etevintä \"vanhinta.\"\n\nTälle palstalle rakensi John Ferrier itselleen lujan\nhirsilinnoituksen, johon seuraavina vuosina ilmestyi niin monta\nlisärakennusta, että se paisui tilavaksi huvilaksi. Hän oli\nkäytännöllinen mies, teräväjärkinen aikeissaan ja kätevä. Sen vuoksi\nkukoisti hänen tilansa ja hänen omaisuutensa. Kolmen vuoden päästä\noli hänen parempi olla kuin naapureilla, kuuden vuoden kuluttua oli\nhän varakas ja yhdeksän vuoden perästä rikas ja kahdentoista vuoden\nkuluttua ei ollut koko uutisasutuksessa tusinaakaan henkilöitä,\njoita olisi voinut pitää hänen arvoisinaan. Suuresta Suolajärvestä\nkaukaisiin Wahsatchvuoriin asti ei ainoakaan nimi ollut parempi kuin\nJohn Ferrierin.\n\nAinoastaan yhdessä suhteessa ei hän ollut uskonveljiensä mieleinen.\nEi millään syillä eikä kehotuksilla saatu häntä ottamaan itselleen\nvaimoja. Hän ei maininnut mitään syytä kieltämiseensä, vaan tyytyi\nsitkeästi ja itsepintaisesti pitämään kiinni päätöksestään. Useat\nsyyttivät häntä siitä, että hän oli laimea uskonharjoituksissaan,\nkun taas toiset arvelivat sen riippuvan itaruudesta, ettei hän\nhalunnut suuria menoja. Jotkut taasen puhuivat jostakin entisestä\nrakkausjutusta ja eräästä vaaleatukkaisesta tytöstä, joka kuihtui\nikävissään Atlannin valtameren rannalla. Mikä lieneekin syy ollut,\nmutta Ferrier jäi naimattomaksi. Kaikissa muissa suhteissa seurasi\nhän uuden yhteiskunnan uskontoa ja hänen sanottiin olevan Jumalaa\npelkääväisen ja rehellisen.\n\nLucy Ferrier kasvoi hirsirakennuksessa ja auttoi kasvatusisäänsä\nkaikissa tämän toimissa. Raitis vuoristoilma ja kuusimetsän\nbalsamituoksu korvasivat sekä hoitajattaren että äidin. Vuosien\nvieriessä hän kasvoi ja vahvistui, hänen poskensa kävivät\npunakammiksi ja askeleensa joustavammiksi. Moni matkustaja\nmaantiellä, joka kulki sivu Ferrierin asunnon, tunsi kauvan sitten\nunohdettujen muistojen elpyvän rinnassaan katsellessaan tytön hienoa,\nmiellyttävää vartaloa vehnävainiolla tai hevosen selässä, kuin hän\nohjasi sitä lännen lapsen helppoudella ja suloudella. Siten puhkesi\nnuppu kukaksi, kun hänen isänsä oli rikkain kaikista, oli hän kaunein\ntyttö koko Tyyneen Valtamereen viettävällä rinteellä.\n\nIsä ei kuitenkaan ensiksi huomannut, että lapsesta oli tullut nainen.\nSehän sattuu harvoin. Tämä salaperäinen muutos tapahtuu liian\nhuomaamatta. Kaikkein vähimmin tietää tyttö itse siitä, ennenkuin\njoku ääni tahi kädenpuristus on liikuttanut hänen sydäntään, ja hän\ntuntee sekä ylpeyttä että pelkoa siitä, että uusi, suurempi luonto on\nherännyt henkiin hänessä. Harvat ovat jotka eivät muista sitä päivää\ntai sattumaa, joka oli uuden elämän enteenä. Se päivä oli kylläkin\nvakava itsessäänkin Lucylle, ellei ota huomioon sen vaikutusta hänen\nmyöhempiin vaiheisiinsa.\n\nOli lämmin kesäkuun päivä, ja \"viimeisten päiväin pyhät\" olivat\nahkeria kuin mehiläiset, joiden keon he olivat valinneet\ntunnusmerkikseen. Vainioilla ja kaduilla kuului sama ihmisellisen\nuutteruuden hälinä. Tomuisella maantiellä kulki pitkät rivit\npainavien taakkojensa alla huojuvia muuleja, kaikki menossa\nlänteenpäin, sillä Kaliforniassa oli alkanut raivota kultakuume ja\ntie sinne kulki valittujen kaupungin läpi. Lammas- ja härkälaumat\npalasivat ympäristön laitumilta ja tiellä kulki väsyneitä\nsiirtolaisjoukkoja. Lucy Ferrier, kasvot ratsastuksen lämmittäminä\nnelisti tämän kirjavan joukon läpi, valiten tiensä tottuneen\nratsastajan taitavuudella. Hänen piti toimittaa joku asia kaupungissa\nja kiirehti sinne, niinkuin monta kertaa ennenkin, pelottomana ja\najatellen ainoastaan, miten paraiten voisi täyttää tehtävänsä.\n\nTomuttuneet matkustajat katselivat häntä ihastuneina ja intiaanitkin,\njotka kulettivat valmistamattomia vuotiaan markkinoille, unohtivat\ntavallisen tyyneytensä, ihaillessaan hänen kalpeata kauneuttaan. Hän\noli saapunut kaupungin ulkolaitaan, kun tien sulki suuri karjalauma,\njota villit paimenet ajoivat eteenpäin. Kärsimättömyydessään ajoi\nhän hevosensa karjan joukkoon. Mutta tuskin hän oli joutunut\nelukoiden keskeen kun nämä sulkivat paluutien. Hän oli joutunut\nvillien pitkäkarvaisten härkien joukkoon. Häntä ei kuitenkaan\npeloittanut, sillä hän oli tottunut käsittelemään elukoita, vaan\najoi yhä eteenpäin toivoen pääsevänsä läpi. Mutta onnettomuudeksi\nsattui eräs eläimistä koskettamaan hevosen kylkeä sarvillaan.\nHevonen pillastui. Se nousi takajaloilleen korskuen vihaisesti ja\npotki niin, että tottumaton ratsastaja olisi pudonnut satulasta.\nAsema oli vaarallinen. Jokainen villiintyneen hevosen hyppy saattoi\nsen uudelleen koskettamaan härkien sarviin ja se raivostui yhä\nenemmän. Tyttö ei voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa pysyttäytyä\nsatulassa, sillä, jos hän putoisi, niin sotkisivat pelästyneet elukat\nhänet jalkoihinsa. Hänen päätään alkoi pyörryttää, ja hänen kätensä\nalkoivat herpoutua. Tomu ja taistelevista eläimistä lähtevät höyryt\nolivat tukehuttamaisillaan hänet ja hän olisi ehkä epätoivoissaan\nlopettanut ponnistelunsa, ellei hän olisi kuullut viereltään\nystävällistä ääntä, joka lupasi apua. Samalla hetkellä tarttui\njäntevä käsi hänen pelästyneen hevosensa suitsiin, raivasi tien\nlauman lävitse ja vei hänet pian ulkopuolelle.\n\n\"Toivon, ettette ole loukkaantunut, miss\", sanoi hänen ritarinsa\nkunnioittavasti.\n\nTyttö katsahti miehen tummiin, uhkamielisiin kasvoihin ja naurahti.\n\"Minä olin hirveästi peloissani\", sanoi hän yksinkertaisesti, \"kukapa\nolisi uskonut, että Poncho pelästyi niin lehmäjoukkoa.\"\n\n\"Kiittäkää Jumalaa siitä, että voitte pysyttäytyä satulassa\",\nsanoi mies vakavasti. Hän oli pitkä hurjan näköinen mies, ratsasti\nvoimakkaalla ruskealla hevosella ja oli metsästäjän huonossa puvussa,\npyssy olalla.\n\n\"Otaksun, että te olette John Ferrierin tytär\", huomautti hän. \"Näin\nteidän tulevan hänen talostaan. Kun tapaatte hänet, niin kysykää jos\nhän muistaa Jefferson Hope'n S:t Louis'ista. Jos hän on sama Ferrier,\nniin olivat hän ja minun isäni hyvät ystävät.\"\n\n\"Eikö olisi parasta, jos te tulisitte ja kysyisitte itse\", sanoi\ntyttö yksinkertaisesti.\n\nNuori mies näytti niin tyytyväiseltä kuullessaan tämän ehdotuksen ja\nhänen tummat silmänsä loistivat mielihyvästä. \"Sen minä teenkin\",\nsanoi hän, \"mutta me olemme asustaneet vuoristossa viimeiset kaksi\nkuukautta emmekä ole juuri vierailupuvussa. Hänen täytyy kaiketi\nottaa vastaan meidät semmoisina kuin olemme.\"\n\n\"Hän on teille suuressa kiitollisuuden velassa ja minä myös\", vastasi\ntyttö. \"Hän pitää äärettömästi minusta, ja jos nuo lehmät olisivat\nsotkeneet minut kuoliaaksi, niin olisi hän ollut suunniltaan surusta.\"\n\n\"Minä myös\", sanoi hänen seuralaisensa.\n\n\"Te! Minä en voi käsittää, mitä se olisi vaikuttanut teihin. Ettehän\nte ole edes meidän tuttavammekaan.\"\n\nNuoren metsästäjän kasvot kävivät niin synkiksi, kun hän kuuli tämän\nhuomautuksen, että Lucy purskahti nauruun.\n\n\"Sitä minä en tarkoittanut\", sanoi hän, \"nyt te tietysti olette\nmeidän ystävämme. Teidän täytyy tulla tervehtimään meitä. Nyt minun\ntäytyy kiiruhtaa, sillä muuten ei isä koskaan enää usko minulle\nmitään asioita. Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi mies ja nosti leveäreunaista hattuaan ja kumarsi.\nTyttö käänsi hevosensa, läimäytti sitä ratsuruoskalla ja katosi\ntomupilveen.\n\nNuori Jefferson Hope jatkoi synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena\nratsastustaan. Hän ja muutamat toiset olivat olleet Nevadan vuorissa\nhakemassa hopeaa, ja palasivat nyt Utah'iin, koettaakseen hankkia\npääomaa, jolla voisivat ruveta kaivamaan muutamia malmisuonia, joita\nolivat löytäneet. Hän oli ollut yhtä innostunut kuin toisetkin,\nkunnes tämä tapaus muutti hänen ajatustensa juoksun. Kauniin,\nnuoren tytön näkeminen oli saattanut hänen tulisen, kesyttämättömän\nsydämensä kuohumaan. Kun tyttö katosi hänen näkyvistään käsitti hän,\nettä hänen elämässään oli sattunut käännekohta. Se rakkaus, joka\nhänessä oli syttynyt, ei ollut nuoren pojan äkillistä ihastusta,\nvaan vahvan, päättäväisen miehen hillitön intohimo. Onni oli aina\nseurannut häntä kaikessa. Hän vannoi onnistuvansa tässäkin, jos vaan\ninhimilliset ponnistukset ja sitkeys voivat jotakin vaikuttaa.\n\nEnnen iltaa kävi hän Ferrier'in luona ja sittemmin monta kertaa.\nFerrier, joka oli asunut laaksossaan tehden ahkerasti työtä, ei\nollut ollut tilaisuudessa kuulemaan mitään uutisia ulkoapäin\nviimeisten kahdentoista vuoden kuluessa. Jefferson Hope tiesi\nkertoa paljon, joka huvitti sekä Lucya että hänen isäänsä. Hän oli\nollut kullankaivajana Kaliforniassa ja kertoi monta merkillistä\njuttua sieltä, miten omaisuuksia oli voitettu ja menetetty näinä\nonnellisina päivinä. Hän oli ollut tarjoilijana, turkismetsästäjänä\nja karjankasvattajana. Missä vaan oli seikkailuja, siellä oli\nhänkin. Pian hänestä tuli vanhuksen suosikki ja tämä ylisti häntä\nusein. Semmoisissa tilaisuuksissa istui Lucy hiljaa, mutta hänen\npunastuvat poskensa ja loistavat silmänsä osoittivat selvästi, ettei\nhänen sydämensä ollut enään hänen omansa. Hänen rehellinen isänsä\nei huomannut näitä oireita, mutta se mies näki ne kyllä, joka oli\nvoittanut hänen sydämensä.\n\nEräänä kesäiltana nelisti hän alas tietä myöten ja seisahtui\nportille. Tyttö seisoi ovella ja meni miestä vastaan, kun tämä heitti\nohjat aidalle ja lähti rakennukseen päin.\n\n\"Minä matkustan pois Lucy\", sanoi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja\nkatsoen hellästi hänen kasvoihinsa. \"Nyt minä en tahdo pyytää sinua\nseuraamaan itseäni, mutta tahdotko tehdä sen, kun tulen takasin?\"\n\n\"Koska se tapahtuu?\" kysyi tyttö punastuen ja nauraen.\n\n\"Kahden kuukauden kuluessa. Silloin tulen pyytämään sinua, rakkaani.\nEi kukaan voi eroittaa meitä.\"\n\n\"Entä isäni?\" kysyi tyttö.\n\n\"Hän on suostunut siihen jos saamme oikeuden kaivoksiin, ja sitä minä\nen epäilekkään.\"\n\n\"Vai niin! Tietysti jos sinä ja isä jo olette järjestäneet kaikki,\nniin ei ole mitään muuta sanottavaa\", kuiskasi tyttö nojaten päätään\nmiehen leveään rintaan.\n\n\"Jumalan kiitos!\" sanoi mies ja kumartui suutelemaan tyttöä. \"Me\nolemme siis yhtä mieltä. Jota kauvemmin viivyn sitä vaikeampi on\nminun lähteä. Toiset odottavat minua ylhäällä vuorensolassa. Hyvästi,\nrakkaani, hyvästi. Kahden kuukauden päästä tapaamme toisemme.\"\n\nHän irtautui tytöstä puhuessaan, heittäytyi satulaan ja nelisti\npois kääntymättä kertaakaan katsomaan taakseen, ikäänkuin peläten\npäätöksensä pettävän. Tyttö seisot veräjällä ja katseli hänen\njälkeensä, kunnes hän hävisi. Sitten meni hän sisään ja oli\nonnellisin tyttö Utah'issa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nJohn Ferrier puhelee profeetan kanssa.\n\n\nKolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Jefferson Hope ja hänen\ntoverinsa olivat lähteneet Utah'ista. John Ferrier oli suruissaan\najatellessaan nuoren miehen takaisin tuloa ja eroaan tyttärestään.\nTytön iloiset, onnelliset kasvot tekivät hänet sentään tyytyväiseksi.