Routaa ja rautaa III Oulun etappi

ROUTAA JA RAUTAA III: OULUN ETAPPI

Peräpohjolassa ja Kainuussa jääkäriliikkeen vuosina suoritettu itsenäisyystyö

Oulu ja sen ympäristö. Tervolan ja Muurolan etapit, Rovaniemi, Haaparanta, Tornionjoki-laakso, Tornion- ja Kemijoen välinen kaira

Kirj.

K. A. WEGELIUS

WSOY, Porvoo, 1929.

        Siis kunnia sankareille!
        He taisteli tähden sen,
        mi kansalle kallehinta:
        Sen kunnian, vapauden.
        Niin kauan kuin Pohjolassa
        on arvossa lahjat nää,
        ei mielestä vapaan kansan
        pois urhojen muisto jää.

                  V. K. E. Wickmann.
                  (Suom. Alpo Noponen).

SISÄLLYS:

Oululaisten aktivistien aikaisempi itsenäisyystoiminta.

  Oulun pojat hiovat aseitaan
  Rehtori Mauno Rosendal
  Aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aika

Jääkäriliikkeen-aikainen toiminta Oulussa ja sen ympäristössä.

  Värvärien värväri lähtee Pohjois-Suomeen
  Vaikeudet ja menetelmät

Värvärit ja etappimiehet.

  Amatus Johansson ja Iikka Castrén
  Kaarlo Hällfors
  Väinö Aapeli Paananen
  Jaakko Kemppainen
  Esko Riekki
  Muita Oulun ja sen lähitienoiden värväreitä ja aktivisteja
  Viljo A. Lyytikäinen, Haapaveden-värväri
  Kyösti Wilkuna värvärinä

Toimintaa Kemijoen ja Tornionjoen välisellä etappialueella.

  Kemijoen ja Tornionjoen välinen etappialue
  Tervolan etappi
  Myrsky jatkuu
  Jääkäreitä liikkeellä
  Kuusikon ottelu
  Enehjelmiläisiä Simppalassa
  "Isontalon Antin" ja "J. V:n" seikkailu
  Kaisajoki-varren aktivisteja
  Muurolan etappi
  Jussi Salmelan pako ja Eelis Körkön kohtalo
  Rovaniemen aktivistikeskus

Toimintaa Tornionjoen laaksossa rajan molemmin puolin.

  Haaparannan etappi
  Haaparannan majoituspaikat
  Tornionjoen ylikulkupaikkojen järjestely
  Kaira
  Tornionjoki-laakson venäläinen rajavartiosto

Tapahtumia ja seikkailuja.

  Alarova, suomalaisten pakolaisten siirtola
  Yrjö Konnin vangitseminen
  "Isontalon Antin" Ruotsin-seikkailu
  Pellon Unholan tapahtuma
  Loppusana

Liitteitä:

1. Kuvernööri A. F. af Enehjelmin apuri, santarmieverstiluutnantti

Tsherkassinoff hankkii kätyrinsä Staarin välityksellä vääriä todistajia Jaakko Kemppaista vastaan

2. Jääkäritilastoa:

   a) Oulusta ja sen ympäristöstä kotoisinolevat jääkärit
   b) Oulun värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä kotoisinolevat jääkärit
   c) Pohjoisen rajaseudun pitäjistä kotoisinolevat jääkärit

LUKIJALLE

Kun olin "Roudan ja raudan" I:ssä ja II:ssa osassa esittänyt Tornion ja Kemin etapin vaiheet, ryhdyin jatkamaan Peräpohjolan aktivistisen toiminnan kuvaamista käyttäen sitä verraten runsasta ainehistoa, mikä vuosien kuluessa oli minulle kerääntynyt. Tarkoituksenani oli sovittaa teoksen kolmanteen osaan myös Kajaanin etapin vaiheet sekä samoin jonkinlainen Pohjois-Savon aktivismin selostus. Mutta työn kuluessa minulle selveni, etten voisikaan tätä alkuperäistä suunnitelmaani toteuttaa muuten kuin kuvausta suuresti typistämällä ja siitä johtuen jättämällä käyttämättä paljon mielenkiintoista ainehistoani. Neuvoteltuani tämän takia kustantajan ja asiaa harrastavien, huomattavien aktivistien kanssa päätin lopulta, että Kajaanin etapin ja Pohjois-Savon aktivismin kuvaus ynnä jääkärien Peräpohjolassa suorittama värväystyö ja muu toiminta on esitettävä eri teoksessa.

Kun tämän nyt julkaistavan teoksen käsikirjoitus keväällä 1927 oli "höyläämättömänä" valmis, päätin tehdä uuden Peräpohjolan-matkan tarkistaakseni sitä ja, jos mahdollista, täydentääkseni ainehistoani. Matkallelähtöön sain varsin voimakkaan sysäyksen, kun Simon suojeluskunta kutsui minut Maaninkajärven taistelun muistoksi pystyttämänsä kunniapatsaan paljastamisjuhlaan, mikä vietettiin kuuluisan Simon kahakan tapahtumapaikalla, Maaninkajärven niittysaunan aukeamalla elokuun 28. päivänä 1927. Kun tämä ainutlaatuinen, suuri isänmaallinen juhla oli päättynyt, lähdin tutkimusmatkalle, joka käsitti pääasiallisesti Tornion- ja Kemijoen laakson; niinikään poikkesin Haaparannalle, Palovaaraan, Ruotsin Korpikylään ja Kaisajoki-varteen. Paluumatkalla kävin tapaamassa aktivisteja Oulussa, Oulaisissa, Haapavedellä, Nivalassa, Alahärmässä, Karkussa ja Tyrväässä.

Onni suosi matkaani. Kaikkia tapaamiani aktivisteja kiitän sydämellisesti siitä ymmärtävästä luottamuksesta, ystävällisyydestä ja suuresta vieraanvaraisuudesta, mitä he minua kohtaan osoittivat. Erikoisesti pyydän kiittää Pohjolan Suojeluskuntapiirin herra piiripäällikköä, jääkärimajuri August Mäkiniemeä, joka luovutti autonsa käytettäväkseni, ja nuorta ystävääni, konttoristi Martti Lampaa, joka perin taitavasti sitä ohjasi tehden matkani kaikin puolin viihtyisäksi. Myös herra rajatarkastajaa, varatuomari Ali Tornbergia kiitän sydämestäni siitä auliudesta, jota osoittaen hän järjesti minulle tilaisuuden saada vapaasti liikkua molemmin puolin rajaa.

Niiden lukuisten asiantuntijain lisäksi, jotka on mainittu "Roudan ja Raudan" I:ssä osassa, pyydän vielä – sekä tietojeni varmuuden todisteeksi että kiitollisuuteni kohteina – nimetä seuraavat:

Suomen puolelta: Varatuomari Arvi Ahmavaara, konstaapeli Kalle Aho, vankilanjohtaja Bruno Andersin, insinööri Arthur Ehnqvist, maanviljelijät Matti Ekdahl, Juho Ekola ja Nikolai Ekola, lakit, ylioppilas Herman Hautanen, jääkärikapteeni Hannu Hildén, maanviljelijä Karl Holster, pastorinrouva Olga Hulkkonen, metsänhoitaja Antti Huovinen, kauppias J. E. Härmänen, neuvosmies Aale Ilmari Illikainen, johtaja Arvi Illikainen, jääkärivääpeli maanviljelijä Antti Isotalo, piiripäällikkö jääkärikapteeni H. Jussila, lääninvankilanjohtaja majuri V. O. Juvelius, konsuli Isak Kaitera, johtaja J. G. Kerttula, maanviljelijät Heikki Keskitalo ja Antti Koivuperä, rehtori Väinö Kokko, maanviljelijät Pekka Kreivi, Antti Kurth ynnä Matti, Eino ja Leo Kuusikko, neiti Maikki Kärenlampi, jääkärimajuri Yrjö Känni, pankinjohtaja Emil Lantto, maanmittausinsinööri J. H. Luoma, jääkärimajuri Elis Lyytikäinen, nimismies A. A. Manninen, rouva Helmi Manninen, liikemies Herbert Manns, apteekkari Toivo Martikainen, aseseppä K. H. Mäkelä, jääkärivääpeli aluepäällikkö Jussi Mäntylä, toimitusjohtaja W. J. Niva, maanviljelijät Eemeli ja Matti Ollitervo ynnä Yrjö Palovaara, maaherra E. Y. Pehkonen, maisteri Leino Pentzin, maanviljelijä Janne Pesonen, johtaja Martti Pihkala, ministeri Hj. Procopé, jääkäriluutnantti Mauri Rantasalo, maanviljelijät Manna Rajaniemi, Eelis Räävi ja Väinö Saviaro, johtaja Kalle Tegström, jääkärieversti V. E. Tuompo, maisteri Kustaa Wilkuna, maanviljelijä Jaakko Vuokila, henkikirjoittaja varatuomari V. S. Vuorio ja rouva Hilma Vuorio.

Ruotsin puolelta: Rouva Hulda Björnholm, työnjohtaja Lars Erik Dufvenberg, rouva Anna Dufvenberg, rouva Sofia Gunnare, matkustajakodin omistaja Isak Savukoski ja kauppiaanrouva Emmy Öqvist, o.s. Joki (nämä kaikki Haaparannalta) sekä emäntä Maria Vuolikainen (Ruotsin Korpikylästä) ja maanviljelijä Kalle Hetta (Ruotsin Ylitorniolta).

Maisteri Olla Teräsvuori on edelleen antanut minulle suuriarvoista apua. Samoin ovat jääkärieversti luutnantti Eero Kuussaari ja maisteri Arvi Hällfors väsymättömästi seuranneet työtäni, Kuussaari sen ohessa valmistaen teokseni piirrokset ja karttaliitteet, ja Hällfors hankkien minulle Pohjois-Suomen jääkäreitä koskevaa tilastoa. Myös kirjastonhoitaja Simo Pakarinen on jatkuvasti ollut minulle erinomaisen avulias. Heille, kuten kaikille muillekin arvoisille avustajilleni pyydän lausua vilpittömät kiitokseni.

Rääkkylän Oravisalon Tervalahdessa marraskuun 10. päivänä 1928.

Karl Albert Wegelius.

OULULAISTEN AKTIVISTIEN AIKAISEMPI ITSENÄISYYSTOIMINTA.

    Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin.
    Ma itse jo mun kohtaloni laadin!
    – – – – –
    Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
    – ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää!

            Z. Topelius: "Jäänlähtö Oulunjoesta".

Sattuvampaa vertausta kuin Oulujoen jäänlähtö ei runoilija olisi voinut keksiä kuvaamaan sitä vankkumatonta itsenäisyystahtoa, mikä viime vuosisadan puolivälistä saakka oli kansamme sydämeen juurtunut ja mikä tunkeutui sieltä vihdoin ilmoille toteutuakseen satumaisen rohkeaksi ja määrätietoiseksi teoksi, Suomen itsenäisyyden luomiseksi.

Mutta ennen kaikkea soveltuu tämä voimakas vertaus luonnehtimaan Pohjois-Pohjanmaan ja Peräpohjolan päättäväisen kansan itsenäisyyskaipausta. Routa, minkä sortovuodet aiheuttivat, rupesi ahdistamaan isänmaatarakastavaa sydäntä ja pimittämään tulevaisuuteen tähyävää silmää. Kun vuosisatain vaihteessa tämä ahdistus ja tuska yltyivät äärimmilleen, niin tukehtumaisillaan olevan isänmaanystävän rinnasta kohosi silloin syvä huokaus:

    "Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!"

Ja samassa heräsi epätoivon vimmaa osoittava päätös:

    "Ma itse jo mun kohtaloni laadin!"

Ja silloin pohjolan miehet, jotka vuodesta vuoteen olivat nähneet Oulujoen murtavan kahleensa ja vapautuvan raskaasta, kylmästä vankeudesta, voimakkaan itsenäisyystunteen innoittamina päättelivät:

    "Ei mikään sulku matkaamme saa estää."

Ja tämän rohkean päätöksen kannustamina he itsessään vihollisen vankassa etuvarustuksessa ryhtyivät toimimaan itsenäisyytemme luomiseksi uskoen ja sovittaen sekä itseensä että muun Suomen isänmaalliseen nuorisoon nuo enteelliset sanat:

    "Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää!"

Oulun pojat hiovat aseitaan.

Uusi, laittomassa järjestyksessä syntynyt, heinäkuun 12. p:nä 1901 annettu asevelvollisuusasetus ja sen täytäntöönpano herättivät koko kansassamme ja erittäinkin perustuslakiemme pyhyydestä jyrkästi kiinnipitävissä pohjalaisissa myrskyntapaisen vastustushalun. Varsinkin asevelvollisuusiässä olevassa opiskelevassa nuorisossa se kehittyi suoranaiseksi taisteluvimmaksi, mikä ei näyttänyt tyytyvän pelkästään asevelvollisuuskutsuntoja vastaan tähdättyyn agitatioon, vaan pani ajattelemaan aseisiintarttumisenkin mahdollisuutta.

Jo ennen Suomen aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton syntymistä perustettiin Oulussa vuosien 1901 ja 1902 vaihteessa aseellinen järjestö, johon kuului oppikoulujen ylempien luokkien oppilaita ja eräitä nuoria ylioppilaita, joista jotkut olivat edellisenä syksynä olleet vapaaehtoisina Oulun pataljoonassa.

Näiden nuorten miesten johtavana sieluna oli ylioppilas J. G. Kerttula. Järjestön rahastoa, jonka pohja saatiin 5 mk:n suuruisista jäsenmaksuista, hoiti ylioppilas Aale Ilmari Illikainen (nyk. oikeusneuvosmies). Järjestön muut jäsenet olivat: F. G. Antell ("Iiti", k.), Arthur Ehnqvist, Sulo Alfred Gråstén ("Saki"; myöhemmin tunnettu painija Hevonpää), Otto S. Holmström, Kaarlo Hällfors, Taavi Kahra, Väinö Kokko, Kalle Laurell (sittemmin eläinlääkäri; karkotettiin myöhemmin Venäjälle, k.), Mauno Nordberg, Filip Nordlund (Nuortimo), Leino Pentzin, K. Algot Rechard (Kariniva), Lennart E. Reinilä, Väinö Runsten (Runsamo), Kalle Similä, Kalle Tegström, Kalle Ukkola ja Kyösti Wilkuna.

Varhain eräänä aamuna joululomalla 1901 tuli "Saki" Hevonpää hyvin innostuneena ylioppilas Leino Pentzinin luo, sulki ovet, kysyi, oliko viereisessä huoneessa ketään ja sanoi:

"Nyt, pojat, saadaan kiväärejä, kun vain otetaan!"

"Mistä niitä saadaan?" kysyi Pentzin.

"Kasarmilta!" vastasi Hevonpää mutkattomasti.

Sitten hän selitti, että Oulun pataljoonan hajoittamisen jälkeen sen koko kiväärivarasto oli vielä kasarmin varastohuoneessa, josta hän oli ottanut tarkan selvän hankkien sen asemapiirroksenkin, ja että vartioina oli vain muutamia venäläisiä sotamiehiä ja muuan suomalainen aliupseeri. Edelleen kertoi Hevonpää, että hän oli saanut tuumaan yhtymään pari entistä suomalaista aliupseeria, luokkatoverinsa Gideon Antell'in ynnä kolme oulujokelaista talollisenpoikaa, joiden piti tuoda tarvittavat hevoset. Suunnitelma oli muutenkin aivan yksityiskohdittain tarkoin laadittu.

"Ensi yönä kiväärit siis haetaan!" lopetti "Saki" innoissaan.

Leino Pentzin lupasi miettiä asiaa, sanoen tunnin perästä ilmoittavansa, mille kannalle hän asettuisi. Tuloksena oli, että hänkin päätti olla yrityksessä mukana.

Sen kuultuaan Hevonpää lähti heti aliupseereja tapaamaan aikoen sitten jatkaa matkaansa Oulujoelle. Kohtaamispaikaksi oli määrätty lähellä kaupungin rajaa Oulujoen maantien varrella sijaitseva metsikkö.

Iltapäivällä "Saki" tuli uudelleen Leino Pentzinin luo – tällä kertaa kiukkuisena ja masentuneena. Lopullisissa neuvotteluissa, hän kertoi, oli ilmaantunut niin paljon vaikeuksia, että hänen toverinsa olivat luopuneet tuumasta. He olivat sitä mieltä, että kaappaus kyllä olisi onnistunut, mutta että kiväärejä ei olisi ennätetty saada turvaan, koska nopea takaa-ajo olisi ollut odotettavissa. Tarkoituksena oli ollut viedä kiväärit johonkin rotkoon Muhokselle, missä Hevonpään vanhemmat omistivat pienen maapalstan, mutta kun oli talvi, olisi jälkiä helposti voitu seurata.

Sitten ruvettiin ajattelemaan aseitten hankkimista ostamalla. Tässä tarkoituksessa Kerttula kääntyi kultaseppä J. H. Pekurin puoleen saadakseen tämän välityksellä 20 sotilaskivääriä ja tarvittavan määrän panoksia. Niitä odotellessaan pojat innoissaan jo pitivät sotilaallisia harjoituksia Hietasaaren nokalla. Pekuri toimittikin sitten kiväärit; ne olivat etupäässä ranskalaista mallia joukossa myöskin joitakuita saksalaisia sotilaskiväärejä. Silloin ryhdyttiin aivan peittelemättä toimeenpanemaan ampumaharjoituksia ja pieniä kilpailuja. Kovasti ammutuinkin ja harjoituspaikalle laitettiin sannalla täytetyistä pakkilaatikoista patteri.

Kuten jo olemme maininneet, nostatti Venäjän hallituksen asevelvollisuus-asiassa noudattama häikäilemätön ja perustuslakejamme polkeva menettely jyrkän vastarinnan koko kansassamme. Valistustyön varjolla levisi sadoittain ylioppilaita maaseudulle puhumaan laittomia asevelvollisuuskutsuntoja vastaan. Näin tekivät myöskin Oulun aseelliseen järjestöön kuuluvat ylioppilaat. Tämän johdosta J. G. Kerttula ja Väinö Kokko, jotka keväällä 1902 liikkuivat useissa Keski-Pohjanmaan pitäjissä, joutuivat santarmien silmälläpidon ja ilmiantojen alaisiksi. Seurauksena olikin, että yliopiston rehtorin Edv. Hjeltin täytyi kenraalikuvernöörin kantelun johdosta kutsua m.m. juuri Kerttula ja Kokko konsistorin istuntohuoneeseen – muka tutkiaksensa heitä. Sykkivin sydämin miehemme nousivat portaita, mutta kun he olivat tulleet rehtorin eteen, sanoi tämä ilmoittaneensa jo edeltäkäsin kenraalikuvernöörille, etteivät hänen ylioppilaansa suinkaan olleet antautuneet valtiollista kiihoitusta harjoittamaan, vaan että "tässä oli tehty kärpäsestä härkänen!" Tähän "kuulustelu" loppuikin, ja rehtori taputti miehiämme olalle.

Mutta Oulun santarmit eivät voineet unohtaa Kerttulaa ja Kokkoa. Kun he sattuivat näkemään nämä yhdessä, niin he nyrkkiä puiden huusivat:

"Kerttula ja Kukku!"

Myöskin Oulussa pidettiin ennen ensimmäistä laitonta kutsuntaa 1902 suuri kokous Kerttulan isän rakenteillaolevan talon yläkerrassa, jonne oli kutsuttu Oulun kaikki kutsuntaiässä olevat nuoret, noin satakunta miestä neuvottelemaan kutsunnan johdosta. Kokkokin oli tullut suoraan Helsingistä tätä kokousta varten. Tehtiin päätös, ettei kukaan edes yrittäisikään alistua kutsuntaa noudattamaan. Kun kutsuntatilaisuus sitten tuli, laati varatuomari Jafet Martikainen perustuslainmukaisen selostuksen[1] siitä, millä perusteilla nuoret miehet eivät voineet suostua kutsuntaa noudattamaan. Kirjoitus luettiin kutsuntaviranomaisille, ja nuoret miehet poistuivat.

Tämä oli suurta isänmaallisen innostuksen aikaa, josta yksi itsenäisyystaistelumme huomattavimpia miehiä, tohtori Herman Gummerus, lausuu "Aktiva kampår" (Aktiivisen taistelun vuosia)-nimisessä teoksessaan (siv. 40):

"Mitä rohkeuteen ja isänmaalliseen uhritahtoon tulee, en epäile asettamasta ylioppilaiden osuutta ase velvollisuuslakoissa Lockstedtin miesten mainetyön rinnalle."

Nuoret suorittivat rohkean teon, mutta heitä tuki varsinkin Pohjanmaalla voimakas yleinen mielipide. Sitäpaitsi oli syyskuussa 1901 perustettu n.s. Kagaali eli passiivisen vastarinnan keskusjärjestö, johon kuului maamme huomatuimpia miehiä, nuorten suurena apuna.

Rehtori Mauno Rosendal.

Ihaillessamme Pohjois-Pohjanmaan nuorten miesten isänmaallista mielialaa ja rohkeata toimintaa meidän on muistaminen, että Oulussa eli ja vaikutti näihin aikoihin mies, josta ikäänkuin säteili uljasta tarmoa ja lujaa uskallusta noihin nuorukaisiin, mies, jonka voimme sanoa suorastaan viitoittaneen heille aktiivisen taistelun tien.

Sattuvasti piirtää runoilija V. A. Koskenniemi muistelmarunossaan "Koulutie" tämän miehen, Oulun suomalaisen lyseon rehtorin Mauno Rosendalin hahmon:

    Ja koulun aitaa vastaan
    jo vanhan rehtorin nään.
    Miten tuttu astunnastaan,
    ja ryhdistä miehisen pään!

Mauno Rosendalin voimallisen elämäntyön on jälkimaailmalle kuvannut tohtori Auk. Oravala teoksessaan "Mauno Rosendal. Elämäkerta", johon viittaan.

Hänen oppilaansa muistavat useita tapauksia, jotka osoittavat, millainen isänmaanrakkauden ja velvollisuudentunnon kylvömies hän oli. Kun Nikolai II oli noussut valtaistuimelle eikä hallitsijavakuutusta vain kuulunut, niin rehtori Rosendal tuli eräänä aamuna koulussa liikkuessaan II:een luokkaan ja sanoi:

"Tiedättekö, pojat, aikaa on jo kulunut keisari Aleksanteri III:n kuolemasta, mutta uusi keisari ei ole vieläkään vahvistanut Suomen perustuslakeja. Ymmärrättekö, mikä ääretön onnettomuus siitä voi maallemme koitua."

Poikiin rehtorin sanat tekivät syvän vaikutuksen; haudanhiljaisuutta jatkui vielä hänen lähdettyäänkin.

Jonkin aikaa myöhemmin rehtori ilmoitti rukouksissa, että keisari Nikolai II oli lopultakin vahvistanut Suomen perustuslait. Tällöin hän myös puhui siitä, mikä suuri onni se oli Suomen kansalle ja mitä perustuslait merkitsivät, lopettaen puheensa huomauttamalla, kuinka Jumala voi ruhtinastenkin sydämet johtaa kuin vesipurot.

Kerran taas, kevättalvella 1899 – helmikuun manifestin jälkeen – tapahtui, että toverikuntaluokat lähettivät rehtorin luo lähetystön pyytämään lupaa suunniteltua, maaseudulle tehtävää huviretkeä varten. Kadulla odottavien ihmeeksi lähetystö viipyi sisällä melko kauan. Kun se vihdoinkin palasi, saatiin tietää, ettei se ollut lupapyyntöä rehtorille esittänytkään. Tämä oli näet heti – kysymättä poikien asiaa, minkä hän nähtävästi oli arvannut – ruvennut kertomaan Helsingistä saamiaan tietoja, joiden mukaan Suomen asema oli äärimmäisen uhattu: Kaikki oikeudet aiottiin maalta riistää, koko kansallisuutemme hävittää ja meistä tehdä venäläisiä; siis suurin kansallinen onnettomuus ja synkät ajat olivat tulleet. – Poikaparveen tämä toverien selostus vaikutti niin järkyttäväsi ja isänmaallisesti valaisevasti, että huviretkipuuha raukesi itsestään.

Kun Rosendal kerran Etelä-Pohjanmaalla piti heränneitten piirissä puheen, jossa hän selvin sanoin viittasi aktiivisiin menettelytapoihin, niin joukko nuoria miehiä tuli heti puheen jälkeen hänen luokseen kysymään, mitä olisi tehtävä aseellisen taistelun valmistamiseksi. Rosendal vastasi silloin uskovansa sen ajan, jolloin aseisiin tartutaan, lähestyvän, mutta luulevansa, ettei se vielä ollut tullut.[2]

Rehtori Rosendal oli jyrkän passiivisen vastarinnan kannalla, tullen lopulta hyvin lähelle selvien aktivistien ryhmää. Vakaumuksensa puolesta hän sai paljon kärsiä; hänhän oli ensimmäisiä, joihin kenraalikuvernööri Bobrikoff diktatuurivaltuudet 15.4.1903 saatuaan iski kiinni. Keväällä 26.5.1903 Rosendal ensin erotettiin virastaan ja jo saman vuoden heinäkuun 24. p:nä hänen täytyi jättää isänmaa ja siirtyä Ruotsiin, missä hän asettui Upsalaan. Paitsi Rosendalin vastustavaa kantaa lienee Bobrikoff lukenut hänelle erityisen raskauttavaksi sen, että hän oli toiminut sen salaisen kokouksen puheenjohtajana, jonka perustuslailliset pitivät Helsingissä marraskuun 12. p:nä 1902. – Rehtori Rosendalin lähtiessä maanpakoon oli suunnaton väkijoukko häntä saattamassa (21.7.1903) Oulun asemalla. Jäähyväishetkellä Leino Pentzin lausui tuolle syvästi järkyttyneelle isänmaanystävälle:

"Kyllä Setä tulee pian takaisin!"

Silloin Rosendal vastasi:

"Niin uskon minäkin! Kyllä kansa vielä nousee – olen jo näkevinäni merkkejä siitä."

Ja kun juna lähti liikkeelle, lausui hän vaununsillalla seisten:

"Jumala sinua siunatkoon, vanha Oulu!"

En voi olla julkaisematta erästä kirjettä, jonka Rosendal maanpaossa ollessaan lähetti nuorelle ystävälleen usein mainitulle Leino Pentzinille ja josta kuvastuu se läheinen, kaunis suhde, mikä vallitsi hänen ja hänen oppilaittensa välillä. Samaten se on todistuksena siitä, että Rosendal lujasti uskoi Suomelle vielä koittavan valoisamman ajan. Kirje on kirjoitettu tammikuun 4. p:nä 1904 ja kuuluu hiukan lyhennettynä näin:

"Hyvä Leino!

Kirjeestäsi lämmin kiitos! Minun ei tarvitse sinulle vakuuttaa, että tämä kiitos on vilpitön. Tiedät hyvin, millä mielellä sinua monta vuotta olen ajatellut. Ajat ovat muuttuneet. Paljon kovaa olen saanut kokea varsinkin vasta päättyneen vuoden kuluessa. Moni vanha tuttava on minusta luopunut, moni ystävyyden side on katkennut. Sitä kalliimpi on minulle jokainen sana, joka minulle todistaa, että minulla, vieraan maan rannalle viskatulla miehellä vieläkin on niitä, jotka minua ystävyydellä muistavat. Tätä ajatellessani olen etenkin iloinen siitä, että niin moni entisistä oppilaistani yhä edelleen minua rakkaudella muistaa. Että juuri sinä olet yksi niistä, ei suinkaan tätä iloani vähennä. Jumala, jolta ainoalta kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee, sinua siitä siunatkoon!

Kirjeesi pääsisältöön en tässä vastaa. Syyn ymmärrät sanomattanikin.

Jouluksi tulivat kaikki omaiseni tänne. Joulukuusemme sytytimme vieraan katon alla, ja luonnollista on, että kodittomuus varsinkin silloin tuntui raskaalta. Lisäksi tuli meille se suru, että Minna melkein heti sairastui jokseenkin vaaralliseen tautiin, joka pakotti meidät siirtämään hänet sairaalaan, missä hänen täytynee viipyä jonkun ajan. Hän on kyllä nyt parempi, vaan Ailin kanssa hän ei missään tapauksessa voi kotia palata.

Sano vanhemmillesi ja sisaruksillesi meiltä paljon terveisiä. Kaikki toivotamme Teille kaikille onnellista uutta vuotta kiitollisista sydämistä. Sano pikku Yrjölle (hän on kai kasvamassa isoksi mieheksi, vaan minä kutsun häntä kuitenkin pikku Y:ksi), että jos hänen nyt näkisin, niin silittäsin hänen poskeaan, niinkuin hänelle Limingan asemalla hyvästi jättäessäni. Kehota häntä ahkeruuteen, jotta hänestä tulisi oikein kelpo mies. Samaa sano muillekin veljillesi. Eiväthän he pahastu siitä, että vieläkin esiinnyn heidän rehtorinaan. Millä mielellä sen teen, tietävät he kyllä.

Niin – kaikkea hyvää kaiken hyvän Antajalta toivottaa Teille kaikille täydestä sydämestään

                                            vanha ystäväsi
                                                M. Rl.

    4.1.1903.[3]

    P. S. Toivotan sinulle jalon nuorukaisen toivoa, sitkeän
    suomalaisen isänmaanrakkautta. Jos vaikka kuinka pimeältä
    näyttää, älä väsy, älä epätoivoon sorru. Olethan monesti
    luonnon taivaalla nähnyt, että pimeämmällä pilvellä usein on
    kirkas hopeareuna. Semmoinen reuna on vielä nytkin siinä
    synkässä pilvessä, mikä nousi armaan isänmaamme taivaalle.
    Se on kasvava kirkkaudessa, suuren runoilijamme ennustus
    'kerran laulus, synnyinmaa, korkeemman kaiun saa' on
    toteutuva! Älkäämme epäilkö!"

Tammikuun lopulla 1905 Rosendal pääsi palaamaan isänmaahansa ja sai myös takaisin entisen virkansa.

Hän oli yksi niitä harvoja, jotka jo aikaisin, ennen maailmansodan alkamista uskalsivat ajatella Suomen täydellistä riippumattomuutta. – Kun hän elokuun lopulla 1914 saapui Ouluun ja tapasi asemalla poikansa, maisteri Lauri Rosendalin, tarttui hän tämän käteen lausuen: "Syttynyt on sota julma!" ilmaisten katseellaan jatkoksi: "Saadaanpa nähdä, eikö meidänkin asiamme lopultakin ota selvitäkseen." Ja toukokuun alussa 1917 hän tyttärelleen Ailille kirjoittamassaan kirjeessä sanoi: "Yhä selvemmäksi käy täälläkin kaikille ajatteleville, että meidän täytyy päästä irti Venäjästä."

Synnyinmaansa laulun "korkeinta kaikua" hän ei kuitenkaan kuullut, sen täydellistä itsenäisyyttä hän ei saanut nähdä, mutta eipä myöskään kansansa suurinta häpeää. Jumala korjasi hänet pois lokakuun 21. p:nä 1917 – ennenkuin myrsky puhkesi, ennenkuin nousi se synkkä pilvi, jossa sittenkin oli kirkas hopeareuna, mikä ennusti uuden päivän koittoa.

Aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aika.

Edellisestä selviää, että Suomen aktiivisella vastustuspuolueella ja Voima-liitolla, joihin tässä teoksessa jo aikaisemmin olemme tutustuneet, oli hyvin muokattu maaperä Oulussa ja yleensä Pohjois-Suomessa.

Oulussa sovitti Voima-liiton ohjelmaa käytäntöön rohkea ja innokas aktivisti, entinen merimies, sittemmin konttoristi Juho Piirainen.[4] Hänen 250-miehiseen komppaniaansa kuului myös joukko Oulun koulupoikia, joista sitten tuli jääkäriliikkeen eturivinmiehiä. Isänmaan puolesta paljon tehnyt ja paljon Voima-liiton kiertävä neuvoja, silloinen kapteeni, sittemmin Oulun läänin maaherra Matti von Nandelstadh on kirjoittajalle riemumielin kertonut, kuinka hän kerran saapuessaan neuvonta- ja tarkastusmatkalle Ouluun näki Piiraisen parhaillaan harjoittamassa joukkoaan jäällä Pikisaaren ja laiturin välillä koko rannan ollessa katselijoita mustanaan. Ihmeellistä tässä oli myös se, että vaikka harjoitukset olivat näin julkisia, ei asia kuitenkaan tullut venäläisten tietoon – ainakaan he eivät siitä mitään kysymystä nostaneet.

Pietarsaaressakin oli täydellinen komppania Voima-sotilaita,[5] jotka niinikään toimivat peittelemättä. Heillä oli tummansiniset, kokardilla varustetut sotilaslakitkin. Ja keskellä päivää he Grafton-kiväärit olalla marssivat harjoituksiin omalle ampumaradalleen.

Oli itsestään selvää, että, kun Suomen aktiivinen vastustuspuolue ja Voima-liitto olivat syntyneet, Ouluun 1901-1902 perustetun aseellisen järjestön jäsenet liittyivät tähän liikkeeseen. "Oulun aseellinen järjestö" hajaantui osaksi senkin tähden, että monen sen jäsenen oli opintojensa vuoksi pakko lukukausien aikana oleskella Helsingissä. Näin oli laita Kaarlo Hällforsin, Leino Pentzinin, Väinö Kokon ja monen muun.

Helsingissä oleskellessaan Leino Pentzin joutui m.m. serkkunsa, uusmaalaisen ylioppilaan Edvin Johannes Gahmbergin yhteyteen. Tämä kuului Suomen aktiivisen puolueen taistelujärjestöön. Syksyllä 1904 hän kääntyi Pentzinin puoleen pyytäen tätä keräämään pohjalaisista ylioppilaista aktiivisen toiminta-ryhmän, jossa olisi viisi 5-miehistä alaryhmää, siis yhteensä 25 miestä. Kunkin alaryhmän päällikkö saisi tuntea vain omat miehensä ja näiden viiden alaryhmän ylemmän päällikön; tämä taas vuorostaan tuntisi ainoastaan yhden korkeimmista, puolueen taistelujärjestön johtoon kuuluvista päälliköistä.

Noudattaen serkkunsa kehoitusta Pentzin saikin tuollaisen ryhmän syntymään. Pääasiallisesti siihen kuului Oulun aseellisen järjestön miehiä. Niinpä Kaarlo Hällfors, Algot Kariniva, Väinö Kokko, Leino Pentzin ja Kalle Tegström muodostivat yhden alaryhmän. Ryhmän miehillä oli käsiaseet, joita osaksi saatiin ilmaiseksi. He liittyivät ylioppilaiden ampumaseuraan, jonka jäsenet harjoittelivat Oulunkylän ampumaradalla, missä Eugen Schaumankin oli mukana pistooli-ammunta-kilpailuissa. Aktiivisen vastustuspuolueen taistelujärjestöllä oli eräässä Helsingin lähellä olevassa saaristohuvilassa oma pommitehdaskin. Kysymyksessäolevan pohjalaisen 25-miehisen ryhmän päällikkönä oli lyhyehkön ajan Leino Pentzin; sen jälkeen valittiin tähän toimeen Kaarlo Hällfors.

Yksityisiä jäseniä lukuunottamatta ei ryhmällä kokonaisuudessaan sentään tullut olemaan paljon merkitystä muulloin kuin suurlakon aikana syksyllä 1905, jolloin se Suomen aktiivisen vastustuspuolueen keskusjohdon määräyksestä vaikutti melko tehoisasti lakon syntyyn. Myös suurlakon jälkeen se kerran mobilisoitiin silloin, kun Helsingissä pantiin toimeen mielenosoitus poliiseja vastaan; oli määrätty, että jos poliisit hyökkäisivät, olisi komennettaessa ammuttava.

Yksi ryhmän jäsenistä nim. sen päällikkö, nykyinen Oulun kaupungin viskaali Kaarlo Hällfors toimi kuitenkin kaiken aikaa sangen suurta rohkeutta ja kylmäverisyyttä kysyvissä tehtävissä.

Aktiivinen vastustuspuolue piti kaiken aikaa silmällä Suomen saattamista itsenäiseksi, ja muokatakseen tämän korkean päämäärän saavuttamiseksi maaperää varsinaisen kansan keskuudessa se lähetti järjestöönsä kuuluvia ylioppilaita maaseudulle esitelmöimään ja samalla hankkimaan puolueelle luotettavia asiamiehiä. Muiden ohessa Kaarlo Hällfors ja E. J. Reinilä[6] liikkuivat yllämainitussa tarkoituksessa etupäässä Kajaanin kihlakunnassa. Esitelmöitsijäin ilmituomat ajatukset, jotka olivat monellekin maan uumenissa eläjälle jotakin aivan uutta ja silloisen venäläissorron vallitessa todella hämmästyttävän rohkeita, miltei uskomattomia, saivat kuitenkin osakseen melko paljon ymmärtämystä – joskin myös epäilijöitä oli.

Kohta tämän jälkeen Hällfors joutui vieläkin tulenarempiin tehtäviin. Kun näet Suomen aktiivinen vastustuspuolue ennen Moskovan kapinaa (joulukuussa 1905) oli ottanut hankkiakseen Venäjän vallankumouksellisille aseita, niin hän osti Helsingin asekaupoista kiväärejä, pistooleja, panoksia ja tulilankaa 200,000 ruplan arvosta lähettäen ne rautatavarana eri osoittein rautateitse Viipuriin sekä käyden toisinaan samoilla asioilla siellä itsekin. Viipurilaisia aktivisteja hän ei kuitenkaan tuntenut, vaan ainoastaan jätti tavarat määräpaikkoihin.

Paljon oli Hällforsilla todella puuhaa näiden aselähetysten hankkimisessa ja perilletoimittamisessa. Niinpä esim. sytytyslangan palamisnopeuden selvillesaaminen aiheutti tuskaa ja vaivaa, saattaen hänet samalla sangen epäilyttävään valoon. Lankaa oli ostettava suuret määrät, ja sen palamisnopeuden piti olla tarkoin määrätty. Sentähden Hällforsin täytyi päiväkausia tehdä kokeita useissa helsinkiläisissä liikkeissä. Tämä myös todistaa, millä huolella hän suoritteli saamiaan tehtäviä.

Moskovan kapinan jälkeen Kaarlo Hällfors sai äkkiarvaamatta kolme Venäjän vallankumoukselliseen puolueeseen kuuluvaa vierasta luoksensa Huvilakadun 10:nteen. Näistä oli kaksi puolalaista ylioppilasta, mies ja nainen, ja kolmas oli vanhahko latvialainen, hienosti sivistynyt Krause-niminen insinööri. Kaikki he olivat hyvin tummia; tytölläkin oli pikimusta tukka. Luonnollisesti heidät piti kiireen kaupalla tehdä tuntemattomiksi. Heti ensimmäisenä yönä olikin Hällforsin asunnossa kova "pyykinpesu", sillä tytön ja nuoremman miehen hiukset oli vaalennettava hieromalla niitä 5-prosenttisella vetysuperoksidiliuoksella. Koko yö puuhattiin pesten tytön tukkaa! Myöskin nuoremman herran tukka ja parta saatiin jonkin verran vaalenemaan. Vieraat asuivat sitten melkein kolme kuukautta Huvilakadun 10:nnessä, ja Hällforsin täytyi hankkia heille talvipuvutkin, kun he syksyllä tullessaan olivat olleet vielä kesäpukimissa. Vieraittensa takia Hällfors joutui taloudellisestikin vaikeaan asemaan. Mutta kahden kuukauden kuluttua hänen holhokkinsa saivat runsaasti rahaa, ja silloin he vuorostaan kustansivat kaiken. Käytiin konserteissa y.m.; ja vähitellen he loivat "kansainvälisen" kielenkin, jonka avulla isäntä ja hänen vieraansa saattoivat jotenkuten ymmärtää toisiansa.

Hällfors noudatti jo tällöin tuota aktivistien tunnettua sääntöä: "Vaitiolo on kultaa." Tarpeettomasti ei puhuttu salaisista asioista edes luotettavimmille aatetovereille. Niinpä tapahtui kerran, että kun Väinö Kokko tuli tervehtimään Kaarlo Hällforsia, vieraat sattuivat olemaan yksin kotona. Kun Kokko, joka ei Hällforsin vieraista tiennyt mitään, astui sisään, kohtasi häntä varsin kumma näky: Ystävän huonekuntalaiset oudoksuttivat häntä jo sellaisinaankin, mutta kun nämä päällepäätteeksi kaikki ojensivat pistoolinsa Kokkoa kohti, niin ei sovi tuon jäyhän pohjanpojan säpsähdystä ihmetellä. Pian kuitenkin tilanne selvisi. Ja tämän jälkeen Kaarlo Hällfors uskoi Kokolle koko asian. Samana päivänä oli Kokko Hällforsin ja hänen vieraittensa luona iltaa viettämässä.

Kuten edellisestä olemme huomanneet, muodostui vanhempi aktivismi Oulussakin erinomaiseksi kouluksi niille miehille, joiden oli astuttava sen perijän, jääkäriliikkeen etunenään.

Suurlakkoa seuranneena uuden taantumuksen aikana valtasi vähitellen monen entisen aktivistin mielen raskas masentuminen. Vaikka varhaisemman taistelun aika oli tuonutkin monta tappiota ja ollut muutenkin raskasta, niin sen tuoksinassa mielet olivat sentään pysyneet lujina, ja olihan voittojakin saatu: Bobrikoffin kaatuminen, venäläisen asevelvollisuus-asetuksen peruutus ja suurlakon saavutukset. Mutta kun tuli uusi taantumus, joutui, kuten sanottu, aktiivinen toiminta kokonaan lamaan. Suomi sai uuden Bobrikoffin, lahjakkuudessa tätä heikomman, mutta yhtä häikäilemättömän ilkeän Suomen-syöjän, ja – mikä pahinta – perustuslaillisuuskin rupesi kannaltaan peräytymään. Juuri tämän toimettomuuden ja toivottomuuden valossa Suomen tulevaisuus näytti mitä synkimmältä.

Mutta keskellä yltyvää pimeyttä alkoivat maailmansodan salamat välähdellä. Silloin myös usko ja toivo ja rohkeus valtasivat Suomen nuorison parhaimmiston.

JÄÄKÄRILIIKKEEN-AIKAINEN TOIMINTA OULUSSA JA SEN YMPÄRISTÖSSÄ.

    Ei koita yösi Suomi; jo päiväs tullut on:
    Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon.
    Nuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs
    ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.

                                 Kaarlo Kramsu.

Värvärien värväri lähtee Pohjois-Suomeen.

Eräänä päivänä lokakuun alussa 1915, kun maisteri Arvi Korhonen istui asunnossaan Ratakadun 19:nnessä kirjallisten töittensä ääressä, tuli hänen luokseen eräs sittemmin hyvin tunnettu aktivisti alkaen hermostuneena kertoa, että juuri oli päätetty lähettää "alas" 2000 miestä niiden parin sadan ylioppilaan lisäksi, jotka sinne edellisenä keväänä olivat menneet, ja pyytäen, että Korhonen Pohjanmaan oloja ja henkilöitä tuntevana lähtisi sinne värväystä järjestämään. Korhonen vastasi heti, ettei hän tuntenut tämänhetkistä tilannetta niin hyvin, että voisi ilman muuta ryhtyä asiassa myötävaikuttamaan. Niin kauan kuin uhkayritys oli rajoittunut vain herrasmiehiin, arveli Korhonen, oli se kaikin puolin kannatettava, sillä jos se epäonnistuisikin, ei siitä sen pienuuden vuoksi olisi maalle kovinkaan huomattavaa vahinkoa, ja sivistyneet miehet tulisivat aina toimeen, vaikkapa jäisivätkin iäkseen maanpakolaisuuteen. Mutta jos yritystä ryhdyttäisiin laajentamaan, täytyisi ennakolta olla varmuus siitä, ettei koko maata syöstäisi turmioon ja ettei myöskään kansanmiehiä kevytmielisesti saatettaisi kurjuuteen.[7]

"Mutta jos yritys onnistuu", huomautti vieras, "niin sen alkuunpanijoista tulee suuria miehiä!"

"Se asianpuoli on minun mielestäni vailla kaikkea merkitystä!" vastasi Korhonen kulmiaan rypistäen.

Kun keskustelusta ei näyttänyt tulevan sen valmiimpaa, pyysi tiedustelija Korhosta saapumaan Ostrobotnialla[8] pidettävään ylioppilaskokoukseen.

Tämä lupasikin tulla, vaikka samalla huomautti pitävänsä asiaa suurehkossa kokouksessa pohdittavaksi liian arkaluontoisena.

Ja niin oli samana iltana Pohjois-pohjalaisen osakunnan kokoushuoneessa kokous, josta Korhonen sanoo, että se oli sekavimpia, missä hän koskaan on ollut mukana. Saapuvilla oli parikymmentä osakuntalaista, niiden joukossa Sven Donner, Esko Riekki, Eljas Väyrys-vainaja, Jussi Itkos-vainaja, Aarno Malin, Ilmari Heikinheimo sekä eräs silloinen, kiihkeäksi liittolaisystäväksi tunnettu osakunnan johtohenkilö, myöhemmin huomattava poliitikko.

Kun Korhonen näki viimeksimainitun olevan läsnä, oli hän hypähtää ilosta ilmaan ajatellessaan, että jos kerran tuo "anglomaani", joka oli kiihkeästi halventanut Saksaa jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa, nyt oli mukana neuvottelemassa, miten kotimaakunnan miehiä saataisiin lähtemään L.L:ään,[9] niin silloinhan tilanteen täytyi olla niin selvä, ettei kukaan enää voinut epäröidä. Pian kuitenkin ilmeni, ettei "anglomaanilla" ollut aavistustakaan kokouksen tarkoituksesta. Kuka "älyniekka" lieneekään hänet sinne kutsunut!

Kokous alkoi. "Anglomaani" piti tunninmittaisen suurvaltiollisen esitelmän, jonka loppupontena oli: Suomalaisten on pysyttävä kylminä. – On jo tehty se varomattomuus, että Saksaan on lähetetty nuoria herkkäuskoisia. – Mies, joka siellä hoitaa suomalaisten asioita (= Wetterhoff), on sellainen, ettei hänen taskuunsa voi uskoa edes 25 penniä – j.n.e.

Seurasi yleinen ällistys: Tällainen alustusko tarvittiin, kun oli keskusteltava värväyksen järjestämisestä! Kun esitelmän jälkeen kaikki pysyivät vaiti, pyysi maisteri[10] Arvi Korhonen puheenvuoron. Hän ilmoitti yhtyvänsä siihen, että asioita oli harkittava kylmästi, mutta hänen mielestään oli toimittava niin, että käytettäisiin kaikki mahdollisuudet ja ettei toistaiseksi mitään mahdollisuutta lyötäisi umpeen, niin että kaikki jäisi vain yhden kortin varaan. Lopuksi Korhonen ihmetteli, miksi kokous oli aloitettu tällä tavoin, kun sen tarkoitus kuitenkin oli vallan toinen.

Sven Donner lausui siihen:

"Oikeastaanhan meidän pitäisi neuvotella värväyksen järjestämisestä Pohjanmaalle."

Silloin tuli esitelmöitsijän vuoro hämmästyä. Hän katsoi kelloaan, nousi ylös ja alkoi lähteä pois, koska hänellä muka oli kiire muualle. Tällöin Korhonen riensi pyytämään häneltä selvitystä siitä, eikö olisi käytettävä hyväksi sitäkin mahdollisuutta, minkä kehittämisestä aiottiin kokouksessa keskustella. Mitään selvää vastausta antamatta "anglomaani" poistui kiireesti huoneesta.[11]

Keskustelua jatkettiin. Sen kuluessa Sven Donner ja muut läsnäolijat vaativat Korhosta lähtemään Pohjanmaalle. Tämä kuitenkin aluksi kieltäytyi, kosk'ei ollut saanut mielestään riittäviä tietoja tilanteesta. Pitäisi olla – arveli hän – varmat takeet siitä, että sotaopetus leirillä kävisi suomeksi ja että miehet saisivat vapaan matkan Amerikkaan siinä tapauksessa, että paluu Suomeen kävisi heille mahdottomaksi. – Korhonen puolestaan ehdotti Esko Riekkiä, mutta tämä kieltäytyi siitä syystä, että hänellä oli tuttavia vain Oulussa ja että, jos hän ilmestyisi sinne keskellä lukukautta, se tietenkin herättäisi erikoista huomiota.

Lopputulokseksi tuli, että Korhonen lupautui lähtemään sillä ehdolla, että asian johtomiehet antaisivat hänelle yksityisesti kaikki tarpeelliset selitykset ja tiedot.

Sopimuksen mukaan Korhonen meni seuraavana aamuna Sven Donnerin asuntoon, missä myöskin Kai Donner oli läsnä. Neljäntenä oli saapuvilla Rainer Sopanen. Korhoselle vakuutettiin tällöin, että opetus leirillä kävisi suomeksi, että miehistä yrityksen mahdollisesti epäonnistuessa pidettäisiin huolta, niin että halukkaat toimitettaisiin Amerikkaan, että Wetterhoff jo oli poistettu suomalaisten asiain johdosta j.n.e.[12]

Syntyneessä keskustelussa Korhonen sanoi luulevansa, ettei kiinteätä talonpoikaisainesta saataisi ottamaan osaa näin epävarmaan yritykseen; sentähden huomio olisi kiinnitettävä etupäässä itsellismiehiin, siis tukkilaisiin, tehdaskeskusten työväkeen y.m.s. Kullakin tällaisella paikkakunnalla olisi saatava asian puolelle joku paikkakuntalaisten luottamusta nauttiva henkilö, joka sitten apulaistensa avulla järjestäisi värväyksen paikallisten olojen mukaan. Lähimmäksi tehtäväkseen Korhonen siis katsoi tällaisten yliasiamiesten hankkimisen. Hän ilmoitti läsnäoleville tuntevansa sekä Oulun että Kajaanin seuduilla sellaisiksi sopivia henkilöitä. Kun Korhosen mielestä oli aivan välttämätöntä, että tällaisessa asiassa kaikki puolueet olisivat edustettuina, aikoi hän erikoisesti koettaa saada joitakuita sosialistejakin mukaan. Tätä suunnitelmaa läsnäolijatkin pitivät tarkoitustaan vastaavana.

Asian käytännöllinen puoli järjestettiin seuraavasti: Korhonen, kuten hän on muistavinaan, sai mukaansa 2000 mk. Miestenlähetys oli heti aloitettava; kullekin menijälle oli annettava Kemiin kulkemista varten 50-75 mk; näiden oli otettava talvivarusteet mukaan. Kemin asemalla olisi vastaanottajalla merkkinä savuke vasemmassa suupielessä ja nenäliina vasemman käden ympärillä. Lisää rahoja saataisiin kirjeellisesti Kai Donnerilta. Noin viikon perästä Korhosen matkan jälkeen kävisi hänen hankkimiensa asiamiesten luona toinen helsinkiläinen henkilö.

Kun tiedettiin, että Kemin etappi huolehti ylikuljetuksesta, ei Korhosen tarvinnut kiinnittää huomiotansa tähän kaupunkiin. Mutta saadakseen asian alulle Rovaniemellä[13] päin hän ennen matkallelähtöään kirjoitti tuomari Arvi Ahmavaaralle pyytäen tätä saapumaan Ouluun neuvottelemaan hänen kanssaan "vesioikeusasioista". Leino Pentziniltä Ahmavaara saisi tietää Korhosen osoitteen.

Näin valmistauduttuaan Korhonen lähti Oulun-matkallensa lokakuun 11. p:nä.[14] Hän tiesi ennakolta, että samassa junassa ja samoilla asioilla matkustaisi myöskin kirjailija Kyösti Wilkuna Kai Donnerin kehoituksesta Nivalaan. Korhonen oli kyllä aikaisemmin esitetty Wilkunalle, mutta tämä nähtävästi ei sitä muistanut. Ja kun Wilkunan seurassa oli eräs outo herra, meni Korhonen vasta Seinäjoen asemalla hänen puheilleen esittäytyen. Keskustellessaan yhteisestä asiastaan molemmat sanoivat arvelevansa, ettei kovinkaan suurta joukkoa saataisi värvätyksi. Wilkuna piti varmana, että hän Nivalasta sentään saisi kolme neljä miestä; hän muuten aikoi puhutella etupäässä talollisten poikia. – Matkaansa varten Wilkuna oli tri Sivéniltä saanut lainaksi browning-pistoolin, jonka koneistoa hän ei vielä tuntenut. Vaunun ulko-ovien välissä Korhonen sentakia hänelle näytti pistoolin rakenteen.

Korhonen oli tarkoin harkinnut, miltä kannalta hän esittäisi asian niille henkilöille, joiden puoleen hän kääntyisi, jottei se tuntuisi liian yltiöpäiseltä. Hän päätti huomauttaa, että Suomen oli mahdotonta odottaa Venäjältä enää mitään hyvää; että maailmansota oli luonut tilanteen, jota suomalaisten olisi käytettävä hyväkseen, elleivät tahtoisi päälleen jälkipolvien kirousta; että Saksa varmasti voittaisi(!). Edelleen hän päätti sanoa, että jos taas ei onnistuttaisi, niin eipä menetettäisikään enempää kuin muutenkin menetettäisiin, mutta että joka tapauksessa olisi annettu velvoittava esimerkki jälkipolville; sitäpaitsi olivat kaikki johtavat piirit(!) yrityksen takana. Lopuksi Korhonen katsoi olevan syytä viitata siihen sangen todennäköiseen mahdollisuuteen, että, kunhan vain suomalaisten mieliala tulisi selvästi näkyviin, Ruotsi yhtyisi sotaan Venäjää vastaan.

Jokseenkin tähän tapaan hän sitten puhuikin kaikille mainiten myöskin venäläisten hirvittävän evakuoimissuunnitelman.

Korhosen ensimmäinen pysähdyspaikka oli Ruukki. Siellä hän oli yötä erään sukulaisensa luona. Tämä oli niin kiihkoisa entente-ystävä, ettei Korhonen lainkaan kertonut hänelle asioistaan, mutta sukulainen arvasi kuitenkin osapuilleen, millä matkoilla hänen vieraansa oli. Sitävastoin Korhonen esitti asiansa sahanomistaja Lauri Pentzinille, jonka hän entuudestaan tunsi ja jonka avulla hän toivoi saavansa värvätyksi m.m. sahan työmiehiä. Tulos oli laiha: Pentzin ei asemansa vuoksi sanonut voivansa itse tehdä mitään. Korhonen kehoitti häntä sentään hankkimaan jonkun toisen sopivan henkilön ja sitten tiedustamaan Oulussa olevalta veljeltään Leino Pentziniltä, mitä sillä hetkellä olisi tehtävä.

Oulussa Korhonen meni ensiksi silloisen kansakouluntarkastajan, maisteri Leino Pentzinin luo. Tämä oli omasta puolestaan heti valmis tekemään, mitä suinkin saattoi, mutta piti kuitenkin asian toteuttamista erittäin vaikeana. Pentzinistä oli Oulussa myöhemminkin jääkäriliikkeelle paljon hyötyä.[15]

Sitten Korhonen meni tapaamaan viskaali Kaarlo Hällforsia eli "Äseliusta",[16] josta sitten tuli Oulun tärkein etappimies. "Äselius" näytti jo tuntevan koko asian, koska hän keskeytti Korhosen muutenkin lyhyen "lähetyspuheen" lausuen:

"Sano suoraan, mitä on tekeillä!"

Ja sitten heti sen jälkeen:

"Onko sinulla rahoja miesten matkarahoiksi?"

Asia oli täten Kaarlo Hällforsiin nähden selvä, ja pian hänestä tuli, kuten sanottu, A.K:n Oulun-pääasiamies.[17]

Kun Korhosen päämääränä varsinkin Oulussa oli saada myös sosialisteja mukaan, laati hän Leino Pentzinin kanssa tätä tarkoittavan suunnitelman; ja niin päätettiin pyytää tuomari P. W. Snellmania puhumaan asiasta vaatturimestari Jaakko Kemppaiselle. P. W. Snellman oli näet Kemppaisen hyvän ystävän ja aktivistitoverin, silloin Rovaniemellä asustavan maisteri Seth Snellmanin veli, jotenka hänen toivottiin parhaiten voivan vaikuttaa Kemppaiseen. Korhonen ja Kaarlo Hällfors menivät yhdessä Snellmanin luo, jota "värvärien värväri" ei aikaisemmin tuntenut. Hällfors vetäytyi syrjään, ja Korhosen oli taas luettava "läksynsä". Kuuntelija oli "harvasanainen, kuiva juristi". Vähitellen hän kuitenkin vilkastui, alkoi kävellä edestakaisin ja suostui pyyntöön. Niinikään Snellman lupasi omasta puolestaan avustaa jääkäriliikettä.

Korhosen kirjettä noudattaen oli varatuomari Ahmavaara saapunut Ouluun. Korhonen tiedusteli tällöin Pentziniltä, saisiko Ahmavaara tulla tämän luokse Korhosen kanssa neuvottelemaan, mihin Pentzin suostuikin. Kun varovaisuussyistä ei tahdottu käyttää puhelinta, meni Korhonen Piiparin matkustajakodissa majailevaa Ahmavaaraa kutsumaan, mutta he selvittivätkin asiansa jo siellä. Tällöin Ahmavaara lupasi yrittää Rovaniemellä.

Esiintyipä "värvärien värväri" jo itsekin värvärinä. Helsingissä olivat näet toverit kehoittaneet Korhosta muitta mutkitta lähettämään Lockstedtin leirille luokkatoverinsa Arvo Thauvónin, joka tällöin oli kotonaan Pudasjärvellä. Korhonen kutsuikin hänet puhelimitse Ouluun. Thauvón oli heti valmis tulemaan, tehden sitten tuon 12-peninkulmaisen matkan polkupyörällä lokakuisessa kelirikossa. Saavuttuaan hän tiedusteli asiaa. Korhonen vastasi sen koskevan puutavaraliikettä ja paikansaantia sekä pitkää matkaa – pitempää kuin Viipuriin. Kun toverukset olivat Leino Pentzinin asunnossa tähän tapaan jutelleet kymmenisen minuuttia, niin Thauvón lupasi lähteä, kun ensin oli käynyt kotonaan asioitansa järjestämässä. Tämä uljas poika sai sittemmin Mouhulla yhtä komean kuoleman kuin oli itsekin komea.

Pari päivää Oulussa oltuaan Korhonen jatkoi laivassa matkaa Muhokselle ja sieltä kotiinsa omalla hevosella, jonka oli kutsunut vastaansa. Kotonaan, Utajärven Niskanjoen Kangas-Korholassa hän viipyi vain yönseudun. Hän tietysti kertoi vanhemmilleen, millä asioilla liikkui, mutta varoitti isäänsä vielä ryhtymästä muuhun kuin hiljaiseen mielialan valmisteluun, koska hän itse hyvissä ajoin ennen joulua saapuisi kotiin ja koettaisi ryhtyä värväämään.

Vaikk'ei Korhonen Utajärvelle poiketessaan puhunut asiasta kenellekään sellaiselle, joka olisi juorunnut, oli kuitenkin heti levinnyt huhu, että Korhonen oli saksalaisen upseerin kanssa ajanut autolla Kajaaniin ja vain sydänyöllä pistäytynyt kotonaan. Sillä tavalla siihen aikaan puheita syntyi!

Utajärveltä Korhonen kiiruhti Kajaaniin. Hänen sikäläisistä toimenpiteistään kerromme myöhemmin Kajaanin etapin vaiheita kuvatessamme.

Kajaanista Korhonen palasi suoraan Helsinkiin viivyttyään matkalla vain tasan viikon. Muuan kirjallinen työ näet pakotti häntä kiirehtimään. Ylioppilastalolla, joka tästä lähtien oli tavallinen neuvottelupaikka, Korhonen teki Kai Donnerille selvää matkansa tuloksista.

Jätämme nyt maisteri Arvi Korhosen vähäksi aikaa kirjallisen työnsä ääreen tutustuaksemme häneen taas kohta värvärinä ja Kyösti Wilkunan toverina Utajärven Kangas-Korholassa.

Vaikeudet ja menetelmät.

Ennenkuin yksityiskohtaisesti syvennymme siihen itsenäisyys-työhön, jota Oulussa ja sen ympäristöpaikkakunnilla tehtiin etupäässä värväyksen alalla, on syytä kiinnittää huomiota niihin suuriin vaikeuksiin, joita tämä työ toi mukanaan sekä myöskin työssä noudatettuhin menetelmiin. Tarkoituksenamme ei ole arvostella, kuinka harkittua ja kuinka hyvin järjestettyä kysymyksessäoleva värväystyö oli, sillä perästäpäin on aina helppo huomata puutteellisuuksia, jäljestäpäin kykenee kuka tahansa neuvomaan.

Mitä ensinnäkin tulee vaikeuksiin, niin on huomattava, että värväystyö oli suoritettava kaikkialla vaanivan vihollisen leirissä. Venäjän santarmilaitoksen jäseniä vilisi Suomessa ja se oli myös itse asiassa hyvin järjestetty, osaten palkata paikallisen väestön keskuudesta riittävän määrän kurjia apureita. Pohjois-Pohjanmaalla toimi sitäpaitsi noin 2000:n miehen vahvuinen rajavartiosto, joka, kuten olemme nähneet, muodosti yhtenäisen vartioketjun Lapista Kokkolaan saakka. Keski- ja Etelä-Suomeen oli sijoitettu suuria venäläisiä joukko-osastoja, joiden päällystö ei suinkaan luottanut suomalaisiin, vaan vainusi kaikkialla kapinahenkeä ja luonnollisesti tuki santarmiston ja sen suomalaisten kätyrien työtä.

Mutta raskainta ja vaikeinta oli värväreille epäilemättä omien, kunniallisten kansalaisten ymmärtämättömyys ja kylmyys sekä itsekäs asiaansuhtautuminen. Värväri käsitti pyhän tehtävänsä, mutta raskasta oli, kun hänen täytyi omienkin kansalaistensa keskuudessa hiipiä kuin pahantekijä ja yleensä tehdä työtänsä mitä suurimmassa salaisuudessa. Värväri sai monta kertaa kokea, että häntä pidettiin suorastaan isänmaankavaltajana tahi ainakin houkkiona, jonka toiminta muka saattoi syöstä maan ja kansan perikatoon.

Olipa sellaisiakin, jotka kyllä ymmärsivät jääkäriliikkeen isänmaallisen merkityksen, mutta jotka itsekkäässä mielessä tekivät laskelmia harkiten kumman puolelle olisi edullisempi asettua. Nuoremmat miehet olivat yleensä taipuvaisempia hyväksymään jääkäriliikkeen, kun taas keski-iän miehissä tavattiin paljon kieroa kaksinaamaisuutta. Ja varsinkin jos pitäjien luottamusmiehet ensin alkoivat pelkurimaisesti epäröidä, niin se aiheutti laajoissa piireissä samaa luihua jahkailua, jotavastoin vaikuttavassa asemassa olevien suora ja rohkea esiintyminen herätti vilpittömän, isänmaallisen mielialan heidän ympäristössäänkin. Yleistä oli myöskin, että suuremmissa keskuksissa, esim. kirkonkylissä, ilmeni paljon enemmän epäröintiä ja omahyväistä asian arvostelua kuin syrjäseuduissa.

Värvärien vaarallisimpia vihollisia olivat myös juorupuheet, joilla näytti olevan siivet kaikkialla. Vain todelliset aktivistit osasivat pitää suunsa kiinni.

Mitä tulee värväystyön järjestämiseen, oli se epäilemättä hyvin suunniteltu. Maa oli jaettu, kuten tiedämme, 87:ään piiriin, joissa kussakin piti olla määrätyt värvärit. Tavattoman kiireen takia ei suunnitelmaa liene kuitenkaan saatu käytännössä täydellisesti toteutetuksi, jotenka värväystyö lienee monin paikoin jäänyt muutamien asiaaninnostuneiden paikkakuntalaisten ja Saksasta komennettujen jääkärien varaan. Näin ollen ei kaikilla värväreillä voinut olla tarkkoja ja yhdenmukaisia ohjeita. Sattuipa joskus niinkin, että miehiä värvättiin aivan väärin perustein: heille luvattiin muka "hyviä työansioita" – eikä pääasiasta puhuttu mitään. Etappikeskuksissa oli tällaisia erehdyksiä peräti paha selvittää.

Oli myös värväyskeskuksia, joissa oli joko yksi tai useampia värväreitä, jotka sitten valitsivat taattuja alavärväreitä. Päävärväri rahoitti liikettä ja saattoi alavärvärien tietoon Helsingissä sijaitsevan Aktiivisen Komitean eli n.s. A.K:n antamat ohjeet. Usein alavärvärit lähettivät miehensä suoraan etappikeskuksiin, kuten Kemiin, Tornioon, Tervolaan ja Muurolaan; toisinaan taas päävärvärit välittivät miesten kuljetusta eteenpäin, jakaen menijöille matkarahoja ja antaen ohjeita.

Erittäin tehoisaksi osoittautui se tapa, että sellainen alavärväri, joka itsekin oli päättänyt lähteä Lockstedtiin, värväsi mukaansa suuremman tai pienemmän joukon; tällöin saattoi alavärväri, kun hän itsekin samalla hävisi, esiintyä rohkeammin ja avomielisemmin sekä myöskin vedota omaan esimerkkiinsä. Oli muuten lausuttu toivottavaksi, että Saksaan menevät alavärvärit, mikäli mahdollista, koettaisivat saada mukaansa noin 10 miestä.

Värväysjärjestykseen kuului, että samalla paikkakunnalla toimivien värvärien tuli yleensä karttaa toisiansa. Niinpä saamme nähdä, että esim. Oulussa oli värväreitä, jotka eivät tietäneet toisistaan mitään.

Jos oli jääkärin polku raskas, niin värvärin ja etappimiehen tie oli vieläkin raskaampi, sillä värväri oli yksin ja kaiken aikaa vihollisen keskellä, usein oman kotiväkensäkin väärinymmärtämänä ja tuomitsemana.

VÄRVÄRIT JA ETAPPIMIEHET.

    He ovat uskoin kyntäneet
    ja toivoin kylväneet.

             V. A. Koskenniemi.

Amatus Johansson ja Iikka Castrén.

Jo aikaisemmin[18] olemme tutustuneet järjestöön, jonka Eero Kuussaari (Heickell) sai Oulussa syntymään heinäkuussa 1915 ja jonka keskuksena oli Valion konttori. Tähän järjestöön, kuuluivat otsakkeessa mainitut aktivistit, konttoristit Amatus Johansson ja likka Castrén. Näillä oli hyvin monenlaisia tehtäviä. He värväsivät, he huolehtivat miestenkuljetuksesta, he välittivät aktivistien postia ja he palvelivat saksalaisten hyväksi suoritettavaa tiedustelutoimintaa. Järjestö pysyi pystyssä aina toukokuulle 1916, jolloin santarmit pääsivät Amatus Johanssonin jäljille.

Johansson palveli Kirkkokadun varrella sijaitsevassa Högsténin herrojen-pukimoliikkeessä, joten paikka oli erittäin sopiva hänen salaisiin tarkoituksiinsa. Nuoret miehet saattoivat näet lainkaan huomiotaherättämättä pistäytyä liikkeeseen häntä tapaamaan.

Vihdoin kuitenkin onnistui santarmien päästä Johanssonin puuhien perille. Eräänä toukokuun päivänä 1916 keskellä päivää astui joukko santarmeja Högsténin liikkeeseen. Johansson sattui juuri olemaan myymälässä ja katseli heidän tuloaan kaikessa rauhassa.

Santarmit kysyivät:

"Palveleeko täällä joku konttoristi Amatus Johansson?"

"Kyllä palvelee, mutta hän on konttorissa; herrat ovat hyvät ja odottavat hetkisen", vastasi Johansson poistuen myymälästä.

Ja santarmit saivat odottaa Johanssonia – häntä ei kuulunut eikä myöskään tuota nopsajalkaista pientä herrasmiestä, joka "Johanssonia" oli lähtenyt hakemaan.

Noloina lähtivät santarmit hetken kuluttua tiehensä.

Mutta saatuaan asiansa kaupungilla järjestetyksi Johansson pakeni sitä tietään pohjoista kohden, mennen Vojakkalasta rajan yli toukokuun 9. p:nä.

Hän kuului sittemmin Saksan meriesikunnan järjestöön, suorittaen suurella menestyksellä mitä tärkeimpiä tehtäviä.

Iikka Castrén taas, joka silloin yksin hoiti Valion konttoria, aukaisi rohkeasti sen ovet Saksaan-menijöille, jääkäreille ja Suomessa toimiville aktivisteille, joten hänen työhuoneestaan muodostui vainotuille erinomainen maja- ja turvapaikka. Sitäpaitsi Castrén monin tavoin auttoi Johanssonia tämän vaarallisissa tehtävissä.

Kaarlo Hällfors.

Hällforsista, kuten niin monesta muustakin valveutuneesta isänmaanystävästä, oli selviö, että maailmansodan puhjettua – jos koskaan – oli tehtävä kaikki voitava Suomen irroittamiseksi Venäjästä. Lähempiä tietoja Helsingissä olevien aktivistien ja varsinkin ylioppilasnuorison itsenäisyyshankkeista Hällfors sai ystävältään, maisteri Väinö Kokolta, joka joululomalla 1914 saapui Ouluun. Kokko toi mukanaan monistuskoneella jäljennettyjä itsenäisyyskysymystä käsitteleviä lentolehtisiä tiedustellen samalla, mitä mieltä Hällfors oli suunnittelunalaisista toimenpiteistä. Voimme kuvitella, millaisin riemuntuntein Hällfors, joka jo nuorena ylioppilaana, kuten olemme nähneet, oli vihkiytynyt Suomen itsenäisyysasiaa ajamaan, kuunteli Kokon Helsingin-uutisia.

Alkoi ankara venäläismielisiä kannanilmaisuja vastaan suunnattu agitatio. Maaperä Oulun seuduilla osoittautuikin tässä suhteessa kiitolliseksi muualla – paitsi liikemiespiireissä.

Elokuun lopulla 1915 Kaarlo Hällfors sai sitten kuulla, että jääkäripataljoona oli perustettu.

Kemin etapin vaiheisiin tutustuessamme tapasimme jo viskaali Hällforsin täydessä työssä ja toimessa sekä neuvoin että teoin etappia tukemassa. Samoin tiedämme myös, että hänestä tuli A.K:n Pohjois-Suomen pääasiamies.

Paitsi sitä, että hän itse värväsi, hän myöskin hankki värväreitä, toimitti Saksaan-menijöitä eteenpäin sekä antoi ohjeita ja neuvoja, missä niitä vain kaivattiin. Myös Kemin etappi neuvotteli usein Hällforsin kanssa. Tämä tapahtui siten, että hän joko itse matkusti Kemiin tai että sieltä joku tuli Ouluun. Kaarlo Hällfors hankki myös Kemin etapille varusteita, kuten suksia, pieksuja, paulakenkiä, moottoriöljyä y.m., sillä niitä ei Kemistä voitu saada niin suuria määriä kuin tarvittiin, eikä niitä sieltä sitäpaitsi olisi aina uskallettukaan ostaa. Kun Kemissä toisinaan oli pakko katkaista liike, ilmoitettiin siitä Kaarlo Hällforsille, joka puolestaan sovitulla tavalla sähkötti asian Sivénille Helsinkiin.

Kaiken lisäksi Kaarlo Hällforsin oli vielä huollettava laajan piirinsä raha-asiatkin. Saaden A.K:lta rahoja hän rahoitti Kemin etappia ja kaikkia Oulun piirin sekä alussa Kajaaninkin värväreitä. Kun A.K. lähetti Ouluun ensin 1500 mk ja sitten 500 mk, niin Hällfors matkusti Helsinkiin ja ilmoitti, ettei tällaisilla summilla saanut mitään aikaan. Silloin hänelle annettiin mukaan 3000 mk – ja kaupan päällisiksi nimenomaiset varoitukset, että piti olla säästäväinen! Tämä olikin suurin rahaerä, minkä hän kerralla sai. Tavallisesti Arvi Illikainen nouti rahat Kai Donnerilta ja välitti tiedot. Kun insinööri Konstu Pietilä tuli Kemin etapin rahastonhoitajaksi, lähetti hän alussa tilitykset joko suoraan tahi joskus myös Hällforsin kautta Helsinkiin, mutta lopuksi kaikki tilitys vaarallisena ja tarpeettomana kiellettiin. Saamistaan varoista Hällfors piti kuitenkin tarkkaa kirjanpitoa; tämän työn suoritti Helsingius & Poroputaan kassanhoitaja, neiti Aili Nisula merkiten maksetut erät sovituille salanimille mainitun toiminimen tilikirjoihin Kaarlo Hällforsin kontolle.[19] Kirjanpito hävitettiin kuitenkin heti sen jälkeen, kun Hällforsin, kuten kohta saamme nähdä, täytyi jättää isänmaa.

Yhteyttä A.K:n ja Hällforsin välillä ylläpidettiin monin tavoin, joko niin, että tämä, kuten äsken mainitsimme, kävi itse Helsingissä, tai siten, että joku luotettava pohjalainen aktivisti toimitti asiat. Toisinaan taas A.K. lähetti omia sanansaattajiaan tiedoituksiaan perilletoimittamaan. Tällaisena A.K:n lähettinä toimi m.m. varatuomari, nykyinen ulkoministeri Hjalmar Procopé, joka kaksi eri kertaa kävi Oulussa, nim. syksyllä 1915 ja tammikuun alussa 1916. Kummallakin kertaa hän oli yhteydessä Hällforsin kanssa. Toisella kerralla hän m.m. antoi tälle määräyksen, ettei enää pitänyt kirjoittaa eikä sähköttää tohtori Sivénille, vaan sen sijaan hänelle, Procopélle Katajanokankadun 1:seen.

Procopé[20] olikin erittäin sopiva A.K:n asiamieheksi, sillä työskennellen Grenman & Freyn asianajotoimistossa hän oli melkein joka viikko matkoilla, kulkien useimmissa Suomen kaupungeissa ja maaseudullakin; asianajajan ominaisuudessa hän saattoi huomiotaherättämättä liikkua kaikkialla. Paitsi sitä, että Procopé matkoillaan toimitti A.K:n asioita, teki hän isänmaan suuren asian innoittamana aktivistista valistustyötä varsinkin varakkaampien yhteiskuntapiirien keskuudessa koettaen herättää niissä harrastusta itsenäisyysliikkeeseemme. Tällaisissa asioissa hän kävi m.m. Oulussa.

Hällforsin puoleen kääntyivät myös monet tärkeissä asioissa kulkevat aktivistit sekä värväys- ja etappitoimissa olevat jääkärit, jotka tavallisesti asuivatkin hänen luonaan ja turvallisinta tietä toimitettiin sitten Ruotsiin. Vieraita oli Hällforsin luona usein varsin paljon, niin että lattialle täytyi levittää vällyjä vuoteiksi.

Sitten kun Kemin etappi tammikuun 6. p:nä 1916 lopullisesti katkesi ja Oulussa ilmoitettiin postimerkkitiedoituksin, että Saksaan-pyrkijät eivät saisi enää matkustaa Kemiin, kääntyivät monet värvätyt Hällforsin puoleen, joka ruuhkan pahimmillaan ollessa osui vielä olemaan sairaana. Miehet ahdistivat häntä sairaalassakin, sillä heille oli etelässä ilmoitettu, että jos jotakin erikoista tapahtuisi, olisi heidän käännyttävä erään Hällforsin puoleen Oulussa. Parhaimpansa mukaan Hällfors hoitikin heidän asioitaan, toimittaen miehiä eteenpäin ja tarvittaessa antaen heille rahaa.

Kaarlo Hällforsilla oli erikoisena etappimiehenä Kyläjoella (1/2 kilometriä pohjoiseen Kyläjoen asemalta) torppari Erkki Seppänen.[21] Torppa tunnettiin siitä, että sen maantienpuoleisessa nurkassa, aivan seinässä kiinni, oli sähköjohtopatsas. Tunnussanaksi oli sovittu: "Terveisiä Niilolta", mikä johtui siitä, että Seppäsestä olivat Kaarlo Hällforsille ensin tiedoittaneet Haukiputaalta kotoisinolevat jääkärit Heikki Jussila ja Niilo Jämsä. Seppänen oli hyvä mies, ja kaikki lähetykset onnistuivat. Hän oli m.m. antanut sen määräyksen, että miesten tuli kulkea rataa pitkin ylikäytävälle asti – eikä maantietä myöten, sillä tämä olisi herättänyt huomiota, koska paikkakuntalaiset eivät koskaan käyttäneet tällä kohdalla maantietä, vaan aina ratavartta. – Seppäselle Hällfors myös lähetti suksia ja kenkiä. M.m. kulki tämän kautta jääkäri Jussi Sihvo, joka Kaarlo Hällforsin esityksestä otti viedäkseen Haaparannalle tiedustelu-"firma" Hansson & Lundin[22] konttoriin Venäjän armeijan vasta uudistetut ja selville saadut chifferit eli salamerkit.

Sittemmin myös maisteri Taavi Kahra, Kemin etapin myöhemmän vaiheen johtaja, oli yhteydessä Kaarlo Hällforsin kanssa, saaden tältä etappia varten rahoja.

Tällaista yhtämittaista puuhaa oli Kaarlo Hällforsin toiminta loppuun asti. Ja selvää on, että se jo sinänsä oli sangen jännittävää, kun täytyi työskennellä keskellä vihollisen leiriä, af Enehjelmin, Tsherkassinoffin ja Katarskijn hallituskaupungissa.

Kun hän kerran matkusti Tornioon, pidättivät santarmit hänet ja pitivät asemalla koko yön, toimeenpannen aina 20:n minuutin väliajoin kuulustelun. Hällforsin veljeä, maisteri Arvi Hällforsia, silloin myös tiukattiin, kysyttiin, missä hän oli; samoin tiedusteltiin kaikkia sukulaisia nimeltä. Vaikka Hällfors kaiken aikaa sanoi olevansa Oulusta, niin santarmit kuulustelussa tahtoivat tehdä hänet epäluulonalaiseksi siten, että yhä uudistaen väittivät hänen sanoneen asuvansa Rovaniemellä. Aamulla hän kuitenkin vihdoin pääsi pois.

Samana talvena 1916 Kaarlo Hällfors yritti taas aktivisti-asioissa Tornioon, mutta santarmit käännyttivät hänet pois Tornion asemalta – kuitenkaan kuulustelematta. Heillä nähtävästi oli jo niin varmat tiedot Hällforsista, etteivät he enää kaivanneet mitään muuta – kuin sopivaa vangitsemishetkeä.

Sellainen näytti tulleenkin lokakuussa 1916. Hällfors oli ollut eräässä maanmittauskokouksessa 6:n km:n päässä Oulusta pohjoiseen. Kun hän maanmittausinsinööri J. Haatajan kanssa palasi kokouksesta, tuli neiti Aili Nisula kolmannella sillalla heitä vastaan ilmoittaen, että Vikkulan talossa, missä Hällfors asui, pidettiin parastaikaa kotitarkastusta ja että viskaalia etsittiin. Selvää oli, ettei Hällforsin ollut hyvä mennä kaupunkiin, ja hän virkkoikin heti Haatajalle: "Minun pitääkin mennä toisaalle!" Näin sanoen hän lähti aktivistien lämpimän ystävän ja suojelijan tohtori Axel Tavaststjernan luo saaden siellä turvapaikan. Kauan hän ei kuitenkaan tahtonut nauttia ystävänsä suojaa, sillä jo seuraavana aamuna hän lähti kahden päivän metsästysretkelle Haukiputaalle!

Kaarlo Hällforsia ei siis tarkastustilaisuudessa tavattu – ja asia raukesi sillä kertaa. Haukiputaalta hän sitten kaikessa rauhassa palasi Ouluun.

Täytyy hämmästyä viskaali Hällforsin kylmäverisyyttä ja rohkeutta. Vasta sitten, kun lääninhallitukseen ja santarmivirastoon oli tullut vangitsemismääräys, vasta sitten hän lähti.

Sallittakoon tässä vielä esittää muutamia tapauksia, jotka kuvaavat Kaarlo Hällforsin persoonallisuutta sekä sitä huolellisuutta, jota hän itsenäisyystoiminnassaan osoitti.

Hällfors oli kerran saanut vihiä siitä, että viranomaiset olivat antaneet erästä aktivistia koskevan vangitsemismääräyksen, mutta hän ei ollut saanut selville, ketä se koski. Silloin hän käytti tuota vanhaa kepposta, jonka jo roomalaiset tunsivat sanoessaan: "In vino veritas." Hän haki käsiinsä erään etsivän, jonka piti tietää asia, ja punssin avulla hän sai tämän avomieliseksi. Kohta samana iltana matkusti lähetti pohjolan tukkityömaille, missä vangittava aktivisti oli; ja niin ennätti tämä varoituksen saatuaan paeta Ruotsiin.

Samanlaisia varoitusviestejä Hällfors lähetti muulloinkin.

Vainoamistoimenpiteiden ollessa kireimmillään – kevättalvella 1916 – kokoontui aktivisteja Ouluun erääseen neuvotteluun, johon maaseudultakin saapui värvääjiä, m.m. Kyösti Wilkuna. Päättäjäisiksi miehemme söivät Suomalaisella klubilla yhteiset illalliset. Tällöin muuan klubin jäsen varomattomuudessaan kirjoitti vieraskirjaan klubiin kuulumattomien aktivistien nimet. Kun Kaarlo Hällfors myöhemmin sattui huomaamaan tämän, sivun täyttävän nimiluettelon, repäisi hän lehden kirjasta pois ja poltti sen. Tämäkin itsessään vähäpätöinen tapaus osoittaa, kuinka Hällforsin silmät olivat auki kaikkialla.

Hällforsin ystävät tietävät, että hän on vakaa, hyvätuulinen ja mitä tyyniluontoisin mies, jonka povessa viha harvoin kuohahtaa. Mutta kun sellaista joskus tapahtuu, on leikki kaukana. Syksyllä 1916 saapui hänen asuntoonsa luihunnäköinen jätkä, jonka kiertelevästä ja kaartelevasta puheesta saattoi päättää, että hän vaati 300 markkaa uhaten muuten ilmiantavansa Hällforsin. Viskaali kuunteli näennäisen tyynesti tätä puhetta, mutta siirtyi sen aikana yhä lähemmäksi tuota outoa asiakasta. Sitten hän yhtäkkiä iski nyrkillään miestä leukaan sellaisella voimalla, että tämä lensi puoliavoimesta ovesta eteisen lattialle, oven rivan vielä irtautuessa hänen käteensä. Hällfors hyökkäsi miehen jäljestäkin takaa-ajaen häntä paitahihasillaan kadulla; huomatessaan, ettei järjestyksenvalvojia ollut lähettyvillä, hän vielä huusi poliisiakin! Sen koommin ei tätä kiristäjää näkynyt.

Kun Hällfors vietti joulua sisarensa, johtajatar Edit Hällforsin luona Keravalla, olivat asiat jo kiristyneet niin, että hän joka hetki odotti vangitsemista. Hän oli sopinut esittelijä T. Pärssisen kanssa, että jos Oulun lääninhallitukseen tulisi hänen vangitsemismääräystään koskeva tieto, siitä olisi ilmoitettava neiti Aili Nisulalle Helsingius & Poroputaan konttoriin. Samoin Hällfors oli sopinut neiti Nisulan kanssa, että jos hänen kotonansa pidettäisiin kotitarkastus tai jos vangitsemismääräys olisi saapunut, siitä piti ilmoittaa lähettämällä kaunis kukkaiskortti Kalle Tegströmille Helsinkiin.

Joulu kului kuitenkin rauhallisesti.

Kun Hällfors sitten sai tietää, että kotikaupungissa huhuiltiin hänen paenneen, katsoi hän parhaaksi ilmestyä Ouluun, jotta moiset huhut hälvenisivät.

Pari viikkoa tämän jälkeen Pärssinen eräänä aamuna tiedoitti, että vangitsemismääräys oli tullut sekä lääninhallitukseen että santarmiviranomaisille.

Edellisenä päivänä oli Ouluun saapunut Jyväskylästä opettaja Martti Pihkala,[23] joka oli pakomatkalla Ruotsiin. Hän ilmestyi Helsingius & Poroputaan asianajotoimistoon tiedustellen Kaarlo Hällforsia, joka kuitenkaan ei silloin ollut kaupungissa. Pihkala selitti toimistossa tuomari Poroputaalle, että hän oli maanviljelijä Mustonen Jyväskylän pitäjästä ja että hänellä oli tarkoituksena ostaa maatila jostakin Tornionjoki-varrelta. Tätä varten hän pyysi toimiston apua. Näitä talonkauppoja Pihkala sitten sen päivää teki odotellen Hällforsin saapumista. Tuomari Poropudas hieman ihmetteli hänen puuhiaan, sanoen itsekseen:

"Luultavasti ne ovat niitä Kallen talonkauppoja!"

Seuraavana päivänä Pihkala saapui Kaarlo Hällforsin luo heti sen jälkeen, kun tämä oli saanut tietää, että hänet tultaisiin vangitsemaan. Juuri sillä hetkellä, kun Hällfors oli selittänyt kotiväelleen, ettei hän tainnut viitsiä lähteä minnekään, kun oli niin pakkanen ja paha ilma ja pitkä matka Ruotsiin, tuli Pihkala kertoen asiansa ja saaden kuulla, että Hällfors oli "samassa kadotuksessa". Pihkalan ilmestyminen sai Hällforsin vastahakoisuuden poistumaan, ja hänen esityksestään päätettiin matkustaa Ruotsin puolelle siten, että ensin mentäisiin rautateitse Kemiin ja sieltä suksilla rajan yli. Tämä suunnitelma katsottiin mukavimmaksi ja samalla varmimmaksi edellyttäen, etteivät santarmit, julkisesti asemalla esiinnyttäessä, varmaankaan arvaisi varoa pakomatkaa. Järjestettiin niin, että johtaja I. Kaitera, jolle matkasta oli ilmoitettu, menisi asemalle ja ostaisi piletit etukäteen, ja että neiti Nisula toimittaisi Hällforsin sukset matkatavarana Kemiin.[24]

Kaikki kävi hyvin. Toisen luokan vaunuun tultaessa huomattiin, että eräässä osastossa olivat täysissä virkapuvuissa Tornion kaupungin poliisimestari Herman Wallin, Kemin piirin nimismies, varatuomari Antti Karikoski, Rovaniemen poliisikomisario Väinö V. Karjalainen ja Kemin poliisikomisario Antti Eskelinen. Ajatellen, että turvallisinta oli oleilla keskellä "susien" laumaa, miehemme tunkeutuivat siihen vaunu-osastoon, missä mainitut herrat istuivat. Kun oli tervehditty toisiaan, saapui santarmiratsumestari Tsherkassinoff tavalliselle tarkastuskäynnilleen tähän osastoon, mutta huomatessaan sen olevan täynnä virkaveljiään hänkin vain tervehti ystävällisesti ja poistui. Kaarlo Hällfors ja Martti Pihkalakin nyökkäsivät tutunomaisesti. Ennen junan lähtöä Tsherkassinoff tuli uudestaan vaunuun säikäyttäen täten pakenijoita hiukan, koska saattoi ajatella, että hän oli huomannut, kuka osastossa todella oli. Tsherkassinoff näet kyllä tunsi Hällforsin. Ratsumestarilla oli kuitenkin vain Wallinille jotakin asiaa.

Matkalla poliisimiehet kyselivät Hällforsin matkan tarkoitusta, jolloin tämä selitti olevansa menossa Simoon haasteita antamaan erään yhtiön jutussa ja että hänen seuralaisensa oli muuan työnjohtaja. Simon asemalla pakolaistemme täytyi tämän johdosta muuttaa vaunua. Kemissä selviydyttiin ilman enempiä tarkastuksia menemällä rohkeasti asemavirkailijain huoneen läpi. Jonkin matkaa asemalta tavattiin Taavi Kahra ja Torsten Lindqvist (Apajalahti), jotka saatuaan matkatavaralipun toimittivat Hällforsin sukset junasta.

