[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQ48G52Y68a5ltDOvEcqGLgPvzXjUL8AXFjhbi3bKzTM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1316,"Routaa ja rautaa III: Oulun etappi","Wegelius, Karl Albert",1864,1939,"1316-wegelius-k-a-routaa-ja-rautaa-iii-oulun-etappi","1316__Wegelius_K._A.__Routaa_ja_rautaa_III_Oulun_etappi",null,"tietokirja",[],[],"fi",1929,65672,460377,true,[],[],[],"Historiallinen teos kuvaa jääkäriliikkeen ja itsenäisyystyön vaiheita Oulussa, Peräpohjolassa ja Kainuussa. Se kertoo värvääjien ja etappimiesten toiminnasta, salaisista reiteistä sekä itsenäisyysaktivistien kamppailusta Venäjän vallan loppuvuosina.","K. A. Wegeliuksen 'Routaa ja rautaa III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1316. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ROUTAA JA RAUTAA III: OULUN ETAPPI\n\nPeräpohjolassa ja Kainuussa jääkäriliikkeen vuosina suoritettu\nitsenäisyystyö\n\nOulu ja sen ympäristö. Tervolan ja Muurolan etapit, Rovaniemi,\nHaaparanta, Tornionjoki-laakso, Tornion- ja Kemijoen välinen kaira\n\n\nKirj.\n\nK. A. WEGELIUS\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1929.\n\n\n\n\n\n\n        Siis kunnia sankareille!\n        He taisteli tähden sen,\n        mi kansalle kallehinta:\n        Sen kunnian, vapauden.\n        Niin kauan kuin Pohjolassa\n        on arvossa lahjat nää,\n        ei mielestä vapaan kansan\n        pois urhojen muisto jää.\n\n                  V. K. E. Wickmann.\n                  (Suom. Alpo Noponen).\n\n\nSISÄLLYS:\n\nOululaisten aktivistien aikaisempi itsenäisyystoiminta.\n  Oulun pojat hiovat aseitaan\n  Rehtori Mauno Rosendal\n  Aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aika\n\nJääkäriliikkeen-aikainen toiminta Oulussa ja sen ympäristössä.\n  Värvärien värväri lähtee Pohjois-Suomeen\n  Vaikeudet ja menetelmät\n\nVärvärit ja etappimiehet.\n  Amatus Johansson ja Iikka Castrén\n  Kaarlo Hällfors\n  Väinö Aapeli Paananen\n  Jaakko Kemppainen\n  Esko Riekki\n  Muita Oulun ja sen lähitienoiden värväreitä ja aktivisteja\n  Viljo A. Lyytikäinen, Haapaveden-värväri\n  Kyösti Wilkuna värvärinä\n\nToimintaa Kemijoen ja Tornionjoen välisellä etappialueella.\n  Kemijoen ja Tornionjoen välinen etappialue\n  Tervolan etappi\n  Myrsky jatkuu\n  Jääkäreitä liikkeellä\n  Kuusikon ottelu\n  Enehjelmiläisiä Simppalassa\n  \"Isontalon Antin\" ja \"J. V:n\" seikkailu\n  Kaisajoki-varren aktivisteja\n  Muurolan etappi\n  Jussi Salmelan pako ja Eelis Körkön kohtalo\n  Rovaniemen aktivistikeskus\n\nToimintaa Tornionjoen laaksossa rajan molemmin puolin.\n  Haaparannan etappi\n  Haaparannan majoituspaikat\n  Tornionjoen ylikulkupaikkojen järjestely\n  Kaira\n  Tornionjoki-laakson venäläinen rajavartiosto\n\nTapahtumia ja seikkailuja.\n  Alarova, suomalaisten pakolaisten siirtola\n  Yrjö Konnin vangitseminen\n  \"Isontalon Antin\" Ruotsin-seikkailu\n  Pellon Unholan tapahtuma\n  Loppusana\n\nLiitteitä:\n\n1. Kuvernööri A. F. af Enehjelmin apuri, santarmieverstiluutnantti\nTsherkassinoff hankkii kätyrinsä Staarin välityksellä vääriä\ntodistajia Jaakko Kemppaista vastaan\n\n2. Jääkäritilastoa:\n   a) Oulusta ja sen ympäristöstä kotoisinolevat jääkärit\n   b) Oulun värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä kotoisinolevat jääkärit\n   c) Pohjoisen rajaseudun pitäjistä kotoisinolevat jääkärit\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nKun olin \"Roudan ja raudan\" I:ssä ja II:ssa osassa esittänyt Tornion\nja Kemin etapin vaiheet, ryhdyin jatkamaan Peräpohjolan aktivistisen\ntoiminnan kuvaamista käyttäen sitä verraten runsasta ainehistoa,\nmikä vuosien kuluessa oli minulle kerääntynyt. Tarkoituksenani oli\nsovittaa teoksen kolmanteen osaan myös Kajaanin etapin vaiheet\nsekä samoin jonkinlainen Pohjois-Savon aktivismin selostus. Mutta\ntyön kuluessa minulle selveni, etten voisikaan tätä alkuperäistä\nsuunnitelmaani toteuttaa muuten kuin kuvausta suuresti typistämällä\nja siitä johtuen jättämällä käyttämättä paljon mielenkiintoista\nainehistoani. Neuvoteltuani tämän takia kustantajan ja asiaa\nharrastavien, huomattavien aktivistien kanssa päätin lopulta, että\nKajaanin etapin ja Pohjois-Savon aktivismin kuvaus ynnä jääkärien\nPeräpohjolassa suorittama värväystyö ja muu toiminta on esitettävä\neri teoksessa.\n\nKun tämän nyt julkaistavan teoksen käsikirjoitus keväällä 1927\noli \"höyläämättömänä\" valmis, päätin tehdä uuden Peräpohjolan-matkan\ntarkistaakseni sitä ja, jos mahdollista, täydentääkseni ainehistoani.\nMatkallelähtöön sain varsin voimakkaan sysäyksen, kun _Simon\nsuojeluskunta_ kutsui minut Maaninkajärven taistelun muistoksi\npystyttämänsä kunniapatsaan paljastamisjuhlaan, mikä vietettiin\nkuuluisan _Simon kahakan_ tapahtumapaikalla, Maaninkajärven\nniittysaunan aukeamalla elokuun 28. päivänä 1927. Kun tämä\nainutlaatuinen, suuri isänmaallinen juhla oli päättynyt, lähdin\ntutkimusmatkalle, joka käsitti pääasiallisesti Tornion- ja Kemijoen\nlaakson; niinikään poikkesin Haaparannalle, Palovaaraan, Ruotsin\nKorpikylään ja Kaisajoki-varteen. Paluumatkalla kävin tapaamassa\naktivisteja Oulussa, Oulaisissa, Haapavedellä, Nivalassa,\nAlahärmässä, Karkussa ja Tyrväässä.\n\nOnni suosi matkaani. Kaikkia tapaamiani aktivisteja kiitän\nsydämellisesti siitä ymmärtävästä luottamuksesta, ystävällisyydestä\nja suuresta vieraanvaraisuudesta, mitä he minua kohtaan osoittivat.\nErikoisesti pyydän kiittää Pohjolan Suojeluskuntapiirin herra\npiiripäällikköä, jääkärimajuri _August Mäkiniemeä_, joka luovutti\nautonsa käytettäväkseni, ja nuorta ystävääni, konttoristi _Martti\nLampaa_, joka perin taitavasti sitä ohjasi tehden matkani kaikin\npuolin viihtyisäksi. Myös herra rajatarkastajaa, varatuomari _Ali\nTornbergia_ kiitän sydämestäni siitä auliudesta, jota osoittaen hän\njärjesti minulle tilaisuuden saada vapaasti liikkua molemmin puolin\nrajaa.\n\nNiiden lukuisten asiantuntijain lisäksi, jotka on mainittu \"Roudan\nja Raudan\" I:ssä osassa, pyydän vielä -- sekä tietojeni varmuuden\ntodisteeksi että kiitollisuuteni kohteina -- nimetä seuraavat:\n\n_Suomen puolelta: Varatuomari Arvi Ahmavaara, konstaapeli\nKalle Aho, vankilanjohtaja Bruno Andersin, insinööri Arthur\nEhnqvist, maanviljelijät Matti Ekdahl, Juho Ekola ja Nikolai\nEkola, lakit, ylioppilas Herman Hautanen, jääkärikapteeni Hannu\nHildén, maanviljelijä Karl Holster, pastorinrouva Olga Hulkkonen,\nmetsänhoitaja Antti Huovinen, kauppias J. E. Härmänen, neuvosmies\nAale Ilmari Illikainen, johtaja Arvi Illikainen, jääkärivääpeli\nmaanviljelijä Antti Isotalo, piiripäällikkö jääkärikapteeni H.\nJussila, lääninvankilanjohtaja majuri V. O. Juvelius, konsuli Isak\nKaitera, johtaja J. G. Kerttula, maanviljelijät Heikki Keskitalo\nja Antti Koivuperä, rehtori Väinö Kokko, maanviljelijät Pekka\nKreivi, Antti Kurth ynnä Matti, Eino ja Leo Kuusikko, neiti Maikki\nKärenlampi, jääkärimajuri Yrjö Känni, pankinjohtaja Emil Lantto,\nmaanmittausinsinööri J. H. Luoma, jääkärimajuri Elis Lyytikäinen,\nnimismies A. A. Manninen, rouva Helmi Manninen, liikemies Herbert\nManns, apteekkari Toivo Martikainen, aseseppä K. H. Mäkelä,\njääkärivääpeli aluepäällikkö Jussi Mäntylä, toimitusjohtaja W. J. Niva,\nmaanviljelijät Eemeli ja Matti Ollitervo ynnä Yrjö Palovaara,\nmaaherra E. Y. Pehkonen, maisteri Leino Pentzin, maanviljelijä\nJanne Pesonen, johtaja Martti Pihkala, ministeri Hj. Procopé,\njääkäriluutnantti Mauri Rantasalo, maanviljelijät Manna Rajaniemi,\nEelis Räävi ja Väinö Saviaro, johtaja Kalle Tegström, jääkärieversti\nV. E. Tuompo, maisteri Kustaa Wilkuna, maanviljelijä Jaakko Vuokila,\nhenkikirjoittaja varatuomari V. S. Vuorio ja rouva Hilma Vuorio._\n\n_Ruotsin puolelta: Rouva Hulda Björnholm, työnjohtaja Lars\nErik Dufvenberg, rouva Anna Dufvenberg, rouva Sofia Gunnare,\nmatkustajakodin omistaja Isak Savukoski ja kauppiaanrouva Emmy\nÖqvist, o.s. Joki (nämä kaikki Haaparannalta) sekä emäntä Maria\nVuolikainen (Ruotsin Korpikylästä) ja maanviljelijä Kalle Hetta\n(Ruotsin Ylitorniolta)._\n\nMaisteri Olla Teräsvuori on edelleen antanut minulle suuriarvoista\napua. Samoin ovat jääkärieversti luutnantti Eero Kuussaari ja\nmaisteri Arvi Hällfors väsymättömästi seuranneet työtäni, Kuussaari\nsen ohessa valmistaen teokseni piirrokset ja karttaliitteet, ja\nHällfors hankkien minulle Pohjois-Suomen jääkäreitä koskevaa\ntilastoa. Myös kirjastonhoitaja Simo Pakarinen on jatkuvasti ollut\nminulle erinomaisen avulias. Heille, kuten kaikille muillekin\narvoisille avustajilleni pyydän lausua vilpittömät kiitokseni.\n\nRääkkylän Oravisalon Tervalahdessa marraskuun 10. päivänä 1928.\n\n_Karl Albert Wegelius_.\n\n\n\nOULULAISTEN AKTIVISTIEN AIKAISEMPI ITSENÄISYYSTOIMINTA.\n\n\n    Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin.\n    Ma itse jo mun kohtaloni laadin!\n    -- -- -- -- --\n    Ei mikään sulku matkaamme saa estää;\n    -- ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää!\n\n            Z. Topelius: \"Jäänlähtö Oulunjoesta\".\n\nSattuvampaa vertausta kuin Oulujoen jäänlähtö ei runoilija olisi\nvoinut keksiä kuvaamaan sitä vankkumatonta itsenäisyystahtoa, mikä\nviime vuosisadan puolivälistä saakka oli kansamme sydämeen\njuurtunut ja mikä tunkeutui sieltä vihdoin ilmoille toteutuakseen\nsatumaisen rohkeaksi ja määrätietoiseksi teoksi, Suomen itsenäisyyden\nluomiseksi.\n\nMutta ennen kaikkea soveltuu tämä voimakas vertaus luonnehtimaan\nPohjois-Pohjanmaan ja Peräpohjolan päättäväisen kansan\nitsenäisyyskaipausta. Routa, minkä sortovuodet aiheuttivat, rupesi\nahdistamaan isänmaatarakastavaa sydäntä ja pimittämään tulevaisuuteen\ntähyävää silmää. Kun vuosisatain vaihteessa tämä ahdistus ja tuska\nyltyivät äärimmilleen, niin tukehtumaisillaan olevan isänmaanystävän\nrinnasta kohosi silloin syvä huokaus:\n\n    \"Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!\"\n\nJa samassa heräsi epätoivon vimmaa osoittava päätös:\n\n    \"Ma itse jo mun kohtaloni laadin!\"\n\nJa silloin pohjolan miehet, jotka vuodesta vuoteen olivat nähneet\nOulujoen murtavan kahleensa ja vapautuvan raskaasta, kylmästä\nvankeudesta, voimakkaan itsenäisyystunteen innoittamina päättelivät:\n\n    \"Ei mikään sulku matkaamme saa estää.\"\n\nJa tämän rohkean päätöksen kannustamina he itsessään vihollisen\nvankassa etuvarustuksessa ryhtyivät toimimaan itsenäisyytemme\nluomiseksi uskoen ja sovittaen sekä itseensä että muun Suomen\nisänmaalliseen nuorisoon nuo enteelliset sanat:\n\n    \"Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää!\"\n\n\n\nOulun pojat hiovat aseitaan.\n\n\nUusi, laittomassa järjestyksessä syntynyt, heinäkuun 12. p:nä 1901\nannettu asevelvollisuusasetus ja sen täytäntöönpano herättivät\nkoko kansassamme ja erittäinkin perustuslakiemme pyhyydestä jyrkästi\nkiinnipitävissä pohjalaisissa myrskyntapaisen vastustushalun. Varsinkin\nasevelvollisuusiässä olevassa opiskelevassa nuorisossa se kehittyi\nsuoranaiseksi taisteluvimmaksi, mikä ei näyttänyt tyytyvän pelkästään\nasevelvollisuuskutsuntoja vastaan tähdättyyn agitatioon, vaan pani\najattelemaan aseisiintarttumisenkin mahdollisuutta.\n\nJo ennen Suomen aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton\nsyntymistä perustettiin Oulussa vuosien 1901 ja 1902 vaihteessa\n_aseellinen järjestö_, johon kuului oppikoulujen ylempien luokkien\noppilaita ja eräitä nuoria ylioppilaita, joista jotkut olivat\nedellisenä syksynä olleet vapaaehtoisina Oulun pataljoonassa.\n\nNäiden nuorten miesten johtavana sieluna oli ylioppilas _J. G.\nKerttula_. Järjestön rahastoa, jonka pohja saatiin 5 mk:n suuruisista\njäsenmaksuista, hoiti ylioppilas _Aale Ilmari Illikainen_ (nyk.\noikeusneuvosmies). Järjestön muut jäsenet olivat: _F. G. Antell_\n(\"Iiti\", k.), _Arthur Ehnqvist, Sulo Alfred Gråstén_ (\"Saki\";\nmyöhemmin tunnettu painija Hevonpää), _Otto S. Holmström, Kaarlo\nHällfors, Taavi Kahra, Väinö Kokko, Kalle Laurell_ (sittemmin\neläinlääkäri; karkotettiin myöhemmin Venäjälle, k.), _Mauno\nNordberg, Filip Nordlund (Nuortimo), Leino Pentzin, K. Algot\nRechard (Kariniva), Lennart E. Reinilä, Väinö Runsten (Runsamo),\nKalle Similä, Kalle Tegström, Kalle Ukkola ja Kyösti Wilkuna_.\n\nVarhain eräänä aamuna joululomalla 1901 tuli \"Saki\" Hevonpää hyvin\ninnostuneena ylioppilas _Leino Pentzinin_ luo, sulki ovet, kysyi,\noliko viereisessä huoneessa ketään ja sanoi:\n\n\"Nyt, pojat, saadaan kiväärejä, kun vain otetaan!\"\n\n\"Mistä niitä saadaan?\" kysyi Pentzin.\n\n\"Kasarmilta!\" vastasi Hevonpää mutkattomasti.\n\nSitten hän selitti, että Oulun pataljoonan hajoittamisen jälkeen\nsen koko kiväärivarasto oli vielä kasarmin varastohuoneessa, josta\nhän oli ottanut tarkan selvän hankkien sen asemapiirroksenkin, ja\nettä vartioina oli vain muutamia venäläisiä sotamiehiä ja muuan\nsuomalainen aliupseeri. Edelleen kertoi Hevonpää, että hän oli\nsaanut tuumaan yhtymään pari entistä suomalaista aliupseeria,\nluokkatoverinsa Gideon Antell'in ynnä kolme oulujokelaista\ntalollisenpoikaa, joiden piti tuoda tarvittavat hevoset. Suunnitelma\noli muutenkin aivan yksityiskohdittain tarkoin laadittu.\n\n\"Ensi yönä kiväärit siis haetaan!\" lopetti \"Saki\" innoissaan.\n\nLeino Pentzin lupasi miettiä asiaa, sanoen tunnin perästä\nilmoittavansa, mille kannalle hän asettuisi. Tuloksena oli, että\nhänkin päätti olla yrityksessä mukana.\n\nSen kuultuaan Hevonpää lähti heti aliupseereja tapaamaan aikoen\nsitten jatkaa matkaansa Oulujoelle. Kohtaamispaikaksi oli määrätty\nlähellä kaupungin rajaa Oulujoen maantien varrella sijaitseva\nmetsikkö.\n\nIltapäivällä \"Saki\" tuli uudelleen Leino Pentzinin luo -- tällä\nkertaa kiukkuisena ja masentuneena. Lopullisissa neuvotteluissa, hän\nkertoi, oli ilmaantunut niin paljon vaikeuksia, että hänen toverinsa\nolivat luopuneet tuumasta. He olivat sitä mieltä, että kaappaus\nkyllä olisi onnistunut, mutta että kiväärejä ei olisi ennätetty\nsaada turvaan, koska nopea takaa-ajo olisi ollut odotettavissa.\nTarkoituksena oli ollut viedä kiväärit johonkin rotkoon Muhokselle,\nmissä Hevonpään vanhemmat omistivat pienen maapalstan, mutta kun oli\ntalvi, olisi jälkiä helposti voitu seurata.\n\nSitten ruvettiin ajattelemaan aseitten hankkimista ostamalla. Tässä\ntarkoituksessa Kerttula kääntyi kultaseppä J. H. Pekurin puoleen\nsaadakseen tämän välityksellä 20 sotilaskivääriä ja tarvittavan\nmäärän panoksia. Niitä odotellessaan pojat innoissaan jo pitivät\nsotilaallisia harjoituksia Hietasaaren nokalla. Pekuri toimittikin\nsitten kiväärit; ne olivat etupäässä ranskalaista mallia joukossa\nmyöskin joitakuita saksalaisia sotilaskiväärejä. Silloin ryhdyttiin\naivan peittelemättä toimeenpanemaan ampumaharjoituksia ja pieniä\nkilpailuja. Kovasti ammutuinkin ja harjoituspaikalle laitettiin\nsannalla täytetyistä pakkilaatikoista patteri.\n\nKuten jo olemme maininneet, nostatti Venäjän hallituksen\nasevelvollisuus-asiassa noudattama häikäilemätön ja perustuslakejamme\npolkeva menettely jyrkän vastarinnan koko kansassamme. Valistustyön\nvarjolla levisi sadoittain ylioppilaita maaseudulle puhumaan\nlaittomia asevelvollisuuskutsuntoja vastaan. Näin tekivät myöskin\nOulun aseelliseen järjestöön kuuluvat ylioppilaat. Tämän johdosta\nJ. G. Kerttula ja Väinö Kokko, jotka keväällä 1902 liikkuivat useissa\nKeski-Pohjanmaan pitäjissä, joutuivat santarmien silmälläpidon ja\nilmiantojen alaisiksi. Seurauksena olikin, että yliopiston rehtorin\nEdv. Hjeltin täytyi kenraalikuvernöörin kantelun johdosta kutsua\nm.m. juuri Kerttula ja Kokko konsistorin istuntohuoneeseen -- muka\ntutkiaksensa heitä. Sykkivin sydämin miehemme nousivat portaita,\nmutta kun he olivat tulleet rehtorin eteen, sanoi tämä ilmoittaneensa\njo edeltäkäsin kenraalikuvernöörille, etteivät hänen ylioppilaansa\nsuinkaan olleet antautuneet valtiollista kiihoitusta harjoittamaan,\nvaan että \"tässä oli tehty kärpäsestä härkänen!\" Tähän \"kuulustelu\"\nloppuikin, ja rehtori taputti miehiämme olalle.\n\nMutta Oulun santarmit eivät voineet unohtaa Kerttulaa ja Kokkoa. Kun\nhe sattuivat näkemään nämä yhdessä, niin he nyrkkiä puiden huusivat:\n\n\"Kerttula ja Kukku!\"\n\nMyöskin Oulussa pidettiin ennen ensimmäistä laitonta kutsuntaa 1902\nsuuri kokous Kerttulan isän rakenteillaolevan talon yläkerrassa,\njonne oli kutsuttu Oulun kaikki kutsuntaiässä olevat nuoret, noin\nsatakunta miestä neuvottelemaan kutsunnan johdosta. Kokkokin oli\ntullut suoraan Helsingistä tätä kokousta varten. Tehtiin päätös,\nettei kukaan edes yrittäisikään alistua kutsuntaa noudattamaan. Kun\nkutsuntatilaisuus sitten tuli, laati varatuomari Jafet Martikainen\nperustuslainmukaisen selostuksen[1] siitä, millä perusteilla nuoret\nmiehet eivät voineet suostua kutsuntaa noudattamaan. Kirjoitus\nluettiin kutsuntaviranomaisille, ja nuoret miehet poistuivat.\n\nTämä oli suurta isänmaallisen innostuksen aikaa, josta yksi\nitsenäisyystaistelumme huomattavimpia miehiä, tohtori _Herman\nGummerus_, lausuu \"Aktiva kampår\" (Aktiivisen taistelun\nvuosia)-nimisessä teoksessaan (siv. 40):\n\n\"Mitä rohkeuteen ja isänmaalliseen uhritahtoon tulee, en epäile\nasettamasta ylioppilaiden osuutta ase velvollisuuslakoissa\nLockstedtin miesten mainetyön rinnalle.\"\n\nNuoret suorittivat rohkean teon, mutta heitä tuki varsinkin\nPohjanmaalla voimakas yleinen mielipide. Sitäpaitsi oli syyskuussa\n1901 perustettu n.s. Kagaali eli passiivisen vastarinnan\nkeskusjärjestö, johon kuului maamme huomatuimpia miehiä, nuorten\nsuurena apuna.\n\n\n\nRehtori Mauno Rosendal.\n\n\nIhaillessamme Pohjois-Pohjanmaan nuorten miesten isänmaallista\nmielialaa ja rohkeata toimintaa meidän on muistaminen, että Oulussa\neli ja vaikutti näihin aikoihin mies, josta ikäänkuin säteili uljasta\ntarmoa ja lujaa uskallusta noihin nuorukaisiin, mies, jonka voimme\nsanoa suorastaan viitoittaneen heille aktiivisen taistelun tien.\n\nSattuvasti piirtää runoilija V. A. Koskenniemi muistelmarunossaan\n\"Koulutie\" tämän miehen, Oulun suomalaisen lyseon rehtorin Mauno\nRosendalin hahmon:\n\n    Ja koulun aitaa vastaan\n    jo vanhan rehtorin nään.\n    Miten tuttu astunnastaan,\n    ja ryhdistä miehisen pään!\n\nMauno Rosendalin voimallisen elämäntyön on jälkimaailmalle kuvannut\ntohtori Auk. Oravala teoksessaan \"Mauno Rosendal. Elämäkerta\", johon\nviittaan.\n\nHänen oppilaansa muistavat useita tapauksia, jotka osoittavat,\nmillainen isänmaanrakkauden ja velvollisuudentunnon kylvömies\nhän oli. Kun Nikolai II oli noussut valtaistuimelle eikä\nhallitsijavakuutusta vain kuulunut, niin rehtori Rosendal tuli eräänä\naamuna koulussa liikkuessaan II:een luokkaan ja sanoi:\n\n\"Tiedättekö, pojat, aikaa on jo kulunut keisari Aleksanteri III:n\nkuolemasta, mutta uusi keisari ei ole vieläkään vahvistanut Suomen\nperustuslakeja. Ymmärrättekö, mikä ääretön onnettomuus siitä voi\nmaallemme koitua.\"\n\nPoikiin rehtorin sanat tekivät syvän vaikutuksen; haudanhiljaisuutta\njatkui vielä hänen lähdettyäänkin.\n\nJonkin aikaa myöhemmin rehtori ilmoitti rukouksissa, että keisari\nNikolai II oli lopultakin vahvistanut Suomen perustuslait. Tällöin\nhän myös puhui siitä, mikä suuri onni se oli Suomen kansalle ja mitä\nperustuslait merkitsivät, lopettaen puheensa huomauttamalla, kuinka\nJumala voi ruhtinastenkin sydämet johtaa kuin vesipurot.\n\nKerran taas, kevättalvella 1899 -- helmikuun manifestin jälkeen --\ntapahtui, että toverikuntaluokat lähettivät rehtorin luo lähetystön\npyytämään lupaa suunniteltua, maaseudulle tehtävää huviretkeä\nvarten. Kadulla odottavien ihmeeksi lähetystö viipyi sisällä melko\nkauan. Kun se vihdoinkin palasi, saatiin tietää, ettei se ollut\nlupapyyntöä rehtorille esittänytkään. Tämä oli näet heti -- kysymättä\npoikien asiaa, minkä hän nähtävästi oli arvannut -- ruvennut\nkertomaan Helsingistä saamiaan tietoja, joiden mukaan Suomen asema\noli äärimmäisen uhattu: Kaikki oikeudet aiottiin maalta riistää,\nkoko kansallisuutemme hävittää ja meistä tehdä venäläisiä; siis\nsuurin kansallinen onnettomuus ja synkät ajat olivat tulleet. --\nPoikaparveen tämä toverien selostus vaikutti niin järkyttäväsi ja\nisänmaallisesti valaisevasti, että huviretkipuuha raukesi itsestään.\n\nKun Rosendal kerran Etelä-Pohjanmaalla piti heränneitten\npiirissä puheen, jossa hän selvin sanoin viittasi aktiivisiin\nmenettelytapoihin, niin joukko nuoria miehiä tuli heti puheen jälkeen\nhänen luokseen kysymään, mitä olisi tehtävä aseellisen taistelun\nvalmistamiseksi. Rosendal vastasi silloin uskovansa sen ajan, jolloin\naseisiin tartutaan, lähestyvän, mutta luulevansa, ettei se vielä\nollut tullut.[2]\n\nRehtori Rosendal oli jyrkän passiivisen vastarinnan kannalla, tullen\nlopulta hyvin lähelle selvien aktivistien ryhmää. Vakaumuksensa\npuolesta hän sai paljon kärsiä; hänhän oli ensimmäisiä, joihin\nkenraalikuvernööri Bobrikoff diktatuurivaltuudet 15.4.1903 saatuaan\niski kiinni. Keväällä 26.5.1903 Rosendal ensin erotettiin virastaan\nja jo saman vuoden heinäkuun 24. p:nä hänen täytyi jättää isänmaa\nja siirtyä Ruotsiin, missä hän asettui Upsalaan. Paitsi Rosendalin\nvastustavaa kantaa lienee Bobrikoff lukenut hänelle erityisen\nraskauttavaksi sen, että hän oli toiminut sen salaisen kokouksen\npuheenjohtajana, jonka perustuslailliset pitivät Helsingissä\nmarraskuun 12. p:nä 1902. -- Rehtori Rosendalin lähtiessä maanpakoon\noli suunnaton väkijoukko häntä saattamassa (21.7.1903) Oulun\nasemalla. Jäähyväishetkellä Leino Pentzin lausui tuolle syvästi\njärkyttyneelle isänmaanystävälle:\n\n\"Kyllä Setä tulee pian takaisin!\"\n\nSilloin Rosendal vastasi:\n\n\"Niin uskon minäkin! Kyllä kansa vielä nousee -- olen jo näkevinäni\nmerkkejä siitä.\"\n\nJa kun juna lähti liikkeelle, lausui hän vaununsillalla seisten:\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, vanha Oulu!\"\n\nEn voi olla julkaisematta erästä kirjettä, jonka Rosendal maanpaossa\nollessaan lähetti nuorelle ystävälleen usein mainitulle Leino\nPentzinille ja josta kuvastuu se läheinen, kaunis suhde, mikä\nvallitsi hänen ja hänen oppilaittensa välillä. Samaten se on\ntodistuksena siitä, että Rosendal lujasti uskoi Suomelle vielä\nkoittavan valoisamman ajan. Kirje on kirjoitettu tammikuun 4. p:nä\n1904 ja kuuluu hiukan lyhennettynä näin:\n\n\"Hyvä Leino!\n\nKirjeestäsi lämmin kiitos! Minun ei tarvitse sinulle vakuuttaa,\nettä tämä kiitos on vilpitön. Tiedät hyvin, millä mielellä sinua\nmonta vuotta olen ajatellut. Ajat ovat muuttuneet. Paljon kovaa olen\nsaanut kokea varsinkin vasta päättyneen vuoden kuluessa. Moni vanha\ntuttava on minusta luopunut, moni ystävyyden side on katkennut. Sitä\nkalliimpi on minulle jokainen sana, joka minulle todistaa, että\nminulla, vieraan maan rannalle viskatulla miehellä vieläkin on niitä,\njotka minua ystävyydellä muistavat. Tätä ajatellessani olen etenkin\niloinen siitä, että niin moni entisistä oppilaistani yhä edelleen\nminua rakkaudella muistaa. Että juuri sinä olet yksi niistä, ei\nsuinkaan tätä iloani vähennä. Jumala, jolta ainoalta kaikki hyvä ja\ntäydellinen lahja tulee, sinua siitä siunatkoon!\n\nKirjeesi pääsisältöön en tässä vastaa. Syyn ymmärrät sanomattanikin.\n\nJouluksi tulivat kaikki omaiseni tänne. Joulukuusemme sytytimme\nvieraan katon alla, ja luonnollista on, että kodittomuus varsinkin\nsilloin tuntui raskaalta. Lisäksi tuli meille se suru, että Minna\nmelkein heti sairastui jokseenkin vaaralliseen tautiin, joka pakotti\nmeidät siirtämään hänet sairaalaan, missä hänen täytynee viipyä\njonkun ajan. Hän on kyllä nyt parempi, vaan Ailin kanssa hän ei\nmissään tapauksessa voi kotia palata.\n\nSano vanhemmillesi ja sisaruksillesi meiltä paljon terveisiä. Kaikki\ntoivotamme Teille kaikille onnellista uutta vuotta kiitollisista\nsydämistä. Sano pikku Yrjölle (hän on kai kasvamassa isoksi mieheksi,\nvaan minä kutsun häntä kuitenkin pikku Y:ksi), että jos hänen nyt\nnäkisin, niin silittäsin hänen poskeaan, niinkuin hänelle Limingan\nasemalla hyvästi jättäessäni. Kehota häntä ahkeruuteen, jotta hänestä\ntulisi oikein kelpo mies. Samaa sano muillekin veljillesi. Eiväthän\nhe pahastu siitä, että vieläkin esiinnyn heidän rehtorinaan. Millä\nmielellä sen teen, tietävät he kyllä.\n\nNiin -- kaikkea hyvää kaiken hyvän Antajalta toivottaa Teille\nkaikille täydestä sydämestään\n\n                                            vanha ystäväsi\n                                                M. Rl.\n\n    4.1.1903.[3]\n\n    P. S. Toivotan sinulle jalon nuorukaisen toivoa, sitkeän\n    suomalaisen isänmaanrakkautta. Jos vaikka kuinka pimeältä\n    näyttää, älä väsy, älä epätoivoon sorru. Olethan monesti\n    luonnon taivaalla nähnyt, että pimeämmällä pilvellä usein on\n    kirkas hopeareuna. Semmoinen reuna on vielä nytkin siinä\n    synkässä pilvessä, mikä nousi armaan isänmaamme taivaalle.\n    Se on kasvava kirkkaudessa, suuren runoilijamme ennustus\n    'kerran laulus, synnyinmaa, korkeemman kaiun saa' on\n    toteutuva! Älkäämme epäilkö!\"\n\nTammikuun lopulla 1905 Rosendal pääsi palaamaan isänmaahansa ja sai\nmyös takaisin entisen virkansa.\n\nHän oli yksi niitä harvoja, jotka jo aikaisin, ennen maailmansodan\nalkamista uskalsivat ajatella Suomen täydellistä riippumattomuutta.\n-- Kun hän elokuun lopulla 1914 saapui Ouluun ja tapasi asemalla\npoikansa, maisteri Lauri Rosendalin, tarttui hän tämän käteen\nlausuen: \"Syttynyt on sota julma!\" ilmaisten katseellaan\njatkoksi: \"Saadaanpa nähdä, eikö meidänkin asiamme lopultakin ota\nselvitäkseen.\" Ja toukokuun alussa 1917 hän tyttärelleen Ailille\nkirjoittamassaan kirjeessä sanoi: \"Yhä selvemmäksi käy täälläkin\nkaikille ajatteleville, että meidän täytyy päästä irti Venäjästä.\"\n\nSynnyinmaansa laulun \"korkeinta kaikua\" hän ei kuitenkaan kuullut,\nsen täydellistä itsenäisyyttä hän ei saanut nähdä, mutta eipä\nmyöskään kansansa suurinta häpeää. Jumala korjasi hänet pois lokakuun\n21. p:nä 1917 -- ennenkuin myrsky puhkesi, ennenkuin nousi se synkkä\npilvi, jossa sittenkin oli kirkas hopeareuna, mikä ennusti uuden\npäivän koittoa.\n\n\n\n\nAktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aika.\n\n\nEdellisestä selviää, että Suomen aktiivisella vastustuspuolueella\nja Voima-liitolla, joihin tässä teoksessa jo aikaisemmin olemme\ntutustuneet, oli hyvin muokattu maaperä Oulussa ja yleensä\nPohjois-Suomessa.\n\nOulussa sovitti Voima-liiton ohjelmaa käytäntöön rohkea ja innokas\naktivisti, entinen merimies, sittemmin konttoristi _Juho Piirainen_.[4]\nHänen 250-miehiseen komppaniaansa kuului myös joukko Oulun\nkoulupoikia, joista sitten tuli jääkäriliikkeen eturivinmiehiä.\nIsänmaan puolesta paljon tehnyt ja paljon Voima-liiton kiertävä\nneuvoja, silloinen kapteeni, sittemmin Oulun läänin maaherra Matti\nvon Nandelstadh on kirjoittajalle riemumielin kertonut, kuinka\nhän kerran saapuessaan neuvonta- ja tarkastusmatkalle Ouluun näki\nPiiraisen parhaillaan harjoittamassa joukkoaan jäällä Pikisaaren\nja laiturin välillä koko rannan ollessa katselijoita mustanaan.\nIhmeellistä tässä oli myös se, että vaikka harjoitukset olivat näin\njulkisia, ei asia kuitenkaan tullut venäläisten tietoon -- ainakaan\nhe eivät siitä mitään kysymystä nostaneet.\n\nPietarsaaressakin oli täydellinen komppania Voima-sotilaita,[5]\njotka niinikään toimivat peittelemättä. Heillä oli tummansiniset,\nkokardilla varustetut sotilaslakitkin. Ja keskellä päivää\nhe Grafton-kiväärit olalla marssivat harjoituksiin omalle\nampumaradalleen.\n\nOli itsestään selvää, että, kun Suomen aktiivinen vastustuspuolue\nja Voima-liitto olivat syntyneet, Ouluun 1901-1902 perustetun\naseellisen järjestön jäsenet liittyivät tähän liikkeeseen. \"Oulun\naseellinen järjestö\" hajaantui osaksi senkin tähden, että monen sen\njäsenen oli opintojensa vuoksi pakko lukukausien aikana oleskella\nHelsingissä. Näin oli laita Kaarlo Hällforsin, Leino Pentzinin, Väinö\nKokon ja monen muun.\n\nHelsingissä oleskellessaan Leino Pentzin joutui m.m. serkkunsa,\nuusmaalaisen ylioppilaan _Edvin Johannes Gahmbergin_ yhteyteen.\nTämä kuului Suomen aktiivisen puolueen taistelujärjestöön.\nSyksyllä 1904 hän kääntyi Pentzinin puoleen pyytäen tätä keräämään\npohjalaisista ylioppilaista aktiivisen toiminta-ryhmän, jossa\nolisi viisi 5-miehistä alaryhmää, siis yhteensä 25 miestä. Kunkin\nalaryhmän päällikkö saisi tuntea vain omat miehensä ja näiden viiden\nalaryhmän ylemmän päällikön; tämä taas vuorostaan tuntisi ainoastaan\nyhden korkeimmista, puolueen taistelujärjestön johtoon kuuluvista\npäälliköistä.\n\nNoudattaen serkkunsa kehoitusta Pentzin saikin tuollaisen ryhmän\nsyntymään. Pääasiallisesti siihen kuului Oulun aseellisen järjestön\nmiehiä. Niinpä Kaarlo Hällfors, Algot Kariniva, Väinö Kokko,\nLeino Pentzin ja Kalle Tegström muodostivat yhden alaryhmän.\nRyhmän miehillä oli käsiaseet, joita osaksi saatiin ilmaiseksi. He\nliittyivät ylioppilaiden ampumaseuraan, jonka jäsenet harjoittelivat\nOulunkylän ampumaradalla, missä Eugen Schaumankin oli mukana\npistooli-ammunta-kilpailuissa. Aktiivisen vastustuspuolueen\ntaistelujärjestöllä oli eräässä Helsingin lähellä olevassa\nsaaristohuvilassa oma pommitehdaskin. Kysymyksessäolevan pohjalaisen\n25-miehisen ryhmän päällikkönä oli lyhyehkön ajan Leino Pentzin; sen\njälkeen valittiin tähän toimeen Kaarlo Hällfors.\n\nYksityisiä jäseniä lukuunottamatta ei ryhmällä kokonaisuudessaan\nsentään tullut olemaan paljon merkitystä muulloin kuin suurlakon\naikana syksyllä 1905, jolloin se Suomen aktiivisen vastustuspuolueen\nkeskusjohdon määräyksestä vaikutti melko tehoisasti lakon syntyyn.\nMyös suurlakon jälkeen se kerran mobilisoitiin silloin, kun\nHelsingissä pantiin toimeen mielenosoitus poliiseja vastaan; oli\nmäärätty, että jos poliisit hyökkäisivät, olisi komennettaessa\nammuttava.\n\nYksi ryhmän jäsenistä nim. sen päällikkö, nykyinen Oulun kaupungin\nviskaali Kaarlo Hällfors toimi kuitenkin kaiken aikaa sangen suurta\nrohkeutta ja kylmäverisyyttä kysyvissä tehtävissä.\n\nAktiivinen vastustuspuolue piti kaiken aikaa silmällä Suomen\nsaattamista itsenäiseksi, ja muokatakseen tämän korkean päämäärän\nsaavuttamiseksi maaperää varsinaisen kansan keskuudessa se lähetti\njärjestöönsä kuuluvia ylioppilaita maaseudulle esitelmöimään ja\nsamalla hankkimaan puolueelle luotettavia asiamiehiä. Muiden ohessa\nKaarlo Hällfors ja E. J. Reinilä[6] liikkuivat yllämainitussa\ntarkoituksessa etupäässä Kajaanin kihlakunnassa. Esitelmöitsijäin\nilmituomat ajatukset, jotka olivat monellekin maan uumenissa eläjälle\njotakin aivan uutta ja silloisen venäläissorron vallitessa todella\nhämmästyttävän rohkeita, miltei uskomattomia, saivat kuitenkin\nosakseen melko paljon ymmärtämystä -- joskin myös epäilijöitä oli.\n\nKohta tämän jälkeen Hällfors joutui vieläkin tulenarempiin\ntehtäviin. Kun näet Suomen aktiivinen vastustuspuolue ennen Moskovan\nkapinaa (joulukuussa 1905) oli ottanut hankkiakseen Venäjän\nvallankumouksellisille aseita, niin hän osti Helsingin asekaupoista\nkiväärejä, pistooleja, panoksia ja tulilankaa 200,000 ruplan arvosta\nlähettäen ne rautatavarana eri osoittein rautateitse Viipuriin sekä\nkäyden toisinaan samoilla asioilla siellä itsekin. Viipurilaisia\naktivisteja hän ei kuitenkaan tuntenut, vaan ainoastaan jätti tavarat\nmääräpaikkoihin.\n\nPaljon oli Hällforsilla todella puuhaa näiden aselähetysten\nhankkimisessa ja perilletoimittamisessa. Niinpä esim. sytytyslangan\npalamisnopeuden selvillesaaminen aiheutti tuskaa ja vaivaa, saattaen\nhänet samalla sangen epäilyttävään valoon. Lankaa oli ostettava\nsuuret määrät, ja sen palamisnopeuden piti olla tarkoin määrätty.\nSentähden Hällforsin täytyi päiväkausia tehdä kokeita useissa\nhelsinkiläisissä liikkeissä. Tämä myös todistaa, millä huolella hän\nsuoritteli saamiaan tehtäviä.\n\nMoskovan kapinan jälkeen Kaarlo Hällfors sai äkkiarvaamatta kolme\nVenäjän vallankumoukselliseen puolueeseen kuuluvaa vierasta\nluoksensa Huvilakadun 10:nteen. Näistä oli kaksi puolalaista\nylioppilasta, mies ja nainen, ja kolmas oli vanhahko latvialainen,\nhienosti sivistynyt Krause-niminen insinööri. Kaikki he olivat\nhyvin tummia; tytölläkin oli pikimusta tukka. Luonnollisesti heidät\npiti kiireen kaupalla tehdä tuntemattomiksi. Heti ensimmäisenä\nyönä olikin Hällforsin asunnossa kova \"pyykinpesu\", sillä tytön\nja nuoremman miehen hiukset oli vaalennettava hieromalla niitä\n5-prosenttisella vetysuperoksidiliuoksella. Koko yö puuhattiin\npesten tytön tukkaa! Myöskin nuoremman herran tukka ja parta saatiin\njonkin verran vaalenemaan. Vieraat asuivat sitten melkein kolme\nkuukautta Huvilakadun 10:nnessä, ja Hällforsin täytyi hankkia heille\ntalvipuvutkin, kun he syksyllä tullessaan olivat olleet vielä\nkesäpukimissa. Vieraittensa takia Hällfors joutui taloudellisestikin\nvaikeaan asemaan. Mutta kahden kuukauden kuluttua hänen holhokkinsa\nsaivat runsaasti rahaa, ja silloin he vuorostaan kustansivat kaiken.\nKäytiin konserteissa y.m.; ja vähitellen he loivat \"kansainvälisen\"\nkielenkin, jonka avulla isäntä ja hänen vieraansa saattoivat\njotenkuten ymmärtää toisiansa.\n\nHällfors noudatti jo tällöin tuota aktivistien tunnettua sääntöä:\n\"Vaitiolo on kultaa.\" Tarpeettomasti ei puhuttu salaisista asioista\nedes luotettavimmille aatetovereille. Niinpä tapahtui kerran,\nettä kun Väinö Kokko tuli tervehtimään Kaarlo Hällforsia, vieraat\nsattuivat olemaan yksin kotona. Kun Kokko, joka ei Hällforsin\nvieraista tiennyt mitään, astui sisään, kohtasi häntä varsin\nkumma näky: Ystävän huonekuntalaiset oudoksuttivat häntä jo\nsellaisinaankin, mutta kun nämä päällepäätteeksi kaikki ojensivat\npistoolinsa Kokkoa kohti, niin ei sovi tuon jäyhän pohjanpojan\nsäpsähdystä ihmetellä. Pian kuitenkin tilanne selvisi. Ja tämän\njälkeen Kaarlo Hällfors uskoi Kokolle koko asian. Samana päivänä oli\nKokko Hällforsin ja hänen vieraittensa luona iltaa viettämässä.\n\nKuten edellisestä olemme huomanneet, muodostui vanhempi aktivismi\nOulussakin erinomaiseksi kouluksi niille miehille, joiden oli\nastuttava sen perijän, jääkäriliikkeen etunenään.\n\nSuurlakkoa seuranneena uuden taantumuksen aikana valtasi vähitellen\nmonen entisen aktivistin mielen raskas masentuminen. Vaikka\nvarhaisemman taistelun aika oli tuonutkin monta tappiota ja ollut\nmuutenkin raskasta, niin sen tuoksinassa mielet olivat sentään\npysyneet lujina, ja olihan voittojakin saatu: Bobrikoffin kaatuminen,\nvenäläisen asevelvollisuus-asetuksen peruutus ja suurlakon\nsaavutukset. Mutta kun tuli uusi taantumus, joutui, kuten sanottu,\naktiivinen toiminta kokonaan lamaan. Suomi sai uuden Bobrikoffin,\nlahjakkuudessa tätä heikomman, mutta yhtä häikäilemättömän ilkeän\nSuomen-syöjän, ja -- mikä pahinta -- perustuslaillisuuskin rupesi\nkannaltaan peräytymään. Juuri tämän toimettomuuden ja toivottomuuden\nvalossa Suomen tulevaisuus näytti mitä synkimmältä.\n\nMutta keskellä yltyvää pimeyttä alkoivat maailmansodan salamat\nvälähdellä. Silloin myös usko ja toivo ja rohkeus valtasivat Suomen\nnuorison parhaimmiston.\n\n\n\n\nJÄÄKÄRILIIKKEEN-AIKAINEN TOIMINTA OULUSSA JA SEN YMPÄRISTÖSSÄ.\n\n\n    Ei koita yösi Suomi; jo päiväs tullut on:\n    Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon.\n    Nuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs\n    ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.\n\n                                 Kaarlo Kramsu.\n\n\n\nVärvärien värväri lähtee Pohjois-Suomeen.\n\n\nEräänä päivänä lokakuun alussa 1915, kun maisteri _Arvi Korhonen_ istui\nasunnossaan Ratakadun 19:nnessä kirjallisten töittensä ääressä,\ntuli hänen luokseen eräs sittemmin hyvin tunnettu aktivisti alkaen\nhermostuneena kertoa, että juuri oli päätetty lähettää \"alas\" 2000\nmiestä niiden parin sadan ylioppilaan lisäksi, jotka sinne edellisenä\nkeväänä olivat menneet, ja pyytäen, että Korhonen Pohjanmaan\noloja ja henkilöitä tuntevana lähtisi sinne värväystä järjestämään.\nKorhonen vastasi heti, ettei hän tuntenut tämänhetkistä tilannetta\nniin hyvin, että voisi ilman muuta ryhtyä asiassa myötävaikuttamaan.\nNiin kauan kuin uhkayritys oli rajoittunut vain herrasmiehiin,\narveli Korhonen, oli se kaikin puolin kannatettava, sillä jos\nse epäonnistuisikin, ei siitä sen pienuuden vuoksi olisi maalle\nkovinkaan huomattavaa vahinkoa, ja sivistyneet miehet tulisivat aina\ntoimeen, vaikkapa jäisivätkin iäkseen maanpakolaisuuteen. Mutta\njos yritystä ryhdyttäisiin laajentamaan, täytyisi ennakolta olla\nvarmuus siitä, ettei koko maata syöstäisi turmioon ja ettei myöskään\nkansanmiehiä kevytmielisesti saatettaisi kurjuuteen.[7]\n\n\"Mutta jos yritys onnistuu\", huomautti vieras, \"niin sen\nalkuunpanijoista tulee suuria miehiä!\"\n\n\"Se asianpuoli on minun mielestäni vailla kaikkea merkitystä!\"\nvastasi Korhonen kulmiaan rypistäen.\n\nKun keskustelusta ei näyttänyt tulevan sen valmiimpaa, pyysi\ntiedustelija Korhosta saapumaan Ostrobotnialla[8] pidettävään\nylioppilaskokoukseen.\n\nTämä lupasikin tulla, vaikka samalla huomautti pitävänsä asiaa\nsuurehkossa kokouksessa pohdittavaksi liian arkaluontoisena.\n\nJa niin oli samana iltana Pohjois-pohjalaisen osakunnan\nkokoushuoneessa kokous, josta Korhonen sanoo, että se oli sekavimpia,\nmissä hän koskaan on ollut mukana. Saapuvilla oli parikymmentä\nosakuntalaista, niiden joukossa Sven Donner, Esko Riekki, Eljas\nVäyrys-vainaja, Jussi Itkos-vainaja, Aarno Malin, Ilmari Heikinheimo\nsekä eräs silloinen, kiihkeäksi liittolaisystäväksi tunnettu\nosakunnan johtohenkilö, myöhemmin huomattava poliitikko.\n\nKun Korhonen näki viimeksimainitun olevan läsnä, oli hän hypähtää\nilosta ilmaan ajatellessaan, että jos kerran tuo \"anglomaani\",\njoka oli kiihkeästi halventanut Saksaa jokaisessa sopivassa ja\nsopimattomassa tilaisuudessa, nyt oli mukana neuvottelemassa,\nmiten kotimaakunnan miehiä saataisiin lähtemään L.L:ään,[9] niin\nsilloinhan tilanteen täytyi olla niin selvä, ettei kukaan enää\nvoinut epäröidä. Pian kuitenkin ilmeni, ettei \"anglomaanilla\" ollut\naavistustakaan kokouksen tarkoituksesta. Kuka \"älyniekka\" lieneekään\nhänet sinne kutsunut!\n\nKokous alkoi. \"Anglomaani\" piti tunninmittaisen suurvaltiollisen\nesitelmän, jonka loppupontena oli: _Suomalaisten on pysyttävä\nkylminä_. -- On jo tehty _se varomattomuus, että Saksaan on lähetetty\nnuoria herkkäuskoisia. -- Mies, joka siellä hoitaa suomalaisten\nasioita (= Wetterhoff), on sellainen, ettei hänen taskuunsa voi uskoa\nedes 25 penniä_ -- j.n.e.\n\nSeurasi yleinen ällistys: Tällainen alustusko tarvittiin, kun oli\nkeskusteltava värväyksen järjestämisestä! Kun esitelmän jälkeen\nkaikki pysyivät vaiti, pyysi maisteri[10] Arvi Korhonen puheenvuoron.\nHän ilmoitti yhtyvänsä siihen, että asioita oli harkittava kylmästi,\nmutta hänen mielestään oli toimittava niin, että käytettäisiin kaikki\nmahdollisuudet ja ettei toistaiseksi mitään mahdollisuutta lyötäisi\numpeen, niin että kaikki jäisi vain yhden kortin varaan. Lopuksi\nKorhonen ihmetteli, miksi kokous oli aloitettu tällä tavoin, kun sen\ntarkoitus kuitenkin oli vallan toinen.\n\nSven Donner lausui siihen:\n\n\"Oikeastaanhan meidän pitäisi neuvotella värväyksen järjestämisestä\nPohjanmaalle.\"\n\nSilloin tuli esitelmöitsijän vuoro hämmästyä. Hän katsoi kelloaan,\nnousi ylös ja alkoi lähteä pois, koska hänellä muka oli kiire\nmuualle. Tällöin Korhonen riensi pyytämään häneltä selvitystä\nsiitä, eikö olisi käytettävä hyväksi sitäkin mahdollisuutta, minkä\nkehittämisestä aiottiin kokouksessa keskustella. Mitään selvää\nvastausta antamatta \"anglomaani\" poistui kiireesti huoneesta.[11]\n\nKeskustelua jatkettiin. Sen kuluessa Sven Donner ja muut läsnäolijat\nvaativat Korhosta lähtemään Pohjanmaalle. Tämä kuitenkin aluksi\nkieltäytyi, kosk'ei ollut saanut mielestään riittäviä tietoja\ntilanteesta. Pitäisi olla -- arveli hän -- varmat takeet siitä, että\nsotaopetus leirillä kävisi suomeksi ja että miehet saisivat vapaan\nmatkan Amerikkaan siinä tapauksessa, että paluu Suomeen kävisi heille\nmahdottomaksi. -- Korhonen puolestaan ehdotti Esko Riekkiä, mutta\ntämä kieltäytyi siitä syystä, että hänellä oli tuttavia vain Oulussa\nja että, jos hän ilmestyisi sinne keskellä lukukautta, se tietenkin\nherättäisi erikoista huomiota.\n\nLopputulokseksi tuli, että Korhonen lupautui lähtemään sillä ehdolla,\nettä asian johtomiehet antaisivat hänelle yksityisesti kaikki\ntarpeelliset selitykset ja tiedot.\n\nSopimuksen mukaan Korhonen meni seuraavana aamuna Sven Donnerin\nasuntoon, missä myöskin Kai Donner oli läsnä. Neljäntenä oli\nsaapuvilla Rainer Sopanen. Korhoselle vakuutettiin tällöin,\nettä opetus leirillä kävisi suomeksi, että miehistä yrityksen\nmahdollisesti epäonnistuessa pidettäisiin huolta, niin että halukkaat\ntoimitettaisiin Amerikkaan, että Wetterhoff jo oli poistettu\nsuomalaisten asiain johdosta j.n.e.[12]\n\nSyntyneessä keskustelussa Korhonen sanoi luulevansa, ettei kiinteätä\ntalonpoikaisainesta saataisi ottamaan osaa näin epävarmaan\nyritykseen; sentähden huomio olisi kiinnitettävä etupäässä\nitsellismiehiin, siis tukkilaisiin, tehdaskeskusten työväkeen y.m.s.\nKullakin tällaisella paikkakunnalla olisi saatava asian puolelle\njoku paikkakuntalaisten luottamusta nauttiva henkilö, joka sitten\napulaistensa avulla järjestäisi värväyksen paikallisten olojen\nmukaan. Lähimmäksi tehtäväkseen Korhonen siis katsoi tällaisten\n_yliasiamiesten_ hankkimisen. Hän ilmoitti läsnäoleville tuntevansa\nsekä Oulun että Kajaanin seuduilla sellaisiksi sopivia henkilöitä.\nKun Korhosen mielestä oli aivan välttämätöntä, että tällaisessa\nasiassa kaikki puolueet olisivat edustettuina, aikoi hän erikoisesti\nkoettaa saada joitakuita sosialistejakin mukaan. Tätä suunnitelmaa\nläsnäolijatkin pitivät tarkoitustaan vastaavana.\n\nAsian käytännöllinen puoli järjestettiin seuraavasti: Korhonen,\nkuten hän on muistavinaan, sai mukaansa 2000 mk. Miestenlähetys\noli heti aloitettava; kullekin menijälle oli annettava Kemiin\nkulkemista varten 50-75 mk; näiden oli otettava talvivarusteet\nmukaan. Kemin asemalla olisi vastaanottajalla merkkinä savuke\nvasemmassa suupielessä ja nenäliina vasemman käden ympärillä. Lisää\nrahoja saataisiin kirjeellisesti Kai Donnerilta. Noin viikon perästä\nKorhosen matkan jälkeen kävisi hänen hankkimiensa asiamiesten luona\ntoinen helsinkiläinen henkilö.\n\nKun tiedettiin, että Kemin etappi huolehti ylikuljetuksesta,\nei Korhosen tarvinnut kiinnittää huomiotansa tähän kaupunkiin.\nMutta saadakseen asian alulle Rovaniemellä[13] päin hän ennen\nmatkallelähtöään kirjoitti tuomari Arvi Ahmavaaralle pyytäen tätä\nsaapumaan Ouluun neuvottelemaan hänen kanssaan \"vesioikeusasioista\".\nLeino Pentziniltä Ahmavaara saisi tietää Korhosen osoitteen.\n\nNäin valmistauduttuaan Korhonen lähti Oulun-matkallensa lokakuun\n11. p:nä.[14] Hän tiesi ennakolta, että samassa junassa ja samoilla\nasioilla matkustaisi myöskin kirjailija Kyösti Wilkuna Kai Donnerin\nkehoituksesta Nivalaan. Korhonen oli kyllä aikaisemmin esitetty\nWilkunalle, mutta tämä nähtävästi ei sitä muistanut. Ja kun Wilkunan\nseurassa oli eräs outo herra, meni Korhonen vasta Seinäjoen asemalla\nhänen puheilleen esittäytyen. Keskustellessaan yhteisestä asiastaan\nmolemmat sanoivat arvelevansa, ettei kovinkaan suurta joukkoa\nsaataisi värvätyksi. Wilkuna piti varmana, että hän Nivalasta sentään\nsaisi kolme neljä miestä; hän muuten aikoi puhutella etupäässä\ntalollisten poikia. -- Matkaansa varten Wilkuna oli tri Sivéniltä\nsaanut lainaksi browning-pistoolin, jonka koneistoa hän ei vielä\ntuntenut. Vaunun ulko-ovien välissä Korhonen sentakia hänelle näytti\npistoolin rakenteen.\n\nKorhonen oli tarkoin harkinnut, miltä kannalta hän esittäisi\nasian niille henkilöille, joiden puoleen hän kääntyisi, jottei se\ntuntuisi liian yltiöpäiseltä. Hän päätti huomauttaa, että Suomen oli\nmahdotonta odottaa Venäjältä enää mitään hyvää; että maailmansota\noli luonut tilanteen, jota suomalaisten olisi käytettävä hyväkseen,\nelleivät tahtoisi päälleen jälkipolvien kirousta; että Saksa\nvarmasti voittaisi(!). Edelleen hän päätti sanoa, että jos taas ei\nonnistuttaisi, niin eipä menetettäisikään enempää kuin muutenkin\nmenetettäisiin, mutta että joka tapauksessa olisi annettu velvoittava\nesimerkki jälkipolville; sitäpaitsi olivat kaikki johtavat piirit(!)\nyrityksen takana. Lopuksi Korhonen katsoi olevan syytä viitata siihen\nsangen todennäköiseen mahdollisuuteen, että, kunhan vain suomalaisten\nmieliala tulisi selvästi näkyviin, Ruotsi yhtyisi sotaan Venäjää\nvastaan.\n\nJokseenkin tähän tapaan hän sitten puhuikin kaikille mainiten myöskin\nvenäläisten hirvittävän evakuoimissuunnitelman.\n\nKorhosen ensimmäinen pysähdyspaikka oli _Ruukki_. Siellä hän oli yötä\nerään sukulaisensa luona. Tämä oli niin kiihkoisa entente-ystävä,\nettei Korhonen lainkaan kertonut hänelle asioistaan, mutta sukulainen\narvasi kuitenkin osapuilleen, millä matkoilla hänen vieraansa\noli. Sitävastoin Korhonen esitti asiansa sahanomistaja _Lauri\nPentzinille_, jonka hän entuudestaan tunsi ja jonka avulla hän toivoi\nsaavansa värvätyksi m.m. sahan työmiehiä. Tulos oli laiha: Pentzin ei\nasemansa vuoksi sanonut voivansa itse tehdä mitään. Korhonen kehoitti\nhäntä sentään hankkimaan jonkun toisen sopivan henkilön ja sitten\ntiedustamaan Oulussa olevalta veljeltään Leino Pentziniltä, mitä\nsillä hetkellä olisi tehtävä.\n\nOulussa Korhonen meni ensiksi silloisen kansakouluntarkastajan,\nmaisteri Leino Pentzinin luo. Tämä oli omasta puolestaan heti\nvalmis tekemään, mitä suinkin saattoi, mutta piti kuitenkin asian\ntoteuttamista erittäin vaikeana. Pentzinistä oli Oulussa myöhemminkin\njääkäriliikkeelle paljon hyötyä.[15]\n\nSitten Korhonen meni tapaamaan viskaali _Kaarlo Hällforsia_ eli\n\"Äseliusta\",[16] josta sitten tuli _Oulun tärkein etappimies_.\n\"Äselius\" näytti jo tuntevan koko asian, koska hän keskeytti Korhosen\nmuutenkin lyhyen \"lähetyspuheen\" lausuen:\n\n\"Sano suoraan, mitä on tekeillä!\"\n\nJa sitten heti sen jälkeen:\n\n\"Onko sinulla rahoja miesten matkarahoiksi?\"\n\nAsia oli täten Kaarlo Hällforsiin nähden selvä, ja pian hänestä tuli,\nkuten sanottu, A.K:n Oulun-pääasiamies.[17]\n\nKun Korhosen päämääränä varsinkin Oulussa oli saada myös sosialisteja\nmukaan, laati hän Leino Pentzinin kanssa tätä tarkoittavan\nsuunnitelman; ja niin päätettiin pyytää tuomari P. W. Snellmania\npuhumaan asiasta vaatturimestari Jaakko Kemppaiselle. P. W. Snellman\noli näet Kemppaisen hyvän ystävän ja aktivistitoverin, silloin\nRovaniemellä asustavan maisteri Seth Snellmanin veli, jotenka hänen\ntoivottiin parhaiten voivan vaikuttaa Kemppaiseen. Korhonen ja Kaarlo\nHällfors menivät yhdessä Snellmanin luo, jota \"värvärien värväri\" ei\naikaisemmin tuntenut. Hällfors vetäytyi syrjään, ja Korhosen oli taas\nluettava \"läksynsä\". Kuuntelija oli \"harvasanainen, kuiva juristi\".\nVähitellen hän kuitenkin vilkastui, alkoi kävellä edestakaisin ja\nsuostui pyyntöön. Niinikään Snellman lupasi omasta puolestaan avustaa\njääkäriliikettä.\n\nKorhosen kirjettä noudattaen oli varatuomari Ahmavaara saapunut\nOuluun. Korhonen tiedusteli tällöin Pentziniltä, saisiko Ahmavaara\ntulla tämän luokse Korhosen kanssa neuvottelemaan, mihin Pentzin\nsuostuikin. Kun varovaisuussyistä ei tahdottu käyttää puhelinta, meni\nKorhonen Piiparin matkustajakodissa majailevaa Ahmavaaraa kutsumaan,\nmutta he selvittivätkin asiansa jo siellä. Tällöin Ahmavaara lupasi\nyrittää Rovaniemellä.\n\nEsiintyipä \"värvärien värväri\" jo itsekin värvärinä. Helsingissä\nolivat näet toverit kehoittaneet Korhosta muitta mutkitta lähettämään\nLockstedtin leirille luokkatoverinsa _Arvo Thauvónin_, joka tällöin\noli kotonaan Pudasjärvellä. Korhonen kutsuikin hänet puhelimitse\nOuluun. Thauvón oli heti valmis tulemaan, tehden sitten tuon\n12-peninkulmaisen matkan polkupyörällä lokakuisessa kelirikossa.\nSaavuttuaan hän tiedusteli asiaa. Korhonen vastasi sen koskevan\npuutavaraliikettä ja paikansaantia sekä pitkää matkaa -- pitempää\nkuin Viipuriin. Kun toverukset olivat Leino Pentzinin asunnossa tähän\ntapaan jutelleet kymmenisen minuuttia, niin Thauvón lupasi lähteä,\nkun ensin oli käynyt kotonaan asioitansa järjestämässä. Tämä uljas\npoika sai sittemmin Mouhulla yhtä komean kuoleman kuin oli itsekin\nkomea.\n\nPari päivää Oulussa oltuaan Korhonen jatkoi laivassa matkaa\nMuhokselle ja sieltä kotiinsa omalla hevosella, jonka oli kutsunut\nvastaansa. Kotonaan, Utajärven Niskanjoen Kangas-Korholassa hän\nviipyi vain yönseudun. Hän tietysti kertoi vanhemmilleen, millä\nasioilla liikkui, mutta varoitti isäänsä vielä ryhtymästä muuhun kuin\nhiljaiseen mielialan valmisteluun, koska hän itse hyvissä ajoin ennen\njoulua saapuisi kotiin ja koettaisi ryhtyä värväämään.\n\nVaikk'ei Korhonen Utajärvelle poiketessaan puhunut asiasta\nkenellekään sellaiselle, joka olisi juorunnut, oli kuitenkin heti\nlevinnyt huhu, että Korhonen oli saksalaisen upseerin kanssa ajanut\nautolla Kajaaniin ja vain sydänyöllä pistäytynyt kotonaan. Sillä\ntavalla siihen aikaan puheita syntyi!\n\nUtajärveltä Korhonen kiiruhti Kajaaniin. Hänen sikäläisistä\ntoimenpiteistään kerromme myöhemmin Kajaanin etapin vaiheita\nkuvatessamme.\n\nKajaanista Korhonen palasi suoraan Helsinkiin viivyttyään matkalla\nvain tasan viikon. Muuan kirjallinen työ näet pakotti häntä\nkiirehtimään. Ylioppilastalolla, joka tästä lähtien oli tavallinen\nneuvottelupaikka, Korhonen teki Kai Donnerille selvää matkansa\ntuloksista.\n\nJätämme nyt maisteri Arvi Korhosen vähäksi aikaa kirjallisen työnsä\nääreen tutustuaksemme häneen taas kohta värvärinä ja Kyösti Wilkunan\ntoverina Utajärven Kangas-Korholassa.\n\n\n\n\nVaikeudet ja menetelmät.\n\n\nEnnenkuin yksityiskohtaisesti syvennymme siihen itsenäisyys-työhön,\njota Oulussa ja sen ympäristöpaikkakunnilla tehtiin etupäässä\nvärväyksen alalla, on syytä kiinnittää huomiota niihin suuriin\nvaikeuksiin, joita tämä työ toi mukanaan sekä myöskin työssä\nnoudatettuhin menetelmiin. Tarkoituksenamme ei ole arvostella, kuinka\nharkittua ja kuinka hyvin järjestettyä kysymyksessäoleva värväystyö\noli, sillä perästäpäin on aina helppo huomata puutteellisuuksia,\njäljestäpäin kykenee kuka tahansa neuvomaan.\n\nMitä ensinnäkin tulee vaikeuksiin, niin on huomattava, että\nvärväystyö oli suoritettava kaikkialla vaanivan vihollisen leirissä.\nVenäjän santarmilaitoksen jäseniä vilisi Suomessa ja se oli myös\nitse asiassa hyvin järjestetty, osaten palkata paikallisen väestön\nkeskuudesta riittävän määrän kurjia apureita. Pohjois-Pohjanmaalla\ntoimi sitäpaitsi noin 2000:n miehen vahvuinen rajavartiosto, joka,\nkuten olemme nähneet, muodosti yhtenäisen vartioketjun Lapista\nKokkolaan saakka. Keski- ja Etelä-Suomeen oli sijoitettu suuria\nvenäläisiä joukko-osastoja, joiden päällystö ei suinkaan luottanut\nsuomalaisiin, vaan vainusi kaikkialla kapinahenkeä ja luonnollisesti\ntuki santarmiston ja sen suomalaisten kätyrien työtä.\n\nMutta raskainta ja vaikeinta oli värväreille epäilemättä omien,\nkunniallisten kansalaisten ymmärtämättömyys ja kylmyys sekä itsekäs\nasiaansuhtautuminen. Värväri käsitti pyhän tehtävänsä, mutta raskasta\noli, kun hänen täytyi omienkin kansalaistensa keskuudessa hiipiä kuin\npahantekijä ja yleensä tehdä työtänsä mitä suurimmassa salaisuudessa.\nVärväri sai monta kertaa kokea, että häntä pidettiin suorastaan\nisänmaankavaltajana tahi ainakin houkkiona, jonka toiminta muka\nsaattoi syöstä maan ja kansan perikatoon.\n\nOlipa sellaisiakin, jotka kyllä ymmärsivät jääkäriliikkeen\nisänmaallisen merkityksen, mutta jotka itsekkäässä mielessä\ntekivät laskelmia harkiten kumman puolelle olisi edullisempi\nasettua. Nuoremmat miehet olivat yleensä taipuvaisempia hyväksymään\njääkäriliikkeen, kun taas keski-iän miehissä tavattiin paljon\nkieroa kaksinaamaisuutta. Ja varsinkin jos pitäjien luottamusmiehet\nensin alkoivat pelkurimaisesti epäröidä, niin se aiheutti laajoissa\npiireissä samaa luihua jahkailua, jotavastoin vaikuttavassa\nasemassa olevien suora ja rohkea esiintyminen herätti vilpittömän,\nisänmaallisen mielialan heidän ympäristössäänkin. Yleistä oli\nmyöskin, että suuremmissa keskuksissa, esim. kirkonkylissä, ilmeni\npaljon enemmän epäröintiä ja omahyväistä asian arvostelua kuin\nsyrjäseuduissa.\n\nVärvärien vaarallisimpia vihollisia olivat myös juorupuheet, joilla\nnäytti olevan siivet kaikkialla. Vain todelliset aktivistit osasivat\npitää suunsa kiinni.\n\nMitä tulee värväystyön järjestämiseen, oli se epäilemättä hyvin\nsuunniteltu. Maa oli jaettu, kuten tiedämme, 87:ään piiriin, joissa\nkussakin piti olla määrätyt värvärit. Tavattoman kiireen takia\nei suunnitelmaa liene kuitenkaan saatu käytännössä täydellisesti\ntoteutetuksi, jotenka värväystyö lienee monin paikoin jäänyt\nmuutamien asiaaninnostuneiden paikkakuntalaisten ja Saksasta\nkomennettujen jääkärien varaan. Näin ollen ei kaikilla värväreillä\nvoinut olla tarkkoja ja yhdenmukaisia ohjeita. Sattuipa joskus\nniinkin, että miehiä värvättiin aivan väärin perustein: heille\nluvattiin muka \"hyviä työansioita\" -- eikä pääasiasta puhuttu mitään.\nEtappikeskuksissa oli tällaisia erehdyksiä peräti paha selvittää.\n\nOli myös värväyskeskuksia, joissa oli joko yksi tai useampia\nvärväreitä, jotka sitten valitsivat taattuja alavärväreitä.\nPäävärväri rahoitti liikettä ja saattoi alavärvärien tietoon\nHelsingissä sijaitsevan Aktiivisen Komitean eli n.s. A.K:n\nantamat ohjeet. Usein alavärvärit lähettivät miehensä suoraan\netappikeskuksiin, kuten Kemiin, Tornioon, Tervolaan ja Muurolaan;\ntoisinaan taas päävärvärit välittivät miesten kuljetusta eteenpäin,\njakaen menijöille matkarahoja ja antaen ohjeita.\n\nErittäin tehoisaksi osoittautui se tapa, että sellainen alavärväri,\njoka itsekin oli päättänyt lähteä Lockstedtiin, värväsi mukaansa\nsuuremman tai pienemmän joukon; tällöin saattoi alavärväri, kun\nhän itsekin samalla hävisi, esiintyä rohkeammin ja avomielisemmin\nsekä myöskin vedota omaan esimerkkiinsä. Oli muuten lausuttu\ntoivottavaksi, että Saksaan menevät alavärvärit, mikäli mahdollista,\nkoettaisivat saada mukaansa noin 10 miestä.\n\nVärväysjärjestykseen kuului, että samalla paikkakunnalla toimivien\nvärvärien tuli yleensä karttaa toisiansa. Niinpä saamme nähdä, että\nesim. Oulussa oli värväreitä, jotka eivät tietäneet toisistaan mitään.\n\nJos oli jääkärin polku raskas, niin värvärin ja etappimiehen tie\noli vieläkin raskaampi, sillä värväri oli yksin ja kaiken aikaa\nvihollisen keskellä, usein oman kotiväkensäkin väärinymmärtämänä ja\ntuomitsemana.\n\n\n\n\nVÄRVÄRIT JA ETAPPIMIEHET.\n\n\n    He ovat uskoin kyntäneet\n    ja toivoin kylväneet.\n\n             V. A. Koskenniemi.\n\n\n\nAmatus Johansson ja Iikka Castrén.\n\n\nJo aikaisemmin[18] olemme tutustuneet järjestöön, jonka Eero\nKuussaari (Heickell) sai Oulussa syntymään heinäkuussa 1915 ja\njonka keskuksena oli Valion konttori. Tähän järjestöön, kuuluivat\notsakkeessa mainitut aktivistit, konttoristit _Amatus Johansson_\nja _likka Castrén_. Näillä oli hyvin monenlaisia tehtäviä. He\nvärväsivät, he huolehtivat miestenkuljetuksesta, he välittivät\naktivistien postia ja he palvelivat saksalaisten hyväksi\nsuoritettavaa tiedustelutoimintaa. Järjestö pysyi pystyssä aina\ntoukokuulle 1916, jolloin santarmit pääsivät Amatus Johanssonin\njäljille.\n\nJohansson palveli Kirkkokadun varrella sijaitsevassa Högsténin\nherrojen-pukimoliikkeessä, joten paikka oli erittäin sopiva hänen\nsalaisiin tarkoituksiinsa. Nuoret miehet saattoivat näet lainkaan\nhuomiotaherättämättä pistäytyä liikkeeseen häntä tapaamaan.\n\nVihdoin kuitenkin onnistui santarmien päästä Johanssonin puuhien\nperille. Eräänä toukokuun päivänä 1916 keskellä päivää astui joukko\nsantarmeja Högsténin liikkeeseen. Johansson sattui juuri olemaan\nmyymälässä ja katseli heidän tuloaan kaikessa rauhassa.\n\nSantarmit kysyivät:\n\n\"Palveleeko täällä joku konttoristi Amatus Johansson?\"\n\n\"Kyllä palvelee, mutta hän on konttorissa; herrat ovat hyvät ja\nodottavat hetkisen\", vastasi Johansson poistuen myymälästä.\n\nJa santarmit saivat odottaa Johanssonia -- häntä ei kuulunut eikä\nmyöskään tuota nopsajalkaista pientä herrasmiestä, joka \"Johanssonia\"\noli lähtenyt hakemaan.\n\nNoloina lähtivät santarmit hetken kuluttua tiehensä.\n\nMutta saatuaan asiansa kaupungilla järjestetyksi Johansson pakeni\nsitä tietään pohjoista kohden, mennen Vojakkalasta rajan yli\ntoukokuun 9. p:nä.\n\nHän kuului sittemmin Saksan meriesikunnan järjestöön, suorittaen\nsuurella menestyksellä mitä tärkeimpiä tehtäviä.\n\nIikka Castrén taas, joka silloin yksin hoiti Valion konttoria,\naukaisi rohkeasti sen ovet Saksaan-menijöille, jääkäreille ja\nSuomessa toimiville aktivisteille, joten hänen työhuoneestaan\nmuodostui vainotuille erinomainen maja- ja turvapaikka. Sitäpaitsi\nCastrén monin tavoin auttoi Johanssonia tämän vaarallisissa\ntehtävissä.\n\n\n\nKaarlo Hällfors.\n\n\nHällforsista, kuten niin monesta muustakin valveutuneesta\nisänmaanystävästä, oli selviö, että maailmansodan puhjettua --\njos koskaan -- oli tehtävä kaikki voitava Suomen irroittamiseksi\nVenäjästä. Lähempiä tietoja Helsingissä olevien aktivistien ja\nvarsinkin ylioppilasnuorison itsenäisyyshankkeista Hällfors sai\nystävältään, maisteri _Väinö Kokolta_, joka joululomalla 1914\nsaapui Ouluun. Kokko toi mukanaan monistuskoneella jäljennettyjä\nitsenäisyyskysymystä käsitteleviä lentolehtisiä tiedustellen samalla,\nmitä mieltä Hällfors oli suunnittelunalaisista toimenpiteistä.\nVoimme kuvitella, millaisin riemuntuntein Hällfors, joka jo\nnuorena ylioppilaana, kuten olemme nähneet, oli vihkiytynyt Suomen\nitsenäisyysasiaa ajamaan, kuunteli Kokon Helsingin-uutisia.\n\nAlkoi ankara venäläismielisiä kannanilmaisuja vastaan suunnattu\nagitatio. Maaperä Oulun seuduilla osoittautuikin tässä suhteessa\nkiitolliseksi muualla -- paitsi liikemiespiireissä.\n\nElokuun lopulla 1915 Kaarlo Hällfors sai sitten kuulla, että\njääkäripataljoona oli perustettu.\n\nKemin etapin vaiheisiin tutustuessamme tapasimme jo viskaali\nHällforsin täydessä työssä ja toimessa sekä neuvoin että teoin\netappia tukemassa. Samoin tiedämme myös, että hänestä tuli A.K:n\nPohjois-Suomen pääasiamies.\n\nPaitsi sitä, että hän itse värväsi, hän myöskin hankki värväreitä,\ntoimitti Saksaan-menijöitä eteenpäin sekä antoi ohjeita ja neuvoja,\nmissä niitä vain kaivattiin. Myös Kemin etappi neuvotteli usein\nHällforsin kanssa. Tämä tapahtui siten, että hän joko itse matkusti\nKemiin tai että sieltä joku tuli Ouluun. Kaarlo Hällfors hankki myös\nKemin etapille varusteita, kuten suksia, pieksuja, paulakenkiä,\nmoottoriöljyä y.m., sillä niitä ei Kemistä voitu saada niin suuria\nmääriä kuin tarvittiin, eikä niitä sieltä sitäpaitsi olisi aina\nuskallettukaan ostaa. Kun Kemissä toisinaan oli pakko katkaista\nliike, ilmoitettiin siitä Kaarlo Hällforsille, joka puolestaan\nsovitulla tavalla sähkötti asian Sivénille Helsinkiin.\n\nKaiken lisäksi Kaarlo Hällforsin oli vielä huollettava laajan\npiirinsä raha-asiatkin. Saaden A.K:lta rahoja hän rahoitti Kemin\netappia ja kaikkia Oulun piirin sekä alussa Kajaaninkin värväreitä.\nKun A.K. lähetti Ouluun ensin 1500 mk ja sitten 500 mk, niin\nHällfors matkusti Helsinkiin ja ilmoitti, ettei tällaisilla summilla\nsaanut mitään aikaan. Silloin hänelle annettiin mukaan 3000 mk --\nja kaupan päällisiksi nimenomaiset varoitukset, että piti olla\nsäästäväinen! Tämä olikin suurin rahaerä, minkä hän kerralla\nsai. Tavallisesti Arvi Illikainen nouti rahat Kai Donnerilta ja\nvälitti tiedot. Kun insinööri Konstu Pietilä tuli Kemin etapin\nrahastonhoitajaksi, lähetti hän alussa tilitykset joko suoraan tahi\njoskus myös Hällforsin kautta Helsinkiin, mutta lopuksi kaikki\ntilitys vaarallisena ja tarpeettomana kiellettiin. Saamistaan\nvaroista Hällfors piti kuitenkin tarkkaa kirjanpitoa; tämän työn\nsuoritti Helsingius & Poroputaan kassanhoitaja, neiti Aili Nisula\nmerkiten maksetut erät sovituille salanimille mainitun toiminimen\ntilikirjoihin Kaarlo Hällforsin kontolle.[19] Kirjanpito hävitettiin\nkuitenkin heti sen jälkeen, kun Hällforsin, kuten kohta saamme\nnähdä, täytyi jättää isänmaa.\n\nYhteyttä A.K:n ja Hällforsin välillä ylläpidettiin monin tavoin,\njoko niin, että tämä, kuten äsken mainitsimme, kävi itse Helsingissä,\ntai siten, että joku luotettava pohjalainen aktivisti toimitti asiat.\nToisinaan taas A.K. lähetti omia sanansaattajiaan tiedoituksiaan\nperilletoimittamaan. Tällaisena A.K:n lähettinä toimi m.m.\nvaratuomari, nykyinen ulkoministeri _Hjalmar Procopé_, joka kaksi\neri kertaa kävi Oulussa, nim. syksyllä 1915 ja tammikuun alussa\n1916. Kummallakin kertaa hän oli yhteydessä Hällforsin kanssa.\nToisella kerralla hän m.m. antoi tälle määräyksen, ettei enää pitänyt\nkirjoittaa eikä sähköttää tohtori Sivénille, vaan sen sijaan hänelle,\nProcopélle Katajanokankadun 1:seen.\n\nProcopé[20] olikin erittäin sopiva A.K:n asiamieheksi, sillä\ntyöskennellen Grenman & Freyn asianajotoimistossa hän oli melkein\njoka viikko matkoilla, kulkien useimmissa Suomen kaupungeissa\nja maaseudullakin; asianajajan ominaisuudessa hän saattoi\nhuomiotaherättämättä liikkua kaikkialla. Paitsi sitä, että Procopé\nmatkoillaan toimitti A.K:n asioita, teki hän isänmaan suuren asian\ninnoittamana aktivistista valistustyötä varsinkin varakkaampien\nyhteiskuntapiirien keskuudessa koettaen herättää niissä harrastusta\nitsenäisyysliikkeeseemme. Tällaisissa asioissa hän kävi m.m. Oulussa.\n\nHällforsin puoleen kääntyivät myös monet tärkeissä asioissa kulkevat\naktivistit sekä värväys- ja etappitoimissa olevat jääkärit, jotka\ntavallisesti asuivatkin hänen luonaan ja turvallisinta tietä\ntoimitettiin sitten Ruotsiin. Vieraita oli Hällforsin luona usein\nvarsin paljon, niin että lattialle täytyi levittää vällyjä vuoteiksi.\n\nSitten kun Kemin etappi tammikuun 6. p:nä 1916 lopullisesti\nkatkesi ja Oulussa ilmoitettiin postimerkkitiedoituksin, että\nSaksaan-pyrkijät eivät saisi enää matkustaa Kemiin, kääntyivät monet\nvärvätyt Hällforsin puoleen, joka ruuhkan pahimmillaan ollessa osui\nvielä olemaan sairaana. Miehet ahdistivat häntä sairaalassakin,\nsillä heille oli etelässä ilmoitettu, että jos jotakin erikoista\ntapahtuisi, olisi heidän käännyttävä erään Hällforsin puoleen\nOulussa. Parhaimpansa mukaan Hällfors hoitikin heidän asioitaan,\ntoimittaen miehiä eteenpäin ja tarvittaessa antaen heille rahaa.\n\nKaarlo Hällforsilla oli erikoisena etappimiehenä Kyläjoella (1/2\nkilometriä pohjoiseen Kyläjoen asemalta) torppari _Erkki Seppänen_.[21]\nTorppa tunnettiin siitä, että sen maantienpuoleisessa nurkassa,\naivan seinässä kiinni, oli sähköjohtopatsas. Tunnussanaksi oli\nsovittu: \"Terveisiä Niilolta\", mikä johtui siitä, että Seppäsestä\nolivat Kaarlo Hällforsille ensin tiedoittaneet Haukiputaalta\nkotoisinolevat jääkärit _Heikki Jussila ja Niilo Jämsä_. Seppänen\noli hyvä mies, ja kaikki lähetykset onnistuivat. Hän oli m.m.\nantanut sen määräyksen, että miesten tuli kulkea rataa pitkin\nylikäytävälle asti -- eikä maantietä myöten, sillä tämä olisi\nherättänyt huomiota, koska paikkakuntalaiset eivät koskaan käyttäneet\ntällä kohdalla maantietä, vaan aina ratavartta. -- Seppäselle\nHällfors myös lähetti suksia ja kenkiä. M.m. kulki tämän kautta\njääkäri _Jussi Sihvo_, joka Kaarlo Hällforsin esityksestä otti\nviedäkseen Haaparannalle tiedustelu-\"firma\" Hansson & Lundin[22]\nkonttoriin Venäjän armeijan vasta uudistetut ja selville saadut\nchifferit eli salamerkit.\n\nSittemmin myös maisteri _Taavi Kahra_, Kemin etapin myöhemmän vaiheen\njohtaja, oli yhteydessä Kaarlo Hällforsin kanssa, saaden tältä\netappia varten rahoja.\n\nTällaista yhtämittaista puuhaa oli Kaarlo Hällforsin toiminta loppuun\nasti. Ja selvää on, että se jo sinänsä oli sangen jännittävää, kun\ntäytyi työskennellä keskellä vihollisen leiriä, af Enehjelmin,\nTsherkassinoffin ja Katarskijn hallituskaupungissa.\n\nKun hän kerran matkusti Tornioon, pidättivät santarmit hänet ja\npitivät asemalla koko yön, toimeenpannen aina 20:n minuutin väliajoin\nkuulustelun. Hällforsin veljeä, maisteri Arvi Hällforsia, silloin\nmyös tiukattiin, kysyttiin, missä hän oli; samoin tiedusteltiin\nkaikkia sukulaisia nimeltä. Vaikka Hällfors kaiken aikaa sanoi\nolevansa Oulusta, niin santarmit kuulustelussa tahtoivat tehdä hänet\nepäluulonalaiseksi siten, että yhä uudistaen väittivät hänen sanoneen\nasuvansa Rovaniemellä. Aamulla hän kuitenkin vihdoin pääsi pois.\n\nSamana talvena 1916 Kaarlo Hällfors yritti taas aktivisti-asioissa\nTornioon, mutta santarmit käännyttivät hänet pois Tornion asemalta\n-- kuitenkaan kuulustelematta. Heillä nähtävästi oli jo niin varmat\ntiedot Hällforsista, etteivät he enää kaivanneet mitään muuta -- kuin\nsopivaa vangitsemishetkeä.\n\nSellainen näytti tulleenkin lokakuussa 1916. Hällfors oli ollut\neräässä maanmittauskokouksessa 6:n km:n päässä Oulusta pohjoiseen.\nKun hän maanmittausinsinööri J. Haatajan kanssa palasi kokouksesta,\ntuli neiti Aili Nisula kolmannella sillalla heitä vastaan ilmoittaen,\nettä Vikkulan talossa, missä Hällfors asui, pidettiin parastaikaa\nkotitarkastusta ja että viskaalia etsittiin. Selvää oli, ettei\nHällforsin ollut hyvä mennä kaupunkiin, ja hän virkkoikin heti\nHaatajalle: \"Minun pitääkin mennä toisaalle!\" Näin sanoen hän\nlähti aktivistien lämpimän ystävän ja suojelijan tohtori Axel\nTavaststjernan luo saaden siellä turvapaikan. Kauan hän ei kuitenkaan\ntahtonut nauttia ystävänsä suojaa, sillä jo seuraavana aamuna hän\nlähti kahden päivän metsästysretkelle Haukiputaalle!\n\nKaarlo Hällforsia ei siis tarkastustilaisuudessa tavattu -- ja asia\nraukesi sillä kertaa. Haukiputaalta hän sitten kaikessa rauhassa\npalasi Ouluun.\n\nTäytyy hämmästyä viskaali Hällforsin kylmäverisyyttä ja rohkeutta.\nVasta sitten, kun lääninhallitukseen ja santarmivirastoon oli tullut\nvangitsemismääräys, vasta sitten hän lähti.\n\nSallittakoon tässä vielä esittää muutamia tapauksia, jotka kuvaavat\nKaarlo Hällforsin persoonallisuutta sekä sitä huolellisuutta, jota\nhän itsenäisyystoiminnassaan osoitti.\n\nHällfors oli kerran saanut vihiä siitä, että viranomaiset olivat\nantaneet erästä aktivistia koskevan vangitsemismääräyksen, mutta hän\nei ollut saanut selville, ketä se koski. Silloin hän käytti tuota\nvanhaa kepposta, jonka jo roomalaiset tunsivat sanoessaan: \"In vino\nveritas.\" Hän haki käsiinsä erään etsivän, jonka piti tietää asia,\nja punssin avulla hän sai tämän avomieliseksi. Kohta samana iltana\nmatkusti lähetti pohjolan tukkityömaille, missä vangittava aktivisti\noli; ja niin ennätti tämä varoituksen saatuaan paeta Ruotsiin.\n\nSamanlaisia varoitusviestejä Hällfors lähetti muulloinkin.\n\nVainoamistoimenpiteiden ollessa kireimmillään -- kevättalvella\n1916 -- kokoontui aktivisteja Ouluun erääseen neuvotteluun, johon\nmaaseudultakin saapui värvääjiä, m.m. Kyösti Wilkuna. Päättäjäisiksi\nmiehemme söivät Suomalaisella klubilla yhteiset illalliset. Tällöin\nmuuan klubin jäsen varomattomuudessaan kirjoitti vieraskirjaan\nklubiin kuulumattomien aktivistien nimet. Kun Kaarlo Hällfors\nmyöhemmin sattui huomaamaan tämän, sivun täyttävän nimiluettelon,\nrepäisi hän lehden kirjasta pois ja poltti sen. Tämäkin itsessään\nvähäpätöinen tapaus osoittaa, kuinka Hällforsin silmät olivat auki\nkaikkialla.\n\nHällforsin ystävät tietävät, että hän on vakaa, hyvätuulinen ja mitä\ntyyniluontoisin mies, jonka povessa viha harvoin kuohahtaa. Mutta\nkun sellaista joskus tapahtuu, on leikki kaukana. Syksyllä 1916\nsaapui hänen asuntoonsa luihunnäköinen jätkä, jonka kiertelevästä ja\nkaartelevasta puheesta saattoi päättää, että hän vaati 300 markkaa\nuhaten muuten ilmiantavansa Hällforsin. Viskaali kuunteli näennäisen\ntyynesti tätä puhetta, mutta siirtyi sen aikana yhä lähemmäksi tuota\noutoa asiakasta. Sitten hän yhtäkkiä iski nyrkillään miestä leukaan\nsellaisella voimalla, että tämä lensi puoliavoimesta ovesta eteisen\nlattialle, oven rivan vielä irtautuessa hänen käteensä. Hällfors\nhyökkäsi miehen jäljestäkin takaa-ajaen häntä paitahihasillaan\nkadulla; huomatessaan, ettei järjestyksenvalvojia ollut lähettyvillä,\nhän vielä huusi poliisiakin! Sen koommin ei tätä kiristäjää näkynyt.\n\nKun Hällfors vietti joulua sisarensa, johtajatar _Edit Hällforsin_\nluona Keravalla, olivat asiat jo kiristyneet niin, että hän\njoka hetki odotti vangitsemista. Hän oli sopinut esittelijä T.\nPärssisen kanssa, että jos Oulun lääninhallitukseen tulisi hänen\nvangitsemismääräystään koskeva tieto, siitä olisi ilmoitettava\nneiti Aili Nisulalle Helsingius & Poroputaan konttoriin. Samoin\nHällfors oli sopinut neiti Nisulan kanssa, että jos hänen kotonansa\npidettäisiin kotitarkastus tai jos vangitsemismääräys olisi saapunut,\nsiitä piti ilmoittaa lähettämällä kaunis kukkaiskortti Kalle\nTegströmille Helsinkiin.\n\nJoulu kului kuitenkin rauhallisesti.\n\nKun Hällfors sitten sai tietää, että kotikaupungissa huhuiltiin hänen\npaenneen, katsoi hän parhaaksi ilmestyä Ouluun, jotta moiset huhut\nhälvenisivät.\n\nPari viikkoa tämän jälkeen Pärssinen eräänä aamuna tiedoitti,\nettä vangitsemismääräys oli tullut sekä lääninhallitukseen että\nsantarmiviranomaisille.\n\nEdellisenä päivänä oli Ouluun saapunut Jyväskylästä opettaja Martti\nPihkala,[23] joka oli pakomatkalla Ruotsiin. Hän ilmestyi Helsingius\n& Poroputaan asianajotoimistoon tiedustellen Kaarlo Hällforsia, joka\nkuitenkaan ei silloin ollut kaupungissa. Pihkala selitti toimistossa\ntuomari Poroputaalle, että hän oli maanviljelijä Mustonen Jyväskylän\npitäjästä ja että hänellä oli tarkoituksena ostaa maatila jostakin\nTornionjoki-varrelta. Tätä varten hän pyysi toimiston apua. Näitä\ntalonkauppoja Pihkala sitten sen päivää teki odotellen Hällforsin\nsaapumista. Tuomari Poropudas hieman ihmetteli hänen\npuuhiaan, sanoen itsekseen:\n\n\"Luultavasti ne ovat niitä Kallen talonkauppoja!\"\n\nSeuraavana päivänä Pihkala saapui Kaarlo Hällforsin luo heti\nsen jälkeen, kun tämä oli saanut tietää, että hänet tultaisiin\nvangitsemaan. Juuri sillä hetkellä, kun Hällfors oli selittänyt\nkotiväelleen, ettei hän tainnut viitsiä lähteä minnekään, kun oli\nniin pakkanen ja paha ilma ja pitkä matka Ruotsiin, tuli Pihkala\nkertoen asiansa ja saaden kuulla, että Hällfors oli \"samassa\nkadotuksessa\". Pihkalan ilmestyminen sai Hällforsin vastahakoisuuden\npoistumaan, ja hänen esityksestään päätettiin matkustaa Ruotsin\npuolelle siten, että ensin mentäisiin rautateitse Kemiin ja sieltä\nsuksilla rajan yli. Tämä suunnitelma katsottiin mukavimmaksi ja\nsamalla varmimmaksi edellyttäen, etteivät santarmit, julkisesti\nasemalla esiinnyttäessä, varmaankaan arvaisi varoa pakomatkaa.\nJärjestettiin niin, että johtaja _I. Kaitera_, jolle matkasta oli\nilmoitettu, menisi asemalle ja ostaisi piletit etukäteen, ja että\nneiti Nisula toimittaisi Hällforsin sukset matkatavarana Kemiin.[24]\n\nKaikki kävi hyvin. Toisen luokan vaunuun tultaessa huomattiin,\nettä eräässä osastossa olivat täysissä virkapuvuissa Tornion\nkaupungin poliisimestari _Herman Wallin_, Kemin piirin nimismies,\nvaratuomari _Antti Karikoski_, Rovaniemen poliisikomisario _Väinö\nV. Karjalainen_ ja Kemin poliisikomisario _Antti Eskelinen_.\nAjatellen, että turvallisinta oli oleilla keskellä \"susien\" laumaa,\nmiehemme tunkeutuivat siihen vaunu-osastoon, missä mainitut herrat\nistuivat. Kun oli tervehditty toisiaan, saapui santarmiratsumestari\nTsherkassinoff tavalliselle tarkastuskäynnilleen tähän osastoon, mutta\nhuomatessaan sen olevan täynnä virkaveljiään hänkin vain tervehti\nystävällisesti ja poistui. Kaarlo Hällfors ja Martti Pihkalakin\nnyökkäsivät tutunomaisesti. Ennen junan lähtöä Tsherkassinoff tuli\nuudestaan vaunuun säikäyttäen täten pakenijoita hiukan, koska\nsaattoi ajatella, että hän oli huomannut, kuka osastossa todella\noli. Tsherkassinoff näet kyllä tunsi Hällforsin. Ratsumestarilla oli\nkuitenkin vain Wallinille jotakin asiaa.\n\nMatkalla poliisimiehet kyselivät Hällforsin matkan tarkoitusta,\njolloin tämä selitti olevansa menossa Simoon haasteita antamaan erään\nyhtiön jutussa ja että hänen seuralaisensa oli muuan työnjohtaja.\nSimon asemalla pakolaistemme täytyi tämän johdosta muuttaa vaunua.