\nHän oli aina rehellisen sydämensä syvyydessä päättänyt ettei hän\nantaisi suostumustaan, jos tyttö aikoisi mennä naimisiin jonkun\nmormoonin kanssa. Sellaista avioliittoa ei hän pitänyt avioliittona\nlaisinkaan, vaan häpeänä. Mitä hän muuten ajattelikin mormoonien\nopista yleensä, tässä tapauksessa hän oli taipumaton. Hänen täytyi\nkuitenkin olla vaiti, sillä jos näinä aikoina ilmaisi jonkun\nalkuperäisestä poikkeavan opin, niin oli siitä ilmaisijalle tarjolla\nsuuri vaara \"pyhien\" maassa.\n\nSe oli niin vaarallista, että pyhimmätkin uskalsivat puhua\nmielipiteistään ainoastaan kuiskaten, ettei mitään semmoista, joka\ntuli heidän huuliltaan, käännettäisi toiseksi, sillä siitä seurasi\nkova kosto. Ne, joita oli vainottu, vainosivat nyt vuorostaan\nkauheimmalla tavalla. Milloinkaan ei Sevillan inkvisitsiooni,\nsaksalainen Vehm-oikeus tai Italian salaiset seurat olleet kyenneet\npanemaan käytäntöön kamalampaa koneistoa kuin se, joka toimi Utah'in\nvaltiossa.\n\nSen näkymättömyys ja se salaperäisyys, johon se verhoutui tekivät\nsen vielä pelottavammaksi. Se oli läsnä kaikkialla ja kaikkivaltias\neikä sitä kuitenkaan voinut nähdä eikä kuulla. Se mies, joka uskalsi\nolla tottelematon kirkkoa vastaan, katosi, kukaan ei tiennyt mihin\neikä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa\nodottivat häntä, mutta isä ei palannut kertomaan, kuinka salaiset\ntuomarit olivat häntä kohdelleet. Pikaisuudessa lausuttua sanaa\ntai ajattelematonta tekoa seurasi perikato eikä kukaan kuitenkaan\ntuntenut sitä hirveätä valtaa, joka ympäröi kaikkia. Eipä siis ollut\nihme että miehet olivat peloissaan eivätkä edes erämaassa uskaltaneet\nmainita ääneen epäilyksiään.\n\nAlussa käytettiin tätä voimaa ainoastaan niitä vastaan, jotka\nkäännyttyään mormoonien uskoon, taas tahtoivat erota siitä. Pian\nse kuitenkin laajennettiin. Täysi-ikäisten naisten luku väheni\nja monivaimoisuus ilman suurta naisten lukumäärää oli todella\nhedelmätön oppi. Alkoi levitä hämäriä huhuja -- huhuja murhatuista\nsiirtolaisista ja ryöstetyistä leireistä sellaisissa seuduissa,\njoissa intiaanit eivät milloinkaan käyneet. Vanhimpien haaremeihin\nilmestyi uusia naisia, -- naisia, jotka kärsivät ja itkivät ja joiden\nkasvoissa näkyi Sanomattoman kauhun jäljet. Matkustajat, jotka olivat\nmyöhästyneet vuoristossa, kertoivat asestetuista, naamioiduista\nmiesjoukoista, jotka olivat hiipien ja hiljaa kiirehtineet sivutse\npimeydessä. Nämä kertomukset ja huhut saivat varman muodon ja\nne vahvistuivat yhä, kunnes ne saivat määrätyn nimen. Lännen\nyksinäisillä maatiloilla on vielä tänäänkin nimellä Daniten joukko\ntahi \"kostavat enkelit\", synkkä ja onnettomuutta ennustava kaiku.\n\nLähempi tutustuminen siihen järjestelmään, joka sai aikaan sellaiset\ntulokset, oli omiaan vielä lisäämään pelkoa. Kukaan ei tiennyt\nkuka kuului julmaan seuraan. Niiden nimet, jotka uskonnon nimessä\nsuorittivat nämä verityöt, pidettiin tarkasti salassa. Ehkä se\nystäväkin, jolle te mainitsitte epäluuloistanne, oli yksi niistä,\njotka tulisivat yön pimeydessä tulella ja miekalla suorittamaan\nhirveätä kostotyötä. Siten pelkäsi jokainen naapuriaan eikä kukaan\nuskaltanut puhua asioista, joita kantoi sydämessään.\n\nEräänä aamuna kun John Ferrier aikoi lähteä nisuvainioilleen,\nkuuli hän puutarhan portin aukeavan ja katsoessaan ulos akkunasta,\nnäki hän paksun, vaaleaverisen keski-ikäisen miehen tulevan polkua\nmyöten. Hänen sydämensä vavahti, sillä tulija oli Brigham Young itse.\nPeloissaan -- sillä hän tiesi, ettei tämä käynti merkinnyt hyvää --\nkiirehti Ferrier portille tervehtimään mormoonien päämiestä. Tämä\nvastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja seurasi vakavana häntä\nsisälle vierashuoneeseen.\n\n\"Veli Ferrier\", sanoi hän istuutuen ja katsoen terävästi tätä,\n\"todelliset uskovaiset ovat olleet sinun hyviä ystäviäsi. Me\nkorjasimme sinut, kun olit nälkään kuolemaisillasi erämaassa, me\njaoimme leipämme sinun kanssasi ja veimme sinut tähän laaksoon\nja annoimme sinulle maata ja sallimme sinun koota rikkauksia\nsuojeluksemme alla. Eikö ole niin?\"\n\n\"Niin on\", vastasi John Ferrier.\n\n\"Kiitokseksi siitä olemme vaatineet ainoastaan yhden ehdon ja se\noli, että sinun piti kääntyä oikeaan uskoon ja seurata kaikessa sen\nmääräyksiä. Sen sinä lupasit tehdä, ja sen, jos se, mitä kerrotaan,\non totta, olet sinä jättänyt tekemättä.\"\n\n\"Ja miten minä olen laiminlyönyt sen?\" kysyi Ferrier ja ojensi\nkätensä moittivasti. \"Enkö ole auttanut yhteistä rahastoa? Enkö ole\naina käynyt temppelissä? Enkö ole -- --?\"\n\n\"Missä sinun vaimosi ovat?\" sanoi Young ja katsahti ympärilleen.\n\"Käske heidän tulla sisälle, että voin tervehtiä heitä.\"\n\n\"On kyllä tosi, etten ole naimisissa\", vastasi hän. \"Mutta täällä on\nvähän naisia ja on ollut toisia, joilla oli suuremmat edellytykset\nkuin minulla. Minä en ollut yksin kun tyttäreni oli luonani.\"\n\n\"Juuri tästä tyttärestä haluan puhua\", jatkoi mormooni. \"Hän on\nkukoistanut ja hänestä on tullut Utah'in kukka ja hän on saanut armon\nmonen korkean henkilön silmissä.\"\n\nJohn Ferrier huokasi hiljaa.\n\n\"Minä olen kuullut huhuja, joita en kuitenkaan tahdo uskoa, --\nhuhuja, jotka kertovat, että hän on luvattu pakanalle. Tämä on\nkaiketi kuitenkin tyhjää puhetta. Mikä on kolmastoista opinkappale\nJoseph Smithin pyhässä laissa? 'Sallikaa jokaisen oikeauskoisen\ntytön mennä naimisiin jonkun valitun kanssa; sillä, jos hän menee\nnaimisiin pakanan kanssa, niin tekee hän suuren synnin.' Niinmuodoin\non mahdotonta, että sinä, joka sanot tunnustavasi oikeata oppia,\nantaisit tyttäresi rikkoa sen.\"\n\nJohn Ferrier ei vastannut vaan sormisteli hermostuneesti\nratsuruoskaansa.\n\n\"Tässä kohdassa tulee sinun uskosi koeteltavaksi -- niin on pyhä\nneljänmiehenneuvosto päättänyt. Tyttö on nuori ja emmekä me tahdo,\nettä hän menisi naimisiin jonkun vanhan miehen kanssa, emmekä\nmyöskään tahdo ottaa häneltä kaikkea valitsemisoikeutta. Meillä\nVanhimmilla on monta vaimoa, mutta meidän on huolehdittava myös\nlapsistamme. Stangersonilla on poika ja Drebberillä myös ja molemmat\nottaisivat tyttäresi mielihyvällä kotiinsa. Anna tytön valita heidän\nvälillään. He ovat nuoria, rikkaita ja oikeauskoisia. Mitä sanotte\ntästä?\"\n\nFerrier oli vaiti muutamia hetkiä ja rypisti kulmiaan.\n\n\"Anna meille aikaa!\" sanoi hän vihdoin. \"Tyttäreni on hyvin nuori --\nhän on tuskin naimaijässä.\"\n\n\"Hän saa yhden kuukauden\", sanoi Young ja nousi ylös, \"Sen ajan\nkuluttua on hänen annettava vastauksensa.\"\n\nKun hän oli menossa, niin hän kääntyi ympäri ja kasvot vihaisen\nnäköisinä ja silmät säkenöiden. \"Parempi olisi ollut, John Ferrier\",\njyrisi hän, \"jos sinä ja tyttö makaisitte vaalenneina luurankoina\nSierra Blancalla, kuin että asettaisit heikon tahtosi neljän pyhän\nkäskyä vastaan.\"\n\nTehden uhkaavan liikkeen kääntyi hän pois ja Ferrier kuuli hänen\nraskaiden askeltensa narisevan hiekkakäytävällä.\n\nHän istui kyynärpää polven varassa tuumien, miten voisi ilmoittaa\nasian tyttärelleen, kun pehmeä käsi laskeutui hänen kädelleen ja kun\nhän katsahti ylös, niin seisoi tyttö hänen vieressään. Katsaus hänen\nkalpeihin, pelästyneisiin kasvoihinsa saattoi Ferrierin käsittämään,\nettä tyttö oli kuullut kaikki.\n\n\"Minä en voinut estää sitä\", vastasi tyttö hänen katseeseensa. \"Hänen\näänensä kuului läpi koko talon. Oi isä! Mitä meidän on tehtävä?\"\n\n\"Älä pelkää\", sanoi tämä ja veti tytön luokseen ja antoi suuren\nkätensä luisua hyväillen hänen ruskean tukkansa yli. \"Kyllä me\njärjestämme sen tavalla tahi toisella. Et suinkaan sinä ole\nhavainnut, että rakkautesi siihen poikaan olisi vähentynyt?\"\n\nNyyhkytys ja käden puristus olivat tytön ainoat vastaukset.\n\n\"Ei; luonnollisesti ei. Minä en olisi tahtonut sinun sanovankaan\nsitä. Hän on hyvä poika ja kristitty, joka on enemmän kuin voi sanoa\nyhdestäkään täällä olevasta, huolimatta heidän rukouksistaan ja\nsaarnoistaan. Huomenna lähtee eräs seurue Nevadaan ja minä koetan\nantaa hänelle tiedon siitä, mihin pulaan olemme joutuneet. Jos tunnen\nnuoren miehen oikein, niin tulee hän tänne sellaisella nopeudella,\njoka voittaa sähkösanoman nopeuden.\"\n\nKyyneleet silmissä nauroi Lucy isänsä kuvaukselle.\n\n\"Kun hän tulee, niin kyllä hän pelastaa meidät. Mutta minä pelkään\nvain sinun tähtesi. Kuulee niin kamalia huhuja niistä, jotka\nvastustavat profeettaa; heille tapahtuu aina jotakin kauheata.\"\n\n\"Mutta emmehän me vielä ole vastustaneet häntä\", sanoi hänen isänsä.\n\"Meillä on kuukausi aikaa. Kun se on lopussa, niin on parasta että\nkatoamme Utahista.\"\n\n\"Jättää Utah!\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Entä maatila?\"\n\n\"Me koetamme saada kokoon niin paljon rahoja kuin suinkin ja loppu\nsaa jäädä. Sanoakseni totuuden Lucy, ei tämä ole ensi kerta, kun\najattelen tätä. Minua ei haluta antaa tuon kirotun profeetan komentaa\nitseäni. Minä olen vapaa amerikkalainen ja tämä on uutta minulle.\nLuulen olevani liian vanha opetettavaksi. Jos hän vielä tulee tänne\njuonittelemaan, niin voisi sattua, että hän tapaisi hauliparven, joka\nkulkisi päinvastaiseen suuntaan.\"\n\n\"Mutta he eivät missään tapauksessa anna meidän matkustaa\", vastusti\ntyttö.\n\n\"Odota vaan, kunnes Jeffersson tulee, niin me kyllä järjestämme sen\nasian. Älä ole peloissasi sillä aikaa äläkä itke silmiäsi punaisiksi,\nsillä silloin minä saan takkiini, kun hän tulee tänne. Tässä ei ole\nmitään vaaraa eikä mitään, jota pitäisi pelätä.\"\n\nJohn Ferrier sanoi nämä sanat vakuuttavalla äänellä, mutta tyttö\nei voinut olla huomaamatta, että hän sulki ovet illalla tavattoman\ntarkasti ja että hän puhdisti ja latasi vanhan ruostuneen\nhaulikkonsa, joka riippui hänen makuuhuoneensa seinällä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nPakolaiset.\n\n\nSeuraavana aamuna meni John Ferrier kaupunkiin ja antoi Jefferson\nHopelle menevän kirjeensä eräälle henkilölle, joka oli menossa\nNevadaan. Kirjeessä kertoi hän nuorelle miehelle vaarasta, joka heitä\nuhkasi ja pyysi häntä palaamaan mahdollisimman pian. Sen tehtyään\ntunsi hän sydämensä kevenneen ja palasi kotiin.\n\nLähestyessään asuntoaan huomasi hän ihmeekseen kaksi hevosta, jotka\nolivat sidotut veräjän pylväisiin. Vielä enemmän hän hämmästyi\ntavatessaan kaksi nuorta miestä vierashuoneessaan. Toinen niistä,\njolla oli pitkät, kalpeat kasvot, makasi pitkällään keinutuolissa\njalat kamiinin päällä. Toinen, nuori herra, jolla oli lyhyt niska ja\nkarkeat kasvonpiirteet, seisoi akkunan ääressä kädet housuntaskuissa\nja vihelsi erästä yleistä laulua. Molemmat nyökäyttivät päätänsä\nFerrierille, kun hän tuli sisälle, ja se, joka makasi keinutuolissa,\nalkoi keskustelun.\n\n\"Te ette luultavasti tunne meitä\", sanoi hän. \"Tämä on Drebberin\npoika, ja minä olen Joseph Stangerson, joka matkusti teidän kanssanne\nerämaassa, kun Herra ojensi kätensä ja otti teidät laumaansa.\"\n\n\"Niinkuin hän on tekevä kaikille kansoille\", sanoi toinen, puhuen\nnenäänsä.\n\nJohn Ferrier kumarsi kylmästi. Hän oli aavistanut keitä vieraat\nolivat.\n\n\"Me olemme tulleet\", sanoi Stangerson, \"isiemme kehotuksesta\npyytämään tyttärenne kättä sille, jota hän ja te pidätte parempana.\nKun minulla on vaan neljä vaimoa ja Drebberillä on seitsemän niin\npidän omaa vaatimustani oikeutetumpana.\"\n\n\"Ei, ei, veli Stangerson\", huudahti toinen. \"Siitä ei ole kysymys\nkuinka monta vaimoa meillä on, vaan siitä kuinka voimme elättää\nheidät. Isäni on antanut minulle myllynsä, ja siis olen minä\nrikkaampi meistä kahdesta.