Kaarlo Hällfors ja Pihkala menivät syömään luotettavan aktivistin Aarnin matkailijakotiin ja sieltä Taavi Kahran asuntoon Björkmanille, missä muutettiin paulakengät jalkaan. Matkalla Hällfors oli antanut päällystakkinsa eräälle III:n luokan vaunussa olevalle tuntemattomalle miehelle, joka sanoi olevansa ilmaratatöissä Torniossa, toimitettavaksi "Haaparannan lehden" toimitukseen Haaparannalle. Mies täyttikin tämän tehtävän tunnollisesti kolmen markan maksua vastaan.

Noin klo 11 illalla Kaarlo Hällfors ja Pihkala lähtivät hiihtämään Ruotsia kohti. Ensin oli ajateltu hiihtää suorinta tietä sisäsaariston kautta Selleenmaan yli, jonka ulointa nientä sanotaan Tornion Röytäksi, mutta kun saavuttiin Kiikelin saaren lähettyville, huomattiin sotilasvartio, jonka Hällfors, kova pakkanen kun oli (25° C), arveli voivan kuulla suksien kitinän. Tästä syystä hän kehoitti Pihkalaa nousemaan pois suksilta, kunnes vartio olisi sivuutettu. Pihkala, joka on huonokuuloinen, ei kuitenkaan saanut tarkoituksesta selkoa, jonka vuoksi Hällfors, joka tarkoin tunsi nämä seudut, kiihdytti vauhtia ohjaten ulos merelle. Näin hiihdettiin kaikkien saarien ulkopuolitse Sarvien saari-ryhmän kohdalle ja sitten suoraan Ruotsin puolelle.

Matkalla Pihkala väsyi siihen määrin, että kun hän sai tietää oltavan täydessä turvassa Ruotsin saaristossa, niin hän hermojännityksen lauettua tuon tuostakin heittäytyi suksilta jäälle alkaen kuorsata. Lopulta kuitenkin päästiin onnellisesti maihin erääseen Ruotsin-puolen Nikkalan kylän torppaan. Siellä molemmat muitta mutkitta heittäytyivät sänkyyn, mistä torpanväki juuri oli noussut, ja alkoivat "vedellä hirsiä". Samassa tuli kuitenkin torppaan ruotsalainen sotilasvartio tahtoen pidättää uupuneet matkalaiset. Silloin Hällfors selitti sotilaille, etteivät he lähtisi torpasta, ennenkuin olivat levänneet ja syöneet, ja kehoitti näitä sen aikaa pitämään vahtia. Tähän sotilaat hyväntahtoisesti suostuivatkin seuraten sitten kello 2:n tienoissa päivällä suomalaisia torpan isännän hankkimalla hevosella noin 3:n kilometrin päässä olevaan kasarmiin. Siellä päällikkyyttä pitävä upseeri tarjosi pakolaisille kaakaota, antaen heille ilman muuta luvan jatkaa matkaa sekä kehoittaen heitä Haaparannalla käymään lääkärintarkastuksessa ja ilmoittautumassa komendantille. Tämä hyvä kohtelu johtui siitä, että upseeri oli saanut kuulla Hällforsin ja Pihkalan[25] olevan poliittisia pakolaisia, ja ehkä siitäkin, että hän sattumalta tunsi erään Pihkalan luokkatoverin.

Haaparannalla miehemme ajoivat Savukosken majataloon, jossa tapasivat etappimiehiä. Turvassa oltiin, ja sen kunniaksi lähdettiin seurahuoneelle aamiaiselle. Siellä Hällfors tapasi poliisimestari Wallinin, joka naurussa suin heristi hänelle nyrkkiään.[26]

Viskaali Hällforsin ja hänen seuralaisensa maasta poistuminen tapahtui tammikuun lopulla 1917.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Kaarlo Hällfors ja maisteri Taavi Kahra, jonka niinikään oli täytynyt jättää kotimaa, päättivät palata takaisin Suomeen kehoittaen muitakin Haaparannalla olevia maan pakolaisia lähtemään. Kaksi kajaanilaista aktivistia, joihin myöhemmin tutustumme, suostuikin heti tuumaan. Sovittiin kuitenkin, etteivät miehemme lähtisi kaikki yht'aikaa, vaan että kajaanilaiset tulisivat vasta sitten, kun olisivat saaneet tietää, mitenkä Hällfors ja Kahra olivat selviytyneet Tornion venäläisestä vartiostosta. Myöskin siitä sovittiin, etteivät miehet saisi tuntea toisiansa, jos sotilaat heidät vangitsisivat.

Hällfors ja Kahra lähtivät maaliskuun 22. p:nä klo 12-1 välillä päivällä. "Passiksi" he olivat ottaneet 7 viinipulloa ja kuljettivat ne mukanaan jätettyänsä muut tavaransa Haaparannalle.[27] He ajoivat ajurilla jäitse Tornioon, mutta sotamiehet ottivatkin miehemme kiinni, vieden heidät sitten juhlallisesti vahvan vartioston saattamina kasarmiinsa. Ensimmäiset sanat, mitkä heille lausuttiin, olivat:

"Germanskij spion!"

Hällfors tuumikin Kahralle:

"Huonostipa alkaa!"

Seurasi kova kuulustelu ja ruumiintarkastus. Tutkijoita oli monta kymmentä, ja kukin heistä teki muistiinpanojaan. Tarkkaa tehtiin: yksin tulitikkulaatikotkin tarkastettiin ja kengänpohjat samoin. Sotamiehet tiukkasivat passia, mutta kun sitä ei ollut, niin he vain hokivat edelleen:

"Germanskij spion!"

Kaikesta huomasi, minkälainen sekamelska sotamiesten kesken vallitsi – ei mitään johtoa ja järjestystä, vaan kukin teki, mitä miellytti. – Passin puuttumisen Hällfors ja Kahra koettivat selittää juuri todistavan, että he olivat oikeita vallankumouksellisia, jotka olivat uskaltaneet lähteä saatuaan kuulla, että santarmit oli karkoitettu. Mutta ei sekään auttanut.

Pari tuntia myöhemmin, noin klo 3 ip:llä, kajaanilaisetkin lähtivät yrittämään, mutta heidätkin vangittiin ja vietiin kasarmiin. Alkoi taas ankara tutkinto, jota kesti iltamyöhään. Kello 10:n aikaan illalla tuli sitten eräs upseeri, jolla oli suuri punainen ruusuke rinnassa, ruveten hänkin vuorostaan pidätettyjä kuulustelemaan. Kesken kaiken hän tokaisi huonolla ruotsin kielellä:

"Minne te menisitte, jos pääsisitte irti?"

Hällfors vastasi:

"Poliisimestari Wallinin luo."

Tähän kuulustelu päättyi. Upseeri kirjoitti jonkinlaisen passituksen, ja noin 10 sotamiestä, ladattuaan sitä ennen kiväärinsä, läksi saattueeksi. Miehemme kuljetettiin poliisikamariin,[28] missä sotilaiden päällikkö jätti passituksen poliiseille, saaden näiltä vastaanottokuitin. Poliisit eivät ensin aikoneet ottaa vastaan venäläisten vankeja, mutta Hällfors sanoi:

"Ottakaa vain; kyllä me sitten järjestämme asian!"

Kun sotamiehet olivat poistuneet, sanoivat miehemme:

"Nyt me lähdemme!"

Hällfors soitti kuitenkin ensin kapteeni Wallinille, ilmoittaen heidän tulostaan. Ja sitten he, ottaen viinipullot mukaansa, lähtivät.

Mutta juuri kun he olivat nousemassa Wallinin asuntoon johtavia portaita, huomasivat he tutkintoapitäneen upseerinkin olevan tulossa Wallinin luo. Upseeri oli ilmeisestikin kasarmilla huomannut miestemme viinipullolaukun ja kuultuaan, että he aikoivat Wallinin luo, päättänyt kestien toivossa lähteä mukaan, koska hän oli poliisimestarin tuttava. Wallinilla oli jo ennestään eräs oululainen vieras. Talon tavarain lisäksi ja jatkoksi miehemme vetivät laukustaan viinipullot pöydälle. Kestien näin vauhtiin päästyä Hällfors ja hänen toverinsa olivat hyvin varovaisia nauttien juomia vain näön vuoksi. Upseeri sen sijaan oli toista maata, sillä lopulta hän jo esitti veljenmaljoja ja pyrki suutelemaan. Samalla hän koko ajan haukkui ryssiä, hän kun itse oli puolalainen. – "Veli" antoi kuitenkin miehillemme sen todella hyvän neuvon, että heidän pitäisi lähteä Torniosta niin pian kuin suinkin, sillä aamulla toimeenpantaisiin taas uusi kuulustelu. Ojensipa hän Hällforsille vielä punaisen ruusukkeensa, jota tämä sitten komeasti pitikin, kunnes etelään menevä juna lähti liikkeelle.

Junassa vielä eräs sotamies tuli kysymään:

"Joko teidät on tutkittu?" Saatuaan myöntävän vastauksen hän meni menojaan; ja näin miehemme olivat pelastuneet mahtiaannäyttäväin vallankumous-sotilaitten kynsistä.

Hällfors ja Kahra poikkesivat Kemiin, kun taas toinen kajaanilaisista jatkoi matkaa Oulun kautta Ämmäkosken kaupunkiin. Toinen heistä oli jäänyt sukulaistensa luo Tornioon.

Kun Hällfors seuraavana päivänä saapui Ouluun, niin hän hämmästyksekseen huomasi, että kaikki siellä olivat kuvitellun vapautumisen ilosta aivan kuin poissa suunniltaan. Tämän johdosta Hällfors hänelle toimeenpannussa tervetuliaisjuhlassa piti puheen, jossa hän vakavasti korosti sitä, ettei Suomen itsenäisyys tätä tietä – nim. venäläisten armopalana – ollut saavutettavissa. Pian aukenivatkin silmät.

Oulussa Hällfors edelleen jatkoi aktiivista toimintaansa, mikäli siihen jääkäriliikkeen merkeissä enää tilaisuutta oli. Teoksessamme saamme myöhemminkin vielä tutustua tämän horjumattoman itsenäisyysmiehen tekoihin.

Viskaali Kaarlo Hällforsin nimi on mitä kauneimmalla tavalla liittynyt itsenäisyystaistelumme historiaan. Se vaatimattomuus ja täydellinen itsestään-piittaamattomuus, mikä on kuvaavana koko hänen olemukselleen, herättää meissä vilpitöntä kunnioitusta.

Wäinö Aapeli Paananen.

Jääkäri Väinö Paananen ei kyllä ollut oululaisia, mutta hänen Oulun läänin pitäjissä harjoittamansa värväystoiminta ja hänen yhteytensä oululaisten aktivistien kanssa oli siksi huomattavaa laatua, että syntyisi aukko Oulun ja Oulun seutujen aktivismin kuvauksessa, ellemme tutustuisi myöskin tämän tavattoman toimintakykyisen miehen työhön ja vaiheisiin.

Paananen oli kotoisin Savonlinnasta, mutta valmistuakseen maanmittaus-insinööriksi hän oli ennen Saksaan-lähtöään harjoittelijana Oulun läänissä toimivan insinööri J. H. Luoman luona. Täten hän laajalti tutustui Oulun läänin oloihin saaden luottamustaherättävän personallisuutensa avulla paljon tuttavia varsinkin maaseudulla.

Jääkäri Paananen (nyk. jääkärieverstiluutnantti) oli ensimmäisiä pfadfindereitä; hän saapui Lockstedtin leirille helmikuun 25. p:nä 1915. Kiireinen oli hänen lähtönsä: Työt jäivät keskeneräisiksi eikä hän edes ennättänyt selvittää Luomalle lopputilejäkään; palattuaan hän sanoi järjestävänsä kaikki ja nyt vain kiiruhtavansa teknilliseen korkeakouluun opintojansa jatkamaan. Vasta seuraavana keväänä, kun Paanasta ei takaisin kuulunutkaan, Luoma sai tietää, minne hänen harjoittelijansa oli hävinnyt.

Kun sitten jääkäripataljoona perustettiin ja kun siihen majuri Bayerin mielestä ei alkanut miehiä tulla heti riittävästi, niin ruvettiin lähettämään pfadfindereitä värväämään saksalaisista vankileireistä niihin sijoitettuja, kaapatuista laivoista vangiksiotettuja merimiehiä. Toisia pfadfindereitä taas komennettiin Suomeen sekä värväämään että miestenlähetystä jouduttamaan. Näiden jälkimmäisten joukossa oli myös Paananen, joka yhdessä jääkäri (nyk. jääkärimajuri) Jussi Sihvon kanssa lokakuun alkupuolella 1915 tuli Tornionjoen yli.

Yhtenä syynä siihen, minkä tähden Paananen ilmoitti olevansa halukas Suomeen lähtemään, oli sanoma hänen isänsä kuolemasta. Hän, kuten niin moni muu, oli vanhempiensa tietämättä lähtenyt Saksaan ja halusi nyt käydä myös Savonlinnassa äitiänsä tervehtimässä ja ottamassa selkoa, millä kannalla kodin asiat olivat.

Poikettuaan ensin Tornioon tutustuakseen Tornion etapin johtajaan, ylioppilas Eero Heickelliin (nyk. Kuussaari) ja saadakseen häneltä tietoja tilanteesta Paananen jatkoi matkaa Ouluun, missä hän toivoi tapaavansa entisen esimiehensä, maanmittaus-insinööri J. H. Luoman. Mutta kun tämä olikin virkamatkoillaan, päätti Paananen ensin käydä Etelä-Suomessa.

Jo heti Torniosta lähdettyään hän huomasi, että eräs suomeapuhuva urkkija, Viipurista kotoisinoleva venäläis-niminen kauppias seuraili häntä. Mille asemalle tahansa näet Paananen jäikin, aina oli urkkija kintereillä teeskennellyn iloisesti huomauttamassa, että hänelläkin sattui olemaan asiaa samoille seuduille. Näin kävi ensin Oulussakin. Kun Paananen sieltä jatkoi matkaa etelään, ilmestyi mies taas hänen seuraansa yhtä iloisena ja herttaisena kuin ennenkin. Limingan asemalle tultaessa Paananen huomasi asemapäällikön tyttären, neiti Alli Sjömanin viittaavan häntä puheilleen. Siinä samassa hänessä heräsi ajatus koettaa irrottautua urkkijasta. Hän meni tyttöä tapaamaan, mutta kun juna heti lähti liikkeelle, niin hän kyllä nousi siihen, mutta hyppäsikin toiselta puolelta alas jääden odottamaan seuraavaa junaa. Näin Paananen vapautuikin urkkijastaan.

Hänen matkansa lähimpänä päämääränä oli ensin Helsinki ja sitten Savonlinna.

Kotia päästyään Paananen sai todeta, että hänen isänsä oli kuollut jo maaliskuun 31. p:nä ja että hänen äitinsä oli ollut Väinö-poikansa salaperäisestä katoamisesta hyvin huolissaan. Äiti oli tiedustellut häntä kaikkialta, sähköttäen m.m. insinööri Luomallekin, joka oli silloin vastannut arvelevansa Paanasen oleskelevan Helsingissä. Vihdoin oli savonlinnalainen aktivisti, pormestari Erik Alopaeus äidille ilmoittanut, että hänen poikansa oli hyvässä turvassa – Saksassa.

Savonlinnasta Paananen kiirehti taas Ouluun, missä hän tapasikin pitkän, reippaan ystävänsä "Jumalan Luoman", tuon "Oulun korkeimman herran", kuten insinööri Luomaa ystävien kesken nimitettiin. Ensin Luoma tietysti vihittiin Lockstedtin leirin salaisuuksiin, mitkä vaikuttivatkin häneen haltioittavasti.

Sitten alkoi tarmokas työ. Paitsi värväyksen järjestämistä, oli Paanaselle annettu määräys, että hänen oli pantava kuntoon etappilinja Tervolasta Ylitorniolle. Kuultuaan Paanasen tehtävistä Luoma lähti hänen kanssaan matkalle. Koska oli kyseessä etappilinjojen järjestäminen, niin Paananen tahtoi ensin neuvotella Kemin etapin johtavien miesten kanssa, jotenka miehemme päättivät poiketa Kemiin. Saavuttuaan Kemin asemalle he joutuivat luonnollisesti passintarkastuksen alaisiksi. Mutta kummallakaan ei ollut passia. Luoma ryhtyi silloin tietä raivaamaan. Hän meni passeja tarkastavan sotilaan luo näyttäen tälle resuista karttaansa.

Sotilas katseli sitä hämmästyneenä ja hoki:

"Sto eto, sto eto?" (Mikä tämä on?)

"Ja semlemer!" (Olen maanmittari!) vastasi Luoma mahtavasti työntäen kartan sotilaalle. – Samalla Luoma syrjäsilmällä seurasi Paanasen liikkeitä. Tämä siirtyi vähitellen asemasalista ulospyrkivien joukkoon, kääntäen lopuksi kylmästi venäläisille selkänsä. Aseman lähellä olevassa "Osulassa" Luoma sitten tapasi toverinsa rauhallisesti – syömässä.

Sitten miehemme lähtivät Pietilälle, mutta tämä ei ollut kotona. Pian he kuitenkin tapasivat hänet kadulla, jolloin Paananen meni Pietilän asuntoon neuvottelemaan hänen kanssaan etappilinjojen järjestämiseen sopivista henkilöistä.

Tällä välin Luoma kävi vanhan toverinsa varatuomari ja nimismies Antti Karikosken luona suoraan selittämässä, millä asioilla hän ja Paananen liikkuivat. Karikoski lupasi pyhästi, etteivät hänen silmänsä näkisi eivätkä korvansa kuulisi mitään, mikä koskisi jääkäriliikettä. Tässä lupauksessaan hän sitten aina pysyikin.

Kemissä miehemme eivät kuitenkaan viipyneet kauan, vaan lähtivät jo seuraavassa junassa Tervolaa kohti. Siellä he tapasivat ensin kirkkoherra G. E. Ervastin, joka jo siihen aikaan oli jääkäriliikkeestä tietoinen. Tiedusteltuaan häneltä yhtä ja toista he kääntyivät sitten ylioppilas Hannu Hildénin puoleen, joka lupasi ottaa järjestääkseen miestenkuljetuksen Tervolasta Tornionjoelle.

Tervolasta jatkettiin matkaa Muurolaan hartsitehtaan isännöitsijän Jussi Salmelan luo, joka niinikään suostui järjestämään miestenkuljetuksen kairan yli Muurolasta käsin, päätepisteinä Korpikylä ja Ylitornio.

Kun Kemijoki-varteen tehdyltä matkalta oli palattu Ouluun, pyrki Paananen muutamien sikäläisten aktivistien yhteyteen. Hän oli jo Torniossa Heickelliltä kuullut Amatus Johanssonin ja Iikka Castrénin toiminnasta. Paananen sopikin Johanssonin kanssa, että tämä toimittaisi eteenpäin ne Saksaan-pyrkijät, joita hän tai muut värvärit Ouluun lähettäisivät. Sitäpaitsi tulisi Johanssonin laajassa tuttavapiirissään koettaa hankkia värväreitä ja, mikäli mahdollista, itsekin edelleen värvätä. – Niinikään katsoi Paananen asialle erittäin tärkeäksi, että tuo vanhaan aktiiviseen puolueeseen kuulunut sosialistien luottamusmies, vaatturimestari Jaakko Kemppainen saataisiin tehokkaasti ryhtymään värväystyöhön varsinkin siten, että hänkin koettaisi saada alavärväreitä lukuisten tuttaviensa keskuudesta ja että hän ennen kaikkea ryhtyisi sosialistien parissa herättämään luottamusta ja harrastusta jääkäriliikkeeseen. Tämä tarkoituksenaan hän lähti tuntemansa oululaisen aktivistin, rautakauppias Väinö Tirkkosen kanssa Kemppaista tapaamaan. He tulivat puotiin, ja Paananen esitti asiansa kylmästi ja suoraan osoittaen jo täten, että hän täydellisesti luotti puhuteltavaansa. Kemppainen kuunteli tarkkaavaisesti ja lupasi seuraavana päivänä antaa varman vastauksen keskusteltuaan asiasta ensin vaimonsa kanssa. – Päivää myöhemmin Paananen ilmestyi uudestaan puotiin. Ja tuon vanhan rautakouran vastaus oli myönteinen ja selvä.

Tämän jälkeen Paananen ryhtyi värväyspuuhiin rannikkopitäjissä. Siihen hänellä olikin hyvät edellytykset Oulun läänissä tapahtuneen toimintansa perustuksella. Maaseudulla hän pyrki osaksi entisten tuttaviensa, osaksi toisten kautta tietoonsa tulleiden luotettavien henkilöiden yhteyteen, tiedoittaakseen näille, millä kannalla jääkäriliike oli, ja hankkiakseen värväreitä. Ja mikäli Paanasella tilaisuutta vain oli, värväsi hän itsekin.

Meille ei ole mahdollista askel askelelta seurata Paanasen jälkiä ja hänen innoittaneensa värvärien toimintaa, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Mainitsemme vain, että hän liikkui m.m. Kempeleessä, missä hänellä oli paljon tuttavia, samoin Limingassa, Oulaisissa, Revonlahdella, Ruukissa ja Saloisten kappelissa. Saloisissa Paananen sai luotettavan asiamiehen maanviljelijä Bergströmistä. Kaikkialla hän kehoitti alavärväreitä lähettämään miehensä joko Amatus Johanssonin tai Jaakko Kemppaisen välityksellä eteenpäin.

Kävipä Paananen Haapavedelläkin tervehtimässä metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäistä, joka siellä jo oli aloittanut värväystyön. Samoin hän pistäytyi Nivalassa kertomassa Saksan-uutisia kirjailija Kyösti Wilkunalle, joka niinikään oli antautunut värvärien vaaranalaiselle polulle. Luonnollisesti Paanasen vierailu suuresti innostutti Lyytikäistä ja Wilkunaa; molemmat ottivatkin hänet vastaan erittäin sydämellisesti.

Näin siis Paananen kaikkialla, missä liikkui, järjesteli värväystyötä ja innosti mieliä, mutta sen lisäksi hän vielä kaksi kertaa itsekin vei Kemistä käsin miehiään rajan yli Ruotsiin, noin 20 miestä kummallakin kertaa. Kemissä hän taas tällöinkin neuvotteli sikäläisten aktivistien kanssa.

Näiltä kuljetusretkiltään Paananen vielä palasi pääkortteeriinsa Ouluun, missä hän koko ajan – aina pari päivää kerrallaan – oli asunut omalla nimellään neiti Elsa Karjalaisen omistamassa "Uudessa hotellissa".

Rohkeisiin ja isänmaallisiin oululaisiin Paananen oli suuresti ihastunut.

Hänen toimintansa, joka verraten laajalla alueella oli jatkunut noin kaksi kuukautta, oli niin avointa peliä, että santarmitkin jo lopulta tunsivat hänet ulkomuodolta siksi hyvin, etteivät enää kysyneet häneltä passiakaan. Kaikesta varovaisuudesta ja rohkean luontevasta käyttäytymisestä huolimatta Paanasen puuhien tarkoitus ei kuitenkaan ajan pitkään voinut jäädä viranomaisilta salaan.

Eräänä päivänä muudan kunnon oululainen poliisi kuiskasikin hänen korvaansa:

"Nyt olisi paras lähteä!"

Tätä reilua vihjausta jääkärimme noudattikin jättäen Oulun joulukuun 13. p:nä 1915. Kemissä hän sitten oli päivän lähtien sieltä joulukuun 15. p:ää vasten yöllä yksinään maanviljelijä Bergströmiltä ostamallaan hevosella ajamaan Ruotsin puolelle.[29] Kemissä Paananen oli saanut tietää, että venäläiset olivat panneet vartion Valkeakarin saareen, joten hänen oli pakko tehdä iso mutka mainitun saaren eteläpuolella.

Oli tavattoman ankara pakkanen ja sen lisäksi kova viima meren selällä. Seurauksena olikin, että Paananen palellutti pahoin molemmat kätensä, joissa vieläkin on tuon yön muistoja.

Ruotsissa hän tapasi erään joukon Saksaan-menijöitä ja vei sen kanssaan Lockstedtiin.

Jääkäri Väinö Paanasen Oulun läänissä suorittama tarmokas värväystyö oli tuloksiltaan erinomaisen tärkeä ja menestyksellinen.

Jaakko Kemppainen.

Vaatturimestari Jaakko Kemppainen, syntynyt joulukuun 22. p:nä 1869 Hyrynsalmen pitäjässä, on Pohjois-Pohjanmaan pontevimpia miehiä. Työväen aseman korjaaminen on aina ollut hänen sydämellään, mutta ennen kaikkea meidän yhteisen isänmaamme asia. Jo routavuosien alusta saakka hän otti tarmokkaasti osaa Oulun työväenyhdistyksen toimintaan ollen sen puheenjohtajanakin vuosien 1900-1905 välisenä aikana. Jaakko Kemppainen nautti myös paikkakuntansa huomattavimpien henkilöiden, kuten rehtori Mauno Rosendalin, maisteri Seth Snellmanin ja metsänhoitaja Th. A. Heikelin täydellistä luottamusta.

V. 1905 Kemppainen, kuten "Roudan ja raudan" II:ssa osassa on

kerrottu, oli mukana "John Graftonin" salaperäisessä tarinassa.

Mutta Jaakko Kemppaisella oli myös enemmän kuin monella muulla kokemusta siitä, mitä venäläinen mielivalta ja hallintojärjestys merkitsi.[30] Koska hän oli työväenyhdistyksen puheenjohtaja – ja myöskin salaisten ilmiantojen johdosta – vietiin hänet kaksi eri kertaa kuvernööri Savanderin luo, ja monesti viikossa, väliin joka päiväkin hänet vaadittiin poliisikamariin kuulusteltavaksi, ilman että hänelle koskaan ilmoitettiin syytä siihen. Paitsi sitä, että hän sai öin päivin olla alituisessa jännityksessä ja vangitsemisen pelossa, kärsi hän suurta taloudellistakin tappiota siitä ajanhukasta, mikä kului ainaisiin rettelöihin.

Oulun läänin routavuosien-aikaisella kuvernöörillä Otto Savanderilla ja Oulun poliisimestarilla, kapteeni M. Demidoffilla oli Kemppaisen, "rikoksista" pitkä syytöslista, minkä mukaan hän m.m. olisi jakanut erästä punakantista kirjaa, joka sisälsi selostuksen Venäjän vallankumousliikkeestä. Määrättynä vangittavaksi hän pakeni toukokuun lopulla 1904 ensin Toppilansalmelle ja sieltä Haaparannalle. Palattuaan saman vuoden lokakuun lopulla takaisin hän tosin sai olla vapaana, mutta pidettiin kuitenkin alituisen poliisivalvonnan alaisena. Tämänkin jälkeen jatkui yhtämittaisia poliisikuulusteluja, ja Kemppaista vaadittiin lupaamaan olla sekaantumatta politiikkaan. Mutta sitten lehti kääntyi – suurlakon alkaessa Demidoff päinvastoin tarvitsi Kemppaisen suojelusta.

Oli vallan luonnollista, että Kemppaisen tapainen vanhaan aktiiviseen vastustuspuolueeseen ja Voima-liittoon kuulunut mies tulisi koko tarmollaan edelleen työskentelemään Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi.

Tiedämme jo, että maisteri Arvi Korhonen tuomari P. V. Snellmanin välityksellä pyrki saamaan Kemppaisen työskentelemään jääkäriliikkeen hyväksi.[31] Tämän varsinaisen toiminnan aiheutti kuitenkin, kuten olemme nähneet, jääkäri Väinö Paananen, joka Saksasta käsin samoihin aikoihin ilmestyi Oulun seuduille värväystä järjestämään ja värväämään.

Kun Paananen lausui toivomuksensa olevan, että työväkikin saataisiin mukaan itsenäisyystyöhön, niin Kemppainen vei hänet Yrjö Mäkelinin ja Hannes Uksilan luo. Nämä innostuivatkin asiaan. Ja ettei tämä innostus ollut vain hetkellistä, sitä todistaa se, että Mäkelinin oma poikakin, Leo Mäkelin, ja Otto J. Ahmala, kuten niin monet muutkin sosialistit, liittyivät jääkäripataljoonan riveihin.

Kemppaisesta tuli näin ollen yksi Oulun päävärväreitä, joten Paananen tarjosi hänelle miestenkuljetukseen tarvittavia varojakin. Kemppainen ei kuitenkaan ottanut niitä vastaan, vaan rahoitti aluksi kaikki omilla varoillaan, vaikk'ei hänellä itselläänkään ollut liikaa mammonaa. Kaarlo Hällforsilta hän kyllä sittemmin sai 1200 mk etappirahoja.

Alavärvärit toimittivat Kemppaisen luo miehensä, jotka muka asiakkaina tulivat puotiin, katselivat kankaita, otattivat mittoja j.n.e. Tunnusmerkkinä olivat määrätyt savukelaatikon kannessa olevat kirjaimet.

Petturitarjokkaita oli valitettavasti paljon. Muuan tällainen tuli Kemppaista kerran kiristämään. Hän oli nimittäin vankilassa saanut kuulla Kemppaisesta eräältä toiselta, rajalta palanneelta. Mies tuli puotiin, näytteli laatikkoa ja vaati rahoja, mutta kun Kemppainen pian huomasi, ettei tämä mikään oikea mies ollut, käski hän hänet ulos. Silloin mies rupesi Riekin kohtalolla kovasti uhkailemaan tiukaten ei vähempää kuin 10.000 markkaa. Kun Kemppainen sanoi, ettei hänen päänsä niin paljoa maksaisi, niin mies alkoi tarkistaa taksaansa ilmoittaen tulleensa vain parantamaan raha-asioitaan. Kemppainen ajoi hänet yhtä kaikki ulos sanoen:

"Kyllä sinä olet tullut väärään paikkaan!"

Kemppainen oli myös itse erinomainen värväri, sillä hän tunsi kaikki, sekä herrat että työmiehet. Suhteistamme Venäjään hän oli täydellisesti selvillä; sortajaa vastaan tähtäsi hänen koko toimintansa.

Kuten jo olemme viitanneet, vaikutti hän sekä sosialistien johtajiin että työmiehiin, ja jo tältäkin kannalta katsottuna hänen merkityksensä oli sangen huomattava.

Marraskuun lopulta 1915 lähtien Kemppainen teki uskollisen vankkumatta yhteen mittaan työtä, kunnes viimeiset miehet lähetettiin huhtikuussa 1916. Kesällä taas ei ollut muuta liikettä, kuin minkä saksalaisten sotavankien kuljettaminen aiheutti.

Oli ilmeistä, että sikäläinen santarmisto ja kuvernööri af Enehjelm urkkijainsa kautta saisivat selvän Kemppaisen kaltaisesta miehestä. Etsivä Rautio sanoikin kesällä Kemppaiselle:

"Kuvernööri syyttelee sinua."

Enehjelm olikin kysellyt Rautiolta, minkälainen mies Kemppainen oli.

Rautio oli vastannut:

"Minä en lainkaan usko Kemppaisesta mitään pahaa!"

Kuvernööri oli kysynyt silloin:

"Millainen mies sitten tuo Savilaakso on?"

Siihen oli Rautio vastannut:

"Ei se ole mies eikä mikään!"

Kemppaisen "syntien" mitta oli kuitenkin af Enehjelmin ja santarmiratsumestari Tsherkassinoffin mielestä jo tullut täyteen.

Syyskuun 2. p:nä 1916 Tsherkassinoff saapui erään poliisin seuraamana Kemppaisen vaatturiliikkeeseen. Hetken aikaa mietittyään Kemppainen päätti – kun vieraiden saapumisesta hänelle ilmoitettiin – mennä puotiin.

"Onko Kemppainen vormukangas?" kysyi Tsherkassinoff.

"Ei!" vastasi Kemppainen lyhyesti.

"No näyttä kirjoja!" sanoi Tsherkassinoff ryhtyen selailemaan kangasmallivihkoja.

Hetken kuluttua hän sitten virkkoi:

"Mennä Kemppanen kotiin."

Ja niin lähdettiin Kemppaisen asuntoon. Se olikin jo kokonaan "piiritystilassa". Talon jokaisen kerroksen porraskäytävässä liikehti santarmeja, ja vaatturimestarin oven takana niitä oli kokonaista neljä kappaletta.

Asunnossa pantiin kaikki ylösalaisin, mutta mitään raskauttavaa ei löydetty, sillä Kemppaisen tytär, neiti Ester Kemppainen oli jo viikkoa aikaisemmin korjannut pois kaikki vaaralliset paperit.

Sitten ruvettiin pitämään kuulustelua, mutta Kemppainen vastasi joka kysymykseen:

"En minä tiedä."

Kun sitten kuulustelu tuntui olevan lopussa, niin Kemppainen kysyi piloillaan:

"Eikö sitä enää jatketakaan?"

Silloin Tsherkassinoff, joka osasi hiukan suomea, virkkoi tähän:

"Ethen sie mite puhukaan."

"Puhun kaikki, mitä minä tiedän!" vastasi Kemppainen.

Tästä Tsherkassinoff ihastui kovin, tuli "höyliksi", käski istumaan ja tarjosi tupakkaakin. Mutta tietysti Kemppainen ei tällöinkään tiennyt entistä enempää.

Loppujen lopuksi kuului:

"Vankilaan!"

Ja syyskuun 4. p:nä 1916 avautuivat Kemppaiselle Oulun linnan ovet! (Liite n:o 1.)

Tsherkassinoff oli edelleenkin "höyli" – "höylimpi" kuin af Enehjelm. Hän näet salli Kemppaisen santarmin saattamana kerran käydä kotonaan asioitaan selvittämässä.

Kemppainen oli "Oulun rautatien santarmipäällikön" toimenpiteestä lääninvankilassa "säilyttämistä varten"; vankilassapitämis-oikeuden aikaa pitennettiin kaksi eri kertaa, ensi kerralla af Enehjelmin ja toisella kertaa Vl:n armeijan päällikön määräyksestä.

Tsherkassinoff kävi usein Kemppaista tutkimassa ja kertoi kerran, että tämän oli turha enää syyllisyyttään kieltää, kun hänellä muka oli jo neljätoista todistajaa[32] Kemppaista vastaan ja kolme oli vielä kuulustelematta.

Silloin Kemppainen sanoi:

"Sehän on ihme, että yhtä miestä vastaan on niin monta todistajaa! Niiden todistuksethan mahtavat haihtua kuin p–u tuuleen!"

Kemppaista suututti, että häntä syyttä aikojaan niin kauan pidettiin lääninvankilassa ja tämän johdosta hän monta kertaa ilmoitti tahtovansa tavata kuvernööriä. Kerran hän vihdoin saikin sen armon.

"Mitä olisi asiaa?" tiedusti af Enehjelm.

"Pyytäisin, että valtioneuvos kiiruhtaisi kuulusteluja, jottei minun tarvitsisi istua niin kauan."

"Enhän minä tiedä, oletteko Te murhasta vai varkaudesta vangittuna", ilvehti kuvernööri.

"Onpa merkillistä, ettei valtioneuvos sitä tiedä; ja kuitenkin minut on juuri Teidän määräyksestänne tänne vastaanotettu", virkkoi Kemppainen.

"Menkää, ei teidän tarvitse tulla minua neuvomaan!" tiuskaisi siihen valtioneuvos.

Vasta lokakuun 25. p:nä Kemppainen lähetettiin "vakinaisessa vankivaunussa" Viipurin lääninvankilaan "Viipurin läänin kuvernöörin enempää toimenpidettä varten."

Matkalle lähdettäessä pantiin Kemppaiselle käsiraudat, ja jalkaraudatkin oli jo määrätty pantavaksi, sillä af Enehjelm piti Kemppaista hyvin tärkeänä vankina.

Vankilan vahtimestari Stålhammar sanoi, kun käsirautoja kiinnitettiin:

"Eihän sitä tiedä, kun aika muuttuu, kenen käsiin nämä vielä pannaan".[33]

Jalkarautoja ei kuitenkaan käytetty, kun af Enehjelm oli määrännyt erityisen vartian mukaan vankivaunuun. Matkalla otettiin käsiraudatkin pois.

Viipurin lääninvankilassa Kemppainen oli viikon. Pietariin lähdettäessä hän sai pukeutua omiin vaatteisiinsa, mutta kytkettiin yhteen erään rosvon kanssa.

Pietarissa Kemppainen vietiin ensin Peresilnaja-nimiseen transporttivankilaan ja sieltä kahden vuorokauden perästä Shpalernajaan.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Kemppainen palasi Ouluun. Hänen kunniakseen toimeenpantiin suurenmoinen vastaanotto. Asemalla oli monituhatpäinen kansanjoukko häntä tervehtimässä. Ja sosialistit kiiruhtivat valitsemaan hänet neuvostonsa jäseneksi.

Kun työväenneuvosto sittemmin rupesi innokkaasti veljeilemään venäläisten kanssa, niin Kemppainen mitä jyrkimmin vastusti moista menoa. Lopuksi tuli kiivas riita ja sanasota, jolloin Kemppainen lähti pois neuvostosta lausuen mennessään:

"Te olette semmoista väkeä, että te vaikka nuolisitte ryssän p–n!"

Näin sanoen Kemppainen erosi koko neuvostosta – eikä sen ovia enää avannut.

Tällainen on ääriviivoittain Jaakko Kemppaisen kunniatarina. Hyvätuulisena ja tyytyväisenä tapaa hänet jälleen kodissaan, missä kaksitoista vuotta sitten kuului venäläisen komentajan käskevä sana: "Vankilaan!"

Esko Riekki.

Oululainen värväri Esko Riekki tuli ylioppilaaksi 1909 ja hänkin kuului siihen Pohjois-pohjalaisen osakunnan ylioppilaspiiriin, jonka isänmaallisesti innoittavana sieluna oli useinmainittu maisteri Väinö Kokko. Helsingissä ollessaan Riekki valittiin moniin luottamustoimiin. Niinpä hän m.m. oli ylioppilaskunnan hallituksen jäsen, pohjalaisen ylioppilasvaltuuskunnan sihteeri ja Pohjois-pohjalaisen osakunnan kansanvalistustoimikunnan puheenjohtaja. Hän, niinkuin moni muukin, joutui jääkäriliikkeen lumoihin jo syksyllä 1914. Oltuaan sitten vuoden 1915 sekä kevät- että syyslukukauden opintojaan jatkamassa yliopistossa hän jo syyslukukaudella 1915 hoiti sekä Ostrobotnialla että ylioppilastalolla värväyskonttoria. Joulukuun alussa 1915 hän tuli Ouluun ruveten siellä pontevasti toimimaan jääkäriliikkeen hyväksi.

Hän värväsi miehiä ahkerasti ja menestyksellä laajassa tuttavapiirissään ja oppikoulujen ylempien luokkien oppilaiden keskuudessa. Monet uljaat jääkärit, kuten Raappana, Wiklund y.m. lähtivät hänen toimestaan, "joskaan niitä ei tarvinnut erikoisesti kehoittaa, sillä ne olivat hyvin valmiit lähtemään asiasta tiedon saatuaan", lausuu Riekki.

Vaikka värvärit yleensä karttoivat toisiansa, oli Riekki, kun asiat sitä vaativat, yhteydessä sekä Kaarlo Hällforsin että Jaakko Kemppaisen kanssa.

Riekki liikkui värväys- ja muissa jääkäriliikettä koskevissa asioissa myös Oulun ulkopuolella. Niinpä hän kävi Haukiputaallakin värväämässä ja jääkärimieltä lietsomassa.

Haapavedellä värväävälle metsänhoitaja Viljo Lyytikäiselle hän vei kerran joulunpyhien aikaan rahoja joitakuita satoja markkoja. Samoin hän kävi tammikuun alussa 1916 Kemissä, saatuaan Kaarlo Hällforsilta Pietilälle vietäväksi 4,000 mk A.K:n varoja.

Kun sitten Kemin reitti tukkeutui, piti Riekki eräiden muiden – heistä mainittakoon metsänhoitaja Väinö Pallari ja kapteeni Lauri Ruotsalo – kanssa huolta siitä, että Kemin kautta Saksaan pyrkijät saivat Oulun asemalla postimerkki-ilmoituksen avulla ja joskus välittömästikin tiedon asiasta. Ja monet, jotka sittenkin vahingossa joutuivat menemään Kemiin, palasivat Riekin luo Ouluun neuvottelemaan ja uusia ohjeita saamaan.

Vaikeinta Riekille oli Kemin etapin lopullisen katkeamisen ja helmikuun puolivälin välinen aika. Silloin näet Kemin "Osulasta" palasi takaisin monta kymmentä miestä, jotka eivät olleet varoitusmerkkiä huomanneet. Heiltä oli loppunut rahat, ja kaikki siteet kotiseudun ja heidän väliltään olivat katkenneet. Miehet toimitettiin tällöin eri tahoille, mitkä kotiin, mitkä Jepuan tai Tervolan kautta eteenpäin, mitkä taas erinäisiin töihin Pohjanmaalle.

Näiden joukossa oli myös 5-6 tri Lindén Lohjalta värväämää miestä. Riekki lähetti heidät Lohjalle, mutta miehet lähtivät uudestaan yrittämään eteenpäin ja joutuivat Lapualla kiinni. Tällöin eräs heistä, joukon johtaja, kivityömies Jalmari Luoto santarmien pelottelujen masentamana (köysinippu ja revolveri lyötiin pöytään ja sanottiin: Tästä on lyhyt tie kuolemaan!) kertoi käyneensä Kemin "Osulassa" ja Esko Riekin luona Oulussa. Tästä saatiin entisten epäluulojen lisäksi todistus Riekkiä vastaan. Häntä oli kyllä jo muutamia kertoja varoitettu. Niinpä m.m. Amatus Johansson oli, saatuaan erään sähköttäjän kautta tietää Esko Riekkiä koskevan sähkösanoman menneen Tornioon, varoittanut häntä. Myöskin Arvi Korhonen oli kehoittanut häntä pitämään varansa. Ja kerrotaanpa "jääkärien näkijän",[34] Kantolan Liisankin yrittäneen häntä varoittaa, mutta "eipä tuo välittänyt", kuten Liisa myöhemmin kertoi.

Riekki valmistelikin lähtöään, mutta lykkäsi sitä kuitenkin päivästä päivään siitä syystä, ettei hän katsonut voivansa noin vain poistua paikaltaan ja ettei hän myöskään arvioinut kiinnijoutumisen vaaraa tarpeeksi vakavaksi. Venäläiset näet vangitsemisia toimeenpannessaan olivat alussa verraten varovaisia, etsien päteviltä näyttäviä todistuksia.

Tuli sitten kohtalokas helmikuun 24. päivä. Kello 12 päivällä santarmit piirittivät Esko Riekin kotitalon. Tämä oli silloin kaupungilla asialla ja lähti palaamaan kotiinsa huolimatta siitä, että eräs pikku poika hänelle kadulla ilmoitti santarmien häntä etsivän – Oulussa ei näet tähän mennessä ollut vielä mitään vangitsemisia tapahtunut. Kun hän tuli kotiin, oli siellä Tornioon sijoitetun santarmiston päällikkö, everstiluutnantti Netshogin sekä Oulussa asuva rautatiesantarmien päällikkö, meille ennestään tuttu ratsumestari Tsherkassinoff.

Netshogin luki santarmihallitukselta saapuneen sähkösanoman, jossa hänet määrättiin toimittamaan kotietsintä ja pidättämään "maisteri Esko Riekki Oulusta, syytettynä kirjeenvaihdosta Saksan kanssa ja nuorten miesten värväyksestä Saksaan".

Kotietsintä suoritettiin jotensakin pintapuolisesti ja kohteliaasti – ainoastaan Esko Riekin huoneessa. Santarmit takavarikoivat pienen browning-pistoolin, minkä Riekin isä, kauppaneuvos Riekki myöhemmin sai poliisikamarista takaisin, pari koneellakirjoitettua, tilanteen selvittelyä koskevaa lentolehtistä ynnä Esko Riekin todistukset ja yksityisen kirjeenvaihdon. Sitten tarkastuksenpitäjät tiedustelivat, oliko pidätetyllä mitään vaarallista yllään – siveltiin taskuja – mutta mitään sellaista ei ollut.

Everstiluutnantti Netshogin valitti pidättämismääräystä antaen Esko Riekille luvan syödä päivällistä kotonaan, mutta Tsherkassinoff huomasi Esko Riekin piirongilla karttakäärön. Käärössä oli kaksi Luoteis-Suomen karttalehteä, joista toiseen maisteri Arvi Hällfors oli muuatta päivää aikaisemmin merkinnyt suunnittelemansa Tervolan uuden etappireitin. Jos tämä merkintä olisi huomattu, olisi se ollut Esko Riekkiä vastaan erittäin raskauttava todiste, ja reitti olisi täten paljastunut. Mutta sisimpänä käärössä oli Saksan itärintaman sotakarttoja. Kun siis muuan santarmi-aliupseeri päällikkönsä kehoituksesta tutki kääröä, sattuivat juuri nuo sotakartat hänen silmäänsä.

"Pelkästään sotakarttoja!" ilmoitti hän ratsumestarille.

Helpotuksen huokaus kohosi silloin Riekin rinnasta.[35]

Päivällisen syötyään Esko Riekki ajoi isänsä hevosella kahden santarmin saattamana "komeasti" Oulun lääninvankilaan,[36] mistä hänet helmikuun 28. p:nä siirrettiin Katajanokalle Helsinkiin. Siellä häntä pidettiin noin kaksi kuukautta.

Alustavasti kuulusteltiin häntä santarmihallituksessa vain kerran. Myöskin valtioneuvos Mashkevitsh kuulusteli häntä kerran Helsingissä Pietarin oikeushovin prokuraattorin läsnäollessa. Kun Riekki Mashkevitshin kuulustelun jälkeen pyysi päästä vapaaksi, niin tämä näytti vähän epäröivän, mutta asia jäi silleen, koska Riekki, kuten Mashkevitsh väitti, ei ollut puhunut totta. Tällöin Riekki lausui ihmettelevänsä, minkätähden häntä ollenkaan kuulusteltiin, jollei häntä kerran uskottu.[37]

Seurasi sitten matka Shpalernajaan, jonne niin monen Suomen-pojan tie näihin aikoihin päätyi.

Muita Oulun ja sen lähitienoiden värväreitä ja aktivisteja.

On luonnollista, ettei niin laaja sekä niin vaikeasti ja nopeasti suoritettava työ kuin miehistön värvääminen jääkäripataljoonaan voinut viedä päämaaliin yksinomaan muutamien päävärvärien voimin. Päävärvärit eli niinsanoaksemme toiminnan enin esiinpistävät kärjet tiesivät vallan hyvin, että he tarvitsivat paljon ja luotettavia apulaisia. Heidän kaikkein tärkeimpiä tehtäviään olikin hankkia n.s. alavärväreitä, joiden sitten piti ryhtyä varsinaiseen värväystyöhön.

Mutta niinkuin oli salaista itse värväystoiminta, niin ovat tämän suuren isänmaallisen työn suorittajatkin useimmissa tapauksissa jääneet salaperäisyyden verhon taa. Nämä miehet eivät – enempää kuin jääkäritkään – ole koskaan mitään palkkaa – edes muistamisen muodossa – tavoitelleet, mutta jälkipolville velvoittaviksi esikuviksi olisivat heidän nimensä ja tarinansa meille tärkeitä ja rakkaita. Tässä mielessä poimimme esiin edes muutamien värvärien ja aktivistien nimiä.

Niistä värväreistä, jotka itse tekivät seuraa värvätyilleen, mainittakoon ylioppilas Erkki Merikallio (jääkärivänrikki, kaatui 27.4.1918 Muolaassa) sekä konttoristi Oiva Rustanius (jääkärivänrikki; kaatui 8.4.1918 Lempäälässä). Myöskin haukiputaalaiset jääkärit Heikki Jussila ja Niilo Jämsä värväsivät ensin jonkin aikaa.

Heikki Jussilalle (nyk. Oulun suojeluskuntapiirin piiripäällikkö, jääkärikapteeni) puhui ensimmäisenä Saksaan-menosta rohkea ja reima Oiva Rustanius. Jussila ja Jämsä olivat myös Esko Riekin yhteydessä, joka taas ei pitänyt kiirettä heidän Saksaan-menollaan, vaan toivoi, että he jatkaisivat värväämistään kotipuolessaan. Näin miehemme tekivätkin, värväten Haukiputaalla muiden muassa työmies Pekka Sammallahden, joka lähti Saksaan tammikuun 19. p:n tienoilla. Pian kuitenkin jääkäripataljoona veti Jussilan ja Jämsänkin riveihinsä; he lähtivät jo helmikuun puolivälissä 1916. Nämä reippaat Haukiputaan pojat tekivät lähtiessään A.K:n edustajalle Kaarlo Hällforsille vielä sen palveluksen, että tiedostivat Kyläjoella olevan sopivan etappimiehen, nimittäin haukiputaalaisen Erkki Seppäsen, jota Kaarlo Hällfors sittemmin paljon käytti lähettäessään miehiä eteenpäin. Sammallahti, jota Seppänen ensin oli opastanut, kirjoitti tästä Seppäsen mukana Jussilalle, joka taas puolestaan tiedoitti asiasta Hällforsille. Tämä pyysi Jussilaa ja Jämsää sopimaan miestenkuljetuksesta Seppäsen kanssa, joka, kuten jo olemme kertoneet, antoikin tähän suostumuksensa, mistä sitten Jämsä palasi Hällforsille ilmoittamaan. Seppäsellä oli etappipuuhissa apuna lankonsa Jalmari Ruuti.

Näissä reippaissa Haukiputaan pojissa liikkui puhdas jääkäriveri. Jääkärivänrikki Niilo Jämsä haavoittui vaikeasti Lempäälässä huhtikuun 3. p:nä 1918; ja sankarin elämä sammui jo seuraavana päivänä. Kun saapuvilla olleet jääkärit murhemielin seisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä, lausui hän heille:

"Sitten vasta, kun me kaikki jääkärit olemme kaatuneet, on pataljoonamme tarina kaunein".[38]

Oululaisia värväreitä oli niinikään kauppias Arvi Illikainen. Hän toimi paljon myös lähettinä, käyden monet kerrat Helsingissä, Kemissä, Tervolassa y.m. "Hän oli mies, joka meni vaikka minne eikä vahingossakaan puhunut sivu suun."

Emme myös saa unohtaa insinööri Uuno Kalliota[39] ja eläinlääkäri L. E. Reinilää, jotka myöskin värväsivät. Insinööri Uuno Kallioon tutustumme vielä myöhemmin.

Kauppias Väinö Tirkkonen ja johtaja Väinö Veriö olivat asioissa innokkaasti mukana; heistä jälkimmäinen värväsi Oulaisissa.

Sosialistien keskuudessa värväsivät etupäässä tunnetut johtomiehet Yrjö Mäkelin ja Hannes Uksila sekä päävärväri Jaakko Kemppainen, joihin jo olemme tutustuneet.

Vielä on meidän muistettava muutamia kunnianmiehiä, joiden vankkumaton aktivistinen kanta tukena jääkäriliikkeen pyörteissä oli tohtori Axel Tavaststjerna, joka kyllä ei värvännyt, mutta oli muuten erittäin lämmin asialle m.m. aina auliisti antaen vainotuille aktivisteille luonansa suojaa. – Tohtori Ismael Otsoni oli myös jääkäriliikkeen ystäviä; hänen ponnistuksensa Oulun lääninvankilaan teljetyn, pahasti haavoittuneen jääkäri Weckströmin hyväksi osoittivat, minkä hengen miehiä hän oli.

Lopuksi mainitsemme vielä erikoisesti Oulun lääninhallituksen vahtimestarin Pekka Tirkkosen. Hän oli kyllä asemaansa nähden lääninhallituksessa alin – mutta sittenkin oikeastaan ylin. Ne lukuisia aktivisteja koskevat vangitsemismääräykset, joita hänen herrojensa pöydiltä sinkoili hänen lähetettäväkseen, hän säännöllisesti jätti useiksi päiviksi lepäämään, arvellen, ettei moisilla kirjeillä ollut mitään kiirettä. Niinpä hän m.m. sopi Kaarlo Hällforsin kanssa siitä, että Arvi Hällforsia koskeva vangitsemismääräys saisi jäädä vielä neljäksi päiväksi lähettämättä, vaikka se jo hänen omasta aloitteestaan oli sitä ennen ollut useita päiviä "lepäämässä".

Tähän värväri- ja aktivisti-luetteloon olisi epäilemättä varsinkin maaseudulta paljon lisättävää, mutta meidän on tällä kertaa tyydyttävä siihen, että annamme vain kahden rohkean miehen, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen ja kirjailija Kyösti Wilkunan edustaa maaseudulla toimineita värväreitä.

Oululla on ilo osoittaa keskuudestaan vielä useita miesten-miehiä, jotka ryhtyivät huomattavasti toimimaan vasta vapaussodan kynnyksellä ja sen kuohuissa, mutta he kuuluvat vapaussotamme historiaan, missä ovatkin saaneet kunniasijansa.

Kun otamme huomioon, että yksin Oulusta ja Oulun maaseurakunnasta tuli jääkäripataljoonaan 62 miestä ja muista Oulun värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä 91 (Liite n:o 2), niin käsitämme, että tämäkin Suomen itsenäisyyden valmistelutyön osuus vaati värväreiltämme paljon tarmoa ja rohkeutta.

Värväystyön tuloksiin vaikuttivat kuitenkin värväämään komennetut jääkärit ja ne rohkeat miehet, jotka itse päättivät lähteä Saksaan, sangen huomattavasti.

Viljo A. Lyytikäinen, Haapaveden-värväri.

Kun metsänhoitaja Viljo Lyytikäinen syksyllä 1915 oli palannut Kittilän kruununmetsistä Huiskan sotilasvirkataloon Haapavedelle, missä hän nuoren vaimonsa kanssa asui maanviljelijä Emil Veikkolalta (ent. Lundström) vuokraamassaan huoneistossa, sai hän vanhalta luokkatoveriltaan, lääketieteenkandidaatti Kaarlo von Hertzeniltä Helsingistä kortin, joka sisälsi seuraavan lyhyen tiedotuksen:

"Jos muistat kuopiolaisia suunnitelmiamme, tule heti Helsinkiin. Pidätän oikeuden korvata matkakulusi. – Tuus: Kalle Hertzen."

Lyytikäisen riemu oli sanoin kuvaamaton. Hän kertoi, heti vaimolleen noista kuopiolaisissa koulunaikaisista suunnitelmista. Hän ja Kaarlo von Hertzen olivat yhdessä unelmoineet venäläisiä vastaan tapahtuvasta aseellisesta noususta. Myöhemmin oli heihin liittynyt kymmenkunta muuta kuopiolaista koululaista, joten oli syntynyt oikein oma seura. Uudenkirkon ja Kivennavan Suomesta erottamisaikeiden aikana (1908-1910) tuo aseellista nousua ajava nuorten liitto oli toiminut, ja tarkoituksena oli ollut levittää sen aate yli koko maan, lähinnä ylioppilaiden ja oppikoulujen yläluokkien oppilaiden keskuuteen.[40] Lyytikäisen ja von Hertzenin kokemukset Helsingissä vv. 1911-1913 olivat kuitenkin saaneet heidät siihen käsitykseen, ettei opiskeleva nuoriso vielä ollut ollut kypsä tällaiseen yritykseen. Siksipä he olivat katsoneet parhaaksi pysyä hiljaa, jotenka tuo heitä aikanaan suuresti innostanut hanke oli saanut kokonaan raueta.

Kaarlo von Hertzenin kutsu tuli näin ollen kuin salamanvälähdys ja se osoitti, että jotakin oli tekeillä tai ehkä jo tehtykin, koskapa rahaakin tuntui olevan käytettävissä.

Lyytikäinen matkusti siis heti ensimmäisessä junassa Oulaisista Helsinkiin.

Seuraavana päivänä hän jo oli siellä salaisessa kokouksessa, joka pidettiin professori Anders Donnerin kodissa Suomi-yhtiön toimitalossa Yrjönkadun varrella. Isäntänä oli tri Sven Donner, joka sairaana ja sairasviittaan puettuna johti asioiden käsittelyä.

Paitsi Kaarlo von Hertzeniä ja Lyytikäistä, oli saapuvilla viisi miestä, m.m. maisterit Eino Välikangas ja Arvi Korhonen.

Kuultuaan, mistä oli kysymys, Lyytikäinen oli heti valmis toimimaan. Niinpä hänelle annettiin tarpeelliset ohjeet ja tarjottiin rahaakin, mutta ihanteellisena aktivistina hän ei vielä silloin huomannut, että "sotaa" käydessä sitäkin tarvittiin. Helsingin ja Lyytikäisen väliset tiedotukset olivat kirjoitettavat salamusteella tavallisten kirjeiden rivien väliin.

Ensi innossaan luuli koko nuoren polven leimahtavan tuliseen toimintaan isänmaan puolesta, mutta suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän pian huomasi, ettei hän vanhoista tuttavistaan tavannut yhtään, joka olisi asiasta vähääkään lämmennyt. "Tyhmä, isänmaalliselta kannalta tuomittava, varomaton, suorastaan rikollinen suunnitelma" j.n.e.

Suuressa sieluntuskassa Lyytikäinen kääntyi sitten entisen opettajansa, yliopiston silloisen metsänhoitajan, tri A. Benj. Helanderin puoleen metsätieteellisen laitoksen huoneistossa, Kirkkokadun 4:nnessä, missä tri Helander etsi täysin "ilmanpitävän" huoneen saadakseen huoleti keskustella. Helander kertoi olevansa asioista tietoinen ja toivoi yrityksen tuottavan onnea isänmaalle, mutta neuvoi äärimmäiseen varovaisuuteen, toivottaen nuorelle miehelle lannistumatonta mieltä. Muuta ei tarvittu – Lyytikäinen tunsi saavansa sisäistä voimaa. Ja myöhemminkin, kun vastukset toisinaan raskaasti painoivat värvärin mieltä, terästivät entisen kunnioitetun opettajan sanat vaarojen polulle astunutta nuorta miestä.

Donnerilla oli sovittu, että Lyytikäisen toiminta-alueena olisivat Haapaveden seudut. Matkustettuaan Helsingistä Kuopion kautta hän sai siellä entiseltä uskonnonopettajaltaan, rehtori Edv. Vaaramalta tämän rohkaisevan siunauksen. Ja Iisalmella Lyytikäisen isä, kasööri Abel Lyytikäinen, oli poikainsa kanssa yhtä mieltä siitä, että nyt oli joka miehen näytettävä, "mitä varten isällä oli poikia ja pojilla isänmaa". Päätettiinkin, että pojista Elis lähtisi ensi tilassa Saksaan, mutta että nuorin, Armas, jäisi toistaiseksi kotiin, Suomessa esiintyviä "liikkeen" toimia suorittamaan. Viljon työmaa taas, kuten jo tiedämme, oli valmiiksi suunniteltu.

Saavuttuaan marraskuun alussa Haapavedelle Lyytikäinen kutsui kohta luokseen pari nuorta miestä, hyvin valistuneen työmiehen Samppa (Samuli) Aution ja kauppapalvelija Vilho Lauri Niirasen, jotka kesällä olivat työskennelleet hänen kanssaan Kittilän metsissä. Lyytikäinen kertoi pojille suoraan, mistä oli kysymys. Ensin nämä tulivat aika vakaviksi, mutta pian oli kummankin ratkaisu valmis. Matkapassit hankittiin, ja pojat saivat Kemiin matkustamista varten 50 mk mieheen sekä kaikki tarpeelliset ohjeet. Hyvästely oli juhlallinen – karskin Autionkin silmässä kiilsi kyynel.

Kohta Aution ja Niirasen mentyä saapui Elis Lyytikäinen tuoden terveisiä kotoa ja lisäten värvärimme innostusta.[41]

Maanviljelijä Emil Veikkola, joka koko sydämestään oli Lyytikäisen puuhille myötämielinen ja kaikin puolin avulias, ilmoitti tälle heti värväystoiminnan alussa, että kirjailija Kyösti Wilkuna Nivalassa oli myös lähettänyt miehiä Saksaan ja että hän äskettäin oli käynyt Haapavedelläkin saadakseen myös siellä värväystyön järjestetyksi.

Kun "firman" järjestykseen kuului, että värvärien yleensä tuli välttää toistensa yhteyttä, jollei toiminta sitä ehdottomasti vaatinut, epäröi Lyytikäinen ensin, mitä tehdä, mutta kun hän arvasi, ettei Wilkuna tiennyt mitään hänen Haapaveden-toiminnastaan, niin hän päätti lähteä Nivalaan sopiakseen tämän kanssa toimintapiiristä.

Oli marraskuu ja huono suksikeli. Lyytikäinen saapui hiihtäen Nivalaan tavaten Kyöstin vanhimman veljen August Wilkunan, joka neuvoi tulijan veljensä, kirjailijan asunnolle.

Mentyään sitten Kyösti Wilkunaa tapaamaan hän oli hiihtämisestä kovin uupunut, "mutta se mies sai minusta pian väsymyksen pois" – lausui Lyytikäinen myöhemmin.

Haapaveden-värväri kertoi, miten hän oli menetellyt ja kuinka vähän hän oli aikaansaanut. Silloin Wilkuna innostui, piti pienen puheen ja tuomitsi kokonaan liiallisen henkilökohtaisen varovaisuuden. Miehen, joka oli ottanut lähettääkseen vaaroihin ja kärsimyksiin toisia – hän sanoi – ei sopinut kohdaltaan vaaraa ja kärsimystä liiaksi karttaa, jos asialle oman itsensä vaarantamisesta oli hyötyä. Ja siitä oli hyötyä. "Annetaanpas tulla yleisesti tunnetuksi, että me lähetämme miehiä Saksaan, niin silloin vasta rekryyttejä oikein rupeamillekin saamaan. Ja ryssät hätkähtävät kaikkine suomalaisten mobilisoimis- ja evakuoimis-suunnitelmineen, kun saavat selviä todisteita kansan kapinallisesta mielialasta. Eikä suinkaan ole pahaksi, jos he silloin miehittävät Suomen lujemmin – sitä helpommin saksalaiset saavat heidät piestyksi rintamalla. Me emme ehdi tarpeellisella nopeudella saada Saksan-pataljoonaamme kokoon, jos suuressa varovaisuudessamme rupeamme kovin salakähmäisiksi. Tarkoitushan on, että saksalaiset jo keväällä 1916 nousevat maihin Suomessa; ja sitä ennen pitäisi miesten olla koulutettavina ainakin neljä kuukautta, jos mieli saada heistä edes jotakuinkin pätevää johtaja-ainesta. Asiassa on kerta kaikkiaan uskallettava, jos mieli siitä jotakin tulla, eikä varovaisuuden suuresta korostamisesta lopuksi ole muuta seurausta kuin saamattomuus."

Tähän tapaan Wilkuna puhui. Ja Lyytikäinen suli kokonaan, sanoen Wilkunalle, että kun tämä, viiden lapsen isä, ei arkaillut panna itseänsä ja perhettänsä vaaralle alttiiksi, niin ei hänkään, jolla oli vain vaimo ja yksi lapsi, voinut toisin menetellä.

Ja niin Lyytikäinenkin päätti antaa värväystyönsä päästä yleisesti ihmisten tietoon.

Wilkunalla oli Haapavedellä kaukainen sukulainen, valokuvaaja Aadam Kannus, josta hän arveli Lyytikäisellä voivan olla hyötyä. Palattuaan Haapavedelle Lyytikäinen menikin ensi töikseen Kannuksen luo. Tämä oli innokas sosialisti, mutta hyvä mies, joka mielellään uskoi toisistakin vain hyvää. Hän innostui heti jääkäriliikkeeseen luvaten lähettää poikia Lyytikäisen luo matkarahoja ja ohjeita saamaan. Lyytikäisen puolestaan oli pakkokin käyttää apunaan Kannuksen tapaista seutukunnan miestä, joka tunsi paikallista väestöä, koska hän itse oli näillä tienoin aivan outo ja sitäpaitsi töittensä takia niin sidottu, ettei hänellä olisi ollut tilaisuuttakaan paljon tutustua sikäläiseen rahvaan-nuorisoon.

Pian alkoi kierrellä huhuja Lyytikäisen puuhista. Hän ei itsekään voinut aavistaa, miten nopeasti tieto levisi kerran vauhtiin päästyään.

Rupesi tulemaan miehiä "töitä" kyselemään. Mutta ainakin toinen puoli näistä "työnhaluisista" tuntui olevan puhtaita lurjuksia, jotka sanoivat kotipaikakseen mikä Helsinkiä, mikä Porvoota j.n.e. ja jotka kehuivat tuntevansa metsän-hoitajan-tapaisia työnvälittäjiä muitakin – aina tohtori Niemeä ja Wilkunaa myöten; viimeksimainituilla herroilla ei vain muka ollut ollut rahaa heidän "pestuuseensa".

Monet näistä miehistä olivat ilmeisesti "keinottelijarekryyttejä", jotka kulkivat värvärin luota värvärin luo elinkeinonaan matkarahojen kokoaminen. Myöhemmin tällaiset "rekryytit" koettivat hankkimillaan tiedoilla saada vielä santarmeiltakin ilmianto-rahoja.

Oli kuitenkin joukossa myös reiluilta ja miellyttäviltä vaikuttavia miehiä. Nämä jälkimmäiset eivät tavallisesti olleetkaan pitkämatkalaisia, vaan useimmiten Nivalasta, Haapajärveltä, Haapavedeltä tai muualta lähipitäjistä.

Lyytikäisen täytyi tunnustaa harjoittavansa työnvälitystä. Epäilyttäville miehille hän haasteli tukkityömaista, joista hänellä oli tietoja, suositellen heille Kittilässä, Baltiskan (Baltiska Trävaru Ab.) hakkuilla tahi Sodankylän kruununmetsissä tahi Halla-yhtiön hakkuumailla Kärsämäellä saatavissaolevia savottatöitä.

Lyytikäisen ihmeeksi moni näistä "työnhaluisista" talttuikin näillä puheilla, jopa joku otti työsuosituksenkin. Toiset kuitenkin selittivät – joskus hyvinkin röyhkeästi – etteivät he mokomiin töihin olleet tulleet tarjoutumaan, vaan että he halusivat "töihin" rajan toiselle puolelle. Kun Lyytikäinen silloin julmistuneena koetti tiuskia, ettei hän harjoittanut mitään värväystä ryssän (!) töihin, niin hän saattoi saada silmilleen tiukan kysymyksen:

"Eikös metsänhoitaja sitten muka lähetäkään miehiä Saksaan?"

Vastaus oli miehiä myöten – harvoin sentään myöntävä.

Lähipaikkakuntienkin miehistä, joille Lyytikäinen katsoi voivansa puhua vapaasti, jotkut, jotka lupautuivat lähtemään ja ottivat matkarahatkin, jättivät matkan tekemättä, kun sisu ja kunto pettivät.

Rahoja oli Lyytikäiselle luvattu Helsingistä. Hertzenin kautta hän saikin kerran 300 mk, ja joulun korvissa Esko Riekki toi muutamia satoja. Saipa Lyytikäinen kerran Oulussa käydessään Kaarlo Hällforsiltakin rahoja jonkin verran. Mutta kun menijöitä rupesi ilmaantumaan yhä enemmän, täytyi Lyytikäisen turvautua omiin varoihinsa, ja tarpeen vaatiessa myös Veikkola antoi kernaasti luottoa.

Miehiä Lyytikäinen koetti valita parhaan ymmärryksensä mukaan. Kerrankin hän antoi matkarahat yhtaikaa kuudelle menijälle. Yhteensä Lyytikäinen lähetti matkalle ennen joulua kolmisenkymmentä miestä, joista kyllä vain noin puolet joutui jääkäripataljoonan riveihin. Mutta hyvä näinkin! Tosin Haapavesi kartutti jääkäripataljoonaa oikeastaan vain neljällä miehellä, mutta muistettava on, että Lyytikäisen värväyspiiri käsitti myös Pyhäjärven ja Haapajärven. (Katso liitteessä n:o 4 b olevaa jääkäriluetteloa.) Myös on huomattava, että noita "hamppari"-värvätyitä, jotka häpeällisenä elinkeinonaan ottivat vain rahat – edes aikomattakaan lähteä Saksaan – oli muuallakin sangen paljon. Kemistä arvellaan ainakin 200:n tällaisen keinottelijan menneen rajan yli.

Haapavedeltä lähtivät, paitsi jo mainituita Autiota ja Niirasta,[42] työmiehet Matti Hellinen ja Matti Viitanen.

Tämä tulos ei kyllä näytä vastaavan värvärimme suuria ponnistuksia eikä sitä alituista vaaranalaisuutta ja rajatonta uhrimieltä, minkä merkeissä hän työskenteli. Mutta Viljo Lyytikäisen suorittamalla työllä oli sittenkin varsin painava merkitys, sillä se oli kulovalkeantapaista herättävää sytyttämistä, joka saattoi itsenäisyystoiminnan tunnetuksi laajoissa piireissä. Aivan kuin välähdyksenä valkeni kaikille, ettei ollut enää kysymyksessä vain pelkkä hedelmätön käsitteellinen aate, vaan suuresti ajateltu ja suuresti tunnettu vuosisatais-tehtävä, jota jaloimmat ja kaukonäköisimmät oman elämänsä uhrilunnain jo käytännössä toteuttivat.

Sanottakoon vielä, ettei se neuvo – värväystyön tekeminen aivan julkiseksi – minkä Lyytikäinen sai suuripiirteiseltä Nivalan-värväriltä, osoittautunut käytännölliseksi ensi käden tuloksiin nähden, mutta kansan silmien avaamiseksi se sittenkin oli oikea, joskin sen toteuttaminen vaati molemmilta värväreiltä täydellistä uhrivalmeutta, minkä nämä miehet oivalsivatkin.

Jo marraskuussa 1915 kävi Lyytikäisen luona jääkäri Väinö Paananen, jonka Lockstedtin-kuvaukset suuresti virkistivät yksinäistä värväriä.

Sitten saapui Lyytikäisen luo sortavalalainen jääkäri Boris Veledejeff (nyk. jääkärikapteeni Vaarna). Hän tuli Saksasta ollen matkalla Sortavalaan nähtävästi järjestääkseen värväystyötä Karjalassa. Myös Veledejeff kertoi pataljoonan oloista ja jatkoi sitten, jonkin verran levättyään, matkaansa. Koska hänen tuli käydä Kuopiossa, Karttulassa y.m. Pohjois-Savossa, antoi Lyytikäinen hänelle muutamia eri aikoina, ja muka juuri noissa äskenmainituissa paikoissa päivättyjä kirjeitä päiväyspaikoissa aikanaan postiin pantavaksi. Tämä siitä syystä, että Lyytikäinen arveli jo silloin olevansa santarmiviranomaisten silmälläpidon alaisena, jotenka mahdollista oli, että sotasensuuri teki hänen kirjeistään ilmoituksia. Näin hän toivoi sotasensuurin välityksellä voivansa johtaa mahdolliset takaa-ajajansa harhaan. Keino tuntui onnistuneenkin, sillä Lyytikäistä oli sittemmin kovasti etsitty Pohjois-Savosta, m.m. juuri Karttulasta, missä hänellä oli paljon sukulaisia.

Kuten on jo mainittu, kävi oululainen värväri Esko Riekkikin Lyytikäistä tervehtimässä. – Tällaiset vierailut olivat omansa virkistämään, ja saman asian miehillä oli aina toisillensa jokunen neuvon ja rohkaisun sana.

Myös jääkäri Eero Manninen, Haapaveden silloisen nimismiehen A. A. Mannisen poika, joka oli saapunut Saksasta, yllätti eräänä iltana Lyytikäisen seurassaan eräs kaukainen sukulainen, käräjäkirjuri Väinö Moilanen, sama mies, joka myöhemmin vapaussodan jälkeen tuli kuuluisaksi leimamerkkiväärennyksistään. Mannisen saavuttua paikkakunnalle oli Moilanen heti kiiruhtanut tekemään tuttavuutta ja saatuaan tiedon tämän viimeaikaisista puuhista ollut innostuvinaan sekä kertonut jääkärille Lyytikäisestäkin. Kun Moilanen, työskenteli päivät Lyytikäisen kanssa samassa talossa asuvan henkikirjuri V. S. Vuorion luona ja siis selvästi näki metsänhoitajan puolella käyvät miesjoukot, niin hänellä varmasti oli tieto siitä, mitä siellä puuhattiin.

Lyytikäinen olikin koko lailla kiusaantunut Moilasen seurasta ja vei Mannisen eri huoneeseen, missä hän selvitti tälle, ettei ollut ehkä viisasta luottaa mieheen, kun häntä ei tarkemmin tunnettu.

Eero Manninen ällistyi. Mutta kun olisi ollut tyhmää ruveta Moilasta yht'äkkiä kaihtamaan ja siten herättää hänen katkeruuttaan, niin päätettiin kohdella häntä sillä tavoin, ettei hän huomaisi heidän "sekavia tunteitaan". Moilanen näyttikin olevan asiaan kovin innostunut. Hän esitti heti neljää miestä, Kellokosken veljeksiä, Vertiä ja Aarnea, sekä Simppa Alataloa ja vielä erästä Turpeista, joiden hän sanoi olevan heti lähetettävissä. Lyytikäinen ei näitä miehiä tuntenut, mutta Veikkolalta hän sai tietää heidän olevan epäluotettavia. Kun Lyytikäinen kuitenkin juuri oli saanut Manniselta 600 mk Saksaan lähetettävien matkarahoiksi ja kun tämä Moilaseen nähden päätetyn menettelytavan mukaisesti puolusti esitykseen suostumista, niin Lyytikäinen arveli voivansa antaa heille matkarahat. Sovittiin siis, että Moilanen seuraavana aamuna toimittaisi miehet värväyskansliaan.

Näiden saavuttua huomasi Lyytikäinen heti, että he olivat tuota vastenmielistä "hampparityyppiä". Heidän keskinäisistä sala-silmäyksistään hän käsitti asiain olevan pehmeällä pohjalla. Lyytikäisen mielestä ei kuitenkaan enää ollut mitään peräytymisen mahdollisuutta, jotenka hän lyhyesti selostettuaan asian ja miesten lupauduttua uhraamaan kaikkensa sen puolesta antoi heille matkarahat.

Jokunen päivä myöhemmin Lyytikäinen kuuli, etteivät miehet olleetkaan lähteneet Saksaan, vaan että he vetelehtivät paikkakunnalla. Silloin hänessä heräsi ajatus, että he mahdollisesti olivat ilmiantaneet hänet. Oulaisten asemasantarmin käytöksessä ei vielä kuitenkaan näkynyt sentapaisia merkkejä, mutta joka tapauksessa Lyytikäinen suhtautui Moilaseen hyvin varovaisesti.

Ja lopulta selvisikin, että hänet oli kuin olikin ilmiannettu.

Santarmien kätyreitä ja Oulun tunnettuja etsiviä alkoi käydä Haapavedellä Lyytikäistä kyselemässä.

Nimismies A. A. Mannisen, rouva Helmi Mannisen, henkikirjuri V. S. Vuorion ja eläinlääkäri S. A. Saarenmaan välityksellä hän kuitenkin aina sai varoituksia, joten hän urkkijoiden paikkakunnalla liikkuessa osasi pysyä poissa kotoa. Itse nämä eivät käyneetkään Lyytikäistä kotoa hakemassa, vaan tyytyivät siihen, että naapurista saivat varmuuden hänen poissaolostaan; joskus he panivat jonkun lukuisista apureistaan häntä suoraan kotoakin kysymään.

Näin Lyytikäisen olo rupesi käymään aika levottomaksi. Kun paikalliset huligaanit näyttivät olevan urkkijain kanssa samassa juonessa vartioiden jatkuvasti Lyytikäisen liikkumista ja vähän päästä käyden tiedustelemassa, oliko tämä kotona, jopa yölläkin kurkkimassa ikkunoista hänen makuukamariinsa ja kerran vaatimassa rahaa, jos mieli santarmeja välttää, niin Lyytikäisen oli yhä useammin pakko hiihdellä milloin milläkin "asialla" lähikylissä ja yöpyä niissä. Kotonaan hän alussa sentään kävi hyvin paljon, olipa siellä vielä päivämääriäkin. Sittemmin, kun häntä vastaan suunnatut toimenpiteet alkoivat käydä tarmokkaammiksi, hän hiihteli yhä kauemmaksi käyden yhä harvemmin kotona. Työnsä, mitkä koskivat metsäkarttojen tekemistä ja metsien arvioimista, Lyytikäinen piti mukanaan tehden niitä päivin majapaikoissaan.

Tällöin hän myös alkoi käyttää vääriä nimiä ja turvautua vääriin passeihin. Passilomakkeita hän hankki nimismiehenkansliasta siten, että kun hän kerran nimismiehen poissaollessa tuli kansliaan, niin hän suoraan kysyi rouva Manniselta, missä passilomakkeita ja leimasin pidettiin. Rouva Manninen neuvoi paikan poistuen huoneesta. Silloin Lyytikäinen otti itselleen lomakepinkasta aika joukon lomakkeita, joihin nimismies käytännöllisistä syistä jo ennakolta oli merkinnyt nimensä – ja löi leimat alle.

Rouvallensa Lyytikäinen aina etukäteen ilmoitti, milloin aikoi yrittää käydä kotona. Hän tuli tavallisesti pimeän aikana; ja rouva poltti aina silloin lamppua makuukamarissa, jonka ikkunat olivat etelään päin, jotenka ne näkyivät melko kauas Nivalasta tulevalle maantielle. Lyytikäinen saapui säännöllisesti siltä suunnalta saattaen ikkunaverhojen asemasta havaita, uskaltaisiko tulla taloon vai ei. Kotoaan hän taas poistui aamuhämärissä.

Näin elettiin eteenpäin. Värväyskin oli etappihäiriöiden vuoksi keskeytyksissä, ja kun se myöhemmin taas määrättiin aloitettavaksi, käskettiin pääasiallisesti värvätä koulusivistyksen saaneita nuorukaisia. Mutta kun niitä ei Haapavedellä ollut, täytyi Lyytikäisen edelleenkin olla toimetonna.

Jokunen jääkäri pistäytyi kuitenkin talossa. M.m. kävi "Pikku Jussi"(Väisänen)[43] Lyytikäisen poissaollessa tämän kotona. Rouva Lyytikäinen aluksi säikähti tätä kovin resuisesti pukeutunutta jääkäriä; varsinkin hänen kirjava, rääsyinen laukkunsa pani miestä epäilemään.

Pian kuitenkin hänen oikea laatunsa selvisi. Jussi kertoi olevansa hänkin värväysmatkalla; hänen piti myös tuhota sotatarpeita kuljettavia rautatievaunuja panemalla santaa pyörälaakereihin.[44] Palattuaan jääkäri Eero Mannisen kanssa Kajaanista, missä heillä oli yhteisiä asioita järjestettävänä, oli Väisänen käynyt myös herrasväki Mannisen luona.

Kun Esko Riekki oli vangittu, päätti Lyytikäinen heti lähteä Ouluun. Ennen lähtöään hän puhui Riekin asiasta nimismies Mannisen ja tämän tarmokkaan rouvan kanssa. Nimismies valitti sitä, että hänen molemmat poikansa olivat poissa, joten hän puolestaan ei voinut mitään Riekin auttamiseksi. Joka tapauksessa Lyytikäinen lähti Ouluun, sillä hänen mielestään oli pääasia, että sinne kaiken varalta kokoontui miehiä mahdollisesti koettaakseen jotakin keinoa toverin pelastamiseksi.

Lyytikäinen hiihti Rantsilan ja Temmeksen kautta Liminkaan, missä yöpyi nimismies S. V. Lehtosella; tämän rouva oli hänen entisiä koulutovereitaan. Pian hän havaitsi, että isäntäväki oli hänen hengenheimolaisiaan. Virkistyneenä tästä vierailusta Lyytikäinen hiihti aamulla Oulunsaloon, mistä puhelimitse koetti tavata viskaali Hällforsia, jonka luona Oulussa hän oli kerran aikaisemmin käynyt. Hällfors ei sattunut olemaan kotosalla, mutta Lyytikäinen sai hänet Haukiputaalta langan päähän. Tällöin Hällfors kertoi, ettei Riekin hyväksi – murheellista kyllä – enää voitu tehdä mitään. Tästä huolimatta Lyytikäinen jatkoi matkaansa Ouluun mennen siellä tapaamaan vaatturimestari Jaakko Kemppaista. Tämäkin surullisena totesi, ettei Riekin asiassa mitään voitu tehdä, koska tämä oli jo edellisenä päivänä viety Helsinkiin. Mieli masennuksissa Lyytikäinen yöpyi Kemppaisten luona. Vaatturimestari kertoi Riekin vangitsemisen kovasti koskeneen Oulun aktivisteihin ja taas toiselta puolen rohkaisseen siellä hääriviä santarmien apureita.

Lyytikäinen hiihti takaisin Haapavedelle Vihannin ja Alpuan kautta, sillä junaa hän ei tähän aikaan enää mielellään käyttänyt.

Kuitenkin hän kokeili vähän myöhemmin vielä junassamatkustamistakin, kun hänen virka-asioissa täytyi mennä Iihin, metsänhoitaja Otto Heikinheimon luo.

Tälle matkalle lähtiessään Lyytikäinen hiihti ensin Kilpuan asemalle, sillä Oulaista hän katsoi parhaaksi karttaa, koska sikäläisellä santarmilla oli hänestä liiankin hyvät tiedot. Kilpuassa Lyytikäinen jätti suksensa matkatavarana kuljetettavaksi, nousten itse erääseen III:n luokan vaunuun. Kun juna oli saapumassa Ouluun, lukittiin ovet ennen asemalle tuloa. Mutta asemalla ne taas avattiin, ja sisään tuli pari santarmia, pari sotamiestä ja poliisi.

Santarmeista toinen tarkasteli passeja hyvin tarkoin ja luovutti jo poliisille pari miestä, joiden paperit eivät muka olleet kunnossa. Lyytikäistä tuo puuha hermostutti, koska hän pelkäsi "kotitekoisen" passinsa tulevan liian kovalle koetukselle. Hän päättikin sentähden reilusti esittää metsähallituksen hänelle antaman virallisen määräyksen, missä häntä käskettiin avustamaan metsänhoitaja Heikinheimoa. Hän väistyi vaunun viimeiseen soppeen, oven-poskeen toivoen santarmin silmien tuosta tarkasta paperien tutkimisesta lopulta väsyvän. Paperi toisessa ja pistooli taskussa toisessa kädessä värvärimme odotti jännittyneenä vuoroaan. Lyytikäisen laskujen mukaan santarmilla rupesikin lopulta olemaan kiire. Tultuaan Lyytikäisen luo hänestä oli jo turhantarkkuus karissut pois.

"A mihi sie mene?" santarmi kääntyi Lyytikäisen puoleen.

"Rovaniemelle", vastasi puhuteltu. Hän oli näet ostanut Rovaniemen-piletin siinä toivossa, että kun sinne matkustavien "tulikoe" oikeastaan oli vasta Laurilassa, tutkinto Oulussa ehkä ei olisi kovin tiukka.

"Rovaniemelle!" jämäsi santarmi.

"Niin, niin, Rovaniemelle", uudisti värvärimme.

"Se ole: Rovaniemeen" opetti venäläinen.

"No, olkoon sitten Rovaniemeen!" myönsi Lyytikäinen hyväntahtoisesti.

"A sano aina Rovaniemeen" neuvoi "kielimies" vastaisenkin varalta Lyytikäistä, mutta kysyi sitten äkkiä:

"A onkos passi?"

"Vot, on passi Rovaniemeen", sanoi värvärimme heiluttaen mahtavasti paperiaan santarmin nenän edessä.

Siihen lainkaan koskematta ja tehden sormellaan vakuuttavan liikkeen tämä vahvisti nauraen:

"Daa, daa, on passi!"

Ja näin oli asia selvä.

Lyytikäisen vieressä oli eräällä ruotsalaisella nuorukaisella punakantinen kirja, joka alassuin oli tilapäisesti penkillä levällään. Siihen aikaan punainen väri ärsytti venäläisiä yhtä paljon kuin se nyt heitä hurmaa, ja niinpä tämäkin santarmi sieppasi kirjan käteensä, tarkasti sitä ja pyöräytti sen lopuksi Lyytikäisen eteen.

"Soomi, rootsi?" kysyi hän naputtaen sormellaan kirjaa.

"Suomea, veikkonen, näkyy olevan", vastasi Lyytikäinen tuttavallisesti.

"Daa, soomi", myönsi "kielentutkija" pannen kirjan kauniisti paikalleen.

Ruotsalainen poika iski silloin hyvätuulisesti silmää matkatoverilleen, eikä Lyytikäinen santarmin mentyä malttanut olla hänelle kehaisematta:

"Tämmöinen se oli se passikin!"

Poika silmäili nauraen paperia.

Mutta vaunussa olikin omat "kontrollöörinsä".

Kohta juna vihelsi, ja matkaa jatkettiin. Silloin nousi aivan Lyytikäisen läheltä muuan mies kävellen välinpitämättömästi ohi ja poistuen toiseen vaunuun. Kun juna lähestyi Kellon asemaa, kuuli Lyytikäinen ihmisten päivittelevän, että "joko ne nyt taas niitä passejaan kaipaavat", ja näki tuon aikaisemmin poistuneen miehen erään hyvin hiljaiselta ja siivolta näyttävän santarmin kanssa tulevan vaunun toisesta, nim. jälkipäästä (vaunu oli pitkää mallia) santarmin tarkastaessa matkustajien papereita.

Silloin Lyytikäinen vetäytyi hiljaisesti ja hätäilemättä vaunun etusillalle, ja kun juna juuri kulki ylämäkeä, piti hän varansa ja hyppäsi alas. Laskettuaan pari vaunua ohitsensa hän yritti kiivetä takaisin junaan. Kun vauhti mäessä oli hiljainen, onnistuikin Lyytikäisen yritys, vaikka vähän ilkeältä tuntui tarrautua vaununportaan käsitukeen, kun jalat olivat puolisääreen lumessa ja kun kylmä viima junan vieressä tuntui pimeässä lyövän vasten kasvoja, niin että oikein huikaisi. Päästyään vaununsillalle hän pudisteli lumen vaatteistaan, mutta ei tohtinut mennä vaunuun. Pian tuli siihen kuitenkin joku rautatievirkailija kehoittaen menemään sisään ja samalla kiroten santarmeja, jotka taas olivat käskeneet lukita ihmiset junaan. Lyytikäisen teki mieli hypätä heti junasta pois, mutta sitten hän sentään meni sisään. Kohta saavuttiinkin Kellon asemalle, missä seisottiin kokonaista 20 minuuttia, kunnes taas lopulta värvärin suureksi mielenhuojennukseksi päästiin lähtemään, ilman että vaunussa kukaan kävi.

Kun ovet sitten avattiin, ei Lyytikäinen rohjennut palata vaunuunsa muuta kuin mitä hän siellä Iin asemalla pistäytyi tavaroitansa noutamassa.

Iissä Lyytikäinen tapasi metsänhoitaja Otto Heikinheimon, jolle hänen oli määrä suorittaa erinäisiä töitä. Lyytikäinen tunsi hänet jo entuudestaan ja oli häneen suuresti kiintynyt. – Saatuaan työpaperit mukaansa Lyytikäinen palasi takaisin Haapavedelle matkustaen ensin junassa Vihantiin ja sieltä hiihtäen Ainalin kautta.

Jonkin aikaa hän saattoikin verraten rauhallisesti työskennellä kotonaan, mutta kun sitten taas rupesi ilmestymään noita ainaisia urkkijoita tiedustellen häntä milloin kylältä, milloin kotoa, ja kun Oulustakin käsin Lyytikäistä kehoitettiin piilemään, niin hän lähti hiihtämään yhä kauemmaksi Haapavedeltä. Samaan aikaan hän taas järjesteli kirjeitään postiin aivan toisilta seuduilta, kuin missä liikkui. Lehto-nimisenä[45] hän sitten kuljeskeli myös Rantsilassa ja Temmeksessä ollen olevinaan Kiuruveden- ja lisalmen-puolen ukkojen lähettämä tilan-ostaja. Aina väliin hän katseli jonkin tilan hieroen kauppaa ja luvaten ilmoittaa lopullisen päätöksen ensin päämiestensä mieltä kuulusteltuaan. Iltaisin hän piirteli Heikinheimon karttoja ja kirjoitteli papereita.