\nKemissä selviydyttiin ilman enempiä tarkastuksia menemällä rohkeasti\nasemavirkailijain huoneen läpi. Jonkin matkaa asemalta tavattiin\nTaavi Kahra ja Torsten Lindqvist (Apajalahti), jotka saatuaan\nmatkatavaralipun toimittivat Hällforsin sukset junasta.\n\nKaarlo Hällfors ja Pihkala menivät syömään luotettavan aktivistin\nAarnin matkailijakotiin ja sieltä Taavi Kahran asuntoon Björkmanille,\nmissä muutettiin paulakengät jalkaan. Matkalla Hällfors oli antanut\npäällystakkinsa eräälle III:n luokan vaunussa olevalle tuntemattomalle\nmiehelle, joka sanoi olevansa ilmaratatöissä Torniossa,\ntoimitettavaksi \"Haaparannan lehden\" toimitukseen Haaparannalle. Mies\ntäyttikin tämän tehtävän tunnollisesti kolmen markan maksua vastaan.\n\nNoin klo 11 illalla Kaarlo Hällfors ja Pihkala lähtivät hiihtämään\nRuotsia kohti. Ensin oli ajateltu hiihtää suorinta tietä\nsisäsaariston kautta Selleenmaan yli, jonka ulointa nientä sanotaan\nTornion Röytäksi, mutta kun saavuttiin Kiikelin saaren lähettyville,\nhuomattiin sotilasvartio, jonka Hällfors, kova pakkanen kun oli\n(25° C), arveli voivan kuulla suksien kitinän. Tästä syystä hän\nkehoitti Pihkalaa nousemaan pois suksilta, kunnes vartio olisi\nsivuutettu. Pihkala, joka on huonokuuloinen, ei kuitenkaan saanut\ntarkoituksesta selkoa, jonka vuoksi Hällfors, joka tarkoin tunsi nämä\nseudut, kiihdytti vauhtia ohjaten ulos merelle. Näin hiihdettiin\nkaikkien saarien ulkopuolitse Sarvien saari-ryhmän kohdalle ja sitten\nsuoraan Ruotsin puolelle.\n\nMatkalla Pihkala väsyi siihen määrin, että kun hän sai tietää oltavan\ntäydessä turvassa Ruotsin saaristossa, niin hän hermojännityksen\nlauettua tuon tuostakin heittäytyi suksilta jäälle alkaen\nkuorsata. Lopulta kuitenkin päästiin onnellisesti maihin erääseen\nRuotsin-puolen Nikkalan kylän torppaan. Siellä molemmat muitta\nmutkitta heittäytyivät sänkyyn, mistä torpanväki juuri oli noussut,\nja alkoivat \"vedellä hirsiä\". Samassa tuli kuitenkin torppaan\nruotsalainen sotilasvartio tahtoen pidättää uupuneet matkalaiset.\nSilloin Hällfors selitti sotilaille, etteivät he lähtisi torpasta,\nennenkuin olivat levänneet ja syöneet, ja kehoitti näitä sen aikaa\npitämään vahtia. Tähän sotilaat hyväntahtoisesti suostuivatkin\nseuraten sitten kello 2:n tienoissa päivällä suomalaisia torpan\nisännän hankkimalla hevosella noin 3:n kilometrin päässä olevaan\nkasarmiin. Siellä päällikkyyttä pitävä upseeri tarjosi pakolaisille\nkaakaota, antaen heille ilman muuta luvan jatkaa matkaa sekä\nkehoittaen heitä Haaparannalla käymään lääkärintarkastuksessa ja\nilmoittautumassa komendantille. Tämä hyvä kohtelu johtui siitä,\nettä upseeri oli saanut kuulla Hällforsin ja Pihkalan[25] olevan\npoliittisia pakolaisia, ja ehkä siitäkin, että hän sattumalta tunsi\nerään Pihkalan luokkatoverin.\n\nHaaparannalla miehemme ajoivat Savukosken majataloon, jossa\ntapasivat etappimiehiä. Turvassa oltiin, ja sen kunniaksi lähdettiin\nseurahuoneelle aamiaiselle. Siellä Hällfors tapasi poliisimestari\nWallinin, joka naurussa suin heristi hänelle nyrkkiään.[26]\n\nViskaali Hällforsin ja hänen seuralaisensa maasta poistuminen\ntapahtui tammikuun lopulla 1917.\n\nVenäjän vallankumouksen jälkeen Kaarlo Hällfors ja maisteri Taavi\nKahra, jonka niinikään oli täytynyt jättää kotimaa, päättivät\npalata takaisin Suomeen kehoittaen muitakin Haaparannalla olevia\nmaan pakolaisia lähtemään. Kaksi kajaanilaista aktivistia, joihin\nmyöhemmin tutustumme, suostuikin heti tuumaan. Sovittiin kuitenkin,\netteivät miehemme lähtisi kaikki yht'aikaa, vaan että kajaanilaiset\ntulisivat vasta sitten, kun olisivat saaneet tietää, mitenkä Hällfors\nja Kahra olivat selviytyneet Tornion venäläisestä vartiostosta.\nMyöskin siitä sovittiin, etteivät miehet saisi tuntea toisiansa, jos\nsotilaat heidät vangitsisivat.\n\nHällfors ja Kahra lähtivät maaliskuun 22. p:nä klo 12-1 välillä\npäivällä. \"Passiksi\" he olivat ottaneet 7 viinipulloa ja kuljettivat\nne mukanaan jätettyänsä muut tavaransa Haaparannalle.[27] He ajoivat\najurilla jäitse Tornioon, mutta sotamiehet ottivatkin miehemme\nkiinni, vieden heidät sitten juhlallisesti vahvan vartioston\nsaattamina kasarmiinsa. Ensimmäiset sanat, mitkä heille lausuttiin,\nolivat:\n\n\"Germanskij spion!\"\n\nHällfors tuumikin Kahralle:\n\n\"Huonostipa alkaa!\"\n\nSeurasi kova kuulustelu ja ruumiintarkastus. Tutkijoita oli monta\nkymmentä, ja kukin heistä teki muistiinpanojaan. Tarkkaa tehtiin:\nyksin tulitikkulaatikotkin tarkastettiin ja kengänpohjat samoin.\nSotamiehet tiukkasivat passia, mutta kun sitä ei ollut, niin he vain\nhokivat edelleen:\n\n\"Germanskij spion!\"\n\nKaikesta huomasi, minkälainen sekamelska sotamiesten kesken vallitsi\n-- ei mitään johtoa ja järjestystä, vaan kukin teki, mitä miellytti.\n-- Passin puuttumisen Hällfors ja Kahra koettivat selittää juuri\ntodistavan, että he olivat oikeita vallankumouksellisia, jotka\nolivat uskaltaneet lähteä saatuaan kuulla, että santarmit oli\nkarkoitettu. Mutta ei sekään auttanut.\n\nPari tuntia myöhemmin, noin klo 3 ip:llä, kajaanilaisetkin lähtivät\nyrittämään, mutta heidätkin vangittiin ja vietiin kasarmiin. Alkoi\ntaas ankara tutkinto, jota kesti iltamyöhään. Kello 10:n aikaan\nillalla tuli sitten eräs upseeri, jolla oli suuri punainen ruusuke\nrinnassa, ruveten hänkin vuorostaan pidätettyjä kuulustelemaan.\nKesken kaiken hän tokaisi huonolla ruotsin kielellä:\n\n\"Minne te menisitte, jos pääsisitte irti?\"\n\nHällfors vastasi:\n\n\"Poliisimestari Wallinin luo.\"\n\nTähän kuulustelu päättyi. Upseeri kirjoitti jonkinlaisen passituksen,\nja noin 10 sotamiestä, ladattuaan sitä ennen kiväärinsä, läksi\nsaattueeksi. Miehemme kuljetettiin poliisikamariin,[28] missä\nsotilaiden päällikkö jätti passituksen poliiseille, saaden näiltä\nvastaanottokuitin. Poliisit eivät ensin aikoneet ottaa vastaan\nvenäläisten vankeja, mutta Hällfors sanoi:\n\n\"Ottakaa vain; kyllä me sitten järjestämme asian!\"\n\nKun sotamiehet olivat poistuneet, sanoivat miehemme:\n\n\"Nyt me lähdemme!\"\n\nHällfors soitti kuitenkin ensin kapteeni Wallinille, ilmoittaen\nheidän tulostaan. Ja sitten he, ottaen viinipullot mukaansa, lähtivät.\n\nMutta juuri kun he olivat nousemassa Wallinin asuntoon johtavia\nportaita, huomasivat he tutkintoapitäneen upseerinkin olevan\ntulossa Wallinin luo. Upseeri oli ilmeisestikin kasarmilla\nhuomannut miestemme viinipullolaukun ja kuultuaan, että he aikoivat\nWallinin luo, päättänyt kestien toivossa lähteä mukaan, koska hän\noli poliisimestarin tuttava. Wallinilla oli jo ennestään eräs\noululainen vieras. Talon tavarain lisäksi ja jatkoksi miehemme\nvetivät laukustaan viinipullot pöydälle. Kestien näin vauhtiin\npäästyä Hällfors ja hänen toverinsa olivat hyvin varovaisia nauttien\njuomia vain näön vuoksi. Upseeri sen sijaan oli toista maata, sillä\nlopulta hän jo esitti veljenmaljoja ja pyrki suutelemaan. Samalla hän\nkoko ajan haukkui ryssiä, hän kun itse oli puolalainen. -- \"Veli\"\nantoi kuitenkin miehillemme sen todella hyvän neuvon, että heidän\npitäisi lähteä Torniosta niin pian kuin suinkin, sillä aamulla\ntoimeenpantaisiin taas uusi kuulustelu. Ojensipa hän Hällforsille\nvielä punaisen ruusukkeensa, jota tämä sitten komeasti pitikin,\nkunnes etelään menevä juna lähti liikkeelle.\n\nJunassa vielä eräs sotamies tuli kysymään:\n\n\"Joko teidät on tutkittu?\" Saatuaan myöntävän vastauksen hän meni\nmenojaan; ja näin miehemme olivat pelastuneet mahtiaannäyttäväin\nvallankumous-sotilaitten kynsistä.\n\nHällfors ja Kahra poikkesivat Kemiin, kun taas toinen kajaanilaisista\njatkoi matkaa Oulun kautta Ämmäkosken kaupunkiin. Toinen heistä oli\njäänyt sukulaistensa luo Tornioon.\n\nKun Hällfors seuraavana päivänä saapui Ouluun, niin hän\nhämmästyksekseen huomasi, että kaikki siellä olivat kuvitellun\nvapautumisen ilosta aivan kuin poissa suunniltaan. Tämän johdosta\nHällfors hänelle toimeenpannussa tervetuliaisjuhlassa piti puheen,\njossa hän vakavasti korosti sitä, ettei Suomen itsenäisyys tätä\ntietä -- nim. venäläisten armopalana -- ollut saavutettavissa. Pian\naukenivatkin silmät.\n\nOulussa Hällfors edelleen jatkoi aktiivista toimintaansa,\nmikäli siihen jääkäriliikkeen merkeissä enää tilaisuutta oli.\nTeoksessamme saamme myöhemminkin vielä tutustua tämän horjumattoman\nitsenäisyysmiehen tekoihin.\n\nViskaali Kaarlo Hällforsin nimi on mitä kauneimmalla tavalla\nliittynyt itsenäisyystaistelumme historiaan. Se vaatimattomuus ja\ntäydellinen itsestään-piittaamattomuus, mikä on kuvaavana koko hänen\nolemukselleen, herättää meissä vilpitöntä kunnioitusta.\n\n\n\n\nWäinö Aapeli Paananen.\n\n\nJääkäri Väinö Paananen ei kyllä ollut oululaisia, mutta hänen Oulun\nläänin pitäjissä harjoittamansa värväystoiminta ja hänen yhteytensä\noululaisten aktivistien kanssa oli siksi huomattavaa laatua, että\nsyntyisi aukko Oulun ja Oulun seutujen aktivismin kuvauksessa,\nellemme tutustuisi myöskin tämän tavattoman toimintakykyisen miehen\ntyöhön ja vaiheisiin.\n\nPaananen oli kotoisin Savonlinnasta, mutta valmistuakseen\nmaanmittaus-insinööriksi hän oli ennen Saksaan-lähtöään\nharjoittelijana Oulun läänissä toimivan insinööri _J. H. Luoman_\nluona. Täten hän laajalti tutustui Oulun läänin oloihin saaden\nluottamustaherättävän personallisuutensa avulla paljon tuttavia\nvarsinkin maaseudulla.\n\nJääkäri Paananen (nyk. jääkärieverstiluutnantti) oli ensimmäisiä\npfadfindereitä; hän saapui Lockstedtin leirille helmikuun 25. p:nä\n1915. Kiireinen oli hänen lähtönsä: Työt jäivät keskeneräisiksi eikä\nhän edes ennättänyt selvittää Luomalle lopputilejäkään; palattuaan\nhän sanoi järjestävänsä kaikki ja nyt vain kiiruhtavansa teknilliseen\nkorkeakouluun opintojansa jatkamaan. Vasta seuraavana keväänä, kun\nPaanasta ei takaisin kuulunutkaan, Luoma sai tietää, minne hänen\nharjoittelijansa oli hävinnyt.\n\nKun sitten jääkäripataljoona perustettiin ja kun siihen majuri\nBayerin mielestä ei alkanut miehiä tulla heti riittävästi, niin\nruvettiin lähettämään pfadfindereitä värväämään saksalaisista\nvankileireistä niihin sijoitettuja, kaapatuista laivoista\nvangiksiotettuja merimiehiä. Toisia pfadfindereitä taas komennettiin\nSuomeen sekä värväämään että miestenlähetystä jouduttamaan. Näiden\njälkimmäisten joukossa oli myös Paananen, joka yhdessä jääkäri (nyk.\njääkärimajuri) Jussi Sihvon kanssa lokakuun alkupuolella 1915 tuli\nTornionjoen yli.\n\nYhtenä syynä siihen, minkä tähden Paananen ilmoitti olevansa halukas\nSuomeen lähtemään, oli sanoma hänen isänsä kuolemasta. Hän, kuten\nniin moni muu, oli vanhempiensa tietämättä lähtenyt Saksaan ja halusi\nnyt käydä myös Savonlinnassa äitiänsä tervehtimässä ja ottamassa\nselkoa, millä kannalla kodin asiat olivat.\n\nPoikettuaan ensin Tornioon tutustuakseen Tornion etapin johtajaan,\nylioppilas Eero Heickelliin (nyk. Kuussaari) ja saadakseen häneltä\ntietoja tilanteesta Paananen jatkoi matkaa Ouluun, missä hän toivoi\ntapaavansa entisen esimiehensä, maanmittaus-insinööri J. H. Luoman.\nMutta kun tämä olikin virkamatkoillaan, päätti Paananen ensin käydä\nEtelä-Suomessa.\n\nJo heti Torniosta lähdettyään hän huomasi, että eräs suomeapuhuva\nurkkija, Viipurista kotoisinoleva venäläis-niminen kauppias seuraili\nhäntä. Mille asemalle tahansa näet Paananen jäikin, aina oli urkkija\nkintereillä teeskennellyn iloisesti huomauttamassa, että hänelläkin\nsattui olemaan asiaa samoille seuduille. Näin kävi ensin Oulussakin.\nKun Paananen sieltä jatkoi matkaa etelään, ilmestyi mies taas hänen\nseuraansa yhtä iloisena ja herttaisena kuin ennenkin. Limingan\nasemalle tultaessa Paananen huomasi asemapäällikön tyttären, neiti\nAlli Sjömanin viittaavan häntä puheilleen. Siinä samassa hänessä\nheräsi ajatus koettaa irrottautua urkkijasta. Hän meni tyttöä\ntapaamaan, mutta kun juna heti lähti liikkeelle, niin hän kyllä nousi\nsiihen, mutta hyppäsikin toiselta puolelta alas jääden odottamaan\nseuraavaa junaa. Näin Paananen vapautuikin urkkijastaan.\n\nHänen matkansa lähimpänä päämääränä oli ensin Helsinki ja sitten\nSavonlinna.\n\nKotia päästyään Paananen sai todeta, että hänen isänsä oli kuollut\njo maaliskuun 31. p:nä ja että hänen äitinsä oli ollut Väinö-poikansa\nsalaperäisestä katoamisesta hyvin huolissaan. Äiti oli tiedustellut\nhäntä kaikkialta, sähköttäen m.m. insinööri Luomallekin, joka oli\nsilloin vastannut arvelevansa Paanasen oleskelevan Helsingissä.\nVihdoin oli savonlinnalainen aktivisti, pormestari _Erik Alopaeus_\näidille ilmoittanut, että hänen poikansa oli hyvässä turvassa --\nSaksassa.\n\nSavonlinnasta Paananen kiirehti taas Ouluun, missä hän tapasikin\npitkän, reippaan ystävänsä \"Jumalan Luoman\", tuon \"Oulun korkeimman\nherran\", kuten insinööri Luomaa ystävien kesken nimitettiin. Ensin\nLuoma tietysti vihittiin Lockstedtin leirin salaisuuksiin, mitkä\nvaikuttivatkin häneen haltioittavasti.\n\nSitten alkoi tarmokas työ. Paitsi värväyksen järjestämistä,\noli Paanaselle annettu määräys, että hänen oli pantava kuntoon\netappilinja Tervolasta Ylitorniolle. Kuultuaan Paanasen\ntehtävistä Luoma lähti hänen kanssaan matkalle. Koska oli\nkyseessä etappilinjojen järjestäminen, niin Paananen tahtoi ensin\nneuvotella Kemin etapin johtavien miesten kanssa, jotenka miehemme\npäättivät poiketa Kemiin. Saavuttuaan Kemin asemalle he joutuivat\nluonnollisesti passintarkastuksen alaisiksi. Mutta kummallakaan ei\nollut passia. Luoma ryhtyi silloin tietä raivaamaan. Hän meni passeja\ntarkastavan sotilaan luo näyttäen tälle resuista karttaansa.\n\nSotilas katseli sitä hämmästyneenä ja hoki:\n\n\"Sto eto, sto eto?\" (Mikä tämä on?)\n\n\"Ja semlemer!\" (Olen maanmittari!) vastasi Luoma mahtavasti työntäen\nkartan sotilaalle. -- Samalla Luoma syrjäsilmällä seurasi Paanasen\nliikkeitä. Tämä siirtyi vähitellen asemasalista ulospyrkivien\njoukkoon, kääntäen lopuksi kylmästi venäläisille selkänsä.\nAseman lähellä olevassa \"Osulassa\" Luoma sitten tapasi toverinsa\nrauhallisesti -- syömässä.\n\nSitten miehemme lähtivät Pietilälle, mutta tämä ei ollut kotona. Pian\nhe kuitenkin tapasivat hänet kadulla, jolloin Paananen meni Pietilän\nasuntoon neuvottelemaan hänen kanssaan etappilinjojen järjestämiseen\nsopivista henkilöistä.\n\nTällä välin Luoma kävi vanhan toverinsa varatuomari ja nimismies\nAntti Karikosken luona suoraan selittämässä, millä asioilla hän\nja Paananen liikkuivat. Karikoski lupasi pyhästi, etteivät hänen\nsilmänsä näkisi eivätkä korvansa kuulisi mitään, mikä koskisi\njääkäriliikettä. Tässä lupauksessaan hän sitten aina pysyikin.\n\nKemissä miehemme eivät kuitenkaan viipyneet kauan, vaan lähtivät\njo seuraavassa junassa Tervolaa kohti. Siellä he tapasivat\nensin kirkkoherra _G. E. Ervastin_, joka jo siihen aikaan oli\njääkäriliikkeestä tietoinen. Tiedusteltuaan häneltä yhtä ja toista\nhe kääntyivät sitten ylioppilas Hannu Hildénin puoleen, joka lupasi\nottaa järjestääkseen miestenkuljetuksen Tervolasta Tornionjoelle.\n\nTervolasta jatkettiin matkaa Muurolaan hartsitehtaan isännöitsijän\nJussi Salmelan luo, joka niinikään suostui järjestämään\nmiestenkuljetuksen kairan yli Muurolasta käsin, päätepisteinä\nKorpikylä ja Ylitornio.\n\nKun Kemijoki-varteen tehdyltä matkalta oli palattu Ouluun, pyrki\nPaananen muutamien sikäläisten aktivistien yhteyteen. Hän oli\njo Torniossa Heickelliltä kuullut Amatus Johanssonin ja Iikka\nCastrénin toiminnasta. Paananen sopikin Johanssonin kanssa, että\ntämä toimittaisi eteenpäin ne Saksaan-pyrkijät, joita hän tai muut\nvärvärit Ouluun lähettäisivät. Sitäpaitsi tulisi Johanssonin laajassa\ntuttavapiirissään koettaa hankkia värväreitä ja, mikäli mahdollista,\nitsekin edelleen värvätä. -- Niinikään katsoi Paananen asialle\nerittäin tärkeäksi, että tuo vanhaan aktiiviseen puolueeseen kuulunut\nsosialistien luottamusmies, vaatturimestari Jaakko Kemppainen\nsaataisiin tehokkaasti ryhtymään värväystyöhön varsinkin siten,\nettä hänkin koettaisi saada alavärväreitä lukuisten tuttaviensa\nkeskuudesta ja että hän ennen kaikkea ryhtyisi sosialistien\nparissa herättämään luottamusta ja harrastusta jääkäriliikkeeseen.\nTämä tarkoituksenaan hän lähti tuntemansa oululaisen aktivistin,\nrautakauppias Väinö Tirkkosen kanssa Kemppaista tapaamaan. He tulivat\npuotiin, ja Paananen esitti asiansa kylmästi ja suoraan osoittaen\njo täten, että hän täydellisesti luotti puhuteltavaansa. Kemppainen\nkuunteli tarkkaavaisesti ja lupasi seuraavana päivänä antaa varman\nvastauksen keskusteltuaan asiasta ensin vaimonsa kanssa. -- Päivää\nmyöhemmin Paananen ilmestyi uudestaan puotiin. Ja tuon vanhan\nrautakouran vastaus oli myönteinen ja selvä.\n\nTämän jälkeen Paananen ryhtyi värväyspuuhiin rannikkopitäjissä.\nSiihen hänellä olikin hyvät edellytykset Oulun läänissä tapahtuneen\ntoimintansa perustuksella. Maaseudulla hän pyrki osaksi entisten\ntuttaviensa, osaksi toisten kautta tietoonsa tulleiden luotettavien\nhenkilöiden yhteyteen, tiedoittaakseen näille, millä kannalla\njääkäriliike oli, ja hankkiakseen värväreitä. Ja mikäli Paanasella\ntilaisuutta vain oli, värväsi hän itsekin.\n\nMeille ei ole mahdollista askel askelelta seurata Paanasen jälkiä ja\nhänen innoittaneensa värvärien toimintaa, niin mielenkiintoista kuin\nse olisikin. Mainitsemme vain, että hän liikkui m.m. Kempeleessä,\nmissä hänellä oli paljon tuttavia, samoin Limingassa, Oulaisissa,\nRevonlahdella, Ruukissa ja Saloisten kappelissa. Saloisissa Paananen\nsai luotettavan asiamiehen maanviljelijä _Bergströmistä_. Kaikkialla\nhän kehoitti alavärväreitä lähettämään miehensä joko Amatus\nJohanssonin tai Jaakko Kemppaisen välityksellä eteenpäin.\n\nKävipä Paananen Haapavedelläkin tervehtimässä metsänhoitaja _Viljo\nA. Lyytikäistä_, joka siellä jo oli aloittanut värväystyön. Samoin\nhän pistäytyi Nivalassa kertomassa Saksan-uutisia kirjailija _Kyösti\nWilkunalle_, joka niinikään oli antautunut värvärien vaaranalaiselle\npolulle. Luonnollisesti Paanasen vierailu suuresti innostutti\nLyytikäistä ja Wilkunaa; molemmat ottivatkin hänet vastaan erittäin\nsydämellisesti.\n\nNäin siis Paananen kaikkialla, missä liikkui, järjesteli värväystyötä\nja innosti mieliä, mutta sen lisäksi hän vielä kaksi kertaa\nitsekin vei Kemistä käsin miehiään rajan yli Ruotsiin, noin 20\nmiestä kummallakin kertaa. Kemissä hän taas tällöinkin neuvotteli\nsikäläisten aktivistien kanssa.\n\nNäiltä kuljetusretkiltään Paananen vielä palasi pääkortteeriinsa\nOuluun, missä hän koko ajan -- aina pari päivää kerrallaan -- oli\nasunut omalla nimellään neiti _Elsa Karjalaisen_ omistamassa \"Uudessa\nhotellissa\".\n\nRohkeisiin ja isänmaallisiin oululaisiin Paananen oli suuresti\nihastunut.\n\nHänen toimintansa, joka verraten laajalla alueella oli jatkunut noin\nkaksi kuukautta, oli niin avointa peliä, että santarmitkin jo lopulta\ntunsivat hänet ulkomuodolta siksi hyvin, etteivät enää kysyneet\nhäneltä passiakaan. Kaikesta varovaisuudesta ja rohkean luontevasta\nkäyttäytymisestä huolimatta Paanasen puuhien tarkoitus ei kuitenkaan\najan pitkään voinut jäädä viranomaisilta salaan.\n\nEräänä päivänä muudan kunnon oululainen poliisi kuiskasikin hänen\nkorvaansa:\n\n\"Nyt olisi paras lähteä!\"\n\nTätä reilua vihjausta jääkärimme noudattikin jättäen Oulun joulukuun\n13. p:nä 1915. Kemissä hän sitten oli päivän lähtien sieltä\njoulukuun 15. p:ää vasten yöllä yksinään maanviljelijä Bergströmiltä\nostamallaan hevosella ajamaan Ruotsin puolelle.[29] Kemissä Paananen\noli saanut tietää, että venäläiset olivat panneet vartion Valkeakarin\nsaareen, joten hänen oli pakko tehdä iso mutka mainitun saaren\neteläpuolella.\n\nOli tavattoman ankara pakkanen ja sen lisäksi kova viima meren\nselällä. Seurauksena olikin, että Paananen palellutti pahoin molemmat\nkätensä, joissa vieläkin on tuon yön muistoja.\n\nRuotsissa hän tapasi erään joukon Saksaan-menijöitä ja vei sen\nkanssaan Lockstedtiin.\n\nJääkäri Väinö Paanasen Oulun läänissä suorittama tarmokas värväystyö\noli tuloksiltaan erinomaisen tärkeä ja menestyksellinen.\n\n\n\n\nJaakko Kemppainen.\n\n\nVaatturimestari Jaakko Kemppainen, syntynyt joulukuun 22. p:nä 1869\nHyrynsalmen pitäjässä, on Pohjois-Pohjanmaan pontevimpia miehiä.\nTyöväen aseman korjaaminen on aina ollut hänen sydämellään, mutta\nennen kaikkea meidän yhteisen isänmaamme asia. Jo routavuosien\nalusta saakka hän otti tarmokkaasti osaa Oulun työväenyhdistyksen\ntoimintaan ollen sen puheenjohtajanakin vuosien 1900-1905 välisenä\naikana. Jaakko Kemppainen nautti myös paikkakuntansa huomattavimpien\nhenkilöiden, kuten rehtori Mauno Rosendalin, maisteri Seth Snellmanin\nja metsänhoitaja Th. A. Heikelin täydellistä luottamusta.\n\nV. 1905 Kemppainen, kuten \"Roudan ja raudan\" II:ssa osassa on\nkerrottu, oli mukana \"John Graftonin\" salaperäisessä tarinassa.\n\nMutta Jaakko Kemppaisella oli myös enemmän kuin monella muulla\nkokemusta siitä, mitä venäläinen mielivalta ja hallintojärjestys\nmerkitsi.[30] Koska hän oli työväenyhdistyksen puheenjohtaja -- ja\nmyöskin salaisten ilmiantojen johdosta -- vietiin hänet kaksi eri\nkertaa kuvernööri Savanderin luo, ja monesti viikossa, väliin joka\npäiväkin hänet vaadittiin poliisikamariin kuulusteltavaksi, ilman\nettä hänelle koskaan ilmoitettiin syytä siihen. Paitsi sitä, että\nhän sai öin päivin olla alituisessa jännityksessä ja vangitsemisen\npelossa, kärsi hän suurta taloudellistakin tappiota siitä\najanhukasta, mikä kului ainaisiin rettelöihin.\n\nOulun läänin routavuosien-aikaisella kuvernöörillä Otto Savanderilla\nja Oulun poliisimestarilla, kapteeni M. Demidoffilla oli Kemppaisen,\n\"rikoksista\" pitkä syytöslista, minkä mukaan hän m.m. olisi jakanut\nerästä punakantista kirjaa, joka sisälsi selostuksen Venäjän\nvallankumousliikkeestä. Määrättynä vangittavaksi hän pakeni toukokuun\nlopulla 1904 ensin Toppilansalmelle ja sieltä Haaparannalle.\nPalattuaan saman vuoden lokakuun lopulla takaisin hän tosin sai\nolla vapaana, mutta pidettiin kuitenkin alituisen poliisivalvonnan\nalaisena. Tämänkin jälkeen jatkui yhtämittaisia poliisikuulusteluja,\nja Kemppaista vaadittiin lupaamaan olla sekaantumatta politiikkaan.\nMutta sitten lehti kääntyi -- suurlakon alkaessa Demidoff päinvastoin\ntarvitsi Kemppaisen suojelusta.\n\nOli vallan luonnollista, että Kemppaisen tapainen vanhaan aktiiviseen\nvastustuspuolueeseen ja Voima-liittoon kuulunut mies tulisi\nkoko tarmollaan edelleen työskentelemään Suomen itsenäisyyden\nsaavuttamiseksi.\n\nTiedämme jo, että maisteri Arvi Korhonen tuomari P. V. Snellmanin\nvälityksellä pyrki saamaan Kemppaisen työskentelemään jääkäriliikkeen\nhyväksi.[31] Tämän varsinaisen toiminnan aiheutti kuitenkin,\nkuten olemme nähneet, jääkäri Väinö Paananen, joka Saksasta käsin\nsamoihin aikoihin ilmestyi Oulun seuduille värväystä järjestämään ja\nvärväämään.\n\nKun Paananen lausui toivomuksensa olevan, että työväkikin saataisiin\nmukaan itsenäisyystyöhön, niin Kemppainen vei hänet Yrjö Mäkelinin\nja Hannes Uksilan luo. Nämä innostuivatkin asiaan. Ja ettei tämä\ninnostus ollut vain hetkellistä, sitä todistaa se, että Mäkelinin oma\npoikakin, Leo Mäkelin, ja Otto J. Ahmala, kuten niin monet muutkin\nsosialistit, liittyivät jääkäripataljoonan riveihin.\n\nKemppaisesta tuli näin ollen yksi Oulun päävärväreitä, joten\nPaananen tarjosi hänelle miestenkuljetukseen tarvittavia varojakin.\nKemppainen ei kuitenkaan ottanut niitä vastaan, vaan rahoitti aluksi\nkaikki omilla varoillaan, vaikk'ei hänellä itselläänkään ollut\nliikaa mammonaa. Kaarlo Hällforsilta hän kyllä sittemmin sai 1200 mk\netappirahoja.\n\nAlavärvärit toimittivat Kemppaisen luo miehensä, jotka muka\nasiakkaina tulivat puotiin, katselivat kankaita, otattivat mittoja\nj.n.e. Tunnusmerkkinä olivat määrätyt savukelaatikon kannessa olevat\nkirjaimet.\n\nPetturitarjokkaita oli valitettavasti paljon. Muuan tällainen tuli\nKemppaista kerran kiristämään. Hän oli nimittäin vankilassa saanut\nkuulla Kemppaisesta eräältä toiselta, rajalta palanneelta. Mies tuli\npuotiin, näytteli laatikkoa ja vaati rahoja, mutta kun Kemppainen\npian huomasi, ettei tämä mikään oikea mies ollut, käski hän hänet\nulos. Silloin mies rupesi Riekin kohtalolla kovasti uhkailemaan\ntiukaten ei vähempää kuin 10.000 markkaa. Kun Kemppainen\nsanoi, ettei hänen päänsä niin paljoa maksaisi, niin mies alkoi\ntarkistaa taksaansa ilmoittaen tulleensa vain parantamaan\nraha-asioitaan. Kemppainen ajoi hänet yhtä kaikki ulos sanoen:\n\n\"Kyllä sinä olet tullut väärään paikkaan!\"\n\nKemppainen oli myös itse erinomainen värväri, sillä hän tunsi\nkaikki, sekä herrat että työmiehet. Suhteistamme Venäjään hän\noli täydellisesti selvillä; sortajaa vastaan tähtäsi hänen koko\ntoimintansa.\n\nKuten jo olemme viitanneet, vaikutti hän sekä sosialistien\njohtajiin että työmiehiin, ja jo tältäkin kannalta katsottuna hänen\nmerkityksensä oli sangen huomattava.\n\nMarraskuun lopulta 1915 lähtien Kemppainen teki uskollisen\nvankkumatta yhteen mittaan työtä, kunnes viimeiset miehet lähetettiin\nhuhtikuussa 1916. Kesällä taas ei ollut muuta liikettä, kuin minkä\nsaksalaisten sotavankien kuljettaminen aiheutti.\n\nOli ilmeistä, että sikäläinen santarmisto ja kuvernööri af Enehjelm\nurkkijainsa kautta saisivat selvän Kemppaisen kaltaisesta miehestä.\nEtsivä Rautio sanoikin kesällä Kemppaiselle:\n\n\"Kuvernööri syyttelee sinua.\"\n\nEnehjelm olikin kysellyt Rautiolta, minkälainen mies Kemppainen oli.\n\nRautio oli vastannut:\n\n\"Minä en lainkaan usko Kemppaisesta mitään pahaa!\"\n\nKuvernööri oli kysynyt silloin:\n\n\"Millainen mies sitten tuo Savilaakso on?\"\n\nSiihen oli Rautio vastannut:\n\n\"Ei se ole mies eikä mikään!\"\n\nKemppaisen \"syntien\" mitta oli kuitenkin af Enehjelmin ja\nsantarmiratsumestari Tsherkassinoffin mielestä jo tullut täyteen.\n\nSyyskuun 2. p:nä 1916 Tsherkassinoff saapui erään poliisin seuraamana\nKemppaisen vaatturiliikkeeseen. Hetken aikaa mietittyään Kemppainen\npäätti -- kun vieraiden saapumisesta hänelle ilmoitettiin -- mennä\npuotiin.\n\n\"Onko Kemppainen vormukangas?\" kysyi Tsherkassinoff.\n\n\"Ei!\" vastasi Kemppainen lyhyesti.\n\n\"No näyttä kirjoja!\" sanoi Tsherkassinoff ryhtyen selailemaan\nkangasmallivihkoja.\n\nHetken kuluttua hän sitten virkkoi:\n\n\"Mennä Kemppanen kotiin.\"\n\nJa niin lähdettiin Kemppaisen asuntoon. Se olikin jo kokonaan\n\"piiritystilassa\". Talon jokaisen kerroksen porraskäytävässä liikehti\nsantarmeja, ja vaatturimestarin oven takana niitä oli kokonaista\nneljä kappaletta.\n\nAsunnossa pantiin kaikki ylösalaisin, mutta mitään raskauttavaa ei\nlöydetty, sillä Kemppaisen tytär, neiti Ester Kemppainen oli jo\nviikkoa aikaisemmin korjannut pois kaikki vaaralliset paperit.\n\nSitten ruvettiin pitämään kuulustelua, mutta Kemppainen vastasi joka\nkysymykseen:\n\n\"En minä tiedä.\"\n\nKun sitten kuulustelu tuntui olevan lopussa, niin Kemppainen kysyi\npiloillaan:\n\n\"Eikö sitä enää jatketakaan?\"\n\nSilloin Tsherkassinoff, joka osasi hiukan suomea, virkkoi tähän:\n\n\"Ethen sie mite puhukaan.\"\n\n\"Puhun kaikki, mitä minä tiedän!\" vastasi Kemppainen.\n\nTästä Tsherkassinoff ihastui kovin, tuli \"höyliksi\", käski istumaan ja\ntarjosi tupakkaakin. Mutta tietysti Kemppainen ei tällöinkään tiennyt\nentistä enempää.\n\nLoppujen lopuksi kuului:\n\n\"Vankilaan!\"\n\nJa syyskuun 4. p:nä 1916 avautuivat Kemppaiselle Oulun linnan ovet!\n(Liite n:o 1.)\n\nTsherkassinoff oli edelleenkin \"höyli\" -- \"höylimpi\" kuin af Enehjelm.\nHän näet salli Kemppaisen santarmin saattamana kerran käydä kotonaan\nasioitaan selvittämässä.\n\nKemppainen oli \"Oulun rautatien santarmipäällikön\" toimenpiteestä\nlääninvankilassa \"säilyttämistä varten\"; vankilassapitämis-oikeuden\naikaa pitennettiin kaksi eri kertaa, ensi kerralla af Enehjelmin ja\ntoisella kertaa Vl:n armeijan päällikön määräyksestä.\n\nTsherkassinoff kävi usein Kemppaista tutkimassa ja kertoi kerran, että\ntämän oli turha enää syyllisyyttään kieltää, kun hänellä muka oli jo\nneljätoista todistajaa[32] Kemppaista vastaan ja kolme oli vielä\nkuulustelematta.\n\nSilloin Kemppainen sanoi:\n\n\"Sehän on ihme, että yhtä miestä vastaan on niin monta todistajaa!\nNiiden todistuksethan mahtavat haihtua kuin p--u tuuleen!\"\n\nKemppaista suututti, että häntä syyttä aikojaan niin kauan pidettiin\nlääninvankilassa ja tämän johdosta hän monta kertaa ilmoitti\ntahtovansa tavata kuvernööriä. Kerran hän vihdoin saikin sen armon.\n\n\"Mitä olisi asiaa?\" tiedusti af Enehjelm.\n\n\"Pyytäisin, että valtioneuvos kiiruhtaisi kuulusteluja, jottei minun\ntarvitsisi istua niin kauan.\"\n\n\"Enhän minä tiedä, oletteko Te murhasta vai varkaudesta vangittuna\",\nilvehti kuvernööri.\n\n\"Onpa merkillistä, ettei valtioneuvos sitä tiedä; ja kuitenkin\nminut on juuri Teidän määräyksestänne tänne vastaanotettu\", virkkoi\nKemppainen.\n\n\"Menkää, ei teidän tarvitse tulla minua neuvomaan!\" tiuskaisi siihen\nvaltioneuvos.\n\nVasta lokakuun 25. p:nä Kemppainen lähetettiin \"vakinaisessa\nvankivaunussa\" Viipurin lääninvankilaan \"Viipurin läänin kuvernöörin\nenempää toimenpidettä varten.\"\n\nMatkalle lähdettäessä pantiin Kemppaiselle käsiraudat, ja\njalkaraudatkin oli jo määrätty pantavaksi, sillä af Enehjelm piti\nKemppaista hyvin tärkeänä vankina.\n\nVankilan vahtimestari Stålhammar sanoi, kun käsirautoja kiinnitettiin:\n\n\"Eihän sitä tiedä, kun aika muuttuu, kenen käsiin nämä vielä\npannaan\".[33]\n\nJalkarautoja ei kuitenkaan käytetty, kun af Enehjelm oli määrännyt\nerityisen vartian mukaan vankivaunuun. Matkalla otettiin\nkäsiraudatkin pois.\n\nViipurin lääninvankilassa Kemppainen oli viikon. Pietariin\nlähdettäessä hän sai pukeutua omiin vaatteisiinsa, mutta kytkettiin\nyhteen erään rosvon kanssa.\n\nPietarissa Kemppainen vietiin ensin Peresilnaja-nimiseen\ntransporttivankilaan ja sieltä kahden vuorokauden perästä\nShpalernajaan.\n\nVenäjän vallankumouksen jälkeen Kemppainen palasi Ouluun. Hänen\nkunniakseen toimeenpantiin suurenmoinen vastaanotto. Asemalla oli\nmonituhatpäinen kansanjoukko häntä tervehtimässä. Ja sosialistit\nkiiruhtivat valitsemaan hänet neuvostonsa jäseneksi.\n\nKun työväenneuvosto sittemmin rupesi innokkaasti veljeilemään\nvenäläisten kanssa, niin Kemppainen mitä jyrkimmin vastusti moista\nmenoa. Lopuksi tuli kiivas riita ja sanasota, jolloin Kemppainen\nlähti pois neuvostosta lausuen mennessään:\n\n\"Te olette semmoista väkeä, että te vaikka nuolisitte ryssän\np--n!\"\n\nNäin sanoen Kemppainen erosi koko neuvostosta -- eikä sen ovia enää\navannut.\n\nTällainen on ääriviivoittain Jaakko Kemppaisen kunniatarina.\nHyvätuulisena ja tyytyväisenä tapaa hänet jälleen kodissaan, missä\nkaksitoista vuotta sitten kuului venäläisen komentajan käskevä sana:\n\"Vankilaan!\"\n\n\n\n\nEsko Riekki.\n\n\nOululainen värväri Esko Riekki tuli ylioppilaaksi 1909 ja hänkin\nkuului siihen Pohjois-pohjalaisen osakunnan ylioppilaspiiriin,\njonka isänmaallisesti innoittavana sieluna oli useinmainittu\nmaisteri _Väinö Kokko_. Helsingissä ollessaan Riekki valittiin\nmoniin luottamustoimiin. Niinpä hän m.m. oli ylioppilaskunnan\nhallituksen jäsen, pohjalaisen ylioppilasvaltuuskunnan sihteeri\nja Pohjois-pohjalaisen osakunnan kansanvalistustoimikunnan\npuheenjohtaja. Hän, niinkuin moni muukin, joutui jääkäriliikkeen\nlumoihin jo syksyllä 1914. Oltuaan sitten vuoden 1915 sekä\nkevät- että syyslukukauden opintojaan jatkamassa yliopistossa\nhän jo syyslukukaudella 1915 hoiti sekä Ostrobotnialla että\nylioppilastalolla värväyskonttoria. Joulukuun alussa 1915 hän tuli\nOuluun ruveten siellä pontevasti toimimaan jääkäriliikkeen hyväksi.\n\nHän värväsi miehiä ahkerasti ja menestyksellä laajassa\ntuttavapiirissään ja oppikoulujen ylempien luokkien oppilaiden\nkeskuudessa. Monet uljaat jääkärit, kuten _Raappana, Wiklund_ y.m.\nlähtivät hänen toimestaan, \"joskaan niitä ei tarvinnut erikoisesti\nkehoittaa, sillä ne olivat hyvin valmiit lähtemään asiasta tiedon\nsaatuaan\", lausuu Riekki.\n\nVaikka värvärit yleensä karttoivat toisiansa, oli Riekki, kun\nasiat sitä vaativat, yhteydessä sekä Kaarlo Hällforsin että Jaakko\nKemppaisen kanssa.\n\nRiekki liikkui värväys- ja muissa jääkäriliikettä koskevissa asioissa\nmyös Oulun ulkopuolella. Niinpä hän kävi Haukiputaallakin värväämässä\nja jääkärimieltä lietsomassa.\n\nHaapavedellä värväävälle metsänhoitaja Viljo Lyytikäiselle hän vei\nkerran joulunpyhien aikaan rahoja joitakuita satoja markkoja. Samoin\nhän kävi tammikuun alussa 1916 Kemissä, saatuaan Kaarlo Hällforsilta\nPietilälle vietäväksi 4,000 mk A.K:n varoja.\n\nKun sitten Kemin reitti tukkeutui, piti Riekki eräiden muiden --\nheistä mainittakoon metsänhoitaja _Väinö Pallari_ ja kapteeni _Lauri\nRuotsalo_ -- kanssa huolta siitä, että Kemin kautta Saksaan pyrkijät\nsaivat Oulun asemalla postimerkki-ilmoituksen avulla ja joskus\nvälittömästikin tiedon asiasta. Ja monet, jotka sittenkin vahingossa\njoutuivat menemään Kemiin, palasivat Riekin luo Ouluun neuvottelemaan\nja uusia ohjeita saamaan.\n\nVaikeinta Riekille oli Kemin etapin lopullisen katkeamisen ja\nhelmikuun puolivälin välinen aika. Silloin näet Kemin \"Osulasta\"\npalasi takaisin monta kymmentä miestä, jotka eivät olleet\nvaroitusmerkkiä huomanneet. Heiltä oli loppunut rahat, ja kaikki\nsiteet kotiseudun ja heidän väliltään olivat katkenneet. Miehet\ntoimitettiin tällöin eri tahoille, mitkä kotiin, mitkä Jepuan tai\nTervolan kautta eteenpäin, mitkä taas erinäisiin töihin Pohjanmaalle.\n\nNäiden joukossa oli myös 5-6 tri Lindén Lohjalta värväämää miestä.\nRiekki lähetti heidät Lohjalle, mutta miehet lähtivät uudestaan\nyrittämään eteenpäin ja joutuivat Lapualla kiinni. Tällöin eräs\nheistä, joukon johtaja, kivityömies _Jalmari Luoto_ santarmien\npelottelujen masentamana (köysinippu ja revolveri lyötiin pöytään\nja sanottiin: Tästä on lyhyt tie kuolemaan!) kertoi käyneensä Kemin\n\"Osulassa\" ja Esko Riekin luona Oulussa. Tästä saatiin entisten\nepäluulojen lisäksi todistus Riekkiä vastaan. Häntä oli kyllä jo\nmuutamia kertoja varoitettu. Niinpä m.m. Amatus Johansson oli,\nsaatuaan erään sähköttäjän kautta tietää Esko Riekkiä koskevan\nsähkösanoman menneen Tornioon, varoittanut häntä. Myöskin Arvi\nKorhonen oli kehoittanut häntä pitämään varansa. Ja kerrotaanpa\n\"jääkärien näkijän\",[34] Kantolan Liisankin yrittäneen häntä\nvaroittaa, mutta \"eipä tuo välittänyt\", kuten Liisa myöhemmin kertoi.\n\nRiekki valmistelikin lähtöään, mutta lykkäsi sitä kuitenkin päivästä\npäivään siitä syystä, ettei hän katsonut voivansa noin vain poistua\npaikaltaan ja ettei hän myöskään arvioinut kiinnijoutumisen vaaraa\ntarpeeksi vakavaksi. Venäläiset näet vangitsemisia toimeenpannessaan\nolivat alussa verraten varovaisia, etsien päteviltä näyttäviä\ntodistuksia.\n\nTuli sitten kohtalokas helmikuun 24. päivä. Kello 12 päivällä\nsantarmit piirittivät Esko Riekin kotitalon. Tämä oli silloin\nkaupungilla asialla ja lähti palaamaan kotiinsa huolimatta siitä,\nettä eräs pikku poika hänelle kadulla ilmoitti santarmien häntä\netsivän -- Oulussa ei näet tähän mennessä ollut vielä mitään\nvangitsemisia tapahtunut. Kun hän tuli kotiin, oli siellä Tornioon\nsijoitetun santarmiston päällikkö, everstiluutnantti _Netshogin_ sekä\nOulussa asuva rautatiesantarmien päällikkö, meille ennestään tuttu\nratsumestari Tsherkassinoff.\n\nNetshogin luki santarmihallitukselta saapuneen sähkösanoman, jossa\nhänet määrättiin toimittamaan kotietsintä ja pidättämään \"maisteri\nEsko Riekki Oulusta, syytettynä kirjeenvaihdosta Saksan kanssa ja\nnuorten miesten värväyksestä Saksaan\".\n\nKotietsintä suoritettiin jotensakin pintapuolisesti ja kohteliaasti\n-- ainoastaan Esko Riekin huoneessa. Santarmit takavarikoivat pienen\nbrowning-pistoolin, minkä Riekin isä, kauppaneuvos Riekki myöhemmin\nsai poliisikamarista takaisin, pari koneellakirjoitettua, tilanteen\nselvittelyä koskevaa lentolehtistä ynnä Esko Riekin todistukset ja\nyksityisen kirjeenvaihdon. Sitten tarkastuksenpitäjät tiedustelivat,\noliko pidätetyllä mitään vaarallista yllään -- siveltiin taskuja --\nmutta mitään sellaista ei ollut.\n\nEverstiluutnantti Netshogin valitti pidättämismääräystä antaen Esko\nRiekille luvan syödä päivällistä kotonaan, mutta Tsherkassinoff\nhuomasi Esko Riekin piirongilla karttakäärön. Käärössä oli kaksi\nLuoteis-Suomen karttalehteä, joista toiseen maisteri Arvi Hällfors\noli muuatta päivää aikaisemmin merkinnyt suunnittelemansa Tervolan\nuuden etappireitin. Jos tämä merkintä olisi huomattu, olisi se ollut\nEsko Riekkiä vastaan erittäin raskauttava todiste, ja reitti olisi\ntäten paljastunut. Mutta sisimpänä käärössä oli Saksan itärintaman\nsotakarttoja. Kun siis muuan santarmi-aliupseeri päällikkönsä\nkehoituksesta tutki kääröä, sattuivat juuri nuo sotakartat hänen\nsilmäänsä.\n\n\"Pelkästään sotakarttoja!\" ilmoitti hän ratsumestarille.\n\nHelpotuksen huokaus kohosi silloin Riekin rinnasta.[35]\n\nPäivällisen syötyään Esko Riekki ajoi isänsä hevosella kahden\nsantarmin saattamana \"komeasti\" Oulun lääninvankilaan,[36] mistä\nhänet helmikuun 28. p:nä siirrettiin Katajanokalle Helsinkiin. Siellä\nhäntä pidettiin noin kaksi kuukautta.\n\nAlustavasti kuulusteltiin häntä santarmihallituksessa vain kerran.\nMyöskin valtioneuvos Mashkevitsh kuulusteli häntä kerran Helsingissä\nPietarin oikeushovin prokuraattorin läsnäollessa. Kun Riekki\nMashkevitshin kuulustelun jälkeen pyysi päästä vapaaksi, niin tämä\nnäytti vähän epäröivän, mutta asia jäi silleen, koska Riekki, kuten\nMashkevitsh väitti, ei ollut puhunut totta. Tällöin Riekki lausui\nihmettelevänsä, minkätähden häntä ollenkaan kuulusteltiin, jollei\nhäntä kerran uskottu.[37]\n\nSeurasi sitten matka Shpalernajaan, jonne niin monen Suomen-pojan tie\nnäihin aikoihin päätyi.\n\n\n\nMuita Oulun ja sen lähitienoiden värväreitä ja aktivisteja.\n\n\nOn luonnollista, ettei niin laaja sekä niin vaikeasti ja nopeasti\nsuoritettava työ kuin miehistön värvääminen jääkäripataljoonaan\nvoinut viedä päämaaliin yksinomaan muutamien päävärvärien voimin.\nPäävärvärit eli niinsanoaksemme toiminnan enin esiinpistävät kärjet\ntiesivät vallan hyvin, että he tarvitsivat paljon ja luotettavia\napulaisia. Heidän kaikkein tärkeimpiä tehtäviään olikin hankkia n.s.\nalavärväreitä, joiden sitten piti ryhtyä varsinaiseen värväystyöhön.\n\nMutta niinkuin oli salaista itse värväystoiminta, niin ovat tämän\nsuuren isänmaallisen työn suorittajatkin useimmissa tapauksissa\njääneet salaperäisyyden verhon taa. Nämä miehet eivät -- enempää\nkuin jääkäritkään -- ole koskaan mitään palkkaa -- edes muistamisen\nmuodossa -- tavoitelleet, mutta jälkipolville velvoittaviksi\nesikuviksi olisivat heidän nimensä ja tarinansa meille tärkeitä ja\nrakkaita. Tässä mielessä poimimme esiin edes muutamien värvärien ja\naktivistien nimiä.\n\nNiistä värväreistä, jotka itse tekivät seuraa värvätyilleen,\nmainittakoon ylioppilas _Erkki Merikallio_ (jääkärivänrikki,\nkaatui 27.4.1918 Muolaassa) sekä konttoristi _Oiva Rustanius_\n(jääkärivänrikki; kaatui 8.4.1918 Lempäälässä). Myöskin\nhaukiputaalaiset jääkärit _Heikki Jussila ja Niilo Jämsä_ värväsivät\nensin jonkin aikaa.\n\nHeikki Jussilalle (nyk. Oulun suojeluskuntapiirin piiripäällikkö,\njääkärikapteeni) puhui ensimmäisenä Saksaan-menosta rohkea ja\nreima Oiva Rustanius. Jussila ja Jämsä olivat myös Esko Riekin\nyhteydessä, joka taas ei pitänyt kiirettä heidän Saksaan-menollaan,\nvaan toivoi, että he jatkaisivat värväämistään kotipuolessaan. Näin\nmiehemme tekivätkin, värväten Haukiputaalla muiden muassa työmies\nPekka Sammallahden, joka lähti Saksaan tammikuun 19. p:n tienoilla.\nPian kuitenkin jääkäripataljoona veti Jussilan ja Jämsänkin\nriveihinsä; he lähtivät jo helmikuun puolivälissä 1916. Nämä reippaat\nHaukiputaan pojat tekivät lähtiessään A.K:n edustajalle Kaarlo\nHällforsille vielä sen palveluksen, että tiedostivat Kyläjoella\nolevan sopivan etappimiehen, nimittäin haukiputaalaisen _Erkki\nSeppäsen_, jota Kaarlo Hällfors sittemmin paljon käytti lähettäessään\nmiehiä eteenpäin. Sammallahti, jota Seppänen ensin oli opastanut,\nkirjoitti tästä Seppäsen mukana Jussilalle, joka taas puolestaan\ntiedoitti asiasta Hällforsille. Tämä pyysi Jussilaa ja Jämsää\nsopimaan miestenkuljetuksesta Seppäsen kanssa, joka, kuten jo olemme\nkertoneet, antoikin tähän suostumuksensa, mistä sitten Jämsä palasi\nHällforsille ilmoittamaan. Seppäsellä oli etappipuuhissa apuna\nlankonsa Jalmari Ruuti.\n\nNäissä reippaissa Haukiputaan pojissa liikkui puhdas jääkäriveri.\nJääkärivänrikki _Niilo Jämsä_ haavoittui vaikeasti Lempäälässä\nhuhtikuun 3. p:nä 1918; ja sankarin elämä sammui jo seuraavana\npäivänä. Kun saapuvilla olleet jääkärit murhemielin seisoivat hänen\nkuolinvuoteensa ääressä, lausui hän heille:\n\n\"Sitten vasta, kun me kaikki jääkärit olemme kaatuneet, on\npataljoonamme tarina kaunein\".[38]\n\nOululaisia värväreitä oli niinikään kauppias _Arvi Illikainen_. Hän\ntoimi paljon myös lähettinä, käyden monet kerrat Helsingissä,\nKemissä, Tervolassa y.m. \"Hän oli mies, joka meni vaikka minne eikä\nvahingossakaan puhunut sivu suun.\"\n\nEmme myös saa unohtaa insinööri _Uuno Kalliota_[39] ja eläinlääkäri\n_L. E. Reinilää_, jotka myöskin värväsivät. Insinööri Uuno Kallioon\ntutustumme vielä myöhemmin.\n\nKauppias _Väinö Tirkkonen_ ja johtaja _Väinö Veriö_ olivat asioissa\ninnokkaasti mukana; heistä jälkimmäinen värväsi Oulaisissa.\n\nSosialistien keskuudessa värväsivät etupäässä tunnetut johtomiehet\n_Yrjö Mäkelin ja Hannes Uksila_ sekä päävärväri _Jaakko Kemppainen_,\njoihin jo olemme tutustuneet.\n\nVielä on meidän muistettava muutamia kunnianmiehiä, joiden\nvankkumaton aktivistinen kanta tukena jääkäriliikkeen pyörteissä\noli tohtori Axel Tavaststjerna, joka kyllä ei värvännyt, mutta oli\nmuuten erittäin lämmin asialle m.m. aina auliisti antaen vainotuille\naktivisteille luonansa suojaa. -- Tohtori Ismael Otsoni oli myös\njääkäriliikkeen ystäviä; hänen ponnistuksensa Oulun lääninvankilaan\nteljetyn, pahasti haavoittuneen jääkäri Weckströmin hyväksi\nosoittivat, minkä hengen miehiä hän oli.\n\nLopuksi mainitsemme vielä erikoisesti Oulun lääninhallituksen\nvahtimestarin _Pekka Tirkkosen_. Hän oli kyllä asemaansa nähden\nlääninhallituksessa alin -- mutta sittenkin oikeastaan ylin. Ne\nlukuisia aktivisteja koskevat vangitsemismääräykset, joita\nhänen herrojensa pöydiltä sinkoili hänen lähetettäväkseen, hän\nsäännöllisesti jätti useiksi päiviksi lepäämään, arvellen, ettei\nmoisilla kirjeillä ollut mitään kiirettä. Niinpä hän m.m. sopi\nKaarlo Hällforsin kanssa siitä, että Arvi Hällforsia koskeva\nvangitsemismääräys saisi jäädä vielä neljäksi päiväksi lähettämättä,\nvaikka se jo hänen omasta aloitteestaan oli sitä ennen ollut useita\npäiviä \"lepäämässä\".\n\nTähän värväri- ja aktivisti-luetteloon olisi epäilemättä varsinkin\nmaaseudulta paljon lisättävää, mutta meidän on tällä kertaa\ntyydyttävä siihen, että annamme vain kahden rohkean miehen,\nmetsänhoitaja _Viljo A. Lyytikäisen_ ja kirjailija _Kyösti Wilkunan_\nedustaa maaseudulla toimineita värväreitä.\n\nOululla on ilo osoittaa keskuudestaan vielä useita miesten-miehiä,\njotka ryhtyivät huomattavasti toimimaan vasta vapaussodan kynnyksellä\nja sen kuohuissa, mutta he kuuluvat vapaussotamme historiaan, missä\novatkin saaneet kunniasijansa.\n\nKun otamme huomioon, että yksin Oulusta ja Oulun maaseurakunnasta\ntuli jääkäripataljoonaan 62 miestä ja muista Oulun värväyspiiriin\nkuuluvista pitäjistä 91 (Liite n:o 2), niin käsitämme, että tämäkin\nSuomen itsenäisyyden valmistelutyön osuus vaati värväreiltämme paljon\ntarmoa ja rohkeutta.\n\nVärväystyön tuloksiin vaikuttivat kuitenkin värväämään komennetut\njääkärit ja ne rohkeat miehet, jotka itse päättivät lähteä Saksaan,\nsangen huomattavasti.\n\n\n\nViljo A. Lyytikäinen, Haapaveden-värväri.\n\n\nKun metsänhoitaja _Viljo Lyytikäinen_ syksyllä 1915 oli palannut\nKittilän kruununmetsistä Huiskan sotilasvirkataloon Haapavedelle,\nmissä hän nuoren vaimonsa kanssa asui maanviljelijä Emil Veikkolalta\n(ent. Lundström) vuokraamassaan huoneistossa, sai hän vanhalta\nluokkatoveriltaan, lääketieteenkandidaatti Kaarlo von Hertzeniltä\nHelsingistä kortin, joka sisälsi seuraavan lyhyen tiedotuksen:\n\n\"Jos muistat kuopiolaisia suunnitelmiamme, tule heti Helsinkiin.\nPidätän oikeuden korvata matkakulusi. -- Tuus: Kalle Hertzen.\"\n\nLyytikäisen riemu oli sanoin kuvaamaton. Hän kertoi, heti vaimolleen\nnoista kuopiolaisissa koulunaikaisista suunnitelmista. Hän ja\nKaarlo von Hertzen olivat yhdessä unelmoineet venäläisiä vastaan\ntapahtuvasta aseellisesta noususta. Myöhemmin oli heihin liittynyt\nkymmenkunta muuta kuopiolaista koululaista, joten oli syntynyt oikein\noma seura. Uudenkirkon ja Kivennavan Suomesta erottamisaikeiden\naikana (1908-1910) tuo aseellista nousua ajava nuorten liitto oli\ntoiminut, ja tarkoituksena oli ollut levittää sen aate yli koko\nmaan, lähinnä ylioppilaiden ja oppikoulujen yläluokkien oppilaiden\nkeskuuteen.[40] Lyytikäisen ja von Hertzenin kokemukset Helsingissä\nvv. 1911-1913 olivat kuitenkin saaneet heidät siihen käsitykseen,\nettei opiskeleva nuoriso vielä ollut ollut kypsä tällaiseen\nyritykseen. Siksipä he olivat katsoneet parhaaksi pysyä hiljaa,\njotenka tuo heitä aikanaan suuresti innostanut hanke oli saanut\nkokonaan raueta.\n\nKaarlo von Hertzenin kutsu tuli näin ollen kuin salamanvälähdys ja\nse osoitti, että jotakin oli tekeillä tai ehkä jo tehtykin, koskapa\nrahaakin tuntui olevan käytettävissä.\n\nLyytikäinen matkusti siis heti ensimmäisessä junassa Oulaisista\nHelsinkiin.\n\nSeuraavana päivänä hän jo oli siellä salaisessa kokouksessa,\njoka pidettiin professori Anders Donnerin kodissa Suomi-yhtiön\ntoimitalossa Yrjönkadun varrella. Isäntänä oli tri Sven Donner, joka\nsairaana ja sairasviittaan puettuna johti asioiden käsittelyä.\n\nPaitsi Kaarlo von Hertzeniä ja Lyytikäistä, oli saapuvilla viisi\nmiestä, m.m. maisterit Eino Välikangas ja Arvi Korhonen.\n\nKuultuaan, mistä oli kysymys, Lyytikäinen oli heti valmis toimimaan.\nNiinpä hänelle annettiin tarpeelliset ohjeet ja tarjottiin rahaakin,\nmutta ihanteellisena aktivistina hän ei vielä silloin huomannut,\nettä \"sotaa\" käydessä sitäkin tarvittiin. Helsingin ja Lyytikäisen\nväliset tiedotukset olivat kirjoitettavat salamusteella tavallisten\nkirjeiden rivien väliin.\n\nEnsi innossaan luuli koko nuoren polven leimahtavan tuliseen\ntoimintaan isänmaan puolesta, mutta suuri oli hänen pettymyksensä,\nkun hän pian huomasi, ettei hän vanhoista tuttavistaan tavannut\nyhtään, joka olisi asiasta vähääkään lämmennyt. \"Tyhmä,\nisänmaalliselta kannalta tuomittava, varomaton, suorastaan rikollinen\nsuunnitelma\" j.n.e.\n\nSuuressa sieluntuskassa Lyytikäinen kääntyi sitten entisen\nopettajansa, yliopiston silloisen metsänhoitajan, tri _A. Benj.\nHelanderin_ puoleen metsätieteellisen laitoksen huoneistossa,\nKirkkokadun 4:nnessä, missä tri Helander etsi täysin \"ilmanpitävän\"\nhuoneen saadakseen huoleti keskustella. Helander kertoi olevansa\nasioista tietoinen ja toivoi yrityksen tuottavan onnea isänmaalle,\nmutta neuvoi äärimmäiseen varovaisuuteen, toivottaen nuorelle\nmiehelle lannistumatonta mieltä. Muuta ei tarvittu -- Lyytikäinen\ntunsi saavansa sisäistä voimaa. Ja myöhemminkin, kun vastukset\ntoisinaan raskaasti painoivat värvärin mieltä, terästivät entisen\nkunnioitetun opettajan sanat vaarojen polulle astunutta nuorta miestä.\n\nDonnerilla oli sovittu, että Lyytikäisen toiminta-alueena olisivat\nHaapaveden seudut. Matkustettuaan Helsingistä Kuopion kautta hän sai\nsiellä entiseltä uskonnonopettajaltaan, rehtori _Edv. Vaaramalta_\ntämän rohkaisevan siunauksen. Ja Iisalmella Lyytikäisen isä, kasööri\n_Abel Lyytikäinen_, oli poikainsa kanssa yhtä mieltä siitä, että\nnyt oli joka miehen näytettävä, \"mitä varten isällä oli poikia ja\npojilla isänmaa\". Päätettiinkin, että pojista Elis lähtisi ensi\ntilassa Saksaan, mutta että nuorin, Armas, jäisi toistaiseksi kotiin,\nSuomessa esiintyviä \"liikkeen\" toimia suorittamaan. Viljon työmaa\ntaas, kuten jo tiedämme, oli valmiiksi suunniteltu.\n\nSaavuttuaan marraskuun alussa Haapavedelle Lyytikäinen kutsui kohta\nluokseen pari nuorta miestä, hyvin valistuneen työmiehen _Samppa\n(Samuli) Aution_ ja kauppapalvelija _Vilho Lauri Niirasen_, jotka\nkesällä olivat työskennelleet hänen kanssaan Kittilän metsissä.\nLyytikäinen kertoi pojille suoraan, mistä oli kysymys. Ensin nämä\ntulivat aika vakaviksi, mutta pian oli kummankin ratkaisu valmis.\nMatkapassit hankittiin, ja pojat saivat Kemiin matkustamista varten\n50 mk mieheen sekä kaikki tarpeelliset ohjeet. Hyvästely oli\njuhlallinen -- karskin Autionkin silmässä kiilsi kyynel.\n\nKohta Aution ja Niirasen mentyä saapui _Elis Lyytikäinen_ tuoden\nterveisiä kotoa ja lisäten värvärimme innostusta.[41]\n\nMaanviljelijä _Emil Veikkola_, joka koko sydämestään oli Lyytikäisen\npuuhille myötämielinen ja kaikin puolin avulias, ilmoitti tälle heti\nvärväystoiminnan alussa, että kirjailija _Kyösti Wilkuna_ Nivalassa\noli myös lähettänyt miehiä Saksaan ja että hän äskettäin oli käynyt\nHaapavedelläkin saadakseen myös siellä värväystyön järjestetyksi.\n\nKun \"firman\" järjestykseen kuului, että värvärien yleensä tuli\nvälttää toistensa yhteyttä, jollei toiminta sitä ehdottomasti\nvaatinut, epäröi Lyytikäinen ensin, mitä tehdä, mutta kun hän arvasi,\nettei Wilkuna tiennyt mitään hänen Haapaveden-toiminnastaan, niin\nhän päätti lähteä Nivalaan sopiakseen tämän kanssa toimintapiiristä.\n\nOli marraskuu ja huono suksikeli. Lyytikäinen saapui hiihtäen\nNivalaan tavaten Kyöstin vanhimman veljen _August Wilkunan_, joka\nneuvoi tulijan veljensä, kirjailijan asunnolle.\n\nMentyään sitten Kyösti Wilkunaa tapaamaan hän oli hiihtämisestä kovin\nuupunut, \"mutta se mies sai minusta pian väsymyksen pois\" -- lausui\nLyytikäinen myöhemmin.\n\nHaapaveden-värväri kertoi, miten hän oli menetellyt ja kuinka vähän\nhän oli aikaansaanut. Silloin Wilkuna innostui, piti pienen puheen\nja tuomitsi kokonaan liiallisen henkilökohtaisen varovaisuuden.\nMiehen, joka oli ottanut lähettääkseen vaaroihin ja kärsimyksiin\ntoisia -- hän sanoi -- ei sopinut kohdaltaan vaaraa ja kärsimystä\nliiaksi karttaa, jos asialle oman itsensä vaarantamisesta oli\nhyötyä. Ja siitä oli hyötyä. \"Annetaanpas tulla yleisesti tunnetuksi,\nettä me lähetämme miehiä Saksaan, niin silloin vasta rekryyttejä\noikein rupeamillekin saamaan. Ja ryssät hätkähtävät kaikkine\nsuomalaisten mobilisoimis- ja evakuoimis-suunnitelmineen, kun saavat\nselviä todisteita kansan kapinallisesta mielialasta. Eikä suinkaan\nole pahaksi, jos he silloin miehittävät Suomen lujemmin -- sitä\nhelpommin saksalaiset saavat heidät piestyksi rintamalla. Me emme\nehdi tarpeellisella nopeudella saada Saksan-pataljoonaamme kokoon,\njos suuressa varovaisuudessamme rupeamme kovin salakähmäisiksi.\nTarkoitushan on, että saksalaiset jo keväällä 1916 nousevat maihin\nSuomessa; ja sitä ennen pitäisi miesten olla koulutettavina ainakin\nneljä kuukautta, jos mieli saada heistä edes jotakuinkin pätevää\njohtaja-ainesta. Asiassa on kerta kaikkiaan uskallettava, jos mieli\nsiitä jotakin tulla, eikä varovaisuuden suuresta korostamisesta\nlopuksi ole muuta seurausta kuin saamattomuus.\"\n\nTähän tapaan Wilkuna puhui. Ja Lyytikäinen suli kokonaan, sanoen\nWilkunalle, että kun tämä, viiden lapsen isä, ei arkaillut panna\nitseänsä ja perhettänsä vaaralle alttiiksi, niin ei hänkään, jolla\noli vain vaimo ja yksi lapsi, voinut toisin menetellä.\n\nJa niin Lyytikäinenkin päätti antaa värväystyönsä päästä yleisesti\nihmisten tietoon.\n\nWilkunalla oli Haapavedellä kaukainen sukulainen, valokuvaaja\n_Aadam Kannus_, josta hän arveli Lyytikäisellä voivan olla\nhyötyä. Palattuaan Haapavedelle Lyytikäinen menikin ensi töikseen\nKannuksen luo. Tämä oli innokas sosialisti, mutta hyvä mies,\njoka mielellään uskoi toisistakin vain hyvää. Hän innostui heti\njääkäriliikkeeseen luvaten lähettää poikia Lyytikäisen luo\nmatkarahoja ja ohjeita saamaan. Lyytikäisen puolestaan oli pakkokin\nkäyttää apunaan Kannuksen tapaista seutukunnan miestä, joka tunsi\npaikallista väestöä, koska hän itse oli näillä tienoin aivan outo ja\nsitäpaitsi töittensä takia niin sidottu, ettei hänellä olisi ollut\ntilaisuuttakaan paljon tutustua sikäläiseen rahvaan-nuorisoon.\n\nPian alkoi kierrellä huhuja Lyytikäisen puuhista. Hän ei itsekään\nvoinut aavistaa, miten nopeasti tieto levisi kerran vauhtiin\npäästyään.\n\nRupesi tulemaan miehiä \"töitä\" kyselemään. Mutta ainakin toinen puoli\nnäistä \"työnhaluisista\" tuntui olevan puhtaita lurjuksia, jotka\nsanoivat kotipaikakseen mikä Helsinkiä, mikä Porvoota j.n.e. ja jotka\nkehuivat tuntevansa metsän-hoitajan-tapaisia työnvälittäjiä muitakin\n-- aina tohtori Niemeä ja Wilkunaa myöten; viimeksimainituilla\nherroilla ei vain muka ollut ollut rahaa heidän \"pestuuseensa\".\n\nMonet näistä miehistä olivat ilmeisesti \"keinottelijarekryyttejä\",\njotka kulkivat värvärin luota värvärin luo elinkeinonaan matkarahojen\nkokoaminen. Myöhemmin tällaiset \"rekryytit\" koettivat hankkimillaan\ntiedoilla saada vielä santarmeiltakin ilmianto-rahoja.\n\nOli kuitenkin joukossa myös reiluilta ja miellyttäviltä vaikuttavia\nmiehiä. Nämä jälkimmäiset eivät tavallisesti olleetkaan\npitkämatkalaisia, vaan useimmiten Nivalasta, Haapajärveltä,\nHaapavedeltä tai muualta lähipitäjistä.\n\nLyytikäisen täytyi tunnustaa harjoittavansa työnvälitystä.\nEpäilyttäville miehille hän haasteli tukkityömaista, joista hänellä\noli tietoja, suositellen heille Kittilässä, Baltiskan (Baltiska\nTrävaru Ab.) hakkuilla tahi Sodankylän kruununmetsissä tahi\nHalla-yhtiön hakkuumailla Kärsämäellä saatavissaolevia savottatöitä.\n\nLyytikäisen ihmeeksi moni näistä \"työnhaluisista\" talttuikin näillä\npuheilla, jopa joku otti työsuosituksenkin. Toiset kuitenkin\nselittivät -- joskus hyvinkin röyhkeästi -- etteivät he mokomiin\ntöihin olleet tulleet tarjoutumaan, vaan että he halusivat \"töihin\"\nrajan toiselle puolelle. Kun Lyytikäinen silloin julmistuneena koetti\ntiuskia, ettei hän harjoittanut mitään värväystä ryssän (!) töihin,\nniin hän saattoi saada silmilleen tiukan kysymyksen:\n\n\"Eikös metsänhoitaja sitten muka lähetäkään miehiä Saksaan?\"\n\nVastaus oli miehiä myöten -- harvoin sentään myöntävä.\n\nLähipaikkakuntienkin miehistä, joille Lyytikäinen katsoi voivansa\npuhua vapaasti, jotkut, jotka lupautuivat lähtemään ja ottivat\nmatkarahatkin, jättivät matkan tekemättä, kun sisu ja kunto pettivät.\n\nRahoja oli Lyytikäiselle luvattu Helsingistä. Hertzenin kautta\nhän saikin kerran 300 mk, ja joulun korvissa Esko Riekki toi\nmuutamia satoja. Saipa Lyytikäinen kerran Oulussa käydessään Kaarlo\nHällforsiltakin rahoja jonkin verran. Mutta kun menijöitä rupesi\nilmaantumaan yhä enemmän, täytyi Lyytikäisen turvautua omiin\nvaroihinsa, ja tarpeen vaatiessa myös Veikkola antoi kernaasti\nluottoa.\n\nMiehiä Lyytikäinen koetti valita parhaan ymmärryksensä mukaan.\nKerrankin hän antoi matkarahat yhtaikaa kuudelle menijälle. Yhteensä\nLyytikäinen lähetti matkalle ennen joulua kolmisenkymmentä miestä,\njoista kyllä vain noin puolet joutui jääkäripataljoonan riveihin.\nMutta hyvä näinkin! Tosin Haapavesi kartutti jääkäripataljoonaa\noikeastaan vain neljällä miehellä, mutta muistettava on, että\nLyytikäisen värväyspiiri käsitti myös Pyhäjärven ja Haapajärven.\n(Katso liitteessä n:o 4 b olevaa jääkäriluetteloa.) Myös on\nhuomattava, että noita \"hamppari\"-värvätyitä, jotka häpeällisenä\nelinkeinonaan ottivat vain rahat -- edes aikomattakaan lähteä Saksaan\n-- oli muuallakin sangen paljon. Kemistä arvellaan ainakin 200:n\ntällaisen keinottelijan menneen rajan yli.\n\nHaapavedeltä lähtivät, paitsi jo mainituita Autiota ja Niirasta,[42]\ntyömiehet _Matti Hellinen ja Matti Viitanen_.\n\nTämä tulos ei kyllä näytä vastaavan värvärimme suuria ponnistuksia\neikä sitä alituista vaaranalaisuutta ja rajatonta uhrimieltä,\nminkä merkeissä hän työskenteli. Mutta Viljo Lyytikäisen\nsuorittamalla työllä oli sittenkin varsin painava merkitys, sillä\nse oli kulovalkeantapaista herättävää sytyttämistä, joka saattoi\nitsenäisyystoiminnan tunnetuksi laajoissa piireissä. Aivan kuin\nvälähdyksenä valkeni kaikille, ettei ollut enää kysymyksessä vain\npelkkä hedelmätön käsitteellinen aate, vaan suuresti ajateltu\nja suuresti tunnettu vuosisatais-tehtävä, jota jaloimmat ja\nkaukonäköisimmät oman elämänsä uhrilunnain jo käytännössä\ntoteuttivat.\n\nSanottakoon vielä, ettei se neuvo -- värväystyön tekeminen\naivan julkiseksi -- minkä Lyytikäinen sai suuripiirteiseltä\nNivalan-värväriltä, osoittautunut käytännölliseksi ensi käden\ntuloksiin nähden, mutta kansan silmien avaamiseksi se sittenkin\noli oikea, joskin sen toteuttaminen vaati molemmilta värväreiltä\ntäydellistä uhrivalmeutta, minkä nämä miehet oivalsivatkin.\n\nJo marraskuussa 1915 kävi Lyytikäisen luona jääkäri Väinö Paananen,\njonka Lockstedtin-kuvaukset suuresti virkistivät yksinäistä värväriä.\n\nSitten saapui Lyytikäisen luo sortavalalainen jääkäri Boris\nVeledejeff (nyk. jääkärikapteeni Vaarna). Hän tuli Saksasta ollen\nmatkalla Sortavalaan nähtävästi järjestääkseen värväystyötä\nKarjalassa. Myös Veledejeff kertoi pataljoonan oloista ja\njatkoi sitten, jonkin verran levättyään, matkaansa. Koska hänen\ntuli käydä Kuopiossa, Karttulassa y.m. Pohjois-Savossa, antoi\nLyytikäinen hänelle muutamia eri aikoina, ja muka juuri noissa\näskenmainituissa paikoissa päivättyjä kirjeitä päiväyspaikoissa\naikanaan postiin pantavaksi. Tämä siitä syystä, että Lyytikäinen\narveli jo silloin olevansa santarmiviranomaisten silmälläpidon\nalaisena, jotenka mahdollista oli, että sotasensuuri teki hänen\nkirjeistään ilmoituksia. Näin hän toivoi sotasensuurin välityksellä\nvoivansa johtaa mahdolliset takaa-ajajansa harhaan. Keino tuntui\nonnistuneenkin, sillä Lyytikäistä oli sittemmin kovasti etsitty\nPohjois-Savosta, m.m. juuri Karttulasta, missä hänellä oli paljon\nsukulaisia.\n\nKuten on jo mainittu, kävi oululainen värväri Esko Riekkikin\nLyytikäistä tervehtimässä. -- Tällaiset vierailut olivat omansa\nvirkistämään, ja saman asian miehillä oli aina toisillensa jokunen\nneuvon ja rohkaisun sana.\n\nMyös jääkäri _Eero Manninen_, Haapaveden silloisen nimismiehen A. A.\nMannisen poika, joka oli saapunut Saksasta, yllätti eräänä iltana\nLyytikäisen seurassaan eräs kaukainen sukulainen, käräjäkirjuri\n_Väinö Moilanen_, sama mies, joka myöhemmin vapaussodan jälkeen\ntuli kuuluisaksi leimamerkkiväärennyksistään. Mannisen saavuttua\npaikkakunnalle oli Moilanen heti kiiruhtanut tekemään tuttavuutta ja\nsaatuaan tiedon tämän viimeaikaisista puuhista ollut innostuvinaan\nsekä kertonut jääkärille Lyytikäisestäkin. Kun Moilanen, työskenteli\npäivät Lyytikäisen kanssa samassa talossa asuvan henkikirjuri V. S.\nVuorion luona ja siis selvästi näki metsänhoitajan puolella käyvät\nmiesjoukot, niin hänellä varmasti oli tieto siitä, mitä siellä\npuuhattiin.\n\nLyytikäinen olikin koko lailla kiusaantunut Moilasen seurasta ja vei\nMannisen eri huoneeseen, missä hän selvitti tälle, ettei ollut ehkä\nviisasta luottaa mieheen, kun häntä ei tarkemmin tunnettu.\n\nEero Manninen ällistyi. Mutta kun olisi ollut tyhmää ruveta Moilasta\nyht'äkkiä kaihtamaan ja siten herättää hänen katkeruuttaan, niin\npäätettiin kohdella häntä sillä tavoin, ettei hän huomaisi heidän\n\"sekavia tunteitaan\". Moilanen näyttikin olevan asiaan kovin\ninnostunut. Hän esitti heti neljää miestä, Kellokosken veljeksiä,\nVertiä ja Aarnea, sekä Simppa Alataloa ja vielä erästä Turpeista,\njoiden hän sanoi olevan heti lähetettävissä. Lyytikäinen ei\nnäitä miehiä tuntenut, mutta Veikkolalta hän sai tietää heidän\nolevan epäluotettavia. Kun Lyytikäinen kuitenkin juuri oli saanut\nManniselta 600 mk Saksaan lähetettävien matkarahoiksi ja kun tämä\nMoilaseen nähden päätetyn menettelytavan mukaisesti puolusti\nesitykseen suostumista, niin Lyytikäinen arveli voivansa antaa\nheille matkarahat. Sovittiin siis, että Moilanen seuraavana aamuna\ntoimittaisi miehet värväyskansliaan.\n\nNäiden saavuttua huomasi Lyytikäinen heti, että he olivat\ntuota vastenmielistä \"hampparityyppiä\". Heidän keskinäisistä\nsala-silmäyksistään hän käsitti asiain olevan pehmeällä pohjalla.\nLyytikäisen mielestä ei kuitenkaan enää ollut mitään peräytymisen\nmahdollisuutta, jotenka hän lyhyesti selostettuaan asian ja miesten\nlupauduttua uhraamaan kaikkensa sen puolesta antoi heille matkarahat.\n\nJokunen päivä myöhemmin Lyytikäinen kuuli, etteivät miehet\nolleetkaan lähteneet Saksaan, vaan että he vetelehtivät\npaikkakunnalla. Silloin hänessä heräsi ajatus, että he mahdollisesti\nolivat ilmiantaneet hänet. Oulaisten asemasantarmin käytöksessä ei\nvielä kuitenkaan näkynyt sentapaisia merkkejä, mutta joka tapauksessa\nLyytikäinen suhtautui Moilaseen hyvin varovaisesti.\n\nJa lopulta selvisikin, että hänet oli kuin olikin ilmiannettu.\n\nSantarmien kätyreitä ja Oulun tunnettuja etsiviä alkoi käydä\nHaapavedellä Lyytikäistä kyselemässä.\n\nNimismies _A. A. Mannisen_, rouva _Helmi Mannisen_, henkikirjuri\n_V. S. Vuorion_ ja eläinlääkäri _S. A. Saarenmaan_ välityksellä hän\nkuitenkin aina sai varoituksia, joten hän urkkijoiden paikkakunnalla\nliikkuessa osasi pysyä poissa kotoa. Itse nämä eivät käyneetkään\nLyytikäistä kotoa hakemassa, vaan tyytyivät siihen, että naapurista\nsaivat varmuuden hänen poissaolostaan; joskus he panivat jonkun\nlukuisista apureistaan häntä suoraan kotoakin kysymään.\n\nNäin Lyytikäisen olo rupesi käymään aika levottomaksi. Kun\npaikalliset huligaanit näyttivät olevan urkkijain kanssa samassa\njuonessa vartioiden jatkuvasti Lyytikäisen liikkumista ja vähän\npäästä käyden tiedustelemassa, oliko tämä kotona, jopa yölläkin\nkurkkimassa ikkunoista hänen makuukamariinsa ja kerran vaatimassa\nrahaa, jos mieli santarmeja välttää, niin Lyytikäisen oli yhä\nuseammin pakko hiihdellä milloin milläkin \"asialla\" lähikylissä\nja yöpyä niissä. Kotonaan hän alussa sentään kävi hyvin paljon,\nolipa siellä vielä päivämääriäkin. Sittemmin, kun häntä vastaan\nsuunnatut toimenpiteet alkoivat käydä tarmokkaammiksi, hän hiihteli\nyhä kauemmaksi käyden yhä harvemmin kotona. Työnsä, mitkä koskivat\nmetsäkarttojen tekemistä ja metsien arvioimista, Lyytikäinen piti\nmukanaan tehden niitä päivin majapaikoissaan.\n\nTällöin hän myös alkoi käyttää vääriä nimiä ja turvautua vääriin\npasseihin. Passilomakkeita hän hankki nimismiehenkansliasta siten,\nettä kun hän kerran nimismiehen poissaollessa tuli kansliaan, niin\nhän suoraan kysyi rouva Manniselta, missä passilomakkeita ja leimasin\npidettiin. Rouva Manninen neuvoi paikan poistuen huoneesta. Silloin\nLyytikäinen otti itselleen lomakepinkasta aika joukon lomakkeita,\njoihin nimismies käytännöllisistä syistä jo ennakolta oli merkinnyt\nnimensä -- ja löi leimat alle.\n\nRouvallensa Lyytikäinen aina etukäteen ilmoitti, milloin aikoi\nyrittää käydä kotona. Hän tuli tavallisesti pimeän aikana; ja rouva\npoltti aina silloin lamppua makuukamarissa, jonka ikkunat olivat\netelään päin, jotenka ne näkyivät melko kauas Nivalasta tulevalle\nmaantielle. Lyytikäinen saapui säännöllisesti siltä suunnalta\nsaattaen ikkunaverhojen asemasta havaita, uskaltaisiko tulla taloon\nvai ei. Kotoaan hän taas poistui aamuhämärissä.\n\nNäin elettiin eteenpäin. Värväyskin oli etappihäiriöiden vuoksi\nkeskeytyksissä, ja kun se myöhemmin taas määrättiin aloitettavaksi,\nkäskettiin pääasiallisesti värvätä koulusivistyksen saaneita\nnuorukaisia. Mutta kun niitä ei Haapavedellä ollut, täytyi\nLyytikäisen edelleenkin olla toimetonna.\n\nJokunen jääkäri pistäytyi kuitenkin talossa. M.m. kävi _\"Pikku\nJussi\"_(Väisänen)[43] Lyytikäisen poissaollessa tämän kotona. Rouva\nLyytikäinen aluksi säikähti tätä kovin resuisesti pukeutunutta\njääkäriä; varsinkin hänen kirjava, rääsyinen laukkunsa pani miestä\nepäilemään.\n\nPian kuitenkin hänen oikea laatunsa selvisi. Jussi kertoi olevansa\nhänkin värväysmatkalla; hänen piti myös tuhota sotatarpeita\nkuljettavia rautatievaunuja panemalla santaa pyörälaakereihin.[44]\nPalattuaan jääkäri Eero Mannisen kanssa Kajaanista, missä heillä oli\nyhteisiä asioita järjestettävänä, oli Väisänen käynyt myös herrasväki\nMannisen luona.\n\nKun Esko Riekki oli vangittu, päätti Lyytikäinen heti lähteä Ouluun.\nEnnen lähtöään hän puhui Riekin asiasta nimismies Mannisen ja tämän\ntarmokkaan rouvan kanssa. Nimismies valitti sitä, että hänen molemmat\npoikansa olivat poissa, joten hän puolestaan ei voinut mitään Riekin\nauttamiseksi. Joka tapauksessa Lyytikäinen lähti Ouluun, sillä hänen\nmielestään oli pääasia, että sinne kaiken varalta kokoontui miehiä\nmahdollisesti koettaakseen jotakin keinoa toverin pelastamiseksi.\n\nLyytikäinen hiihti Rantsilan ja Temmeksen kautta Liminkaan, missä\nyöpyi nimismies S. V. Lehtosella; tämän rouva oli hänen entisiä\nkoulutovereitaan. Pian hän havaitsi, että isäntäväki oli hänen\nhengenheimolaisiaan. Virkistyneenä tästä vierailusta Lyytikäinen\nhiihti aamulla Oulunsaloon, mistä puhelimitse koetti tavata viskaali\nHällforsia, jonka luona Oulussa hän oli kerran aikaisemmin käynyt.\nHällfors ei sattunut olemaan kotosalla, mutta Lyytikäinen sai hänet\nHaukiputaalta langan päähän. Tällöin Hällfors kertoi, ettei Riekin\nhyväksi -- murheellista kyllä -- enää voitu tehdä mitään. Tästä\nhuolimatta Lyytikäinen jatkoi matkaansa Ouluun mennen siellä tapaamaan\nvaatturimestari Jaakko Kemppaista. Tämäkin surullisena totesi, ettei\nRiekin asiassa mitään voitu tehdä, koska tämä oli jo edellisenä\npäivänä viety Helsinkiin. Mieli masennuksissa Lyytikäinen yöpyi\nKemppaisten luona. Vaatturimestari kertoi Riekin vangitsemisen\nkovasti koskeneen Oulun aktivisteihin ja taas toiselta puolen\nrohkaisseen siellä hääriviä santarmien apureita.\n\nLyytikäinen hiihti takaisin Haapavedelle Vihannin ja Alpuan kautta,\nsillä junaa hän ei tähän aikaan enää mielellään käyttänyt.\n\nKuitenkin hän kokeili vähän myöhemmin vielä junassamatkustamistakin,\nkun hänen virka-asioissa täytyi mennä Iihin, metsänhoitaja _Otto\nHeikinheimon_ luo.\n\nTälle matkalle lähtiessään Lyytikäinen hiihti ensin Kilpuan asemalle,\nsillä Oulaista hän katsoi parhaaksi karttaa, koska sikäläisellä\nsantarmilla oli hänestä liiankin hyvät tiedot. Kilpuassa Lyytikäinen\njätti suksensa matkatavarana kuljetettavaksi, nousten itse erääseen\nIII:n luokan vaunuun. Kun juna oli saapumassa Ouluun, lukittiin ovet\nennen asemalle tuloa. Mutta asemalla ne taas avattiin, ja sisään tuli\npari santarmia, pari sotamiestä ja poliisi.\n\nSantarmeista toinen tarkasteli passeja hyvin tarkoin ja luovutti jo\npoliisille pari miestä, joiden paperit eivät muka olleet kunnossa.\nLyytikäistä tuo puuha hermostutti, koska hän pelkäsi \"kotitekoisen\"\npassinsa tulevan liian kovalle koetukselle. Hän päättikin sentähden\nreilusti esittää metsähallituksen hänelle antaman virallisen\nmääräyksen, missä häntä käskettiin avustamaan metsänhoitaja\nHeikinheimoa. Hän väistyi vaunun viimeiseen soppeen, oven-poskeen\ntoivoen santarmin silmien tuosta tarkasta paperien tutkimisesta\nlopulta väsyvän. Paperi toisessa ja pistooli taskussa toisessa\nkädessä värvärimme odotti jännittyneenä vuoroaan. Lyytikäisen\nlaskujen mukaan santarmilla rupesikin lopulta olemaan kiire. Tultuaan\nLyytikäisen luo hänestä oli jo turhantarkkuus karissut pois.\n\n\"A mihi sie mene?\" santarmi kääntyi Lyytikäisen puoleen.\n\n\"Rovaniemelle\", vastasi puhuteltu. Hän oli näet ostanut\nRovaniemen-piletin siinä toivossa, että kun sinne matkustavien\n\"tulikoe\" oikeastaan oli vasta Laurilassa, tutkinto Oulussa ehkä ei\nolisi kovin tiukka.\n\n\"Rovaniemelle!\" jämäsi santarmi.\n\n\"Niin, niin, Rovaniemelle\", uudisti värvärimme.\n\n\"Se ole: Rovaniemeen\" opetti venäläinen.\n\n\"No, olkoon sitten Rovaniemeen!\" myönsi Lyytikäinen hyväntahtoisesti.\n\n\"A sano aina Rovaniemeen\" neuvoi \"kielimies\" vastaisenkin varalta\nLyytikäistä, mutta kysyi sitten äkkiä:\n\n\"A onkos passi?\"\n\n\"Vot, on passi Rovaniemeen\", sanoi värvärimme heiluttaen mahtavasti\npaperiaan santarmin nenän edessä.\n\nSiihen lainkaan koskematta ja tehden sormellaan vakuuttavan liikkeen\ntämä vahvisti nauraen:\n\n\"Daa, daa, on passi!\"\n\nJa näin oli asia selvä.\n\nLyytikäisen vieressä oli eräällä ruotsalaisella nuorukaisella\npunakantinen kirja, joka alassuin oli tilapäisesti penkillä\nlevällään. Siihen aikaan punainen väri ärsytti venäläisiä yhtä paljon\nkuin se nyt heitä hurmaa, ja niinpä tämäkin santarmi sieppasi kirjan\nkäteensä, tarkasti sitä ja pyöräytti sen lopuksi Lyytikäisen eteen.\n\n\"Soomi, rootsi?\" kysyi hän naputtaen sormellaan kirjaa.\n\n\"Suomea, veikkonen, näkyy olevan\", vastasi Lyytikäinen\ntuttavallisesti.\n\n\"Daa, soomi\", myönsi \"kielentutkija\" pannen kirjan kauniisti\npaikalleen.\n\nRuotsalainen poika iski silloin hyvätuulisesti silmää\nmatkatoverilleen, eikä Lyytikäinen santarmin mentyä malttanut olla\nhänelle kehaisematta:\n\n\"Tämmöinen se oli se passikin!\"\n\nPoika silmäili nauraen paperia.\n\nMutta vaunussa olikin omat \"kontrollöörinsä\".\n\nKohta juna vihelsi, ja matkaa jatkettiin. Silloin nousi aivan\nLyytikäisen läheltä muuan mies kävellen välinpitämättömästi ohi ja\npoistuen toiseen vaunuun. Kun juna lähestyi Kellon asemaa, kuuli\nLyytikäinen ihmisten päivittelevän, että \"joko ne nyt taas niitä\npassejaan kaipaavat\", ja näki tuon aikaisemmin poistuneen miehen\nerään hyvin hiljaiselta ja siivolta näyttävän santarmin kanssa\ntulevan vaunun toisesta, nim. jälkipäästä (vaunu oli pitkää mallia)\nsantarmin tarkastaessa matkustajien papereita.\n\nSilloin Lyytikäinen vetäytyi hiljaisesti ja hätäilemättä vaunun\netusillalle, ja kun juna juuri kulki ylämäkeä, piti hän varansa ja\nhyppäsi alas. Laskettuaan pari vaunua ohitsensa hän yritti kiivetä\ntakaisin junaan. Kun vauhti mäessä oli hiljainen, onnistuikin\nLyytikäisen yritys, vaikka vähän ilkeältä tuntui tarrautua\nvaununportaan käsitukeen, kun jalat olivat puolisääreen lumessa ja\nkun kylmä viima junan vieressä tuntui pimeässä lyövän vasten kasvoja,\nniin että oikein huikaisi. Päästyään vaununsillalle hän pudisteli\nlumen vaatteistaan, mutta ei tohtinut mennä vaunuun. Pian tuli\nsiihen kuitenkin joku rautatievirkailija kehoittaen menemään sisään\nja samalla kiroten santarmeja, jotka taas olivat käskeneet lukita\nihmiset junaan. Lyytikäisen teki mieli hypätä heti junasta pois,\nmutta sitten hän sentään meni sisään. Kohta saavuttiinkin Kellon\nasemalle, missä seisottiin kokonaista 20 minuuttia, kunnes taas\nlopulta värvärin suureksi mielenhuojennukseksi päästiin lähtemään,\nilman että vaunussa kukaan kävi.\n\nKun ovet sitten avattiin, ei Lyytikäinen rohjennut palata vaunuunsa\nmuuta kuin mitä hän siellä Iin asemalla pistäytyi tavaroitansa\nnoutamassa.\n\nIissä Lyytikäinen tapasi metsänhoitaja Otto Heikinheimon, jolle hänen\noli määrä suorittaa erinäisiä töitä. Lyytikäinen tunsi hänet jo\nentuudestaan ja oli häneen suuresti kiintynyt. -- Saatuaan työpaperit\nmukaansa Lyytikäinen palasi takaisin Haapavedelle matkustaen ensin\njunassa Vihantiin ja sieltä hiihtäen Ainalin kautta.\n\nJonkin aikaa hän saattoikin verraten rauhallisesti työskennellä\nkotonaan, mutta kun sitten taas rupesi ilmestymään noita ainaisia\nurkkijoita tiedustellen häntä milloin kylältä, milloin kotoa, ja\nkun Oulustakin käsin Lyytikäistä kehoitettiin piilemään, niin hän\nlähti hiihtämään yhä kauemmaksi Haapavedeltä. Samaan aikaan hän taas\njärjesteli kirjeitään postiin aivan toisilta seuduilta, kuin missä\nliikkui. Lehto-nimisenä[45] hän sitten kuljeskeli myös Rantsilassa\nja Temmeksessä ollen olevinaan Kiuruveden- ja lisalmen-puolen ukkojen\nlähettämä tilan-ostaja. Aina väliin hän katseli jonkin tilan hieroen\nkauppaa ja luvaten ilmoittaa lopullisen päätöksen ensin päämiestensä\nmieltä kuulusteltuaan. Iltaisin hän piirteli Heikinheimon karttoja ja\nkirjoitteli papereita.\n\nSitten hän luki Oulun lehdistä uutisen, että savolaisia aikoi\njoukoittain muuttaa Siikajoelle![46] Silloin Lyytikäinen lauantaina,\nmaaliskuun 4. päivinä illalla lähti Nivalaan hiihtäen tavattomassa\npyryilmassa Ala-Sydänmaan tietä Sarjankylän kautta ja saapuen\nvarhain seuraavana aamuna Seppälään Kyösti Wilkunan luo. Lyytikäisen\ntarkoituksena ei tällä kertaa ollut ainoastaan pakoilu, vaan hän\ntahtoi samalla varoittaa osatoveriaan kuultuaan huhuiltavan, että\ntätä aiottiin tulla vangitsemaan.