[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHl9SqW66EmlwisIt4utKnrSbq_8WAWyVfMRR7exDKOU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1315,"Harhama II","Rantamala, Irmari (oik. Untola, Algot)",1868,1918,"1315-rantamala-irmari-harhama-ii","1315__Rantamala_Irmari__Harhama_II",null,"romaani",[],[],"fi",1909,78079,500260,false,52234,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Harhama II\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the protagonist, Harhama, who journeys to a desolate, rural area in Finland seeking solitude and a fresh start after experiencing life’s hardships. As he arrives at a remote house, he is confronted by various characters, including a mysterious woman who embodies several contradictions, provoking his thoughts on existence and the human condition.  The opening of the novel introduces Harhama as he walks through a tranquil yet eerie forest landscape, reflecting a sense of melancholy and introspection. He arrives at his new home, where he meets an unknown woman who offers him shelter. Their conversation reveals the tension between Harhama’s desire for isolation and his discomfort with the woman’s friendly overtures. The atmosphere is richly described, emphasizing both the beauty and emptiness of his surroundings. Harhama’s internal struggle with his past, his motivations for retreating to the wilderness, and his complex feelings towards the woman set the stage for a deeper exploration of existential themes that are likely to unfold throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],226,"Algot Untolan massiivinen romaani kuvaa päähenkilö Harhaman vaellusta ja sisäisiä kamppailuja suomalaisessa maisemassa. Teos pohtii synnin, uskonnon ja elämän tarkoituksen kysymyksiä symbolisella ja paikoin synkällä otteella.","Irmari Rantamaan 'Harhaa II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1315.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HARHAMA II\n\nKirj.\n\nIrmari Rantamala [Algot Untola]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1909.\n\nA. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.\n\n\n\n\n\n\nHARHAMA\n\n\"Syntikin on ase Jumalan kädessä.\"\n\n\n\n\n\n\nMutta kotiportilta kääntyi polku.\n\n\n    Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?...\n\nAave kulki erämaassa.\n\nSe oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen korpikylän tietä.\nRyppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli synkempi, kuin\nkulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat tienvarrella\nkysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti käpälistänsä\npunaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli häntä pehmeältä\nhavunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta pyrähti hämmästynyt lintu\nkoivun hienolle oksalle. Oksa heilahti ja keinuen visersi lintu\nkulkijalle tervehdyksen:\n\n-- \"Tvii... ir!\"\n\n-- \"Tvir... tvir... tvii-ir\", -- vastasi pihlajan marjaisella oksalla\nkiikkuva lintu puolisonsa lauluun.\n\nPäivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie narskui kulkijan\naskelista ja varjo kulki hänen vierellänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät pihlajassa ja kävyt\nkuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä.\n\nPaikka oli pari peninkulmaa Turun--Toijalan radalta pohjoiseen päin.\n\nMetsän laidassa oli ruskea, autio Valkamala-niminen asunto. Se\noli Harhaman uusi koti, johon hän nyt saapui ensi kertaa. Talon\nkartanolla punottivat marjatertut pihlajassa. Orava nukkui\nrauhallisena pesässänsä ja näki unta kypsistä pähkinöistä ja\npunaisista kuusenkävyistä. Tammen oksalla istui yksinäinen lintu.\nPihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa ja lähde lorisi\nkaivonkannen alla.\n\nMutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka...\n\nJo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi kotinsa porttia.\nValkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä hänen tuloansa. Tammen\noksalta pyrähti häiritty lintu lentoon. Orava heräsi makeasta unesta\nja tammesta putosi pari kellastunutta lehteä.\n\nJo kääntyi tulija portille... Harakka hyppeli seipäissä yhä\nlevottomampana...\n\nJo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän tulikukkainen seppele,\nohimot koristettuina sen tulikuumilla kukilla... Hän oli kotiinsa\ntulossa...\n\nMutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen. Tukka oli musta ja\nsilmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan hoidon tähden olivat\naletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen ulkonevat posket ja\npieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen perin suomalaisen\nilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli häntä jonkun\nkansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi hän tieltä\nportille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli häntä\nystävällisesti, kysyvästi:\n\n-- \"Olette varmaankin herra Harhama?\"\n\n-- \"Kyllä\", -- vastasi tulija, nostaen lakkiansa. \"Tulen yksin, ilman\nmatkatavaroita, asuntoni on autio ja kuulin, että on vaikea saada\nruokaa ja yösijaa läheisistä taloista.\"\n\n-- \"Niinkö!\" -- huudahti nainen. Ja huudettuaan jotain\npaljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle tytöllensä, joka oli hänen\nmuassansa, lisäsi hän:\n\n-- \"Tulkaa, minä vien teidät... Ja jos eivät muut anna, niin kyllä\n_minä_ sitten!\"\n\nViimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella äänenpainolla, joka\nantoi hänen äänellensä miesmäisen, vastenmielisen vivahduksen ja\nkiusasi Harhamaa.\n\n-- \"Jos nimittäin tyydytte?\" -- lisäsi hän hetken kuluttua kysyvästi,\nkun Harhaman vastaus viipyi.\n\nHarhamaa kiusasi tämän oudon naisen ystävällisyys. Hän katsahti\nympärillensä, ikäänkuin vastausta hakien. Mutta aution asunnon\nakkunalla ei kukkinut verenpisara eikä palsami. Mikään ei houkutellut\nhäntä sisälle. Hänestä tuntui aivan vastenmieliseltä sinne meno.\nLintu huomasi sen. Se istahti punaisen pihlajamarjatertun viereen ja,\nviihdyttääkseen isännän kotiansa jäämään, lauloi hänen tuliaisikseen:\n\n-- \"Tvii-ir!... Tvir-tvir-tvir!... Tvii-i-ir!\"\n\nUnesta herännyt orava heilahti sammalvuoteeltansa pähkinäpuun oksalle\nja aikoi tulijan ratoksi nakertaa viheriää pähkinää.\n\n-- \"Älä mene!\" -- varotti orava nakerteluillansa.\n\n-- \"Älä mene!\" -- visersi lintu, ja pienoinen marjaterttu houkutteli:\n\"Jää tänne!\"\n\nHarhaman vastaus viipyi. Harakka hyppeli jo yhä levottomampana. Se\npyrähteli seipäästä seipääseen...\n\nHarhama katsahti naiseen. Tämä odotti vastausta, puhellen:\n\n-- \"Minulla on kyllä yksinkertaista, kun en kesäksi viitsinyt tuoda\nhuonekalujani... Mutta, jos tyydytte, niin...\"\n\n-- \"Kyllä!... Kyllä!... Kiitos!\" -- kiirehti Harhama hiukan\nneuvotonna.\n\nPortti narahti taas kiini. Polku kääntyi kotiportilta ja Harhama meni\nuutta polkua pitkin tahdottomana, kuin kuivunut lehti.\n\nMutta surullisena punotti pihlajanmarjaterttu ja sen vierellä katseli\nlintu pää kallellaan tulijaa, joka kotinsa portilta kääntyi, eikä\ntietänyt _minne_ meni. Orava tarkasteli surullisena miestä, joka\nlähti _naisen_ kanssa. Mutta harakka nauroi katonharjalla ilkeästi,\nnähdessään, että mies meni naisen kanssa, jota hän _ei tuntenut_...\n\n-- \"Tulkaa sitten!\" -- sanoi mustatukkainen nainen, kooten helmansa.\n\nHe lähtivät. Harakka seurasi mukana.\n\nHarhama oli tullut tänne korven sydämeen, kuin kaskenpolttaja. Hän\nmietti nyt kaskimatkaansa. Kasken oli hän kaatanut ja polttanut, oli\nkylvänyt siemenen mehevään multaan. Oras oli noussut mustanpuhuvana;\nruis oli tähkinyt ja heilimöinyt, aaltoillen lämpimän tuulen\ntuudittamana ja päivän paahteessa oli jo valmistunut keltainen jyvä...\n\nHän oli odottanut runsasta elämänsatoa...\n\nJo kuului hakkuu tuvansalvokselta... Jo kohosi koti kuusen\njuurelle... Jo nostettiin sen harjahirsi ja ylpeä kukko asetettiin\nkaton harjalle osottamaan tuulen suuntaa ja varottamaan\nkaskenpolttajaa lähestyvästä onnettomuudesta...\n\nJo oli elämän rauhallinen aattoilta: Huomenna piti ottaa sirppi\norrelta ja korjata kypsynyt vilja... Ylihuomenna piti vaimon saapua\nsytyttämään valkea kotilieteen... Käki kukkui kuusen latvassa...\nKukkivassa pihlajassa kuhertelivat pesivät linnut... Lähde lorisi...\nKalajärven ranta näkyi riippakoivun oksien alitse... Siellä nukkui\nhauki kaislikossa ja siika kuti selällä ja lämmin laine loiski\nrantakiville...\n\nJo muuttui aattoilta valoisaksi kesäyöksi... Huomenna oli valkeneva\nelämän juhlapäivä... Hääkutsut olivat jo kirjoitetut...\n\nMutta yöllä nousi halla ja pani viljan. Huomenna nousi ukkonen ja\nsalama poltti tuvan poroksi... Tuhka peitti kotilieden ja vaimon\nmuiston maanmulta.\n\nJa sitten oli hän ajelehtinut akanana, tuuli tien ohjana, tuntematon\njohtotähtenä...\n\nSe oli ollut hänen elämänsä kaskimatka vieraassa maassa...\n\nSilloin oli hän heittänyt sirppinsä ja pakeni nyt syvälle erämaahan.\nMiksi sinne, sitä ei hän tiennyt, ei kysynyt... Tullessansa hän oli\najatellut: \"Juon täällä uutta voimaa kuusen juurella lorisevasta\nlähteestä, lepään pehmeällä sammalella kuusen varjossa, rauhotun ja\nvoimistun\". Hän tuli sortuneena, masentuneena. Hän tuli alkamaan\nuudestaan, alusta, mieli mustana mujuna.\n\nJa nyt kohtasi hän portilla oudon naisen, kääntyi lähteenkorvalta\ntakaisin ja meni hänen kanssansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTie, jota he kulkivat, pujottelihe lehtimetsän läpi. Se oli kapeaa\nmetsäkylän tietä, jolla kaksi henkeä vaivoin mahtui rinnatusten\nkävelemään. Outo nainen käveli Harhaman rinnalla, puhellen\ntuttavallisesti. Silloin tällöin nojasi hän sattumalta, tien kapeuden\njohdosta, käynnin tahdissa, pehmeää, velttoa ruumistansa Harhaman\nkäsivarteen, kuin olisi tämä ollut hänen miehensä.\n\nAinoastaan silloin tajusi Harhama täydellisesti hänen läsnäolonsa,\ntuntien samalla vastenmielisyyttä hänen ruumiinsa kosketuksista.\nSe tunne ärsytti edelleen hänen äärimäisyyteen asti kiusottunutta\nmieltänsä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi pursuta hänestä. Hän tuskastui,\nmutta salasi taas kaikki huolellisesti.\n\nSyys-ilta lepatti herttaisena. Katajapensaat viheriöivät rinteellä.\nTienvarrella hohotti eräs autioksi jätetty tupa...\n\n-- \"Sieluton maja, kuten elämä. Häviön ja kuoleman vallan saarnaaja\",\n-- ajatteli Harhama. Ja silloin ilmestyi hänelle taas kuolema ja\nkaikenhäviö. Hän näki elämänsä jo sen kitaan suistuneena. Hän\ntunsi itsensä jo autioksi taloksi, jonka uuni on rappeutunut,\nakkunat säretyt ja seinät lahovat ja murenevat kuoleman toukkien\nkaivelemisesta. Hän hätäytyi, etsi pelastavaa olenkortta ja tarttui\nsiihen, johon oli tuhannesti tarttunut: teoksensa ajatukseen. Se\najatus valkeni hänelle nyt nopeasti, kuin leimahtava revontuli.\n\nHe kulkivat etemmä. Tytön paljaat kantapäät vilkkuivat... Outo nainen\njatkoi puheluansa. Harhama osotti sitä seuraavansa, pistäen väliin\ntyhjän ajatuksettoman sanan:\n\n-- \"Jas-soo!\" -- tai: \"Vai niin!\"\n\nNiin jatkui heidän kulkunsa. Syrjäisen metsäseudun tunnelma,\nsyksyisen metsän lemu ja iltapäivän rasittava hiljaisuus lisäsivät\nHarhaman mielenraskautta. Hänen ajatuksensa tekivät omaa työtänsä,\nraukeina, hänen omasta tahdostansa riippumatta. Ne asettivat\nsuurkaupungin meluavan elämän, jonka hän oli juuri jättänyt, tämän\nuuden elämän vastakohdaksi. Ne kuvittelivat, kuinka hän täällä,\nmetsän rauhassa, alkaisi uudestaan alusta, joisi lähteen raikasta\nvettä, hengittäisi kuusen tuoksua, kokoaisi oman itsensä ja\npakottaisi hajanaiset ajatuksensa taas tottelemaan hänen tahtonsa\nkäskyjä. Ja taas tuoksahti häneen suunnittelemansa teoksen tuttu\nlemu...\n\n-- \"Täällähän voin sen alkaa. Tämä erämaahan on kuin sitä varten\nluotu\", -- ajatteli hän.\n\nJa sitten hajosivat taas ajatukset akanoina. Ne palasivat tyttöön,\njoka oli soutanut hänet salmen yli, muutaman sadan metrin\npäässä autiosta asunnostansa. Tytöstä ne kiepahtivat pähkinää\nnakertavaan oravaan, lintuun ja punaiseen pihlajanmarjaterttuun.\nSieltä johtuivat ne takaisin mustatukkaiseen naiseen, joka hänen\nrinnallansa käveli, hänen riutuneisiin palmikkoihinsa, tavoteltuun\näänenpainoonsa ja paljasjalkaiseen tyttöönsä. Ne kokoontuivat häneen\nainoastaan hetkeksi, kuin neulankärelle, lähteäkseen sitten taas\nuudelle kiertomatkalle... Ainoastaan vaivoin jaksoi hän seurata\noudon tuttavansa puhelua. Hän koetti osottaa sitä seuraavansa,\nkatkaisemalla sitä tuon tuostakin ajatuksettomilla sanoilla:\n\n-- \"Vai niin!... Jassoo!\"\n\nHe tulivat ränsistyneelle veräjälle. Outo nainen yritti sitä avata.\n\n-- \"Anteeksi!\" -- kiirehti Harhama, heräten ajatuksistaan ja auttaen.\n\n-- \"Ei se tee mitään!\" -- lausui outo nainen kiitokseksi\nmyöhästyneestä palveluksesta. Heidän takanansa sulkeutui ensimäinen\nveräjä. Kuivuneen lepän latvassa nauroi taas ilkeä harakka...\n\n-- \"Armiira menee nyt edeltäpäin kotiin!... Äiti tulee kohta\nperästä\", -- puhui outo nainen mielistelevällä äänellä tytöllensä,\njonka läsnäolo häntä nähtävästi kiusasi. Tyttö lähti ja nainen\nhiljensi kulkuansa.\n\n-- \"Mutta\", -- jatkoi nainen, -- \"kuinka te olette tullut tämmöiseen\nmetsäkylään? Tehän kuulutte puhuvan useita sivistyskieliä ja\ntulette suuresta maailmasta. Teille tulee täällä ikävä... aivan\nvarmasti. Täällä ei ole ainakaan semmoista ihmistä, jota voisi sanoa\nsivistyneeksi. Vähän kauvempana asuu pari turkulaista perettä, mutta\nnekään eivät ole suurta maailmaa nähneetkään.\"\n\n-- \"Ettekö _Te_ sitten ole paikkakuntalaisia?\" -- kysyi Harhama,\nlausuakseen samalla jonkun kohteliaisuuden.\n\n-- \"Niin, no!... Mutta minä matkustan talveksi pois... Jo\nmarraskuussa\", -- vastasi outo nainen.\n\nJa hän jatkoi puheitaan. Harhama tajusi siitä ainoastaan pääkohdat.\nHän puhui sydäntaudistaan ja tytöstänsä, pyytäen Harhamaa antamaan\ntälle yksityisopetusta... Miehensä sanoi hän olevan ulkomaalaisen.\n\n-- \"Vai niin!\" -- virkahti Harhama kiusautuneena.\n\n-- \"Semmoista vanhaa italialaista aatelia\", -- lisäsi nainen hetken\nkuluttua, painostaen sanojansa.\n\n-- \"_Teidän_ miehellänne varmaankaan ei ole Suomessa ikävä, vaikka\nonkin ulkomaalainen\", -- lausui Harhama, tahtoen sanoa jotain\nkohteliasta.\n\n-- \"Miehellänikö?\" -- huudahti outo nainen. -- \"Hän on ollut\nkuolleena jo kaksi vuotta... Minä olen leski... Sitäpaitsi ei mieheni\nollut enää italialainen... tavallaan: Hänen isänsä palveli Italian\nlähetystössä Venäjällä ja mieheni joutui siten saamaan venäläisen\nkasvatuksen. Myöhemmin -- naimisissaolo-aikanammekin -- hän palveli\nSuomessa venäläisenä sotilaslääkärinä, joten hän oli osaksi\nsuomalainen. Niinpä hän oli jo Suomen alamainen ja toivoi pääsevänsä\nlääkintäylihallitukseen.\"\n\nHarhama katsahti outoon naiseen. Hänen alahuulensa oli\nkeinotekoisesti laskettu alas lerpalle ja hän hymyili koko sielunsa\nvoimilla, ystävällisenä, herttaisena. Harhaman kiusautunut mieli\närtyi yhä enemmän. Oudon naisen tuttavallisuus ja ystävällisyys\nkiusasivat häntä. Hänen puhelunsa tuntui hänestä tyhjältä, maailmalta\npoimittujen puhetapojen yhdistelmältä. Ja silloin valtasi hänet\nääretön tyhjyydentunne. Koko hänen olemuksensa täytti ajatus:\n\"Tämä erämaa on tyhjä ja ihmiset ovat täällä tyhjiä...\" Ja tyhjä,\näänetön ympäristö huusi hänelle vastaan ja täytti hänen sielunsa\najatuksella: \"Koko elämä on tyhjää ja tyhjästä et voi rakentaa muuta,\nkuin olematonta: haihtuvia mielikuvituksen luomuksia... Onnea joka\non pelkkää luulottelua, mainetta joka on katoavaa turhamielisyyttä.\nElämästä voit rakentaa ainoastaan häviävää...\"\n\n-- \"Tsyt!\"\n\nLintu visersi puussa lyhyen laulunsa keskeyttäen. Sitten jatkuivat\ntaas kiusalliset ajatukset:\n\n\"Samanlaista häviävää, kuin tuon linnun laulu, joka nyt syys-ilmaan\nhaihtui, voit elämästä luoda... Jätä siis uuden elämän rakentaminen,\njota ajatus äsken suunnitteli, niin säästyt pettymyksiltä! Pysyvää\nperuskiveä et voi elämästä millekään todelliselle luoda. Jätä siis\nmetsä ja poistu!\"\n\nMutta siitä kaikenturhuuden ajatuksesta avautui taas kaikenhäviön\nja kuoleman kaikki nielevä kita, ja sanomaton henkinen hätä valtasi\ntaas Harhaman. Hän tunsi elävänsä jo viimeisen varassa. Yksi rihma\noli enää jälellä. Ja taas ja taas ja taas tarttui hän teoksensa\najatukseen, etsi siitä pelastusta, kuolemattomuutta ja jotain\napua, josta hän ei ollut selvillä. Hän kieppui siinä, kuin rengas\nvanteessa...\n\nAjatukset jännittyivät, hajosivat ja sotkeutuivat. Kuivunut oksa\nrisahti metsässä. Harhama säpsähti ajatuksiansa. Harakka nauroi taas\nilkeästi puun-oksalla...\n\nMustatukkainen nainen jatkoi puheluansa. Metsä seisoi hiiskumatta,\nkuin itseänsä kynien. Varis torkkui aidanseipäässä. Tyhjyys\nhaukotteli... Harhaman ajatukset kuleksivat eksyksissä. Äkkiä\nistahtivat ne vallankumouksen verisen sormen päähän... Hän muisti\nNikitinin... Sormi tuntui uppoavan hänen rintaansa luodin lävistämään\nreikään... Tuntui lämmin veri... Harhama vavahti ja katsahti\nsormenpäitänsä...\n\nMutta jo loppui metsä. Riippakoivun oksien alitse pilkahti valkea\ntalo. Näkyi järvenranta ja rannalta nouseva pyykkisavu, ja kuului\nkarjankellon rauhallinen ääni. Vesi välkytteli tyynellä selällänsä\nalas kierivän auringon kuvaista. Vastaisella rannalla viheriöi tylppä\nkukkula ja tuuliviiri tarkasteli riukunsa nenässä järvelle, kuin\nkatsellen sinne hävinneen tuulen jälkiä.\n\n-- \"Tässä minä asun\", -- lausui outo nainen, valkean talon ohi\nkulettaessa.\n\n-- \"Ja-ha!\" -- vastasi Harhama. Talon uutimeton akkuna paistoi\nseinällä mustana, pieni rappeutunut veranta oli autio. Talo näytti\nlymyytyvän riippakoivun oksien alle, alastomuuttansa ujostellen...\n\nValkean talon ohi päästyä tulivat kulkijat vanhan, ränsistyneen\ntalonpoikaistalon kartanolle, matkan päähän.\n\n-- \"Kas tässä!\" -- hengähti outo nainen ystävällisesti, käynnistä\nhiukan punehtuneena, -- \"Minä luulen, että täältä saatte ruokaa... Ja\nkuten sanoin, jos ette täältä saa, niin kyllä minä sitten...\"\n\n-- \"Kiitos!\" -- vastasi Harhama lyhyesti, hieman kumartaen. Outo\nnainen näytti aivan nauttivan osottamastansa ystävyydestä.\n\nHe astuivat yhdessä ränsistyneen talon pieneen kamariin, jossa\nisäntä tuli heitä vastaan. Outo nainen istahti vanhaan, leveään,\nkahden-istuttavaan keinutuoliin.\n\n-- \"Tervetuloa! Mitenkä täällä ruvennette viihtymään\", -- puheli\ntalon isäntä, vanha paljon kokeneen näköinen Kola.\n\n-- \"Luullakseni hyvin... Täällähän on raitis ilma\", -- vastasi\nHarhama.\n\n-- \"Ja terveellinen... Siksihän minäkin tulin tänne parantamaan\nsydäntautiani\", -- keskeytti outo nainen.\n\n-- \"Olettekin oikeaan parantolaan osunut, koska olette nyt noin\nterveen näköinen\", -- virkahti Harhama.\n\nOuto nainen lausui siihen pitkäveteisellä äänellä:\n\n-- \"Ei se ole vielä terve!\"\n\nJa poskeansa osottaen selitteli hän:\n\n-- \"Katsokaa miten epäterve puna on poskessa!... Katsokaa!... Miten\nepäpuhdas ihonväri!... Ettekö tiedä, millä voi saada ihon puhtaaksi?\"\n\n-- \"En... ikävä kyllä... Ainakaan en mitään, jolla sen saisi vielä\npuhtaammaksi kuin on Teidän ihonne väri, sillä onhan se itse\npuhtaus\", -- vastasi Harhama väsyneenä.\n\n-- \"Minä tahtoisin kovin mielelläni saada puhtaan ihon\", -- lausui\nsiihen outo nainen puoli-itseksensä, venyttävällä, kaipaavalla\näänellä, ikäänkuin lapsi jonka tekee mieli jotain erikoisesti.\n\nSamassa tuli talon emäntä, vanha, riutunut pieni nainen sisälle. Outo\nnainen alkoi ystävällisesti puhua Harhaman puolesta:\n\n-- \"Minä toin Teille, emäntä, vieraan, joka etsii ruokaa ja ehkä\nasuntoakin. Kyllä kai emäntä antaa?\"\n\nIsäntä ja emäntä katsahtivat toisiinsa ikäänkun neuvotellaksensa.\nEdellinen nojasi kyynäspäät polviinsa ja puhui hitaasti:\n\n-- \"Ei tiedä... Meillä on tässä niin huonoa... On koko talo\nrappiolla, eikä ole jaksanut korjata... Joku vuosi sitten paloi\nvakuuttamaton talo pohjaa myöten ja kaikkinensa, ja elämä on ottanut\nsitten niin kovalle, että ei tässä taida olla edes, jotta vieras\nviihtyisi...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Kola ja hänen vaimonsa katselivat jotain\nmennyttä. Harhama huomasi sen oitis. Hän huomasi, että kovia kokenut\naviopari katseli talonsa tuhkaläjää, jolla seisoi säälimätön\nelämä. He ajattelivat paljon, muistelivat niitä monia vaivoja ja\nkärsimyksiä, joilla talo oli rakennettu ja sen karja ja muu omaisuus\nkoottu. Harhama huomasi Kolan kurttuiset kasvot ja laihtuneen niskan,\nhän huomasi emännän riutuneen palmikon. Hän näki edessänsä häviön\nsuuren, ainaisen työmaan ja tunsi ikäänkuin joutuneensa siellä\ntyöskentelevän suuren työmiehen jalkoihin. Hän huokasi. Viimein\nlausui emäntä väsyneellä äänellä:\n\n-- \"Ei se elämä säästä, kun sen tielle sattuu. Se polttaa pohjiaan\nmyöten...\"\n\nHarhama alkoi hiota. Tapansa mukaan alkoi hän taas poimia ihmisten\npuheista niiden huomaamattansa lausumia kultajyviä, elämän\nmäärittelyjä ja viisauksia, kätki ne kuin varas ja vertaili niihin\nomaa elämäänsä. Hän näki edessänsä kohoavan oman elämänsä suuren,\nsavuavan tuhkaläjän. Hän huomasi elämänkysymyksen kuleksivan\nrauhallisen metsäkylän poluillakin palava tulisoihtu kädessä. Erämaan\nrauhan keskellä, johon hän oli elämää ja sen kysymystä paennut, hän\nhuomasi joutuneensa sen tielle aivan ensi askeleella...\n\nSyntyi äänettömyys. Elämän tuhkaläjä suitsusi tulta ja savua.\nHarhama mietti jo elämänkysymystä. Elämä kohosi hänen eteensä\ntaas suunnattomana haamuna, kädessä loistava jattiläistulisoihtu\njolla se sytytteli kaikkea. Riutunut, säälittävä emäntä ja hänen\nkovia kokeneen näköinen miehensä, saarnasivat hänelle raskaalla\näänettömyydellänsä elämän suuruutta, sen armottomuutta ja voimaa.\nKola itse istui kumarassa, kuin olisi elämä latonut vuoria hänen\nhartioillensa. Harhama tuskastui. Harmaana, kurttuisena lausui\nviimein vanha Kola lopuksi:\n\n-- \"No, eiköhäntä tässä nyt sentään voitaisi sovitella ja koettaa,\njos herra Harhama viihtyy.\"\n\n-- \"Kyllä minä viihdyn täällä, kuten koko paikkakunnallakin\", --\nvakuutti Harhama. Kola jatkoi:\n\n-- \"Ka, elämäähän sitä on täälläkin. Ei suinkaan sitä elämän\nhampaista pääse ihminen vaikka menisi minne...\"\n\nHarhama näki jo ne terävät hampaat, näki ne ja kuuli niistä\npuhuttavan salokylässä, jonne hän oli niitä paennut.\n\nSyntyi äänettömyys. Vanha Kola istui yhä äänetönnä kyynäspäät polviin\nnojattuina. Sitten oikaisi hän itsensä ja lausui hitaasti:\n\n-- \"Kyllähän elämällä on lujat ja terveet hampaat.\"\n\nTaas vaikenivat kaikki. Outo nainen nousi, kumarsi kohteliaasti\njäähyväisiksi. Harhama oli hänen kanssansa kulkenut ensimäisen\npalan polkua, joka vei portilta tiehaaraan, missä heidän tiensä\ntaas eroaisivat. Eikä Harhama kysynyt, kuka outo nainen oli. Eikä\nmustatukkainen nainen itse sitä sanonut. Poistuessansa lausui outo\nnainen kysyvästi:\n\n-- \"Ehkä minä joku päivä myöhemmin saan pyytää herra Harhamaa\nluokseni teelle?\"\n\n-- \"Kiitos kunniasta!... Mielelläni\", -- vastasi Harhama lyhyesti.\n\nKaivonvintin päässä naurahti silloin ilkeä harakka.\n\n\n\n\nPäivällä niidenpäässä, illalla Valkeassa talossa.\n\n\n    Elämä on purppurapukuinen kolera...\n\nSirkka sirisi. Järveltä kuului allin laulu. Kaikki muu vaikeni.\n\nLoistavana levitteli järvi soikulaisia selkiänsä Valkamalan akkunan\nalla ja pisteli tahtiansa mäkien lomiin. Sorsan emot uittelivat sen\nrannoissa poikueitansa ja allit laulelivat keskiselällä, missä päivä\npeilaili veden tyynessä.\n\nJa järven takaa näkyi talo, näkyi lehteviä vaaroja ja niemenkärkiä.\nSiellä täällä paistoi rinteen kuve aholla jolla puolukoista\npunottavat riekaleet riippuivat syyskesäisinä pukuina. Metsä oli\nmykkä, luonto harras, kuin kirkkoväki, ja korkeudessa hohottava\ntaivaan tumma siniontto katseli äänetönnä kuvaansa järven\nrasvatyynestä pinnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkamalan akkunan alla oli pieni perunamaa. Yhdeltä sivulta\nympäröivät sitä tuomet, toiselta pähkinäpuut.\n\nKun yhden äärimäisyyden kärki oli hänen elämässään teräänsä\npäättynyt, tapaili hän toista. Ja se pieni perunamaatilkku oli nyt\nhänellä uusi äärimäisyys. Se oli kuin pieni pälvi matalaisen kallion\nmultaliepeellä, ruokkoamaton, ohdakemaaksi jätetty. Rikkaruoho peitti\nsiinä perunankasvun. Sen ohdakekasvun rehevyys oli aivan yleensä\ntunnettu.\n\nJo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi Harhama omin käsin sitä\nlaajentamaan ja perkaamaan kasvukuntoon. Ja kun hän pisti lapionsa\nmultaan, ensi kertaa pitkien aikojen perästä, ja kun tuttu mullanmaku\ntuoksahti maasta, puikahti hänessä taas se neulankärki, joksi hänessä\nkaikki himmeät kysymykset terottuivat. Ja se paloi, kuin ahjosta\nvetäisty ora:\n\n-- \"Miten olen tänne joutunut?... Mitä varten?... Miksi juuri\n_tänne_?\" -- kyseli hän itseltänsä.\n\nOhdakemetsä seisoi sanatonna. Sattumalta puristi Harhama erästä\nohdaketta. Sen terävä oka pisti kättä ja pisto kirpaisi hereille\nJumaluuden suuren tulikysymyksen.\n\n-- \"Kirouksen kasvi... Syntiinlankeemuksen hedelmä\", -- mutisi hän\nohdaketta katsellen, ja siitä johtuivat hänen ajatuksensa oitis\nelämänsä polttavaan kysymykseen. Hän katseli ohdaketta ja ohdakemaata\nja mietti:\n\n-- \"Tämäkö on sitten se maapala, jonka 'Jumala' on kironnut\n_minulle_ ohdakkeita ja orjantappuroita kasvamaan?... Tulenko minä\nsitten paratiisista ajettuna?...\" Ja mitä pahaa minä olen tehnyt\n_tullakseni_ ajetuksi?... Ja tälläkö kiromaalla minun pitäisi sitten\nse rangaistukseni ja kiro-osuuteni taakka hartioilleni nostaa?...\nJa kuka minut tänne toi?... Ja _minun_ tähtenikö on tämä maapala\nohdakemaaksi kirottu?\n\nKysymykset kirvelivät taas tulena, eikä ollut hänellä niiden\nsammuttimiksi vesitilkkaa. Hän tukahdutti niitä niiden omalla\nkuumalla porolla. Ja yhä uudestaan ja uudestaan leimahteli hänelle\nsilloin teoksensa ajatus. Hän hapuili siitä selvitystä ja pelastusta,\nmutta tarttui siihen aina, kuin loistavaan revontulen liepeeseen.\nViimein raukesivat aina ajatukset ja hän tukahdutti ne näennäisellä\nynseydellä.\n\n-- \"Joutavia!\" -- mutisi hän silloin. -- \"Ensi kesänä kukkii tällä\nmaalla peruna. Eikä siihen tarvita turhia 'Jumaloita'... Kuokkaa vaan\nja omaa käsivartta siihen tarvitaan... Siinä koko orjantappura- ja\nohdaketaru!\"\n\nHän ryhtyi työhön, kaivoi sala-ojat, käänsi maan ja raivasi kivet.\nJa jo ensimäisistä kuokaniskuista luuli hän taas päässeensä omien\nkäsivarsiensa varaan. Työ tuntui hänestä lapsuuden unohdetulta\nleikiltä, kuokka tutulta leikkikalulta. Mielessä puhkesi\nmuistonkukkia: muistoja niistä ajoista, jolloin hän oli vielä\nseitsentoista vuotiaana kuokkinut paloa, syönyt evästä pitkän\ntyörupeaman jälkeen...\n\nHetkiseksi avautui silloin elämänkirjasta ammoin luettu sivu,\nelämän aapislehti. Sieltä tuikahtivat ne päivät, jolloin elämä\noli vielä puhdas, mieli tahraton. Mieleen johtuivat lapsuuden\nsavikukot, \"variksensaappaat\", joita äiti voiteli kermalla,\nensimäiset kevätpälvet, joista poimittiin käenpetkeliä lampaille\nja leikki-kivitalot mäen kuperalla. Ja toiselta sivulta näkyivät\npallopelit, mesikkamaat, marjamatkat ja uinnit joessa sillankorvan\nluona, tai soikulaisen lammin pesurannassa.\n\nJa sitten ne myöhemmät ajat, jolloin hän jo paloi ihmiskytönä...\nHän muisti sen ajan pitkät työpäivät. Hänen edessänsä viheriöitsi\nLatonurmen vanha koivu. Sen juurella oli voileipä maistunut niin\nherkulliselta, ruokalepo suloiselta. Hän muisti oksan, missä\neväskontti oli riippunut ja missä vanha kuparinen maitokannu ja\nmaitolasku, muisti oksan, jolla keinuen kottarainen oli hänen\npuuhillensa nauranut.\n\nSilloin läikähti hänen herkkä, levoton mielensä. Hänen päällensä\nkupertui lapsuudenmuistojen ihana, korkea taivaanlaki. Pieninkin\nlapsuuden-aikainen esine tuikutti sieltä kirkkaana, kuin terävänä\npalava tähti pakkastaivaalta. Vähäisinkin lapsuus-ajan tapahtuma\nloisti tulena kauvas kaikonneen lapsuuden ja nuoruuden ajan\nmuistomailla.\n\nHän lähti nyt uudestansa aivan lapsesta. Mutta lähtiessänsä sai hän\ntaas uhman-ohjakset käsiinsä:\n\nKuokka iski maahan. Hän mutisi synkkänä:\n\n-- \"Turhia loruja!... Jumala!... Tällä maapalalla olen Jumalana\n_minä_... eivätkä kuvitellut Jumalat... ihmisten pelätit... Tätä\nmaata komennan _minä_, onko sen kasvettava ohdakkeita, vaiko\nperunaa. Kirotkoon sen ken tahtoo, se ei auta... Minä itse karistan\ntäällä onnettomuuden kivet hartioiltani, latokoon niitä niille kuka\nhaluaa...\"\n\nJa puristaen itsestänsä kaiken uhman lopetti hän ynseänä:\n\n-- \"Ei tänne käärme minun luvattani matele hedelmiään syöttämään...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotimaiset metsät ja olot vaikuttivat vähitellen Harhaman\nkiihtyneeseen hermostoon rauhottavasti, kuin uni. Hän tuli\nisänmaahansa, kuin pitkältä, vaivaloiselta merimatkalta äidin\nmökille, missä sauna lämpiää, kylläinen karja makaa lehmisavun\nympärillä ja iltaruoka kiehuu liedellä. Koko isänmaan kuva vaikutti\nhäneen nyt, kuin äidin tuomat puhtaat vaatteet. Aho oli punainen\npuoloista, suo karpaloista ja metsä punakirjava marjoista ja\npehmeästä, viheriästä sammaleesta, tai kukkivat ne kanervikkoina.\nLähteet lorisivat sammaltuneissa lähteensilmissä, oravat rakentelivat\nrauhallisina pesiänsä, mäyrät luoliansa. Kettu makasi sammalikossa\nihaillen koivun urpuisella oksalla keinuvaa metsonpoikaa, ja\npehmeänaavainen kuusi lauleli kehtolaulua sen juurella torkkuvalle\nkarhulle.\n\nEtäämpää läikkyi kirkas kalalampi riippakoivun oksien alitse...\nVedenrajasta kohosi nuottakota, rannalta nousi pyykkisavu ja\nvalkeiksi pestyt vaatteet oli levitetty nurmelle kuivumaan...\n\nSe oli syksyisen Suomen rauhallinen kuva. Se oli syksy, Suomen\nsuuren lumijuhlan, talven rauhallinen lauvantai-ilta. Ruis oli jo\nkuhilaalla, terävä sirppi kiilsi kiemurana kuhilaanpäässä, peruna oli\npulpukalla, riihet lämpisivät.\n\nMutta iltaisin soivat viulut ja iloinen talkooväki tanssi\ntalkootanssia. Kaikkialta hymyili henkisistä vieraista oloista\npalanneelle vanhaa tuttua. Aho oli tuttu, kuin oma kehto; joka\nranta oli tuttu uimaranta. Koko isänmaa kosketteli häntä tutuin\nsormin. Kuului ennen kuultu elämänkulkunen, tuikki muinoin nähty\nkointähti. Tytöt tanssivat talkootuvissa, ruiskukat hiuksissa, pojat\npaitahihasillansa. Miehet polttelivat piippujansa pihlajan juurella,\nja pikkupojat heittivät kiekkoa tutuilla kujilla.\n\nNoin kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli melkein kokonansa\njättänyt maansa olot ja viettänyt kaiken mahdollisen aikansa\nvierailla mailla vieraan kansan keskellä. Hän oli vieraantunut\nisänmaastansa varsinkin henkisesti.\n\nNyt oli hän joutunut takaisin jonkun suuren aallon viskaamana.\nHän tunsi rantakivet omiksi, mutta itsensä tyhjäksi, ja painautui\nsyvemmälle metsän sydämeen.\n\nSe oli henkiseltä merimatkalta haaksirikkoisena paluu...\n\nAika kului. Harhama kuleksi yksin metsissä, kuin äidin antamissa\npuhtaissa pukimissa. Hän söi puoloja punaiselta aholta, joi\ntuohilipillä vettä sammaleisesta lähteensilmästä, ja kun mieltä\npainoi ja jalkoja raukaisi levitti aho pehmeän sammalliepeensä hänen\nlevätäkseen... Joku rauhan vesisuoni lirisi semmoisina hetkinä häneen\nhiljaa. Sammalturve tai metsän ruoho lohdutteli pahimpia polttoja.\n\nNe pian ohi menevät hetket olivat elämän saunailtoja: Menneisyys\nistui niinä hetkinä kädet ristissä ja tulevaisuus helisi iloisissa\nkulkusissa, lupaavana, valoisana. Mutta kaikki se värisi hänessä\nyhden suortuvan varassa. Tuuli liikahti hiemasen. Suortuva värähti ja\nviime viikkojen tapaukset näyttelivät oitis hänelle verisiä sormiansa.\n\nSilloin aina puhkesivat hänen kipujensa nystyrät. Se ratkaisematon\nkysymys röyhtäytyi kurkkuun katkerana. Nyt siihen oli vielä\nsotkeutunut yhteiskunnallisen kysymyksen pulma. Aineellisen elämän\nmuutos ei ollut hänelle mitään. Tai se oli hänelle omissa silmissänsä\nnousu. Mutta hänen _henkensä_ oli siipirikko. Epäröiminen ja epäily\nkuristivat häntä, kuin hirttonuora. Siinä surmansilmukassa taisteli\nhänen henkensä taas, kuin peto paulassa.\n\nSillä kun hän katsahti ympärillensä näki hän kaikkialla kuoleman\nkynnen tekevän työtänsä: Syksy hävitti kesän kasvullisuutta,\nhänen torppansa pihamaalla lahoivat ja kuivuivat, vanhat tammet\nja vastapäätä oleva Åke Lund'in ränsistynyt talo näytti aivan\nluhistuvan. Se näky niin jyrkän elämänmuutoksen jälkeen ärsytti\nhänessä aivan ärsyttämällä hänen ainaisen pelottimensa: kuoleman\npelon.\n\n-- \"Olen joutunut elämän hampaista kuoleman kynsiin. Kuolemaa\npaetessani olen joutunut sen kartanolle ja keskelle sen työmaata\", --\nhuokasi hän.\n\nSe oli henkisen haaksirikkoisen taistelua. Se oli taistelua karin\nkivikärellä, jota vihainen aalto huuhteli ja jonka juuria jäytivät\nsalaisten voimien terävät hampaat.\n\nHän tähysteli siinä pihdissä pelastusta. Mutta kuolema oli silloin\naina se ainoo vaskikäärme, joka hänen silmiinsä pisti...\n\nJa silloin, kun epätoivo leikkasi poikki viimeistä elämänsuortuvaa,\nkiehahti hänessä aina uhma. Hän puristui nyrkiksi ja nousi kaikkea\nvastaan... Nousi täysin voimin, veti henkensä kaikki rihmat kireälle,\njännittyi ja -- raukesi epätoivoonsa...\n\nMutta epätoivon ja uhman noustessa houkutteli ja kiehtoi häntä\nvallankumous, kuin kauniit verihäät, joissa soivat suuret viulut.\nEpätoivossa se tarjosi lauhdutusta, kuin kylmä verihuuhde.\n\n-- \"Kunhan taas pääsen takaisin sinne elämään\", -- mutisi hän\nlohdutukseksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotimaahansa oli Harhama palannut ainoastaan toistaiseksi,\nvaistomaisesti, vaaraa pakoon ja levähtämään. Hän aikoi palata\ntakaisin Venäjälle niin pian kuin huomaisi, että vaara on ohi ja hän\non löytänyt taas järjestön hajautuneet jäsenet. Järjestön uskaliaat,\nsuuret suunnitelmat, sen salaperäinen elämä ja hurjanrohkeat teot\nolivat hänet huumanneet. Ne kulettivat häntä mukanansa, kuin tuuli\nsumua. Näkymätön voimakas virta veti häntä, kuin harava, takaisin\nniiden pyörteisiin. Kohta Suomeen tultuansa oli hän ryhtynyt\nhankkimaan itsellensä suosituksia Venäjän viranomaisille, voidaksensa\nniiden turvin palata takaisin. Hän halusi saada Venäjällä jonkun\nnäennäisen tehtävän, tai viran, ettei hänen toimettomuutensa siellä\nherättäisi viranomaisten epäluuloa. Anna Pawlowna, jolle hän\nkierrellen kirjoitti asiasta, lupasi apuansa.\n\nHän oli päässyt verenmakuun... Hän oli toiselta puolen nähnyt koko\nmaailman kurjuuden ja langennut sen eteen. Köyhien kiitollisuus\navautui hänen eteensä ihanana revontuliloisteena, joka kutsui ja\nhoukutteli elämän hämärän takaa, levitti kiehtovat värivaippansa\nja sanoi: \"Nämä kaikki saat, jos palvelet meitä.\" Kulta himmeni\nsen rinnalla, muuttui haihtuvaksi sumuksi, hävisi. Mutta köyhien\nkiitollisuus ja rakkaus kirkastuivat ja vakuuttivat hänelle voiton\nilolla: \"Niin haihtuu kaikki muu; minä yksin pysyn. Etsi minua!\"\n\nJa Harhama alkoi taas sitä etsiä sekaisin toisen tunteen:\nkapinanhengen kanssa.\n\nPikku tapaus vetäisi hänessä taas joukkovihan vireeseen:\n\nKylätietä kulki iloisena, kepeänä se outo nainen, jonka hän oli\nValkamalan portilla tavannut. Rampa työmies kantoi hänen koriansa.\n\nKytevä viha leimahti hänessä silloin, kuin tuli tappurakuontalossa.\nHän itse oli nuoruudessansa samalla lailla kantanut herrasväen\nkoreja. Sieltä asti oli hänessä katkunnut kaikkea herrasväkeä vastaan\njoku kekäle, katkera ja polttava tunne.\n\nMutta jo lapsuudesta asti oli siinä tunteessa halveksuminen pyrkinyt\ntukehduttamaan vihan. Odotellessaan pienenä poikana renkituvissa\nkyydittävää herrasväkeä, tai nähdessänsä herrastelevia sukulaisiansa,\nkorottautui hän ylemmä heitä.\n\nHän oli äidinsä rinnasta lähtien täydellinen kapinanhenki, joka\nomassa povessansa nousi kaikkea vastaan. Se henki kyti hänessä, kuin\nturpeessa tuli. Joskus vaan se leimahti muille. Ensimäisenä sai\nsitä tuntea kodin vanha palvelija Sanna, joka häntä käsivarsillansa\nlellitteli, kun hän alkoi puhua sopertaa. Kun Sanna istui komensi hän:\n\n-- \"Nouse kävelemään!\"\n\n-- \"Nousen minä, nousen armaani\", -- vastasi palvelija ja nousi.\n\nMutta silloin komensi pikku-poika:\n\n-- \"Istu!\"\n\n-- \"Istun minä kultaseni, istun!\" -- lohdutteli vanha Sanna istahtaen.\n\nJa jo silloin oli hän tietoinen itsestänsä. Omituista hänelle\noli se, että hän muisti sen ajan, jolloin hän opetteli puhumaan.\nItse hän taas häpeili sitä muille ilmottaa, luuli sitä pidettävän\nluonnottomana ja salaili, ettei joutuisi naurettavaksi. Hän kietoutui\nSannan alttiuteen, kuin koira. Kun Sanna muutti talosta pois,\nsaatiin Harhama hänestä erotetuksi ainoastaan kavaluudella: kelkka\nsidottiin poislähtevän Sannan reen perään Harhamaa varten ja matkalla\nleikattiin jukko poikki.\n\nMyöhemmin oli hän leikeissä kuningas... Sittemmin oli hän poikajoukon\nparas tappelija ja rohkein ilkitöiden tekijä.\n\nKunnes taas kaikki se ulkoinen tukehtui sisällisen taistelun tuhkaan\nja hänestä tuli umpimielinen, jörö, ihmisten halveksija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kun hän näki ramman miehen kantavan työttömän vaimon koria,\ntuprahti hänessä vanha tunne: viha ja halveksiminen. Ja silloin\nasettui hän heti paikoillensa kumouksen riveihin, polvistuen samalla\nmaailman kurjuuden eteen, sen purppurahaituvia tavotellen. Hän\nhuomautti tapahtumasta eräälle vanhalle työmiehelle. Se vastasi\ntotisena ja rauhallisena:\n\n-- \"Niin... Elämä on semmoinen, että kaikkea pitää olla molempia:\nkorinkantajia ja herrasväkeä... Jos ei olisi kaikessa molempia, niin\nelämä olisi kanneton vakka.\"\n\n-- \"Senkö 'herrasväkeä' ne ovat... tai _kukaan_!\" -- keskeytti Harhama\närtyneenä.\n\nSeuraavana päivänä ryhtyi Harhama kehräämään Valkamalassa kumouksen\nverkkolankoja.\n\n-- \"Onhan se aletun työn jatkoa!\" -- iloitsi hän.\n\nMutta kansa oli hidasta ja epäluuloista. Siksi päätti hän lappaa\nsiitä rihmojensa ensi suortuvat varovasti, ettei epäluulo heräisi.\n\n-- \"Pääasia on, että ne saa käsittämään, ettei _mitään herrasväkeä_\nole olemassakaan, vaan on ainoastaan työväkeä ja joutilaita\nsyöpäläisiä\", -- suunnitteli hän työtänsä.\n\n-- \"Ja toinen tärkeä asia on saada ne _halveksimaan_ sitä\nherrasväkeä\", -- jatkoi hän.\n\nMutta joskus sitten, kun hän mietti, mille perustukselle se uusi\nyhteiskunta on rakennettava, sosialistiselleko, vaiko säilyttämällä\nyksityinen omistus-oikeus, upposi hän epäilyksen suohon. Kummalle\npuolen hän polki, siellä petti pohja.\n\nHänen henkensä sinapinsiemen: _epäily_, oli itänyt ja anastanut koko\nhänen olemuksensa...\n\n-- \"Valitkoot itse perustuksensa ja sen _tulevan_!. Minun asianani\non vaan kylvää niihin tyytymättömyyden ja vihan siemen tätä _olevaa_\nvastaan\", -- ajatteli hän silloin selviytyäksensä, lopettaen:\n\"Pääasia on saada niissä nousemaan _kapinanhenki_.\"\n\nHän itse oli ynseä, umpimielinen kumouksen henki juuriansa myöten.\nHän oli epäilijänä kykenemätön luomaan mitään uutta kumotun sijalle.\nHän oli kykenemätön edes mihinkään käytännölliseen toimeen.\nSe käytännöllinen oli hänelle ahdasta ja tukehduttavaa. Hänen\nkumouksenhenkensä ajeli aina henkisillä sumumailla, ainoana ohjana\n_epäily_...\n\nYhteiskunnallisten kysymyksien suo avasikin hänen eteensä kokonaisen\nepäilyksen hetteikön. Onko Suomen vapautus suoritettava tällä, vaiko\ntuolla puolen Rajajokea, ja kaikki muut kysymykset olivat hänelle\nusvaperäisiä rakennusmaita. Kaikki upposi siihen, kaikki oli siinä\ntuulen varaan rakennettua...\n\nHän alkoi varovasti purkaa oman paisumansa märkää: levittää\ntyytymättömyyden oppia peitetyin sanoin. Mutta ihmiset eivät häntä\nymmärtäneet. Parin peninkulman päässä Valkamalasta asui vanha\ntalonpoika Alkula. Hän oli Harhaman salainen ystävä, hän oli\nohjannut hänet Valkamalaan. Ettei Alkulaa voitaisi sekottaa hänen\nasioihinsa, jos ne ilmitulisivat, oli Harhama pyytänyt saada salata\nsen ystävyyden.\n\nMutta nyt, kun häntä ei oitis ymmärretty, hän ärtyi ja matkusti\ntoisen luo pyytämään hänen avustustaan. Hän kuvaili vanhalle miehelle\nyhteiskunnallisen vääryyden synkin värein. Alkula kuunteli tyynenä ja\nvastasi:\n\n-- \"Meillähän Suomessa ei voi vielä puhua suomalaisesta kansasta, kun\n_suomalaista_ kansaa ei vielä ole... On vaan vierasta herrasväkeä ja\nsuomalaista työväkeä. _Kansa_ syntyy vasta sitten, kun ne yhtyvät\nyhdeksi...\"\n\n-- \"Mutta hävitetään se kahtiajako\", -- tarttui Harhama kiihkeästi.\n\n-- \"Niin... Se on kyllä hävitettävä, mutta millä se hävitetään?\" --\nvirkahti Alkula.\n\nHarhama vaikeni. Miekanterä ja veriset sormenpäät välkkyivät hänelle.\nMutta nyt hän oli itse niihin hukkumaisillansa, oli niiden ajamana\n_paossa_...\n\nEikä hänellä ollut muuta asetta, kuin _se_ ja sitä hän ei uskaltanut\npaljastaa. Se hiveli hänen omaa kaulaansa...\n\n-- \"Millä?\" -- toisti Alkula.\n\nHarhama oli sanaton. Alkula jatkoi hetken kuluttua:\n\n-- \"Ei ole muuta oikeaa asetta, kuin Jumalan sana...\"\n\nSe oli käärmeen pisto Harhaman sieluun. Hän oli juuri näinä aikoina\nvalmistautunut taas nousemaan Jumalaa vastaan... Hänenkö sanansa\npitäisi sitten olla aseena?... Jumalanko? Kylmä käärme kierteli hänen\nsisälmyksissänsä. Pitkän mietinnön jälkeen lausui hän varovasti:\n\n-- \"Puhdistihan Jeesuskin temppelin _ruoskalla_... köysiruoskalla...\"\n\n-- \"Mutta käsi oli silloin Jumalan käsi... Mutta sanokaapa: Ovatko\n_ihmiset_ koskaan voineet ruoskalla _puhdistaa_ mitään?\" -- lisäsi\nsiihen Alkula, joka oli käsittänyt Harhaman vihjauksen.\n\nKun Harhama vaikeni jatkoi Alkula:\n\n-- \"Kyllähän ihmiset ovat ruoskaa käyttäneet enemmän, kuin mitään\nmuuta... Ja käyttiväthän sitä ranskalaisetkin vallankumouksessaan\nsäästämättä, mutta ovatko he sillä muuta saaneet aikaan, kuin ajaneet\nyhden pahan _toisen_ pahan tieltä pois?... Minä en tunne asiaa...\nmutta te kun olette oppinut, tiedätte, onko Ranska nyt puhdas, vai\neikö.\"\n\nKauvan mietti Harhama. Lopulta kierteli hän taas vastauksen:\n\n-- \"Onko sitten _se temppeli_ pysynyt puhtaana?\"\n\n-- \"En minä sitä väitä\", -- vastasi Alkula rauhallisena. \"Ihmiset\novat siinäkin taas _moskaa_ käyttäneet Hussia ja Lutherusta ja muita\ntemppelistä pois ajaessaan... Jeesuksen varaan ovat ehkä ne ruoskan\nkäyttäjät sitten rakentaneet itsekkäisyyden alttarin ja kirkon, mutta\njos ne ovat vääriä, niin ne mätänevät ja karisevat pois Jeesuksen\nympäriltä... Hän pysyy. Jumalaan eivät pysty ajanhampaatkaan...\nNiidenkin jälet karisevat Hänestä pois, kuin tomu...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Jumaluuden suurkysymys seisoi puhujien edessä\nkaikessa majesteetillisuudessansa, polkien jalkoihinsa kaikki sen\nratkaisuksi tehdyt yritykset. Alkula jatkoi sitten puoli-itsekseen:\n\n-- \"Me ihmiset kyllä koristelemme aina Jumalaa mieleisillämme\nhelmillä ja koruilla, mutta ne karisevat Hänestä pois pölynä...\"\n\nHarhama oli joutunut omaan maailmaansa. Hän kysyi, keskeyttäen:\n\n-- \"Mitä tarkoitatte niillä koruilla?\"\n\n-- \"Tarkoitan\", -- vastasi Alkula -- \"sitä, että meidänkin aikanamme\nesimerkiksi ne, jotka kulkevat oman lihansa orjina, ja toukkina\npalvelevat porttojen lihaa, miehet naisten ja naiset miesporttojen,\nne paheensa puolustukseksi ripustavat Jeesuksen kaulaan opin, joka\nmuka kieltää tuomitsemasta, ja salaavat, että Hän juuri on luvannut\ntulla _tuomitsemaan_ elävät ja kuolleetkin...\"\n\nHarhama vaikeni. Alkula jatkoi vielä:\n\n-- \"En minä tässä tarkoita teitä, mutta muuten jatkan. Onhan meidän\naikanamme paljon niitä, jotka Jeesuksen opin turvissa lähtevät ruoska\nkädessä puhdistamaan temppeliä, kysymättä ensin itseltänsä, eivätkö\njuuri he itse ole niitä, jotka ovat Hänen huoneensa: _elämän_,\nryövärien luolaksi tehneet ja sentähden olisivat ensimäisinä\najettavat sieltä pois, parantumaan ja puhdistumaan...\"\n\nElämän sotkuinen kysymys otti taas Harhaman satimiinsa. Hän käveli\näänetönnä huoneessa. Katse harhaili seinillä. Se sattui pieneen\npeiliin. Hän huomasi hienon rypyn silmäkulmassansa. Ajanhammas oli\nalkanut häntä jäytää pikaisesti... Hän näki edessänsä kohoavan\njonkun hämärän, josta karisevat pois ajanhampaittenkin jälet ja näki\nitsestänsä karisevan ja häviävän kaiken muun, paitsi ajanhampaitten\npuremien, jotka yhä lisääntyivät ja syöpyivät syvemmälle ihoon,\nryppyinä ja jos minä. Ja taas hän hätäytyi ja synkistyi.\n\nJa hän palasi Valkamalaan ajanhampaan purema silmäkulmassa ja uusi\nryppy otsalla. Yksinäisyys alkoi sitten loihtia hänessä hereille\nkaikki teräväkyntiset peikot. Sisällinen rauhattomuus ajoi häntä\njohonkin, eikä hän itsekään ollut selvillä, mihin tarttua silloin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat, yksinäisyys ja syksyn hävitystyö lisäsivät hänen\nhätäänsä. Teoksen revontuliliepeet, joihin hän aina tarttui,\nhävisivät käsistä. Mutta sitä kiihkeämmin tarttui hän niihin\nuudestaan. Ja kun hän raukesi, etsi hän lohdutusta ja unohdusta\nvallankumouksen verihuuteista. Silloin alkoi hänelle vähä kerrallansa\nkirkastua maailmankurjuuden jumalallisuus. Sille ilmestyivät\njumaluuden ominaisuudet, yksi toisensa perästä: Se oli _suuri_...\nse ei \"etsinyt omaansa\"... se tyytyi vähään... se uhrautui toisten\nhyväksi... se oli ihana antamaan palkintoa: kiitollisuutta,\nrakkautta, mainettakin... Se oli palvelemisen arvoinen...\n\nHän yritti taas, mutta varovasti. Hän ei kysynyt _oliko_ edes kurjia\nhänen ympärillänsä. Hän uskoi niitä olevan, uskoi että kaikki\nolivat kurjia ja odottivat vaan, että hän lankeaisi ja kumartaisi\nja palvelisi heitä. Ja oitis sai hän teokseensa uuden jumaluuden\naatteen: _maailmankurjuuden_.\n\nHän alkoi entistä kiihkeämmin lähestyä uutta Jumalaansa.\n\nMutta kun vanhat epäilivät, päätti Harhama yrittää nuorten kanssa.\n\n-- \"Ne voin minä ensin vetää apajaan huvituksilla, iltamilla,\nnäytelmillä ja tanssilla, ja varovasti puhaltaa heihin sen _oikean_\nvapauden hengen\", -- järkeili hän. Hän kokosi nuoret ja kehotti heitä\nliittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran. Jurot nuorukaiset\nkuuntelivat häntä ääneti. Eräs lausui:\n\n-- \"Olisihan se perustettava... seura...\"\n\n-- \"Olisi\", -- murahti toinen.\n\nJa sitten alkoi yksi toisensa jälestä sanattomana poistua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin alkoi Harhamaa taas rasittaa elämäntyhjyys. Kaikenhäviö\navasi hänen edessänsä mustaa kitaansa. Avaruudet ja äärettömyydetkin\nnäkyivät siihen soluvan pölynä. Se lappoi aikaa ja ijankaikkisuutta\nitseensä, kuin kehrääjä kuontalosta tappuraa. Sinne sortui kaikki,\nihmis-elämä, kesät, talvet, toiveet, suunnitelmat... Kaikki.\n\nKaikki... kaikki... kaikki sinne sortui, todisti häviävä kesä.\n\n-- \"Ja minä olen menossa sen kidassa\", -- vaikeroi Harhama ja jatkoi:\n\n-- \"Miksi et pelasta minua Jumala, jos Sinua on olemassa... Miksi?...\"\n\n-- \"Ja jos _et voi_ pelastaa, miksi et sitä ilmoita?...\"\n\nJa niin loppumattomiin tuskitteli hän tyynen ulkonaisen kuoren alla.\n\nJa siiloin kiehahti hänen vihansa Jumalaa kohtaan, joka ei pelasta,\ntai _ei voi_ pelastaa. Hänen henkensä kiemurteli käärmeenä ja\ntapaili vihan ja epätoivon valtaamana Jumalan kantapäätä... Hän\ntappeli epäilyjänsä vastaan, kuin suohon vajonnut peto liejukosta\npelastuaksensa. Hän päätti kaiken epäilynsä uhalla nousta lopultakin\nsitä Jumalaa vastaan, joka ei ojentanut hänelle pelastavaa kättä,\nkun hän huusi jo kuoleman kitusissa. Hän päätti kirjoittaa uneksitun\nteoksensa, vaikka verellänsä.\n\n-- \"Nyt on minulla täällä aikaakin ja yksinäisyyttä\", -- ajatteli hän\nyhä uudestaan, loppumattomiin.\n\nAikomuksestansa hän kirjoitti Anna Pawlownalle ja munkki Pietarille,\nilmaisematta kumminkaan _minkä_ teoksen hän aikoi kirjoittaa.\nMutta joka kerran, kun hänen piti alkaa, tuntui kuin puuttuisi\nvielä suunnitelmasta jotain, joku sana, tai joku juoni, joku\nselittämätön... Hän mietti sitä, mietti, mitä puuttui ja lopuksi aina\nkysyi: \"Onkohan tämä oikein?\"\n\nJa silloin tuntui puuttuvan kaikki...\n\nAnna Pawlowna ja munkki Pietari, saatuansa kuulla Harhaman\naikomuksen, lähettivät hänelle siunauksensa työn onnistumiseksi.\nLisäksi lähetti Anna Pawlowna hänelle pienen kultaisen kynänvarren ja\nkirjoituspöydän, joita seurasi seuraava kirje:\n\n    \"Saatuani tietää, että aiotte ryhtyä kirjoittamaan, lähetän\n    Teille työtänne varten kynän ja pöydän. Molemmilla niillä on\n    kaksi kirjailijaa: N. ja N. alkanut ensimäiset huomattavat\n    teoksensa. Ne on siunannut hurskas munkki ja niistä käy\n    perhelegenda, että niillä tehtyä työtä seuraa onni. Siitä syystä\n    ovat ne perheomaisuutta ja siksi pyydän, että kun palaatte taas\n    luoksemme -- jonka luulen pian tapahtuvan -- tuotte ne muassanne\n    takaisin. En liioin haluaisi, että kerrotte niiden historiaa,\n    sillä en tahtoisi että asiasta tietäisivät ne, joilta mainittu\n    pöytä ja kynä on saatu lahjaksi. Heidän mielensä tulisi ehkä\n    pahotetuksi, jos saisivat tietää, että olen heidän lahjansa pois\n    antanut.\n\n    Samalla lähetän joukon muita tavaroita, joita luulen Teidän\n    tarvitsevan. Toivon, että kotimaanne metsien rauha tyynnyttää\n    mielenne ja antaa Teille voimia suorittaa työnne ja mielen\n    jaloutta tarjoamaan maailmalle hyvää ja kaunista. Me, ystävänne,\n    rukoilemme puolestanne.\n\n                                             Anna Vronskaja.\"\n\nHarhama luki kirjeen ja hermostui. Hän alkoi ajatella sitä, että\n_munkki Pietari_ siunasi työn, jolla hän nousi Jumalaa vastaan...\nJa lisäksi oli hänelle sen alkamista varten lähetetty hurskaiden\nmunkkien siunaama kynä...\n\nKun hänen piti alkaa työnsä, hajosikin hän ajattelemaan elämän\nikisotkeutumaa...\n\nKului päivä, toinen. Elämä ampui nuoliansa. Ajanhammas nakerteli\nihmisiä ja niiden toimia, pureksi tehtyjä päätöksiä poikki. Ja aika\npunoi uusia suunnitelmia ihmishyörinän taustalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntai-päivä. Mustian aseman kolmannen luokan ravintolassa\nistui Harhama puhellen Aleksander Zaikon kanssa. Viime mainittu oli\ntyömiehen puvussa.\n\n-- \"Tämmöisessä puvussa on turvallisempi\", -- lausui hän Harhamalle.\n\nJa hän kertoi mitä tiesi. Ainoastaan Nikolaita hän oli kerran\ntavannut, mutta sitten ei ollut hänestäkään mitään kuullut.\nHautausmaalle kokoontunut väki oli jokaiseen istuttanut sen luulon,\nettä joku oli kavaltanut.\n\nJokainen epäili toistansa ja siksi hajosi järjestö niin olemattomiin.\n\n-- \"Nikitinin esimerkki on siihen arkuuteen vaikuttanut\", --\nhuomautti Zaiko.\n\nHarhama katsahti sormenpäitänsä... Hän tunsi suoniansa pitkin\njuoksevan kylmän, ilkeän, vieraan veren. Zaiko jatkoi surullisena:\n\n-- \"Ikävää on, että äitini sai vihiä... löysi papereitani... Hän oli\nmonarkisti eikä jaksanut kestää... Sydänhalvaus oli minun kädestäni\nlähtenyt...\"\n\nJa molemmat istuivat synkkinä. Näkymätön harmaa haituva hailahteli\nsilmien edessä. Se oli Zaikon äidin suortuva... Verenääni soi siinä,\nkuin viulunkielessä...\n\n-- \"Ja miksi nyt pakenet? Jää minun luokseni\", -- pyysi Harhama.\n\n-- \"En tiedä... Maa polttaa kengänpohjien läpi kaikkialla... Koetan\nnyt ulkomailla jäähdytellä\", -- vastasi Zaiko, surun ilme sinisissä\nsilmissä.\n\nMolemmat miettivät taas jotain himmeää. Kuului kaksi huokausta.\nÄänettöminä tarttuivat molemmat olutlaseihinsa. Silloin Zaiko kysyi\nnopeasti:\n\n-- \"Muistatko Hiiden myllyssä... kun samppanjalähde lorisi ja\nalastomat tytöt tanssivat?\"\n\nJa muistojen kulkuset alkoivat soida surullisesti... Molemmat miehet\nolivat entisen itsensä varjoja... Heidän eteensä ilmestyi mennyt\nelämä kaikkine muistoinensa. Se näytteli niin monia korujansa: Hiiden\nmyllyn alastomina tanssivia tyttöjä, lorisevia samppanjalähteitä,\nkieriviä kultarahoja, joita tytöt ostivat syleilyillä...\nsuuteloilla... salaperäisellä... Se näytteli suuria suunnitelmia,\nkultamaljoja, joihin oli koottu sumua Kullan temppelissä... Se\nnäytteli huolettomia päiviä, taidetta, soittoa, laulua, kukkia...\n\nJa sitten riisuutui se kaikista koruistansa, pukeutui nyt vanhan\nnoidan risaiseen asuun ja hymyili ilkeästi ja ojensi saamiensa\nhelyjen muistoksi kuihtumattoman kukan. Se ojensi kukkien kukan,\n_ainoan_ todellisen, ainoan lakastumattoman, sen kukan, jonka\nloisteessa kaikki kukkamaat himmenevät ja jota eivät talven\npakkasetkaan palella. Se ojensi kukan, jonka terälehtinä loistivat\nlakastumattomat sanat: _\"Vanitas vanitatum et omnia vanitas\"...\n\"Kaikki on turhuutta.\"_\n\nKun he olivat sen muistokukan saaneet, istuivat he taas äänettöminä\nsitä katsellen. Hitaalla äänellä alkoi Zaiko lopuksi puhua.\n\n-- \"Se on kummaa: Mitä piti elämässä kerran paraana ja valoisana, se\nrepii ja syö ja polttaa jälestäpäin. Mistä se johtuu?\"\n\nHarhama ei vastannut, eikä Zaiko odottanut vastausta. Molemmat joivat\nolutlasinsa, istuivat taas sanattomina, elämän ainoa kuihtumaton\nkukka kädessä ja katselivat sitä. Pitkän vaitiolon jälkeen huokasi\nZaiko ja lausui:\n\n-- \"Ah! _Elämä on purppurapukuinen kolera_... Se syö ihmisen\nelävänä...\"\n\nJuna vihelsi. Ystävykset puristivat toistensa käsiä kyynelsilmin. Se\noli viimeinen kädenpuristus. Kumpikin lähti omaa tietänsä, seurana\npurppurapukuinen kolera: helyissänsä loistava elämä.\n\nMutta katkerampana, kuin koskaan ennen, palasi Harhama kotiinsa.\nSysimusta syys-yö peitti maita ja vesiä, eikä hänen sieluunsakaan\npilkahtanut kuutamon pälvi. Hänen vihansa ja katkeruutensa Jumalaa\nkohtaan kuohuivat vaahtona. Oma epätoivonsa ja ystävän onnettomuus\npaloivat sen alla ahjontulena. Säkeninä sinkoilivat siitä tulesta ne\nainaiset kysymykset:\n\n-- \"Elämäkö se on se purppurapukuinen kolera, vaiko Jumala?...\n\n\"Ja mihin kelpaa semmoinen Kaikkivaltias, joka antaa ihmisten joutua\nturmioon?...\n\n\"Ja mihin semmoinen Jumala, joka _piilotteleikse_... ei uskalla\nnäyttäytyä... kalvaa ihmistä salassa?...\n\n\"Ja eikö Hän kolerana hiivi minunkin kintereilläni, _jos_ Hän on\nolemassa?...\n\n\"Ja enkö tee _väärin_ elämänrehellisyyden edessä, jos en kaikin\nvoimini nousisi _semmoista_ Jumalaa vastaan?... Semmoista\nhirviötä, joka olemattomana pelottimena ollen pukee koleran elämän\npurppurapukuun?\"\n\nNyt oli Harhama valmis alkamaan. Hän yritti väkivallalla ratkaista\nolemuksensa peruskysymyksen, ja nousta siten epäilyn pehmeästä\nmudasta. Se oli kapinallisen ihmishengen yritys nousta julkisesti\nJumalaa vastaan... Se oli epätoivoisen ja katkeroittuneen sielun\nviimeinen uhkarohkea ponnistus... Se oli hämärässä ja sotkuksissa\nkiemurtelevan yritys päästä selvyyteen.\n\n-- \"Miksi en minä voisi nousta Sinua vastaan, vaikka Sinä _olisitkin\nolemassa_... Sinua, joka piinaat ihmistä ja syöt minunkin sieluani\nkuin lude... Sinä piru\", -- puheli Harhama valmistautuessaan työhön...\n\nVihdoinkin valmistautui hän tarttumaan teoksensa niiden päähän...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lauvantaipäivä. Maakylän syyspäivän hiljaisuus kuikutti joka\nkuusen latvassa. Saunasavut nousivat pystysuorina. Ne punoutuivat\nja huippenivat, kuin riutuva palmikko, harmaantuivat ja haihtuivat.\nVaris torkkui aidanseipäässä. Laiha hevonen kuopi kylkeänsä\nsyys-äpärikössä ja taivaalla ajelehti harmaa pilvenrepale.\n\nKesän silmäluomi alkoi sulkeutua. Harmaa syksy irvisteli joka ruohon\njuuresta, riippui joka oksalla. Harakka heilui koivun oksalla\nValkamalan akkunan alla...\n\nHarhama tapaili jo sitä niidenpäätä...\n\nHän oli jo pannut paperin pöydälle ja mietti uuden kirjansa\nalkusanoja...\n\nMutta silloin avautui ovi ja vanha talonpoika, Kola, tuli noutamaan\nhäntä nuotanvetoon läheiselle lahdelle.\n\n-- \"Siitä oli puhe\", -- lisäsi Kola.\n\n-- \"Alotan illempänä... palattuani\", -- ajatteli Harhama.\n\nTyö jäi. Harhama kiinnitti jo musteeseen kastetun kultaisen kynän\nkellonperiinsä ja lähti... Koivunoksa heilahti. Harakka pyrähti\nsiltä kiukkuisena ja hävisi vanhan tammen onttoon. Siellä värähti se\nPerkeleeksi ja ilkamoi:\n\n-- \"Jehova kalastaa... Kola Pietarina... Mutta samoilla vesillä ne\novat minunkin verkkoni...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltasella palasi Harhama täyttä kalavasua kantaen. Matkalla piti\nhänen kulkea Valkean talon ohi, jossa asui se outo, mustatukkainen\nnainen. Juuri kun hän oli ohi pääsemäisillänsä, avautui Valkean talon\nakkuna ja outo nainen huusi siitä:\n\n-- \"Herra Harhama! Ehkä minä saan nyt pyytää Teitä luokseni teetä\njuomaan.\"\n\n-- \"Kyllä, kyllä!... Kiitos!\" -- vastasi Harhama tyytymättömänä\noudosta pyynnöstä. Sen sanottuaan hän jätti kalavasunsa talonpojalle,\njoka lausui pistelevällä äänenpainolla:\n\n-- \"Herra Harhama näkyy saavan tuttavia...!\"\n\nSyyspäivän aurinko oli juuri uponnut järven takaiseen metsään. Kuun\nvalo alkoi välkehtiä lahden pikku laineilla, kun Harhama astui\noudon naisen huoneeseen, kaikenlaisilla taloustavaroilla täytetyn\neteisen läpi. Huoneessa puikutti köyhyys räikeänä, kuin puikonpäässä.\nAkkunoissa ei ollut uutimia. Yhden akkunan alaosa oli peitetty\nruskealla huivilla, toisen uutimenrisalla. Kuluneet seinäpaperit\nja rikkinäiset akkunaruudut terottivat kuvan kärkeensä. Ainoina\nhuonekaluina oli vanha, maalaamaton pöytä, kaksi ränstynyttä tuolia\nja auki vedetty puusänky. Mutta kaikki oli harvinaisen puhdasta.\n\nOuto nainen itse oli puettu valkoraitaiseen villapukuun, joka\nkankaasta, puvun kuosista ja koosta päättäen oli hänen ammoisten\ntyttö aikojensa aikuinen. Lihomisen johdosta liian ahtaaksi käyneen\npuseron hihat ja selkämä näyttivät olevan halkeamaisillansa ja\npakahtumaisillansa ruumiin pingotuksesta.\n\nHarhamaan teki koko ensi silmäys säälittävän vaikutuksen.\n\n-- \"Tervetuloa!\" -- lausui outo nainen ystävällisesti, syvään\nkumartaen, ja tarjoten tuolia lisäsi hän:\n\n-- \"Tahtokaa istua!\"\n\n-- \"Kiitosi... Mutta ehkä sallitte minun ensin kysyä, millä nimellä\nminä saan Teitä puhutella\", -- puhui Harhama.\n\n-- \"Kuinka?... Ettekö vielä tiedä minun nimeäni? Sepä omituista...\nNimeni on Esempio\", -- huudahti nainen, selitellen samalla,\nmille tavulle on korko pantava. Koko ajan puhui hän kohteliaalla\näänenpainolla, joka kiusasi Harhamaa, josta oli karissut pois kaikki\nulkonainen koreilu.\n\nHe istuutuivat pöytään. Rouva Esempio sytytti puupalasen reikään\nkiinnitetyn kynttilän. Akkunan edessä leikitteli hänen tyttärensä,\nsommitellen rakennuksia leikkitiileistä. Ulkopuolella näkyi akkunan\npuitelaudassa riippuvan yölepakon pää. Teetä kaataessansa puheli\nrouva Esempio:\n\n-- \"Siinä on minun ainoa tyttöni Armiira. Minä kasvatan siitä\nkulturi-ihmisiä, ilman uskontoa, isänmaata ja yhteiskuntaa... Kuinka\nväkevää saa olla tee?... Tämä pitäisi olla hyvää teetä... kolme\nruplaa maksaa naula.\"\n\nHarhamaa hämmästytti äskeinen rohkea ajatus. Hän itse kielsi\nJumalan, mutta hän tunnusti toki yhteiskunnan, s.o. inhimillisen\nsiveellisyyden vaatimukset noudatettaviksi, asettaen ne teoksensa\nluonnoksessa jumalallisen siveellisyyden sijalle. Ja kun hän\nitse niistä milloin erehtyi, lohdutti hän itseänsä sillä, että\nerehtyväthän ne Jumalankinlapset. Hän tunnusti myös ulkonaisesti\nisänmaan vaatimukset ja tunsi nykyään, että isänmaa metsinensä,\noravinensa, lähteinensä ja henkisine aarteinensa oli hänelle joku\nkoivunsiimes. Se oli aina _joskus_ ennenkin soinut hänelle, kuin\njoulukulkunen. Se oli ajoittain ennenkin tuikuttanut hänelle\nvaloviiruna elämän pilkkopimeässä. Nyt hän oli hieman sen säikeihin\nsotkeutunut. Oudostuneena rouva Esempion ajatuksen rohkeudesta, jonka\nvertaista hän ei vielä ollut tavannut, kysyi hän:\n\n-- \"Vai niin!... Mutta minkä varassa sitten ihminen voi kulkea, jos\nhänellä ei ole mitään, mihin nojata?\"\n\n-- \"Omassa varassansa\", -- vastasi rouva Esempio nopeasti ja\npäättävästi.\n\n-- \"Mutta _jaksaako_ ihminen seisoa aivan omassa varassansa?\" --\nkyseli Harhama edelleen, yhä enemmän puheeseen kiintyneenä.\n\n-- \"Tietysti!... Sen _täytyy_ jaksaa... Taikka oikeastaan minä en\nymmärrä, mitä Te sillä 'jaksamisella' tarkotatte\", -- puheli rouva\nEsempio, lausuen alun nopeasti, lopussa venyttäen ääntänsä.\n\n-- \"Sitä, että, jos ihminen ei tunnusta päteviksi niitä\nsiveellisyyskäsitteitä, jotka yhteiskunta, tai toisille Jumala,\nasettaa, niin jaksaako hän itse luoda niiden sijalle uudet\nsiveellisyyskäsitteet, jotka hänelle voisivat osottaa, mikä on oikea\nja mikä väärä\", -- selitti Harhama hiukan oudostuneena siitä, että\nkeskustelu oli näin äkkiä saanut niin jyrkän ja mieltäkiinnittävän\nmuodon.\n\n-- \"Miksi ei ihminen itse voisi sitä tehdä?... Mikä sitä jaksaessa\non?\" -- huudahti rouva Esempio vilkkaasti, tehden kädellään liikkeen.\n\n-- \"Niin... No... Jaa\", -- tapaili Harhama miettivänä jatkaen: \"Onhan\nihmiskunta tarvinnut vuosituhansia luodessaan ja kehittäessään\nnykyisiä siveellisyyskäsitteitä luonnontilasta elävän ihmisen\nsiveellisyyskäsitteistä, Siinä työssä on kulutettu lukemattomien\nmiljoonien ponnistukset ja täytyyhän semmoisen jättiläistyön olla\n_jonkun_ arvoinen... ehkäpä kelvata ihmis-elämän ohjeeksi... ainakin\nparemman puutteessa. Ja jaksaako sitten yksityinen _yhdessä_\nihmis-ijässä luoda ohjakseen uudet siveellisyyskäsitteet, jotka\nolisivat vielä pätevämmät, kuin ne, joiden luomiseen koko yhdistynyt\nihmiskunta on tarvinnut vuosituhansia?\"\n\nRouva Esempio vilkastui, innostui ja alkoi selittää ajatustansa:\n\n-- \"Mutta mitä siinä on luomista?\" -- keskeytti rouva Esempio.\n\"Yksityisen ihmisen persoonallinen siveellisyys... kuinka minä nyt\nsanoisin Teille... sehän on _valmis_. Senhän sanoo _tunne_, mikä on\noikein ja mikä ei.\"\n\nHarhamaa nämä rohkeat ajatukset hämmästyttivät ja viehättivät samalla\nkertaa.\n\n-- \"Anteeksi, rouva Esempio\", -- tarttui hän taas puheeseen. --\n\"Anteeksi, että olen niin epäkohtelias, että vieraananne ollenkin\nnäin varovasti uskon mielipiteenne oikeuteen. Mutta varovaisuuteni\njohtunee siitä, että sen avulla ehkä saan kuulla Teidän tarkemmin\nselittävän minulle erityistä mielenkiintoa herättävää, rohkeaa\najatustapaanne... Puhutte _tunteesta_, joka muka sanoisi, mikä\non oikea ja mikä väärä. Mutta onhan viha myös tunne... samaten\nluonnon-ihmisten tunteet ovat tunteita, mutta eivät silti riitä\nelämän ohjaksiksi...\"\n\n-- \"Mitä Te nyt taas semmoisista puhutte!\" -- keskeytti rouva\nEsempio, yhä vilkastuen. -- \"Enhän minä nyt semmoista tunnetta\ntarkoita, vaan sitä mikä nyt on ihmisissä suurta... ja jaloa... ja\nkaunista... Kun sitä tunnetta seuraa, niin silloin ei ihminen tee\nkenellekään vääryyttä... Ettekö Te sitä usko?\"\n\n-- \"Niin... No... Kyllä... Anteeksi!\" -- tapaili Harhama epäröiden ja\ntietämättä mitä vastata.\n\n-- \"Minä sanon teille esimerkin\", -- huudahti taas rouva Esempio.\n-- \"Eräs minun sukulaiseni, joka on yhteiskunnan ja kirkon ihminen,\nvei minulta vääryydellä suuren maatilan, kiristämällä... Rupesi\nahdistelemaan saatavaansa ja... Äts!... Kerta hän sitten ajoi minut\nkiroten kotoaan pois _jouluaattona_, kun menin vieraaksi. Minä\nvaan silloinkin sanoin, että: 'Minä toivoisin voivani sinua kerran\nauttaa'.\"\n\n-- \"Vai niin!\"--virkahti Harhama välinpitämättömänä, hieman\nkiusautuneena. Rouva Esempio jatkoi edelleen innostuen:\n\n-- \"Ja sitten eräs nainen on minulle maksava kymmeniä, kyy-mmeniä\ntuhansia. Lainasi ne eräälle herrasmiehelle. Mutta minulle ne eivät\nole mitään... Minä annan rahan tulla ja mennä kuin: hviu!\"\n\nTätä sanoessaan pyyhkäisi rouva Esempio kämmentänsä kuvaavasti ja\njatkoi:\n\n-- \"Ja katsokaa esimerkiksi minun tyttöäni!... Minä sanon Teille\nsiinäkin suoraan, että se on ennen vihkimistä syntynyt. Ja\nkumminkin oli se suhde isän kanssa puhtaampi ja uskollisempi, kuin\nyhteiskunnalliset ja kirkolliset avioliitot. Minua aivan kiusasi, kun\nperintöjen ja laillistuttamisen tähden sitten piti mennä vihille...\nÄtsh!\" -- huudahti hän katkaisten ja tehden tyytymättömyyttä kuvaavan\nliikkeen.\n\nSyntyi pienoinen vaitiolo. Elämän suurkysymys hohti kukkana Harhaman\nedessä ja sen polttavana tuoksuna tuulahti huoneeseen koko elämä.\nRouva Esempio tuki korkeaa otsaansa kädellään, jonka kyynäspään hän\noli nojannut pöytään. Hän mietti jotain... Hän mietti kaikkea sitä,\nmitä hän oli saanut tuntea, kun ihmiset osottelivat sormellansa hänen\nlaitonta avioliittoansa ja sen aikana syntynyttä aviotonta tyttöä.\nHän muisteli menetettyä rikkauttansa ja naista, joka oli vienyt\nkymmeniä tuhansia... Ja paljon muuta hän ehkä ajatteli, ja näytti\nsurulliselta... Harhama hengitti niistä ajatuksista elämänkukan\ntulikuumaa tuoksua. Joku surunsuortuva häilähteli huoneessa. Se oli\nrouva Esempion menneen elämän muisto: _nykyinen elämä_...\n\nViimein keskeytti rouva Esempio vaiti-olon, lausuen teetä kaataessaan:\n\n-- \"Niin... Nykyinen elämä on menneen elämän muistoa...\"\n\nJa ikäänkuin havahtuen ja katuen, mitä oli puhunut lausui hän hetken\nkuluttua vilkkaasti:\n\n-- \"Kun Te nyt tämän kuulitte -- että tyttöni on aviottomana syntynyt\n-- niin Te varmaankin halveksitte minua... Tehän tunnutte olevan\nporvarillisen yhteiskunnan ihmisiä.\"\n\n-- \"En suinkaan halveksi!\" -- vastasi Harhama väsyneenä. \"Haureutta:\nuskottomuutta, irstautta ja muuta voi olla kirkollisessakin\navioliitossa, ja Teidän suhteennehan oli, puheestanne päättäen,\ntavallaan yhteiskunnallisen siveellisyyskäsitteen pohjalle\nrakennettu, koskapa tunnustitte ne vaatimukset, uskollisuuden\nja muun, jotka ihmiset yleensä asettavat avioliiton pohjaksi...\nSolmimistapa oli vaan yksilöllinen, mutta senkin edellyttää jo\nyhteiskunnan siveyskäsite... ainakin osaksi...\"\n\n-- \"Mutta Tehän tunnutte olevan vapaamielinen mies, kun noin\najattelette!\" -- huudahti rouva Esempio iloissaan jatkaen: \"Minä\nluulin teitä aivan vanhoilliseksi... Armiira!... Armiira menee nyt\npeseytymään!\" -- lausui hän välillä lapsellensa ja lopetti sitten\nHarhamalle kysyvästi: \"Vai kuinka?\"\n\n-- \"Riippuu siitä, mitä vanhoillisuudella tarkoitetaan\", -- vastasi\nHarhama kuivasti. Keskustelu alkoi häntä kiehtoa, kuten kaikki mikä\nkosketteli sitä kysymystä, joka hehkui hänen povessansa nyt entistä\ntulisempana. Mutta se pintapuolisuus ja tavotellut huudahdukset,\njota hän oli huomaavinaan keskustelussa, tympäisivät häntä samalla.\nHän sairasti taas ainaista tautiansa: uskoi kaikkien muiden olevan\nhenkisesti häntä alempana.\n\nArmiira palasi peseytyneenä ja kysyi äidiltänsä:\n\n-- \"Saako Armiira teetä?\"\n\n-- \"Ei Armiira saa nyt\", -- vastasi äiti.\n\n-- \"Entä sokeria?... Saako Armiira sokeria?\" -- kysyi tyttö edelleen.\n\n-- \"Ei... Armiira menee nyt vaan nukkumaan.\"\n\n-- \"Voi... voi!\" -- nenitteli tyttö poistuessaan.\n\nTyttö kömpi vaatepäällä sänkyyn. Rouva Esempio jatkoi:\n\n-- \"Minun mielestäni juuri semmoiset luvattomat -- jos niin saan\nsanoa -- avioliitot ovat oikeat. Niistä syntyvät lapset ovat\nlahjakkaita, sillä niille on kaikki rakkaudessa annettu... Vai kuinka\nTe ajattelette?\"\n\n-- \"Kenties!\" -- vastasi Harhama. Mutta hetken kuluttua lisäsi hän:\n\"Mutta ei suinkaan kaikista löytölasten huoneessa kasvatetuista\nlapsista silti tule neroja.\"\n\n-- \"Ei nyt kaikista\", -- myönteli rouva Esempio. -- \"Riippuuhan se\nmyös vanhempien verestä ja lahjoista... Mutta ottakaa esimerkiksi\nJeesus! Hänen isänsähän oli varmasti joku roomalainen ylimys\nja äiti vaa-aatimaton... vaatimaton maalaistyttö... Minunkin\nainoasta lapsestani voisi tulla samanlainen... Senkin isän suku\non samanlaista roomalaista aatelia... va-anhaa, vanhaa aatelia...\nniin että isän puolelta niiden veri on aivan kokonaan hienon-hienoa\nantiikkista ylimysverta... Ja äiti on taas ensipolvessa suomalaista\ntalonpoikais-aatelia... Siis paljon yhteistä. Jeesuksen syntyperän\nkanssa... Ja myöntäkää, että siinä on neroa!... Katsokaa!\"\n\nTätä sanoessaan toi rouva Esempio nähtäväksi lapsensa leikkelemiä\neläinten kuvia, jommoisia senikäiset leikkelevät. Niitä näytellessään\nloisti hän ilosta ja onnesta, kuten ainakin äiti, jolle ennustaja\nennustaa, että hänen lapsestansa tulee suuri. Hän katsahti\nvuoteeseensa menevää tyttöä ja silmät loistivat ilosta. Harhama\nkatseli leikkauksia osan-otolla, hiukan kiusautuneena. Hän ei\ntahtonut loukata innostunutta äitiä ja lausui hänen mieliksensä:\n\n-- \"Kyllä!... Kyllä!... Aika siroja!\"\n\nMutta itseänsä häntä aivan hämmästytti rouva Esempion huikaiseva\nrohkeus, jolla hän asetti Jeesuksen vuosituhansien kuluessa\nkirkastuneen olemuksen oman perheensä tasalle. Vaikka hän itse ei\nterveen kieltämyksensä hetkenä tunnustanut Jeesuksen jumalallista\nsukuperää, näki hän Hänen kuvassansa silloinkin enemmän, kuin\n_tavallisen_ ihmisen. Hän ihaili hänen nöyryyttänsä, puhtauttansa,\nlempeyttänsä langenneita kohtaan, Hänen neroansa ja miehuuttansa.\nEpäilynkin sumeina aikoina Jeesus hohti hänen edessänsä kirkkaana,\nkuin valaistu joulukirkko elämän synkässä korpimaassa. Juuri Jeesus\noli se _tulisin_ hiili, jota hän kourassansa piteli silloin, kun\nhänen henkensä nousi Jumalaa vastaan, sommitteli teosta ja takoi\ntutkaimia. Hänen loukkauskivinänsä Jeesuksen olemuksessa oli se, että\nHän tunnusti Isän. Kun hän korotti ihmistä Jumalaksi, oli hänellä\nsen esikuvana Jeesus, ja silloin hän aina sotkeutui siihen, että se\nEsikuva tunnusti Sen, jota vastaan hän nousi, raivataksensa Hänet\nsiltä istuimelta jolle hän tahtoi uuden jumalan korottaa. Se Esikuva\nja siis myös sen mukaelma nousi silloin aina ja lausui:\n\n-- \"Isä on suurempi minua.\"\n\nNe sanat monen muun selittämättömän yhteydessä olivat sadasti olleet\nse komentosana, jonka käskystä kynä painui alas, kun hän yritteli\nteostansa alkaa.\n\nNyt oli hänellä taas se hiili kädessä, kuin rouva Esempion siihen\npistämänä. Munkki Pietarin kuva vilahti varjona hänen eteensä. Elämän\nhämäryyden rihmat alkoivat kehräytyä.\n\n-- \"Jaa!\" -- lausui hän huoaten, asettaen piirustukset pöydälle ja\nyhä miettien rouva Esempion rohkeaa vertausta. Hiili poltti jo kättä\nja siksi nousi ryppy otsalle.\n\n-- \"Ehkä minä saan kaataa lisää teetä?\" -- kysyi rouva Esempio\nkatkaisten pienen vaitiolon.\n\n-- \"Kiitos, rouva!\"\n\n-- \"Pitäisihän tämän olla hyvää... maksaa kolme ruplaa naula\", --\npuheli rouva Esempio ojentaessaan suuren teekupin. \"Vai eikö se\nmaistu teistä?\" -- lopetti hän.\n\n-- \"Kyllä!... Kyllä! Mutta minun täytyy pyytää anteeksi, etten ennen\nsen makua erittäin huomannut, koska Te itse olette kiinnittänyt\nkaiken huomioni\", -- vastasi Harhama. Mutta hänen ajatuksensa\nkieppuivat kokonansa siinä kättä polttavassa hiilessä. Hän vertasi\ntaas Jeesusta rouva Esempioon. Synnynnäinen ihmisten halveksuminen\npulahti silloin hänessä pinnalle. Jeesus loisti hänen silmissänsä,\nkuin jalokivi kirkkaan jääpuikon päässä, ja sen puikon juurella\nmateli rouva Esempio ja hän itsekin ihmis-etanana. Hän alkoi\nkiusautua, tuskautua. Rouva Esempio tympäisi häntä; kelloonsa katsoen\nvirkahti hän:\n\n-- \"Ehkä minä jo häiritsen Teitä?\"\n\n-- \"Ette suinkaan!... Päinvastoin!\" -- vastasi rouva Esempio taas\nvilkkaasti, ystävällisesti. Ja aivan huudahtamalla lopetti hän: --\n\"Mutta kesken kaikkea! Mikä Teidän lukualanne oikeastaan on?\"\n\nHarhama lausui, parilla sanalla, lueksineensa viimeksi filosofiaa ja\nsosiaalisia aineita.\n\n-- \"Minä jo arvasin, että Teillä on joku 'ala'\", -- tarttui rouva\nEsempio puheeseen vilkkaasti. -- \"Sivistyneen ja intelligentin\nihmisen huomaa jo ulkomuodosta.\"\n\nJa avomielisenä, kepeänä, kuten tyttönen, joka näyttelee kauniita\nsuortuviansa, jatkoi hän:\n\n-- \"Mutta ettekö Tekin huomannut jo ensi näkemällä, että minulla on\njoku 'ala'... tai miksi häntä nyt sanovat?... Huomasitteko?\"\n\n-- \"Kyllä... Kyllä!\" -- myönteli Harhama, jota rouva Esempion kysymys\noudostutti ja hänen lapsimainen, herttainen avomielisyytensä viehätti.\n\n-- \"Millä alalla luulette minun olevan?\" -- jatkoi rouva Esempio\nihastuneena, kuin kauniskutrinen tyttönen kuvastimen edessä\nsuortuviansa silmukoiksi laitellessa.\n\n-- \"Ehkä olette taiteilija?\" -- vastasi Harhama tuskastuneena,\nepäröiden. Hän oli portilla luullut häntä sivistymättömäksi\nmaalaisnaiseksi, ehkä kansakoulunopettajan vaimoksi, ja kiusautui\nnäistä kyselyistä.\n\n-- \"Niin, mutta mikä taiteilija?\" -- jatkoi rouva Esempio kyselyään.\n\nHarhama mietti hetken ja vastasi arvaamalla:\n\n-- \"Aistikkaasta tukkalaitteestanne päättäen maalari, tai...\"\n\n-- \"Ei... Minä olen näyttelijä\", -- keskeytti rouva Esempio jyrkällä\näänenpainolla.\n\nIlmotus oli Harhamalle odottamaton. Hän tuli yhä enemmän hämillensä.\nHän häpesi sitä, että oli niin vierautunut isänmaansa oloista, että\nei tuntenut sen harvojen näyttelijöiden nimiä, vaikka hän tunsi\nuseita vieraan maan näyttelijöitä henkilökohtaisesti. Hämillään\npyyteli hän anteeksi:\n\n-- \"Anteeksi, että en tiennyt!... Mutta olen pitemmän aikaa oleksinut\nmaan rajojen ulkopuolella, joten en ole saanut tilaisuutta seurata\noman kansan sivistys-elämää.\"\n\nRouva Esempio vilkastui taiteeseensa päästyä, kuin kukkamaalle\npäässyt perhonen. Hän selitteli vilkkailla eleillä:\n\n\"Ei ole kumma, että ette tunne Esempion nimellä, sillä\ntaiteilijanimenäni käytän kotitalostani perittyä tyttönimeäni\nHelga Riuttalaa... Ehkä olette sen kuullut? Ainakin\nteatteriarvosteluissa?... Sillä olen jo useita vuosia esiintynyt\nnäyttämöllä vakinaisena.\"\n\n-- \"Anteeksi, että en ulkomuodosta tuntenut!\" -- yritti Harhama,\ntunnettuaan rouva Esempion taiteilijanimestä.\n\n-- \"Ei se tee mitään\", -- katkaisi rouva Esempio selitellen:\n\n-- \"Lapseni kasvatuksen ja mieheni kuoleman johdosta olen ollut kaksi\nvuotta virkavapaana... Sen ajan oleskelin Pariisissa tutkimassa\nuudempaa plastiikkaa ja nyt olisi aikomus antaa uusi koenäytäntö...\nMeidän teatterimme ei siinä suhteessa kelpaa mihinkään.\"\n\nJa innostuneena nousi rouva Esempio ylös ja alkoi selittää\nuudenaikaisen plastiikan ja vanhettuneen teatterin eroavaisuuksia.\nHän näytti, kuinka eri ruumiinliikkeet, kädenliikkeet, käynti y.m.\non tehtävä uuden plastiikan mukaan ja kuinka ne vanhassa teatterissa\ntehdään. Hän näytti havainnollisesti, kuinka on huudahtettava:\nvatsanpohjasta, eikä kurkusta. Äkkiä nosti hän kirjavan hameensa\nhelman puoli-pohkeeseen, alkoi käydä varpaillansa, selitellen:\n\n-- \"Katsokaa käyntiä!... Uuden plastiikan mukaan on astuttava\nnäin. Minä kävelen joka päivä varpaillani täältä sinne teidän\nValkamalaan... neljä kilometriä mitä tätä väliä on... että saan\nkauniit pohkeet, ja totun plastilliseen käyntiin... Katsokaahan!...\nNäin!\"\n\nJa hän eli taiteessansa, kuin perhonen kukassa, tai tyttö peilin\nedessä, huomaamatta ollenkaan, mitä muut siitä ajattelivat,\ntai siitä välittämättä. Hän unohti menneisyyden muiston:\n_nykyisyytensä_... unohti petolliset lainaajat ja häijyt sukulaiset\nja tunnesiveellisyyden, kuin kukat, joissa hän oli jo aikansa\niloinnut, ehkä kyllääntynytkin niihin. Hän eli taiteessansa:\nsiinä kukkanupussa, josta nyt oppimatkan jälkeen oli puhkeava\nmaineenseppele.\n\nMutta Harhama istui jo niillä hiilillä, joilla istuessa kaikki\nplastiikat ovat tuskastuttavaa, katkeraa savua ja kiusaavaa häkää.\nRouva Esempion taide alkoi häntä kiusata ja näännyttää. Hän ei\nmuutenkaan ollut sen tuntija ja ihailija ja kun se nyt tuli hänen\ntulihiiloksella istuessaan, alkoi se häntä tuskastuttaa. Silloin\nalkoi hänestä pursuta sairaloinen ihmis-inho, ja hän katseli asiaansa\ninnostunutta rouva Esempiota sen inhon savujen läpi, ja näki hänet\nnyt siinä valossa, tuskautui ja väsyi.\n\nRouva Esempio näytteli ja selitteli lapsellisella innolla ja\nherttaisuudella. Hän veti tyttösenä kutreistansa yhä uusia suortuvia,\npoimi taiteestansa aina uusia kukkia, ja mitä enemmän hän näytteli,\nsitä enemmän hän innostui, vilkastui ja ihastui kutreihinsa:\ntaiteeseensa.\n\n-- \"Katsokaa! Tämä liike tehdään näin... Ja tämä näin\", -- selitteli\nhän Harhamalle.\n\nHarhama tunsi omien hiiliensä polttavan. Hän alkoi väsyä, kyllästyä.\nHänen ihmis-inhonsa alkoi yhä ryöppyvämmin pursuta näkyviin. Rouva\nEsempion lyhyt vartalo näytti hänestä löllerömäiseltä, hän itse\npyörähtelevältä, tepastelevalta.\n\nMutta rouva Esempio ei sitä huomannut. Hän oli unohtunut taiteensa\nkukkien keskelle, ihaili niitä, poimi niistä parhaita ja näytteli\nniitä Harhamalle ihastuneen ystävällisenä. Ja kun hän näytteli\nsoleavartaloisten naisten sulavia liikkeitä ahtaaseen pukuun\npingoitettuina, ei Harhama voinut olla häntä säälimättä ja katkerasti\nhymyilemättä...\n\nRouva Esempio hengästyi hieman, sitoi aistikkaasti laitetusta tukasta\notsalle valahtaneen suortuvan tukkalaitteeseen takaisin ja puheli\nviattomana, avomielisenä:\n\n-- \"Opettajani Pariisissa myönsi minulla olevan taipumuksia\nplastiikassa. Hän sanoi kerran minulle: 'Toiselle saa päiväkaudet\nselittää, mutta Teille se menee, että: vhiu!'\"\n\nHarhaman ärtynyt mielikuvitus lähti pienimmästäkin sysäyksestä\nkiertomatkalle, etsien mitä kummallisimpia yhtäläisyyksiä\nsysäykselle. Kivipalasta ne voivat silmänräpäyksessä johtua\nkivennäis-oppiin, siitä maan syntyyn... maailman luomiseen, sen\nhäviöön ja niin edelleen, semmoisiin asioihin, joilla ei ollut mitään\nyhteyttä sysäyksen kanssa. Ja kaikki tapahtui salaman nopeudella.\n\nKun rouva Esempio viimeistä sanaa viheltäessään teki kuvaavan\nliikkeen, johtui Harhaman tuskastuneeseen mieleen Nero lyyrinensä\nja lyhyine vartaloillensa, joilla ei ollut asian kanssa edes\nyhteyttä. Siitä hajosivat ajatukset Roomaan... johonkin tapaukseen\nroomalaisessa sodassa ja sieltä aina edelleen halki historian johtuen\nasiasta asiaan, nopeina, elottomina.\n\nMutta rouva Esempio jatkoi näytettään yhä innostuen, lämmiten,\nvilkastuen, tehden kaikki sydämen halulla. Hän oli kuin tyttö, joka\nleikkii uuden nukkensa kanssa... Lopuksi hän näytti, miten eri lailla\nesim. käsi ojennetaan vastanäyttelijälle... Hän selitteli:\n\n\"Vanhan koulun mukaan se vaan pudotetaan, mutta uuden plastiikan\nmukaan se ojennetaan näin:\"\n\nHän heitti kätensä Harhamalle ja kehotteli:\n\n-- \"Ottakaahan minun käteni!\" -- pudottaen kätensä tämän käteen.\nHarhama värähti. Hän katseli kättä äskeisen mielikuvansa vaikutuksen\nalaisena, suurenteli kärpäsen hirviöksi. Käsi tuntui hänestä\npaksulta, lihaiselta. Kynnet oli leikattu syvälle tylppien sormien\nsisään, ja se putosi hänen käteensä kuin lihapala, vaikuttaen hänen\nkiusautuneeseen hermostoonsa, kuin märän vaatteen kosketus. Hänen\nsairaloiseen, ärtyneeseen mieleensä johtui äkkiä rikos-oppi, joka\narvailee rikoksellisen luonteen ihmisten käsistä ja jaloista ja\nkasvoista. Hän ajatteli Lombrosoa ja Neroa. Ajatukset hajosivat\nhetkessä omille teillensä johtuen rikosopista vallankumoukseen,\nNikolaihin, Kooljaan, munkki Pietariin ja siitä hänen lähtöönsä\nSuomeen ja aina loppumattomiin. Hän aikoi vaistomaisesti päästää\nheitetyn käden pois kädestänsä, mutta rouva Esempio puhui\ninnostuneena, jatkaen näyttelyään:\n\n-- \"Pitäkäähän vielä... pitäkäähän... pitäkäähän!\"\n\nMutta samassa tuikahti loppuun palanut kynttilä sammuksiin, ja\nHarhama sai tilaisuuden lausua:\n\n-- \"Kynttilä huomauttaa, että minun on aika kiittää Teitä\nystävyydestänne ja päästää Teidät rauhaan.\"\n\nKuun puolikas oli kiivennyt taivaan kuperalle laidalle... Se valaisi\nhuonetta himmeästi, kuin peikon lamppu. Armiira nukkui puusängyssä,\nriisuutumattomana, viattomana ja rauhallisena kuin enkeli. Akkunan\nläpi hiipivä kuutamo oli juuri kiivennyt lattialta sängynreunan\nyli vuoteeseen. Hiljaa, hellävaroen levitti se juuri valonsa\nhuivinnurkkaan Armiiran kasvoille. Toisella valoliinansa nurkalla oli\nse jo peittänyt lapsen käden. Sen reuna repotti sängyn reunalla ja\nlaski kaitaisen liepeensä lattiapalkeille kuutamomatoksi.\n\n-- \"Siinähän se minun tyttöni nukkuu... Eikä sitä tiedä mitä\nsiitä tulee. Ehkä todellakin esimerkki\", -- puheli rouva Esempio\npuoleksi leikillä. Pieni vaitiolo syntyi. Molemmat miettivät mitä\nelämä tulevaisuudessa oisi. Nyt olivat nähtävinä ainoastaan sen\nnäkymättömät hapset.