Routaa ja rautaa IV Kajaanin etappi

ROUTAA JA RAUTAA IV: KAJAANIN ETAPPI

Kajaanin etappi, Kuopion ja Iisalmen seudut, jääkäreitä liikkeellä Kainuussa

Kirj.

K. A. WEGELIUS

WSOY, Porvoo, 1931.

        Nouse, Suomeni, suurena, rynnistäin,
        nouse vaaroilta, vaarojen alta!
        Nouse rannoilta järvien siintäväin,
        sinä sinisten toivojen valta!
        Luo päältäsi pienten riitojen riehu
        ja kasva ja kansojen lippuna liehu
        ja näytä, mit' täällä pienikin voi!
        Älä horjahda, Suomeni, oi!

                             Eino Leino.

SISÄLLYS:

  Lukijalle.
  Johdanto.

Kajaanin etapin järjestäytyminen (Vuosi 1915):

  Kajaani ja Korpi-Kainuu.
  Maaperän muokkaaminen. – Kajaanilaisia aktivisteja.
  Kajaanin etapin synty.
  Viranomaisten ja venäläisten suhtautuminen Kajaanin
     etapin toimintaan.
  Etapin yhteydet ja rahoitus.

Kajaanin etapin toiminta (Vuodet 1916 ja 1917):

  Saksaan-pyrkijäin ja aktivistien kuljetus.
  Kajaanin etapin johtomiehet.
     Elja Rihtniemi.
     Lauri Pokki.
     Eljas Väyrynen.
  Korvenkulkijoita.
  Eräs ajankuva.
  Kai ja Greta Donnerin pako.
  Yhteys n.s. jääkärietappeihin syksyllä 1916.

Venäläisvallan raivokausi (15.XII.1916 – 17.III.1917):

  Elja Rihtniemen pako.
  Kyllikki ja Eero Rihtniemi vangitaan.
  Steniusten kohtalo.
  Eemeli Eedvard Nordlund santarmien saaliina.
  Erkki Strömbergin vangitseminen ja Eljas Väyrysen pako.
  Kiristyskirjeet ja santarmi Juntsonin raportti.
  Kajaanilaisten aktivistien pako.
  Volter Rihtniemen vangitseminen.
  Ruotsiin paenneiden jälkivaiheita.

Vallankumouksesta vapaussotaan (17.III.1917 – tammikuu 1918):

  Shpalernajan-vankien kulku.
  Keskusvaltojen sotapakolaisten avustus ja kuljetus.
    Sotapakolaisten huolto Hyrynsalmella.
    Sotapakolaisten huolto Kajaanissa.
    Kahden sotapakolaisen seikkailut.
    Suomalaisten myötämielisyys ja Saksan apu.
  Kainuun maaseudun aktivisteja.
  Kajaanista ja sen värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä
    kotoisin olevat jääkärit.
  Kajaanin etapin toiminnan tulokset.

Piirteitä Kuopion ja Pohjois-Savon jääkäriliikkeen-aikaisesta aktivismista:

  Kuopio, Pohjois-Savon aktivismin keskus.
  Kuopion ja Pohjois-Savon aktivisteja.
  Värväys ja miesten eteenpäin toimittaminen.
  Kuopiosta ja muualta Pohjois-Savosta kotoisin-olevat jääkärit.

Jääkäreitä liikkeellä Kainuussa:

  Jääkärit Armas Ståhlberg, Janne Ahlroth
    ja Hannes Olkkonen värväämässä
  Pommareita
    "Kolme villiä miestä".
    Tiedustelija.
    "Pikkubussi".

Liitteet.

1. Sortavalan seminaarin oppilaat Vasili Rösch, Nikolai Kirilow ja

    Väinö Sirviö santarmien palvelijoina.
 2. Santarmit selvillä Elja Rihtniemen, Hugo Stenbergin, Walter Osvald
    Sivénin ynnä monen muun itsenäisyysmiehen toiminnasta.
 3. Suomea puolustamassa ja maaperää muokkaamassa.

LUKIJALLE.

"Roudan ja raudan" edellisissä osissa mainittujen asianharrastajain ja avustajieni lisäksi pyydän – sekä tietojeni varmuuden todisteeksi että kiitollisuuteni kohteina – nimetä vielä seuraavat:

Fil. kand. Eric Bahne, tohtori Kai Donner, maanviljelijät J. A. Heikkinen ja Eeli Heikkinen, emäntä Elsa Heikkinen, jääkäriluutnantti Väinö Heikkinen, maanviljelijät Lauri ja Mikko Juntunen, metsätöiden johtaja Oskari Juntunen, sairaanhoitajatar Hanna Kantala (nyk. rouva Lesonen), insinööri Fr. A. Karvonen, konstaapeli Lauri Keränen, jääkärivahtimestari Väinö Keränen, nimismies Eero Lehikoinen, insinöörinrouvat Aune Levanto (Rihtniemi) ja Ingrid Lönnbohm, maanviljelijä Oskari Mikkonen (Ristijärvi), tohtori Karl Muley (Konstantinopeli), aluepäällikkö, jääkärivääpeli Hemmi Mustonen, aluepäällikkö, jääkärivääpeli Heikki Oikarinen, lehtori Veikko Pakarinen, majuri O. Pöysti, jääkärieverstiluutnantti Ilmari Relander, neidit Marjatta ja Pirkko Rihtniemi, entinen puhelinkeskuksen hoitaja Herman Romppainen (Ristijärvi), tohtori, rehtori Yrjö Ruutu, jääkärieverstiluutnantti Einar Wichmann ja jääkärikapteeni Oskar J. Väänänen.

Sotaväenpäällikkö, jääkäri-kenraaliluutnantti Aarne Sihvo ja yleisesikunnan päällikkö, jääkäri-kenraalimajuri Martti Wallenius ovat erinomaista myötämielisyyttä osoittaen työtäni seuranneet ja minua tiedoillansa avustaneet.

Ystäväni ja monivuotiset avustajani jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaari ja maisteri Arvi Hällfors ovat minua edelleen ehtymättömällä harrastuksellaan tukeneet ja rohkaisseet.

Jääkärieverstiluutndntti Aarne Sainio on myös ystävällisesti minua auttanut piirtäen liitteenä olevan etappikartan [jätetty pois].

Ennen käsikirjoitukseni viimeistelyä päätin tarkistaa sen huomattavimpien aktivistien kanssa ja tein tässä tarkoituksessa viime heinäkuussa myös matkan Kainuuseen ulottaen sen Hallaan asti. Minulla oli erikoinen ilo saada liikkua siellä Kajaanin etapin johtajan, everstiluutnantti Elja Rihtniemen miellyttävässä seurassa.

Kainuun rajavartioston komentajan, jääkärieverstiluutnantti L. Kyanderin ystävällinen avustus lisäsi myös suuresti matkani onnistumista.

Erikoisin tunnustuksin haluan vielä mainita, että maisteri Olla Teräsvuori on nytkin tarkistanut teoksen käsikirjoituksen kielen ja muodon.

Kaikkia avustajiani kiitän lämpimästi.

Rääkkylän Oravisalon Tervalahdessa syyskuun 10. päivänä 1930.

Karl Albert Wegelius.

KAJAANIN ETAPPI.

    Niin on ollut, niin on vasta:
    aina Suomen syöjät syö!
    Sortuis Suomi maailmasta,
    osamme ois unhon yö,
    tuvistamme jäis vain tuhkaa,
    viljan vainovieras veis,
    ellei vasten vaaran uhkaa
    raiu rautaisesti: seis!

                 Otto Manninen.

JOHDANTO.

Korpi-Kainuu eli nykyinen Kajaanin kihlakunta on vain suhteellisesti pieni osa Pohjois-Suomea, jota sen ensimmäisten suomalaisten asukkaitten, kainulaisten mukaan ruvettiin sanomaan Kainuunmaaksi. Kainulaiset, tämä hämäräperäinen ja tarunsekainen suomalainen heimo asui jo kahdeksannella vuosisadalla Pohjanmaan rantamailla ulottaen asuma-alansa Pohjanlahden pohjoisosan länsipuolellekin, missä Kainuunjoen nimi vieläkin kertoo heidän muistoaan. Entisessä merkityksessään kainulaiskansa on historiasta hävinnyt.

Pohjois-Pohjanmaan laajat sisämaat olivat kautta koko keskiajan asumattomia erämaita. Niinpä Korpi-Kainuukin, laajan Oulujärven ympäristö, sai uudisasutuksensa vasta uudella ajalla tarmokkaan ja kaukonäköisen Kustaa Waasan toimesta. Kuninkaan huomion kiinnittivät erämaihimme valtiolliset seikat. Pähkinäsaaren, vuoden 1323 oikean rauhankirjan mukaan Ruotsin ja Novgorodin välinen raja kulki Siestarjoelta Pihlajaveden Särkilahteen ja sieltä nykyisen Kerimäen halki Varkauden tienoille sekä edelleen Pattijokea pitkin Pohjanlahteen. Siis noin puolet nykyisen Suomen alueesta, toisin sanoen maamme pohjoisen ja itäisen osan olisi pitänyt kuulua itäisten naapuriemme vaikutuspiiriin, mutta Ruotsin taholta – kuten tunnettua – tätä rajaa ei milloinkaan noudatettu. Novgorodilaiset ja heidän alaisensa vienankarjalaiset luonnollisesti pitivät yllämainitun rajaviivan pohjois- ja itäpuolella olevia maita omina takamainansa. Seurauksena olivat ainaiset molemminpuoliset hyökkäykset ja hävitykset, joskin taas rauhan aikoina Vienasta ja Aunuksesta käsin käytiin vilkasta kauppaa Pohjanlahden satamapaikoissa.

Siirtääksensä rajaa yhä enemmän haluamaansa suuntaan Kustaa Waasa ryhtyi asuttamaan kysymyksessäolevia erämaita käsittäen samalla siitä koituvan myös taloudellista hyötyä. Tällaiseen uudisviljelijäntoimeen olivat Karjalan vanhasta rintamaasta Saimaan vesistön varsille siirtyneet savolaiset hyvin taipuisat. Aluksi kohdistui asutustoimi Pohjois-Savon takamaihin, mutta jo 1552 lähti ensimmäinen savolainen siirtokunta, yhteensä 140 perhettä, liikkeelle pohjoista kohti. He asettuivat Oulujärven pohjoiselle rantamaalle; toiset ottivat haltuunsa Melalahden kauniit ja viljavat rannat, toiset sijoittuivat etemmäksi Jaalangan seuduille saakka. Pohjoismaiden viisikolmattavuotisen sodan alkaessa (1570) oli uudisviljelijäin raivaamia taloja siellä noin 190. Kirkollisesti tulokkaat kuuluivat ensi alussa Limingan seurakuntaan, mutta jo v. 1559 heillä oli oma kirkko Manamansalossa. Tuon pitkän sodan kestäessä tämä kukoistava uudisasutus joutui miltei tuhon omaksi. Jo vuosina 1574 ja 1575 poltettiin mainituista 190:stä talosta 60, ja vuoden 1580 lopulla oli niistä jäljellä ainoastaan 48 taloa, kunnes vihollinen viisi vuotta myöhemmin poltti viimeisetkin Oulujärven seurakunnan talot. Mutta nämäkään hävitykset eivät voineet sieltä tyyten juurittaa asutuksen siementä ja Ruotsin valtaa. Suomalaisella sitkeydellä talot kohosivat uudelleen tuhasta, ja Oulujärven tienoilta asutus levisi vähitellen muuallekin.

Joskin uudisasukkaat alkuvuosina olivat verovapaita sekä myöskin vapautetut sotamiehenotosta ja sotaväen ylläpidosta, oli heidän huolekseen jätetty rajanvartiointi, näinä varsin epävakaisina aikoina erittäin raskas velvollisuus. Ruotsin hallitus osoitti miltei anteeksiantamatonta leväperäisyyttä, kun se ei pitänyt sotaväkeä näiden pohjoisten seutujen suojana ja kun se toiselta puolen, lainkaan piittaamatta Pähkinäsaaren rauhassa sovitusta rajasta, täten suorastaan yllytti itäisiä naapureitamme ryöstöihin ja tihutöihin. Pohjanmaalta otettu sotaväki, Pohjanmaan lippukunta, sijoitettiin muualle, ja talonpojat saivat omin neuvoin torjua vihollisen alinomaa uusiutuvat hyökkäykset. Vihdoin viimein Juhana III sai silmänsä auki perustaen v. 1590 Oulujoen suuhun Oulunlinna- nimisen linnoituksen. Se oli rakennettu puusta ja haudalla ympäröity. Linna oli siitä lähtien sodankäynnin tukikohtana Pohjois-Pohjanmaalla. Siellä säilytettiin aseet ja muut sotatavarat. Vähitellen saatiin sinne myös melkoinen tykistö, ja jokin määrä sotaväkeäkin majaili siellä.

Myöskin Oulujärven seudut saivat oman varustuksensa, Ämmäkosken putouksen yläpuolella olevalle kalliosaarelle rakennetun Kajaaninlinnan. Eräs Oulujärven tienoilta kotoisin oleva ja rajakahakoissa kunnostautunut talonpoika Klemet Eerikinpoika, joka oli kuninkaan kutsumana tullut Tukholmaan, esitti näet, että Kajaanin seuduille olisi tärkeätä saada linnoitus uudisasukkaitten suojaksi ja rajan puolustukseksi. Linnan rakennustyöt aloitettiin todennäköisesti jo v. 1604,[1] ja v. 1616 se jo oli asuttavassa kunnossa, valmistuen kuitenkin lopullisesti vasta Pietari Brahen toimesta v. 1666. Linna oli rakennettu kivestä nuolenmuotoiseksi kärki virtaa vastaan, ja ajan oloihin nähden se oli jotensakin vankka; ulkomuuri oli 9 1/2:n metrin korkuinen ja 3 1/2 metriä paksu. Linnan itä- ja länsipäässä oli pyöreät tornit. Muurien sisäpuolella oli useita asuinrakennuksia käsittäen kaikkiaan 24 huonetta, joista pienempiä käytettiin vankikomeroina. Sitäpaitsi oli vielä vilja- ja muona-aittoja elintarpeiden säilyttämistä varten. Linnasta johti kummallekin rannalle silta; etelärannalle johtavan pituus oli 95 m ja pohjoisen sillan 49 m. Molemmat sillat olivat rantapäistään vipulaitteilla nostettavat. Paitsi puolustustarkoitukseen, linnaa käytettiin toisinaan myös valtiollisten vankien säilytyspaikkana. Muiden muassa sai katolisista vehkeilyistään epäilty ruotsalainen professori ja historioitsija Johannes Messenius viettää siellä 20 tuskan ja murheen vuotta (1616-1636) samoin kuin ruotsalainen runoilija ja seikkailija Lars Vivallius niinikään muutaman vuoden (1636-1641).

Vuonna 1650 sai Pietari Brahe läänityksekseen Kajaanin vapaaherrakunnan, johon kuuluivat Kajaanin, Saloisten, Kuopion ja Iisalmen pitäjät ynnä Pielisen pogosta. Lääninsaajan verot olivat yhteensä 10,000-15,000 hopeatalaria. Jo seuraavana vuonna Pietari Brahe tuli Kajaaninlinnaan antaen maaliskuun 6. p:nä 1651 Kajaanin kaupungin perustuskirjan. Pienestä kyläpahasesta näin kaupungiksi koroitetun paikan piti tulla "kuninkaalle vastaiseksi hyödyksi ja valtakunnalle kaunistukseksi." Suuren valtiomiehen tarkka silmä epäilemättä aavisti tämän erämaankylän vastaisen merkityksen, sillä sen koskien pauhina ilmaisi mahtavaa voimaa; ja valtakunnan kaunistuksena tämä suurenmoisen luonnon ympäröimä seutu joka tapauksessa oli jo silloin.

Kaupunki jäi odottamaan kaukaisuudessa häämöttävää tulevaisuutta, mutta linnan tarina oli lyhyt. Isonvihan kauhuja sai kyllä itse kaupunkikin kokea n.s. sarkasodan aikana. Eräät vienankarjalaiset olivat kevättalvella 1711 käyneet tavanmukaisella kauppamatkalla Oulujärven seuduilla tuoden Kajaaniin m.m. 4.300 kyynärää sarkaa, josta he olivat maksaneet asetusten mukaisen tullin. Mutta kun he eivät saaneet sarkaa myydyksi, jättivät he sen erään talonpojan huostaan välttääkseen uutta tullimaksua ja tavaran edestakaisin kuljettamista. Palattuaan Laurinpäivänä takaisin he tarjosivat kysymyksessäolevaa sarkaa m.m. Oulun porvarille Jaakko Estlanderille, mutta tämä, joka oli ennenkin vienalaisia epärehellisesti kohdellut, ilmoitti tullivirkamiehille, että sarka oli muka salaa maahan tuotu. Se otettiinkin takavarikkoon, ja oikeus tuomitsi sen menetetyksi. Raivoissaan tästä vääryydestä vienalaiset palasivat kotiinsa, mutta heidän kostonsa oli kamala: Maaliskuun 13. päivänä 1712 varhain aamulla hyökkäsi noin 150 miestä äkkiä Kajaaniin. Kaupunki ryöstettiin sekä poltettiin ja asukkaita, joista vain harvat ehtivät paeta linnan muurien suojaan, kohdeltiin kauhean julmasti. Paltamon ja Sotkamon pitäjien osaksi tuli sama kohtalo.

Seuraavana vuonna tehtiin kyllä taas rajarauha, mutta sen rikkoi säännöllinen venäläinen sotaväki, joka tammikuun lopulla 1716 4,000:n miehen voimalla tahtoi tuhota Kajaanin linnan, Suomen viimeisen puolustuskunnossa olevan varustuksen. Venäläisten päällikkönä toimi kenraali Tsekin, ja Kajaaninlinnan komentajana oli majuri Juhana Henrik von Fieandt, joka vähää ennen oli venäläisten vankeudesta karannut ja vastaanottanut linnan päällikkyyden. Vihollinen rakensi pattereita Kajaaninvirran kummallekin puolelle, ja ankara, noin kuukauden kestävä ammunta alkoi. Fieandtilla oli vain 50 miestä linnaa puolustamassa, sillä melkein yhtä suuri joukko oli lähetetty Savoon nähtävästi ruokavaroja hankkimaan. Linnaan oli myös kokoontunut joukko aseettomia suojaa hakemaan. Täten sen muutenkin pienet ruokavarat arveluttavasti hupenivat, joten puolustus kävi ajan pitkään mahdottomaksi. Silloin Fieandt aikoi räjähdyttää linnan ilmaan, mutta aseettomien rukouksista heltyneenä hän vihdoin suostui antautumaan kunniallisin ehdoin. Valalla vahvistettua sopimusta eivät venäläiset – tapansa mukaan – noudattaneet, vaan antautuneet ryöstettiin ja vietiin vankeuteen. Lopuksi räjähdytettiin myös itse linnoitus, ja koko seutua kohtasi hävitys, jolloin m.m. Paltamon kirkko poltettiin.

Suuri runoilijamme Sakari Topelius on kuolemattomissa "Välskärin kertomuksissaan" (I:n jakson 3. kertomuksen luvut 10-12 ja III:n jakson 3. kertomuksen 14. luku) osittain runollisesti käsitellyt Kajaaninlinnaan sijoittamiansa henkilöitä ja kertonut myös linnan viimeisen tarinan. Sen rohkeista puolustajista hän sanoo m.m. näin:

"He taistelivat menetetyn maan puolesta ilman pelastuksen toivoa – – – oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina, jonka edestä he kuitenkin vertansa vuodattivat... Ja he eivät horjuneet, eivät napisseet, eivät koskaan valittaneet."

Runoilija huudahtaa myös meille:

"Vaeltaja, sinä joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaaninlinnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien. ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat...!"

Korpi on synkkä ja ikisalo hämärä, sen salaiset silmät seuraavat erämiehen jokaista askelta ja sen kaikkialle käännähtelevät korvat kuulevat pienimmänkin risahduksen. Korvenkulkija ei saa pelätä vaaroja eikä vavista metsän pimennoita, hänen silmänsä täytyy olla tarkka ja kauasnäkevä ynnä korvansa herkkä. Mutta hänen täytyy myös osata hiipiä päästäksensä saalista lähelle ja voittaaksensa mahtavampansa. Korpi kasvattaa rohkeutta ja kaukonäköisyyttä, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä;, – sitäpaitsi myös umpimielistä salamyhkäisyyttä. Mutta metsänpimennoista noille taivasta hipoville korkeille vaaroille noustessaan eränkävijä saa silmiensä eteen suurenmoiset näköalat, jotka karistavat hänen sielustansa umpimielisyyden kirot; rinta paisuu ja katse kirkastuu. Hän tietää samassa olevansa valtias ja hän käsittää myöskin valtiaan velvollisuudet. Hän huomaa, että tämä jylhän-ihana Kainuunmaa on osa hänen isänmaastansa, jota ei voi jättää vieraan poljettavaksi, vaan jonka puolesta on veriin asti taisteltava.

KAJAANIN ETAPIN JÄRJESTÄYTYMINEN.

(Vuosi 1915.)

Kajaani ja Korpi-Kainuu.

Ennenkuin käymme tutustumaan Kajaanin etapin vaiheisiin, lienee kohdallaan luoda paikallismaantieteellinen yleiskatsaus Kajaaniin ja sen ympäristöihin.

Kajaanin asemalta kuljetaan Kauppakatua (ent. Aleksanterinkatua) myöten Raatihuoneentorille, mistä mainittu katu vielä jatkuu seminaarille. Torin vasemmanpuoleisessa laidassa on osittain Aleksanteri I:n lahjoittamilla varoilla rakennettu ja v. 1831 valmistunut raatihuone, jossa sijaitsee kaupungin poliisilaitos ja toimii raastuvanoikeus. Torilta oikealle jatkuu Linnakatu. Tämän jatkona on Kajaaninjoen yli pohjoiseen päin johtava maantie, joka sillan kohdalla sivuuttaa kuuluisan Kajaaninlinnan rauniot ja nousee Teppananmäelle edeten Pöllyvaaran poikki. Täällä sijaitsee Pöllyvaaran näkötorni, josta katselijalle avautuu jylhänkaunis näköala: Sotkamon-reitti ja Oulujärvi ynnä Kajaanin kaupunki ympäristöineen. Kirkkokadun joenpuoleisessa päässä on Kajaanin, jääkäriliikkeen aikana aktivistipesänä tunnettu pappila, ja saman kadun varrella sijaitsevan kirkkopuiston laidassa on kaupungin kirkko sankarihautoineen. Jääkärien ja Saksaan-menijäin käyttämä "Uusi Hotelli" sijaitsi Kauppakadun 30:nnessä, missä nykyjään on Kajaanin Osuuskaupan ruokala ja kahvila.

Kajaanin kaupungin asema Koivukosken ja mahtavan Ämmäkosken partaalla, komeiden metsien ympäröimänä on kuvankaunis. Kaupunki on todella paikkaansa nähden mitä ihanin erämaan' helmi.

Kajaani oli lähes pari vuosisataa maan pienimpiä kaupunkeja, mutta meidän päivinämme se on kasvamistaan kasvanut, niin että sen väkiluku nykyjään nousee noin 7,000:een. Ämmäkosken mahtava voima on nyt valjastettu teollisuuden palvelukseen, ja sen lisäksi Kajaanista on tullut korpikansan henkinenkin keskus. Tästä todistuksena ovat v. 1900 perustettu seminari sekä 8-luokkainen yliopistoon johtava yhteislyseo. – Näiden sivistyslaitosten ohessa on vielä erikoisesti mainittava Paltamon Mieslahdella sijaitseva, 1909 perustettu Kainuun kansanopisto, jonka isänmaallisesti herättävä ja tiedonvaloa levittävä vaikutus on ollut – ja edelleen on – varsin huomattava.

Tässä yhteydessä sopii muistaa, että kuuluisa maanmiehemme Elias Lönnrot vuosikausia asui Kajaanissa. Niinpä hänen kerrotaan kesähelteellä järjestäneen Kalevalan-runoja eräässä aitassa, joka on vieläkin nähtävänä noin kilometrin päässä kaupungista jokivartta ylöspäin metsikön ympäröimällä Hauhola-nimisellä nurmikolla. Kuten tunnettua, allekirjoitti Lönnrot ensimmäisen Kalevala- laitoksen esipuheen Kajaanissa helmikuun 28. p:nä 1835.

Savon-radan Iisalmeen (1901), Kajaaniin (1904) ja Kontiomäelle (1928) rakennettu jatko on suuresti edistänyt Kajaanin ja sitä ympäröivän laajan maakunnan kehitystä. Samaan suuntaan tulee vaikuttamaan Nurmeksesta Ouluun johtava poikkirata, johon Kontiomäellä yhtyy yllämainittu Savon-radan jatko.

Kajaanin ympäristöä silmäillessämme kiintyy huomioomme ensinnä komea ja uhkea Oulujärvi (122 metriä merenpintaa korkeammalla) jyrkkine hiekkarantoineen ja laajoine myrskyillä rajusti aaltoilevine selkineen. Oulujärvi on suuri järvisyvänne, johon Kajaaninjoen kautta laskevat Sotkamon-reitin suuret vesimäärät näyttäen tavattoman runsautensa Koivu- ja Ämmäkosken ärjyissä, ynnä Kiehimänjoen kautta Hyrynsalmen-reitti, jonka huomattavimmat vedet ovat Hyrynjärvi, Iijärvi ja Ristijärvi. Viimeksimainittuun tuo Emäjoki Hyrynjärven kautta Vuokkijärven ja Kiantajärven vedet.

Oulujärven selät ovat Niskaselkä pohjoisessa; Manamansalon ja Säräisniemen rannikon saartama Laiskanselkä; Ärjänselkä sekä Paitaselkä, joka pistäiksen koilliseen Kiehimää ja Mieslahtea kohti. Sen erottaa Ärjänselästä Koutaniemen (etelässä) ja Neuvosenniemen (pohjoisessa) väliin puristunut verraten kapea salmi. Paltaselästä tunkeutuu Kajaaninjoen laskun kohdalla mannermaahan lahdelma, jonka pohjoisosaa sanotaan Paltajärveksi ja saariryhmän tästä erottamaa eteläosaa Sokajärveksi.

Oulujärveen pistäviä niemiä mainitsemme seuraavat: Pitkähkö Säräisniemi järven länsirannikolla suuntautuu Manamansaloa, Oulujärven suurinta saarta kohti; pohjoisrannikolla on Neuvosenniemeen päättyvä Varisniemi; eteläpuolella taas on Koutaniemi, joka idässä rajoittuu Palta- ja Sokajärveen; laajan Paltaniemen rajana on lounaassa Kajaaninjoki ja Paltajärvi sekä koillisessa Jormuanlahti. Paltaselän rannalla on Paltamon pitäjän kirkko.

Kajaanista itään sijaitsevat Rehjänselkä ja Nuasjärvi. Viimeksimainitusta etelään on Jormasjärvi, joka laskee Nuasjärveen. Tähän tulevat myös Sotkamon ihanat vedet, jotka muodostavat nelisoppisen tähden, Sotkamojärvi jonkinlaisena keskustana. Tästä itään on Kiimasjärvi, jonka luoteeseen pistävää lahdelmaa sanotaan Pieneksi Kiimasjärveksi; Sotkamojärvestä etelään on Sapsojärvi ja siitä kaakkoon pistävä pitkä lahti, Pieni Sapsojärvi. Sapsojärvestä etelään on Kiantojärvi. Kannaksella, jota idässä rajoittaa Sapso- ja Kiantojärvi sekä lännessä Jormasjärvi, kohoaa Vuokatin mahtava harjanne (316 m. merenpintaa korkeammalla), jonka alituiseen vaihtuvat varjot hivelevät silmää ja jonka laiteiden siimeksessä maanviljelijällä on kotinsa ja kontiollakin leposijansa.

Sotkamonkin vedet, kuten niihin idästä laskevat vesirikkaat – aina Venäjän rajalta juontavat – järvet, ovat uurtaneet rauhallisen, Nuasjärveen johtavan väylän; ja sitten tuo suunnaton vedenpaljous rajussa syleilyssä rynnistää Petäis-, Koivu- ja Ämmäkosken kautta Oulujärveen jatkaakseen siitä kulkuansa Oulujoen koskien myllerryksessä Pohjanlahteen.

Mitä liikenteeseen ja kulkuneuvoihin tulee, niin, paitsi Kajaaniin johtavia rautateitä, on huomioonotettava laaja maantieverkko. Seuraamme ensin Oulujärven itä- ja pohjoispuolella kulkevan maantien haarautumia. Kajaaninjoen yli kulkeva maantie suuntautuu noin 5 km. suoraan pohjoiseen kaartuen sitten länteen, Paltamon kirkolle ja itään Kuluntalahdelle haarautuen siellä, Sotkamoon ja Mieslahdelle. Sotkamoon johtava tie kulkee kaakkoon Rehjänselän ja Nuasjärven pohjoispuolitse. Mieslahdelle vievä haarautuma kaartaa Jormuanlahden päitse Oulujärven itäistä rantaseutua Mieslahteen ja Kontiomäelle, joista molemmista paikoista tie johtaa pohjoiseen Ristijärvelle ja sieltä Hyrynsalmelle. Mieslahdelta Oulujärven pohjoispuolitse länttä kohti kiertävästä rannikkotiestä lähtee Kiehimänjoen suusta haarautuma pohjoista kohti Puolangalle, kun taas rannikkotie jatkuu Melalahden ja Jaalangan kautta Vaalaan sekä sieltä Oulujoki-vartta Ouluun. Hyrynsalmen kirkolta on myös luodetta kohti kulkeva poikkitie Puolangalle, ja tältä tieltä poikkeaa Suomussalmelle johtava haara. Hyrynsalmen kirkolta on myös Hyrynjärven itäpuolitse rakennettu maantie suoraan Suomussalmelle.

Kajaanista kulkee maantie Oulujärven eteläpuolitse Mainualle, mistä Iisalmeen vetävä maantie haarautuu etelää kohti ja rannikkotie jatkuu Vuolijoen kirkolle sekä sieltä läntistä suuntaa Kestilään, mistä tie haarautuu takaisin Oulujärven rannalle Säräisniemeen ja sieltä Nimisjärven kautta Vaalan-Oulun maantielle. Kajaanista johtaa maantie myös kaakkoon Jormasjärvelle ja sen luoteispuolitse haarautuma Sotkamon kirkolle.

Avoveden aikana pidetään sitäpaitsi yllä laivaliikettä Kajaanista Vaalaan sekä samoin Mieslahdelle ja Sotkamoon.

Maaperän muokkaaminen. – Kajaanilaisia aktivisteja.

Maailmansodan puhkeaminen elokuussa 1914 oli kuin suuri kulovalkea tahi rajumyrsky, joka vastustamattomalla voimalla tempasi mukaansa kaikki. Eivät pienimmätkään kansat voineet jäädä välinpitämättömiksi syrjästäkatsojiksi, vaikka ne eivät heti välittömästi joutuneetkaan sodan pyörteisiin. Näin oli meidänkin kansamme laita. Ei ollut Suomessa sitä miestä eikä naista – joka vähänkin kykeni sodan mahdollisuuksia arvioimaan – joka ei tällöin olisi määrännyt kantaansa puoleen tahi toiseen. Kaukaisimman saloseudun eläjäkin ymmärsi, että Venäjän vihollinen oli meidän ystävämme ja että Venäjän tappio merkitsi meille voittoa. Käsitettiin myöskin, että meidänkin kansamme tuli varustautua kaikkien mahdollisuuksien varalta ollaksemme valmiit katkaisemaan ne orjankahleet, joilla olimme sidotut Venäjään. Nuori polvi ja varsinkin ylioppilasnuoriso oli alunperin selvillä siitä, että kansamme oli itsenäisyytemme saavuttamiseksi ryhdyttävä tositoimiin. Mutta – mikäli mahdollista – koko kansa oli saatava mukaan.

Otollinen maaperä oli kyllä olemassa, sillä kansallisen heräämisemme ajoilta saakka oli suuriarvoista muokkaustyötä tehty. Vieläpä kansamme syvät rivitkin oli saatu ymmärtämään, että ruotsalaisia emme enää olleet, että venäläisiksi emme voineet tulla ja että meidän siis täytyi olla suomalaisia. Mutta niinkuin maamies kyntää ja äestää peltonsa yhä uudestaan ja uudestaan, ennenkuin se on kelvollinen siementä vastaanottamaan, niin oli myöskin itsenäisyytemme kylvöä suoritettaessa maaperää vielä kynnettävä ja muokattava, ennenkuin tuo jalo siemen, "Irti Venäjästä!", saattoi todella ruveta itämään. Joskin se ajatus, että me olimme erityinen omalaatuinen kansakunta, oli jo yleisesti tajuttu, jopa keisarisanallakin vahvistettu, niin kaukana oltiin vielä tuosta rohkeasta kuningas-ajatuksesta, että Suomesta oli tuleva täysin itsenäinen, Venäjästä erillinen ja riippumaton valtakunta. Kappale toista vuosisataa kului, eikä juuri kukaan rohjennut tästä edes hiiskuakaan, saatikka laskea kättään miekankahvaan. Vasta maailmansodan pauhujen keskellä Suomen nuorison parhaimmisto uskalsi puhua suoraa kieltä, aluksi tosin kuiskaamalla, jottei vihollisen korva kuulisi. Se tarttui myös rohkeasti kalpaan, se tiesi, että nyt oli koittanut historian suuri hetki, jota ei saanut hukata, ja se uskoi, että isänmaan itsenäisyys oli toteutuva.

Juuri näitä rohkeita ajatuksia, juuri tätä vankkumatonta uskoa Kajaanin-puolen isänmaallisesti valveutunut nuoriso päätti ruveta Kainuun maaperään kylvämään sill'aikaa, kun se odotti tapahtumain kehitystä ja toiminnan suurta hetkeä.

Vuoden 1914 lopulla elettiin Helsingin ylioppilaspiireissä kuumeisen kiireen aikoja edessäolevan itsenäisyystaistelun alkumuotojen luomiseksi. Ennen kaikkea harkittiin nopean upseerikasvatuksen hankkimista nuorille miehillemme, joiden oli käytävä vapausarmeijamme etunenään, sillä nuoriso ymmärsi ja vanhemmatkin sen sittemmin oivalsivat, ettei ilman aseellista taistelua itsenäisyyttämme saavutettaisi. Samalla pidettiin välttämättömänä, että Helsingistä joululomalle lähtevät ylioppilaat levittäisivät kotipaikkakuntiensa luotettaviin piireihin tietoa niistä suurista hankkeista, joihin Helsingissä oli ryhdytty, jotta koko maa ripeästi olisi selvillä tilanteen vakavuudesta ja jotta kansa olisi valmis nousemaan ja venäläisten ikeen hartioiltansa karistamaan heti soveliaan hetken tultua. Tässä tarkoituksessa laadittiin m.m. lentolehtisiä, joiden pääsisältönä oli sen asian toteennäyttäminen, että Saksa ei suinkaan ollut syyllinen sotaan ja että se sitäpaitsi Suomen kannalta oli katsottava tärkeimmäksi liittolaiseksi taistelussa Venäjää vastaan.[2] Lehtisiä levitettiin sitten luotettaviin piireihin ympäri maata.

Näitä viestejä toivat mukanaan Kajaanin-puolen ylioppilaat ja aktivistit, esim. Eljas, Anna ja Martta Väyrynen, veljekset Arvo ja Eino Arvela, Hannes Karjalainen, säräisniemeläinen Saima Leinonen y.m.

Jo tätä ennen oli Elja Rihtniemi syksyllä 1914 opintojensa vuoksi usein käydessään Helsingissä joutunut suoranaisiin kosketuksiin pohjoispohjalaisten aktivistien, maisteri Väinö Kokon, tohtori Sven Donnerin ynnä muiden kanssa.

Kainuun pieneen pääkaupunkiin oli siis joululoman aikana 1914 kokoontunut joukko nuoria aktivisteja, joilla oli tärkeitä tietoja tekeillä olevista, kauas tähtäävistä hankkeista. Eivätkä he suinkaan panneet kynttiläänsä vakan alle, kun sopiva tilaisuus sattui ja seurapiiri oli luotettava.

Itsenäisyyssuunnittelujen ja lentolehtisten levittäjinä toimivat varsinkin Elja Rihtniemi ja Eljas Väyrynen. Edellinen vaikutti aluksi seminaarin työmaalla valaisten asioita varsinkin sen oppilaille. Eljas Väyrynen taas samoili eritoten Mieslahden suunnalla, missä hänellä oli paljon tuttavia, kuten Keräset, kansanopistonjohtaja Aarno Pesonen y.m.

Kainuun kansanopiston merkitys sekä sivistyslaitoksena että isänmaallisen mielialan herättäjänä oli laajan ja syrjäisen maakunnan henkiselle kehitykselle tavattoman tärkeä. Opistolla olikin onni saada johtajikseen erittäin eteviä, vaikutusvaltaisia ja isänmaataan rakastavia miehiä. Aikaisemmin toimi johtajana maisteri Väinö Malmivaara (nyk. Kiuruveden kirkkoherra) ja myöhemmin, nim. jääkäriliikkeen aikana, maisteri Aarno Pesonen. Kansanopisto lietsoi nuorten mieliin voimallista isänmaallista henkeä, jonka seuraukset tulivat itsenäisyystaistelussamme selvästi ja kauniisti näkyviin.

Kun pfadfinder-kurssin loputtua Saksan taholta järjestettävän jatkuvan sotilaskasvatuksen saanti näytti epävarmalta aina vuoden 1915 elokuun loppupuolelle asti, oli luonnollista, ettei mikään värväys- tai etappitoiminta Suomessa tullut kysymykseenkään. Vasta sitten, kun tuo riemullinen tieto 27. Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoonan perustamisesta oli syyskuun puolivälin tienoissa tullut Suomessa tunnetuksi, ryhdyttiin täällä värväämään ja etappireittejä järjestämään. Värväystyö pääsi vauhtiin oikeastaan vasta lokakuun jälkimmäisellä puoliskolla Tornion ja Kemin kuitenkin pitäessä porttejansa auki jo syyskuun puolivälistä lähtien.[3]

Näin ollen kului vuosi 1915 Kajaanissa ja Kainuussa lokakuun puoliväliin saakka itsenäisyystoiminnan maaperän muokkaamisessa.

Tämä itsenäistymisemme hyväksi suoritettu propaganda sujui aivan kuin itsestään. Ei perustettu mitään asiaa vireilläpitäviä toimikuntia valittuine jäsenineen j.n.e., vaan kukin toimi kaikin voimin ja parhaan kykynsä mukaan. Porourheiluharrastuksen varjolla ja sitä myös todellisesti silmälläpitäen toimeenpantiin retkiä milloin minnekin. Muun muassa tehtiin tammikuussa 1915 tällainen retki Kuhmoniemelle, missä luontevasti isänmaan suurta asiaa valaistiin ja mieliä sytytettiin. Vuotta myöhemmin järjestettiin Suomussalmelle Suovaaran kievariin hyrynsalmelaisille ominainen pororetki, joka samalla muodostui suurenmoiseksi itsenäisyysharrastuksen levittämistilaisuudeksi, vaikka Elja Rihtniemi ja Hannes Karjalainen olivat tällä kertaa lähteneet liikkeelle oikeastaan etappi-asiain järjestely- ja tiedustelutarkoituksessa. Matkalla he näet poikkesivat m.m. Mieslahden Kalle Keräseen, jonka kanssa oli puhe isänmaan itsenäisyyttä koskevista asioista. Ennen Hyrynsalmen kirkonkylää he yhdyttivät myös Kiehimässä asustavan Eino Snellmanin. Hänellekin kerrottiin "asia", ja Snellman suostui toimimaan kotiseudullaan, vaikkakaan hän monien matkojensa tähden ei aina ollut varmasti tavattavissa.

Näillä porourheilupäivillä oli koossa tavattoman paljon väkeä varsinkin Hyrynsalmelta ja Suomussalmelta. Nuoria miehiäkin sieltä ja täältä, muiden muassa itsenäisyysliikkeestä jo silloin tietoiset Jussi Seppo Mattila ja Oskari Juntunen sekä kajaanilaisista Alppa Tolonen ynnä sittemmin Lockstedtiin lähtenyt Hemmi Renfors, oli saapuvilla.

"Hallan Ukko", joka myös oli mukana Suovaarassa, piti loistavan, innostavan puheen, jossa hän verraten suoraan, joskin sanojaan jonkin verran verhoten, kosketteli Suomessa vallitsevaa tilannetta sekä sitä, mitä isänmaa odotti pojiltansa. Myöskin poropäivien aatteellisen pohjan luoja, kirjailija Ilmari Kianto oli retkellä mukana. Juhlassa vallitsi erittäin raikas hyvätuulisuus. Tanssittiin, kudottiin "sarkaa", hypättiin "Mustaparran" eli agronomi Brynolf Envaldin keksimää "poronpolskaa", laulettiin ja soitettiin. "Haitarin" ja suuharpun säestyksellä vedettiin "Anssin Jukkaa", "Härmän häitä" j.n.e. Ja ylimmäisinä ilonpitäjinä toimivat Hannes Karjalainen ja Elja Rihtniemi. Olipa juhlassa läsnä eräs ulkomaalainenkin, nim. irlantilainen professori Arthur Cotter, joka usein vieraili konsuli Renforsin luona Kajaanissa. Cotter oli myöskin hyvällä tuulella laulellen selkääkarmivia kiinalaisia vallankumouslauluja. Miehestä mieheen ruvettiin kuitenkin kuiskailemaan, että Cotteria oli ehkä varottava.[4]

Suovaaran retkellä Elja Rihtniemi keskusteli myös Perttu Hirvelän ja "Hallan Väinön" kanssa. Rihtniemi, Karjalainen ja Snellman palasivat sitten yhdessä porourheilupäiviltä Kajaaniin.

Ylläkerrotunlaista isänmaallista valistustyötä jatkui edelleen. Oli luonnollista, että Kajaanissa "asia" uskottiin ensinnäkin niille perheille, joiden jäseniä yllämainitut joululomalle Helsingistä palanneet nuoret ylioppilaat olivat, ja samoin myös monille heidän tuttavapiiriinsä kuuluville nuorille miehille. Käymmekin nyt jo etukäteen tutustumaan täten syntyneeseen kajaanilaisten aktivistien kantajoukkoon.

Niistä perheistä, joiden miltei kaikki jäsenet palvelijoita myöten olivat läheisesti mukana kysymyksessä olevassa isänmaallisessa työssä, mainitsemme ennen muita seminaarinjohtajan, tohtori Volter Rihtniemen ja Kajaanin kirkkoherran, rovasti Johannes Väyrysen perheet.

Voimme ymmärtää, että juuri näiden kotien Kainuun itsenäisyystoiminnalle antama tuki oli erinomaisen kauaskantava ja merkityksellinen. Jo yksin se niinsanoaksemme ilmassa liikkuva, joskin salaisuuden verhoama tieto, että tohtori Rihtniemi oli tuon silloisissa oloissa perin vaarallisen asian puolella, vaikutti herättävästi seminaarin oppilaihin ja myöskin niihin kansanopettajiin, jotka Kajaanin seminaarissa olivat saaneet kasvatuksensa, puhumattakaan siitä, mitä isän siunaava myötämielisyys merkitsi sille nuorelle miehelle, Elja Rihtniemelle, joka, kuten tulemme näkemään, näytteli pääosaa Kajaanin etapin tärkeässä toiminnassa. Tohtori Rihtniemen perheen muutkin jäsenet olivat kaikki saman isänmaallisen mielialan innoittamia.

Rovasti Johannes Väyrynen (k. 5.II.1927) oli selväpiirteinen aktivisti, jonka pelkkä nimi jo herätti luottamusta ja kunnioitusta ei ainoastaan hänen omien seurakuntalaistensa keskuudessa, vaan koko Kainuussa, sillä hän oli yleisesti tunnettu kansanomaiseksi ja kansan parasta tarkoittavaksi mieheksi. Väyrynen oli jo routavuosien työssä ja toimessa osoittanut olevansa passiivisen vastarinnan miehiä. Hän näet oli yksi niitä harvoja maamme pappeja, jotka eivät taipuneet laittomalla tavalla syntynyttä venäläistä asevelvollisuuslakia käytännössä toteuttamaan. Väyrynen ei suostunut nimikirjoituksellaan vahvistamaan asevelvollisuusiässä olevien nuorukaisten kutsuntaluetteloja. Ne hän kyllä laati ja lähetti tuomiokapituliin kehoittaen tätä ne vahvistamaan ja kutsuntatoimistoon lähettämään, mutta omaa nimeään hän ei niihin merkinnyt. Tästä Väyrynen, silloinen Kajaanin kappalainen, sai Oulussa sijaitsevalta Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulilta ankaran nuhdekirjelmän ja häneltä evättiin myös yhden kuukauden palkka, 250 mk. Tämän summan Väyrynen sittemmin sai kolminkertaisena takaisin, sillä Oulun aktivistit lähettivät hänelle 500 mk ja tuomiokapitulikin myöhemmin korvasi hänen kärsimänsä vääryyden toimittamalla hänelle takaisin aikaisemmin pidätetyt 250 mk. Oli päivänselvää, että tällainen mies oli valmis myötävaikuttamaan venäläisen sorron ja Venäjän orjuuttavan ikeen poistamiseksi sitä suuremmalla syyllä, kun Venäjän valtiomahdin harjoittama, typerä ja lyhytnäköinen politiikka oli vuoden 1914 marraskuun kuuluisan venäläistyttämisohjelman[5] muodossa selvääkin selvemmin kansallemme tiedoittanut, että sitä uhkasi Venäjän taholta lopullinen tuho, kansamme täydellinen ja väkivaltainen sulattaminen Venäjän mätänemistilassa olevaan valtioruumiiseen.