\n\nTämä yhdessäolo, josta kerromme kohta lähemmin, teki Lyytikäiseen\nsamassa määrin masentavan vaikutuksen kuin ensimmäinen tapaaminen\nkohottavan ja innostavan.\n\nWilkunaa tarkoittava vangitsemisyritys meni onneksi sillä kertaa\nmyttyyn; ja Lyytikäinen palasi 3-4 päivää kestäneeltä vierailultaan\nHaapavedelle.\n\nKohta tämän Nivalan-matkan jälkeen Lyytikäinen katsoi parhaaksi\nhiihtää Iisalmelle saadakseen hetken levätä kotipuolessaan.\nLähdettyään Haapavedeltä lauantaina maaliskuun 11. päivänä hän\nsaapui Iisalmelle juuri markkinain aikaan asettuen asumaan\nkotiinsa vanhempiensa luo. Kohta hänen sinne tultuaan ilmestyi\nhäntä tervehtimään eräs harhateille joutunut Lockstedtissa-kävijä\n_Ukko Venäläinen_, joka oli nuorimman veljen, Armas Lyytikäisen\nkauppakoulutoveri. Poika näytti hiukan vastenmieliseltä, mutta\nveljensä toverina Viljo Lyytikäinen ei tahtonut häntä epäillä.\nKun hän kertoi terveiset Saksassa olevalta Elikseltä. otettiin\nhänet innostunein mielin vastaan perheeseen. Vieläpä mies esitti\nmorsiamensakin pyytäen tällekin yösijaa Lyytikäisten kodissa. --\nMyöhemmin selvisi, että sekä \"sulhanen\" että \"morsian\" olivat\nmolemmat ryhtyneet santarmien palvelukseen.\n\nEipä siis ihme, ettei täten alkanut Iisalmen-vierailu tullut vallan\nlevolliseksi -- varsinkin kun kaupungin silloinen poliisikomisario\n_K. Paananen_ oli venäläisvallan uskollinen palvelija.\n\nKaikista pettymyksistä huolimatta Viljo Lyytikäinen ei\nIisalmessakaan unohtanut värvärivelvollisuuttansa. Hän näet värväsi\nsiellä serkkunsa Jalmari Ruuskasen, joka samana iltana, kun\npassi \"työnhakua varten Pohjolassa\" ja matkarahat 65 mk oli saatu\njärjestetyksi, lähti matkaan.[47]\n\nTällä välin Oulun aktivistien oli onnistunut saada tietoonsa, että\nIihin oli aiottu lähettää poliiseja ja santarmeja vangitsemaan\nLyytikäistä, kun tämä saapuisi sinne metsänhoitaja Heikinheimon luo.\nMaanmittausinsinööri Uuno Kallio oli silloin lähetetty Lyytikäisen\njälkeen Iisalmelle tätä tietoa uhanalaiselle viemään.\n\nHän oli kuitenkin tullut perille ennen Lyytikäistä, jotenka tämä\nvaroitussanoma lienee jäänyt hieman epäselväksi.[48]\n\nJoka tapauksessa oli ilmeistä, ettei värvärimme ollut turvallista\noleskella ihmisten ilmoilla. Tätä tunnetta lisäsi sekin seikka,\nettä Lyytikäinen Iisalmen markkinoilla tapasi erään aikaisemmin\nvärväämänsä miehen, josta sitten oli tullut santarmien kätyri. Mies\nkyllä vakuutti vaitioloaan, mutta katsottiin kuitenkin parhaaksi,\nettä Viljo poistuisi kotoaan. Tällöin hän meni yöksi kaupungin\nlaidassa asuvan seppä Riikosen luo, joka ottikin pakolaisen erittäin\nystävällisesti vastaan. Yön pakoiltuaan Lyytikäinen tuli vielä\nkotiinsa. Mutta kun hänen nuorempi veljensä Armas, joka oli lähetetty\nHaapavedelle Viljon perheen asioita järjestämään, oli Vesikosken\nmajatalosta soittanut, että \"velimiehen asiat ovat hyvin huonosti\n-- katsokaa, ettei vahinkoa tapahdu\", niin hän meni serkkunsa\nPekka Eskelisen luo, joka oli rautateiden palveluksessa. Tämä\ntoimitti hänet yöksi erääseen kaupungin lähellä olevaan rautatien\nvaihdekoppiin, missä hän sitten kylmässä ja pimeässä odotteli aamua.\nAsiain näin ollen Abel Lyytikäinen ryhtyi puuhaamaan pojalleen\nsopivaa väliaikaista suojapaikkaa. Haapavedeltä juuri palannut Armas\nLyytikäinen tulikin aamuyöstä ilmoittamaan veljelleen, että hänen\npiti olla klo 6 aamulla sovitussa maantienristeyksessä lähellä\nIisalmen pitäjän Valkeiskylää.[49]\n\nSiellä värvärimme tapasi Itikan kartanon omistajan maanviljelijä\n_Juho Räisäsen_, joka saattoi hänet sukulaisensa ent. valtiopäivämies\n_S. Heiskasen_ luo Iisalmen Valkeiskylään. Lyytikäiselle tuntemattomat\nHeiskaset ottivat hänet, maamnittausylioppilas \"Lappalaisen\" perin\nystävällisesti vastaan. Heidän luonaan tämä kauan harhaillut ja\nankarasti takaa-ajettu rohkea värväri sai kerrankin oikein rauhassa\nmuutamia päiviä levähtää. Siellä hän lopetteli hallussaan olevia\nmetsähallituksen töitä ja järjesteli asiansa valmiiksi maasta\npoistumista varten.\n\nMutta mitä tapahtui tällä välin Haapavedellä?\n\nViljo Lyytikäisen Haapavedellä harjoittama värväystoiminta oli ollut\nsiksi julkista ja tapahtunut niin suuren urkkija-joukon silmälläpidon\nalaisena, että santarmisto ja af Enehjelm olivat siitä täydellisesti\nselvillä. Ja niin hänet oli päätetty vangita.\n\nTasan viikko Lyytikäisen lopullisen Haapavedeltä-poistumisen jälkeen\nOulun poliisikamarin rikosasiainkomisario H. Wallin ilmestyi\nmuutamien etsivien kera nimismies Mannisen luo pyytäen tämän\nvirka-apua Lyytikäisen vangitsemiseksi. Mutta kuultuaan tämän\nlähteneen pois paikkakunnalta Wallin poistui etsivineen. Tämä\ntapahtui lauantaina maaliskuun 18. p:nä.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina, rouva Helmi Manninen meni Huiskaan\nrouva _Ester Lyytikäisen_ luo, joka makasi sairaana vuoteessaan,\nkertomaan sitä raskasta sanomaa, että hänen miestään tultaisiin\nkolmen vuorokauden perästä ketjussa etsimään Iisalmelta, kuten\netsivät olivat uhanneet. Tästä rouva Lyytikäisen olisi heti\ntoimitettava tieto miehellensä. Rouva Manninen lisäsi vielä, että\nhänen olisi välttämättä noustava vuoteesta -- niin sairas kuin\nolikin -- ja ruvettava tekemään matkavalmisteluja itsekin kotoaan\npoistuakseen.\n\nRouva Lyytikäinen noudattikin tätä voimakasta kehoitusta, sillä hän\nymmärsi, että se oli ystävän vakava neuvo.\n\nSamana päivänä, maaliskuun 19. p:nä tuli rouva Lyytikäisen suureksi\niloksi ja lohdutukseksi hänen nuori 19-vuotias lankonsa _Armas\nLyytikäinen_[50] Huiskaan kälyänsä ja pienokaista noutamaan. Mutta\nkuultuaan uhkaavasta vaarasta hän, käyttäen rouva Hilma Vuorion\nsuksia, palasi suin päin Iisalmelle varoittaakseen veljeään. Sieltä\nhän lähti taas heti takaisin saapuen Haapavedelle parin päivän\nperästä ja ruveten auttamaan kälyään tavarain pakkaamisessa.\n\nTavarat jätettiin toistaiseksi Huiskaan, mutta Marian-päivän aamuna\nLyytikäiset lähtivät maanviljelijä Emil Veikkolan saattamina Iisalmea\nkohti. Veikkola palasi takaisin Vesikoskelta, mistä Lyytikäiset\njatkoivat matkaa osaksi kievarikyydillä, osaksi Iisalmelta heitä\nvastaan lähetetyllä hevosella.\n\nSaman päivän iltana komisario H. Wallin tuli etsivineen uudelleen\n-- tällä kertaa pitämään kotitarkastusta Huiskassa. Kotitarkastus\npidettiin Lyytikäisten puolella ja pakattuja tavaroita pengottiin.\nKuvernöörin määräyksestä nimismies Manninenkin oli mukana tätä\nnäytelmää katsomassa. Saalis ei ollut sanottava -- eikä sitä liene\nsuureksi tarkoitettukaan, sillä Wallin ei osoittanut tilaisuudessa\nmitään erikoista intoa. Mitään sellaisia papereita ei löydetty,\njoista olisi jotakin ilmisaatu; ei myöskään valokuvia. Wallin olikin\nvähän pahoillaan, kun ei löydetty edes metsänhoitajan valokuvaa --\nkuvernöörille tuliaisiksi! Etsivät ottivat haltuunsa vain erään\nkirjepinkan, joka sisälsi Lyytikäisen ja hänen rouvansa välisen\nkirjeenvaihdon.\n\nKotitarkastuksessa tutkittiin myös rouva Anna Veikkolaa (o.s. Puska),\nmutta hänkään -- ei tiennyt mitään.\n\nMyöhään Marian-päivän iltana Viljo Lyytikäinen lähti turvapaikastaan\naikaisemmin sovittuun kohtauspaikkaan, Kiuruveden Runnin lähellä\nolevaan Haapajärven majataloon, missä hän tapasi vaimonsa,\npienokaisensa ja veljensä maaliskuun 26. päivän vastaisena yönä.\n\nSiellä sovittiin, että rouva Lyytikäinenkin sopivassa tilaisuudessa\npyrkisi pienokaisen kera Ruotsiin.[51]\n\nOtettuaan yöllä kolmen tunnin kuluttua jäähyväiset rakkailtaan,\njotka Armas Lyytikäisen[52] edelleen saattamina aamulla lähtivät\nIisalmea kohti, nousi Viljo Lyytikäinen aamuhämärissä suksilleen\nrientääkseen toiseen jäähyväistilaisuuteen Heiskalaan, minne hänen\nisänsä ja äitinsä olivat tulleet häntä hyvästelemään.\n\nIsä kertoi, miten vaikeata heidän oli ollut päästä lähtemään\nkenenkään huomaamatta; he näet tiesivät olevansa ankaran\nsilmälläpidon alaisina. Äiti oli hyvin järkyttynyt. Erottaessa isä\nojensi pojalleen pistoolin ynnä 25 panosta lausuen:\n\n\"Elävänä ei Suomen mies anna ryssän itseään talutella!\"\n\nHeiskalasta Viljo Lyytikäinen saatettiin hevoskyydillä\nVuorisjärvelle. Sieltä hän hiihti Lehtojärven ja Vuolijoen\nkirkonkylän kautta Oulujärvelle, minkä lakeuksilla hän tunsi olevansa\nturvassa. Yövyttyään Säräisniemen kirkolla Lyytikäinen jatkoi\nmaaliskuun 29. p:nä hiihtomatkaansa -- yhä vesisateessa -- saapuen\naamulla Nimisjärven majataloon, missä häntä neuvottiin karttamaan\nUtajärveä ja ottamaan eräästä torpasta noin 7 kilometriä Utajärveltä\nhevoskyyti Muhokselle. Lyytikäinen saikin kyytimiehen, joka monesti\nennenkin oli pohjoiseen pyrkiviä kuljettanut.\n\nMuhokselta Lyytikäinen jatkoi taas matkaa hiihtäen. Häivyttääkseen\nkintereiltään uteliaat ja epäilyttävät kyselijät hän hiihti ensin\nTyrnävälle ja Liminkaan johtavaa tietä, mutta noin kolme kilometriä\ntaivallettuaan hän muutti suuntansa pohjoista kohti painuen tiheän\nmetsän syliin.\n\nHänen tarkoituksenaan oli päästä Oulujoelle ja löytää sen toiselta\nrannalta Ylikiiminkiin johtava maantie. Tultuaan Muhoksen--Oulun\nmaantielle Lyytikäinen tämän takia poikkesi siltä syrjään lähtien\nlaskemaan myötäistä viljelysaukeaa joelle päin. Vauhti parani\nparanemistaan.\n\nYht'äkkiä loppui hanki hiihtäjän suksien alta, ja mies putosi matalan\nkoivuvitsikon läpi kovaan iljanteeseen. Pimeässä menivät sukset\nmenojaan, ja kesti kauan, ennenkuin värvärimme sauvojensa tukemana\njaksoi nousta eteenpäin kompuroimaan. Hän huomasi laskeneensa\nkorkealta rantatörmältä Oulujoen jäälle.\n\nLöydettyään ihmeekseen molemmat suksensa Lyytikäinen saapui\nvaivalloisesti hiihtäen Ylikiimingin tielle. Käytyään erään lähitalon\ntuvan penkillä muutamia tunteja puutuneita jalkojaan lepuuttamassa\nhän klo 5:n tienoissa aamulla jatkoi kulkuaan, oikaisten ensin\nKiimingin tielle ja hiihtäen sitten kirkonkylän ohi Haukiputaalle\npäin.\n\nIllansuussa hän päätti pyrkiä yöpuulle johonkin taloon. Ilmoittaen\nolevansa Kajaanista tuleva ja Haukiputaalle aikova rautatieläinen hän\npyysi lepopaikkaa. Mutta sitäpä ei annettu. Taloissa vain sanottiin\nhyvin tiedettävän, millaista turmiota tällaisista maanpettureista\noli koko seutukunnalle ja luvattiin vielä toimittaa poliisitkin\nkulkijan jäljille.\n\nTästä syystä Lyytikäisen oli pakko maata seuraava yö muutaman\nkilometrin päässä tiestä olevassa heinäsuovassa. Aamulla hän ei\nenää tohtinut palata maantielle, vaan hiihti kompassin mukaan\nkurjasta vesikelistä huolimatta metsien ja niittyalueiden halki\nHaukiputaan--Iin valtatielle ja siitä edelleen rautatien yli\nrannikkotielle. Edetessään miehemme jyrsi kovaa eväsleipäänsä ja söi\nlunta janoonsa.\n\nPuolisen peninkulmaa ennen Iitä oli tienvieressä mökki, jonka\nikkunaan oli isoin kirjaimin kirjoitettu:\n\n\"Virvoitusjuomia saatavana.\"\n\nLyytikäinen poikkesi pihaan ja saikin mökin emännältä kaljaa. Samassa\najoi tiellä Iistä tullen Haukiputaalle päin kolme miestä.\n\n\"Mihinkähän se poliisi ja nimismies ajavat!\" ihmetteli emäntä.\n\n\"Onhan niitä kaikenlaisia lurjuksia nykyisin niidenkin vaivoiksi!\"\nhuomautti Lyytikäinen kaljaa härppiessään ja kiittäen onneaan siitä,\nettei sattunut esivallan miesten kanssa vastakkain.\n\nIltahämärissä matkamiehemme saapui Iin kirkonkylän laitaan. Koko\najan hän oli pitänyt ikäänkuin selviönä, että hän hiihtäisi suoraan\nmetsänhoitaja Heikinheimon luo, mutta yht'äkkiä hän -- kun eteen\ntuli kaunis syrjätie -- päättikin lähteä sitä noudattamaan. Eräältä\nnaiselta hän sai tietää sen vievän Iin pappilaan. Lyytikäinen muisti\nsilloin aikaisemmalta käynniltään, että pappilassa oli puhelin. Sen\navulla hän päätti päästä esimiehensä yhteyteen.\n\nNäissä miettein hän tuli pappilaan.\n\nSiellä hän sai pastori Matti Huoviselta ja tämän rouvalta kuulla,\nettä häntä jo kovasti etsittiin. Erinomaisen suurta ystävällisyyttä\nosoittaen pappilan väki tarjosi nälkäiselle vaeltajalle virkistävän\naterian sekä kutsui puhelimitse metsänhoitaja Heikinheimon taloon.\nLyytikäinen oli juuri syöntinsä lopettanut, kun tämä jo täyttä\nvauhtia hiihti pihaan. Lyytikäinen meni häntä vastaan.\n\n\"Hyvä! Arvasin sinun olevan täällä\", sanoi Heikinheimo. \"Nyt heti\nsuksille ja kiireesti pois!\"\n\n\"Kunhan nyt sentään ensin hyvästelen\", koetti Lyytikäinen esittää.\n\n\"Ei, ei! Heitä vain heti reppu selkääsi!\" komensi Heikinheimo.\n\nToisen täytyi totella.\n\nHe lähtivät hiihtämään jokea alas.\n\nKun oli kuljettu vinhaa vauhtia kolmisen kilometriä, helpotti\nHeikinheimo hieman. Sitten hän selitti toverilleen, joka kertoi\naikoneensa ensin Simoon ja sieltä Haaparannalle, että ainoa\nmahdollinen keino oli mennä Ulkokrunnin kautta.\n\nIijoki-suulla poikettiin lauttauspäällikkö K. V. Elomaan luo. Siellä\njuotiin teetä ja saatiin Lyytikäisen reppuun erinomaiset eväät.\nLähtöhetkellä kunnon lauttauspäällikkö pyöräytti värvärimme uudestaan\nhuoneeseensa ja aukaisten kassakaappinsa kysyi lyhyesti:\n\n\"Paljonko tarvitsette?\"\n\nKiittäen Lyytikäinen selitti tulevansa muutenkin toimeen.\n\nMiesten ensimmäisenä päämääränä oli Kutinkalla niminen saari, jossa\nolevaan uittoyhtiön vahtimökkiin oli lupa mennä lepäämään \"vaikka\nläpi ikkunan\", kuten Elomaan sanat kuuluivat.\n\nSuojainen sää oli yön tullen hieman pakastunut, joten sukset\njuoksivat hyvin.\n\nKutinkallassa pantiin tuli vahtimökin takkaan, ja sitten Lyytikäinen\nlähti saattamaan Heikinheimoa kotiinpäin.[53] Palattuaan saareen\nLyytikäinen loppu-yön kuluessa voiteli suksensa ja virkistäytyi\nreppunsa eväillä.\n\nAamu vaikeni pitkästä aikaa kirkkaana. Tuuli oli idässä. Kuin lentäen\nkiisivät matkamiehen sukset meren valkeata jäälakeutta.\n\nNäin Lyytikäinen päätyi _Ulkokrunniin_.\n\nLevättyään siellä kaikessa rauhassa sen päivän ja vielä seuraavan yön\nvärvärimme huhtikuun 2. p:nä -- vedettyään päällimmäiseksi verhokseen\nvalkeat alushousut ja yöpaidan -- painui kidekimmelteiselle\naurinkoiselle meren lumiulapalle.\n\nKun hän lähestyi valtakuntien rajalla sijaitsevia Sarvensaaria, nousi\nyht'äkkiä ankara lumimyrsky kätkien hänet humisevaan syleilyynsä. Näin\nhän kello kahden tienoissa päivällä tuli pieneen leppää kasvavaan\nsaareen, jonka hän käsitti olevan Ruotsin-puolta.\n\nLevähdettyään ja ruokailtuaan tässä saaressa Lyytikäinen lähti\npyrkimään Haaparantaa kohti. Näin hän tuli Hamiskeriin, missä tapasi\nRuotsin-puolen mateenpyytäjiä. Suksivoiteella hän osti näiltä hyviltä\nmiehiltä matikkakeitto-aterian nauttien sen yhdessä miesten kanssa\nsuoraan padasta. Heiltä hän myös kuuli, että \"Tyyvenperillä\"\nHaaparannalla oli toimisto, joka hänenlaisiaan hiihtäjiä otti vastaan.\n\nMyrsky alkoikin jo tauota. Ja kello kuuden vaiheilla illalla\nkoviakokenut suksimies saapui Dufvenbergin pihaan. Pihalla hän tapasi\nEero Mannisen, Haapaveden kunnon nimismiehen pojan. Tämä vei hänet\n\"riemukulussa\" sisään.\n\nSiellä olikin miestä kuin meren mutaa: Paul Walleniuksen johtama\n\"transportti\", 20-30 miestä, oli juuri matkalle lähdössä. Kun\nKemin poliisilaitoksesta oli aamulla saatu sellainen ilmoitus, että\nLyytikäinen oli vangittu, niin kaikki aluksi luulivat hänen päässeen\nvankilasta karkuun. Tämän takia hänelle hurrattiin kovasti.\n\nMutta pian toverit havaitsivat matkamiehen tarvitsevan lepoa. Yön uni\nja vankka aamuateria palauttivat värvärimme voimat taas ennalleen.\n\nOleskeltuaan Haaparannalla jonkin aikaa Lyytikäinen joutui tärkeään\netappityöhön Tornionjoki-laaksoon. Tästä kerrotaan teoksen\nloppupuolella lähemmin.\n\n\n\n\nKyösti Wilkuna värvärinä.\n\n\nTapani Löfvingin seikkailujen kuvaajan, \"Miekan ja sanan\"\nkuolemattoman kirjoittajan, \"Suomalaisten sankarien\" voimakashenkisen\nesiinmanaajan kirjailija Kyösti Wilkunan horjumaton vakaumus oli, että\nSuomen niemellä asuva kansa kerran oli tuleva itsenäiseksi ja että\nvapautettavasta isänmaasta venäläinen sortaja oli ajettava pois.\n\nEräälle nuorelle ystävällensä -- Lenni Laaksolle -- tämän\nalakuloisena ja toivottomana tuijottaessa tulevaisuuteen hän kerran\nlausui:\n\n\"Huoli pois, nuori mies, Suomi on vielä Suomi! Ei meidän mahtimme\nole ryssän pistimien kärjessä vieläkään, vaan kotonamme, omissa\nkäsivarsissamme. _Suomi on oleva vapaa!_\"\n\nNuoruudenaikaiselle ystävättärellensä neiti _Maikki Kärenlammelle_,\njoka alussa arveli jääkäriliikkeen olevan \"vastoin lakia\" ja\ntuottavan siihen antautuvalle \"suuren vaaran\", Kyösti Wilkuna lausui:\n\n\"Vielä koittaa toinen aika, suuri päivä, jolloin asiata arvostellaan\ntoisin. Ilman näitä toimenpiteitä me emme koskaan ryssistä vapaudu.\"\n\nKohta sen jälkeen, kun värväys jääkäripataljoonaan oli aloitettu,\noli Kyösti Wilkuna käymässä Oulussa maisteri _Leino Pentzinin_\nluona. Muiden asioiden ohessa luonnollisesti tuli puheeksi myös\n_itsenäisyyden saavuttamisen mahdollisuus_. Wilkuna oli sitä mieltä,\nettä reaalisia (tosioloisia) itsenäisyyden toteutumistakeita\noli olemassa sangen vähän ja että suunnitelmissa oli paljon\nlaskemattomista sota- ja valtiollisista tapahtumista riippuvaa,\nmutta että siitä huolimalla -- ja vaikkapa kaikki epäonnistuisikin\n-- tulisi hellittämättä taistella jääkäriliikkeen kannattamiseksi\nja itsenäisyyden saavuttamiseksi. Sillä -- niin hän huomautti\n-- jollei maailmansodan aikana mitään tehtäisi eikä mitään\nuskallettaisi yrittää, valtaisi kansan kuolettava toivottomuus ja\nse painuisi ikäänkuin haisevaan rämeeseen, mistä se ei sitten enää\nnousisi. Sellainen toivoton mieliala -- Wilkuna lisäsi -- turmelisi\nkansan henkisesti; jotavastoin epäonnistunutkin yritys viittaisi\ntulevaisuuteen ja pitäisi toivoa vireillä.\n\nKun keskustelu sitten siirtyi koskemaan venäläisten puolelta\nuhkaavaa vaaraa, jolloin Leino Pentzin huomautti Wilkunalle, että\nsellainen toiminta, jossa oli mukana monta sataa henkilöä, ei voisi\npuoltakaan vuotta pysyä tuntemattomana, vaan että venäläiset saisivat\nsen varmasti selville, jolloin useimmat aktivistit ja värvääjät\njoutuisivat vankilaan tai hirsipuuhun, niin Wilkuna myönsi olevansa\nsamaa mieltä, mutta lisäsi syvän vakaumuksen ilmein:\n\n\"Mitäpä se haittaa, jos muutamat sadat suomalaiset käyvätkin\nkuolemaan, sillä eihän meiltä sataan vuoteen olekaan sitä vaadittu.\nJa näiden vainajien muisto sytyttää mieliä vuosien taakse ja\nvaikuttaa rohkaisevasti.\"\n\nSamalla Wilkuna mainitsi lukeneensa eräästä matkakertomuksesta, että\nItaliassa on monilla paikkakunnilla hautapatsaissa kirjoitus: \"Kuoli\nisänmaan puolesta\" -- arvellen, että nimettömätkin, Suomen maassa\nolevat hautakummut puhuisivat jälkipolville herättävästi.\n\nSyyskuussa 1914 Wilkunan veli August kirjoitti Kyöstille\ntiedustellen, mitenkä tämä suhtautui sotiviin valtoihin ja mille\nkannalle yleensä suomalaisten oli asetuttava niihin nähden --\nilmoittaen samalla oman myötätuntonsa väkisinkin olevan saksalaisten\npuolella. Silloin Kyösti Wilkuna vastasi pitkällä kirjeellä\nperustellen asiaa m.m. tähän tapaan.\n\nMitä hyvää meillä on saatavana kylmältä kauppakansalta Englannilta\nja ylisivistyneeltä Ranskalta ynnä barbariselta Venäjältä, josta\nmeille on tullut kaikkea pahaa ja saastaa aina kolerabasilleista\nja russakoista lähtien. Toista on Saksan laita. Siellähän ovat\nmeidän sivistyksemme juuret -- uskonpuhdistuksesta puhumattakaan.\nSaksassahan meidän ensimmäiset suomenkielen viljelijämmekin\nAgricolasta lähtien ovat käyneet oppimassa, jotenka me olemme\nsaksalaisille suuressa kiitollisuuden velassa. Jokaisen rehellisen ja\nisänmaataan rakastavan suomalaisen myötätunto on siis ehdottomasti\nSaksan puolella.\n\nSaman syyskuun lopulla vietettiin Pakolan majatalossa emäntä Riikan\nnimipäiviä ynnä syys-elon kiitosjuhlaa hartausseuroineen. Siellä\noli paljon kansaa koolla, paikkakunnan valistunein väki melkein\nkokonaan sekä myös lukuisasti kansan syvien rivien miehiä. Myöskin\nhaapaveteläiset olivat melkoisesti edustettuina. Silloin August\nWilkuna otti taskustaan Kyöstiltä äsken saamansa kirjeen lukien sen\nkokonaan. Kun lukeminen oli päättynyt, niin silloinen nimismies,\nvanha-aktivisti Johan Eliel Petterson nykäisi Wilkunaa olkapäästä\nkuiskaten:\n\n\"Voi, voi, vaarallinen kirje; miksi Sinä luit sen täällä!\"\n\nKiihkeä Englannin-ystävä rovasti J. Fr. Cajan ilmaisi myös eriävän\nkantansa.\n\nSilloin August Wilkuna kiivastui, kimmahti tulistuneena pystyyn ja\nsanoi:\n\n\"Emmekö me ole kaikki suomalaisia! Jos on toisin asianlaita, niin\nnostakoot kieltäjät kätensä ylös ja menkööt pois!\"\n\nJoukosta kuului tyydytyksen hyminää, ja maanviljelijä Paavali\nNiskanen löi August Wilkunaa olkapäähän lausuen:\n\n\"Oli oikein, että luit Kyöstin kirjeen. Älä yhtään pelkää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuun alkupuolella 1915 sattui Kyösti Wilkuna kerran olemaan\nylioppilastalolla Helsingissä. Tällöin tuli hänen luoksensa Kai\nDonner ehdottaen, että Wilkuna lähtisi Pohjanmaalle värväystyöhön.\n\nKuin heräten unelmista, joissa jo kauan oli elänyt, Wilkuna ilmoitti\nolevarisa heti valmis taputellen vain housuntaskuaan merkiksi\nsiitä, että halusi saada taskuaseen matkaansa. Silloin Donner\nneuvoi Wilkunaa kääntymään tri W. O. Sivénin puoleen. Ystävänsä\nKalle Tegströmin kanssa Wilkuna iltapimeässä meni Kammioon asetta\nnoutamaan. Tällä matkalla Tegström, joka hyvin tunsi Wilkunan\nluonteen, teroitti tälle varovaisuuden merkitystä sanoen kuin\nennustaen:\n\n\"Varmasti sinä joudut kiinni, sillä tuollaisissa asioissa jos missään\ntäytyy olla varovainen!\"\n\nKammiossa tri Sivén antoi Wilkunalle oman rekisteröidyn\nbrowning-pistoolinsa. Sieltä tultuaan ystävykset menivät syömään\nravintola \"Prinsessiin\", missä Wilkuna jo olisi halunnut koetella,\ntepsisikö ase ravintolassa istuviin venäläisiin upseereihin. Tegström\nsai toki kuitenkin estetyksi tämän aikeen.\n\nMuistamme edellisestä, että Helsingistä pohjoiseen päin lähtevään\njunaan lokakuun 11. p:nä 1915 astui kaksi miestä, jotka vasta\nSeinäjoen, asemalla tekivät toistensa tuttavuutta. Toinen heistä oli\nKyösti Wilkuna ja toinen maisteri Arvi Korhonen. Matkan tarkoitus\noli molemmilla sama, nim. värväystyön yleisempi alkuunpaneminen\nPohjois-Suomessa. Muistamme myöskin näiden miesten välillä\nsyntyneestä keskustelusta sen, ettei kumpikaan pitänyt mahdollisena\nkovinkaan suuren joukon värväämistä.\n\nYlivieskan asemalla, mistä Wilkuna jatkoi matkaa Nivalaan, toverukset\nerosivat kummankaan voimatta aavistaa, että se työ, johon he olivat\nryhtyneet, saattaisi heidät vielä hyvinkin läheiseen keskinäiseen\nsuhteeseen.\n\nNivalaan asetuttuaan Wilkuna rupesi kirjallisen työnsä ohessa\nsuunnittelemaan värväyksen järjestämistä. Paitsi Nivalaa hän päätti\nottaa ohjelmaansa myös lähipitäjät lainkaan tietämättä, että hänellä\nHaapavedellä jo oli läheinen työ- ja aatetoveri, meille ennestään\ntuttu metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäinen.\n\nKuten mainittu, ei Wilkuna toivonut voivansa värvätä kovinkaan suurta\nmiesmäärää. Mutta kun toiselta puolen otamme huomioon, että hän\ntiesi suomalaisten aktivistien ja vastaperustetun jääkäripataljoonan\npäällikön, majuri Maximilian Bayerin pitävän välttämättömänä, että\nniin pian kuin mahdollista Lockstedtiin saataisiin ainakin 2000\nmiestä, sekä kun vielä muistamme sen maassamme silloin melkein\nselviöksi kiteytyneen toiveen, että saksalaiset jo keväällä 1916\nnousisivat maihin Suomessa, jolloin suomalaisten pitäisi olla valmiit\nyhdessä saksalaisten kanssa työntämään venäläiset pois täältä\nja antamaan heille tuntuvan iskun Pietarin valtaamisella, niin\nymmärrämme, että Wilkuna, joka otti hänelle uskotun värväyksen hyvin\nvakavalta kannalta, alkoi miettiä tavallista tehokkaampia keinoja\nsaadaksensa niin monta miestä kuin mahdollista Saksaan lähtemään.\nNäin hän päätyi siihen jo aikaisemmin mainitsemaamme vakaumukseen,\nettä värväystyötä oli ruvettava tekemään verraten julkisesti.\n\"Asiassa on kerta kaikkiaan uskallettava, jos mieli siitä jotakin\ntulla, eikä varovaisuuden suuresta korostamisesta lopuksi ole muuta\nseurausta kuin saamattomuus.\" Näin hän, kuten muistamme, lausui\nLyytikäiselle.\n\nMitenkä Wilkuna käytännössä tätä värväysperiaatettaan noudatti,\nsitä emme varmasti tiedä, mutta yleisesti kerrotaan, että se kävi\ntavallisesti tähän tapaan:\n\nKun Wilkuna maantiellä kohtasi jonkun miehen, pysäytti hän kulkijan\nsanoen muitta mutkitta esipuheeksi:\n\n\"Päivää, mitäs kuuluu? Lähdetkö sinä Saksaan?\"\n\nSitten hän siekailematta selitti koko asian.\n\nKerran hän meni värväämään Ylivieskan työväentalolla pidettäviin\niltamiin; selvää on, ettei tällaisessa tilaisuudessa olisi edes\nvoinutkaan puhua asiasta salaisesti, kun kuulijoita oli joka taholla.\nVarsinaista, julkista värväyskonttoria Wilkuna ei kuitenkaan liene\nNivalassa avannut, niinkuin teki hänen reima \"oppilaansa\" Lyytikäinen\nHaapavedellä.\n\nWilkunan suora ja rohkea menettely johtui ilmeisesti myös hänen\navomielisestä, karskista luonteestaan, jolle kaikenlainen\nsalakähmäisyys oli perin vastenmielistä. Lisäksi oli hänessä\nhuomattavissa se erinomaisen kaunis ja liikuttava piirre, että hänen\noli mahdoton ajatella voivan olla olemassa sellaisia suomalaisia,\njotka olisivat luisuneet niin alas, että olisivat muutamasta markasta\ntai viinaryypystä valmiit myymään venäläisille isänmaansa pyhän\nasian.[54] Tämän murheellisen läksyn oppiminen maksoi sittemmin\nWilkunalle paljon, ja siinä hän toisinaan joutui suorastaan raivon\nvaltaan ja mitä syvimmän masentuneisuuden tilaan, kuten vielä saamme\nnähdä.\n\nPäivä kului toisensa perästä, vierähti viikkojakin -- eikä mitään\nerikoisempaa kuulunut. Nuoria miehiä vain pistäytyi silloin\ntällöin Kyösti Wilkunan luona Seppälässä matkarahoja ja ohjeita\nsaamassa. Kävipä jokunen jääkärikin häntä tervehtimässä, m.m. tuo\ntoimelias värväri _Väinö Paananen_, joka Wilkunalle kertoili, mitä\nLockstedtissa puuhattiin. Wilkuna oli luonnollisesti yhteydessä myös\nOulun kanssa, mistä A.K:n asiamies _Kaarlo Hällfors_ lähetti hänelle\nvärväystä varten tarvittavat rahat ja missä muutoinkin hänen rohkeata\ntoimintaansa mielenkiintoisesti seurattiin.\n\nMutta joulukuun puolivälin vaiheilla Wilkunan rauha häiriytyi\nhieman oudolla tavalla. Kaksi Ylivieskasta, juuri noissa työväen\niltamissa värvättyä miestä S. Kantola ja Joonas Stenbäck, molemmat\nkorttipeleistä, eivät olleetkaan lähteneet matkaan, vaan renttuilivat\npaikkakunnalla. Toinen heistä, Stenbäck, oli päissään jo lörpötellyt\nyhtä ja toista Wilkunasta ja hänen puuhistaan. Mutta ei siinä\nkyllin, vaan Kantola ja Stenbäck rupesivat loppujen lopuksi Wilkunaa\nkiristämäänkin.[55] He tulivat hänen luokseen vaatien 20 mk mieheen\nmuka lisämatkarahoja ja uhaten, jollei Wilkuna suostuisi heidän\nvaatimukseensa, ilmiantaa hänet. Tämä ei keksinyt muuta neuvoa, vaan\nantoi miehille rahat. Mutta seuraavana iltana nämä tulivat toisen\nkerran kiristäen 50 mk mieheen. Silloin Wilkuna soitti Ouluun Kaarlo\nHällforsille kertoen, mihin uhkaavaan pulaan hän oli joutunut, ja\narvellen, että Kemin etappi mahdollisesti oli ilmiannettu.\n\nKaarlo Hällfors tiedoitti tästä heti Kemiin, kuten tämän teoksen\nII:ssa osassa lähemmin on kerrottu. Muistamme, että Kemin etappi\ntapahtuman johdosta katkaistiin muutamaksi päiväksi ja että maisteri\n_Arvi Hällfors_ heti lähti Nivalaan saadaksensa asiasta tarkan selvän.\n\nWilkuna, jonka vanha koulu- ja ylioppilastoveri Hällfors oli, tuli\nhyvin iloiseksi tämän ilmestymisestä kertoen heti, mihin vaikeuksiin\nhän oli joutunut sekä mainiten, että kiristäjät luultavasti taas\nillalla tulisivat hänen luokseen. Samalla Wilkuna sanoi pelkäävänsä\nmiesten ilmiantaneen sekä hänet että Keminkin.\n\nAsema oli todella vakava. Sentähden Hällfors päätti jäädä odottamaan\nmiesten tuloa alkaen samalla mielessään punoa juonta, millä heistä\nselvittäisiin.\n\nPäivällinen oli juuri syöty ja Hällfors isäntänsä kanssa poistunut\ntämän huoneeseen, kun rouva _Hanna Wilkuna_ hätääntyneenä tuli\nilmoittamaan, että miehet olivat jälleen saapuneet tahtoen tavata\nKyöstiä. Silloin Hällfors pyysi Wilkunalta pari paperiarkkia ja\nlyijykynän. Asettuen istumaan isäntänsä pöydän taakse hän veti\ntaskustaan colt-revolverin pannen sen pöydälle ja antaen Wilkunalle\nmerkin, että miehet saisivat tulla. Hällfors oli kerran ennenkin --\nKemissä -- näytellyt poliisimiestä ja aikoi taas koettaa onneaan.\nHänellä osui olemaan matkassaan Kemin poliisilaitoksen\npoliisimerkkikin; sitä hän päätti näyttää miehille, jos nämä alkaisivat\nvastustella.\n\nKiristäjät astuivat huoneeseen. Huomatessaan oudon miehen\nvirallisena istuvan pöydän takana he kovasti hämmästyivät. Hällfors\nei vilkaissutkaan heihin, vaan selaili edessään olevia tyhjiä\npaperiarkkeja huomauttaen Wilkunalle ikäänkuin ohimennen, että ovet\noli lukittava. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän iski silmänsä miehiin.\n\nNämä olivatkin todella huligaani-tyyppejä, mistä Hällfors päätteli,\nettei heidän omatuntonsakaan mahtanut olla aivan puhdas. Hän ilmoitti\nlyhyesti olevansa Oulun kaupungin poliisikamarin etsivän osaston\nkomisario ja saapuneensa paikalle kirjailija Wilkunan pyynnöstä.\nMiehet eivät näyttäneet tätä puhetta hetkeäkään epäilevän. Niinpä\nhe lauhkeasti vastasivat hänen kysymyksiinsä, kun hän tiedusteli\nheidän nimeänsä, syntymäaikaansa ja -paikkaansa, sitä, missä he\nolivat kirjoilla, mitkä olivat heidän vanhempainsa nimet sekä missä\nhe viimeksi olivat olleet työssä. Lopuksi Hällfors tarkasti heidän\ntyöpassinsakin.\n\n\"Komisario\" oli kirjoittavinaan kaikki näin saamansa tiedot\ntarkalleen muistiin ja vasta sen tehtyään hän jatkoi\nkuulustelua. Hän huomautti, että kirjailija oli ilmiantanut\nheidät kiristysyrityksestä. Wilkuna oli leikillään tullut heidän\nläsnäollessaan lausuneeksi joitakin sanoja, jotka nämä nähtävästi\nolivat väärinkäsittäneet ja sen johdosta tulleet Wilkunan luokse\nväittäen, että tämä olisi yllyttänyt heitä lähtemään Saksaan, sekä\nuhanneet ilmiantaa hänet. Hällfors sanoi vielä tietävänsä senkin,\nettä Wilkuna oli maksanut heille pari kertaa rahaa ennättääkseen\nkutsua poliisin asiaa tutkimaan ja että hän, Hällfors, oli nyt\nsaapunut tutkintoa pitämään. Hällfors kysyi tämän jälkeen, mitä\nheillä oli puolestaan sanottavana. Mutta he eivät vastanneet mitään.\nHällfors jatkoi tämän vuoksi vähän kiivaammassa äänilajissa:\n\n\"Ymmärrättekö te, mitä seurauksia kaikesta tästä saattaa olla? Kukaan\nei tietenkään voi uskoa, että Wilkuna, joka on kuuluisa kirjailija,\nolisi värvännyt miehiä Saksaan! Sehän olisi mieletöntä!\"\n\n\"Mutta antoihan hän meille matkarahatkin Saksaan-menoa varten!\"\nuskalsi toinen miehistä huomauttaa.\n\nSilloin Hällfors iski revolverilla pöytään ja karjaisi:\n\n\"Suu kiinni, sinä suurvalehtelija! Luuletko, että kukaan sinun\npuheitasi uskoo! Vai vielä sinä koetat puolustaa itseäsi, roisto!\"\n\nJa tehostaakseen sanojensa vaikutusta \"komisario\" hyppäsi pystyyn\njatkaen:\n\n\"Minä annan nyt teidän livistää, mutta muistakaa, että katoatte heti\npaikkakunnalta! Jos vielä saan kuulla, että olette olleet tekemässä\nkonstejanne jossakin, niin luovutan teidät viipymättä venäläisille\nsotilasviranomaisille.\"\n\nTämän sanottuaan Hällfors kävi aukaisemassa oven. Eivätkä miehet\nmuuta käskyä odottaneet.\n\nWilkuna, joka hyvillä mielin oli ollut näytelmän todistajana, nauroi\nkatketakseen, kun hän ikkunasta näki miesten juosten kiiruhtavan\ntalosta pois.\n\nKuten tämän teoksen II:ssa osassa on kerrottu, piti Hällfors huolta\nsiitä, ettei nimismiehen tietoon mahdollisesti tullut ilmianto menisi\nainakaan sen pitemmälle. Eikä niin olisi muutenkaan tapahtunut, kuten\nHällforsille sittemmin selvisi, sillä nimismies Soriola ei kuulunut\njääkäriliikkeen vastustajiin.\n\nKaikesta piittaamatta Wilkuna jatkoi värväystään. Mutta hänen\nja Lyytikäisen toiminta oli ollut siksi julkista, että se\nväkisinkin joutui santarmien tietoon. Läheisen Oulaisten aseman\nrautatiesantarmille ainakin Lyytikäinen olikin jo ilmiannettu, vaikka\nmainittu santarmi ei toistaiseksi ollut kiinnittävinään tehtyyn\nilmiantoon huomiota.\n\nPian Wilkunakin matkoillaan rupesi tuntemaan ilmassa epäilyttävää\nkäryä. Hän oli mennyt tammikuun alussa 1916 Ouluun. Palatessaan\nsieltä hän Ylivieskan asemalla kohtasi maanviljelijä Mikko Knuutila\nnuoremman, joka oli tullut ilmoittamaan, että eräs Saksaan-\nlähetetty[56] oli juovuspäissään rennosti haastellut Ylivieskan\nasemalla saaneensa rahoja Kyösti Wilkunalta, mutta palanneensa sitten\ntakaisin Lapin asemalta. Kun tätä oli ollut kuulemassa kuvernööri af\nEnehjelmin uskollinen palvelija konstaapeli J. Tuuvanen, niin oli\nsyytä olettaa, että vaara todellakin uhkasi.\n\nAsemalla sattui olemaan eräs santarmikomennuskunta. Tämäkin osaltaan\nvaikutti siihen, että sekä Knuutila että Kyösti Wilkunakin luulivat\nsantarmien ja Tuuvasen hankkiutuvan värväriä takaa-ajamaan. Sentakia\nWilkuna otti nopeasti hevosen majatalosta ja ajoi Raudaskoskelle,\nmistä majatalon isäntä _Mikko Rahkolin_, joka oli selvä aktivisti,\nkyyditsi hänet suoraa päätä August Wilkunan luo Nivalaan.\n\nLoppiaisen aatto-iltana, kun August Wilkuna juuri oli tullut\nsaunasta, työntyi Kyösti kapsäkki kädessä lumisena ja kiihtyneenä\nhänen makuuhuoneeseensa. Tervehtien kylmän jäykästi hän virkkoi:\n\n\"Minut on annettu ilmi; sano nyt, mihin sinä minut piilotat.\"\n\n\"Ei kai tässä niin hengen hätää ole, kun olet minun kotonani, sillä\nonneton se, joka meitä täällä häiritsee!\" vastasi August.\n\n\"Mutta minua ajetaan takaa, ja saattaa olla niinkin, että\npoliisikoiratkin ovat jäljilläni\", selitti Kyösti. \"Sinunkin\nturvallisuutesi tähden on parempi, että neuvot minulle varman\npiilopaikan.\"\n\nSamassa Kyösti kiihtyneenä löi nyrkkinsä pöytään ja lausui kiroten:\n\n\"Ne ovat kaikki sellaisia jänishousuja!\"\n\n\"Etkö sinä, hyvä veli, voi minuunkaan luottaa?\" kysyi August.\n\nIskien uudelleen nyrkillä pöydän kulmaan Kyösti virkkoi:\n\n\"Kunpa täällä olisikin sata sellaista miestä kuin sinä, niin minä en\npelkäisi mitään ja saisin ihmeitä aikaan!\"\n\n\"Sinun mielesi on kovin järkkynyt\", tyynnytteli veli. \"Eikö sinulla\nole jotakin, millä voisit sydäntäsi vahvistaa?\"\n\nSilloin Kyösti otti kapsäkistään pienen tinakaulaisen konjakkipullon,\njonka oululaiset ystävät olivat hänelle antaneet, ja kaataen lasiin\notti kulauksen. Augustkin kumosi lasin virkistyksekseen ja ilmoitti,\nettä kymmenen minuutin kuluttua asia olisi järjestyksessä.\n\nSitten August Wilkuna meni tupaan sanoen luotettavalle rengilleen:\n\n\"Valjasta ori ja aja se katoksen alle!\"\n\nKohta tuli Kyösti, pää isoon huiviin käärittynä, rekeen.\n\nAugust sanoi rengille, joka tiesi, ketä hän kyyditsi:\n\n\"Aja Sarjankylän Korkeiseen _Manna Rajaniemen_ luo!\"\n\nKun oli tultu Kortesillan luo, pyörähytti renki hevosen takaisin, ja\nKyösti Wilkuna meni jalan taloon. Loppiaista vasten yöllä klo 11:n\nja 12:n välillä hän koputti ikkunaan ilmoittaen, kuka oli. Turhaan ei\nWilkuna koputtanutkaan, sillä ovi avautui, ja tunnettu vieras vietiin\nsisälle.\n\nTalon pienessä (3 m x 3 m) peräkamarissa Rajaniemi säilytti kallista\nystäväänsä. Ikkunan edessä oli pöytä ja siitä vasemmalle sänky.\nIkkunan vastapäätä olevalla seinällä oli piironki, joka oli asetettu\nniin, että Kyösti mahtui istumaan sängyn ja piirongin muodostamaan\nkulmaukseen. Kun tuvasta johtava ovi avautui kamariin päin, eivät\ntupaan tulleet sivulliset siis voineet nähdä Wilkunaa tämän\npiilopaikasta. Kamariin luonnollisesti ei laskettu ketään vieraita.\n\nTaloon tullessaan Kyösti oli vielä hyvin peloissaan, mutta Rajaniemi\nlohdutti häntä sanoen:\n\n\"Kyllä sinulla on sinun vartias!\"\n\nManna Rajaniemi oli hiljainen ja harras körttiläinen, joka Raamatun\nMakkabealaiskirjoista oli saanut sen vakaumuksen, että jääkäriliike\noli oikea yritys.[57]\n\nVanha emäntä _Karoliina Rajaniemi_ myös parhaansa mukaan suojasi\nKyöstiä. Ruokaa tuodessaan hän sanoi: \"Syö vapaasti! Niin kauan kun\nminä seison tässä oven edessä, ei tänne kukaan tule!\"\n\nAugust toimitti taloon veljelleen kirjoja ja tupakkaa.\n\nKyösti Wilkuna oli Korkeisessa vain kolme vuorokautta. Hänen\nlähtiessään sanoi Manna Rajaniemi:\n\n\"Kun oikean asian edestä taistelet, niin et sinä väijyjäs käsiin\nkuole.\"\n\nNämä sanat lohduttivat Wilkunaa hänen vankina ollessaankin.\n-- Rajaniemen Matti-niminen poika kyyditsi värvärimme myöhään\nlauantai-iltana Wilkunaan.[58]\n\nTällä kerralla viholliset eivät vielä olleetkaan seuranneet Kyösti\nWilkunan jälkiä, vaikka hän itse ensin niin luuli.\n\nWilkunan ja Lyytikäisen ystävät pitivät kuitenkin kaiken aikaa\nsilmällä vainoojain liikkeitä lähettäen silloin tällöin varoittavia\ntietoja. Kerrankin kun henkikirjoittaja V. S. Vuorio virkamatkallaan\ntapasi Oulusta tulevia matkamiehiä ja näiltä kuuli Riekin talon\nolleen heidän lähtiessään piiritettynä, niin hän tiedoitti tästä\nrouva Lyytikäiselle ja toimitti reippaan neiti Sulo Veikkolan\nmatkustamaan yötä myöten Nivalaan viemään sanaa Kyösti Wilkunallekin.\n\nAsiat kiristyivät kiristymistään, ja jo maaliskuun alussa 1916\nsantarmit ja viranomaiset suunnittelivat Wilkunan ja Lyytikäisen\nvangitsemista. Kuten jo olemme kertoneet, lähti Lyytikäinen\nilmoittamaan tätä Wilkunalle samalla itsekin etsien suojaa.\n\nHän saapui Seppälään varhain sunnuntaiaamuna, maaliskuun 5. päivänä\n1916.\n\nSiellä hän tapasi Kyösti Wilkunan hyvin tuskastuneena. Wilkuna\nmanasi omien kansalaisten typeryyttä ja ilkeämielisyyttä sekä\npäivitteli kehnoja raha-asioitaan ja sitä, että kustantajat häntä\nlakkaamatta hätyyttelivät vaatien häntä kirjoittamaan sitä ja tätä\nkeskeneräistä teosta, vaikka heidän olisi pitänyt tietää, että hänen\noli nykyisessä, painostuksen-alaisessa mielentilassaan mahdoton\nkirjoittaa mitään tyydyttävää.\n\nLyytikäisen tuomat Wilkunan vangitsemissuunnitelmaa koskevat\ntiedot näyttivät pitävän paikkansa, sillä pian saapui Seppälään\nWilkunan nuori ystävä Lenni Laakso ilmoittaen, että Ylivieskassa\noli muuan retkikunta jo tiedustellut Wilkunan asioita ja että\nse oli parhaillaan matkalla Nivalaan käyttäen kätyrinään erästä\nkulkukauppiasta.\n\nTällöin värvärimme siirtyivät läheiseen Hautalan taloon; sen väki\noli körttiläisiä, joita Wilkuna suuresti kunnioitti. Kun Wilkuna\nheidän taloon astuessaan mainitsi, että heitä voitaisiin tulla\nsieltä hakemaan, niin talon renki sanaakaan sanomatta meni ulos\nvahtia pitämään. Ja mikäli värvärimme huomasivat, huolehdittiin\nvahdinpidosta koko sen ajan, minkä he talossa oleskelivat. Muutenkin\nheitä kohdeltiin hyvin hienotunteisesti. Vierashuone lämmitettiin\nheitä varten heti ja heidät neuvottiin sinne yöpuulle.\n\nKun värvärit jäivät kahden kesken, saattoi Lyytikäinen todeta, miten\nhermostunut Wilkuna itse asiassa oli, vaikka hän olikin kyennyt sen\ntalonväeltä salaamaan. Vierashuoneessa he aluksi istuivat vaiti,\nWilkuna vielä lämpiävän uunin ääressä lukien sanomalehtiä, joita\nhän oli lähtiessään ottanut mukaansa. Nähtävästi jokin uutinen\nhäntä tuskastutti, koskapa hän yht'äkkiä sihautti jotakin epäselvää\nhampaittensa lomitse viskaten lehden syrjään lattialle. Silloin\nhänen kätensä sattui viereisellä pesutelineellä olevaan lamppuun.\nSe kaatui, putosi lattialle ja särkyi. Lyytikäinen kiiruhti\nhätään estääkseen tulipalon syntymistä, mutta Wilkuna heittäytyi\nhermostuneesti pitkäkseen vuoteelle päivitellen:\n\n\"Siinäkin vielä yksi huono enne!\"\n\nLyytikäinen koetti, hieman ymmällä ollen, esittää, että ruvettaisiin\nmaata.\n\nKun miehemme sitten yrittivät -- maaten saman peiton alla -- nukkua,\nei siitä tahtonut tulla pitkään toviin mitään, sillä Wilkuna\nheittelehti rauhattomana vuoteessa samalla ähkien ja huokaillen.\n\nAamulla saatiin sentään hyviä uutisia: Kätyrien yritys oli rauennut,\nja vangitsijat olivat menossa pois. Wilkuna ja Lyytikäinen palasivat\ntämän takia takaisin Seppälään.\n\nKun Lyytikäinen siellä ehdotti Wilkunalle, että he asiain näin\nkiristyttyä siirtyisivät rajan yli Ruotsiin, niin tämä ilmoitti\npääasiallisesti perhesyistä olevansa siihen haluton. Hän ei näet\ntahtonut luopua perheestään.[59]\n\nPian osatoverit erosivat pitkäksi ajaksi toisistaan kumpikin kulkien\ntietymättömiä kohtaloita kohti, Lyytikäinen -- kuten tiedämme -- ensin\nIisalmelle ja Wilkuna, niinkuin kohta kerromme, ensin Ouluun ja\nsitten Utajärvelle.\n\nMutta me palaamme vielä takaisin Nivalaan voidaksemme edes vähän\nymmärtää Wilkunan syvää, epätoivoista tuskaa, sellaisena kuin se\nilmeni Hautalan talossa hänen ystävänsä Lyytikäisen ollessa sen\nosaaottavana todistajana.\n\nSuuri kirjailija ja lämmin isänmaanystävä oli iloisin ja reippain\nmielin aloittanut työnsä. Sen suoranaiset tulokset eivät kuitenkaan\nolleet kehuttavat, sillä Nivalasta hän sai värvätyksi vain kuusi\nmiestä ja Ylivieskasta saman verran.[60]\n\nMutta enemmän kuin tämä painoi Wilkunan mieltä se, että hän\n-- lähempiä sukulaisiaan ja pientä ryhmää uljasta isänmaallista\nvalioväkeä lukuunottamatta -- itse asiassa tunsi olevansa\njotensakin yksin, väestön suurimman osan jäädessä _etuilevalle,\nkylmän, pelkurimaisen epäröimisen kannalle_ silloin, kun -- mikäli\nmahdollista -- kaikkien olisi pitänyt, jollei muuten, niin\nainakin siunauksin ja hyväksyvin katsein, tukea sitä rohkeata\ntulevaisuuden työtä, jonka päämääränä oli Suomen itsenäisyys. Jotakin\naivan päinvastaista hän nyt ympäristössään näki: Luihua, kurjaa\nlaskelmoimista ja oman edun tavoittelua, joka sittemmin meni niin\npitkälle, että läheiset naapuritkin toivoivat, että tämä peloton\nisänmaanystävä muka muille vaaraa ja tuhoa tuottavana henkilönä olisi\ntavalla tai toisella saatava pois paikkakunnalta -- jollei muuten,\nniin vaikkapa ilmiantamalla hänet.\n\nKyösti Wilkunan Hautalan talossa ilmennyt, perin masentunut yöllinen\nmielentila ei siis johtunut _henkilökohtaisesta pelosta_, vaan siitä\nhäpeästä, jota hän niin paljon näki ympärillään, ja siitä kansan\nsyvästä alennustilasta, johon sortajan piiska toisaalta ja toisaalta\ntaas oudot jumalankielteiset ja kaikkea pyhää pilkkanapitävät opit\nolivat niin useita saattaneet.\n\nMutta, Jumalan kiitos, Nivalasta avautuu eteemme toisenlainenkin\ntaulu, jonka ihanana sisältönä oli isänmaanrakkaus, kunto ja\nrohkeus, vilpitön suoruus, halu hengenmenettämisen uhallakin auttaa\nisänmaan puolesta taistelevia ja, mikä parasta, jumalanpelko, johon\nkaikki kansalaishyveet pohjautuvat. Mutta nämä tällaiset suuret\nluonteenpiirteet olivat löydettävissä etupäässä sydänmaan rajoilta.\n\nPaitsi Kyösti Wilkunan veljiä August, Arvid ja Heikki Wilkunaa ynnä\nmuita lähimpiä sukulaisia, mainitsemme muutamia nivalalaisia, joista\nkukin voimiensa ja tilaisuuksien mukaan koetti keventää sitä taakkaa,\njota rohkea värväri kantoi.\n\nMitä kaunein muisto jäi Kyösti Wilkunalle epäilemättä Manna\nRajaniemestä, johon jo olemme tutustuneet. Maanviljelijät _Matti ja\nTaneli Ekdahl, Kusti Hautala ja Kusti Viljamaa_-vainaja (kuollut\n4.9.1927; viimeksimainitut Wilkunain serkkuja) samoin kuin\nmaanviljelijä _Juho Pohjola_ ja Jokisaaren tilan omistaja _Jaakko\nKangas_ olivat kaikki miehiä, jotka milloin tahansa olivat valmiit\nantamaan vainotulle suojaa ja turvaa. Vähäkuuloisuudestaan ja\nvanhuudestaan huolimatta oli myös Wilkunan ystävä seppä _Jaakko\nPyy_[61] puuhissa mukana. Mainitsematta älköön jääkö kirjailijan\nnuori ystävä _Lenni Laaksokaan_, joka 17:sta ikävuodestaan huolimatta\noli kuin täysi mies, tyyni ja väkevä voimiltaan sekä jääkäriliikkeestä\nerittäin innostunut ja joka sittemmin teki parhaansa yrittäessään\njärjestää Kyösti Wilkunalle Kokkolasta käsin suoritettavaa ylimenoa.\nKauppias _Pekka Korva_ kuului niinikään jääkäriliikkeen kannattajiin.\nSamoin olivat torpparit _Antti Seppälä, Arvi Rautaoja ja Antti\nKaarlela_ varmoja aktivisteja.\n\nMainittakoon vielä kaksi rohkeata, isänmaallista naista, joihin\nKyösti Wilkuna erinomaisen luottavaisesti suhtautui, nim. neiti\n_Maikki Kärenlampi_ ja pastorinrouva _Olga Hulkkonen_.\n\nNivalanvärväri kävi usein neiti Kärenlammen luona ajatuksia\nvaihtamassa; ja tämän eteisessä hän antoi monille värväämillensä\nmiehille matkarahat. Olipa hän kerran Lyytikäisenkin kanssa yhden\npäivän Maikki neidin luona. Ja kun Haapaveden värväri sitten illalla\nlähti taipaleelleen, niin hän, käyttäen m.m. tekopartaa, tekeytyi\nvanhaksi ukoksi, muka neiti Kärenlammen isäksi (joka oli jo aikoja\nsitten kuollut). Jotkut kysyivätkin kohta sen jälkeen neiti\nKärenlammelta, oliko hänen isänsä käynyt Nivalassa. Joku päivä ennen\nvangiksi joutumistaan Kyösti Wilkuna toi neiti Kärenlammen huostaan\nnahkaisen salkkunsa papereineen, joiden hän ei tahtonut joutuvan\nsantarmien kynsiin -- käyden ne sitten noutamassa Shpalernajasta\npalattuaan. -- Tässä yhteydessä mainittakoon, että kirjailijamme myös\nMatti Ekdahlin talteen uskoi käsikirjoituksiaan ja kaksi browninkia.\n\nNeiti Kärenlampi välitti myös Kyösti Wilkunan ja tämän rouvan Hanna\nWilkunan[62] kirjeenvaihtoa siten, että Wilkuna lähetti rouvalleen\ntarkoitetut kirjeet suljetussa kuoressa neiti Kärenlammelle, joka\nsitten toimitti ne perille. Kerran Wilkunan uskottu sai itsekin\nOulun linnasta kirjeen, josta uhkui valoisa tulevaisuuden-usko;\nsamalla kirjailija kehoitti ystävätärtänsä menemään lohduttamaan ja\nrohkaisemaan hänen vaimoaan sekä vakuuttamaan, ettei hänen, vangitun\nvärvärin aika vielä ollut kuolla.\n\nPastorinrouva Olga Hulkkonen oli myöskin, kuten sanottu, Kyösti\nWilkunan uskotuita. Hänen kotinsa olikin aktivisteille aina avoinna.\nKun Wilkuna vangittiin, avusti hän tämän perhettä voimiensa mukaan.\nLahjoittipa hän Kyöstille -- tämän Shpalernajasta palattua --\nmiesvainajansa kellon ja merenvahapiipun, koska Wilkuna vankilassa\noli menettänyt oman kellonsa.\n\nVielä mainitsemme kaksi Kyösti Wilkunan hyvää toveria, nim. \"Miekan\nja sanan\" kuvittajan, arkkitehti _Matti Björklundin_, jota hän\nsuuresti ihannoi, sekä hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä ja\naatetoverinsa apteekkari _Toivo Martikaisen_, jonka kanssa hän oli\ntehnyt m.m. ehdottomaan vilpittömyyteen ja isänmaanrakkauteen\nvelvoittavan veriveljeysliiton. Martikainen lupautui Wilkunan\nalavärväriksikin, sovittiinpa yhteisestä värvättävien\ntunnussanastakin: \"Valmis olen\", mutta rohkeista yrityksistään\nhuolimatta ei Martikaisen onnistunut ketään värvätä. Hänetkin\nilmiannettiin, mutta vallankumous pelasti miehen pahemmilta\nseurauksilta.\n\nEipä ole tässä yhteydessä unohdettava Kyösti Wilkunan kahta\nuskollista oululaista ystävääkään, nim. kanttori _John Tegströmiä_\nja opettajatar _Fiina Mattilaa_. John Tegström oli pelkäämätön mies,\njoka kaikin tavoin ja koko sydämestään auttoi ja tuki Wilkunaa.\nOulussa käydessään Wilkuna tavallisesti asui hänen luonaan, taipuipa\nvielä -- lujan ystävyyden osoitteeksi -- kirjoittamaan Tegströmille\nruotsinkielisiä kirjeitäkin.\n\nNeiti Mattila taas oli hyvin lämpimästi kiintynyt Kyösti Wilkunan\nkohtaloihin m.m. kooten hänelle yhdessä Tegströmin kanssa\nPietarin-matkalle tarvittavat rahat, joita he af Enehjelmin ankarien\ntoimenpiteiden tähden eivät kuitenkaan voineet Wilkunalle toimittaa.\n\nEpäilemättä oli paljon muitakin, jotka Wilkunan uhrautuvan ja\nisänmaallisen toiminnan käsittivät ja jotka tarvittaessa olisivat\nolleet valmiit häntä tukemaan.\n\nEnsimmäisen vangitsemisyrityksen sikseen rauettua Wilkuna\npäätti siirtyä pois Nivalasta. Maaliskuun 20. päivänä 1916 hän\nHeikki-veljensä saattamana suuntasi kulkunsa ensin ystävänsä\nMartikaisen luo Haapajärvelle. Sinne saavuttiin klo 8:n aikaan\nillalla, kun apteekki jo oli suljettu. Kuultuaan liikettä eteisestä\nMartikainen meni avaamaan ovea huomaten silloin hämärässä kaksi\nhenkilöä, joista toinen ison huivin verhoamana muistutti naista. Pian\ntulijat kuitenkin tunnettiin.\n\nTakkavalkean ääressä istuttaessa Heikki Wilkuna lausui Kyöstiin\nviitaten:\n\n\"Kun sanotaan suoraan, on tässä pakolainen.\"\n\nKun sitten paon syyt oli kerrottu, lähti Heikki Wilkuna vielä samana\niltana paluumatkalle Kyöstin jäädessä Martikaisen luo.\n\nPakolaisemme oli aivan rauhallinen tuumien vain:\n\n\"Kyllä se kahakka menee ohi, kun minä olen täällä. En luule, että\nsiitä sen enempää tulee, kun jonkin aikaa on kuin unohduksissa.\"\n\nWilkunan tarkoituksena oli siis piileillä toistaiseksi ystävänsä\nluona, mihin tämä vaimonsa kera ilomielin suostuikin. Mutta kun\nNivalan puhelinkeskuksen hoitaja, Martikaisen 76-vuotias äiti.\npuhelimitse ilmoitti -- varovaisuussyistä ruotsiksi --, että Kyöstiä\nmahdollisesti tultaisiin vangitsemaan, niin ruvettiin neuvottelemaan,\nmitä olisi tehtävä. Martikainen ehdotti, että Kyösti kaiken varalta\nkoettaisi pyrkiä Ruotsiin. Asiasta käytiin keskustelemassa myös\nkanttori M. Pyyn luona; tämä oli kotoisin Nivalasta ja Kyöstin\nkansakoulutovereita sekä innokas aktivisti. Lopulliseksi päätökseksi\ntuli, että Wilkuna lähtisi postinkuljettajan, reippaan ja luotettavan\nAntti Harjun mukana Kärsämäen kautta aluksi Ouluun.\n\nLähtöateriaa syötäessä rouva Martikainen sanoi:\n\n\"Saapa nähdä, minkälaista on silloin, kun taas ensi kerran syömme\nyhdessä!\"\n\n\"Se tapahtuu itsenäisessä Suomessa\", vastasi Wilkuna hilpeän varmasti.\n\nTämä ennustus toteutuikin, vaikka välittä oli paha painajainen.\n\nTorstaina, maaliskuun 23. päivänä Kyösti Wilkuna lähti pitkälle,\nepävarmalle matkalleen.\n\nKun Wilkuna sitten hevoskyydillä tuli Ouluun, poikkesi hän ensin\ntapaamaan Kaarlo Hällforsia, mutta kun tämä ei osunut olemaan kotona,\nmeni hän ystävänsä John Tegströmin luo asuen hänen kodissaan kolme\npäivää.\n\nSaatuaan tiedon Wilkunan saapumisesta Hällfors tuli häntä tervehtimään.\nHällforsinkin mielestä oli parasta, että Wilkuna ainakin toistaiseksi\npääsisi jonnekin turvaan ja rauhaan. Tällainen paikka Hällforsilla\nolikin tiedossaan. Hän oli näet aikaisemmin kirjoittanut maisteri Arvi\nKorhoselle tiedustellen, olisiko tämän kotona -- jos sellainen tarve\ntulisi -- mahdollista turvapaikkaa jollekulle vainotulle. Kirjeen\njohdosta maanviljelijä Juho Korhonen olikin kerran Oulussa käydessään\ntullut Hällforsin luo, jolloin tämä oli maininnut, kuinka suuren vaaran\nalaisina värvärit toimivat. Tähän maanviljelijä Korhonen oli sanonut:\n\n\"Jos jollekulle hätä tulee, niin meillä säilyy ainakin vähän aikaa.\"\n\nNämä rehdit sanat olivat luonnollisesti painuneet Hällforsin\nmieleen; ja niin oli hänellä heti selvillä, minne Kyösti Wilkuna oli\ntoimitettava.\n\nUtajärven Kangas-Korhola olikin vallan harvinainen ja verraton\npaikka, oikein Jumalan lahja isänmaan tähden vainotulle pakolaiselle.\nSillä ensinnäkin, kuten jo isäntä Korhosen vastamainituista sanoista\nvoimme päättää, siellä vallitsi oikea henki: sekä isä että poika\nolivat värväreitä ja koko talonväki jääkäriliikkeen perinpohjaisia\nymmärtäjiä. Toiseksi maisteri Arvi Korhonen asui silloin kotonaan;\ntämä tietenkin oli Wilkunalle erittäin mieluista, sillä hehän,\nkuten muistamme, jo tunsivat toisensa ja olivat sitäpaitsi molemmat\nhistoriamiehiä. Vielä mainittakoon, että maisteri Arvi Korhosella ja\nhänen valistuneilla vanhemmillansa oli Kangas-Korholassa melkoinen\nkirjasto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJätämme \"maisteri K. Huovisen\"[63] kaikessa rauhassa matkustamaan\nUtajärvelle ja käymme tarkastamaan, mitä maisteri Arvi Korhonen\npuuhasi sen jälkeen, kun hän pohjoiseen tekemältään matkalta palasi\nHelsinkiin.\n\nJoululomaan saakka Korhonen oli mukana niissä Helsingissä pidetyissä\nneuvotteluissa, jotka koskivat Oulun läänissä suoritettavaa värväystä\nja ylikuljetusta.\n\nMyöskin värväystyötä Korhonen ennätti tehdä lukukauden lopulla jonkin\nverran lähettäen muutamia tuttaviaan tuolle \"pitkälle matkalle\".\nEräskin koulutoveri haettiin suoraan Tallbergin biljardisalista ja\nvietiin Esko Riekin asuntoon, missä hänelle sanottiin:\n\n\"Sinulla ei ole mitään tekemistä täällä; paras, että lähdet Saksaan!\"\n\n\"Eihän sitä näin piippu suussa tiedä sanoa\", koetti poika\nvastustella, mutta jo viiden minuutin kuluttua olivat epäilykset\ntipotiessään: \"Samahan tuo on; eihän tuossa paljon mee jos ei\ntuukaan!\"\n\n\"Voi siinä sentään henkikin mennä\", huomautti Korhonen.\n\nMutta asianomainen vain naurahti virkkaen:\n\n\"No paljonkos tuo on!\"\n\nTähän tapaan värväystä monesti Helsingissä suoritettiin, kun oikein\nvitsikäs tyhjäntoimittaja[64] löydettiin.\n\nJoululomalla (1915) Korhonen matkusti kotiinsa Utajärvelle. Sielläkin\nhän yritti isänsä Juho Korhosen ja maanviljelijä Antti Laitisen\navustamana värväystä harjoittaa, mutta tulokset olivat laihat. Ensin\nolivat lähtöhankkeissa sukulaistalon poika ja Korhosen veli, Antti\nLaitinen, mutta kun viimeksimainittu sairastui, niin matka lykkäytyi.\nVasta tammikuun puolivälin tienoilla (1916) oli vihdoinkin saatu\nviisi miestä kokoon. Ja näillä olikin silloin sellainen kiire,\netteivät malttaneet odottaa Korhosen ohjeita ja matkarahoja, vaan\npainuivat tielle -- edes kuulustelematta, oliko Kemin etappi auki.\n\nKohta heidän lähdettyään Korhonen sai \"Äseliukselta\" postikortin,\njossa tämä lyhyesti ilmoitti:\n\n\"Vekseliäsi ei voida hyväksyä.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" ajatteli Korhonen itsekseen. \"Nyt ovat hyvät\nneuvot tarpeen!\"\n\nHän kiiruhti lähimpään puhelintaloon, kauppapuotiin, ilmoittaakseen\nuhkaavasta vaarasta Ouluun ja kehoittaakseen jotakuta sikäläistä\ntuttavaansa pidättämään pojat Oulun asemalla.\n\nKauppapuoti oli täynnä väkeä. Vihdoin viimein Korhonen sai langan\ntoiseen päähän Esko Riekin. Korhonen selittämään, että hän oli\nlähettänyt muutamia \"paketteja\", mutta että oli tullut erehdys: ne\npitäisi saada kaikki takaisin; ehkä ne tapaisi iltajunalta.\n\n\"Montako niitä on?\" tiedusti Riekki arvaten \"pakettien\" laadun.\n\n\"Viisi.\"\n\n\"Miten minä tunnen? Sano joku tuntomerkki!\"\n\n\"Iso arpi!\" vastasi \"pakettimestari\", kun ei kiireessä keksinyt\nmuutakaan varmaa tuntomerkkiä.\n\n\"Etkö voisi nimeä sanoa?\" tiedusti Riekki vielä.\n\n\"Huhtelin\", vastasi Korhonen.\n\nSeuraavana päivänä Korhonen itse meni Ouluun ottamaan selvää,\nmiten Utajärven poikain oli käynyt. Majataloissa hän saattoi kuin\nmetsämies seurata heidän jälkiään -- eivätkä pojat olleet erikoisesti\npanneetkaan kynttiläänsä vakan alle, sillä melkein joka paikassa\ntiedettiin heidän matkansa määrä. Riekki oli kyllä käynyt Oulun\nasemalla ja aivan oikein löytänyt \"paketit\", mutta arvellen, että\n\"kyllä ne pärjää\", laskenut ne menemään. Kemissä taas \"Osulan pappa\"\noli poikien ilmestyessä viisipennisineen[65] ojennellut käsiään\ntaivasta kohden siunaillen:\n\n\"Vieläkö niitä piruja yhä tulee, vaikka aikoja sitten on ilmoitettu\nteiden olevan tukossa!\"\n\nLisäksi hän oli ihmetellyt sitä, etteivät pojat jo tullessaan olleet\njoutuneet santarmien käsiin, ja kehottanut heitä kiireimmän kaupalla\npalaamaan takaisin. Ja ennenkuin Korhonen oli ennättänyt Ouluun\nRiekin luo, pojat jo olivat olleetkin tämän asunnossa pyytämässä\nkyytirahoja päästäkseen takaisin Utajärvelle.\n\nSellainen oli Utajärven poikain Saksan-matkan tarina.\n\nArvi Korhosenkaan asema ei ollut vallan kehuttava. Kaikesta\nnoudatetusta varovaisuudesta huolimatta levisi pitkin kyliä huhuja,\nettä Utajärvelläkin oli saksalaisten värvääjä. Ja sitten, kun\nyllämainittu viiden miehen ryhmä oli tehnyt turhan Kemin-matkansa,\ntiedettiin jo värvääjän nimikin. Varsinkin muuan isäntä, jonka renki\noli Saksaan lähteäkseen kesken vuotta eronnut palveluksestaan,\nsyytteli suurissa miesjoukoissa \"Korholan maisteria\" tästä. Eivätkä\nvain renkien isännät kiukutelleet, vaan ennen kaikkea olivat värvärit\nusein pääsemättömissä sen takia, että värvättyjen poikien isät heitä\nahdistivat. Riekin vangitsemisen jälkeen taas jotkut utajärveläiset\nkertoivat suorastaan omin silmin nähneensä, kuinka Arvi Korhonen\nyhdessä Riekin kanssa harjoitti kaduillakin värväystä.\n\nEipä siis ollut ihme, että pian levisi sellaisiakin huhuja, että\nKorhonen oli vangittu tai että hän oli lähtenyt pakomatkalle.\nHänen isältään kyseltiinkin ehtimiseen, kuinka maisterin pakomatka\noli onnistunut; ja kun taas Korhonen itse liikkui kylillä, niin\nihmeteltiin:\n\n\"Ettekös te olekaan paennut.\"\n\nTällaisten olosuhteiden vallitessa ei värväyksen jatkamisesta voinut\nolla puhetta, eikä siitä olisi ollut tuloksiakaan, koska yleisesti\ntiedettiin ensimmäistenkin yrittäjäin tyhjin toimin palanneen\ntakaisin.\n\nKaiken varalta \"Korholan maisteri\" piti näinä päivinä sukset nurkan\ntakana lähtövalmiina ja mauserkiväärinsä käyttökunnossa -- kuten niin\nmoni muukin tähän aikaan.\n\nMutta kuinka on selitettävissä, että Korhonen kaikesta tästä melusta\nja juoruilusta huolimatta säilyi koskemattomana? Tähän kysymykseen\nvoisi parhaan vastauksen antaa Muhoksen ja Utajärven nimismies\nAlbert Pisi. Hän kyllä ei itsestään suuria ajatellut, mutta hänellä\noli sydän paikallaan. Niinpä hän antoi sekä \"pitkän matkan miesten\"\nettä saksalaisten sotavankien kulkea rauhassa eikä hän liioin\nkiinnittänyt mitään huomiota kylillä kuulemiinsa juoruihin. Varmuuden\nvuoksi Korhonen kävi hänen luonaan selittämässä, mitä oli tekeillä\nsekä pyytämässä, ettei nimismies omasta aloitteestaan sekaantuisi\nmihinkään ja ettei hän mahdollisesti tulevia vangitsemis- y.m.s.\nmääräyksiä panisi täytäntöön, ennenkuin asianomaisille oli toimitettu\nsiitä ilmoitus.\n\nPisi lupasikin tehdä voitavansa ollen kiitollinen, että häntä kohtaan\noli osoitettu näin suurta luottamusta.\n\nTehtiin sellainen sopimus, että nimismies yllämainitunlaisista\nmääräyksistä heti niiden tultua soittaisi Antti Laitiselle, joka\nsitten puolestaan toimittaisi tiedon uhanalaisille. Jos taas\nnimismiehelle tehtäisiin Utajärven oloja tahi henkilöitä koskevia\ntiedusteluja, olisi ennen vastauksen lähettämistä hyvä neuvotella\njoko Laitisen tahi Korhosen kanssa.[66]\n\nKun Korhonen taas maaliskuun lopulla sattumalta oli käymässä Oulussa,\nkuuli hän siellä, minkä kohtalon alaiseksi Wilkuna oli joutunut ja\nettä \"Äselius\", joka silloin ei ollut kaupungissa, oli toimittanut\nhänet johonkin varmaan paikkaan. Tultuaan sitten varhain aamulla\nkotiinsa hän sai äidiltään tietää Wilkunan edellisenä päivänä\nsaapuneen heille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun \"maisteri K. Huovinen\" majatalokyydillä tuli Kangas-Korholaan,\nolivat sekä isäntä että emäntä poissa. Emäntä Liisa Korhonen oli\nkuitenkin vain naapuritalossa, joten lapset menivät häntä hakemaan\nkertoen, että taloon oli tullut eräs vieras herra, jota ei kukaan\ntuntenut. Emännän ensi ajatus oli, että santarmit olivat saapuneet\nArvia viemään.\n\nTalon tytär, neiti Anna Korhonen vei kuitenkin vieraan sisään, mutta\nhänkin luuli tätä urkkijaksi.\n\nTultuaan kotiin emäntä meni vierasta tervehtimään. Wilkuna esittäytyi\nja näytti ilahtuvan, kun huomasi emännän tuntevan hänet.[67] Sitten\nWilkuna kertoi saapumisensa syyn mainiten samalla, että viskaali\nKaarlo Hällfors oli kehoittanut häntä hakemaan turvaa Korhosten\nluota. Tähän virkkoi emäntä:\n\n\"Onhan suuri asiamme, maamme kohtalo, meille yhteinen.\"\n\nKohta tuli isäntäkin kotiin metsästä kuullen palvelijalta jo ulkona,\nettä sisällä oli joku mies, jota ei kukaan tuntenut. Arvellen\nvierasta joko santarmiksi tai urkkijaksi isäntä silloin meni\nvauhdikkaasti keittiöön sanoen emännälle:\n\n\"Minä menen ja nakkaan sen miehen niskasta kartanolle!\"\n\nMutta kuultuaan, kuka vieras oli ja millä asioilla, isäntä astui\nkohteliaasti tätä tervetulleeksi toivottamaan.\n\nKun Wilkuna seuraavana aamuna heräsi, meni juuri matkalta palannut\nArvi Korhonen heti häntä tapaamaan. Korhonen huomautti, että\nWilkuna saattoi katsoa olonsa aivan turvatuksi. Äkkiä ei heitä\nvoitaisi yllättää, sillä talo oli syrjässä maantieltä ja joen\ntakana; joelle taas oli matkaa parisataa metriä, talossa oli valpas\nkoira sekä kaiken varalta tavallista enemmän aseitakin. Ja jos\nhuonostikin kävisi, olisi tiedossa jatkuva turvapaikka kahdessakin\nsukulaistalossa, nim. Lapinsalmessa Otermalla tai Lamminaholla\nVaalassa.\n\nMiehet katsoivat kartasta nuo paikat ja koko ympäristön.\n\nAnnamme tohtori Arvi Korhoselle sananvuoron:\n\n\"Näin alkoi kuukauden pituinen yhdessäolo, joka pitkäksi aikaa\ntuli olemaan viimeinen rauhallinen jakso Wilkunan elämässä. Kun\ntalossa ei ollut muutakaan sopivaa huonetta, luovutin hänelle oman\nkamarini. Jotensakin joka ainoa päivä juttelimme tuntikausia kaiken\nmaailman asioista. Wilkuna oli aivan erinomainen kertoja -- uskallan\nväittää, että parempi suullisena kuin kirjallisena kertojana.\nKuten hän itsekin arvioi itseään, kuului hän siihen tyyppiin, joka\nkehittyy hitaasti, mutta jonka huippukausi myös on edessäpäin. Oli\nnautinto kuulla hänen suolattuja kuvauksiaan Helsingin kirjallisista\npiireistä, joihin muisto usein palasi. Yleensä hänen harrastuksensa\ntänä aikana olivat kirjallisia. Hän oli kirjallisia töitään\nvarten ottanut kapsäkkiinsä Yrjö Koskisen 'Suomen historian',\n'Biografisen nimikirjan' ja -- kuluneen kirjoitusalustansa, jonka hän\nkoteuduttuaan heti kaivoi esille.\n\n\"Milloin ei juteltu, Wilkuna lueskeli minun kirjojani tai kirjoitteli.\nNiinpä hän laati muutamia kertomuksia Ivalon kanssa toimittamaansa\nyhteisteokseen ja myös Railon aikakauslehteen 'Kotoa ja kaukaa'. En\nmuista muiden aiheita kuin Viron vapaussotaa v. 1343 käsittelevän,\nmistä olin hänelle huomauttanut. Kerran hän suunnitteli siitä suurta\ndraamaakin.\n\n\"Kylässä emme käyneet missään, vain muutaman kerran hiihtelimme\nmetsässä ja vähän harjoitimme maaliin-ammuntaa. Kotitaloni on\nkyllä syrjässä maantieliikenteestä, mutta joka päivä kävi talossa\nlähiseudun ihmisiä, joiden huomiota outo mies ei voinut olla\nherättämättä. Kun ne tekosyyt, joiden vuoksi tämän maisteri K.\nHuovisen sanottiin oleskelevan Kangas-Korholassa, eivät liene tehneet\nuskottavaa vaikutusta, keksivät kyläjuorut pian asian oikean laidan:\nMies on pakolainen. Jäljestäpäin kuulin Wilkunalta itseltään, että\nhän oli kuullut talon palvelijain mainitsevan häntä pakolaiseksi.\nKuvaavaa sivullisten tarkkanäköisyydelle oli, että palvelijat olivat\nihmetelleet sitäkin, kuinka koulutoverit -- joksi Wilkuna oli\nilmoittanut itsensä -- teitittelivät toisiaan, kuten aluksi teimme.\nKun nuo juorut niin syrjäseudulla olivat ainakin toistaiseksi\nvaarattomia, en niistä Wilkunalle puhunut mitään.\"\n\nJoskus Wilkuna tuli pirttiinkin, kun siellä ei osunut olemaan\nvieraita. Jos Anna-neiti silloin sattui kutomaan kangasta, niin hän\nteki tälle puolia.\n\nAuttoipa hän väliin palvelijaakin vetäen kelkalla ja korilla lunta\nmuuripataan, kun keväällä vesi kävi vähäksi kaivossa, niin että\nkarjalle täytyi sulattaa lunta.\n\nKerran Wilkuna söi päivällistä erään naapurikylästä olevan isännän\nkanssa, joka oli hyvin puhelias ja utelias. Tämä piti pakolaistamme\nmonenlaisin kysymyksin ja tiedusteluin niin ahtaalla, että Wilkuna\nperästäpäin sanoi:\n\n\"Ei varmaankaan kuumempaan ristikuulusteluun joudu santarmienkaan\nkäsissä!\"\n\nWilkunan kirjallisten töiden lähetys oli järjestetty siten, että eräs\npoikanen pani ne vasta Oulussa postiin.\n\nKun tuli kevät ja lumi alkoi sulaa mailta, niin Wilkuna teki\nkävelyretkiä peltojen ympäri kuljeskellen jokitörmääkin ylös- ja\nalaspäin vältellen kumminkin naapuritaloja.\n\nKyläläisille, jotka tiedustelivat, kuka Kangas-Korholan vieras oli,\nsanottiin:\n\n\"Se on maisteri Huovinen Helsingistä. Se on tullut tänne\ntutustuakseen maalaiselämään.\"\n\nKerran kun Anna-neiti oli hevosella lähdössä kirkonkylään, teki\nWilkunan mieli päästä mukaan. Mutta Annan täytyi estellä:\n\n\"Parempi taitaa olla, että olette poissa!\"\n\n\"Niinpä taitaa olla\", vastasi kirjailija miettiväisenä ja hiljaisena.\n\nJoskus tapahtui, että kun Wilkuna huvikseen tuli juttelemaan, niin\nhän kesken kaiken jäikin aivan omiin ajatuksiinsa.[68]\n\nNäin kului viikko toisensa jälkeen, eikä mistään päin kuulunut\nmitään. Ei tapahtunut mitään. Näytti melkein siltä, että venäläiset\nolivat unohtaneet koko jääkäriliikkeen.\n\nWilkunakin alkoi suunnitella kotiinpalaamistaan. Maisteri Korhosen\nvastaväitteisiin hän huomautteli, ettei hän pitempää oloa varten\nollut matkalle lähtenytkään, jotenka hänellä ei ollut mukana muuta\nkuin talvivaatteet j.n.e. Itse asiassa hän kai tahtoi tavata\nperhettään.\n\nMutta oli hänellä muitakin suunnitelmia. Niinpä hän usein\npuheli aikovansa lähteä -- Vaasan etappia käyttäen -- Saksaan,\njääkärileirille, mistä aktivistien kesken kierteli innostavia\nkertomuksia.[69]\n\nJoka tapauksessa Wilkuna päätti erota harvinaisista ystävistään,\njotka olivat tarjonneet hänelle viihtyisän ja rauhallisen\nturvapaikan.[70]\n\nMatkareitiksi valittiin tie: Säräisniemi--Kestilä--Pulkkila--\nHaapavesi--Nivala, ja lähtö tapahtui toukokuun 4. päivänä\n1916. Kotiinsa Seppälään Wilkuna saapui yöllä saman kuun 7. päivää\nvasten. Lopputaipaleen häntä kyyditsi Pakolan majatalon isäntä\nPekka Laakkonen, hyvin luotettava mies, joka perästäpäin ihmetteli,\nmitenkä Kyösti oli uskaltanut kirjoittaa oikean nimensä majatalon\npäiväkirjaan. Wilkunan kotiutuminen puolitoistakuukautisen pakoilun\njälkeen oli tietysti yllätys hänen rouvalleen ja veljilleen. Kun\nAugust Wilkuna kirkkomatkallaan poikkesi Seppälään saadakseen jotakin\ntietoa veljestään, niin suuri oli todella hänen hämmästyksensä,\nkun Hanna-rouva vei hänet Kyöstin eteen. Augustin tiedustellessa\nveljeltään, mitenkä tämä oli tullut, vastasi Kyösti: \"Laillisesti ja\nlaittomasti; etupäässä kievarikyydillä.\"\n\nKotiin tultuaan Kyösti Wilkuna sai kuulla yhtä ja toista\nepämiellyttävää: Maaliskuun 31. päivänä oli Nivalassa pidetty\npoliisikuulustelu ja toukokuun 1. p:nä santarmit olivat toimittaneet\nkotitarkastuksen. Af Enehjelm oli ollut väsymätön saadakseen\nHaapaveden ja Nivalan värvärit käsiinsä. Poliisikuulustelu ei ollut\nkuitenkaan vienyt mihinkään Lyytikäisen ja Wilkunan syyllisyyttä\ntodistaviin tuloksiin. Päinvastoin nivalalaiset olivat saaneet\nkuulustelussa af Enehjelmin ja hänen kätyrinsä uskomaan, että\nWilkuna oli lähtenyt kirjallisten töittensä kutsumana Helsinkiin.\nTämän takia af Enehjelm oli pyytänyt Uudenmaan läänin kuvernööriä\nvangitsemaan Wilkunan, mutta siitä ei ollut tullut tietystikään mitään,\nkun etsittyä ei oltu tavattu. Jo maaliskuun 25. p:nä ai Enehjelm oli\nkirjeellisesti kääntynyt myöskin santarmihallituksen puoleen pyytäen,\nettä se lähettäisi jonkun upseerinsa toimittamaan tutkintoa\nmetsänhoitaja Lyytikäisen jutussa. Mutta kun Lyytikäinen ei ollut ollut\nenää tavattavissa ja kun santarmit olivat tienneet Nivalassa olevan\nLyytikäisen värväystoverin, niin Tsherkassinoff santarmeineen oli\npitänyt mainittuna toukokuun 1. p:nä kotitarkastuksen Kyösti Wilkunan\nkodissa. Tulokset olivat olleet laihat. Tällöin oli muuten saatu\ntodeta, että santarmienkin joukossa saattoi olla oikeita ihmisiä. Muuan\nheistä näet oli sanonut rouva Wilkunalle: \"Jos tiedätte, missä miehenne\non, niin ilmoittakaa hänelle, että pysyy piilossa.\"\n\nJoka tapauksessa voimme käsittää, että Wilkunan katse synkistyi,\nkun hänelle näitä tapauksia kerrottiin. Hän käsitti nyt, että ainoa\nkeino vangiksijoutumisen välttämiseksi oli maasta poistuminen,\nniin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Mutta hän tahtoi,\nennenkuin aikoi tämän tuumansa toteuttaa, välttämättömästi lopettaa\njoitakin kirjallisia töitään -- saadaksensa rahaa suunnittelemaansa\nmatkaa varten ja muutenkin. Sentähden hän kotiuduttuaan ryhtyi\nkiireellisesti jatkamaan häiriytyneitä töitään majaillen osaksi\nkotonaan, osaksi August-veljensä luona Wilkunassa.\n\nOn selvää, että kirjallinen työ tällaisten olosuhteiden vallitessa\noli kaikkea muuta kuin ihanteellista. Maisteri Kustaa Wilkuna\nmuistaa, että hänen sedällään oli yllätysten varalta browninki\nedessään työpöydällä ja että hän teki työtä hyvin ahkerasti aamusta\niltaan. Noin viikon Wilkuna sai rauhassa työskennellä.\n\nToukokuun 16. p:nä nimismies K. Ojantakanen piti uuden\nkotitarkastuksen Seppälässä ja poliisitutkinnon[71] Wilkunassa\n-- tosin vain muodon vuoksi ja hyvässä tarkoituksessa. Hän\nnäet tahtoi varoittaa Wilkunaa ja kehoittaa tätä poistumaan\npaikkakunnalta. Samalla hän tuli täyttäneeksi af Enehjelmin käskyn,\nsillä Oulun lääninhallituksesta oli jo toukokuun 8. p:nä annettu\npoliisilaitoksille, kruununvoudeille ja nimismiehille Wilkunan\nvangitsemista koskeva salainen määräys (\"Aseveljet I\",\nkolmas painos, sivut 284 ja 285).\n\nOjantakasen lähdettyä Kyösti Wilkuna sai August-veljensä kautta\ntietää, että hänen oli poistuttava, mutta luottaen nimismiehen\nhumaanisuuteen ja siihen, että kruununvoutina oli hänen\nluokkatoverinsa, Onni Saajoranta, hän päätti vielä viikonpäivät\njatkaa kirjallisia töitään ja samalla varustautua vaatteiden y.m.\npuolesta matkustaakseen sitten Vaasan kautta Ruotsiin.\n\nMutta silloin sattui ikävä tapaus, mikä aiheutti tuhon. Ollessaan\nveljensä Augustin luona Wilkuna tapasi erään Nivalan isännän,\njonka rivojen puheiden johdosta hän ei voinut hillitä tulista\npohjalaisvertansa, vaan löi isäntää nyrkillä kasvoihin. Tästä\naiheutunut suuttumus ja nähtävästi myös se käsitys, että\nvenäläisvallan edustajien puolelle oli sittenkin edullisempi asettua,\nolletikin kun taajat poliisi- ja santarmivierailut Wilkunan rohkeiden\nvärväyspuuhien johdosta olivat synnyttäneet Nivalassa kauhunsekaista\npelkoa ja epävarmuutta, vaikuttivat sen, että vangitsemispäivän\nedellisenä iltapäivänä mainittu isäntä ja kolme muuta Nivalan isäntää\ntuli poliisi Kalle Toivosen luo; kaksi heistä kertoi nähneensä\nWilkunan kotonaan, lausuen samalla suorastaan toivovansa, että hän\njoutuisi kiinni. Paikkakunta oli nimittäin lukuisten santarmikätyrien\nja yleisesti kuiskaillun vakoilupelon johdosta kaikenlaisten\nhurjien huhujen näyttämönä, joten turvallisuudestaan ja itsekkäästä\nminästään huoltapitävät ihmiset todella toivoivat, että Wilkuna\ntavalla tai toisella, vaikkapa vangitsemalla, saataisiin pois.\n\nPoliisi Kalle Toivonen tuli mainittujen isäntien ilmiannon johdosta\nhyvin vaikeaan välikäteen eikä tiennyt muuta neuvoa kuin lähettää\npoikansa nimismiehen luo ilmoittamaan tapahtumasta. Toivosen pojan\nsaapuessa nimismiehen konttoriin kymmenettä käydessä illalla\nsattui siellä olemaan nimismiehen lähin esimies, kruununvouti Onni\nSaajoranta. Nimismies vasta toimeensa ryhtyneenä ei tulijaa tuntenut\nenempää kuin kruununvoutikaan, joten hänen oli pakko kysyä pojan\nnimeä ja asiaa. Silloin poika antoi kirjelapun nimismiehelle. Tämä\nluki sen ja ojensi sen sitten vieressään seisovalle kruununvoudille,\njoka oli nimismiehelle sikäli vieras, että he tätä ennen vain pari\nkertaa virka-asioissa olivat toisensa tavanneet. Yllättävän uutisen\njohdosta lyhyesti neuvoteltuaan kruununvouti ja nimismies menivät\npuhelinkeskukseen, josta herra Saajoranta klo 10 aikaan illalla\nsoitti suoraan kuvernöörille pyytäen, että tämä lähettäisi heti\nautolla kaksi etsivää Nivalaan Wilkunaa pidättämään.\n\nKuvernööri af Enehjelmiä ei tarvinnut tällaiseen toimenpiteeseen\nkahdesti kehoittaa. Hän lähetti heti matkalle kaksi etsivää,\nEmil Sammatin ja Emil Kallenaution sekä kaksi autonajajaa, nim.\nyksityispalvelijansa K. Skogbergin ja erään Nyman-nimisen autoilijan.\nNämä ajoivat yöllä toukokuun 23. päivää vasten ensin kruununvouti\nSaajorannan luo Haapavedelle, jossa matkaan yhtyivät nimismies\nOjantakanen ynnä poliisit Käräjäoja ja Toivonen.\n\nTämä seitsenhenkinen seurue saapui Wilkunan asunnolle Seppälään\nklo 4[72] aamulla.\n\nHeti kun poliisit olivat nousseet autosta, silmäilivät he rakennusta,\njossa Kyösti Wilkuna asui, ja tunnustelivat taskuaseitaan. Sitten\nhe asettivat vartiat rakennuksen takasivun nurkille Kallenaution\nevästäessä näitä:\n\n\"Jos se yrittää ikkunan kautta ulos, niin ei muuta kuin ampua läpi\nvain!\"\n\nKun asunnon ovelle koputettiin, piilottautui Wilkuna eteisen alla\nolevaan matalaan kellariin, ja hänen rouvansa tuli hetken kuluttua\novea avaamaan. Kysyttäessä hän ilmoitti miehensä edellisenä iltana\nmatkustaneen pois kotoaan; tämän oleskelupaikkaa hän ei sanonut\ntietävänsä. -- Tästä huolimatta Sammatti ja muut seurueeseen\nkuuluvat menivät sisälle toimeenpannen tarkan etsinnän. Kun Wilkunaa\nei näkynyt, sanoi Ojantakanen,[73] ettei kirjailija todellakaan\nnäyttänyt olevan kotona ja lähti pois Arvid Wilkunan puolelle täten\nhoukutellakseen etsivät ja heidän seuralaisensa mukaansa. Mutta nämä\njatkoivat etsintää.