\n\n-- \"Jaa!... Hyvää yötä!\" -- lausui Harhama viimein, kumartaen\nkiusautuneena.\n\n-- \"Hyvää yötä!... Mutta _à propos_ [kesken kaiken]... Ettekö Te\nvoi suositella minulle jotain näytelmää koenäytäntöä varten?...\nSemmoista, jossa olisi suurempi osa... esimerkiksi semmoinen, kuin\n'Magda'?... Ehkä on kirjastossanne joku semmoinen näytelmä?\" --\ntarttui rouva Esempio vielä puolipimeässä huoneessa.\n\n-- \"En nyt muista\", -- vastasi Harhama. -- \"Suomenkielisiä en\ntunne... Venäjänkielisiä olen nähnyt ja niistä erään tuttavani\nkirjoittama on minua miellyttänyt.\"\n\n-- \"Mutta ehkä minä saan tulla huomenna sitä katsomaan?... Jos\nnimittäin olette niin ystävällinen, että teette minulle selkoa sen\nsisällöstä, koska itse en täydellisesti hallitse venäjänkieltä\", --\nkeskeytti rouva Esempio innostuneena.\n\n-- \"Kyllä!... Suvaitkaa vaan tulla!\" -- vastasi Harhama.\n\nRouva Esempio saattoi hänet ulos avonaiselle portaikolle. Siihen\navautui kaunis järvenselkä, joka välkytteli kuun kirkasta kuvaa\npohjallansa, kuutamon hopeavaippaa kalvollansa. Koko näköala välkkyi\nyön hopeassa ja kullassa. Rouva Esempio katseli sitä taiteilija-uran\nhopeoiden hänen sielussansa hohtaessa, sen kunniakuutamoiden\nvalaistessa hänen tulevaisuuttansa ja seppeleiden loistaessa kuun\nkirkkaina kuvina elämän järven pimeällä pohjalla. Loistava näköala\ntuntui hänestä silloin taiteilija-uralta, joka jo ojensi hänelle kuun\nkuvaista seppeleeksi. Hän ihastui, innostui ja unohti elämänhuolet ja\nkurotti käsin seppelettä. Hän huudahti, mieli kirkkaana kuutamona:\n\n-- \"Ai... ai!... Miten kaunista!... Luonnossa on nyt 'stämningiä',\nkuten sanotaan...\"\n\nJa taas hän innostui taiteeseensa, ja selitteli kuutamovaippa\nhartioilla:\n\n-- \"Oikeastaan minä olen suunnitellut antaa ainoastaan muutamia...\nehkä vaan yhden ainoan näytöksen... Tahtoisin nähdä sen\näärettömän-äärettömän hiljaisuuden, joka vallitsee, kun yleisö\nodottaa nyt opintomatkaltani tultuani. Ja sitten voittaa yleisö noin\nhyvin vaan!... Ja samassa vetäytyä syrjään... Olette tietysti lukenut\nMaeterlinckin La Silencen?\" [Hiljaisuus] -- jatkoi rouva Esempio\nkyselyään ja selitystään innostuneena, kepeänä ja herttaisena.\n\n-- \"En, ikävä kyllä... Hyvää yötä, rouva Esempio!\"\n\n-- _\"Au revoir, monsieur!\"_ [Näkemiin, herra!] \"Minä tulen sitten\nhuomenna\", -- lopetti rouva Esempio rappusilla.\n\n-- \"Terve tuloa!\" -- lausui Harhama lakkiansa nostaen ja hävisi\nkuutamon varjoihin.\n\nYö oli yli puolen, kun hän saapui asuntoonsa. Kuutamorepale\npaistoi lattialla, tunkien siihen koivunoksien lomitse. Vasta nyt,\nyksinäisyyden villavasussa, alkoi Harhama tutkia äskeistä puhelua.\nJa hän löysi siitä nyt siivenkären, jolla hänen henkensä mielellänsä\nkeinui, koska siinä ajatuksessa oli jotain rohkeaa. Rouva Esempion\najatus kaiken sovinnaisen siveellisyyden kieltämisestä ja _tunteen_\nkorottamisesta sen sijalle, sotki hänen ajatuksensa rihmoja. Hän\nkieriskeli niissä, sekautui niihin hetkittäin, ja silloin alkoi\nhänelle joskus välähtävänä valona selvitä rouva Esempion ajatuksen\nrohkeus ja sen suuruus. Se huumasi häntä ja viehätti, ja kun hän\nyritti alkaa teoksensa kirjoituksen, tuntui kuin olisi siinä aukko:\nturha arkailu, keskitiehen pysähtyminen... Se aukko oli alkanut\npienestä neulanpistosta Valkeassa talossa, mutta nyt se laajeni,\nsuureni, huikaisi ja kirkasti uuden maailman. Teoksen juoni näytti\nrikkinäiseltä... sitten oli siitä jälellä enää repaleita...\nviimein ei niitäkään... Neulanpiston tekemä reikä laajeni\näärettömyyden-laajuiseksi aukoksi ja siihen aukkoon hävisi koko teos.\nMitään vanhaa ei jäänyt enää jälelle.\n\nMutta kuu kiepahti koivunlatvan takaa ja viskasi eheän kuutamonsa\nlattialle. Samalla kirkastui taas Harhamassa hetkeksi äskeinen\najatusten sotkeutuma.\n\n-- \"Sehän on eläimentila... Tunne, vietti, määrääjänä!\" -- mietti\nhän ja sotkeutui edelleen. Hän oli liiaksi takertunut teoksensa\nvalmiiseen juoneen: yhteiskunnallisen, yleisen siveellisyyden\naatteeseen, eikä päässyt siitä irti.\n\nJa useat värttinät alkoivat kehrätä hänen olemuksessansa. Rihmat\njuoksivat niiden puolaimilta. Epäilyn sukkapuikot alkoivat vilistä\nnopeina ja kutoa häntä ahdistavaan pakkoröijyyn...\n\nKuu puikahti pilven taa. Yö vierähti poroharmaaksi. Harhaman edessä\ntanssi sekaisin kaikki: Jumala repi verikynsin Zaikoa, tai haihtui\nHän mielikuvaksi. Kaikenhäviö irvisti ajanhampaat verisissä ikenissä.\nJa taas hinautui Jeesus ihanana jalokivenä jääneulan päähän,\nja neulan juurella mateli ihmis-etana hullunkurista harppuansa\nsoitellen...\n\nEpäily kuristi häntä. Kun hänen huomenna piti alkaa teoksensa\nkirjoitus, tuntui, kuin puuttuisi suunnitelmasta vielä jotain, tai\nkaikki. Valkeassa talossa tapahtunut keskustelu alkoi hänessä kyteä\nuutena epäilyksen tulihiilenä. Hän kyseli itseltänsä: \"Pitääkö minun\njäädä puoliväliin: yhteiskunnallisessa siveellisyydessä ilmenevän\nihmisen jumaluuteen, vai astunko koko askeleen: nostan yksilöllisen\nsiveellisyyden ainoaksi oikeaksi, ainoaksi oikeaksi jumaluuden\nilmaukseksi?\"\n\nUudet epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa ja hän ei uskaltanut nyt\nvielä tarttua odottamatta irtipäässeeseen niidenpäähän...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukka kasvoi kauniissa temppelissä. Kaunis enkeli hoiti kukkaa ja\nenkeliä vartioi korea käärme.\n\nKun Harhama oli lähtenyt Valkeasta talosta, niin Perkele, joka oli\nyökköön kätkeytyneenä vartonut akkunan puitelaudassa riippuen,\nlensi ajatuksena lumivalkeaan temppeliluolaansa, jonka nimi on\nAistitemppeli. Sen tuhat pylvästä ovat häikäisevän valkeita, sen\nseinät valkeammat, kuin puhdas hanki, ja sen holvi valkean-kirkas,\nkirkkaampi auringon valkeata valoa...\n\nAistitemppelin keskellä on lumivalkea aistialttari ja sillä\nkaunis kukka-astia, kauniilla korottimilla. Kukka-astiassa kasvaa\nveripunainen aistipunakukka. Sitä hoitaa ja vaalii siinä Perkeleen\nihana enkeli Tuula. Hän hoitaa sitä yöt, hoitaa päivät. Kuusi\npikkuista enkeliä on hänellä aina apuna.\n\nTuula on kauneuden ihanin kukka... Hän on kuin ihanin uni... Vartalon\nnotkeus on käärmeen kaunista kavaluutta... sen pehmeys on hempeintä\nhekkumaa... sen lämpö on lempeä... sen tuoksu on impeyttä... sen\nsulo mairetta... Hänen päässänsä on veripunakukkainen seppele...\nKatse on tenhoa... taikaa... noituutta... häävuoteelle kutsua...\nHänen tukkansa on lumivalkea, silkkihieno, ja se tuoksuu, kuin\nkukka, ja se säteilee, tuskin nähtävästi, kauniina, kuin päivän\nlumivalkeat säteet... Sen jokainen suortuva on elävää aistia... Se\nhivelee hellästi... kutittaa kauniisti... häilähtää, kuin herkku,\nhivaisten miehen hellimpiä... Hänen ihonsa on aistia... se on\nlumetta... huumetta... suloa... Hänen huulillansa kypsyy hekkuma,\nkuin makea marja... povella puhkeaa hempi pienenä nisänä, punottaen\nrinnanpäässä... Hän on tuomittu ijankaikkiseen tyttöyteen...\nkantamaan neidonhaluja... naisen mielitekoja... viettien ijäistä\njanoa... Hekkuma puhkeaa hänestä aina, kuin väri kukasta... lempi\nneidon povesta... Himo hehkuu hänestä, kuin elämänhalu ihmisestä,\nkun sen aika on tullut... Mutta ei ole sille tyydytystä... Hänen\nimpeytensä on ikuinen... Siksi antaa hän himonsa aistipunakukan\nväreiksi... sen tuoksuksi hekkumansa... sen mehuksi naiseutensa...\nmiehenkaipuunsa sen heloksi...\n\nJa siksi puhkeaa aistipunakukasta aina uusi, pieni aistipunakukka,\njoka on puhdasta himoa... huumaavaa hekkumaa... viettiä...\nviettien ruokaa ja juomaa... naiseutta... mieheyttä... impeyttä...\nhaureutta... Siksi saa kaikki aistillisuus aistipunakukasta alkunsa...\n\nPikku enkelien päässä hohtavat lumivalkeat kukkaseppeleet...\nHeillä on käsissä ijäti kukkivat liljat... He seisovat lumivalkean\naistialttarin edessä, sen portaita vartioiden, ettei sinne pääse hyve\nhallaksi... kieltäymys kukkaan viluksi...\n\nTuula-enkeli kasvattaa aistipunakukkaa ihmisille jaettavaksi...\nSe ei koskaan kuihdu... ei lakastu. Se kukkii ijäti, hohtaen\nveripunaissa... Tuula itse seisoo alati sen astian vierellä... Hänen\nedessänsä alustalla on veripunainen käärme kauniina kiemurana... Se\nvartioi häntä, ettei hän nukahda ja laske kukkaa lakastumaan... Joka\nilta ja joka aamu puhaltaa Tuula kukan tuoksua maailmoihin, antaa\nvärin mennä tuoksun mukana... Se väri menee näkymättömänä, tuoksu\nmenee tuntemattomana... Ne muuttuvat maailmassa kukiksi, kukkivat\nsiellä, missä milloinkin tarvitaan... Ne punottavat kotilieden\nliekinpäässä... Ne kukkivat siinä keveinä... runollisina...\npuhtaina... viattomina, vaimon käden vaalimina, miehen niille\nsoitellessa, toisten niille runoillessa... kaikkien niitä etsiessä...\nniitä palvellessa... niillä eläessä... uhratessa... Niiden lehdet\nkarisevat vaimon helmaan... karisevat siihen miehen poimittaviksi...\naina etsittäviksi... Ne karisevat tytön syliin sulhasen\nuneksittaviksi... Ne tuoksuvat vaimon vuoteessa... koristavat sen\nsukkanauhoja... Niitä sirottelee näkymätön käsi tytön syliin, kylvää\nvaimon helmaan ja vuoteelle, ja solmielee heidän sukkanauhoihinsa...\n\nNe kukat kukkivat kaikkialla... Ne näkyvät silloin, kun on silmä jo\nsoaistu... Ken pettyy niitä etsiessään, hän etsii kiihkeämmin... Ken\nne luulee löytäneensä, se etsii uudestansa...\n\nIjankaikkisesti kukkii aistipunakukka... Uskollisesti hoitaa Tuula\ntehtäväänsä... Hän kylvää luvattoman rakkauden ensi idut... nostaa\nlemmen vaikka missä... Hän panee alkuun aviorikokset... Sitä tehdessä\ntaittaa hän punaisimman lehden aistipunakukasta ja kutsuu luoksensa\nkauniin Are-linnun, jonka väri on kirkasta kuutamoa... Se tulee heti\nensi kutsunnalla, ottaa sievästi Tuulan kämmeneltä kukkalehden ja\npudottaa siitä osan naisen helmaan, toisen osan miehen päälle... Sen\nlehden väristä puhkeaa uusi aistipunakukka, jossa kieppuvat molemmat,\nsekä mies että nainen, kunnes siinä palavat siivet... Ne kieppuvat\nsiinä, kuin perho tulessa...\n\nAistipunakukan lehti huumaa mielen, sokaisee silmän, värjää ruman\nihanaksi, tekee vanhan nuoreksi ja luvattoman makeammaksi muuta...\n\nPerkele istui veripunaiselle valtaistuimellensa ja antoi merkin.\nHeti ilmestyivät hänen eteensä kaikki kuusi pääenkeliä: Piru, Horna,\nHiisi, Lempo, Kehno ja Paholainen sekä hurmaavan kaunis Raala, joka\nkäskettävinänsä olevilla enkeleillä kehruuttaa ihmisten väärien\nunelmien rihmat ja kudotuttaa niistä unelmat. Raalan mukana oli sata\nhänen alaistansa enkeliä. Perkele puhui heille:\n\n-- \"Jehovan munkki lähetti Harhaman 'kotiinsa', mutta hänen polkunsa\non kääntynyt. Hän on kääntynyt kotinsa portilta _naisen_ kanssa ja\nnyt kuuntelee hän jo hänen _saarnojansa_... Ja ne saarnat eivät ole\nJehovan virsikirjasta otetuita...\"\n\n-- \"Hän on siis parannuksen tiellä. Hän on kääntynyt kotiportillansa.\nSinä olet johtanut hänet oikealle polulle\", -- huomautti Piru.\n\n-- \"Silloin alkaa minun työni\", -- huomautti Tuula kukka-astiansa\nviereltä.\n\n-- \"Hän ei ole _vielä_ valmis sinun kukkasi kauneutta näkemään, mutta\nhän kypsyy kohta\", -- oikaisi Perkele. Ja Raalalle hän lausui:\n\n-- \"Sinun tehtäväsi on nyt pitää huolta hänen unelmistansa\npäivällä... Niiden jälkeen saa Herve-enkeli jatkaa työtäsi hoitamalla\nhänen uniansa yöllä.\"\n\n-- \"Me tottelemme sinua ilolla\", -- lausui Raala enkeliensä ja\nitsensä puolesta. Perkele istui hetken mietteissänsä, ajatteli\njotain, rypisti otsaansa ja alkoi puhua:\n\n-- \"Jehova on kavalasti käyttänyt hyväksensä sitä iskua, jonka minä\nannoin hänelle Kainin kädellä.\"\n\nEnkelit hämmästyivät. Perkele selitti edelleen:\n\n-- \"Hän oli luonut ihmisen yksiavioiseksi, vaimon yksi-mieheksi...\nJos molemmat veljet olisivat jääneet eloon, olisivat he jakaneet\nainoan sisarensa porttona, ja silloin siitä ei olisi voinut syntyä\nlasta, sillä portto ei voi synnyttää. Hänen luomansa ihminen olisi\nhävinnyt ja Hänen valtansa olisi silloin loppunut...\"\n\n-- \"Se kavala!\" -- huudahtivat enkelit ymmärrettyänsä, että heidän\nherransa oli pelastanut Jehovan vallan, pelastamalla ihmissuvun\nmonimiehisyydestä johtuvasta häviöstä.\n\nPerkele hillitsi vihansa ja jatkoi:\n\n-- \"Mutta Hän on näkevä, että erehtyi. Hän on näkevä, että naisesta,\njoka siten tuli pelastetuksi porttouden kautta tuhoamasta Hänen\nvaltaansa, on sittenkin tullut hänen valtansa lopettaja... Minä olen\nnäyttävä, että Hän, pelastuttaessansa minulle naisen porttoudesta,\npelastutti oman valtansa surman. Naisen täytyy se valta lopettaa,\njoko porttoutensa kautta, tai ajamalla Hänen hiuskarvansa Hänen\nvalittujensa päästä...\"\n\n-- \"Hän on tekevä sen molempia teitä kulkien, kun sinä, maailman\nviisaus, niin tahdot\", -- todisti Piru.\n\n-- \"Nainen\", jatkoi Perkele -- \"on ajeleva pois Jehovan voiman\nsuortuvat. Katsokaa!\"\n\nPerkeleen tahdosta avautui kuvaus enkelien katseltavaksi:\n\nRauhallisessa laaksossa oli Simsonin maja. Sitä ympäröivät kauniit\nöljypuut ja viikunapuut. Majassa paloi kotiliedessä hopeanheleä\nliekki, ja nuori, kaunis Delila seisoi sen vierellä Libanonin valkea\nruusu kädessä... Hän katseli sitä ja muisti nuorta filistealaista,\njoka oli kerran hänelle noutanut kauneimman ruusun Libanonin\njyrkänteeltä...\n\nSimson tuli sisälle täysissä sotatamineissa... Kaunis Delila\nsulkeusi hänen syliinsä, kuin pääskysenpoika pesäänsä... Hän\nvakuutti kuolevansa, jos se syli kylmenisi... Hän vakuutti ijäti\nitkevänsä, jos ei Simson palaisi... Hän vannoi päivät uhraavansa,\nyöt rukoilevansa, että Jehova säästäisi hänelle hänen maallisen\ntaivaansa: Simsonin sylin... Hän vannoi huutavansa Jehovan vihaa\nsille, joka taittaisi suortuvan Simsonin päästä...\n\nHän vannoi ja lupasi, hän itki ja värisi... Hän antoi ruusun\nSimsonille, sanoen:\n\n-- \"Se on puhdas, mutta Delilasi sielu on puhtaampi... Jos\nruusu muuttaisi värinsä liaksi, ei muuttuisi minun rakkauteni,\nuskollisuuteni, puhtauteni.\"\n\nMutta Simson ei katsonut valkeaa Libanonin ruusua... Hän katseli\n_puhtaampaa_... hän katseli Delilaa, joka oli äsken kukkinut\nSorekin ojan kauniilla rannoilla... Hän katseli sen huulta... sen\nkauniita silmiä... sen hienoa hipiää... Hän tunsi sen poven paisuvan\nhuounnasta... Hän näki näkymättömän kukan, huumautui sen tuoksusta...\nHän näki kaulan hipeässä hienon sinervän verisuonen, hienoisena\nhaituvana... Hän värisi ja suli ja tarttui hipeän verihaituvaan...\n\n-- \"Tuula! Hän on nähnyt sinun aistipunakukkasi!\" -- riemuitsi\nPerkele.\n\nSimson lähti. Delila istuutui vuoteen reunalle ja katseli Simsonin\nunohtamaa ruusua ja muisteli nuorta filistealaista ja haisteli ruusua.\n\nMutta nuori filistealainen lähestyi ja alkoi väijyä ulkona Simsonin\nhenkeä... Hän väijyi, eikä huomannut Simsonin jo lähteneen kotoa,\neikä tiennyt Delilan täällä olevan...\n\nIlta tuli... Yhä väijyi filistealainen, joka oli parain\nfilistealaisten päälliköistä... Hän oli alhaalta siksi kohonnut ja\nitse ottanut asian toimittaakseen...\n\nKaunis yö hämärsi... Filistealainen hiipi Simsonin majaan... Delila\nistui vielä vuoteen reunalla. Hän huomasi filistealaisen ja tunsi\nhänet, ja nyt hän _unohti_ ruusun... Hän muisti _muuta_... Ruusu\nputosi lattialle... _Sen_ väri oli vielä muuttumatta... lehtikin oli\nvielä kuihtumatta, mutta _hänessä_ muuttui jotakin...\n\nJa filistealainenkin tunsi hänet ja katsoi häneen, eikä Delila\nrukoillut Jehovaa Simsonin puolesta... Ei hän paennut vihollista...\nHän istui ja odotti... Heikko vartalo värisi hieman... Se värisi\npelosta... _odotuksesta_... ihastuksesta... Silmissä paloi tuli.\nJalka puristautui jalkaa vastaan, kuin suojellen jotakin... kätkien\njotakin... Filistealainen polvistui hänen eteensä... Hän värisi ja\nlämpeni ja hehkui... Hän pakeni vihollista arkana, kätkeytyi sen\nedeltä... Mutta hän kätkeytyi miehensä _vuoteeseen_...\n\n-- \"Tuulan kukka on puhennut heille\", -- iloitsi Perkele.\n\nNäky jatkui: Simson polvistui Delilan eteen, painoi päänsä tämän\nhelmaan. Delila lauloi hänelle harpun säestyksellä laulua \"Ikuinen\nlemmenkukka\".\n\nHän lauloi:\n\n    \"Sorekin kauniit aallot sekä rannat\n    sun tähtesi mun lemmenkukkani\n    ijäksi unohti. Sen laakso murheenmaaksi\n    on sille kukkaselle muuttunut.\n    Kuin pieni muuttolintu ajan tullen,\n    keväisen lemmen maille ikävöi,\n    niin kuihtumaton lemmenkukkaseni\n    Sorekin kauniin puron rantamalla\n    yöt päivät poimintaasi odottaa.\n    Sinulle, niin kuin kukka auringolle,\n    se uskollisna aina kukoistaa.\n    Kuin kevät kesää ikävöiden toivoo,\n    tai uhrisavu pyrkii korkeuteen,\n    muut kaikki unohtaen, niin mun lempein\n    sun silmäystä;, aina odottaa,\n    sa lemmenkukkasesi kirkas päivyt,\n    sen ainut ilo, päivänpaiste sen.\n    Se ilman sua kuihtuu. Ilman sua\n    Sorekin kirkkaat aallot, kauniit rannat\n    on lemmenkukkasellein syksynmaita\n    ja päivät tuskaa, murheöitä yöt.\"\n\nSävel helskyi. Se hyppeli harpunkielellä kauniina aistipunakukkana,\nkuin pienoinen punainen liekki, jota ei silmä nähnyt... Simson\nkuunteli laulua ja näki kukan säveleessä... painoi päänsä\nDelilan helmaan ja nukkui... Tuula hymyili ja katseli kaunista\naistipunakukkaansa. Perkele riemuitsi. Näky jatkui:\n\nSuuressa filistealaisten temppelissä vietettiin voitonjuhlaa...\nDelila istui nuoren filistealaisen vierellä kunniaistuimella. Sokea\nSimson tuotiin kahleissa sisälle ja hänet pakotettiin soittamaan\nharppua... Hän muisteli silloin menneisyyttänsä... Hän muisteli\nDelilaa... Hän tuli katkeraksi ja soitti kuin ivalla tuttua\nlaulua \"Ikuinen lemmenkukka\"... Delila yhtyi sitä laulamaan, kuin\nilkkuen... Simson tunsi äänen... raivostui... tarttui pedonvoimalla\npylväisiin... Pylväät taittuivat ruokona, ja temppeli sortui\nraunioiksi...\n\nPerkele riemuitsi.\n\n-- \"Jehova pelasti naisen ajamaan Hänen omia suortuviansa ja\nnostamaan miehen käden uuteen kainin-iskuun... Tuulan kukka kasvaa\nkauniina ja sinä Raala olet juoksuttanut ja kehrännyt miehen\nonnenunelmien rihmat oikealta kerältä, kun olet antanut ne _naisesta_\njuosta...\"\n\n-- \"Kaikki viisaus on sinusta lähtenyt\", -- imarteli Raala.\n\nKuvaus muuttui: Kuningas Salomo istui valtaistuimellansa Zionin\nlinnassa ja ylimäinen pappi siunasi hänet Herransiunauksella.\nYlimäisen papin lähdettyä astui sisälle kaunis Ammonin tytär.\nHän seisoi Salomon edessä Itämaan kukkana, käsissä kirkkaat\nkultakoristeet, otsalla kaunis otsanauha... Hän hymyili aurinkona,\nhohti puhtaana helmenä, viattomuutena, kainoutena. Puvunlaskos\nsomisti vartaloa, huulella hohti vielä äidin antama suudelma...\ntyttöys tuoksusi ihosta... viattomuus silmän tummasta sinestä...\nKaikki se oli yhteensä veripunaista...\n\nPerkele iloitsi. Salomo kutsui kaunista tyttöä... Tyttö katsoi\nkainona maahan... ei totellut... ei tullut... Salomo lähestyi _itse_\ntyttöä... Tyttö pakeni arkana lintuna... Salomo polvistui tytön\neteen, päässä Israelin kruunu... Tyttö pysyi äänetönnä... Salomo\n_rukoili_... Tyttö vastasi väristen:\n\n-- \"Isieni usko kieltää minut uhraamasta _sitä_ muille, kuin suurelle\nMolokille... Ja sinun maassasi ei ole Molokin alttaria, millä\nuhrata...\"\n\nKuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Salomo oli rakennuttanut temppelin\nMolokille ja saattoi kaunista Ammonin tytärtä sen alttarille...\nkantoi häneltä parhaan uhrin _Molokille_...\n\n-- \"Sinun aistipunakukkasi, Tuula, on kalliimpi kuin Jehova\", --\niloitsi Perkele, uhrausta osottaen. Enkelit iloitsivat herransa\nkeralla.\n\nKuvaus muuttui:\n\nHerodes istui Zionin linnassa loistavan seuransa kanssa\nhuumautuneena. Herodiaksen tytär tuli sisälle. Kuningas riemastui:\nTytön vartalo oli suloa. Se oli kuin kaunis käärme... Polvi vilahti\nhunnun halkeamasta... taipui notkeana... kääntyi kauniina... Lämmin\niho hiveli hipiällänsä, musta tukka silkkisuortuvillansa... Silmissä\nkukki kiehde, katseessa raju lempi...\n\nTyttö alkoi tanssia... Neidonhaju häilähteli huntuna hänen\nympärillään... Tukasta tuoksahti jotakin, joka tunki miehen\nsisälle... Kuninkaan silmät sokenivat... Tyttö tanssi kukanhajuisena,\nhuumaavana, hehkuvana... Kuningas kieppui perhosena tavotellen...\nvärähdellen... vavahdellen... Hän unohti kuningaskunnan, unohti\nIsraelin kruunun, unohti valtikan, unohti kaiken... Hän näki vaan\npunaisen kukan... tunsi sen hivelevän hajun... huomasi solean polven\nkäännähdykset... himoitsi nähdä enemmän... katsoa kukan sisintä...\n\nHän lupasi tytölle puolen valtakuntaansa...\n\n-- \"Sinun kukistasi, Tuula, maksetaan hyvästi\", -- ilkamoi Perkele.\n\nNäky muuttui: Pyövelit kantoivat sisälle Johannes Kastajan verisen\npään. Perkele kerskaili suurena:\n\n-- \"Herodias ja Delila ovat Jehovan _valituita_: He ovat\nIsraelinkansan tyttäriä... Hänen _valittunsakin_ ovat minun\naseitani...\"\n\n-- \"Hän Itse on sinun aseesi, sillä _Hän_ valmisti ja säästi aseen\nsinulle\", -- ylistivät enkelit. Perkele jatkoi ylpeänä:\n\n-- \"Jehovan munkki lähetti Harhaman tänne. Nyt on hän kohta _naisen_\nkäsissä, joka ei hänelle Jehovaa ylistä... _Munkki_ on ollut\nkosiomiehenä... ja vaimo on antava hänelle kielletyn hedelmän, vaikka\nomasta pohkeestansa... Tuula sirotelkoon naisen helmaan kukkansa\nkoreimmat lehdet! Sinä, Raala, hoitelet hänen unelmiansa ja Herve\non pitävä unista huolen. Kohta kulkee kaikki latuansa..._Vaimon_\nhelmassa on Harhama teoksensa kirjoittava... _Vaimo_ on ajeleva\nsuortuvat Jehovan päästä..._Vaimon_ käteen on Harhama kantava Jehovan\npään...\"\n\n-- \"Sinun tiesi ovat uuden maailman kehittymiskulkua, siksi _täytyy_\nkaiken sitä latua kulkea\", -- todisti Piru. Perkele lopetti ylpeän\njärkeilynsä:\n\n-- \"Jehova astui alas helvettiin minun päätäni rikki polkemaan,\nmutta minä olen myös nouseva Hänen taivaaseensa, pistämään Hänen\nkantapäähänsä, jos Hän yrittää sen sinne kätkeä...\"\n\nPalvelijat riemastuivat ja veisasivat herransa ylistystä.\n\n    \"On avaruuskin sulle liika pieni.\n    Sä kaikki imet itseesi, kuin sieni.\n    Sinuhun suistuu Jehovan taivas, maa.\n    Sun kunniaasi kaikki julistaa.\n    Oot herra tulevan\n    Ja loppu olevan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerkele hävisi enkeleinensä. Tuula jäi uskollisena hoitamaan\naistipunakukkaa...\n\n\n\n\nRiitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia.\n\n\n    Elämä on tulinen synninhiillos...\n\nSyyskesän rauha levisi maille.\n\nSuomi hohti maailman helmenä. Aamusta iltaan heilutteli se auringon\nkirkkaita kuvia tuhansien järviensä syvyydessä. Se hymyili, se\nkainosteli, se koreili lukemattomissa helyissä päivät pitkät, kuin\nneitonen, päivänkuvat helminä, siniset joet vöinä ja purot nauhoina.\n\nIlta tuli lempeänä. Se tuli kuin isoäiti mielitiettynsä luoksi.\nSe kokosi auringonkuvat järvistä, korjasi ne kuin kirkkaat helmet\nyöksi kätköihinsä. Se puki Suomen punertavaan iltaruskoon, kääri sen\nhienoihin syys-autereihin iltaa ja yötä varten. Yö joutui. Suomi\npukihe uusiin koruihin, öisiin helmiinsä:\n\nSen järvien pohjalla riippui, rannoista kiinni pitäen, taivaan komea\nontelo, mykevä puoli alaspäin. Kuutamo välkehti veden kalvolla,\nmetsissä heilahtelivat hämärän liinat ja kuun kirkkaat kuvat soluivat\nsyvyydessä siellä riippuvaa taivaan onteloa myöten...\n\nSuomi loisti maailman morsiamena, Pohjolan kuuluna, öisissä\nhelyissänsä, kuun kirkkaat kuvat helminä, kuutamon valovälke koruina\nja syyskesän yöhämärä harsoina...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntai levitteli rauhallisena liinojansa. Kirkkorauha välkkyi\njärven selällä sorsapoikueilla siroteltuna. Työmies lepäsi kotona.\nLuonto raatoi. Sisällä istuivat vanhat, povessa kirkkomieli,\nilona vanhat virsikirjat ja ulkona hyräili hiljaisuus syksyistä\nsuruvirttänsä...\n\nValkamalan tanhualla löivät pojat poltto-palloa. Tytöt olivat\nhippasilla. Harhama itse istui aitan porraskivellä, vanhan Alkulan\nkeralla, ja seurasi lasten reipasta leikkiä. Vastapäätä, tanhuan\ntoisella puolen, istui Åke Lund, vanha ruotsalainen talonpoika,\npiippunysäänsä imien. Hänen ympärillänsä istuivat hänen kahdeksan\npoikaansa. Hekin seurasivat lasten iloisen leikin kulkua.\n\n-- \"Suomalaiset pojat lyövät palloa\", -- lausui vanha Åke pojillensa\njörönä, piippu hampaissa ja ikäänkuin itseksensä.\n\nLapsijoukossa helisi nauru. Kuului iloisia huudahduksia. Mielet\nolivat kesäkepeitä... Kepit heilahtelivat... Mielet kiihtyivät...\nIrmas oli konnutonna ja Väinö kiusotteli häntä, koettaen lyödä\npallon pois... Molemmat yrittivät väliin lyödä palloa, väliin juosta\nkontuun... Toiset vartoivat tilaisuutta sekaantua peliin... Viimein\nkolahtivat kepit yhteen ja pallo suhahti ilmassa.\n\n-- \"Irmas!... Väinö!... Irmas!... Väinö! Joudu!... Joudu\nsukkelaan!... Joudu kontuun!\" -- räjähti iloinen, sekainen\nkehotushuuto poikajoukosta.\n\nJa tanhua tömisi, kun kaksi poikaa juoksutti keppiänsä kilpaa\nkontuun. Molemmat ehtivät yhtäaikaa ja syntyi kiista.\n\n-- \"Minäpäs ennätin ensin!\" -- intti toinen pojista, Irmas.\n\n-- \"Etpäs!\" -- väitti Väinö, ja sysäsi edellisen pois konnulta. Tämä\nkiivastui... Hänen pallokeppinsä kohosi jo lyöntiin, mutta toinen\nehti ennen ja löi kepin maahan, mutisten hampaittensa välistä:\n\n-- \"Ryssäläisen poika... Tarvaalainen!...\"\n\n-- \"Mikäs sinun isäsi on!... Senkin viikkiläinen!\" -- huudahti\nloukattu Irmas ja karkasi loukkaajaansa, rotevampaan Väinöön käsiksi.\n\n-- \"Nyt alkavat ne tapella\", -- murahti nuorin Åke Lundin pojista.\nÅke imi rauhallisena piippuansa ja katseli lasten toimia.\n\nAlkoi paini. Aluksi heilahtelivat kepit. Tytöt keskeyttivät\nleikkinsä. Jo väänsivät riitaveljet sylitysten. Toiset pojat olivat\nunohtaneet pallon ajamisen ja katselivat tappelua, toiset keppiinsä\nnojaten, toiset jo varustautuen.\n\nNiin väänsivät Irmas ja Väinö sylitysten, äänettöminä, täysin voimin.\nVielä katsoivat toiset.\n\n-- \"Anna nyt sille tarvaalaiselle!\" -- kuului kehotus.\n\nMutta tuskin sai poika lauseensa loppuun, kun yksi joukosta\nkarkasi hänen kimppuunsa. Ja kohta paini koko poikajoukko. Siellä\ntäällä kohosi jo pallokeppi... Kuului itkua ja uhkauksia... Tytöt\nkeskeyttivät hipanjuoksun ja riensivät erottamaan poikia, auttamaan\nkukin omaansa. Terttu kiskoi veljeänsä Irmasta Väinön käsistä ja\nVäinön sisko Irma oli veljensä puolella... Toiset tytöt erottivat\ntoisia poikia. Vaivoin saivat he painijat erotetuiksi. Irma torui\nveljeänsä Väinöä ja uhkaili, itkien:\n\n-- \"Kunhan minä isälle sanon!\"\n\n-- \"Mitäs hän alkoi tappelun!\" -- puolustautui Väinö, itkussasuin.\n\nPari poikaparia väänsi vielä painia, äänettöminä, synkkinä. Joku pari\nheristeli toisiansa kepeillä, molempien suu itkuun vääntyneenä. Eräs\npoika poistui itkien ja korvallistansa pidellen. Jotkut seisoivat\nsanattomina.\n\n-- \"Irmas!... Ai-jai!... Kunhan isä saa tietää\", -- säälitteli Terttu\nitkien ja toruen veljeänsä.\n\n-- \"Mitäs hän haukkui minua tarvaalaiseksi!\" -- puolustelihe Irmas,\nkatkerasti nyyhkien ja pyyhkien verta poskestansa.\n\nSe oli Suomen kansan lasten sukuriitaa...\n\nLapsijoukko hajosi äänetönnä. Pojat viskasivat keppinsä maahan ja\nerkanivat sanattomina eri teille. Tytöt hajaantuivat pikku parvissa,\nja puolueittain, useat itkussasuin.\n\nMutta tyhjäksi jääneelle tanhualle mateli elämän näkymätön käärme,\npeittäen koko tanhuan ruumiinsa kiemurteluilla. Se oli pistänyt\nlapsijoukkoa ja vallannut niiden huvitanhuan. Harhama huomasi taas\nsen rauhalliset kiemahdukset ja alkoi miettiä elämän kysymystä. Vanha\nAlkula lausui mietteissänsä:\n\n-- \"Aika ei jätä enää lapsiakaan rauhaan... Nyt on semmoinen aika,\njoka osaa aina laittaa niin, että jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa\nkatkeralta ja toisen uhri näyttää otolliselta...\"\n\n-- \"Niin... Mistä se riippuu, että elämä on semmoinen?\" -- lisäsi\nHarhama mietteissänsä.\n\n-- \"Meidän\" -- vastasi Alkula -- \"on etsittävä siinäkin asiassa malka\nomasta silmästämme, eikä elämän silmästä. Elämä on vikoinensa meidän\noma tekemämme, vaikka me aina sen taakse piilottaudumme, kuin Aadam\nEevan ja Eeva käärmeen taakse...\"\n\nHarhama ajatteli omaa elämäänsä, omia harhailemisiansa elämänvirran\npinnalla ja pohjamudissa ja lausui niitä muistellen:\n\n-- \"Niin... En tiedä... Onhan elämänvirta voimakas... Voihan se\nviedä...\"\n\n-- \"Jokainen virta voi viedä, jos jättäydymme sen vietäviksi... Mutta\nparaneeko meidän asiamme, jos sitten harhaan jouduttuamme syytämme\nvirtaa?\"\n\nHarhama oli vaiti. Hetken kuluttua lisäsi Alkula:\n\n-- \"Tai olemmeko edes oikeutetut _virtaa_ syyttämään, jos kerran\nolemme itse sen vietäviksi antautuneet, vieläpä itse määränneet\nvirran kulun?... Sillä jokainenhan me teoillamme muodostamme\nelämänvirran kulkua ja suuntaa...\"\n\nMolemmat vaikenivat ja katselivat sitä näkymätöntä virtaa, joka\noli vallottanut lapsijoukolta niiden kisakentän ja katkaissut\nleikin ja kierteli nyt leikkipaikalla. Harhama mietti nyt\nelämänvirrankysymystä. Hän huomasi olleensa elämää luomassa, mutta ei\nkäsittänyt, miten hän oli sen kulun johtanut tuomaan hänet tänne. Hän\najatteli sitä ja kysyi Alkulalta:\n\n-- \"Mutta esimerkiksi tuo äskeinen lasten riita... Oliko se heidän\nluomansa?\"\n\nAlkula vastasi hitaasti:\n\n-- \"Me kaikki olemme olleet osalla nostamassa vihanvirtoja... Ja\njotka eivät ole siinä työssä olleet osalla, ne heittäytyvät valmiin\nvirran vietäväksi...\"\n\nPuhe kääntyi siitä puolueoloihin ja niiden syihin ja kaikki jäi\nHarhamalle yhtä epäselväksi, kuin äskeinen lasten riidan aihe.\n\nMutta loukatun Irmaksen katkerat sanat vaikuttivat Harhaman\nsairaloiseen hermostoon, kuin kissan raapaisema. Hänen tuli loukattua\nlasta sääli. Hän asettui sisimmässänsä hänen puolellensa. Tähän\nasti hän ei ollut välittänyt näistä puoluekiistoista mitään, ei\nkuulunut mihinkään kotimaansa puolueeseen, pitäen niiden kiistoja\nvähäpätöisinä. Nyt oli häneen heitetty siemen, jonka oraallenousua\nhän ei myöhemmin voinut tukahduttaa. Sattumalta pallopelistä lentänyt\noka muuttui hänen elämänsä siemenjyväksi. Siihen nähden, mikä jakoi\npojat ja tytöt kahtia, ei hänkään voinut jäädä välinpitämättömäksi.\nValittavana oli toinen, tai toinen.\n\nKeskustelun lopussa lausui harvasanainen Alkula lasten riidan ja sen\naihetta tarkottaen:\n\n-- \"Kyllä, jos näin jatkuu, Suomen kansa kulkee perikatoaan kohti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului joku tunti.\n\nValkamalan pirtissä luki vanha Sanna-mummo virsikirjaa ja sen\nkamarissa nurkassa kutoi hämähäkki verkkoa. Harhama istui ja mietti\nteoksensa alkamista. Samassa astui rouva Esempio huoneeseen ja\ntervehti ystävällisesti. Hämähäkki istahti pyöreän verkkonsa keskelle\nja mummo murisi kyökissä pistävästi, tulijaa tarkottaen:\n\n-- \"Täällä jo alkaa vieraita kulkea.\"\n\nSopivaa näytelmää, jota hakemaan rouva Esempio oli tullut,\nei Harhaman kirjastossa ollut. Rouva Esempio puhui aikansa\nlempiaineestansa, plastiikasta, ja lopuksi sydäntaudistansa\nja poskiensa epäterveestä punasta. Hän lainasi Spinozan _Die\nEthik'in_ ja lähti kepeänä, kuin tyttö marjamaalta, kädessä täysi\nmansikkatuohkonen.\n\nMutta Harhamassa alkoivat juosta monet rihmat. Ajatus hämmensi\najatuksen, miete sotki mietteen. Isänmaa alkoi syöpyä häneen\nkiistoinensa, kuin tarttuva tauti. Siitä tuli hänen sielunsa\nuusi, nopeasti ajettuva mätäpesä, uusi epäilyn verihaava: Hänen\nvastattavaksensa asettui kysymys \"Irmasko, vaiko Väinö?\" Kumpi heistä\non oikeassa?\n\nSe oli hänelle kohta yhtä sotkuinen kysymys, kuin kaikki muut.\nMaailmankurjuus alkoi hänelle kirkastua yhä suuremmaksi, muuttua\nikävöitäväksi, semmoiseksi, joka jumaluuden suuruudella herätti\nikuisen kaipuun, levitteli kiitollisuuden kukkamaita ja kutsui\nniille, kuin taivaan autuaidenkentille.\n\nJa samalla liehuivat hänen edessänsä vallankumouksen kauniit\nveriliput, osottaen lyhintä tietä niille kukkamaille. Mutta kun hän\nniiden viittomaa tietä hapuili kohtasi häntä uusi neulankärki: Hän\nkatseli jo asioita sen valokipinän valossa, minkä loukatun Irmaksen\nkatkera valitus oli hänessä sytyttänyt. Sen neulankären pistona\navautui elämän epäselvyys. Kaikki sotkeutui. Hän turvautui taas\nteokseensa, mutta nyt ammotti siinäkin se äärettömyyden kokoinen\naukko, joka oli pikkureikänä avautunut Valkeassa talossa ja johon\nkaikki tuntui soluvan ja häviävän.\n\nIlta joutui, mutta teos ei ollut alussa. Metsäseudun hiljaisuus ja\nrauha söivät, kuin tauti, ja sen purema tuntui kuoleman nakertelulta.\nEi kuulunut ääntä ulkoa. Sisällä hiiviskeli hiljaisuus villasukissa.\nAinoastaan Sanna mummo haukotteli ja selaili virsikirjaansa.\n\nPäivä oli laskenut. Taivaanrannalla kajasti vielä punaa. Iltarusko\nkohotti sieltä riutuvaa punavärinsä reunaa korkeuteen.\n\nMutta se sytytti vaan Harhamassa äärettömyyden ja ijäisyyden kaipuun\nentistä palavammaksi. Iltarusko näytti jumaluuden tulelta.\n\nHuomenna tuli rouva Esempio vaihtamaan lainaamansa kirjan uuteen.\nHän tuli mieli marjamaana, poski punehtuneena. Hän puhui Harhaman\nkanssa nyt uudemmasta filosofiasta yleensä ja viipyi kauvemmin, kuin\neilen. Harhama otti osaa keskusteluun lyhkäisillä myönnytyksillä:\n\"Kyllä!\" tai: \"Jaa!\", tai oudosteluilla: \"Noniin!\" Mummon rykiminen\noli ymmärrettävämpää, kuin eilen. Se kiusasi Harhamaa, ja hän oli\niloinen, kun rouva Esempio lähti, vieden luettavakseen Kantin _Kritik\nder reinen Vernunft'in_.\n\nPäivä solui päivän perästä. Harhama kuokki väliin perunamaata. Hän\nei tahtonut olla enää \"yhteiskunnan varas\", vaan elää omasta työstä.\nLeipäänsä hän ansaitsi pikkutuloilla, kirjoituksilla ja muulla. Mutta\nkun hän joskus levähti, kuokanvarteen nojaten, petti pohja. Hänestä\nsinkosi kipinänä ajatus, että hänen kuokkimisensa olikin itseasiassa\nkeikaroimista, pikku turhamaisuutta.\n\nPerunamaankaan pohja ei häntä pitänyt. Epäily rehotti hänessä\nohdakemaallakin...\n\nInhoten viskasi hän silloin aina kuokkansa ja painautui omaan\nitseensä...\n\nLisäksi alkoi häntä kalvaa metsäkylän yksinäisyys. Se rasitti häntä\njoskus, kuin painostajainen, ja sen paineesta pursusi hänestä\naina elämän inho ja sen mitättömyyden tunteminen. Vallankumouksen\nja suuren elämän humu oli nielaissut hänet liika syvälle.\nSen muisto veti häntä usein siihen takaisin. Se oli hänelle\njoku jumalanpalvelus, jossa maailmankurjuus seisoi alttarilla\nsuuruudellansa Jumalaksi kohonneena.\n\nJa lopuksi rutisti häntä koko elämänsä salaisuus. Hän kulki,\nkuin Kain, umpimielisenä ja synkkänä. Joskus hän laski vanhoja\nennustuksia, joskus ajatteli munkki Pietarin sanoja. Koko hänen\nelämänsä oli salaisuus, jota kukaan ei tuntenut, arvoitus, jota ei\nkukaan voinut ratkaista. Hän itse ei uskaltanut, eikä tahtonut siitä\nkellekään puhua, alkoi sitä salaillakin ja se salaileminen muodostui\nhänelle sitten raskaaksi painoksi. Hän lopulta pelkäsi aivan\nviattomankin tapauksen ilmituloa, ikäänkuin sillä paljastuisi koko\nhänen elämänsä ja osanottonsa vallankumoukseen.\n\nMutta seuraavina päivinä viipyi rouva Esempio yhä kauvemmin. Hän oli\nihastunut Kantin filosofiaan, jota hän piti aivan suuremmoisena ja\nkumoamattomana. Muutamassa viikossa oli siten luettu ja arvosteltu\nHarhaman koko filosofinen kirjasto, joka päivä eri teos.\n\nHän tuli, kuin tyttö marjaan, poimi marjaropeensa täyteen ja lähti\npois mieli marjanpunana...\n\n-- \"Kyllä Kant on niistä filosofeista syvällisin\", -- vakuutteli hän,\nkun puhe kääntyi lainatuista kirjoista filosofiaan.\n\nHarhama, jonka hengen _ainoana_ itiönä oli ajattelu, kiusautui niistä\narvosteluista aluksi. \"Kirjankansifilosofi!\" -- rypisti hän salassa\notsaansa, kunnes ne lopulta häntä huvittivat.\n\nJa rouva Esempion käynnit olivat miltei yhtä säännölliset, kuin\npäivän ja yön tulo. Joka kerralla viipyi hän yhä kauvemmin.\nFilosofian lomassa puhui hän plastiikasta ja ihonsa epäterveestä\nväristä. Vanha mummo kauttoi sukan-neylettänsä, lopetti sen, alkoi\nuuden ja ryki kuivasti. Rouva Esempio hyvästeli häntä joskus\nystävällisesti:\n\n-- \"Hyväs-ti, mummo! Minä olen täällä niin usein...\"\n\nSukkapuikko huulien välissä vastaili mummo:\n\n-- \"Hyvästi... hyvästi!... Rouva saisi tulla tänne aivan asumaan...\nHoh-hoi!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!...\"\n\nJa sukkapuikot heilahtelivat taas, silmä liittyi silmään, elämä solui\nlatuansa.\n\nHarhamaa rouva Esempion jokapäiväiset aina pitenevät käynnit alussa\nväsyttivät ja kiusasivat. Hän oli ensi kohtauksessa tuntenut\nhäntä kohtaan sairaloista, selittämätöntä vastenmielisyyttä, jota\nsittemmin vielä lisäsi Kolan pisteliäät sanat tuttavista ja mummon\nilkeämielinen rykiminen ja mutina. Hän luuli rouva Esempiota, jota\nhän ei lainkaan tuntenut, joksikin, ja häpeili hänen käyntejänsä\nmuiden tähden, vaikka hän itse häntä kunnioitti. Mutta vähitellen\nhän tuli vakuutetuksi, että oli erehtynyt. Joko oli hän väärin\nymmärtänyt Kolaa ja mummoa, tai olivat näiden viittailut sitten\ntavallista yksinkertaisten ihmisten juorua. Vähitellen hän oli näihin\nkäynteihin tottunut ja hänen vastenmielisyytensä rouva Esempiota\nkohtaan vähentynyt. Lopulta alkoi häntä huvittaakin rouva Esempion\nnopea vaikean filosofian lukeminen. Hän näki siinä naisen todellista,\nlapsellisen viatonta turhamielisyyttä. Hän näki hänen levähtävän\nkussakin teoksessa, kuin perhosen kukassa. Mutta hänen lähdettyänsä\ntunsi hän aina itsensä väsyneeksi, kiusautuneeksi, ja elämän ontoksi.\nOli kuin olisi rouva Esempio lähtiessänsä aina unohtanut huoneeseen\njotain: jotain tyhjää, naisellista, kepeää, kuten perho, joka jättää\nkukkaan haihtuvan muiston, tai tiellensä häviävän väriviivan. Hän\nhuomasi sen tyhjyyden aina rouva Esempion lähdettyä, kiusaantui siitä\nja silloin pursusi hänestä aina ihmishalveksimisensa ja elämään\ntuskautuminen.\n\nKäynnit jatkuivat säännöllisesti. Puhe hipaisi tuon tuostakin myös\nsitä suurta siveellisyyskysymystä, joka oli alkanut Valkeassa\ntalossa. Rouva Esempion ajatukset olivat Harhamasta siinä yhtä\nkepeitä, kuin kaikki muukin, mutta niiden äärimäinen vapaus viehätti\nhäntä, ja se aukko, johon teos hävisi, laajeni laajenemistansa.\nEpäilyn pesäkkeet puhkesivat ja niiden sisältö valui tulvavetenä yli\nhänen olentonsa. Teoksen alkaminen lykkäytyi päivästä päivään. Hän\nsovitteli siihen jo sitä uutta, huumaavaa ajatusta yksilöllisestä\nsiveellisyydestä, joka ei tunnusta mitään sovinnaista, ei\nyhteiskunnankaan sääntöjä.\n\nNe ajat olivat hänelle sisällisen taistelun verisimpiä päiviä. Ja\nsamalla hän ponnisti voimiansa salataksensa sen. Ei yksikään ryppy\nsaanut nousta otsalle siitä kertomaan ihmisille... Ihmiset olivat\nhänestä raakimuksia, joille ei voi suurta paljastaa. Niiden raaka\npilkansormi näkyi kaikkialla...\n\nMutta katse harhaili taas seinillä. Hän itse käveli rauhattomana\nhuoneessansa, kuin peto häkissä. Joka hetki varustelihe hän murtamaan\nhäkkinsä rautatangot, mutta ne tangot olivat tulikuumia...\n\nJa kun hän ei päässyt alkuun, tuskastui hän taas siitä, hätäytyi ja\nuskoi päästäneensä oikean hetken käsistänsä ja seisovansa jo kuoleman\nasuntojen ovella, jossa on kaikki myöhäistä.\n\nViimein alkoi hän jo puolustautua oman itsensä edessä\nviipymisestänsä. Hän sysäsi syyn rouva Esempion käyntien niskoille.\n\n-- \"Enhän minä voi... Enhän minä miten voi, kun se joka päivä\nhäiritsee... Mutta kun tulee marraskuu ja se muuttaa matkoihinsa,\nniin sitten heti alan\", -- mutisi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului. Riihistä kuului varstan kopse. Suomensuvun miehet puivat\nriihiä pölyisinä. Naiset avasivat lyhteitä, puistelivat olkia.\nHarhama istui riihenkynnyksellä ja katseli reipasta työväkeä.\nTomuinen tyttö, Raita, punoi oven edessä kuvonsidettä. Esa, eräs\nmiehistä, huudahti hänelle sidettä odotellessansa:\n\n-- \"Puno joutuin, tarvaalainen!\"\n\n-- \"Mitä se sinuun kuuluu, mikä minä olen!\" -- vastasi tyttö\nsuuttuneena. Ja viskaten keskentekoisen siteen loukkaajallensa,\nlopetti hän:\n\n-- \"Puno itse siteesi!... Mokomakin viikkiläinen!\"\n\nKaikki katsahtivat toisiinsa, kuin vihaiset käärmeet. Kaikki\nhavahtuivat, kuin käärmeen myrkyllisestä pistosta. Puhe lakkasi.\nKuului ainoastansa varstankopse. Riihipöly tuntui katkeroittavan\nkaikkien mieliä. Kun puinti taukosi, huokasi vanha vaimo, Leena:\n\n-- \"Kyllä elämä on pölyinen riihi... Menee ihmisten kurkkuihin ja\nkatkeroittaa ja kirvelee...\"\n\nVanha Alkula mietti hetken ja lisäsi:\n\n-- \"Elämä on semmoinen riihi minkälaiseksi me itse sen lämmitämme...\nJos me lämmitämme sen pölyiseksi, niin ei suinkaan se silloin voi\nselvä olla...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Elämä näytti seisovan ihmisten edessä harmaana,\npuhallellen niiden henkeen katkeraa riihipölyä. Loukattu Raita lausui\nkatkerana:\n\n-- \"Hyvähän sitä on puhua, kun ei mistään välitä... Mutta kunhan itse\nsaisitte joka askeleella kuulla kunnianne, niin ette puhuisi...\"\n\nLoukatun tytön katkerista sanoista tunki Harhamaan riihipöly ja hän\nkäpertyi, ikäänkuin hänen suojaksensa. Kaikki vaikenivat. Suomensuku\npui riihiänsä äänettömänä, eikä kukaan täysin tajunnut, mistä\nriihipöly tuli. Kaikkia se kirveli samalla lailla. Harhamasta tuntui,\nettä elämä oli lämmittänyt isänmaan pölyiseksi riiheksi. Pitkän\nvaitiolon jälkeen lausui vanha Leena, kuin puoli-itseksensä:\n\n-- \"Elämänriihessä on monta lämmittäjää... Ei sen pöly meistä yksin\nriipu... Jokainen sen uuniin heittää puita... Ei Alkulankaan pitäisi\nniin puhua, kun on itse koettanut toisten lämmittämää riihtä...\"\n\nJa yhä pölyisemmäksi tuntui elämä sotkeutuvan ja sen pöly käyvän\nkarvaammaksi. Vanha Alkulakin muisti jotain. Hänkin oli joskus saanut\npuida riihessä, jonka olivat _muut_ pölyiseksi lämmittäneet. Leena\njatkoi:\n\n-- \"Ei tuo jokainen Alkulankaan otsanryppy taida olla oma kyntämä...\"\n\nAlkula oli vielä vaiti. Viimein vastasi hän:\n\n-- \"En minä sitä sano, että minä yksin lämmitän koko elamänriihen,\nmutta kyllä sitä pölyiseenkin riiheen jää pölytöntä paikkaa missä\nhengittää, ja meistä itsestämme riippuu hengitämmekö me sen pölyä,\nvai pysyttelemmekö pölyttömässä paikassa.\"\n\nJa hiukan ajateltuansa hän lisäsi:\n\n-- \"Jos minä en ole ottanut toisen kyntämää, enkä vieraalla auralla\nkyntänyt muuta, kuin otsanryppyni, niin on se jo semmoinen pölytön\npaikka elämänriihessä, jossa riittää puhdasta ilmaa... Eikä elämässä\nsuurempaa tarvitakaan, eikä voi olla... _Toisen_ kyntämä otsanryppy\non elämän suurin lahja...\"\n\nKaikki puivat taas ääneti. Elämä tuntui Harhamasta taas kovin\nhämärältä. Sen paras lahja tuntui supistuvan -- toisen kyntämään\notsanryppyyn. Hän oli Alkulan peilissä huomannut omat ryppynsä ja nyt\nhän tuli ajatelleeksi jotain hyvin katkeraa: Hän mietti: \"Minulle ei\nole siis elämä suonut ainoatakaan lahjaansa... Minun ryppyni ovat\nminun _itseni_ kyntämiä...\"\n\nHän lähti riihestä mieli riihipölynä. Suuren elämänkysymyksen lisänä\ntunsi hän jo sen uuden joukkoihmisen katkeruutta, joka oli Suomessa\nmuodostunut toisille perusteille, kuin Venäjällä. Hän käpertyi\nIrmaksen ja Raidan ympärille, niiden tunteiden vetämänä, kysymättä,\ntai tietämättä, miksi. Hän hengitti elämän riihipölyä, jota\nhengittäessä ei kukaan tutki sen katkeruuden syitä.\n\nMutta kotona odotti rouva Esempio. Hän ei tiennyt mitään isänmaan\nriihipölyistä, eikä niitä tunnustanut.\n\n-- \"Ahs!... Ne ovat joutavia\", -- huudahti hän jatkaen: \"Katsokaa!\nKun minulla on suru, niin minä kampaan itseni, pukeudun parhaaseen\npukuuni... Kuin kukka... Silloin tuntuu, kuin olisi viikon tomuista\npäässyt pyhäpäivään.\"\n\nHarhama vaikeni. Elämän moninaisuus karkeloi, kutsuen ihmistä\nkarkeloonsa. Rouva Esempio jatkoi:\n\n-- \"Mikä se nyt on se joku rajaviiva, joka tekee yhden maan\nisänmaaksi ja toisen vieraaksi?... Maa kuin maa...\"\n\nNiinä aikoina sai Harhama rouva Esempiota varten tilaamansa\nnäytelmän. Hän alkoi selittää sen sisältöä, mutta rouva Esempio ei\nmalttanut kuunnella. Taide ja uuden ensi-illan voittojen ajatus\nhurmasivat hänet, ja hän alkoi taas innostuneena selitellä plastiikan\nsääntöjä:\n\n-- \"Katsokaa: Meidän teatterissa on tapana tehdä huudahdus\nrintaäänellä, kirkaisemalla: Ah!... Uuden plastiikan mukaan se on\ntehtävä alempaa. Näin: Ah!... Huomaatteko erotuksen?\"\n\n-- \"Kyllä, kyllä\", -- myönteli Harhama, jota Esempion innostus\nhuvitti. Hänestä tuntui, kun olisi hän riihipölystä päässyt johonkin,\njossa ei ollut sitä pölyä, mutta jotain muuta: ehkä perhosen kukista\nkaristelemaa, kepeää, näkymätöntä tomua. Ja kun rouva Esempio\naina oli lähtenyt pois ja hänen karistelemansa tomu haihtunut,\ntuntui Harhamasta, kuin olisi samalla haihtunut koko elämä omaan\nmitättömyyteensä ja tomuihinsa. Hän tapaili teoksensa aatetta, mutta\nse oli nyt yhtenä ainoana reikänä, jossa elämänpöly karkeloi. Hän\nsovitteli sen juoneen uusia ajatuksia: yksilöllistä siveellisyyttä ja\nmaailmankurjuuden suuruutta, eikä saanut niistä kokoon muuta, kuin\nkarkeloivaa pölyä.\n\nMutta rouva Esempion käynnit jatkuivat edelleen keskeytymättä ja\npäivä päivältä pitkistyen. Harhamaa alkoi jo viihdyttää. Mutta vanha\nmummo jatkoi sukan-neylettänsä, ryki ilkeästi ja huokaili rouva\nEsempion lähtiessä tavallisen hoh-hoinsa.\n\nSyksy harmaantui yhä harmaammaksi.\n\nJo olivat kauraviisikot korjatut pelloilta ja perunat nostetut.\nNaurismailta kuului väen iloinen puhelu. Miehet nostivat siellä\nnaurista kasoihin, naiset listivät niistä naatit ja nuoret panivat\nnaurishautoja, latoen nauriita maakuoppiin, tulikuumien kivien\nväliin. Harhama oli osunut naurishaudoille. Esa oli halaissut nauriin\nja jältti sitä.\n\n-- \"Esa, sattuiko makea?\" -- kysyi Raita, heittäen nauriin jälttäjää\nleikillään naatilla.\n\n-- \"Ei. Vihava on\", -- vastasi Esa, heitti nauriin Raidan helmaan ja\nlausui: \"Sinä saat sen, kun olet tarvaalainen.\"\n\nRaita heitti nauriin luotaan suuttuneena ja lausui:\n\n-- \"Itse minä tiedän mikä olen... Mutta mikäs sinä olet...\nViikkiläinen!\"\n\nKekäle oli heitetty elämän-ilojen kuiviin tappuroihin. Joku näkymätön\nastui ihmisten väliin. Kaikki katsahtivat vastustajiensa silmiin\nsanattomina ja vihaisina. Leena lausut pitkän vaitiolon jälkeen:\n\n-- \"Ei pitäisi Esankaan pitää suurta suuta, kun on itse ensimäisenä\nollut arvannostossa.\"\n\nSitten vaikenivat kaikki. Kaikki tekivät työtä käärme povella, eikä\nkukaan tietänyt mistä se oli sinne päässyt. Iloinen puhe ja leikki\noli lakannut, kaikki tarttuivat työhönsä sanattomina ja suomensuku\nkorjasi naurishalmettansa äänettömänä, viha ja myrkky mielessä.\nPojat, jotka panivat naurishautoja, olivat kuulleet keskustelua ja\nkeskeyttivät työnsä. Väinö kehotti vielä toveriaan Irmasta:\n\n-- \"Pane nyt kivi päälle!\"\n\n-- \"Pane itse!\" -- vastasi Irmas.\n\nJa pojat hajosivat äänettöminä naurismaalle. Vanha Alkula keskeytti\nnauriskuopan kaivuun, tuli ja lopetti äänettömänä poikien työn:\nlatoi nauriit tulikuumien kivien väliin ja peitti haudan turpeilla,\npuhellen itsekseen:\n\n-- \"Tämä on Jumalan lähettämä vitsaus.\"\n\nJa oli kuin olisi keskellä naurismaata seisonut joku näkymätön, jonka\nläsnäollessa kaikki vaikenivat. Leena lausui lopuksi:\n\n-- \"Kyllä elämä näkyy osaavan ihmiset toisistansa vieroittaa ja\nnostaa ne toisiansa vastaan... Pilaa ja katkeroittaa koko elämän...\nJa rakentaa raja-aitoja...\"\n\nNauriin väkevä maku tuntui ilmassa. Alkula lausui vakavana:\n\n-- \"Kyllä elämä myös aikanansa pakottaa repimään väärät raja-aidat,\njos joku on niitä rakennellut...\"\n\nEsasta tuntui, että pisto oli häneen tähdätty. Hän lausui synkkänä,\nkatkerana:\n\n-- \"Niin... Tarvaalaisethan ne rakentelevat siltoja kaikkien\nraja-aitojen ja raja-jokien yli... Opettavat että ei mitään\nraja-aitoja ja -jokia tarvita...\"\n\n-- \"En minä ole sitä sanonut että niitä ei tarvita\", -- oikaisi\nAlkula. \"Minä puhun _vääristä_ raja-aidoista. Sillä kyllä sinä saat\nvielä itsekin nähdä, että väärään paikkaan pantu raja-aita on käärme,\njoka on pantu kahden veljeksen välille...\"\n\nTaas syntyi äänettömyys. Isänmaa mateli ihmisten välillä\nkyykäärmeenä. Esa jatkoi vielä:\n\n-- \"Mhyh!... Väärään paikkaan!... Tarvaalaisilla ei taida olla enää\nmissään paikassa raja-aidalle _oikeaa_ paikkaa...\"\n\n-- \"Niin... Väärä aita on joka paikassa turmiollinen... Kyllähän\nkyykäärmeistä pantu aita on luja, mutta hankala se on... Ei sen\nkummallakaan puolen ole turvallista. Aidaton raja se aina turvallisin\nja lujin on\", -- lausui siihen Alkula työnsä lomasta.\n\nSyntyi taas äänettömyys. Leena nousi, puhdisteli hamettansa ja lausui:\n\n-- \"Kyllä elämä näkyy osaavan aidanseipäätkin käärmeiksi muuttaa...\"\n\nJa taas raatoivat ihmiset sanattomina isänmaan hyväksi, joka kasvoi\nvihavia nauriita. Salaperäinen elämä seisoi jossain ja kylvi\nkäärmeitä kaikki alle, missä ihminen toimi ja eli. Harhama katseli\nkaikkea sitä sen kipinän valossa, minkä Irmaksen katkeruus oli häneen\nkylvänyt. Joukko-ihmisen tunteiden virta alkoi häntä vetää hiljalleen\ntarvaalaisten joukkoon, kuin tuliroihu läheisiä untuvia.\n\nMutta kun Harhama palasi Valkamalaan nauriin vihava maku mielessä,\nodotti siellä rouva Esempio kepeänä, posken epäterve puna ainoana\nelämänhuolena. Hän oli tullut, kuten tavallista, tutustumaan\nnäytelmän sisältöön. Puhuttiin näytelmätaiteesta ja hiljaisuudesta.\nKahvi höyrysi purkkimaisessa kuparipannussa. Sanna-mummo huokaili\nkeittiössä. Hämähäkki katseli verkostansa soikean kamarin nurkasta ja\nelämän tyhjyys henkäili ulkona.\n\nMutta näytelmäkappale jäi avaumatta ja aina, kun rouva Esempio\nlähti, tuntui hänestä jääneen jotain tyhjää, jotain kepeää. Siitä\ntyhjyydestä etsi Harhama teoksensa viimeistä sanaa. Mutta kun hän\nsitä etsi ja hapuili, hävisi kaikki käsistä, kuten äärettömyyden\nreunat. Hän väliin tuskastui, inhosi rouva Esempiota ja kaikkea,\nsotkeutui miettimään tarvaalaisten ja viikkiläisten kiistoja,\ntakertui niihin ja lopulta kaikkeen...\n\nAika kului. Metsät ovat jo keltaiset. Syksyn kosteat hengähdykset\ntuntuvat ilmassa. Viimeiset muuttolinnut laulavat haikeita\nmatkalaulujansa. Poissa ovat kukat, poissa ilot. Kaikki kallistuu\nkylmälle talvenkorvalle. Jo kuuluvat kyntömiesten laulut vaolta.\nSuomensuku kyntää syyskyntöjänsä. Hevosta lepuuttamaan panevat miehet\ntupakkaa. Yksi tarjoaa toverillensa tupakkakukkaroaan. Toinen ottaa\nsen vastaan ja kysyy pistelevästi:\n\n-- \"Nurkantakaisiako?... Sinun nurkantakanahan kuuluu kasvavan\n'Venäjän lehtiä'?\"\n\nToinen ei vastaa mitään, vaan lyö hevostansa kyntövitsalla ja poistuu\nauransa jälessä. Kyntömiesten iloinen laulu on lakannut. Auran multa\nkääntyy yhtäälle, mutta kyntäjien mielet kahtaalle. Suomensuku kyntää\npeltojansa äänettömänä. Sukuriita käynyt tupakansavusta. Harhama\nkatselee akkunastaan synkkää syyskyntöä. Toisella puolen aitaa ovat\nÅke Lundin pojat ojaa luomassa. He ovat keskeyttäneet hetkeksi\ntyönsä, istuvat nyt tupakoimassa ja lepäämässä ojan reunalla, ja\nkatselevat rauhallisina, kun Suomensuvun miehet kulkevat aurojensa\nkuressa äänettöminä ja synkkinä, kuin multa, joka heidän aurojensa\nluottimista kääntyy vakoon. Harhama asettuu taas omansa puolelle ja\nviha leimahtelee jo toista vastaan. Se viha alkoi hetkittäin hieman\nhimmentää teoksen tuliakin. Hänessä alkoivat juosta monet rihmat,\npunoutuen uudeksi elämänlangaksi.\n\nPäivät kuluivat hitaasti ja mustina, kuin kyntäjän vako. Rouva\nEsempion käynnit olivat yhtä säännöllisiä. Keskustelu kosketteli\nusein, ja milt'ei aina, elämän suurta siveellisyyskysymystä sen\njossain muodossa. Harhama katseli ja kuunteli huviksensa, joskus\nmielenkiinnollakin, kuinka rouva Esempio lenteli niissä kepeänä,\nhuolettomana. Hän oli häneltä temmannut itsetiedottoman aatteen,\n_\"tunnesiveellisyyden\"_, jonka rouva Esempio oli lausunut, kuin\nlapsi jonkun merkillisen viisauden, ja kehräsi nyt siitä rihmoja, ja\nhän alkoi jo rouva Esempiota joskus kaivata, kuten kehrääjä, joka\nmukavuuden vuoksi kääntää kuontalonsa likemmäksi.\n\nMutta jokaisella rouva Esempion käynnillä oli vähävähältään vedetty\nvireeseen jotain tulevaisuuden harpunkielistä... Soitettavaksi oli\nmyös ilmestynyt uusi harppu: Keskustelu kosketteli hyvin usein miehen\nja naisen suhdetta... Se kosketteli arkoja kieliä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä aikoina alkoi Harhama taas puhua voimien kokoomisesta\nyhteistoimintaan. Hän alkoi salaisuudessa kavalasti puhaltaa nuoriin\nvallankumouksen henkeä, joka häntä itseänsä yhä vielä huumasi. Kun\nvanhoista ei ollut toivoa, kääntyi hän nuorten puoleen. Hän kokosi ne\ntaas ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran,\njossa he toinen toistansa kehittäisivät, tukisivat ja kokoaisivat\nvoimansa. Mutta menestys oli yhtä huono, kuin ensi kerrallakin. Joku\nvaan lausui:\n\n-- \"Ka, voisihan tuon seuran perustaa\", -- jonka jälkeen useat\npoistuivat.\n\n-- \"Tarvaalaisten puuhia!\" -- lausui joku eteisessä poistuessaan.\n\n-- \"Taitaa olla viikkiläisten metkuja!\" -- kuului jonkun ääni\nkartanolta.\n\nHarhamasta tuntui, että ihmiset häntäkin epäilivät ja karttoivat,\nvieläpä molemmin puolin. Hän masentui hiukan. Mieli kävi yhä\nraskaammaksi ja umpinaisemmaksi. Hän kaipasi nyt entisten ystäviensä\nrohkeaa seuraa, innostuttavia puheita, hurjia ehdotuksia ja iloisia\nlauluja. Metsä tuntui hänestä sammaleiselta, orava tyhmältä ja\nrapakkoinen tie inhottavalta. Mutta masennuttuaan ensin, hän taas\nlopuksi yltyi, päätti toimia; hän päätti koettaa edelleen, päätti\ntaivuttaa nuorison mielet ensin huvitukselle ja vähitellen sitten\nhuomaamatta saada ne innostumaan.\n\nJa rouva Esempion seura oli silloin jo hänelle muuttunut joksikin\nelämään kuuluvaksi, kuten ruokalepo, tai joku tavaksi tullut. Hän\ntuli säännöllisesti, puhui ja innostui ja istui yhä myöhempään\nHarhaman huoneessa. Ensin oli iltaruskon viiru supistunut kapeaksi\nraoksi taivaanrannalla, kun hän lähti, ja sittemmin oli se rako\nkokonaan sammunut, kun Harhama saattoi häntä kotiin kuraista, pimeää\nkylätietä myöten. Harhama viihtyi jo hänen seurassaan, kertoi hänelle\nonnettoman avioliittonsa perinpohjin, kertoi mitä sopi ja uskalsi\ntoisten tähden. Avomielisesti hän myös tunnusti rouva Esempiolle,\nettä hänen seuransa oli hänelle ollut näihin asti vastenmielinen, hän\nitse hänelle inhottava.\n\n-- \"Niinkö!... Sepä omituista!\" -- huudahti tähän rouva Esempio\nhieman kummissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat vitkaan, vaivaloisesti, kuin sääsken laulu.\nSyyssateet huuhtelivat jo maita. Yö katteli vesilätäköitä\njääriitteillä, luonto kultaili lehtimetsiä yhä keltaisemmiksi ja\npäivänpaiste hiiviskeli surullisena kesäisillä kisakentillänsä.\nKaikkialla häilähtelivät syksyn hapset, kaikkialla seuloi\nluonto syyssuruja maille, harmaata ahoille, synkkyyttä metsiin,\näänettömyyttä vesille. Nyt Harhama aamupäivillä jo kaipasi rouva\nEsempiota, joskus odotti hänen tuloansa puoli-ikävissään. Mutta\niltasilla taas, kun tämä oli lähtenyt ja yön hiljaisuus sipsutteli\nhuoneeseen, tuntui hänestä, kuin olisi hän päässyt sen kautta rauhaan\njostain tyhjästä. Vanha mummo ryki yhä ilkeämmin, sukkapuikot\nvilisivät, neyle kasvoi ja nurkassa hulmahti aina hämähäkinverkko,\nkun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan.\n\nHänen elämässänsä alkoivat juosta useat rihmat rinnatusten, välistä\naivan sekaisin. Yhteiskunnallinen kysymys kiehtoi häntä. Joskus\nvilkutti se hänelle vallankumouksen veristen häiden kutsuja, väliin\ntaas jotain muuta utukuvaa. Isänmaan kysymyksen ainaisena virikkeenä\noli yleinen mielten katkeruus, ja hän itse oli vaistomaisesti,\nhuomaamattansa polvillansa maailmankurjuuden edessä, palveli\nmaailmankurjuutta hengessänsä, kykenemättä ratkaisemaan, tai\nyrittämättä edes ratkaista kysymystä, mikä on sen _oikeaa_ palvelusta.\n\nMutta kaikkien niiden ajatusten seoksesta puhkesi tuontuostakin\nse jumaluuden suuri kysymys, polttavana, kuin kirkas salama\nmustasta ukkospilvestä. Rouva Esempion kepeät puheet yksilöllisestä\nihmissiveellisyydestä, jonka olemuksena on pelkkä tunne, olivat\nalkaneet häntä vähitellen aivan huumata ja kiehtoa rohkeudellansa.\nHäntä alkoi hurmata rohkea ajatus siveellisyydestä, jolla ei ole\näärtä, ei määritelmää, ei olemusta. Hän sai siitä ajatuksesta\nuuden langanpään, josta hän alkoi lappaa ja sovitella teokseensa\nuutta juonta. Yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän sovinnaisen\nihmissiveellisyyden sijaan punoi hän tunteesta johtuvaa,\nmäärittelemätöntä, ääretöntä siveellisyys-aatetta, jonka hän oli\nsaanut rouva Esempion tiedottomista sanoista ja puheista, puheista,\njoiden varsinaista sisältöä rouva Esempio itse ei täysin käsittänyt...\n\nJa kun kerran iltarusko paloi taivaanrannalla täydessä hohdossansa,\nkun sen värit hehkuivat täysikirkkaina, kuin veitsenterältä valuen,\nmietti hän:\n\n-- \"Taivaanranta on kaunis silloin, kun luonto valelee sen _täysillä_\nväreillä, arkailematta. Miksi arkailisin minä vetää viulusta\nviimeistä säveltä?\"\n\nJa hän mietti ja epäili, etsi poispääsyä sekasorrosta ja sotkeutui\nyhä enemmän. Hänen henkensä juoksi tavotellen iltaruskon kirkkaita\nvärejä. Ne värit sammua tuikahtivat hänen sormiensa kosketuksesta ja\nmusta yö kouristi hänen olemustansa.\n\nJa niin ei hän päässyt teoksensa alkuun. Hän tuskitteli joskus,\njoskus syytteli itseksensä rouva Esempiota, puhellen:\n\n-- \"Onhan mahdotonta, kun se häiritsee... Onhan aivan mahdotonta...\nMutta kun marraskuu joutuu ja hän matkustaa pois ja pääsen rauhaan\nhänen käynneistänsä, niin heti alan...\"\n\nJa lopuksi hän puolustautui itsensä edessä sillä, että tarvitsee\nlevätäkin, koota voimia ja suunnitella loppuun juoni, nyt kun siihen\noli tullut uusi säije, kaksikin uutta säijettä: maailmankurjuus ja\nyksilöllinen siveellisyys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo lähenikin marraskuu. Kesä oli korjannut viimeisetkin korunsa.\nHarmaana hohotti syksyn kita. Pojat kävivät metsissä linnunpaulojansa\nkatsomassa. Siellä täällä tapasivat he vieraan paulan ja aukaisivat\nsen, koska luulivat että se oli niiden \"toispuoluelaisten\"\npauloja. Suomen miehet samosivat pyssy olalla metsissä ja menivät\ntoistensa ohi epäluuloisina ajatellen: Se on niitä \"toisia\". Oravat\nheilahtelevat oksilla heidän silmiensä edessä, mutta he eivät\nniistä välitä. He ajattelevat niitä \"toisia\". Kotona lämpenevät\npellavasaunat rauhallisina. Aamusilla varhain kokoontuu talkooväki\nsaunaan. Miehet loukuttavat pellavia, tytöt lipsuavat niitä ja vaimot\nharjaavat pioiksi ja panevat piot palmikolle. Loukut ja lipsut käyvät\niloisen puheen ja laulun helskyessä. Jo tuodaan talkookahvi saunaan\nja pölyinen väki kokoontuu kahvipannun ympärille.\n\n-- \"Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu\nvenäläisemmältä... 'lähennyn'\", -- lausuu Esa istahtaessaan Raidan\nrinnalle.\n\n-- \"Entä sinä itse?... 'Edentyjä'... Puit nyrkkejäsi nurkan takana,\nmutta kun tosi tulee, niin Amerikan passin varustat... Kyllä olet\nsankari\", -- tiuskailee loukattu tyttö.\n\nSukuriita on taas täydessä käynnissä. Väki juo kahvinsa ääneti\nja jatkaa työtänsä mieli mustana. Puheen sorina ei häiritse enää\nSuomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta. Harhaman henkeä\nahdistaa joku pahempi, kuin pellavanpöly, ja hän käpertyy oman\njoukko-ihmisensä ympärille mitään kysymättä, mitään tutkimatta...\n\n-- \"Mikähän lieneekin mennyt ihmisiin, kun eivät enää sovi!\" --\nmutisi eräs vaimo pellavapivoa harjatessaan.\n\n-- \"Eivätkö nuo liene metsän kiroja\", -- lisäsi Leena huoaten, ja\näänetön heimoriita jatkui katkerampana, kuin pellavanpöly.\n\nIsänmaa oli tuprahtanut pellavanpölyisenä, katkerana. Kaikki\nvaikenivat. Vanha Alkula lausui sanojansa punniten:\n\n-- \"Niin... Kirot... Kyllähän ne kiroja ovat, mutta omasta itsestämme\nlähteneitä, eikä metsästä tulleita...\"\n\nLeena harjaili pellavapivoa ja lausui työnsä lomassa:\n\n-- \"Kyllähän sitä ihminen osaa ylpeillä, että kaikki se vaan itsestä\nlähtee, mutta taitaa niitä olla vielä muita suurempiakin olemassa...\"\n\n-- \"En minä sitä sano, että ei ole olemassa näkymättömiä voimia,\nmutta meistä itsestämme riippuu, minkä niiden ruoskittaviksi me\nrupeamme\", -- oikaisi Alkula.\n\nJa oli kuin olisi Harhaman ja kaikkien edessä seisonut taas joku\nhämärä pellavanpölyinen olento ruoska kädessä, käskien ja samalla\nitse arkana piiloutuen, paeten katsettakin. Elämänkysymys kohosi\nHarhaman eteen harmaana pölyseoksena, jonka hituset karkeloivat\njärjettömässä sekasorrossa, mutta joka kokonaisena ruoski kaikkea\nkulkemaan jotain tuntematonta maalia kohti. Vanha Leena huokasi.\n\n-- \"Niin... Kyllä elämä aina ruoskansa löytää ja opettaa ihmisen...\"\n\n-- \"Se on taas sitä tarvaalaisten taipumis-oppia\", -- tarttui\nkatkeroittunut Esa.\n\nKekäleisiin oli taas puhaltanut tuuli. Joukko-ihmiset syttyivät,\nmielet katkeroittuivat. Raita lausui nenäkkäästi:\n\n-- \"Ikäänkuin et itse taipuisi!... Sanot sitä mitä muut sanottavat...\"\n\nMutta kun Harhama saapui kotiinsa pellavanpöly mielessä, odotti\nsiellä jo rouva Esempio, kepeänä ja vapaana, kuin lintu oksalla.\nHäntä eivät painaneet isänmaan asioiden huolet. Hänen puheistansa ei\ntunkenut henkeen sen pellavanpöly. Hän lenteli taiteensa kukissa.\nHänellä olivat omat puheensa. Mutta Harhamasta tuntui hänen seuransa\njo jonkunlaiselta virkistykseltä. Hän tuli nyt siihen, kuin erämaan\nkuivaan kosteikkoon, jonka lähteen pohjakivet ovat auringon säteiden\nkuivaksi paahtamat, jossa ei ole vettä, mutta johon kumminkaan ei\ntunge ympäröivän isänmaan tukehduttava pellavanpöly. Rouva Esempio\noli hänelle jonkunlainen henkinen pikkuesine, johon on liittynyt,\njota siitä syystä kaipaa ja josta hän oli ottanut itsetiedottoman\najatuksen, kuin taiteilija mallina seisojasta ruumiin muodon. Hän\nsuurenteli nyt sitä ajatusta, jalosti sitä, valoi siihen hengen ja\ntietoisuuden ja vertaili sitä ylpeänä alkukuvaan. Ja hän kaipasi\nalkukuvaa, kaipasi, kuin palvelustyttöä, eikä tiennyt miksi: \"Siksikö\nettä voisin vertailuja tehdä?\" -- kysyi hän joskus itseltänsä, kun\nhän omiin mietteisiinsä sotkeutuneena käveli rauhattomana huoneessa,\njollain sanalla osottaen muka seuraavansa rouva Esempion huoletonta\npuhelua.\n\nJa yhä enemmän ja enemmän alkoi se puhelu kosketella harpun arkoja\nkieliä: Se kosketteli jo sukupuoli-elämää, vaikka arkaillen ja\nkaukaa, kuin tulikuumaa kukkanuppua, josta puhkeavaa teriötä\nodotellaan ikävällä...\n\nNiinä aikoina nukkuivat jo oravat pesissänsä rauhaisia keskiyön unta,\nkun Harhama saatteli rouva Esempiota luotansa kotiin, ja vähä-vähältä\nalkoi hän katsella häntä toisilla silmillä, kuin ennen. Hänestä oli\nrouva Esempio nyt jo hieno... viehättävä... kauniskin. Hän tuntui\njo sivistyneeltä, tapoihin tottuneelta. Hänen rohkea ajatuksensa\nyksilöllisestä siveellisyydestä kirkastui Harhamalle joka päivä\nsuurempana, kirkkaampana. Ja rouva Esempio puolestaan alkoi kertoa\nhänelle elämästänsä... Hän kertoi sen pikku salaisuuksiakin. Hän\nkertoi sulhasestansa kapteeni Golubofista, joka häntä kosii. Mutta\nhän lisäsi:\n\n-- \"Itse minä kumminkin epäilen... Olen saanut vihiä, että kapteeni\nGolubofilla on suhteita toisten naisten kanssa, vaikka hän itse\nsen kieltää... Siksi olen epäröinyt antaa myöntävää vastausta...\nTahdon ensin saada varmuuden... Sillä katsokaa: Minä en mitään niin\nhalveksi, kuin uskottomuutta.\"\n\n-- \"Mutta jos uskottomuus on johtunut _tunteesta_, jonka Te asetatte\nsiveellisyyden olemukseksi\", -- katkaisi Harhama, joka taas takertui\nelämänsä salaiseen, epäselvään aatteesen.\n\n-- \"Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota, vaan sitä, joka on\nsuurta ja jaloa\", -- huudahti rouva Esempio, jatkaen: \"Katsokaa!\nMinä tahdon sen avioliiton -- jos niin saan sanoa -- perustaa aivan\npelkän siveellisyyden varaan, ilman vihkimistä, tai edes yhteiskunnan\nporvarillisia avioliittosopimuksia... Ja minä uskon voivani saattaa\nhäpeään ne, jotka luulevat kirkon ja yhteiskunnan ihmisinä seisovansa\nminua korkeammalla.\"\n\nYhä enemmän viehätti Harhamaa rohkea luottamus yksilölliseen\nsiveelliseen voimaan ja kaiken perinnäisen, sovinnaisen\nsiveellisyyden tarpeettomana kieltäminen. Sen rohkea ajatus aivan\ntempoi häntä mukaansa. Hän ja Nikolai olivat ajatuksissansa rohkeita,\nmutta heilläkin oli tässä kysymyksessä rajansa. Molemmat he\ntunnustivat sen _uuden_ yhteiskunnan laissa ilmenevän siveellisyyden\nnoudatettavaksi ja kielsivät vaan kaiken uskon yliluonnolliseen,\nmutta rouva Esempio lausui nyt jo siinä äärimäisen sanan, tosin\ntajuttoman, semmoisen jolle Harhama itse antoi oikean hengen. Se oli\nHarhaman täydentämänä eläimen tai villi-ihmisen rajaton yksilöllinen\nvapaus; sivistynyt yhteiskunta, jossa ei ole mitään lakia, ei mitään\nasetusta, jota yksilön olisi pakko noudattaa ja jota se voisi käyttää\nohjeenaan, silloin kun joutuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Se\najatus alkoi jo Harhamalle selvitä loistovärisenä taivaanrantana,\njoka himmensi kaiken muun, kuten aamuruskon värit sammuttavat taivaan\ntähtipalon. Häntä ihastutti se suuri ajatus, että nykyaikainen\nyhteiskunta rautateinensä, kouluinensa ja aarteinensa säilyisi\nja pysyisi koossa ilman mitään yksilöä sitovaa jumalallista tai\nyhteiskunnallista lakia, ilman isänmaakäsitettäkin. Ja jos häntä\nalussa olikin tympäissyt tämä rouva Esempion puheissa ilmenevä korkea\nusko ihmisen siveelliseen voimaan, niin sitä kirkkaampana kohosi se\nnyt niistä tympäisevistä savupilvistä, kohosi kuin tulikieli. Ja\nsikäli alkoi hänelle kirkastua rouva Esempio itse. Aluksi hän piti\nhänen puheitaan jonain maailmalta poimittuna oppina, jota puhuja itse\nei käsittänyt -- ja jota ne olivatkin, -- mutta kun rouva Esempio\npuhui siitä näin yhä useammin ja vakuutuksella, alkoi hän uskoa\nsen olevan todellista sisällistä vakaumusta. Mutta rinnan tämän\nrohkean kirkastumisen kanssa nosti myös epäily hänessä päätänsä,\nvoiton varmana, ilkeänä. Sen kynsissä ajatteli hän itseksensä: \"Se\nehkä voisi kelvata yksityiselle ihmiskunnan valitulle, esimerkiksi\nsemmoiselle, kuin Jeesus oli... Mutta entä muille?\"\n\nSiihen kysymykseen hän ei saanut vastausta. Uudestaan ja taas\nuudestaan tarttui hän kynään alkaaksensa teoksensa, levittääksensä\nsen teoksen sivuille yksilöllisen ihmissiveellisyyden värit niin\nihanina, korkeina ja puhtaina, että se siveellisyys kohoaisi Jumalan\nsiveellisyyden tasalle, siten ettei se enää tarvitse mitään lain\nsääntöjen ja käskyjen määritelmiä ja rajoja, vaan on ja pysyy oman\nitsensä kautta, kuten Jumala, joka Itse on oman siveellisyytensä\nolemus. Mutta joka kerran pysähtyi kynä ja ajatukset siihen samaan\nepäilyyn ja kysymykseen: \"Se riittää Jeesukselle... Mutta entä ne\nmuut?\"\n\nJa kun hän joskus aivan väkivaltaisesti yritteli nousta epäselvyyden\npohjattomasta sumusuosta, latoutuivat munkki Pietarin saarnan\najatukset uudeksi painoksi hänen hartioillensa ja painoivat hänet\nentistä syvemmälle epäilyn soihin. Vallankumouksen huumauksessa\nsairaloisesti tukahtuneet epäilyn ja kyselyjen rauhaset alkoivat\nyhä rajummin vuotaa, ja uusiin oloihin joutuminen ja niissä entistä\nkaipaaminen ja siinä kiini riippuminen sotkivat kaiken sekaisin.\n\nJa silloin hän aina kaipasi rouva Esempiota, tietämättä miksi.\nJa kun hän lähti, tuntui taas, kuin olisi hän kiusauksesta\nrauhaan päässyt... Hänen sairaloinen itsensä muiden yläpuolelle\nkorottamisensa ei tehnyt poikkeusta rouva Esempionkaan suhteen.\nHän tunsi aina, että he eivät olleet henkisesti samalla tasalla ja\nsieti häntä ja viihtyi hänen seurassansa, kuin kukkia poimivaa, tai\nsuortuviansa laittelevaa tyttöä katsellessansa.\n\nMutta päivät kierivät, yöt niiden perässä. Syksy askaroi kaikkialla.\nSe riipi keltaisia lehtiä puista, se karisteli pähkinät pensaista,\npuolat varsista, siemenet ruohoista. Se torkkui joka aholla, kuin\nvanha varis, rumana ja harmaana, se kuikutti kaikkialla, kuin kuikan\nlaulu. Notkot se laski vesisoiksi, nurmet märiksi. Se tippui vetenä\npuista, painoi mielet maahan, kuivuneen ruohon ahon poveen ja joi\nilkeänä kesän hautajaisia.\n\nMutta suurena henkäili silloin musta yö. Pimeys häämötti Öisin\nvaltansa huipulla, sysimustana, synkkänä, salaperäisenä, hengitti\nhuudetta kuin kuoleman kylmä syli. Se saarnasi, kuinka katoavaa\non valo, miten lyhyt-aikainen kesä, miten haihtuva ilo ja miten\nmuutteleva elämä... Mutta yön mustien kourien keskellä kulki\nValkamalassa elämä kulkuaan. Lamppu paloi rauhallisena, varjot\nhymyilivät nurkissa, rouva Esempion puhelu lenteli kepeänä perhosena\nja Harhama katseli hänessä jo naista tutkivammin.\n\nEräänä yönä kysyi rouva Esempio äkkiä Harhamalta:\n\n-- _\"À propos!_... Miksi te ette tahdo itsellenne lasta?\"\n\nHarhama oli vaiti. Kysymys koski vanhaa muistoa... Magdan uneksittua\nkotia, jota hän oli odottanut kuin satamaa monien harhamatkojen\nperästä, voidakseen sen rauhassa ryhtyä toteuttamaan teoksensa\naatetta. Nyt muisti hän sen epäselvänä, kummallisena, kuten kaiken\nmenneen. Jotain vastataksensa lausui hän:\n\n-- \"Kyllä minä tahtoisin sen, mutta tiedätte, että nyt on este...\nVaikka en avioliittoani avioliitoksi tunnustakaan, on se kumminkin\ntoisen solmiamisen esteenä.\"\n\n-- \"Mutta mitä, herran tähden, te välitätte yhteiskunnan asetuksista?\nRikkokaa ne ja laittakaa vapaa suhde!\" -- huudahti rouva Esempio.\nHarhama ei vastannut mitään. Rouva Esempio oli hetken vaiti ja lisäsi\nsitten, juuri kuin itsekseen ohimennen, ajatuksissansa, viattomana\nkuin tyttö joka jotain kaipaa:\n\n-- \"Minäkin tahtoisin niin mielelläni vielä pojan.\"\n\nPuhe loppui. Oli napattu harpun arkaa kieltä. Molemmat huomasivat\nsen ja katsahtivat toisiinsa. Kieli soi yhä... epäselvänä...\nsalaperäisenä... Kello löi yksi yöllä. Harhama lähti rouva Esempiota\nkotiin saattamaan ja vanha mummo haukotteli.\n\n-- \"Ha-haauu! Ei nukuta ihmisiä... ei nukuta... Hoh-hoi! Ihmiset\nelävät vaan ja palavat... palavat ja elävät... elävät ja palavat kuin\nhiiloksessa... Hoh-hoi!... Mitäpä elämä onkaan muuta kuin hiillos,\njoka polttaa ihmisen!... polttaa ja paistaa... Hoh-hoi!... _Elämä on\ntulinen synninhiillos..._\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuu on käsissä. Suomensuku syö köyriruokaansa, talkkunaa.\nTuhansien ja tuhansien vuosipalvelijoiden raskaat kahleet ovat\nirrottautuneet hetkeksi. Äskeiset toisen käskyläiset nauttivat täysin\nsiemauksin lyhyen itseviikon suloisesta vapaudesta, ovat hetken\nisäntiensä arvoisia. Kaikkialla kuuluvat heleät elämänkulkuset,\nkaikkialla pirteissä soivat iloiset viulut ja lattiapalkit notkuvat,\nkun vahvat miehet tanssittavat tyttöjänsä. Näin ottaa väki vastaan\nuutta orjavuotta. Tanssien sanoo se jäähyväiset menneelle vuodelle,\nsen pitkille työpäiville, suruille ja huolille. Suomensuvussa on\nvielä miehuutta ja rohkeutta, sen pojat ja tytöt uskaltavat tanssien\nja viulujen soidessa ottaa tulevan vuoden kahleet käsiinsä. Vanhat\nmiehet istuvat pirtissä tupakoiden ja muistellen nuoruutensa\n\"itseviikkoja\".\n\nRohkea Esa tempaa Raidan penkiltä, kietaisee voimakkaan käsivartensa\nvyötäisten ympäri ja heilauttelee kevyttä tyttöä polskan tahdissa,\nkuin tuuli hienoa liinaa. Kepeänä, kuin perhonen, heilahtaa tyttö\npojan kainalossa. Palkit jyskyvät miehen polennoista. Syksyisenä\nyösydännä hohtaa onni kukkana, ilo tuikuttaa tulena. Silloin roteva\ntanssittaja huudahtaa soittajalle:\n\n-- \"Anna nyt sen ryssänhanurisi vinkua!\"\n\nÄkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan\nvoimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viulun-iskun loukkaajansa\npäähän. Viulu sattuu pöydän kulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet\nhyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki\novat vaiti ja \"valmiit\". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä.\nHarhama tunsi katkeavan viulunkielen vinkaisevan soraäänen viiltävän\nrintaansa. Sukuriita sorisi kaikkien sydämissä. Se koski nyt jotain\nkatkenneen viulunkielen säveltä...\n\n-- \"Kansamme keskuuteen on todellakin iskenyt kiro\", -- lausui joku\näänettömyyden lopussa.\n\n-- \"Itse me kiromme kannamme\", -- mutisi loukkautunut soittaja\nsynkkänä, poistuessaan huoneesta.\n\n-- \"Niin teemmekin\", -- toistaa Raita reippaana. Hän on juuri\nlopettanut orjavuoden ja ottaa uutta tanssien vastaan.\n\nMiehet virkistyvät reippaan Raidan sanoista. Soittaja solmiaa\nviulunkielensä ja vetää jo viuluansa vireeseen. Esakin, joka myös\nottaa uutta orjavuotta vastaan, on kuin toinen mies. Reippaana,\nrohkeana katselee hän elämää ja lausuu:\n\n-- \"Keyrinä eivät surut auta... Keskenämme me kiistelemme ja yhdessä\nme vielä maljat juomme... Eikö niin, Raita?\"\n\nJa Raita ei ole enää katkera. Hän viettää keyriä, palkkapiian\nsuurinta juhlaa, vapauden juhlaa ja uuden orjuuden tulojuhlaa.\nIloisena ojensi hän kätensä Esalle ja hymyili ja hohti kuin kukka\nkarulla aholla ja lausui:\n\n-- \"Niin... Ne katkeruudet ovat elämän suolaa ja opetusta... Eihän\nse elämä ilman niitä miltään maistuisikaan... Mitä niistä menneistä,\nsillä samojahan me olemme!\"\n\n-- \"Se oli oikein sanottu!\" -- iloitsi Esa ja jatkoi: \"Mitäpä\nsiitä, jos olemme elämäämme suolailleet, kunhan on päästy keyriin,\njolloin saamme elämältä uudet orjankihlat tulevaa vuotta varten...\nAnna, soittaja, viulusi vinkua ja tanssitaan, kun elämä pujottaa\nkihlakahleita käsiin!...\"\n\n-- \"No nyt se riemastui!\" -- lausui Leena, joka puuhaili kahvipannun\nkanssa.\n\nJa Esa riemastui edelleen ja puheli:\n\n-- \"Mikäs on riemuitessa, kun on elämä morsiamena... ja keyri\nkosijana... Se tuo kahleet jotka kestävät... Se tuo elämän kahleet...\nNiihin kun mies pääsee, niin ei joudu harhateille... Elämän kahleet\novat kytkyitä, joista ei pääse niin mihin...\"\n\nJo viulu vingahti ja Esa tempasi Raidan penkiltä, kietaisi kätensä\nhänen vyötäisensä ympäri ja yhdessä he ottivat tanssien vastaan niitä\nelämän kahleita, joista ei pääse niin mihin...\n\nSilloin hymyilivät vanhat ja nuorten posket punottivat ja soittajan\nviulu soi sorisematta ja Esan ja Raidan käsissä kiilsivät elämän\nkahlekihlat kirkkaina ja elämä tuntui keyriltä... Ei tuntunut enää\npellavanpölyä, eikä riihisavua eikä nauriin vihavaa makua...\n\nHengästyneenä istahti Raita penkille ja Esa ojensi kätensä Alkulalle\nja lausui reippaana:\n\n-- \"Terve, vanha Alkula!... Kyllä näkyy niin olevan kuin sanoit, että\nlöytää sitä savuisessakin riihessä savuttoman paikan, kun vaan etsiä\nviitsii...\"\n\nSilloin punotti Raidan poski ja Leena oli iloinen. Ja kun tanssi oli\ntauonnut ja mielet olivat kepeät, astui Esa Raidan luo ja lausui:\n\n-- \"Raita!\"\n\nRaita katsoi häneen sinisillä silmillänsä, eikä tietänyt mitä sanoa.\nMutta Esa jatkoi:\n\n-- \"Eikö se riitä, kun on taas vuosi kärsitty riihisavua ja\npellavanpölyä?... Eikö etsitä elämästä sitä savutonta ja pölytöntä\npaikkaa?... Eikö, Raita?\"\n\nJa kun Raita ei vieläkään tiennyt, mitä vastata, jatkoi Esa:\n\n-- \"Kun sinä niin reippaana otat käsiisi elämän kahlekihlat, niin\netkö ottaisi yhdellä tiellä toisiakin kahleita kantaaksesi?...\nEtkö ottaisi tämmöistä kahletta, kun nyt jo olemme riidat loppuun\nriidelleet?\"\n\nSitä sanoessansa vetäisi hän sormuksen taskustansa; piti sitä Raidan\nedessä ja lausui:\n\n-- \"Jos et kahletta pelkää, niin pistä sormesi siihen!\"\n\n-- \"No, on sitä uskallettu huonompaankin kahleeseen kätensä pistää,\nmiksikä ei silloin _parhaaseen_!\" -- lausui Raita ja sormus kiilsi\njo sormessa ja viulu vinkui ja Esa ja Raita ottivat tanssien vastaan\nelämän suuren vuoden: avioliiton suuren juhlan.\n\nJa kun Esa oli tanssin lopettanut ja istuttanut Raidan polvellensa\npuheli hän:\n\n-- \"Raita, minun kukkaseni!... Annetaan muiden niellä omat\nriihipölynsä... Maa on suuri, me löydämme siitä pölyttömän\nahonreunan... Minä kuokin siihen perunamaan ja sinä laulelet varpuna\noksalla...\"\n\nVanha Leenakin riemastui silloin ja lausui:\n\n-- \"Vieläpä ne näkyvät tarvaalaiset ja viikkiläiset yhteen sopivan...\"\n\nEsa keskeytti hänet lausuen:\n\n-- \"Elämä se so...\" -- hän varasti välillä suutelon Raidalta --\n\"elämä se sovittaa ja suolaa... ja siksi se suutelokin nyt...\"\n\n-- \"Hyi!... Et saa olla tuhma!\" -- keskeytti Raita ja ryöstäytyi\nuudesta suudelmasta...\n\nJa Raita oli iloinen. Hän oli onnellinen, kun oli ottanut käsiinsä\nelämän raskaimmat kihlat, sen pisimmän palkkavuoden: avioliiton\nhuolinensa, taakkoinensa, pettymyksinensä. Vanha Leena, joka oli sen\nvuoden vaivat koettanut, lausui:\n\n-- \"Nyt pääset, tyttö, yksistä kahleista toisiin... pienemmistä\nsuurempiin... Mutta oikein on, että otat _oikeat_ kahleet käsiisi,\nsillä silloin et ole tuuliajolla... Ei elämällä kumminkaan ole muuta\nannettavaa, kuin kahleet... Pitää vaan valita niistä lujimmat...\"\n\n-- \"Niin... Niin... Ken on elämän oikeissa kahleissa, se ei ole\nhunningolla\", -- lausui siihen Alkula.\n\nJa taas soivat viulut ja parit pyörivät. Elämä seisoi ihmisten\nedessä, kuin iloinen vallaton tyttö, joka nauraen ja ilveillen sitoi\nkahleita käsiin. Se sitoi toisia vuodeksi, toisia elämän ijäksi,\nmolempia ainiaaksi... Ja kun se oli ne sitonut, niin hymyili se\nvallatonna, viehkeänä ja lausui:\n\n-- \"Kas niin, lapset!... Menkää nyt!\"\n\nJa reipas Esa nousi penkiltä, kietaisi kätensä Raidan vyötäisille,\nnosti maljan ylös ja lausui:\n\n-- \"Tarvaalaistytön malja!\"\n\nLakit nousivat ja viulu vinkui, eikä Raita enää tuntenut pistoa, vaan\npyörähti Esan eteen, suikkasi Esalle nopean suutelon ja lausui:\n\n-- \"Viikkiläisten suutelo!\"\n\nSilloin oli riemu ylinnä ja vanha Leena lausui nostaen kahvikuppinsa\nkorkealle:\n\n-- \"Elämän kahvikuppi, koska se on suolannut ja sovittanut ja\nopettanut!\"\n\nJa yhä riemuisemmaksi muuttui juro Esa. Hän nosti tyttönsä ilmaan,\nkuin lapsen, katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja lausui:\n\n-- \"Hiiteen turhat riidat ja Ameriikan passit ja kaikki! Yhdessä\nme myönnymme ja taivumme elämän käden alle ja yhdessä me seisomme\nlujina, kuin vuori omalla pellonpientarella... Siellä se on Suomen\nvoima...\"\n\nVanha Alkula mietti ja lopetti:\n\n-- \"Niin. Siellähän sitä on kestettävä, mutta ei se pellonpiennar\nomalla väellään kauvan kannata... Hyvä on käydä voimaa hakemassa\nJumalan pellonpientarelta...\"\n\n-- \"No, yksi pari on toki päässyt pölyttömään pälveen\", -- hyvitteli\nLeena, kun viulu taas alkoi vinkua ja parit pyöriä.\n\nHarhama palasi kotiinsa mieli reipastuneena. Oli kuin olisi\nalkanut uusi vuosi, tai alkaisi pian. Syksyn harput olivat loppuun\nsoineet. Talvi teki kohta tuloansa ja sen lumikukat olivat vielä\ntuntemattomia. Teos oli alkamatta. Hän odotti rouva Esempion pois\nmenoa ja rauhaa, paikkaili juonta, sovitteli siihen uusia suuria\naatteita ja kiemurteli usein öisin epätoivoisena, kun oli päivällä\nhuomannut otsaryppynsä syvenevän ja kuoleman kynnen raatavan\nsilmäkulmassa.\n\nSamalla oli hän, vallankumousta valmistaessansa, alkanut käpertyä\ntarvaalaisiin, vallankumouksen ja väkivallan vastustajiin, eikä hän\nitse sitä tajunnut. Pikku Irmas oli hänet käpristänyt, kuin tulirovio\ntuohenpalan...\n\nKun taas tuli iltapuoli saapui rouva Esempio. Heidän välilleen\noli jo kehräytynyt luottamuksen näkymätön säije. Moni entisen\nelämän rako avautui jo kuin itsestänsä. Rouva Esempio kertoi jo\nHarhamalle lapsuudestansa: Hänen lapsuudenkotinsa, Riuttalan vanha\naateliskartano, oli ollut Suomen rikkaimpia talonpoikaistaloja. Hän\noli sen ainoa tytär, sen kukka ja kesä, sen toivo ja ilo. Kotitalo\noli seudun kuuluisin. Pyhäisin soutivat sen ohi pitkät kirkkoveneet\ntäynnä harrasta kirkkoväkeä. Väki veisasi veneessä, seutu ylisti\nJumalaa kauneudellaan, talo rikkaudellaan. Venerannan kaislikossa\npulahtelivat päivin veden neidot, öisin kummittelivat siellä järven\nhaltiat, ja rantavesi oli kuulu lummekukikko. Sen kukista kävi taru,\njonka mukaan se, joka osaisi niistä oikean taittaa, saisi ikuisen\nonnen...