Sitten hän luki Oulun lehdistä uutisen, että savolaisia aikoi joukoittain muuttaa Siikajoelle![46] Silloin Lyytikäinen lauantaina, maaliskuun 4. päivinä illalla lähti Nivalaan hiihtäen tavattomassa pyryilmassa Ala-Sydänmaan tietä Sarjankylän kautta ja saapuen varhain seuraavana aamuna Seppälään Kyösti Wilkunan luo. Lyytikäisen tarkoituksena ei tällä kertaa ollut ainoastaan pakoilu, vaan hän tahtoi samalla varoittaa osatoveriaan kuultuaan huhuiltavan, että tätä aiottiin tulla vangitsemaan.

Tämä yhdessäolo, josta kerromme kohta lähemmin, teki Lyytikäiseen samassa määrin masentavan vaikutuksen kuin ensimmäinen tapaaminen kohottavan ja innostavan.

Wilkunaa tarkoittava vangitsemisyritys meni onneksi sillä kertaa myttyyn; ja Lyytikäinen palasi 3-4 päivää kestäneeltä vierailultaan Haapavedelle.

Kohta tämän Nivalan-matkan jälkeen Lyytikäinen katsoi parhaaksi hiihtää Iisalmelle saadakseen hetken levätä kotipuolessaan. Lähdettyään Haapavedeltä lauantaina maaliskuun 11. päivänä hän saapui Iisalmelle juuri markkinain aikaan asettuen asumaan kotiinsa vanhempiensa luo. Kohta hänen sinne tultuaan ilmestyi häntä tervehtimään eräs harhateille joutunut Lockstedtissa-kävijä Ukko Venäläinen, joka oli nuorimman veljen, Armas Lyytikäisen kauppakoulutoveri. Poika näytti hiukan vastenmieliseltä, mutta veljensä toverina Viljo Lyytikäinen ei tahtonut häntä epäillä. Kun hän kertoi terveiset Saksassa olevalta Elikseltä. otettiin hänet innostunein mielin vastaan perheeseen. Vieläpä mies esitti morsiamensakin pyytäen tällekin yösijaa Lyytikäisten kodissa. – Myöhemmin selvisi, että sekä "sulhanen" että "morsian" olivat molemmat ryhtyneet santarmien palvelukseen.

Eipä siis ihme, ettei täten alkanut Iisalmen-vierailu tullut vallan levolliseksi – varsinkin kun kaupungin silloinen poliisikomisario K. Paananen oli venäläisvallan uskollinen palvelija.

Kaikista pettymyksistä huolimatta Viljo Lyytikäinen ei Iisalmessakaan unohtanut värvärivelvollisuuttansa. Hän näet värväsi siellä serkkunsa Jalmari Ruuskasen, joka samana iltana, kun passi "työnhakua varten Pohjolassa" ja matkarahat 65 mk oli saatu järjestetyksi, lähti matkaan.[47]

Tällä välin Oulun aktivistien oli onnistunut saada tietoonsa, että Iihin oli aiottu lähettää poliiseja ja santarmeja vangitsemaan Lyytikäistä, kun tämä saapuisi sinne metsänhoitaja Heikinheimon luo. Maanmittausinsinööri Uuno Kallio oli silloin lähetetty Lyytikäisen jälkeen Iisalmelle tätä tietoa uhanalaiselle viemään.

Hän oli kuitenkin tullut perille ennen Lyytikäistä, jotenka tämä varoitussanoma lienee jäänyt hieman epäselväksi.[48]

Joka tapauksessa oli ilmeistä, ettei värvärimme ollut turvallista oleskella ihmisten ilmoilla. Tätä tunnetta lisäsi sekin seikka, että Lyytikäinen Iisalmen markkinoilla tapasi erään aikaisemmin värväämänsä miehen, josta sitten oli tullut santarmien kätyri. Mies kyllä vakuutti vaitioloaan, mutta katsottiin kuitenkin parhaaksi, että Viljo poistuisi kotoaan. Tällöin hän meni yöksi kaupungin laidassa asuvan seppä Riikosen luo, joka ottikin pakolaisen erittäin ystävällisesti vastaan. Yön pakoiltuaan Lyytikäinen tuli vielä kotiinsa. Mutta kun hänen nuorempi veljensä Armas, joka oli lähetetty Haapavedelle Viljon perheen asioita järjestämään, oli Vesikosken majatalosta soittanut, että "velimiehen asiat ovat hyvin huonosti – katsokaa, ettei vahinkoa tapahdu", niin hän meni serkkunsa Pekka Eskelisen luo, joka oli rautateiden palveluksessa. Tämä toimitti hänet yöksi erääseen kaupungin lähellä olevaan rautatien vaihdekoppiin, missä hän sitten kylmässä ja pimeässä odotteli aamua. Asiain näin ollen Abel Lyytikäinen ryhtyi puuhaamaan pojalleen sopivaa väliaikaista suojapaikkaa. Haapavedeltä juuri palannut Armas Lyytikäinen tulikin aamuyöstä ilmoittamaan veljelleen, että hänen piti olla klo 6 aamulla sovitussa maantienristeyksessä lähellä Iisalmen pitäjän Valkeiskylää.[49]

Siellä värvärimme tapasi Itikan kartanon omistajan maanviljelijä Juho Räisäsen, joka saattoi hänet sukulaisensa ent. valtiopäivämies S. Heiskasen luo Iisalmen Valkeiskylään. Lyytikäiselle tuntemattomat Heiskaset ottivat hänet, maamnittausylioppilas "Lappalaisen" perin ystävällisesti vastaan. Heidän luonaan tämä kauan harhaillut ja ankarasti takaa-ajettu rohkea värväri sai kerrankin oikein rauhassa muutamia päiviä levähtää. Siellä hän lopetteli hallussaan olevia metsähallituksen töitä ja järjesteli asiansa valmiiksi maasta poistumista varten.

Mutta mitä tapahtui tällä välin Haapavedellä?

Viljo Lyytikäisen Haapavedellä harjoittama värväystoiminta oli ollut siksi julkista ja tapahtunut niin suuren urkkija-joukon silmälläpidon alaisena, että santarmisto ja af Enehjelm olivat siitä täydellisesti selvillä. Ja niin hänet oli päätetty vangita.

Tasan viikko Lyytikäisen lopullisen Haapavedeltä-poistumisen jälkeen Oulun poliisikamarin rikosasiainkomisario H. Wallin ilmestyi muutamien etsivien kera nimismies Mannisen luo pyytäen tämän virka-apua Lyytikäisen vangitsemiseksi. Mutta kuultuaan tämän lähteneen pois paikkakunnalta Wallin poistui etsivineen. Tämä tapahtui lauantaina maaliskuun 18. p:nä.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, rouva Helmi Manninen meni Huiskaan rouva Ester Lyytikäisen luo, joka makasi sairaana vuoteessaan, kertomaan sitä raskasta sanomaa, että hänen miestään tultaisiin kolmen vuorokauden perästä ketjussa etsimään Iisalmelta, kuten etsivät olivat uhanneet. Tästä rouva Lyytikäisen olisi heti toimitettava tieto miehellensä. Rouva Manninen lisäsi vielä, että hänen olisi välttämättä noustava vuoteesta – niin sairas kuin olikin – ja ruvettava tekemään matkavalmisteluja itsekin kotoaan poistuakseen.

Rouva Lyytikäinen noudattikin tätä voimakasta kehoitusta, sillä hän ymmärsi, että se oli ystävän vakava neuvo.

Samana päivänä, maaliskuun 19. p:nä tuli rouva Lyytikäisen suureksi iloksi ja lohdutukseksi hänen nuori 19-vuotias lankonsa Armas Lyytikäinen[50] Huiskaan kälyänsä ja pienokaista noutamaan. Mutta kuultuaan uhkaavasta vaarasta hän, käyttäen rouva Hilma Vuorion suksia, palasi suin päin Iisalmelle varoittaakseen veljeään. Sieltä hän lähti taas heti takaisin saapuen Haapavedelle parin päivän perästä ja ruveten auttamaan kälyään tavarain pakkaamisessa.

Tavarat jätettiin toistaiseksi Huiskaan, mutta Marian-päivän aamuna Lyytikäiset lähtivät maanviljelijä Emil Veikkolan saattamina Iisalmea kohti. Veikkola palasi takaisin Vesikoskelta, mistä Lyytikäiset jatkoivat matkaa osaksi kievarikyydillä, osaksi Iisalmelta heitä vastaan lähetetyllä hevosella.

Saman päivän iltana komisario H. Wallin tuli etsivineen uudelleen – tällä kertaa pitämään kotitarkastusta Huiskassa. Kotitarkastus pidettiin Lyytikäisten puolella ja pakattuja tavaroita pengottiin. Kuvernöörin määräyksestä nimismies Manninenkin oli mukana tätä näytelmää katsomassa. Saalis ei ollut sanottava – eikä sitä liene suureksi tarkoitettukaan, sillä Wallin ei osoittanut tilaisuudessa mitään erikoista intoa. Mitään sellaisia papereita ei löydetty, joista olisi jotakin ilmisaatu; ei myöskään valokuvia. Wallin olikin vähän pahoillaan, kun ei löydetty edes metsänhoitajan valokuvaa – kuvernöörille tuliaisiksi! Etsivät ottivat haltuunsa vain erään kirjepinkan, joka sisälsi Lyytikäisen ja hänen rouvansa välisen kirjeenvaihdon.

Kotitarkastuksessa tutkittiin myös rouva Anna Veikkolaa (o.s. Puska), mutta hänkään – ei tiennyt mitään.

Myöhään Marian-päivän iltana Viljo Lyytikäinen lähti turvapaikastaan aikaisemmin sovittuun kohtauspaikkaan, Kiuruveden Runnin lähellä olevaan Haapajärven majataloon, missä hän tapasi vaimonsa, pienokaisensa ja veljensä maaliskuun 26. päivän vastaisena yönä.

Siellä sovittiin, että rouva Lyytikäinenkin sopivassa tilaisuudessa pyrkisi pienokaisen kera Ruotsiin.[51]

Otettuaan yöllä kolmen tunnin kuluttua jäähyväiset rakkailtaan, jotka Armas Lyytikäisen[52] edelleen saattamina aamulla lähtivät Iisalmea kohti, nousi Viljo Lyytikäinen aamuhämärissä suksilleen rientääkseen toiseen jäähyväistilaisuuteen Heiskalaan, minne hänen isänsä ja äitinsä olivat tulleet häntä hyvästelemään.

Isä kertoi, miten vaikeata heidän oli ollut päästä lähtemään kenenkään huomaamatta; he näet tiesivät olevansa ankaran silmälläpidon alaisina. Äiti oli hyvin järkyttynyt. Erottaessa isä ojensi pojalleen pistoolin ynnä 25 panosta lausuen:

"Elävänä ei Suomen mies anna ryssän itseään talutella!"

Heiskalasta Viljo Lyytikäinen saatettiin hevoskyydillä Vuorisjärvelle. Sieltä hän hiihti Lehtojärven ja Vuolijoen kirkonkylän kautta Oulujärvelle, minkä lakeuksilla hän tunsi olevansa turvassa. Yövyttyään Säräisniemen kirkolla Lyytikäinen jatkoi maaliskuun 29. p:nä hiihtomatkaansa – yhä vesisateessa – saapuen aamulla Nimisjärven majataloon, missä häntä neuvottiin karttamaan Utajärveä ja ottamaan eräästä torpasta noin 7 kilometriä Utajärveltä hevoskyyti Muhokselle. Lyytikäinen saikin kyytimiehen, joka monesti ennenkin oli pohjoiseen pyrkiviä kuljettanut.

Muhokselta Lyytikäinen jatkoi taas matkaa hiihtäen. Häivyttääkseen kintereiltään uteliaat ja epäilyttävät kyselijät hän hiihti ensin Tyrnävälle ja Liminkaan johtavaa tietä, mutta noin kolme kilometriä taivallettuaan hän muutti suuntansa pohjoista kohti painuen tiheän metsän syliin.

Hänen tarkoituksenaan oli päästä Oulujoelle ja löytää sen toiselta rannalta Ylikiiminkiin johtava maantie. Tultuaan Muhoksen–Oulun maantielle Lyytikäinen tämän takia poikkesi siltä syrjään lähtien laskemaan myötäistä viljelysaukeaa joelle päin. Vauhti parani paranemistaan.

Yht'äkkiä loppui hanki hiihtäjän suksien alta, ja mies putosi matalan koivuvitsikon läpi kovaan iljanteeseen. Pimeässä menivät sukset menojaan, ja kesti kauan, ennenkuin värvärimme sauvojensa tukemana jaksoi nousta eteenpäin kompuroimaan. Hän huomasi laskeneensa korkealta rantatörmältä Oulujoen jäälle.

Löydettyään ihmeekseen molemmat suksensa Lyytikäinen saapui vaivalloisesti hiihtäen Ylikiimingin tielle. Käytyään erään lähitalon tuvan penkillä muutamia tunteja puutuneita jalkojaan lepuuttamassa hän klo 5:n tienoissa aamulla jatkoi kulkuaan, oikaisten ensin Kiimingin tielle ja hiihtäen sitten kirkonkylän ohi Haukiputaalle päin.

Illansuussa hän päätti pyrkiä yöpuulle johonkin taloon. Ilmoittaen olevansa Kajaanista tuleva ja Haukiputaalle aikova rautatieläinen hän pyysi lepopaikkaa. Mutta sitäpä ei annettu. Taloissa vain sanottiin hyvin tiedettävän, millaista turmiota tällaisista maanpettureista oli koko seutukunnalle ja luvattiin vielä toimittaa poliisitkin kulkijan jäljille.

Tästä syystä Lyytikäisen oli pakko maata seuraava yö muutaman kilometrin päässä tiestä olevassa heinäsuovassa. Aamulla hän ei enää tohtinut palata maantielle, vaan hiihti kompassin mukaan kurjasta vesikelistä huolimatta metsien ja niittyalueiden halki Haukiputaan–Iin valtatielle ja siitä edelleen rautatien yli rannikkotielle. Edetessään miehemme jyrsi kovaa eväsleipäänsä ja söi lunta janoonsa.

Puolisen peninkulmaa ennen Iitä oli tienvieressä mökki, jonka ikkunaan oli isoin kirjaimin kirjoitettu:

"Virvoitusjuomia saatavana."

Lyytikäinen poikkesi pihaan ja saikin mökin emännältä kaljaa. Samassa ajoi tiellä Iistä tullen Haukiputaalle päin kolme miestä.

"Mihinkähän se poliisi ja nimismies ajavat!" ihmetteli emäntä.

"Onhan niitä kaikenlaisia lurjuksia nykyisin niidenkin vaivoiksi!" huomautti Lyytikäinen kaljaa härppiessään ja kiittäen onneaan siitä, ettei sattunut esivallan miesten kanssa vastakkain.

Iltahämärissä matkamiehemme saapui Iin kirkonkylän laitaan. Koko ajan hän oli pitänyt ikäänkuin selviönä, että hän hiihtäisi suoraan metsänhoitaja Heikinheimon luo, mutta yht'äkkiä hän – kun eteen tuli kaunis syrjätie – päättikin lähteä sitä noudattamaan. Eräältä naiselta hän sai tietää sen vievän Iin pappilaan. Lyytikäinen muisti silloin aikaisemmalta käynniltään, että pappilassa oli puhelin. Sen avulla hän päätti päästä esimiehensä yhteyteen.

Näissä miettein hän tuli pappilaan.

Siellä hän sai pastori Matti Huoviselta ja tämän rouvalta kuulla, että häntä jo kovasti etsittiin. Erinomaisen suurta ystävällisyyttä osoittaen pappilan väki tarjosi nälkäiselle vaeltajalle virkistävän aterian sekä kutsui puhelimitse metsänhoitaja Heikinheimon taloon. Lyytikäinen oli juuri syöntinsä lopettanut, kun tämä jo täyttä vauhtia hiihti pihaan. Lyytikäinen meni häntä vastaan.

"Hyvä! Arvasin sinun olevan täällä", sanoi Heikinheimo. "Nyt heti suksille ja kiireesti pois!"

"Kunhan nyt sentään ensin hyvästelen", koetti Lyytikäinen esittää.

"Ei, ei! Heitä vain heti reppu selkääsi!" komensi Heikinheimo.

Toisen täytyi totella.

He lähtivät hiihtämään jokea alas.

Kun oli kuljettu vinhaa vauhtia kolmisen kilometriä, helpotti Heikinheimo hieman. Sitten hän selitti toverilleen, joka kertoi aikoneensa ensin Simoon ja sieltä Haaparannalle, että ainoa mahdollinen keino oli mennä Ulkokrunnin kautta.

Iijoki-suulla poikettiin lauttauspäällikkö K. V. Elomaan luo. Siellä juotiin teetä ja saatiin Lyytikäisen reppuun erinomaiset eväät. Lähtöhetkellä kunnon lauttauspäällikkö pyöräytti värvärimme uudestaan huoneeseensa ja aukaisten kassakaappinsa kysyi lyhyesti:

"Paljonko tarvitsette?"

Kiittäen Lyytikäinen selitti tulevansa muutenkin toimeen.

Miesten ensimmäisenä päämääränä oli Kutinkalla niminen saari, jossa olevaan uittoyhtiön vahtimökkiin oli lupa mennä lepäämään "vaikka läpi ikkunan", kuten Elomaan sanat kuuluivat.

Suojainen sää oli yön tullen hieman pakastunut, joten sukset juoksivat hyvin.

Kutinkallassa pantiin tuli vahtimökin takkaan, ja sitten Lyytikäinen lähti saattamaan Heikinheimoa kotiinpäin.[53] Palattuaan saareen Lyytikäinen loppu-yön kuluessa voiteli suksensa ja virkistäytyi reppunsa eväillä.

Aamu vaikeni pitkästä aikaa kirkkaana. Tuuli oli idässä. Kuin lentäen kiisivät matkamiehen sukset meren valkeata jäälakeutta.

Näin Lyytikäinen päätyi Ulkokrunniin.

Levättyään siellä kaikessa rauhassa sen päivän ja vielä seuraavan yön värvärimme huhtikuun 2. p:nä – vedettyään päällimmäiseksi verhokseen valkeat alushousut ja yöpaidan – painui kidekimmelteiselle aurinkoiselle meren lumiulapalle.

Kun hän lähestyi valtakuntien rajalla sijaitsevia Sarvensaaria, nousi yht'äkkiä ankara lumimyrsky kätkien hänet humisevaan syleilyynsä. Näin hän kello kahden tienoissa päivällä tuli pieneen leppää kasvavaan saareen, jonka hän käsitti olevan Ruotsin-puolta.

Levähdettyään ja ruokailtuaan tässä saaressa Lyytikäinen lähti pyrkimään Haaparantaa kohti. Näin hän tuli Hamiskeriin, missä tapasi Ruotsin-puolen mateenpyytäjiä. Suksivoiteella hän osti näiltä hyviltä miehiltä matikkakeitto-aterian nauttien sen yhdessä miesten kanssa suoraan padasta. Heiltä hän myös kuuli, että "Tyyvenperillä" Haaparannalla oli toimisto, joka hänenlaisiaan hiihtäjiä otti vastaan.

Myrsky alkoikin jo tauota. Ja kello kuuden vaiheilla illalla koviakokenut suksimies saapui Dufvenbergin pihaan. Pihalla hän tapasi Eero Mannisen, Haapaveden kunnon nimismiehen pojan. Tämä vei hänet "riemukulussa" sisään.

Siellä olikin miestä kuin meren mutaa: Paul Walleniuksen johtama "transportti", 20-30 miestä, oli juuri matkalle lähdössä. Kun Kemin poliisilaitoksesta oli aamulla saatu sellainen ilmoitus, että Lyytikäinen oli vangittu, niin kaikki aluksi luulivat hänen päässeen vankilasta karkuun. Tämän takia hänelle hurrattiin kovasti.

Mutta pian toverit havaitsivat matkamiehen tarvitsevan lepoa. Yön uni ja vankka aamuateria palauttivat värvärimme voimat taas ennalleen.

Oleskeltuaan Haaparannalla jonkin aikaa Lyytikäinen joutui tärkeään etappityöhön Tornionjoki-laaksoon. Tästä kerrotaan teoksen loppupuolella lähemmin.

Kyösti Wilkuna värvärinä.

Tapani Löfvingin seikkailujen kuvaajan, "Miekan ja sanan" kuolemattoman kirjoittajan, "Suomalaisten sankarien" voimakashenkisen esiinmanaajan kirjailija Kyösti Wilkunan horjumaton vakaumus oli, että Suomen niemellä asuva kansa kerran oli tuleva itsenäiseksi ja että vapautettavasta isänmaasta venäläinen sortaja oli ajettava pois.

Eräälle nuorelle ystävällensä – Lenni Laaksolle – tämän alakuloisena ja toivottomana tuijottaessa tulevaisuuteen hän kerran lausui:

"Huoli pois, nuori mies, Suomi on vielä Suomi! Ei meidän mahtimme ole ryssän pistimien kärjessä vieläkään, vaan kotonamme, omissa käsivarsissamme. Suomi on oleva vapaa!"

Nuoruudenaikaiselle ystävättärellensä neiti Maikki Kärenlammelle, joka alussa arveli jääkäriliikkeen olevan "vastoin lakia" ja tuottavan siihen antautuvalle "suuren vaaran", Kyösti Wilkuna lausui:

"Vielä koittaa toinen aika, suuri päivä, jolloin asiata arvostellaan toisin. Ilman näitä toimenpiteitä me emme koskaan ryssistä vapaudu."

Kohta sen jälkeen, kun värväys jääkäripataljoonaan oli aloitettu, oli Kyösti Wilkuna käymässä Oulussa maisteri Leino Pentzinin luona. Muiden asioiden ohessa luonnollisesti tuli puheeksi myös itsenäisyyden saavuttamisen mahdollisuus. Wilkuna oli sitä mieltä, että reaalisia (tosioloisia) itsenäisyyden toteutumistakeita oli olemassa sangen vähän ja että suunnitelmissa oli paljon laskemattomista sota- ja valtiollisista tapahtumista riippuvaa, mutta että siitä huolimalla – ja vaikkapa kaikki epäonnistuisikin – tulisi hellittämättä taistella jääkäriliikkeen kannattamiseksi ja itsenäisyyden saavuttamiseksi. Sillä – niin hän huomautti – jollei maailmansodan aikana mitään tehtäisi eikä mitään uskallettaisi yrittää, valtaisi kansan kuolettava toivottomuus ja se painuisi ikäänkuin haisevaan rämeeseen, mistä se ei sitten enää nousisi. Sellainen toivoton mieliala – Wilkuna lisäsi – turmelisi kansan henkisesti; jotavastoin epäonnistunutkin yritys viittaisi tulevaisuuteen ja pitäisi toivoa vireillä.

Kun keskustelu sitten siirtyi koskemaan venäläisten puolelta uhkaavaa vaaraa, jolloin Leino Pentzin huomautti Wilkunalle, että sellainen toiminta, jossa oli mukana monta sataa henkilöä, ei voisi puoltakaan vuotta pysyä tuntemattomana, vaan että venäläiset saisivat sen varmasti selville, jolloin useimmat aktivistit ja värvääjät joutuisivat vankilaan tai hirsipuuhun, niin Wilkuna myönsi olevansa samaa mieltä, mutta lisäsi syvän vakaumuksen ilmein:

"Mitäpä se haittaa, jos muutamat sadat suomalaiset käyvätkin kuolemaan, sillä eihän meiltä sataan vuoteen olekaan sitä vaadittu. Ja näiden vainajien muisto sytyttää mieliä vuosien taakse ja vaikuttaa rohkaisevasti."

Samalla Wilkuna mainitsi lukeneensa eräästä matkakertomuksesta, että Italiassa on monilla paikkakunnilla hautapatsaissa kirjoitus: "Kuoli isänmaan puolesta" – arvellen, että nimettömätkin, Suomen maassa olevat hautakummut puhuisivat jälkipolville herättävästi.

Syyskuussa 1914 Wilkunan veli August kirjoitti Kyöstille tiedustellen, mitenkä tämä suhtautui sotiviin valtoihin ja mille kannalle yleensä suomalaisten oli asetuttava niihin nähden – ilmoittaen samalla oman myötätuntonsa väkisinkin olevan saksalaisten puolella. Silloin Kyösti Wilkuna vastasi pitkällä kirjeellä perustellen asiaa m.m. tähän tapaan.

Mitä hyvää meillä on saatavana kylmältä kauppakansalta Englannilta ja ylisivistyneeltä Ranskalta ynnä barbariselta Venäjältä, josta meille on tullut kaikkea pahaa ja saastaa aina kolerabasilleista ja russakoista lähtien. Toista on Saksan laita. Siellähän ovat meidän sivistyksemme juuret – uskonpuhdistuksesta puhumattakaan. Saksassahan meidän ensimmäiset suomenkielen viljelijämmekin Agricolasta lähtien ovat käyneet oppimassa, jotenka me olemme saksalaisille suuressa kiitollisuuden velassa. Jokaisen rehellisen ja isänmaataan rakastavan suomalaisen myötätunto on siis ehdottomasti Saksan puolella.

Saman syyskuun lopulla vietettiin Pakolan majatalossa emäntä Riikan nimipäiviä ynnä syys-elon kiitosjuhlaa hartausseuroineen. Siellä oli paljon kansaa koolla, paikkakunnan valistunein väki melkein kokonaan sekä myös lukuisasti kansan syvien rivien miehiä. Myöskin haapaveteläiset olivat melkoisesti edustettuina. Silloin August Wilkuna otti taskustaan Kyöstiltä äsken saamansa kirjeen lukien sen kokonaan. Kun lukeminen oli päättynyt, niin silloinen nimismies, vanha-aktivisti Johan Eliel Petterson nykäisi Wilkunaa olkapäästä kuiskaten:

"Voi, voi, vaarallinen kirje; miksi Sinä luit sen täällä!"

Kiihkeä Englannin-ystävä rovasti J. Fr. Cajan ilmaisi myös eriävän kantansa.

Silloin August Wilkuna kiivastui, kimmahti tulistuneena pystyyn ja sanoi:

"Emmekö me ole kaikki suomalaisia! Jos on toisin asianlaita, niin nostakoot kieltäjät kätensä ylös ja menkööt pois!"

Joukosta kuului tyydytyksen hyminää, ja maanviljelijä Paavali Niskanen löi August Wilkunaa olkapäähän lausuen:

"Oli oikein, että luit Kyöstin kirjeen. Älä yhtään pelkää!"

Lokakuun alkupuolella 1915 sattui Kyösti Wilkuna kerran olemaan ylioppilastalolla Helsingissä. Tällöin tuli hänen luoksensa Kai Donner ehdottaen, että Wilkuna lähtisi Pohjanmaalle värväystyöhön.

Kuin heräten unelmista, joissa jo kauan oli elänyt, Wilkuna ilmoitti olevarisa heti valmis taputellen vain housuntaskuaan merkiksi siitä, että halusi saada taskuaseen matkaansa. Silloin Donner neuvoi Wilkunaa kääntymään tri W. O. Sivénin puoleen. Ystävänsä Kalle Tegströmin kanssa Wilkuna iltapimeässä meni Kammioon asetta noutamaan. Tällä matkalla Tegström, joka hyvin tunsi Wilkunan luonteen, teroitti tälle varovaisuuden merkitystä sanoen kuin ennustaen:

"Varmasti sinä joudut kiinni, sillä tuollaisissa asioissa jos missään täytyy olla varovainen!"

Kammiossa tri Sivén antoi Wilkunalle oman rekisteröidyn browning-pistoolinsa. Sieltä tultuaan ystävykset menivät syömään ravintola "Prinsessiin", missä Wilkuna jo olisi halunnut koetella, tepsisikö ase ravintolassa istuviin venäläisiin upseereihin. Tegström sai toki kuitenkin estetyksi tämän aikeen.

Muistamme edellisestä, että Helsingistä pohjoiseen päin lähtevään junaan lokakuun 11. p:nä 1915 astui kaksi miestä, jotka vasta Seinäjoen, asemalla tekivät toistensa tuttavuutta. Toinen heistä oli Kyösti Wilkuna ja toinen maisteri Arvi Korhonen. Matkan tarkoitus oli molemmilla sama, nim. värväystyön yleisempi alkuunpaneminen Pohjois-Suomessa. Muistamme myöskin näiden miesten välillä syntyneestä keskustelusta sen, ettei kumpikaan pitänyt mahdollisena kovinkaan suuren joukon värväämistä.

Ylivieskan asemalla, mistä Wilkuna jatkoi matkaa Nivalaan, toverukset erosivat kummankaan voimatta aavistaa, että se työ, johon he olivat ryhtyneet, saattaisi heidät vielä hyvinkin läheiseen keskinäiseen suhteeseen.

Nivalaan asetuttuaan Wilkuna rupesi kirjallisen työnsä ohessa suunnittelemaan värväyksen järjestämistä. Paitsi Nivalaa hän päätti ottaa ohjelmaansa myös lähipitäjät lainkaan tietämättä, että hänellä Haapavedellä jo oli läheinen työ- ja aatetoveri, meille ennestään tuttu metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäinen.

Kuten mainittu, ei Wilkuna toivonut voivansa värvätä kovinkaan suurta miesmäärää. Mutta kun toiselta puolen otamme huomioon, että hän tiesi suomalaisten aktivistien ja vastaperustetun jääkäripataljoonan päällikön, majuri Maximilian Bayerin pitävän välttämättömänä, että niin pian kuin mahdollista Lockstedtiin saataisiin ainakin 2000 miestä, sekä kun vielä muistamme sen maassamme silloin melkein selviöksi kiteytyneen toiveen, että saksalaiset jo keväällä 1916 nousisivat maihin Suomessa, jolloin suomalaisten pitäisi olla valmiit yhdessä saksalaisten kanssa työntämään venäläiset pois täältä ja antamaan heille tuntuvan iskun Pietarin valtaamisella, niin ymmärrämme, että Wilkuna, joka otti hänelle uskotun värväyksen hyvin vakavalta kannalta, alkoi miettiä tavallista tehokkaampia keinoja saadaksensa niin monta miestä kuin mahdollista Saksaan lähtemään. Näin hän päätyi siihen jo aikaisemmin mainitsemaamme vakaumukseen, että värväystyötä oli ruvettava tekemään verraten julkisesti. "Asiassa on kerta kaikkiaan uskallettava, jos mieli siitä jotakin tulla, eikä varovaisuuden suuresta korostamisesta lopuksi ole muuta seurausta kuin saamattomuus." Näin hän, kuten muistamme, lausui Lyytikäiselle.

Mitenkä Wilkuna käytännössä tätä värväysperiaatettaan noudatti, sitä emme varmasti tiedä, mutta yleisesti kerrotaan, että se kävi tavallisesti tähän tapaan:

Kun Wilkuna maantiellä kohtasi jonkun miehen, pysäytti hän kulkijan sanoen muitta mutkitta esipuheeksi:

"Päivää, mitäs kuuluu? Lähdetkö sinä Saksaan?"

Sitten hän siekailematta selitti koko asian.

Kerran hän meni värväämään Ylivieskan työväentalolla pidettäviin iltamiin; selvää on, ettei tällaisessa tilaisuudessa olisi edes voinutkaan puhua asiasta salaisesti, kun kuulijoita oli joka taholla. Varsinaista, julkista värväyskonttoria Wilkuna ei kuitenkaan liene Nivalassa avannut, niinkuin teki hänen reima "oppilaansa" Lyytikäinen Haapavedellä.

Wilkunan suora ja rohkea menettely johtui ilmeisesti myös hänen avomielisestä, karskista luonteestaan, jolle kaikenlainen salakähmäisyys oli perin vastenmielistä. Lisäksi oli hänessä huomattavissa se erinomaisen kaunis ja liikuttava piirre, että hänen oli mahdoton ajatella voivan olla olemassa sellaisia suomalaisia, jotka olisivat luisuneet niin alas, että olisivat muutamasta markasta tai viinaryypystä valmiit myymään venäläisille isänmaansa pyhän asian.[54] Tämän murheellisen läksyn oppiminen maksoi sittemmin Wilkunalle paljon, ja siinä hän toisinaan joutui suorastaan raivon valtaan ja mitä syvimmän masentuneisuuden tilaan, kuten vielä saamme nähdä.

Päivä kului toisensa perästä, vierähti viikkojakin – eikä mitään erikoisempaa kuulunut. Nuoria miehiä vain pistäytyi silloin tällöin Kyösti Wilkunan luona Seppälässä matkarahoja ja ohjeita saamassa. Kävipä jokunen jääkärikin häntä tervehtimässä, m.m. tuo toimelias värväri Väinö Paananen, joka Wilkunalle kertoili, mitä Lockstedtissa puuhattiin. Wilkuna oli luonnollisesti yhteydessä myös Oulun kanssa, mistä A.K:n asiamies Kaarlo Hällfors lähetti hänelle värväystä varten tarvittavat rahat ja missä muutoinkin hänen rohkeata toimintaansa mielenkiintoisesti seurattiin.

Mutta joulukuun puolivälin vaiheilla Wilkunan rauha häiriytyi hieman oudolla tavalla. Kaksi Ylivieskasta, juuri noissa työväen iltamissa värvättyä miestä S. Kantola ja Joonas Stenbäck, molemmat korttipeleistä, eivät olleetkaan lähteneet matkaan, vaan renttuilivat paikkakunnalla. Toinen heistä, Stenbäck, oli päissään jo lörpötellyt yhtä ja toista Wilkunasta ja hänen puuhistaan. Mutta ei siinä kyllin, vaan Kantola ja Stenbäck rupesivat loppujen lopuksi Wilkunaa kiristämäänkin.[55] He tulivat hänen luokseen vaatien 20 mk mieheen muka lisämatkarahoja ja uhaten, jollei Wilkuna suostuisi heidän vaatimukseensa, ilmiantaa hänet. Tämä ei keksinyt muuta neuvoa, vaan antoi miehille rahat. Mutta seuraavana iltana nämä tulivat toisen kerran kiristäen 50 mk mieheen. Silloin Wilkuna soitti Ouluun Kaarlo Hällforsille kertoen, mihin uhkaavaan pulaan hän oli joutunut, ja arvellen, että Kemin etappi mahdollisesti oli ilmiannettu.

Kaarlo Hällfors tiedoitti tästä heti Kemiin, kuten tämän teoksen II:ssa osassa lähemmin on kerrottu. Muistamme, että Kemin etappi tapahtuman johdosta katkaistiin muutamaksi päiväksi ja että maisteri Arvi Hällfors heti lähti Nivalaan saadaksensa asiasta tarkan selvän.

Wilkuna, jonka vanha koulu- ja ylioppilastoveri Hällfors oli, tuli hyvin iloiseksi tämän ilmestymisestä kertoen heti, mihin vaikeuksiin hän oli joutunut sekä mainiten, että kiristäjät luultavasti taas illalla tulisivat hänen luokseen. Samalla Wilkuna sanoi pelkäävänsä miesten ilmiantaneen sekä hänet että Keminkin.

Asema oli todella vakava. Sentähden Hällfors päätti jäädä odottamaan miesten tuloa alkaen samalla mielessään punoa juonta, millä heistä selvittäisiin.

Päivällinen oli juuri syöty ja Hällfors isäntänsä kanssa poistunut tämän huoneeseen, kun rouva Hanna Wilkuna hätääntyneenä tuli ilmoittamaan, että miehet olivat jälleen saapuneet tahtoen tavata Kyöstiä. Silloin Hällfors pyysi Wilkunalta pari paperiarkkia ja lyijykynän. Asettuen istumaan isäntänsä pöydän taakse hän veti taskustaan colt-revolverin pannen sen pöydälle ja antaen Wilkunalle merkin, että miehet saisivat tulla. Hällfors oli kerran ennenkin – Kemissä – näytellyt poliisimiestä ja aikoi taas koettaa onneaan. Hänellä osui olemaan matkassaan Kemin poliisilaitoksen poliisimerkkikin; sitä hän päätti näyttää miehille, jos nämä alkaisivat vastustella.

Kiristäjät astuivat huoneeseen. Huomatessaan oudon miehen virallisena istuvan pöydän takana he kovasti hämmästyivät. Hällfors ei vilkaissutkaan heihin, vaan selaili edessään olevia tyhjiä paperiarkkeja huomauttaen Wilkunalle ikäänkuin ohimennen, että ovet oli lukittava. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän iski silmänsä miehiin.

Nämä olivatkin todella huligaani-tyyppejä, mistä Hällfors päätteli, ettei heidän omatuntonsakaan mahtanut olla aivan puhdas. Hän ilmoitti lyhyesti olevansa Oulun kaupungin poliisikamarin etsivän osaston komisario ja saapuneensa paikalle kirjailija Wilkunan pyynnöstä. Miehet eivät näyttäneet tätä puhetta hetkeäkään epäilevän. Niinpä he lauhkeasti vastasivat hänen kysymyksiinsä, kun hän tiedusteli heidän nimeänsä, syntymäaikaansa ja -paikkaansa, sitä, missä he olivat kirjoilla, mitkä olivat heidän vanhempainsa nimet sekä missä he viimeksi olivat olleet työssä. Lopuksi Hällfors tarkasti heidän työpassinsakin.

"Komisario" oli kirjoittavinaan kaikki näin saamansa tiedot tarkalleen muistiin ja vasta sen tehtyään hän jatkoi kuulustelua. Hän huomautti, että kirjailija oli ilmiantanut heidät kiristysyrityksestä. Wilkuna oli leikillään tullut heidän läsnäollessaan lausuneeksi joitakin sanoja, jotka nämä nähtävästi olivat väärinkäsittäneet ja sen johdosta tulleet Wilkunan luokse väittäen, että tämä olisi yllyttänyt heitä lähtemään Saksaan, sekä uhanneet ilmiantaa hänet. Hällfors sanoi vielä tietävänsä senkin, että Wilkuna oli maksanut heille pari kertaa rahaa ennättääkseen kutsua poliisin asiaa tutkimaan ja että hän, Hällfors, oli nyt saapunut tutkintoa pitämään. Hällfors kysyi tämän jälkeen, mitä heillä oli puolestaan sanottavana. Mutta he eivät vastanneet mitään. Hällfors jatkoi tämän vuoksi vähän kiivaammassa äänilajissa:

"Ymmärrättekö te, mitä seurauksia kaikesta tästä saattaa olla? Kukaan ei tietenkään voi uskoa, että Wilkuna, joka on kuuluisa kirjailija, olisi värvännyt miehiä Saksaan! Sehän olisi mieletöntä!"

"Mutta antoihan hän meille matkarahatkin Saksaan-menoa varten!" uskalsi toinen miehistä huomauttaa.

Silloin Hällfors iski revolverilla pöytään ja karjaisi:

"Suu kiinni, sinä suurvalehtelija! Luuletko, että kukaan sinun puheitasi uskoo! Vai vielä sinä koetat puolustaa itseäsi, roisto!"

Ja tehostaakseen sanojensa vaikutusta "komisario" hyppäsi pystyyn jatkaen:

"Minä annan nyt teidän livistää, mutta muistakaa, että katoatte heti paikkakunnalta! Jos vielä saan kuulla, että olette olleet tekemässä konstejanne jossakin, niin luovutan teidät viipymättä venäläisille sotilasviranomaisille."

Tämän sanottuaan Hällfors kävi aukaisemassa oven. Eivätkä miehet muuta käskyä odottaneet.

Wilkuna, joka hyvillä mielin oli ollut näytelmän todistajana, nauroi katketakseen, kun hän ikkunasta näki miesten juosten kiiruhtavan talosta pois.

Kuten tämän teoksen II:ssa osassa on kerrottu, piti Hällfors huolta siitä, ettei nimismiehen tietoon mahdollisesti tullut ilmianto menisi ainakaan sen pitemmälle. Eikä niin olisi muutenkaan tapahtunut, kuten Hällforsille sittemmin selvisi, sillä nimismies Soriola ei kuulunut jääkäriliikkeen vastustajiin.

Kaikesta piittaamatta Wilkuna jatkoi värväystään. Mutta hänen ja Lyytikäisen toiminta oli ollut siksi julkista, että se väkisinkin joutui santarmien tietoon. Läheisen Oulaisten aseman rautatiesantarmille ainakin Lyytikäinen olikin jo ilmiannettu, vaikka mainittu santarmi ei toistaiseksi ollut kiinnittävinään tehtyyn ilmiantoon huomiota.

Pian Wilkunakin matkoillaan rupesi tuntemaan ilmassa epäilyttävää käryä. Hän oli mennyt tammikuun alussa 1916 Ouluun. Palatessaan sieltä hän Ylivieskan asemalla kohtasi maanviljelijä Mikko Knuutila nuoremman, joka oli tullut ilmoittamaan, että eräs Saksaan- lähetetty[56] oli juovuspäissään rennosti haastellut Ylivieskan asemalla saaneensa rahoja Kyösti Wilkunalta, mutta palanneensa sitten takaisin Lapin asemalta. Kun tätä oli ollut kuulemassa kuvernööri af Enehjelmin uskollinen palvelija konstaapeli J. Tuuvanen, niin oli syytä olettaa, että vaara todellakin uhkasi.

Asemalla sattui olemaan eräs santarmikomennuskunta. Tämäkin osaltaan vaikutti siihen, että sekä Knuutila että Kyösti Wilkunakin luulivat santarmien ja Tuuvasen hankkiutuvan värväriä takaa-ajamaan. Sentakia Wilkuna otti nopeasti hevosen majatalosta ja ajoi Raudaskoskelle, mistä majatalon isäntä Mikko Rahkolin, joka oli selvä aktivisti, kyyditsi hänet suoraa päätä August Wilkunan luo Nivalaan.

Loppiaisen aatto-iltana, kun August Wilkuna juuri oli tullut saunasta, työntyi Kyösti kapsäkki kädessä lumisena ja kiihtyneenä hänen makuuhuoneeseensa. Tervehtien kylmän jäykästi hän virkkoi:

"Minut on annettu ilmi; sano nyt, mihin sinä minut piilotat."

"Ei kai tässä niin hengen hätää ole, kun olet minun kotonani, sillä onneton se, joka meitä täällä häiritsee!" vastasi August.

"Mutta minua ajetaan takaa, ja saattaa olla niinkin, että poliisikoiratkin ovat jäljilläni", selitti Kyösti. "Sinunkin turvallisuutesi tähden on parempi, että neuvot minulle varman piilopaikan."

Samassa Kyösti kiihtyneenä löi nyrkkinsä pöytään ja lausui kiroten:

"Ne ovat kaikki sellaisia jänishousuja!"

"Etkö sinä, hyvä veli, voi minuunkaan luottaa?" kysyi August.

Iskien uudelleen nyrkillä pöydän kulmaan Kyösti virkkoi:

"Kunpa täällä olisikin sata sellaista miestä kuin sinä, niin minä en pelkäisi mitään ja saisin ihmeitä aikaan!"

"Sinun mielesi on kovin järkkynyt", tyynnytteli veli. "Eikö sinulla ole jotakin, millä voisit sydäntäsi vahvistaa?"

Silloin Kyösti otti kapsäkistään pienen tinakaulaisen konjakkipullon, jonka oululaiset ystävät olivat hänelle antaneet, ja kaataen lasiin otti kulauksen. Augustkin kumosi lasin virkistyksekseen ja ilmoitti, että kymmenen minuutin kuluttua asia olisi järjestyksessä.

Sitten August Wilkuna meni tupaan sanoen luotettavalle rengilleen:

"Valjasta ori ja aja se katoksen alle!"

Kohta tuli Kyösti, pää isoon huiviin käärittynä, rekeen.

August sanoi rengille, joka tiesi, ketä hän kyyditsi:

"Aja Sarjankylän Korkeiseen Manna Rajaniemen luo!"

Kun oli tultu Kortesillan luo, pyörähytti renki hevosen takaisin, ja Kyösti Wilkuna meni jalan taloon. Loppiaista vasten yöllä klo 11:n ja 12:n välillä hän koputti ikkunaan ilmoittaen, kuka oli. Turhaan ei Wilkuna koputtanutkaan, sillä ovi avautui, ja tunnettu vieras vietiin sisälle.

Talon pienessä (3 m x 3 m) peräkamarissa Rajaniemi säilytti kallista ystäväänsä. Ikkunan edessä oli pöytä ja siitä vasemmalle sänky. Ikkunan vastapäätä olevalla seinällä oli piironki, joka oli asetettu niin, että Kyösti mahtui istumaan sängyn ja piirongin muodostamaan kulmaukseen. Kun tuvasta johtava ovi avautui kamariin päin, eivät tupaan tulleet sivulliset siis voineet nähdä Wilkunaa tämän piilopaikasta. Kamariin luonnollisesti ei laskettu ketään vieraita.

Taloon tullessaan Kyösti oli vielä hyvin peloissaan, mutta Rajaniemi lohdutti häntä sanoen:

"Kyllä sinulla on sinun vartias!"

Manna Rajaniemi oli hiljainen ja harras körttiläinen, joka Raamatun Makkabealaiskirjoista oli saanut sen vakaumuksen, että jääkäriliike oli oikea yritys.[57]

Vanha emäntä Karoliina Rajaniemi myös parhaansa mukaan suojasi Kyöstiä. Ruokaa tuodessaan hän sanoi: "Syö vapaasti! Niin kauan kun minä seison tässä oven edessä, ei tänne kukaan tule!"

August toimitti taloon veljelleen kirjoja ja tupakkaa.

Kyösti Wilkuna oli Korkeisessa vain kolme vuorokautta. Hänen lähtiessään sanoi Manna Rajaniemi:

"Kun oikean asian edestä taistelet, niin et sinä väijyjäs käsiin kuole."

Nämä sanat lohduttivat Wilkunaa hänen vankina ollessaankin. – Rajaniemen Matti-niminen poika kyyditsi värvärimme myöhään lauantai-iltana Wilkunaan.[58]

Tällä kerralla viholliset eivät vielä olleetkaan seuranneet Kyösti Wilkunan jälkiä, vaikka hän itse ensin niin luuli.

Wilkunan ja Lyytikäisen ystävät pitivät kuitenkin kaiken aikaa silmällä vainoojain liikkeitä lähettäen silloin tällöin varoittavia tietoja. Kerrankin kun henkikirjoittaja V. S. Vuorio virkamatkallaan tapasi Oulusta tulevia matkamiehiä ja näiltä kuuli Riekin talon olleen heidän lähtiessään piiritettynä, niin hän tiedoitti tästä rouva Lyytikäiselle ja toimitti reippaan neiti Sulo Veikkolan matkustamaan yötä myöten Nivalaan viemään sanaa Kyösti Wilkunallekin.

Asiat kiristyivät kiristymistään, ja jo maaliskuun alussa 1916 santarmit ja viranomaiset suunnittelivat Wilkunan ja Lyytikäisen vangitsemista. Kuten jo olemme kertoneet, lähti Lyytikäinen ilmoittamaan tätä Wilkunalle samalla itsekin etsien suojaa.

Hän saapui Seppälään varhain sunnuntaiaamuna, maaliskuun 5. päivänä 1916.

Siellä hän tapasi Kyösti Wilkunan hyvin tuskastuneena. Wilkuna manasi omien kansalaisten typeryyttä ja ilkeämielisyyttä sekä päivitteli kehnoja raha-asioitaan ja sitä, että kustantajat häntä lakkaamatta hätyyttelivät vaatien häntä kirjoittamaan sitä ja tätä keskeneräistä teosta, vaikka heidän olisi pitänyt tietää, että hänen oli nykyisessä, painostuksen-alaisessa mielentilassaan mahdoton kirjoittaa mitään tyydyttävää.

Lyytikäisen tuomat Wilkunan vangitsemissuunnitelmaa koskevat tiedot näyttivät pitävän paikkansa, sillä pian saapui Seppälään Wilkunan nuori ystävä Lenni Laakso ilmoittaen, että Ylivieskassa oli muuan retkikunta jo tiedustellut Wilkunan asioita ja että se oli parhaillaan matkalla Nivalaan käyttäen kätyrinään erästä kulkukauppiasta.

Tällöin värvärimme siirtyivät läheiseen Hautalan taloon; sen väki oli körttiläisiä, joita Wilkuna suuresti kunnioitti. Kun Wilkuna heidän taloon astuessaan mainitsi, että heitä voitaisiin tulla sieltä hakemaan, niin talon renki sanaakaan sanomatta meni ulos vahtia pitämään. Ja mikäli värvärimme huomasivat, huolehdittiin vahdinpidosta koko sen ajan, minkä he talossa oleskelivat. Muutenkin heitä kohdeltiin hyvin hienotunteisesti. Vierashuone lämmitettiin heitä varten heti ja heidät neuvottiin sinne yöpuulle.

Kun värvärit jäivät kahden kesken, saattoi Lyytikäinen todeta, miten hermostunut Wilkuna itse asiassa oli, vaikka hän olikin kyennyt sen talonväeltä salaamaan. Vierashuoneessa he aluksi istuivat vaiti, Wilkuna vielä lämpiävän uunin ääressä lukien sanomalehtiä, joita hän oli lähtiessään ottanut mukaansa. Nähtävästi jokin uutinen häntä tuskastutti, koskapa hän yht'äkkiä sihautti jotakin epäselvää hampaittensa lomitse viskaten lehden syrjään lattialle. Silloin hänen kätensä sattui viereisellä pesutelineellä olevaan lamppuun. Se kaatui, putosi lattialle ja särkyi. Lyytikäinen kiiruhti hätään estääkseen tulipalon syntymistä, mutta Wilkuna heittäytyi hermostuneesti pitkäkseen vuoteelle päivitellen:

"Siinäkin vielä yksi huono enne!"

Lyytikäinen koetti, hieman ymmällä ollen, esittää, että ruvettaisiin maata.

Kun miehemme sitten yrittivät – maaten saman peiton alla – nukkua, ei siitä tahtonut tulla pitkään toviin mitään, sillä Wilkuna heittelehti rauhattomana vuoteessa samalla ähkien ja huokaillen.

Aamulla saatiin sentään hyviä uutisia: Kätyrien yritys oli rauennut, ja vangitsijat olivat menossa pois. Wilkuna ja Lyytikäinen palasivat tämän takia takaisin Seppälään.

Kun Lyytikäinen siellä ehdotti Wilkunalle, että he asiain näin kiristyttyä siirtyisivät rajan yli Ruotsiin, niin tämä ilmoitti pääasiallisesti perhesyistä olevansa siihen haluton. Hän ei näet tahtonut luopua perheestään.[59]

Pian osatoverit erosivat pitkäksi ajaksi toisistaan kumpikin kulkien tietymättömiä kohtaloita kohti, Lyytikäinen – kuten tiedämme – ensin Iisalmelle ja Wilkuna, niinkuin kohta kerromme, ensin Ouluun ja sitten Utajärvelle.

Mutta me palaamme vielä takaisin Nivalaan voidaksemme edes vähän ymmärtää Wilkunan syvää, epätoivoista tuskaa, sellaisena kuin se ilmeni Hautalan talossa hänen ystävänsä Lyytikäisen ollessa sen osaaottavana todistajana.

Suuri kirjailija ja lämmin isänmaanystävä oli iloisin ja reippain mielin aloittanut työnsä. Sen suoranaiset tulokset eivät kuitenkaan olleet kehuttavat, sillä Nivalasta hän sai värvätyksi vain kuusi miestä ja Ylivieskasta saman verran.[60]

Mutta enemmän kuin tämä painoi Wilkunan mieltä se, että hän – lähempiä sukulaisiaan ja pientä ryhmää uljasta isänmaallista valioväkeä lukuunottamatta – itse asiassa tunsi olevansa jotensakin yksin, väestön suurimman osan jäädessä etuilevalle, kylmän, pelkurimaisen epäröimisen kannalle silloin, kun – mikäli mahdollista – kaikkien olisi pitänyt, jollei muuten, niin ainakin siunauksin ja hyväksyvin katsein, tukea sitä rohkeata tulevaisuuden työtä, jonka päämääränä oli Suomen itsenäisyys. Jotakin aivan päinvastaista hän nyt ympäristössään näki: Luihua, kurjaa laskelmoimista ja oman edun tavoittelua, joka sittemmin meni niin pitkälle, että läheiset naapuritkin toivoivat, että tämä peloton isänmaanystävä muka muille vaaraa ja tuhoa tuottavana henkilönä olisi tavalla tai toisella saatava pois paikkakunnalta – jollei muuten, niin vaikkapa ilmiantamalla hänet.

Kyösti Wilkunan Hautalan talossa ilmennyt, perin masentunut yöllinen mielentila ei siis johtunut henkilökohtaisesta pelosta, vaan siitä häpeästä, jota hän niin paljon näki ympärillään, ja siitä kansan syvästä alennustilasta, johon sortajan piiska toisaalta ja toisaalta taas oudot jumalankielteiset ja kaikkea pyhää pilkkanapitävät opit olivat niin useita saattaneet.

Mutta, Jumalan kiitos, Nivalasta avautuu eteemme toisenlainenkin taulu, jonka ihanana sisältönä oli isänmaanrakkaus, kunto ja rohkeus, vilpitön suoruus, halu hengenmenettämisen uhallakin auttaa isänmaan puolesta taistelevia ja, mikä parasta, jumalanpelko, johon kaikki kansalaishyveet pohjautuvat. Mutta nämä tällaiset suuret luonteenpiirteet olivat löydettävissä etupäässä sydänmaan rajoilta.

Paitsi Kyösti Wilkunan veljiä August, Arvid ja Heikki Wilkunaa ynnä muita lähimpiä sukulaisia, mainitsemme muutamia nivalalaisia, joista kukin voimiensa ja tilaisuuksien mukaan koetti keventää sitä taakkaa, jota rohkea värväri kantoi.

Mitä kaunein muisto jäi Kyösti Wilkunalle epäilemättä Manna Rajaniemestä, johon jo olemme tutustuneet. Maanviljelijät Matti ja Taneli Ekdahl, Kusti Hautala ja Kusti Viljamaa-vainaja (kuollut 4.9.1927; viimeksimainitut Wilkunain serkkuja) samoin kuin maanviljelijä Juho Pohjola ja Jokisaaren tilan omistaja Jaakko Kangas olivat kaikki miehiä, jotka milloin tahansa olivat valmiit antamaan vainotulle suojaa ja turvaa. Vähäkuuloisuudestaan ja vanhuudestaan huolimatta oli myös Wilkunan ystävä seppä Jaakko Pyy[61] puuhissa mukana. Mainitsematta älköön jääkö kirjailijan nuori ystävä Lenni Laaksokaan, joka 17:sta ikävuodestaan huolimatta oli kuin täysi mies, tyyni ja väkevä voimiltaan sekä jääkäriliikkeestä erittäin innostunut ja joka sittemmin teki parhaansa yrittäessään järjestää Kyösti Wilkunalle Kokkolasta käsin suoritettavaa ylimenoa. Kauppias Pekka Korva kuului niinikään jääkäriliikkeen kannattajiin. Samoin olivat torpparit Antti Seppälä, Arvi Rautaoja ja Antti Kaarlela varmoja aktivisteja.

Mainittakoon vielä kaksi rohkeata, isänmaallista naista, joihin Kyösti Wilkuna erinomaisen luottavaisesti suhtautui, nim. neiti Maikki Kärenlampi ja pastorinrouva Olga Hulkkonen.

Nivalanvärväri kävi usein neiti Kärenlammen luona ajatuksia vaihtamassa; ja tämän eteisessä hän antoi monille värväämillensä miehille matkarahat. Olipa hän kerran Lyytikäisenkin kanssa yhden päivän Maikki neidin luona. Ja kun Haapaveden värväri sitten illalla lähti taipaleelleen, niin hän, käyttäen m.m. tekopartaa, tekeytyi vanhaksi ukoksi, muka neiti Kärenlammen isäksi (joka oli jo aikoja sitten kuollut). Jotkut kysyivätkin kohta sen jälkeen neiti Kärenlammelta, oliko hänen isänsä käynyt Nivalassa. Joku päivä ennen vangiksi joutumistaan Kyösti Wilkuna toi neiti Kärenlammen huostaan nahkaisen salkkunsa papereineen, joiden hän ei tahtonut joutuvan santarmien kynsiin – käyden ne sitten noutamassa Shpalernajasta palattuaan. – Tässä yhteydessä mainittakoon, että kirjailijamme myös Matti Ekdahlin talteen uskoi käsikirjoituksiaan ja kaksi browninkia.

Neiti Kärenlampi välitti myös Kyösti Wilkunan ja tämän rouvan Hanna Wilkunan[62] kirjeenvaihtoa siten, että Wilkuna lähetti rouvalleen tarkoitetut kirjeet suljetussa kuoressa neiti Kärenlammelle, joka sitten toimitti ne perille. Kerran Wilkunan uskottu sai itsekin Oulun linnasta kirjeen, josta uhkui valoisa tulevaisuuden-usko; samalla kirjailija kehoitti ystävätärtänsä menemään lohduttamaan ja rohkaisemaan hänen vaimoaan sekä vakuuttamaan, ettei hänen, vangitun värvärin aika vielä ollut kuolla.

Pastorinrouva Olga Hulkkonen oli myöskin, kuten sanottu, Kyösti Wilkunan uskotuita. Hänen kotinsa olikin aktivisteille aina avoinna. Kun Wilkuna vangittiin, avusti hän tämän perhettä voimiensa mukaan. Lahjoittipa hän Kyöstille – tämän Shpalernajasta palattua – miesvainajansa kellon ja merenvahapiipun, koska Wilkuna vankilassa oli menettänyt oman kellonsa.

Vielä mainitsemme kaksi Kyösti Wilkunan hyvää toveria, nim. "Miekan ja sanan" kuvittajan, arkkitehti Matti Björklundin, jota hän suuresti ihannoi, sekä hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä ja aatetoverinsa apteekkari Toivo Martikaisen, jonka kanssa hän oli tehnyt m.m. ehdottomaan vilpittömyyteen ja isänmaanrakkauteen velvoittavan veriveljeysliiton. Martikainen lupautui Wilkunan alavärväriksikin, sovittiinpa yhteisestä värvättävien tunnussanastakin: "Valmis olen", mutta rohkeista yrityksistään huolimatta ei Martikaisen onnistunut ketään värvätä. Hänetkin ilmiannettiin, mutta vallankumous pelasti miehen pahemmilta seurauksilta.

Eipä ole tässä yhteydessä unohdettava Kyösti Wilkunan kahta uskollista oululaista ystävääkään, nim. kanttori John Tegströmiä ja opettajatar Fiina Mattilaa. John Tegström oli pelkäämätön mies, joka kaikin tavoin ja koko sydämestään auttoi ja tuki Wilkunaa. Oulussa käydessään Wilkuna tavallisesti asui hänen luonaan, taipuipa vielä – lujan ystävyyden osoitteeksi – kirjoittamaan Tegströmille ruotsinkielisiä kirjeitäkin.

Neiti Mattila taas oli hyvin lämpimästi kiintynyt Kyösti Wilkunan kohtaloihin m.m. kooten hänelle yhdessä Tegströmin kanssa Pietarin-matkalle tarvittavat rahat, joita he af Enehjelmin ankarien toimenpiteiden tähden eivät kuitenkaan voineet Wilkunalle toimittaa.

Epäilemättä oli paljon muitakin, jotka Wilkunan uhrautuvan ja isänmaallisen toiminnan käsittivät ja jotka tarvittaessa olisivat olleet valmiit häntä tukemaan.

Ensimmäisen vangitsemisyrityksen sikseen rauettua Wilkuna päätti siirtyä pois Nivalasta. Maaliskuun 20. päivänä 1916 hän Heikki-veljensä saattamana suuntasi kulkunsa ensin ystävänsä Martikaisen luo Haapajärvelle. Sinne saavuttiin klo 8:n aikaan illalla, kun apteekki jo oli suljettu. Kuultuaan liikettä eteisestä Martikainen meni avaamaan ovea huomaten silloin hämärässä kaksi henkilöä, joista toinen ison huivin verhoamana muistutti naista. Pian tulijat kuitenkin tunnettiin.

Takkavalkean ääressä istuttaessa Heikki Wilkuna lausui Kyöstiin viitaten:

"Kun sanotaan suoraan, on tässä pakolainen."

Kun sitten paon syyt oli kerrottu, lähti Heikki Wilkuna vielä samana iltana paluumatkalle Kyöstin jäädessä Martikaisen luo.

Pakolaisemme oli aivan rauhallinen tuumien vain:

"Kyllä se kahakka menee ohi, kun minä olen täällä. En luule, että siitä sen enempää tulee, kun jonkin aikaa on kuin unohduksissa."

Wilkunan tarkoituksena oli siis piileillä toistaiseksi ystävänsä luona, mihin tämä vaimonsa kera ilomielin suostuikin. Mutta kun Nivalan puhelinkeskuksen hoitaja, Martikaisen 76-vuotias äiti. puhelimitse ilmoitti – varovaisuussyistä ruotsiksi –, että Kyöstiä mahdollisesti tultaisiin vangitsemaan, niin ruvettiin neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Martikainen ehdotti, että Kyösti kaiken varalta koettaisi pyrkiä Ruotsiin. Asiasta käytiin keskustelemassa myös kanttori M. Pyyn luona; tämä oli kotoisin Nivalasta ja Kyöstin kansakoulutovereita sekä innokas aktivisti. Lopulliseksi päätökseksi tuli, että Wilkuna lähtisi postinkuljettajan, reippaan ja luotettavan Antti Harjun mukana Kärsämäen kautta aluksi Ouluun.

Lähtöateriaa syötäessä rouva Martikainen sanoi:

"Saapa nähdä, minkälaista on silloin, kun taas ensi kerran syömme yhdessä!"

"Se tapahtuu itsenäisessä Suomessa", vastasi Wilkuna hilpeän varmasti.

Tämä ennustus toteutuikin, vaikka välittä oli paha painajainen.

Torstaina, maaliskuun 23. päivänä Kyösti Wilkuna lähti pitkälle, epävarmalle matkalleen.

Kun Wilkuna sitten hevoskyydillä tuli Ouluun, poikkesi hän ensin tapaamaan Kaarlo Hällforsia, mutta kun tämä ei osunut olemaan kotona, meni hän ystävänsä John Tegströmin luo asuen hänen kodissaan kolme päivää.

Saatuaan tiedon Wilkunan saapumisesta Hällfors tuli häntä tervehtimään. Hällforsinkin mielestä oli parasta, että Wilkuna ainakin toistaiseksi pääsisi jonnekin turvaan ja rauhaan. Tällainen paikka Hällforsilla olikin tiedossaan. Hän oli näet aikaisemmin kirjoittanut maisteri Arvi Korhoselle tiedustellen, olisiko tämän kotona – jos sellainen tarve tulisi – mahdollista turvapaikkaa jollekulle vainotulle. Kirjeen johdosta maanviljelijä Juho Korhonen olikin kerran Oulussa käydessään tullut Hällforsin luo, jolloin tämä oli maininnut, kuinka suuren vaaran alaisina värvärit toimivat. Tähän maanviljelijä Korhonen oli sanonut:

"Jos jollekulle hätä tulee, niin meillä säilyy ainakin vähän aikaa."

Nämä rehdit sanat olivat luonnollisesti painuneet Hällforsin mieleen; ja niin oli hänellä heti selvillä, minne Kyösti Wilkuna oli toimitettava.

Utajärven Kangas-Korhola olikin vallan harvinainen ja verraton paikka, oikein Jumalan lahja isänmaan tähden vainotulle pakolaiselle. Sillä ensinnäkin, kuten jo isäntä Korhosen vastamainituista sanoista voimme päättää, siellä vallitsi oikea henki: sekä isä että poika olivat värväreitä ja koko talonväki jääkäriliikkeen perinpohjaisia ymmärtäjiä. Toiseksi maisteri Arvi Korhonen asui silloin kotonaan; tämä tietenkin oli Wilkunalle erittäin mieluista, sillä hehän, kuten muistamme, jo tunsivat toisensa ja olivat sitäpaitsi molemmat historiamiehiä. Vielä mainittakoon, että maisteri Arvi Korhosella ja hänen valistuneilla vanhemmillansa oli Kangas-Korholassa melkoinen kirjasto.

Jätämme "maisteri K. Huovisen"[63] kaikessa rauhassa matkustamaan Utajärvelle ja käymme tarkastamaan, mitä maisteri Arvi Korhonen puuhasi sen jälkeen, kun hän pohjoiseen tekemältään matkalta palasi Helsinkiin.

Joululomaan saakka Korhonen oli mukana niissä Helsingissä pidetyissä neuvotteluissa, jotka koskivat Oulun läänissä suoritettavaa värväystä ja ylikuljetusta.

Myöskin värväystyötä Korhonen ennätti tehdä lukukauden lopulla jonkin verran lähettäen muutamia tuttaviaan tuolle "pitkälle matkalle". Eräskin koulutoveri haettiin suoraan Tallbergin biljardisalista ja vietiin Esko Riekin asuntoon, missä hänelle sanottiin:

"Sinulla ei ole mitään tekemistä täällä; paras, että lähdet Saksaan!"

"Eihän sitä näin piippu suussa tiedä sanoa", koetti poika vastustella, mutta jo viiden minuutin kuluttua olivat epäilykset tipotiessään: "Samahan tuo on; eihän tuossa paljon mee jos ei tuukaan!"

"Voi siinä sentään henkikin mennä", huomautti Korhonen.

Mutta asianomainen vain naurahti virkkaen:

"No paljonkos tuo on!"

Tähän tapaan värväystä monesti Helsingissä suoritettiin, kun oikein vitsikäs tyhjäntoimittaja[64] löydettiin.

Joululomalla (1915) Korhonen matkusti kotiinsa Utajärvelle. Sielläkin hän yritti isänsä Juho Korhosen ja maanviljelijä Antti Laitisen avustamana värväystä harjoittaa, mutta tulokset olivat laihat. Ensin olivat lähtöhankkeissa sukulaistalon poika ja Korhosen veli, Antti Laitinen, mutta kun viimeksimainittu sairastui, niin matka lykkäytyi. Vasta tammikuun puolivälin tienoilla (1916) oli vihdoinkin saatu viisi miestä kokoon. Ja näillä olikin silloin sellainen kiire, etteivät malttaneet odottaa Korhosen ohjeita ja matkarahoja, vaan painuivat tielle – edes kuulustelematta, oliko Kemin etappi auki.

Kohta heidän lähdettyään Korhonen sai "Äseliukselta" postikortin, jossa tämä lyhyesti ilmoitti:

"Vekseliäsi ei voida hyväksyä."

"Tuhat tulimmaista!" ajatteli Korhonen itsekseen. "Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen!"

Hän kiiruhti lähimpään puhelintaloon, kauppapuotiin, ilmoittaakseen uhkaavasta vaarasta Ouluun ja kehoittaakseen jotakuta sikäläistä tuttavaansa pidättämään pojat Oulun asemalla.

Kauppapuoti oli täynnä väkeä. Vihdoin viimein Korhonen sai langan toiseen päähän Esko Riekin. Korhonen selittämään, että hän oli lähettänyt muutamia "paketteja", mutta että oli tullut erehdys: ne pitäisi saada kaikki takaisin; ehkä ne tapaisi iltajunalta.

"Montako niitä on?" tiedusti Riekki arvaten "pakettien" laadun.

"Viisi."

"Miten minä tunnen? Sano joku tuntomerkki!"

"Iso arpi!" vastasi "pakettimestari", kun ei kiireessä keksinyt muutakaan varmaa tuntomerkkiä.

"Etkö voisi nimeä sanoa?" tiedusti Riekki vielä.

"Huhtelin", vastasi Korhonen.

Seuraavana päivänä Korhonen itse meni Ouluun ottamaan selvää, miten Utajärven poikain oli käynyt. Majataloissa hän saattoi kuin metsämies seurata heidän jälkiään – eivätkä pojat olleet erikoisesti panneetkaan kynttiläänsä vakan alle, sillä melkein joka paikassa tiedettiin heidän matkansa määrä. Riekki oli kyllä käynyt Oulun asemalla ja aivan oikein löytänyt "paketit", mutta arvellen, että "kyllä ne pärjää", laskenut ne menemään. Kemissä taas "Osulan pappa" oli poikien ilmestyessä viisipennisineen[65] ojennellut käsiään taivasta kohden siunaillen:

"Vieläkö niitä piruja yhä tulee, vaikka aikoja sitten on ilmoitettu teiden olevan tukossa!"

Lisäksi hän oli ihmetellyt sitä, etteivät pojat jo tullessaan olleet joutuneet santarmien käsiin, ja kehottanut heitä kiireimmän kaupalla palaamaan takaisin. Ja ennenkuin Korhonen oli ennättänyt Ouluun Riekin luo, pojat jo olivat olleetkin tämän asunnossa pyytämässä kyytirahoja päästäkseen takaisin Utajärvelle.

Sellainen oli Utajärven poikain Saksan-matkan tarina.

Arvi Korhosenkaan asema ei ollut vallan kehuttava. Kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta levisi pitkin kyliä huhuja, että Utajärvelläkin oli saksalaisten värvääjä. Ja sitten, kun yllämainittu viiden miehen ryhmä oli tehnyt turhan Kemin-matkansa, tiedettiin jo värvääjän nimikin. Varsinkin muuan isäntä, jonka renki oli Saksaan lähteäkseen kesken vuotta eronnut palveluksestaan, syytteli suurissa miesjoukoissa "Korholan maisteria" tästä. Eivätkä vain renkien isännät kiukutelleet, vaan ennen kaikkea olivat värvärit usein pääsemättömissä sen takia, että värvättyjen poikien isät heitä ahdistivat. Riekin vangitsemisen jälkeen taas jotkut utajärveläiset kertoivat suorastaan omin silmin nähneensä, kuinka Arvi Korhonen yhdessä Riekin kanssa harjoitti kaduillakin värväystä.

Eipä siis ollut ihme, että pian levisi sellaisiakin huhuja, että Korhonen oli vangittu tai että hän oli lähtenyt pakomatkalle. Hänen isältään kyseltiinkin ehtimiseen, kuinka maisterin pakomatka oli onnistunut; ja kun taas Korhonen itse liikkui kylillä, niin ihmeteltiin:

"Ettekös te olekaan paennut."

Tällaisten olosuhteiden vallitessa ei värväyksen jatkamisesta voinut olla puhetta, eikä siitä olisi ollut tuloksiakaan, koska yleisesti tiedettiin ensimmäistenkin yrittäjäin tyhjin toimin palanneen takaisin.

Kaiken varalta "Korholan maisteri" piti näinä päivinä sukset nurkan takana lähtövalmiina ja mauserkiväärinsä käyttökunnossa – kuten niin moni muukin tähän aikaan.

Mutta kuinka on selitettävissä, että Korhonen kaikesta tästä melusta ja juoruilusta huolimatta säilyi koskemattomana? Tähän kysymykseen voisi parhaan vastauksen antaa Muhoksen ja Utajärven nimismies Albert Pisi. Hän kyllä ei itsestään suuria ajatellut, mutta hänellä oli sydän paikallaan. Niinpä hän antoi sekä "pitkän matkan miesten" että saksalaisten sotavankien kulkea rauhassa eikä hän liioin kiinnittänyt mitään huomiota kylillä kuulemiinsa juoruihin. Varmuuden vuoksi Korhonen kävi hänen luonaan selittämässä, mitä oli tekeillä sekä pyytämässä, ettei nimismies omasta aloitteestaan sekaantuisi mihinkään ja ettei hän mahdollisesti tulevia vangitsemis- y.m.s. määräyksiä panisi täytäntöön, ennenkuin asianomaisille oli toimitettu siitä ilmoitus.

Pisi lupasikin tehdä voitavansa ollen kiitollinen, että häntä kohtaan oli osoitettu näin suurta luottamusta.

Tehtiin sellainen sopimus, että nimismies yllämainitunlaisista määräyksistä heti niiden tultua soittaisi Antti Laitiselle, joka sitten puolestaan toimittaisi tiedon uhanalaisille. Jos taas nimismiehelle tehtäisiin Utajärven oloja tahi henkilöitä koskevia tiedusteluja, olisi ennen vastauksen lähettämistä hyvä neuvotella joko Laitisen tahi Korhosen kanssa.[66]

Kun Korhonen taas maaliskuun lopulla sattumalta oli käymässä Oulussa, kuuli hän siellä, minkä kohtalon alaiseksi Wilkuna oli joutunut ja että "Äselius", joka silloin ei ollut kaupungissa, oli toimittanut hänet johonkin varmaan paikkaan. Tultuaan sitten varhain aamulla kotiinsa hän sai äidiltään tietää Wilkunan edellisenä päivänä saapuneen heille.

Kun "maisteri K. Huovinen" majatalokyydillä tuli Kangas-Korholaan, olivat sekä isäntä että emäntä poissa. Emäntä Liisa Korhonen oli kuitenkin vain naapuritalossa, joten lapset menivät häntä hakemaan kertoen, että taloon oli tullut eräs vieras herra, jota ei kukaan tuntenut. Emännän ensi ajatus oli, että santarmit olivat saapuneet Arvia viemään.

Talon tytär, neiti Anna Korhonen vei kuitenkin vieraan sisään, mutta hänkin luuli tätä urkkijaksi.

Tultuaan kotiin emäntä meni vierasta tervehtimään. Wilkuna esittäytyi ja näytti ilahtuvan, kun huomasi emännän tuntevan hänet.[67] Sitten Wilkuna kertoi saapumisensa syyn mainiten samalla, että viskaali Kaarlo Hällfors oli kehoittanut häntä hakemaan turvaa Korhosten luota. Tähän virkkoi emäntä:

"Onhan suuri asiamme, maamme kohtalo, meille yhteinen."

Kohta tuli isäntäkin kotiin metsästä kuullen palvelijalta jo ulkona, että sisällä oli joku mies, jota ei kukaan tuntenut. Arvellen vierasta joko santarmiksi tai urkkijaksi isäntä silloin meni vauhdikkaasti keittiöön sanoen emännälle:

"Minä menen ja nakkaan sen miehen niskasta kartanolle!"

Mutta kuultuaan, kuka vieras oli ja millä asioilla, isäntä astui kohteliaasti tätä tervetulleeksi toivottamaan.

Kun Wilkuna seuraavana aamuna heräsi, meni juuri matkalta palannut Arvi Korhonen heti häntä tapaamaan. Korhonen huomautti, että Wilkuna saattoi katsoa olonsa aivan turvatuksi. Äkkiä ei heitä voitaisi yllättää, sillä talo oli syrjässä maantieltä ja joen takana; joelle taas oli matkaa parisataa metriä, talossa oli valpas koira sekä kaiken varalta tavallista enemmän aseitakin. Ja jos huonostikin kävisi, olisi tiedossa jatkuva turvapaikka kahdessakin sukulaistalossa, nim. Lapinsalmessa Otermalla tai Lamminaholla Vaalassa.

Miehet katsoivat kartasta nuo paikat ja koko ympäristön.

Annamme tohtori Arvi Korhoselle sananvuoron:

"Näin alkoi kuukauden pituinen yhdessäolo, joka pitkäksi aikaa tuli olemaan viimeinen rauhallinen jakso Wilkunan elämässä. Kun talossa ei ollut muutakaan sopivaa huonetta, luovutin hänelle oman kamarini. Jotensakin joka ainoa päivä juttelimme tuntikausia kaiken maailman asioista. Wilkuna oli aivan erinomainen kertoja – uskallan väittää, että parempi suullisena kuin kirjallisena kertojana. Kuten hän itsekin arvioi itseään, kuului hän siihen tyyppiin, joka kehittyy hitaasti, mutta jonka huippukausi myös on edessäpäin. Oli nautinto kuulla hänen suolattuja kuvauksiaan Helsingin kirjallisista piireistä, joihin muisto usein palasi. Yleensä hänen harrastuksensa tänä aikana olivat kirjallisia. Hän oli kirjallisia töitään varten ottanut kapsäkkiinsä Yrjö Koskisen 'Suomen historian', 'Biografisen nimikirjan' ja – kuluneen kirjoitusalustansa, jonka hän koteuduttuaan heti kaivoi esille.

"Milloin ei juteltu, Wilkuna lueskeli minun kirjojani tai kirjoitteli. Niinpä hän laati muutamia kertomuksia Ivalon kanssa toimittamaansa yhteisteokseen ja myös Railon aikakauslehteen 'Kotoa ja kaukaa'. En muista muiden aiheita kuin Viron vapaussotaa v. 1343 käsittelevän, mistä olin hänelle huomauttanut. Kerran hän suunnitteli siitä suurta draamaakin.

"Kylässä emme käyneet missään, vain muutaman kerran hiihtelimme metsässä ja vähän harjoitimme maaliin-ammuntaa. Kotitaloni on kyllä syrjässä maantieliikenteestä, mutta joka päivä kävi talossa lähiseudun ihmisiä, joiden huomiota outo mies ei voinut olla herättämättä. Kun ne tekosyyt, joiden vuoksi tämän maisteri K. Huovisen sanottiin oleskelevan Kangas-Korholassa, eivät liene tehneet uskottavaa vaikutusta, keksivät kyläjuorut pian asian oikean laidan: Mies on pakolainen. Jäljestäpäin kuulin Wilkunalta itseltään, että hän oli kuullut talon palvelijain mainitsevan häntä pakolaiseksi. Kuvaavaa sivullisten tarkkanäköisyydelle oli, että palvelijat olivat ihmetelleet sitäkin, kuinka koulutoverit – joksi Wilkuna oli ilmoittanut itsensä – teitittelivät toisiaan, kuten aluksi teimme. Kun nuo juorut niin syrjäseudulla olivat ainakin toistaiseksi vaarattomia, en niistä Wilkunalle puhunut mitään."

Joskus Wilkuna tuli pirttiinkin, kun siellä ei osunut olemaan vieraita. Jos Anna-neiti silloin sattui kutomaan kangasta, niin hän teki tälle puolia.

Auttoipa hän väliin palvelijaakin vetäen kelkalla ja korilla lunta muuripataan, kun keväällä vesi kävi vähäksi kaivossa, niin että karjalle täytyi sulattaa lunta.

Kerran Wilkuna söi päivällistä erään naapurikylästä olevan isännän kanssa, joka oli hyvin puhelias ja utelias. Tämä piti pakolaistamme monenlaisin kysymyksin ja tiedusteluin niin ahtaalla, että Wilkuna perästäpäin sanoi:

"Ei varmaankaan kuumempaan ristikuulusteluun joudu santarmienkaan käsissä!"

Wilkunan kirjallisten töiden lähetys oli järjestetty siten, että eräs poikanen pani ne vasta Oulussa postiin.

Kun tuli kevät ja lumi alkoi sulaa mailta, niin Wilkuna teki kävelyretkiä peltojen ympäri kuljeskellen jokitörmääkin ylös- ja alaspäin vältellen kumminkin naapuritaloja.

Kyläläisille, jotka tiedustelivat, kuka Kangas-Korholan vieras oli, sanottiin:

"Se on maisteri Huovinen Helsingistä. Se on tullut tänne tutustuakseen maalaiselämään."

Kerran kun Anna-neiti oli hevosella lähdössä kirkonkylään, teki Wilkunan mieli päästä mukaan. Mutta Annan täytyi estellä:

"Parempi taitaa olla, että olette poissa!"

"Niinpä taitaa olla", vastasi kirjailija miettiväisenä ja hiljaisena.

Joskus tapahtui, että kun Wilkuna huvikseen tuli juttelemaan, niin hän kesken kaiken jäikin aivan omiin ajatuksiinsa.[68]

Näin kului viikko toisensa jälkeen, eikä mistään päin kuulunut mitään. Ei tapahtunut mitään. Näytti melkein siltä, että venäläiset olivat unohtaneet koko jääkäriliikkeen.

Wilkunakin alkoi suunnitella kotiinpalaamistaan. Maisteri Korhosen vastaväitteisiin hän huomautteli, ettei hän pitempää oloa varten ollut matkalle lähtenytkään, jotenka hänellä ei ollut mukana muuta kuin talvivaatteet j.n.e. Itse asiassa hän kai tahtoi tavata perhettään.

Mutta oli hänellä muitakin suunnitelmia. Niinpä hän usein puheli aikovansa lähteä – Vaasan etappia käyttäen – Saksaan, jääkärileirille, mistä aktivistien kesken kierteli innostavia kertomuksia.[69]

Joka tapauksessa Wilkuna päätti erota harvinaisista ystävistään, jotka olivat tarjonneet hänelle viihtyisän ja rauhallisen turvapaikan.[70]

Matkareitiksi valittiin tie: Säräisniemi–Kestilä–Pulkkila– Haapavesi–Nivala, ja lähtö tapahtui toukokuun 4. päivänä 1916. Kotiinsa Seppälään Wilkuna saapui yöllä saman kuun 7. päivää vasten. Lopputaipaleen häntä kyyditsi Pakolan majatalon isäntä Pekka Laakkonen, hyvin luotettava mies, joka perästäpäin ihmetteli, mitenkä Kyösti oli uskaltanut kirjoittaa oikean nimensä majatalon päiväkirjaan. Wilkunan kotiutuminen puolitoistakuukautisen pakoilun jälkeen oli tietysti yllätys hänen rouvalleen ja veljilleen. Kun August Wilkuna kirkkomatkallaan poikkesi Seppälään saadakseen jotakin tietoa veljestään, niin suuri oli todella hänen hämmästyksensä, kun Hanna-rouva vei hänet Kyöstin eteen. Augustin tiedustellessa veljeltään, mitenkä tämä oli tullut, vastasi Kyösti: "Laillisesti ja laittomasti; etupäässä kievarikyydillä."

Kotiin tultuaan Kyösti Wilkuna sai kuulla yhtä ja toista epämiellyttävää: Maaliskuun 31. päivänä oli Nivalassa pidetty poliisikuulustelu ja toukokuun 1. p:nä santarmit olivat toimittaneet kotitarkastuksen. Af Enehjelm oli ollut väsymätön saadakseen Haapaveden ja Nivalan värvärit käsiinsä. Poliisikuulustelu ei ollut kuitenkaan vienyt mihinkään Lyytikäisen ja Wilkunan syyllisyyttä todistaviin tuloksiin. Päinvastoin nivalalaiset olivat saaneet kuulustelussa af Enehjelmin ja hänen kätyrinsä uskomaan, että Wilkuna oli lähtenyt kirjallisten töittensä kutsumana Helsinkiin. Tämän takia af Enehjelm oli pyytänyt Uudenmaan läänin kuvernööriä vangitsemaan Wilkunan, mutta siitä ei ollut tullut tietystikään mitään, kun etsittyä ei oltu tavattu. Jo maaliskuun 25. p:nä ai Enehjelm oli kirjeellisesti kääntynyt myöskin santarmihallituksen puoleen pyytäen, että se lähettäisi jonkun upseerinsa toimittamaan tutkintoa metsänhoitaja Lyytikäisen jutussa. Mutta kun Lyytikäinen ei ollut ollut enää tavattavissa ja kun santarmit olivat tienneet Nivalassa olevan Lyytikäisen värväystoverin, niin Tsherkassinoff santarmeineen oli pitänyt mainittuna toukokuun 1. p:nä kotitarkastuksen Kyösti Wilkunan kodissa. Tulokset olivat olleet laihat. Tällöin oli muuten saatu todeta, että santarmienkin joukossa saattoi olla oikeita ihmisiä. Muuan heistä näet oli sanonut rouva Wilkunalle: "Jos tiedätte, missä miehenne on, niin ilmoittakaa hänelle, että pysyy piilossa."

Joka tapauksessa voimme käsittää, että Wilkunan katse synkistyi, kun hänelle näitä tapauksia kerrottiin. Hän käsitti nyt, että ainoa keino vangiksijoutumisen välttämiseksi oli maasta poistuminen, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Mutta hän tahtoi, ennenkuin aikoi tämän tuumansa toteuttaa, välttämättömästi lopettaa joitakin kirjallisia töitään – saadaksensa rahaa suunnittelemaansa matkaa varten ja muutenkin. Sentähden hän kotiuduttuaan ryhtyi kiireellisesti jatkamaan häiriytyneitä töitään majaillen osaksi kotonaan, osaksi August-veljensä luona Wilkunassa.

On selvää, että kirjallinen työ tällaisten olosuhteiden vallitessa oli kaikkea muuta kuin ihanteellista. Maisteri Kustaa Wilkuna muistaa, että hänen sedällään oli yllätysten varalta browninki edessään työpöydällä ja että hän teki työtä hyvin ahkerasti aamusta iltaan. Noin viikon Wilkuna sai rauhassa työskennellä.

Toukokuun 16. p:nä nimismies K. Ojantakanen piti uuden kotitarkastuksen Seppälässä ja poliisitutkinnon[71] Wilkunassa – tosin vain muodon vuoksi ja hyvässä tarkoituksessa. Hän näet tahtoi varoittaa Wilkunaa ja kehoittaa tätä poistumaan paikkakunnalta. Samalla hän tuli täyttäneeksi af Enehjelmin käskyn, sillä Oulun lääninhallituksesta oli jo toukokuun 8. p:nä annettu poliisilaitoksille, kruununvoudeille ja nimismiehille Wilkunan vangitsemista koskeva salainen määräys ("Aseveljet I", kolmas painos, sivut 284 ja 285).

Ojantakasen lähdettyä Kyösti Wilkuna sai August-veljensä kautta tietää, että hänen oli poistuttava, mutta luottaen nimismiehen humaanisuuteen ja siihen, että kruununvoutina oli hänen luokkatoverinsa, Onni Saajoranta, hän päätti vielä viikonpäivät jatkaa kirjallisia töitään ja samalla varustautua vaatteiden y.m. puolesta matkustaakseen sitten Vaasan kautta Ruotsiin.

Mutta silloin sattui ikävä tapaus, mikä aiheutti tuhon. Ollessaan veljensä Augustin luona Wilkuna tapasi erään Nivalan isännän, jonka rivojen puheiden johdosta hän ei voinut hillitä tulista pohjalaisvertansa, vaan löi isäntää nyrkillä kasvoihin. Tästä aiheutunut suuttumus ja nähtävästi myös se käsitys, että venäläisvallan edustajien puolelle oli sittenkin edullisempi asettua, olletikin kun taajat poliisi- ja santarmivierailut Wilkunan rohkeiden värväyspuuhien johdosta olivat synnyttäneet Nivalassa kauhunsekaista pelkoa ja epävarmuutta, vaikuttivat sen, että vangitsemispäivän edellisenä iltapäivänä mainittu isäntä ja kolme muuta Nivalan isäntää tuli poliisi Kalle Toivosen luo; kaksi heistä kertoi nähneensä Wilkunan kotonaan, lausuen samalla suorastaan toivovansa, että hän joutuisi kiinni. Paikkakunta oli nimittäin lukuisten santarmikätyrien ja yleisesti kuiskaillun vakoilupelon johdosta kaikenlaisten hurjien huhujen näyttämönä, joten turvallisuudestaan ja itsekkäästä minästään huoltapitävät ihmiset todella toivoivat, että Wilkuna tavalla tai toisella, vaikkapa vangitsemalla, saataisiin pois.

Poliisi Kalle Toivonen tuli mainittujen isäntien ilmiannon johdosta hyvin vaikeaan välikäteen eikä tiennyt muuta neuvoa kuin lähettää poikansa nimismiehen luo ilmoittamaan tapahtumasta. Toivosen pojan saapuessa nimismiehen konttoriin kymmenettä käydessä illalla sattui siellä olemaan nimismiehen lähin esimies, kruununvouti Onni Saajoranta. Nimismies vasta toimeensa ryhtyneenä ei tulijaa tuntenut enempää kuin kruununvoutikaan, joten hänen oli pakko kysyä pojan nimeä ja asiaa. Silloin poika antoi kirjelapun nimismiehelle. Tämä luki sen ja ojensi sen sitten vieressään seisovalle kruununvoudille, joka oli nimismiehelle sikäli vieras, että he tätä ennen vain pari kertaa virka-asioissa olivat toisensa tavanneet. Yllättävän uutisen johdosta lyhyesti neuvoteltuaan kruununvouti ja nimismies menivät puhelinkeskukseen, josta herra Saajoranta klo 10 aikaan illalla soitti suoraan kuvernöörille pyytäen, että tämä lähettäisi heti autolla kaksi etsivää Nivalaan Wilkunaa pidättämään.

Kuvernööri af Enehjelmiä ei tarvinnut tällaiseen toimenpiteeseen kahdesti kehoittaa. Hän lähetti heti matkalle kaksi etsivää, Emil Sammatin ja Emil Kallenaution sekä kaksi autonajajaa, nim. yksityispalvelijansa K. Skogbergin ja erään Nyman-nimisen autoilijan. Nämä ajoivat yöllä toukokuun 23. päivää vasten ensin kruununvouti Saajorannan luo Haapavedelle, jossa matkaan yhtyivät nimismies Ojantakanen ynnä poliisit Käräjäoja ja Toivonen.