\n\nPoliisien kulkiessa edestakaisin eteisessä sattui lattialla oleva\nmatto liikahtamaan, ja silloin kellarin luukun rengas tuli näkyviin.\nTämän huomasi Sammatti toisten jo poistuessa pihalle. Hän avasi\nluukun, kumartui tulitikun valossa kellaria tarkastamaan ja näki\nsilloin, että siellä oli mies lattian ja maan väliin piiloutuneena.\nYmmärtäen miehen olevan Wilkunan hän huusi toisille:\n\n\"Älkää menkö! Täällä se on!\"\n\nPeloittaakseen ahdistajiaan Wilkuna ampui tällöin kellarin pohjaa\nvasten, ja samassa pamahtivat myös Sammatin ja Kallenaution\nkellarin-aukkoon suunnatut pistoolit.\n\nRouva Wilkuna kehoitti silloin piiloutunutta antautumaan ilmoittaen,\nettä paikalla oli paljon miehiä, joten vastustus olisi turha.\n\nKun sitten Sammatti aikoi ottaa seipään, jolla ajaisi Wilkunan\nkellarista ulos, nousi tämä itse sieltä browninki kourassaan. Mentyään\ntyöhuoneeseensa hän aikoi saman tien hypätä ikkunasta ulos, mutta\nhuomattuaan rakennuksen poliisien saartamaksi -- toisetkin poliisit\nolivat juosseet eri tahoille nurkkien suojaan -- hän luopui\nyrityksestään.\n\nSitten Wilkuna aukaisi ikkunan ja puhui avopäin muutamia voimakkaita\nsanoja ahdistajilleen nuhdellen heitä siitä, että nämä olivat tulleet\naamuvarhain säikäyttämään hänen vaimoaan ja lapsiaan sekä myöskin\nsiitä, että he niin epäinhimillisesti käyttäytyivät häntä itseään\nkohtaan:\n\n\"En minä ole mikään metsänpeto, että minua näin tullaan\nhäiritsemään\", sanoi hän lisäten lopuksi rauhallisesti:\n\n\"Niin kauan kuin minulla on tämä ase, te ette tule sisälle, ja\nelävänä ette minua saa, ellen vapaaehtoisesti antaudu.\"\n\nSamassa tuli Ojantakanenkin ulos Arvidin puolelta mennen pihan\nyli sen ikkunan luo, jonka ääressä Wilkuna seisoi. Silloin joku\npoliiseista huusi:\n\n\"Älkää menkö; se ampuu!\"\n\nMutta Ojantakanen meni vain ja pyysi Wilkunaa luopumaan enemmästä\nvastarinnasta. Muutaman silmänräpäyksen mietittyään tämä ojensikin\nOjantakaselle browninkinsa ja erinomaisen reilusti huudahtaen\nkutsui kaikki kahville. Poliisit kerääntyivät porrasten eteen ja\nnoudattivatkin kutsua -- Skogbergin kuitenkin lausuessa kahvillemenon\nsopivaisuuteen kohdistuvia epäilyksiä.\n\nSisällä poliisit käyttäytyivät moitteettoman kohteliaasti.\n\nSitten hankkiuduttiin lähtemään. Wilkunan pukeutuessa Ojantakanen\nesitti poliiseille, että ampumiskohtauksesta -- Wilkunalle\nraskauttavana asiana -- olisi kokonaan oltava hiiskumatta. Kaikki\nmuut ilmoittivatkin tähän suostuvansa, mutta Skogberg ei sanonut\nmitään.[74]\n\nOli luonnollista, että Wilkunan veljet ja nivalalaiset ystävät\nolivat tapahtuman johdosta kovin kuohuksissaan.[75] He aikoivat\ntarttua aseisiin ja purkaa erään sillan ehkäistäkseen siten\npoliisiauton matkan, mutta suunnitelmaa ei kuitenkaan ennätetty\ntoteuttaa. Tässä puuhassa olivat innokkaimpia ennenmainitut torpparit\nAntti Seppänen; Arvi Rautaoja ja Antti Kaarlela, jotka sitäpaitsi\nolivat hyviä ampujia.\n\nAuto meni menojaan vieden rohkean värvärin af Enehjelmin\nkidutuslaitokseen, Oulun lääninvankilaan. Kyösti Wilkuna on itse\nkertonut[76] siitä epäinhimillisestä kohtelusta, jonka alaiseksi hän\nlääninvankilassa joutui -- huolimatta siitä, että vankilanjohtaja\nV. O. Juvelius jyrkästi ja rohkeasti huomautti kuvernööriä tämän\nmääräysten laittomuudesta. Wilkuna puettiin karkeaan ja epämukavaan\nvanginpukuun, häneltä otettiin pois kello, hänen lähimpiä omaisiaan\nja ystäviään kiellettiin käymästä hänen luonaan; ei edes hänen\nvaimonsa saanut tulla sanomaan ennen Pietariin lähtöä miehelleen\njäähyväisiä. Ei myöskään Wilkunan ystävää John Tegströmiä päästetty\nvangille jättämään yhdessä opettajatar Piina Mattilan kanssa\nkokoomiaan varoja. Tästä syystä Wilkuna Shpalernajassa joutui\nkärsimään rahanpuutetta voimatta siellä hankkia omaa ruokaa.\n\nVaikka Venäjälle joutuminen oli Wilkunalle raskasta, tuntui\nhänestä sittenkin melkein helpotukselta päästä pois af Enehjelmin\nsydämettömän kohtelun alaisuudesta.\n\nWilkuna luovutettiin santarmiviranomaisille Shpalernajaan vietäväksi\nheinäkuun 12. p:nä 1916. Vielä lähtöhetkellä hän sai kokea\nkuvernöörin tylyyttä. Juvelius näet ilmoitti Wilkunalle, että\naf Enehjelm oli määrännyt vankilasta santarmeille annettavaksi\nkäsiraudat. Nämä eivät hänelle niitä edes näyttäneet.\n\nRehtori Mauno Rosendalin aloitteesta oli herättäjäjuhlilla Nivalassa\nheinäkuun alkupäivinä päätetty ryhtyä toimenpiteisiin Kyösti\nWilkunan vapauttamiseksi Oulun lääninvankilasta, mutta tiukennetun\nvartioinnin ja vangin pikaisen Shpalernajaan siirtämisen tähden ei\ntehdystä suunnitelmasta tullut mitään. Samaten raukesi muuan toinenkin\naie, jonka takana olivat eräät muut Kyösti Wilkunan ystävät, niiden\njoukossa maisteri Arvi Korhonen.\n\nShpalernajassa-olostaan on Kyösti Wilkuna kertonut kuuluisassa\nteoksessaan \"Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa\".[77] Sieltä Venäjän\nvallankumouksen humussa toisten suomalaisten Shpalernajan-vankien\nkanssa vapauduttuaan hän siirtyi kotipitäjäänsä Nivalaan, missä alkoi\ntarmokas työ suojeluskuntien järjestämiseksi, mutta tämä, samoin\nkuin Wilkunan osanotto Suomen vapaussotaan, eivät kuulu teoksemme\npuitteisiin.\n\nTämä suuri Suomen-poika, ikihongasta veistetty ja maailman\nmyrskyiselle merelle heitetty lastu jätti joulukuun 12. päivänä 1922\nkansansa suureen suruun.\n\n\n\n\nTOIMINTAA KEMIJOEN JA TORNIONJOEN VÄLISELLÄ ETAPPIALUEELLA.\n\n\n    Sinä Suomen Leijona, valtainen\n    on saattoväkesi luku:\n    Sua seuraa raatajat korpien\n    ja Paavo ja Paavon suku.\n\n                  V. A. Koskenniemi.\n\n\n\nKemijoen ja Tornionjoen välinen etappialue.\n\n\nOli luonnollista, että Saksaan-pyrkijät maailmansodan aikana\nsuuntasivat katseensa Pohjanlahden perukoille ja Tornionjoen\nlaaksoon, sinne, missä rajanylimeno oli nopeimmin, joskaan ei\nvaarattomimmin, suoritettavissa. Tähän ei tarvittu muiden neuvoa,\nsillä raja veti puoleensa; se oli selviö jokaiselle, joka pyrki\nRuotsin kautta Saksaan.\n\nTämän teoksen I:ssä ja II:ssa osassa olemmekin tutustuneet siihen\nrohkeaan etappityöhön, jota Tornio ja Kemi suorittivat, ja lyhyesti\nmyöskin jo maininneet niistä teistä, jotka alussa jonkinlaisina\nvarareitteinä haarautuivat Kemijoki-varresta viedäksensä kulkijan\nTornionjoki-laaksoon ja sieltä rajan yli. Kemijoki-varteen muodostui,\nkuten olemme nähneet, oikeastaan vain kaksi etappikeskusta,\nnimittäin toinen Tervolaan ja toinen Muurolaan, Rovaniemen ollessa\njonkinlaisena tukipisteenä pääasiallisesti siltä varalta, että\netelämpänä olevat tiet tukkeutuisivat.\n\nKun kartalta silmäilemme kysymyksessäolevaa laajaa etappialuetta,\nhuomaamme, että se muodostaa jonkinlaisen suppilon, jonka kärki\nverraten kapeana pistäiksen Pohjanlahteen leveten sitten yhä enemmän\npohjoista kohti. Matka linnuntietä Tervolasta Tornionjoelle on noin\n3 1/2, Muurolasta 7 1/2 ja Rovaniemeltä 9 penikulmaa. Käytetyt\njalkapolut mutkittelivat koko lailla, jotenka matka Tervolasta\nMartimojärven kautta Korpikylään oli todellisuudessa noin 6\npenikulmaa, Jaatilasta ja Muurolasta Kivijärven kautta noin 8 ja\nRovaniemeltä Sinetän, Miekkajärven ja Lohijärven kautta Ylitorniolle\nvähintään 12 penikulmaa.\n\nMatkojen pituutta silmälläpitäen oli siis luonnollista, että\neteläisin, nim. Tervolan reitti, veti enin kulkijoita puoleensa ja\nsen jälkeen Muurolan reitti, jotavastoin Rovaniemeltä verraten harvat\nkulkivat poikkimaisin.\n\nIsänmaan tämän kolkan tiet ovat enimmäkseen jalkapolkuja, jotka\nkulkevat jokivarsia myöten ja pitäjien välisiä rajoja pitkin suurten\naavojen halki, soiden ja kankaiden poikki. Jokien yli johtavat\npolkujen kohdalla porrashirret, ja soiden yli ojentuvat porraspuut,\njoita -- joskus yläpuolelta veistettyinä -- tavallisesti on kaksi\npienempää rinnan tahi sitten yksi vähän leveämpi kelohonka. Tukenaan\nvaeltaja voi käyttää haarukkapäistä keppiä, joka ei sammalikossa\nvajoa syvään.\n\nLumen sulamisen aikaan keväällä tällaiset soiden yli johtavat\njalkapolut ovat miltei mahdottomat kulkea, kun alangot ovat\nkaikkialla tulvaveden vallassa.\n\nTalvisin kuljetaan tukkiteitä myöten. Hiihtäjällä taas on vara valita\nlatunsa, ja samoin porolla-ajajakin pitää vain suuntaa silmällä.\n\nTällaisia teitä pitkin sadat Suomen pojat samosivat korpien kätköissä\nnähden ihanaa unta kansamme itsenäisyydestä ja siellä täällä tavaten\nisänmaallisen mielen luomia kosteikkoja, joita taivasten Herra oli\nsirotellut yksinäisen korvenvaeltajan iloksi ja hänen pitkän matkansa\nkeventäjäksi.\n\n\n\n\nTervolan etappi.\n\n\nIsänmaallinen mieliala pohjan perillä on yhtä vanha kuin\nvenäläis-nimi. Venäjän kanssa käydyt sodat, varsinkin Isonvihan\nkauhut, juurruttivat Peräpohjolan kansan veriin selvän käsityksen\nsiitä, kuka oli vihollinen ja kehenkä nähden ei ollut mitään\nmuuta tekemistä kuin miekka kädessä ja silmä lujana puolustaa\nkotikynnystä. \"Taivalkosken\" tarinassa runoilija[78] kuvailee meille\ntervolalaisten esi-isien otteluita ja kärsimyksiä, loihtiipa esiin\nnaisluonteenkin, joka ennemmin vaipui Taivalkosken tyrskyihin kuin\ntaipui vihollista opastamaan.\n\nSiirtyäksemme taas myöhempään aikaan, jolloin itsenäisyys-ajatus\nrupesi kansassamme sarastamaan, emme erehtyne väittäessämme, että\n\"John Graftonin\" haamu nostatti Kemijoen laaksossakin miesten mieltä.\nTarvittiin vain sysäyksiä ja herätteitä. Ja maailman sodanaikaiset\ntapahtumat toivatkin niitä tullessaan.\n\nTorniolaiset veljekset Yrjö Paasi ja Paavo Häll olivat ensimmäiset,\njotka Tervolassa sotatorvea töräyttivät. He saapuivat sinne jo\nsyyskuun alkupuolella 1915 värväämään miehiä perustettavaksi\nmäärättyyn \"Kuninkaalliseen 27. Preussilaiseen Jääkäripataljoonaan\",\njonka tuli selvästi näyttää sekä maailmalle että vihollisellemme,\nmitä Suomen kansa sisimmässään tahtoi: \"Pois Venäjän kotkan kynnet\nkansamme niskasta!\"\n\nRohkeitten nuorukaisten värväystyö keskeytettiin kuitenkin tällä\nkertaa -- viisaussyistä -- melkein alkuunsa, sillä Peräpohjola oli\ntoistaiseksi varattava vain etappityön toiminta-alueeksi, kuten\nteoksemme edellisissä osissa jo olemme lähemmin kertoneet.[79]\n\nVarsinainen etappityö alkoi Tervolassa siten, että jääkäri Väinö\nPaananen (nyk. jääkärieverstiluutnantti) saapui sinne lokakuun\nloppupuolella 1915 ja sai tällöin ylioppilas Hannu Hildénin (nyk.\njääkärikapteeni) lupautumaan jääkäriliikkeen työhön, ennen kaikkea\npitämään huolta Tervolan ja Tornionjoen välisen reitin avaamisesta.\n\nTällaisen reitin, ja ylimalkaan Kemijoelta käsin suunnattavien\nreittien tarpeellisuus ei suinkaan ollut jäänyt Tornion ja Kemin\netappien johtajiltakaan huomaamatta. Jo elokuun lopulla 1915 oli Eero\nHeickell (nyk. Kuussaan) Helsingissä tekemässään, miestenkuljetusta\nkoskevassa suunnitelmassa huomauttanut Kemijoki-varresta johtavien\nreittien tarpeellisuudesta (\"Routaa ja rautaa I\", sivut 134-135).\nJa lokakuun 26. p:nä 1915 mainittujen etappien johtajat pitivät\nTorniossa kokouksen, jonka päätöksien toteuttamiseksi ylioppilas\nEero Heickell matkusti Tornionjoen varrella sijaitsevaan Korpikylään\njärjestäen n.s. Tervolan reitin Tornionjoenpuoleisen pään\nMartimojärveltä lähtien. Maisteri Arvi Hällfors taas teki samoissa\ntarkoituksissa matkan Kemijoki-varteen. Heickellin ja Hällforsin\ntoimenpiteet tapahtuivat joitakuita päiviä Paanasen Kemijoki-varteen\ntekemän matkan jälkeen ja johtuivat kelirikon aiheuttamasta\ntilanteesta, nim. siitä, että miestenkuljetus moottorilla Kemistä\nkäsin jääesteiden tähden oli lopetettava ja että merenjää ei myöskään\nvielä jalankulkijoita kantanut.\n\nSopivampaa sisämaan etappitietä ei olisi ollutkaan keksittävissä,\nsillä Tervolaan veti muualta Suomesta, etelästä käsin, sekä kaira\n(erämaa) että rautatie; ja sitäpaitsi Tervolan ja Tornionjoen välinen\nmatka, kuten yllä huomautimme, on verraten lyhyt.\n\nPaanaselle ja Kemin etapin johtajille antamansa lupauksen mukaan\nHannu Hildén ryhtyi heti Tervolan etappia järjestämään.\n\nTuntien Liimatan majatalon väen toimintatarmon ja isänmaallisen\nmielialan hän päätti valita tämän etapin päämajoituspaikaksi.\nLiimatan majatalo sijaitsi Tervolan kirkonkylässä noin puolentoista\nkilometrin päässä rautatieasemalta Kemijoen toisella puolen, sen\nitäisellä korkealla, komealla rantatörmällä, jonne Kemijoen yli\nkuljettiin lautalla eli \"färillä\". Se ei siis ollut aivan asemalle\njohtavan yleisen liikkeen jaloissa, mutta kuitenkin kylliksi lähellä\nsitä. Kemijoen itäpuolen liike kylläkin kulki sen vieritse, mutta\nsehän ei ollut kovin vilkas.\n\nMajatalon isäntäväkenä oli maanviljelijä Juho Liimatta, silloin\njo kahdeksannella kymmenennellä oleva vanhus, ja hänen toimelias\nvaimonsa Fredrika Liimatta. Näiden apuna ja talon isänmaallisen\ninnostuksen lietsojina olivat nuoret tyttäret Selma ja Ella.\n\nEsitettyään suuren, mutta vaarallisen asian Liimatan väelle Hannu\nHildén sai ilokseen myöntävän vastauksen. Ja tästä lähtien olivat\nliimattalaiset, sekä vanhukset että tyttäret, koko sielullaan ja\ntarmollaan osaltaan mukana Suomen itsenäisyyden valmistelutyössä\n-- ei ainoastaan Tervolan etapin, vaan myös n.s. jääkärietappien,\nLäntisen ja Itäisen etapin toimikautena.\n\nTervolan reitin Hannu Hildén suunnitteli kulkevaksi alkupisteestään\nLiimatan majatalosta Tervolan aseman ohitse pitkin Kaisajoki-vartta\nKaisajoen taloon (matka 20 km); siitä Martimojärvelle (matka 16\nkm) ja lopuksi Suomen Korpikylään (matka 25 km) Ojanperän taloon,\nmistä Saksaan-menijät kulkivat Tornionjoen yli. Myöhemmin, toukokuun\nvaiheilla 1916, järjestettiin reitti siten, että Kaisajoki-varressa\npoikettiin jo alkutaipaleella Kuusikon taloon ja Kaisajoen talosta\noikaistiin Palovaaraan, mistä reitti edelleen kulki Korpikylään.\nReitin myöhempänä päätepisteenä Suomen puolella oli maanviljelijä\nEmanuel Niemen talo, jonka reippaat pojat Frans ja August Niemi\nsaattoivat Saksaan-menijät Tornionjoen yli.\n\nReitti järjestyi siten, että Hannu Hildénin veli Toivo Hildén meni\npuhuttelemaan Kaisajoen talon isäntää Heikki Keskitaloa, samoin\nMartimojärvellä Keskitalon isäntää Isak Alamartimoa ja Ylitalon\nisäntää Albert Ylimartimoa. Hän ei kuitenkaan heti uskaltanut\nsanoa totuutta suoraan, vaan selitti asian aluksi siten, että\noli kysymys nuorten miesten matkustamisesta Amerikkaan -- pakoon\nasevelvollisuutta, jonka Venäjä aikoi panna taas voimaan viedäkseen\nnuoria miehiämme rintamalle. Kun Hildén sitten tiedusteli,\nannettaisiinko näille \"pakolaisille\" maksua vastaan ruokaa ja\nsuojaa, niin isännät, noudattaen sydänmaan talojen vanhaa tapaa,\nolivat tähän hyvin taipuvaisia. Pian kysymyksessä olevien talojen\nväet kuitenkin saivat täyden selvän asiasta ja olivat sitten\njääkäriliikkeelle erittäin suosiollisia. Reitin Tornionjoenpuoleisen\npään Martimojärveltä käsin oli, kuten jo tiedämme, Eero Heickell\njärjestänyt.\n\nMartimojärveltä miehet kulkivat Väystäjän kylän kautta käyttäen\npysähdyspaikkanaan siellä olevaa Uusimaan taloa. Kun Väystäjän\ntalon vanha isäntä ei ymmärtänyt jääkäriliikettä, kartettiin taloa\nenimmäkseen.\n\nOppaiksi onnistui Hannu Hildénin saada veljensä Toivo Hildén,\ntalollisenpoika Väinö Saviaro ja metsätyönjohtaja Alfred Kaikula\n(ent. Hallin). Väinö Saviaron veli Jalmari Saviaro oli myös valmis\nopastamaan niin kauan kun hän oli paikkakunnalla. Itse ei Hannu\nHildén toiminut oppaana paria poikkeusta lukuunottamatta.\n\nMyöskin etappitalojen isännät ja pojat opastelivat tarvittaessa;\nsamoin Kaisajoen talon lähin naapuri Pekka Fräki toimi usein oppaana.\n\nErikoista mainitsemista ansaitsevat myös Saviaron vanhemmat, Juho ja\nMaria Saviaro, jotka aina osoittautuivat hyvin avuliaiksi. Niinpä kun\nLiimattaan kaikki majoitettavat eivät aina mahtuneet, hekin avasivat\nmajansa ovet Saksaan-menijöille. Juho Saviaro myös korjaili \"pitkän\nmatkan kulkijain\" kenkiä, teki suksia etapin tarpeeksi j.n.e.\nSamoin oli Mikkotervon talon omistaja Eetu Pallari jääkäriliikkeelle\nhyvin myötämielinen. Hän toimi sangen taitavasti tietäen pitää asiat\nsalassa ja auttaen varsinkin pommareita.\n\nVäinö Saviaro siirtyi tammikuun alkupäivinä 1916 Muurolan\nhartsitehtaalle, mutta jatkoi miesten opastusta sieltäkin käsin\nkäyttäen kuitenkin melkein aina Tervolan reittiä. Kaikula ei toiminut\nloppuun asti, vaan vetäytyi jo aikaisemmin pois \"liikkeestä\". Toivo\nHildén samoin kuin Väinö Saviaro pysyivät paikallaan uskollisesti\nloppuun asti.\n\nKuljetus alkoi marraskuun alussa 1915.\n\nJunassa saapuneiden miesten vastaanotto tapahtui ensi aikoina\nTervolan asemalla ja sittemmin läheisellä tiellä, \"färiin\" mentäessä.\nVastaanottajina oli joko Hannu Hildén tai se oppaista, joka sattui\nolemaan kotosalla.\n\nSaksaan-pyrkijät käyttivät yleensä samoja tuntomerkkejä kuin\nKemissäkin, paitsi että taskusta näkyi myös taitettu sanomalehti.\nMerkit olivat siis: sytyttämätön savuke suupielessä, nenäliina\nkiedottuna oikean käden ympärille ja taskusta näkyvä taitettu\nsanomalehti. -- Vastaanottaja käytti muuten samoja merkkejä, paitsi\nettä savuke puuttui.\n\nMiehet vietiin sitten Liimatan majataloon joen toiselle puolelle.\n\nNiillä Saksaan-pyrkijöillä, jotka tulivat Liimattaan kairan halki\nSimojoki-laaksosta Puukko- ja Lehmikummun kautta tai suorastaan\nKajaanista, oli Tervolaan asti tunnetut saattajat.\n\nUsein sattuvien sateitten johdosta syksyllä liikkuminen oli\ntavattoman rasittavaa, mutta talvella suksikelillä matka sujui oikein\nhyvin.\n\nEtapin rahoitus tapahtui pääasiallisesti Kemistä käsin insinööri\nKonstu Pietilän välityksellä. Siten saaduilla varoilla hankittiin\nmatkaeväitä sekä ostettiin Kaisajoen ja Martimon taloista ruokaa,\nmistä opas aina maksoi. Myöskin hankittiin huomattava määrä\npaulakenkiä, kun miehet useimmiten olivat kotoaan lähteneet\nerämaanmatkoille sopimattomissa jalkineissa. Paulakengät palautettiin\ntavallisesti oppaiden mukana Ruotsin puolelta takaisin uusien\ntulokkaiden käytettäviksi.\n\nMiesten eväiden ja muiden matkatavaroiden kunnostaminen tapahtui\nLiimatassa.\n\nTervolan kirkonkylässä asuva poliisikonstaapeli Kalle Aho (nyk.\nmaanviljelijä) tietenkin huomasi tuon Liimatassa vallitsevan vilkkaan\nliikkeen. Hän oli kuitenkin luotettavalta taholta, nim. veljeltään\nkansanedustaja Pekka Ahmavaaralta heidän isänsä Ruotsissa vietetyissä\nhautajaisissa kuullut jääkäriliikkeestä ja tehnyt silloin -- puhuen\nasiasta vaimolleenkin -- sellaisen päätöksen, ettei hän olisi\nmitään huomaavinaan. Aluksi Aho ja hänen päämiehensä, nimismies\nAntti Karikoski eivät keskustelleet keskenään näistä asioista,\nmutta sittemmin he kyllä kumpikin ilokseen huomasivat, että heidän\nvälillään vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Ahon kanta merkitsi\nTervolan etapin toimihenkilöille suuriarvoista tukea, jota ilman\nsen toiminta olisi käynyt ajan oloon peräti vaikeaksi, kukaties\nmahdottomaksikin.\n\nEtapin ensi aikoina sivuutettiin Kaisajoki-varressa sijaitseva\nKuusikon talo, sillä taloihin ei yleensäkään tahdottu tarpeettomasti\npoiketa, jotavastoin levähdyspaikkana pidettiin n.s. Pelko-Erkin\nsaunaa, jossa matkaajat joivat oppaan keittämää teetä ja nauttivat\neväitä. Kun Kuusikkoon myöhemmin ruvettiin poikkeamaan, sivuutettiin\nvuorostaan mainittu sauna. Sen sijaan poikettiin Kaisajoen taloon,\njossa saatiin ruokaa ja rauhaa. Martimojärven Keski- ja Ylitalossa\nsuhtauduttiin \"pitkän matkan miehiin\" niinikään reilusti ja\nymmärtämyksellä. Sieltä Saksaan-menijät kulkivat selvää talvitietä\nTornionjoelle noihin tunnettuihin ylimenopaikkoihin tavallisesti\nyksin tahi sitten niin, että talojen miehet pyydettäessä heitä\nsaattoivat.\n\nToivo Hildén käytti etappitalonaan Isak Alamartimon Keskitaloa ja\nSaviaro aina Albert Ylimartimon Ylitaloa.\n\nTalvella Tervolan oppaat, kuten juuri viittasimme, palasivat\nMartimojärveltä takaisin, mutta avoveden aikana he veivät\nsaatettavansa Tornionjoelle aivan veneeseen saakka.\n\nTervolan etapin toimikauden alussa marraskuun 10. päivän tienoissa\n1915 sattui Martimojärvellä lyhytaikainen tukkeutuma, joka kuitenkin\npian saatiin selvitetyksi.\n\nTapahtui näet, että, kun edellisenä päivänä Martimojärveltä\noli mennyt Tornionjoelle joukko Saksaan-pyrkijöitä, tullimiehet\nolivat saaneet heistä vihiä, jolloin kaksi tullivartiaa lähti\nMartimojärvelle. Sinne oli sillä välin kasaantunut parikymmentä\nKauhajoelta y.m. Pohjanmaalta kotoisinolevaa miestä. Tullivartiat\nyllättivät tämän joukon Ylitalossa, mutta kun miehillä oli passit,\neivät he näille mitään mahtaneet; kehoittivat heitä vain hajaantumaan\nja palaamaan kotipaikkakunnilleen.\n\nSamaan aikaan _Väinö Saviaro_ oli kuljettamassa juuri Martimojärvelle\n4-5-miehistä ryhmää. Jo Kaisajoen talossa hän kuuli tien\nMartimojärvellä nousseen jollakin tavoin pystyyn. Siitä huolimatta\nhän kuitenkin vei opastettavansa Ylitaloon tavaten siellä ison\nmiesjoukon. Tullimiehet sitävastoin olivat jo poistuneet.\n\nKun oli pelättävissä, että miesten liikkeitä pidettäisiin silmällä,\npäätti Saviaro lähteä tiedusteluretkelle. Saatuaan talosta\nhevosen ja sudennahkaiset turkit sekä vielä kyytimiehenkin hän\najoi Tornionjokivarteen. Tiellä eräät tullivartiat kyselivät\n\"metsäherralta\" yhtä ja toista, mutta eivät häntä pidättäneet.\nHuomattuaan, ettei mikään vaara enää ollut uhkaamassa, Saviaro palasi\nMartimojärvelle.\n\nVuorokautta myöhemmin toi myös Toivo Hildén joukon miehiä\nMartimojärvelle tavaten siellä Saviaron. Hildéninkin miehet liittyivät\nsitten tuohon suureen joukkoon, joka tien auettua lähti matkaan.\n\nHildén ja Saviaro palasivat Tervolaan mukanaan ne viisi miestä jotka\ntämän välikohtauksen takia kääntyivät Martimojärveltä takaisin.\n\nTervolan reitti oli siis Martimojärven tapahtuman tähden\ntukkeuksissa vain pari vuorokautta.\n\nTervolan etapin huomattavin toimikausi alkoi kuitenkin vasta Kemin\netapin lopullisen katkeamisen jälkeen tammikuun puolivälin tienoilla\n1916 jatkuen sitten saman vuoden marraskuun alkuun. Tervola samoin\nkuin Muurola ja Rovaniemikin liittyivät reittiensä kautta Kajaanin\netappiin, jota yhdessä Kemijoen varressa olevien etappien kanssa\noikeastaan, ainakin keväällä 1916, voidaan pitää Kemin etapin\nvarsinaisena perijänä, mitä työhön ja velvollisuuksiin tulee. Sehän\nnäet toimi silloin varsinkin Etelä- ja Keski-Suomeen nähden rajalle\nasti ulottuvana valtaväylänä.\n\nReitin toimihenkilöiden suhteen tapahtui vuoden 1916 kuluessa\njoitakin muutoksia. Niinpä Väinö Saviaro, kuten jo olemme maininneet,\nsiirtyi töihin Muurolan hartsitehtaalle ottaen kyllä sielläkin\nosaa miestenkuljetukseen. Jalmari Saviaro taas lähti jo tammikuun\nkeskivaiheilla 1916 Lockstedtin leirille, jonne myös hänen veljensä\nVilho Henrik heti Martimojärven tapahtuman jälkeen oli siirtynyt.\n\nKevät 1916 kului muuten Tervolassa reippaassa työssä ja toimessa.\nMutta jo kesällä merkit viittasivat siihen, että rauhan ajat olivat\nohi. Ensimmäinen isku tosin kohtasi Muurolan etapin johtajaa, Jussi\nSalmelaa, jonka täytyi, kuten edempänä lähemmin kerromme, suin päin\npaeta Tervolaan, mistä hän sitten heinäkuun 12. p:nä yhdessä _Ella\nLiimatan_ kanssa poistui salaisesti Ruotsiin. Mutta tämä pani samalla\nTervolankin aktivistit kavahtamaan.\n\nNiinpä Tervolan etapin johtaja Hannu Hildén katsoi parhaimmaksi\npoistua, koska hänen toimintansa oli kylällä julkisena salaisuutena\nja koska kauempana olevat viranomaisetkin ilmeisesti olivat siitä\nselvillä. Kun Hannu Hildén sitäpaitsi tiesi, että etappi saattaisi\nilman häntäkin toimia omalla painollaan, päätti hän painua\nLockstedtiin. Kaikulan opastamana hän lähti elokuun lopulla serkkunsa\nHannu Holckin (Hela) kera rajaa kohti. Kaikki kolme kulkivat\nOjanperän kohdalla Tornionjoen yli ja edelleen Haaparannalle,\nmistä Kaikula jonkin päivän kuluttua palasi Suomeen opastaen Aarne\nja Ilmari Sihvoa kairan poikki näiden pyrkiessä etapilleen.[80]\nHildénin poistuttua Tervolan etappi toimi edelleen Liimatan väen,\nToivo Hildénin ja Väinö Saviaron hoitaessa asioita. Pääasiallisesti\nviimeksimainittu piti huolta opastuksesta. Tervolan aktivistit\nsaattoivat kuitenkin milloin tahansa odottaa vihollisen hyökkäystä.\nEikä se jäänytkään tulematta, vaikka poliisi Aho oli vaiti kuin\nmuuri. Olihan näet sen sijaan naapuripitäjässä Rovaniemellä ja\nKoivussa -- jos muuallakin -- vihollisen kätyreitä tarpeeksi.\n\nAamulla lokakuun 31. p:nä Selma Liimatta näki oudon joukon kulkemassa\njoen toisella puolen Tervolan kirkonkylää kohti. Siihen kuului, kuten\nsittemmin osoittautui, 4-5 santarmia, 12 sotamiestä ja -- virkansa\npuolesta -- nimismies Antti Karikoski. Selma Liimatta lähetti heti\näitinsä ilmoittamaan tästä Saviaroille ja Toivo Hildénille.\n\nJalmari Saviaro oli juuri edellisenä yönä tullut Ruotsista ja tuonut\nsilloin mukanaan laatikollisen pommeja kätkien ne karjalatoon heinien\nalle ja poistuen itse Kuuselan torppaan. Onneksi hän oli ennen\nlähtöään ilmoittanut, minne oli pomminsa piilottanut. Kun Liimatan\nemäntä hätääntyneenä oli saanut tiedostaneeksi asian, käski Väinö\nSaviaro isäänsä kantamaan pommilaatikon metsään. Tämä kyllä ensin\nvastusteli, mutta Saviaron tiukatessa ukko lopulta taipui. Koska\nlaatikko oli kukkuratäysi, niin Saviaron vaimo otti siitä kolme\npommia pois kantaen ne sitten esiliinassaan navetan takana olevaan\nlantatunkioon.\n\nKirkonkylän puolelle saavuttuaan venäläiset menivät Liimatan ohi\nkulkien Hildénin ja Saviaron taloja kohti. Kun he olivat ehtineet\nnoin 100:n metrin päähän Saviaron asunnosta, poistui tämä kujan\ntoisesta päästä rauhallisesti metsään. Talo piiritettiin heti, ja\nSaviaron vaimo sai käskyn olla mukana kotitarkastuksessa. Mitään\nei kuitenkaan löytynyt, vaikka Saviaron vaimon suureksi kauhuksi\nlantatunkiokin tutkittiin rautapiikeillä.\n\nHildénilläkin pidettiin kotitarkastus, mutta Toivo Hildénin onnistui\npoistua noin 1/2:n kilometrin päässä sijaitsevaan, vastamainittuun\nKuuselan torppaan, jonne hän oikeastaan pyrki varoittaaksensa siellä\nolevaa Jalmari Saviaroa. Tämän tehtyään Toivo Hildén palasi takaisin\nlähelle kotiaan katsellen erään heinäladon takaa, kuinka venäläiset\npitivät kujalla vahtia. Sitten hän meni Hautalan taloon ja sieltä\nserkkunsa Eetu Pollarin omistamaan Mikkotervon taloon, missä sitten\noleskeli kuukauden päivät.\n\nJoulukuun 4. p:nä 1916 Toivo Hildén lähti etappijääkäri Pesosen\nkanssa kairan yli Haaparannalle. Heidän poistumisestaan kerromme\ntoisessa yhteydessä lähemmin.\n\nVäinö Saviaro taas päätti heti Tervolassa pidettyjen kotitarkastusten\njälkeen poistua maasta. Hän lähti veljensä Jalmarin kanssa ensin\npitkin hänelle tuttua Kaisajoki-vartta Laenkumpuun ja sieltä Könölän\nkautta Petäjämaahan kulkien Ylivojakkalassa Tornionjoen yli.\nVeljekset painuivat sitten Haaparannalle.\n\nVenäjän vallankumouksen jälkeen Väinö Saviaro palasi Tornion kautta\nkotiinsa Tervolaan, missä nykyisin viljelee pohjolan karua kamaraa\nKivalojen rinteillä.\n\nMutta palaamme takaisin etapin keskukseen, Liimatan majataloon.\n\nMerkillistä kyllä siellä ei pidetty kotitarkastusta. Oliko\npommarin naamaria pitävä tunnettu santarmikätyri tyttärien\ntähden säästänyt taloa sitä ilmiantamatta vai johtuiko tämä vain\nvenäläisten taktiikasta voidakseen Liimatassa sitä paremmin kaapata\nnuoria Saksaan-menijöitä, sitä emme varmasti tiedä. Jälkimmäisen\notaksuman puolesta kuitenkin puhuu se seikka, että vielä samana\niltana, kun venäläiset olivat palanneet Tervolassa toimittamistaan\nkotitarkastuksista, Laurilasta lähetettiin junassa kuusi asestettua\nsotamiestä vartioimaan Liimatan majataloa. Sotamiehet, joista aina\nkaksi kerrallaan piti vahtia, haastelivat Selma Liimatalle:\n\n\"Täällä kulkemas saksalaisii, pahoi miehii.\"\n\nJa niitä olikin tulossa, nim. etappijääkärit Wichmann, Tiainen ja\nKohonen. Saatuaan Saviarosta kuulla Liimatassa olevista vartioista\nnämä kuitenkin palasivat takaisin Lehmikumpuun kulkien toisesta\npaikasta, 7 km ylempää Kemijoen yli.\n\nKuten jo olemme huomanneet, oli sillä seikalla, että Liimatan\nmajatalon väki niin erinomaisen uhrautuvasti suhtautui\njääkäriliikkeeseen, Tervolan etapin toimintamahdollisuuksiin nähden\nmitä suurin merkitys. Varsin lukuisat ovat ne nuoret miehet --\njoukossa naisiakin -- jotka tässä keitaassa ovat majailleet ja\nväsyneitä jäseniään lepuuttaneet nauttien siitä turvallisuuden ja\ntodellisen ymmärtämyksen tunteesta, mikä heitä siellä ympäröi.\n\nVuosi 1916 oli loppuunkulumassa; joulu jo lähestyi.\n\nLiimatan kunnianarvoisia vanhuksia lukuunottamatta oli Tervolan\netapin toimihenkilöistä jäljellä enää ainoastaan _Selma Liimatta_.\nTämä rohkea ja velvollisuutensa käsittävä Suomen tytär tahtoi\nviimeiseen saakka olla paikallansa tukeakseen vanhoja vanhempiansa\nja mahdollisuuksien mukaan yhä avustaakseen Suomen itsenäisyyden\nesitaistelijoita.\n\nJa tuskinpa Selma Liimatta olisi etsinytkään itsellensä suojaa rajan\ntoiselta puolen, jollei häntä sieltä käsin olisi tultu vartavasten\nkehoittamaan. Sanansaattajana toimi Toivo Hildén. Joulukuun 19. p:nä\nSelma jätti hyvästit vanhemmillensa ja Kemijoen mahtaville äyräille\nmatkustaen sitten junassa Tornioon ja mennen vihollisen selän takaa\nAlatornion kirkon kohdalta yli.\n\nRuotsista Selma Liimatta palasi kotimaahansa vasta heinäkuussa 1917.\n\nTervolan etappi muodostaa sangen merkittävän luvun jääkäriliikkeen\nhistoriassa -- ei yksistään sitä silmälläpitäen, että\njääkäripataljoonan miesmäärä täten karttui ainakin 200-300:lla\nmiehellä, vaan siitäkin syystä, että se oli luja ja varsin\ntarpeellinen tukikohta, kun tuli kyseeseen yhteyksien ylläpitäminen\nläntisen naapurimaan ja aktivistisen Suomen välillä. Ja että tämä\netappitoiminta -- niin salassa kuin sitä koetettiinkin pitää --\nniiden monien rohkeiden miesten ja naisten vaikutuksesta, jotka siinä\nolivat mukana, väkisinkin synnytti voimakkaan isänmaallisen hengen\nnousun Tervolassa, sitä todistaa tervolalaisten jääkärien melkoinen\nlukumäärä, 16. (Liite n:o 2 c).\n\n\n\nMyrsky jatkuu.\n\n\nAivan samanaikaisesti kuin kotitarkastukset niitä seuraavine\nvahdinpitoineen tapahtuivat Tervolan kirkonkylässä, saivat muutkin\nTervolan ja sen lähiseutujen aktivistit ynnä heidän suojelemansa ja\ntukemansa Saksaan-pyrkijät kokea sitä venäläisvallan vihan myrskyä,\njoka kuvernööri af Enehjelmin ja hänen kätyriensä toimesta --\nvenäläisten santarmien ja rajavartioston avustamana -- oli pantu\nraivoamaan Peräpohjolan kylissä ja saloilla.\n\nLokakuun 28. p:nä 1916 saapui Ylisimon kylään maanviljelijä _Juho\nHaapalan_ omistamaan taloon suksilla \"kaksi pukunsa ja käytöksensä\npuolesta herrahtavan näköistä miestä\", jotka sittemmin osoittautuivat\nolevan rajan yli pyrkivät ylioppilaat, Pohjois-Pirkkalasta kotoisin\noleva _Herman Hautanen_[81] ja viipurilainen _Alpo Kupiainen_. Kun\nmiehet tulivat pihaan, oli Haapala juuri lähdössä Koivun asemalle\njauhoja ostamaan. Saatuaan tietää tämän miehet pyysivät päästä\nmukaan, mihin Haapala suostuikin.\n\nSeurue saapui Koivuun vielä samana päivänä. Miehet menivät sitten\nomia teitänsä, ja Haapala yöpyi erääseen tuttavaan taloon.\n\nSiellä poliisi _Iikka Tuhkanen_ klo 4:n aikaan aamulla pisti\nkäsiraudat nukkuvan Haapalan käsiin lausuen röyhkeästi:\n\n\"Niinpä niin, miehentappaja. Olet opastamisesta saanut 3000 mk, mutta\nnyt saat lähteä tekemään tiliä töistäsi!\"\n\nHautanen ja Kupiainen menivät ensin Ryynäsen taloon Kemijoen\nitäpuolelle, joutuen siellä poliisi _M. R. Palomäen_ ja erään hänen\napurinsa tutkittaviksi; nämä eivät kuitenkaan uskaltaneet heitä vielä\nvangita. Isäntäväki Ryynäsessä tuli syystä levottomaksi kehoittaen\nvieraitansa jatkamaan matkaa niin pian kuin poliisit olisivat\nennättäneet poistua jonkin matkan päähän talosta. Ylioppilaat\nlähtivätkin melko pian liikkeelle tullen sitten kiertoteitä\nKoivuperän taloon, joka sijaitsi muutamia kilometrejä etelämpänä\njokirannalla. Hautanen pyysi pikaista kyytiä Loueelle, mutta isäntä\n_Antti Koivuperä_ oli kuitenkin haluton niin myöhään lähtemään, ja\nKupiainenkin sanoi olevansa niin väsynyt, ettei mitenkään jaksaisi\ntulla mukaan ennen aamua. Silloin Hautanen, tosin hyvin epäillen\nja vastenmielisesti, suostui siihen, että matkaa jatkettaisiin\nklo 5-6 seuraavana aamuna, jolloin isäntä lupasi lähteä heitä\nhevosella saattamaan. Matkaan päästiin kuitenkin vasta kello 1/2 8\naamulla. Tiellä he ehdottivat Koivuperälle, että tämä veisi heidät\nKätkäjärvelle saakka. Koivuperä suostuikin pyyntöön.\n\nMutta takaa-ajajat olivat jo kintereillä. Matkalla heidät saavutti\neräs Pulju-niminen poromies, joka nähtävästi tiesi, mitä oli\ntekeillä, mutta ei kuitenkaan hiiskunut siitä mitään.\n\nMiestemme oltua Kätkäjärvessä noin 15 minuuttia tuiskahtivat pihaan\nvaahtoavin hevosin poliisi Palomäki ja tämän oikea käsi _Eetu\nMaikku_. Silloin Maikku heti ilkkumaan Koivuperälle:\n\n\"Joudut samaan matkaan kuin nämä herratkin!\"\n\n\"Olen syytön, kuten nämä herratkin\", väitti Koivuperä tähän.\n\nKun Hautanen kuuli tämän keskustelun, pujahti hän talliin toivoen\nvoivansa päästä sitä tietä pakoon. Mutta huomaten hänen aikeensa\nPalomäki -- ensin tiedusteltuaan Koivuperältä, oliko Hautasella\nasetta ja saatuaan tältä torjuvan vastauksen -- meni perästä ja toi\nHautasen pirttiin. Siellä tämä ja Kupiainen kytkettiin samoihin\nkäsirautoihin. Jonkinlaisen lyhyen ja röyhkeän poliisikuulustelunkin\nPalomäki toimitti.\n\nPaluumatkalla Koivuperä sai \"armon\" istua kuskipenkillä, mutta\nLoueelle vastaantullut Tuhkanen pani hänellekin käsiraudat. --\nLoueelle oli myös Koivussa vangittu Haapala tuotu.\n\nTervolan kirkonkylässä kotitarkastuksia pitäneiden venäläisten juna\ntuli sitten Tervolan asemalta Loueelle Palomäen ja Tuhkasen saalista\nnoutamaan. Nämä neljä vankia sijoitettiin junaan, missä upseerit\ntutkivat heitä tarkkaan. Kun Tuhkanen yhdessä venäläisten kera kielsi\nheitä keskustelemasta keskenään, niin Koivuperä harmissaan sanoi\nTuhkaselle:\n\n\"Ole sinä hiljaa, et sinä tiedä juuri mitään!\"\n\nJotteivät ylioppilaat voisi vaihtaa ajatuksia, kytkettiin miehet\nyhteen parittain siten, että Hautanen ja Koivuperä joutuivat samoihin\nkäsirautoihin, ja Kupiainen ja Haapala taas toisiin. Näin vangitut\nkuljetettiin Ouluun.\n\nOulun lääninvankilan nimiluettelosta käy ilmi, että vangitseminen\ntapahtui lokakuun 31. p:nä, siis juuri samana päivänä, jolloin\nvenäläiset toimeenpanivat kotitarkastukset Tervolan kirkonkylässä.\n\nHautanen luovutettiin santarmiviranomaisille jo marraskuun\n1. päivänä, mutta muut kolme vasta saman kuun 8. päivänä.\nVangitsemismääräyksen oli antanut Oulun poliisimestari, ja\nvangitsemisen syyksi oli ilmoitettu \"irtolaisuus ja pakollisten\nmääräysten rikkominen\". Oulussa heitä luonnollisesti kuulusteltiin,\nja sitten heidät lähetettiin Tampereelle paitsi Hautasta, jota\nkuulusteltiin erikseen ja joka jo seuraavana päivänä neljän\nsantarmin saattamana erikoisessa III:n luokan vaunuosastossa\nvietiin Helsinkiin ja sitten asemalta suoraan santarmihallitukseen.\nSiellä itse santarmikenraali Eremin, lyhyt, paksu ja tanakka herra --\nviekas ja raaka ilme silmissä -- kuulusteli häntä milloin raivoten,\nmilloin turvautuen ivailuun. Hautanen vietiin sitten Katajanokan\nlääninvankilaan, mistä hänet muutamia päiviä ennen joulua yhdessä\njääkäri Jussi Väisäsen kanssa kuljetettiin Pietariin Shpalernajan\nvankilaan.\n\nKoivuperä, Haapala ja Kupiainen saivat virua Tampereen\npoliisivankilassa viidettä viikkoa. Heitä kohdeltiin kovasti. Ruokaa\nannettiin vähän; toisinaan heillä oli liian kuuma, toisinaan taas\nliian kylmä; kopit sen lisäksi olivat pimeät ja kosteat. Kuulustelut\npidettiin itämaiseen tapaan aina yöllä, jolloin venäläiset\npistimineen ympäröivät heidät ja uhaten koettivat pakottaa puhumaan.\nEräänä yönä heitä istutettiin sähkötuolissakin, mikä tuotti sydämeen\ntuskaa ja tärisytti koko ruumista vieden voimat niin vähiin, että\nmiehet tuskin enää jaksoivat päästä toiseen huoneeseen.\n\nKaikesta huolimatta vangit pitivät salaisuutensa.\n\nTampereelta Haapala, Koivuperä ja Kupiainen vietiin _Hämeenlinnan\nlääninvankilaan_. Vankilanjohtaja _Bruno Andersin_ kehoitti näitä\nvaltiollisia vankeja pysymään lujina sekä santarmikuulustelussa\npuhumaan samalla tavalla kuin ennenkin ja olemaan mitään\nilmaisematta. Lujina he pysyivätkin loppuun asti.[82]\n\nKaksitoista vuorokautta Hämeenlinnassa oltuaan Haapala ja\nKoivuperä[83] pääsivät 22.12.1916 vapaiksi, mutta matkan\nvarrella Tampereella heitä yhä vieläkin tutkittiin. Loppujen lopuksi\nnäitä kunnianmiehiä häväistiin silläkin tavoin, että heitä pyydettiin\n-- hyvää palkkaa vastaan -- ilmiantajiksi. Jouluksi he sitten\nvihdoin viimein, lähes kaksi kuukautta kestäneiden kärsimysten\njälkeen, pääsivät kotiinsa.\n\nMutta jouluaaton edellisenä päivänä sai taas kaksi Tervolan isäntää\nkyydin Oulun linnaan. Nämä miehet olivat Lehmikummun kylän Kumpulan\ntalon nuoret isännät _Eemeli ja Matti Ollitervo_.\n\nKuten \"Aseveljissä\" on kerrottu, oli Kumpulan talo Läntisen etapin\nasemataloja, jossa asui etappijääkäri _Väinö Pesonen_.[84] Simon\nkahakan jälkeen venäläiset sotilasosastot liikuskelivat oululaisten\netsivien opastamina Simo- ja Kemijoen välisellä alueella nuuskien\nläpikotaisin kylät ja talot sekä etsien jääkäreitä ja aseita. Pesonen\noli kyllä jo lokakuun lopussa 1916 siirtynyt pois Kumpulasta, kun\nLäntinen etappi oli hajonnut, mutta oululaisen etsivän Raution\njohtamasta poliisikuulustelusta ilmenee, että viranomaiset tiesivät\nPesosen asuneen Kumpulassa luullen häntä kuitenkin Helsingistä\nkotoisinolevaksi varatuomari Pesoseksi. Joulukuun puolivälissä\ntuli taloon venäläinen sotilaskomennuskunta, 18 miestä, ja näiden\noppaina kaksi Oulun etsivää. Eemeli Ollitervo oli matkalla Tervolan\nkirkonkylään, kun komennuskunta tuli häntä vastaan noin kilometrin\npäässä talosta. Ollitervon reppu tarkastettiin, mutta kun siitä ei\nlöydetty mitään epäilyttävää, niin hän sai jatkaa matkaansa.\n\nVenäläiset menivät taloon. Mutta kohta osa heistä ja molemmat\netsivät lähtivät kirkonkylästä hakemaan Eemeli Ollitervoa ja tämän\nveljeä Matti Ollitervoa, joka niinikään oli Tervolan kirkonkylässä\nappivanhempainsa luona. Veljekset tavattiinkin ja kytkettiin\nsamoihin käsirautoihin poliisi Ahon talossa sekä kuljetettiin sitten\nKumpulaan, missä taloon jääneet venäläiset olivat odottamassa.\n\nAlkoi ankara tutkinto ja etsiskely. Tiukattiin kovasti kiväärejä,\npommeja ja browninkeja. Kiväärejä piti olla talossa kokonaista\nkymmenen kappaletta, kuten muka vangittu Pesonen oli tunnustanut.\nIsännät tästä heti huomasivat etsivän valehtelevan, sillä he\ntiesivät Pesosen paenneen Ruotsiin. Aseita ei löydetty muuta kuin\nEemeli-isännän vinsesteri ja jokunen revolveri, joka \"pojilta\" lienee\nunohtunut heinälatoon.\n\nKumpulassa venäläiset muuten pitivät mitä pirullisinta menoa. Isäntiä\ntutkittaessa sotamiehet ojensivat kiväärinsä heitä kohti ja ampuivat,\nkun ensin olivat nopeasti laskeneet aseensa lattiaan. Tupa tuli\ntäten täyteen ruudinsavua. Samoin peloiteltiin vanhaa emäntää _Maria\nOllitervoa_ siten, että häntä kuulusteltaessa pidettiin pistoolia\nkoko ajan ojennettuna hänen rintansa edessä.\n\nMutta ollitervolaiset eivät vavisseet. Kun vanhaa isäntää Pekka\nOllitervoa uhattiin Oulun linnalla, niin tämä tuumi rauhallisesti:\n\n\"Viekää vain, saahan sitä käydä Oulussakin!\"\n\nKomennuskunta oli Kumpulassa yötä. Molempien nuorten isäntien täytyi\nnukkuakin yhteen kytkettyinä sotamiesten pitäessä vahtia.\n\nSeuraavana päivänä lähdettiin Oulua kohden. Siellä miehemme vietiin\nensin Oulun kasarmiin, missä heitä pidettiin noin viikon ajan. Ruokaa\nheille annettiin, vain teetä ja leipää. Sitten heidät kuljetettiin\nsantarmipäällikön, ratsumestari Tsherkassinoffin luo, joka määräsi\nheidät passitettaviksi lääninvankilaan sanoen:\n\n\"Ettette päse irti.\"\n\nOulun linnaan miehet teljettiin joulukuun 23. p:nä.\n\nSynkkä oli nuorten miesten joulu. Mutta kuinka paljon lohdutusta\nhe olisivatkaan tunteneet saaneensa, jos he olisivat tietäneet,\nettä linnassa jo ennestäänkin oli uljasta ja ylvästä väkeä joulua\nviettämässä. Siellähän oli Simon kahakan sankari, jääkäri Sven\nWeckström; siellä aherteli tuo tyyni kuivaniemeläinen _Kustaa\nSanaksenaho_ ja hänen kälynsä, pirteä ja hyvätuulinen Sofia\nSanaksenaho, etappijääkäri Väinö Vainion hellä ja rohkea huoltaja;\nsiellä oli Arvid Kurth ja Kaleb Savukoski -- ja moni muu kunnianmies.\n\nOllitervoja kuulusteltiin lääninvankilassa ankarasti ja\nheidät uhattiin ampua, jos heidän huomattaisiin valehtelevan.\nSantarmipäällikkö oli tutkijana ja muuan sotilashenkilö, nähtävästi\nitse kuvernööri af Enehjelm, tulkkina. Varsinkin Pesosta koskevia\ntietoja heittä tiukattiin ja kysyttiin, olivatko he miehiä\nopastaneet. Ollitervot vastasivat myöntävästi kertoen opastaneensa\nmiehiä milloin kirkolle, milloin Puukkokumpuun saaden aina tavallisen\npäiväpalkan. Miesten nimiäkin tiedusteltiin ja muutamia, kuten\nWichmannin, Mustosen ja Nummelan, he mainitsivatkin.\n\nLääninvankilan nimiluettelossa oleva Ollitervojen rikos-ilmoitus\noli sangen paha. Se kuului: \"Erinäisten rikollisten kätkeminen ja\nyhteistoiminta näiden kanssa\". Vangitsemismääräyksen oli antanut\n\"Suomen rautateiden Oulun osaston Santarmipäällikkö\".\n\nTämän jälkeen -- yhdeksän viikon perästä -- kuvernööri taas tutki\nOllitervoja, mutta kovin oli ääni muuttunut kellossa, sillä tällöin\nhän ilmoitti huomanneensa (!), että he olivat _syyttömästi_ istuneet\nlinnassa kolme kuukautta ja että he pääsisivät pois. Venäjän\nvallankumous oli tämän käänteen aiheuttanut; ja maaliskuun 17.\npäivänä 1917 nämäkin velvollisuutensa täyttäneet miehet vapautettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin Palovaarassa ja Kaisajoki-laaksossa tuntui lähenevän myrskyn\nenteitä.\n\nSaksaan-pyrkijäin opastus oli Palovaarassa pääasiallisesti viiden\nmiehen huolena. Nämä olivat Nahkiaisojan talon vävy ja isäntä\n_Frans Seppänen_, talon-osakas työmies _Albert Nahkiaisoja_,\ntalollisenpoika _Yrjö Palovaara_ sekä työmiehet _Heikki Myllymäki_ ja\n_August Vähä_.\n\nEräs Boströmin liikkeen hevospaimen oli ilmiantanut Palovaaran\nmiehet, Laenkummun Simppalan talon pojan _Jaakko Vuokilan_, johonka\njo Läntisen etapin vaiheiden yhteydessä olemme tutustuneet, ja\nKaisajoen talon isännän _Heikki Keskitalon_. Jo marraskuun 2. p:nä\n1916 joutui Frans Seppänen muutamaksi päiväksi Oulun linnaan,\nmutta onnistui pääsemään vapaaksi. Ja syksyllä 1916 rupesi\nvenäläisiä ratsupatrulleja tuhkatiheään liikkumaan Palovaarassa.\nNiinpä joulukuun 2. p:nä Tornionjoelta tuli ratsupatrulli, joka\ntutki Palovaaran talot läpikotaisin -- navetat ja lammasläävätkin\n-- etsien jääkäreitä, joita heidän tietämänsä mukaan piti olla\ntaloissa kätkössä. Sitten ratsumiehet yrittivät mennä Kaisajoen\ntaloon vangitsemaan Heikki Keskitaloa, joka oli varma aktivisti ja\njosta heillä oli painavat tiedot, mutta kun oli pimeä ja sitäpaitsi\nsakea lumipyry, niin he eksyivät ja palasivat -- oltuaan jo aivan\ntalon lähellä -- takaisin Karunkiin. Tällöin Yrjö Palovaara lähti\nnoin klo 1/2 11:n aikaan illalla Keskitaloa varoittamaan. Tämä oli\nluonnollisesti ikävissään, kun hänen täytyi jättää kotinsa ja\nomaisensa.\n\nHeikki Keskitalo lähti seuraavana aamuna klo 9:n tienoissa\nVarajärvelle viedäkseen varoittavan sanan Albert Nahkiaisojalle\nja August Vähälle. Sieltä kaikki kolme tulivat Martimojärvelle\nja edelleen Palovaaraan, mistä yhdessä Yrjö Palovaaran kanssa\niltamyöhällä painuivat Ruotsiin.\n\nViime hetkessä Keskitalon poistuminen tapahtuikin, sillä jo saman\npäivän aamuna, sunnuntaina joulukuun 3. p:nä tuli uusi patrulli\nKaisajoen taloon. Isäntää ei silloin enää löytynyt, eikä muun\ntalonväen tutkimisestakaan ollut mitään tulosta. Matkalla venäläiset\nolivat pidättäneet työmies _Jaakko Moilasen_, joka sitten sai vaeltaa\nmonet vankilat.\n\n\n\nJääkäreitä liikkeellä.\n\n\nOlot Suomessa ja varsinkin Oulun läänissä olivat äärimmäisen\nkärjistyneet. Jääkärit olivat uskaltaneet vielä viimeisensä noiden\nn.s. jääkärietappien muodossa, mutta heidänkin uhrauksensa\nnäyttivät turhilta. Maa oli näet lyöty sellaisen pelon ja turtumisen\ntilaan, että värväystyökin oli kokonaan lamassa, jotenka\netappijääkäreillä ei miestenkuljetuksen huoltajina ollut juuri mitään\ntyötä. Sitäpaitsi oli _Läntisen etapin_, sen päällikön Aarne\nSihvon jouduttua Jyväskylässä vangiksi, ollut pakko loka-marraskuun\nvaiheilla hajaantua, jolloin sen miehet olivat vetäytyneet Ruotsiin.\nEivätkä _Friedel Jacobsonin_ johtaman _Itäisen etapin_ toiminta\nmahdollisuudet olleet juuri sen valoisammat, sillä olihan m.m.\njääkäri _Sven Weckströmin_ täytynyt lähteä Ruotsiin aseita ja rahaa\nhankkimaan. Suomesta ei näet edes viimeksimainittua saatu muuta kuin\nnimeksi.\n\nKaikki näytti siis tavattoman toivottomalta. Ankarien\ntoimenpiteittensä ja varsinkin Taavetti Lukkarisen hirttämisen\navulla kuvernööri A. F. af Enehjelm oli todellakin saanut Oulun\nläänin jääkäriliikkeelle myötämielisen väestön kauhunsekaisen pelon\nvaltaan, jotenka hetkittäin näytti siltä kuin hänen olisi onnistunut\nkokonaan tukahuttaa itsenäisyysliike. Enehjelm oli julistanut\nsodan jääkäreitä vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka Suomen\nvapautumisen hyväksi työskentelivät.\n\nJääkäreitä ei tämä tilanteen toivottomuus kuitenkaan masentanut,\nvaan he päättivät panna kovan kovaa vastaan. Niinpä Läntisen\netapin jääkärit kokoonnuttuaan marraskuun 19. p:nä 1916 Ruotsin\nYlitornion kirkonkylään Matarenkiin päättivät entistä tarmokkaammin\njatkaa toimintaansa m.m. järjestämällä n.s. Pohjoisen etapin[85]\nja ryhtymällä suoriin tekoihin af Enehjelmiä ja hänen\nkätyreitänsä vastaan. Näihin jääkäreihin kuuluivat m.m. _Mikko\nKohonen_ (salanimi \"Selkänen\") ja _Jussi Mäntylä_ (salanimi Nikolai\nLindqvist), joiden retkiin kohta tutustumme. Pohjoisen etapin\neteläosan miesten erääseen osastoon, johon jääkäri Weckströmkin\noli liittynyt, yhtyivät vielä jääkärit _Antti Isotalo_ (salanimi\n\"Juho Winter\"), _J. V. Snellman_ (jota puhuteltiin \"J. V.ksi\")\nja _Väinö Pesonen_, jotka kulkivat omissa erikoistehtävissään.\nViimeksimainitut erosivat muista jääkäreistä Kivijärvellä, mistä\nhe vetäytyivät Kaisajoki-varteen poiketen Kuusikkoon. Siellä he\nlepäsivät harjoitellen maaliinampumista, Snellmanilla kun oli hyvä\nsaksalainen, kiikarilla varustettu metsästyskivääri. Matkaansa he\nsiellä myös valmistelivat m.m. pyytäen Eino Kuusikkoa hankkimaan\nheille venheen Kemijoki-varteen, jotta he sillä pääsisivät yli\nLiimatan puolelle. Eino Kuusikko täyttikin heidän pyyntönsä mennen\nvielä Liimattaan poikien tulosta ilmoittamaan.\n\nKuusikosta lähdettyään jääkärit poikkesivat ensin Liimattaan ja\nlähtivät sitten Mikkotervon taloon, jonne, kuten olemme nähneet,\nmyöskin Toivo Hildén Tervolan kirkonkylässä tapahtuneiden\nkotitarkastusten jälkeen oli vetäytynyt. Sieltä \"Isontalon Antti\" ja\n\"J. V.\" lähtivät sunnuntaina joulukuun 3. päivänä ja kuljettuaan\njonkin matkaa Varejoki-vartta he jo seuraavan päivän illalla olivat\nKaisajoki-varressa Kuikeroaavan sysikämpällä, missä Mikkotervossa\ntehdyn sopimuksen mukaan Toivo Hildénin ja Pesosen tuli silloin\neväiden kera olla. Näitä eivät Antti ja \"J. V.\" siellä kuitenkaan\ntavanneet. Nälkäisinä jääkärit jäivät kämppään vaipuen pian unen\nhelmoihin.\n\nJätämme heidät toistaiseksi sinne käyden tarkastelemaan, mitenkä\nKaisajoen talossa kotitarkastuksella olleet venäläiset etenivät\nKaisajoki-laaksossa.\n\nKaisajoen talosta venäläisjoukkue suuntasi kulkunsa Kuusikon taloa\nkohti, minne se saapui vankeineen maanantaina joulukuun 4. päivänä\nklo 12 päivällä. Joukkueeseen, josta sotamiehet jo Palovaarassa\nolivat lähteneet paluumatkalle, kuului enää vain silmälaseja käyttävä\nupseeri,[86] kaksi santarmia ja muuan hyvin kookas, pulska,\nvaaleaverinen suomalainen. Viimeksi mainitusta talonväellä -- toisen\nsantarmin kertoman mukaan -- oli se käsitys, että hän oli joku \"Oulun\nläänin kanslian virkamies\". Todellisuudessa hän lienee ollut joku\noululainen etsivä, jota me asian epävarmuuden takia sanomme vain\n\"oululaiseksi herraksi\".\n\n\n\nKuusikon ottelu.\n\n\nVenäläisen retkikunnan ilmestyminen Kuusikkoon oli yhtä\nodottamatonta talonväelle kuin niille kahdelle jääkärillekin, ennen\nmainitsemillemme _Mikko Kohoselle ja Jussi Mäntylälle_, jotka sattuivat\nolemaan talossa.\n\nMäntylä oli erikoisissa tehtävissä komennettu Suomeen, ja Kohonen\noli saanut toimekseen seurata häntä Ouluun asti. Miehemme olivat\nlähteneet Ruotsista joulukuun 2. päivänä 1916 klo 6 illalla\nmennen Karungin ja Korpikylän välistä Tornionjoen yli. Yövyttyään\nPalovaarassa he olivat tulleet Kuusikkoon seuraavana päivänä eli\nsunnuntaina jääden sinne yöksi. Jo Palovaaran talossa he olivat\nkuulleet, että venäläisiä oli lähtenyt Kaisajoelle päin, mutta että\nne olivat eksyneet ja palanneet takaisin.\n\nVielä maanantainakin joulukuun 4. päivänä he lepäilivät talossa\npuolillepäivin odottaen kastelevan, kovan räntäsateen ohimenoa.\nJääkärit olivat rakennuksen pohjoispuolisessa päässä sijaitsevassa\nkamarissa, ja heidän seuranaan olivat tilapäisesti taloon poikennut\nJaakko Vuokila ja talon poika Leo Kuusikko. Vuokila ja Mäntylä olivat\nselin pihanpuoleiseen ikkunaan; Kohonen taas istui pohjoiseen päin\nolevan ikkunan pielessä siten, että hän saattoi nähdä pihamaalle.\nSiitä huolimatta hän ei kuitenkaan huomannut sinne tulleita outoja\nvieraita, ennenkuin sattumalta nousi kävelemään ja tuli silloin\nvilkaisseeksi ulos. Santarmit seisoivat pihanpuoleisen ikkunan alla,\nja upseeri oli juuri menemässä eteiseen.\n\nHeti paikalla Leo Kuusikko pujahti kamarista eteiseen. Siellä oli jo\nsilloin \"oululainen herra\", joka tiukasti kysyi tulijalta:\n\n\"Missä isäntä on?\"\n\n\"Täällä, täällä!\" vastasi Kuusikko mennen pirttiin, siten tahtoen\nhoukutella toisen perässään.\n\nMuutamia sekunteja Leon kamarista poistumisen jälkeen Vuokilakin\nriensi eteiseen mennäkseen pihalle, missä hänen hevosensa odotti\nheinäkuorman edessä, jonka hän vast'ikään oli noutanut Kuikero-ojan\nniittyladosta. Mutta kun hän yritti ulos, tuli upseeri ojennetuin\npistoolein häntä vastaan käskien hänen mennä pirttiin. Tästä\nhuolimatta Vuokila aikoi vain mennä ulos, mutta kun upseerin käytös\nmuuttui entistä uhkaavammaksi, täytyi hänen mukautua tilanteeseen ja\nmennä pirttiin.\n\nKohonen ja Mäntylä olivat luonnollisesti silmänräpäyksessä\npäättäneet pyrkiä ulos. He sieppasivat aseensa ja laukkunsa, ja\nKohonen nousi pohjoispuolisen ikkunan edessä olevalle pöydälle\npotkaisten voimakkaasti kaksinkertaisen ikkunan puoliskon ulos;\nsisä-ikkunan lasit ja kaikki puuosat särkyivät, mutta, merkillistä\nkyllä, ulkopuolinen ikkuna lensi eheänä hankeen. Kohonen syöksyi\nviivana ulos, mutta pudotti hypätessään lakkinsa eikä ennättänyt\njäädä sitä ottamaan.\n\nMäntylä seurasi heti perässä, mutta silloin oli jo yksi santarmeista\nikkunan edessä aikoen ottaa hyppääjän syliinsä. Tällä oli reppu\noikeassa kädessä ja vasemmassa parabellumi. Huitoen pistoolillaan\nMäntylä sai santarmin niin pökertymään, ettei tämä uskaltanut tarttua\nhäneen kiinni. Sitten alkoi ankara kilpajuoksu, sillä \"oululainen\nherra\" ja santarmit seurasivat miestemme kintereillä.\n\nNämä suuntasivat pakonsa talon lähettyvillä olevaan pieneen\nmetsikköön, joka jyrkästi vietti Kuikeroaavalle päin.\n\nJääkärit ennättivät kuitenkin vain rakennuksen kulmauksen taakse, kun\njo takaa-ajajat ampuivat. Juostessaan Mäntylä kaiken lisäksi kaatui\nrakennuksen edessä olevalle vainioaukeamalle ja siinä häneltä putosi\nlaukku. Jääkärit juoksivat edelleen Kuikeroaavalle, ja viholliset\nseurasivat perässä yhä ampuen. \"Oululainen herra\" näytti olevan\nkaikkein innokkain.\n\nTakaa-ajajat eivät kumminkaan uskaltaneet seurata kauemmaksi kuin\nsuon laitaan ampuen sentään vielä sittenkin useahkoja laukauksia.\nSilloin Kohonen, joka oli saavuttanut noin 50:n metrin etumatkan,\npysähtyi, asettui sivuittain ampujiin, otti pienen pistoolin taskustaan\nja ampui siitä yhden laukauksen, mikä ei kuitenkaan osunut. Sitten hän\nampui uudestaan, mutta yhtä huonoin tuloksin. Vasta kolmannen\nlaukauksen jälkeen santarmi lyhistyi kokoon; kuula oli, kuten\nKuusikossa sittemmin voitiin todeta, osunut santarmin oikeanpuolisen\njalan yläosaan.\n\nTästä huolimatta takaa-ajajat -- vieläpä haavoittunut santarmikin\n-- yhä vain ampuivat. \"Oululainen herra\" yksin ampui, kuten hän\nsittemmin kerskui, kaksi täyttä makasiinia. Mutta yksikään kuula ei\nosunut jääkäreihin.\n\nNähtyään vihollisten innon lauhtuneen Kohonen lähti kävelemään\nKuikero-ojan reunalla olevalle metsäsaunalle, istahti sen\nkynnykselle, sytytti sikaarin ja otti repustaan esille ison\nparabellum-pistoolin. Sen jälkeen hän alkoi seurata Mäntylän jälkiä\nsaavuttaenkin tämän lähellä Kaisajoen rantaa. Sitten miehemme\njatkoivat matkaa yhdessä Tervolaan päin saapuen hämärissä\nKemijoki-varteen Tervolan aseman yläpuolelle. Siinä sattui olemaan\nmuuan työmies _Jaakko Kallinen_ lähdössä joen yli toiselle puolelle.\nHän otti jääkärit mukaansa ihmetellen vain sitä, että molemmat olivat\npaljain päin[87] Kohonen ja Mäntylä pistäytyivät sitten Liimatan\nsaunaan, koska arvelivat majatalossa mahdollisesti olevan oululaisia\netsiviä. Sillä kertaa niitä ei siellä kyllä ollut. Kohonen meni\nhetken kuluttua naputtamaan talonväen huoneen ikkunaan, jolloin\nSelma-neiti tuli esiin ja hankki jääkäreille lakit. Nämä lähtivät\nedelleen Lehmikumpua kohti ja joulukuun 4. päivän illalla he jäivät\nerääseen heinälatoon yöksi. Siellä he nukkumaan ruvetessaan ottivat\nlikomärät lapikkaat jaloistaan pannen ne muka kuivamaan, mutta\naamulla ne olivatkin kovassa jäässä, jolloin ei auttanut muu kuin\ntehdä heinistä tuli ja sulattaa kengät. Aamiaista -- ohrarieskaa\nja piimää -- miehemme söivät eräässä Lehmikummun talossa jatkaen\nsitten matkaa Puukkokumpuun, missä olivat yötä. Sieltä he joulukuun\n6. päivän aamulla lähtivät jälleen taivaltamaan tullen illalla klo\n7-8:n aikaan Ylikärppään, missä heitä kohtasi iloinen yllätys,\nsinne kun oli kokoontunut kahdeksan muuta jääkäriä. Ja sieltä myös\nKohonen ja Mäntylä joutuivat Maaninkajärven niittysaunalle, mikä\nerämaan vierailu useille Ylikärppään kokoontuneille jääkäreille tuli\nniin kohtalokkaaksi.[88]\n\nPalaamme Kuusikkoon. Toisen santarmin haavoituttua juoksi toinen\ntaloon hevosta hakemaan. Kun talon hevoset eivät kuitenkaan\nsattuneet olemaan kotona, niin venäläiset pakottivat Jaakko Vuokilan\nvaljastamaan hevosensa tyhjän reen eteen ja lähtemään santarmin\nmukana. Luullen aiottavan lähteä jääkäreitä takaa-ajamaan tämä\nväitti, että hänen hevosensa oli nuori ja suitsilla-ajamiseen\nopettamaton, jotenka sitä täytyisi taluttaa. Santarmi ilmoitti\nsilloin sitenkin voitavan kulkea, koska matka oli hyvin lyhyt.\nSitten lähdettiin. Santarmi käveli edellä, ja Jaakko Vuokila --\njuonensa pakottamana -- talutti tosissaan hevosta jäljessä. Pian\nsaavuttiin Kuikeroaavan laitaan, missä haavoittunut santarmi makasi.\nVasta tällöin Vuokilalle selvisi, mistä oikeastaan oli kysymys.\nVenäläiset sitoivat sitten haavoittuneen ohjasperillä rekeen kiinni,\nminkä jälkeen palattiin taloon. Siellä santarmi nostettiin pirttiin\nupseerin ryhtyessä jalkaa sitomaan. Talon naisväeltä vaadittiin tähän\npuhtaita liinavaatekääreitä.\n\nSitten alkoi ankara tutkinto. \"Oululainen herra\" näytteli siinä\npääosaa kirjoittaen pöytäkirjan ja innokkaasti johtaen kuulustelua.\n\nKuusikkolaiset ja Jaakko Vuokila olivat ennättäneet sopia keskenään\nsiitä, että he kertoisivat kaiken jääkäreitä koskevan samalla\ntavalla, m.m. että nämä olivat tulleet Kuusikkoon edellisenä iltana,\nkuten totta olikin. Mutta Hilda Kuusikko, joka oli ollut pirtissä\nleipomassa eikä ollut saanut tietoa toisten sopimuksesta, sanoi\nkuulustelussa jääkärien tulleen vasta saman päivän aamuna. Tällöin\nJaakko Vuokila kutsuttiin sisään, ja \"oululainen herra\" sanoi:\n\n\"Kumpi teistä valehtelee? Te muut sanotte jääkärien tulleen illalla,\nmutta tämä vasta aamulla!\"\n\nVuokila selitti, että Hilda oli ollut muualla yötä ja tullut vasta\naamulla taloon, missä miehet silloin olivat olleet jo täysissä\npukimissa. Tämä selitys menikin täydestä.\n\nSitten tiukattiin kovasti, kuka oli antanut miehille luvan jäädä\nyöksi, kuka tehnyt vuoteen ja antanut ruokaa. Emäntä Emma Kuusikko\nvastasi tähän karskisti:\n\n\"Ei tästä talosta ole ennenkään ajettu ketään yönselkään, kun taival\non edessä ja taival jäljessä.\"\n\nKuten sanottu, oli varsinkin \"oululainen herra\" erinomaisen\nvirkaintoinen. Niinpä hän, kun Aili Kuusikko meni navetassa olevalle\nKatri Kuusikolle tiedoittamaan tuosta yhteisestä sopimuksesta, juoksi\ntämän jälkeen huutaen:\n\n\"Älä sinä puhu mitään siellä, sillä muuten joudut Oulun linnaan.\"\n\nAili oli kuitenkin jo ennättänyt toimittaa asiansa.\n\nVenäläiset hakivat vielä aseitakin kaikista mahdollisista paikoista,\nyksinpä kellarista ja navetastakin, mutta mitään ei löytynyt.\n\nLopuksi vieraat, joilla oli mukanaan kaksi talonväelle tuntematonta\nvankiakin, vaativat kyytiä Tervolan asemalle.\n\nVuokilan täytyi varsallaan taas lähteä matkaan. Haavoittunut\nsantarmi köytettiin toistamiseen ohjasnuoralla kovasti kiinni rekeen\nja niin alettiin vaeltaa. Eräässä paikassa reki meni kumoon, ja\nsantarmi-parka sai kotvasen ähkiä sen alla. Kun Vuokilan kuitenkin\nolisi ollut kovin työlästä taluttaa varsaa ratastimista perille\nsaakka, niin hän -- samalla selvitäkseen juonestaan -- oli lähettänyt\nLeo Kuusikon isänsä luo Simppahan pyytämään vanhempaa hevosta. Mutta\nMatti-isäntä, joka taas ei tiennyt Jaakon jutuista mitään, sanoi vain:\n\n\"En minä anna vanhaa tammaa ryssän kyytiin.\"\n\nJaakon täytyi siis vain yhä taluttaa hevostaan. Tämä kävi kuitenkin\najan oloon hyvin hankalaksi ja olihan se naurettavaakin. Tämän\ntakia Vuokila viimein, kun oltiin Kalle Leinosen talon kohdalla,\nkääntyi haavoittuneen santarmin puoleen, joka osasi suomea, kysyen,\nuskaltaisiko tämä yksin olla reessä, kunnes suitset saataisiin\nLeinosesta. Kun santarmi vastasi myöntävästi, kävi Vuokila\nlainaamassa suitset. Sen jälkeen kulku sujui hyvin, eikä varsa\nlainkaan äksyillyt! Näin saavuttiin vihdoin Tervolan asemalle, jonne\npian tuli ylimääräinen juna venäläisiä ja \"Oulun herraa\" noutamaan.\n\n\n\nEnehjelmiläisiä Simppalassa.\n\n\nMutta Kaisajoki-varren asukkaat eivät suinkaan päässeet vielä\nrauhaan, sillä juuri kun Palovaarasta käsin tulleet venäläiset olivat\npoistuneet, saapui paikkakunnalle v.t. etsivä ylikonstaapeli Antti\nRaution ja konstaapeli Armas Tammisalon poliisikomennuskunta, joka jo\nmarraskuun 24. p:stä lähtien oli ollut liikkeellä ottamassa selkoa\njääkärien kulkureiteistä ja avustajista.[89]\n\nPidettyään kuulustelun Lehmikummun Kumpulassa poliisit vaativat\nkyytiä. Koska Kumpulan isännät eivät olleet kotona, täytyi emännän\nlähteä kyytiin; toverikseen hän sai naapuritalon isännän _Janne\nPesosen_.\n\nLiikkeelle lähdettiin iltamyöhällä, kellon noin kymmentä käydessä.\nEtsivät tuumailivat keskenään.\n\n\"Kun niitä roistoja (tarkoittaen jääkäreitä) nyt tulisi vastaan, niin\nkyllä ne kiinni tarttuisivat!\"\n\nMatinsaaren jängällä tulivatkin saattuetta vastaan jääkärit Vainio,\nHenrichsson, Kääriäinen ja Armas Lyytikäinen. Kun etsivät luulivat,\nettä miesten joukossa oli Kumpulan isäntiä, käskivät he pysäyttää\nhevoset. Silloin jääkärit tulivat aivan lähelle rekiä kysyen:\n\n\"Meneekö tämä tie Lehmikumpuun?\"\n\nSaatuaan Janne Pesoselta myöntävän vastauksen he kysäisivät\npoliiseilta:\n\n\"Mitäs miehiä te olette?\"\n\n\"Metsästäjiä vain!\" vastasivat poliisit lauhkeasti.\n\nTämän jälkeen erottiin.\n\nKappaleen matkaa ajettuaan Janne Pesonen, joka oli tuntenut\nvastaantulijat, kysyi etsiviltä piloillaan: \"Mitähän miehiä nuo\nmahtoivat olla?\"\n\nNämä silloin sanoivat:\n\n\"Kyllä ne olivat niitä miehiä, joita me takaa-ajamme, mutta kuka\nniiden kanssa uskaltaa käydä tekemisiin metsätaipaleella; voisivat\nvielä ampua tai pommin nakata!\"\n\nSitten he uhkasivat, kylästä lisävoimia hankittuaan, ryhtyä\ntakaa-ajoon. Etsivät aikoivat ensin jäädä yöksi Liimattaan, mutta\nkuultuaan, ettei siellä ollut puhelinta, he ajoivat poliisi Ahon\nluo. Sieltä he sitten soittivat Simoon käskien viranomaisia pitämään\nvahtia Alakärpän lähettyvillä olevan niityn heinäladoissa yölläkin.\nAholle etsivät kertoivat vastaantulleista jääkäreistä lisäten,\nettä heille olisi käynyt hyvin huonosti, elleivät olisi tekeytyneet\nmetsästäjiksi.\n\nPalattuaan Lehmikumpuun Janne Pesonen tapasi jääkärit Kumpulan\nkujalla. Hän kertoi silloin näille, mitä oli tekeillä. Jääkärit\nostivat vain lisäeväitä jatkaen sitten heti matkaansa.\n\nNiin innokkaita olivat etsivät, että he seuraavana aamuna lähettivät\npoliisin pojan Aarne Ahon Lehmikumpuun tiedustelemaan, olisivatko\nmiehet vielä siellä. Sikäläisissä taloissa ei kuitenkaan kukaan ollut\nheitä nähnyt (!) -- eikä liene Aarne Ahokaan heitä nähdyiksi halunnut.\n\nLiimattalaiset saivat tällä kertaa olla rauhassa, sillä etsivät\nlähtivät seuraavana päivänä Kaisajoki-varteen suunnaten kulkunsa\nsuoraa päätä Laenkummun taloon.\n\nTuskin oli santarmien kyydistä palannut Jaakko Vuokila saanut nukkua\nyönsä rauhassa, kun jo Laenkummusta tultiin ilmoittamaan, että\npoliisit olivat tulossa Simppalaan. Jaakko meni ensin metsään, mutta\npalasi sitten kuitenkin vilun ja sisun ajamana kotiinsa.\n\nSiellä oli parastaikaa poliisikuulustelu käynnissä. Kuulustelua\njohtava etsivä tiedusteli kulkijoita ja heidän reittejään; näyttipä\nhänellä olevan tiedossa Simppalassa asunut etappijääkäri _Jussi E.\nSainiokin_ (salanimi \"Matti Helin\"), mikäli isäntä Matti Vuokilan\nkuulustelussa tapahtuneesta selvittelystä saattoi päätellä.\n\nJaakko Vuokilalta tiedusteltiin etupäässä Kuusikon tapahtumaa.\n\nVähää ennen etsivien saapumista oli Simppalaan tullut Alavojakkalasta\nomalla hevosellaan kaksi tullivartiaa pitämään tutkintoa Koivun\npoliisin Palomäen murhan johdosta. He eivät kuitenkaan sekaantuneet\netsivien toimittamaan kuulusteluun.\n\nOlipa siis Simppalassa vieraita kerrakseen!\n\nTutkintoa johtavasta ylikonstaapeli Antti Rautiosta jäi Simppalan\nväelle sellainen hyvä käsitys, että hän ilmeisesti tahtoi toimia\npaikkakuntalaisten eduksi. Hän kuulusteli tutkittaviaan yksinään ja\nnäytti uskovan kaikki, mitä nämä kertoivat, vaikka puheissa ei\nollutkaan asiaa muuta kuin siteeksi.\n\nKuusikkoon eivät etsivät, merkillistä kyllä, lainkaan menneet;\nainoastaan Eino Kuusikkoa, joka sattumalta oli Simppalassa,\nhiukkasen kuulusteltiin. Tämä johtui luultavasti siitä, että\nsantarmit ja \"oululainen herra\" olivat jo edellisenä päivänä pitäneet\nKuusikossa tiukan kuulustelun, josta oli laadittu pöytäkirjakin.\n\nMitä vielä v.t. etsivän ylikonstaapelin kuulustelutapaan tulee,\nsaattoi se johtua siitäkin, että juuri pari päivää aikaisemmin\ntapahtunut poliisi Palomäen väkivaltainen kuolema oli pannut\nenehjelmiläiset ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopi.\n\nKun Simppalassa joulukuun 5. päivänä pidetty kuulustelu oli\npäättynyt, lähti Matti Vuokila saman päivän illalla kyyditsemään\netsiviä Sattajärvelle. Tullimiehet seurasivat perässä omalla\nhevosellaan. Sattajärveltä mentiin Aapajärvelle ja sieltä Palovaaran\nkautta Karunkiin. Matkan varrella vielä kuulusteltiin jääkärien\navustamisesta epäiltyjä karunkilaisia m.m. Palovaarassa.[90]\n\n\n\n\"Isontalon Antin\" ja \"J. V:n\" seikkailu.\n\n\nKaisajoki-laakson isänmaalliset miehet ja naiset saivat taasen vähän\nhengähdysaikaa, kun enehjelmiläiset olivat heidän alueeltansa\npoistuneet. Näiden sijaan saapui kaksi ystävää, nim. jääkärit Antti\nIsotalo ja J. V. Snellman.\n\nKuten muistamme, piti Toivo Hildénin ja Pesosen tuoda näille evästä\nKuikero-ojan varrella olevaan sysikämppään. Miehet olivat olleetkin\nsinne tulossa, mutta kun he silloin yht'äkkiä olivat kuulleet kiivasta\nampumista [91] Kuikeroaavalta, olivat he arvelleet Antin ja \"J. V:n\"\njoutuneen mahdollisten vainoojain kanssa taisteluun. Tällöin he eivät\nolleetkaan poikenneet mainitulle kämpälle, vaan muuttaen suuntaa\nlähteneet Arpelan ja Aapajärven kautta Korpikylään mennen sieltä\nMatkakosken niskasta yli Ruotsin puolelle.[92]\n\nKun näin ollen Isotalo ja Snellman eivät tavanneetkaan tovereitaan\nKuikero-ojan sysikämpällä, niin he yön siellä levättyään lähtivät\nseuraavan päivän, joulukuun 5. p:n aamulla painumaan Kaisajoen\ntaloon saadakseen jotakin selkoa Pesosesta ja Hildénistä. Talon\nemäntä oli kovin peloissaan, sillä samainen santarmisaattue, joka\nsitten ilmestyi Kuusikkoon joutuen siellä Kohosen ja Mäntylän kanssa\notteluun, oli poikennut myös Kaisajoen taloon pitäen siellä ankaran\nkotitarkastuksen. Santarmit olivat silloin taas kovasti kieltäneet\nottamasta tuntemattomia miehiä taloon majailemaan ja antamasta heille\nruokaa. Edelleen emäntä kertoi venäläisillä olleen mukanaan kaksi\npidätettyä. Myöskin Kuusikon tapahtuman saivat miehemme tietoonsa\nsellaisena kuin emäntä oli kuullut siitä puhuttavan. Pesosesta ja\nToivo Hildénistä emäntä ei osannut mainita mitään.\n\nSaatuansa vaivoin viilipytyn ja leipäpalan Isotalo ja Snellman\nlähtivät syötyään heti Kuusikkoon ottamaan selkoa pidätetyistä sekä\nsiitä, kuinka Kohosen ja Mäntylän oli käynyt.\n\nHe saapuivat Kuusikkoon joulukuun 5. päivän illalla noin klo 6:n\naikaan. Tavattuaan pihalla erään talon tyttäristä he tiedustelivat,\nvoisiko taloon päästä sisälle, mutta kuultuaan tuvassa olevan\nhalonhakkaajia ja tahtoen muutenkin olla varovaisia he pyysivät\npäästä navettaan, missä yöpyminen oli sitäkin turvallisempaa, kun\nnavetan eteisestä johti ovi metsän puolellekin; siitähän oli hädän\ntullen hyvä paeta. Kuten sanottu, miehemme olivat tällä kertaa hyvin\nvarovaisia, sillä santarmit olivat m.m. kuusikkolaisille uhanneet\nlähettävänsä kasakoita paikkakunnalle.\n\nNäin sovittuaan yösijasta, jonka talon naisväki laittoi lähelle\nnavetan muuripataa, miehet ryhtyivät ottamaan selkoa edellisen\npäivän tapahtumista. Kun sitten Eino Kuusikko tuli kotiin, saivat he\nkuulla senkin, mitä Oulun etsivät olivat Simppalassa sinä päivänä\npuuhanneet.\n\nHuolissaan Kohosen ja Mäntylän kohtalosta jääkärit lähettivät Leo\nKuusikon Tervolaan ottamaan selkoa sekä heistä että samalla myöskin\nPesosesta ja Hildénistä. Palattuaan yöllä Kuusikko tiedoitti\nedellisten hyvin selviytyneen ja jälkimmäisten lähteneen liikkeelle\nmääräpäivänä. Leo toi tullessaan Snellmanin erääseen taloon jättämän\nkarbiinin.\n\nSamoin Eino Kuusikko lähetettiin Simppalaan tiedustelemaan, milloin\nja minne päin siellä kuulusteluja pitäneet etsivät lähtisivät.\n\"Isontalon Antilla\" näet oli heihin nähden tosi mielessä, sillä\nsiihen määrin oli tämä venäläisten ja enehjelmiläisten röyhkeä\ntemmeltely miestemme mieliä kuohuttanut. Mutta kun Eino Kuusikko toi\nsen tiedon, että etsivät olivat jo lähteneet, ei jääkäreillä ollut\nmuuta tehtävää kuin mennä vuoteillensa navettaan. Lepo tekikin heille\nhyvää, sillä lähdettyään joulukuun 3. päivän iltapuolella Tervolasta\nhe olivat kävellen ja juosten painaneet eteenpäin joulukuun 4. päivän\nvastaisen yön ja koko 4. päivän eli noin 23 tuntia yhteen mittaan\nkulkien täten hyvän joukon toistasataa kilometriä. Eikä Kuikero-ojan\nkämpällä saatu lepokaan ollut ollut juuri kehuttavaa.\n\nJoulukuun 6. päivän aamulla Isotalo ja Snellman lähtivät Kuusikon\nsysikämpälle katsomaan, olisivatko Pesonen ja Toivo Hildén\nmahdollisesti tällä välin sinne tulleet, mutta kun heitä ei näkynyt,\nniin miehemme jatkoivat matkaa Ruotsiin päin mennen Niemen talon\nkohdalla Tornionjoen yli.\n\nRaskas oli ollut jääkäriemme matka monessa suhteessa -- eikä\n\"Isontalon Antille\" näyttänyt Ruotsin puolellakaan rauhan päivä\nkoittavan.\n\n\n\nKaisajoki-varren aktivisteja.\n\n\nEnnenkuin jätämme kauniin Kaisajoki-laakson, haluamme piirtää sen\nrohkeista asujaimista vielä jonkin kuvan.\n\n_Matti Vuokila_, tuo jäyhä, selväkatseinen isänmaanystävä, joka\nuskalsi ottaa etappijääkäri Jussi E. Sainion taloonsa asumaan, on jo\npäässyt haudan lepoon.\n\n_Matti Kuusikko_ (eli Karvo vanhalta sukunimeltään), Kuusikon talon\nvanha isäntä oli myös rohkea mies ja aina valmis Suomen itsenäisyyden\nrakentajia auttamaan. Monta kertaa, kun sattui niin, että \"pitkän\nmatkan miehet\", jotka sivuuttamalla etapin olivat ominpäin lähteneet\nliikkeelle, osuivat taloon ja tarvitsivat opasta, lähti Matti-isäntä\nheitä saattamaan. Tuntien korven paremmin kuin moni muu hän osasi\nviedä suojattavansa sellaisia teitä, joita venäläiset ja Enehjelmin\nkätyrit eivät tunteneetkaan. Kerrankin, kun hän toi neljä poikaa\nTornionjoelle, sattui niin, ettei venettä ollutkaan saatavissa, ja\nkiire oli kova vihollisen vaaniessa lähettyvillä. Silloin hän käden\nkäänteessä miesten odottaessa metsässä laittoi sitomalla neljä tukkia\nvitsoilla yhteen n.s. kopukan. Miehet ensin vähän epäilivät istuutua\nkopukalle -- ja kastuivathan siinä \"takamaat\" -- mutta Matti-isäntä\nsanoi:\n\n\"Nyt ei joudeta tuumimaan!\"\n\nMatti komensi kovasti soutamaan; ja kiire olikin, sillä venäläiset\nuhkasivat toisaalta, ja toisaalta mahtava Matkakoski veti kopukkaa\npuoleensa. Onnellisesti selviydyttiin kuitenkin kummastakin\nsurmansuusta. Matti johti poikansa Alarovalle asti sielläolevien\netappimiesten suuresti riemuitessa.\n\nEmäntä _Emma Kuusikko_ ynnä pojat ja tyttäret olivat niinikään\nkaikki aktivistisen hengen elähyttämiä, kuten olemme edellisestä\nselvästi huomanneet. Pojat Eino ja Leo kulkivat alituiseen jääkärien\nasioilla opastaenkin heitä tarvittaessa.[93] Ja kun Simppala,\nläheinen naapuritalo, oli etappijääkäri Sainion sielläoleilun\ntähden ymmärtämättömien kesken joutunut vaarallisten juorupuheiden\nkohteeksi, uskalsivat kuusikkolaiset antaa talonsa etappiasemaksi\nottaen etappijääkäreitä luoksensa asumaan. Tuo rohkea ja toimelias\nArmas Lyytikäinen oli ensimmäinen etappijääkäri, joka taloon asettui;\nhän teki matkoja, saatteli \"kulkijoita\" ja piirusteli heitä varten\nkarttoja. Hänen jälkeensä toimi etappijääkärinä, tosin vain\nlyhyehkön ajan, \"Isontalon Antin\" serkku, alahärmäläinen jääkäri\nJussi Mäntylä. Tämä hyvätuulinen ja reipas poika esiintyi Kuusikossa\ntyömiehenä ollen uuden tuvan kattoakin tekemässä. Hänkin vetäytyi\nsittemmin Ruotsiin[94] joutuen Kuusikossa tapahtuneen ottelun\njälkeen ottamaan osaa kuuluisaan Simon kahakkaan.\n\nMyös Venäjän sotavankeudesta karanneita saksalaisia ja itävaltalaisia\npakolaisia Kuusikossa vaalittiin ja opastettiin. Tästä kerromme\nenemmän Kajaanin etapin vaiheita kuvatessamme.\n\nPaljon sai Matti Kuusikko kärsiä venäläisvallan kätyrien taholta.\nKerrankin hän saattomatkallaan tapasi erään miehen, joka sanoi\nhänelle:\n\n\"Sinä olet tapettava mies!\"\n\nMutta Matti Kuusikko ei hämmästynyt eikä jäänyt sanattomaksi, vaan\nvastasi silmä kovana:\n\n\"Jos minä olen kerta tapettava -- niin sinä kahdesti!\"\n\nSaipa hän erään kätyriksi epäillyn taholta niskaansa oikeusjutunkin,\nmutta tämän, kuten kaikki muutkin kärsimykset, Kuusikon isäntä\non miehen tavoin kantanut. Reippaana ja pää pystyssä hän kulkee\nvieläkin tietäen olleensa mukana suurissa asioissa.\n\nKaisajoki-laakson isänmaallisia miehiä ja naisia muistellessamme\nemme suinkaan saa unohtaa Kaisajoen talon isäntää ja emäntää, jotka\nkoko Tervolan etapin toimiajan antoivat suojaa ja ruokaa \"pitkän\nmatkan miehille\". Kaisajoen talon omistaja _Heikki Keskitalo_ oli jäyhä\naktivisti, joka viimeiseen saakka pysyi lujana vakaumuksessaan.\nAnsiostapa hänellä onkin kunniakas Suomen Vapaudenristi. --\nKeskitalon vaiheita olemme jo seuranneet Ruotsiin asti. Pakolaiseksi\njouduttuaan hän lähti, kuten moni muukin, Amerikkaan vapaan maan\nilmaa hengittämään. Sieltä hän sitten Venäjän vallankumouksen\njälkeen palasi kotikummulleen, missä Suomen itsenäisyystaistelun\nalkuvalmistelujen kunniakkaat muistot keventävät kestettyjen\nkärsimysten taakkaa.