\n\nMutta talosta kävi outo tarina: Sen ympärillä olivat eläjät liian\nköyhiä, liian laajalla alalla, ja talo itse liian rikas... Kerran oli\nköyhä torppari, Varpala, ollut talossa päivätöillä ja kylvänyt sen\npeltoon viimeiset häneltä ryöstetyt jyvät. Hänen oma peltonsa oli sen\ntähden jäänyt siemenettä. Silloin oli mustunut miehen mieli. Hän oli\nmanannut talon maat ja kironnut siemenen, lukien kylväessänsä kirot:\n\n    \"Kasva syöjäsi kiroksi,\n    haltijasi häpeäksi!\"\n\nJa leikatessansa oli hän manannut:\n\n    \"Suetkohon syöjästäsi\n    oman itsensä häpeä,\n    sekä kiro kumppaninsa!\"\n\nSiitä kasvoi ja korjattiin vilja, jolla kylvettiin seuraavana vuotena\ntalon avarat pellot. Aitan jyvähinkalot täyttyivät vuosi vuodelta\nyhä täydemmiksi ja laajalta kerrottiin Riuttalan talon rikkauksista.\nSen isännät ajoivat kirkkoon korskina, ylpeillä hevosilla, jotka\nhelisivät silavaljaissa. Mutta kylväjän kirous seurasi heitä. He\neivät päässeet koskaan vapaiksi armottomuudesta köyhiä, ulkonaisesta\nröyhkeydestä herrasväkeä kohtaan ja salaisesta saman herrasväen\ntasalle pyrkimisestä. Perhe-elämä ei ollut aina päivänpaisteinen.\nRouva Esempion isä joi, äiti kärsi. Avioliittoja solmitessa oli\nkihloina enemmän kultaa, kuin mitä sormuksen kultaan mahtui.\n\nKuolivat sitten rouva Esempion, Riuttalan Helga-neidin vanhemmat, ja\nhän, ainoana lapsena, peri suuren Riuttalan talon ypö-yksin. Hänelle\nkukkivat nyt Riuttalan ahot ja rannat ja raatoivat sen torpparit.\nHänelle kukkuivat sen käet onnea, muut linnut lauloivat iloja ja\nnurmi kukki kauneutta. Hänelle soivat sen karjankellot ja rantalaine\nliehutteli hänen huviksensa lummetta povellansa.\n\nJa Riuttalan rikkauden kellojen ääni kantoi kohta kauvas, yli\nkalaisten järvien, monien kirkkojen taakse, ja yhtä kauvas levisi\nsana Helga-neidistä. Kosijoita alkoi saapua. Rikkaiden talojen\npojat tulivat uljailla hevosillansa, tulivat ja saivat mennä niine\nhyvineen... Sitten tuli toisia. Tuli nuori pappi Söderman, asianajaja\nKastila, taiteilija Erkkilä, maisteri se ja se... Tuli virkamiehiä,\nylhäisempiä ja alhaisempia, tuli myös virattomia.\n\nMutta Riuttalan Helga-neiti valitsi kauvan. Hän iloitsi kilvan\nvallattomien käkien kanssa, kukki nurmen nukan kanssa. Hän punotti\nRiuttalan mailla, kuin mansikka ahon marjaliepeellä, liekkui, kuin\nkepeä rantalaine, mieli ilona, poski punaisena, elämä siniselkänä.\nHäntä kiehtoivat taiteen kihlasormukset: Hän oli päättänyt uhrata\nelämänsä teatterille, tulla suureksi näyttelijättäreksi, kansansa\nkukaksi, maansa helmeksi, ja valmisteli itseänsä...\n\nAika kului, Riuttalan järvenselältä lähtivät jäät. Ranta koristautui\nlumpeisiin ja valkeisiin kukkiin. Sotkat uivat ruohokon reunassa ja\nallit laulelivat ulapalla. Kaikki tuntuivat kukkivan puhdasta hopeaa,\nrannoilla ripsehti joku surullisena ja kukat kallistivat päitänsä,\nkuin kaipaisivat ne jotain.\n\nJa silloin alkoi Riuttalan Helgakin kaivata jotain, josta ei tiennyt\nmitä se oli. Hän kaipasi kilpaa kukkien kanssa.\n\nMutta veneistä, jotka soutivat Riuttalan ohi, kuului usein laulu. Se\nlaulu oli nimeltä \"Riuttalan rantakukka\". Kerran lauloi sitä nuori\nmies ja Helga-neiti kuuli sanat:\n\n    \"Riuttalan rantakukka\n    kukista kaunein on.\n    On moni sydänrukka\n    sen tähden onneton.\n\n    Se kukka monen purren\n    karille johdattaa.\n    Ah, moni vielä surren\n    sen kaskun kuulla saa.\n\n    Se monen purren pettää,\n    se kukkain kukkainen.\n    Se monen silmän vettää.\n    Nyt kerron tarun sen:\n\n    Riuttalan kukkaisista\n    on oikea yksi vaan.\n    Jos ken sen löytää muista,\n    hän löytää taivaan, maan.\n\n    Jos ken sen kukan noutaa,\n    sen _oikean_ niistä vaan,\n    ikuisen onnen soutaa\n    kotiinsa kukkimaan.\n\n    Vaan, ah, se kukka pettää,\n    ja kaikki harhaan vie.\n    Se kaikki silmät vettää...\n    Siks matka turhaa lie.\n\n    Riuttalan rantakukkaa\n    karistot suojailee.\n    Voi sitä pursirukkaa,\n    mi sen luo luovailee!\"\n\nRiuttalan Helga kuuli laulun ja ymmärsi sen, eikä ymmärtänyt sitä...\nSiitä päivin tuntui hänestä allin laulu surullisemmalta, rantakukka\nnäytti kaihoisemmalta ja Riuttalan ahoilla ripsehti joku kumma ja\nkaunis... Hänelle alkoivat soida lemmen kellot...\n\nJa silloin hän alkoi katsella ja valita... Hän katseli taiteen\nkauniita kihloja, mutta niissä oli jo jotain... ei hän tiennyt mitä\nse oli... Hän olisi tahtonut toisenlaiset kihlat... uudet, kauniit\nkorut.\n\nJa hän valitsi ja harhaili, ja kaihosi, kuin allin laulu\njärvenselällä...\n\nMutta viimein valitsi hän nuoren rakuuna-upseerin, nerokkaan Erkki\nArvelan, kihlautui ja lupasi itkeä märiksi Riuttalan rantakivet,\njos elämä heidät erottaisi. Heistä odottivat muut paljon, he itse\nvielä enemmän. Heidän kodistaan -- niin puheli rouva Esempio -- piti\ntulla Suomen sivistynein koti, jonka emännän ja isännän ympärille\nkokoontuisi kaikki, mitä Suomessa on oppinutta ja nerokasta,\nlämpenemään neron, sivistyksen ja rikkauden ympärille. Täti Suupala\noli siitä paljon hänelle puhunut ja suunnitellut, samoin täti Sirvola\nja moni muu. Häät piti olla keväällä, kun käki on vallattomin,\nlaine kepeimmillään ja kevät kukkeimmillaan, kun Riuttalan rannassa\npuhkeavat lummekukat onnenkukiksi, hääkukiksi. Hän itse matkusti\nulkomaille valmistumaan tulevan kodin odotetuksi emännäksi,\nsen kukaksi ja helmeksi ja lauluksi. Siltä matkalta piti hänen\npalata Riuttalansa päiväksi, kotimaansa koreaksi kuuksi, ylevänä,\nsivistyneenä, hienona ja jalona. Riuttalan metsissä ripsahti silloin\nsinisukka onnen seuloja ja ennusti että Helga neiti on taittava\nRiuttalan rantakukista sen _oikean_... Hän on taittava sen varmasti...\n\nMutta hän oli syönyt Riuttalan viljaa, oli puettu sillä viljalla\nsaaduilla rahoilla ja siihen viljaan oli kätketty Varpalan kirous,\nkuin musta käärme kukanjuurelle...\n\nJo oli elämä pukeutunut kukkapukuunsa ja onnenliinoihinsa.\nSe hymyili Riuttalan Helgalle, odotellen sen häitä. Keväällä\nkeinuivat jo ulpukat Riuttalan aalloilla ja sotka lauleli sille\nonnenkukkaulpukalle, vaan häitä ei vielä laitettu... Elämä helotti\nkukissansa ja onnenliinoissansa ja Helga-neiti kukki morsiamena,\nmutta vielä riippuivat hääviulut nauloissansa...\n\nJo kukkivat rannan aallot valkeina lummekukista, mutta häitä\nei tullut. Kukat kuihtuivat, aallot loiskivat harmaina, sotka\nuitteli poikiansa surullisena, mutta häitä vaan ei kuulunut. Syksy\njoutui, ranta jäätyi. Erkki Arvola oli kihlautunut toisen kanssa.\nSe kihlaus kumminkin purkautui. Uusien häiden aika määrättiin\nuudeksi lummekukkien ajaksi, siirrettiin ja taas siirrettiin.\nRiuttalan ranta-aalloilla keinuivat ulpukat ja ulpukoista puhkesivat\nlummekukat, lakastuivat ja taas puhkesivat, ja morsian, talon\nHelga-neiti, valmistautui ulkomailla, kävi kotimaassa ja odotti\nhäitä, mutta häitä ei tullut. Ranta-aallot loiskivat suruissaan.\nViimein paloi osa Riuttalaa, loppu myytiin pakkohuutokaupalla. Siihen\nmuutti uusi isäntä. Erkille olivat alkaneet soida uudet elämänkellot.\nKun morsian kirjoitti ja ilmotti tulevansa hänen luoksensa, sai hän\nvastauksen: \"Mene vaikka Lappiin, mutta älä tule minun luokseni.\"\n\nEikä hän enää voinut palata Riuttalaan, itkemään märiksi sen\nrantakiviä. Mutta laine sääli häntä ja vielä nytkin loiskii se\nRiuttalan rannassa ja kostuttelee hänen puolestansa rantakivet. Kohta\nsen jälkeen meni Erkki Arvola naimisiin toisen kanssa.\n\nHän suri ja itki aikansa, antautui sitten uudestaan taiteilijaksi,\nmutta tapasi miehensä Esempion ja antoi itsensä hänelle kaikella\nsielullansa... Mutta mies kuoli kohta. Hän jäi turvattomaksi\nainoan lapsensa kanssa, otti uudet kihlat taiteelta... menestyi...\ntoivoi enemmän... Oli kaksi vuotta sitten lapsensa kasvatuksen ja\nopintojensa tähden pakotettu ottamaan virkavapautta teatterista,\njääden kumminkin virkaansa vakinaisena teatterin jäsenenä.\n\nMutta Riuttalanrannan aalloissa puhkeavat joka kevät lummekukat\nja odottavat Helga-neidin ja Erkin häitä... Syksy tulee. Kukat\nlakastuvat, vaan häät eivät tule... Aalto huuhtelee suruissansa\nharmaita rantakiviä, korvaukseksi Helgan kyynelistä, ja kuikka, kun\nse hautoo pesässänsä, suree pettyneen morsiamen puolesta sen toivomaa\nkoti-onnea, päivänpaisteista kotia ja kukitettua elämäntaivalta,\njossa päivänpaiste lämmittää...\n\nMutta onnenkukka on vielä poimimatta. Se kukkii keväisin muita\nkauniimpana ja odottaa, kuka poimisi sen Riuttalan entiselle\nneidolle...\n\nRiuttalan rikkauksista oli hänellä enää ainoana muistona tyttöaikansa\nvalkoraitainen ainoa pukunsa ja mummon vanha silkkihuivi. Hän ei\nsitä surrut. Iloitsi päinvastoin, sillä nyt ei ollut se rikkaus\ntuottamassa hänelle ennustettua kiroa...\n\nMutta Erkin vaimo oli sanonut että hänestä on tullut Erkin kiro...\nOliko se elämän ivaa, vai oliko kiro tekonsa tehnyt, ei sitä kukaan\ntietänyt...\n\nSe oli tarina Riuttalan talosta. Kello löi kaksi yöllä, kun rouva\nEsempio oli sen lopettanut. Vanha mummo nukkui jo virsikirja pään\nalasena, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan. Tiellä\njatkoi hän surullista elämäntarinaansa, mustan syys-yön sille\nhuokaillessa: Eräs miehen sukulainen lähettää niukan toimeentulon\nlapselle pienen, Venäjän valtiolta tulevan eläkkeen avuksi...\nHän itse on velkautunut, ja siksi joskus puutteessakin, mutta\ntoivoo parempia aikoja sulhasensa kapteeni Golubofin kautta, jota\ntaksoitetaan 12,000 markan vuosituloista... Sulhaseensa hän oli\ntutustunut miehensä palvellessa samassa venäläisessä sotaväessä.\n\nMarraskuun puoliväli on jo menossa, taivaalla heiluvat jo joskus\nvaaleat pilvet tulevan lumiajan enteinä, mutta rouva Esempio, joka\naikoi matkustaa saman kuun alussa, viipyy vielä. Suomen miehet\nkiertävät jo karhuja metsissä. Kun he tapaavat siellä toisensa,\nmenevät he ääneti toistensa ohi. He eivät kyllä ole varmat, mutta\nluulevat kumminkin toinen toisestansa, että se on niitä \"toisia\". Jos\nsattuvat toisen kierrokselle, herättävät siellä karhun ja karkottavat\nsen kierroksesta. He ajattelevat taas, että kyllä se on niiden\n\"toisten\" kierros, vaikka he eivät sitä varmasti tiedä... Pirteissä\nkehräävät naiset pellavaa, toiset tekevät kuontaloita ja vyyhteävät\nrihmaa viipsinpuille... Nuori morsian, Raita, hyräilee kehrätessänsä\nlemmenlaulua. Hän muistelee sulhoansa, joka on karhua kiertämässä.\nEräs vaimoista lausuu morsiamelle:\n\n-- \"Olisit sinä, Raita, saanut muitakin. Sulhasesi sanovat olevan\nviikkiläisen.\"\n\n-- \"Olkoon!... Itse minä sulhasesta vastaan... Ja itse minä elämäni\ntiedän ja siitä vastaan\", -- vastasi Raita ja polki rukkiansa entistä\nkiivaammin. Rukki surisi, sen kiiju pyöri vilinänä, rulla hurisi ja\nrihma kiertyi sille nopeana, kuin takaa-ajettu käärme... Riihipölystä\noli vasta yksi pari pois päässyt. Toiset tunsivat sen yhä heitä\nkaivelevan. Vanha Leena oli kuullut Raidan viime sanat ja oikaisi ne,\npuhuen:\n\n-- \"Ei sitä vielä pidä Raidan kerskata, että itse elämästänsä\nvastaa... Elämä on rihma, jossa me olemme ainoastaan pellavankuituja.\"\n\nRaidan rukki hurisi yhä kiivaammin ja hän vastasi reippaasti:\n\n-- \"Olkoon!... Mutta miksi minun _itseni_ pitäisi siitä ruveta\npunomaan surmansilmukkaa kaulaani...\"\n\nKaikki vaikenivat ja miettivät mikä se on joka punoo näkymättömät\nrihmat ja kuristaa niillä ihmisen. Ja elämä seisoi taas miettijäin\nedessä salaperäisenä, näkymättömänä, ja kehräsi kummallista\nrihmaansa...\n\nSyksy pimeni yhä synkemmäksi. Se kääriytyi sumuihinsa, tiuhkui\nkosteutta, itkeä vetisteli, ikäänkuin surren kesän menoa, ikävöiden\ntalven tuloa. Harhama oli alkanut yhä enemmän käpertyä tarvaalaiseen\njoukkoihmiseen. Hän tunsi sen tunteita, loukkautui sen keralla,\nvihasi sen kanssa. Se tunne alkoi himmentää teoksen revontulia\nja taltuttaa sisällistä paloa. Elämä oli ottanut hänet käsiinsä\nhänen sitä huomaamattansa. Mutta itse hän oli yhä kulkevinansa\nyhteiskunnallisen kumouksen aallon mukana. Hän valmisteli mieliä\nvallankumoukselle.\n\nVihdoin oli hän saanut osan metsäkylän nuorisoa kootuksi yhteistä\njuhlaa valmistamaan. Juhlaa valmistettaessa kiehahti joskus katkeruus\nmielissä. Nuorukainen suutahti ja lähti äänetönnä kesken harjotuksen\npois. Heili-neito itki silloin ja toiset poistuivat äänettöminä.\nMutta riitaisuudet sovittiin, haudattiin mieliin ja kannettiin\nsiellä, kuin kytevää hiiltä pivossa. Juhla joutui ja Harhama puhui\nsiinä. Hän karttoi lausua sanaakaan siitä asiasta jota varten oli\nheidät koonnut, karttoi sitä sairaaloisesti oman itsensäkin, oman\nturvallisuutensa tähden. Hän puhui varovasti ja tyynesti:\n\n-- \"Työn aateli!\n\n\"Näinä aikoina käy huutavan ääni korvessa. Se kutsuu Teitä, työn\naatelia, oikeuksiinne...\"\n\nHän katsahti kuulijoitansa. Ne näyttivät kuuntelevan ymmällä,\nikäänkuin eivät ymmärtäisi puhetta. \"Se on niille varmaankin outoa\npuhetta, ensimäinen ilosanoma\", iloitsi Harhama ja jatkoi:\n\n-- \"Te väännätte elämän jauhinkiveä, mutta purnunne ovat tyhjät.\nMutta katsokaapa niitä, jotka eivät niitä kiviä väännä! Eivätkö\nniiden purnut ole täydet?\"\n\nJa taas hän katsoi kuulijoitansa, kuin vastausta odottaen. Mutta\nkuulijat näyttivät taas olevan ymmällä. Ne ajattelivat kukin omaansa:\nNe ajattelivat, että \"se puhuu varmaankin niiden 'toisten' pussiin\".\nHarhama luuli lausuneensa jotain uutta, joka hämmästytti kuulijoita,\nihastui hieman ja jatkoi:\n\n-- \"Tehän kehräätte tässä maassa rihmat ja kudotte kankaat, mutta\nkäytte kumminkin repaleissa... Mutta katsokaa: eivätkö ne, jotka\neivät työtä tee ja kehrää, käy verassa?\"\n\nKuulijoista se kaikki oli sanomatta niin selvää, että he eivät\nkäsittäneet, miksi siitä nyt puhutaan. He itse olivat siitä sadasti\nkeskenänsä puhuneet. He olivat taas ymmällä. Harhama luuli sanainsa\noudostuttaneen uutuudellansa ja ihastui ja jatkoi:\n\n-- \"Ne käyvät verassa ja te itse repaleissa sentähden, että ne vievät\nsen, mitä te jauhatte ja ottavat sen mitä kehräätte. Mutta millä\noikeudella he sen ottavat?\"\n\nHän katsahti kuulijoihinsa, kuin vastausta odottaen. Ne olivat yhä\nhämmästyksissänsä. Harhama luuli nyt saaneensa tilaisuuden sanoa\nuuden suuren sanan. Hän jatkoi:\n\n-- \"Niillä ei ole siihen mitään oikeutta... Ne vievät sen\n_vääryydellä_. Ne ovat olevinansa jotain herrasväkeä, jotain aatelia,\nmutta ei ole olemassa muuta aatelia, kuin työn aateli: _te_...\"\n\nHarhama odotti näkevänsä ihastuneita silmäyksiä, mutta kuulijat\npysyivätkin välinpitämättöminä. Useista tuntui hassulta, että heitä\nsanottiin aatelisiksi. Toiset koettivat puheesta arvailla kumpaa\nväkeä puhuja oli, tarvaalaisia, vaiko viikkiläisiä. Harhama alkoi\nmasentua, ärtyä ja kiusautua kuulijoiden kylmyydestä. Mutta hän\njatkoi vielä, kuin uhmaten:\n\n-- \"Te olette ainoat oikeat herrat... Te olette ainoa oikea aateli...\"\n\nKuulijoista se jo tuntui \"liialta\"; useat katsoivat puhujaan\noudostuneina. Harhama huomasi sen ja ärtyi. Nyt hän myös laski\nkuulijoitansa. Niitä oli tuskin sata henkeä, joukossa paljon\npoikasia. Ja silloin alkoi hänestä tuntua hullulta koko puheensa\nja koko joukko. Hän inhosi sitä. Hän puhui vielä hetken. Kuulijat\nolivat edelleenkin yhtä tylsän-näköisiä. Niiden joukko näytti\nHarhaman silmissä entistäänkin pienemmältä, joutavanpäiväiseltä,\nymmärtämättömältä. Koko elämä tuntui naurettavalta. Ikäänkuin\nhalveksimistansa osottaen, ivaten, ärtyneenä jatkaa hän vielä:\n\n-- \"Te olette ainoa oikea aateli...\"\n\nJa sitten tuntui hänestä, kun ei hän itse käsittäisi, mitä varten\nhän puhuu ihmisille, jotka eivät häntä ymmärrä. Hän muisti\nmaailmankurjuuden, jota kumartaaksensa hän oli ne koonnut, mutta\nnyt hän, kun tarkasti, huomasikin, että ne olivat miltei yhtä hyvin\npuettuja, kuin hän itse. Niissä ei näkynyt ainoatakaan kurjaa: ei\nNikolain isää, ei Maria Petrownaa, ei ketään semmoista. Ja kesken\npuheen tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen Jumalansa paennut ja\njälelle jäänyt töllistelevä joukko, joka häntä inhotti...\n\nHän puhui vielä muutamia sanoja, ikäänkuin ilkkuen. Ja kun hän oli\nlopettanut, alkoi väki äänetönnä poistua, kunnes sitten uudestaan\nkokoontui, viulu alkoi vinkua ja nuoret tanssia...\n\nMutta Harhamaa tympäisi taas koko elämä ja hän pakeni, kuin\nhätäytynyt, teoksensa ajatukseen. Elämän mitättömyys avautui hänelle\nniin töllistelevänä, tyhmänä, avosuisena, jommoisena hän oli\nkuulijansa nähnyt ja niitä katsellut. Hän inhosi koko elämää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului päivä, tuli toinen. Jo routaili syksy maita, koleana, kylmänä,\ntunteetonna. Se levisi kynnetyille pelloille, kuin harmaa hattara.\nPuut se oli riipinyt lehdettömiksi, kylmänyt kivikot koleikoiksi\nja järsinyt mansikkamaat elottomiksi. Se puri kaikkea, kuin kalman\nterävä hammas. Niinä aikoina leimahti vielä kerran Harhamassa se\nelämänsä tuliroihu: teoksensa julkaisemis-aate. Ne kaikenhäviön\nhampaat, jotka taas niin terävinä ja kylminä kiilsivät syksyn\nikenissä, sysäsivät häntä työn kimppuun, ja rouva Esempion matka\nvalmisti siihen tilaisuutta.\n\nJuhlan jälkeisinä päivinä matkusti nimittäin rouva Esempio tapaamaan\nkosijaansa, kapteeni Golubofia, ja valmistamaan poismuuttoansa.\nHarhamasta tuntui hänen lähtönsä lepoon pääsyltä ja työkellolta,\njoka kutsui siihen suureen työhön. Mutta jo seuraavana päivänä tuli\nhänelle ikävä, kun rouva Esempio ei tullut tavalliseen aikaan. Aika\nkului päivä päivältä. Vuoroin kiipeili taivaalle kuu, vuoroin syksyn\nsumea päivä. Rouva Esempio viipyi yhä. Harhama kuleksi metsissä,\nhuomaamatta yön ja päivän rajoja. Yksinäisyydessä vajosi hän taas\nmenneiden päivien suurten taistelujen ja erehdyksien muistoihin.\nKun hän niistä nyt sommitteli kokonaiskuvaa, asetteli vastatusten\neri virtaukset, joiden mukana hän kulki: \"isän\" ja \"äidin\", munkki\nPietarin ja Nikolain, ja kaikki muut, syntyi hänen sielussaan taas\nepäilyksen sekasorto. Hän unohti silloin rouva Esempion. Syksyn\nterävät kynnet hävittivät elämää hänen silmiensä edessä. Hän tunsi\ntaas kuoleman koiperhon imeytyneen syvälle häneen, hän hätäytyi, näki\nelämänsä aatteen jo sanovan hänelle jäähyväisiä haudan reunalla,\njossa on pakko erota. Hän päätti lopultakin etsiä epäilyksistänsä\npääsyä ja siten kuolemasta pelastusta. Hän oli lopultakin taas\nolevinansa valmis, sammutti itsessänsä kaikki muut kysymykset ja\nvarustautui rohkeaan työhönsä. Rouva Esempion piti vielä viipyä joku\nviikko matkalla. Oli siis aikaa... Myöhään yöllä, kello yksitoista,\nkun vanha Sanna oli lukenut iltarukouksensa virsikirjasta ja mennyt\njo levolle, valmistautui hän työhönsä. Vanha lamppu valaisi soikeaa\nhuonetta himmeästi ja kuivunut hämähäkki katseli viisaan näköisenä\nverkostansa.\n\nSilloin avautui ovi. Rouva Esempio palasi matkaltansa ennen aikaansa\nja tuli suoraan Harhaman luo, epätoivoisena ja kiihtyneenä, hiukset\npuolihajalla ja silmissä kyynel. Tyynnyttyänsä alkoi hän kertoa siitä\nsurusta, joka häntä oli matkalla kohdannut. Ennen kosijansa luo menoa\noli hän poikennut Tammisaareen tapaamaan parasta ystäväänsä rouva\nRantalaa. Sillä matkalla oli hän aivan sattumalta ja odottamatta\ntavannut sulhasensa eräässä hotellissa. Mutta sulhasen syleilyssä\noli toinen nainen, nuori ja kaunis näyttelijätär. Sitten oli hän\nlopullisesti saanut tietää, että kapteeni Golubofilla oli kokonainen\nhaaremi semmoisia vaimoja, jotka voivat itse itsensä ruokkia... Hän\noli raivostunut, sitten itkenyt, vajonnut epätoivoon ja aikonut\nmatkan varrella hukuttautua. Mutta elämä oli muistuttanut häntä. Hän\nmuisti lapsensa, ja silloin salmella, avannon reunalla, eivät voimat\nriittäneet... Nyt elämän rusikoimana ja repimänä hän ei tiedä, mitä\ntehdä. Hän puheli:\n\n-- \"Kun minulla ei olisi tuota lasta, niin olisin jo päiväni\npäättänyt, mutta sen tähden täytyy vielä kitua.\"\n\nHän nousi, käveli surullisena huoneessa, istahti ja huokasi:\n\n-- \"Ah, jos minä olisin tiennyt!\"\n\nSyntyi äänettömyys. Rouva Esempio istui hiljaa ja mietti jotain.\nElämä tuntui nostavan taas kaikkivaltiasta, kylmää sormeansa ja\nkaikki äänet vaikenivat. Harhama mietti rouva Esempion yksilöllistä\nsiveellisyyttä, hajosi ja kysyi:\n\n-- \"Mutta miten nyt sitten ajattelette tämmöisessä tapauksessa?\nKapteeni Golubof luultavasti myös seurasi tunnettansa...\"\n\n-- \"Äts!... Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota...\nAlhaisuutta... Ja enhän minä voi mennä muista takuuseen... Mutta\nkatsokaa nytkin: Voitteko sanoa, että minä olisin tehnyt mitään\nepäjaloa?\"\n\nPuhelu jatkui katkonaisena, surullisena. Rouva Esempio näytti\nkokoon kutistuneelta, masentuneelta. Harhama ei voinut olla hänen\nuskonsa lujuutta ihailematta ja häntä itseänsä säälimättä. Kun hän\nmyöhään aamuyöllä saattoi häntä kotiin, näyttäytyi hän hänelle yhtä\npuhtaana, kuin kaunis kuunsirppi, joka koreili taivaan korkealla\ntähtitanhualla, keskellä tähtipaloa, ja valeli aamuöiset kulkijat\nhohteellansa. Kun Harhama katseli surullista saatettavaansa äskeisen\ntapauksen ja kuun valon kirkastamana, heräsi hänessä joku osanoton ja\nläheisyyden tunne. Se harpunkieli, jota oli kosketeltu syys-öisissä\nkeskusteluissa, tuntui nyt äkkiä soivan öisessä tähtivalossa,\nroutaisen maan odotellessa ensi lumia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas heitteli aika päiviä päivien perästä, kuin palloja. Talvi oli\njo paljastanut valkeat, kylmät hampaansa, sen lumiliinat valkenivat\nahoilla ja ulapoilla. Ne riippuivat puiden oksilla, peittivät vuoria\nja koristivat kattoja. Karhut nukkuivat jo korjuissa. Lumisissa\nsynkissä metsissä vilahtelivat kirveet. Suomen miehet tekivät siellä\ntalvitöitä, kaasivat hirsiä ja hakkasivat halkoja. He näyttävät\nsynkkien metsien lumipeikoilta, joiden yskimisestä ja iskuista metsä\nryskää. Kotona helskyvät kangaspuut ja sukkulat lentelevät loimien\navautumissa. Naiset kutovat kankaitansa.\n\nJa yhtä säännöllisesti kuin päivät kierivät päivien ja viikot\nviikkojen perästä, tuli rouva Esempio joka päivä Harhaman luo. Hän\noli alussa surullinen, mutta hautasi kohta surunsa, unohti kohta ne,\nkuin lapsi. Tai kosketteli hän sitä naisen mielin: kevein siivin,\nkuin perhonen päivänkukkaa. Keskustelu koski aina alussa Harhaman\nainaista kysymystä. Mutta se siirtyi siitä oitis aroille poluille:\nSe kosketteli syksyisiä harpunkieliä: miehen ja naisen väliä,\nsukupuoli-elämän hentoja kukkasia.\n\nOli taas puoliyö. Talvinen taivas koreili kirkkaana tähtitanhuana.\nKuu kieri käyrää kaartansa pitkin, levitellen kuutamoansa hangelle\nhopeaksi. Rouva Esempio puheli elämästänsä:\n\n-- \"Olen nyt päättänyt jäädä tänne talven ajaksi... Teatterista olen\nsaanut virkavapautta ja aijon koota nyt voimiani...\"\n\nHän vaikeni ja mietti elämää, joka on kirjava kuin tähtitaivas...\nSyntyi pitkä äänettömyys. Ikäänkuin jotain unohdettua muistaen, tai\nkuin havahtuen huudahti rouva Esempio lopuksi:\n\n-- \"Miksi Te, herra Harhama, todellakaan ette tahdo itsellenne lasta?\"\n\nSilloin alkoivat Valkamalassa puheta talviset kukat, kaikkien\nvuoden-aikojen kukkaset: aistipunakukat...\n\nHarhama huomasi sen kukan oitis. Oli kuin olisi rouva Esempio\nnäpännyt sen syksyisestä harpunkielestä. Hän näppäsi siitä jo\nkerran soitetun säveleen ja siitä säveleestä puhkesi veripunainen\naistipunakukka, joka nyt alkoi tuoksua ja lemuta ja hohtaa\nnäkymättömissä veripunaväreissänsä. Se helähti huoneeseen, kuin\ntulipunasiipinen perhonen, jota ei näy, mutta jonka värit kumminkin\ntuntuvat johonkin.\n\nJa silloin alkoi puhelu kohotella purppuraisilta näyttäviä\nelämänliepeitä. Se kohotteli niitä alussa arasti... arkaillen...\nujostellen. Ja kun Harhama sinä yönä saatteli rouva Esempiota kotiin\nlumisen metsän läpi, tuikki jo kaunis aamutähti taivaalla ja sen\nloisteessa näytti hänestä rouva Esempio viattomalta, puhtaalta\nRiuttalan entiseltä Helga-neidiltä, jonka nuoruutta ja rikkautta hän\nitse oli Harhamalle kuvaillut niin usein ja niin kauneilla väreillä.\nHän näytti sisällisesti yhtä puhtaalta, suurelta ja jalolta, kuin\nse kuvailtu neito, joka Riuttalan metsissä kilpaili päivänpaisteen\nkanssa, laulatteli lintuja, kokoili onnenkuplia, uneksi ja myöhemmin\nodotteli lummekukkien puhkeamista rannan aallokkoon...\n\nJa kun hän palasi kotia, tuntui, kuin olisi huoneessa tuoksahtanut\nveripunaisen kukan hieno haju, kuin olisi se kukka juuri nupussansa,\nja kuin kuuluisi syksyinen hiljaa näpätty harpunsävel.\n\nAika kului. Talven lumiliinat valkenivat hankina. Ne vahvistuivat,\npaksunivat, kiteilivät hopeaisina, kun kylmä aurinko valoi ne\njäisellä valollansa. Tähtien valo tuntui yhä terottuvan. Pakkanen\nhioi sitä neulateräväksi, kirpeleväksi.\n\nMutta Valkamalassa hävisivät vähitellen yön ja päivän väliset\nraja-aidat. Rouva Esempion käynnit jatkuivat. Harhama kaipasi häntä\njo aamuisin.\n\nJa puhelua riitti, vaikka siihen ei tarvittu paljoja sanoja.\nSe purkautui yhdeltä ainoalta keränpohjalliselta: Se koski\nsiveellisyyskysymystä, naisen ja miehen väliä...\n\nJa joskus se keskustelu oli parisanaista. Tuntui joskus äkkiä, kuin\nolisi puhellessa purettu kerältä rihmaa liiaksi ja säikähdytty,\nettä keränpohjallinen tulee näkyviin. Silloin aina puhuttiin loppu\nvaikenemisella...\n\nJa kaiken puheen aikana puhkesi huoneessa veripunainen aistipunakukka\nnupustansa. Molemmat huomasivat sen lehtien voimakkaat värit, mutta\nei kumpikaan ollut sitä huomaavinansa. He katselivat sitä, kuin\nsulhanen ja morsian, jotka yhdessä kulkiessansa näkevät, tai kuulevat\njotain rumaa ja tekeytyvät toisillensa sitä huomaamattomiksi...\n\nAika kului. Kun Harhama aamuöisin saatteli rouva Esempiota kotiin,\nkatseli hän tähtivalossa häntä aina uusilla ja uusilla silmillä. Hän\nhuomasi hänen kaulansa hipiällä oudon kukkaisen veripunaisen lehden.\nJa aamupäivällä, kun rouva Esempio ei ollut vielä tullut, tuntui\nhänestä elämä tyhjältä, ällistelevältä. Hän muisti nolon puheensa\nja töllistelevät ihmiset ja alkoi inhota kaikkea ja odotteli rouva\nEsempion tuloa...\n\nVäliin taas hän inhosi rouva Esempiota. Veripunaisen kukan tuoksu\ntuntui hänestä silloin liialliselta... lemulta... tympäisevältä...\nilkeältä. Hän pakeni silloin teoksensa ajatukseen, rupesi miettimään\nsen juonta, mutta silloin sotkeutui hän aivan ensi ajatuksiltansa\nrouva Esempiosta sieppaamaansa yksilöllisen siveellisyyden aatteeseen\nja sitä tietä rouva Esempioon itseensä... ja hänen kaulansa\nhipiään... ja puheiden keränpohjalliseen... ja aistipunakukkaan... Se\nkukka alkoi peittää kaiken muun varsillansa...\n\nJa uusi kukka ei pudotellut lehtiänsä yksistään kaulalle ja helmaan.\nSe värjäili värillänsä sisällisenkin ihmisen... luonteen... tavat...\nkäytöksen... koko sielun...\n\nJa kun hän palasi aamuöisiltä saattomatkoiltansa, ajatteli hän\nusein rouva Esempion puheesta tempaamaansa aatetta ihmisen omasta,\nsiveellisestä, yksilöllisestä voimasta ja vertasi sitä omaansa.\nSilloin irvisteli hänelle oma elämänsä, rikos joka hampaassa,\nerehdys joka sormenpäässä. Hän tunsi olevansa rouva Esempiota\npaljoa alempana, vaikka hän oli tunnustanut yhteiskunnan laissa ja\nmielipiteessä ilmenevän siveellisyyden ja käyttänyt sitä tukenansa ja\nohjeenansa. Hän oli erehtynyt lukemattomia kertoja, lohduttanut yhtä\nlukemattomia kertoja itseänsä sillä, että lankeavathan ne Jumalan\nlapsetkin, ja näiden erehdyksien kautta oli hän kulkenut elämänsä\nnykyiselle rauniolle. Uusi kukka alkoi veripunallansa värjätä rouva\nEsempion sielua... elämää... ajatuksia. Se värjäsi ne loistaviksi,\nantoi niiden heittää varjoon Harhaman oman elämän.\n\n-- \"Kenties olisikin kaikki toisin, jos olisin yhtä rohkeana, kuin\nrouva Esempio, kulkenut aivan omassa varassani\", -- ajatteli Harhama\nsilloin joskus.\n\nTalvi viskeli viikkojansa, paksunteli hankiansa ja terotteli\npakkasiansa. Se hioi kynsiänsä kouristaakseen sydänkuukausiansa.\n\nNikkelilamppu paloi Valkamalan pienen kamarin pöydällä ja koko\nhuoneessa kukki kaunis aistipunakukka... Se availi nuppuansa... pyrki\naurinkonsa suuteloille...\n\nHarhaman ja rouva Esempion puheet koskivat jo keränpohjallista. Sitä\nkoski etenkin se puheesta, joka jätettiin sanomatta... Sanoilla\nnosteltiin jo jotain hienoja helmoja... solmittiin jonkun aran asian\nsukkanauhoja... solmittiin niitä ja päästettiin solmusta...\n\nJa kaunis aistipunakukka tuoksui ja sen värit muuttuivat yhä\nvoimakkaammiksi... Ne vetivät jo unohduksen värivaippaa Harhaman\nteoksenkin sivuille.\n\nPuhuttiin, vaiettiin puhelua enemmän... Kuluteltiin talven pitkiä\nöitä... Salailtiin, että on huomattu kaunis kukka...\n\nJa ikäänkuin olisi joltain jotain anteeksi pyydettävää, alkoi Harhama\netsiä itsellensä ja kaikelle puolustusta... Hän alkoi kuvitella\ntahtovansa muuta, kuin mitä hän tahtoi... Tai: Hän tahtoi tahtomansa\n_muuna_... toisessa muodossa... runomaljassa... säveleenä... kauniina\nkaikuna. Ja hän löysi kanteleen, josta se tahdottava voi tulla\nsäveleenä, maljan, josta se voi runorihmana juosta, jonkun, josta hän\nsaa sen kauniina kaikuna ottaa...\n\nHän löysi _kodin_...\n\nSilloin unohti hän muun ja alkoi uneksia _kodista_... ja\n_perheestä_... ja _lapsesta_... ja _vaimosta_...\n\nHän uneksi kaikesta muusta, mutta ei _naisesta_... Naisen tahtoi hän\nsaada siinä kaikessa muussa... Se oli vaistomaista itsepetosta... Tai\ntuntui se tahdottu _siten_ tahdottuna armaammalta... puhtaammalta...\npyhemmältä... Sitä ei hän itse tiennyt, ei kysellyt.\n\nHän uneksi nyt päivät kodista ja yöllä hän näki siitä unta. Hänen\nsairaloinen, elin-ikäinen, salaperäinen mietintänsä oli kaikessa\nkehittynyt siihen huippuun, että kaikki päivän mietteet kertautuivat\nyöllä hämärissä unissa, elivät uudestaan henkimaailmassa. Mutta\nniiden ajatuksien päämääränä oli jo yhä enemmän ja enemmän se\nsalaperäinen, jossa aisti-elämän kiehteet käärivät miehen ja naisen\nelämän pysymisen käskyjä tottelemaan, väliin vilkutellen kodin tulia,\nvaimon rakkautta, välistä kohotellen niitä harsoja, joiden takaa\nmieliteot etsivät ihania raukeamismaitansa, missä tuntematon odottaa,\nsuutelosade kutsuu ja rinta jakaa lämpöä. Ja kerran, kun sydän-yö\nulvoi ulkona ja pakkanen repi pimeyttä ja elämänkantele soitteli\nsuruista hautauslaulua, kun nikkelilamppu silloin paloi rauhallisena\nja rouva Esempio hymyili ja puheli, mittaeli Harhama ahnain silmin\nhänen ruumiinsa ääriviivoja, jotka näkyivät selvinä ohkaisen\nmustakirjaisen _empire_-muotisen kesäpuvun alta. Hän oli valmis\nkatselemaan häntä aistillisin mielin. Hän kyyristyi jo kuin luonnon\nkäskystä elämän palvelukseen, voimattomana, tahdottomana, raakana\neläimenä, joka ei laske mitään laskelmia luvatusta ja kielletystä.\nHän istui ja selaili aivan sattumalta munkki Pietarin lahjottamaa\nUutta Testamenttia. Kuin itsestään avautui siitä Mateuksen\nevankeliumin viidennen luvun 28. värssy, jonka munkki Pietari oli\nalleviivannut munkkiutensa tunnuslauseeksi. Hän luki siitä sanat:\n_\"Quicunque aspiciet mulierem, ut eam concupiscat, jam adulteravit\neam in corde suo\"_ [Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa\nhäntä, hän tekee jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä.]\n\nLuonnon-ihminen laski hänessä silloin siipensä alas. Hän kohosi\ntaas aisti-elämästänsä vapaana ihmisenä. Veripunainen kukka sulki\nvielä hetkeksi nuppunsa. Rouva Esempio pukeutui ja lähti Harhaman\nsaattamana aamuöiselle paluumatkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven pakkanen koettelee jo hartiavoimiansa paukkuen ja räiskyen.\nSavu nousee pystysuorana Valkamalan asunnosta ja sen akkunan alla\nhohtaa pihlaja hopeaisessa huurteessa, punaisena punatulkuista.\nPakkasensilmät kiiluvat hangella, tiet tupertelevat tukossa.\nAlkaa täysi talvi. Hanki hopeoi maita, ei näy muuta, kuin lunta.\nSuomensuvun laajalla asuma-alueella kulkevat hirsi- ja halkokuormat\nmetsäteillä. Lumisissa metsissä vääntävät huurteiset Suomen miehet\nhirsiä rekiinsä, tai latovat halkokuormiansa. Toisaalla tupsahtelevat\nheinäkuormat metsästä tielle ja ajavat myllymiehiä vastaan. Kumpikaan\nei halua ajaa tiepuoleen, eikä toista siihen kehottaa. Hiili kytee\nsydämissä. Ei kumpikaan halua siihen lieskaa puhaltaa, vaan ajattelee\nsynkkänä: \"Se on varmasti niitä toisia!\"\n\n-- \"No!\" -- kehottaa vihdoin myllymies hevostansa ja vääntää sitä\nohjaksilla tiepuoleen.\n\n-- \"Nooo!\" -- kehottaa heinämieskin hevostansa ja ohjaa sen\ntieltä kinokseen... Hiili ei ole sammunut talvipakkasessakaan.\nRiihipölystä on vasta yksi pari päässyt pois. Suomensuku tekee\ntalvitöitänsä riita mielessä, tiet ummessa... Harhama katseli sitä\nja hän huomasi jo itsekin, että yhteinen tunne oli mennyt häneenkin.\nKun toisen puolueen mies kulki hänen ohitsensa, vilahti molempien\nkulmakarvojen alta vihainen katse ja kyynäspää hipaisi kyynäspäätä.\nSukuriita syntyi keskitiestä. Mutta ne tunteet olivat nyt Harhamassa\nheikenneet. Hän oli niille puoleksi välinpitämätön. Veripunaisen\nkukan väri peitteli jo joukkotunteiden riihipölyjakin ja sen tuoksu\nhaihdutti ne ja puhalsi pois tieltänsä...\n\nMutta kotona odotti häntä taas rouva Esempio yhtä vapaana\nisänmaastansa ja sen suruista ja riidoista, kuin punatulkut, joista\npihlaja punersi. Hän oli kepeä, kuin lintu, jolla on isänmaana\nheiluva varpu. Hän oli _nainen_, joka keinuu ainoastaan omalla\nvarvullansa, sillä jonka luonto on luonut naiselle, koivu kasvattanut\nlinnulle. Puhelu ei koskenut isänmaata, ei köyhiä, eikä rikkaita.\nSe ei enää koskenut taidettakaan, vaan sitä yhtä: naisen ja miehen\nväliä silloin, kun he ovat toisillensa ainoastaan mies ja nainen\n_täydellisesti_, kun he ovat toisillensa _mies_ ja _vaimo_. Sen\nelämän arat rajat siirtyivät yhä suppeammiksi. Keskustelu nosteli\nsiveellisyys-asian puhtaita helmoja sen sukkanauhoja ylemmä... Se\nkosketteli jo niitä aistipunakukkia, jotka riippuvat sukkanauhoihin\nsolmittuina... Se kosketteli niitä kyllä sanattomasti...\nvaikenemisella... arkaillen, mutta juuri siksi se kosketti niiden\nherkintä väriä...\n\nJa se veripunainen kukka kukki yhä armaampana... Se kukki keskustelun\nsanoissa... Se tuoksui sanomatta jätetyssä... Se koreili kauneinna\nniillä rajoilla, jonne kulloinkin puhelu arkana pysähtyi...\n\nJa sitä mukaa, kuin asia arkeni, somisteli Harhama _kotia_... Koti\noli se puhdas liina, johon hän kääri kaikki, mitä ei sopinut silmälle\npaljastaa... Hän uskoi aivan sokeasti, että _koti_ on hänellä kaiken\nmääränä, vaimo vaan sen kukkana... lapsi sen lauluna... Ja ne kaikki\nyhdessä ovat työrauhan tuojia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven hopeat helisivät jo heleimmillänsä. Pakkanen oli hionut\nkyntensä valmiiksi, tähdet terottaneet valonsa täyteen teräänsä, kuu\nkovistautunut kirkkaimmillensa...\n\nMutta talven lumien ja pakkasien keskellä kukki näkymätön kukka\nyhä voimallisempana... Harhama oli jo monesti puhunut rouva\nEsempion kanssa kodista ja yhteisestä lapsesta ja elämästä ja\ntulevaisuudesta... Aistipunakukka oli puhennut, mutta kumpikin\narkaili... odotti, että toinen tarttuisi siihen...\n\n-- \"Niin... En minä tiedä\", -- lopetti rouva Esempio aina\nsemmoisen keskustelun, ajatellen, ikäänkuin katsellen jotain, sen\naistipunakukan yhä kauniimmin kukkiessa Harhaman silmien edessä...\n\nJa mitä houkuttelevampana se kukka kukki, sitä huolellisemmin\nkääri Harhama sitä kodin kätköihin. Hän aivan kuin salaili sitä\nomilta silmiltänsä, peitteli sen kodin unelmilla, kuvitteli sen\nkotilieden puhtaaksi liekiksi. Koti vuorostaan avautui hänelle sitä\nmukaa kauniimpana. Se näytteli jotain salaperäistä... ennen muka\nnäkymätöntä... mahdotonta muualta saada... Hän kiihtyi... värisi,\nkuin ahne aarteen edessä... mies naisen sukkanauhoja solmitessa...\nKaikki muuttui hänelle nyt kodiksi... sen onneksi... antimiksi...\nrauhaksi... puhtaudeksi... vaimon syliksi... uskollisuudeksi...\n\nJa kaiken välissä kiehtoi häntä lisäksi ajatus juuri _vapaasta_\navioliitosta, jota rouva Esempio tahtoi. Se oli hänen teoksensa uuden\njuonen mukaista. Se ajatus helähti lisäväriksi veripunaisen kukan\nmuutoinkin jo väriinsä pakahtuviin lehtiin. Se lisäsi samalla kodin\nsalaperäisyyttä... Se hehkui hienona kotilieden liekinpäässä...\n\nKaikki valmistautui puhkeamaan kukkana kodiksi.\n\nJa kun Harhama kerran yöllä saattoi rouva Esempiota kotiin ja katseli\nhäntä salaa ja näki hänen kaulansa hipiällä punaisen kukanlehden ja\nkuutamon kirkkaat hopeat helyinä, näki hän hänessä taas Riuttalan\nentisen puhtaan Helga-neidin. Silloin kirkastui hänelle hurja, rohkea\najatus: Hän päätti teoksessansa korottaa rouva Esempion jumaluuden\nvertauskuvaksi, inhimillisen siveellisyyden edustajaksi, siksi,\njoka puhaltaa yksilöllisen siveellisyyden ihmisten sieramiin, kuten\nJumala, raamatun kertoman mukaan, puhalsi henkensä maan tomusta\nluotuun ihmiseen... Hän katsahti häneen oitis ihastuneena, kuin\nlöytämäänsä Jumalaan, värisi ja vapisi ja katseli kauvan kaivattua\nJumalaa, punaisen kukkalehden sen hipiällä hohtaessa ja hänen\nsilmiänsä huumatessa...\n\nHän nousi keskellä yötä, kuin uuden aamun valoroihuun...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi viskeli viikkojansa talven kylminä kiekkoina. Valkamalan\nkamarissa paloi yhä nikkelilamppu öitä myöten ja aistipunakukka\nkukki. Mutta nyt sen lehti jo loisti Harhamalle jumalan hienolla\nhipeällä...\n\nPuhuttiin jo lapsesta... sen kasvatuksesta... sen lahjoista... sen\ntulevaisuudesta... Veripunainen aistipunakukka puhkesi täyteen\nväriinsä...\n\n-- \"En minä tiedä... Kyllä minä tahtoisin saada lapsen, mutta en minä\ntiedä\", -- haaveili silloin rouva Esempio.\n\nHarhamalla oli jo pivossa veripunainen aistipunakukka ja hän peitteli\nsitä kodin puhtaisiin kätköihin. Hän vaikeni. Rouva Esempio jatkoi\npitkän äänettömyyden perästä:\n\n-- \"En minä Teiltä sitä tarjousta alkuaan odottanut... Enkä\najatellut...\"\n\nKun Harhama saattoi rouva Esempion kotiin, vaaleni jo kaunis\naamutähti, taivaan kirkas tähti-ulappa alkoi kelmetä, päivän tuloa\npeläten, ja itäinen taivaanranta vetäytyi aamuruskon punertavaan,\nkapeaan punaiseen viiruun. Kotia päästyänsä hän ajatteli nyt sitä\nyhtä asiaa, vapaata avioliittoansa rouva Esempion kanssa. Se ajatus\npeitti hänessä jo kaiken muun, kuten aamurusko peittää punaisella\npurppuravaipallansa taivaan tähtitulituksen. Se sammutti hänessä\nisänmaan kytevän tulen ja jumaluuden kysymyksenkin. Se veti hänen\nteoksensa oman tuoksunsa muovaeltavaksi, tunki sen luonnoksen läpi ja\ntäytti koko elämän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHanki on jo vahvimmillansa. Puut notkuvat lumikinosten painosta ja\nnäiden riippuvien kinosten alla härnäävät Suomen miehet sauvoillansa\nkarhuja hereille korjuiltansa. Lumi tuprahtaa, karhu nousee\nkäpälillensä valmiina hyökkäämään. \"Kun ei tuo toinen ennättäisi\nennen... Se on niitä toisia \", ajattelevat molemmat karhuntappajat\nja samassa iskee kaksi keihästä yhtä aikaa karhun rintaan. Sitten ei\nkuulu metsässä muuta ääntä, kuin kuolevan karhun korina. \"Ehtiköhän\nse ennen että ne toiset pääsevät kerskumaan?\" -- ajattelevat\nmolemmat miehet karhun korina sydämessä. Suomen miehet eivät huuda\nkarhunkuoliaisiksi. Sen lumisissa metsissä kuuluu karhuntappopäivänä\nainoastaan kuolevien karhujen korina, joka leviää kyliin. \"Kunhan\neivät vaan ne toiset olisi ehtineet viedä kunniaa\", -- ajattelevat\nkotona naiset, jotka valmistavat karhunpeijaisia.\n\nIlta joutuu. Kaadetut karhut ovat vedetyt kotiin. Viulut ovat\nviritetyt ja oluthaarikat täytetyt sen kunniaksi, joka syöksi\nkeihäänsä ensimäisenä karhun rintaan. Vanha Alkula nostaa jo haarikan\nja kysyy:\n\n-- \"Kumpiko se ensimäisenä iski?\"\n\nMutta miehet eivät vastaa. Karhunkaatajan malja jää juomatta ja\nkarhunkorina kuuluu kaikkien sydämistä. Sukuriita koskee jo kunniaa.\nAlkula laskee haarikan surullisena pöydälle ja virkahtaa:\n\n-- \"Kun eivät kerran pistäisi toisiansa keihäällä.\"\n\n-- \"Itse me haavoistamme vastaamme\", mutisee toinen miehistä.\n\n-- \"Niin. Kyllähän niistä omista haavoistaan aina vastaa, mutta\nsinullakin on lapsia ja velkoja vanhuksillesi\", -- lausui Alkula.\n\nSyntyi taas äänettömyys. Lopulta toinen miehistä, tarvaalainen,\nlausui reippaasti:\n\n-- \"Kyllä suomalainen omien keihäittensä tekemät haavat itse\nnuolee...\"\n\n-- \"Ja kestää se vielä vieraankin pistämät haavat\", -- lisäsi siihen\nviikkiläinen.\n\nMutta huomenna kerrottiin kylissä: \"Ne toiset olisivat päästäneet\nkarhun karjaan, mutta meidän mies kaatoi sen.\" Ja toiset kertoivat:\n\"Ne toiset olisivat ärsyttäneet karhun karjaan, mutta meidän miehet\nantoivat sille kuolin-iskun.\"\n\nMutta Harhamalle olivat kaikki ne riidat enää töllistelevän, tyhjän\nelämän riihipölyä, jota hän inhosi. Tietämättänsä hän kumminkin\noli jo osa tarvaalaisesta joukko-ihmisestä. Hän katseli karsain\nsilmin toisia, käpertyi oman joukkonsa ympärille ja halveksi toisia.\nSiinä pursusi taas hänen sairaloinen ihmishalveksumisensa entistä\ntulvaavampana.\n\nJa aistipunakukka kukki ja puhkesi yhä täydellisemmäksi. Hän puheli\nöisin rouva Esempion kanssa, käveli edestakaisin tämän istuessa,\nvastaili puheeseen muutamalla sanalla ja katseli aistipunakukkaa,\njonka hän oli istuttanut _kotiin_...\n\nNäkymättömät elämänrihmat kehräytyivät yhä edelleen. Keskustelu\nnosteli jo siveellisyyskysymyksen puhtaita paidanhelmoja... Se koski\nniitä... pelästyi, kuin arka lintu... pakeni niihin kosketettuansa,\nkuin sävel kanteleenkieleltä, ja hävisi aistipunakukan tuoksuun ja\nsointui sen väreihin...\n\nPuhuttiin kodista... lapsesta... avioliitosta... sen solmimisesta\nkunniasanalla... oman siveellisyyden varaan... sen säveleenä\nasettamisesta aina väräjävän harpunkielen: _tunteen_ varaan...\nSiitä puhuttiin ja kukkaa katseltiin. Rouva Esempio selitti, kuin\nujosteleva, vastusteleva tyttö:\n\n-- \"Niin... Katsokaa, kyllä minä Teidät tahtoisin miehekseni... Mutta\nen minä tiedä.\"\n\nTai lausui hän, kuin havahtuen, jotain muistaen:\n\n-- \"Kuulkaa, herra Harhama! Antakaa sen vielä olla!\"\n\nMutta kaikki vastustelut vaan lisäsivät aistipunakukan väriä, kuin\ntytön ujostelu, sen kainostelu, arastelu. Harhama _ei_ tahtonut\nenää antaa sen olla. Koti oli sen verhoksi valmiiksi kuviteltu.\nHän vaan _epäröi_ vielä jotain, epäröi mielestään jotain turhaa,\njoka taas joskus näyttäytyi suurena epäilyn syynä. Yhä rohkeampana\nkörötteli hän jo rouva Esempion jumaluuden astinlaudalle, rohkean\nyksilöllisen siveellisyyden perikuvana. Hän näki hänessä aatteensa\nlihaksi tulemisen ja samalla naisen. Hän kirkasti hänen sielunsa\ntulikysymyksensä hohteella ja hänen ruumiinsa mielitekojensa\nvirvaväreillä.\n\n-- \"Miksi minä sitten _epäröin_?\" -- kyseli hän joskus itseltänsä.\n\nJa hän vastasi myös itse:\n\n-- \"Siksi, että minä en häntä tahdo _semmoisena_, en semmoisena kuin\nmuita... en naaraana, enkä... no 'niinä', vaan _vaimona_... tai\noikeastaan enempänäkin: elävänä todiskappaleena teokseni aatteen\noikeudesta.\"\n\nHän vastasi oikeastaan peitetyin sanoin, kuin itseänsä peläten,\nitsensä edessä puolustautuen:\n\n-- \"Enhän minä mitään 'semmoista' tahdokaan... _Kotiahan_ minä...\"\n\nJa yhä enemmän kirkastui hänelle silloin rouva Esempion sielu.\nSe hohti hänelle kirkkaana, kuin puhtain päivänpaiste, johon ei\ntahra tartu. Se avautui puhtaana ja läikkyvänä, kuin valovälke\nvedenkalvolla. Ja koti, se kuviteltu, oli hänelle tietämättänsä\nmuuttunut Hiiden myllyn tytöksi, joka tanssi hänen edessänsä\nhelyissänsä... nosteli helmojansa... näytteli sukkanauhojansa...\npohkeitansa... vuoteen uutimia... ja onnenliinoja ja nisiänsä...\nHän kulki sen taluttamana. Hän oli _kodista_ luonut itsellensä\nmielikuvan, jossa etsi mielitekojensa perhoskukkaa... näki sen\nkukan... tunsi sen... tiesi sen... tiesi että se on kaunis\naistipunakukka, mutta salasi sen itseltänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Harhama nyt palasi rouva Esempiota kotiin saattamasta, oli\naamuruskon viiru levennyt loistavaksi punaksi, kuu oli lopettanut\nkierroksensa ja kelmeni väsyneenä tähtimaansa reunalle, tähdet\nsammuivat taivaalla tuikahdellen, heräävät oravat haukottelivat\npesissään ja metsistä kuului joskus varhaisten hirren-ajajain\nkuormanpanoryske. Ne olivat niitä Suomen suuria talviöitä,\njoina hanki hohkaa kylmää ja mustana hohottava avaruus kiiluu\ntähtikiteessänsä. Niinä öinä kirkastui hänelle rouva Esempio\nvähitellen yhä todellisemmaksi, yksilöllisen siveellisyyden\nperikuvaksi, sen siveellisyyden aate valkeni, selveni, sammutti\nvanhan. Se uusi aate kohosi hänessä rohkeana, loistavana ja\nhäikäisevänä, kuten aamuruskon purppuralieve nousee pimeän taivaan\ntähditetylle reunalle ja valelee kaiken punaiseksi hohteellansa.\n\nJa sitä mukaa syttyi hänessä halu solmita avioliitto sen uuden\nsiveellisyyden ja kunniasanan varaan. Se kyti alussa kipinänä,\nhehkui hiilenä, yltyi sitten tuliroihuksi, joka ajoittain peitti\nkaiken muun, kuten päivän nousu, kun se vetää valovaippansa\ntähtitulituksen yli. Se tunne oli kaksinkertainen ja siksi voimakas:\nHänen elämän-aatteensa ja vietti nostivat hänelle elämän hurmaavinta\npurppuralievettä, näyttivät hänelle kaiken sen, mitä hänen henkensä\nja viettinsä silloin halusivat, näyttivät sen himotun suudelman\nmakuisena, onnen utuihin ja joskus kunnian värivaippaan käärittynä,\npeittivät tarjoamansa suudelman jumaluuden kiehteillä ja sanoivat:\n\"Tämän kaiken saat, jos _tahdot... otat_\".\n\nJa hän tahtoi, hän sykertyi joskus kokonansa himottuna nähdyn\nloistavien tarjouksien jalkoihin...\n\nNiin kulkivat päivät. Joskus leimahti epäilys, leimahti ja sammui\ntaas. Joskus pisti se terävänä kärkenä Harhaman sieluun. Hän kyseli\nitseltänsä:\n\n-- \"Entä jos kaikki pettää?... Silloin sortuisi se suuri ajatus, joka\non nyt kietoutunut tähän yhteen...\"\n\nJa hän vaikeni sitä ajatellessaan ja mietti, sillä hän tajusi vielä\nnytkin, että sen sortuminen tietäisi hänen elämänsä hautautumista\nhäpeään ja aisti-elämän likaan. Ja hän mietti ja punnitsi ja kysyi ja\nvaikeni. Alussa oli hän joskus ajatellut:\n\n-- \"Eikö olisikin paras ottaa hänetkin ainoastaan 'semmoisena'.\"\n\nMutta oitis katui hän ja häpesi sitä ajatustakin. Rouva Esempio oli\njo kasvanut yhteen hänen teoksensa kanssa. Jokainen huono ajatus\nhänestä tuntui jo oman teoksen häpäisemiseltä.\n\nJa mikäli hän puolusteli itseänsä yhteiskunnan siveellisyyskäsitteen\nedessä, jonka hän oli jumaluuden sijalle korottanut, sitä\nenemmän kirkastui hänelle rouva Esempion rajattoman yksilöllinen\ntunnesiveellisyyden aate. Hän alkoi siitä yhä palavammin,\nkiihkomielin, luoda tukijaa sille avioliitolle, jonka rihmoihin hän\nkietoutui yhä lujemmin. Se tunne tappoi hänessä kaikki muut, kuin\nverenhimoinen peto uhrinsa. Se vei myös hänessä lopulliseen voittoon\nrajattoman yksilöllisen siveellisyyden aatteen yhteiskunnallisen\nsiveellisyyskäsitteen edellä, Päättävästi lausui hän aina itseksensä:\n\n-- \"Mitä on yhteiskunnallinen siveellisyyskäsite?... Utua... utua...\nutua se on... Joukon pakkovaltaa se on... Kantakoot _piiat_ ja\n_rengit_ sitä kahletta!...\"\n\nHänen olemuksensa ydin: epäily, puhkeili näkyviin aisti-elämänkin\nhuuteista, vaikka se puhkeili niin heikkona, jääden tappiolle. Ne\nolivat viimeisiä epäilyn kysymyksiä. Hän riuhtaisi nyt itsensä\nepäilyjensä suosta, kuin väkivaltaisesti, luullen pääsevänsä\nkalliolle. Halveksuen lausui hän itseksensä:\n\n-- \"Hiiteen tässä loppumattomat kyselyt!... Elämä! Mitä on se! Se\nluikertelee ja kiemurtelee omenoinensa, kuin paha mato, ja varottaa:\ntätä et saa syödä... etkä tätä... etkä tätä... etkä lopulta mitään...\nMhyt! Se varottaa aikansa, varottaa ja luikertelee edessä herkut\nkädessä ja lopulta pujahtaa luikertelevana käärmeenä käsistä.\"\n\nHän mietti elämää, sen luikertelua ja kiemurtelemisiapa lopetti\nynseänä:\n\n-- \"Mokomakin matelija!... Paras polkea mokoman luikertelijan pää\naikanansa kantapäänsä alle ja antaa sen itsensä siinä kiemurrella...\nMuuten se ei kohta jätä minulle muuta, kuin harmaaksi värjätyt\nhiukset ja hampaattomat ikenet...\"\n\nJa hän valmistautui polkemaan elämänkäärmeen pään kantapäänsä alle.\nHenkinen ja aisti-elämä olivat häntä takoneet. Kolmet kehityksen\nlangat olivat juosseet hänessä niiden keriltä rinnan: Hän oli\nyhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän siveellisyyden sijasta\nkorottanut määrittelemättömän yksilöllisen siveellisyyden jumaluuden\nistuimelle ja hän oli valmistunut itse viemään sen siveellisyyden\nvoittoon perhe-elämässä. Ja samalla oli hän alkanut tarttua uusien\njoukkotunteiden rihmoihin; hän ei ollut oma entisensä, hän oli jo\nosaksi niitä 'toisia'.\n\nTaivaalla kukkivat öisin talven komeat kylmänkukat: revontulet, ja\nValkamalassa punotti veripunainen aistipunakukka täysissä väreissä...\n\nMutta vielä pilkahti epäilys. Teoksen säveleenä asettaminen\ntuntemattoman, aina väräjävän kielen varaan, pani vielä Harhaman\nmiettimään. Ne kaksi asiaa olivat niin lujasti jo yhteen sidotut...\nJa lisäksi tuli se, että hän oli sidottu lailla toiseen. Magda\nmuistui mieleen kerran... kaksi... kolme... kiusallisena... ilkeänä...\n\nMutta siitä muistosta hän ärtyi, alkoi uhmata. Ja kun siitä uhmasta\ntaas puhkesi epäilys, puolustautui hän kodilla. Hän alkoi siitä\nuneksia pitkin päiviä. Ja sitä mukaa, kuin hän siitä uneksi,\nkaunistautui koti Hiiden myllyn tytön helyihin, nosteli onnenhelmoja\nja heilutteli sukkanauhoja kotiin kutsuen... pidellen kädessänsä\nveripunaista aistipunakukkaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvaruus kiilui mustana silmänä, jossa maailmat tanssivat tomuna.\n\nPerkele seisoi ihanassa unelmaluolassa, missä Raala-enkeli\nvalmistuttaa joukoillensa ihmisten unelmia, niiden elämän\njohtorihmoiksi. Raala seisoi hänen edessänsä herransa käskyä\nodotellen. Perkele puhui hänelle:\n\n-- \"Ota käsiisi Harhaman elämänrihmat!... Pane hänelle ohjaksiksi\nkauneimmat kodin unelmat!... Niissä kulkekoon hän päivin!\"\n\nPerkele poistui. Raala alkoi kehruuttaa Harhaman unelman lankoja,\nkudottaa niistä valmiita unelmia.\n\nJa Harhama näki unta valveilla, mielikuvia hereillä ollessaan, ja\nelämä luikerteli hänen edessänsä ensin vapaana, sitten kiemurteli pää\nhänen kantapäänsä alla.\n\nHän uneksi elämää kuvitellen:\n\nOn öinen kolkko ja kylmä korpi. Syys-yö istuu joka kuusen latvassa,\njoka oksalla koikkuu korppi. Kivenkolot katsovat kylminä. Ei näy\ntuttua valoa, ei kuulu ystävän ääntä. Sudet ulvovat nälissänsä.\nVihainen viima pureksii ja yksinäisyys ilkkuu joka urvulta... Se on\n_elämää_, kun mies kulkee _yksin_... Kylmänä, kavalana käärmeenä\nluikertelee elämänpolku. Minne sillä polkee, siellä pistää,\nmihin katsoo, siellä ilkkuu yksinäisyys. Tienviereltä paistaa\nelämän kivikovuus. Mieli on synkkä, kulku iloton ja ympärillä\nhuokuu jääkylmä. Sudet ulvovat kintereillä. Ylhäällä soi maailman\npilkkanauru ja vastassa virnistelevät kalmiston kylmät veräjät...\n\nMutta mielikuvat juoksevat edelleen, soluvat kuin rihma salaisista\nsukkuloista. Niistä alkaa kutoutua korea kangas, joka nousee\nelämänlipuksi, kutsuu miestä luoksensa, maalaten tarjoamansa elämän\nhoukutteleviksi häiksi:\n\nHänen silmiinsä tuikutti taas kodin tuli. Jo avautuu sen pirtin ovi.\nUskollinen vaimo on vastassa. Hänen sylissänsä on turva tuulta, suoja\nvilua vastaan. Hän on myrskyn keskellä kodin tyyneys...\n\nHän alkaa työnsä. Liesi palaa puhtaana. Palsami kukkii akkunalla\nvaimon käden vaalimana. Työ sujuu saman käden hoivaamana. Vaimon\nkäsi kaataa palsamille vettä, vaimo tuo rauhaa miehen mieleen, hän\nsytyttää uuden päreen sammuneen sijalle, karistaa karstan päreestä,\npuhaltaa pois huolet miehen mielestä, pyyhkii kodin tomut. Vaimo on\nkodin valo, sen kukkien hoiva ja miehen ainainen apu...\n\nKevät puhkeaa nuppuna talvesta, kesä kukkana keväästä. Hän kaataa\nkasken, raivaa nokisen palon, kylvää siemenen mehevään multaan. Päivä\nkallistuu iltaan. Hän palaa kotiin. Vaimolla ovat vihdat valmiina,\nsauna lämpimänä, syli avoinna. Vaimon luona on lepo työn jälkeen...\n\nKesä kypsyy syksyksi. Halla nousee korvesta. Keltaisen viljan panee\nvilu. Murtuneena hän palaa pellolta kotiin. Vaimo ottaa hänet\navosylin vastaan. Vaimon rakkautta ei pane halla. Hänen sylissänsä on\nlämpö viluyön paleltamalle...\n\nHän yrittää uudestaan. Vaimo siunaa hänen työnsä. Hän erehtyy...\nnousee ja taas erehtyy... Ystävät hylkäävät hänet, maailma alkaa\nhäntä murjoa. Se soittelee hänelle pilkankelloja. Hän pakenee kotiin.\nVaimo silittää rypyn hänen otsaltansa, peittää häpeän suuteloilla,\nerehdykset anteeksiannolla. Vaimon käsi on tuki elämässä, hänen\nsylinsä on satama haaksirikossa. Hänen uskollisuutensa puhkeaa\nainaisena onnennuppuna onnettomuuden keskellä...\n\nHän lähtee taas uusin voimin. Esteet väistyvät nyt tieltä, kukkulat\ntasottuvat, erehdykset korjautuvat, väärät polut oikenevat.\nUskollinen vaimo on antanut hänelle siihen voiman. Vaimo tekee\nmiehelle tasaiset polut. Vaimo tasottaa elämän kukkulat...\n\nKeltainen vilja odottelee taas korvessa. Majan sijalle kohoaa talo,\ntalon paikalle linna ja linnassa leimuaa puhdas kotiliesi. Vaimon\nhyvä henki hallitsee sitä. Akkunat ovat punaisia palsamista, elämä\nonnesta, päivät ovat runoa, yöt rauhaa...\n\nPäivät putoelevat ajan virtaan. Kesät puhkeavat kevätnupuista,\nlakastuvat syksyiksi, puhkeavat ja taas lakastuvat. Vaan yhä kukkivat\npalsamit akkunoilla, yhä vaalii niitä vaimon vaikea käsi, yhä kulkee\nvaimo kodin rauhana ja hyvänä henkenä.\n\nHän on suorittanut elämäntyönsä: Teos on valmis. Sen joka sivulta\nhuokuu _vaimo_, loistaa hyveenä, kukkii hyvänä henkenä, paistaa\npuhtautena, hallitsee sitä Jumalan sijasta. Joka sivu hohtaa\nkukkatarhana. Aika kulkee rauhanlatua myöten, elämä onnenteitä. Jo\npalaavat ennustetut linnut, seppele kunkin nokassa. Se on palkka\nelämäntyöstä. Mutta työrauhan on antanut vaimo, joka on kodin luonut,\nsekä sitä vartioinut. Hänelle olkoon kiitos kaikesta!...\n\nJo nostaa elämän iltarusko purppuraista lievettänsä. Jo hymyilee\ntulevan elämän hämärä. Riuttalan ranta on valkeana lummekukista.\nAalloista nousee sotka ja laulaa ne onnenkukiksi, rakkaudenkukiksi ja\nuskollisuudenkukiksi. Riuttalan Helga katkaisee kukan ja tuo sen ja\nsuutelon hänelle, avaa hänelle sylinsä ja...\n\nKun Harhama heräsi mielikuvistansa kysyi hän äskeistä mielikuvaansa\ntarkottaen: \"Onko totta, että hulluilla säännöksillä on kielletty\nottamasta sitä, joka on tarjolla? Onko se totta?... Ja pitääkö minun\nhulluna totella?...\"\n\nVastaukseksi hän naurahti ja lausui:\n\n-- \"Niin. Se on totta... _Ihmiset_ ovat niin sanoneet.\"\n\nJa hän naurahti ja jatkoi:\n\n-- \"Hullutuksia!... Jona päivänä ottaa onnesta kiini, avautuu kaikki\nsen antimet ja aarteet... jotka nyt soluvat sivu suun, muiden suihin.\"\n\nJa Harhama mietti mielikuviansa. Ne olivat kauniit. Onni kiilsi\nurpuna niiden joka oksanpäässä.\n\n-- \"Miksi en sitä ottaisi?\" -- mutisi hän.\n\nEräänä päivänä löysi rouva Esempio pöydältä Harhaman vaskisormuksen,\nTamara Ivanowna Kasanskajan lahjoittaman kirotun sormuksen, jolla\nhänet oli vihitty ja jota hän säilytti, kuten oli luvannut. Hän\nkatseli sitä, pani sen sormeensa ja lausui leikillä:\n\n-- \"Te saatte minut tällä kihlata!\"\n\n-- \"Hyvä... hyvä\", -- naurahti Harhama. Ja sitten hän vaikeni. Koko\nhäätarusto solui hänen ohitsensa, kuin tuulen ajama sumupallo. Se\npallo hävisi nopeasti ja sen sijalle helähti taas veripunainen\naistipunakukka...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yö. Harhama oli nukkunut unelmiensa verkkoon sotkeutuneena ja\naistipunakukan hänen edessänsä tuoksuessa.\n\nSilloin avasi unien maailma ulapoitansa... Näkymättömät olennot\ntekivät tehtäviänsä.\n\nKun Harhama nukkui, hulmahti Perkele hämähäkistä, katseli häntä\ntulivaippa hartioilla ja puhui:\n\n-- \"Mies uneksii jo valveilla... Hän näkyy himoitsevan sitä hedelmää,\njota ihmiset kodiksi sanovat... Se on: Hän ei uskalla suoraan sanoa,\nmitä hän kodista himoitsee... Se raukka ei uskalla sanoa, että hän\nhimoitsee aistillisuuden ihanaa kukkaa...\"\n\nHän keskeytti, käveli ylpeänä edestakaisin, kutsui kolme\npalvelijaansa: Herve-neidon ja hänen soutajansa, Iilan ja Ootin, ja\npuhui heille, Harhamaa osottaen:\n\n-- \"Hän himoitsee kotia, jonka akkunalla kukkii talvenkukka:\nveripunainen aistipunakukka... Jehovan kielletyn puun oksat notkuvat\nsemmoisten hedelmien painosta enimmin... Näyttäkää niiden ihanuus\nhänelle, sillä se raukka vielä arkailee... Se ei uskalla tahtoa,\nmitä hän _tahtoo_, vaan on muuta tahtovinansa. Se ei uskalla sanoa,\nettä hän ei himoitse kotia muuksi, kuin maljaksi, josta syödä\nsitä hedelmää, jonka häneltä on Jehova kieltänyt... Hän himoitsee\naistipunakukkaa. Näyttäkää hänelle se _malja_ Jehovan kielletyn puun\noksalta, niin aistipunakukka menee hedelmämaljan mukana...\"\n\n-- \"Me näytämme hänelle sen maljan ihanuuden ja siihen kätketyn\nhedelmän herkullisuuden. Hän on heräävä kohta vaimo vierellänsä,\nkuin Aadam Jehovan unesta, kun hän tapasi Eevan... Jehovan kielletty\npuu hohtaa hänelle kohta punaisena talvenkukista: veripunaisista\naistipunakukista\", -- lupasivat enkelit. Perkele selitti edelleen:\n\n-- \"Ihmisten unelmat ovat _himoa_, ja niistäpä ohjaksista minä heitä\njohdan... Ne ohjakset eivät katkea. Yöllä ne käyvät unen, päivällä\nunelman nimellä... Sitokaa hänet unilla kiini kiellettyyn puuhun.\"\n\n-- \"Hän on siihen takertuva, kuin perho tulen väriin\", -- lupasivat\nenkelit. Perkele koski Harhamaan, pani häneen unen ja lausui\nenkeleille:\n\n-- \"Kun eivät unelmat riitä, käyttäkää unia apuna...\"\n\nPerkele poistui jättäen Harhaman unet ohjaksiksi enkeleille... Alkoi\nkulku... Enkelit ohjasivat Harhamaa kauneiden kuvien ohi:\n\nKulkua johtaa Herve-neito, Perkeleen kaunis enkeli. Hän kulkee\nkosiomiehenä siellä, missä rakkaus on luvaton, lempi laiton...\nHän solmiaa salaiset liitot... purkaa avioliitot... kehittää\naviorikokset, kuin kukan nupusta, kesän keväästä... Hän koristaa\nkuutamokohtaukset... värjää niissä maat hopeilla, taivaat punalla,\ntulevaisuuden kukanväreillä... Hän kuvaa onnenkuplat ikuisiksi...\nlemmen aina yltyväksi... rohkaisee epäilijää... punaa sen silmissä\nuskollisuuden ainaiseksi... kuvaa sylin taivaaksi... suudelman\nautuudeksi... Hän ohjaa Aare-linnun oikean parin luo, kun se lentää\naistipunakukka nokassa...\n\nHän katkoo kaiken luvatun poikki... kultaa kielletyn pettävällä...\nhaihtuvalla... häviävällä... koristaa kuplilla luvattoman... Hän\nloihtii kauniiksi ruman... Hän nostaa arimmat helmat... näyttää\nikävöidyimmät ihanat... Hän menee takuuseen kaikesta pettävästä ja\nitse hävittää takaamansa... Hän johtaa ihmiset perhoina tuleen... vie\nne Harhasaareen huumautumaan...\n\nHarhaman uni alkaa: Kaksi enkeliä, Iila ja Ooti, käyvät airoihin\nkäsiksi, pukuna hieman hämyä, vyötäisillä värinauha, tukka aaltoina\nolkapäillä... Pohe on pehmeä... huuli on marjaa... hipiä hekkumaa...\nsilmä suloa... katse kauneinta kiehdettä... povi puhdasta impeyttä...\nkaikki herkkuisaa, kuin mesi... He soutavat kaikkien niiden\nvenettä, joiden matka on luvaton, kun he kulkevat lemmen teitä...\ntai lähettävät he joutsenet venettä vetämään, silloin kun on kulku\nselvä... He tuntevat kaikki karit... tietävät salaiset ulapat...\nmaireimmat lymyrannat... He tietävät, missä käki kauneimmin kukkuu...\nmissä on kukka huumaavin... sammal pehmoisin... lymy rauhaisin...\nvarjo vilpoisin... valo raukaisevin... He soutavat kaikki sinne,\nmissä suudelma on suloisin... missä nainen heltyy hellimmäksi...\nmies unohtaa kaiken... myö maailman hymystä... vaihtaa taivaat\nsyleilyihin... He soutavat luvattoman lemmen soutajat Harhasaaren\nvalkamiin Herven perääpitäessä...\n\nIila ja Ooti ovat Perkeleen veneväkeä, jotka soutavat luvattoman\nlemmen tiellä kulkijoita, vieden ne Harhasaaren satamoihin...\n\nHarhama näkee edelleen unta: Harhasaaren sadat lahdelmat aukenevat,\nonnensatama jokaisessa, rannikot kukkamaina... Vene laskee yhteen\nniistä. Sen rantavedet ovat lumpeikkoina, jotka on kylvetty\nkukilla... saaret ovat laulua... vedenselät säveleitä... syvyydet\nrannan kuvia... taivas sinisorsan sulkien sineä...\n\nMutta lahdelman perällä on pienoinen _koti_, rannan pikku\nkielekkeellä, veden liepeiden rajalla. Se kiehtoo, Herve-neidon\nlumoamana, siellä kukkana, kuin palsami armaan akkunassa... kaiho\ntytön silmässä... puna poskessa... kainous mielessä... Se kutsuu\nherkullisena, kuin nisä neidon povella... hehku huulella... lämpö\nrinnassa... nuoruus pehmoisilla uumenilla... Se houkuttelee\nrauhallansa, kuin syli lämmöllä... lempi lupaamallansa onnella...\nluvaton rakkaus salaisuudellansa... kaunis tyttö laulullansa...\n\nVene viiltää vettä, kuin kaunis kaiku kuutamoa... Jo laskee se\n_kodin_ rantaa kohti... Harhama saapuu sinne, kuin onnen avattuun\nsyliin... Herve-neidon käskystä koristuu kaikki kukkiinsa, kuin tyttö\npunastuessaan... Rauha ripsehtii kartanolla... heloittaa siellä, kuin\nkukkanen metsän povella, jonne ei tuuli koskaan pääse... Polut ovat,\nkuin kotipellon pientareita, joilla on lapsena iloinnut... Siellä on\nsiimes suloa, valo vedenvälkettä.\n\nHerve-neito hymyilee Harhamalle: -- \"Onko Jehova kieltänyt sinua\ntänne kulkemasta?... Eihän se voi olla totta?\"\n\nIila ja Ooti eivät odota vastausta... He näkevät sen sanomatta...\nAiro ottaa veteen, kuin ujon lempijän huuli ottaa tytön huuleen\nensi kertaa suudellessa... Vene leikkaa veden pintaa hiljaa, kuin\nvalo pimeyttä... Kotiranta avautuu armaana sylinä ja ottaa veneen\nvastaan...\n\nUni jatkuu: Rannasta lähtevät luvattomat polut... Kaikki ne vievät\nsinne, minne kenenkin mieli tekee... Siksi ei kukaan eksy... siksi\ntulee jokainen sinne, minne on halunnut... Siksi kulkee jokainen\n_harhaan_... ei koskaan oikeaan eksy...\n\nHerve-neito viittaa Harhamalle ja he nousevat maalle... He nousevat\n_kotirannalle_...\n\nHerve-neidon käskystä näyttää kaikki siltä, minkälaista on\nhimoinnut... näyttää sadasti sitä kauniimmalta... Siksi ei kukaan\ntunne pettyneensä... luulee saavansa paremman, kuin uneksi... Siksi\nei kukaan saa sitä, mitä uneksi: jokainen saa olematonta...\n\nHerve-neito vie Harhaman etemmä, näyttää hänelle kodin helyjä...\nuneksittuja koruja, ensin vähemmät sitten enemmät... Hän tietää, mikä\non kaikkien unien kukka, kun mies _kotia_ kaipaa...\n\nPortaikko on kukilla koristettu, kokonaan köynnösten sisällä...\nKeskellä on kaunis kannel havuseppeleen sisällä, sananjalka\nlaakerina... Herve-neito osottaa sitä hymyellen:\n\n-- \"Se on sinun suuri kanteleesi, jolla soittelet suuren laulusi\nkodin rauhassa ja sen kunniaksi...\"\n\nMutta kanteleen kielellä hyppelehtää sävel arkana... hohtaa\nveripunaisena... Se on aistipunakukka...\n\nHarhama ihastuu: Teos tuntuu jo vuotavan virtana kanteleenkielistä...\nSe nousee kodin rauhasta, kuin kukkapensas kukkamaasta, himmentäen\nkaikki toiset... Hän ihastuu jo kodin portaikon näköön... Hän\nihastuu sitäkin enemmän, kun hän on huomannut siellä jotakin,\njonka Herve-neito jätti hänelle osottamatta: Hän on huomannut\naistipunakukan hienoa hajua...\n\nHerve-neito tietää, mitä on sanoin selitettävä... mikä on selvä\nselittämättä...\n\nMutta kodin portaikon edessä seisoo ijankaikkisesti Perkeleen enkeli,\nkaunis Riile-neiti, aistillisuus pukimina, hekkuma hipiänä. Hän\npuhaltaa tulijan silmiin aistillisuuden sumua... Sillä sokaisee\nhän silmät, tekee rakkauden sokeaksi muulle, kuin sille, mitä on\nhimoinnut... Sillä tekee hän aistit herkiksi... terottaa silmän\nnäkemään talven kukan, kaikkien vuodenaikojen kukan: veripunaisen\naistipunakukan. Sillä huumaa hän korvat kuuroiksi muulle, kuin\nsille, jota on halunnut kuulla: lemmen kuhertelulle, aistillisuuden\nkuiskailuille... Siksi on rakkaus kuuro kuultavalle, tarkka-kuuloinen\nsille, jota ei sanoin sanota... jota sanotaan silmällä... hymyllä...\nhiuksella... korulla... helyllä... hipiällä... rinnalla...\nhymähdyksellä... kauniilla helmalla ja somalla sukkanauhalla...\n\nRiile-neiti tekee tehtävänsä... Harhama on jo sokea... Hän näkee\nnäkemättömän... Hän on kuuro... Hän kuulee kuulemattoman... Hän\nnäkee vaan yhden, kuulee yhden: veripunaisen aistipunakukan... Se\nsoi kanteleen kielellä säveleenä... arkailee siinä, kuin katse\nhelman heilahteessa, tytön mieli sormuksessa, kun sen kulta kihlana\nhohtaa... Se näkyy unelmana... hienona himona... hipiän hajuna...\nonnen puna-utuna... Sen on tuonut siihen Aare-lintu aistitemppelin\nalttarilta, Tuulan hoitamasta aistipunakukasta.\n\nMutta ennen kun he astuvat sisälle, pudottaa Herve-neito kuihtuvan\nkukkasen portaikon eteen... Hän pudottaa sen kodin puhtauden\nsuojaksi... vaimon uskollisuuden vartijaksi... kotilieden\nturvaajaksi... Viettelys ei voi taloon tulla... uskottomuus ei voi\nsinne päästä, ei petos, ei vilppi hiipiä, kun on kuihtuva kukka\nvartijana... muurina... varustuksena... Se on Herve-neidon suuri\nlahja... sen takuu lupaamistansa... varmuus, että kaikki on kotona\nijäti _pyhää_... puhdasta... rehellistä... uskollista...\n\nHarhama ihastuu: Kodin onni on kevään kukkamaata... Herve-neito\nhymyilee:\n\n-- \"Tämän tahtoo Jehova sinulta kieltää joutavilla säännöillänsä...\"\n\nHarhama huomaa hänen totta puhuvan...\n\nUni jatkuu: Herve-neito vie Harhaman sisälle, pienen portaikon\nlävitse... Mutta ennen sisälle astumista pudottaa hän kynnyksen eteen\npienoisen vesipisaran, puristaen sen torakukasta... Siksi ei pääse\nkiista kotiin... Vesipisara on vartijana, valvojana, sovun aarreaitan\nsuojaajana, sen lukkona, salpana ja ovena... Siksi kun se kuivuu, on\nkaikki hyvin kotona...\n\nHe astuvat sisälle. Siellä on kannel odottamassa, valmis seppele\nvierellä... Kielestä vuotavat runot, miltei niihin koskematta... Onni\nodottaa siellä, kuin tyttö kosijaansa... kosittu kihloja... kihlattu\nmorsiuspukua ja häitä... Siellä ei sorahda soraääni... Työrauha on\nainainen, armas, lempeä, houkutteleva... Se odottaa, kuin kypsynyt\nkohtu osaansa... emi heteen antimia... neito miestä... oikea vaimo\nlasta... Siellä istuu uskollinen vaimo työtä tekevän vierellä... sen\napuna... tukena... toverina... Se istuu sen illan ilona... päivän\nlauluna... ajan rattona... rohkaisijana... tukijana... ystävänä... Se\ntekee miehensä apuna työtä, kuin kukka vartensa apuna... Se somistaa\nkotia, kuin väri kukkaa, kukkii itse sen koreutena, kuin marja\nmäellä, kukka nurmella... Se jakaa surut tasan miehen kanssa, ottaa\niloista osansa ja enentää ne omillansa... Se on kodin hyvä henki...\nsen ylpeys ja ilo.\n\nJa huoneen keskellä, runokanteleen ja työpöydän vierellä on kodin\nalttari: siro pikkuinen jalusta, jolla on pienoinen hopeamalja... Se\non kotiliesi... Siinä palaa ainainen puhdas tuli, hohtaen kirkkaana\nkukkana keskellä kotia... Vaimo vaalii sen tulta... hoitaa sen liekin\npuhtautta... kirkastaa hopeamaljan, ettei sitä pilkku tahraa... Siksi\nei ole kotona petturuutta...\n\nHarhama ihastuu. Hän ihastuu muustakin, kuin kanteleesta\nja kotiliedestä: Hän huomaa kodissa tuoksuvan veripunaisen\naistipunakukan, joka kukkii talvellakin, eikä koskaan lakastu... Se\nkukkii veripunaisena kotilieden liekinpäässä... Se lepattaa siinä\nsomana... perhosena... pikku liekkinä sirona... punertavana... Se\ntuoksuu työnrauhasta... Se heloittaa hopeamaljan hopeasta...\n\nJa kotilieden vierellä seisoo aina näkymätönnä Perkeleen enkeli\nAala. Hän hoitaa yöt ja päivät sen liekinpäässä hohtavaa kukkaa:\naistipunakukkaa, vaalii sen veripunaista väriä... Siksi ei se\nkoskaan lakastu... ei koskaan kuihdu... ei ikinä tuoksuansa muuta,\nei väriänsä muuta... Siksi on se talvenkukka, kesän-, syksyn-,\nkeväänkukka... Hän puhaltaa siihen aina uuden herkullisen tuoksun...\nkiehtovan värin... houkutuksen... himon armaimmat herkut ja silmän\nhienoimmat lumeet...\n\nMutta kukan on tuonut Aare-lintu aistitemppelin alttarilta... Se on\nTuulan kaunis kukka... Aala vaan hoitaa sitä kotilieden liekinpäässä\nkukkiessa...\n\nMutta _nähden nähdä_ on kotilieden luona vaimo vaalijana. Sen syli\non aina avoinna, aina lämminnä. Siinä on lepo työssä väsyneelle...\nSiihenkin on pudonnut aistillisuuden kukan korea lehti... Se hohtaa\nhelmassa niin somasti... Sen sirottaa sinne Aare-lintu, joka hetki\nuuden lehden... Vaimon käsi on aina puhdas, se puhdistaa kodista\ntomut, silittää miehen otsalta rypyt... Ja kädessäkin on talven\nkukka, aistillisuuden veripunainen... Vaimon mieli on aina kepeä. Se\npoistaa elämänhuolet... Siitäkin tuoksahtaa talven kukkasen tuoksu...\nveripunaisen aistipunakukan armas lemu... Sen lemun tuo siihen\nAare-lintu.\n\nHerve-neito hymyilee Harhamalle:\n\n-- \"Eihän voi olla, että Jehova sinulta tätä kadehtisi ja siksi\nkieltäisi?... Hänhän on -- sanotaan -- rakkaus?...\"\n\nSitten nostaa hän toisia kodin liepeitä, näyttää uusia näkyjä:\nKodinrauhassa on työ sujunut... Kaikki on kulkenut, kuin kirkkovene\nvesillä... Kanteleen kielestä heruvat runohelmet... Ne kohoutuvat\nteoksen sivuiksi... sivut niteiksi... muuttuvat valkeiksi\nlinnuiksi... lentävät kauvas pois kotoa, seppeleitä noutamaan...\nVaimo siunaa niiden lähdön, hoidellen kotiliettä, vaalien työnrauhaa,\nvirkistellen miehen mieltä, ja puhallellen pois sen suruja...\nHarhama tuntee sen puhalluksen... Siitä tuoksahtaa veripunaisen\naistipunakukan ihana tuoksu... Siinäkin kukkii talven kukka...\nKodissa kukkii ikuinen kukka...\n\n-- \"Tätähän _ei_ voi Jehova turhilla säännöillä kieltää\", -- hymyilee\nHerve-neito.\n\nHarhama ihastuu unessa. Hän ei enää säännöistä suurta välitä...\n\nHerve-neito nostaa uusia liepeitään, näyttää niiden alta kotia. Aika\non kulunut: Lapsi lepertelee lattialla... Se kietoo pienoiset kätensä\nisän kaulaan... Vuodet kuluvat: Lapsi kukkii kodin ilona, isän\ntoivona, tulevaisuutena, elämän sisältönä, sen jatkona...\n\nKuluu vielä vuosi: Lapsi kantaa kotiin kukkia... täysiä\nmarjatuohkosia... Hän tulee kotiin koulusta, poski punehtuneena,\nmieli kevät-ilona... Hän on kodille, kuin väri kukalle, perhonen\nkukkamaalle, kiuru ja pääskynen keväälle...\n\nVuodet kuluvat: Lapsi tuo kunniaa kotiin... Valkeat linnut palaavat\nseppele kunkin nokassa... Kodin onni on täydellinen...\n\n-- \"Voisitko luopua tästä, jos sinua kieltäisin _minä_?\" -- hymyilee\nHerve-neito Harhamalle.\n\nHarhama ihastuu unessa... Talven veripunainen kukka kukkii\nkaikkialla... sominna kotilieden liekinpäässä... Se näyttää niin\nihanalta... herkulliselta... houkuttelevalta... Se lupaa vähintään\nJumalan onnen... Ja Aala-neito seisoo yhäti sen vierellä, hoidellen\nsitä, vaalien sitä, kuin tyttö kauneuttansa, rakastavat välistänsä\nhyvää sopua...\n\nHerve-neito vie Harhaman sisemmä. Hän nostaa kodin ihanimpaa\nlievettä... nostaa sen arimmat aarteet... Hän vie hänet sinne,\nmissä veripunainen aistipunakukka kukkii kaikkein kauneimpana...\nhuumaavana... salaperäisenä... herkullisena... Hän vie hänet sinne,\njossa odottaa uneksittu... Hän vie hänet vaimon vuoteen viereen...\n\nMutta ennen kun he astuvat sisälle, viittaa Herve Uura-neidolle, joka\nvartioi ijäti vaimon huoneen ovella, ettei _vieras_ sinne pääse, ei\nyritä... Hän lypsää rinnastansa joka ilta pisaran maitoa kynnyksen\nalle, makuuhuoneen vartijaksi... sen suojamuuriksi... Se maito on\nhimon herkkua... Sen tuntee ohikulkija... Se tuntee sen ja sulaa...\nja juopuu... ja päihtyy... ja huumautuu... ja muuttuu pedoksi, jonka\nsaaliina on vaimo, sen makuuhuone metsästysmaana...\n\nSiksi on se huone niin _turvattu _... Siksi ei sinne vieras yritä...\nSiksi kukkii siellä veripunainen aistipunakukka yhden ainoan\niloksi... suloksi... onneksi... nautinnoksi... Siksi on vaimon huone\nkodin kaikkeinpyhin...\n\nUni jatkuu: Harhaman sielun kaikki kielet soivat. Kaikki hermot\novat ansana... kaikki mietteet perhosena, jonka kukkana on\naistipunakukka... kaikki ajatukset värisevät värinä, jonka\nhoukuttimena on talven kukka... kaikki aistit ovat hereillä...\nvalvovat petona... tuntevat veripunaisen ihanan tuoksun...\n\nJo avautuu kodin kaikkeinpyhimmän ovi... Siellä on hekkuma\nhämynä... uudin on vienona värinä... siellä kukkii veripunainen\naistipunakukka, lehtinä herkullisuus... värinä himojen ruoho... Se\nkukkii niin surullisena... kainona... viattomana... autuaana...\nihanana... onnen-utuna... Sen tuoksu on huumetta... Sen kaikki on\nselittämätöntä... tutkimatonta... näkymätöntä...\n\n-- \"Voisitko olla sisälle astumatta, vaikka sinua kuka kieltäisi?\" --\nhymyilee Herve-neito.\n\nHe astuvat sisälle. Harhama ei kuulisi enää kenenkään ääntä... ei\n_Hänenkään_...\n\nHerve-neito nostaa viimeistä lievettä... Hän nostaa arimman uutimen\nreunaa... Hän näyttää elämän hameenhelmaa... nostaa sitä... näyttää\nelämän sukkanauhaa... sitten sen utuhelmoja... Hän nostaa elämän\nviimeistä lievettä... Sen takana nukkuu _vaimo_... Povi nousee\nhuounnasta... rinta elämänhalusta... nisä on pieni punehtuma...\nVeripunainen kukka avaa armaimpansa... Harhamassa värisevät kaikki\nvärit... Hän riutuu aistipunakukan väreihin... sen tuoksuun... sen\nhehkuun... sen tarjoamaan iki-onneen...\n\n-- \"Sinä päivänä, jona rohkaiset itsesi, on sinulla kaikki tämä...\nSinä päivänä tulet, kuin Jehova tuntemaan _onnen,\"_ -- hymyilee\nHerve-neito...\n\nHarhama värisi ja tavotti _kotia _... kukkinensa... Hän _tahtoi_ sen\nsaada ja _ottaa_...\n\nHerve-neito poistui. Uni loppui. Harhaman entinen elämä sammui ja\nraukesi aistipunakukan armaaseen väriin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHvii-uu-uu, vinkui myrsky, lumi tuprusi sakeana pyrynä sen käsissä\nja rätisevä pakkanen riehui myrskyn seassa, ulvoen, kuin raivokoira\nkalikkasateessa. Rouva Esempio kulki jalkaisin, valkoraitaiseen\ntyttöaikuiseensa pukuun puettuna, kylätiellä, kahlaten vaivaloisesti\nlumen läpi.\n\nHvii-uu-uu, vihelsi taas myrsky, sieppasi kokonaisen kinoksen lunta\nja tupruutti sen kulkijan silmille raivostuneena. Kulkijaa tuskin\nvoi erottaa muutaman metrin päästä, riehuvasta lumituprusta. Puiden\nlatvat huiskivat vimmatusti ja hienot puut taipuivat vitsoina maahan\nasti. Mutta vallaton myrsky siitä yltyi ja riemastui ja raivosi yhä\nhillittömämmin.\n\nVihdoinkin pääsi rouva Esempio Valkamalan pihalle. Siellä tempoi\nmyrsky mustaa savua savutorvesta, pudisteli ja vatvoi sen repaleiksi\nja tupruutti lumen seassa tulijan kasvoille. Sitten tempasi se\nkartanolta varpusparven ja pyöritteli sitä hetken sakeassa pyryssä,\nheilutteli edestakaisin ja päästi lopulta sen pakoon pyrähtämään.\n\nKun tulija avasi Harhaman huoneen oven, kiskaisi suuttunut myrsky sen\nhänen kädestänsä ja paiskasi seinään. Sitten tempasi se uunista tulta\nja savutorveen nousevaa savua niin rajusti, että tuli hulmahti uunin\nsuusta. Hviu-hviu! -- vinkui se yhä rajummin, kun rouva Esempio pääsi\nhuoneeseen ja ovi sulettiin.\n\n-- \"En tahtonut päästä mitenkään... Mutta minun tuli ikävä yksin...\nHyi, minkälainen ilma!\" -- lausui tulija riisuessaan lumista\ntakkiansa Myrskyn voima yhä lisääntyi ulkona. Kohta oli pilkkosen\npimeä. Ilta kuluu. Päivä kirmaa iltaruskoinensa vinhaa vauhtia länttä\nkohti ja pimeä yö syöksyy sen jälestä, pauhaten idästä myrskyn sekaan\nmustana aaveena. Vanha mummo lukee iltarukouksensa, rykii ilkeän\nyskimisensä, huokaa hohhoinsa ja laskee levolle.\n\nMutta yhä yltyy myrsky. Se ulvoo nurkissa ja riehuu tammenlatvoissa,\njotka huiskivat ja huutavat sen käsissä. Pakkanen raivostuu myrskyn\nvimmasta ja alkaa räiskyä seinissä ja salvoimissa...\n\nHviu-hviu-uuu, kuuluu myrskyn ainainen vihellys pakkasen rätinän\nseasta.\n\nMutta Harhaman huoneessa on taas hiljaisuus. Puhe on katkennut. Se\non koko illan kieppunut sen yhden hiilen ympärillä. Tuntuu kuin\nmolemmat puhujat olisivat pysähtyneet hetkeksi kuulemaan myrskyn ja\npakkasen valtaavaa leikkiä ja tekemään lopullisen päätöksensä. Ja\nyhä raivoisammin huutaa myrsky ikäänkuin odotuksesta kiukustuneena\nja pakkanen puristaa viimeisetkin voimansa, kilpaillen myrskyn\nkanssa. Ja myrskyn henkäyksessä tuntuu aistipunakukan tuoksu. Lopulta\nkatkaisee rouva Esempio äänettömyyden lausuen päättävästi:\n\n-- \"Niin, herra Harhama! Ottakaa nyt sitten minut ja rakastakaa ja\nminä olen Teille kuolemaani asti uskollinen, kuin koira. Mutta Teidän\ntäytyy kunniasanalla luvata, että vaikka mitä tulisi, Te ette hylkää\nminua, ettekä poistu rinnaltani. Lupaatteko? Annatteko kunniasananne?\"\n\nHarhamasta tuntui että teoksen kohtalo oli nyt kysymyksessä.\nHän valmistautui sitä ratkaisemaan nopeasti, kuin tavottaen ohi\nlentävää aistipunakukkaa. Hän mietti silmänräpäyksen ajan ja muisti\nvaistomaisesti munkki Pietarin. Hän katsahti nurkkaan, juuri\nkuin häntä hakien sieltä, siltä paikalta huoneessa, missä hänen\nkammiossansa riippui jumalankuva. Mutta siellä huomasi hän verkkoonsa\nkuivettuneen hämähäkin. Se puhui hänelle kohtalollansa: \"Tämä on\nsinunkin kohtalosi. Elä aikasi! Kohta on se myöhä!... Hautausmaalla\neivät kypsy onnen-omenat...\"\n\nMyrsky vihelsi vimmatusti, pakkanen paukkui. Unelmat ja unet\nlevittivät antimiansa. Ne osottivat kodin rauhaa, perhettä: lapsia,\nkodinonnea. Ne sanoivat: \"Lorua! Älä usko lorua! Kun otat osasi\nelämästä, tunnet kuin Jumala onnen.\" -- Hän teki päätöksensä ja\nlausui:\n\n-- \"Minä annan kunniasanani ja otan Teidät vaimokseni...\"\n\nHviu-uu! Pau! -- raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko\nhulmusi niiden muassa. Päivä karkasi yhä kauvemmaksi läntisen\ntaivaanrannan taakse, kuin olisi pimeä yö ajanut sitä takaa, vinkuva\nmyrsky ruoskana kädessä...\n\nSitten paloi lamppu rauhallisena. Talvenpituiset mietteet olivat\nlaskeneet siipensä alas, raukeina, väsyneinä, onnellisina, kun\nolivat ehtineet ikävöidyille perille. Mieliteot raukesivat uniinsa,\ntyytyväisinä, kuin lapsi kun äidin ikävöity rinta on vihdoinkin\nsuussa. Kaikki raukesi, kuin nukkuvan lapsen itku.\n\nAinoastaan aistipunakukka eli ja kukki...\n\nYö valuu ulkona mustana virtana, pauhaa koskena päivän perästä.\nSisällä istuu rauha oksallansa. Elämä kirkastuu. Se avaa aarteitansa,\nhymyillen herttaisena. Se kuiskailee salojansa, vilkuttelee\nkätköjänsä... se levittelee armaimpia antimiansa utuisille\nasettiinille... Se värjää utunsa ihaniksi, loihtii sumunsa muka käsin\npideltäviksi... näköhäiriöt se muuttaa muka todellisiksi, onnen\nikuiseksi, nautinnot ainaisiksi...\n\nSe tarjoo aistipunakukkaa...\n\nKello naksuttelee, aika soluu, puhe raukeaa joskus. Hiljaisuus hiipii\nhuoneeseen... Onni sirkuttelee sirkkana seinänraossa...\n\nSe kukkii veripunakukkana...\n\nUlkona ulisee myrsky... sisällä muuttuu sen ulina hääviulujen\nsoitoksi. Varjot tanssivat, valot karkeloivat...\n\nNiiden käsissä on aistipunakukka...\n\nPuhe alkaa... alkaa ja katkeaa... Onnen sirkka sirkuttaa\nkuuluvammin... Elämän tarut muuttuvat ihanammiksi, utu pysyvämmäksi,\nonni käsin saatavaksi... Kukan valo näyttää kestävältä, suudelma\niki-unelta, uskollisuus vuorenlujalta...\n\nJa uskollisuuden huipulla kukkii taas aistipunakukka...\n\nYö soluu... Puhutaan elämänkysymyksestä... elämästä yleensä...\nnykyisyydestä ja tulevaisuudesta...\n\nMutta tulevaisuuttakin koristaa aistipunakukka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjanvirrat valuvat tasaisina, pysyen aina omissa uomissansa. Elämä\nkulkee kuplina sen pinnalla.\n\nOn kulunut aikaa vähäisen.\n\nTuulet tanssivat tanssejansa, tyynet levittelevät liinojansa. Kuu\nviskoo öisin kuutamovaippojansa hangelle, päivin valkenevat niillä\nauringon valoliinat. Elämä kulki kulkuansa suikkelehtaen luonnon\nsuuren karkelon seassa.\n\nKerran rouva Esempio riisui kepeän kesäpuseron yltänsä. Paidan reunus\nsolahti ulos ja hän kysyi Harhamalta viattomasti kuin lapsi, joka\nihailee omaa kuvaansa, tai kuin tyttö, joka katsoo kukkiansa:\n\n-- \"Katsokaa! Eikö minulla ole kauniit rinnat?