Tämä seitsenhenkinen seurue saapui Wilkunan asunnolle Seppälään klo 4[72] aamulla.

Heti kun poliisit olivat nousseet autosta, silmäilivät he rakennusta, jossa Kyösti Wilkuna asui, ja tunnustelivat taskuaseitaan. Sitten he asettivat vartiat rakennuksen takasivun nurkille Kallenaution evästäessä näitä:

"Jos se yrittää ikkunan kautta ulos, niin ei muuta kuin ampua läpi vain!"

Kun asunnon ovelle koputettiin, piilottautui Wilkuna eteisen alla olevaan matalaan kellariin, ja hänen rouvansa tuli hetken kuluttua ovea avaamaan. Kysyttäessä hän ilmoitti miehensä edellisenä iltana matkustaneen pois kotoaan; tämän oleskelupaikkaa hän ei sanonut tietävänsä. – Tästä huolimatta Sammatti ja muut seurueeseen kuuluvat menivät sisälle toimeenpannen tarkan etsinnän. Kun Wilkunaa ei näkynyt, sanoi Ojantakanen,[73] ettei kirjailija todellakaan näyttänyt olevan kotona ja lähti pois Arvid Wilkunan puolelle täten houkutellakseen etsivät ja heidän seuralaisensa mukaansa. Mutta nämä jatkoivat etsintää.

Poliisien kulkiessa edestakaisin eteisessä sattui lattialla oleva matto liikahtamaan, ja silloin kellarin luukun rengas tuli näkyviin. Tämän huomasi Sammatti toisten jo poistuessa pihalle. Hän avasi luukun, kumartui tulitikun valossa kellaria tarkastamaan ja näki silloin, että siellä oli mies lattian ja maan väliin piiloutuneena. Ymmärtäen miehen olevan Wilkunan hän huusi toisille:

"Älkää menkö! Täällä se on!"

Peloittaakseen ahdistajiaan Wilkuna ampui tällöin kellarin pohjaa vasten, ja samassa pamahtivat myös Sammatin ja Kallenaution kellarin-aukkoon suunnatut pistoolit.

Rouva Wilkuna kehoitti silloin piiloutunutta antautumaan ilmoittaen, että paikalla oli paljon miehiä, joten vastustus olisi turha.

Kun sitten Sammatti aikoi ottaa seipään, jolla ajaisi Wilkunan kellarista ulos, nousi tämä itse sieltä browninki kourassaan. Mentyään työhuoneeseensa hän aikoi saman tien hypätä ikkunasta ulos, mutta huomattuaan rakennuksen poliisien saartamaksi – toisetkin poliisit olivat juosseet eri tahoille nurkkien suojaan – hän luopui yrityksestään.

Sitten Wilkuna aukaisi ikkunan ja puhui avopäin muutamia voimakkaita sanoja ahdistajilleen nuhdellen heitä siitä, että nämä olivat tulleet aamuvarhain säikäyttämään hänen vaimoaan ja lapsiaan sekä myöskin siitä, että he niin epäinhimillisesti käyttäytyivät häntä itseään kohtaan:

"En minä ole mikään metsänpeto, että minua näin tullaan häiritsemään", sanoi hän lisäten lopuksi rauhallisesti:

"Niin kauan kuin minulla on tämä ase, te ette tule sisälle, ja elävänä ette minua saa, ellen vapaaehtoisesti antaudu."

Samassa tuli Ojantakanenkin ulos Arvidin puolelta mennen pihan yli sen ikkunan luo, jonka ääressä Wilkuna seisoi. Silloin joku poliiseista huusi:

"Älkää menkö; se ampuu!"

Mutta Ojantakanen meni vain ja pyysi Wilkunaa luopumaan enemmästä vastarinnasta. Muutaman silmänräpäyksen mietittyään tämä ojensikin Ojantakaselle browninkinsa ja erinomaisen reilusti huudahtaen kutsui kaikki kahville. Poliisit kerääntyivät porrasten eteen ja noudattivatkin kutsua – Skogbergin kuitenkin lausuessa kahvillemenon sopivaisuuteen kohdistuvia epäilyksiä.

Sisällä poliisit käyttäytyivät moitteettoman kohteliaasti.

Sitten hankkiuduttiin lähtemään. Wilkunan pukeutuessa Ojantakanen esitti poliiseille, että ampumiskohtauksesta – Wilkunalle raskauttavana asiana – olisi kokonaan oltava hiiskumatta. Kaikki muut ilmoittivatkin tähän suostuvansa, mutta Skogberg ei sanonut mitään.[74]

Oli luonnollista, että Wilkunan veljet ja nivalalaiset ystävät olivat tapahtuman johdosta kovin kuohuksissaan.[75] He aikoivat tarttua aseisiin ja purkaa erään sillan ehkäistäkseen siten poliisiauton matkan, mutta suunnitelmaa ei kuitenkaan ennätetty toteuttaa. Tässä puuhassa olivat innokkaimpia ennenmainitut torpparit Antti Seppänen; Arvi Rautaoja ja Antti Kaarlela, jotka sitäpaitsi olivat hyviä ampujia.

Auto meni menojaan vieden rohkean värvärin af Enehjelmin kidutuslaitokseen, Oulun lääninvankilaan. Kyösti Wilkuna on itse kertonut[76] siitä epäinhimillisestä kohtelusta, jonka alaiseksi hän lääninvankilassa joutui – huolimatta siitä, että vankilanjohtaja V. O. Juvelius jyrkästi ja rohkeasti huomautti kuvernööriä tämän määräysten laittomuudesta. Wilkuna puettiin karkeaan ja epämukavaan vanginpukuun, häneltä otettiin pois kello, hänen lähimpiä omaisiaan ja ystäviään kiellettiin käymästä hänen luonaan; ei edes hänen vaimonsa saanut tulla sanomaan ennen Pietariin lähtöä miehelleen jäähyväisiä. Ei myöskään Wilkunan ystävää John Tegströmiä päästetty vangille jättämään yhdessä opettajatar Piina Mattilan kanssa kokoomiaan varoja. Tästä syystä Wilkuna Shpalernajassa joutui kärsimään rahanpuutetta voimatta siellä hankkia omaa ruokaa.

Vaikka Venäjälle joutuminen oli Wilkunalle raskasta, tuntui hänestä sittenkin melkein helpotukselta päästä pois af Enehjelmin sydämettömän kohtelun alaisuudesta.

Wilkuna luovutettiin santarmiviranomaisille Shpalernajaan vietäväksi heinäkuun 12. p:nä 1916. Vielä lähtöhetkellä hän sai kokea kuvernöörin tylyyttä. Juvelius näet ilmoitti Wilkunalle, että af Enehjelm oli määrännyt vankilasta santarmeille annettavaksi käsiraudat. Nämä eivät hänelle niitä edes näyttäneet.

Rehtori Mauno Rosendalin aloitteesta oli herättäjäjuhlilla Nivalassa heinäkuun alkupäivinä päätetty ryhtyä toimenpiteisiin Kyösti Wilkunan vapauttamiseksi Oulun lääninvankilasta, mutta tiukennetun vartioinnin ja vangin pikaisen Shpalernajaan siirtämisen tähden ei tehdystä suunnitelmasta tullut mitään. Samaten raukesi muuan toinenkin aie, jonka takana olivat eräät muut Kyösti Wilkunan ystävät, niiden joukossa maisteri Arvi Korhonen.

Shpalernajassa-olostaan on Kyösti Wilkuna kertonut kuuluisassa teoksessaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa".[77] Sieltä Venäjän vallankumouksen humussa toisten suomalaisten Shpalernajan-vankien kanssa vapauduttuaan hän siirtyi kotipitäjäänsä Nivalaan, missä alkoi tarmokas työ suojeluskuntien järjestämiseksi, mutta tämä, samoin kuin Wilkunan osanotto Suomen vapaussotaan, eivät kuulu teoksemme puitteisiin.

Tämä suuri Suomen-poika, ikihongasta veistetty ja maailman myrskyiselle merelle heitetty lastu jätti joulukuun 12. päivänä 1922 kansansa suureen suruun.

TOIMINTAA KEMIJOEN JA TORNIONJOEN VÄLISELLÄ ETAPPIALUEELLA.

    Sinä Suomen Leijona, valtainen
    on saattoväkesi luku:
    Sua seuraa raatajat korpien
    ja Paavo ja Paavon suku.

                  V. A. Koskenniemi.

Kemijoen ja Tornionjoen välinen etappialue.

Oli luonnollista, että Saksaan-pyrkijät maailmansodan aikana suuntasivat katseensa Pohjanlahden perukoille ja Tornionjoen laaksoon, sinne, missä rajanylimeno oli nopeimmin, joskaan ei vaarattomimmin, suoritettavissa. Tähän ei tarvittu muiden neuvoa, sillä raja veti puoleensa; se oli selviö jokaiselle, joka pyrki Ruotsin kautta Saksaan.

Tämän teoksen I:ssä ja II:ssa osassa olemmekin tutustuneet siihen rohkeaan etappityöhön, jota Tornio ja Kemi suorittivat, ja lyhyesti myöskin jo maininneet niistä teistä, jotka alussa jonkinlaisina varareitteinä haarautuivat Kemijoki-varresta viedäksensä kulkijan Tornionjoki-laaksoon ja sieltä rajan yli. Kemijoki-varteen muodostui, kuten olemme nähneet, oikeastaan vain kaksi etappikeskusta, nimittäin toinen Tervolaan ja toinen Muurolaan, Rovaniemen ollessa jonkinlaisena tukipisteenä pääasiallisesti siltä varalta, että etelämpänä olevat tiet tukkeutuisivat.

Kun kartalta silmäilemme kysymyksessäolevaa laajaa etappialuetta, huomaamme, että se muodostaa jonkinlaisen suppilon, jonka kärki verraten kapeana pistäiksen Pohjanlahteen leveten sitten yhä enemmän pohjoista kohti. Matka linnuntietä Tervolasta Tornionjoelle on noin 3 1/2, Muurolasta 7 1/2 ja Rovaniemeltä 9 penikulmaa. Käytetyt jalkapolut mutkittelivat koko lailla, jotenka matka Tervolasta Martimojärven kautta Korpikylään oli todellisuudessa noin 6 penikulmaa, Jaatilasta ja Muurolasta Kivijärven kautta noin 8 ja Rovaniemeltä Sinetän, Miekkajärven ja Lohijärven kautta Ylitorniolle vähintään 12 penikulmaa.

Matkojen pituutta silmälläpitäen oli siis luonnollista, että eteläisin, nim. Tervolan reitti, veti enin kulkijoita puoleensa ja sen jälkeen Muurolan reitti, jotavastoin Rovaniemeltä verraten harvat kulkivat poikkimaisin.

Isänmaan tämän kolkan tiet ovat enimmäkseen jalkapolkuja, jotka kulkevat jokivarsia myöten ja pitäjien välisiä rajoja pitkin suurten aavojen halki, soiden ja kankaiden poikki. Jokien yli johtavat polkujen kohdalla porrashirret, ja soiden yli ojentuvat porraspuut, joita – joskus yläpuolelta veistettyinä – tavallisesti on kaksi pienempää rinnan tahi sitten yksi vähän leveämpi kelohonka. Tukenaan vaeltaja voi käyttää haarukkapäistä keppiä, joka ei sammalikossa vajoa syvään.

Lumen sulamisen aikaan keväällä tällaiset soiden yli johtavat jalkapolut ovat miltei mahdottomat kulkea, kun alangot ovat kaikkialla tulvaveden vallassa.

Talvisin kuljetaan tukkiteitä myöten. Hiihtäjällä taas on vara valita latunsa, ja samoin porolla-ajajakin pitää vain suuntaa silmällä.

Tällaisia teitä pitkin sadat Suomen pojat samosivat korpien kätköissä nähden ihanaa unta kansamme itsenäisyydestä ja siellä täällä tavaten isänmaallisen mielen luomia kosteikkoja, joita taivasten Herra oli sirotellut yksinäisen korvenvaeltajan iloksi ja hänen pitkän matkansa keventäjäksi.

Tervolan etappi.

Isänmaallinen mieliala pohjan perillä on yhtä vanha kuin venäläis-nimi. Venäjän kanssa käydyt sodat, varsinkin Isonvihan kauhut, juurruttivat Peräpohjolan kansan veriin selvän käsityksen siitä, kuka oli vihollinen ja kehenkä nähden ei ollut mitään muuta tekemistä kuin miekka kädessä ja silmä lujana puolustaa kotikynnystä. "Taivalkosken" tarinassa runoilija[78] kuvailee meille tervolalaisten esi-isien otteluita ja kärsimyksiä, loihtiipa esiin naisluonteenkin, joka ennemmin vaipui Taivalkosken tyrskyihin kuin taipui vihollista opastamaan.

Siirtyäksemme taas myöhempään aikaan, jolloin itsenäisyys-ajatus rupesi kansassamme sarastamaan, emme erehtyne väittäessämme, että "John Graftonin" haamu nostatti Kemijoen laaksossakin miesten mieltä. Tarvittiin vain sysäyksiä ja herätteitä. Ja maailman sodanaikaiset tapahtumat toivatkin niitä tullessaan.

Torniolaiset veljekset Yrjö Paasi ja Paavo Häll olivat ensimmäiset, jotka Tervolassa sotatorvea töräyttivät. He saapuivat sinne jo syyskuun alkupuolella 1915 värväämään miehiä perustettavaksi määrättyyn "Kuninkaalliseen 27. Preussilaiseen Jääkäripataljoonaan", jonka tuli selvästi näyttää sekä maailmalle että vihollisellemme, mitä Suomen kansa sisimmässään tahtoi: "Pois Venäjän kotkan kynnet kansamme niskasta!"

Rohkeitten nuorukaisten värväystyö keskeytettiin kuitenkin tällä kertaa – viisaussyistä – melkein alkuunsa, sillä Peräpohjola oli toistaiseksi varattava vain etappityön toiminta-alueeksi, kuten teoksemme edellisissä osissa jo olemme lähemmin kertoneet.[79]

Varsinainen etappityö alkoi Tervolassa siten, että jääkäri Väinö Paananen (nyk. jääkärieverstiluutnantti) saapui sinne lokakuun loppupuolella 1915 ja sai tällöin ylioppilas Hannu Hildénin (nyk. jääkärikapteeni) lupautumaan jääkäriliikkeen työhön, ennen kaikkea pitämään huolta Tervolan ja Tornionjoen välisen reitin avaamisesta.

Tällaisen reitin, ja ylimalkaan Kemijoelta käsin suunnattavien reittien tarpeellisuus ei suinkaan ollut jäänyt Tornion ja Kemin etappien johtajiltakaan huomaamatta. Jo elokuun lopulla 1915 oli Eero Heickell (nyk. Kuussaan) Helsingissä tekemässään, miestenkuljetusta koskevassa suunnitelmassa huomauttanut Kemijoki-varresta johtavien reittien tarpeellisuudesta ("Routaa ja rautaa I", sivut 134-135). Ja lokakuun 26. p:nä 1915 mainittujen etappien johtajat pitivät Torniossa kokouksen, jonka päätöksien toteuttamiseksi ylioppilas Eero Heickell matkusti Tornionjoen varrella sijaitsevaan Korpikylään järjestäen n.s. Tervolan reitin Tornionjoenpuoleisen pään Martimojärveltä lähtien. Maisteri Arvi Hällfors taas teki samoissa tarkoituksissa matkan Kemijoki-varteen. Heickellin ja Hällforsin toimenpiteet tapahtuivat joitakuita päiviä Paanasen Kemijoki-varteen tekemän matkan jälkeen ja johtuivat kelirikon aiheuttamasta tilanteesta, nim. siitä, että miestenkuljetus moottorilla Kemistä käsin jääesteiden tähden oli lopetettava ja että merenjää ei myöskään vielä jalankulkijoita kantanut.

Sopivampaa sisämaan etappitietä ei olisi ollutkaan keksittävissä, sillä Tervolaan veti muualta Suomesta, etelästä käsin, sekä kaira (erämaa) että rautatie; ja sitäpaitsi Tervolan ja Tornionjoen välinen matka, kuten yllä huomautimme, on verraten lyhyt.

Paanaselle ja Kemin etapin johtajille antamansa lupauksen mukaan Hannu Hildén ryhtyi heti Tervolan etappia järjestämään.

Tuntien Liimatan majatalon väen toimintatarmon ja isänmaallisen mielialan hän päätti valita tämän etapin päämajoituspaikaksi. Liimatan majatalo sijaitsi Tervolan kirkonkylässä noin puolentoista kilometrin päässä rautatieasemalta Kemijoen toisella puolen, sen itäisellä korkealla, komealla rantatörmällä, jonne Kemijoen yli kuljettiin lautalla eli "färillä". Se ei siis ollut aivan asemalle johtavan yleisen liikkeen jaloissa, mutta kuitenkin kylliksi lähellä sitä. Kemijoen itäpuolen liike kylläkin kulki sen vieritse, mutta sehän ei ollut kovin vilkas.

Majatalon isäntäväkenä oli maanviljelijä Juho Liimatta, silloin jo kahdeksannella kymmenennellä oleva vanhus, ja hänen toimelias vaimonsa Fredrika Liimatta. Näiden apuna ja talon isänmaallisen innostuksen lietsojina olivat nuoret tyttäret Selma ja Ella.

Esitettyään suuren, mutta vaarallisen asian Liimatan väelle Hannu Hildén sai ilokseen myöntävän vastauksen. Ja tästä lähtien olivat liimattalaiset, sekä vanhukset että tyttäret, koko sielullaan ja tarmollaan osaltaan mukana Suomen itsenäisyyden valmistelutyössä – ei ainoastaan Tervolan etapin, vaan myös n.s. jääkärietappien, Läntisen ja Itäisen etapin toimikautena.

Tervolan reitin Hannu Hildén suunnitteli kulkevaksi alkupisteestään Liimatan majatalosta Tervolan aseman ohitse pitkin Kaisajoki-vartta Kaisajoen taloon (matka 20 km); siitä Martimojärvelle (matka 16 km) ja lopuksi Suomen Korpikylään (matka 25 km) Ojanperän taloon, mistä Saksaan-menijät kulkivat Tornionjoen yli. Myöhemmin, toukokuun vaiheilla 1916, järjestettiin reitti siten, että Kaisajoki-varressa poikettiin jo alkutaipaleella Kuusikon taloon ja Kaisajoen talosta oikaistiin Palovaaraan, mistä reitti edelleen kulki Korpikylään. Reitin myöhempänä päätepisteenä Suomen puolella oli maanviljelijä Emanuel Niemen talo, jonka reippaat pojat Frans ja August Niemi saattoivat Saksaan-menijät Tornionjoen yli.

Reitti järjestyi siten, että Hannu Hildénin veli Toivo Hildén meni puhuttelemaan Kaisajoen talon isäntää Heikki Keskitaloa, samoin Martimojärvellä Keskitalon isäntää Isak Alamartimoa ja Ylitalon isäntää Albert Ylimartimoa. Hän ei kuitenkaan heti uskaltanut sanoa totuutta suoraan, vaan selitti asian aluksi siten, että oli kysymys nuorten miesten matkustamisesta Amerikkaan – pakoon asevelvollisuutta, jonka Venäjä aikoi panna taas voimaan viedäkseen nuoria miehiämme rintamalle. Kun Hildén sitten tiedusteli, annettaisiinko näille "pakolaisille" maksua vastaan ruokaa ja suojaa, niin isännät, noudattaen sydänmaan talojen vanhaa tapaa, olivat tähän hyvin taipuvaisia. Pian kysymyksessä olevien talojen väet kuitenkin saivat täyden selvän asiasta ja olivat sitten jääkäriliikkeelle erittäin suosiollisia. Reitin Tornionjoenpuoleisen pään Martimojärveltä käsin oli, kuten jo tiedämme, Eero Heickell järjestänyt.

Martimojärveltä miehet kulkivat Väystäjän kylän kautta käyttäen pysähdyspaikkanaan siellä olevaa Uusimaan taloa. Kun Väystäjän talon vanha isäntä ei ymmärtänyt jääkäriliikettä, kartettiin taloa enimmäkseen.

Oppaiksi onnistui Hannu Hildénin saada veljensä Toivo Hildén, talollisenpoika Väinö Saviaro ja metsätyönjohtaja Alfred Kaikula (ent. Hallin). Väinö Saviaron veli Jalmari Saviaro oli myös valmis opastamaan niin kauan kun hän oli paikkakunnalla. Itse ei Hannu Hildén toiminut oppaana paria poikkeusta lukuunottamatta.

Myöskin etappitalojen isännät ja pojat opastelivat tarvittaessa; samoin Kaisajoen talon lähin naapuri Pekka Fräki toimi usein oppaana.

Erikoista mainitsemista ansaitsevat myös Saviaron vanhemmat, Juho ja Maria Saviaro, jotka aina osoittautuivat hyvin avuliaiksi. Niinpä kun Liimattaan kaikki majoitettavat eivät aina mahtuneet, hekin avasivat majansa ovet Saksaan-menijöille. Juho Saviaro myös korjaili "pitkän matkan kulkijain" kenkiä, teki suksia etapin tarpeeksi j.n.e. Samoin oli Mikkotervon talon omistaja Eetu Pallari jääkäriliikkeelle hyvin myötämielinen. Hän toimi sangen taitavasti tietäen pitää asiat salassa ja auttaen varsinkin pommareita.

Väinö Saviaro siirtyi tammikuun alkupäivinä 1916 Muurolan hartsitehtaalle, mutta jatkoi miesten opastusta sieltäkin käsin käyttäen kuitenkin melkein aina Tervolan reittiä. Kaikula ei toiminut loppuun asti, vaan vetäytyi jo aikaisemmin pois "liikkeestä". Toivo Hildén samoin kuin Väinö Saviaro pysyivät paikallaan uskollisesti loppuun asti.

Kuljetus alkoi marraskuun alussa 1915.

Junassa saapuneiden miesten vastaanotto tapahtui ensi aikoina Tervolan asemalla ja sittemmin läheisellä tiellä, "färiin" mentäessä. Vastaanottajina oli joko Hannu Hildén tai se oppaista, joka sattui olemaan kotosalla.

Saksaan-pyrkijät käyttivät yleensä samoja tuntomerkkejä kuin Kemissäkin, paitsi että taskusta näkyi myös taitettu sanomalehti. Merkit olivat siis: sytyttämätön savuke suupielessä, nenäliina kiedottuna oikean käden ympärille ja taskusta näkyvä taitettu sanomalehti. – Vastaanottaja käytti muuten samoja merkkejä, paitsi että savuke puuttui.

Miehet vietiin sitten Liimatan majataloon joen toiselle puolelle.

Niillä Saksaan-pyrkijöillä, jotka tulivat Liimattaan kairan halki Simojoki-laaksosta Puukko- ja Lehmikummun kautta tai suorastaan Kajaanista, oli Tervolaan asti tunnetut saattajat.

Usein sattuvien sateitten johdosta syksyllä liikkuminen oli tavattoman rasittavaa, mutta talvella suksikelillä matka sujui oikein hyvin.

Etapin rahoitus tapahtui pääasiallisesti Kemistä käsin insinööri Konstu Pietilän välityksellä. Siten saaduilla varoilla hankittiin matkaeväitä sekä ostettiin Kaisajoen ja Martimon taloista ruokaa, mistä opas aina maksoi. Myöskin hankittiin huomattava määrä paulakenkiä, kun miehet useimmiten olivat kotoaan lähteneet erämaanmatkoille sopimattomissa jalkineissa. Paulakengät palautettiin tavallisesti oppaiden mukana Ruotsin puolelta takaisin uusien tulokkaiden käytettäviksi.

Miesten eväiden ja muiden matkatavaroiden kunnostaminen tapahtui Liimatassa.

Tervolan kirkonkylässä asuva poliisikonstaapeli Kalle Aho (nyk. maanviljelijä) tietenkin huomasi tuon Liimatassa vallitsevan vilkkaan liikkeen. Hän oli kuitenkin luotettavalta taholta, nim. veljeltään kansanedustaja Pekka Ahmavaaralta heidän isänsä Ruotsissa vietetyissä hautajaisissa kuullut jääkäriliikkeestä ja tehnyt silloin – puhuen asiasta vaimolleenkin – sellaisen päätöksen, ettei hän olisi mitään huomaavinaan. Aluksi Aho ja hänen päämiehensä, nimismies Antti Karikoski eivät keskustelleet keskenään näistä asioista, mutta sittemmin he kyllä kumpikin ilokseen huomasivat, että heidän välillään vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Ahon kanta merkitsi Tervolan etapin toimihenkilöille suuriarvoista tukea, jota ilman sen toiminta olisi käynyt ajan oloon peräti vaikeaksi, kukaties mahdottomaksikin.

Etapin ensi aikoina sivuutettiin Kaisajoki-varressa sijaitseva Kuusikon talo, sillä taloihin ei yleensäkään tahdottu tarpeettomasti poiketa, jotavastoin levähdyspaikkana pidettiin n.s. Pelko-Erkin saunaa, jossa matkaajat joivat oppaan keittämää teetä ja nauttivat eväitä. Kun Kuusikkoon myöhemmin ruvettiin poikkeamaan, sivuutettiin vuorostaan mainittu sauna. Sen sijaan poikettiin Kaisajoen taloon, jossa saatiin ruokaa ja rauhaa. Martimojärven Keski- ja Ylitalossa suhtauduttiin "pitkän matkan miehiin" niinikään reilusti ja ymmärtämyksellä. Sieltä Saksaan-menijät kulkivat selvää talvitietä Tornionjoelle noihin tunnettuihin ylimenopaikkoihin tavallisesti yksin tahi sitten niin, että talojen miehet pyydettäessä heitä saattoivat.

Toivo Hildén käytti etappitalonaan Isak Alamartimon Keskitaloa ja Saviaro aina Albert Ylimartimon Ylitaloa.

Talvella Tervolan oppaat, kuten juuri viittasimme, palasivat Martimojärveltä takaisin, mutta avoveden aikana he veivät saatettavansa Tornionjoelle aivan veneeseen saakka.

Tervolan etapin toimikauden alussa marraskuun 10. päivän tienoissa 1915 sattui Martimojärvellä lyhytaikainen tukkeutuma, joka kuitenkin pian saatiin selvitetyksi.

Tapahtui näet, että, kun edellisenä päivänä Martimojärveltä oli mennyt Tornionjoelle joukko Saksaan-pyrkijöitä, tullimiehet olivat saaneet heistä vihiä, jolloin kaksi tullivartiaa lähti Martimojärvelle. Sinne oli sillä välin kasaantunut parikymmentä Kauhajoelta y.m. Pohjanmaalta kotoisinolevaa miestä. Tullivartiat yllättivät tämän joukon Ylitalossa, mutta kun miehillä oli passit, eivät he näille mitään mahtaneet; kehoittivat heitä vain hajaantumaan ja palaamaan kotipaikkakunnilleen.

Samaan aikaan Väinö Saviaro oli kuljettamassa juuri Martimojärvelle 4-5-miehistä ryhmää. Jo Kaisajoen talossa hän kuuli tien Martimojärvellä nousseen jollakin tavoin pystyyn. Siitä huolimatta hän kuitenkin vei opastettavansa Ylitaloon tavaten siellä ison miesjoukon. Tullimiehet sitävastoin olivat jo poistuneet.

Kun oli pelättävissä, että miesten liikkeitä pidettäisiin silmällä, päätti Saviaro lähteä tiedusteluretkelle. Saatuaan talosta hevosen ja sudennahkaiset turkit sekä vielä kyytimiehenkin hän ajoi Tornionjokivarteen. Tiellä eräät tullivartiat kyselivät "metsäherralta" yhtä ja toista, mutta eivät häntä pidättäneet. Huomattuaan, ettei mikään vaara enää ollut uhkaamassa, Saviaro palasi Martimojärvelle.

Vuorokautta myöhemmin toi myös Toivo Hildén joukon miehiä Martimojärvelle tavaten siellä Saviaron. Hildéninkin miehet liittyivät sitten tuohon suureen joukkoon, joka tien auettua lähti matkaan.

Hildén ja Saviaro palasivat Tervolaan mukanaan ne viisi miestä jotka tämän välikohtauksen takia kääntyivät Martimojärveltä takaisin.

Tervolan reitti oli siis Martimojärven tapahtuman tähden tukkeuksissa vain pari vuorokautta.

Tervolan etapin huomattavin toimikausi alkoi kuitenkin vasta Kemin etapin lopullisen katkeamisen jälkeen tammikuun puolivälin tienoilla 1916 jatkuen sitten saman vuoden marraskuun alkuun. Tervola samoin kuin Muurola ja Rovaniemikin liittyivät reittiensä kautta Kajaanin etappiin, jota yhdessä Kemijoen varressa olevien etappien kanssa oikeastaan, ainakin keväällä 1916, voidaan pitää Kemin etapin varsinaisena perijänä, mitä työhön ja velvollisuuksiin tulee. Sehän näet toimi silloin varsinkin Etelä- ja Keski-Suomeen nähden rajalle asti ulottuvana valtaväylänä.

Reitin toimihenkilöiden suhteen tapahtui vuoden 1916 kuluessa joitakin muutoksia. Niinpä Väinö Saviaro, kuten jo olemme maininneet, siirtyi töihin Muurolan hartsitehtaalle ottaen kyllä sielläkin osaa miestenkuljetukseen. Jalmari Saviaro taas lähti jo tammikuun keskivaiheilla 1916 Lockstedtin leirille, jonne myös hänen veljensä Vilho Henrik heti Martimojärven tapahtuman jälkeen oli siirtynyt.

Kevät 1916 kului muuten Tervolassa reippaassa työssä ja toimessa. Mutta jo kesällä merkit viittasivat siihen, että rauhan ajat olivat ohi. Ensimmäinen isku tosin kohtasi Muurolan etapin johtajaa, Jussi Salmelaa, jonka täytyi, kuten edempänä lähemmin kerromme, suin päin paeta Tervolaan, mistä hän sitten heinäkuun 12. p:nä yhdessä Ella Liimatan kanssa poistui salaisesti Ruotsiin. Mutta tämä pani samalla Tervolankin aktivistit kavahtamaan.

Niinpä Tervolan etapin johtaja Hannu Hildén katsoi parhaimmaksi poistua, koska hänen toimintansa oli kylällä julkisena salaisuutena ja koska kauempana olevat viranomaisetkin ilmeisesti olivat siitä selvillä. Kun Hannu Hildén sitäpaitsi tiesi, että etappi saattaisi ilman häntäkin toimia omalla painollaan, päätti hän painua Lockstedtiin. Kaikulan opastamana hän lähti elokuun lopulla serkkunsa Hannu Holckin (Hela) kera rajaa kohti. Kaikki kolme kulkivat Ojanperän kohdalla Tornionjoen yli ja edelleen Haaparannalle, mistä Kaikula jonkin päivän kuluttua palasi Suomeen opastaen Aarne ja Ilmari Sihvoa kairan poikki näiden pyrkiessä etapilleen.[80] Hildénin poistuttua Tervolan etappi toimi edelleen Liimatan väen, Toivo Hildénin ja Väinö Saviaron hoitaessa asioita. Pääasiallisesti viimeksimainittu piti huolta opastuksesta. Tervolan aktivistit saattoivat kuitenkin milloin tahansa odottaa vihollisen hyökkäystä. Eikä se jäänytkään tulematta, vaikka poliisi Aho oli vaiti kuin muuri. Olihan näet sen sijaan naapuripitäjässä Rovaniemellä ja Koivussa – jos muuallakin – vihollisen kätyreitä tarpeeksi.

Aamulla lokakuun 31. p:nä Selma Liimatta näki oudon joukon kulkemassa joen toisella puolen Tervolan kirkonkylää kohti. Siihen kuului, kuten sittemmin osoittautui, 4-5 santarmia, 12 sotamiestä ja – virkansa puolesta – nimismies Antti Karikoski. Selma Liimatta lähetti heti äitinsä ilmoittamaan tästä Saviaroille ja Toivo Hildénille.

Jalmari Saviaro oli juuri edellisenä yönä tullut Ruotsista ja tuonut silloin mukanaan laatikollisen pommeja kätkien ne karjalatoon heinien alle ja poistuen itse Kuuselan torppaan. Onneksi hän oli ennen lähtöään ilmoittanut, minne oli pomminsa piilottanut. Kun Liimatan emäntä hätääntyneenä oli saanut tiedostaneeksi asian, käski Väinö Saviaro isäänsä kantamaan pommilaatikon metsään. Tämä kyllä ensin vastusteli, mutta Saviaron tiukatessa ukko lopulta taipui. Koska laatikko oli kukkuratäysi, niin Saviaron vaimo otti siitä kolme pommia pois kantaen ne sitten esiliinassaan navetan takana olevaan lantatunkioon.

Kirkonkylän puolelle saavuttuaan venäläiset menivät Liimatan ohi kulkien Hildénin ja Saviaron taloja kohti. Kun he olivat ehtineet noin 100:n metrin päähän Saviaron asunnosta, poistui tämä kujan toisesta päästä rauhallisesti metsään. Talo piiritettiin heti, ja Saviaron vaimo sai käskyn olla mukana kotitarkastuksessa. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, vaikka Saviaron vaimon suureksi kauhuksi lantatunkiokin tutkittiin rautapiikeillä.

Hildénilläkin pidettiin kotitarkastus, mutta Toivo Hildénin onnistui poistua noin 1/2:n kilometrin päässä sijaitsevaan, vastamainittuun Kuuselan torppaan, jonne hän oikeastaan pyrki varoittaaksensa siellä olevaa Jalmari Saviaroa. Tämän tehtyään Toivo Hildén palasi takaisin lähelle kotiaan katsellen erään heinäladon takaa, kuinka venäläiset pitivät kujalla vahtia. Sitten hän meni Hautalan taloon ja sieltä serkkunsa Eetu Pollarin omistamaan Mikkotervon taloon, missä sitten oleskeli kuukauden päivät.

Joulukuun 4. p:nä 1916 Toivo Hildén lähti etappijääkäri Pesosen kanssa kairan yli Haaparannalle. Heidän poistumisestaan kerromme toisessa yhteydessä lähemmin.

Väinö Saviaro taas päätti heti Tervolassa pidettyjen kotitarkastusten jälkeen poistua maasta. Hän lähti veljensä Jalmarin kanssa ensin pitkin hänelle tuttua Kaisajoki-vartta Laenkumpuun ja sieltä Könölän kautta Petäjämaahan kulkien Ylivojakkalassa Tornionjoen yli. Veljekset painuivat sitten Haaparannalle.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Väinö Saviaro palasi Tornion kautta kotiinsa Tervolaan, missä nykyisin viljelee pohjolan karua kamaraa Kivalojen rinteillä.

Mutta palaamme takaisin etapin keskukseen, Liimatan majataloon.

Merkillistä kyllä siellä ei pidetty kotitarkastusta. Oliko pommarin naamaria pitävä tunnettu santarmikätyri tyttärien tähden säästänyt taloa sitä ilmiantamatta vai johtuiko tämä vain venäläisten taktiikasta voidakseen Liimatassa sitä paremmin kaapata nuoria Saksaan-menijöitä, sitä emme varmasti tiedä. Jälkimmäisen otaksuman puolesta kuitenkin puhuu se seikka, että vielä samana iltana, kun venäläiset olivat palanneet Tervolassa toimittamistaan kotitarkastuksista, Laurilasta lähetettiin junassa kuusi asestettua sotamiestä vartioimaan Liimatan majataloa. Sotamiehet, joista aina kaksi kerrallaan piti vahtia, haastelivat Selma Liimatalle:

"Täällä kulkemas saksalaisii, pahoi miehii."

Ja niitä olikin tulossa, nim. etappijääkärit Wichmann, Tiainen ja Kohonen. Saatuaan Saviarosta kuulla Liimatassa olevista vartioista nämä kuitenkin palasivat takaisin Lehmikumpuun kulkien toisesta paikasta, 7 km ylempää Kemijoen yli.

Kuten jo olemme huomanneet, oli sillä seikalla, että Liimatan majatalon väki niin erinomaisen uhrautuvasti suhtautui jääkäriliikkeeseen, Tervolan etapin toimintamahdollisuuksiin nähden mitä suurin merkitys. Varsin lukuisat ovat ne nuoret miehet – joukossa naisiakin – jotka tässä keitaassa ovat majailleet ja väsyneitä jäseniään lepuuttaneet nauttien siitä turvallisuuden ja todellisen ymmärtämyksen tunteesta, mikä heitä siellä ympäröi.

Vuosi 1916 oli loppuunkulumassa; joulu jo lähestyi.

Liimatan kunnianarvoisia vanhuksia lukuunottamatta oli Tervolan etapin toimihenkilöistä jäljellä enää ainoastaan Selma Liimatta. Tämä rohkea ja velvollisuutensa käsittävä Suomen tytär tahtoi viimeiseen saakka olla paikallansa tukeakseen vanhoja vanhempiansa ja mahdollisuuksien mukaan yhä avustaakseen Suomen itsenäisyyden esitaistelijoita.

Ja tuskinpa Selma Liimatta olisi etsinytkään itsellensä suojaa rajan toiselta puolen, jollei häntä sieltä käsin olisi tultu vartavasten kehoittamaan. Sanansaattajana toimi Toivo Hildén. Joulukuun 19. p:nä Selma jätti hyvästit vanhemmillensa ja Kemijoen mahtaville äyräille matkustaen sitten junassa Tornioon ja mennen vihollisen selän takaa Alatornion kirkon kohdalta yli.

Ruotsista Selma Liimatta palasi kotimaahansa vasta heinäkuussa 1917.

Tervolan etappi muodostaa sangen merkittävän luvun jääkäriliikkeen historiassa – ei yksistään sitä silmälläpitäen, että jääkäripataljoonan miesmäärä täten karttui ainakin 200-300:lla miehellä, vaan siitäkin syystä, että se oli luja ja varsin tarpeellinen tukikohta, kun tuli kyseeseen yhteyksien ylläpitäminen läntisen naapurimaan ja aktivistisen Suomen välillä. Ja että tämä etappitoiminta – niin salassa kuin sitä koetettiinkin pitää – niiden monien rohkeiden miesten ja naisten vaikutuksesta, jotka siinä olivat mukana, väkisinkin synnytti voimakkaan isänmaallisen hengen nousun Tervolassa, sitä todistaa tervolalaisten jääkärien melkoinen lukumäärä, 16. (Liite n:o 2 c).

Myrsky jatkuu.

Aivan samanaikaisesti kuin kotitarkastukset niitä seuraavine vahdinpitoineen tapahtuivat Tervolan kirkonkylässä, saivat muutkin Tervolan ja sen lähiseutujen aktivistit ynnä heidän suojelemansa ja tukemansa Saksaan-pyrkijät kokea sitä venäläisvallan vihan myrskyä, joka kuvernööri af Enehjelmin ja hänen kätyriensä toimesta – venäläisten santarmien ja rajavartioston avustamana – oli pantu raivoamaan Peräpohjolan kylissä ja saloilla.

Lokakuun 28. p:nä 1916 saapui Ylisimon kylään maanviljelijä Juho Haapalan omistamaan taloon suksilla "kaksi pukunsa ja käytöksensä puolesta herrahtavan näköistä miestä", jotka sittemmin osoittautuivat olevan rajan yli pyrkivät ylioppilaat, Pohjois-Pirkkalasta kotoisin oleva Herman Hautanen[81] ja viipurilainen Alpo Kupiainen. Kun miehet tulivat pihaan, oli Haapala juuri lähdössä Koivun asemalle jauhoja ostamaan. Saatuaan tietää tämän miehet pyysivät päästä mukaan, mihin Haapala suostuikin.

Seurue saapui Koivuun vielä samana päivänä. Miehet menivät sitten omia teitänsä, ja Haapala yöpyi erääseen tuttavaan taloon.

Siellä poliisi Iikka Tuhkanen klo 4:n aikaan aamulla pisti käsiraudat nukkuvan Haapalan käsiin lausuen röyhkeästi:

"Niinpä niin, miehentappaja. Olet opastamisesta saanut 3000 mk, mutta nyt saat lähteä tekemään tiliä töistäsi!"

Hautanen ja Kupiainen menivät ensin Ryynäsen taloon Kemijoen itäpuolelle, joutuen siellä poliisi M. R. Palomäen ja erään hänen apurinsa tutkittaviksi; nämä eivät kuitenkaan uskaltaneet heitä vielä vangita. Isäntäväki Ryynäsessä tuli syystä levottomaksi kehoittaen vieraitansa jatkamaan matkaa niin pian kuin poliisit olisivat ennättäneet poistua jonkin matkan päähän talosta. Ylioppilaat lähtivätkin melko pian liikkeelle tullen sitten kiertoteitä Koivuperän taloon, joka sijaitsi muutamia kilometrejä etelämpänä jokirannalla. Hautanen pyysi pikaista kyytiä Loueelle, mutta isäntä Antti Koivuperä oli kuitenkin haluton niin myöhään lähtemään, ja Kupiainenkin sanoi olevansa niin väsynyt, ettei mitenkään jaksaisi tulla mukaan ennen aamua. Silloin Hautanen, tosin hyvin epäillen ja vastenmielisesti, suostui siihen, että matkaa jatkettaisiin klo 5-6 seuraavana aamuna, jolloin isäntä lupasi lähteä heitä hevosella saattamaan. Matkaan päästiin kuitenkin vasta kello 1/2 8 aamulla. Tiellä he ehdottivat Koivuperälle, että tämä veisi heidät Kätkäjärvelle saakka. Koivuperä suostuikin pyyntöön.

Mutta takaa-ajajat olivat jo kintereillä. Matkalla heidät saavutti eräs Pulju-niminen poromies, joka nähtävästi tiesi, mitä oli tekeillä, mutta ei kuitenkaan hiiskunut siitä mitään.

Miestemme oltua Kätkäjärvessä noin 15 minuuttia tuiskahtivat pihaan vaahtoavin hevosin poliisi Palomäki ja tämän oikea käsi Eetu Maikku. Silloin Maikku heti ilkkumaan Koivuperälle:

"Joudut samaan matkaan kuin nämä herratkin!"

"Olen syytön, kuten nämä herratkin", väitti Koivuperä tähän.

Kun Hautanen kuuli tämän keskustelun, pujahti hän talliin toivoen voivansa päästä sitä tietä pakoon. Mutta huomaten hänen aikeensa Palomäki – ensin tiedusteltuaan Koivuperältä, oliko Hautasella asetta ja saatuaan tältä torjuvan vastauksen – meni perästä ja toi Hautasen pirttiin. Siellä tämä ja Kupiainen kytkettiin samoihin käsirautoihin. Jonkinlaisen lyhyen ja röyhkeän poliisikuulustelunkin Palomäki toimitti.

Paluumatkalla Koivuperä sai "armon" istua kuskipenkillä, mutta Loueelle vastaantullut Tuhkanen pani hänellekin käsiraudat. – Loueelle oli myös Koivussa vangittu Haapala tuotu.

Tervolan kirkonkylässä kotitarkastuksia pitäneiden venäläisten juna tuli sitten Tervolan asemalta Loueelle Palomäen ja Tuhkasen saalista noutamaan. Nämä neljä vankia sijoitettiin junaan, missä upseerit tutkivat heitä tarkkaan. Kun Tuhkanen yhdessä venäläisten kera kielsi heitä keskustelemasta keskenään, niin Koivuperä harmissaan sanoi Tuhkaselle:

"Ole sinä hiljaa, et sinä tiedä juuri mitään!"

Jotteivät ylioppilaat voisi vaihtaa ajatuksia, kytkettiin miehet yhteen parittain siten, että Hautanen ja Koivuperä joutuivat samoihin käsirautoihin, ja Kupiainen ja Haapala taas toisiin. Näin vangitut kuljetettiin Ouluun.

Oulun lääninvankilan nimiluettelosta käy ilmi, että vangitseminen tapahtui lokakuun 31. p:nä, siis juuri samana päivänä, jolloin venäläiset toimeenpanivat kotitarkastukset Tervolan kirkonkylässä.

Hautanen luovutettiin santarmiviranomaisille jo marraskuun 1. päivänä, mutta muut kolme vasta saman kuun 8. päivänä. Vangitsemismääräyksen oli antanut Oulun poliisimestari, ja vangitsemisen syyksi oli ilmoitettu "irtolaisuus ja pakollisten määräysten rikkominen". Oulussa heitä luonnollisesti kuulusteltiin, ja sitten heidät lähetettiin Tampereelle paitsi Hautasta, jota kuulusteltiin erikseen ja joka jo seuraavana päivänä neljän santarmin saattamana erikoisessa III:n luokan vaunuosastossa vietiin Helsinkiin ja sitten asemalta suoraan santarmihallitukseen. Siellä itse santarmikenraali Eremin, lyhyt, paksu ja tanakka herra – viekas ja raaka ilme silmissä – kuulusteli häntä milloin raivoten, milloin turvautuen ivailuun. Hautanen vietiin sitten Katajanokan lääninvankilaan, mistä hänet muutamia päiviä ennen joulua yhdessä jääkäri Jussi Väisäsen kanssa kuljetettiin Pietariin Shpalernajan vankilaan.

Koivuperä, Haapala ja Kupiainen saivat virua Tampereen poliisivankilassa viidettä viikkoa. Heitä kohdeltiin kovasti. Ruokaa annettiin vähän; toisinaan heillä oli liian kuuma, toisinaan taas liian kylmä; kopit sen lisäksi olivat pimeät ja kosteat. Kuulustelut pidettiin itämaiseen tapaan aina yöllä, jolloin venäläiset pistimineen ympäröivät heidät ja uhaten koettivat pakottaa puhumaan. Eräänä yönä heitä istutettiin sähkötuolissakin, mikä tuotti sydämeen tuskaa ja tärisytti koko ruumista vieden voimat niin vähiin, että miehet tuskin enää jaksoivat päästä toiseen huoneeseen.

Kaikesta huolimatta vangit pitivät salaisuutensa.

Tampereelta Haapala, Koivuperä ja Kupiainen vietiin Hämeenlinnan lääninvankilaan. Vankilanjohtaja Bruno Andersin kehoitti näitä valtiollisia vankeja pysymään lujina sekä santarmikuulustelussa puhumaan samalla tavalla kuin ennenkin ja olemaan mitään ilmaisematta. Lujina he pysyivätkin loppuun asti.[82]

Kaksitoista vuorokautta Hämeenlinnassa oltuaan Haapala ja Koivuperä[83] pääsivät 22.12.1916 vapaiksi, mutta matkan varrella Tampereella heitä yhä vieläkin tutkittiin. Loppujen lopuksi näitä kunnianmiehiä häväistiin silläkin tavoin, että heitä pyydettiin – hyvää palkkaa vastaan – ilmiantajiksi. Jouluksi he sitten vihdoin viimein, lähes kaksi kuukautta kestäneiden kärsimysten jälkeen, pääsivät kotiinsa.

Mutta jouluaaton edellisenä päivänä sai taas kaksi Tervolan isäntää kyydin Oulun linnaan. Nämä miehet olivat Lehmikummun kylän Kumpulan talon nuoret isännät Eemeli ja Matti Ollitervo.

Kuten "Aseveljissä" on kerrottu, oli Kumpulan talo Läntisen etapin asemataloja, jossa asui etappijääkäri Väinö Pesonen.[84] Simon kahakan jälkeen venäläiset sotilasosastot liikuskelivat oululaisten etsivien opastamina Simo- ja Kemijoen välisellä alueella nuuskien läpikotaisin kylät ja talot sekä etsien jääkäreitä ja aseita. Pesonen oli kyllä jo lokakuun lopussa 1916 siirtynyt pois Kumpulasta, kun Läntinen etappi oli hajonnut, mutta oululaisen etsivän Raution johtamasta poliisikuulustelusta ilmenee, että viranomaiset tiesivät Pesosen asuneen Kumpulassa luullen häntä kuitenkin Helsingistä kotoisinolevaksi varatuomari Pesoseksi. Joulukuun puolivälissä tuli taloon venäläinen sotilaskomennuskunta, 18 miestä, ja näiden oppaina kaksi Oulun etsivää. Eemeli Ollitervo oli matkalla Tervolan kirkonkylään, kun komennuskunta tuli häntä vastaan noin kilometrin päässä talosta. Ollitervon reppu tarkastettiin, mutta kun siitä ei löydetty mitään epäilyttävää, niin hän sai jatkaa matkaansa.

Venäläiset menivät taloon. Mutta kohta osa heistä ja molemmat etsivät lähtivät kirkonkylästä hakemaan Eemeli Ollitervoa ja tämän veljeä Matti Ollitervoa, joka niinikään oli Tervolan kirkonkylässä appivanhempainsa luona. Veljekset tavattiinkin ja kytkettiin samoihin käsirautoihin poliisi Ahon talossa sekä kuljetettiin sitten Kumpulaan, missä taloon jääneet venäläiset olivat odottamassa.

Alkoi ankara tutkinto ja etsiskely. Tiukattiin kovasti kiväärejä, pommeja ja browninkeja. Kiväärejä piti olla talossa kokonaista kymmenen kappaletta, kuten muka vangittu Pesonen oli tunnustanut. Isännät tästä heti huomasivat etsivän valehtelevan, sillä he tiesivät Pesosen paenneen Ruotsiin. Aseita ei löydetty muuta kuin Eemeli-isännän vinsesteri ja jokunen revolveri, joka "pojilta" lienee unohtunut heinälatoon.

Kumpulassa venäläiset muuten pitivät mitä pirullisinta menoa. Isäntiä tutkittaessa sotamiehet ojensivat kiväärinsä heitä kohti ja ampuivat, kun ensin olivat nopeasti laskeneet aseensa lattiaan. Tupa tuli täten täyteen ruudinsavua. Samoin peloiteltiin vanhaa emäntää Maria Ollitervoa siten, että häntä kuulusteltaessa pidettiin pistoolia koko ajan ojennettuna hänen rintansa edessä.

Mutta ollitervolaiset eivät vavisseet. Kun vanhaa isäntää Pekka Ollitervoa uhattiin Oulun linnalla, niin tämä tuumi rauhallisesti:

"Viekää vain, saahan sitä käydä Oulussakin!"

Komennuskunta oli Kumpulassa yötä. Molempien nuorten isäntien täytyi nukkuakin yhteen kytkettyinä sotamiesten pitäessä vahtia.

Seuraavana päivänä lähdettiin Oulua kohden. Siellä miehemme vietiin ensin Oulun kasarmiin, missä heitä pidettiin noin viikon ajan. Ruokaa heille annettiin, vain teetä ja leipää. Sitten heidät kuljetettiin santarmipäällikön, ratsumestari Tsherkassinoffin luo, joka määräsi heidät passitettaviksi lääninvankilaan sanoen:

"Ettette päse irti."

Oulun linnaan miehet teljettiin joulukuun 23. p:nä.

Synkkä oli nuorten miesten joulu. Mutta kuinka paljon lohdutusta he olisivatkaan tunteneet saaneensa, jos he olisivat tietäneet, että linnassa jo ennestäänkin oli uljasta ja ylvästä väkeä joulua viettämässä. Siellähän oli Simon kahakan sankari, jääkäri Sven Weckström; siellä aherteli tuo tyyni kuivaniemeläinen Kustaa Sanaksenaho ja hänen kälynsä, pirteä ja hyvätuulinen Sofia Sanaksenaho, etappijääkäri Väinö Vainion hellä ja rohkea huoltaja; siellä oli Arvid Kurth ja Kaleb Savukoski – ja moni muu kunnianmies.

Ollitervoja kuulusteltiin lääninvankilassa ankarasti ja heidät uhattiin ampua, jos heidän huomattaisiin valehtelevan. Santarmipäällikkö oli tutkijana ja muuan sotilashenkilö, nähtävästi itse kuvernööri af Enehjelm, tulkkina. Varsinkin Pesosta koskevia tietoja heittä tiukattiin ja kysyttiin, olivatko he miehiä opastaneet. Ollitervot vastasivat myöntävästi kertoen opastaneensa miehiä milloin kirkolle, milloin Puukkokumpuun saaden aina tavallisen päiväpalkan. Miesten nimiäkin tiedusteltiin ja muutamia, kuten Wichmannin, Mustosen ja Nummelan, he mainitsivatkin.

Lääninvankilan nimiluettelossa oleva Ollitervojen rikos-ilmoitus oli sangen paha. Se kuului: "Erinäisten rikollisten kätkeminen ja yhteistoiminta näiden kanssa". Vangitsemismääräyksen oli antanut "Suomen rautateiden Oulun osaston Santarmipäällikkö".

Tämän jälkeen – yhdeksän viikon perästä – kuvernööri taas tutki Ollitervoja, mutta kovin oli ääni muuttunut kellossa, sillä tällöin hän ilmoitti huomanneensa (!), että he olivat syyttömästi istuneet linnassa kolme kuukautta ja että he pääsisivät pois. Venäjän vallankumous oli tämän käänteen aiheuttanut; ja maaliskuun 17. päivänä 1917 nämäkin velvollisuutensa täyttäneet miehet vapautettiin.

Myöskin Palovaarassa ja Kaisajoki-laaksossa tuntui lähenevän myrskyn enteitä.

Saksaan-pyrkijäin opastus oli Palovaarassa pääasiallisesti viiden miehen huolena. Nämä olivat Nahkiaisojan talon vävy ja isäntä Frans Seppänen, talon-osakas työmies Albert Nahkiaisoja, talollisenpoika Yrjö Palovaara sekä työmiehet Heikki Myllymäki ja August Vähä.

Eräs Boströmin liikkeen hevospaimen oli ilmiantanut Palovaaran miehet, Laenkummun Simppalan talon pojan Jaakko Vuokilan, johonka jo Läntisen etapin vaiheiden yhteydessä olemme tutustuneet, ja Kaisajoen talon isännän Heikki Keskitalon. Jo marraskuun 2. p:nä 1916 joutui Frans Seppänen muutamaksi päiväksi Oulun linnaan, mutta onnistui pääsemään vapaaksi. Ja syksyllä 1916 rupesi venäläisiä ratsupatrulleja tuhkatiheään liikkumaan Palovaarassa. Niinpä joulukuun 2. p:nä Tornionjoelta tuli ratsupatrulli, joka tutki Palovaaran talot läpikotaisin – navetat ja lammasläävätkin – etsien jääkäreitä, joita heidän tietämänsä mukaan piti olla taloissa kätkössä. Sitten ratsumiehet yrittivät mennä Kaisajoen taloon vangitsemaan Heikki Keskitaloa, joka oli varma aktivisti ja josta heillä oli painavat tiedot, mutta kun oli pimeä ja sitäpaitsi sakea lumipyry, niin he eksyivät ja palasivat – oltuaan jo aivan talon lähellä – takaisin Karunkiin. Tällöin Yrjö Palovaara lähti noin klo 1/2 11:n aikaan illalla Keskitaloa varoittamaan. Tämä oli luonnollisesti ikävissään, kun hänen täytyi jättää kotinsa ja omaisensa.

Heikki Keskitalo lähti seuraavana aamuna klo 9:n tienoissa Varajärvelle viedäkseen varoittavan sanan Albert Nahkiaisojalle ja August Vähälle. Sieltä kaikki kolme tulivat Martimojärvelle ja edelleen Palovaaraan, mistä yhdessä Yrjö Palovaaran kanssa iltamyöhällä painuivat Ruotsiin.

Viime hetkessä Keskitalon poistuminen tapahtuikin, sillä jo saman päivän aamuna, sunnuntaina joulukuun 3. p:nä tuli uusi patrulli Kaisajoen taloon. Isäntää ei silloin enää löytynyt, eikä muun talonväen tutkimisestakaan ollut mitään tulosta. Matkalla venäläiset olivat pidättäneet työmies Jaakko Moilasen, joka sitten sai vaeltaa monet vankilat.

Jääkäreitä liikkeellä.

Olot Suomessa ja varsinkin Oulun läänissä olivat äärimmäisen kärjistyneet. Jääkärit olivat uskaltaneet vielä viimeisensä noiden n.s. jääkärietappien muodossa, mutta heidänkin uhrauksensa näyttivät turhilta. Maa oli näet lyöty sellaisen pelon ja turtumisen tilaan, että värväystyökin oli kokonaan lamassa, jotenka etappijääkäreillä ei miestenkuljetuksen huoltajina ollut juuri mitään työtä. Sitäpaitsi oli Läntisen etapin, sen päällikön Aarne Sihvon jouduttua Jyväskylässä vangiksi, ollut pakko loka-marraskuun vaiheilla hajaantua, jolloin sen miehet olivat vetäytyneet Ruotsiin. Eivätkä Friedel Jacobsonin johtaman Itäisen etapin toiminta mahdollisuudet olleet juuri sen valoisammat, sillä olihan m.m. jääkäri Sven Weckströmin täytynyt lähteä Ruotsiin aseita ja rahaa hankkimaan. Suomesta ei näet edes viimeksimainittua saatu muuta kuin nimeksi.

Kaikki näytti siis tavattoman toivottomalta. Ankarien toimenpiteittensä ja varsinkin Taavetti Lukkarisen hirttämisen avulla kuvernööri A. F. af Enehjelm oli todellakin saanut Oulun läänin jääkäriliikkeelle myötämielisen väestön kauhunsekaisen pelon valtaan, jotenka hetkittäin näytti siltä kuin hänen olisi onnistunut kokonaan tukahuttaa itsenäisyysliike. Enehjelm oli julistanut sodan jääkäreitä vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka Suomen vapautumisen hyväksi työskentelivät.

Jääkäreitä ei tämä tilanteen toivottomuus kuitenkaan masentanut, vaan he päättivät panna kovan kovaa vastaan. Niinpä Läntisen etapin jääkärit kokoonnuttuaan marraskuun 19. p:nä 1916 Ruotsin Ylitornion kirkonkylään Matarenkiin päättivät entistä tarmokkaammin jatkaa toimintaansa m.m. järjestämällä n.s. Pohjoisen etapin[85] ja ryhtymällä suoriin tekoihin af Enehjelmiä ja hänen kätyreitänsä vastaan. Näihin jääkäreihin kuuluivat m.m. Mikko Kohonen (salanimi "Selkänen") ja Jussi Mäntylä (salanimi Nikolai Lindqvist), joiden retkiin kohta tutustumme. Pohjoisen etapin eteläosan miesten erääseen osastoon, johon jääkäri Weckströmkin oli liittynyt, yhtyivät vielä jääkärit Antti Isotalo (salanimi "Juho Winter"), J. V. Snellman (jota puhuteltiin "J. V.ksi") ja Väinö Pesonen, jotka kulkivat omissa erikoistehtävissään. Viimeksimainitut erosivat muista jääkäreistä Kivijärvellä, mistä he vetäytyivät Kaisajoki-varteen poiketen Kuusikkoon. Siellä he lepäsivät harjoitellen maaliinampumista, Snellmanilla kun oli hyvä saksalainen, kiikarilla varustettu metsästyskivääri. Matkaansa he siellä myös valmistelivat m.m. pyytäen Eino Kuusikkoa hankkimaan heille venheen Kemijoki-varteen, jotta he sillä pääsisivät yli Liimatan puolelle. Eino Kuusikko täyttikin heidän pyyntönsä mennen vielä Liimattaan poikien tulosta ilmoittamaan.

Kuusikosta lähdettyään jääkärit poikkesivat ensin Liimattaan ja lähtivät sitten Mikkotervon taloon, jonne, kuten olemme nähneet, myöskin Toivo Hildén Tervolan kirkonkylässä tapahtuneiden kotitarkastusten jälkeen oli vetäytynyt. Sieltä "Isontalon Antti" ja "J. V." lähtivät sunnuntaina joulukuun 3. päivänä ja kuljettuaan jonkin matkaa Varejoki-vartta he jo seuraavan päivän illalla olivat Kaisajoki-varressa Kuikeroaavan sysikämpällä, missä Mikkotervossa tehdyn sopimuksen mukaan Toivo Hildénin ja Pesosen tuli silloin eväiden kera olla. Näitä eivät Antti ja "J. V." siellä kuitenkaan tavanneet. Nälkäisinä jääkärit jäivät kämppään vaipuen pian unen helmoihin.

Jätämme heidät toistaiseksi sinne käyden tarkastelemaan, mitenkä Kaisajoen talossa kotitarkastuksella olleet venäläiset etenivät Kaisajoki-laaksossa.

Kaisajoen talosta venäläisjoukkue suuntasi kulkunsa Kuusikon taloa kohti, minne se saapui vankeineen maanantaina joulukuun 4. päivänä klo 12 päivällä. Joukkueeseen, josta sotamiehet jo Palovaarassa olivat lähteneet paluumatkalle, kuului enää vain silmälaseja käyttävä upseeri,[86] kaksi santarmia ja muuan hyvin kookas, pulska, vaaleaverinen suomalainen. Viimeksi mainitusta talonväellä – toisen santarmin kertoman mukaan – oli se käsitys, että hän oli joku "Oulun läänin kanslian virkamies". Todellisuudessa hän lienee ollut joku oululainen etsivä, jota me asian epävarmuuden takia sanomme vain "oululaiseksi herraksi".

Kuusikon ottelu.

Venäläisen retkikunnan ilmestyminen Kuusikkoon oli yhtä odottamatonta talonväelle kuin niille kahdelle jääkärillekin, ennen mainitsemillemme Mikko Kohoselle ja Jussi Mäntylälle, jotka sattuivat olemaan talossa.

Mäntylä oli erikoisissa tehtävissä komennettu Suomeen, ja Kohonen oli saanut toimekseen seurata häntä Ouluun asti. Miehemme olivat lähteneet Ruotsista joulukuun 2. päivänä 1916 klo 6 illalla mennen Karungin ja Korpikylän välistä Tornionjoen yli. Yövyttyään Palovaarassa he olivat tulleet Kuusikkoon seuraavana päivänä eli sunnuntaina jääden sinne yöksi. Jo Palovaaran talossa he olivat kuulleet, että venäläisiä oli lähtenyt Kaisajoelle päin, mutta että ne olivat eksyneet ja palanneet takaisin.

Vielä maanantainakin joulukuun 4. päivänä he lepäilivät talossa puolillepäivin odottaen kastelevan, kovan räntäsateen ohimenoa. Jääkärit olivat rakennuksen pohjoispuolisessa päässä sijaitsevassa kamarissa, ja heidän seuranaan olivat tilapäisesti taloon poikennut Jaakko Vuokila ja talon poika Leo Kuusikko. Vuokila ja Mäntylä olivat selin pihanpuoleiseen ikkunaan; Kohonen taas istui pohjoiseen päin olevan ikkunan pielessä siten, että hän saattoi nähdä pihamaalle. Siitä huolimatta hän ei kuitenkaan huomannut sinne tulleita outoja vieraita, ennenkuin sattumalta nousi kävelemään ja tuli silloin vilkaisseeksi ulos. Santarmit seisoivat pihanpuoleisen ikkunan alla, ja upseeri oli juuri menemässä eteiseen.

Heti paikalla Leo Kuusikko pujahti kamarista eteiseen. Siellä oli jo silloin "oululainen herra", joka tiukasti kysyi tulijalta:

"Missä isäntä on?"

"Täällä, täällä!" vastasi Kuusikko mennen pirttiin, siten tahtoen houkutella toisen perässään.

Muutamia sekunteja Leon kamarista poistumisen jälkeen Vuokilakin riensi eteiseen mennäkseen pihalle, missä hänen hevosensa odotti heinäkuorman edessä, jonka hän vast'ikään oli noutanut Kuikero-ojan niittyladosta. Mutta kun hän yritti ulos, tuli upseeri ojennetuin pistoolein häntä vastaan käskien hänen mennä pirttiin. Tästä huolimatta Vuokila aikoi vain mennä ulos, mutta kun upseerin käytös muuttui entistä uhkaavammaksi, täytyi hänen mukautua tilanteeseen ja mennä pirttiin.

Kohonen ja Mäntylä olivat luonnollisesti silmänräpäyksessä päättäneet pyrkiä ulos. He sieppasivat aseensa ja laukkunsa, ja Kohonen nousi pohjoispuolisen ikkunan edessä olevalle pöydälle potkaisten voimakkaasti kaksinkertaisen ikkunan puoliskon ulos; sisä-ikkunan lasit ja kaikki puuosat särkyivät, mutta, merkillistä kyllä, ulkopuolinen ikkuna lensi eheänä hankeen. Kohonen syöksyi viivana ulos, mutta pudotti hypätessään lakkinsa eikä ennättänyt jäädä sitä ottamaan.

Mäntylä seurasi heti perässä, mutta silloin oli jo yksi santarmeista ikkunan edessä aikoen ottaa hyppääjän syliinsä. Tällä oli reppu oikeassa kädessä ja vasemmassa parabellumi. Huitoen pistoolillaan Mäntylä sai santarmin niin pökertymään, ettei tämä uskaltanut tarttua häneen kiinni. Sitten alkoi ankara kilpajuoksu, sillä "oululainen herra" ja santarmit seurasivat miestemme kintereillä.

Nämä suuntasivat pakonsa talon lähettyvillä olevaan pieneen metsikköön, joka jyrkästi vietti Kuikeroaavalle päin.

Jääkärit ennättivät kuitenkin vain rakennuksen kulmauksen taakse, kun jo takaa-ajajat ampuivat. Juostessaan Mäntylä kaiken lisäksi kaatui rakennuksen edessä olevalle vainioaukeamalle ja siinä häneltä putosi laukku. Jääkärit juoksivat edelleen Kuikeroaavalle, ja viholliset seurasivat perässä yhä ampuen. "Oululainen herra" näytti olevan kaikkein innokkain.

Takaa-ajajat eivät kumminkaan uskaltaneet seurata kauemmaksi kuin suon laitaan ampuen sentään vielä sittenkin useahkoja laukauksia. Silloin Kohonen, joka oli saavuttanut noin 50:n metrin etumatkan, pysähtyi, asettui sivuittain ampujiin, otti pienen pistoolin taskustaan ja ampui siitä yhden laukauksen, mikä ei kuitenkaan osunut. Sitten hän ampui uudestaan, mutta yhtä huonoin tuloksin. Vasta kolmannen laukauksen jälkeen santarmi lyhistyi kokoon; kuula oli, kuten Kuusikossa sittemmin voitiin todeta, osunut santarmin oikeanpuolisen jalan yläosaan.

Tästä huolimatta takaa-ajajat – vieläpä haavoittunut santarmikin – yhä vain ampuivat. "Oululainen herra" yksin ampui, kuten hän sittemmin kerskui, kaksi täyttä makasiinia. Mutta yksikään kuula ei osunut jääkäreihin.

Nähtyään vihollisten innon lauhtuneen Kohonen lähti kävelemään Kuikero-ojan reunalla olevalle metsäsaunalle, istahti sen kynnykselle, sytytti sikaarin ja otti repustaan esille ison parabellum-pistoolin. Sen jälkeen hän alkoi seurata Mäntylän jälkiä saavuttaenkin tämän lähellä Kaisajoen rantaa. Sitten miehemme jatkoivat matkaa yhdessä Tervolaan päin saapuen hämärissä Kemijoki-varteen Tervolan aseman yläpuolelle. Siinä sattui olemaan muuan työmies Jaakko Kallinen lähdössä joen yli toiselle puolelle. Hän otti jääkärit mukaansa ihmetellen vain sitä, että molemmat olivat paljain päin[87] Kohonen ja Mäntylä pistäytyivät sitten Liimatan saunaan, koska arvelivat majatalossa mahdollisesti olevan oululaisia etsiviä. Sillä kertaa niitä ei siellä kyllä ollut. Kohonen meni hetken kuluttua naputtamaan talonväen huoneen ikkunaan, jolloin Selma-neiti tuli esiin ja hankki jääkäreille lakit. Nämä lähtivät edelleen Lehmikumpua kohti ja joulukuun 4. päivän illalla he jäivät erääseen heinälatoon yöksi. Siellä he nukkumaan ruvetessaan ottivat likomärät lapikkaat jaloistaan pannen ne muka kuivamaan, mutta aamulla ne olivatkin kovassa jäässä, jolloin ei auttanut muu kuin tehdä heinistä tuli ja sulattaa kengät. Aamiaista – ohrarieskaa ja piimää – miehemme söivät eräässä Lehmikummun talossa jatkaen sitten matkaa Puukkokumpuun, missä olivat yötä. Sieltä he joulukuun 6. päivän aamulla lähtivät jälleen taivaltamaan tullen illalla klo 7-8:n aikaan Ylikärppään, missä heitä kohtasi iloinen yllätys, sinne kun oli kokoontunut kahdeksan muuta jääkäriä. Ja sieltä myös Kohonen ja Mäntylä joutuivat Maaninkajärven niittysaunalle, mikä erämaan vierailu useille Ylikärppään kokoontuneille jääkäreille tuli niin kohtalokkaaksi.[88]

Palaamme Kuusikkoon. Toisen santarmin haavoituttua juoksi toinen taloon hevosta hakemaan. Kun talon hevoset eivät kuitenkaan sattuneet olemaan kotona, niin venäläiset pakottivat Jaakko Vuokilan valjastamaan hevosensa tyhjän reen eteen ja lähtemään santarmin mukana. Luullen aiottavan lähteä jääkäreitä takaa-ajamaan tämä väitti, että hänen hevosensa oli nuori ja suitsilla-ajamiseen opettamaton, jotenka sitä täytyisi taluttaa. Santarmi ilmoitti silloin sitenkin voitavan kulkea, koska matka oli hyvin lyhyt. Sitten lähdettiin. Santarmi käveli edellä, ja Jaakko Vuokila – juonensa pakottamana – talutti tosissaan hevosta jäljessä. Pian saavuttiin Kuikeroaavan laitaan, missä haavoittunut santarmi makasi. Vasta tällöin Vuokilalle selvisi, mistä oikeastaan oli kysymys. Venäläiset sitoivat sitten haavoittuneen ohjasperillä rekeen kiinni, minkä jälkeen palattiin taloon. Siellä santarmi nostettiin pirttiin upseerin ryhtyessä jalkaa sitomaan. Talon naisväeltä vaadittiin tähän puhtaita liinavaatekääreitä.

Sitten alkoi ankara tutkinto. "Oululainen herra" näytteli siinä pääosaa kirjoittaen pöytäkirjan ja innokkaasti johtaen kuulustelua.

Kuusikkolaiset ja Jaakko Vuokila olivat ennättäneet sopia keskenään siitä, että he kertoisivat kaiken jääkäreitä koskevan samalla tavalla, m.m. että nämä olivat tulleet Kuusikkoon edellisenä iltana, kuten totta olikin. Mutta Hilda Kuusikko, joka oli ollut pirtissä leipomassa eikä ollut saanut tietoa toisten sopimuksesta, sanoi kuulustelussa jääkärien tulleen vasta saman päivän aamuna. Tällöin Jaakko Vuokila kutsuttiin sisään, ja "oululainen herra" sanoi:

"Kumpi teistä valehtelee? Te muut sanotte jääkärien tulleen illalla, mutta tämä vasta aamulla!"

Vuokila selitti, että Hilda oli ollut muualla yötä ja tullut vasta aamulla taloon, missä miehet silloin olivat olleet jo täysissä pukimissa. Tämä selitys menikin täydestä.

Sitten tiukattiin kovasti, kuka oli antanut miehille luvan jäädä yöksi, kuka tehnyt vuoteen ja antanut ruokaa. Emäntä Emma Kuusikko vastasi tähän karskisti:

"Ei tästä talosta ole ennenkään ajettu ketään yönselkään, kun taival on edessä ja taival jäljessä."

Kuten sanottu, oli varsinkin "oululainen herra" erinomaisen virkaintoinen. Niinpä hän, kun Aili Kuusikko meni navetassa olevalle Katri Kuusikolle tiedoittamaan tuosta yhteisestä sopimuksesta, juoksi tämän jälkeen huutaen:

"Älä sinä puhu mitään siellä, sillä muuten joudut Oulun linnaan."

Aili oli kuitenkin jo ennättänyt toimittaa asiansa.

Venäläiset hakivat vielä aseitakin kaikista mahdollisista paikoista, yksinpä kellarista ja navetastakin, mutta mitään ei löytynyt.

Lopuksi vieraat, joilla oli mukanaan kaksi talonväelle tuntematonta vankiakin, vaativat kyytiä Tervolan asemalle.

Vuokilan täytyi varsallaan taas lähteä matkaan. Haavoittunut santarmi köytettiin toistamiseen ohjasnuoralla kovasti kiinni rekeen ja niin alettiin vaeltaa. Eräässä paikassa reki meni kumoon, ja santarmi-parka sai kotvasen ähkiä sen alla. Kun Vuokilan kuitenkin olisi ollut kovin työlästä taluttaa varsaa ratastimista perille saakka, niin hän – samalla selvitäkseen juonestaan – oli lähettänyt Leo Kuusikon isänsä luo Simppahan pyytämään vanhempaa hevosta. Mutta Matti-isäntä, joka taas ei tiennyt Jaakon jutuista mitään, sanoi vain:

"En minä anna vanhaa tammaa ryssän kyytiin."

Jaakon täytyi siis vain yhä taluttaa hevostaan. Tämä kävi kuitenkin ajan oloon hyvin hankalaksi ja olihan se naurettavaakin. Tämän takia Vuokila viimein, kun oltiin Kalle Leinosen talon kohdalla, kääntyi haavoittuneen santarmin puoleen, joka osasi suomea, kysyen, uskaltaisiko tämä yksin olla reessä, kunnes suitset saataisiin Leinosesta. Kun santarmi vastasi myöntävästi, kävi Vuokila lainaamassa suitset. Sen jälkeen kulku sujui hyvin, eikä varsa lainkaan äksyillyt! Näin saavuttiin vihdoin Tervolan asemalle, jonne pian tuli ylimääräinen juna venäläisiä ja "Oulun herraa" noutamaan.

Enehjelmiläisiä Simppalassa.

Mutta Kaisajoki-varren asukkaat eivät suinkaan päässeet vielä rauhaan, sillä juuri kun Palovaarasta käsin tulleet venäläiset olivat poistuneet, saapui paikkakunnalle v.t. etsivä ylikonstaapeli Antti Raution ja konstaapeli Armas Tammisalon poliisikomennuskunta, joka jo marraskuun 24. p:stä lähtien oli ollut liikkeellä ottamassa selkoa jääkärien kulkureiteistä ja avustajista.[89]

Pidettyään kuulustelun Lehmikummun Kumpulassa poliisit vaativat kyytiä. Koska Kumpulan isännät eivät olleet kotona, täytyi emännän lähteä kyytiin; toverikseen hän sai naapuritalon isännän Janne Pesosen.

Liikkeelle lähdettiin iltamyöhällä, kellon noin kymmentä käydessä. Etsivät tuumailivat keskenään.

"Kun niitä roistoja (tarkoittaen jääkäreitä) nyt tulisi vastaan, niin kyllä ne kiinni tarttuisivat!"

Matinsaaren jängällä tulivatkin saattuetta vastaan jääkärit Vainio, Henrichsson, Kääriäinen ja Armas Lyytikäinen. Kun etsivät luulivat, että miesten joukossa oli Kumpulan isäntiä, käskivät he pysäyttää hevoset. Silloin jääkärit tulivat aivan lähelle rekiä kysyen:

"Meneekö tämä tie Lehmikumpuun?"

Saatuaan Janne Pesoselta myöntävän vastauksen he kysäisivät poliiseilta:

"Mitäs miehiä te olette?"

"Metsästäjiä vain!" vastasivat poliisit lauhkeasti.

Tämän jälkeen erottiin.

Kappaleen matkaa ajettuaan Janne Pesonen, joka oli tuntenut vastaantulijat, kysyi etsiviltä piloillaan: "Mitähän miehiä nuo mahtoivat olla?"

Nämä silloin sanoivat:

"Kyllä ne olivat niitä miehiä, joita me takaa-ajamme, mutta kuka niiden kanssa uskaltaa käydä tekemisiin metsätaipaleella; voisivat vielä ampua tai pommin nakata!"

Sitten he uhkasivat, kylästä lisävoimia hankittuaan, ryhtyä takaa-ajoon. Etsivät aikoivat ensin jäädä yöksi Liimattaan, mutta kuultuaan, ettei siellä ollut puhelinta, he ajoivat poliisi Ahon luo. Sieltä he sitten soittivat Simoon käskien viranomaisia pitämään vahtia Alakärpän lähettyvillä olevan niityn heinäladoissa yölläkin. Aholle etsivät kertoivat vastaantulleista jääkäreistä lisäten, että heille olisi käynyt hyvin huonosti, elleivät olisi tekeytyneet metsästäjiksi.

Palattuaan Lehmikumpuun Janne Pesonen tapasi jääkärit Kumpulan kujalla. Hän kertoi silloin näille, mitä oli tekeillä. Jääkärit ostivat vain lisäeväitä jatkaen sitten heti matkaansa.

Niin innokkaita olivat etsivät, että he seuraavana aamuna lähettivät poliisin pojan Aarne Ahon Lehmikumpuun tiedustelemaan, olisivatko miehet vielä siellä. Sikäläisissä taloissa ei kuitenkaan kukaan ollut heitä nähnyt (!) – eikä liene Aarne Ahokaan heitä nähdyiksi halunnut.

Liimattalaiset saivat tällä kertaa olla rauhassa, sillä etsivät lähtivät seuraavana päivänä Kaisajoki-varteen suunnaten kulkunsa suoraa päätä Laenkummun taloon.

Tuskin oli santarmien kyydistä palannut Jaakko Vuokila saanut nukkua yönsä rauhassa, kun jo Laenkummusta tultiin ilmoittamaan, että poliisit olivat tulossa Simppalaan. Jaakko meni ensin metsään, mutta palasi sitten kuitenkin vilun ja sisun ajamana kotiinsa.

Siellä oli parastaikaa poliisikuulustelu käynnissä. Kuulustelua johtava etsivä tiedusteli kulkijoita ja heidän reittejään; näyttipä hänellä olevan tiedossa Simppalassa asunut etappijääkäri Jussi E. Sainiokin (salanimi "Matti Helin"), mikäli isäntä Matti Vuokilan kuulustelussa tapahtuneesta selvittelystä saattoi päätellä.

Jaakko Vuokilalta tiedusteltiin etupäässä Kuusikon tapahtumaa.

Vähää ennen etsivien saapumista oli Simppalaan tullut Alavojakkalasta omalla hevosellaan kaksi tullivartiaa pitämään tutkintoa Koivun poliisin Palomäen murhan johdosta. He eivät kuitenkaan sekaantuneet etsivien toimittamaan kuulusteluun.

Olipa siis Simppalassa vieraita kerrakseen!

Tutkintoa johtavasta ylikonstaapeli Antti Rautiosta jäi Simppalan väelle sellainen hyvä käsitys, että hän ilmeisesti tahtoi toimia paikkakuntalaisten eduksi. Hän kuulusteli tutkittaviaan yksinään ja näytti uskovan kaikki, mitä nämä kertoivat, vaikka puheissa ei ollutkaan asiaa muuta kuin siteeksi.

Kuusikkoon eivät etsivät, merkillistä kyllä, lainkaan menneet; ainoastaan Eino Kuusikkoa, joka sattumalta oli Simppalassa, hiukkasen kuulusteltiin. Tämä johtui luultavasti siitä, että santarmit ja "oululainen herra" olivat jo edellisenä päivänä pitäneet Kuusikossa tiukan kuulustelun, josta oli laadittu pöytäkirjakin.

Mitä vielä v.t. etsivän ylikonstaapelin kuulustelutapaan tulee, saattoi se johtua siitäkin, että juuri pari päivää aikaisemmin tapahtunut poliisi Palomäen väkivaltainen kuolema oli pannut enehjelmiläiset ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopi.

Kun Simppalassa joulukuun 5. päivänä pidetty kuulustelu oli päättynyt, lähti Matti Vuokila saman päivän illalla kyyditsemään etsiviä Sattajärvelle. Tullimiehet seurasivat perässä omalla hevosellaan. Sattajärveltä mentiin Aapajärvelle ja sieltä Palovaaran kautta Karunkiin. Matkan varrella vielä kuulusteltiin jääkärien avustamisesta epäiltyjä karunkilaisia m.m. Palovaarassa.[90]

"Isontalon Antin" ja "J. V:n" seikkailu.

Kaisajoki-laakson isänmaalliset miehet ja naiset saivat taasen vähän hengähdysaikaa, kun enehjelmiläiset olivat heidän alueeltansa poistuneet. Näiden sijaan saapui kaksi ystävää, nim. jääkärit Antti Isotalo ja J. V. Snellman.

Kuten muistamme, piti Toivo Hildénin ja Pesosen tuoda näille evästä Kuikero-ojan varrella olevaan sysikämppään. Miehet olivat olleetkin sinne tulossa, mutta kun he silloin yht'äkkiä olivat kuulleet kiivasta ampumista [91] Kuikeroaavalta, olivat he arvelleet Antin ja "J. V:n" joutuneen mahdollisten vainoojain kanssa taisteluun. Tällöin he eivät olleetkaan poikenneet mainitulle kämpälle, vaan muuttaen suuntaa lähteneet Arpelan ja Aapajärven kautta Korpikylään mennen sieltä Matkakosken niskasta yli Ruotsin puolelle.[92]

Kun näin ollen Isotalo ja Snellman eivät tavanneetkaan tovereitaan Kuikero-ojan sysikämpällä, niin he yön siellä levättyään lähtivät seuraavan päivän, joulukuun 5. p:n aamulla painumaan Kaisajoen taloon saadakseen jotakin selkoa Pesosesta ja Hildénistä. Talon emäntä oli kovin peloissaan, sillä samainen santarmisaattue, joka sitten ilmestyi Kuusikkoon joutuen siellä Kohosen ja Mäntylän kanssa otteluun, oli poikennut myös Kaisajoen taloon pitäen siellä ankaran kotitarkastuksen. Santarmit olivat silloin taas kovasti kieltäneet ottamasta tuntemattomia miehiä taloon majailemaan ja antamasta heille ruokaa. Edelleen emäntä kertoi venäläisillä olleen mukanaan kaksi pidätettyä. Myöskin Kuusikon tapahtuman saivat miehemme tietoonsa sellaisena kuin emäntä oli kuullut siitä puhuttavan. Pesosesta ja Toivo Hildénistä emäntä ei osannut mainita mitään.

Saatuansa vaivoin viilipytyn ja leipäpalan Isotalo ja Snellman lähtivät syötyään heti Kuusikkoon ottamaan selkoa pidätetyistä sekä siitä, kuinka Kohosen ja Mäntylän oli käynyt.

He saapuivat Kuusikkoon joulukuun 5. päivän illalla noin klo 6:n aikaan. Tavattuaan pihalla erään talon tyttäristä he tiedustelivat, voisiko taloon päästä sisälle, mutta kuultuaan tuvassa olevan halonhakkaajia ja tahtoen muutenkin olla varovaisia he pyysivät päästä navettaan, missä yöpyminen oli sitäkin turvallisempaa, kun navetan eteisestä johti ovi metsän puolellekin; siitähän oli hädän tullen hyvä paeta. Kuten sanottu, miehemme olivat tällä kertaa hyvin varovaisia, sillä santarmit olivat m.m. kuusikkolaisille uhanneet lähettävänsä kasakoita paikkakunnalle.

Näin sovittuaan yösijasta, jonka talon naisväki laittoi lähelle navetan muuripataa, miehet ryhtyivät ottamaan selkoa edellisen päivän tapahtumista. Kun sitten Eino Kuusikko tuli kotiin, saivat he kuulla senkin, mitä Oulun etsivät olivat Simppalassa sinä päivänä puuhanneet.

Huolissaan Kohosen ja Mäntylän kohtalosta jääkärit lähettivät Leo Kuusikon Tervolaan ottamaan selkoa sekä heistä että samalla myöskin Pesosesta ja Hildénistä. Palattuaan yöllä Kuusikko tiedoitti edellisten hyvin selviytyneen ja jälkimmäisten lähteneen liikkeelle määräpäivänä. Leo toi tullessaan Snellmanin erääseen taloon jättämän karbiinin.

Samoin Eino Kuusikko lähetettiin Simppalaan tiedustelemaan, milloin ja minne päin siellä kuulusteluja pitäneet etsivät lähtisivät. "Isontalon Antilla" näet oli heihin nähden tosi mielessä, sillä siihen määrin oli tämä venäläisten ja enehjelmiläisten röyhkeä temmeltely miestemme mieliä kuohuttanut. Mutta kun Eino Kuusikko toi sen tiedon, että etsivät olivat jo lähteneet, ei jääkäreillä ollut muuta tehtävää kuin mennä vuoteillensa navettaan. Lepo tekikin heille hyvää, sillä lähdettyään joulukuun 3. päivän iltapuolella Tervolasta he olivat kävellen ja juosten painaneet eteenpäin joulukuun 4. päivän vastaisen yön ja koko 4. päivän eli noin 23 tuntia yhteen mittaan kulkien täten hyvän joukon toistasataa kilometriä. Eikä Kuikero-ojan kämpällä saatu lepokaan ollut ollut juuri kehuttavaa.

Joulukuun 6. päivän aamulla Isotalo ja Snellman lähtivät Kuusikon sysikämpälle katsomaan, olisivatko Pesonen ja Toivo Hildén mahdollisesti tällä välin sinne tulleet, mutta kun heitä ei näkynyt, niin miehemme jatkoivat matkaa Ruotsiin päin mennen Niemen talon kohdalla Tornionjoen yli.

Raskas oli ollut jääkäriemme matka monessa suhteessa – eikä "Isontalon Antille" näyttänyt Ruotsin puolellakaan rauhan päivä koittavan.

Kaisajoki-varren aktivisteja.

Ennenkuin jätämme kauniin Kaisajoki-laakson, haluamme piirtää sen rohkeista asujaimista vielä jonkin kuvan.

Matti Vuokila, tuo jäyhä, selväkatseinen isänmaanystävä, joka uskalsi ottaa etappijääkäri Jussi E. Sainion taloonsa asumaan, on jo päässyt haudan lepoon.

Matti Kuusikko (eli Karvo vanhalta sukunimeltään), Kuusikon talon vanha isäntä oli myös rohkea mies ja aina valmis Suomen itsenäisyyden rakentajia auttamaan. Monta kertaa, kun sattui niin, että "pitkän matkan miehet", jotka sivuuttamalla etapin olivat ominpäin lähteneet liikkeelle, osuivat taloon ja tarvitsivat opasta, lähti Matti-isäntä heitä saattamaan. Tuntien korven paremmin kuin moni muu hän osasi viedä suojattavansa sellaisia teitä, joita venäläiset ja Enehjelmin kätyrit eivät tunteneetkaan. Kerrankin, kun hän toi neljä poikaa Tornionjoelle, sattui niin, ettei venettä ollutkaan saatavissa, ja kiire oli kova vihollisen vaaniessa lähettyvillä. Silloin hän käden käänteessä miesten odottaessa metsässä laittoi sitomalla neljä tukkia vitsoilla yhteen n.s. kopukan. Miehet ensin vähän epäilivät istuutua kopukalle – ja kastuivathan siinä "takamaat" – mutta Matti-isäntä sanoi:

"Nyt ei joudeta tuumimaan!"

Matti komensi kovasti soutamaan; ja kiire olikin, sillä venäläiset uhkasivat toisaalta, ja toisaalta mahtava Matkakoski veti kopukkaa puoleensa. Onnellisesti selviydyttiin kuitenkin kummastakin surmansuusta. Matti johti poikansa Alarovalle asti sielläolevien etappimiesten suuresti riemuitessa.

Emäntä Emma Kuusikko ynnä pojat ja tyttäret olivat niinikään kaikki aktivistisen hengen elähyttämiä, kuten olemme edellisestä selvästi huomanneet. Pojat Eino ja Leo kulkivat alituiseen jääkärien asioilla opastaenkin heitä tarvittaessa.[93] Ja kun Simppala, läheinen naapuritalo, oli etappijääkäri Sainion sielläoleilun tähden ymmärtämättömien kesken joutunut vaarallisten juorupuheiden kohteeksi, uskalsivat kuusikkolaiset antaa talonsa etappiasemaksi ottaen etappijääkäreitä luoksensa asumaan. Tuo rohkea ja toimelias Armas Lyytikäinen oli ensimmäinen etappijääkäri, joka taloon asettui; hän teki matkoja, saatteli "kulkijoita" ja piirusteli heitä varten karttoja. Hänen jälkeensä toimi etappijääkärinä, tosin vain lyhyehkön ajan, "Isontalon Antin" serkku, alahärmäläinen jääkäri Jussi Mäntylä. Tämä hyvätuulinen ja reipas poika esiintyi Kuusikossa työmiehenä ollen uuden tuvan kattoakin tekemässä. Hänkin vetäytyi sittemmin Ruotsiin[94] joutuen Kuusikossa tapahtuneen ottelun jälkeen ottamaan osaa kuuluisaan Simon kahakkaan.