Kun sitten rovasti Väyrynen tuon samaisen marraskuun viimeisinä päivinä oli käymässä Helsingissä, kääntyi hänen tyttärensä miehen veli, sittemmin niin kuuluisaksi tullut aktivisti ja Pohjois-Pohjalaisen osakunnan kuraattori maisteri Väinö Kokko tämän entisen kagaalin puoleen pyytäen hänen kannatustaan nuorten uhkarohkeilta näyttäville isänmaallisille, juuri toimintaan puhkeamaisillaan oleville suunnitelmille. Kohtaaminen tapahtui eräässä pienessä matkailijakodissa. Ulkona oli tihkusade ja Pohjois-Esplanaadilta kuului venäläisen surumarssin säveleitä. Läsnä olivat myös Eljas ja Martta Väyrynen. Neiti Martta oli suuresti iloinen saadessaan hänkin olla mukana salaliittolaisten kokouksessa, ja Väinö Kokko lausuikin, että myös naisten toimintaa tarvittiin suuren asian perillesaattamisessa. Lähtemättömästi painuivat Martta Väyrysen mieleen isän ja veljen ynnä uljaan pohjalaisen aktivistin kasvojen ilmeet, joissa valoisa toivo ja syvä vakavuus vuorottelivat, niinkuin Kainuun vaarojen vaihtelevat varjot. Rovasti antoi siunauksensa nuorten suunnitelmille lausuen, että maailmansodan tarjoamaa ehkä ainutlaatuista tilaisuutta oli käytettävä.

Pian Martta-neiti tulikin kokemaan, että myös naisia todella tarvittiin. Kun hän näet joulukuun puolivälin tienoissa 1914 matkusti Kajaaniin, lennätti Väinö Kokko ennen junan lähtöä asemalle koko tukullisen ennenmainittuja, koneella silkkipaperille kirjoitettuja vaarallisia lentolehtisiä, jotka Martta Väyrynen sukkelasti kätki muhvinsa vuorin ja päällisen väliin.

Rovasti Väyrysenkin perheen jäsenet, ne, joille ikä antoi toimintamahdollisuuksia, olivat koko sydämestään ja sielustaan liikkeessä mukana. Varsinkin Eljas, Martta, Anna ja Eeva Väyrynen toimivat määrätietoisen tarmokkaasti milloin Kajaanissa, milloin Helsingissä. Lukukausien aikana mainitut nuoret olivat pääkaupungissa opiskelemassa, mutta verraten pitkien lomien kuluessa he taas toimivat kotikaupungissaan sekä pitivät yllä matkoillaan Kajaanin ja Helsingin välistä yhteyttä. – Eikä siinä kyllin, että nuoret näin työskentelivät Suomen itsenäisyyden valmistamiseksi, vaan koko koti, Kajaanin pappila, avasi rohkeasti ovensa isänmaan asioissa kulkeville nuorille miehille, milloin vain tilanne sitä vaati. Eikä suinkaan pappilan vakavasydäminen, toimelias emäntäkään, rovastinrouva Siina Väyrynen, yhtä vähän kuin kodin uskollinen palvelija Elsa Keränenkään olleet voimiansa uhraamatta tässä vaaranalaisessa työssä – olipa sitten kysymyksessä suomalaisten Saksaan-pyrkijäin tai keskusvaltojen sotavankien avustaminen.

Tässä yhteydessä ansaitsee erikoisen maininnan maisteri Anna Väyrysen (nyk. Kauhavan keskikoulun ja lukion johtaja) toiminta.

Helsingissä alettiin jo syksyllä 1914 ja varsinkin kevätlukukaudella 1915 naisylioppilaiden keskuudessa tehdä hiljaista valistus- ja muuta työtä Suomen itsenäisyyspyrkimysten hyväksi. M.m. koetettiin heidän joukostaan valita luotettavimmat ja käyttökelvollisimmat, joiden puoleen tarvittaessa voitaisiin kääntyä. Kuten tunnettua, järjestettiin Helsingissä jo keväällä 1915 sairaanhoito- ja keittokurssit, kun toivottiin saksalaisten ja Lockstedtiin menneiden pikaista esiintymistä Suomen vapauttamiseksi. Sairaanhoidossa ja kääreiden teossa opastivat professori Yrjö Kajava ja hänen rouvansa. Keittokurssien toimeenpanoa taas avusti Martta-yhdistys neiti Dagmar Neoviuksen johdolla. Vuoden 1915 kuluessa perustettiin tohtori Jenny af Forselles'in toimesta työttömien naisten työhuone, jossa valmistettiin suuret määrät kaikenlaisia vaatteita Suomen itsenäisyystaistelun varalle. Näissä harrastuksissa oli neiti Anna Väyrynenkin mukana. Niinpä hän, kun edellämainittuja vaatteita oli saatu paljon valmiiksi ja niitä sitten pakattu laatikkoihin ja koreihin lähetettäviksi luotettavien aktivistien mukana ympäri maata, oli m.m. syksyllä 1916 sijoittamassa yhtä tällaista varastoa Jyväskylään. Jääkärien Aarne Sihvon, Heiskasen ja Relanderin vangitsemisen (2.X.1916) jälkeen olivat jyväskyläläiset kovasti peloissaan, niin ettei kukaan muu kuin opettaja Martti Pihkala ottanut sitä vastaan. Hänkin esiintyi ensin hyvin varovaisesti, kun neiti Väyrynen oli hänelle outo, mutta päästyään varmuuteen tarkoituksen isänmaallisuudesta Pihkala otti vaatteet kyllä sitten ilolla huostaansa. Tavarat talletettiin erään kauppiaan varastohuoneeseen ja vapaussodan aikana ne olivat hyvään tarpeeseen.

Samoin tapaamme Anna Väyrysen monien muiden naisylioppilaiden kanssa kovassa työssä ja toimessa syksyllä 1917 joditinktuurin valmistuspuuhissa Helsingissä. Tämä oli maisteri Elsa Inbergin (nyk. rouva Bruun) aloite. Tarkoituksena oli valmistaa kuivasta jodista tinktuuria pieniin pulloihin pantavaksi, jotta niitä sodan syttyessä voitaisiin jakaa sotilaille. Eräästä tehtaasta oli tilattu 20.000 pientä pulloa ja ne oli suuriin laatikoihin pantuina lähetetty Helsingin asemalle. Mutta syystä tai toisesta olivat pullot, joita oli kolme hevoskuormaa, jääneet asemalta noutamatta. Tällöin maisteri Inberg kehoitti Anna Väyrystä toimittamaan ne sieltä pois. Valittuaan toverikseen komennuksella olevan jääkärin, pohjois-pohjalaisen ylioppilaan Otto Martin neiti Väyrynen siirsi pullolaatikot neiti Dagmar Neoviuksen luvalla Martta-yhdistyksen joululoman aikana tyhjänä olevaan huoneistoon. Kun sitten Anna Väyrynen ja Otto Martti kuormineen tulivat asianomaisen talon portille (Siltakatu N:o 8-10), seisoskeli siinä pari epäilyttävän näköistä jätkää, jotka tutkien nostelivat varsin raskaita laatikoita ja synkästi kiroillen sanoivat:

"Niissä on lahtarien aseita."

Siitä huolimatta Anna Väyrynen pyysi miehiä auttamaan ja nostamaan laatikot huoneistoon sanoen niiden sisältävän maitokonttorin koepulloja. Miehet eivät kuitenkaan tähän suostuneet. Loppujen lopuksi neiti Väyrysen ja jääkäri Martin täytyi itsensä käydä laatikkoihin käsiksi ja äärimmäisin ponnistuksin nostaa ne niille varattuun paikkaan.

Joditinktuuriverstas pantiin heti käyntiin, ja 30-40 helsinkiläistä naista työskenteli siinä ahkerasti aamusta iltaan. Työntekijäin kädet mustuivat ja jodi syövytti ne rikki, saivatpa jotkut jodimyrkytyksenkin; päällisiksi oli kaikilla nuhaa ja yskää! Spriitä saatiin suuret määrät sairaaloiden resepteillä; sitä kuljetti m.m. Bobi Sivén. Tällaisia joditehtaita oli parissa muussakin paikassa. Mutta uudenvuoden jälkeen tämä joditinktuurin valmistus uskottiin jollekin apteekille, koska yksityistä tietä ei sittenkään katsottu voitavan riittävän suuria määriä valmistaa ja koska pelättiin jodin hajun ilmaisevan työpaikat. Näistä uhrautuvista naisista joutuivat sitten moniaat, yksi toisensa perästä, punaisten vangeiksi saaden kärsiä näiden huonoa kohtelua.

Anna Väyrynen sai myös tehdä eräitä tärkeitä matkoja. Niinpä hän joulukuussa 1917 lähti Helsingistä Poriin suorittamaan erittäin vaativaa tehtävää, joka koski aselaiva "Equityn" lastin vastaanoton järjestelyä Porin tienoilla. Tällaisessa yhtämittaisessa uhrautuvassa työssä ja toimessa sekä Helsingissä että Kajaanissa kului opintojen ohessa Anna Väyrysen ylioppilasaika.

Edellämainittuja kaikenlaisia vaatteita, side- ja lääketarpeita sisältäviä päreisiä matkakoreja toimitettiin kevättalvella 1916 melkoinen määrä luotettavien henkilöiden matkassa Kajaaniinkin, missä ne sijoitettiin eri paikkoihin, mutta kerättiin sittemmin pappilaan rovastinrouva Siina Väyrysen ja neiti Martta Väyrysen huollettaviksi. Vaatteet oli aiottu tulevalle Suomen armeijalle, mutta niitä täytyi jo aikaisemminkin käyttää semminkin Saksaan pyrkivien Shpalernajan vankien ja sotapakolaisten pukimien vahvistukseksi. Vaatevarasto kulki "Mummoyhdistyksen" tavarain nimellä. Osa vaatekoreista oli jo aikaisemmin toimitettu Hallaan, ja pappilaan keräytynyt suuri varasto lähetettiin keväällä 1917 Mieslahdelle.[6]

Muitakin aktivistiperheitä oli Kajaanissa:

Toimittaja Eemeli Eedv. Nordlundin ja hänen rouvansa Aili Nordlundin koti muodostui varsinkin Kajaanin etapin alkuaikoina Saksaan-pyrkijäin taatuksi käymätaloksi, jonka ovelta ei kenenkään tarvinnut takaisin kääntyä. Nordlund, kotoisin Merikarvialta, oli meren pauhujen karkaisema isänmaanpoika, joka vanhana sanomalehtimiehenä ja passiivisen vastarinnan jäykkäniskaisena toimihenkilönä oli vuodesta 1898 lähtien ollut mukana routavuosien aikaisia, venäläisten sortotoimenpiteiden aiheuttamia kohtaloniskuja torjumassa. Jo näiltä ajoilta saakka oli Nordlund ollut santarmien kirjoissa – ja me saamme kohta nähdä, kuinka hänen "syntirekisterinsä" näiden tsaarinaikaisten hämärämiesten luetteloissa vain kasvamistaan kasvoi. Mainittakoon tässä ikäänkuin jonkinlaisena pian alkavan jääkäriliikkeen ja itsenäisyystaistelun toiminta-enteenä, että jo lokakuussa 1914 kävi "Karjalan" silloinen toimittaja Mikko Puhakka[7] sanomalehtiä koskevissa asioissa Nordlundia tapaamassa. Hänen matkansa tarkoituksena oli neuvotella mahdollisen yhteyden ylläpitämisestä Viipurista Kajaanin kautta Ouluun ja sieltä edelleen Ruotsin kautta Länsi-Eurooppaan ynnä takaisin, siltä varalta, että postia, rautateitä, lennätinlaitosta j.n.e. olisi mahdoton käyttää.

Kohta tapaamme Nordlundin pelottomassa työssä ja toimessa jääkäriliikkeen hyörinässä.

Samoin olivat rakennusmestari Anton Pokki ja hänen puolisonsa Anna ynnä muut tämän perheen jäsenet jääkäriliikkeen innoittamia. Monet olivat ne Saksaan- menijät ja aktivistit, jotka tässä kodissa majailivat. Tämän perheen nuorista miehistä toimi Lauri Pokki, kuten myöhemmin näemme, sangen huomattavasti Kajaanin etapin aikana.

Asioitsija Alppa Tolonen ja hänen vaimonsa Katri olivat niinikään erikoisen uhrautuvasti mukana aktivistisessa liikkeessä. Alppa Tolosen toimintaan tutustumme myöhemmin.

Postimestari Teodor Strömberg ja rouva Elin Strömberg tekivät niinikään paljon varsinkin keskusvaltojen sotapakolaisia avustettaessa. He saivat myöskin kokea sitä tuskaa ja surua, mitä merkitsi rakkaan pojan joutuminen venäläisten vangiksi. Palaamme myöhemmin tämänkin kajaanilaisperheen vaiheisiin.

Emme myöskään saa unohtaa insinööri Karl Lönnbohm vainajaa ja rouva Ingrid Lönnbohmia (o.s. Kolis), jotka tosin näennäisesti syrjässä pysyen – kun oma poika oli suunnannut leppymättömän tahtonsa ja tarmonsa venäläisvaltaa vastaan - - mutta sittenkin ihailtavan rohkeasti tarjosivat kodissansa viikkomäärin suojaa vainotuille jääkäreille.

Erikoisen maininnan ansaitsevat myöskin lehtori Lauri Ahtola ja hänen rouvansa Aino Ahtola (o.s. Murtonen), sillä heidän vieraanvarainen kotinsa oli yötä ja päivää auki mitä vaarallisimmille jääkäreille. Lehtori Ahtola (nykyjään Jämsän yhteiskoulun rehtori) ei kuitenkaan ollut välittömästi mukana etappiasioissa.

Paitsi alussa mainittuja nuoria ylioppilaita, jotka joululomalle 1914 tullessaan, toivat joululahjoiksi Kajaaniin Helsingin ylioppilaspiirien uljaat viestit, luettelemme vielä monien joukosta muutamia nimiä:

Varastonhoitaja Armas Ahonen ja sähkömonttööri Aarne Salonen kuuluivat Kajaanin etapin toimivien miesten perusjoukkoon; he olivat miehiä, joita käytettiin tärkeissä tehtävissä. Samoin Erkki Strömberg, joka ylioppilaskokelaana oli tarvittaessa aina saatavissa. Myös ylioppilaat Eino ja Arvo Arvela ottivat loma-aikoinaan innokkaasti osaa toimintaan. Ylioppilas, toimittaja Hannes Seppänen oli "asiasta" erittäin innostunut, harjoittipa jossakin määrin värväystäkin. Hänen veljensä Kalle ja Kusti Seppänen olivat uskollisia kyyditsijöitä. Samoin talonomistaja Herman Laitinen, joka myös auliisti sijoitti taloonsa sotapakolaisia. Metsänhoitaja Oskari Rönkä ja lehtori Isidor Vuori, nuo aina hyvätuuliset ja reilut miehet, olivat, vaikk'eivät ottaneetkaan osaa varsinaiseen etappityöhön, aina valmiit jääkärien vaivoja keventämään ja heidän surujaan iloisuudellansa hälventämään. Vuoteet jaettiin monesti jääkärien kesken – eivätkä pommitkaan heitä pahasti peloittaneet.

On vielä kaksi kunnianmiestä, joiden ohi emme mene, nim. liikemies Albin Nieminen ja tehtailija, tuomari Paavo Paloheimo. Heidän antamansa moraalinen ja taloudellinen tuki oli etappityössä toimiville suuriarvoinen. Nieminen toimi sitäpaitsi välittömästikin.

Kainuun maaseudun aktivisteihin saamme tarkemmin tutustua itse etappitoiminnan yhteydessä. Heistä useimmat ovatkin meille vanhoja tuttuja "Aseveljissä" kuvattujen n.s. jääkärietappien ajoilta. Ennen muita on tietysti mainittava Hallan väki. Vaikka Hallan merkitys oli nimenomaan viisaasti hoidettuna etappitalona suurin, on kuitenkin samalla muistettava, että "Hallan Ukko", maanviljelijä J. A. Heikkinen varsin tehokkaasti otti osaa myöskin kysymyksessäolevaan maaperän muokkaamiseen. Olemme jo kertoneet siitä rohkeasta puheesta, minkä hän piti Suovaaran kuuluisalla pororetkellä. Kohta tämän jälkeen hän puolisonsa kanssa teki matkan Ouluun sukulaistensa luo; ja silloinkin hän lausui eri tilaisuuksissa mietteensä suoraan julki. Ajatellessaan sitä turmiota ja uhkaa, minkä maassamme isännöivä venäläinen aiheutti, hän saattoi lopettaa puheensa selvin sanoin:

"Plyijyä, plyijyä, plyijyä (hieroen käsiään) niille perkeleille!"

Mitä suurin tunnustus on annettava sille maaperän muokkaustyölle, minkä Kainuussa suoritti maatalousneuvoja Jussi Seppo Mattila. Kajaanin kihlakunnan kiertävän maamieskoulun johtajan, maisteri Kalle Väänäsen kanssa Mattila oli jo heti maailmansodan sytyttyä pohtinut isänmaamme tilannetta koskevaa kysymystä. Ja jo kesällä 1915 hän oli juuri Väänäsen kautta saanut tiedon itsenäisyysliikkeestä. Täten asian perille päästyään Mattilasta tuli täysimittainen ja selväpiirteinen jääkäriliikkeen mies, joka määrätietoisesti toimi Kainuussa jo kesästä 1915 lähtien. Tähän hänelle tarjoutuikin erinomainen tilaisuus, sillä maatalousneuvojana hän oli laajalti tekemisissä maalaisväestön kanssa. Mattilan vaikutusvaltainen persoonallisuus ja hänen oma syvä vakaumuksensa itsenäisyysliikkeen ehdottomasta merkityksestä saivat aikaan sen, että hänen sanoihinsa uskottiin.

Ja jos kävikin niin, etteivät kaikki sittenkään heränneet, niin merkillepantavaa on joka tapauksessa, että suoranaisia jääkäriliikkeen vastustajia oli Kainuun kansan keskuudessa tuskin ainoatakaan. Se jo todistaa tehdyn valistustyön voimaa. Aktivistit saivat tällä maamme kolkalla toimia verraten rauhassa. Ainoastaan järjestysvallan edustajat osoittivat joskus heitä kohtaan liiallista virka-intoa.

Kajaanin etapin synty.

Kuten tunnettua, kulki Saksaan-pyrkijäin valtaväylä alussa pääasiallisesti Tornion ja Kemin kautta. Mutta kun Kemin etappi tammikuun 6. p:nä 1916 kokonaan tukkeutui, oli menijäin entistä enemmän turvauduttava Merenkurkun etappiin ynnä Tervolan ja Muurolan reitteihin. Tornion etappi toimi kyllä myös, mutta yhä kiristyneen vartioinnin tähden ei suurempia miesjoukkoja kuitenkaan voitu sen kautta kuljettaa. Joskin Tervolan ja Muurolan kautta oli jo syksyllä 1915 mennyt koko joukko kulkijoita, sekä välittömiä että Kemistä sinne kelirikon aikana ohjattuja, pääasiallisesti rautateitse saapuneita, niin nämä etapit saivat varsinaisen ja tärkeän merkityksensä vasta Kajaanin etapin jatkoreitteinä, sitten kun Saksaan-menijäin pääkulku alkoi suuntautua Kajaaniin.

Vasta syyskuun puolivälin tienoissa 1915 saapui Helsinkiin se sytyttävä tieto, että Saksan keisari Wilhelm II oli elokuun 28. p:nä 1915 allekirjoittanut 27. Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoonan eli toisin sanoen Suomalaisen Jääkäripataljoonan perustamismääräyksen. Tämä ilosanoma herätti Suomen aktivistipiireissä suurta innostusta saaden ne toimimaan värväyksen järjestämiseksi ja samalla etappitoiminnan aikaansaamiseksi. Värvätyt miehet oli näet myös toimitettava rajan yli, mikä vallitsevan sotatilan ja rajan ankaran vartioinnin tähden ei ollut niinkään yksinkertaista ja helppoa.

Elja Rihtniemi, joka kajaanilaisten aktivistitoveriensa kanssa valppaasti seurasi itsenäisyyspyrkimystemme kehitystä ja joka Helsinkiin tekemiensä matkojen avulla kaiken aikaa – aina loppupuolelta vuotta 1914 – oli ollut vilkkaassa yhteydessä pääkaupungin aktivististen ylioppilaspiirien, varsinkin Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan kuuluvan itsenäisyysryhmän kanssa, lähti taasen syyskuun jälkipuoliskolla 1915 Helsinkiin ottaaksensa selvää tilanteesta. Kaukaiseen Kajaaniinkin oli näet epämääräisiä, Suomalaisen Jääkäripataljoonan perustamista koskevia huhuja kulkeutunut. Iloksensa Rihtniemi sai tällöin kuulla, että jääkäripataljoonan perustaminen oli varma asia ja että oli ryhdyttävä mitä pontevimmin värväämään ja miestenkuljetusta suorittamaan. Asia oli Helsingissä kuitenkin vielä järjestelyasteella, minkä huomaamme siitäkin, että Ostrobotniassa pidetyssä kokouksessa lausuttujen toivomusten mukaisesti maisteri Arvi Korhonen[8] vasta lokakuun 11. p:nä 1915[9] saattoi lähteä Pohjanmaalle värväystyötä järjestämään. Tällöin ei myöskään Kajaanista lähtevän reitin tarkempaa järjestelyä vielä pidetty tärkeänä, koska päähuomio luonnollisesti alussa kiintyi lähempänä länsirajaa oleviin rannikko-etappeihin, joita Helsingin aktivistit suunnittelivat ja joista – mitä Kemiin ja Tornioon tuli – jo oli tehty huomattava esityskin.[10]

Rihtniemi palasi Kajaaniin ryhtyen sikäläisten itsenäisyysmiesten kanssa heti suunnittelemaan toimintamahdollisuuksia. Tässä tarkoituksessa hän kääntyi ennen muita toimittaja E. E. Nordlundin puoleen, jolla sanomalehtimiehenä oli paljon yhteyksiä maakuntaan ja jonka kypsyneelle harkinnalle Rihtniemi antoi suuren arvon.

Nämä näin alkaneet suunnittelut saivat vielä virikettä. Kuten tiedämme, oli maisteri Arvi Korhonen lähtenyt Pohjanmaalle värväystyötä järjestämään. Paluumatkalla hän kulki, lokakuun puolivälin tienoissa 1915, Kajaanin kautta antaen siellä liikemies Otto Kärnälle pienehkön summan rahaa Saksaan-menijäin matkakuluja varten.

Kun vasta perustettuun jääkäripataljoonaan ei alkanut kuulua miehiä, tuli majuri Bayer levottomaksi lähettäen syys- ja lokakuun vaihteessa useita pfadfindereitä värväreiksi, toisia Saksan vankileireille taivuttamaan suomalaisia, saksalaisten vangeiksi joutuneita merimiehiä jääkäripataljoonan riveihin, toisia taas Suomeen.[11] (Jussi Sihvo, Paananen, Kästämä, Rinne, Närvänen, Kuusisto, Kuisma, myöhemmin, nim. 12.XI.1915, myös Aarne Sihvo.) Sulo-Veikko Pekkolakin, joka lokakuun puolivälin tienoilla 1915 oli kulkenut Kuisman kanssa Tornionjoen yli, oli noin kuukauden päivät varsin hyvin menestyksin jääkäri Vilho Suvirinne toverinaan värvännyt miehiä Rovaniemen ja Muurolan tienoilla. Mutta kun maa rupesi polttamaan hänen jalkojensa alla, lähti hän Kemiin neuvottelemaan tilanteesta tunnetun Kemin etapin johtomiehen maisteri Arvi Hällforsin kanssa. Tämä kehoitti Pekkolaa menemään Helsinkiin saamaan A.K:lta ohjeita sekä värväystyön jatkamiseksi rahaa. Näin värvärimme tekikin. Marraskuun loppupuolella hän saapui Helsinkiin, missä viipyi joitakuita päiviä saaden Kai Donnerin välityksellä 5-6 tuhatta markkaa ja määräyksen lähteä Nurmeksen ja Kajaanin ratojen pohjoisvarsille värväämään. Pekkola painuikin sitten junassa Kajaanin puoleen poiketen ensin Sukevalle tervehtimään entistä opintotoveriaan, metsänhoitaja Veikko Lagusta, jonka kodista muodostui hänelle tällöin ynnä seuraavankin vuoden aikana varma ja turvallinen piilopirtti. Sieltä Pekkola pistäytyi myös Kajaanissa.

Kuten äsken mainitsimme, oli liikemies Kärnä maisteri Arvi Korhoselta saanut pienehkön summan rahaa käytettäväksi Saksaan Kajaanin kautta mahdollisesti pyrkivien miesten matkakustannuksiin ja muuhunkin avustukseen. Mutta kun Kärnä melkein aina oli matkoilla, päätettiin asia jättää sellaisen henkilön huollettavaksi, joka vakituisesti asui kaupungissa. Ja kun varsinkin tällöin, Pekkolan ryhtyessä näillä seuduin värväämään, saatettiin odottaa Saksaan lähetettäviä alkavan ilmaantua, niin Rihtniemi ja Pekkola pitivät tärkeänä, että todellakin saataisiin joku kaupungissa vakituisesti asuva aktivisti miesten vastaanottajaksi siltä varalta, ettei Rihtniemi, joka myös usein oli matkoilla, olisi tavattavissa. Näin ollen alettiin miettiä sopivaa henkilöä, jolloin Elja Rihtniemi esitti toimittaja E. E. Nordlundia. Rihtniemi pyysikin tätä tulemaan "Uuteen Hotelliin", missä Pekkola silloin asui. Nordlund noudatti kehoitusta. Ennen pitkää jääkäri keskustelun kestäessä huomasi, että hänen vieraansa oli itsenäisyysliikkeen perillä. Pekkola pyysi sitten Nordlundia ottamaan rahoja huostaansa käytettäväksi matka- ja muiksi apurahoiksi jääkäripataljoonaan pyrkiville ja kehoitti tätä myös ryhtymään nuorten miesten värväämiseen. Nordlund suostuikin toimimaan saaden tarkoitusta varten 250 mk.[12]

Tätä lyhyttä sopimusta voimme pitää Kajaanin etapin varsinaisena syntynä. Itsestään on selvää, ettei Elja Rihtniemi suinkaan tahtonut vetäytyä pois pelistä. Hänen toimestaan ja esityksestään vain saatiin erittäin luotettava ja rohkea mies Kajaanissa toimimaan.

Pekkola palasi takaisin Sukevalle, mistä hän takkisillaan tavattomassa pakkasessa (-35° C) hevosella matkusti Nurmekseen asuen siellä koululaisen Viljo Branderin luona; tästä tuli sitten kuuluisa jääkäri.

Nurmeksessa oli innostus jääkäriliikkeeseen suurenmoinen. – Pannen värväystoiminnan alulle vielä Lieksassakin[13] ja pistäytyen Joensuussa asti tavatakseen konttoripäällikkö Eero Lämpiötä, joka kuitenkin jo oli poistunut Joensuusta, Pekkola palasi takaisin Nurmekseen liikkuen siellä markkinamiehenä neljä päivää ja ollen koko ajan yhteydessä paikkakunnan nuorempien aktivistien kanssa. Sieltä hän sitten taas lähti hevoskyydillä – samassa ohuessa takissaan ja kovassa pakkasessa – Valtimon kautta Kajaanin markkinoille (15.XII.1915) tavaten siellä koko joukon tunnettuja kajaanilaisia aktivisteja, Elja Rihtniemen, Eljas Väyrysen ja Lauri Pokin sekä metsänhoitajat Valter Hortlingin ja Juho Aug. Huovisen ynnä tämän seurassa rakkaan pystykorvansa "Vilin". Toimittaja Nordlundinkin Pekkola vilaukselta tapasi. Silloin sovittiin illempana pidettävästä neuvottelusta, mistä ei kuitenkaan syystä tai toisesta tullut mitään. Pekkola näet tapasi Kajaanissa hyvän tuttavansa, Kuhmoniemellä toimivan apteekkari Ilmari Arvelan, joka kehoitti häntä lähtemään Kuhmoniemelle joulua viettämään. Värvärimme ottikin kutsun vastaan, ja niin miehemme painuivat yhdessä Kuhmonientä kohti. Pakkanen oli vieläkin paukkuva, joten Sulo-Veikko sai tuontuostakin juosta reen perässä lämpimänä pysyäkseen. Matkan ratoksi Pekkola veisaili Saksassa oppimiaan lauluja, niin että Arvelan täytyi asutuilla paikoilla hillitä toveriansa. Näin he saapuivat keskellä yötä metsänhoitaja Einari Vuoren ja agronomi Åströmin luo Sotkamoon. Siellä he istuivat jutellen jonkin aikaa kaikessa rauhassa, kunnes Vuori viittasi Arvelan viereiseen huoneeseen ja mainitsi siellä, että hän oli Sotkamon nimismiehellä nähnyt Pekkolaa koskevan vangitsemismääräyksen. Silloin katsottiin parhaaksi, että värvärimme muuttaisi matkasuunnitelmaansa. Näin Pekkola palasi vielä samana yönä Kajaaniin, josta aamujunassa taas piilopirttiinsä Sukevalle.[14]

Rohkean ja varsin toimintatarmoisen jääkäri Sulo-Veikko Pekkolan vierailu antoi uutta sytykettä Kajaanin aktivisteille, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että Kajaanin etapin varsinainen toimikausi oli aivan oven edessä.

Viranomaisten ja venäläisvallan suhtautuminen Kajaanin etapin toimintaan.

Kajaanissa ei virkakuntien ja etapin toimihenkilöiden kesken vallinnut sellainen isänmaallinen yhteisymmärrys kuin Torniossa ja Kemissä sikäläisten etappien toimikautena.

Mainittakoon kuitenkin, että Kajaanin lennätinkonttorin päällikkö, Joensuusta kotoisin oleva Armas Heiskanen ja lennätinreviisori Werner Alfred Wallin olivat kumpikin lämpimiä isänmaanystäviä ja yhteisen sopimuksen perusteella valmiit tekemään Kajaanin etapille kaikkia mahdollisia palveluksia. Valitettavasti kaikki vangitsemisia koskevat sähkösanomat olivat shifferisanomia, siis pelkkiä numeroita; vain kaksi sanaa niiden alussa oli tavallisin lennätinkirjaimin venäjäksi: Heti vangittavat. Ikävä kyllä ei lennätinkonttorin – yrityksistään huolimatta – onnistunut saada tietoonsa shifferikielen avainta. Eljas Väyrynen kyllä sellaisen hankki ja lähetti Kajaaniin, mutta se ei koskaan joutunut Wallinin käsiin.[15] Heiskanen ja Wallin olivat kuitenkin sopineet siitä, että kysymyksessäolevat shifferisähkösanomat pidätettäisiin lennätinkonttorissa mahdollisimman kauan siitäkin huolimatta, että santarmi Juntson tuon tuostakin kävi niitä tiedustelemassa. – Lennätinpäällikkö Heiskanen erosi virastaan v. 1916 erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän oli nimittäin saanut tietää, että häntä vastaan oli tehty raskaita ilmiantoja: ei muka liputtanut keisarillisina juhlapäivinä, ei ilotulittanut j.n.e. – Kaikesta päättäen lennätinkonttori olisi tahtonut palvella aktivisteja, mutta tuntuu siltä, ettei näiden ja lennätinvirkamiesten välillä sittenkään ollut lähempää yhteyttä. Tähän viittaa esim. se, ettei Eljas Väyrysen Kajaaniin toimittamaa shifferimerkinnän avainta annettu lennätinvirkamiesten tutkittavaksi.

Poliisilaitoksen apu ja tuki olisi ollut Kajaanin etapille erinomaisen tärkeätä. Ja vaikka Elja Rihtniemen v.t. viskaalina ja kaupunginvoutina olisi luullut voivan järjestää poliisilaitoksen ja aktivistien väliset suhteet läheisiksi ja luottamuksellisiksi, niin siitä valitettavasti ei kuitenkaan tullut mitään. Rihtniemi sanoo suoraan, ettei hän tuntenut poliisilaitoksessa ketään sellaista, jonka puoleen olisi voinut kääntyä ja jonka olisi uskaltanut saattaa tietoiseksi jääkäriliikkeen miesten toiminnasta ja tarkoitusperistä. Poliisilaitoksen päällikkö, komisario Heikki Komulainen oli kyllä hyvä ja isänmaallinen mies, joka vaikeassa asemassaan mahdollisuuksien mukaan koetti torjua santarmiviranomaisten asioihin puuttumista, puolustaen epäluulonalaisia missä vain suinkin voi, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut edellytyksiä ryhtyä päättäväisesti ja tietoisesti aktivistien mukana toimimaan. Ja jos hänellä tähän olisikin ollut jonkin verran halua, niin hän ei olisi voinut luottaa alaisiinsa; ja liian hyvänsävyisenä miehenä ei hänellä myöskään ollut sitä voimaa, että olisi vaikuttavasti saattanut tehota miehistöönsä. Suurena helpotuksena Kajaanin aktivisteille oli kuitenkin se, että komisario tiedettiin oikeaksi mieheksi, jolla oli sydän paikallaan ja joka ei ainakaan aktiivisesti venäläisten asioilla kulkenut. Mitä muihin poliisilaitoksen palveluksessa oleviin tulee, niin ainakin muutamat heistä esiintyivät niin oudon virkaintoisesti, että toisinaan tuntui siltä kuin he todella olisivat halunneet palvella venäläistä santarmistoa. Tästä saamme pian tilaisuuden kertoa enemmän.

Kainuun järjestysvallan muiden korkeampien poliisiviranomaisten suhde jääkäriliikkeen ajamaan itsenäisyyspyrkimykseen ei suinkaan, joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, ollut myönteinen. Silloisen valtiomahdin käskyjä noudatettiin tahtomatta niiden toimeenpanoa edes millään tavalla lieventää. Mitään ennakkotiedoituksia ei asianomaisille aktivisteille vaanijain uhatessa toimitettu eikä heidän näin ollen annettu edes ymmärtää heitä uhkaavan vaaran suuruutta, vaan päinvastoin olivat viranomaisten toimenpiteet järjestetyt niin, että ne mahdollisimman täydellisesti johtaisivat venäläisvallan tarkoittamiin tuloksiin. Esimerkiksi kun Elja Rihtniemi kutsuttiin Kajaanin poliisilaitokseen kuulusteltavaksi, niin hänelle ei lainkaan ilmoitettu, että santarmit tahtoivat häntä kuulustella.

Tiedämme kyllä hyvin, että poliisiviranomaisillakin oli käskijänsä, Suomen itsenäisyyden pimeä vihollinen ja venäläisvallan nöyrä kumartaja, kuvernööri A. F. af Enehjelm, mutta sittenkin...!

Kansojen historiassa on näet joskus suuria käännekohtia, jolloin lain puustavin täytyy väistyä ja jolloin lain henki – koko kansakunnan paras – on rohkeitten, isänmaallisten miesten miekan kärjessä. Ja tällöin on myöskin virkamiesten kuuliaisuudella toiset ohjeet.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että helmi- ja maaliskuun vaihteessa 1916 kuvernööri af Enehjelm teki lääninsihteerinsä Aarne Leikkolan seuraamana tarkastusmatkan myös Kajaaniin. Kuvernöörillä oli luonnollisesti oikeus, jopa velvollisuuskin tutustua lääniinsä, sen oloihin ja varsinkin hallinnollisiin viranomaisiin. Mutta ehkä kuvernöörillä näytti olevan mielessä myöskin lääninsä "turvallisuus", sitä osoittaa se, että hän odottamatta ilmestyi jäykän aktivistin, rovasti Väyrysen pappilaan. Tervehdittyään ja tavalliset kohteliaisuudet lausuttuaan kuvernööri tiedusteli rovastilta yhtä ja toista johtaen vihdoin puheensa siihen, mikä lienee ollut hänen vierailunsa ja tiedustelunsa varsinainen tarkoitus, nimittäin nuorten miestemme Saksaan-menoon. Kun hän tässä yhteydessä valitteli silloista kevytmielistä aikaa, niin rovasti säesti häntä sanoen:

"Ovat nämä todellakin aikoja, kun Kajaanissakin on santarmi!"

Venäläisvallan edustajien suoranainen toiminta rajoittui alussa siihen, että Kajaaniin maaliskuun alkupuolella 1916 asetettiin santarmi, Henrik Juntson, joka oli Mikkeliin sijoitetun Kuopion piirin santarmiosaston alainen. Tämän päällikkönä oli everstiluutnantti Feodoroff jonka Kajaanin-vierailuihin myöhemmin saamme tutustua. Juntson oli tavallinen suomea solkkaava santarmityyppi. Alussa hän ei osoittanut erikoisempaa virka-intoa, vaan tyytyi pääasiallisesti vain junantulon aikoina tapahtuviin asemalla-käynteihin passintarkastuksineen, mikä kyllä oli tarkanpuoleinen. Loppupuolella vuotta 1916 hän sai apulaisekseen kaksi urkkijaa, Vasili Röschin ja erään Wilho Pullisen,[16] jotka olivat 42. armeijakunnan esikunnan lähettämiä vakoilijoita. Heidän ilmestymisensä sai luonnostaan uneliaan ja ryypiskelevän Kajaanin santarmin hiukan eloisammaksi.

Venäläistä sotaväkeä ei Kajaanissa alunperin ollut lainkaan. Mutta kruununtehtaiden suojelemiseksi ja ehkä aktivistisen toiminnankin tähden sijoitettiin sitä sinne vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa noin 150 miestä.

Etapin yhteydet ja rahoitus.

Kajaanin etappi oli alunperin läheisessä yhteydessä Helsingin aktiivisen keskuskomitean, A.K:n kanssa, joka antoi sille ohjeita ja rahoitti sitä. Yhteyttä pitivät yllä kajaanilaiset aktivistit itse; mitään erityisiä kuriireja ei käytetty. Tärkeissä asioissa matkustivat Elja Rihtniemi ja Lauri Pokki Helsinkiin, jolloin he enimmäkseen tulivat kosketuksiin tohtorien Sven ja Kai Donnerin ynnä V. O. Sivénin kanssa.

Rihtniemellä näyttikin olevan hyviä mahdollisuuksia Helsingin ja Kajaanin välisen yhteyden ylläpitämiseksi, sillä kun hänen tutkintolukujensa tiedettiin olevan parhaillaan käynnissä, niin poliisiviranomaiset ja santarmit saattoivat pitää hänen matkojansa aivan luonnollisina. Kun Rihtniemi sitäpaitsi oli viskaalina ja kaupunginvoutina, toimien myös asianajajana, niin ei todellakaan näyttänyt olevan syytä pelätä, että häntä kohtaan hänen matkojensa tähden heräisi epäluuloja.[17]

Venäjän vallankumouksen jälkeen, kesällä 1917 syntyi myöskin erittäin läheinen ja luottamuksellinen yhteys Kajaanin ja Kuopion aktivistien välillä.

Varsinaisia etappiyhteyksiä oli Kajaanin etapilla etenkin Mieslahdelle ja Hyrynsalmelle sekä kaukaisemmat yhteydet Ouluun ja Muurola- Tervolaan. Yhteys Ouluun oli vireessä varsinkin toiminnan alussa ja se oli luonteeltaan aina tilapäistä laatua, jotavastoin yhteys Tervola-Muurolaan oli Kajaanin etapille miltei elinehto, joskin myös erikoinen reitti, Rovaniemi päätepisteenä, oli järjestetty.

Kaikkiin näihin yhteyksiin saamme yksityiskohtaisemmin tutustua esittäessämme Kajaanin etapin varsinaista toimintaa.

Rahoituksesta huolehti Helsingin aktiivinen keskuskomitea (A.K.) aina heinäkuuhun 1917 asti. Rahoja oli käytettävissä vähän, niistä oli aina puute. Rahojen hankinta aiheuttikin useimmat Elja Rihtniemen ja Lauri Pokin Helsingin- matkat. Välittäjinä olivat tavallisesti tohtorit Sven Donner ja V. O. Sivén. Tilitykset tapahtuivat suullisesti, sillä sopimuksen mukaan ei mitään muistiinpanoja saanut tehdä. Ei kenellekään etapin toimihenkilöistä suoritettu mitään palkkaa; ainoastaan matkojen välittömät menot, kuten piletit, kyytirahat j.n.e. korvattiin. Eritoten mainittakoon, että n.s. jääkärietapin aikana syksyllä 1916 Lauri Pokki sai tohtori Sivénin välityksellä Kajaanin etapin toimintaa varten ensin 10.000 mk ja sen jälkeen vielä pienehkön summan.

Vasta Elja Rihtniemen palattua Ruotsista, siis heinäkuusta 1917 lähtien alkoi vilkas yhteistoiminta Kuopion aktivistien kanssa. Tunnettu kuopiolainen toiminimi H. Saastamoinen tuki erittäin voimakkaasti Kajaanin etappia, mitä sotapakolaisten hoito- ja kuljetuskuluihin tuli. Tämä kaunis avustus lienee sitten Saksan sotaministeriön toimesta korvattu jääkärimajuri Leonard Knaapi- vainajan välityksellä.

Etapin taloudellinen tila oli todellakin syksyllä 1917 hyvin arveluttava. Sotapakolaisia tuli näet joukoittain, ilman että siihen oltiin erikoisemmin varustauduttu; eikähän niitä myöskään voitu jättää auttamatta. "Hallan Ukkokin" oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän oli jo melkein ylittänyt omat mahdollisuutensa. Elja Rihtniemi hankki varoja m.m. Kajaanin Puutavara O.Y:n johtajan, tuomari Paavo Paloheimon ja isänsä tri Volter Rihtniemen välityksellä.

Mutta vaikka Kuopiosta saaduilla ja Kajaanista hankituilla varoilla huutavin puute poistuikin, lähetettiin tuon tuostakin oppaiden mukana Saksan Haaparannalla toimivaan konsulaattiin sellaisia toivomuksia, että Saksasta käsin ruvettaisiin entistä tehokkaammin avustamaan sotapakolaisten hoitoa ja kuljetusta. Juuri näistä hätähuudoista kai sitten johtui, että oppaille suoritettiin kuljetusmaksut Haaparannalla. Tässä tarkoituksessa lähetettiin myös yllämainittu jääkärimajuri Knaapi vuoden 1917 lopulla näitä samaisia asioita selvittelemään.

Yksin tämän rahallisen puolen järjestely tuotti Kajaanin etapin johtajalle, Elja Rihtniemelle ja – tämän siirryttyä pois Kajaanista syyskuun alussa 1916 – etapin toiselle johtajalle Lauri Pokille paljon huolta ja vaivaa.

KAJAANIN ETAPIN TOIMINTA.

(Vuodet 1916 ja 1917.)

Saksaan-pyrkijäin ja aktivistien kuljetus.

Jääkäripataljoonaan pyrkivien suurena valtaväylänä toimi Pohjanmaan rata, jonka pohjoisimpana päätepisteenä oli Tornionjoki-varressa sijaitseva Karungin asema. Niin kauan kuin rautateitse matkustaminen Kemiin ja Tornioon ynnä Tervolaan, Muurolaan ja Rovaniemelle asti kävi päinsä, oli luonnollista, että Saksaan pyrkivät nuoret miehemme valitsivat tämän tien. Mutta varsinkin sen jälkeen, kun Kemin etappi tammikuun alussa 1916 pirstoutui ja kun poliisi-, santarmi- ja rajavartiostovalvonta mainituilla radoilla kovin tiukkeni, täytyi läntisen rajamme yli pyrkivien valita turvallisempi, joskin paljon vaivalloisempi tie Kajaanin kautta Pohjois-Suomen suurten erämaiden halki. Kajaani, laajan maakunnan keskuksena, josta pitkät erämaantiet alkoivat ja johon Savonrata silloin päättyi, oli erittäin sopiva kysymyksessäolevan uuden etappitien alkukohdaksi. Täällä oli myös, kuten jo olemme nähneet, joukko rohkeita nuoria ja keski-iän miehiä, jotka vuorostaan olivat valmiit tähän vaaranalaiseen toimintaan. Korpiseudun väestön mieliala oli niinikään, kuten olemme kertoneet, jo muokattu jääkäriliikkeelle suosiolliseksi.

Ensimmäinen ja tärkein tehtävä etapin järjestelyssä oli sopivien reittien suunnitteleminen ja siitä huolehtiminen, että kulkijat reittien varsilla saisivat auliita opastajia ja eteenpäin saattajia. Kuten jo ennen olemme maininneet, olivat Tervolan ja Muurolan etappien Kemijoen ja Tornionjoen välisellä alueella ylläpitämät reitit Kajaanista johtavien etappiteiden luonnollisena jatkona, joten Kajaanin etapin reitit itse asiassa ulottuivat vain Kemijokeen. Tästä huolimatta Kajaanin etappi järjesti jo heti alussa reitin, jonka varsinaiseksi päätepisteeksi tuli Rovaniemi, mistä kulkijat saatujen ohjeitten mukaan matkasivat eri teitä Tornionjoelle. Tämän reitin aikaansaaminen oli tärkeä yksin jo Tervolan ja Muurolan reittien mahdollista tukkeutumista silmälläpitäen.