\"\n\nHarhaman jokainen jäsen vavahti. Rouva Esempiolla oli ruskea,\npuolipyöreä luoma toisen rinnanpään ympärillä... Hän muisti vanhaa\nennustusta, mutta muisti sitä, kuin himmeää unta.\n\nLamppu tuikahti sammuksiin ja joku elämän osa sammui sen mukana...\n\n\n\n\nKaksi aatelia.\n\n\n    Elämä on Jumalan jauhinkivi...\n\nTalven puhtaille lumille laski pakkasen hohde, sisällä helotti kodin\nlempeä rauha, Saunasavu nousi suorana taivaan tummaa kupulakea\nkohti. Kuurainen havu seisoi hiljaisena hopeoissansa. Se koreili,\nkuin morsian, jääripsissänsä, oksat punatulkuilla siroteltuina,\nurvut helmiksi jäätyneinä. Kuusi torkkui valkeana lumipaineesta.\nPäivänsäteet kisailivat sukkajalassa, hangilla kimaltelevissa\npakkasensilmissä. Ei narahda kaivonvinttikään, ei puhalla\npakkasenviima. Se on kodin paivänrauhaa...\n\nIlta joutuu. Päivä laskee äänetönnä läntisen taivaanrannan käyrälle\nääriviivalle. Äänetönnä uppoaa se avaruudenrannan alle. Taivaanreuna\nhymähtää hiljaa ruskoiseksi, punehtuu punehtumistansa, kunnes taas\nkelmenee. Hiljainen hämärä hiipii päivän sukkajalkojen säteiden\näskeisille kisakentille, häilähtää nurkissa, hymähtää metsässä. Alkaa\nkodin iltarauha...\n\nSisällä on tyyntä, liedessä lämmintä, povissa puhdasta, mielissä\nrauhallista. Levollisena palaa nikkelilamppu, tuntuu työn tuoksu\nja tuulahtaa _kodin_ henki. Vaimo hoitaa kukkiansa: uskollisuutta,\npuhtautta, kodinrauhaa, työhalua ja miehen mielen reippautta.\nÄänettöminä etsivät vanhan mummon sukkapuikot neyleensilmiä. Lattia\non valkea, mielet hartaat, vaimo lempeä ja mies rauhallinen...\n\nAinoastaan sirkka laulaa kiukaan kolossa.\n\nSe on kodin puhdetöiden rauhaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Harhama oli jo ehtinyt käpertyä tarvaalaiseksi\njoukko-ihmiseksi, riippuen samalla kumouksen joukossa ja kumarrellen\nmaailmankurjuutta.\n\nKodin suuressa rauhassa heräsi hänessä taas työhalu. Ensi töiksensä\nhän kaiveli riitojen syitä. Mutta hänen henkinen viettinsä, mietintö,\nohjasi hänet niitä etsimään menneisyyden lovista, eikä elämästä. Hän\nmietti niitä itse ja kokoili muististansa kansansa viime aikojen\nmuistoja, kuin sukan neuloja silmiä. Hän tutki niitä kirjoista.\nMenneiden päivien tapahtumat kulkivat silloin vuolaana virtana\nhänen ohitsensa. Hän itse suurenteli mielikuvissansa ne tapaukset\nvettenpauhuksi, joka häntä huumasi, takoi, vei mukanansa. Uuden\najan alkavien joukkotunteiden voimakkaat ensi hyrskyt muovaelivat\nmielen ja löivät siihen ensi arpensa. Menneisyyden vaikutelmat, sen\ntapaukset nousivat historian kätköistä, kuin kuolleet haudasta ja\nalkoivat vaikutelmillansa luoda ihmistä kilpaa nykyisyyden melskeiden\nkanssa.\n\nKuolleet nousevat haudoistansa Jumalan käskystä, elävien elämän\nohjaajiksi. Äänettöminä ryhtyvät ne tekemään Jumalan töitä ihmisessä.\nNäkymättömät voimat painavat Hänen palkeitansa, pitelevät Hänen\npihtejänsä ja takovat ihmistä Hänen takeenansa.\n\nSuuri on Hän, Hän on voimallinen ja tutkimaton. Työväkensä Hän laskee\nlevolle haudan rauhaan, eikä kumminkaan niiden työpäivä koskaan lopu,\neivätkä ne hetkeksikään raatamasta lakkaa...\n\nNuoruuden aikoina oli historia ollut kerran Harhaman lempiaine, ei\nyksityiskohdissa, vaan suurissa piirteissä, varsinkin sen harmaa\nmuinaisuus. Nyt selaili hän taas sen tutulta tuoksahtavia lehtiä.\nHän sieppasi sieltä kuivan tosiasian, puhalsi kuolleisiin tapauksiin\nhengen ja muodosteli niistä oman mielikuvituksensa vallattomia,\nkiehtovia kuvia, tarttuen itse niiden kiehteiden näkymättömiin\nsatimiin. Ja kaikkea tutkittavaansa katseli hän sen ihmisen silmillä,\njohon hänet oli käpristänyt pikku Irmas ja myöhemmin joukkoihmisen\nriidat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasakka ilmestyi historian kirkkaalle taivaanlaelle. Se ilmestyi\nsinne, kuin päivänkangastus ja hohtava salama hehkui kasakan\npiikinpäässä punaisena kukkana...\n\nSuomessa vavahti silloin väki. Mies seisoi sanattomana ja vaimo repi\ntukkaansa epätoivoisena. Tytär katsoi isäänsä ja poika äitiinsä ja\nlattialla leikkivä lapsi keskeytti leikkinsä hämmästyneenä...\n\n-- \"Kasakka!\" -- lausuivat kaikki hämmästyneinä...\n\n-- \"Kasakka!\" -- sopersi lapsi lattialla.\n\nHistorian kello kävi käyntiänsä. Kansat liikahtelivat sen\nrattaina. Ne liikahtelivat hitaasti, nytkähdellen hampaittensa\ntoisiinsa tarttuessa. Ne mittailivat ihmiskunnan kehitystä, kuin\nkello vuorokautta. Ne jakoivat sitä aikakausiin ja itse loivat\njaettavansa...\n\nJa suuren kellon jousta veti vireeseen näkymätön käsi... Ja koko\nkello kieppui auringon ympäri avaruuden ihmeellisen kellon huimaavana\nheilurina...\n\nKello kävi, Kasakkakangastus kohosi ylemmä. Suomessa seisoi yhä mies\nsanattomana ja vaimo siunasi itseänsä ja kokoili talonsa avaimia.\nLapsi leikki lattialla, mielessä peikonpelko, suussa itku ja sopersi:\n\n-- \"Äiti!... Kasakka tulee...\"\n\nSe oli niinä aikoina, jolloin riidan syyt lymyytyivät Suomen soihin.\n\nMutta kasakka kohosi ylemmä, lähestyi lähemmä. Se ratsasteli\njo Suomen maita, piikinpää tulipunaisena. Se ilmoitti, että\nmahtavan Venäjän Tsaari tahtoo tehdä muutoksia Suomen oikeuksien\nperintökirjoihin, muuttaa Suomen kansan oman konnun papereita...\n\nSilloin tyrmistyi mies, ja vaimo hätäytyi ja lausui:\n\n-- \"Joko on meidät Herra hylännyt?\"\n\nSalama oli iskenyt heihin kasakan terävästä piikinpäästä. Kaikki\nseisoivat sanattomina. Kasakka jatkoi rauhallisena:\n\n-- \"Tsaari käski niin sanoa...\"\n\nKaikki seisovat vieläkin salaman lyöminä. Ei kukaan tietänyt, mitä\nvastata. Silloin astui joukosta esille hinterä mies, Risto Vaarna, ja\nlausui kasakalle arvokkaasti:\n\n-- \"Sano Tsaarille, että meidän ikivanhat perintökirjamme ovat\nTsaarin itsensä vahvistamat ja hän ei voi niitä muuttaa ilman meidän\nsuostumustamme. Hän ei voi muuttaa niissä piirtoakaan. Meidän\nperintökirjastamme voi Tsaari ainoastaan keskustella ja sopia\nkanssamme, mutta ei meitä käskeä. Hän on oman sanansa sitoma.\"\n\nMiehet hämmästyivät hinterän Riston rohkeutta ja ihailivat hänen\nmiehekästä puhettansa. Kasakkakin katseli häntä hölmistyneenä\nhevosensa selästä. Hän ei ollut moista ennen kuullut, sillä hänen\nmaassansa oli kuuliaisuus korkein hyve. Oudostuneena murahti hän:\n\n-- \"Tämä on Tsaarin käsky.\"\n\nVaarnan Risto lausui silloin taas joukon puolesta kasakalle:\n\n-- \"Maailmassa on kaksi suurta sanaa, joita ei voida rikkoa, jollei\ntahdota ottaa peruskiviä pois rakennuksen nurkan alta. Toinen\nniistä sanoista on Tsaarin sana, toinen kansan sana. Suomen kansa\non antanut Tsaarille sanansa. Se on sen sanan sanonut kirkoissansa,\nJumalansa alttarin edessä, ja se pitää sanansa pyhänä. Saman Jumalan\nedessä ovat Venäjän Tsaarit kansansa puolesta vahvistaneet meidän\nperintökirjamme, ja siitä sanasta me kiini pidämme, sillä se on\nlähinnä Jumalan sanaa. Sano Tsaarille, että Suomen kansa ei poikkea\nvelvollisuutensa tieltä.\"\n\n-- \"Hyvä on!\" -- vastasi kasakka ja ratsasti pois. Hän ei ollut\nennen kuullut moista puhetta ja ihmetteli hinterän Risto Vaarnan\nmiehuutta. Harhama oli lukenut suuren lehden historiasta ja käpertyi\nVaarnan Riston ympärille ja katseli jo kaikkea hänessä niin likeltä,\nettei silmä yhtä toisesta erottanut, vaan näki kaiken kokonaisena,\nhuikaistun silmän valossa.\n\nMutta Vaarnan Risto kohosi heti ensimäisiksi kansan vanhinten\njoukossa. Kaikki katsoivat häneen ihastuneina, ylpeillen hänestä,\nnähden hänessä kansan turvan, sen tulevan suuren johtajan...\n\nNiinä aikoina johti Suomen kansaa heimovanhus, vanha, viisas ja\nvarova Tarvas. Hän oli itsetietoiseksi heränneen Suomen kansan\nensimäinen johtaja. Suuri Vipunen oli hänelle kansan valmistanut,\nherättänyt sen ja lausunut sen elinsanat. Hän oli kohonnut\nkansankuninkaaksi kenenkään korottamatta. Hänen päässänsä säteili se\nkruunu, jota ei mikään mahti voi anastaa, ei ottaa: Hänen päässänsä\nsäteili se kruunu, jonka hohde lähtee sen kantajasta itsestänsä, se\nkruunu, joka kasvaa kantajan omasta päästä...\n\nHän oli ikänsä taistellut suden sitkeydellä vanhojen Ruotsin\nviikinkien jälkeläisten valtaa vastaan, kukistellen niiden vierailun\nmaihin perustetun vallan viimeistä jäännöstä. Viime mainituita johti\nSuomen ja koko maailman viimeinen oikea, suuri viikinki, Rooland\nViik, eli Viikin Rooland. Hän edusti viimeistä viikinkivalloituksen\nvaltaa, seisoi suuren perinnön hoitajana koko maailman edessä, nähden\njo himmeästi, että hänen osallensa on tuleva harvoille suotu kunnia:\nsaada seistä suuren vallan viimeisenä kuninkaana, jättää perintö\npuhtaana uudelle elämälle, kantaa se historian armottoman tuomarin\neteen, kuolleena kirjoihin merkittäväksi.\n\nRooland Viik oli vanhan Tarvaan voimallisin vastustaja. Se kantoi,\nsamoin kuin hänkin, päässänsä sitä kruunua, joka kasvaa miehen omasta\npäästä: sitä kruunua, jonka muodostavat miehelle hänessä omassa\nitsessänsä _mies_ ja _ihminen_ yhdessä. Sen kruunun muodostaa neljän\nsanan sisältö: _Hän on kansansa paras_.\n\nMutta vanhan Tarvaan vierellä seisoi hänellä apuna vanha Aatu Karhu\neli Ruonan Karhu. Hän oli Suomen Mooses, joka seisoi uskonkalliolla,\nkädessä Jumalan käskyt ja puhui kansalle, armotta, kuin Mooses\npalattuansa Sinain vuorelta, kultaisen vasikan uhritulille.\n\nVanha Tarvas oli kasvattanut Suomen suvun miehistä taitavia purje- ja\nperämiehiä, sitä päivää varten, jolloin hän onnistuisi kukistamaan\nViikin Roolandin ja karkottamaan hänen miehensä viikinkivaltalaivan\npurjeista ja peräsimestä. Kaikki oli hänellä valmiina sen päivän\nvaralta. Sitten oli tämä suvun suuri johtaja alkanut etsiä itsellensä\nseuraajaa. Hän oli sitä varten tutkinut omat poikansa ja koko\nkansan pojat. Sitä tehdessä pisti hänen tietäjäsilmäänsä hinterä\nVaarnan Risto ja hän hylkäsi omat poikansa ja valitsi itsellensä\n\"kuninkaanpojaksi\" Riston, jota hän alkoi kasvattaa seuraajaksensa.\nHän itse ravitsi häntä henkensä parhaalla, kuin naarassusi Romulusta.\nKun hän nyt näki valittunsa ensi kertaa astuvan kasakan eteen\npuhumaan kansan nimessä ja kuuli hänen miehekkäät sanansa, lankesi\nhän polvillensa ja kiitti Jumalaa sanoilla:\n\n-- \"Kiitetty ole sinä taivaan ja maan Jumala, joka olet valinnut\nminulle oikean vanhimmanpojan oman esikoiseni sijalle, johtamaan\nSuomen kansaa. Nyt ei minulta puutu muuta, kuin Simeonin rauha. Suo\nsekin minulle, Jumala!\"\n\nTapauksista tuulahti Harhamaan ihmishenki, sinä suurena, jota hän\njanosi. Se houkutteli häntä luoksensa, kuin merivalo pimeässä\npurjehtijaa.\n\n-- \"Täällähän on miehiä\", -- mietti hän, lukiessansa historian,\nmusteesta vielä kosteaa, lehteä ja takertui lukemansa lehden kosteaan\nmusteeseen, kuin kärpänen kärpäspaperille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorian kello kävi. Se veti itse itseänsä käyntiin. Sen jousina oli\nkansojen mieliala ja jousien vireeseen vetäjänä ihmiskunnan mieliala,\njota taas veti salainen voima.\n\nKasakka oli mennyt suureen kotimaahansa. Mutta jonkun ajan kuluttua\npalasi hän sadan toverinsa kanssa ja heitä johti rautainen päällikkö,\njoka kutsui koolle Suomen edusmiehet ja puhui heille:\n\n-- \"Te olette väärin käsittäneet Tsaarin tahdon ja allekirjoituksen.\nVenäjän Tsaarin ovat asettaneet itsevaltiaaksi Jumala ja Venäjän\nbojarit Venäjän kansan nimessä. Se Tsaari _ei siis voi_ ilman\nkansansa ja Jumalan lupaa rajottaa valtaansa missään maan kolkassa,\njoka on Venäjän miesten verellä ostettu. Muutoin hän rikkoisi\nne ehdot, joilla hän otti itsevaltiuden vastaan, ja pettäisi\n'Tsaarinsanan'. Sillä Venäjän Tsaarilla on valta tehdä kaikkea\nmuuta, paitsi rajottaa omaa, Jumalalta ja Venäjän kansalta saamaansa\nitsevaltiutta...\"\n\nSilloin hätäytyi kansa lopullisesti. Salama oli sattunut sen\narimpiin. Vaimo itki ja vapisi, ja mies oli neuvoton, ja lapsi katsoi\navuttomana vanhempiensa silmäin. Hartiat kumartuivat, kuin hallayön\njälkeisenä aamuna. Mies odotti vaimolta lohdutusta ja vaimolla ei\nollut siksi muuta annettavana, kuin epätoivoinen sanoma:\n\n-- \"Nyt on kohta kaikki mennyttä. Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen\nolimme me vielä vapaita, nyt olemme me orjia...\"\n\nMutta historian kello kävi käyntiänsä. Kasakkapäällikkö seisoi\nkylmänä, kansa hätäytyneenä. Tyyninä pysyivät toki Tarvas ja Ruonan\nKarhu. Edellinen seisoi ajatuksissansa, ennustellen, tarkastellen,\ntutkien hetkeä. Ainoastaan Ruonan Karhu oli aivan valmis. Hän\nseisoi, kuin Mooses kansan edessä, takana faaraon sotavaunut, edessä\nPunainenmeri, mutta hän ei hätäillyt. Hän lausui rauhallisena:\n\n-- \"Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas astuu siihen rauhallisena\nPunaisenmerenkin halki ja hän tulee varjelluksi... Israelin kansa on\nsiitä todistus. Se on pysynyt Jehovassa pysytellen, vaikka on sadasti\nerehtynytkin...\"\n\nHän puhui tyynenä ja Harhama katseli hänen kuvaansa historian\nlehdiltä, kuin munkki Pietaria, tai Moosesta, joka käskee joukkonsa\nastua rohkeana Punaisenmeren aaltoloihin...\n\nMutta kasakkapäällikkö seisoi rautaisena, odottaen tottelemista...\n\nSuomen kansa kuunteli hänen puhettaan neuvottomana. Kaikki odottivat\nmitä suvun viisas johtaja, vanha Tarvas sanoisi. Vaarnan Ristokin oli\nvaiti ja odotti vanhan johtajan tietäjäsanaa, leukaansa nypistellen,\nmiettien, tarkastellen historian kellon viisarien näyttämää\najanhetkeä...\n\nSilloisen Suomen kansan hallitsevina edustajina istuivat vielä\nvanhojen viikinkien jälkeläiset, joita johti Rooland Viik. Hän\noivalsi heti, että Tsaarin edustajan sanat, samalla kun ne\nhävittäisivät Suomen itsenäisyyden, tekisivät myös lopun lähes\nseitsemänsataa viisikymmentä vuotisesta viikinkivallasta Suomessa,\njonka vallan viimeinen edustaja hän silloin oli. Hän nousi ylös ja\npuhui arvokkaana ja suurena, kuten suurten viikinkien viimeisen,\npuhtaan jälkeläisen tulee tehdä:\n\n-- \"Kuninkaan kaaressa ja Kustaa kolmannen laissa on turvattu\nSuomen kansan itsehallitsemisoikeus. Ne lait on Venäjän Tsaari\nvahvistanut itsensä ja jälkeläistensä puolesta ja Tsaarinsana on\n_kuninkaansana_... Siksi lakkaa Tsaarin itsevaltius Rajajoella. Mitä\nsiihen tulee, että muka Tsaari ei voisi rajottaa valtaansa, niin\npyydän huomauttaa, että kun Tsaari sai itsevaltiuden, niin sai hän\nsen _aivan_ rajattomana. Siinä ei ollut sitäkään rajotusta, josta\nmeille mainittiin, eli että hän muka ei olisi oikeutettu rajottamaan\nvaltaansa, jopa siitä luopumaankin. Minä ehdotan, että kansan\nedustajat pyytävät Tsaarin edustajaa saattamaan tämän Tsaarin tietoon\nja ilmottamaan, että Suomen kansa pitää jyrkästi kiinni niistä\noikeuksista ja siitä vakuutuksesta, jotka Ruotsin kuninkaat ja kansa\novat ylimuistoisina aikoina aatelille ja kansalle taanneet ja Venäjän\nTsaarit vahvistaneet...\"\n\nRooland Viik oli puhunut jäykkänä ja ryhdikkäästi. Hän seisoi\nkansan eduskunnassa, kuten hänen edustamansa vallan ensimäiset\nviikinkijohtajat laivansa peräsimessä, uskollisena ja tietoisena\njohtajakutsumuksensa suuruudesta ja siitä tarujen loistavasta\nviikinkimaineesta, joka hämäränä punotti jo historian takaisesta\nharmaasta muinaisuudesta ja jonka maineen ja vallan viimeisenä\noikeana edustajana hän nyt seisoi koko maailman edessä. Ja itseksensä\nhän ajatteli: \"Viikinkilaivan peräsimeen tarttui ensimäinen\nesi-isämme kunniakkain käsin ja yhtä kunniakkain käsin siitä\nperäsimestä luovutaan, jos minä olen se, jonka on historia valinnut\nsitä viimeisenä pitelemään.\"\n\nMutta viikinkilaivan miehistö ei ollut koskaan ollut niin heikko,\nkuin silloin, eikä myrsky koskaan ennen puhaltanut niin voimakkaista\nlähteistä, kuin näinä päivinä, jolloin laivaa johti Viikin Rooland.\nKun hän puheensa jälkeen istuutui, katsahtivat häneen kylmällä\nkunnioituksella Suomen kansan vanhimmat. Risto Vaarna ja muut, jotka\nviisaan Tarvaan johdolla taistelivat leppymättömästi Viikin Roolandin\njohtamaa viikinkivaltaa vastaan. Risto Vaarna tiesi, että sitten\nkun Tarvas on kuollut, vallan peräsimeen tulee Viikin Roolandin\nja viikinkivallan kukistuttua astumaan hän suomensuvun johtajana,\nja hän katseli vastustajaansa miehen kunnioituksella. Hän tahtoi\nkerran tarttua peräsimeen yhtä puhtain käsin, kuin Rooland Viik\nsiitä luopuu. Vanha Tarvaskin katsoi häneen kunnioituksella, kuten\nvertaiseensa vastustajaan, ja hän jätti miehillensä ohjeeksi neuvon:\n\n-- \"Kun valtaatte laivan Viikin Roolandin miehiltä, älkää unohtako\nennen kaikkea vallata hänen ja vanhan viikinkiväen miehuutta,\njäykkyyttä ja arvokkaisuutta! Älkää myös unohtako jättää itsellenne\nottamatta hänen väkensä epattojen tapoja, sillä ne ovat laivaväen oma\nturma ja häpeä!\"\n\nTarvas ja hänen miehensä olivat aina pelänneet, että nykyiset\nViikin miehet olisivat ainoastaan vanhojen viikinkien epattoja,\njotka menisivät vieraan puolelle tämmöisen hetken tullessa, jolloin\nvastustajan käsissä välkkyvät kultaiset miekat ja sen takana\nhoukuttelevat maailmanvallan aavat ulapat, joilla tähdet kiiluvat\nulpukkoina ja kunnia ja maine ja rikkaudet viekottelevat punertavana\nmerisumuna. Nähtyänsä nyt, että Rooland Viikin kanta oli sama, minkä\nVaarnan Risto oli Tsaarin kasakalle lausunut, nähtyään että Viikin\nmiehet miehekkäinä tottelevat johtajansa käskyä, rauhottui Tarvaan\nväki ja kansan edustajat alkoivat neuvotella, mitä olisi tehtävä.\nYksimielisesti päätettiin ilmottaa, että kansa tahtoo puhua itsensä\nTsaarin kanssa. Sitä ilmotusta tekemään lähetettiin joukko kansan\nvanhimpia, joita johti jäntevä Erkki Volmari. Hän lausui kansan\nedustajien puolesta Tsaarin edustajalle:\n\n-- \"Minä toistan kaiken sen, mitä Vaarnan Risto ja Rooland Viik\novat jo ennen puhuneet. Suomen kansa ei voi sallia yhtään riviä\nperintökirjoistansa pois pyyhittävän. Ne perintökirjat on Suomen\nkansa lunastanut rajattomalla uskollisuudellansa hallitsijoitansa\nkohtaan ja järkkymättömällä lainkuuliaisuudellansa. Ne ovat\nisiltä peritty ominaisuus, ja suojatut hallitsijankin tahtoa\nvastaan samalla koskemattomuuden periaatteella, kuin yksityinenkin\nperintö. Pyydän Teitä sanomaan Tsaarille, että jos hän pyyhkii\nniistä perintökirjoista sanankaan, hän samalla pyyhkäisee luotansa\nkokonaisen kansan, uskollisimman kansansa sydämet, eikä Venäjän\nTsaari ole niin rikas, että hänen kannattaa se tehdä. Me sentähden\npyydämme Teidän kauttanne Tsaaria tulemaan itse meidän kanssa\nasioista keskustelemaan. Sanokaa Tsaarille että Suomen kansa on\nhallitsijansa arvoinen. Hän voi tulla meidän luoksemme ilman\nkasakoita, eikä hiuskarvaakaan putoa hänen päästänsä. Tarvaan ja\nViikin miehet menevät siitä takuuseen.\"\n\nErkki Volmarin puheessa helisi rauta ja teräs. Jokainen sana vyöryi\nlujana vuorena, jonka muodosti usko omiin oikeuksiin, järkkymätön,\nkallioluja usko niihin. Tsaarin edustaja ei ollut kuullut semmoista\nraudan helinää muualla, kuin sotakentällä, jolla vihollinen astui\ntsaarin joukkoja vastaan, puhumaan niille tulella ja teräksellä.\nHän oli rajattoman kuuliaisuuden perikuva, hän ei ymmärtänyt vapaan\nkansan tapoja ja puhetta ja kehotti Tsaaria hylkäämään kansan\npyynnön. Seuraavana päivänä tulikin Tsaarin lyhyt vastaus:\n\n\"Venäjän Tsaari ei neuvottele kansan kanssa, vaan käskee sitä.\nMenkää kansanne luo täyttämään niitä käskyjä, jotka me olemme teille\nantaneet!\"\n\nSilloin leimahtivat isänmaan uhritulet ympäri Suomen. Kansa alkoi\nhieman selviytyä ja huomasi, itse vielä puolihätäisenä ollen,\nisänmaan olevan vaarassa. Se katseli sitä, kuin äiti lastansa, jota\nvihainen virta vie ja koski nielee kitaansa. Isänmaanrakkaus syttyi\ntuliroihuksi, jonka polttamana kansa värisi ja vapisi. Se leimahteli\nkesäisinä kokkotulina ja talvisina joulukirkkojen valoina. Jokaisella\nkukkulalla punotti sen roihu, laaksot olivat sen nuotiotulilla\nsirotellut ja se ajeli punaliekkinä Suomen tuhansien sinijärvien\nselillä.\n\nHistorian kello kävi käyntiään. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä ja\nkasakan piikinpäässä kimelsi yhä kirkas salama. Ja kansa näki sen\nsalaman, ja kipinöimisestä sinkoavat sädesäkeneet sattuivat yhä\nkipeämmin isänmaanrakkauden kuiviin tappuroihin. Tappurat syttyivät\nentistä enemmän. Kohta paloi isänmaanrakkauden tuli joka majassa. Se\npaloi rikkaan kodissa, se kyti köyhän majassa. Se hohti ylhäisten\nakkunoista ja punasi kurjan kojun ikkunanruudut...\n\nJa sen hohteen valossa katseli kansa isänmaata, jota virta veti\nkoskenkitaan. Tuli syttyi silloin kuumemmaksi, sen liekki punotti\ntulipunaisempana, sen savu kävi katkerammaksi. Sen liekinpäässä\npunersi jo ihmisviha sitä vastaan, joka oli isänmaan virtaan\nviskannut. Kansa nousi petona parastansa pelastamaan...\n\nHistorian kello oli itse vetänyt jousensa vireeseen: Se oli itse\nvalmistanut kansanmielen uusien tapauksien varalle. Se oli puhaltanut\nisänmaanrakkauden tuleen vihan punervan värin...\n\nHallayö oli käynyt. Mies istui vielä masentuneena, vaimo sanattomana.\nHuoneessa heloitti äsken syttynyt uhrituli, paloi kuin lamppu\njumalankuvan edessä. Kylmä aurinko nousi veripunaisena idästä,\nvalellen säteillänsä hallan jälkiä, kirkastellen sen kylmämää eloa.\n\nAurinko nousi ylemmä. Kylmä henkäys muistutti, että talvi oli kohta\ntulossa. Se herätti kansan, pakotti sen miettimään talvenselkään\nlähtöänsä. Kasakkapäällikkö seisoi heidän edessänsä, kuin hallan\ntekemä hävitys. Historian käsi kohosi kivikovana, sen hengitys tuntui\ntalven pakkaselta... Siltä ei voinut apua anoa.\n\nSen tajusi kansa ja alkoi nousta, katsella hallan tekemää tuhoa ja\nmiettiä talvenselkään lähtemistä. Koko kansa seisoi kosken rannalla,\njohon oli paras menossa, ja jokaisen kädessä paloi isänmaan uhrituli,\njonka punaisessa liekinpäässä näkyi hieno vihan mustanpuhuva väri...\n\nJohtajat neuvottelivat. Kansa odotti. Kaikkialla paloi tuli. Kun\nkokous alkoi, luettiin kansan johtajien tekemä ja hyväksymä ehdotus\nTsaarille annettavaksi vastaukseksi. Se kuului:\n\n\"Suomen kansa pitää lujasti kiinni ikivanhoista, perintökirjoihinsa\nperustuvista oikeuksistansa ja hallitsijan sanasta, eikä ryhdy\nvierittämään pois niitä peruskiviä, jotka Kaitselmus on asettanut\nkansojen ja niiden hallitsijoiden elämän perustukseksi.\"\n\nJa kaikki oli rauhallista, kuin hallan käytyä talossa, kun mieli on\nmasentunut ja edessä avautuu ruisvainio, hallanvaippa hartioilla ja\ntähkissä kylmän kiiltävät helmet, jotka painavat tuleutuvat tähkät\nkumartumaan, suremaan yhdessä isännän kanssa, jonka työ on tuhoksi\nmennyt...\n\nKohta saapui Tsaarin vastaus eduskunnan päätökseen. Se vastaus oli\nsalamaa seurannut isku, lyhyt ja tappava ja tulinen. Se oli auringon\nkylmä säde, joka puikahtaa hallan hävittämille maille auringon\npunaisesta reunasta. Se kuului:\n\n\"Joka ei tahdo totella Tsaarin käskyjä, hän poistukoon pois isiensä\nmaalta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki toivo oli silloin kadonnut. Epätoivo kulki maita. Auringon\npunainen pyörä peittyi pilveen ja kylmänviima huokui kaikkialta.\n\nJa historian päivänkangastus nousi hätäytyneen kansan eteen aaveena,\nuhkaavana, pelottavana. Mustalle taivaanlaelle ilmestyivät faaraon\ntuhannet, raskaat sotavaunut ja kasakoiden piikkimetsät, ja niiden\nedessä seisoi rautainen kasakka, kylmä salama piikinpäässä. Avuton\nkansa näki sen näyn lähestyvän, vyöryvän likemmä ja uhkaavan hävittää\nkaiken. Se katsahti ympärillensä, eikä nähnyt itsellänsä olevan muuta\nlinnoitusta, kuin Punaisenmeren ulapan: elämän todellisuuden ja omat\nvähäiset voimansa.\n\nYli suomensuvun asuma-alojen vaikeroivat silloin taas lapset, ja\nnaiset itkivät, repivät epätoivoissaan tukkaansa ja lausuivat:\n\n-- \"Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen vielä me olimme vapaiden\nmiesten vaimoja, mutta nyt me olemme orjien omia.\"\n\nJa kaiken yläpuolella ja edessä kohotti mykkä elämä päätänsä,\nsuurena, raudankovana, armottomana. Se osotti historian\npäivänkangastuksia: sotavaunuja ja piikkimetsiä, se osotti kansan\noman pienuuden ja avuttomuuden, seisoi kaikkivaltiaana koko\nihmiskunnan edessä, laski kivikovat kätensä sen päälle ja lausui\nkatkerana, mutta jääkylmänä:\n\n-- \"Te tuskittelette minun kynsissäni... Minä suren sitä, että _te_\nolette minut semmoiseksi luoneet, että itsenne täytyy minun kourani\nvoima tuntea...\"\n\nJa kansa kuuli sen äänen. Se katsoi suurta puhujaa ja oli ymmällä ja\nhätäytyi sen elämän kynsissä, jonka se itse oli yhdessä muiden kanssa\nluonut...\n\nJa miehet seisoivat silloin salaman lyöminä. Eduskunnassa istuivat\nedustajat kauvan aikaa sanattomina. Vihdoin pyysi puheenvuoron\nritalaisten johtaja, nuori, lahjakas Ritala, ja lausui:\n\n-- \"Eduskunnan olisi päätettävä, millä lailla ryhdytään tätä lyötyä\nvammaa parantamaan, tai oikeastaan, miten se lyönti otetaan vastaan.\nTämä isku on Suomen kansan kuolin-isku. Hallitsija tahtoo tappaa\nuskollisimman kansansa.\"\n\nKaikki istuivat synkkinä ja odottivat johtajiensa tietäjä-sanoja.\nMutta johtajatkin vaikenivat vielä. Vaarnan Risto hypisteli\nhentoa leukaansa ja mietti. Hän tiesi, että hänen sanansa oli\nratkaisevimpia. Se voi ratkaista koko kansan kohtalon, johtamalla sen\njoko oikealle, tai väärälle polulle. Hänkin kaipasi vanhaa Tarvasta\nja muita. Mutta Tarvas oli yhä vaiti. Hän katseli ajanmerkkejä.\n\nMutta yksi oli, joka oli heti valmis vastaamaan ja osottamaan, mikä\ntie oli oikea. Se oli taas vanhan Tarvaan johtajatoveri, Aatu Ruona,\nRuonan Karhu. Hän pyysi puheenvuoron ja lausui:\n\n-- \"Kansanedustaja Ritala lausui, että hallitsijan käsky on muka\nSuomen kansan kuolin-isku. Minä olen toista mieltä. Suomen kansan\nkuolin-iskun voi antaa ainoastaan tämä kansa itse. Jos se asettaa\nelämänsä peruskiveksi Jeesuksen Kristuksen, sinkoavat siitä\nsalamatkin voimattomina maahan.\"\n\nHän puhui, kuin olisi puhe tullut sisällisestä uskonpakahtumasta,\nja istuutui tuolille rauhallisena, kuin olisi tuoli ollut Jeesus\nKristus, jonka varassa ollen kaikki on ikivuorelle rakennettua. Koko\nkansa kuuli hänen puheensa, mutta se ei päässyt selvyyteen oman\nitsensä kanssa. Toiset saivat jalkojensa alle saman kallion, kuin\nRuonan Karhukin. Toiset taas uskoivat, että muutakin tarvitaan, ja\nkolmannet olivat epätoivossa.\n\nMutta niissä, jotka nousivat Ruonan Karhun kanssa samalle kalliolle,\nolivat muiden muassa jäykät kyntäjät Sarvelan Aapo ja Tarpilan Juro.\nEdellinen heistä lausui rauhallisena:\n\n-- \"Kyllä Herra on tämän meille meidän hyväksemme lähettänyt... Hän\npuhdistaa meitä...\"\n\nJa Tarpilan Juro puhui jäykkänä:\n\n-- \"Minäkin olen samaa mieltä kuin edustaja Ruonan Aatu. On meillä\nennenkin rae käynyt mailla ja halla kulkenut sen jälissä. Se on\nkyllä vienyt viljan, mutta tervaskannot ovat jääneet vioittumatta,\nraesateenkin riehuessa, sillä ne ovat kovassa maaperässä. Helpompi\non raemyrskyn kiskoa irti kaikki Suomen tervaskannot, kuin vieraan\nvallan hävittää Suomen kansa, jos se juurittuu siihen maaperään,\njosta tässä Ruonan Aatu puhui.\"\n\n-- \"Hyvä! Hyvä!\" -- huusivat useat. Toiset taas epäilivät kestääkö se\nperustus ja kaikki olivat masentuneita.\n\nMutta munkki Pietarin uskonkallio kohosi taas Harhaman sielun\neteen historian lehdiltä lujana, korkeana vuorena, jonka huippua\nhän katseli kademielin ja jonka juurien perille hän vaistomaisesti\nikävöi... Ja sillä kallion huipulla seisoi Ruonan Karhu, uskon\nsankarina, päässä seppeleenä elämän lahjottama hopeaseppele: harmaat\nhapset...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin roihusi koko maa isänmaan uhritulena. Kirkkaana, kirpelevänä\nsuitsusi sen tulen punainen liekki kaikkialta ja liekinpäässä\nleimahteli vihan ja katkeruuden mustanpuhuva väri hienona käärmeen\nhenkäyksenä. Kansan valittavana oli, joko taipua, tai ei. Elämän\narmottomuus nousi suurena. Se nousi _koko_ kansan hartioille. Se ei,\nkuten halla, kiertänyt taloa, mennyt yhden ohi. Koko kansa kysyi\nyhtenä miehenä:\n\n-- _\"Mitä tehdä?...\"_\n\nJa kansan edessä seisoi suuri elämä ja vastasi ivahymy huulilla:\n\n-- \"Te kurjat ette tiedä mitä tehdä. Minä sanon sen teille: Joko\nteidän täytyy minut uudeksi luoda, tai sitten teidän täytyy totella\nnäitä minun _nykyisiä_ kivikouriani... Valitkaa!\"\n\nJa kansa hätäytyi ja sekaantui yhä enemmän. Se tiesi, ettei se yksin\nvoi luoda elämälle uusia kivikouria. Sen se tiesi. Mutta se _ei_\ntiennyt, minkälaiset tulevat elämän _uudet_ kivikourat olemaan...\n\nKansa alkoi silloin valita kahden pahan välillä, sotkeutui\nvalintaansa ja hajosi ja hätääntyi...\n\nSillä välin oli Viikin Rooland keskustellut miestensä kanssa ja\nlausunut niille:\n\n-- \"Kysymys on nyt esi-isiemme viimeisestä vallasta vierailla\nrannoilla... Sen lisäksi tulee, että tämä maa on jo meidän\n_isänmaamme_.\"\n\nNiistä sanoista tuoksahti jotain vanhaa ja maineikasta. Vanhan\nviikinkilaivan kunniakas keula näytti kohoavan uljaana ja lähtevän\nylpeänä halkomaan historian hyrskeitä. Rooland Viik jatkoi:\n\n-- \"Viikinkipäällikkö ei ole koskaan vielä _kerjännyt_ valtaa, tai\nostanut viikinkimainetta ja valtaa muulla, kuin raudalla ja omalla\nkunnollansa.\"\n\nHänen miehensä kuuntelivat korskeaa puhetta ylpeinä. Heidän eteensä\nilmestyivät vanhat viikinkipäälliköt muinais-ajan tamineissa. Ne\nnousivat historian takaisista haudoista rautaisina, karaistuneina,\nsankarillisina. Muinaisuuden home tuoksahti heistä niin kunniakkaana\nja sankaritarut loistivat heidän kruunuinansa. Viikin miehet\nseisoivat sen edessä ihastuneina, ylpeinä. Rooland Viik Jatkoi:\n\n-- \"Suomi on meidän sankarillisten esi-isiemme verellä ostettu maa.\nLähes kolme-neljännestuhatta vuotta on kulunut siitä, kun esi-isiemme\nmainehikkaat laivat laskivat Suomen rantaan ja viikinkilippu\nnostettiin täällä suuren viikinkivallan merkiksi...\"\n\nHarmaa muinaisuus kohosi hänen miestensä eteen yhä suurempana. Sen\nhomeet hohtivat ja aseiden kalske ja sankarilaulut kuuluivat, kertoen\nikivanhojen aikojen suuruudesta.\n\n-- \"Siitä asti\", -- jatkoi Rooland Viik -- \"olemme me tätä maata\nhallinneet. Kun Normandia ja muut olivat menetetyt, liehui täällä\nvielä esi-isiemme lippu.\"\n\nSuuren vallan loisto avautui kuulijoille. Se nousi aaveena harmaasta\nmuinaisuudesta. He ihastuivat. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Me emme saa häväistä esi-isiemme kirkasta mainetta.\nViikinkipäällikkö ei koskaan _luovuta_ laivaansa. Se menettää sen.\"\n\nHän puhui, kuin olisi seisonut vanhan viikinkilaivan päällikkönä,\nhartioilla muinaisuuden maineikas homevaippa. Kuulijoille avautui\nsuuri menneisyys yhä kirkkaampana. Sieltä näkyi Tor ja Odin, jotka\njoivat Valhallassa simaa muinaisten sankarien kanssa. Ja he tahtoivat\nolla niiden sankarien oikeita jälkeläisiä, niiden viimeisiä. He\nymmärsivät Rooland Viikin puheellansa tarkottavan, että heidän on\nkernaimmin poistuttava, kuin taivuttava. He lausuivat johtajallensa:\n\n-- \"Oikein! Me seuraamme sinua.\"\n\nMutta kaikki he tunsivat elämän raskaan painostajaisen\nhartioillansa. Heidän innostajanansa, sinä, joka puhalsi voimaa\nheidän nykyisyyteensä, oli harmaa, homeinen muinaisuus. Mutta sen\npuhalluksena tuulahteli kalmanhaju: Koko suuri, loistava valta oli\ntomuna, Normandia ja muut muistona, sankarit maanmultana, heidän\nhautansa tuntemattomat. Yksinpä ijankaikkinen Valhalla oli hävinnyt,\nkuolematon Odin, vanhojen viikinkien elämän herra, oli enää tarua\nja voittamaton Tor oli hävitetty. Se suuri kalmanhaju sieramissa\nelämänvoimana lähtivät he sitä elämää vastaan, joka ahnurina joka\nhetki syö oman itsensä ja syntyy siitä ruuasta uudeksi, syödylle\nosalle tuntemattomaksi, usein sille poltinraudaksi.\n\nSen jälkeen puhui Rooland Viik miestensä puolesta:\n\n-- \"Suomen yhteiskuntajärjestyksen peruskivenä on Moorankivi. Sille\nkivelle on laskettu Suomen aatelin, porvarin ja kansan vapaus ja\nitsehallinta. Siltä kiveltä jatkuvat meidän perintökirjamme. Suomen\nkansa ei saa tuumaakaan siltä kiveltä väistyä. Se ei saa totella\nainoatakaan sanaa, minkä peruskivenä ei ole Moorankivi. _Menetettyä_\nlaivaa voidaan vaatia takaisin, vaan ei _luovutettua_. Suomen\nkansan täytyy hakea pelastus ja turva Moorankiveltä. Sille kivelle\nperustuvasta laista ei se saa rahtuakaan väistyä. Kernaammin on sen\nväistyttävä maastansa.\"\n\nJa hänen miehensä katselivat taas ihastuneina johtajaansa, koko\nmaailman viimeistä oikeaa viikinkipäällikköä. Muidenkin eteen\navautui puheesta harmaa muinaisuus, kuin täyteen haudattu, unohdettu\nhautausmaa, johon haudatuista kuolleiden luista nykyinen elämä\njohtuu. Siltä hautausmaalta johtuivat Suomen vapauden rihmat, joiden\nkeränpohjallisena tuntui olevan Moorankivi, jonka luona muinais-ajan\nviikingit valitsivat kuninkaansa vapaina miehinä, suunnittelivat\nryöstöretkiä ja vallotuksia ja hajautuivat niille, kulkien Europan\nkauhuna ja sen rannikoiden herroina.\n\nNyt seisoi historian haamu heidän edessään, sakset kädessä ja\nvapaudenrihmat saksien välissä. Se uhkasi leikata ja temmata\nnykyisyyden muinaisuudesta, kuin lapsen äidin rinnasta.\n\nKansan eduskunnassa olivat taas kaikki vaiti. Vanha Tarvas oli vielä\nääneti ja useat katsoivat Vaarnan Ristoon kuin kysyen: \"Onko Viikin\nRooland oikeassa?\"\n\nMutta Vaarnan Ristokin oli vaiti. Hän mietti ja taisteli\ntaisteluansa. Hän etsi vielä luotteita lovista, kuten vanha\nTarvaskin. Lopuksi hän lausui, miettivänä ja varovasti, ikäänkuin\nomille miehillensä:\n\n-- \"Moorankivelle... Kyllä... Niin... Jos kenellä ei ole muuta\nmenetettävää, kuin laiva. Mutta tässä maassa on niitä, jotka\nmenettävät laivansa kanssa myös veden ja sataman ja joilla ei ole\nsatamamaata toisella rannalla...\"\n\nKansa alkoi sotkeutua ajatuksiinsa. Isänmaan uhritulet paloivat\npunakirkkaina, liekinpäässä mustanpuhuva vihanväri, ja elämä seisoi\nkaikkivaltiaana uhritulilla punaiseksi sirotellun, yhtenä ainoana\nkaskitulena roihuvan maan keskellä...\n\nViimein puhui vanha Tarvas. Hän puhui jäykkänä, varmana, suurena. Hän\npuhui:\n\n-- \"Minun ajatukseni on, että suomensuvun on etsittävä pelastusta\nmuustakin kuin yksinomaan laista.\"\n\nKansan edustajien jokainen hermo jännittyi. Vanha Tarvas jatkoi:\n\n-- \"Kansan elämä ei ole kätketty sen lakiin ja laintauluihin, vaan\nkansan omaan henkeen...\"\n\nNuori, lahjakas Ritala kiehahti. Isänmaanrakkauden uhrituli leimahti\nhänessä. Hän keskeytti:\n\n-- \"Väärin! Kansan täytyy, jos se tahtoo elää, suojella lakejansa,\nkuin silmäteräänsä...\"\n\nViikin miehet ja koko edustajajoukko kuuntelivat synkkinä. Tarvas\njatkoi jäykkänä:\n\n-- \"Kansan täytyy säilyttää _elämäänsä_, eikä lakejansa. Se on kansan\nkorkein ja ainoa siveellinen käsky ja velvollisuus. Sen täytyy sitä\ntehdessä lyödä sirpaleiksi laintaulunsakin...\"\n\nKaikki joutuivat ymmälle. Mutta vanha Tarvas jatkoi suurena:\n\n-- \"Sen täytyy uskaltaa elämäänsä ja olemustansa säilyttäessä lyödä\nrikki kaikki laintaulut, kuten Mooses teki. Sillä uudet lait voi\nkansa luoda, jos se on pelastanut elämänsä, mutta se ei voi luoda\nuutta elämää, jos se on entisen menettänyt laintaulujen tähden...\"\n\nHistorian lehdeltä tuoksahti Harhamalle sitä suurta, jota hän janosi.\nHän imi Tarvaasta Mooseksen monumentaalista suuruutta, imi sitä, kuin\nmaitoa sudesta.\n\nTarvas jatkoi yhä selvemmin:\n\n-- \"Jos kansa on pelastanut elämänsä, on se pelastanut _kaiken_,\nlakinsakin. Jos se lakiensa tähden uhraa elämänsä, uhraa se samalla\nlakinsa.\"\n\nSe tuntui oudolta, käsittämättömältä, mutta Tarvas jatkoi jäykkänä,\nvarmana:\n\n-- \"Kyllä Mooses olisi voinut pelastaa laintaulut, vaikka kansa\nolisikin palvellut kultaista vasikkaa, mutta hän ei _siten_ olisi\nvoinut pelastaa niiden _henkeä_. Lyömällä rikki _taulut_ pelasti hän\n_lain_...\"\n\nElämä aukeni monen kuulijan eteen tulta suitsuavana Siinainvuorena.\nTarvas jatkoi:\n\n-- \"Suomen kansan tulee tietää, että kansojen välillä ei ole muuta\ntuomaria, kuin käsivarsi, silloin kun niiden lain tulkinta ja pyyteet\njoutuvat ristiriitaan. Siksi tulee meidän lukea ei ainoastaan omat\nkäsivartemme, vaan myös _vastustajiemme_ käsivarret, ja sen mukaan\ntoimemme ohjata...\"\n\nKaikki ymmärsivät mitä Tarvas tarkotti.\n\n-- \"Oikeuden kanssa tinkimistä\", -- kuului ääniä Viikin miesten\njoukosta. Vanha Tarvas jatkoi viisaana:\n\n-- \"Suomensuku ei saa koskaan ostaa yhdestä vieraasta orjuudesta\nvapautusta toisella vieraalla orjuudella. Sen on hankittava kaikki\nomalla kunnollansa.\"\n\n-- \"Kuulkaa! Kuulkaa!\" -- huudahtelivat jotkut Tarvaan miehet. Mutta\nViikin miehet istuivat synkkinä. He ymmärsivät puheen vieraasta\nvallasta. Tarvas jatkoi:\n\n-- \"Kansan täytyy imeä ravintonsa _omista rinnoistansa_. Niistä\nrinnoista se ei saa erota ja lähteä etsimään emintimän rintaa.\"\n\nHän seisoi kansansa edessä sitkeänä, alistuvana, kuin naarassusi\nnälkäisen penikkansa edessä, tarjoten sille utariansa imettäviksi.\nKaikkien täytyi vaieta. Rooland Viik ei häntä ymmärtänyt. Hän lausui:\n\n-- \"Tarvas tahtoo johtaa kansan rämesoille, pois oikealta vapauden\nperuskiveltä: Moorankiveltä.\"\n\nTarvas oli valmis vastaamaan. Hän lausui:\n\n-- \"Tässä maailmassa ei ole yksikään kansa pelastunut muuttamalla\npois maastansa vieraille maille. Halla on kestettävä ja raesade\nkannettava omalla konnulla. Jos Suomen kansa aikoo elää, ei se saa\nkonnultansa poistua raesadetta pakoon, vaikkapa rakeina sataisi\nMoorankiviä taivaasta.\"\n\nViikin miehet istuivat synkkinä. Isänmaanrakkauden uhritulet\npaloivat. Nuori Ritala leimusi lieskana. Hän lausui:\n\n-- \"Pitäisikö meidän ruveta oikeuksillamme kauppaa käymään?...\nPitäisikö meidän ruveta tinkimään perustuslaeistamme?...\"\n\nKansan edustajat odottivat vastausta ja vanha Tarvas vastasi\njärkkymättömänä:\n\n-- \"Kansan täytyy henkensä tähden uskaltaa suurempiakin kuin\n_keskustella_. Sen täytyy myös uskaltaa keskustella hallitsijansa\nkanssa, yksinpä perustuslaeistansakin.\"\n\nKoko maa kuuli, mitä Tarvas puhui. Kansa seisoi historian ja elämän\nedessä, kuin Israelin kansa Siinainvuoren juurella. Se elämä näytti\npursuavan tulta ja hävitystä. Vihan mustanpuhuva väri tummeni\nisänmaanrakkauden uhritulen liekinpäässä. Moni ei ymmärtänyt Tarvasta.\n\nMutta Viikin Rooland itse ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Nyt oli\nalkava vanhan viikinkivallan elämän ja kuoleman kamppailu. Hän\noli luottanut Tarvaan väkeen, oli aikonut sen avulla kukistaa\nrautaisen kasakan, mutta nyt oli Tarvas antanut väellensä selvän\nkäskyn: \"Miehet! Molempia vastaan!\" Nyt oli syntyvä kolmintaistelu,\njossa jokainen taisteli kahta vastaan suomensuvun isäntävallasta.\nVastatusten seisoivat muinais-aikojen veriviholliset, jotka\nmonisatavuotisilla verisillä taisteluilla olivat kohtalonsa toisiinsa\nsitoneet ja sitten kokonaisen aikakauden levänneet ja koonneet voimia\nyksinomaan tätä aavistettua taistelua varten. Rooland Viik tiesi,\nettei hän omilla voimillansa voi mitään ja siksi päätti hän vallata\nTarvaan väen.\n\nJa häntä poltti se rakkaus, joka tulikukkana koristi koko Suomea.\nHän näki, että viikinkivallan ikivanha kukkanen oli Suomen rannalla\nlakastumaisillansa, joutuva toisten raastettavaksi. Se kukka\noli hänestä Suomen rantojen koristus, Suomen akkunalle asetettu\npunakukka, joka punasi koko akkunan ja teki siten koko Suomen\nmaailman kadehdittavaksi. Tarvas, joka tarttui siihen kukkaan\narkailematta, kovin kourin, tuntui hänestä maansa akkunalla kasvavan\nkukan riistäjältä. Hän lausui Tarvaan puheen johdosta:\n\n-- \"Minua kummeksuttavat Tarvaan ajatukset. Minä olen tässä jo\nlausunut, mikä kivi on Suomen yhteiskuntajärjestyksen, aatelin ja\nkansan vapauden peruskivi, enkä tahdo asiasta pitemmältä puhua. Siltä\nkiveltä johtuvat Suomen kansan vapauden rihmat... Lisäksi huomautan,\nettä se joukko häviää, jonka johtaja taisteluun lähtiessä likaa\nlippunsa.\"\n\nTaistelu oli alkanut. Suomen kansan harmaapää johtaja oli valmis. Hän\nlausui:\n\n-- \"Suomen kansan vapauden rihmat on _leikattu poikki_ Moorankiveltä\nkäsin... Sillä kivellä seisten on kehrätty Suomen kansan orjanyörit.\nJos ne nyörit milloin katkeavat, ei Suomen kansa saa lähteä vapautta\ntavotellessansa solmiamaan niitä uudelleen siihen Moorankiveen, josta\nkäsin on poikki leikattu se vapaus, joka huokuu suomensuvun suurista\nhomehtumista: sen muinaisuudesta, Kalevalasta, jonka syntyaikoina\nSuomen mies oli _maailman vapain_ ihminen.\"\n\nNiistä sanoista levisi suomensuvun koko suuri muinaisuus, nousi\nhomeisena, salaperäisenä, syvänä, noitien ja henkien maailmana, jolle\nei ole vertaa maailmassa. Sieltä kuuluivat vanhat runot ja kanteleen\nsoitto ja jumalien haamut kulkivat ihmisten rinnalla, Tarvas osotti\nsitä näkyä, lausuen:\n\n-- \"Meidän ei tarvitse lähteä orjuuttajiemme Moorankiveltä vapautta\nnoutamaan, kun omassa muinaisuudessamme on vapaus, semmoinen, että\njumalatkaan eivät ole ihmistä ylempänä, vaan kulkee Suomen mies\nniiden vertaisena.\"\n\nJa hän seisoi kuin kuningas, elämän värjäämät harmaat hiukset\nkruununa, kädessä sakset, valmiina poikki leikkaamaan Moorankiveltä\njuoksevia vieraan vallan rihmoja. Hän jatkoi suurena:\n\n-- \"Minä olen Moorankivestä kuullut ja tunnen sen kiven. Mutta\nsuomensuvun, joka on kerta kestänyt Moorankiven iskun, ei tarvitse\nlähteä siltä kiveltä hakemaan turvaa. Se löytää sen omasta\npovestansa.\"\n\nSuomalaiset, koko kansa, kuunteli mieli jännitettynä. Tarvaan suusta\ntuntui puhaltavan muinaisuuden tuttu, miellyttävä homeenmaku. Kansa\nnäki edessänsä sen hetken, jolloin Moorankivi putosi pilvestä ja\nmurskasi Suomen vapauden. Se näki vanhan, vapaan kansan polvistuvan\nverissäpäin Kupittaan lähteelle, vieraan vallan lippujen liehuessa,\nja sen miekkojen välkkyessä. Se näki esi-isiensä makaavan verissään,\nvapauden ja jumaliensa puolesta kaatuneina sankareina. Se näki\neloonjääneiden polvistuvan Kupittaan lähteen ympärillä ja polvillansa\nottavan ranteisiinsa Ruotsin vallan lujat orjaraudat. He tunsivat\nniiden rautojen puristavan ranteitansa... näkivät niiden hankaaman\nvereslihan... He näkivät vanhat jumalansa maanpakoon tuomittuina,\nvieraan vallottajan karkottamina, ja monet ihailivat taas Tarvasta,\njoka oli sen oivaltanut ja osottanut.\n\nTarvas jatkoi tyynenä:\n\n-- \"Täällä puhutaan lippunsa likaamisesta... Lippunsa likaa\nainoastaan se johtaja, joka asettaa väkensä vieraan käytettäväksi ja\nSuomen miehille ovat vieraita kaikki muut, paitsi he _itse_...\"\n\nJa molemmat miehet seisoivat vastatusten, kuin kaksi kuningasta:\nTarvas nykyisyyden ruhtinaana ja Rooland Viik muinaisuuden suurena\nviikinkipäällikkönä. Jälkimäinen ikäänkuin saattoi historian hautaan\nsuuren muinaisuuden perintöä ja Tarvas nosti haudasta Suomen\nmuinaisuutta, osotti sen suuruuden, sen loistavat, salaperäiset\nhomeet, sammaloituneet vapaudenlähteet ja viisauden ja jumalat.\n\nMutta se muinaisuus, johon molemmat vetosivat, jota Tarvas nosti\nhaudasta, Rooland Viik sinne saattoi, se muinaisuus, jonka molemmat\npanivat rakenteensa peruskiveksi, kuin olisi se ikivuori, se\nmuinaisuus saarnasi kaikenhäviotä ja todisti kaikenhäviön voimaa.\nSe todisti sitä homehtumillansa, kuolleilla jumalillansa ja oraan\nitsensä häviöllä.\n\nSe oli historiallisen elämän suuri peruskivi. Suurena seisoi Tarvas\nsillä kivellä, sillä häviön saarnaajalla ja sen todistajalla, ja\nosotti kansallensa elämänpolkua, kuin vanha tietäjä ja ruhtinas.\n\n-- \"Se on meidän Tarvas\", -- murahti joku Taivaan miehistä.\nJotkut jo ymmärsivät johtajaansa, mutta eivät kaikki. Keskustella\nperustuslaeista! -- se oli monesta uskallettua... liikaa... se\noli pahempaakin: petturuutta. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät,\nvalmistuivat suomensuvun viimeiseen suureen taisteluun, joka oli\nratkaiseva Viikin ja Tarvaan väen välillä.\n\nJa yhä kirkkaampina ja kuluttavampina paloivat isänmaan uhritulet.\nNiiden liekinpäässä sinerti jo hienona sinivärinä katkeruus omia\nkohtaan. Se siniväri vilahteli heikkona, tuskin huomattavana, mutta\npolttavana. Rooland Viik puhui taas:\n\n-- \"Minä toivon, että ainakin se aateli, joka juurtaa itsensä aina\nviikinkikauden hämärimpiin aikoihin ja on pysynyt peruskivellensä\nuskollisena vuosisatojen halki Folkunga-, Vaasa- ja muiden\nkuningassukujen vaihdellessa, ei tahraa kilpeänsä.\"\n\nMutta vielä itsetietoisemmin ja suurempana vastasi vanha Tarvas:\n\n-- \"Se aateli paetkoon kilpeänsä suojelemaan Moorankivelle! Mutta\ntässä maassa tarvitaan toinenkin aateli: semmoinen, joka uskaltaa\njäädä tänne, kun maan etu sitä vaatii, ja joka uskaltaa uhrata\nkilpensäkin maan ja kansan tähden, aateli, joka on valmis ja uskaltaa\ntahratakin sen aikalaistensa silmissä, varmana, että historia, joka\nnäkee syvemmälle, kuin nykyisyys, on sen näennäisen tahran poistava.\"\n\nKun kaikki vaikenivat ja olivat ymmällä lisäsi Tarvas:\n\n-- \"Se aateli likaa kilpensä, joka kilpensä puhtautta suojellessa\nunohtaa velvollisuutensa kansaansa kohtaan... Ja se aateli pettää\njoukkonsa, joka ei ilmota joukollensa, kuinka monta käsivartta on\nsillä ja montako niitä on vastustajalla, vaan vie joukkonsa omaa\nkilpeään kirkastamaan umpimähkään turmioon...\"\n\nNiin oli alkanut kolmintaistelu, jossa kaksi taisteli kutakin yhtä\nvastaan. Kaikki ne kolme taistelivat Suomen kansan kruunusta. Mutta\nelämä seisoi suurena, mykkänä, näkymättömänä, imi siitä taistelusta\nvoimaa rintaansa, syntyi siitä ja samalla ohjasi sen kulkua.\n\nJa kaksi katkeraa vastustajaa: itsetietoisen suomensuvun ensimäinen\nvarsinainen johtaja ja kuuluisien viikinkien jälkeläisten johtaja,\nviimeinen oikea viikinki, katsoivat toisiansa silmiin jäykkinä ja\nylevinä. Kumpikin tunsi kutsumuksensa suuruuden ja joukkojensa\nvoiman. Se oli yksi lähes seitsemänsataaviisikymmen-vuotisen\nkamppailun suurista loppukohtauksista. Kaksi aatelia oli puhunut Ja\nmittelivät nyt toisiansa. Kolmintaistelun sotasana oli lausuttu.\n\n-- \"Aateli ei keskustele oikeuksistansa\", -- lausui Viikin Rooland\nylenkatseellisesti.\n\n-- \"Ei _maaton_ aateli. Mutta on aateli, joka uskaltaa maansa tähden\nmistäkin keskustella, uskaltaa enemmänkin kuin keskustella\", --\nlopetti vanha Tarvas.\n\nEduskunnassa vallitsi lyijynraskas äänettömyys. Viikin Rooland ja\nhänen miehensä odottivat kestääkö Tarvas iskun, jonka nimi on:\n\"petturi\", jaksaako hän estää väkensä karkaamasta. Nuori, lämmin\nisänmaan ystävä Ritala kiehahti. Hän ei ymmärtänyt Tarvasta. Hän\nlausui:\n\n-- \"Mutta, horna periköön, Tarvas!... Pitääkö meidän taisteluun\nlähtiessä myödä sarvemme? Pitääkö meidän viskata pois\n_mielenjäykkyytemme?_...\"\n\nKaikki odottivat, kuin tulisilla hiilillä. Mutta tyynenä lausui vanha\nkanto:\n\n-- \"Suomen kansa ja sen kirkko ovat todistuksena siitä, että sarveton\nja hampaaton on ennenkin voittanut... Koko maailman historia on\nsiitä todistuksena: Kartago on hävinnyt, mutta Galilei, joka luopui\nsarvistansa, on voittanut... Mitä? Enempiäkö todistuksia tahdotte?\nHyvä! Voittanut on Jeesus Kristuskin, joka sanoi Pilatukselle\nainoastaan: 'Sinäpä sen sanoit', mutta Israel, joka sanoi samalle\nvallalle enemmän -- toisin sanoen: 'ei keskustellut', on hävinnyt\",\n-- vastasi Tarvas tyynesti.\n\n-- \"Hyvä!\" -- kuului joku ääni Tarvaan väen seasta. Vanha johtaja oli\nkestänyt ensimäisen suuren iskun, vihjauksen: \"petturi\", mutta hänen\nväkensä oli siitä iskusta heikontunut. Ritala oli kuullut vanhan\njohtajan puhetta verta vuotavin sydämin ja luopui Tarvaasta, kokosi\nhänen epäröivät miehensä ympärillensä ja puhui heille:\n\n-- \"Miehet! Konsulit ovat pettäneet meidät. Me olemme luottaneet\nheihin, kuin Israel Moosekseen. Me uskoimme, että vanha Tarvas ja\nRuonan Karhu eivät väisty ja lähde kiertelemään Punaisenmeren rantoja\npitkin turman räme-soille. Mutta mitä näemme? Kun vaara lähenee,\nkun tulee takatalvi, pukeutuu Ruonan Karhu valkeaan jänisnahkaan ja\nTarvas-tervaskanto taipuu, kuin pajunvesa. Efialtes kavalsi...\"\n\n-- \"Ei... Ei... Ei... Ei... Liikaa!\" -- keskeyttivät jotkut. Ritala\nkiivastui ja jatkoi:\n\n-- \"He _kavaltavat_, sanon minä. He kavaltavat enemmän kuin\nEfialtes, joka kavalsi ainoastaan sotajoukon. Nämä kavaltavat kansan\n_oikeuskäsitteen_ ja siveellisen tarmon ja kansan kunnian.\"\n\n-- \"Mutta mitä meidän on tehtävä?\" -- kysyivät miehet synkkinä.\nKavaltajan synkkä haamu oli loihdittu heidän eteensä. Värisevä kansa\nnäki peikkoja. Jokainen näytti toisestansa petturilta. Ritala Tarvaan\nmielestä ja Tarvas Ritalasta.\n\n-- \"Mitähän on tehtävä?... Viikin Rooland on puhunut kuin mies.\nMeidän on liityttävä hänen joukkoonsa\", -- vastasi Ritala, leimuten\nkuin tappurakuontalo isänmaanrakkauden tulena.\n\n-- \"Viikin Roolandin väkeen!... Ei!... Hyvä!... Ei!... Hyvä!\"\n-- kuului joukosta sekaisin. Pitkä tuskallinen aikakausi, jonka\nSuomen kansa oli soutanut vierasta viikinkilaivaa, halveksittuna,\nsorrettuna, laivan isäntien käskettävinä, nousi monen silmien eteen\nvarottava sormi pystyssä. Käsissä tuntui vielä kahleiden paino ja\nkaikkialla näkyi niiden vereslihalle hankaamia kalvosimia.\n\nMutta Ritala tuprusi isänmaanrakkautensa tulen savuna. Hän jatkoi:\n\n-- \"Juuri niihin\"...\n\n-- \"Mutta kansa ei seuraa\", -- keskeyttivät miehet, joita\nisänmaanrakkauden tuli poltti ja joiden kalvosia vieläkin hankasivat\nsuuren viikinkivallan niihin takomat kahleet.\n\n-- \"Kansa _seuraa_... se seuraa, sanon minä... Sillä on vielä kunnia\njälellä. Sanon _vielä_... Meidän on kulettava sitä tietä ja Viikin\nväen avulla hukutettava faaraon vaununpyörät, ja sitten kun vaara on\nohi, teemme selvän Viikin väen vallasta, ymmärrättekö?\"\n\n-- \"Kuulkaa!... Kuulkaa!... Hyvä!... Hyvä!\" -- vastasi osa\nepäröivistä. Toinen osa vaikeni. Ritala jatkoi isänmaan tulien\nhohtaessa ja itse kiemurrellen oman uhritulensa savussa ja lieskassa:\n\n-- \"Laillisuus on Suomen kansan peruskivi. Siltä me taistelemme,\nkulemme tiemme suoraan, kuin Mooses, emmekä lähde Ruonan jäniksen\ntavoin rämpimään suden jälestä rämesoita pitkin...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!\" -- huusivat monet liittyvät. Heistä\nnäytti vanha Tarvas jo sudelta, joka petturina hiipii vuoren\nrotkoteitä myöten vihollisen puolelle, jättäen sudenhajunsa\ntienviitaksi viholliselle. Mutta toiset epäilivät Ritalaa, kolmannet\nkaikkea.\n\nJa ne jotka yhtyivät Ritalaan, liittyivät hänen johdollansa\nViikin väkeen. Toiset palasivat takaisin Tarvaan luo ja kolmannet\nepäröivät...\n\nHarhama käänsi historian lehtiä. Uusi tuuli oli häntä temmannut.\nHän pyöriskeli sen tuulitornissa. Hän sotkeutui taas epäilyihinsä.\nMutta samaten kuin hänellä uskonnollisessa kysymyksessä oli epäilyn\npohjana vaistomainen halu päästä kieltämykseen, niin oli hänellä\nnykyisen epäilynsä perusteena halu saada Tarvaan asia itsellensä\nkirkastetuksi. Se halu oli kehittynyt tuleksi siitä kipinästä, jonka\nhäneen heitti pallopelissä loukattu Irmas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin alkoi riita ja viha nousta isänmaanrakkauden kirkkaista\nuhritulista. Se nousi mustina savukäärmeinä, jotka luikertautuivat\nliekinpäästä ylös, irtautuivat tulesta, kiemurtelivat, katosivat\nnäkymättömiksi, kätkeytyivät ihmisten mieliin ja hautautuivat hallan\ntavoin soiden mutiin. Niistä ne nousivat mustina, kylminä usvina,\nkatkeroittivat koko elämän, peittivät kaiken savupilvillänsä,\nriihipölyllänsä, ja sokaisivat silmät. Kansa kulki pimeydessä, näki\naaveita, peikkoja, ja pelkäsi omaa varjoansa. Se näki petturin\nhiipimässä kaikkialla, pimeässä savussa, katkeroittui, kärsi ja paloi\nomassa uhritulessansa...\n\nValtiopäivät hajaantuivat toivottomina. Miehet palasivat sieltä\nsynkkinä. Johtajat olivat lausuneet sanansa ja ne olivat\nvastakkaiset. Monen monet Tarvaan miehet eivät yleisessä hämmingissä\nymmärtäneet johtajaansa, jonka sanat heistä tuntuivat oudonrohkeilta.\nHänen väkensä jätti vanhan johtajansa hetkeksi miltei yksin ja\nkatseli jo uutta johtajaa, toiset Vaarnan Ristoa, toiset taas Ruonan\nKarhua tai Tarpilan Juroa.\n\nTarvas oli nyt rakentajien hylkäämä kivi.\n\nMutta kohta alkoivat halla-aamun sekottamat mielet selviytyä\nja Tarvaan miehetkin ymmärtää johtajaansa. Kun vaimot lukivat\nedusmiesten, vanhan Tarvaan, Vaarnan Riston, Ruonan Karhun,\nVolmarin, Tarpilan ja Viikin Roolandin puheita, rauhottuivat he ja\nlohduttelivat lapsiansa sanoilla:\n\n-- \"Rauhottukaa, lapset! Isänne ovat vielä miehiä, joita ei rae\nkaada!\"\n\nJa kun edustajat palasivat koteihinsa, oli vaimon tukka kammattu.\nPirtin lattia oli pesty puhtaaksi ja havuja siroteltu sille. Ja\npirtin ovella odotti Suomen nainen kotiin palaavaa miestänsä, tarttui\nhänen käteensä ja lausui:\n\n-- \"Sinä lasteni isä ja mieheni! Kiitos sinulle miehekkäistä\nsanoistasi! Minä olisin tahtonut istua rinnallasi eduskunnassa...\"\n\nJa miehet syleilivät uskollisia vaimojansa ja lausuivat:\n\n-- \"Suomen miehet ovat kyenneet avaamaan tuhannet viemärit\nrämeittensä vesille. Ne kykenevät vielä kerta avaamaan edushuoneensa\novet omille vaimoillensa. Ja vaikka meille sataisi vainovuosia, kuin\nrakeita pilvistä, kestämme me ne, kun tiedämme että rinnallamme\nseisoo uskollinen vaimo. Jumala antakoon sinulle voimaa painaa\nisänmaan kaunis kuva lastemme sieluun! Silloin on kaikki hyvin.\"\n\nJa uskolliset vaimot heltyivät kyyneleihin ja lausuivat:\n\n-- \"Jumalalle kiitos siitä, että Hän on antanut miehillemme\nmiehenmielen, joka kestää vieraan kivisateenkin! Raesade ei meitä nyt\nkaada.\"\n\nMutta Harhaman henki häilyi hattarana eri tuulien välissä.\nUskonkallioiden huiput kimeltelivät yhteiskunnallisissakin\nkysymyksissä kaukaisina, luoksepääsemättöminä, peittyen pilvien\nrajoihin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuret tuulet alkoivat puhaltaa. Elämän myrsky kohotteli jo siipiänsä\nja pauhu nousi historian ulapoilta. Meren mainingit alkoivat\nliikahdella ja ikivanha viikinkilaiva heilahteli sen harjalla.\n\nEuroopan uhkaavin ukkospilvi nousi yhä mustempana Suomen taivaalle.\nÄänettömänä ja synkkänä leijaili se hätäytyneen kansan päällä.\nMustat, näkymättömät salamat iskivät siitä alas. Ne sattuivat kansan\nkipeisiin kohtiin.\n\nKansa katseli näkyä synkkänä. Viikin yhtyneet miehet seisoivat\njärkkymättömän sankarillisina, kuin Lutherus oikeuden edessä.\nSarvettomina ja hampaattomina ja äänettöminä tunnustivat he\nväkivallan voiman, kuten korskea, sitkeä korven kuusi, johon on\nsalama sattunut. He kaatuivat paikoillensa, virka-asema ruhjottuna,\nkuin salaman silpoma kuusi...\n\nMusta voimanpilvi paisui uhkaavammaksi... Se uhkasi täyttää ruhjotut\nvirka-asemat omilla salamoillansa. Kansan hätä nousi historian\nhyökyaallon vaahtona. Mielet jakautuivat. Tarvaalaiset riensivät\nkaikkensa menettämisen uhalla pelastamaan maalle, mitä pelastaa\nvoidaan... Kumpikin väki uhrasi _parastansa_. Isänmaan alttarille\nkannettiin kaikki, kilpaa kumpikin joukko.\n\nMutta Suomen kansa uhrasi _kahtena_ joukkona: Kainina ja Aapelina,\nviikkiläisinä ja tarvaalaisina. Kumpikin toi parastansa ja silloin\nkatsoi kumpikin _toisensa_ uhrisavua.\n\nMutta kasakka ratsasteli maita entistä useammin. Väki hätäytyi ja\nryhmittyi vaistomaisesti johtajien ympärille. Yhä suurempi osa\nTarvaan väkeä ei jaksanut ymmärtää häntä, luopui, kokoutui Ritalan\nympärille ja yhtyi Viikin Roolandin väkeen. Jälelle jääneet taas\nliittyivät entistä lujemmin Tarvaan ympärille. Koko kansa jakautui\nkahtia, toisiin ja toisiin, tarvaalaisiin ja viikkiläisiin, ja alkoi\nsuurten joukkotunteiden myrskyisä aika. Pellavanpöly ja vihava\nnauriin maku katkeroittivat kaikkialla ihmisten mieliä. Yksilöt\nhävisivät ja sijalle astui suurenmoinen joukko-ihminen valtaavine\ntunteinensa. Kasakka ratsasteli maita kulettaen rautaisen herransa\nkäskyjä, ja kasakan jälestä juoksi viha mustana savukäärmeenä,\npuhaltaen polttavaa, katkeraa häkää kaikkialle. Peikot näyttivät\nentistä mustemmilta. Petturi tuntui piilevän joka kivenkolossa,\nkurkistavan joka pensaasta, hiipivän joka polulla.\n\n-- \"Totelkaa, tai poistukaa!\" -- kuului käsky käskyn perästä.\n\nSilloin nousi Viikin Rooland ja lausui miehillensä:\n\n-- \"Poistukaa!\"\n\nKohta keinuikin vene miehittä vesillä. Sen miehet alistuivat\nnoudattamaan viikinkilaivan ikivanhaa kuria. Miehet poistuivat\nlaivasta korskina, kuten olivat siihen astuneet ja vuosisatoja\nkäskeneet suomalaisia miehiä, jotka sitä sousivat.\n\nMusteesta vielä tuoreet historian lehdet kääntyivät. Viikinkivallan\nlopusta tuoksahti Harhamalle kalman haju. Kuolema ja häviö\nirvistelivät historian rivien välistä. Hän hätäytyi taas. Hän\nvajosi epäilijänä historian lehdiltä nouseviin suurten tapausten\nja häviön aaltoihin. Hän oli niihin hukkumaisillansa. Ja kun hän\nkatsahti, kuten merellä käyvä Pietari eteensä hätäytyneenä, selvyyttä\nhapuillen, kohtasivat hänen silmänsä kaikenhäviön suuren haamun, joka\nlohdutteli häviöön joutuneen viikinkilaivan miehistöä. Se tahtoi\nsille jollain korvata hävinneen vallan, osottaa niille sen sijalle\njotain uutta, pysyvää, lohdullista, rauhottavaa. Ja sitä tehdessä\nosotti se valtansa menettäneille muinaisen viikinkivallan homeita,\njoiden keskellä irvisteli pääkallo. Se osotti niitä ja lausui\nkylmänä, suurena ja viisaana:\n\n-- \"Kulkekaa sitä Moorankiveä kohti, niin laskette laivanne kaiken\nihmis-elämän _ainoaan_ varmaan satamaan...\"\n\nSe oli se ainoa Jeesus, jonka Harhaman silmät kohtasivat, kun hän\nhäviön keskellä, aaltoon uppoamaisillaan ollen, etsi apua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorian hyrskyaalto kokosi voimiansa. Kuohu nosti kuohua. Tuulen\nutaret purkivat sisältöjänsä. Kaikki synnytti uutta, hävittäen\nentistä.\n\nVanha Tarvas seisoi väkensä hylkäämänä ja kumminkin komensi sitä:\nHänen valmistamansa miehet astuivat airoihin, kun Viikin väki oli\nveneestä poistunut.\n\nMutta laivan peräsintä vartioi rautainen kasakka, miehet kannen alla\nvalmiina, täydessä sota-asussa, ja mastossa istui rautakynsinen\nkotka, vieraan vallan vertauskuvana. Tarvaan mies, vanha Suokas,\nistui maston juurella ja seurasi kasakan toimia, tehdäkseen ne\ntehottomiksi. Mutta kasakka oli voimakas ja valpas. Se piteli\nperäsintä niin kovin kourin, että Tarvaan väen purjeet ja airot eivät\nauttaneet. Tuon tuostakin laski kasakka laivan rantaan ja lähetti\nmiehen kannen alta viemään käskyjä kyliin. Vanha Suokaskaan ei voinut\nsanoillansa sitä estää. Väki raatoi epätoivoisen voimalla, tyynenä ja\nuskollisena, mutta kaikki näytti olevan turhaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniin Aurajoen rannalla oli laiva valmiina. Lippu liehui mastossa\niloisena, mutta väki seisoi synkkänä rannalla. Se saattoi niitä,\njotka lähtivät isiensä maasta _karkotettuina_...\n\nKansa suri. Oli Suomen suurin halla-aamu. Nainen istui rantakivellä\npää käsiin kätkettynä ja itki. Se itki, kuin äiti halla-aamuna,\nlähettäessään lapsiansa mierontielle. Se katsahti vielä kerran\nepätoivoisena talon varoja, mutta ei ollut enää varaa pitää lasta\nkotona. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi tamineissansa, kuin\nlähestyvän talven jääkylmä pakkanen.\n\nSilloin alistui nainen ja pesi tuskansa kyynelillänsä ja antoi\nlapsellensa evääksi mierontielle lähtiessä... viimeisen, mitä talossa\noli: se antoi sille siunauksensa sanoen:\n\n-- \"Palaa pian terveenä takaisin!\"\n\nJa lähtevän pää painui alas ja hartialle tuntui nousevan kumara.\nKatkera savu täytti sielun, kurkkuun nousi karvas sappi ja silmään\nvalahti kyynel. Heidät oli _syyttä_ reväisty kotoa ja siksi nousi\nkatkeruus kaikkea ja koko elämää kohtaan.\n\nLaiva vihelsi. Lähtevät lähtivät mierontielle, eväänä siunaus. He\nnousivat laivaan seppelöityinä sillä suurella tietoisuudella, että\nolivat täyttäneet velvollisuutensa sitä kotia kohtaan, josta heidät\nelämä nyt armotta pois viskasi. He loistivat niissä seppeleissä ja\nheidän povessansa paloi polttavana tulena se luulo, että kotiin\njääneet olivat vähemmän tehneet.\n\nNiin lähtivät he seppele päässä ja katkeruuden tulikukka povella.\n\nJa lähtevien joukossa oli myös Viikin Rooland itse. Hän johti väkensä\nsiihen maahan, josta heidän esi-isänsä olivat kerran purjehtineet\nSuomeen perustamaan viikinkivaltaa Auran rannoille, levittääksensä\nsen sieltä yli maan... Hänen muassansa olivat myös Tarvaasta\nluopuneet ja häneen liittyneet suomalaiset miehet. Teoillansa\nseppelöityinä, tulikukkiensa polttamina ja koristamina, purjehtivat\nhe Itämeren aaltojen halki vanhojen vihollistensa ja vallottajiensa\nvierasvaraiseen maahan, ollaksensa siellä talven yli. Siellä he\nkatkeruudella muistelivat maatansa ja sinne jääneitä.\n\nYli Suomen paloivat isänmaan uhritulet... Ei ollut majaa, jonka\nakkuna ei olisi hohtanut niistä punaisena. Mutta sinertävämpänä nousi\nviha uhritulen liekinpäästä. Kasakan hevosen kintereillä juokseva\nsavukäärme puhalsi katkeruutta entistä anteliaammin. Petturi näytti\nhiipivän jo matona jokaisen oven edessä. Tarvaan väki teki työtä\nkahden edestä... Rintaa poltti isänmaanrakkauden tuli ja rannalta\nvälähtelivät vihaiset silmäykset. Kuului jo katkera sana:\n\n-- \"Kavaltajat!\"\n\nSilloin monet miehistä epäilivät. Vaimo nousi miestänsä ja lapsi\nisäänsä vastaan, ja kaiken sekasorron keskellä seisoi kaikkivaltias\nelämä, kädessä ainoa sen tarjooma lohdutus: armottomuus.\n\nTarvaalaiset yrittivät uudestaan ja yhä uudestaan päästä pois\nsekasorrosta. Mutta rautainen kasakkapäällikkö oli ylivoimainen.\nHänen hyveenänsä oli antaa tuntea väkevämmän voima, hioa Venäjän\nmiekka teräväksi, antaa sen terän aina koskea vastustajiensa kaulaa.\nHänen onnenansa, hänen kunnianansa oli kuuliaisuus, hänen ilonsa oli\nsaada näytellä Venäjän nyrkkiä, antaa maailman tuntea sen raskasta\npainoa.\n\nTarvaan miehet tekivät minkä voivat, ettei isku sattuisi kansan\narimpiin, sen sydämeen. Mutta rannalta kuului taas myrkyllinen:\n\n-- \"Maan kavaltajat!\"\n\nIsänmaan uhritulista nousi jo mustia, myrkyllisiä käärmeitä, jotka\npistivät, purkaakseen pahinta polttoa povistansa.\n\nTaistelu jatkui. Rannalla olijat katkeroittuivat. Venemiehet\nmasentuivat. Niiden joukosta kuului jo ääniä:\n\n-- \"Eikö ole parempi jättää kaikki jo tuuliajolle ja itse lähteä\nlepoon?\"\n\nMutta jos muut epäilivät, pysyi Tarvas itse rohkeana,\njärkkymättömänä. Hän kulki historian kuohun keskellä, kuin\nJeesus merellä. Häviön keskellä nosteli hän rauhallisena uutta,\nrakenteli menneisyyden pirstaleista tulevaisuutta ja oli valmis\naateliskilpensäkin uhraamaan näennäiselle ravalle, kuten Abraham\nkerran nosti poikansa alttarille, teurastaaksensa hänet.\n\nJa kun Suokas ja muut valittivat ja kysyivät: eikö ole viisainta\nantaa sen rauhassa viedä? -- vastasi hän, kuten pienen kansan suuren\njohtajan tulee vastata:\n\n-- \"Kansat ovat kovempiakin kokeneet. Kestä! Kansoilla ei ole muuta\nvalittavaa, kuin joko _kestää_ tai _hävitä_. Hävitä ja poistua me\nemme voi. Siis täytyy meidän _kestää_.\"\n\nMiehet raatoivat taas tarmonsa takaa ja Suokas mietti synkkänä\nsanoja, joilla selviytyä, mutta mikään ei auttanut. Kasakka oli\nvoimakas ja turmio seurasi turmiota. Itse vanha Tarvas tähysteli\ntaivaanrantaa ja rohkaisi miehiänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorian hyrskeaalto nousi nousemistansa. Kansa seisoi sumussa sen\nharjalla. Isänmaan uhritulista nousivat mustat raadot savun sijasta.\nKaikki katkeroittaneet käänsivät Tarvaaseen vihansa. He näkivät\nhänessä kansan turmion.\n\nViimein puhkesi omien savujensa katkeroittaman kansan povesta\nvihankukka. Se puhkesi mustana, savua suitsuavana. Sen lehtien värinä\noli katkeruus. Maa oli hädässä. Petturi kummitteli hätäytyneiden\nsilmissä kaikkialla. Mielet kiihtyivät. Kansa nousi aaveen\nahdistamana pelästyneiden silmien loitsimaa aavetta vastaan. Se etsi\nsitä, vainusi sitä, näki sen hiipivän kohta jokaisen haahmossa.\n\nJa isänmaanrakkauden uhritulet paloivat kansassa ja purkivat\nsavuinansa yhä uusia peikkoja. Ne savupeikot näyttivät kokoutuvan\nyhdeksi pilveksi, joka laskeusi vaippana vanhan Tarvaan hartioille.\nKansa näki hänet nyt siihen savupeikkovaippaan pukeutuneena, uskoi\nlöytäneensä etsimänsä aaveen, osotti Tarvasta ja lausui:\n\n-- \"Katsokaa!... Siinä se on...\"\n\nKansa raivostui. Uhritulet paloivat kirkkaampina. Useat epäilivät,\nuseammat uskoivat sokeasti silmiänsä, vielä useammat uskoivat\nsitä, mätä muut sanoivat nähneensä omin silmin: he olivat nähneet\nsudenhännän jossain heilahtamassa isänmaan uhrisavujen seassa ja\nsiitä kasvoi lohikäärme, joka nieli kaiken tulikitaansa. Ja silloin\nlausuivat kaikki yhtenä:\n\n-- \"Parempi on että Tarvas tehdään vaarattomaksi, kuin että _kansa_\nkuolee yhden tähden...\"\n\nJa kun tuli kysymys, miten tehdä hänet vaarattomaksi, tiesivät kaikki\nneuvon. Ne sanoivat:\n\n-- \"Hänen hartioillensa on heitettävä Efialteksen vaippa. Siinä on\nmies vaaraton, sillä hän on siinä _halveksittu_...\"\n\nMustanpuhuvat kukat puhkesivat. Ihmiset kulkivat niillä\nkoristettuina. Isänmaan uhritulet oksensivat mustia käärmeitä. Tarvas\nvedettiin oikeuden eteen maankavaltajana, vaikka eivät sanat aivan\nniin kuuluneet. Ja kaiken pohjalla oli isänmaanrakkauden polttava\ntuli. Siitä lähtivät kaikki peikot, teot, viha, kaikkityyni.\n\nOli mustiinsa pukeutunut murhepäivä. Mustat tulet paloivat savun\nseassa taistelevan kansan mailla. Tuomarit istuivat oikeutta jakaen.\nOikeuden kultavaaka seisoi pöydällä, odotellen tehtäväänsä. Kylmänä,\nelottomana katseli se niitä punnuksia, joilla sen piti mitata\nantimiansa. Niiden punnusten joukossa näki se niiden ainaisen lisän,\noikeuden punnusten ijankaikkisen toverin: _miekan_.\n\nKylmä, _eloton_ vaaka valmistautui tehtäväänsä: mittaamaan _elävän_\nelämän oikeutta.\n\nVanha Tarvas tuotiin tuomalla kansansa tuomittavaksi. Hänet tuotiin\nvastaamaan teoistansa...\n\nJa hän seisoi oikeuden edessä, kansan johtajana ja sen tuomittavana.\nElämä laski lyijynraskaan kätensä hänen kumaraisille hartioillensa\nja sanoi armottomana ainoan oikean, ainoan rehellisen, ainoan\nvilpittömän anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan tehdä: Elämän\nyleistä kulkua osottaen, lausui se rauhallisena, säälimättömänä:\n\n-- \"Se on maailman laki... Se on ollut aina _tapa_... Tyydy siis\nnöyränä osaasi!...\"\n\nJa Tarvas tunsi sen lain ja tavan ja tiesi, että sen alle oli\nalistuttava. Sitä täytyy totella kaiken, lain ja oikeudenkin. Hän\nastui tekemään tiliä elämästänsä.\n\nHän seisoi ja odotti ja isänmaan uhritulista suitsusi häntä vastaan\nvihainen savukäärme, joka lausui katkeroittuneen kansan syytöksen:\n\n-- \"Hän, joka oli ennen mies, on alentunut maan vihollisen\npalvelijaksi...\"\n\nOikeuden kultavaaka katseli punnuksiansa: miekkaa muiden painojen\nmukana, ja tuomarit tekivät kysymyksensä. He kysyivät samaa, mitä on\nmiljoonia kertoja tuomari kysynyt. He tekivät sen saman kysymyksen,\njonka ovat miljoonat tuomarit tehneet, eikä _yksikään_ heistä siihen\nkoskaan vastannut. He tekivät sen kysymyksen, joka on miljoonat\nhuulet polttanut, kuin tulijuoma, kysymyksen, jota on kysynyt koko\nihmiskunta joka päivä, saamatta koskaan vastausta. He kysyivät\nsyytetyltä:\n\n-- \"_Quid est veritas?_...\" [Mikä on totuus?]\n\nJa täysi oikeushuone odotti, eikä tietänyt siihen vastata muuta, kuin\nsen, mitä tuomaritkin tiesivät: Se tiesi vaan kysyä:\n\n-- \"Niin: _Quid est veritas?_\"\n\n        ? ? ?\n\nMutta oikeuden kultavaaka odotti, ja kun se näki, että ihmiset\nseisoivat ijankaikkisen Gordion solmun edessä, iloitsi se, kun näki,\nettä punnusten joukossa oli niiden ikuinen toveri: miekkakin.\n\nMutta silloin astui vanhaa Tarvasta puolustamaan ainoa oikea,\nlahjomaton ja vanhurskas asianajaja, ainoa, joka ei vääryyttä\npuolusta, eikä kaunistele rikosta, ei lisää ansioita, ei myös niitä\nvähennä: Tarvaksen rinnalle, hänen vasemmalle puolellensa, astui\nhänen varjonsa, hänen _elämänsä_... Se katsoi rohkeana oikeuden\nsilmiin, nosti oikean kätensä, osottaen sillä Tarvasta. Se osotti\nhänen elämäntyötänsä. Se osotti hartian kumaraa, jonka elämä oli\nTarvaalle lahjottanut työn palkaksi. Se osotti hänen harmaita\nhapsiansa ja sitä kruunua, joka oli kasvanut hänen omasta päästänsä\nja elämästänsä. Se osotti sitä kaikkea tuomareille ja lausui\nrauhallisena sen ainoan oikean puolustuksen, mitä maailmassa voidaan\nlausua. Se lausui:\n\n-- _\"Ecce homo!\"_ [Katso ihmistä.]\n\nJa silloin nuorukaiset ja nuoret neitoset joiden poskilla kukki\nnuoruuden kaunis puna ja mieli oli kepeä, kuin kauranhelve,\nhämmästyivät ja tahtoivat nähdä ihmisen, joita on maailmassa niin\nharvoja. Jokaista heitä koristi isänmaanrakkauden tulipunainen,\npolttava kukka, josta katkeruus tuoksusi. He kurottivat uteliaina,\nparemmin nähdäksensä, ihmiseen, ja kuiskasivat toisillensa\nviattomina, posket hehkuvina:\n\n-- _\"Ecce homo!\"_\n\nHekin lausuivat siten maailman ainoan oikean ja puolueettoman\npuolustuspuheen, mitä voidaan lausua sekä syyttömästä, että rikoksen\ntehneestä. He lausuivat ijankaikkisen:\n\n-- _Ecce homo!_ s.o.: katsokaa hänen elämäänsä, sillä kunkin _elämä_\non ihminen itse.\n\nJa oikeuden kultavaaka teki _oman_ tehtävänsä, ihmiset omansa, ja\nelämä nousi ihmisten teoista ja uudisti anteeksipyyntönsä: \"Se on\nmaailman laki.\"\n\nToimitus oli lopussa. Tuomarit olivat tehneet sen kysymyksen, johon\nei ainoakaan elävä olento ole vielä osannut vastata, ja sitten\njakaneet oikeutta. Ihmiset olivat nähneet _ihmisen_, ja vanha\nTarvas astui ulos, hartioilla kumara, päässä elämän hopeat: harmaat\nsuortuvat, ja omasta elämästä kasvanut orjantappura-okainen kruunu.\nHän astui ulos, herjauksien purppuravaippaan puettuna, olalla pilkan\nristinpuu, teatterikiikarien häneen ojentuessa, isänmaanrakkauden\nuhritulien suitsutessa katkeruutta ja hänen elämänsä kulkiessa hänen\nrinnallansa suurena varjona: _ihmisenä_...\n\nMutta Harhama katseli _ihmistä_ historian lehdiltä, joiden muste oli\nvielä kostea. Hänkin näki hänet silloin, kun sen elämä osotti sitä,\npitäen suuren, kaksisanaisen puolustuspuheensa, hän katseli sitä, kun\nTarvas astui ulos suurena, varjon hänen rinnallansa kulkiessa, elämän\nhopeoiden ja kruunun hänen päässänsä loistaessa ja hartiankumaran\npainaessa hänen astuntansa raskaaksi. Hän näki sen _ihmisen_ omilla\nsilmillänsä ja käpertyi hänen ympärillensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPimeät päivät alkoivat. Ukkos-ilman enteet painoivat kansan\nhartioita. Savukäärme jakoi viljemmältä antimiansa. Uhritulissa\nvälähteli jotain kirkasta. Monen mieltä hiveli joku terotettu.\nIsänmaanrakkaus purkaantui vihankäärmeiksi.\n\nTarvas asettui paikoillensa vähän väkensä johtajaksi. Miehet tekivät\ntyötä, toiset katselivat heitä pettureina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuului taas myrkyllisiä sanoja: \"petturi!\" Joku jo lausui\nepätoivoisena:\n\n-- \"Eivät lukot murru _loitsuloilla_, eivätkä salvat _sanoilla_.\"\n\nMutta Ruonan Karhu vastasi yhtä järkkymättömänä ja suurena, kuin itse\nTarvas:\n\n-- \"Joka miekkaan ryhtyy se miekkaan hukkuu. Kyllä lukot murtuvat\nsanalla, mutta _Herran sanalla_. Kestä! Jumala on armossansa Suomen\nkansaa karaistakseen tuhlannut niin monta nälkävuotta, että Hän ei\nvoi sitä enää jättää häviämään!\"\n\nMiehet vaikeroivat silloin hätäytyneinä, tuskastuneina:\n\n-- \"Meitä pilkataan... häväistään... herjataan.\"\n\nMutta Ruonan Karhu vastasi tyynenä:\n\n-- \"Voi teitä, jos maailma teitä _kiittää!_... Voi teitä, jos se\nteille näinä aikoina kantaa seppeleitä ja kukkia!... Maailman antama\n_orjantappuraseppele_ on ainoa oikea... Kaikki muut ovat vääriä,\nsillä ne ovat _väärin saatuja_...\"\n\n-- \"Emmehän me itsestämme vielä niin paljoa... Mutta isänmaa\", --\npuolustautuivat miehet. Mutta Ruonan Karhu vastasi jäykkänä.\n\n-- \"Voi isänmaata, jos ihmiset näinä aikoina teille kukkia kantavat\nja ylistyslauluja laulavat!...\"\n\nSe oli Suomen kansan taistelua elämästä ja kuolemasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolan taivasta koristelivat kirkkaat revontulet. Sen metsät\nseisoivat pakkasen helyillä koristettuina. Kukkuloita koristivat\nvalaistut joulukirkot ja metsissä soivat joulukulkuset.\n\nMutta kaukana vieraassa maassa istuivat maasta karkotetut. He\nmuistelivat omaisiansa, Pohjolan ihanuuksia, sen joulukirkkoja ja\nkulkusia ja lumisia metsiä. Ja kun he niitä muistelivat, kävi mieli\nkatkeraksi. He olivat näkevinänsä, että isänmaan lumisissa metsissä\nkavaltajajoukko kyyköttää joka kuusen juurella, piilotellen, peläten\nkuutamovaloa... He katselivat maahan jääneiden tarvaalaisten työtä,\nsappikatkerina, vaikenivat ja miettivät ja surivat isänmaansa\nkohtaloa. Viimein lausui yksi joukosta synkkänä:\n\n-- \"He ovat pettäneet maan...\"\n\nRikoksista alhaisin rikos oli niillä sanoilla loihdittu koolla\nolevien eteen ja ripustettu niiden joulupuun oksille. He katselivat\nsitä mieli haudan-synkkänä, sanattomina. Nuori Horn nousi\näänettömyyttä katkaisemaan, lukien runonsa: \"Kosto\":\n\n    \"Voi konsuleita! He pettivät kansan.\n    He pettivät maansa ja _möivät_ sen.\n    He solmivat sille surman ansan.\n    He polkivat lokaan parhaat sen.\n\n    Siis, veljet, käteenne kostonmiekka!\n    Maan paariasluokaksi kirottakoon\n    ne, joiden teoilla Suomen hiekka\n    on tahrattu! Viha nyt leimahtakoon!\"\n\nKuulijoiden silmissä leimusi tuli. Vihan vaatteet heilahtelivat,\nnousten savuriepuina isänmaanrakkauden tulesta. Miekan terä valahti\nkirkkaana. He näkivät kotiajääneissä maan vaarallisimman vihollisen.\nVeljesviha leimahti korkealle sakeana, kuten jokainen rakkaudesta\nnouseva lieska...\n\nYö kului. Oma joulukuusi hävisi näkymättömäksi ja jokainen näki\nkaukaisen isänmaansa valoisat joulukirkot ja kotinsa joulukuusen,\njonka ympärillä omaiset istuivat surupukuun puettuina. Hajanaisin,\nkatkonaisin lausein alkoivat karkotetut neuvotella isänmaansa\npelastuksesta. Nuori Horn lausui:\n\n-- \"Venäjän omilta tasangoilta on nouseva rutto ... _suuri_ rutto...\n_Meidän_ on pantava sen suuhun hampaat...\"\n\nKaikki ajattelivat. Varova Grotenfelt lausui:\n\n-- \"Se rutto voi levitä Suomeenkin ja voi meitä silloin, jos olemme\nsen suuhun hampaat panneet!... _Sille_ rutolle on Suomessakin\ntarttuma-aineita säilynyt liian paljon...\"\n\nElämä tuntui silloin kiemurtelevan keskustelijoiden edessä niin\nmonimutkaisena käärmeenä, ettei sen liikkeistä lopulta selvää saanut.\nHe seisoivat hätäytyneinä, rakkauden polttamina ja siitä lieskana\nnousevan vihan kärventäminä, näkivät isänmaan olevan menossa ja\nmiettivät yhtä ja toista. Kaikki näytti toivottomalta. Jorma Kaatra\nlopetti synkän vaitiolon lausuen:\n\n-- \"Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos panisimme ruton suuhun hampaat,\nkun omat miehet karistelivat hampaita pois omistakin ikenistämme.\"\n\nMusta peikko tuntui ilmestyvän huoneeseen. Jorma Kaatra jatkoi:\n\n-- \"Mitä hyötyä on koko hampaista, kun kerran omat miehet katkovat\nleukaluiden jänteet: puremishalun?... Miljoona-armeijatkin ovat\nturhia, jos päälliköt leikkaavat miesten käsivarsien jänteet\npoikki...\"\n\nRaudanraskas elämä tuntui painavan kaikkia. Kotimaa näytti petturien\nja peikkojen pesältä. Jorma Kaatra jatkoi:\n\n-- \"Ainoa apu on siinä, että Tarvaan väen hartioille heitetään se\nkaapu, jossa heitä pelätään, kuin ruttoa, niin että kansa ei päästä\nniitä hampaitansa karistelemaan...\"\n\nNuori Horn innostui. Hän istahti pianon ääreen ja lauloi sen\nsäestyksellä runonsa viimeisen säejakson:\n\n    \"Siis, veljet, kaikille petturinvaippa,\n    ken kansan ääntä ei tottele vaan!\n    Kostoksi moisille kalpa ja raippa!\n    Se ainoa turva on kansan ja maan.\"\n\nNiin lauloi hän isänmaanrakkauden tulessa kiemurtelevana käärmeenä.\nMutta monesta se tuntui liialta. Monesta tuntui, että Suomessa on\nliian vähän väkeä. Varova Grotenfelt käveli mietteissänsä ja lausui:\n\n-- \"Suomessa on niin kovin vähän väkeä... Niistä ei kannata erottaa\nosaa paariasluokaksi...\"\n\nKaikki ajattelivat. Grotenfelt tuntui olevan liiankin oikeassa.\nSuomen pieni kansa tuntui muutenkin jo hupenevan aivan mitättömiin\nmaailman satojen miljoonien joukossa... He joutuivat polttavaan\nristituleen, jota elämän suuri lohikäärme oksensi kidastansa. He\npaloivat siinä tulessa käpertyvinä, voimattomina suortuvina. Varova\nGrotenfelt puhui taas surullisena, alakuloisena:\n\n-- \"Ei ehkä haittaisi, jos koetettaisi valjastaa koko maailman\nmielipide Suomen vankkureja vetämään...\"\n\nToiset olivat sitä samaa ajatelleet. He tarttuivat siihen nyt\nvoitonvarmoina, kuin hukkuva vesikuplaan. He alkoivat valjastaa\nturmiosta pois vetäjäksi sitä samaa elämää, joka oli itsestänsä\nturmion oksentanut. He ryhtyivät hillitsemään elämää elämällä\nitsellänsä, syöttämään sillä sen omia ilkeitä oksennuksia, tappamaan\nruttoa ruton omalla kädellä. He tarttuivat siihen aseeseen, koska\ntiesivät, että elämää vastaan ei voida nostaa mitään muuta asetta,\nkuin elämä itse...\n\nJa samalla tarmolla ja innolla ja alttiudella, kuin Tarvaan miehet\ntaistelivat Suomessa, taistelivat he vieraalla maalla, elämä kädessä,\nnostettuna elämää vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kotimaassa raatoivat taas Tarvaan miehet. Viikin yhdistynyt\nväki katseli heitä mielet karvaina. Molemman väen käsissä paloivat\nisänmaan uhritulet entistä polttavampina, mutta niiden savut\nheilahtelivat mustina käärmeen häntinä, sattuivat toisiinsa ja\nsähähtelivat vihaisina. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi kivikovana,\nsen kasakka ratsasteli kylissä ja savukäärme juoksi hevosen jälestä\nvihaisena, puhaltaen suustansa jo mustanpuhuvia tulikielekkeitä.\n\nSilloin vilahti valoviiru kaukaisen idän taivaanrannalla. Sieltä\nkuului nousevan kansan sotahuuto. Kasakkapäällikkö synkistyi\nja Tarvaan väki sai uutta rohkeutta. Suokas neuvotteli jo\nkasakkapäällikön kanssa sovinnosta, saaden hänet suostumaan\nkutsumaan kokoon kansan edustajat. Itse vanha Tarvas varustelihe\nTsaarin puheille puhumaan maansa karkotettujen miesten puolesta ja\nvalmistamaan heille isänmaahan paluuta, juuri niinä aikoina, jolloin\nvaloviiru raottui itäiselle taivaanrannalle.\n\nOli Tarvaan sukujuhlan aamu. Hänen väkensä varustautui kunnioittamaan\njohtajaansa. Tarvas itse varustautui lähteäksensä Tsaarin puheille.\n\nKatua pitkin kulki joukko väkeä, käsissä palavat isänmaan\nuhrituohukset, maan suru hartioille mustaksi vaipaksi heitettynä.\nEtumaisina astui kuusi miestä kantaen kalman leikkikaluja: mustaa\nruumis-arkkua, oman itsensä ja kaiken ihmis-elämän viimeistä puusta\nrakennettua majaa.\n\nTuohukset loimottivat. Saattue lähestyi vanhan Tarvaan asuntoa.\nMiehet kantoivat kuoleman mustan leikkikalun sisälle, laskivat sen\nlattialle ja joukon johtaja puhui:\n\n-- \"Vanha Tarvas!\n\n\"Me olemme tahtoneet muistaa sinua sukujuhlanasi. Me emme ryhdy\npitkältä puhumaan sinun elämäsi työstä, sillä sinä olet hankkinut\nsille kruunun, johon ei kunnon mies käsillänsä koske. Miehuutesi\najan olet sinä kulkenut Suomen karhunnahassa ja eksytellyt meitä,\nmutta lopulta paljastui sinun sudenluontosi. Nyt olet sinä\nalentunut maasi vihollisten kätyriksi ja ulvot, kuin nälkäinen\nsusi, valtaa tavotellen. Yksinpä olet sen tähden myynyt penikkasi\nja pesäsikin. Kuten tiedät, oli aikomuksemme tehdä sinut toista\ntietä vaarattomaksi, sulkea sinut telkien taakse, mutta kun se ei\nole onnistunut, tuomme nyt sinulle työsi tunnustukseksi sen lahjan,\njonka sillä työlläsi olet ansainnut ja toivomme, että sinä osaat sitä\nkäyttää isänmaasi hyväksi heti ja oikealla tavalla. Toivomme että\nitse ymmärrät sulkeutua tuomamme lahjan telkien taakse.\"\n\nVanha Tarvas tunsi puhujan omaksensa. Hän kuuli sen puhuvan sitä\nhänen oman henkensä kieltä, jota hän oli ikänsä ylistänyt ja jolla\nhän oli puhujaa ravinnut. Hänen suoniinsa tulvasi silloin nuorukaisen\nvoimakas veri, kuten Simsonin käsivarsiin, kun hän kuuli Delilan\nlaulavan filistealaisen rinnalla hänen häpeäksensä. Ja hänestä\ntuntui, kuin seisoisi hän elämänsä suurimman kohtauksen edessä.