Myös Venäjän sotavankeudesta karanneita saksalaisia ja itävaltalaisia pakolaisia Kuusikossa vaalittiin ja opastettiin. Tästä kerromme enemmän Kajaanin etapin vaiheita kuvatessamme.

Paljon sai Matti Kuusikko kärsiä venäläisvallan kätyrien taholta. Kerrankin hän saattomatkallaan tapasi erään miehen, joka sanoi hänelle:

"Sinä olet tapettava mies!"

Mutta Matti Kuusikko ei hämmästynyt eikä jäänyt sanattomaksi, vaan vastasi silmä kovana:

"Jos minä olen kerta tapettava – niin sinä kahdesti!"

Saipa hän erään kätyriksi epäillyn taholta niskaansa oikeusjutunkin, mutta tämän, kuten kaikki muutkin kärsimykset, Kuusikon isäntä on miehen tavoin kantanut. Reippaana ja pää pystyssä hän kulkee vieläkin tietäen olleensa mukana suurissa asioissa.

Kaisajoki-laakson isänmaallisia miehiä ja naisia muistellessamme emme suinkaan saa unohtaa Kaisajoen talon isäntää ja emäntää, jotka koko Tervolan etapin toimiajan antoivat suojaa ja ruokaa "pitkän matkan miehille". Kaisajoen talon omistaja Heikki Keskitalo oli jäyhä aktivisti, joka viimeiseen saakka pysyi lujana vakaumuksessaan. Ansiostapa hänellä onkin kunniakas Suomen Vapaudenristi. – Keskitalon vaiheita olemme jo seuranneet Ruotsiin asti. Pakolaiseksi jouduttuaan hän lähti, kuten moni muukin, Amerikkaan vapaan maan ilmaa hengittämään. Sieltä hän sitten Venäjän vallankumouksen jälkeen palasi kotikummulleen, missä Suomen itsenäisyystaistelun alkuvalmistelujen kunniakkaat muistot keventävät kestettyjen kärsimysten taakkaa.

Vielä tahdomme tuoda esille tuon silloin 20-vuotiaan Jaakko Vuokilan, jonka rohkeaan toimintaan jo olemme tutustuneet. Meidän täytyy ihaillen ihmetellä sitä täyden miehen kylmäverisyyttä ja kypsyyttä, joka hänessä oli havaittavissa. Hän oli aktivisti sydämeltään, järjeltään ja koko olennoltaan. Johtui varmaan myös Jaakko Vuokilan tahdosta, että Simppalasta tuli etappitalo. Eikä hän jättänyt asioita sittenkään, kun Kuusikko joutui etappiasemaksi, vaan oli edelleen, kuten aikaisemminkin, mitä päättävimmin mukana etappityössä.

Kun Armas Lyytikäinen tapaturmaisesti haavoittunutta Ilmari Sihvoa lokakuun keskivaiheilla Ruotsiin saattaessaan kiihkeästi halusi lähteä Saksaan arvellen, ettei hän mahdollisesti enää palaisi Kuusikkoon, kehoitti hän Jaakko Vuokilaa pitämään huolta miestenkuljetuksesta. Tätä varten hän antoi Vuokilalle mauser- pistoolinsa ja 170 markkaa rahaa. Vuokila suostuikin ehdotukseen, mutta Saksaan-pyrkijöitä ei kulkenut enää paljon. Ainoastaan kaksi nuorta miestä hän saattoi Kaisajoen talon ohi Palovaaraan johtavalle metsäpolulle. Kun Armas Lyytikäinen sitten joulukuun alussa jääkärien Vainion, Henrichssonin ja Kääriäisen seurassa poikkesi Kuusikkoon, tahtoi hän tavata ystäväänsä Jaakko Vuokilaa. Tämä tulikin silloin Kuusikkoon jättäen Lyytikäiselle rahat ja pistoolin.

Nuoruudestaan huolimatta Jaakko Vuokila tajusi täydellisesti Suomen itsenäisyyden merkityksen, ja hänen käsityksensä isänmaan asioista on vieläkin yhtä lämmin ja kirkas.

Muurolan etappi.

Muurolan etapin keskustaksi tuli Muurolan aseman lähimmässä läheisyydessä oleva hartsitehdas, jonka isännöitsijänä toimi rohkea ja tarmokas aktivisti Jussi Salmela. Salmela oli niitä miehiä, jotka vallan hyvin tunsivat ilmassa liikkuvan palonkäryn, vaikkeivät sitä alussa muille toitottaneetkaan. Jo elokuun lopulla 1915 kääntyi sitäpaitsi Tornion etapin johtaja Eero Heickell (nyk. Kuussaari) hänen puoleensa jättäen hänenkin harkittavaksensa sen jo Helsingissä esittämänsä suunnitelman, että miestenkuljetus jääkäripataljoonaa varten, jonka perustamista pidettiin tuohon aikaan jo melkein varmana, olisi suunnattava myös Rovaniemen radalle ja sieltä kairan poikki Tornionjoki-varteen ja niin edelleen Ruotsiin. Silloin myös jo keskusteltiin Muurolaan järjestettävästä halonhakkuutyömaasta, jonka tarkoituksena olisi naamioida Muurolassa aloitettava etappi- ja värväystoiminta. Asia jäi silleen, mutta ajan kellon viisarit pyörivät tavallista nopeammin.

Olemme jo kertoneet, että oikeastaan vasta jääkäri Väinö Paananen sai Salmelan aktiivisesti toimimaan. Kun Paananen yhdessä insinööri J. H. Luoman kanssa ajoi taloon, oli Jussi Salmela hartsitehtaalla. Tällöin rouva Helmi Salmela, joka tunsi Luoman, lähetti heti palvelijan tiedoittamaan, että taloon oli ilmestynyt kaksi "jätkää", jotka tahtoivat tavata Salmelaa. Tämä ihmetteli kovasti, mikä tähän aikaan oli saanut jätkät liikkeelle, kun ei ollut edes junantuloaikakaan. Hän meni kuitenkin sisään huomaten heti, että toinen miehistä oli vanha tuttava, "Jumalan Luoma". Kun oli tervehditty, kysyi Luoma, oliko talossa vieraita korvia. Saatuaan kieltävän vastauksen Luoma tarttui avoimesti asiaan kysyen:

"Onko isänmaallinen kantasi sama kuin ennenkin ja voitko, jos on tarvis, pois henkesi lahjoittaa?"

Salmela katsoi vieraitansa tiukasti silmiin ja sanoi sitten:

"Ryssä pois maasta vaikka millä keinoin; minuun voitte luottaa."

Silloin Paananen vuorostaan kertoi, mille asteelle asiat olivat Saksassa kehittyneet.

Vielä vihittiin liittoon talollisenpoika Oskari Jänkälä, joka sittemmin kyyditsi monet menijät kairan poikki.

Näin asia oli siis selvä. Paananen ilmoitti, että Ruotsin puolella oli jo tiedossa vastaanottajat Korpikylässä ja Ylitorniolla, ja Salmela puolestaan lupasi järjestää reitin Muurolasta Tornionjoelle.

Salmela käytti miehiä Ruotsiin toimittaessaan useita eri teitä riippuen asianhaaroista ja varsinkin siitä, missä halonhakkuu-savotan työväki kulloinkin oli.

Seuraavia reittejä käytettiin:

1) Muurola–Louejärvi–Pisajärvi–Mellajärvi–Iso-Lohijärvi–Ylitornio.

2) Muurola–Jaatila–Mellajärvi–Iso-Lohijärvi–Ylitornio.

3) Muurola–Loue–Pisavaara–Ylitornio.

4) Muurola–Tervola–Kaisajoki–Martimojärvi (sittemmin Palovaara)–Ojanperä(tai Niemi). – Tätä reittiä käytettiin useimmin.

5) Muurola–Kemi; tai Muurola–Tornio.

6) Muurola–Rovaniemi–Ounasjoki-varsi – ja sitten kukin omia teitään.

Reittejä 4, 5 ja 6 käytettäessä miehet luovutettiin mainittujen etappikeskusten edelleen huollettaviksi.

Salmelalla, joka itsekin oli toimenmies, oli työväestönsä ja työnjohtajiensa keskuudessa koko joukko oppaiksi sopivia kairankävijöitä, jotka perinpohjin tunsivat polut ja maisemat. Näiden joukosta mainittakoon seuraavat:

Seppä Elis Körkkö, joka m.m. oli merkinnyt tien Muurolasta Ylitorniolle; koneenkäyttäjä Samppa Sassali, joka monesti toimi kuriirina ja postinkuljettajana ja joka toisinaan hiihti Muurolasta Ylitorniolle vajaassa vuorokaudessa; roteva ja rohkea Joel Mehtälä ("Neerin Joel"),[95] joka myös oli aina valmis, kun opasta tarvittiin.

Emme myöskään saa unohtaa meille jo Tervolan etapin toiminnasta tuttua Väinö Saviaroa, joka Muurolastakin käsin aina käytti Tervolan reittiä ja joka Tervolassa ja Muurolassa ollessaan oman arvelunsa mukaan yksin kuljetti kairan yli noin 300 miestä. Lyhyen ajan toimivat Muurolassa myös edellisen veljet Ernesti ja Jalmari Saviaro. Mainittakoon myös hartsinkeittäjä Nestori Hautakoski, jonka luona moni "pitkän matkan mies" sai leipää ja suojaa. Niinikään majatalon poika Oskari Jänkälä, kuten jo tiedämmekin, oli luotettava toimenmies samoinkuin Oskari Karvo, jonka luona jääkäreitä ja värväreitä myöskin asui.

Alkuaikoina miesten vastaanotto tapahtui Muurolan asemalla, ja alussa oli Salmelakin heitä vastaanottamassa. Mutta sitten kun sanomalehti-ilmoitusten perustuksella (pysyvät ilmoitukset kaikissa Peräpohjolan lehdissä) otettiin vastaan rajaton määrä työmiehiä, esiintyivät Salmelan sijasta vastaanottajina työnjohtajat ja muut luotettavat miehet. Poikkeuksen muodostivat Kajaanin puolesta saapuneet, sillä he saivat tulla suoraan Salmelan luo. Näillä miehillä olikin omat oppaat, jotka saattoivat heidät perille asti; oppaat tiedustelivat Salmelalta teitä, saivatpa toisinaan tarpeen tullen rahaakin.

Saksaan-pyrkijäin tunnusmerkkeinä olivat sytyttämätön savuke suupielessä ja nenäliina oikean käden ympärillä, toisinaan myös kaksi hakaneulaa kädessä.

Toiminta oli niin etevästi järjestetty, ettei kukaan tulijoista yleensä tiennyt, kuka oli etapin johtaja. Kun miehet kysyivät metsätöitä, niin heidät neuvottiin aina jonkun työnjohtajan luo – useimmiten seppä Pyykön torppaan – ja pantiin todella työhön. Tällöin Saksaan pyrkijät heti sanoivat, etteivät he tällaista työtä halunneet, vaan toisenlaista ja toisaanne. Vasta silloin miehet lähetettiin Salmelan luo, joka luovutti heidät sitten jonkun oppaan huostaan. Nämä taas suorittivat matkalla kaikki maksut miesten puolesta tehden niistä palattuaan tilin Salmelalle.

Oppaat saivat kohtuullisen palkkion, tavallisesti noin kaksinkertaisen päiväpalkan.

Muurolan etappi poikkesi siinä suhteessa muista etapeista, ettei se ainoastaan huolehtinut miestenkuljetuksesta, vaan että se järjestämiensä laajojen metsänhakkuutöiden avulla tarjosi myös erinomaisen värväämistilaisuuden.

Syksyllä 1915 Muurolan etappi, samalla kun se huolehti Paanasen lähettämien miesten kuljettamisesta, tuki myöskin Kemin etappia kelirikon aikana loka- ja marraskuun vaihteessa. – Muurolan etapin rajalle toimittama miesmäärä ei kuitenkaan syksyllä 1915 liene ollut kovin suuri. Maisteri Hällfors arvostelee Kemistä menneen noin 20 miestä, ja Paanasen välityksellä sekä muualta lähetettiin ehkä 30-40.

Samoin kuin Tervolan oli Muurolankin etapin merkitys huomattavampi vasta keväällä 1916, jolloin Kemin etappi oli katkennut ja jolloin Saksaan-pyrkijät pääasiallisesti kulkivat Kajaanista pohjoista kohti. Muurolan reitti olikin Kajaanin kautta kulkeville milt'ei sopivampi kuin Tervolan.

Muurolan etappi oli myös siinä suhteessa sangen joustava, että Salmela, joka oli paljon matkoilla ja kulki selvällä passilla, saattoi, kun milloin sen soveliaammaksi näki, ottaa Saksaan-pyrkijöitä työmiehinään mukaansa jättäen heitä sitten milloin mihinkin etappikeskukseen edelleen kuljetettaviksi.

Mainiosti naamioituna ja etevästi johdettuna Muurolan etappi saattoi toimia koko pitkän ajan, nim. perustamisestaan lähes kesäkuun loppuun 1916, siis noin yhdeksän kuukautta. Tähän onnistumiseen vaikutti myös se jo mainittu tosiasia, että Salmelalla oli ympärillään perin luotettavia miehiä. – Ja kun sitten vihdoin hänenkin täytyi poistua isänmaastaan, niin toimeenpannuissa kuulusteluissa hänen työmiehensä yksimielisesti kielsivät mitään epäilyttävää nähneensä tahi kuulleensa.

Jussi Salmelan pako ja Elis Körkön kohtalo.

Kuten kaikkien muidenkin huomattavassa asemassa olevien etappimiesten, niin Salmelankin kohtaloksi tuli mieletön ilmianto – ja pako.

Kolme värvättyä nuorukaista oli ollut juhannuksen tienoilla 1916 matkalla Muurolan tehtaalle etapin johtajaa tapaamaan. Miehet eivät olleet kumminkaan jääneet Muurolaan, vaan sen sijaan menneet Rovaniemelle, missä olivat sitten katumapäälle jouduttuaan käyneet poliisilaitoksessa asioistaan kertomassa. Siellä miehiä oli kehoitettu menemään, minne vain halusivat, mutta olemaan vaiti aikeistaan. He olivat lähteneetkin junassa etelään päin, mutta yksi heistä, joka ilmeisesti oli jollakin tavoin typertynyt, oli jäänyt Kemiin. Hän oli jo matkalla kertonut omasta ja toveriensa retkestä junailijalle ja Laurilan asemalla venäläisille sotamiehille, jotka eivät kuitenkaan olleet hänen puheistaan välittäneet.

Oltuaan yötä majatalossa nuorukainen oli mennyt seuraavana päivänä poliisilaitokseen kertoen siellä koko jutun konstaapeli Rimpiläiselle ja pyytäen, että hänet vangittaisiin ja saatettaisiin rangaistukseen tällä tavalla Venäjän hallitusta vastaan tekemästään rikosyrityksestä. Rimpiläinen oli silloin sanonut:

"Tästä pitää tulla loppu!"

Poliisikomisario Linderoos, joka sattui olemaan juhannuslomalla, ei voinut asialle enää mitään muuta kuin että hän kertoi sen vanhalle aktivistille, konttoristi Iikka Rantaniemelle kehoittaen tätä toimittamaan Salmelalle tiedon uhkaavasta vaarasta. Rantaniemi kääntyi heti rakennusmestari J. Junkkosen puoleen, jolloin päätettiin, että tämä lähtisi viemään Salmelalle sanaa.

Kesäkuun 26. p:nä 1916 soitettiin Salmelalle Tervolasta, että eräs kauppamatkustaja tahtoisi tavata häntä Muurolan asemalla ja että kysymyksessä olisi erittäin tärkeä asia. Aavistaen asian laadun Salmela menikin junantulon aikaan asemalle. Ja niin hän sai sitten Junkkoselta kuulla, että hänet oli Kemin poliisilaitoksessa juhannuspäivänä ilmiannettu. Junkkonen kehoitti Salmelaa pitämään varansa mainiten kuitenkin samalla, että todennäköisesti kestäisi parisen viikkoa, ennenkuin ilmianto joutuisi käsiteltäväksi.

Palattuaan asemalta Salmela rupesi heti järjestämään asioitansa ollakseen milloin tahansa valmiina maasta poistumaan. Joka yö hän pysytteli poissa kotoaan.

Parin päivän perästä hän näki oululaisen etsivän, konstaapeli Raution kulkevan yöjunassa Rovaniemelle päin. Seuraavana päivänä Salmela meni päiväjunan tulolle asemalle mukanaan kaksi varmaa miestä, jotka jäivät seisomaan vähän syrjään. Rautio ja rovaniemeläinen poliisi Hoikka hyppäsivät junasta tullen heti puhuttelemaan Salmelaa. Rautio veti povestaan muutamia valokuvia kysyen:

"Oletteko ennen nähnyt tällaisia miehiä?"

Rautio selitti vanginpukuisten kuvien esittävän eräitä murhamiehiä ja sitten karanneita rikollisia, jotka muka olivat pakenemassa Muurolan kautta Ruotsiin. Näin hän ilmeisestikin tahtoi johtaa Salmelan harhaan.

Salmela vastasi kysymykseen kieltävästi.

"Onko tästä teitä Ruotsiin?" tiedusteli Rautio edelleen.

"Onhan tästä talviteitä, joita tullimiehet ajavat edestakaisin", vastasi Salmela lisäten vielä toiseen poliisiin kääntyen:

"Eikös Hoikka paikkakuntalaisena tätä tiedä!"

Sitten miehet erosivat. Mutta poliisit menivät kauppias Pekka Leskisen luo urkkiakseen tältä, mitä Salmela puuhasi ja liikkuiko täällä paljon nuoria miehiä. Leskinen antoi heille kuitenkin hyvän vastauksen:

"Täällä on nuorta ja vanhaa – työmaat ovat suuret!"

Erottuaan poliiseista Salmela meni hartsitehtaalle, jonne Leskinenkin pian saapui kertomaan, mitä poliisit olivat udelleet.

Heinäkuun 4. p:nä Rautio ja Hoikka tulivat uudestaan Muurolaan taaskin tavaten asemalla Salmelan.

"Nyt ne tulevat ne rikolliset! Kunpa vain saisi oppaita!" kuiskasi Rautio Salmelalle.

"Niitähän on vaikka kuinka monta", vastasi Salmela.

Samassa Rovaniemen juna lähti liikkeelle. Poliisit hyppäsivät siihen.

Heinäkuun 6. p:nä Rautio ja Hoikka jälleen ilmestyivät Muurolaan mennen asumaan Matti Karvon taloon. Salmela ei tällä kertaa nähnyt heitä lainkaan, sillä hän piilotteli Pasmajärven takana, minne oli soutanut yhdessä Körkön kanssa järven ainoalla veneellä.

Karvossa oleillessaan poliisit tapasivat sitten Körkön käyden hänen kanssaan uimassa sekä kertoen hänellekin noista muka karanneista murhamiehistä. Edelleen he tiedustelivat, tulisiko Körkkö heille oppaaksi, lisäten, että myönteisessä tapauksessa hänen pitäisi saapua asemalle sunnuntaita vasten yöllä. Körkkö suostuikin tuumaan, sillä hän ei katsonut voivansa kieltäytyä, kun Hoikka hyvin tiesi hänen tuntevan kaikki kairan tiet ja polut. Salmela saatuaan tästä tiedon varoitti Körkköä.

Körkkö oli sitten koko lauantain työssä ja illalla saunassa käyden vielä hartsitehtaalla Salmelaa tapaamassa, jolloin tämä edelleen kielsi häntä asemalle menemästä.

Salmela oli jo samana lauantaina (8.7.1916) päivällä päässyt täydellisesti selville siitä, että jotakin outoa ja vakavaa oli todella tekeillä. Häntä oli nim. tullut tervehtimään oululainen aktivisti, ylioppilas Arvi Illikainen,[96] jonka Kaarlo Hällfors oli lähettänyt Muurolaan ottamaan selkoa yleensä sikäläisestä tilanteesta sekä myöskin erikoisesti tiedustamaan taatusti varmaa pakotietä rouva Greta Donnerille. Oulunkin aktivistit olivat siis ruvenneet aavistelemaan, etteivät asiat Muurolassa olleet aivan kohdallaan. Tämän oli myös Illikainen todennut, sillä Muurolan asemalle saavuttuaan hän oli siellä huomannut oululaisen etsivän Antti Raution ja Rovaniemen poliisin Hoikan. Kun Illikainen oli mennyt heitä puhuttelemaan, oli Rautio hänellekin näyttänyt joitakin rikollisten valokuvia kysyen, olisiko Illikainen niitä nähnyt. Tarkoituksena kai oli ollut saada Illikainenkin uskomaan, että Rautio ja Hoikka olivat todellisia rikollisia pyydystämässä. Kun Illikainen oli sitten mennyt tapaamaan Salmelaa kertoen tälle tekemistään havainnoista, niin molemmat olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että pakosuunnitelma oli välttämättä toteutettava.

Körkkö meni kuitenkin yöjunan tuloaikaan asemalle. Molemmat poliisit olivat junassa.

Rautio jäi vaunuun, mutta Hoikka tuli ulos vähän ennen junan liikkeellelähtöä ja viittasi Körkköä luoksensa. Tämä tulikin vaunun eteen, jolloin Hoikka viitaten kahteen mieheen, jotka riensivät asemarakennusta kohti, lausui:

"Nyt ne ovat mukana, menivät juuri pilettejä ostamaan!"

Silloin Körkkö sopimuksen mukaan hyppäsi vaununsillalle – ja vietiin ensin Rovaniemelle sekä sieltä Oulun lääninvankilaan.[97]

Junan mentyä asemamies Ernesti Saviaro ja kirvesmies Suojanen tulivat Salmelan luo hartsitehtaalle kertoen tämän surullisen tapahtuman.

Salmelankin hetki läheni.

Sunnuntai-aamuna heinäkuun 9. p:nä 1916 tuli santarmeja ja oululainen etsivä Antti Rautio poliisikomisario V. V. Karjalaisen luo Rovaniemen poliisilaitokseen.

Rautio ilmoitti Karjalaiselle:

"Teillä on taas ikävä toimitettava, sillä santarmit menevät Muurolaan vangitsemaan Jussi Salmelaa, ja minunkin pitää olla mukana."

Kun santarmit olivat lähteneet Rovaniemeltä, soitti Karjalainen heti Salmelalle Muurolaan, sillä hän tahtoi tälle tiedoittaa santarmien tulosta. Mutta sieltä vastasi vain naisääni (uskollinen palvelija Esteri Sunnarborg, joka oli täysin tietoinen kaikesta), että Salmela ei ollut kotona – vaikka olikin. Viiden minuutin kuluttua Karjalainen soitti uudelleen[98] ja sama naisääni vastasi samoin kuin edelliselläkin kerralla. Silloin Karjalainen pyysi sanomaan Salmelalle, että tämän pitäisi ennen junan tuloa soittaa Karjalaiselle. Sitä Salmela ei kuitenkaan tehnyt.

Kello 4:n aikaan iltapäivällä Salmela otti jäähyväiset tyttäreltään Margitilta ja palvelijaltaan. Sitten hän pyysi työnjohtajansa J. Salmisen mukaansa Ville Ruotsalaisen torpalle, jonka rannassa oli veneitä. Ilmoittaen menevänsä juurakkometsiä katsomaan hän sai torpasta soutajat. Sitten hän soudatti itseään pitkin jokea alaspäin nousten maihin Kemijoen etelärannalle Koivun aseman kohdalle, mistä käveli Tervolan kirkolle ja saapui Saviaroon yöllä maanantaita vasten. Saviaron navettakamarissa hän oleili sen jälkeen jääkäri Jalmari Saviaron kanssa kolme päivää, Selma Liimatan toimittaessa heille ruokaa.

Torstaina, heinäkuun 13. p:nä, iltapuolella Salmela päätti lähteä taipaleelle Ruotsia kohti. Ella Liimatta yhtyi samaan matkaan, ja Väinö Saviaro toimi oppaana. Matkalla he poikkesivat perjantain ja lauantain väliseksi yöksi Kaisajoen taloon kuivaten siellä vaatteitansa, sillä oli satanut koko torstain, koko seuraavan yön sekä vielä koko perjantainkin. Lähdettyään lauantai-aamuna varhain Kaisajoen talosta he tulivat Ojanperään mennen kaikki kolme – Salmela, Ella Liimatta ja Saviaro – lauantai-iltana klo 6:n aikaan Tornionjoen yli. Saviaro palasi sitten Haaparannalta samoja jälkiä.

Salmela oleskeli aluksi Haaparannalla ja Tukholmassa, käyden eräällä, tärkeällä asialla Saksassakin. Hänen perheensä muutti Muurolasta Helsinkiin; kummassakin paikassa pidettiin kotitarkastuksia. Kesäkuun alussa 1917 Salmela sai rouvansa ja tyttärensä Ruotsiin, missä hän perheineen asettui asumaan Korpikylän Alarovalle Albert Lasun taloon. Sieltä Salmela palasi Tornioon tammikuun 28. p:nä 1918. Hänen perheensä tuli saman vuoden helmikuun 11. päivänä Ouluun, minne Salmela itsekin muutti.

Oulusta Salmela maaliskuun 1. p:nä 1918 komennettiin Haaparannan suomalaiseen konsulaattiin, missä hän sitten teki maallemme suuria palveluksia.[99]

Tällainen on Jussi Salmelan ja Muurolan etapin kunniakas tarina.

Rovaniemen aktivistikeskus.

Rovaniemi, tuo "Peräpohjolan suurkylä" eli Lapin kuuluisa "pääkaupunki" on kauan aikaa ollut rautatieverkkomme pohjoisin päätepiste. Se sijaitsee arvonsa tuntien hyvinvoivan näköisenä 52-penikulmaisen Kemijoen pohjoisrannalla, niemekkeellä, jota koillisessa rajoittaa Ounasjoen laskusuu ja josta itään päin, Kemijoen pohjoisimman mutkan muodostamalla vastakkaisella niemekkeellä kohoaa rovaniemeläisten ylpeys, mahtava Ounasvaara.

Suuri luonto ikäänkuin hengittää voimaa ja kuntoa miesten mieliin ja sydämiin.

Jääkäriliikkeen aikana Rovaniemi ei kylläkään harjoittanut järjestettyä etappitoimintaa oppaineen ja määrättyine reitteineen, mutta se muodosti kuitenkin hyvin tärkeän tukipisteen ja sen kautta kulki – omin neuvoin – useita Lockstedtin leirille pyrkijöitä. Venäjältä karanneille keskusvaltojen sotavangeille se niinikään oli varsin mieluinen ja tärkeä turvapaikka.

"Roudan ja raudan" toisessa osassa tutustuimme kuitenkin erääseen yritykseen, joka todistaa, että varsinaisen etappitienkin aikaansaamista ajateltiin. Eläinlääkäri Alpi Pasma, jonka puoleen maisteri Arvi Hällfors lokakuussa 1915 kääntyi, lupasi näet järjestää varalle n.s. pohjoisen reitin (Rovaniemi–Sinettä–Raanujärvi– Lohijärvi–Juoksenki tai Pello). Ja Ylitorniolta peräisin olevana hän lienee reitin hyväksi jotakin tehnytkin, ainakin siitä päättäen, että tämänkin tien varrella oli varmoja turvapaikkoja, joissa korvenkulkija sai ruokaa, hoivaa ja ymmärtämystä. Myöhemmin varsinkin pommarit käyttivät paljon tätä reittiä. Saanemmekin vielä tutustua muutamiin tämän reitin varrella oleviin tukikohtiin ja Saksaan-menijäin opastajiin.

Pasman toiminta kesti joka tapauksessa vain vähän aikaa, sillä erään luonteenheikkouden tähden ystävät toimittivat hänet maasta pois. Hänkin liittyi sitten (26.11.1915) jääkäripataljoonaan palvellen siinä heikontuneesta terveydestään huolimatta isänmaatansa.

Rovaniemen ja sen ympäristöjen aktivisteista ja jääkäriliikkeen ystävistä mainitsemme metsänhoitajat H. R. Sandbergin, K. A. Fellmanin, Torsten Gottlebeuin ja Paavo Norvasalon (k.), piirilääkäri Hannu Holckin (k.), varatuomarit Arvi Ahmavaaran ja Ali Tornbergin, kauppias I. Mannermaan ja agronomi Emil Kariniemen.

Samoin olivat jääkärien avustajia pientilallinen Heikki Bäfver (Rovaniemen pitäjän Pikkukylässä Kemijoki-varressa), jonka luona moni jääkäri ja sotavanki sai suojan; hän oli aina valmis auttamaan ja neuvomaan. Maanviljelijä Janne Koivula (Huhdan tilalla Kemijoki-varressa 17 km itäänpäin Rovaniemeltä) avasi myös auliisti ovensa jääkäreille toimien oppaanakin.

Mies, joka rovaniemeläisistä aktivisteista ehkä kaikkein ensimmäisenä vihittiin jääkäriliikkeen salaisuuksiin, oli varatuomari Arvi Ahmavaara. Muistammehan hänen ja Arvi Korhosen Oulussa lokakuun keskivaiheilla 1915 tapahtuneen kohtauksen. Silloinhan Ahmavaara lupasi ryhtyä toimimaan jääkäriliikkeen hyväksi Rovaniemellä, mikäli siihen oli mahdollisuutta, ja sai tätä tarkoitusta varten Korhoselta 500 mk käytettäväksi miesten matkarahoiksi. Vaikka Ahmavaara hyvin käsitti hänelle uskotun tehtävän arvon ja vaikka hänellä myös oli halua ryhtyä sitä suorittamaan, ei hän värväyksen alalla kuitenkaan paljoakaan aikaansaanut. Vaatimattomasti Ahmavaara lausuu lähettäneensä matkaan oikeastaan vain yhden miehen, nim. nykyisen jääkärieverstiluutnantti Aleksanteri Aulin, joka sitäpaitsi itse tuli hänen luokseen.

Ahmavaara – ja nähtävästi moni muu Rovaniemen aktivisteista – olisi kyllä yrittänyt toimia värvääjänä tehokkaamminkin, mutta tässä suhteessa oli olemassa muuan sangen valitettava este, nim. se, että Rovaniemellä syksyllä 1915 toiminut innokas aktivisti, äskenmainittu eläinlääkäri Alpi Pasma, monessa suhteessa esiintyi erittäin varomattomasti vaarantaen koko asian. Hän esim. saattoi mennä tukkityöläisten luo ja suurille miesjoukoille suoraan toitottaa: "Kuka tahtoo mennä Saksaan?" Tästä oli seurauksena, että Ahmavaaran ja monen muun täytyi esiintyä äärimmäisen varovaisesti. Tosin Ahmavaara myös tunnustaa, että hänestä tuntui raskaalta toimittaa nuoria miehiä Saksaan, kun koko asia silloin näytti perin epävarmalta. Muuten myös tuomari Ahmavaara on sitä mieltä, että värväystyönkin suorittivat etupäässä jääkärit.[100]

Muurolan etapin johtajan, isännöitsijä Jussi Salmelan pakovalmisteluista kertoessamme saimme jo hyvin myötämielisen käsityksen Rovaniemen poliisikomisariosta Väinö Vihtori Karjalaisesta, miehestä, joka noudattaen kunnian ja omantuntonsa ääntä osui oikeaan, vaikka hänellä jääkäriliikkeeseen nähden olivatkin opastajina ainoastaan santarmit ja kuvernööri af Enehjelm. Näiden mustat teot näet herättivät hänessä käsityksen, että jääkäriliikkeen täytyi sittenkin olla oikea.

Erään kerran, kun Karjalainen sattui olemaan poissa Rovaniemen poliisilaitoksesta, soitti joku poliisi hänelle, että tullipäällysmies Antti Väisänen oli tuonut sinne nuoren miehen, joka pyrki päästä "saksalaiseen sotaväkeen". Karjalainen sanoi silloin puhelimessa poliisille:

"Älä puhu enää; minä tulen heti."

Kun hän tuli poliisilaitokseen, näki hän Väisäsen olevan parastaikaa puhelimessa pyytämässä yhdistettäväksi Tornioon rajatarkastaja Edv. Stjernwallille. Onneksi linja ei ollut silloin vapaa. Odottaessaan puhelua Väisänen kertoi Karjalaiselle, että kysymyksessäoleva nuori mies oli asemalla tullut häneltä tiedustelemaan, kuka se täällä olisi sellainen, joka vastaanottaisi ja opastaisi Saksaan-menijöitä, sillä hänet oli se ja se kuuluisa värväri lähettänyt matkalle.[101]

Silloin Karjalainen sanoi Väisäselle:

"Äläpäs ilmoita vielä mitään rajatarkastajalle, vaan neuvotellaan ensin, mitä meidän on tehtävä! Meidän on nyt tehtävä vaali kahden pahan välillä, sillä meidät voidaan parhaassa tapauksessa joko ampua tai hirttää. Jos me lähetämme pojan kuvernöörille, niin jääkärit saattavat meidät ampua, ja jos se lähetetään Saksaan ja ryssät saavat sen tietää, niin meidät voidaan hirttää."

Tämä puhe näytti vaikuttavankin Väisäseen, mutta pitkän aikaa aprikoituaan hän kuitenkin virkkoi:

"Tästä voi saada ylennystä ja palkkiota, jos sen ilmoittaa!"

Karjalainen sanoi siihen:

"Ei puhuta tällaisista! Mutta jos sinä lupaat olla hiljaa, niin minä selvitän koko asian siten, ettei poika ole enää täällä lörpöttelemässä."

Väisänen taisteli itsensä kanssa, mutta suostui lopulta sanoen:

"Lyödään kättä päälle!"

Karjalainen puolestaan varoitti vielä:

"Muista vain olla hiljaa, sillä muuten paukahtaa!"

Sitten komisario varoitti poliiseja ottaen heittäkin lupauksen, että asiasta ei mitään hiiskuttaisi.

Sen jälkeen ryhdyttiin poikaa kuulustelemaan. Tämä kertoi olevansa talollisenpoika sieltä ja sieltä. Eräs jääkäri oli kulkenut hänen kotipitäjässään kylästä kylään ja tavannut hänetkin kehoittaan lähtemään Saksaan.

Jääkäri oli myös kirjoittanut hänen muistikirjaansa Esko Riekin nimen mainiten, että jos rahat loppuisivat välillä, niin hän voisi huoleti kääntyä Riekin puoleen Oulussa. Edelleen hän oli kirjoittanut samaiseen muistikirjaan sanat "Osula. Kemi" selittäen, että jos poika näkisi Kemin asemalla miehen, jonka lakissa olisi nimi "Osula", niin hän voisi mennä tämän luo huonetta kysymään. Poika kertoi vielä, että samainen jääkäri oli kehoittanut häntä ostamaan piletin Rovaniemelle, mutta siitä huolimatta jäämään Kemiin. Kun hän ei kuitenkaan ollut Kemin asemalla nähnyt sellaista virkalakkista miestä, niin hän oli ruvennut arvelemaan, että kenties hänen sittenkin oli matkustettava Rovaniemelle, ja niin hän oli tehnytkin. Rovaniemen asemalle tultuaan hän sitten oli nähnyt miehen, jolla oli ollut jokin merkki lakissa. Kääntyen tämän puoleen hän silloin oli ilmoittanut olevansa Saksaan menossa kysyen: "Oletteko te niitä miehiä, jotka otatte sinne meneviä vastaan?" Tämä mies oli ollut juuri edellämainittu Väisänen, joka sodan aikana toimi jonkinlaisena ylimääräisenä tullipäällysmiehenä Rovaniemellä.

Sen enempää miestämme kuulustelematta Karjalainen meni nimismies T. Pärssisen luo asiasta neuvottelemaan, vaikk'ei hän ollutkaan nimismiehen, vaan suorastaan kuvernöörin alainen. Karjalainen kertoi nimismiehelle koko tapauksen huomauttaen, että hänen käsityksensä mukaan poikaa ei pitäisi lähettää kuvernöörin käsiteltäväksi, vaan että asia olisi toisin selvitettävä. Kuultuaan vielä Väisäsen luvanneen pitää asian omina tietoinaan Pärssinen ilmoitti myös olevansa sitä mieltä, että miestä ei olisi lähetettävä kuvernöörin luo. Tämän jälkeen Karjalainen pyysi puhelun K. V. Linderoosille Kemin poliisilaitokseen. Puhuttuaan ensin jostakin muusta asiasta, jotta puhelinkeskuksissa olevien venäläisten sotilaskuuntelijain uteliaisuus laimenisi, hän lopuksi kysyi Linderoosilta:

"Tunnetko kauttakulkuliikettä?"

"Mitä liikettä?" kysyi Linderoos.

"Elävää tavaraa!" selitti Karjalainen.

"Kyllä, kyllä tunnen!" kuului langan toisesta päästä.

Silloin Karjalainen kertoi asian lyhyesti ja peitetyin sanoin samalla ilmoittaen lähettävänsä pojan Kemiin yhdessä eräiden Muurmannin radalta tulevien miesten kanssa. Linderoos järjestikin asian.[102] Maisteri Arvi Hällfors toimeenpani sitten Kemissä ankaran valhekuulustelun, poika sai tarpeelliset nuhteet ja lähetettiin – toisten mukana Saksaan.

Kerran taas Kemissä majailevan rajavartio-osaston päällikkö, kapteeni Gerasimenko ja muutamia sotamiehiä tuli Rovaniemen poliisilaitokseen pyytäen Karjalaista mukaansa. Asiaa he eivät sanoneet, vaan menivät sitten suoraapäätä Singerin konttoriin pitäen siellä kotitarkastuksen – Karjalaisen tarvitsematta tehdä mitään. Tarkastuksen jälkeen Gerasimenko pidätti konttorin hoitajan, iiläisen Jaakko Veijolan jättäen hänet kuittia vastaan poliisilaitoksen huostaan. Sen jälkeen venäläiset poistuivat.

"Mitä te teette minulle? Missä minä saan olla yötä?" kysyi Veijola Karjalaiselta.

"Mene kotiin yöksi, mutta muista, ettet karkaa, ja tule aamulla tänne!" vastasi Karjalainen.

Näin Veijola tekikin käyden sitten Karjalaisen suostumuksella vielä konttorissaankin joitakin asioitaan järjestämässä palaten jonkin tunnin kuluttua taas poliisiasemalle.[103]

Mutta heti tämän jälkeen kuvernööri soitti Karjalaiselle mainiten, että Gerasimenko oli kirjeellisesti ilmoittanut vanginneensa Veijolan sekä lisäten:

"Miksi ette ole siitä ilmoittanut?"

"Sehän kuului Gerasimenkolle, joka vangitsemisenkin toimitti", vastasi Karjalainen.

"Niin kyllä", myönteli kuvernööri, "mutta onkos Veijola vieläkin pidätettynä? Hänhän kuuluu viime yönä olleen kotonaan!"

Karjalainen myönsi tämän huomauttaen kuitenkin samalla, että pidätetty oli parhaillaan poliisilaitoksessa ja että tämän poistuminen oli tapahtunut hänen luvallaan ja vastuullaan.

Kuvernööri alkoi pauhata kovasti kysyen lopuksi:

"Millä Te vastaatte, jos se karkaa?"

"Saanko minä antaa valtioneuvokselle suoran vastauksen?" kysyi Karjalainen.

"Antaa tulla!" lupasi kuvernööri.

Silloin Karjalainen lausui:

"Vaikka minä kuinka paljon pahaa teen, niin päälläni minä sen kuittaan."

Kuvernööri julmistui uudelleen huutaen vihaisesti:

"Jollette Te tee tehtäviänne uskollisesti ja rehellisesti, niin minä ajan Teidät helvettiin!"

"Ja mihinkäs sieltä?" tiedusteli Karjalainen harvakseen.

Mutta kuvernööri soittaa heläytti puhelimen kiinni.

Viiden minuutin kuluttua hän soitti uudestaan käskien Karjalaisen heti tulla hänen puheilleen Ouluun.

Mutta tämäpä ei mennytkään.

Silloin af Enehjelm soitti taas kysyen:

"Miksi Te ette tullut?"

Karjalainen vastasi:

"Enhän minä tiennyt, kuka sieltä soitti. Olihan se joku, joka sanoi olevansa kuvernööri, mutta minä en häntä nähnyt, eikä näin pitkän matkan takaa voi tuntea äänestäkään!"

Vähän myöhemmin Karjalainen sai kuvernööriltä sähkösanomakutsun.

Tällöin Karjalainen matkusti Ouluun. Kuvernööri oli hyvin tulisella tuulella, pauhasi ja jylisi. Kun Karjalainen rauhallisena kuunteli valtioneuvoksen sanatulvaa, kysyi tämä äkkiä:

"Ettekö Te puolusta itseänne? Eikö Teillä ole mitään sanomista?"

"Jos puhutaan näin kiivaasti, niin minulla ei ole mitään sanomista, mutta jos puhutaan maltillisemmin, voin minä sitten puolustautua", vastasi komisario.

"No, puhukaa sitten. Minä kuuntelen!"

Kun Karjalainen sitten perinpohjin selitti asian, niin kuvernööri lauhtui myöntäen tämän menetelleen oikein.

Myöhemmin Karjalaista yleensä kartettiin.[104]

Karjalaisen oli kyllä pakko avustaa pidätyksissä, mutta vastahakoisesti hän sen teki, viivytellen aina niin kauan kuin mahdollista.

Kuvernööri af Enehjelmin palvelijat ovat myöhemmin usein väittäneet, että jos he olisivat tienneet ja tunteneet jääkäriliikkeen tarkoituksen, niin toisin he muka olisivat menetelleet. Poliisikomisario Karjalainen on valaiseva esimerkki siitä, mitä kunnianmies, joka läheltä sai seurata af Enehjelmin ja hänen häikäilemättömien kätyriensä toimintaa, itse saattoi päätellä jääkäriliikkeen luonteesta ja päämääristä.

Rovaniemelle asettunut kauppa-asioitsija Felix Åke Rossander oli myös jääkäriliikkeen miehiä. Hän oli itsekin, vaikka olikin jo 36-vuotias, päättänyt liittyä jääkäripataljoonaan, olipa ollut jo vaivojen ja vastuksien jälkeen matkalla Lockstedtiin, mutta hänen heikon terveytensä takia ystävät olivat käännyttäneet hänet takaisin arvellen, että hän ehkä kotimaassa voisi paremmin itsenäisyysliikettä hyödyttää. Ja niin hän oli asettunut Rovaniemelle Arvi Niskalan omistamaa agentuuriliikettä yhdessä tämän kanssa hoitamaan.

Rossander teki voitavansa auttaaksensa jääkäreitä näiden vaikeassa ja vaaranalaisessa toimessa. Monet jääkärit vierailivat hänen kodissaan, ja muuan heistä, nim. Rovaniemellä värvärinä toimiva jääkäri Artturi Kästämä asuikin lyhyehkön ajan hänen ja Niskalan luona eräässä mökissä Rovaniemen leipätehtaan läheisyydessä. Kun Rossander tällä tavoin oli kosketuksissa Rovaniemellä liikkuvien jääkärien kanssa, täytyi hänen suhtautumisessaan paikkakuntalaisiin olla mahdollisimman varovainen. Tästä taas johtui, kun hänet sen lisäksi tuon tuostakin nähtiin outojen henkilöiden seurassa, että heräsi kaikenlaisia arveluita, vieläpä joskus sellaisiakin, että hän olisi tekemisissä muka venäläisten kanssa.

Huhut ja nähtävästi myös poliisi Eelis Hoikan virkaintoisuus vaikuttivat sen, että hänet lopulta vangittiin. Tämä tapahtui syyskuun 24. p:nä 1916. Kello 8 aamulla mainittuna päivänä Rossanderin vielä maatessa tuli hänen asuntoonsa nimismies Vilho Hakanen, poliisi Eelis Hoikka ja kaksi oululaista santarmia. Hakanen ilmoitti, että kuvernööri af Enehjelm oli määrännyt kotitarkastuksen pidettäväksi ja hänet pidätettäväksi. Sitten vieraat tutkivat asunnon sangen perinpohjaisesti takavarikoiden kaikki Rossanderin yksityiset paperit ja kirjeenvaihdon, mitkä sinetöitiin ja vietiin santarmien vartioitseman Rossanderin mukana Ouluun. Siellä Rossander suoraan asemalta kuljetettiin lääninvankilaan ja puettiin heti vanginvaatteisiin.

Samana iltana kuvernööri tuli pitämään kuulustelua, jota sitten jatkui vielä seuraavana iltanakin. Kuulustelussa kävi ilmi, että Rossanderia oli koko kesän pidetty erittäin tarkoin silmällä, ja tuntui siltä, että sen oli aikaansaanut pääasiallisesti Eelis Hoikka. Rossander saattoi kuitenkin tyydyttävästi selittää kaikki matkansa. Ainoa valtiollisiin asioihin viittaava seikka oli se, että liikemies Hannu Holck, jonka kanssa Rossanderin tiedettiin usein seurustelleen, oli kadonnut Rovaniemeltä. Tähän asiaan af Enehjelm vaati häneltä valaistusta. Kuulusteltu kyllä tiesi Holckin joku aika sitten poistuneen Saksaan, mutta tietenkään hän ei sitä sanonut.

Kun kuulustelussa ja kotitarkastuksessa ei siis ollut ilmennyt mitään raskauttavaa ja kun koko vangitseminen näytti olevan kovin löyhällä pohjalla, laskettiin Rossander vapaaksi. Määräys tästä annettiin syyskuun 25. p:nä, mutta asianomaiselle se tiedotettiin vasta 26. p:nä, jolloin Rossander viipymättä matkusti Rovaniemelle..

Oltuaan mukana vapaussodassa sekä otettuaan siinä osaa Viipurin valloitukseen ja Ahvenanmaan puhdistamiseen Rossander jatkoi liikemiestointaan, kunnes tuoni hänet korjasi Helsingissä keväällä 1926.

Emme myöskään saa unohtaa Antti Arvid Niskalaa (nyk. kapteeni rajavartiostossa), joka etupäässä työskenteli keskusvaltojen sotapakolaisten hyväksi, mutta joka sitäpaitsi myös värväsi ja auttoi värvärijääkäreitä.

Keskusvaltojen sotavankien auttaminen oli sekä ihmisyyden että isänmaamme kannalta silloisissa oloissa sangen huomattava aktivistisen toiminnan haara. Vaikka totta onkin, että tästä toiminnasta joskus muodostui taloudellista etua tuottava ammatti ja että muutamat sotavankien oppaat vaativat sangen korkeita kuljetuspalkkoja, niin emme kuitenkaan saa aliarvioida tätäkään sekä vaarojen että vastusten alaista, uljuutta ja neuvokkuutta kysyvää työtä. Sillä joka tapauksessa kotimaahansa onnellisesti päässeet pakolaiset tunsivat syvää kiitollisuutta niitä Suomen miehiä kohtaan, jotka olivat heitä auttaneet, ja saksalaiset viranomaiset kiinnittivät suurta huomiota tähänkin ihmisystävyyteen pohjautuvaan avustuksen muotoon. Mehän olimme tämän suhteellisen pienen palveluksen samoin kuin n.s. tiedustelutoiminnankin kautta ikäänkuin Saksan liittolaisia jääkäripataljoonan ollessa niinkuin korkea vuorenhuippu tahi meren myrskyjen keskellä seisova tulitorni, majakka, joka osoitti sen tien ja suunnan, mitä Suomen kansa tahtoi ja uskalsi kulkea.

Sotavankien avustaminen oli siis isänmaamme palvelemista, sillä sen johdosta saavutettu Saksan myötätunto merkitsi itsenäisyytemme luomistyössä verraten paljon.

Niskala rupesi toimimaan heinäkuussa 1915, jolloin saksalaisia sotavankeja tuotiin Kannanlahteen Muurmannin-radan rakennustöihin. Nämä sotavangit oli oikeastaan ensin tuotu Siperiasta Arkangeliin, mistä ne Arkangelin kuvernöörin henkilökohtaisen vastuun ja silmälläpidon alaisina kuljetettiin laivalla Kannanlahteen. Ensimmäinen joukko, yhteensä 120 miestä, saapui sinne heinäkuun 1. p:nä 1915. Ne olivat pääasiallisesti tshekkoslovakkeja ja unkarilaisia. Niskala on kertonut, ettei olisi voinut olla niin sydämetöntä suomalaista, joka, nähtyään tämän sekä asuntoon ja vaatteisiin että ruokaan nähden perin kurjan joukon, ei olisi ollut valmis näitä sotavankeja auttamaan. Ainoa eheä vaatekappale heillä oli lakki, muut vaatteet olivat aivan repaleiset ja kengät rikki. Ruokana heillä oli limppua ja suolaa, ja veden he saivat itse hankkia. He asuivat lautaparakeissa, joissa maakamara oli lattiana. – Ensimmäisen transportin jälkeen tuotiin Kannanlahteen sotavankeja yhä lisää, niin että niitä sittemmin oli siellä useita tuhansia.

Niskala otti viedäkseen Kannanlahteen karttoja[105] ja neuvoakseen siellä sotavangeille Lapin poikki johtavia teitä, varsinkin niitä, jotka kulkivat Savukosken ja Martinkylän kautta. Se saksalainen sotamies, jolle Niskala antoi kartat, kehoitti tätä olemaan toisiin nähden varovainen, sillä ne olivat, kuten sanottu, enimmäkseen tshekkoslovakkeja, siis niinsanoaksemme "puoliryssiä".

Tällä ensimmäisellä menomatkallaan Niskala noudatti reittiä Rovaniemi –Kuusamo–Paanajärvi–Soukelo–Kanasenkylä–Näsö –Kannanlahti. Paitsi saksalaisten sotavankien auttamista, kuului hänen tehtäviinsä käydä Muurmannin radan varrella selvittämässä eräästä jauhotransportista aiheutunutta juttua. Hän oli nimittäin ottanut huoltaakseen erään jauhomäärän kuljetuksen Rovaniemeltä Kannanlahteen, mutta kun ihmiset Kuolajärvellä olivat olleet nälkäkuoleman partaalla, oli hän luovuttanut suurimman osan jauhoista heille.[106]

Toisen matkansa hän suoritti noudattamalla reittiä Pietari–Vologda –Arkangeli–Kannanlahti palaten takaisin Kuolajärven kautta. Päätarkoituksena hänellä oli silloinkin viedä karttoja ja tietoja saksalaisille sotavangeille. Tämän käyntinsä hän naamioi siten, että oli tiedustelevinaan urakoita.

Tavatessaan Kannanlahdessa suomalaisia työmiehiä hän neuvoi näitä saksalaisten yhteyteen kehoittaen heitä opastamaan sotavankeja Ruotsin rajalle. Erään pakolaisjoukon johdattikin sitten muuan Gollhert-niminen tukkimies, joka lähti itsekin Saksaan, nim. Lockstedtiin.

Tultuaan Kannanlahteen toisen kerran Niskala sai tietää, että jo 32 saksalaista oli karannut.

Niskala kävi joulukuussa 1915 vielä kolmannenkin kerran Kannanlahdessa suorittaen tällöin matkan hevosella Rovaniemeltä edestakaisin, tekosyynä taaskin liikeasiat ja työmahdollisuudet, mutta päätarkoituksena karttojen vienti ja saksalaisten neuvonta.

Kun Niskala oli päässyt takaisin Rovaniemelle, tuli jo viisi rohkeata saksalaista hänen luokseen. Niskala puuhasi heille hevoset päättäen itse lähteä kyytiin. Mutta hevosia odoteltaessa saksalaiset menivät Palokunnantalolla pidettäviin Tapaninpäivän tanssiaisiin eivätkä välittäneet, vaikka Niskala heitä kielteli peloitellen siellä olevilla venäläisillä. Saksalaiset tanssivat syrjäkylien jätkien tavoin keskenään, eikä kukaan heitä huomannut. Kun hevoset sitten saapuivat, ilmoitti Niskala tästä tanssijoille, ja niin lähdettiin. Matka suoritettiin Taipaleen kylän eli Kivijärven ja Narkauksen kautta Nuuppaalle ja sieltä Simojoki-vartta pitkin Kallion sahalle[107] sahanhoitaja A. V. Lehmuskallion luo. Sieltä saksalaiset menivät hevosilla Pohjanlahden yli. Niskala seurasi miehiä vain Taipaleen kylään asti.

Myös värvärinä Niskala toimi, kuten jo mainitsimme. Omia ja toisten värväämiä hän lähetti Saksaan 10-15 miestä, joista enin osa saapui Lockstedtiin tammikuun alkupuolella 1916. Hänen ja Rossanderin poikamiesasunnossa jääkärit olivat aina tervetulleita vieraita saaden ymmärtämystä ja suojaa.

Niskala palveli jääkäriliikettä muutenkin, missä vain saattoi. Niinpä hän kerrankin vei Kemiin tärkeän tiedotuksen, joka koski kuvernööri af Enehjelmin jääkäreitä vastaan suuntaamia toimenpiteitä. Kun Enehjelm näet oli Tornion kaupungin rajavartioston päälliköltä saanut tiedon, että joukko jääkäreitä[108] oli Ruotsin Matarengista käsin kulkenut rajan yli Ylitorniolle, niin hän kutsui pohjoisten paikkakuntien nimismiehiä, m.m. Kuolajärven nimismiehen Väinö Vanhalan, Ouluun kehoittaen näitä tarkoin pitämään "kulkijoita" silmällä. Palatessaan Oulusta Vanhala poikkesi Rovaniemelle kertoen asian Niskalalle siinä mielessä, että tämä tiedoittaisi Kemiin kuvernöörin erikoisesti varustautuneen kysymyksessäolevia jääkäreitä vastaan. Tämän tiedon saattaminen Kemiin olikin Niskalan viimeisiä tällaisia toimia.

Näissä puuhissa kului aika joulukuun 6. päivään 1916.

Niskala oli jo kauan aavistanut, että häntä pidettiin silmällä. Eksyttääkseen vaanivaa vihollista hän piti asuntoa kolmessa eri paikassa. Kovin rauhattomaksi kävi tietenkin ajan oloon tällainen elämä. Ei saanut Niskala – niinkuin eivät monet muutkaan jääkäriliikkeen vuosina toimivat – silmäänsä tuota kadehdittua porvarin-unta eikä voinut myöskään työmiehen tavalla levollisesti kuorsata. Makuulle laskeutuessaan hän joka ilta mietti mielessään: "Tulevatkohan ne jo tänä yönä!" Ja silloin hiipi sydämeen katkera viha, viha niitä omia kansalaisia kohtaan, jotka perkeleelliseksi ammatikseen toimivat perivihollisen kätyreinä urkkien ja ilmiantaen niitä, jotka isänmaan itsenäisyyden saavuttamiseksi olivat valmiit henkensäkin uhraamaan.

Näissä mietteissä Niskala, kuten usein ennenkin, valvoi vuoteessaan aamuyöllä joulukuun 6. p:nä 1916. Silloin yht'äkkiä koputettiin hänen ikkunaansa.

Niskala nousi vuoteeltaan arvaten heti, mistä oli kysymys. Hänellä oli pöydällä täydessä kunnossa kaksi pistoolia, mauser ja browninki. Hän mietti hetkisen. Puutarhaan päin oleva ikkuna oli vara-aukko, josta Niskala oli suunnitellut vaaran tullen pakenevansa. Hän meni sen luo, mutta huomasi sen takana sotamiehen painetti pystyssä; ja pihanpuoleisen ikkunan takana oli muita kiinniottajia.[109] Silloin hän käsitti, että pako oli mahdoton.

Mutta minne hän piilottaisi pistoolinsa, jotka löydettyinä tietysti todistaisivat hänen "rikollisuutensa!"

Kuului toinen koputus. Kun ikkunan kierrekaihtimet olivat alhaalla, ei ulkoa voinut nähdä sisälle. Tehden nopean päätöksen Niskala työnsi pistoolit toisen pöydän alla olevien käytettyjen vaatteiden suojaan.

Sitten hän meni avaamaan kysyen kuitenkin ensin:

"Mitä asiaa?"

"Kotitarkastusta pitämään!" sopersi suomalaisen poliisin ääni ulkoa.

Niskala avasi oven, jolloin muuan santarmi sulki hänet heti syleilyynsä tutkien taskut.

Yövieraita olikin lujasti: Santarmiupseeri, 3 santarmia, 6 sotamiestä sekä suomalainen poliisi, siis yhteensä 11 miestä.

Niskalan asunto tutkittiin perinpohjin. Kaikki paperit otettiin mukaan, mutta pöydän alla olevia vaatteita ei – ihme kyllä – huomattu penkoa. Niskala selitettiin pidätetyksi sekä vietiin ensin läheiseen kasarmiin ja sieltä – puolta tuntia ennen junan lähtöä, jottei herätettäisi huomiota – rautatievaunuun.

Junamatkalla upseeri ja yksi santarmi erosivat Tornioon, mutta kaksi santarmia jäi saattamaan ja vartioimaan vankia. Kun Niskala tiedusteli, minne hänet vietäisiin – Pietariinko vai Helsinkiin, niin santarmit eivät sanoneet sitä tietävänsä, ennenkuin vasta Riihimäellä.

Mainittakoon, ettei Niskalaa matkalla pidetty raudoissa.

Riihimäellä kuului lyhyt komennus: "Helsinkiin!"

Helsingin asemalta Niskala vietiin santarmihallitukseen, tuohon tunnettuun Albertinkadun 25:nteen. Siellä hänet pantiin eri huoneeseen, jonne hetken perästä hyökkäsi pulska upseeri Tuntzelman von Adlerflug. Katsoen Niskalaa tiukasti silmiin hän ryhtyi tätä kiukkuisesti haukkumaan ja manaamaan kysyen aina välillä:

"Kuinka monta kertaa poronnahkaa on myyty?"

Tämän jälkeen tuli huoneeseen muuan santarmivääpeli, joka pani Niskalalle sekä jalka- että käsiraudat. Sitten – rautojen kolkosti kalistessa – portaita alas, autoon ja Katajanokalle!

Katajanokalla häneltä otettiin raudat heti pois. Seurasi sitten pitkä odotus – kahteen viikkoon ei halaistua sanaa. Ja tämän jälkeen vihdoin muodollinen tutkinto – tulkkina eräs Hosiainoff –: Kuka on ja mistä? Onko värvännyt nuorukaisia Saksaan? J.n.e. Niskala tietysti kielsi kaiken jyrkästi.

Meni jälleen kokonainen kuukausi – eikä taaskaan halaistua sanaa.

Mutta sitten tuli eräänä yönä tiukka tutkinto, jota kesti klo 1/2 11:sta klo 4:ään aamulla. Niskalaa syytettiin siitä, että hän oli värvännyt nuorukaisia Saksaan, auttanut sotavankeja karkaamaan ja harjoittanut vakoilua. Tällä kertaa oli tulkkina eräs hämeenlinnalainen kauppiaanpoika – oikein hyvä mies. Kun upseeri löi sapelilla pöytään sanoen: "Teidän asianne on selvä, ja Teidät hirtetään huomenna, mutta toisten roistojen kiinni saamiseksi Teitä vielä tutkitaan!" niin tulkki suomensi tämän kaiken, mutta lisäsi yhteen menoon: "Älkää olko millännekään, se vain peloittelee!"

Sitten pidettiin useita lyhyitä tutkintoja ja myös jokunen pitempikin kuulustelu. Santarmit olivat m.m. saaneet selville, että Niskala oli kirjoittanut eräälle oululaiselle, varatuomari Antti Seppäselle kirjeen, jossa oli sanottu m.m. näin: "En ole tällä kertaa tilaisuudessa lähettämään sitä sovittua rahamäärää, sillä Unander Haaparannalla on Saksan konsuli eikä pääse Suomeen tuomaan minulle rahoja enkä minä pääse Ruotsiin." Kirje koski todellista liikeasiaa, mutta tutkijain mielestä oli erittäin raskauttavaa, että Niskala näin oli ollut tekemisissä Saksan konsulin kanssa.

Tutkinto lykkäytyi taas toistaiseksi, sillä paperit kiertelivät Ruotsissa ja ties missä.

Ja sitten tuli vallankumous.

Senaatin varapuheenjohtajan Pehr Svinhufvudin toimesta Katajanokalla säilytetyt vangit monien neuvottelujen jälkeen vihdoin vapautettiin, ja niin Niskalakin pääsi vapaaksi pitkänäperjantaina huhtikuun 6. p:nä 1917.

Jo pelkkä tieto siitä, että näillä pohjan perillä seurattiin Suomen nuorten miesten päättäviä, rohkeita askeleita suurella myötämielisyydellä ja onnistumisen siunauksin, oli omansa heitä rohkaisemaan, kohottamaan ja tukemaan.

Myöskin Rovaniemeltä värvättyjen jääkärien lukumäärä – 17 – oli melkoinen todistaen sekin tämän seudun väestöstä hyvää.

Niinkuin pohjolan kirkkaat talviyöt roihuavine revontulineen, niin oli Rovaniemikin korkealle kohoava valosoihtu, joka uskollisesti valaisi jääkärin pimeätä ja vaaroja täynnä olevaa polkua.

TOIMINTAA TORNIONJOEN LAAKSOSSA RAJAN MOLEMMIN PUOLIN.

    Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
    Vieras valta täältä pois!

                      A. Oksanen.

Haaparannan etappi.

Oli varsin luonnollista, ettei Saksaan-menijöitä, kun heidät kerran oli opastettu Ruotsin puolelle, voitu jättää siellä oman onnensa nojaan, ominneuvoin hapuilemaan ja itse huolehtimaan matkansa jatkamisesta, sillä monet olivat ne vaarat, jotka vieraassa, joskin jääkäriliikkeelle yleensä myötämielisessä maassa uhkasivat suuressa maailmassa liikkumaan tottumattomia ja ruotsinkieltä taitamattomia poikiamme, varsinkin niitä, jotka olivat lähteneet pitkälle matkallensa maalaisoloista. Puhumattakaan tavallisista matkatoimenpiteiden hankaluuksista oli esim. Saksaan-menijäin matkarahojen jako erikoisesti järjestettävä, sillä, kuten tiedämme, ne suoritettiin kahdessa osassa, Suomessa maamme läpikulkua varten markoissa ja Ruotsissa edelleenmatkustamista varten Ruotsin kruunuissa. Kun näet kiinnijoutumisen vaara Suomen puolella oli hyvin suuri, ei olisi ollut viisasta antaa pojille mukaan koko tarvittavaa rahaerää eikä myöskään vierasta rahaa, sillä mahdollisesti pidätettäessä rahan runsaus ja varsinkin vieras raha olisi ilmeisesti todistanut heitä vastaan, ja heikot luonteet olisivat voineet muutenkin joutua kiusauksiin. Jos taas kaikki matkarahat olisi annettu Suomen rahassa, olisi ne tietenkin Ruotsissa pitänyt vaihtaa kruunuihin, mutta sitenhän miehemme olisivat heti ilmaisseet itsensä, mikä ei kuitenkaan olisi ollut suotavaa. On nim. huomattava, että meikäläisten täytyi jo Ruotsin puolueettomuudenkin takia myös siellä tarkoin salata matkansa päämäärä ja se mistä olivat kotoisin. Sitäpaitsi Haaparannalla ja yleensä Ruotsissa aivan vilisi venäläisiä urkkijoita, jotka monin keinoin olisivat voineet tottumattomia ja usein yksinkertaisia poikiamme houkutella harhateille. Myöskin oli ruotsalaisen rajavartioston ja Ruotsin viranomaisten kanssa välttämättömät selvitykset suoritettava notkeasti ja nopeasti.

Saksalainen, värväystä ja miestenkuljetusta varten Tukholmaan perustettu toimisto oivalsi hyvin nuorten miestemme vaikeudet ja järjesti tämän tähden Haaparannalle miesten vastaanottoa ja lähettämistä varten alatoimiston.[110] Mutta voidaksemme ymmärtää Haaparannalla suoritetun etappityön haarautumia meidän täytyy lyhyesti tutustua Tukholman saksalaiseen etappitoimintaan sekä niihin etappijohdon suomalaistuttamista tarkoittaviin ponnistuksiin, joihin Kai Donner rohkeasti ryhtyi.

Koska jääkäripataljoona, niin puhtaasti suomalainen yritys kuin se olikin, oli saksalaisen sotilasjohdon alainen ja rahoitettiin Saksan valtakunnan varoilla,[111] katsoivat Saksan sotilasviranomaiset luonnolliseksi, jopa välttämättömäksi, että joku saksalainen upseeri lähetettäisiin Tukholmaan kysymyksessäolevaa etappia johtamaan. Tämän upseerin tehtävänä oli järjestää Suomesta tulevien miesten vastaanotto sekä huolehtia heidän ohjaamisestansa Ruotsin läpi Lockstedtiin ja heidän matkakustannustensa rahoittamisesta Ruotsissa. Ensimmäiseksi etappipäälliköksi määrättiin luutnantti Schues, etevä ja jo ennestään Suomen oloihin perehtynyt mies. Hän saapui Berliinistä Tukholmaan syyskuun 1. p:nä 1915 tuoden mukanaan sen virallisen tiedonannon, että Lockstedtin joukko oli päätetty laajentaa aina 2000:n miehen vahvuiseksi.[112] – Mutta yhtä luonnollista oli, että tähän saksalaisten johtamaan Tukholman etappitoimistoon kiinnitettäisiin myös puhtaasti suomalaisia voimia. Ja tässä tarkoituksessa komennettiin etappitoimistoon maisteri Almar Fabritius. Hän oli parhaimpia ja rohkeimpia vanhemman polven aktivisteja, mies, joka jo siihen mennessä oli paljon tehnyt jääkäriliikkeen hyväksi. Fabritius oli muuten pfadfindereistä vanhin. Me voimmekin sanoa, että Fabritiuksesta tuli saksalaisen etappijohdon tukipylväs. Niinpä hän laati koko sen värväyssuunnitelman, joka syyskuun alussa lähetettiin ylioppilaskomitean käytettäväksi.

Alussa jääkäriliikkeen väsymätön huoltaja, tohtori Herman Gummeruskin otti osaa Tukholman etappitoimiston työhön.

Kun värväys ja miesten lähettäminen jääkäripataljoonan päällikön, majuri Bayerin mielestä kävi liian hitaasti, lähetti hän lokakuun puolivälissä 1915 kapteeni Heldtin Tukholmaan ottamaan selkoa tuon hitauden syistä. Saksalaiset samoin kuin Tukholman suomalaiset aktivistitkaan eivät näet täysin tajunneet värväystyön äärettömiä vaikeuksia. Kapteeni Heldt tuli sitten Tukholman etapin päälliköksi Schuesin sijalle, ja hänen nimensä mukaan ruvettiin sikäläistä etappitoimistoa jääkärien kesken sanomaan "Heldtin konttoriksi".

Myöskin Kai Donner, joka kesäkuun 8. p:n 1916 raskaan, erämaiden halki suoritetun paon jälkeen oli siirtynyt Ruotsiin, tuli Tukholman etapin historiassa näyttelemään huomattavaa osaa. A.K:n toivomuksen mukaan hän toimi siellä A.K:n asiamiehenä ja edustajana. Joskin Donner kuului myös Tukholman delegatinoon, työskenteli hän kuitenkin kaksivuotisen sielläolonsa ajan enimmäkseen yksin. A.K:n jäsenenä toimiessaan hän oli, niinkuin muutkin A.K:n jäsenet ja Suomessa toimivat aktivistit yleensä, vakavasti kiinnittänyt huomionsa varsinkin kahteen seikkaan. Näistä toinen oli se, että yhteys Suomen aktivistien ja ulkomailla toimivien itsenäisyysmiesten, semminkin Tukholman delegation välillä oli hyvin puutteellinen, mikä aiheutti suurelle asialle paljon haittaa. Toinen seikka taasen oli se yhä selvemmäksi käynyt tosiasia, ettei saksalainen etappijohto Suomen oloille vieraana ollut eikä voinutkaan olla, erinomaisesta avustajastaan huolimatta, tilanteen tasalla.

Heti Tukholmaan tulonsa jälkeen Donner ryhtyi suunnittelemaan sellaista Ruotsissa toimivaa etappia, joka riippumattomana saksalaisten ylläpitämästä etapista voisi hoitaa sekä yhteyttä Suomen kanssa että kaikkia muitakin ilmeneviä asioita niin Saksaan kuin Suomeenkin päin ja myös Ruotsissa.[113] Mistä tässä oli kysymys, selviää parhaiten siitä jääkärietappien järjestämistä koskevasta esityksestä, jonka Donner elokuun 8. p:nä 1916 teki kapteeni Heldtille. Donner esitti suoraan, että etapin johdonkin pitäisi joutua suomalaisten käsiin ja että se aineellisestikin olisi suomalainen yritys siten, että A.K. suorittaisi kaikki etapista johtuvat kustannukset. Tämän ehdotuksen hyväksyivät sekä A.K. että Tukholman suomalainen delegatio. Mutta saksalaiset pelkäsivät etapin suomalaisten käsissä sotilaallisesti epäonnistuvan, kun taas suomalaiset olivat sitä mieltä, ettei se saksalaisten komentamana vastaisi tarkoitustaan. Tulokseksi saatiin kompromissi; päätettiin, että etappi toimisi molempien puolien tarkastuksen alaisena.

Kun kapteeni Heldt erinäisistä syistä alkupuolella vuotta 1917 karkoitettiin Ruotsista ja kun tohtori Smidt silloin virallisesti tuli saksalaisten edustajaksi Tukholmaan, muuttui etapin johtokin suomalaiseksi joutuen Kai Donnerin käsiin. Näin myös etapilla toimivat jääkärit tulivat suomalaisen etappijohdon alaisiksi. Tohtori Smidt oli muuten harvinaisen ymmärtäväinen mies, joka antoi suomalaisten vapaasti toimia – sekaantumatta mihinkään – uskoen heille erinomaisen tärkeitäkin tehtäviä.

Tukholman etappitoimiston Haaparannalle järjestämän alatoimiston saksalaiseksi valvojaksi ja toiminnan rahoittajaksi komennettiin Suomessa aikaisemmin liikealalla toiminut ruotsin- ja suomenkielentaitoinen saksalaissyntyinen johtaja Wilhelm Dahm[114] Hän siirtyi Uumajan etappitoimistosta Haaparannalle syys- ja lokakuun vaihteessa 1915 ja käyttäen salanimeä "Dahlen" hän toimi koko ajan sikäläisten etappijääkärien yhteydessä; nämä itse asiassa suorittivat varsinaisen etappityön. Myöskin edellisen veli, niinikään Suomen oloihin perehtynyt Richard Dahm komennettiin länsirintamalta Ruotsiin. Hän saapui suoraan Haaparannalle lokakuun lopulla 1915, mutta siirrettiin jo joulukuun puolivälissä Tukholman etappitoimistoon,[115] jotavastoin Wilhelm Dahm toimi Haaparannalla aina huhtikuuhun asti 1917. Molemmat Dahmit, samoin kuin heidän vanhin veljensä E. Dahm, joka joulusta 1915 lähtien oli saksalaisen tiedustelutoiminnan tehtävissä Haaparannalla, olivat Suomen asian lämpimiä kannattajia. Dahmit olivat reippaita miehiä, jotka hyvin tulivat toimeen suomalaisten etappimiesten kanssa.

Tukholman etappitoimiston edustajat ja Haaparannalle komennetut etappijääkärit muodostivat tuon jääkäriliikkeen aikana niin kuuluisaksi tulleen, saksalaisen etappijohdon alaisen "Halkokonttori".

Saadakseen Tukholman etappitoiminnassa aikaan niitä parannuksia, joista oli puhe, Kai Donner ryhtyi etsimään Haaparannalle omaa asiamiestä, jonka avulla ensinnäkin Tukholman ja Helsingin välinen postiyhteys saataisiin säännölliseksi.[116]

Tällaiseksi asiamieheksi Donnerin onnistuikin saada erinomainen mies, Kemin etapin historiasta jo entuudestaan tuntemamme insinööri Konstu Pietilä, joka tällöin pakolaisena oleili Haaparannalla. Ja samassa suhteessa kuin Donner Tukholmassa pääsi vaikuttamaan n.s. "Heldtin konttorin" asioihin, kasvoi myös hänen asiamiehensä Pietilän vaikutusvalta Haaparannan "Halkokonttorissa", niin että Wilhelm Dahm ja Pietilä johtivat sittemmin yhteisesti etappityötä Haaparannalla ja Tornionjoki-laaksossa. Insinööri Pietilä hoitikin harvinaisella tunnollisuudella ja uhrautuvalla alttiudella etappia koskevia asioita kuolemaansa saakka (10.1.1918).

Kemin kautta ja Tornionjoki-varresta rajan yli tulleiden Saksaan-pyrkijäin oli saavuttava ilmoittautumaan "Halkokonttoriin", joka järjesti miestemme jatkomatkan ostaen piletit ja antaen heille ruokarahat.

"Halkokonttorin" täytyi myös kovin kourin tarttua niihin keinottelijoihin, jotka Suomessa värväyttivät itsensä saaden sitten sekä täällä että Ruotsissa matkarahat, mutta jotka palasivatkin ensi tilassa Ruotsista takaisin. Kun näitä tällaisia rupesi ilmestymään yhä enemmän, niin "Halkokonttori" ryhtyi m.m. sellaiseen toimenpiteeseen, että joku etappijääkäri lähetettiin viemään Saksaan-menijöitä halki koko Ruotsin. Tämä toimenpide oli sitäkin välttämättömämpi, kun kysymyksessäolevat keinottelijat saattoivat ilmiantaa värvärinsä, kuvata tuloreittinsä j.n.e.

Ensimmäiset Haaparannalla toimineet etappijääkärit olivat K. H. Kekoni ja V. E. Tuompo[117], molemmat luokka- ja ylioppilastovereita sekä kumpikin pfadfindereitä.

Kesäkuussa 1915 he olivat lähteneet Lockstedtista Suomeen alkuaan tiedustelutoimi silmämääränään. Viivyttyään matkalla Berlinissä parisen viikkoa jääkärimme saapuivat heinäkuun puolivälissä Haaparannalle. Siellä he heti joutuivat yhteyteen torniolaisten aktivistien kanssa, joista eritoten mainitsemme Eero Kuussaaren (Heickell), Toivo Rautavuoman (Jernstedt) ja kansanopistonjohtaja J. E. Tuompon ynnä veljekset Yrjö Paaden ja Paavo Hällin. Rautavuoma oli jo hankkinut heille tarvittavat paperit, passit y.m. järjestäen muutenkin heidän matkansa. Mutta juuri kun he olivat lähtemässä, he saivat tohtori Herman Gummerukselta sähkösanoman, joka sisälsi käskyn jäädä Haaparannalle odottamaan lähempiä määräyksiä. Tätä noudattaen jääkärimme vuokrasivat itselleen pienen huoneen Vestergatanin 74:nen yläkerrasta. Huone oli tuon kuuluisan "Halkokonttorin" alku.

Etappijääkärien ensimmäisenä työnä oli hakea yhteyksiä myös ruotsalaisten viranomaisten kanssa.

Ruotsin yleisesikunnassa palveleva rajavartioston päällikkö majuri Edgard Ruthberg[118] oli ensimmäinen ruotsalainen viranomainen, jonka kanssa he joutuivat tekemisiin. Tämä mies oli lämmin Suomen-ystävä, joka sitten tehokkaasti tuki aktivistiemme Pohjois-Ruotsissa suorittamaa työtä. Samoin Kunink. Majestm Käskynhaltian uskottu, majuri Gustaf R. Hårleman (nykyjään eversti ja Tukholman poliisimestari) ymmärsi Suomen vapausliikkeen merkityksen osaten näin ollen oikealla tavalla suhtautua aktivistiemme ja etappijääkäreitten toimintaan.

Kesän 1915 kuluessa liike Haaparannalla oli luonnollisesti hyvin vähäistä – pääasiallisesti vain joku Saksasta palannut jääkäri pyrki rajan yli – joten etappijääkärimme tällöin harjoittivat etupäässä tiedustelutoimintaa. Syyskuussa, kun tieto jääkäripataljoonan perustamisesta oli tullut tunnetuksi, Saksaan-pyrkijöitä jo alkoi ilmestyä, mutta oikeastaan vasta lokakuussa niitä rupesi tulemaan enemmän.

Syyskuussa 1915 Kekoni ja Tuompo siirtyivät käytännöllisistä syistä Haaparannan ulkopuolelle, erääseen pieneen Kuusilahti-nimiseen[119] kesä-asuntoon, Tornionjoen alajuoksun varrelle. Sen vastapäätä olevasta Suomen-puolen Hellälästä suuntautui näet avoveden aikana ylikulkuliike juuri tälle kohdalle ja Kuusilahdesta käsin voitiin myös paremmin pitää silmällä ruotsalaisia tullimiehiä, joiden vartiolinja huvilan lähettyvillä ulottui rantaan saakka.

Myös jääkäri Thomas Wolff oli lokakuun ajan etappijääkärinä Haaparannalla asuen Kekonin ja Tuompon kanssa Kuusilahdessa; sittemmin hänet komennettiin Uumajaan.

Lokakuun lopulla Kekoni asettui vakituisesti etappijääkäriksi Ruotsin Karunkiin. Karungissa hän asui ensin majatalossa ja sittemmin eräässä matkustajakodissa. Työtä hänellä oli yllin kyllin, sillä Saksaan menijöitä, jotka hän lähetti pitkälle matkalle suoraan Karungista, tuli paljon.

Marraskuun lopussa 1915 Kekoni lähti Saksaan jääkäripataljoonaan.[120]

Kekonin siirryttyä Karunkiin Tuompo jäi alussa yksin hoitamaan Haaparannan etappia saaden kuitenkin jonkun ajan kuluttua avukseen muutamia etappijääkäreitä, m.m. Villamon ja Rehnbäck'in. Mutta jo tammikuun 8. p:nä 1916 Tuompokin palasi jääkäripataljoonaan. Yhtämittaista tarmoa ja kestävyyttä kysyvää puuhaa oli etappijääkärin vastuunalainen toimi.

Haaparannan etappijääkärit vaihtuivat tuon tuostakin. Heistä eritoten mainittakoon Uumajassa aikaisemmin toiminut jääkäri Paul Wallenius (salanimi "Wejde"), jonka toimikausi Haaparannalla oli verraten pitkä. Hän oli peloton, iloinen ja suoraluontoinen mies sekä asiaan erittäin innostunut.[121]

Vaikkakin tarkoituksemme on ollut selostaa vain Haaparannalla suoritettua etappityötä, olisi kuitenkin kuvauksemme jääkäriliikkeen aikaisesta Haaparannasta vaillinainen, jos jättäisimme mainitsematta n.s. "Hoitokomitean" miesten puuhat, nimittäin rajalla liikkuvien jääkärien y.m. tiedustelu- ja pommaritehtäviä koskevan toiminnan. Tätä sangen tärkeätä jääkäriliikkeen haarautumaa edusti ensinnäkin "firma Hahnsson & Lund", jonka tekaistun toiminimen taakse kätkeytyi Ragnar Heikelin ("Hahnsson"; "Saylor"; sittemmin jääkärimajuri; hukkunut lentokoneessa Suomenlahteen) ja Erik Malmbergin ("Lund"; nyk. jääkärieverstiluutnantti) varsin huomattava ja taitava tiedustelutoiminta. Tämä "firma" toimi Tukholmassa olleen Saksan Yleisesikunnan tiedusteluosaston alaosastona, mutta sai kuitenkin itsenäisesti suunnitella ja järjestää työnsä. Sen toiminta oli hyvin monipuolista laatua koskien sota-asiain tiedustelun kaikkia aloja.[122] Tämän tiedustelutoimen pääkonttori oli Tukholmassa ja sen johtajana maisteri J. W. Snellman. Saksan meriesikunnan tiedustelutoimintaa taas hoiti erittäin ansiokkaasti Eero Heickell (nyk. jääkärieverstiluutnantti Kuussaari) varsinkin Ruotsiin paettuaan, mutta osaksi jo Torniossa-olonsakin aikana.[123]

Haaparannan majoituspaikat.

Paitsi edellä selostamaamme etappitoiminnan taholta saatua niin sanoaksemme virallista avustamista, Saksaan-pyrkijät, jotka useinkin perin uupuneina tulivat Ruotsin puolelle, tarvitsivat tietysti myös katon päänsä päälle sekä muutakin hoitoa ja hoivaa niin kauan kuin heidän oli pakko viipyä Haaparannalla tai yleensä Ruotsin puolella.

Saksaan-menijät asuivat Haaparannalla Savukosken ja Dufvenbergin matkustajakodeissa, Gunnaren majatalossa ja Filpuksen täysihoitolassa.

Savukosken matkustajakoti sijaitsi Storgatanin (Iso kadun) 6:nnessa aina heinäkuun 13. päivään 1917, jolloin se paloi. Sen omistivat Suomen Alatornion Laivaniemeltä kotoisinoleva Isak Savukoski ja hänen Haaparannalla syntynyt vaimonsa Maria Savukoski. Savukoski, joka käsitti Suomen isänmaaksensa, oli jääkäriliikkeelle hyvin lämmin. "Soisin sydämestäni, että asia menisi läpi, mutta minua peloittaa, kun takana on vahva Venäjä", lausui Savukoski kerran. Tämän kirjoittajalle hän kertoi: "Pojat uskoivat ja olivat varmat siitä, että heidän asiansa onnistuu." – Ja rouva Savukoski toimi uhrautuvasti miehensä rinnalla.

Savukosken matkustajakoti oli – varsinkin jääkäriliikkeen alkuaikoina – Saksaan-menijäin päämajoituspaikka. Siellä oli heitä varten aina varattu 4-5 huonetta. Monet sadat Suomen-pojat saivat siellä perin ystävällisen vastaanoton. Savukoski piti myös huolta poikien turvallisuudesta. Armotta hän ajoi ulos kaikki kätyrit ja urkkijat. Toisinaan pojatkin puuttuivat tähän "työhön", jolloin Savukoski sanoi: "Antakaa vain hyvä lähtö!" – Joskus saattoivat pojat "muistamattomuudessaan" tehdä kaikenlaisia erehdyksiäkin, kuten "hantaakien" oikomisia[124] ja muuta sellaista, mutta heitä koetettiin kärsiä, kun tiedettiin, että asia oli niin suuri.

Savukosken matkustajakodissa asui myös ajoittain paljon suomalaisia maanpakolaisia, kuten maanviljelijät Juho ja Nikolai Ekola, kauppias J. E. Härmänen, maisteri Arvi Hällfors, viskaali Kaarlo Hällfors, isännöitsijä Jussi Salmela, metsänhoitaja A. A. Huovinen y.m.

Erikoisesti on mainittava talon toimelias palvelija Anna Johansson (kotoisin Matarengista), joka koko sydämensä innolla yhdessä hyvän isäntäväkensä kanssa piti huolta pojista palvellen ja suojellen heitä. Hän oli pulska ja väkevä tyttö, joka osasi pitää poikia kurissakin, milloin sellainen tuli kysymykseen. Niinikään hän oli aina valmis kaikenlaisiin ylimääräisiinkin palveluksiin, kuten tiedustelumatkoihin ja viestinkuljetuksiin; Tornioon hän pääsi esteettömästi. Aina iloinen ja reipas Anna Johansson oli kaikkien Saksaan-lähteväin suosiossa, ja mielellään he häntä tottelivatkin, ilman että hänen tarvitsi näyttää suuria voimiaan, joita pojat monesti saivat ihmetellä.

Kiitollisessa muistossa jääkäriliikkeen-aikaiset suomalaiset vieraat säilyttävät Savukosken matkustajakodin, sen hyvän isäntäväen ja kelpo palvelijan.

Myöskin Gunnaren majatalo (nyk. Centralhotellet) oli huomattava Saksaan-menevien majoituspaikka. Sen omistivat Sigurd Gunnare ja hänen hauska, toimelias emäntänsä, rouva Sofia Gunnare. Pihanpuoleisessa rakennuksenosassa oli suomalaisille luovutettu 3-4 huonetta; toisinaan koko rakennus. Insinööri Konstu Pietilä asui myös siellä 1 1/2 vuotta huoneessa nro 2.

Gunnaren majatalon uskollista Ädla-nimistä palvelijaa Suomen pojat niinikään kiitollisina muistelevat.

Dufvenbergin matkustajakoti oli samaten Saksaan menevien paljon käyttämä majapaikka. Se sijaitsi nimismies Lidströmin talossa Packhusgatanin (Pakkahuoneenkadun) 19:nnessä. Matkustajakodin omistivat faktori Lars Erik Dufvenberg ja rouva Anna Dufvenberg. Faktori Dufvenberg oli jonkinlainen tukkityöjohtaja, Baltiska Trävaru Ab:n piiripäällikkö. Hän oli talvisin toiminut Suomessa noin kymmenkunta vuotta v:sta 1901 lähtien, joten häntä jo tämän takia Suomen asiat kiinnostivat.

Kun metsätöitä oli näihin aikoihin vähän, oli Dufvenberg koko usein kotosalla. Hän oli tietoinen ja lämmin jääkäriliikkeen ystävä auttaen miehiämme paljon. Kun esim. etappitoimiin lähteviä jääkäreitä piti naamioida tukkityöläisiksi ja niiden johtajiksi, niin hän antoi heille tärkeitä neuvoja toimittaen mittasakset, kirveet, liidut, puolittain täytetyt mittakirjat ja metsien arviotaulukot sekä monet muut vaikeasti saatavat, ammattiin kuuluvat tuntomerkit.

Rouva Anna Dufvenberg taas oli harvinaisen helläsydäminen ja toimekas nainen. Niinpä esim. kun metsänhoitaja V. A. Lyytikäinen Weckströmin pakoretken järjestelyjen tähden[125] oli kovassa pakkasessa hiihdellyt Ruotsin ulkosaaristossa useita päiviä ja sitten vihdoin tuli Dufvenbergiin perin kurjassa tilassa, niin rouva Dufvenberg, nähdessään miehen nääntyneet kasvonpiirteet, puhkesi itkuun. Niinkuin oma äiti hän sitten puuhasi Lyytikäiselle ruokaa, vaatteita ja leposijan. Ja samaa lämminsydämisyyttä riitti kaikille muillekin Suomen pojille, joita heidän suojissaan oli useinkin 14-20 miestä samalla kertaa.

Kun Saksaan-menijöitä varten oli ajoittain pysyväisesti vuokrattuna 2-3 huonetta ja kun niissä majaili sellaista lakkaamatta vaihtuvaa väkeä, mikä ei tuntenut yön ja päivän välistä eroa, vaan oli aina äärimmäisen kiireissään, innoissaan ja isossa äänessä, niin täytyy todella ihmetellä, että matkustajakodin emäntä saattoi kuukaudesta kuukauteen hermostumatta kestää tätä menoa.

Talon Suomesta kotoisinoleva palvelija Anna Svala oli hauska ja hyvä tyttö. Varmaankin Dufvenbergit olivat häntä innostaneet, sillä aina ystävällisenä ja hyvätuulisena hän suoritti voimia kuluttavat tehtävänsä palvellessaan tuota aaltoilevaa, sotisopaan pukeutuvaa nuorukaisjoukkoa.

Dufvenbergin matkustajakotia Saksaan-menijät rupesivat käyttämään kevättalvella 1916, ja se palveli suomalaisia aina vapaussotaan saakka.

Emme suinkaan saa unohtaa Filpuksen täysihoitolaakaan, jossa Saksaan-menijät ja Suomen aktivistit alkoivat majailla jo syksyllä 1915 ja vuoden 1916 alussa.

Sen hoitaja oli Ruotsin Ylitorniolta kotoisinoleva, selvää suomea puhuva neiti Emmy Joki (nyk. naimisissa haaparantalaisen kauppiaan Elov Öqvistin kanssa).

Täysihoitolaan kuului 8 huonetta, jotka usein olivat tupaten täynnä "alasmenijöitä".

Suuresti kiitollisina Suomen miehet muistelevat tätäkin viihtyisää, suosittua tyyssijaa.