Näissä asioissa Elja Rihtniemi neuvotteli useiden Kajaanin ja Kainuun aktivistien kanssa. Hänen ja ylioppilas Hannes Karjalaisen jo ennen mainitsemillemme Suovaaran porojuhlille tammikuun alussa 1916 tekemä matka tarkoittikin heidän puoleltaan enemmän reittejä koskevia tiedusteluja kuin itsenäisyysasian hyväksi tehtävää valistustyötä. Rihtniemi neuvotteli täällä yksityiskohtaisesti etenkin maanviljelijä J. A. Heikkisen kanssa. Muun muassa sovittiin siitä, että Kajaanista käsin voitaisiin lähettää Saksaan-pyrkijöitä Hallaan, mistä ne taas ohjattaisiin eteenpäin. Samoin saatiin Hyrynsalmen kirkolle kievarinpitäjä, kauppias Perttu Hirvelä liittolaiseksi, joko tarvittaessa opastamaan menijöitä Hallaan tai saattamaan heitä kievarikyydillä Puolangalle, missä taas kauppias Antti Halonen, kievarinpitäjä Olli Mulari ja johtajaHeikki Turunen olivat valmiit toimimaan. Mieslahdella oli myös saatu asian puolelle mainiot miehet, nim. kauppias Kalle Keränen ja kansanopistonjohtaja, maisteri Aarno Pesonen.

Kun etapin alkupää oli tällä tavalla varmistettu, päätettiin, että ylioppilas Hannes Karjalainen lähtisi ottamaan selvää reitistä kokonaisuudessaan, nim. siitä, minkä paikkakuntien kautta tämä ensimmäinen etappitie oli järjestettävä, minkälaiset olivat matkanvarsitiet, millaiset kyydinsaantimahdollisuudet j.n.e. Tämä oli tietysti välttämätöntä, ennenkuin miehiä voitiin ruveta lähettämään erämaantaipalelle. Karjalainen, jota toverien kesken sanottiin "Pitkäksi Hanskiksi", lähtikin tammikuun 24. päivän tienoilla 1916 tällaiselle järjestely- ja tiedustelumatkalle. Hän kulki täysissä lappalaistamineissa ajaen suksilta Elja Rihtniemen porolla.

Kajaanista tekivät samoihin aikoihin lähtöä Valkjärveltä kotoisin oleva Teknillisen korkeakoulun oppilas Valter Aschan[18] ja kajaanilainen sähköteknikko Kalle Lönnbohm (nyk. Mustonen). Karjalainen lähti päivää myöhemmin kuin edellämainitut, mutta Hyrynsalmen kirkonkylän Hirvelän kievari oli sovittu yhtymäpaikaksi. Sieltä kaikki kolme jatkoivat yhdessä matkaa – Karjalainen porollaan, toiset taas hevoskyydillä – Puolangalle, mistä edelleen suorimmiten Pudasjärvelle Jongunjärven Karvoseen, jossa oli varmaa väkeä. Kun Karjalaisen oli pakko jättää uupunut poronsa Karvoseen, ajoivat kaikki kolme hevosella Ranualle. Siellä oli sekä ystäviä, nim. metsänhoitajat Antti A. Huovinen ja Arnold Salko, että vihollisia, poliisi August Rytinki ja hänen hengenheimolaisensa. Miehemme katsoivat kuitenkin viisaimmaksi kiiruhtaa Ranuan läpi, varsinkin kun Lönnbohmin passi oli vanhentunut – tosin kyllä asianmukaisesti korjailtu.

Matka suunnattiin suoraan Rovanientä kohti. Viimeisessä majatalossa ennen Rovanientä yövyttiin. Siellä tapahtui iloinen yllätys. Matkamiehemme heräsivät näet siihen, että heidän huoneensa tuli täpösen täyteen reippaita nuoria miehiä, joiden matkanpää oli sama. He olivat toimittaja Nordlundilta Kajaanista saamiensa ohjeiden mukaan pääasiallisesti seuranneet Hannes Karjalaisen avaamaa reittiä oikaisten kuitenkin Kiehimän kautta. Rajan yli pyrkijöitä oli täten alun toistakymmentä miestä.

Aamun sarastaessa lähti hevoskaravaani solumaan Rovaniemen ohi pohjoista kohti aikoen kulkea Tornionjoen yli Pellon kohdalta.

Karjalainen palasi kuitenkin Rovaniemeltä takaisin, ensin junassa Kemiin, missä hän totesi Kemin etappia kohdanneen raskaan iskun, ja sieltä Pudasjärvelle, ajaen sitten tällävälin voimistuneella porollansa Kajaaniin tehdäksensä sikäläisille aktivisteille selkoa avaamastaan reitistä ja sen mahdollisuuksista.

Kuukautta myöhemmin tapaamme hänetkin parin muun Kajaaninpojan kanssa matkalla Lockstedtiin.

Näin oli siis ainakin yksi reitti selvänä Rovaniemelle asti. Rovaniemeltä Tornionjoelle oli myöskin kutakuinkin selvät tiet, osaksi jo eläinlääkäri Alpi Pasman suunnittelemat, osaksi tuon toimeliaan jääkärin Jussi Väisäsen ("Pikku Jussi") – paluumatkalla tammikuussa 1916 Saksasta värväys- ja etappitoimiin – viitoittamat.

Hannes Karjalainen palasi etappitien avaamisretkeltään helmikuun alussa. Kajaanin etapin johtomiehet pitivät hänen matkaansa kaikin puolin onnistuneena ja tuloksiltaan tärkeänä. Kiinteitä etappimiehiä ei kyllä värvätty, eikä se ollut tarkoituskaan. Sen sijaan Karjalainen saattoi todeta, että hyviä kuljetusmahdollisuuksia oli olemassa; hevosia ja kyytimiehiä oli näet ilman sanottavia vaikeuksia saatavissa sekä majataloista että niiden naapureista. Porolla-ajo sen sijaan oli ohjelmasta poistettava. Miesten kuljettamista Karjalainen piti turvallisena, sillä edellytyksellä kuitenkin, että kulkijoilla oli passit kunnossa – mikä oli tärkeätä myös hevosten saamiseksi majataloista - - sekä että matkalle lähtevillä oli jonkin verran kykyä selviytyä mahdollisesti sattuvista arveluttavista tilanteista.

Kun Elja Rihtniemi oli kotiutunut Helsingistä, jonne hän tammikuun 26. p:nä 1916 oli lähtenyt, saaden sieltä etappi-asioita koskevia tietoja ja rahoja, ja kun Karjalaisen matkallaan tekemät kokemukset olivat suotuisat, katsottiin, että miestenkuljetus saattoi alkaa.

Vielä on huomattava, että monet Saksaan-lähtijöistäkin sittemmin tekivät reittien varsilla parhaansa tiedon levittämiseksi tekeillä olevista asioista luotettaviksi havaituille henkilöille. Myöskin itse tuo pohjoista kohti kulkevien paljous oli omansa avaamaan ihmisten silmiä.

Kajaanissa oltiin alunperin selvillä myös siitä, ettei vain yksi reitti riittäisi, vaan että tulisi olla ainakin useampia haarautumia niinhyvin jonkin reitin tai sen osan tukkeutumisen pelosta, mikä reittien pituuden tähden aina oli mahdollista, samoin myöskin kulun suojaamiseksi. Sillä jos tuo melkoinen menijäin joukko olisi aina liikkunut samaa latua, olisi urkkijain huomio – sillä niitäkin oli – helpommin kiintynyt asiaan.

Reitit olivat seuraavat:

1) Karjalaisen avaama reitti: Kajaani–Mieslahti–Ristijärvi–Hyrynsalmi (Hirvelä)–Puolanka (Mulari)–Pudasjärvi (Jongunjärven Karvonen)–Ranua– Rovaniemi.

2) Alppa Tolosen kevättalvella 1916 käyttämä reitti: Kajaani–Mieslahti (Kalle Keränen ja kansanopisto)–Ristijärvi (Mikkola ja Soopala)–Hyrynsalmi (Oravivaara–Hirvelä–Väinölä–Halla)–Heinävaara (Antti Moilanen)–Suolijärvi– Pudasjärvi (Jongunjärven Karvonen)–Oijärvi–Veska–Yli- ja Alakärppä– Puukkokumpu–Lehmikumpu–Tervola.

3) Elja Rihtniemen suunnittelema läntinen (suorempi) tie: Kajaani– Kiehimä–Alataloa–Niemen kievari–Puolanka–Pudasjärvi–Ranua–Tervola (Muurola). – Tämä reitti oli kyllä Kajaanin aktivistien tiedossa, mutta varsinaiseen Lockstedtiin-menijäin kuljetukseen sitä ei paljon käytetty, kun oltiin siinä käsityksessä, että Kiehimän poliisi Juho Heikkinen oli virka- intoinen tehtäviään suorittaessaan. Näin ollen kuljettiin mieluummin Ristijärven kautta Hyrynsalmelle ja sieltä Puolangalle, vaikka täten tehtiinkin melkoinen mutka. Mainittakoon myös, että vaikka Kajaanista lähteneet kulkijat pitivät suuntanaan Muurolaa, niin sieltä heidät kuitenkin tavallisesti toimitettiin rautateitse Tervolaan ja sitten kairan yli Korpikylään; Tervolan reitti näet oli paljon lyhyempi kuin Muurolasta lähtevät etappitiet.

4) Aarne Korhosen ja toisten keskusvaltojen sotapakolaisten kuljettajain käyttämä reitti: Kajaani–Kiehimä (Ilmari Hulkkonen)–Alatalo–Niemen kievari –Puolanka–Suolijärvi–(Jongunjärveen laskevaa vesistöä myöten) Pudasjärvi (Karvonen)–Riekki–Oijärvi–Veska–Yli- ja Alakärppä–Puukkokumpu (Hasti)– Lehmikumpu (Ollitervot)–Tervola (Liimatta)–Kuusikko (Kaisajoki-varressa)– Palovaara–Korpikylä. – Sillä retkellä, jolloin Aarne Korhonen ja "Pikku Jussi" ynnä heidän toverinsa vangittiin, käyttivät he Hallasta lähtien suorinta ja synkintä erämaantietä: Havukka–Pesio (Kiuasaho)–Taivalkoski–Ranua–Alaportimo– Narkausjärvi–Kivijärvi–Rautiosaari.

Melkein kaikki edellämainitut reitit Kajaanista Tervolaan olivat keskimäärin noin 350:n kilometrin pituiset. Sentähden oli miltei mahdotonta – yksin kustannustenkin kannalta – järjestää nämä reitit kiinteiksi, määrättyine etappitaloineen ja oppaineen. Ainoastaan alkutaipalella – Puolangalle asti oli varmoja, kiinteitä etappitaloja, mutta ei niissäkään ollut vakinaisia oppaita. Tyydyttiin vain siihen, että näissä taloissa oltiin myötämielisiä kulkijoille, ja että niissä tehtiin kaikki voitava hevoskyydin toimittamiseksi ja menijäin edelleen opastamiseksi. Ja vielä Puolangaltakin eteenpäin, seurattiinpa sitten itäisempää reittiä Ranuan kautta tai läntistä Oijärven–Veskan–Simojokivarren ja Penikkain kautta Tervolaan kulkevaa, oli paljon erinomaisia käymätaloja, joissa suurella ymmärtämyksellä suhtauduttiin "pitkänmatkan-miehiin".

Elja Rihtniemi ja hänen työtoverinsa menettelivät siis varsin käytännöllisesti järjestäessään reitit luonnollisen joustaviksi ilman kiinteätä etappitalo- ja etappimiesverkkoa. Ja kun reittejä oli monta, niin kulkijat eivät herättäneet erikoista huomiota. Järjestysvallan suorittama valvonta ei myöskään voinut olla näissä laajoissa ja harvaanasutuissa erämaanseuduissa erikoisen tehokasta, ei edes sielläkään, missä poliisiviranomaiset osoittivat tavallista suurempaa virkaintoa.

Ja pianhan näitäkin opittiin karttamaan ja kiertämään. Puolangan nimismies esim. piti silmällä vain polkupyörällä kulkijoita (!), kun taas rehelliset kyydillä- ajajat saivat enimmäkseen olla rauhassa. Ranuan seutu oli pahin. Sikäläinen konstaapeli August Rytinki oli näet hankkinut itselleen myös innokkaita apureita, sellaisia kuin Allu Narkauksen Narkausjärveltä y.m. Sittemmin antoivat myös Oulun poliisit hänelle virka-apua. – Toiset taas, kuten konstaapelit Kalle Keränen Nuuppaalla ja Kalle Aho Tervolassa, päinvastoin kaikin tavoin avustivat Saksaan-menijöitä. Kiinnijoutumisen vaaraa ei tätä tietä kuljettaessa juuri ollut. Suurin se oli sittenkin Kemijoki-varressa, varsinkin Rovaniemelle järjestetyn lukuisan poliisivoiman takia, vaikkakin sen päällikkö, komisario V. V. Karjalainen kaikin tavoin koetti hillitä alaistensa virkaintoisuutta.

Etappitoiminta itse Kajaanissakin oli järjestetty hyvin luontevasti, ilman kiinteitä muotoja. Niinpä siellä ei ollut mitään etappikansliaakaan, johon toiminta olisi ollut keskitettynä. Eikä edes mitään kiinteää, alistavaa johtoa ollut havaittavissa. Elja Rihtniemi oli vain A.K:lle Helsinkiin tiedoittanut muutamia osoitteita, siinä kaikki: E. E. Nordlund, Elja Rihtniemi, Lauri Pokki, Eljas Väyrynen (pappila, silloin kun viimeksimainittu loma-aikoina oleskeli Kajaanissa) ja "Uusi Hotelli". Kevättalvella 1916 joutui myös asioitsija Alppa Tolonen etappityön pyörteeseen.

Saksaan-pyrkijäin käsittely tapahtui siten, että nämä kääntyivät jonkun edellämainitun henkilön puoleen, jonka osoite heillä oli tiedossaan. Jos tämä oli kotosalla, niin hän antoi tulijalle yösijan, jos sitä tarvittiin ja jos se muuten oli mahdollista, tai neuvoi hänet "Uuteen Hotelliin" (Kauppakatu 30), jonka omistivat Niku ja Fredrika Holopainen. Tulijoiden saapuessa suoraan asemalta hotelliin menivät he lähetyspaikoissa saamiensa ohjeiden mukaan biljardisaliin – tuntomerkkinä takin ylätaskussa oleva kulmikkaaksi taitettu nenäliina – missä junien tulon jälkeen (klo 5.04 ip. ja arkipäivinä klo 8.43 aamulla)[19] aina oli joku etapin toimihenkilöistä, useimmiten Lauri Pokki. Myöskin Armas Ahonen ja Aarne Salonen olivat vakituisia vastaanottajia. Heilläkin oli edellämainitunlaiset tai jotkut muut sovitut tunnusmerkit. – Hotellin omistajain varjelemiseksi ei etapin taholta ilmoitettu heille "asian" oikeata laatua, mutta rouva Holopainen huomasi kuitenkin pian, kuinka vaarallisia vieraita hänellä oli. Tästä huolimatta hän salli kaiken mennä entistä menoaan.

Saksaan-menijöillä oli luonnollisesti useiden vastaanottajien osoitteita tiedossaan siltä varalta, ettei ensiksi etsitty olisi tavattavissa. Tulijain tuntomerkit olivat yleensä samat kuin muuallakin: 10-penninen, jonka vuosiluvun ensimmäisen ja viimeisen numeron summa lausuttiin, hakaneulasen näyttäminen ja tuo jo mainittu takin ylätaskussa pidettävä kulmikkaaksi taitettu nenäliina. Jollei Saksaan-pyrkijä sattunut tietämään yhtään mainituista tuntomerkeistä, niin vastaanottaja sai kyllä kyselemällä pian hänestä selvän.

Lähtijät saivat asianmukaiset matkaohjeet aina sen mukaan, mitä reittiä he tulisivat kulkemaan; samoin heille tarvittaessa annettiin matkarahoja ja sopivat varusteet. Useimmilla oli matkarahat jo mukanaan, mutta varusteisiin nähden toiset olivat lähteneet taipalelle varsin ohuissa pukimissa. Yleensä ei Kajaanin kautta kulkijoilla ollut paljon matkakapistuksia, joten siellä ei syntynyt sellaista kapsäkki- ruuhkaa kuin esim. Kemissä. Menijät olivat nähtävästi jo lähtöpaikoissaan saaneet sensuuntaiset ohjeet; käytännöstä oli siis viisastuttu.

Miehet toimitettiin eteenpäin hevoskyydillä – laivaliikkeen aikana he suorittivat alkumatkan laivassa – ja matkan varrella he käyttivät enimmäkseen kievarikyytiä.

Hevosen ja kyytimiehen hankki joko vastaanottaja itse, jos hänellä sattui olemaan aikaa, tai auttoivat häntä tässä toiset etapin toimihenkilöt, kuten konttoristi Armas Ahonen, sähköteknikko Aarne Salonen sekä reippaat Kajaanin pojat Robert Rysell ja Urho Pikkarainen – ja yleensä kuka vain parhaiten ennätti. Olivatpa myös silloiset koululaiset Eero Rihtniemi ja Jussi Väyrynen yhdessä ja toisessa asiassa auttamassa. Kajaanin etappityössä ei siis ollut mitään toiminnan luokittelua, vaan jokainen teki mitä kulloinkin sopi ja silloin, kun oli aikaa. Hevosmiehenä käytettiin veljeksiä Kalle ja Kusti Seppästä ynnä Herman Laitista, jotka olivat aina valmiit Saksaan-menijöitä ja aktivisteja kyyditsemään kuljettaen näitä tavallisesti kuitenkin vain ensimmäiseen kievariin. Alppa Tolosen uskollinen hevosmies oli taas Aku Niskanen, joka oli asioista täydellisesti perillä. Rovasti Väyrynen luovutti myöskin usein hevosen käytettäväksi.

Lähtö tapahtui milloin majatalosta, milloin hevosmiesten pihoilta, milloin taas jostakin sopivasta paikasta kaupungin ulkopuolelta.

Joskin kaikki tapahtui sangen luontevasti ja näennäisesti vaivattomasti, niin paljon oli tietenkin tekemistä, ennenkuin kaikki juoksevat asiat lähtöä varten olivat kunnossa.

Näin Kajaanin etapin toimihenkilöt työskentelivät viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen lähes kaksi vuotta – kolmikuukautista venäläisten riehunnan-aikaa (10.I.1917 – 18.III.1917) lukuunottamatta. Etapin koko toimikautena noudatettiin samoja menettelytapoja, mikä sekin helpotti työtä saaden aikaan etappityön tekijöissä tottumuksen aiheuttamaa varmuutta. Työn menestymiseen vaikutti epäilemättä ennen kaikkea edelläselostettu joustava ja luonnollinen reittien ja toiminnan järjestely, mikä ilmeisesti todisti, että toimintamahdollisuudet olivat oikein arvioidut. – Vasta joulukuun keskivaiheilla 1916 tapahtunut tohtori V. O. Sivénin Kajaaniin ja Hallaan tekemä matka sai Helsingissä toimivien santarmien silmät kääntymään pieneen, "viattomaan" Kajaaniin.

Siihen asti ja vielä Venäjän vallankumouksen jälkeenkin Kajaanin etappi toimi melkein automaattisesti ilman minkäänlaisia seikkailuja. Ainoastaan tapahtumat rajalla ja Kemijoki-varressa, esim. Muurolan ja Tervolan etappien toiminnan lakkaaminen, aiheuttivat alussa jonkinlaista epävarmuutta, mutta nämäkin valitettavat vauriot korjautuivat n.s. jääkärietappien, Läntisen ja Itäisen etapin toiminnan avulla. Sitäpaitsi supistui syksyllä 1916 suoritettu etappitoiminta hyvin vähiin, kun Saksaan-menijäin värväys venäläisten vartiotoiminnan tehostamisen ja voimakkaan liikehtimisen tähden oli melkein lamassa.

Vaikka Kajaanin etapin luonnollinen ja verraten avonainen toiminta ilmeisesti suojeli sitä, oli kuitenkin ryhdytty myös jonkinlaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Santarmien ja poliisien puuhia pidettiin nim. tarkoin silmällä, mihin olikin hyvä tilaisuus, kun Elja Rihtniemi toimi sekä v.t. viskaalina että v.t. kaupunginvoutina. Myöskin asemalla oli junien tuloaikoina aina joku etappiin kuuluva henkilö silmäilemässä, tuliko kaupunkiin santarmeja tai muita epäilyttäviä matkustajia. Iisalmelaisten itsenäisyysmiesten kanssa oli niinikään olemassa sellainen sopimus, että nämä tarkkailisivat etelästä päin tulevissa junissa mahdollisesti saapuvia uhkaatuovia olentoja ilmoittaakseen sitten niistä Kajaaniin.

Passintarkastuksen välttämiseksi poistuivat paikkakunnalla-liikkuvat jääkärit ja aktivistit junasta joko Murtomäen asemalla (20 km Kajaanista) tai tavallisimmin kaupungista 8 kilometrin päässä olevalla Kivimäen pysäkillä, mistä sitten joko jalkaisin tai hevoskyydillä tulivat Kajaaniin. Mahdollisen kiireisen paon varalta pidettiin myöskin poro talvisin aina lähtövalmiina.

Vaihtelua etapin toiminnan yksitoikkoisuuteen toivat värväysasioilla liikkuvat jääkärit, samoin Saksan amiraaliesikunnan palveluksessa olevat pommarit ynnä Kajaanin kautta maasta poistuvat aktivistit.

Luonteeltaan Kajaanin etappi muodostui aivan toisenlaiseksi kuin esim. Kemin etappi, jonka täytyi lyhyen, vajaan neljä kuukautta kestäneen työkauden kuluessa ja sangen ankarasti silmälläpidettynä toimittaa noin 1000 miestä rajan yli. Kemin etapin oli siis pakko toiminnassaan noudattaa mitä lujinta keskitystä. Sen kullakin etappimiesryhmällä oli määrätty tehtävänsä, ja kaikki toimivat kuin kellonkoneisto, jonka johtaja veti vireeseen. Kemissä tapahtuneen toiminnan vaihtelut olivat myös hyvin mielenkiintoisia, ja jokaisen rajan yli kuljetettavan ryhmän matka oli erikoisin varovaisuustoimenpitein järjestettävä; etapin toiminta alusta loppuun asti oli siis perin jännittävää.

Kajaanin etapin toiminta taas sujui rauhallisesti ilman erikoisen kiinnostavia seikkailuja miesryhmän toisensa perästä häipyessä suojelevan erämaan helmaan. Etappimiehet toimivat kyllä tarmokkaasti ja uskollisesti, mutta heidän ei tarvinnut erikoisemmin hätäillä, sillä he tiesivät, että heidän opastettavansa miltei poikkeuksetta selviytyisivät päämääräänsä. Selvää on siitä huolimatta, että Kajaanissakin työskenneltiin suuren vaaran alaisina ja että etapin toiminta vaati rohkeata ja uhrautuvaa mieltä. Sen me saammekin myöhemmin todeta.

Kajaanin etapin johtomiehet.

Elja Rihtniemi.

On jo aika lähemmin tutustua Kajaanin etapin toimintatarmoisiin johtajiin, Elja Rihtniemeen ja Lauri Pokkiin ynnä Eljas Väyryseen.

Elja Rihtniemi syntyi Tampereella maaliskuun 22. päivänä 1891. Hänen vanhempansa olivat maisteri Volter Högman (sittemmin Rihtniemi) ja Ida Rosina Rydman,[20] jotka olivat tilapäisesti asettuneet Tampereelle maisteri Högmanin hoitaessa historian ja suomenkielen lehtorinviran sijaisuutta sikäläisessä reaalilyseossa. Sittemmin perhe muutti Kajaaniin, missä maisteri, myöhemmin tohtori Rihtniemi tuli Kajaanin seminaarin johtajaksi.

Kajaanissa siis Elja Rihtniemi vietti tietoisimman nuoruutensa ajan tullen sikäläisestä yhteiskoulusta ylioppilaaksi v. 1911 ja kirjoittautuen Helsingin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan. Harjoitettuaan lainopillisia opintojaan Helsingissä – välillä kevätlukukauden 1912 hän opiskeli myös Upsalan yliopistossa – ja m.m. seurattuaan silloista Kajaanin tuomiokunnan v.t. tuomaria pohjapöytäkirjantekijänä käräjillä hän sai määräyksen Kajaanin kaupunginvoudin toimeen, jota hän heinäkuun 1. p:stä 1914 viransijaisena hoiti sitten tasan kaksi vuotta. Tämän ohessa Elja Rihtniemi oli Kajaanin kaupungin v.t. viskaalina heinäkuun 1. p:stä 1915 yhden vuoden ajan jättäen siis nämä molemmat toimensa heinäkuun 1. päivänä 1916. Sitä ennen hän toukokuun 22. p:nä 1916 suoritti alemman hallintotutkinnon. Syyslukukauden 1916 Rihtniemi opiskeli Helsingissä aikoen suorittaa oikeustutkinnon. Etappitoimi ei näet enää syksyllä 1916 ehdottomasti sitonut häntä Kajaaniin, kun varsinainen etappityö silloin oikeastaan oli siirtynyt n.s. jääkärietapeille. Sitäpaitsi oli Kajaanissa jäljellä Lauri Pokki ja muut vanhaan kantajoukkoon kuuluvat aktivistit. Syksyllä 1916 Rihtniemi opintojensa ohessa otti Helsingissä innokkaasti osaa aktivistien rientoihin saaden joululomalle lähtiessään erittäin tärkeän tehtävän, nim. sanan toimittamisen Helsingistä joulukuun 13. p:nä 1916 tilapäisesti Hallaan Kajaanin kautta matkustaneelle tohtori V. O. Sivénille, joka oli Helsingin A.K:n huomattavimpia jäseniä. Sivénille oli ilmoitettava, että tämän kotona oli pidetty ankara kotitarkastus ja että hänen oli kiireimmiten paettava. Tämänkin tehtävän, josta myöhemmin kerromme lähemmin, Rihtniemi suoritti mitä täsmällisimmin.

Raivoissaan Sivénin pakoonpääsystä santarmit sen jälkeen päättivät iskeä kyntensä Rihtniemeen, mutta, kuten saamme myöhemmin nähdä, tämä neuvokkaasti pakeni vartijoittensa keskeltä.

Olemme jo nähneet, että Kajaanin etappitoiminta oli järjestetty ilman erikoisempaa keskitystä ja ettei siis mitään alistussuhdetta ollut havaittavissa. Tämä etappityön tekijäin keskeinen kaunis yhteisymmärrys johtui epäilemättä siitä alttiudesta, mitä jokainen osoitti toimiessaan tuon valtavan yhteisen asian hyväksi, mutta suuressa määrin se aiheutui myöskin johtoasemassa olevan Elja Rihtniemen tahdikkaan-vaatimattomasta esiintymisestä. Hän se kyllä piti käsissään Kajaanin etapin johtolankoja, mutta tämä tapahtui niin huomaamatta, etteivät hänen toverinsa tulleet sitä juuri ajatelleeksikaan. Mutta sepä onkin ihanteellinen johtaja, joka kykenee – itse ikäänkuin syrjässä pysyen – kaikki asiat tarkoin suunniteltua latua juoksuttamaan. Näin tapahtui Kajaanissa. Rihtniemi oli siellä – roomalaisten sanontatapaa käyttääksemme – primus inter pares, s.o. ensimmäinen vertaistensa kesken.

Mutta emme erehtyne väittäessämme, että Elja Rihtniemi oli jääkäriliikkeen vuosina myös koko Kainuun aktivistisen toiminnan keskeisin henkilö. "Terveisiä Rihtniemeltä" oli taikasana, mikä avasi monien lukkojen takaiset salaisimmatkin kätköt. Tervehtijän ja tervehdityn välille syntyi heti luottamuksellinen suhde, ovi aukeni, epäilyksen jää suli ja korvenkulkijaan suuntautui kirkas katse.

Rihtniemi oli keskeinen henkilö senkin takia, että hän A.K:n edustajien välityksellä aina pysyi tapahtumien tasalla huolehtien myös siitä, että asiat Kainuussa suurin piirtein kulkivat oikeata uraa. Hänen tietämättään ei myöskään mitään ratkaisevaa tapahtunut. Ja loppujen lopuksi Rihtniemi oli yhdistävänä siteenä eri toimihenkilöiden välillä antaen ohjeita ja ratkaisten pulmallisia kysymyksiä.

Myöskin raha-asiat hän hoiti aina syyskuuhun 1916 asti, jolloin hän opintojensa tähden lähti Helsinkiin. Kajaanissa ollessaan hän melkein poikkeuksetta itse kävi tarvittavat rahat Helsingistä "kiristämässä" ja noutamassa. Ja jos oli suoritettavana jokin erikoisen tärkeä tehtävä, esim. huomattavien aktivistien paon järjestäminen, niin Rihtniemi – luonnollisesti uskollisten toveriensa tukemana ja auttamana – piti siitäkin huolen. Tällä nuorella miehellä oli siinäkin suhteessa oikean johtajan ote, että hän käsitti olevansa kaikesta vastuunalainen, ensi kädessä A.K:lle, mutta ennen kaikkea itselleen ja isänmaalle.

"Viaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön" raportista (Liite N:o 2) huomaamme, että santarmiviranomaisetkin olivat erikoisesti huomanneet "Elia (Elias) Rihtiniemen", lukien hänet kuuluvaksi erääseen järjestöön, jonka jäsenet "ottavat suomalaisten Venäjää vastaan suunnattuun työhön (m.m. terroristisiin tekoihin) aktiivisesti osaa." Santarmipäällikön huomiota olivat myös kiinnittäneet Rihtniemen "tiheät yksityisluontoiset matkat, joita hän tekee väliin hevosilla, väliin junalla etelään." Rihtniemi luuli, kuten aikaisemmin olemme maininneet, että hänen "tiheitä matkojaan etelään" suojaisivat riittävästi hänen ainakin Kajaanissa tunnetut tutkintolukunsa, mutta santarmien terävät katseet tunkeutuivatkin asian ytimeen. Sanoopa samainen santarmipäällikkö Kajaanissa saadun kuulla, että Rihtniemeä epäiltiin myös vakoilusta. Lopuksi hän pyytää, että Suomen santarmihallituksen päällikkö vangituttaisi Rihtniemen ja lähettäisi hänet Viaporiin tutkittavaksi sekä että hänen asunnoissaan Kajaanissa ja Helsingissä toimitettaisiin kotitarkastus. Ainoastaan tärkeästä ja arvovaltaisesta vastustajasta pidetään tällaista "huolta". Santarmisto oli täydellisesti selvillä siitä, kuka Kajaanissa "kapinaliikettä" johti. Syytökset olivat myös niin raskaat ja päivänselvät, että "kaikkein tärkeimpäin asiain tutkintotuomari" Maskevits olisi niiden perusteella saattanut arvelematta heittää hirttonuoran silmukan Kajaanin etapin johtajan kaulaan.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Elja Rihtniemen (nyk. everstiluutnantti ja varatuomari) henki säilyi moniin vastaisiin uljaisiin tehtäviin. Paitsi Suomen vapaussodassa taisteli tämä rohkea Kajaanin sissien päällikkö sittemmin myös Vienan-Karjalassa, Virossa ja Inkerissä.

Lauri Pokki.

Toinen Kajaanin etapin johtomiehistä oli lujaotteinen, rohkea ja toiminnassaan väsymätön konttoristi Lauri Pokki (sittemmin tykistökapteeni ja nykyjään Taistelukoulun talouspäällikkö), jota jo alunpitäen voimme sanoa Elja Rihtniemen oikeaksi kädeksi.

Aina siitä saakka, jolloin Elja Rihtniemi Venäjältä Kajaaniin ilmestyneen Lindsin aiheuttamien tutkimusten johdosta maaliskuussa 1916 käsitti asemansa vaaranalaiseksi, alkoi hän luovuttaa Pokille tehtäviään. Asiat järjestyivät lopulta siten, että miehet Helsingistä saamiensa ohjeiden mukaan kääntyivät Pokin puoleen, jolloin tämä vuorostaan asettui yhteyteen Rihtniemen kanssa. Tällaista yhteistoimintaa jatkui syyskuun alkuun 1916, jolloin etapin johto ja huolet – Rihtniemen siirryttyä opintojensa tähden Helsinkiin sekä sittemmin paettua – joutuivat kokonaan Lauri Pokin hartioille siihen saakka, kunnes tämänkin toveriensa kera maaliskuun 1. p:nä 1917 vangitsemisvaaran uhkaamana täytyi nopeasti rientää ensin Hallaan ja sitten maan rajojen ulkopuolelle.

Toimintaa niinhyvin oman etapin kuin jääkärietapinkin asioissa riitti koko syksyn 1916 ja sen jälkeenkin yllin kyllin. Etapin raha-asiat, kuten jo olemme maininneet, oli hoidettava. Samoin oli huolehdittava miehistä, joita edelleenkin – joskaan ei yhtä runsaasti kuin keväällä 1916 – tuli ja meni. Etappityö muuttui sen lisäksi yhä vaikeammaksi, kun santarmien vaaniva silmä keksi Kajaaninkin ja varsinkin kun vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa paikkakunnalle sijoitettiin melkoinen osasto venäläistä sotaväkeä sekä kun santarmi Juntson sai apureikseen kaksi häikäilemätöntä muualta tullutta urkkijaa.

Venäjän vallankumouksen jälkeen maaliskuun lopulla 1917 palattuaan Ruotsista Lauri Pokki siirtyi Savonlinnaan toimien erään sikäläisen puutavarayhtiön konttorissa. Näin ollen hän ei siis enää voinut ottaa osaa Kajaanin etapin jatkuvaan toimintaan, mutta Savonlinnassa hän oli kyllä taasen aktivistien mukana m.m. auttamassa sotapakolaisia eteenpäin.

Mitä muuten tulee Lauri Pokin Kajaanin etapin puitteissa suorittamaan, varsin ansiokkaaseen toimintaan, on siitä sanottava samaa kuin Elja Rihtniemenkin työstä: Se oli mitä vaihtelevinta, monihaaraista ja huoltakysyvää ahertelua yhdessä toisten toverien kanssa, uurastusta, missä niinhyvin johtomiesten kuin muitten työntekijäin oma yksityinen henkilöllisyys sulautui ikäänkuin yhdeksi tarmokkaaksi kokonaistahdoksi, jonka ponnistusten tulokset olivat suuriarvoiset.

Eljas Väyrynen.

Myös Eljas Väyrynen oli Kajaanin etapin johtavia kykyjä. Jääkäriliikkeen vuosina Väyrynen opiskeli kaikki lukukaudet Helsingissä, joten emme näin ollen voi lukea häntä Kajaanin etapin varsinaisiin johtajiin, mutta verraten pitkinä loma- aikoina hän toimi Kajaanissa ja Kainuun maaseudulla sitä pontevammin. Sitäpaitsi hän Helsingissäkin oleskellessaan oli etapin vankkana ja työskentelyvalmiina tukena.

Eljas Väyrynen oli syntynyt Kajaanissa maaliskuun 6. p:nä 1896. Hänen vanhempansa olivat rovasti Johannes Väyrynen ja Siina Helander. Saatuaan alkeisopetuksen Kajaanin yhteiskoulussa hänet merkittiin Helsingin yliopiston nimikirjaan kesäkuun 13. p:nä 1914. Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan kuuluen hän opiskeli sitten fyysis- matemaattisessa tiedekunnassa.

Jo koulupoikana Eljas Väyrynen osoittautui erinomaisen ahkeraksi sekä tehtävissään kestäväksi ja tunnolliseksi. Myöskin käytännöllisiin töihin hän otti innokkaasti osaa pitämättä mitään työtä liian halpana. Niinpä hän varhaisimmassa lapsuudessaan oli karjanpaimenena, oppien näin jo 9-vuotiaana tarkoin tuntemaan Kajaanin ympäristön erämaat. Kesäisin hän oli mukana kaikenlaisissa maanviljelystöissä uurastaen kuin täysi mies aamuvarhaisesta iltamyöhään. Jo aikaisin hänestä kehittyi myös hyvä urheilija, hiihtäjä ja pyöräilijä. Mieslahden kansanopiston johtajan, maisteri Väinö Malmivaaran kanssa hän ajeli valistusmatkoilla ympäri Kajaanin kihlakuntaa; samoin hän oli usein isänsä kanssa maamiesseurain kokouksissa ympäristöpitäjissä. Näin Eljas Väyrynen tutustui sangen monipuolisesti Kainuun kansaan ja sen rientoihin. Seurauksena olikin, että hän jo nuorena saavutti maaseudun väestön luottamuksen, joten se isänmaallinen kylvötyö, jota hän sittemmin täysipitoisena aktivistina suoritti, oli vaikutukseltaan mitä tehoisinta.

Luonteeltaan Eljas Väyrynen oli vakava ja asioita syvästi harkitseva. Kodin uskonnollisen hengen lisäksi oli myös hänen vanhemman ystävänsä maisteri Malmivaaran vaikutus laadultaan herättävää, joten herännäisyyssuunnan vakavuus löi hänen olemukseensa jo varhain selvän leimansa. Anna-sisarelleen hän lausui kerran:

"On kaksi tilaisuutta, joissa mielelläni tahtoisin aina olla mukana, nim. pohjalaisten Porthan-juhla ja herättäjäkokoukset, sillä niissä saa kuulla sitä, mikä on parhainta ja ylevintä."

Tästä vakavasta pohjasävystä huolimatta Eljas Väyrynen oli ylioppilastoveriensa parissa iloinen ja leikkisä. Kun hän sen ohessa oli vaatimaton, rehellinen, oikeudentuntoinen, aina ystävällinen ja valmis tekemään palveluksia muille niin eipä ihme, että hän saavutti harvinaisessa määrin toveriensa kunnioituksen, että omaiset häntä rajattomasti rakastivat ja että hänestä tuli koko Kainuun kansan lemmikki.

Maailmansodan-aikaisessa itsenäisyysliikkeessä Eljas Väyrynen oli sydämensä koko lämmöllä mukana. Hänestä ei mikään uhri ollut liian suuri isänmaalle annettavaksi.

Niinkuin jo olemme maininneet, otti Eljas Väyrynen loma-aikoina varsin huomattavalla tavalla osaa Kajaanissa suoritettavaan etappityöhön. Elja Rihtniemi neuvotteli silloin aina hänen kanssaan kaikista etappia koskevista asioista, joten johtolankoja tällöin pitelivät molemmat aktivistitoverukset.

Tämän kertomuksen puitteissa olemme jo tutustuneet Eljas Väyrysen aktivistiseen toimintaan ja saamme edelleenkin seurata hänen rohkeita otteitaan.

Eräs koulupoika, joka oli kuullut itsenäisyysliikkeestä, kysyi kerran lapsellisen yltiöpäisesti Eljas Väyryseltä:

"Mikä se sitten on se isänmaa?"

Silloin Väyrynen vastasi hänelle vakavasti:

"Se on sellainen asia, jonka puolesta kannattaa antaa henkensä."

Pian Eljas Väyrynen itse mieskohtaisesti todisti sanojensa pätevyyden. Varkauden taistelussa helmikuun 21. p:nä 1918 hän haavoittui vaikeasti, ja nuoren sankarin elämä sammui sitten saman helmikuun 25. p:nä. Maaliskuun 4. p:nä 1918 kätkettiin Kajaanissa Eljas Väyrysen tomumaja suurin juhlallisuuksin isänmaan poveen. Omaisten, taistelutoverien ja koko Kainuun kansan suru oli todellinen ja syvä.

Korvenkulkijolta.

Satoja oli niitä nuoria, intomielisiä Suomen miehiä, jotka jääkäriliikkeen vuosina Kainuun korpien kautta pyrkivät läntiselle rajalle voidakseen Saksan suomalaisen jääkäripataljoonan riveissä valmistua isänmaata vapauttamaan. Rinnan kulkivat silloin työmies ja hienossa salongissa kasvanut, hemmoteltu nuorukainen, eikä erilaisten olosuhteiden aiheuttamaa erotusta näitten kulkijain kesken huomattu, sillä päämäärä oli sama, ja sama oli myös sen saavuttamiseksi itsekunkin mahdollisesti annettava suurin uhri – oma elämä.

Satoja oli näitä miehiä, mutta vain harvojen nimen on etappimies muistissaan säilyttänyt. Nimiä ei udeltu, jälkien peittämiseksi niitä ei kysytty. Sentähden vain ani harva näistä sisukkaista korvenkulkijoista löytää nimensä kirjamme lehdiltä. Mutta vapaa Suomi heitä kaikkia siunaten muistelee.

Pitkässärannassa toimiva asianajaja, varatuomari Leo Kyander (nyk. jääkärieverstiluutnantti, Kainuun rajavartioston komentaja) oli saksalaismielisyytensä ja harjoittamansa isänmaallisen valistustyön takia sotatilan aiheuttamien, venäläisten laatimien pakollisten määräysten mukaan vangittu lokakuun 13. p:nä 1915 ja tuomittu kolmeksi kuukaudeksi Viipurin lääninvankilaan, minne hänet teljettiinkin. Vankilasta päästyään Kyander aikoi lähteä Lockstedtiin. Mutta santarmit olivat makuun päästyään saaneet päähänsä, että tämä valtiollinen vanki olikin entisen rangaistuksensa lisäksi vielä karkoitettava Siperiaan Irkutskin piiriin. Viipurin silloinen nöyräselkäinen lääninhallitus lähettikin lääninvankilan varajohtajalle, ent. kaartinluutnantti Walter von Gerichille tiedoksiantona Kyanderin karkoitusta koskevan päätöksen. Mutta von Gerich, joka itse oli aktivisti, huomasikin, että päätöksestä kokonaan puuttui toimeenpanokäsky, joten tuomiota ei voitu merkitä vankilan nimiluettelon luovutussarakkeeseen eikä siis vankia tällaisten papereitten perusteella myöskään poliisiviranomaisille luovuttaa. Ikäänkuin kaikki olisi kunnossa, puheli von Gerich Kyanderin siirtämisestä vankilasta etsivään osastoon m.m. kuvernöörille ja lääninhallituksen poliittisten asiain esittelijälle Alexandroffille, mutta kun kerran toimeenpanokäsky puuttui, niin Kyanderille hän sanoi:

"Ala laputtaa ja heti!"

Näin jäi Kyanderilta Irkutskin-matka tekemättä; mutta sekä kuvernööri von Pfaler että Alexandroff saivat virkatehtävien laiminlyömisestä 100:n markan sakon!

Von Gerich oli hankkinut vangillensa kyytimiehenkin, joka klo 5 aamulla oli odottamassa vankilan portilla. Ja niin Kyander lähti Viipurista maanteitse tammikuun 13. p:nä 1916. Ensin hän kulki Lappeenrantaan jatkaen sieltä matkaansa Savitaipaleen ja Ristiinan kautta Hietaseen. Hietasen asemalla Kyanderiin yhtyi Helsingistä varta vasten häntä saattamaan lähetetty ylioppilas ja värväri Arno Thuneberg. (Sittemmin kaartinkapteeni ja varatuomari, nyk. Viipurin kaupunginjohtaja.) Thuneberg oli hyvissä ajoin saapunut Hietaseen saaden siellä lähes vuorokauden odottaa Kyanderia, jota m.m. ankara lumimyrsky oli viivyttänyt. Pitkän ja rasittavan hevosmatkan jälkeen jonkin tunnin levättyään pakolaisemme oli valmis jatkamaan matkaa junassa pohjoista kohti. Jätkiksi naamioituina sijoittuivat Kyander ja Thuneberg erääseen III:n luokan vaunuun, jossa oli etupäässä metsätyömaille matkaavia, joten miehemme hyvin sopeutuivat ympäristöönsä. Kuopion asemalla kävi santarmi tarkastamassa vaunun, mutta hänen tutkiva silmänsä ei huomannut siellä mitään erikoista. Kyander torkkui ja kuorsasi, eivätkä hänen karkulaismieltään huolet näyttäneet lainkaan painavan. Matkan lähimpänä päätepisteenä oli Kajaani, jonne juna saapui iltapäivällä. Helsingissä laaditun suunnitelman mukaan menivät miehemme suoraa päätä pappilaan. Thuneberg tunsi jo entuudestaan ylioppilaat Anna ja Eljas Väyrysen, jotka hän oli tavannut helsinkiläisissä värväyspiireissä. Tämä tuttavuus auttoi tilanteen pikaista selkenemistä, ja miehemme olivat tervetulleet tähän tunnettuun aktivistikotiin. Salissa, jonne koko perhe oli kokoontunut, puheltiin vakaasti ja vapaasti siitä isänmaallisesta heräämisestä, joka ylioppilaspiireistä lähtien oli saanut yhä suuremman laajuuden maaseudun eräkyliä myöten. Rovasti Väyrysen puheista ilmeni, että koko perhe oli perillä siitä, mitä nyt maassa tapahtui, ja että ehdoton vaiteliaisuus kodin piirin ulkopuolella lujitti luottamusta perheen eri jäsenten välillä, rovastista hamaan nuorimpiin, vielä kouluiässä oleviin lapsiin asti. Kajaanin pappilan korkea ja vakava isänmaallinen henki teki syvän vaikutuksen vastatulleisiin vieraisiin, jotka yöpyivät pappilassa. Aamuyöstä Kyander kuitenkin jo lähti Eljas Väyrysen hankkimalla hevoskyydillä Ouluun pyrkiäkseen sieltä eteenpäin.[21] Jätämme pakolaisemme Oulun aktivistien huostaan tavataksemme hänet vielä uudelleen.

Kuten muistamme, oli Elja Rihtniemen ohella myös toimittaja E. E. Nordlund lupautunut ottamaan Saksaan-pyrkiviä vastaan, tarvittaessa antamaan heille matkarahoja ja huolehtimaan opastuksesta. Etapin alkuaikoina useimmat korvenkulkijat lähtivätkin eteenpäin juuri Nordlundin opastamina, sillä Rihtniemi oli usein matkoilla.