\nMutta hän ei hätääntynyt. Oikean johtajan valmiudella vastasi hän\nlähetystölle:\n\n-- \"Kiittäkää Viikin väen _epattoja_, jotka tämän ruumis-arkun\novat teidän kauttanne lähettäneet, lahjasta ja sanokaa, että minä\ntäytän heidän toivomuksensa. Niin totta kuin suomensuvun täytyy\nelää ja päästä maansa herraksi, niin totta kannetaan tällä arkulla\nviimeisetkin viikinkiläisyyden tomut tästä maasta hautaan. Ja\nteitä, jotka olette mestarinne myöneet, kehotan minä loppuun asti\nseuraamaan Judas Iskariotin esimerkkiä maanne tähden, että se pääsisi\nJudaksesta... ja senkin tähden, että viikinkiläisyys tarvitsee kohta\nsavenvalajan pellon hautausmaaksensa. Ja itse Rooland Viik on palaava\nväkensä vallan ruumis-arkkua kiini naulaamaan. Mutta suomensuku ei\ntätä arkkua tarvitse, sillä se ei mene minun kanssani maanrakoon.\nTe olette minua herjanneet sudeksi. Hyvä!... Minä olen imettänyt\nnuoren polven ja Vaarnan Riston. Hän kyntää syvemmälle sen vaon,\njonka yli ei Viikin mies hyppää. Rooma tuli suureksi suden seistessä\nKapitoliumin portailla ja se hävisi suden siitä hävitessä, niinkuin\nIsrael hävisi liiton-arkin hävitessä. Mutta minun sudenhenkeni ei\nhäviä minun hävitessäni, sillä muistakaa, että Suomen hongat ulvovat\nsen sudenhengen kieltä. Suomen luonto huokuu minun sudenlauluani ja\nsiksi ei se henki häviä minun henkeni sammuessa. Suomalaisuuden susi\nulvoo tässä maassa ijät kaiket muukalaisuuden kintereillä.\"\n\nTätä sanoessaan seisoi suomensuvun ensimäinen heimokuningas\nrauhallisena ja jäykkänä, kuin vanha tervaskanto ja suurena, kuin\nmuinaisuuden kuningas. Lähetystön miehet vaikenivat. Tarvas lopetti\nsuomalaisia miehiänsä tarkottaen:\n\n-- \"Jos te, Suomen kansan Delilat, olette Viikin epatoista löytäneet\nitsellenne filistealaisen, niin minusta te ette löydä sitä Simsonia,\njonka hiuskarvat voisitte pois ajaa...\"\n\nMiehet poistuivat, kuin kerjäläinen kuninkaan luota, ja ruumis-arkku\njäi saarnaamaan kuoleman voimaa ja kaiken turhuutta. Se pani\nDelilansa etsimään lahjoittajan ja lahjan saaneen hiuksien seosta\nsitä oikeaa ottaaksensa sen saksiensa väliin.\n\nMutta isku oli raskas Tarvaalle, kun hän näki omien miestensä\nojentavan sakset hänen hiuksiinsa. Hän ei mennyt enää miestensä\nvalmistamaan sukujuhlaan, vaan lähetti sinne saamansa lahjan ja\nseuraavan kirjeen:\n\n-- \"Suomen miehet!\n\n\"Jätän teille tässä säilytettäväksi sen lahjan, jonka Rooland Viikin\nepatot minulle juuri lähettivät meidän luopioittemme käden kautta.\nHe pyytävät minun sitä käyttämään niin, että se tulee käytetyksi\nsuomensuvun hyväksi. Te käsitätte mistä on kysymys. Sillä arkulla on\nkannettava hautaan joko suomensuku, tai Rooland Viikin _valta_. Jos\nen minä teitä tuntisi, en lähettäisi tätä arkkua teille, mutta minä\ntunnen teidät ja olen varma, että te osaatte valita niistä kahdesta\nhaudattavasta sen oikean. Te osaatte valita sen, jonka haudan on jo\nhistoria kaivanut ja jonka se on jo kirjoittanut elämänsä tehtävän\nsuorittaneen kirjoihin.\n\n\"Mutta yksi asia minuun koskee: Osa miehistämme huoraa Delilana\nmaatansa Viikin väen epattojen kanssa. Delilat ja Juudakset ovat\nvaarallisempia, kuin vihollinen ja Moorankiven-iskut, sillä porton\nhiukset ovat vaarallisempia, kuin itse kalkilla maalattu portto.\nSillä Moorankiven-iskuja ja vihollista voidaan vältellä, satoipa\nniitä idästä tai lännestä, mutta Juudakset pettävät paimenen, jolloin\nlauma hajoaa, ne peittävät porton rumuuden ja siksi kietoutuvat\nniihin miehet. Kun siis tätä lahjaa käytätte, niin sulkekaa siihen\nportto heiluvine hiuksinensa.\n\n\"Kansamme onnettomuus on aina ollut siinä, että toinen puoli siitä\non ollut toiselle Juudaksena, jättänyt toisen puolen yksin hädän\nhetkellä. Eripuraisuus on ollut suomensuvun kirous.\n\n\"Sen johdosta on menetetty Unkari, Mordva, Vogulia, Votja, Ostja,\nSyrjääni, Tsheremissiä, Perma ja Bolgaria, Europan suuresta,\nvoimallisimmasta, karaistuimmasta kansasta jäi siten jälelle pieni\njoukko. Eripuraisuutemme johdosta, sen johdosta, että toinen osa\non aina liehakoinut vierasta, on sekin jäännös yhä heikennyt. Kun\nMoorankivi putosi, ei Karjala auttanut Hämettä, eikä Häme Karjalaa,\nvaan auttoivat eripuraisuudellansa vierasta. Sukumme kirous on siinä,\nettä Viro ei tunne Suomea, ei Suomi Aunusta, eikä Vienaa... Siksi on\nhäviämässä Ruija ja Aunus ja Vepsä, sekä Länsipohjan osa, ja Viro ja\nInkeri taistelevat kuoleman kourissa.\n\n\"Eläköön Viikin varsinainen pieni väki rauhassa omalla rannallansa!\nKoristakaa se ranta! Tehkää niille siinä eläminen ihanaksi,\nsillä se on Suomen rantaa ja sen ihanuus on oleva Suomen kunnia.\nRuotsalainen rannikko on _Suomen_ pellonpiennar ja kukkikoon se\npunaisena, todistamassa Suomen vapautta, sen suvaitsevaisuutta.\nMutta Viikin _vallalle_ suomalaisten herrana ei tässä maassa saa\nolla muuta aluetta, kuin tämä arkku. Minä lähden maanrakooni ja\njätän teille uuden lahjan perinnöksi. Sillä on tukahdutettava tässä\nmaassa kaikki se henki, joka ei ole suomalaista, kaikki sekin, mikä\nhaiskahtaakaan porton hengeltä. Suomensuku voi pysyä ainoastaan\nsilloin, kun se kulkee tiensä puhtain mielin ja omin voimin, imee\nvoiman omista rinnoistansa ja hylkää kaikki vieraat nisät. Valitkaa\ntahdotteko itse kantaa valmiilla arkulla hautaan kuolleiden luita,\ntai itse niiksi luiksi muuttua! Teillä ei ole muuta valittavaa,\nkuin elämä, tai kuolema, siunaus tai kirous... Pieni kansa on aina\nvalinnut kirouksen, jos se kevytmielisenä katkaisee ystävyyden\nsiteet voimakkaamman kanssa. Pieni kansa on valinnut kirouksen,\njos se luottaa suuruuteensa, vaikka sen pitäsi luottaa _ainoastaan\nsitkeyteensä_. Kansa on valinnut häviön, jos se ei uskalla kulkea\nomin voimin, vaan turvautuu kerjäläissauvaan, kumarrellen muiden\nkansojen ovilla, ajaa Europan vasikoilla, tai heiluu toisten\nhapsina... Pienen kansan täytyy myös armotta leikata kaikki\npuremishalunsa jänteet, jos sen leuvassa ei ole _kylliksi paljon_\nhampaita, sillä hampaattomilla ikenillä purija saa aina veriset\nikenet...\"\n\nVanhan johtajan jyrkät sanat hämmästyttivät hänen väkeänsä. Johtajan\nhäväistys ja isänmaan onni repivät miesten rintoja kissankynsin.\nVanha Tarvas oli nyt lausunut viimeisen sanansa. Hän oli lausunut:\n\n-- \"Minä panen eteesi, valittavaksesi elämän tai kuoleman, oman\nhenkesi tai vieraan väen... Valitse.\"\n\nMiehet seisoivat ymmällä. Riita nousi soista ja alkoi taas kulkea\nmailla raesateena, ja viikkiläiset ja tarvaalaiset seisoivat\nentistään katkerampina vastatusten. Tarvaan uskollisen väen ja\ntoisten välit katkaistiin molemmin puolin, aivan vaistomaisesti, kuin\njohtajan taikasanan käskystä. Monet Tarvaan uskollisistakin miehistä\nepäröivät hetken, mutta liittyivät sitten sitä lujemmin johtajansa\nympärille.\n\nMutta Harhamalle ilmestyi Tarvas yhä suurempana. Hän ilmestyi\nisänmaan uhritulien sakeasta savusta sitkeänä sutena, joka oli\nkalunnut ravintonsa Suomen karusta maaperästä, kestänyt sen savut ja\nnälät, ulvonut riemuiten Suomen honkien keralla, vainunnut kaikkea\nvierasta ja purrut sen poikki armotta, kuin nälkäinen susi. Pilkasta\nja herjauksista huolimatta oli se kierrellyt kaikkialla, jättänyt\nkaikkialle sitkeän sudenhenkensä, ja nousi nyt laihana, kärsineenä,\nmutta sitkeänä ja pennuillensa uskollisena Suomen kapitoliumin\nportaille, kansansa sitkeyden perikuvana. Se asettui siihen\nränsistyneen näköisenä, mutta varmana, kuin Romulus valta-istuimelle,\nverhona Suomen harmaa muinaisuus. Siinä seisoi se säästä ja nälästä\nvälittämättä, kalvoi pois kaiken vieraan ja tarjosi tyhjännäköisten,\nmutta ehtymättömien utariensa sudennisiä kansansa imettäväksi,\nkasvattaaksensa siitä kansasta Pohjolan Romulusta.\n\nJa Harhama katseli niitä nisiä, näki niistä vuotavan jotain\nsalaperäistä, suurta, sitkeää, vanhaa, ja hän janosi niitä, kuin\njuoppo viinaa, nälkäinen lapsi äitinsä nisiä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori Svärmeri istui pienessä huoneessansa. Pöydällä paloi pieni\nvahakynttilä sirossa kynttilänjalassa. Hän oli sen sytyttänyt\nisänmaan uhrituleksi, sen vertauskuvaksi. Kynttilän edessä oli\npöydällä punakukka. Se oli Suomen viikinkivallan vertauskuva.\nPunakukka kukki kauniina ja sen vierellä mustalla liinalla oli\npistooli ja pieni myrkkykapseli...\n\nNuori Svärmeri katseli kukkaa ja muisteli viikinkivaltaa, joka kukki\nSuomen rannikolla, kuin kukka sen akkunalla. Hän muisteli silloin\nmyös koko maata, jonka akkunalla se kukka kukki. Hän muisteli sitä ja\nlämmitteli uhritulena palavan kynttilän valossa. Hän istahti, otti\nmandoliinin, näppäili siitä jonkun sävelen ja lauloi ajatuksissansa.\nHän lauloi laulua \"Viimeinen punakukka\". Ainoastaan silloin tällöin\nnäppäsi hän säveleen laulunsa lomaan. Sanat kuuluivat:\n\n    \"Syystuuli käy. Viimeinen punakukka\n    suruissaan Suomen rantaa koristaa.\n    Europan kauneimmalla akkunalla\n    se suurta kesää surren kaihoaa.\n\n    Se punakukka Suomen akkunalla\n    vuossataa monta kukkinut jo on.\n    Ja hallanmaassa, jään ja lumen alla,\n    on kestänyt se, kaunis, turvaton.\"\n\nNuori Svärmeri keskeytti laulunsa, katseli punakukkaa ja muisteli\nSuomen akkunaa, josta avautui siintävä meri ja meren takaa kukan\nkotimaa ja koko suuri Eurooppa. Hän muisteli nuoruutensa iloja siellä\npunakukkamaalla, sinisilmäistä tyttöä, jonka kanssa hän oli lapsena\najellut perhosia, ja paljoa muuta. Hän katseli pöydällä olevaa asetta\nja myrkkykapselia, joissa kuolema oli piilossa... valmiina... kynnet\nterävinä... mustat silmät niin kumman näköisinä...\n\nHän huokasi, haisteli kaunista punakukkaa, muisteli taas Suomen\nakkunaa ja jatkoi sitten lauluansa:\n\n    \"Se punakukka muualta jo aikaa\n    on kuihtunut ja jäänyt unholaan.\n    Ei maailmassa sille sisarrukkaa\n    oo säilynyt. On tämä ainut vaan.\n\n    Ken sallisi mun kukkaa, orpoparkaa,\n    maailman kylmän kouran koskettaa!\n    Kuin armahinta linnunpoikaa arkaa,\n    mun käteni sua, kukka, puolustaa.\n\n    Jo talvi saa. Viimeinen punakukka\n    sen pakkasista kuihtuu kohta pois.\n    Siis vaikene jo ijäks, sävelrukka!\n    Ken ilman punakukkaa elää vois?\"\n\nHän vaikeni... istui... ajatteli... katseli punakukkaa... muisteli\nSuomen akkunaa... Sitten laskeusi hän polvillensa isänmaan uhritulen\neteen ja rukoili ääneti, otti viimeisen Herranehtoollisen: hitaasti\nvaikuttavan myrkky kapselin, nousi ylös, sytytti uuden kynttilän,\nasetti sen punakukan eteen uhrituleksi ja lähti ulos.\n\nKasakkapäällikön huoneessa paloi lamppu jumalankuvan edessä.\nRautainen kasakkapäällikkö istui mietteissänsä ja katseli hänelle\nlähetettyä lahjaa: pääkalloa. Hän muisteli silloin Venäjän\nlaajoja tasangoita, sen lähes kolmeasataa miljoonaa nyrkkiä, sen\npistinmetsiä... kasakoita... lukemattomia rykmenttejä... Hän muisteli\nTsaariansa, jolle hän oli ollut uskollisempi, kuin Jumalalle. Hän\nmuisteli isänmaatansa, jonka suuruus oli hänelle kaikki maailmassa.\nHän muisteli sitä ja katseli lahjaksi saamaansa pääkalloa, eikä\nkyennyt enää muuta kysymään. Hänen silmissänsä leimahti inho ja\nhalveksiminen, ja hän lausui:\n\n-- \"Koiranruoskaa te tarvitsette, ettekä kasakanpamppua... epatot...\nTe 'kansakuntien joukkoon korotetut'!...\"\n\nKasakkapäällikkö nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin,\npukeutui ja lähti.\n\nKiviportailla seisoivat vastatusten nuori Svärmeri ja rautainen\nkasakkapäällikkö. Jälkimäinen edusti mahtavinta, pelätyintä\nmaailmanvaltaa, sen rautaisia rykmenttejä ja satoja miljooneja\nnyrkkejä ja pistimiä. Nuoren Svärmerin takana oli maailman viimeinen\npunakukka, hänen unelmiensa kukka...\n\nHe seisoivat vastatusten, molemmat suurina: suuren asian edustajina,\nsuuren voiman lähettäminä.\n\nKului hetki... Jo kuului pistoolin lyhyt, kuiva laukaus... toinen...\nkolmas... neljäs...\n\nKaksi miestä vaipui kuoleman aina puhtaille liinoille ja heidän\nverensä vuotivat yhteen... suutelivat toisiansa... sopivat riidat...\nunohtivat kaiken ja haihtuivat samaan avaruuteen...\n\nMutta heidän henkensä kulkivat muistoina avaruudessa. Ja kun ne\nsaapuivat Rajajoelle kohtasivat ne vahdin, joka lausui molemmille:\n\n-- \"Tässä on _raja_. Tämän toisella puolen on toisen teko _rikos_,\ntoisen _hyve_. Ja taas päinvastoin...\"\n\nMutta portailla seisoi kaikenhäviö, äärettömyys vesisienenä kädessä\nja imi molempien veren itseensä, sieneensä, molempien veren yhtä\nahnaasti, nälkäisenä, säälimättömänä, ja lausui sitä imiessänsä,\nhuuliansa maiskutellen:\n\n-- _\"De mortuis nil nisi bene.\"_ [Kuolleista ei muuta kuin hyvää.]\n\nKansa huokasi. Se näki laukauksen savun hälvetessä taivaan\nkirkastuvan. Ruonan Karhu nousi silloin ja lausui jäykkänä:\n\n-- \"Suomen kansan peruskivenä ei kestä nopeasti lentävä luoti... Sen\ntäytyy etsiä pysyvämpi peruskivi...\"\n\nMutta ne sanat suhahtivat kansan silmille savukäärmeinä. Moni luuli,\nettä kaikenhäviön käsi ei ulotu siihen, joka seisoo luodin kärellä.\nKaikenhäviö katseli kansan uskoa rauhallisena ja ajatteli kylmänä:\n\n-- \"Hukkuva uskoo olenkorressa olevan varman pelastuksen...\"\n\nElämä peitti jälkiänsä. Kaikenhäviö oli imenyt vuotaneen veren.\nKaksi hautaa oli kaivettu ja täytetty taas ihmislihalla ja mullalla.\nKummallakin haudalla surivat omansa. Ainoastaan ne harvat valitut,\njotka kykenivät näkemään elämän ja kuoleman ytimiin asti, unohtivat\nvihan ja koston.\n\n-- \"Tällä reunalla lakkaa kaikki viha ja kosto\", -- lausui Ruonan\nKarhu kasakkapäällikön haudan reunalla, ja sen katkerimman\nvastustajan, Viikin Roolandinkin, kerrotaan nostaneen lakkiansa\nvastustajansa haudan umpeen sulkeutuessa...\n\nJa Harhama upposi nyt historian lehdillä epäilyksensä pehmeään\nrapakkoon. Vallankumous heilautti hänelle tuttua veriliinaansa ja\nhän katseli nuorta Svärmeriä ihastuneena. Hän katseli häntä, kuin se\nitse viimeistä punakukkaa. Hän katsoi häntä, kuin viimeistä oikeaa\nviikinkinuorukaista, viimeistä punakukkaa, tai hentoon vartaloon\npukeutunutta Nikolain pientä varjoa...\n\nMutta oitis haihtuivat nekin näöt ja epäilyt ja ihailut, ja hänen\neteensä ilmestyi taas kaikenhäviö, joka seisoi elämän savujen ja\nelämänturhuuden keskellä seppele päässä, maiskutellen verisiä\nhuuliansa ja kylmänä katsellen ihmis-elämän hyörinää ja sen uhritulia\nja häviäviä pyrinnöitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkuisen rauhan mailta kuului työkellon soitto... Heinä oli\ntäysikasvuista... Kuoleman suuri heinäväki terotti viikatteitansa ja\nlähti niittämään ihmiselämää...\n\nPienessä huoneessa makasi vanha Tarvas tautivuoteella. Hän makasi\naivan yksin. Ainoastaan joku rakastava käsi kohensi pään-alusta ja\nsilitteli korkeaa otsaa, jolle kuolema levitti kylmää liinaansa.\nKansa oli hänet hylännyt... Paimenta oli lyöty ja lampaat hajosivat...\n\nHuoneen seiniä verhosi syysmusta murhe. Kuoleman kukka koristi\nakkunaa. Vanha Tarvas katseli kukkaa ja muisteli maatansa ja\nkansaansa... Rinta kohosi huounnasta raskaana... Kansa oli\nhävinnyt... Maa hävisi kansan mukana... Vanha Tarvas näki siitä\nainoastaan maanraon...\n\nSilloin huokasi Tervas ja etsi katseillansa jotain häviävän\nmuistoksi... Hänen katseensa sattui sitä etsiessä kuoleman\nkukkaan, joka kukki akkunalla niin somasti... Katse kirkastui sitä\nkatsellessa... Maanrako näytti äidin lempeältä silmältä...\n\nKuoleman kukka kukki kauniimpana... Vanhan Tarvaan vuoteen vierelle\nistahti Suomi-neito, kantele polvilla... muinaisuus liinana\nhartioilla ja helyinä Tarvaan hengen-antimet... Se silitti Tarvaan\nharmaita hiuksia, suru silmissä, murhe mielessä, huokasi ja lauloi\nkanteleen säestyksellä:\n\n    \"Tuuti, tuuti, tuuti, Tuonen lapsi!\n    Tuuti Suomen suuri matkamies!\n    Maasi jäätikölle sinut, harmaahapsi\n    johtanut on vaivaloinen ties.\n\n    Niin monet tiet ja polut mulle laitoit\n    ja monet hengen korut mulle toit.\n    Niin monet kukat myös sä mulle taitoit,\n    kuin kaunis sävel aina mulle soit.\n\n    Vaan mull' ei sulle muuta annettavaa\n    kuin kuolon tie ja kylmä hauta vaan,\n    ei lahjoistasi muuta vastalahjaa,\n    kuin kuolon sormi silmä sulkemaan.\n\n    Hyvästi jää! Nyt kuolon kukkaseksi\n    sen ikkunalle pääset kukkimaan.\n    Saat kuolon ystäväksi ikuiseksi.\n    Se luotasi ei luovu milloinkaan.\n\n    Ei kuolo sua koskaan petä, heitä.\n    Siks jätä siekin kaikki katkeruus!\n    Vikani kaikki unehella peitä,\n    kun on niin jalo ystäväsi uus.\"\n\nVanha Tarvas kuunteli surullisena sitä isänmaan laulua, jota hän\noli riemuiten laulanut humisevien honkien keralla... Hän muisteli\nniitä polkuja, joita hän oli isänmaahansa aukonut... Hän näki, että\nne polut olivat johtaneet hänet itsensä jäätikölle... hylätyksi...\nkaikkien jättämäksi... Sen ainoan polun oli isänmaa hänelle\nvastalahjaksi antanut... Hän tuli jo surulliseksi... Se oli hänestä\nliian vähä, vaikka maa onkin karu ja köyhä...\n\nMutta silloin huomasi hän, että isänmaa on antanut sentään muutakin:\nHän näki kuoleman kauniin kukan akkunalta... ja lempeän maanraon\nhautausmaalta... ja kuusen varjon haudalta... Hän näki ystäviäkin\nympärillänsä: uskollinen kuolema seisoi vuoteen vierellä, sormi\nvalmiina silmää sulkemaan...\n\nVanha Tarvas ihastui, eikä pyytänyt muuta, sillä se oli ainoa mitä\nelämä _voi antaa_... ja se oli ainoa mitä ihminen _tarvitsee_... Hän\nei ollut enää katkera maallensa... Hän unohti kaiken muun, paitsi\nmaansa honkien huminan... Niiden kanssa lauloi hän taas kilpaa Suomen\nkauneutta...\n\nJa silloin astui kuolema hänen vuoteensa vierelle, silitti kylmällä\nkädellänsä hänen otsaansa, laski ohimoille seppeleen, painoi\nsilmäluomen kiini ja kääri vanhan työmiehen kylmiin liinoihinsa...\n\nHistorian lehti kääntyi. Hautausmaa raottui. Kuolema levitti mustan\nliinansa paareille.\n\nKirkonkello kumahti ja ilmotti, että itsetietoisen Suomen kansan\nensimäinen johtaja, Tarvas, on nostettu sille mustalle liinalle,\njolle jokaisen täytyy polvistua, tahtoi tai ei. Hänet oli nostettu\nsille liinalle, jolla makaavaa ei saa yksikään ainoa elävä tuomita,\nei siihen koskea. Hän oli päässyt kuoleman paareille ja jokainen,\njoka häneen nyt koski, oli ruumiinraiskaaja. Hän makasi kylmänä,\njäykkänä, suurena.\n\nHänen ohitsensa kulki kansa ja peitti hänet liinalla. Toiset\nlevittivät hänen peiteliinoiksensa siunauksen, toiset kirouksen.\nSilloin nousi hänestä varjo: hänen elämänsä, asettui paarien\nvierelle, poisti molemmat liinat ja lausui:\n\n-- \"Minä itse peitän hänet... Valmistakaa te omia liinojanne!\"\n\nKuolleen kiroaminen oli noussut isänmaan uhritulesta: _rakkauden_\ntulista. Kansa oli kahtia paarien edessäkin.\n\nKirkontornissa soivat Tarvaan sielukellot. Pikku teatterissa\nvinkuivat kalmanviulut. Ihmiset soittelivat kuolleen sääriluilla.\nNe tanssivat kuoleman mustan kukan ympärillä, tanssitettavana\nkalmanliinoihin puettu Tarvaan ruumis, itse seisten sillä pinnalla,\njolta jalka luistaa lakkaamatta haudan kylmään rauhaan. Väki oli\njuopunut isänmaanrakkauden viinasta.\n\nJoukko Tarvaan miehiä astui silloin sisälle kysyen:\n\n-- \"Onko lupa häissä soittaa kalman viululla? Onko lupa soitella\nihmisen sääriluilla?... Saako ihminen niin häväistä _omat_\nsääriluunsa ja liata _oman_ hautansa jo ennen siihen makuulle\nmenoansa?...\"\n\nKun vastaus viipyi, kysyi eräs tarvaalainen omiltansa:\n\n-- \"Kun kuollut ei voi etsiä haudan rauhaa muista maista, eikö\n_isänmaan_ pidä sitä hänelle turvata?\"\n\n-- \"Pitää\", -- kuului vastaus. Kysyjä jatkoi:\n\n-- \"Isänmaan täytyy turvata rauha pahantekijöillensäkin. Sallimmeko\nsoiteltavan _johtajiemme_ sääriluilla?\"\n\n-- \"Emme\", -- kuului vastaus.\n\nKirkonkello oli lakannut kumisemasta. Kalmanviulu vingahti viimeisen\nkerran ja Tarvas oli päässyt haudan rauhaan.\n\nMutta Harhama muisti pääkallon, jonka hän oli murskannut, naisen\npääkallon, jota hän oli kengänkärellänsä pyöritellyt, ja kolmannen,\njonka hän oli kiroten hautaan paiskannut... Hän polki historiaa\ntutkiessaan ilkeälle muistolle. Kun hän seuraavana yönä oli nukkunut,\nilmestyi hänelle unessa luuranko, sylissä ne kolme pääkalloa ja\nsääriluu, jota se tarjosi Harhamalle viulun jouseksi. Ja osottaen\npääkalloja, irvisti se ilkeänä:\n\n-- \"Soita! Omat luusi sinä siten jo valmiiksi häpäiset...\"\n\nHän oli lukenut kaikkea sairailla silmillä ja suurentanut luetusta\nitsellensä hirveän aaveen. Luuranko painoi hänet, unessa, istumaan\nruumis-arkun kannelle, antoi hänelle viuluksi pääkallon ja jouseksi\nsääriluun. Hän vapisi... kauhistui... olisi huutanut, mutta ei\nvoinut. Vähitellen muuttui pääkallo hänen omaksi pääkalloksensa,\njousi hänen sääriluuksensa ja luuranko irvisteli hänelle ilkkuen:\n\n-- \"Niin häpäisit sinä ihmisluusi...\"\n\nHän havahtui kauhuunsa, hyppäsi vuoteelta likomärkänä tuskanhiestä...\n\nTarvaan kuolinhenkäyksestä suitsusi uusi vihan savukäärme ja läksi\njuoksemaan maita pitkin, savuavana, puhallellen pieniä käärmeitä\nsuustansa. Kansa jakautui kahtia. Kukin kääntyi omalle puolellensa\nsynkkänä, kuin auranmulta. Uhritulet paloivat molemmin puolin yhtä\nkuumina, mutta niiden liekit olivat jo käärmeen häntiä, jotka löivät\ntoisiansa... sähisivät... kiemurtelivat... vihasivat. Peikko tuntui\njo istuvan peikon selässä, itseänsä peikkoa pettämässä...\n\nHarhama oli lukenut historian viimeiset lehdet ja hän nousi\nlukemastansa epäilyn paksu vaippa hartioillansa. Tyynesti\najateltuansa hän ei päässyt selvyyteen, kuka oli oikeassa, tai oliko\nkukaan. Hän ihaili kutakin silloin, kun näki siinä suurta, olipa se\nmitä hyvänsä. Uhrien mustasta savusta nosti hänen eteensä päätänsä\nvuoroon yksi, vuoroon toinen. Hän keinui silloin joukkotunteen\nmukana, antoi sen viedä, ei kysellyt lopulta mitään, käpertyi\nvaistomaisesti tarvaalaisiin. Se joukko veti häntä, kuin vedensilmä\nsiitä asti, kuin pikku Irmas oli sen vedensilmän avannut, pannut sen\npyörimään joukkotunteen suppilona, joka pyöriessään vetää kaikki\nsen likelle ja sen käsiin kerran joutuneet. Ja siihen pyörintään\nvajotessansa oli hän katsellut Tarvaan suurta kuvaa ja sen joukkoa\njohtajan valossa. Hän käpertyi Tarvaaseen enimmän silloin, kun tämä\nseisoi suurena pilkkasateessa, omiensa hylkäämänä... tuomioistuimen\nedessä... kirovaipalla peitettynä... toisten hänen sääriluillansa\nsoitellessa kalmanviulua ja hänen oman elämänsä seisoessa hänen\nainoana asianajajanansa, osottaen häntä ja lausuen:\n\n-- _\"Ecce homo!\"_\n\n       *       *       *       *       *\n\nHalki avaruuden, läpi maailmoiden pauhun lensi elämä suurena,\nkiemurtelevana käärmeenä. Se söi itseänsä ja syntyi siitä ruuasta\naina uutena. Se söi itseänsä ihmis-elämällä, syntyi uutena ihmisten\nelämänä.\n\nSen suuren käärmeen selkään nousi Tarvaan sijalle hänen \"vanhin\npoikansa\" Vaarnan Risto, joka oli Tarvaan nisistä juonut sudenmaitoa,\nsen sitkeyttä ja viisautta. Hinteränä seisoi hän elämän suuren\nkäärmeen harjalla äärettömyyden kaikkien pillien soidessa, käärmeen\nitseänsä hävittäessä ja häviöstä uutena syntyessä.\n\nHistoria, jossa Harhama jo kahlasi epäilijänä, kulkien joukkotunteen\najamana, joukko-ihmisen mukana, päättyi tapauksiin: nykyhetkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes kolme neljännestuhatta kertaa oli maa kiertänyt suuren ratansa\nauringon ympäri siitä lähtien, kun Ruotsin miehet nousivat ase\nkädessä viikinkiveneisiinsä ja purjehtivat valloitusretkelle Suomen\nrantaa kohti. Seitsemänsataa viisikymmentä vuotta oli kohta kulunut\nniistä päivistä, jolloin tämä maahan purjehtinut vihollinen laski\nvieraan vallan ikeen Suomen vapaan miehen hartioille, kukisti sen\njumalien vallan ja hävitti sen kansallisen yhteiskuntajärjestyksen ja\nistutti Suomen ikkunalle punakukan, salvaten sillä usein pirtin koko\nakkunan, niin että tuvassa oli pimeä olla. Samana vuotena järkkyivät\nVenäjän vallan perustukset Tyynenmeren rannalla. Jaapanin rautaiset\nrykmentit valtasivat sen kotkanpesän, Port-Arturin, ja vallankumous\nnosti päätänsä yhä rohkeampana. Suurten maailmantapausten mainingit\nvyöryivät sotatantereella halki Venäjän ja tuntuivat suomensuvun\nasuma-aloilla. Tarvaan väki, joka nyt oli kokoutunut Vaarnan Riston\nympärille, pyysi Tsaarilta, että hän sallisi Viikin karkotettujen\nmiesten palata takaisin ja kutsuisi kokoon kansan edustajat, jotta\nne saisivat tarkastaa hallitsijansa vaatimukset. Peräsintä vartioiva\nkasakka oli nyt suopeampi ja jo purjehti Tarvaan väki toivorikkaana\nja rohkeana. Tsaari suostui heidän pyyntöönsä ja karkotetut saivat\nluvan palata isiensä maahan.\n\nTaas varusteltiin laivaa Ruotsin rannalla Mälarin laskusuun\nseuduilla. Suomen ja koko maailman viimeinen oikea viikinki, suuren\nviikinkivallan viimeinen arvokas edustaja Rooland Viik astui ylevänä\nlaivaan ja lähti Suomeen, uudistamaan siellä vanhojen viikinkien\näsken kukistunutta valtaa. Häntä olivat saattamassa Ruotsin miehet,\nTyko Håkansson ja Thure Rolf rouvinensa ja monta muuta. Kun laiva\nlähti, puhui Tyko Håkansson kotimaahansa lähtevälle Rooland Viikille:\n\n-- \"Jumala antakoon sinulle voimaa ja viisautta uudistamaan Auran\nrannoilla kerran perustetun esi-isiemme viikinkivallan ja maineen!\"\n\nRooland Viik katsahti laivaväkeänsä. Niiden seassa oli suuri joukko\nsuomensuvun miehiä, jotka myös nyt palasivat kotimaahansa. Hän johti\n_vierasta väkeä_. Hän tunsi mielensä masentuvan, mutta vastasi\narvokkaasti.\n\n-- \"Niin, kuin näette, on suuri osa laivaväestä pohjaltaan Tarvaan\nväkeä... Esi-isiemme laivoissa oli väkenä valituimpia viikinkejä.\"\n\n-- \"Mutta onhan Tarvas kuollut\", -- huomauttivat toiset.\n\nRooland Viik mietti ja vastasi hieman surullisena:\n\n-- \"Niin. Tarvas on kuollut, mutta hän on imettänyt koko kansan\nsudenmaidolla: Hänen perustamansa koulut ovat olleet suomalaisuuden\nsudenpesiä ja Vaarnan Risto on niissä imenyt suden nisiä.\"\n\nRuotsin naiset ja miehet tulivat surullisiksi ja Thure Rolf lausui:\n\n-- \"Mutta onhan kotimaassasi heimomme väkeä valmiina, jota ei ollut\nesi-isillämme.\"\n\nRooland Viik näytti hieman surulliselta. Hän muisteli väkeänsä\nhänkin. Hänestä tuntui että väessä oli akanoita. Aina, ja viime\nvuosinakin, oli tapahtunut paljon semmoista, johon hän itse ei olisi\nkäsin tarttunut. Hän muisti sitä ja vastasi:\n\n-- \"On. Mutta siinä joukossa on paljon epattoja kuten Tarvaankin\nväessä. Ne halveksivat hallittavaa kansaa ja sepittelevät siitä\nhäväistysrunoja. Se ei kuulu oikean viikingin tehtäviin ja\nmielenlaatuun. Esi-isämme olivat Odinin ja Torin valittua väkeä...\"\n\nKun Ruotsin rouvat kuulivat ne sanat, nousivat vedet heidän\nsilmiinsä. Muinaisuuden suuret viikinkihaamut ilmestyivät heidän\nsielussansa ja he katselivat ihastuksen valtaamina niiden vallan\nja muistojen viimeistä edustajaa, joka nyt lähti ruotsalaisen\nviikinkiheimon viimeiselle viikinkiretkelle. Tyko Håkanssonin rouva\npuristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui luottamuksella:\n\n-- \"Mutta viikinkimaineen sinä uudistat yksinkin.\"\n\n-- \"Kiitos suuresta ajatuksesta! Minä voin vastata että viikinkivalta\nloppuu kunniakkaasti, mutta sen jälkimainingit jäävät epattojen\nkäsiin\", -- vastasi Rooland Viik ylevänä. Ja kun laivaa irroitettiin\njo rannasta, lisäsi hän: \"Mutta minä lähden toivorikkain mielin,\nsillä minä tiedän, että Moorankivelle laskettu vapaus on itsensä\nkautta takaava ruotsalaisen sivistyksen tulevaisuuden Suomessa. Siinä\nvapaudessa on kansoja kiehtova vetovoima...\"\n\nMutta Viikin Roolandissa sitä, sanoessaan, oli jotain vakavaa,\najattelevaa.\n\nTyko Håkanssonin rouva huomasi sen. Hän katseli Rooland Viikiä, joka\nseisoi laivan kannella turvattomana, miltei kokonaan Tarvaan entisen\nväen ympäröimänä, ja lausui hänelle:\n\n-- \"Eikö Ruotsin miehillä, jotka asuvat Suomen rannalla, ole jo aika\npyrkiä sovintoon Tarvaan voimakkaan väen kanssa?\"\n\nJa kaikki vaikenivat ja miettivät. He ajattelivat, eikö maailman\nviimeinen punakukka olisi turvatuin, jos se tyytyisi rantaansa ja\nkukkisi ystävyydessä sen lumivalkean kukan kanssa, jolta se tähän\nasti oli niin monesti tukinnut Euroopan akkunan niin, ettei sille\nvalo päässyt. Rouva Håkansson lausui hetken kuluttua, kuin itseksensä:\n\n-- \"Onhan Suomessa tilaa sekä Odinille että Väinämöiselle, Torille ja\nIlmariselle...\"\n\nKaikki ajattelivat. Rooland Viikin otsalle nousi ryppy. Thure Rolf\nlausui lopuksi:\n\n-- \"Jumaloille kyllä on rasiassakin tilaa, mutta ihmisille oli jo\nkahden asuessakin maa liian ahdas... Kain ja Aabel eivät mahtuneet\nsiihen...\"\n\nElämän taisteluiden syyt nousivat puhujien eteen käsittämättöminä,\nhämärinä, järjettöminä. Itse Rooland Viik mietti sitä pulmaa,\najatteli, miksi maailman viimeisen punakukan täytyy ulotella\nlehtiänsä sinne, missä ne pakostakin tapaavat Pohjolan pakkasen,\njoka ne palelluttaa, tapaavat Suomen lumivalkean kukan lumiset\nalueet. Sitä he miettivät ja odottivat vastausta. Ja vastauksena\npaistoi heidän silmiinsä se kuva, jonka Rooland Viikin viimeiselle\nviikinkiretkelle lähtö oli heissä herättänyt: Heidän eteensä\nlevittäytyi vanhan viikinkivallan _häviö:_ Kaikki oli hävinnyt,\nOdin ja Tor ja Valhalla ja kaikki. Kaikki saarnasi, että elämän\ntaistelu on turhaa, sillä kaikki kulkee kumminkin samaa maalia kohti:\npääkalloa kohti...\n\nMutta Viikin Roolandin laiva kynti jo niitä samoja vesiä, joiden\naaltoja halkaisivat muinoin viikinkilaivat... Aalto loiskui...\ntaivaanranta hävisi meren sineen... Jo näkyivät Suomen merilyhdyt...\njo tuikuttivat omat merivalot... Kohta nousi saaria vedenrajasta...\nNe olivat Suomen saaria... Laiva solui niiden välitse... Jo\nhymyilivät tutut luodot, nauroivat tutut salmet... Laiva laski\nniiden ohi. Jo nousi merestä Suomen kaupunkinen ranta, eikä kestänyt\nkauvan, kun laiva jo laski samaan rantaan, mihin lähes kolme\nneljännesvuosituhatta sitten olivat laskeneet viikinkivalloittajien\nveneet. Viikin Rooland astui maalle ja häntä seurasivat hänen omat\nja häneen liittyneet entiset Tarvaan miehet. He nousivat isänmaansa\nmaalle mielet katkerina, ja savukäärme alkoi taas juosta maita\nentistä katkerampana. Veli ei huolinut veljen vastaanotosta ja sisar\nei ymmärtänyt sisarta.\n\nKun Viikin Rooland matkusti miestensä luo toisten palaavien\nseuraamana, jakaantui kansa hänen edeltänsä kahtia, kuin vesi veneen,\nlumi lumiauran tieltä. Toisella puolen seisoi Viikin väki ja ne\n\"toiset\". Se väki nosti lakkiansa palaavien kunniaksi, kukkia satoi\nja eläköön-huudot kaikuivat. Mutta toisella puolen tietä seisoi\nvanhan Tarvaan väki synkkänä ja äänettömänä. Sen väen tunteet olivat\nkahtalaiset: Se tiesi, että veli ei ota vastaan sen tervehdystä,\neikä se voinut myös ilohuudoin ottaa vastaan viikinkiä, joka tuli\nuudistamaan vallottajan ikivanhaa, raskasta valtaa. Sen kujan läpi\najaen saapui Rooland Viik miestensä luo. Vallottajaa ei odottanut nyt\nmiekka, vaan seppele...\n\nSe oli viikinkien kaikkien vallotusretkien loistavin ja niiden\nviimeinen voittokulku... Ei ainoakaan muinaisuuden suurista\nviikinkipäälliköistä ollut kulkenut semmoista voittokujaa pitkin. Ei\nainoakaan heidän voitoistaan vetänyt vertoja Rooland Viikin voitolle,\njolla hän uudisti esi-isiensä vallan ja lopetti sen mainehikkaat\nretket. Ei ainoakaan häviävä valta ole viime päivinänsä nähnyt\nlippunsa nousevan entiseen verraten niin ylpeänä juuri häviön edellä.\nEi ainoankaan vallan viimeinen edustaja ole niin voitokkaana noussut\nhäviävän vallan huipulle, korottaen sen vallan loistavammaksi, kuin\nse on koskaan ennen ollut. Rooland Viikin osaksi oli tullut kohtalo,\njota maailmanhistoria ei ollut vielä suonut yhdellekään kuolevalle\nennen häntä. Hän nousi sillä ikivanhan viikinkivallan, Euroopan\n_vanhimman_ olemassa olevan vallan, vanhimman vallottajavallan\nmerkillisimmäksi mieheksi ja sen vallan kadehdittavimmaksi\npäälliköksi.\n\nItsetietoisena ryhtyi nyt Viikin Rooland karkottamaan Tarvaan miehiä\nniiltä paikoilta, joihin ne olivat astuneet vastustajien niistä\npoistuessa. Useat hänen miehistänsä jo kiiruhtivat johtajaansa\nja huomauttelivat, että he olivat valmiit astumaan paikoillensa\nehtoja asettamatta, mutta Rooland Viik itse vaikeni vielä ja odotti\naikaansa. Ja maailman viimeinen punakukka kukki nyt taas Suomen\nakkunalla entistä rohkeampana. Se uhkasi taas punallansa tukkia\nSuomen pienen akkunan, Katkerana ajatteli moni sitä hetkeä, jolloin\nolisi uudestaan astuttava _soutajiksi_ viikinki-kalerilaivaan ja\nraadettava laivan isäntien seistessä sen komentosillalla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoihuavina alkoivat nousta uhritulet isänmaan kukkuloilla. Vihaisina\nkiepahtelivat niistä katkeruuden mustat savukäärmeet. Palavat\ntuohukset käsissä kulkivat toiset heitellen efialtesvaipan jokaisen\nhartioille, joka oli Tarvasta totellut. Loukatut puolestansa\nmaksoivat sapen katkerammalla sapelia, käärmeestä ne lähettivät\nvastalahjaksi poikivan käärmeen, kavaltajanvaipasta maansa petturin\nvaipan. Kohta kulki kansa omatekemissään pukimissa. Isänmaan savut\nsokaisivat silmiä. Jokainen luuli sen vaipan _näkevänsä_. Kun kaksi\ntuli tiellä toisiansa vastaan, lausui toinen:\n\n-- \"Sinun kauhtanasi liepeet heiluvat itään päin.\"\n\n-- \"Ja sinun halaattisi länteen\", -- vastasi toinen, eikä kumpikaan\nhuomannut, että he olivat _alasti_...\n\nElämän rautaiset vaunut vierivät edelleen. Kamppailu alkoi Suomen\nherruudesta. Viikin väki odotti aikaansa.\n\nMutta silloin alkoi nostaa päätänsä uusi vallanvaatija: Hornan luolan\nväki heräsi Suomessa päivä päivältä. Se nousi penger penkereeltä\nsille Korkeallevuorelle, josta näkyvät koko maailman rikkaudet ja sen\nkunnia ja loisto. Maailmankurjuus nosti Suomessa repaleista lippuansa\nja kokosi ryysyistä joukkoansa sen ympärille. Isänmaan uhritulien\nloistaessa ja vihaisten savukäärmeiden niiden kidasta purkaessa\npoikueitansa, kohosi maailmankurjuus, Hornan luolan nääntynyt joukko\nyhä korkeammalle maailman Korkeanvuoren huippua tavotellen.\n\nSen ensimäiset repaleiset armeijat seisoivat jo vuoren huipulla. He\nnäkivät sieltä, kuinka kulta välkkyi ja hopea hohti. Heidän silmänsä\neivät olleet sille hohteelle tottuneet. Se hohde häikäisi niitä. Se\nsuurensi kultamunin kultavuoreksi. Uusi valo ja ihastus valeli sen\nhäikäisevällä purppuravärillä, välkytteli sitä ihastuneiden edessä ja\nkirkasti sen säteillänsä.\n\nSilloin astui väen eteen sosialismin loistava haamu, veripunainen\nvaippa hartioilla, nosti oikean kätensä sivulle, osottaen kiiltäviä\nkultavuoria, seisoi päin kansaa ja lausui:\n\n-- \"Katsokaa! Suomi ei ole köyhä...\"\n\nJa väki uskoi, että Suomi oli rikas kullasta ja kaikesta. Se uskoi,\nkoska se näki sen silmillänsä. Se ihastui, ja kultamuru suureni sen\nsilmissä yhä suuremmaksi, kirkastui kirkkaammaksi.\n\nSosialismin loistava haamu kysyi silloin repaleiselta, nääntyneeltä\nväeltä:\n\n-- \"Tahdotteko vieläkin syödä leipäänne muuttamalla _kiviä_ leiväksi,\nkun kulta kiiltää noin _likellä?_...\"\n\nRepaleinen joukko oli vaiti ja muisteli millä vaivalla se oli\nmuuttanut kiviä leiväksi. Sosialismin haamu jatkoi:\n\n-- \"Tahdotteko muuttaa _kiviä_ leiväksi, kun kultaa on noin _paljon_?\"\n\nJoukko hieroi kullan välkkeen huikaisemia silmiänsä. Kultamuru\nsuureni sen silmissä suurenemistansa. Haamu jatkoi:\n\n-- \"Valitkaa kumman tahdotte!\"\n\nJa ryysyinen väki valitsi kullan. Se kurotti kätensä jo ottamaan\nkultavuorta, mutta loistava haamu osotti niitä, jotka seisoivat\ntarvaalaisten ja viikkiläisten etunenässä, vartioiden kultavuorta. Se\nosotti niitä ja lausui:\n\n-- \"Katsokaa! Kulta ei ole vielä teidän otettavissanne, sillä te\nolette panneet kissan makkaraa vartioimaan. Kulta on vartijoiden\nhallussa...\"\n\nJoukko hämmästyi. Haamu kysyi edelleen:\n\n-- \"Ettekö ole tyhmästi tehneet?... Eikö teidän itsenne olisi hyvä\nolla kultavuoren vartijana?...\"\n\nJokainen tiesi, että se olisi hyvä. Silloin loistava haamu kehotti\nheitä:\n\n-- \"Astukaa siis itse kultakasojen vartijoiksi!\"\n\nJa joukko oli valmis siksi astumaan. Mutta kun se ei ymmärtänyt,\nmiten se voisi tapahtua, miten olisi mahdollista päästä kultavuoren\nvartijaksi, selitti haamu heille, kuinka he tähän asti olivat väärien\njohtajien narraamina kantaneet kultaa kasaan ja jättäneet sen niiden\nvartioittavaksi. Ja lopuksi hän kysyi kuulijoiden risaisia pukimia\nosottaen:\n\n-- \"Katsokaa repaleitanne! Onko _teille_ siitä kultakasasta kultaa\nliiennyt?\"\n\nJokainen oli halki elämänsä tuntenut, kuinka kulta kiertää häntä,\nkuin maa aurinkoa, ei anna muruakaan hänelle, vaikka saa hänestä\nkaikki, kuin maa valonsa kierrettävästänsä.\n\nHaamu osotti silloin kullanvartijoita ja kysyi edelleen:\n\n-- \"Katsokaapa niiden pukimia! Onko _se_ väki kitunut kullan\npuutteessa?\"\n\nRyysyinen väki katsoi. Haamu jatkoi kyselyänsä:\n\n-- \"Oletteko te siis kulkeneet oikeiden johtajien johdettavina, kun\nolette kulkeneet Tarvaan ja Viikin talutettavina? Oletteko kulkeneet\noikeassa joukossa?\"\n\nKuulijat ällistyivät. Heille oli päivän selvää, että jotain oli\nvinossa, että heitä oli petetty. He olivat koonneet kultaa ja olivat\nnyt repaleisia, nälkäisiä, mutta kullan vartijat kävivät ylellisesti\npuettuina, eikä niiltä puuttunut mitään. Suuri haamu lopetti:\n\n-- \"Kun sen olette nähneet, niin älkää enää silmiänne sulkeko! Tehkää\nluokkarajat selviksi! Riuhtaiskaa itsenne irti porvareista, niin\nkultavuoret ovat teidän!\"\n\n-- \"Irti porvareista!\" -- huusi ihastunut väki oitis.\n\nJa silloin alkoivat tarvaalaisten ja muiden rivit harveta. Yhä\nsankemmat parvet alkoivat kiivetä maailman Korkeallevuorelle\nkatselemaan maailman rikkauksia, joista he olivat kuulleet\nniiden kertovan, jotka olivat ne jo nähneet. Ja he todellakin\nhuomasivat kultaa ja rikkautta kaikkialla. Kaikkialla oli maata,\nkalliita metsiä, taloja, herraskartanolta, pappiloita, kaupunkeja,\nviljavainioita, karjoja ja kalavesiä. Ei ollut tuuman alaa, jossa ei\nolisi aarre odottanut.\n\nMutta he myös tiesivät, että se ei ollut heidän. Toiset olivat sen\nanastaneet, niin oli sosialismin suuri haamu selittänyt. Ääretön\nkatkeruus täytti silloin heidän mielensä, kun he huomasivat, että\nheitä oli niin törkeästi petetty.\n\nNiin alkoi uusi joukko-ihminen Suomessakin kasvaa ja voimistua. Se\nkohosi yleisen sekasorron ja vihan keskeltä. Maailmankurjuus nousi\nSuomessakin Korkeallevuorelle ja katseli sieltä maailman rikkauksia,\nkullan välkkeen sen silmiä huikaistessa ja rikkaiden loiston\npoikiessa käärmeenpoikia sen poveen.\n\nJa silloin alkoi isänmaan uhritulista nousevissa savuissa, niistä\nnousevien mustien käärmeiden seassa häilähdellä punaisia käärmeitä,\njotka kiepahtelivat vihaa suitsuten... hedelmöittivät lapsiansa...\nsihisivät... siittivät kokonaisia poikueita... punasivat kohta savut\npunakirjaviksi ja alkoivat vaatia osaansa maailman rikkauksista\nja vallasta. Viikin yhtyneen väen ja tarvaalaisten rinnalle astui\nkolmas suuri joukko-ihminen, valtaaville tunteinensa ja punaisine\nkäärmeinensä...\n\nSe uusi ihminen oli syntynyt siitä suuresta elämänkäärmeestä, joka\nhedelmöitti itsensä omaa ruumistansa syömällä. Se oli syntynyt siitä\nelämänkäärmeestä, jonka harjalla Vaarnan Ristonkin ja Rooland Viik\njoukkoinensa seisoivat isänmaan uhrituohukset käsissä. Se syntyi\nsiitä elämänkäärmeestä, joka avaruuden kaikkien pillien soidessa\nkiemurteli äärettömyydessä, kietoutuen rataansa huimaavan maanpallon\nympäri moninkertaisena käärmevyönä. Se syntyi siitä käärmeestä sen\nosaksi ja ryhtyi heti syntymäemätintänsä: omaa ruumistansa, syömään\nja oksentamaan syötyä uutena elämänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta sen jälkeen kokoutui taas eduskunta, jonka kokoonkutsumiseen\nkotiajääneet Tarvaan miehet olivat hankkineet luvan. Näinä aikoina\nsai Harhama eräältä korkealta venäläiseltä henkilöltä Grafskijlta\nkutsun tulla hänen puheillensa. Otettuaan selvän, että kutsua ei\noltu tehty hänelle vihamielisessä hengessä, hän matkustikin mainitun\nhenkilön luo, joka hänelle alkoi puhua kysyvästi:\n\n-- \"Te tunnette rouva Vronskajan?... Anna Pawlownan?\"\n\n-- \"Kyllä, Teidän ylhäisyytenne!\" -- oli vastaus.\n\n-- \"No, hän kirjoitti minulle jo viime syksynä ja pyysi Teille\nsuositusta, mutta minä mitenkä lienen sen unohtanut, kunnes hän nyt\ntaas siitä muistutti\", -- jatkoi Grafskij.\n\nJo salaisen järjestön muodostumis-aikana oli sovittu, että ainakin\nyksi miehistä koettaa päästä armeijan yhteyteen järjestön nimessä\ntoimimaan. Harhama oli siihen tehtävään kuin valittu kielitaitonsa\ntähden. Hän oli jo ennen pakoansa ryhtynyt hankkimaan itsellensä\nsitä varten suosituksen. Pakonsa hän oli aikonut ainoastaan siksi\npitkäksi, että ehtisi päästä turvatuksi ja saada järjestön jäsenistä\ntiedon. Siksi oli hän pyytänyt Anna Pawlownan toimittamaan hänelle\nsuositukset. Kun hän nyt odottamatta kuuli asiasta puhuttavan,\ntuntui hänestä, kuin seisoisi hän rikollisena järjestön edessä. Hän\noli viime aikoina sen jo miltei unohtanut ja nyt se nousi, kuin\nvainaja haudasta muistuttamaan jostain. Hänen eteensä avautuivat taas\nnopeasti elämän hämärät. Hän katseli sen sotkeutumaa ja mietti missä\npohjukassa hän nyt oikeastaan oli. Kenraali Grafskij jatkoi:\n\n-- \"Minä kun en tunne Teitä tarkemmin, en nyt voisi suositusta vielä\nantaa, mutta ehkä tahdotte ottaa viran omassa maassanne, niin minä\nvoin olla Teille avullinen sitä saadessa... Silloin voin oppia Teitä\ntuntemaan ja kenties suositella...\"\n\nHarhama istui sanattomana, katsellen vallankumouksen verisormea, joka\nnyt oli hänen eteensä loihdittu. Samalla hän muisti rouva Esempiota,\nja hänestä tuntui, että tämä oli hänellä nyt taakkana, jota hän ei\nvoi pois viskata.\n\n-- \"Vai kuinka Te ajattelette?\" -- kysyi kenraali Grafskij, kun\nHarhaman vastaus viipyi.\n\nHarhama ajatteli taakkaansa ja katseli vapauden verisiä merenselkiä.\nViimein vastasi hän ajatuksissansa:\n\n-- \"Kiitos, eminenssi. Mutta minä en voi ottaa, enkä halua mitään\nvaltion virkaa kotimaassa... Olisin halunnut töitteni takia päästä\nVenäjän Aasiaan tutustumaan siellä paikallisiin kieliin ja ehkä\ntekemään muitakin tutkimuksia.\"\n\n-- \"Aa!... Vai semmoinen asia!... No, hyvä on!... Minä mietin\nasiaanne ja sitten myöhemmin näemme mitä tulee\", -- lausui siihen\nkenraali Grafskij, ojentaen kätensä jäähyväisiksi ja lopettaen:\n\n-- \"Olen kernas tekemään, mitä voin... Tahtokaa vaan kääntyä\npuoleeni!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri elämänkäärme loi historiaa: Se söi itseänsä ja syntyi\nsyömistänsä.\n\nMatkalla joutui Harhama katselemaan kansan-edustajien taistelua.\nUusi joukko-ihminen astui siellä jo punaisine käärineinensä savun ja\nkatkeruuden pilvistä näkyviin. Maailmankurjuus vaati osaansa maailman\nrikkauksista. Viikin yhtynyt väki seisoi tarvaalaisten vastassa,\nentistä katkerampana, ja tarvaalaiset taistelivat kunniansa puolesta\nvihaisena käärmepesänä, joka sähähti jokaisesta loukkauksesta.\n\nJa kaiken sen taistelun seasta nousi uusi joukkoihminen: kurjalisto,\nyhä voimallisempana, kietoutui kullan säteistä kutoutuvaan verkkoon,\nnäki onnen-auringon nousevan tulevaisuuden yhteiskunnasta loistavana\ntulipyöränä, josta säteili rikkaus ja onni ja valta ja vuoti viini\nja levittäytyi rauha ja lepo elämän yli, kuin päivänpaiste, joka\nvalovaippana laskeutuu maahan, peittäen valtakunnat ja valtameret\nlämpimällä valollansa.\n\nKenraali Grafskijn luota meni Harhama eduskunnan istuntoa katsomaan.\nVastustajat seisoivat vihaisina vastatusten ja uusi joukko-ihminen\nvaati niiltä molemmilta valtaa ja valtikkaa ja kultavuorien avaimia.\nSe vaati yleistä ääni-oikeutta. Vaarnan Risto väkinensä tuki uuden\nihmisen vaatimusta. He tiesivät, että se siirtää vallan painopisteen\nsuomalaiselle ainekselle, tekee lopullisesti turhiksi Viikin\nRoolandin vallan-uudistuspyrinnöt. Vaatimusta vastusti Rooland Viik\nväkinensä ja osa häneen liittynyttä entistä tarvaalaista väkeä,\nRitalan nykyiset miehet. Kun asia oli esillä, pyysi Erkki Finne\npuheenvuoron ja lausui:\n\n-- \"Minä ehdotan, että kysymyksen annetaan raueta. Ei ole nimittäin\nedellytyksiä yleiselle äänioikeudelle. Viime vuosien taistelussa\non osa kansaa osottautunut kunnottomaksi. Olisi sen tähden ensin\ntehtävä siivous ylimmästä alimpaan. Yksinpä meidän joukossamme\ntäällä istuu miehiä, jotka ovat tahranneet kansan kunnian ja oman\nihmis-aateluutensa...\"\n\nVihanlieskat alkoivat tuprahdella isänmaanrakkauden liedestä.\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- huutavat Viikin miehet.\n\n-- \"Kutka?... Kutka?... Kutka ovat aateluutensa tahranneet?...\nNimet esiin!\" -- huutavat Vaarnan Riston miehet, nousten kunniaansa\npuolustamaan, kiihkeinä, ärsytettyinä petoina. Erkki Finne jatkaa\nrautaisella äänellä:\n\n-- \"Minä osaan sanoistani vastata ja rohkenen puhua suoraan.\nMainitsen niistä Vaarnan Riston...\"\n\n-- \"Alas herjaaja!... Alas!... Alas!\" -- huutavat Vaarnan miehet\nkiihtyneinä. Viikin miehet nauttivat kostosta. He juopuivat siitä,\nkuin viinasta. Suuri isänmaantunne sammutti kaiken muun, etsien vettä\nomaan janoonsa. Erkki Finne jatkoi synkkänä:\n\n-- \"Vaarnan Risto ei ole kuunnellut kansan ääntä. Hän on jäänyt\nhieromaan vieraan kanssa kauppaa maan oikeuksista.\"\n\nPuheet kuuluivat yli maan. Hyvä- tai alashuudot olivat maan yhteisiä.\nPisto koski koko käärmepesää, pistäjinä olivat kaikki tarvaalaisten\nvastustajat. Kunnia on ihmisen kipein paise. Siihen paiseeseen koskee\npieninkin pisto, jos se on terve, puhdas ajettuma.\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- yrittivät muutamat Viikin miehet myönnytellä.\n\n-- \"Alas herjaajat!... Alas!\" keskeyttivät kiihtyneet tarvaalaiset,\nVaarnan Riston miehet, tukahduttaen hyvä-huudot ja Erkki Finnen\npuheen. Ihmisten mielet hehkuivat hiiloksena. Isänmaanrakkaus tuprusi\nvihana, loukkaukset sinkoilivat salamoina. Erkki Finne yritti vielä\npuhua:\n\n-- \"Vaarnan Ristoa on imettänyt itse Tarvas. Hän on juonut Tarvaan\nhengen sudenmaitoa.\"\n\n-- \"Niin onkin!\" -- keskeytti huudahdus.\n\n-- \"Sudenmaidosta lähti roomalaisuuden henki\", -- huomautti joku.\n\n-- \"Mutta Tarvas-susi oli kansansa pettäjä\", -- yritti Erkki Finne\njatkaa.\n\n-- \"Alas!... Valetta!... Herjausta!... Alas!... Alas!... Tarvas\non suomalaisuuden suuri susi!\" -- huutavat uhkaavat äänet. Kuului\njoku koko maan hyvä-huuto. Erkki Finne vaikeni. Tarpilan Juro puhui\njäykkänä:\n\n-- \"Meidän tarvaalaisten kunniamme ei ole semmoinen mädännyt paise,\njohon ei koske... Se on _puhdas_ ajettuma... Siksi älköön siihen\nkukaan koskeko!\"\n\nMielet kiihtyivät. Puhdas paise ärtyi jokaisesta pistosta. Mutta\nuusi, kolmas joukko-ihminen kokosi voimiansa ja odotti omaansa.\nSe kasvoi, lappautui entisyydestä, ja nykyisyyden kiistoista ja\nvihasta, kuin lapamato ihmisestä. Nuori Ritala puhui, kädessä\nisänmaanrakkauden uhrituohus:\n\n-- \"Suomen kansan ainoana peruskivenä on laillisuus. Me emme voi\nryhtyä mihinkään, ennen kun olemme päässeet sille kivelle. Rämeelle\nme emme rakenna. 'Wilhelm Tellin' nuoli on meille jo avannut tien\nsille kivelle. Meidän täytyy kaikki muu lykätä siksi, kun on sille\nkivelle päästy...\"\n\nJa sitten puhuivat useat muut. Viikin väki yleensä ei hyväksy\näänioikeusasiaa. Syyksi mainitsee se lyhyen:\n\n-- \"Me emme ole vielä päässeet Moorankivelle ja jokainen muualla\ntehty teko on laittomuutta...\"\n\nHinterä Vaarnan Risto pyysi silloin puheenvuoron, nousi\nvaatimattomana ylös ja puhui:\n\n-- \"Erkki Finne sanoo, että minä olen jäänyt maahan, silloin kun\nhän lähti Moorankivelle kunniaansa pelastamaan. Aivan niin. Mutta\ntietäköön Erkki Finne ja muut täällä, että sillä aikaa, kun hän istui\nMoorankiveltä, täytyi meidän jääneiden maata yömme vieraan vieressä,\nsamassa sängyssä, säilyttääksemme edes sängynreunan hänen paluutaan\nvarten... Ja tietääkö Erkki Finne, mitä me niinä öinä olemme\nkärsineet?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama alkoi käpertyä Vaarnan Riston ympärille. Mielikuvituksessaan\nhän kuvaili hänet makaamassa kylmän mustan jättiläiskäärmeen\nvieressä, tuntevan sen kylmän hengityksen ja sen ruumiin uhkaavat\nliikkeet ja yrittelevän niitä vältellä, isänmaan tähden. Hän katseli\nhäntä siihen valmistuneilla silmillä, itsetiedottomana tarvaalaisena,\npikku Irmaksen kääntämänä joukko-ihmisenä, joka epäili kaikkea, antoi\nlopuksi kaikessa sokeiden valkoisten hevosten viedä, minne niitä\nveti. Hän näki Vaarnan Riston nousevan käärmeen viereltä kylmään\npilkkasateeseen, miljoonien sormien osoteltavaksi, ja kumminkin\ntekevän tyynenä tehtäväänsä. Risto Vaarna jatkoi:\n\n-- \"Mutta jos luulette, ettei minussa ole miehuutta vastakin nukkua\nvihollisen hengityksen ylettyvillä, kun kansan etu sitä vaatii, niin\nsiinä erehdytte.\"\n\nHyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- huusivat hänen miehensä. Risto jatkoi:\n\n-- \"Minä kyllä ymmärrän Erkki Finnenkin mielen katkeruuden ja\nkunnioitan hänen vakaumustansa, mutta jos hän yrittää heittää likaa\nminun ihmis-aateluuttani vastaan, niin tietäköön, että se lika\ntahraa hänet itsensä. Tietäköön jokainen, että Risto Vaarna ei ole\naateluuttaan saanut keltään lahjaksi, eikä sitä siis voi kukaan\nhäneltä pois ottaa. Hän myös sanoi, etten minä ole kuullut kansan\nääntä, mutta minä kysyn häneltä: Mikä on kansa? Hänkö? Minäkö? Vai\nonko kansa ehkä joku joukko, pienempi tai suurempi, joka vaan jossain\ntahtonsa ilmaisee? Sillä niinä aikoina olivat tämän huoneen ovet\nsuletut ja kansan nimessä puhui jokainen, joka ei tietänyt, mikä on\nkansa...\"\n\nHyvä!-huudot ja Viikin väen murina kuuluivat sekaisin. Risto Vaarna\njatkoi tyynenä:\n\n-- \"Ritala lausui, että Suomen kansan ainoana peruskivenä on lain\nkirjaimen tarkka noudattaminen. Se on väärin...\"\n\nTaas leimahtivat lieskat. Joukkotunteet roihusivat punakirkkaina\ntulina. Hyväksymis- ja alashuudot lähtivät karkeloimaan yli maan.\nVaarnan Risto jatkoi:\n\n-- \"Ritalan ajatus on väärä, sillä lain _henki ei ole_ kaiverrettu\nkuolleisiin _laintauluihin_, eikä kansan elämä ripustettu lain\nkirjaimeen, vaan sen _henkeen_...\"\n\nJa osottaen väkeänsä lausui hän lopuksi:\n\n-- \"Meidän aateliskilpeemme heitetään lokaa, mutta minä sanon teille,\nettä me seisomme koko maailman edessä omat tekomme aateliskilpenä, ja\nse on kilpi, johon ei mikään heitetty tahra tartu... Meidän joukkomme\nei puhdistusta tarvitse.\"\n\nHän seisoi joukkonsa edessä tietoisena, varmana. Kaksi aatelia seisoi\ntaas vastatusten: Viikin liittoutunut väki ja tarvaalaiset.\n\n-- Hyvä!... Hyvä! -- raikuvat jyrisevät huudot tarvaalaisten\npenkeiltä ja Viikin väki vaikenee. Kaksi aatelia seisoo vastatusten,\nkumpikin itsetietoisena ja varmana aateliudestansa. Harhama oli\nkuunnellut Vaarnan Riston puhetta ja ihastunut. Sanat putoilivat\nhänestä suurina ja puhtaina, kuin salamat, ja sattuivat Harhaman\nolemuksen ytimiin. Joka sana oli hänestä suurempi, kuin puhuja\nitse. Hän alkoi käpertyä Riston ympärille, hän kulki huomaamattansa\njoukko-ihmisenä Riston väen voimakkaiden joukkotunteiden mukana...\n\nJorma Kaatra sai puheenvuoron ja lausui:\n\n-- \"Risto Vaarna on täällä lausunut, että hänen joukkonsa ei kaipaa\npuhdistamista, mutta huomautan vaan esimerkiksi Aatu Rauhalasta.\nEhdotan, että asia lykätään kunnes Vaarnan väki on tarkastettu, kansa\npuhdistettu pettureista ja siten päästy laillisuuden kivelle.\"\n\n-- Hyvä! -- huutavat Viikin miehet. Risto Vaarna lausuu taas:\n\n-- \"Kun meille puhutaan Aatu Rauhalasta, niin minä huomautan, että\nemme me, eivätkä muutkaan vastaa kansan _epatoista_. Niistä vastaa\njoko koko kansa tai sitte ei kukaan. Minä myönnän, että meidän,\nniinkuin muidenkin liepeisiin, on liittynyt epatoita, mutta Risto\nVaarna johtaakin miehiänsä, eikä niitä, ja miesjoukko on seula, joka\nitse seuloo joukostansa epatot aikanansa pois, puhdistaen siten\nitseänsä, kuten koko kansakin tekee...\"\n\n-- Hyvä! Hyvä! -- kaikuvat taas Riston miesten huudot, mutta selvästi\nvoi nähdä, että heidän joukkonsa on pieni.\n\nViikin Rooland tunsi nyt väkensä voiman ja nousi pelastamaan Suomen\nakkunan koristusta: punakukkaa, ettei se joutuisi vieraiden käsien\npideltäväksi. Hän lausui:\n\n-- \"Suomen aateli ei lähde yhteiskuntajärjestyksemme ikivanhalta\nperuskiveltä. Meidän oikeutemme ovat esi-isiemme perintö, jonka he\novat hankkineet jo ylimuistoisina aikoina. Kuningas Maunu Erikinpoika\nja Hakon ja heidän jälkeläisensä, aina Kustaa kuninkaaseen asti,\novat ne oikeudet vahvistaneet ja ne on tunnustanut myös Venäjän\nTsaari. Aatelin valta on sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen yksi\nkulmakivi...\"\n\nHuudot: \"ei... ei... oikein... ei... oikein\" katkaisevat puheen. Sen\ntauottua jatkaa Rooland Viik:\n\n-- \"Ja siksi ei Suomen aateli luovuta sitä valtaa kansan\nvieritettäväksi.\"\n\n-- Väärin!... Väärin!... Hyvä!... Hyvä!... Väärin! -- kuuluu sekaisin\nedusmiesten joukosta. Juro Tarpila nousee puhumaan ja lausuu:\n\n-- \"Kyllä minäkin myönnän, että valta on aatelille kuuluva. Mutta\ntässä maassa on muutakin aatelistoa, kuin se, josta Rooland Viik\npuhuu ja jonka aateliskirjat ovat kuninkaiden kirjottamia. Tässä\nmaassa on se aateli, joka on itse kirjottanut aateliskirjansa tämän\nmaan kamaraan, kuokka ja Raamattu kädessä. Sen toisen aatelin paperit\nvoidaan polttaa, mutta meidän papereitamme ei voida, sillä ne\nuudistaa poika isänsä kuoltua.\"\n\n-- Hyvä! Hyvä! -- keskeyttivät jyrisevät huudot tarvaalaisten\npenkeiltä.\n\nTarpila jatkoi:\n\n-- \"Me rahvaan miehet sitä valtaa _vaadimme_. Olemme tähän asti\nistuneet eduskunnan portailla, mutta me kyllä avaamme vielä\nitsellemme ovet tämän maan kaikkiin ritarihuoneisiin...\"\n\n-- Hyvä! Hyvä! -- raikuivat taas huudot. Mutta Viikin miehet istuivat\nmykkinä ja Rooland itse katseli oudostuen uutta aatelia, joka nyt\nnosti päätänsä. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: suomalainen\nrahvaanmies nosti päätänsä ja vaati itsetietoisena pääsyä maansa\nherraksi. Suomalainen aines nousi vanhaa valloittajavaltaa vastaan,\nsen noustessa uudelleen ikivanhalle istuimellensa.\n\nMutta aika ei ollut vielä tullut. Lopullisessa äänestyksessä voitti\nViikin Rooland ja uuden joukko-ihmisen vaatimus hylättiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämä alkoi purkaa siittämäänsä lapamatoa: Äänioikeuden hylkäämisestä\nlappautui Hornan luolan väen viha ja katkeruus ja sen voimat\nlisääntyivät. Isänmaanrakkauden lapamadot alkoivat myös ilmaantua.\n\nEdustajat eivät olleet vielä hajaantuneet, kun kuului huuto:\n\n-- \"Vanha Suokas on tapettu!\" Käärmeenhännät suhahtelivat silloin\nvihaisina.\n\nKaikki ikäänkuin kavahtivat pystyyn, osottivat toisiansa ja sanoivat:\n\n-- \"Semmoisia te olette!... Murhaajia!... Kavaltajia!...\nPettureita!... Sala-ampujia!...\"\n\nKaksi aatelia seisoi taas vastatusten. Suokkaan kuolinkorina kirveli\nkaikkien mieliä. Hänen verensä oli _ensimäinen_ veljesveren pisara,\nmitä Suomessa on koskaan vuodatettu kansan nimessä, oman maamiehen\nkädellä...\n\nSynkkä, katkera riita alkoi silloin nousta kylmänä savuna Suomen\nkaikista soista...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEduskunta hajosi. Mutta ulkona odotti uusi, suuri elämän lapamato:\nMaailmankurjuus seisoi edustajahuoneen oven edessä, odotellen valtaa\nja kultaa ja kaiken avaimia. Se joukko jatkui portaiden edestä yli\nkoko jäisen, laajan maan. Se odotti kaikkialla minne kurjuus oli\npesänsä rakentanut, pesän, jossa se oli siittänyt uutta kurjuutta,\nkasvanut, tullut repaleisemmaksi, muodostunut elämän paiseeksi, joka\nvalmistautui puhkeamaan.\n\nKun Rooland Viik poistui miehinensä voittajana kohtasi heitä\nportailla outo näky: Koko huone oli väen ympäröimä. Se oli Hornan\nluolan väkeä, se oli suomalaisen orjajoukon joukko-ihminen.\nKaikkialla näkyi miestä ja vaimon päätä, sekä paloi vihaisia\nsilmiä... Kun Rooland Viik astui miehinensä ulos, kajahti kymmenistä\ntuhansista suista vihanmyrsky:\n\n-- \"Alas aateli! Kansa valtaan!\"\n\nRooland Viik synkistyi. Hän seisoi taas uuden aatelin edessä.\n\n-- \"Alas!... Alas aateli!\"--raivosi vihan myrsky yhä rajumpana.\n\n-- \"Alas!\" -- tärisi kaiku rakennusten seinissä. Viikin miehet\nperäytyivät. Mutta Viik itse seisoi suorana joukon edessä. Vaaran Esa\nnousi silloin, puhui valmistuneelle kansalle:\n\n-- \"Toverit!\n\n\"Ne ovat pettäneet meidät taas. Ne lupasivat, jos autamme heitä, mutta\novatkin takoneet meille uusia kahleita. Tallettakaa ne kahleet ja kun\nsuuri köyhälistön päivä valkenee, lyökää niillä petturit murskaksi!\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- riehahtaa silloin katkera huuto.\nIhmiset tunsivat kahleiden puristavan ranteitansa. He näkivät\nympärillänsä ryysyjä, kuihtuneita kasvoja, kumaraisia hartioita. He\nkatkeroittuivat siitä huomiosta. Esa Vaara jatkoi:\n\n-- \"Teille lupaavat tarvaalaiset suomalaisuutta ja viikkiläiset\nlaillisuuttansa, jos palvelette heitä. Tarvaalaiset lupaavat\nvapauttaa teidät viikkiläisistä jos kumarratte heitä. Mutta minä\nkysyn teiltä: Onko tarvaalainen teille helpompi elättää, kuin\nviikkiläinen?\"\n\nKiihtynyt Hornan luolan ihminen ajatteli ja huomasi että molemmat\novat yhtä raskaat. Puhuja kysyi edelleen:\n\n-- \"Minä kysyn teiltä: Onko riistäjä teidän hartioillanne kepeämpi,\njos hän puhuu suomea, kuin silloin, kun hän puhuu ruotsia?\"\n\n-- \"Ei\", -- kuului heti itsetietoinen vastaus. Esa Vaara sai voimaa\nja rohkeutta. Hän lopetti:\n\n-- \"Kootkaa voimianne sen suuren päivän varalta. Viikin väki\nkutkuttelee teidän kaulaanne laillisuudella ja Tarvaan joukko\nsuomalaisuudella, mutta minä sanon teille, että ne ovat porton\nhiuksia, joilla teitä houkutellaan kahleisiin. Ne ovat Juudaksen\nsuuteloita... Älkää antako niiden itseänne pettää!\"\n\n-- \"Emme!... Emme!\" -- räjähtivät lupaukset ja silmät paloivat\nentistä tulisempina. Joukko-ihminen oli tunteensa voiman huipulla.\nVäestä huokui vihan henki, kuin kylmänviima suomudasta. Viikin\nRooland poistui väkijoukon läpi. Väkijoukko avautui hänelle\nväkinäisesti, raottuen vaan, kuin vesi veneelle, ja sulkeutui hänen\njälkeensä yhdeksi tiiviiksi ihmispaljoudeksi, josta kuului vihainen\nmurina. Vaaran Esa jatkoi:\n\n-- \"Vannokaa niille pettureille kostoa.\"\n\n-- \"Kostoa!... Kostoa!\" -- vannoi vihainen joukko-ihminen seisten\nelämän raskaana taakkana hartiankumara. \"Kostoa!\" -- kohisi\njoukkotunteiden myrsky. Myrskyn seasta jatkoi Esa Vaara:\n\n-- \"Niillä on valta ja pistimet puolellansa, mutta tiedättekö missä\non meidän voimamme?\"\n\n-- \"Näissä!\" -- räjähti joukko ja nyrkkimetsä kohosi ilmaan. Koko\ntanhuat ja mäet olivat kohta yli maan yhtä nyrkkimetsää, jossa\nvihaiset silmät hehkuivat ja ammottivat uhkaavina, kuin petojen\npesien aukot. Vaaran Esa jatkoi:\n\n-- \"Olette tähän asti verellänne imettäneet riistäjäluokkaa.\nRavitkaa sillä täst'edes itseänne! Imekää verestänne vihaa ja kostoa\nsortajianne vastaan! Imekää siitä nyrkkienne voimaa!\"\n\n-- Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- raikui loppumattomiin ja\njoukko-ihmisestä alkoi hehkua viha, kuin kuumuus ahjontulesta\ntemmatusta raudasta. Puhuja lopetti:\n\n-- \"Meidän on kulettava omin neuvoin. Ei ole muuta valtaan\noikeutettua kuin me, ei ole muuta johtajaa ja aatelia, kuin\nkaikkivaltias kansa... Ei ole mitään muuta peruskiveä kuin kansa.\"\n\n-- \"Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!\" -- raivosi\ntaas vihanhyrsky. Joukko-ihminen oli mitannut voimansa, keinuen\ntunteittensa suurilla siivillä.\n\n-- \"Ei muuta, kuin kansa!... Ei muuta, kuin kansa!\" -- liekehti\nkaikilla joukko-ihmisen kasvoilla.\n\n-- \"Ei muuta aatelia kuin kansa!... ei muuta Jumalaa, kuin kansa!\"\n-- kertautui korkealla avaruuden sinessä, loppuen internatsionalen\nmahtaviin säveliin.\n\nHarhama katseli suurta joukko-innostusta. Suuret muistot heräsivät\nhänessä: Nikolai... Paja... Nikitin... Pommi...\n\nJoukkovihan valtaava virta ja monet muut nostivat muistona päätänsä.\nHän virisi Vaaran Esan ja joukko-ihmisen käsissä hetkeksi, kuin\nvanha viulu. Verinen, suuri vallankumous kumarsi taas hänelle,\nkutsuen siihen tanssiin, jonka rohkeudesta hän oli nauttinut. Silloin\ntunsi hän rinnassaan äskeisen tikarin piston. Suokkaan kuolinkorina\nkaiveli häntä ja repi häntä rikki. Hän näki kuilujen pyörivän allansa\nvetävinä, huumaavina, eikä tiennyt taas, mihin mieluummin vajota.\nEpäily raukaisi hänen jäseniänsä ja sumensi hänen silmiänsä...\n\n-- \"Nykyään taotaan Suomessa suuria luonteita\", -- lausui joku\nkuulijoista.\n\n-- \"Niin\", -- vastasi toinen. -- \"Mutta ne luonteet maksavat\nlukemattomien siveellisen sortumisen.\"\n\nMutta elämän käärme kiemurteli ikuista kiemurteluansa... purki\nlapamatojansa... ei välittänyt sortumisista... söi armotta itseänsä\nja todisti jonkun näkymättömän voimaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi laski jo siipiänsä alas. Kevään silmä kirkastui, päivänkehrä\nkiipeili päivä päivän perästä yhä ylemmä taivaanlaelle. Se katkoi\npakkasen jäntereltä. Räystäs koreili jääpuikoissa. Koivu riisui\noksiltansa talvisia helyjänsä, lumipukua ja jäisiä jalokiviä...\n\nYö suuteli levolle laskevan päivän iltaruskoisia huulia. Se oli taas\ntanssittanut päivää monta kiertoa, kääri sen nyt hienoon hämärään ja\nvei väsyneen levolle taivaan länsirannalle laskien sen punaraitille.\nOrava istui korkeimman kuusen latvassa ja katseli surullisena\npäivänsilmän sammumista. Se muisteli omaa makeaa untansa puolisonsa\npesässä...\n\nHarhama istui huoneessansa. Pirtissä mummo kauttoi sukankärkeä ja\ntyttönen hyräeli:\n\n    \"Ällös kuule,\n    mitä maailma luulee!\n    Sinä vaan elä emmi,\n    älä emmi, vaan lemmi!\n\n    Voithan antaa\n    eukon kieliä kantaa!\n    Älä usko sä heitä!\n    Lempi liittävi meitä.\"\n\nHarhama ja rouva Esempio istuivat pienessä kamarissa. Huoneessa\noli jotain raskasta. Oli kuin olisi kielikontti juuri tuotu sisään\nja avattu ja oudosteltu sen sisältöä. Rouva Esempion silmät olivat\nitkusta punertavat.\n\n-- \"Noo!... Heitä nyt, Helga, itkut!... Älä sure joutavia!\" --\nkehotteli Harhama, nähtyänsä, että kirkas vesikarpalo kierähti taas\nrouva Esempion silmästä.\n\nRouva Esempio kuivasi kyyneleensä ja puhui katkerana:\n\n-- \"Enhän minä... Enhän minä niistä välittäisi itseni tähden, mutta\nkun ne ovat niin raakoja... niin raakoja... niin sanomattoman\nraakoja... Minä pelkään, että ne vielä hyökkäävät sinun kimppuusi...\"\n\nHarhama käveli mietteissänsä, katse seinillä harhaillen. Useampaan\nkertaan huoneen edestakaisin käveltyänsä, istahti hän ja kysyi:\n\n-- \"Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Kuka ja miten on sinua\nloukannut?\"\n\nRouva Esempio huokasi ja puhui itkun katkeroittamalla äänellä:\n\n-- \"Ne ovat kaikki samanlaisia: Juoruavat minusta kaikkea likaista...\nTänään tuli raaka Uusitalo aivan varta vasten häpäisemään...\"\n\nSyntyi äänettömyys, kuin olisi purettu kielikontin sisusta enemmältä\nnähtäväksi. Rouva Esempio huokasi:\n\n-- \"Ah, ne yhteiskunnan ja kirkon ihmiset!\"\n\nSilloin tuntui Harhamaan iskevän tuhat tulista salamaa. Ne sattuivat\nhäneen, kuin härnäilevän Jumalan keihäänkäret karhun penikkapesään.\nHän nousi aivan petona Jumalaa vastaan. Hänen teoksensa aukeni\nhänelle taivaansalina, jonka perällä oli kultainen valtaistuin häntä\nodottamassa ja valtikka tarjolla. Joku näkymätön osotti hänelle sitä\nkaikkea ja kuiskasi:\n\n-- \"Ole rohkea! Astu sille valta-istuimelle, niin panet kaikki\nhäpäisijät ja kielikontin kantajat astinlaudaksesi. Tartu valtikkaan,\nniin herjaajien Jumala kukistuu herjaajien kanssa...\"\n\nRouva Esempio jatkoi:\n\n-- \"Nyt ne ovat tehneet tästä meidän suhteestamme jo niin suuren\nnumeron ja juorunneet kotipaikkaani myöten... Vaikka eiväthän he\nsiitä edes mitään tiedäkään...\"\n\nHarhaman viha Jumalaa vastaan nousi mustana vesiaaltona. Hänestä oli\nniin päivän selvää, että olematon Jumala oli väärillä säännöillänsä\njohtanut Uudentalon ja kaikki ihmiset harhaan. Se oli säännöillänsä\njohtanut ne näkemään rakkaudessa paheen ja rikoksen, jos se ei ollut\nmaksanut niiden sääntöjen määräämää veroa papille. Hänen teoksensa\najatus leimahteli hänelle nyt kirkkaana, teräväksi hiottuna miekkana,\njohon hän tarttui ja oli heti valmis se miekka kädessä astumaan\nJumalaa vastaan, kuin lahtari raavaan luo.\n\n-- \"Jätä niiden raukkojen häväistykset omaan arvoonsa!\" -- kehotteli\nhän, tyyten salaten sisällisen kuohuntansa. Rouva Esempio lausui\nsiihen:\n\n-- \"Niin... Siinä on eräs arka kohta: Miesvainajani sisar on\ntestamentannut tytölleni kaupunkitalon Moskovassa, mutta ehdolla,\nettä tyttöni ei sitä saa, jos testamentin tekijä ennen kuolemaansa\nsaa tietää, että minulla on ollut jotain suhteita... tai kuulee\njotain juoruja minusta... Hän peruuttaa silloin testamentin...\"\n\nHän keskeytti, ajatteli ainoaa lastansa, jolta maailma tahtoi viedä\nperinnön. Harhama näki äidinrakkauden pulahtavan silloin rouva\nEsempiossa polttavana, semmoisena, joka lapsensa onnen tähden alistuu\nsalaamaan omaa elämäänsäkin, kuin rikosta. Hän kiihtyi. Rouva Esempio\nmuisteli ainutta tyttöstänsä, sen kutreja... tulevaisuutta...\nkosijoita... rantakukkia... unelmia... ehkäpä pettymyksiäkin... Siitä\njohtui hänen mieleensä omat unelmat... Riuttalan ranta... Erkki...\npettymykset ja ne kielikontit, joista kaikki oli ehkä kannettu hänen\neteensä. Hän kävi miettiväksi ja lausui:\n\n-- \"En minä itsestäni välitä, mutta lapseni ei saa kärsiä...\"\n\nHarhama köyristyi sitä kuullessaan, kuin hyökkäykseen varustautuva\npeto, valmiina syöksymään Jumalaan käsiksi. Hänestä se olento,\njoka niin säälimättä ryöstää viattomalta pikkutytöltä perinnön,\nkostaakseen sillä _äidille_, oli verinen hirviö, joka oli hävitettävä\nmaailmasta kaikkine herjauksiin ja suorastaan hirmutöihin johtavine\nsääntöinensä.\n\nJa yhä loistavampina avautuivat hänelle teoksensa luonnokset.\nHän ihmetteli taas, miten hän oli voinutkaan ne unohtaa\ntarvaalais-viikkiläisten riitojen tähden. Rouva Esempio puhui\nedelleen:\n\n-- \"Siksi minä sinultakin otin kunniasanan, että salaat tämän\nsuhteen. Lapseni siitä kärsisi, jos miesvainajani sisar saisi\nvihiä... Täällä nämä turkulaiset herrasväet ovat juuri niitä pahimpia\nkielikelloja... Rouva Peltola juuri tunkeutui jo minun ja Erkinkin\nvälejä sotkemaan... olisi tahtonut Erkin saada sukulaisellensa...\"\n\nHuoneeseen ilmaantui joku musta... joku näkymätön... Ilmaantui\naistipunakukka, mutta sen punaiselle lehdelle hiipi hieno... hyvin\nhieno musta väri... Se laski siitä lattialle... hiipi kissana\nHarhaman eteen ja alkoi mustana sukkana pujottautua hänen jalkaansa.\n\nRouva Esempio istui ja mietti jotain. Hän mietti Riuttalan\nrantakukkaa... ja häitä ja kielikontteja, jotka olivat tulleet\nväliin, ja koko elämää, joka hiiviskeli kaikkialla, niin\nnäkymättömänä, kavalana, armottomana ja teräväkyntisenä...\n\nMutta Harhaman jaloista hävisivät oitis kaikki sukat. Hän oli päässyt\ntaas teoksensa verkonsilmiin. Kaikki herjaukset ja kielikontit ja\njuorut näyttivät hänestä Jumalan ilkeiltä hapsilta, joita hän tapaili\nkäsiinsä, ottaaksensa olemattoman Jumalan tukasta kiini. Hän nautti\njo siitä hetkestä, jolloin saisi näyttää maailmalle, jolloin saisi\nmaailmalle todistetuksi, että sitä Jumalaa, sitä päänahkaa, josta\nihmisten herjaukset ovat suortuvina johtuneet, ei ole olemassakaan.\nHän riemuitsi jo itseksensä:\n\n-- \"Minä en Delilan tavoin rupea suortuvia ajelemaan päänahasta, vaan\notan päänahan päinensä suortuvista... kun kerran on pää polvella ja\nveitsi kädessä, millä suortuvia ajella...\"\n\nHän lausui rouva Esempiolle reippaana:\n\n-- \"Älä sure! Aika tulee, että ihmiset vaikenevat...\"\n\nHänen ihmishalveksimisensa ryöpähti samalla ja hän lopetti:\n\n-- \"Me emme tee yhdellekään ihmis-elukalle tiliä elämästämme. Siihen\nei tarvita edes mitään kunniasanaa...\"\n\nRouva Esempion mieli kepeni. Oli kuin olisi hän nähnyt tyttösensä\nkukkivan jo suuren kaupunkitalon omistajana, kauniina, ihailijoiden\nympäröimänä, kateellisten silmäysten häikäisevä vaippa hartioilla.\nHän muisteli miehensä aatelista syntyperää, omaa aateluuttansa ja\nlausui, mieli kukkamaana:\n\n-- \"Se kaikki johtuu näiden suomalaisten omituisesta luonteesta...\nKunpa minä jaksaisin lapsesta kasvattaa oikean, hennon, hienon\naateliskukan Suomen akkunan koristukseksi, että olisi toki meilläkin\noikeaa aatelia...\"\n\nKaksi aatelia seisoi taas vastatusten Harhaman edessä... Puheen\nkatkaisi seinän takaa kuuluva kylän iloisen nuorison laulu:\n\n    \"Kahvi kiehuu ja eukot\n    kielikonttia kantaa.\n    Mutta lempi ei ratkee,\n    eikä sen paula katkee.\"\n\nKyyneleet olivat kuivatut. Ilta oli muuttunut yöksi ja ikävä yön\nratoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämänkäärmeestä lappautui yhä sen tuleviksi päiviksi valmistunut\nruoka, sen suuri lapamato: nykyhetken elämä. Hornan luolan\njoukko-ihminen nosteli jo päätänsä metsäkylässäkin, astuen\ntarvaalaisen ja viikkiläisen joukko-ihmisen rinnalle. Se nosteli\npunaisia käärmeitänsä toisten käärmeiden sekaan, liehutteli niitä\nlippuinansa ja vaati osaansa maailman kullasta ja vallasta. Se\nlähestyi onnen-janoisena niitä lähteitä, joilla se oli nähnyt toisten\nistuneen maailman alusta asti.\n\nEduskunnan istunnosta palattuaan oli Harhama taas ryhtynyt\nvalmistamaan kansaa. Hän oli ryhtynyt sitä valmistamaan\npuoli-tarvaalaisena, tai ei minään, pelkkänä kumouksen henkenä.\nViikin väen valtaan nousu oli hänessä kiehauttanut lapsuusajan sapen:\nvihan herrasväkeä vastaan, jona herrasväkenä hän oli lapsena tottunut\npitämään jokaista vieraskielistä. Mutta samalla hän edelleenkin\nhengessänsä kumarsi ja palveli maailmankurjuutta.\n\nSeinän takana harjotteli Harhaman kutsuma kylän nuoriso kevätjuhlaa.\nHarhama pistihe heitä katsomaan. Heili, kylän kaunein, rikkaan talon\ntytär, harjotteli Sarva-nimisen tukkipojan parina.\n\n-- \"Hei-li!\" -- huudahti Ilmolan Katri veitikkana ja iski silmää\nHeilille. Heillä oli joku pikku salaisuus. Heili pyrskähti nauruun:\n\n-- \"Hah... hah... hah... haa!\" -- kiusoittelivat pojat, matkien Heilin\nnaurua. Sarva luuli hänelle naurettavan, suutahtaa kiehahti ja\npaiskasi kirjan säpäleiksi lattiaan lausuen:\n\n-- \"Ei sitä tukkipoikaa enää pilkkana pidetä, eikä rengille naura\ntalontyttö-letukka. Hei, sanon minä!... Tukkipoika se on, joka maasta\nponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu.\"\n\nPunaisten ja mustien käärmeiden hännät olivat kiepahtaneet yhteen.\nIloinen puheen ja naurun helinä taukosi. Oli kuin olisi tulppa lyöty\nelämän ilojen suuhun.\n\n-- \"Nyt se suuttua tupsahti... Emmehän me sinulle nauraneet\", --\nkeskeytti Heili.\n\nSarva vimmastui. Hän nousi koko joukkoa vastaan uutena, niille\nvieraana ihmisenä. Hän reuhasi:\n\n-- \"Sinulle, tai minulle, vaan ei tukkipojalle! Mutta kunniaahan se\non kuuselle, kun tikka hakkaa ja talontytölle, kun herra halaa...\nMutta ei se enää tukkipoikakaan kule kyrmyniskana, vaan se sanoo\nettä: Hiiteen herrat, ja kansan viulut vinkumaan! Ho-hoh verenimijät!\nKansa se on, joka jöötä pitää ja puurot maksaa!\"\n\nKäärmeiden hännät kiepahtelivat vihaisempina. Joukko-ihmiset\nkatselivat uutta tulokasta äänettöminä.\n\n-- \"Työlläni minä elän, enkä sinun verelläsi\", -- kiivastui Heili.\n\n-- \"He-he! Joko kiehahti isän veri? Sutta se on, nään mä, suden\npenikkakin... Vai työllä on isäsi talo ostettu? Luulet olevasi\nherrashempsu, jonka päänaluseksi ei passaa tukkilaisen käsivarsi,\nmutta kansalla ne ovat hartiat ja puuro se on voimaa... He-hei!...\nMeillä sitä aatelia ollaan...\"\n\nPuhuessaan oli hän huomaamattaan tupannut Katria kylkeen.\n\n-- \"No, eivät ne nyt muutkaan ole teitä huonompia!\" -- kiivastui\nKatri ja sysäsi Sarvan tieltänsä suuttuneena, loukkautuneena.\nKaikkien mielet olivat jo mustia. Sarva reuhasi edelleen:\n\n-- \"Ohoo ja hohoo! Vai on porvari aatelia ja tikka kuusen kylkeä? Älä\nnuolaise, ennen kun tipahtaa!... Kansa se on joka on aatelia, ja sen\nviulut ne ovat voiman viuluja.\"\n\nSarva käveli loukkautuneena, ylpeänä, lakki takaraivolla. Hän sattui\ntaas töyttäämään Heiliä. Heili närkästyi, sysäsi Sarvaa luotansa ja\nlausui:\n\n-- \"Mitä me siitä!... Se on niitä sosialisti-vimmatuita...\"\n\nSarva yltyi yhä ja ylpeili:\n\n-- \"Antaa olla vimmatuita!... Omia oksennuksianne me demokraatit\nolemme... Latki vaan pois, mitä olet eteesi ylenantanut... Niin,\nniin... Älkää ollenkaan virnistelkö! Ei sitä sosialismia olisi, jos\nporvarit olisivat älynneet olla riistämättä... Mutta riistäkää,\npojat! Riistäkää, että ryskää! Siitä se sosialismin voima heruu... Ja\nkerta sitä sanotaan, että: Stop!\"\n\nNuoret miehet olivat äänettöminä katselleet Sarvan reuhaamista. Joku\nheistä murahti:\n\n-- \"Millähän sitä sinäkin sanot?\"\n\n-- \"Milläkö kansa sanoo?\" -- uhitteli Sarva. -- \"Kunhan käsirysy\ntulee ja tupet tyhjennetään, niin nähdäänhän kuka sanoo ja kuka se on\naatelia!\"\n\nHän poistui ylpeänä, loukattuna, vihaisena. Kaksi aatelia\noli sielläkin vastatusten. Entisessä soraäänessä kirahteli\nmetsäkylässäkin jo kolmas ääni: sosialismi. Niitä \"toisia\" oli nyt\nkolme... Harjotus jäi kesken ja nuoriso alkoi hajota.\n\n-- \"Se on niiden tarvaalaisten syy... Nehän sen suututtivat\", --\nmurisi yksi joukosta.\n\n-- \"Mene sinä, viikkiläinen, hänen häntänänsä heilumaan... Sinähän\nolet jo heilumaan tottunutkin\", -- pisti siihen Katri tarvaalaisten\njoukosta.\n\nKaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen\nja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki\nitseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi,\nvihaksi ja kaikeksi, inistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon,\numpimähkäinen, tai järjellinen... Harhama tajusi sen. Hän näki\nnyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä\nijankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa\nja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta\nlapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti\nelämän syvää kysymystä ja hänelle näytti se nyt kirkastuvan. Hän\nnousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan\nkourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi,\npelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana:\n\n-- \"Ah! _Elämä on kaikenhäviö_...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi on jo painanut jäähyväissuudelman kesän keväisille\nhuulille, koonnut lumivaippansa mailta, jääverhonsa vesiltä.\nLinnut rakentelevat pesiänsä, laine huuhtelee rantakiviä ja kalat\nkuhertelevat vedessä. Lehti on jo hiirenkorvalla, nurmi nousee\nmaankamarasta ja kylväjä idättää touvonsiemeniänsä turpeessa.\n\nMutta Valkamalassa heloitti yhä sama kodinrauha. Oli ainainen\nlauvantai-ilta, jolloin sauna lämpiää... äiti pukee lapsiansa\npuhtaisiin... mies siunaa vaimoansa... vaimo kiittää miestänsä viikon\nvaivoista. Elämä ripsehti kodin haltijana, onnenseula kainalossa...\nhymy huulilla. Se seuloi antimiansa... huolehti kotiväestä...\njakoi sille lämpimät sukat jalkoihin... puhtautta mieliin... sopua\nsydämiin...\n\nSadasti ja sadasti yritti Harhama alkaa teoksensa. Yhtä usein hän\nmyös sen jätti tekemättä. Juoni tuntui aivan valmiilta, jokainen\nrunosäekin oli jo hiottu, mutta kun hän tarttui kynään, näkyi aukko,\njosta äärettömyyskin olisi sopinut putoamaan. _Siinä_ asiassa oli hän\nrehellisyyden rehellisyys. Pieninkin epäilys sai hänet panemaan kynän\npöydälle. _Sitä_ rehellisyyttä ei hän _voinut_ olla noudattamatta\nsilloinkaan, kun ennustuksien valkeat linnut palasivat seppele\nnokassa. Hänelle oli siinä kysymyksessä aina elämänsä ja kuolemansa\nja siksi ei hän _voinut_ tarttua väärään korteen, ei pettää itseänsä,\nkun seisoi kuoleman neulankärellä, hädän repimänä, epätoivon\nraatelemana.\n\nNiin lykkäytyi teoksen alkaminen päivästä päivään. Joskus näytti se\nolevan aivan ehjä... joskus puuttui siitä jotain vähäistä... joskus\nkaikki... joskus oli koko juoni yhtenä ainoana aukkona...\n\nHistorian hyrskyaallot nousivat elämänkäärmeen mustina harjoina.\nVenäjällä soivat taas suuret viulut. Kansa tanssi veritanssia\ntammikuun verihäissä. Tykit paukkuivat ja punainen verikäärme nousi\nhangelle vuodatetusta verestä ja lähti puhaltamaan vihaa Venäjän\nlakeuksille...\n\nEräänä päivänä sai Harhama Anna Pawlownalta pyynnön tulla häntä\ntärkeän asian tähden tapaamaan lähimmällä asemalla. Hän ei tietänyt\nodottamattoman tulon syytä, ja matkusti heti tulijaa tapaamaan. Rouva\nEsempio oli hänen muassansa ja he yhtyivät Turussa Anna Pawlownan\npyynnöstä _incognito_. [Tuntemattomina.]\n\n-- \"Tuloni kait oli Teille odottamaton\", -- puheli Anna Pawlowna\nojentaen kätensä ja Harhaman sitä suudellessa.\n\n-- \"Kyllä... Ei kumminkaan niin odottamatonta, kuin se oli\n_toivottua_\", -- vastasi Harhama, kiittäen samalla muutamalla\nvalitulla sanalla ja kumarruksella.\n\n-- \"Mistä muutoin johtuu tämä kunnia... tämä odottamaton tulonne?\" --\nkysyi Harhama, hetken puheltuansa.\n\nAnna Pawlowna näytti hieman epäröivän ja lausui:\n\n-- \"En tiedä mistä päästä alkaa... Ah! Nämä ovat hirveitä aikoja...\nOlettehan kuullut kapinasta?\"\n\n-- \"Kyllä...\"\n\n-- \"No niin\", -- jatkoi Anna Pawlowna. \"Se on Teille tietysti\nsurullinen uutinen: Kohta kapinan jälkeen ampui herra Zaiko\nitsensä... Oliko hän sitten kapinaan sekautunut, vai miten, sitä ei\nkukaan tiedä.\"\n\nJoku sanomattoman katkera tunne täytti Harhaman sitä kuullessa.\nHieno, heikon näköinen Zaiko ilmestyi hänen eteensä, turvattomana,\nelämänorrella värjötellen, ja hänen takanansa seisoi jo elämä,\npurppurapukuun pukeutunut kolera, joka sääliä tuntematta raateli\nZaikoa elävältä, söi tämän onnen ja ilot. Harhama muisti hetkessä\npaljon entistä: yhteiset keinottelut... Hiiden myllyn hurjastelut...\nuhkarohkeat teot vallankumouksen aallonharjalla ja paljon muuta, Nyt\noli niistä jälellä enää verilätäkkö, jota joku näkymätön imi itseensä\nsitäkin. Kaikki näytti suistuvan äärettömyyden avoimeen kitaan.\nKaiken näytti syövän elämä, se suuri kaikenhäviö, se suuri käärme,\njoka söi itseänsä.\n\nAnna Pawlowna huomasi Harhaman mielen synkkyyden ja puhui heikolla\näänellä:\n\n-- \"Ei Teidän pidä antaa mielenne masentua... Meitä ihmisiä johtaa\nJumalan sormi ja me emme kykene tuomitsemaan, mikä meille on\nparasta... Kaiken napinan täytyy sentähden vaijeta...\"\n\nHarhama ei puhunut sanaakaan. Hän tarttui kuin mielipuoli Anna\nPawlownan sanoihin. Hän ajatteli: \"_Hänkin_, joka on Jumalan\nkumartelija, todistaa nyt että kaiken onnettomuuden lähteenä on _Se\nHirviö_... Vieläkö parempaa todistusta tarvittaisiin!\"\n\nJa jos hänellä nyt olisi ollut kynä saatavilla, olisi hän oitis\ntarttunut siihen, kuin vimmastunut keihääseen. Anna Pawlowna huomasi\nHarhaman mielenliikutuksen, sillä hän oli tottunut näkemään hänen\ntyynen pintansa alle. Hänkin tuli surulliseksi ja huokasi:\n\n-- \"Kyllä elämä on joskus julma...\"\n\nHarhama kiehahti. Hän yritti puhua suunsa puhtaaksi. Hän alkoi jo:\n\n-- \"Ei se ole elämä... siinä on joku muu...\"\n\nHän keskeytti jätti sanomatta sen, jota hän tarkoitti. Anna\nPawlowna käsitti sen, katsahti Harhamaan, näki hänen uhmansa, tuli\nsurulliseksi ja puhui puoli-itseksensä:\n\n-- \"Niin... Itsestämmehän meistä ihmisistä riippuu, _minkälaisen_\nelämän tahdomme ottaa Jumalan kädestä: siunauksenko, vaiko kirouksen\ntahdomme valita. Kirous, se on: kaikki huono, näkyy vaan osaavan\npukeutua purppurapukuun, kuin Hiiden myllyn tyttö...\"\n\nHarhama alkoi ajatella elämän suurta hämärää. Syntyi äänettömyys.