\"\n\n\"Mutta minun tulevaisuustoiveeni ovat paremmat\", sanoi toinen\nvilkkaasti. \"Kun Herra katsoo sopivaksi kutsua pois isäni, niin jää\nminulle hänen nahkuritehtaansa. Sitäpaitsi olen minä vanhempi kuin te\nja kirkollinen arvoni on korkeampi.\"\n\n\"Antaa tytön valita\", jatkoi nuori Drebber ja hymyili kuvalleen\npeilissä. \"Me jätämme sen hänen päätettäväkseen\".\n\nTämän vuorokeskustelun aikana oli Ferrier seisonut ovessa voiden\ntuskin hillitä vihaansa.\n\n\"Herrani\", sanoi hän vihdoin ja meni heidän luokseen. \"Kun tyttäreni\nlähettää hakemaan teitä voitte tulla, mutta sitä ennen en tahdo nähdä\nkasvojanne.\"\n\nMolemmat nuoret miehet tuijottivat ihmeissään toisiinsa. Heidän\nmielestään oli tämä kilpailu tyttären kädestä suuri kunnia sekä\nhänelle että isälle.\n\n\"Tästä huoneesta on kaksi tietä ulos\", huudahti Ferrier. \"Toinen on\noven kautta toinen akkunan kautta. Kumpaa pidätte parempana?\"\n\nHänen kasvonsa olivat niin raivoisat ja hänen jäntereiset kätensä\npuristuivat niin uhkaavasti nyrkkiin, että hänen vieraansa syöksyivät\npystyyn ja poistuivat nopeasti. Ferrier seurasi heitä portille.\n\n\"Lähettäkää minulle tieto, kun olette sopineet keskenänne\", sanoi hän\npilkallisesti.\n\n\"Te saatte kärsiä tästä!\" huudahti Stangerson ollen vihasta pois\nsuunniltaan. \"Te olette uskaltanut uhmata profeettaa ja neljänmiehen\nneuvostoa. Sitä saatte katua elämänne loppuun asti.\"\n\n\"Herran käsi putoaa raskaasti teidän päällenne\", huusi Drebber. \"Hän\nnousee ylös ja tappaa teidät.\"\n\n\"Kyllä minä tapan\", huudahti Ferrier vimmoissaan ja olisi käynyt\nhakemassa kivääriä, ellei Lucy olisi ottanut häntä käsivarresta ja\nestänyt häntä. Ennenkuin hän ehti riuhtaista itsensä irti, kuului\nhevosten astunta, joka osoitti niiden jo olevan kaukana.\n\n\"Sellaisia kirottuja lurjuksia\", huusi hän ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\"Mieluummin näkisin sinut kuolleena tyttöseni, kuin naimisissa\ntuommoisen kanssa.\"\n\n\"Minä myös\", sanoi tyttö voimakkaasti. \"Mutta Jefferson tulee pian\ntänne.\"\n\n\"Niin. Ei voi kestää kauvaa ennenkuin hän tulee. Kuta pikemmin sitä\nparempi, sillä me emme voi tietää, mihin he nyt ryhtyvät.\"\n\nOli todellakin aika, että joku tulisi auttamaan vanhusta ja hänen\ntytärtään. Koko uutisasutuksen historia ei tiennyt kertoa ainoatakaan\nnäin karkean tottelemattomuuden tapausta. Kun pienet rikokset\nrangaistiin niin ankarasti, niin minkälainen tulisi silloin tällaisen\npääkapinallisen kohtalo olemaan. Toisia yhtä tunnettuja ja yhtä\nrikkaita oli kadonnut, ja heidän omaisuutensa otettu kirkolle.\nFerrier tiesi etteivät hänen rikkautensa ja asemansa voineet\nhyödyttää häntä vähäistäkään. Hän oli rohkea mies, mutta hän vapisi\najatellessaan sitä epävarmaa, hämärää vaaraa, joka uhkasi häntä.\nHän ei pelännyt mitään näkyvää vaaraa, mutta epätietoisuus vaivasi\nhäntä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan tyttärelleen, vaan koetti\nlyödä kaikki leikiksi, mutta tytär huomasi hyvin rakkauden terävillä\nsilmillä, että isä oli rauhaton.\n\nHän odotti saavansa jonkun sanan tahi nuhtelun Young'ilta\nkäytöksestään, eikä hän erehtynytkään, vaikka se saapui merkillisellä\ntavalla. Kun hän heräsi seuraavana aamuna löysi hän ihmeekseen pienen\npaperilipun, joka oli nuppineulalla kiinnitetty peitteeseen juuri\nrinnan kohdalle. Sille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla:\n\n    \"29 päivää on teillä jälellä, jos ette silloin --.\"\n\nAjatusviiva oli pelottavampi kuin mikään uhkaus olisi ollut. John\nFerrier ihmetteli suuresti, miten tämä varoitus oli voinut tulla\nhänen huoneeseensa, sillä palvelusväki nukkui toisessa rakennuksessa\nja kaikki ovet ja akkunat olivat olleet hyvin lukitut. Hän rutisti\npaperin eikä puhunut mitään tyttärelleen, mutta tapaus vaikutti\nmasentavasti häneen. Ne 29 päivää olivat selvästi se mitä oli jälellä\nYoung'in lupaamasta kuukaudesta. Mitä hyödytti voima ja rohkeus\nsemmoista vihollista vastaan, jolla oli näin salaperäinen voima? Sama\nkäsi, joka oli kiinnittänyt paperin peitteeseen olisi voinut työntää\ntikarin hänen sydämeensä eikä hän olisi edes tiennyt kuka hänet oli\ntappanut.\n\nSeuraavana aamuna kauhistui hän vielä enemmän. He olivat juuri\nruvenneet aamiaiselle, kun Lucy hämmästyksestä huudahtaen osoitti\nylöspäin. Keskelle kattoa oli kirjoitettu nähtävästi noetulla\nkepillä -- 28. Hänen tyttärensä ei ymmärtänyt sen tarkoitusta eikä\nhän selittänyt sitä. Tämän yön hän valvoi kivääri kädessään. Hän ei\nnähnyt eikä kuullut mitään, mutta aamulla oli kuitenkin 27 maalattuna\nportin ulkopuolelle.\n\nSiten meni päivä toisensa perästä; ja joka aamu näki hän, että hänen\nnäkymättömät vihollisensa olivat kirjoittaneet jollekkin näkyvälle\npaikalle luvun, joka osoitti kuinka monta päivää oli jälellä hänen\nkuukaudestaan. Joskus hän huomasi turmiolliset numerot seinällä,\ntoisinaan lattiassa ja joskus olivat numerot paperille kirjoitettuina\nkiinnitetyt veräjän pylväisiin tai aitaan. Vaikka John Ferrier\ntähysteli tarkasti, niin ei hän kuitenkaan voinut huomata mistä nämä\npäivittäiset varotukset tulivat. Kun hän näki ne, niin valtasi hänet\nmiltei taikauskoinen pelko. Hän laihtui ja tuli levottomaksi, ja\nhänen silmiinsä tuli sellainen ilme, kuin on vainotulla eläimellä.\nHänellä oli ainoastaan yksi toive. Hän toivoi nuoren metsästäjän\npalaavan Nevadasta.\n\nKahdestakymmenestä oli tullut 15; viidestätoista kymmenen, eivätkä\nhe vieläkään olleet saaneet tietoa poissaolevalta. Yhden kerrallaan\nvähenivät numerot eikä häntä sittenkään kuulunut. Milloin vain\nratsastaja näkyi tai joku ajaja huuteli vetojuhdilleen, riensi\nvanhus heti veräjälle toivoen, että apu vihdoinkin oli saapunut. Kun\nhän vihdoin näki viitosen jättävän paikkansa neloselle ja nelosen\nkolmoselle, niin menetti hän rohkeutensa eikä toivonutkaan apua.\nYksinäisenä ja tuntien vaillinaisesti ympärillä olevat vuoristot\noli hän voimaton. Yleisiä teitä vartioitiin, eikä kukaan saanut\nkulkea ilman neuvoston lupatodistusta. Hänellä ei ollut mitään\nkeinoa välttääkseen uhkaavaa iskua. Vanhus ei kuitenkaan horjunut\nmielipiteessään. Hän aikoi ennen uhrata henkensä kuin suostua\ntyttärensä häpeään.\n\nEräänä iltana istui hän yksin ajatellen huoliaan ja koetti keksiä\njotakin neuvoa. Samana aamuna oli kahden numero ollut seinällä ja\nseuraava päivä oli viimeinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Ja hänen\ntyttärensä, -- mitä hänestä tulisi kun isä oli kuollut? Hän laski\npäänsä pöydän varaan ja itki ajatellessaan voimattomuuttaan.\n\nMitä se oli? Hiljaisuutta häiritsi heikko raaputtava ääni heikosti,\nmutta selvästi kuului se yön hiljaisuudessa. Se tuli ovelta. Ferrier\nhiipi eteiseen ja kuunteli. Muutamia hetkiä vallitsi hiljaisuus,\nmutta sitten ääni uudistui. Joku kolkutti hyvin hiljaa ovelle.\nOlikohan se joku öinen murhaaja, joka tuli täyttämään salaperäisen\ntuomioistuimen käskyä? Tai ehkä joku kirjoitti sitä numeroa, joka\nosoitti, että viimeinen päivä oli tullut? Ferrier tunsi, että\näkillinen kuolema olisi parempi kuin se epävarmuus, joka pilasi hänen\nhermonsa. Hän syöksyi esille, vetäsi pois salvan ja työnsi oven auki.\n\nKaikki oli hiljaista ja tyyntä. Oli kaunis yö ja tähdet kimalsivat\ntaivaalla. Hänen edessään oli pieni puutarha, jota rajoitti aidoitus\nja veräjä, mutta ei puutarhassa eikä tielläkään näkynyt ketään\nelävää olentoa. Huoahtaen helpotuksesta katseli Ferrier oikealle ja\nvasemmalle, kunnes sattumalta katsahti eteensä maahan ja huomasi\nkummastuksekseen miehen, joka makasi pitkällään kädet ja jalat\nlevällään.\n\nHän menetti tykkänään malttinsa, nojautui seinään ja nosti käden\nsuulleen tukahuttaakseen huudahdusta. Ensiksi hän luuli miehen olevan\nhaavoitetun tahi kuolemaisillaan, mutta katsoessaan lähemmin, näki\nhän miehen matelevan sisään eteiseen notkeana ja äänettöminä kuin\nkäärmeen. Sisälle tultuaan hypähti mies pystyyn ja löi oven kiinni,\nja Ferrier tunsi ihmeekseen Jefferson Hopen uljaat päättäväiset\nkasvot.\n\n\"Jumalani!\" huudahti Ferrier. \"Kuinka te säikytitte minut!\nMinkätähden tulitte tuolla tavoin?\"\n\n\"Antakaa minulle syötävää\", sanoi toinen käheästi. \"Minulla ei ole\nollut aikaa syödä eikä juoda neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin.\"\nHän iski kiinni kylmään lihaan ja leipään, jotka olivat jääneet\nisännän illallisesta, ja nielasi ne ahneesti. \"Onko Lucy pysynyt\nrohkeana?\" kysyi hän tyydytettyään nälkänsä.\n\n\"On, hän ei tunne vaaraa\", vastasi hänen isänsä.\n\n\"Se oli hyvä. Taloa piiritetään joka puolelta. Siitä syystä täytyi\nminun ryömiä. Ne ovat kyllä tavattoman ovelia, mutta eivät ne petä\nniin vanhaa metsästäjää kuin minä olen.\"\n\nJohn Ferrier oli kuin toinen ihminen, huomatessaan saaneensa\nuskollisen liittolaisen. Hän tarttui nuoren miehen molempiin käsiin\nja puristi niitä sydämellisesti. \"Te olette mies, josta voi ylpeillä.\nEi löydy montaa, jotka olisivat halunneet jakaa meidän vaaramme ja\nhuolemme.\"\n\n\"Siinä te olette oikeassa\", sanoi nuori metsästäjä. \"Minä kunnioitan\nteitä, mutta jos olisitte olleet yksin, niin olisin kyllä arvellut\nparikin kertaa, ennenkuin olisin pistänyt pääni tällaiseen\nampiaispesään. Lucyn tähden olisin tullut ja ennenkuin hänelle\ntapahtuu mitään vahinkoa, tulee Hopen suvussa Utah'issa olemaan yhtä\nhenkilöä vähemmän.\"\n\n\"Mitä nyt teemme?\"\n\n\"Huomenna on viimeinen päivä, ja ellemme tänä yönä toimi, niin olemme\nhukassa. Minulla on yksi muuli ja kaksi hevosta Caglen rotkossa.\nKuinka paljon teillä on rahaa?\"\n\n\"Kaksi tuhatta dollaria kullassa ja viisi seteleissä.\"\n\n\"Se riittää. Minulla on yhtä paljon lisää. Meidän täytyy koettaa\npäästä Carson Cityyn vuorien yli. On parasta herättää Lucy nyt heti.\nSe oli hyvä, ettei palvelusväki makaa tässä rakennuksessa.\"\n\nSillä aikaa kun Ferrier oli poissa valmistamassa tytärtään matkaan,\nkokosi Jefferson Hope kaikki syötäväksi kelpaavat aineet, jotka\nvoi löytää, pieneen kääröön ja täytti erään ruukun vedellä,\nsillä hän tiesi kokemuksesta, että vuorilähteitä oli vähäsen ja\npitkien välimatkojen päässä. Hän oli juuri ehtinyt lopettaa nämä\nvalmistukset, kun vanhus palasi tyttärineen, puettuna ja valmiina\nlähtemään. Rakastuneet tervehtivät toisiaan lämpimästi mutta\nlyhyesti, sillä hetket olivat kalliit, ja vielä oli paljon tekemättä.\n\n\"Meidän täytyy kiiruhtaa\", sanoi Jefferson Hope, puhuen matalalla\nmutta päättävällä äänellä niinkuin se, joka tuntee vaaran suuruuden,\nmutta on terästänyt sydämensä sitä kohtaamaan. \"Molemmilla\nsisäänkäytävillä on vartijat, mutta, jos olemme varovaisia, niin\nvoimme ehkä kiivetä ulos jostakin sivuakkunasta ja paeta peltojen\nyli. Kun kerran pääsemme maantielle niin on vaan kaksi penikulmaa\nsiihen paikkaan, jossa hevoset ovat. Aamuhämärissä pitäisi meidän\nolla jo puolimatkassa yli vuorten.\"\n\n\"Mutta jos ne pidättäisivät meidät?\" kysyi Ferrier.\n\nHope löi revolverinperälle, joka pisti esille hänen takkinsa alta.\n\"Jos niitä on liian monta, niin saa ainakin pari kolme niistä tehdä\nmeille seuraa\", sanoi hän hymyillen synkästi.