\n\nVielä tahdomme tuoda esille tuon silloin 20-vuotiaan Jaakko\nVuokilan, jonka rohkeaan toimintaan jo olemme tutustuneet. Meidän\ntäytyy ihaillen ihmetellä sitä täyden miehen kylmäverisyyttä ja\nkypsyyttä, joka hänessä oli havaittavissa. Hän oli aktivisti\nsydämeltään, järjeltään ja koko olennoltaan. Johtui varmaan myös\nJaakko Vuokilan tahdosta, että Simppalasta tuli etappitalo. Eikä hän\njättänyt asioita sittenkään, kun Kuusikko joutui etappiasemaksi,\nvaan oli edelleen, kuten aikaisemminkin, mitä päättävimmin mukana\netappityössä.\n\nKun Armas Lyytikäinen tapaturmaisesti haavoittunutta Ilmari\nSihvoa lokakuun keskivaiheilla Ruotsiin saattaessaan kiihkeästi\nhalusi lähteä Saksaan arvellen, ettei hän mahdollisesti enää\npalaisi Kuusikkoon, kehoitti hän Jaakko Vuokilaa pitämään huolta\nmiestenkuljetuksesta. Tätä varten hän antoi Vuokilalle mauser-\npistoolinsa ja 170 markkaa rahaa. Vuokila suostuikin ehdotukseen, mutta\nSaksaan-pyrkijöitä ei kulkenut enää paljon. Ainoastaan kaksi nuorta\nmiestä hän saattoi Kaisajoen talon ohi Palovaaraan johtavalle\nmetsäpolulle. Kun Armas Lyytikäinen sitten joulukuun alussa\njääkärien Vainion, Henrichssonin ja Kääriäisen seurassa poikkesi\nKuusikkoon, tahtoi hän tavata ystäväänsä Jaakko Vuokilaa. Tämä\ntulikin silloin Kuusikkoon jättäen Lyytikäiselle rahat ja pistoolin.\n\nNuoruudestaan huolimatta Jaakko Vuokila tajusi täydellisesti Suomen\nitsenäisyyden merkityksen, ja hänen käsityksensä isänmaan asioista\non vieläkin yhtä lämmin ja kirkas.\n\n\n\nMuurolan etappi.\n\n\nMuurolan etapin keskustaksi tuli Muurolan aseman lähimmässä\nläheisyydessä oleva hartsitehdas, jonka isännöitsijänä toimi rohkea\nja tarmokas aktivisti _Jussi Salmela_. Salmela oli niitä miehiä, jotka\nvallan hyvin tunsivat ilmassa liikkuvan palonkäryn, vaikkeivät sitä\nalussa muille toitottaneetkaan. Jo elokuun lopulla 1915 kääntyi\nsitäpaitsi Tornion etapin johtaja Eero Heickell (nyk. Kuussaari)\nhänen puoleensa jättäen hänenkin harkittavaksensa sen jo Helsingissä\nesittämänsä suunnitelman, että miestenkuljetus jääkäripataljoonaa\nvarten, jonka perustamista pidettiin tuohon aikaan jo melkein\nvarmana, olisi suunnattava myös Rovaniemen radalle ja sieltä kairan\npoikki Tornionjoki-varteen ja niin edelleen Ruotsiin. Silloin myös\njo keskusteltiin Muurolaan järjestettävästä halonhakkuutyömaasta,\njonka tarkoituksena olisi naamioida Muurolassa aloitettava\netappi- ja värväystoiminta. Asia jäi silleen, mutta ajan kellon\nviisarit pyörivät tavallista nopeammin.\n\nOlemme jo kertoneet, että oikeastaan vasta jääkäri Väinö Paananen sai\nSalmelan aktiivisesti toimimaan. Kun Paananen yhdessä insinööri J. H.\nLuoman kanssa ajoi taloon, oli Jussi Salmela hartsitehtaalla. Tällöin\nrouva Helmi Salmela, joka tunsi Luoman, lähetti heti palvelijan\ntiedoittamaan, että taloon oli ilmestynyt kaksi \"jätkää\", jotka\ntahtoivat tavata Salmelaa. Tämä ihmetteli kovasti, mikä tähän aikaan\noli saanut jätkät liikkeelle, kun ei ollut edes junantuloaikakaan.\nHän meni kuitenkin sisään huomaten heti, että toinen miehistä oli\nvanha tuttava, \"Jumalan Luoma\". Kun oli tervehditty, kysyi Luoma,\noliko talossa vieraita korvia. Saatuaan kieltävän vastauksen Luoma\ntarttui avoimesti asiaan kysyen:\n\n\"Onko isänmaallinen kantasi sama kuin ennenkin ja voitko, jos on\ntarvis, pois henkesi lahjoittaa?\"\n\nSalmela katsoi vieraitansa tiukasti silmiin ja sanoi sitten:\n\n\"Ryssä pois maasta vaikka millä keinoin; minuun voitte luottaa.\"\n\nSilloin Paananen vuorostaan kertoi, mille asteelle asiat olivat\nSaksassa kehittyneet.\n\nVielä vihittiin liittoon talollisenpoika _Oskari Jänkälä_, joka\nsittemmin kyyditsi monet menijät kairan poikki.\n\nNäin asia oli siis selvä. Paananen ilmoitti, että Ruotsin puolella\noli jo tiedossa vastaanottajat Korpikylässä ja Ylitorniolla, ja\nSalmela puolestaan lupasi järjestää reitin Muurolasta Tornionjoelle.\n\nSalmela käytti miehiä Ruotsiin toimittaessaan useita eri teitä\nriippuen asianhaaroista ja varsinkin siitä, missä halonhakkuu-savotan\ntyöväki kulloinkin oli.\n\nSeuraavia reittejä käytettiin:\n\n1) Muurola--Louejärvi--Pisajärvi--Mellajärvi--Iso-Lohijärvi--Ylitornio.\n\n2) Muurola--Jaatila--Mellajärvi--Iso-Lohijärvi--Ylitornio.\n\n3) Muurola--Loue--Pisavaara--Ylitornio.\n\n4) Muurola--_Tervola--Kaisajoki_--Martimojärvi (sittemmin\nPalovaara)--_Ojanperä_(tai Niemi). -- Tätä reittiä käytettiin\nuseimmin.\n\n5) Muurola--Kemi; tai Muurola--Tornio.\n\n6) Muurola--Rovaniemi--Ounasjoki-varsi -- ja sitten kukin omia\nteitään.\n\nReittejä 4, 5 ja 6 käytettäessä miehet luovutettiin mainittujen\netappikeskusten edelleen huollettaviksi.\n\nSalmelalla, joka itsekin oli toimenmies, oli työväestönsä\nja työnjohtajiensa keskuudessa koko joukko oppaiksi sopivia\nkairankävijöitä, jotka perinpohjin tunsivat polut ja maisemat.\nNäiden joukosta mainittakoon seuraavat:\n\nSeppä _Elis Körkkö_, joka m.m. oli merkinnyt tien Muurolasta\nYlitorniolle; koneenkäyttäjä _Samppa Sassali_, joka monesti toimi\nkuriirina ja postinkuljettajana ja joka toisinaan hiihti Muurolasta\nYlitorniolle vajaassa vuorokaudessa; roteva ja rohkea _Joel Mehtälä_\n(\"Neerin Joel\"),[95] joka myös oli aina valmis, kun opasta\ntarvittiin.\n\nEmme myöskään saa unohtaa meille jo Tervolan etapin toiminnasta\ntuttua _Väinö Saviaroa_, joka Muurolastakin käsin aina käytti\nTervolan reittiä ja joka Tervolassa ja Muurolassa ollessaan oman\narvelunsa mukaan yksin kuljetti kairan yli noin 300 miestä. Lyhyen\najan toimivat Muurolassa myös edellisen veljet _Ernesti ja Jalmari\nSaviaro_. Mainittakoon myös hartsinkeittäjä _Nestori Hautakoski_, jonka\nluona moni \"pitkän matkan mies\" sai leipää ja suojaa. Niinikään\nmajatalon poika _Oskari Jänkälä_, kuten jo tiedämmekin, oli luotettava\ntoimenmies samoinkuin _Oskari Karvo_, jonka luona jääkäreitä ja\nvärväreitä myöskin asui.\n\nAlkuaikoina miesten vastaanotto tapahtui Muurolan asemalla, ja\nalussa oli Salmelakin heitä vastaanottamassa. Mutta sitten kun\nsanomalehti-ilmoitusten perustuksella (pysyvät ilmoitukset kaikissa\nPeräpohjolan lehdissä) otettiin vastaan rajaton määrä työmiehiä,\nesiintyivät Salmelan sijasta vastaanottajina työnjohtajat ja muut\nluotettavat miehet. Poikkeuksen muodostivat Kajaanin puolesta\nsaapuneet, sillä he saivat tulla suoraan Salmelan luo. Näillä\nmiehillä olikin omat oppaat, jotka saattoivat heidät perille asti;\noppaat tiedustelivat Salmelalta teitä, saivatpa toisinaan tarpeen\ntullen rahaakin.\n\nSaksaan-pyrkijäin tunnusmerkkeinä olivat sytyttämätön savuke\nsuupielessä ja nenäliina oikean käden ympärillä, toisinaan myös kaksi\nhakaneulaa kädessä.\n\nToiminta oli niin etevästi järjestetty, ettei kukaan tulijoista\nyleensä tiennyt, kuka oli etapin johtaja. Kun miehet kysyivät\nmetsätöitä, niin heidät neuvottiin aina jonkun työnjohtajan luo\n-- useimmiten seppä Pyykön torppaan -- ja pantiin todella työhön.\nTällöin Saksaan pyrkijät heti sanoivat, etteivät he tällaista työtä\nhalunneet, vaan toisenlaista ja toisaanne. Vasta silloin miehet\nlähetettiin Salmelan luo, joka luovutti heidät sitten jonkun oppaan\nhuostaan. Nämä taas suorittivat matkalla kaikki maksut miesten\npuolesta tehden niistä palattuaan tilin Salmelalle.\n\nOppaat saivat kohtuullisen palkkion, tavallisesti noin\nkaksinkertaisen päiväpalkan.\n\nMuurolan etappi poikkesi siinä suhteessa muista etapeista, ettei\nse ainoastaan huolehtinut miestenkuljetuksesta, vaan että se\njärjestämiensä laajojen metsänhakkuutöiden avulla tarjosi myös\n_erinomaisen värväämistilaisuuden_.\n\nSyksyllä 1915 Muurolan etappi, samalla kun se huolehti Paanasen\nlähettämien miesten kuljettamisesta, tuki myöskin Kemin etappia\nkelirikon aikana loka- ja marraskuun vaihteessa. -- Muurolan etapin\nrajalle toimittama miesmäärä ei kuitenkaan syksyllä 1915 liene ollut\nkovin suuri. Maisteri Hällfors arvostelee Kemistä menneen noin 20\nmiestä, ja Paanasen välityksellä sekä muualta lähetettiin ehkä 30-40.\n\nSamoin kuin Tervolan oli Muurolankin etapin merkitys huomattavampi\nvasta keväällä 1916, jolloin Kemin etappi oli katkennut ja jolloin\nSaksaan-pyrkijät pääasiallisesti kulkivat Kajaanista pohjoista\nkohti. Muurolan reitti olikin Kajaanin kautta kulkeville milt'ei\nsopivampi kuin Tervolan.\n\nMuurolan etappi oli myös siinä suhteessa sangen joustava,\nettä Salmela, joka oli paljon matkoilla ja kulki selvällä\npassilla, saattoi, kun milloin sen soveliaammaksi näki, ottaa\nSaksaan-pyrkijöitä työmiehinään mukaansa jättäen heitä sitten\nmilloin mihinkin etappikeskukseen edelleen kuljetettaviksi.\n\nMainiosti naamioituna ja etevästi johdettuna Muurolan etappi saattoi\ntoimia koko pitkän ajan, nim. perustamisestaan lähes kesäkuun loppuun\n1916, siis noin yhdeksän kuukautta. Tähän onnistumiseen vaikutti\nmyös se jo mainittu tosiasia, että Salmelalla oli ympärillään perin\nluotettavia miehiä. -- Ja kun sitten vihdoin hänenkin täytyi poistua\nisänmaastaan, niin toimeenpannuissa kuulusteluissa hänen työmiehensä\nyksimielisesti kielsivät mitään epäilyttävää nähneensä tahi kuulleensa.\n\n\n\nJussi Salmelan pako ja Elis Körkön kohtalo.\n\n\nKuten kaikkien muidenkin huomattavassa asemassa olevien\netappimiesten, niin Salmelankin kohtaloksi tuli mieletön ilmianto --\nja pako.\n\nKolme värvättyä nuorukaista oli ollut juhannuksen tienoilla 1916\nmatkalla Muurolan tehtaalle etapin johtajaa tapaamaan. Miehet\neivät olleet kumminkaan jääneet Muurolaan, vaan sen sijaan menneet\nRovaniemelle, missä olivat sitten katumapäälle jouduttuaan käyneet\npoliisilaitoksessa asioistaan kertomassa. Siellä miehiä oli\nkehoitettu menemään, minne vain halusivat, mutta olemaan vaiti\naikeistaan. He olivat lähteneetkin junassa etelään päin, mutta yksi\nheistä, joka ilmeisesti oli jollakin tavoin typertynyt, oli jäänyt\nKemiin. Hän oli jo matkalla kertonut omasta ja toveriensa retkestä\njunailijalle ja Laurilan asemalla venäläisille sotamiehille, jotka\neivät kuitenkaan olleet hänen puheistaan välittäneet.\n\nOltuaan yötä majatalossa nuorukainen oli mennyt seuraavana päivänä\npoliisilaitokseen kertoen siellä koko jutun konstaapeli Rimpiläiselle\nja pyytäen, että hänet vangittaisiin ja saatettaisiin rangaistukseen\ntällä tavalla Venäjän hallitusta vastaan tekemästään rikosyrityksestä.\nRimpiläinen oli silloin sanonut:\n\n\"Tästä pitää tulla loppu!\"\n\nPoliisikomisario Linderoos, joka sattui olemaan juhannuslomalla, ei\nvoinut asialle enää mitään muuta kuin että hän kertoi sen vanhalle\naktivistille, konttoristi _Iikka Rantaniemelle_ kehoittaen tätä\ntoimittamaan Salmelalle tiedon uhkaavasta vaarasta. Rantaniemi\nkääntyi heti rakennusmestari J. Junkkosen puoleen, jolloin\npäätettiin, että tämä lähtisi viemään Salmelalle sanaa.\n\nKesäkuun 26. p:nä 1916 soitettiin Salmelalle Tervolasta, että\neräs kauppamatkustaja tahtoisi tavata häntä Muurolan asemalla ja\nettä kysymyksessä olisi erittäin tärkeä asia. Aavistaen asian\nlaadun Salmela menikin junantulon aikaan asemalle. Ja niin hän sai\nsitten Junkkoselta kuulla, että hänet oli Kemin poliisilaitoksessa\njuhannuspäivänä ilmiannettu. Junkkonen kehoitti Salmelaa pitämään\nvaransa mainiten kuitenkin samalla, että todennäköisesti kestäisi\nparisen viikkoa, ennenkuin ilmianto joutuisi käsiteltäväksi.\n\nPalattuaan asemalta Salmela rupesi heti järjestämään asioitansa\nollakseen milloin tahansa valmiina maasta poistumaan. Joka yö hän\npysytteli poissa kotoaan.\n\nParin päivän perästä hän näki oululaisen etsivän, konstaapeli\nRaution kulkevan yöjunassa Rovaniemelle päin. Seuraavana päivänä\nSalmela meni päiväjunan tulolle asemalle mukanaan kaksi varmaa\nmiestä, jotka jäivät seisomaan vähän syrjään. Rautio ja rovaniemeläinen\npoliisi Hoikka hyppäsivät junasta tullen heti puhuttelemaan\nSalmelaa. Rautio veti povestaan muutamia valokuvia kysyen:\n\n\"Oletteko ennen nähnyt tällaisia miehiä?\"\n\nRautio selitti vanginpukuisten kuvien esittävän eräitä murhamiehiä ja\nsitten karanneita rikollisia, jotka muka olivat pakenemassa Muurolan\nkautta Ruotsiin. Näin hän ilmeisestikin tahtoi johtaa Salmelan\nharhaan.\n\nSalmela vastasi kysymykseen kieltävästi.\n\n\"Onko tästä teitä Ruotsiin?\" tiedusteli Rautio edelleen.\n\n\"Onhan tästä talviteitä, joita tullimiehet ajavat edestakaisin\",\nvastasi Salmela lisäten vielä toiseen poliisiin kääntyen:\n\n\"Eikös Hoikka paikkakuntalaisena tätä tiedä!\"\n\nSitten miehet erosivat. Mutta poliisit menivät kauppias Pekka\nLeskisen luo urkkiakseen tältä, mitä Salmela puuhasi ja liikkuiko\ntäällä paljon nuoria miehiä. Leskinen antoi heille kuitenkin hyvän\nvastauksen:\n\n\"Täällä on nuorta ja vanhaa -- työmaat ovat suuret!\"\n\nErottuaan poliiseista Salmela meni hartsitehtaalle, jonne Leskinenkin\npian saapui kertomaan, mitä poliisit olivat udelleet.\n\nHeinäkuun 4. p:nä Rautio ja Hoikka tulivat uudestaan Muurolaan\ntaaskin tavaten asemalla Salmelan.\n\n\"Nyt ne tulevat ne rikolliset! Kunpa vain saisi oppaita!\" kuiskasi\nRautio Salmelalle.\n\n\"Niitähän on vaikka kuinka monta\", vastasi Salmela.\n\nSamassa Rovaniemen juna lähti liikkeelle. Poliisit hyppäsivät siihen.\n\nHeinäkuun 6. p:nä Rautio ja Hoikka jälleen ilmestyivät Muurolaan\nmennen asumaan Matti Karvon taloon. Salmela ei tällä kertaa nähnyt\nheitä lainkaan, sillä hän piilotteli Pasmajärven takana, minne oli\nsoutanut yhdessä Körkön kanssa järven ainoalla veneellä.\n\nKarvossa oleillessaan poliisit tapasivat sitten Körkön käyden hänen\nkanssaan uimassa sekä kertoen hänellekin noista muka karanneista\nmurhamiehistä. Edelleen he tiedustelivat, tulisiko Körkkö heille\noppaaksi, lisäten, että myönteisessä tapauksessa hänen pitäisi\nsaapua asemalle sunnuntaita vasten yöllä. Körkkö suostuikin tuumaan,\nsillä hän ei katsonut voivansa kieltäytyä, kun Hoikka hyvin tiesi\nhänen tuntevan kaikki kairan tiet ja polut. Salmela saatuaan tästä\ntiedon varoitti Körkköä.\n\nKörkkö oli sitten koko lauantain työssä ja illalla saunassa käyden\nvielä hartsitehtaalla Salmelaa tapaamassa, jolloin tämä edelleen\nkielsi häntä asemalle menemästä.\n\nSalmela oli jo samana lauantaina (8.7.1916) päivällä päässyt\ntäydellisesti selville siitä, että jotakin outoa ja vakavaa oli\ntodella tekeillä. Häntä oli nim. tullut tervehtimään oululainen\naktivisti, ylioppilas _Arvi Illikainen_,[96] jonka Kaarlo Hällfors\noli lähettänyt Muurolaan ottamaan selkoa yleensä sikäläisestä\ntilanteesta sekä myöskin erikoisesti tiedustamaan taatusti varmaa\npakotietä rouva Greta Donnerille. Oulunkin aktivistit olivat siis\nruvenneet aavistelemaan, etteivät asiat Muurolassa olleet aivan\nkohdallaan. Tämän oli myös Illikainen todennut, sillä Muurolan\nasemalle saavuttuaan hän oli siellä huomannut oululaisen etsivän\nAntti Raution ja Rovaniemen poliisin Hoikan. Kun Illikainen oli mennyt\nheitä puhuttelemaan, oli Rautio hänellekin näyttänyt joitakin\nrikollisten valokuvia kysyen, olisiko Illikainen niitä nähnyt.\nTarkoituksena kai oli ollut saada Illikainenkin uskomaan, että Rautio\nja Hoikka olivat todellisia rikollisia pyydystämässä. Kun Illikainen\noli sitten mennyt tapaamaan Salmelaa kertoen tälle tekemistään\nhavainnoista, niin molemmat olivat tulleet siihen johtopäätökseen,\nettä pakosuunnitelma oli välttämättä toteutettava.\n\nKörkkö meni kuitenkin yöjunan tuloaikaan asemalle. Molemmat poliisit\nolivat junassa.\n\nRautio jäi vaunuun, mutta Hoikka tuli ulos vähän ennen junan\nliikkeellelähtöä ja viittasi Körkköä luoksensa. Tämä tulikin vaunun\neteen, jolloin Hoikka viitaten kahteen mieheen, jotka riensivät\nasemarakennusta kohti, lausui:\n\n\"Nyt ne ovat mukana, menivät juuri pilettejä ostamaan!\"\n\nSilloin Körkkö sopimuksen mukaan hyppäsi vaununsillalle -- ja vietiin\nensin Rovaniemelle sekä sieltä Oulun lääninvankilaan.[97]\n\nJunan mentyä asemamies Ernesti Saviaro ja kirvesmies Suojanen\ntulivat Salmelan luo hartsitehtaalle kertoen tämän surullisen\ntapahtuman.\n\nSalmelankin hetki läheni.\n\nSunnuntai-aamuna heinäkuun 9. p:nä 1916 tuli santarmeja ja\noululainen etsivä Antti Rautio poliisikomisario V. V. Karjalaisen\nluo Rovaniemen poliisilaitokseen.\n\nRautio ilmoitti Karjalaiselle:\n\n\"Teillä on taas ikävä toimitettava, sillä santarmit menevät Muurolaan\nvangitsemaan Jussi Salmelaa, ja minunkin pitää olla mukana.\"\n\nKun santarmit olivat lähteneet Rovaniemeltä, soitti Karjalainen\nheti Salmelalle Muurolaan, sillä hän tahtoi tälle tiedoittaa\nsantarmien tulosta. Mutta sieltä vastasi vain naisääni (uskollinen\npalvelija Esteri Sunnarborg, joka oli täysin tietoinen kaikesta),\nettä Salmela ei ollut kotona -- vaikka olikin. Viiden minuutin\nkuluttua Karjalainen soitti uudelleen[98] ja sama naisääni vastasi\nsamoin kuin edelliselläkin kerralla. Silloin Karjalainen pyysi\nsanomaan Salmelalle, että tämän pitäisi ennen junan tuloa soittaa\nKarjalaiselle. Sitä Salmela ei kuitenkaan tehnyt.\n\nKello 4:n aikaan iltapäivällä Salmela otti jäähyväiset tyttäreltään\nMargitilta ja palvelijaltaan. Sitten hän pyysi työnjohtajansa\n_J. Salmisen_ mukaansa _Ville Ruotsalaisen_ torpalle, jonka rannassa\noli veneitä. Ilmoittaen menevänsä juurakkometsiä katsomaan hän sai\ntorpasta soutajat. Sitten hän soudatti itseään pitkin jokea alaspäin\nnousten maihin Kemijoen etelärannalle Koivun aseman kohdalle, mistä\nkäveli Tervolan kirkolle ja saapui Saviaroon yöllä maanantaita\nvasten. Saviaron navettakamarissa hän oleili sen jälkeen jääkäri\nJalmari Saviaron kanssa kolme päivää, Selma Liimatan toimittaessa\nheille ruokaa.\n\nTorstaina, heinäkuun 13. p:nä, iltapuolella Salmela päätti lähteä\ntaipaleelle Ruotsia kohti. Ella Liimatta yhtyi samaan matkaan, ja\nVäinö Saviaro toimi oppaana. Matkalla he poikkesivat perjantain\nja lauantain väliseksi yöksi Kaisajoen taloon kuivaten siellä\nvaatteitansa, sillä oli satanut koko torstain, koko seuraavan yön\nsekä vielä koko perjantainkin. Lähdettyään lauantai-aamuna varhain\nKaisajoen talosta he tulivat Ojanperään mennen kaikki kolme --\nSalmela, Ella Liimatta ja Saviaro -- lauantai-iltana klo 6:n aikaan\nTornionjoen yli. Saviaro palasi sitten Haaparannalta samoja jälkiä.\n\nSalmela oleskeli aluksi Haaparannalla ja Tukholmassa, käyden\neräällä, tärkeällä asialla Saksassakin. Hänen perheensä\nmuutti Muurolasta Helsinkiin; kummassakin paikassa pidettiin\nkotitarkastuksia. Kesäkuun alussa 1917 Salmela sai rouvansa ja\ntyttärensä Ruotsiin, missä hän perheineen asettui asumaan Korpikylän\nAlarovalle Albert Lasun taloon. Sieltä Salmela palasi Tornioon\ntammikuun 28. p:nä 1918. Hänen perheensä tuli saman vuoden helmikuun\n11. päivänä Ouluun, minne Salmela itsekin muutti.\n\nOulusta Salmela maaliskuun 1. p:nä 1918 komennettiin Haaparannan\nsuomalaiseen konsulaattiin, missä hän sitten teki maallemme suuria\npalveluksia.[99]\n\nTällainen on Jussi Salmelan ja Muurolan etapin kunniakas tarina.\n\n\n\n\nRovaniemen aktivistikeskus.\n\n\nRovaniemi, tuo \"Peräpohjolan suurkylä\" eli Lapin kuuluisa\n\"pääkaupunki\" on kauan aikaa ollut rautatieverkkomme pohjoisin\npäätepiste. Se sijaitsee arvonsa tuntien hyvinvoivan näköisenä\n52-penikulmaisen Kemijoen pohjoisrannalla, niemekkeellä, jota\nkoillisessa rajoittaa Ounasjoen laskusuu ja josta itään päin,\nKemijoen pohjoisimman mutkan muodostamalla vastakkaisella\nniemekkeellä kohoaa rovaniemeläisten ylpeys, mahtava Ounasvaara.\n\nSuuri luonto ikäänkuin hengittää voimaa ja kuntoa miesten mieliin ja\nsydämiin.\n\nJääkäriliikkeen aikana Rovaniemi ei kylläkään harjoittanut\njärjestettyä etappitoimintaa oppaineen ja määrättyine reitteineen,\nmutta se muodosti kuitenkin hyvin tärkeän tukipisteen ja sen kautta\nkulki -- omin neuvoin -- useita Lockstedtin leirille pyrkijöitä.\nVenäjältä karanneille keskusvaltojen sotavangeille se niinikään oli\nvarsin mieluinen ja tärkeä turvapaikka.\n\n\"Roudan ja raudan\" toisessa osassa tutustuimme kuitenkin erääseen\nyritykseen, joka todistaa, että varsinaisen etappitienkin\naikaansaamista ajateltiin. Eläinlääkäri _Alpi Pasma_, jonka puoleen\nmaisteri Arvi Hällfors lokakuussa 1915 kääntyi, lupasi näet järjestää\nvaralle n.s. pohjoisen reitin (Rovaniemi--Sinettä--Raanujärvi--\nLohijärvi--Juoksenki tai Pello). Ja Ylitorniolta peräisin\nolevana hän lienee reitin hyväksi jotakin tehnytkin, ainakin siitä\npäättäen, että tämänkin tien varrella oli varmoja turvapaikkoja,\njoissa korvenkulkija sai ruokaa, hoivaa ja ymmärtämystä. Myöhemmin\nvarsinkin pommarit käyttivät paljon tätä reittiä. Saanemmekin vielä\ntutustua muutamiin tämän reitin varrella oleviin tukikohtiin ja\nSaksaan-menijäin opastajiin.\n\nPasman toiminta kesti joka tapauksessa vain vähän aikaa, sillä erään\nluonteenheikkouden tähden ystävät toimittivat hänet maasta pois.\nHänkin liittyi sitten (26.11.1915) jääkäripataljoonaan palvellen\nsiinä heikontuneesta terveydestään huolimatta isänmaatansa.\n\nRovaniemen ja sen ympäristöjen aktivisteista ja jääkäriliikkeen\nystävistä mainitsemme metsänhoitajat _H. R. Sandbergin, K. A.\nFellmanin, Torsten Gottlebeuin ja Paavo Norvasalon_ (k.),\npiirilääkäri _Hannu Holckin_ (k.), varatuomarit _Arvi Ahmavaaran_\nja _Ali Tornbergin_, kauppias _I. Mannermaan_ ja agronomi _Emil\nKariniemen_.\n\nSamoin olivat jääkärien avustajia pientilallinen _Heikki Bäfver_\n(Rovaniemen pitäjän Pikkukylässä Kemijoki-varressa), jonka luona\nmoni jääkäri ja sotavanki sai suojan; hän oli aina valmis auttamaan\nja neuvomaan. Maanviljelijä _Janne Koivula_ (Huhdan tilalla\nKemijoki-varressa 17 km itäänpäin Rovaniemeltä) avasi myös auliisti\novensa jääkäreille toimien oppaanakin.\n\nMies, joka rovaniemeläisistä aktivisteista ehkä kaikkein ensimmäisenä\nvihittiin jääkäriliikkeen salaisuuksiin, oli varatuomari _Arvi\nAhmavaara_. Muistammehan hänen ja Arvi Korhosen Oulussa lokakuun\nkeskivaiheilla 1915 tapahtuneen kohtauksen. Silloinhan Ahmavaara\nlupasi ryhtyä toimimaan jääkäriliikkeen hyväksi Rovaniemellä, mikäli\nsiihen oli mahdollisuutta, ja sai tätä tarkoitusta varten Korhoselta\n500 mk käytettäväksi miesten matkarahoiksi. Vaikka Ahmavaara hyvin\nkäsitti hänelle uskotun tehtävän arvon ja vaikka hänellä myös\noli halua ryhtyä sitä suorittamaan, ei hän värväyksen alalla\nkuitenkaan paljoakaan aikaansaanut. Vaatimattomasti Ahmavaara lausuu\nlähettäneensä matkaan oikeastaan vain yhden miehen, nim. nykyisen\njääkärieverstiluutnantti _Aleksanteri Aulin_, joka sitäpaitsi itse\ntuli hänen luokseen.\n\nAhmavaara -- ja nähtävästi moni muu Rovaniemen aktivisteista --\nolisi kyllä yrittänyt toimia värvääjänä tehokkaamminkin, mutta\ntässä suhteessa oli olemassa muuan sangen valitettava este, nim.\nse, että Rovaniemellä syksyllä 1915 toiminut innokas aktivisti,\näskenmainittu eläinlääkäri Alpi Pasma, monessa suhteessa esiintyi\nerittäin varomattomasti vaarantaen koko asian. Hän esim. saattoi\nmennä tukkityöläisten luo ja suurille miesjoukoille suoraan\ntoitottaa: \"Kuka tahtoo mennä Saksaan?\" Tästä oli seurauksena, että\nAhmavaaran ja monen muun täytyi esiintyä äärimmäisen varovaisesti.\nTosin Ahmavaara myös tunnustaa, että hänestä tuntui raskaalta\ntoimittaa nuoria miehiä Saksaan, kun koko asia silloin näytti perin\nepävarmalta. Muuten myös tuomari Ahmavaara on sitä mieltä, että\nvärväystyönkin suorittivat etupäässä jääkärit.[100]\n\nMuurolan etapin johtajan, isännöitsijä Jussi Salmelan\npakovalmisteluista kertoessamme saimme jo hyvin myötämielisen\nkäsityksen Rovaniemen poliisikomisariosta _Väinö Vihtori\nKarjalaisesta_, miehestä, joka noudattaen kunnian ja omantuntonsa\nääntä osui oikeaan, vaikka hänellä jääkäriliikkeeseen nähden\nolivatkin opastajina ainoastaan santarmit ja kuvernööri af Enehjelm.\nNäiden mustat teot näet herättivät hänessä käsityksen, että\njääkäriliikkeen täytyi sittenkin olla oikea.\n\nErään kerran, kun Karjalainen sattui olemaan poissa Rovaniemen\npoliisilaitoksesta, soitti joku poliisi hänelle, että\ntullipäällysmies Antti Väisänen oli tuonut sinne nuoren miehen, joka\npyrki päästä \"saksalaiseen sotaväkeen\". Karjalainen sanoi silloin\npuhelimessa poliisille:\n\n\"Älä puhu enää; minä tulen heti.\"\n\nKun hän tuli poliisilaitokseen, näki hän Väisäsen olevan parastaikaa\npuhelimessa pyytämässä yhdistettäväksi Tornioon rajatarkastaja Edv.\nStjernwallille. Onneksi linja ei ollut silloin vapaa. Odottaessaan\npuhelua Väisänen kertoi Karjalaiselle, että kysymyksessäoleva nuori\nmies oli asemalla tullut häneltä tiedustelemaan, kuka se täällä olisi\nsellainen, joka vastaanottaisi ja opastaisi Saksaan-menijöitä, sillä\nhänet oli se ja se kuuluisa värväri lähettänyt matkalle.[101]\n\nSilloin Karjalainen sanoi Väisäselle:\n\n\"Äläpäs ilmoita vielä mitään rajatarkastajalle, vaan neuvotellaan\nensin, mitä meidän on tehtävä! Meidän on nyt tehtävä vaali kahden\npahan välillä, sillä meidät voidaan parhaassa tapauksessa joko ampua\ntai hirttää. Jos me lähetämme pojan kuvernöörille, niin jääkärit\nsaattavat meidät ampua, ja jos se lähetetään Saksaan ja ryssät saavat\nsen tietää, niin meidät voidaan hirttää.\"\n\nTämä puhe näytti vaikuttavankin Väisäseen, mutta pitkän aikaa\naprikoituaan hän kuitenkin virkkoi:\n\n\"Tästä voi saada ylennystä ja palkkiota, jos sen ilmoittaa!\"\n\nKarjalainen sanoi siihen:\n\n\"Ei puhuta tällaisista! Mutta jos sinä lupaat olla hiljaa, niin\nminä selvitän koko asian siten, ettei poika ole enää täällä\nlörpöttelemässä.\"\n\nVäisänen taisteli itsensä kanssa, mutta suostui lopulta sanoen:\n\n\"Lyödään kättä päälle!\"\n\nKarjalainen puolestaan varoitti vielä:\n\n\"Muista vain olla hiljaa, sillä muuten paukahtaa!\"\n\nSitten komisario varoitti poliiseja ottaen heittäkin lupauksen, että\nasiasta ei mitään hiiskuttaisi.\n\nSen jälkeen ryhdyttiin poikaa kuulustelemaan. Tämä kertoi olevansa\ntalollisenpoika sieltä ja sieltä. Eräs jääkäri oli kulkenut hänen\nkotipitäjässään kylästä kylään ja tavannut hänetkin kehoittaan\nlähtemään Saksaan.\n\nJääkäri oli myös kirjoittanut hänen muistikirjaansa Esko Riekin\nnimen mainiten, että jos rahat loppuisivat välillä, niin hän voisi\nhuoleti kääntyä Riekin puoleen Oulussa. Edelleen hän oli kirjoittanut\nsamaiseen muistikirjaan sanat \"Osula. Kemi\" selittäen, että jos\npoika näkisi Kemin asemalla miehen, jonka lakissa olisi nimi\n\"Osula\", niin hän voisi mennä tämän luo huonetta kysymään. Poika\nkertoi vielä, että samainen jääkäri oli kehoittanut häntä ostamaan\npiletin Rovaniemelle, mutta siitä huolimatta jäämään Kemiin. Kun\nhän ei kuitenkaan ollut Kemin asemalla nähnyt sellaista virkalakkista\nmiestä, niin hän oli ruvennut arvelemaan, että kenties hänen\nsittenkin oli matkustettava Rovaniemelle, ja niin hän oli tehnytkin.\nRovaniemen asemalle tultuaan hän sitten oli nähnyt miehen, jolla\noli ollut jokin merkki lakissa. Kääntyen tämän puoleen hän silloin\noli ilmoittanut olevansa Saksaan menossa kysyen: \"Oletteko te niitä\nmiehiä, jotka otatte sinne meneviä vastaan?\" Tämä mies oli ollut\njuuri edellämainittu Väisänen, joka sodan aikana toimi jonkinlaisena\nylimääräisenä tullipäällysmiehenä Rovaniemellä.\n\nSen enempää miestämme kuulustelematta Karjalainen meni nimismies\n_T. Pärssisen_ luo asiasta neuvottelemaan, vaikk'ei hän ollutkaan\nnimismiehen, vaan suorastaan kuvernöörin alainen. Karjalainen kertoi\nnimismiehelle koko tapauksen huomauttaen, että hänen käsityksensä\nmukaan poikaa ei pitäisi lähettää kuvernöörin käsiteltäväksi, vaan\nettä asia olisi toisin selvitettävä. Kuultuaan vielä Väisäsen\nluvanneen pitää asian omina tietoinaan Pärssinen ilmoitti myös\nolevansa sitä mieltä, että miestä ei olisi lähetettävä kuvernöörin\nluo. Tämän jälkeen Karjalainen pyysi puhelun K. V. Linderoosille\nKemin poliisilaitokseen. Puhuttuaan ensin jostakin muusta asiasta,\njotta puhelinkeskuksissa olevien venäläisten sotilaskuuntelijain\nuteliaisuus laimenisi, hän lopuksi kysyi Linderoosilta:\n\n\"Tunnetko kauttakulkuliikettä?\"\n\n\"Mitä liikettä?\" kysyi Linderoos.\n\n\"Elävää tavaraa!\" selitti Karjalainen.\n\n\"Kyllä, kyllä tunnen!\" kuului langan toisesta päästä.\n\nSilloin Karjalainen kertoi asian lyhyesti ja peitetyin sanoin\nsamalla ilmoittaen lähettävänsä pojan Kemiin yhdessä eräiden\nMuurmannin radalta tulevien miesten kanssa. Linderoos järjestikin\nasian.[102] Maisteri Arvi Hällfors toimeenpani sitten Kemissä\nankaran valhekuulustelun, poika sai tarpeelliset nuhteet ja\nlähetettiin -- toisten mukana Saksaan.\n\nKerran taas Kemissä majailevan rajavartio-osaston päällikkö, kapteeni\nGerasimenko ja muutamia sotamiehiä tuli Rovaniemen poliisilaitokseen\npyytäen Karjalaista mukaansa. Asiaa he eivät sanoneet, vaan menivät\nsitten suoraapäätä Singerin konttoriin pitäen siellä kotitarkastuksen\n-- Karjalaisen tarvitsematta tehdä mitään. Tarkastuksen jälkeen\nGerasimenko pidätti konttorin hoitajan, iiläisen _Jaakko Veijolan_\njättäen hänet kuittia vastaan poliisilaitoksen huostaan. Sen jälkeen\nvenäläiset poistuivat.\n\n\"Mitä te teette minulle? Missä minä saan olla yötä?\" kysyi Veijola\nKarjalaiselta.\n\n\"Mene kotiin yöksi, mutta muista, ettet karkaa, ja tule aamulla\ntänne!\" vastasi Karjalainen.\n\nNäin Veijola tekikin käyden sitten Karjalaisen suostumuksella vielä\nkonttorissaankin joitakin asioitaan järjestämässä palaten jonkin\ntunnin kuluttua taas poliisiasemalle.[103]\n\nMutta heti tämän jälkeen kuvernööri soitti Karjalaiselle mainiten,\nettä Gerasimenko oli kirjeellisesti ilmoittanut vanginneensa Veijolan\nsekä lisäten:\n\n\"Miksi ette ole siitä ilmoittanut?\"\n\n\"Sehän kuului Gerasimenkolle, joka vangitsemisenkin toimitti\",\nvastasi Karjalainen.\n\n\"Niin kyllä\", myönteli kuvernööri, \"mutta onkos Veijola vieläkin\npidätettynä? Hänhän kuuluu viime yönä olleen kotonaan!\"\n\nKarjalainen myönsi tämän huomauttaen kuitenkin samalla, että\npidätetty oli parhaillaan poliisilaitoksessa ja että tämän\npoistuminen oli tapahtunut hänen luvallaan ja vastuullaan.\n\nKuvernööri alkoi pauhata kovasti kysyen lopuksi:\n\n\"Millä Te vastaatte, jos se karkaa?\"\n\n\"Saanko minä antaa valtioneuvokselle suoran vastauksen?\" kysyi\nKarjalainen.\n\n\"Antaa tulla!\" lupasi kuvernööri.\n\nSilloin Karjalainen lausui:\n\n\"Vaikka minä kuinka paljon pahaa teen, niin päälläni minä sen\nkuittaan.\"\n\nKuvernööri julmistui uudelleen huutaen vihaisesti:\n\n\"Jollette Te tee tehtäviänne uskollisesti ja rehellisesti, niin minä\najan Teidät helvettiin!\"\n\n\"Ja mihinkäs sieltä?\" tiedusteli Karjalainen harvakseen.\n\nMutta kuvernööri soittaa heläytti puhelimen kiinni.\n\nViiden minuutin kuluttua hän soitti uudestaan käskien Karjalaisen\nheti tulla hänen puheilleen Ouluun.\n\nMutta tämäpä ei mennytkään.\n\nSilloin af Enehjelm soitti taas kysyen:\n\n\"Miksi Te ette tullut?\"\n\nKarjalainen vastasi:\n\n\"Enhän minä tiennyt, kuka sieltä soitti. Olihan se joku, joka sanoi\nolevansa kuvernööri, mutta minä en häntä nähnyt, eikä näin pitkän\nmatkan takaa voi tuntea äänestäkään!\"\n\nVähän myöhemmin Karjalainen sai kuvernööriltä sähkösanomakutsun.\n\nTällöin Karjalainen matkusti Ouluun. Kuvernööri oli hyvin tulisella\ntuulella, pauhasi ja jylisi. Kun Karjalainen rauhallisena kuunteli\nvaltioneuvoksen sanatulvaa, kysyi tämä äkkiä:\n\n\"Ettekö Te puolusta itseänne? Eikö Teillä ole mitään sanomista?\"\n\n\"Jos puhutaan näin kiivaasti, niin minulla ei ole mitään sanomista,\nmutta jos puhutaan maltillisemmin, voin minä sitten puolustautua\",\nvastasi komisario.\n\n\"No, puhukaa sitten. Minä kuuntelen!\"\n\nKun Karjalainen sitten perinpohjin selitti asian, niin kuvernööri\nlauhtui myöntäen tämän menetelleen oikein.\n\nMyöhemmin Karjalaista yleensä kartettiin.[104]\n\nKarjalaisen oli kyllä pakko avustaa pidätyksissä, mutta\nvastahakoisesti hän sen teki, viivytellen aina niin kauan kuin\nmahdollista.\n\nKuvernööri af Enehjelmin palvelijat ovat myöhemmin usein väittäneet,\nettä jos he olisivat tienneet ja tunteneet jääkäriliikkeen\ntarkoituksen, niin toisin he muka olisivat menetelleet.\nPoliisikomisario Karjalainen on valaiseva esimerkki siitä, mitä\nkunnianmies, joka läheltä sai seurata af Enehjelmin ja hänen\nhäikäilemättömien kätyriensä toimintaa, itse saattoi päätellä\njääkäriliikkeen luonteesta ja päämääristä.\n\nRovaniemelle asettunut kauppa-asioitsija _Felix Åke Rossander_ oli\nmyös jääkäriliikkeen miehiä. Hän oli itsekin, vaikka olikin jo\n36-vuotias, päättänyt liittyä jääkäripataljoonaan, olipa ollut jo\nvaivojen ja vastuksien jälkeen matkalla Lockstedtiin, mutta hänen\nheikon terveytensä takia ystävät olivat käännyttäneet hänet takaisin\narvellen, että hän ehkä kotimaassa voisi paremmin itsenäisyysliikettä\nhyödyttää. Ja niin hän oli asettunut Rovaniemelle Arvi Niskalan\nomistamaa agentuuriliikettä yhdessä tämän kanssa hoitamaan.\n\nRossander teki voitavansa auttaaksensa jääkäreitä näiden vaikeassa\nja vaaranalaisessa toimessa. Monet jääkärit vierailivat hänen\nkodissaan, ja muuan heistä, nim. Rovaniemellä värvärinä toimiva\njääkäri _Artturi Kästämä_ asuikin lyhyehkön ajan hänen ja Niskalan\nluona eräässä mökissä Rovaniemen leipätehtaan läheisyydessä. Kun\nRossander tällä tavoin oli kosketuksissa Rovaniemellä liikkuvien\njääkärien kanssa, täytyi hänen suhtautumisessaan paikkakuntalaisiin\nolla mahdollisimman varovainen. Tästä taas johtui, kun hänet sen\nlisäksi tuon tuostakin nähtiin outojen henkilöiden seurassa, että\nheräsi kaikenlaisia arveluita, vieläpä joskus sellaisiakin, että hän\nolisi tekemisissä muka venäläisten kanssa.\n\nHuhut ja nähtävästi myös poliisi Eelis Hoikan virkaintoisuus\nvaikuttivat sen, että hänet lopulta vangittiin. Tämä tapahtui\nsyyskuun 24. p:nä 1916. Kello 8 aamulla mainittuna päivänä\nRossanderin vielä maatessa tuli hänen asuntoonsa nimismies _Vilho\nHakanen_, poliisi Eelis Hoikka ja kaksi oululaista santarmia. Hakanen\nilmoitti, että kuvernööri af Enehjelm oli määrännyt kotitarkastuksen\npidettäväksi ja hänet pidätettäväksi. Sitten vieraat tutkivat\nasunnon sangen perinpohjaisesti takavarikoiden kaikki Rossanderin\nyksityiset paperit ja kirjeenvaihdon, mitkä sinetöitiin ja vietiin\nsantarmien vartioitseman Rossanderin mukana Ouluun. Siellä Rossander\nsuoraan asemalta kuljetettiin lääninvankilaan ja puettiin heti\nvanginvaatteisiin.\n\nSamana iltana kuvernööri tuli pitämään kuulustelua, jota sitten\njatkui vielä seuraavana iltanakin. Kuulustelussa kävi ilmi, että\nRossanderia oli koko kesän pidetty erittäin tarkoin silmällä, ja\ntuntui siltä, että sen oli aikaansaanut pääasiallisesti Eelis\nHoikka. Rossander saattoi kuitenkin tyydyttävästi selittää kaikki\nmatkansa. Ainoa valtiollisiin asioihin viittaava seikka oli se, että\nliikemies Hannu Holck, jonka kanssa Rossanderin tiedettiin usein\nseurustelleen, oli kadonnut Rovaniemeltä. Tähän asiaan af Enehjelm\nvaati häneltä valaistusta. Kuulusteltu kyllä tiesi Holckin joku aika\nsitten poistuneen Saksaan, mutta tietenkään hän ei sitä sanonut.\n\nKun kuulustelussa ja kotitarkastuksessa ei siis ollut ilmennyt mitään\nraskauttavaa ja kun koko vangitseminen näytti olevan kovin löyhällä\npohjalla, laskettiin Rossander vapaaksi. Määräys tästä annettiin\nsyyskuun 25. p:nä, mutta asianomaiselle se tiedotettiin vasta 26. p:nä,\njolloin Rossander viipymättä matkusti Rovaniemelle..\n\nOltuaan mukana vapaussodassa sekä otettuaan siinä osaa Viipurin\nvalloitukseen ja Ahvenanmaan puhdistamiseen Rossander jatkoi\nliikemiestointaan, kunnes tuoni hänet korjasi Helsingissä keväällä\n1926.\n\nEmme myöskään saa unohtaa _Antti Arvid Niskalaa_ (nyk. kapteeni\nrajavartiostossa), joka etupäässä työskenteli keskusvaltojen\nsotapakolaisten hyväksi, mutta joka sitäpaitsi myös värväsi ja auttoi\nvärvärijääkäreitä.\n\nKeskusvaltojen sotavankien auttaminen oli sekä ihmisyyden että\nisänmaamme kannalta silloisissa oloissa sangen huomattava\naktivistisen toiminnan haara. Vaikka totta onkin, että tästä\ntoiminnasta joskus muodostui taloudellista etua tuottava ammatti\nja että muutamat sotavankien oppaat vaativat sangen korkeita\nkuljetuspalkkoja, niin emme kuitenkaan saa aliarvioida tätäkään\nsekä vaarojen että vastusten alaista, uljuutta ja neuvokkuutta\nkysyvää työtä. Sillä joka tapauksessa kotimaahansa onnellisesti\npäässeet pakolaiset tunsivat syvää kiitollisuutta niitä Suomen\nmiehiä kohtaan, jotka olivat heitä auttaneet, ja saksalaiset\nviranomaiset kiinnittivät suurta huomiota tähänkin ihmisystävyyteen\npohjautuvaan avustuksen muotoon. Mehän olimme tämän suhteellisen\npienen palveluksen samoin kuin n.s. tiedustelutoiminnankin kautta\nikäänkuin Saksan liittolaisia jääkäripataljoonan ollessa niinkuin\nkorkea vuorenhuippu tahi meren myrskyjen keskellä seisova tulitorni,\nmajakka, joka osoitti sen tien ja suunnan, mitä Suomen kansa tahtoi\nja uskalsi kulkea.\n\nSotavankien avustaminen oli siis isänmaamme palvelemista, sillä\nsen johdosta saavutettu Saksan myötätunto merkitsi itsenäisyytemme\nluomistyössä verraten paljon.\n\nNiskala rupesi toimimaan heinäkuussa 1915, jolloin saksalaisia\nsotavankeja tuotiin Kannanlahteen Muurmannin-radan rakennustöihin.\nNämä sotavangit oli oikeastaan ensin tuotu Siperiasta Arkangeliin,\nmistä ne Arkangelin kuvernöörin henkilökohtaisen vastuun ja\nsilmälläpidon alaisina kuljetettiin laivalla Kannanlahteen.\nEnsimmäinen joukko, yhteensä 120 miestä, saapui sinne heinäkuun\n1. p:nä 1915. Ne olivat pääasiallisesti tshekkoslovakkeja ja\nunkarilaisia. Niskala on kertonut, ettei olisi voinut olla niin\nsydämetöntä suomalaista, joka, nähtyään tämän sekä asuntoon ja\nvaatteisiin että ruokaan nähden perin kurjan joukon, ei olisi ollut\nvalmis näitä sotavankeja auttamaan. Ainoa eheä vaatekappale heillä\noli lakki, muut vaatteet olivat aivan repaleiset ja kengät rikki.\nRuokana heillä oli limppua ja suolaa, ja veden he saivat itse\nhankkia. He asuivat lautaparakeissa, joissa maakamara oli lattiana.\n-- Ensimmäisen transportin jälkeen tuotiin Kannanlahteen sotavankeja\nyhä lisää, niin että niitä sittemmin oli siellä useita tuhansia.\n\nNiskala otti viedäkseen Kannanlahteen karttoja[105] ja neuvoakseen\nsiellä sotavangeille Lapin poikki johtavia teitä, varsinkin niitä,\njotka kulkivat Savukosken ja Martinkylän kautta. Se saksalainen\nsotamies, jolle Niskala antoi kartat, kehoitti tätä olemaan toisiin\nnähden varovainen, sillä ne olivat, kuten sanottu, enimmäkseen\ntshekkoslovakkeja, siis niinsanoaksemme \"puoliryssiä\".\n\nTällä ensimmäisellä menomatkallaan Niskala noudatti reittiä Rovaniemi\n--Kuusamo--Paanajärvi--Soukelo--Kanasenkylä--Näsö --Kannanlahti.\nPaitsi saksalaisten sotavankien auttamista, kuului hänen\ntehtäviinsä käydä Muurmannin radan varrella selvittämässä eräästä\njauhotransportista aiheutunutta juttua. Hän oli nimittäin\nottanut huoltaakseen erään jauhomäärän kuljetuksen Rovaniemeltä\nKannanlahteen, mutta kun ihmiset Kuolajärvellä olivat olleet\nnälkäkuoleman partaalla, oli hän luovuttanut suurimman osan jauhoista\nheille.[106]\n\nToisen matkansa hän suoritti noudattamalla reittiä Pietari--Vologda\n--Arkangeli--Kannanlahti palaten takaisin Kuolajärven kautta.\nPäätarkoituksena hänellä oli silloinkin viedä karttoja ja tietoja\nsaksalaisille sotavangeille. Tämän käyntinsä hän naamioi siten, että\noli tiedustelevinaan urakoita.\n\nTavatessaan Kannanlahdessa suomalaisia työmiehiä hän neuvoi näitä\nsaksalaisten yhteyteen kehoittaen heitä opastamaan sotavankeja\nRuotsin rajalle. Erään pakolaisjoukon johdattikin sitten muuan\nGollhert-niminen tukkimies, joka lähti itsekin Saksaan, nim.\nLockstedtiin.\n\nTultuaan Kannanlahteen toisen kerran Niskala sai tietää, että jo 32\nsaksalaista oli karannut.\n\nNiskala kävi joulukuussa 1915 vielä kolmannenkin kerran\nKannanlahdessa suorittaen tällöin matkan hevosella Rovaniemeltä\nedestakaisin, tekosyynä taaskin liikeasiat ja työmahdollisuudet,\nmutta päätarkoituksena karttojen vienti ja saksalaisten neuvonta.\n\nKun Niskala oli päässyt takaisin Rovaniemelle, tuli jo viisi rohkeata\nsaksalaista hänen luokseen. Niskala puuhasi heille hevoset päättäen\nitse lähteä kyytiin. Mutta hevosia odoteltaessa saksalaiset menivät\nPalokunnantalolla pidettäviin Tapaninpäivän tanssiaisiin eivätkä\nvälittäneet, vaikka Niskala heitä kielteli peloitellen siellä\nolevilla venäläisillä. Saksalaiset tanssivat syrjäkylien jätkien\ntavoin keskenään, eikä kukaan heitä huomannut. Kun hevoset sitten\nsaapuivat, ilmoitti Niskala tästä tanssijoille, ja niin lähdettiin.\nMatka suoritettiin Taipaleen kylän eli Kivijärven ja Narkauksen\nkautta Nuuppaalle ja sieltä Simojoki-vartta pitkin Kallion\nsahalle[107] sahanhoitaja A. V. Lehmuskallion luo. Sieltä saksalaiset\nmenivät hevosilla Pohjanlahden yli. Niskala seurasi miehiä vain\nTaipaleen kylään asti.\n\nMyös värvärinä Niskala toimi, kuten jo mainitsimme. Omia ja toisten\nvärväämiä hän lähetti Saksaan 10-15 miestä, joista enin osa saapui\nLockstedtiin tammikuun alkupuolella 1916. Hänen ja Rossanderin\npoikamiesasunnossa jääkärit olivat aina tervetulleita vieraita saaden\nymmärtämystä ja suojaa.\n\nNiskala palveli jääkäriliikettä muutenkin, missä vain saattoi. Niinpä\nhän kerrankin vei Kemiin tärkeän tiedotuksen, joka koski kuvernööri\naf Enehjelmin jääkäreitä vastaan suuntaamia toimenpiteitä. Kun Enehjelm\nnäet oli Tornion kaupungin rajavartioston päälliköltä saanut\ntiedon, että joukko jääkäreitä[108] oli Ruotsin Matarengista\nkäsin kulkenut rajan yli Ylitorniolle, niin hän kutsui pohjoisten\npaikkakuntien nimismiehiä, m.m. Kuolajärven nimismiehen Väinö\nVanhalan, Ouluun kehoittaen näitä tarkoin pitämään \"kulkijoita\"\nsilmällä. Palatessaan Oulusta Vanhala poikkesi Rovaniemelle kertoen\nasian Niskalalle siinä mielessä, että tämä tiedoittaisi Kemiin\nkuvernöörin erikoisesti varustautuneen kysymyksessäolevia jääkäreitä\nvastaan. Tämän tiedon saattaminen Kemiin olikin Niskalan viimeisiä\ntällaisia toimia.\n\nNäissä puuhissa kului aika joulukuun 6. päivään 1916.\n\nNiskala oli jo kauan aavistanut, että häntä pidettiin silmällä.\nEksyttääkseen vaanivaa vihollista hän piti asuntoa kolmessa eri\npaikassa. Kovin rauhattomaksi kävi tietenkin ajan oloon tällainen\nelämä. Ei saanut Niskala -- niinkuin eivät monet muutkaan\njääkäriliikkeen vuosina toimivat -- silmäänsä tuota kadehdittua\nporvarin-unta eikä voinut myöskään työmiehen tavalla levollisesti\nkuorsata. Makuulle laskeutuessaan hän joka ilta mietti mielessään:\n\"Tulevatkohan ne jo tänä yönä!\" Ja silloin hiipi sydämeen katkera\nviha, viha niitä omia kansalaisia kohtaan, jotka perkeleelliseksi\nammatikseen toimivat perivihollisen kätyreinä urkkien ja ilmiantaen\nniitä, jotka isänmaan itsenäisyyden saavuttamiseksi olivat valmiit\nhenkensäkin uhraamaan.\n\nNäissä mietteissä Niskala, kuten usein ennenkin, valvoi vuoteessaan\naamuyöllä joulukuun 6. p:nä 1916. Silloin yht'äkkiä koputettiin hänen\nikkunaansa.\n\nNiskala nousi vuoteeltaan arvaten heti, mistä oli kysymys. Hänellä\noli pöydällä täydessä kunnossa kaksi pistoolia, mauser ja browninki.\nHän mietti hetkisen. Puutarhaan päin oleva ikkuna oli vara-aukko,\njosta Niskala oli suunnitellut vaaran tullen pakenevansa. Hän meni sen\nluo, mutta huomasi sen takana sotamiehen painetti pystyssä; ja\npihanpuoleisen ikkunan takana oli muita kiinniottajia.[109] Silloin\nhän käsitti, että pako oli mahdoton.\n\nMutta minne hän piilottaisi pistoolinsa, jotka löydettyinä tietysti\ntodistaisivat hänen \"rikollisuutensa!\"\n\nKuului toinen koputus. Kun ikkunan kierrekaihtimet olivat alhaalla,\nei ulkoa voinut nähdä sisälle. Tehden nopean päätöksen Niskala\ntyönsi pistoolit toisen pöydän alla olevien käytettyjen vaatteiden\nsuojaan.\n\nSitten hän meni avaamaan kysyen kuitenkin ensin:\n\n\"Mitä asiaa?\"\n\n\"Kotitarkastusta pitämään!\" sopersi suomalaisen poliisin ääni ulkoa.\n\nNiskala avasi oven, jolloin muuan santarmi sulki hänet heti\nsyleilyynsä tutkien taskut.\n\nYövieraita olikin lujasti: Santarmiupseeri, 3 santarmia, 6\nsotamiestä sekä suomalainen poliisi, siis yhteensä 11 miestä.\n\nNiskalan asunto tutkittiin perinpohjin. Kaikki paperit otettiin\nmukaan, mutta pöydän alla olevia vaatteita ei -- ihme kyllä --\nhuomattu penkoa. Niskala selitettiin pidätetyksi sekä vietiin ensin\nläheiseen kasarmiin ja sieltä -- puolta tuntia ennen junan lähtöä,\njottei herätettäisi huomiota -- rautatievaunuun.\n\nJunamatkalla upseeri ja yksi santarmi erosivat Tornioon, mutta\nkaksi santarmia jäi saattamaan ja vartioimaan vankia. Kun Niskala\ntiedusteli, minne hänet vietäisiin -- Pietariinko vai Helsinkiin,\nniin santarmit eivät sanoneet sitä tietävänsä, ennenkuin vasta\nRiihimäellä.\n\nMainittakoon, ettei Niskalaa matkalla pidetty raudoissa.\n\nRiihimäellä kuului lyhyt komennus: \"Helsinkiin!\"\n\nHelsingin asemalta Niskala vietiin santarmihallitukseen, tuohon\ntunnettuun Albertinkadun 25:nteen. Siellä hänet pantiin eri\nhuoneeseen, jonne hetken perästä hyökkäsi pulska upseeri Tuntzelman\nvon Adlerflug. Katsoen Niskalaa tiukasti silmiin hän ryhtyi tätä\nkiukkuisesti haukkumaan ja manaamaan kysyen aina välillä:\n\n\"Kuinka monta kertaa poronnahkaa on myyty?\"\n\nTämän jälkeen tuli huoneeseen muuan santarmivääpeli, joka pani\nNiskalalle sekä jalka- että käsiraudat. Sitten -- rautojen kolkosti\nkalistessa -- portaita alas, autoon ja Katajanokalle!\n\nKatajanokalla häneltä otettiin raudat heti pois. Seurasi sitten pitkä\nodotus -- kahteen viikkoon ei halaistua sanaa. Ja tämän jälkeen\nvihdoin muodollinen tutkinto -- tulkkina eräs Hosiainoff --: Kuka on\nja mistä? Onko värvännyt nuorukaisia Saksaan? J.n.e. Niskala tietysti\nkielsi kaiken jyrkästi.\n\nMeni jälleen kokonainen kuukausi -- eikä taaskaan halaistua sanaa.\n\nMutta sitten tuli eräänä yönä tiukka tutkinto, jota kesti klo\n1/2 11:sta klo 4:ään aamulla. Niskalaa syytettiin siitä, että\nhän oli värvännyt nuorukaisia Saksaan, auttanut sotavankeja\nkarkaamaan ja harjoittanut vakoilua. Tällä kertaa oli tulkkina eräs\nhämeenlinnalainen kauppiaanpoika -- oikein hyvä mies. Kun upseeri\nlöi sapelilla pöytään sanoen: \"Teidän asianne on selvä, ja Teidät\nhirtetään huomenna, mutta toisten roistojen kiinni saamiseksi Teitä\nvielä tutkitaan!\" niin tulkki suomensi tämän kaiken, mutta lisäsi\nyhteen menoon: \"Älkää olko millännekään, se vain peloittelee!\"\n\nSitten pidettiin useita lyhyitä tutkintoja ja myös jokunen pitempikin\nkuulustelu. Santarmit olivat m.m. saaneet selville, että Niskala\noli kirjoittanut eräälle oululaiselle, varatuomari Antti Seppäselle\nkirjeen, jossa oli sanottu m.m. näin: \"En ole tällä kertaa\ntilaisuudessa lähettämään sitä sovittua rahamäärää, sillä Unander\nHaaparannalla on Saksan konsuli eikä pääse Suomeen tuomaan minulle\nrahoja enkä minä pääse Ruotsiin.\" Kirje koski todellista liikeasiaa,\nmutta tutkijain mielestä oli erittäin raskauttavaa, että Niskala näin\noli ollut tekemisissä Saksan konsulin kanssa.\n\nTutkinto lykkäytyi taas toistaiseksi, sillä paperit kiertelivät\nRuotsissa ja ties missä.\n\nJa sitten tuli vallankumous.\n\nSenaatin varapuheenjohtajan Pehr Svinhufvudin toimesta Katajanokalla\nsäilytetyt vangit monien neuvottelujen jälkeen vihdoin vapautettiin,\nja niin Niskalakin pääsi vapaaksi pitkänäperjantaina huhtikuun 6.\np:nä 1917.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo pelkkä tieto siitä, että näillä pohjan perillä seurattiin\nSuomen nuorten miesten päättäviä, rohkeita askeleita suurella\nmyötämielisyydellä ja onnistumisen siunauksin, oli omansa heitä\nrohkaisemaan, kohottamaan ja tukemaan.\n\nMyöskin Rovaniemeltä värvättyjen jääkärien lukumäärä -- 17 -- oli\nmelkoinen todistaen sekin tämän seudun väestöstä hyvää.\n\nNiinkuin pohjolan kirkkaat talviyöt roihuavine revontulineen, niin\noli Rovaniemikin korkealle kohoava valosoihtu, joka uskollisesti\nvalaisi jääkärin pimeätä ja vaaroja täynnä olevaa polkua.\n\n\n\n\nTOIMINTAA TORNIONJOEN LAAKSOSSA RAJAN MOLEMMIN PUOLIN.\n\n\n    Vaarat virkkaa, rannat raikuu:\n    Vieras valta täältä pois!\n\n                      A. Oksanen.\n\n\n\nHaaparannan etappi.\n\n\nOli varsin luonnollista, ettei Saksaan-menijöitä, kun heidät kerran\noli opastettu Ruotsin puolelle, voitu jättää siellä oman onnensa\nnojaan, ominneuvoin hapuilemaan ja itse huolehtimaan matkansa\njatkamisesta, sillä monet olivat ne vaarat, jotka vieraassa,\njoskin jääkäriliikkeelle yleensä myötämielisessä maassa uhkasivat\nsuuressa maailmassa liikkumaan tottumattomia ja ruotsinkieltä\ntaitamattomia poikiamme, varsinkin niitä, jotka olivat lähteneet\npitkälle matkallensa maalaisoloista. Puhumattakaan tavallisista\nmatkatoimenpiteiden hankaluuksista oli esim. Saksaan-menijäin\nmatkarahojen jako erikoisesti järjestettävä, sillä, kuten tiedämme,\nne suoritettiin kahdessa osassa, Suomessa maamme läpikulkua varten\nmarkoissa ja Ruotsissa edelleenmatkustamista varten Ruotsin\nkruunuissa. Kun näet kiinnijoutumisen vaara Suomen puolella oli hyvin\nsuuri, ei olisi ollut viisasta antaa pojille mukaan koko tarvittavaa\nrahaerää eikä myöskään vierasta rahaa, sillä mahdollisesti\npidätettäessä rahan runsaus ja varsinkin vieras raha olisi\nilmeisesti todistanut heitä vastaan, ja heikot luonteet olisivat\nvoineet muutenkin joutua kiusauksiin. Jos taas kaikki matkarahat\nolisi annettu Suomen rahassa, olisi ne tietenkin Ruotsissa pitänyt\nvaihtaa kruunuihin, mutta sitenhän miehemme olisivat heti ilmaisseet\nitsensä, mikä ei kuitenkaan olisi ollut suotavaa. On nim. huomattava,\nettä meikäläisten täytyi jo Ruotsin puolueettomuudenkin takia myös\nsiellä tarkoin salata matkansa päämäärä ja se mistä olivat kotoisin.\nSitäpaitsi Haaparannalla ja yleensä Ruotsissa aivan vilisi venäläisiä\nurkkijoita, jotka monin keinoin olisivat voineet tottumattomia ja\nusein yksinkertaisia poikiamme houkutella harhateille. Myöskin\noli ruotsalaisen rajavartioston ja Ruotsin viranomaisten kanssa\nvälttämättömät selvitykset suoritettava notkeasti ja nopeasti.\n\nSaksalainen, värväystä ja miestenkuljetusta varten Tukholmaan\nperustettu toimisto oivalsi hyvin nuorten miestemme vaikeudet\nja järjesti tämän tähden Haaparannalle miesten vastaanottoa ja\nlähettämistä varten alatoimiston.[110] Mutta voidaksemme ymmärtää\nHaaparannalla suoritetun etappityön haarautumia meidän täytyy\nlyhyesti tutustua Tukholman saksalaiseen etappitoimintaan sekä niihin\netappijohdon suomalaistuttamista tarkoittaviin ponnistuksiin, joihin\nKai Donner rohkeasti ryhtyi.\n\nKoska jääkäripataljoona, niin puhtaasti suomalainen yritys kuin se\nolikin, oli saksalaisen sotilasjohdon alainen ja rahoitettiin Saksan\nvaltakunnan varoilla,[111] katsoivat Saksan sotilasviranomaiset\nluonnolliseksi, jopa välttämättömäksi, että joku saksalainen\nupseeri lähetettäisiin Tukholmaan kysymyksessäolevaa etappia\njohtamaan. Tämän upseerin tehtävänä oli järjestää Suomesta tulevien\nmiesten vastaanotto sekä huolehtia heidän ohjaamisestansa Ruotsin\nläpi Lockstedtiin ja heidän matkakustannustensa rahoittamisesta\nRuotsissa. Ensimmäiseksi etappipäälliköksi määrättiin luutnantti\n_Schues_, etevä ja jo ennestään Suomen oloihin perehtynyt mies.\nHän saapui Berliinistä Tukholmaan syyskuun 1. p:nä 1915 tuoden\nmukanaan sen virallisen tiedonannon, että Lockstedtin joukko oli\npäätetty laajentaa aina 2000:n miehen vahvuiseksi.[112] -- Mutta yhtä\nluonnollista oli, että tähän saksalaisten johtamaan Tukholman\netappitoimistoon kiinnitettäisiin myös puhtaasti suomalaisia voimia. Ja\ntässä tarkoituksessa komennettiin etappitoimistoon maisteri _Almar\nFabritius_. Hän oli parhaimpia ja rohkeimpia vanhemman polven\naktivisteja, mies, joka jo siihen mennessä oli paljon tehnyt\njääkäriliikkeen hyväksi. Fabritius oli muuten pfadfindereistä vanhin.\nMe voimmekin sanoa, että Fabritiuksesta tuli saksalaisen etappijohdon\ntukipylväs. Niinpä hän laati koko sen värväyssuunnitelman, joka\nsyyskuun alussa lähetettiin ylioppilaskomitean käytettäväksi.\n\nAlussa jääkäriliikkeen väsymätön huoltaja, tohtori _Herman Gummeruskin_\notti osaa Tukholman etappitoimiston työhön.\n\nKun värväys ja miesten lähettäminen jääkäripataljoonan päällikön,\nmajuri Bayerin mielestä kävi liian hitaasti, lähetti hän lokakuun\npuolivälissä 1915 kapteeni Heldtin Tukholmaan ottamaan selkoa tuon\nhitauden syistä. Saksalaiset samoin kuin Tukholman suomalaiset\naktivistitkaan eivät näet täysin tajunneet värväystyön äärettömiä\nvaikeuksia. Kapteeni Heldt tuli sitten Tukholman etapin päälliköksi\nSchuesin sijalle, ja hänen nimensä mukaan ruvettiin sikäläistä\netappitoimistoa jääkärien kesken sanomaan \"Heldtin konttoriksi\".\n\nMyöskin _Kai Donner_, joka kesäkuun 8. p:n 1916 raskaan, erämaiden\nhalki suoritetun paon jälkeen oli siirtynyt Ruotsiin, tuli Tukholman\netapin historiassa näyttelemään huomattavaa osaa. A.K:n toivomuksen\nmukaan hän toimi siellä A.K:n asiamiehenä ja edustajana. Joskin\nDonner kuului myös Tukholman delegatinoon, työskenteli hän kuitenkin\nkaksivuotisen sielläolonsa ajan enimmäkseen yksin. A.K:n jäsenenä\ntoimiessaan hän oli, niinkuin muutkin A.K:n jäsenet ja Suomessa\ntoimivat aktivistit yleensä, vakavasti kiinnittänyt huomionsa\nvarsinkin kahteen seikkaan. Näistä toinen oli se, että yhteys\nSuomen aktivistien ja ulkomailla toimivien itsenäisyysmiesten,\nsemminkin Tukholman delegation välillä oli hyvin puutteellinen, mikä\naiheutti suurelle asialle paljon haittaa. Toinen seikka taasen oli\nse yhä selvemmäksi käynyt tosiasia, ettei saksalainen etappijohto\nSuomen oloille vieraana ollut eikä voinutkaan olla, erinomaisesta\navustajastaan huolimatta, tilanteen tasalla.\n\nHeti Tukholmaan tulonsa jälkeen Donner ryhtyi suunnittelemaan\nsellaista Ruotsissa toimivaa etappia, joka riippumattomana\nsaksalaisten ylläpitämästä etapista voisi hoitaa sekä yhteyttä\nSuomen kanssa että kaikkia muitakin ilmeneviä asioita niin Saksaan\nkuin Suomeenkin päin ja myös Ruotsissa.[113] Mistä tässä oli\nkysymys, selviää parhaiten siitä jääkärietappien järjestämistä\nkoskevasta esityksestä, jonka Donner elokuun 8. p:nä 1916 teki\nkapteeni Heldtille. Donner esitti suoraan, että etapin johdonkin\npitäisi joutua suomalaisten käsiin ja että se aineellisestikin olisi\nsuomalainen yritys siten, että A.K. suorittaisi kaikki etapista\njohtuvat kustannukset. Tämän ehdotuksen hyväksyivät sekä A.K.\nettä Tukholman suomalainen delegatio. Mutta saksalaiset pelkäsivät\netapin suomalaisten käsissä sotilaallisesti epäonnistuvan, kun taas\nsuomalaiset olivat sitä mieltä, ettei se saksalaisten komentamana\nvastaisi tarkoitustaan. Tulokseksi saatiin kompromissi; päätettiin,\nettä etappi toimisi molempien puolien tarkastuksen alaisena.\n\nKun kapteeni Heldt erinäisistä syistä alkupuolella vuotta 1917\nkarkoitettiin Ruotsista ja kun tohtori Smidt silloin virallisesti\ntuli saksalaisten edustajaksi Tukholmaan, muuttui etapin johtokin\nsuomalaiseksi joutuen Kai Donnerin käsiin. Näin myös etapilla\ntoimivat jääkärit tulivat suomalaisen etappijohdon alaisiksi.\nTohtori Smidt oli muuten harvinaisen ymmärtäväinen mies, joka antoi\nsuomalaisten vapaasti toimia -- sekaantumatta mihinkään -- uskoen\nheille erinomaisen tärkeitäkin tehtäviä.\n\nTukholman etappitoimiston Haaparannalle järjestämän alatoimiston\nsaksalaiseksi valvojaksi ja toiminnan rahoittajaksi komennettiin\nSuomessa aikaisemmin liikealalla toiminut ruotsin- ja\nsuomenkielentaitoinen saksalaissyntyinen johtaja _Wilhelm Dahm_[114]\nHän siirtyi Uumajan etappitoimistosta Haaparannalle syys- ja\nlokakuun vaihteessa 1915 ja käyttäen salanimeä \"Dahlen\" hän\ntoimi koko ajan sikäläisten etappijääkärien yhteydessä; nämä itse\nasiassa suorittivat varsinaisen etappityön. Myöskin edellisen veli,\nniinikään Suomen oloihin perehtynyt _Richard Dahm_ komennettiin\nlänsirintamalta Ruotsiin. Hän saapui suoraan Haaparannalle lokakuun\nlopulla 1915, mutta siirrettiin jo joulukuun puolivälissä Tukholman\netappitoimistoon,[115] jotavastoin Wilhelm Dahm toimi Haaparannalla\naina huhtikuuhun asti 1917. Molemmat Dahmit, samoin kuin heidän\nvanhin veljensä _E. Dahm_, joka joulusta 1915 lähtien oli saksalaisen\ntiedustelutoiminnan tehtävissä Haaparannalla, olivat Suomen asian\nlämpimiä kannattajia. Dahmit olivat reippaita miehiä, jotka hyvin\ntulivat toimeen suomalaisten etappimiesten kanssa.\n\n_Tukholman etappitoimiston edustajat ja Haaparannalle komennetut\netappijääkärit muodostivat tuon jääkäriliikkeen aikana\nniin kuuluisaksi tulleen, saksalaisen etappijohdon alaisen\n\"Halkokonttori\"._\n\nSaadakseen Tukholman etappitoiminnassa aikaan niitä parannuksia,\njoista oli puhe, Kai Donner ryhtyi etsimään Haaparannalle omaa\nasiamiestä, jonka avulla ensinnäkin Tukholman ja Helsingin välinen\npostiyhteys saataisiin säännölliseksi.[116]\n\nTällaiseksi asiamieheksi Donnerin onnistuikin saada erinomainen\nmies, Kemin etapin historiasta jo entuudestaan tuntemamme insinööri\n_Konstu Pietilä_, joka tällöin pakolaisena oleili Haaparannalla. Ja\nsamassa suhteessa kuin Donner Tukholmassa pääsi vaikuttamaan n.s.\n\"Heldtin konttorin\" asioihin, kasvoi myös hänen asiamiehensä Pietilän\nvaikutusvalta Haaparannan \"Halkokonttorissa\", niin että Wilhelm Dahm\nja Pietilä johtivat sittemmin yhteisesti etappityötä Haaparannalla\nja Tornionjoki-laaksossa. Insinööri Pietilä hoitikin harvinaisella\ntunnollisuudella ja uhrautuvalla alttiudella etappia koskevia asioita\nkuolemaansa saakka (10.1.1918).\n\nKemin kautta ja Tornionjoki-varresta rajan yli tulleiden\nSaksaan-pyrkijäin oli saavuttava ilmoittautumaan \"Halkokonttoriin\",\njoka järjesti miestemme jatkomatkan ostaen piletit ja antaen heille\nruokarahat.\n\n\"Halkokonttorin\" täytyi myös kovin kourin tarttua niihin\nkeinottelijoihin, jotka Suomessa värväyttivät itsensä saaden sitten\nsekä täällä että Ruotsissa matkarahat, mutta jotka palasivatkin\nensi tilassa Ruotsista takaisin. Kun näitä tällaisia rupesi\nilmestymään yhä enemmän, niin \"Halkokonttori\" ryhtyi m.m. sellaiseen\ntoimenpiteeseen, että joku etappijääkäri lähetettiin viemään\nSaksaan-menijöitä halki koko Ruotsin. Tämä toimenpide oli sitäkin\nvälttämättömämpi, kun kysymyksessäolevat keinottelijat saattoivat\nilmiantaa värvärinsä, kuvata tuloreittinsä j.n.e.\n\nEnsimmäiset Haaparannalla toimineet etappijääkärit olivat\n_K. H. Kekoni_ ja _V. E. Tuompo_[117], molemmat luokka- ja\nylioppilastovereita sekä kumpikin pfadfindereitä.\n\nKesäkuussa 1915 he olivat lähteneet Lockstedtista Suomeen alkuaan\ntiedustelutoimi silmämääränään. Viivyttyään matkalla Berlinissä\nparisen viikkoa jääkärimme saapuivat heinäkuun puolivälissä\nHaaparannalle. Siellä he heti joutuivat yhteyteen torniolaisten\naktivistien kanssa, joista eritoten mainitsemme Eero Kuussaaren\n(Heickell), Toivo Rautavuoman (Jernstedt) ja kansanopistonjohtaja\nJ. E. Tuompon ynnä veljekset Yrjö Paaden ja Paavo Hällin.\nRautavuoma oli jo hankkinut heille tarvittavat paperit, passit y.m.\njärjestäen muutenkin heidän matkansa. Mutta juuri kun he olivat\nlähtemässä, he saivat tohtori _Herman Gummerukselta_ sähkösanoman,\njoka sisälsi käskyn jäädä Haaparannalle odottamaan lähempiä\nmääräyksiä. Tätä noudattaen jääkärimme vuokrasivat itselleen pienen\nhuoneen Vestergatanin 74:nen yläkerrasta. Huone oli tuon kuuluisan\n\"Halkokonttorin\" alku.\n\nEtappijääkärien ensimmäisenä työnä oli hakea yhteyksiä myös\nruotsalaisten viranomaisten kanssa.\n\nRuotsin yleisesikunnassa palveleva rajavartioston päällikkö\nmajuri _Edgard Ruthberg_[118] oli ensimmäinen ruotsalainen\nviranomainen, jonka kanssa he joutuivat tekemisiin. Tämä mies oli\nlämmin Suomen-ystävä, joka sitten tehokkaasti tuki aktivistiemme\nPohjois-Ruotsissa suorittamaa työtä. Samoin Kunink. Majestm\nKäskynhaltian uskottu, majuri _Gustaf R. Hårleman_ (nykyjään\neversti ja Tukholman poliisimestari) ymmärsi Suomen vapausliikkeen\nmerkityksen osaten näin ollen oikealla tavalla suhtautua\naktivistiemme ja etappijääkäreitten toimintaan.\n\nKesän 1915 kuluessa liike Haaparannalla oli luonnollisesti\nhyvin vähäistä -- pääasiallisesti vain joku Saksasta palannut\njääkäri pyrki rajan yli -- joten etappijääkärimme tällöin\nharjoittivat etupäässä tiedustelutoimintaa. Syyskuussa, kun\ntieto jääkäripataljoonan perustamisesta oli tullut tunnetuksi,\nSaksaan-pyrkijöitä jo alkoi ilmestyä, mutta oikeastaan vasta\nlokakuussa niitä rupesi tulemaan enemmän.\n\nSyyskuussa 1915 Kekoni ja Tuompo siirtyivät käytännöllisistä syistä\nHaaparannan ulkopuolelle, erääseen pieneen Kuusilahti-nimiseen[119]\nkesä-asuntoon, Tornionjoen alajuoksun varrelle. Sen vastapäätä\nolevasta Suomen-puolen Hellälästä suuntautui näet avoveden aikana\nylikulkuliike juuri tälle kohdalle ja Kuusilahdesta käsin voitiin\nmyös paremmin pitää silmällä ruotsalaisia tullimiehiä, joiden\nvartiolinja huvilan lähettyvillä ulottui rantaan saakka.\n\nMyös jääkäri _Thomas Wolff_ oli lokakuun ajan etappijääkärinä\nHaaparannalla asuen Kekonin ja Tuompon kanssa Kuusilahdessa;\nsittemmin hänet komennettiin Uumajaan.\n\nLokakuun lopulla Kekoni asettui vakituisesti etappijääkäriksi\nRuotsin Karunkiin. Karungissa hän asui ensin majatalossa ja sittemmin\neräässä matkustajakodissa. Työtä hänellä oli yllin kyllin, sillä\nSaksaan menijöitä, jotka hän lähetti pitkälle matkalle suoraan\nKarungista, tuli paljon.\n\nMarraskuun lopussa 1915 Kekoni lähti Saksaan jääkäripataljoonaan.[120]\n\nKekonin siirryttyä Karunkiin Tuompo jäi alussa yksin hoitamaan\nHaaparannan etappia saaden kuitenkin jonkun ajan kuluttua avukseen\nmuutamia etappijääkäreitä, m.m. Villamon ja Rehnbäck'in. Mutta\njo tammikuun 8. p:nä 1916 Tuompokin palasi jääkäripataljoonaan.\nYhtämittaista tarmoa ja kestävyyttä kysyvää puuhaa oli etappijääkärin\nvastuunalainen toimi.\n\nHaaparannan etappijääkärit vaihtuivat tuon tuostakin. Heistä eritoten\nmainittakoon Uumajassa aikaisemmin toiminut jääkäri _Paul Wallenius_\n(salanimi \"Wejde\"), jonka toimikausi Haaparannalla oli verraten\npitkä. Hän oli peloton, iloinen ja suoraluontoinen mies sekä asiaan\nerittäin innostunut.[121]\n\nVaikkakin tarkoituksemme on ollut selostaa vain Haaparannalla\nsuoritettua etappityötä, olisi kuitenkin kuvauksemme jääkäriliikkeen\naikaisesta Haaparannasta vaillinainen, jos jättäisimme mainitsematta\nn.s. \"Hoitokomitean\" miesten puuhat, nimittäin rajalla liikkuvien\njääkärien y.m. tiedustelu- ja pommaritehtäviä koskevan toiminnan.\nTätä sangen tärkeätä jääkäriliikkeen haarautumaa edusti ensinnäkin\n\"_firma Hahnsson & Lund_\", jonka tekaistun toiminimen taakse\nkätkeytyi _Ragnar Heikelin_ (\"Hahnsson\"; \"Saylor\"; sittemmin\njääkärimajuri; hukkunut lentokoneessa Suomenlahteen) ja _Erik\nMalmbergin_ (\"Lund\"; nyk. jääkärieverstiluutnantti) varsin huomattava\nja taitava tiedustelutoiminta. Tämä \"firma\" toimi Tukholmassa olleen\nSaksan Yleisesikunnan tiedusteluosaston alaosastona, mutta sai\nkuitenkin itsenäisesti suunnitella ja järjestää työnsä. Sen toiminta\noli hyvin monipuolista laatua koskien sota-asiain tiedustelun kaikkia\naloja.[122] Tämän tiedustelutoimen pääkonttori oli Tukholmassa\nja sen johtajana maisteri J. W. Snellman. Saksan meriesikunnan\ntiedustelutoimintaa taas hoiti erittäin ansiokkaasti Eero Heickell\n(nyk. jääkärieverstiluutnantti Kuussaari) varsinkin Ruotsiin\npaettuaan, mutta osaksi jo Torniossa-olonsakin aikana.[123]\n\n\n\nHaaparannan majoituspaikat.\n\n\nPaitsi edellä selostamaamme etappitoiminnan taholta saatua niin\nsanoaksemme virallista avustamista, Saksaan-pyrkijät, jotka useinkin\nperin uupuneina tulivat Ruotsin puolelle, tarvitsivat tietysti myös\nkaton päänsä päälle sekä muutakin hoitoa ja hoivaa niin kauan kuin\nheidän oli pakko viipyä Haaparannalla tai yleensä Ruotsin puolella.\n\nSaksaan-menijät asuivat Haaparannalla Savukosken ja Dufvenbergin\nmatkustajakodeissa, Gunnaren majatalossa ja Filpuksen täysihoitolassa.\n\nSavukosken matkustajakoti sijaitsi Storgatanin (Iso kadun) 6:nnessa\naina heinäkuun 13. päivään 1917, jolloin se paloi. Sen omistivat\nSuomen Alatornion Laivaniemeltä kotoisinoleva Isak Savukoski ja\nhänen Haaparannalla syntynyt vaimonsa Maria Savukoski. Savukoski,\njoka käsitti Suomen isänmaaksensa, oli jääkäriliikkeelle hyvin\nlämmin. \"Soisin sydämestäni, että asia menisi läpi, mutta minua\npeloittaa, kun takana on vahva Venäjä\", lausui Savukoski kerran.\nTämän kirjoittajalle hän kertoi: \"Pojat uskoivat ja olivat varmat\nsiitä, että heidän asiansa onnistuu.\" -- Ja rouva Savukoski toimi\nuhrautuvasti miehensä rinnalla.\n\nSavukosken matkustajakoti oli -- varsinkin jääkäriliikkeen\nalkuaikoina -- Saksaan-menijäin päämajoituspaikka. Siellä oli heitä\nvarten aina varattu 4-5 huonetta. Monet sadat Suomen-pojat saivat\nsiellä perin ystävällisen vastaanoton. Savukoski piti myös huolta\npoikien turvallisuudesta. Armotta hän ajoi ulos kaikki kätyrit ja\nurkkijat. Toisinaan pojatkin puuttuivat tähän \"työhön\", jolloin\nSavukoski sanoi: \"Antakaa vain hyvä lähtö!\" -- Joskus saattoivat\npojat \"muistamattomuudessaan\" tehdä kaikenlaisia erehdyksiäkin,\nkuten \"hantaakien\" oikomisia[124] ja muuta sellaista, mutta heitä\nkoetettiin kärsiä, kun tiedettiin, että asia oli niin suuri.\n\nSavukosken matkustajakodissa asui myös ajoittain paljon suomalaisia\nmaanpakolaisia, kuten maanviljelijät Juho ja Nikolai Ekola, kauppias\nJ. E. Härmänen, maisteri Arvi Hällfors, viskaali Kaarlo Hällfors,\nisännöitsijä Jussi Salmela, metsänhoitaja A. A. Huovinen y.m.\n\nErikoisesti on mainittava talon toimelias palvelija _Anna Johansson_\n(kotoisin Matarengista), joka koko sydämensä innolla yhdessä hyvän\nisäntäväkensä kanssa piti huolta pojista palvellen ja suojellen\nheitä. Hän oli pulska ja väkevä tyttö, joka osasi pitää poikia\nkurissakin, milloin sellainen tuli kysymykseen. Niinikään hän oli\naina valmis kaikenlaisiin ylimääräisiinkin palveluksiin, kuten\ntiedustelumatkoihin ja viestinkuljetuksiin; Tornioon hän pääsi\nesteettömästi. Aina iloinen ja reipas Anna Johansson oli kaikkien\nSaksaan-lähteväin suosiossa, ja mielellään he häntä tottelivatkin,\nilman että hänen tarvitsi näyttää suuria voimiaan, joita pojat\nmonesti saivat ihmetellä.\n\nKiitollisessa muistossa jääkäriliikkeen-aikaiset suomalaiset vieraat\nsäilyttävät Savukosken matkustajakodin, sen hyvän isäntäväen ja kelpo\npalvelijan.\n\nMyöskin _Gunnaren majatalo_ (nyk. Centralhotellet) oli huomattava\nSaksaan-menevien majoituspaikka. Sen omistivat _Sigurd Gunnare_\nja hänen hauska, toimelias emäntänsä, rouva _Sofia Gunnare_.\nPihanpuoleisessa rakennuksenosassa oli suomalaisille luovutettu 3-4\nhuonetta; toisinaan koko rakennus. Insinööri Konstu Pietilä asui myös\nsiellä 1 1/2 vuotta huoneessa nro 2.\n\nGunnaren majatalon uskollista _Ädla_-nimistä palvelijaa Suomen pojat\nniinikään kiitollisina muistelevat.\n\n_Dufvenbergin matkustajakoti_ oli samaten Saksaan menevien paljon\nkäyttämä majapaikka. Se sijaitsi nimismies Lidströmin talossa\nPackhusgatanin (Pakkahuoneenkadun) 19:nnessä. Matkustajakodin\nomistivat faktori _Lars Erik Dufvenberg_ ja rouva _Anna Dufvenberg_.\nFaktori Dufvenberg oli jonkinlainen tukkityöjohtaja, Baltiska\nTrävaru Ab:n piiripäällikkö. Hän oli talvisin toiminut Suomessa noin\nkymmenkunta vuotta v:sta 1901 lähtien, joten häntä jo tämän takia\nSuomen asiat kiinnostivat.\n\nKun metsätöitä oli näihin aikoihin vähän, oli Dufvenberg koko usein\nkotosalla. Hän oli tietoinen ja lämmin jääkäriliikkeen ystävä auttaen\nmiehiämme paljon. Kun esim. etappitoimiin lähteviä jääkäreitä piti\nnaamioida tukkityöläisiksi ja niiden johtajiksi, niin hän antoi\nheille tärkeitä neuvoja toimittaen mittasakset, kirveet, liidut,\npuolittain täytetyt mittakirjat ja metsien arviotaulukot sekä monet\nmuut vaikeasti saatavat, ammattiin kuuluvat tuntomerkit.\n\nRouva Anna Dufvenberg taas oli harvinaisen helläsydäminen ja toimekas\nnainen. Niinpä esim. kun metsänhoitaja V. A. Lyytikäinen Weckströmin\npakoretken järjestelyjen tähden[125] oli kovassa pakkasessa\nhiihdellyt Ruotsin ulkosaaristossa useita päiviä ja sitten vihdoin\ntuli Dufvenbergiin perin kurjassa tilassa, niin rouva Dufvenberg,\nnähdessään miehen nääntyneet kasvonpiirteet, puhkesi itkuun. Niinkuin\noma äiti hän sitten puuhasi Lyytikäiselle ruokaa, vaatteita ja\nleposijan. Ja samaa lämminsydämisyyttä riitti kaikille muillekin\nSuomen pojille, joita heidän suojissaan oli useinkin 14-20 miestä\nsamalla kertaa.\n\nKun Saksaan-menijöitä varten oli ajoittain pysyväisesti vuokrattuna\n2-3 huonetta ja kun niissä majaili sellaista lakkaamatta vaihtuvaa\nväkeä, mikä ei tuntenut yön ja päivän välistä eroa, vaan oli aina\näärimmäisen kiireissään, innoissaan ja isossa äänessä, niin täytyy\ntodella ihmetellä, että matkustajakodin emäntä saattoi kuukaudesta\nkuukauteen hermostumatta kestää tätä menoa.\n\nTalon Suomesta kotoisinoleva palvelija Anna Svala oli hauska ja\nhyvä tyttö. Varmaankin Dufvenbergit olivat häntä innostaneet, sillä\naina ystävällisenä ja hyvätuulisena hän suoritti voimia kuluttavat\ntehtävänsä palvellessaan tuota aaltoilevaa, sotisopaan pukeutuvaa\nnuorukaisjoukkoa.\n\nDufvenbergin matkustajakotia Saksaan-menijät rupesivat käyttämään\nkevättalvella 1916, ja se palveli suomalaisia aina vapaussotaan\nsaakka.\n\nEmme suinkaan saa unohtaa Filpuksen täysihoitolaakaan, jossa\nSaksaan-menijät ja Suomen aktivistit alkoivat majailla jo syksyllä\n1915 ja vuoden 1916 alussa.\n\nSen hoitaja oli Ruotsin Ylitorniolta kotoisinoleva, selvää suomea\npuhuva neiti _Emmy Joki_ (nyk. naimisissa haaparantalaisen kauppiaan\nElov Öqvistin kanssa).\n\nTäysihoitolaan kuului 8 huonetta, jotka usein olivat tupaten täynnä\n\"alasmenijöitä\".\n\nSuuresti kiitollisina Suomen miehet muistelevat tätäkin viihtyisää,\nsuosittua tyyssijaa.\n\nNoin puoli kilometriä Haaparannalta länteen päin Nasuan kylässä oli\npienoinen talo, jonka omistivat _Juhani Karhusaari_ eli Björnholm\nja hänen vaimonsa rouva _Hulda Björnholm_. Heidän kotinsa ei ollut\nSaksaan-menevien sijoituspaikka, mutta sen sijaan siellä asui\ntäysihoitolaisina talvella ja keväällä 1916 useita Haaparannalla\ntoimivia etappijääkäreitä ja aktivisteja, kuten Paul Wallenius,\nLeonard Skarp, Georg Rehnbäck ja Eero Manninen sekä johtaja Wilhelm\nDahm, Amatus Johansson y.m. Dahm asui yksinään vinttikamarissa.\n\nNäillä jääkäreillä oli hevonenkin, jota etupäässä Skarp hoiti.\n\nBjörnholmien jääkäriliikkeen-aikaista taloa ei enää ole olemassa,\nsillä tuhoisa tulipalo hävitti sen juhannuspäivänä 1916, kuten\ntulipalon aikana otettu kuva osoittaa.\n\nJääkäreitä ja aktivisteja asui myös kalustetuissa vuokrahuoneissa\nsiellä täällä kaupungilla. Useimmat näistä kävivät syömässä Gunnaren\nmajatalossa.\n\nMainittava on vielä Haaparannan \"_Rannan hotelli_\", jossa\nläpikulkevat jääkärit ja Haaparannan etappiin kuuluvat miehet usein\nvierailivat. Sinne pääsivät vapaasti myös venäläisten palveluksessa\nolevat urkkijat, jotka monesti siellä saivat meikäläisten taholta\nsekä kuulla että \"tuntea\" kunniansa.\n\nHaaparanta muodostui jääkäriliikkeen aikana varsin huomattavaksi\nSuomessa toimivien etappien päätepisteeksi. Se oli Saksaan-pyrkivien\nmiestemme pitkän matkan ensimmäinen turvallinen pysähdyspaikka. Suuren\nilontunteen sytyttivät meren jäällä pimeässä kulkevien poikiemme\nsydämissä Haaparannan vilkkuvat tulet; ja sinne saavuttuaan heistä\ntuntui kuin olisi päästy raskaan painon alta. Saattoi taas vapaasti\nhengittää. Voimat tuntuivat kasvavan, riemu paisutti rintaa, ja\nvasta nyt he täysin ja syvästi ymmärsivät sen asian suuruuden,\njonka puolesta he olivat matkaan lähteneet ja jonka hyväksi he --\ntulevia sukupolvia ajatellen -- olivat valmiit uhraamaan elämänsä,\nkaikkensa. Suomessa he olivat kulkeneet kuin vihaisen isäntänsä piiskaa\nlymyävät koirat,[126] mutta nyt nousi voimakas, nuori vartalo\nsuoraksi, ja käsi puristui uhkaavasti nyrkkiin. He tunsivat oman\narvonsa; ja niinpä suuren maailman tapoihin ennestään tottumattomat,\nyksinkertaiset maalaisnuorukaisetkin liikkuivat Ruotsin hienoston\nlähettyvillä kuin kuninkaan-alut.\n\nJa ikäänkuin jäähyväisiksi kaikui poikiemme korviin Haaparannan\nmajoituspaikoissa selvä ja suloinen suomenkieli.[127] Tämäkin\nlämmitti ja sulatti sydäntä.\n\nMyös Ruotsin rajavartioston jääkäriliikettä kohtaan osoittama\nsuuri myötämielisyys ja ymmärtämys on kiitollisin mielin\ntunnustettava. Tuntuu muuten ilmeiseltä, että Tornionjoki-varteen\nsijoitetuille Ruotsin rajavartio-osastoille oli ylemmän päällystön\ntaholta annettu ohjeita, kuinka niiden oli suhtauduttava Suomen\nitsenäisyysliikkeeseen, sillä kaikissa Tornionjoki-laakson\nrajavartio-osastoissa kohdeltiin jääkäreitä ja suomalaisia\naktivisteja mitä moitteettomimmin.