\nViimein Anna Pawlowna alkoi taas puhelun lausuen:\n\n-- \"Herra Zaiko on testamentannut omaisuutensa Teille, mutta\nvarovaisuuden vuoksi ehdolla, että Te saatte käyttää siitä\nainoastaan korot ja tehdä vapaasti testamenttimääräyksen. Loppuun\nhän on lisännyt selityksen, että ne varat ovat teidän yhteisien\nvoittojenne jätteitä. Se on yksi jatko asiaan. Ja sitten toinen:\nOlin nyt itse puhumassa puolestanne, ja nyt on suositus luvassa ja\nloppu kyllä järjestetään... Näiden kahden asian tähden minun täytyi\nTeitä tavata saadakseni vastauksenne. Jälkimäiseen asiaan antamanne\nvastauksen minä kyllä tiedän, mutta olisi myös järjestettävä nyt\nherra Zaikon jättämän omaisuuden sijotus. Sitä varten toin Teille\neri ehdotuksia... Ne ovat herra Ivanofin tekemiä ja voitte niistä\nnyt valita ja allekirjoittaa sitten Ivanofin nimelle asetetun\nvaltakirjan, että hän voi tehdä lopun... No niin!\" -- lopetti hän.\n\"Kuten näette, juoksevat omankin, eivätkä vaan kansanne elämänlangat\nosaksi Rajajoen takaa. Ihmisyyden ja ystävyyden siteitä ei näy pikku\npuro jaksavan virrallansa poikki kihnata...\"\n\nHarhama hajosi ajatuksiinsa, muisti taas entiset päivät, ystävät ja\ntoiveet. Hän vastasi hieman surullisena:\n\n-- \"Olenhan aina tunnustanut kansanne jalomielisyyden ja ne... no:\nsiteet... _yhteyden_ tavallaan ja onhan tulonne ja huolenpitonne,\nsekä herra Zaikon testamentti liikuttavia, mutta...\"\n\n-- \"No, mitä 'mutta' taas?\" -- keskeytti Anna Pawlowna.\n\n-- \"Olen päättänyt nyt tulla omineni toimeen, enkä voi ottaa vastaan\ntestamenttia\", -- vastasi Harhama kuivasti, mutta kohteliaasti.\n\n-- \"Taas päähänpisto!... Sillä tavallako Te jo kiitätte ystäviänne?\"\n-- keskeytti Anna Pawlowna loukkaantuneella äänellä.\n\n-- \"Anteeksi!\" -- yritti Harhama puhua.\n\n-- \"No, menkää Te!... Hienotunteisuutta ei sentään saa metsässäkään\nunohtaa\", -- keskeytti taas Anna Pawlowna ylemmyydellä ja syvästi\nloukkautuneena.\n\n-- \"En ole tahtonut sitä unohtaa. Ehkä ymmärsitte minua väärin.\nMinä allekirjotan valtakirjan, mutta pyydän, että Te teette varojen\nkanssa, mitä tahdotte. Eihän minun pelastukseni ja elämäni ole\nniissä. En voi vieläkään vapautua siitä uskosta -- kun tässä nyt taas\ntuli siitä puhe -- että elämäni langat juoksevat omasta itsestäni, ja\nne ovat...\"\n\n-- \"Nohan?\" -- keskeytti Anna Pawlowna kysyvästi, ylevänä.\n\n-- \"Nämä kaksi!\" -- vastasi Harhama, ojentaen molemmat käsivartensa.\n\n-- \"Mhyh!... Lyhyet ovat sitten lankanne... ulottuvat pari tuumaa\npeukaloanne pitemmälle!\" -- huudahti Anna Pawlowna itsetietoisena.\n\"Hullutuksia!... Pitemmätkin käsivarret tarvitsevat ystävän kättä\njatkoksensa... Älkää ollenkaan rypistelkö otsaanne!... Teissä asuu\nkansanne usko pienen suuruuteen. Niin, niin! Turhaan synkkenette.\nJuuri tänään oli siitä puhe, kun pyysin suositusta Teille. Syököön\ntietysti jokainen ihminen oman otsansa hiessä leipänsä, minä sitä\nTeissä juuri kunnioitan, mutta Jumala ja ystävän käsi täytyy myös\ntunnustaa elämän tekijäksi, kuten Jumalan ilmakin... Mutta jätetään\nnyt tämä asia!... Te näytte aivan metsistyneen. Eikä kummakaan...\nsemmoisessa erämaassa missä asutte! Onko Teillä mitään ihmisseuraa?\"\n\nHarhama mietti seuraansa. Hänen ihmis-inhonsa tuprahti taas. Hän oli\nZaikon tähden katkera elämälle ja semmoisina katkeruuden hetkinä hän\nhalveksi ihmisiä, piti niitä elämässä matelevina syöpäläisinä.\n\n-- \"Kyllä... On _seuraa_\", -- vastasi hän tuskastuneena. Anna\nPawlowna jatkoi:\n\n-- \"En minä nyt tarkota sitä, onko siellä ihmisiä _yleensä_, vaan\nsitä, onko Teillä seuraa, joka olisi Teidän tasallanne.\"\n\nHarhama vaikeni. Hetken vaiti-oltuansa puhui Anna Pawlowna häntä\ntarkastellen:\n\n-- \"Teistä tuntuu henkisesti jotain pois karisseen. Seurapiiri on\nniin suuri tekijä ihmis-elämässä... Se tekee monesta tavallisesta\nihmisestä aatelisen.\"\n\nHarhaman edessä oli taas aateli, joka nousi toisen aatelin\nyläpuolelle. Hän mietti niitä molempia ja puhui hitaasti ajatellen:\n\n-- \"Olen näinä aikoina nähnyt aina vaan kaksi ja kaksi aatelia\nvastatusten. Jokainen niistä on tietoinen ja ylpeä omastansa ja pitää\nsitä ainoana oikeana. Mikä heistä lienee se oikea...\"\n\n-- \"Seula käy kerran Jumalan kädessä ja se erottaa oikean väärästä\",\n-- vastasi Anna Pawlowna, hänkin ajatuksissaan.\n\nHarhama oli vaiti. Hän mietti ja kuvaili mielessänsä aatelisuutta,\nnäki sen purppurapukuisena, keikailevana, jommoisena hän sitä inhosi\nja piti ihmisnarreina. Kuin puoli-itseksensä, hieman halveksivasti,\nvirkkoi hän lopuksi:\n\n-- \"Niin... Mitä on sitten se _oikea_ aateli?\"\n\nAnna Pawlowna nousi, kuin lastansa puolustamaan, puhuen ylevänä:\n\n-- \"Te tietysti jätitte sanoilla sanomatta sen mitä tahdoitte\nkysymyksellänne sanoa: että _muka_ halveksitte aatelia... Kyllä minä\najatuksenne tunnen... En minäkään tarkota ulkonaista aatelia, joka\nsyntyy ainoastaan ulkonaisen aatelin suojissa, eikä rikkatunkiolla...\nTaas rypistätte otsaanne... Ja kumminkin Te itse korottaudutte siksi\naateliksi: ylpeäksi, tai miten sanoa: ylemmä muita... Rypistelkää\nvaan silmiänne! Kyllä minä tiedän, että Te ovensuunurkissa\nistuessanne oikeastaan tahdotte istua ylimmällä sijalla pöydässä...\nSe ulkonainen vaatimattomuutenne on ainoastaan valevaippa, tai Teidän\naateliskaapunne... Turhamielisyyskin voi ilmetä kahdenlaisessa\nkaapussa.\"\n\nHarhama ajatteli ja hän ei voinut olla myöntämättä, että silloin,\nkun hän istahti johonkin huomaamattomasti, hän itse asiassa\nsilloin, juuri silloin enimmin halveksi muita, ei tahtonut, ei\nviitsinyt mennä niiden joukkoonkaan, nähdessänsä niiden rehentelevän\nihmissyöpäläisinä. Hänen ajatuksensa keskeytti taas Anna Pawlowna\nkysyen:\n\n-- \"Ketä Teillä oikeastaan on siellä erämaassa seurana?\"\n\nHarhama vastasi vitkaan, kiusautuneena:\n\n-- \"Oma itseni... ja rouva Esempio...\"\n\n-- \"Ah! Tämä jonka esittelitte?\" -- tarttui Anna Pawlowna.\n\n-- \"Niin... Hän\", -- vastasi Harhama kuivasti.\n\nAnna Pawlowna katsoi häneen tutkivasti. Hän tunsi Harhaman niin\nhyvin, että arvaili hänen otsansa rypistyksistä paljon. Pitkän\nvaiti-olon kuluttua lausui hän:\n\n-- \"Minä en ymmärrä minä seurana hän voisi Teille olla... Olettehan\nTe niin eri tasalla henkisesti, että sen voi jo yhdellä silmäyksellä\nnähdä...\"\n\nHarhama vaikeni. Anna Pawlowna jatkoi tutkivasti Harhamaan katsoen:\n\n-- \"Kenties hän onkin kaikkea _muuta_ kuin seuraa...\"\n\n-- \"Niin!\" -- lausui Harhama, ei myöntäen, ei kieltäen. Anna Pawlowna\ntajusi hänet aina vähästä. Hän lausui:\n\n-- \"No sitten on asia toinen... Odottamaton se minulle kumminkin on\nkahdestakin syystä: Olkoon sen toisen syyn kanssa miten hyvänsä,\ntoinen kumminkin on, jota ette voi kiertää...\"\n\n-- \"Ja mikä on se toinen syy?\" -- kysyi Harhama. Hänen silmiensä\nedessä häilähtelivät jo Jumalan vihatut hiukset. Hän tapaili niitä,\nalkoi ärtyä. Anna Pawlowna vastasi rauhallisena, ylevänä:\n\n-- \"Se toinen syy on se, että ei yksikään nainen voi olla Teille\n_vaimo_ niin kauvan, kuin olette Magdaan sidottu. Jokainen muu\n'vaimo' on Teille kaikkea muuta, kuin _vaimo_...\"\n\nHarhama tunsi jo Jumalan ilkeiden hiusten kaulaansa hiipovan. Hän\nkysyi ärtyneenä:\n\n-- \"Ja kuka on minut Magdaan sitonut?\"\n\n-- \"Laki\", -- vastasi Anna Pawlowna ylpeänä.\n\n-- \"En minä jokaista rihmaa laiksi tunnusta\", -- lisäsi Harhama\nynseänä, ylimielisenä, petona, tuntien jo Jumalan verenhajua. Anna\nPawlowna ikäänkuin kohosi henkisesti, kun hän kysyi:\n\n-- \"Luuletteko sitte, että Te, tai kukaan on oikeutettu _itse_\nmääräämään, minkä rihman hän tunnustaa laiksi, mitä ei?\"\n\nHarhamaa kysymys ärsytti, mutta samalla hän tunsi sen pulman. Hän\nvastasi kierrellen:\n\n-- \"En minä sillä tarkottanut, että jokaisessa asiassa on se valinnan\nvapaus, mutta _tässä_ asiassa sen täytyy olla...\"\n\n-- \"Vai niin!... Entä jos rouva Esempio kerran käyttäisi Teidän\nsuhteenne _tässä_ asiassa valinnan vapautta?\" -- keskeytti Anna\nPawlowna.\n\nSyntyi äänettömyys. Harhama tunsi seisovansa elämänpulman edessä,\njonka hän itse oli silmukaksi punonut ja viskannut silmukan\nkaulaansa. Hänen ajatuksensa keskeytti Anna Pawlowna lausuen:\n\n-- \"Onhan elämänne taas yhtä erehdystä rikkaampi... Mutta eikö olisi\nTeillä jo aika ajatella sitäkin, ettekö ehkä ole _sitä_ 'rikkautta'\nliian paljon koonnut... Erehdykset ovat elämässä semmoista rikkautta,\njoka kantaa tulikuumaa korkoa ja jota ei edes koikaan syö eikä\nruostekaan raiskaa...\"\n\nHarhama mietti repaleista elämäänsä, jonka reikiä: rikoksia ja\nerehdyksiä, hän oli ikänsä paikkaillut uusilla rikoksilla ja\nerehdyksillä, uusilla reijillä. Hän masentui hieman sitä risaista\nnäkyä katsellessansa.\n\nSulavasti käänsi Anna Pawlowna sitte puheen toisaalle. Hän puhui taas\nmyötätunnolla Suomesta, sanoi Suomelle suopeampien tuulien puhaltavan\nVenäjällä ja lopetti naurahtaen:\n\n-- \"Niinkuin näette, on Venäjän puomipuu antanut perään ja ne teidän\nSuomen historian loimet höltyneet.\"\n\n-- \"Kiitos Teille!... Sehän on osaltansa Teidänkin ansionne\", --\nvirkahti Harhama. Lopuksi he sopivat, että Anna Pawlowna sijottaisi\nZaikon omaisuuden mielensä mukaan. Venäjälle paluusta lupasi Harhama\nantaa myöhemmin vastauksensa, kun saisi asiansa täällä ja siellä\njärjestetyiksi ja sopisi rouva Esempion kanssa, johon hänen elämänsä\noli sidottu.\n\nErotessa kysyi Harhama Anna Pawlownalta:\n\n-- \"Sanokaapa, millä tunteilla Te matkustatte Suomessa?\"\n\n-- \"Jos sanon suoraan, niin tuntuu noin ylevältä, kun tietää olevansa\nhallitsevan suurkansan jäsen... no, olkoon käskijä\", -- naurahti Anna\nPawlowna leikillä.\n\nJuna vihelsi ja ystävät erosivat, ja Harhama palasi Valkamalaan mieli\nkatkerana Jumalalle ja koko elämälle. Teoksen tuli alkoi palaa yhä\nkiihkeämpänä, mutta sen reikä oli myös yhtä suuri, kuin ennenkin, se\noli joskus suurempikin. Hänen epäilynsä kaikki rauhaset aukenivat\nsitä mukaa, kuin hän nousi Jumalaa vastaan ihmishengen ajettumana,\npunaisena, kipeänä paiseena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi kottaraista keinui rinnatusten koivun korkealla oksalla,\nkumpikin samalla varvulla... Ne olivat koko vuoden uskollisina\nkulkeneet ja kärsineet, odotellen sitä vuoden ainoaa hetkeä,\njolloin luonto antaa heille luvan suoda lempensä toisillensa. Nyt\noli se _ainoa_ hetki tullut... Tullut oli vuoden kärsimyksillä ja\nuskollisuudella ostettu lemmen ja viettien armas silmänräpäys... Puro\nlorisi vallatonna... Päivä paistoi heleästi... Ilma oli höyhenkepeä,\nkoivunvarpukeinu valmis...\n\nPesä oli jo höyhenillä peitetty... Koivunvarpu heilahti... Jo soivat\nluonnon lemmenkellot, kutsuen ateriallensa... Kottarainen lauloi\nemollensa lemmenlaulunsa...\n\nEmo uinahti pesässänsä... Varpu heilui linnutonna... Puoliso oli\nnauttinut sen vuoden _ainoan_ silmänräpäyksen onnen...\n\nUusi odotuksen vuosi oli edessä, vaivoinensa, huolinensa,\nvaaroinensa... Yksin istahti kottarainen varvulle pesän lähelle ja\nlauloi uskolliselle emolle kiitosta äskeisestä... Se lauloi päivät,\nlauloi yöt läpeensä... Se lauloi maksuksi silmänräpäyksen onnesta...\n\nRakkaus on suuri, kun se on oikea...\n\n-- \"Kuka voi niiden lempeä sormellansa osottaa? Niin puhdas, jalo ja\nuskollinen on meidänkin suhteemme.\"\n\n\"Niiden rakkaus on luonnon aatelin rakkautta ja meidän on\nihmis-aatelin\", -- lausui rouva Esempio Harhamalle, jonka kanssa hän\nkatseli kottaraisten keväistä kuhertelua.\n\n-- \"Kiitos siitä!\" -- lopetti Harhama ja puristi puhujan kättä...\nRouva Esempio jatkoi, kottaraisia katsellen:\n\n-- \"Niin... Katso! Meidän avioliittomme on yhtä luja, kuin tuon\nkottaraisparin, vaikka se heiluu aivan yhtä vapaan varvun varassa,\nkuin niidenkin rakkaus...\"\n\nHarhama mietti sitä elämän ongelmaa, sitä tunnetta, jonka luonto\non pannut jokaisen elävän olennon poveen poikueen turvaksi, pesän\npuhtauden suojaksi. Luja on se tunne, kun se on puhdas. Kottaraisen\npesä ei ole vielä koskaan kylmille jäänyt, ei ole uros sitä koskaan\nhylännyt, ei ole poikue nälkään joutunut emon uskottomuuden tähden.\nEi myös ole koskaan kottarainen häväissyt toisensa pesää, ei\nhoukutellut hautovaa emoa pois.\n\n-- \"Tir... lir... vir!\" -- visersi kottarainen. Varpu heilahti...\nilma houkutteli siipiä... lämpö mieltä, vaan ei lennähtänyt puoliso\nemon pesältä.\n\nVierähtivät taas päivät. Kevät kisaili jo kesän keralla. Pääskynen\nhautoi räystään alla. Se kärsi vankeutta hetken mieliteosta...\nKottaraisen emo maksoi pesässänsä lemmen lyhkäisen silmänräpäyksen\nonnea...\n\nKevään vapaus ja ilot ja koivun vapaana keinuva varpu olivat menneet\nsen hetken hintana... Varvulla lauloi yksinäinen puoliso kaihoansa ja\nsen hetken ylistystä...\n\nRakkaus on suuri, kun se on puhdas...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiistä joukko-ihmisen rihmoista, joihin Harhama oli kietoutunut ei\nhän päässyt irti. Hän oli teoksensa juoneen punonut maailmankurjuuden\njumaluudeksi ja joka kerta, kun hänelle välähtivät teoksensa\nsivut salamoilla koristettuna taivaanlakena, näki hän siellä myös\nmaailmankurjuuden istuvan Jumalan valtaistuimella. Hän polvistui\nsilloin sen eteen. Hän etsi sen alttaria, kuin pakana uhrilehtoa.\nHän yritteli sitä palvella, järjestää sille jumalanpalveluksia,\nmietti niiden menoja. Ja niitä jumalanpalveluksenmenoja miettiessänsä\nkietoutui hän taas kurjiksi kuvittelemiensa herättämiseen. Mutta hän\nherätteli niitä mielessänsä jo jumaluuden tietoisuuteen, valmisti\nmaailmankurjuutta, köyhiä ja kurjia käsittämään, että he, ihmiset,\novatkin Jumala. Hän herätteli heitä salaisuudessa, kavaluudella,\nvarovasti käsittämään, että ei ole muuta palveltavaa Jumalaa, kuin\nmaailmankurjuus. _Ainoastaan_ se, minkä ihminen tekee sille: yhdelle\nvähimmistä, on tehty oikealle Jumalalle. Siitä tiedosta piti sitten\npuheta lopullinen tietoisuus siitä että _ihminen itse on Jumala, sen\noma siveellisyys on ainoa oikea Jumalan käsky_.\n\nSemmoisina jumalanpalveluksen menoina olivat hänellä puuhansa\nnuorison kanssa.\n\nYhden semmoisen jumalanpalveluksen oli äsken häirinnyt tukkilainen\nSarva. Kaikki muutkin yritykset onnistuivat yhtä huonosti. Viimein\nturvautui hän taas Alkulan apuun, saadaksensa jumalanpalveluksensa\nonnistumaan.\n\nOli sunnuntai.\n\nAlkulan isäntä luki raamatusta: \"Joka kuulee nämä sanat ja tekee ne,\nhän verrataan toimelliseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi.\"\n\n-- \"Hyvää päivää!\" -- tervehti Harhama.\n\nAlkula keskeytti lukemisensa ja vastasi tervehdykseen kysymyksellä:\n\n-- \"Tervetuloa!... Mitäs sitä nyt kuuluu?\"\n\n-- \"Kiitos, isäntä! Tulin Teille puhumaan taas siitä vanhasta\nasiasta... Olisin mielelläni jotain tehnyt nuorison mukana, mutta\nminä en onnistu sen kanssa. Jos Te, isäntä, tahtoisitte olla apuna,\nniin ehkä\", -- alkoi Harhama puhua.\n\n-- \"Niin! Hyvähän se olisi!\" -- äännähti Alkula, selaillen\nraamattuansa.\n\n-- \"Ne Teihin luottavat enemmän, kuin minuun\", jatkoi Harhama\nhetkisen vaiti oltuaan. Alkula pani raamatun kiini ja lausui tyynenä:\n\n-- \"Minä en voi ryhtyä Teitä avustamaan, sillä minä en ole\nsamaa mieltä, kuin Te. Muistuu mieleeni puheenne, jonka piditte\nensimäisessä juhlassanne. Te sanoitte puheessanne, että ei tarvita\nmuuta aatelia, kuin työn-aateli, mutta kyllä tarvitaan toinenkin\naateli.\"\n\n-- \"Ja mikä se on?\" -- tarttui Harhama kiihkeästi.\n\n-- \"Se on siveellisyyden-aateli. Jos sitä ei ole, on kaikki työ\nturhaa. Mitä me silloin päivin ansaitsemme, sillä me öisin kulutamme\nterveytemme ja likaamme sielumme juoppoudessa, porttojen parissa ja\nmuussa paheessa\", -- vastasi Alkula tyynenä. Jumalan ilkeät hiukset\nheilahtivat jo Harhamalle, kuin punainen vaate.\n\n-- \"Mutta olenko minä ketään haureuteen kehottanut?\" -- keskeytti hän\nnopeasti, tuntien jonkun piston.\n\n-- \"Ette sanoilla. Mutta voidaan sitä teoillakin kehottaa\", --\nvastasi Alkula tyynesti, mutta jäykästi. Harhama tunsi veren nousevan\npäähänsä. Hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hänessä nousi uhma.\nNopeasti ja ylpeänä virkkoi hän:\n\n-- \"Minä tiedän, mitä Te tarkotatte, mutta...\"\n\n-- \"Niin... Minä uskallan puhua suoraan... Teidän elämäänne rouva\nEsempion kanssa\", -- jatkoi Alkula.\n\nHarhamassa ryöpähti viha. Hänen sisällinen ihmisensä nousi hänessä,\nkuin puristettu nyrkki, valmiina lyömään. Aivan kuin ilkkuen kysyi\nhän:\n\n-- \"Entä sitten? Mutta jos hän _olisi_ vaimoni?\"\n\nAlkula pysyi tyynenä, rauhallisena ja kysyi:\n\n-- \"Muuttuuko mielestänne pahe hyveeksi sillä, että se julistetaan\n_julkiseksi_?\"\n\nHarhama vaikeni. Ihmis-inho kohosi taas hänessä. Alkula jatkoi:\n\n-- \"Ne, jotka koettavat tehdä paheen, huoruuden, hyveeksi,\njulistamalla sen julkiseksi, ne samat joukot julistavat omaisuuden\nvarkaudeksi, vaikka sekin on _julkisesti_ hankittu... Sillä jos\nkatsotte ympärillenne, niin eivät kutkaan kule ylpeämpinä, kuin ne,\njotka kokoavat rikkautta. Mistä johtuu se ristiriita sosialistien\nopissa? Te tunnutte sen opin tuntevan...\"\n\n-- \"Hävetkää\", -- yritti Harhama. Alkula keskeytti hänet rauhallisena:\n\n-- \"Älkää kiivastuko! Ei pahe tule sillä hyveeksi, että se\njulistetaan julkiseksi. Se muuttaa vaan nimeä: varkaudesta tulee\nryöväys, salamurhasta miestappo. Eivätkö mielestänne katutytöt ole\nporttoja? Ja kumminkin he harjottavat haureuttansa niin julkisesti,\nettä poliisi ei voi heitä kaduilta karkottaa, ja kumminkin\nmyöntänette, että se on pahe. Kuulkaa, Harhama! Se kadun porttojen\nhaureus on _parempikin_, kuin se hyveeksi julistettu. Se ei toki\njäydä nuorison siveellisyyden juuria. Se herättää inhoakin itseänsä\nkohtaan niin kauvan, kun sen harjottajat _itse_ tunnustavat sen\npaheeksi, johon ovat langenneet. Mutta miten on sen _hyveeksi_\njulistetun porttouden laita? Eikö se vie lukemattomia turmioon,\nhoukuttelemalla ne paheeseen, joka on peitetty hyveen valheellisella,\npettävällä kuorella?\"\n\nHarhaman veri kiehui. Jumalan hapset ärsyttivät häntä. Ihmis-inho ja\nhalveksiminen purkautui hänestä loppumattomana lapamatona. Hän lausui\nylpeänä:\n\n-- \"Minä en välitä siitä, mitä Te minusta itsestäni sanotte, sillä\nei kenenkään heittämä saasta minuun tartu. Mutta millä oikeudella\nTe viskaatte rouva Esempion silmille rapakosta tempaamanne sanan:\nportto?\"\n\nVanha Alkula oikaisi itsensä. Vakavana, jäykkänä tarttui hän\npuheeseen, lausuen:\n\n-- \"Te erehdytte. Minä en ole _Teille_ sanonut, että rouva Esempio\non portto. Minä puhun jokaiselle _itsellensä_. Juuri _Teidän_\nsilmillenne olen minä sen sanan heittänyt. _Te_ olette syyllinen,\nse oikea portto... Minun silmissäni Te olette portto _mieheksi_. Te\nolette _mies_ ja vastuun täytyy olla aina _miehen_ hartioilla. Jos he\npeittäytyvät hameiden taakse, silloin ollaan hukassa, sillä hame on\nhuono linna.\"\n\n-- \"Ja luuletteko, että minä en teoistani vastaa?\" -- uhitteli\nHarhama, johon viime sanat sattuivat, kuin isku ajettumaan.\n\n-- \"Älkää taas kiivastuko... Te ette _voi_ niistä vastata. Pahan\nsiemenen Te voitte huonolla esimerkillä kylvää, mutta jälkeen\ntulevat sukupolvet saavat siitä kärsiä ja siitä nousevan rikkaruohon\nkitkeä... jos voivat. Se, joka toi ensimäisen kaniinin Austraaliaan,\nei voisi tekoansa sillä sovittaa, että vuori kaulassa vajoaisi meren\nsyvyyteen.\"\n\nHarhama tunsi vuoren painavan hartioitansa. Piinallinen äänettömyys\nrutisti hänen luitansa. Alkula katkaisi taas äänettömyyden, puhuen\nvakavana:\n\n-- \"Meidän aikanamme nostaa liha taas rintojansa rohkeana, mutta\nsen rinnat _täytyy_ meidän lyödä maahan, jos kansamme aikoo elää.\nLihan-aateli ei kelpaa kansamme kasvattajaksi, vaan se toinen,\nsiveellisyyden. Lihan-aatelia me emme tarvitse, enempää kuin\nkoleraakaan. Sitä _toista_ me tarvitsemme. Minä sanon Teille loppuun\nasti: Täällä toivotaan, että Te muuttaisitte rouva Esempion kanssa\npois paikkakunnalta.\"\n\nHarhama nousi ylpeänä ylös. Ihmis-inho, halveksiminen ja viha\nJumalaa vastaan juoksivat koko hänen olemuksensa läpi, kuin vihainen\npetokarja. Hän tahtoi musertaa Alkulan äänettömyydellä, kuin\nkalliolohkareella. Hän ikäänkuin nosti sitä vuorilohkaretta valmiiksi\nheittoon. Alkula pysyi yhä rauhallisena. Harhamaa tyynnytellen jatkoi\nhän:\n\n-- \"Minä toivon, että olette minua ymmärtänyt ja että tämä jää tähän,\nniinkuin miesten asia. Minä _itse_ puolestani Teitä kunnioitan ja\nrakastankin, ja juuri _siksi_ olen sanonut suuni puhtaaksi. Ehkä en\nollut siihen mielestänne kylliksi oppinut, mutta minä olen siihen sen\nsijaan kylliksi _vanha_...\"\n\nHän nousi seisomaan, oikaisi vartalonsa, kuin talonpoikaiskuningas,\nnojasi toisen kätensä pöytään ja jatkoi itsetietoisena, suurena,\nylevänä, miehekkäänä Harhaman seisoessa hänen edessänsä ylpeys\nja uhma vuorenlohkareena kädessä ja ylpeän petokarjan hänen\nolemuksessansa kierrellessä. Hän jatkoi:\n\n-- \"Elämä ei ole suonut minun istua kirjakasan ääressä niin paljon,\nkuin Te olette istunut, mutta minä olen pidellyt enemmän, kuin Te,\nkahta opin-esinettä, nimittäin kuokanvartta ja\" -- hän laski kätensä\nraamatun päälle ja lopetti: \"tätä. Minä olen lukenut, ja kokenut\nelämänkirjan elämästä ja raamatusta, ja olen kulkenut elämän kovissa\nkourissa. Minä tunnen elämän...\"\n\nSe ilmotus oli Harhamalle joku salama, jonka huikeasta valosta hän\nkatseli, mikä on elämä, katseli sitä kuumeisesti, vapisi ja värisi,\npeläten, että nopea salama sammuu, ennen kun hän on ehtinyt nähdä\n\"mikä on elämä\". Käsi, joka piteli vuorenlohkaretta, vaipui alas.\n\nSyntyi äänettömyys, jääkylmä, jäytävä, raskas vaitiolo. Harhama\nmietti sitä ainaista himmeää, sekavaa. Rouva Esempio haihtui hetkeksi\nelämän sumuihin, niihin sameisiin, aina pakeneviin utuihin, joita hän\noli kiini tavotellut, voidaksensa niihin tarttua käsin, nähdä niiden\nytimen, pidellä sitä. Loukkaukset haihtuivat hänen korvistansa.\nKorvat humisivat tulikuumina. Alkula selaili raamattua. Viimein kysyi\nHarhama:\n\n-- \"Mitä on sitten elämä, kun sen tunnette?\"\n\nSe kysymys nosti Alkulankin hartioille kaikki kovien kokemuksien\nmuistot, kokemuksien, joilla elämä oli häntä jauhanut. Hallat ja\nkarjarutot, raesateet ja perheonnettomuudet olivat häntä kohdanneet.\nHän oli kulkenut niiden kivensilmän läpi, jauhautunut niiden kivien\nvälissä. Hänen otsanryppynsä oli vieras kyntänyt elämän paraaksi\nlahjaksi. Hän muisti sen. Vakavana vastasi hän:\n\n-- \"_Elämä on Jumalan jauhinkivi_... Se jauhaa oikean aatelin\nakanoista ja puhdistaa ihmisestä sen, mikä siinä on oikeaa... Se\nkyllä jauhaa meistä kaikki väärät ainekset aikanansa akanaläjään ja\npuhdistaa koko kansan.\"\n\nMolemmat miehet katsahtivat toisiinsa. Molemmat muistelivat omaa\nelämäänsä, näkivät elämän jauhinkivet ja huomasivat olevansa\nniiden kivensilmään aina solumassa, elämän pyöriessä armottomana\nmyllynkivenä.\n\nMolemmat huokasivat. Alkula alkoi selailla raamattuansa, otsalla\nelämän paras lahja: toisen kyntämä ryppy. Ja kivensilmässä oli taas\nseisonut vastatusten kaksi aatelia, toisen kädessä vuorenlohkare,\ntoisen aseena elämän suuri kirja. Kivi pyöri, seula kävi ja väärä\nerkani akanana oikeasta.\n\nHän palasi kotiin. Elämän kysymys kyti taas mielessä hiilenä. --\n\"Mitä on elämä? Mitä se on?\" -- uteli hän itseltänsä. Munkki Pietarin\nlahjottama latinalainen Uusi Testamentti osui hänen käsiinsä.\nHän selaili sitä ajatuksettomana. Silmiin pistivät siitä sanat\nJohanneksen evankeliumin 14. luvun 6. värssystä: _\"Ego sum via illa,\net illa veritas, et vita illa.\"_ [Minä olen tie, totuus ja elämä.]\n\nHän mietti hetken, mietti kaksi... Kaikki sumeni taas ja sumusta\ntuikutti ilkkuva elämänkysymys. Se näyttäytyi nyt äskeiset\nloukkaukset hampaissa. Hän alkoi taas siihen vihaansa kääntää ja\ntarttui Jumalan hapsiin. Oli parjattu syytöntä. Hän raivostui, tuli\nkatkeraksi rouva Esempion tähden ja mutisi katkerasti, Jumalaa\ntarkottaen:\n\n-- \"_Sinä_ elämä!... Hiiteen moinen elämä! Sinä se juuri olet\nsyypää, että syytöntä loukataan... olet laittanut kaikkia hulluja\nsääntöjä, joiden noudattamista raakimukset pitävät hyveenä ja niistä\npoikkeamista paheena ja herjaavat siksi ihmisiä.\"\n\nJa paiskaten Uuden Testamentin nurkkaan, lopetti hän:\n\n-- \"Hiiteen moinen Jumala!... Hirviö... Olematon variksenpelätti!\"\n\nHän nousi ylpeänä, uhmaavana, käveli edestakaisin huoneessa, tunsi\nherjauksesta kiintyvänsä yhä lujemmin rouva Esempioon ja uhmaili:\n\n-- \"En minä jokaisen seulomana akanaläjään seuloudu... Minun seulani\novat omissa käsissäni...\"\n\nJa hänen teoksensa ajatus alkoi vihantulena roihuta sitä Jumalaa\nvastaan, joka oli kaiken syy. Kiiruusti valmisti hän perunamaan,\npani perunan, eikä sen seassa noussut enää rikkaruoho. Mutta itse\nhän hylkäsi kaikki ja lähti kauvemmaksi korpeen, kunnes järjestäisi\nelämänsä toisin. Hän tahtoi päästä pois kylästä, jossa hän inhosi\nja halveksi kaikkia ja kaikkea. Hän halusi paeta kaikkia, joita hän\nhalveksi, peittäytyä erämaahan. Rouva Esempion oli määrä seurata\nhäntä myöhemmin. Jälelle jäi ainoastaan kukkiva perunamaa ja\nesimerkki: se toinen aateli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPunainen viima kulki avaruuden halki. Tyhjyys halkesi sen edessä\nmustana rakona. Olematon värisi suuren kulkijan matkatessa sen\nytimien läpi.\n\nKun Harhama oli lähtenyt Alkulan luota, ilmestyi Perkele kauniiseen\nHimotemppeliinsä maan alle. Sen temppelin sadat pylväät ovat\nhopeanhohdetta, holvit ovat kullankirkkautta, permanto ruusun lehtien\nvärinen. Taide uhkuu siellä täydellisenä, näytellen alastomuuttansa,\nkuin tyttö korujansa, ujostelematta, arkailematta, iloiten ja\nylpeillen siitä, kuin neito kauneudestansa, kun hän seisoo sulhon\nedessä, tai katsoo kuvastimesta, miten punakat ovat posket...\n\nKaikki kukkii kauneuden terällä... Hopeahohteisten pylväiden\nympärille kiertyvät mustat, elävät jättiläiskäärmeet köynnöksiksi,\npidellen pylväänpäätä, kuin kruunua päänsä päällä, mustat suomukset\nselässä taiteellisena hampaikkona...\n\nTemppeli on valtaavan ihana.\n\nTemppelin keskellä on veripunainen kunnianhimon himoalttari, jolle\njohtavat sirot portaat. Portaiden kahdenpuolen seisoo kuusi kaunista\nLaala-enkeliä, kauniit lyyrat käsissä, vartioiden alttaria, ettei\npääse vierashenki pilkuksi sen veripunaiselle värille... Kunkin\nvyöllä on pienoinen käärme, pää pistoon valmiina, vartioiden,\netteivät vartijat itse nukahda. Päässä on heillä sirotekoiset\nseppeleet, joiden lehdet ovat veripunaiset...\n\nMutta ylhäällä himoalttarilla, kauniilla korottimella, on kaunis\n_kunnianhimonkupla_. Se säteilee satavärisenä... Se loistaa yhtenä\nkirkkautena... hohtaa yhtenä kauneutena. Siitä syntyvät kaikki\nkunnianhimon kuplat... Siitä saa alkunsa kaikki kunnianhimo.\n\nYlhäällä himoalttarilla seisoo Aarama-enkeli, kauniin korottimen\nvierellä kunnianhimonkuplaa vartioiden, sen puhtautta ijäti\nhoidellen. Hänen ihonsa on valkean marmorin puhtainta väriä... Hänen\nvartalonsa on taiteen alastomuutta... sen parasta puhtautta...\nkylmää, kuollutta suloa... Se on elotonta ihanuutta... suurinta\nvirheettömyyttä... Hän on taiteen ihana kukka...\n\nAarama-enkeli on pelkkää kunnianhimoa. Kunnianhimo puhkeaa\nhänessä, kuin sisälmys ajettumassa... naiseus tytössä... miehuus\nnuorukaisessa, kun se on miehen rajalla... Kerran oli hän etsinyt\nsille himolle tyydytystä, kun oli vielä Jumalan enkeli: Hän oli\nkurotellut Jumalan kunniaa... noussut jo sen valtaistuimelle...\nSilloin sysäsi Jumala hänet istuimensa luota... Hän lankesi Perkeleen\npalvelijaksi...\n\nMutta kunnianhimo oli yltynyt... ajettunut... etsinyt tyydytystä,\nkuin portto miestä... himo kukkaansa... Hän oli astunut Perkeleen\nvaltaistuimelle... kurotellut sen kunniaa... sen kruunua... sen\nvaltikkaa...\n\nHän kurotteli. Perkele huomasi petoksen. Hän antoi sitoa\nAarama-enkelin kunnianhimon alttarille, siittämään\nkunnianhimonkuplaa... Hänet sidottiin nilkoista paaluun kiini,\nelävillä käärmekahleilla... Hänen vankeutensa on ijankaikkinen...\nKahleiksi pantiin elävät käärmeet, ettei niitä voi salassa avata...\n\nAarama-enkelin edessä makaa tulinen käärme, siltä varalta vartioiden,\nettä Aarama yrittäisi karata... Käärme kietoutuisi silloin vyöksi\nAaraman ympärille... sitoisi hänet lujemmin kiini...\n\nMutta kunnianhimo uhkuu aina Aaramassa, kuin sisälmys paiseessa...\nhimo irstailijassa... Hänen täytyy saada sille tyydytystä, muutoin\nkärsisi hän kuin rauta tulessa... Sitä varten on kunnianhimonkupla...\nSe on Perkeleen käskystä sitä varten varattu... Siihen tyydyttää\nhän ainaisen himonsa... Siksi on se kupla ijäti kirkas... ijäti\nkaunis... ijäti katoamaton... Se sikiää Aaraman himosta... Himo yltyy\ntaas saadessansa tyydytystä... se yltyy, kuin vietti kerran makuun\npäästyänsä...\n\nPäässä on hänellä, kauniina nauhaseppeleenä, elävä, kaunis,\ntulipunainen käärme, pää korvallisen takana pistoon kohotettuna...\nSe vartio Aaramaa, ettei hän työssänsä torkahtaisi... ei kääntäisi\nsilmiänsä Perkeleen kauniista valtikasta, joka on asetettu vastapäätä\nalttaria, kuin vietin kiihottimeksi... kuin nisäksi pojalle... pojan\nhuuleksi tytölle... porton hapseksi irstailijalle...\n\nHän seisoo ijäti paikoillansa... Kädessä on hänellä hopeanvärinen\nkäärme... Sen suolien läpi puhaltaa hän kuplaan himonsa... Tukka on\nhopeanvärisenä laskeutunut hartioille...\n\nKorkealla alttarin päällä, sen kauniina katoksena, hohtaa ihmeen\nkaunis kultakruunu, jonka värit sointuvat muihin väreihin, kuin kaiku\nsäveleesensä... Se herättää Aaraman kunnianhimoa, kuin koiraslinnun\nkoreat sulat emon lempeä kevään kuhertelussa.\n\nTuon tuostakin sikiää kunnianhimon kuplasta uusi pieni kupla... Se\non Aaraman kunnianhimoa... Laala-enkelit soittavat silloin säveleen\nlyyrallansa... Kohta ilmautuu hopeanvärinen sarima-lintu... Se\ntulee säveleen kutsumana... Se ottaa korean kuplan sievästi Aaraman\nkauniilta kämmeneltä... Se vie sen ihmisten ihailtavaksi... niiden\ntavoteltavaksi... niiden himoittavaksi... niiden elämän tekijäksi...\nniiden oppaaksi elämässä... matkan suunnan määrääjäksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄärettömyys lepäsi salaisten voimien edessä, kuin pieni tomuhitunen,\njossa maailmat liikkuivat bakteereina...\n\nKun Harhama lähti Alkulan luota, oli Himotemppeli täynnä Perkeleen\nenkeleitä... Kaikkien niiden päät olivat koristetut kauniilla\ntulisella käärmekiemuralla, joka sirona vanteena seppelöi pään...\nKauneus kukki poskessa... ihossa puhdas hipiä... vartalossa\noli viettelys sulona... sen soleutena... sen notkeutena... sen\nhoukuttelevana herkullisuutena. Himotemppeli oli täynnä taidetta ja\nsuloa.\n\nPerkeleen pääpappi, Piru, selitti kauniille kuulijoille herransa\nvoimaa ja kunniaa. Hän osotti enkeleille Perkeleen valtamahdin, sen\nvoiman, suuruuden, sen voitonvarmuuden.\n\nHän seisoi alttarilla, hartioilla sateenkaarenvärinen vaippa, enkelit\nkahden puolen seisomassa, kuusi kummallakin puolen. Piru saarnasi:\n\n-- \"Ihmiset eivät voi vaeltaa, jos ei heillä ole opasta. He etsivät\nsiksi oppaaksi jotakin johtotähteä. Toiset etsivät Jehovaa ja\njoutuvat väärille poluille, pois herramme tyköä... Mutta meidän\nherramme on lähettävä heille uusia johtotähtiä, jotka heidät\nhoukuttelevat pois väärältä polulta... Hän lähettää heille kauniita\nkuplia, joiden luo he pyrkivät ihastuneina. Hän lähettää heille\npalvelijansa Aaraman kauniit kuplat...\"\n\nKaksitoista enkeliä veisasi Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Hän kirkas kupla on\n    ja haihtumaton.\n    Hän aina valkenee,\n    ijäti selkenee.\n    Pimeässäkin\n    silmään sokeankin\n    hän aina hohtaa, kirkastuu.\"\n\nIhana laulu lakkasi. Piru jatkoi:\n\n-- \"Kunnianhimonkupla on herramme kirkkaimpia johtotähtiä...\nSe houkuttelee ihmishengen Jehovan poluilta, kuin Tuulan\naistipunakukka... Koko ihmiskunta tavottelee sitä kuplaa. Katsokaa!\"\n\nPirun viittauksesta avautui suuri näky: Avautui Egyptin kaunis\nNiilinlaakso palmuinensa... temppeleinensä... obeliskeinensa...\nsfinksinensä...\n\nTummat Egyptin naiset somistelivat suortuviansa... faaraon tyttäret\nuivat Niilin lämpimissä aaltoloissa, lymyten kauniissa kaislikossa.\n\nTaampana rakennuttivat Egyptin faaraot pyramiidejansa... Orjat\nvyöryttelivät kalliolohkaremaisia kiviä pyramiidien huipuille...\nVaimot kiipesivät sinne, selässä savitaakka... Faaraot istuivat\nvaltaistuimilla, katsellen orjien rakennustyötä... Piru selitti\nkuulijoillensa:\n\n-- \"Kuninkaat tavottelevat noin herramme palvelijan Aaraman kaunista\nkuplaa. He tavottelevat _kunniaa_... Heidän kunniankuplansa on saada\npyramiidinsa korkeammaksi muiden rakentamaa. He eivät sen huippua\najatellessaan eksy Jehovan poluille...\"\n\nIhastuneet enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Hänen kuplasensa kauniit\n    Jehovalle kostaa,\n    maasta suuret pyramiidit\n    pilviin asti nostaa.\n    Luona sen jo kaikki häärää,\n    ettei muista tietä väärää.\"\n\nPiru jatkoi saarnaansa:\n\n-- \"Ihmis-elämän kirkkain johtotähti on herramme kunniankupla. Sitä\ntavottelevat ihmiset, toiset juosten, toiset maassa maaten. Katsokaa,\nmiten herramme henki kirkastuu ja johtaa ihmishengen pois Jehovan\nverkoista!\"\n\nPirun vihjauksesta avautui uusi näky:\n\nAlttarin takaa näkyi kaunis Kreikanmaa. Olympon vuori kohosi\ntaivaan heleänsineä kohti, häipyen siihen, kuin tyttö unelmiinsa...\nAkropoliksen temppelit kylpivät auringon kirkkaassa sädesuihkussa,\nkohosivat siitä säteilevinä, kuin neito vedestä, hiuksiansa\nkuivailemaan. Mustasilmäiset Kreikan tyttäret kilpailivat kauneudessa\njumaliensa keralla... silmässä etelän himontuli... ihmissulo\nihona... notkeus vartalon sulona... kaunis kiemahdus jokaisena\nkädenkäännähdyksenä.\n\nKeskellä sitä suloa avautuivat Olympian kilpaleikit. Voimakkaat\nmiehet heittivät vaskista kiekkoa jokainen lihas jouseksi vedettynä,\njokainen jänne jousena. Piru selitti:\n\n-- \"He eivät tee sitä _hyödyn_ vuoksi. He tavottelevat kiekolla\nAaraman kunniankuplaa. Mutta he eivät silloin jouda Jehovan\npoluille...\"\n\nEnkelit katselivat näkyä ihastuneina. Näky jatkui:\n\nMarathonin juoksijat lähtivät taipaleelle. Kilpa-ajajat\nvarustautuivat... Kilpailu alkaa... Ajajien vaunut murskautuvat\npylväisiin... Juoksijat läkähtyvät ponnistuksista... Toiset nääntyvät\njo tielle... Jälelle jääneet ponnistavat viimeisiä voimiansa...\nEtelän kirkas aurinko valelee nääntyviä kuumalla sädesuihkulla...\nOlympian kaunis kukkula katselee niitä surullisena taivaan\nheleänsinestä. Piru selittää kuulijoillensa:\n\n-- \"Heillä ei ole mihinkään _kiirettä_, mutta he juoksevat kumminkin\nhenkensä takaa... He ajavat kiireessä vaununsa mäsäksi, vaikka elävät\nelämän joutilaisuudessa: He tavottelevat herramme kunniankuplaa\n_juoksemalla_... He eivät juostessansa jouda ajattelemaan Jehovan\nahtaita polkuja...\"\n\nEnkelit ylistivät taas laulullansa Perkeleen voimaa:\n\n    \"Hän se kaikki polut aukoo,\n    joilta kaunis kupla hohtaa.\n    Hän ei lopu, hän ei taukoo.\n    Jokahinen hänet kohtaa,\n    joko juoksee taikka käy.\n    Hän on aina, vaikk'ei näy.\"\n\nKauniit käärmekiemurat loistivat satojen kuulijoiden päässä.\nHimontemppeli ui sävelissä, kylpi kauneudessa. Kaikki puhkesi nupusta\ntaiteen kauniiksi kiekoksi. Kaikki loisti yhtenä kunniankuplana.\nKaiken keskeltä kohosi ihana Aarama, taiteen täydellisin kukka,\ntaiteen unelma, sen seppele, sen ihanin helmi.\n\nPiru jatkoi saarnaansa:\n\n-- \"Mutta ne, jotka eivät jaksa _juoksemalla_ saavuttaa herramme\npalvelijan, Aaraman, lähettämää kunniankuplaa, ne tavottelevat sitä\n_seisomalla_. Katsokaa.\"\n\nPirun vihjauksesta avautui kaunis Syyrian keidas. Se hymyili erämaan\nrajalla, kuin neito lähteellä. Kaunis Palmyyra koreili palmumetsän\nkeskellä. Syyrian tumma-ihoiset tyttäret soittelivat siellä\nkreikkalaista lyyraa, kauniit kukkaset seppeleinä hiuksissa... Ne\nsoittivat ja lauloivat ja rukoilivat erämaan tuulta viemään heiltä\nsävelen sulhaselle ja tuomaan kaiun siitä palkkioksi. Taivas oli\nkukkasininen. Varjo tumma, auringonkehä heleä...\n\nMutta erämaan keltaisen hietikon rajalla seisoi pylväspyhimys pylvään\npäässä. Hän seisoi siinä yöt, seisoi päivät Syyrian kuuman auringon\npaahtamana. Hän oli seisonut siinä jo puolen ikäänsä.\n\nPiru osotti näkyä, selitellen:\n\n-- \"Hän ei ole jaksanut saavuttaa enkeli Aaraman kunniankuplaa\njuoksemalla, siksi koettaa hän saavuttaa sen _seisomalla_. Niin\nvalkenee herramme henki. Koko maailma ponnistelee saavuttaaksensa\nhänen kuplansa. Koko maailma unohtaa sitä tehdessä kohta Jehovan\nkiviset polut...\"\n\nEnkelit ihastuivat. Vartalot notkahtelivat sulona, silmät säteilivät\nilona, povi kohoili riemusta. Kuului ihana laulu:\n\n    \"Kaikki sinne vierii,\n    kaikki sinne kierii,\n    missä häilyy kunniankupla.\n    Siinä kaikki pyörii,\n    siinä kaikki hyörii.\n    Hän on\n    tutkimaton.\"\n\nPiru saarnasi edelleen:\n\n-- \"Ihmisten tekojen vaikuttimina ei ole Jehovan henki, vaan meidän\nherramme, suuren Perkeleen kuplat ja kukat. Sinä vaikuttimena ei\nole hyöty, eikä Jehovan 'oikeus', vaan herramme henki: _oikeuteen\npyrkiminen_, Jehovasta pois kieriminen.\"\n\nNäyksi avautuivat suuret sodat. Rooman legioonat marssivat\nsotatamineissa, risteillen maailman halki. Ne kulkivat keisarin ohi\nrautaisina, synkkinä tervehtien kolkolla äänellä:\n\n-- _\"Ave, imperator, morituri te salutant.\"_ [Kuolemaan vihkiytyneet\ntervehtivät sinua, keisari.]\n\nKauvempana lähestyivät Hannibalin musta-ihoiset armeijat. Ne\nmarssivat Rooman rautaisia legiooneja vastaan, kuin kuolemaan vihitty\nväki. Joukot heittäytyivät vuorien jyrkänteiltä vihollistensa\npäälle... Toiset joukot syöksyivät kuilujen yli kuoleman kitaan...\nheittäytyivät virtoihin... sukelsivat niistä ylös... syöksyivät\nvihollisen kimppuun nälkäisinä petokarjoina... kaatuivat\njoukottain... kiemurtelivat lämpimässä veressä... yrittivät uudestaan\nkarata kuolemaa kohti... Hannibal itse taisteli hurjimpana... Rooman\nsotapäälliköt odottivat voitonseppelettä, kasvot jännityksestä\nmarmorikovina.\n\nPiru selitti enkeleille:\n\n-- \"Heillä ei ole ollut puute maasta... He eivät taistele isänmaan\ntähden. He tavottelevat Aaraman, herramme palvelijan kunniankuplaa...\nIsänmaa on herramme kädessä se sarima-lintu, joka sen kuplan vie\nheille Aaraman kauniilta kämmeneltä\".\n\nEnkelilaulu ylistä Perkeleen voimaa ja viisautta laulaen:\n\n    \"Kaikki halu on kuin miekka:\n    pylväät, isänmaiden hiekka,\n    pyramiidit, kilpataistot,\n    tiede, taide, kaikki vaistot,\n    kantaa kupliaan\n    hänen sarima-lintunaan\".\n\nPiru lopetti:\n\n-- \"Nyt te saatte nähdä herramme kunniankuplan kiihkeimmät\ntavottelijat vastatusten seisomassa. Te saatte nähdä sen, joka sitä\ntavotellessaan on alimma päässyt. Katsokaa!\"\n\nEtelämaan kaunis maisema avautui: Palmut nostivat latvojansa ylpeinä\nauringon heleänsiniseen valokylpyyn. Varjot riippuivat puun oksilla,\nlaskeutuen tummina riekaleina alas, leviten loistaville kukille\ntummanharmaina siimeksinä. Loistavaväriset linnut kuhertelivat\nmetsissä. Päivänpaiste houkutteli, kuin tytön tarjoama ensi suutelo.\nElämä tarjoili armaita nisiänsä... viiniköynnös rypäleitänsä... puu\nhedelmiänsä... pensas marjojansa... ranta lämpöistä aaltoansa...\nKaikki kutsui _elämään_... nauttimaan... huumautumaan... Kaikki\navautui tytön sylinä... morsiamen vuoteena... elämän armaimpana.\n\nKaiken sen keskellä oli pieni tynnöri. Tynnörissä makasi Diogenes.\nHän oli luopunut kaikesta, mitä elämä tarjosi...\n\n-- \"Tynnöri on hänelle se herramme sarima-lintu, jonka nokasta hän\nottaa kunniankuplaa. Ei yksikään maailmassa ole vielä häntä voittanut\nkunniankuplan tavottelussa. Hän on sen tavottelijoista _suurin_ ja\n_kiihkein_. Hän ei katsele Jehovan vääriä polkuja\", -- selitti Piru.\n\nEnkelit riemuitsivat. Kauneus kukki ihossa, taide puhkesi kukkana\nvartalossa.\n\nMakedonian sotatorvet soivat. Sen sotajoukot tekivät kunniaa\nDiogenekselle. Aleksander Suuri lähestyi tynnöriä, tehden kunniaa\nsen asukkaalle. Jo seisoi hän tynnörin edessä. Hänen ja Diogeneksen\nkatseet kohtasivat toisiansa. Molemmat miehet katsoivat toisiansa\nsilmästä silmään. Piru selitti enkeleille:\n\n-- \"Maailman kaksi suurinta kunniankuplan etsijää seisovat\nvastatusten. Toinen etsii sitä maaten mahallaan tynnörissä, toinen\nsuree, kun ei pääse sitä kuusta noutamaan. Niin kirkastuvat herramme\npolut ihmishengelle...\"\n\nEnkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Kerjäläiset, kuninkaat\n    sinä polvillensa painat.\n    Edessäsi taivaat, maat\n    taipuvat ja kumartuvat...\n    Kaikki tanssii, kun sa soitat.\n    Jehovan sa kohta voitat.\n    Suuri olet, loppumaton,\n    viisas, syvä, tutkimaton.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHimotemppeli sävähti kirkkaammaksi. Kauneus puhkesi entistä\nihanammaksi kukaksi. Taide nousi puhtaampana, kuin neito\nmorsiuskylvystänsä...\n\nKuuluivat suloiset soitot. Näkymättömät ovet aukenivat ja Perkele\nastui Himotemppeliin viiden pääenkelinsä saattamana. Piru väistyi\nalttarilta. Perkele asettui hänen sijallensa, enkelien hänen eteensä\npolvistuessa... Ylistyslaulu kierteli kauniina kaikuna. Perkele\nloisti suurena ja puhui palvelijoillensa:\n\n-- \"Jehova on kutsunut Alkulan suulla Harhamaa, mutta Hän kutsuu\nturhaan. Harhamassa on kuorma Kainin henkeä. Hän ei ryöminyt raukkana\nJehovan eteen. Hän lähti, kuin Kain kauvemmaksi korpeen.\"\n\nEnkelit riemuitsivat. Taide ja kauneus karkeloivat keskenänsä.\n\n-- \"Sinä olet näyttänyt voimasi Jehovalle\", -- todisti Piru. Perkele\njatkoi:\n\n-- \"Jehovan hiuskarvana on nyt se, että Harhama tietää jokaisen\nvaimon olevan häneltä kielletyn hedelmän. Se nauha, jolla Hänen\npappinsa solmisi Harhaman _yhteen_ naiseen on tullut Jehovan\nhirttonuoraksi. Hänen _oma pappinsa_ on sen surmansilmukan Hänen\nkaulaansa heittänyt...\"\n\n-- \"Mutta papin kättä ohjasit _Sinä_\", -- huomautti Lempo. Perkele\njatkoi selitystänsä:\n\n-- \"Harhama on ottanut sen omenan, jonka häneltä oli Jehova\nkieltänyt. Se on kylliksi...\"\n\nHän keskeytti, tehden kädellään jyrkän, kuvaavan liikkeen, ja lopetti\nhetken kuluttua viisailla eleillä:\n\n-- \"Hänelle on siten vaimo tullut kielletyksi hedelmäksi, jonka\nhän on ottanut. Hänen ja Jehovan välit ovat silloin poikki lyödyt.\nHarhama itse tuntee sen. Hän ei voi lähestyä enää Jehovaa. Hän pitää\nitseänsä Hänestä luopuneena, rikollisena, ja siinä on Jehovalle\ntutkain... Se Harhaman tieto on _minun_ hampaani, johon Jehova on\nkantapäänsä astuva...\"\n\nEnkelit ihastuivat herransa voimaa ja viisautta katsellessaan. Heidän\njoukostaan puhkesi ylistyslaulu, ihanana, kuin kesä keväästä. He\nveisasivat:\n\n    \"Jos niin tahdot, kaikkein suurin,\n    kaikki aseeksesi kääntyy:\n    Vihollises kantapääkin\n    sinun hampaaksesi vääntyy.\n    Kaikki sua palvelee,\n    Kaikki sua tottelee,\"\n\nLaulu kierteli Himotemppelin holveissa, kuin kiehtova käärme, kun se\nmairittelee naarastansa. Perkele jatkoi korskeana:\n\n-- \"Ihmiset luulevat, että Jehovan kielletyt omenat ovat loppuun\nsyödyt hyvän- ja pahantiedonpuun oksilta. He eivät tiedä, että\njokainen Jehovan kieltämä asia on sen omena. Se heidän sokeutensa\non minun terävä aseeni. Kielletty puu on täynnä minun omeniani.\nJa ne loistavat... Ne häikäisevät silmiä... Sen oksat notkuvat\nminun tulipunaisista hedelmistäni... Se puu loistaa minun enkelini\naistipunakukista, kullasta ja kunniasta... Katsokaa!\"\n\nPerkeleen vihjauksesta avautui ihana näky: Ihminen seisoi korkealla\nvuorella ja hänen vierellänsä Perkeleen enkeli Uurima, tulipunainen\nutuvaippa hartioilla, seppele päässä ja maailman avaimet vyöllä.\nKädessä oli hänellä käärme. Hän seisoi ihmisen vierellä. Heidän\nedessään avautuivat maailman rikkaudet... sen hekkuma... sen ilot...\nsen taide... sen nautinnot... sen palatsit... kuningaskruunut...\nvälkkyvät valtikat... paavien purppuraviitta... avorintaiset\nnaiset... aarteet... kuohuvat viinit... valta... kunnia... loistavat\nseppeleet... heilahtelevat sukkanauhat... kauniit helmat... hienot\nhiukset... kaikki mitä maassa on...\n\nUurima seisoi ihmisen vierellä, osotti sille käärmeellä kaikkea sitä\nja kysyi:\n\n-- \"Onko totta, että Joku on sinulta kaiken tämän kieltänyt?...\"\n\nJa ihminen katsoi ihastuneena maailman rikkauksia ja vapisi ja\nvärisi... Perkele kerskui ylpeänä:\n\n-- \"Minun antimeni eivät lopu. Ihminen on löytävä Jehovan kieltämän\nomenan jokaisella askeleellansa...\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten:\n\n-- \"Ihmiset seulovat kielletystä osan luvalliseksi ja syövät sen. He\nsyövät silloin minun omenaani. He erottelevat porton portosta: Naisen\nhe jättävät akanana porttojoukkoon ja miesportot seulovat mielestänsä\nnisuksi. Mikä ero niillä on?\"\n\n-- \"Se että naisportto saa lihastansa maksun, miesporton täytyy\nmaksaa, että saa lihansa kaupaksi menemään\", -- vastasi Piru.\n\n-- \"Sinä vastasit oikein. _Minä_ seulon oikean väärästä, eivätkä\nihmiset. Minä määrään, mikä on oikea, mikä ei\", -- kerskui Perkele.\n\n-- \"Ja sinä olet erehtymätön\", -- lisäsivät enkelit.\n\nKauneus ja taide, sulous ja laulu ylistivät taas Perkelettä, joka\njatkoi:\n\n-- \"Harhama on nyt taas yhden Jehovan kieltämän omenan syönyt. Nyt\ntäytyy hänen antaa loppuisku Jehovalle. _Hänen täytyy kirjoittaa\nteoksensa_.\"\n\n-- \"Jos se on _sinun_ tahtosi, niin ei se voi tapahtumatta olla\", --\ntodistivat enkelit. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Hän on teokseensa tarttuva, kuin keihääseen, puolustaaksensa\ntekoansa. Jokainen Jehovan huhuileminen on hänelle ainoastaan\nhärnäys, joka häntä _herättää_ Härnäilijäänsä vastaan. _Mutta hänen\nkätensä on johdettava siihen keihääseen kaikilta rihmoilla_. Aaraman\nkunniankuplilla on sen keihään varsi kauniiksi koristettava...\"\n\n-- \"Silloin on se varsi ihanampi nähdä kuin se puu, josta Eeva otti\nsinun omenasi\", -- tarttui Horna.\n\nPerkele oikaisi itsensä entistä ryhdikkäämmäksi ja jatkoi:\n\n-- \"Jehovan taivaan salit himmenevät Aaraman kunniankuplien\nloisteessa. Yksikään kilpajuoksija ei juokse Jehovan taivasta\ntavotellen... Koko maailma on tapaileva minun kupliani... Toiset\ntapailevat sitä juosten, toiset seisten. Yhdet Diogenekset tekevät\nsitä etsiäksensä tynnörin laudoista, toisten Diogenesten tynnörinä\non isänmaa... Ja se kunniankupla on Harhaman keihäänvarren ihanaksi\nkoristava...\"\n\n-- \"Minä, sinun temppelinharjasi hoitaja, olen nostava Harhaman ja\nkoko ihmiskunnan joka aamu temppelinharjallesi, jolta he saavat nähdä\nne kuplat, jotka sinä olet ihmisten tavoteltaviksi palvelijallasi\nAaramalla valmistuttanut\", -- vannoi pääenkeli Kehno.\n\n-- \"Se kupla on rikki lyövä Jehovan vallan. Se on tuleva Hänen\nkompastuskiveksensä\", -- todisti Hiisi.\n\nPerkele jatkoi:\n\n-- \"Ihmiset sitä kuplaa tavottelevat, ostaaksensa sillä kauniita\naistipunakukkia. Katsokaa!\"\n\nIhana näky avautui: Atheena vietti Poseidonin juhlaa... Vaimot\nriisuivat Kreikan kauneinta naista alastomaksi... He riisuivat sitä\nkansan edessä, riisuivat kansan ihailtavaksi... Parthenonin kauniit\nportaat olivat väkeä täynnä... Akropolis oli sitä tulvillansa...\nHuilun soittajat soittivat... Naiset päästivät jo neidon hameen...\nMiesten silmät paloivat... Jo näkyivät neidon kauniit hartiat...\nMiehet katsoivat huoahtamatta... Jo solahti neidon puku alemma... Jo\npaljastui kaunis rinta... Miesten vietit vetäytyivät vireeseen... Jo\nsolahti puku vyötäisille... Miesten silmät kiiluivat himontulina...\nJo solahtaa neidon puku vyötäistä alemma... Miehet kiemurtelevat\nhimonsa käsissä... Neidon puku soluu alemma... Jo paljastuu kaunis\nlantio... Miehet ovat pedonrajalla... Naiset paljastavat neitoa\nenemmän... Neito värisee... vavahtelee... ujostelee... arkailee...\niho kukkii kauneutta... miehet tuntevat outoa makua... Puku on jo\npolven tasalla... Neito kätkee itseänsä, kuin lintunen poikastansa...\nvärähtelee... arastelee, kuin kukka ensi valoa... Polvi puristuu\npolvea vasten... Miehet hehkuvat himontulina... Neito on jo aivan\nalasti... Miehet unohtavat kaikki kunniankuplat... Neitoa saatetaan\nkaupungin halki... Kaikki voittajat tuovat hänelle seppeleensä...\nkaikki parhaat polvistuvat hänen eteensä... kaikki tarjoavat\nseppeleensä suudelmasta.\n\nPerkele osotti näkyä, puhuen:\n\n-- \"He tavottelevat kunniankuplia, ostaaksensa niillä\naistipunakukkansa... Minun yksillä antimillani ostavat he toista...\nHe ostavat minun omallani minulta sitä, mitä Jehova on heiltä\nkieltänyt. Kaikki perhot kieppuvat minun punakukkani tulessa...\"\n\nEnkelit lauloivat ylistystä Perkeleen aistipunakukalle:\n\n    \"Sun on aistipunakukka,\n    se on vihollistes hukka.\n    Kaikki siinä karkeloivat,\n    kaikki laulut sille soivat.\n    Kaikki siihen pyrkii, halaa.\n    Kaikkein siivet siinä palaa.\"\n\nPerkele lopetti juhlallisena:\n\n-- \"Aarama tehköön tehtävänsä! Hän puhaltakoon kunniankuplansa, joka\nmuuttaa Harhaman teoksen lehdet linnuiksi, jotka tuovat seppeleitä.\nSe jouduttaa miehen työhön pääsyä...\"\n\nLaala-enkelit soittivat lyyrillänsä kaunista säveltä. Sen kutsumana\nilmestyi hopeanvärinen sarima-lintu. Aarama ojensi hänelle kauniin\nkunniankuplan kämmeneltänsä. Sävel kierteli Himontemppelissä.\nSen soidessa hävisi sarima-lintu vieden kunniankuplan Harhaman\ntavoteltavaksi...\n\n\n\n\nKun suortuva katkesi orjien kahleista.\n\n\n    Elämä on pettävää sumua...\n    se on ainaista suurta humua...\n\nOn muinaisuus niin musta, kuin saunan kiuvas. Ei tunge silmä sen\nperälle.\n\nJääkauden jäätiköt ovat rytinällä soluneet Jäämeren kylmiin\naaltoihin. Kolkko korpi kohoaa jäätikön jälille Venäjänmaan suurilla\nlakeuksilla. Mörisevät karhut pesivät rauhallisina korven synkissä\nkoloissa, ja nuoleksivat, kuin kissa, käpäliänsä. Ilvekset nukkuvat\npäivänpälvissä ja pedot luikkivat polkujansa, kenenkään heitä\nhäiritsemättä.\n\n-- \"Huuu!... Huh... huu!\" -- huutelevat siellä huuhkajat, ilmottaen\nkansanvaelluksien tuloa. Se on Siinain suuri korpitie, jonka läpi\nEuroopan kansat kulkevat luvattuihin maihinsa.\n\nSuuri ja synkkä on Euroopan kansojen Siinai ja vaivaloinen niiden\nkotia kulku...\n\nVaan jo soivat Venäjän torvet. Slaavien villi väki rynnistää\nasumamaillensa. Sen suuri sotahuuto herättää pesissään torkkuvat\nkarhut, karkottaa huuhkajat oksiltansa, sudet luolistansa, ilvekset\nlovistansa. Ei jouda enää karhun kämmen nuoltavaksi. Taistelu alkaa\nmaan herruudesta. Ihminen astuu luontoa, viljelys erämaata vastaan.\nKeihäs suhahtaa jo ilmassa. Sen kivikärki välähtää. Varsi kaartuu ja\nkeihäs iskee haavan kontion rintaan.\n\nSe oli slaavien ensimäinen isku maansa herruudesta. Se oli uuden,\nsuuren maailmanvallan ensimäinen ritarilyönti...\n\nMaailmat kierivät kohdussansa. Äärettömyys katselee yhtenä silmänä\nihmis-elämää. Kaikki kieppuu vanteessa, vanteen osana.\n\nJo tarttuu Venäjän väki pedon kynsin maansa kamaraan käsiksi.\nIhmiskunnan jättiläinen on alkanut suuren päivätyönsä. Pitkä on se\npäivä ja raskas sen työ. Vuosikymmenet ovat sen päivän sekuntteja,\nvuosisadat sen hetkiä, ja kuu huitoo kellonlerkkuna rataansa maan\nympäri, mittaellen jättiläisen työpäivää kuumitalla ja osottaen\najankulkua korkeuksien kuperalla kellotaululla.\n\nSuuria ja vaivaloisia ovat ihmiskunnan työpäivät, tuhatvuotisia\nja raskaita. Suuri on sen päivän ajanmittari. Ei lopu veto siitä\navaruuksien kellosta, joka on Jumalan sormien tekoa...\n\nMutta hetkiä ovat ne työpäivät ijankaikkisuuden suuresta työpäivästä.\nNe ovat ainaisen luomispäivän aamupuhteita, pian haihtuvia, kuin\nnäköhäiriö. Toukkana tekee ihmisjättiläinen työtänsä. Hyttysenä\nhäviää hän luonnon ikuiseen luomistyöhön... Rahtuna litistyy hän sen\nvoimien rakoon...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta omaa kelloansa rakentamaan ryhtyy Venäjän kansa: Se ryhtyy\nluomaan _yhteiskuntaa_. Karjan ja metsämiehen polut aukeavat korpeen\nhalki suuren Venäjän lakeuden. Korpi kaatuu... Polut muuttuvat\nteiksi ja halmeeksi korpi tien molemmin puolin... Jo viheriöi nurmi\nnotkossa, pelto koristaa mäkeä... Kellon pohja on valmis...\n\nAika kuluu. Venäjän jättiläinen järjestelee jo kellonsa käyntiä...\nAiruet kulkevat riemusauvoinensa ja veronkantajat vankkureinensa\nteitä myöten... Kello alkaa jo käydä... Se laajenee ja\ntäydellisentyy. Ihmiskunnan jättiläinen tekee pedon vimmoin suurta\ntyötänsä...\n\nJo kulkevat veneet jokia pitkin. Bojarien kasakat ratsastavat\nsuoria teitä... Kello laajenee ja koneisto lisääntyy... Ryysyinen\njättiläinen ahertaa entistä vimmatummin laitelmansa rattaiden\nvälissä. Hurjat laulut helähtelevät työn lomissa, tai kuuluvat\nsortuneiden tuskanhuudot. Suuri kello vaatii uhrinsa. Mutta kun yhdet\nsortuvat työnsä alle, astuvat useammat sijalle.\n\nEhtymätön on ihmiskunnan jättiläisten voima...\n\nAika kuluu. Työ edistyy. Kellon koneistoon on ilmestynyt se\nvoima, joka kaikkea vetää... kaikkea käskee... kaikkia rattaita\nkomentaa. Se on ilmestynyt siihen, kuin jousi kelloon... vetovoima\nmaailmaan... luonnonlaki luomakuntaan: Kaiken keskukseksi on kohonnut\nsuuriruhtinas ja tsaari.\n\nAvaruuden kello käy. Sen näkymätön jousi vetää itse itsensä\nvireeseen. Maailmat heiluvat toistensa kellonlerkkuina. Vinhoina\nviskautuvat ne toistensa ympäri.\n\nVenäjän suuri jättiläinen takoo kellonsa rattaiden lomassa...\nKoneisto lisääntyy. Sen jousi vahvistuu: Pikku ruhtinaat häviävät ja\nyksi tsaari imee itseensä niiden voiman. Venäjän tsaari alkaa kasvaa\nihmiskunnan voiman pakahtumaksi. Kymmenet miljoonat nyrkit nousevat\njo hänen käskystänsä.\n\nIhmiskunnan repaleinen jättiläinen raataa kellossansa. Kello\nlaajenee, suurenee, sen koneisto lisääntyy. Laaja maa on siroteltu\nkylillä... Se on kylvetty jo kaupungeilla, koristeltu kirkoilla.\nSe laajenee. Sen reuna kirahtaa lännessä ja idässä ja etelässä\nvieraaseen valtaan, sysää sen tieltänsä. Sen reunat hiipovat jo\nItämeren ja Mustanmeren rantoja. Jättiläisen voimat lisääntyvät sitä\nmukaa.\n\nJa kaikki se voima keskittyy yhden ainoan miehen käsiin. Venäjän\ntsaarin valta paisuu. Hän on kohta maailman suurin voiman- ja\nvallanpakahtuma.\n\nJättiläinen rakentaa kelloansa. Viljameri aaltoilee jo erämaan\nsijalla. Elämä on syönyt siellä oman itsensä: Se on hävittänyt maan\nmuinaisuuden, sen korvet, sen petokarjat, sen ikirauhan. Se on\nhävityksestä syntynyt uutena... Nyt soivat jo postitorvet... Kirjeet\nkulkevat kellossa ja löytävät tiensä ja matkansa määrän. Virastot\njärjestyvät ja pitävät lukua rattaista ja työväestä. Kaikki alkaa\nkäydä säännöllisesti.\n\nKeinokkaat ja monirattaiset ovat ihmiskunnan jättiläisten käsistä\npäässeet kellot: yhteiskunnat. Tuhatvuosia on niiden käyntiä\nkoeteltu, vikoja korjattu. Eikä koskaan tule niistä virheetöntä.\n\nJa tsaarin valta ja voima paisuvat yhä: Hänen valtaansa tunnustaa\nInkeri ja Viro, Perma ja Liettua ja Etelä-Venäjän kauniit arot. Hän\nkohoaa vallan ja voiman korkeimmalle kukkulalle. Venäjän kellonjousi\non jo vahvimpia maailmassa. Sankat kasakoiden piikkimetsät tottelevat\nsitä, kuin ruoho myrskyn käskyä.\n\nElämänkäärme syö itseänsä ja purkaa lapamatojansa ruuaksensa...\nVenäjän jättiläinen on jo hävittänyt paljon omaa työtänsä: Vanhat\ntavat suistuvat uuden kitaan. Raakuus häviää uuden ajan tieltä. Valon\nlähteet tuikahtelevat jo yhä tiheämmässä valaisten pimeässä raatavaa\nhirviötä, satamiljoonapäistä ihmiskunnan jättiläistä. Jo kohoavat\nkellossa tehtaat. Laivat kulkevat säännöllisesti reiteillänsä,\nkanavoissa ja virroilla... Jo viheltää veturin pilli... Rautateitä\nmyöden kiitävät junat määrällänsä, halki suunnattoman maan. Kaikki\nkäy, kuin vedetyssä kellossa.\n\nJa yhä paisuu tsaarin vallanpakahtuma. Sen valtikka välkkyy yhä\nkirkkaampana. Kaunis Kaukaasia ja Puola tunnustavat sen valtaa ja\nlisäävät sen voimaa. Venäjän yhteiskuntakellon jousi on jo vahvin\nmitä on ollut maailmassa. Venäjän tsaari on suurin vallanpakahtuma,\nmitä maailma on nähnyt.\n\nAvaruuden suuressa kellossa ovat vinhat kuunkierteet jo tehneet\nsatoja tuhansia lerkunheileitä, kun Venäjän jättiläisen kello alkaa\nvalmistua nykykuntoonsa. Se ulottuu jo Tyynestä merestä Itämereen,\nKaukaasiasta Pohjolan jäätiköille. Nyt se on jo täydessä käynnissä.\nKirjeet löytävät tiensä, laivat reittinsä, oikeus rikolliset,\nvelkoja velallisensa. Junat kiitävät vinhaa vauhtia ristiin rastiin,\nsähkösanomat lentävät salamoina tietänsä ja löytävät matkansa määrän.\nVeronkantajat kulkevat polkujansa ja oikeuden käsi etsii erehtyneitä.\n\nIhmeellisen monimutkaisia ovat ihmiskunnan jättiläisten luomat\nkellolaitokset. Suuritöinen on yhteiskuntarakenne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kaiken voima on kokoontunut yhden tsaarin aivoihin. Hänen\nkäskyjänsä tottelevat kaikki käsivarret. Häntä tottelee koko\nsuuri laite, kuin kello jousta, maailmat vetovoimaa, luomakunta\nluonnonlakia. Hänen valtaansa tunnustaa koko suuri Siperia ja\nkaukainen Mandshuria ja Koreakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta silloin kajahtaa punaisen haamun huuto:\n\n-- \"Miehet!... Mätä olette tehneet?\"\n\nJättiläinen havahtuu, katsahtaa työtänsä ja huudahtaa kauhuissaan:\n\n-- \"Hornan luola!\"\n\n-- \"Hornan luola!\" -- leviää huuto yli maan.\n\n-- \"Hornan luola!\" -- vaikeroivat tuhannet ja tuhannet ja tuhannet.\n\nSe sana kuuluu huuhkajan huutona Itämerestä Tyyneen mereen...\nJättiläinen oli takonut itsensä kahleilla kellonsa rautaisiin\nrattaisiin. Suuressa kellossa kävi Hornan luola rattainensa... Siinä\nkellossa suitsusivat Hornan luolan uunit... jyrisivät sen koneet...\nhaisivat sen haudat... helskyivät sen kangaspuut. Se kello sitoi\ntekijänsä rautakahleilla koneisiinsa, rautaisten pyörien ja tulisten\nuunien ja myrkyllisten hautojen ääreen... Siinä kellossa loistivat\nkullantemppelit, jotka imivät kellon rakentajien hikeä, kuin sieni\nvettä ja äärettömyys elämää...\n\n-- \"Voi!... Voi!... Voi... Voi!\" -- kuuluu silloin vihlova\ntuskanhuuto. Sitä huutavat ne, jotka ovat takoneet itsensä rautoihin\noman työnsä: Hornan luolan pyörien ääreen...\n\nMutta kaikki on myöhäistä... Suuri kello käy käyntiänsä. Joka sen\nrattaisiin tarttuu, se niihin hukkuu... Koneisto yhä lisäytyy...\nUudet rautatiet avautuvat, kuin taian voimasta, uudet sähkölangat\npujottautuvat ristiin rastiin ja uusia akseleja ja pyöriä asetetaan\npaikoillensa tulisella kiireellä. Kaikkialla pyörii pyöriä... vilisee\nhihnoja... huutaa pillejä. Kaikkialla surisee... hurisee... elää...\nkärsii. Kaikkialla helisevät kahleet... kuuluu huokauksia... helskyy\niloisia lauluja, tuoksuu herkkuja... nähdään nälkää... risat ja\nalastomuus paistavat rinnan hienojen pukujen kanssa... joutilaisuus\nkukkii työn hartioilla... vääryys valuu oikeuden nisistä... oikeus\nvääryyden utarista... Suuri kello, maailman jättiläislaitos, käy\nentistä kiivaammin. Tuhannet sortuvat... useammat tuhannet syöksyvät\nniiden sijalle. Taistelu käy elämästä ja kuolemasta. Kello käy ja\nruhjoo toisia, viskaa toisia ihmis-onnen kukkuloille, huokuu kaikille\nelämäntuskaa.\n\nJa sen kellon kaikkien pyörien nyörit ja hihnat juoksevat yksistä\naivoista. Kaikki keskittyy Tsaarin päähän. Hänen käskystänsä\npysähtyisi kaikki, kaikki läksisi liikkeelle. Venäjän Tsaari seisoi\nsilloin inhimillisen vallan huipulla. Hän edusti suurinta aineellista\nvoimaa, mitä koskaan on johtanut ja käskenyt yksi mies. Rooman\nimperaattorit olivat hänen rinnallansa puuaseilla varustettujen\npikkujoukkojen johtajia. Napoleon huonosti varustettu seikkailija.\n\nEi kukaan kuolevainen voi siinä asiassa kohota Venäjän silloisen\nTsaarin tasalle... Hänen käytettävinänsä olivat kaikki uuden-ajan\nkeksinnöt, sen tiede, sen kokemus, sen kehittyneet surma-aseet. Hänen\nkäskettävinänsä olivat maailman suurimmat armeijat, mitä on ollut,\nvaltaavat kulkuneuvot, joilla voitiin armeijoita viskoa maailman\näärestä toiseen. Käskyjänsä hän voi muutamassa silmänräpäyksessä\njakaa laajan valtakunnan kaikille reunoille. Hänen valtansa oli\nrajaton. Maailma pelkäsi häntä, alamaiset polvistuivat hänen eteensä.\nHän oli suurin vallanpakahtuma mitä on maailmassa koskaan ollut.\nHän seisoi sillä voiman- ja vallanhuipulla, jolle ei ainoakaan\nkuoleva ole ennen häntä kiivennyt... Hän oli löytänyt vallan ja\nvoiman pohjoisnavan ja seisoi sillä kruunu päässä ja välkkyvä\nvaltikka kädessä, kuun kierteiden heilahdellessa avaruuden kellon\nlerkahduksina...\n\nMutta niinä päivinä nousi veripunaisen auringon reuna idästä. Sen\nkaarevalla reunalla seisoi Jaapanin mikado, nousevan auringon\nkuninkaana, Jaapanin ylpeä lippu kädessä ja kuningasvaippa\nhartioilla. Punaisen pyörän takaa näkyi suuri, keltainen aave...\n\nVenäjän kellon reuna levisi yhä idemmä. Punainen auringon\nreuna kohosi korkeammalle. Avaruuden kello kävi. Kuu viskautui\nkellonheilurina maan ympäri...\n\nJo sattuvat kellonreuna ja nousevan auringon punainen reuna\ntoisiinsa... Kuuluu kirahdus... Sitten hiljenee kaikki... Taivaalle\nalkaa kohota uhkaava pilvi... Ilma on raskas, kuin ukkosen edellä...\nHornan luolan uunien tuli sulattaa jo ihmisen hieksi. Kello käy\njättilaiskäyntiänsä, kahleet pingottuvat entistä kireämmälle\nsotaveron vetäminä. Ne pingottuvat katkeamaisillensa...\n\nViimein räjähtää pingottuma. Kuuluu villi sotahuuto. Jaapanin\nkeltaiset pojat ja Venäjän kasakka-armeijat karkaavat toistensa\nkimppuun miljoonajoukkoina. Syntyy suurin sota, mitä maailma on\nnähnyt. Veri vuotaa puroina. Ihmisiä teurastetaan laumoittain.\nTykit oksentavat kuolemaa ja hävitystä. Kuularuiskut sylkevät\ntulta... kiväärit rätisevät... miekat välkkyvät... pistimet tunkevat\nihmislihaan, kuin seiväs maahan. Kaksi petokarjaa tappelee elämästä\nja kuolemasta...\n\nMutta sodan tuskanhuuto on vihdoin herättänyt torkkuvan jättiläisen\ntäysvalveille. Se näkee taas kauhean tilansa, tuntee kahleittensa\npuristuksen ja raivostuu. Äkkiä kuuluu outo huuto:\n\n-- \"Seis!\" -- ja kaikki pysähtyy. Hornan luolan joukko-ihminen\non syntynyt ja nostaa nyt päätänsä. Se tarttuu jättiläisvoimin\nkellonsa rattaisiin ja Tyynenmeren ja Itämeren välillä seisahtuu\nsilloin jokainen huomattava pyörä. Kirje pysähtyy ja sähkösanoma\njää langanpäähän. Hornan luolan joukko-ihminen seisoo nyt suuren\nkellonsa herrana, käsissänsä irrotetut kahleet, joilla se uhkaa lyödä\nmurskaksi kellonsa ja kaiken sen sisällön. Kaikki seisoo ja kaikki\nvapisee sen edessä.\n\nAinoastaan avaruuden kello käy käyntiänsä Herran vedolla ja kuun\nvinhat kellonlerkahdukset huitovat maan ympäri. Se oli suuri hetki,\nihmiskunnan suuri päivä.\n\nSilloin irrotettiin mitätön suortuva orjien kahleista ja orjat\npalasivat takaisin rautoihinsa... Hornan luolan luoma joukko-ihminen\nei ollut valmistunut kellonsa koneiston herraksi. Se osasi sen jo\npysähdyttää, mutta ei itse uuteen käyntiin vetää...\n\nAvaruuden ja ihmiskunnan kellot käyvät taas käyntiänsä... Hornan\nluola raataa, kasvattaa ihmistä, jakaa kurjuutta... Kullantemppeli\nimee itseensä mehua ja jakaa valtaa ja kunniaa... Elämä kasvattaa ja\npuhkoo ajettumiansa ja elämänkäärme syö itseänsä.\n\nMutta Venäjän Tsaarin eteen astui silloin suuri kaikenhäviö kylmänä,\nrauhallisena, voimallisena, kuoleman ja häviön majesteettina,\nkädessä valtansa vertauskuva: pääkallo. Se seisoi Venäjän Tsaarin\nedessä tunteettomana, elottomana luurankona ja lausui sille ainoan\ntodellisen, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän ja suoran\nanteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan lausua kärsineelle. Se\nlausui Tsaarin vallan heikkenemistä osottaen:\n\n-- \"Tapa on semmoinen, että: _Tempus edax rerum_.\" [Ajanhammas kalvaa\nkaiken.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomessa soivat suuret kanteleet. Menneisyys nousi haudastansa,\nhartioilla muinais-ajan homeet. Ikivanha vapaus sävähti hetken\nkestävänä salamana. Lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi ilmestyi\nse suuri vapaus, joka hohtaa Suomen muinaisuudesta, sen ihanana\nhomekukkana, se aika, jolloin Suomen mies oli vapain mies maailmassa.\nAvautui se loistava vapauden aika, jolloin _paja_ oli kuningashuone,\n_seppä_ oli kuningas, avautui se aika, jolloin Ilmarisen ahjosta\nnousi vapaa tuliroihu, ja _pajan noet_, jotka koristivat sepän\notsaa, olivat kuningaskruunujen arvoiset, se aika, jolloin _nokinen\nseppäkin_ oli suuri ja vapaa, kuin kuningas.\n\nSuomen kansalle tuikahti hetkeksi oma, mennyt vapautensa, maailman\nsuurin ja kaunein vapaus. Suurlakon päivä oli hetkeksi katkonut\nkaikki kahleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSudet ulvoivat silloin Suomessa kasakan kintereillä. Kun ihmiskunnan\nryysyinen jättiläinen pani kellonsa seisomaan, pysähtyi Suomessakin\njoka pyörä pyörimästä ja sana jäi tielle. Hornan luolan väki\nseisoi kaiken muun kansan kanssa valmiina ottamaan Suomen kansan\nkoko peräsimen käsiinsä. Tarvaan väki oli Risto Vaarnan johdolla\njo luovinut laivan tyynemmille vesille. Nyt alkoi ratkaiseva\nkolmin-taistelu. Viikin väki oli valmiina ja Vaarnan joukot odottivat\nmyös tilaisuutta. Mutta ensin oli se _yksi_ voitettava.\n\nPyörät seisoivat edelleen. Kasakan valta järkähti ja hän heitti\nperäsimen. Oman maansa mainingit, jotka olivat nousseet pohjattomasta\nmenneisyydestä, kiskaisivat peräsinpuun hänen käsistänsä...\n\nElämänkäärme köyristi harjaansa korkeammaksi. Se kohottautui\nhistorian suurena hyökyaaltona.\n\nTarvaan väki neuvotteli johtajansa kanssa. Kaikki oli silloin\nepätietoista, sillä sanat lepäsivät tiellä. Sisälle astui silloin\njoukko Viikin yhtyneitä miehiä ja lausui:\n\n-- \"Lähtekää pois peräsimestä! Pois petturit!\"\n\nKaikki käärmeet heräsivät silloin pesissänsä. Kaikki rakkauden\nuhritulet purkivat liekeistänsä mustia matoja. Elämänkäärme\npuhdisteli suoliansa. Tarvaalaiset tunsivat, että heille tehdään\nveristä vääryyttä.\n\n-- \"Ei Tarvaan väki ole jättänyt laivaansa myrskynkään käskystä,\nvielä vähemmän se tottelee rannalla katselijoiden käskyjä\", -- oli\nheillä vastaus.\n\nVäki raivostuu ulkona, kun saa kuulla vastauksen. Veljesviha roihuaa\nisänmaan alttarin edessä. Sen katkera savu läkähdyttää mielet.\n\n-- \"Alas konnat! Pois petturit peräsimestä!\" -- kuuluu väkijoukon\nhuuto ulkoa, kun sen lähettiläät palaavat vastauksen kanssa.\n\n-- \"Ne ulvovat kuin susilauma\", -- lausuu joku tarvaalainen.\n\nTarvaalaisten johtajana seisoi Vaarnan Risto. Sana \"petturi\" singahti\nensimäisenä häneen. Hän seisoi oman uhrialttarinsa ääressä ja nieli\nsitä katkeraa häkäsavua, joka nousi hänen isänmaalle uhraamistansa\nelämäntyön parhaista vihanneksista. Hän uhrasi lisää paraastansa,\npuhuen väellensä tyynenä:\n\n-- \"Ei hätää, se on _suomalaisuuden_ susilaumaa, jota Viik _nyt_\njohtaa. Niin, _nyt_. Johtajavainajiemme suuruus ilmenee siinä,\nettä suomalaisuuden sudet ulvovat jo _vallannälästä_. Se on\nkansan _itsetietoisuutta_... Se on Viikin vallan joutsenlaulua.\nMeidän täytyy vaan ravita omat sudet Viikin vallan perusteilla:\n_'vallannälällä'_... Vallannälän herääminen on kansan miesikäänsä\npuhkeamista... Ja jos Suomen kansa tahtoo elää, on sen tunnettava se\nvallannälkä...\"\n\n-- \"Mutta mitä neuvot nyt tekemään?\" -- kysyivät Riston miehet.\n\n-- \"Meidän\" -- vastasi Risto -- \"on lyötävä kaksi iskua yhtäaikaa.\nYksi _sinne_ -- te tiedätte -- ja toinen Viikin väkeen...\"\n\n-- \"Ei nyt lisä-vihaa omia vastaan... On jo entistä kyllä!\" --\nkeskeytti joku. Veljesrakkaus ja isänmaanrakkaus koskettelivat\ntoisiansa, kuin kaksi puukon terää.\n\n-- \"Juuri nyt\", -- jatkaa Risto. -- \"Historia ei odota myöhästynyttä.\n'Ehdi, tai kaadu'! -- siinä sen käsky. Viikillä on vähän omaa väkeä.\nHänen valtansa salaisuus on siinä, että hän voi tehdä yhdestä\nmonta...\"\n\nHistorian hyökyaalto nousi korkeammalle. Rooland Viik huolehti\nmaailman viimeisestä punakukasta. Hän näki sen häviössä Suomen\nhäviön ja Suomi oli hänen isänmaansa. Hän näki raakojen sormien\ntarttuvan punakukan varteen. Hän uskoi, että Suomi on hukassa, jos\npunakukka hävitetään sen akkunalta. Hän pyrki vallan aallonharjalle,\nvoidaksensa sitä kukkaa suojella.\n\n-- \"Alas tarvaalaiset!\" -- huusi katkeroittunut väki. Vaarnan Risto\njatkoi tyynenä:\n\n-- \"Nykyinen rahavaltaan perustuva ääni-oikeus on Viikin väen vallan\nhiussuortuva. Se Simsonin hius on nyt kerittävä ja _niin pian, ettei\nhän ehdi sitä saada turvaan_. On laitettava, ettei hän saa yhdestä\nyhä useampaa. Varminta olisi, jos yleinen, yhtäläinen äänioikeus\nvoitaisiin siepata nyt _heti_ ja heittää valta _omaan_ susilaumaan.\nSusi kuulee lopulta suden ääntä, vaikkapa se nyt ulvoisikin\nilveslaumassa.\"\n\nJa molemmin puolin palavat isänmaanrakkauden roviot suitsuten\nkatkeruutta.\n\n-- \"Alas!... Alas, petturit!... Valta kansalle! Valta meille!\" --\nkertautuu raivokas kansanjoukon huuto yli Suomen. Vaarnan Risto\nuhrasi parhaitansa: Hän masensi mielensä katkeruuden, taltutti\nsuitsuavan vihan ja pysyi uskollisena sen alttarin ääressä,\njolta nouseva savu häntä läkähdytti. Molemmin puolin kannettiin\nuhrituleen uusia uhreja. Isänmaan alttari veti kaikki, poltti kaikki\nuhrisavuksi. Viikiin yhtynyt väki kiemurteli oman uhritulensa\nliekissä, kuin savukäärme; tarvaalaiset suitsusivat omana savunansa.\n\nHistorian hyökyaalto oli jo korkeimmillansa. Se lensi pauhuna maan\nmuassa avaruuden halki, kirmaten auringon ympäri. Elämänkäärmeen\nmusta harja oli käyristäytynyt korkeammalle, kuin koskaan ennen koko\nihmiskunnan olemassaoloaikana. Tapaus löi hyrskeellänsä tapauksen\nkumoon.\n\nUusi lähetystö tuli sisälle. Nuoret miehet astuivat Vaarnan Riston\neteen kansan nimessä, kädessä isänmaanrakkauden veripunaiset, savua\nsuitsuavat kukkaset. He vaativat Ristoa poistumaan, koska hän ei\nollut noudattanut kansan tahtoa...\n\nVaarnan Risto seisoi silloin suurimmalla aallonharjalla, mikä\nkoskaan on maailmassa vyörynyt. Sen aallon muodosti koko nykyinen,\nyhteen kietoutunut ihmiskunta. Kymmenet miljaardit ihmiskunnan\nkultaa oli pelissä. Koko ihmiskunnan taloudellinen elämä oli sen\naallon vaahtoa. Sadat miljoonat ihmiset muodostivat sen aallon\nvoiman. Satamiljoonaiset rodut heräsivät sen sysäyksistä. Vanhat\nyhteiskuntajärjestykset järkkyivät sen hyrskeestä ja uudet\nroiskahtelivat sen vaahtona. Kymmenet ja sadat miljoonat vapisivat\nsen noustessa, peläten omaisuutensa menevän, ja vielä suuremmat\nkurjien armeijat tavottivat sen roiskuttelemaa kultavaahtoa, ja\noikeutta ja vapautta. Ja Vaarnan Risto seisoi sillä kaikkien olleiden\naikojen suurimmalla aallonharjalla rauhallisena ja vastasi nuorille\nmiehille:\n\n-- \"Ei Vaarnan Risto koskaan johda kansaa, jättämällä viulun\njohdettaviensa soitettavaksi ja itse tanssien sen soiton tahdissa...\"\n\nMonet nuorista miehistä katsoivat Vaarnan Ristoa silloin ihastuneina.\nJa Harhama, joka suurenjanoisena etsi aina suurta pienessäkin,\nnäki hänet suurena ihmishenkenä, katseli häntä tapauksien\nhyrskeestä valmiiksi tarvaalaistuneilla silmillä, suurenteli kaiken\nmoninkertaiseksi ja käpertyi häneen, kuin juopon sormet viinamaljan\nympärille. Hän näki myös vilahdukselta Suomen vanhan vapauden\nsävähtävän salamana. Hän näki Viikin Roolandin seisovan taas sen\nvapauden edessä, Moorankivi iskuun kohotettuna, ja nousi häntä\nvastaan, kuin peto, joka tarttuu kahlehtijansa käteen.\n\nHistorian suuret vasarat takoivat hänen elämäänsä, sen pihdit vetivät\nhäntä omaan suuntaansa, heittivät hänet uuteen ahjotuleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKellot kävivät. Elämänkäärmeen suolista lappautui sen lapamato, sen\ntuleva ruoka: uusi elämä.\n\nVaarnan Risto ja Viikin Rooland seisoivat väkinensä sen harjalla,\nvalmistautuen, odotellen. Vaarnan Risto järjesteli vallasta lähtöä,\nRooland Viik siihen nousua. Edellinen puhui väellensä:\n\n-- \"Viikin Roolandin väki vaatii valtaa... Paras on antaa valta\nhänelle ja me väistymme. Viikin Rooland itse nouskoon valmistelemaan\nääni-oikeuden toimeenpanoa. Vältetään paljon mielten katkeruutta, kun\nannetaan hänen itsensä valmistaa väkensä vallan ruumis-arkku...\" Hän\noli voittanut itsensä ja väkensä, ja siksi voitti hän kaiken.\n\n-- \"Hyvä!\" -- lausui Riston johtama väki, vaikka toiset epäilivät\nluovuttaa saatua valtaa Viikin väelle. Samana päivänä tekivät he\nne molemmat lyönnit, jotka sattuivat oikeaan aikaan ja paikkaan.\nHe tekivät kansan vaatiman ehdotuksen yleisen ääni-oikeuden\nvalmistamiseksi. Nopeasti ohi kiitävä hetki, jota historia oli\nvalmistanut mustasta muinaisuudesta lähtien, halki Venäjän suuren\nkansan kellotyön ja erehdyksien ja halki Jaapanin auringon\nnousun, oli käytetty. Huomenna oli laiva kokonansa Riston väen\nvallassa ja se poistui siitä saman aallon viskaamana, joka oli sen\nvaltaan nostanutkin. Se poistui, jättäen laivan vapaana toisten\nhallittavaksi. Poistuessansa lausui vielä Risto Vaarna:\n\n-- \"Kansamme onnettomuus on se, jos Viikin Roolandin väki nyt, kun\nkansamme on voittajina selviytynyt, viskaa miekkansa punnuksien\nlisäpainoksi... Sillä punnukset jäävät aina sille, joka voitettuna\nmaksaa kullan... Miekka jää silloin voitetulle... Elämän vaarallinen\nohje on se käärme, joka muodostuu sanoista:\n\n_\"Additus ab insolente Gallo ponderi gladius.\"_ [Heittäkää miekka\npunnuksien lisäpainoksi, kun voitettu mittaa kultaa lunnaiksi! Vapaa\nsuomennos.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyrske kävi. Suomessa paloivat isänmaan uhritulet. Isänmaa pukeutui\nmorsiameksi.\n\nTarvaalaisten poistuttua vallasta, nousi riita perillisten kesken.\nViikin johtava väki alkoi hajota. Esa Vaaran joukot erkanivat.\nKysyttiin: Kuka astuu valtaan?\n\nIsänmaa oli tarjolla hallittavaksi. Se koreili purppurapukuisena\nmorsiamena. Se houkutteli siinä puvussa, kuin morsian häähameessa. Se\nnäytteli jo rikkaita myötäjäisiänsä. Se kiehtoi hiuksillansa.\n\n-- \"Meidän väki valtaan!\" -- huusi Esa Vaaran joukko, Hornan luolan\nryysyinen väki.\n\nSyntyi kilpailu elämän lapamadosta. Isänmaa heilautteli\nmorsiushelmojansa. Se näytteli kalliita koristuksiansa. Kosijat\nihastuivat.\n\n-- \"Rooland Viik valtaan!\" -- huusi Viikin Roolandin joukko.\n\nMielet kiihtyivät. Monien silmissä heilahtelivat jo isänmaan hienot\npaidanhelmat. Mustasukkaisuus puhkesi isänmaanrakkauden kauniista\nkukasta.\n\n-- \"Rooland Viik peräsimeen!\" -- kehottivat viikkiläiset.\n\n-- \"Kansa valtaan!\" -- vaati Hornan luolan väki.\n\nIsänmaan helmat heilahtelivat kiehtovampina. Sen myötäjäiset\nnäyttivät maailman rikkauksilta. Mielet katkeroittuivat. Vallanjano\nyltyi, se yltyi juodessakin. Kaikki kiiti salamannopeudella. Kaikki\nhyrskyi vaahtona. Kaikki kiehui ja kuohui.\n\nNikolain kirkon tornikellon viisarin kärki mateli lyhyttä\nympyrää pitkin. Kuu kiepautteli vanteitansa maan ympärille.\nIsänmaanrakkaudesta alkoi puheta uusia kukkia.\n\nRooland Viikin miehet astuivat senaatin rappuja ylös. Hänen väkensä\nseisoi torilla, katsellen, kun Moorankiveä nostettiin paikoillensa.\nHornan luolan väki oli katkeroittunut, sillä se oli saanut rikkaalta\nmorsiamelta rukkaset. Toinen kosija oli vienyt menneisyyden\nlapamadon. Sankkana parvena marssivat he torille, mutta heitä\nvastassa seisoi viikkiläisten nuori väki.\n\nKului hetki. Hornan luolan väki marssi edelleen. Silloin astuivat\nnuoret miehet tielle ja ladattu ase ojentui Hornan luolan miesten\nrintaa vastaan. Rooland Viik oli noussut valtaan. Isänmaanrakkaudesta\noli puhennut vihankukka ja nuoret miehet olivat sen jo ojentaneet\nHornan luolan miesten rintaan. Se oli elämän suolista valuvaa elämän\nruokaa...\n\nHuomenna ryhtyivät Rooland Viikin miehet Tsaarin käskystä\nvalmistamaan tarvaalaisten esittämää äänioikeuslakia, oman ja koko\nviikinkivallan ruumisarkkua.\n\n_He olivat siihen työhön nousseet Tarvaan luopuneiden miesten\näänillä_... Historian langat juoksivat ihmeellisiltä keriltä, mustan\nmuinaisuuden nokisten saunankiuvasten pimeydestä...\n\nHistorian aallonharja vyöryi yhä korkealla. Siitä roiskahteli uusi\nelämä, uusi aika, uudet olot... Uudet voimat nousivat siitä, kuin\nsuitsuava laava maan pakahtumasta. Kaikkialta ryöppysi uusi elämä,\nuudet yhteiskuntaolot. Koko elämä, koko sen aallonharja sylki ja\noksensi uutta ja nieli vanhaa. Kaikkialla syntyi uusi elämä, ja\nhävisi vanha. Ja kaiken sen elämän kuohun ja syntymisen keskellä\nseisoi Viikin Rooland, naulaten ruumis-arkun lautoja toisiinsa,\nvalmistaen entisen elämän, suuren ikivanhan viikinkivallan vaipumista\nelämän aallonharjasta avautuvaan hautaan. Tyynenä, elämän kivikouran\npainamana alistui hän täyttämään kaikenhäviön suuria käskyjä...\n\nJa kun maailman viimeinen oikea suuri viikinki, viikinkivallan\nviimeinen edustaja oli noussut valtansa ruumis-arkkua laittamaan,\nilmestyi historian näyttämölle kaikenhäviön suuri haamu. Se ojensi\nRooland Viikille, hänen edustamallensa vallalle annettavaksi, vallan\nja kunnian ja maineen ijankaikkisen seppeleen, josta ei koskaan\nyksikään lehti lakastu. Se ojensi hänelle sen _ainoan_ ijankaikkisen,\n_ainoan_ kirkkaan, himmenemättömän, ainoan oikean seppeleen, ainoan\n_todellisen_ seppeleen, joka ei koskaan häviä, seppeleen, jonka\nedessä kuningaskruunutkin himmenevät ja tähdet sammuvat ja kaikki\nkelmenee ja todistaa sen ijäisyyttä: Se ojensi seppeleen, joka\npysyy silloinkin, kun maailmat ovat hävinneet ja äärettömyys ja\nijankaikkisuus ovat ainoat olemassa olevat. Se ojensi hänelle sen\nseppeleen, joka on solmittu ikiviisaista sanoista:\n\n_\"Sic transit gloria mundi...\"_ [Näin häviää maailman kunnia.]\n\nMutta Harhamalle ilmestyi taas tapauksien keskeltä kaikenhäviön suuri\nhaamu. Se käveli historian aallonharjalla, suuren elämänkäärmeen\nselkää pitkin, kylmänä, armottomana luurankona, kädessä valtansa\nvertauskuva: jättiläispääkallo. Se kahlasi hyrskeen ja pauhun ja\nkuohun ja roiskeen seassa. Se katseli kylmänä, kuinka elämänkäärme\noksensi ja sylki uutta elämää, purki lapamatojansa ja ahmi ne taas\naterianansa. Se katseli sitä rauhallisena roiskeen ja pauhun ja\nuhrisavujen seasta ja näytteli Harhamalle teräviä hampaitansa.\n\nSilloin haihtui Harhaman silmistä koko elämänkäärme. Hän näki\nainoastaan kaikenhäviön...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen soiden mudasta nousivat riidan-usvat. Vihan viulut vinkuivat\nja kostonkellot soivat. Kaikkialla kukkivat mustat katkeruuden kukat.\nKoko Suomi oli niiden kukkamaana.\n\nHistorian hallayö oli pannut mielet, ja mielen routa on kova, kuin\nPohjolan jäinen maankamara. Se ihmissuvun suurin hiljaisuus, jonka\nhyrskeestä nousi Suomen nykyisyys, vieri ohi. Uusi aamu valkeni,\nmutta aamu ei tuntunut aamulta. Suomen kauvan odotettu, kuviteltu\nvapauden päivä nousi samaan keltaisenkaameaan pilveen, josta\nniin usein oli kylmä vihmasade tiukkunut. Se nousi satoja vuosia\nkestettyyn valtaan, joka tuntui vieraalta, koska se oli tullut\nvieraasta maasta. Sen kantele oli aina soitellut vieraita lauluja.\nSen punakukka oli joskus anastanut koko Suomen akkunan, jättäen\npirtin pimeäksi, imien itseensä kaiken valon.\n\nSiksi ei ilo ilolta tuntunut, eikä jaksanut sulattaa vahvaan\nroutaan jäätynyttä mielenkamaraa. Missä vingahti viulu, siellä\nsorahti myös soraääni ja kylmä viima nousi mieleen ja kiro kolisi\nroudassa. Suomessa ei pesty pirttejä vapauden juhlaa varten, vaan\nvarustauduttiin uuteen taisteluun, ja syntyi katkera sukuriita,\nsiitä, kuka oli eloon jääneen karhun kaatanut...\n\nMustat kukat alkoivat puheta ja kukkia. Jokainen näki toisensa\nhartioilla vieraan vaipan, näki sen helmojen heilahtelevan, yksi\nitään, toinen länteen, ei erottanut isänmaanrakkauden savuissa,\nettä se toinen kulkikin samoissa pukimissa, kuin hänkin. Ja yhä\nvoimallisempana nousi Hornan luolan suuri joukko-ihminen maailman\nrikkauksien jaolle.\n\nMutta elämä kulki kulkuansa. Se muodosteli pesäkkeitänsä, missä\nkehkeytyä uudeksi elämäksi, valmistua itsensä ateriaksi. Kansa\nryhmittyi uusiksi joukko-ihmisiksi, uusiksi puolueiksi, joilla oli\nkullakin yksi tahto ja yksi ajatus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLouhilinnan kartanon suuressa salissa oli koolla joukko\nRooland Viikin valioväkeä. Salin seiniä koristivat Rolf-suvun\naatelisvaakunat, sen vanhat sota-aseet ja muistomerkit, sekä Ruotsin\nliput. Kartanon nykyisen omistajan Gunnar Rolfin rouva, Synnöve,\nhauskuutti; vieraitansa ylevänä.