\n\nKaikki valot rakennuksesta sammutettiin ja pimeästä akkunasta katseli\nFerrier peltojaan, jotka hän nyt aikoi jättää. Hän oli jo kauvan\najatellut tätä muutosta ja ajatus tyttären onnesta voitti kaikki\nepäilykset. Kaikki näytti niin kauniilta ja rauhalliselta, humisevat\npuut ja laajat hiljaiset pellot, että oli vaikeata kuvitella\nmurhaajien odottavan ulkona.\n\nFerrier kantoi kulta- ja setelipussia. Hope otti haltuunsa ruokavarat\nja veden, ja Lucyllä oli pieni käärö, jossa oli hänen kalleimmat\ntavaransa. Avattuaan varovasti akkunan odottivat he, kunnes suuri\npilvi oli tehnyt yön pimeäksi, ja kiipesivät senjälkeen yksi\nkerrallaan puutarhaan. Hiipien henkeään pidätellen ehtivät he jo\npensasaidan luo, jota he seurasivat erääseen aukkoon asti, josta\npääsi pelloille. He olivat juuri tulleet siihen paikkaan, kun nuori\nmies tarttui heihin ja veti heidät alas varjoon, jossa he makasivat\nvaiti ja vapisten.\n\nOlipa hyvä että Jefferson Hopen kuuloaisti oli niin tarkka. Tuskin\nolivat hän ja hänen ystävänsä kyyristyneet kokoon, kun he kuulivat\nhuuhkajan huudon ainoastaan muutaman metrin päästä. Samassa tuli\neräs mies esille pensaikosta ja päästi taas valittavan huudon, jonka\njälkeen näkyi toinen mies lähestyvän pimeydessä.\n\n\"Huomenna keskiyön aikaan\", sanoi ensimäinen. \"Kun kehrääjä huutaa\nkolme kertaa.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi toinen. \"Ilmoitanko veli Drebberille?\"\n\n\"Ilmoita vaan ja käske hänen antamaan tieto toisille. Yhdeksästä\nseitsemään.\"\n\n\"Seitsemästä viiteen\", toisti toinen, ja olennot katosivat eri\nsuuntiin. Heidän viimeiset sanansa olivat nähtävästi olleet\njonkunlaiset tunnussanat. Heti kun heidän askeliensa ääni oli\nlakannut kuulumasta, hyökkäsi Jefferson Hope pystyyn ja auttoi\nseuralaisensa aukon läpi, vei heidät suurimmalla kiireellä peltojen\nyli, tukien ja puoliksi kantaen tyttöä, kun tämän voimat tahtoivat\nuupua.\n\n\"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\" kehotti hän. \"Nyt me olemme päässeet\nvahtien sivu. Kaikki riippuu nyt nopeudesta. Kiiruhtakaa!\"\n\nKun he olivat saapuneet maantielle kului matka pikemmin. Ainoastaan\nkerran tapasivat he jonkun, ja piiloutuivat peltoon ja onnistuivat\npääsemään huomaamatta. Ennenkuin he tulivat kaupunkiin asti,\nkääntyivät he pienelle kapealle, epätasaiselle polulle, joka vei\nvuorille. Pimeässä häämötti heidän yläpuolella kaksi epätasaista\nhuippua ja niiden välissä oli se rotko, joka vei Eagle Canon'iin\njossa hevoset odottivat. Pettämättömällä vaistolla haki Jefferson\nHope tien kalliolohkareiden välissä ja kuivanutta joen uomaa myöten,\nkunnes hän saapui suurten kivien suojaamaan, etäiseen nurkkaan, jossa\nuskolliset eläimet olivat lieassa. Tyttö istui muulin selkään ja\nvanhus Ferrier toisen hevosen selkään ja Hope talutti toista jyrkkää,\nvaarallista polkua myöten.\n\nSille, joka ei ollut tottunut, oli polku eksyttävä. Toisella puolen\nnousi suuri kallio tuhannen jalkaa korkeana, mustana, synkkänä ja\nuhkaavana. Pitkät basalttipilarit muodostivat sen pinnalle ikäänkuin\njonkun suunnattoman hirviön luurangon. Toisella puolen oli erämaa\ntäynnä kiviä ja kallionlohkareita, jotka estivät tykkänään kulun.\nNiiden välissä kulki kapea polku, joka oli niin kivinen, että\nainoastaan tottuneet ratsastajat voivat kulkea sitä. Näistä vaaroista\nhuolimatta olivat pakolaiset hyvällä mielellä, sillä jokainen askel\nsuurensi välimatkan heidän ja heidän vihollistensa välillä, joilta\nhe olivat paenneet. Pian saivat he kuitenkin todistuksen siitä, että\nhe vielä olivat pyhien alueella. He olivat saapuneet yksinäisimpään\njylhimpään osaan solaa, kun tyttö huudahti ja osoitti ylöspäin.\nKorkealla vuorella, joka hallitsi koko polkua, seisoi yksinäinen\nvartija, kuvastuen terävästi ja selvästi taivasta vastaan. Hän näki\nheidät samaan aikaan kun he näkivät hänet ja hänen sotilaallinen\nhuutonsa \"Kuka siellä!\" kaikui hiljaisessa solassa.\n\n\"Matkustavaisia Nevadaan\", vastasi Jefferson Hope käsi kiväärillä,\njoka oli satulassa.\n\n\"Kenen luvalla?\" kysyi vartija.\n\n\"Neljänmiehenneuvoston\", vastasi Ferrier. Hänen kokemuksensa oli\nosoittanut, että tämä oli korkein valta, josta voi puhua.\n\n\"Yhdeksästä seitsemään\", sanoi vartija.\n\n\"Seitsemästä viiteen\", vastasi Jefferson Hope, äkisti muistaen sen\ntunnussanan, jonka oli kuullut puutarhassa.\n\n\"Kulkekaa ja Herra olkoon kanssanne\", sanoi ääni heidän\nyläpuolellaan. Tämän jälkeen tie leveni, niin että he voivat antaa\nhevosten juosta. Katsoessaan taakseen näkivät he vahdin seisovan\nkivääriinsä nojautuneena ja tiesivät nyt kulkeneensa viimeisen\netuvartian ohi, ja että heillä oli vapaus edessään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\"Kostavat enkelit.\"\n\n\nKoko yön kulki heidän tiensä vaikeiden vuorensolien läpi huonoja,\nkivisiä seutuja. Usein he eksyivät, mutta Hope tunsi vuoret niin\nhyvin, että heidän aina onnistui päästä takaisin oikealle tielle.\nAuringon noustessa aukeni heidän silmiensä eteen ihmeteltävän kaunis,\nvilli näköala. Heitä ympäröi joka puolella korkeat lumipeitteiset\nkukkulat. Kallioseinät heidän molemmilla puolillaan olivat niin\njyrkät, että kuuset ja lehtikuuset joita niillä kasvoi, olisivat\nheikonkin tuulen vaikutuksesta pudonneet heidän päälleen. Tämä pelko\nei ollut aivan mielikuvituksen tuoma, sillä autiossa laaksossa oli\npaljon puunrunkoja ja kallionlohkareita, jotka olivat pudonneet alas\nsillä tavoin. Eräällä paikalla tuli suuri kivi pyörien alas rinnettä\nhirveällä ryskeellä, joka kaikui vuorissa ja pelotti väsyneet hevoset\njuoksuun.\n\nSitämukaa kuin aurinko nousi itäiseltä taivaanrannalta, tulivat\nsuuret vuoret valoisiksi, toinen toisensa perästä, niinkuin lamput\njohonkin juhlaan, kunnes ne kaikki olivat punaiset ja hehkuvat. Tämä\nsuuremmoinen näytelmä virkisti kolmea pakolaista ja lisäsi heidän\ntarmoaan. Erään vuolaan virran rannalle he seisahtuivat vähäksi\naikaa, juottaakseen hevosia ja söivät nopean aamiaisen. Lucy ja hänen\nisänsä halusivat jäädä pitemmäksi aikaa siihen, mutta Jefferson Hope\noli taipumaton. \"He ovat nyt meidän jälillämme\", sanoi hän, \"Kaikki\nriippuu meidän nopeudestamme. Kun tulemme kunnollisesti Canon'iin,\nniin voimme levätä kuinka kauvan tahansa.\"\n\nKoko tämän päivän he kulkivat eteenpäin ja illalla laskivat olevansa\nkolmenkymmenen penikulman päässä vihollisistaan. Illalla he\nlepäsivät erään riippuvan kallion alla, joka suojasi heitä kylmältä\ntuulelta, ja nukkuivat muutamia tunteja. Ennen aamuhämärää olivat\nhe taas pystyssä ja matkalla. He eivät olleet nähneet jälkeäkään\ntakaa-ajajista ja Jefferson Hope alkoi uskoa että he olivat päässeet\npakoon siltä hirveältä voimalta, jonka vihollisiksi he olivat\njoutuneet.\n\nToisena pakopäivänä alkoi ruokavarasto käydä pieneksi. Tämä ei tehnyt\nmetsästäjää levottomaksi, sillä vuoristossa oli yllin kyllin riistaa,\nja hänen oli usein täytynyt hankkia ruokavaroja kiväärillään. Hän\nvalitsi suojaisen paikan, kokosi muutamia oksia ja teki tulen sillä\nhe olivat lähes viidentuhannen jalan korkeudessa merenpinnasta ja\nilma oli kylmä ja raaka. Pantuaan hevoset liekaan ja sanottuaan\nhyvästi Lucylle, heitti hän kiväärin olalleen ja lähti matkaan\nsaadakseen jotakin ammutuksi. Kääntyessään katsomaan taakseen, näki\nhän vanhuksen ja tytön kumartuneina tulen yli ja kolme eläintä, jotka\nseisoivat liikkumattomina taustassa. Senjälkeen peittivät vuoret\nheidät hänen silmiltään.\n\nHän vaelsi pari penikulmaa menestyksettä, vaikka merkit puun\nkuorissa ja muualla osoittivat että läheisyydessä löytyi karhuja.\nKahden tahi kolmen tunnin turhan etsimisen jälkeen aikoi hän lopulta\nepätoivoissaan kääntyä kotiinpäin, kun hän sattumalta huomasi\njotakin, joka ilahutti häntä. Erään vuorenhuipun reunalla, kolme\ntai neljäsataa jalkaa hänen yläpuolellaan, seisoi eräs eläin, joka\njonkunverran muistutti lammasta mutta sillä oli suuret sarvet.\nPaksusarvilammas -- niin sitä nimitettiin -- seisoi luultavasti\njonkun lauman vartijana, joka oli piilossa metsästäjän silmältä,\nmutta onneksi se oli kääntyneenä toiseen suuntaan eikä ollut nähnyt\nhäntä. Hän asettui pitkälleen, nojasi kiväärinsä kiveen ja tähtäsi\nkauvan ja tarkasti, ennenkuin laukaisi. Eläin hypähti, koetti hetken\npysyä tasapainossa kallion reunalla ja putosi sitten alas laaksoon.\nSe oli liian raskas kannettavaksi ja metsästäjä tyytyi leikkaamaan\nvaan lavan ja kappaleen kylkeä. Tämä saalis selässään hän kiiruhti\ntakasin päin, sillä ilta lähestyi. Tuskin hän oli kulkenut muutamia\naskeleita, kun hän jo huomasi, mitkä vaikeudet hänen oli voitettava.\nInnoissaan oli hän kulkenut oudoille paikoille eikä ollut helppo\nlöytää sitä tietä, jota myöten hän oli tullut. Sen laakson poikki,\njossa hän oli, kulki monta solaa, jotka kaikki olivat niin yhden\nnäköisiä, että niitä oli mahdoton eroittaa toisistaan. Hän lähti\nkulkemaan erästä vuorensolaa myöten ja kulki noin penikulman verran,\nkunnes saapui eräälle koskelle, jota hän ei ennen ollut nähnyt.\nVakuutettuna siitä, että hän oli eksynyt koetti hän kulkea toista\nsolaa myöten, mutta tulos oli sama. Alkoi hämärtää ja oli miltei\npimeä ennenkuin hän pääsi tutulle seudulle. Silloinkaan ei ollut\nhelppo pysyä oikealla tiellä, sillä kuu ei ollut vielä noussut, ja\nkorkeat vuorenseinät loivat tummia varjoja. Taakkansa painamana ja\nponnistustensa väsyttämänä, pyrki hän eteenpäin, sillä se herätti\nhänessä toivoa, että jokainen askel vei hänet lähemmäksi Lucya ja\nettä hänellä oli mukanaan tarpeeksi ruokavaroja koko jälellä olevalle\nosalle matkaa. Hän oli nyt saapunut sen vuorensolan alkupäähän, johon\noli jättänyt seuralaisensa. Hän tunsi pimeässäkin niiden kallioiden\nrajapiirteet, jotka olivat sen ympärillä. Heidän täytyi -- ajatteli\nhän -- odotella peloissaan hänen paluutaan, sillä hän oli ollut\npoissa viisi tuntia. Iloissaan hän vei käden suulleen ja huusi\nkaikuvan halloon, merkiksi siitä, että hän oli tulossa. Hän seisahtui\nja kuunteli hetken. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin hänen oman\nhuutonsa kaiku, joka toistui ja tuli takaisin tuhatkertaisena.\nVielä kerran hän huusi ja lujemmin kuin ennen, mutta hän ei kuullut\nkuiskaustakaan niiltä ystäviltä, joista niin vähän aikaa sitten oli\neronnut. Hänessä syntyi hämärä, epävarma pelko, hän kiirehti yhä\nenemmän ja pudotti kiireissään kalliin taakkansa.\n\nKääntyessään nurkkauksessa, näki hän täydellisesti sen paikan, jossa\ntuli oli ollut. Se kyti vielä mutta sitä ei ollut kukaan korjannut,\nsen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Joka paikassa oli yhtä hiljaista.\nHänen pelkonsa oli muuttunut varmuudeksi. Tulen lähistöllä ei ollut\nainoatakaan elävää olentoa; eläimet, mies ja tyttö olivat kadonneet.\nJoku äkillinen hirveä onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut hänen\npoissa ollessaan -- onnettomuus, joka oli kohdannut heitä kaikkia\neikä kuitenkaan jättänyt mitään jälkiä.