\n\n\n\nTornionjoen ylikulkupaikkojen järjestely.\n\n\nKun Kemin etappi tammikuun 6. päivänä 1916 oli lopullisesti katkaistu\nja Tornionkin etappi saman vuoden toukokuussa -- asiain pakosta --\nlopettanut varsinaisen toimintansa, siirtyi Oulusta ja Kajaanista\nkäsin ynnä muualtakin suuntautuva miestenkuljetus pääasiallisesti\nKemijoki-laakson etapeille, jotka sitten opastivat miehet edelleen\nTornionjoelle. Oli siis luonnollista, että Haaparannalla toimiva\netappijärjestö ryhtyi semminkin avoveden aikana 1916 erikoisesti\nhuolehtimaan siitä, että sopivia ylikulkupaikkoja saataisiin\njärjestymään pitkin Tornionjokea aina _Kolariin_ asti. Tosin Tervolan\nja Muurolan reiteillä oli jo määrätyt ylikulkupaikat Korpikylässä ja\nYlitorniolla, mutta niiden, vaikka ne edelleenkin pysyivät eniten\nkäytettyinä, ei kuitenkaan katsottu riittävän, kun Tornionjoki pitkin\npituuttaan veti Saksaan pyrkiviä nuoria miehiä ja sieltä Suomeen\nkomennettuja jääkäreitä puoleensa.\n\nUusien ylikulkupaikkojen toimeensaamisen ja ennen käytettyjen\nuudelleen järjestelyn sekä niiden ylimmän johdon Korpikylästä\npohjoiseen jätti Haaparannan etappijärjestö tunnetun värvärin,\nmetsänhoitaja _Viljo A. Lyytikäisen_ huoleksi. Hänhän oli, kuten\nmuistamme, huhtikuun 2. päivänä 1916 pakolaisena saapunut Ruotsiin.\n\nSyyskuun puolivälissä 1916 hän sai huomattavia auttajia, nim. kolme\njäyhää alahärmäläistä värväriä, joiden jo elokuun alussa oli täytynyt\njättää isänmaa. Nämä \"ylilautturin\" uskolliset apulaiset olivat\nmaanviljelijät, veljekset _Juho ja Nikolai Ekola_ ynnä kauppias\n_J. E. Härmänen_. Joulukuun alussa 1916 Ruotsiin paennut rohkea\naktivisti, metsänhoitaja _Antti Huovinen_ oli myöskin apuna, missä vain\nmiestä tarvittiin.\n\nLueteltuina Korpikylästä lähtien pohjoiseen päin olivat tunnetut ja\nkäytetyt ylikulkupaikat seuraavat:\n\n    1) Ojanperä -- Vuolikainen.\n    2) Niemi -- Alarova.\n    3) Alkkula.\n    4) Flygare -- Torakankorva.\n    5) Nivanniska.\n    6) Kauvosaari.\n    7) Niska.\n    8) Valkeakoski.\n    9) Pello.\n   10) Jarhoisten kylä.\n   11) Kelloniemi.\n\nKoska teoksessa \"Routaa ja rautaa I\" jo on laajasti tehty selkoa\nTornion etapin toiminta-alueeseen kuuluvista ylikulkupaikoista ja\nniiden kohdalla tapahtuneen ylikulun järjestämisestä, niin viittaamme\nvain mainittuun teokseen.\n\nKukkolankoski, Rautio -- Kankaanranta (edellinen Suomen, jälkimmäinen\nRuotsin puolella) ja Karunki olivat myös ylikulkupaikkoja, joita v:n\n1915 loppupuolella paljon käytettiin.\n\nYlimenopaikkoja valittaessa oli luonnollisesti otettava huomioon\nensiksikin se, että ne sijaitsivat reittien päätepisteiden\nläheisyydessä, ja toisekseen mahdollisuus saada luotettavia\nylikuljettajia. Mainittakoon myös, että ylimenopaikkojen järjestely\nkoski pääasiallisesti _avoveden aikaa_, sillä talvellahan pääsi joen\nyli mistä tahansa suksilla tai ajoneuvoilla, kun vain tiesi karttaa\nvenäläisiä vartiosotilaita ja niiden majoituspaikkoja. Luonnollisesti\nylikulkijoita talvellakin avustivat ne rohkeat jokivarren aktivistit,\njotka avoveden aikana ylikulkua välittivät.\n\nKorpikylässä oli kaksi erikoisen huomattavaa ylikulkupaikkaa, nim.\nOjanperä -- Vuolikainen ja Niemi -- Alarova, jota viimeksimainittua\nylimenijäin ja paikkakuntalaisten kesken usein sanottiin \"kahden\nkosken väliksi\", se kun näet sijaitsi Matkakosken ja Vuennon\nvälissä. Molemmat ylikulkupaikat järjestyivät jo syksyllä 1915\nTornion etapin johtajan Eero Heickellin (nyk. Kuussaan) toimesta\nsilloin, kun tämä lokakuun lopulla kävi järjestämässä Tervolan\netapin Tornionjoen-puoleisen pään. Tällöin jo Ojanperän väki suostui\npuoleltansa välittämään miestenkuljetusta yhdessä Ruotsin-puolen\nVuolikaisen isännän, _August Vuolikaisen_ kanssa. Samanaikaisesti\nmyös Tornion kaupungin metsänvartia _Wiljami Niemi_ lupautui\nopastamaan miehiä rajan yli Niemen talojen kohdalta ilmoittaen\nsamalla, että _Albert Lasun_ omistama Alarova Ruotsin puolella olisi\nerittäin sopiva vastaanottotalo.\n\nPalattuaan Tornioon Heickell ilmoitti näistä toimenpiteistään\nHaaparannalla oleville etappijääkäreille esittäen, että sieltä olisi\nlähetettävä etappimies Korpikylän Alarovalle. Tällöin etappijääkäri\n_Heikki Kekoni_ kävi järjestämässä asian, ja pari päivää myöhemmin\nsinne lähti jääkäri _Oiva Villamo_, joka marraskuun alussa meren\njäätyessä oli vapautunut Ruotsin Seittenkarin etappiasemalta.\n\nVillamo jäikin sitten 2-3 viikoksi vastaanottajaksi Alarovalle\nsiirtyen sen jälkeen joksikin aikaa etappijääkäriksi Haaparannalle.\nJuuri Kekonilta ja Villamolta Alarovan isäntä Albert Lasu sai täyden\nselvän Suomen miesten suurista hankkeista.\n\nPari päivää tämän järjestelyn jälkeen saapui ensimmäinen joukko, 13\nSaksaan-pyrkijää, Martimojärven Keskitalon pojan _Juho Alamartimon_\nopastamina. Ne Wiljami Niemi, jaettuaan miehet ensin pienempiin\nryhmiin, vei jäätä myöten ylitse opastaen Alarovalle.\n\nWiljami Niemi oli rohkea mies, mutta valitettavasti hänen täytyi\nverraten pian vetäytyä syrjään, sillä eräät tunnetut Suomen-puolen\ntullivartiat kävivät häntä tutkimassa ja ahdistamassa.\n\nYlipyrkijätkin olivat usein varomattomia kysellen maantiellä\njulkisesti Wiljami Niemen taloa, joten asia tuli paikkakunnalla liian\nyleisesti tunnetuksi. Ei Wiljami Niemi sittenkään tyyten lopettanut\ntoimintaa, vaan vielä kesällä 1916 hän saattoi miehiä yli, kävipä\nelokuussa 1916 ohjaamassa kahta metsään eksynyttä jääkäriä Palovaaran\ntielle.\n\nWiljamin jälkeen siirtyi ylikuljettamisen huolto tämän serkuille,\nveljeksille _Frans ja August Niemelle_, jotka erittäin päättävästi\nryhtyivät tähän tärkeään tehtävään jo marraskuussa 1915. Myöskin\nWiljamin ynnä Fransin ja Augustin serkku _Kalle Niemi_ toimi joskus\nkuljettajana, kun Saksaan-menijöitä osui tulemaan taloon.\nPerheellisenä miehenä hän kuitenkin oli hyvin varovainen.\n\nFransin ja Augustin isäkin, maanviljelijä ja suutari Emanuel Niemi\nkuljetti miehiä, silloin kun tarvittiin, vaikk'ei hän ollutkaan\nasian ytimestä täysin tietoinen. Hänelle ei näet katsottu voitavan\npaljastaa salaisuutta sellaisenaan, jottei vanhus poikiensa\nvaarallista ammattia liiaksi säikähtäisi.\n\nKun Lyytikäinen huhtikuun puolivälissä 1916 oli saanut huolekseen\nylikulkupaikkojen järjestelyn ja ylimmän johdon, niin hän toukokuun\nalkupuolella kävi sekä Suomen- että Ruotsin-puolen Korpikylissä\nuudelleen sopimassa sikäläisten talollisten ja ylikuljettajain kanssa\nylikulkua koskevista seikoista.\n\n_Ojanperän_ ja Ruotsin-puolen _Vuolikaisen talojen väli_ oli monessa\nsuhteessa sopiva ylikulkupaikaksi. Ensiksikin on Tornionjoki\ntällä kohtaa verraten kapea, ainoastaan noin puoli kilometriä,\nja sitäpaitsi suora, joten ei ollut pelkoa, että venäläiset\nampuisivat miehiä veneisiin. Rajavartiostojen, sekä ruotsalaisten\nettä venäläisten välillä oli näet olemassa sellainen sopimus,\nettei koskaan saanut ampua niin, että kuulat tulisivat toisen maan\npuolelle. Tällä kohtaa oli vielä sekin etu, että Ruotsin puolella\nolivat rajavartiosto- ja tullivartio-asema aivan lähellä Vuolikaista,\nvajaan kilometrin päässä siitä, jotenka ylitulleet voitiin helposti\njohtaa mainituille tarkastus-asemille. Kun sen lisäksi talojen alla\nolevaa nivaa[128] käytettiin jonkin verran kalastuspaikkana,\noli veneelläliikkuminen tällä kohdalla tavallista ja siis\nhuomiotaherättämätöntä.\n\nSuomen-puolen Korpikylässä oli ylikulku-vaiheen alussa maanviljelijä\n_Toivo Pieskän_ omistama majatalo ollut Saksaan-pyrkijäin\nkokoontumispaikkana, mistä miehet oli ylipääsyä varten jo silloinkin\nopastettu Ojanperän rantaan.\n\nKäydessään joulukuussa 1915 Kajaanin markkinoilla oli _Toivo\nPieskä_ siellä saanut kuulla jääkäriliikkeestä sekä siitä, että\nsuunniteltiin Suomen vapauttamista Venäjän vallasta. Tämä\nsuuri näkemys innostutti häntä tavattomasti, ja niin hänkin\npäätti tehdä voitavansa auttaakseen asiaa. Eräältä matkalta\nLohijärveltä palatessaan Toivo Pieskä tapasi ensi kerran jääkäreitä\nKantomaanpäässä Fors'in talossa. Hän oli nim. jäänyt yöksi Kankaan\ntaloon ja sai siellä kuulla, että Rovaniemeltä oli tullut 12\nnuorta miestä, jotka olivat yöpyneet Fors'ilIa. Pieskä ei voinut\nvastustaa haluansa mennä katsomaan näitä uljaita poikia. Hän meni,\nnäki ja tunsi _syvää kunnioitusta_ näitä nuoria miehiä kohtaan,\njotka rohkean päättäväisesti olivat lähteneet isänmaan itsenäisyyden\nalkuvalmisteluita toteuttamaan. -- Näin oli Toivo Pieskä lämmennyt\nisänmaan suurelle asialle, ja hänen vaimonsa intomieli oli yhtä suuri.\n\nPian löysivät Saksaan-pyrkijät tien Pieskän majataloon. Huhtikuun\nviimeisinä päivinä 1916 saapui sinne ensin kaksi nuorta miestä,\njotka oleskelivat talossa noin kolmen vuorokauden ajan. Pieskä tajusi\nkohta, mitä miehiä he olivat, ja lähestyi heitä; seurauksena oli\nmolemminpuolinen luottamus. Miehet ostivat Pieskän välityksellä sen\nvenheenkin, joka sitten koko jääkäriliikkeen ajan oli ylikuljetusta\nvarten Vuolikaisen käytettävissä. Kauppa syntyi sillä nimenomaisella\nehdolla, että ostajat murtaisivat lukon, jotta venheen myyjä ahtaalle\njoutuessaan voisi sanoa, että se oli varastettu. Näin ostamallaan\nvenheellä miehemme kulkivat Ojanperän rannasta yli. Venheellä oli\nsitten omat vaiheensa; se joutui toisinaan vihollistenkin saaliiksi.\n\nJokunen päivä tämän jälkeen tulivat metsänhoitaja _Viljo\nLyytikäinen_ ja Ruotsin-puolen August Vuolikainen, joka oli luvannut\nhuolehtia Saksaan-pyrkivien ylikuljetuksesta, Toivo Pieskän luo\nesittäen, että tämä opastaisi majataloon mahdollisesti saapuvat ja\nylipyrkivät nuoret miehet Ojanperän rantaan sekä että hän aina sitä\nennen antaisi Vuolikaiselle tiedon tulijoista ripustamalla valkoisen\nvaatteen navetan seinälle, johon huomion herättämisen välttämiseksi\nolisi muitakin vaatteita pantava muka kuivamaan. Pieskä suostui\ntuumaan.\n\nSyyspuolella kesää, jolloin ylipyrkiviä rupesi tulemaan yhä\nenemmän, siirtyi pääliike Ojanperään, joskin aktivistinen\nyhteistoiminta majatalonväen ja ojanperäläisten välillä edelleen\njatkui. Liikkeen siirtämisen Ojanperään aiheutti ennen kaikkea se,\nettä sinne päästiin suoraan metsästä (etappitieltä), jotavastoin\nPieskän majataloon täytyi kulkea noin 400 metriä maantietä, joten\nkiinnijoutumisen vaara täten oli suurempi.\n\nMetsänhoitaja Lyytikäinen mainitsee Toivo Pieskästä, että tämä\nteki häneen heti ensi näkemältä varman miehen vaikutuksen ja\nettä hän myöhemmin oppi hänessä kunnioittamaan periaatteellista\njääkäriliikkeen ystävää, joka ei koskaan tavoitellut omakohtaista\netua.\n\nSamalla kerralla Lyytikäinen kävi myös Vuolikaista vastapäätä\nolevassa Ojanperässä. Ojanperäläisistä tiedettiin, että isäntä\n_Kalle Vaara_ ja emäntä _Emma Vaara_ ynnä talon poika Eelovi Vaara\nkannattivat Suomen itsenäisyysmiesten hankkeita. Niinpä hekin\nsuostuivat edelleen toimimaan.\n\nYlikulku järjestettiin siten, että Vuolikainen otti sen\npääasiallisesti hoitaakseen. Kun ylikuljetettavat tulivat Ojanperään,\nannettiin sieltäkin merkki, milloinka Vuolikaisen oli tultava heitä\nnoutamaan. Merkkinä käytettiin uutta lautaa,[129] joka pantiin\nvinoon Ojanperän ulkohuonerakennuksen punaista päätyä vasten.\n\nKun taas oli tulijoita Ruotsin puolelta, annettiin Vuolikaisesta\nsamoin vinolaudalla merkki, jotta Eelovi Vaara tietäisi ottaa selvän\nvenäläisistä vartioista ilmoittaakseen sitten taas laudalla, milloin\nsopi tulla.\n\nKun Vuolikainen oli nähnyt merkin, tuli hänen venheineen soutaa\nOjanperän rantaan nivan niskalle, jonne Suomen puolelta tulijat\noli sopivan hetken tullen opastettava. Ruotsin puolelta pyrkijät\nVuolikainen niinikään saattoi nivan niskalle, josta oli helppo\npensaikkoista ojannetta myöten venäläisten huomaamatta hiipiä melkein\nmaantielle saakka.\n\nYlikulku tapahtui tavallisesti päivällä tai aamulla; Eelovi Vaara toi\nsentään miehiä joskus yölläkin.\n\nVuolikaisen tuli muuten yleensä pysyä kotosalla tai pitää huolta\nsiitä, että joku aina oli tähystämässä Ojanperästä mahdollisesti\nannettavaa merkkiä. Tässä toimessa samoin kuin ylisoutamisessakin\nhäntä avusti eräs vanha ukko.\n\nVuolikaisen oli myös annettava Saksaan-menijöille asunto ja ruokaa\nsekä opastettava heidät eteenpäin. Samoin hänen tuli rajavartiostossa\nja tulliasemalla selvittää ylitulleiden asiat. Haaparannan\netappitoimistosta oli nim. annettu määräys, että kaikista\nylikuljetetuista oli tehtävä ilmoitus lähimpään sotilasvartiostoon,\njonka tuli ottaa miesten (väärät!) nimet kirjoihinsa. Samoin oli sekä\nlähtevät että saapuneet miehet heti vietävä lähimmän tullivartian\nluo tarkastettaviksi. Terveydenhoitoviranomaistenkin tyydyttämiseksi\ntuli vielä kaikki ylitulleet käyttää lääkärintarkastuksessa. Tätä\nviimeksimainittua \"pykälää\" ei kuitenkaan tavallisesti noudatettu.\nNäin menetellen kaikki kävi hyvin.\n\nMonista palveluksistaan Vuolikainen[130] sai määrätyn palkkion, nim.\npienemmistä toimituksista kaksi kruunua ja ylikuljetuksesta aina\nviisi kruunua kerralta.\n\nKun kuitenkin näytti olevan asialle eduksi, että jääkäriliikkeen oma\nmies tulisi taloon, sijoitettiin sinne kesäkuun lopulla eräs Jepualta\nkotoisinoleva jääkäri _Anders Emil Back_ (salanimi \"Backlund\"),\njoka sitten oli Vuolikaisessa noin kuukauden päivät. Back ei kuitenkaan\nkäynyt ylikulkevia venheellä noutamassa; hän piti huolta vain\ntähystyksestä seuraten kiikarilla venäläisten liikkeitä ja vei\nsitten pojat Korpikylän (ruots. Skogskärr) asemalle sekä sieltä\nHaaparannalle.\n\nKun _Juho Ekola_ määrättiin Lyytikäisen apulaiseksi, asettui hän\nsyyskuun 14. päivänä ensin Vuolikaiseen. Hänestä voimme sanoa, että\nhän siellä ollessaan piti huolen kaikesta. Kun Vuolikaisen huoneet\nolivat kovin kylmät, siirtyi hän jo Mikkeli-lauantaina Lyytikäisen\nmääräyksestä Ylirovalle, jonka väki myös oli Suomen asialle\nmyötämielinen.\n\nVuolikaisen talon hiljainen, työteliäs ja elämänkoulussa kokenut\nemäntä _Maria Vuolikainen_ näki paljon vaivaa taloon saapuvista\nvieraista; siitä huolimatta muisteli hän mielihyvin yhä vieläkin\nLyytikäisen suurta ystävällisyyttä. -- Ylitulijoista emäntä\nVuolikainen kertoo, että ne olivat läpeensä iloisia, kohteliaita ja\nhauskoja miehiä. Paikkakuntalaisista hän mainitsee, että niitä aina\nsilloin tällöin kävi asioita utelemassa, mutta että Vuolikaisesta ei\nkoskaan mitään herunut.\n\nOjanperässä taas oli talon poika _Eelovi Vaara_ nuorena miehenä\nhuomattavin tekijä, reipas ja tarmokas, joka ei turhia pelännyt eikä\nmyöskään omaa etuaan silmälläpitänyt. Hän järjesti muuten asiansa\nniin, että oli hyvissä väleissä venäläistenkin kanssa juottaen näille\nsilloin tällöin konjakkiakin, kerrankin litran kahdelle miehelle,\njotka silloin nukertuivat.\n\nVähitellen venäläiset kuitenkin saivat vihiä, että Ojanperästä\nkulki epäilyttäviä miehiä. Niinpä elokuussa 1916 kaksi pommaria\njoutui suoranaisiin tekemisiin vihollisen kanssa. Miehet kyllä\npääsivät pakoon jängälle, jonne heiltä jäi pommipussi ja toiselta\nlapikaskin, mutta takaa-ajajat löysivät pommipussin. Siitä nousi\ntietysti hirmuinen melu. Venäläiset toimeenpanivat lähistöllä\nolevissa taloissa tarkastuksia sekä rupesivat Ojanperän kohdalla\nolevaa ylikulkupaikkaa silmälläpitämään siksi tarkoin, että siitä oli\nlyhyeksi ajaksi luovuttava. Syyskuussa sitä ruvettiin taas jonkin\nverran käyttämään, mutta lokakuun lopulla, kun jo etsiviäkin alkoi\nliikkua paikkakunnalla, se oli kokonaan suljettava. Kesällä 1917 oli\nkuitenkin taas silloin tällöin kulkijoita.\n\nMarraskuun 3. päivänä 1916 täytyi Eelovi Vaaran siirtyä Ruotsiin,\nsillä hänen valtiolliset syntinsä olivat siksi monet, että hänen oli\nparas ajoissa poistua. Lähtöpäätöksensä hän toteutti senjälkeen,\nkun Toivo Pieskä oli kertonut erään etsivän tiedustelleen Eelovia\nja yleensäkin ojanperäläisiä. Eelovi Vaara asui sitten eräässä\nRuotsin-puolen sukulaistalossa, Kustaa Vaarassa. Etsivien\nnäyttäytyminen Korpikylässä johtui ilmeisesti niistä paljastuksista,\njoita jääkäri Yrjö Konnin kanssa (28.10.1916) vangittu\nruotsinmaalainen opas Pekka Järvi oli tehnyt. Tämä kohtalokas\ntapaus, josta kohta enemmän, pani todella Korpikylän aktivistit\nmiettiväisiksi. Niinpä Toivo Pieskäkin sai monta yötä pakoilla\nkarttaaksensa vaanivia vihollisia, venäläisten ja af Enehjelmin\nkätyreitä.\n\nKun Ojanperää ruvettiin pitämään silmällä, siirtyi miesten ylivienti\naluksi naapuritaloon, jonka isäntä _Kalle Haapea_ piti siitä huolta.\nVähän ylempänä sijaitsevan _Heikan_ talon väki oli myös valmis\ntekemään palveluksia jääkäriliikkeelle. Kerran Lyytikäinenkin sai\nturvautua heidän apuunsa, kun venäläiset hänen tultuaan Vuolikaisen\nkanssa Suomen puolelle olivat anastaneet heidän veneensä.\n\n_Niemi--Alarovan ylikulkupaikka_ oli erittäin tärkeä. Olemme jo\ntutustuneet sen aikaisempaan vaiheeseen nimeten myöskin ne rohkeat\nmiehet, Niemen veljekset Fransin ja Augustin, joiden valppaiden\nsilmien ja varman veneen varaan miesten vastaanotto ja kuljetus\nSuomen puolella uskottiin tämän ylikulku paikan uudenkin vaiheen\naikana. Albert Lasun omistama Alarovan talo toimi tällöinkin\nRuotsin-puolen vastaanottotalona.\n\nAlarova sijaitsee noin 4 kilometriä Vuolikaisesta pohjoiseen\n_Matkakosken_, Tornionjoen ehkä suurimman ja kauneimman kosken\nyläpuolella. Suomen-puoleisella jokitörmällä -- vinoon vastapäätä --\non Vonka-niminen talo. Tornionjoki on Alarovan kohdalla varsin kapea,\nnoin 300 metriä, jotenka senkin puolesta \"kahden kosken väli\" oli\nerinomaisen sopiva ylikulkupaikka. Tosin Suomen puolella kulki varsin\nlähellä rantaa maantie, jota venäläiset vartiosotilaat taivalsivat,\nmutta siitä johtuvan vaaran vältti kuitenkin valppaiden ylittäjien\ntarkka silmä. -- Talvella venäläiset sotamiehet liikkuivat pitkin\nrantaa hiihtäen rantajäätä myöten; toisinaan he sulankin aikana\npiileskelivät rantapensaikossa.\n\nAlarovan omistajat _Isak Albert Lasu_ ja emäntä _Greta Lasu_ olivat\nharvinaisen kunnollisia ihmisiä, suomalaisia sekä kieleltään että\nmieleltään. Syvemmin kuin moni muu Ruotsin puolella he tajusivat,\nmikä ääretön ponnistus ja voimannäyte Suomen taholta oli kyseessä ja\nmikä luja usko täytyi olla kaiken takana.\n\nNäin ollen oli Alarova erittäin sopiva Saksaan menijäin\nvastaanottopaikka ja samalla siitä muodostui oikein suomalaisten\npakolaisten siirtola ja turvakoti. -- Alarova sai myös harvinaisen\ntunnollisen ja huolellisen etappimiehen, _Juho Ekolan_, joka jo\nlokakuun 15. päivänä 1916 siirtyi sinne _Ylirovalta_.\n\nAlbert Lasu lausui kesällä 1925 näitten muistojen kokoojalle:\n\n\"_Suomen miehillä oli silloin raskaat huolet, mutta Juho Ekolalla oli\nvahva usko._\"\n\nKun nuoremmat Suomen miehistä maanpakolaisuuden painamina joskus\nalkoivat epäillä, niin Ekola sanoi yhä, kuten \"Hallan Ukko\"\nHyrynsalmella:\n\n_\"Tehdään vain työtä, pojat!\"_\n\nEkolan asettuminen etappimieheksi Korpikylään olikin mitä tärkeintä,\nsillä ylikulkupaikkojen intomielinen järjestäjä ja päähuoltaja\nLyytikäinen sairastui syyskuun lopulla pitkäaikaiseen, vaikeaan\nlavantautiin, mikä sitoi hänet tautivuoteelle noin neljäksi\nkuukaudeksi.\n\nLyytikäisen sairastuttua Ruotsin-puolen etappitoimi joutui melkein\nkokonaan Juho Ekolan vankkoihin käsiin. Suomen puolella taas oli\nsekä Ruotsista tulleiden että Kemijoki-varresta saapuneiden miesten\nvastaanotto melkein tykkänään Niemen veljesten varassa. Suomesta\ntulleet _he aina itse soutivat_ Matkakosken yläpuolelta _Ruotsin\npuolelle_[131] Karkiaisen talon rantaan, mistä miehet kävelivät\nrannikkometsikön läpi noin kahden kilometrin pituisen taipaleen\nAlarovalle.\n\nKun Ruotsista käsin pyrittiin yli, toimitti Juho Ekola ylikulkijat\nSuomen puolelle joko Ylirovan Kallen tai Niemen veljesten\nvälityksellä. Tällöin meneteltiin seuraavasti: Joko sovituilla\nmerkeillä tahi välistä, kun Ruotsin rajavartioilta oli saatu\ntietää venäläisten vartiosotilaiden olevan kauempana, huutamalla\nilmoitettiin ylitulo-aikomus Niemen veljeksille. Nämä silloin ensin\ntarkastivat seudun päästäkseen selville, missä sotamiehet kulloinkin\nlaahustivat, ja järjestivät yllätyksien varalta vielä vahditkin sekä\noppaan läheiseen, maantientakaiseen metsään. Sitten he antoivat\ntulolupamerkin sekä ottivat ylisaatetut huostaansa tai kävivät itse\nne Ruotsin puolelta noutamassa. Ylikuljettajan oli viivyttävä\njokirannan lähistössä niin kauan, että hän saattoi varmasti todeta\nkyyditsemässä miesten onnellisesti päässeen metsän turviin. Jos\ntakaa ajon vaaraa ilmeni, piti ylikuljettajan ampua hälytyslaukaus.\n\nAvoveden ajan 1916 Frans ja August Niemi saivat toimia rauhassa,\nmutta sitten heidän puuhansa -- naapurien kateuden aiheuttamien\npahojen huhujen avulla -- tuli venäläisten tietoon. Oli näet\nlevitetty sellaista juttua, että veljeksille oli koittanut suurenmoinen\nraha-aika. -- Kun sitten se sama etsivä, joka kyseli Eelovi\nVaaraa, näytti tietävän myöskin Frans Niemestä yhtä ja toista, niin\ntämäkin, vähän myöhemmin kuin Vaara, poistui Ruotsin puolelle.\n\nPalattuaan jostakin iltamista Frans Niemi hukkui tapaturmaisesti\nYliseen nivaan Vuolikaisen talon kohdalla joulukuun 1. päivän\nvastaisena yönä 1916. Tornionjoki siis korjasi tuon rohkean\nlautturinsa.\n\nAugust Niemeäkin pidettiin kolme vuorokautta vankina Karungissa.\nEräiden tunnettujen tullimiesten ilmiannon johdosta häntä syytettiin\nsiitä, että hän muka oli tuonut aseita maahan.[132] Lyytikäiseltä\nhän oli kyllä saanutkin colt-pistoolin, ja Frans-vainaja browningin.\n\nYlikuljetuksesta ja opastuksesta Palovaaraan -- toisinaan Tervolaan\nasti -- August Niemi otti tavallisesti vain 25 mk. Muut syyt kuin\nrahanhimo ne siis olivat, jotka Niemen veljeksiä työhön\nkannustivat.[133]\n\nNiemi--Alarovan tärkeän ylikulkupaikan Ruotsinpuoleisella rannalla\noli muutamia tullimiehiä, jotka varsin kauniisti suhtautuivat\njääkäriliikkeeseen. Näitä oli ennen kaikkea tullivartia _Kalle\nLahti_, joka Alarovalla tarkasti miestemme tavarat. Hänen venhettään\nsuomalaiset aktivistit saivat käyttää milloin hyvänsä -- vaikka\nlukonkin särkemällä. Samoin tullivartiat Erikson, Matti ja\nPärski olivat miehiä, jotka tajusivat suomalaisten suuren asian.\n\nSeuraava ylikulkupaikka oli Alkkulassa tai oikeammin Nuotiorannan\nkylässä. Siellä Lyytikäinen sai ylikuljettajaksi talollisenpojan\nHemming Pirjetan. Tämä kävi sen lisäksi järjestämässä etappiteitä\nTengeliön seuduilla kehoittaen talollisia auttamaan \"kulkijoita\" sekä\nantamaan heille ruokaa ja suojaa. Ylimalkaan talolliset olivatkin\nhyvin halukkaita avustamaan.\n\nKevättalvella 1916 lienee Alkkulassa ollut jonkin verran liikettä,\nmutta avoveden aikana ei juuri ensinkään. Matarengista Pirjeta vain\nkuljetti Suomen puolelle kaksi hyvin asestettua miestä, jotka eivät\noikein näyttäneet luottavan häneen, vaan rannalle päästyään heti\nalkoivat kulkea omia teitänsä.\n\nPirjetan eno, maanviljelijä Juho Lauri oli tietoinen sisarenpoikansa\npuuhista. Itse hän ei ottanut niihin osaa, mutta antoi kuitenkin\npojan toimia. Kun maa sitten rupesi polttamaan jalkojen alla, katsoi\nPirjeta parhaaksi hävitä. Hän lähti joulukuussa 1916 Amerikkaan.\n\nVaikka nuoren 20-vuotiaan Hemming Pirjetan toimintamahdollisuudet\nolivat vähäiset, on hänenkin työnsä kunnioittaen mainittava.\n\nVastapäätä kuuluisaa Aavasaksaa on Ruotsin Ylitornion kaunis\nkirkonkylä Matarenki. Siellä asui Lyytikäinen perheensä kera\npitkähkön aikaa maanviljelijä Kalle Hetan talossa, joka oikeastaan\nsijaitsi Haapakylässä, itse Matarengistä noin kilometrin\nverran pohjoiseen. Tuona aikana Lyytikäinen poti vaikean, noin\nneljä kuukautta kestävän lavantaudin, joka teki hänet kokonaan\ntoimintakyvyttömäksi. Jo värvärinä hän oli saanut, kuten muistamme,\nkovia kokea eikä hän Ruotsiin paettuaankaan ollut suonut lepoa\nitselleen. Ylenmääräiset rasitukset voittivat vihdoin miehen tarmon,\nniin että tuonen viikatemies jo hiiviskeli hänen sairasvuoteensa\nlähettyvillä.\n\nNäissä oloissa tuotti Lyytikäiselle ja hänen rouvalleen suurta\nlohdutusta se, että talon väki täydellisesti ymmärsi Suomen\nitsenäisyysliikkeen sisällyksen. Oiva isäntä, niin Ruotsin\npuolella kuin asuikin, oli sekä kieleltään että mieleltään puhdas\nsuomalainen.[134] Samanlainen Suomen-ystävä oli myös hänen veljensä\nOlof Hetta.[135]\n\nSairaan Lyytikäisen tilalle tuli etappijääkäriksi Matarenkiin jääkäri\n_Lauri Tiainen_ (nyk. jääkärieversti ja Karjalan Kaartin Rykmentin\nkomentaja). Tiainen oli Läntisen etapin hajottua (\"Aseveljet 1\", 3.\npainos, sivu 108) yhdessä jääkärien Kohosen ja Wichmannin kanssa\nvetäytynyt aivan marraskuun alussa Haaparannalle, mistä hänet sitten\nkomennettiin vastamainittuun toimeen. Matarengissä hän oli noin\nkuukauden ajan matkustaen jouluaattona Tukholmaan. -- Tiaisen jälkeen\njoutui etapin hoito -- Lyytikäisen yhä sairastaessa -- metsänhoitaja\nAntti Huovisen käsiin.\n\nLyytikäisen sairasvuoteelle saapui vielä ennen joulua kaiken\nkukkuraksi se raskas surusanoma, että hänen _veljensä Armas oli\nkaatunut_ Simon kahakassa. Tämän murheviestin toi Juho Ekola. Kun hän\noli kertonut tapahtuman, järkyttyi Viljo Lyytikäinen ensin kovasti,\nmutta rauhoittui vihdoin sanoen:\n\n\"Hän on antanut isänmaan puolesta sen, mikä meillä vielä on\nantamatta.\"\n\nVähitellen Lyytikäinen toipui, joskin paraneminen kävi kovin\nhitaasti. Tapaamme vielä tämän intomielisen ylilautturimme.\n\nRanualainen aktivisti, metsänhoitaja _Antti A. Huovinen_, johon\nolemme jo \"Aseveljissä\" tutustuneet, oli saapunut Matarenkiin\njoulukuun 5. p:nä 1916. Asuen ensin Plantingin majatalossa hän\nsiirtyi Ranta-Hettaan rouva Hilda Sandbergin luo, joka hoiteli häntä\nkuin oma äiti, niinkuin seuraavakin tapaus todistaa:\n\nTalvella 1917 Huovisen ollessa matkoilla tuli Matarengissä asuva\nkomisario Glad pitämään tämän asunnossa kotitarkastusta. Huovinen\noli näet \"varastoinut\" piironkinsa kolme laatikkoa täyteen pommeja;\nja tämä luultavasti oli tullut Gladin tietoon. Rouva Sandberg\nasettui kuitenkin komisarion yritystä tiukasti vastustamaan eikä\npäästänyt tätä sisälle, vaan käski Gladia tulemaan vasta sitten, kun\nHuovinen kotiutuisi. Saatuaan tiedon tapahtumasta Huovinen siirsi\npommit kapsäkkeihin pakattuina Plantingin aitan ylisille. Tämän\njälkeen hän meni Plantingille syömään tavaten siellä Gladin, joka ei\nkuitenkaan tullut puhelemaan hänen kanssaan. Glad ei sen koommin enää\nyrittänytkään pitää mitään kotitarkastusta Huovisen luona.\n\nHeinäkuun alussa 1917 Huovinen siirtyi Matarengistä Alarovalle,\nmissä vielä tapaamme hänet.\n\nSuomalais-pakolaisten ja jääkärien matarenkiläisiä ymmärtäjiä oli\nmyös majatalonomistaja, maanviljelijä _Oskar Planting_. Plantingin\ntalo oli todella erinomaisen tärkeä, jääkäriliikkeen suoranainen\ntukikohta. Saksaan-menijät ja Saksasta tulleet Suomen pojat käyttivät\nsangen ahkeraan hänen majataloaan, jossa heitä kohdeltiin aina mitä\nystävällisimmin -- eikä ainoastaan sanoin, vaan myöskin teoin.\nSamalla tavoin siellä suhtauduttiin noihin paljon kärsineisiin\nkeskusvaltojen Venäjältä paenneisiin sotavankeihin.\n\nOskar Planting oli niitä harvinaisen valistuneita ja kaukonäköisiä\nRuotsin miehiä, jotka ymmärsivät Suomen itsenäisyyspyrkimyksen\ntavattoman kantavuuden ei ainoastaan Suomeen, vaan myös Ruotsiinkin\nnähden.\n\n_Flygare--Torakankorvan_ ylikulkupaikan, joka sijaitsi noin 8\nkilometriä Matarengistä pohjoiseen, Lyytikäinen järjesti alkukesästä\n1916. Sitä käytettiin pääasiallisesti vakoilijoita ja pommareita\nylivietäessä. Miesten vastaanottajana Suomen puolella oli eräs Juho\nFlygare niminen mies, jolla oli torppa Suomen-puolen mantereella.\nHänen tuli auttaa ylikulkijoita samaan tapaan kuin August\nVuolikaisen. Ruotsin-puolen vastaanottoja ylikuljetuspaikkana oli\nKuivakankaan kylään kuuluva Torakankorva. Näiden molempien paikkojen\nvälillä oli _Marjosaari_-niminen Suomen saari, jonka pohjoispuolitse\nkuljettiin.\n\nLyytikäinen ei kuitenkaan paljon käyttänyt Flygaren apua, sillä hän\ntotesi paikan epävarmaksi.\n\n_Nivanniska_-niminen ylikulkupaikka oli edellistä noin 7 kilometriä\nylempänä. Sitä käytettiin pääasiallisesti syksyllä 1916. Sen\nläheisyydestä Lyytikäinen löysi tuon jääkärien kesken kuuluisan\npuolilahon veneen, jolla sen raihnaisuudesta huolimatta reippaasti\nkuljettiin toisten sauvoessa pitkillä riu'uilla ja toisten ajaessa\nvettä pois lakeillaan. Viimeisen kerran Lyytikäinen käytti tätä\nvenettä saattaessaan yli jääkäri _Eelis Sainion_; tällöin häntä kohti\neräästä heinäladosta käsin ammuttiin hänen palatessaan maantieltä.\nTämän jälkeen hän ei enää uskaltanut paikkaa käyttää, vaikka se\nmuuten olisi ollut hyvin sopiva, seutu kun Suomen puolella oli\nasumatonta ja maantie vastoin tavallisuutta oli noin 2:n km:n päässä\nrannasta.\n\n_Kauvosaari_-niminen ylikulkupaikka, edellistä lähes pari kilometriä\nylempänä, oli myös jonkin verran käytännössä syksyllä 1916.\n\n_Niskan_ talon kohdalla Kattilakoskella oli samoin ylikulkupaikka,\njota niinikään vasta syksyllä 1916 alettiin yleisemmin käyttää.\n\n_Valkeakosken niskalla_ Pellossa, noin 2 km syrjään maantiestä, oli\nseuraava ylikulkupaikka, jota sitäkin käytettiin verraten harvoin.\nEräs vanha ukko, Haaralan isäntä, jota tavallisesti sanottiin\nHaara-Pekaksi, oli siellä tarpeen tullen lautturina.\n\nPellossa, lähellä Ruotsin-puolen Wiinikan taloa, oli myös\nylikulkupaikka, jota jo kesällä 1916 käytettiin. Syyskuun\npuolivälistä lähtien toimi siellä etappilautturina alahärmäläinen\naktivisti Nikolai Ekola, käyttäen salanimeä \"_Närä_\".\n\nEkola lähti Haaparannalta määräpaikkaansa Wilhelm Dahmin, kapteeni\nHeldtin ja Viljo Lyytikäisen seurassa. Kapteeni _Heldt_ tahtoi\ntutustua rajalla suoritettavaan etappitoimintaan, joten tarkoituksena\noli tarkastaa entisiä ylimenopaikkoja sekä etsiä vielä uusiakin.\nMatkalla tapahtui kuitenkin pieni onnettomuus; auto näet, jolla\nseurue matkusti, meni rikki, niin että Dahm ja Heldt palasivat\njunassa Matarengistä takaisin. Mutta Ekola ja Lyytikäinen lähtivät\neteenpäin saapuen Pelloon syyskuun 15. päivänä 1916.\n\nSuomen puolella levisi silloin huhu, että kylään oli tullut Saksan\nkonsuli muka saksalaisia sotavankeja vastaanottamaan. Silloin Suomen\npuolella komennettiin kaikki sotilaat ja kylän miehet metsiin\nsotavankeja etsimään. Kaksi päivää sitten touhuttiin hiki hatussa,\nmutta yhtään saksalaista ei löydetty. Tämän metelin aiheuttaja,\n\"Saksan konsuli\" Nikolai Ekola, asettui kaikessa rauhassa asumaan\nViinikan taloon, jonka lähimpänä naapurina noin 400:n metrin päässä\n-- rajan toisella puolella -- asui eräs venäläinen kapteeni.\n\nEkola oli uskollisesti paikallaan valmiina ottamaan vastaan ja\nsaattamaan yli, mutta tulijoita ja menijöitä oli sulan veden aikana\ntuskin ollenkaan. Ja vähän oli ylikulkijoita talvellakin.\n\nViinikan vanhukset, molemmat yli 80-vuotiaita, samoin kuin nuori\nisäntä Armas Viinikka ynnä emäntä Kaisa Viinikka olivat Ekolaa\nkohtaan erittäin ystävällisiä. Kun Ekolan sittemmin Pellon Unholan\ntapauksen johdosta, johon myöhemmin tutustumme, täytyi helmikuussa\n1917 jättää Viinikka, niin talonväki hyvästeli häntä kyynelet\nsilmissä. Ekola lähti ensin Haaparannalle ja sitten Uumajaan, mistä\npalasi kotiinsa elokuun 5. päivänä 1917.\n\nJarhoisten kylän seuduilla noin 4 km Kolarin pitäjän etelärajasta\npohjoiseen oli myös ylikulkupaikka, josta eräs Ruotsin-puolen talo\npiti huolta. Tästä Lyytikäinen vei yli m.m. jääkärit Suvirinteen,\nPekkolan ja Villamon näiden lähtiessä kuljettamaan pommeja Kuusamon\nkautta Kajaaniin y.m:lle. Suomen puolella taas oli muuan torppa,\njonka väki tarvittaessa antoi apuaan.\n\nKelloniemi oli viimeinen nimetyistä ylimenopaikoista. Sitä, samoin\nkuin kahta pohjoisempaakin ylimenopaikkaa, joiden nimiä niiden\njärjestäjä ei enää muistanut, lienee käytetty hyvin harvoin.\n\nKaikesta päättäen käytettiin Korpikylään järjestettyjä\nylimenopaikkoja eniten. Se olikin luonnollista, sillä juuri\nKorpikyläänhän Tervolan ja Muurolan reitit toivat satoja\nSaksaan-pyrkijöitä. Jääkärietappien aikana, syksyllä 1916, olivat\ntaas pohjoisemmat ylikulkupaikat tarpeen ja käytännössä. Samoin\nkäyttivät niitä ne, jotka kulkivat reittiä Rovaniemi--Sinettä--\nRaanujärvi--Lohijärvi--Pello tai Juoksenki; mutta jo tämän\nreitin suhteeton pituus vaikutti sen, ettei Saksaan-menijäin\njoukosta kovinkaan moni kuulunut näihin kulkijoihin.\n\nTornionjoki-laaksosta meidän on vielä mainittava se\n_aktivistisiirtola_, jonka Haaparannan etappitoimisto syksyllä 1916\njärjesti Ruotsin Karunkiin sellaisia suomalaisia maanpakolaisia\nvarten, joilla ei ollut erikoista toimeentuloa. Tarkoitukseen\netappitoimisto vuokrasi erään rouva Stjembergin omistamasta talosta\nhuoneiston, joka käsitti neljä huonetta ja keittiön. Talo oli\nhuvilatyyliin rakennettu ja valkeaksi maalattu sijaiten erään\npuistikon keskellä Karungin asemalta Tornionjoelle päin. Talon\nyläkerrassa asui ruotsalaista rajavartiostoa, kun taas suomalaisten\nhuoneisto oli alakerrassa.\n\nTässä siirtolassa miehemme saivat voimakasta ruokaa ja lepoa.\n\nVuoden 1916 loppupuolella siirtola muodostui kerrassaan\nvälttämättömäksi, kun Haaparannalle oli vaikea miehiä enää sijoittaa,\nja kun Alarovakin jo oli pakolaisia täynnä. Siirtolan vieraiden\nlukumäärä olikin ajoittain aika suuri.\n\nAlahärmäläinen pakolainen, aktivisti ja kauppias _J. E. Härmänen_\n(salanimi \"Helin\"), joka syyskuun puolivälin jälkeen oli asettunut\nAlarovalle, siirtyi lokakuun alussa tämän aktivistisiirtolan\nisännöitsijäksi.[136]\n\nJouluksi 1916 oli siirtolaamme kokoontunut pakolaisia tavallista\nenemmän, ehkä noin kolmisenkymmentä henkeä. Oli ymmärrettävää, että\njoulunvietto tällaisissa oloissa muodostui peräti toisenlaiseksi\nkuin tuo suuri rauhan ja ilon juhla kotoisten kuusien ympärillä.\nVieraamme iloitsivat kuitenkin nähdessänsä näin paljon osatovereita\nkoolla. Kokkapuheet ja hilpeä leikinlasku peittivät monen sydämessä\npiilevät vakavat ajatukset. Maailmansodan toisiaan vastaan\ntaistelevat keisarit rupesivat lopulta väikkymään miestemme päässä\nniin voimakkain piirtein, että hekin tahtoivat esiintyä yhtä\nhyvinä keisareina. Niinpä istuivat jo pöydässä kaikessa sovussa ja\nyhteisymmärryksessä \"Etelä-Pohjanmaan keisari\" ja \"Pohjois-Pohjanmaan\nkeisari\". Mutta kun sitten muuan joukosta väitti olevansa \"Tervolan\nkeisari\", niin silloin \"Etelä-Pohjanmaan keisari\" lennätti hänet\nmuitta mutkitta pöydän yli.\n\nJa siirtolan hilpeä, hyvätuulinen isännöitsijä jatkoi yhä edelleen\npöytäpuhettaan:\n\n\"Ostama piiput ja kinthaat!\"\n\nTällaisia unohduksen juhlia sattui kuitenkin vain harvoin. Siirtola\ntarjosi väsyneille pakolaisillemme joka tapauksessa rauhaisan kolkan\nja katon heidän päänsä päälle.\n\nVahinko vain, että tämä aktivistiemme koti oli suljettava jo vuoden\n1917 alkupuolella, jolloin monen suomalaisen pakolaisen täytyi\nsiirtyä pois rajaseudulta.\n\n\n\nKaira.\n\n\nTervolan ja Muurolan etapin vaiheita seuratessamme jo osittain\ntutustuimme niihin moniin erämaa reitteihin, joita myöten Tornionjoki\nveti puoleensa sodanteille lähteneitä nuoria miehiämme. Ja\nPohjoisen etapin tarina (\"Aseveljet I\", 3. painos, sivut 111-112)\nviitoitti meille vieläkin kaukaisemman ja yhä pohjoisempana olevan\nkairatien: Perunkajärven Posio--Sinettä--Sonkajärvi--Palojärvi--\nIsovietonen. Palojoelta Isovietosen itäpuolelta tämä reitti\njakautui siten, että sen toinen haarautuma kulki pohjoisempana\nsuorinta tietä Raanujärven länsipuolitse Pelloon tai sitä\npohjoisempana oleviin ylikulkupaikkoihin, kuten Sieppijärven kautta\nKelloniemeen, Jarhoisten kylään j.n.e., ja eteläisempi haarautuma\ntaas, joka muuten oli turvallisempi, joskin melkoista pitempi,\nMiekojärven itälaitaa Lohijärvelle ja sieltä Ratasjärven-ojan vartta\nRatasjärven kautta Juoksenkiin ja Kattilakosken niskasta Tornionjoen\nyli tai Lohijärveltä Tengelionjoen jokivartta Alkkulan,\nFlygaren tai Nivanniskan ylikulkupaikkoihin.\n\nKaikkialla laajassa Peräpohjolassa, missä Suomen itsenäisyyden\nasioilla liikkuvat nuoret miehemme samoilivat, he taipaleittensa\nvarsilla tapasivat paljon niitä, jotka heitä ymmärsivät ja joille\nisänmaan suuri asia oli rakas ja kallis. Erämaa kätkee helmaansa\njoukoittain näitä kunnioitettavia miehiä ja naisia, harmaahapsisia ja\nnuoremman polven väkeä, ihmisiä, joille taivaan Jumala soi sen suuren\nonnen, että he saivat itse teossa osoittaa rakastavansa isänmaatansa\nja joiden sydämet tällöin varmaan valtasi se sama, ihana tunnelma,\nminkä _Sakari Topelius_ on tulkinnut seuraavin tutuin sanoin:\n\n    Oi taivahan pyhä Herra,\n    sä Isämme armias!\n    Ah, kuink' on sun maasi kaunis,\n    kuink' ihana taivahas!\n    Sä järveimme säihkyellä\n    suo lempemme tulta vaan!\n    Oi, Herra, intoa anna\n    ain' maatamme rakastamaan!\n\nMeidän täytyy kuitenkin jättää Peräpohjolan korpien siimekseen ja\nsen suurten järvien poukamiin useimmat heistä. Vain etappiteiden\nTornionjoen-puoleisilta varsilta poimimme muutamia ikäänkuin\nesimerkkeinä esiin.\n\nTervolan etapin toimintakuvauksen yhteydessä jo nimesimme Palovaaran\nmiehistä _Albert Nahkiaisojan, Yrjö Palovaaran (eli Vanhatalon),\nFrans Seppäsen ja August Vähän_, jotka kaikki olivat erinomaisen\ntoimeliaita oppaita ja varsinkin kolme viimeksimainittua oikein\nperiaatteellisia aktivisteja. Kun ajattelemme sitä suurta 300:aan\nmieheen nousevaa Saksaan-pyrkijäin joukkoa, joka kulki Tornionjoelle\ntätä tietä, niin aavistamme, minkä urotyön Palovaaran ja\nMartimojärven opastajat suorittivat.\n\nJo kevättalvesta 1916 lähtien Yrjö Palovaara yhdessä _Matti\nPietikäisen_ kanssa kuljetti hevoskyydillä miehiä Palovaarasta\nRaution talon rantaan. Kerrankin tuli kymmenkunta miestä junassa\nTervolaan hiihtäen siitä sitten Palovaaraan. Kun heidän jalkansa\nkuitenkin olivat huonossa kunnossa, pyysivät he hevoskyydin\nTornionjoelle. Kaikki olivat iloisia ja reippaita poikia, mutta\npuhuivat vierasta kieltä (nähtävästi saksaa). Raution kohdalta he\nsitten hiihtivät Tornionjoen yli Ruotsin puolen Kankaanrantaan.\n\nJoskus Yrjö Palovaara joutui viemään miehiä Tornionjoen toiselle\nrannalle saakka. Näin tapahtui m.m. silloin, kun hän lokakuun alussa\n1916 saattoi Antti Isotaloa, Jussi Mäntylää ja Armas Lyytikäistä.[137]\nIsotalo ja Mäntylä palasivat silloin pari viikkoa kestäneeltä\nkomennukseltaan Etelä-Pohjanmaalta. Kun tämän vuoden esitalvi\noli lumeton, vaikka maa oli kyllä jäässä, niin miehemme kulkivat\njalan. Niemen talon kohdalta oli tarkoitus pyrkiä yli. Jääkärit\njäivät metsään maantien toiselle puolelle Yrjö Palovaaran mennessä\ntiedustelemaan saattajia. Mutta kun Frans ja August Niemi olivat\npoissa eikä heidän venhettäänkään näkynyt, lähti Palovaara kiertämään\nrantaa. Ainoastaan Kalle Niemen pajupehkoon lukitun venheen hän\nlöysi, mutta tämäkään ei uskaltanut sitä luvata, kun tilanne oli jo\nniin kiristynyt. Kun kuitenkaan muita venheitä ei ollut saatavissa,\npäättivät miehemme omin lupinsa ottaa Kalle Niemen venheen. Lukkoa\nsärkemättä he kiskoivat pajupehkon juurineen maasta nostaen sen\nkauniisti venheeseen. Laudanpätkät saivat sitten toimittaa airojen\nvirkaa, ja jonkinlaisella keksinkappaleella särjettiin uoma\nrantajäähän. Pääasia oli, että yli päästiin. Pahempi oli Yrjö\nPalovaaran yksinään palata takaisin airottomalla aluksella. Virta\npainoikin hänet paljon alemmaksi Kalle Nienten valkamaa, mutta\nrantaan hän sentään onnellisesti pääsi. Kovin hämmästyi Kalle Niemi\nseuraavana päivänä löytäessään veneensä ja havaitessaan, että sen\nkokassa kasvoi iso pajupehko.\n\nMonia muitakin kommelluksia sattui Palovaaran hyvätuulisille\noppaille. Joskus he, kun kellot kävivät väärin, erehtyivät\nvenäläisten vahdinmuuttoajoista saaden kuuliakin jälkeensä.\n\nKuten tiedämme, Palovaaran oppaiden täytyi katalan ilmiannon\njohdosta aivan joulukuun alussa 1916 lähteä maanpakoon. Ensin he\nmenivät Ruotsiin siirtyen sieltä sitten Amerikkaan. Ruotsista käsin\nYrjö Palovaara kävi vielä Juho Ekolan kehoituksesta muutamia kertoja\nkotonaan kuljettaen samalla jääkäreitä ja toimittaen muitakin\nasioita. Niinpä esim. jääkärit Kohonen ja Mäntylä kulkivat hänen\nseurassaan Palovaaraan aivan heti sen jälkeen, kun Yrjö oli Ruotsiin\npaennut. Kun he olivat noin 3:n kilometrin päässä Palovaarasta, saivat\nhe sanan, että venäläisiä oli kylässä. Miehemme menivät silloin\nalkuyöksi Nahkiaisojan talon heinälatoon ja sieltä sitten loppuyötä\nviettämään Palovaaran laelle nuotion ääreen. Sinne saapui luotettavia\nkyläläisiä, jotka tarkemmin kertoivat venäläisten toimeenpanemasta\nkotitarkastuksesta. Oppaamme saattoi sen jälkeen jääkäritoverinsa\nPalovaaran taloon kuuluvalle, kylästä noin peninkulman päässä\nolevalle Kaisajärven niittypirtille. Jääkärit jatkoivat matkaansa\nYrjö Palovaaran palatessa takaisin Ruotsiin.\n\nViimeisen retkensä Palovaaraan Yrjö teki Aapajärven kautta. Tällöin\nhän nouti kotoaan matkatavaroita Amerikan-matkaa varten. Palattuaan\ntältä retkeltään Yrjö Palovaara lähti joulukuun 8. päivänä 1916\nOslosta Amerikkaan.[138]\n\nSiirtyäksemme Lohijärvelle pohjoisen reitin Tornionjoen-puoleisen\npään avustajiin ja opastajiin mainitsemme ensin maanviljelijä _Pekka\nKreivin_, jonka maatila sijaitsee Iso-Lohijärven itäisellä rannalla.\nSiellä alkoi liikehtiminen vuosien 1915 ja 1916 vaihteessa.\nKulkijain nimiä Kreivi ei udellut, ja siihen aikaan olikin parempi\nolla tietämätön kuin tietää liian paljon. Hänen luonaan asui\nmatkojensa välillä eräs Etelä-Suomessa toiminut entinen nimismies[139];\nja \"Pikku Jussi\" (jääkäri Jussi Väisänen, joka tunnettiin vain\n\"Pikku Jussin\" nimellä) käväisi aina silloin tällöin Kreivissäkin.\n\nMutta löysivätpä tiensä Kreivin taloon usein venäläiset\nratsupatrullitkin. Kerran eräs venäläinen upseeri tunnetun\nsuomalaisen kätyrin seurassa vangitsikin talon isännän, mutta\nvuorokauden kuluttua hänet sentään laskettiin vapaaksi.\n\n\"Metsäherrat\" (jääkärit) yleensä kulkivat hyvin tyynesti ja reilusti;\ntiellä he eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, mutta taloissa arvelivat\nvoivansa joutua yllätyksien alaisiksi. Alaspäin \"Pikku Jussi\" usein\nkulki isännän reessä, mutta Tengeliössä hän aina nousi suksilleen\ntahtoen täten suojata isäntää ja olla samalla itsekin valmis.\n\nPekka Kreivin arvelun mukaan Lohijärven kautta kulki noin 100 miestä,\neikä tämä tunnukaan paljolta, kun otetaan huomioon jääkärien,\npommarien ja keskusvaltojen sotavankien retkeilyt. Oppaista\nmainittakoon ennen muita kivijärveläinen _Koivuniemen Iisakki_.\nPoroilla saattelivat \"kulkijoita\" _Janne Kenttämaa ja Jaakko Rova_.\n\nSyksyisin kävi kulku Juoksenkiin. Oppaina hänellä oli _Albert\nHeikkinen ja Antti Karkeinen_ (k.). Kainuun kylän takalistolla\nVäystäjän kylässä toimi taas talollinen _Kalle Uusimaa_ (Karkeinen)\nsekä Saksaan-pyrkivien oppaana että niiden majoittajana.\n\nPekka Kreivi oli näihin aikoihin jo ikämies, mutta se ei estänyt\nhäntä toimimasta.\n\nLohijärvellä oli toinenkin Saksaan-menijäin ja sieltä tulijain\nkäymätalo, nimittäin maanviljelijä _Karl Holsterin_ omistama\n_Karkeinen_, joka sijaitsee Vähä-Lohijärven luoteispäässä lähellä\nTengeliöstä Miekojärven kautta Rovaniemelle johtavaa maantietä.\n\n\"Pikku Jussi\" ja kuopiolainen värväri _Kalle Kainuvaara_ olivat\nensimmäiset tällaiset talon vieraat. Tammikuussa 1916 he tulivat\nhiihtäen Rovaniemeltä päin Raanujärven kautta sanoen käyneensä\nKreivilläkin ja kertoen olevansa talon-ostajia. Syötyään ja oltuaan\nyötä he kuitenkin esittäytyivät pyytäen, että toisiakin heidän\nmiehiään saisi taloon poiketa. Tähän isäntä suostuikin, ja aamulla\nennen lähtöään he jättivät tämän huostaan karttoja, käsiaseita ja\npanoksia.\n\nJo helmikuun alussa, perjantaina 4. päivänä 1916 tuli taloon \"Pikku\nJussin\" opastamina yöllä klo 11:n aikaan viisi miestä. Tämän\njoukon johtajana oli sanomalehdentoimittaja Toivo Kuisma (sittemmin\njääkärikapteeni). Miehet olivat talossa kaksi päivää. Kuisma jakoi\nheille Väisäsen edellisellä kerralla jättämät aseet ja kirjoitti\nheille nimismiesten leimoilla varustettuja kaavakkeita käyttäen\nesteettömyystodistukset. M.m. sai \"Pikku Jussi\" Juho Juhonpoika\nMoilaselle kirjoitetun passin. Lauantaina miehemme kylpivät ja\nsunnuntaina he harjoittelivat pistoolilla-ammuntaa. Tällöin muuan\nkuula kimposi jäätyneestä puusta Kuisman otsaan aiheuttaen kuitenkin\nvain vähäpätöisen vamman.\n\nSunnuntaina he sitten myös valmistautuivat lähtemään, jolloin\njokainen poltti tarpeettomat paperit. Kuisma itse jätti talon\nisännälle kirjekuoren, johon oli pannut erinäisiä todistuksia. Ne\nhän ensin näytti isännälle sulkien sitten kuoren, johon hän oli\nkirjoittanut sanan _Aino_. Hän pyysi isäntää säilyttämään kuoren\nsisältöineen, mutta vaaran uhatessa polttamaan sen.[140]\n\nMaanantaina aamuyöstä miehet lähtivät Kantomaanpäähän kulkien sieltä\nRatasjärven-ojan ja Ratasjärven kautta Juoksenkiin, missä menivät\npäivällä Kattilakosken niskasta onnellisesti yli. Reipas opas,\nHolsterin velipuoli _Benjam Taaveniku_ ohjasi heitä Ruotsin puolelle\nasti.\n\n\"Pikku Jussi\" kävi talossa usein jäljestäpäinkin, viipyen joskus\nuseampiakin päiviä. Järjestipä hän kerran kylällä hiihtokilpailutkin\ntoimien itse palkintotuomarina. Palkintoina jaettiin rahaa, jotka\n\"Pikku Jussi\" sitä ennen keräsi katsojilta. Kyläläiset pitivät\nhänestä paljon, mutta kukaan ei -- Holsterin väkeä lukuunottamatta --\ntietänyt, mitä hän puuhasi.\n\nMyös jääkäri Artturi Kästämä kävi useasti Holsterilla. Hänellä oli\naina mukana miehiä, joiden kanssa hän monesti oli talossa yötäkin.\n\n\"Isontalon Anttikin\" kävi kerran -- kesällä, heinä-elokuun vaihteessa\n1916 -- talossa, mutta vaikka hänestä siellä puhuttiinkin, katsoi hän\nvarovaisuussyistä tarpeettomaksi ilmaista itseänsä.\n\n_Karl J. Holster_ ja hänen vaimonsa _Anna Holster_ tarjosivat\ntalossaan lukuisille jääkäriliikkeen miehille varman turvapaikan,\njohon uskalsi tulla sekä yöllä että päivällä. Vaivojaan säästämättä\nja mitään palkkiota tai kiitosta tavoittelematta he auttoivat ja\nrohkaisivat \"poikiaan\" urkkijain ja kurjien ilmiantajien näitä\nvaaniessa. Ja Holsterin velipuolet _Isidor ja Benjam Taaveniku_\nsuorittivat intomielin oppaan vaaranalaisen ja rohkeutta kysyvän\ntehtävän. He ovatkin opastaneet kaikkein useimmat Lohijärven kautta\nkulkeneet jääkärit ja sotavangit.\n\nKeskusvaltojen sotavankejakin kulki Lohijärven kautta.\nMikkelin-päivänä 1917 niitä tuli Karkeiseen viisi miestä, joista yksi\noli itävaltalainen upseeri. Joku apteekkari[141] oli kirjoittanut\nheille tällaisen suosituksen pienelle paperilapulle:\n\n\"Suojelkaa näitä sotavankeja ja auttakaa heitä pakoon Ruotsin\npuolelle.\"\n\nMiehille annettiin ruokaa ja evästä, mutta mitään maksua ei\notettu, sillä heillä oli rahaa mukana ainoastaan 20 mk. Niilo\nLohiniva opasti heidät ensin Kantomaanpäähän, ja siitä sitten\nloppumatkan Holsterin velipuoli Isidor Taaveniku. Viimeksimainitulle\nitävaltalainen upseeri antoi pienen kultakellon, jonka sisäkannessa\noli upseerin valokuva. Tämä kello on vainajan (k. 1918) omaisilla\nvieläkin.\n\nOlipa poliisienkin joukossa jääkäriliikkeen ystäviä. Niinpä\nLohijärven poliisista E. Viiristä mainittakoon, että hän tiesi\nmiesten matkat, pitipä joskus huolta heidän opastamisestaankin.\n\nMyöskin Tengeliössä oli Saksaan-menijöillä ja jääkäreillä ystäviä\nja auttajia. Näiden joukosta mainitsemme ennen kaikkea Räävin talon\nväen. Isäntä, yli 70:n vuoden vanha _Iisakki Räävi_ oli aina valmis\nmiehiä kyyditsemään, ja emäntä _Kaisa Maria Räävi_ tiesi myöskin,\nmitenkä noiden miesten asioihin oli suhtauduttava. Kerrankin, kun\nRäävillä oli seurat ja paljon väkeä koolla, ajaa pölähytti poroilla\npihaan joukko jääkäreitä. Ihmiset silloin uteliaina talon väeltä\nkyselemään, mitä miehiä tulijat olivat. Heille selitettiin aivan\nrauhallisesti, että ne olivat metsäherroja, jotka jo aikaisemmin\noli metsämaille kyyditty ja joita oli taas lähdettävä edelleen\nkyyditsemään.\n\nTalon reipas poika _Eelis Räävi_ lähtikin \"metsäherrojen\" mukaan.\nEikä se ollut ainoa kerta, jolloin Eelis Räävi Emil veljensä kera\nnäin \"metsäherrojansa\" kyyditsi ja opasti vieden miehiä rajan yli\ntavallisimmin Kattilakosken niskasta. -- Eelis Räävi ihmettelee\nvieläkin, mistä tuli se voima, joka kannusti, joka pelon karkoitti ja\njänteret vahvisti, niin että suuri venekin, jota oli pitkin kosken\nvartta vedettävä, nousi kevyesti kuin höyhen!\n\nMyös talon tyttäret Ellen ja Edit olivat voimiensa mukaan näissä\npuuhissa osallisina. Kun jääkärit väsyneinä heittäytyivät tuvan\nlattialle nukkumaan reppu ja parabellumi pään-alusena, niin tyttäret\nvartioivat heitä vuorotellen. Sydämellinen emäntä taas palveli heitä\nomalla tavallaan: Hänen rinnastaan kohosivat korkeuteen monet\nhartaat rukoukset, että Jumala suojelisi ja varjelisi heitä, kun he\nlähtivät uusia vaaroja ja vaikeuksia kohti taivaltamaan.\n\n\"Pikku Jussi\" oli ensimmäinen jääkäri, joka tuli tähänkin taloon\nselvittäen asian. Hän oli aina luottavainen ja voitonvarma. \"Kerran\nvielä tulen vapaana miehenä teitä kiittämään!\" hän sanoi.\n\nJa Räävin talossa ymmärretään vielä tänäkin päivänä iloita ja kiittää\nJumalaa siitä, että Suomi pääsi vapaaksi.\n\nTengeliössä oli muitakin, jotka olivat hyvin valmiit jääkäreitä\nauttamaan. Näitä olivat esimerkiksi talollinen Erkki Hurula ja\nYlitornion Portimojärven kylästä kotoisinoleva torppari Emil Heikka,\njoka jääkärien kesken tunnettiin \"Kollijoen Kallen\"[142] nimellä.\nHeikka oli suora ja rehti mies, joka aika huomattavasti opasti ja\navusti jääkäreitä.\n\nPeräpohjolan sydänmailla on todella paljon isänmaallisia miehiä ja\nnaisia, jotka olivat kauniilla tavalla mukana Suomen itsenäisyyden\nalkuvalmisteluissa. Useat heistä ovat \"unohdettujen\" kirjoissa,\nmutta sen sijaan hyvän omantunnon kunnialuetteloissa. -- Niinpä\nMellajärvellä Vanhantalon rehti väki antoi talonsa Saksaan-menijöille\nlepo- ja ruokailupaikaksi. Ja Arvid Mellajärvi,[143] joka erään\nkuningaspetäjän juurella oli pyhästi päättänyt kaikin tavoin auttaa\njääkäreitä, pitikin uskollisesti valansa. Monesti hän laittoi\nräiskyvät takkavalkeat \"pitkän matkan kulkijain\" kastuneen selän\nlämmittämiseksi, kun nämä sankarimaisella sitkeydellä nälkäisinä\nja väsyneinä pakkasen paukkuessa Vanhantalon pirttiin saapuivat.\nMella-Arvin toimesta olivat pian kuumat kahvit ja maukkaat\nporonlihakeitot tervetulleiden vierasten käytettävänä. Hän lämmitti\nsaunan, hän paahtoi sukset ja mikä tärkeintä, hän kykeni vanhana\nporomiehenä ja eränkävijänä Saksaan-pyrkiviä taatusti ja varmasti\nopastamaan. Saman lämpimän kohtelun saivat myös osakseen nuo poloiset\nkeskusvaltojen sotavangit. -- Niinikään oli Isovietoinen-nimisen\njärven eteläpäässä sijaitseva Liinangin talo Saksaan-menijäin\nmajapaikkana, mistä näitä kyydittiin ja opastettiin Pessalompolon[144]\nja Jolangin kyliin.\n\nOlipa näillä sydänmailla venäläisten kätyreitäkin sekä urkkijoita,\nmutta jätämme ne omaan kurjuuteensa. Mainitsemme kuitenkin, että\nEnehjelmin \"korpipoliiseja\"[145] oli asettunut helmikuussa 1917\nLohijärven Lantulle. Vallankumous toimitti heille kuitenkin pikaisen\nlähdön. Kun he ajoivat Karkeisen ohi, niin Holster soitti heille\nlehmänkelloa.[146]\n\n\n\n\nTornionjoki-laakson venäläinen rajavartiosto.\n\n\nTämän teoksen I:ssä ja II:ssa osassa olemme jo tarkemmin tehneet\nselkoa Tornion piirin venäläisen rajavartioston järjestelystä, mutta\nylimenijäin vaikeuksien selventämiseksi mainitsemme vielä tässäkin\nrajavartioston päämajoituspaikat sekä myöskin Korpikylässä olleiden\nrajavartio-osastojen sijoitukset; Korpikylässä näet oli, kuten\ntiedämme, Saksaan-pyrkijäin liike kaikkein vilkkainta.\n\nRajavartioston pääasemat olivat _Turtola, Narkki_ (Tengeliössä,\nvastapäätä Ruotsin Matarenkia), _Mäkiheikka_ (Korpikylän Niemestä\nnoin 8 km pohjoiseen) ja _Karunki_.\n\nKorpikylän rajavartio-osastojen sijoituspaikat taas olivat _Paasi_\n(Niemestä 4 km etelään), _Ylipieti_ (edellisestä 3 km etelään;\nYlipietistä oli Ojanperään 2 km) ja _Onnela_ (Ojanperästä jonkin\nmatkaa etelään).\n\nNärkin rajavartioaseman sotilaat (asuen Närkin ja Rahtualan kylien\ntaloissa) ulottivat vartiointinsa myös pitkin Tengeliönjoki-vartta\naina Lohijärvelle ja Raanujärvelle saakka, missä ratsupatrullit\nhelposti saattoivat liikehtiä hyvää maantietä myöten.\n\nKorpikylässä taas oli kokonaista kolme vartioasemaa verraten\nlyhyin välimatkoin, mikä osoittaa, että venäläiset tahtoivat\npitää Korpikylää erikoisen tiukalla. Tornionjoki-vartta pitkin\nkulkeva maantie oli tosin jaettu 3-4:n kilometrin pituisiin\nvartiotaipaleisiin, mutta majoituspaikoissa oleilevat sotamiehet\nsaattoivat sen ohessa myös harjoittaa jonkinlaista vartiointia.\n\nKarungista käsin venäläiset ratsupatrullit pitivät tarkoin silmällä\nPalovaaran kylää, jonne sieltä poikkesi verraten hyväkuntoinen\nmaantie.\n\nSotilaspatrullit olivat liikkeellä yöt päivät, mutta valoisaan aikaan\nvartiointi oli veltompaa, jotenka ylikuljetukset oli paras suorittaa\naamuisin tahi päivällä. Siten tavallisesti meneteltiinkin.\n\nVenäläisillä sotamiehillä oli muuten täysi tieto siitä, mitä\nKorpikylässä ja eritoten Ruotsin Alarovalla puuhattiin. Erinäisten\naktivistien ja jääkärien nimiäkin he tiesivät. Rupesivatpa he vähän\nleikkiäkin laskemaan sanoen Alarovaa \"_Germanskij-kasarmiksi_\".\nMatkakosken niskan vaiheilla oleva, Ruotsin-puolen Karkiainen\ntaas oli \"Ruotsin kasarmi\", koska siellä todella majaili\nruotsalainen rajavartio-osasto. Omaa Paaden majoituspaikkaansa he\nluonnollisesti nimittivät \"_Ryssän kasarmiksi_\". Näitä leikillisiä\nnimityksiä aktivistitkin usein käyttivät. Kun \"Pikku Jussi\" kerran\nmatkoillensa lähtiessään kuljetti pistooleja kapsäkissään, niin\nhänen päähänsä pälkähti ruveta niitä kairalla koettelemaan.\n\"Tässähän on rauhallinen paikka\", arveli tuo iloinen veitikka.\n\"Germanskij-Kasarmissa toimeenpannaan nyt kova ammunta, niin että\nRyssän kasarmiinkin kuuluu parabellumin laulu!\"\n\n\n\n\nTAPAHTUMIA JA SEIKKAILUJA.\n\n\n    Jumalall' on onnen ohjat,\n    Luojalla lykyn avaimet,\n    ei katehen kainalossa,\n    pahansuovan sormen päässä.\n\n           Suomalainen sananlasku.\n\n\n\nAlarova, suomalaisten pakolaisten siirtola.\n\n\nPeräpohjolan etappitoimintaa seuratessamme olemme nähneet, kuinka\nuseimpien aktivistien lopulta täytyi vetäytyä pois maasta usein juuri\nniitä samoja teitä, joita myöten he niin monia aikaisemmin olivat\nrajan yli toimittaneet.\n\nTavallisimmin he silloin ensi aluksi menivät Haaparannalle. Ne, jotka\neivät siellä voineet saada pysyväisempää tointa, siirtyivät sitten\nmikä minnekin. Ja varsinkin kesäiseen aikaan monet Haaparannalle\njääneistäkin hyvin mielellään oleskelivat tilaisuuden tullen jossakin\nmaaseudulla.\n\nTornionjoki-laaksossa on Ruotsin puolella paljon hyvin rakennettuja\ntaloja ja suomalainen väestö joka, kuten olemme nähneet, yleensä\nhyvin myötämielisesti suhtautui Suomen aktivistien rientoihin.\nPakolaisillamme olisi näin ollen ollut tilaisuus valita itselleen\nasuntoja sekä sieltä että täältä. Mutta se erikoisen lämmin\nystävyyden henki, joka oli vallannut Korpikylän _Alarovan väen_,\nveti pakolaisia aivan vastustamattomasti puoleensa. Niinpä\ntapaammekin vuosien 1916 ja 1917 kuluessa Alarovan talossa joukon\nsuomalaisia pakolaisia, jotka heidän aikaisemmista vaiheistaan jo\nennestään tunnemme.\n\nAlarovan talo sijaitsee kauniilla paikalla, korkealla ja kuivalla\nharjanteella mahtavan Matkakosken yläpuolella. Talo on hyvin\nrakennettu, ja huoneita siinä on tavallisiin oloihin riittävästi.\nMutta suomalaisten aktivistien kokoonnuttua sinne täytyi sovun\nmonesti antaa sijaa.\n\nPakolaisten joukossa vieraili siellä aika ajoin Tornion etapin\ntunnettu johtaja _Eero Heickell_ (Kuussaari); samoin Muurolan\netapin johtaja _Jussi Salmela_ asui siellä perheineen. _Juho Ekola_\ntoimi talossa etappimiehenä, kuten muistamme. Hänestä muuten tuli\nsuomalaisten keskeisin henkilö, sillä hän viipyi talossa -- työssä ja\ntoimessa -- tasan 10 kuukautta, elokuun 14. päivään 1917.[147] --\nMyöskin Kemin etapin toinen johtaja, maisteri _Arvi Hällfors_ asui\nkesällä 1917 kolme kuukautta Alarovalla.\n\nTilapäisiä vieraita, jotka viipyivät mikä päivän tai pari, mikä\nviikon tahi parikin viikkoa, oli talossa myöskin jatkuvasti. Niistä\nmainitsemme seuraavat:\n\nKauppias _J. E. Härmänen_, jonka jo tunnemme, asui Alarovalla pari\nviikkoa. -- Hyvätuulinen metsänhoitaja _Antti Huovinen_, joka\nMatarengistä käsin silloin tällöin pistäytyi Alarovalla toisinaan\nalakuloisia maan miehiänsä huvittamassa, asettui lopulta, heinäkuun\nalussa 1917 puoleksitoista kuukaudeksi sinne asumaan. -- Edelleen\nmetsänhoitaja _Viljo Lyytikäinen_ poikkesi monilla matkoillaan usein\ntaloon. -- Jääkäreistä mainitsemme _Antti Isotalon_, jonka vierailu\nuhkasi tulla hänelle hyvin kohtalokkaaksi, kuten vielä saamme\nkuulla. -- Myös jääkäri _Jussi Väisänen_ (\"Pikku Jussi\")\nnäyttäytyi Alarovalla usein. Hän kyllä oli melkein aina\nliikkeellä, mutta Shpalernajasta päästyään hän valitsi Alarovan\npääkortteeripaikakseen.[148] Pommi- ja asevarasto hänellä oli kuitenkin\nMatarengissä Oskar Plantingissa.[149] Siellä ne näet olivat melkein\nkuin tien päässä, \"Pikku Jussi\" kun tavallisesti käytti pohjoisimpia\nreittejä: Tengeliö--Lohijärvi j.n.e. -- Jääkäri Jussi Mäntylä, Sihvot,\nArmas Lyytikäinen, maisteri J. V. Snellman vierailivat niinikään\ntalossa -- ja sitten ne monen monet muut, jotka tätä ylikulkupaikkaa\nkäyttäen tulivat ja menivät.\n\nAlarovan kantavieraiden joukkoon kuului vielä Vesilahden Krääkkiön\nkylästä kotoisinoleva hämäläinen aktivisti _Kaarlo Heikki Mäkelä_,\njota mustan tukkansa ja partansa sekä peloittavan muotonsa takia\naktivistien kesken nimitettiin \"Mustaksi rosvoksi\" ja Ruotsin\npuolella \"Kuolemaksi\". \"Mustan rosvon\" vaiheisiin saamme lähemmin\ntutustua Kajaanin etapin kuvauksen yhteydessä. Tässä toistamme vain\nne sanat, mitkä Albert Lasu hänestä lausui:\n\n\"Se oli julma mies, jolle ryssätkään eivät mitään uskaltaneet.\"\n\nAjatellessamme tätä suurta vierasten paljoutta, tätä noin kahden\nvuoden ajan jatkuvaa tulijain ja menijäin levotonta elämää,\ntäytyy meidän Suomen suomalaisten mitä suurimman kunnioituksen,\nkiitollisuuden ja rakkauden tuntein muistella talon väsymätöntä\nemäntää, herttaista, uhrautuvaa Greta Lasua, joka tuskaantumatta\njaksoi tätä tavatonta menoa kestää. Hänenhän ennen muita oli\npidettävä huolta vieraiden viihtymisestä, ruoasta, kahvi- ja\nteetarjoilusta, makuusijoista j.n.e. Alarovan isännällä,\nmaanviljelijä _Isak Albert Lasulla_ on -- ja todellakin ansiosta --\nSuomen Vapaudenristin IV:n luokan merkki, mutta varmaankin hän\nmielellänsä suo, että me katsomme sen kuuluvan myös Greta Lasulle.\n\nKerran elokuussa 1916 kaksi jääkäriä tahtoi kaikin mokomin lähteä\nYlirovan talon kohdalta Suomen puolelle. Albert Lasu, joka piti\nyritystä sillä kertaa kovin uhkarohkeana ja vaarallisena, oli\nehdottomasti sitä vastaan sanoen:\n\n\"Teidät varmasti joko vangitaan tai ammutaan!\"\n\nMutta pysyen päätöksessään jääkärit vain lähtivät vuotavalla veneellä\ntoisen soutaessa ja toisen yrittäessä pitää perää.\n\nAlbert Lasu oli kuitenkin kiinnittänyt veneeseen pitkän nuoran\nasettuen sitten Isak Ylirovan kanssa pajupensaan taakse sitä\nlöysäämään. Heillä oli kahdenlainen tarkoitus. Jos jääkärit\npääsisivät onnellisesti yli, niin he vetäisivät tyhjän veneen nuoran\navulla takaisin; jos taas venäläisiä ilmestyisi rannalle, niin vene\nvedettäisiin jääkäreineen päivineen Ruotsiin.\n\nKun vene tuli lähelle Suomen-puolta, niin voimakas pyörre käänsi sen\nyht'äkkiä yhä lähemmäksi rantaa. Tällöin toinen airo katkesi. Nopeasti\nLasu ja Ylirova vetivät silloin vesilastissa olevan veneen miehineen\ntakaisin. Kun sitten jääkärit ja heidän auttajansa nousivat\njokitörmälle, niin ilmestyi vastakkaisella rannalla kaksi sotamiestä\npensaiden takaa näkysälle -- varmaankin ihmeissään katsomaan, minne\nheidän saaliinsa oli joutunut. Pensaikossa väijyneet sotamiehet eivät\nnäet olleet huomanneet, kuinka vene oli hiljakseen solunut takaisin\nRuotsin puolelle.\n\nYöllä Lasu sitten vei miehet kosken niskasta yli varustaen heidät\nmatkaa varten eväillä. Jääkärit pyrkivät Palovaaraan, mutta\nkartoistaan huolimatta eksyivät harhaillen koko päivän ja saaden\nviettää yönsä eräässä ladossa. Wiljami Niemi opasti heidät seuraavana\npäivänä eteenpäin.\n\nLokakuun 14. päivänä 1916 tapahtui Yli- ja Alarovalla outo\nselkkaus. Ruotsalainen rajavartiosto näet aivan odottamatta\nsaartoi molemmat talot, joissa sillä kertaa oli 15 suomalaista\naktivistia. Rajavartioston päällikkö, eräs luutnantti, pidätti\nkaikki suomalaiset, ja heidät vietiin sotilaiden vartioimina ensin\nKorpikylän asemalle ja sitten junassa Haaparannalle.\n\nJuho Ekola, joka tällöin asui vielä Ylirovalla, lähti tapahtuman\njohdosta Nikolai Ekolan, Jussi Mäntylän ja Antti Isotalon kanssa\nhevosella Korpikylään Helmerin taloon, jossa oli valtion puhelin.\nMyöskin mainittu luutnantti ajoi sinne. Molemmat, sekä Juho Ekola\nettä luutnantti pyrkivät Haaparannan yhteyteen, mutta puhelin oli\nepäkunnossa. Juho Ekola ennätti kuitenkin esittää aktivistien\nharmillisen tilanteen isäntä Helmerille pyytäen tätä jostakin\nmuualta soittamaan Dahmille ja kertomaan tapahtumasta. Sitten miehet\najoivat asemalle, jonne osa pidätetyistä jo oli saapunut kävellen\nsotamiesten seuraamina.\n\nSiellä kyllä jo selvisi, ettei mikään erikoinen vaara uhannut\nsuomalaisia, vaan että heidän joukostaan muka etsittiin erästä\nenglantilaista vakoojaa.\n\nJunassa Juho Ekola sattumalta tapasi etappijääkäri _Paul\nWalleniuksen_ (\"Wejden\") ja insinööri _Konstu Pietilän_, jotka\npalasivat Matarengistä. Kuultuaan asian nämä olivat huolissaan\narvellen, että suomalaiset mahdollisesti karkoitettaisiin rajalta.\nMutta kun miehemme tulivat Haaparannalle, oli Dahm jo asemalla heitä\nvastassa tiedoittaen, että hän oli saatuaan puhelimitse Helmeriltä\ntiedon tapahtumasta selvittänyt koko jutun, ja että suomalaiset\nolivat vapaat.\n\nJupakka johtui nähtävästi nuoren luutnantin virkaintoisuudesta.\nSiitä lähtien hän oli suomalaisille erittäin ystävällinen\nvieraidenkin usein Alarovalla.\n\nHeti tämän tapauksen jälkeen Juho Ekola siirtyi asumaan Alarovalle,\nmissä hän sittemmin talon väen harvinaisen ystävällisyyden takia\nviihtyi kuin kotonaan.[150]\n\nKönnin vangitsemisen ja \"Isontalon Anttiin\" suunnatun iskun jälkeen,\njoista kerromme kohta, elämä Alarovalla kului yleensä rauhallisesti.\nJännittäviä ja huvittaviakin pikku tapauksia sattui sentään aina\nsilloin tällöin, varsinkin metsänhoitaja Huovisen ja \"Pikku Jussin\"\nretkeilyssä kesällä 1917.\n\nKuten jo tiedämme, siirtyi Huovinen Alarovalle heinäkuun alussa 1917\nmajaillen siellä sitten aina elokuun puoliväliin asti. Suomalaisia\naktivisteja ja komennuksella olevia jääkäreitä kävi talossa edelleen\ntuhkatiheään. Niinpä Liimatan majatalon rohkeat tyttäret Selma\nja Ella palasivat heinäkuussa Alarovan kautta pakolaismatkaltaan\nseurassaan torniolainen rouva Harinen. Huovinen ja \"Pikku Jussi\", nuo\nrohkeat ritarit, saattoivat heidät tavallista reittiä Matkakosken\nyläpuolelta Tornionjoen yli aina maantielle asti palaten sitten\ntakaisin ilman mitään kommelluksia.\n\nMutta toisella kerralla oli käydä hullusti. Vähän sen jälkeen,\nkun Liimatan neidit oli saatettu yli, tuli Alarovalle tunnettu\nsuomalainen aktivisti, rehtori _Eirik Hornborg_, joka myöskin oli\ntoimitettava yli. Huovinen ja \"Pikku Jussi\" lähtivät taas oppaiksi\nsaattaen vierastansa Palovaaraan saakka.\n\nPaluumatkalla he menivät sovittuun paikkaan, erääseen Alarovaa\nvastapäätä olevaan Vongan talon niemeen, mistä Ekolan oli määrä\ntulla heitä noutamaan. Kun he niemen kärjestä vilkuttivat Ruotsin\npuolelle, niin he ihmeekseen huomasivat, ettei sieltä edes yritetty\nlähteä heitä noutamaan, vaan että siellä kaikesta päättäen vallitsi\nhyvin hermostunut mieliala. Siellä huudettiin ja huidottiin. Ekola,\nsalmelalaiset, Mäkelä ja ruotsalaiset sotamiehet juoksivat aivan\nkuin neuvottomina edestakaisin. Vihdoin \"Musta rosvo\" (Mäkelä) erkani\njoukosta, lähti mauseri kädessä juoksemaan jokitörmää alas ja huusi:\n\n\"Ryssät ovat aivan vierellänne!\"\n\nSilloin vasta Huovinen ja \"Pikku Jussi\" käsittivät metelin syyn. He\njuoksivat noin 30:n metrin päähän rantakivikolle, asettuivat isojen\nkivien suojaan pannen taskuissaan olevat panokset viereensä ja\nrupesivat sitten odottamaan sotamiesten mahdollista ilmestymistä.\n\nMutta kun näitä ei kuulunutkaan, keräsivät miehemme panokset jälleen\ntaskuihinsa lähtien sitten syöksyjä tehden painumaan alas päin. Näin\nhe tulivat Vongan talon ruispeltoon, joka kätki heidät hyvin.\nMennessään he ottivat mukaansa sauvoimiksi tukevia aidaksia päättäen\njollakin kosken alapuolella olevalla veneellä mennä yli; he näet\ntiesivät, ettei veneissä ollut airoja.\n\nHe löysivätkin veneen, joka kuitenkin oli lukittu rantaan kiinni.\nKova tempaus vain, ja kokankappale irtautui kiinnitysrenkaan mukana!\nJa sitten miehet sauvomaan!\n\nRuotsin-puolen ystävät eivät olleet ensinkään huomanneet Huovisen\nja \"Pikku Jussin\" puuhia. Nämä kiersivät heidän selkäpuolitseen\nAlarovalle, menivät kaikessa rauhassa sisälle, avasivat ikkunan, ja\nsitten Huovinen huusi rantaan:\n\n\"Mitä te siellä töllistelette!\"\n\nKaikilta pääsi silloin helpotuksen ja ällistyksen huokaus.\n\nVenäläiset sotamiehet olivat joko nukahtaneet vartiosyvänteihinsä\ntai muuten vaipuneet mietteisiinsä.\n\nEräänä sunnuntaina heinäkuussa 1917 Alarovan vieraat lähtivät\nhuvikävelylle Ruotsin-puolen Karkiaisen rantaan. Samaan aikaan\nsattui venäläisiäkin olemaan sunnuntaivapauttaan viettämässä\nvastakkaisella, Suomen-puoleisella rannalla juuri Niemen poikien\ntalon alapuolella. Ja kun Tornionjoki on sillä kohtaa hyvin kapea,\nniin \"Pikku Jussi\" ja Huovinen rupesivat huutelemaan sotamiehille\nyhtä ja toista. \"Pikku Jussi\" m.m. karjui heille venäjäksi\nkivääritemppu-komennuksia näiden uskollisesti niitä totellessa.\nVihdoin tanakka jääkärimme innostui pyytämään ruotsalaiselta\nrajavartiosotilaalta kiväärin ja alkoi sillä näyttää, miten\nsaksalaiset suorittivat samat temput. Silloin venäläiset kiroilemaan\nja huutamaan:\n\n\"Germanskij spion!\"\n\nKerran \"Pikku Jussi\" pelasti uimamatkalla Huovisen hukkumasta.\n\nElokuun puolivälissä Huovinen lähti Tukholmaan, missä työskenteli\nsitten yksissä neuvoin Jacobsonin ja Weckströmin kanssa. Sieltä hän\nmeni saman kuun loppupäivinä Uumajaan kuljettaen yhdessä jääkärien\n_Arthur Stenholmin ja Jussi Sihvon_ sekä pankinjohtaja _Vilhelm von\nEssenin_ kanssa Vaasaan osoitettuja langattoman lennättimen\nkojeita.[151]\n\nTavattoman monivaiheista, rohkeata ja merkityksellistä oli\nmetsänhoitaja Antti Huovisen toiminta Suomen itsenäisyyden\nluomistyössä. Hänen ystävänsä Jussi Väisäsen vaiheisiin saanemme\nvielä lähemmin tutustua Kajaanin etapin toimintaa kuvaillessamme.\n\nJuho Ekola ja muutkin Alarovalla asuvat aktivistit toimivat\nväsymättömästi etapin hyväksi. Sittenkun Viljo Lyytikäinen sairastui,\noli Ekola alituisessa yhteydessä Wilhelm Dahmin ja insinööri Konstu\nPietilän kanssa.\n\nVirkistyksekseen Alarovan aktivistit saivat usein vieraitakin,\ntoisia samassa asemassa olevia kansalaisiamme. Kotimaan kaipaus\nilmeni pakolaisissa toisinaan m.m. siten, että he uimalla kävivät\nSuomen rantaa tervehtimässä. Ja kun Jepuan v. Essenit kerran\nUumajasta käsin vierailivat Alarovalla, niin he yhdessä talon\nmuiden suomalaisten kanssa, noin kymmenkunta miestä, pistäytyivät\nSuomen-puolen Vongan rantaan ottaen sieltä mukaansa vähäisiä kiviä\nmuistoksi isänmaastaan.\n\n\n\n\nYrjö Könnin vangitseminen.\n\n\nJääkäri Yrjö Könni oli yhdessä jääkäri _Mauri Rantasalon_ kanssa\n3.10.1916 komennettu Suomeen. He olivat tulleet ensin Tukholmaan,\nmissä Könni oli Heldtin konttorista saanut 4500 mk, joista 4000 mk\noli määrätty annettavaksi matkan varrella Läntisen etapin\njääkäreille. Tarkoitus oli sitäpaitsi, että Könni asettuisi jonkun\netappijääkärin tilalle mainitun etapin eteläpäähän. Rantasalon taas\npiti lähteä kotipuoleensa Loimaalle värväämään; jo ennen Saksaan\nmenoaan hän oli menestyksellisesti värvännyt Länsi-Suomessa.\nViivyttyään toista viikkoa Tukholmassa jääkärimme olivat menneet\nedelleen Haaparannalle ja sieltä Korpikylän Alarovalle. Siellä he\nolivat viipyneet 4-5 päivää ja lähtivät sitten lokakuun 28. p:nä 1916\naamuhämärissä klo 9-11 välillä seurassaan jääkäri _Vilho Kosola_\nkulkien Matkakosken yläpuolelta Suomen puolelle. Oppaana heillä oli\neräs kysymyksessäolevaan tehtävään sopimaton ruotsinmaalainen Pekka\nJärvi.\n\nTornionjoki oli jäässä, ja luntakin oli jo satanut noin 1/2:n\nmetrin vahvuudelta. Könnillä, Kosolalla ja oppaalla oli sukset,\nmutta Rantasalo kulki jalan. Jää oli heikkoa; halkeamia siellä\ntäällä. Rajan ylitettyään Kosola erosi tovereistaan ja hiihti\nsuoraa päätä metsien halki Kivijärvelle, minne hänet oli komennettu\netappijääkäriksi Kästämän sijaan. Venäläisten rajavartiosotilasten\nhyökkäyksestä ja Könnin vangiksijoutumisesta Kosola ei tiennyt\nmitään. Vasta Ruotsiin palattuaan hän sai sen kuulla.\n\nNoustuaan noin 50 metriä Suomen-puoleista jokitörmää Palovaaraan\npyrkijät kohtasivat erään nuorehkon miehen, nähtävästi jonkun\ntullimiehen, jonka he ilman muuta sivuuttivat. Mutta heti kun\nmiehemme olivat päässeet hänen ohitsensa, vihelsi tämä sormiinsa. Se\ntuntui jääkäreistä oudolta ja epäilyttävältä. Ja pian vihellys toikin\nnäkyviä tuloksia.\n\nKun näet jääkärit olivat ehtineet maantien yli ja noin 300 metriä\nmetsikköön päin, kuului talojen läheisyydestä laukaus. Heti sen\njälkeen tuli näkyviin viitisen ratsastavaa sotamiestä alkaen ampua.\nJääkärit olivat kuitenkin ennättäneet pienen metsän suojaan. Sotamiehet\nampuivat ehkä kymmenkunta laukausta. Joku jääkäreistäkin ampui\ntakaisin, mutta kun välimatka oli pitkä, ei mikään tehokkaampi\npistoolilla-ampuminen voinut tulla kysymykseen.\n\nJo alkutaipaleella Könni oli jättänyt suksensa, kun keli oli kovin\nhuono. Hän alkoi Rantasalon perässä juosta Palovaaraan johtavaa\npolkua oppaan seuratessa heitä viimeisenä.\n\nNäin he tulivat noin 100 metriä leveälle aholle, missä opas piiloutui\nheinäsuovan alle Rantasalon ja Könnin jatkaessa juoksuaan noin 1 1/2:n\nkilometrin päässä olevaan sankkaan metsään.\n\nKönni oli jo useita kertoja koettanut irroittaa selästään raskasta,\ntavallista suurempaa reppuaan, missä oli Rantasalonkin tavaroita,\nmutta ei ollut onnistunut yrityksissään. Juostuaan noin 4 kilometriä\nmaantieltä hän oli siihen määrin uupunut, että enempi eteneminen oli\nmahdotonta. Siksipä hän loikkasi polulta ison katajapensaan suojaan\npainautuen lumeen ja mennen samassa tainnoksiin.\n\nTakaa-ajajia oli lopulta 7-8 miestä. Toiset niistä ottivat kiinni\noppaan ja viisi miestä löysi Könnin tämän piilopaikasta.\n\nKönni heräsi siihen, että sotamiehet napsauttivat kivääreitänsä\nvireeseen. Huomattuaan kaiken vastustuksen turhaksi hän kätki\npistoolinsa painaen sen jalallansa lumeen.\n\nOpas ja Könni vangittiin Vonkavaaralla ja vietiin ensinnä venäläisten\nmajoituspaikkaan sekä vielä samana päivänä sieltä Karunkiin.\n\nRantasalo jatkoi pakojuoksuaan arviolta noin 8 kilometriä itäänpäin,\nmutta yht'äkkiä eteenpäin yrittäminen kävi mahdottomaksi. Toinen\npaljon suurempi sotamiesjoukko oli näet jotakin, etelästä koilliseen\nkulkevaa tietä myöten tehnyt saartoliikkeen. Rantasalo huomasi\nnimittäin siellä täällä sivuillaan ja edessään noin 100:n metrin\npäässä pistävän esiin vastaansa ojennettuja kiväärinpiippuja. Erästä\nlähimpänä olevaa sotamiestä kohti hän ampui muutaman laukauksen,\nmutta käsittäen joka tapauksessa joutuvansa alakynteen hän katsoi\nainoaksi mahdolliseksi keinoksi kääntyä takaisin samaa tietä,\nmitä oli tullutkin. Venäläiset ampuivat kyllä hänen jälkeensä\nuseita laukauksia yhden kuulan hipaistessa vähän hänen vasenta\njalkaansakin, mutta kun takaa-ajajat eivät malttaneet pysähtyä\ntähtäämään, oli osumismahdollisuus mitättömän pieni. Huomattuaan\ntämän Rantasalo juoksi kahta kovemmin. Ja kun jääkäreitä ensin\nahdistaneet sotamiehetkään, jotka nähtävästi touhusivat kovin Könnin\nja Järven kiinnijoutumisen johdosta, eivät olleet Rantasalolle\nesteitä tekemässä, onnistui hänen, noin 15 kilometriä juostuaan ja\nharhailtuaan, vihdoin päästä rajan yli. Mutta silloin hän oli niin\nuupunut, että jännityksen lauettua kaatui tolkuttomana Tornionjoen\nRuotsin-puoleiselle rannalle. Siitä ruotsalaiset rajavartiosotilaat\nkorjasivat hänet miltei puolikuolleena. Saatuaan tästä tiedon Juho\nEkola lähti heti hakemaan häntä Alarovalle. Rantasalo[152] oli niin\nmenehtynyt, että kahden sotamiehen täytyi tukea häntä kainaloista,\nja loppumatkan Ekola melkein kantamalla kuljetti häntä.