Lukuunottamatta erästä baltilaista Linds-nimistä Kajaaniin eksynyttä ja saksalaiseksi sotavangiksi luultua miestä, josta kohta kerromme enemmän, olivat värväämään tullut jääkäri Jussi Väisänen ("Pikku Jussi") ja ylioppilas (nyk. yleisesikunnassa palveleva everstiluutnantti) Ilmari Relander ensimmäiset, jotka matkaa koskevissa asioissa kääntyivät Nordlundin puoleen. Nämä hän neuvoi seuraamaan pari päivää aikaisemmin etappitietä avaamaan lähteneen ylioppilas Hannes Karjalaisen jälkiä. Hevosmies Kalle Seppänen saattoi heidät Mieslahden Heiskalaan, missä miehet iloisina kehuivat olevansa maanmittareita.[22]

Näinä etapin avaamisaikoina soi Nordlundin ovikello tuon tuostakin – eikä vain hänen, vaan myös seminaarinjohtaja Volter Rihtniemen, sillä Elja Rihtniemen luo neuvotut tulivat luonnollisesti seminaarille. Niinpä melkein heti sen jälkeen, kun Relander ja "Pikku Jussi" olivat poistuneet, ilmestyi ketteräjalkainen johtaja Rihtniemi neljän nuoren miehen seuraamana Nordlundin luo. Yksi näistä oli Lahdesta lähtenyt insinööri Jalmari Kara, sittemmin jääkärikirjailija, joka teoksissaan: "Jääkärin muistelmia" ja "Jääkärien jäljillä" on kertonut m.m. tästä matkastaan. Muut kolme olivat Gunnar Holmqvist, Otto Harald Lilja ja Oskar Harald Levrén. Kun miehet olivat ohuissa pukimissa, vei Lauri Pokki heidät illan tullen vaatturi Björklundin liikkeeseen, mistä he ostivat itselleen lämpimät sarkavaatteet sekä sitten eräästä kaupasta sukset y.m. "Kaupungin Hotellista", missä menijät yöpyivät, lupasi Nordlund heidän lähdettyään käydä noutamassa heiltä sinne jääneet tavarat.[23] Ja illalla saattaessaan vieraitansa hän sopi hotellin omistajattaren, neiti Henrikssonin kanssa siitä, ettei miesten nimiä merkittäisi matkustajakirjaan luvaten tarvittaessa selvittää asian. Matkaohjeet saatuaan miehet painuivat kovassa pakkasessa Kainuun sydänmaille.

Näin oli tammikuun lopulla 1916 Kajaanin kautta lähtenyt kolme eri ryhmää Saksaan-pyrkijöitä, ja matkan varrella oli heihin vielä liittynyt muutamia yksityisiä menijöitä, jotka sitten kaikki eräässä kievarissa ennen Rovanientä osuivat yhtymään etappireitin avaajaan, ennenmainitsemaamme ylioppilas Hannes Karjalaiseen ja hänen matkatovereihinsa. Rajan yli pyrkijöitä oli alun toistakymmentä miestä.[24]

Näin monen jääkäritarjokkaan yhtyminen herätti tietysti voimakkaan tunnelman. Aamun sarastaessa lähti hevoskaravaani solumaan Rovaniemen ohi pohjoista kohti Raanujärven ja Lohijärven kautta Pellon tienoille, missä miehemme sitten kulkivat Tornionjoen yli.

Nämä olivat nähtävästi ne kaksitoista nuorta miestä, joita tornionjokelainen maanviljelijä Toivo Pieskä[25] Lohijärveltä palatessaan meni varta vasten katsomaan kuultuaan heidän yöpyneen erääseen taloon. Tämän uljaan joukon pelkkä näkeminen teki Pieskään niin syvän vaikutuksen, että hänestäkin tuli intomielinen aktivisti.

Helmikuun alkupuolella 1916 ilmestyi Nordlundin luo eräänä iltana junantulon jälkeen taas muuan nuori herrasmies kertoen olevansa matkalla Lockstedtiin. Hän oli Teknillisen korkeakoulun ylioppilas Johan Oskari Väänänen, jonka viipurilaisen osakunnan kuraattori Väinö Puhakka vainaja oli värvännyt ja neuvonut menemään yksin Kajaanin kautta, muut etapit kun olivat tukossa. Helsingissä oli muuten sanottu, ettei Kajaanin etappi muka ollut vielä järjestynyt, joten kukin sai matkustaa omalla vastuullaan. Väänänen oli ensin mennyt tapaamaan Elja Rihtnientä, mutta kun tämä ei ollut kotona, niin tohtori Rihtniemi ohjasi hänet Nordlundin luo. Siellä oli silloin jo eräs toinenkin nuori mies, helsinkiläinen ylioppilas Jarl Torsten Odén.[26] Varsinkin viimeksimainittu oli niin hieno ja hento nuorukainen, että Nordlundia ihan säälitti lähettää miehiämme tuntemattomia korpiteitä taivaltamaan. Kartan mukaan hän kuitenkin neuvoi matkareitin antaen samalla muitakin ohjeita sekä huomauttaen, että kaikki "herruus" ja tarpeettomat tavarat oli jätettävä Kajaaniin, koska matka oli pitkä ja sangen vaivalloinen.

Seuraavana päivänä Väänänen ja Odén ajoivat ensin hevosella Suomussalmelle sekä sitten Eino Snellmanin ja Oskari Juntusen omistamilla poroilla – näiden seuratessa mukana – vähän tuolle puolen Suomussalmen kirkonkylän. Sen jälkeen miehemme jatkoivat matkaa suksilla, mutta eksyttyään Taivalkosken takana palasivat samaan taloon, mistä olivat lähteneet. Siitä he saivat oppaan, joka vei heidät aivan rajan lähelle, ja sitten muuan vanhanpuoleinen mies hyvin kohtuullisesta palkkiosta saattoi heidät rajan yli.

Näitä kahta seurasi heti perässä Saksaan-pyrkijä, joka eräänä iltana junantulon jälkeen soitti "Kajaanin Lehden" toimitukseen. Saatuaan kuulla, että toimittaja Nordlund oli jo lähtenyt kotiinsa, soitti hän sinne tervehtien vanhan tutun tapaan ja pyytäen Nordlundia tulemaan "Uuteen Hotelliin" häntä tapaamaan. Nordlund arvasi tämän tuntemattoman asian. Tultuaan soittajan puhelimessa mainitsemaan huonenumeroon hän tapasi herrasmiehen, joka pyytäen anteeksi tuttavaksi tekeytymistään kertoi Viipurissa "Karjalan" toimituksessa ollessaan kuulleensa, että hänen asunnossaan oli pidetty kotitarkastus; silloin häntä oli neuvottu lähtemään Kajaanin kautta Saksaan sekä kehoitettu kääntymään kajaanilaisen sanomalehtimiehen E. E. Nordlundin puoleen. Tarpeelliset matkarahat saatuaan tämäkin "vanha tuttava" hävisi talviseen korpeen.

Helmikuun viimeisenä päivänä 1916 lähti myös ensimmäisen Kajaanista suunnitellun etappitien viitoittaja Hannes Karjalainen matkaan Lockstedtin leiri päämääränään. Hän nousi suksillensa klo 5 aamulla alkaen painella Oulua kohti. Tämän matkasuunnan hän valitsi vast'ikään Ruotsista Muurolan reittiä palanneen jääkäri Jussi Väisäsen kehoituksesta. Väisänen oli jo edellisenä päivänä lähtenyt Kajaanista mukanaan kaksi toimittaja Hannes Seppäsen värväämää, Lockstedtiin pyrkivää kajaanilaista nuorta miestä, nim. sähkötyömies Robert Rysell (sittemmin jääkärivääpeli) ja Urho Pikkarainen (sittemmin jääkärikapteeni). Miehemme yhtyivät Oulussa. Karjalainen ja Väisänen nousivat junaan Oulun asemalla, mutta Rysell ja Pikkarainen hiihtivät Kellon asemalle jatkaen sitten hekin sieltä lähtien matkaa rautateitse. Varovaisuussyistä he olivat koko junamatkan olevinaan aivan ventovieraita toisilleen. Muurolan asemalta he lähtivät hiihtäen hiljaista, autiota korpea kohti tavaten sitten Kajaanin kautta kulkeneen jääkäri Toivo Kuisman, joka myös oli komennettu värväämään ja oli tällöin paluumatkalla Saksaan. Miehet kulkivat Lohijärven kautta viipyen pari päivää Karl Holsterin omistamassa Karkeisen talossa, missä Jussi Väisänen edellisellä retkellään oli "asian" selittänyt. Sieltä he kulkivat Ratasjärven-ojan vartta Juoksenkiin[27] mennen Kattilakosken niskasta yli.

Tähän tapaan Kajaanin etappi työskenteli.

Mitä muuten Nordlundiin tulee, mainittakoon tässä yhteydessä, että hän keväämmällä 1916 jäi etappityöstä syrjään. Osaksi johtui tämä siitä, että lehden toimittaminen sitoi häntä koko lailla, osaksi katsoivat nuoremmat aktivistit etapin pääasiallisen huoltamisen omaksi velvollisuudekseen tahtoen niin paljon kuin mahdollista säästää vanhemman polven miehiä. Nordlund pysyi sittenkin koko ajan päivän tapahtumain tasalla seuraten kiinnostuneena etappimiesten toimintaa. Sitäpaitsi hän oli aina valmis neuvoillansa tukemaan etappityötä. Elja Rihtniemi kääntyikin edelleen usein hänen puoleensa tietäen aina saavansa häneltä hyviä ja harkittuja ohjeita. Lopulta Nordlundkin joutui, kuten myöhemmin kerromme, santarmien huomion kohteeksi.

Ylläolevasta on jo selvinnyt, että Saksaan-menijät saamiensa ohjeiden mukaan kulkivat enimmäkseen omin neuvoin, sitten kun Kajaanista toimitettu varma kyytimies oli saattanut heidät jonkin matkaa eteenpäin, tavallisesti Mieslahdelle, mistä he useimmiten kievarikyydillä jatkoivat matkaansa.

Mutta myöhemmin, kun rohkea ja erittäin toimintatarmojen Alppa Tolonen antautui etappityöhön, saattoivat Saksaan-pyrkijät saada pitemmänkin kyydin. Tolonen ja hänen luotettava hevosmiehensä Aku Niskanen kuljettivat miehiään näet ainakin Ristijärvelle, toisinaan Hyrynsalmen kirkonkylän kievariin Hirvelään asti. Jos pysähdys tapahtui Ristijärvellä, soitti Tolonen Hirvelään, mistä "Hallan Väinö", joka usein oleskeli siellä, ajoi kajaanilaisia kyyditsijöitä vastaan, joten kyydinvaihto useinkin tapahtui taipalella. Tolonen kuljetti sekä jääkäreiksi pyrkiviä että keskusvaltojen sotapakolaisia. Hän suoritti tehtävänsä erittäin varmasti, eikä hänen kuljettamilleen koskaan tapahtunut mitään seikkailuja tai ikävyyksiä. Tämä kai johtui osaksi siitäkin, että Tolonen oli aikaisemmin paljon liikkunut Kajaanin kihlakunnassa metsänosto- ja metsänluku-asioissa kuljettaen jo tällöinkin monia miehiä mukanaan; näin eivät sivulliset osanneet epäillä hänen kyytimatkojansa nytkään. Tarvittaessa Tolonen sitäpaitsi sulavasti veti esiin kuvernöörin antaman rajaseutupassin.

Eräs ajankuva.

Ylioppilas Eino Polón oli toinen järjestyksessä Kajaanin kautta Lockstedtiin pyrkivistä, vaikka emme ole häntä aikaisemmin maininneet. Tutustuaksemme lähemmin tähän intomieliseen nuorukaiseen siirrymme hetkiseksi Helsinkiin.

Karjalaisen osakunnan talossa Liisankadun 17:nnessä oli muutamien erittäin toimintatarmoisten ja rohkeiden ylioppilaiden hoitama, kuuluisa Liisankadun- toimisto, jonka miehet värväsivät, lähettivät omia ja muiden värväämiä Saksaan sekä harjoittivat tiedustelua Saksan hyväksi. Näiden joukkoon kuului myös Eino Polón, jota toverien kesken mainittiin nimellä "Iso P".[28]

Kun toimiston johtajat Malmberg (nykyjään Yleisesikunnassa palveleva jääkärieverstiluutnantti) ja Ragnar Heikel (jääkärimajuri, hukkunut lentoretkellä) olivat saattamassa rajan yli erästä toveria – jonka oleskelu Suomessa oli osoittautunut toimistolle ja koko itsenäisyysliikkeelle vaaralliseksi ja joka tällä matkalla kaiken lisäksi Tornion asemalla 23.XII.1915 vangittiin – jäi mainitun toimiston hoito Olli Malan, Juho Aallon (nyk. lääketieteentohtori) ja Eino Polónin huoleksi. Kun santarmit ilmeisesti pitivät toimistoa silmällä, oli se juuri jouluaattona aiottu muuttaa toiseen, turvallisempaan paikkaan, nim. Rauhankadun 11:teen. Heti mainitun vangitsemisen tapahduttua lähetettiin Eino Polónille varoittava sähkösanoma, joka ei kuitenkaan tullut perille. Sitäpaitsi toimitti Eero Kuussaari (Heickell) heti seuraavassa junassa Torniosta lähetin, rohkean aktivistin Ossi Sundellin viemään Helsinkiin tietoa Liisankadun-toimistoa uhkaavasta vaarasta. Helsinkiin saavuttuaan Sundell meni suoraa päätä Eino Polónin asuntoon, Korkeavuorenkadun 30:nteen, ilmestyen keskiyön tienoilla tämän vuoteen ääreen. Hän kertoi tuon onnettoman vangitsemistapauksen ilmoittaen samalla, etteivät Erik Malmberg ja Ragnar Heikel näin ollen enää voineet palata Helsinkiin. Polón hälytti heti toverinsa Olli Malan ja Juho Aallon mennäkseen yhdessä näiden kanssa pelastamaan toimistosta erinäisiä vaarallisia papereita. Olli Malalla oli mukanaan tärkeä karttaluonnos, joka koski Lapvikin laivastoaseman läheisyydessä olevia venäläisten pattereita ja joka juuri piti lähetettämän Saksaan. Miehemme pyrkivät toimistoon, mutta ovi ei auennut. Ja huoneiston omistajalta, tohtorinna Gummerukselta he kuulivat, että santarmit olivat sinetöineet huoneet asettaen käytävään vartijat, jotka siellä miesten sisäänpyrkiessä oli huomattukin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin nopeasti hajota eri kaduille. Sitä ennen Polón otti Olli Malalta mainitun karttaluonnoksen aikoen viedä sen tohtori Sivénin kätköön Kammioon. Mutta siellä häntä ei päästetty portista sisälle, ja eräs poliisikin osui olemaan siinä lähellä kurkkimassa. Otettuaan taas ajurin Polón ajoi Eerikinkadulle johonkin määrättyyn numeroon. Ajurin poistuttua öinen kulkijamme kiiruhti Lapinlahdenkadun 5:teen, jonka ulko-ovi onneksi oli auki. Talossa asui ent. protokollasihteeri Ivar Groundstroem, (nykyjään esittelijäneuvos) jonka hän tiesi kuuluneen kagaleihin. Groundstroem tunsi myös jonkin verran Polónia, sillä tämä oli hänen veljensä Kaarlon Saksaan-menneiden poikain Eino ja Kalervo Groundstroemin tuttava. Ivar Groundstroem, joka tähän aikaan toimi kouluhallituksen sihteerinä, otti Polónin pyynnöstä arkailematta vastaan tuon vaarallisen karttaluonnoksen säilyttäen sitä sittemmin virkahuoneessaan kouluhallituksessa.

Mutta myöskin santarmit olivat samana jouluyönä liikkeellä. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun Olli Mala oli liittynyt tovereihinsa, oli muuan santarmiupseeri mukanaan asianomainen seurue tunkeutunut Malmbergien asuntoon ensi sijassa kai tutustuakseen Erik Malmbergin papereihin. Voimme aavistaa Olli Malan tunteet, kun hän kotiin palatessaan tapasi siellä tällaiset jouluvieraat täydessä sähkövalossa hääräilemässä. Häntä ei kuitenkaan heti pidätetty, vaan kutsuttiin seuraavana päivänä santarmihallitukseen – siihen taloon, missä nykyjään toimivat Suomen sotalaitoksen päävirastot. Mala meni – eikä häntä vielä silloinkaan pidätetty, sillä santarmit nähtävästi odottivat Erik Malmbergin palaamista aikoen sitten siepata molemmat veljekset samalla kertaa. Tässä he kuitenkin laskivat väärin. Erik Malmberg ei näet enää palannut, ja Olli Mala painui vähitellen Kainuun sydänmaille.[29]

Juho Aaltoa santarmit ajoivat takaa kuin villipetoa onnistuenkin vihdoin telkeämään hänet vuodeksi Shpalernajaan.

Eino Polón taas katsoi parhaaksi pyrkiä Lockstedtiin. Ennen lähtöään, mikä tapahtui tammikuun 13. p:nä 1916, hän kävi Ivar Groundstroemilta hakemassa yllämainitun karttaluonnoksen toimittaen sen Tornion käsipostissa eteenpäin sekä astuen itse itää kohti lähtevään junaan. Kouvolassa hän muuttihe Savon-junaan saapuen seuraavana päivänä Kajaaniin mukanaan ylioppilas ja pfadfinder Kaarlo Wennerström (nykyjään varatuomari ja Savonlinnan kaupunginviskaali), jonka erikoistehtävänä oli erään tärkeän henkilön Ruotsin-matkan järjestäminen. Miehemme asettuivat "Uuteen Hotelliin", ja Polón kirjoitti sen matkustajakirjaan nimekseen Reino Hämäläinen,[30] jota salanimeä hän matkallaan käytti.

Kun Kainuun pääkaupungissa kaikki tuntui perin turvalliselta – siellähän ei vielä ollut edes santarmiakaan – päätti Polón monien Helsingissä kokemiensa ahdistusten jälkeen hieman hengähtää sekä tehdä seuraa hyvätuulisille kajaanilaisille amatöörinäyttelijöille, jotka aikoivat Mieslahden kansanopiston hyväksi esittää vierailunäytäntönä Iisalmessa Järviluoman "Pohjalaisia". Tämä retki tehtiin tammikuun 15.-16. p:nä 1916.

Mutta juuri samana päivänä, jolloin näyttelijämme lähtivät, oli kaupunkiin tullut Vienan Karjalasta muuan saksaa puhuva, Johannes Alexander Linds- niminen mies.[31]

Nähtävästi hän oli joku itämerenmaakuntalainen metsänhoitaja tahi insinööri, joka oli ollut virassa Muurmannin-radan tienoilla tai jossakin pohjoisissa metsissä ja katsoi mukavimmaksi matkustaa Pietariin junassa Kajaanista käsin. Kaupungilla samoillessaan hän joutui kauppias Ipatoffin kauppaan. Kuinka olikaan, niin siellä liikeapulainen Mikko Korniloff alkoi epäillä vierasta antaen hänet ilmi poliisille. Toimeenpannussa kuulustelussa Linds kertoi olevansa kotoisin Itämerenmaakunnista ja aikovansa matkustaa Pietariin asevelvollisuuttaan suorittamaan. Kun miehen paperit olivat puutteelliset, pidätettiin hänet; samalla hänelle kuitenkin poliisilaitoksen toimesta ostettiin Pietarinpiletti ja toimitettiin hänet juuri lähdössäolevaan junaan.

Kaikesta päättäen Linds oli rehellinen Venäjän kansalainen, joka halusi täyttää kansalaisvelvollisuutensa, mutta joka Vienan erämaista tulleena ei ollut ymmärtänyt varustautua Suomessa vaadittavilla papereilla. Viaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön raportista (Liite N:o 2) selviää myös, ettei hän ollut mikään santarmiurkkija; siinähän näet mainitaan, että Linds "avomielisesti tunnusti" j.n.e.

Siihen vaununosastoon, mihin tämä Venäjän armeijan asevelvollinen oli tuotu, tuli myös tuo Iisalmeen menevä näytelmäseurue sekä heidän helsinkiläinen vieraansa "Reino Hämäläinen". Kaikki he – yhteensä 23 henkeä – olivat sydämeltään aktivisteja. On siis selvää, että kun mukana kaiken päälliseksi oli Lockstedtiin-pyrkijäkin, isänmaallinen mieliala tässä vaununosastossa kohosi kattoon. Se ryöpsähteli esiin m.m. laulun muodossa.

Jo Kajaanista lähdettäessä seurueen huomio oli kiintynyt poliisien käsittelemään Lindsiin, ja myötätunto häntä kohtaan oli herännyt heti. Tavallisten kansanlaulujen loputtua ruvettiin matkan kestäessä kajahuttelemaan koulunpenkillä saksantunneilla opittuja saksalaisia lauluja, sellaisia kuin "Röslein, Röslein, Röslein rot" ja "Deutschland, Deutschland über alles". Kun Linds tällöin alkoi hymähdellä, iski jonkun päähän yht'äkkiä hurmaava valonkipinä: Tuo mies on varmaan Venäjältä karannut saksalainen sotavanki.

"Hämäläinen" ryhtyi Lindsiä tutkimaan. Ja pitkien juttujen jälkeen tämä vihdoin myönsikin olevansa saksalainen – olihan hän saksankielinen ja saksalaissyntyinen, vaikka olikin kotoisin Venäjän Itämerenmaakunnista.

"Selvästi sotapakolainen!" nyökkäsivät seurueen jäsenet toisilleen. Ja niin oltiin yksimieliset siitä, että mies oli välttämättä pelastettava ja toimitettava "Hämäläisen" mukana Saksaan.

Tultiin Iisalmeen, ja näyttelijät poistuivat vaunusta. Mutta Linds ei ollut milläänkään; aikoi vain jäädä paikoilleen ja matkustaa Pietariin. Silloin joku seurueen jäsenistä suuressa saksalaismielisyydessään – junan jo liikkeessäollessa – puoliväkisin työnsi "sotapakolaisen" asemasillalle. Joku toinen vaihtoi lakkia hänen kanssaan – tahtoen näin suojellen tehdä hänet tuntemattomaksi. Sitten hänet matkamyttyineen kaapattiin lähimpään rekeen ja vietiin Iisalmen Työväentaloon, missä "Pohjalaisia" piti esitettämän.

Linds kulki kuin unessa, sillä tietysti hän ei käsittänyt mistään mitään. Eihän hän voinut aavistaa, että Suomessa näin perusteellisesti huolehdittaisiin saksalaisista.

Mutta vielä kummempaa oli tulossa.

Näytännön jälkeen Linds vietiin kauppias H. T. Timoseen, missä "Hämäläinen" pistooli kourassa ryhtyi häntä kuulustelemaan. Sitä ennen hänet riisuttiin ilki alasti ja tutkittiin pintaa myöten. Samoin tarkastettiin paperit ja matkamyttykin. Loppujen lopuksi kaikki miehen vaatteet poltettiin ja hänelle annettiin uusi puku – vieläpä uudet silmälasitkin!

Lindsin täytyi tarkasti tehdä selkoa itsestään, kertoa, oliko hän saksalainen upseeri, missä oli palvellut j.n.e. Ja kun tutkijan pistooli oli koko ajan uhkaavana nenän edessä, niin mikäs siinä auttoi: Linds alkoi "tunnustaa". Hän sanoi syntyneensä Königsbergissä ja olevansa pankkivirkamies sekä arvoltansa luutnantti. Täysin varmistuakseen "Hämäläinen" vielä kyseli häneltä Berlinin huomattavimpia paikkoja – ja kuulusteltava vastaili aivan tyydyttävästi.

Tultiin siis siihen johtopäätökseen, että mies todella oli saksalainen upseeri, joka oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Paitsi uusia vaatteita, annettiin hänelle vielä uusi nimikin, "Jons Foler", (Liite N:o 2) ja tämän jälkeen hän sai olla rauhassa. Hänestä oli tullut ein Kamerad, sotatoveri!

Mutta vaikka Lindsistä varmaankin jo kaikki siihenastiset "meiningit" tuntuivat oudoilta, niin itse asiassa tämä oli ollut vasta näytelmän alkua.

Seuraavana päivänä soitti näytelmäseurueeseen kuulunut toimittaja, ylioppilas Hannes Seppänen asiasta Eljas Väyryselle Kajaaniin. Tällöin sovittiin, että Linds kuljetettaisiin junassa Kivimäen pysäkille, missä Kalle Seppänen olisi häntä hevosella vastassa. Mutta kun juna sitten myöhästyi paljon, sai Linds olla mukana Kajaaniin saakka; matkalla hänen kuitenkin oli istuttava seurueesta erillään.

Tällä välin olivat Eljas ja Anna Väyrynen käyneet toimittaja Nordlundin luona tiedustelemassa, voisiko Linds saada asunnon tämän kodissa siksi, kunnes hänet ennätettäisiin toimittaa matkaan. Nordlund ja hänen rouvansa suostuivat esitykseen arkailematta.

Junan saapuessa Kajaaniin oli Eljas Väyrynen tulijoita vastassa, ja kauppias Janne Koivulehto vei ensin Lindsin kotiinsa. Vasta tammikuun 17. päivän vastaisena yönä, kello 12:n tienoissa, tuo vastaleivottu "saksalainen upseeri" toimitettiin Nordlundiin. Siellä hän oleskeli – suljettuna lukittuun yliskamariin – mainitun 17. päivän iltaan klo 9:ään asti, jolloin Eljas Väyrynen ja Lauri Pokki kuljettivat hänet Väinämöisen-, Tapion-, Seminaarin- ja Tehdaskadun risteykseen, missä Elja Rihtniemikin oli lähtijöitä hyvästelemässä. Sitten riennettiin nykyisen kuumesairaalan seutuville, missä Linds nousi Eino Polónin rekeen Kalle Seppäsen ollessa kyytimiehenä. Matkan ensimmäisenä maalina oli Oulu, jonne aina silloin tällöin joitakuita Saksaan-pyrkijöitä kuljetettiin. Seppänen saattoi miehemme vain Manamansalon Karppilan majataloon, mistä he kievarikyydillä jatkoivat matkaa Säräisniemen kautta Ouluun.[32]

Matkalla täytyi "Jons Folerin", jonka jo edellisestä tiedämme hyväksi näyttelijäksi,[33] kievareihin poikettaessa kielentaitamattomuutensa takia esittää vielä mykän ja hullun osaa.

Tultiin Ouluun.

Koska Polónilla oli asiaa[34] lehtori Veikko Pakariselle, päätti hän seuralaisensa kanssa ensiksi mennä sinne. Kun vieraat tulivat, ei Pakarinen ollut kotona. Polón esittäytyi rouva Pakariselle "Hämäläisenä" ja sanoi toverinsa olevan mykän. Pian tuli kuitenkin lehtori kotiin, jolloin Polón ilmoitti oikean nimensä selittäen samalla toverinsa Tomskista sotavankeudesta karanneeksi saksalaiseksi upseeriksi, jonka kanssa hän koetti mahdollisimman pian päästä Saksaan.

Polón itse oli "Hämäläisenä" ottanut huoneen Piiparisen matkustajakodista, mutta kun hän ei uskaltanut sijoittaa "saksalaista" mihinkään sellaiseen, niin päätettiin, että herrasväki Pakarinen antaisi muukalaisen asua luonaan.

Polónin poistuttua lehtori Pakarinenkin koetti tutkia vierastaan. Kun hän tällöin m.m. huomautti tämän itämerenmaakuntalaisesta diftongien lausumisesta, niin "saksalaisemme" selitti sen nokkelasti siten, että hän oli syntynyt muka Königsbergissä. Sitten Pakarinen tiedusteli vieraansa oppikoulunkäyntiä. "Oberrealschule", tuli vastaukseksi. Kun lehtori tämän johdosta rupesi kyselemään Saksan eri koulumuotoja, vastasi "luutnantti": "Gymnasium, Realgymnasium, Oberrealschule" – kaikki vallan oikein. Ja lisäksi hänellä tuntui olevan täsmälliset tiedot eri koulumuotojen opetusaineistakin.

Pakarisen epäilykset rupesivat todella haihtumaan. Ja niin hän kaivoi paperiensa seasta esille vuoden 1913 Saksan-matkaltaan säilyttämänsä hotelliruokalistan, jossa oli keisari Wilhelm II:n kuva. Hän painoi sen nastalla seinään, ja olutlasi kädessä "saksalaisen" tehdessä kunniaa miehet tyhjensivät "Kaiserin" maljan!

Illallisen jälkeen istuivat herrasväki Pakarinen ja heidän vieraansa lehtorin työhuoneessa. Silloin vieras yht'äkkiä, säikähtäen kirjoitustuolin narahtavaa ääntä, kavahti pystyyn.

Hän selitti, että tuo ääni oli elävästi muistuttanut srapnellin ääntä; hän oli Mitaun luona joutunut venäläisten vangiksi ja siellä hän oli haavoittunutkin.

"Mihin paikkaan?" kysyi Pakarinen.

"Päähän, ja siinä on vielä arpikin!" vastasi vieras.

Ja kun lehtori koetteli miehen päätä, niin todellakin siinä tuntui olevan rosoinen juomu. Kyynelsilmin "Jons Foler" selitti haluavansa ensin käydä äitiänsä tervehtimässä astuaksensa sitten jälleen Saksan armeijaan.

On hyvin luultavaa, että Linds, kaikesta päättäen erittäin lahjakkaana miehenä oli alkanut päästä seikkailunsa luonteesta selvyyteen. Kukaties hän arveli tällä tavoin "luutnantti Jons Folerina" matkatessaan loppujen lopuksi vapautuvansa venäläisestä asevelvollisuudestaan, minkä täyttäminen keskellä maailmanpaloa ei luonnollisestikaan ollut erikoisen houkuttelevaa. Näin selittyisivät hänen aste- asteelta lisääntyneet näyttelijä-eleensäkin.

Oli miten oli, mutta jätämme hänet nyt hetkeksi herrasväki Pakarisen viihtyisään kotiin.

Olemme jo kertoneet, kuinka tuomari Leo Kyander santarmien katalia suunnitelmia välttääkseen oli Kajaanin kautta matkustanut Ouluun, pyrkiäkseen sieltä Lockstedtin leirille. Oulussa Kyander kääntyi tunnetun aktivistin, viskaali Kaarlo Hällforsin puoleen pyytäen tätä toimittamaan hänet rajan yli. Tämän Hällfors lupasikin, mutta kun Kyander oli matkasta ja monenmoisesta jännityksestä hyvin väsynyt, päätettiin, että hän jäisi kolmeksi päiväksi varatuomari Iivari Tervosen hoitoon lepäämään. Sillä välin Hällfors valmisteli Kyanderin lähtöä m.m. hankkien hänelle kauppias Korhosen nimelle kirjoitetun "oikean" rajapassin ja toimittaen hänet sitten lähtemään junassa Kylälahdelle, mistä Hällforsin tunteman etappimiehen Erkki Seppäsen piti viedä hänet rajan yli.

Junan lähdettyä Hällfors aivan sattumalta tapasi Kemin etapin kuuluisat rajaoppaat Allu Jokisalon, Kalle Winterin ja Konsta Aspegrénin, jotka Kemin etapin tuhouduttua olivat tulleet Ouluun viedäkseen sieltä pienen ansion toivossa kukin nahkakuorman Ruotsiin; ja hevosetkin he aikoivat myydä siellä hyvään hintaan. Hällfors pyysi näitä ottamaan Kyanderin mukaansa, mihin he suostuivatkin. Silloin Hällfors soitti heti Haukiputaalle kauppias Herman Juvanille pyytäen tätä käännyttämään kauppias Korhosen (s.o. Kyanderin) takaisin Ouluun. Juvani hoiti asian asemapäällikön välityksellä, ja niin Kyander tuli takaisin. Kun kuitenkaan kuormat eivät olleet vielä lähtövalmiit, lykättiin matka seuraavaan iltaan.

Mutta jo aamulla klo 7 tuli lehtori Pakarinen Tervosen neuvomana Hällforsin luo kertoen, että hänen luokseen oli tullut ylioppilas Eino Polón ja tämän seurassa muuan saksalainen upseeri, jota ehkä oli tutkittava; ja hänen mielestään Hällfors parhaiten soveltuisi siihen toimeen. Pakarista oli näet sittenkin ruvennut epäilyttämään tuo merkillinen "luutnantti".

Heti kun karski ja jäyhä viskaali ilmaantui Lindsin huoneeseen, lankesi tämä Hällforsin eteen polvilleen suudellen hänen kättään. Se selvitti tilanteen, sillä jokainenhan saattoi heti käsittää, ettei mikään saksalainen upseeri voinut tuolla tavoin madella. Suutuksissaan Hällfors määräsi, että uutimet oli vedettävä alas ja että miestä oli vartioitava, jottei hän pääsisi selvyyteen olinpaikastaan. Päätettiin kuitenkin, että Linds oli lähetettävä valvonnan alaisena Kyanderin ja Polónin mukana rajan yli. Kemiläiset rajaoppaat olivat nimittäin luvanneet ottaa matkaansa Polónin ja tämän seuralaisen.

"Saksalaisellekin" hankittiin työpassi "Isoniemen" kuulun koneenkäyttäjän Antti Härmän oma mutta se painettiin varmuuden vuoksi Jokisalon taskuun. Hällfors oli niin kuohuissaan, että käski Jokisaloa pistämään "Jons Foler"-paran ensimmäiseen eteentulevaan railoon. Polón meni kuitenkin miehestä takuuseen, joten tämän henki säästyi, mutta entisen arvonsa hän joka tapauksessa menetti, sillä Jokisalo ja hänen toverinsa "karahteerasivat" häntä vain aliupseeriksi!

Kemiläiset oppaat olivat ostaneet kolme hevosta rekineen, joihin kuhunkin oli pantava 200 kg nahkaa. Tarkoitus oli kulkea Oulusta suoraan jäätä myöten tuo 14 peninkulman pitkä taival Haaparannalle. Matkaa varten ostettiin vielä vesisanko, jäätuura, merikartta, pakkilaatikko, lyhty, puntti kynttilöitä ja kirves. Karttaan vedettiin suuntaviiva, se pantiin yhdessä kompassin ja lyhdyn kanssa laatikon pohjalle, ja lyhtyyn pistettiin kynttilä.

Odotettiin vain pimeän tuloa. Aikomus oli painua Oulusta heti jäälle, mutta kun nousikin ankara lumimyrsky ja vesi rannoilla kohosi toista metriä, täytyi siitä suunnitelmasta luopua ja sen sijaan aluksi valita rannikkomaantie.

Nahat läjättiin rekiin, ja monien kommellusten jälkeen kemiläisten onnistui – lahjomalla venäläisiä sotamiehiäkin avukseen – kuljettaa kuormansa sovittuun yhtymäpaikkaan, kaupungista noin kolmen kilometrin päässä olevaan Koskelan kylään, jonne tuntemamme oululainen aktivisti Esko Riekki oli sivuuttamalla pari venäläisten rajavartiopatrullia saattanut Kyanderin, Polónin ja Lindsin. Kukin rajaoppaista otti kuljettaakseen yhden miehen, – ja Jokisalon osalle tuli "saksalainen".

Kun oli pimeässä ajettu noin kolme peninkulmaa, saavuttiin Haukiputaalle. Karttaakseen siellä olevaa venäläistä vartiostoa päättivät oppaat kulkea vanhaa talvitietä joen poikki, mutta jäällä oli tavattoman paljon vettä. Etumainen rekikunta lähti kuitenkin yrittämään, mutta kohvajää petti, ja hevonen rekineen joutui rantaveteen. Jälkimmäisten rekien miehet nousivat tällöin heikolle kohvajäälle auttaakseen vedenvaraan joutuneita; hevosen ja kuorman he saivatkin pian maihin, mutta miesten täytyi kahlata kainaloita myöten vedessä.

Tästä selvittyään matkamiehemme ajoivat erääseen taloon, missä he vähän kuivailivat vaatteitaan tulen ääressä ja nauttivat lämpimikseen pullollisen viskyä, mitä herroilla sattui olemaan mukana. Sitten he koettivat onneaan eräästä toisesta paikasta ja pääsivätkin tällöin joen yli jatkaen sen jälkeen matkaa Iihin. Siellä heidän täytyi jäädä Kemilän taloon, kun päiväsaikaan oli vaarallista liikkua. Talon saunassa kuivailtiin Kiiminginjoessa kastuneet vaatteet ja pimeän tultua lähdettiin taas ajamaan. Näin saavuttiin Olhavanjoelle, minkä yli johtavaa siltaa venäläisten tiedettiin vartioivan. Kun kulku muualta osoittautui mahdottomaksi, täytyi kylmäverisesti yrittää sillan yli. Sotamiehet tulivatkin esiin, mutta lakkeja heiluttaen ja "strastuita" huutaen matkue pääsi ilman muuta heidän ohitseen; vauhtia vain lisättiin jonkin verran.

Kuivaniemen kautta selviydyttiin vihdoin viimein kovalle selkäjäälle, mutta siellä nousi kohta sen jälkeen hirvittävä lumimyrsky, niin että hyvin uupuneina tultiin Härkösten saariryhmään, missä levättiin. Vielä toisenkin kerran tämä sama myrsky yllätti matkueen; silloin täytyi hevoset riisua valjaista ja nostaa reet syrjälleen suojaksi tuulta vastaan. Kun ilma asettui, huomattiin oltavan Kemin kaupungin kohdalla. Jottei kirkontornista tähyilevä sotamies huomaisi mitään, pysyttiin jäällä paikoillaan pimeäntuloon saakka. Sitten lähdettiin jälleen ajamaan ja tultiin Suomen-puolen Isonhuiturin rantaan, missä kalastajapirtin akkunasta tuli loisti matkamiehiä vastaan. Tällöin oltiin niin peräti uupuneita, että päätettiin mennä pirttiin lepäämään – tuli mitä tuli.

Onneksi siellä olikin vain neljä reipasta kaakamolaista kalastajaa, jotka heti keittivät matkamiehille kahvit. Ruotsin rajalla olevaan Katajansaareen oli siitä enää vain viisi kilometriä, ja se voitiin jo kulkea kaikessa rauhassa. Uupuneihin jäseniin ja jännittyneihin hermoihin virtasi omituinen levon- ja turvallisuudentunne, kun vihdoin saavutettiin matkanpää, Haaparanta.

Haaparannalta jatkui suomalaisten aktivistien ja Lindsin matka Tukholmaan. Kyander ja Polón matkustivat edelleen Lockstedtiin, mutta Linds joutui loppujen lopuksi Sturegatanin 52:ssa työskentelevään saksalaiseen tiedustelutoimistoon, missä hänestä tehtiin saksalainen vakoilija! Hänen piti lähteä Itämerenmaakuntiin ottamaan selkoa Venäjän pohjoisrintamalla olevien sotavoimien vahvuudesta. Näin hän saapui Helsinkiin ja ilmoittautui siellä santarmeille kertoaksensa merkilliset vaiheensa ja peseytyäksensä puhtaaksi kaikesta saksalaisesta "saastasta". Ehkäpä hän myöskin näin tahtoi todistaa niiden seikkojen pätevyyden, jotka olivat estäneet häntä määräaikana joukko-osastoonsa ilmoittautumasta. Kuten useasti mainitusta santarmiraportista (Liite N:o 2) selviää, ei Linds kuulustelussa muistanut muita nimiä kuin Polónin; ja tämähän oli jo kaikessa turvassa Lockstedtissa. Sen verran hän sentään kertoi seikkailunsa yksityiskohtia, että hän oli Kajaanissa ollut yötä "erään pastorin asunnossa". Tiedusteltuaan lähemmin tätä seikkaa Helsingin santarmit aivan oikein tekivät toimittaja Nordlundista pastorin.[35] Mutta kun komisario Komulainen rehtinä miehenä huomautti, ettei Kajaanissa ollut sennimistä pastoria, tyytyivät nämä tällä kertaa siihen. Ja kun Lindsin tiedoitukset eivät näin johtaneet mihinkään tuloksiin, hylkäsivät santarmitkin tämän miespoloisen antaen hänen mennä menojaan.

Lopulta Linds painui kotipuoleensa Itämerenmaakuntiin, mutta ei suinkaan vakoillaksensa Venäjän pohjoisrintamaa, vaan saadaksensa edes Riian santarmit uskomaan kokemiinsa ihmeellisiin vaiheisiin. Tässä hän onnistuikin. Lindsin "matkakertomus" saatettiin Maskevitsin tietoon, kuten Shpalernajan-vankien kuulusteluissa sittemmin ilmeni, ja suomenmaalainen santarmisto sai hyvin ansaitsemansa nuhteet!

Tämä Lindsin-juttu oli silloin ja on varsinkin nyt perästäpäin varsin lystikäs, mutta aikanaan se kuitenkin piti mieliä Kajaanissa ja Iisalmella ynnä koko linjalla aikamoisessa jännityksessä. Sillä kun Linds oli palannut ja santarmeille paljastanut kaiken – kuten pian juuri Kajaanissa suoritetut santarmitutkimukset osoittivat – pidettiin häntä hyvin ymmärrettävästi venäläisenä urkkijana ja santarmien salaisena kätyrinä. Tämän tähden hyvät kajaanilaiset ja etenkin nuo Iisalmessa vierailleet "Pohjalaiset" joutuivat sekavien tunteiden valtaan. Kenties juuri Lindsin kertomusten perusteella santarmit yhä enemmän alkoivat kiinnittää huomiotaan m.m. toimittaja Nordlundiin, ja vuoden perästä he lopulta kaappasivatkin "pastorinsa".

Kai ja Greta Donnerin pako.

Oli ilmeistä, että sellainen keskeinen aktivisti kuin tohtori Kai Donner joutuisi ennemmin tai myöhemmin santarmien kirjoihin. Donner huomasikin jo syyskuusta 1915 lähtien olevansa santarmien valvonnan alaisena. Tähän vaikuttivat tietysti monet syyt, mutta kenties osaltaan myös hänen yhteytensä tohtori V. O. Sivénin kanssa. Donner säilyi kuitenkin toistaiseksi ja ilmeisestikin sen johdosta, että santarmit joksikin aikaa erehtyivät luulemaan lakitiedettenkandidaatti S. J. Penttiä, joka asui Donnerin äidin, senaattorinrouva M. Donnerin luona, Donneriksi, joka todellisuudessa tähän aikaan loppupuolella vuotta 1915 – asui enimmäkseen muualla.[36]

Jo tammikuussa 1916 Donner huomasi asemansa sellaiseksi, että hänen oli toiminnan menestyksellistä jatkuvaisuutta silmälläpitäen parasta piileskellä siellä ja täällä. Ja lopulta asiat kehittyivät siihen, että työn jatkaminen kävi Suomessa mahdottomaksi.

Toukokuun 3. p:nä 1916 tuli Donnerien sukutilalle Ahdenkallion kartanoon, jossa Kai Donner silloin oleskeli, santarmieverstiluutnantti Bashinskin johtama santarmikomennuskunta; alussa siinä oli 8 miestä, mutta myöhemmin saapui santarmeja lisää. Kun santarmit klo 11:n tienoissa aamupäivällä ilmestyivät eteiseen, ei Kai Donner katsonut itsellään olevan muuta neuvoa kuin hypätä akkunasta ulos ja vetäytyä talon vieressä olevaan tiheään pensaikkoon. Sieltä hän jonkin aikaa seuraili Ahdenkallion tapahtumia.

Santarmit tekivät tarkkaa työtä viipyen talossa noin klo 10:een illalla. Kotitarkastus toimitettiin myös Ahdenkallion päärakennuksessa, missä senaattorinrouva M. Donner asui. Tohtorinrouva Greta Donner oli verraten levollinen, sillä santarmien vierailua oli voitu odottaa Kai Donnerin huhtikuun puolivälissä 1915 tapahtuneen Saksasta palaamisen jälkeen milloin hyvänsä.

Kun santarmit näyttivät viipyvän talossa kauan, päätti Donner poistua seudulta. Santarmeille oli muuten eri tahoilta ilmoitettu hänen lähteneen Helsinkiin.

Kuljettuaan metsiä myöten Erkkylään päin Donner huomasi erään rattailla vastaansa ajavan miehen, joka näytti jotakin hakevan. Mies olikin lähtenyt häntä etsimään kuultuaan santarmien vierailusta. Donner ajoi jonkin matkaa metsätietä eteenpäin, mutta painui sitten taas jalan Erkkylän lähellä olevaan metsään miehen mennessä viemään sanaa kartanoon. Sieltä tuli agronomi J. Fabritius pakenijaa tapaamaan.

Sitten Donner kulki autolla Harvialaan asuen siellä erään metsänvartijan luona kymmenisen päivää ahvenanmaalaisena Karlson-nimisenä metsänhoitoharjoittelijana häivyttääkseen näin santarmit jäljiltään ja odotellen Suomen läpi suoritettavan matkan valmistelua. Oli näet luonnollista, ettei Donner voinut matkustaa rautateitse Pohjoissuomeen, mistä rajan yli oli pyrittävä.[37]

Harvialaan hänelle toimitettiin johtaja Valfrid Alfthanin nimelle kirjoitettu autopassi, joka oikeutti hänet ajamaan kaikkialla koko maassa. Passia ei Donnerin kuitenkaan tarvinnut käyttää. Harvialasta hän sai metsänhoitaja Lasse Runebergin auton, jolla hän ajoi Päijänteen länsipuolta lähelle Jyväskylää. Auton käyttö olikin hyvin suunniteltu, sillä perästäpäin saatiin kuulla, että santarmit olivat tarkoin pitäneet silmällä Päijänteellä kulkevia laivoja. Donner ajoi edelleen Pihtiputaalle viipyen sitten siellä leskirovastinna Gummeruksen luona kolmisen päivää. Sieltä matka jatkui metsänhoitaja Minnin ohjaamassa autossa vanhaa Iisalmen-Kajaanin maantietä Mainuan kievariin, joka on ensimmäinen sellainen Kajaanista Iisalmelle päin.