\n\nHän oli niin hämmästynyt ja huumaantunut tästä iskusta, että\nhäntä alkoi pyörryttää ja hänen täytyi nojata kivääriinsä ettei\nkaatuisi. Mutta hän oli perinpohjin toiminnan mies ja tointui\npian satunnaisesta heikkoustilastaan. Hän otti puoliksi palaneen\npuukappaleen hehkuvasta tuhasta, puhalsi siihen, niin että se syttyi\ntuleen, ja alkoi tutkia pientä leiriä. Maa oli hevosten polkema,\nja se osoitti, että joku suurempi ratsujoukko oli saavuttanut\npakolaiset, ja jälkien suunta osoitti heidän sitten kääntyneen\ntakasin Suureen Suolakaupunkiin. Olivatko he vieneet pois mukanaan\nhänen molemmat seuralaisensa? Jefferson Hope oli miltei vakuutettu\nsiitä kun hänen silmänsä sattuivat erääseen esineeseen, joka jääti\nhänen verensä. Heti leirin vieressä oli pieni punertava multaläjä,\njota siinä ei ennen ollut. Se oli nähtävästi vastakaivettu hauta. Kun\nnuori metsästäjä lähestyi, näki hän pienen halaistun puupuikon, johon\noli kiinnitetty paperilippu. Kirjoitus siinä oli lyhyt mutta selvä:\n\n            John Ferrier\n      Suuresta Suolakaupungista.\n    Kuollut 4:nä p:nä Elokuuta 1860.\n\nRehellinen, vanha mies, josta hän niin äsken oli eronnut oli kuollut\nja tämä oli koko hänen hautakirjoituksensa. Jefferson Hope tuijotti\nraivoisasti ympärilleen näkyisikö toista hautaa missään, mutta\nsellaista ei ollut. Takaa-ajajat olivat vieneet Lucyn mukanaan.\nKun nuori mies oli varmistunut tytön kohtalosta ja käsitti oman\nvoimattomuutensa sitä estämään, toivoi hän makaavansa yhdessä\nvanhuksen kanssa tämän viimeisessä, hiljaisessa Iepokammiossa.\n\nMutta hän pudisti uudelleen pois sen horrostilan, jonka epätoivo\nvaikuttaa. Ellei hän voinut tehdä muuta, niin voi hän kuitenkin\npyhittää elämänsä kostolle. Seisoessaan tulen ääressä tunsi hän,\nettä ainoa, joka voi lieventää hänen surunsa, oli se, että hän\nomin käsin saisi kostaa täydellisesti vihollisilleen. Hän päätti\npyhittää voimakkaan tahtonsa ja väsymättömän tarmonsa yksinään tälle\nasialle. Synkin, kalpein kasvoin palasi hän takasin sinne, johon oli\npudottanut saaliinsa, ja kohennettuaan tulta vähän hän paistoi niin\nsuuren osan lihasta, että se riitti muutamiksi päiviksi. Tämän sitoi\nhän kääröön ja lähti, vaikka hän oli väsynyt, seuraamaan \"kostavien\nenkelien\" jälkiä. Viisi kokonaista päivää laahasi hän itseään\neteenpäin helläjalkaisena ja väsyneenä samojen solien kautta, joista\noli ennen kulkenut hevosella. Illalla heittäytyi hän johonkin kallion\nkoloon muutamiksi tunneiksi nukkumaan, mutta ennen auringonnousua\noli hän taas matkalla. Kuudentena päivänä saapui hän Cagle Canoniin,\njosta heidän runsasvaiheinen pakonsa oli alkanut. Sieltä voi hän\nkatsella alas pyhien kaupunkiin. Heikkona ja väsyneenä nojautui\nhän kivääriinsä ja puisti uhkaavasti jänteistä kättänsä hiljaista\nkaupunkia kohden allansa. Katsellessaan sitä, huomasi hän, että\nsuurimmat kadut olivat koristetut lipuilla. Hän seisoi ja tuumi,\nmikä tarkoitus sillä oli, kun hän kuuli hevosen astuntaa ja näki\nerään ratsastajan tulevan vastaansa. Kun tämä lähestyi, tunsi hän\nmormoonin, jonka nimi oli Cowper, jolle hän oli ollut tilaisuudessa\ntekemään muutamia palveluksia. Hän huusi miehen luokseen koettaakseen\nsaada tietoja Lucy Ferrierin kohtalosta.\n\n\"Minä olen Jefferson Hope\", sanoi hän. \"Muistatteko minut?\"\n\nMormooni katseli häneen peittämättömän hämmästyksen valtaamana\n-- oli todellakin vaikea tuntea tämä repaleinen, raaka vaeltaja\naaveentapaisine kasvoineen ja villine silmineen, entiseksi\nreippaaksi metsästäjäksi. Tunnettuaan hänet lopuksi, muuttui hänen\nhämmästyksensä peloksi.\n\n\"Te olette hullu, kun tulette tänne\", huudahti hän. \"Oma elämäni\nei olisi suuren arvoinen, jos joku näkisi minun puhelevan teidän\nkanssanne, Neljänmiehenneuvosto on laatinut vangitsemismääräyksen\nteitä varten, kun autoitte Ferrierin pakoa.\"\n\n\"Minä en pelkää heitä enkä heidän määräyksiään\", sanoi Hope\nvakavasti. \"Teidän täytyy tietää jotakin tästä, Cowper. Minä vannotan\nteitä kaiken nimessä, joka teille on rakasta, vastaamaan muutamiin\nkysymyksiin. Mehän olemme aina olleet ystäviä. Elkää Jumalan tähden\nkieltäytykö vastaamasta.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyi mies levottomasti. \"Kiiruhtakaa. Täällä on\nkalliolla korvat ja puilla silmät\".\n\n\"Mitä Lucy Ferrieristä on tullut?\"\n\n\"Nuori Drebber meni naimisiin hänen kanssaan eilen. Rohkaiskaa\nmielenne; tehän olette aivan menehtynyt\".\n\n\"Älkää ajatelko minua\", sanoi Hope hiljaa. Hän oli kalpea kuin\nkuolema ja oli vaipunut istumaan kivelle, jota vastaan hän oli\nnojannut. \"Naimisiin sanotte te?\"\n\n\"Meni naimisiin eilen -- sentähden liputetaan Endowment Housessa.\nDrebber ja Stangerson kuuluvat joutuneen kiistaan siitä, kenen\npiti saada tyttö. He olivat molemmat seuranneet retkikuntaa ja\nStangerson oli ampunut hänen isänsä, joka näytti antavan hänelle\nparhaat toiveet; mutta kun asiasta keskusteltiin neuvostossa, niin\noli Drebberillä enemmän puolustajia, niin että profeetta antoi tytön\nhänelle. Kukaan ei häntä kuitenkaan saa pitää kauvaa, sillä minä näin\neilen kuoleman hänen kasvoissaan. Hän muistutti enemmän aavetta kuin\nnaista. Joko te lähdette?\"\n\n\"Jo\", vastasi Hope, joka oli noussut ylös. Hänen kasvonsa näyttivät\nolevan veistetyt marmorista, niin kova oli niiden ilme, ja silmissä\nhehkui onnettomuutta ennustava tuli.\n\n\"Mihinkä te aijotte?\"\n\n\"Se on yhdentekevää\", vastasi hän, heitti aseen olalleen ja meni ylös\nvuorensoliin, jossa villit eläimet asustivat. Niiden joukossa ei\nkuitenkaan ollut ainoatakaan niin raivoisaa ja vaarallista kuin hän\nitse.\n\nMiehen ennustus toteutui liiankin hyvin. Lucy raukka kuihtui ja\nkuoli kuukauden kuluessa ja oliko siihen syynä hänen isänsä hirveä\nkuolema tai se vastenmielinen avioliitto, johon hänet oli pakotettu,\non mahdoton sanoa. Hänen tylsä puolisonsa, joka oli mennyt naimisiin\nhänen kanssaan ainoastaan Ferrierin rikkauksien tähden, ei osoittanut\nminkäänlaista surua hänen kuollessaan; mutta Drebberin toiset vaimot\nsurivat ja valvoivat ruumiin luona yön ennen hautausta, niinkuin\nmormoonien tapa oli. Varhain aamulla istuivat he paarien ympärillä,\nkun ovi heidän ihmeekseen lensi auki ja sisälle tuli päivänpaahtama\nrepaleinen mies. Suomatta ainoatakaan sanaa tai silmäystä vapiseville\nnaisille meni hän kuolleen ruumiin luo, jossa kerran oli asunut Lucy\nFerrierin puhdas sielu. Hän kumartui ruumiin yli ja painoi hartaasti\nhuulensa tytön otsaan, otti sitten hänen kätensä ja veti pois\nvihkimäsormuksen siitä. \"Häntä ei haudata sen kanssa\", huudahti mies\nraivoisasti, ja ennenkuin kukaan ehti hälyyttää, syöksyi hän alas\nrappusista ja katosi. Niin merkillinen ja lyhyt oli tämä kohtaus,\nettä ne, jotka valvoivat, tuskin uskoivat sitä todeksi itsekkään\nellei vihkimäsormus olisi ollut poissa.\n\nJefferson Hope oli muutamia kuukausia vuorilla ja kantoi sydämessään\nsitä raivoisaa koston toivetta, joka täytti hänet. Kuului huhuja\nkuihtuneesta olennosta, joka hiipi kaupungin ulkolaidoilla ja\nkummitteli vuoristossa. Kerran suhisi luoti Stangersonin akkunan läpi\nja litistyi seinään yhden jalan päässä hänestä. Toisen kerran kun\nDrebber kulki erään kallion sivu, tuli suuri kallionlohkare hyppien\nalaspäin ja hän säilyi hirveältä kuolemalta vaan heittäytymällä\npitkälleen. Molemmat nuoret mormoonit huomasivat pian syyn näihin\nmurhayrityksiin ja tekivät useita retkiä vuorille saadakseen\nvihollisensa vangiksi tai ammutuksi, mutta aina menestyksettä.\nSenjälkeen olivat he niin varovaisia, etteivät he menneet ulos pimeän\ntultua ja antoivat sitäpaitsi vartioida talojansa. Jonkun ajan\nkuluttua he lopettivat nämä varokeinot, sillä heidän vastustajastaan\nei kuulunut mitään, ja he toivoivat hänen kostonhimonsa laimenneen.\n\nSe oli päinvastoin kasvanut. Metsästäjän luonne oli kova ja\ntalttumaton ja ajatus kostosta oli saanut sellaisen vallan, ettei\nhänen sydämessään ollut tilaa muille tunteille. Ennen kaikkea oli\nhän käytännöllinen. Hän huomasi pian, ettei edes hänenkään voimakas\nruumiinsa jaksaisi kestää sellaisia rasituksia. Jos hän kuolisi kuin\nkoira vuorille, niin mitä hänen kostostaan sitten tulisi? Niin palasi\nhän vaikka vastenmielisesti kaivoksiin Nevadassa, parantaakseen\nterveytensä ja kootakseen varoja voidakseen täyttää päätöksensä\nkärsimättä puutetta.\n\nHän oli aikonut olla poissa vaan yhden vuoden, mutta arvaamattomat\ntapaukset estivät hänet lähtemästä kaivoksilta viiteen vuoteen.\nTämän ajan kuluttua oli hänen kostonhimonsa vielä yhtä voimakas\nkuin sinä yönä, kun hän seisoi Ferrierin haudalla. Valepuvussa ja\nvieraalla nimellä palasi hän Suureen Suolakaupunkiin, välittämättä\nomasta hengestään, niin kauvan kun hän voi kostaa. Siellä oli häntä\nvastassa huonot uutiset. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli sattunut\nerimielisyyksiä valittujen joukossa; muutamat nuoremmat jäsenet\nolivat tehneet kapinan Vanhimpien valtaa vastaan, ja seuraus oli että\nhe olivat eronneet kirkosta, jättäneet Utahin ja menneet \"pakanain\"\nsekaan. Näiden joukossa olivat Drebber ja Stangerson, eikä kukaan\ntiennyt, mihin he olivat lähteneet. Huhu kertoi, että Drebberin\noli onnistunut muuttaa suurin osa omaisuudestaan rahaksi ja hän\noli matkustanut rikkaana miehenä, kun taas Stangerson oli verraten\nköyhä. Moni olisi ehkä jättänyt kostontuumansa kohdatessaan tällaisia\nvaikeuksia, mutta Jefferson Hope ei horjunut milloinkaan. Mukanaan\nne vähät, jotka hänellä oli, ja ansaiten leipänsä kaikenlaisella\ntyöllä, matkusti hän kaupungista kaupunkiin Yhdysvalloissa etsimässä\nvihollisiaan. Vuodet kuluivat, hänen musta tukkansa oli harmaantunut,\nmutta hän jatkoi yhä samaa päämäärää kohden. Vihdoin tuli hänen\nuutteruutensa palkituksi. Hän näki ainoastaan vilaukselta eräät\nkasvot, mutta se vilaus sanoi hänelle, että miehet, joita hän\netsi olivat Clevelandissa Ohiossa. Hän palasi huonoon asuntoonsa\nkostonsuunnitelmat valmiina. Sattumalta oli Drebber tuntenut\nmaankiertäjän kadulla ja lukenut murhaa hänen katseestaan. Hän\nkiiruhti rauhantuomarin luo mukanaan Stangerson, josta oli tullut\nhänen yksityissihteerinsä, ja kertoi tuomarille, että heidän\nhenkensä oli vaarassa erään vanhan kilpakosijan mustasukkaisuuden\ntähden. Samana iltana vangittiin Hope, ja kun hän ei voinut hankkia\ntakauksia, niin sai hän olla kiinni pari viikkoa. Kun hän vihdoinkin\npääsi vapaaksi, niin hän näki että Drebberin talo oli tyhjä ja että\ntämä ja Stangerson olivat matkustaneet Eurooppaan.\n\nTaas oli kostaja pettynyt ja taas kehoitti viha häntä jatkamaan\nvainoomistaan. Hän oli varaton ja hän oli pakotettu hakemaan työtä\nhankkiakseen matkarahat. Kun hän oli saanut kokoon tarpeeksi\npysyäkseen hengissä, matkusti hän Eurooppaan, seurasi vihollistensa\njälkiä kaupungista kaupunkiin ja eli ottamalla tehdäkseen mitä\nkehnoimpia töitä, mutta ei saavuttanut heitä milloinkaan. Kun hän\ntuli Pietariin, olivat he lähteneet Pariisiin, ja kun hän oli\nseurannut sinne, olivat he juuri lähteneet Kööpenhaminaan. Tanskan\npääkaupunkiin tuli hän taas muutamia päiviä liian myöhään, sillä he\nolivat jatkaneet Lontooseen, jossa hän vihdoin saavutti heidät. Emme\nvoi tehdä paremmin kuin käyttää tästä lähtien vangin omaa kertomusta,\njoka on kirjoitettuna tri Watsonin päiväkirjassa, jolle jo olemme\nniin suuressa kiitollisuuden velassa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nJatkoa tri Watsonin muistiinpanoista.