\n\nSyksyinen yö ulvoi ulkona. Huonetta valaisi loistava kruunu, jonka\nvalo kisaili seinillä riippuvien aseiden teräksissä, Ruotsin väreissä\nja suvun vanhoissa vaakunoissa. Parooni Grotenfelt puheli isännän,\nGunnar Rolfin kanssa. Viimemainittu puhui:\n\n-- \"Ajat ovat levottomat. Uusi yleinen äänioikeus, jos se toteutuu,\ntekee meidän vallastamme lopun...\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Synnöve-rouva huokasi ja lausui:\n\n-- \"Mutta eihän se vaan voi tapahtua!\"\n\nKaikki ajattelivat. Synnöve-rouva ajatteli maailman viimeistä\npunakukkaa ja lausui surullisena:\n\n-- \"Sehän olisi sivistyksen loppu...\"\n\nJa hän oli jo näkevinänsä muinais-ajan salaperäisen suomalaisen\ntulevan maansa synkästä korvesta ja tarttuvan punakukkaan,\nkuin noidan, joka etsii taikakasvia. Vanha Grotenfelt lausui\najatuksissansa:\n\n-- \"Yleisen ääni-oikeuden estäminen ei ole mahdollinen. Ajanvirta on\nliian voimakas...\"\n\nSynnöve-rouvan silmissä näkyi jotain hätäytynyttä, rukoilevaa. Hän\nlausui, ikäänkuin johonkin tarttuen:\n\n-- \"Mutta voimakas virta, kun se vaan tahtoo, kulkee omin voiminsa\nmeren myrskyjenkin halki... Ettekö usko sitä, parooni?\"\n\nParooni Grotenfelt mietti. Sitten lausui hän varovasti:\n\n-- \"Niin... Kerran lakkaavat uomissansakin, maan päällä, juoksevat\nvirrat... Elämässä ei ole mitään ijankaikkista...\"\n\nSynnöve-rouva vaikeni. Huoneessa oli jotain surullista, raskasta.\nParooni Grotenfelt otti sikarin, kumarsi Synnöve-rouvalle ja lupaa\npyytäen:\n\n-- \"Sallitteko sytyttää sikarin?\"\n\nPuhuteltu kumarsi myönnytykseksi äänettömänä, muisteli punakukkaa\nja huokasi. Gunnar Rolf silitteli hienoa leukaansa ja puhui\najatuksissansa:\n\n-- \"Emme me jaksa vastustaa sitä, mikä on suomalaisen aineksen\nluonnollinen pyrkimys, sillä luonto aina kääntää kaikki virrat\nmääräämäänsä uomaan. Sitä estäessä aina sortuu estäjä itse...\"\n\nParooni Grotenfelt karisti poron sikaristansa, ajatteli ja lausui\nmietteissänsä:\n\n-- \"Niin... Turhaahan meidän on yrittääkään _elämää_ vastaan\ntaistella... Meidän on taisteltava _kuolemaa_ vastaan...\"\n\nÄänettömyyden pöllö istahti taas vanhan vaakunan reunalle Ruotsin\nvärien keskelle. Se katsoi siitä, kuin harmaa muinaisuus.\nSynnöve-rouva selaili ajatuksissansa jotain kirjaa.\n\nÄänettömyyden vielä jatkuessa nousi Gunnar Rolf, käveli huoneessansa\nja puhui selitellen:\n\n-- \"Olkoon, että suomalaisten oikeus saada valta käsiinsä on\nluonnollinen, yhtä luonnolliset ovat meidänkin oikeutemme tässä\nmaassa. Me emme ole _enää_ tämän maan muukalaisia. Vuosisatoja olemme\nme taistelleet suomalaisen rinnalla miekka kädessä. Isonvihan kauhut\non ruotsalainen mies tässä maassa kestänyt rinnan suomalaisen kanssa\nja missä lienee pisarakaan suomalaista verta vuotanut, siellä on myös\nvuotanut ruotsalaisen veri...\"\n\nHän keskeytti. Synnöve-rouvan poskelle nousi heleä puna, jota kirkas\nkyynel koristi, riippuen silmäripsellä. Gunnar Rolf jatkoi:\n\n-- \"Tässä maassa ei ole tappelutannerta, jonka hiekkaa ei ole meidän\nveremme punannut osaltansa, eikä kärsimystä, jota ei ruotsalainen\nmies olisi kantanut suomalaisen kanssa rinnan ja siksi meillä täytyy\ntässä maassa olla enemmän, kuin toisen oikeudet...\"\n\nSynnöve-rouvan silmänripsille ilmestyi uusi kastehelmi, karkottaen\nedellisen pois tieltänsä, ajaen sen posken punakukan koristukseksi.\nHän katseli miestänsä ihastuneena. Gunnar Rolf jatkoi toisten häntä\näänettöminä kuunnellessa:\n\n-- \"Menemme myöhempään aikaan: Me ruotsalaiset miehet olemme luoneet\nja järjestäneet tämän maan taloudellisen ja liike-elämän... Meidän\ntoimestamme on saanut teollisuus alkunsa... Meidän miehemme ovat\nmyös johtaneet asioita vuosina 1808--1809, että saatiin perustuslain\nturvaama vapaus säilytetyksi... Me emme siis ole tässä maassa enää\nvierasta väkeä...\"\n\nHän vaikeni ja käveli mietteissänsä. Synnöve-rouva hehkui kukkana.\nHän hohti viimeisen punakukan värinä ja tuoksui sen hajuna. Hän\nkatseli ihastuneena miestänsä, joka taas puhui:\n\n-- \"Meidän kuuluisat aatelissukumme, Flemingit, Hornit ja monet\nmuut, ovat kunnollansa hankkineet oikeutensa ja seisoneet tämän maan\nmiesten riveissä. Meillä ei myös ole maailmassa muuta isänmaata, kuin\n_tämä_, siksi täytyy meillä täällä olla täydet oikeudet...\"\n\nSyntyi taas pitkä, raskas äänettömyys. Synnöve-rouva katseli\nmiestänsä. Ritavaaran nuori omistaja oli kuunnellut keskustelua\näänettömänä ja tarttui nyt puheeseen lausuen:\n\n-- \"Me emme ole niin heikot, kuin suomalaiset luulevat. _Meidän_\nmenettäminen merkitsisi heille enemmän, kuin Viipurin läänin\nmenettäminen. Meillä on tuki, jos vaan tahdomme sitä käyttää,\nnimittäin Venäjän Tsaari...\"\n\nMutta silloin hyppäsi Synnöve-rouva ylös, kuin olisi häntä neulalla\npistetty. Posket hehkuvina huusi hän, käsi Vänrikki Stoolin\ntarinoiden päälle nojattuna:\n\n-- \"Se on _kunniatonta_... Se on _hävytöntä_... Se on raukkamaista, se\nviittauskin...\"\n\nKaikki vaikenivat, Synnöve-rouvan silmät salamoivat, kun hän jatkoi:\n\n-- \"Vai Venäjä ja Venäjän Tsaari!... Tiedättekö te, että meillä\non tässä maassa ruotsalainen kansa ja tahdotteko te sen myödä\nhernekeitosta? Meille itsellemme on helppo elää minkä Tsaarin\nalamaisina hyvänsä, mutta katsokaa noita vaakunoita: Katsokaa\nonko ne saatu Venäjän Tsaarilta? Katsokaa eivätkö ne ole _Suomen_\naatelisvaakunoita! Sitä vartenko teille on tämä maa antanut\naatelisvaakunat, että te ne kädessä matkustaisitte Venäjän Tsaarin\nluo myömään niiden vaakunien antajat? Tiedättekö mihin aatelisvaakuna\nvelvoittaa?... Se velvoittaa teitä antamaan _verennekin_ kansan ja\nmaan hyväksi ja te puhutte hernekeitosta... Ah, te miehet!...\"\n\n-- \"Rauhotu nyt, Synnöve!\" -- yritteli Gunnar Rolf, mutta\nSynnöve-rouva jatkoi:\n\n-- \"Minä en rauhotu, Gunnar... Minä en rauhotu... Minä tahdon\n_puhua_, Gunnar... Ettekö te tiedä, että meillä on yksi ainoa\nisänmaa, ja jos me menemme siitä myömään suomalaisten osaa, myömme me\nmyös oman ja kaikkien ruotsalaisten osan, sillä isänmaata ei meiltä\nosteta maatiloittain?... Ja tiedättekö, mitä olisi isänmaatta ja\nkansatta eläminen? Maanpakoon tuomituilla on siitä vasta esimaku,\nsillä heillä oli maanpaossakin ollessansa toki isänmaa, mutta\nmaansa myöjällä sitä _ei ole_. Ja mitä on kansaton aateli? Se on\nrihkamakauppias, joka kaupittelee arvotonta vaakunaansa... Oh te\nmiehet!... Muistakaa, että se virta ei kule meren läpi, joka ei luota\nomiin voimiinsa...\"\n\nHän istahti. Rinta kohoili huounnasta. Poskilla helotti kaunis\npunakukka ja silmä satoi sille kirkkaita kastehelmiä. Hiukan\ntyynnyttyänsä jatkoi hän, katkaisten yleisen, painostavan\nhiljaisuuden:\n\n-- \"Minä tiedän että tässä maassa on paljon maatontakin aatelia,\nmutta ne seuloutuvat aikanansa akanoiksi...\"\n\nSitten nousi hän ylös, astui reippaana miehensä eteen, laski kätensä\nhänen olallensa, katsoi hurmaavilla, kyyneleisillä silmillänsä hänen\nsilmiinsä ja puhui innostuneena, kuumeisesti:\n\n-- \"Gunnar!... Kuule, Gunnar!... Riipu sinä kansassasi, niin kuin\nminä sinun kaulassasi!... Katso! Minä olisin portto, jos lähtisin\npahankaan päivän tullessa myömään sinun torppiasi toiselle...\nAnna suomalaisten saada omansa! Me tulemme rannallamme toimeen.\nMe koristamme sen Europan kauneimmaksi rannikoksi, kauniiksi\npunakukaksi, ja meille on hauska, jos rinnallamme, takanamme kukkii\nkaunis, ihana valkea suomalainen lumikukka... Ne värit sopivat\nniin yhteen... Sillä, kuten sanoit, on tämän maan hyväksi vuotanut\n_ainoastaan_ suomalainen ja ruotsalainen veri, _eikä_ venäläinen...\nSuomalaisten veri tietysti enemmän. Anna niiden saada omansa!\"\n\nKyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Gunnar Rolf suuteli häntä\näänettömänä, irroitti hänen kätensä hellästi olaltansa, vei hänet\nistumaan ja ojensi vesilasin. Synnöve-rouvan posket paloivat\npunaisina. Nikahdus nousi kurkkuun, rinta kohoili hysteerisestä\nhuounnasta. Työntäen tarjotun vesilasin hellästi pois, lausui hän:\n\n-- \"Kiitos, Gunnar!... Minä menen vähän huoneeseeni.\" -- Sitten\nhuokasi hän, nousi ylös ja poistui huoaten:\n\n-- \"Ah, tätä ihmis-elämää!\"\n\nGunnar Rolf huokasi. Parooni Grotenfelt koetti johtaa mielet pois\ntapahtumasta. Hän lausui:\n\n-- \"Kyllähän suomalaisten vallanpyrkimys on luonnollinen, eikä sitä\nvoi ajan mittaan estää, mutta meidän täytyy myös valvoa sivistyksen\netuja. Kypsymättömät joukot, jos ne saavat vallan käsiinsä, vievät\nkansan turmioon...\"\n\nGunnar Rolf käveli ajatuksissansa ja lausui:\n\n-- \"Meillä ei ole muuta neuvoa, kuin turvautua Ritalan johdettavien\njoukkojen, ritalaisten, apuun. Tarvaan joukot ovat jyrkkiä\nvaatimuksissansa ja niistä on meille tällä hetkellä suurin vaara...\"\n\nJonkun ajan kuluttua jatkoi hän:\n\n-- \"Tarvaalaisten voima on nyt muuten hiuskarvan varassa. Kansa\nkatselee heitä epäluulolla -- ja syyllä -- ja siihen hiuskarvaan\nniitä täytynee nyt lyödä... Kaikki riippuu siitä, jaksaako Vaarnan\nRisto kestää...\"\n\nHuoneeseen tuulahti outo ilma. Koston kukkaset alkoivat puheta.\nLäsnäolijat näkivät vanhan Tarvaan haamun, joka oli sitkeästi\njäytänyt ikivanhan viikinkivallan juuria, ja valmistanut suomalaisten\nnousua suden sitkeydellä. Hän ilmestyi huoneessa olijoiden eteen\nkaikella sillä pahalla koristettuna, mitä silmä yleensä näkee\nsitkeässä ahdistajassa. Koko hänen joukkonsa tuntui saman hengen\nläpitunkemalta. Äskeiset katkeruudet syttyivät silmänräpäyksessä,\nkuin tappuraläjä. Kostonviulut virisivät, kuin taian käskystä.\nVihankellot soivat, isänmaanrakkauden tulet savusivat, purkaen mustia\nkäärmeitä. Jäykkä parooni von Tavast kiivastui ja lausui:\n\n-- \"Koko Tarvaan joukko on kukistettava... Petturit!... Koko maa\non niistä puhdistettava... Emmekä me saa niin kevytmielisesti\nvallastammekaan luopua, varsinkaan näin levottomina aikoina...\nParas panna susi sutta puremaan... antaa ritalaisten kukistaa\ntarvaalaiset... ja toinen toisensa... Jos tässä rupeamme turhia\narkailemaan, niin hukka meidät perii kohta...\"\n\nVallantuoksu tuulahti huoneeseen. Parooni Grotenfelt lausui:\n\n-- \"Niin... Me olemme perineet vallan esi-isiltämme, ja perintöä ei\nsaa kevytmielisesti hylätä...\"\n\nVallan kultaomena alkoi kirkastua. Von Tavast nousi ylös, osotti\nvanhoja aseita ja vaakunoita ja puhui:\n\n-- \"Katsokaa noita aseita! Niillä me olemme vallan _ostaneet_... Se ei\nsiis ole _lahjaksi saatua_ tavaraa. Esi-isämme ovat siitä maksaneet\npuhdasta terästä ja lämmintä ruotsalaista verta. Siksi on se meidän\nomaa. Me olemme sitä säilyttäneet harmaasta muinaisuudesta tähän\npäivään ja me emme saa sitä lahjottamalla viskata susilaumalle, jotka\nnyt vallan-nälkäisinä ulvovat kintereillämme...\"\n\nKuulijoiden silmiin kuvastui jo suomalaisuuden susilauma, joka\nvarustautui... näytteli hampaitansa... lauloi kamalaa lauluansa.\nKaikki aivan kuin tarttuivat vallan keihäsvarteen. Von Tavast jatkoi:\n\n-- \"Valta on kultaisista omenoista kultaisin. Siitä heruvat elämän\nnesteet, kun sitä vaan puristaa. Sitä ei mies heitä käsistänsä\nturhien arkailujen takia, eikä vaihda sitä kuolleeseen oikeuden\nkivi-omenaan... Vallan-omenaa ei ole myöty maailmassa verta\nhuokeammasta hinnasta... Verta ja terästä sitä on aina vaadittu...\"\n\nVallan kultaomena kirkastui yhä kirkkaammaksi. Se oli jo jalokivillä\nkoristettu ja siitä vuoti viini ja tuoksuivat herkut ja välkkyi\nrikkaus ja loisto... Von Tavast jatkoi:\n\n-- \"Tarvaalaiset ovat nyt vastustajiemme Simsonin hiuskarva. Niitä\nepäilee kansa ja annettakoon niiden oman Delilan ajaa se hius pois!\nKäytettäköön ritalaisia! Vallan ijankaikkinen voiman salaisuus on\ntaito käyttää asetta. Ei ole maailmassa jättiläistä, joka voisi _omin\nkäsivarsin_ pitää miljoonia kurissa. Niitä täytyy hallita _toinen\ntoisellansa_. Se on maailmanlaki... Vallan ijankaikkinen, ainoa\nvoimansalaisuus on sanoissa: _Divide et impera!_ [Jaa ja hallitse!]\nVoitto on aina silloin varmin ja lopullinen, kun toinen susi on lyöty\ntoisen suden leukaluulla...\"\n\nVon Tavast vaikeni. Vallan kultaomena loisti kirkkaana, houkutteli\ntytön suutelona. Se välkytteli hohtavalla pinnallansa maailman\nrikkauksien ja kunnian kaunista kuvaista ja lausui: \"Tämän kaiken\nsaat, jos...\"\n\nKaikki posket hohtivat. Kaikki sormet vapisivat. Parooni Grotenfelt\nlausui:\n\n-- \"Se on totta, että ei ihminen elä ainoastaan niistä sanoista,\njotka Jumalan suusta lähtevät... Se tarvitsee muutakin ja siksi ei\nmeidän kannata sanoa vallan kultaomenalle: Mene pois, Saatana!\"\n\nYö oli kulunut yli puolen, kun oli sovittu, että tarjotaan\nritalaisille edelleenkin liittoa tarvaalaisia vastaan.\n\nKello löi. Vanhat vaakunat ja aseet katselivat, kuin kummitukset\nuuden ajan taistelua ja elämänkäärme teki ainaista tehtäväänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorian hyökyaallon mainingit pauhasivat. Vallan kultaomena\nkieriksi sen harjalla. Sen hyrskeestä loimahtelivat isänmaanrakkauden\ntulikielet. Vihansavut suitsusivat ja oikeus kahlasi kuohun keskellä\nkultavaaka yhdessä kädessä ja punnukset miekkoinensa toisessa.\n\nLoistavasti valaistussa salissa oli koolla satoja ritalaisia.\nKaikki hekin katselivat vallan kultaomenaa ja oikeutta, joka vaaka\nja punnukset kädessä kahlasi hyrskyn ja roiskeen halki. Niille\nmolemmille savusi isänmaan uhrialttari. Koollaolijat keskustelivat\ntulevaisuuden suurista tehtävistä. Nuori Ritala puhui väellensä:\n\n-- \"Rooland Viik tarjoaa edelleenkin liittoa. Mielestäni on meidän se\nhyväksyttävä. Tarvaalaisia on vielä joukko vartiopaikoilla ja ne on\nkukistettava viikkiläisten avulla. Se henki, joka heissä vallitsee,\non saatettava tässä maassa häpeänhengeksi, se on julistettava\nkoiranhengitykseksi, jota jokainen inhoaa. Suomalaisuuden susi etsii\nvainullansa sen hengen, missä sitä onkin ja hävittää sen. Sillä se\nhenki on idän hallaa. Jos se pääsee vallitsevaksi, panee se koko\nsuomalaisuuden hengen. Idän rämesuo on suuri, me emme jaksa sitä\nojittaa ja kuivata. Siellä riittää sitä henkeä loppumattomiin. Se\npeittää kerta kylmänä usvana koko Suomen, jos sallimme sen tänne\nlevitä. Sitä henkeä huokuvat tänne tarvaalaisten nykyiset johtajat...\nSiis on meidän hyväksyttävä Viikin väen tarjous.\"\n\n-- \"Entä sitten?... Mekö Viikin väen alle uudestaan?\" -- kyselivät\njotkut, joita Ritalan jyrkkyys arvelutti. He muistelivat sitä hetkeä,\njolloin heidän esi-isänsä viruivat verisinä, päät Moorankiven\nmurskaamana ja toiset väkivallalla polvilleen painettuina ottivat\nkahleita käsiinsä. Mutta Ritala jatkoi tulena ja tappurana:\n\n-- \"Ei Viikin väen alle. Me hävitämme Viikin väen avulla tarvaalaisen\nkoiranhengityksen, kokoamme sitten johtajistaan luopuneet Vaarnan\nmiehet ympärillemme, muodostamme puhdashenkisen suomalaisen kansan ja\nsitten selvitämme välimme Viikin väen kanssa.\"\n\nSilloin alkoi kansan uusi seulominen. Useat hyväksyivät Ritalan\nehdotuksen, mutta toiset sanoivat epäillen, kalvosimiansa katsellen:\n\n-- \"Ei suomalaisuuden susi voi ulvoa samaa virttä ilveksen kanssa...\nJa sitten omia veljiämme sillä tavalla...\"\n\nNuori Ritala paloi isänmaanrakkauden silmittömänä tulena. Hän jatkoi:\n\n-- \"Karthagon naiset ovat uhranneet hiuksensa maansa tähden...\nSäästämmekö me silloin veljiämme? Itseämmekään emme saa säästää...\nSukupolvi menköön, kunhan vaan maa pelastuu!\"\n\n-- \"Hyvä!\" -- huusivat monet, mutta useat epäilivät. Jäykkä Harvio\npuhui:\n\n-- \"Viikin väki on meiltä tukennut Euroopan akkunan sadoiksi\nvuosiksi... Tarvaalaiset ovat olleet ensimäisinä sitä avaamassa ja\nvaloa tupaan tuomassa.\"\n\nRitala säkenöi. Hän keskeytti:\n\n-- \"Mitä hyötyä on meille mistään valosta, jos tarvaalaiset samalla\nimevät tänne orjuudenhenkeä idän rämeistä, kuin sieni vettä. Mitä\nhyötyä meille on mistään, jos he jäytävät voiman nivelistämme, kuin\ntauti? Idän rämeiden takana avautuvat Aasian haisevat orjamaat ja\nkoleran kotiperät. Tarvaalaisten myöntyväisyys on sitä henkeä.\nSe on aasialaista ruttoa... orjuutta... Se henki on julistettava\ntässä maassa häpeänhengeksi, jos tahdomme suojella itsemme sen\ntarttumalta...\"\n\nJäykkä Harvio synkistyi ja lausui:\n\n-- \"Suomalaisuuden susi ei ulvo oman laumansa häpeäksi... Se ei likaa\npesäänsä... Meillä on liian vähän väkeä, että voisimme niistä osan\nkunniattomiksi luovuttaa...\"\n\nNuori Ritala leimusi tulena ja jatkoi:\n\n-- \"Meillä ei ole miljoona-armeijoita, ei varoja, ei aseita. Onko\nmeillä silloin muuta voimaa, kun mielenjäykkyys ja taipumattomuus?\"\n\nKaikki ajattelivat. Ritala tuntui olevan oikeassa. Ritala jatkoi:\n\n-- \"Onko meillä silloin varaa olla julistamatta taipumista paheeksi\nja alhaisuudeksi?\"\n\nKukaan ei vastannut. Kysyjä jatkoi:\n\n-- \"Jos me tässä maassa ainoasta voimastamme luopumista katselemme\nkunniallisena tekona, emmekö ole perheen isiä, jotka julistavat\nhuoruuden hyveeksi ja siten johtavat tyttärensä porttouteen ja\nturmaan?\"\n\nElämän suuri pulmallisuus avautui monelle sekavana, sotkuisena,\nelämä aivan selittämättömänä. Monesta tuntui, että Suomen ei kannata\nolla julistamatta kunniattomiksi niitä, jotka luopuvat sen ainoasta\naseesta, taipumattomuudesta. He olivat seisoneet miehekkäinä,\nlähteneet maasta nurkumatta ja jättäneet kotinsa ja elämänsä, ja se\nsuuri muisto leijaili silmien edessä. Ritala jatkoi:\n\n-- \"Kannattaako pienen kansan julistaa pahe kunnialliseksi ja siten\njohtaa yhä suurempia joukkoja juomaan idän ruttoviinaa ja sortumaan\nsiihen?...\"\n\nIsänmaan uhritulet yltyivät. Miehet näkivät sen valossa taas aaveen,\njoka imi itseensä ruttoa ja puhalsi sitä kansan hengitettäväksi.\nIsänmaanrakkauden vuolas virta vei heitä mukanansa, se kultasi\nheille asiat omilla väreillänsä. Se puhalsi heihin uutta tulta, kuin\npalkeesta, osotti isänmaata, sen koruja, sen runorantoja, sen pyhiä\nmuistoja. Se asetti isänmaan heidän eteensä ihanana morsiamena,\nosotti sitä ja sanoi:\n\n-- \"Miehet! Velikin on tuosta liian halpa hinta... Ei ole sen\narvoisia lunnaita!\"\n\nJa Ritalan miehet paloivat. He olivat valmiit tuomaan sille\nosotetulle kihloiksi enemmän, kuin Karthagon naiset. He olivat\nvalmiit uhraamaan sille veljensä, sen kunnian ja oman itsensä...\n\nJa silloin katkesivat taas elämän ristiriidan Gordion solmut. Nuori\nRitala kipinöi, osotti isänmaan koruja, sitä uhkaavaa vaaraa ja\nlausui:\n\n-- \"_Kunnianikin_ on tuosta liika pieni uhri... Naisten hiuksetkin\novat siitä liika arvoton hinta...\"\n\nJa kun jäykkä Harvio vielä yritti puhua kunniasta, kiivastui Ritola\nja lausui:\n\n-- _\"Invia virtuti nulla est via.\"_ [Hyveelle on jokainen tie\nkulkukelpoinen.]\n\nElämä aukaisi Gordion pulmikkaan solmun. Se alkoi seuloa kansaa. Osa\nyhtyi Ritalan johdolla Viikin väkeen kukistamaan tarvaalaisia, osa\nyhtyi takaisin tarvaalaisiin...\n\nSilloin alkoivat soida kaikki koston kellot, oikeuden viulut\nvinkuivat ja kaikki uhritulet paloivat. Oikeus käveli\nkultavaakoinensa, tuomiten tarvaalaisia, voitetuita. Sillä oli\noma vaakansa kädessä, omat punnuksensa toisessa. Siellä täällä ei\nenää punnus riittänyt. Sen lisäksi oli jo viskattu keppi ainaisena\npunnusten lisänä: miekkana... Katkeruus ja riita pursusi kaikista\nlähteistä. Se nousi kaikista Suomen soista, kuin hallan kylmä,\nhuurteinen hengitys...\n\nMutta tyynenä seisoi ahdistettu tarvaalaisten joukko, oikeuden\nedessä, puolustajana ainoa oikea, ainoa lahjomaton asianajaja: oma\nelämä, omat teot... Ja kun he näkivät Viikin väen vallan vahvistuvan,\nmuistivat he taas Moorankiven iskua ja pirtin pimeyttä, kun sen\nakkunan oli punakukka tukennut. Vanha Tarvas kirkastui heille\nkuninkaaksi, viisaaksi tietäjäksi, suureksi johtajaksi. He riensivät\nhänen henkensä voiman lähteille kilvan. Heidän joukostansa kuului\nsuuri huuto:\n\n-- \"Takaisin Vipuseen, suomen suureen tietäjään: Snellman'iin!\"\n\nSe huuto levisi, kuin nälkäisen susiparven ulvonta yli maan.\nTuhansissa ja tuhansissa kylissä tuulahti tavallista voimakkaampana\nsuomalaisuuden suuri, sitkeä sudenhenki: vallannälkä, vapaudenjano ja\noman kansallis-etuuden rakkaus. Tuhansissa kylissä kokoontui kansa\nsen hengen vetämänä.\n\nMutta kaiken keskellä nosti myös Hornanluolan ihminen päätänsä\nyhä korkeammalle ja asettui paikoillensa toisten joukko-ihmisten\nrinnalle. Maailman kurjuus nousi maailman rikkauksien vierelle\nnälkäisenä, rikkauden janoisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama imi yleisen elämän utaria, kuin Romulus naaras-sutta. Hän\nkulki taas kuplana sen virran pinnalla.\n\nOlivat äsken kuvatut suurlakon päivät.\n\nTapauksien voimakas virta oli temmannut Harhaman mukaansa.\nVallankumouksen hohde punersi nyt taas hänelle kiehtovana. Se kutsui\nhäntä tuhansin kutsuin. Se nosti verivaippaansa ja näytti sen\ntakaa maailman köyhien kiitollisuuden, näytti maineen seppeleitä,\ntarjoili marttyyrikruunuja, kuolemattomuutta, ihmisten muistosta\nunohtumattomuutta.\n\nVäliin taas heitti näkymätön käsi hänelle totuuden omenaksi ja käski\nviedä sen voittoon, köyhien siunaukseksi, orjien vapaudeksi. Kaksi\ntietä avautui hänelle silloin: _rauhantie_ ja _väkivallan polku_.\n\nJa joku seisoi hänen edessänsä ja sanoi: \"valitse rauhantie! Se on\nvarmin ja turvallisin\".\n\nMutta taas nousi vallankumouksen verihaamu, nosti tutun sormensa ja\nlausui:\n\n-- \"Rauhantie on pitkä ja sinun elämäsi lyhyt. Katso! Minun tieni\non lyhyt ja seppele odottaa joka askeleella. Leikkaa vaan sen rihma\nmiekallasi, milloin haluat, ja seppelöi itsesi.\"\n\nJa Harhama hoippui. Hän yritteli valita, mutta silloin häipyivät\ntiet sumuun. Hän yritteli jo matkalle lähtöä, mutta esteet nousivat\ntielle, pyörät eivät pyörineet, eivät veturit viheltäneet...\n\nAika vieri, tiet sumenivat.\n\nKaukana Pohjan perillä, synkässä korvessa, missä miehuus ja\nrehellisyys pesivät vielä paikoin rauhassa, kuin pääskyset räystään\nalla, oli väki niinä päivinä koolla pimeässä pirtissä. Ainoastaan\npieni, käryävä talikynttilänpala valaisi huonetta. Pirtti ja eteinen\nolivat pakaten väkeä, osa seisoi ulkonakin. Harhama oli paennut\nsinne erämaahan ja oli nyt pyynnöstä saapunut väenkokoukseen, joka\noli kokoontunut keskustelemaan uuden aseman johdosta. Kokousta johti\nvankka, harmaahapsinen, seitsemänkymmenen viiden vuoden ikäinen\ntarvaalainen talonpoika Jukka Torvela. Hän teki lyhyesti selkoa\nasioiden kulusta ja jatkoi sitten:\n\n-- \"Miehet!\n\n\"Tiedättekö mistä on kysymys? Samana päivänä, jolloin Suomen kansan\npitäisi nousta omille jaloillensa suosta, johon vieras valta on\nmeidät polkenut, sinä samana päivänä nouseekin meidän hartioillemme\nse sama vieras, joka on meitä suossa tallannut. Ja se nousee _meidän\nomien poikiemme nostamana_. Mutta vielä pitemmälle on laskettu\nkavalat kuteet: Johtajamme ovat pelastaneet asiamme myrskyn aikana,\nestäneet sen joutumasta kokonaan vieraan väen valtaan, joten pelastus\nnyt oli mahdollinen. Ja nyt aikoo häikäilemätön vieras julistaa\nnämä johtajat ja koko heitä seuranneen suuren kansan-osan ikuisiksi\najoiksi heittiöiksi, isänmaansa myyjiksi, joiden jälkeläisetkin\nkulkisivat tässä maassa kamala Kainin merkki otsassa, kansansa\nkirona, kirokansana, joka hengittäisi itsestänsä katkeruutta ja\nvihaa, kuin räme hallaa. Se on kansamme verisen murhamiehen juoni.\nSen onnistuminen tietäisi kansamme hirvittävän pitkän ja kalvavan\nkuolintaudin alkamista. Sitä tautia istuttavat meihin petomaiset\nhallitsijamme.\"\n\nKuulijoiden silmät pöyristyivät. He näkivät jo vieraan vallottajan\nseisovan edessänsä, kavalat juonet kädessä, valmiina heitä sitomaan.\nHe näkivät jo omia veljiänsä kirottuina kuleksimassa, heidän\njälkeläisensä mustalaisiksi julistettuina, halveksittuina, katkerina\nkansallensa. He näkivät oman kansansa sen johdosta laskeutuvan\ntautivuoteelle heikkona, taudin kolottaessa sen jäseniä. He\npöyristyivät sitä ajatellessa. Jukka Torvela jatkoi:\n\n-- \"Miehet!... Tehkää se juoni tyhjäksi!\"\n\n-- \"Hyvä!... Me nousemme\", -- vastasi väki. Eräs Viikin väen miehistä\npuhui sitten:\n\n-- \"Eivät teidän johtajanne ole kansaa pelastaneet. He ovat olleet\nsitä polkemassa. Kansa on _meidän_ pelastama. Minä itse olin teidän\njohtajianne petturityöstä suohon laulamassa.\"\n\nTarvaalainen väki murisee vihaisena ja Torvelan Jukka vastaa\nedelliselle:\n\n-- \"Ei suomalaisuuden johtajia laula suohon jokainen Joukahainen. Ei\nniitä ole laulanut siihen idän hallakaan. Ne ovat Vipusesta alkaen\nnostaneet kansaa suosta. Ne ovat nytkin hankkineet vakuuden siitä,\nettä suomalainen kansa saa lopultakin vallan.\"\n\n-- \"Oikein!... Hyvä!... Hyvä!\" -- jyrisi väki puolipimeässä\nhuoneessa. Uusi puhuja alkaa puhua:\n\n-- \"Eivät teidän johtajanne ole nostaneet meitä. Kansa on kaiken\nnostanut ja se on hankkinut vallan itsellensä.\"\n\nJukka Torvela seisoi jäykkänä, kuin tammen kanto. Hän näytti olevan\nmaahan kiinni kasvanut. Harhama ihaili hänen voimaansa, hänen\nkorskeaa, korkeaa ääntänsä, hänen voimallista puhettansa. Torvela\njatkoi:\n\n-- \"Me emme rupea täällä kiistelemään siitä, kuka on hankkinut sen,\njota meillä ei vielä ole. Sillä meillä ei ole valtaa senkään vertaa\nkuin tässä pimeässä pirtissä on valoa. Mutta me _saamme_ sen vallan.\nMinä olen kaksitoistavuotisesta puristanut kuokan vartta ja te muut\nsamoin. Me olemme jaksaneet siitä kuokanvarresta puristaa tämän maan\nrikkaudet, ja niin karaistuneilla käsillä jaksetaan vielä kerran\npuristaa myös _valta_ tämän maan herroilta.\" -- Ja lyöden nyrkkinsä\npöytään, huusi vankka puhuja:\n\n-- \"Tämän kansan täytyy saada valta käsiinsä!\"\n\nTarvaalaiset riemastuivat. He näkivät jo vallan kultaomenan\nkiiltävän, näkivät sen jalokivien välkkeen, sen hohteen.\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- mörisi taas miehekäs karkea miesjoukko\nyhtenä miehenä. Täällä korven kolossakin ilmeni jo se uuden ajan\njoukko-ihminen. Kuulijoina ei ole enää joukko miehiä vaan miesjoukko.\nSadat olivat kahtena.\n\nSillä välin oli kynttilänpätkä palanut lähelle loppuansa. Pimeys\nlisääntyi. Jäykät miehet näyttivät luolassa istuvilta aaveilta. Koko\npirtti oli kuin pimeä, mörisevä pirujen pesä. Torvelan Jukka jatkoi\nvoimakkaalla äänellä:\n\n-- \"Ne kiistat, kuka on mitäkin tehnyt, ovat jo niitä sortajan\nkylvämiä kiroja, sen sirottamia pirunjyviä. Mutta me olemme jaksaneet\nkiskoa tervaskantoja irti jäisestä maankamarasta, kyllä me silloin\njaksamme ne kirojen kivet kiskoa mielistä pois. Meitä ei kukisteta,\nsillä meillä on kaksi, joista riipumme kiinni, ja ne kaksi ovat:\nisänmaankamara ja Jumala.\"\n\n-- \"Oikein!... Hyvä!... Hyvä!\" -- mörisivät tarvaalaiset miehet\npimeästä. Harhaman tempasi Torvelan puhe ja miesjoukon miehekkyys\nmukaansa. Joukkotunne sieppasi hänet siivillensä. Valkamalassa\nja historiasta saadut vaikutelmat ja lapsuudesta kytenyt viha ja\nkademieli vieraskielistä herrasväkeä vastaan tulvivat esille. Hän\noli hetkessä niitä \"toisia\". Hänestä näytti tämä pimeässä huoneessa\nistuva, työn känsistämä miesjoukko juuri semmoiselta, jommoiseksi\nhän oli kuvitellut Suomen kansan nuoruudessansa, Runebergin runoja\nlukiessansa. Se näytti miehekkyyden ja rehellisyyden perikuvalta.\nJa Torvela itse oli hänestä mies semmoinen, kuin Nikolai, mies,\njoka uskalsi vetää viulunsa täyteen vireeseen. Harhama innostui.\nHän nousi, kuin vallankumouksen huurteista, kapinanhenkenä, jolle\noli sama, ketä vastaan kapinoida. Lapsuuden aikainen katkeruus\nvieraskielistä herrasväkeä kohtaan leimusi tulena, sairaloisen\nvoimakkaana, kuten kaikki, mikä hänessä oli henkistä. Se ryöpsähti\ntaas ruttona. Hän näki Moorankiven murskaamat vanhat suomalaiset\npolvillensa painettuina. Hän oli sitä kuvaa ajatellut jo pikku\npoikana, nyrkkejänsä puristellen. Nyt tuntui, kuin painaisi Rooland\nViik häntä polvillensa, seisten itse kuninkaana, Moorankivi kädessä.\nHän ryöpsähti tarvaalaiseksi. Kynttilä oli jo sammumaisillansa, kun\nhän nousi ja puhui:\n\n-- \"Miehet! Meidän sortajamme perustaa valtansa siihen uskoon,\nettä Suomen susi syö oman sukunsa. Siinä uskossa on Viikin väki\nnoussut taas hartioillemme. Siitä ajasta lähtien, jolloin suomensuku\nalkoi herrojensa edessä nostaa päätänsä hartioitansa ylemmä, on\nviikinkipivollinen käyttänyt meitä vastaan yhtä ainoaa asetta: Se\non lyönyt paimenta, että lauma siten hajotettaisiin. Se on loannut\nmaankavaltajan ja petturin maineella kaikki meidän suurmiehemme ja\njohtajamme, myrkyttänyt siten joukon mielet ja pannut Suomen miehet\npotkimaan pois omia johtajiansa. Samalla pirun maidolla juottaa se\nnytkin Suomen miehiä, nostaakseen ne nykyisiä johtajiansa vastaan. Se\nuskoo, että suomalaisuuden susi syö emänsä, kunhan vaan näkee siitä\nverta vuotavan, ja siksi iskee se juuri emään, eikä pentuihin.\"\n\nPimeästä kiiluvat kuulijoiden silmät ahnaina. Tunteet kohoavat\naallonharjoina. Isänmaa, kansallistunne ja puoluemieli kohoavat\nyhdeksi mainingiksi. Puhuja jatkaa:\n\n-- \"Mutta kerrankin me osaamme tehdä siitä lopun. Kun yksityistä\nsolvataan _yksityisenä_, on hänen oma asiansa hakea hyvitystä.\nMutta jos Suomen miestä solvataan _suomalaisena_, silloin häviää\nyksityinen, solvaus sattuu kansaan ja kansan väliin tulo on silloin\nkansan kunnian-asia. Ja kun solvataan meidän johtajiamme, silloin\nmeidän on astuttava esiin ja sanottava: Seis!...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Niin!\" -- ryöppyää yhteistunne.\n\n-- \"Seis solvaaja ja lakki päästä! -- on meidän sanottava...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Oikein\", -- kohisevat virinneet mielet. Kuuluu\nmurinaa. Puhuja jatkaa:\n\n-- \"Ja jos eivät sanat auta, niin meidän täytyy löytää muita\nkeinoja, joilla voimme antaa sanoillemme täyden pätevyyden. Keinot\nme kyllä löydämme, jos kerran päätämme, että emme salli johtajiamme\nsolvattavan. Ja kysymykseen tulemmeko me enää sitä solvausta\nsallimaan, te vastaatte, että...\"\n\n-- \"Ei!\" -- ryöpähtää mielissä vastaus, katkaisten puheen. Kynttilä\noli loppuun palanut. Harhama jatkoi pimeässä:\n\n-- \"Aivan niin! Niin vastaa aina kansa. Me ja _me yksin_ tuomitsemme\nerehtyneetkin johtajamme ja semmoisillekin täytyy vieraan tässä\nmaassa suoda rauha ja osottaa kunnioitusta, sillä kansan täytyy\nerehtyneillekin pojillensa turvata elämisen rauha _omassa maassansa_.\nKansa rankaisee erehtyneitänsä, vaan ei _solvaa_...\"\n\n-- \"Oikein... Oikein\", -- huusi joukko-ihminen, enemmistönä oleva\ntarvaalainen joukko.\n\nHarhama jatkoi:\n\n-- \"Suomalaisuuden oikea susi ei syö omaa sukuansa. Se kalvaa\nkahleensa poikki ja syö lihan vieraan vallan ja kaikkien sortajiensa\nluista. Se ei tyydy kahleensa yhden suortuvan katkeamiseen... Sen\ntunnussana on: Koko kahle poikki!\"\n\n-- \"Oikein!... Oikein!... Oikein!\" -- kuului pimeästä. Miehet\ntunsivat jo kahleiden heltyvän ranteistansa. Pimeä huone oli pakahtua\nvallannälkäisen suden hengestä ja Suomen kansan vapaus tuntui\nvalkenevan ja leimahtavan loistavana revontulena.\n\nOli jo yömyöhä. Pimeästä peikkojen pesästä alkoivat miehet purkautua\nsyksyn pimeään ulko-ilmaan. Se hetki oli lopussa, jolloin orjien\nkahleista katkesi yksi ainoa suortuva. Nokisen muinaisuuden pimeiltä\nperiltä juoksevat historian langat alkoivat keriytyä uusille\nkeränpohjallisille...\n\nPilkkosen pimeänä, sumuisena henkäili Pohjolan syys-yö, kun Harhama\najoi kotiinsa. Hän ei taas ollut mistään selvillä, ei tiennyt, mikä\njoukko on oikeastaan hänen joukkoansa. Puuska oli heitellyt häntä,\nkuin kuivaa lehteä. Hän oli käpertynyt, kuin tuohi tulessa yleiseen\ntunteiden paloon, joutunut tarvaalaisten joukkoon. Hänestä tuntui,\nkuin olisi hänet elämä nyt oksentanut johonkin lätäkköön, johon hän\nitse ei halunnut. Sitä miettiessä tuntui hänestä sumu tavallista\nsakeammalta, kylmemmältä, ja häneltä pääsi, kuin itsestänsä:\n\n-- \"Kylläpä nyt on sumuista!\"\n\nVanha kyytimies räppäsi ohjaksilla liinakkoansa ja lausui\nmyönnytellen:\n\n-- \"Sumuista on, sumuista... Semmoistahan tuo on koko elämä... _Koko\nelämä on ainaista sumua ja petollista suurta humua_... Kyllä se\nsotkee ja eksyttää ihmisen niin, että ei näe kepinmittaa eteensä...\"\n\nElämän suuri kysymys oli salamana loihdittu Harhaman eteen. Sumu\ntuntui hänestä kylmemmältä ja sakeammalta. Kaikki hävisi siihen.\nHän aivan kyyristäytyi kokoon, näki koko elämän avautuvan yhtenä\näärettömänä sumupallona, joka täytti avaruuden rantoja myöten.\nSysimusta syys-yö henkäili raskaana, salaperäisenä, korpi seisoi\npeikkona kahden puolen tietä. Ajaja oli vaipunut mietteisiinsä ja\nliinakko hiljensi juoksunsa käynniksi. Harhama mietti yhä elämän\nsumua.\n\nViimein alkoi ajaja puhua:\n\n-- \"Elämässä on niin paljon hämärää ja selittämätöntä...\"\n\nHarhaman hermot värisivät. Hän tapaili sitä hämärää kiihkoisesti,\nkuin saituri kultaa, kansa valtaa. Ajaja jatkoi:\n\n-- \"Tulemme juuri Lammaskallion luo... Se on juuri tässä meidän\nkohdalla...\"\n\nHarhama odotti vaistomaisesti jotain suurta, salaperäistä. Ajaja\njatkoi:\n\n-- \"Sen kukkulalla on perkele nähty syömässä ihmisiltä varastamiansa\nlampaita... Aamusilla on löydetty siitä luita, jotka eivät ole\nkelvanneet...\"\n\nKaikki maailman salaperäinen juoksi Harhaman olemuksen läpi.\nVallankumous ja koko elämän humu haihtui kuin usva ja hänelle\nkirkastui henkimaailman ihanuus ja suuruus, ja sen aaveet ja peikot\nkutsuivat häntä ikitanssiinsa...\n\n-- \"Mitä?... Mitä?\" -- uteli hän kiihkeänä. Ajaja jatkoi:\n\n-- \"Vielä äskettäin ovat vanhat miehet sen nähneet polvillaan\nlammasta syömässä... Vanhempina aikoina se on syönyt siinä\nihmisiäkin...\"\n\nHarhaman hermot olivat jo tulikuumat. Mutta hän salasi kaiken ja\nlausui halveksivasti:\n\n-- \"Joutavia juttuja!...\"\n\nAjaja räpsäytti liinakkoansa ohjaksilla ja Lammaskallio jäi jälelle,\naaveeksi keskelle korpea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValo välähti pimeydessä. Salaisuus huokasi. Kun Harhama oli ajanut\nLammaskallion ohi, laskeusi Perkele tähdenlentona sen kukkulalle.\nKalliosta nousi silloin lieska, kuin palava pensas. Perkele seisoi\nlieskassa ja kutsui palvelijoitansa.\n\nOitis kohahti synkkä korpi ja Perkeleen mustat palvelijat istahtivat\nkorppeina herransa ympärille kuusien oksille. Kuuset olivat niistä\nmustina. Yö hohotti synkkänä, kuin syvyyden avattu kita. Kuolema\nkyykötti joka kuusen juurella ja peikko joka lehtipuussa. Perkele\npuhui lieskasta:\n\n-- \"Palvelijani Harhama on polkenut jo isänmaapaulan polkimelle...\nVetäkää paula kovalle, että hän ei pääse enää harhautumaan Jehovan\nväärille poluille!\"\n\n-- \"Me tottelemme. Me täytämme sinun tahtosi\", -- rääkyivät korpit\nvastaukseksi. Peikot pilkistelivät oksien lomitse ja kuusien juurilta\nkurkotteli kuolema päätänsä, kynien äänettömänä itseänsä.\n\nPerkele mietti hetken. Sitten antoi hän merkin. Avaruuden maanrako\navautui ja siitä näkyi kaunis Runola-luola. Se on pikku paratiisi.\nSiellä lorisee sata lähdettä... Siellä kuohuu kymmenen koskea,\nkukkula jokaisella koskenkorvalla... Kuusi lampea läikkyy siellä\nkuvastimina... Lammin rannat ovat runoa... selällä ui kaunis sotka...\nlaulaa korea alli... Lehto on siellä laulua... koskenkuohu soittoa...\npuro on värivyö... polku heleä helminauha... Siellä on nurmi\nkukkamaana... jokainen penger on runopenger, joka kivi muistonkivi...\n\nKaikesta juoksevat kauniit runorihmat... valuu ihana sävel...\ntuoksuaa suloinen tuoksu... heruu hempeä helle ja paistaa heleä\npäivä...\n\nRunoluolan keskellä on kaunis kalliokoroke. Sillä istuu kaunis\nUuratti-enkeli, jonka puku on taivaan sineä, helmet runohelmiä,\nnauhat unelmanauhoja. Hiukset on heitetty hajalle hartioille.\nOtsalla pitää niitä koossa vesikaaren-värinen kampa... Päälaella on\nkirkas kuun kuva kauniina koristuksena lappeellansa, hieman taapäin\nkallellansa, ja vyöllä riippuu auringon korea pyörä, heleänä...\nhohtavana... somaan vyöhön solmittuna... Uuratti on ihmeistä\nihanimpia...\n\nRunoluolassa istuu tuhat enkeliä, kuka koskenkorvalla, ken lähteen\nreunalla, ken keinuen lammikolla, kauniilla lummelehdellä. Jokaisella\non edessä kultarukki. Sillä kehräävät he runorihmoja Runoluolan\nkauneudesta. He vetävät siitä kuituja, kuin konsanaan kuontalosta...\nHe vetävät siitä laulua ja runoa... kauneutta ja ihanuutta... öiden\nvaloa... illan hämyä... auringon armaita säteitä... taivaan sineä...\nkoskenkuohua... metsän kauneutta... rannan runollisuutta... Siitä\nsyntyy kaunis lanka, jossa ei kuitu näy... ei kierre tunnu...\n\nTuhat siroa enkeliä kerii kehrätyn kerille ja vie kerät\nUuratille. Uuratti sitoo niistä seppeleitä, joilla koristaa\nisänmaan runolliseksi... sen kuuset kukkaisiksi... nurmet\nperhoisiksi... rannat lauluisiksi... järvenselät siintäviksi...\nahot armastelumaiksi... laaksot kuherreltaviksi... Hän koristaa\nniillä purot helmivöiksi... joet värillisiksi... kukkulat kauneiksi\nkukiksi... näköalat morsiamiksi... iltahämyt hääyön uniksi...\naamupunan hän koristaa niillä seppeleillä neidon huuliksi... yöt\narmaan syliksi... päivät armasteluajaksi... koko maan kauniiksi\ntytöksi, jonka helmat heilahtelevat hämynä, sukkanauhat onnenutuna...\n\nHän seppelöi isänmaan Jumalana palveltavaksi. Mustat korpit kantavat\nöisin, valkeat päivin, iltaruskoiset illoin aamuin hänen sitomiansa\nseppeleitä, sirotellen niillä isänmaan, koristaen niillä joka oksan...\n\nPerkele osotti näkyä ja lausui:\n\n-- \"Enkelini, Uuratti, sitoo yöt päivät seppeleitä. Koristakaa niillä\nisänmaan kaikki kuuset, että on ihmisille tavoteltavaa! Silloin ei\nhän jouda juoksemaan Jehovan poluilla...\"\n\n-- \"Sinun tahtosi totteleminen syntyy meissä itsestänsä, kuin\nlemmenkaipuu ihmisen povessa\", -- vakuuttivat korpit. Perkele jatkoi\nlieskasta ylpeänä:\n\n-- \"Jehova myös käyttää isänmaata paulanansa, mutta Hän on sen\nvirittänyt _väärälle_ polulle... Hän on sen virittänyt ahtaalle\npolulle ja kapealle tielle. Minun paulanani se on leveällä\nvaltatiellä, jota koko maailma kulkee...\"\n\n-- \"Se todistaa, että _sinun_ tiesi on oikea\", -- lisäsivät\npalvelijat.\n\nPerkele lisäsi karskina:\n\n-- \"Jehova tarjoaa isänmaata vanhana ämmänä, jota pitäisi vaan\nelättää... Minä tarjoan sitä Hiiden myllyn tyttönä...\"\n\nKorpit lauloivat herransa ylistystä, peikot ja kuolema kumarsivat\nhäntä. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Kaikki rukit täytyy panna kehräämään Harhamalle niitä rihmoja,\njotka hänet jo vetävät teostansa kirjoittamaan. Kaikki isänmaankin\nhelmat on pantava sitä varten heilumaan. Isänmaankin täytyy häntä\nhoukutella siihen työhön seppeleillänsä, kuin minun Hiiden myllyn\nmyllytyttöni helmoillansa ja sukkanauhoillansa... Pitäkää huoli,\nettei isänmaalta koruja puutu! Uuratti valmistaa ne.\"\n\n-- \"Me koristamme sen saaret siroilla sukkanauhoilla, sen helmat\nrimpsuilla ja sidomme seppeleen sen joka suortuvaan\", -- vannoivat\npalvelijat.\n\nRunoluola hävisi näkyvistä. Synkkä yö huokui pimeyttä, kuolema\nkyykötti kuusenjuurella, peikot kyyristäytyivät piiloihinsa. Perkele\nlopetti puheensa ylpeänä:\n\n-- \"Harhama sanoi minun valtaani äsken joutavaksi jutuksi. Mutta hän\non tällä kalliolla polvistuva minun eteeni...\"\n\nLieska leimahti korkeaksi roihuksi ja sammui sitten. Perkele hävisi\npimeydeksi.\n\n\n\n\nTyön aatelia oppimassa.\n\n\n    Elämä on kova koulu...\n\nMenemme pari päivää ajassa taakse.\n\nSuuren Nälkäsuon silmänkantamat olivat karpaloista punaiset. Komeat\nkurkiparvet kahlailivat ylpeinä sen karpalopunaisella ulapalla,\nlaulellen haikeaa lähtölauluansa. Sen rannikkona kohoavilla\npunertavilla puolukka-ahoilla hymyili erämaan rauha. Sammal suri\nsuon povella, metso koivun oksalla kesän pois menoa, ja ruskea\nkanervikko katseli kaihomielin auringon kulkeman kaaren yhtämittaista\nlyhentymistä.\n\nNälkäsuon rannalla oli aho ja aholla Harhaman uusi asunto, Harhamala,\nlepikon reunassa. Kaivonvintin päässä istui harakka ja lepikon\nreunassa pujotti latvaansa taivaan kupua kohti ylpeä Pohjolan metsien\nkuningas, sitkeä kuusi. Sen oksat olivat ruskeat kävyistä. Se oli\noravien kisakuusi. Sen oksilla, sen kävyissä kypsyi talon onni.\n\nHarhama oli sattumalta hakannut sen juurelta ensimäisen\npöydänjalkakoivun, tulonsa jälkeisenä päivänä. Kuusi oli herättänyt\nhänen huomiotansa lujuudellaan ja sitkeydellään. Hienolla\ntaika-uskolla oli hän sen merkannut talon onnenkuuseksi, muistaen\nvanhan pohjalaisnoidan sanat: \"pakene häntä silloin, kun kuusi\nkirveettä kaatuu!\" Jo tulonsa jälkeisenä päivänä hautasi hän sen\njuurelle tieltä löytämänsä hevosenkengän. Hän oli silloin itseksensä\nlausunut:\n\n-- \"Vasta kun tuo kuusi kirveettä kaatuu, kukistuu Harhamalan talon\nonni.\"\n\nKorpela -- se oli paikan nimi -- on Pohjolan sydänmaiden synkimpiä\nperukoita, ikuisen talven rajamaita, hallan, kurkien ja huuhkajien\nja susien kotiperiä. Siellä alkaa jo revontulien ja kesäyön-auringon\nkylmät maat. Se on ainaisen ankaran taistelun periä. Siellä seisoo\nvastatusten erämaan ja viljelyksen suuri sotarintama.\n\nSiellä, korven keskellä, Korpelassa, asui Suomen kivenvääntäjäkansa,\noikea muinaisuuden työn-aateli, kivimäen työväki. Ahot olivat\nrakennetut vahvoista paasista, joiden välissä oli vaan mullan\ntäyttämiä kärpänkoloja. Miespolvet olivat vääntäneet kiviä niistä\nmäistä ja latoneet niistä peltotilkkujensa ympärille monen metrin\nlevyisiä aitoja. Siinä työssä oli seisonut kova kovaa vastaan, _mies_\nkivimäkeä vastaan. Siinä taistelussa oli kysytty miehen mieltä ja\nmiehen käsivartta.\n\nJa _mies_ oli voittanut. Pohjolan kivimäki oli avautunut ja\nkirvoittanut mehevän mullan, missä kypsyi keltainen vilja. Se oli\nollut suomensuvun suurta sivistystyötä. Sen suvun karhumaiset pojat\nolivat anastaneet Korpelan kylmät perukat kahdesti. Muinaisina\naikoina olivat he ne valloittaneet verellänsä. Nyt valloittivat ne\nniitä perukoita _hiellänsä_.\n\nRaskasta on Suomen työn-aatelin elämä ja suuri sen suorittama\nsivistystyö. Mutta se työ oli kasvattanut miehuutta tekijöittensä\nmieliin ja voimaa niiden käsivarsiin. Sen kylän _pojat_ olivat jo\nmiehiä ja miehet karhuja.\n\nYksi niistä louhikonraivaajista oli vanha Routalan Timo. Hän oli\njättiläinen mieheksi ja suuri ihmiseksi, jalo ja voimakas, kuin vanha\nkorven mesikämmen. Hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita ja miehen\nkäsi tuskin ylettyi hänen ranteensa ympäri. Tie tuntui notkuvan hänen\naskelistansa. Hänestä tuli seudun muiden miesten kanssa yksi Harhaman\nelämän suurimpia opettajia ja kasvattajia.\n\nRoutalan Timo oli nuorena tullut kivimäen reunaan uskollisen\nAnnikkinsa kanssa. Ainoan lehmän oli hän sitonut leppään ja itse\nkäynyt oitis kuokkaan käsiksi. Kohta kohosi torppa lepän juurelle.\nPaadet väistyivät. Louhikosta nousi peltotilkku perunamaaksi ja\ntoinen tilkku ruispelloksi. Mutta Timo ei kylvänyt perunoita yksin\nperunan, eikä ruista rukiin vuoksi. Hän tahtoi, että Annikin akkunan\nalla kasvaisi perunankukka ja kaunis ruiskukka. Tämä vanha korven\nhonka, kun kertoi Harhamalle elämänsä suurta tarinaa, puhui vielä\nnytkin \"mettiäisistä kukassa\" ja Pohjolan valoisasta kesäyöstä,\n\"ei ehdi puikahtaa päivän lämpimälle povelle, kun päivä jo nousee\naamuaskareillensa\". Ruiskukat ja kukkiva perunamaa olivat Timon\nelämän runoutta...\n\nKesä kesältä laajeni perunamaa. Jo kohosi talo torpan sijalle. Timo\nitse väänsi karhuna louhikossa. Uskollinen Annikki vaali pirtin ja\nkotilieden puhtautta, ja kantoi yhteistä taakkaa Timon apuna. Kun\nTimo palasi iltasella väsyneenä työstä, odotti häntä vaimon puhdas,\nlämmin syli ja hyväilevä sana. Annikki oli työn-aatelin vaimo. Timo\neli hänen hoivissaan, kuin \"mettiäinen kukassa...\"\n\nMutta kuuluisan Nälkäsuon mudassa on useampi hallanpesä, kuin sen\nmättäillä on karpaloita. Ja jos paadet tottelivat Timoa, niin ei\nhalla häntä totellut. Se nousi ja pani perunan ja kylmi rukiin. Mutta\nTimo suri perunankukkia ja kauniita ruiskukkia enemmän, kuin itse\nruista ja perunaa. Hän suri niitä Annikin ja mettiäisen tähden. \"Mitä\najattelee nyt Annikki, kun herää ja näkee, että kukka on kylmynyt\nakkunan alta... ja mistä saa nyt mettiäinen mettä?\" -- oli Timo\najatellut surullisena halla-aamuna. Mutta hän ei masentunut. Hän\ntarttui kuokkaansa ja läksi äänetönnä louhikkoa raivaamaan. \"Annikki\nrukka!\" -- ajatteli hän mennessänsä.\n\nAnnikki heräsi ja hänen mielensä tuli murheelliseksi. \"Timo rukka!\"\n-- huokasi hän, lähti miehensä työmaalle ja istahti kuuraiselle\nkivelle. Ääneti istui hän ja kyynel vierähti varkain poskelle. Mutta\nhalla-aamuna näkee puolison silmä salatunkin kyyneleen. Timon mieli\nkävi raskaaksi Annikin tähden. Mutta miehen mieli ei siitä vielä\n_masentanut_. Tyynenä lausui Timo Annikille:\n\n-- \"Älä sure, Annikki, sitä, että halla vei kukat akkunan alta! Jäihän\nmeille vielä tämä louhikko... Ja jäämmehän me itse toisillemme...\"\n\nSilloin ei Annikki jaksanut puhua. Ääneti tarttui hän Timon käteen ja\nvei hänet pirttiin, jossa he yhdessä kiittivät Herraa toisistansa...\n\nOikea rakkaus on suuri. Talven keskelle se luo kesän...\n\nSitten rynnisti Timo taas louhikkoa vastaan. Uusi peruna kukki kohta\nAnnikin akkunan alla ja talo nousi torpan sijalle. Timo itse oli\nhirret hartioillansa _kantanut_. Uskollinen Annikki piti pirtin\npuhtaana, pesi paidat ja lahjotti Timolle kaksitoista lasta, toiset\nsuurella kivulla ja tuskalla. Perhe vaati nyt osansa Timon hiestä ja\nNälkäsuon halla otti kysymättä oman veronsa siitä. Entistä kovemmin\nteki Timo työtä perunamaalla ja uskollinen Annikki kantoi nurkumatta\nomaa osaansa yhteisestä elämänkuormasta. Yhtä lapsista hän kantoi\nkohdussaan, toista hän tuuditti ja kolmannelle opetti aakkosia. Ja\nkun Timo palasi työstä, odotti häntä aina uskollisen vaimon syli ja\nsen rakastava käsi pyyhki työnhien hänen korkealta otsaltansa.\n\nMutta leppymätön on Nälkäsuon halla ja kova on koettelemuksen\nkoura. Timo velkautui, talo oli menossa. Annikki suri salaa,\nhymyili julki... Päivät kierivät... Jo oli maantie tulossa, vaan ei\nmasentunut miehen mieli... Tyynenä istahti Timo vaimonsa viereen ja\nlausui:\n\n-- \"Hoida sinä, Annikki, taloa. Minä lähden Austraaliaan ja tuon\nsieltä talon hinnan.\"\n\nKyynel vierähti silloin vaimon silmästä. \"Kun ei ehtisi nähdä!\" --\najatteli Annikki ja kuivasi kyyneleen huivin kulmalla. Timo itse\nlaski polvillensa ja lausui:\n\n-- \"Kiitos olkoon sinulle, Jumala, koettelemuksista, Annikista,\nlapsista ja kaikista eletyistä vuosista!\"\n\nMies, jonka hartioita eivät hirsikuormat olleet taivuttaneet, taipui\nmiehekkäänä Jumalansa edessä.\n\nKahdesti oli Timo tehnyt Austraalian matkan. Päivät hän teki\ntyötä vieraalla maalla ja yöt hän kaipasi Annikkia ja lapsia ja\nmuisteli Pohjolan valoisia kesäöitä, omaa kukkivaa perunamaatansa\nja \"mettiäisiä kukissa\". Ja Annikki kasvatti lapsia, hoiti taloa,\nvartioi kotilieden puhtautta ja odotti puolisonsa kotia tuloa. Monet\nsaunat hän sitä tuloa varten lämmitti, monet havut sirotti pirtin\nlaattialle ja monet kyyneleet kuivasi huivin kulmalla. Talon velka\nvaati suuren hinnan...\n\nVihdoin palasi Timo. Talo kohosi taas kaksikerroksisena. Perhe\nvarttui. Pojat olivat jo miehiä, tytöt morsiamia. Timo itse ja\nAnnikki seisovat lastensa edessä, kuin avatut raamatut elämän elävinä\nesikuvina. Sitten hajosivat lapset maailmalle. Kukin heistä sai\nhartioillensa työn-aatelin raskaan hirsitaakan. Timo ja Annikki\njäivät yksin.\n\nMutta eivät aivan yksin: Nälkäsuon halla kävi edelleenkin\nuskollisesti heitä tervehtimässä...\n\nKun Harhama saapui Korpelaan, oli Timon talo taas menossa, tie\ntulossa. Yksi lehmä oli enää jälellä. Jo tuli se päivä, jolloin\ntalon avaimet oli annettava uudelle isännälle. Annikki ei jaksanut\nenää kyyneliänsä salata. Hän istahti vanhan miehensä viereen, sydän\nraskaana ja lausui:\n\n-- \"Timo!... Timo! Nyt on kaikki mennyttä! Maantien on Herra meille\nvalmistanut sinun suuren työsi ja kärsimyksiesi palkaksi. Joka päivä\non edessä uusi koettelemus.\"\n\nTimo kuunteli tyynenä uskollisen vaimonsa vaikerrusta ja lausui häntä\nlohdutellen:\n\n-- \"Mutta joka aamu on myös uusi armo... Elämä on täynnä Hänen\narmoansa, kuin kukkiva pihlaja kukkia. On Herra minulle antanut\nmuutakin, kuin maantien: Hän on palkinnut minut sinun rakkaudellasi\nja uskollisuudellasi, ja mitä pyytäisin minä muuta. Älä sure,\nAnnikki! Jälellä on vielä rakkautemme ja louhikko...\"\n\nNiin lausui Timo, otti kirjan ja luki siitä:\n\n-- \"Joka aamu puhkeaa Jumalan armo uutena, kuin nurmen kukka.\"\n\nJa sitten hän kiitti taas Jumalaa eletyistä päivistä, kärsimyksistä\nja vaimon rakkaudesta.\n\nNöyränä ja sortumatta oli tämä jättiläinen kantanut elämänsä raskaan\nkuorman ja suurena alistui hän Jumalan tahdon alle. Hän otti taas\nkuokan ja lähti uudelle kivimäelle. Kuokka jysähti maaperään, jossa\nkasvava leppä odotti ainoaa leppää. Uskollinen Annikki istui taas\nTimon työmaalla, kuivasi huivinkulmalla poskelle varastautuneen\nkyyneleen ja siunasi Timon työn.\n\nSuuri ja ylevä oli ollut Korpelan ja Annikin Timon elämä, vaivaloinen\nheillä elämäntaival ja kivimäki kova.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPimeyden ja valon, lämmön ja kylmän rajut taistelut riehuivat\nHarhaman uudella olinpaikalla. Elämän ja kuoleman ottelu on Pohjolan\njäärajoilla ankarampi, kuin missään muualla.\n\nSen ikuisen suuren leikin keskellä alkoi Harhama taas elämänsä. Hän\ntajusi oitis luonnon suuren tappelun elämästä ja kuolemasta ja ihaili\nsitä ja aivan kuin heittäytyi sen karkeloon. Hän näki, kuinka luonto\npiteli kaikkea kovin kourin, puristautui talven nyrkkipakkasiksi ja\niski sillä, käsivarsien voimana kaikki kylmän jänteet. Kesäisin se\nhuuhteli kaikki valolla, syksyisin synkällä pimeydellä ja talvisin se\nroiskutteli veripunaisia revontulia.\n\nJo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi hän Timon tavoin perkaamaan\nperunamaata Korpelan kuuluun louhikkoon. Se oli häneltä olevinansa\nuuden elämän alkua, maailmankurjuuden jumalallisiin riveihin\nastumista. Omin käsin valmisti hän lähes kaikki huonekalunsa\nrouva Esempion tulon varaksi. Häneltä puuttui mielestänsä enää\nkamelinkarvainen vaippa, sillä senkin hän olisi tahtonut. Leipäänsä\nhän ansaitsi kirjoituksilla...\n\nSemmoisena astui hän Pohjolan suuren luonnon keskelle, Korpelan\nkaraistun kansan joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuoleman vaunut kulkivat elämänkäärmeen harjaa pitkin, edessä mustat,\nvalkoharjaiset hevoset. Kuolema ajeli omiansa kokoamassa...\n\nHartolan suuressa pirtissä, Korpelassa, oli hautajaisväkeä, minkä\nistumaan mahtui. Talon vanha emäntä oli heittänyt talon avaimet\nminiöillensä ja makasi nyt mustassa arkussa, odotellen kalman\nvankkureja. Ijankaikkiset veriviholliset: elämä ja kuolema seisoivat\ntaas vastatusten, hampaat terävinä. Kuolema söi elämää säälimättä,\nkuin nälkäinen, ilkeä rotta, ja elämä sikisi kuoleman suolissa, sen\nsyömästä ruuasta.\n\nTakan nurkalla istui Korpelan jättiläinen, Routalan Timo, uskollisen\nAnnikkinsa vierellä, pientä piippunysää poltellen, suuret kädet\nsylissä ja vartalo kumartuneena. Toiset hautajaisvieraat istuivat\npenkeillä, naiset omana joukkonansa. Kaikkien miesten hartiat olivat\nkumartuneet, kuin olisi niille nostettu elämän kivimäki, tai kuin\nseisoisi niillä kuolema, valtikka kädessä.\n\nOli haudan hiljaisuus. Tuntui, kuin odottaisivat kaikki, mitä\npuhuu avonainen kuoleman kita: avattu ruumis-arkku, jossa oli pala\nihmiselämää kuoleman hampaisiin menossa. Vanha Timo ajatteli ja\nlausui:\n\n-- \"Kyllä se kuolema on kuningasten kuningas ja herrojen herra...\"\n\nYleinen äänettömyys myönsi, että Timo oli puhunut totta. Joku\nnaisista pyyhki kyyneleen silmästänsä. Harhama, joka oli kuullut\nTimon puhuvan, näki jo kuoleman majesteetillisen haamun valtikkaansa\nkohottamassa. Timo jatkoi puhettansa hitaasti, sanat harvaan lausuen:\n\n-- \"Muusta saa vielä ihminen urakan, kun kovalle panee, mutta\nkuoleman kanssa on vaikea painia... Ei siinä voimakaan auta...\"\n\nAnnikki kuivasi silmänsä, nyökytti surullisena ja lausui:\n\n-- \"Kaikki näkyy suistuvan kuoleman suuhun...\"\n\n-- \"Kaikki suistuu sen suuhun\", -- vahvisti joku joukosta. \"Ei se\nedes valitse palaansa...\"\n\nHarhama oli omassa maailmassansa. Hän näki kuoleman seisovan keskellä\npirttiä, hampaissa pala elämää: mustassa arkussa makaava, raihnainen\nvaimon ruumis. Hän hätäytyi itse, kuin olisi jo ollut kuoleman\nsuuhun suistumassa, ja teoksen tulet alkoivat taas leimuta. Hän\ntarkasteli ruumiin kasvoja, etsi niistä jotain selitystä, hän nuuhki,\ntunteaksensa kuoleman hajun, keksiäksensä siitä jotain, mitä hyvänsä,\njoka heittäisi valoa kuoleman suureen, pimeään salaisuuteen. Pitkä,\nraskas äänettömyys painosti.\n\n-- \"Niin on... Niin on\", -- vahvistivat naiset.\n\n-- \"Siinä on yksi taas päässyt matkansa päähän...\"\n\nHarhama huokasi. \"Siihenkö se loppuu kaikki?\" -- ajatteli hän.\n\nVanha Timo kopisti porot piipustansa, pani käsivartensa ristiin\npolvillensa ja lausui:\n\n-- \"Elämä on kuoleman kukkanuppu... Kun se kukaksi puhkeaa, niin\nloppuvat vaivat ja saa ihminen elää omassa kukassansa, kuin\nmettiäinen puna-apilassa...\"\n\nJa hiukan ajateltuansa lisäsi hän:\n\n-- \"Kun sitä elämää niin ajattelee, niin ei ole nurkumisen syytä...\nSen palkka on niin suuri ja varma...\"\n\nHarhaman silmissä nousi Timo suureksi, ihmiskuninkaaksi,\njättiläiseksi, joka miehekkäänä astuu kuoleman kouriin, tunnustaen\nsen valtaa ja voimaa rauhallisena, mieli tyynenä. Hän ihastui\njokaiseen, joka kykeni pitelemään elämän ja kuoleman kysymystä,\nkuin seppä pihdeillä rautaa. Ainoastaan semmoisia piti hän\ntäydellisesti ihmisinä. Timo näytti hänestä yhdeltä niistä hyvin\nharvoista valituista. Hän katseli jo Timon jättiläisvartalosta jotain\njumaluuden piirrettä, tai sen vivahdusta.\n\nKuolema seisoi yhä äsken puraisemansa elämän lihapala hampaissa, ja\nväki kumartui sen edessä. Annikki pyyhki taas silmäkulmansa ja lausui\nhiljaa:\n\n-- \"Eihän se elämä vielä siihen lopu... Kun päästään 'sinne', niin\nalkaa ijankaikkinen elämä...\"\n\nKaikki ajattelivat hämärää ijankaikkista elämää. Harhama katseli\ntaas ruumista, sen kurttuisia kasvoja ja laihtuneita huulia, ja\nmietti, että miten se kaikki on mahdollista, kun jo _maanpäällä\neletty elämäkin_ on päättynyt niin kurjasti, kun se on raihnannut\nja raiskannut koko ihmisen. Arkku näytti hänestä elämän avatulta,\nirvistelevältä kidalta. Vanha Timo jatkoi taas puhetta:\n\n-- \"Niin se on... Kun ihminen pääsee kuoleman elämää elämään, niin ei\nelämä lopu... Ei tule toinen kuolema tautinensa ja muine koruinensa\nja katkaise miehen päiviä...\"\n\nHarhama katseli Timoa, sovitteli hänen sanoihinsa filosofisia\nmietelmiä ja mielikuvia, ja silloin alkoi Timo yhä enemmän kirkastua\njoksikin suureksi, joka piteli elämän ja kuoleman kysymystä tottunein\nkäsin, kuin suuri mestari. Hän kuvitteli kuoleman, Timon sanojen\nmukaan, kulkevan kylmänä, elottomana luurankona, koruina ja helyinä\nrutto ja vanhuus ja taudit. Hän hapuili Timossa entistä kiihkeämmin\njotain salaperäistä, kuten tarujen jättiläisestä. Laurilan Aapo\njatkoi puhelua, lausuen:\n\n-- \"Kyllähän kuolemalla elämää riittää, kun vaan jaksaisi\nvalmistua...\"\n\nHautajaisväki mietti sitä valmistumista. Kuoleman silmät näyttivät\njo vilkahtelevan. Timon hartiat kumartuivat syvemmälle ja hän lausui\nharvakseensa:\n\n-- \"Kyllä se elämä pitää valmistamisesta huolen... Ei se päästä\nketään sinne ennen aikojansa... Se on semmoinen kukan kasvattaja,\nettä ei anna kuolemankukan puheta nupustaan liika aikaiseen...\"\n\nKun kaikki taas vaikenivat, lopetti Timo hetken kuluttua:\n\n-- \"Se ei halua viedä kuolemalle keskentekoista työtä...\"\n\n-- \"Kyllähän tuo elämä on sinuakin valmistanut ja muistanut\nkoettelemuksillansa\", -- huokasi Annikki.\n\nKaikki hartiat tuntuivat kumartuvan alemma. Jokainen muisti, miten\nankarilla kourilla elämä oli heitä valmistanut Korpelan kivimäessä.\nMonesti oli usea tuntenut, että hän olisi valmis ja halukas\npuhkeamaan kuolemankukaksi. Harhama tajusi ne ajatukset ja värisi ja\nvapisi elämän ja kuoleman kysymyksen kynsissä.\n\n-- \"Elämä on armossaan nähnyt hyväksi nostaa joskus kivimäen ihmisen\nhartioille, ettei sen tekisi mieli jäädä tänne ijankaikkisesti\nelämään ja että olisi mieluisempi lähtö\", -- lopetti Timo...\n\nKaikki maailman kalmat juoksivat Harhaman olemuksen läpi Timon\nfilosofiaa kuullessansa. Hän muisti paroonitar Lichtensteinin sanat\nelämäntarkotuksesta ja huomasi ne samoiksi, kuin Timon lausumat.\nJa silloin leiskahti hänessä outo ajatus: Hän kuvitteli Timoa\nmaailmankurjuuden edustajaksi, jonka hartioille elämä on latonut\nkivimäet, puristanut niillä hänestä pois huonon ja jalostanut\nhänet suureksi jumalaihmiseksi. Salamannopeasti alkoi hän punoa\nsiitä teoksensa luonnokseen uutta lisäjuonta. Maailmankurjuuden\njumalallisuus räiskähti hänessä esille loistavana revontuliryöppynä.\n\nJa kuolema irvisteli yhä hänen silmiensä edessä, hampaissa pala\nihmis-elämää.\n\n-- \"Mitäpä siinä on... Naulataan kansi kiini ja annetaan kuoleman\nsaada omansa\", -- lausui viimein Timo, asettaen ruumis-arkun kannen\npaikoillensa, sulkien sillä kuoleman kidan.\n\nNaiset kuivasivat silmänsä, miesten hartiat kumartuivat alemma\nja kuolema seisoi vaunuissansa, ajaen voitokkaana pitkin suuren\nelämänkäärmeen harjaa.\n\nMusta syys-yö ammotti, kuin avattu ruumis-arkku, kun Harhama palasi\nkotiinsa. Kalman mustat liinat tuntuivat häilähtelevän kaikkialla\nja sen hallainen hengitys jäyti koko luontoa. Hän kyyristyi sen\nvaltikan painoa tuntien, kuin mato pihdissä. Hän hapuili pelastusta\nja sai käsiinsä ainaisen olenkortensa: teoksensa. Sen sivuilta\npurskahtelivat taas revontulet ja niiden valossa hohtivat hänen\nsuunnittelemansa jumaluuden vertauskuvat ja sen kehittäjät: rouva\nEsempio ihmishyveen edustaja, ja maailmankurjuus, se ainoa, jolle\ntehty palvelus on Jumalalle tehty. Ja maailmankurjuuden kuninkaana\nseisoi jo Korpelan jättiläinen, kovia kokenut Routalan Timo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolan talvi lannisti kesän viimeisiä voimia. Öisin se jo tarttui\njoskus viholliseensa kovin, rautaisin kourin. Timo väänsi yhä\nkivimäessä ja Harhama kuokki ahoon perunamaata.\n\nKapan-ala perunamaata oli jo kaivettu louhikosta, takka valaistu ja\nsaunan kiuvas korjattu, kun Harhama sai rouva Esempiolta kutsun tulla\nhäntä noutamaan, ensin kesäasunnosta ja sitten majatalosta.\n\nRouva Esempion tulo oli kotiatulon päivä. Pihlaja oli pukeutunut\npunasiin marjahelyihinsä, koivu koreili keltaisessa syyspuvussa.\nVanha haapa lepatteli keltaisissansa. Viheriän kotikuusen oksat\nnuokkuivat kultaisen käpypainon alla, oravia tuuditellen. Saunasavu\nkohosi rauhallisena koivun oksien alta ja vanha kaivonvintti katseli\ntotisena tulijaa. Kaikki on hiljaa. Nurmi kaipaa kukkiansa, lintu\nkesää. Lehti ei liikahda, ei kuulu melu, vaan hymyilee erämaan suuri\nkotiatulorauha. Jo lähestyvät rattaat Harhamalaa. Jo näkyy kodin\nvalkea pääty. Timo raataa louhikossansa, Annikki istuu työmaalla,\nsukanneyle kädessä, ja parittain istuvat linnut varvuillansa,\nkeltalehtien seassa. Uutta kotia ympäröi kodin ja pesän, perheen ja\npoikueen turva, luonnon suuri uskollisuus. Kaikki on puhdasta, kuin\nneidon povi, johon ei ole vielä miehen käsi koskettanut. Kuusi antoi\ntuoksunsa kuuselle, koivu koivulle ja kukin kukkanen omallensa. Lintu\nei eksynyt vieraan emon pesälle, ei vaimo vieraan viereen.\n\nJo ajoivat rattaat kujaa myöten, ohi pikkuisen mökin. Vaimo tuli\nkotinsa hengeksi luonnon uskollisuuden ja puhtauden koskemattomille\nmaille, erämaahan, luonnon puhtaaseen pirttiin.\n\nJo kääntyivät rattaat kartanolle... Pirtin lämpö tervehti jo tulijaa.\nKaivonvintti narahti: Tervetuloa! Kotikuusi hymyili, näyttäen\nkäpyjänsä, talon onnen runsaana satona. Sekin lausui: Tervetuloa!\n\n-- \"Kiitos tulemastasi ja menneestä keväästä ja talvesta!\" -- lausui\nHarhama.\n\n-- \"Kiitos noutamastasi!\" -- vastasi rouva Esempio, ja pirtin\npuhtaita lattiapalkkeja katsellen lisäsi hän:\n\n-- \"En minä sure, että täytyi nyt teatterista erota -- sen tulevan\ntähden -- sillä meillä on täällä puhdas näyttämö. Me näyttelemme\ntäällä elämän näytelmän todellisuudessa... Täällä on niin puhdasta...\"\n\n-- \"Ja kun lähdemme milloin täältä pois, niin palkit jäävät vielä\npuhtaammiksi, kuin ne nyt ovat, sillä ne jäävät _sinun_ hoidostasi\",\n-- lisäsi Harhama.\n\nRouva Esempio järjesteli tavaroitansa purkaen niitä matka-arkusta\nja Armiira kisaili juosten huoneesta huoneeseen. Puuhiensa lomassa\njatkoi rouva Esempio:\n\n-- \"Se jää puhtaana, kuin kottaraisen pesä... Kiitos että tunnet\nminut!\"\n\nElämän näyttämön esirippu oli noussut Korpelassa ja alkoi elämän\nsuuri näytös. Molemmat puristivat toistensa käsiä, kuten ne, jotka\nlähtevät sille taipaleelle, joka on kulettava elämän ja kuoleman\nterävien hampaiden lomitse. Harhama oli sitonut rouva Esempion\nteoksensa juoneen, koko elämänsä niideksi, ripustanut henkisen\nelämänsä sen niiden varaan. Hänen sairaloiseksi kehittyneessä\nmielessänsä kuvastuivat suurena kaikki semmoiset tapaukset, jotka\nhiukankin koskivat hänen teostansa, hänen elämänsä viimeistä\nsuortuvaa, ja siksi tuntui hänestä, kuin lähtisi hän, kuin\nmiekkailija rouva Esempion kanssa areenalle, kuolemaan vihittynä,\nraivoavaa petolaumaa, kuoleman karjaa vastaan, ratkaisemaan elämänsä\nja kuolemansa kysymystä.\n\nTavaroitansa järjestellessä katsahti rouva Esempio tyttöänsä,\nsilitteli sen kiharoita, muisti sen odotettua perintöä ja lausui\nHarhamalle:\n\n-- \"Laita nyt lapseni tähden niin, että ihmiset eivät saa suhdettamme\ntietää!... Voithan sanoa, että hoidan talouttasi ja sinä kasvatat\nlastani... Onhan se selitys oikeakin, koska olet luvannut lapseni\nkasvattaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalkeet puhalsivat ja vasarat heiluivat elämän työpajassa.\nIhmis-elämän suuren näkymättömän näytelmän tomuina pölisi\njokapäiväinen elämä näkyvine askareinensa, puuhinensa, huolinensa ja\ntomuinensa.\n\nSyksy löi jo routaan maankamaran, vaan vielä väänsi Timo\nuudistorppansa kivimäessä, vastapäätä Harhamalaa, ja Harhama\nperunamaalla. Mutta polvenkorkuiset paadet eivät tahtoneet totella\nHarhaman käsivarsia. Ne istuivat paikoillansa, kuin kallio. Timo\njätti työnsä ja tuli naapuria auttamaan. Kivet kierivät palloina\nhänen jättiläiskourissansa, joissa näytti riittävän voimaa pikku\nvuoria vierittämään. Kerran hän, kieritettyänsä kiven Harhaman apuna,\nistahti ja puheli, vanhoja asioita muistellen:\n\n-- \"Kerran Austraaliassa minä satuin kulkemaan tekeillä olevaa\nrautatietä. Viisitoista ranskalaista ja engelsmannia vieritti siellä\nkiveä pois tieltä, mutta eihän se mitä lähtenyt, vaikka ne sen\nympärillä nahisivat, kuin muurahaiset... Minä katsoin vähän aikaa ja\najattelin: 'Pitää auttaa poikia'. 'Antakaas' -- sanoin minä, otin\nkiven syliini ja kannoin koreasti pois...\"\n\nHän keskeytti, istui kivellä hartiat kumarassa ja muistellen\nnuoruutensa voimia ja voimannäytettänsä lopetti reippaana:\n\n-- \"Mutta kyllä englantilainen katsoi silloin, että mitähän\n'natsuunaa' [kansallisuutta] tuo mies mahtaa olla...\"\n\nHarhama vaikeni. Hetken kuluttua lisäsi Timo:\n\n-- \"Tämä minun kylkeni oli jo silloin auki, mutta ei se haitannut\nvielä niinä aikoina... Riitti vielä voimaa toisellekin antaa...\"\n\nTimon sanoista huokui taas Harhamalle jotain suurta ja\njumalallista. Hän näki hänet kulkemassa vieraalla maalla leivän\nhaussa, repaleisena, kylessä ammottava haava, ja semmoisena hän\nastui tuntematonta miesjoukkoa auttamaan. Timo jatkoi korutonta\nelämänviisauttansa:\n\n-- \"Elämä on semmoinen, että ihmisen pitää toistansa auttaa...\nSilloin ikäänkuin panee rahansa pankkiin, korkoa kasvamaan... Se on\ntoiselle hyvä esimerkki ja me opimme sillä lailla toisiamme auttamaan\nja holhoomaan...\"\n\n-- \"Niinhän se on\", -- myönteli Harhama, jonka silmistä Timo näytti\nkuninkaalta, maailmankurjuuden kruunupäältä jättiläiseltä, joka istui\nnyt maasta vääntämällänsä paadella, kuin valta-istuimella. Timo\njatkoi:\n\n-- \"Tämä maa on niin suuri möhkäle, että ei sitä yksi mies jaksa\nhallita, mutta kun siihenkin tartutaan miehissä, niin aina siitä\nheruu jotain, kuin sitruunasta mehua, kun sitä puristaa...\"\n\nHän vaikeni, mietti jotain ja jatkoi sitten:\n\n-- \"Ja kyllä sitä on saanut puristaakin... Minullakin on ollut\njoskus kova pähkinä puristeltavana. Mutta siitä on hyvä, että elämä\non semmoinen pähkinä, että se ei suutu ja pahastu, vaikka sitä\nkovastikin puristaa... Se iloitsee vaan siitä ja maksaa paremman\npalkan, kuin hellävaroen pitelemisestä...\"\n\nHarhama katseli elämän kovakouraista puristelijaa, kuin\ntarujen jumalallista olentoa. Timon ryysyt näyttivät hänestä\nmaailmankurjuuden jumalakaavulta. Hän aavisti todellakin löytäneensä\nihmisyydessä jumaluuden suuren hengen ja piirteen.\n\nTimo nousi ylös ja lausui harvakseensa:\n\n-- \"Kun tarvitsette apua, niin pankaa vaan sana tulemaan!...\"\n\nNiin koruttomana pulppusi Harhaman eteen suuri ihminen tästä\nvoimakkaasta työn aatelista. Timo oli hänen edessänsä elävä, vanha\nkirja, jossa joka rivi oli puhdasta, vanhaa viisautta ja joka\nsivu koristettu miehuuden voimakasvärisellä kuvalla. Hän avautui\nHarhamalle joka päivä uutena viisautena, joka ei kysynyt, tahdotko\nminua oppia, vai etkö, vaan sanoi jyrkästi, kuin kivelle: Lue ja\ntottele! Vaistomaisesti heräsi silloin Harhamassa taas voimakas\nhalu mennä kutsumatta Timon avuksi hänen kivimäkeensä, tehdä\nkaikkensa Timon ja hänen veljiensä raskaan elämän helpottamiseksi.\nMaailmankurjuus kirkastui hänelle Timossa jumaluuden hyveillä\nvarustetuksi: Se oli vaatimaton, armelias, auttoi toista, missä voi,\ntyytyi itse vahaan, ei ottanut toisen omaa, vaan puristi itse kaiken\nelämän kovasta pähkinästä. Siitä tuoksahtelivat Harhamalle jumaluuden\nkaikki tuoksut. Hänestä tuntui, että Timo on hänellekin pannut\njotain pankkiin ja että hänen on nyt se maksettava. Hänessä heräsi\nvaistomainen sairaloinen halu auttaa Timoa ja Korpelan muita miehiä,\njotka hän kuvitteli apua tarvitseviksi, kaikki erotuksetta, kuten\npakana kuvittelee jokaisen puun jumalaksi. Hän halusi tehdä jotain\nelämän helpottamiseksi. Hänen omat käsivartensa ja varansa eivät\nsiihen kyllä riittäneet, ja siksi hän entistä suuremmalla innolla\npäätti herättää Timon ja koko Korpelan väen _itsensä_ työhön raskaan\nelämänsä helpottamiseksi. Hänelle oli taas tie selvä: herättää\ntyytymättömyyden henki, kumouksen henki ja viha niitä vastaan, jotka\nelävät kansan taakkana.\n\n-- \"Lopun tehkööt itse!\" -- lopetti hän mietteensä.\n\nHän ei enää suunnitellut työtänsä yhteiskunnallisena, vaan\njumalanpalveluksena, teoksensa aatteeseen yhdistettynä.\nSe oli maailmankurjuuden eteen polvistumista. Hän katseli\nsitä maailmankurjuutta aivan samoilla silmillä, kuin pakana\npuujumalaansa...\n\nElämä kehräsi rihmojansa. Kuumetautisen innolla etsi Harhama kaikissa\nkorpelaisissa ja etenkin Timossa jumaluuden vivahduksia. Ja mitä\nhän kuumeisesti etsi, sitä hän myös löysi ja näki kaikkialla.\nMaailmankurjuuden ryysyt värjäytyivät purppuraisiksi, se itse\nkirkastui hänelle jumaluudeksi, kuin Kristus Kirkastuksenvuorella.\n\nKun iltasin syksyinen musta yö kieri kartanoilla, paloivat\ntakkavalkeat Korpelan tuvissa. Niiden valossa luki Harhama toisia\nsivuja Korpelan suuresta elämän kirjasta. Hän näki vaimon palaavan\nkotia miehensä työmaalta väsyneenä. Yhdessä oli hän miehensä kanssa\nkantanut päivän raskasta kuormaa ja vasta miehensä kanssa palasi\nhän kotiin. Mutta siellä odottivat häntä vielä äidin ja emännän\nrasittavat toimet. Mies istahti jo väsyneenä takan luo, imeksien\npiippunysäänsä, mutta vaimo otti itkevät kaksosensa syliinsä ja\nravitsi ne oman ruumiinsa niukoilla ravintoaineilla. Ensi kertoja\najatteli Harhama ja käsitti, tätä näkyä katsellessansa, sen vaimon\näidintunteen suuruuden, mikä on pantu oikean vaimon ja naisen poveen.\nJa entistä jalommaksi ja puhtaammaksi kirkastui hänelle tätä nähdessä\nmyös rouva Esempion olemus vaimona ja äitinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolan revontulet nostelivat jo loistavia harjojansa taivaan\nlaidalla, ennustellen talven pakkasten tuloa. Ei koskaan ollut\nHarhama niitä niin suuriksi kuvaillut. Niiden loistava värileikki,\nniiden liekkien roiskahdukset tempasivat hänen mielikuvituksensa\nlentoon, kulettaen sitä ikuisten jäätiköiden ainaiseen hiljaisuuteen,\nja maailman avaruuden äärettömyyteen häviäville rajaviivoille.\nHän loi mielessänsä kuvia alkuajan elottoman luonnon suuresta\näänettömyydestä ja sen silloisista maisemista. Joskus, kun taivas\noli se'es ja tähdet kiiluivat, kuin terävät salamankäret, pyysi hän\nrouva Esempion mukaansa kävelemään, ihaili linnunradan suuruutta,\njohtui sitä ajatellessaan alku-usviin, nebulooseihin ja lopulta aina\nsiihen suureen henkeen, jota vastaan ja jonka käsissä hän taisteli,\nja teoksen julkaisemis-aate sai silloin aina uutta virikettä. Siihen\naatteeseen, sen taustoiksi, sen runoväreiksi tarttui Pohjolan\nsuuresta luonnosta revontulien hohde, niiden vallaton punavärinen\nräiske ja pärskähteleminen. Siihen tarttui häikäisevien hankien\nvalkoväri, ja pakkasen jääkylmä huounta. Kylmän helmikirkkaus\ntarttui sen runoihin, viskautui niihin, kuin jalokiven välke\nnaisen paljaalle hipiälle. Kaikki kaunistui ja suureni ja laajeni\nja täytti huimaavalla karkelollansa koko äärettömyyden. Hän vaan\nodotti aikaansa, ikäänkuin solmisi viimeistä suortuvaa. Aukko tuntui\npienenevän. Epäilys himmeni, peittyi, kuin tuli savuunsa. _Jotakin_\nvaan puuttui enää, joka esti hänet alkuun pääsemästä...\n\nJa silloin, kun hän huomasi, että jotakin vielä puuttuu, hajosi\nmielikuvitus, repeili, räiskähteli hajanaisiksi pärskeiksi. Se\npärskähteli silloin ympäriinsä ja melkein aina sattui se munkki\nPietariin, josta hän ei ollut koskaan puhunut rouva Esempiolle.\nJoku outo tunne, jota hän itse ei käsittänyt, oli hänet siitä aina\nestänyt. Ei hän myös sanallakaan paljastanut sitä sielunsa tautia,\njota hän poti lakkaamatta. Hän juuri kuin pelkäsi häpäisevänsä\nne, jos puhuisi niistä hänelle tai kenellekään. Itse hän siitä\nvaikenemisestansa kärsi. Hän voi päiväkaudet kävellä edestakaisin\nhuoneessa, katse harhaili seinillä ja ajatus ja mielikuvitus tekivät\nomaa työtänsä. Hänestä aina tuntui, ettei rouva Esempio jaksa siinä\nasiassa häntä ymmärtää, on siihen sittenkin liian jokapäiväinen.\nHeidän henkiset lahjansa eivät olleet Harhaman mielestä samat... Hän\npysyi taas henkisenä erakkona, vieraana omassa kodissansakin, ja loi\nsalassa Jumalaa, kehräsi varkain teoksensa loistavia runorihmoja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän näytelmä jatkui. Jokapäiväinen elämä pölysi sen riihitomuina,\ntunkien itsensä elämän henkeen ja muodostaen sitä, kuin ravinto\nelimistöä. Maailmankurjuuden jumalallisuus kirkastui Harhamalle, kuin\nvalkeneva päivä. Hänen elämänsä muodostui sen jumalanpalvelukseksi.\n\nNiinä aikoina puhuttiin jo Korpelan takkavalkeiden ääressä uusista\nasioista. Harhama oli puhunut miehille niin, että ne ymmärsivät.\nHän oli kehottanut heitä olemaan varuillansa nyt, kun uutta aikaa\nluodaan, etteivät joutilaat jää edelleenkin isänniksi heidän\naittojensa kynnykselle. Kerrankin oli pirtti ollut pakaten miehiä ja\nhän oli puhunut heille:\n\n-- \"Miehet! Ajakaa vieras pois aittanne kynnykseltä! Ottakaa aittanne\navaimet omiin käsiinne, muutoin vieras syö sen, mitä te maan\nkamarasta kiskotte.\"\n\nMiehet olivat silloin katsoneet häntä oudoksuen, sakean tupakansavun\nseasta. He tiesivät, ettei Harhama, vaikka raatoikin kivimäessä,\nollut sittenkään heidän työryhmänsä varsinaisia työmiehiä. Heidän\netunsa voivat sen johdosta joutua ristiriitaan, mutta he näkivät sen\nvallan-omenan, jota Harhama heille osotti. He vertasivat sitä siihen\npähkinään, josta he Timon kanssa olivat mehua puristaneet kivimäessä,\nja he ihastuivat ja tahtoivat vaihtaa pähkinänsä vallan-omenaan.\nYstävyyden ja luottamuksen luja side solmiutui Korpelan väen ja\nHarhaman välille. Harhaman mieli sai siitä huomiosta uutta rohkeutta\nja intoa. Hän kirjoitti ja puhui Korpelan väelle aina entistä\nrohkeammin, käyttäen semmoista kieltä, jota yksinkertaisimmatkin\nnäistä ymmärsivät Lopulta hän muuttui aivan palkeeksi, joka\nlakkaamatta lietsoi Korpelan väkeen sitä tietoisuutta, että juuri he\novat niitä _oikeita herroja_, he ovat niitä kansan ensimäisiä.\n\n-- \"Tämä on sitä oikeaa puhetta\", -- lausui Ritavaaran Mikko\nHarhamalle, kun oli kuullut hänen puhuvan, ja Laurilan korkeaotsainen\nAapo lisäsi:\n\n-- \"Niin se on. Kyllä sitä meidänkin, jos mieli elää, täytyy ryhtyä\npuristelemaan muutakin pähkinää, kuin kivimäkeä, muuten menee kaikki\ntoisten suuhun...\"\n\nSilloin alkoi Harhaman mielestä Korpela herätä. Miehet keskustelivat\ntakkavalkeiden ääressä siitä tulevasta päivästä, jolloin vallan\nkultaomena olisi jakamassa kullan välkettä ja rikkautta ja onnea\nkansalle. Routa oli sulanut mielien kamarasta, kansa suli yhdeksi\nSe oli eheää ja kovaa, kuin kivimäki. Olivatko ne tarvaalaisia\ntai muita, se oli Harhamalle toistaiseksi samantekevää. Hän etsi\nheissä vaan Jumalaa, maailmankurjuutta, jota palvella ja herättää\njumaluutensa tietoisuuteen, varovin käsin, alussa aivan viekkaudella,\nettei se outoudellansa herättäisi huomiota. Hän huomasi, että kansa\npalvelee 'väärää' Jumalaa, käy kirkossa, astuen paljain jaloin, ja\npitää pappien palkanmaksupäivää juhlapäivänä...\n\nPäivät kuluivat. Takkavalkeat loimottivat. Harhama herätteli niiden\nvalossa maailmankurjuutta jumaluutensa tuntoon. Hän kieritteli\nkurjille vallan kultaomenaa, houkutteli sillä, osotti sen vääryyden,\njota he ovat saaneet kärsiä ja valmisti siten tyytymättömyyden\nhenkeä. Se oli hänen jumalanpalvelustansa. Hän ei kysynyt sitäkään,\n_ovatko_ Korpelan karhumaiset miehet maailmankurjalistoa. Hän lankesi\nniiden eteen sokeana, varmana, kuin pakana puujumalan eteen.\n\nNäiden takkavalkeiden ääressä keskustellessa avautui Harhamalle yhä\nuusia lehtiä Korpelan suuresta kirjasta. Hän oppi siellä tuntemaan\ntoisia Timon veljiä. Siellä oli korkeaotsainen Laurilan Aapo, joka\nkirjan ääreen päästyään ei muistanut mennä nukkumaan, ennen kun uusi\npäivä valkeni ja vaimo lähti heinäntekoon. Siellä oli Juho Turtola,\njoka oli kerran päättänyt panna punamultaisen porokon kasvamaan\nviljaa. Hän kertoi siitä Harhamalle:\n\n-- \"Kauvan niskotteli, ryökäle, mutta lopulta alkoi jo totella,\nvaikka ainoastaan hyvin väkinäisesti... 'Paremmin pitää kasvaa!'\nsanoin minä. Ja ei porokon auttanut muu, kuin totella... Niin purki\nlopulta viljaa, minkä maasta sopi tulemaan. Mutta en minä vasta enää\nmene porokon kanssa tappelemaan\", -- lopetti hän kertomuksensa.\n\nMies oli seisonut porokkoa vastaan ja voittanut sen. Harhama katseli\npuhujaa ihastuneena. Hän näki taas jonkun jumalallisen vivahduksen:\nomiin voimiinsa luottamisen, sillä jumaluudella ei ole mitään\nitseänsä korkeampaa, mihin turvautua. Turtolan Juho jatkoi:\n\n-- \"Kyllähän elämä on kova kivimukula, mutta saa siitä urakan, kun\nsitä _taidolla_ puristelee... Mutta ei sitä ole hyvä mennä aivan\ntolkuttomasti pitelemään...\"\n\nTimo oli kuunnellut keskustelua hartiat kumarassa ja lisäsi siihen:\n\n-- \"Kyllä se elämä opettaakin itseänsä oikein pitelemään. Se on kuin\ntulikuuma rautamurikka joka itse neuvoo, millä lailla siihen on\ntartuttava... Ei sepällekään tarvitse koskaan opettaa, että tulista\nrautaa on pideltävä pihdeillä, eikä paljailla käsillä...\"\n\nHarhama katseli taas Timoa. Siitä tuntui lähtevän jumalallinen\nelämänviisaus, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän näytti\nHarhamasta jumaluuden tulitakeelta joka on vedetty elämän\nahjotulessa, jossa elämän kärsimykset ovat sen kuumentaneet elämän\nviisautta hohtavaksi, kuten ahjon tuli kuumentaa raudan tulikuumuutta\nhehkuvaksi. Turtolan Juho mietti. Hänkin muisteli elämän punaporokkoa\nja sen tulikuumia omenoita. Laihtunut niska ja hienot rypyt\nsilmäkulmassa osottivat sitä. Ajatuksissansa lausui hän:\n\n-- \"Kyllähän se kivikin itse neuvoo, miten sitä on kangella\nväännettävä...\"\n\nElämän suuri kysymys kieriksi taas Harhaman edessä tulikuumana\nkivimukulana, tai äärettömän suurena kivimöhkäleenä ja levittäytyi\npunaporokkona. Timo jatkoi elämänviisauttansa:\n\n-- \"Ja kyllä se on sitä parempi, mitä suurempi ja raskaampi elämän\nkivimöhkäle on: Se opettaa ihmisen sitä viisaammaksi... Ja mitä\nkuumempi sen omena on, sitä varovammaksi se ihmisen opettaa...\nErehtymättömän se lopulta tekee ihmisestä...\"\n\nKaikki maailman filosofit kutistuivat Harhaman silmissä\nkääpiöiksi Timon rinnalla. Niiden viisaus himmeni tyhmyydeksi...\nsaivarteluksi... verukkeiden solmiamiseksi sen rinnalla, mitä Timosta\nhuokui niin luonnollisena, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän\nkirkastui Harhaman silmissä yhä enemmän, sai jumaluuden senkin avun,\nettä otti viisauden omasta itsestänsä, tai omasta kohdustansa:\nmaailmankurjuudesta, joka oli hänet kantanut ja valmistanut\ntulikuumilla mukulakivillänsä, kuin ahjon tuli raudan.\n\nLisäksi oli Korpelan suuressa kirjassa Ritovaaran Mikko, joka tuli\nAustraaliaan työttömänä aikana, meni ensimäiseen työpaikkaan ja sanoa\njäräytti työtä pyytäessään:\n\n-- \"Minä en lähde tästä talosta pois, ennen kun olen saanut\ntarpeekseni tehdä työtä.\"\n\n-- \"Ei ole työtä. Saatte mennä pois\", -- oli hänelle vastattu ja\nosotettu ovea.\n\n-- \"Ritovaaran Mikko on tullut Austraaliaan työtä tekemään, eikä pois\nmenemään\", -- oli Mikko vastannut tyynenä. Hän jäi työhön, ja kohosi\nparin viikon kuluttua työnjohtajaksi.\n\nJa sitten oli siellä viisas Paanalainen, jäntevät Kerttulat,\nJukka ja Sarva, joiden käsivarsi jo vastasi miestä. Siellä oli\nPeltola, joka oli niin jalon näköinen, että olisi kelvannut Zeuksen\nkuvaksi. Lisäksi oli siellä reippaita nuorukaisia Kustit ja Matit,\nylioppilaita, jotka kaivoivat ojaa ja pitelivät kuokkaa, silloin\nkun muut valkolakit kulkivat keppi kädessä, tai kisailivat naisten\nparissa.\n\nSemmoinen oli Korpelan kirja. Joka lehdellä oli miehen kuva, joka\nsivulla oli oikea nainen. Kivimäen lovista oli siihen kirjaan koottu\nviisaus, elämän voima ja tarmo. Se kirja oli selvä, kuin Pohjolan\ntaivas, koruton, kuin sen karut kankaat, ja syvä, kuin sen erämaiden\nrauha. Harhama luki sitä kirjaa puhtaan kotilieden ja revontulien\nloistavassa hohteessa, kodin ja korven syvässä rauhassa. Kuvat\npainuivat hänen sieluunsa omalla painollansa ja tekivät siellä\nhiljaista työtänsä. Korpelan miesten voima ja tarmo tarttuivat hänen\nsieluunsa, kuin ruttotauti, kehittyen siellä uudeksi hengen ja tahdon\nvoimaksi. Uusin voimin ryhtyi hän taas suunnittelemaan työtänsä.\nTeoksensa uudet luonnokset valmistuivat. Ihmishyve, yksilöllinen\nsiveellisyys tahkoutui yhä kirkkaammaksi jalokiveksi. Sen mallina\nloisti vaimo, Riuttalan entinen Helga, josta puhkesi joka päivä uusi\nhenkinen kukka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy lähti jo talven jaloista. Päivät lyhenivät. Kohta oli\nainoastaan kaksi hämärää vastatusten. Päivä oli enää piilosilla\nKorpelan väen kanssa. Se näytti vaan punaista reunaansa taivaanrannan\ntakaa ja upposi sitten taas piiloihinsa.\n\nJoutui jo joulun-aika. Kuuraisten öisten koivikoiden keskellä\nkohosivat Suomen sadat kirkot jouluvalaistuksessa. Ne paloivat\nkuin talviset kokkovalkeat, rauhallisina, kirkkaina. Kuura kimelsi\nkoivujen oksilla, ylhäällä hohti tähtivaippa. Pakkanen ritisi puissa\nja kulkuset helisivät lumisissa korvissa. Silloin tällöin paukahti\nmetsässä pakkasen vasama.\n\nKahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä, kun Harhama oli viimeksi\najanut kotimaansa metsässä joulukirkkoon. Se muisto tuikahti nyt\nhänessä kirkkaana aamutähtenä. Hän muisti, miten hän silloin\npikkuisella mustalla laski kilpaa hovin ruskean kanssa. Ja aivan\nodottamatta heräsi hänessä halu uudistaa nuoruutensa rakas muisto.