Noin puoli kilometriä Haaparannalta länteen päin Nasuan kylässä oli pienoinen talo, jonka omistivat Juhani Karhusaari eli Björnholm ja hänen vaimonsa rouva Hulda Björnholm. Heidän kotinsa ei ollut Saksaan-menevien sijoituspaikka, mutta sen sijaan siellä asui täysihoitolaisina talvella ja keväällä 1916 useita Haaparannalla toimivia etappijääkäreitä ja aktivisteja, kuten Paul Wallenius, Leonard Skarp, Georg Rehnbäck ja Eero Manninen sekä johtaja Wilhelm Dahm, Amatus Johansson y.m. Dahm asui yksinään vinttikamarissa.

Näillä jääkäreillä oli hevonenkin, jota etupäässä Skarp hoiti.

Björnholmien jääkäriliikkeen-aikaista taloa ei enää ole olemassa, sillä tuhoisa tulipalo hävitti sen juhannuspäivänä 1916, kuten tulipalon aikana otettu kuva osoittaa.

Jääkäreitä ja aktivisteja asui myös kalustetuissa vuokrahuoneissa siellä täällä kaupungilla. Useimmat näistä kävivät syömässä Gunnaren majatalossa.

Mainittava on vielä Haaparannan "Rannan hotelli", jossa läpikulkevat jääkärit ja Haaparannan etappiin kuuluvat miehet usein vierailivat. Sinne pääsivät vapaasti myös venäläisten palveluksessa olevat urkkijat, jotka monesti siellä saivat meikäläisten taholta sekä kuulla että "tuntea" kunniansa.

Haaparanta muodostui jääkäriliikkeen aikana varsin huomattavaksi Suomessa toimivien etappien päätepisteeksi. Se oli Saksaan-pyrkivien miestemme pitkän matkan ensimmäinen turvallinen pysähdyspaikka. Suuren ilontunteen sytyttivät meren jäällä pimeässä kulkevien poikiemme sydämissä Haaparannan vilkkuvat tulet; ja sinne saavuttuaan heistä tuntui kuin olisi päästy raskaan painon alta. Saattoi taas vapaasti hengittää. Voimat tuntuivat kasvavan, riemu paisutti rintaa, ja vasta nyt he täysin ja syvästi ymmärsivät sen asian suuruuden, jonka puolesta he olivat matkaan lähteneet ja jonka hyväksi he – tulevia sukupolvia ajatellen – olivat valmiit uhraamaan elämänsä, kaikkensa. Suomessa he olivat kulkeneet kuin vihaisen isäntänsä piiskaa lymyävät koirat,[126] mutta nyt nousi voimakas, nuori vartalo suoraksi, ja käsi puristui uhkaavasti nyrkkiin. He tunsivat oman arvonsa; ja niinpä suuren maailman tapoihin ennestään tottumattomat, yksinkertaiset maalaisnuorukaisetkin liikkuivat Ruotsin hienoston lähettyvillä kuin kuninkaan-alut.

Ja ikäänkuin jäähyväisiksi kaikui poikiemme korviin Haaparannan majoituspaikoissa selvä ja suloinen suomenkieli.[127] Tämäkin lämmitti ja sulatti sydäntä.

Myös Ruotsin rajavartioston jääkäriliikettä kohtaan osoittama suuri myötämielisyys ja ymmärtämys on kiitollisin mielin tunnustettava. Tuntuu muuten ilmeiseltä, että Tornionjoki-varteen sijoitetuille Ruotsin rajavartio-osastoille oli ylemmän päällystön taholta annettu ohjeita, kuinka niiden oli suhtauduttava Suomen itsenäisyysliikkeeseen, sillä kaikissa Tornionjoki-laakson rajavartio-osastoissa kohdeltiin jääkäreitä ja suomalaisia aktivisteja mitä moitteettomimmin.

Tornionjoen ylikulkupaikkojen järjestely.

Kun Kemin etappi tammikuun 6. päivänä 1916 oli lopullisesti katkaistu ja Tornionkin etappi saman vuoden toukokuussa – asiain pakosta – lopettanut varsinaisen toimintansa, siirtyi Oulusta ja Kajaanista käsin ynnä muualtakin suuntautuva miestenkuljetus pääasiallisesti Kemijoki-laakson etapeille, jotka sitten opastivat miehet edelleen Tornionjoelle. Oli siis luonnollista, että Haaparannalla toimiva etappijärjestö ryhtyi semminkin avoveden aikana 1916 erikoisesti huolehtimaan siitä, että sopivia ylikulkupaikkoja saataisiin järjestymään pitkin Tornionjokea aina Kolariin asti. Tosin Tervolan ja Muurolan reiteillä oli jo määrätyt ylikulkupaikat Korpikylässä ja Ylitorniolla, mutta niiden, vaikka ne edelleenkin pysyivät eniten käytettyinä, ei kuitenkaan katsottu riittävän, kun Tornionjoki pitkin pituuttaan veti Saksaan pyrkiviä nuoria miehiä ja sieltä Suomeen komennettuja jääkäreitä puoleensa.

Uusien ylikulkupaikkojen toimeensaamisen ja ennen käytettyjen uudelleen järjestelyn sekä niiden ylimmän johdon Korpikylästä pohjoiseen jätti Haaparannan etappijärjestö tunnetun värvärin, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen huoleksi. Hänhän oli, kuten muistamme, huhtikuun 2. päivänä 1916 pakolaisena saapunut Ruotsiin.

Syyskuun puolivälissä 1916 hän sai huomattavia auttajia, nim. kolme jäyhää alahärmäläistä värväriä, joiden jo elokuun alussa oli täytynyt jättää isänmaa. Nämä "ylilautturin" uskolliset apulaiset olivat maanviljelijät, veljekset Juho ja Nikolai Ekola ynnä kauppias J. E. Härmänen. Joulukuun alussa 1916 Ruotsiin paennut rohkea aktivisti, metsänhoitaja Antti Huovinen oli myöskin apuna, missä vain miestä tarvittiin.

Lueteltuina Korpikylästä lähtien pohjoiseen päin olivat tunnetut ja käytetyt ylikulkupaikat seuraavat:

    1) Ojanperä – Vuolikainen.
    2) Niemi – Alarova.
    3) Alkkula.
    4) Flygare – Torakankorva.
    5) Nivanniska.
    6) Kauvosaari.
    7) Niska.
    8) Valkeakoski.
    9) Pello.
   10) Jarhoisten kylä.
   11) Kelloniemi.

Koska teoksessa "Routaa ja rautaa I" jo on laajasti tehty selkoa Tornion etapin toiminta-alueeseen kuuluvista ylikulkupaikoista ja niiden kohdalla tapahtuneen ylikulun järjestämisestä, niin viittaamme vain mainittuun teokseen.

Kukkolankoski, Rautio – Kankaanranta (edellinen Suomen, jälkimmäinen Ruotsin puolella) ja Karunki olivat myös ylikulkupaikkoja, joita v:n 1915 loppupuolella paljon käytettiin.

Ylimenopaikkoja valittaessa oli luonnollisesti otettava huomioon ensiksikin se, että ne sijaitsivat reittien päätepisteiden läheisyydessä, ja toisekseen mahdollisuus saada luotettavia ylikuljettajia. Mainittakoon myös, että ylimenopaikkojen järjestely koski pääasiallisesti avoveden aikaa, sillä talvellahan pääsi joen yli mistä tahansa suksilla tai ajoneuvoilla, kun vain tiesi karttaa venäläisiä vartiosotilaita ja niiden majoituspaikkoja. Luonnollisesti ylikulkijoita talvellakin avustivat ne rohkeat jokivarren aktivistit, jotka avoveden aikana ylikulkua välittivät.

Korpikylässä oli kaksi erikoisen huomattavaa ylikulkupaikkaa, nim. Ojanperä – Vuolikainen ja Niemi – Alarova, jota viimeksimainittua ylimenijäin ja paikkakuntalaisten kesken usein sanottiin "kahden kosken väliksi", se kun näet sijaitsi Matkakosken ja Vuennon välissä. Molemmat ylikulkupaikat järjestyivät jo syksyllä 1915 Tornion etapin johtajan Eero Heickellin (nyk. Kuussaan) toimesta silloin, kun tämä lokakuun lopulla kävi järjestämässä Tervolan etapin Tornionjoen-puoleisen pään. Tällöin jo Ojanperän väki suostui puoleltansa välittämään miestenkuljetusta yhdessä Ruotsin-puolen Vuolikaisen isännän, August Vuolikaisen kanssa. Samanaikaisesti myös Tornion kaupungin metsänvartia Wiljami Niemi lupautui opastamaan miehiä rajan yli Niemen talojen kohdalta ilmoittaen samalla, että Albert Lasun omistama Alarova Ruotsin puolella olisi erittäin sopiva vastaanottotalo.

Palattuaan Tornioon Heickell ilmoitti näistä toimenpiteistään Haaparannalla oleville etappijääkäreille esittäen, että sieltä olisi lähetettävä etappimies Korpikylän Alarovalle. Tällöin etappijääkäri Heikki Kekoni kävi järjestämässä asian, ja pari päivää myöhemmin sinne lähti jääkäri Oiva Villamo, joka marraskuun alussa meren jäätyessä oli vapautunut Ruotsin Seittenkarin etappiasemalta.

Villamo jäikin sitten 2-3 viikoksi vastaanottajaksi Alarovalle siirtyen sen jälkeen joksikin aikaa etappijääkäriksi Haaparannalle. Juuri Kekonilta ja Villamolta Alarovan isäntä Albert Lasu sai täyden selvän Suomen miesten suurista hankkeista.

Pari päivää tämän järjestelyn jälkeen saapui ensimmäinen joukko, 13 Saksaan-pyrkijää, Martimojärven Keskitalon pojan Juho Alamartimon opastamina. Ne Wiljami Niemi, jaettuaan miehet ensin pienempiin ryhmiin, vei jäätä myöten ylitse opastaen Alarovalle.

Wiljami Niemi oli rohkea mies, mutta valitettavasti hänen täytyi verraten pian vetäytyä syrjään, sillä eräät tunnetut Suomen-puolen tullivartiat kävivät häntä tutkimassa ja ahdistamassa.

Ylipyrkijätkin olivat usein varomattomia kysellen maantiellä julkisesti Wiljami Niemen taloa, joten asia tuli paikkakunnalla liian yleisesti tunnetuksi. Ei Wiljami Niemi sittenkään tyyten lopettanut toimintaa, vaan vielä kesällä 1916 hän saattoi miehiä yli, kävipä elokuussa 1916 ohjaamassa kahta metsään eksynyttä jääkäriä Palovaaran tielle.

Wiljamin jälkeen siirtyi ylikuljettamisen huolto tämän serkuille, veljeksille Frans ja August Niemelle, jotka erittäin päättävästi ryhtyivät tähän tärkeään tehtävään jo marraskuussa 1915. Myöskin Wiljamin ynnä Fransin ja Augustin serkku Kalle Niemi toimi joskus kuljettajana, kun Saksaan-menijöitä osui tulemaan taloon. Perheellisenä miehenä hän kuitenkin oli hyvin varovainen.

Fransin ja Augustin isäkin, maanviljelijä ja suutari Emanuel Niemi kuljetti miehiä, silloin kun tarvittiin, vaikk'ei hän ollutkaan asian ytimestä täysin tietoinen. Hänelle ei näet katsottu voitavan paljastaa salaisuutta sellaisenaan, jottei vanhus poikiensa vaarallista ammattia liiaksi säikähtäisi.

Kun Lyytikäinen huhtikuun puolivälissä 1916 oli saanut huolekseen ylikulkupaikkojen järjestelyn ja ylimmän johdon, niin hän toukokuun alkupuolella kävi sekä Suomen- että Ruotsin-puolen Korpikylissä uudelleen sopimassa sikäläisten talollisten ja ylikuljettajain kanssa ylikulkua koskevista seikoista.

Ojanperän ja Ruotsin-puolen Vuolikaisen talojen väli oli monessa suhteessa sopiva ylikulkupaikaksi. Ensiksikin on Tornionjoki tällä kohtaa verraten kapea, ainoastaan noin puoli kilometriä, ja sitäpaitsi suora, joten ei ollut pelkoa, että venäläiset ampuisivat miehiä veneisiin. Rajavartiostojen, sekä ruotsalaisten että venäläisten välillä oli näet olemassa sellainen sopimus, ettei koskaan saanut ampua niin, että kuulat tulisivat toisen maan puolelle. Tällä kohtaa oli vielä sekin etu, että Ruotsin puolella olivat rajavartiosto- ja tullivartio-asema aivan lähellä Vuolikaista, vajaan kilometrin päässä siitä, jotenka ylitulleet voitiin helposti johtaa mainituille tarkastus-asemille. Kun sen lisäksi talojen alla olevaa nivaa[128] käytettiin jonkin verran kalastuspaikkana, oli veneelläliikkuminen tällä kohdalla tavallista ja siis huomiotaherättämätöntä.

Suomen-puolen Korpikylässä oli ylikulku-vaiheen alussa maanviljelijä Toivo Pieskän omistama majatalo ollut Saksaan-pyrkijäin kokoontumispaikkana, mistä miehet oli ylipääsyä varten jo silloinkin opastettu Ojanperän rantaan.

Käydessään joulukuussa 1915 Kajaanin markkinoilla oli Toivo Pieskä siellä saanut kuulla jääkäriliikkeestä sekä siitä, että suunniteltiin Suomen vapauttamista Venäjän vallasta. Tämä suuri näkemys innostutti häntä tavattomasti, ja niin hänkin päätti tehdä voitavansa auttaakseen asiaa. Eräältä matkalta Lohijärveltä palatessaan Toivo Pieskä tapasi ensi kerran jääkäreitä Kantomaanpäässä Fors'in talossa. Hän oli nim. jäänyt yöksi Kankaan taloon ja sai siellä kuulla, että Rovaniemeltä oli tullut 12 nuorta miestä, jotka olivat yöpyneet Fors'ilIa. Pieskä ei voinut vastustaa haluansa mennä katsomaan näitä uljaita poikia. Hän meni, näki ja tunsi syvää kunnioitusta näitä nuoria miehiä kohtaan, jotka rohkean päättäväisesti olivat lähteneet isänmaan itsenäisyyden alkuvalmisteluita toteuttamaan. – Näin oli Toivo Pieskä lämmennyt isänmaan suurelle asialle, ja hänen vaimonsa intomieli oli yhtä suuri.

Pian löysivät Saksaan-pyrkijät tien Pieskän majataloon. Huhtikuun viimeisinä päivinä 1916 saapui sinne ensin kaksi nuorta miestä, jotka oleskelivat talossa noin kolmen vuorokauden ajan. Pieskä tajusi kohta, mitä miehiä he olivat, ja lähestyi heitä; seurauksena oli molemminpuolinen luottamus. Miehet ostivat Pieskän välityksellä sen venheenkin, joka sitten koko jääkäriliikkeen ajan oli ylikuljetusta varten Vuolikaisen käytettävissä. Kauppa syntyi sillä nimenomaisella ehdolla, että ostajat murtaisivat lukon, jotta venheen myyjä ahtaalle joutuessaan voisi sanoa, että se oli varastettu. Näin ostamallaan venheellä miehemme kulkivat Ojanperän rannasta yli. Venheellä oli sitten omat vaiheensa; se joutui toisinaan vihollistenkin saaliiksi.

Jokunen päivä tämän jälkeen tulivat metsänhoitaja Viljo Lyytikäinen ja Ruotsin-puolen August Vuolikainen, joka oli luvannut huolehtia Saksaan-pyrkivien ylikuljetuksesta, Toivo Pieskän luo esittäen, että tämä opastaisi majataloon mahdollisesti saapuvat ja ylipyrkivät nuoret miehet Ojanperän rantaan sekä että hän aina sitä ennen antaisi Vuolikaiselle tiedon tulijoista ripustamalla valkoisen vaatteen navetan seinälle, johon huomion herättämisen välttämiseksi olisi muitakin vaatteita pantava muka kuivamaan. Pieskä suostui tuumaan.

Syyspuolella kesää, jolloin ylipyrkiviä rupesi tulemaan yhä enemmän, siirtyi pääliike Ojanperään, joskin aktivistinen yhteistoiminta majatalonväen ja ojanperäläisten välillä edelleen jatkui. Liikkeen siirtämisen Ojanperään aiheutti ennen kaikkea se, että sinne päästiin suoraan metsästä (etappitieltä), jotavastoin Pieskän majataloon täytyi kulkea noin 400 metriä maantietä, joten kiinnijoutumisen vaara täten oli suurempi.

Metsänhoitaja Lyytikäinen mainitsee Toivo Pieskästä, että tämä teki häneen heti ensi näkemältä varman miehen vaikutuksen ja että hän myöhemmin oppi hänessä kunnioittamaan periaatteellista jääkäriliikkeen ystävää, joka ei koskaan tavoitellut omakohtaista etua.

Samalla kerralla Lyytikäinen kävi myös Vuolikaista vastapäätä olevassa Ojanperässä. Ojanperäläisistä tiedettiin, että isäntä Kalle Vaara ja emäntä Emma Vaara ynnä talon poika Eelovi Vaara kannattivat Suomen itsenäisyysmiesten hankkeita. Niinpä hekin suostuivat edelleen toimimaan.

Ylikulku järjestettiin siten, että Vuolikainen otti sen pääasiallisesti hoitaakseen. Kun ylikuljetettavat tulivat Ojanperään, annettiin sieltäkin merkki, milloinka Vuolikaisen oli tultava heitä noutamaan. Merkkinä käytettiin uutta lautaa,[129] joka pantiin vinoon Ojanperän ulkohuonerakennuksen punaista päätyä vasten.

Kun taas oli tulijoita Ruotsin puolelta, annettiin Vuolikaisesta samoin vinolaudalla merkki, jotta Eelovi Vaara tietäisi ottaa selvän venäläisistä vartioista ilmoittaakseen sitten taas laudalla, milloin sopi tulla.

Kun Vuolikainen oli nähnyt merkin, tuli hänen venheineen soutaa Ojanperän rantaan nivan niskalle, jonne Suomen puolelta tulijat oli sopivan hetken tullen opastettava. Ruotsin puolelta pyrkijät Vuolikainen niinikään saattoi nivan niskalle, josta oli helppo pensaikkoista ojannetta myöten venäläisten huomaamatta hiipiä melkein maantielle saakka.

Ylikulku tapahtui tavallisesti päivällä tai aamulla; Eelovi Vaara toi sentään miehiä joskus yölläkin.

Vuolikaisen tuli muuten yleensä pysyä kotosalla tai pitää huolta siitä, että joku aina oli tähystämässä Ojanperästä mahdollisesti annettavaa merkkiä. Tässä toimessa samoin kuin ylisoutamisessakin häntä avusti eräs vanha ukko.

Vuolikaisen oli myös annettava Saksaan-menijöille asunto ja ruokaa sekä opastettava heidät eteenpäin. Samoin hänen tuli rajavartiostossa ja tulliasemalla selvittää ylitulleiden asiat. Haaparannan etappitoimistosta oli nim. annettu määräys, että kaikista ylikuljetetuista oli tehtävä ilmoitus lähimpään sotilasvartiostoon, jonka tuli ottaa miesten (väärät!) nimet kirjoihinsa. Samoin oli sekä lähtevät että saapuneet miehet heti vietävä lähimmän tullivartian luo tarkastettaviksi. Terveydenhoitoviranomaistenkin tyydyttämiseksi tuli vielä kaikki ylitulleet käyttää lääkärintarkastuksessa. Tätä viimeksimainittua "pykälää" ei kuitenkaan tavallisesti noudatettu. Näin menetellen kaikki kävi hyvin.

Monista palveluksistaan Vuolikainen[130] sai määrätyn palkkion, nim. pienemmistä toimituksista kaksi kruunua ja ylikuljetuksesta aina viisi kruunua kerralta.

Kun kuitenkin näytti olevan asialle eduksi, että jääkäriliikkeen oma mies tulisi taloon, sijoitettiin sinne kesäkuun lopulla eräs Jepualta kotoisinoleva jääkäri Anders Emil Back (salanimi "Backlund"), joka sitten oli Vuolikaisessa noin kuukauden päivät. Back ei kuitenkaan käynyt ylikulkevia venheellä noutamassa; hän piti huolta vain tähystyksestä seuraten kiikarilla venäläisten liikkeitä ja vei sitten pojat Korpikylän (ruots. Skogskärr) asemalle sekä sieltä Haaparannalle.

Kun Juho Ekola määrättiin Lyytikäisen apulaiseksi, asettui hän syyskuun 14. päivänä ensin Vuolikaiseen. Hänestä voimme sanoa, että hän siellä ollessaan piti huolen kaikesta. Kun Vuolikaisen huoneet olivat kovin kylmät, siirtyi hän jo Mikkeli-lauantaina Lyytikäisen määräyksestä Ylirovalle, jonka väki myös oli Suomen asialle myötämielinen.

Vuolikaisen talon hiljainen, työteliäs ja elämänkoulussa kokenut emäntä Maria Vuolikainen näki paljon vaivaa taloon saapuvista vieraista; siitä huolimatta muisteli hän mielihyvin yhä vieläkin Lyytikäisen suurta ystävällisyyttä. – Ylitulijoista emäntä Vuolikainen kertoo, että ne olivat läpeensä iloisia, kohteliaita ja hauskoja miehiä. Paikkakuntalaisista hän mainitsee, että niitä aina silloin tällöin kävi asioita utelemassa, mutta että Vuolikaisesta ei koskaan mitään herunut.

Ojanperässä taas oli talon poika Eelovi Vaara nuorena miehenä huomattavin tekijä, reipas ja tarmokas, joka ei turhia pelännyt eikä myöskään omaa etuaan silmälläpitänyt. Hän järjesti muuten asiansa niin, että oli hyvissä väleissä venäläistenkin kanssa juottaen näille silloin tällöin konjakkiakin, kerrankin litran kahdelle miehelle, jotka silloin nukertuivat.

Vähitellen venäläiset kuitenkin saivat vihiä, että Ojanperästä kulki epäilyttäviä miehiä. Niinpä elokuussa 1916 kaksi pommaria joutui suoranaisiin tekemisiin vihollisen kanssa. Miehet kyllä pääsivät pakoon jängälle, jonne heiltä jäi pommipussi ja toiselta lapikaskin, mutta takaa-ajajat löysivät pommipussin. Siitä nousi tietysti hirmuinen melu. Venäläiset toimeenpanivat lähistöllä olevissa taloissa tarkastuksia sekä rupesivat Ojanperän kohdalla olevaa ylikulkupaikkaa silmälläpitämään siksi tarkoin, että siitä oli lyhyeksi ajaksi luovuttava. Syyskuussa sitä ruvettiin taas jonkin verran käyttämään, mutta lokakuun lopulla, kun jo etsiviäkin alkoi liikkua paikkakunnalla, se oli kokonaan suljettava. Kesällä 1917 oli kuitenkin taas silloin tällöin kulkijoita.

Marraskuun 3. päivänä 1916 täytyi Eelovi Vaaran siirtyä Ruotsiin, sillä hänen valtiolliset syntinsä olivat siksi monet, että hänen oli paras ajoissa poistua. Lähtöpäätöksensä hän toteutti senjälkeen, kun Toivo Pieskä oli kertonut erään etsivän tiedustelleen Eelovia ja yleensäkin ojanperäläisiä. Eelovi Vaara asui sitten eräässä Ruotsin-puolen sukulaistalossa, Kustaa Vaarassa. Etsivien näyttäytyminen Korpikylässä johtui ilmeisesti niistä paljastuksista, joita jääkäri Yrjö Konnin kanssa (28.10.1916) vangittu ruotsinmaalainen opas Pekka Järvi oli tehnyt. Tämä kohtalokas tapaus, josta kohta enemmän, pani todella Korpikylän aktivistit miettiväisiksi. Niinpä Toivo Pieskäkin sai monta yötä pakoilla karttaaksensa vaanivia vihollisia, venäläisten ja af Enehjelmin kätyreitä.

Kun Ojanperää ruvettiin pitämään silmällä, siirtyi miesten ylivienti aluksi naapuritaloon, jonka isäntä Kalle Haapea piti siitä huolta. Vähän ylempänä sijaitsevan Heikan talon väki oli myös valmis tekemään palveluksia jääkäriliikkeelle. Kerran Lyytikäinenkin sai turvautua heidän apuunsa, kun venäläiset hänen tultuaan Vuolikaisen kanssa Suomen puolelle olivat anastaneet heidän veneensä.

Niemi–Alarovan ylikulkupaikka oli erittäin tärkeä. Olemme jo tutustuneet sen aikaisempaan vaiheeseen nimeten myöskin ne rohkeat miehet, Niemen veljekset Fransin ja Augustin, joiden valppaiden silmien ja varman veneen varaan miesten vastaanotto ja kuljetus Suomen puolella uskottiin tämän ylikulku paikan uudenkin vaiheen aikana. Albert Lasun omistama Alarovan talo toimi tällöinkin Ruotsin-puolen vastaanottotalona.

Alarova sijaitsee noin 4 kilometriä Vuolikaisesta pohjoiseen Matkakosken, Tornionjoen ehkä suurimman ja kauneimman kosken yläpuolella. Suomen-puoleisella jokitörmällä – vinoon vastapäätä – on Vonka-niminen talo. Tornionjoki on Alarovan kohdalla varsin kapea, noin 300 metriä, jotenka senkin puolesta "kahden kosken väli" oli erinomaisen sopiva ylikulkupaikka. Tosin Suomen puolella kulki varsin lähellä rantaa maantie, jota venäläiset vartiosotilaat taivalsivat, mutta siitä johtuvan vaaran vältti kuitenkin valppaiden ylittäjien tarkka silmä. – Talvella venäläiset sotamiehet liikkuivat pitkin rantaa hiihtäen rantajäätä myöten; toisinaan he sulankin aikana piileskelivät rantapensaikossa.

Alarovan omistajat Isak Albert Lasu ja emäntä Greta Lasu olivat harvinaisen kunnollisia ihmisiä, suomalaisia sekä kieleltään että mieleltään. Syvemmin kuin moni muu Ruotsin puolella he tajusivat, mikä ääretön ponnistus ja voimannäyte Suomen taholta oli kyseessä ja mikä luja usko täytyi olla kaiken takana.

Näin ollen oli Alarova erittäin sopiva Saksaan menijäin vastaanottopaikka ja samalla siitä muodostui oikein suomalaisten pakolaisten siirtola ja turvakoti. – Alarova sai myös harvinaisen tunnollisen ja huolellisen etappimiehen, Juho Ekolan, joka jo lokakuun 15. päivänä 1916 siirtyi sinne Ylirovalta.

Albert Lasu lausui kesällä 1925 näitten muistojen kokoojalle:

"Suomen miehillä oli silloin raskaat huolet, mutta Juho Ekolalla oli vahva usko."

Kun nuoremmat Suomen miehistä maanpakolaisuuden painamina joskus alkoivat epäillä, niin Ekola sanoi yhä, kuten "Hallan Ukko" Hyrynsalmella:

"Tehdään vain työtä, pojat!"

Ekolan asettuminen etappimieheksi Korpikylään olikin mitä tärkeintä, sillä ylikulkupaikkojen intomielinen järjestäjä ja päähuoltaja Lyytikäinen sairastui syyskuun lopulla pitkäaikaiseen, vaikeaan lavantautiin, mikä sitoi hänet tautivuoteelle noin neljäksi kuukaudeksi.

Lyytikäisen sairastuttua Ruotsin-puolen etappitoimi joutui melkein kokonaan Juho Ekolan vankkoihin käsiin. Suomen puolella taas oli sekä Ruotsista tulleiden että Kemijoki-varresta saapuneiden miesten vastaanotto melkein tykkänään Niemen veljesten varassa. Suomesta tulleet he aina itse soutivat Matkakosken yläpuolelta Ruotsin puolelle[131] Karkiaisen talon rantaan, mistä miehet kävelivät rannikkometsikön läpi noin kahden kilometrin pituisen taipaleen Alarovalle.

Kun Ruotsista käsin pyrittiin yli, toimitti Juho Ekola ylikulkijat Suomen puolelle joko Ylirovan Kallen tai Niemen veljesten välityksellä. Tällöin meneteltiin seuraavasti: Joko sovituilla merkeillä tahi välistä, kun Ruotsin rajavartioilta oli saatu tietää venäläisten vartiosotilaiden olevan kauempana, huutamalla ilmoitettiin ylitulo-aikomus Niemen veljeksille. Nämä silloin ensin tarkastivat seudun päästäkseen selville, missä sotamiehet kulloinkin laahustivat, ja järjestivät yllätyksien varalta vielä vahditkin sekä oppaan läheiseen, maantientakaiseen metsään. Sitten he antoivat tulolupamerkin sekä ottivat ylisaatetut huostaansa tai kävivät itse ne Ruotsin puolelta noutamassa. Ylikuljettajan oli viivyttävä jokirannan lähistössä niin kauan, että hän saattoi varmasti todeta kyyditsemässä miesten onnellisesti päässeen metsän turviin. Jos takaa ajon vaaraa ilmeni, piti ylikuljettajan ampua hälytyslaukaus.

Avoveden ajan 1916 Frans ja August Niemi saivat toimia rauhassa, mutta sitten heidän puuhansa – naapurien kateuden aiheuttamien pahojen huhujen avulla – tuli venäläisten tietoon. Oli näet levitetty sellaista juttua, että veljeksille oli koittanut suurenmoinen raha-aika. – Kun sitten se sama etsivä, joka kyseli Eelovi Vaaraa, näytti tietävän myöskin Frans Niemestä yhtä ja toista, niin tämäkin, vähän myöhemmin kuin Vaara, poistui Ruotsin puolelle.

Palattuaan jostakin iltamista Frans Niemi hukkui tapaturmaisesti Yliseen nivaan Vuolikaisen talon kohdalla joulukuun 1. päivän vastaisena yönä 1916. Tornionjoki siis korjasi tuon rohkean lautturinsa.

August Niemeäkin pidettiin kolme vuorokautta vankina Karungissa. Eräiden tunnettujen tullimiesten ilmiannon johdosta häntä syytettiin siitä, että hän muka oli tuonut aseita maahan.[132] Lyytikäiseltä hän oli kyllä saanutkin colt-pistoolin, ja Frans-vainaja browningin.

Ylikuljetuksesta ja opastuksesta Palovaaraan – toisinaan Tervolaan asti – August Niemi otti tavallisesti vain 25 mk. Muut syyt kuin rahanhimo ne siis olivat, jotka Niemen veljeksiä työhön kannustivat.[133]

Niemi–Alarovan tärkeän ylikulkupaikan Ruotsinpuoleisella rannalla oli muutamia tullimiehiä, jotka varsin kauniisti suhtautuivat jääkäriliikkeeseen. Näitä oli ennen kaikkea tullivartia Kalle Lahti, joka Alarovalla tarkasti miestemme tavarat. Hänen venhettään suomalaiset aktivistit saivat käyttää milloin hyvänsä – vaikka lukonkin särkemällä. Samoin tullivartiat Erikson, Matti ja Pärski olivat miehiä, jotka tajusivat suomalaisten suuren asian.

Seuraava ylikulkupaikka oli Alkkulassa tai oikeammin Nuotiorannan kylässä. Siellä Lyytikäinen sai ylikuljettajaksi talollisenpojan Hemming Pirjetan. Tämä kävi sen lisäksi järjestämässä etappiteitä Tengeliön seuduilla kehoittaen talollisia auttamaan "kulkijoita" sekä antamaan heille ruokaa ja suojaa. Ylimalkaan talolliset olivatkin hyvin halukkaita avustamaan.

Kevättalvella 1916 lienee Alkkulassa ollut jonkin verran liikettä, mutta avoveden aikana ei juuri ensinkään. Matarengista Pirjeta vain kuljetti Suomen puolelle kaksi hyvin asestettua miestä, jotka eivät oikein näyttäneet luottavan häneen, vaan rannalle päästyään heti alkoivat kulkea omia teitänsä.

Pirjetan eno, maanviljelijä Juho Lauri oli tietoinen sisarenpoikansa puuhista. Itse hän ei ottanut niihin osaa, mutta antoi kuitenkin pojan toimia. Kun maa sitten rupesi polttamaan jalkojen alla, katsoi Pirjeta parhaaksi hävitä. Hän lähti joulukuussa 1916 Amerikkaan.

Vaikka nuoren 20-vuotiaan Hemming Pirjetan toimintamahdollisuudet olivat vähäiset, on hänenkin työnsä kunnioittaen mainittava.

Vastapäätä kuuluisaa Aavasaksaa on Ruotsin Ylitornion kaunis kirkonkylä Matarenki. Siellä asui Lyytikäinen perheensä kera pitkähkön aikaa maanviljelijä Kalle Hetan talossa, joka oikeastaan sijaitsi Haapakylässä, itse Matarengistä noin kilometrin verran pohjoiseen. Tuona aikana Lyytikäinen poti vaikean, noin neljä kuukautta kestävän lavantaudin, joka teki hänet kokonaan toimintakyvyttömäksi. Jo värvärinä hän oli saanut, kuten muistamme, kovia kokea eikä hän Ruotsiin paettuaankaan ollut suonut lepoa itselleen. Ylenmääräiset rasitukset voittivat vihdoin miehen tarmon, niin että tuonen viikatemies jo hiiviskeli hänen sairasvuoteensa lähettyvillä.

Näissä oloissa tuotti Lyytikäiselle ja hänen rouvalleen suurta lohdutusta se, että talon väki täydellisesti ymmärsi Suomen itsenäisyysliikkeen sisällyksen. Oiva isäntä, niin Ruotsin puolella kuin asuikin, oli sekä kieleltään että mieleltään puhdas suomalainen.[134] Samanlainen Suomen-ystävä oli myös hänen veljensä Olof Hetta.[135]

Sairaan Lyytikäisen tilalle tuli etappijääkäriksi Matarenkiin jääkäri Lauri Tiainen (nyk. jääkärieversti ja Karjalan Kaartin Rykmentin komentaja). Tiainen oli Läntisen etapin hajottua ("Aseveljet 1", 3. painos, sivu 108) yhdessä jääkärien Kohosen ja Wichmannin kanssa vetäytynyt aivan marraskuun alussa Haaparannalle, mistä hänet sitten komennettiin vastamainittuun toimeen. Matarengissä hän oli noin kuukauden ajan matkustaen jouluaattona Tukholmaan. – Tiaisen jälkeen joutui etapin hoito – Lyytikäisen yhä sairastaessa – metsänhoitaja Antti Huovisen käsiin.

Lyytikäisen sairasvuoteelle saapui vielä ennen joulua kaiken kukkuraksi se raskas surusanoma, että hänen veljensä Armas oli kaatunut Simon kahakassa. Tämän murheviestin toi Juho Ekola. Kun hän oli kertonut tapahtuman, järkyttyi Viljo Lyytikäinen ensin kovasti, mutta rauhoittui vihdoin sanoen:

"Hän on antanut isänmaan puolesta sen, mikä meillä vielä on antamatta."

Vähitellen Lyytikäinen toipui, joskin paraneminen kävi kovin hitaasti. Tapaamme vielä tämän intomielisen ylilautturimme.

Ranualainen aktivisti, metsänhoitaja Antti A. Huovinen, johon olemme jo "Aseveljissä" tutustuneet, oli saapunut Matarenkiin joulukuun 5. p:nä 1916. Asuen ensin Plantingin majatalossa hän siirtyi Ranta-Hettaan rouva Hilda Sandbergin luo, joka hoiteli häntä kuin oma äiti, niinkuin seuraavakin tapaus todistaa:

Talvella 1917 Huovisen ollessa matkoilla tuli Matarengissä asuva komisario Glad pitämään tämän asunnossa kotitarkastusta. Huovinen oli näet "varastoinut" piironkinsa kolme laatikkoa täyteen pommeja; ja tämä luultavasti oli tullut Gladin tietoon. Rouva Sandberg asettui kuitenkin komisarion yritystä tiukasti vastustamaan eikä päästänyt tätä sisälle, vaan käski Gladia tulemaan vasta sitten, kun Huovinen kotiutuisi. Saatuaan tiedon tapahtumasta Huovinen siirsi pommit kapsäkkeihin pakattuina Plantingin aitan ylisille. Tämän jälkeen hän meni Plantingille syömään tavaten siellä Gladin, joka ei kuitenkaan tullut puhelemaan hänen kanssaan. Glad ei sen koommin enää yrittänytkään pitää mitään kotitarkastusta Huovisen luona.

Heinäkuun alussa 1917 Huovinen siirtyi Matarengistä Alarovalle, missä vielä tapaamme hänet.

Suomalais-pakolaisten ja jääkärien matarenkiläisiä ymmärtäjiä oli myös majatalonomistaja, maanviljelijä Oskar Planting. Plantingin talo oli todella erinomaisen tärkeä, jääkäriliikkeen suoranainen tukikohta. Saksaan-menijät ja Saksasta tulleet Suomen pojat käyttivät sangen ahkeraan hänen majataloaan, jossa heitä kohdeltiin aina mitä ystävällisimmin – eikä ainoastaan sanoin, vaan myöskin teoin. Samalla tavoin siellä suhtauduttiin noihin paljon kärsineisiin keskusvaltojen Venäjältä paenneisiin sotavankeihin.

Oskar Planting oli niitä harvinaisen valistuneita ja kaukonäköisiä Ruotsin miehiä, jotka ymmärsivät Suomen itsenäisyyspyrkimyksen tavattoman kantavuuden ei ainoastaan Suomeen, vaan myös Ruotsiinkin nähden.

Flygare–Torakankorvan ylikulkupaikan, joka sijaitsi noin 8 kilometriä Matarengistä pohjoiseen, Lyytikäinen järjesti alkukesästä 1916. Sitä käytettiin pääasiallisesti vakoilijoita ja pommareita ylivietäessä. Miesten vastaanottajana Suomen puolella oli eräs Juho Flygare niminen mies, jolla oli torppa Suomen-puolen mantereella. Hänen tuli auttaa ylikulkijoita samaan tapaan kuin August Vuolikaisen. Ruotsin-puolen vastaanottoja ylikuljetuspaikkana oli Kuivakankaan kylään kuuluva Torakankorva. Näiden molempien paikkojen välillä oli Marjosaari-niminen Suomen saari, jonka pohjoispuolitse kuljettiin.

Lyytikäinen ei kuitenkaan paljon käyttänyt Flygaren apua, sillä hän totesi paikan epävarmaksi.

Nivanniska-niminen ylikulkupaikka oli edellistä noin 7 kilometriä ylempänä. Sitä käytettiin pääasiallisesti syksyllä 1916. Sen läheisyydestä Lyytikäinen löysi tuon jääkärien kesken kuuluisan puolilahon veneen, jolla sen raihnaisuudesta huolimatta reippaasti kuljettiin toisten sauvoessa pitkillä riu'uilla ja toisten ajaessa vettä pois lakeillaan. Viimeisen kerran Lyytikäinen käytti tätä venettä saattaessaan yli jääkäri Eelis Sainion; tällöin häntä kohti eräästä heinäladosta käsin ammuttiin hänen palatessaan maantieltä. Tämän jälkeen hän ei enää uskaltanut paikkaa käyttää, vaikka se muuten olisi ollut hyvin sopiva, seutu kun Suomen puolella oli asumatonta ja maantie vastoin tavallisuutta oli noin 2:n km:n päässä rannasta.

Kauvosaari-niminen ylikulkupaikka, edellistä lähes pari kilometriä ylempänä, oli myös jonkin verran käytännössä syksyllä 1916.

Niskan talon kohdalla Kattilakoskella oli samoin ylikulkupaikka, jota niinikään vasta syksyllä 1916 alettiin yleisemmin käyttää.

Valkeakosken niskalla Pellossa, noin 2 km syrjään maantiestä, oli seuraava ylikulkupaikka, jota sitäkin käytettiin verraten harvoin. Eräs vanha ukko, Haaralan isäntä, jota tavallisesti sanottiin Haara-Pekaksi, oli siellä tarpeen tullen lautturina.

Pellossa, lähellä Ruotsin-puolen Wiinikan taloa, oli myös ylikulkupaikka, jota jo kesällä 1916 käytettiin. Syyskuun puolivälistä lähtien toimi siellä etappilautturina alahärmäläinen aktivisti Nikolai Ekola, käyttäen salanimeä "Närä".

Ekola lähti Haaparannalta määräpaikkaansa Wilhelm Dahmin, kapteeni Heldtin ja Viljo Lyytikäisen seurassa. Kapteeni Heldt tahtoi tutustua rajalla suoritettavaan etappitoimintaan, joten tarkoituksena oli tarkastaa entisiä ylimenopaikkoja sekä etsiä vielä uusiakin. Matkalla tapahtui kuitenkin pieni onnettomuus; auto näet, jolla seurue matkusti, meni rikki, niin että Dahm ja Heldt palasivat junassa Matarengistä takaisin. Mutta Ekola ja Lyytikäinen lähtivät eteenpäin saapuen Pelloon syyskuun 15. päivänä 1916.

Suomen puolella levisi silloin huhu, että kylään oli tullut Saksan konsuli muka saksalaisia sotavankeja vastaanottamaan. Silloin Suomen puolella komennettiin kaikki sotilaat ja kylän miehet metsiin sotavankeja etsimään. Kaksi päivää sitten touhuttiin hiki hatussa, mutta yhtään saksalaista ei löydetty. Tämän metelin aiheuttaja, "Saksan konsuli" Nikolai Ekola, asettui kaikessa rauhassa asumaan Viinikan taloon, jonka lähimpänä naapurina noin 400:n metrin päässä – rajan toisella puolella – asui eräs venäläinen kapteeni.

Ekola oli uskollisesti paikallaan valmiina ottamaan vastaan ja saattamaan yli, mutta tulijoita ja menijöitä oli sulan veden aikana tuskin ollenkaan. Ja vähän oli ylikulkijoita talvellakin.

Viinikan vanhukset, molemmat yli 80-vuotiaita, samoin kuin nuori isäntä Armas Viinikka ynnä emäntä Kaisa Viinikka olivat Ekolaa kohtaan erittäin ystävällisiä. Kun Ekolan sittemmin Pellon Unholan tapauksen johdosta, johon myöhemmin tutustumme, täytyi helmikuussa 1917 jättää Viinikka, niin talonväki hyvästeli häntä kyynelet silmissä. Ekola lähti ensin Haaparannalle ja sitten Uumajaan, mistä palasi kotiinsa elokuun 5. päivänä 1917.

Jarhoisten kylän seuduilla noin 4 km Kolarin pitäjän etelärajasta pohjoiseen oli myös ylikulkupaikka, josta eräs Ruotsin-puolen talo piti huolta. Tästä Lyytikäinen vei yli m.m. jääkärit Suvirinteen, Pekkolan ja Villamon näiden lähtiessä kuljettamaan pommeja Kuusamon kautta Kajaaniin y.m:lle. Suomen puolella taas oli muuan torppa, jonka väki tarvittaessa antoi apuaan.

Kelloniemi oli viimeinen nimetyistä ylimenopaikoista. Sitä, samoin kuin kahta pohjoisempaakin ylimenopaikkaa, joiden nimiä niiden järjestäjä ei enää muistanut, lienee käytetty hyvin harvoin.

Kaikesta päättäen käytettiin Korpikylään järjestettyjä ylimenopaikkoja eniten. Se olikin luonnollista, sillä juuri Korpikyläänhän Tervolan ja Muurolan reitit toivat satoja Saksaan-pyrkijöitä. Jääkärietappien aikana, syksyllä 1916, olivat taas pohjoisemmat ylikulkupaikat tarpeen ja käytännössä. Samoin käyttivät niitä ne, jotka kulkivat reittiä Rovaniemi–Sinettä– Raanujärvi–Lohijärvi–Pello tai Juoksenki; mutta jo tämän reitin suhteeton pituus vaikutti sen, ettei Saksaan-menijäin joukosta kovinkaan moni kuulunut näihin kulkijoihin.

Tornionjoki-laaksosta meidän on vielä mainittava se aktivistisiirtola, jonka Haaparannan etappitoimisto syksyllä 1916 järjesti Ruotsin Karunkiin sellaisia suomalaisia maanpakolaisia varten, joilla ei ollut erikoista toimeentuloa. Tarkoitukseen etappitoimisto vuokrasi erään rouva Stjembergin omistamasta talosta huoneiston, joka käsitti neljä huonetta ja keittiön. Talo oli huvilatyyliin rakennettu ja valkeaksi maalattu sijaiten erään puistikon keskellä Karungin asemalta Tornionjoelle päin. Talon yläkerrassa asui ruotsalaista rajavartiostoa, kun taas suomalaisten huoneisto oli alakerrassa.

Tässä siirtolassa miehemme saivat voimakasta ruokaa ja lepoa.

Vuoden 1916 loppupuolella siirtola muodostui kerrassaan välttämättömäksi, kun Haaparannalle oli vaikea miehiä enää sijoittaa, ja kun Alarovakin jo oli pakolaisia täynnä. Siirtolan vieraiden lukumäärä olikin ajoittain aika suuri.

Alahärmäläinen pakolainen, aktivisti ja kauppias J. E. Härmänen (salanimi "Helin"), joka syyskuun puolivälin jälkeen oli asettunut Alarovalle, siirtyi lokakuun alussa tämän aktivistisiirtolan isännöitsijäksi.[136]

Jouluksi 1916 oli siirtolaamme kokoontunut pakolaisia tavallista enemmän, ehkä noin kolmisenkymmentä henkeä. Oli ymmärrettävää, että joulunvietto tällaisissa oloissa muodostui peräti toisenlaiseksi kuin tuo suuri rauhan ja ilon juhla kotoisten kuusien ympärillä. Vieraamme iloitsivat kuitenkin nähdessänsä näin paljon osatovereita koolla. Kokkapuheet ja hilpeä leikinlasku peittivät monen sydämessä piilevät vakavat ajatukset. Maailmansodan toisiaan vastaan taistelevat keisarit rupesivat lopulta väikkymään miestemme päässä niin voimakkain piirtein, että hekin tahtoivat esiintyä yhtä hyvinä keisareina. Niinpä istuivat jo pöydässä kaikessa sovussa ja yhteisymmärryksessä "Etelä-Pohjanmaan keisari" ja "Pohjois-Pohjanmaan keisari". Mutta kun sitten muuan joukosta väitti olevansa "Tervolan keisari", niin silloin "Etelä-Pohjanmaan keisari" lennätti hänet muitta mutkitta pöydän yli.

Ja siirtolan hilpeä, hyvätuulinen isännöitsijä jatkoi yhä edelleen pöytäpuhettaan:

"Ostama piiput ja kinthaat!"

Tällaisia unohduksen juhlia sattui kuitenkin vain harvoin. Siirtola tarjosi väsyneille pakolaisillemme joka tapauksessa rauhaisan kolkan ja katon heidän päänsä päälle.

Vahinko vain, että tämä aktivistiemme koti oli suljettava jo vuoden 1917 alkupuolella, jolloin monen suomalaisen pakolaisen täytyi siirtyä pois rajaseudulta.

Kaira.

Tervolan ja Muurolan etapin vaiheita seuratessamme jo osittain tutustuimme niihin moniin erämaa reitteihin, joita myöten Tornionjoki veti puoleensa sodanteille lähteneitä nuoria miehiämme. Ja Pohjoisen etapin tarina ("Aseveljet I", 3. painos, sivut 111-112) viitoitti meille vieläkin kaukaisemman ja yhä pohjoisempana olevan kairatien: Perunkajärven Posio–Sinettä–Sonkajärvi–Palojärvi– Isovietonen. Palojoelta Isovietosen itäpuolelta tämä reitti jakautui siten, että sen toinen haarautuma kulki pohjoisempana suorinta tietä Raanujärven länsipuolitse Pelloon tai sitä pohjoisempana oleviin ylikulkupaikkoihin, kuten Sieppijärven kautta Kelloniemeen, Jarhoisten kylään j.n.e., ja eteläisempi haarautuma taas, joka muuten oli turvallisempi, joskin melkoista pitempi, Miekojärven itälaitaa Lohijärvelle ja sieltä Ratasjärven-ojan vartta Ratasjärven kautta Juoksenkiin ja Kattilakosken niskasta Tornionjoen yli tai Lohijärveltä Tengelionjoen jokivartta Alkkulan, Flygaren tai Nivanniskan ylikulkupaikkoihin.

Kaikkialla laajassa Peräpohjolassa, missä Suomen itsenäisyyden asioilla liikkuvat nuoret miehemme samoilivat, he taipaleittensa varsilla tapasivat paljon niitä, jotka heitä ymmärsivät ja joille isänmaan suuri asia oli rakas ja kallis. Erämaa kätkee helmaansa joukoittain näitä kunnioitettavia miehiä ja naisia, harmaahapsisia ja nuoremman polven väkeä, ihmisiä, joille taivaan Jumala soi sen suuren onnen, että he saivat itse teossa osoittaa rakastavansa isänmaatansa ja joiden sydämet tällöin varmaan valtasi se sama, ihana tunnelma, minkä Sakari Topelius on tulkinnut seuraavin tutuin sanoin:

    Oi taivahan pyhä Herra,
    sä Isämme armias!
    Ah, kuink' on sun maasi kaunis,
    kuink' ihana taivahas!
    Sä järveimme säihkyellä
    suo lempemme tulta vaan!
    Oi, Herra, intoa anna
    ain' maatamme rakastamaan!

Meidän täytyy kuitenkin jättää Peräpohjolan korpien siimekseen ja sen suurten järvien poukamiin useimmat heistä. Vain etappiteiden Tornionjoen-puoleisilta varsilta poimimme muutamia ikäänkuin esimerkkeinä esiin.

Tervolan etapin toimintakuvauksen yhteydessä jo nimesimme Palovaaran miehistä Albert Nahkiaisojan, Yrjö Palovaaran (eli Vanhatalon), Frans Seppäsen ja August Vähän, jotka kaikki olivat erinomaisen toimeliaita oppaita ja varsinkin kolme viimeksimainittua oikein periaatteellisia aktivisteja. Kun ajattelemme sitä suurta 300:aan mieheen nousevaa Saksaan-pyrkijäin joukkoa, joka kulki Tornionjoelle tätä tietä, niin aavistamme, minkä urotyön Palovaaran ja Martimojärven opastajat suorittivat.

Jo kevättalvesta 1916 lähtien Yrjö Palovaara yhdessä Matti Pietikäisen kanssa kuljetti hevoskyydillä miehiä Palovaarasta Raution talon rantaan. Kerrankin tuli kymmenkunta miestä junassa Tervolaan hiihtäen siitä sitten Palovaaraan. Kun heidän jalkansa kuitenkin olivat huonossa kunnossa, pyysivät he hevoskyydin Tornionjoelle. Kaikki olivat iloisia ja reippaita poikia, mutta puhuivat vierasta kieltä (nähtävästi saksaa). Raution kohdalta he sitten hiihtivät Tornionjoen yli Ruotsin puolen Kankaanrantaan.

Joskus Yrjö Palovaara joutui viemään miehiä Tornionjoen toiselle rannalle saakka. Näin tapahtui m.m. silloin, kun hän lokakuun alussa 1916 saattoi Antti Isotaloa, Jussi Mäntylää ja Armas Lyytikäistä.[137] Isotalo ja Mäntylä palasivat silloin pari viikkoa kestäneeltä komennukseltaan Etelä-Pohjanmaalta. Kun tämän vuoden esitalvi oli lumeton, vaikka maa oli kyllä jäässä, niin miehemme kulkivat jalan. Niemen talon kohdalta oli tarkoitus pyrkiä yli. Jääkärit jäivät metsään maantien toiselle puolelle Yrjö Palovaaran mennessä tiedustelemaan saattajia. Mutta kun Frans ja August Niemi olivat poissa eikä heidän venhettäänkään näkynyt, lähti Palovaara kiertämään rantaa. Ainoastaan Kalle Niemen pajupehkoon lukitun venheen hän löysi, mutta tämäkään ei uskaltanut sitä luvata, kun tilanne oli jo niin kiristynyt. Kun kuitenkaan muita venheitä ei ollut saatavissa, päättivät miehemme omin lupinsa ottaa Kalle Niemen venheen. Lukkoa särkemättä he kiskoivat pajupehkon juurineen maasta nostaen sen kauniisti venheeseen. Laudanpätkät saivat sitten toimittaa airojen virkaa, ja jonkinlaisella keksinkappaleella särjettiin uoma rantajäähän. Pääasia oli, että yli päästiin. Pahempi oli Yrjö Palovaaran yksinään palata takaisin airottomalla aluksella. Virta painoikin hänet paljon alemmaksi Kalle Nienten valkamaa, mutta rantaan hän sentään onnellisesti pääsi. Kovin hämmästyi Kalle Niemi seuraavana päivänä löytäessään veneensä ja havaitessaan, että sen kokassa kasvoi iso pajupehko.

Monia muitakin kommelluksia sattui Palovaaran hyvätuulisille oppaille. Joskus he, kun kellot kävivät väärin, erehtyivät venäläisten vahdinmuuttoajoista saaden kuuliakin jälkeensä.

Kuten tiedämme, Palovaaran oppaiden täytyi katalan ilmiannon johdosta aivan joulukuun alussa 1916 lähteä maanpakoon. Ensin he menivät Ruotsiin siirtyen sieltä sitten Amerikkaan. Ruotsista käsin Yrjö Palovaara kävi vielä Juho Ekolan kehoituksesta muutamia kertoja kotonaan kuljettaen samalla jääkäreitä ja toimittaen muitakin asioita. Niinpä esim. jääkärit Kohonen ja Mäntylä kulkivat hänen seurassaan Palovaaraan aivan heti sen jälkeen, kun Yrjö oli Ruotsiin paennut. Kun he olivat noin 3:n kilometrin päässä Palovaarasta, saivat he sanan, että venäläisiä oli kylässä. Miehemme menivät silloin alkuyöksi Nahkiaisojan talon heinälatoon ja sieltä sitten loppuyötä viettämään Palovaaran laelle nuotion ääreen. Sinne saapui luotettavia kyläläisiä, jotka tarkemmin kertoivat venäläisten toimeenpanemasta kotitarkastuksesta. Oppaamme saattoi sen jälkeen jääkäritoverinsa Palovaaran taloon kuuluvalle, kylästä noin peninkulman päässä olevalle Kaisajärven niittypirtille. Jääkärit jatkoivat matkaansa Yrjö Palovaaran palatessa takaisin Ruotsiin.

Viimeisen retkensä Palovaaraan Yrjö teki Aapajärven kautta. Tällöin hän nouti kotoaan matkatavaroita Amerikan-matkaa varten. Palattuaan tältä retkeltään Yrjö Palovaara lähti joulukuun 8. päivänä 1916 Oslosta Amerikkaan.[138]

Siirtyäksemme Lohijärvelle pohjoisen reitin Tornionjoen-puoleisen pään avustajiin ja opastajiin mainitsemme ensin maanviljelijä Pekka Kreivin, jonka maatila sijaitsee Iso-Lohijärven itäisellä rannalla. Siellä alkoi liikehtiminen vuosien 1915 ja 1916 vaihteessa. Kulkijain nimiä Kreivi ei udellut, ja siihen aikaan olikin parempi olla tietämätön kuin tietää liian paljon. Hänen luonaan asui matkojensa välillä eräs Etelä-Suomessa toiminut entinen nimismies[139]; ja "Pikku Jussi" (jääkäri Jussi Väisänen, joka tunnettiin vain "Pikku Jussin" nimellä) käväisi aina silloin tällöin Kreivissäkin.

Mutta löysivätpä tiensä Kreivin taloon usein venäläiset ratsupatrullitkin. Kerran eräs venäläinen upseeri tunnetun suomalaisen kätyrin seurassa vangitsikin talon isännän, mutta vuorokauden kuluttua hänet sentään laskettiin vapaaksi.

"Metsäherrat" (jääkärit) yleensä kulkivat hyvin tyynesti ja reilusti; tiellä he eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, mutta taloissa arvelivat voivansa joutua yllätyksien alaisiksi. Alaspäin "Pikku Jussi" usein kulki isännän reessä, mutta Tengeliössä hän aina nousi suksilleen tahtoen täten suojata isäntää ja olla samalla itsekin valmis.

Pekka Kreivin arvelun mukaan Lohijärven kautta kulki noin 100 miestä, eikä tämä tunnukaan paljolta, kun otetaan huomioon jääkärien, pommarien ja keskusvaltojen sotavankien retkeilyt. Oppaista mainittakoon ennen muita kivijärveläinen Koivuniemen Iisakki. Poroilla saattelivat "kulkijoita" Janne Kenttämaa ja Jaakko Rova.

Syksyisin kävi kulku Juoksenkiin. Oppaina hänellä oli Albert Heikkinen ja Antti Karkeinen (k.). Kainuun kylän takalistolla Väystäjän kylässä toimi taas talollinen Kalle Uusimaa (Karkeinen) sekä Saksaan-pyrkivien oppaana että niiden majoittajana.

Pekka Kreivi oli näihin aikoihin jo ikämies, mutta se ei estänyt häntä toimimasta.

Lohijärvellä oli toinenkin Saksaan-menijäin ja sieltä tulijain käymätalo, nimittäin maanviljelijä Karl Holsterin omistama Karkeinen, joka sijaitsee Vähä-Lohijärven luoteispäässä lähellä Tengeliöstä Miekojärven kautta Rovaniemelle johtavaa maantietä.

"Pikku Jussi" ja kuopiolainen värväri Kalle Kainuvaara olivat ensimmäiset tällaiset talon vieraat. Tammikuussa 1916 he tulivat hiihtäen Rovaniemeltä päin Raanujärven kautta sanoen käyneensä Kreivilläkin ja kertoen olevansa talon-ostajia. Syötyään ja oltuaan yötä he kuitenkin esittäytyivät pyytäen, että toisiakin heidän miehiään saisi taloon poiketa. Tähän isäntä suostuikin, ja aamulla ennen lähtöään he jättivät tämän huostaan karttoja, käsiaseita ja panoksia.

Jo helmikuun alussa, perjantaina 4. päivänä 1916 tuli taloon "Pikku Jussin" opastamina yöllä klo 11:n aikaan viisi miestä. Tämän joukon johtajana oli sanomalehdentoimittaja Toivo Kuisma (sittemmin jääkärikapteeni). Miehet olivat talossa kaksi päivää. Kuisma jakoi heille Väisäsen edellisellä kerralla jättämät aseet ja kirjoitti heille nimismiesten leimoilla varustettuja kaavakkeita käyttäen esteettömyystodistukset. M.m. sai "Pikku Jussi" Juho Juhonpoika Moilaselle kirjoitetun passin. Lauantaina miehemme kylpivät ja sunnuntaina he harjoittelivat pistoolilla-ammuntaa. Tällöin muuan kuula kimposi jäätyneestä puusta Kuisman otsaan aiheuttaen kuitenkin vain vähäpätöisen vamman.

Sunnuntaina he sitten myös valmistautuivat lähtemään, jolloin jokainen poltti tarpeettomat paperit. Kuisma itse jätti talon isännälle kirjekuoren, johon oli pannut erinäisiä todistuksia. Ne hän ensin näytti isännälle sulkien sitten kuoren, johon hän oli kirjoittanut sanan Aino. Hän pyysi isäntää säilyttämään kuoren sisältöineen, mutta vaaran uhatessa polttamaan sen.[140]

Maanantaina aamuyöstä miehet lähtivät Kantomaanpäähän kulkien sieltä Ratasjärven-ojan ja Ratasjärven kautta Juoksenkiin, missä menivät päivällä Kattilakosken niskasta onnellisesti yli. Reipas opas, Holsterin velipuoli Benjam Taaveniku ohjasi heitä Ruotsin puolelle asti.

"Pikku Jussi" kävi talossa usein jäljestäpäinkin, viipyen joskus useampiakin päiviä. Järjestipä hän kerran kylällä hiihtokilpailutkin toimien itse palkintotuomarina. Palkintoina jaettiin rahaa, jotka "Pikku Jussi" sitä ennen keräsi katsojilta. Kyläläiset pitivät hänestä paljon, mutta kukaan ei – Holsterin väkeä lukuunottamatta – tietänyt, mitä hän puuhasi.

Myös jääkäri Artturi Kästämä kävi useasti Holsterilla. Hänellä oli aina mukana miehiä, joiden kanssa hän monesti oli talossa yötäkin.

"Isontalon Anttikin" kävi kerran – kesällä, heinä-elokuun vaihteessa 1916 – talossa, mutta vaikka hänestä siellä puhuttiinkin, katsoi hän varovaisuussyistä tarpeettomaksi ilmaista itseänsä.

Karl J. Holster ja hänen vaimonsa Anna Holster tarjosivat talossaan lukuisille jääkäriliikkeen miehille varman turvapaikan, johon uskalsi tulla sekä yöllä että päivällä. Vaivojaan säästämättä ja mitään palkkiota tai kiitosta tavoittelematta he auttoivat ja rohkaisivat "poikiaan" urkkijain ja kurjien ilmiantajien näitä vaaniessa. Ja Holsterin velipuolet Isidor ja Benjam Taaveniku suorittivat intomielin oppaan vaaranalaisen ja rohkeutta kysyvän tehtävän. He ovatkin opastaneet kaikkein useimmat Lohijärven kautta kulkeneet jääkärit ja sotavangit.

Keskusvaltojen sotavankejakin kulki Lohijärven kautta. Mikkelin-päivänä 1917 niitä tuli Karkeiseen viisi miestä, joista yksi oli itävaltalainen upseeri. Joku apteekkari[141] oli kirjoittanut heille tällaisen suosituksen pienelle paperilapulle:

"Suojelkaa näitä sotavankeja ja auttakaa heitä pakoon Ruotsin puolelle."

Miehille annettiin ruokaa ja evästä, mutta mitään maksua ei otettu, sillä heillä oli rahaa mukana ainoastaan 20 mk. Niilo Lohiniva opasti heidät ensin Kantomaanpäähän, ja siitä sitten loppumatkan Holsterin velipuoli Isidor Taaveniku. Viimeksimainitulle itävaltalainen upseeri antoi pienen kultakellon, jonka sisäkannessa oli upseerin valokuva. Tämä kello on vainajan (k. 1918) omaisilla vieläkin.

Olipa poliisienkin joukossa jääkäriliikkeen ystäviä. Niinpä Lohijärven poliisista E. Viiristä mainittakoon, että hän tiesi miesten matkat, pitipä joskus huolta heidän opastamisestaankin.

Myöskin Tengeliössä oli Saksaan-menijöillä ja jääkäreillä ystäviä ja auttajia. Näiden joukosta mainitsemme ennen kaikkea Räävin talon väen. Isäntä, yli 70:n vuoden vanha Iisakki Räävi oli aina valmis miehiä kyyditsemään, ja emäntä Kaisa Maria Räävi tiesi myöskin, mitenkä noiden miesten asioihin oli suhtauduttava. Kerrankin, kun Räävillä oli seurat ja paljon väkeä koolla, ajaa pölähytti poroilla pihaan joukko jääkäreitä. Ihmiset silloin uteliaina talon väeltä kyselemään, mitä miehiä tulijat olivat. Heille selitettiin aivan rauhallisesti, että ne olivat metsäherroja, jotka jo aikaisemmin oli metsämaille kyyditty ja joita oli taas lähdettävä edelleen kyyditsemään.

Talon reipas poika Eelis Räävi lähtikin "metsäherrojen" mukaan. Eikä se ollut ainoa kerta, jolloin Eelis Räävi Emil veljensä kera näin "metsäherrojansa" kyyditsi ja opasti vieden miehiä rajan yli tavallisimmin Kattilakosken niskasta. – Eelis Räävi ihmettelee vieläkin, mistä tuli se voima, joka kannusti, joka pelon karkoitti ja jänteret vahvisti, niin että suuri venekin, jota oli pitkin kosken vartta vedettävä, nousi kevyesti kuin höyhen!

Myös talon tyttäret Ellen ja Edit olivat voimiensa mukaan näissä puuhissa osallisina. Kun jääkärit väsyneinä heittäytyivät tuvan lattialle nukkumaan reppu ja parabellumi pään-alusena, niin tyttäret vartioivat heitä vuorotellen. Sydämellinen emäntä taas palveli heitä omalla tavallaan: Hänen rinnastaan kohosivat korkeuteen monet hartaat rukoukset, että Jumala suojelisi ja varjelisi heitä, kun he lähtivät uusia vaaroja ja vaikeuksia kohti taivaltamaan.

"Pikku Jussi" oli ensimmäinen jääkäri, joka tuli tähänkin taloon selvittäen asian. Hän oli aina luottavainen ja voitonvarma. "Kerran vielä tulen vapaana miehenä teitä kiittämään!" hän sanoi.

Ja Räävin talossa ymmärretään vielä tänäkin päivänä iloita ja kiittää Jumalaa siitä, että Suomi pääsi vapaaksi.

Tengeliössä oli muitakin, jotka olivat hyvin valmiit jääkäreitä auttamaan. Näitä olivat esimerkiksi talollinen Erkki Hurula ja Ylitornion Portimojärven kylästä kotoisinoleva torppari Emil Heikka, joka jääkärien kesken tunnettiin "Kollijoen Kallen"[142] nimellä. Heikka oli suora ja rehti mies, joka aika huomattavasti opasti ja avusti jääkäreitä.

Peräpohjolan sydänmailla on todella paljon isänmaallisia miehiä ja naisia, jotka olivat kauniilla tavalla mukana Suomen itsenäisyyden alkuvalmisteluissa. Useat heistä ovat "unohdettujen" kirjoissa, mutta sen sijaan hyvän omantunnon kunnialuetteloissa. – Niinpä Mellajärvellä Vanhantalon rehti väki antoi talonsa Saksaan-menijöille lepo- ja ruokailupaikaksi. Ja Arvid Mellajärvi,[143] joka erään kuningaspetäjän juurella oli pyhästi päättänyt kaikin tavoin auttaa jääkäreitä, pitikin uskollisesti valansa. Monesti hän laittoi räiskyvät takkavalkeat "pitkän matkan kulkijain" kastuneen selän lämmittämiseksi, kun nämä sankarimaisella sitkeydellä nälkäisinä ja väsyneinä pakkasen paukkuessa Vanhantalon pirttiin saapuivat. Mella-Arvin toimesta olivat pian kuumat kahvit ja maukkaat poronlihakeitot tervetulleiden vierasten käytettävänä. Hän lämmitti saunan, hän paahtoi sukset ja mikä tärkeintä, hän kykeni vanhana poromiehenä ja eränkävijänä Saksaan-pyrkiviä taatusti ja varmasti opastamaan. Saman lämpimän kohtelun saivat myös osakseen nuo poloiset keskusvaltojen sotavangit. – Niinikään oli Isovietoinen-nimisen järven eteläpäässä sijaitseva Liinangin talo Saksaan-menijäin majapaikkana, mistä näitä kyydittiin ja opastettiin Pessalompolon[144] ja Jolangin kyliin.

Olipa näillä sydänmailla venäläisten kätyreitäkin sekä urkkijoita, mutta jätämme ne omaan kurjuuteensa. Mainitsemme kuitenkin, että Enehjelmin "korpipoliiseja"[145] oli asettunut helmikuussa 1917 Lohijärven Lantulle. Vallankumous toimitti heille kuitenkin pikaisen lähdön. Kun he ajoivat Karkeisen ohi, niin Holster soitti heille lehmänkelloa.[146]

Tornionjoki-laakson venäläinen rajavartiosto.

Tämän teoksen I:ssä ja II:ssa osassa olemme jo tarkemmin tehneet selkoa Tornion piirin venäläisen rajavartioston järjestelystä, mutta ylimenijäin vaikeuksien selventämiseksi mainitsemme vielä tässäkin rajavartioston päämajoituspaikat sekä myöskin Korpikylässä olleiden rajavartio-osastojen sijoitukset; Korpikylässä näet oli, kuten tiedämme, Saksaan-pyrkijäin liike kaikkein vilkkainta.

Rajavartioston pääasemat olivat Turtola, Narkki (Tengeliössä, vastapäätä Ruotsin Matarenkia), Mäkiheikka (Korpikylän Niemestä noin 8 km pohjoiseen) ja Karunki.

Korpikylän rajavartio-osastojen sijoituspaikat taas olivat Paasi (Niemestä 4 km etelään), Ylipieti (edellisestä 3 km etelään; Ylipietistä oli Ojanperään 2 km) ja Onnela (Ojanperästä jonkin matkaa etelään).

Närkin rajavartioaseman sotilaat (asuen Närkin ja Rahtualan kylien taloissa) ulottivat vartiointinsa myös pitkin Tengeliönjoki-vartta aina Lohijärvelle ja Raanujärvelle saakka, missä ratsupatrullit helposti saattoivat liikehtiä hyvää maantietä myöten.

Korpikylässä taas oli kokonaista kolme vartioasemaa verraten lyhyin välimatkoin, mikä osoittaa, että venäläiset tahtoivat pitää Korpikylää erikoisen tiukalla. Tornionjoki-vartta pitkin kulkeva maantie oli tosin jaettu 3-4:n kilometrin pituisiin vartiotaipaleisiin, mutta majoituspaikoissa oleilevat sotamiehet saattoivat sen ohessa myös harjoittaa jonkinlaista vartiointia.

Karungista käsin venäläiset ratsupatrullit pitivät tarkoin silmällä Palovaaran kylää, jonne sieltä poikkesi verraten hyväkuntoinen maantie.

Sotilaspatrullit olivat liikkeellä yöt päivät, mutta valoisaan aikaan vartiointi oli veltompaa, jotenka ylikuljetukset oli paras suorittaa aamuisin tahi päivällä. Siten tavallisesti meneteltiinkin.

Venäläisillä sotamiehillä oli muuten täysi tieto siitä, mitä Korpikylässä ja eritoten Ruotsin Alarovalla puuhattiin. Erinäisten aktivistien ja jääkärien nimiäkin he tiesivät. Rupesivatpa he vähän leikkiäkin laskemaan sanoen Alarovaa "Germanskij-kasarmiksi". Matkakosken niskan vaiheilla oleva, Ruotsin-puolen Karkiainen taas oli "Ruotsin kasarmi", koska siellä todella majaili ruotsalainen rajavartio-osasto. Omaa Paaden majoituspaikkaansa he luonnollisesti nimittivät "Ryssän kasarmiksi". Näitä leikillisiä nimityksiä aktivistitkin usein käyttivät. Kun "Pikku Jussi" kerran matkoillensa lähtiessään kuljetti pistooleja kapsäkissään, niin hänen päähänsä pälkähti ruveta niitä kairalla koettelemaan. "Tässähän on rauhallinen paikka", arveli tuo iloinen veitikka. "Germanskij-Kasarmissa toimeenpannaan nyt kova ammunta, niin että Ryssän kasarmiinkin kuuluu parabellumin laulu!"

TAPAHTUMIA JA SEIKKAILUJA.

    Jumalall' on onnen ohjat,
    Luojalla lykyn avaimet,
    ei katehen kainalossa,
    pahansuovan sormen päässä.

           Suomalainen sananlasku.

Alarova, suomalaisten pakolaisten siirtola.

Peräpohjolan etappitoimintaa seuratessamme olemme nähneet, kuinka useimpien aktivistien lopulta täytyi vetäytyä pois maasta usein juuri niitä samoja teitä, joita myöten he niin monia aikaisemmin olivat rajan yli toimittaneet.

Tavallisimmin he silloin ensi aluksi menivät Haaparannalle. Ne, jotka eivät siellä voineet saada pysyväisempää tointa, siirtyivät sitten mikä minnekin. Ja varsinkin kesäiseen aikaan monet Haaparannalle jääneistäkin hyvin mielellään oleskelivat tilaisuuden tullen jossakin maaseudulla.

Tornionjoki-laaksossa on Ruotsin puolella paljon hyvin rakennettuja taloja ja suomalainen väestö joka, kuten olemme nähneet, yleensä hyvin myötämielisesti suhtautui Suomen aktivistien rientoihin. Pakolaisillamme olisi näin ollen ollut tilaisuus valita itselleen asuntoja sekä sieltä että täältä. Mutta se erikoisen lämmin ystävyyden henki, joka oli vallannut Korpikylän Alarovan väen, veti pakolaisia aivan vastustamattomasti puoleensa. Niinpä tapaammekin vuosien 1916 ja 1917 kuluessa Alarovan talossa joukon suomalaisia pakolaisia, jotka heidän aikaisemmista vaiheistaan jo ennestään tunnemme.

Alarovan talo sijaitsee kauniilla paikalla, korkealla ja kuivalla harjanteella mahtavan Matkakosken yläpuolella. Talo on hyvin rakennettu, ja huoneita siinä on tavallisiin oloihin riittävästi. Mutta suomalaisten aktivistien kokoonnuttua sinne täytyi sovun monesti antaa sijaa.

Pakolaisten joukossa vieraili siellä aika ajoin Tornion etapin tunnettu johtaja Eero Heickell (Kuussaari); samoin Muurolan etapin johtaja Jussi Salmela asui siellä perheineen. Juho Ekola toimi talossa etappimiehenä, kuten muistamme. Hänestä muuten tuli suomalaisten keskeisin henkilö, sillä hän viipyi talossa – työssä ja toimessa – tasan 10 kuukautta, elokuun 14. päivään 1917.[147] – Myöskin Kemin etapin toinen johtaja, maisteri Arvi Hällfors asui kesällä 1917 kolme kuukautta Alarovalla.

Tilapäisiä vieraita, jotka viipyivät mikä päivän tai pari, mikä viikon tahi parikin viikkoa, oli talossa myöskin jatkuvasti. Niistä mainitsemme seuraavat:

Kauppias J. E. Härmänen, jonka jo tunnemme, asui Alarovalla pari viikkoa. – Hyvätuulinen metsänhoitaja Antti Huovinen, joka Matarengistä käsin silloin tällöin pistäytyi Alarovalla toisinaan alakuloisia maan miehiänsä huvittamassa, asettui lopulta, heinäkuun alussa 1917 puoleksitoista kuukaudeksi sinne asumaan. – Edelleen metsänhoitaja Viljo Lyytikäinen poikkesi monilla matkoillaan usein taloon. – Jääkäreistä mainitsemme Antti Isotalon, jonka vierailu uhkasi tulla hänelle hyvin kohtalokkaaksi, kuten vielä saamme kuulla. – Myös jääkäri Jussi Väisänen ("Pikku Jussi") näyttäytyi Alarovalla usein. Hän kyllä oli melkein aina liikkeellä, mutta Shpalernajasta päästyään hän valitsi Alarovan pääkortteeripaikakseen.[148] Pommi- ja asevarasto hänellä oli kuitenkin Matarengissä Oskar Plantingissa.[149] Siellä ne näet olivat melkein kuin tien päässä, "Pikku Jussi" kun tavallisesti käytti pohjoisimpia reittejä: Tengeliö–Lohijärvi j.n.e. – Jääkäri Jussi Mäntylä, Sihvot, Armas Lyytikäinen, maisteri J. V. Snellman vierailivat niinikään talossa – ja sitten ne monen monet muut, jotka tätä ylikulkupaikkaa käyttäen tulivat ja menivät.

Alarovan kantavieraiden joukkoon kuului vielä Vesilahden Krääkkiön kylästä kotoisinoleva hämäläinen aktivisti Kaarlo Heikki Mäkelä, jota mustan tukkansa ja partansa sekä peloittavan muotonsa takia aktivistien kesken nimitettiin "Mustaksi rosvoksi" ja Ruotsin puolella "Kuolemaksi". "Mustan rosvon" vaiheisiin saamme lähemmin tutustua Kajaanin etapin kuvauksen yhteydessä. Tässä toistamme vain ne sanat, mitkä Albert Lasu hänestä lausui:

"Se oli julma mies, jolle ryssätkään eivät mitään uskaltaneet."

Ajatellessamme tätä suurta vierasten paljoutta, tätä noin kahden vuoden ajan jatkuvaa tulijain ja menijäin levotonta elämää, täytyy meidän Suomen suomalaisten mitä suurimman kunnioituksen, kiitollisuuden ja rakkauden tuntein muistella talon väsymätöntä emäntää, herttaista, uhrautuvaa Greta Lasua, joka tuskaantumatta jaksoi tätä tavatonta menoa kestää. Hänenhän ennen muita oli pidettävä huolta vieraiden viihtymisestä, ruoasta, kahvi- ja teetarjoilusta, makuusijoista j.n.e. Alarovan isännällä, maanviljelijä Isak Albert Lasulla on – ja todellakin ansiosta – Suomen Vapaudenristin IV:n luokan merkki, mutta varmaankin hän mielellänsä suo, että me katsomme sen kuuluvan myös Greta Lasulle.

Kerran elokuussa 1916 kaksi jääkäriä tahtoi kaikin mokomin lähteä Ylirovan talon kohdalta Suomen puolelle. Albert Lasu, joka piti yritystä sillä kertaa kovin uhkarohkeana ja vaarallisena, oli ehdottomasti sitä vastaan sanoen:

"Teidät varmasti joko vangitaan tai ammutaan!"

Mutta pysyen päätöksessään jääkärit vain lähtivät vuotavalla veneellä toisen soutaessa ja toisen yrittäessä pitää perää.

Albert Lasu oli kuitenkin kiinnittänyt veneeseen pitkän nuoran asettuen sitten Isak Ylirovan kanssa pajupensaan taakse sitä löysäämään. Heillä oli kahdenlainen tarkoitus. Jos jääkärit pääsisivät onnellisesti yli, niin he vetäisivät tyhjän veneen nuoran avulla takaisin; jos taas venäläisiä ilmestyisi rannalle, niin vene vedettäisiin jääkäreineen päivineen Ruotsiin.

Kun vene tuli lähelle Suomen-puolta, niin voimakas pyörre käänsi sen yht'äkkiä yhä lähemmäksi rantaa. Tällöin toinen airo katkesi. Nopeasti Lasu ja Ylirova vetivät silloin vesilastissa olevan veneen miehineen takaisin. Kun sitten jääkärit ja heidän auttajansa nousivat jokitörmälle, niin ilmestyi vastakkaisella rannalla kaksi sotamiestä pensaiden takaa näkysälle – varmaankin ihmeissään katsomaan, minne heidän saaliinsa oli joutunut. Pensaikossa väijyneet sotamiehet eivät näet olleet huomanneet, kuinka vene oli hiljakseen solunut takaisin Ruotsin puolelle.

Yöllä Lasu sitten vei miehet kosken niskasta yli varustaen heidät matkaa varten eväillä. Jääkärit pyrkivät Palovaaraan, mutta kartoistaan huolimatta eksyivät harhaillen koko päivän ja saaden viettää yönsä eräässä ladossa. Wiljami Niemi opasti heidät seuraavana päivänä eteenpäin.

Lokakuun 14. päivänä 1916 tapahtui Yli- ja Alarovalla outo selkkaus. Ruotsalainen rajavartiosto näet aivan odottamatta saartoi molemmat talot, joissa sillä kertaa oli 15 suomalaista aktivistia. Rajavartioston päällikkö, eräs luutnantti, pidätti kaikki suomalaiset, ja heidät vietiin sotilaiden vartioimina ensin Korpikylän asemalle ja sitten junassa Haaparannalle.

Juho Ekola, joka tällöin asui vielä Ylirovalla, lähti tapahtuman johdosta Nikolai Ekolan, Jussi Mäntylän ja Antti Isotalon kanssa hevosella Korpikylään Helmerin taloon, jossa oli valtion puhelin. Myöskin mainittu luutnantti ajoi sinne. Molemmat, sekä Juho Ekola että luutnantti pyrkivät Haaparannan yhteyteen, mutta puhelin oli epäkunnossa. Juho Ekola ennätti kuitenkin esittää aktivistien harmillisen tilanteen isäntä Helmerille pyytäen tätä jostakin muualta soittamaan Dahmille ja kertomaan tapahtumasta. Sitten miehet ajoivat asemalle, jonne osa pidätetyistä jo oli saapunut kävellen sotamiesten seuraamina.

Siellä kyllä jo selvisi, ettei mikään erikoinen vaara uhannut suomalaisia, vaan että heidän joukostaan muka etsittiin erästä englantilaista vakoojaa.

Junassa Juho Ekola sattumalta tapasi etappijääkäri Paul Walleniuksen ("Wejden") ja insinööri Konstu Pietilän, jotka palasivat Matarengistä. Kuultuaan asian nämä olivat huolissaan arvellen, että suomalaiset mahdollisesti karkoitettaisiin rajalta. Mutta kun miehemme tulivat Haaparannalle, oli Dahm jo asemalla heitä vastassa tiedoittaen, että hän oli saatuaan puhelimitse Helmeriltä tiedon tapahtumasta selvittänyt koko jutun, ja että suomalaiset olivat vapaat.

Jupakka johtui nähtävästi nuoren luutnantin virkaintoisuudesta. Siitä lähtien hän oli suomalaisille erittäin ystävällinen vieraidenkin usein Alarovalla.

Heti tämän tapauksen jälkeen Juho Ekola siirtyi asumaan Alarovalle, missä hän sittemmin talon väen harvinaisen ystävällisyyden takia viihtyi kuin kotonaan.[150]

Könnin vangitsemisen ja "Isontalon Anttiin" suunnatun iskun jälkeen, joista kerromme kohta, elämä Alarovalla kului yleensä rauhallisesti. Jännittäviä ja huvittaviakin pikku tapauksia sattui sentään aina silloin tällöin, varsinkin metsänhoitaja Huovisen ja "Pikku Jussin" retkeilyssä kesällä 1917.

Kuten jo tiedämme, siirtyi Huovinen Alarovalle heinäkuun alussa 1917 majaillen siellä sitten aina elokuun puoliväliin asti. Suomalaisia aktivisteja ja komennuksella olevia jääkäreitä kävi talossa edelleen tuhkatiheään. Niinpä Liimatan majatalon rohkeat tyttäret Selma ja Ella palasivat heinäkuussa Alarovan kautta pakolaismatkaltaan seurassaan torniolainen rouva Harinen. Huovinen ja "Pikku Jussi", nuo rohkeat ritarit, saattoivat heidät tavallista reittiä Matkakosken yläpuolelta Tornionjoen yli aina maantielle asti palaten sitten takaisin ilman mitään kommelluksia.

Mutta toisella kerralla oli käydä hullusti. Vähän sen jälkeen, kun Liimatan neidit oli saatettu yli, tuli Alarovalle tunnettu suomalainen aktivisti, rehtori Eirik Hornborg, joka myöskin oli toimitettava yli. Huovinen ja "Pikku Jussi" lähtivät taas oppaiksi saattaen vierastansa Palovaaraan saakka.

Paluumatkalla he menivät sovittuun paikkaan, erääseen Alarovaa vastapäätä olevaan Vongan talon niemeen, mistä Ekolan oli määrä tulla heitä noutamaan. Kun he niemen kärjestä vilkuttivat Ruotsin puolelle, niin he ihmeekseen huomasivat, ettei sieltä edes yritetty lähteä heitä noutamaan, vaan että siellä kaikesta päättäen vallitsi hyvin hermostunut mieliala. Siellä huudettiin ja huidottiin. Ekola, salmelalaiset, Mäkelä ja ruotsalaiset sotamiehet juoksivat aivan kuin neuvottomina edestakaisin. Vihdoin "Musta rosvo" (Mäkelä) erkani joukosta, lähti mauseri kädessä juoksemaan jokitörmää alas ja huusi:

"Ryssät ovat aivan vierellänne!"

Silloin vasta Huovinen ja "Pikku Jussi" käsittivät metelin syyn. He juoksivat noin 30:n metrin päähän rantakivikolle, asettuivat isojen kivien suojaan pannen taskuissaan olevat panokset viereensä ja rupesivat sitten odottamaan sotamiesten mahdollista ilmestymistä.

Mutta kun näitä ei kuulunutkaan, keräsivät miehemme panokset jälleen taskuihinsa lähtien sitten syöksyjä tehden painumaan alas päin. Näin he tulivat Vongan talon ruispeltoon, joka kätki heidät hyvin. Mennessään he ottivat mukaansa sauvoimiksi tukevia aidaksia päättäen jollakin kosken alapuolella olevalla veneellä mennä yli; he näet tiesivät, ettei veneissä ollut airoja.

He löysivätkin veneen, joka kuitenkin oli lukittu rantaan kiinni. Kova tempaus vain, ja kokankappale irtautui kiinnitysrenkaan mukana! Ja sitten miehet sauvomaan!

Ruotsin-puolen ystävät eivät olleet ensinkään huomanneet Huovisen ja "Pikku Jussin" puuhia. Nämä kiersivät heidän selkäpuolitseen Alarovalle, menivät kaikessa rauhassa sisälle, avasivat ikkunan, ja sitten Huovinen huusi rantaan:

"Mitä te siellä töllistelette!"

Kaikilta pääsi silloin helpotuksen ja ällistyksen huokaus.

Venäläiset sotamiehet olivat joko nukahtaneet vartiosyvänteihinsä tai muuten vaipuneet mietteisiinsä.

Eräänä sunnuntaina heinäkuussa 1917 Alarovan vieraat lähtivät huvikävelylle Ruotsin-puolen Karkiaisen rantaan. Samaan aikaan sattui venäläisiäkin olemaan sunnuntaivapauttaan viettämässä vastakkaisella, Suomen-puoleisella rannalla juuri Niemen poikien talon alapuolella. Ja kun Tornionjoki on sillä kohtaa hyvin kapea, niin "Pikku Jussi" ja Huovinen rupesivat huutelemaan sotamiehille yhtä ja toista. "Pikku Jussi" m.m. karjui heille venäjäksi kivääritemppu-komennuksia näiden uskollisesti niitä totellessa. Vihdoin tanakka jääkärimme innostui pyytämään ruotsalaiselta rajavartiosotilaalta kiväärin ja alkoi sillä näyttää, miten saksalaiset suorittivat samat temput. Silloin venäläiset kiroilemaan ja huutamaan:

"Germanskij spion!"

Kerran "Pikku Jussi" pelasti uimamatkalla Huovisen hukkumasta.

Elokuun puolivälissä Huovinen lähti Tukholmaan, missä työskenteli sitten yksissä neuvoin Jacobsonin ja Weckströmin kanssa. Sieltä hän meni saman kuun loppupäivinä Uumajaan kuljettaen yhdessä jääkärien Arthur Stenholmin ja Jussi Sihvon sekä pankinjohtaja Vilhelm von Essenin kanssa Vaasaan osoitettuja langattoman lennättimen kojeita.[151]

Tavattoman monivaiheista, rohkeata ja merkityksellistä oli metsänhoitaja Antti Huovisen toiminta Suomen itsenäisyyden luomistyössä. Hänen ystävänsä Jussi Väisäsen vaiheisiin saanemme vielä lähemmin tutustua Kajaanin etapin toimintaa kuvaillessamme.

Juho Ekola ja muutkin Alarovalla asuvat aktivistit toimivat väsymättömästi etapin hyväksi. Sittenkun Viljo Lyytikäinen sairastui, oli Ekola alituisessa yhteydessä Wilhelm Dahmin ja insinööri Konstu Pietilän kanssa.

Virkistyksekseen Alarovan aktivistit saivat usein vieraitakin, toisia samassa asemassa olevia kansalaisiamme. Kotimaan kaipaus ilmeni pakolaisissa toisinaan m.m. siten, että he uimalla kävivät Suomen rantaa tervehtimässä. Ja kun Jepuan v. Essenit kerran Uumajasta käsin vierailivat Alarovalla, niin he yhdessä talon muiden suomalaisten kanssa, noin kymmenkunta miestä, pistäytyivät Suomen-puolen Vongan rantaan ottaen sieltä mukaansa vähäisiä kiviä muistoksi isänmaastaan.

Yrjö Könnin vangitseminen.

Jääkäri Yrjö Könni oli yhdessä jääkäri Mauri Rantasalon kanssa 3.10.1916 komennettu Suomeen. He olivat tulleet ensin Tukholmaan, missä Könni oli Heldtin konttorista saanut 4500 mk, joista 4000 mk oli määrätty annettavaksi matkan varrella Läntisen etapin jääkäreille. Tarkoitus oli sitäpaitsi, että Könni asettuisi jonkun etappijääkärin tilalle mainitun etapin eteläpäähän. Rantasalon taas piti lähteä kotipuoleensa Loimaalle värväämään; jo ennen Saksaan menoaan hän oli menestyksellisesti värvännyt Länsi-Suomessa. Viivyttyään toista viikkoa Tukholmassa jääkärimme olivat menneet edelleen Haaparannalle ja sieltä Korpikylän Alarovalle. Siellä he olivat viipyneet 4-5 päivää ja lähtivät sitten lokakuun 28. p:nä 1916 aamuhämärissä klo 9-11 välillä seurassaan jääkäri Vilho Kosola kulkien Matkakosken yläpuolelta Suomen puolelle. Oppaana heillä oli eräs kysymyksessäolevaan tehtävään sopimaton ruotsinmaalainen Pekka Järvi.