[153]\n\nKaikesta päättäen venäläiset rajavartiosotilaat olivat jo\nedeltäkäsin varustautuneita yllättämään jääkärit.\n\nKarungissa Järvi kertoi kaikki, mitä tiesi, mutta onneksi hän ei\ntuntenut jääkäreitä eikä tietänyt juuri muuta kuin että hänen oli\nollut määrä saattaa jääkärit Palovaaraan saakka. Tästä syystä Könniä\nja Järveä käytettiin Palovaarassa. Sinne mentiin kahdessa reessä\nsiten, että toisessa kulkivat Könni, Järvi ja kolme venäläistä,\ntoisessa taas eräs upseeri ja neljä sotamiestä. Luultavasti oli\ntarkoituksena panna vangit tuntemaan sinne mahdollisesti paenneet\njääkärit. Näitä etsittiinkin parista kolmesta talosta, mutta turhaan.\nPalovaarasta saattue palasi vankeineen tyhjin toimin Karunkiin.\n\nJo ennen Palovaaran-retkeä oli Könniä kuulusteltu hänen repustaan\ntavattujen panosten ja vangitsemispaikalta löydetyn pistoolin\njohdosta.\n\nParin päivän kuluttua Könni (passin mukaan Mäenpää Rovaniemeltä) ja\nJärvi vietiin Tampereelle. Järveä pidettiin siellä vain noin viikon\npäivät, minkä jälkeen hänet lähetettiin Ouluun. Hänet suljettiin\nsikäläiseen lääninvankilaan marraskuun 11. p:nä 1916 ja tuomittiin\npakollisten määräysten nojalla luvattomasta rajan yli kulkemisesta\nkolmeksi kuukaudeksi vankeuteen. Rangaistusajan kuluttua tammikuun\n28. p:nä 1917 Järvi toimitettiin Tornion poliisimestarille\nsaatettavaksi rajan yli Ruotsiin.[154]\n\nKönniä sitävastoin säilytettiin Tampereella lähes puolitoista\nkuukautta. Siellä eräs everstiluutnantti Ivanoff kuulusteli häntä\nkolme eri kertaa esiintyen mitä karkeimmin, m.m. uhaten hirttää hänet\npoliisilaitoksen pihalle. Könnille näytettiin myös erästä hänestä ja\nhänen serkustaan _Hannukselasta_ Saksassa otettua valokuvaa, missä\nmiesten lisäksi oli lentokone ja sen kyljessä sanat _Nach Petrograd_\n(Pietariin).[155] Kun kuva onneksi oli perin huono, kielsi Könni\nsiinä olevia miehiä tuntevansa.\n\nTampereelta Könni muuten sai lähetetyksi kotiinsa olinpaikkaansa\nkoskevan ilmoituksen.\n\nSitten hänet kuljetettiin Hämeenlinnan lääninvankilaan, jonka\nnimiluetteloon hänet merkittiin joulukuun 11. p:nä 1916. Sieltä hänet\nsaman kuun 14. p:nä lähetettiin Helsingin lääninvankilaan \"tärkeitten\nasiain tutkintotuomarin\", venäläisen Mashkevitshin käsiteltäväksi.\n\nHämeenlinnan lääninvankilan johtaja, jo ennen mainittu Bruno\nAndersin, kohteli Könniäkin perin rohkaisevasti, vieläpä lupasi\njärjestää tälle karkaamistilaisuudenkin, mistä sitten kuitenkaan ei\ntullut mitään, kun vanki, kuten sanottu, niin pian vietiin pois.\n\nKatajanokan lääninvankilassa, minne Könni tuotiin käsiraudoissa,\nMashkevitsh kuulusteli häntä kaksi kertaa. Kun kaikki\ntutkintopöytäkirjat olivat keskenään ristiriitaisia, ei mitään\nasiallista tullut ilmi. Mutta tehden päätelmänsä siitä raa'asta\nmenettelystä, jota häntä kohtaan oli varsinkin Tampereella osoitettu,\nKönni odotti kuolemanrangaistusta valmistautuen jo sitä\nvastaanottamaan.\n\nKatajanokalta Könni maaliskuun 8. p:nä 1917 lähetettiin yhdessä\nporvoolaisen värvärin _Arvo Brusinin_ kanssa Pietariin -- siis\ntodellakin _nach Petrograd_, kuten tuon valokuvan enteelliset sanat\nkuuluivat.\n\nMutta jo neljän päivän perästä vallankumous -- Jumalan tuomiona --\navasi Shpalernajan portit.[156]\n\n\n\n\n\"Isontalon Antin\" Ruotsin-seikkailu.\n\n\nKuten muistamme palasi Antti Isotalo[157] eräältä Suomeen tehdyltä\nvaivalloiselta matkaltaan joulukuun 6. päivänä 1916 Ruotsiin\nAlarovalle, missä hän moninaisten komennuksiensa jälkeen aina\nsilloin tällöin lepäili isällisen ystävänsä Juho Ekolan seurassa.\nMutta sielläkään ei Antti saanut olla rauhassa, sillä hänen\nleppymätön vihollisensa kuvernööri af Enehjelm koetti kaikin keinoin\nsaada hänet käsiinsä. Varsinkin Koivun tapahtuman jälkeen ja sitten,\nkun af Enehjelm sai vihiä siitä, että hänenkin henkensä oli vaarassa,\nhän ponnisti voimansa saadakseen hinnalla millä hyvänsä kiinni tuon\ntoimeliaan ja urhean jääkärin. Ensin Enehjelm yritti virallista tietä\npäästä tarkoituksensa perille kirjoittaen Norbottenin maaherralle ja\npyytäen tätä vangituttamaan Antti Isotalon ja luovuttamaan hänet muka\nkuulustelua varten suomalaisille viranomaisille. Kirjeen mukana oli\nAntti Isotalon tavaton \"rikosluettelo\".[158]\n\nMutta Ruotsin viranomaiset, jotka, kuten tiedämme, olivat yleensä\nhyvin myötämielisiä Suomen itsenäisyysmiehiä kohtaan, vastasivat,\nettä Isotalo oli poliittinen pakolainen, jotenka häntä ei voitu\nluovuttaa.\n\nKun siis af Enehjelm ei saavuttanut päämaaliaan virallista tietä,\ntäytyi hänen koettaa muita keinoja.\n\nTammikuussa 1917 Antti Isotalo taas oleskeli Alarovalla lepäilemässä\nsekä tulevien retkien varalle urheillen ja hiihtäen voimia kokoamassa.\n\nEräänä päivänä päivällisen syötyään hän näki kahden venäläisen\nsotamiehen hiihtää hampsivan pitkin Tornionjoen Suomen-puoleista\nrantaa. Antti otti silloin talon seinustalta suksensa lähtien\nvenäläisille näyttämään, miten suksilla lasketaan jyrkkiä\njoentörmiäkin ja miten suomalainen suksilla liikkuu. Vähän aikaa näin\nhiihdeltyään hän kuuli talon 10-vuotisen pojan Oskarin jokitöyräältä\nhuutavan:\n\n\"Vesa käski Winteriä[159] sisälle, sillä tuli vieraita!\"\n\nAntti noudattikin kutsua, sillä hän ajatteli jonkun Haaparannalla\noleskelevan tuttavan suomalaisen tulleen heitä tervehtimään. Ja näin\nhän meni sisälle mitään pahaa aavistamatta.\n\nMutta vieraat eivät olleetkaan ennestään tuttuja. He ja Antti\nsilmäilivät mitään puhumatta vähän aikaa toisiaan mittaillen\nkatseillaan toistensa kokoa ja painoa. Antti teki silloin sen\nhuomion, ettei hän oman kokonsa puolesta läheskään vetänyt vertoja\nkummallekaan vieraista.\n\nEsittäydyttiin, jolloin selvisi, että vieraat olivat tunnetut\nruotsalaiset poliisit Glad ja Landho (Lantto).[160] Heti tämän\njälkeen vieraat pyysivät, saadakseen puhutella Winteriä kahden\nkesken, \"Vesaa\" siirtymään tuvan puolelle.\n\nSen jälkeen he toimeenpanivat kuulustelun. Ensimmäiseksi\ntiedusteltiin Antin oikeata nimeä. Tämä ilmoitti olevansa Winter,\nkotoisin Paltamon pitäjän Paltaniemen kylästä, mutta myönsi samalla\naikaisemmin käyttäneensä Harri-nimeä. Toinen poliiseista toisti\nkysymyksen uudelleen tiukasti vaatien Anttia ilmoittamaan oikean\nnimensä. Kun tämä vastasi entiseen tapaan, tiuskaisi poliisi äreästi:\n\n\"Älä valehtele! Nimesi on Isotalo Härmästä.\"\n\n\"No, olkoon sitten niini\" vastasi Antti hymyillen.\n\nSitten miehet rupesivat tiedustelemaan, milloin Isotalo oli viimeksi\ntullut Suomesta, missä päin hän oli liikkunut ja missä ollut\nmatkoillaan yötä. Antti mainitsi saapuneensa Alarovalle muutamia\npäiviä sitten, mutta sitä, missä ja kenen luona hän oli ollut yötä,\nhän ei missään tapauksessa sanonut ilmoittavansa.\n\nSamalla hänkin puolestaan tiedusteli, mistä kuulustelu johtui.\nSilloin poliisit muuttuivat ystävällisiksi selittäen sen aiheutuvan\nsalakuljetuksista, minkä vuoksi he halusivat, että Isotalo tulisi\nHaaparannalle niitä selvittelemään.\n\n\"Niiden asiain kanssa minulla ei ole mitään tekemistä!\" sanoi Antti.\n\"Naapuritalossa asuva tullivartia voi todistaa, että minun tieni on\naina kulkenut tämän kautta, mikä osoittaa, etteivät mokomat asiat\nkuulu minun alaani.\"\n\nPoliisit eivät halunneetkaan tätä väittää, vaan sanoivat, että joku\ntoinen, pohjoisempana asuva suomalainen oli syypää ja että Isotalon\ntäytyisi tulla tekemään hänestä selkoa. Tähän Antti huomautti, ettei\npohjoisempana ollut muita suomalaisia pakolaisia kuin \"Närä\" (Nikolai\nEkola) ja ettei tämäkään missään tapauksessa ollut mihinkään\nsellaiseen sekaantunut. Väittämättä enää vastaan poliisit silloin\nilmoittivat saaneensa määräyksen tuoda Isotalo mukanaan Haaparannalle\nasioita selvittämään.\n\nSitten he pyysivät Isotaloa heittämään aseet yltään, jos sellaisia\nsattuisi olemaan. Antti ilmoitti, ettei hänellä ollut muuta asetta\nkuin puukko, mutta että hän kyllä senkin voisi heittää pois, jos\nherrat sitä pelkäisivät. Samalla hän pani puukkonsa pöydälle jääden\nnäin aivan aseettomaksi; taskuaseenkin, mikä hänellä aina tavallisesti\noli mukana, hän näet hiihtämään lähtiessään oli jättänyt\npöytälaatikkoon, kun ei luullut sitä puolueettomalla alueella\ntarvitsevansa.\n\nMutta poliisit eivät uskoneet miehen puhetta, koska pyysivät saada\ntarkastaa hänen taskunsa. Niissä ei kuitenkaan ollut mitään,\nja samoin osoittautuivat saapasvarretkin vaarattomiksi. Näissä\npuuhissa poliisit tulivat tutustuneeksi myöskin Antin käsivarsiin.\nNähtävästi ne herättivät heidän erikoista huomiotaan, sillä he\ntiedustelivat, oliko Isotalo nyrkkeilijä vaiko painija.\n\n\"Omiksi tarpeiksi vähän kumpiakin!\" vastasi Antti rintaansa\npullistaen.\n\nSilloin poliisit kehoittivat häntä ottamaan enemmän vaatteita ylleen\nja varustautumaan nopeasti matkalle.\n\nAntti vastasi lähtevänsä aivan mielellään, kun hänellä ei sattunut\nsillä kertaa olemaan mitään erikoisia kiireitäkään. Mutta kun\nmatkaa Korpikylän asemalle ei ollut edes kahta kilometriä ja kun\njunanlähtöhetkeen oli vielä aikaa kolmatta tuntia, niin hän pyysi\nherroja istumaan, sillä mitään kiirettä ei ollut.\n\nMutta poliiseilla tuntui sittenkin olevan yhä lisääntyvä kiire.\nVihdoin he huomauttivat, että hevonen odotti heitä pihassa.\n\nSilloin \"Isontalon Antti\" alkoi aavistaa pahaa.\n\nHaaparannalle oli matkaa 35-40 kilometriä. Sitä paitsi oli aika\nkova pakkanen. Miksi näin ollen lähteä ajamaan tuota pitkää matkaa\nhevosella, kun saman matkan voisi parin tunnin kuluttua tehdä\nmukavasti junassa! Mutta jäässäoleva Tornionjoki oli tuossa käden\nulottuvilla. Ja sen takana oli Enehjelm kätyreineen ja venäläiset\nsotamiehet kivääreineen! Entä jos hänet aiottiinkin salakavalasti\nkyyditä joen yli Suomen puolelle!\n\nAntti teki nopean päätöksen: \"Noiden mukaan en lähde!\"\n\nMutta aseisiin ei sopinut ensi hädässä turvautua, sillä silloin\nsiitä olisivat saaneet kärsiä kaikki pakolaiset ja samalla koko\njääkäriliike. Oli siis keksittävä jokin muu keino.\n\nAntti pyysi välttämättä päästä käymään ulkohuoneessa arvellen\ntällä \"reisulla\" ilmenevän joitakin \"mahdollisuuksia\". Pyyntöön\nsuostuttiinkin, mutta toinen poliiseista lähti mukaan. Isotalo toivoi\nsaattajan kävelevän hänen vierellään saadaksensa edes nyrkillänsä\njotakin \"myönteistä\" aikaan, mutta tämäpä näkikin parhaaksi seurata\nhäntä parin askelen päässä.\n\nToinen poliiseista oli jäänyt sill'aikaa \"Vesaa\" silmälläpitämään.\n\nAntti toivoi edes ulkohuoneessa saavansa olla yksin vetääkseen suuret\nliukkaat saappaat pois jalastansa, mutta hänen vieraansa kunnioitti\nhäntä sielläkin läsnäolollaan.\n\nEi auttanut muuta kuin palata takaisin sisälle ja valmistautua\nmatkalle. Mutta itseksensä Antti päätti:\n\n\"Ennen mitä muuta hyvänsä, mutta rekeen en istu!\"\n\nSisälle tultuaan Isotalo pyysi lupaa saada vaihtaa omat saappaansa\nisännän lämpimiin jalkineihin, sillä niin pitkää matkaa hän ei\narvellut omissaan tarkenevansa. Tähän suostuttiinkin, ja isäntä meni\nheti ylisiltä noutamaan poronkoipi-lapikkaitaan. Sillä välin Antti\nriisui saappaansa ja näyttääkseen oikein avuttomalta jätti jalkaansa\nainoastaan yhdet, aivan rikkinäiset sukat, joista paljaat varpaat\nja kantapäät vilkkuivat. Isäntä toi jalkineet, mutta kun ne olivat\nAntille liian suuret, niin tämä ehdotti, että poliisit yhdessä hänen\nkanssaan lähtisivät ladosta hakemaan niihin heiniä täytteeksi.\n\nSilloin poliisit vuorostaan alkoivat aavistaa pahaa eivätkä\nsuostuneet Antin ehdotukseen, vaan lähettivät erään saapuvillaolevan\npikku tytön heiniä noutamaan. Samalla he hermostunein elein\nosoittivat pitävänsä jo kiirettä.\n\nJääkäri pani jalkineensa ovipielessä olevalle tuolille Lanton koko\najan seistessä visusti ovella vahtimassa, ettei heidän toivottu\nsaaliinsa vain pääsisi ulos pujahtamaan. Glad taas piti silmällä\n\"Vesaa\". Tämäkin näkyi ymmärtävän, että yhdestoista hetki oli\nkäsissä. Levottomana hän odotti, mitä tuleman piti.\n\nTyttö toi heinät. Antti alkoi ovipielessä työntää niitä kenkiinsä,\nsamalla kun ovella seisova poliisi piti tarkasti hänen liikkeitään\nsilmällä. Antti puolestaan odotti otollista silmänräpäystä\ntoteuttaakseen suunnitelmansa.\n\nMolemmat kengät olivat valmiit. Samassa talon isäntä sattui\nkysäisemään ovella seisovalta poliisilta jotakin, ja tämä\nvastatessaan katsahti kysyjään päin.\n\nSilloin \"Isontalon Antti\" yhtäkkiä salamannopeasti syöksähti poliisin\nkainalon alitse ovesta ulos. Tämä yritti iskeä ison käpälänsä\npakenijan niskaan, mutta se oli jo myöhäistä. Parilla pitkällä\nharppauksella Antti suhahti eteisen läpi samalla siepaten eteisen\noven perässään kiinni. Ovi ehti juuri jäljessä hyökkäävän poliisin\neteen. Tämä törmäsi sitä vasten koko painollaan niin suurella\nvoimalla, että Antti luuli koko seinän hajoavan. Onneksi kuitenkin\nsekä seinä että ovi kestivät. Vieläpä ovi osasi mennä salpaankin,\njoten kului muutamia kalliita hetkiä, ennenkuin poliisi sai sen auki.\n\nSillävälin Antti juoksi naapuritalon suojassa metsään poliisien\nsaamatta selvää edes suunnasta, minne päin hän oli kadonnut. Oli\nnäet jo hämärä. Hän juoksi vähän matkaa metsässä ryhtyen sitten\nhieroskelemaan palelevia jalkojaan ja samalla katsellen, kuinka\npoliisit -- kuljettaen talon isäntää edellään -- pistoolit sojossa\netsivät häntä karjakartanosta.\n\nMutta sukkajalka jääkärimme tiesi, että toisessa naapuritalossa asui\nruotsalaisia rajavartiosotilaita, joilla kaikilla oli sukset. Jos\npoliisit kutsuisivat nämä avukseen, niin he kyllä löytäisivät jäljet\nja paksussa lumessa hiihtäisivät miehen helposti kiinni. Tämän takia\nAntti päätti painua yhä syvemmälle metsään saadakseen jonkin verran\netumatkaa. Pimeäksi tihittyvä hämärä lupasi hänelle myöskin apuansa.\n\nHän juoksi lujasti, niin että lumi pölisi. Välillä hän istahti\nkannolle hieromaan kovasti palelevia jalkojaan. Ja sitten hän taas\nlähti juoksemaan.\n\nTällä tavalla hän -- niinkuin Jukolan veljekset jouluyönä -- teki\nmatkaa kolmatta tuntia edeten noin 5-6 kilometriä. Sitten hän\npoikkesi erään metsänreunassa olevan talon kartanolle mennen\nnavettaan, josta talon naisväki ilta-askareet tehtyään jo oli\npoistunut. Siellä hän sai rauhassa hoidella turvonneita jalkojaan.\nSaatuaan ne mielestään kyllin suliksi hän otti sylyksen heiniä, vei\nne lehmäin edessä olevalle pöydälle ja heittäytyi siihen nukkumaan.\n\nYö kului rauhallisesti aamuun saakka. Talon 15--16-vuotias\npalvelustyttö tuli ensimmäisenä navettaan. Pantuaan lamppuun tulen\nhän huomasi lehmien edessä olevat heinät. Kädet leveällä hän aikoi\nnostaa koko heinäläjän kerralla pois, mutta saikin silloin käteensä\nAntin säären. Pahasti parkaisten tyttö seuraavassa hetkessä oli\nulkona koko navetasta.\n\nMyöskin jääkärimme säikähti tuota kirkaisua hyökäten hänkin unensa\nkeskeltä ulos kartanolle. Kun hän ei kuitenkaan halunnut enää\nsukkajalassa hankia harppailla, meni hän rohkeasti tupaan.\n\nTalon isäntä suostuikin häntä auttamaan, nousi suksilleen ja hiihti\ntiedustelemaan. Pian selvisi, etteivät sotilaat -- kuultuaan jutun\nlaadun -- olleet lainkaan lähteneet pakenijaa tavoittamaan, ja että\npoliisit olivat silloin katsoneet parhaaksi palata iltajunassa takaisin\nHaaparannalle.\n\nAntti Isotalo meni takaisin Alarovalle oleskellen siellä ystäviensä\nparissa koko seuraavan päivän. Mutta kun hänen turvallisuutensa\nei tietystikään ollut näissä oloissa taattu -- sillä poliisithan\nolisivat voineet millä hetkellä tahansa uudistaa vierailunsa --\nniin Karungissa asuva alahärmäläinen pakolainen ja etappimies\n\"Helin\" (J. E. Härmänen) tuli seuraavana yönä hakemaan jääkärimme\nKarunkiin. Siellä he saivat tietää, että ainakin Bodeniin saakka oli\nrautatieasemille ilmoitettu \"Isontalon Antin\" tuntomerkit ja annettu\nvangitsemismääräys.\n\nKun Antilla ei tällä kertaa Suomessakaan ollut erikoisia tehtäviä,\npäätti hän palata takaisin pataljoonaansa. Mutta miten mennä, kun\nmatkalla odotti pidätys?\n\nSovittiin niin, että Haaparannalla majailevista etappimiehistä kaksi\n(toinen oli jääkäri Back) ostaisi illalla Haaparannalta lähtevään\njunaan tavalliset matkaliput ja lisäksi makuupaikkaliput. Junan\nlähdettyä heidän piti heti riisuutua ja ruveta nukkumaan. Näin\ntehtiinkin, ja junailija tarkasti makuupaikat poistuen sitten\ntoiseen vaunuun. Mutta kun juna saapui Karunkiin, niin \"Isontalon\nAntti\" oli siellä vaunurivien takana pimeässä odottamassa sovittua\nmerkkiä. Back puki äkisti vaatteet ylleen, antoi lippunsa Antille\nja poistui junasta. Antti taas yhtä nopeasti riisuutui ja pujahti\nBackin makuutilalle. Kun junailija junan lähdettyä taasen kulki\nvaunujen läpi, niin hän hyvämuistisena antoi \"Backin\" nukkua\nrauhassa tiedustelematta tämän pilettiä tahi tutkimatta nukkujan\nhenkilöllisyyttä.\n\nTällä tavalla pikajuna kiidätti jääkärimme kauas epäystävällisiltä\nrajaseuduilta. Seuraavana aamuna ei ollut enää mitään pelättävissä.\n\nMatka Ruotsista Saksaan sujui ilman vaikeuksia. Antti ei kuitenkaan\nesiintynyt Harrina eikä Winterinäkään, vaan tällä kertaa hänen\npassissaan komeili nimi Mustonen.\n\nMainittakoon vielä, että kun poliisit olivat poistuneet Alarovalta,\nJuho Ekola oli lähtenyt hevosella ystäväänsä etsimään. Hän oli ollut\nliikkeellä läpi yön aamupuolelle asti. Olipa hän osunut Harjun\nViljamiinkin, samaan taloon, jonka navetassa Antti silloin oli\nkaikessa rauhassa nukkunut, mutta kun talossa ei oltu vierasta vielä\nnähty, oli Ekola jatkanut etsintäänsä.\n\nTämä tapaus muuten järkytti siihen määrin Juho Ekolaa, että hän\nsairastui kuumetautiin, mistä kuitenkin jonkin ajan kuluttua hyvän\nemäntänsä erinomaisen huolenpidon avulla toipui.\n\n\n\n\nPellon Unholan tapahtuma.\n\n\nKun kuuluisa vaasalainen aktivisti _Herbert Manns_ (salanimi \"Wilhelm\nHermansson\") tammikuussa 1917 siirtyi Ruotsin Matarenkiin -- osaksi\nhoitaakseen terveyttään, osaksi suorittaakseen erinäisiä tärkeitä\nvakoilutehtäviä -- oli Lyytikäinen vielä sairaana. Mutta tammikuun\nlopulla hän oli jo sen verran toipunut, että arveli jaksavansa tehdä\nMannsin kanssa vakoiluretken Muonioon. Mannsin piti siellä ottaa\ntarkka selko venäläisten rajavartiostoista, niiden voimasta,\nsijoituspaikoista, vartioinnista j.n.e. Lyytikäisen taas piti\ntarkastella entisiä ylimenopaikkoja ja suunnitella uusien sellaisten\njärjestämistä. He ajoivat hevosella ja mukanaan heillä oli\nmaanviljelijä _Kalle Hetta_, jonka talossa Lyytikäinen asui.\n\nSaavuttuaan Ruotsin-puolen Pelloon he menivät yöksi Viinikkaan\nNikolai Ekolan luo. Sieltä he seuraavana päivänä klo 10 aikaan\naamulla ajoivat Suomen puolelle Unholan kohdalle jättäen hevosensa\nRuotsin puolelle Pantsarivaaran torppaan, joka on noin 6 km Ruotsin\nPellosta pohjoiseen ja noin 400 metrin päässä joen rannasta.\nLyytikäinen ja Manns alkoivat kulkea edellä Suomea kohti, ja Hetta,\nkiinnitettyään ensin hevosen pihassa olevaan puuhun ja heitettyään\nsille heiniä eteen ynnä loimen sen selkään, lähti juoksemaan\nperässä saavuttaen toiset keskellä jokea, rajan vaiheilla, missä\nnämä parhaillaan kaukoputkella tähystelivät Suomen puolta. Kaksi\nsotamiestä näkyikin etäällä hiihtävän pohjoiseen päin. Kaikki kolme\njatkoivat sitten matkaa Unholaan Hetan kulkiessa perimmäisenä.\nMiestemme väliä oli vain jokunen askel.\n\nUnholan talo on noin 80:n metrin päässä jokirannasta sijaiten\nmelko korkealla rantatörmällä. Talon ja joen välinen ala oli aukeaa\npeltomaata, minkä halki pahainen polku johti rannasta taloon. Siellä\ntäällä kasvoi sentään suurehkoja puita. Siihen aikaan venäläiset\neivät vielä pitäneet taloa majapaikkanaan, mutta miehet tiesivät\nkuitenkin, että varovaisesti oli liikuttava.\n\nKun he lähestyivät Unholaa, alkoi portailla oleva koira vihaisesti\nhaukkua. Ikkunassa näkyi joidenkuiden ihmisten kasvoja, mutta\nmuuten oli kaikki salaperäisen hiljaista, mikä tuntui koko joukon\nepäilyttävältä. Manns ehdottikin silloin, että lähdettäisiin takaisin\nRuotsiin, mutta Lyytikäinen sanoi:\n\n\"Kun kerran pihaan on tultu, niin talossa on käytävä!\" alkaen\nsamassa nousta portaita ylös.\n\nSilloin koira hypähti maahan.\n\nLyytikäinen avasi vasemmalla kädellään eteisen oven salparaudan\npuristaen oikealla kädellään turkkinsa taskussa olevaa parabellumia.\nRaoitettuaan asuinhuoneiden ovia hän huomasi ne tyhjiksi, mutta\npirtissä, jonne hän astui, osoittautui olevan mies ja pari naista.\n\nManns ja Hetta taas jäivät hetkiseksi seisomaan portaiden eteen\ntähystellen taloa ja sen ympäristöä. Taloon, johon kuului melko\npaljon hajallaan olevia rakennuksia, johti kyläntieltä kaksi\ntiehaarautumaa.\n\nYht'äkkiä he huomasivat kiväärillä varustetun sotamiehen poikkeavan\nmaantieltä taloon. Välimatkaa heistä häneen oli noin 150-200 metriä.\n\nTällöin Manns huusi Lyytikäiselle:\n\n\"Tule heti ulos!\"\n\nSaman kehoituksen miehemme sitten yhdessä toistivat moneen kertaan.\nKun huonokuuloinen Lyytikäinen ei tätä kuitenkaan oivaltanut,\nsanoi Hetta menevänsä noutamaan Lyytikäisen sisältä, mutta\nvarovaisuussyistä Manns epäsi sen, jolloin Hettakin arveli, että oli\nehkä sittenkin viisainta pysyä ulkona.\n\nKun sotamies tällävälin oli lähestynyt miehiämme noin 40-50:n metrin\npäähän, katsoivat he parhaaksi etsiä suojaa. Manns juoksi lähellä\nolevan ulkohuonerakennuksen päähän, kun taas Hetta aikoi siirtyä\nasuinrakennuksen taakse. Mutta hän ei ennättänytkään kuin lähimmän\nnurkkauksen kohdalle, kun sotamies jo huusi hänelle:\n\n\"Stoi, streljaju!\" (\"Pysähdy, minä ammun!\")\n\nTällöin oli aseettoman Hetan ja sotamiehen väliä enää vain 15-20\nmetriä. Kääntyessään sotamieheen päin Hetta näki tämän olevan toisen\npolvensa varassa ja panostavan häneen päin suunnattua kivääriään. Sen\ntehtyään sotamies nousi seisomaan alkaen kivääri yhä ampuma-asennossa\nlähestyä.\n\nSilloin ulkohuonerakennuksen taakse siirtymässä oleva Manns\nvilkaistuaan Hettaan ja nähtyään tämän uhan-alaisen aseman\nhiipi parabellumi valmiina takaisin venäläistä lähempänä olevan\nnurkkauksen taakse ja ampui kolme peräkkäistä laukausta. Sotamies\nnojautui hetkeksi kivääriinsä, mutta ei kaatunut, vaan kääntyi\nhyvin vaivalloisesti ympäri ja lähti horjuvin askelin ulkohuoneen\nseinänvierustaa pitkin poispäin. Päästyään rakennuksen toisessa\npäässä olevan halkovajan ovelle hän kompastui kynnykseen ja kaatui\nvajaan.\n\nManns ja Hetta lähtivät heti juoksemaan rantaan päin, jolloin\nedellinen noin 20:n metrin päästä ampui hälytyslaukauksen\nasuinrakennusta kohti. Silloin Lyytikäinen ilmestyikin heti\nportaille. Viitattuaan tälle kädellään miehemme jatkoivat juoksuaan\nrantaa kohti, Manns edellä ja Hetta hänen perässään. Lyytikäinen taas\nseurasi vähän loitompana, sillä vastikään sairasvuoteelta nousseena\nhän oli vielä perin heikko eikä jaksanut kauan juosta.\n\n\"Ei ole minussa miestä juoksemaan; minä kävelen, tulkoon mitä\ntahansa!\" sanoi hän.\n\nEi Mannskaan, jolla oli ollut jalassaan veritulppa, ollut\nkehuttavassa kunnossa.\n\nTästä johtui, että Hetta rantatörmää alasjuostaessa pääsi helposti\nMannsin edelle jatkaen sitten pakenemistaan aina rajalle asti.\nSiellä hän pysähtyi odottamaan tovereitaan.\n\nMiesten yhdyttyä Lyytikäinen heti tiedusteli, mitä oli tapahtunut.\nSaatuaan kuulla tämän Lyytikäinen ilmaisi ilonsa sen johdosta, että\ntoverit eivät olleet jättäneet häntä yksin Unholaan, vaan että he\nolivat hälyttäneet hänetkin sieltä poistumaan. Samalla hän vuorostaan\nkertoi, mitä oli tuvassa nähnyt ja kuullut.\n\nSiellä oli ollut pari itkua teettelevää naista sekä muuan vanhahko\ntyömies. Lyytikäisen tiedustaessa, oliko näillä main näkynyt\nvenäläisiä, mitään vastausta ei ollut ensin yrittänyt lähteä, mutta\nlopulta työmies oli kuitenkin leuka vavisten sanonut:\n\n\"Ei ole näkynyt äskettäin\", lisäten vielä, että niiden majoituspaikka\noli Unholasta 11 kilometriä pohjoiseen päin[161] sekä että\njoskus niitä kulki talon ohi. Lyytikäinen oli tähän vastannut: \"Hyvä\non!\" aikoen lähteä kutsumaan toverinsa sisään. Silloin oli pamahtanut\nkamalasti, ja Lyytikäinen oli hypähtänyt ylös penkiltä niin nopeasti\nkuin oli osannut sekä heti rientänyt parabellumi kourassa ovelle ja\nsamaa kyytiä pihalle. -- Huonokuuloisena Lyytikäinen ei ollut kuullut\nMannsin kolmea ensimmäistä laukausta; vasta tämän hälytyslaukaus oli\nsaanut hänet huomaamaan, että jotakin erikoista oli tapahtunut.\n\nMiehemme kiiruhtivat sitten edelleen Pantsarivaaran torpalle, mistä\nManns ja Hetta jatkoivat matkaa samalla hevosella Matarenkiin, mutta\nLyytikäinen, jolle Manns oli jättänyt Plantingilta lainaamansa\njämtlantilaisista koirannahoista valmistetut turkkinsa, astua\ntallusteli Nikolai Ekolan luo Viinikkaan kertomaan tapahtumasta. Ekola\nkävi sitten majatalosta ottamassa Lyytikäiselle hevosen, jolla tämä\nniinikään ajoi Matarenkiin.[162]\n\nTapahtuman sattuessa Unholan isäntäväki oli poissa kotoa. Ainoastaan\npari palvelijaa ja eräs työmies Tuohino olivat tuvassa. Kun\nRuotsin-vieraat olivat poistuneet, lähti Tuohino kylään kertoen,\nettä eräs Ruotsin puolelta saapunut mies oli ammuttu Unholan pihalla;\nhän ei näet ollut ottanut selkoa, kuka halkovajaan oli kaatunut.\n\nEräs tullivartia ilmoitti asian venäläisille, joita lähtikin erään\ntalonisännän kyyditseminä matkaan kuusi sotamiestä.[163] He eivät\nkuitenkaan rohjenneet tulla taloon suoraan, vaan pysähtyivät ensin\nvajaan kilometrin päähän vainion syrjään, mistä sitten alkoivat\njalan lähestyä Unholaa huutaen ja ampuen.\n\nKun he sitten -- uskallettuaan vihdoin tulla taloon --\nhämmästyksekseen huomasivat, että ammuttu olikin heidän miehiään,\nniin yksi sotamiehistä lähetettiin viemään sanaa kylään. Taloon\njääneet sotamiehet olivat sellaisen pelon vallassa, etteivät pitkään\naikaan rohjenneet mennä sisälle huoneisiin. Viimein tuli paikalle\nvenäläinen luutnantti toimeenpannen ankaran tarkastuksen.\n\nSotamiehet jäivät sitten vartioimaan ruumista pitäen pimeän aikana\nsen lähettyvillä tulta palamassa.\n\nVasta kolmen vuorokauden kuluttua tuli rajavartioston\npäällikkö pitäen hänkin kovan, 5 tuntia kestävän tutkinnon.\nLaaditun pöytäkirjan vahvistukseksi vaadittiin emäntääkin se\nallekirjoittamaan, mutta hän kieltäytyi siitä jyrkästi.\n\nPari viikkoa tämän jälkeen taloon majoitettiin 10 sotamiestä; ja\ntoisinaan niitä oli siellä kolmeenkymmeneenkin.\n\nTämän suurta huomiota herättäneen tapauksen jälkeen talon väki sai\nmonin tavoin kärsiä, sillä tuon tuostakin venäläiset toimeenpanivat\ntalossa perinpohjaisia tarkastuksia.\n\nEnnenkuin miehemme Unholan kohdalla erosivat toisistaan, kehoitti\nLyytikäinen Mannsia keskeyttämään tiedustelutoimintansa ja mitä\nkiireimmin lähtemään etelään päin. Manns noudattikin kehoitusta,\nsillä toimitettuaan majatalonpitäjä Plantingin kautta osan papereistaan\nmetsänhoitaja Huovisen huostaan hän lähti Matarengistä junassa\nHaaparannalle ja sieltä Tukholman kautta Berliniin.\n\nKuin myrskyn siivillä levisi tieto Pellon Unholan seikkailusta[164]\nkoko Tornionjoki-laaksoon, ja heti hälytettiin kaikki voimat\nottamaan selvää tästä \"salaperäisestä tapauksesta\".\n\nVenäläinen rajavartiosto tahtoi tehdä varsinaiseksi syylliseksi\nLyytikäisen, mutta tämän onnistui kuitenkin pääasiallisesti Hetan\ntodistuksen perustuksella osoittaa viattomuutensa. Siitä huolimatta\nNorrbottenin läänin maaherra Murray karkoitti hänet rajaseudulta.\n\nMannsin Ruotsin hallitus määräsi vangittavaksi. Lyytikäinen sai\nkarkotuksestaan hyväntahtoisten viranomaisten toimesta ennakkotiedon\nja samalla neuvon hävitä seutukunnalta. Kun Huovinen edelleenkin\notti pitääkseen huolta etappitoiminnasta, niin Lyytikäinen matkusti\nhelmikuun 13. p:nä 1917 Tukholmaan, jonne hänen perheensäkin\nmaaliskuun alussa siirtyi. Peittääkseen henkilöllisyyttänsä hän\nkäytti alussa vaihdellen eri nimiä, kunnes sitten lopullisesti päätti\nruveta olemaan Wilhelm Lindström.\n\nKotiuduttuaan Luulajan ja Suomen rajan väliseen saaristoon\ntekemältään tiedustelumatkalta, jonka tarkoituksena oli sopivan\nreitin löytäminen jääkäri Sven Weckströmin vapauttamisyrityksen\ntoteuttamiseksi (\"Aseveljet I\", 3. painos, sivut 227-228),\nLyytikäinen toimeentullakseen suoritteli ensin Tukholmassa ja sitten\ntoukokuusta lähtien Edebon pitäjässä vastapäätä Ahvenanmaata\nerinäisiä metsäalaan kuuluvia tehtäviä. Tammikuun keskivaiheilla\n1918, saatuaan Kai Donnerin kautta tiedon vapaussodan piakkoin\nodotettavasta puhkeamisesta, hän lähti perheineen paluumatkalle\nSuomeen. Jo tammikuun 24. p:nä matkaajamme olivat Haaparannalla\nottaen osaa insinööri Konstu Pietilän hautajaisiin. Torniosta\nrouva Ester Lyytikäinen matkusti sitten lastensa kanssa junassa\nIihin, jonne Lyytikäinenkin lähti -- varoen Torniossa silloin vielä\nisännöiviä venäläisiä -- hiihtämällä pyrkimään. Kulkien kovassa\nlumipyryssä reittiä Haaparanta--Salminkylä--Hamiskeri--Ulkokrunni\nhän lopen uupuneena viimein päätyi Kemin lähettyvillä Suomen\nrantaan, nousi junaan Maksniemen pysäkiltä matkustaen sitten Iihin,\nmissä tapasi perheensä. Jatkaen kulkua hevosella he ensin poikkesivat\nHaukiputaalle tervehtimään sinne muuttanutta metsänhoitaja\nOtto Heikinheimoa ja ajoivat sitten Suomen tammikuun pakkasessa\nSäräisniemen kautta Vuolijoelle ja sieltä edelleen Valkeiskylän\nHeiskalan kautta Iisalmelle. Sinne he saapuivat tammikuun 27. p:nä\n1918.\n\nJa seuraavana päivänä leimahti tuleen vapaussota, mihin osaaottamaan\nViljo Lyytikäinenkin riensi, liittyen ystävänsä, silloisen\njääkäriratsumestari Sven Weckströmin perustamaan \"Karjalan\nRatsujääkärirykmenttiin\" ja seuraten suuresti ihailemaansa Simon\nkahakan sankaria kuin uskollinen varjo kaikkialle. -- Vapaussodan\njälkeen Lyytikäinen työskenteli jonkin aikaa Metsähallituksen\nalaisena, mutta siirtyi sittemmin Suomalainen Puuliike O.Y:n\npalvelukseen toimien viimeksi Kuopiossa Kallavesistön Metsä Oy:n\ntoimeenpanevana johtajana, kunnes kuolema lyhyen, mutta ankaran\ntaudin jälkeen lokakuun 9. p:nä 1928 voitti tämän työtarmoisen miehen\nja isänmaataan suuresti rakastavan tulisielun.\n\nViljo Lyytikäinen ei milloinkaan säästänyt itseään, kun isänmaan etu\noli kysymyksessä. Elämä ei hänelle hymyillyt muuta kuin oman kodin\npyhäkössä, sillä hän oli enimmäkseen ankaran vastarannan soutaja.\nMutta kaikkea jaloa ja ylevää hän ihaili ja sellaisen puolesta hän\noli iloisin mielin valmis kaikkein suurimpiinkin uhrauksiin.\n\nSuomen vapauden valmistelutoimien historiassa on Viljo Abel\nLyytikäisen nimellä kunniakas, unohtumaton ja kaunis kaiku.\n\n\n\n\nLOPPUSANA.\n\n\nKansojen historiassa on suuria, ratkaisevia ajankohtia, jolloin\njokin tärkeä, kansan tulevaisuuteen nähden elinehtoinen tehtävä tahi\nyritys valtaa yksilöjen ja kansan eri piirien mielet niin väkevällä\nvoimalla, että ne -- unohtaen keskinäiset, jokapäiväisen elämän\naherteluissa ilmenevät ristiriidat ja erimielisyydet -- liittyvät\nyhteen vuorenlujaksi rintamaksi, joka tuon tehtävän sitten mitään\nuhrauksia pelkäämättä suorittaa.\n\nNäin tapahtui Suomessa jääkäriliikkeen ikimuistettavina vuosina.\n\nSe yritys, joka silloin kokosi uskojikseen ja toteuttajikseen\nyhtähyvin miljoonamiehen kuin tavallisen työmiehenkin, yhtähyvin\noppimattoman, korpien pimennoissa niukkaa leipää syövän torpparin\nkuin sivistyksen huipuilla olevan professorinkin, se yritys ei\njohtunut hetken innostuksesta, vaan sillä oli kansamme sielussa jo\nennestään sitkeät juuret.\n\nVapaaksi oli Suomen kansan päästävä!\n\nJa niin aloitettiin lopullinen itsenäisyystyö.\n\nKun joukko tähän työhön ryhtyneitä nuoria miehiä tulee ankaran\ntalviyön huurteisista metsistä ja tulipalopakkasen kourista anomaan\nyösijaa saadakseen oikaista väsyneet jäsenensä tuvan lattialle --\nja ajetaan tylysti pois, niin silloin ilmestyy pimeälle pihamaalle\nnuoren tytön valkea varjo neuvoen neuvottomille pienen mökkipahasen,\nmissä heille leipää ja lämmintä riittää. Kun yksinkertainen\nmaalaisvaimo panee pölkyn majansa ikkunan alle, jotta isänmaan asian\ntakia vainotut kulkijat keveämmin pääsisivät turvapaikkaansa,\ntahi kun vaatimaton suutari nousee lestiensä äärestä ja kun nuori\nmaanviljelijä lähtee auransa kurjesta kuljettamaan vapautemme\nvalmistajia Tornionjoen yli, niin tämä kaikki todistaa, että Suomen\nkansa rakensi itsenäisyyttänsä yhteisin voimin.\n\nTämä antaa meille myös tulevaisuuden-uskoa.\n\nKuta kauemmaksi ajassa noitten suurten vuosien muistot etääntyvät,\nsitä eheämpänä ja yksimielisempänä kansamme alkaa tajuta silloin\ntoimineiden ja kärsineiden Suomen miesten ja naisten tekojen arvon.\n\nSilloin myöskin -- ehkä syvemmin kuin nyt -- ymmärretään runoilijan\nytimekkäät sanat:\n\n    \"Tule ei vaivatta vapaus\n    eipä kuorman kantamatta,\n    eipä uhrin antamatta.\"\n\n\n\n\nLIITTEITÄ:\n\n\n\nLiite n:o 1.\n\n\n\nKuvernööri A. F. af Enehjelmin apuri, santarmi-everstiluutnantti\nTsherkassinoff hankkii kätyrinsä Staarin[165] välityksellä vääriä\ntodistajia Jaakko Kemppaista vastaan.\n\n\n        Jäljennös pöytäkirjasta, joka tehtiin Oulun kaupungin\n        Raastuvanoikeuden toisella osastolla kaupungin\n        raatihuoneella, vuonna 1917.\n\n\n        1917.\n  Huhtikuun 13 päivänä.\n\n§ 17.\n\nRaastuvanoikeus otti nyt käsiteltäväksensä tähän istuntoon haastetun\nväärää ilmiantoa koskevan asian, jossa on virallisena syyttäjänä\nkaupunginviskaali Yrjö Holmström, asianomistajana räätäli Jaakko\nKemppainen, tästä kaupungista, ja vastaajana työmies Lauri Abram\nSkants, Oulujoen pitäjän Koskelan kylästä, ja kun asiallisia esille\nhuudettiin, tulivat he saapuville kukin itse.\n\nVirallinen syyttäjä jätti esille poliisiraportin ja vastaajan\nmainetodistuksen, jotka julkiluettiin ja olivat näin kuuluvat:\n\n        Poliisitutkintopöytäkirja, laadittu ylikonstaapeli\n        J. Salmelan läsnäollessa, allekirjoittaneen alempana\n        mainitun asian johdosta toimittamassa poliisitutkinnossa\n        Oulun poliisilaitoksen etsivässä osastossa,\n        huhtikuun 2 ja 9 päivinä 1917.\n\nN:o 37.\n\nKuluvan huhtikuun 2 päivänä ilmoitti etsivässä osastossa räätäli\n_Jaakko Kemppainen_ tästä kaupungista, että Oulujoen pitäjän Koskelan\nkylästä kotoisin oleva joutolaismies _Lauri Abram Skants_ oli\njonakin aikana viime syyskuun lopulla tai lokakuun alussa täkäläisille\nsantarmiviranomaisille tehnyt kirjallisen, sisällöltään aivan\nperättömän ilmiannon siitä, että Kemppainen, joka samoihin aikoihin oli\ntäkäläisten santarmiviranomaisten toimesta vangittuna ja säilytettynä\ntäkäläisessä lääninvankilassa syytteenalaisena suomalaisten\nnuorukaisten värväämisestä Saksaan, olisi viimevuoden helmikuussa\nharjoittanut täällä tuollaista värväystä myöskin häntä, Skantsia,\nkohtaan, minkä vuoksi ilmoittaja Kemppainen pyysi tutkinnon\ntoimittamista asiassa syytteen nostamista varten Skantsia vastaan\nväärästä ilmiannosta.\n\nTämän ilmoituksen johdosta toimitti allekirjoittanut edellä\nmainittuina päivinä täkäläisessä etsivässä osastossa tutkinnon\nasiassa, jossa kuulusteltiin alempana mainittuja henkilöitä, ja\nkertoivat nämä seuraavaa:\n\n_Ilmoittaja Jaakko Kemppainen_ uudisti ilmoituksensa ja kertoi\nsen lisäksi, että kertoja oli viime syyskuun 4 p:nä maanpetoksen\nkäsittävän väärän ilmiannon perusteella, jonka ilmiannon tekijä\non eräs räätäli J. Savilaakso, tästä kaupungista, täkäläisten\nsantarmiviranomaisten toimesta täällä pidätetty ja viety\nsäilytettäväksi täkäläiseen lääninvankilaan, mistä hänet viime\nlokakuun 25 p:nä oli siirretty Petrogradiin ja sulettu sikäläiseen\nn.k. Shpalernajan vankilaan sekä asetettu syytteeseen sikäläisessä\npiirioikeudessa. Vankilasta oli kertoja kuitenkin vapautettu viime\nmaaliskuun 12 p:nä vallankumouksellisten toimesta. Mikäli ilmoittaja\non saanut tietää, oli syytetty Skants jonakin aikana viime vuoden\nlopulla Petrogradin piirioikeuden tutkintotuomarin Maschkevitschin\ntäällä toimittamassa kuulustelussa uudistanut edelläkerrotun väärän\nilmiantonsa. Tämän vuoksi ja katsoen siihen, että tuo ilmianto on\nosaltaan vaikuttanut kertojan vangittuna pitämiseen, ilmoittaja vaati\nsyytetyn saattamista edesvastaukseen teostaan.\n\nSyytetty Lauri Abram Aaponpoika Skants, syntynyt joulukuun 27\np:nä 1899, kirjoissa ja asuu Oulujoen pitäjän Koskelan kylässä,\nmyönsi syyllisyytensä kyseenalaiseen rikokseen ja kertoi, että\nviime syyskuun lopulla tai lokakuun alussa, päivää enää tarkemmin\nmuistamatta, oli kertoja täkäläisen työväentalon kahvilassa tavannut\nkaksi hänelle ennen tuntematonta miestä, joista toinen, jonka\nnimen kertoja sai myöhemmin tietää olevan Antti Isak Staar, oli\ntiedustellut kertojalta, josko hän oli halukas saamaan työpaikan ja\nkun kertoja oli vastannut siihen myöntävästi, oli Staar kehoittanut\nkertojaa lähtemään hänen asuntoonsa taloon N:o 8 Heikinkadun\nvarrella, minne kertoja Staarin ja tämän seuralaisena olleen\nmiehen kanssa lähtikin. Asunto sijaitsi talon vinttikerroksessa.\nTäällä ilmoitti Staar olevansa santarmin palveluksessa ja vaati\nkertojaa vangitsemisen uhalla kirjoittamaan hänen, Staarin, samassa\ntilaisuudessa kirjoittaman kaavan mukaisen ilmiannon räätäli\nJaakko Kemppaista vastaan. Tässä kaavakkeessa, jonka sisältö oli\naivan valheellinen, kerrottiin, että kertoja oli helmikuussa 1916\nIsollakadulla, palokunnan puiston kohdalla, tavannut räätäli\nKemppaisen, joka silloin oli tiedustellut kertojalta, josko kertoja\noli halukas lähtemään Saksaan sekä että kun kertoja oli vastannut\nsiihen kieltävästi, Kemppainen oli muka silloin sanonut kertojan\nolevan tyhmimmän ihmisen mitä hän koskaan oli tavannut. Tällaisen\nilmianto-kaavan kertojalle jätettyään oli Staar lähtenyt kaupungille,\nlukiten oven ulkoapäin ja jättäen toverinaan olleen miehen, minkä\nnimen kertoja sai nyttemmin tietää olevan Taskinen, vahtimaan,\nettei kertoja pääsisi asunnostaan pakoon. Lähtiessään oli Staar\nkehoittanut kertojaa syömään asunnon pöydällä ollutta ruokaa sekä\nsamalla käskenyt kertojaa ennen hänen takaisin paluutaan omakätisesti\nkirjoittamaan ja nimellään vahvistamaan kaavan mukaisen todistuksen.\nTämän käskyn oli kertoja täyttänytkin, ja kun Staar hetkisen\nkuluttua saapui takaisin mukanaan joku Kannisto niminen mies sekä\neräs niinikään kertojalle tuntematon nuori nainen, kirjoittivat\nTaskinen ja Kannisto Staarin käskystä nimensä kertojan antamaan\nilmiantopaperiin kertojan nimikirjoituksen oikeaksi todistajina,\njonka jälkeen Staar otti paperin haltuunsa. Mikäli kertoja kuitenkin\nhuomasi, oli Kannisto, Staarin sitä tietämättä, kirjoittanut siihen\nnimikirjoituksenaan jonkun väärän nimen, mitä kertoja ei kuitenkaan\nenää muista. Senjälkeen oli Staar ottanut arkustaan useita valmiiksi\nkirjoitettuja papereita, joitten sisältöä kertoja ei tiennyt, ja\nolivat kertoja, Taskinen, Kannisto ja edellämainittu nainen Staarin\nvaatimuksesta kirjoittaneet nimensä näihinkin papereihin, jotka\nsitten jäivät Staarin huostaan. Tämän jälkeen lähtivät Taskinen,\nKannisto ja kertoja Staarin kehoituksesta ja tämän seuraamana\nrautatieasema-alueella sijaitsevaan santarmikansliaan, minne\nStaar, toisten odottaessa ulkona, meni yksinään sisälle, mutta\npalasi pian takaisin ilmoittaen, ettei santarmipäällikkö ollut\ntavattavissa. Staarin santarmikansliassa pistäytyessä oli Kannisto\ntoisten huomaamatta päässyt livistämään pakoon, jonka vuoksi Staar\noli uhannut toimittaa Kanniston kiinni. Kun Staar kertojan ja\nTaskisen seuraamana oli pistäytynyt santarmipäällikön asunnossa\ntalossa N:o 12 Asemakadun varrella, palasivat he sitten uudelleen\nsantarmikansliaan, jossa nyt tapasivatkin santarmipäällikön, jolle\nkertoja, santarmipäällikön häntä siihen kehoittaessa, kertasi\nedellä kertomansa ilmiannon sisällön, jonka johdosta mainittu\npäällikkö sitten teki kertojalle huonolla suomenkielellä erinäisiä\nkysymyksiä. Kirjoitettuaan nimensä johonkin santarmipäällikön samassa\ntilaisuudessa kirjoittamaan venäjänkieliseen paperiin, poistui\nkertoja paikalta Staarin ja Taskisen jäädessä vielä silloin sinne.\n\nJoku aika tämän jälkeen, päivää enää tarkemmin muistamatta, oli\nkertoja käskettynä saapunut täkäläiselle Seurahuoneelle, missä joku\nvenäläinen tutkintotuomari piti kuulustelua, ja oli kertoja jonkun\nsuomea puhuvan sotilashenkilön tulkkina ollessa tällöin uudistanut\nKemppaista vastaan tekemänsä väärän ilmiannon.\n\nKerrotusta ilmiannostaan ei kertoja sanonut koskaan miltään taholta\nminkäänlaista palkkiota saaneensa, vaikka Staar oli kyllä luvannut\nrahallisesti palkita kertojaa siitä, että kertoja oli häntä\n\"avustanut\". Missään tekemisissä kielsi kertoja senjälkeen olleensa\nStaarin enempää kuin muidenkaan santarmien kanssa tai tehneensä\nnäille ilmiantoa ketään muuta henkilöä kuin Kemppaista vastaan,\nlisäten kertoja vielä, että silloin kun kertoja oli useinmainitun\nilmiantopaperin kirjoittanut, oli Kemppainen jo ollut säilytettynä\ntäkäläisessä lääninvankilassa.\n\nEtsivä Herman Hekanahon lääninvankilassa toimittamassa kuulustelussa\nkertoi:\n\nJoutilaismies _August Viljam Juhonpoika Taskinen_, syntynyt 1894,\nkirjoissa Haukiputaan pitäjän Kellon kylässä, nykyjään täkäläisessä\nlääninvankilassa kärsimässä rangaistus irtolaisuudesta:\nsamoin kuin Skants kuitenkin eroituksella, ettei hän Skantsin\nkertomuksessaan mainitsemassa tilaisuudessa ollut ollenkaan käynyt\nsisällä santarmikansliassa, vaan odottanut ulkona silläaikaa kuin\nStaar ja Skants olivat olleet kansliassa; lisäten kertoja vielä,\nettei hän ollut minkäänlaista räätäli Kemppaista koskevaa\nilmiantopaperia nimikirjoituksellaan vahvistanut. Skantsin\nkirjoittamaan ilmiantopaperiin oli kertoja kirjoittanut nimensä\nyksinomaan Skantsin nimikirjoituksen oikeaksi todistajana.\n\nMerkitään, ettei syytetyn Skantsin kertomuksessaan mainitsemaa\ntuntematonta naishenkilöä ole voitu saada tietoon kuulustelua varten\nasiassa.\n\nPaikka ja aika edellämainitut.\n\n                                              J. Ojaniemi.\n                                            Etsiväkomisario.\n\n        Toimipäätös.\n\nTämä pöytäkirja lähetetään asianomaiselle viralliselle syyttäjälle\nlainmukaista toimenpidettä varten. Oulun poliisikamarissa, huhtikuun\n12 p:nä 1917.\n\n                                            A. Lindqvist.\n                                                v.t.\n\n    Papintodistus Oulujoen seurakunnasta,\n    Kuopion hiippakuntaa.\n    N:o 164 Kirkonkirjan lehti 753. V:na 1917.\n\nTämän evankelis-luterilalsen seurakunnan jäsen, työmies Lauri Abram\nSkants, Koskelan kylästä, syntynyt 27 päivänä joulukuuta 1899, on\nHerran p. Ehtoollisella käymätön, rokotettu, kansalaisluottamusta\nnauttiva muistutuksetta, joka syytettä varten todistetaan. Oulujoella\nhuhtikuun 11 p. 1917.\n\n                                             E. Pesonen.\n\nminkä jälkeen syyttäjä vaati vastaajalle edesvastausta vastoin\nparempaa tietoa tehdystä väärästä ilmiannosta.\n\nAsianomistaja Kemppainen uudisti poliisikuulustelussa tekemänsä\nilmoituksen ja yhtyi syyttäjän edesvastausvaatimukseen, vaatien\nvastaajalle lievää rangaistusta.\n\nVastaaja selitti syntyneensä Oulujoen pitäjässä, missä hänen\nvanhempansa vielä elivät ja käyneensä ainoastaan ensimmäistä luokkaa\nkansakoulua. Muutoin uudisti vastaaja poliisikuulustelussa antamansa\nkertomuksen, lisäten, että santarmikansliassa oli santarmipäällikkö\ntehnyt samanlaisia kysymyksiä kuin mitä ilmiantokirjaan oli\nmerkitty ja sanonut venäjänkielisen paperin olevan samansisältöisen\nkuin ilmiantokirjan. Seurahuoneelle oli vastaajan vienyt eräs\npoliisi, käyden hakemassa vastaajan Toppilansalmesta ja vieden ensin\npoliisikamariin ja sieltä seurahuoneelle. Vastaaja selitti tehneensä\nilmiannon Staarin pakoituksesta, vaikka oli kyllä ollut vakuutettu\nKemppaisen viattomuudesta.\n\nSyyttäjän ilmoitettua, että Isak Staar oli poistunut paikkakunnalta\nja että poliisitutkintopöytäkirjassa mainittu nainen oli\nmahdollisesti eräs Miika Vähäleskelä, saivat asialliset astua ulos\nsiksi kun Oikeudessa oli tehty seuraava\n\n        Välipäätös:\n\nKoska vastaaja on väittänyt, että pöytäkirjassa mainittu Isak Staar\non pakoittanut hänet tekemään kysymyksessä olevan ilmiannon ja kun\npoliisitutkinnossa kuulusteltu August Viljani Taskinen on selittänyt\nasian niin olevan, lykätään asian käsitteleminen Raastuvanoikeuden\nkuluvan kuun 24 päivänä pidettävään kello 12 päivällä alkavaan\nistuntoon, jolloin syyttäjä ja asianomistaja syytettä jatkakoot ja\nvastaaja tulkoon saapuville itse sadan markan sakon ja hänen omalla\nkustannuksellaan tapahtuvan nounnin uhalla. Syyttäjä haastattakoon\nasiaan sanotun Taskisen ynnä poliisitutkintopöytäkirjassa mainitun\nnaisen ja Kannisto-nimisen miehen, jos heidät tavataan. Julistettiin.\n\nHuhtikuun 24 päivänä.\n\n§ 24.\n\nRaastuvanoikeus otti nyt edelleen käsiteltäväksensä Raastuvanoikeuden\nistunnossa kuluvan kuun 13 päivänä, pöytäkirjan 17 §:n kohdalla\nvireille pannun ja tähän istuntoon lykätyn väärää ilmiantoa koskevan\nasian, jossa on ollut virallisena syyttäjänä kaupunginviskaali Yrjö\nHolmström, asianomistajana räätäli Jaakko Kemppainen tästä kaupungista,\nynnä vastaajana työmiehenpoika Lauri Abram Skants, Oulujoen pitäjän\nKoskelan kylästä, ja kun asiallisia esille huudettiin, tulivat\nsaapuville virallisena syyttäjänä v.t. kaupunginviskaali Kaarlo\nHällfors sekä asianomistaja ja vastaaja itse.\n\nKun asiassa ennen tehdystä pöytäkirjasta oli selko otettu, uudistivat\nasialliset entisen ja syyttäjä nimitti asiassa todistamaan\nViljam August Taskisen ja itsellisen Miika Vähäleskelän, jotka\ntulivat huudettaessa saapuville ja saivat hyvämaineisina vannoa\ntodistajanvalan, jonka nojalla he kertoivat kuulusteltaessa seuraavaa:\n\nI:o Viljam August Taskinen: että eräänä päivänä viime syksynä oli\ntodistaja tavannut Isak Staarin työväenkeittiössä, ja täällä oli\ntodistaja, jolla oli ollut sormi kipeänä, pyytänyt siihen lääkettä,\nminkä jälkeen todistaja oli Staarin kehoituksesta mennyt tämän\nasuntoon, missä Staar oli sanonut hänelle olevan jonkunlaisen\nvälitysliikkeen Torniossa ja pyytänyt todistajaa kirjoittamaan\nerääseen Staarin velkakirjaksi-ilmoittamaan paperiin nimensä, minkä\ntodistaja oli tehnytkin, ottamatta selkoa paperin sisällöstä. Joku\npäivä tämän jälkeen ovat todistaja ja Staar tavanneet vastaajan\nmainitussa keittiössä, pyytäen Staar tällöin vastaajaa tulemaan\nasuntoonsa, sanoen hänellä olevan töitä, minkä jälkeen he olivat\nkolmisin menneet Staarin luo. Täällä oli Staar näyttänyt vastaajalle\npaperia, jossa Staar oli ilmoittanut ennen löytyvän todistajan nimen\nja sanonut, että jollei vastaaja myöskin panisi siihen nimeään, niin\nhän joutuisi kiinni, selittämättä Staar tällöin paperin sisältöä\nvastaajalle. Vähän ajan kuluttua olivat he lähteneet kolmisin\nsantarmipäällikön luo, joka ei ollut ollut kotona, mutta jonka he\nolivat sitten tavanneet rautatieasemalla, selittäen Staar että\npäällikölle piti ainoastaan todistaa suullisesti ja selittää asian\nolevan siten kuin paperissa sanottiin. Staar ja vastaaja olivat\nmenneet santarmipäällikön luo, todistajan jäädessä odottamaan ja\nvähän ajan kuluttua oli Staar tullut sieltä ulos, mutta vastaaja oli\njäänyt sisälle. Tämän jälkeen ei todistaja ollut puhunut vastaajan\nkanssa asiasta. Staarin asunnon oven lukitsemisesta kertoi todistaja\nsamoin kuin poliisitutkintopöytäkirjaan oli merkitty.\n\nVastaaja selitti, ettei hän ollut Staarin uhkauksen vuoksi uskaltanut\nsantarmipäällikön luona puhua toisin kuin mitä paperissa seisoi.\n\nTodistaja Taskinen selitti vielä, että Staar oli luvannut maksaa\npalkan vastaajalle.\n\n2:o Miika Vähäleskelä: että todistajan ollessa erään kerran viime\nsyksynä Staarin asunnossa oli sinne tullut vastaaja ja todistaja\nTaskinen Staarin seurassa. Täällä oli Staar kysynyt vastaajalta\ntunsiko tämä Kemppaista ja tiesikö hän tämän vangitsemisesta sekä\nselittänyt että Kemppaisen asiaan tarvittiin lisätodistuksia,\nkertoi Staar vastaajalle Kemppaisen toimittamasta värväyksestä\nSaksaan ja sanoi, että vastaajan pitäisi antaa sellainen todistus,\nettä Kemppainen oli kehoittanut vastaajaa jossakin Ison- ja Asemakadun\nkulmauksessa lähtemään Saksaan ja ettei vastaaja olisi ollut tähän\nsuostuvainen, jolloin Kemppainen olisi sanonut, että vastaaja\noli tyhmä mies. Staar oli kirjoittanut sitten sanotun raportin,\nminkä vastaaja oli allekirjoittanut, johon ensin Taskinen oli\npannut nimensä todistajaksi. Joku päivä jälkeenpäin oli todistaja\nStaarin laatikosta löytänyt vastaajan itsensä kirjoittaman ja\nallekirjoittaman samanlaisen raportin, jossa todistajina olivat\nolleet Taskinen ja eräs Kannisto. Vastaaja oli muulloinkin käynyt\nStaarin luona eikä Staar ollut todistajan kertomissa tilaisuuksissa\nkäyttänyt pakoitusta tai uhkausta.\n\nTodistaja Taskinen pysyi uudestaan kuulusteltaessa entisessä\nkertomuksessaan.\n\nTodistaja Vähäleskelä kertoi lisäksi, että Taskinen oli myös itse\nkirjoittanut raportin siitä, että Kemppainen olisi koettanut työväen\nkeittiössä värvätä häntä Saksaan ja oli todistaja todistanut\nTaskisen nimikirjoituksen oikeaksi, minkä Staar oli sanonut vievänsä\nsantarmikansliaan. Kirjoitettuaan tämän raportin oli Taskinen\nsanonut, että herrat joutuvat oppimaan. Todistajan kysymykseen, saiko\nTaskinen palkkiota, oli Staar sanonut, ettei nykyajan nuorukaisille\ntarvinnut antaa kuin muutaman markan.\n\nTodistajat olivat omistaneet todistuksensa oikein merkityiksi ja\npoistuivat vuorollaan.\n\nSyyttäjä ja asianomistaja Kemppainen vaativat nyt edesvastausta\nTaskiselle väärästä ilmiannosta.\n\nTaskinen selitti, ettei hän muistanut kirjoittaneensa Staarille\nmitään raporttia.\n\nTämän jälkeen saivat asialliset astua ulos, siksi kun Oikeudessa oli\ntehty seuraava\n\n        Päätös:\n\nSamalla kun Viljani August Taskinen siihen nähden mitä asiassa\non esille tullut julistetaan peräytymistodistajaksi, katsoo\nRaastuvanoikeus asiassa selvitetyksi tulleen, että vastaaja on\nviime syksynä ilmiantanut asianomistaja Kemppaisen täällä silloin\ntoimineille santarmiviranomaisille ynnä erityiselle tutkintotuomarille\nsiitä, että Kemppainen olisi koettanut värvätä häntä saksalaiseen\nsotaväkeen, minkä vuoksi ja kun vastaaja ei ole voinut ilmiantoa\ntoteuttaa eikä myöskään voinut näyttää, että hän olisi pakoitettu\nilmiannon tekemään, Raastuvanoikeus harkitsee oikeaksi, nojautuen\nRikoslain 26 luvun 3 §:ään ja 3 luvun 2 §:ään tuomita vastaajan, joka\non viisitoista vaan ei kahdeksaatoista vuotta täyttänyt, väärästä\nilmiannosta pidettäväksi kolme kuukautta vankeudessa. Mitä tulee Viljam\nAugust Taskista vastaan tehtyyn edesvastausvaatimukseen, ei sitä oteta\ntämän asian yhteydessä käsiteltäväksi, vaan jätetään syyttäjälle ja\nasianomistajalle valta annettuaan toimittaa poliisikuulustelun asiassa,\nnostaa syyte Taskista vastaan. Julistettiin ja annettiin\nvalitusosoitus.\n\nJäljennöksen oikeaksi todistaa: Oulussa syyskuun 22 päivänä 1928.\n\n                                         Virallisesti:\n                                         W. Snellman.\n\n        Jäljennös pöytäkirjasta, joka tehtiin Oulun kaupungin\n        Raastuvanoikeuden toisella osastolla kaupungin raatihuoneella,\n        vuonna 1917.\n\nHuhtikuun 13 päivänä.\n\n§ 18.\n\nRaastuvanoikeus otti nyt käsiteltäväksensä tähän istuntoon\nhaastetun väärää ilmiantoa koskevan asian, jossa on virallisena\nsyyttäjänä kaupunginviskaali Yrjö Holmström, asianomistajina\nSanomalehdentoimittajat Hannes Uksila ja Yrjö Mäkelin ja vastaajana\nRäätäli Johan Petter Savilaakso, tästä kaupungista, ja kun asiallisia\nesille huudettiin, tulivat saapuville syyttäjä, asian omistajain\npuolesta poliisikonstaapeli Emil Sammatti ja vastaaja itse, ollen\nasiamies Sammatin esittämät valtakirjat näin kuuluvat:\n\n        Todistavat:\n        Lauri Hiltunen    Esa Tanskanen\n\n        \"Avoin asianajovaltuus.\n        Annettu Oulussa huhtik. 11 p:nä 1917.\n\n                                       Yrjö Mäkelin\n                                       Sanomal. toimittaja\n\nVirallinen syyttäjä jätti esille asian johdosta pidetyssä\npoliisikuulustelussa tehdyn pöytäkirjan ja siinä mainitun\nilmiantokirjan alkuperäisenä ja suomennoksena sekä vastaajan\nmainetodistukset, ollen nämä asiakirjat, ilmiantokirja käännöksenä,\ntähän jäljennettyinä näin kuuluvat:\n\n        Poliisitutkintopöytäkirja, laadittu ylikonstaapeli Juho\n        Salmelan ja etsivä E. Sammatin läsnä ollessa, allekirjoittaneen\n        alempana mainitun asian johdosta toimittamassa\n        poliisitutkinnossa Oulun poliisilaitoksen etsivässä osastossa,\n        huhtikuun 9 ja 10 päivinä 1917.\n\nN:o 38.\n\nKuluvan huhtikuun 9 p:nä ilmoitti etsivässä osastossa\nsanomalehdentoimittaja Hannes Uksila, että tästä kaupungista\nkotoisin oleva räätäli Juho Petter Savilaakso, joka saatujen\ntietojen mukaan on toiminut täkäläisten santarmiviranomaisten\navustajana, oli jonakin päivänä viime helmikuussa täkäläisille\nsantarmiviranomaisille tehnyt väärän ilmiannon siitä, että toimittaja\nUksila kuin myös toimittaja Yrjö Mäkelin olivat, saatuaan tietää\nSavilaakson olevan santarmiavustaja, yleisellä paikalla käyttäytyneet\nhäntä kohtaan solvaavasti sekä häirinneet hänen elinkeinovapauttaan.\nKun Savilaakso tällä ilmiannollaan ilmeisesti on tarkoittanut saada\nilmiantamansa henkilöt valtiollisen vainon alaisiksi, jonka seurauksena\nolisi voinut olla ilmiannettujen vangitseminen, pyysi toimittaja Uksila\nsekä omasta että toimittaja Mäkelinin puolesta tutkinnon toimittamista\nasiassa, jättäen ilmoittaja samalla etsivään osastoon täkäläisen\nvartioväen entisen päällikön eversti Katarskijn arkistosta tavatun ja\nJ. P. Savilaakson allekirjoittaman venäjänkielisen \"pöytäkirjan\", joka\non täällä olleen santarmipäällikön laatima Savilaakson toimittajia\nUksiiaa ja Mäkeliniä vastaan tekemän ilmiannon johdosta.\n\nEdellä olevan ilmoituksen johdosta toimitti allekirjoittanut\ntäkäläisessä etsivässä osastossa tutkinnon asiassa, jossa kuulusteltiin\nalempana mainittuja henkilöitä, ja kertoivat nämä seuraavaa:\n\nToimittaja _Hannes Uksila_, uudisti ilmoituksensa ja vaati puolestaan\nsyytetyn saattamista lailliseen edesvastaukseen teostaan.\n\nRäätäli _Juho Petter Matinpoika Savilaakso_, syntynyt marraskuun\n1 p:nä 1873, kirjoissa tässä kaupungissa, omistaa räätäliliikkeen\ntalossa N:o 24 Pakkahuoneenkadun varrella: kielsi jyrkästi\nsyyllisyytensä kyseenalaiseen rikokseen, väittäen, ettei hän\nkoskaan ollut tehnyt ketään henkilöä vastaan minkäänlaista ilmiantoa\nsantarmiviranomaisille. J. P. Savilaakson allekirjoituksella\nvarustettuna venäjänkielistä pöytäkirjaa syytetylle näytettäessä\nkielsi tämä milloinkaan kirjoittaneensa nimeään sanottuun paperiin\nja väitti, ettei siinä oleva nimikirjoituksensa ollut edes vähääkään\nyhdennäköinen hänen omakätisen nimikirjoituksensa kanssa.\n\nRäätäli _Anders Johan Tuominen_, syntynyt 1876, tästä kaupungista, että\nkertoja on aikaisemmin ollut syytetyn Savilaakson liiketoverina\nja on tällöin useamman vuoden aikana ollut tilaisuudessa\nnäkemään Savilaakson omakätisiä nimikirjoituksia. Nähdessään\nnyt edellä kerrotussa santarmipöytäkirjassa olevan Savilaakson\nnimikirjoituksen, tunsi kertoja sen varmasti syytetyn Savilaakson\nitsensä kirjoittamaksi.\n\nRäätäli _Antti Oskar Kallio_, syntynyt 1870, kirjoissa tässä\nkaupungissa: vakuutti sanotussa pöytäkirjassa olevan Savilaakson\nnimikirjoituksen tämän omakätiseksi lisäten todistaja, että hän\non ennen työskennellyt Savilaakson liikkeessä ja tällöin ollut\ntilaisuudessa usein näkemään Savilaakson omakätisiä nimikirjoituksia.\n\nVerhoilijan vaimo _Anna Elisabet Dahlqvist_, syntynyt 1847, kirjoissa\ntäällä: että viime talvena, kertojan aikaa tarkemmin muistamatta,\noli syytetty Savilaakso, joka omistaa liikkeen kertojan asuntotalon\nvieressä sijaitsevassa Mikkosen talossa N:o 24 Pakkahuoneenkadun\nvarrella, pyytänyt kertojalta lainaksi tikapuita saadakseen pestyksi\npois liikkeensä ulkoseinään ylhäälle maalatun \"Juudas\" nimen.\nTällöin oli Savilaakso päivitellyt sitä, ettei hänen anneta olla\nrauhassa sekä lisännyt samalla, että niitä työväen miehiä kuuluu\ntaas tulevan vangittaviksi useita m.m. toimittaja Uksila ja Mäkelin\nsekä piirisihteeri Hautala. Tästä pääsi kertoja siihen käsitykseen,\nettä Savilaakso luuli mainittujen henkilöiden olevan hänen \"rauhansa\nhäiritsijöitä.\"\n\nMerkitään, että edellämainittu, todistaja Uksilan tänne jättämä\nvenäjänkielinen asiakirja, jonka allekirjoittanut asianomaisen\nsotilaspäällystön luvalla tämän huhtikuun 9 p:nä haki rajavartioväen\nentisen päällikön eversti Katarskijn täkäläisellä sotilaskasarmilla\nsijaitsevasta arkistosta, seuraa tätä pöytäkirjaa.\n\nPaikka ja aika edellämainitut.\n\n                                              J. Ojaniemi.\n                                             Ets. Komisario.\n\n        Toimipäätös.\n\nTämä raportti lähetetään asianomaiselle viralliselle syyttäjälle\nlainmukaista toimenpidettä varten. Oulun poliisikamarissa, huhtikuun\n12 p:nä 1917.\n\n                                              A. Lindqvist.\n\nKäännös.\n\n        Pöytäkirja.\n\nVuonna 1917 helmikuun 9 päivänä Oulun kaupungissa minä, erityisen\nsantarmiosaston everstiluutnantti Tsherkashenow niiden sääntöjen\nnojalla, jotka ovat julkaistut seuduista, jotka ovat sotatilassa\n(Suomen Suuriruhtinaskunnan asetuskokoelmassa v. 1904 N:o 35 ja 1909\nN:o 73), ja kohta 1350 sotatuomioasetuksessa (laki 20/30 p. heinäk.\nv. 1914, julkaistu Hallituksen lakikokoelmassa 12 p:ltä elokuuta 1914\nN:o 225) kyselin allekirjoittanutta, joka ilmoitti\n\nNimeni on Johan Petter Savilaakso.\n\nIkäni on \"40\" vuotta. Lutherilaista uskontoa.\n\nAmmatiltani olen räätäli, asun Oulussa.\n\nMinulle esitettyihin kysymyksiin vastaan:\n\nNiin kuin Te tiedätte, ilmoitukset Jaakko Kemppaisesta, joka\nvärvää suomalaisia Saksaan, olen minä antanut. Nämät ilmoitukset\novat toteutuneet Teidän tekemänne tutkistelujen kautta, Jaakko\nKemppainen vangittiin ja lähetettiin Pietariin ja hänen asiansa\njoutui Venäläisen tutkintotuomarin alaiseksi. Nyttemmin ovat jollakin\ntavalla paikkakunnan työläiset, varsinkin sosiaali-demokraattisen\npuolueen jäsenet Oulussa saaneet tietää, että ilmoitukset\nKemppaisesta viranomaisille olen minä antanut, ja ovat ruvenneet\nminua kovasti hätyyttämään ja ovat julkisesti järjestäneet erilaisia\nkonnankujeita. Minä olen räätäli, työhuoneeni yllä on kyltti,\nsiihen on joku kirjoittanut sanan: \"Juudas.\" Sinä päivänä, kun tämä\nnimi kirjoitettiin, kaikki työläiset ohikulkiessaan lukivat tuon\npäällekirjoituksen ääneensä ja ivallisesti nauroivat, kurkistaen\nmyymäläni akkunoihin. Menin kadulle ja huomasin kylttiin lisätyn\nsanan, mutta jätin sen iltaan saakka, mutta illalla pyyhin sen talon\nisännän avulla pois. Kun minä kaupungilla tapaan \"Oulun Sanomain\"\ntoimittajat Uksilan ja Mäkelinin, niin he sylkäisivät minuun\nja sanoivat haukkumissanoja. Kerran uunintekijä Heikki Ahmala,\nsosiaali-demokraattisen puolueen jäsen Oulussa, tuli myymälääni\nja sanoi minulle \"minä tulin sinua tervehtimään, sinä olet saanut\nuuden nimen 'Juudas', -- tuota minä en ole sinulta odottanut, sinä\nosoittauduit oikeaksi venäläiseksi urkkijaksi!\" Samanlaisilla\nsanoilla kävivät luonani Mäkelin ja Uksila ja eräs Tuominen, jonka\nkanssa minä ennen olen työskennellyt räätäli-ammatissa. Minä\nasun \"Oulun Sanomain\" lehden toimituskonttoria vastapäätä, jossa\nMäkelin ja Uksila työskentelevät. He kulkevat kaikkien myymälääni\nsisäänmenevien tai sieltä ulostulevien henkilöiden jälessä ja usein\ntullen ulos kadulle sanovat heille: \"älköön kukaan tohtiko käydä\nSavilaakson luona, koska hän on venäläinen urkkija ja kavaltaja\",\nsillälailla ajavat luotani pois teettäjät ja riistävät minulta työtä.\nMinä jo olen valittanut Oulun Kuvernöörille, mutta mitään otollista\ntulosta siitä ei ole tullut, siitä syystä käännyn venäläisten\nviranomaisten puoleen ja pyydän saada suojelusta ja pelastusta\nväkivallanharjoittajilta. Kertomus on minulle luettu suomeksi ja\noikein kirjoitettu.\n\n                                       J. P. Savilaakso.\n\n                             Erityisen Santarmiosaston\n                             Everstiluutnantti Tsherkashenow.\n\n                             Oulun Osaston kielenkääntäjä\n                                     G. Musovskij.\n\nKäännöksen oikeaksi todistaa. Oulussa huhtikuun 12 päivänä 1917.\n\n                                     A. Lindqvist.\n\nPapintodistus\n\n        Oulun kaupunkiseurakunnasta,\n        Kuopion hiippakuntaa.\n        N:o 13 300. Kirkonkirjan lehti 2992. V:na 1917.\n\nTämän evankelisluterilaisen seurakunnan jäsen Räätäli Johan\nPetter Savilaakso, syntynyt 1 päivänä 11 kuuta 1873, on Herran p.\nEhtoollisella käypä, rokotettu ja kansalaisluottamusta nauttiva\npuhdasmaineisena. Todistaa: Oulussa syytettä varten, huhtikuun 13\np:nä 1917.\n\n                                        H. A. Järventaus.\n\nVirallinen syyttäjä vaati vastaajalle edesvastausta väärästä\nilmiannosta, huomauttaen, että vastaaja oli tehnyt ilmiantonsa\ntarkoituksella saada asianomistajat silloisten olojen vallitessa\nvaltiollisen vainon alaiseksi. Syyttäjä selitti, ettei vastaajaa tässä\nyhteydessä syytetty Räätäli Jaakko Kemppaista vastaan tekemistään\nilmiannoista, vaan mahdollisesti vastaisuudessa.\n\nAsiamies Sammatti uudisti asianomistajain puolesta polisikuulustelussa\ntehdyt ilmoitukset ja yhtyi syyttäjän edesvastausvaatimuksiin.\n\nVastaaja selitti syntyneensä Haukiputaalla ja käyneensä ainoastaan\nrippikoulun sekä muuttaneensa noin kaksikymmentä viisi vuotta sitten\nOuluun, missä oli ollut räätäliliike yhdessä Johan Anders Tuomisen\nkanssa. Liikkeen tehtyä konkurssin kolmatta vuotta sitten olivat\nharjoittaneet liikettä vaimojen nimissä, eroten viime syksynä, minkä\njälkeen vastaajan vaimo oli harjoittanut räätäliliikettä. Lapsia\noli vastaajalla seitsemän, vanhin kahdeksantoista vuoden ja nuorin\nseitsemän kuukauden vanha ja olivat ne kaikki kotona. Oli tuntenut\nasianomistajat useita vuosia, olematta vastaajalla mitään vihaa heitä\nvastaan. Muutoin kertoi vastaaja samoin kuin poliisikuulustelussa\nkieltäen edelleen kirjoittaneensa nimeään ilmiantokirjaan ja\nkäyneensä santarmikansliassa muulloin kuin eräänä sunnuntaina viime\nsyyskuussa hänen luonaan pidetyn kotitarkastuksen jälkeen.\n\nSyyttäjä jätti esille kolme asiakirjaa vuodelta 1914 vastaajan\nliikkeen konkurssin ajoilta. Näissä olevat vastaajan nimikirjoitukset,\njotka vastaaja myönsi kirjoittaneensa, havaittiin verrattaessa\nsamanlaisiksi kuin ilmiantokirjassa oleva nimikirjoitus.\n\nSyyttäjä nimitti sitten asiassa todistamaan räätälit Anders Johan\nTuomisen ja Antti Oskar Kallion, verhoilijanvaimon Anna Elisabet\nDahlqvistin ja neulojatar Martta Oksan, jotka tulivat huudettaessa\nsaapuville ja saivat kansalaisluottamusta nauttivina ja esteettöminä\nvannoa todistajanvalan, jonka nojalla ne kertoivat kuulusteltaessa\nseuraavaa:\n\n1:o Anders Johan Tuominen: kuten poliisitutkinnossa, tuntien\nmyös edellä mainituissa asiakirjoissa nimikirjoitukset vastaajan\nkirjoittamiksi.\n\n2:o Antti Oskar Kallio: samoin kuin poliisikuulustelussa.\n\n3:o Anna Elisabet Dahlqvist: kuten poliisikuulustelussa, oikaisten,\nettä tapaus oli sattunut viime syksynä ja lisäten, että vastaaja oli\nsanonut kirjoituksen olevan asianomistajain \"hyvää työtä\".\n\n4:o Martta Oksa: että kun todistaja oli eräänä iltana tämän vuoden\nalussa mennyt täkäläiseen santarmikansliaan, oli siellä ollut vastaaja,\njonka todistaja hyvin tunsi, mutta oli vastaaja heti ikäänkuin\nlymyten sieltä poistunut.\n\nTodistajat myönsivät todistustensa tulleen pöytäkirjaan oikein\nmerkityiksi ja poistuivat vuorollaan, pyydettyään muut paitsi\ntodistaja Oksa palkkiota Oikeudessa käynnistään.\n\nVastaaja kielsi todistaja Oksan todistuksen.\n\nAsialliset, jotka jättivät jutun päätettäväksi, saivat sitten astua\nulos, siksi kun Oikeudessa oli tehty seuraava\n\n        Päätös:\n\nRaastuvanoikeus on tämän asian lopullisesti tutkinut ja katsoo\nsiinä selville käyneen, että vastaaja on viime helmikuun 9 päivänä\nsilloin Oulun kaupungissa toimineille santarmiviranomaisille\ntehnyt kirjallisen ilmiannon siitä, että asianomistajat olisivat\ntämän talven kuluessa loukanneet hänen kunniaansa sylkemällä häntä\nkadulla, sanomalla erityisiä haukkumasanoja ja nimittämällä\nhäntä venäläiseksi urkkijaksi ja kavaltajaksi sekä kieltämällä\nketään käymästä viimemainitusta syystä vastaajan luona, mihin\nnähden ja kun vastaaja ei ole voinut ilmiantoaan toteuttaa ja kun\nhän kaikesta päättäen on tehnyt ilmiannon tarkoituksella saada\nsantarmiviranomaiset ryhtymään asianomistajiin nähden sellaisiin\ntoimenpiteisiin, joihin mainituille viranomaisille tosiasiallisesti\nsilloinen valtiomahti oli erityisiin rikoksiin nähden vallan antanut\nRaastuvanoikeus harkitsee oikeaksi perustumalla Rikoslain 26 luvun\n4 §:ään tuomita vastaajan väärästä ilmiannosta pidettäväksi kolme\nkuukautta vankeudessa.\n\nYleisistä varoista määrätään maksettavaksi virallisen syyttäjän\nasiaan kutsumille todistajille Anders Johan Tuomiselle ja Antti\nOskari Kalliolle kummallekin kolme (3) markkaa sekä Anna Elisabet\nDahlqvistille kaksi (2) markkaa, mitkä palkkiot, yhteensä kahdeksan\n(8) markkaa vastaaja velvoitetaan kruunulle takaisin maksamaan.\nJulistettiin antamalla tiedoksi, mitä päätökseen tyytymättömän oli\nvalitusvaltansa säilyttämiseksi ja valituksensa perille ajamiseksi\nvaarinotettava ja kun virallinen syyttäjä ja vastaaja Savilaakso\nilmoittivat tyytymättömyyttä päätökseen, otettiin pöytäkirjaan\nvalitusosoitus.\n\nMääräaika sattuvan pyhäpäivän takia maanantaina tulevan toukokuun\n14 päivänä.\n\nJäljennöksen oikeaksi todistaa, Oulussa syyskuun 22 päivänä 1928.\n\n                                            Virallisesti:\n                                            W. Snellman.\n\n        Jäljennös pöytäkirjasta, joka tehtiin Oulun kaupungin\n        Raastuvanoikeuden toisella osastolla kaupungin raatihuoneella,\n        vuonna 1917.\n\nToukokuun 8 päivänä.\n\n§ 28.\n\nRaastuvanoikeus otti nyt käsiteltäväksensä tähän istuntoon haastetun\nväärää ilmiantoa koskevan asian, jossa on virallisena syyttäjänä\nkaupunginviskaali Yrjö Holmström, asianomistajana räätäli Jaakko\nKemppainen, tästä kaupungista ja vastaajana työmies Viljam Aukusti\nTaskinen, Haukiputaan pitäjästä, ja kun asiallisia esille huudettiin,\ntulivat he saapuville itse.\n\nSyyttäjä jätti esille poliisiraportin ja vastaajan mainetodistuksen,\njotka julkiluettiin ja olivat näin kuuluvat:\n\n        Poliisilaitos Oulun kaupungissa\n        Etsiväosasto.\n\nN:o 44. Raportti.\n\nToukokuun 3 päivänä 1917.\n\nKuluneen huhtikuun 24 p:nä ilmoitti etsivässä osastossa räätäli\nJaakko Kemppainen tästä kaupungista, että Haukiputaan pitäjän Kellon\nkylästä kotoisin oleva joutolaismies _Viljam Aukusti Juhonpoika\nTaskinen_, oli jonakin aikana viime syyskuun lopulla tai lokakuun\nalussa täkäläisille santarmiviranomaisille tehnyt kirjallisen,\nsisällöltään aivan perättömän ilmiannon siitä, että Kemppainen,\njoka samoihin aikoihin oli täkäläisten santarmiviranomaisten\ntoimesta vangittuna ja säilytettynä täkäläisessä lääninvankilassa\nsyytteenalaisena suomalaisten nuorukaisten värväämisestä Saksaan,\nolisi viime kuluneena kevännä harjoittanut täällä tuollaista\nvärväystä myöskin häntä Taskista kohtaan, minkä vuoksi ilmoittaja\nKemppainen pyysi tutkinnon toimittamista asiassa syytteen nostamista\nvarten Taskista vastaan väärästä ilmiannosta.\n\nEdellä olevan johdosta toimitti allekirjoittanut kuluneen huhtikuun\n25 ja toukokuun 3 p:nä etsivän Oskari Soinisen läsnäollessa tutkinnon\nasiassa, jossa kuulusteltiin alempana mainittuja henkilöitä, ja\nkertoivat nämä seuraavaa:\n\nIlmoittaja, Jaakko Kemppainen, uudisti ilmoituksensa ja vaati\nsyytetyn Taskisen saattamista lailliseen edesvastaukseen teostaan.\n\n_Joutolaismies Viljam Aukusti Juhonpoika Taskinen_, syntynyt 13 p:nä\nkesäkuuta 1894 kirjoilla Haukiputaan pitäjän Kellon kylässä kertoi,\nettä hän jonakin päivänä muistaaksensa viime lokakuussa oli talossa\nn:o 17 Pakkahuoneenkadun varrella sijaitsevassa keittiössä tavannut\njonkun hänelle lähemmin tuntemattoman miehen, joka oli esittänyt\nitsensä Isak Staariksi tavaranvälittäjäksi Alatorniolla. Tällöin\noli Staar tiedustellut kertojalta, josko kertoja olisi halukas\ntulemaan hänen palvelukseensa tavaran myyjäksi ja kun kertoja\nsiihen suostui, pyysi Staar kertojaa asuntoonsa Heikinkatu N:o 8,\njohon kertoja menikin. Täällä oleskeli kertoja lähes kaksi viikkoa,\njolla ajalla Staar osti kertojalle ruuan ja antoipa vielä silloin\ntällöin rahaakin tupakan y.m. ostoon, selittäen samalla, että hän\non tilannut tavaraa tänne, mutta sitä ei vielä ole saapunut. Eräänä\npäivänä oli Staar, jolla oli palvelijana Miika Laina Vähäleskelä,\njoka joutui sairaalaan samoihin aikoihin kuin kertoja tuli Staarin\nluo asumaan oli Staar kahden kesken esittänyt kertojalle jonkun\nmusteella kirjoitetun paperin ja pyytänyt kertojaa kirjoittamaan\nsiihen nimensä esittäen samalla, että hän ei saa tavaraa tulemaan\ntänne jostain etelästä, ennenkuin saa jonkun allekirjoittamaan\ntodistuksen siitä, että tavaran hinta tulisi suoritetuksi. Kertoja\nkirjoittikin nimensä siihen tarkastamatta sen sisältöä ja Staar\notti paperin huostaansa. Pari päivää myöhemmin oli Staar kahden\nkesken ilmoittanut kertojalle, että hän toimii kiinniottajana\nsellaisia henkilöitä varten, jotka värväävät suomalaisia Saksaan.\nSamalla oli Staar ilmoittanut että paperi, johon kertoja oli nimensä\nkirjoittanut, oli todistus, jossa kerrottiin, että räätäli Kemppainen\noli keväällä 1916 värvännyt kertojan kaupungin puistossa lähtemään\nSaksaan, johon kertoja ei muka ollut suostunut. Samalla oli Staar\nvaatinut, että kertojan tuli vangitsemisen uhalla todistaa samaa\nsittenkuin hän toimitti kertojan santarmipäällikön luokse. Tätä\nvarten oli Staar kirjoittanut kertojalle todistuksesta jäljennöksen\nsiinä tarkoituksessa, että kertoja, jonka tuli osata todistus ulkoa,\nvoisi yhdenmukaisen todistuksen antaa santarmipäällikölle. Kertoja\nei uskaltanut vastustaa Staarin ehdotusta, varsinkin kun Staar\nvakuutti, ettei asiassa tarvitse tehdä valaa. Seuraavana päivänä\nillalla kävivät Staar ja kertoja santarmikansliassa, jossa Staar\njätti santarmipäällikölle kertojan todistuksen ja kehoitti heitä\nseuraavana päivänä illalla tulemaan saman asian johdosta hänen\nasuntoonsa. Seuraavana päivänä iltapäivällä menivät Staar ja kertoja\nsantarmipäällikön asuntoon, missä Staarin jäädessä keittiöön, eräässä\nasunnon kamarissa santarmipäällikkö otti esille Staarin hänelle\njättämän, kertojan nimikirjoituksella varustetun paperin ja alkoi\nkysellä, josko kertoja tuntee räätäli Kemppaisen ja tietää tämän\nliikkeen ja asunnon. Kertoja vastasi siihen myöntävästi, jonka\njälkeen santarmipäällikkö teki muutamia Kemppaisen värväystä koskevia\nkysymyksiä, kuten olisiko Kemppainen värvännyt kertojan Saksaan\njossain puistossa, mutta kun kertoja ei täydellisesti ymmärtänyt\nhäntä, eikä hän kertojaa, vastasi kertoja \"ei ymmärrä\". Senjälkeen\nkirjoitti santarmipäällikkö jonkun venäjänkielisen paperin, johon\nkertoja kirjoitti kehoituksesta nimensä alle tietämättä tarkemmin,\nmitä paperi sisälsi. Santarmipäällikkö oli sitten ilmoittanut, että\nkertojan oli joku päivä myöhemmin käytävä hänen luonaan asiasta vielä\nlähemmin puhumassa, kun on tulkki saapuvilla, mutta kun kertoja\nsitten joku päivä senjälkeen Staarin joutuessa sairaalaan, lähti\nkotipaikalleen, ei hän enään ollut tilaisuudessa käymään uudelleen\nsantarmipäällikön luona. Ei ole saanut keneltäkään mitään palkkiota\nasiassa, ainoastaan täysihoidon Staarin luona ja Staarilta jonkun\nmarkan tupakkarahaa. Musovskij ei koskaan ole ollut tulkitsemassa\nkertojan puhetta santarmipäällikölle.