\n\n\nVankimme vimmattu vastarinta ei näyttänyt johtuvan persoonallisesta\nkiukusta meitä kohtaan, sillä huomatessaan itsensä voimattomaksi,\nhymyili hän ystävällisesti ja toivoi, ettei hän ollut vahingoittanut\nketään meistä taistelussa. \"Otaksun, että te aijotte viedä minut\npoliisiasemalle\", huomautti hän Sherlock Holmesille. \"Minun vaununi\nseisoo ulkopuolella. Jos tahdotte päästää jalkani kahleista, niin\nvoin itse kävellä alas. Minä en ole niin kevyt kannettavaksi, kuin\nkerran olen ollut.\"\n\nGregson ja Lestrade katsoivat toisiinsa, niinkuin olisivat pitäneet\ntätä ehdotusta hävyttömänä, mutta Holmes täytti vangin pyynnön ja\nirroitti pyyhinvaatteen, jonka oli sitonut vangin jalkojen ympäri.\nTämä nousi seisomaan ja ojensi jalkojansa, ikäänkuin varmentuakseen\nsiitä, että hän taas oli vapaa. Muistan, että ajattelin itsekseni,\nkun katselin häntä, että olen harvoin nähnyt voimakkaampirakenteista\nmiestä, ja hänen tummissa, auringonpaahtamissa kasvoissaan oli\npäättäväisyyden ja tarmon ilme, joka oli yhtä pelottava kuin hänen\nruumiillinen voimansakin.\n\n\"Jos on avonainen poliisimestarin paikka jossakin, niin pitäisi\nteidän saada se\", sanoi hän ja katseli peittelemättömällä\nihastuksella ystävääni. \"Se taitavuus, jolla seurasitte minun\njälkiäni oli verraton.\"\n\n\"On parasta, että te tulette minun kanssani\", sanoi Holmes molemmille\nsalapoliiseille.\n\n\"Minä voin kyllä ajaa\", sanoi Lestrade.\n\n\"Hyvä! Gregson voi istua sisällä vaunussa. Tulkaa te myöskin mukaan\ntohtori, koska asia huvittaa teitä.\"\n\nMinä suostuin mielelläni, ja me menimme kaikki yhdessä alas.\nVankimme ei tehnyt mitään yritystä lähteä pakoon, vaan nousi\ntyynesti vaunuihinsa, ja me seurasimme perässä. Lestrade nousi\najajan istuimelle, läimäytti hevosta, ja vähän ajan päästä olimme\npoliisiasemalla.\n\nMe menimme sisälle pieneen huoneeseen, jossa poliisikomisarius\nkirjoitti muistiin vangin nimen ja niiden henkilöiden nimet, joiden\nmurhaamisesta häntä syytettiin. Hän oli kalpea, flegmaattinen mies,\njoka hoiti tointaan jäykällä koneellisella tavalla. \"Vanki tulee\noikeuden eteen viikon kuluessa\", sanoi hän. \"Haluatteko te, mr\nJefferson Hope, antaa sitä ennen jonkun selvityksen? Minä varotan\nteitä siitä, että teidän sananne kirjoitetaan muistiin ja käytetään\nmahdollisesti teitä vastaan.\"\n\n\"Minulla on koko joukko sanottavaa\", sanoi vanki hitaasti. \"Minä\nhaluan kertoa kaikki teille.\"\n\n\"Eikö olisi parasta odottaa tutkintoon?\" kysyi komisarius.\n\n\"Minä en taida koskaan joutua oikeuden eteen\", vastasi hän. \"Älkää\npelätkö, minä en ajattele itsemurhaa. Ettekö te ole lääkäri?\" Hän\nkatsoi minuun tummilla silmillään, kun hän teki tämän kysymyksen.\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Laskekaa kätenne tähän\", sanoi hän hymyillen ja osoitti raadelluilla\nkäsillään rintaansa.\n\nMinä tein niin ja huomasin heti tavattoman kolkutuksen. Rintakehä\nvapisi ja tärisi, niinkuin se olisi heikko rakennus, jossa oli\nkäynnissä voimakas kone. Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa\nkuulin kumean, sorisevan ja lorisevan äänen.\n\n\"Teillähän on valtasuonenpullistuma\", huudahdin minä.\n\n\"Siksihän sitä nimitetään\", sanoi hän tyynesti. \"Minä kyselin neuvoa\neräältä lääkäriltä viime viikolla ja hän sanoi sen särkyvän muutaman\npäivän kuluttua. Tauti on pahentunut vuodesta vuoteen. Minä sain\nsen ollessani alttiina kaikenlaisille ilmoille ja ruoan puutteessa\nSuolajärven vuoristossa. Työni on nyt tehty, enkä pidä väliä siitä,\nkuinka pian kuolen, mutta sitä ennen haluaisin kertoa tarinani, sillä\nminä en tahdo, että minua muistellaan niinkuin tavallista murhaajaa.\"\n\nKomisarius ja salapoliisit keskustelivat keskenään, olisiko sopivaa\nantaa hänen kertoa.\n\n\"Arveletteko te, tohtori, että tässä on vaara tarjolla?\" kysyi\nedellinen.\n\n\"Aivan varmaan!\" vastasin minä.\n\n\"Siinä tapauksessa vaatii velvollisuutemme meitä oikeuden tähden\nsallimaan hänen antaa selitys\", sanoi komisarius. \"Te saatte puhua,\nmutta minä huomautan, että kertomuksenne tulee kirjoitettavaksi\nmuistiin.\"\n\n\"Teidän luvallanne minä istuudun\", sanoi vanki ja teki niin. \"Tautini\nvaikuttaa sen, että väsyn helposti ja taistelu puoli tuntia sitten\nei parantanut minua. Minä seison haudan partaalla, joten ei ole\nluultavaa että valehtelisin teille. Jokainen sana on täyttä totta,\nja se, mihin tarkoitukseen te niitä käytätte, on minusta aivan\nyhdentekevää\".\n\nTämän sanottuaan nojautui Jefferson Hope taaksepäin tuolissaan ja\nkertoi seuraavan ihmeellisen kertomuksen. Minä menen edesvastuuseen\nsen tarkkuudesta, sillä olen käyttänyt Lestraden muistikirjaa, johon\nvangin kertomus kirjoitettiin sanasta sanaan.\n\n\"Se ei kuulu tähän, mistä syystä minä vihasin näitä miehiä\", sanoi\nhän, \"se on kylliksi, että he olivat syynä kahden ihmisen kuolemaan\n-- isän ja tyttären -- ja tästä syystä oli heidän kuoltava. Kun oli\nkulunut niin pitkä aika heidän rikoksestaan, niin oli minun mahdoton\nsaada heitä tuomituiksi missään tuomioistuimessa. Minä tunsin heidän\nrikoksensa ja päätin olla itse tuomarina, jurynä ja pyövelinä\nsamalla kertaa. Te olisitte tehneet saman jos olisitte olleet minun\nasemassani.\n\n\"Tyttö, josta puhuin, olisi mennyt naimisiin minun kanssani\nkaksikymmentä vuotta sitten. Hänet pakotettiin naimisiin Drebberin\nkanssa, ja hänen sydämmensä särkyi siitä. Minä otin vihkimäsormuksen\nkuolleen sormesta sentähden, että Drebber näkisi sen kuollessaan ja\nmuistaisi rikoksen, josta häntä rangaistiin. Minulla on ollut se\nmukanani aina ja olen vainonnut Drebberiä ja hänen rikostoveriaan\nkahdessa maanosassa, kunnes vihdoin sain heidät käsiini täällä.\nHe luulivat voivansa väsyttää minut, mutta sitä he eivät voineet.\nVaikka kuolisin huomenna, -- joka ei ole lainkaan mahdotonta, niin\nkuolisin varmana siitä, että työni on täytetty tässä maailmassa,\nsillä he ovat kuolleet minun käteni kautta, ja mitään muuta en\nenää toivo. He olivat rikkaita ja minä köyhä, ja siksi ei minun\nollut helppo seurata heitä. Kun tulin Lontooseen, olivat taskuni\nmelkein tyhjät, ja minun oli pakko tehdä työtä elääkseni. Ajaminen\nja ratsastaminen oli minusta aivan yhtä helppoa kuin käveleminen\nja senvuoksi ilmoittauduin eräälle vaununomistajalle ja sain pian\ntyötä. Joka viikko piti minun maksaa hänelle määrätty rahasumma, ja\nylijäämän sain pitää itse. Harvoin jäi paljon yli, mutta kuitenkin\nvoin elää sillä. Tutustuminen oli vaikeinta, sillä kaikista maailman\nlabyrinteistä lienee tämä sekavin. Minulla oli kartta vieressäni ja,\nniinpian kuin opin tuntemaan tärkeimmät hotellit ja asemat, tulin\nhyvin toimeen.\n\n\"Kesti jonkun aikaa, ennenkuin sain tietää, missä molemmat herrani\nasuivat, mutta minä kyselin ja kyselin, kunnes löysin heidät. He\nasuivat eräässä täysihoitolassa Camberwellissä toisella puolen\nvirtaa. Kun kerran olin löytänyt heidät, niin tiesin, että he olivat\nminun vallassani. Olin nimittäin antanut partani kasvaa, niin ettei\nollut luultavaa, että he tuntisivat minut. Minä aijoin seurata heitä\nkunnes sattuisi sopiva tilaisuus, sillä minä olin varmasti päättänyt,\netteivät he enää pääsisi karkuun minulta, mutta hyvin läheltä piti,\nettä he olisivat onnistuneet.\n\n\"Vaikka he menivät mihinkä Lontoossa, niin olin minä aina heidän\nkintereillään. Toisinaan seurasin heitä vaunuillani, toisinaan jalan,\nmutta edellinen tapa oli parempi, sillä silloin he eivät milloinkaan\npäässeet näkyvistä. Ainoastaan varhain aamulla ja myöhään illalla\nvoin ansaita jotakin, ja sentähden jouduin vaillinki puolelle\ntyönantajani kanssa, mutta se ei surettanut minua niin kauvan kuin\nolin tilaisuudessa käymään käsiksi heihin, kun halusin.\n\n\"He olivat kuitenkin ovelia. Ehkä he aavistivat, että heitä\nseurattiin, sillä he eivät menneet milloinkaan ulos yksinään tahi\npimeän tultua. Kaksi kokonaista viikkoa ajoin heidän perässään joka\npäivä, mutta en nähnyt heidän milloinkaan eroavan toisistaan. Drebber\noli puolet ajasta humalassa, mutta Stangerson oli aina varuillaan.\nMinä vartioin heitä varhain ja myöhään, mutta tilaisuutta ei\nilmestynyt; en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, sillä jokin sanoi\nminulle, että heidän aikansa oli pian tullut. Minä pelkäsin vaan,\nettä tämä täällä rinnassani särkyisi liian pian ja jättäisi työni\ntekemättä.\n\n\"Lopulta eräänä iltana, kun ajoin edestakaisin Torquay Terrace'lla,\njoka on sen kadun nimi, jolla he asuivat, näin eräiden vaunujen\najavan portille. Sieltä tuotiin ulos joku määrä matkatavaroita ja\nvähän aikaa sen jälkeen tulivat Drebber ja Stangerson ulos, ja\najoivat pois. Minä kehotin hevostani ja pidin silmällä heitä tuntien\nitseni tyytymättömäksi, sillä pelkäsin heidän matkustavan pois.\nEuston asemalla he nousivat pois, ja minä maksoin eräälle pojalle\nhevoseni pitelemisestä ja seurasin heitä asemasillalle. Kuulin heidän\nkysyvän Liverpooliin menevää junaa ja konduktööri vastasi että yksi\noli juuri lähtenyt ja seuraava lähtisi muutamien tuntien kuluttua.\nStangerson näytti olevan kiukuissaan mutta Drebber oli tyytyväinen.\nPääsin tungoksessa niin lähelle heitä, että voin kuulla joka sanan.\nDrebber sanoi, että hänellä oli pieni yksityinen asia toimitettavana\nja jos Stangerson tahtoi odottaa häntä, niin tulisi hän pian takasin.\nHänen seuralaisensa nuhteli häntä ja muistutti häntä siitä, että\nhe olivat päättäneet pysytellä yhdessä. Drebber sanoi, että asia\noli arkaluontoinen, ja että hänen täytyi mennä yksin. En voinut\nkuulla toisen vastausta, mutta Drebber kirosi ja sanoi, että\nStangerson oli ainoastaan palkkaa nauttiva palvelija, eikä hänen\nsopinut käskeä isäntäänsä. Senjälkeen ei Stangerson koettanutkaan\nenää estellä, he sopivat vain siitä, että jos Drebber tulisi\nliian myöhään viimeisellekin junalle niin tapaisivat he toisensa\nHallidayn yksityishotellissa; johon Drebber vastasi, että hän olisi\nasemasillalla klo 11 ja lähti asemalta. Se hetki, jota niin kauvan\nolin odottanut, oli vihdoinkin tullut.\n\n\"Minulla oli viholliseni vallassani. Kun he olivat yhdessä, niin\nvoivat he auttaa toisiaan, mutta erillään olivat he minun käsissäni.\nMinun suunnitelmani oli jo valmis. Kosto ei tuota mitään tyydytystä,\nellei uhri saa aikaa huomata, kuka häntä rankaisee ja mistä syystä\nkosto on tullut. Minä olin suunnitellut tekoni niin, että olin\ntilaisuudessa muistuttamaan vihollistani hänen rikoksestaan. Muutamia\npäiviä ennen oli eräs herra, joka kävi katsomassa huoneustoa Brixton\nRoadilla pudottanut avaimen minun vaunuihini. Vein sen takasin\nsamana iltana, mutta olin ottanut jäljennöksen siitä ja teettänyt\ntoisen samanlaisen. Siten oli minulla ainakin yksi paikka suuressa\nkaupungissa, jossa voin olla häiritsemättä. Vaikeus oli nyt siinä,\nkuinka minun piti käyttäytyä saadakseni viholliseni sinne. Hän käveli\nalas katua ja kävi parissa kapakassa ja oli lähes puoli tuntia\njälkimäisessä. Tullessaan ulos horjui hän ja oli nähtävästi koko\nlailla hutikassa. Minun edessäni seisoi vaunut ja hän kutsui ne. Minä\nseurasin niin lähellä niitä, että hevoseni pää oli vaan jalan päässä\nniistä koko ajan. Me ajoimme Waterloo Brigden yli ja useita katuja\nmyöten, kunnes olimme sen talon luona, jossa hän oli asunut. Minä en\nvoinut ymmärtää hänen aikomustaan kun hän palasi takasin sinne, mutta\njatkoin ajoani ja seisautin noin sadan metrin päähän talosta. Hän\nmeni sisälle ja vaunut ajoivat pois. -- Olkaa hyvä ja antakaa minulle\nlasillinen vettä, sillä suuni kuivaa, kun puhun niin paljon.