Tornionjoki oli jäässä, ja luntakin oli jo satanut noin 1/2:n metrin vahvuudelta. Könnillä, Kosolalla ja oppaalla oli sukset, mutta Rantasalo kulki jalan. Jää oli heikkoa; halkeamia siellä täällä. Rajan ylitettyään Kosola erosi tovereistaan ja hiihti suoraa päätä metsien halki Kivijärvelle, minne hänet oli komennettu etappijääkäriksi Kästämän sijaan. Venäläisten rajavartiosotilasten hyökkäyksestä ja Könnin vangiksijoutumisesta Kosola ei tiennyt mitään. Vasta Ruotsiin palattuaan hän sai sen kuulla.

Noustuaan noin 50 metriä Suomen-puoleista jokitörmää Palovaaraan pyrkijät kohtasivat erään nuorehkon miehen, nähtävästi jonkun tullimiehen, jonka he ilman muuta sivuuttivat. Mutta heti kun miehemme olivat päässeet hänen ohitsensa, vihelsi tämä sormiinsa. Se tuntui jääkäreistä oudolta ja epäilyttävältä. Ja pian vihellys toikin näkyviä tuloksia.

Kun näet jääkärit olivat ehtineet maantien yli ja noin 300 metriä metsikköön päin, kuului talojen läheisyydestä laukaus. Heti sen jälkeen tuli näkyviin viitisen ratsastavaa sotamiestä alkaen ampua. Jääkärit olivat kuitenkin ennättäneet pienen metsän suojaan. Sotamiehet ampuivat ehkä kymmenkunta laukausta. Joku jääkäreistäkin ampui takaisin, mutta kun välimatka oli pitkä, ei mikään tehokkaampi pistoolilla-ampuminen voinut tulla kysymykseen.

Jo alkutaipaleella Könni oli jättänyt suksensa, kun keli oli kovin huono. Hän alkoi Rantasalon perässä juosta Palovaaraan johtavaa polkua oppaan seuratessa heitä viimeisenä.

Näin he tulivat noin 100 metriä leveälle aholle, missä opas piiloutui heinäsuovan alle Rantasalon ja Könnin jatkaessa juoksuaan noin 1 1/2:n kilometrin päässä olevaan sankkaan metsään.

Könni oli jo useita kertoja koettanut irroittaa selästään raskasta, tavallista suurempaa reppuaan, missä oli Rantasalonkin tavaroita, mutta ei ollut onnistunut yrityksissään. Juostuaan noin 4 kilometriä maantieltä hän oli siihen määrin uupunut, että enempi eteneminen oli mahdotonta. Siksipä hän loikkasi polulta ison katajapensaan suojaan painautuen lumeen ja mennen samassa tainnoksiin.

Takaa-ajajia oli lopulta 7-8 miestä. Toiset niistä ottivat kiinni oppaan ja viisi miestä löysi Könnin tämän piilopaikasta.

Könni heräsi siihen, että sotamiehet napsauttivat kivääreitänsä vireeseen. Huomattuaan kaiken vastustuksen turhaksi hän kätki pistoolinsa painaen sen jalallansa lumeen.

Opas ja Könni vangittiin Vonkavaaralla ja vietiin ensinnä venäläisten majoituspaikkaan sekä vielä samana päivänä sieltä Karunkiin.

Rantasalo jatkoi pakojuoksuaan arviolta noin 8 kilometriä itäänpäin, mutta yht'äkkiä eteenpäin yrittäminen kävi mahdottomaksi. Toinen paljon suurempi sotamiesjoukko oli näet jotakin, etelästä koilliseen kulkevaa tietä myöten tehnyt saartoliikkeen. Rantasalo huomasi nimittäin siellä täällä sivuillaan ja edessään noin 100:n metrin päässä pistävän esiin vastaansa ojennettuja kiväärinpiippuja. Erästä lähimpänä olevaa sotamiestä kohti hän ampui muutaman laukauksen, mutta käsittäen joka tapauksessa joutuvansa alakynteen hän katsoi ainoaksi mahdolliseksi keinoksi kääntyä takaisin samaa tietä, mitä oli tullutkin. Venäläiset ampuivat kyllä hänen jälkeensä useita laukauksia yhden kuulan hipaistessa vähän hänen vasenta jalkaansakin, mutta kun takaa-ajajat eivät malttaneet pysähtyä tähtäämään, oli osumismahdollisuus mitättömän pieni. Huomattuaan tämän Rantasalo juoksi kahta kovemmin. Ja kun jääkäreitä ensin ahdistaneet sotamiehetkään, jotka nähtävästi touhusivat kovin Könnin ja Järven kiinnijoutumisen johdosta, eivät olleet Rantasalolle esteitä tekemässä, onnistui hänen, noin 15 kilometriä juostuaan ja harhailtuaan, vihdoin päästä rajan yli. Mutta silloin hän oli niin uupunut, että jännityksen lauettua kaatui tolkuttomana Tornionjoen Ruotsin-puoleiselle rannalle. Siitä ruotsalaiset rajavartiosotilaat korjasivat hänet miltei puolikuolleena. Saatuaan tästä tiedon Juho Ekola lähti heti hakemaan häntä Alarovalle. Rantasalo[152] oli niin menehtynyt, että kahden sotamiehen täytyi tukea häntä kainaloista, ja loppumatkan Ekola melkein kantamalla kuljetti häntä.[153]

Kaikesta päättäen venäläiset rajavartiosotilaat olivat jo edeltäkäsin varustautuneita yllättämään jääkärit.

Karungissa Järvi kertoi kaikki, mitä tiesi, mutta onneksi hän ei tuntenut jääkäreitä eikä tietänyt juuri muuta kuin että hänen oli ollut määrä saattaa jääkärit Palovaaraan saakka. Tästä syystä Könniä ja Järveä käytettiin Palovaarassa. Sinne mentiin kahdessa reessä siten, että toisessa kulkivat Könni, Järvi ja kolme venäläistä, toisessa taas eräs upseeri ja neljä sotamiestä. Luultavasti oli tarkoituksena panna vangit tuntemaan sinne mahdollisesti paenneet jääkärit. Näitä etsittiinkin parista kolmesta talosta, mutta turhaan. Palovaarasta saattue palasi vankeineen tyhjin toimin Karunkiin.

Jo ennen Palovaaran-retkeä oli Könniä kuulusteltu hänen repustaan tavattujen panosten ja vangitsemispaikalta löydetyn pistoolin johdosta.

Parin päivän kuluttua Könni (passin mukaan Mäenpää Rovaniemeltä) ja Järvi vietiin Tampereelle. Järveä pidettiin siellä vain noin viikon päivät, minkä jälkeen hänet lähetettiin Ouluun. Hänet suljettiin sikäläiseen lääninvankilaan marraskuun 11. p:nä 1916 ja tuomittiin pakollisten määräysten nojalla luvattomasta rajan yli kulkemisesta kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen. Rangaistusajan kuluttua tammikuun 28. p:nä 1917 Järvi toimitettiin Tornion poliisimestarille saatettavaksi rajan yli Ruotsiin.[154]

Könniä sitävastoin säilytettiin Tampereella lähes puolitoista kuukautta. Siellä eräs everstiluutnantti Ivanoff kuulusteli häntä kolme eri kertaa esiintyen mitä karkeimmin, m.m. uhaten hirttää hänet poliisilaitoksen pihalle. Könnille näytettiin myös erästä hänestä ja hänen serkustaan Hannukselasta Saksassa otettua valokuvaa, missä miesten lisäksi oli lentokone ja sen kyljessä sanat Nach Petrograd (Pietariin).[155] Kun kuva onneksi oli perin huono, kielsi Könni siinä olevia miehiä tuntevansa.

Tampereelta Könni muuten sai lähetetyksi kotiinsa olinpaikkaansa koskevan ilmoituksen.

Sitten hänet kuljetettiin Hämeenlinnan lääninvankilaan, jonka nimiluetteloon hänet merkittiin joulukuun 11. p:nä 1916. Sieltä hänet saman kuun 14. p:nä lähetettiin Helsingin lääninvankilaan "tärkeitten asiain tutkintotuomarin", venäläisen Mashkevitshin käsiteltäväksi.

Hämeenlinnan lääninvankilan johtaja, jo ennen mainittu Bruno Andersin, kohteli Könniäkin perin rohkaisevasti, vieläpä lupasi järjestää tälle karkaamistilaisuudenkin, mistä sitten kuitenkaan ei tullut mitään, kun vanki, kuten sanottu, niin pian vietiin pois.

Katajanokan lääninvankilassa, minne Könni tuotiin käsiraudoissa, Mashkevitsh kuulusteli häntä kaksi kertaa. Kun kaikki tutkintopöytäkirjat olivat keskenään ristiriitaisia, ei mitään asiallista tullut ilmi. Mutta tehden päätelmänsä siitä raa'asta menettelystä, jota häntä kohtaan oli varsinkin Tampereella osoitettu, Könni odotti kuolemanrangaistusta valmistautuen jo sitä vastaanottamaan.

Katajanokalta Könni maaliskuun 8. p:nä 1917 lähetettiin yhdessä porvoolaisen värvärin Arvo Brusinin kanssa Pietariin – siis todellakin nach Petrograd, kuten tuon valokuvan enteelliset sanat kuuluivat.

Mutta jo neljän päivän perästä vallankumous – Jumalan tuomiona – avasi Shpalernajan portit.[156]

"Isontalon Antin" Ruotsin-seikkailu.

Kuten muistamme palasi Antti Isotalo[157] eräältä Suomeen tehdyltä vaivalloiselta matkaltaan joulukuun 6. päivänä 1916 Ruotsiin Alarovalle, missä hän moninaisten komennuksiensa jälkeen aina silloin tällöin lepäili isällisen ystävänsä Juho Ekolan seurassa. Mutta sielläkään ei Antti saanut olla rauhassa, sillä hänen leppymätön vihollisensa kuvernööri af Enehjelm koetti kaikin keinoin saada hänet käsiinsä. Varsinkin Koivun tapahtuman jälkeen ja sitten, kun af Enehjelm sai vihiä siitä, että hänenkin henkensä oli vaarassa, hän ponnisti voimansa saadakseen hinnalla millä hyvänsä kiinni tuon toimeliaan ja urhean jääkärin. Ensin Enehjelm yritti virallista tietä päästä tarkoituksensa perille kirjoittaen Norbottenin maaherralle ja pyytäen tätä vangituttamaan Antti Isotalon ja luovuttamaan hänet muka kuulustelua varten suomalaisille viranomaisille. Kirjeen mukana oli Antti Isotalon tavaton "rikosluettelo".[158]

Mutta Ruotsin viranomaiset, jotka, kuten tiedämme, olivat yleensä hyvin myötämielisiä Suomen itsenäisyysmiehiä kohtaan, vastasivat, että Isotalo oli poliittinen pakolainen, jotenka häntä ei voitu luovuttaa.

Kun siis af Enehjelm ei saavuttanut päämaaliaan virallista tietä, täytyi hänen koettaa muita keinoja.

Tammikuussa 1917 Antti Isotalo taas oleskeli Alarovalla lepäilemässä sekä tulevien retkien varalle urheillen ja hiihtäen voimia kokoamassa.

Eräänä päivänä päivällisen syötyään hän näki kahden venäläisen sotamiehen hiihtää hampsivan pitkin Tornionjoen Suomen-puoleista rantaa. Antti otti silloin talon seinustalta suksensa lähtien venäläisille näyttämään, miten suksilla lasketaan jyrkkiä joentörmiäkin ja miten suomalainen suksilla liikkuu. Vähän aikaa näin hiihdeltyään hän kuuli talon 10-vuotisen pojan Oskarin jokitöyräältä huutavan:

"Vesa käski Winteriä[159] sisälle, sillä tuli vieraita!"

Antti noudattikin kutsua, sillä hän ajatteli jonkun Haaparannalla oleskelevan tuttavan suomalaisen tulleen heitä tervehtimään. Ja näin hän meni sisälle mitään pahaa aavistamatta.

Mutta vieraat eivät olleetkaan ennestään tuttuja. He ja Antti silmäilivät mitään puhumatta vähän aikaa toisiaan mittaillen katseillaan toistensa kokoa ja painoa. Antti teki silloin sen huomion, ettei hän oman kokonsa puolesta läheskään vetänyt vertoja kummallekaan vieraista.

Esittäydyttiin, jolloin selvisi, että vieraat olivat tunnetut ruotsalaiset poliisit Glad ja Landho (Lantto).[160] Heti tämän jälkeen vieraat pyysivät, saadakseen puhutella Winteriä kahden kesken, "Vesaa" siirtymään tuvan puolelle.

Sen jälkeen he toimeenpanivat kuulustelun. Ensimmäiseksi tiedusteltiin Antin oikeata nimeä. Tämä ilmoitti olevansa Winter, kotoisin Paltamon pitäjän Paltaniemen kylästä, mutta myönsi samalla aikaisemmin käyttäneensä Harri-nimeä. Toinen poliiseista toisti kysymyksen uudelleen tiukasti vaatien Anttia ilmoittamaan oikean nimensä. Kun tämä vastasi entiseen tapaan, tiuskaisi poliisi äreästi:

"Älä valehtele! Nimesi on Isotalo Härmästä."

"No, olkoon sitten niini" vastasi Antti hymyillen.

Sitten miehet rupesivat tiedustelemaan, milloin Isotalo oli viimeksi tullut Suomesta, missä päin hän oli liikkunut ja missä ollut matkoillaan yötä. Antti mainitsi saapuneensa Alarovalle muutamia päiviä sitten, mutta sitä, missä ja kenen luona hän oli ollut yötä, hän ei missään tapauksessa sanonut ilmoittavansa.

Samalla hänkin puolestaan tiedusteli, mistä kuulustelu johtui. Silloin poliisit muuttuivat ystävällisiksi selittäen sen aiheutuvan salakuljetuksista, minkä vuoksi he halusivat, että Isotalo tulisi Haaparannalle niitä selvittelemään.

"Niiden asiain kanssa minulla ei ole mitään tekemistä!" sanoi Antti. "Naapuritalossa asuva tullivartia voi todistaa, että minun tieni on aina kulkenut tämän kautta, mikä osoittaa, etteivät mokomat asiat kuulu minun alaani."

Poliisit eivät halunneetkaan tätä väittää, vaan sanoivat, että joku toinen, pohjoisempana asuva suomalainen oli syypää ja että Isotalon täytyisi tulla tekemään hänestä selkoa. Tähän Antti huomautti, ettei pohjoisempana ollut muita suomalaisia pakolaisia kuin "Närä" (Nikolai Ekola) ja ettei tämäkään missään tapauksessa ollut mihinkään sellaiseen sekaantunut. Väittämättä enää vastaan poliisit silloin ilmoittivat saaneensa määräyksen tuoda Isotalo mukanaan Haaparannalle asioita selvittämään.

Sitten he pyysivät Isotaloa heittämään aseet yltään, jos sellaisia sattuisi olemaan. Antti ilmoitti, ettei hänellä ollut muuta asetta kuin puukko, mutta että hän kyllä senkin voisi heittää pois, jos herrat sitä pelkäisivät. Samalla hän pani puukkonsa pöydälle jääden näin aivan aseettomaksi; taskuaseenkin, mikä hänellä aina tavallisesti oli mukana, hän näet hiihtämään lähtiessään oli jättänyt pöytälaatikkoon, kun ei luullut sitä puolueettomalla alueella tarvitsevansa.

Mutta poliisit eivät uskoneet miehen puhetta, koska pyysivät saada tarkastaa hänen taskunsa. Niissä ei kuitenkaan ollut mitään, ja samoin osoittautuivat saapasvarretkin vaarattomiksi. Näissä puuhissa poliisit tulivat tutustuneeksi myöskin Antin käsivarsiin. Nähtävästi ne herättivät heidän erikoista huomiotaan, sillä he tiedustelivat, oliko Isotalo nyrkkeilijä vaiko painija.

"Omiksi tarpeiksi vähän kumpiakin!" vastasi Antti rintaansa pullistaen.

Silloin poliisit kehoittivat häntä ottamaan enemmän vaatteita ylleen ja varustautumaan nopeasti matkalle.

Antti vastasi lähtevänsä aivan mielellään, kun hänellä ei sattunut sillä kertaa olemaan mitään erikoisia kiireitäkään. Mutta kun matkaa Korpikylän asemalle ei ollut edes kahta kilometriä ja kun junanlähtöhetkeen oli vielä aikaa kolmatta tuntia, niin hän pyysi herroja istumaan, sillä mitään kiirettä ei ollut.

Mutta poliiseilla tuntui sittenkin olevan yhä lisääntyvä kiire. Vihdoin he huomauttivat, että hevonen odotti heitä pihassa.

Silloin "Isontalon Antti" alkoi aavistaa pahaa.

Haaparannalle oli matkaa 35-40 kilometriä. Sitä paitsi oli aika kova pakkanen. Miksi näin ollen lähteä ajamaan tuota pitkää matkaa hevosella, kun saman matkan voisi parin tunnin kuluttua tehdä mukavasti junassa! Mutta jäässäoleva Tornionjoki oli tuossa käden ulottuvilla. Ja sen takana oli Enehjelm kätyreineen ja venäläiset sotamiehet kivääreineen! Entä jos hänet aiottiinkin salakavalasti kyyditä joen yli Suomen puolelle!

Antti teki nopean päätöksen: "Noiden mukaan en lähde!"

Mutta aseisiin ei sopinut ensi hädässä turvautua, sillä silloin siitä olisivat saaneet kärsiä kaikki pakolaiset ja samalla koko jääkäriliike. Oli siis keksittävä jokin muu keino.

Antti pyysi välttämättä päästä käymään ulkohuoneessa arvellen tällä "reisulla" ilmenevän joitakin "mahdollisuuksia". Pyyntöön suostuttiinkin, mutta toinen poliiseista lähti mukaan. Isotalo toivoi saattajan kävelevän hänen vierellään saadaksensa edes nyrkillänsä jotakin "myönteistä" aikaan, mutta tämäpä näkikin parhaaksi seurata häntä parin askelen päässä.

Toinen poliiseista oli jäänyt sill'aikaa "Vesaa" silmälläpitämään.

Antti toivoi edes ulkohuoneessa saavansa olla yksin vetääkseen suuret liukkaat saappaat pois jalastansa, mutta hänen vieraansa kunnioitti häntä sielläkin läsnäolollaan.

Ei auttanut muuta kuin palata takaisin sisälle ja valmistautua matkalle. Mutta itseksensä Antti päätti:

"Ennen mitä muuta hyvänsä, mutta rekeen en istu!"

Sisälle tultuaan Isotalo pyysi lupaa saada vaihtaa omat saappaansa isännän lämpimiin jalkineihin, sillä niin pitkää matkaa hän ei arvellut omissaan tarkenevansa. Tähän suostuttiinkin, ja isäntä meni heti ylisiltä noutamaan poronkoipi-lapikkaitaan. Sillä välin Antti riisui saappaansa ja näyttääkseen oikein avuttomalta jätti jalkaansa ainoastaan yhdet, aivan rikkinäiset sukat, joista paljaat varpaat ja kantapäät vilkkuivat. Isäntä toi jalkineet, mutta kun ne olivat Antille liian suuret, niin tämä ehdotti, että poliisit yhdessä hänen kanssaan lähtisivät ladosta hakemaan niihin heiniä täytteeksi.

Silloin poliisit vuorostaan alkoivat aavistaa pahaa eivätkä suostuneet Antin ehdotukseen, vaan lähettivät erään saapuvillaolevan pikku tytön heiniä noutamaan. Samalla he hermostunein elein osoittivat pitävänsä jo kiirettä.

Jääkäri pani jalkineensa ovipielessä olevalle tuolille Lanton koko ajan seistessä visusti ovella vahtimassa, ettei heidän toivottu saaliinsa vain pääsisi ulos pujahtamaan. Glad taas piti silmällä "Vesaa". Tämäkin näkyi ymmärtävän, että yhdestoista hetki oli käsissä. Levottomana hän odotti, mitä tuleman piti.

Tyttö toi heinät. Antti alkoi ovipielessä työntää niitä kenkiinsä, samalla kun ovella seisova poliisi piti tarkasti hänen liikkeitään silmällä. Antti puolestaan odotti otollista silmänräpäystä toteuttaakseen suunnitelmansa.

Molemmat kengät olivat valmiit. Samassa talon isäntä sattui kysäisemään ovella seisovalta poliisilta jotakin, ja tämä vastatessaan katsahti kysyjään päin.

Silloin "Isontalon Antti" yhtäkkiä salamannopeasti syöksähti poliisin kainalon alitse ovesta ulos. Tämä yritti iskeä ison käpälänsä pakenijan niskaan, mutta se oli jo myöhäistä. Parilla pitkällä harppauksella Antti suhahti eteisen läpi samalla siepaten eteisen oven perässään kiinni. Ovi ehti juuri jäljessä hyökkäävän poliisin eteen. Tämä törmäsi sitä vasten koko painollaan niin suurella voimalla, että Antti luuli koko seinän hajoavan. Onneksi kuitenkin sekä seinä että ovi kestivät. Vieläpä ovi osasi mennä salpaankin, joten kului muutamia kalliita hetkiä, ennenkuin poliisi sai sen auki.

Sillävälin Antti juoksi naapuritalon suojassa metsään poliisien saamatta selvää edes suunnasta, minne päin hän oli kadonnut. Oli näet jo hämärä. Hän juoksi vähän matkaa metsässä ryhtyen sitten hieroskelemaan palelevia jalkojaan ja samalla katsellen, kuinka poliisit – kuljettaen talon isäntää edellään – pistoolit sojossa etsivät häntä karjakartanosta.

Mutta sukkajalka jääkärimme tiesi, että toisessa naapuritalossa asui ruotsalaisia rajavartiosotilaita, joilla kaikilla oli sukset. Jos poliisit kutsuisivat nämä avukseen, niin he kyllä löytäisivät jäljet ja paksussa lumessa hiihtäisivät miehen helposti kiinni. Tämän takia Antti päätti painua yhä syvemmälle metsään saadakseen jonkin verran etumatkaa. Pimeäksi tihittyvä hämärä lupasi hänelle myöskin apuansa.

Hän juoksi lujasti, niin että lumi pölisi. Välillä hän istahti kannolle hieromaan kovasti palelevia jalkojaan. Ja sitten hän taas lähti juoksemaan.

Tällä tavalla hän – niinkuin Jukolan veljekset jouluyönä – teki matkaa kolmatta tuntia edeten noin 5-6 kilometriä. Sitten hän poikkesi erään metsänreunassa olevan talon kartanolle mennen navettaan, josta talon naisväki ilta-askareet tehtyään jo oli poistunut. Siellä hän sai rauhassa hoidella turvonneita jalkojaan. Saatuaan ne mielestään kyllin suliksi hän otti sylyksen heiniä, vei ne lehmäin edessä olevalle pöydälle ja heittäytyi siihen nukkumaan.

Yö kului rauhallisesti aamuun saakka. Talon 15–16-vuotias palvelustyttö tuli ensimmäisenä navettaan. Pantuaan lamppuun tulen hän huomasi lehmien edessä olevat heinät. Kädet leveällä hän aikoi nostaa koko heinäläjän kerralla pois, mutta saikin silloin käteensä Antin säären. Pahasti parkaisten tyttö seuraavassa hetkessä oli ulkona koko navetasta.

Myöskin jääkärimme säikähti tuota kirkaisua hyökäten hänkin unensa keskeltä ulos kartanolle. Kun hän ei kuitenkaan halunnut enää sukkajalassa hankia harppailla, meni hän rohkeasti tupaan.

Talon isäntä suostuikin häntä auttamaan, nousi suksilleen ja hiihti tiedustelemaan. Pian selvisi, etteivät sotilaat – kuultuaan jutun laadun – olleet lainkaan lähteneet pakenijaa tavoittamaan, ja että poliisit olivat silloin katsoneet parhaaksi palata iltajunassa takaisin Haaparannalle.

Antti Isotalo meni takaisin Alarovalle oleskellen siellä ystäviensä parissa koko seuraavan päivän. Mutta kun hänen turvallisuutensa ei tietystikään ollut näissä oloissa taattu – sillä poliisithan olisivat voineet millä hetkellä tahansa uudistaa vierailunsa – niin Karungissa asuva alahärmäläinen pakolainen ja etappimies "Helin" (J. E. Härmänen) tuli seuraavana yönä hakemaan jääkärimme Karunkiin. Siellä he saivat tietää, että ainakin Bodeniin saakka oli rautatieasemille ilmoitettu "Isontalon Antin" tuntomerkit ja annettu vangitsemismääräys.

Kun Antilla ei tällä kertaa Suomessakaan ollut erikoisia tehtäviä, päätti hän palata takaisin pataljoonaansa. Mutta miten mennä, kun matkalla odotti pidätys?

Sovittiin niin, että Haaparannalla majailevista etappimiehistä kaksi (toinen oli jääkäri Back) ostaisi illalla Haaparannalta lähtevään junaan tavalliset matkaliput ja lisäksi makuupaikkaliput. Junan lähdettyä heidän piti heti riisuutua ja ruveta nukkumaan. Näin tehtiinkin, ja junailija tarkasti makuupaikat poistuen sitten toiseen vaunuun. Mutta kun juna saapui Karunkiin, niin "Isontalon Antti" oli siellä vaunurivien takana pimeässä odottamassa sovittua merkkiä. Back puki äkisti vaatteet ylleen, antoi lippunsa Antille ja poistui junasta. Antti taas yhtä nopeasti riisuutui ja pujahti Backin makuutilalle. Kun junailija junan lähdettyä taasen kulki vaunujen läpi, niin hän hyvämuistisena antoi "Backin" nukkua rauhassa tiedustelematta tämän pilettiä tahi tutkimatta nukkujan henkilöllisyyttä.

Tällä tavalla pikajuna kiidätti jääkärimme kauas epäystävällisiltä rajaseuduilta. Seuraavana aamuna ei ollut enää mitään pelättävissä.

Matka Ruotsista Saksaan sujui ilman vaikeuksia. Antti ei kuitenkaan esiintynyt Harrina eikä Winterinäkään, vaan tällä kertaa hänen passissaan komeili nimi Mustonen.

Mainittakoon vielä, että kun poliisit olivat poistuneet Alarovalta, Juho Ekola oli lähtenyt hevosella ystäväänsä etsimään. Hän oli ollut liikkeellä läpi yön aamupuolelle asti. Olipa hän osunut Harjun Viljamiinkin, samaan taloon, jonka navetassa Antti silloin oli kaikessa rauhassa nukkunut, mutta kun talossa ei oltu vierasta vielä nähty, oli Ekola jatkanut etsintäänsä.

Tämä tapaus muuten järkytti siihen määrin Juho Ekolaa, että hän sairastui kuumetautiin, mistä kuitenkin jonkin ajan kuluttua hyvän emäntänsä erinomaisen huolenpidon avulla toipui.

Pellon Unholan tapahtuma.

Kun kuuluisa vaasalainen aktivisti Herbert Manns (salanimi "Wilhelm Hermansson") tammikuussa 1917 siirtyi Ruotsin Matarenkiin – osaksi hoitaakseen terveyttään, osaksi suorittaakseen erinäisiä tärkeitä vakoilutehtäviä – oli Lyytikäinen vielä sairaana. Mutta tammikuun lopulla hän oli jo sen verran toipunut, että arveli jaksavansa tehdä Mannsin kanssa vakoiluretken Muonioon. Mannsin piti siellä ottaa tarkka selko venäläisten rajavartiostoista, niiden voimasta, sijoituspaikoista, vartioinnista j.n.e. Lyytikäisen taas piti tarkastella entisiä ylimenopaikkoja ja suunnitella uusien sellaisten järjestämistä. He ajoivat hevosella ja mukanaan heillä oli maanviljelijä Kalle Hetta, jonka talossa Lyytikäinen asui.

Saavuttuaan Ruotsin-puolen Pelloon he menivät yöksi Viinikkaan Nikolai Ekolan luo. Sieltä he seuraavana päivänä klo 10 aikaan aamulla ajoivat Suomen puolelle Unholan kohdalle jättäen hevosensa Ruotsin puolelle Pantsarivaaran torppaan, joka on noin 6 km Ruotsin Pellosta pohjoiseen ja noin 400 metrin päässä joen rannasta. Lyytikäinen ja Manns alkoivat kulkea edellä Suomea kohti, ja Hetta, kiinnitettyään ensin hevosen pihassa olevaan puuhun ja heitettyään sille heiniä eteen ynnä loimen sen selkään, lähti juoksemaan perässä saavuttaen toiset keskellä jokea, rajan vaiheilla, missä nämä parhaillaan kaukoputkella tähystelivät Suomen puolta. Kaksi sotamiestä näkyikin etäällä hiihtävän pohjoiseen päin. Kaikki kolme jatkoivat sitten matkaa Unholaan Hetan kulkiessa perimmäisenä. Miestemme väliä oli vain jokunen askel.

Unholan talo on noin 80:n metrin päässä jokirannasta sijaiten melko korkealla rantatörmällä. Talon ja joen välinen ala oli aukeaa peltomaata, minkä halki pahainen polku johti rannasta taloon. Siellä täällä kasvoi sentään suurehkoja puita. Siihen aikaan venäläiset eivät vielä pitäneet taloa majapaikkanaan, mutta miehet tiesivät kuitenkin, että varovaisesti oli liikuttava.

Kun he lähestyivät Unholaa, alkoi portailla oleva koira vihaisesti haukkua. Ikkunassa näkyi joidenkuiden ihmisten kasvoja, mutta muuten oli kaikki salaperäisen hiljaista, mikä tuntui koko joukon epäilyttävältä. Manns ehdottikin silloin, että lähdettäisiin takaisin Ruotsiin, mutta Lyytikäinen sanoi:

"Kun kerran pihaan on tultu, niin talossa on käytävä!" alkaen samassa nousta portaita ylös.

Silloin koira hypähti maahan.

Lyytikäinen avasi vasemmalla kädellään eteisen oven salparaudan puristaen oikealla kädellään turkkinsa taskussa olevaa parabellumia. Raoitettuaan asuinhuoneiden ovia hän huomasi ne tyhjiksi, mutta pirtissä, jonne hän astui, osoittautui olevan mies ja pari naista.

Manns ja Hetta taas jäivät hetkiseksi seisomaan portaiden eteen tähystellen taloa ja sen ympäristöä. Taloon, johon kuului melko paljon hajallaan olevia rakennuksia, johti kyläntieltä kaksi tiehaarautumaa.

Yht'äkkiä he huomasivat kiväärillä varustetun sotamiehen poikkeavan maantieltä taloon. Välimatkaa heistä häneen oli noin 150-200 metriä.

Tällöin Manns huusi Lyytikäiselle:

"Tule heti ulos!"

Saman kehoituksen miehemme sitten yhdessä toistivat moneen kertaan. Kun huonokuuloinen Lyytikäinen ei tätä kuitenkaan oivaltanut, sanoi Hetta menevänsä noutamaan Lyytikäisen sisältä, mutta varovaisuussyistä Manns epäsi sen, jolloin Hettakin arveli, että oli ehkä sittenkin viisainta pysyä ulkona.

Kun sotamies tällävälin oli lähestynyt miehiämme noin 40-50:n metrin päähän, katsoivat he parhaaksi etsiä suojaa. Manns juoksi lähellä olevan ulkohuonerakennuksen päähän, kun taas Hetta aikoi siirtyä asuinrakennuksen taakse. Mutta hän ei ennättänytkään kuin lähimmän nurkkauksen kohdalle, kun sotamies jo huusi hänelle:

"Stoi, streljaju!" ("Pysähdy, minä ammun!")

Tällöin oli aseettoman Hetan ja sotamiehen väliä enää vain 15-20 metriä. Kääntyessään sotamieheen päin Hetta näki tämän olevan toisen polvensa varassa ja panostavan häneen päin suunnattua kivääriään. Sen tehtyään sotamies nousi seisomaan alkaen kivääri yhä ampuma-asennossa lähestyä.

Silloin ulkohuonerakennuksen taakse siirtymässä oleva Manns vilkaistuaan Hettaan ja nähtyään tämän uhan-alaisen aseman hiipi parabellumi valmiina takaisin venäläistä lähempänä olevan nurkkauksen taakse ja ampui kolme peräkkäistä laukausta. Sotamies nojautui hetkeksi kivääriinsä, mutta ei kaatunut, vaan kääntyi hyvin vaivalloisesti ympäri ja lähti horjuvin askelin ulkohuoneen seinänvierustaa pitkin poispäin. Päästyään rakennuksen toisessa päässä olevan halkovajan ovelle hän kompastui kynnykseen ja kaatui vajaan.

Manns ja Hetta lähtivät heti juoksemaan rantaan päin, jolloin edellinen noin 20:n metrin päästä ampui hälytyslaukauksen asuinrakennusta kohti. Silloin Lyytikäinen ilmestyikin heti portaille. Viitattuaan tälle kädellään miehemme jatkoivat juoksuaan rantaa kohti, Manns edellä ja Hetta hänen perässään. Lyytikäinen taas seurasi vähän loitompana, sillä vastikään sairasvuoteelta nousseena hän oli vielä perin heikko eikä jaksanut kauan juosta.

"Ei ole minussa miestä juoksemaan; minä kävelen, tulkoon mitä tahansa!" sanoi hän.

Ei Mannskaan, jolla oli ollut jalassaan veritulppa, ollut kehuttavassa kunnossa.

Tästä johtui, että Hetta rantatörmää alasjuostaessa pääsi helposti Mannsin edelle jatkaen sitten pakenemistaan aina rajalle asti. Siellä hän pysähtyi odottamaan tovereitaan.

Miesten yhdyttyä Lyytikäinen heti tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Saatuaan kuulla tämän Lyytikäinen ilmaisi ilonsa sen johdosta, että toverit eivät olleet jättäneet häntä yksin Unholaan, vaan että he olivat hälyttäneet hänetkin sieltä poistumaan. Samalla hän vuorostaan kertoi, mitä oli tuvassa nähnyt ja kuullut.

Siellä oli ollut pari itkua teettelevää naista sekä muuan vanhahko työmies. Lyytikäisen tiedustaessa, oliko näillä main näkynyt venäläisiä, mitään vastausta ei ollut ensin yrittänyt lähteä, mutta lopulta työmies oli kuitenkin leuka vavisten sanonut:

"Ei ole näkynyt äskettäin", lisäten vielä, että niiden majoituspaikka oli Unholasta 11 kilometriä pohjoiseen päin[161] sekä että joskus niitä kulki talon ohi. Lyytikäinen oli tähän vastannut: "Hyvä on!" aikoen lähteä kutsumaan toverinsa sisään. Silloin oli pamahtanut kamalasti, ja Lyytikäinen oli hypähtänyt ylös penkiltä niin nopeasti kuin oli osannut sekä heti rientänyt parabellumi kourassa ovelle ja samaa kyytiä pihalle. – Huonokuuloisena Lyytikäinen ei ollut kuullut Mannsin kolmea ensimmäistä laukausta; vasta tämän hälytyslaukaus oli saanut hänet huomaamaan, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

Miehemme kiiruhtivat sitten edelleen Pantsarivaaran torpalle, mistä Manns ja Hetta jatkoivat matkaa samalla hevosella Matarenkiin, mutta Lyytikäinen, jolle Manns oli jättänyt Plantingilta lainaamansa jämtlantilaisista koirannahoista valmistetut turkkinsa, astua tallusteli Nikolai Ekolan luo Viinikkaan kertomaan tapahtumasta. Ekola kävi sitten majatalosta ottamassa Lyytikäiselle hevosen, jolla tämä niinikään ajoi Matarenkiin.[162]

Tapahtuman sattuessa Unholan isäntäväki oli poissa kotoa. Ainoastaan pari palvelijaa ja eräs työmies Tuohino olivat tuvassa. Kun Ruotsin-vieraat olivat poistuneet, lähti Tuohino kylään kertoen, että eräs Ruotsin puolelta saapunut mies oli ammuttu Unholan pihalla; hän ei näet ollut ottanut selkoa, kuka halkovajaan oli kaatunut.

Eräs tullivartia ilmoitti asian venäläisille, joita lähtikin erään talonisännän kyyditseminä matkaan kuusi sotamiestä.[163] He eivät kuitenkaan rohjenneet tulla taloon suoraan, vaan pysähtyivät ensin vajaan kilometrin päähän vainion syrjään, mistä sitten alkoivat jalan lähestyä Unholaa huutaen ja ampuen.

Kun he sitten – uskallettuaan vihdoin tulla taloon – hämmästyksekseen huomasivat, että ammuttu olikin heidän miehiään, niin yksi sotamiehistä lähetettiin viemään sanaa kylään. Taloon jääneet sotamiehet olivat sellaisen pelon vallassa, etteivät pitkään aikaan rohjenneet mennä sisälle huoneisiin. Viimein tuli paikalle venäläinen luutnantti toimeenpannen ankaran tarkastuksen.

Sotamiehet jäivät sitten vartioimaan ruumista pitäen pimeän aikana sen lähettyvillä tulta palamassa.

Vasta kolmen vuorokauden kuluttua tuli rajavartioston päällikkö pitäen hänkin kovan, 5 tuntia kestävän tutkinnon. Laaditun pöytäkirjan vahvistukseksi vaadittiin emäntääkin se allekirjoittamaan, mutta hän kieltäytyi siitä jyrkästi.

Pari viikkoa tämän jälkeen taloon majoitettiin 10 sotamiestä; ja toisinaan niitä oli siellä kolmeenkymmeneenkin.

Tämän suurta huomiota herättäneen tapauksen jälkeen talon väki sai monin tavoin kärsiä, sillä tuon tuostakin venäläiset toimeenpanivat talossa perinpohjaisia tarkastuksia.

Ennenkuin miehemme Unholan kohdalla erosivat toisistaan, kehoitti Lyytikäinen Mannsia keskeyttämään tiedustelutoimintansa ja mitä kiireimmin lähtemään etelään päin. Manns noudattikin kehoitusta, sillä toimitettuaan majatalonpitäjä Plantingin kautta osan papereistaan metsänhoitaja Huovisen huostaan hän lähti Matarengistä junassa Haaparannalle ja sieltä Tukholman kautta Berliniin.

Kuin myrskyn siivillä levisi tieto Pellon Unholan seikkailusta[164] koko Tornionjoki-laaksoon, ja heti hälytettiin kaikki voimat ottamaan selvää tästä "salaperäisestä tapauksesta".

Venäläinen rajavartiosto tahtoi tehdä varsinaiseksi syylliseksi Lyytikäisen, mutta tämän onnistui kuitenkin pääasiallisesti Hetan todistuksen perustuksella osoittaa viattomuutensa. Siitä huolimatta Norrbottenin läänin maaherra Murray karkoitti hänet rajaseudulta.

Mannsin Ruotsin hallitus määräsi vangittavaksi. Lyytikäinen sai karkotuksestaan hyväntahtoisten viranomaisten toimesta ennakkotiedon ja samalla neuvon hävitä seutukunnalta. Kun Huovinen edelleenkin otti pitääkseen huolta etappitoiminnasta, niin Lyytikäinen matkusti helmikuun 13. p:nä 1917 Tukholmaan, jonne hänen perheensäkin maaliskuun alussa siirtyi. Peittääkseen henkilöllisyyttänsä hän käytti alussa vaihdellen eri nimiä, kunnes sitten lopullisesti päätti ruveta olemaan Wilhelm Lindström.

Kotiuduttuaan Luulajan ja Suomen rajan väliseen saaristoon tekemältään tiedustelumatkalta, jonka tarkoituksena oli sopivan reitin löytäminen jääkäri Sven Weckströmin vapauttamisyrityksen toteuttamiseksi ("Aseveljet I", 3. painos, sivut 227-228), Lyytikäinen toimeentullakseen suoritteli ensin Tukholmassa ja sitten toukokuusta lähtien Edebon pitäjässä vastapäätä Ahvenanmaata erinäisiä metsäalaan kuuluvia tehtäviä. Tammikuun keskivaiheilla 1918, saatuaan Kai Donnerin kautta tiedon vapaussodan piakkoin odotettavasta puhkeamisesta, hän lähti perheineen paluumatkalle Suomeen. Jo tammikuun 24. p:nä matkaajamme olivat Haaparannalla ottaen osaa insinööri Konstu Pietilän hautajaisiin. Torniosta rouva Ester Lyytikäinen matkusti sitten lastensa kanssa junassa Iihin, jonne Lyytikäinenkin lähti – varoen Torniossa silloin vielä isännöiviä venäläisiä – hiihtämällä pyrkimään. Kulkien kovassa lumipyryssä reittiä Haaparanta–Salminkylä–Hamiskeri–Ulkokrunni hän lopen uupuneena viimein päätyi Kemin lähettyvillä Suomen rantaan, nousi junaan Maksniemen pysäkiltä matkustaen sitten Iihin, missä tapasi perheensä. Jatkaen kulkua hevosella he ensin poikkesivat Haukiputaalle tervehtimään sinne muuttanutta metsänhoitaja Otto Heikinheimoa ja ajoivat sitten Suomen tammikuun pakkasessa Säräisniemen kautta Vuolijoelle ja sieltä edelleen Valkeiskylän Heiskalan kautta Iisalmelle. Sinne he saapuivat tammikuun 27. p:nä 1918.

Ja seuraavana päivänä leimahti tuleen vapaussota, mihin osaaottamaan Viljo Lyytikäinenkin riensi, liittyen ystävänsä, silloisen jääkäriratsumestari Sven Weckströmin perustamaan "Karjalan Ratsujääkärirykmenttiin" ja seuraten suuresti ihailemaansa Simon kahakan sankaria kuin uskollinen varjo kaikkialle. – Vapaussodan jälkeen Lyytikäinen työskenteli jonkin aikaa Metsähallituksen alaisena, mutta siirtyi sittemmin Suomalainen Puuliike O.Y:n palvelukseen toimien viimeksi Kuopiossa Kallavesistön Metsä Oy:n toimeenpanevana johtajana, kunnes kuolema lyhyen, mutta ankaran taudin jälkeen lokakuun 9. p:nä 1928 voitti tämän työtarmoisen miehen ja isänmaataan suuresti rakastavan tulisielun.

Viljo Lyytikäinen ei milloinkaan säästänyt itseään, kun isänmaan etu oli kysymyksessä. Elämä ei hänelle hymyillyt muuta kuin oman kodin pyhäkössä, sillä hän oli enimmäkseen ankaran vastarannan soutaja. Mutta kaikkea jaloa ja ylevää hän ihaili ja sellaisen puolesta hän oli iloisin mielin valmis kaikkein suurimpiinkin uhrauksiin.

Suomen vapauden valmistelutoimien historiassa on Viljo Abel Lyytikäisen nimellä kunniakas, unohtumaton ja kaunis kaiku.

LOPPUSANA.

Kansojen historiassa on suuria, ratkaisevia ajankohtia, jolloin jokin tärkeä, kansan tulevaisuuteen nähden elinehtoinen tehtävä tahi yritys valtaa yksilöjen ja kansan eri piirien mielet niin väkevällä voimalla, että ne – unohtaen keskinäiset, jokapäiväisen elämän aherteluissa ilmenevät ristiriidat ja erimielisyydet – liittyvät yhteen vuorenlujaksi rintamaksi, joka tuon tehtävän sitten mitään uhrauksia pelkäämättä suorittaa.

Näin tapahtui Suomessa jääkäriliikkeen ikimuistettavina vuosina.

Se yritys, joka silloin kokosi uskojikseen ja toteuttajikseen yhtähyvin miljoonamiehen kuin tavallisen työmiehenkin, yhtähyvin oppimattoman, korpien pimennoissa niukkaa leipää syövän torpparin kuin sivistyksen huipuilla olevan professorinkin, se yritys ei johtunut hetken innostuksesta, vaan sillä oli kansamme sielussa jo ennestään sitkeät juuret.

Vapaaksi oli Suomen kansan päästävä!

Ja niin aloitettiin lopullinen itsenäisyystyö.

Kun joukko tähän työhön ryhtyneitä nuoria miehiä tulee ankaran talviyön huurteisista metsistä ja tulipalopakkasen kourista anomaan yösijaa saadakseen oikaista väsyneet jäsenensä tuvan lattialle – ja ajetaan tylysti pois, niin silloin ilmestyy pimeälle pihamaalle nuoren tytön valkea varjo neuvoen neuvottomille pienen mökkipahasen, missä heille leipää ja lämmintä riittää. Kun yksinkertainen maalaisvaimo panee pölkyn majansa ikkunan alle, jotta isänmaan asian takia vainotut kulkijat keveämmin pääsisivät turvapaikkaansa, tahi kun vaatimaton suutari nousee lestiensä äärestä ja kun nuori maanviljelijä lähtee auransa kurjesta kuljettamaan vapautemme valmistajia Tornionjoen yli, niin tämä kaikki todistaa, että Suomen kansa rakensi itsenäisyyttänsä yhteisin voimin.

Tämä antaa meille myös tulevaisuuden-uskoa.

Kuta kauemmaksi ajassa noitten suurten vuosien muistot etääntyvät, sitä eheämpänä ja yksimielisempänä kansamme alkaa tajuta silloin toimineiden ja kärsineiden Suomen miesten ja naisten tekojen arvon.

Silloin myöskin – ehkä syvemmin kuin nyt – ymmärretään runoilijan ytimekkäät sanat:

    "Tule ei vaivatta vapaus
    eipä kuorman kantamatta,
    eipä uhrin antamatta."

LIITTEITÄ:

Liite n:o 1.

Kuvernööri A. F. af Enehjelmin apuri, santarmi-everstiluutnantti Tsherkassinoff hankkii kätyrinsä Staarin[165] välityksellä vääriä todistajia Jaakko Kemppaista vastaan.

        Jäljennös pöytäkirjasta, joka tehtiin Oulun kaupungin
        Raastuvanoikeuden toisella osastolla kaupungin
        raatihuoneella, vuonna 1917.


        1917.
  Huhtikuun 13 päivänä.

§ 17.

Raastuvanoikeus otti nyt käsiteltäväksensä tähän istuntoon haastetun väärää ilmiantoa koskevan asian, jossa on virallisena syyttäjänä kaupunginviskaali Yrjö Holmström, asianomistajana räätäli Jaakko Kemppainen, tästä kaupungista, ja vastaajana työmies Lauri Abram Skants, Oulujoen pitäjän Koskelan kylästä, ja kun asiallisia esille huudettiin, tulivat he saapuville kukin itse.

Virallinen syyttäjä jätti esille poliisiraportin ja vastaajan mainetodistuksen, jotka julkiluettiin ja olivat näin kuuluvat:

        Poliisitutkintopöytäkirja, laadittu ylikonstaapeli
        J. Salmelan läsnäollessa, allekirjoittaneen alempana
        mainitun asian johdosta toimittamassa poliisitutkinnossa
        Oulun poliisilaitoksen etsivässä osastossa,
        huhtikuun 2 ja 9 päivinä 1917.

N:o 37.

Kuluvan huhtikuun 2 päivänä ilmoitti etsivässä osastossa räätäli Jaakko Kemppainen tästä kaupungista, että Oulujoen pitäjän Koskelan kylästä kotoisin oleva joutolaismies Lauri Abram Skants oli jonakin aikana viime syyskuun lopulla tai lokakuun alussa täkäläisille santarmiviranomaisille tehnyt kirjallisen, sisällöltään aivan perättömän ilmiannon siitä, että Kemppainen, joka samoihin aikoihin oli täkäläisten santarmiviranomaisten toimesta vangittuna ja säilytettynä täkäläisessä lääninvankilassa syytteenalaisena suomalaisten nuorukaisten värväämisestä Saksaan, olisi viimevuoden helmikuussa harjoittanut täällä tuollaista värväystä myöskin häntä, Skantsia, kohtaan, minkä vuoksi ilmoittaja Kemppainen pyysi tutkinnon toimittamista asiassa syytteen nostamista varten Skantsia vastaan väärästä ilmiannosta.

Tämän ilmoituksen johdosta toimitti allekirjoittanut edellä mainittuina päivinä täkäläisessä etsivässä osastossa tutkinnon asiassa, jossa kuulusteltiin alempana mainittuja henkilöitä, ja kertoivat nämä seuraavaa:

Ilmoittaja Jaakko Kemppainen uudisti ilmoituksensa ja kertoi sen lisäksi, että kertoja oli viime syyskuun 4 p:nä maanpetoksen käsittävän väärän ilmiannon perusteella, jonka ilmiannon tekijä on eräs räätäli J. Savilaakso, tästä kaupungista, täkäläisten santarmiviranomaisten toimesta täällä pidätetty ja viety säilytettäväksi täkäläiseen lääninvankilaan, mistä hänet viime lokakuun 25 p:nä oli siirretty Petrogradiin ja sulettu sikäläiseen n.k. Shpalernajan vankilaan sekä asetettu syytteeseen sikäläisessä piirioikeudessa. Vankilasta oli kertoja kuitenkin vapautettu viime maaliskuun 12 p:nä vallankumouksellisten toimesta. Mikäli ilmoittaja on saanut tietää, oli syytetty Skants jonakin aikana viime vuoden lopulla Petrogradin piirioikeuden tutkintotuomarin Maschkevitschin täällä toimittamassa kuulustelussa uudistanut edelläkerrotun väärän ilmiantonsa. Tämän vuoksi ja katsoen siihen, että tuo ilmianto on osaltaan vaikuttanut kertojan vangittuna pitämiseen, ilmoittaja vaati syytetyn saattamista edesvastaukseen teostaan.

Syytetty Lauri Abram Aaponpoika Skants, syntynyt joulukuun 27 p:nä 1899, kirjoissa ja asuu Oulujoen pitäjän Koskelan kylässä, myönsi syyllisyytensä kyseenalaiseen rikokseen ja kertoi, että viime syyskuun lopulla tai lokakuun alussa, päivää enää tarkemmin muistamatta, oli kertoja täkäläisen työväentalon kahvilassa tavannut kaksi hänelle ennen tuntematonta miestä, joista toinen, jonka nimen kertoja sai myöhemmin tietää olevan Antti Isak Staar, oli tiedustellut kertojalta, josko hän oli halukas saamaan työpaikan ja kun kertoja oli vastannut siihen myöntävästi, oli Staar kehoittanut kertojaa lähtemään hänen asuntoonsa taloon N:o 8 Heikinkadun varrella, minne kertoja Staarin ja tämän seuralaisena olleen miehen kanssa lähtikin. Asunto sijaitsi talon vinttikerroksessa. Täällä ilmoitti Staar olevansa santarmin palveluksessa ja vaati kertojaa vangitsemisen uhalla kirjoittamaan hänen, Staarin, samassa tilaisuudessa kirjoittaman kaavan mukaisen ilmiannon räätäli Jaakko Kemppaista vastaan. Tässä kaavakkeessa, jonka sisältö oli aivan valheellinen, kerrottiin, että kertoja oli helmikuussa 1916 Isollakadulla, palokunnan puiston kohdalla, tavannut räätäli Kemppaisen, joka silloin oli tiedustellut kertojalta, josko kertoja oli halukas lähtemään Saksaan sekä että kun kertoja oli vastannut siihen kieltävästi, Kemppainen oli muka silloin sanonut kertojan olevan tyhmimmän ihmisen mitä hän koskaan oli tavannut. Tällaisen ilmianto-kaavan kertojalle jätettyään oli Staar lähtenyt kaupungille, lukiten oven ulkoapäin ja jättäen toverinaan olleen miehen, minkä nimen kertoja sai nyttemmin tietää olevan Taskinen, vahtimaan, ettei kertoja pääsisi asunnostaan pakoon. Lähtiessään oli Staar kehoittanut kertojaa syömään asunnon pöydällä ollutta ruokaa sekä samalla käskenyt kertojaa ennen hänen takaisin paluutaan omakätisesti kirjoittamaan ja nimellään vahvistamaan kaavan mukaisen todistuksen. Tämän käskyn oli kertoja täyttänytkin, ja kun Staar hetkisen kuluttua saapui takaisin mukanaan joku Kannisto niminen mies sekä eräs niinikään kertojalle tuntematon nuori nainen, kirjoittivat Taskinen ja Kannisto Staarin käskystä nimensä kertojan antamaan ilmiantopaperiin kertojan nimikirjoituksen oikeaksi todistajina, jonka jälkeen Staar otti paperin haltuunsa. Mikäli kertoja kuitenkin huomasi, oli Kannisto, Staarin sitä tietämättä, kirjoittanut siihen nimikirjoituksenaan jonkun väärän nimen, mitä kertoja ei kuitenkaan enää muista. Senjälkeen oli Staar ottanut arkustaan useita valmiiksi kirjoitettuja papereita, joitten sisältöä kertoja ei tiennyt, ja olivat kertoja, Taskinen, Kannisto ja edellämainittu nainen Staarin vaatimuksesta kirjoittaneet nimensä näihinkin papereihin, jotka sitten jäivät Staarin huostaan. Tämän jälkeen lähtivät Taskinen, Kannisto ja kertoja Staarin kehoituksesta ja tämän seuraamana rautatieasema-alueella sijaitsevaan santarmikansliaan, minne Staar, toisten odottaessa ulkona, meni yksinään sisälle, mutta palasi pian takaisin ilmoittaen, ettei santarmipäällikkö ollut tavattavissa. Staarin santarmikansliassa pistäytyessä oli Kannisto toisten huomaamatta päässyt livistämään pakoon, jonka vuoksi Staar oli uhannut toimittaa Kanniston kiinni. Kun Staar kertojan ja Taskisen seuraamana oli pistäytynyt santarmipäällikön asunnossa talossa N:o 12 Asemakadun varrella, palasivat he sitten uudelleen santarmikansliaan, jossa nyt tapasivatkin santarmipäällikön, jolle kertoja, santarmipäällikön häntä siihen kehoittaessa, kertasi edellä kertomansa ilmiannon sisällön, jonka johdosta mainittu päällikkö sitten teki kertojalle huonolla suomenkielellä erinäisiä kysymyksiä. Kirjoitettuaan nimensä johonkin santarmipäällikön samassa tilaisuudessa kirjoittamaan venäjänkieliseen paperiin, poistui kertoja paikalta Staarin ja Taskisen jäädessä vielä silloin sinne.

Joku aika tämän jälkeen, päivää enää tarkemmin muistamatta, oli kertoja käskettynä saapunut täkäläiselle Seurahuoneelle, missä joku venäläinen tutkintotuomari piti kuulustelua, ja oli kertoja jonkun suomea puhuvan sotilashenkilön tulkkina ollessa tällöin uudistanut Kemppaista vastaan tekemänsä väärän ilmiannon.

Kerrotusta ilmiannostaan ei kertoja sanonut koskaan miltään taholta minkäänlaista palkkiota saaneensa, vaikka Staar oli kyllä luvannut rahallisesti palkita kertojaa siitä, että kertoja oli häntä "avustanut". Missään tekemisissä kielsi kertoja senjälkeen olleensa Staarin enempää kuin muidenkaan santarmien kanssa tai tehneensä näille ilmiantoa ketään muuta henkilöä kuin Kemppaista vastaan, lisäten kertoja vielä, että silloin kun kertoja oli useinmainitun ilmiantopaperin kirjoittanut, oli Kemppainen jo ollut säilytettynä täkäläisessä lääninvankilassa.

Etsivä Herman Hekanahon lääninvankilassa toimittamassa kuulustelussa kertoi:

Joutilaismies August Viljam Juhonpoika Taskinen, syntynyt 1894, kirjoissa Haukiputaan pitäjän Kellon kylässä, nykyjään täkäläisessä lääninvankilassa kärsimässä rangaistus irtolaisuudesta: samoin kuin Skants kuitenkin eroituksella, ettei hän Skantsin kertomuksessaan mainitsemassa tilaisuudessa ollut ollenkaan käynyt sisällä santarmikansliassa, vaan odottanut ulkona silläaikaa kuin Staar ja Skants olivat olleet kansliassa; lisäten kertoja vielä, ettei hän ollut minkäänlaista räätäli Kemppaista koskevaa ilmiantopaperia nimikirjoituksellaan vahvistanut. Skantsin kirjoittamaan ilmiantopaperiin oli kertoja kirjoittanut nimensä yksinomaan Skantsin nimikirjoituksen oikeaksi todistajana.

Merkitään, ettei syytetyn Skantsin kertomuksessaan mainitsemaa tuntematonta naishenkilöä ole voitu saada tietoon kuulustelua varten asiassa.

Paikka ja aika edellämainitut.

                                              J. Ojaniemi.
                                            Etsiväkomisario.

        Toimipäätös.

Tämä pöytäkirja lähetetään asianomaiselle viralliselle syyttäjälle lainmukaista toimenpidettä varten. Oulun poliisikamarissa, huhtikuun 12 p:nä 1917.

                                            A. Lindqvist.
                                                v.t.

    Papintodistus Oulujoen seurakunnasta,
    Kuopion hiippakuntaa.
    N:o 164 Kirkonkirjan lehti 753. V:na 1917.

Tämän evankelis-luterilalsen seurakunnan jäsen, työmies Lauri Abram Skants, Koskelan kylästä, syntynyt 27 päivänä joulukuuta 1899, on Herran p. Ehtoollisella käymätön, rokotettu, kansalaisluottamusta nauttiva muistutuksetta, joka syytettä varten todistetaan. Oulujoella huhtikuun 11 p. 1917.

                                             E. Pesonen.

minkä jälkeen syyttäjä vaati vastaajalle edesvastausta vastoin parempaa tietoa tehdystä väärästä ilmiannosta.

Asianomistaja Kemppainen uudisti poliisikuulustelussa tekemänsä ilmoituksen ja yhtyi syyttäjän edesvastausvaatimukseen, vaatien vastaajalle lievää rangaistusta.

Vastaaja selitti syntyneensä Oulujoen pitäjässä, missä hänen vanhempansa vielä elivät ja käyneensä ainoastaan ensimmäistä luokkaa kansakoulua. Muutoin uudisti vastaaja poliisikuulustelussa antamansa kertomuksen, lisäten, että santarmikansliassa oli santarmipäällikkö tehnyt samanlaisia kysymyksiä kuin mitä ilmiantokirjaan oli merkitty ja sanonut venäjänkielisen paperin olevan samansisältöisen kuin ilmiantokirjan. Seurahuoneelle oli vastaajan vienyt eräs poliisi, käyden hakemassa vastaajan Toppilansalmesta ja vieden ensin poliisikamariin ja sieltä seurahuoneelle. Vastaaja selitti tehneensä ilmiannon Staarin pakoituksesta, vaikka oli kyllä ollut vakuutettu Kemppaisen viattomuudesta.

Syyttäjän ilmoitettua, että Isak Staar oli poistunut paikkakunnalta ja että poliisitutkintopöytäkirjassa mainittu nainen oli mahdollisesti eräs Miika Vähäleskelä, saivat asialliset astua ulos siksi kun Oikeudessa oli tehty seuraava

        Välipäätös:

Koska vastaaja on väittänyt, että pöytäkirjassa mainittu Isak Staar on pakoittanut hänet tekemään kysymyksessä olevan ilmiannon ja kun poliisitutkinnossa kuulusteltu August Viljani Taskinen on selittänyt asian niin olevan, lykätään asian käsitteleminen Raastuvanoikeuden kuluvan kuun 24 päivänä pidettävään kello 12 päivällä alkavaan istuntoon, jolloin syyttäjä ja asianomistaja syytettä jatkakoot ja vastaaja tulkoon saapuville itse sadan markan sakon ja hänen omalla kustannuksellaan tapahtuvan nounnin uhalla. Syyttäjä haastattakoon asiaan sanotun Taskisen ynnä poliisitutkintopöytäkirjassa mainitun naisen ja Kannisto-nimisen miehen, jos heidät tavataan. Julistettiin.

Huhtikuun 24 päivänä.

§ 24.

Raastuvanoikeus otti nyt edelleen käsiteltäväksensä Raastuvanoikeuden istunnossa kuluvan kuun 13 päivänä, pöytäkirjan 17 §:n kohdalla vireille pannun ja tähän istuntoon lykätyn väärää ilmiantoa koskevan asian, jossa on ollut virallisena syyttäjänä kaupunginviskaali Yrjö Holmström, asianomistajana räätäli Jaakko Kemppainen tästä kaupungista, ynnä vastaajana työmiehenpoika Lauri Abram Skants, Oulujoen pitäjän Koskelan kylästä, ja kun asiallisia esille huudettiin, tulivat saapuville virallisena syyttäjänä v.t. kaupunginviskaali Kaarlo Hällfors sekä asianomistaja ja vastaaja itse.

Kun asiassa ennen tehdystä pöytäkirjasta oli selko otettu, uudistivat asialliset entisen ja syyttäjä nimitti asiassa todistamaan Viljam August Taskisen ja itsellisen Miika Vähäleskelän, jotka tulivat huudettaessa saapuville ja saivat hyvämaineisina vannoa todistajanvalan, jonka nojalla he kertoivat kuulusteltaessa seuraavaa:

I:o Viljam August Taskinen: että eräänä päivänä viime syksynä oli todistaja tavannut Isak Staarin työväenkeittiössä, ja täällä oli todistaja, jolla oli ollut sormi kipeänä, pyytänyt siihen lääkettä, minkä jälkeen todistaja oli Staarin kehoituksesta mennyt tämän asuntoon, missä Staar oli sanonut hänelle olevan jonkunlaisen välitysliikkeen Torniossa ja pyytänyt todistajaa kirjoittamaan erääseen Staarin velkakirjaksi-ilmoittamaan paperiin nimensä, minkä todistaja oli tehnytkin, ottamatta selkoa paperin sisällöstä. Joku päivä tämän jälkeen ovat todistaja ja Staar tavanneet vastaajan mainitussa keittiössä, pyytäen Staar tällöin vastaajaa tulemaan asuntoonsa, sanoen hänellä olevan töitä, minkä jälkeen he olivat kolmisin menneet Staarin luo. Täällä oli Staar näyttänyt vastaajalle paperia, jossa Staar oli ilmoittanut ennen löytyvän todistajan nimen ja sanonut, että jollei vastaaja myöskin panisi siihen nimeään, niin hän joutuisi kiinni, selittämättä Staar tällöin paperin sisältöä vastaajalle. Vähän ajan kuluttua olivat he lähteneet kolmisin santarmipäällikön luo, joka ei ollut ollut kotona, mutta jonka he olivat sitten tavanneet rautatieasemalla, selittäen Staar että päällikölle piti ainoastaan todistaa suullisesti ja selittää asian olevan siten kuin paperissa sanottiin. Staar ja vastaaja olivat menneet santarmipäällikön luo, todistajan jäädessä odottamaan ja vähän ajan kuluttua oli Staar tullut sieltä ulos, mutta vastaaja oli jäänyt sisälle. Tämän jälkeen ei todistaja ollut puhunut vastaajan kanssa asiasta. Staarin asunnon oven lukitsemisesta kertoi todistaja samoin kuin poliisitutkintopöytäkirjaan oli merkitty.

Vastaaja selitti, ettei hän ollut Staarin uhkauksen vuoksi uskaltanut santarmipäällikön luona puhua toisin kuin mitä paperissa seisoi.

Todistaja Taskinen selitti vielä, että Staar oli luvannut maksaa palkan vastaajalle.

2:o Miika Vähäleskelä: että todistajan ollessa erään kerran viime syksynä Staarin asunnossa oli sinne tullut vastaaja ja todistaja Taskinen Staarin seurassa. Täällä oli Staar kysynyt vastaajalta tunsiko tämä Kemppaista ja tiesikö hän tämän vangitsemisesta sekä selittänyt että Kemppaisen asiaan tarvittiin lisätodistuksia, kertoi Staar vastaajalle Kemppaisen toimittamasta värväyksestä Saksaan ja sanoi, että vastaajan pitäisi antaa sellainen todistus, että Kemppainen oli kehoittanut vastaajaa jossakin Ison- ja Asemakadun kulmauksessa lähtemään Saksaan ja ettei vastaaja olisi ollut tähän suostuvainen, jolloin Kemppainen olisi sanonut, että vastaaja oli tyhmä mies. Staar oli kirjoittanut sitten sanotun raportin, minkä vastaaja oli allekirjoittanut, johon ensin Taskinen oli pannut nimensä todistajaksi. Joku päivä jälkeenpäin oli todistaja Staarin laatikosta löytänyt vastaajan itsensä kirjoittaman ja allekirjoittaman samanlaisen raportin, jossa todistajina olivat olleet Taskinen ja eräs Kannisto. Vastaaja oli muulloinkin käynyt Staarin luona eikä Staar ollut todistajan kertomissa tilaisuuksissa käyttänyt pakoitusta tai uhkausta.

Todistaja Taskinen pysyi uudestaan kuulusteltaessa entisessä kertomuksessaan.

Todistaja Vähäleskelä kertoi lisäksi, että Taskinen oli myös itse kirjoittanut raportin siitä, että Kemppainen olisi koettanut työväen keittiössä värvätä häntä Saksaan ja oli todistaja todistanut Taskisen nimikirjoituksen oikeaksi, minkä Staar oli sanonut vievänsä santarmikansliaan. Kirjoitettuaan tämän raportin oli Taskinen sanonut, että herrat joutuvat oppimaan. Todistajan kysymykseen, saiko Taskinen palkkiota, oli Staar sanonut, ettei nykyajan nuorukaisille tarvinnut antaa kuin muutaman markan.

Todistajat olivat omistaneet todistuksensa oikein merkityiksi ja poistuivat vuorollaan.

Syyttäjä ja asianomistaja Kemppainen vaativat nyt edesvastausta Taskiselle väärästä ilmiannosta.

Taskinen selitti, ettei hän muistanut kirjoittaneensa Staarille mitään raporttia.

Tämän jälkeen saivat asialliset astua ulos, siksi kun Oikeudessa oli tehty seuraava

        Päätös:

Samalla kun Viljani August Taskinen siihen nähden mitä asiassa on esille tullut julistetaan peräytymistodistajaksi, katsoo Raastuvanoikeus asiassa selvitetyksi tulleen, että vastaaja on viime syksynä ilmiantanut asianomistaja Kemppaisen täällä silloin toimineille santarmiviranomaisille ynnä erityiselle tutkintotuomarille siitä, että Kemppainen olisi koettanut värvätä häntä saksalaiseen sotaväkeen, minkä vuoksi ja kun vastaaja ei ole voinut ilmiantoa toteuttaa eikä myöskään voinut näyttää, että hän olisi pakoitettu ilmiannon tekemään, Raastuvanoikeus harkitsee oikeaksi, nojautuen Rikoslain 26 luvun 3 §:ään ja 3 luvun 2 §:ään tuomita vastaajan, joka on viisitoista vaan ei kahdeksaatoista vuotta täyttänyt, väärästä ilmiannosta pidettäväksi kolme kuukautta vankeudessa. Mitä tulee Viljam August Taskista vastaan tehtyyn edesvastausvaatimukseen, ei sitä oteta tämän asian yhteydessä käsiteltäväksi, vaan jätetään syyttäjälle ja asianomistajalle valta annettuaan toimittaa poliisikuulustelun asiassa, nostaa syyte Taskista vastaan. Julistettiin ja annettiin valitusosoitus.

Jäljennöksen oikeaksi todistaa: Oulussa syyskuun 22 päivänä 1928.

                                         Virallisesti:
                                         W. Snellman.

        Jäljennös pöytäkirjasta, joka tehtiin Oulun kaupungin
        Raastuvanoikeuden toisella osastolla kaupungin raatihuoneella,
        vuonna 1917.

Huhtikuun 13 päivänä.

§ 18.

Raastuvanoikeus otti nyt käsiteltäväksensä tähän istuntoon haastetun väärää ilmiantoa koskevan asian, jossa on virallisena syyttäjänä kaupunginviskaali Yrjö Holmström, asianomistajina Sanomalehdentoimittajat Hannes Uksila ja Yrjö Mäkelin ja vastaajana Räätäli Johan Petter Savilaakso, tästä kaupungista, ja kun asiallisia esille huudettiin, tulivat saapuville syyttäjä, asian omistajain puolesta poliisikonstaapeli Emil Sammatti ja vastaaja itse, ollen asiamies Sammatin esittämät valtakirjat näin kuuluvat:

        Todistavat:
        Lauri Hiltunen    Esa Tanskanen

        "Avoin asianajovaltuus.
        Annettu Oulussa huhtik. 11 p:nä 1917.

                                       Yrjö Mäkelin
                                       Sanomal. toimittaja

Virallinen syyttäjä jätti esille asian johdosta pidetyssä poliisikuulustelussa tehdyn pöytäkirjan ja siinä mainitun ilmiantokirjan alkuperäisenä ja suomennoksena sekä vastaajan mainetodistukset, ollen nämä asiakirjat, ilmiantokirja käännöksenä, tähän jäljennettyinä näin kuuluvat:

        Poliisitutkintopöytäkirja, laadittu ylikonstaapeli Juho
        Salmelan ja etsivä E. Sammatin läsnä ollessa, allekirjoittaneen
        alempana mainitun asian johdosta toimittamassa
        poliisitutkinnossa Oulun poliisilaitoksen etsivässä osastossa,
        huhtikuun 9 ja 10 päivinä 1917.

N:o 38.

Kuluvan huhtikuun 9 p:nä ilmoitti etsivässä osastossa sanomalehdentoimittaja Hannes Uksila, että tästä kaupungista kotoisin oleva räätäli Juho Petter Savilaakso, joka saatujen tietojen mukaan on toiminut täkäläisten santarmiviranomaisten avustajana, oli jonakin päivänä viime helmikuussa täkäläisille santarmiviranomaisille tehnyt väärän ilmiannon siitä, että toimittaja Uksila kuin myös toimittaja Yrjö Mäkelin olivat, saatuaan tietää Savilaakson olevan santarmiavustaja, yleisellä paikalla käyttäytyneet häntä kohtaan solvaavasti sekä häirinneet hänen elinkeinovapauttaan. Kun Savilaakso tällä ilmiannollaan ilmeisesti on tarkoittanut saada ilmiantamansa henkilöt valtiollisen vainon alaisiksi, jonka seurauksena olisi voinut olla ilmiannettujen vangitseminen, pyysi toimittaja Uksila sekä omasta että toimittaja Mäkelinin puolesta tutkinnon toimittamista asiassa, jättäen ilmoittaja samalla etsivään osastoon täkäläisen vartioväen entisen päällikön eversti Katarskijn arkistosta tavatun ja J. P. Savilaakson allekirjoittaman venäjänkielisen "pöytäkirjan", joka on täällä olleen santarmipäällikön laatima Savilaakson toimittajia Uksiiaa ja Mäkeliniä vastaan tekemän ilmiannon johdosta.

Edellä olevan ilmoituksen johdosta toimitti allekirjoittanut täkäläisessä etsivässä osastossa tutkinnon asiassa, jossa kuulusteltiin alempana mainittuja henkilöitä, ja kertoivat nämä seuraavaa:

Toimittaja Hannes Uksila, uudisti ilmoituksensa ja vaati puolestaan syytetyn saattamista lailliseen edesvastaukseen teostaan.

Räätäli Juho Petter Matinpoika Savilaakso, syntynyt marraskuun 1 p:nä 1873, kirjoissa tässä kaupungissa, omistaa räätäliliikkeen talossa N:o 24 Pakkahuoneenkadun varrella: kielsi jyrkästi syyllisyytensä kyseenalaiseen rikokseen, väittäen, ettei hän koskaan ollut tehnyt ketään henkilöä vastaan minkäänlaista ilmiantoa santarmiviranomaisille. J. P. Savilaakson allekirjoituksella varustettuna venäjänkielistä pöytäkirjaa syytetylle näytettäessä kielsi tämä milloinkaan kirjoittaneensa nimeään sanottuun paperiin ja väitti, ettei siinä oleva nimikirjoituksensa ollut edes vähääkään yhdennäköinen hänen omakätisen nimikirjoituksensa kanssa.

Räätäli Anders Johan Tuominen, syntynyt 1876, tästä kaupungista, että kertoja on aikaisemmin ollut syytetyn Savilaakson liiketoverina ja on tällöin useamman vuoden aikana ollut tilaisuudessa näkemään Savilaakson omakätisiä nimikirjoituksia. Nähdessään nyt edellä kerrotussa santarmipöytäkirjassa olevan Savilaakson nimikirjoituksen, tunsi kertoja sen varmasti syytetyn Savilaakson itsensä kirjoittamaksi.

Räätäli Antti Oskar Kallio, syntynyt 1870, kirjoissa tässä kaupungissa: vakuutti sanotussa pöytäkirjassa olevan Savilaakson nimikirjoituksen tämän omakätiseksi lisäten todistaja, että hän on ennen työskennellyt Savilaakson liikkeessä ja tällöin ollut tilaisuudessa usein näkemään Savilaakson omakätisiä nimikirjoituksia.

Verhoilijan vaimo Anna Elisabet Dahlqvist, syntynyt 1847, kirjoissa täällä: että viime talvena, kertojan aikaa tarkemmin muistamatta, oli syytetty Savilaakso, joka omistaa liikkeen kertojan asuntotalon vieressä sijaitsevassa Mikkosen talossa N:o 24 Pakkahuoneenkadun varrella, pyytänyt kertojalta lainaksi tikapuita saadakseen pestyksi pois liikkeensä ulkoseinään ylhäälle maalatun "Juudas" nimen. Tällöin oli Savilaakso päivitellyt sitä, ettei hänen anneta olla rauhassa sekä lisännyt samalla, että niitä työväen miehiä kuuluu taas tulevan vangittaviksi useita m.m. toimittaja Uksila ja Mäkelin sekä piirisihteeri Hautala. Tästä pääsi kertoja siihen käsitykseen, että Savilaakso luuli mainittujen henkilöiden olevan hänen "rauhansa häiritsijöitä."

Merkitään, että edellämainittu, todistaja Uksilan tänne jättämä venäjänkielinen asiakirja, jonka allekirjoittanut asianomaisen sotilaspäällystön luvalla tämän huhtikuun 9 p:nä haki rajavartioväen entisen päällikön eversti Katarskijn täkäläisellä sotilaskasarmilla sijaitsevasta arkistosta, seuraa tätä pöytäkirjaa.

Paikka ja aika edellämainitut.

                                              J. Ojaniemi.
                                             Ets. Komisario.

        Toimipäätös.

Tämä raportti lähetetään asianomaiselle viralliselle syyttäjälle lainmukaista toimenpidettä varten. Oulun poliisikamarissa, huhtikuun 12 p:nä 1917.

                                              A. Lindqvist.

Käännös.

        Pöytäkirja.

Vuonna 1917 helmikuun 9 päivänä Oulun kaupungissa minä, erityisen santarmiosaston everstiluutnantti Tsherkashenow niiden sääntöjen nojalla, jotka ovat julkaistut seuduista, jotka ovat sotatilassa (Suomen Suuriruhtinaskunnan asetuskokoelmassa v. 1904 N:o 35 ja 1909 N:o 73), ja kohta 1350 sotatuomioasetuksessa (laki 20/30 p. heinäk. v. 1914, julkaistu Hallituksen lakikokoelmassa 12 p:ltä elokuuta 1914 N:o 225) kyselin allekirjoittanutta, joka ilmoitti

Nimeni on Johan Petter Savilaakso.

Ikäni on "40" vuotta. Lutherilaista uskontoa.

Ammatiltani olen räätäli, asun Oulussa.

Minulle esitettyihin kysymyksiin vastaan:

Niin kuin Te tiedätte, ilmoitukset Jaakko Kemppaisesta, joka värvää suomalaisia Saksaan, olen minä antanut. Nämät ilmoitukset ovat toteutuneet Teidän tekemänne tutkistelujen kautta, Jaakko Kemppainen vangittiin ja lähetettiin Pietariin ja hänen asiansa joutui Venäläisen tutkintotuomarin alaiseksi. Nyttemmin ovat jollakin tavalla paikkakunnan työläiset, varsinkin sosiaali-demokraattisen puolueen jäsenet Oulussa saaneet tietää, että ilmoitukset Kemppaisesta viranomaisille olen minä antanut, ja ovat ruvenneet minua kovasti hätyyttämään ja ovat julkisesti järjestäneet erilaisia konnankujeita. Minä olen räätäli, työhuoneeni yllä on kyltti, siihen on joku kirjoittanut sanan: "Juudas." Sinä päivänä, kun tämä nimi kirjoitettiin, kaikki työläiset ohikulkiessaan lukivat tuon päällekirjoituksen ääneensä ja ivallisesti nauroivat, kurkistaen myymäläni akkunoihin. Menin kadulle ja huomasin kylttiin lisätyn sanan, mutta jätin sen iltaan saakka, mutta illalla pyyhin sen talon isännän avulla pois. Kun minä kaupungilla tapaan "Oulun Sanomain" toimittajat Uksilan ja Mäkelinin, niin he sylkäisivät minuun ja sanoivat haukkumissanoja. Kerran uunintekijä Heikki Ahmala, sosiaali-demokraattisen puolueen jäsen Oulussa, tuli myymälääni ja sanoi minulle "minä tulin sinua tervehtimään, sinä olet saanut uuden nimen 'Juudas', – tuota minä en ole sinulta odottanut, sinä osoittauduit oikeaksi venäläiseksi urkkijaksi!" Samanlaisilla sanoilla kävivät luonani Mäkelin ja Uksila ja eräs Tuominen, jonka kanssa minä ennen olen työskennellyt räätäli-ammatissa. Minä asun "Oulun Sanomain" lehden toimituskonttoria vastapäätä, jossa Mäkelin ja Uksila työskentelevät. He kulkevat kaikkien myymälääni sisäänmenevien tai sieltä ulostulevien henkilöiden jälessä ja usein tullen ulos kadulle sanovat heille: "älköön kukaan tohtiko käydä Savilaakson luona, koska hän on venäläinen urkkija ja kavaltaja", sillälailla ajavat luotani pois teettäjät ja riistävät minulta työtä. Minä jo olen valittanut Oulun Kuvernöörille, mutta mitään otollista tulosta siitä ei ole tullut, siitä syystä käännyn venäläisten viranomaisten puoleen ja pyydän saada suojelusta ja pelastusta väkivallanharjoittajilta. Kertomus on minulle luettu suomeksi ja oikein kirjoitettu.

                                       J. P. Savilaakso.

                             Erityisen Santarmiosaston
                             Everstiluutnantti Tsherkashenow.

                             Oulun Osaston kielenkääntäjä
                                     G. Musovskij.

Käännöksen oikeaksi todistaa. Oulussa huhtikuun 12 päivänä 1917.

                                     A. Lindqvist.

Papintodistus

        Oulun kaupunkiseurakunnasta,
        Kuopion hiippakuntaa.
        N:o 13 300. Kirkonkirjan lehti 2992. V:na 1917.

Tämän evankelisluterilaisen seurakunnan jäsen Räätäli Johan Petter Savilaakso, syntynyt 1 päivänä 11 kuuta 1873, on Herran p. Ehtoollisella käypä, rokotettu ja kansalaisluottamusta nauttiva puhdasmaineisena. Todistaa: Oulussa syytettä varten, huhtikuun 13 p:nä 1917.

                                        H. A. Järventaus.

Virallinen syyttäjä vaati vastaajalle edesvastausta väärästä ilmiannosta, huomauttaen, että vastaaja oli tehnyt ilmiantonsa tarkoituksella saada asianomistajat silloisten olojen vallitessa valtiollisen vainon alaiseksi. Syyttäjä selitti, ettei vastaajaa tässä yhteydessä syytetty Räätäli Jaakko Kemppaista vastaan tekemistään ilmiannoista, vaan mahdollisesti vastaisuudessa.

Asiamies Sammatti uudisti asianomistajain puolesta polisikuulustelussa tehdyt ilmoitukset ja yhtyi syyttäjän edesvastausvaatimuksiin.

Vastaaja selitti syntyneensä Haukiputaalla ja käyneensä ainoastaan rippikoulun sekä muuttaneensa noin kaksikymmentä viisi vuotta sitten Ouluun, missä oli ollut räätäliliike yhdessä Johan Anders Tuomisen kanssa. Liikkeen tehtyä konkurssin kolmatta vuotta sitten olivat harjoittaneet liikettä vaimojen nimissä, eroten viime syksynä, minkä jälkeen vastaajan vaimo oli harjoittanut räätäliliikettä. Lapsia oli vastaajalla seitsemän, vanhin kahdeksantoista vuoden ja nuorin seitsemän kuukauden vanha ja olivat ne kaikki kotona. Oli tuntenut asianomistajat useita vuosia, olematta vastaajalla mitään vihaa heitä vastaan. Muutoin kertoi vastaaja samoin kuin poliisikuulustelussa kieltäen edelleen kirjoittaneensa nimeään ilmiantokirjaan ja käyneensä santarmikansliassa muulloin kuin eräänä sunnuntaina viime syyskuussa hänen luonaan pidetyn kotitarkastuksen jälkeen.

Syyttäjä jätti esille kolme asiakirjaa vuodelta 1914 vastaajan liikkeen konkurssin ajoilta. Näissä olevat vastaajan nimikirjoitukset, jotka vastaaja myönsi kirjoittaneensa, havaittiin verrattaessa samanlaisiksi kuin ilmiantokirjassa oleva nimikirjoitus.

Syyttäjä nimitti sitten asiassa todistamaan räätälit Anders Johan Tuomisen ja Antti Oskar Kallion, verhoilijanvaimon Anna Elisabet Dahlqvistin ja neulojatar Martta Oksan, jotka tulivat huudettaessa saapuville ja saivat kansalaisluottamusta nauttivina ja esteettöminä vannoa todistajanvalan, jonka nojalla ne kertoivat kuulusteltaessa seuraavaa:

1:o Anders Johan Tuominen: kuten poliisitutkinnossa, tuntien myös edellä mainituissa asiakirjoissa nimikirjoitukset vastaajan kirjoittamiksi.

2:o Antti Oskar Kallio: samoin kuin poliisikuulustelussa.

3:o Anna Elisabet Dahlqvist: kuten poliisikuulustelussa, oikaisten, että tapaus oli sattunut viime syksynä ja lisäten, että vastaaja oli sanonut kirjoituksen olevan asianomistajain "hyvää työtä".

4:o Martta Oksa: että kun todistaja oli eräänä iltana tämän vuoden alussa mennyt täkäläiseen santarmikansliaan, oli siellä ollut vastaaja, jonka todistaja hyvin tunsi, mutta oli vastaaja heti ikäänkuin lymyten sieltä poistunut.

Todistajat myönsivät todistustensa tulleen pöytäkirjaan oikein merkityiksi ja poistuivat vuorollaan, pyydettyään muut paitsi todistaja Oksa palkkiota Oikeudessa käynnistään.

Vastaaja kielsi todistaja Oksan todistuksen.

Asialliset, jotka jättivät jutun päätettäväksi, saivat sitten astua ulos, siksi kun Oikeudessa oli tehty seuraava

        Päätös:

Raastuvanoikeus on tämän asian lopullisesti tutkinut ja katsoo siinä selville käyneen, että vastaaja on viime helmikuun 9 päivänä silloin Oulun kaupungissa toimineille santarmiviranomaisille tehnyt kirjallisen ilmiannon siitä, että asianomistajat olisivat tämän talven kuluessa loukanneet hänen kunniaansa sylkemällä häntä kadulla, sanomalla erityisiä haukkumasanoja ja nimittämällä häntä venäläiseksi urkkijaksi ja kavaltajaksi sekä kieltämällä ketään käymästä viimemainitusta syystä vastaajan luona, mihin nähden ja kun vastaaja ei ole voinut ilmiantoaan toteuttaa ja kun hän kaikesta päättäen on tehnyt ilmiannon tarkoituksella saada santarmiviranomaiset ryhtymään asianomistajiin nähden sellaisiin toimenpiteisiin, joihin mainituille viranomaisille tosiasiallisesti silloinen valtiomahti oli erityisiin rikoksiin nähden vallan antanut Raastuvanoikeus harkitsee oikeaksi perustumalla Rikoslain 26 luvun 4 §:ään tuomita vastaajan väärästä ilmiannosta pidettäväksi kolme kuukautta vankeudessa.

Yleisistä varoista määrätään maksettavaksi virallisen syyttäjän asiaan kutsumille todistajille Anders Johan Tuomiselle ja Antti Oskari Kalliolle kummallekin kolme (3) markkaa sekä Anna Elisabet Dahlqvistille kaksi (2) markkaa, mitkä palkkiot, yhteensä kahdeksan (8) markkaa vastaaja velvoitetaan kruunulle takaisin maksamaan. Julistettiin antamalla tiedoksi, mitä päätökseen tyytymättömän oli valitusvaltansa säilyttämiseksi ja valituksensa perille ajamiseksi vaarinotettava ja kun virallinen syyttäjä ja vastaaja Savilaakso ilmoittivat tyytymättömyyttä päätökseen, otettiin pöytäkirjaan valitusosoitus.

Määräaika sattuvan pyhäpäivän takia maanantaina tulevan toukokuun 14 päivänä.

Jäljennöksen oikeaksi todistaa, Oulussa syyskuun 22 päivänä 1928.

                                            Virallisesti:
                                            W. Snellman.

        Jäljennös pöytäkirjasta, joka tehtiin Oulun kaupungin
        Raastuvanoikeuden toisella osastolla kaupungin raatihuoneella,
        vuonna 1917.

Toukokuun 8 päivänä.

§ 28.

Raastuvanoikeus otti nyt käsiteltäväksensä tähän istuntoon haastetun väärää ilmiantoa koskevan asian, jossa on virallisena syyttäjänä kaupunginviskaali Yrjö Holmström, asianomistajana räätäli Jaakko Kemppainen, tästä kaupungista ja vastaajana työmies Viljam Aukusti Taskinen, Haukiputaan pitäjästä, ja kun asiallisia esille huudettiin, tulivat he saapuville itse.

Syyttäjä jätti esille poliisiraportin ja vastaajan mainetodistuksen, jotka julkiluettiin ja olivat näin kuuluvat:

        Poliisilaitos Oulun kaupungissa
        Etsiväosasto.

N:o 44. Raportti.

Toukokuun 3 päivänä 1917.

Kuluneen huhtikuun 24 p:nä ilmoitti etsivässä osastossa räätäli Jaakko Kemppainen tästä kaupungista, että Haukiputaan pitäjän Kellon kylästä kotoisin oleva joutolaismies Viljam Aukusti Juhonpoika Taskinen, oli jonakin aikana viime syyskuun lopulla tai lokakuun alussa täkäläisille santarmiviranomaisille tehnyt kirjallisen, sisällöltään aivan perättömän ilmiannon siitä, että Kemppainen, joka samoihin aikoihin oli täkäläisten santarmiviranomaisten toimesta vangittuna ja säilytettynä täkäläisessä lääninvankilassa syytteenalaisena suomalaisten nuorukaisten värväämisestä Saksaan, olisi viime kuluneena kevännä harjoittanut täällä tuollaista värväystä myöskin häntä Taskista kohtaan, minkä vuoksi ilmoittaja Kemppainen pyysi tutkinnon toimittamista asiassa syytteen nostamista varten Taskista vastaan väärästä ilmiannosta.

Edellä olevan johdosta toimitti allekirjoittanut kuluneen huhtikuun 25 ja toukokuun 3 p:nä etsivän Oskari Soinisen läsnäollessa tutkinnon asiassa, jossa kuulusteltiin alempana mainittuja henkilöitä, ja kertoivat nämä seuraavaa:

Ilmoittaja, Jaakko Kemppainen, uudisti ilmoituksensa ja vaati syytetyn Taskisen saattamista lailliseen edesvastaukseen teostaan.