Kajaanin aktivistit, jotka olivat Helsinkiin tiedoittaneet kaikki varteenotettavat seikat, olivat ryhtyneet tavallisuudesta poikkeaviin varovaisuustoimenpiteisiin järjestäen asiat etukäteen. Kun Helsingistä oli ilmoitettu Donnerin saapumisen rajapäivät, niin näiden päivien välisinä öinä Elja Rihtniemi, seminaarilainen Laakkonen, Arvo ja Eino Arvela, Lauri Pokki, Armas Ahonen, Aarne Salonen ja Eljas Väyrynen – kaksi aina kerrallaan – vartioivat Iisalmelle johtavan maantien varrella odottaen matkamiestä, jonka piti saapua yöllä.

Elja Rihtniemi oli nain eräänä aamuna palannut vartiosta ja väsyneenä paneutunut levolle, kun puhelin soi klo 10:n tienoissa ja hänelle ilmoitettiin odotetun vieraan saapuneen. Metsänhoitaja Minni oli näet autollansa tullut Kajaaniin tuoden tämän tiedon. Rihtniemi ja hänen veljensä Eero lähtivät heti polkupyörillä Mainualle päin. Heihin yhtyi vielä Arvo Arvela, jolle Rihtniemi oli ilmoittanut asian. Polkupyörä, jolla Eero ajoi, oli tarkoitettu Donnerin käytettäväksi; se kätkettiin tien varteen noin viiden kilometrin päähän Kajaanista. Sitten mentiin majataloon, missä Donner odotteli. Heti noustiin tällä välin Kajaanista saapuneeseen Minnin autoon, mihin toiset kaksi polkupyörääkin sijoitettiin, ja lähdettiin Kajaaniin päin. Eeron polkupyörän kohdalla pysähdyttiin. Minni käänsi autonsa Pihtiputaalle päin, mutta Donner saattajineen alkoi polkupyörällä painella Kajaania kohti. Purolan esikaupungin lähettyvillä poikettiin metsään ja mentiin Kajaaninjoen varrella sijaitsevaan tohtori Aleksis Arvelinin huvilaan, minne Donnerille oli varattu lepo- ja turvapaikka.

Huvilaan kokoontui illalla joukko kajaanilaisia aktivisteja vierastansa tervehtimään. Muun muassa toimeenpantiin pilkkaan-ammunta pistoolein ja loppujen lopuksi otettiin huvilan saunassa hyvät löylyt. Seuraan saapui myös Väinö Heikkinen eli "Hallan Väinö", jonka kajaanilaiset olivat kutsuneet Donnerin oppaaksi.

Seuraavana päivänä matkaajat lähtivät Parkinniemen laivalaiturista "Salo"- laivassa heille varatussa hytissä Kiehimään. Siellä Donner ja "Hallan Väinö" eli "Sund", mitä salanimeä tämä äitinsä sukunimen mukaan matkalla käytti, nousivat polkupyörille. Oli kesäkuun alku ja teillä vielä lunta, joten matkanteko oli hankalaa.

Oltuaan yötä Niemen kievarissa, jääkäriliikkeelle varsin suosiollisen Kasper Ylilehdon talossa, he saapuivat keskipäivällä Puolangan kirkonkylään. Siellä he Mularin kievarissa tapasivat värväämään komennetut jääkärit Ståhlbergin, Ahlrothin ja Olkkosen. Donner ja "Sund" jatkoivat matkaa eteenpäin Jaakko Mularin torppaan jättäen sinne polkupyöränsä. Mulari saattoi heidät venheellä pitkin Suolijärveä ja siitä alkavaa jokiväylää Jongulle päin. Kuljettuaan Jongunjärven yli he ajoivat yöllä Pudasjärven kirkonkylän läpi ja saapuivat Ranualle. Siellä he kävivät tervehtimässä metsänhoitajia A. A. Huovista ja A. Salkoa yöpyen kuitenkin majatalossa. Ranualta jatkui matka Nuuppaalle ja sieltä kairan poikki noudattaen reittiä Alaportimo–Yläportimo–Narkaus–Perunka-järvi–Konttijärvi–Muurola.

Muurolan etapin johtaja Jussi Salmela otti vieraansa ystävällisesti vastaan kehoittaen Donneria levähtämään. Siihen tämä ei kuitenkaan suostunut. Koska matka Muurolasta Tornionjoelle oli paljon pitempi ja vaikeakulkuisempi kuin Tervolasta, neuvoi Salmela miehiä matkustamaan Tervolaan järjestäen heille joen eteläpuolitse pitkän kyydin.

Tervolassa Donner viipyi jonkin hetken Liimatan kievarissa syöden siellä. Sitten hän meni Väinö Saviaron luo, joka suostui rupeamaan oppaaksi. Miehet painuivat Kaisajoki-varteen kulkien alkumatkan venheellä. Kuusikon talossa vähän levättyään he jatkoivat matkaa metsänrajaa pitkin Palovaaraa kohti, missä taas lepäsivät yösydämen Kaisajärven kämpässä. Sieltä he samosivat metsiä myöten Tornionjoki-laakson Korpikylään. Matka oli tavallista hankalampi, ja Korpikylässä miesten täytyi kauan aikaa istua metsässä odottamassa soveliasta hetkeä, sillä venäläisten vartiopatrulli laahusti parhaillaan maantiellä, ja maasto oli aukeata. Vihdoin he kuitenkin pääsivät maantien yli Heikan taloon. Mutta vaikka Ruotsin-puolen Vuolikaiseen annettiin tavallinen lautamerkki, ei sieltä kuitenkaan tällä kertaa tullut mitään vastaanottajaa. Heikan talon poika hankki silloin katkaistun venheen, n.s. "pääkön", minkä Donner kalliista hinnasta osti. Hyvästellessään saattajiaan Donner lahjoitti mauserinsa Saviarolle.[38]

Donner souti "pääkön" virtaisen joen poikki.

Näin saapui monia vaiheita kokenut matkamiehemme kesäkuun 8. p:nä 1916 Vuolikaisen taloon. Sieltä hän sai oppaan. Tie kulki peltojen poikki. Kun tultiin eräälle purolle, niin kahlaamaan haluton opas ehdotti, että opastettava, joka ulkoasultaan olikin täydellinen losojätkä, kantaisi hänet selässään sen yli. Tämän Donner tekikin.

Korpikylän (Skogskärrin) asemalta matka jatkui sitten junassa Haaparannalle, mistä Donner seuraavana päivänä lähti Tukholmaan. Siellä alkoi enemmän kuin puolitoista vuotta kestävä ankara ja tuloksekas isänmaan itsenäistymisen hyväksi suoritettava työ.

Etsivät ja santarmit olivat eräällä Ahdenkallioon tekemällään käynnillä tiedustelleet myös rouva Greta Donneria. Tämä oleskeli silloin vanhempainsa luona Kauniaisissa. Asiasta tiedon saatuaan hänkin päätti poistua maasta.

Myös rouva Donnerin pako järjestettiin Kajaanista käsin, ja Elja Rihtniemi otti sen erikoiseksi huolekseen. Hänelle oli kortilla ilmoitettava, milloinka "Kaisu" saapuisi. Rouva Donner itse ei ollut tietoinen kaikista matkansa järjestelyn yksityiskohdista.

Silloin, kun mainittu kortti saapui, oli Elja Rihtniemi Pohjois-Pohjalaisen osakunnan kesäjuhlilla Muhoksella, mistä hän pistäytyi Oulussakin sopimassa Kaarlo Hällforsin kanssa rouva Donnerin matkan järjestämisestä. Elja Rihtniemi oli kuitenkin selittänyt asiat isälleen, tohtori Volter Rihtniemelle.

Kortti saapui, ja tohtori Rihtniemi meni määräpäivänä, heinäkuun 5. p:nä 1916, "Kaisua" vastaanottamaan. Junan tultua hän huomasi asematalon edustalla kaksi naishenkilöä, jotka epätietoisina silmäilivät ympärilleen nähtävästi harkiten, minne päin heidän olisi lähdettävä. Silloin Rihtniemi lähestyi heitä kysyen, oliko toinen heistä "Kaisu". Tähän naiset vastasivat kieltävästi. Päätellen heidät kuitenkin odotetuiksi Rihtniemi esittäytyi tiedustellen, oliko heillä tarkoitus saapua seminaarille. Tämän naiset myönsivät, ja niin asia selvisi. Tulijat olivat rouva Greta Donner ja hänen seuralaisensa, lääketieteenkandidaatti Dora von Wendt.

Aluksi mentiin seminaarille, mutta kun tohtori Rihtniemen mielestä vieraiden oli turvallisempaa asua sellaisessa perheessä, jossa oli enemmän naisia, niin heidät päätettiin sijoittaa pappilaan. Martta ja Eljas Väyrynen hakivat heidät seminaarilta.

Kun rouva Donnerin oli ollut pakko lähteä kotoaan kiireisesti, täytyi hänen Kajaanissa täydentää m.m. vaatteitaan. Hänet puettiin maalaisnaiseksi. Näissä asioissa liikuttiin kaupungilla, käytiinpä välillä seminaarillakin ja yhdessä tohtori Rihtniemen kanssa myös soutelemassa Kajaaninjoella.

Parin päivän kuluttua Elja Rihtniemi palasi Kajaaniin. Vieraille hankittiin passit: Rouva Donner sai Martta Väyrysen nimelle kirjoitetun passin, ja neiti von Wendt kulki neiti Lyyli Sandellin nimen turvin. Näin Elja Rihtniemi heinäkuun 7. p:nä lähti vieraittensa kera "Salo" laivassa Vaalaan.

Matka sujui hyvin. Oulujoen kosket laskettiin niinikään onnellisesti ja saavuttiin Muhokselle, missä yövyttiin. Seuraavana aamuna Rihtniemi ja helsinkiläiset "turistit" matkustivat Ouluun asettuen siellä asumaan viskaali Hällforsin luo. Sitä seuraavana päivänä tohtori Rihtniemi ja perheen muut jäsenet saapuivat Ouluun.

Sekä Rihtniemet että Kaarlo Hällfors olivat erittäin huolellisesti valmistelleet rouva Donnerin matkaa. Oulussa mahdollisesti ilmenevän esteen varalta tohtori Rihtniemi oli suunnitellut, että hänen perheensä seuraisi rouva Donneria vaikka Tervolaan saakka. Tätä suunnitelmaa ei sitten kuitenkaan tarvinnut toteuttaa. Kaarlo Hällfors taas oli lähettänyt uskollisen aktivistitoverinsa, ylioppilas Arvi Illikaisen Kemijoki-varteen ottamaan selkoa, missä kunnossa reitit silloin olivat. Tämä oli käynyt Muurolassa[39] saakka todeten, että Muurolan reittiä ei voitu ainakaan toistaiseksi käyttää, sillä sen johtaja Jussi Salmela valmisteli juuri pakoa. Tervolan reitti oli siis ainoa, jota saatettiin ajatella; ja Hällfors oli päättänyt, että jos ei paikallisia oppaita saataisi, hän itse saattaisi rouva Donnerin kairan yli Korpikylään.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina heinäkuun 9. p:nä seurue hajaantui. Neiti von Wendt palasi rautateitse Helsinkiin, Hällfors ja rouva Donner lähtivät Tervolaan, ja samassa junassa kulki Elja Rihtniemi omaistensa kanssa Haukiputaalle. Oltiinpa vielä niin varovaisia, että rouva Donner neiti Aili Nisulan saattamana käveli Tuiran pysäkille nousten vasta sieltä junaan.

Tervolaan saavuttaessa ei asemalla ollut ketään paikallista "liikkeen" miestä vastaanottamassa, joten Hällfors – jonka tarkoituksena siinä tapauksessa, että paikallisia vastaanottajia olisi ollut saapuvilla, oli ollut huomionherättämisen välttämiseksi jatkaa matkaa edelleen – jäi saatettavansa kanssa Tervolaan. Asemalta käveltiin Tervolan lossille, missä Väinö Saviaro neuvoi tulijat Liimattaan.

Siellä oli kotona vain emäntä Fredrika Liimatta, joka tuntematta matkalaisia epäsi heiltä asunnon. Ennen pitkää siinä keskusteltaessa kuitenkin selvisi, että oltiin saman "yhtiön" osakkaita. Ja silloin emäntä otti rouva Donnerin vastaan niinkuin oman tyttären.

Seuraavan päivän iltana jatkui matka edelleen. Oppaiksi tarjoutui kaksi lujaa miestä, Tervolan etapin johtaja, ylioppilas Hannu Hildén (nyk. jääkärikapteeni tykistössä) ja metsänhoitaja Alfred Kaikula. Kaunista Kaisajokea pitkin kuljettiin venheellä kappaleen matkaa Kuusikon ohitse keskiyön auringon kajastuksessa. Kaisajoen talossa levättiin.

Lopputaipalen, Kaisajoen talosta Tornionjoelle, toimi oppaana Kaikula. Matka sujui kaikin puolin hyvin.

Rouva Donner saapui Tukholmaan noin kuukautta myöhemmin kuin hänen miehensä Kai Donner.

Yhteys n.s. jääkärietappeihin syksyllä 1916.

Kun jääkäripataljoona toukokuun 31. p:nä 1916 oli lähtenyt rintamalle ja siellä kesän kuluessa tottunut verileikkiin, heräsi jääkärien johtavissa piireissä ja pataljoonan saksalaisessa päällystössä uljas ajatus, että oli perustettava toinenkin jääkäripataljoona. Sen ohessa miesten entisetkin rivit kaipasivat täydennystä.

Niinpä Kai Donner, joka Ruotsiin paettuaankin yhtä väsymättömästi työskenteli itsenäisyystaistelumme hyväksi, teki elokuun 8. p:nä 1916 Tukholman etappitoimiston johtajalle, kapteeni Heldtille sellaisen ehdotuksen, että yllämainitun tarkoituksen saavuttamiseksi perustettaisiin kaksi etappilinjaa, jolloin Suomessa tapahtuva värväys, samoinkuin rahoituskin olisi yhä edelleen A.K:n asiana, mutta jolloin jääkärit huolehtisivat värvätyiden toimittamisesta rajan yli. Aikaisemmin värväreinä toimineet ja Suomessa liikkuneet jääkärit, kuten Aarne Sihvo, Janne Ahlroth, Einar Wichmann y.m. olivat myös tulleet siihen vakaumukseen, että juuri jääkäreitä pitäisi lähettää etappimiehiksi, koska heidän mielestään paikallisten asukkaiden toiminta oli venäläisten ja viranomaisten harjoittaman ankaran vainon takia käynyt hyvin vaikeaksi.[40]

Sitten kun sekä A.K. että asianomaiset saksalaiset viranomaiset olivat hyväksyneet tehdyn suunnitelman, pidettiin Sassnitzissa elokuussa huomattava neuvottelukokous, jossa ensi kerran tämän uuden järjestelmän molemmat johtoelimet olivat edustettuina. Läsnä olivat nim. kapteeni Heldt ja suomalaisten edustaja Kai Donner ynnä vielä kummankin suunnitellun etappilinjan johtajat, joukkueenjohtaja Aarne Sihvo ja ylijoukkueenjohtaja Friedel Jacobson, josta edellinen oli valittu n.s. Läntisen etapin ja jälkimmäinen taas Itäisen etapin päälliköksi. Tällöin myös yritykseen komennetuille jääkäreille ilmoitettiin, mitenkä kysymyksessäoleva etappitoiminta oli Suomessa vallitsevan tilanteen johdosta päätetty järjestettäväksi. Jääkärit lähtivät sitten Ruotsin kautta rajalle.

Molempien etappien miehet kulkivat elokuun lopussa ja syyskuun alkupäivinä 1916 pienenpuoleisissa ryhmissä Tornionjoen yli alkaen painua sydänmaihin päin etappilinjoillensa.

Läntisen etapin reitti oli seuraava: Korpikylä–Palovaara–Kaisajokivarsi– Tervola–Lehmikumpu–Puukkokumpu–Alakärppä–Ylikärppä –Veska–Oijärvi–Hirvelä–Manninen–Ylikiimingin kirkonkylä– Kurppaa– (–Jyväskylä).

Läntisen etapin pohjoinen päätepiste oli siis Tornionjoki-varren. Korpikylä, ja etelässä piti reitin tuntosarvien ulottua Jyväskylään asti. Etappiasemat olivat Kaisajokivarren Simppala (sittemmin Kuusikko), Lehmikummun Kumpula Tervolan tienoilla, Alakärppä Simon pitäjän Jokikylässä, Veskan torppa Iin pitäjän Kuivaniemen kylässä, Hirvelä ja Koutuaniemi Iijoen varrella, Sarkkisen kievari Ylikiimingin kirkonkylässä ja Kurppaa-niminen kruununtorppa Kärsämäen ja Pyhäjärven rajalla.

Läntisen etapin tarina oli verraten lyhyt. Kun sen päällikkö Aarne Sihvo jo lokakuun 2. p:nä vangittiin, saivat etappijääkärit määräyksen vetäytyä pois asemiltaan. He kokoontuivat etapin alapäällikön Einar Wichmannin johdolla marraskuun alussa Puukkokummun Haasioselkään Hastin väen luo siirtyen jo saman kuun puolivälin tienoilla Tornionjoen yli Ruotsin puolelle.

Mutta suomalainen sisu ei antanut heidän toimetonna värjötellä, vaan he ynnä kolme muuta jääkäriä kokoontuivat marraskuun 19. p:nä Ruotsin- puolen Matarengin kievariin päättäen perustaa uuden eli n.s. Pohjoisen etapin. Sen pohjoinen osa kulki noin 30 kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen noudattaen suuntaa: Koronjoki–Vanttausjärvi–Posio–Sinettä-Iso- ja Vähävietonen–Miekojärvi. Siitä reitti haarautui siten, että toinen polvi päättyi Pelloon ja toinen Tornionjoki-varren Juoksenkiin. Pohjoisen etapin eteläosan miehet eivät olleet vielä ennättäneet sijoittautua, kun he katalan ilmiannon johdosta joutuivat 11.XII.1916 tuohon kuuluisaan, Maaninkajärven niittysaunalla tapahtuneeseen Simon kahakkaan[41], johon otti osaa myös Itäisen etapin jääkäri Sven Weckström. Simon kahakka aiheutti tämän etappiyrityksen raukenemisen. Etapin eteläpään miehet hajaantuivat – yksi heistä kaatuikin – ja pohjoisen pään etappijääkärit painuivat jouluaattona rajaa kohti saapuen Ruotsin puolelle joulukuun 30. päivänä 1916.

Läntisen etapin varsinainen tarkoitus jäi siis saavuttamatta, mutta sen herättävä merkitys oli silti suuri. Simon kahakan maine levisi kautta Suomen, ja asioista siihen saakka syrjässä pysyneetkin alkoivat aavistaa, mitä oli tekeillä ja mihin jääkärit pyrkivät.

Läntisen ja Pohjoisen etapin jääkärit eivät lainkaan olleet kosketuksissa Kajaanin etapin kanssa.

Itäisen etapin päällikkönä oli edellämainittu ylijoukkueenjohtaja Friedel Jacobson, mies, joka alapäällikkönsä Sven Weckströmin ja kahden muun toverinsa kera kaikkein ensimmäisenä oli jättänyt isänmaan ja rientänyt Lockstedtiin. Hänen päämajapaikkansa oli itsenäisyystaistelumme alkuvalmistelujen historiassa kuuluisaksi tullut Hyrynsalmen Halla, josta, samoin kuin etappijääkärien sielläolosta ja heidän toiminnastaan yleensä on yksityiskohtaisesti kerrottu "Aseveljet II:ssa".

Itäisen etapin pääreitti oli: Ylitornio–Kivijärvi–Jaatila–Ranua–Pudasjärvi– Puolanka–Hyrynsalmi–Kajaani–Sotkamo–Nurmes. (Talvireittinä: Halla– Kuhmoniemi–Nurmes.) Varareittinä käytettiin toisinaan reittiä: Pudasjärvi– Taivalkoski–Pyhävaara–Suomussalmi–Halla. Itäisen etapin etappiasemat taas olivat: Kivijärvellä Koivuniemi, Jaatilassa Putaansuun talo, Ranualla metsänhoitajien virkatalo, Pudasjärvellä Karvonen ja Juurikan torppa, Puolangalla Mularin kievari ja Heikki Turusen omistama Jukola, Hyrynsalmella Halla, Sotkamossa Juholankylän Keskitalo sekä Nurmeksessa Damsténien koti ja Pyysärkkä.

Jacobson oli tullut Hallaan lokakuun 1. päivänä 1916. Jo saman kuun 9. päivänä hän lähetti alapäällikkönsä jääkäri Sven Weckströmin Tukholmaan hakemaan etappia varten rahoja ja aseita, koska rahojen saanti Helsingistä käsin tuntui epävarmalta. Tältä matkalta palatessaan Weckström Pohjoisen etapin eteläpään miesten seurassa joutui, kuten tiedämme, Simon kahakkaan ja vietiin sankarillisesti taisteltuaan Oulun lääninvankilaan.

Itäisen etapin jääkärit tulivat koko lailla kosketuksiin Kajaanin etapin kanssa, jonka johtajana tähän aikaan oli – Elja Rihtniemen siirryttyä opintojensa takia Helsinkiin – konttoristi Lauri Pokki. Kajaani oli se pienoinen akkuna, josta etappijääkärit saattoivat katsella siihen Suomeen, joka oli venäläisten ja heidän kätyriensä jaloissa – avutonna, neuvotonna, niinkuin tuntui. Lohdullinen ei ollut se kuva, minkä he näin Kajaanista käsin näkivät, eivätkä kannustavia ne viestit, joita he siellä kuulivat, mutta jo se, että he siellä, kuten Kainuussa yleensä, kohtasivat aktivistisen hengen innoittamaa etappiväkeä, oli omansa heitä virkistämään.

Varsinkin Puolangalle sijoittunut etappijääkäri Tauno Ilmoniemi ("Möttönen", nyk. jääkärieverstiluutnantti ja Pohjois-Savon rykmentin komentaja) pistäytyi toisinaan Kajaanissa poiketen tavallisesti myös Mieslahden Kemilässä kauppias Kalle Keräsessä, jonka luona etappijääkärit ja Saksaan-pyrkijät olivat aina tervetulleita vieraita. Eräällä Kajaanin-matkallaan Ilmoniemi asui johtaja Heikki Turusen luona, johon hän oli tutustunut jo Hallassa ja jonka Jukola- nimisellä palstatilalla Puolangalla hänelle oli järjestetty asuntokin. Tällöin sattui pieni kommellus. "Möttösen" ollessa pukua ostamassa Björklundin kaupasta liikkeenjohtaja tunsi hänet sanoen:

"Ettekös Te ole Ilmoniemi? Mehän urheilimme yhdessä Iisalmella silloin ja silloin!"

"Möttönen" tietysti kuittasi entisen tuttavuuden leveällä hymyllä. Mutta jos tämä olisi tapahtunut Puolangalla, olisi jääkärimme varmaankin tapansa mukaan jätkämäisen arvoituksellisesti vastannut: "Mikäs sen nätimpi on!" Kajaanista Ilmoniemi tällä kertaa palasi viimeisillä laivavuoroilla Mieslahteen ja sieltä etappiasemallensa.

Myöskin Itäisen etapin päällikkö kävi kaksi kertaa Kajaanissa. Ensimmäisellä matkalla, jonka hän teki lokakuun lopussa yhdessä Väinö Heikkisen kanssa, hän poikkesi ensin Saukkovaaran Taavetti Kinnuseen, jonka luona etappijääkäri Yrjö Koivisto ensin oli asunut. Sitten miehemme ottivat Ristijärven Karjalaisesta pitkän kyydin Kajaaniin. Jacobsonin tarkoituksena oli tavata vanhaa tuttavaansa metsänhoitaja Yrjö Grönqvistiä (silloin Tanhua), mutta kun tämä ei ollut kotona, menivät miehet yöksi Alppa Toloseen.[42] Alppakaan ei ollut kotona, mutta perheen emäntä Katri Tolonen otti vieraat ystävällisesti vastaan tarjoten heille pienessä kodissaan turvallisen yösijan.

Joulukuun alkupuoliskolla Jacobson yhdessä "Hallan Väinön" kanssa taas kävi Kajaanissa poiketen samalla hänkin tuon jääkärien ystävän, kauppias Kalle Keräsen luona Mieslahden Kemilässä. Tällä kertaa hän tapasi metsänhoitaja Grönqvistin Karolineborgissa, missä ystävykset iloisina tapaamisesta kauan keskustelivat isänmaan asioista.

Vietettyään Grönqvistin kaupunkilaisasunnossa kaksi yötä Jacobson lähti Väinö Heikkisen kanssa takaisin Hallaan.

Myöskin Jacobsonin kuriiri, jääkäri Martti Wallenius ("Pursiainen") pistäytyi matkoillaan muutaman kerran Kajaanissa, asuen tällöin "Uudessa Hotellissa".

Vaikka Elja Rihtniemi olikin syyslukukaudeksi 1916 asettunut opintojensa tähden Helsinkiin, ei hän kuitenkaan voinut irtaantua aktivistisista harrastuksistaan, sillä ne olivat hänelle, kuten monelle muullekin siihen aikaan, "menneet veriin". Lähtiessänsä Helsinkiin hän oli ottanut mukaansa kapsäkillisen pommeja, joita pommarijääkärit kesällä 1916 olivat tuoneet Kajaaniin siinä tarkoituksessa, että osa niistä toimitettaisiin pääkaupunkiin. Mutta tällaista "kovaa kapsäkkiä" ei hyvistä helsinkiläisistä kukaan tahtonut huolia. Tohtori Sven Donnerin välityksellä Rihtniemi pääsi syyskuun lopulla tohtori W. O. Sivénin yhteyteen, joka neuvoi hänet pommeineen lehtori Hugo Stenbergin luo. Tämä ottikin ne kiitollisena vastaan sanoen niiden olevan tervetullut lisä entisiin varastoihinsa, hänellä kun oli aikomuksena järjestää muutamia hävitystöitä.[43]

Hän ei kuitenkaan lähemmin maininnut, minkälaisia tekoja hän suunnitteli. – Samassa tilaisuudessa Stenberg pyysi Rihtnientä lokakuun puolivälissä järjestämään erään itsenäisyysmiehen (Stenberg tarkoitti nähtävästi itseään) Saksan-matkan, minkä tämä lupasikin tehdä. Sovittiin, että Stenberg noin kahden viikon kuluttua asettuisi uudestaan yhteyteen Rihtniemen kanssa ilmoittaakseen, mistä ja milloin tuo henkilö matkustaisi. Tästä tapaamisesta ei kuitenkaan koskaan tullut mitään.

Rihtniemi joutui joulukuun alkupäivinä uudelleen tekemisiin tohtori Sivénin kanssa. Ennen Kajaaniin lähtöään hän näet meni tätä tapaamaan selittäen olevansa valmis kotipuolessaan suorittamaan A.K:n hänelle Sivénin välityksellä mahdollisesti antamia tehtäviä; Rihtniemi ajatteli tällöin varsinkin Hallan jääkäreitä. Sivén vastasi, ettei hänellä tällä kertaa ollut mitään erikoisia asioita, koska hän itse juuri oli päättänyt matkustaa Hallaan Kammion sairaalan asioissa tilatakseen sieltä poronlihaa. Mutta Sivén pyysi kuitenkin Rihtnientä jäämään vielä muutamiksi päiviksi Helsinkiin, jotta tämä hänen palattuaan sitten voisi suorittaa Hallassa ne mahdolliset tehtävät, jotka Sivénin matka kenties aiheuttaisi. Rihtniemi noudattikin vanhemman aktivistiystävänsä kehoitusta jääden Helsinkiin. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa tehtäväänsä.

Sivén lähti joulukuun 13. p:n illalla Kajaaniin jatkaakseen sieltä matkaa Hyrynsalmen Hallaan. Sitä ennen hän oli hankkinut itselleen hallituksen nimenomaisen luvan, joka oikeutti hänet elintarpeiden ostamiseen ja kuljettamiseen Kammion sairaalan tarpeiksi.

Santarmit ja viranomaiset käsittivät hänen matkansa paoksi tai paon valmisteluksi arvellen, että poronlihojen hankinta oli vain tekosyy.[44]

Kajaaniin Sivén saapui torstaina, joulukuun 14. päivän illalla. Mutta kun kaupungissa parhaillaan oli markkinat, ei hän saanutkaan majataloista itselleen huonetta, vaan hänen oli pakko kääntyä seminaarinjohtaja Volter Rihtniemen puoleen. Tämä otti kernaasti arvovaltaisen helsinkiläisen aktivistin kotiinsa yöpymään.

Hallasta-paluutaan silmälläpitäen Sivén tilasi ennen lähtöään itsellensä etukäteen "Uudesta Hotellista" huoneen, kirjoittipa vielä siihen aikaan vaaditun henkilöilmoituksenkin, jonka oikeastaan majatalon omistaja oli velvollinen antamaan, ja toimitti sen itse poliisilaitokseen. Talonomistaja ja hevosmies Herman Laitinen lähti seuraavana päivänä Sivéniä kyyditsemään, ja "Hallan Väinö" oli mukana.[45] Matkamiehemme olivat yötä Aholan kievarissa Ristijärven kirkolla ja saapuivat perille Hallaan lauantaina joulukuun 16. p:nä puolenpäivän seuduissa. Tavattuaan Jacobsonin, joka aina asui talon yliskamarissa, sekä tehtyään poronlihakaupan Sivén sunnuntai-aamuna lähti Laitisen kanssa paluumatkalle Kajaania kohti.

Mutta kauan he eivät saaneet rauhassa kulkea, sillä kun he olivat ajaneet Kivijärven yli, noin neljä kilometriä Hallasta, niin tie nousi aivan odottamatta pystyyn.

Kuten yllämainitusta santarmiraportista selviää, olivat santarmit alkaneet epäillä Sivénin Helsingistä poistumista paoksi. Sen takia he olivat myöhään samana iltana, jona Sivén oli lähtenyt, toimittaneet perusteellisen kotitarkastuksen Kammiossa.[46] Seuraavana aamuna oli tapahtumasta ilmoittanut 17-vuotias koululainen "Bobi" Sivén tunnetulle aktivistille, A.K:n jäsenelle tohtori Sven Donnerille, joka heti tajuten, että Sivénin paluu oli kaikin mokomin estettävä, oli rientänyt Elja Rihtniemen luo. Tämä oli silloin sen päivän illalla, joulukuun 14:ntenä, lähtenyt junassa matkalle Kajaaniin Sivéniä varoittamaan.

Iisalmen ja Kajaanin välillä oli Rihtniemen huomio kiintynyt kahteen epäilyttävään henkilöön, joilla hän oli arvellut olevan asiaa samalle henkilölle kuin hänelläkin. Ja aivan oikein! Kajaanin asemalla oli ollut miehiä vastassa santarmi Juntson, jolla oli näyttänyt tällä kertaa olevan jotakin erikoisen tärkeätä tehtävää, vaikka hän Rihtniemen huomattuaan olikin välttänyt suoraa päätä juoksemasta ilmeisesti odottamiansa vieraita vastaan.

Heti junantulon jälkeen klo 7:n tienoissa illalla Rihtniemi oli ryhtynyt järjestämään pikalähetin toimittamista Kajaanista Hallaan. Sitäpaitsi hän oli puhelimitse kehoittanut Hyrynsalmen aktivisteja olemaan varuillaan, mainiten samalla, että pikalähetti pantaisiin tulemaan samana iltana. Itse ei Rihtniemi ollut päättänyt lähteä matkalle, sillä se olisi tietysti herättänyt Kajaanin santarmeissa ja tämän vieraissa ilmeistä epäluuloa.

Sen jälkeen Rihtniemi oli kääntynyt luotettavan ystävänsä, rohkean ja innokkaan aktivistin Eljas Väyrysen puoleen, joka olikin ollut heti valmis lähtemään. Tämä taas oli valinnut matkatoverikseen Kajaanin yhteiskoulun VIII:n luokan oppilaan Erkki Strömbergin. Postimestari T. Strömbergiltä he olivat alkutaipalelle saaneet tämän pienen ponyhevosen, jotta olisi näyttänyt siltä, että miehemme olivat vain menneet tavalliselle huviajelulle. Nämä Rihtniemen lähetit olivat lähteneet Kajaanista klo 8:n tienoissa illalla.

Helsingistä tulleet santarmit olivat tietysti myös heti junantulon jälkeen puuhanneet lähtöä saaden oppaakseen ja seuralaisekseen konstaapeli Pietarisen. Kaikesta päättäen oli vangitsijoilla ollut jommoinenkin etumatka.

Väyrynen ja Strömberg olivat ajaneet yhteen menoon Mieslahden kansanopistolle, jättäneet sinne väsyksiin ajetun ponynsa sekä saaneet sen sijaan hyvän juoksijan rekensä eteen ja pehtori Juho Virkkusen kyytimiehekseen. Näin he olivat saapuneet Ristijärvelle Mikkolan taloon klo 12:n ja 1:n välillä yöllä. Tämän varman aktivistitalon poika, tunnettu Saksaan-menijäin kyyditsijä Oskari Mikkonen oli nopeasti valjastanut juoksijansa, ja miehemme olivat karauttaneet lossilautalle.

Ennenkuin lautta kuitenkaan oli ennättänyt irtaantua rannasta, oli sille syöksähtänyt vielä toinenkin matkue, nimittäin helsinkiläiset santarmit oppaansa kera.[47]

Kajaanin poliisi oli kyllä tuntenut Väyrysen ja Strömbergin, mutta ei luonnollisestikaan ollut tiennyt näiden matkan maalia. Kun oli päästy toiselle puolelle, oli Mikkonen läimäyttänyt voimakkaasti ohjaksilla juoksijaansa, ja niin oli tuossa tuokiossa päästy vainolaisista eroon.

Mutta kun miehet ehtivät Kivijärven eteläpäähän, tuli tohtori Sivén – kuten jo tiedämme – heitä vastaan.

Eljas Väyrynen, joka entuudestaan tunsi Sivénin, nousi tällöin reestä virkkaen:

"Rihtniemi tuli Helsingistä ja pyysi ilmoittamaan, että sedän luona on pidetty kotitarkastus. Santarmit ovat sitäpaitsi yhden poliisin kera setää takaa- ajamassa, ja me tapasimme nämä herrat vast'ikään Ristijärven lautalla."

"Mutta minähän olen aivan luvallisilla asioilla", intti Sivén vastaan. "Ei minua voida mistään syyttää. Minun on nyt jouduttava Helsinkiin, missä minulla on tärkeitä asioita toimitettavana".[48]

"Mutta hyvä setä", sanoi tähän Väyrynen, "teidän vangitsemismääräyksennekin on jo annettu, jotenka parasta olisi nyt heti kääntyä Hallaan."

Vähän vielä vastusteltuaan Sivén lopulta suostui palaamaan. Myöskin Väyrynen ja Strömberg uskollisen kyytimiehensä Oskari Mikkosen kera seurasivat häntä Hallaan. Aamiaisen syötyään Rihtniemen lähetit palasivat vielä samana päivänä, joulukuun 17:ntenä, Laitisen reessä Mieslahdelle asti, mistä ajoivat ponyllansa Kajaaniin.[49]

Kun Hallassa saatiin kuulla, että santarmeja oli tulossa Sivéniä vangitsemaan, syntyi siellä aika hälinä, sillä selvää oli, että niin arvovaltaista vierasta ja suurta isänmaanystävää ei niinkään vain luovutettaisi venäläisten kätyreille. Hallassa varustauduttiin avoimeen taisteluun. Jääkärit, jotka olivat jo melkein kaikki maasta-lähtöänsä varten kokoontuneet Saarijärven piilopirtille, hälytettiin taloon. He tulivatkin Riihilehdon metsäsaunan läheisyyteen vihollista odottamaan sillä aikaa, kun talon poromiehet hiihtelivät santarmimatkueen lähettyvillä tuoden tuon tuostakin viestejä, missä nuo mustat korpit kulloinkin lentelivät. Mutta nämäpä – ajettuaan Suomussalmen kirkolle asti – katsoivatkin parhaaksi olla lähestymättä Hallaa ja palasivat peloissaan samaa tietä takaisin.

Kun kaikki oli ohi, lausui Sivén kyynelsilmin: "Herra Jumala, kuinka täällä on oikeita ihmisiä ja asiat oikeassa järjestyksessä."

Hän ymmärsi nyt, ettei hänellä ollut muuta neuvoa kuin poistua jääkärien mukana rajan yli.

Elja Rihtniemi kävi Sivéniä joulun alla Hallassa tervehtimässä tiedustellen, olisiko tällä joitakin Helsingissä toimitettavia asioita, joista Rihtniemi ehkä voisi huolehtia siinä tapauksessa, että Helsinkiin palaaminen vielä olisi mahdollista. Tällöin Sivén sai myös lähemmin kuulla Kammiossa toimitetusta kotitarkastuksesta. Kun Kajaanin etapin johtaja oli aikansa hengittänyt Hallan raikasta pakkasilmaa, palasi hän jouluaattona kotiinsa viettääksensä juhlailtaa omaistensa parissa.

Sivuuttaen tuon tunnetun, jouluaattona Hallassa sattuneen nimismiesvierailun,[50] mikä myöskin tarkoitti Sivénin vangitsemista, ynnä Jääkärisaaren piilopirtissä tapahtuneet joulupäivän ja lähtöjuhlan tunnelmalliset vietot samoin kuin myöskin Jacobsonin hyvin suunnitellun ja etevästi suoritetun, 500 kilometriä pitkän paluumatkan mielenkiintoiset yksityiskohdat, mainitsemme tässä vain sen, että Itäisen etapin jääkärit, mukanaan tohtori W. O. Sivén ja maisteri Herman Stenberg, lähtivät piilopirtiltään kolmessa ryhmässä tulipalopakkasen räiskyessä tammikuun 1., 2. ja 3. päivänä 1917 yhtyen sitten yhdeksi joukoksi Kemijoki-varressa kohoavan mahtavan Vammasvaaran kupeella. Siitä he jatkoivat matkaa rajaa kohti, kulkien tammikuun 14. päivänä 1917 klo 3:n aikaan aamulla, juuri vihollisten uudenvuoden yönä, kahden venäläisen vartiopaikan keskivälitse Tornionjoen yli Ruotsin puolelle.

Jääkärien ja Kajaanin etapin väliset ajoittaiset kosketukset virkistivät kumpaakin osapuolta. Jääkärit lohdutuksekseen näkivät, ettei sentään koko Suomi nukkunut, ja uljaat Kajaanin pojat tunsivat, etteivät he taistelleet yksin.

VENÄLÄISVALLAN RAIV0KAUSI.

(15.XII.1916 -- 17.III.1917).

Elja Rihtniemen pako.

Kun silmällemme usein mainittua Viaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön Viaporin linnoituksen esikunnan päällikölle osoittamaa, helmikuun 9. p:nä 1917 päivättyä raporttia (Liite N:o 2), niin huomaamme, että itse asiassa Elja Rihtniemen päivät olivat luetut. Siinä näet ensinnäkin mainitaan tohtori Sivén lehtori Hugo Stenberg-vainajan rikostoveriksi; ja tätä vastaan oli nostettu kanne pommien hallussapitämisestä Kruunuvuoren selälle ankkuroidun sotalaivaston tuhoamiseksi, minkä ohessa Stenbergiä syytettiin muistakin rikoksellisista teoista, jotka olivat suunnatut Venäjää vastaan ja joiden tarkoituksena oli Saksan sotatoimien avustaminen. Olihan tässä jo melkoinen valtiollinen syntiluettelo, jonka toteennäyttäminen, mikä ei liene ollutkaan vaikeaa, merkitsi kuolemantuomion langettamista kaikille tähän asiaan sekaantuneille.

Tiedämme edellisestä, että nuoren "Bobi" Sivénin, Sven Donnerin ja Elja Rihtniemen neuvokkaat ja nopeat toimenpiteet pelastivat tohtori Sivénin joutumasta venäläisten käsiin. Elja Rihtniemikin oli siis Stenbergin ja Sivénin rikostoverina santarmien kirjoissa ja tuon "kovan kapsäkin" kuljettajana hän itse asiassa olikin juttuun sekaantunut.

Santarmit syyttivät häntä tällä kertaa kuitenkin ensi sijassa vain siitä, että hän oli toimittanut Sivénille varoittavan sanan – mainiten myöskin saaneensa Kajaanissa kuulla, että Rihtnientä epäiltiin vakoilustakin. Lisäksi tuossa samaisessa santarmiraportissa kerrotaan vangitun erään järjestön jäseniä, jotka "ottavat suomalaisten Venäjää vastaan suunnattuun työhön (m.m. terroristisiin tekoihin) aktiivisesti osaa" ja näihin henkilöihin mainitaan myös Elja Rihtniemen kuuluvan.

Eipä näin ollen ollut ihme, että Viaporin santarmikomennuskunnan päällikkö pyysi joulukuun 21. p:nä 1916 (vanhaa lukua) eli tammikuun 3. p:nä 1917, että Suomen santarmihallituksen päällikkö vangituttaisi Elja Rihtniemen ja lähettäisi hänet tämän tutkittavaksi sekä että hänen luonaan niinhyvin Kajaanissa kuin Helsingissä pidettäisiin kotitarkastus. Samaten oli selvää, ettei Rihtniemi Sivénille toimittamansa sanan jälkeen tuntenut Kajaanissa-oloansa oikein varmaksi. Osaksi juuri tästä syystä hän lähti joulun alla lyhyeksi ajaksi Hallaan, tuohon valtiollisesti vainottujen lujaan turvapaikkaan, ollen sitten Kajaaniin palattuaankin hyvin varovainen.

Mitään erikoista ei kuitenkaan näyttänyt olevan huomattavissa.

Kului sitten uusivuosi ja loppiainen vanhaan hyvään tapaan. Perheen pää, seminaarinjohtaja Volter Rihtniemi oli laitoksensa asioissa matkustanut Helsinkiin, joten kotona olivat vain nuoret, joista Eija oli vanhin.

Loppiaisen jälkipäivinäkään ei etappimiesten tietoon tullut mitään epäilyttävää.

Mutta tammikuun 10. p:nä 1917 aamulla Eero Rihtniemi (silloin koululainen, nyt armeijan kapteeni) ilmoitti vanhemmalle veljelleen, että pari Kajaanin poliisia oli tullut hakemaan häntä poliisilaitokseen.[51] Rihtniemi arveli, että tarkoituksena oli kuulustella häntä tohtori Sivénin yöpymisen johdosta hänen kotonaan seminaarilla. Kun Rihtniemi ei erikoisempaa vaaraa olettanut, niin hän ei pakoa tuuminutkaan, vaan ryhtyi hävittämään kaiken varalta sellaisia papereita ja esineitä, jotka löydettäessä olisivat hänelle vaarallisia, eikä pitänyt erikoista kiirettä huolimatta poliisien lähettämistä kiirehtimisistä. Saatuaan näin kaikki järjestykseen hän meni poliisien luo selittäen olevansa valmis lähtemään. Kello oli tällöin hieman yli kymmenen aamulla.

Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut mikään viaton kuulustelu, niinkuin Rihtniemi oletti. Samana aamuna klo 9 oli näet poliisilaitokseen ilmestynyt Mikkelissä asuva Kuopion piirin santarmipäällikkö, ratsumestari Feodoroff ilmoittaen tulleensa toimittamaan kotitarkastusta ylioppilas Rihtniemen asunnossa sekä tarvitsevansa tässä toimessa avuksi niin monta poliisia kuin suinkin mahdollista ynnä vielä yhden poliisivirkamiehen. Paikalle kutsuttu kruununvouti Gustaf Envald[52] oli tällöin määrännyt poliisikomisario Komulaisen virkamiehenä olemaan läsnä tarkastuksessa samalla huomauttaen, että tarkastus olisi parempi toimittaa, jos Rihtniemi käytäisiin siksi aikaa hakemassa poliisilaitokseen. Tähän ehdotukseen Feodoroff oli suostunutkin, ja niin oli edellämainitut poliisit lähetetty Rihtnientä noutamaan. Mutta kun tätä ei alkanut kuulua, oli ratsumestari Feodoroff lähtenyt seurueensa kera, johon vielä oli komennettu konstaapeli V. Pöyhönen, kävelemään seminaarille päin.

Kun Rihtniemi saattajineen vihdoinkin oli tullut seminaarin pihasta mennäkseen poliisilaitokseen, huomasi hän jonkin matkan päässä kaupungilta päin tulossa olevan poliisikomisario Komulaisen sekä noin 100 metriä tämän takana muutamia mieshenkilöitä. Komisario Komulainen tuli suoraan Rihtniemen luo käännyttäen hänet Feodoroffin määräyksestä takaisin sekä kertoen, mistä oli kysymys. Santarmien viivytellessä Komulainen oli päässyt – kuten oli toivonutkin – heidän edelleen saattaen näin ilmoittaa Rihtniemelle asianlaidan.

Heti Komulaisen ja Rihtniemen jäljessä saapuivat ratsumestari Feodoroff ja santarmi Juntson seminaarille. Konstaapelit J. Jauhiainen ja P. Kalliokoski määrättiin vartioimaan ulko-ovia, ja santarmit ynnä konstaapeli V. Pöyhönen astuivat sisään.

Tavattuaan Rihtniemen Feodoroff kysyi: "Oletteko te ylioppilas Rihtniemi?" Saatuaan myöntävän vastauksen hän ilmoitti, että heillä oli aikomus toimittaa kotitarkastus hänen luonaan.

Kotitarkastuksessa ei löydetty mitään erikoista. Ainoa esine, mikä kiinnitti tavallista enemmän santarmien huomiota ja jonka johdosta he esittivät useita kysymyksiä, oli valkoinen guttaperkasta tehty hammasharjakotelo. Se näet muistutti eräänlaista sytytyspommia, joita aktivisteilla Kajaanissakin oli ja jollainen nähtävästi oli joutunut myös santarmien käsiin. Kotitarkastus ei ollut erittäin perinpohjainen. Se päättyi klo 12:n tienoilla päivällä.