\"\n\nMinä annoin hänelle vettä ja hän joi sen.\n\n\"Kiitos, nyt tuntuu paremmalta\", sanoi hän. \"Niin, minä odotin noin\nneljännestunnin tahi vähän päälle, kun kuulin painimisen äänen\nsisältä talosta. Seuraavalla hetkellä avautui ovi ja minä näin\nkaksi miestä, joista toinen oli Drebber ja toinen joku, jota en\ntuntenut. Tämä piti Drebberiä kauluksesta, ja kun he olivat tulleet\nulos rappusille, niin potkasi hän Drebberiä, niin että tämä lensi\nkeskelle katua. 'Lurjus!' huudahti hän ja heristi keppiään hänelle.\n'Minä opetan sinut loukkaamaan rehellistä tyttöä.' Hän oli niin\nsuuttunut että luulin hänen lyövän Drebberiä kepillään, mutta tämä\nhorjui pois, niin pian kuin jalat kantoivat. Hän juoksi kulmaan,\nja nähdessään minun vaununi hyppäsi hän niihin. 'Ajakaa Hallidayn\nyksityishotelliin', sanoi hän.\n\n\"Kun olin saanut hänet vaunuihini, niin löi sydämmeni niin rajusti\nilosta, että pelkäsin suonen rinnassani särkyvän viime hetkessä. Minä\najoin hitaasti, ajatellen, mitä nyt olisi paras tehdä. Minä ajaisin\nulos maalle ja siellä, jossakin yksinäisessä lehtokujassa tapaisimme\ntoisemme viimeisen kerran. Olin jo miltei päättänyt tehdä niin,\nkun hän itse ratkaisi asian. Juomisen halu oli taas saanut hänet\nvaltaansa, ja hän käski minun seisahtua erään kapakan eteen. Hän meni\nsisälle ja käski minua odottamaan. Hän oli siellä, kunnes huoneusto\nsulettiin, ja kun hän tuli ulos, oli hän niin juovuksissa, että minä\nkäsitin hänen nyt olevan vallassani.\n\n\"Teidän ei pidä luulla, että minä aijoin tappaa hänet kylmäverisesti.\nSe olisi tosin ollut täysin oikeutettua, mutta minä en voinut tehdä\nsitä. Minä olin kauvan sitten päättänyt, että hänen piti saada yksi\nmahdollisuus, jos hän tahtoi käyttää sitä. Vaeltaessani ympäri\nAmerikassa olin ollut muunmuassa vahtimestarina York'in korkeakoulun\nlaboratooriossa. Eräänä päivänä piti professori esitelmän myrkyistä\nja näytti ylioppilaille erään alkaloidin, jota hän oli valmistanut\njostakin etelä-amerikkalaisesta nuolimyrkystä ja joka oli niin\nvoimakasta, että pieninkin erä siitä tappoi. Minä vainusin esille\nsen pullon, jossa myrkkyä säilytettiin, ja kun kaikki olivat\nlähteneet pois, olin varuillani ja otin sitä vähäsen. Minä olin\njotenkin taitava farmaceutti ja valmistin myrkystä muutamia pieniä,\nhelposti liukenevia pillereitä, sekä asetin yhden sellaisen ja yhden\nsamannäköisen mutta vaarattoman pillerin, jokaiseen laatikkoon.\nPäätin, että kun aika oli tullut niin saisivat nämä herrat ensiksi\nvalita pillerin ja minä sitten ottaisin toisen. Tämä tapa oli aivan\nyhtä varmasti kuolettava, kuin ampuminen, eikä läheskään yhtä\nmeluisa. Siitä päivästä lähtien pidin aina pillerit mukanani ja nyt\noli tullut aika käyttää niitä.\n\n\"Kello oli lähempänä yhtä kuin kahtatoista, ja yö oli tavattoman\nkolkko, tuuli kovasti ja sade valui virtanaan. Vaikka oli niin\nkurjaa, niin olin minä kuitenkin iloinen -- niin, niin iloinen,\nettä olisin voinut huutaa ilosta. Jos te joskus kaksikymmentä\nvuotta olette toivoneet jotakin ja yht'äkkiä saatte sen, niin\nvoitte käsittää minun tunteeni. Minä sytytin sikaarin ja poltin\nsitä vahvistaakseni hermojani, mutta käteni vapisivat ja ohimoni\ntykyttivät. Kun ajoimme, näin minä vanhan Ferrierin ja Lucyn\nhymyilevän minulle, yhtä selvästi kuin nyt näen teidät. Ne seurasivat\nminua koko matkan, yksi kummallakin puolella, kunnes seisotin\nhevoseni Brixton Road'illa. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, eikä\nkuulunut muita ääniä kuin sateen tippuminen. Kun katsoin sisään\nakkunasta, niin näin Drebberin makaavan humalassa ja nukkuvan eräässä\nnurkassa. Minä pudistin häntä ja sanoin: 'Nyt on aika nousta pois\nvaunuista.'\n\n\"'Se oli hyvä, ajaja', sanoi hän.\n\n\"Minä otaksuin, että hän luuli meidän tulleen siihen hotelliin,\njonka hän oli maininnut, sillä hän tuli ulos sanomatta sanaakaan, ja\nseurasi minua puutarhan lävitse. Kun tulimme ovelle, avasin minä sen,\nja saatoin hänet kadunpuoleiseen huoneeseen. Voin vakuuttaa, että isä\nja tytär kulkivat koko ajan edelläni.\n\n\"'Täällä on kirotun pimeä', sanoi hän ja tömisti ympäri huonetta.\n\n\"'Kohta saamme valoa', sanoin minä ja raapasin tulitikulla tulta ja\nsytytin vahakynttilän, jonka olin tuonut mukanani. 'Nyt Mr Enoch\nDrebber', jatkoin minä, häneen kääntyneenä, ja pidin kynttilää\nkasvojeni edessä. 'Kuka minä olen?'\n\n\"Hän katseli minua muutaman silmänräpäyksen talisilla, juopuneilla\nsilmillään, senjälkeen näin kauhistuneen ilmeen hänen kasvoissaan\nja tiesin, että hän tunsi minut. Hän horjui kalveten taaksepäin, ja\nminä näin hikipisaroiden nousevan hänen otsalleen ja hänen hampaansa\nkalisivat. Tämän nähdessäni nojauduin oveen ja nauroin ääneen. Olin\naina uskonut, että kosto olisi suloinen, mutta en milloinkaan ollut\ntoivonutkaan sellaista tyytyväisyyttä, joka nyt täytti minut.\n\n\"'Roisto!' sanoin minä. 'Minä olen seurannut teitä Suuresta\nSuolakaupungista Pietariin, mutta te olette aina päässyt pakoon.\nNyt on teidän vaelluksenne päättynyt, sillä toinen meistä ei näe\nauringon nousevan huomenna.' Hän peräytyi vapisten, kun minä puhuin,\nja minä voin nähdä hänen kasvoistaan, että hän uskoi, että minä olin\nhullu, ja ehkä minä olinkin silloin. Ohimoni löivät kuin vasarat ja\nluulen, että olisin saanut halvauksen, ellei veri olisi syössyt ulos\nnenästäni ja helpottanut.\n\n\"'Mitä te nyt ajattelette Lucy Ferrieristä?' huusin minä, lukitsin\noven ja pudistin avainta hänen kasvojensa edessä. 'Rangaistus on\nviipynyt, mutta nyt se on vihdoinkin tullut.' Minä näin hänen\nraukkamaisten huuliensa vapisevan. Hän olisi tahtonut kerjätä\nhenkeään, mutta hän tiesi sen olevan turhaa.\n\n\"'Aijotteko te murhata minut?' änkytti hän.\n\n\"'Ei se ole murha', vastasin minä. 'Kuka puhuu murhasta, kun koira\nlyödään kuoliaaksi? Mitä armoa te osoititte minun rakastetulleni,\nkun laahasitte hänet pois murhatun isänsä luota ja veitte hänet\nkirottuun, hävyttömään haaremiinne?'\n\n\"'En minä murhannut hänen isäänsä!' huudahti hän.\n\n\"'Mutta teidän tähtenne särkyi tytön sydän', huusin minä ja tarjosin\nhänelle pillerilaatikosta. 'Antaa Jumalan olla tuomarinamme. Valitkaa\nja syökää. Toisessa on kuolema, toisessa elämä. Minä otan sen, jonka\nte jätätte. Saamme nähdä onko maan päällä oikeutta, vai vallitseeko\nmeitä sattuma.'\n\n\"Hän painui kokoon lattialle kiljaisten raivoisasti, ja rukoili\narmoa, mutta minä vedin veitseni ja pidin sitä hänen kurkkunsa\npäällä, kunnes hän totteli. Senjälkeen nielin minä toisen, ja me\nkatselimme toisiamme noin minuutin odottaen saada nähdä, kumpi eläisi\nja kumpi kuolisi. Unhottanenko koskaan sitä katsetta, joka tuli hänen\nsilmiinsä kun hän tunsi, että hän oli syönyt myrkyn. Minä nauroin sen\nnähdessäni, ja pidin Lucyn vihkimäsormusta hänen silmiensä edessä.\nMutta sitä kesti vaan silmänräpäyksen, sillä alkaloidi vaikuttaa\nnopeasti. Kouristuksen tapainen vetäisy vääristi hänen kasvonsa,\nhän ojensi kätensä, horjui käheästi parkaisten ja kaatui raskaasti\nlattialle. Minä potkasin häntä jalallani ja laskin käteni hänen\nsydämelleen. Se ei lyönyt. Hän oli kuollut.\n\n\"Verta oli tullut minun nenästäni mutta en ollut huomannut sitä.\nEn tiedä mistä se johtui, että kirjoitin seinälle. Ehkä se oli koe\neksyttää poliisia, sillä minä olin iloinen ja huoleton. Muistin,\nettä New-York'issa oli löydetty eräs saksalainen, jonka yläpuolella\noli sana 'Rache', ja sanomalehdet otaksuivat, että murhan olivat\ntehneet salaiset seurat. Minä ajattelin, että ehkä se, joka saattoi\nheidät New-York'issa hämilleen, tekisi sen myös Lontoossa, niin että\nkastoin sormeni omaan vereeni ja kirjoitin seinälle. Senjälkeen\npalasin vaunuilleni ja näin, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja\nettä yö oli vielä sateinen. Olin ajanut vähän matkaa, kun pistin\nkäteni siihen taskuun, jossa tavallisesti säilytin Lucyn sormusta,\nmutta en löytänyt sitä. Jouduin epätoivoon siitä, sillä se oli ainoa\nmuisto, joka minulla oli häneltä. Kun luulin, että olin pudottanut\nsen ollessani kumartuneena Drebberin ruumiin ylitse, palasin takasin,\njättäen vaununi eräälle sivukadulle ja kävelin tyynesti takasin talon\nluo, sillä olin valmis uskaltamaan mitä tahansa saadakseni sormukseni\ntakaisin. Kun tulin rakennuksen eteen, niin menin suoraan poliisin\nsyliin, joka tuli ulos, ja minä voin poistaa epäluulot ainoastaan\nsillä, että tekeydyin juopuneeksi. Tämä on kertomus Drebberin lopusta.\n\n\"Nyt oli enää tehtävä samoin Stangersonille ja maksettava\nJohn Ferrierin velka. Minä tiesin, että hän asui Hallidayn\nyksityishotellissa, ja odotin siellä koko päivän, mutta hän ei tullut\nulos. Minä epäilin, että hän aavisti jotakin, kun ei Drebber ollut\nsaapunut takasin. Hän oli aina viekas ja varuillaan, tuo Stangerson.\nJos hän luuli pääsevänsä minusta sillä, että hän pysyi sisällä,\nniin hän erehtyi. Minä sain pian tietooni mikä oli hänen akkunansa,\nja aikaisin seuraavana aamuna käytin niitä tikapuita, jotka olivat\nkujassa hotellin takana, ja pääsin siten hänen huoneeseensa. Minä\nherätin hänet ja sanoin, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen\noli vastattava siitä hengestä, jonka hän oli ottanut kauvan sitten.\nMinä kuvasin hänelle Drebberin kuoleman ja tarjosin hänelle samaa\nvalintaa. Sensijaan että hän olisi käyttänyt hyväkseen tätä viimeistä\npelastuskeinoa, hyökkäsi hän ylös sängystä ja kävi minun kurkkuuni.\nMinä lävistin hänen sydämensä itsepuolustuksekseni. Tulos olisi\nvarmaan ollut sama, sillä sallimus ei kuitenkaan olisi sallinut hänen\nottaa muuta kuin myrkyllisen pillerin.\n\n\"Vähän on minulla enää lisättävää, ja se onkin hyvä se, sillä nyt\nolen aivan lopussa. Minä ajoin vaunujani vielä muutamia päiviä ja\naijoin jatkaa sitä, kunnes olisin ansainnut tarpeeksi palatakseni\nAmerikkaan. Eräänä aamuna seisoin pihalla, kun eräs repaleinen poika\ntuli ja kysyi, jos löytyi joku ajuri, jonka nimi oli Jefferson Hope,\nsillä hänen vaunujensa piti mennä Baker Streetille 221 B. Minä ajoin\nsinne epäilemättä mitään, enkä muista mitään muuta, kuin että tuo\nnuori herra pani ranteisiini nämä rannerenkaat niin ovelasti kuin\nsuinkin voi ajatella. Tämä on minun koko historiani ja te voitte\npitää minua murhaajana, mutta itse mielestäni olen minä yhtä hyvin\noikeuden palvelija kuin tekin.\"\n\nMiehen kertomus oli ollut niin kauhistuttava ja hänen käytöksensä\nniin kunnioitusta herättävä, että me olimme istuneet vaiti ja\nkuunnelleet tarkkaavaisesti. Myöskin salapoliiseissa, vaikka he\nolivat tottuneet kaikenlaisiin rikoksiin, tuntui se herättävän suurta\nmielenkiintoa. Kun hän oli lopettanut, niin seurasi muutaman hetken\nhiljaisuus, jota häiritsi vaan Lestraden kynän raaputus, kun hän\nlopetti muistiinpanonsa.\n\n\"On vaan yksi kohta, josta haluaisin hiukan lähempiä selityksiä\",\nsanoi Sherlock Holmes. \"Kuka oli teidän rikostoverinne, joka kävi\nhakemassa sormuksen?\"\n\nVanki iski silmää leikillisesti. \"Omista salaisuuksistani voin puhua,\nmutta en halua toisille ikävyyksiä. Minä näin teidän ilmoituksenne ja\najattelin, että teillä joko on sormus tahi on se viekkautta. Ystäväni\ntarjoutui käymään katsomassa sitä ja teidän täytyy myöntää, että hän\nteki sen hyvästi.\"\n\n\"Aivan varmaan\", sanoi Holmes sydämellisesti.