\nKulkuset soivat niin soreasti, kun hän kirkkoreessä muun väen kanssa\najoi öisin metsän läpi. Se oli talven runoutta Korpelan erämaassa.\n\nJa kun sadoilla kynttilöillä valaistu kirkko äkkiä leimahti kuuraisen\nmetsän keskeltä ja hevoset hirnuivat ja iloiset joulukulkuset soivat,\navautui hänen eteensä koko lapsuutensa onnen aika muistoinensa.\nSe avautui valoisana, tyynenä, kuin kirkkailla, savuamattomilla\nnuotiotulilla siroteltu vaarainen, rauhallinen maisema. Sieltä\ntäältä puikahti joku lapsuuden muisto, metsälampi, joka heilutteli\npäivän kuvaa syvyydessänsä. Näkyi päivän rinteitä, joilla riippuivat\npunaiset mansikkaliepeet, näkyi pieni joki, jota myöten kirkkovene\nsolui Kuikan koskea kohti, pyrkien sen kautta Kirkkoniemeen päin.\nSe oli se aika, jolloin jumaluuden kysymys ei vielä hänen rintaansa\ntulihiilenä polttanut.\n\nKirkko oli täynnä väkeä. Pappi saarnasi: \"Minä ilmoitan teille suuren\nilon: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,\nHerra Davidin kaupungista.\"\n\nJa Korpelan koruton väki kuunteli sitä sanomaa, kuten entiset\npaimenet. Siitä näkyi nytkin vuotavan valoa, kuin kirkkaasta\nkointähdestä. Tuskat sammuivat, mielet rauhottuivat. Harhama näki\nkaikkialta pelkkää joulukynttilöiden valoa. Ja Jeesus alkoi polttaa\ntaas häntä. Hän piteli Sitä, kuin tulista hiiltä kädessänsä. Pappi\njatkoi:\n\n-- \"Hän on tullut köyhiä virvottamaan, Hänen tulonsa ilmotettiin\nköyhille yksinkertaisille paimenille, eikä maailman viisaille ja\nrikkaille.\"\n\nJa pienet urut soivat ja yksinkertaiset kiittivät Jumalaa siitä\nsuuresta armosta veisaten \"Kunnia Jumalallemme!\"\n\nJa yhä armaampi valo vuoti siitä ikuisesta tähdestä ja Harhama oli\nhuomaavinansa, kuinka Korpelan raatajien elämä kirkastui ja kietoutui\ntaivaallisen rauhan sumuihin.\n\n-- \"Jumalan karitsa, Sinä joka pois otat maailman synnit, armahda\nmeitä!\" -- veisasi pappi.\n\nJa tuntui, kuin olisivat armonlähteet auenneet, ja niistä alkanut\ntulvata raikas vesi, jota väsyneet raatajat joivat täysin siemauksin,\nvirkistyivät, rauhottuivat ja veisasivat kiitosta Jumalalle \"Sinä,\njoka otat pois maailman synnit, armahda Sinä meitä, armahda, armahda,\narmahda!\" -- nousi kaikkialta kirkon holviin ja sieltä taivaan ja\nmaan Jumalalle.\n\nMutta Harhama paloi tulena.\n\nJa kun hän ajoi kotiansa ja päivä vaaleni ja tähdet sammuivat,\navautui hänelle taas se ijäinen jumalatulensa. Se paloi kaukana,\njossain äärettömyyden rantojen takana, ikuisissa hämärissä, ja\nsen ympärillä lenteli kaikenhäviön mustasiipilintu. Se valaisi\nrannattomuuden taustaa ja sillä taustalla häämötti taas kuoleman\nterävä luukynsi.\n\nHän hapuili teostansa, mutta tuntui, kuin olisi joulukirkossa sen\nrunorihmat sotkeutuneet ja taas ilmestynyt joku aukko. Hän seisoi\nsiinä asiassa oman itsensä tiellä. Hän ei siis voinut siinä tarttua\nmihinkään petokseen, ei väkivaltaan, sillä jokainen semmoinen yritys\nterotti vaan kuoleman kynttä, jossa hän kiemurteli ja josta hän\nkoetti pelastua. Kaikki revontulet himmenivät taas ja epäilyn musta\nyö liikkui pohjattoman syvyyden päällä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän yhdet kynttilät syttyivät, toiset sammuivat... Yöt\nsyttyä-tuikahtelivat päiviksi, päivät sammua-tupsahtelivat öiksi,\nijäisyyden silmä tuskin ehti erottaa niiden syttymistä sammumisesta.\nKaikki oli sille yhtä harmaata, kuin nopeasti pyörivässä pyörässä eri\nvärit.\n\nTuskin olivat joulukynttilät kirkossa sammuneet, kun toisaalla\nsyttyivät tulet. Ritovaaran Mikko oli valaissut suuren pirttinsä ja\nKorpelan väki kokoontui nyt sinne. Oli nimittäin levinnyt huhu että\nViikin väki punoo taas juonia haudatakseen kansan vapautus-asian\nja pitääkseen vallan edelleenkin käsissään. Harhama oli nimenomaan\nkutsuttu tähän kokoukseen. Ritovaaran Mikko, joka puhutteli Harhamaa\nnyt ensi kerran, löi häntä olalle tervehdykseksi ja lausui:\n\n-- \"Te kuulutte olevan meidän miehiä, niin ajateltiin, että jos Tekin\ntulisitte kokoukseen.\"\n\nSe kokous oli ensimäinen, jolloin Korpelan miehet _itse_ tarttuivat\nasioittensa ohjaksiin. Kokous muistutti Suomen pakanuuden ajan\nyhteisiä käräjiä. Se oli koruton, jyrkkä ja suora. Sakean\ntupakansavun seasta näyttivät hattupäät, känsistyneet miehet\nentis-ajan harmailta, jykeviltä hengiltä, jotka olivat nousseet\nkivikon koloista ja kokoontuneet kansankäräjille.\n\n-- \"Herrat kuuluvat rupeavan metkuilemaan sen äänioikeus-asian\nkanssa. Aikovat muljauttaa taas omiin käsiinsä kansan rahapussit\", --\npuhui Hautavaaran Kustaa.\n\n-- \"Metkuilkoot vaan!... Kyllä ne ohjakset sieltä vielä heltiävät.\nNe luulevat voivansa meitä nenästä vetää, mutta kyllä se suomalaisen\nsusi jo koiranraadon haistaa. Suomalaisuuden susi tässä maassa\nviimeksi ulvoo\", -- virkahti vanha Ritovaaran Mikko savun seasta.\n\nHarhama riemastui. Hänestä tuntui että maailmankurjuus herää\ntuntemaan jumaluutensa. Valtaan pyrkiminen oli sen ensimäinen\nelämän-oire, jumaluutensa tietoisuuteen havahtumisen ensi ilmiö.\nTupakansavusta pimeä pirtti tuntui siltä maailmanpimeydeltä, jossa\nluomiskertomuksen mukaan Jumalan henki heräsi luomispäivänä ja\nlausui: \"Tulkoon valkeus!\"\n\nKeskustelu jatkui harvasanaisena, katkonaisena. Vallan kultaomena\nkieriksi ja välkkyi läheisenä, houkuttelevana.\n\n-- \"Onhan tuo kivimäestäkin saatu urakka, eikö tuota saatane\nherravallastakin\", -- murahti taas joku savupilvestä.\n\nJäykät miehet näyttivät karaistuilta karhuilta, joille voimankoetus\noli huvia. Turtolan Juho jatkoi:\n\n-- \"Kyllä siinä on vielä kiskomista... Ruotsalaisten herrojen hampaat\novat tämän maan kamarassa lujemmassa, kuin tervaskannot... Ei niitä\npakanoita saa siitä vähällä karistelemisella pois karisemaan... Mutta\nkun otetaan kerran kovalle, niin täytyy niiden lähteä...\"\n\nVanha sortovalta oli loihdittu savun sekaan. Joukossa oli vanha\nPeltovaara, joka oli nuorena itkien kääntynyt vieraskielisen\nkoulun portilta, koska ei ymmärtänyt sen kieltä, ja jäänyt pois\nopintieltä, koska ei ollut suomalaista koulua. Siellä oli paljon\nmuita, jotka olivat saaneet tuntea vieraskielisten herrojen sortoa\nja halveksimista ja nousseet hengessänsä sitä vastaan, kuin karua\nluontoa ja Pohjolan luonnonvoimien raakuutta vastaan. Vanha,\nylevän-näköinen Peltovaara lausui:\n\n-- \"Siksipä ne ovatkin jo tämän maan kalunneet niin koleaksi, että\nei täällä ole enää kohta jälellä muuta, kuin kalliot ja herrojen\nhampaat...\"\n\nMiehet, jotka olivat niin monesti nähneet vieraskielisten herrojen\nhampaita, tunsivat niiden jo luitansa kalvavan. Hautavaaran Kustaa\nkatkaisi pitkän vaitiolon:\n\n-- \"Kun niiden pirujen hampaat olisivat edes ihmisellisiä, mutta kun\novat pahempia, kuin karhun hampaat... Karhukin toki ymmärtää pitää\nmiestä miehenä ja syötäväänsä lihaa lihana, mutta nämä meidän herrat\nensin syleksivät talonpojan ja sitten alkavat sitä järsiä...\"\n\nSavun seasta välähtelivät vihaiset silmäykset. Harhama nautti siitä.\nJoukkotunne nousi virraksi ja hän keinui sen pinnalla. Turtolan Juho\nkatkaisi taas hiljaisuuden lausuen:\n\n-- \"Niin... Suomen ruotsalaiset herrat ensin likaavat ruokakuppinsa\nja sitten syövät siitä likojansa... Ilkiöt!...\"\n\nJoukko-ihmisen tunteet nousivat, mutta ei ainoakaan kasvonvärähdys\nosottanut sitä. Kaikki oli tyyntä, rauhallista, miltei äänetöntä.\nJoukko näytti ikivuorelta, joka tuntee voimansa ja arvonsa ja vähän\nhuolii pinnallensa tipahtelevista sylkipisaroista. Se oli joukko\noikeaa työn aatelia, Suomen parasta, sen valioväkeä, muinais-ajan\nviimeistä perintöä. Ritovaaran Mikko jatkoi:\n\n-- \"No, kyllä ne lakkaavat... Tartutaan vaan asioihin miesvoimalla,\nniin kyllä ne muuttuvat... Olemmehan me painineet kivimäenkin kanssa\nja eivätkä siinä painissa ole vielä meidän housut tutisseet...\"\n\nNiin jatkui harvasanainen keskustelu. Harhama ihastui. Hänestä näytti\nKorpelan karkea väki Jumalien joukolta, joka luottaa ainoastaan omaan\nitseensä, uskaltaa vaikka mitä, painii huviksensa kivimäen kanssa\nkuin karhu, joka huviksensa vierittelee kiviä. Kaikki suureni ja\njumalistui hänen silmissänsä. Kaikessa näki hän ihmisessä piilevän\njumaluuden piirteen, joka nyt alkoi herätä itsetietoisuuteen.\n\nKokouksen lopussa puhui taas Harhama: \"Katsokaa!\" -- lausui hän.\n-- \"Katsokaa eteenne! Teitä on tässä maassa pidetty ihmisinä\nainoastaan saatavien maksu- ja veronkantopäivinä, jolloin on ollut\nkysymys teidän jyväsäkistänne. Nyt taas, kun on kysymys vallasta,\nkumarrellaan teille. Älkää antako herrojen itseänne kahvikupilla\npettää, älkääkä myökö pappiloiden nisupalasta esikoisuuttanne.\nKulkekaa nyt omin päin! Pitäkää tarkasti silmällä johtajienne toimia,\nsillä muistakaa: Joka johtaa se myös hallitsee!\"\n\nLopuksi kokous lähetti Korpelan edustajalle sanan: -- \"Seiso lujana!\nKoko Korpela seisoo takanasi, kuin vuori. Kansa valtaan! Nurkkaan\nherrasviulut ja suomalaisuuden susi ulvomaan! -- se on Korpelan\ntunnuslause.\"\n\nHarhama oli nyt kokonaan sitoutunut Korpelan väen heräämiseen.\nUusi solmu oli solmiutunut taas hänen ja Korpelan väen väliseen\nsiteeseen. Molemmat olivat jo yhtä. Korpelassa alkoi silloin voimakas\nhenkinen elämä, jonka keskuksena oli Harhamala. Siellä puhuttiin\ntulevaisuudesta ja nykyisyyden kumoamisesta. Kansa oli hereillä,\nHarhaman iloksi. Mutta kun häneltä joku kerran kysyi: \"Kumpi niistä\n_uusista_ on sitten oikea, sosialismi vaiko tämä entinen?\", -- ei hän\nvoinut vastata. Kumpikin oli hänelle epäilyn pehmeä muta ja hän ei\nvoinut muuta vastata kuin:\n\n-- \"Kun on valta käsissänne, polkekaa silloin sille kivelle, jonka\nluulette kannattavan!\"\n\nItse hän polki vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle, upposi aina\nja nousi yhdeltä epäilyltä toiselle. Niin monet peruskivet oli\nkieritelty hänen astuttavakseen ja hän hapuili niiden seassa.\nJokainen petti ja hän rämpi taas tutussa mutasuossansa: epäilyssä.\nYhteiskunnalliset epäilyt olivat hänelle myös jo tulleet\ntois-arvoisiksi joutaviksi. Kaikki kieppui nyt teoksen ympärillä.\n\nMuutamana päivänä matkusti hän Terijoelle ottamaan vastaan Zaikon\ntestamenttaaman perinnön, turvataksensa lapsen, joka oli tulossa.\nSamalla siirsi hän sanotun perinnön rouva Esempiolle, ehdolla, että\nse saisi kasvaa, kunnes hänen kuolemansa johdosta, tai muuten,\npuutos pakottaisi sitä käyttämään. Venäjälle palaamisen ajatus oli\nnyt rauennut. Uudet velvollisuudet sitoivat häntä nyt Korpelaan.\nUusi elämä avasi siellä syliänsä. Kauvan kaivattu rauha helotti\nkotona, kuin kukka akkunalla. Elämäntyö odotti alkuansa. Sen jokainen\nlanganpää oli jo käsissä... Jotakin vaan puuttui, kunnes taas nousi\nse ainainen pahatauti ja hävitti kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäysi talvi oli jo tullut. Korpelan kujaset olivat lunta\nkukkuroillaan. Harhamalan onnenkuusi seisoi lumi-ukkona, kinos joka\noksalla. Koivu hohti jäähelyissä, hanki kylmänkahleissa. Lepikkö\noli kuuralla koristettu. Pakkanen oli purevimmillaan, revontulet\nkirkkaimmillaan. Taivaan koko pohjoinen kupera paloi joskus tulena.\n\nVoimakas ja puhdas on Pohjolan talvi.\n\nKorpelan miehet ryskivät, kuin peikot metsissä tukki-, purila- ja\ntervastöissä. Metsä rytisi miesten käsissä, pienet, jäiset kuuset\npaukkuivat poikki ja metsien kinoksien sisästä nousivat tervaskuormat\ntielle, kuin maan alta.\n\nTalven valta ei lannista Korpelan väkeä. Se elää kinoksessakin, kuin\nkala vedessä.\n\nVanha torppari Timo väänsi uutistorppansa rakennuksen kanssa.\nPäivät hän kävi korvessa vieraassa työssä leipäänsä ansaitsemassa,\nehtoopuolen auttoi Annikkia, ja toisten levätessä valmisteli\ntorpan rakennuspuita. Kaatuvista kuusista vyöryivät lumikinokset\njättiläisen ohkaiselle puvulle ja ruumiista nouseva lämpö sulasi sen.\nLikomärkänä, tai pakkasen jäätämällä palasi hän iltaisin kotia, ja\nkun työt siellä oli tehty, istuutui tyytyväisenä takalle vaimonsa\nviereen.\n\nMutta joka päivä oli hänellä uusi koettelemus:\n\nHäneltä kuolivat nyt viimeiset elukat. Hevonen oli myyty, lehmä\nkuoli. Vaimo itki ja puheli:\n\n-- \"Timo! Milla sitä nyt eletään?... Millä tuvan hirret vedetään?\"\n\n-- \"Olenhan minä ennenkin itse hirsikuormia vetänyt\", -- lausui Timo.\n\nMuuta ei hän vastannut. Hän otti virsikirjansa ja luki siitä lukunsa.\nAamulla nousi hän sitten ylös Annikin vielä maatessa, keitti hänelle\nkahvin ja läksi itse korpeen, laati hirsikuormansa, nosti sen\nhartioillensa ja veti jokirantaan. Hän teki taas täst'edes itse\nhevosen ja miehen työt, kuten oli tehnyt nuoruudessansa.\n\nNiin suurena ja nurkumatta astui Timo taas Herran Jumalansa\npihteihin, nosti hartioillensa Sen hirsikuorman. Hän oli työn aatelin\nsuurin, maansa ensimäinen.\n\nKerran istahti hän väsyneenä, puhellen Harhaman kanssa. Mielessä oli\njotakin, vaikka se ei näkynyt muille. Puheen lopussa lausui hän:\n\n-- \"Kyllä se tuo elämä on _kova koulu_.\"\n\nMutta oitis lisäsi hän:\n\n-- \"Sen koulun kun mies käy, niin kyllä sitä mies tulee jos\ntullakseen... Eikä joudu mies tyhjästä hätään, kun on sen koulun\ntodistus taskussa...\"\n\nHän vaikeni, istui hirsitaakallansa, märäksi hiostunut tukka otsalle\nsolahtaneena. Hän näytti muistelevan niitä monia oppitunteja,\njotka hän oli istunut elämän koulussa. Hänessä oli jotain\nyli-inhimillistä, jaloa, suurta, voimakasta. Harhama värisi hänen\nedessänsä, tmi hänestä itseensä jotain huumaavaa, voimakasta, rohkeaa\nja polvistui hänen eteensä hengessänsä. Hän oli hänestä saanut\nviinakulaukseksen sitä suuruutta, jota hän janosi, kuin kypsynyt\nkohtu hedelmöitymistänsä.\n\nKauvan istuivat molemmat miehet äänettöminä. Timo suureni\ntyön-aatelina, Harhama hänen oppilaanansa. Viimein nousi Timo, väänsi\nhirsitaakan selkäänsä ja kylki auki astui hän taakkoinensa Korpelan\nhankien halki, kuin kruunupää jättiläinen, suuri työnruhtinas,\nkansansa ensimäinen, Harhaman ihaillessa hänen suuruuttansa ja\nvoimaansa.\n\nJa yhä suurempana, kirkkaampana ja jalompana kohosi maailmankurjuus\nHarhaman eteen, yhä kiehtovammin kutsui se häntä avuksensa ja yhä\nhartaampana nöyrtyi hän sen edessä. Kun Timon piti maksaa papinvoit\nainoasta ehtyneestä lehmästä ja Harhama ensin kuuli, raivostui hän\nja hänen henkensä nousi taas täysin voimin sitä Jumalaa vastaan,\njoka nostaa hirsikuorman miehen hartioille ja kiskoo sen viimeisen\nvoikilon upporikkaalle papillensa.\n\n-- \"Peto!... Peto Hän on!... Pappien peto!... Niiden vesisieni, jolla\nimevät köyhien hien\", -- mutisi hän ja hänen vihansa kääntyi samalla\npappia kohtaan. Sielunsa kaikella voimalla ryhtyi hän viimeistelemään\nsitä Jumalaa, joka ei Timolta kiskoisi enää veroa. Hänen teoksensa\naatteeseen kantoivat kaikki asiat uutta virikettä. Hän valmistui joka\nhetki.\n\nJa kun Harhamalan pirtissä taas takkavalkea paloi ja mielet\nleimusivat kilpaa sen kanssa ja loivat uuden ajan kuvia, istui Timo\näänetönnä. Kun miehet puhuivat niistä uusista rikkauksien lähteistä,\nmitkä yhteiskunnallisten parannusten toimeen pano avaisi Korpelankin\nväelle, lausui Timo harvakseen:\n\n-- \"Kun sitä tuota maata oikein miesvoimalla raataa ja lannottaa,\nniin kyllä sitä ihminen leivässä pysyy...\"\n\nHarhama oli silloin sanaton. Työn jättiläinen seisoi hänen edessänsä\nhirsikuorma selässä, suurena, kuin kuningas. Ja entistä palavammin\nhalusi hän nostaa sen kuorman pois, tasata sen painon toisten kesken.\nMaailman köyhät pukeutuivat hänen silmissänsä jumaluuden värivaippaan\nsuurina, mutta apua tarvitsevina. Ja entistä hartaampana laskeusi\nhän niiden eteen polvillensa, nosti ne olemuksessansa jumaluuden\nistuimelle...\n\nNiiden tapausten johdosta johtui Harhama usein erikoisemmin\najattelemaan Timon kaltaisten torpparien asemaa. Kerran hän\nsattumalta puhui tästä rouva Esempiolle. Puhe johtui silloin\nRiuttalan talon torppareihin, rouva Esempion entisiin alustalaisiin.\nRouva Esempio kertoi hänelle niiden elämästä surullisia kohtia,\navoimesti kuin vanhaa tarua. Niitä oli kiskottu ja rääkätty työllä.\nVielä aivan viime vuosina olivat röyhkeät Riuttalan isännät niitä\nkurittaneet omin käsin ja maksaneet sitten aina taksan mukaan.\n\nHuoneeseen laskeusi silloin raskas äänettömyys. Hornan luolassa\nja Nikolain kotona kylvetty vihan tuli leimahti Harhamassa ilmi\nliekkiin. Hän salasi sen, ettei loukkaisi Riuttalan talon syytöntä,\nviimeistä riuttalasukuista haltijaa, rouva Esempiota. Mutta kun ilta\ntuli ja muut menivät jo nukkumaan, istuutui hän pöydän ääreen ja\nkirjoitti lennokkaan, Riuttalan torppareille osotetun paloartikkelin,\njossa hän kehotti heitä nousemaan sortajiansa ja rääkkääjiänsä\nvastaan. Kumouksen henki sai hänessä uutta virikettä. Se lämmitti\nhäntä itseänsäkin. Hänen sielunsa vetäytyi taas täyteen vireeseen,\nnousi kuin puristettu nyrkki. Mihin hän tarttui, siitä otti hän sen\näärimäisen sävelen. Ja sitten seurasi tulikirjoitus toistansa. Mitä\nhän kosketti siitä sieppasi hän äärimäisen. Kielikysymyksessä hän\nkirjoitti: \"Koko viulu suomalaiseksi! Mutta kansallinen vapautus\nei riitä\", -- jatkoi hän. Loppusana on: \"Köyhät vapaiksi rikkaiden\norjuudesta! Virkamiehille täysi työ ja ainoastaan sitä vastaava\npalkka!\"\n\nJa hän veisti sielustansa kirjoituksen toisensa perästä saadakseen\njoukot hereille, pudotteli niitä kuin lastuja. Ne olivat usein\nräiskyviä, palavia tulisoihtuja, mutta muutoin kelvottomia,\nkyvyttömiä. Hän kirjoitti kansan-omaisella kielellä, että se\npystyisi. Hän ei saanut syntymään mitään luettavan arvoista, jos se\nvaan ei ollut hänen teostansa. Hän oli kaiken itsensä sitonut ja\npannut sen runoihin. Hän itse tiesi sen, mutta ei huolinut siitä, ja\nkirjoitti, kuin itseänsä uhmaten. \"Kun joukot kerran heräävät\", --\najatteli hän -- \"suorittavat ne lopun. Ne ottavat kivikuorman pois\nTimon hartioilta ja ruoskan Riuttalan röyhkeiden isäntien kädestä.\"\nHän polvistui köyhyyden edessä, mutta samalla kiehtoivat häntä myös\nkunnianhimon ja kiitollisuuden häilähtelevät verikäärmeet sanoen:\n\"Kaiken tämän saat, jos vaan olet harras...\"\n\nMutta kun taas tuli kysymys sen uuden luomisesta, silloin laskeusi\nhän siipirikkona maahan. \"Sosialistinen, vaiko porvarillinen pohja?\"\n-- oli se hänelle edelleenkin \"isän ja äidin\" suuri kysymys, elämän\npohjaton liejukko, ja se asia oli hänelle enää pölyä. Sokea halu\nkirjoittaa teos oli kaikki kaikessa.\n\nTalven oli Pohjola takonut miestä, iskenyt hartiaväellä. Se oli\ntakonut Harhaman mielikuvitusta loistavilla revontulillansa,\nmetsiensä synkkyydellä, ja karaissut hänet pakkasiensa puremilla,\nKorpela oli häntä takonut omalla esikuvallansa, Annikilla ja Timolla.\nSalassa teki hän henkistä työtä, valmisti teostansa samalla tarmolla,\nmillä Timo väänsi kivikossa. Timo oli hänelle esikuvana, valoi\ntarmoa häneen. Ja samalla oli hän koonnut uusia piirteitä luotavana\nolevallensa Jumalalle: Maailmankurjuuden oli hän korottanut ainoaksi\napua, _palvelusta_ tarvitsevaksi Jumalaksi. Sillä hän oli Korpelan\nköyhissä nähnyt ainoastaan hyvää. Hän oli katsellut heitä omilla\nsilmillänsä, nähnyt jalon, ollut huonolle sokea...\n\nJa Pohjolan suuresta luonnosta, sen revontulista, palavasta\ntähtitaivaasta, metsien synkkyydestä ja rauhasta, oli hänen\nmielikuvituksensa saanut uudet, pitemmät siivet. Tekeillä oleva\njumaluuden henki suureni sitä mukaa. Hän haihatteli sen kanssa\näärettömyyden rajoilla, eli sen seurassa ijankaikkisuuden viime\nhetkinä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät ripsehti jo lepissä. Se valkaisi öitä, kirkasti päiviä, sulatti\nkinosta. Se koristeli Harhamalan räystäät jääpuikoilla. Pöllö istui\nkaivonvintin päässä. Pihlajan oksat nuokkuivat varpusparvien painosta\nja kuusen latvassa keinui harakka.\n\nMutta Harhamalassa kukki nyt Harhaman odottama, kaipaama tyyni rauha,\nkodin suuri rauha:\n\nSisällä kukkii se rauhallisena, kuin lumme laineella, tai kuin\nkukkiva kanerva aholla. Ajan säikeet juoksevat loimina niisiin ja\nsuortuvina soluvat niihin päivät puuhiilensä, illat askareinensa.\nPäivä nousee ruskoisena tumman kuusikon takaa. Uni häipyy hämärän\nkanssa. Annikki tulee maitokannuinensa. Kahvi kiehuu liedellä.\nAnnikki kertoo kylän kuulumiset. Lorut loppuvat. Kahvi on juotu.\nAnnikki lähtee kotia ja lausuu:\n\n-- \"Jumala siunatkoon rouvaa, joka on tullut tuomaan meille hyviä\ntapoja, mieliin iloa, köyhille apua. Jumala siunatkoon Harhamaakin!...\"\n\nPäivä nousee jo ylemmä. Koti kukkii kauniimpana. Lattialle on\nlevinnyt päivänpaiste, puhtautta pöydälle ja mieleen työnrauha. Kuka\nvoi liata kodin, jota vaimo vartioi?...\n\nPäivän askareet soluvat rauhallisina. Keittiössä häärää uskollinen\nEeva, Timon tytär, Harhamalan palvelija, Harhaman miltei silmäterä.\nHän kietaisee hihansa puolikäsivarteen ja alustaa taikinansa.\nVehnästaikina nousee. Kahvi kiehuu. Koti on yhtenä rauhana...\n\nPäivä kierii jo alamäkeä, kohti taivaanrantaa. Saunasta nousee savu,\ntuli liedestä... Valkea palaa pesässä. Mies on työssä, vaimo valona.\nMies kehrää mielikuvia, vaimo on kukkana kuvissa, henkenä työssä ja\nvoimana kädessä...\n\nHämärä hiipii jo kotiin, verhoksi seinälle, tontuksi nurkkaan,\nuutimeksi akkunaan. Päre palaa pihdissä, pöydällä lamppu. Mies istuu\ntyössä pöydän ääressä. Hän laskee kodin ja elämän peruskiviä, raivaa\ntietä korvesta Riuttalan rantaan, missä odottaa valkea kukkaulappa.\nVaimo vaalii valkeata. Hän on elämän sisältö, työn tarkotus, kodin\npuhtaana pitäjä.\n\nTaivas on jo yötähdessä. Harhamalan pirtissä nuoret iloa pitävät,\nvanhat istuvat vakavina, takoen uutta Suomea, uutta huomenta Korpelan\nväelle. Ystävyyden siteet lujenevat. Suortuva kiertyy suortuvan\nperästä näkymättömään säikeeseen. Ilta kuluu, väki lähtee. Jälelle\njää kodin rauha...\n\nTimo saapuu päreinensä. Hän kertoo mettiäisistä kukissa, sirkoista\nuuninkolossa, nurmenkukista, kevään iloista ja kesäyön valosta. Yö\ntulee jo uni sylissä. Kuu hopeoi pienen kamarin, levittää valomaton\nlattialle. Timo lähtee jo kotia ja lausuu:\n\n-- \"Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei katso ylen korven väkeä!...\"\n\nYö sulkee silmät kotona. Kuu kiertää kartanoa taivaisena vartijana.\nTaivas palaa tähdissä. Pikku Musti on kodin vahtina, kuusi sen\nonnen kuvana. Jo nukkuu väki rauhallisena, nähden kauniita unia.\nAamu alkaa sivellä taivaanrantaa ruskovärillä ja nukkujat maalaavat\ntulevaisuutta unien valolla, sirottavat kukkasilla...\n\nSe on Harhamalan kotirauhaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä kohisi Korpikoski niin kummasti Harhamalan kuusikossa.\nSe tohisi, kuin maanalainen vedennielu. Huuhkajat huhuilivat sen\nrantakorvessa ja korpit koikkuivat niiden huutojen säestyksellä.\n\nKorpikosken outo kohina ennustaa aina pahan sään tuloa. Se koski oli\nHarhaman lempikoski. Kerta oli hän nähnyt sen toisen rannan kihisevän\nmustanaan käärmeistä. Se näky, ja kosken yksinäisyys kietoivat häntä\nsalaperäisyydellänsä. Sen kosken alle, korvakkeelle piti kerran\nkohota Harhamalan uneksitun linnan.\n\nSeuraavana päivänä sai Harhama pyynnön tulla kirkkoneuvoston\nkokoukseen. Hän lähti sinne, mitään ajattelematta. Kokous oli vanhan\nkirkon kivisessä, kellarimaisessa sakaristossa. Rippikalkit, pappien\npuvut ja kirkon haavit tekivät Harhamaan, heti sisään astuttua,\nummehtuneen vaikutuksen. Kuolema tuntui istuvan joka nurkassa. Elämä\nvärjötti sen käsissä homeisena, huokaillen kädet ristissä, posket\nrypyssä. Kun vanha pappi oli häntä tervehtinyt ja pyytänyt istumaan,\nalkoi hän heti pitkäveteisellä äänellä puhua asiasta.\n\n-- \"Herra Harhama\", -- puhui hän, -- \"meillä on täällä ikävä\nasia Teille ilmotettava. Se koskee sitä vaimo-ihmistä, joka asuu\nteidän luonanne. Ihmiset puhuvat, että te pidätte yhtä, ja puhuvat\nenemmänkin.\"\n\nHarhama tunsi papin pitkäveteisten sanojen viiltelevän. Niistä\npuhalsi Jumalan tuulahdus ärsyttävänä kuin porton hengitys. Hän tunsi\nJumalan hiuksien hiipovan kaulaansa, kuin ansan. Sakaristo alkoi\nhaista ummehtuneelta. Vaivoin jaksoi hän hillitä itseään, säilyttää\ntyyneytensä ja antaa papin jatkaa:\n\n-- \"Semmoisten naisten luonanne asuminen herättää pahennusta\nseurakunnassa...\"\n\nHarhaman olemuksesta nousi satapäinen salama: uhma ja ihmis-inho ja\nhalveksiminen. Hän vastasi papille:\n\n-- \"Minkälaisten naisten? Te ette kelpaa likaisilla käsillänne sen\nnaisen varpaankynsiä leikkaamaan. Kuuletteko? Ette koko maailman\npapit...\"\n\nPappi vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Kirkonhaju tunki Harhaman\nsieramiin ummehtuneena, kosteana, rahahaavin kupera pohja näytti\nkuolleen mustalta päälaelta. Apulaispappi Airola keskeytti\näänettömyyden puhuen:\n\n-- \"Minulle myös kirkkoneuvoston jäsenenäkin voi tulla ikävyyksiä,\njos sallin teidän viettää semmoista elämää, jota ihmiset eivät voi\nhyväksyä...\"\n\n-- \"Ja _miksi_ ne eivät voi sitä hyväksyä?\" -- keskeytti Harhama.\nSakaristo haisi hänestä ilkeältä porttolalta, jossa olematon Jumala\nkiskoo veroa harhaan johdetulta kansalta. Kuivunut pappi näytti\njuutalaissaiturilta. Hän tapaili keihästänsä, tiuskaten uudestaan,\nulkonaisesti tyynenä:\n\n-- \"Miksi ne eivät voi?\"\n\n-- \"Semmoiset tavat nyt eivät ole täällä vielä levinneet... eivät ole\ntavallisia\", -- yritti Airola.\n\nHarhama ärtyi. Hän nousi Jumalaa vastaan petona. Hän tunsi, että\nJumalan hapset olivat kaikessa heilumassa. Hampaittensa välistä,\nsalaten raivoansa, keskeytti hän Airolan, lausuen:\n\n-- \"Harhama onkin niitä miehiä, joka uskaltaa vetää uuden sävelen\nvanhasta viulusta, kysymättä siihen lupaa keltään.\"\n\nTaas syntyi vaiti-olo. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin. Musta\nmessukaapu vilahteli silmissä inhottavana.\n\n-- \"Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä toimiin\", -- lausui Airola\nhetken kuluttua vakavasti, pitkäveteisesti.\n\nSadat salamat sävähtivät Harhamassa. Hänessä nousi uhma ja\nihmishalveksiminen, kuin vaahto, Jumalaa vastaan pursuavasta vihasta.\nHän lausui tyynen näköisenä:\n\n-- \"Mutta ryhtykää ennen kun se on myöhäistä. Minä olen kotonani\nherra ja mies, joka voi kotinsa laittaa semmoiseksi, etteivät sinne\nkaikki tungettelijat voi sormiansa pistää.\"\n\nKellarimaisessa sakaristossa oli jotain painostavaa. Harhama\nnautti siitä, että voi halveksia ihmisiä ja vihata Jumalaa, joka\non herjauksien lähde. Teoksen runo-aarteet avautuivat entistä\nhoukuttelevampina.\n\n-- \"Niin\", -- alkoi taas Airola rauhallisesti. -- \"Ymmärtäkää minua,\nherra Harhama! Minä puolestani en Teille tahdo pahaa, mutta miksikäs\nTe ja rouva Esempio sitten tahtoisitte saattaa minut vaikeaan\nasemaan, kun voitte paikkakunnalta poistuakin?\"\n\nYhä ummehtuneemmalta tuntui kirkonhaju, yhä mustemmalta näytti\nmessupuku ja ilkeämmältä rahahaavin pyöreä, pullea pohja. Airolan\nsanat koskivat Harhamaan, kuin puukon kärki. Hänessä heräsi hetkeksi\nepäily tekonsa oikeudesta, sama epäily, joka oli hänen olemuksensa\ntunnus kaikissa asioissa. Enimmän hän kärsi nyt siitä, että rouva\nEsempion pyynnön johdosta ei voinut suorempaan puhua, sanoa sitä\nyhtä sanaa jonka kaikki tiesivät: hän on _vaimoni_. Nyt hän ei ollut\nkoskaan sitä kieltänyt ei myöntänyt, ei julkaissut. Se oli hämärä. Se\nolisi ollut hänellä henkinen ase kaikkea vastaan, mutta nyt hänellä\nei sitä ollut. Mutta pian masensi hän itsessänsä kaiken tilinteonkin\ntunteen. Hänessä pääsi vallitsevaksi ajatus: \"se on minun oma asiani\nja rouva Esempion asia. Ei kellään muilla ole sen kanssa mitään\ntekemistä.\" Hänen silmiinsä sattui rahahaavin musta, pyöreä pohja.\nSe näytti kuolleen päälaelta, papit tuntuivat taas inhottavilta\npettureilta, juutalaisilta nylkyreiltä. Kirkon homehtumat haisivat\nyhä ilkeämmiltä, inhottavina, kosteina, ummehtuneina. Hän huomasi\nristin ja rippikalkin. Jälkimäinen tuntui hänestä litranmitalta,\njolla papit myövät verta... viinaa... petosta... Hän nousi ylpeänä,\ntapaili jo Jumalaa käsin kiini ja lausui lähtiessänsä:\n\n-- \"Tehkää tehtävänne! Mutta varokaa vaan, että ette rouva Esempion\nrauhaa ja mainetta pienimmälläkään tavalla loukkaa!\"\n\nHän lähti. Samana päivänä sai Korpelan väki asiasta tiedon ja asettui\nhänen puolellensa. Se liitti hänet yhä lujemmin siihen väkeen.\nKun hän kertoi rouva Esempiolle tapauksen ja mitä hän oli papille\nsanonut, puristi tämä kiitollisena hänen kättänsä lausuen:\n\n-- \"Kiitos sanoistasi. Minä palkitsen ne uskollisuudellani, niin että\n_he_ joutuvat häpeään.\"\n\nHän istahti. Katkerat kyyneleet alkoivat karpaloida poskilta ja\nsilmän-aluset muuttuivat hetkessä punaisiksi. Harhaman viha sai uutta\nvirikettä. Hän katui, että ei ollut lyönyt raihnaisia, mustapukuisia\npappeja. Kiihtyneenä puristi hän rouva Esempion kättä ja lausui:\n\n-- \"Liiankin suuri kiitos on minulle jo se, että voin sinusta pappien\nedessä niin paljon sanoa: Kiitos siitä!\"\n\nRouva Esempio lyyhistyi kokoon. Silmät näyttivät pakahtuvan\nkyynelistä. Niiden sisällys tuntui vuotavan Harhaman ennestäänkin\nliian täyteläiseen pöhöttymään kuumana, ärsyttävänä vetenä.\n\n-- \"Ah, että ihmiset ovat niin raakoja!\" -- huokasi rouva Esempio.\nHarhama tyynnytteli häntä, näki hänen päässänsä jo marttyyrikruunun\nja puristautui yhä lujemmin häneen ja nosti häntä teoksensa\njumaluuden kuvaksi, ihmishyveen edustajaksi ja sen vertauskuvaksi yhä\nrohkeammin, aivan kuin uhmaten.\n\nPäivä kului iltaan, kyyneleet kuivattiin, elämään tartuttiin taas\nreippain mielin. Rouva Esempion mieli keveni ja hän lausui Harhamalle:\n\n-- \"Näet, että se kestää, jota epäilit... Kestää ilman Jumalaa ja\nyhteiskuntaa...\"\n\nJa Harhamassa leimusi yhä katkerampi viha sitä Jumalaa vastaan, joka\nsäännöillänsä saattaa ihmiset herjattaviksi. Hän vihasi pappeja\nja kaikkia Hänen palvelijoitansa ja oli valmis ne tallaamaan\njalkoihinsa. Kiihtyneenä lopetti hän Jumalaluonnostansa mustaksi.\n\n-- \"Se ei saanut tästä veroa... tullia ei saanut minun rakkaudestani\nja pappi alkoi jo herjauksensa...\"\n\nMutta hetkeksi kohosi hänessä taas olemuksensa toinen luonto:\nraukkamaisuus. Hän oli tyytyväinen siitä, että ei tarvinnut suoraan\ntunnustaa, että luvaton, rikollinen avio oli olemassa. Hän oli\ntyytyväinen, kun oli siten pelastunut lain kynsistä. Väärä kunniasana\noli se pehko, johon hän arkana pisti päänsä...\n\nMutta viha Jumalaa vastaan leimusi hänessä nyt tuliroviona. Se alkoi\njo tukahduttaa kaikki epäilykset ja kyselyt. Loukattu rouva Esempio\nkirkastui hänen silmissänsä marttyyriksi, Korpelan väki pappien\nnylettäviksi, juutalaiskiskurien pettämiksi. Hän tunsi lakkaamatta\nsieramissansa ilkeän kirkonhajun, näki mustan rahahaavin pohjan,\nveri- ja viinimitat ja mustat messukapat, joista tuntui porton\nhelmojen haju. Hän puristautui nyrkiksi. Viha tuli lisätekijäksi\najamaan häntä työhön. Se pöhötti hänen sielunsa ajettuman punaiseksi,\npuhkeamaan valmistuvaksi paiseeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaan ytimet jyrisivät, sen suonet juoksivat salassa. Salaisissa\nsuonissa juoksivat koreat virrat.\n\nIkivuoren pohjalla, maan tulikuumuuden rajalla on Perkeleen kaunis,\nrotkomainen Kultaluola. Sen kaikki on kirkasta kultaa. Sen mataloita\nholvauksia kannattavat lyhyet luolapylväät. Luolassa ei ole muuta\nvaloa, kuin kirkas kullanhohde. Kaikki siellä välkkyy... kaikki\nhohtaa... kaikki kiiltää... kaikki kimeltää kultavalona.\n\nLuolassa on sata satumaista sokkeloa. Kaikki on kaunista ja samalla\nsalaperäistä... Seinät sulautuvat niistä lähtevään valovälkkeeseen...\npylväät haihtuvat siihen, kuin sinervä siniväriin... taivaan tumma\nilman sineen.\n\nJokaisessa sokkelossa pyörivät sirot kultamyllyt, missä kaksi, missä\nkolme, missä taas useampikin. Myllyjen myllynkivet ovat hohtavaa\nhopeaa. Kutakin kiviparia hoitaa oma enkelinsä salaperäisenä\nmyllärinä, päässä pieni kultakruunu, vyöllä vyönä hopeanhohde,\npikkuinen avain vyössä kiini... Toisaalla näkyy tahkoja... ahjoja...\nalasimia, joilla enkelit seppinä takovat... Ahjoissa palaa kaunis\ntuli... vasarat välkkyvät siroina... Kaikki välkkyy... kaikki\nhohtaa... kaikki pyörii... jyskää... häärää... Kaikki on kaunista\nsatua... tarua... uskomatonta... salaperäistä ja siroa.\n\nKultaluolan keskimpänä on kaunis ahneus-alttari korkean katoksen\nalla... Sen portaiden edessä makaa suuri hopeakäärme alttaria\nvartioiden... Alttarilla, sirolla korottimella, palaa punasinervä\nliekki, kauniissa uhriastiassa. Se liekki kukkii siinä sinervänä,\nkuin kukka astiassa, lepattaa, kuin perhosen korea siipi... Se on\nahneuden tuli, kullanhimon kaunis kukka.\n\nAhneus-alttarilla, sinervän liekin vieressä, seisoo sorea\nEereme-enkeli... Hän on nuori ja ihana... Tukka on kullanvärinen,\npeittäen hartiat hulmeellansa... Silmissä hehkuu kullanhimo...\npovessa hopeanhalu... hipiässä jalokivien hieno jano... poskessa\nhelmien ikävä...\n\nHän on ahneuden äiti... kullanhimon kaunis emo... Hänessä syttyy\nkullanhimo, kuin lempi tytössä... Ahneus vuotaa hänestä... Se vuotaa\nmaitona nisistä... se uhkuu koko hänen olemuksestansa...\n\nEeremen päässä on kaunis kypäri, jossa hohtavat ihanimmat\njalokivet... Kypärin harjana käyristyy kaunis käärme, jonka häntä\nriippuu niskan alle asti... Se on kypärin koristuksena, pidellen\nsuussaan siroa, hohtavaa helmeä... Eereme enkelin vyöllä riippuu\nkaksi kultaista avainta koreassa kannattimessa, joka on somana\nvärivyönä vyötäisille solmittuna... Ne avaimet ovat kulta-aarteiden\navaimia... Niillä avaa Eereme kultaonnen ahneimmille... Niillä avaa\nhän rikkauden aarreaitat kaikille niille, jotka ovat hänestä ahneuden\nimeneet...\n\nJoka aamu lypsää Eereme ahneutta rinnoistansa, valaa sitä uhriastiaan\nja siitä maidosta syntyy ahneuden sinervä liekki... Siksi ei\nse liekki ikinä sammu, se ei koskaan heikkene, ei koskaan sen\npunasinervä tuli himmene... Siksi hehkuu ahneusalttarin punasinervä\ntulikin ijankaikkisesti...\n\nAhneuden punasinervästä tulesta nousee tuskin näkyvä savu... Se on\nahneuden henkeä, joka on Eeremestä lähtenyttä, sen maidosta savuksi\nmuuttunutta. Se tunkeutuu maan suoniin, kuin savu sieramiin... Siellä\ntapaa se kullan ja hopean ja syöpyy niihin, kuin tauti ruumiiseen...\nturmeltuma kuolleen lihaan... syöpä ihoon... Kullasta ja hopeasta\ntarttuu se taas ihmisiin, kuin rutto koleran saastuttamasta... tauti\nrokkovisvasta... kuolemanhaju mätänevästä raadosta, vallottaen koko\nsielun... Eeremen henki tarttuu kultamurusta katsojaansa, kuin nälkä\nsyömättömään kissaan, kun se näkee hiirenpojan... He alkavat vaania\nkierivää kultamurua... pyytävät sitä, kuin otusta... palavat sille\nuhritulena... unohtavat kaiken korkeamman... juoksevat vaan kierivän\nkullan perästä...\n\nKultaluolan myllärit jauhavat kultaan kiiltoa... Hopeaan ne jauhavat\nhohdetta... jalokiviin kirkkautta... helmiin välkettä, joihin tarttuu\nEeremen ahneuden henki... Samaa takovat somat sepät ja tahkoojat\nsitä tahkoavat... Kultaluolan myllyntomut, kultapölyt kokoaa pieni\nServame-enkeli ja kantaa ne kauniilla asettimella joka aamu Eeremelle\nsyötäviksi... Siksi ei Eeremen rinnasta lopu koskaan ahneuden henki,\nei ehdy kullanhimo vuotamasta...\n\nJa kun kultamuru on kieriksinyt... ollut ihmisten käsissä...\nkulkenut kädestä käteen, kuluu se matkalla vähä-vähältä... Se\nloppuu lopulta... Se häviää tomuna takaisin maahan... Maan suonet\nkulettavat sen kultavirtana Kultaluolaan uudestansa... Se joutuu\nsiellä myllynkivien väliin... ahjoihin... tahkojen tahottavaksi...\ntomuna Eeremen syötäväksi... Eeremen maitona ahneuden punasinervään\nuhrituleen ja sitä tietä takaisin rutoksi kullan kiiltoon...\ntarttuma-aineeksi hopeaan... kirkkauden siemeneksi helmiin ja siitä\nihmishenkeen ahneudeksi...\n\nKivet jauhoivat kultaluolassa, ahjoissa paloi tuli, vasarat\nvälkkyivät, enkelit hääräsivät runopuvuissaan... Ahneudentuli paloi\npunasinervänä kukkana astiassansa.\n\nPerkeleen pääpappi Piru selitti enkeleille herransa voimaa. Työ ei\ntauonnut siksikään ajaksi. Piru puhui:\n\n-- \"Ahneus on herramme aseista voimallisimpia... Se on suurimpia\nvoimia herramme palvelijan Tuulan aistipunakukan tuoksun jälestä...\nAhneus kilpailee voimassa kunnianhimon kanssa... Välistä se\nvoittaakin sen, sillä kulta on ahneen silmissä ihanin hedelmä, mitä\nJehovan kielletty puu kantaa... Katsokaa, miten paljon se antaa\nihmisille sitä, mitä ne himoitsevat!\"\n\nPirun vihjauksesta avautui kaunis kuvaus: Etelämaan neitsyellisen\nluonnon keskellä kohosi Kroisoksen komea linna. Sen aarreaitat olivat\nkultaa ahdaten täynnä, sen holvistoissa hohtivat hopeakasat...\n\nKroisos itse istui kulta-istuimella... Häntä palveli kolmetuhatta\npalvelijaa... Kolmekymmentä kaunista tyttöä herätti hänet soitolla...\ntoiset kolmekymmentä tanssivat hänen silmiensä ensi näyksi...\nkolmannet kolmekymmentä pesivät hänet vilpoisella vedellä...\nsaippuoivat suudelmilla... kuivasivat hienoilla hiuksillansa...\nneljännet pukivat hänet hienoihin liinavaatteisiin... viidennet\nsoittivat peseytyessä... kuudennet tanssivat suudelmilla\nsaippuoidessa... hiuksilla kuivatessa... pukiessa... hyväillessä...\n\nAteria odotti... Orjat kantoivat herkkuja... orjattaret\nviininvahtoa... toiset orjattaret jakoivat suudelmia viinin mauksi...\nkolmannet tanssivat viinin kunniaksi... suudelmien suloksi... juojan\nitsensä iloksi...\n\nPäivä solui. Orjattaret vilvottelivat kullan herraa viuhkoillansa...\nKaunis Arabian tyttö istui hänen edessänsä, soitellen harppua... itse\nsoiden harpun mukana... He viihdyttivät kullan orjaa kullan orjan\norjattarina...\n\nKulta hohti. Päivä solui. Tytöt tanssivat, toiset lauloivat,\nkolmannet tuoksuivat tyttöinä... kullan orjan huumeena... sen\nviettien viihdykkeenä...\n\nKaunis Egyptin tytär saatettiin sisälle... Saattajat polvistuivat\nKroisoksen eteen... Egyptin kaunis tytär istutettiin orjattarena\nkullan orjan polvelle... Tytön silmissä oli hehkua... etelämaan\ntulta... poltetta... povessa oli Egyptin polttavaa himoa... Hän\nkietaisi käsivartensa kullan-orjan kaulaan... Kroisos värisi... Hän\noli orjattarensa orja... Hän karkeloi sen sanelun mukaan... Toiset\norjattaret soittivat tanssin tahtia...\n\nIlta joutui. Kymmenet Mesopotamian tytöt riisuivat herraansa, kullan\norjaa... He pesivät hänet vilpoisella vedellä... Vettä kantoivat\nsadat orjat, jotka nääntyivät janoonsa... Jo oli kullan orja vedellä\nvalettu... hän oli jo suudelmilla saippuoitu... kuivattu hiuksilla...\nHänet saatettiin kauniiseen kultavuoteeseen... Siellä odotti häntä\nrikkaan Indian mustasilmäinen tytär, silmät himontulina... paljas\npovi hekkumana... Sata siroa orjatarta soitti harpulla kullan orjan\nyön uniin...\n\nPiru puhui enkeleille:\n\n-- \"Niin ihanana omenana riippuu kiiltävä kulta Jehovan kielletyn\npuun oksalla... Siksi on ahneus ja kullanhimo herramme terävin miekka\nJehovan väärää valtaa vastaan...\"\n\nEnkelit riemuitsivat tuntien herransa voiman. Pirun vihjauksesta\navautui uusi näky:\n\n\"Rikas mies\" istui asunnossansa Jerusalemissa... Hän oli puettu\npurppurapukuun... Herkut tuoksuivat pöydällä... viini vaahtosi\nmaljassa... Israelin tyttäret palvelivat häntä orjattarina... toiset\nhienoissa hameissa... toiset vielä hienommissa... pukuna miltei\naivan paljas hieno hipiä... Heillä oli käsissä kultakäädyt...\notsakoristeina helminauhat... Silmissä hehkui outo tuli... povesta\nnousi lämmin tuoksu... Kaikki he katsoivat herraansa \"rikkaaseen\nmieheen\", kuin Jehovaan, odottaen häneltä kieriviä kultamuruja...\n\nPiru puhui enkeleille:\n\n-- \"Jehovan valitut, Israelin tyttäret, eivät uhraa Jehovalle...\nHeidän silmissänsä palaa uhrituli 'Rikkaalle miehelle', herramme\nkullan orjalle... Hänelle nousee niiden hipiästä uhrituoksu... Rikas\nmies itse ei vaihtaisi kultaa Jehovan kapeaan polkuun... Niin terävä\nmiekka on kulta meidän herramme kädessä. Niin voimallinen on ahneus\nhänen aseenansa...\"\n\nKulta välkkyi, enkelit iloitsivat... Ahneus-alttarilla heloitti\npunasinervä tuli entistänsä kauniimpana. Piru osotti uutta näkyä:\n\nJerusalemin temppelin esihuoneessa istuivat ylimäiset papit. Pöydällä\noli kasa hopearahoja. Papit katselivat niitä, kuin ihaninta taivaan\niloa, joka on pois käsistä kierimässä... He punnitsivat sadasti joka\nkolikon... He pyörittelivät niitä hyppysissänsä... He venyttelivät\nniitä, silmissä ahneuden tuli... kullanhimo... hopean halu...\nsielussa rikkaudennälkä ja -jano...\n\n-- \"He eivät tutki Jehovan tahtoa vaan punnitsevat _hopeaa_\", --\nhuomautti Piru. Näky jatkui:\n\nTemppelin esikartanolla paloi uhrituli alttarilla... Vaimot uhrasivat\nkyhkyisiä ja mettiäisen poikia... Israelin tyttäret rukoilivat\npolvillansa... Judas Iskariot astui ylimäisten pappien temppelin\nesihuoneeseen... Alkoi tinkiminen... Papit punnitsivat hopeaa... He\npitelivät jokaista hopeamurua, kuin oman elämänsä osaa... Sormet\nvapisivat... Silmät paloivat... Judas Iskariot tahtoi enemmän...\nPapit lisäsivät tarjouksiansa muru murulta... Kuultu huokauksia...\n\n-- \"He tinkivät Jehovan hinnasta\", -- huomautti Piru.\n\nKaupat oli jo tehty, hinnasta sovittu... Judas Iskariot poistui\nsynkkänä... Ylimäiset papit katselivat hopean jäännöksiä, mieli\nmurheellisena... Päät painuivat alas... Huokaus nousi rinnoista...\nSilmissä hehkui punasinervä ahneudentuli...\n\n-- \"Niin ostaa meidän herramme Jehovan pään, Sen Itsensä luomalla\nkullalla... Hän on antanut Jehovan kirkastaa hänelle miekan...\"\n\nKullanvälke värähti. Harhama oli juuri lähtenyt kirkon sakaristosta\nja Perkele ilmautui Kultaluolaan kullanvälkkeen värähdyksenä. Hän\nseisoi korottimella, hartioilla hopeanhohteinen vaippa ja puhui\nkorskeana, suurena, voimallisena:\n\n-- \"Jehova kutsui Harhamaa, mutta Harhama ei ryömi viikunalehtien\nalle... Jehovan kutsu oli hänelle, kuin ärsyttävä keihäänpisto karhun\npesään. Hän ei lähde edes Kainin tavoin pois Jehovan edestä. _Hän\nnousee Sitä vastaan_... Hän on suurempi, kuin Kain.\"\n\n-- \"Hän on sitä sinun armostasi\", -- tarttui Piru.\n\nPerkele teki ylpeän liikkeen ja jatkoi:\n\n-- \"Sen rihman kuituna, joka vetää Harhamaa teostansa kirjoittamaan,\non jo _viha_... Ja se on luja kuitu minun rihmoissani... Hän vihaa\nJehovan _pappejakin_...\"\n\n-- \"Sinusta hohtaa häneen voima ja viisaus, kuin hohde tahotusta\nhopeasta\", -- todistivat enkelit. Perkele käveli ylpeänä,\nhopeanhohteisen vaipan hartioilla hulmahdellessa ja jatkoi:\n\n-- \"Yksi kuitu puuttuu vielä Harhaman paularihmasta: Kullanhimo ja\nahneus. Hän ei ymmärrä vielä, että hänen teoksensa tuottaa kultaa...\"\n\n-- \"Mutta se ymmärtäminen on tarttuva häneen kullanvälkeestä...\nKernaammin voi ihminen ruton kiertää, kuin säästyä kullanhimon\ntarttumasta, sillä se on sinun henkeäsi: Se on _oikeaa_\", -- vakuutti\nPiru.\n\nEeremen puoleen kääntyen, jatkoi Perkele:\n\n-- \"Eereme! Sinun tehtäväsi on punoa Harhaman paularihman\nvahvikkeeksi ahneus ja kullanhimo... Hänen täytyy ryhtyä valmistamaan\nteostansa avaimeksi, jolla hän toivoo aukaisevansa kulta-aarteiden\novet. Silloin on se rihma miltei riittävän luja...\"\n\nEereme-enkeli vastasi nöyränä:\n\n-- \"Sinun tahtosi täyttäminen on minun ainoa nautintoni... Jos et\nsallisi minun sitä täyttää, pakahtuisivat rintani niihin kokoutuvasta\nkullanhimosta.\"\n\nPerkele kohosi suuruutensa ja ylpeytensä huipulle ja jatkoi:\n\n-- \"Jehova myös yrittelee käyttää kultaa aseenansa, mutta Hän on\nhäpeään joutuva. Hän myö siitä taivaansa iloja. Minä annan sillä\nostetun tavaran _heti_...\"\n\n-- \"Ja sinä annat kullasta parempaa, kuin Jehova. Sinä annat kaikkea,\nTuulan aistipunakukkaan asti. Siksi ostaa maailma sinulta\", --\ntodistivat enkelit. Perkele nautti voimastansa, avasi kullantemppelin\nnäyksi ja osotti sitä enkeleillensä lausuen:\n\n-- \"Katsokaa!\"\n\nKullantemppelissä pyydystivät keinottelijat kierivää kultamurua,\nkuin nälkäinen kissa hiirtä. He juoksivat maljat kädessä, kooten\nniihin kullanvälkettä. Silmät kiiluivat hiilinä, sormet olivat\ntulikuumat. Koko ihminen paloi tulena, suitsusi savuna. Perkele puhui\npalvelijoillensa:\n\n-- \"He kokoavat maljoihinsa kullanvälkettä, kuin päivänpaistetta.\nHe saavat sen päiväksi, ja yöllä kaatavat sen siitä pois minun\nmyllytyttöni Hiiden myllyssä. Tai sieppaavat sen siitä toiset\nahnurit...\"\n\n-- \"Siksi ei sinun aarteesi koskaan ehdy. Sinun kultasi on ijäti\nkierivä omena. Se _ei voikaan_ jäädä ihmisten käsiin, sillä silloin\nolisivat he saaneet _sinun_ miekkasi käteensä\", -- järkeili Piru.\nPerkele lopetti ylpeänä, itsetietoisena:\n\n-- \"Minun kultamiekkani on jo kerran pahasti leikannut Jehovan\nkantapäätä, eikä siihen tarvittu kuin kaksikymmentäviisi penninkiä.\nHän yrittelee sitä haavaansa parantaa, mutta Hän onkin astuva koko\nkantapäänsä mäsäksi. Enkelini Irvetti on joka päivä vievä ihmiset\nKorkealle vuorelle ja näyttävä sieltä minun miekkani kirkkauden ja\nihmiset ovat siihen tarttuvat, kuin janoinen juomaan...\"\n\nEnkelit veisasivat herransa ylistystä laulaen:\n\n    \"Aseinasi kirkas kulta\n    välkkyy, hohtaa, salamoi,\n    niinä nousta hiekka, multa,\n    sekä kivi, vesi voi.\n    Missä sinusta on henki,\n    sitä kukin janoaa,\n    hän on silloin sulle renki,\n    helyjäsi tavottaa.\"\n\nLaulu karkeloi kauniin kaiun keralla ja Perkele hävisi hopean\nhelahduksena.\n\n\n\n\nVipusen valkealla kurjuutta kumartamassa.\n\n\n    Elämä on kovaa kivimäkeä...\n\nYlpeänä viskoi Pohjanmaa virtojensa vesiä mereen. Jäät lähtivät\nrytisten ja niiden jälistä syöksyivät koskien vihaisten pyörteiden\nviskelemät tukki- ja purilaruhkat. Voimaa uhkui virta ja tarmoa sen\nvarrella asuva kansa.\n\nPohjola on voiman ja miesten maa.\n\nKevät syöksyi talven päälle, kuin nälkäinen peto saaliinsa niskaan.\nSe puhalsi elämän jäiseen maankamaraan. Jäätynyt siemen virkosi, iti\nja alkoi yöt päivät ponnistella keritäksensä kukaksi, todistamaan\nnurmen eläjien lemmen voittoa. Kaikki luonnon siittimet raatoivat\ntarmonsa takaa. Nurmi nosti ruohoa hartiaväellä, puu puhkoi puhisten\nlehtisilmukoitansa. Kaikki takoi uutta elämää. Kukaan ei halunnut\nhedelmättä kuolla. Tie siemenestä hedelmään oli pitkä ja lyhyt\non luonnon sille suoma kulkuaika: kesä. Täytyy ponnistaa kaikki\nvoimansa, jos mieli ehtiä perille.\n\nVoimakas on työ Pohjolan luonnon pajoissa. Kaikki rynnistää siellä\nhedelmäänsä kohti täyttä voimaa. Lapsi on sen rinnalla etelä, missä\nluonnon kuhnurit elävät velttoa elämäänsä liian pitkän, tai ainaisen\nkesän veltostuttavassa lämpimässä. Äärimäinen voimien ponnistus\nkarkaisee Pohjolassa puunlustot lujiksi, mielet rohkeiksi ja lihakset\nvoimakkaiksi. Kaikkialla uhkuvat voiman ja tarmon lähteet ja tämä\nvoimakas elämä, yhdessä suurten erämaiden mahtavien, synkkien metsien\nkanssa virtasi Harhaman sieluun, kuin vihainen virta mereen. Hän itse\ntunsi monesti sen vaikutuksen, tunsi itsessänsä olevan voimaa, joka\nriittää puhkaisemaan kohtalon jäisen kamaran. Innostunein mielin\npuhui hän siitä joskus rouva Esempiolle ja lausui kerran innostuneena:\n\n-- \"Odota aikasi! Harhamalassa kohoaa kerran vielä linna, ja korpi\nmuuttuu paratiisiksi... Ja kun tulee aika, niin minä soudan sinut\nlapsuutesi onnenrantaan, Riuttalan rantaan, missä odottaa entinen\nonnenkukka-ulappasi.\"\n\n-- \"En minä mitään kaipaa... Täällä on niin tyyntä ja onnellista\nsinun luonasi\", -- vastasi rouva Esempio.\n\nToinenkin voimakas vaikute herätti näinä aikoina Harhamassa hänen\nsieluunsa kätkettyjä työn ja elämän voimia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä aikoina kulkivat Suomen miehet menneisyyden raossa hakemassa\nuuden Suomen syntysanoja, kuolleen Vipusen vatsasta. He kantoivat\nilmoille hänen henkensä aarteita ja laittoivat niistä rovioita.\nJuhlapäivänä oli määrä sytyttää roviot Vipusen valkeiksi ja kutsua\nkansa niiden ympärille kuulemaan maatuneen tietäjän neuvoja. Halki\nSuomen korpien, Suomenlahdesta Pohjan perille asti, laitettiin näitä\nrovioita kaikille kansan juhlamäille ja rannoille. Se oli uuden\nSuomen ensimäinen suuri nousu, sen ensimäinen oman itsensä ja juuri\npäättyneen menneisyytensä tutkiskelu.\n\nMutta jos Suomensuvun menneisyys oli ollut repaleinen, kansa\nheimoriitojen rikkirepimä, niin vielä repaleisempana valmisti se\nVipusen valkeita. Kirot kolisivat mielenkamaroissa, joista vuoti\nkatkeruuden jäytävä, kylmä visma, ja sumuinen oli tie tietäjän\nvatsaan.\n\nMutta rohkeina laskivat miehet maanrakohon noutamaan neuvoja riitoja\nvastaan. Ja he löysivät sieltä vanhan viisaan lausumat syntysanat. Ne\nolivat lyhyet ja selvät... Ne kuuluivat: _\"Suomalainen kansallishenki\nperuskiveksi! Kansa eheäksi!\"_\n\nHarhama oli aina ollut Vipusen ihailija, siinä määrässä, kuin hän\nketään ihaili, ja tämä tunkeutuminen maatuneen viisaan vatsaan,\nkalman hämäriin asuntoihin, oli uusi kipinä hänen mielikuvituksensa\ntappuroihin. Niissä leimahti ilmiliekki, joka loi tapahtumista taas\nvallattoman kuvan, mikä sitten vuorostaan tempasi hänet mukaansa.\n\nVipusen valkeiden edellä kuului yleinen huutavanääni suomensuvun\nkorvissa. Se kuului:\n\n-- \"Uusi aika on tulossa. Suomensuvun tulevaisuus nousee kansan\nomasta keskuudesta. Suomalaisuuden henki lyö ilmoille kukkansa\nsiitä nupusta, jonka puhkeamista olemme niin kauvan odottaneet.\nSuomalaisuuden hengen aarteet pulppuavat kerran esille korven\nsalaisista lähteistä. Valmistukaa sitä aikaa vastaanottamaan!\nKokoutukoon suomensuku sen asuma-alojen ääriviivoja myöten yhtenä,\neheänä kansana luomaan suomalaisen hengen luomuksia!\"\n\nSe huuto kuului kauvas, halki Suomensuvun asuma-alojen. Karjalan\nkansan liepeet heräsivät. Uninen Vienan ja Aunuksen mies hieroi\nsilmiänsä, kuin kansallisen ylösnousemuksen aamuruskossa. Suomensuvun\nuusi päivä nousi Vipusen valkeiden päivänä.\n\nTämä miehekäs huuto tempasi taas Harhamaa mukaansa. Häntä viehätti\ntämä rohkea ajatus suomensuvun yhtenäisyydestä. Hän kuvaili\nmielessään sitä päivää, jolloin se yhteys olisi jo toteutettu.\nMaailman suurimman järviseudun erämaissa raataisi silloin voimakas,\nitsetietoinen kansa, nostaisi soista aarteita ja loihtisi povestansa\nihmishengen ihanimpia luomuksia. Koko sen laaja asuma-alue\nmuodostuisi silloin tuhansine järvinensä, salaperäisine korpinensa,\nkoskinensa ja vaaroinensa uuden ajan tarujen kotiperäksi, jonka\njärvien rannoilta leimahtelevat suomensuvun henkiset revontulet\nkoko maailman ihastukseksi. Sen metsät hohtaisivat runohelmissä,\nkuin talvinen metsä kuurassa. Vanhat kertoisivat taas voimakkaita,\nsalaperäisiä taruja, tanssittelisivat pahojahenkiä ja jumaloita,\nja nuoret antaisivat mielikuvituksiensa kilpailla Pohjolan\nsuuren valoleikin kanssa. Ja kaikki tuntisivat itsensä yhdeksi\nkokonaisuudeksi, kuten Väinämöisen aikoina, ennen heimoriitojen alkua.\n\nOudot, hurjat mielikuvat alkoivat silloin roiskahdella Harhaman\nsielussa: Kun hän oli kuullut kansan yleisen huutavan äänen ja näki\nVienan ja Aunuksen ja koko suomensuvun nousevan, välähti hänessä\npunakirkkaana hohteena ajatus, eikö hänen loistava teoksensa voisi\nolla se \"tuleva\", jota vastaan ottamaan kansa nousee... Kunnianhimo\nroiskui hänestä ryöppynä. Kunniankuplat lentelivät kirkkaina ja\nseppeleet häilähtelivät tytöntuoksuna. Kaikki punoutui jo siksi\nrihmaksi, joka häntä veti työhön.\n\nHuutavan ääneen soi myös perus-säveleenä Vipusen huuto: \"Kansa\neheäksi!\" Siitä sai hän siivet allensa. Näytti valkenevan se\npäivä, jona hän näkisi maailmankurjuuden nousevan jumaluutensa\ntietoisuutena: pyrkivän rikkaiden tasalle, hävittäen siten juovan,\njoka teki, että kansa ei ollut eheä. Hän valmisti korpelaisten\nkanssa Vipusen juhlaa, kuin maailmankurjuudelle järjestettyä\njumalanpalvelusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjanmaa kiehui ja ryöppysi elämänä. Sen joet soivat viulunkielinä\nja kesän suuri valo nosteli siipiänsä, hulmuten ja tulvaillen\ntaivaalla jo yöt läpeensä.\n\nEräässä Korpelan pirtissä istui Vipusen juhlien aattona joukko\nKorpelan väkeä, Harhama niiden joukossa. Puhuttiin Suomen kansan\nmuinaisuudesta, joka tuoksahti Vipusen juhlista. Harhama oli Routalan\nTimon kanssa juuri lopettanut lannan-ajon, ja se muisto sekaantui\npuheluun. Routalan Timo puhui työtänsä muistellen:\n\n-- \"Tämä elämä se syntyy oikeastaan omista lannoistansa... Entinen\njää aina tulevalle pellonhöysteeksi... Siksi se kasvaakin aina uutta,\neikä koskaan lopu...\"\n\nHarhama kuunteli Timoa, kuin suurta filosofia, ja ajatteli elämän\nkysymystä. Peltovaaran harmaapää isäntä jatkoi:\n\n-- \"Niinpä se on... Suomenkin nykyinen elämä imee voimaansa vanhoista\nhomeista... Nytkin etsitään voimaa ja viisautta kuolleen miehen\nhaudasta... Sillä tavalla mies oikeastaan elää ijankaikkisesti... Ei\npääse milloinkaan elämästä pois...\"\n\nHarhaman ajatukset karkeloivat jo täyttä vauhtia elämänkysymyksen\nkanssa. Timon ja Peltovaaran ajatuksissa oli jotain samaa, kuin\nhänen omissansa, joilla hän värjäili teoksensa sivuja. Timo jatkoi\nharvasanaisena:\n\n-- \"Sillä lailla sitä mekin sitten kerran tulemme elämän\npellonhöysteeksi...\"\n\nSiinä oli taas Harhamalle toivottomuus. Ylösnousemisen kysymys\nja ijankaikkinen elämä tuntuivat niin äärettömän sotkuisilta.\nYhdestä pohjukasta selviäminen johti uuteen sotkeutumaan. \"Elämän\npellonhöystettäkö on siis koko elämä?\" -- ajatteli hän.\n\nElämän filosofia jatkui. Timo selitteli piippuansa puhdistellen:\n\n-- \"Toisista tulee kuuluisaa pellonhöystettä... Niille laitetaan\njuhlia ja niitä muistellaan... Mutta hyvä se onkin, että ainoastaan\nmuutamat tulevat kuuluisiksi. Silloin ihmiset erottavat ne muista ja\nnäkevät, että tuota kohti sitä pitää purjehtia...\"\n\nJa piippuansa sytyttäessään jatkoi hän:\n\n-- \"Ja jos kaikki olisivat kuuluisia, niin eivät ihmiset ennättäisi\nniille juhliakaan...\"\n\n-- \"Niin... Eihän sitä kunniaa kaikille riitä... Se on kallista, kuin\nkulta\", -- tarttui Laurilan Aapo, ja harmaapää Peltovaara lisäsi:\n\n-- \"Mutta jos kuka kunnian kerran saa, niin sillä ei ole enää pelkoa,\nettä kuolee unohduksiin...\"\n\nTuhat kirkasta salamaa välähti niistä sanoista Harhaman silmiin.\nKunnia ja siitä johtuva kuolemattomuus heilauttelivat hänelle\nkauneimpia helmojansa. Hän muisti teoksensa ihanuuden. Hän tiesi\nettä ihmiskielellä ei ollut kauniimpaa kirjoitettu, ja siitä näytti\nkohoavan kuolemattomuudeksi kunnia, kuten aamuruskon punainen reuna\nnousee taivaanrannan alta ja punaa koko taivaan. Sillä hetkellä hän\nei enää kysellyt, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän hapuili kunnian\naamuruskoista lievettä. Hän ei olisi tahtonut sitä mistään hinnasta\nkäsistänsä päästää, ei mädätä elämän _tuntemattomana_ pellonhöysteenä.\n\nKeskustelu kääntyi isänmaahan, Timo lausui:\n\n-- \"Kyllä se on juhlallista, kun koko kansa kunnioittaa miestä... Se\non toista, kuin itsensä kehuminen...\"\n\n-- \"Kyllähän ne isänmaan juhlimat juhlat ovat miehelle oikeita\njoulujuhlia\", -- lisäsi Laurilan Aapo.\n\nJa silloin alkoi isänmaa kirkastua Harhamalle siksi kuusenlatvaksi,\njossa hohtaa ihanin seppele. Hän katseli sitä seppelettä, kuin\nIlmarinen valekuuta ja -aurinkoa, kun ne paistoivat kuusenlatvassa.\nHän olisi ollut valmis polvistumaan isänmaan eteen, saadaksensa sen\nseppeleen ja siihen kätketyn kuolemattomuuden. Peltovaaran isäntä\njatkoi puhetta:\n\n-- \"Hyvä olisi, kun olisi vaan semmoisia juhlittavia. Mutta ei tahdo\nnäinä aikoina enää suuria miehiä ilmestyä... Kun sattuisi syntymään\nuusi Väinämöinen, joka laulaisi kansan taas yksimieliseksi!... Onkin\nnäin kovin repaleina ja eripurainen...\"\n\n-- \"No eihän sitä tiedä vaikka tästä joukosta vielä nousisi semmoinen\nVäinämöinen... Tässä on tätä nuorta kasvavaa väkeä ja nuoria miehiä,\nkuka sen tietää kenelle niistä muistopatsas pystytetään\", -- tarttui\nLaurilan Aapo.\n\nHarhamasta se oli kuin ennustus. Hän sovitti sen itseensä.\nPohjalaisnoidan vanha ennustus, Siperialainen noita ja kaikki\nsalaperäinen nostelivat hänen edessänsä päätänsä. Hän tuskitteli,\nettei ollut jo _ennen_ ottanut seppelettä, joka näytti häntä\nodottavan. Hän katui, että oli turhien epäilyjen antanut estää\nitseään päästämästä teoksensa valmista runovirtaa tokeistansa irti.\nTimo kopisteli poroja piipustansa ja puhui verkalleen:\n\n-- \"Eivät ne suuret laulajat synny, ennen kun sattuu suuria suruja...\nMutta jos Jumala lähettäisi jollekin sitä varten oikein suuren surun,\nniin kyllä laulaisi kuin mato pihdissä... Se on laulamisen, niinkuin\nmuunkin työnteon kanssa: ei ihminen rupea työhön ennen kun tulee\nnälkä... ihan viimeinen tiukka...\"\n\n-- \"Niinhän sitä sanotaan, että soitto on suruista tehty...\nKun sattuisi jollekin semmoisia suruja, että saataisiin uusi\nVäinämöinen\", -- lisäsi siihen Peltovaara.\n\nTimo nousi ja lopetti:\n\n-- \"Kyllä se elämä aikanansa lähettää sitäkin herkkua... Se on\nniin viisas ja armollinen herra, että ei jätä miestä nälkäänkään\nkuolemaan... Se opettaa ihmisen nälällä aikanaan työtä tekemään...\"\n\nTimo näytti taas Harhamasta suurelta. Kunnia näytti hänestä\nkirkkaalta, kuolemattomuuden kruunulta. Hän olisi ollut valmis\nastumaan vaikka tulisiin madonpihteihin, saadaksensa sen kruunun.\nIsänmaa näytti sitä hänelle aivan tarjoavan. Maailmankurjuus, joksi\nhän kuvitteli Korpelan väkeä, tuntui aivan katsovan häneen, ja\nodottavan, koska hän polvistuisi ottamaan seppeleen hänen kädestänsä.\n\nHän valmistui teostansa alkamaan nyt entistä nopeammin. Hän oli kuin\näidinkohtu, joka viime viikkoina kehittyy voimallisemmin ja kehittää\nsikiötä nopeammin. Hän oli valmistamansa jumaluuden kohtu, joka\nkiihtyi ja voimistui synnytyshetkeä varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki luonnonvoimat raatoivat Pohjolassa. Kaikki palkeet puhalsivat\nHarhamaan sitä voimaa, jolla hän oli julkisesti astuva Jumalaa\nvastaan, neronsa kaikki jänteet täyteen vireeseen vedettynä.\nHän loi mielikuvituksessansa kuvia Suomen muinaisuudesta, etsi\nsiitäkin aatteellensa pellon höystettä, voimaa, sysäystä. Hän huusi\navuksensa Suomen vanhat jumalatkin ja kuvitteli niiden avun äskeisen\nkeskustelun valossa.\n\nTapaukset tarttuivat häneen kuin tuuli. Hän kohosi niiden mukana,\ntanssi aikansa täysin voimin, väsyi ja herposi lopulta.\n\nVipusen päivän aamuna kuvitteli hän Suomen vanhain jumalain nousevan\nylös ja antoi niiden puhua puolestansa ajatuksiansa, katsellen\nsitä päivää, jolloin alkaa suomensuvun yhtenäisen heimon aika.\nMetsät vilisivät täynnä muinaisia haltioita. Ken niistä nousi\nmaanraosta, ken kiven kolosta, kuka aallosta kohosi. Henkinä\nhiipivät ne yksinäisissä metsissä, ettei näkisi ihmissilmä. Kun\npäivä nousi yön povelta askareillensa, kohoutuivat ne Korpikosken\nkuohun alla, lempeässä lehdossa korkealla kannaksella, joka pistää\nrannasta korvalehtenä vedenpoukamaan. Vellamo istui vesikivellä,\nAhto koskenkorvalla, vedenneidot lepäsivät laineilla ja Tapio istui\nniemennenällä, Mielikki sammal-mättähällä. Muut jumalat seisoivat\nsurullisina uuden päivän paisteessa. Okko istui ylhäällä pienellä\npilvenhattaralla. Koppelot istuivat koivujen latvoissa, metsot\nhavupuissa, pyy pajussa, pikkulinnut varvuilla, karhu kömpi kuusen\nalle ja kettu katseli luolansa suulta outoa väkeä. Suru laski sumuna\nmaahan ja painoi mielet alas mättääseen. Ukko puhui jumalille:\n\n-- \"Paljon on kansa-poloinen kärsinyt, paljon kestänyt uuven Jumalan\njohtamana... Jäi ehoksi, kun lähimme... Nyt on rikki revittynä...\nLieve on vieraalla väellä, toinen lieve vieraammalla, eikä ole\nitsekään omansa... Heitimme sen vapaana uuven Jumalan käsihin...\nHän on oitis heittänyt sen orjaksi vihaiselle väelle... Siitä\npäivin kansa-poloinen on kantanut kahleitansa... Kovin on heikko\nkansa-parka, heimoriitojen repimä...\"\n\nMielikki puhui surullisena:\n\n-- \"Jäi metsä eloa täynnä... Joka kuuseen jäi orava, metso joka\nmättähälle, koppelo joka koivuun... Aho jäi ruskeaksi revoista, korpi\nmustaksi kontioista... Nyt on metsä tyhjä... Eivät kävele karhukarjat\nkankailla, susilaumat eivät ulvo soilla, eivät ilvekset saloilla...\nMinne lie kadonnut kaunis metsän karja?... Liekö mennyt vieraalle\nväelle heimoriitoja pakohon, pois orjien asumamailta...\"\n\nVellamo nousi vesikiveltä pyöreälle Vellamon saarelle, keskelle joen\npoukamaa, ja lausui surullisena:\n\n-- \"Kadonnut on kala vedestä, veden vilja lainehesta. Köyhä on\nkaloista joki... Rikkaasta kalajoesta on suennut köyhäjoki...\"\n\nAkka istui Ukon vierellä, poski käden nojassa ja puheli apeana:\n\n-- \"Ei ole koti niin kuin ennen, liesi puhdas, vaimo talon sydännä...\nSuomen tyttären povella nukkuu nyt jo ventovieras... Ei ole enää\nheimo puhdas... Syntyy jo sekasukua...\"\n\nUkko lausui lopuksi surullisena:\n\n-- \"Poissa on sopu sydämistä. Kansa kulkevi kiroissa... Pelastus\nei ole miekan terässä. Se on sanan väessä... Nyt tarvitaan\nVäinämöistä... Valitkoon sen uus' Jumala oman kansan kankahilta,\njoukosta Kalevan kansan!...\"\n\n\"Suokoon hälle uusi Luoja, suokoon suuria suruja, pettymyksiä\npahoja, tuskia kivikovia, joiden kourissa kovissa mies ryhtyisi\nlaulamahan, kuin kannel soittajan käsissä; huutaisi hirveän hätänsä\nlauluksi, niin tuskanhuuto saisi mielet järkkymähän, särkisi sydämet\ntuhaksi kautta Väinölän ahojen. Lisätköön tuskia Jumala, lähettäköön\nlaulajalle kärsimyksiä, kipuja, kunnes huutaa niiden kädessä,\nhuutaa kuin mato pihissä, laulaa, raukka, suuren laulun, joka kuun\nkumottaisi, revontulen loimuttaisi kautta maailman avaran, kutsuisi\nKalevan kansan uuden laulun ympärille, eheäksi ja yheksi, jota eivät\nrajat ratko, eivät revi heimoriidat vieraan väen iloksi...\"\n\nKaikki jumalat yhtyivät silloin Ukon rukoukseen ja lauloivat:\n\n    \"Valitkoon uus' Jumala\n    uuden suuren lauluniekan!\n    Pidelköön häntä kivuissa,\n    kärsimyksissä kovissa\n    niin kuin matoa tulessa,\n    kunnes laulaa suuren laulun,\n    hätähuudon hirvittävän,\n    särkemähän tomuksi mielet,\n    että kirot kirpoavat\n    pois mielen jäätymistä.\"\n\nHarhama olisi ollut valmis astumaan mielikuvituksensa matopihtiin,\nkunhan vaan seppeleet olisivat siellä odottamassa ja kaikki muu saisi\ntyydytyksensä.\n\nKoski kuohahti, vesi pulahti, metsä hymähti ja jumalat katosivat\nkoloihinsa. Mielikuva haihtui, mutta sekin oli lyönyt oman vasaransa\narven Harhamaan. Entistä enemmän ponnisteli hän sielunsa voimia\nkutoessaan teoksensa juonta. Hän korottautui rohkeasti siksi\nVäinämöiseksi, joka on laulava taivaalle Suomen suvun loistavat\nhenkiset revontulet.\n\nJa vanha ennustus kirjanlehdistä, jotka muuttuvat linnuksi, lentävät\nympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa, vilkutti silloin\ntaas taika-uskon pimeistä saunankarsinoista ja kutsui työhön.\n_Kunnianhimo_ alkoi hänessä kiemurrella käärmeenä. Se kiehtoi häntä\nja piti hampaissansa seppelettä ja kuiskaili yöt päivät: \"Tämän saat\njos vaan _otat_...\" Ja se kysyi: \"Onko totta että sinua kehottaa\njoku arkailemaan?\" Ja taas se lisäsi: \"Älä usko sitä! Sinussa on\n_neroa_... Ole vaan rohkea!... Ole rohkea!... Ota ja syö!\"\n\nJoka-ikisestä elämän rauhasesta valui häneen halu toteuttaa\nlopultakin elämänsä suuri unelma, päästää valloillensa sieluunsa\npuristettu salainen, polttava aate. Viha ja kunnianhimo ja kaikki\npurskuttelivat sitä ainoata halua. Kaikki epäilyt haihtuivat niiden\nvoimien edestä pölynä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo leimusivat Vipusen henkisten aarteiden roviot. Suomensuku\nlämmitteli niiden ympärillä, sulatti mielen rautaista kamaraa.\nTuhannet puhujat loihtivat maatuneen tietäjän hengen kalman kolosta,\nkertomaan hänen lausumiansa syntysanoja.\n\nKorpelan Kisakankaalla, järven rannalla, pimeässä petäjikössä\njuhli Korpelan väki. Koko petäjikkö kömpi täynnä kivikkomäkien\nkänsäkouraisia karhuja. Puheita pidettiin, nuoret, reippaat tytöt ja\npojat lauloivat jäisen maansa ylistystä. Kaikki tunsivat olevansa\nisänmaansa jäisessä kamarassa kiini, kuin tervaskannot. Tyyninä ja\njöröinä katselivat he suomensuvun tulevaisuuteen. Se väki oli Suomen\nkansan \"pohjaa\". Se oli lujaa, kuin harmaa vuori. Hallayöt olivat\ntuhansia kertoja kulkeneet sen yli, tekemättä naarmua sen tarmoon.\nTämän joukon seassa seisoo Harhama taas, kuin kalliolla. Hän oli\ntämän kansan korottanut sielussaan miehuuden esikuvaksi, kansan\naateliksi.\n\nJuhla oli jo loppupuolella, kun Harhama puhui. Myrsky suhisi\npetäjissä, ulvahti joskus ja ikäänkuin kiskoi puhujaa mukaansa.\nKuulijoiden jäykkä miehuus lämmitti häntä ja hän itse tunsi\ntarvitsevansa hillitä innostustansa, ettei se puhkeaisi kilpailemaan\njäisen tuulen voiman kanssa. Hän näki nyt edessänsä sankan\njoukon niitä, joita hän piti sorrettuina, apua tarvitsevina,\nmaailmankurjuuden vertauskuvina. Hän ei kysynyt _tarvitsivatko_ ne\nhänen apuansa, tai huolivatko ne siitä. Hän oli siitä varma, hän näki\nheidät, kuvitteli köyhiksi, uskotteli seisovansa maailmankurjuuden\nedessä ja... Hän astui sen luulottelemansa maailmanköyhyyden eteen\nkorskeana ja...\n\nNiin: Hän kumarsi sitä jumaloimaansa, nöyränä, polvistui sen edessä.\nHän _ylisti_ sitä... Hän puhui:\n\n-- \"Kansalaiset!\n\n\"Vipusen valkeiden ympärillä on lupa puhua ainoastaan sitä, mikä\nkoskee kansan elämän ydinkysymystä. 'Eheä, yhtenäinen kansa!' se\noli Vipusen huuto suomensuvulle. Mutta kansamme ei tule eheäksi\nainoastaan sillä, että kukistamme vierasrotuisen ja vieraskielisen\nvirkamiesluokkamme vallan ja panemme omat poikamme sijalle. Sitä\neheyttä ei myös saavuteta sillä, että kokoamme rajojen takaiset\nkansanliepeet itseemme. Kansassamme on vielä yksi juopa ja se on\npahimpia:\n\n\"Kansamme on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Edellisten pöydät\nnotkuvat herkkujen painosta ja niiden kodeissa helskyy soitto ja\nlaulu. Jälkimäiset ovat sysätyt Hornan luoliin. Heidän kodeissansa\nvallitsee puutos ja kuuluu valitus. Tämä juopa on poistettava.\"\n\nTuuli ulisi petäjien latvoissa. Väki, joka täytti petäjikön, katsoi\npuhujaa ihastuneena. Harhama huomasi sen. Hän katseli kuulijoittensa\nryppyisiä kasvoja ja kumaraisia hartioita ja yksinkertaisia\npukuja, Maailmankurjuus näytti seisovan hänen edessänsä, täyttäen\nkoko petäjikön järvenrantaa myöten. Niiden silmäykset näyttivät\nkiitollisuuden tulilta. Hän tunsi seisovansa jumalansa edessä ja\nylisti sitä entistä hartaampana, puhui niin, kuin luuli kuulijoita\nmiellyttävän. Hän jatkoi:\n\n-- \"Maassamme on virkamiehiä, jotka yksituntisista työpäivistä\nsaavat palkkaa jopa yli sadan markan päivässä. Mutta meillä on\ntoisella puolella suuri kivenvääntäjien joukko, joka raataa\nviisitoistatuntisia työpäiviä markasta. Yksi saa toisella puolen sen\nmitä samassa ajassa ansaitsemaan tarvitaan tuhannen toisella puolen.\"\n\nHu-hui! -- vihelsi tuuli. Petäjikkö suhisi. Kuulijat tuijottavat\npuhujaa yhtenä silmänä.\n\n-- \"Ne ovat meidän ajatuksiamme\", -- voi lukea kaikkialta.\n\nHän innostui. Hän näki kaikkialla kiitollisuutta ja rakkautta. Se oli\nmaailmankurjuuden kiitollisuutta. Se nosti päätänsä, kuin kiehtova\npunainen hämäräkäärme ja sanoi: Katso!... Katso!...\n\nHarhama jatkoi:\n\n-- \"Te olette tässä maassa ainoat, jotka kannatte kuormaa\nhartioillanne. Te olette ainoat oikeat _herrat_. Te kannatte\npainavimman kuorman ja siksi täytyy myös sen palkan kuulua teille...\"\n\nMiehekkäät kuulijat katsoivat häntä ihastuneina, kuten olivat\ntottuneet häntä ihailemaan. Harhama näki jo maailmankurjuuden\ntarjoavan hänelle seppelettä. Hän ylisti sitä yhä hartaammin. Hän\nnosti sen maan ensimäiseksi... ainoaksi... kaiken luojaksi. Hän\nkumarsi sitä.\n\nTuuli ulvoi rajuna, aallot kuohuivat järvellä. Harhama puhui taas\nkahtiajaosta omassa hengessänsä ja kehotti:\n\n-- \"Hävittäkää tämä juopa! Silloin vasta on kansa eheä. Jollette\nitse voi nousta niiden tasalle, jotka istuvat kansan raha-aitan\nkynnyksellä, käskekää _niiden_ astua alas. Ja jos ne eivät tottele\nkäskyä, _repikää_ ne silloin alas!\"\n\n_Voimmeko_ me sen tehdä? -- näkyi kysymys lämminneiden kuulijoiden\nkasvoilla. Harhaman silmissä kiemaili se loistava käärme entistä\nsulavampana. Se kuiskasi: \"Kaikki muu haihtuu, kuin tuulen ulina,\nköyhien rakkaus yksin pysyy.\" Ja hänen henkensä alkoi tavotella sitä\nrakkautta sormin. Hän polvistui kuulijoittensa eteen ottamaan niiden\nkiitollisuutta vastaan. Ihmisten halveksijana, ihmisvihaajana, ylisti\nhän nyt ihmisten voimaa ja miehuutta, puhuen:\n\n-- \"Te, jotka uskallatte tarttua hallasoiden niskaan, uskallatte\nrepiä alas väärintekijät. Te, joissa on tarmoa ja kuntoa pitämään\nniskottelevat peltonne kurissa, että ne kasvavat joka vuosi\ntäyteläisen sadon. Te kykenette myös kerran pitämään ahneet\nvirkamiehenne ja kauppiaanne kurissa.\"\n\nYhä rajummin ulvoi tuuli. Petäjikkö suhisi synkkänä, uhkaavana.\nKorpelan miesten jäykillä kasvoilla kuvastui jäykkä miehenmieli\npuhujan sanoja kuullessa. He katselivat Harhamaa soaistuina, uskoivat\noikeaksi kaiken mitä hän puhui. Puhujan edessä pukeutui hämäräkäärme\nyhä loistavampiin väreihin. Hän jatkoi sen seppeleitä vaistomaisesti\ntavotellen:\n\n-- \"Kun suomensuvun _pohja_ nostaa itsensä pinnan tasalle, silloin\nvasta on kansa eheä. Silloin se on myös voimakas. Sieltä pohjalta\nnousee teidän joukostanne, kun köyhyys ei enää ole esteenä,\nkaraistuneita Vipusia, jotka kerran laulavat uuden laulun ja vetävät\nSuomen kanteleen täyteen vireeseen.\"\n\nKylmä tuuli huuteli, kuin irti päässyt piru. Petäjikkö humisi\nsuuttuneena. \"Oikein... oikein!\" -- kuului ääniä ja näkyi ilme\nkuulijoiden kasvoilla. Se näky rohkaisi jo Harhamaa ja tempasi hänen\npovestansa innostuksen tulisoihdun. Hän ylisti maailmankurjuutta\nyhä rohkeammin, kumarsi sitä yhä hartaammin. Ihmisten sairaloisena\nhalveksijana, hän aivan lyyhistyi ihmisten eteen. Hän tavotteli jo\nseppelettä. Hän vakuutti kuulijoillensa, että he, yksin _he_ ovat\nensimäiset, ovat Suomen a ja o. Hän jatkoi, kilpaillen tuulen ulinan\nkanssa:\n\n-- \"Juuri täällä Pohjan perillä vedetään kerran se juopa umpeen,\npohja nostetaan pintaan.\"\n\nAivan niin! -- voi lukea vastauksen kuulijoiden kasvoista.\n\nAivan niin! -- viuhasi kylmä ahava. Harhama oli kuin sitä näkymätöntä\nkiinni ottamaisillansa. Hän jatkoi:\n\n-- \"Täällä vedetään täysi vire suomensuvun heimokanteleeseen, täällä,\nmissä kivet nousevat maasta, karhut metsistä ja miehet kodeista.\nPohjan jäisillä perillä loimahtavat kerran suomalaisen heimohengen\nrevontulet, jotka ihanuudellaan hämmästyttävät maailmaa ja kertovat\nsuomensuvun hengen karhunvoimaa ja tarmoa.\"\n\nKuulijoiden silmistä hehkuivat ihastuksen, innostuksen ja\nkiitollisuuden tulisoihdut. Harhamasta näytti taas, että\nmaailmankurjuus seisoi hänen edessänsä seppelettä hänelle ojentamassa.\n\nJa äkkiä leimahti hänessä taas hurja ajatus, johtuen seppeleestä:\nHän kuvitteli teoksensa leimahtavan maailman suurimpana. Ennustukset\nsalamoivat kirkkaina. Hänen mielessänsä iski huikea salama: Suomi\nHellaana ja Korpela sen Akropoliksena, josta hänen teoksensa nousisi\nrevontulena. Hän jatkoi, sitä tarkottaen:\n\n-- \"Suomalaisuuden revontulet ne kerran vielä valaisevat Pohjolan\nja lumoavat ihmishengen loistavana valo-ilmiönä halki asutun\nmaailman, ja täältä Korpelan mailta leimahtavat kerran suomalaisen\nkansallishengen kirkkaimmat salamavalot.\"\n\nHän lopetti, ylpeänä kuin kuningas, ja astui alas kuin rampa\nkerjäläinen...\n\nMyrsky ulvahti petäjien latvoissa, petäjät viskasivat sen vihaisina\nluotaan ja Korpelan karhujoukko mörähti puhujalle lyhyen voimakkaan\nhyvä-huudon, joka täytti koko petäjikön.\n\nLumihiutaleet karkeloivat kylmän viiman keralla. Kulo painautui maata\nvasten harmaana, elottomana kuoleman kuvana, ja kitukatajapensaat\nhiipivät maata pitkin pelokkaina. Eräs joukosta tuli kiittämään\nHarhamaa, puristi kiitollisena hänen kättänsä ja lausui:\n\n-- \"Kyllä se oli oikein sanottu. Kyllä siinä on epäkohta semmoinen,\nettä...\"\n\n-- \"No, hyvä toki!... Suuri epäkohta onkin. Ei tahdo jaksaa enää\nelää\", -- keskeytti toinen.\n\nSyntyi äänettömyys. Ensimäinen puhuja lausui lopuksi verkkaan\nvakavana:\n\n-- \"Se on tämä ihmisen elämä kovaa koettelemusta. _Elämä on kovaa\nkivimäkeä_... varsinkin näin köyhälle... Ei siitä tahdo saada millään\nurakkaa, vaan vääntää se hartiat kumaraan.\"\n\nJa tuuli vingahti ja petäjikkö suhahti, todistaen puhujan sanat\ntosiksi...\n\nMiehet vaikenivat. Voi nähdä, että he muistelivat elämän kovuutta\nja masentuivat sitä muistellessaan. Ryppyisillä kasvoilla näkyivät\nelämän kivimäen kovien kourien jälet. Koko elämä seisoi taas heidän\nja Harhaman edessä kivikovana mäkenä, täynnä tutkimattoman pimeitä,\nsalaperäisiä koloja, joista rotat ja sisiliskot pilkistelivät, ja\nkylmä ja onnettomuus huokui. Harhama katseli heitä, kuin opetuslapsi\nristillä kituvaa Jeesusta. Joku selittämätön tuska täytti hänet. Hän\nnäki rottien ja sisiliskojen pilkistelevän ja ilkkuvan hänellekin\nelämän kivimäestä ja silloin taas ilmestyi elämän keskelle sen\nainainen toveri: _kuolema_. Se seisoi kivimäen kukkulalla ilkeänä\nluurankona, _elämä_ viikatteena kädessä, elämä, jolla se hävitti\nkaikki ja polki kaikki ja rasitti kaikkea ja painoi niitä syliänsä:\nhautaa kohti.\n\nMiehet seisoivat kauvan ja katselivat armotonta kuoleman viikatetta:\narmotonta elämää. Posken kurttu syveni, niska näytti muuttuvan\nlaihemmaksi. Toinen miehistä lausui:\n\n-- \"Noillekin papeille saa maksaa ja maksaa, eikä niiden säkki vaan\ntäyty...\"\n\nNiistä sanoista leimahti taas Harhamaan viha Jumalaa vastaan, joka\npanee pappinsa elämän kovan kivimäen rotiksi, syömään ja rasittamaan\nihmistä. Teoksen joka-ikinen sivu aukeni silloin taas väljänä\nmerenselkänä, jossa on pelastus ja vapahdus. Hän iloitsi:\n\n-- \"Se on kukistava papit... Se on hävittävä rotat ja sisiliskot\nelämän kivimäen koloista... Se on vapahtava kuolemanpelosta ja\nkaikesta...\"\n\nVäki lauloi Maamme-laulun sanoja:\n\n    \"Ja kerran laulus, synnyinmaa,\n    korkeimman kaiun saa.\"\n\nJa silloin välähti Harhamalle suuri ja hullunrohkea ajatus. Hän\nmietti:\n\n-- \"Se on minun teokseni oleva se ennustettu, jossa synnyinmaan laulu\nsaa korkeimman kaiun.\"\n\nSitä miettiessään hän muisti, että se ajatus ei ollut hänessä uusi.\nJo pikkupoikana, kun hän kotikylänsä juuri avatussa kansakoulussa\nkuuli ne sanat _ensi kertaa_, oli hän ajatellut, että hän\nkirjoittaisi sen korkeimman kaiun, ja kotiin tultuansa hän oli\nalkanut sommitella runoa.\n\nKaikki tuulet ja vihurit puhalsivat häneen nyt teoksen ajatusta.\nSiihen ei houkutellut enää se tulikysymys yksin, vaan myös\ntuliroihuinen _kunnianhimo _... Ja se tunne sammutti jo kaikki\nepäilyksetkin, himmensi ne joskus, kuin metsäpalo kytevän nuotiotulen.\n\nMuutaman päivän kuluttua tuli kaksi naista rouva Esempion puheille ja\nkysyi häneltä Harhaman puheen johdosta:\n\n-- \"Onko hän ja joku odotettu suurmies?\"\n\nKun Harhama sai sen kuulla, sovitteli hän sen entisten ennustusten\nlisäksi ja juopui ja hulluuntui. Kun hän taas kulki Lammaskallion\nohi, pysähtyi hän, mietti kauvan ja lausui sitten tietoisena\nkyvyistänsä:\n\n-- \"Korpela on kerran ylpeilevä minusta. Sen väki on kerskuva, että\nminä olen _heidän_ miehensä, ja häpäisijät ovat häpeävät. Korpelasta\nkuuluu kohta Suomen laulun korkein kaiku...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPauhu kulki avaruudessa... Äärettömyyden osa puhkui suurissa\nsynnytyskivuissa.\n\nEtäisimmässä äärettömyyden osassa kierivät uuden maailman\nsyntymäsumut tulikierekkeenä, hehkuvana spiraalina... Äärettömyyden\nontelo puristi siitä suurta sikiötä, uutta maailmakuntaa... Tulisumu\nhuusi tuskissansa... Sen hirmukierintä yltyi... raivostui...\nkiihtyi... Sen tuliset, hohtavat höyryt huitoivat siivillänsä\nmiljoonien peninkulmien laajuudelta, piiskaten kauhuissansa\näärettömyyden jääkylmyyttä, joka sitä puristeli rautaisin\nkourin... Se tappeli, kuin peto... Se piiskasi tulisiivillänsä\npuristelijaansa... Se ärjyi ja vapisi... ja huusi... ja raivosi... ja\nkiihdytti hirmukierintäänsä, nopeintakin ajatusta nopeammaksi... Se\nikäänkuin pakeni jääkylmyyden rautaisia pedonkynsiä... Kaksi luonnon\nsuurinta voimaa tappelivat keskenänsä, ottelivat elämän ja kuoleman\nsuurta sylipainia.\n\nÄärettömyyden kylmät kourat kovenivat... Tulisumut pakahtuivat\ntuskiinsa... Äärettömyys oli pauhuna... Tyhjyys vapisi...\nUudet maailmat huusivat tuli-emättimessänsä... Emätin raivosi\nsynnytyskivuissa...\n\nKuului hirveä räjähdys... Äärettömyyden osa oli tulimerenä... Kaikki\npakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan... Kaikki huusi tuskasta ja\nilosta ja kivusta ja voitosta... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...\n\nMaailmoiden syntymähetki oli joutunut... Tulisumuhirviö oli halennut\ntuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria\nsikiöitänsä... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden\nsikiöhirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla\nsyöksyivät ne radoillensa... Tappelivat tiestä... tuhosivat\ntoisiansa... kierivät tulikerinä... huusivat kauhuissansa ja etenivät\nja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden\nonkalossa...\n\nMutta kaiken sen pauhun... ja tulen... ja huudon... ja pauhinan...\nja raivon... ja tuskan keskellä seisoi Perkele kruunu päässä ja\nkäärmevaltikka kädessä... Hänen ympärillänsä oli miljaardi enkeliä,\nkaikilla tulivaippa hartioilla, käärme vyöllä ja välkkyvät aseet\nkädessä... Hänen joukkonsa loisti tuhat kertaa kirkkaampana, kuin\ntuliroihu... Hänen kruununsa hohti tuhannen kertaa kirkkaampana,\nkuin kaikki sekin kirkkaus... Hänen valtikkansa välkkyi kirkkaampana\nkaikkea kirkkautta... Enkelien miljaardiarmeija veisasi hänen\nylistystänsä ja tunnusti hänen voimaansa.\n\nJa pauhun ja huudon ja jyrinän ja ryskeen keskeltä kuului Perkeleen\nääni ylinnä kaiken muun, kun hän puhui:\n\n-- \"Jehovan portto: äärettömyys on _synnyttänyt_... Se on emästänsä\npurkanut uusien maailmoiden tuliset sikiöt... Se synnyttää _nyt_\nvielä Jehovan käskystä, mutta se aika lähestyy, jolloin sen täytyy\nraskautua _minun_ käskystäni... Sen täytyy kantaa maailmasikiöitä\nminulle...\"\n\nLoistava miljaardi-armeija veisasi Perkeleen ylistystä ja tunnusti\nsen voimaa:\n\n    \"Joka emä, kohtu, kantaa\n    kohta sulle sikiöitä.\n    Sekin, joll' ei ole rantaa\n    eikä päiviä, ei öitä,\n    sulle siittää maailmoita.\n    Sinua ei kukaan voita.\"\n\nMaailmoiden syntymäpauhu ja hirmumyrsky ja huuto säestivät\nlaulua... Etäinen jyrinä karkeloi sen kaiken keralla äärettömyyden\nperukoilla... Tuli ja savu ulvoivat ja ulisivat ja hohtivat...\nPerkele puhui kaiken sen keskellä, kauhun ja liekkien ottelussa:\n\n-- \"Pitäkää huoli, että minun henkeni hedelmöittyy nyt syntyneissä\nmaailmoissa!... Katsokaa, että kunkin tiellä hohtaa ihanimpana se\nhedelmä, jonka on Jehova kieltänyt!!\"\n\nEnkelit vannoivat häntä tottelevansa, veisaten:\n\n    \"Käskysi on ruoka, juoma\n    meille, sekä lepo myös.\n    Oikeuden virran-uoma\n    olet sinä. Kohta työs\n    ovat loppuun suoritetut.\n    Silloin ovat nuoritetut\n    Vihollises kädet, jalat.\n    Silloin suuruutesi salat\n    kirkastuvat niin kuin koi.\n    Sit' ei kukaan estää voi.\"\n\nMaailmoiden synnytyspauhu raikui, ärjyi ja jyrisi laulun\nsäestyksenä... Tulihirviöt tappelivat tiestänsä. Äärettömyys puhkui\nja pauhasi... Perkele jatkoi:\n\n-- \"Nyt on yksi maailman pakahtuma puhennut... Siinä itää jo minun\nhenkeni, jota teidän on vaan vaalittava... Huomishetkenä puhkeaa\nmaanpäällä ihmishengen pakahtumasta _minun_ henkeni hedelmä...\nHarhaman henki on nyt _kypsä_. Huomishetkenä on siitä puhkeava\nisku Jehovan kasvoja vastaan... Huomishetkenä tarttuu hän kynään\nja paiskaa sen keihäänä Jehovan kantapäähän. Se kynä on _minun_\nhampaani.\"\n\nIhana enkelilaulu pauhasi... Syntyneet maailmat syöksyivät\ntulihirviöinä ratojansa pitkin, säestäen pauhullansa ylistyslaulua...\n\n\n\n"]