Tämän jälkeen pyydettiin Rihtnientä kirjoittamaan nimensä venäjänkieliseen paperiin, jonka sisällys hänelle suomennettiin; siinä oli jonkinlainen selostus siitä, että kotitarkastus oli toimitettu.

Kun näin kaikki kotitarkastusta koskevat toimet oli loppuun suoritettu, selitti ratsumestari Feodoroff Rihtniemen pidätetyksi, mihin kajaanilainen santarmi lisäsi, että hänen oli heitä heti seurattava. Tämä ei kumminkaan ollut hänen esimiehensä tarkoitus, sillä hän jatkoi:

"Kehoitan teitä varaamaan mukaanne liinavaatteita ja rahaa, sillä ne ovat hyvät olemassa. Minä ja te (tarkoittaen kajaanilaista santarmia) lähdemme nyt ja odotamme teitä poliisilaitoksessa."

Kääntyen sitten komisarion puoleen hän määräsi, että kahden poliisin oli jäätävä paikalle; toisen poliisin, V. Pöyhösen, piti vartioida pidätettyä ja toisen, P. Kalliokosken sijoittautua keittiön oven ulkopuolelle. Lopuksi Feodoroff lausui Rihtniemelle:

"Huomenna me matkustamme Helsinkiin!"

Asian saadessa tämän käänteen syntyi Rihtniemessä heti ajatus, joka samalla kypsyi päätökseksi: "Minä pakenen!" Pakosuunnitelma muodostui hänen tehdessään valmistuksia "Helsingin-matkaa" varten. Kun hän oli jo aamulla pukeutunut hiihtotamineisiinsa, ei hänellä vaatetukseensa nähden juuri mitään valmistuksia ollutkaan. Muita matkatavaroita koottaessa Elja sai kuiskatuksi veljelleen Eerolle pakoaikeensa sekä sen, että hänen lakkinsa oli vietävä keittiöön. Eero noudattikin kehoitusta. Kintaansa Elja toimitti itse lakin viereen. Otettuaan vielä rahaa ja tupakkaa Rihtniemi oli mielestään valmis toteuttamaan pakosuunnitelmansa. Kun hän sitä ennen vielä pistäytyi keittiössä, niin hänestä näytti, että lakki ja kintaat olivat liian näkyvällä paikalla; senvuoksi hän siirsi ne veljesten makuuhuoneeseen Eeron sänkyyn.

Seuraavana tehtävänä oli saada konstaapeli Kalliokoski keittiön ovelta sisään toverinsa luo. Tämä onnistui selittämällä poliisi Pöyhöselle, että pidätetty oli muka valmis heitä seuraamaan. Kun poliisit täten olivat yhdessä, odottaen, että lähdettäisiin, ei Rihtniemi osoittanutkaan mitään lähdön oireita, vaan pyysi saada omaistensa kanssa juoda viimeisen kerran yhteiset teet, sillä eihän ollut tietoa, milloin hän heidät seuraavan kerran näkisi. Ensin poliisit tätä vastustivat sanoen, että olisi kiire, mutta taipuivat kumminkin lopulta. Teen käski Rihtniemi tarjottavaksi isänsä työhuoneessa, jonne hän sai houkutelluksi myöskin molemmat poliisit selittäen haluavansa tarjota heillekin teetä. Siellä Rihtniemi antoi heidän istuttavakseen kaksi uunin ja sohvan välissä olevaa vierekkäistä tuolia. Täten he tulivat istumaan rinnakkain.

Jo ensimmäistä lasia juotaessa Rihtniemi aikoi toteuttaa päätöksensä. Tässä mielessä hän meni ulos huoneesta selittäen poliisille hakevansa jotain, mutta keittiöstä hän ei löytänytkään lakkiansa ja rukkasia; lähtökuumeessa hän oli kokonaan unohtanut itse juuri vähän ennen vieneensä ne makuuhuoneeseen. Palattuaan hän kuiskasi Eerolle: "Lakki!" Aavistaen asian veli meni hävinneitä tamineita etsimään, Löydettyään ne sängystään ja vietyään ne uudestaan keittiön ikkunalle Eero palasi teenjuontiin sisarustensa ja poliisien seuraan. Kun palvelijatar tarjosi toista teelasia suurelta tarjottimelta poliiseille, nousi Rihtniemi huoneen perillä olevalta istuimeltaan sanoen menevänsä ullakolle ottaaksensa matkaa varten jonkin kirjan. Hetki olikin otollinen, sillä jos poliisit olisivat halunneet Rihtnientä seurata, olisi heidän pitänyt kaataa teetarjotin ja työntää palvelijatar syrjään, sillä sohva ja uuni estivät heitä sivuilta pääsemästä liikkeelle.

Samassa kun Elja nousi mennäkseen muka ullakolle, kiirehti Eero hänen jälkeensä keittiöön ojentaen siellä hänelle lakin ja rukkaset sekä vielä kumipampun. (Pistoolin Eero oli aikaisemmin luovuttanut komisario Komulaiselle.) Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Sitten Elja Rihtniemi meni keittiön ovesta ulos.

Matkansa hän suuntasi länteen ja etelään, joilta suunnilta arveli itseään vähimmin osattavan etsiä. Hän juoksi aluksi suoraan Kajaaninjoen rantaan ja sieltä sataman kautta Lamminsalmen yli Lampilan taloryhmien läpi Purolaan johtavalle tielle. Päästyään sinne hän oli varma siitä, että hänellä oli ainakin 15 minuutin etumatka siinäkin tapauksessa, että häntä olisi heti arvattu lähteä seuraamaan oikeaan suuntaan.

Purolan tiellä tuli Rihtnientä vastaan muuan lannanvetäjä, erään Aate Väisäsen poika – isää sanottiin "Vihta-Aateksi". Selittäen olevansa takaa-ajamassa karannutta poroaan pakenijamme pyysi päästä pojan reessä Iisalmen maantielle. Poika suostuikin pyyntöön, käänsi hevosensa ja lähti ajamaan kovaa vauhtia Rihtniemen kyyristyessä tyhjän lantareen pohjalle sekä vetäessä päällensä niinimaton, jollaisia lantakuormien peitteinä käytetään. Kun he saapuivat noin 2 km kaupungista olevaan paikkaan – vanhalle tulliportille –, pysähdytti Rihtniemi hevosen ja painui vasemmalle metsään. Juostuaan siellä halonhakkaajien polkua hän tapasi erään Mod-nimisen työmiehen halonhakkuussa. Rihtniemi tunsi Modin luotettavaksi, hyväksi mieheksi. Tätä hän pyysi menemään Kajaaniin ilmoittamaan Eljas Väyryselle, missä päin hän oli, sekä että hän tahtoi tavata tätä ja muita tovereitaan yöllä klo 11-12 välillä Niskassa Linnasaaren kaupunginpuoleisessa päässä. Modin piti sen ohessa vielä mainita, että Rihtniemi halusi saada sinne poron ja matkaa varten varustetun repun sekä pistoolin:

Saavuttuaan Kajaanin–Iisalmen vanhalle maantielle Rihtniemi tapasi siellä erään hevosmiehen, jonka hän sai suostutetuksi kyyditsemään häntä Sotkamoon vievää maantietä selittämällä taaskin, että häneltä oli karannut poro ja että hän tahtoi saada sen kiinni. Näin he saapuivat eräälle torpalle lähelle Rehjänselkää. Omituisuutena mainittakoon, että tämän torpan omisti sen pojan isä, joka oli häntä lantareellä kuljettanut Purolan esikaupungin läpi. Sieltä Rihtniemi sai itselleen pienet sukset, jotka eivät häntä kuitenkaan hangessa kannattaneet. Tämän johdosta hän poikkesi erääseen taloon, josta sai itselleen vaihdetuksi uusimalliset sukset sekä leipää evääksi. Hän esiintyi talossa Kajaanin Puutavara-O.Y:n työnjohtajana sanoen nimeksensä Pekkarinen. Tällöin oli kello 4:n vaiheilla ip:llä, ja alkoi jo hämärtää.

Rihtniemi hiihti sitten Rehjänselälle asettuen jäälle pitkälleen sekä peittäen itsensä lumella ollaksensa varma, ettei häntä huomattaisi. Hän tahtoi näet tarkastaa, seurattiinko häntä. Mitään epäilyttävää hän ei kuitenkaan huomannut. Kuluttaakseen aikaansa hän hiihti Rehjänselän toiselle rannalle istahtaen siellä tupakoimaan ja levähtämään. Oltuaan tässä paikassa verraten kauan aikaa hän lähti hiljalleen hiihtelemään kohti Linnasaarta Niskaan tavatakseen tovereitaan. Järveltä päin hän kuuli ääniä, joista päättäen siellä kulki matkamiehiä hevosineen.

Linnasaarella Rihtniemi ei tavannut ketään tovereistaan, vaikka odotteli heitä hyvin kauan. Hän päätti tällöin palata yöllä kaupunkiin takaisin arvellen, että sieltä häntä kaikkein vähimmin arvattaisiin etsiä.

Yöllä klo 12.30 tienoilla tammikuun 11. p:nä 1917 Rihtniemi lähti Linnasaarelta. Hän hiihti suoraan jäitse Niskan rautatielaiturille, josta sitten rataa pitkin kohti Kajaania. Myllyn tienoilla hän painautui alas joen rantaan, josta niittyjä pitkin hiihteli meijerille asti. Aidan viereen hän hautasi suksensa lumeen jatkaen matkaa kirkkopuiston läpi maisteri Isidor Vuoren asunnolle (Pohjolankadun 24:een), jossa asusti myöskin konttoristi Armas Ahonen.

Hänen matkansa Linnasaarelta kaupunkiin oli onnistunut hyvin huolimatta siitä, että kuu silloin tällöin valaisi koko ympäristön. Muita henkilöitä hän ei nähnyt kuin erään rakastelevan pariskunnan. Pakolaisemme oli varma siitä, että oli eksyttänyt takaa-ajajansa, jos nämä lainkaan olivat hänen jäljilleen päässeet.

Majapaikassaan Rihtniemi sai ruokaa ja hyvän vuoteen. Hän oli kovin utelias tietämään, mitä hänen pakonsa jälkeen oli hänen kotonansa ja paikkakunnalla tapahtunut. Ahonen kertoi, että Jussi Väyrynen, joka noin klo 10:n tienoilla aamupäivällä oli yrittänyt mennä Rihtniemeläisten yläpuolella asuvan opettaja Tuomolan kotiin, oli nähnyt rakennukseen rientävän santarmeja ja poliiseja, jotka sitten olivat häätäneet hänet pois. Kotiin tultuaan hän oli kertonut näkemänsä. Eljas Väyrynen oli silloin tiedoittanut tapahtumasta etappijärjestön toimiville jäsenille mennen itse salavihkaa seminaarin työpajaan muka nikkaroimaan, mutta todellisuudessa seuraamaan työhuoneen akkunasta asiain kehitystä. Poliisien hätäisistä juoksemisista sekä santarmien ja lisäpoliisien saapumisesta hän oli päätellyt, että Elja Rihtniemen oli onnistunut paeta. Tästä olivat muutkin järjestön miehet saaneet tiedon, ja Eljas Väyrysen tarmokkaasti johtaessa he olivat ryhtyneet valmisteleviin toimenpiteisiin paenneen auttamiseksi siinä tapauksessa, että tämä pimeän tultua ilmestyisi heidän luokseen tahi lähettäisi heille tietoja. Työmies Mod olikin tuonut perille Rihtniemen tiedoituksen, mutta tämä oli kai pakokiireessään selittänyt Modille asian niin hätäisesti, että niinhyvin kohtauspaikka kuin -aikakin olivat jääneet epäselviksi.

Rihtniemen paettua oli poliisien keskuudessa todellakin syntynyt kauhea sekamelska. Vartioimassa olleet poliisit olivat ensin etsineet paennutta ullakolta ja muualta palvelijain Emmi Wesanderin ja Sofia Korhosen (nyk. Lamminen) parhaansa mukaan heitä eksyttäessä. Sitten poliisit olivat hätäpäissään soittaneet poliisilaitokseen: "Nyt se meni." Ja silloin olivat santarmit huohottaen rientäneet takaisin seminaarille ja heidän perässään olivat juosseet poliisikomisario Komulainen[53] ynnä konstaapelit Taskinen ja Pietarinen. Seminaarilla oli ensin toimeenpantu hurja etsiskely. Sitten oli santarmi Juntson ja koko poliisimiehistö – mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla – lähtenyt liikkeelle kaikille mahdollisille suunnille kiertäen tehtaat ja Purolan Lampilan, vieläpä käyden paennutta Alppa Tolosenkin luota tiedustelemassa. Kun santarmi oli kysynyt, saivatko he talon paikkoja tutkia, niin Alppa oli vastannut: "Tutkikaa vain!" Mutta muuta erikoista ei oltu huomattu kuin kamarin seinällä riippuvat keisarin ja keisarinnan kuvat, joita Alppa piti siinä "suojeluspyhimyksinään"!

Modin tiedoituksen johdosta, niin epäselvä kuin se oli ollutkin, olivat Eljas Väyrynen ja muut järjestön miehet päättäneet myöskin toimeenpanna etsiskelyn. He olivat katsoneet parhaaksi, että Alppa Tolonen, joka usein muutenkin ajeli hyvällä porollansa, sekä Arvo Arvela lähtisivät Rihtnientä etsimään. Ja Alppa oli lähtenytkin reippaasti, kuten aina, ajaen Niskasta käsin porollaan kauas Rehjänselälle. Samoin oli tehnyt Arvelakin. Äänet, joita Rihtniemi Rehjänselällä hiihtäessään oli kuullut, olivat nähtävästi olleet juuri heidän huutelujaan. – Kun pojat olivat arvelleet mahdolliseksi, että Rihtniemi palaisi takaisin Kajaaniin, niin ovet oli jätetty auki yöksi ja "Pappilan pirtissä" oli pitkään odotettu.

Myöskin Rihtniemen sisar Aune (nyk. insinöörinrouva Levanto) kävi illalla Vuoren asunnossa veljeään tapaamassa kertoen tälle yksityiskohtaisesti heidän sisarustensa Kyllikin ja Eeron vangitsemisen sekä siihen liittyneet tapaukset, mistä jo Ahonenkin oli maininnut. Rihtniemi oli kuulemastaan kovasti järkkynyt, mutta taipui kuitenkin siihen yhteiseen päätökseen, että toistaiseksi jäätäisiin odottamaan tapahtumain kehitystä.

Aamulla ylösnoustua ryhdyttiin heti tekemään valmistuksia ja suunnitteluja Rihtniemen matkaa varten. Paon lähin päämäärä oli kyllä heti selvillä: Hyrynsalmen Halla.

Matkasuunnitelma tehtiin tällainen: Lähtö tapahtuisi klo 11 ip. Se puoli kaupungista, jonka läpi Rihtniemi menisi, pantaisiin pimeäksi sammuttamalla katuvalaistus. Matka Kajaanin ulkopuolelta suoritettaisiin porolla suksilta ajaen. Ensimmäinen etappipaikka olisi Mieslahden kansanopisto, mistä kuljettaisiin edelleen etappiteitä Hyrynsalmelle. – Reitti majapaikasta kaupungin läpi oli seuraava: Yli edessä olevan niityn, osuuskaupan pihan läpi, valtakatuja Ämmän sillalle, josta edelleen Teppanan mäelle makasiinin luo tienristeykseen, josta talvitie erkanee Mieslahdelle. Tässä paikassa tuli poron suksineen odottaa. Poron valinta tuotti paljon päänvaivaa. Vihdoin viimein päätettiin ottaa muuan aktivistijärjestön jäsenen, Osuuskauppa Maakunnan johtajan, Heikki Turusen poro. Ajan täpäryyden takia ei kuitenkaan enää ehditty hänelle itselleen asiasta ilmoittaa, vaan poro yksinkertaisesti otettiin omin luvin. Se oli paikkakunnan paras poro.

Kun asiat sitten muutaman päivän kuluttua olivat selvät, näkyi Kajaanin lehdissä ilmoituksia, joissa lujasti tiedusteltiin poroa. Näin saatiin mahdolliset epäilykset haihtumaan.

Vähän ennen klo 11 ip. sähkömonttööri Aarne Salonen ilmoitti, ettei kaupungin läpi voinut paeta, koska eräs poliiseista itsepintaisesti seisoskeli Osuuskaupan kohdalla käyden pihallakin, jonka läpi Rihtniemen suunnitelman mukaan piti kulkea. Salonen ei tämän vuoksi myöskään ollut voinut vielä sammuttaa sähköjä, sillä sen piti tapahtua keskellä vanhaa toria olevasta pylväästä; ja juuri torin varrella on myöskin Osuuskaupan talo.

Suunnitelmaa muutettiin tällöin siten, että klo 11:n jälkeen Ahonen ja Rihtniemi menivät Linnakadulle kulkien sitä pitkin n.s. Pirisen kulmaan, josta kääntyivät ylös Ämmänkadulle päin mennen Aleksanterinkadun (nykyisen Kauppakadun) yli Brahenkadulle. Siitä he painuivat Ämmän sillalle ja edelleen siihen paikkaan, missä Eljas Väyrynen poroineen odotti. Sähköjen sammuttaminen, kuten muutkin seikat onnistuivat kaikin puolin hyvin.

Hyvästelyt – ja niin Rihtniemi lähti Hyrynsalmea kohti. Ajettuaan 5 km hyvää vauhtia hän puhallutti poroa antaen sen haukata lunta. Mutta kuinkas olikaan: Rihtniemen korjatessa oikealla kädellään reppuansa poro pyörähtikin ympäri lähtien kovalla vauhdilla Kajaaniin päin ja nykäisten ajajansa istualleen. Samassa lipsahti liian lyhyt ajohihna miehen käsivarresta, ja niin poro pääsi karkuun. Rihtniemi ei kyennyt sitä enää saavuttamaan.

Poro sai sittemmin onnettoman lopun. Se juoksi näet jäkälänsyöntimailleen, missä tarttui valjaistaan kantoon ja – kun ei päässyt irti – kuoli nälkään. Se löydettiin vasta keväällä sattumalta.

Metsästä Rihtniemi taittoi itselleen sauvat ja niin hän hiihti tuon jäljelläolevan 15 km matkan Mieslahden kansanopistolle, jossa kansanopistonjohtaja Aarno Pesonen oli häntä kärsimättömästi odottanut. Yösija oli Rihtniemelle järjestetty lautamies Leonard Rusasen luo Laajanniemelle. Siellä hän sai ystävällisen talonväen hoivassa levätä ja tehdä matkavalmistuksia. Illan hämärissä tammikuun 12. p:nä saapui lähetettynä sanantuojana neiti Tyyne Mikkonen ilmoittaen, että hevonen matkan jatkamista varten oli valmiina myöhemmin illalla Mieslahden Kemilässä, jonne pikapuolin oli saavuttava.

Kemilästä, paljon toimineen aktivistin kauppias Kalle Keräsen luota Rihtniemi jatkoi illalla 12.I.1917 matkaansa hevosella Hyrynsalmelle, jonne saavuttiin seuraavana aamuna klo 2:n tienoissa. Rihtniemi ajoi metsätöittenjohtaja Oskari Juntusen asunnolle, jossa ystävällinen isäntäväki tarjosi hänelle lepoa ja ruokaa. Harkittavaksi tuli kysymys, mihin taloon matkamies sijoitettaisiin. Hallaa ei katsottu tällä hetkellä soveliaimmaksi, koska oli kuulunut huhuja, että santarmien epäluulot olivat siihen pahasti kohdistuneet. Eikähän sitäpaitsi ollut kulunut vielä kuin muutama viikko siitä, jolloin Helsingistä lähetetyt santarmit olivat Hallan mailla kierrelleet tohtori Sivéniä etsimässä. Lopuksi päätettiin Rihtniemi sijoittaa rouva Juntusen luo Varpuniemeen jonkin matkaa Hyrynsalmen kirkolta Hyrynjärven rannalle. Sinne mentiin klo 7 samana aamuna. Paikka sijaitsi noin 100-200 metrin päässä poliisi Oskari Itkosen asunnolta.

Varpuniemessä Rihtniemi tuli olemaan rohkean, jaloaatteisen leskirouva Edla Annette Juntusen luona kolmatta viikkoa. Vieraanvaraisessa hoivassa kului aika nopeasti. Huolimatta korkeasta iästään rouva Juntunen oli antaumuksella mukana isänmaan vapauttamiseen tähtäävässä työssä. Varpuniemessä osoitti myös leski Miina Väyrynen Rihtnientä kohtaan lämmintä avuliaisuutta, mikä suuresti liikutti pakolaistamme. Varpuniemestä Rihtniemi siirtyi Hallaan, jossa hän ystävällisen talonväen hyvässä suojassa oleili sitten maaliskuun 3. päivään.

Nämä kuukauden päivät Hallassa kuluivat nopeasti lueskellen ja kylpien sekä pohtien sitä, mikä Ruotsin-reitti olisi paras valita. Rihtniemen toverina Hallassa oli Räisälästä kotoisin oleva talonisäntä Matti Läheniemi, joka pakomatkansa Räisälästä Hallaan oli suorittanut hyvällä hevosellaan. Hänet oli yritetty kotonaan vangita, mutta voimakkaana ja ketteräjalkaisena hänen oli – huolimatta 63:sta ikävuodesta – alusvaatteisillaan onnistunut paeta vangitsijainsa käsistä.

Aivan rauhallista ei oleilu Hallassa sentään ollut. Niinpä kun "Läheniemen Ukko" eräänä kauniina talvipäivänä tapansa mukaan sanomalehteä lukien loikoili porontaljallaan heidän asuttavakseen luovutetussa yliskamarissa Rihtniemen askarrellessa siinä hänen lähettyvillään, alkoi yht'äkkiä kuulua Hyrynsalmen kirkolta päin johtavalta tieltä outoa aisakellon ääntä. Rihtniemi vilkaisi ulos ikkunasta ja huomasi silloin matkamiehiä saapuvan taloon – Hyrynsalmen nimismies ja poliisi. Rihtniemen mainitessa, ketä tulijat olivat, "Läheniemen Ukko" livahti nopeasti huoneesta laskeutuen samaa kyytiä ketterästi kuin orava pystyportaita pihalle. Rihtniemi ei ennättänyt mukaan, kun hänen oli vedettävä jalkaansa sukat ja saappaat. Näin huoneeseen jäätyään hän ei sieltä voinut aluksi lainkaan poistua, sillä silloin hän olisi ehkä tavannut nimismiehen ja poliisin alhaalla eteisessä. Ei kulunut kumminkaan kauan, ennenkuin joku Hallan reippaista tyttäristä tuli ilmoittamaan:

"Nimismies ja poliisi ovat peräkamarissa; nyt sopii poistua."

Heti olikin Rihtniemi alhaalla eteisessä mennen sitten pääovesta pihalle. Mutta siellä tulikin vastaan – poliisi. Rihtniemi käveli tämän ohitse tyynesti ja reippaasti, eikä poliisi tehnyt mitään sellaista ilmettä tai elettä, joka olisi osoittanut, että hän olisi tuntenut Rihtniemen. Poliisi oli talon tyttären ollessa ullakolla ilmoitusta tuomassa pistäytynyt ulos rekipeitettä hakemaan. Pian painuivat "Läheniemen Ukko" ja Rihtniemi suksillaan ulkorakennusten suojassa metsään, hiihtäen Hallasta noin 1 1/2 km päässä olevaan Riihilehdon saunaan, jossa sitten odottelivat nimismiehen ja poliisin poistumista. Sen tapahduttua he palasivat takaisin kamariinsa.

Useasti muulloinkin heidän piti hälyttävien huhujen johdosta siirtyä samaan metsäsaunaan pakoilemaan.

Näin kuluivat päivät Hallassa.

Kyllikki ja Eero Rihtniemi vangitaan.

Kun Elja Rihtniemen pako oli tullut santarmiratsumestari Feodoroffin ja Kajaanin poliisien tietoon, palasivat nämä, kuten edellä on kerrottu, kovasti touhuten seminaarinjohtajan asuntoon. Feodoroff meni suoraa päätä Eero Rihtniemen luo ja uhaten pistoolillaan tiedusti tältä tuikeasti, minne hänen veljensä Elja oli kadonnut. Kun 16-vuotias koulupoika rohkeasti kieltäytyi mitään vastaamasta ja kun hänen sisarensa, yhteiskoulunopettajatar Kyllikki Rihtniemi niinikään oli vaiti, komennettiin heidät molemmat, samoin kuin muutkin sisaret, nim. Aune (nyk. insinöörinrouva Levanto), Pirkko ja Marjatta, tohtori Rihtniemen työhuoneeseen. Sitten santarmit ja poliisit tutkivat koko rakennuksen ullakkoa ja kellareita myöten.

Kun mitään ei löydetty, tiuskaisi Feodoroff kiukustuneena:

"Neiti ja poika mukaan!"

Ja niin Kyllikki ja Eero vietiin poliisilaitokseen sekä pantiin siellä noin puoleksi tunniksi samaan koppiin. Tällöin eräs mielestänsä viisas poliisi virkkoi:

"Oliko se nyt parempi, että päästitte sen menemään ja jouduitte tänne."

Tähän vangitut eivät mitään vastanneet.

Pian sisarukset erotettiin. Eero Rihtniemi pantiin pimeään koppiin ja samoin Kyllikki, mutta poliisikomisario Komulainen, joka jo tarkastustilaisuudessakin oli osoittautunut kovaosaisten nuorten ystäväksi,[54] kohteli Kyllikki Rihtnientä huomattavan myötämielisesti m.m. sytyttäen tulen viereiseen huoneeseen ja jättäen kopin ovessa olevan luukun auki. Komulainen kävi myös jonkin kerran Kyllikki-neitiä puhuttelemassa, mutta erehtyi tällöin hänkin neuvomaan:

"Ai, ai, kyllä se olisi ollut parempi, jos Elja ei olisi paennut, sillä kyllä se kumminkin joutuu kiinni ja saa paljon suuremman rangaistuksen".[55]

Kyllikki-neiti sai myös vapaasti soittaa kotiinsa ja pyytää sieltä veljelleen ja itselleen ruokaa y.m. Neiti Rihtniemi kuuli ilokseen, kuinka ajurit, joilta puhelimitse pyydettiin hevosia Eljan takaa-ajoa varten, järjestään kieltäytyivät niitä antamasta.

Seuraavana aamuna Kyllikki heräsi siihen, että joku itki ja ulisi. Se oli "Vihta-Aaten" poika, joka oli saatu kiinni ja jota Feodoroff ahdisteli. Poika toisteli: "Tulinhan minä sanomaan!" Heti aamulla Kyllikki käskettiin toiseen huoneeseen. Siellä hänelle luettiin venäjänkielinen asiakirja, jossa hänet selitettiin vangituksi ja lähetettäväksi Helsinkiin. Tämän paperin alle hänen täytyi kirjoittaa nimensä.

Vankien kopit olivat hyvin epäsiistit: Eeron kopissa esimerkiksi oli niin paljon syöpäläisiä, ettei hän koko yönä voinut lainkaan nukkua. Tuntui siis kaikin puolin helpotukselta päästä matkaan.

Kun poliisilaitoksesta lähdettiin, istuivat sisar ja veli rinnakkain, santarmi reen kannaksilla ja joku poliisi ajajan vieressä. Ratsumestari Feodoroff ajoi toisessa reessä heti perässä. Tuotiinpa asemalle "Vihta-Aaten" poikakin. Ihmisiä, varsinkin nuorta väkeä, oli asemalla tavattoman paljon. Vangitut kulkivat väkijoukon läpi arvokkaasti, Kyllikki-neiti pää pystyssä ja Eero katse tuimana. Feodoroff asteli vankien edellä ja santarmi Juntson perässä. Viimeksimainitun estelyistä huolimatta Aune Rihtniemi hyvästeli sisartaan ja veljeään. Vangitut vietiin tyhjään III:n luokan vaunuun, mihin ei päästetty ketään muita.

Kun nuorten vangitseminen oli tullut tunnetuksi, sähkötti harjoituskoulun yliopettaja J. A. Tuomola tohtori Rihtniemelle: "Johtajan on palattava kotiin". Volter Rihtniemi lähtikin heti paluumatkalle. Lapinlahden asemalla hän tapasi ylioppilas Veikko Vuoriston, joka kertoi, että Kajaanista kuului huonoa ja että eräässä sieltä tulevan junan vaunussa Kyllikki ja Eero Rihtnientä kuljetettiin vangittuina etelään päin. Tohtori Rihtniemi syöksyi heti tuohon vaunuun, mutta sen toisessa päässä seisova santarmiratsumestari Feodoroff kielsi jyrkästi tapaamisen, vaikka Kajaanin santarmi näytti esimiehelleen mainitsevan, että tulija oli vangittujen lasten isä. Tohtori Rihtniemi oli kahden vaiheilla, seuratako lapsiaan etelään päin menevässä junassa vai mennäkö Kajaaniin ottamaan selkoa asioista. Lopuksi hän raskain sydämin päätti jatkaa matkaansa Kajaaniin, aikoen seuraavana päivänä, sitten kun olisi saanut täyden selvyyden tilanteesta, lähteä tiedustelemaan, minne lapset oli viety.

Rihtniemen ystävät, rovasti Väyrynen ja hänen perheensä jäsenet, olivat myös pitäneet huolen siitä, että tohtori Rihtniemi jo ennen Kajaaniin tuloaan saisi tiedon tapahtumista voidakseen olla varuillaan. Tässä tarkoituksessa oli neiti Martta Väyrynen lähtenyt matkaan samassa junassa kuin vangitutkin pyrkien junan vielä seistessä Kajaanin asemalla näiden vaunuun; ratsumestari oli kuitenkin hänet hyvin nopeasti karkoittanut. Martta Väyrynen oli sitten jäänyt Iisalmen asemalle odottamaan etelästä päin tulevaa tohtori Rihtnientä. Paluumatkalla hän kertoi tälle Kajaanin tapahtumien yksityiskohdat.

Seuraamme vangittuja. Heitä ei vietykään, kuten alussa oli määrä, Helsinkiin, vaan matka keskeytettiin jo Kuopiossa. Asemalta Kyllikki ja Eero Rihtniemi saivat santarmien seuraamina kävellä lähellä olevaan Kuopion lääninvankilaan, missä Kyllikki sijoitettiin naisten puolelle ja Eero taas miesten osastolle. Sellit olivat siistit ja kohtelu moitteetonta.

He olivat saapuneet vankilaan tammikuun 11. päivänä 1917. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan kutsuttiin Kyllikki Rihtniemi Feodoroffin puheille. Tämä oli hyvin kohtelias – tarjoamatta kuitenkaan kättä, koska neiti Rihtniemi aikaisemmin oli ylpeästi torjunut hänen kättely-yrityksensä. Merkiten paperille ensin kaikki henkilötiedot Feodoroff tiedusteli noin vuosi sitten Kajaanin kautta kulkenutta Lindsiä, mutta kun neiti Rihtniemi ei sanonut tietävänsä hänestä mitään, käänsi kuulustelija puheen tohtori Sivénin Kajaanin-vierailuun. Siitä tutkittava kertoi sen, mitä asiasta muutenkin yleisesti tiedettiin. Feodoroff tahtoi selitystä vielä siihenkin, miksi Sivén oli poliisiviranomaisille antamaansa ilmoitukseen merkinnyt asuneensa "Uudessa Hotellissa", mutta kun Kyllikki-neiti ei osannut tähän sanoa mitään, niin kuulustelija kysäisi, mitä tutkittava tiesi Saksaan-menijöistä. Kun tämä tällöinkin vastaili karttavasti tietämättä mitään, niin Feodoroff sitä kovasti ihmetteli, mutta kun Kyllikki taitavasti lausui, ettei hänen veljensä nähtävästi tahtonut naisille ilmoittaa asiaa, näytti ratsumestari tyytyvän selitykseen. Sitten tiedusteltiin Elja Rihtniemen yksityisiä asioita, hänen tuttavuussuhteitaan (m.m. saksalaisen insinööri Frohnen perhettä), hänen tovereitaan j.n.e. Kaikkiin näihin uteluihin Kyllikki vastasi päättäväisesti: "En tiedä." Silloin Feodoroff suuttui keskeyttäen kuulustelun.

Parin tunnin kuluttua neiti Rihtniemi käskettiin uudelleen ratsumestarin puheille. Kun tämä tällöin yhä tiedusteli Elja Rihtniemen tovereita, nimesi Kyllikki muutamia heidän seurapiiriinsä kuuluvia, mutta lisäsi, että ne kävivät hänen luonaan enemmän kuin veljen. Sitten Feodoroff suomensi venäjäksi merkitsemänsä asiat, minkä jälkeen Kyllikin piti kirjoittaa nimensä tuohon venäjänkieliseen paperiin. Näin oli kuulustelu päättynyt. Kyllikki vietiin takaisin selliin, missä hän kuitenkin sai olla aivan vapaasti – sellin ovikin oli auki.

Samaan tapaan kuulusteltiin vankilassa myös Eeroa.

Seuraavana päivänä, tammikuun 13. p:nä 1917 klo 11 aamupäivällä käskettiin sisarukset ynnä "Vihta-Aaten" poika vankilan kansliaan, missä heille ilmoitettiin, että he saivat lähteä pois. Vielä samana päivänä he palasivatkin Kajaaniin, Kyllikki Rihtniemi opettajantoimeensa ja Eero kouluun.

Kun tohtori Rihtniemi tammikuun 12. p:nä saapui Kajaanin asemalle lähteäkseen etelään lapsiansa etsimään, tuli santarmi hänen luokseen sanoen:

"Luultavasti lähdette matkaan saadaksenne selkoa lapsista. Siltä varalta tahdon ilmoittaa, että ne on viety Kuopioon."

Tämän perusteella Rihtniemi poikkesikin Kuopioon. Asemalla hän otti ajurin pannen rekeen myös tavaransa, m.m. jonkin patjan, tyynyn y.m.s., jotka hän oli varannut mukaansa lapsia varten. Sitten hän käski ajaa lääninvankilan johtajan Theodor Woldemar Ruotzin asuntoon.

Jonkin matkaa ajettuaan ajuri kääntyi yht'äkkiä takaisinpäin vieden kyydittävänsä erään talon portille sekä sanoen vankilanjohtajan asuvan pihan perällä olevassa rakennuksessa. Nähdessään erään pihalla olevan naisen tohtori Rihtniemi kysyi vankilanjohtaja Ruotzin asuntoa, jolloin vaimo neuvoi hänet portaisiin. Eteisessä tuli muuan venäläinen pappi häntä vastaan. Rihtniemi pyysi anteeksi arvellen erehtyneensä paikasta. Mutta samassa ilmestyikin sisähuoneista eteiseen – santarmiratsumestari Feodoroff, joka näytti tuntevan tohtorin Lapinlahden asemalla näkemänsä perusteella ja pyysi tätä määrätunnilla saapumaan hänen luokseen seurahuoneelle.

Palattuaan tuosta salaperäisestä talosta tohtori Rihtniemi jatkoi samalla portilla odottavalla ajurilla matkaa vankilaan. Hänen ihmetellessään, kuinka ajuri oli vienyt hänet aivan väärään paikkaan, ei tämä vastannut mitään. Tuntui siltä kuin Kuopiossa ajuritkin olisivat olleet santarmien kätyreitä.

Vankilassa Rihtniemi ei tavannut johtajaa itseään. Rouva Ruotzi otti tavarat vastaan ilmoittaen samalla, että lapsia oli hyvin kohdeltu.

Tohtori meni sitten määräaikana tapaamaan Feodoroffia, joka kuulusteli häntä yleensä hyvin kohteliaassa äänilajissa. Kun ratsumestari tiedusteli, mitä Elja Rihtniemi oli toiminut ja keitä hänen luonansa oli käynyt, niin Rihtniemi selitti, että Elja oli toiminut v.t. kaupunginvoutina ja viskaalina ynnä ollut erään kuopiolaisen asianajotoimiston edustajana Kajaanissa, joten hänen luonaan oli käynyt paljon asiakkaita, sekä ettei hän luonnollisestikaan ollut kiinnittänyt noihin kävijöihin sen enempää huomiota.

Tämän enempää ei tohtori Rihtnientä kuulusteltukaan – tällä kertaa.

Kuten jo on kerrottu, vapautettiin Kyllikki ja Eero Rihtniemi seuraavana päivänä, jolloin he heti lähtivät junassa kotiin. Tohtori Rihtniemi taas – tapaamatta lapsiaan matkusti Helsinkiin keskeytyneitä asioitaan toimittamaan.

Steniusten kohtalo.

Viaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön raportissa (Liite N:o 2) tavataan m.m. seuraava tiedoitus:

"Syyskuun 24 p:nä v. 1916 merirekisteritoimiston päällikkö ilmoitti mainitulle vastavakoilutoimiston päällikölle, että asiamiesten lähettämien tietojen mukaan saman syyskuun 22 tai 23 p:nä oli rajan yli Ojanperän tienoilla Karungin pohjoispuolella Tervolan asemalle tuotu pommeja ja aseita, jotka olivat kätketyt juurikkailla täytettyihin säkkeihin.

"Tällaista rahtitavaraa otetaan Tervolan asemalla vastaan lähetettäväksi edelleen rautateitse pikatavarana. Asiamiesten lähettämien tietojen mukaan, jotka ovat peräisin sellaisesta lähteestä, josta on saatu erittäin tärkeitä tietoja ja näitten perusteella sitten vangittu erään järjestön jäseniä, ottavat suomalaisten Venäjää vastaan suunnattuun työhön (m.m. terroristisiin tekoihin) aktiivisesti osaa seuraavat henkilöt: Stenius, 22 vuotta, Kajaanista ja hänen isänsä apteekkari, samoinkuin edellämainittu Elias Rihtniemi.

"Tietoja tarkistettaessa saatiin selville, että Helsingin yliopiston historiallisfilologiseen tiedekuntaan kuuluu Hemmi Samuel Stenius, 21 vuotta, syntynyt 8 p:nä toukokuuta (uuden ajanlaskun mukaan) v. 1895 Kajaanissa. Hänen asuntopaikakseen on Helsingin kaupungissa 18 p:stä lähtien (uusi ajanlasku) ilmoitettu Kasarminkatu 18, porr. C. as. 15 ensimmäisessä kerroksessa.

"Hänen isänsä apteekkari Kajaanin kaupungissa Fredrik Vilhelm Stenius on nuorsuomalaisen puolueen jäseniä ja on hän aikaisemmin kuulunut 'Vapaus'- ja 'Voima'-liittoon.

"On saatu tietää, että hän viettää verrattain sulkeutunutta elämää ja suhtautuu, ilmeisesti, kaikkeen venäläiseen vihamielisesti.

"Ylioppilas Hemmi-Samuel Fredrikinpoika Steniuksen olen vanginnut 30 p:nä joulukuuta Kajaanin kaupungissa."

Näin kertoo mainittu santarmipäällikkö. Kajaanissa vangittiinkin tammikuun 12. p:nä 1917 (uutta ajanlaskua) ylioppilas Hemmi Stenius, ja hänen kodissaan pitivät helsinkiläiset santarmit kotitarkastuksen kuljettaen sitten vankinsa Helsinkiin.

Tämän vangitsemisen johdosta olivat kajaanilaiset aktivistit aivan ihmeissään, sillä tiedettiin, ettei ylioppilas Stenius ainakaan Kajaanissa ollut ottanut osaa aktiiviseen toimintaan.

On arveltu, että olisi tapahtunut henkilöerehdys ja että venäläiset olisivat oikeastaan tarkoittaneet tuota perin vaarallista kajaanilaista pommien kuljettajaa Kaarlo Veikko Lönnbohmia (Mustosta).

Mutta on myös muistettava, etteivät santarmit noina aikoina vangitsemisen syyksi tarvinneet paljon muuta kuin sen, että joku oli nuorsuomalaiseen puolueeseen lukeutuva tai vaikkapa vain että jonkun isä kuului mainittuun puolueeseen.

Muuten näyttävät venäläiset heti maailmansodan puhjettua tiedustelleen Kajaanin poliisilaitokselta useitten huomattavien kaupunkilaisten, m.m. apteekkari F. V. Steniuksen mielenlaatua. Poliisikomisario Komulainen oli silloin antanut heistä kaikista puoltolauseen.

Mahdollista on myös, että ylioppilas Stenius Helsingissä ollessaan olisi sattunut olemaan jossain sellaisessa seurassa, jossa olisi sotatapahtumista puhuttu jotakin varomatonta.[56]

Apteekkari F. V. Stenius vangittiin myöhemmin, maaliskuun 13. p:nä 1917 ollessaan matkalla Helsingissä. Molemmat, sekä poika että isä saivat viettää lohduttomia päiviä venäläisen meriväen vankilaosastossa Katajanokalla, kunnes hekin Venäjän vallankumouksen jälkeen vapautuivat.

Eemeli Eedvard Nordlund santarmien saaliina.

Tunnemme jo edellisestä itämerenmaakuntalaisen Johannes Alexander Lindsin Kajaanin-vierailun. Muistamme myös, että häntä vuorokauden verran säilytettiin toimittaja Nordlundin yliskamarissa sekä että hänen sittemmin tekemiensä paljastusten johdosta Helsingin santarmit Kajaanissa koettivat m.m. saada selkoa eräästä "pastorista", jonka luona Linds olisi asunut. Vuoden päivät asiaa tuumailtuaan santarmit vihdoin pääsivät siihen aivan oikeaan tulokseen, että tuo "pastori" ei voinut olla kukaan muu kuin Nordlund. Myöskin Kyllikki Rihtniemen kuulustelusta ilmeni, että santarmit yhä muistivat Lindsin kertomukset.

Helmikuun 1. p:nä 1917 noin klo 8 illalla, jolloin Kajaanin rahatoimikamari parhaillaan piti kokoustaan, koputettiin yht'äkkiä kokoushuoneen ovelle. Sihteeri, toimittaja Nordlund, nousi silloin ja aukaisi oven. Sieltä tuli poliisikomisario Komulainen, joka kiireellisesti ilmoitti Nordlundille, että toisessa rakennuksessa olevassa poliisilaitoksen huoneistossa olivat odottamassa ratsumestari Feodoroff, kaksi santarmia ja kruununvouti Envald, joiden määräyksestä toimittajan oli tultava poliisilaitokseen. Poliisikomisario oli tästä kovin pahoillaan mainiten asian tulleen hänellekin täydellisenä yllätyksenä.

Monenlaisten ajatusten valtaamana Nordlund seurasi Komulaista. Poliisilaitoksessa hänelle ilmoitettiin, että oli päätetty pitää tarkastus "Kajaanin Lehden" toimituksessa. Kun Nordlundilla ei ollut mukanaan toimitushuoneiston avaimia, sallittiin hänen puhelimitse tiedustaa, olisiko lehden konttorineiti vielä työssä, jolloin myönteisessä tapauksessa sinne heti päästäisiin.

Neiti olikin toimituksessa. Kaikki mainitut henkilöt ynnä konstaapelit J. Pietarinen ja K. Taskinen lähtivät tällöin Nordlundin kera "Kajaanin Lehden" toimistoon. Siellä ratsumestari tutki työpöydällä ja sen laatikoissa olevat paperit, mutta mitään erikoista ei löydetty. Jotain vielä kyseltyään ratsumestari ilmoitti pitävänsä heti tarkastuksen myös asianomaisen kodissa. Sinne siirryttäessä klo 9 ajoissa illalla Nordlund huomasi, että häntä tarkoin vartioitiin. Konttorineiti oli tällä välin ennättänyt puhelimitse ilmoittaa rouva Nordlundille outojen vieraiden tulosta, jotta tämä ei kovin säikähtäisi.

Kotitarkastus oli vähän perinpohjaisempi kestäen noin kaksi tuntia, mutta kohdistuen kuitenkin yksinomaan Nordlundin työhuoneeseen. Siellä tutkittiin kirjoituspöytä laatikkoineen ja myöskin kirjasto. Kruununvouti, komisario ja konstaapelit esiintyivät vain katsojina. Santarmit ottivat haltuunsa muutamia aivan yksityistä laatua olevia kirjeitä ja yhden valokuvan. Kaikki valtiollista sortoaikaa koskeva kirjallisuus, lentolehtiset y.m.s. oli onneksi korjattu ylisille; samoin oli siellä kolme korillista Helsingistä lähetettyjä "Mummo-yhdistyksen" vaatteita ja sidetarpeita, joiden löytymistä Nordlund eniten pelkäsi. Santarmit eivät kuitenkaan ylisille yrittäneet.

Kotitarkastuksen päätyttyä Feodoroff julisti Nordlundin pidätetyksi huomauttaen, että kruununvouti Envaldin oli vastattava siitä, että pidätetty seuraavana aamuna olisi asemalla seuratakseen santarmeja.

Nordlund sai sitten viettää yön kotonaan, minne konstaapeli Pietarinen jätettiin häntä vartioimaan. Tämä oli hyvin virkaintoinen. Niinpä hän asettui istumaan aivan lähelle pidätettyä tämän työskennellessä työpöytänsä ääressä ja järjestellessä asioitaan pitkää, tietämätöntä matkaa varten. Nordlund huomauttikin poliisille, että tälle luultavasti kävisi aika pitkäksi, sillä hän työskentelisi mahdollisesti koko yön. Siitä syystä hän ehdotti, että Pietarinen siirtyisi torkkumaan keittiöön, minne sitä varten nostettiin keinutuoli! Nähtävästi väsymystään peläten poliisi vihdoin suostuikin ehdotukseen sulkien kuitenkin sitä ennen asunnon ulko-oven ja pistäen avaimen taskuunsa.