\n\n\"Nyt, herraseni\", huomautti komisarius vakavasti, \"täytyy lain muodot\ntäyttää. Tuorstaina tapahtuu vangin kuulustelu ja teidän täytyy myös\nolla läsnä.\" Hän soitti kelloa ja kaksi vanginvartijaa taluttivat\npois Jefferson Hopen ja me lähdimme myös ja otimme ajurin Baker\nStreetille.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nLoppu.\n\n\nMe olimme saaneet kutsun saapua tuorstaina, mutta kun päivä tuli,\nniin ei meidän todistustamme tarvittukaan. Korkeampi tuomari oli\nottanut asian käsiinsä ja Jefferson Hope oli kutsuttu korkeamman\ntuomioistuimen eteen, jossa hän sai oikeutta. Yöllä vangitsemispäivän\njälkeen repesi suoni, ja hänet löydettiin makaamassa pitkällään\nkopin lattialla, onnellinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi\nviimeisillä hetkillään voinut tyytyväisenä katsella taakseen hyvin\nelettyyn elämään.\n\n\"Gregson ja Lestrade raivostuivat hänen kuolemansa tähden\", huomautti\nHolmes, kun istuimme ja puhelimme tästä seuraavana iltana. \"Missä\nheidän reklaaminsa nyt on?\"\n\n\"Minä en voi huomata, että heillä oli paljoakaan tekemistä hänen\nvangitsemisensa kanssa\", vastasin minä.\n\n\"Mitä te _'teette'_ tässä maailmassa ei ole suuresta arvosta\",\nmuistutti hän katkerasti. \"Kysymys on siitä mitä saatte ihmiset\n_'luulemaan'_teidän tehneen. Missään tapauksessa\", jatkoi hän\niloisesti hetken kuluttua, \"en olisi tahtonut jättää tätä tekemättä.\nEn voi muistaa ainoatakaan näin mieltäkiinnittävää tapausta, vaikka\nse oli yksinkertainen, mutta kuitenkin erittäin opettavainen.\"\n\n\"Yksinkertainen?\" huudahdin minä.\n\n\"Niin, sitä voi tuskin muuksi sanoa\", sanoi Sherlock Holmes\nhymyillen minun hämmästykselleni. \"Todistus siitä on, että voin\njo kolmen päivän kuluttua saada hänet kiinni ainoastaan muutamien\nyksinkertaisten johtopäätösten avulla.\"\n\n\"Se on totta\", sanoin minä.\n\n\"Olen jo selittänyt teille, että eriskummaisuus on enemmän\navuksi kuin vastukseksi. Vaikeinta tämän tapaista brobleemia\nratkaistaessa on kyllä tekemään johtopäätöksiä takaperin. Se on sekä\nhyödyllistä että helppoa, mutta ihmiset eivät harjoittele sitä.\nJokapäiväisessä elämässä on suurin hyöty siitä, että kykenee tekemään\njohtopäätöksensä eteenpäin, ja sentähden jää toinen tapa käyttämättä.\nJos viisikymmentä voi päättää synteettisesti, niin voi ainoastaan\nyksi tehdä sen analyyttisesti.\"\n\n\"Minä tunnustan\", sanoin, \"etten oikein ymmärrä teitä.\"\n\n\"Sitä tuskin luulinkaan. Saa nähdä, jos voin selittää paremmin. Jos\nminä luettelen sarjan tapahtumia, niin voivat useimmat sanoa, mikä\nniistä seuraa. He liittävät yhteen tapahtumat ja päättävät sitten,\nettä jotakin tapahtuu. Sitävastoin löytyy vain harvoja, jotka, jos\nte kertoisitte tuloksen heille, voisivat siitä johtaa ne tapaukset,\njotka ovat johtaneet tähän tulokseen. Tätä kykyä tarkoitin, kuin\npuhuin johtopäätösten tekemisestä analyyttisesti eli takaperin.\"\n\n\"Nyt ymmärrän\", sanoin minä.\n\n\"Tämä oli nyt yksi tapaus, jossa tulos oli tunnettu ja meidän oli\npakko itsemme ottaa selko muusta. Minä koetan osoittaa teille,\nmillä tavalla tein johtopäätökseni. Alotan alusta. Minä lähestyin\nrakennusta, niinkuin tiedätte, jalan, eivätkä mitkään seikat\nolleet vaikuttaneet arvostelukykyyni. Alotin tietysti tutkimalla\ntietä ja näin siinä selvät vaunujen jäljet, niin kuin jo olen\nennen selittänyt, joiden huomasin käyneen siellä yön kuluessa.\nTiesin, että ne olivat olleet ajurin vaunut eikä yksityiset, lyhyen\npyörä-välimatkan tähden. Tavallisissa ajurinvaunuissa Lontoossa on\nväli paljon kapeampi kuin yksityisissä vaunuissa. Se oli ensimäinen\nkohta. Senjälkeen kävelin hitaasti puutarhakäytävää myöten, joka\nsattumalta oli savimaata, jossa helposti näkyy jäljet. Teidän\nmielestänne se kaiketi näytti ainoastaan tallatulta sohjolta,\nmutta minun tottuneissa silmissäni kertoi jokainen syvennys oman\nhistoriansa. Ei mikään haara salapoliisin tieteessä ole niin tärkeä\nja kuitenkin niin laiminlyöty kuin taito seurata jalan jälkiä.\nOnneksi olen minä aina pannut paljon painoa siihen. Minä näin\nkonstaapelin raskaat jäljet, mutta myöskin kahden miehen jäljet,\njotka olivat kulkeneet aikaisemmin puutarhan läpi. Näkyi selvästi,\nettä nämä kaksi olivat tulleet ennen toisia, sillä jälkimäisten\njäljet olivat monessa kohden hävittäneet tykkänään edellisten jäljet.\nTällä tavoin sain toisen nivelen, joka sanoi minulle, että yöllisiä\nvieraita oli ollut kaksi, toinen pitkä (jälkien mukaan laskettuna)\nja toinen muodinmukaisessa puvussa, jonka osoittivat hänen kenkiensä\npienet sirot painamat.\n\n\"Kun tulimme sisälle taloon, niin näyttäytyi jälkimäinen otaksuma\noikeaksi, sillä hienokenkäinen mies makasi edessämme. Siis oli pitkä\nmies tehnyt murhan, jos sellainen oli tapahtunut. Kuolleen ruumiissa\nei ollut ainoatakaan haavaa, mutta kauhistunut kasvojensa ilme\nosoitti, että hänellä oli ollut aikaa arvata kohtalonsa, ennenkuin\nse tapasi hänet. Ihmisillä, jotka kuolevat sydämmen halvaukseen\ntai muulla äkillisellä, luonnollisella tavalla, ei milloinkaan ole\nkasvoillaan ankaran mielenliikutuksen ilmettä. Minä haistoin kuolleen\nmiehen huulia ja tunsin heikon happaman hajun ja tulin siihen\npäätökseen, että hänet oli pakotettu nauttimaan myrkkyä. Pelokas\nilme hänen kasvoillaan saattoi minut siihen käsitykseen, että se\noli tapahtunut pakottamalla. Älkää luulko, että tämä on mikään uusi\najatus. Rikosasioissa ei tämä ole millään tavoin uutta. Dolskyn\ntapaus Odessassa ja Leturiér'in Montpellierissä olivat samanlaiset.\"\n\n\"Nyt tuli suuri kysymys, mistä syystä? Ryöstö ei ollut syynä, sillä\nmitään ei ollut otettu. Oliko se politiikka vai nainen, joka oli\nsyynä? Se oli kysymys. Minä kallistuin heti jälkimäisen otaksuman\npuoleen. Poliittiset murhaajat pakenevat heti rikoksen tehtyään. Tämä\nmurha oli tehty varman harkitsemisen jälkeen, sillä murhaaja oli\njättänyt jälkiä koko huoneeseen, joka osoitti hänen olleen siellä\npitemmän ajan. Syynä tähän sääntöperäiseen kostoon täytyi olla\njoku yksityinen eikä poliittinen vääryys. Kun löydettiin kirjoitus\nseinältä, niin se vahvisti vaan tätä otaksumaa. Se oli selvästi vain\npetos. Kun sormus löytyi, niin oli arvoitus ratkaistu. Murhaaja\noli nähtävästi käyttänyt sitä muistuttaakseen uhriaan jostakin\nkuolleesta tai poissaolevasta naisesta. Juuri tässä kohdassa minä\nkysyin Gregsonilta oliko hän erityisesti pyytänyt Clevelandista\ntietoja Drebberin entisestä elämästä. Hän vastasi kieltäen, niinkuin\nmuistatte.\n\n\"Senjälkeen tarkastin koko huoneen huolellisesti ja se vahvisti\notaksumani miehen pituudesta todeksi sekä hankki minulle muutamia\nmuita yksityisseikkoja, niinkuin Trichinopoy-sikaari ja hänen\nkynsiensä pituus. Kun ei mikään osoittanut, että olisi tapahtunut\nmitään taistelua, tulin siihen loppupäätökseen, että se veri,\njoka oli lattialla, oli juossut murhaajan nenästä hänen liiaksi\nkiihoittuneen mielentilansa vaikutuksesta. Näin, että veripilkut\nolivat yhtäpitäviä hänen jalanjälkiensä kanssa. Sellaista sattuu\nhyvin harvoin, ellei mies ole erikoisen verevä, ja siitä syystä\narvasin, että mies oli roteva ja punakka. Tämä näyttäytyikin todeksi\nsittemmin. Kun olimme lähteneet talosta, niin tein minä sen,\njonka Gregson oli jättänyt tekemättä. Minä sähkötin Clevelandin\npoliisipäällikölle ja pyysin tietoja ainoastaan Drebberin\navioliitosta. Vastaus oli ratkaiseva. Se ilmoitti, että Drebber\noli pyytänyt poliisin suojelusta erästä vanhaa, Jefferson Hope\nnimistä kilpakosijaa vastaan, ja että tämä Hope oli nyt Europassa.\nTiesin nyt, että minulla oli käsissäni arvoituksen avain ja nyt oli\nainoastaan otettava murhaaja vangiksi. Olin jo arvellut, että juuri\nvaunujen ajaja oli saattanut Drebberiä. Merkit tiellä osoittivat\nhevosen kävelleen sinne tänne tavalla, joka oli mahdotonta, jos joku\nolisi pitänyt silmällä sitä. Missä ajaja siinä tapauksessa olisi\nollut, ellei juuri sisällä talossa? Toiselta puolen on mahdoton\najatella, että täysijärkinen ihminen tekisi niin hyvin suunnitellun\nrikoksen kolmannen henkilön nähden, sillä tämä olisi varmaan antanut\nhänet ilmi. Lopuksi, jos joku mies tahtoi seurata toista Lontoossa,\nniin voiko hän valita mitään parempaa keinoa kuin ajaa ajurinvaunuja.\nTämä kaikki johti minut siihen epäilemättömään loppupäätökseen, että\nJefferson Hope oli löydettävissä pääkaupungin ajurien joukossa.\n\n\"Jos hän oli ollut sellainen, niin ei ollut luultavaa, että hän olisi\njättänyt toimensa. Päinvastoin olisi se, hänen katsantokannaltaan\nnähtynä, kiinnittänyt huomion häneen. Ainakin jonkun aikaa hän\njatkaisi ammattiaan. Ei ollut mitään syytä luulla, että hän olisi\nmuuttanut nimeänsä sellaisessa maassa, jossa hänen alkuperäistä\nnimeänsä ei tunnettu. Sentähden järjestin minä katupoikaprikaattini\nja lähetin heidät Lontoon kaikkien ajurivaunujen omistajien luo,\nkunnes he löysivät hänet. Teillä on kaiketi tuoreessa muistossa,\nmiten hyvin he onnistuivat ja kuinka pian minä käytin sitä hyväkseni.\nStangersonin murha oli aivan odottamaton eikä sitä luultavasti olisi\nvoinut estää. Sen kautta sain käsiini pillerit, joiden olemassaolon\nolin jo aavistanut. Te näette, että kaikki muodostaa ketjun\nloogillisia johtopäätöksiä ilman ainoatakaan keskeytystä.\"\n\n\"Se on ihmeteltävää!\" huudahdin minä. \"Teidän ansionne pitäisi\njulkisesti palkita. Teidän pitäisi kirjoittaa kertomus asiasta.\nEllette te tee sitä, niin teen minä sen.\"\n\n\"Tehkää, niinkuin tahdotte, tohtori\", vastasi hän. \"Katsokaa tähän\",\nsanoi hän ja ojensi minulle erään sanomalehden.\n\nSe oli päivän \"Echo\", jossa oli artikkeli rikoksesta.\n\n\"Yleisö\", sanoi se, \"ei päässyt kuulemaan huomiota herättävää\noikeusjuttua, kun Hope kuoli niin äkillisesti, sillä hänen epäiltiin\nmurhanneen Mr Enoch Drebberin ja Mr Joseph Stangersonin. Asian\nyksityisseikat eivät luultavasti tule milloinkaan tietoon, mutta\nmeille on ilmoitettu varmalta taholta, että rikos johtui monta vuotta\ntakaperin alkaneesta, romanttisesta taistelusta, jossa rakkaus ja\nmormonismi näyttelivät pääosat. Molemmat uhrit näyttävät nuorina\nollessaan kuuluneen 'viimeisten päivien pyhiin' ja myöskin Hope,\nkuollut vanki, oli kotoisin Suuresta Suolajärvenkaupungista. Jos\nasia ei olekkaan johtanut muihin tuloksiin, niin on se kuitenkin\ntuonut esille salapoliisiemme kelvollisuuden, ja kelpaa varoitukseksi\nmuukalaisille, että he sopisivat riitansa kotonaan eivätkä toisi\nniitä englantilaiselle maaperälle. On julkinen salaisuus, että\nansio tulee molemmille Scotland Yardin salapoliiseille, herroille\nGregson ja Lestrade. Mies vangittiin erään Mr Sherlock Holmesin\nasunnossa (hän on itse, amatöörinä, osoittanut omaavansa jonkunverran\ntaitavuutta salapoliisin alalla ja voi sellaisten miesten johdossa\ntoivomme me, vielä vastaisuudessa saavuttaa jonkun osan heidän\ntaitavuudestaan). Puhutaan, että on aikomus antaa palkinto molemmille\nsalapoliiseille tunnustukseksi heidän ansiostaan.\"\n\n\"Enkö sitä jo sanonut, kun alotimme?\" huudahti Sherlock Holmes\nnauraen. \"Meidän kaikkien puuhiemme tuloksena on se, että olemme\nhankkineet heille kunnialahjan.\"\n\n\"Olkaa te tyyni\", vastasin minä. \"Minun päiväkirjassani löytyy kaikki\ntosiseikat ja yleisö saa oppia tuntemaan ne.\"\n\n\n\n"]