Joutolaismies Viljam Aukusti Juhonpoika Taskinen, syntynyt 13 p:nä kesäkuuta 1894 kirjoilla Haukiputaan pitäjän Kellon kylässä kertoi, että hän jonakin päivänä muistaaksensa viime lokakuussa oli talossa n:o 17 Pakkahuoneenkadun varrella sijaitsevassa keittiössä tavannut jonkun hänelle lähemmin tuntemattoman miehen, joka oli esittänyt itsensä Isak Staariksi tavaranvälittäjäksi Alatorniolla. Tällöin oli Staar tiedustellut kertojalta, josko kertoja olisi halukas tulemaan hänen palvelukseensa tavaran myyjäksi ja kun kertoja siihen suostui, pyysi Staar kertojaa asuntoonsa Heikinkatu N:o 8, johon kertoja menikin. Täällä oleskeli kertoja lähes kaksi viikkoa, jolla ajalla Staar osti kertojalle ruuan ja antoipa vielä silloin tällöin rahaakin tupakan y.m. ostoon, selittäen samalla, että hän on tilannut tavaraa tänne, mutta sitä ei vielä ole saapunut. Eräänä päivänä oli Staar, jolla oli palvelijana Miika Laina Vähäleskelä, joka joutui sairaalaan samoihin aikoihin kuin kertoja tuli Staarin luo asumaan oli Staar kahden kesken esittänyt kertojalle jonkun musteella kirjoitetun paperin ja pyytänyt kertojaa kirjoittamaan siihen nimensä esittäen samalla, että hän ei saa tavaraa tulemaan tänne jostain etelästä, ennenkuin saa jonkun allekirjoittamaan todistuksen siitä, että tavaran hinta tulisi suoritetuksi. Kertoja kirjoittikin nimensä siihen tarkastamatta sen sisältöä ja Staar otti paperin huostaansa. Pari päivää myöhemmin oli Staar kahden kesken ilmoittanut kertojalle, että hän toimii kiinniottajana sellaisia henkilöitä varten, jotka värväävät suomalaisia Saksaan. Samalla oli Staar ilmoittanut että paperi, johon kertoja oli nimensä kirjoittanut, oli todistus, jossa kerrottiin, että räätäli Kemppainen oli keväällä 1916 värvännyt kertojan kaupungin puistossa lähtemään Saksaan, johon kertoja ei muka ollut suostunut. Samalla oli Staar vaatinut, että kertojan tuli vangitsemisen uhalla todistaa samaa sittenkuin hän toimitti kertojan santarmipäällikön luokse. Tätä varten oli Staar kirjoittanut kertojalle todistuksesta jäljennöksen siinä tarkoituksessa, että kertoja, jonka tuli osata todistus ulkoa, voisi yhdenmukaisen todistuksen antaa santarmipäällikölle. Kertoja ei uskaltanut vastustaa Staarin ehdotusta, varsinkin kun Staar vakuutti, ettei asiassa tarvitse tehdä valaa. Seuraavana päivänä illalla kävivät Staar ja kertoja santarmikansliassa, jossa Staar jätti santarmipäällikölle kertojan todistuksen ja kehoitti heitä seuraavana päivänä illalla tulemaan saman asian johdosta hänen asuntoonsa. Seuraavana päivänä iltapäivällä menivät Staar ja kertoja santarmipäällikön asuntoon, missä Staarin jäädessä keittiöön, eräässä asunnon kamarissa santarmipäällikkö otti esille Staarin hänelle jättämän, kertojan nimikirjoituksella varustetun paperin ja alkoi kysellä, josko kertoja tuntee räätäli Kemppaisen ja tietää tämän liikkeen ja asunnon. Kertoja vastasi siihen myöntävästi, jonka jälkeen santarmipäällikkö teki muutamia Kemppaisen värväystä koskevia kysymyksiä, kuten olisiko Kemppainen värvännyt kertojan Saksaan jossain puistossa, mutta kun kertoja ei täydellisesti ymmärtänyt häntä, eikä hän kertojaa, vastasi kertoja "ei ymmärrä". Senjälkeen kirjoitti santarmipäällikkö jonkun venäjänkielisen paperin, johon kertoja kirjoitti kehoituksesta nimensä alle tietämättä tarkemmin, mitä paperi sisälsi. Santarmipäällikkö oli sitten ilmoittanut, että kertojan oli joku päivä myöhemmin käytävä hänen luonaan asiasta vielä lähemmin puhumassa, kun on tulkki saapuvilla, mutta kun kertoja sitten joku päivä senjälkeen Staarin joutuessa sairaalaan, lähti kotipaikalleen, ei hän enään ollut tilaisuudessa käymään uudelleen santarmipäällikön luona. Ei ole saanut keneltäkään mitään palkkiota asiassa, ainoastaan täysihoidon Staarin luona ja Staarilta jonkun markan tupakkarahaa. Musovskij ei koskaan ole ollut tulkitsemassa kertojan puhetta santarmipäällikölle.

Syytetty Taskinen uudestaan kuulusteltaessa pysyi jyrkästi entisessä kertomuksessaan.

Entinen palvelijatar Miika Laina Kretantytär Vähäleskelä, syntynyt 23 pnä heinäkuuta 1899 kirjoilla tässä kaupungissa kertoi, että viime syksynä eräänä päivänä oli kertoja saapunut Staarin asuntoon Heikinkatu N:o 8, jossa Staar ja Taskinen olivat. Tällöin Staar oli kirjoittanut asunnossaan todistuskaavan ja pyytänyt Taskista antamaan hänelle kaavan mukaisen todistuksen siitä, että Kemppainen oli jonakin aikana keväällä 1916 jossain kahvilassa värvännyt Taskista lähtemään Saksaan. Tällaisen todistuksen oli Taskinen kirjoittanutkin kertojan ja Staarin todistaessa nimikirjoituksen. Taskinen oli tällöin sanonut, ettei hän tunne Kemppaista eikä tämä todellisuudessa ollut koskaan hänelle sellaista puhellut. Todistus jäi Staarin huostaan.

Joku päivä myöhemmin oli Staar ja Taskinen kertojan ollessa Staarin asunnossa saapuneet sinne mukanaan Skants, joka Staarin antaman kaavan mukanaan kirjoitti Kemppaista vastaan samansisältöisen todistuksen, jonka jälkeen Staar otti todistuksen huostaansa kun kertoja ja Taskinen olivat kirjoittaneet siihen nimensä todistajana. Seuraavana päivänä olivat Staar, Taskinen, Skants ja kaksi tuntematonta miestä, joista toinen luultavasti Kannisto, joka Staarin vaatimuksesta kirjoitti nimensä kolmanneksi todistajaksi Skantsin antamaan todistukseen, jonka jälkeen kaikki viisi lähtivät santarmikansliaan. Kertoja sai myöhemmin Taskiselta kuulla, että sanottuun kansliaan olivat menneet ainoastaan Staar, Taskinen ja Skants, Silloin kuin kertoja oli saapuvilla, ei minkäänlaista pakotusta käytetty ketään vastaan.

Kielenkääntäjä Georg Musovskij syntynyt 6 pnä toukokuuta 1881, kirjoilla Käkisalmen kaupungissa kertoi, että viime syyskesällä joitakin päiviä räätäli Jaakko Kemppaisen vangitsemisen jälkeen tuli kertojalle ja santarmipäällikölle väitettä todistajista Kemppaista vastaan, koska ennen vangitsemista sellaisia ei ollut. Joitakin päiviä tämän jälkeen antoi santarmipäällikkö kertojalle neljä eri kappaletta suomenkielistä pöytäkirjaa käännöstä varten, joiden alla oli Taskisen, Skantsin, Vähäleskelän ja Hakkaraisen nimikirjoitukset. Tällöin santarmipäällikkö sanoi kertojalle: "kas tässä on todistukset Kemppaista vastaan." Kertoja, pöytäkirjat luettuaan, huomasi niiden olevan sanamuodoltaan yhtäläiset, mutta jokainen pöytäkirja eri käsialalla kirjoitettu. Näistä pöytäkirjoista huomautti kertoja santarmipäällikölle, että nämä eivät ole päteviä todistuksia Kemppaista vastan. Seuraavana päivänä santarmipäällikkö näytti kertojalle venäjänkieliset pöytäkirjat, mitkä santarmipäällikkö itse oli kirjoittanut kokonaan eri sanamuotoon, kuin suomenkieliset pöytäkirjat olivat ja näiden alla oli nimikirjoitukset samat kuin edellistenkin. Santarmikansliaan saapui Taskinen, Skants, Vähäleskelä ja Hakkarainen, jolloin kertoja valantehneenä kielenkääntäjänä jokaiselle erikseen luki heidän allekirjoittamansa pöytäkirjat kysyen itsekultakin, onko tämä kaikki totta. Tähän Taskinen, Skants, Vähäleskelä ja Hakkarainen vastasivat asian niin olevan, jonka lupasivat vielä valallaan vahvistaa jos niin vaaditaan. Tästä kertoja huomautti vielä, että muistakaa, Kemppainen on isoperheinen mies, jos tämä joutuu syyttömänä kärsimään.[166]

Paikka ja aika edellämainitut.

                                             Juho Salmela,
                                                 mtty.

        Toimipäätös.

Tämä raportti lähetetään asianomaiselle viralliselle syyttäjälle lainmukaista toimenpidettä varten.

Oulun kaupungin poliisikamarissa, toukokuun 3 pnä 1917.

                                            A. Lindqvist.

Papintodistus

        Haukiputaan seurakunnasta,
        Kuopion hiippakuntaa.
        N:o 206. Kirkonkirjan lehti 552. V:na 1917.

Työmies Viljam Aukusti Juhonp. Taskinen on syntynyt 13/6 1894, ripillä käypä ja kansalaisluottamusta nauttiva. Hänen maineensa suhteen on seuraava muistutus. Tuomittu 8/5 1914 Oulun kaupungin Raastuvanoikeudessa kahdesta eri näpistelystä vetämään sakkoa yhteensä 60 mk. R.L. 28 luv. 1 § : 2 kohdan nojalla. Tuomittu 31/10 1916 Oulun Raastuvanoikeudessa näpistelystä viidenkymmenen (50) markan sakkoon R.L. 28: 1 perustuksella, Oulun läänin Kuvernööri on tuominnut 22/1 1917 ensikertaisesta irtolaisuudesta pidettäväksi kolme (3) kuukautta yleisessä työssä, joten hän on 20/7 1906 annetun Suomen Suuriruhtinaanmaan Valtiopäiväjärjestyksen 1 luv. 5 §:n 7:nen kohdan mukaan menettänyt oikeutensa kansanedustajavaaleihin kolmeksi vuodeksi lukien 22/4 1917.

Todistetaan syyttämistä varten Oulun Raastuvanoikeudessa Haukiputaalla, huhtikuun 26 p:nä 1917.

V. A. Virkkula.

                                       kirkkoherra.

minkä jälkeen syyttäjä vaati vastaajalle edesvastausta väärästä ilmiannosta.

Asianomistaja uudisti poliisikuulustelussa tekemänsä ilmoituksen ja yhtyi syyttäjän edesvastausvaatimukseen.

Vastaaja selitti syntyneensä Haukiputaalla ja käyneensä kansakoulun ja rippikoulun sekä kertoi samoin kuin poliisikuulustelussa, lisäten, että Staar oli sanonut hänen tehtävänään olevan käydä santarmikansliassa ja junalla.

Syyttäjä nimitti sitten asiassa todistamaan kielenkääntäjä Georg Musovskijn, joka tuli saapuville ja rajavartioston rykmentin saarnaajan Ivan Dynajevskin otettua häneltä valan, kertoi kuulusteltaessa seuraavaa: uudistaen poliisikuulustelussa antamansa todistuksen, että vastaajan allekirjoittamassa kirjelmässä oli ollut ilmianto siitä, että asianomistaja oli värvännyt häntä Saksaan. Vastaajan kirjelmä oli lähetetty santarmipäällikölle Helsinkiin ja tuli se vaikuttamaan asianomistajan vangittuna pitämiseen, kun häntä vastaan ei varemmin ollut ollut muita todistuksia, kun räätäli Savilaakson ilmianto ja oli everstiluutnantti Tsherkassinoff varemmin saanut varoituksen asianomistajan vangitsemisesta. Lauri Skantsin, Miika Vähäleskelän ja Hakkaraisen ilmiannot olivat olleet samansisältöisiä kuin vastaajan tekemä. Kerrottu, omistettu, todistaja poistui pyydettyään palkkiota Oikeudessa käynnistään.

Pöytäkirjaan merkittiin, että kirkkoherra Dynajevski myöskin pyysi palkkiota oikeudessa käynnistä, minkä jälkeen asialliset saivat astua ulos, siksi kun Oikeudessa oli tehty seuraava

        Päätös:

Raastuvanoikeus on tämän asian lopullisesti tutkinut ja katsoo siinä selvitetyksi tulleen, että vastaaja on viime syksynä ilmiantanut silloin täällä toimineille santarmiviranomaisille asianomistajan siitä, että tämä olisi keväällä 1916 koettanut värvätä häntä saksalaiseen sotaväkeen, tietäen vastaaja tämän ilmiannon perättömäksi, mihin nähden Raastuvanoikeus ottaen huomioon että santarmiviranomaisilla on siihen aikaan kun ilmianto tapahtui, tosiasiallisesti ollut silloisen valtiomahdin antama valta ryhtyä alustaviin toimenpiteisiin valtiorikoksista epäiltyihin nähden, harkitsee oikeaksi nojautuen Rikoslain 26 luvun 3 §:ään tuomita vastaajan vastoin parempaa tietoa tehdystä väärästä ilmiannosta pidettäväksi viisi kuukautta vankeudessa.

Yleisistä varoista määrätään maksettavaksi Ivan Dynajevskille kymmenen markkaa ja Georg Musovskille kolme markkaa, jotka palkkiot vastaaja velvoitetaan kruunulle takaisin korvaamaan. Julistettiin ja annettiin valitusosoitus.

Jäljennöksen oikeaksi todistaa, Oulussa lokakuun 1 päivänä 1928.

                                              Virallisesti:
                                              W. Snellman.

Liite n:o 2.

Jääkäritilastoa.

a) Oulusta ja sen ympäristöstä kotoislnolevat jääkärit.

           Nimi             Toimi           Lockstedtiin   Suomeen

     Oulu:
  1. Ahmala, Otto Johan.    Kauppa-apul.    140216         250218
  2. Aura, Kaarlo Aad. k.   Liikemies       130216         250218
  3. Björnström, Jarl E.    Ylioppilas      100116         180218
  4. Forsberg, Sven         Sähkötyömies    280216         121218
  5. Franzén, Yrjö          Ylioppilas      170116         130518
  6. Fält, Matti k.         Puuseppä        041115        Kaat.Saks.
  7. Hänninen, Justus         –            041215         – –
  8. Heikkilä, Pekka Teppo  Räätäli         030116         240218
  9. Heikkilä, Wilh.        Työmies         280216         250518
 10. Heikkinen, Eino        Liikemies       090116         – –
 11. Holck, Hannu           Konttoristi     140916         300518
 12. Huhtala, Pauli Eino    Kauppa-apul.    300116         211118
 13. Huru, Yrjö             Ajuri           021215         250218
 14. Hyvärinen, Antti A.    Maalari         030116         – –
 15. Jaakkola, Hesekiel     Työmies         110216         250218
 16. Jokelainen, Frans      Maanvilj.opett. 230216         16218
 17. Jokiperä, Lauri        Rautatievirkam. 260216         311118
 18. Juntunen, Väinö Lauri  Puutyömies      160416         – –
 19. Juntunen, Reino Lauri  Puuseppä        160416         291118
 20. Kaihola, Kalle Alek.   Työmies         211215         – –
 21. Kantonen, Toivo Al.    Merimies        271115         101218
 22. Koistinen, Paul Benj.  Postinkantaja   300116         020319
 23. Koura, Uno Eetu        Fil.maisteri    071215         250218
 24. Kumpulainen, Kalle     Työmies         080216         281118
 25. Lahti, Juho            Lukkoseppä      280216         181118
 26. Lidström, Ivar Mag.    Ylioppilas      160116         250218
 27. Lindström, Hjalmar     Lukkoseppä      280216         160218
 28. Makkonen, Johan        Merimies        310117         241118
 29. Martti, Lauri Alek.    Satulaseppä     280216         150218
 30. Maunu, Theodor Hen.    Maalari         140216         260218
 31. Merikallio, Erk. k.    Ylioppilas      180116         250218
 32. Merikallio, Väinö      Koululainen     020216         – –
 33. Mustonen, Toivo        Työmies         211216         250218
 34. Mäkelin, Leo           Liikeapulainen  140216         270218
 35. Oulasvirta, Kosti      Koululainen     270316         – –
 36. Paavonperä, Yrjö       Työmies         310116         – –
 37. Palomäki, Väinö I.     Dipl.insinööri  080315         250218
 38. Petrell, Einar Leo.    Merikapteeni    270915         230718
 39. Piipponen, Toivo A.    Merimies        250517         250218
 40. Portin, Arvo           Työmies         020116         250218
 41. Pyykkö, Arthur         Työmies         270316         140519
 42. Pälve, Johan Alek.     Perämies        060915         250218
 43. Päätalo, Frans A.      Merimies        170216         –0119
 44. Päätalo, Levi Armas    Ajuri           230216         – –
 45. Raappana, Erkki        Ylioppilas      130116         250218
 46. Rautio, Kalle Kust.    Työmies         160416         111218
 47. Riekki, Erkki Joh.     Merimies        071216         250218
 48. Roos, Bertel           Maalari         300116         140218
 49. Rustanius, Oiva k.     Konttoristi     020116         250218
 50. Sanaksenaho, Väinö     Konttoristi     110316         240318
 51. Sonninen, Juho Hei.    Työmies         211215         011218
 52. Suorsa, Jaakko         Työmies         301115         250218
 53. Svinhufvud, Gus. A.    Ylioppilas      241215         250218
 54. Svinhufvud, Raf. A.    Ylioppilas      241215         230218
 55. Takalo, Lauri Rafael   Maalari         310116         250218
 56. Taskinen, Herman J.    Työmies         030116         250218
 57. Tilus, Lauri Matti     Ylioppilas      090116         250218
 58. Toivonen, Eino         Ylioppilas      170116         250218
 59. Viitanen, Kaarlo S.    Koululainen     070316         250218
 60. Viitanen, Lauri Ab.    Koululainen     140216         250218
 61. Wiklund, Verner A.     Ylioppilas      130116         250218
 62. Virta, Väinö           Puuseppä        070216         250218

     Kempele:
 63. Karppinen, Ah. J. k.   Ylioppilas      020216         250218
 64. Pelttari, Jaakko       Seppä           230317         180218
 65. Pirilä, Aappo          Maanviljelijä   090116         250218
 66. Junttila, Heikki       Maanviljelijä   230317         180218

     Liminka:
 67. Grönholm, J. F. L.     Sähköteknikko   070316         250218
 68. Kanniainen, M.V. k.    Ylioppilas      101215         250218
 69. Sohlo, Jaakko          Ylioppilas      230216         250218

     Lumijoki:
 70. Keskitalo, Henry       Työmies         110216         020818
 71. (Soini, Kalle          Työmies         080216         011218

     Haukiputaa:
 72. Jussila, Heikki        Maanviljelijä   210216         250218
 73. Jämsä, Niilo  k.       Maanviljelijä   210216         250218
 74. Kemppainen, Antti      Työmies         240116         290119
 75. Kiuttu, Matti          Maanviljelijä   221115         – –
 76. Kurkela, Johan Emil    Asioitsija      020216         250218
 77. Laamanen, Juho         Työmies         070216         260218
 78. Saarnio, H. L. k.      Työmies         280116         250218

     Ii:
 79. Heikinheimo, A. S.     Ylioppilas      250215         300118
 80. Jääski, Matti          Työmies         081115         260218
 81. Klasila, Otto            –            090316         – –
 82. Mursu, Juho            Työmies         081216         250218
 83. Pentti, Matti          Maanviljelijä   040616         – –
 84. Ponto, Väinö Yrjö      Työmies         040616         020318
 85. Ahman, Eino            Työmies         311015         291118

Ammatiltaan jakautuvat nämä:

    Virkamiehiä, ylioppilaita ja koululaisia ....... 24
    Liikemiehiä, konttoristeja ja kauppa-apulaisia . 10
    Maanviljelijöitä ................................ 6
    Merimiehiä .....................................  5
    Ammattityömiehiä ............................... 17
    Työmiehiä ...................................... 21
    Ammatiltaan tuntemattomia ......................  2
                                            Yhteensä 85

Tilastoa:

    Saksassa kaatui ................  1
    Ennakkokomennuksin palasi ......  8
    Pääjoukon kanssa palasi ........ 42
    Maaliskuussa 1918 palasi .......  3
    Myöhemmin palasi ............... 20
    Tietoja puuttuu ................ 11
                           Yhteeensä 85

    Vapaussodassa kaatui 7.

b) Oulun värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä kotoisinolevat jääkärit.

           Nimi             Toimi           Lockstedtiin   Suomeen

     Simo:
  1. Matikka, Johan         Merimies        110316         260218
  2. Matinlassi, A. Nikolai Työmies         130116         250218
  3. Nurmi, Johan Janne     Monttööri       110316         150718
  4. Sankala, Kalle M.      Maalari         110316         250218

     Kuivaniemi:
  5. Ellilä, Ivar Joh. k.  Ylioppilas       080315         250218

     Pudasjärvi:
  6. Juurikka, Aappo       Maanviljelijä    2303016        250218
  7. Juurikka, Matti       Maanviljelijä    230316         – –
  8. Karvonen, Väinö       Konttoristi      230316         050318
  9. Korhonen, Otto        Työmies          230316         291118
 10. Krum, Juho            Työmies          230316         100818
 11. Saarikoski, Hjalmar   Työmies          021215         250218
 12. Tauriainen, Abel      Työmies          070216         –1218
 13. Thauvön, Arvo k.      Ylioppilas       131115         180218

     Ylikiiminki:
 14. Koski, Kaarlo         Maanviljelijä     –            – –

     Puolanka:
 15. Moilanen, Maunu       Työmies          110216         – –

     Utajärvi
 16. Tervo, Juho           Työmies          090416         – –

     Raahe:
 17. Hinkula, Matti        Merimies         210915         180218
 18. Jatkola, Toivo        Merimies         300915         250218
 19. Korte, Juho           Työmies          291115         – –
 20. Kärnä, Einar Julius   Liikemies        231115         250218
 21. Poltto, Fredrik       Työmies          291115         121218
 22. Vanha-aho, Heikki     Työmies          311015         250218

     Salo:
 23. Haglund, Johan        Maanviljelijä    130316         290618
 24. Hellman, Karl Wer.    Maanviljelijä    130316         060818
 25. Jokirinta, Eino Al.   Monttööri        191115         250218
 26. Marius, Wiktor k.     Maanviljelijä    130316         250218
 27. Vuokko, Akseli L.     Puuseppä         191116         240318

     Revonlahti:
 28. Honkala, Sakari       Maanviljelijä    260216         180218
 29. Häme, Väinö Johan.    Työmies          190216         250218
 30. Lunki, Heikki Osk.    Maanviljelijä    190216         250218
 31. Mestori, Hannes       Suutari          190216         250318
 32. Mäkelä, Niilo Aug.    Maanviljelijä    190216         010418
 33. Penttilä, Jaakko      Maanviljelijä    190216         – –

     Vihanti:
 34. Laakso, Henrik Ilm.   Rautat.virkam.   170216         190319
 35. Laakso, Toivo Lauri   Koululainen      170216         021218
 36. Sakko, Kaarlo         Puuseppä         241215         050318

     Paavola:
 37. Viitanen, Matti       Maalari          120116         120919
     Lyytikäisen Haapavedellä värväämä.

     Pulkkila:
 38. Ojanlatva, Antti      Seppä            091115         030418

     Pyhäntä:
 39. Kesti, Antti          Työmies          220116         260318

     Pyhäjoki:
 40. Viinikangas, E. V.    Työmies          091115         111218

     Oulainen:
 41. Hautamäki, Antti S.   Suutari          020116         170119
 42. Saastamoinen, F. T.   Maanviljelijä    021215         – –
 43. Tikkanen, Yrjö        Työmies          021215         – –

     Haapavesi:
 44. Hellinen, Matti       Työmies          090116         250218
 45. Manninen, Aarne       Koululainen      030216         180218
 46. Manninen, Eero        Ylioppilas       101216         250218
 47. Niiranen, Vilho L.    Työmies          091115         – –

     Pyhäjärvi:
 48. Ilola, Simo k.        Maalari          141115        Kaat.Saks.
 49. Pelkonen, L. A. k.    Kauppakoulul.    300116         250218
 50. Renkonharju, Albert     –             080216         – –
 51. Sammallahti, Pekka    Työmies          240116         291118
     Jussilan ja Jämsän Haukiputaalla värväämä. (Jääkärinimiluetteloon
     [Königl. Preuss. Jäger-Batal. 27], jota tätä tilastoa tehtäessä
     on käytetty, ovat jääkärit usein ilmoittaneet osoitteeksensa
     kotipaikkansa eivätkä sitä paikkaa, missä viimeksi olivat

toimineet

     ja tulleet värvätyiksi.)

     Haapajärvi:
 52. Kiiskilä, Frans         –             100416         280119
 53. Parkkila, Ansgarius     –             141115         150818
 54. Pyykkönen, Juho         –             141115         – –
 55. Rautio, Vilho         Teht.työmies     311015         250218
 56. Willman, Juho And.    Puuseppä         171215         250218
 57. Willman, Anders       Työmies          311015         020619

     Nivala:
 58. Ainasoja, Edvard      Puuseppä         071215         250218
 59. Aitto-oja, August     Työmies          071215         291018
 60. Autio, Samuli         Työmies          091115         250218
     Lyytikäisen Haapavedellä värväämä.
 61. Gummerus, H. Eino     Maanviljelijä    071215         250218
 62. Koutonen, Juho        Maanviljelijä    071215         250218
 63. Vähäsarja, Edv. J.    Räätäli          081215         250218

     Ylivieska:
 64. Forsman, Walter G.    Koululainen      040216         250218
 65. Hamari, Toivo         Maanviljelijä    181215         131218
 66. Hintsala, J. Jalm.    Maanviljelijä    181215         160318
 67. Hintsala, Vilho       Maanviljelijä    070116         291118
 68. Kangas, Teodor        Työmies          181215         091218
 69. Kangas, Vilho         Valokuvaaja      181215         181218
 70. Kantola, Eemil k.     Työmies          120116        Kaat.Saks.
 71. Pahikkala, J. J. A.   Rakennusmest.    030116         280218
 72. Tuomikoski, Juho      Työmies          211215         – –
 73. Tuomikoski, Mikko     Työmies          211215         – –

     Sievi:
 74. Koivisto, Jaakko      Työmies          211215         250218
 75. Kylmä, Juho           Merimies         290316         250218

     Kalajoki:
 76. Forsberg, Väinö I.    Ylioppilas       030316         250218
 77. Eriksson, J. A.       Työmies          091115         250218
 78. Mikkonen, Jaakko k.   Työmies          170616        Kaat.Saks.
 79. Nenonen, Otto Wilh.   Koneenkäyttäjä   100216         121217
 80. Pehkonen, Emil        Työmies          170616         250218
 81. Pehkonen, Arvo M.     Työmies          161016         –1218
 82. Pehkonen, Niilo Ed.    Työmies         140916         –1218
 83. Pernu, Eino            Ylioppilas      030116         250218
 84. Pernu Yrjö             Koululainen     140916         250218
 85. Pitkänen, Antti k.     Työmies         061016         250218
 86. Takkunen, Lennart      Työmies         140916         180218

     Merijärvi:
 87. Ollila, Johan H.       Merimies        170116         291118
 88. Pyykkölä, Arvo Ric.    Työmies         311015         011218

     Reisjärvi:
 89. Hyden, Adiel           Työmies         021215         250218
 90. Laijala, Elis          Työmies         020316         240318
 91. Torvikoski, Matti      Työmies         311015         250218

Ammatiltaan jakautuvat nämä:

    Virkamiehiä, ylioppilaita ja koululaisia.............. 13
    Liikemiehiä ja konttoristeja .........................  3
    Maanviljelijöitä ..................................... 16
    Merimiehiä ...........................................  5
    Ammattityömiehiä ..................................... 15
    Työmiehiä ............................................ 35
    Ammatiltaan tuntemattomia ............................  4
                                                  Yhteensä 91

Tilastoa:

    Saksassa kaatui .......................................  3
    Ennakkokomennuksin palasi .............................  5
    Pääjoukon kanssa palasi ............................... 36
    Maaliskuussa 1918 palasi ..............................  8
    Myöhemmin palasi ...................................... 27
    Tietoja puuttuu ....................................... 12
                                                   Yhteensä 91

    Vapaussodassa kaatui 4.

c) Pohjoisen rajaseudun pitäjistä kotoisinolevat jääkärit.

           Nimi             Toimi           Lockstedtiin   Suomeen

     Tervola:
  1. Foutila, Ernesti       Työmies         310116         230218
  2. Hilden, Hannes         Ylioppilas      140916         250218
  3. Hilden, Kaarlo         Työmies         180116         240218
  4. Kantola, Otto            –            221115         281118
  5. Karvo, Aarne           Työmies         120116         250218
  6. Korhonen, Leino Ant.   Työmies         120116         280318
  7. Kuiri, Auno            Maanviljelijä   120116         250218
  8. Kuiri, Matti           Työmies         151215         250218
  9. Körkkö, Matti Joel     Työmies         120116         281118
 10. Palosaari, Matti E.    Työmies         120116         250218
 11. Palosaari, Otto W.     Työmies         120116         011218
 12. Saviaro, Vilho H.      Työmies         151116         250218
 13. Saviaro, Jalmari E.    Työmies         180116         271117
 14. Tauriainen, Edvard     Työmies         120116         260218
 15. Tepsä, Pekka           Työmies         310116         250218
 16. Vittaniemi, Edv. S.    Työmies         151115         250218

     Rovaniemi (Muurola):
 17. Autti, Alek. Peter     Ylioppilas      030116         250218
 18. Hautakoski, V. Erik    Lämmittäjä      231115         030219
 19. Heikkilä, Juho         Puutyömies      221115         010318
 20. Kantola, Ulrik         Työmies         090316         030419
 21. Korhonen, Kalle L.     Työmies         090316         250218
 22. Kulusjärvi, H. P.      Työmies         030116         250218
 23. Latvalehto, M. A.      Työmies         030116         240418
 24. Liljeberg, Uno N.      Työmies         170216         250218
 25. Moilanen, Janne          –            091115         – –
 26. Mäläskä, Aapo          Työmies         080216         –0818
 27. Nuojua, Vihtori        Työmies         030116         250218
 28. Pasma, Alpi Aleks.     Eläinlääkäri    261115         090318
 29. Pulli, Pekka           Työmies         310116         – –
 30. Rekonen, Valdemar      Työmies         311015         – –
 31. Räsänen, Albert        Työmies         020316         260218
 32. Tenhunen, Johan        Maanmittari     021215         130318
 33. Turunen, Otto          Seppä           081215         250218

     Kittilä:
 34. Ekvall, E. K. k.       Työmies         090316         250218

     Ylitornio:
 35. Flygare, Karl          Työmies         171215         250218
 36. Hasti, Johan             –            080216         – –

     Pello:
 37. Niva, Harald           Työmies         311015         – –

     Kolari:
 38. Tarvainen, Juho          –            160416         – –

     Kemijärvi:
 39. Ruuska, Johan L.       Työmies         261115         030318

     Haaparanta:
 40. Isaksson, Erik M.      Työnjohtaja     171115         250218
 41. Saarikoski, Sven k.    Merimies        170915        Kaat.Saks.
 42. Valden, Väinö          Työmies         061115         250218

     Seittenkari:
 43. Mäkikangas, Adam       Työmies         140316         – –
 44. Tuominen, Onni         Työmies         311015         – –

Ammatiltaan jakautuvat nämä:

    Virkamiehiä ja ylioppilaita............................  4
    Merimiehiä ............................................  1
    Ammattityömiehiä ......................................  4
    Työmiehiä ............................................. 30
    Maanviljelijöitä ......................................  1
    Ammatiltaan tuntemattomia .............................  4
                                                   Yhteensä 44

Tilastoa:

    Saksassa kaatui .......................................  1
    Ennakkokomennuksin palasi .............................  1
    Pääjoukon kanssa palasi ............................... 22
    Maaliskuun kuluessa 1918 palasi ........................ 5
    Myöhemmin palasi ....................................... 7
    Tietoja puuttuu ........................................ 8
                                                   Yhteensä 44

VIITTEET:

[1] Samaa kirjoitusta käytettiin muuallakin.

[2] Maisteri Leino Pentzinin kertoma.

[3] Vuosiluku epähuomiossa väärä; pitää olla 1904, kuten käy ilmi kirjekuoren postileimoista.

[4] Piiraisen perin rohkeasta esiintymisestä routavuosien aikaista kurjaa poliisivaltaa vastaan on "Sortovuodet ja suurlakko v. 1905 Oulun kaupungissa ja läänissä"-nimisessä teoksessa monta hupaista kertomusta (sivut 28-31). Tämän isänmaallisen miehen punaiset sittemmin murhasivat.

[5] Pietarsaaren komppanian päällikkönä oli entinen Mikkelin pataljoonan upseeri, kapteeni J. A. K. Renvald.

[6] Nykyään lehtorina Tampereella.

[7] Asioita punnitseva nuori aktivisti ei vielä silloin – niinkuin ei kukaan muukaan – tiennyt mitään marraskuun venäläistyttämisohjelmasta, joka kuukauden perästä yht'äkkiä räjähti julkisuuteen.

[8] Pohjalaisten osakuntatalo, Museokadun n:o 3.

[9] Silloin tavallinen Lockstedter Lagerin lyhennys.

[10] Nykyisin tohtori ja Helsingin yliopiston yleisen historian dosentti.

[11] Isänmaan kohtalon hetkeä ei tämä suurpolitiikan erikoistuntija vielä vuodenkaan perästä käsittänyt kiireiseksi. Kun näet eräät rehdit Sotkamon aktivistit lähettivät lähetin Helsinkiin tiedustelemaan häneltä, oliko jääkärien auttaminen vaarallista ja mitä olisi tehtävä, niin tämä rauhoitti lähettiä sanoen: "Nyt on vasta kuudes hetki!" Toisten mielestä oli silloin jo kahdestoista kulumassa.

[12] Tosiasiassa olot kuitenkin kehittyivät koko lailla toiseen suuntaan, kuten pian tuli näkyviin.

[13] Rovaniemellä oltiin kyllä jo aikaisemmin asian perillä.

[14] Päivämäärän hän tuli merkinneeksi englanninkielen oppikirjaansa, jota hän yliopistolla "tankkasi" juuri muutamia minuutteja ennen junan lähtöä.

[15] Leino Pentzin lausuu Korhosesta, että tämä oli hyvin lyhytsanainen ja tarkoin keskitti sanottavansa. Varsinainen asian selostus kesti vain kymmenisen minuuttia. – Kun Pentzin kysyi, eikö Suomen sotaväen entisillä upseereilla ja aliupseereilla voitaisi tyydyttää Suomen tulevan sotavoiman päällystöntarvetta, niin Korhonen vastasi heidän olevan jo siksi iäkkäitä, että suurin osa ei enää kelpaisi kenttäpalvelukseen, vaan soveltuisi ainoastaan etappityöhön ja että heidän lukumääränsäkin olisi riittämätön.

[16] Toverien kesken tavallisesti käytetty, koulupoika-ajoilta juontuva nimitys, samoinkuin Arvi Hällforsin "Pastori"-nimitys.

[17] "Routaa ja rautaa II". siv. 139

[18] "Routaa ja rautaa I", siv. 128.

[19] Viskaali Hällfors työskenteli Helsingius & Poroputaan asianajotoimistossa.

[20] Helsingissä Procopé oli huomattavien aktivistien ja valtiomiesten yhteydessä, tullen täten itsenäisyysliikkeen vaiheista täysin tietoiseksi. Vaatimattomasti hän sanoo toimineensa pääasiallisesti vain aktivistien lähettinä; varsinkin tuo A.K:n tulisielu, tri Sivén käytti häntä paljon. – Aktivistien pyynnöstä Procopé matkusti jo syyskuun alkupuolella 1915 Tukholmaan "ottamaan selvää asemasta"; samalla hän tiedoitti siellä, mitä seikkoja Helsingin komitea eritoten halusi tehostaa. (Herman Gummerus: "Jääkärit ja aktivistit", siv. 141.) Lähdettyään syyskuun 16. p:nä paluumatkalle saattoi Procopékin Suomeen tultuaan aktivistipiireissä levittää tuota riemullista tietoa, että jääkäripataljoona oli perustettu. Painokkaasti hän teroitti tämän ainutlaatuisen tosiasian varteenottamisen välttämättömyyttä (Ktso Herbert Manns'in "Pako" sivut 5-7). – Helsinkiin syyskuun 11. p:nä matkustanut professori Westermarck oli saanut tämän uutisen-tuonnin varsinaiseksi tehtäväkseen. – Kun Procopé palasi toiselta Oulunmatkaltaan, lakkasi hänen toimintansa toistaiseksi, mutta jo 1917 hän taas oli työskentelemässä maamme itsenäisyyden hyväksi, kunnes hän sitten helmikuussa 1918 kaksin ottein joutui punaisten vangiksi. Vangittaessa hänellä oli 50,000 mk konekiväärien ostoa varten hankittuja varoja, mutta ne hän pelasti neuvokkaasti pyydettyään lupaa saada ensin järjestää asiansa, koska hänellä muka oli taskussaan vieraita rahoja. Tuon summan uskollinen palvelijatar sittemmin toimitti asianomaisille. Oltuaan vähän aikaa Katajanokan lääninvankilassa hänet siirrettiin sairauden tähden Kirurgiseen sairashuoneeseen, missä hän sai olla vartioituna Helsingin valtaukseen asti.

[21] Seppänen oli oikeastaan kauppias Iikka Metsävainion oppaita ("Routaa ja rautaa I", siv. 182).

[22] Erik Malmbergin ja Ragnar Heikelin tiedustelutoimisto.

[23] Kuuromykkäinkoulunopettaja Martti Pihkala joutui varatuomari Hjalmar Procopén välityksellä A.K:n asiamieheksi saaden pääasiallisesti tehtäväkseen aktiivisen mielialan muokkaamisen Keski-Suomen pitäjissä. Tämän ohessa hän myös värväsi opastaen itsekin parisen ryhmää (noin 30 miestä) Ouluun asti. Pihkala, jota sattuvasti on sanottu "kenraaliksi", oli erinomainen mies paikallaan, esiintyi perin rohkeasti ja puhui milt'ei kaamean avoimesti voittaen kaikkialla kuulijainsa sydämet isänmaan asialle.

[24] Pihkala taas osti sukset Kemistä maisteri Kahran välityksellä.

[25] Hällfors asettui sittemmin Sundsvalliin. Pihkala taas matkusti Tukholmaan, missä hän "Mats Anderssonin" nimellä oleskeli Venäjän vallankumoukseen asti, palaten Suomeen maalis-huhtikuun vaihteessa 1917 ja asettuen Jyväskylään entistä aktivistista toimintaansa jatkamaan.

[26] Kapteeni Herman Wallin tiesi hyvin aktivistien hankkeet, mutta kunnon suomalaisena ei ollut niitä huomaavinaan.

[27] Hällforsin tavarat paloivat sittemmin Savukosken tulipalossa.

[28] Lähdettäessä Hällfors sieppasi käsivarrelleen eteiseen jättämänsä päällystakin, jonka taskussa oli pistooli. Vaikka venäläiset tarkastustilaisuudessa olivat olleet naurettavan tarkkoja, niin päällystakin he kuitenkin olivat jättäneet tutkimatta.

[29] Bergström oli toimittanut hevosen Kemiin.

[30] "Sortovuodet ja suurlakko v. 1905 Oulun kaupungissa ja läänissä", siv. 27.

[31] Snellmanin ei kuitenkaan onnistunut tiedoittaa asiaa Kemppaiselle, vaikkakin hän sitä monta kertaa yritti. Kemppaisen liikkeessä ja kodissa liikkui näet niin paljon asiakkaita, että tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun ei tullut.

[32] Todellisuudessa Tsherkassinoffilla ei ollut ollut Kemppaista vastaan ennen tämän vangitsemista mitään muita todisteita kuin räätäli Johan Petter Savilaakson ilmianto, niinkuin kielenkääntäjä Georg Mussovskij oikeudenistuntotilaisuudessa (8.5.1917) todisti. Tästä syystä Tsherkassinoff oli saanut päällystöltään varoituksen. Senpä vuoksi hänen täytyi turvautua vääriin todistajiin, joita kuuluisa santarmiurkkija, monta kertaa varkaudesta y.m. rangaistu entinen kuritushuonevanki Isak Staar (Jokela) rappiolle joutuneiden kansalaistemme joukosta löysikin 30:n markan hinnalla ja välistä vähemmälläkin (Liite n:o 1).

[33] Aika muuttuikin. Raudat olisi pantu vuorostaan Tsherkassinoffin ranteisiin, kun tätä pidettiin maaliskuun vallankumouksen jälkeen poliisikamarissa vankina, jollei hänen olisi – rajavartiosotilaiden uhmaa peläten – annettu livistää tiehensä.

[34] "Aseveljet I", siv. 103.

[35] Lääninvankilaan jouduttuaan hän kuitenkin toimitti vankilanjohtaja Juveliuksen kautta isälleen sanan, että tämä polttaisi kartat. Niin tapahtuikin.

[36] Olemme tämän teoksen I:ssä osassa jo kertoneet, että Eero Heickell (Kuussaari) ja Oulun aktivistit aikoivat vapauttaa Esko Riekin tämän kotiportilla, mutta että Riekki ei tähän suostunut, toivoen muutenkin vapaaksi pääsevänsä.

[37] Esko Riekki mainitsee kuitenkin, että venäläisten viranomaisten toimeenpanemat kuulustelut olivat asiallisia ja heidän suhtautumisensa suomalaisiin vankeihin moitteetonta.

[38] H. J. Boström: "Sankarien muisto", siv. 252.

[39] Haavoittui vaikeasti Oulun valtauksessa ja kuoli kohta sen jälkeen haavoihinsa.

[40] Päätettiin valmistaa tovereita siihen, että nykypolven oli uhrattava itsensä isänmaalle. Oli harrastettava sivistyneistön ja rahvaan lähentymistä, jotta isänmaan kohtalonhetkellä Suomessa olisi yksimielinen, toisiaan ymmärtävä kansa. Oli sitouduttava luovuttamaan 10 % vastaisista tuloistaan kansannousun valmistamiseksi ja aseiden hankkimiseksi. – Näihin salaliittolaisiin kuuluivat: Viljo A. Lyytikäinen (ensimmäinen puheenjohtaja), Kaarlo von Hertzen (kaatui 13.3.1918 Satakunnan rintamalla, lähellä Reposaarta), Kalle Kainuvaara (nyk. kapteeni), Kaarlo Tiihonen (toimittaja, punaiset ampuivat hänet Kangaslammilla), Kosti Palmén, Paul Huotari (kauppias Leppävirroilla), Helga Lyytinen, Betty Väänänen, Helmi Smolander ja jotkut muut.

[41] Elis Lyytikäinen lähti Iisalmelta marraskuun 4. päivänä 1915 poiketen ensin Tampereelle, missä tapasi sikäläisiä aktivisteja, m.m. Knaapin ja Konsenin, joille hän uskoi matkansa päämäärän. Sieltä hän lähti Haapavedelle Viljo-veljensä luo, joka kehoitti häntä pyrkimään Waasasta yli. Sieltä neuvottiin Lyytikäistä yrittämään Kemistä käsin Ruotsiin. Kemissä Elis Lyytikäinen selviytyikin hyvin lähtien 12:n muun Saksaan-pyrkijän kanssa Tervolan kautta rajaa kohti. Matkalla miehemme eksyivät saaden viettää muutaman yön nälkäisinä paljaan taivaan alla. Saavuttuaan marraskuun 17. päivänä Ylitornioon he kulkivat heikkoa jäätä myöten Ruotsin puolelle ja sieltä Lockstedtiin, minne Lyytikäinen saapui marraskuun 21. päivänä.

[42] Niirasen terveys oli niin heikko, ettei hän kyennyt olemaan pataljoonassa, vaan toimi Saksassa jonkin kanttiinin (kasarmimyymälän) hoitajana.

[43] Kotoisin Sotkamosta; kaatui 12.10.1918. Vienassa Kostamus-järven rannalla.

[44] Hyvin oli santa tehtävänsä tehnytkin.

[45] Viljo Lyytikäinen käytti milloin mitäkin nimeä, kuten Leino, Lehto, Lappalainen j.n.e.

[46] Lyytikäinen oli näet muka tilan-ostajana kehunut, että vielä noin 40 savolaista aikoi Siikajoelta ostella maatiloja, ja tämän oli joku innokas kirjeenvaihtaja lähettänyt uutisena sanomalehteen.

[47] Aa-joen talvitaisteluissa, sen polttavissa pakkasissa Ruuskanen menetti rautaisen terveytensä. Kotimaahan palattuaan hän sitten, vaikka olikin voimiltaan murtunut, otti osaa vapaustaisteluun, vuodattaen vertansa Kolikkoinmäen pattereilla viimeisessä suuressa taistelussa maansa puolesta. Hän oli luja sosialisti, mutta isänmaa oli hänelle sentään kalliimpi kuin kurjat, itsekkäät puoluepyyteet.

[48] Tämän oli varatuomari P. W. Snellman kuullut poliisimestari A. Lindqvistiltä, joka oli kertonut sen vasta sitten, kun puhelinkeskus ja sähkölennätin olivat suljetut. Snellman tiedoitti asian Kaarlo Hällforsille, joka puolestaan heti toimitti insinööri Kallion matkaan antaen tälle Lyytikäisen kotiin jätettäväksi kirjelapun. Kallio teki tehtävänsä, mutta kun kasööri Lyytikäinen ei silloin ollut kotosalla, niin hänet – urkkijaksi epäiltynä – otettiin hyvin kylmästi vastaan.

[49] Tällöin veljet myös sopivat siitä, että Viljo ja hänen perheensä kohtaisivat toisensa Iisalmen-pitäjän Haapajärven majatalossa maaliskuun 25. p:n illalla.

[50] Hän oli tullut junassa Oulaisiin ja sieltä pikku takissa juosten Haapavedelle.

[51] Rouva Ester Lyytikäinen lähti Ruotsiin viimeisillä kevätkeleillä. Hänen veljensä saattoi hänet Tervolaan, mistä taas Joel Mehtälä opasti nuoren äidin Tornionjoelle, kantaen tämän pientä tytärtä. Rouva Lyytikäinen oli koko matkan hyvin järkyttynyt. Kun saattue tuli Tornionjoki-varren Pieskän majataloon, luuli emäntä heitä ensin vakoilijoiksi; sellaisiakin oli näet tuhkatiheään liikkeellä. Mutta huomattuaan rouva Lyytikäisen itkevän hän empimättä kysyi: "Tahdotteko päästä yli? Oletteko jääkärien ystäviä?" Rouva Lyytikäinen tietysti ilostui kovin tästä suorasta kysymyksestä. Ja kun kahvit oli juotu, oli ylikuljettaja August Vuolikainen jo veneineen rannassa viedäkseen rohkean värvärin vaimon ja tyttären Ruotsin puolelle turvaan. Ylimeno tapahtui toukokuun 17. päivänä 1916.

[52] Armas Lyytikäinen lähti myös myöhemmin Ruotsiin ja oli sitten yhtä mittaa rohkeutta kysyvässä etappitoiminnassa, kunnes saavutti sankarikuoleman kuuluisassa Simon kahakassa joulukuun 11. p:nä 1916 ("Aseveljet 1", kolmas painos, sivut 143-163).

[53] Tämän matkan takia Heikinheimon täytyi käydä itsensä af Enehjelmin luona kuulusteltavana. Viisaasti puhuen hän kuitenkin selvisi ehjin nahoin.

[54] Oulun suojeluskuntajuhlilla 1919 pitämässään verrattomassa puheessa: "Sisäinen pohja lujaksi ja pettämättömäksi!" Wilkuna paljastaa sen mädänneisyyden, jota vastustamaan isänmaan asiaa vakavasti harkitsevien kansalaisten on noustava, ja Lutherin Pieni Katkismus kädessään hän osoittaa myös sen aseen, jota tässä taistelussa on käytettävä, nim. puhtaan lutherilaisen opin- ja uskonkäsitteen. Puhe on painettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa 1919.

[55] Kyösti Wilkuna on itse kertonut tästä kirjoituksessaan "Aina vain kaksi!" joka on julkaistu "Nuoren Voiman" vuoden 1918 joulunumerossa. Siinä hän kuvailee värväystoimen olleen vaikeata senkin takia, että nuoria miehiä tuli hänen luoksensa aina kaksittain, joten hän ei juuri koskaan saanut yksikseen keskustella jonkun asiakkaan kanssa, vaan toinen oli aina kuulemassa.

[56] Tarkoitetaan ennenmainittua Stenbäckiä.

[57] Rajaniemi lausui tämän kirjoittajalle Kyösti Wilkunasta: "Se oli suora mies ja seisoi oikealla pohjalla!" lisäten sitten: "Jumala ohjasi Saksasta voiman, kuten ennen uskonpuhdistuksen."

[58] Wilkuna on Nivalan Wilkunain sukutila, jonka omistaa August Wilkuna.

[59] Viskaali Kaarlo Hällfors on niinikään maininnut kirjoittajalle, että Wilkuna erikoisen vastenmielisesti ajatteli maasta poistumista, nähtävästi siitäkin syystä, että hän nimenomaan omassa maassa tahtoi seurata asiain kulkua ehkä voidakseen sittemmin kirjoittaa tapahtumista ja nähdäkseen odotettavissa olevan kansannousun. Hän nimittäin oli varma siitä, että omassa maassa vielä taisteltaisiin.

[60] Miehet olivat yleensä kunnon poikia lukuunottamatta noita kahta ylivieskalaista, jotka olivat ilmeisiä lurjuksia tuottaen Wilkunalle, kuten tiedämme, paljon harmia. Näitä kahta miestä, Kantolaa ja Stenbäckiä, Wilkuna vangiksi jouduttuaan piti vaarallisimpina todistajina, minkä takia hän vankilasta kirjoitti tri E. E. Niemelle, että heidät olisi tavalla tai toisella saatava vaarattomiksi.

[61] Jaakko Pyy oli routavuosien-aikainen aktivisti. M.m. hän kuului Nivalassa vuoden 1900 tienoissa perustettuun ampumaseuraan, jonka salaisena tarkoituksena oli harjoittaa jäseniänsä ampumaan "yhtä tarkasti ryssiä kuin buurit englantilaisia". Pyy oli muuten seuran paras ampuja ja harjaantui samalla taitavaksi pyssysepäksi. Värväämään ruvettuaan Kyösti Wilkuna ensimmäiseksi kääntyi juuri Jaakko Pyyn puoleen pyytäen tätä suosittelemaan luotettavia nuoria miehiä, joita voitaisiin lähettää Saksaan. Pyy olikin valmis voimiensa mukaan Wilkunaa auttamaan.

[62] Nivalasta kotoisin; o.s. Niskala.

[63] Wilkunan Utajärvellä käyttämä salanimi.

[64] Lockstedtissa kehittyi tällaisista tyhjäntoimittajista, jopa hemmoitelluista espiskeikareistakin usein mitä uljaimpia ja uhrautuvimpia miehiä.

[65] Kemin "Osulassa" oli värvättyjen näytettävä tunnusmerkkinä viiden pennin rahaa sekä samalla lausuttava se luku, mikä saatiin, kun rahassa olevan vuosiluvun ensimmäinen ja viimeinen numero laskettiin yhteen. ("Routaa ja rautaa II", siv. 211.)

[66] Hyvä saa joskus jo maan päälläkin palkinnon. Enehjelm oli monta kertaa kutsunut Pisiä puheilleen antaaksensa hänelle virantoimituksissa esiintyneistä "laiminlyönneistä" aiheutuvia nuhteita, mutta Pisi ei ollut mennyt. Lopuksi af Enehjelm lähetti hänelle mitä kauheimman uhkamääräyksen, jolloin Pisi tarpeeksi viivyteltyään viimeinkin tuli lääninhallitukseen. Mutta aikapa olikin hieman muuttunut: Enehjelm astui huoneestaan ottamaan jäähyväisiä lääninhallituksen virkamiehiltä. Silloin Pisi, joka tällöin, merkillistä kyllä, oli asiakkaana tunkeutunut ensimmäisten joukkoon, tiedusteli, mitä asiaa kuvernöörillä hänelle olisi! - Pisi jäi paikalleen, mutta kuvernööri lähti!

[67] Emäntä tunsi hänet kustantajain kirjaluetteloissa olleiden kuvien perustuksella, vaikka Wilkuna olikin matkalla ajanut viiksensä.

[68] Päästyään Shpalernajan vankilasta Wilkuna kirjoitti Kangas-Korholaan kertoen, kuinka Enehjelm Oulun lääninvankilassa eli pannut hänet kovin ahtaalle vaatien häntä tekemään selkoa siitä, missä hän oli ollut sen ajan, jolloin häntä ei oltu mistään löydetty. Wilkuna kirjoitti vastanneensa: "Olen ollut erään koulutoverini kotona, mutta kun en tahdo sen talon naisille ikävyyksiä, niin en sano, vaikka tappaisitte."

[69] Mainittakoon vielä, että Wilkuna päivää ennen vangiksijoutumistaan aikoi körttipukuun pukeutuneena lähteä Mustasaaren pappilaan ystävänsä arkkitehti Matti Björklundin luo ja sieltä meren yli Ruotsiin. Edellisestä muistamme Kaarlo Hällforsin ja Lyytikäisen kertoneen, ettei Wilkuna mitenkään halunnut poistua maasta. Mutta ilmeistä on, että hän ankarasti hätyytettynä oli muuttanut mieltään.

[70] Kun Enehjelm sittemmin koetti saada selville, missä Wilkuna oli viimeksi ollut ja mistä tullut kotiinsa, oli jälkiä mahdoton löytää.

[71] Tulostaan Ojantakanen oli Nivalan poliisin, konstaapeli K. O. Toivosen kautta antanut Kyösti Wilkunalle edellisenä iltana tiedon, jota hyväkseen käyttäen kirjailija poistuikin siksi päiväksi kotoaan.

[72] Wilkunan ja Ojantakasen mukaan klo 4, mutta Sammatti mainitsee pöytäkirjassaan: Klo 5.30 aamulla.

[73] Kyösti Wilkuna lausuu itse Liitto-lehdessä julkaisemassaan kirjoituksessa, että nimismies Ojantakanen pysyi koko ajan passiivisena syrjästäkatsojana ("Aseveljet I", kolmas painos, sivu 281). – Samoin poliisi Toivonen pysyttelihe syrjässä navetan takana.

[74] Seuraavana päivänä tiesivät kaikki oululaiset tämänkin erikoisasian.

[75] Eipä Mashkevitshkaan jättänyt nivalalaisia rauhaan. Vielä elokuun 6 p:nä tutki etsivä Sammatti Nivalan puhelinkeskuksen henkilökuntaa, jotta saataisiin selville, mitä ja keille Wilkuna oli värväyskeskuksestaan puhunut. Tulos oli nytkin varsin laiha.

[76] "Aseveljet I", kolmas painos, liite nro 4, sivu 302.

[77] Vallankumouksen jälkeen tapasivat Kyösti Wilkuna ja Arvi Korhonen ensi kerran toisensa Oulun suomalaisella klubilla, jonne oli kokoontunut kymmenkunta jääkäriliikkeen miestä. Kukin kertoili silloin, mitä viime aikoina oli kokenut. Wilkuna jutteli aamuyöhön saakka ja niin läsnäolijat kuulivat "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa"-nimisen teoksen "ensimmäisen painoksen", joka monin paikoin tuntui myöhemmin ilmestynyttä kirjaa mehevämmältä. – Wilkunan palattua Shpalernajasta olivat hän ja Arvi Korhonen vilkkaassa kirjeenvaihdossa keskenään. Ensimmäiset Wilkunan kirjeet olivat kokonaisia teoksia, mutta valitettavasti kaikki tuhoutuivat Kangas-Korholan tulipalossa kesällä 1923.

[78] J. V. Calamnius: "Taivalkoski".

[79] "Routaa ja rautaa I" siv. 132-133.

[80] "Aseveljet I", kolmas painos, sivu 80.

[81] Lakitieteen ylioppilas Herman Hautanen pääsi jääkäriliikkeen perille Helsingissä syyslukukauden alussa 1915. Joululomalle lähtiessään hän sai tehtäväkseen järjestää aktivistisen toiminnan Tampereella ja osassa sen lähiympäristöä. Tampereella pidettiin kokous metsänhoitaja I. A. von Julinin luona. Sitten Hautanen matkusteli useassa paikassa maaseudulla, hankki itsenäisyysliikkeelle paikallisia asiamiehiä ja värväsi. Saatuaan Tampereella tammikuun alussa 1916 kuulla, että hänen asunnossaan Helsingissä oli pidetty kotitarkastus, hän matkusti Nurmekseen ja sieltä Ruotsiin, jonne saapui maaliskuun alussa. Ruotsista käsin Hautanen teki kolmiviikkoisen värväysmatkan Suomeen palaten sitten osaksi vanhoja, osaksi uusia teitä juhannusaattona Haaparannalle. Ruotsissa Hautanen joutui Heldt'in ja Lassenin toimistojen yhteyteen sekä otti osaa pääamiraalistaabin Berlinissä toimeenpanemiin kursseihin toimien sen jälkeen amiraalistaabin palveluksessa. Lokakuussa 1916 Hautanen teki matkan Suomeen kulkien moottoriveneellä Uumajasta Vaasan saaristoon ja sieltä Tampereelle. Hänen tehtävänään oli miesten värvääminen ja kaikenlainen tiedustelu. Tampereella Hautanen kuuli, että tilannetta Suomessa pidettiin hyvin vaikeana, ja häntä kehoitettiin mahdollisimman nopeasti lähtemään pois maasta. Lapinniemen tehtaan insinööri Magnus Inberg (kaatui Oulun valtauksessa) oli yksi harvoja toivorikkaita ja pelkäämättömiä; hän hankki ja antoi Hautaselle kaikkia tietoja, mitä vain voi. Yleinen tilanne kuitenkin pakotti rohkean tiedustelijamme lähtemään paluumatkalle, jonka varrella hän toivoi voivansa jossakin määrin jatkaa työskentelyään. Tämä paluumatka (Jämsä–Jyväskylä–Kuopio–Iisalmi – Kajaani– Puolanka–Pudasjärvi–Ranua Kätkäjärvi) tuli Hautaselle perin kohtalokkaaksi johtaen hänetkin Shpalernajaan.

[82] Kurjana ajankuvana kerrottakoon tässä seuraava tapaus: Kerran tuotiin Hämeenlinnan vankilaan eräs savolainen ylioppilas, joka osoittautui santarmien kätyriksi. Ylioppilas näet kirjoitti vankilasta kotiinsa kirjeen, jossa avoimesti mainitsi koko osakunnan häntä vainoavan sen takia, että hän oli antautunut santarmien palvelukseen. Miesparka näet ei tiennyt, että vankilassa kaikki vankien kirjeet luettiin. Vankilanjohtaja alkoi pitää ylioppilasta silmällä. Niinpä hän kerran, kun santarmit tulivat tätä vankia muka tutkimaan, pani erään vartian käytävän puolelle kuuntelemaan mennen itse samassa tarkoituksessa sellin ikkunan alle. Kun santarmit eivät älynneet vetää ikkunaverhojakaan alas, saattoi Andersin aivan selvästi nähdä, mitä sisällä tapahtui. Santarmit kättelivät vankia, ja kaikki naureskelivat keskenään. Kun santarmit olivat menneet, kutsutti vankilanjohtaja ylioppilaan puheilleen. "Millaisen rangaistuksen Teidän mielestänne ansaitsisi sellainen mies, joka on antautunut santarmien kätyriksi jääkäreitä vastaan?" kysyi Andersin tuimasti. Kun ylioppilas soperteli jotakin, karjaisi vankilanjohtaja: "Alimmainen helvetti olisi liian hyvä paikka sellaiselle isänmaanpetturille! Te juuri olette tällainen mies!" Ylioppilas koetti väittää vastaan, mutta kun Andersin mainitsi tietojensa lähteet, alkoi hän vavista. "Polvillenne!" jylisi vankilanjohtaja. "Te olette nyt minun käsissäni, ja minä voin tehdä Teille, mitä ikinä haluan!" Kun Andersin sitten vaati miestä kertomaan, mitä tämä oli santarmeille tiedoittanut, niin ylioppilas tunnusti ilmiantaneensa erään aktivistin, joka oli santarmeja paossa eräässä talossa Kangasalla sekä myös maininneensa, että samassa talossa oli jääkäriliikettä koskevia tärkeitä papereita. Vankilanjohtaja kysyi silloin, milloinka santarmit olivat päättäneet mennä taloon. "Huomen-illalla!" kuului synkkä vastaus. Andersin lähti silloin heti Tampereelle ilmoittaen tapahtumasta sikäläisille aktivisteille, jotka taas puolestaan tiedoittivat asian Kangasalle. Näin santarmit eivät löytäneet aktivistia eivätkä papereitakaan. Seuraavana päivänä Andersin lähti Helsinkiin ilmoittamaan tapauksesta myös Savolaisen osakunnan silloiselle kuraattorille.

[83] Kupiainen sitävastoin tuomittiin 2.2.1917 yrityksestä luvatta kulkea rajan yli pidettäväksi kolme kuukautta vankeudessa. Vallankumouksen humussa hänet sitten 18.3.1917 venäläisen sotaväen vaatimuksesta (!) vapautettiin.

[84] Oikea nimi Törnroos, vaasalainen kirjaltaja.

[85] "Aseveljet I", 3. painos, siv. 111.

[86] Nähtävästi santarmiratsumestari Tsherkassinoff.

[87] Mäntylä oli alunperin ilman lakkia, sillä hän oli sen illalla jättänyt pirttiin kuivamaan.

[88] "Aseveljet I": Simon kahakka.

[89] "Aseveljet I", liite n:o 8.

[90] "Aseveljet I", Liite n:o 8.

[91] Kuten tiedämme, tapahtui Kuusikon ottelu juuri silloin.

[92] Käydessään jouluaattona (1916) yksityisissä asioissaan Tervolassa Toivo Hildén toi suurehkon pommimäärän yöllä läpi venäläisten kasarmin sijoittaen sen Mikkotervoon. Sieltä se ennen Tervolan taistelua joutui jääkärien haltuun. ("Aseveljet II", siv. 269.)

[93] M.m. saattoi Leo Kuusikko syyskuun lopulla 1917 Aarne Sihvoa ("Lassi Pinomaata") tämän viimeisellä Suomeen-tulomatkalla. Sihvolla oli silloin matkassaan kajaanilainen aktivisti Aarne Korhonen ja Tampereelta kotoisinoleva pommari Paavo Koskinen. Matkalla Sihvo sai kylmän kylvyn erään ojan yli kuljettaessa, porraspuu kun syyssateiden tähden oli tullut liukkaaksi, mutta Liimatassa odotti lämmin sauna. Sihvo lepäili Liimatassa 4-5 päivää lausuen siellä ollessaan myös Tervolan suojeluskunnan syntysanat. Perustava kokous pidettiin Elis Ruikan talossa vielä Sihvon Tervolassa ollessa. Sihvon Liimatassa oleilun jälkeen Leo Kuusikko – käytyään välillä kotonaan – saattoi tämän Hastiin asti. Korhonen ja Koskinen taas Sihvon kiellosta huolimatta lähtivät uhkarohkeasti junassa etelään päin pyrkien Kajaaniin, jonne Aarne Sihvokin vähän myöhemmin tuli. Sihvo ei suostunut lähtemään junassa, vaan sanoi: "Minulla on liian kallis nahka joutuakseni ryssien käsiin." Korhonen ja Koskinen selviytyivät kuitenkin hekin ehjin nahoin.

[94] Mäntylä, oltuaan Armas Lyytikäisen sijaisena Kuusikossa, lähti Ruotsiin Kivijärven kautta tavatakseen siellä olevaa etappijääkäri Kästämää. Kivijärveltä hän kulki sitten jalan tuota tavallista etappijääkärien tietä, nim. Karungin ja Ylitornion välistä rajalinjaa myöten. Tämän taipaleen teko oli "hänen elämänsä raskain marssi", sillä lunta oli paljon ja vedensekaista lumiräntää satoi koko matkan. Läpimärkänä ja lopen uupuneena hän kuitenkin pääsi keskellä yötä Korpikylään, mutta joutui ikkunatulien ohjaamana taloon, joka nähtävästi oli venäläisten majoituspaikka. Pihasta näet juuri teki lähtöä kymmenkunta venäläistä ratsumiestä. Näiden poistuttua Mäntylä meni sisälle, sillä äärimmäisen väsyneenä ja viluissaan hänellä ei ollut muuta neuvoa. Tekeytyen kuuroksi Boströmin firman hevosmieheksi hän selvisi tiukasta kuulustelusta saaden täten jäädä taloon yöksi. Aamulla Mäntylä laittautui Ruotsin puolelle palatakseen vielä samana päivänä Armas Lyytikäisen kanssa Suomeen, niin rikkihankautuneet kuin hänen jalkansa olivatkin.

[95] Mehtäläkin katsoi lopulta viisaimmaksi siirtyä vaimonsa kera Ruotsin puolelle, missä hän asui Kankaanrannasta noin kilometrin päässä pohjoiseen Haltinlahti-nimisen niityn keskellä olevassa, Juho Ollisen omistamassa metsäpirtissä. Sieltäkin käsin Mehtälä kävi Suomessa miehiä opastamassa ja kuljettamassa.

[96] Arvi Illikaiselle yritti tämä Muurolan-matka tulla kohtalokkaaksi, sillä poliisit luonnollisesti epäilivät hänen käyneen Muurolassa Salmelaa varoittamassa. Ouluun saavuttuaan hän sai heti määräyksen käydä poliisikamarissa selvittämässä Muuroiassa-käyntiään. Asiaa jonkin aikaa harkittuaan Illikainen päätti noudattaa käskyä. Poliisikamarissa häntä pidettiin melkein koko päivä. Poliisikamarin sihteeri Ojaniemi kävi häntä kuitenkin rohkaisemassa, laatipa vielä yhdessä hänen kanssaan sellaisen selvittelysuunnitelmankin, että Illikainen oli käynyt Muurolassa muka vuokraamassa Salmelalta metsästysmaita. Loppujen lopuksi itse poliisimestari takasi Illikaisen luotettavaisuuden!

[97] Körköllä oli yllään puulastusta tehty hattu, kevyt pusero, ohuet kesähousut ja sukattomat patiinat. Näissä kesätamineissaan hän sitten vallankumouksen vapauttamana maaliskuussa 1917 palasi Muurolaan.

[98] Vähän aikaa sen jälkeen, kun Karjalainen oli toisen kerran soittanut Salmelalle, hän sai Rautiolta puhelimessa määräyksen, että hänen oli lähetettävä Kemi-yhtiön auto Muurolaan Salmelan vangitsijain käytettäväksi. Karjalainen tiedusti silloin puhelimitse autoa metsänhoitaja K. A. Fellmanilta, mutta tämä vastasi sen olevan rikki. (Auton kuljettaja Ström näet oli sanonut Fellmanille: "Tällä autolla ei sitä miestä kuljeteta.") Karjalainen ilmoitti sitten etsivälle Fellmanin sanoneen, että auto oli rikki. Rovaniemen poliisi Eelis Hoikka, joka oli äärimmäisen virkaintoinen af Enehjelmin palvelija, sanoi Karjalaiselle jonkin aikaa tämän jälkeen menevänsä kuvernöörin käskystä ottamaan selkoa, oliko auto todella ollut rikki silloin, kun Karjalainen oli sitä tiedustellut santarmien käytettäväksi. Hoikan poistuttua Karjalainen soitti Fellmanille selvittäen etukäteen, mitä asiaa poliisilla oli Kemi-yhtiön konttoriin.

[99] Nykyään Jussi Salmela toimii Metsähallituksen palveluksessa.

[100] Myöhemmin saanemmekin lähemmin tutustua jääkärien niin Rovaniemellä kuin muuallakin Pohjois-Suomessa tekemään värväystyöhön.

[101] Nimensäkin poika sanoi, kun Karjalainen sitten pisti hänet putkaan.

[102] Maisteri T. Kahra kävi sitten Rovaniemellä ilmoittamassa Karjalaiselle, että poika oli lähetetty määräpaikkaan.

[103] Veijola oli sitten toista viikkoa pidätettynä, mutta vapautettiin Vl:n armeijakunnan kirjallisen määräyksen perusteella.

[104] Niinpä Karjalaista ei esim. kutsuttu rovaniemeläisen aktivistin Arvi Niskalan pidättämistilaisuuteen, vaan pidätykset toimitettiin erään passipoliisin saapuvilla ollessa.

[105] Kartat Niskala sai insinööri Konstu Pietilältä.

[106] Tästä Niskala selviytyi väittämällä muka kelirikon olleen syynä hänen menettelyynsä. Väitteensä tueksi hän hankki todistuksia nimismiehiltä ynnä muilta.

[107] Nämä viisi saksalaista tulivat Rovaniemelle samoihin aikoihin kuin Lukkarisen kuljettamat itävaltalaiset upseerit, jotka sitten Koivussa joutuivat kiinni. ("Aseveljet I", 3. painos, siv. 47.) Saksalaiset muuten kulkivat Rovaniemeltä samoja teitä kuin tri Kaarlo Hännisen "Kiveliön karkurit", jotka on elokuvissakin ikuistettu.

[108] Nämä olivat n.s. Pohjoisen reitin jääkäreitä, jotka marraskuun 19. p:nä 1916 kulkivat rajan yli ja joista suurin osa sittemmin joutui ottamaan osaa kuuluisaan Simon kahakkaan.

[109] Nämä olivat ensin menneet toiseen paikkaan, missä Niskala oli aikaisemmin asunut. Siellä oli palvelija ymmärtämättömyydessään neuvonut kiinniottajat Niskalan silloiseen asuntoon Huskowskyn taloon. Sinne nämä tulivat klo 2 aamulla.

[110] Samanlaisessa tarkoituksessa oli myös Ruotsin-puolen Uumajassa etappijääkäri, välistä kaksikin.

[111] Vapaussodan onnellisesti päätyttyä Suomen valtio suoritti Saksalle takaisin sen rahasumman, minkä jääkäripataljoona ja Suomelle luovutetut aseet olivat tulleet maksamaan.

[112] Herman Gummerus: "Jääkärit ja aktivistit", siv. 140.

[113] "Suomen jääkärit": Kai Donner, Aktivistisesta toiminnasta Ruotsissa ja Ruotsista käsin vuosina 1916-1918, sivut 1060-1062.

[114] Ennen Wilhelm Dahmin siirtymistä Haaparannalle etappijääkärit saivat tarvitsemansa varat Tukholman etappitoimistosta tohtori Herman Gummeruksen välityksellä.

[115] Tukholmasta Richard Dahm komennettiin Malmöhön, mistä syyskuussa 1916 karkotettiin Saksaan.

[116] Tällainen, Eero Heickellin (nyk. Kuussaari) erittäin hyvin järjestämä salainen postilinja oli jo olemassa, ("Routaa ja rautaa I", siv. 121), mutta se palveli pääasiallisesti n.s. tiedustelutoimintaa. Pietilän järjestämästä käsipostista on lähempi selostus teoksessa "Routaa ja rautaa II", sivuilla 375-377.)

[117] "Routaa ja rautaa I", sivut 130 ja 144. Nykyisin he ovat korkeissa sotilasviroissa: Kekoni Tasavallan Presidentin vanhempi adjutantti ja Tuompo Suomen Valkoisen Kaartin komentaja.

[118] "Routaa ja rautaa II", sivu 235.

[119] "Routaa ja rautaa II", sivu 183. – Kuusilahti on Haaparannan vankilan johtajan tummanpunaiseksi maalattu huvila, jossa oli keittiö ja yksi huone. Se sijaitsi Haaparannalta 2 1/2 km etelään.

[120] Kesäkuussa 1916 Kekoni taas komennettiin etappijääkäriksi, tällä kertaa Uumajaan, missä hän H. Kullerg-nimisenä toimi vapaussotamme alkuun saakka herättäen hienolla ja suoralla esiintymisellään paikallisissa viranomaisissa ja Uumajaan sijoitetuissa upseereissa suurta myötämielisyyttä jääkäriliikettä kohtaan.

[121] Wallenius otti huomattavasti osaa vapaussotaan, varsinkin Ruoveden taisteluihin kaatuen 28.3.1918 Tampereella Venäjänkirkon läheisyydessä.

[122] Toivomme aikanamme Kilpisjärven tapahtumain yhteydessä laajemmin voivamme käsitellä "Hoitokomitean" toimintaa.

[123] "Routaa ja rautaa I", sivu 260.

[124] Sulo-Veikko Pekkola: "Herrana ja heittiönä" siv. 244.

[125] "Aseveljet I", 3. painos, siv. 227.

[126] Maisteri Herman Stenberg-vainaja kuvaili kerran eräässä puheessaan niitä kolmea vyöhykettä, joissa jääkärit ja aktivistit jääkäriliikkeen aikana joutuivat kulkemaan. Suomi oli, sanoi Stenberg, kuin kuuma helvetti, Ruotsi kuin taivas, missä rauha majaili, ja Saksa maa, jossa Mars, sodanjumala, jylisi ja jossa syvä vakavuus ja rautainen tarmo kuvastui kaikkien ihmisten kasvoista. Tämä vertaus lieneekin hyvin sattuva ja paikkansapitävä.

[127] Haaparannalla, tuossa Ruotsin suomalaisseudun Länsi-Pohjan keskuksessa, kuulee suomea puhuttavan enemmän kuin ruotsia, ja liikkeissäkin saa suomea puhuva ystävällisen vastauksen äidinkielellään.

[128] Nivalla ymmärretään kosketonta ja kivetöntä virtavaa paikkaa.

[129] Alussa pantiin ulkohuonerakennuksen päätyseinää vasten nurkkien väliin pingoitettuun nuoraan kiinnitetty vaate, mutta pian se vaihdettiin luotettavampaan ja luonnollisempaan lautamerkkiin.

[130] Kuoli kesäkuun 9. päivänä 1926.

[131] Kaikissa muissa ylikulkupaikoissa meneteltiin, kuten Vuolikaisen kohdalla, nim. siten, että Suomesta tulevat noudettiin Ruotsin puolelta.

[132] Kun August Niemi oli venäläisten vankina, tuli eräs karjalaissyntyinen aliupseeri Nasaroff hänen luoksensa neuvoen häntä jyrkästi kieltämään kaikki. Seurauksena olikin, että venäläinen kapteeni vapautti Niemen noudattaen sen sijaan tullimiehet Korpikylästä tilille. – Onneksi venäläiset eivät yleensä uskoneet tullimiehiä.

[133] August Niemi oli mukana monessa urheassa leikissä. Niinpä hän otti osaa vapaussotaan palvellen ensin "Ålannin" tykistössä ja siirtyen sitten neljänteen kenttälennätin-osastoon. Hän oli myös Viron vapaussodassa Pohjanpoikain joukossa (II pataljoona, IV komppania) ottaen osaa Walkan valloitukseen ja Marienburgin valtaukseen sekä sieltä tehtyyn tykistönvalloitusretkeen taistellen lopuksi Petserin rintamalla. Sittemmin August Niemi toimi maanviljelijänä kotikonnullaan, kunnes tuoni lokakuun 11. p:nä 1928 korjasi tämän rohkean Suomenpojan rauhanmajoihin.

[134] Kalle Hetta auttoi jääkäriliikettä epäilemättä enemmän kuin moni muu ruotsinmaalainen. Niinpä hän vapaussodan alussa oli insinööri Sulo Kallion ja jääkäri Jussi Väisäsen mukana hankkimassa aseita Suomeen taittaen näissä puuhissa liukkaalla kaljamalla jalkansakin. Kiväärejä ja panoksia saatiin paikalliselta ruotsalaiselta ampumaseuralta siten, että sopimuksen mukaan tehtiin seuran asevarastoon "murto". Tämän tapahtuman johdosta Hetta sittemmin oli vangittunakin. – Sivumennen mainittakoon, että eräs Hetan luona suomea oppimassa oleva kapteeni Watrang otti myöskin osaa yllämainittuun "murtoon".

[135] Myöhemmin Matarengin postimestarina. Suomenmielisyytensä takia hän karkoitettiin sittemmin Etelä-Ruotsiin.

[136] Kun lepokoti suljettiin, siirtyi Härmänen Tukholmaan asuen sittemmin jonkin aikaa Sigtunassa ja Norrköpingin lähellä. Kun hän myöhemmin pyrki Suomeen, niin venäläiset vangitsivat hänet Torniossa huhtikuun 22. p:nä 1916. Hänet vietiin Helsinkiin, missä sai kolme kuukautta istua Katajanokan vankilassa. Senaattori Svinhufvudin ja varatuomari Takasen tarmokkaiden toimenpiteiden avulla hän vihdoin vapautui palaten kotiseudulleen.

[137] Mainitut jääkärit tunsivat kyllä jo entuudestaankin tien, mutta kun Yrjö Palovaaralla oli asioita Ruotsin puolella, niin hänkin liittyi seurueeseen.

[138] Hän palasi kotimaahan 10.10.1921, lähti uudelleen Atlantin yli 4.8.1923 ja palasi Suomeen taas 6.6.1926 asettuen Palovaaraan kotitaloaan viljelemään.

[139] Jääkäri Kästämä.

[140] Emäntä polttikin sen sittemmin, kun kerran kuultiin, että santarmeja oli taloon tulossa. – Onneksi nämä kuitenkin eksyivät Leukumaalle. – Kuisma oli ensimmäisiä Lockstedtiin menijöitä saapuen sinne 27.2.1915. Kauko-Karjalan asia oli Suomen vapautuksen jälkeen erikoisesti hänen sydämellään. Hän kuului Malmin retkikuntaan ja tuli kesällä 1918 uuden retkikunnan päälliköksi. Hän otti osaa myöskin Aunuksen-retkeen haavoittuen vaikeasti Vitelessä ja kuollen haavoihinsa Sortavalassa 27.6.1919. (H. J. Boström: "Sankarien Muisto", sivu 350.)

[141] Nurmekselainen apteekkari Matti Calonius.

[142] "Aseveljet II", sivu 198.

[143] Pohjolan Vartio" n:o 4, 1928.

[144] Miekojärven eteläpäässä.

[145] "Enehjelmin kaarti": "Aseveljet I", 3. painos, Liite n:o 11, sivu 329.

[146] Lehmänkellon soittaminen on suuri häväistys. Se merkitsee: Ei kaivata takaisin!

[147] Alahärmässä olevaan kotiinsa hän saapui vasta elokuun 25. päivä 1917 oltuaan siis maanpakolaisena vähän enemmän kuin vuoden.

[148] "Pikku Jussi" meni Shpalernajasta palattuaan ensin Saksaan, mutta palasi sitten, nähtävästi sairautensa tähden, Ruotsiin. Alarovalla asuessaankin hän pitkät ajat oli sairas tuntien pistoksia umpisuolen tienoissa. Myöhemmin hän taas sai entiset voimansa takaisin.

[149] Nähtävästi samat pommit, mitkä Huovinen oli siirtänyt sinne.

[150] Mainittakoon tässä yhteydessä, että Juho Ekola käytti Ruotsissa ollessaan salanimeä "Vesa". Tällä nimellä on oma historiansa. Kun Ekolaa kotonansa Alahärmässä ruvettiin valtiollisista syistä ahdistelemaan, niin tapahtui kerrankin, että hänen heinäniityllä ollessaan taloon ilmestyi paikkakunnan poliisi. Tällöin hänen vaimonsa lähetti pienen Manta-tyttären mukana miehelleen sanan, ettei tämän pitäisi tulla kotiin, koska siellä oli "sapeliherroja". Arvaten, että "sapeliherrat" tulisivat työmaalle häntä tapaamaan Ekola poistui väkensä luota piilottautuen tien varrella olevaan ojaan. Kun hän tällöin huomasi ojan pyörtänöllä tuuhean koivunvesan, niin hän leikkasi sen veitsellään poikki peittäen sitten sillä selkänsä. Poliisi tulikin niitylle ja kulki tietä hänen ohitsensa, mutta ei huomannut Ekolaa. Tämän pelastuksensa muistoksi Juho Ekola otti itselleen Ruotsissa salanimen "Vesa".

[151] Huovinen oli myös "Equityn" ensimmäistä aselastia purkamassa siirtyen vihdoin v.t. metsänhoitajaksi Korpiselille, missä tarmolla ryhtyi suojeluskunnan perustamiseen ja harjoittamiseen sekä taisteli karjalaisen sankarin Väinö Lankisen (sittemmin jääkärimajuri) komppaniassa Karjalan rintamalla.

[152] Oltuaan Alarovalla viikon päivät Rantasalo lähti Haaparannalle saadakseen sieltäkäsin yhteyden tunnetun loimaalaisen aktivistin Kalle Pien kanssa. Tämä onnistuikin. Sieltä hän siirtyi Karungin aktivistisiirtolaan toipuakseen Vonkavaaran tapahtuman aiheuttamasta heikkoudesta lähtien sieltä tammikuussa Tukholmaan ja asettuen sitten asumaan Sigtunan huvilakaupunkiin, kunnes tervehtyneenä elokuun 5. p:nä 1917 saapui pataljoonaan. Sen jälkeen hänet siirrettiin Polangenin komennuskuntaan ja komennettiin sieltä marraskuun lopulla 1917 Suomeen. Hän kuului niiden 22:n jääkärin joukkoon, jotka seurasivat "Equityn" toista aselastia. Rantasalo toimi sitten sangen huomattavasti Jyväskylän suojeluskunnan sotilasohjaajana taistellen miehineen ja konekivääreineen Hämeen rintamalla. Vapaussodan päätyttyä hänet siirrettiin Suomen Valkoiseen Kaartiin ja sitten Karjalan Kaartiin, josta erosi jääkäriluutnanttina syyskuun 10. p:nä 1918 ryhtyen maanviljelijäksi kotipitäjäänsä Loimaalle, missä omistaa Kuidun kartanon.

[153] Saatuaan Rantasalolta tiedon Vonkavaaran tapahtumasta Ekola lähetti tullimies Kalle Matin Suomen puolelle asiasta tarkempaa selkoa ottamaan. Tämä vahvisti vain murheviestin, että Könni oli vangittu ja sotamiesten vartioimana viety Karunkiin. Kun Matti oli palannut, lähti Ekola heti ensimmäisessä junassa Haaparannalle ilmoittamaan onnettomuudesta Dahmille ja Pietilälle.

[154] Järvi sai sittemmin Heldtin konttorista Wilhelm Dahmin kautta vankinaolo-ajastaan täyden hyvityksen, 200 kruunua.

[155] Nähtävästi "yliloikkari" Tuominen oli toimittanut kuvan venäläisten käsiin.

[156] Vapautumisensa jälkeen Könni meni ensin Nilsiään. Oltuaan sitten noin kuukauden päivät Gutzeit & C:n metsätyömailla hän kulki moottoriveneellä Vaasasta Ruotsiin toimien tämän jälkeen koko ajan Vaasan ja Uumajan välillä aseidenkuljetuspuuhissa ja ollen m.m. "Equityn" ensimmäisen aselastin vastaanottajia. Jääkärimajuri Yrjö Könni on nykyään Helsingissä toimivan Auto-Konttori O.Y:n johtajana.

[157] Antti Isotalo lähti Saksaan 12.10.1915 saapuen Lockstedtiin 20.10.1915. Komennukselle Suomeen hän tuli jo 5.12.1915 kierrellen sitten Etelä-Pohjanmaalla värväämässä ja tilannetta selittämässä aina heinäkuun puolivälin tienoille 1916, siis kahdeksatta kuukautta. Hän teki hyvää jälkeä, mikä näkyy jääkäripataljoonan luetteloista. Sitten Antti palasi Ruotsiin kulkien heinä- ja elokuun vaihteessa Tornionjoen yli Tengeliön tienoilta ja painuen pataljoonaan Missen rintamalle. Elokuun lopulla 1916 hänet komennettiin uudestaan Suomeen saaden tällöin mukaansa erikoisen nelimiehisen joukon. Tällä kertaa hän viipyi Suomessa vain pari viikkoa palaten syyskuun loppupuolella Ruotsiin. Sittemmin hän sai vielä useita komennuksia, kunnes painui taas takaisin pataljoonaan.

[158] Suomen Kenraalikuvernöörille osoitetussa tammikuun 31. p:nä 1917 päivätyssä kirjeessä kuvernööri af Enehjelm kertoo m.m.: "... Antti Isotalon ja Pesosen vangitsemisen suhteen minä olen ryhtynyt mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin ja Ruotsin poliisiviranomaiset ovat jo pidättäneet Isotalon, mutta on hänen onnistunut pimeässä sillä kertaa karata. Haaparannan poliisimestari on luvannut etsiä Isotaloa ja olen minä lähettänyt hänelle mainitun henkilön tuntomerkit ja valokuvan." Edempänä samassa kirjeessä hän lausuu: "Muihin Ruotsiin karanneisiin rikoksellisiin pommimiehiin ja ilkeämielisiin henkilöihin nähden minä olen kääntynyt Norrbottenin läänin kuvernöörin puoleen ja olen pyytänyt, että minun haltuuni jätettäisiin ne henkilöt, jotka asuvat ilman minkäänlaista passia Haaparannalla ja todistettavasti kuuluvat rikoksellisiin järjestöihin, joilla on aikomus tehdä murhia Suomessa. Sitä paitsi olen pyytänyt, ettei hän, hyvien naapurisuhteiden perusteella, antaisi lupaa oleskella Norrbottenin läänissä suomalaisille henkilöille, jotka eivät voi esittää konsulin antamaa tai muuta laillista asiakirjaa persoonallisuudestaan. Koska olen Norrbottenin läänin kuvernöörin persoonallinen tuttava, niin toivon, ettei hän pyyteitäni vastusta, siinä määrin, kun se on hänelle mahdollista." ("Aseveljet I", Liite n:o 9.)

[159] Antti Isotalon salanimi.

[160] Komisario Gladin Matarengissä toimeenpaneman takavarikoimisyrityksen jo tunnemme. Mutta mainittakoon vielä, että vuoden 1917 lopulla, jolloin Haaparannalla oleskelevat suomalaiset aktivistit parhaansa mukaan koettivat hankkia aseita Suomessa juuri perustetuille suojeluskunnille, komisariot Glad ja Lantto pitivät kotitarkastuksia suomalaisten aktivistien asunnoissa etsien nimenomaan juuri aseita. M.m. insinööri Konstu Pietilältä takavarikoitiin suuri joukko etapille kuuluvia parabellumeja ja mauser-pistooleja panoksineen. Ja vähän myöhemmin mainitut komisariot takavarikoivat Tornion etapin johtajan Eero Heickellin (nyk. Kuussaari) asunnosta niinikään suuren määrän taskuaseita ja panoksia. Poliisitutkinnoissa ja kotitarkastuksissa nämä herrat esiintyivät mitä häikäilemättömimmin, joskin toiselta puolen on myönnettävä, että he – varsinkin komisario Lantto – joskus hyvinkin huomattavassa määrin katsoivat suomalaisten aktivistien toimintaa "läpi sormien". Heidän menettelynsä riippui kai paljon asianhaaroista ja myöskin siitä, mitä väriä tunnustavia kulloinkin oli Ruotsin hallituksessa.

[161] Jarhoisten kylän Kieksiäisniemessä.

[162] Täten tahdottiin eksyttää paikkakuntalaisia, jotka levittivätkin sellaisen huhun, että Manns ja Hetta olivat jatkaneet matkaa pohjoiseen päin.

[163] Nikolai Ekola kertoi tämän kirjoittajalle, että venäläiset, saatuaan tiedon Unholan tapahtumasta, rupesivat ensin tahkoamaan pistimiään (!). Nähtävästi heitä arvelutti lähteä heti paikalla ampujia takaa-ajamaan.

[164] Herbert Manns on "Pako"-nimisessä kiinnostavassa kirjassaan myöskin käsitellyt Unholan tapahtumaa. Hänen kuvauksensa poikkeaa jonkin verran tästä kertomuksesta, joka varsinkin mitä tulee pihalla sattuneisiin tapahtumiin perustuu mukanaolleen Kalle Hetan tiedoituksiin.

[165] Aikaisemmin lukuisista varkauksista ja muista rikoksista monivuotiseen rangaistukseen tuomittu kuritushuonevanki.

[166] Kursiivi teoksen kirjoittajan tekemä.