\n\nSyytetty Taskinen uudestaan kuulusteltaessa pysyi jyrkästi entisessä\nkertomuksessaan.\n\nEntinen palvelijatar Miika Laina Kretantytär Vähäleskelä, syntynyt\n23 pnä heinäkuuta 1899 kirjoilla tässä kaupungissa kertoi, että\nviime syksynä eräänä päivänä oli kertoja saapunut Staarin asuntoon\nHeikinkatu N:o 8, jossa Staar ja Taskinen olivat. Tällöin Staar oli\nkirjoittanut asunnossaan todistuskaavan ja pyytänyt Taskista antamaan\nhänelle kaavan mukaisen todistuksen siitä, että Kemppainen oli\njonakin aikana keväällä 1916 jossain kahvilassa värvännyt Taskista\nlähtemään Saksaan. Tällaisen todistuksen oli Taskinen kirjoittanutkin\nkertojan ja Staarin todistaessa nimikirjoituksen. Taskinen oli\ntällöin sanonut, ettei hän tunne Kemppaista eikä tämä todellisuudessa\nollut koskaan hänelle sellaista puhellut. Todistus jäi Staarin\nhuostaan.\n\nJoku päivä myöhemmin oli Staar ja Taskinen kertojan ollessa Staarin\nasunnossa saapuneet sinne mukanaan Skants, joka Staarin antaman\nkaavan mukanaan kirjoitti Kemppaista vastaan samansisältöisen\ntodistuksen, jonka jälkeen Staar otti todistuksen huostaansa\nkun kertoja ja Taskinen olivat kirjoittaneet siihen nimensä\ntodistajana. Seuraavana päivänä olivat Staar, Taskinen, Skants ja\nkaksi tuntematonta miestä, joista toinen luultavasti Kannisto, joka\nStaarin vaatimuksesta kirjoitti nimensä kolmanneksi todistajaksi\nSkantsin antamaan todistukseen, jonka jälkeen kaikki viisi lähtivät\nsantarmikansliaan. Kertoja sai myöhemmin Taskiselta kuulla, että\nsanottuun kansliaan olivat menneet ainoastaan Staar, Taskinen ja\nSkants, Silloin kuin kertoja oli saapuvilla, ei minkäänlaista\npakotusta käytetty ketään vastaan.\n\n_Kielenkääntäjä Georg Musovskij syntynyt 6 pnä toukokuuta 1881,\nkirjoilla Käkisalmen kaupungissa kertoi, että viime syyskesällä\njoitakin päiviä räätäli Jaakko Kemppaisen vangitsemisen jälkeen\ntuli kertojalle ja santarmipäällikölle väitettä todistajista\nKemppaista vastaan, koska ennen vangitsemista sellaisia ei ollut.\nJoitakin päiviä tämän jälkeen antoi santarmipäällikkö kertojalle\nneljä eri kappaletta suomenkielistä pöytäkirjaa käännöstä varten,\njoiden alla oli Taskisen, Skantsin, Vähäleskelän ja Hakkaraisen\nnimikirjoitukset. Tällöin santarmipäällikkö sanoi kertojalle: \"kas\ntässä on todistukset Kemppaista vastaan.\" Kertoja, pöytäkirjat\nluettuaan, huomasi niiden olevan sanamuodoltaan yhtäläiset,\nmutta jokainen pöytäkirja eri käsialalla kirjoitettu. Näistä\npöytäkirjoista huomautti kertoja santarmipäällikölle, että nämä\neivät ole päteviä todistuksia Kemppaista vastan. Seuraavana päivänä\nsantarmipäällikkö näytti kertojalle venäjänkieliset pöytäkirjat,\nmitkä santarmipäällikkö itse oli kirjoittanut kokonaan eri\nsanamuotoon, kuin suomenkieliset pöytäkirjat olivat ja näiden alla\noli nimikirjoitukset samat kuin edellistenkin. Santarmikansliaan\nsaapui Taskinen, Skants, Vähäleskelä ja Hakkarainen, jolloin kertoja\nvalantehneenä kielenkääntäjänä jokaiselle erikseen luki heidän\nallekirjoittamansa pöytäkirjat kysyen itsekultakin, onko tämä kaikki\ntotta. Tähän Taskinen, Skants, Vähäleskelä ja Hakkarainen vastasivat\nasian niin olevan, jonka lupasivat vielä valallaan vahvistaa jos niin\nvaaditaan. Tästä kertoja huomautti vielä, että muistakaa, Kemppainen\non isoperheinen mies, jos tämä joutuu syyttömänä kärsimään._[166]\n\nPaikka ja aika edellämainitut.\n\n                                             Juho Salmela,\n                                                 mtty.\n\n        Toimipäätös.\n\nTämä raportti lähetetään asianomaiselle viralliselle syyttäjälle\nlainmukaista toimenpidettä varten.\n\nOulun kaupungin poliisikamarissa, toukokuun 3 pnä 1917.\n\n                                            A. Lindqvist.\n\nPapintodistus\n\n        Haukiputaan seurakunnasta,\n        Kuopion hiippakuntaa.\n        N:o 206. Kirkonkirjan lehti 552. V:na 1917.\n\nTyömies Viljam Aukusti Juhonp. Taskinen on syntynyt 13/6 1894,\nripillä käypä ja kansalaisluottamusta nauttiva. Hänen maineensa\nsuhteen on seuraava muistutus. Tuomittu 8/5 1914 Oulun kaupungin\nRaastuvanoikeudessa kahdesta eri näpistelystä vetämään sakkoa\nyhteensä 60 mk. R.L. 28 luv. 1 § : 2 kohdan nojalla. Tuomittu 31/10\n1916 Oulun Raastuvanoikeudessa näpistelystä viidenkymmenen (50)\nmarkan sakkoon R.L. 28: 1 perustuksella, Oulun läänin Kuvernööri\non tuominnut 22/1 1917 ensikertaisesta irtolaisuudesta pidettäväksi\nkolme (3) kuukautta yleisessä työssä, joten hän on 20/7 1906 annetun\nSuomen Suuriruhtinaanmaan Valtiopäiväjärjestyksen 1 luv. 5 §:n 7:nen\nkohdan mukaan menettänyt oikeutensa kansanedustajavaaleihin kolmeksi\nvuodeksi lukien 22/4 1917.\n\nTodistetaan syyttämistä varten Oulun Raastuvanoikeudessa\nHaukiputaalla, huhtikuun 26 p:nä 1917.\n\n                                      V. A. Virkkula.\n                                       kirkkoherra.\n\nminkä jälkeen syyttäjä vaati vastaajalle edesvastausta väärästä\nilmiannosta.\n\nAsianomistaja uudisti poliisikuulustelussa tekemänsä ilmoituksen ja\nyhtyi syyttäjän edesvastausvaatimukseen.\n\nVastaaja selitti syntyneensä Haukiputaalla ja käyneensä kansakoulun\nja rippikoulun sekä kertoi samoin kuin poliisikuulustelussa,\nlisäten, että Staar oli sanonut hänen tehtävänään olevan käydä\nsantarmikansliassa ja junalla.\n\nSyyttäjä nimitti sitten asiassa todistamaan kielenkääntäjä Georg\nMusovskijn, joka tuli saapuville ja rajavartioston rykmentin\nsaarnaajan Ivan Dynajevskin otettua häneltä valan, kertoi\nkuulusteltaessa seuraavaa: uudistaen poliisikuulustelussa antamansa\ntodistuksen, että vastaajan allekirjoittamassa kirjelmässä oli ollut\nilmianto siitä, että asianomistaja oli värvännyt häntä Saksaan.\nVastaajan kirjelmä oli lähetetty santarmipäällikölle Helsinkiin\nja tuli se vaikuttamaan asianomistajan vangittuna pitämiseen,\nkun häntä vastaan ei varemmin ollut ollut muita todistuksia, kun\nräätäli Savilaakson ilmianto ja oli everstiluutnantti Tsherkassinoff\nvaremmin saanut varoituksen asianomistajan vangitsemisesta. Lauri\nSkantsin, Miika Vähäleskelän ja Hakkaraisen ilmiannot olivat olleet\nsamansisältöisiä kuin vastaajan tekemä. Kerrottu, omistettu,\ntodistaja poistui pyydettyään palkkiota Oikeudessa käynnistään.\n\nPöytäkirjaan merkittiin, että kirkkoherra Dynajevski myöskin pyysi\npalkkiota oikeudessa käynnistä, minkä jälkeen asialliset saivat astua\nulos, siksi kun Oikeudessa oli tehty seuraava\n\n        Päätös:\n\nRaastuvanoikeus on tämän asian lopullisesti tutkinut ja katsoo siinä\nselvitetyksi tulleen, että vastaaja on viime syksynä ilmiantanut\nsilloin täällä toimineille santarmiviranomaisille asianomistajan\nsiitä, että tämä olisi keväällä 1916 koettanut värvätä häntä\nsaksalaiseen sotaväkeen, tietäen vastaaja tämän ilmiannon\nperättömäksi, mihin nähden Raastuvanoikeus ottaen huomioon että\nsantarmiviranomaisilla on siihen aikaan kun ilmianto tapahtui,\ntosiasiallisesti ollut silloisen valtiomahdin antama valta ryhtyä\nalustaviin toimenpiteisiin valtiorikoksista epäiltyihin nähden,\nharkitsee oikeaksi nojautuen Rikoslain 26 luvun 3 §:ään tuomita\nvastaajan vastoin parempaa tietoa tehdystä väärästä ilmiannosta\npidettäväksi viisi kuukautta vankeudessa.\n\nYleisistä varoista määrätään maksettavaksi Ivan Dynajevskille\nkymmenen markkaa ja Georg Musovskille kolme markkaa, jotka palkkiot\nvastaaja velvoitetaan kruunulle takaisin korvaamaan. Julistettiin ja\nannettiin valitusosoitus.\n\nJäljennöksen oikeaksi todistaa, Oulussa lokakuun 1 päivänä 1928.\n\n                                              Virallisesti:\n                                              W. Snellman.\n\n\n\nLiite n:o 2.\n\n\nJääkäritilastoa.\n\na) Oulusta ja sen ympäristöstä kotoislnolevat jääkärit.\n\n           Nimi             Toimi           Lockstedtiin   Suomeen\n\n     Oulu:\n  1. Ahmala, Otto Johan.    Kauppa-apul.    140216         250218\n  2. Aura, Kaarlo Aad. k.   Liikemies       130216         250218\n  3. Björnström, Jarl E.    Ylioppilas      100116         180218\n  4. Forsberg, Sven         Sähkötyömies    280216         121218\n  5. Franzén, Yrjö          Ylioppilas      170116         130518\n  6. Fält, Matti k.         Puuseppä        041115        Kaat.Saks.\n  7. Hänninen, Justus         --            041215         -- --\n  8. Heikkilä, Pekka Teppo  Räätäli         030116         240218\n  9. Heikkilä, Wilh.        Työmies         280216         250518\n 10. Heikkinen, Eino        Liikemies       090116         -- --\n 11. Holck, Hannu           Konttoristi     140916         300518\n 12. Huhtala, Pauli Eino    Kauppa-apul.    300116         211118\n 13. Huru, Yrjö             Ajuri           021215         250218\n 14. Hyvärinen, Antti A.    Maalari         030116         -- --\n 15. Jaakkola, Hesekiel     Työmies         110216         250218\n 16. Jokelainen, Frans      Maanvilj.opett. 230216         16218\n 17. Jokiperä, Lauri        Rautatievirkam. 260216         311118\n 18. Juntunen, Väinö Lauri  Puutyömies      160416         -- --\n 19. Juntunen, Reino Lauri  Puuseppä        160416         291118\n 20. Kaihola, Kalle Alek.   Työmies         211215         -- --\n 21. Kantonen, Toivo Al.    Merimies        271115         101218\n 22. Koistinen, Paul Benj.  Postinkantaja   300116         020319\n 23. Koura, Uno Eetu        Fil.maisteri    071215         250218\n 24. Kumpulainen, Kalle     Työmies         080216         281118\n 25. Lahti, Juho            Lukkoseppä      280216         181118\n 26. Lidström, Ivar Mag.    Ylioppilas      160116         250218\n 27. Lindström, Hjalmar     Lukkoseppä      280216         160218\n 28. Makkonen, Johan        Merimies        310117         241118\n 29. Martti, Lauri Alek.    Satulaseppä     280216         150218\n 30. Maunu, Theodor Hen.    Maalari         140216         260218\n 31. Merikallio, Erk. k.    Ylioppilas      180116         250218\n 32. Merikallio, Väinö      Koululainen     020216         -- --\n 33. Mustonen, Toivo        Työmies         211216         250218\n 34. Mäkelin, Leo           Liikeapulainen  140216         270218\n 35. Oulasvirta, Kosti      Koululainen     270316         -- --\n 36. Paavonperä, Yrjö       Työmies         310116         -- --\n 37. Palomäki, Väinö I.     Dipl.insinööri  080315         250218\n 38. Petrell, Einar Leo.    Merikapteeni    270915         230718\n 39. Piipponen, Toivo A.    Merimies        250517         250218\n 40. Portin, Arvo           Työmies         020116         250218\n 41. Pyykkö, Arthur         Työmies         270316         140519\n 42. Pälve, Johan Alek.     Perämies        060915         250218\n 43. Päätalo, Frans A.      Merimies        170216         --0119\n 44. Päätalo, Levi Armas    Ajuri           230216         -- --\n 45. Raappana, Erkki        Ylioppilas      130116         250218\n 46. Rautio, Kalle Kust.    Työmies         160416         111218\n 47. Riekki, Erkki Joh.     Merimies        071216         250218\n 48. Roos, Bertel           Maalari         300116         140218\n 49. Rustanius, Oiva k.     Konttoristi     020116         250218\n 50. Sanaksenaho, Väinö     Konttoristi     110316         240318\n 51. Sonninen, Juho Hei.    Työmies         211215         011218\n 52. Suorsa, Jaakko         Työmies         301115         250218\n 53. Svinhufvud, Gus. A.    Ylioppilas      241215         250218\n 54. Svinhufvud, Raf. A.    Ylioppilas      241215         230218\n 55. Takalo, Lauri Rafael   Maalari         310116         250218\n 56. Taskinen, Herman J.    Työmies         030116         250218\n 57. Tilus, Lauri Matti     Ylioppilas      090116         250218\n 58. Toivonen, Eino         Ylioppilas      170116         250218\n 59. Viitanen, Kaarlo S.    Koululainen     070316         250218\n 60. Viitanen, Lauri Ab.    Koululainen     140216         250218\n 61. Wiklund, Verner A.     Ylioppilas      130116         250218\n 62. Virta, Väinö           Puuseppä        070216         250218\n\n     Kempele:\n 63. Karppinen, Ah. J. k.   Ylioppilas      020216         250218\n 64. Pelttari, Jaakko       Seppä           230317         180218\n 65. Pirilä, Aappo          Maanviljelijä   090116         250218\n 66. Junttila, Heikki       Maanviljelijä   230317         180218\n\n     Liminka:\n 67. Grönholm, J. F. L.     Sähköteknikko   070316         250218\n 68. Kanniainen, M.V. k.    Ylioppilas      101215         250218\n 69. Sohlo, Jaakko          Ylioppilas      230216         250218\n\n     Lumijoki:\n 70. Keskitalo, Henry       Työmies         110216         020818\n 71. (Soini, Kalle          Työmies         080216         011218\n\n     Haukiputaa:\n 72. Jussila, Heikki        Maanviljelijä   210216         250218\n 73. Jämsä, Niilo  k.       Maanviljelijä   210216         250218\n 74. Kemppainen, Antti      Työmies         240116         290119\n 75. Kiuttu, Matti          Maanviljelijä   221115         -- --\n 76. Kurkela, Johan Emil    Asioitsija      020216         250218\n 77. Laamanen, Juho         Työmies         070216         260218\n 78. Saarnio, H. L. k.      Työmies         280116         250218\n\n     Ii:\n 79. Heikinheimo, A. S.     Ylioppilas      250215         300118\n 80. Jääski, Matti          Työmies         081115         260218\n 81. Klasila, Otto            --            090316         -- --\n 82. Mursu, Juho            Työmies         081216         250218\n 83. Pentti, Matti          Maanviljelijä   040616         -- --\n 84. Ponto, Väinö Yrjö      Työmies         040616         020318\n 85. Ahman, Eino            Työmies         311015         291118\n\nAmmatiltaan jakautuvat nämä:\n\n    Virkamiehiä, ylioppilaita ja koululaisia ....... 24\n    Liikemiehiä, konttoristeja ja kauppa-apulaisia . 10\n    Maanviljelijöitä ................................ 6\n    Merimiehiä .....................................  5\n    Ammattityömiehiä ............................... 17\n    Työmiehiä ...................................... 21\n    Ammatiltaan tuntemattomia ......................  2\n                                            Yhteensä 85\n\nTilastoa:\n\n    Saksassa kaatui ................  1\n    Ennakkokomennuksin palasi ......  8\n    Pääjoukon kanssa palasi ........ 42\n    Maaliskuussa 1918 palasi .......  3\n    Myöhemmin palasi ............... 20\n    Tietoja puuttuu ................ 11\n                           Yhteeensä 85\n\n    Vapaussodassa kaatui 7.\n\n\nb) Oulun värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä kotoisinolevat jääkärit.\n\n           Nimi             Toimi           Lockstedtiin   Suomeen\n\n     Simo:\n  1. Matikka, Johan         Merimies        110316         260218\n  2. Matinlassi, A. Nikolai Työmies         130116         250218\n  3. Nurmi, Johan Janne     Monttööri       110316         150718\n  4. Sankala, Kalle M.      Maalari         110316         250218\n\n     Kuivaniemi:\n  5. Ellilä, Ivar Joh. k.  Ylioppilas       080315         250218\n\n     Pudasjärvi:\n  6. Juurikka, Aappo       Maanviljelijä    2303016        250218\n  7. Juurikka, Matti       Maanviljelijä    230316         -- --\n  8. Karvonen, Väinö       Konttoristi      230316         050318\n  9. Korhonen, Otto        Työmies          230316         291118\n 10. Krum, Juho            Työmies          230316         100818\n 11. Saarikoski, Hjalmar   Työmies          021215         250218\n 12. Tauriainen, Abel      Työmies          070216         --1218\n 13. Thauvön, Arvo k.      Ylioppilas       131115         180218\n\n     Ylikiiminki:\n 14. Koski, Kaarlo         Maanviljelijä     --            -- --\n\n     Puolanka:\n 15. Moilanen, Maunu       Työmies          110216         -- --\n\n     Utajärvi\n 16. Tervo, Juho           Työmies          090416         -- --\n\n     Raahe:\n 17. Hinkula, Matti        Merimies         210915         180218\n 18. Jatkola, Toivo        Merimies         300915         250218\n 19. Korte, Juho           Työmies          291115         -- --\n 20. Kärnä, Einar Julius   Liikemies        231115         250218\n 21. Poltto, Fredrik       Työmies          291115         121218\n 22. Vanha-aho, Heikki     Työmies          311015         250218\n\n     Salo:\n 23. Haglund, Johan        Maanviljelijä    130316         290618\n 24. Hellman, Karl Wer.    Maanviljelijä    130316         060818\n 25. Jokirinta, Eino Al.   Monttööri        191115         250218\n 26. Marius, Wiktor k.     Maanviljelijä    130316         250218\n 27. Vuokko, Akseli L.     Puuseppä         191116         240318\n\n     Revonlahti:\n 28. Honkala, Sakari       Maanviljelijä    260216         180218\n 29. Häme, Väinö Johan.    Työmies          190216         250218\n 30. Lunki, Heikki Osk.    Maanviljelijä    190216         250218\n 31. Mestori, Hannes       Suutari          190216         250318\n 32. Mäkelä, Niilo Aug.    Maanviljelijä    190216         010418\n 33. Penttilä, Jaakko      Maanviljelijä    190216         -- --\n\n     Vihanti:\n 34. Laakso, Henrik Ilm.   Rautat.virkam.   170216         190319\n 35. Laakso, Toivo Lauri   Koululainen      170216         021218\n 36. Sakko, Kaarlo         Puuseppä         241215         050318\n\n     Paavola:\n 37. Viitanen, Matti       Maalari          120116         120919\n     Lyytikäisen Haapavedellä värväämä.\n\n     Pulkkila:\n 38. Ojanlatva, Antti      Seppä            091115         030418\n\n     Pyhäntä:\n 39. Kesti, Antti          Työmies          220116         260318\n\n     Pyhäjoki:\n 40. Viinikangas, E. V.    Työmies          091115         111218\n\n     Oulainen:\n 41. Hautamäki, Antti S.   Suutari          020116         170119\n 42. Saastamoinen, F. T.   Maanviljelijä    021215         -- --\n 43. Tikkanen, Yrjö        Työmies          021215         -- --\n\n     Haapavesi:\n 44. Hellinen, Matti       Työmies          090116         250218\n 45. Manninen, Aarne       Koululainen      030216         180218\n 46. Manninen, Eero        Ylioppilas       101216         250218\n 47. Niiranen, Vilho L.    Työmies          091115         -- --\n\n     Pyhäjärvi:\n 48. Ilola, Simo k.        Maalari          141115        Kaat.Saks.\n 49. Pelkonen, L. A. k.    Kauppakoulul.    300116         250218\n 50. Renkonharju, Albert     --             080216         -- --\n 51. Sammallahti, Pekka    Työmies          240116         291118\n     Jussilan ja Jämsän Haukiputaalla värväämä. (Jääkärinimiluetteloon\n     [_Königl. Preuss. Jäger-Batal. 27_], jota tätä tilastoa tehtäessä\n     on käytetty, ovat jääkärit usein ilmoittaneet osoitteeksensa\n     kotipaikkansa eivätkä sitä paikkaa, missä viimeksi olivat\ntoimineet\n     ja tulleet värvätyiksi.)\n\n     Haapajärvi:\n 52. Kiiskilä, Frans         --             100416         280119\n 53. Parkkila, Ansgarius     --             141115         150818\n 54. Pyykkönen, Juho         --             141115         -- --\n 55. Rautio, Vilho         Teht.työmies     311015         250218\n 56. Willman, Juho And.    Puuseppä         171215         250218\n 57. Willman, Anders       Työmies          311015         020619\n\n     Nivala:\n 58. Ainasoja, Edvard      Puuseppä         071215         250218\n 59. Aitto-oja, August     Työmies          071215         291018\n 60. Autio, Samuli         Työmies          091115         250218\n     Lyytikäisen Haapavedellä värväämä.\n 61. Gummerus, H. Eino     Maanviljelijä    071215         250218\n 62. Koutonen, Juho        Maanviljelijä    071215         250218\n 63. Vähäsarja, Edv. J.    Räätäli          081215         250218\n\n     Ylivieska:\n 64. Forsman, Walter G.    Koululainen      040216         250218\n 65. Hamari, Toivo         Maanviljelijä    181215         131218\n 66. Hintsala, J. Jalm.    Maanviljelijä    181215         160318\n 67. Hintsala, Vilho       Maanviljelijä    070116         291118\n 68. Kangas, Teodor        Työmies          181215         091218\n 69. Kangas, Vilho         Valokuvaaja      181215         181218\n 70. Kantola, Eemil k.     Työmies          120116        Kaat.Saks.\n 71. Pahikkala, J. J. A.   Rakennusmest.    030116         280218\n 72. Tuomikoski, Juho      Työmies          211215         -- --\n 73. Tuomikoski, Mikko     Työmies          211215         -- --\n\n     Sievi:\n 74. Koivisto, Jaakko      Työmies          211215         250218\n 75. Kylmä, Juho           Merimies         290316         250218\n\n     Kalajoki:\n 76. Forsberg, Väinö I.    Ylioppilas       030316         250218\n 77. Eriksson, J. A.       Työmies          091115         250218\n 78. Mikkonen, Jaakko k.   Työmies          170616        Kaat.Saks.\n 79. Nenonen, Otto Wilh.   Koneenkäyttäjä   100216         121217\n 80. Pehkonen, Emil        Työmies          170616         250218\n 81. Pehkonen, Arvo M.     Työmies          161016         --1218\n 82. Pehkonen, Niilo Ed.    Työmies         140916         --1218\n 83. Pernu, Eino            Ylioppilas      030116         250218\n 84. Pernu Yrjö             Koululainen     140916         250218\n 85. Pitkänen, Antti k.     Työmies         061016         250218\n 86. Takkunen, Lennart      Työmies         140916         180218\n\n     Merijärvi:\n 87. Ollila, Johan H.       Merimies        170116         291118\n 88. Pyykkölä, Arvo Ric.    Työmies         311015         011218\n\n     Reisjärvi:\n 89. Hyden, Adiel           Työmies         021215         250218\n 90. Laijala, Elis          Työmies         020316         240318\n 91. Torvikoski, Matti      Työmies         311015         250218\n\n\nAmmatiltaan jakautuvat nämä:\n\n    Virkamiehiä, ylioppilaita ja koululaisia.............. 13\n    Liikemiehiä ja konttoristeja .........................  3\n    Maanviljelijöitä ..................................... 16\n    Merimiehiä ...........................................  5\n    Ammattityömiehiä ..................................... 15\n    Työmiehiä ............................................ 35\n    Ammatiltaan tuntemattomia ............................  4\n                                                  Yhteensä 91\n\nTilastoa:\n\n    Saksassa kaatui .......................................  3\n    Ennakkokomennuksin palasi .............................  5\n    Pääjoukon kanssa palasi ............................... 36\n    Maaliskuussa 1918 palasi ..............................  8\n    Myöhemmin palasi ...................................... 27\n    Tietoja puuttuu ....................................... 12\n                                                   Yhteensä 91\n\n    Vapaussodassa kaatui 4.\n\n\nc) Pohjoisen rajaseudun pitäjistä kotoisinolevat jääkärit.\n\n           Nimi             Toimi           Lockstedtiin   Suomeen\n\n     Tervola:\n  1. Foutila, Ernesti       Työmies         310116         230218\n  2. Hilden, Hannes         Ylioppilas      140916         250218\n  3. Hilden, Kaarlo         Työmies         180116         240218\n  4. Kantola, Otto            --            221115         281118\n  5. Karvo, Aarne           Työmies         120116         250218\n  6. Korhonen, Leino Ant.   Työmies         120116         280318\n  7. Kuiri, Auno            Maanviljelijä   120116         250218\n  8. Kuiri, Matti           Työmies         151215         250218\n  9. Körkkö, Matti Joel     Työmies         120116         281118\n 10. Palosaari, Matti E.    Työmies         120116         250218\n 11. Palosaari, Otto W.     Työmies         120116         011218\n 12. Saviaro, Vilho H.      Työmies         151116         250218\n 13. Saviaro, Jalmari E.    Työmies         180116         271117\n 14. Tauriainen, Edvard     Työmies         120116         260218\n 15. Tepsä, Pekka           Työmies         310116         250218\n 16. Vittaniemi, Edv. S.    Työmies         151115         250218\n\n     Rovaniemi (Muurola):\n 17. Autti, Alek. Peter     Ylioppilas      030116         250218\n 18. Hautakoski, V. Erik    Lämmittäjä      231115         030219\n 19. Heikkilä, Juho         Puutyömies      221115         010318\n 20. Kantola, Ulrik         Työmies         090316         030419\n 21. Korhonen, Kalle L.     Työmies         090316         250218\n 22. Kulusjärvi, H. P.      Työmies         030116         250218\n 23. Latvalehto, M. A.      Työmies         030116         240418\n 24. Liljeberg, Uno N.      Työmies         170216         250218\n 25. Moilanen, Janne          --            091115         -- --\n 26. Mäläskä, Aapo          Työmies         080216         --0818\n 27. Nuojua, Vihtori        Työmies         030116         250218\n 28. Pasma, Alpi Aleks.     Eläinlääkäri    261115         090318\n 29. Pulli, Pekka           Työmies         310116         -- --\n 30. Rekonen, Valdemar      Työmies         311015         -- --\n 31. Räsänen, Albert        Työmies         020316         260218\n 32. Tenhunen, Johan        Maanmittari     021215         130318\n 33. Turunen, Otto          Seppä           081215         250218\n\n     Kittilä:\n 34. Ekvall, E. K. k.       Työmies         090316         250218\n\n     Ylitornio:\n 35. Flygare, Karl          Työmies         171215         250218\n 36. Hasti, Johan             --            080216         -- --\n\n     Pello:\n 37. Niva, Harald           Työmies         311015         -- --\n\n     Kolari:\n 38. Tarvainen, Juho          --            160416         -- --\n\n     Kemijärvi:\n 39. Ruuska, Johan L.       Työmies         261115         030318\n\n     Haaparanta:\n 40. Isaksson, Erik M.      Työnjohtaja     171115         250218\n 41. Saarikoski, Sven k.    Merimies        170915        Kaat.Saks.\n 42. Valden, Väinö          Työmies         061115         250218\n\n     Seittenkari:\n 43. Mäkikangas, Adam       Työmies         140316         -- --\n 44. Tuominen, Onni         Työmies         311015         -- --\n\nAmmatiltaan jakautuvat nämä:\n\n    Virkamiehiä ja ylioppilaita............................  4\n    Merimiehiä ............................................  1\n    Ammattityömiehiä ......................................  4\n    Työmiehiä ............................................. 30\n    Maanviljelijöitä ......................................  1\n    Ammatiltaan tuntemattomia .............................  4\n                                                   Yhteensä 44\n\nTilastoa:\n\n    Saksassa kaatui .......................................  1\n    Ennakkokomennuksin palasi .............................  1\n    Pääjoukon kanssa palasi ............................... 22\n    Maaliskuun kuluessa 1918 palasi ........................ 5\n    Myöhemmin palasi ....................................... 7\n    Tietoja puuttuu ........................................ 8\n                                                   Yhteensä 44\n\n\n\n\nVIITTEET:\n\n\n[1] Samaa kirjoitusta käytettiin muuallakin.\n\n[2] Maisteri Leino Pentzinin kertoma.\n\n[3] Vuosiluku epähuomiossa väärä; pitää olla 1904, kuten käy ilmi\nkirjekuoren postileimoista.\n\n[4] Piiraisen perin rohkeasta esiintymisestä routavuosien aikaista\nkurjaa poliisivaltaa vastaan on \"Sortovuodet ja suurlakko v. 1905\nOulun kaupungissa ja läänissä\"-nimisessä teoksessa monta hupaista\nkertomusta (sivut 28-31). Tämän isänmaallisen miehen punaiset\nsittemmin murhasivat.\n\n[5] Pietarsaaren komppanian päällikkönä oli entinen Mikkelin\npataljoonan upseeri, kapteeni J. A. K. Renvald.\n\n[6] Nykyään lehtorina Tampereella.\n\n[7] Asioita punnitseva nuori aktivisti ei vielä silloin --\nniinkuin ei kukaan muukaan -- tiennyt mitään marraskuun\nvenäläistyttämisohjelmasta, joka kuukauden perästä yht'äkkiä\nräjähti julkisuuteen.\n\n[8] Pohjalaisten osakuntatalo, Museokadun n:o 3.\n\n[9] Silloin tavallinen Lockstedter Lagerin lyhennys.\n\n[10] Nykyisin tohtori ja Helsingin yliopiston yleisen historian\ndosentti.\n\n[11] Isänmaan kohtalon hetkeä ei tämä suurpolitiikan erikoistuntija\nvielä vuodenkaan perästä käsittänyt kiireiseksi. Kun näet\neräät rehdit Sotkamon aktivistit lähettivät lähetin Helsinkiin\ntiedustelemaan häneltä, oliko jääkärien auttaminen vaarallista ja\nmitä olisi tehtävä, niin tämä rauhoitti lähettiä sanoen: \"Nyt on\nvasta kuudes hetki!\" Toisten mielestä oli silloin jo kahdestoista\nkulumassa.\n\n[12] Tosiasiassa olot kuitenkin kehittyivät koko lailla toiseen\nsuuntaan, kuten pian tuli näkyviin.\n\n[13] Rovaniemellä oltiin kyllä jo aikaisemmin asian perillä.\n\n[14] Päivämäärän hän tuli merkinneeksi englanninkielen oppikirjaansa,\njota hän yliopistolla \"tankkasi\" juuri muutamia minuutteja ennen\njunan lähtöä.\n\n[15] Leino Pentzin lausuu Korhosesta, että tämä oli hyvin\nlyhytsanainen ja tarkoin keskitti sanottavansa. Varsinainen asian\nselostus kesti vain kymmenisen minuuttia. -- Kun Pentzin kysyi, eikö\nSuomen sotaväen entisillä upseereilla ja aliupseereilla voitaisi\ntyydyttää Suomen tulevan sotavoiman päällystöntarvetta, niin Korhonen\nvastasi heidän olevan jo siksi iäkkäitä, että suurin osa ei enää\nkelpaisi kenttäpalvelukseen, vaan soveltuisi ainoastaan etappityöhön\nja että heidän lukumääränsäkin olisi riittämätön.\n\n[16] Toverien kesken tavallisesti käytetty, koulupoika-ajoilta\njuontuva nimitys, samoinkuin Arvi Hällforsin \"Pastori\"-nimitys.\n\n[17] \"Routaa ja rautaa II\". siv. 139\n\n[18] \"Routaa ja rautaa I\", siv. 128.\n\n[19] Viskaali Hällfors työskenteli Helsingius & Poroputaan\nasianajotoimistossa.\n\n[20] Helsingissä Procopé oli huomattavien aktivistien ja\nvaltiomiesten yhteydessä, tullen täten itsenäisyysliikkeen\nvaiheista täysin tietoiseksi. Vaatimattomasti hän sanoo toimineensa\npääasiallisesti vain aktivistien lähettinä; varsinkin tuo A.K:n\ntulisielu, tri Sivén käytti häntä paljon. -- Aktivistien pyynnöstä\nProcopé matkusti jo syyskuun alkupuolella 1915 Tukholmaan \"ottamaan\nselvää asemasta\"; samalla hän tiedoitti siellä, mitä seikkoja\nHelsingin komitea eritoten halusi tehostaa. (Herman Gummerus:\n\"Jääkärit ja aktivistit\", siv. 141.) Lähdettyään syyskuun 16. p:nä\npaluumatkalle saattoi Procopékin Suomeen tultuaan aktivistipiireissä\nlevittää tuota riemullista tietoa, että jääkäripataljoona oli\nperustettu. Painokkaasti hän teroitti tämän ainutlaatuisen tosiasian\nvarteenottamisen välttämättömyyttä (Ktso Herbert Manns'in \"Pako\"\nsivut 5-7). -- Helsinkiin syyskuun 11. p:nä matkustanut professori\nWestermarck oli saanut tämän uutisen-tuonnin varsinaiseksi\ntehtäväkseen. -- Kun Procopé palasi toiselta Oulunmatkaltaan,\nlakkasi hänen toimintansa toistaiseksi, mutta jo 1917 hän taas\noli työskentelemässä maamme itsenäisyyden hyväksi, kunnes hän\nsitten helmikuussa 1918 kaksin ottein joutui punaisten vangiksi.\nVangittaessa hänellä oli 50,000 mk konekiväärien ostoa varten\nhankittuja varoja, mutta ne hän pelasti neuvokkaasti pyydettyään\nlupaa saada ensin järjestää asiansa, koska hänellä muka oli\ntaskussaan vieraita rahoja. Tuon summan uskollinen palvelijatar\nsittemmin toimitti asianomaisille. Oltuaan vähän aikaa Katajanokan\nlääninvankilassa hänet siirrettiin sairauden tähden Kirurgiseen\nsairashuoneeseen, missä hän sai olla vartioituna Helsingin\nvaltaukseen asti.\n\n[21] Seppänen oli oikeastaan kauppias Iikka Metsävainion oppaita\n(\"Routaa ja rautaa I\", siv. 182).\n\n[22] Erik Malmbergin ja Ragnar Heikelin tiedustelutoimisto.\n\n[23] Kuuromykkäinkoulunopettaja Martti Pihkala joutui varatuomari\nHjalmar Procopén välityksellä A.K:n asiamieheksi saaden\npääasiallisesti tehtäväkseen aktiivisen mielialan muokkaamisen\nKeski-Suomen pitäjissä. Tämän ohessa hän myös värväsi opastaen\nitsekin parisen ryhmää (noin 30 miestä) Ouluun asti. Pihkala, jota\nsattuvasti on sanottu \"kenraaliksi\", oli erinomainen mies paikallaan,\nesiintyi perin rohkeasti ja puhui milt'ei kaamean avoimesti voittaen\nkaikkialla kuulijainsa sydämet isänmaan asialle.\n\n[24] Pihkala taas osti sukset Kemistä maisteri Kahran välityksellä.\n\n[25] Hällfors asettui sittemmin Sundsvalliin. Pihkala taas matkusti\nTukholmaan, missä hän \"Mats Anderssonin\" nimellä oleskeli Venäjän\nvallankumoukseen asti, palaten Suomeen maalis-huhtikuun vaihteessa\n1917 ja asettuen Jyväskylään entistä aktivistista toimintaansa\njatkamaan.\n\n[26] Kapteeni Herman Wallin tiesi hyvin aktivistien hankkeet, mutta\nkunnon suomalaisena ei ollut niitä huomaavinaan.\n\n[27] Hällforsin tavarat paloivat sittemmin Savukosken tulipalossa.\n\n[28] Lähdettäessä Hällfors sieppasi käsivarrelleen eteiseen\njättämänsä päällystakin, jonka taskussa oli pistooli. Vaikka\nvenäläiset tarkastustilaisuudessa olivat olleet naurettavan tarkkoja,\nniin päällystakin he kuitenkin olivat jättäneet tutkimatta.\n\n[29] Bergström oli toimittanut hevosen Kemiin.\n\n[30] \"Sortovuodet ja suurlakko v. 1905 Oulun kaupungissa ja\nläänissä\", siv. 27.\n\n[31] Snellmanin ei kuitenkaan onnistunut tiedoittaa asiaa\nKemppaiselle, vaikkakin hän sitä monta kertaa yritti. Kemppaisen\nliikkeessä ja kodissa liikkui näet niin paljon asiakkaita, että\ntilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun ei tullut.\n\n[32] Todellisuudessa Tsherkassinoffilla ei ollut ollut Kemppaista\nvastaan ennen tämän vangitsemista mitään muita todisteita kuin\nräätäli Johan Petter Savilaakson ilmianto, niinkuin kielenkääntäjä\nGeorg Mussovskij oikeudenistuntotilaisuudessa (8.5.1917) todisti.\nTästä syystä Tsherkassinoff oli saanut päällystöltään varoituksen.\nSenpä vuoksi hänen täytyi turvautua _vääriin todistajiin_, joita\nkuuluisa santarmiurkkija, monta kertaa varkaudesta y.m. rangaistu\nentinen kuritushuonevanki _Isak Staar_ (Jokela) rappiolle joutuneiden\nkansalaistemme joukosta löysikin 30:n markan hinnalla ja välistä\nvähemmälläkin (Liite n:o 1).\n\n[33] Aika muuttuikin. Raudat olisi pantu vuorostaan Tsherkassinoffin\nranteisiin, kun tätä pidettiin maaliskuun vallankumouksen jälkeen\npoliisikamarissa vankina, jollei hänen olisi -- rajavartiosotilaiden\nuhmaa peläten -- annettu livistää tiehensä.\n\n[34] \"Aseveljet I\", siv. 103.\n\n[35] Lääninvankilaan jouduttuaan hän kuitenkin toimitti\nvankilanjohtaja Juveliuksen kautta isälleen sanan, että tämä\npolttaisi kartat. Niin tapahtuikin.\n\n[36] Olemme tämän teoksen I:ssä osassa jo kertoneet, että Eero\nHeickell (Kuussaari) ja Oulun aktivistit aikoivat vapauttaa Esko\nRiekin tämän kotiportilla, mutta että Riekki ei tähän suostunut,\ntoivoen muutenkin vapaaksi pääsevänsä.\n\n[37] Esko Riekki mainitsee kuitenkin, että venäläisten viranomaisten\ntoimeenpanemat kuulustelut olivat asiallisia ja heidän\nsuhtautumisensa suomalaisiin vankeihin moitteetonta.\n\n[38] H. J. Boström: \"Sankarien muisto\", siv. 252.\n\n[39] Haavoittui vaikeasti Oulun valtauksessa ja kuoli kohta sen\njälkeen haavoihinsa.\n\n[40] Päätettiin valmistaa tovereita siihen, että nykypolven oli\nuhrattava itsensä isänmaalle. Oli harrastettava sivistyneistön ja\nrahvaan lähentymistä, jotta isänmaan kohtalonhetkellä Suomessa olisi\nyksimielinen, toisiaan ymmärtävä kansa. Oli sitouduttava luovuttamaan\n10 % vastaisista tuloistaan kansannousun valmistamiseksi ja aseiden\nhankkimiseksi. -- Näihin salaliittolaisiin kuuluivat: Viljo A.\nLyytikäinen (ensimmäinen puheenjohtaja), Kaarlo von Hertzen (kaatui\n13.3.1918 Satakunnan rintamalla, lähellä Reposaarta), Kalle\nKainuvaara (nyk. kapteeni), Kaarlo Tiihonen (toimittaja, punaiset\nampuivat hänet Kangaslammilla), Kosti Palmén, Paul Huotari (kauppias\nLeppävirroilla), Helga Lyytinen, Betty Väänänen, Helmi Smolander ja\njotkut muut.\n\n[41] Elis Lyytikäinen lähti Iisalmelta marraskuun 4. päivänä 1915\npoiketen ensin Tampereelle, missä tapasi sikäläisiä aktivisteja, m.m.\nKnaapin ja Konsenin, joille hän uskoi matkansa päämäärän. Sieltä hän\nlähti Haapavedelle Viljo-veljensä luo, joka kehoitti häntä pyrkimään\nWaasasta yli. Sieltä neuvottiin Lyytikäistä yrittämään Kemistä\nkäsin Ruotsiin. Kemissä Elis Lyytikäinen selviytyikin hyvin lähtien\n12:n muun Saksaan-pyrkijän kanssa Tervolan kautta rajaa kohti.\nMatkalla miehemme eksyivät saaden viettää muutaman yön nälkäisinä\npaljaan taivaan alla. Saavuttuaan marraskuun 17. päivänä Ylitornioon\nhe kulkivat heikkoa jäätä myöten Ruotsin puolelle ja sieltä\nLockstedtiin, minne Lyytikäinen saapui marraskuun 21. päivänä.\n\n[42] Niirasen terveys oli niin heikko, ettei hän kyennyt\nolemaan pataljoonassa, vaan toimi Saksassa jonkin kanttiinin\n(kasarmimyymälän) hoitajana.\n\n[43] Kotoisin Sotkamosta; kaatui 12.10.1918. Vienassa\nKostamus-järven rannalla.\n\n[44] Hyvin oli santa tehtävänsä tehnytkin.\n\n[45] Viljo Lyytikäinen käytti milloin mitäkin nimeä, kuten Leino,\nLehto, Lappalainen j.n.e.\n\n[46] Lyytikäinen oli näet muka tilan-ostajana kehunut, että vielä\nnoin 40 savolaista aikoi Siikajoelta ostella maatiloja, ja tämän oli\njoku innokas kirjeenvaihtaja lähettänyt uutisena sanomalehteen.\n\n[47] Aa-joen talvitaisteluissa, sen polttavissa pakkasissa Ruuskanen\nmenetti rautaisen terveytensä. Kotimaahan palattuaan hän sitten,\nvaikka olikin voimiltaan murtunut, otti osaa vapaustaisteluun,\nvuodattaen vertansa Kolikkoinmäen pattereilla viimeisessä suuressa\ntaistelussa maansa puolesta. Hän oli luja sosialisti, mutta isänmaa\noli hänelle sentään kalliimpi kuin kurjat, itsekkäät puoluepyyteet.\n\n[48] Tämän oli varatuomari P. W. Snellman kuullut poliisimestari A.\nLindqvistiltä, joka oli kertonut sen vasta sitten, kun puhelinkeskus\nja sähkölennätin olivat suljetut. Snellman tiedoitti asian Kaarlo\nHällforsille, joka puolestaan heti toimitti insinööri Kallion matkaan\nantaen tälle Lyytikäisen kotiin jätettäväksi kirjelapun. Kallio teki\ntehtävänsä, mutta kun kasööri Lyytikäinen ei silloin ollut kotosalla,\nniin hänet -- urkkijaksi epäiltynä -- otettiin hyvin kylmästi vastaan.\n\n[49] Tällöin veljet myös sopivat siitä, että Viljo ja hänen perheensä\nkohtaisivat toisensa Iisalmen-pitäjän Haapajärven majatalossa\nmaaliskuun 25. p:n illalla.\n\n[50] Hän oli tullut junassa Oulaisiin ja sieltä pikku takissa juosten\nHaapavedelle.\n\n[51] Rouva Ester Lyytikäinen lähti Ruotsiin viimeisillä\nkevätkeleillä. Hänen veljensä saattoi hänet Tervolaan, mistä taas\nJoel Mehtälä opasti nuoren äidin Tornionjoelle, kantaen tämän pientä\ntytärtä. Rouva Lyytikäinen oli koko matkan hyvin järkyttynyt. Kun\nsaattue tuli Tornionjoki-varren Pieskän majataloon, luuli emäntä\nheitä ensin vakoilijoiksi; sellaisiakin oli näet tuhkatiheään\nliikkeellä. Mutta huomattuaan rouva Lyytikäisen itkevän hän empimättä\nkysyi: \"Tahdotteko päästä yli? Oletteko jääkärien ystäviä?\" Rouva\nLyytikäinen tietysti ilostui kovin tästä suorasta kysymyksestä.\nJa kun kahvit oli juotu, oli ylikuljettaja August Vuolikainen jo\nveneineen rannassa viedäkseen rohkean värvärin vaimon ja tyttären\nRuotsin puolelle turvaan. Ylimeno tapahtui toukokuun 17. päivänä 1916.\n\n[52] Armas Lyytikäinen lähti myös myöhemmin Ruotsiin ja oli sitten\nyhtä mittaa rohkeutta kysyvässä etappitoiminnassa, kunnes saavutti\nsankarikuoleman kuuluisassa Simon kahakassa joulukuun 11. p:nä 1916\n(\"Aseveljet 1\", kolmas painos, sivut 143-163).\n\n[53] Tämän matkan takia Heikinheimon täytyi käydä itsensä af\nEnehjelmin luona kuulusteltavana. Viisaasti puhuen hän kuitenkin\nselvisi ehjin nahoin.\n\n[54] Oulun suojeluskuntajuhlilla 1919 pitämässään verrattomassa\npuheessa: \"Sisäinen pohja lujaksi ja pettämättömäksi!\" Wilkuna\npaljastaa sen mädänneisyyden, jota vastustamaan isänmaan asiaa\nvakavasti harkitsevien kansalaisten on noustava, ja Lutherin\nPieni Katkismus kädessään hän osoittaa myös sen aseen, jota tässä\ntaistelussa on käytettävä, nim. puhtaan lutherilaisen opin- ja\nuskonkäsitteen. Puhe on painettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nkirjapainossa 1919.\n\n[55] Kyösti Wilkuna on itse kertonut tästä kirjoituksessaan \"Aina\nvain kaksi!\" joka on julkaistu \"Nuoren Voiman\" vuoden 1918\njoulunumerossa. Siinä hän kuvailee värväystoimen olleen vaikeata\nsenkin takia, että nuoria miehiä tuli hänen luoksensa aina kaksittain,\njoten hän ei juuri koskaan saanut yksikseen keskustella jonkun\nasiakkaan kanssa, vaan toinen oli aina kuulemassa.\n\n[56] Tarkoitetaan ennenmainittua Stenbäckiä.\n\n[57] Rajaniemi lausui tämän kirjoittajalle Kyösti Wilkunasta: \"Se\noli suora mies ja seisoi oikealla pohjalla!\" lisäten sitten: \"Jumala\nohjasi Saksasta voiman, kuten ennen uskonpuhdistuksen.\"\n\n[58] Wilkuna on Nivalan Wilkunain sukutila, jonka omistaa August\nWilkuna.\n\n[59] Viskaali Kaarlo Hällfors on niinikään maininnut kirjoittajalle,\nettä Wilkuna erikoisen vastenmielisesti ajatteli maasta poistumista,\nnähtävästi siitäkin syystä, että hän nimenomaan omassa maassa\ntahtoi seurata asiain kulkua ehkä voidakseen sittemmin kirjoittaa\ntapahtumista ja nähdäkseen odotettavissa olevan kansannousun. Hän\nnimittäin oli varma siitä, että omassa maassa vielä taisteltaisiin.\n\n[60] Miehet olivat yleensä kunnon poikia lukuunottamatta noita kahta\nylivieskalaista, jotka olivat ilmeisiä lurjuksia tuottaen Wilkunalle,\nkuten tiedämme, paljon harmia. Näitä kahta miestä, Kantolaa ja\nStenbäckiä, Wilkuna vangiksi jouduttuaan piti vaarallisimpina\ntodistajina, minkä takia hän vankilasta kirjoitti tri E. E. Niemelle,\nettä heidät olisi tavalla tai toisella saatava vaarattomiksi.\n\n[61] Jaakko Pyy oli routavuosien-aikainen aktivisti. M.m. hän\nkuului Nivalassa vuoden 1900 tienoissa perustettuun ampumaseuraan,\njonka salaisena tarkoituksena oli harjoittaa jäseniänsä ampumaan\n\"yhtä tarkasti ryssiä kuin buurit englantilaisia\". Pyy oli muuten\nseuran paras ampuja ja harjaantui samalla taitavaksi pyssysepäksi.\nVärväämään ruvettuaan Kyösti Wilkuna ensimmäiseksi kääntyi juuri\nJaakko Pyyn puoleen pyytäen tätä suosittelemaan luotettavia nuoria\nmiehiä, joita voitaisiin lähettää Saksaan. Pyy olikin valmis\nvoimiensa mukaan Wilkunaa auttamaan.\n\n[62] Nivalasta kotoisin; o.s. Niskala.\n\n[63] Wilkunan Utajärvellä käyttämä salanimi.\n\n[64] Lockstedtissa kehittyi tällaisista tyhjäntoimittajista,\njopa hemmoitelluista espiskeikareistakin usein mitä uljaimpia ja\nuhrautuvimpia miehiä.\n\n[65] Kemin \"Osulassa\" oli värvättyjen näytettävä tunnusmerkkinä\nviiden pennin rahaa sekä samalla lausuttava se luku, mikä saatiin,\nkun rahassa olevan vuosiluvun ensimmäinen ja viimeinen numero\nlaskettiin yhteen. (\"Routaa ja rautaa II\", siv. 211.)\n\n[66] Hyvä saa joskus jo maan päälläkin palkinnon. Enehjelm oli\nmonta kertaa kutsunut Pisiä puheilleen antaaksensa hänelle\nvirantoimituksissa esiintyneistä \"laiminlyönneistä\" aiheutuvia\nnuhteita, mutta Pisi ei ollut mennyt. Lopuksi af Enehjelm lähetti\nhänelle mitä kauheimman uhkamääräyksen, jolloin Pisi tarpeeksi\nviivyteltyään viimeinkin tuli lääninhallitukseen. Mutta aikapa olikin\nhieman muuttunut: Enehjelm astui huoneestaan ottamaan jäähyväisiä\nlääninhallituksen virkamiehiltä. Silloin Pisi, joka tällöin,\nmerkillistä kyllä, oli asiakkaana tunkeutunut ensimmäisten joukkoon,\ntiedusteli, mitä asiaa kuvernöörillä hänelle olisi! - Pisi jäi\npaikalleen, mutta kuvernööri lähti!\n\n[67] Emäntä tunsi hänet kustantajain kirjaluetteloissa olleiden\nkuvien perustuksella, vaikka Wilkuna olikin matkalla ajanut viiksensä.\n\n[68] Päästyään Shpalernajan vankilasta Wilkuna kirjoitti\nKangas-Korholaan kertoen, kuinka Enehjelm Oulun lääninvankilassa eli\npannut hänet kovin ahtaalle vaatien häntä tekemään selkoa siitä,\nmissä hän oli ollut sen ajan, jolloin häntä ei oltu mistään löydetty.\nWilkuna kirjoitti vastanneensa: \"Olen ollut erään koulutoverini\nkotona, mutta kun en tahdo sen talon naisille ikävyyksiä, niin en\nsano, vaikka tappaisitte.\"\n\n[69] Mainittakoon vielä, että Wilkuna päivää ennen\nvangiksijoutumistaan aikoi körttipukuun pukeutuneena lähteä\nMustasaaren pappilaan ystävänsä arkkitehti Matti Björklundin luo ja\nsieltä meren yli Ruotsiin. Edellisestä muistamme Kaarlo Hällforsin\nja Lyytikäisen kertoneen, ettei Wilkuna mitenkään halunnut poistua\nmaasta. Mutta ilmeistä on, että hän _ankarasti hätyytettynä oli\nmuuttanut mieltään_.\n\n[70] Kun Enehjelm sittemmin koetti saada selville, missä Wilkuna oli\nviimeksi ollut ja mistä tullut kotiinsa, oli jälkiä mahdoton löytää.\n\n[71] Tulostaan Ojantakanen oli Nivalan poliisin, konstaapeli K. O.\nToivosen kautta antanut Kyösti Wilkunalle edellisenä iltana tiedon,\njota hyväkseen käyttäen kirjailija poistuikin siksi päiväksi kotoaan.\n\n[72] Wilkunan ja Ojantakasen mukaan klo 4, mutta Sammatti mainitsee\npöytäkirjassaan: Klo 5.30 aamulla.\n\n[73] Kyösti Wilkuna lausuu itse Liitto-lehdessä julkaisemassaan\nkirjoituksessa, että nimismies Ojantakanen pysyi koko ajan\npassiivisena syrjästäkatsojana (\"Aseveljet I\", kolmas painos, sivu\n281). -- Samoin poliisi Toivonen pysyttelihe syrjässä navetan takana.\n\n[74] Seuraavana päivänä tiesivät kaikki oululaiset tämänkin\nerikoisasian.\n\n[75] Eipä Mashkevitshkaan jättänyt nivalalaisia rauhaan. Vielä\nelokuun 6 p:nä tutki etsivä Sammatti Nivalan puhelinkeskuksen\nhenkilökuntaa, jotta saataisiin selville, mitä ja keille Wilkuna oli\nvärväyskeskuksestaan puhunut. Tulos oli nytkin varsin laiha.\n\n[76] \"Aseveljet I\", kolmas painos, liite nro 4, sivu 302.\n\n[77] Vallankumouksen jälkeen tapasivat Kyösti Wilkuna ja Arvi\nKorhonen ensi kerran toisensa Oulun suomalaisella klubilla,\njonne oli kokoontunut kymmenkunta jääkäriliikkeen miestä. Kukin\nkertoili silloin, mitä viime aikoina oli kokenut. Wilkuna jutteli\naamuyöhön saakka ja niin läsnäolijat kuulivat \"Kahdeksan kuukautta\nShpalernajassa\"-nimisen teoksen \"ensimmäisen painoksen\", joka\nmonin paikoin tuntui myöhemmin ilmestynyttä kirjaa mehevämmältä.\n-- Wilkunan palattua Shpalernajasta olivat hän ja Arvi Korhonen\nvilkkaassa kirjeenvaihdossa keskenään. Ensimmäiset Wilkunan kirjeet\nolivat kokonaisia teoksia, mutta valitettavasti kaikki tuhoutuivat\nKangas-Korholan tulipalossa kesällä 1923.\n\n[78] J. V. Calamnius: \"Taivalkoski\".\n\n[79] \"Routaa ja rautaa I\" siv. 132-133.\n\n[80] \"Aseveljet I\", kolmas painos, sivu 80.\n\n[81] Lakitieteen ylioppilas _Herman Hautanen_ pääsi jääkäriliikkeen\nperille Helsingissä syyslukukauden alussa 1915. Joululomalle\nlähtiessään hän sai tehtäväkseen järjestää aktivistisen toiminnan\nTampereella ja osassa sen lähiympäristöä. Tampereella pidettiin\nkokous metsänhoitaja _I. A. von Julinin_ luona. Sitten Hautanen\nmatkusteli useassa paikassa maaseudulla, hankki itsenäisyysliikkeelle\npaikallisia asiamiehiä ja värväsi. Saatuaan Tampereella tammikuun\nalussa 1916 kuulla, että hänen asunnossaan Helsingissä oli pidetty\nkotitarkastus, hän matkusti Nurmekseen ja sieltä Ruotsiin,\njonne saapui maaliskuun alussa. Ruotsista käsin Hautanen teki\nkolmiviikkoisen värväysmatkan Suomeen palaten sitten osaksi vanhoja,\nosaksi uusia teitä juhannusaattona Haaparannalle. Ruotsissa Hautanen\njoutui Heldt'in ja Lassenin toimistojen yhteyteen sekä otti osaa\npääamiraalistaabin Berlinissä toimeenpanemiin kursseihin toimien sen\njälkeen amiraalistaabin palveluksessa. Lokakuussa 1916 Hautanen teki\nmatkan Suomeen kulkien moottoriveneellä Uumajasta Vaasan saaristoon\nja sieltä Tampereelle. Hänen tehtävänään oli miesten värvääminen\nja kaikenlainen tiedustelu. Tampereella Hautanen kuuli, että\ntilannetta Suomessa pidettiin hyvin vaikeana, ja häntä kehoitettiin\nmahdollisimman nopeasti lähtemään pois maasta. Lapinniemen tehtaan\ninsinööri _Magnus Inberg_ (kaatui Oulun valtauksessa) oli yksi\nharvoja toivorikkaita ja pelkäämättömiä; hän hankki ja antoi\nHautaselle kaikkia tietoja, mitä vain voi. Yleinen tilanne kuitenkin\npakotti rohkean tiedustelijamme lähtemään paluumatkalle, jonka\nvarrella hän toivoi voivansa jossakin määrin jatkaa työskentelyään.\nTämä paluumatka (Jämsä--Jyväskylä--Kuopio--Iisalmi -- Kajaani--\nPuolanka--Pudasjärvi--Ranua Kätkäjärvi) tuli Hautaselle perin\nkohtalokkaaksi johtaen hänetkin Shpalernajaan.\n\n[82] Kurjana ajankuvana kerrottakoon tässä seuraava tapaus:\nKerran tuotiin Hämeenlinnan vankilaan eräs savolainen ylioppilas,\njoka osoittautui santarmien kätyriksi. Ylioppilas näet kirjoitti\nvankilasta kotiinsa kirjeen, jossa avoimesti mainitsi koko osakunnan\nhäntä vainoavan sen takia, että hän oli antautunut santarmien\npalvelukseen. Miesparka näet ei tiennyt, että vankilassa kaikki\nvankien kirjeet luettiin. Vankilanjohtaja alkoi pitää ylioppilasta\nsilmällä. Niinpä hän kerran, kun santarmit tulivat tätä vankia muka\ntutkimaan, pani erään vartian käytävän puolelle kuuntelemaan mennen\nitse samassa tarkoituksessa sellin ikkunan alle. Kun santarmit\neivät älynneet vetää ikkunaverhojakaan alas, saattoi Andersin\naivan selvästi nähdä, mitä sisällä tapahtui. Santarmit kättelivät\nvankia, ja kaikki naureskelivat keskenään. Kun santarmit olivat\nmenneet, kutsutti vankilanjohtaja ylioppilaan puheilleen. \"Millaisen\nrangaistuksen Teidän mielestänne ansaitsisi sellainen mies, joka on\nantautunut santarmien kätyriksi jääkäreitä vastaan?\" kysyi Andersin\ntuimasti. Kun ylioppilas soperteli jotakin, karjaisi vankilanjohtaja:\n\"Alimmainen helvetti olisi liian hyvä paikka sellaiselle\nisänmaanpetturille! Te juuri olette tällainen mies!\" Ylioppilas\nkoetti väittää vastaan, mutta kun Andersin mainitsi tietojensa\nlähteet, alkoi hän vavista. \"Polvillenne!\" jylisi vankilanjohtaja.\n\"Te olette nyt minun käsissäni, ja minä voin tehdä Teille, mitä\nikinä haluan!\" Kun Andersin sitten vaati miestä kertomaan, mitä\ntämä oli santarmeille tiedoittanut, niin ylioppilas tunnusti\nilmiantaneensa erään aktivistin, joka oli santarmeja paossa eräässä\ntalossa Kangasalla sekä myös maininneensa, että samassa talossa\noli jääkäriliikettä koskevia tärkeitä papereita. Vankilanjohtaja\nkysyi silloin, milloinka santarmit olivat päättäneet mennä taloon.\n\"Huomen-illalla!\" kuului synkkä vastaus. Andersin lähti silloin heti\nTampereelle ilmoittaen tapahtumasta sikäläisille aktivisteille,\njotka taas puolestaan tiedoittivat asian Kangasalle. Näin santarmit\neivät löytäneet aktivistia eivätkä papereitakaan. Seuraavana päivänä\nAndersin lähti Helsinkiin ilmoittamaan tapauksesta myös Savolaisen\nosakunnan silloiselle kuraattorille.\n\n[83] Kupiainen sitävastoin tuomittiin 2.2.1917 yrityksestä\nluvatta kulkea rajan yli pidettäväksi kolme kuukautta vankeudessa.\nVallankumouksen humussa hänet sitten 18.3.1917 venäläisen sotaväen\nvaatimuksesta (!) vapautettiin.\n\n[84] Oikea nimi Törnroos, vaasalainen kirjaltaja.\n\n[85] \"Aseveljet I\", 3. painos, siv. 111.\n\n[86] Nähtävästi santarmiratsumestari Tsherkassinoff.\n\n[87] Mäntylä oli alunperin ilman lakkia, sillä hän oli sen illalla\njättänyt pirttiin kuivamaan.\n\n[88] \"Aseveljet I\": Simon kahakka.\n\n[89] \"Aseveljet I\", liite n:o 8.\n\n[90] \"Aseveljet I\", Liite n:o 8.\n\n[91] Kuten tiedämme, tapahtui Kuusikon ottelu juuri silloin.\n\n[92] Käydessään jouluaattona (1916) yksityisissä asioissaan\nTervolassa Toivo Hildén toi suurehkon pommimäärän yöllä läpi\nvenäläisten kasarmin sijoittaen sen Mikkotervoon. Sieltä se ennen\nTervolan taistelua joutui jääkärien haltuun. (\"Aseveljet II\", siv.\n269.)\n\n[93] M.m. saattoi Leo Kuusikko syyskuun lopulla 1917 Aarne Sihvoa\n(\"Lassi Pinomaata\") tämän viimeisellä Suomeen-tulomatkalla. Sihvolla\noli silloin matkassaan kajaanilainen aktivisti _Aarne Korhonen_ ja\nTampereelta kotoisinoleva pommari Paavo Koskinen. Matkalla Sihvo\nsai kylmän kylvyn erään ojan yli kuljettaessa, porraspuu kun\nsyyssateiden tähden oli tullut liukkaaksi, mutta Liimatassa odotti\nlämmin sauna. Sihvo lepäili Liimatassa 4-5 päivää lausuen siellä\nollessaan myös Tervolan suojeluskunnan syntysanat. Perustava kokous\npidettiin Elis Ruikan talossa vielä Sihvon Tervolassa ollessa. Sihvon\nLiimatassa oleilun jälkeen Leo Kuusikko -- käytyään välillä kotonaan\n-- saattoi tämän Hastiin asti. Korhonen ja Koskinen taas Sihvon\nkiellosta huolimatta lähtivät uhkarohkeasti junassa etelään päin\npyrkien Kajaaniin, jonne Aarne Sihvokin vähän myöhemmin tuli. Sihvo\nei suostunut lähtemään junassa, vaan sanoi: \"Minulla on liian kallis\nnahka joutuakseni ryssien käsiin.\" Korhonen ja Koskinen selviytyivät\nkuitenkin hekin ehjin nahoin.\n\n[94] Mäntylä, oltuaan Armas Lyytikäisen sijaisena Kuusikossa, lähti\nRuotsiin Kivijärven kautta tavatakseen siellä olevaa etappijääkäri\nKästämää. Kivijärveltä hän kulki sitten jalan tuota tavallista\netappijääkärien tietä, nim. Karungin ja Ylitornion välistä rajalinjaa\nmyöten. Tämän taipaleen teko oli \"hänen elämänsä raskain marssi\",\nsillä lunta oli paljon ja vedensekaista lumiräntää satoi koko\nmatkan. Läpimärkänä ja lopen uupuneena hän kuitenkin pääsi keskellä\nyötä Korpikylään, mutta joutui ikkunatulien ohjaamana taloon, joka\nnähtävästi oli venäläisten majoituspaikka. Pihasta näet juuri teki\nlähtöä kymmenkunta venäläistä ratsumiestä. Näiden poistuttua Mäntylä\nmeni sisälle, sillä äärimmäisen väsyneenä ja viluissaan hänellä ei\nollut muuta neuvoa. Tekeytyen kuuroksi Boströmin firman hevosmieheksi\nhän selvisi tiukasta kuulustelusta saaden täten jäädä taloon yöksi.\nAamulla Mäntylä laittautui Ruotsin puolelle palatakseen vielä samana\npäivänä Armas Lyytikäisen kanssa Suomeen, niin rikkihankautuneet kuin\nhänen jalkansa olivatkin.\n\n[95] Mehtäläkin katsoi lopulta viisaimmaksi siirtyä vaimonsa kera\nRuotsin puolelle, missä hän asui Kankaanrannasta noin kilometrin\npäässä pohjoiseen Haltinlahti-nimisen niityn keskellä olevassa, Juho\nOllisen omistamassa metsäpirtissä. Sieltäkin käsin Mehtälä kävi\nSuomessa miehiä opastamassa ja kuljettamassa.\n\n[96] Arvi Illikaiselle yritti tämä Muurolan-matka tulla kohtalokkaaksi,\nsillä poliisit luonnollisesti epäilivät hänen käyneen Muurolassa\nSalmelaa varoittamassa. Ouluun saavuttuaan hän sai heti määräyksen\nkäydä poliisikamarissa selvittämässä Muuroiassa-käyntiään. Asiaa jonkin\naikaa harkittuaan Illikainen päätti noudattaa käskyä. Poliisikamarissa\nhäntä pidettiin melkein koko päivä. Poliisikamarin sihteeri Ojaniemi\nkävi häntä kuitenkin rohkaisemassa, laatipa vielä yhdessä hänen\nkanssaan sellaisen selvittelysuunnitelmankin, että Illikainen oli\nkäynyt Muurolassa muka vuokraamassa Salmelalta metsästysmaita. Loppujen\nlopuksi itse poliisimestari takasi Illikaisen luotettavaisuuden!\n\n[97] Körköllä oli yllään puulastusta tehty hattu, kevyt pusero, ohuet\nkesähousut ja sukattomat patiinat. Näissä kesätamineissaan hän sitten\nvallankumouksen vapauttamana maaliskuussa 1917 palasi Muurolaan.\n\n[98] Vähän aikaa sen jälkeen, kun Karjalainen oli toisen kerran\nsoittanut Salmelalle, hän sai Rautiolta puhelimessa määräyksen,\nettä hänen oli lähetettävä Kemi-yhtiön auto Muurolaan Salmelan\nvangitsijain käytettäväksi. Karjalainen tiedusti silloin puhelimitse\nautoa metsänhoitaja K. A. Fellmanilta, mutta tämä vastasi sen olevan\nrikki. (Auton kuljettaja Ström näet oli sanonut Fellmanille: \"Tällä\nautolla ei sitä miestä kuljeteta.\") Karjalainen ilmoitti sitten\netsivälle Fellmanin sanoneen, että auto oli rikki. Rovaniemen poliisi\nEelis Hoikka, joka oli äärimmäisen virkaintoinen af Enehjelmin\npalvelija, sanoi Karjalaiselle jonkin aikaa tämän jälkeen menevänsä\nkuvernöörin käskystä ottamaan selkoa, oliko auto todella ollut\nrikki silloin, kun Karjalainen oli sitä tiedustellut santarmien\nkäytettäväksi. Hoikan poistuttua Karjalainen soitti Fellmanille\nselvittäen etukäteen, mitä asiaa poliisilla oli Kemi-yhtiön\nkonttoriin.\n\n[99] Nykyään Jussi Salmela toimii Metsähallituksen palveluksessa.\n\n[100] Myöhemmin saanemmekin lähemmin tutustua jääkärien niin\nRovaniemellä kuin muuallakin Pohjois-Suomessa tekemään värväystyöhön.\n\n[101] Nimensäkin poika sanoi, kun Karjalainen sitten pisti hänet\nputkaan.\n\n[102] Maisteri T. Kahra kävi sitten Rovaniemellä ilmoittamassa\nKarjalaiselle, että poika oli lähetetty määräpaikkaan.\n\n[103] Veijola oli sitten toista viikkoa pidätettynä, mutta\nvapautettiin Vl:n armeijakunnan kirjallisen määräyksen perusteella.\n\n[104] Niinpä Karjalaista ei esim. kutsuttu rovaniemeläisen\naktivistin Arvi Niskalan pidättämistilaisuuteen, vaan pidätykset\ntoimitettiin erään passipoliisin saapuvilla ollessa.\n\n[105] Kartat Niskala sai insinööri Konstu Pietilältä.\n\n[106] Tästä Niskala selviytyi väittämällä muka kelirikon olleen\nsyynä hänen menettelyynsä. Väitteensä tueksi hän hankki todistuksia\nnimismiehiltä ynnä muilta.\n\n[107] Nämä viisi saksalaista tulivat Rovaniemelle samoihin aikoihin\nkuin Lukkarisen kuljettamat itävaltalaiset upseerit, jotka sitten\nKoivussa joutuivat kiinni. (\"Aseveljet I\", 3. painos, siv. 47.)\nSaksalaiset muuten kulkivat Rovaniemeltä samoja teitä kuin tri Kaarlo\nHännisen \"Kiveliön karkurit\", jotka on elokuvissakin ikuistettu.\n\n[108] Nämä olivat n.s. Pohjoisen reitin jääkäreitä, jotka\nmarraskuun 19. p:nä 1916 kulkivat rajan yli ja joista suurin osa\nsittemmin joutui ottamaan osaa kuuluisaan Simon kahakkaan.\n\n[109] Nämä olivat ensin menneet toiseen paikkaan, missä Niskala oli\naikaisemmin asunut. Siellä oli palvelija ymmärtämättömyydessään\nneuvonut kiinniottajat Niskalan silloiseen asuntoon Huskowskyn\ntaloon. Sinne nämä tulivat klo 2 aamulla.\n\n[110] Samanlaisessa tarkoituksessa oli myös Ruotsin-puolen Uumajassa\netappijääkäri, välistä kaksikin.\n\n[111] Vapaussodan onnellisesti päätyttyä Suomen valtio suoritti\nSaksalle takaisin sen rahasumman, minkä jääkäripataljoona ja Suomelle\nluovutetut aseet olivat tulleet maksamaan.\n\n[112] Herman Gummerus: \"Jääkärit ja aktivistit\", siv. 140.\n\n[113] \"Suomen jääkärit\": Kai Donner, Aktivistisesta toiminnasta\nRuotsissa ja Ruotsista käsin vuosina 1916-1918, sivut 1060-1062.\n\n[114] Ennen Wilhelm Dahmin siirtymistä Haaparannalle etappijääkärit\nsaivat tarvitsemansa varat Tukholman etappitoimistosta tohtori Herman\nGummeruksen välityksellä.\n\n[115] Tukholmasta Richard Dahm komennettiin Malmöhön, mistä\nsyyskuussa 1916 karkotettiin Saksaan.\n\n[116] Tällainen, Eero Heickellin (nyk. Kuussaari) erittäin hyvin\njärjestämä salainen postilinja oli jo olemassa, (\"Routaa ja\nrautaa I\", siv. 121), mutta se palveli pääasiallisesti n.s.\ntiedustelutoimintaa. Pietilän järjestämästä käsipostista on lähempi\nselostus teoksessa \"Routaa ja rautaa II\", sivuilla 375-377.)\n\n[117] \"Routaa ja rautaa I\", sivut 130 ja 144. Nykyisin he ovat\nkorkeissa sotilasviroissa: Kekoni Tasavallan Presidentin vanhempi\nadjutantti ja Tuompo Suomen Valkoisen Kaartin komentaja.\n\n[118] \"Routaa ja rautaa II\", sivu 235.\n\n[119] \"Routaa ja rautaa II\", sivu 183. -- Kuusilahti on Haaparannan\nvankilan johtajan tummanpunaiseksi maalattu huvila, jossa oli keittiö\nja yksi huone. Se sijaitsi Haaparannalta 2 1/2 km etelään.\n\n[120] Kesäkuussa 1916 Kekoni taas komennettiin etappijääkäriksi,\ntällä kertaa Uumajaan, missä hän _H. Kullerg_-nimisenä\ntoimi vapaussotamme alkuun saakka herättäen hienolla ja suoralla\nesiintymisellään paikallisissa viranomaisissa ja Uumajaan\nsijoitetuissa upseereissa suurta myötämielisyyttä jääkäriliikettä\nkohtaan.\n\n[121] Wallenius otti huomattavasti osaa vapaussotaan, varsinkin\nRuoveden taisteluihin kaatuen 28.3.1918 Tampereella Venäjänkirkon\nläheisyydessä.\n\n[122] Toivomme aikanamme Kilpisjärven tapahtumain yhteydessä\nlaajemmin voivamme käsitellä \"Hoitokomitean\" toimintaa.\n\n[123] \"Routaa ja rautaa I\", sivu 260.\n\n[124] Sulo-Veikko Pekkola: \"Herrana ja heittiönä\" siv. 244.\n\n[125] \"Aseveljet I\", 3. painos, siv. 227.\n\n[126] Maisteri _Herman Stenberg_-vainaja kuvaili kerran eräässä\npuheessaan niitä kolmea vyöhykettä, joissa jääkärit ja aktivistit\njääkäriliikkeen aikana joutuivat kulkemaan. Suomi oli, sanoi\nStenberg, kuin kuuma helvetti, Ruotsi kuin taivas, missä rauha\nmajaili, ja Saksa maa, jossa Mars, sodanjumala, jylisi ja jossa syvä\nvakavuus ja rautainen tarmo kuvastui kaikkien ihmisten kasvoista.\nTämä vertaus lieneekin hyvin sattuva ja paikkansapitävä.\n\n[127] Haaparannalla, tuossa Ruotsin suomalaisseudun Länsi-Pohjan\nkeskuksessa, kuulee suomea puhuttavan enemmän kuin ruotsia,\nja liikkeissäkin saa suomea puhuva ystävällisen vastauksen\näidinkielellään.\n\n[128] Nivalla ymmärretään kosketonta ja kivetöntä virtavaa paikkaa.\n\n[129] Alussa pantiin ulkohuonerakennuksen päätyseinää vasten nurkkien\nväliin pingoitettuun nuoraan kiinnitetty vaate, mutta pian se\nvaihdettiin luotettavampaan ja luonnollisempaan lautamerkkiin.\n\n[130] Kuoli kesäkuun 9. päivänä 1926.\n\n[131] Kaikissa muissa ylikulkupaikoissa meneteltiin, kuten\nVuolikaisen kohdalla, nim. siten, että Suomesta tulevat noudettiin\nRuotsin puolelta.\n\n[132] Kun August Niemi oli venäläisten vankina, tuli eräs\nkarjalaissyntyinen aliupseeri Nasaroff hänen luoksensa neuvoen häntä\njyrkästi kieltämään kaikki. Seurauksena olikin, että venäläinen\nkapteeni vapautti Niemen noudattaen sen sijaan tullimiehet\nKorpikylästä tilille. -- Onneksi venäläiset eivät yleensä uskoneet\ntullimiehiä.\n\n[133] August Niemi oli mukana monessa urheassa leikissä. Niinpä\nhän otti osaa vapaussotaan palvellen ensin \"Ålannin\" tykistössä\nja siirtyen sitten neljänteen kenttälennätin-osastoon. Hän oli\nmyös Viron vapaussodassa Pohjanpoikain joukossa (II pataljoona,\nIV komppania) ottaen osaa Walkan valloitukseen ja Marienburgin\nvaltaukseen sekä sieltä tehtyyn tykistönvalloitusretkeen taistellen\nlopuksi Petserin rintamalla. Sittemmin August Niemi toimi\nmaanviljelijänä kotikonnullaan, kunnes tuoni lokakuun 11. p:nä 1928\nkorjasi tämän rohkean Suomenpojan rauhanmajoihin.\n\n[134] Kalle Hetta auttoi jääkäriliikettä epäilemättä enemmän\nkuin moni muu ruotsinmaalainen. Niinpä hän vapaussodan alussa\noli insinööri Sulo Kallion ja jääkäri Jussi Väisäsen mukana\nhankkimassa aseita Suomeen taittaen näissä puuhissa liukkaalla\nkaljamalla jalkansakin. Kiväärejä ja panoksia saatiin paikalliselta\nruotsalaiselta ampumaseuralta siten, että sopimuksen mukaan tehtiin\nseuran asevarastoon \"murto\". Tämän tapahtuman johdosta Hetta\nsittemmin oli vangittunakin. -- Sivumennen mainittakoon, että eräs\nHetan luona suomea oppimassa oleva kapteeni Watrang otti myöskin osaa\nyllämainittuun \"murtoon\".\n\n[135] Myöhemmin Matarengin postimestarina. Suomenmielisyytensä takia\nhän karkoitettiin sittemmin Etelä-Ruotsiin.\n\n[136] Kun lepokoti suljettiin, siirtyi Härmänen Tukholmaan asuen\nsittemmin jonkin aikaa Sigtunassa ja Norrköpingin lähellä. Kun hän\nmyöhemmin pyrki Suomeen, niin venäläiset vangitsivat hänet Torniossa\nhuhtikuun 22. p:nä 1916. Hänet vietiin Helsinkiin, missä sai kolme\nkuukautta istua Katajanokan vankilassa. Senaattori Svinhufvudin ja\nvaratuomari Takasen tarmokkaiden toimenpiteiden avulla hän vihdoin\nvapautui palaten kotiseudulleen.\n\n[137] Mainitut jääkärit tunsivat kyllä jo entuudestaankin tien, mutta\nkun Yrjö Palovaaralla oli asioita Ruotsin puolella, niin hänkin\nliittyi seurueeseen.\n\n[138] Hän palasi kotimaahan 10.10.1921, lähti uudelleen Atlantin\nyli 4.8.1923 ja palasi Suomeen taas 6.6.1926 asettuen Palovaaraan\nkotitaloaan viljelemään.\n\n[139] Jääkäri Kästämä.\n\n[140] Emäntä polttikin sen sittemmin, kun kerran kuultiin, että\nsantarmeja oli taloon tulossa. -- Onneksi nämä kuitenkin eksyivät\nLeukumaalle. -- Kuisma oli ensimmäisiä Lockstedtiin menijöitä saapuen\nsinne 27.2.1915. Kauko-Karjalan asia oli Suomen vapautuksen\njälkeen erikoisesti hänen sydämellään. Hän kuului Malmin retkikuntaan\nja tuli kesällä 1918 uuden retkikunnan päälliköksi. Hän otti osaa\nmyöskin Aunuksen-retkeen haavoittuen vaikeasti Vitelessä ja kuollen\nhaavoihinsa Sortavalassa 27.6.1919. (H. J. Boström: \"Sankarien\nMuisto\", sivu 350.)\n\n[141] Nurmekselainen apteekkari Matti Calonius.\n\n[142] \"Aseveljet II\", sivu 198.\n\n[143] Pohjolan Vartio\" n:o 4, 1928.\n\n[144] Miekojärven eteläpäässä.\n\n[145] \"Enehjelmin kaarti\": \"Aseveljet I\", 3. painos, Liite n:o 11,\nsivu 329.\n\n[146] Lehmänkellon soittaminen on suuri häväistys. Se merkitsee: Ei\nkaivata takaisin!\n\n[147] Alahärmässä olevaan kotiinsa hän saapui vasta elokuun 25. päivä\n1917 oltuaan siis maanpakolaisena vähän enemmän kuin vuoden.\n\n[148] \"Pikku Jussi\" meni Shpalernajasta palattuaan ensin Saksaan,\nmutta palasi sitten, nähtävästi sairautensa tähden, Ruotsiin.\nAlarovalla asuessaankin hän pitkät ajat oli sairas tuntien pistoksia\numpisuolen tienoissa. Myöhemmin hän taas sai entiset voimansa\ntakaisin.\n\n[149] Nähtävästi samat pommit, mitkä Huovinen oli siirtänyt sinne.\n\n[150] Mainittakoon tässä yhteydessä, että Juho Ekola käytti Ruotsissa\nollessaan salanimeä \"Vesa\". Tällä nimellä on oma historiansa.\nKun Ekolaa kotonansa Alahärmässä ruvettiin valtiollisista syistä\nahdistelemaan, niin tapahtui kerrankin, että hänen heinäniityllä\nollessaan taloon ilmestyi paikkakunnan poliisi. Tällöin hänen\nvaimonsa lähetti pienen Manta-tyttären mukana miehelleen sanan,\nettei tämän pitäisi tulla kotiin, koska siellä oli \"sapeliherroja\".\nArvaten, että \"sapeliherrat\" tulisivat työmaalle häntä tapaamaan\nEkola poistui väkensä luota piilottautuen tien varrella olevaan\nojaan. Kun hän tällöin huomasi ojan pyörtänöllä tuuhean koivunvesan,\nniin hän leikkasi sen veitsellään poikki peittäen sitten sillä\nselkänsä. Poliisi tulikin niitylle ja kulki tietä hänen ohitsensa,\nmutta ei huomannut Ekolaa. Tämän pelastuksensa muistoksi Juho Ekola\notti itselleen Ruotsissa salanimen \"Vesa\".\n\n[151] Huovinen oli myös \"Equityn\" ensimmäistä aselastia purkamassa\nsiirtyen vihdoin v.t. metsänhoitajaksi Korpiselille, missä tarmolla\nryhtyi suojeluskunnan perustamiseen ja harjoittamiseen sekä taisteli\nkarjalaisen sankarin Väinö Lankisen (sittemmin jääkärimajuri)\nkomppaniassa Karjalan rintamalla.\n\n[152] Oltuaan Alarovalla viikon päivät Rantasalo lähti Haaparannalle\nsaadakseen sieltäkäsin yhteyden tunnetun loimaalaisen aktivistin\nKalle Pien kanssa. Tämä onnistuikin. Sieltä hän siirtyi Karungin\naktivistisiirtolaan toipuakseen Vonkavaaran tapahtuman aiheuttamasta\nheikkoudesta lähtien sieltä tammikuussa Tukholmaan ja asettuen sitten\nasumaan Sigtunan huvilakaupunkiin, kunnes tervehtyneenä elokuun\n5. p:nä 1917 saapui pataljoonaan. Sen jälkeen hänet siirrettiin\nPolangenin komennuskuntaan ja komennettiin sieltä marraskuun lopulla\n1917 Suomeen. Hän kuului niiden 22:n jääkärin joukkoon, jotka\nseurasivat \"Equityn\" toista aselastia. Rantasalo toimi sitten sangen\nhuomattavasti Jyväskylän suojeluskunnan sotilasohjaajana taistellen\nmiehineen ja konekivääreineen Hämeen rintamalla. Vapaussodan\npäätyttyä hänet siirrettiin Suomen Valkoiseen Kaartiin ja sitten\nKarjalan Kaartiin, josta erosi jääkäriluutnanttina syyskuun 10. p:nä\n1918 ryhtyen maanviljelijäksi kotipitäjäänsä Loimaalle, missä omistaa\nKuidun kartanon.\n\n[153] Saatuaan Rantasalolta tiedon Vonkavaaran tapahtumasta Ekola\nlähetti tullimies Kalle Matin Suomen puolelle asiasta tarkempaa\nselkoa ottamaan. Tämä vahvisti vain murheviestin, että Könni oli\nvangittu ja sotamiesten vartioimana viety Karunkiin. Kun Matti oli\npalannut, lähti Ekola heti ensimmäisessä junassa Haaparannalle\nilmoittamaan onnettomuudesta Dahmille ja Pietilälle.\n\n[154] Järvi sai sittemmin Heldtin konttorista Wilhelm Dahmin kautta\nvankinaolo-ajastaan täyden hyvityksen, 200 kruunua.\n\n[155] Nähtävästi \"yliloikkari\" Tuominen oli toimittanut kuvan\nvenäläisten käsiin.\n\n[156] Vapautumisensa jälkeen Könni meni ensin Nilsiään. Oltuaan\nsitten noin kuukauden päivät Gutzeit & C:n metsätyömailla hän kulki\nmoottoriveneellä Vaasasta Ruotsiin toimien tämän jälkeen koko ajan\nVaasan ja Uumajan välillä aseidenkuljetuspuuhissa ja ollen m.m.\n\"Equityn\" ensimmäisen aselastin vastaanottajia. Jääkärimajuri Yrjö\nKönni on nykyään Helsingissä toimivan Auto-Konttori O.Y:n johtajana.\n\n[157] Antti Isotalo lähti Saksaan 12.10.1915 saapuen Lockstedtiin\n20.10.1915. Komennukselle Suomeen hän tuli jo 5.12.1915 kierrellen\nsitten Etelä-Pohjanmaalla värväämässä ja tilannetta selittämässä aina\nheinäkuun puolivälin tienoille 1916, siis kahdeksatta kuukautta.\nHän teki hyvää jälkeä, mikä näkyy jääkäripataljoonan luetteloista.\nSitten Antti palasi Ruotsiin kulkien heinä- ja elokuun vaihteessa\nTornionjoen yli Tengeliön tienoilta ja painuen pataljoonaan Missen\nrintamalle. Elokuun lopulla 1916 hänet komennettiin uudestaan Suomeen\nsaaden tällöin mukaansa erikoisen nelimiehisen joukon. Tällä kertaa\nhän viipyi Suomessa vain pari viikkoa palaten syyskuun loppupuolella\nRuotsiin. Sittemmin hän sai vielä useita komennuksia, kunnes painui\ntaas takaisin pataljoonaan.\n\n[158] Suomen Kenraalikuvernöörille osoitetussa tammikuun 31.\np:nä 1917 päivätyssä kirjeessä kuvernööri af Enehjelm kertoo\nm.m.: \"... Antti Isotalon ja Pesosen vangitsemisen suhteen minä\nolen ryhtynyt mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin ja Ruotsin\npoliisiviranomaiset ovat jo pidättäneet Isotalon, mutta on hänen\nonnistunut pimeässä sillä kertaa karata. Haaparannan poliisimestari\non luvannut etsiä Isotaloa ja olen minä lähettänyt hänelle mainitun\nhenkilön tuntomerkit ja valokuvan.\" Edempänä samassa kirjeessä hän\nlausuu: \"Muihin Ruotsiin karanneisiin rikoksellisiin pommimiehiin ja\nilkeämielisiin henkilöihin nähden minä olen kääntynyt Norrbottenin\nläänin kuvernöörin puoleen ja olen pyytänyt, että minun haltuuni\njätettäisiin ne henkilöt, jotka asuvat ilman minkäänlaista\npassia Haaparannalla ja todistettavasti kuuluvat rikoksellisiin\njärjestöihin, joilla on aikomus tehdä murhia Suomessa. Sitä paitsi\nolen pyytänyt, ettei hän, hyvien naapurisuhteiden perusteella,\nantaisi lupaa oleskella Norrbottenin läänissä suomalaisille\nhenkilöille, jotka eivät voi esittää konsulin antamaa tai muuta\nlaillista asiakirjaa persoonallisuudestaan. Koska olen Norrbottenin\nläänin kuvernöörin persoonallinen tuttava, niin toivon, ettei hän\npyyteitäni vastusta, siinä määrin, kun se on hänelle mahdollista.\"\n(\"Aseveljet I\", Liite n:o 9.)\n\n[159] Antti Isotalon salanimi.\n\n[160] Komisario Gladin Matarengissä toimeenpaneman\ntakavarikoimisyrityksen jo tunnemme. Mutta mainittakoon vielä, että\nvuoden 1917 lopulla, jolloin Haaparannalla oleskelevat suomalaiset\naktivistit parhaansa mukaan koettivat hankkia aseita Suomessa\njuuri perustetuille suojeluskunnille, komisariot Glad ja Lantto\npitivät kotitarkastuksia suomalaisten aktivistien asunnoissa etsien\nnimenomaan juuri aseita. M.m. insinööri _Konstu Pietilältä_\ntakavarikoitiin suuri joukko etapille kuuluvia parabellumeja ja\nmauser-pistooleja panoksineen. Ja vähän myöhemmin mainitut\nkomisariot takavarikoivat Tornion etapin johtajan _Eero Heickellin_\n(nyk. Kuussaari) asunnosta niinikään suuren määrän taskuaseita ja\npanoksia. Poliisitutkinnoissa ja kotitarkastuksissa nämä herrat\nesiintyivät mitä häikäilemättömimmin, joskin toiselta puolen on\nmyönnettävä, että he -- varsinkin komisario Lantto -- joskus hyvinkin\nhuomattavassa määrin katsoivat suomalaisten aktivistien toimintaa\n\"läpi sormien\". Heidän menettelynsä riippui kai paljon asianhaaroista\nja myöskin siitä, mitä väriä tunnustavia kulloinkin oli Ruotsin\nhallituksessa.\n\n[161] Jarhoisten kylän Kieksiäisniemessä.\n\n[162] Täten tahdottiin eksyttää paikkakuntalaisia, jotka\nlevittivätkin sellaisen huhun, että Manns ja Hetta olivat jatkaneet\nmatkaa pohjoiseen päin.\n\n[163] Nikolai Ekola kertoi tämän kirjoittajalle, että venäläiset,\nsaatuaan tiedon Unholan tapahtumasta, rupesivat ensin tahkoamaan\npistimiään (!). Nähtävästi heitä arvelutti lähteä heti paikalla\nampujia takaa-ajamaan.\n\n[164] Herbert Manns on \"Pako\"-nimisessä kiinnostavassa kirjassaan\nmyöskin käsitellyt Unholan tapahtumaa. Hänen kuvauksensa poikkeaa\njonkin verran tästä kertomuksesta, joka varsinkin mitä tulee\npihalla sattuneisiin tapahtumiin perustuu mukanaolleen Kalle Hetan\ntiedoituksiin.\n\n[165] Aikaisemmin lukuisista varkauksista ja muista rikoksista\nmonivuotiseen rangaistukseen tuomittu kuritushuonevanki.\n\n[166] Kursiivi teoksen kirjoittajan tekemä.\n\n\n\n"]