Yön tunnit kuluivat verkalleen. Perheellisenä miehenä Nordlundin oli vaikeata ratkaista, antautuako santarmien käsiin ja joutua johonkin Pietarin vankilaan tai Siperiaan vai yrittääkö turvautua kovin vaaranalaiseen ja epävarmaan pakoon. Sen sisäisen taistelun, minkä pidätetty ja hänen vaimonsa sinä yönä suorittivat, voivat vain he itse arvioida. Tuloksena oli, että Nordlund päätti kohtaloonsa alistuen antautua santarmien valtaan.

Mutta keittiön keinutuolissa torkkui rauhallisesti suomalainen poliisikonstaapeli...

Seuraavana aamuna Pietarinen saattoi Nordlundin rautatieasemalle santarmien haltuun, jotka kuljettivat hänet Mikkeliin passittaen hänet siellä lääninvankilaan. Vangitsemisen syyksi ratsumestari Feodoroff ilmoitti Mikkelin lääninvankilan johtajalle osoitetussa salaisessa kirjelmässä "perustellut epäluulot Suomen kansalaisen Emil Nordlundin osallisuudesta armeijan oleellisia etuja loukkaaviin rikoksiin."

Jonakin seuraavana päivänä vanki vietiin vankilan kansliaan, missä Feodoroff erään pöytäkirjaapitävän santarmin läsnäollessa häntä tutki. M.m. tiedusteltiin, oliko hän osallistunut suomalaisten nuorukaisten Saksaan toimittamiseen vai eikö hän muka tiennyt koko asiasta mitään. Sitten kysyttiin, oliko hänen luonaan asunut eräs saksalainen pakolainen, näytettiinpä hänelle muistin virkistämiseksi ylioppilas Polónin valokuvakin. Kaikkiin kysymyksiin Nordlund vastasi kieltävästi samalla huomauttaen, ettei kuulustelijalla ollut edes oikeutta tutkia Suomen miestä. Lopuksi seurasi pöytäkirjan allekirjoittamisvaatimus, mihin Nordlund vihdoin taipui tehden kuitenkin pöytäkirjaan sen nimenomaisen merkinnän, että hän oli siihen suostunut käskystä eikä vapaasta tahdostaan.

Muuta tutkintoa ei enää pidettykään. Vain pari kertaa käytettiin häntä valokuvaajassa, jolloin hänestä otettiin eriasentoisia valokuvia, m.m. ilman turkkia ja turkki yllä; niinikään valokuvattiin pariin kertaan hänen sormiensa jäljet.

Sekä vankilanviranomaiset että vartiat kohtelivat Nordlundia moitteettomasti. Mutta se epämääräisyys ja epävarma tila, mihin vanki oli joutunut, painoi raskaasti hänen mieltään.

Vihdoin puhkesi Venäjän vallankumous. Ja sunnuntaiaamuna maaliskuun 18. p:nä 1917 Nordlund kutsuttiin vankilan kansliaan saaden siellä tietää olevansa vapaa.

Kotiinsa Kajaaniin Nordlund palasi – kuin pahasta unesta heränneenä – maaliskuun 20. p:nä 1917 koko kaupungin riemuitessa hänen vapautumisestaan.

Erkki Strömbergin vangitseminen ja Eljas Väyrysen pako.

Mehän muistamme, että ylioppilas Eljas Väyrynen ja ylioppilaskokelas Erkki Strömberg veivät Hallaan matkustaneelle tohtori Sivénille varoitussanan, jonka johdosta tämä kääntyi takaisin ja pelastui.

Mutta santarmit eivät voineet unohtaa sitä, että tuo kuuluisa helsinkiläinen aktivisti oli näin päässyt heidän kynsistään ja että nuo nuoret miehet olivat heille tämän harmin ja häpeän tuottaneet.

Kuten tiedämme, aikoivat he ensin siepata tuon sananviennin varsinaisen järjestäjän Elja Rihtniemen – siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt oli tullut toisten "rikollisten" vuoro.

Pahaa aavistaen Erkki Strömberg oli ruvennut viettämään öitään milloin missäkin. Mutta tuona hänelle kohtalokkaana helmikuun 23. p:n vastaisena yönä hän nukkui kotonaan, kun iltajunassa ei Mikkelistä ollutkaan saapunut santarmeja, kuten oli epäilty. Vihollinen tuli kuitenkin sinä iltana nim. puutavarajunassa, joka saapui Kajaaniin keskiyön tienoissa.

Aamulla klo 1/2 6 tulivat Kajaanin santarmi Juntson, muuan Mikkelistä lähetetty santarmi, komisario Komulainen sekä kajaanilaiset konstaapelit Lastumäki ja Taskinen Strömbergin asuntoon pitämään kotitarkastusta. Miehillä oli mukanaan ratsumestari Feodoroffin allekirjoittama määräys, jonka mukaan kotitarkastus oli toimitettava ja sen jälkeen Erkki Strömberg vangittava.

Santarmit tutkivat Strömbergin huoneen löytämättä sieltä kuitenkaan mitään erikoista. Haltuunsa he ottivat joukon muistikirjoja, suuren määrän kirjeitä, joitakuita valokuvapostikortteja sekä yksipanoksisen revolverin. Tarkastuksen jälkeen Erkki Strömberg teljettiin ensin Kajaanin poliisivankilaan ja vietiin sitten kahden santarmin saattamana Kuopion lääninvankilaan, missä sen johtaja Ruotzi kohteli häntä erittäin hyvin. Viikon kuluttua hänet siirrettiin käsi- ja jalkaraudoissa Katajanokan lääninvankilaan. Siellä sattui se harvinainen tapahtuma, että yliopiston viranomaisten toimenpiteestä Strömberg sai vankilassa suorittaa keskeneräiset ylioppilaskirjoituksensa.

Venäjän vallankumous vapautti sitten Erkki Strömberginkin.

Eljas Väyrysenkin kohtalonhetki oli tullut.

Jo Elja Rihtniemen vangitsemisyrityksen jälkeen teki Eljas Väyrynen, joka lukukauden alussa lähti Helsinkiin opintojansa jatkamaan, Martta-sisarensa kanssa sellaisen sopimuksen, että jos tämä Kajaanissa saisi tietoonsa jotakin, mikä merkitsisi Eljakselle uhkaavaa vaaraa, niin hän heti sähköttäisi siitä veljellensä. Sähkösanoma saisi sisältää mitä tahansa, kunhan sen alla vain olisi nimi Martta, mikä merkitsisi samaa kuin "Pakene!" Sisar ja veli sopivat siitäkin, että sama sähkösanoma olisi lähetettävä myös ylioppilas Eino Helaselle siltä varalta, ettei Eljakselle osoitettu sähkösanoma tulisi perille. Eljas puolestaan otti selittääkseen Helaselle asian. Myöskin lupasi Eljas lähettää sisarelleen santarmien numerosähkösanomien avaimen, joka oli toimitettava sähkölennätinvirkamies Verner Wallinille; tästä oli ilmoitettava myös etappijärjestöön kuuluville.[57]

Kun postimestari T. Strömberg klo 7 aamulla helmikuun 23. p:nä soitti pappilaan ilmoittaen, että hänen poikansa Erkki oli vangittu, toimitti Martta Väyrynen ennakolta sovitut sähkösanomat sisarensa Saaran välityksellä heti lennätinkonttoriin, mistä Wallin ne kiireimmiten lähetti asianomaisille. Eljas Väyryselle osoitettu sähkösanoma ei tullut koskaan perille, mutta Eino Helaselle lähetetty yllätti tämän hänen vielä ollessaan sängyssä.

Helanen lähti silloin heti tavoittamaan serkkuaan Eljas Väyrystä. Kun tämä ei ollut kotona, meni hän Suomalaiselle normaalilyseolle haettaen vahtimestarin välityksellä siellä auskultoimassa olevan maisteri Anna Väyrysen, jolle hän näytti saapuneen sähkösanoman. Neiti Väyrynen tiesi, että Eljas oli jäällä, missä aiottiin pitää akateemiset hiihtokilpailut, ja että suksien säilytyspaikka oli Ostrobotnialla. Molemmat riensivät sinne. Anna Väyrynen löysikin pian veljensä joka juuri oli mennyt Anna-sisartansa tapaamaan tämän Ostrobotnian läheisyydessä olevaan asuntoon.

"Nyt on sinun vuorosi tullut", lausui sisar näyttäen sähkösanomaa.

"Niinpä näkyy", kuului veljen lyhyt vastaus.

Heti ryhdyttiin kunnostamaan Eljaksen matkavarusteita. Anna ja Katri Väyrynen olivat näissä toimissa koko päivän. Eljas taas jäi ystäviensä Uuno Hannulan, Otto Martin ja Eino Arvelan kanssa oleilemaan Ostrobotnian ravintolahuoneeseen, jotta näyttäisi siltä, ettei heillä ollut kiirettä minnekään. Päivän ajaksi Väyrynen siirtyi Lapinlahden mielisairaalaan lääketieteenkandidaatti Sven Donnerin luo, jonka välityksellä myös välttämättömimmät raha-asiat järjestettiin. Illalla vähän ennen yöjunan lähtöä menivät sitten Eljas ja Anna Väyrynen ynnä ylioppilas Uuno Hannula asemalle, minne maisteri Elsa Inberg (nyk. Bruun) toi myös lisärahoja. Junan liikkeelle lähtiessä Eljas hyppäsi junan varjopuolelta erään vaunun sillalle aloittaen helmikuun 23. p:nä 1917 reippain mielin pitkän retkensä.

Hänen aikomuksensa oli kulkea rautateitse Nurmekseen ja sieltä hiihtämällä Sotkamon ja Ristijärven kautta Hyrynsalmelle Hallaan. Matka näytti sujuvan hyvin. Kouvolassa hän sai ajatuksen lähteä tutkimaan Kajaanista päin tulevaa junaa. Tästä hän kertoo kotiinsa myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä:

"Eevan (sisarensa, joka oli lähtenyt viemään Kajaanintietoja Helsinkiin) näin junassa nukkuvan palttoo silmillä, kun kävin Erkkiä (Strömbergiä) etsimässä, jotta jos tämä olisi ollut huonosti vartioitu, olisin kaapannut matkaani. Arvelin nimittäin,[58] että Erkkiä oli ahdistettu ja siksi varoitussähkösanoma mulle. En herättänyt Eevaa, olisi syntynyt hälinää, joten täytyi kieltäytyä."

Väyrystä oli varoitettu pitämään silmänsä auki varsinkin Sortavalassa. Paha paikka se olikin, sillä siellä santarmit tulivat vaunuun sulkien ovet ja alkaen tarkastella passeja. Sellaista ei miehellämme tietysti ollut. Tilanne näytti peräti kestämättömältä. Kauan ei Väyrynen kuitenkaan empinyt huomattuaan junamiehen vaunua lämmittämässä. Hän meni vaunun välikköön vetäisten oven kiinni perässään.

"Lainatkaa minulle lakkianne hiukan!" kuiskasi pakolaisemme.

Junamies katsoi ensin ihmetellen, mutta nyökkäsi sitten ymmärtäväisesti siihen osastoon päin, jossa santarmit passeja tarkastivat, ja ojensi lakkinsa. Väyrynen painoi sen päähänsä ja heitti sarkatakkinsa puulaatikkoon ruveten uuninlämmityspuuhiin; junamies poistui samalla vaunun väliköstä. Santarmit menivät ohi mitään epäilyttävää älyämättä. Ei heidän huomionsa kiintynyt lakittomaan junamieheenkään.

Nurmeksesta Väyrynen lähti helmikuun 25. p:nä kontti selässä hiihtämään kohti Sotkamoa. Komulan kievariin hän saapui klo 1 yöllä. Siellä vietettiin parast'aikaa häitä. Piirileikissä mukana olevien joukossa hän huomasi tutun sotkamolaisen poliisin Korhosen. Korhonen itse on kertonut, että Eljas Väyrynen tuli hänen luokseen sanoen: "Kovinpa se Korhostakin, vanhaa miestä, on ruvennut laulattamaan." Sitten Väyrynen ilmoitti liikkuvansa metsäkauppa-asioilla eikä sanonut huolivansa – kiire kun oli – huonetta, jota Korhonen tarjotteli, mutta kyllä mielellään hevosen, jonka tämä oli itseään varten tilannut. Yötä myöten Väyrynen ajoi Hongikon kievariin ja sieltä edelleen Sotkamoon Sopalan kievariin, jonne saapui helmikuun 26. p:nä 1917. Sieltä hän saman päivän aamuna soitti kotiinsa saaden kautta rantain kuulla asioista. Samaten hän soitti myöskin Lauri Pokille kehoittaen tätä ja toisia "firman" miehiä kiireellisesti varustautumaan matkalle, sillä oli varmaa, että heidänkin hetkensä oli pian lyövä.

Sotkamosta saattoivat Väyrystä hevosella jonkin matkaa Ristijärvelle päin kauppias Yrjö Korhonen ja kunnallislautakunnan esimies Jaakko Kananen. Illan suussa hän saapui hiihtäen lopen väsyneenä Ristijärven pappilaan aikoen poiketa ilman muuta pirttiin yösydämeksi nukahtamaan. Sitten hän kumminkin muutti aikomustaan mennen ilmoittamaan tulostaan ja tiedustelemaan, sopisiko yöpyä. Toiveessaan hän kuitenkin perin pohjin pettyi, sillä pastori epäsi jyrkästi hänen pyyntönsä sanoen:

"Olenko minä mikä kaikkien papinpoikien vartija! Minulla on vaimo ja lapsia."

Ei ollut siis Ristijärven pappilassa tilaa naapuriseurakunnan papin pojalle. Sieltä Väyrynen hiihti Mikkolaan, josta Oskari Mikkonen vei hänet yöksi Herman Romppaisen luo, kun Mikkola aivan valtamaantien vieressä olevana katsottiin epävarmaksi paikaksi. Aamulla ani varhain Väyrynen lähti hiihtämään kohti Hyrynsalmea. Oravivaaran rinteellä hän tapasi Sofia Kemppaisen eli "Väinölän Sohvin", joka oli Hyrynsalmen "nokkelimpia ja tarmokkaimpia etappimiehiä".

"Sattuisiko sitä olemaan mitään syötävää", tiedusteli Väyrynen, tuttuja kun oltiin.

"On kyllä!" vastasi Sohvi.

Ja hyvät eväät hänellä olikin, aivan lihapullista alkaen.

Hyrynsalmella Väyrynen oli jonkin aikaa Kaarnalassa rouva Sofia Bergin luona sekä myöskin tohtori Hjeltin vieraana. Kun kuitenkin nimismies Nyman oli kohta aikonut tulla tohtoriin, niin seppä Kalle Kemppainen, hänkin Hyrynsalmen tarmokkaita etappimiehiä, toimitti Väyryselle poron, jolla matka nopeasti jatkui Hyrynsalmen kirkolta Hallan ystävällisen isäntäväen lämpöisiin suojiin.[59]

Tämä tapahtui helmikuun 27. p:nä 1917. Tuon pitkän matkan Helsingistä Nurmeksen kautta Hallaan Eljas Väyrynen suoritti siis neljässä päivässä.

Kiristyskirjeet ja santarmi Juntsonin raportti.

Olemme maininneet, että venäläinen santarmisto oli Kajaanissa verraten heikosti edustettuna, siellä kun näet toimi vain yksi santarmi ja sekin tuli virkaansa vasta maaliskuun alkupuolella v. 1916. Mutta vuoden lopulla tämä santarmi, Henrik Juntson, sai avukseen kaksi suomalaista "agenttia", nim. jo mainitut Sortavalan seminaarin entisen oppilaan, isänmaallisesti rappeutuneen Vasili Röschin (Liite N:o 1) ja erään Vilho Pullisen. Sitäpaitsi eräät paikkakuntalaisetkin alentuivat venäläisvallan kurjiksi kätyreiksi. Varsinkin Rösch ja Pullinen olivat hyvin tarmokkaita ja, kuten heti saamme todeta, äärimmäisen häikäilemättömiä.

Helmikuun 28. p:nä 1917 löysi Ristijärven Monolan talon poika, Jaakko Heikkinen, pappilan porttia avatessaan sen vierestä lumihangesta seuraavan, rovasti Väyryselle osoitetun kirjeen:

    "Rovasti J. Väyrynen,
        Kajaanissa.

    Sanon jo edeltäkäsin, että minun tapani ei ole ollut esittää
    samaa asiaa kahdesti vaan siihen nähden etten tiedä varmaan josko
    olette aikaisempaa esitystäni saanut kerron tuon saman asian
    uudelleen nimittäin että kuten tiedätte vehkeilee teidän poikanne
    Eljas hallitusta vastaan siksi suuressa määrässä, että jos nuot
    joutuvat viranomaisten tietoon niin odottaa häntä lievemmässä
    tapauksessa maasta karkoitus sekä pahemmassa tapauksessa hirsipuu
    johon on jo moni suosiollisella avullani joutunut syystä etteivät
    ole ottaneet esityksiäni huomioon. Eljaksen takia joutui Erkki
    Strömberg kiinni vaikka oli ainoastaan Eljasta kyyditsemässä[60]
    isänsä ponilla Hyrynsalmelle silloin kuin Eljas vei sanaa
    Sivénille että hän tiesi paeta poliiseja ja santarmeja jotka häntä
    etsivät. Eljas oli myöskin joka järjesti Rihtniemen paon
    tunnetuiden toveriensa kanssa Turuselta varastamallaan porolla.
    Hän oli myöskin aikoinaan tekemisissä Bolanin kanssa[61] joka
    urkki saksan hyväksi. Ellette usko näitä asioita todeksi voitte
    kysästä vaikka monttööri Salosen vanhemmalta pojalta joka kyllä
    tietää jotakin. Vaan jos tahdotte että pidän nuot asiat omana
    salaisuutenani ja säästätte poikanne päätä jonka menettäminen ei
    tänä aikana ole taattua niin varatkaa minulle tuo vähäinen summa
    5.000 markkaa kirjekuoreen siihen jalan jälkeen jonka löydätte
    lumesta kuin menette Raatihuoneen pihasta ulos ulkohuoneen vieressä
    olevasta pienestä portista ja käännytte lankun sivua Tervolle
    käsin. Ellei tuo summa ole siellä t.k. 28 päivänä kello 9 j.p.p.
    niin ennenkun ollaan seuraavassa illassa istuu poikanne jossakin
    varmassa laitoksessa jonne ei enää näitä esityksiä tehdä. Huomautan
    jo edeltäkäsin ette tarvitse ruveta minua varttomaan eikä
    ilmaisemaan viranomaisille, elikkä siinä tapauksessa olen
    pakoitettu kertomaan nämät tietoni heille ja ne eivät ole
    pojallenne oikeen terveellisiä. Jos tuo summa teistä tuntuu ehkä
    liian suurelta niin siinä tapauksessa toivon että muistatte
    Helsingin sanomassa olleen ilmoituksen jossa eräs herra lupasi
    10.000 mk palkinnon sille joka vain todistaa kuka kirjoitti erään
    mitättömän kirjeen joka koski häntä vaan että nämä tietoni
    perustuvat tosi seikkoihin jotka tulen toteen näyttämään jos
    esitykseni hylkäätte. Asia on siksi vakavaa laatua että miettikää
    sitä tarkoin ennenkuin sen hylkäätte, Elkää olettako että tämä
    on samallainen kiristys yritys joita saa toisinaan lukea
    sanomalehdistä, että joku puolihullu on peloitellut jotakin
    mustalla kädellä ellei hän pane määrättyä summaa kiven alle sillä
    tämä perustuu seikkoihin jotka voidaan helposti todistaa jos
    annatte asian niin pitkälle mennä jota en luule sillä tietänette
    mikä odottaa poikaanne jos nuo asiat olen pakoitettu ilmaisemaan
    viranomaisille."

    Jäljennöksen oikeaksi todistavat:

                 Evert Lindberg    Hilja Kokkonen.
                 Pankinjohtaja.

Maaliskuun 2. p:nä 1917 löysi pappilan naapurin, talonomistaja Juho Pekka Korhosen pieni poika taas pappilan portin vierestä lumihangesta, melkein samasta paikasta, missä edellinenkin kirje oli ollut, seuraavan, niinikään rovasti Väyryselle osoitetun kirjeen:

    "Rovasti J. Väyrynen,
        Kajaanissa.

    Pyydän jo edeltäpäin anteeksi, että tulen esittämään teille
    asioita, jotka eivät teitä luultavasti miellytä. Asia on nimittäin
    sitä laatua, että kuten tiedättekin vehkeilee poikanne Eljas
    Hallitusta vastaan, josta on jo tietääkseni viranomaisilla jonkun
    verran tietoja, vaan eivät he vielä tiedä puoliakaan mitä minä
    hänestä tiedän. Jospa he tietäisivät edes senkään, että hän
    avusti Rihtniemen karkausta,[62], niin sekin jo kyllä riittäisi,
    mitä sitten jos he tietäisivät että hän oli yhteydessä Bolanin
    kanssa, jonka takia Nordlund vietiin syyttömästi. Esitykseni on,
    että ellette Te varaa minulle maanantai iltaan tämän helmikuun 26
    p. klo 11 j.p.p. 5.000:- markkaa suun tukkimiseksi, niin ilmaisen
    minä nuot tietoni viranomaisille, joilta kyllä saan tuosta
    tiedostani hiukan enemmän. Nuot rahat saatte panna suljettuun
    kirjekuoreen siihen lumeen polkaistuun jalan jälkeen, jonka
    löydätte kuin menette Raatihuoneen pihasta pienestä portista, joka
    on ulkohuoneen vieressä raatimies Tervolle käsin, jälki peittäkää
    sitten lumella umpeen, ettei sitä tuuli vie. Jos ette usko näitä
    tietojani todeksi niin voitte kysäistä siitä Erkki Strömberg'iltä
    joka ei tosin ole nyt tavattavissa syystä, että hylkäsi tällaisen
    tekemäni esityksen. Huomautan jo edeltäpäin etten kärsi pilaa. Niin
    pian kuin huomaan ettei esitystäni täytetä elikkä jos meinaatte
    ruveta minua vartioimaan elikkä ilmaisemaan minun esitystäni
    viranomaisille ilmaisen minä tietoni heille ja saan siitä sievoisen
    palkinnon jos myöskin aattelette lähettää jonkun eli menette itse
    huomauttamaan poikaanne häntä uhkaavasta vaarasta niin sanon jo
    edeltäpäin ettei se onnistu, sillä häntä kyllä siellä salaa
    vartioitaan. Huomaudan vielä, että harkitkaa tarkoin asiaa!
    miettikää poikanne kohtaloa ennen kun esitykseni hylkäätte.
    Aatelkaa laajoja Siperian aavikoita eli pahemmassa tapauksessa
    hirttonuoraa. Kieroilemista en siedä, ellei tuo summa ole
    määrälleen sovitussa paikassa, niin ennenkuin ollaan seuraavassa
    illassa istuu poikanne varmassa paikassa. Olen tuon paikan valinnut
    sentähden lähelle viranomaisia, että jos aattelette tehdä minulle
    niitä noutaessa väkivaltaa voin turvautua viranomaisiin ja ilmaista
    heille teidät. Huomautan vielä että elkää käsittäkö esitystäni
    sellaiseksi joita saapi lukea toisinaan sanomalehdistä, että joku
    puoli hullu on lähettänyt jollekin kirjeen ja uhannut tätä jollakin
    mustan käden kuvalla. Sillä tämän asian takana on tosi seikkoja
    kuin myöskin että juonessa on henkilöitä jotka eivät anna
    itsensä nenästä vetää, jos huomaan että ilmaisette aikomuksen
    viranomaisille eli ellei tuota summaa tule niin kuten sanottu
    istutte Te sekä poikanne ennen ensi tiistaiiltaa varmojen ovien
    takana jonne ei enää mitään esityksiä tehdä vaan kuljetaan kohden
    hyvin ansaittua rangaistus laidosta. Sillä henkilöä joka avustaa
    pakenemaan valtiollista rikollista odottaa kohtalo jonka Te
    sivistyneenä Isänä kyllä tiedätte. Tähystäjä.

    Kaiken muun lisäksi on poikanne syyllinen Poron varkauteen jolla
    tuo R:mi pakoon laitettiin. Kaunis teko Rovastin pojalta.

    Mielestänne jos on tuo summa liian suuri niin vertailkaa viime
    keskiviikkoisessa Helsingin sanomassa N:o 9 erästä ilmoitusta
    jossa luvataan 10.000:- palkinto paljon vähäisemmästä ja
    perättömästä asiasta."

    Jäljennöksen oikeaksi todistavat:

                  Evert Lindberg     Hilja Kokkonen.
                  Pankinjohtaja.

Kuten huomaamme, oli kiristäjä siltä varalta, että ensiksi kirjoitettu kirje joutuisi hukkaan, kirjoittanut myös toisen, samaa tarkoittavan ja pääasiallisesti samansisältöisen kirjeen. Kummassakin kirjeessä on syytösten tehostamiseksi täydentäviä yksityiskohtia. Niissä syytetään Eljas Väyrystä seuraavista seikoista:

1) Hän järjesti Rihtniemen paon tunnetuiden toveriensa kanssa Turuselta varastamallaan porolla.

2) Hän on ollut tekemisissä Polónin ("Bolanin") kanssa, joka urkki Saksan hyväksi ja jonka takia Nordlund vangittiin viattomasti.

3) Hän vei sanan Sivénille, ja hänen takiansa Erkki Strömberg joutui kiinni, vaikka oli ainoastaan Eijasta kyyditsemässä.

Mainittakoon, ettei Erkki Strömberg ollut saanut mitään kiristyskirjettä, joten kirjoittaja tällä väitteellään nähtävästi tahtoi vielä enentää kirjeensä vaikutusta.

Kirjeet on kirjoitettu ilmeisesti Erkki Strömbergin vangitsemisen jälkeen. Kirjoittaja näyttää olleen varma siitä, että Eljas Väyrynenkin heti vangittaisiin, samaten kuin siitäkin, että myös Väyrynen ja hänen omaisensa tunsivat vangitsemis-uhan vakavuuden. Mutta sitä, että Eljas Väyrynen oli paennut jo samana päivänä kuin Erkki Strömberg vangittiin, kiristäjä ei tiennyt; eikä sitä tiennyt santarmi Juntsonkaan.

Mistä kiristäjä oli saanut kerrassaan hämmästyttävän tarkat tietonsa, emme käy arvailemaan. Kirjeet oli kirjoitettu kosmoskynällä valkoiselle paperille sujuvalla käsialalla, jota, samoin kuin kieltäkin, oli nähtävästi tahallaan vääristelty. – Vallankumouksen aikainen kansalaiskomitea koetti ottaa selkoa kiristyskirjeiden alkuperästä tullen siihen johtopäätökseen, että Rösch oli ne kirjoittanut. Mutta tämä kielsi syytteen osoittaen kuitenkin "hätääntymisen ja kalpenemisen merkkejä", kuten kansalaiskomitean pöytäkirjassa sanotaan. Röschin muistikirja ja yleensä muistiinpanot oli kirjoitettu kosmoskynällä, ja niiden käsialakin muistutti kiristyskirjeitä. Ehdottomaan varmuuteen ei kiristäjistä päästy. Kajaani vapautui kuitenkin pian kummastakin "agentistaan", sillä sekä Rösch että Pullinen lähetettiin maaliskuun 26. p:nä Mikkeliin sikäläisen sotilaskomitean huostaan.

Kiristyskirjeet herättivät aktivistien keskuudessa sanomatonta suuttumusta. Kun tohtori Rihtniemi ja "pojat" (Ahonen, Pokki ja Salonen) olivat Väyrysessä ensiksi saapunutta kiristyskirjettä tutkimassa, menivät Salonen ja Pokki jättöpaikan läheisyydessä olevaan ulkohuonerakennukseen katsomaan, kuka mahdollisesti tulisi odotettua vastausta noutamaan. Toinen tähystelijöistä vei ensin tyhjän kirjekuoren kiristäjän määräämään paikkaan vetäytyen nopeasti kiertoteitä sovittuun ulkohuonerakennukseen, jonne toinen suoraa tietä oli jo mennyt. Mitään noutajaa ei kuitenkaan saapunut.

Myöskin Hallassa majailevat Elja Rihtniemi ja Eljas Väyrynen – saatuaan kuulla kirjeistä – olivat siinä määrin kuohuksissaan, että ajattelivat lähteä eräänä yönä rankaisemaan kiristäjäksi luulemaansa henkilöä luopuen sitten kuitenkin aikeestaan. Rovasti Väyryseenkään eivät kirjeet vaikuttaneet muuta kuin inhoa.

Kajaanin santarmi Juntson oli näihin saakka ollut oikeastaan vain tapausten "todistajana" mikkeliläisten santarmien ynnä "agenttien" Röschin ja Pullisen pääasiallisesti suorittaessa itse työt. Mutta nyt hänkin heräsi toimintaan lähettäen helmikuun 17. p:nä 1917 (v.l.) eli siis maaliskuun 2. p:nä Mikkeliin salamerkkisähkösanoman, mikä nähtävästi koski Eljas Väyrysen vangitsemismääräyksen pyytämistä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 18:ntena (v.l.) eli siis maaliskuun 3. p:nä Juntson lähetti päällikölleen, ratsumestari Feodoroffille Mikkeliin seuraavan merkillisen venäjänkielisen raportin:[63]

    "Suomen Santarmihallituksen           Salainen.
    täydennyskunnan aliupseeri
    Kajaanin vartiopaikalla       Suomen Santarmihallituksen
    18 p:nä helmikuuta 1917.      Kuopion piirin päällikön apulaiselle.
              N:o 18
             Kajaani.

    Raportti.

    Ilmoitan Teidän Korkea-arvoisuudellenne saaneeni tietää 42.
    armeijan esikunnan agentilta Pulliselta, joka nykyjään oleskelee
    Kajaanissa, että silloin kun tohtori Sivén Helsingistä pakeni
    ulkomaille, niin hänelle Sivénille ilmoitti etsiskelyistä Kajaanin
    pastorin poika Eljas Väyrynen, joka parhaillaan opiskelee
    Helsingissä. Kun Sivén matkusti Kajaanista Hyrynsalmelle, niin
    kolmantena päivänä tämän jälkeen Eljas Väyrynen meni Kajaanin
    postikonttorin päällikön Strömbergin luo pyytäen hevosta
    matkustaakseen johonkin. Strömberg, joka todella omisti hevosen,
    antoi sen sillä ehdolla, että hänen poikansa Erkki Strömberg
    menisi mukaan, jolloin molemmat ajoivat Hyrynsalmelle ja
    ilmoittivat seikkaperäisesti Sivénille, että häntä etsiskellään,
    ja samalla auttoivat häntä pakenemaan ulkomaille, 2) ja vielä kun
    Elja Rihtniemi karkasi poliisilta Kajaanissa joulukuun 10. p:nä
    1916,[64] hän muka palasi takaisin Kajaaniin kahden päivän
    kuluttua ja sen jälkeen heti taas katosi. Hänelle Rihtniemelle
    antoi suurta apua eräs Armas Ahonen, konttoristi, joka palvelee
    puutavaraosakeyhtiön konttorissa Kajaanissa, ja joka Ahonen
    myöskin katosi tämän vuoden helmikuun 16. p:nä klo 9 illalla. Hän
    matkusti poroilla ja häntä saattoivat insinöörinpoika Lauri
    Antinpoika Bokki asuva Kajaanissa sekä sähkömonttöörin poika Aarne
    Salonen asuva Aleksanterinkadun 8:ssa, ja samana yönä he itse,
    Bokki ja Salonen, katosivat Kajaanista, mutta ei tiedetä minne.
    Todennäköisesti he saivat tietää, että agentit tietävät siitä.
    Kun Rihtniemi palasi takaisin Kajaaniin, sen jälkeen kun hän oli
    ensimmäisen kerran kadonnut, joulukuun 12. p:nä 1916, niin muka
    samana yönä sammutettiin sähkövalo kaupungissa sillä tekosyyllä,
    että koneet olivat vioittuneet, tarkoituksella tehdä kaupunki niin
    pimeäksi, ettei kadulla voisi ketään tuntea. Nämä tiedot agentti
    Pullinen on saanut varmasta lähteestä Kajaanissa, mutta pitää
    salassa tietojen antajan. – 3) toista saamaani nimetöntä kirjettä
    ei ole voinut kirjoittaa kukaan muu kuin ukko Strömberg, sillä
    hänellä oli siitä tieto jo seuraavana päivänä ja hän tiedusteli
    itse minulta, olinko saanut nimettömän kirjeen, mutta itse
    Strömberg sanoi, ettei hän tunne sitä henkilöä, joka oli kirjeen
    kirjoittanut ja että kirjeen kirjoittaja oli käynyt hänen
    asunnossaan. – Kuten ylläolevasta selviää, olisi Eljas Väyrynen
    heti vangittava. Mikäli tunnen, olivat Väyrynen ja Rihtniemi
    keskenään hyvät ystävät. Väyrynen opiskelee parhaillaan
    Helsingissä.

                                             Aliupseeri Juntson."

Raportin aikamäärät – ilmeisesti kaikki venäläisten käyttämän vanhan ajanlaskun mukaisia – ovat saattaneet näitä asioita tutkineet siihen käsitykseen, että santarmi olisi niissä aika tavalla erehtynyt, paitsi mitä tulee Armas Ahosen pakenemispäivään, joka on osunut oikeaan. Mutta vaikka vähäläntä, tihrusilmäinen, pulleaposkinen Juntson ryyppäsikin melkoisesti, niin emme kuitenkaan voi olettaa hänen kirjoittaessaan päällikölleen, ratsumestari Feodoroffille, olleen niin sekaisin, että olisi sotkenut yleisesti tunnetut aikamäärät. Tiesihän näet Feodoroff, joka Rihtniemen vangitsemistilaisuudessa oli itse ollut mukana, yhtä hyvin kuin Juntsonkin, että Elja Rihtniemen pako tapahtui tammikuun 10. p:nä 1917, eli siis joulukuun 28. p:nä 1916 vanhaa lukua.

Raportin päivämäärät johtavatkin meidät mielestäni aivan toiseen tapahtumaan, nimittäin Elja Rihtniemen ennen joulua tekemään Hallan-vierailuun, minkä santarmi määrätyssä tarkoituksessa tahtoo esittää paoksi ja mihin hän myös sotkee toisen – ja todellisen – pakotilaisuuden yhteydessä tapahtuneen kaupungin sähkövalaistuksen osittaisen sammuttamisen.

On mahdollista, että Juntsonin päällystö oli moittinut häntä toimettomuudesta. Sivénin varsinainen avustaja Elja Rihtniemi oli näet saanut kaikessa rauhassa oleskella Kajaanissa noin kuukauden päivät, kunnes Viaporin santarmikomennuskunnan päällikkö ravisti hereille sekä Feodoroffin että Juntsoninkin. Osoittaakseen, että oli sentään jotakin puuhannut, tiedoittaa Juntson – tosin koko lailla myöhästyneenä ja enimmäkseen perättömiä lasketellen – Feodoroffille, että poliisit (tietysti hänen, Juntsonin toimesta) olivat vanginneet Rihtniemen ja että tämä sitten joulukuun 10. p:nä 1916 (v.l.) eli siis joulukuun 23. p:nä karkasi poliisin käsistä ja "muka palasi takaisin Kajaaniin kahden päivän kuluttua" (mitä takaisinpaluuta Juntson siis ei oikein ota uskoakseen) "ja sen jälkeen heti taas katosi." – "Kun Rihtniemi palasi takaisin Kajaaniin" (nyt Juntson jo esittää asian täytenä totena), "sen jälkeen kun hän oli ensimmäisen kerran kadonnut, joulukuun 12. p:nä 1916" (eli siis uuden ajanlaskun mukaan joulupäivänä, joulukuun 25. p:nä), "niin muka samana yönä sammutettiin sähkövalo" j.n.e.

Ilmeiseltä mielestäni näyttää, että tämä "Rihtniemen ensimmäinen katoaminen" tarkoittaa, kuten sanottu, hänen Hallan-vierailuaan, miltä matkalta, niinkuin tiedämme, hän tositeossa palasi jo jouluaatto-iltana, siis joulukuun 24. p:nä.

Loppujen lopuksi santarmi raportissaan kehuu agentti Pullista, joka on "saanut nämä tiedot varmasta lähteestä Kajaanissa, mutta pitää salassa tietojen antajan".

Todellakin merkillinen mies tuo Kajaanin etapin johtaja, joka "kahdesti" livahtaa poliisien kynsistä jättäen santarmit hölmistyneinä huokaamaan: "Tshto delatj!" (Mitä meidän on tehtävä!)

Kajaanilaisten aktivistien pako.

Paljon järkyttävää oli Kajaanissa tammi- ja helmikuussa 1917 tapahtunut. Etapin johtaja Elja Rihtniemi oli lyöty pakoon, hänen veljensä ja sisarensa vangittu (joskin taas vapautettu), Hemmi Stenius joutunut syyttömästi santarmien käsiin, toimittaja E. E. Nordlund vangittu, Erkki Strömberg kuljetettu pois kahleissa ja Eljas Väyrynen tämän johdosta kiireisesti paennut. Ja sitten nuo häikäilemättömän röyhkeät kiristyskirjeet!

Etapin varsinaisista työntekijöistä olivat enää jäljellä vain "pojat", Armas Ahonen, Lauri Pokki ja Aarne Salonen sekä Alppa Tolonen. Täytyy ihmetellä näiden miesten rohkeutta ja sitä velvollisuudentuntoa, mikä saattoi heidät pysymään paikallaan, vaikka isku toisensa jälkeen oli kohdannut etappia ja sen ystäviä. Tosin etappitoiminta oli tähän aikaan melkein tyrehdyksissä, ja jääkärietappien päivinä avatut reitit vetivät puoleensa kulkijoita varsinkin niiden toisesta päätepisteestä, Nurmeksesta, mutta missään tapauksessa ei Kajaaniakaan, tuota tärkeätä erämaan porttia, voitu jättää ilman vartioita.

Helmikuun loppupuolella oli tilanne kuitenkin siihen määrään kärjistynyt, että jäljelle jääneidenkin täytyi ruveta pakoa ajattelemaan. Myöskin Eljas Väyrynen soitti pakomatkaltaan Sotkamosta käsin helmikuun 26. p:nä Lauri Pokille kehoittaen miehiämme aivan ensi tilassa jättämään Kajaanin. Lisäksi tuli vielä tuo rovasti Väyryselle ensiksi saapunut kiristyskirje, jonka kirjoittaja vahingoniloisesti mainitsi hyvin tuntevansa ne henkilöt, jotka yhdessä Eljas Väyrysen kanssa järjestivät Rihtniemen paon.

Tämän kirjeen johdosta helmikuun 28. p:nä pidetyssä yhteisessä neuvottelussa tehtiin ratkaiseva päätös, että Ahosen, Pokin ja Salosen oli kiireimmiten poistuttava Kajaanista. Hallassa yhtyneet Elja Rihtniemi ja Eljas Väyrynen olivat niinikään edelleen toveriensa takia kovasti huolissaan.

Asia oli siis ratkaistu, ja seuraavan päivän illalla, maaliskuun 1., miehemme olivat päättäneet lähteä.

Pakovalmistukset suoritettiin hyvin salaisesti. Oikeastaan niistä eivät tienneet muut syrjäiset kuin maisteri Isidor Vuori ("Isi") ja metsänhoitaja Oskari Rönkä, jotka asuivat yhdessä Ahosen kanssa Pohjolankadun 24:nnessä. Ahonen ei aikonut ilmoittaa asiasta edes päälliköilleen, mutta Röngän kehoituksesta hän sitten kuitenkin kävi arvoisan ystävänsä Kajana Woodin konttoripäällikön Ernst Tuomisen ja toimitusjohtajan, tuomari Paavo Paloheimon luona jäähyväisillä. Nämä toivottivat sydämestään onnea pitkälle matkalle. Tuominen antoi Ahoselle toiminimelle kuuluvan browningin, ja Paloheimo lisäsi nuoren miehen matkakassaa.

Lauri Pokki ja Salonen valmistautuivat matkaan omaistensa avustamina. Tahtoen ennen lähtöään suojata kotinsa santarmien hyökkäyksiltä Pokki kirjoitti muka matkalta lähetetyn, isällensä, Anton Pokille osoitetun kirjeen, missä kertoi toimineensa sellaisissa asioissa, joista ei ollut voinut mainita isälleen mitään ja joitten takia hänen oli ollut pakko jättää kotinsa ja isänmaansa. Lauri Pokki pyysi isäänsä viemään seuraavana päivänä kirjeen poliisilaitokseen; samalla oli rakennusmestari Pokin vielä lisättävä, että kirjeen oli tuonut eräs rahtimies myöhään illalla.[65]

Lähtöpäivän iltana klo 6 saapuivat Pokki ja Salonen, kumpikin erikseen, "Isin", Röngän ja Ahosen yhteiseen asuntoon. Paksujen ikkunakaihtimien takana pienen yölampun valossa he sonnustautuivat lopulliseen lähtökuntoon. Kun monivuotisen ystävyyden siteet ulkonaisten olosuhteiden pakosta olivat katkeamassa ja kun todellakin saattoi olla viimeinen ilta, jolloin he kaikki olivat yhdessä, tuntui ero raskaalta. Kurkkua kuristi niin, ettei kyetty lausumaan yhtään sanaa; vain äänettömästi syleillen lähtevät erosivat jälkeenjäävistä.

Kukin noista kolmesta poistui puolen tunnin väliajoin.

Samana iltana piti Isi Vuoren olla johtamassa erästä teatteriharjoitusta kaupungintalossa. Harjoiteltavana oli Sakari Topeliuksen "Seikkailu saaristossa", missä Ahosen piti esittää prinssi Fredrikin osaa. Näytelmän henkilökunta ihmetteli kovasti, kun Ahonen ei tullutkaan Vuoren mukana harjoitukseen. Kukaan ei sentään saattanut arvata hänen lähteneen hieman toisenmoisiin seikkailuihin. Harjoitus pidettiin maisteri Vuoren esittäessä Ahosen "prinssiä".

Jo edellisinä päivinä olivat Vuori ja hänen asuntotoverinsa olleet huomaavinaan epäilyttävien miesten liikuskelevan heidän asuntonsa lähettyvillä. Ja kun Vuori Ahosen lähdön jälkeisenä päivänä klo 10 aamulla saapui koulusta kotiin, niin ulko-ovella seisoi Vasili Rösch.

"Asuuko insinööri Vuori tässä?" kysyi tuo haaskalintu. "Ei insinööri Vuori asu tässä", vastasi puhuteltu, "mutta jos halunnette tavata maisteri Vuorta, niin astukaa sisään!"

Harmissaan Vuori heti tämän sanottuaan huomasi puhuneensa liikoja, mutta katuminen oli jo myöhäistä. Mies oli päässyt sisään.

"Onko Ahonen kotona?" tiedusteli hän edelleen,

Huhuiltuaan kysyttyä kaikista huoneista Vuori ilmoitti:

"Ei näy olevan. Eikö lie vielä konttorissa."

"Olikos hän kotona viime yönä?" kuului seuraava tungetteleva kysymys.

"Ei minun tietääkseni."

"Onkos hän sitten matkustanut pois?"

"En osaa sanoa. Hän on kyllä puhunut, että hänen pitäisi pian matkustaa Tampereelle morsiantaan tapaamaan. Olisiko hän ehkä nyt saanut kiireellisen sähkösanoman ja sitä kyytiä painunut matkalle."

Arvattavasti maisteri Vuoren äänensävy paljasti hänet, koskapa Rösch pisti ivallisesti:

"Vai ette tiedä, minne Ahonen on matkustanut! Mutta minäpä tiedän!"

Siihen päättyi tämä pahaenteinen aamuvierailu. Urkkija poistui ilkein katsein.[66]

Palaamme Kajaanista poistuvien aktivistiemme seuraan. Matka oli suunniteltu suoritettavaksi poroilla suksilta ajaen. Lauri Pokki ajoi omalla porollaan, Salonen Elja Rihtniemen ja Ahonen Alppa Tolosen porolla. Yhtymäpaikakseen he olivat valinneet Komiahon-tien, joka haarautuu maantiestä Pitkänmäen alta oikealle. Saavuttuaan sinne miehemme alkoivat matkanteon klo 7.45 illalla kulkien tavallista talvireittiä Mieslahden, Ristijärven ja Hyrynsalmen kautta Hallaan.

Oli sievoinen pakkanen, 25 C°, ja porot hyvällä juoksutuulella. Mieslahden ja Ristijärven välillä Pokin poro teki kapinan, minkä ajaja kuitenkin ennen pitkää kukisti. Sitten lähdettiin taasen vauhtiin. Yht'äkkiä eräässä mutkauksessa tulla suhahti vastaan mies poroineen pulkassa ajaen. Tietenkin hieman säpsähdettiin, mutta ilo oli suuri, kun tulija tunnettiin Yrjö Kemppaiseksi, hyrynsalmelaiseksi hengenheimolaiseksi. Hän oli paliskunnan parhaimmalla porolla lähtenyt Hallasta tuomaan Rihtniemen kiirehtimiskirjettä juuri Kajaanin aktivisteille. Kemppainen käänsi pulkkansa, ja niin jatkettiin taas pyrynä matkaa Hallaa kohti.

Hyrynsalmen kirkolla poikettiin Kemppaisen kotiin, missä viivyttiin nelisenkymmentä minuuttia teetä juoden ja turtuneita jalkoja lepuuttaen. Kemppaisen vaihdettua itselleen uuden poron miehet lähtivät viimeiselle taipalelle saapuen sitten klo 2 aamuyöstä Hallaan. Tuon 80 kilometriä pitkän matkan Kajaanista Hallaan pojat olivat suorittaneet kuudessa tunnissa, pysähdyksetkin siihen luettuina.

Hallassa pojat otettiin perin ystävällisesti vastaan. Kun kahvit oli juotu, johdettiin heidät talon turvalliseen yliskamariin nukkumaan.

Elja Rihtniemen siirryttyä Varpuniemestä Hallaan oli sinne eräänä päivänä kuultu sellaisia huhuja, että Hyrynsalmen kirkonkylään oli tullut epäilyttäviä henkilöitä, joiden luultiin pyrkivän Hallaan, "Hallan Ukko", Rihtniemi ja Läheniemi olivat tällöin olleet saunassa. Hälyttävän tiedon kuultuaan he olivat kiireesti pukeutuneet päättäen poistua talosta. Läheniemi oli valjastanut hevosensa, mutta "Ukko" ja Rihtniemi olivat hypänneet suksillensa. Miehemme olivat suunnanneet kulkunsa Hallasta 10 kilometriä länteen päin olevaan Raatekankaan uudistorppaan, jonka väki, isäntä Eetu Kemppainen ja vanha isäntä August Kemppainen olivat jääkäriliikkeen ymmärtäjiä. Metsäinen taival Raatekankaaseen kulkee aavojen soiden ja järvien yli. Tie oli ollut aivan ummessa ja matkanteko vaivalloista, joten "Hallan Ukon" oli pitänyt hiihtää edellä tunnustellakseen tienpohjaa. Miehemme olivat tuumineet, milloinkahan he saisivat santarmeille maksaa tämänkin matkan vaivat! He olivat olleet tällä kertaa torpassa päivän lähtien sitten paluumatkalle – ja, sattumalta jäljet löydettyään, ilveksen ajoon.

Ollessaan saapumassa Hallaan he olivat tavanneet Eljas Väyrysen hiihtämässä talon läheisyydessä.[67] Heti tämän jälkeen Elja Rihtniemi oli Hallassa kirjoittanut Kajaanin pojille sen kirjeen, minkä Yrjö Kemppainen sitten oli tuonut näille poronpulkassaan. Samana päivänä olivat miehemme – Eljas Väyrynen mukanaan – palanneet takaisin Raatekankaan torppaan.

Herättyään virkistävästä unesta opastettiin myöskin Kajaanista juuri tulleet pojat tähän torppaan. Jälleennäkemisen ilo oli sanoinkuvaamaton.

Siirrymme hetkeksi Kajaaniin.

Päästyään urkkijoittensa avulla varmuuteen Ahosen, Pokin ja Salosen poistumisesta ryhtyivät santarmit ja heidän pakottaminaan Kajaanin paikalliset poliisiviranomaiset vauhdikkaasti toimimaan paenneiden vangitsemiseksi. Olettaen heidän menneen Hallaan, "tuohon helvetin läpeen, jonne kaikki häviävät", kuten eräs huomattavassa asemassa oleva poliisiviranomainen oli kerran todellakin sattuvasti lausunut, annettiin Hyrynsalmen nimismiehelle heti seuraavana päivänä puhelimitse vangitsemismääräys. Ja niin nopeasti toimivat viranomaiset, että Oulun läänin kuvernööri A. F. af Enehjelm saattoi jo maaliskuun 5. päivänä 1917 päivätyssä kiertokirjeessään ilmoittaa kaikille Oulun läänin nimismiehille ja poliisilaitoksille, että Kajaanin kaupungista salaa poistuneita konttoristeja Armas Ahosta, Lauri Pokkia ja sähkömonttööri Aarne Salosta oli tarkoin etsittävä ja heidät tavattaessa vangittava.

Sitten seurasivat asiaankuuluvat kotitarkastukset.

Maisteri Vuori ei uskaltanut käydä missään eikä kukaan hänen ja hänen asuintoverinsa, metsänhoitaja Röngän luona lukuunottamatta kahta läheistä naistuttavaa, jotka kerran iltamyöhällä pistäytyivät heidän huoneistossaan, ja Aarne Salosen pientä Tauno-veljeä, joka lauantai-illan hämärissä hiipi keittiön kautta kertomaan opettajalleen, että pojat olivat onnellisesti päässeet Hallaan.

Mutta sunnuntaina maaliskuun 4. p:nä klo 4 iltapäivällä Vuoren syödessä päivällistä "Uudessa Hotellissa" soi puhelin ja joku tahtoi puhutella maisteria. Se oli komisario Komulainen, joka hätäillen ja anteeksi pyydellen kehoitti Vuorta heti aterian jälkeen saapumaan kotiin. Kahvit juotuaan ja tupakan sytytettyään tämä lähtikin astelemaan asuntoonsa.

Kun Vuori astui eteiseensä, oli häntä siellä vastassa komisario Komulainen, joka supisi jotakin kutsumattomista vieraista. Sitten mentiin sisähuoneisiin, missä komisario esitti hänet santarmiratsumestari Feodoroffille ja eräälle Mikkelistä tämän mukana tulleelle santarmille ynnä Juntsonille.

Alkoi kuulustelu. Vuorelta kysyttiin, kuinka kauan Ahonen oli asunut hänen kanssaan, milloin tämä oli hävinnyt, missä hänen tavaransa olivat j.n.e. Vuori ei luonnollisestikaan tietänyt Ahosen lähdöstä yhtään mitään. Sitten Feodoroff rupesi selailemaan Ahosen valokuvia. Huomattuaan "Pohjalaisten" esittäjistä otetun ryhmäkuvan ratsumestari tiukensi otettaan. Vuoren täytyi kertoa kustakin kuvan henkilöstä jotain. Maisterin kirjaston tarkastajat sen sijaan antoivat olla jotensakin rauhassa.

Vuori oli kotitarkastuksen kestäessä verraten levollisella mielellä, sillä hän oli edellisinä päivinä tarkkaan hävittänyt kaikki vaarallisilta tuntuvat kirjat ja paperit polttaen m.m. seinäpaperin takana piilossa olleen, niihin aikoihin paljon veisatun viisun: "Ensi päivä elokuuta vuonna neljätoista". Hänen sujuvat selittelynsä ja varsinkaan hänen Iisalmen-retkeä käsittelevät kuvauksensa eivät nähtävästi kuitenkaan Feodoroffia tyydyttäneet, koskapa tämä tempasi lompakostaan erään valokuvan kysäisten samalla tiukasti:

"Tunnetteko tätä miestä?"

Kun Vuori ei tosiaankaan henkilökohtaisesti tuntenut kuvan esittämää Eino Polónia eli "Hämäläistä", oli hänen helppo vastata kieltävästi.

Painaen kuulusteltavan kirjoituspöytää vasten Feodoroff uudisti kysymyksensä.

"En tunne tätä ihmistä!" vakuutti Vuori.

Silloin ratsumestari, tullen niin lähelle, että maisterin savuke oli vähällä sytyttää hänen partansa, tiuskaisi suuttuneena:

"Kolmannen kerran kysyn minä teiltä: Kuka on tämä mies?"

Kaikeksi onneksi pälkähti maisterin päähän, mitä "Pikku Jussi" oli kertonut vastanneensa silloin, kun hänelle oli kerran samantapaisessa tilanteessa näytetty hänestä itsestään saksalaisessa lentokoneessa otettua valokuvaa, ja niin hän täräytti viattoman näköisenä vastaukseksi:

"Kukas sen sitten pitäisi olla?"

"Vielä te sen tunnettekin!" sanoi Feodoroff uhkaavasti lopettaen kuulustelun.[68]

Kotitarkastustilaisuudessa oli läsnä myös metsänhoitaja Oskari Rönkä, jolta niinikään tiukattiin Ahosta koskevia tietoja – tietysti turhaan. Tarkastuksesta santarmi Juntson laati venäjänkielisen pöytäkirjan, jonka alle, sitten kun se asianomaisille ensin oli suomennettu, Vuoren ja Röngän täytyi kirjoittaa nimensä.

Seuraavana päivänä santarmit pitivät tarkastuksen Lauri Pokin ja Aarne Salosen kodeissa yhtä laihoin tuloksin.

Pitkien pohtimisten perästä kajaanilaiset Raatekankaan torpassa valitsivat itselleen seuraavan pakoreitin: Halla–Suomussalmen Kiuasaho –Näljängän järvi– Suolijärvi–Kurtti–Taivalkoski–Huovisenjärvi –Sirniö–Raistakka– Ylikitkajärvi–Posionjärvi–Yli- ja Alasuolijärvi– Kemijärven etelärannalla oleva Lehtolan talo–Kemijärven yli–Kemijokea pitkin Koiralaan–sieltä poikkimaisin Rovaniemeltä Sodankylään johtavalle tielle ja edelleen Sodankylään, josta länteen Vaalajärvelle ja sitten Sassalijärvi–Kierinki–poikkimaisin Alakylään Ounasjoelle, josta Kallon kautta Ylisjoen varteen, ja lopuksi tätä pitkin rajalle, mistä yli Kolarin tienoilla.[69]

Lyhyempi matkareitti, joka olisi vienyt rajan yli Pellon tienoilla, tuntui hyvin houkuttelevalta, mutta eräistä painavista syistä siitä luovuttiin. Tarkoituksena oli myöskin tavata kiehimäläistä aktivistia Eino Snellmania, jonka piti olla Kemijärvellä veljensä, metsänhoitaja Aarne Snellmanin luona.

Maaliskuun 3. p:nä aamulla varhain alettiin matka. Ennen lähtöä miehet naamioitiin tukkilaisiksi niin hyvin kuin suinkin osattiin. Aseistus oli kehno: yksi iso mauserpistooli, yksi browninki ja kolme rullarevolveria, mutta sen korvasi tässä joukossa alusta lähtien vallitseva reipas mieli.[70]

Heinävaaran isäntä Antti Moilanen opasti miehet ensimmäisen taipalen, Raatekankaalta Suomussalmen Kiuasahoon, Heikki Hiltusen taloon.

Siitä jatkettiin matkaa edelleen.

Taivalkosken kirkonkylän miehemme sivuuttivat hiihtäen keskipäivällä kaikessa rauhassa maantietä pitkin.

Huovisenjärvellä matkamiehet illan suussa tulivat Huovilan taloon, joka oli miehiä tupaten täynnä. Tämä ei kumminkaan estänyt heitä reippaasti menemästä sisälle sekä tiedustelemasta, olisiko talossa vielä tilaa. Sitä ei luvattu – mutta sitä oli kuitenkin. Tupakansavuisen pirtin penkeillä istuvat tukkilaiset katselivat ihmeissään tulijoita. He kai huomasivat, etteivät nämä tukkilaispukimistaan huolimatta olleet tukkilaisia, ja useassa miesryhmässä tunnuttiin kuiskailtavan. Talosta saatiin maitoa ja leipää sekä pirtin lattialle puhtaille oljille valmistetut tilat. Aamulla herätessään matkamiehet huomasivat ison joukon tukkilaisia kokoontuneen heitä töllistelemään. Oli ilmeistä, että he aavistivat, millaisia miehiä heidän vieraansa olivat. Olipa heidän joukossaan eräs kajaanilainen tukinajaja, Lappalainen nimeltään, joka oli heidät tuntenutkin tulematta kumminkaan keskustelemaan. Tukkimiesten rehti käyttäytyminen ja avulias esiintyminen olivat omiaan rohkaisemaan matkamiehiä.

Noin 50 km Taivalkoskelta pohjoiseen he Kynsiperällä poikkesivat erääseen Jussila-nimiseen taloon, jonka omisti maanviljelijä Jussi Sirniö. Talossa oli myös kansakoulu ja kauppapuoti. Eljas Väyrynen ja Armas Ahonen menivät ostamaan tupakkaa y.m. tukkilaisten hyödykkeitä, sillä paikan sanottiin olevan viimeinen, mistä sellaista tavaraa sai. Kaupassa toimi myyjinä kaksi talon tytärtä, joista toinen yht'äkkiä kysyi:

"Mihinkäs herrat ovat matkalla?"[71]

Miehemme hämmästyivät melko tavalla, sillä heidän ulko-asunsa ei suinkaan ollut herran. Eljas Väyrynen vastasi kumminkin:

"Amerikkaanhan se matka vetää! Kun ei passeja anneta, niin täytyy kulkea täältä salojen kautta."

"Sinnehän ne useimmat nykyjään menevät", vastasi neitonen siihen.

Kansakoulussa oli opettajana Kajaanin seminaarin käynyt mies, Santeri Päakki, joka akkunasta ensin silmäiltyään pihaan hiihtäviä miehiä pian tunsi heidät. Paakki meni kartanolle. Syntyi molemminpuolinen iloinen yllätys, ja hyvillä mielin pojat menivät opettajan puolelle levähtämään. Paakilta talonväki sai selvän käsityksen siitä, keitä tulijat olivat. Seurauksena oli, että "tukkilaisia" kestittiin parhaimman mukaan, jolloin talon tyttäret Jenny ja Elvira Sirniö, joista viimeksimainittu oli sairaanhoitajatar, palvelivat ilomielin uljaita pöytävieraitaan.

Ja loppujen lopuksi selvisi, että talossa oli asustanut sekä pommareita että muita "firman" miehiä; tuttuja olivat Pekkolat, Suvirinteet ja Villamot. Paakki kehoitti vieraitansa jäämään taloon yöksi, mutta he eivät malttaneet viipyä, vaan illan viime tunneilla he lähtivät edelleen hiihtämään – kuun ja revontulien kirkkaasti valaistessa laajoja erämaita.

Kemijärven kirkolla Eljas Väyrynen ja Lauri Pokki kävivät kysymässä Kemi-yhtiön sikäläisestä konttorista Eino Snellmania. Tätä ei kumminkaan tavattu, sillä hän oli jokunen päivä sitten lähtenyt ilmoituksensa mukaan Unariin, missä hänen sisarensa oli naimisissa jonkun metsänhoitajan kanssa.

Kemijärven kirkolta pohjoiseen hiihdettiin jokivartta kansakoululle, jossa toimi opettajana Yrjö Ailanko. Kajaanin seminaarin käyneenä tämä oli Lauri Pokin hyvä tuttava. Sydämellisesti hän otti kulkijat vastaan, ja juhlallisesti vietettiin se päivä. Tapauksen johdosta saivat koululapset luvan.

Kun matkamiehet eräässä kievarissa ennen Sodankylää olivat juuri asettuneet levolle pirtin lattialle, astui sisään kaksi miestä, joista toinen turkkejaan availlen tiedusteli majatalonpitäjältä:

"Mitäs vieraita isännällä täällä on?"

"Tukkityöansioille kuuluvat matkaavan."

"Hyvä on!" lausui vieras sen enempää matkamiehistä piittaamatta ja poistuen seuralaisensa kanssa kievarihuoneisiin.

Hetken kuluttua Väyrynen ja Rihtniemi menivät isännältä kysymään, keitä tulijat olivat. Tällöin selvisi, että toinen heistä olikin tuttava, nim. Pelkosenniemen nimismies Kaarlo Heribert Murto, joka oli matkalla Sodankylän käräjille. Syntyi hauska kohtaus. Murto pahoitteli sitä, ettei hänellä sattunut olemaan mukana passilomakkeita; hän olisi mielellään kirjoittanut Rihtniemelle henkilötodistuksen. Muilla miehillämme oli sellaiset jo ennen hankitut.

Sodankylässä matkamiehet vierailivat maaliskuun 12. p:nä 1917 maisteri (nyk. tohtori) Jaakko Keräsen luona magneettisella koeasemalla, Tähtelässä. Siellä ystävällisessä ja vieraanvaraisessa kodissa he saivat täydentää ja korjailla varusteitaan. Illan suussa jatkettiin matkaa päämaalina Alakylä.

Viimeisen yönsä (vasten maaliskuun 15. päivää) ennen rajanylimenoa miehemme viettivät jängällä Alakylän ja Kallon välillä. Oli kylmä ilma, pakkasta yli 30° C, ja kylmä tuuli puhalsi jängältä. Pieneen metsikkösaareen laitettiin rakovalkea ja sen ääressä nukuttiin. Aamulla seitsemättä käydessä lähdettiin taas eteenpäin.

Erään suon laidassa, tien mutkassa tuli vastaan kaksi miestä pienessä reessä virkulla hevosella. Heti voi päättää, että he kuuluivat rajavirkakuntaan. Määräävällä äänellä toinen tulijoista käski miehiä pysähtymään, mutta kun nämä jatkoivat kulkuaan aikoen päästä lähelläolevaan metsänreunaan, hyppäsi toinen miehistä reestä huutaen: "Pitääkös antaa hauleja, kun ette pysähdy?" Samassa hän juoksi matkamiehiä kohti, jotka olivat pysähtyneet, kun huomasivat hänen hyppäävän reestä ja kun näköjään oli pantava kova kovaa vastaan. Rekeen jäänyt mies nousi seisomaan reessä pidellen hevosta ohjaksista. Mies tuli Rihtniemen, Väyrysen ja Pokin luo, jotka olivat kauempana; Ahonen ja Salonen seisoivat kohtauksen aikana noin 30:n metrin päässä reen molemmin puolin.

"Mihin matka?" tiukkasi mies.

"Boströmin töihin[72] meinataan!" vastasivat pojat.

Nähtävästi vastaus ei miestä tyydyttänyt, koska hän alkoi vaatia passeja. Ne näytettiinkin. Tällöin tutkija kovasti ihmetteli Väyrysen passia, siinä kun oli miehemme ylioppilaskuva. Rihtniemen passinpuutteen näytti korvaavan hänen iso puukoteloinen mauserpistoolinsa. Ja kun kaikilla toisilla oli käsi epäilyttävästi taskussa, muuttui vieraan ääni yhä sävyisämmäksi, ja hetken mentyä hän "muina miehinä" palasi reelle, joka lähti lipumaan edelleen yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Oli selvää, että kulkua oli joudutettava ja asutut paikat kierrettävä, sillä takaa-ajo tuntui olevan odotettavissa. Tietä pitkin kumminkin vielä kuljettiin. Kallonkylä kierrettiin. Vähän ennen Kurtakon kylää erottiin tieltä ja hiihdettiin suoraan Ylisjoelle, jota pitkin matka (noin 40 km) jatkui kohti rajaa. Hitaasti päästiin eteenpäin, lunta oli paksulti ja upottavaa. Useasti täytyi ensimmäistä miestä, uran aukaisijaa, vaihtaa.

Keskiyön tienoilla matkamiehet huomasivat taakseen ladulle ilmaantuneen kaksi miestä, jotka nopein työnnöin heitä lähestyivät. Samaan aikaan alkoi kuulua etelästä päin, Ylisjoen suuntaan kulkevalta tieltä ääniä, joista voi päätellä, että siellä ajettiin hevosella. Kuuluipa väliin selviä ihmisääniäkin. Asema näytti verraten vakavalta. Kun tämän lisäksi ei voitu tarkoin määritellä, oltiinko vielä kaukana rajalta, ja kun oli mahdotonta syvässä lumessa lisätä nopeutta ja siten paeta uhkaavaa vaaraa, niin päätettiin asettua johonkin sopivaan paikkaan tarkkaamaan tapahtumien kehitystä. Sellainen löytyikin erään hirsiläjän suojasta joen pohjoisrannalta.

Mitään erikoista ei kumminkaan tapahtunut. Nuo kaksi miestä olivat hävinneet; ainakaan ne eivät enää seuranneet latua. Tieltä kuuluvat äänet niinikään häipyivät. Kun kaikki näin oli rauhoittunut, lähdettiin taas liikkeelle. Ei tarvinnut enää kovin kauan hiihtää, ennenkuin eteen tulevat asumukset osoittivat, että oltiin saapumassa kylään. Jokivarresta siirryttiin maantielle ja eräästä torpasta tiedusteltiin, missä paikoin oltiin. Silloin saatiin kuulla, että oltiin tulossa Kolariin ja että rajalle oli vielä noin 2 km.

Täällä huomasi Pokki vasemman kätensä peukalon paleltuneen; ja Väyrysen toiselle korvalle oli käynyt yhtä huonosti. Torpan edustalla pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että matkaa päätettiin jatkaa maantietä pitkin, koska väsymys oli niin suuri, ettei kenelläkään ollut halua lähteä pitkiä umpimähkäisiä kierroksia tekemään. Kun oli hiihdetty jonkin matkaa, avautui eteen laaja avonainen seutu, jossa revontulien valossa näkyi taloryhmä ja sen keskellä kaksi taloa noin 50:n metrin päässä toisistaan; näiden edustalla paloivat kirkkaat lamput. Näytti ilmeiseltä, että nämä talot olivat rajavartioston hallussa. Onneensa luottaen ja arvellen, ettei ketään vartiomiehiä olisi näin kovalla pakkasella ulkona, miehet hiihtivät hyvää vauhtia taloryhmän läpi, mainittujen talojen välitse. Kaikki kävi hyvin, mitään ihmisiä ei näkynyt, muutama kuperkeikka jyrkässä jokitörmässä ja – niin olivat matkamiehet Ruotsin puolella. Pitkä hiihtomatka oli lopussa.

Miehet yöpyivät pieneen torppaan, missä tapasivat suomeapuhuvan vihaisen akan poikineen. Töin tuskin saatiin näiltä edes se selville, että oltiin Ruotsin puolella. Ruokaa ja kahviakin pyydettiin, mutta ei saatu. Torppa oli niin kylmä, että lumi, jota paleltuneiden jäsenten hieromiseksi tuotiin tupaan, ei lattialla astiassa sulanut. Niin uupuneita kuitenkin oltiin, että kaikesta huolimatta jäätiin torppaan yöksi. Kun siinä sitten koetettiin lumella hieroa Pokin peukaloa ja nenää, ei siitä tullut mitään, sillä mies toisensa perästä nukahti kesken työn.

Kun aamulla herättiin ja oltiin juuri matkavalmistuksia tekemässä, niin yht'äkkiä astui ovesta sisään huurteinen, kylmissään oleva mies. Aluksi eivät matkamiehet häntä tunteneet, mutta jonkin aikaa tulijaa tarkastettuaan he älysivät hänet Eino Snellmaniksi, jota pitkän hiihtomatkan aikana oli koetettu useissa paikoin tavata. Hämmästys ja jälleennäkemisen ilo oli suuri.

Snellman oli lähtenyt Kemijärvelle muutamia päiviä ennen matkamiehiä. Hänen tarkoituksensa oli ollut pyrkiä sieltä Ruotsiin ja sitten edelleen jääkäripataljoonaan. Hän oli viipynyt jonkin aikaa Sodankylässä kulkien melkein samoja reittejä kuin toisetkin rajalle. Kurtakossa hän oli ottanut itselleen oppaan. Tämän kanssa he olivat hiihtäneet Ylisjokea myöten, mutta olivat sitten siirtyneet sieltä pois, kun olivat kuulleet tieltä ääniä ja sitäpaitsi huomanneet joella edessään hiihtäjiä, joita olivat arvelleet Enehjelmin miehiksi.[73] Sitten Snellman oli kiertänyt Kolarin kylän, eronnut oppaastaan vähän ennen rajaa sekä hiihtänyt yli. Hän ei ollut ollut kumminkaan varma siitä, oliko hän jo tullut Ruotsin puolelle vai eikö. Epävarmuuden olivat aiheuttaneet useat joenylimenot, jotka olivat johtuneet siitä, että hän oli hiihtänyt Kolarin kohdalla olevan Ylissaaren yli. Yhä suuremmaksi oli tämä epäilys tullut, kun hän seurattuaan erästä latua oli joutunut torpalle, jonka edustalla oli huomannut viidet sukset, sillä tällöin hän oli ollut varma siitä, että noiden suksien omistajat kuuluivat "Enehjelmin kaartiin" ja että hän siis yhä oli Suomen puolella. Näin ollen hän ei ollut rohjennut tulla torppaan sisälle, vaan oli painunut metsään, jossa oli sitten viettänyt yönsä pienen nuotion ääressä. Aamulla oli pakkanen hänet kuitenkin kaikesta huolimatta ajanut torppaan, missä hän sitten tapasikin tuttuja miehiä. Hän oli kylmissään ja perinpohjin vilustunut.

Torpasta matkamiehet hiihtää laahustivat kahdeksan kilometrin päässä olevaan suomalaistaloon. Tämä taival oli raskainta, mitä moni sitä ennen koskaan oli kokenut. Aurinko oli noussut aika korkealle sulattaen tien pehmeäksi. Nälkäisiä ja unisia matkamiehiä raukaisi lämmin auringonpaiste niin tavattomasti, että heidän oli aina joka neljänneskilometrin päässä heittäydyttävä tiepuoleen lepäämään; ja siihen tahtoi silloin väkisinkin nukahtaa. Matkan vaivat korvasi kuitenkin talonväen suuri ystävällisyys. Talon isäntä kyyditsi sitten pahimmin pakkasesta kärsineet, Lauri Pokin ja Eljas Väyrysen, hevosella Kieksiäisvaaraan, jonne toiset kulkivat hiihtäen. Siellä isännän opastuksella miehemme joutuivat yhteyteen erään sairaanhoitajattaren kanssa, joka antoi ensi avun paleltuneille toimittaen koko joukon sitten sisarensa luo kansakoululle, missä matkamiehiä suurenmoisesti kestittiin. Nopeasti kuluivat tunnit lauluin ja ajatuksia vaihtaen.

Ruotsalainen rajavartiosto oli jo myöskin saanut tiedon matkamiesten saapumisesta. Heidän tarkoituksensa oli ollut ilmoittautua heti ruotsalaisille viranomaisille, mutta se oli jäänyt vielä tekemättä. Sotilaspartio saapui siis kansakoululle kehoittaen matkamiehiä lähtemään Pajalaan. Pajalasta mentiin sitten sotilaskyydillä Ylitorniolle. Siellä oltiin yksi yö karanteenissa, minkä jälkeen – lääkärintarkastuksen tapahduttua – miehet saivat vapaasti jatkaa matkaa Haaparannalle, jonne he saapuivat maaliskuun 20. p:nä 1917. Ruotsalaiset upseerit kohtelivat matkamiehiämme koko ajan mitä parhaiten.

Jo Pajalassa ruotsalaiset viranomaiset olivat kertoneet Venäjän vallankumouksen puhkeamisesta. Tarkemmat sitä koskevat tiedot saatiin kumminkin Vasta Haaparannalla.

Matkamiehemme palasivat sitten kuka ennemmin, kuka myöhemmin Suomeen kotiseuduilleen. Vapaussodan välittömät valmistukset olivat näet käsissä.

Eino Snellman matkusti Haaparannalta Saksaan liittyen jääkäripataljoonaan. Sikäläiset tehtävät olivat kuitenkin hänen jo silloin riutumassa olevalle terveydelleen liian raskaat. Toisten jääkärien mukana hän saapui sitten Suomeen ottaen osaa vapaussotaan. Mutta helmikuun 28. p:nä 1921 katkesi nuori elämä ankaran taudin kourissa. Kolarin erämaassa, pienen nuotiotulen ääressä vietetty pakkasyö oli kylvänyt kuoleman siemenen hänen ruumiiseensa.

Volter Rihtniemen vangitseminen.

Edellisestä olemme pitkin matkaa huomanneet, kuinka kärsivällisesti ja levollisesti seminaarinjohtaja Volter Rihtniemi oli vastaanottanut ne iskut, jotka olivat kohdanneet hänen perhettään. Hän oli tullut siihen lujaan ja syvään vakaumukseen, että suora, pelkäämätön toiminta oli ainoa luotettava itsenäisyydentie. Tätä vakaumusta eivät mitkään kärsimykset voineet horjuttaa.

Maaliskuun 13. p:nä – johtaja Rihtniemen ollessa taaskin matkalla Helsingissä - - ilmestyivät klo 8:n ja 9:n välillä aamulla ratsumestari Feodoroff, santarmi Juntson ja komisario Komulainen jälleen hänen asuntoonsa.[74] Lapsista olivat Eero ja Aune jo ennättäneet lähteä kouluun, kun taas toiset, nim. pikkutytöt Pirkko ja Marjatta sekä Kyllikki-neiti vielä nukkuivat. Johtajan huonetta parhaillaan siistivältä palvelijalta Emmi Wesanderilta Rihtniemen paluupäivää turhaan tiedusteltuaan santarmit aloittivat talon tarkastuksen. Ensin he muitta mutkitta menivät makuukamariin, missä pikkutytöt nukkuivat. Viereisessä huoneessa viipyvän Kyllikin pukeutumista odotellessaan – Pirkko oli rientänyt sisarelleen ilmoittamaan vieraiden tulosta – santarmit kiertelivät muissakin huoneissa mitään erikoista löytämättä. Kotitarkastuksesta laadittuun pöytäkirjaan täytyi Kyllikin kirjoittaa nimensä.

Lähtiessään, kun toinen santarmi jo oli poistunut, Feodoroff kysäisi Kyllikki- neidiltä, tiesikö tämä mitään poikien paosta. Kun Kyllikki vastasi kuulleensa siitä vasta koulussa, ihmetteli ratsumestari:

"Kuinka tämä on mahdollista! Mikäli tiedän, on neiti kihloissa Lauri Pokin kanssa!"

"Aivan niin", sanoi Kyllikki, "ja senpä takia se onkin minuun kovasti koskenut, kun en ollut ennakolta saanut tapahtumasta mitään tietoa."

Sen enempää puhumatta santarmipäällikkö kumarsi ja poistui.

Palatessaan Helsingistä johtaja Rihtniemi maaliskuun 15. p:nä 1917 pistäytyi Kuopiossa asemaravintolaan. Kun hän siellä joi kahvia, tuli hänen luokseen kaksi poliisia, joista toinen oli suomalainen, mutta toinen ilmeisesti venäläinen. Jälkimmäinen kysyi, oliko puhuteltu seminaarinjohtaja Rihtniemi. Saatuaan myöntävän vastauksen poliisi selitti, että hänet oli määrätty vietäväksi Helsinkiin kuulusteltavaksi, joten Rihtniemen olisi haettava Kajaanin-junasta tavaransa pois. Poliisien seuratessa Rihtniemi noudattikin kehoitusta. Sitten nämä kuljettivat hänet ajurilla poliisikamariin, missä hänet vietiin odotushuoneeseen vartomaan pohjoisesta tulevaa junaa.

Tällöin Rihtniemen mieleen johtui, että neiti Anna Väyrynen oli Helsingissä antanut hänelle kirjeen vietäväksi isälleen, rovasti Väyryselle. Kun junallelähtö läheni, pyysi Rihtniemi päästä käymään mukavuuslaitoksessa. Lupa myönnettiinkin, ja siellä hän silloin repi kirjeen pieniksi palasiksi hävittäen sen vesihuuhtelun avulla jäljettömiin. Tämän lisäksi Rihtniemellä oli vietävänä eräälle henkilölle Kajaaniin savukelaatikkoon suljetut silmälasit; ja laatikossa saattoi niinikään olla valtiollisia tiedoituksia. Kun siis Rihtniemi Kuopion asemalla huomasi, että odotushuoneessa muuan tuttava tuli ovessa vastaan, niin - - samalla kun hän tervehti tätä kädestä – hän, pari selittävää sanaa suhkaisten, pisti savukelaatikon tuttavansa turkin povitaskuun.

Rihtniemi vietiin yksinäiseen III:n luokan vaunuun, ja seuralaisekseen hän sai kaksi santarmia.

Kun oli tultu Kouvolaan, saatettiin hänet Helsingin-junan lähtöä odottamaan santarmien päivystyshuoneeseen. Siellä muuan tavattoman isokokoinen santarmi käveli pitkä hiilihanko kädessä edestakaisin samalla kiihkeästi selittäen vartioina oleville santarmeille jotakin. Venäjänkielisestä puhelusta Rihtniemi erotti vain seuraavat hyvää ennustavat sanat: "Skandall, skandall, Rodshanko president!" (Häpeä, häpeä, Rodshankosta presidentti.)

Kouvolassa sallittiin kai vaunujen puutteessa muittenkin matkustavaisten tulla vaunuun; se täyttyikin viimeistä sijaa myöten. Muiden muassa siihen ilmestyi Rihtniemen läheinen tuttava, seminaarinlehtori J. E. Rannisto, joka ihmettelevin katsein nyökkäsi päätään tervehdykseksi.

Suojellakseen tuttavaansa ei Rihtniemi ollut häntä huomaavinaan.

Kun Helsingin asemalla ei ollut ajureita, saattoivat santarmit vankinsa jalan santarmihallitukseen Punanotkonkadun 4:nteen. Siellä Rihtniemelle näytettiin erästä venäjänkielistä asiakirjaa, mistä hänen käsityksensä mukaan ilmeni, että Venäjän laivaston päällikkö oli vaatinut hänen pidättämistään ja että hänet oli mainittu sellaisena henkilönä, jonka puoleen Venäjältä karanneet saattoivat kääntyä.

Tämän jälkeen tilattiin auto, jolla pidätetty kahden santarmin saattamana vietiin Katajanokalle venäläisen meriväen vankilaosastoon, mikä oli järjestetty lääninvankilaan kuuluvaan rakennukseen ollen kuitenkin oman venäläisen hallinnon alainen. Rihtniemi vietiin ensin vankilanjohtajan, erään invaliidiupseerin virkahuoneeseen, missä hänen tavaransa[75] tarkastettiin ja merkittiin kirjoihin sekä otettiin pois rahat ja – housunkannattimet. Muuten hän sai pitää omat vaatteensa. Sitten hänet vietiin erääseen jotakuinkin siistiin ylimmän kerroksen koppiin,[76] jonka akkuna oli satamaan päin. Hänelle annettiin myös kirjepaperia. Rihtniemi kirjoittikin kotiinsa ja kouluhallitukseen, mutta kirjeet – lähettämislupauksista huolimatta – eivät tulleet perille. Kukaan ei saanut käydä vankia tervehtimässä. Päivittäin häntä kävelytettiin vankilan pihalla ja kerran viikossa käytettiin saunassa. Partansakin hän sai maksusta ajetuksi.

Kuten tunnettua, puhkesivat venäläisten sotamiesten mielivaltaisuudet vallankumouksen jälkeen raakoihin veritöihin. Eräänä päivänä avasi muuan vanhanpuoleinen vahtimestari Rihtniemen kopin oviluukun lausuen: "Nyt Helsingissä jotain tapahtuu." Mutta ennenkuin vanki ennätti mitään kysyä, kuului vankilasta hirvittävän vihlova huuto, ja luukku paiskattiin nopeasti kiinni. Kaikesta päättäen alkoi tällöin vankilassakin jonkinlainen rymäkkä.

Vankilassaoloaikana Rihtnientä kuulusteltiin kaksi kertaa ja silloinkin vain ikäänkuin muodon vuoksi.

Kun johtaja Rihtnientä ja Steniuksia ei alkanut kuulua kotiin, lähtivät rovasti J. Väyrynen ja Eero Rihtniemi maaliskuun 20. p:nä Helsinkiin koettaen saada heitä vapaiksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämän jälkeen matkusti Helsinkiin samassa tarkoituksessa erikoinen lähetystö, johon kuuluivat Kajaanin seminaarin käsityömestari J. Piirainen,[77] pormestari Fr. Hyöky ja pankinjohtaja E. Lindberg. Nämä toimivat ahkerasti päivästä toiseen m.m. käyden puhuttelemassa vaikutusvaltaisia henkilöitä. Ja vihdoin tulikin Rihtnientä tapaamaan varatuomari Heikki Ritavuori, joka Senaatin valtuuttamana silloin työskenteli valtiollisten vankien vapauttamiseksi. Hän ilmoitti, että Rihtniemi voitaisiin vapauttaa heti, mutta vain sillä ehdolla, että hän siirtyisi sellaiselle paikkakunnalle, missä ei ollut venäläistä sotaväkeä. Rihtniemi ei kuitenkaan tahtonut lähteä minnekään, ennenkuin olisi täysin vapaa. Ritavuori lupasikin koettaa Senaatissa vaikuttaa siihen suuntaan, mutta tultuaan muutaman päivän kuluttua uudestaan vankilaan hän, merkillistä kyllä, ilmoitti, että ennenmainittua ehtoa oli sittenkin noudatettava ja että Rihtniemen – valittuaan menopaikakseen joko Jyväskylän tai Heinolan – oli heti lähdettävä Helsingistä. Suostuen tähän Rihtniemi sai huhtikuun 8. p:nä passin, mikä oikeutti hänet matkustamaan mainittuihin kaupunkeihin.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt Helsingistä heti, vaan kirjoitti huhtikuun 9. p:nä Kajaanin kansalaiskomitealle pyytäen sikäläiseltä järjestyneeltä työväeltä ja Kajaanissa olevalta sotilasosastolta ynnä muiltakin kaupunkilaisilta sellaisen todistuksen, että hänen Kajaanissa-olonsa ei tuottaisi levottomuutta tai ärtynyttä mieltä sikäläisissä piireissä. Kajaanista saapuikin ilmoitus, ettei ollut olemassa mitään esteitä Rihtniemen sinne palaamiselle. Ja kaiken lisäksi Kajaanin kansalaiskomitea lähetti Suomen Senaatille huhtikuun 13. p:nä 1917 päivätyn kirjelmän, jossa vakuutettiin uskollisuutta vallankumous-asialle ja pyydettiin, että Rihtniemi ja Steniukset saisivat palata kotiinsa. Näin ollen Rihtniemi päätti lähteä Kajaaniin ja saapui sinne huhtikuun 18. päivänä 1917.

Asemalla oli vastassa suunnaton väkijoukko, seminaarin opettajisto ja oppilaat sekä lukuisa joukko Rihtniemen ystäviä. Valtuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja E. Lindberg lausui johtaja Rihtniemen tervetulleeksi paikkakunnalle, samoin seminaarin varajohtaja, lehtori P. S. Vuoristo ynnä seminaarin oppilaiden toverikunnan puheenjohtaja Santeri Siivola.

Tämän jälkeen seminaarin oppilaat kantoivat johtajansa "kultatuolissa" – pikku Marjatta isänsä sylissä – asemalta seminaarille.

Seminaarin opettajat ja oppilaat olivat seminaarille järjestäneet vastaanotto- illanvieton, jossa vallitsi hyvin lämmin henki. Puheita pidettiin, ja Rihtniemi kuvaili vaiherikasta matkaansa.

Kaupunkilaiset pitivät sittemmin Rihtniemelle ja Nordlundille ynnä heidän perheilleen yhteisen illanvieton. Kunniavieraille pidettiin puheita, joihin nämä puolestaan vastasivat.

Tuon jylhänihanan korpikaupungin kaikissa kansankerroksissa vallinnut, lukuisista pidätyksistä johtunut kiihkeä mieliala purkautui vapautusten tapahduttua ilmoille vilpittömänä ilona ja riemuna.

Kajaanin etapin toiminta yleensä ja myöskin tietoisuus siitä, että johtaja Volter Rihtniemi oli alunpitäen kannattanut aktivistista toimintaa isänmaan vapauttamiseksi, vaikutti herättävästi varsinkin seminaarin oppilaihin. Tätä todistaa esimerkiksi se, että vapaussodanaikaisessa Kajaanin Sissi-Rykmentissä huomattavan kantajoukon muodostivat juuri seminaarin oppilaat.

Ruotsiin paenneiden jälkivaiheita.

Ennenkuin rajan yli Ruotsiin saapuneet Kajaanin pakolaiset olivat ennättäneet Haaparannalle, jonne he saapuivat maaliskuun 20. p:nä 1917, oli Venäjän vallankumous jo puhjennut. Haaparannalle oli kokoontunut monia muitakin pakolaisia, ja uuden valtiollisen tilanteen laatua pohdittiin ahkerasti. Vaikka oltiinkin selvillä siitä, ettei Suomi vielä ollut vapauttaan saavuttanut, kuviteltiin sentään olojen muuttuneen ainakin sen verran, että pakolaiset voisivat palata kotimaahan. Haaparannan etapin johto tiesi kuitenkin jo tällöin, että Kerenskin hallitus ahdisti aktivistejamme ja varsinkin Venäjän vankiloista ja karkoituspaikoista vallankumouksen humussa vapautuneita yhtä vihaisesti kuin tsaarinaikainen hallitus. Ryhtyipä etappi jo suoranaisiin toimenpiteisiinkin Shpalernajasta y.m. päässeiden miesten ohjaamiseksi entisiä etappiteitä rajan yli Ruotsiin.

Tässä mielessä Haaparannan etapin johtaja, insinööri Konstu Pietilä ja Kai Donner kääntyivät myös kajaanilaisten, Haaparannalle saapuneiden aktivistien puoleen kehoittaen heitä lähtemään kotipuoleensa toimimaan varsinkin suomalaisten pakolaisten auttamiseksi. Tällöin Eljas Väyrynen ja Lauri Pokki pari päivää Haaparannalla levättyään päättivät tehdä seuraa viskaali Kaarlo Hällforsille ja maisteri Taavi Kahralle ajaen maaliskuun 22. p:nä 1917 sopimuksen mukaan pari kolme tuntia näiden jälkeen Haaparannalta Tornioon. "Routaa ja rautaa III:ssa" (sivuilla 69-72) on jo seikkaperäisesti kerrottu, kuinka miehet joutuivat venäläisten sotamiesten käsiin ja kuinka he varsin hupaisalla tavalla tästä pälkähästä pääsivät.

Väyrynen ja Pokki kulkivat sitten rautateitse Ouluun, missä rovasti Väyrysen lähettämä hevonen ja kyytimies heitä odottivat. Suloista oli kovia kokeneiden istuutua kotoisten tamineiden lämmittämään rekeen ja siinä mukavasti ajaa kohti Kainuun maita. Puolenpäivän tienoissa maaliskuun 28. p:nä he saapuivat mielestänsä turvallisille kotipihoillensa koko Kajaanin siitä suuresti iloitessa. – Kuten tiedämme, siirtyi Pokki ennen pitkää Savonlinnaan.

Maaliskuun 23. p:nä lähtivät Armas Ahonen ja Aarne Salonen Haaparannalta pyrkiäkseen hekin Tornion kautta kotipuoleensa. Mutta venäläiset sotamiehet pidättivät heidätkin toimeenpannen harmittavan perinpohjaisen tutkimuksen. Vieläpä miehet saivat kaiken lisäksi istua pari päivää Tornion poliisivankilassa, minne venäläinen rajavartiosto heidät passittomina luovutti; poliisimestari Herman Wallin vapautti sitten vangitut. He jatkoivat matkaa rautateitse. Oulusta Salonen poikkesi Kajaania kohti, mutta Ahonen, jolla oli morsian Etelä-Suomessa, teki sinne noin viikon kestävän huvimatkan.

Maaliskuun 31. päivänä 1917 Kajaanin nuoret järjestivät kotiin palanneiden pakolaisten kunniaksi juhla-illan. Tästä isänmaallisesti tunnelmallisesta tilaisuudesta olivat kuitenkin poissa Elja Rihtniemi ja Armas Ahonen, joita siinä kyllä muistettiin ja kaivattiin.

Kajaanissa, kuten muuallakin Suomessa, oltiin vielä koko lailla vallankumouksen lumoissa. Ja venäläiset – semminkin Kerenski ja Itämeren laivaston päällikkö Maximoff – koettivat sirotella Suomen karulle ja jäiselle maankamaralle korupuheiden pian lakastuvia kukkasia. Aleksanteri II:n aikainen sisäinen, Venäjän holhouksen alaisena nautittava autonomia oli se valtiollinen ihanne, minkä vallankumous oli jälleen henkiinherättänyt. Mutta jääkärit ja aktivistit ymmärsivät, että heidän päämääränsä – täydellisesti vapaa ja riippumaton Suomi – oli saavutettavissa vasta ankaralla taistelulla eikä suinkaan venäläisten petollisilla lupauksilla ja heidän armopalanaan.

Mainitussa juhlassa pitämässään kauniissa puheessa Eljas Väyrynen viittasi tähän – tosin vain lievästi, kun ei tahtonut juhlan tunnelmallista ja toivehikasta mielialaa yhdellä iskulla sumentaa. Nuori aktivistimme lausui m.m. näin:

"Koko Suomi riemuitsee. Oikeustaistelumme on saavuttanut ratkaisevan voiton. Sortovalta on karkoitettu. Se aika, joka nyt on takanamme, oli tuskan aikaa. Me kuljimme kaikki allapäin, kaikkia meitä näytti jokin painostavan. Korpivaellusta se oli. Ei valonpilkahdustakaan edessä. Eteenpäin täytyi vain kansan sittenkin kulkea. Sen täytyi elää. Esi-isät olivat tälle kansalle jättäneet perinnöksi taistelujen mielen. Mielen, joka ei sorru, vaan joka painonkin alta vielä päätään pystyyn nostaa sanoakseen: 'Vielä jaksan, toivokaamme!' ja joka kaatuessaan vielä sanoo: 'Tuossa on tie, tuota kulje, älä väisty, oikeus voittaa!' Tällaisia neuvoja ohjeenaan on kansamme kokenut kulkea ja se on kestänyt. Hetken taas päätänsä kohottanut vaipuakseen kohta aallon pohjaan. Aina on sentään välipäätä tullut, jolloin on henkäistä saanut, jolloin on voimia saanut kerätä, taas taistellakseen voittoon ja vapauteen. Sellainen on meille taas suotu. Se on vielä meille kuin unta, niin odottamatta se tuli, niin laajana ja vapauttavana.

    On häipynyt Suomesta sorron yö,
    mi uskomme usvaan peitti.
    On alkanut toimen ja tarmon työ,
    kun kansamme kahleet heitti.
    Ja lippumme kauniina kaareutuu.

Meidän on aloitettava nyt uudelleen toivon ja tarmon työ. Entiset vajavuudet on korjattava, särkyneet muurit uudelleen rakennettava, hajaantuneet rivit koottava ja yhteenliitettävä, yksimielisenä uutta Suomea luotava, elonvoimaista ja tervettä. Se on niin muokattava ja kasvatettava, ettei mätäpesäkkeillä siinä ole sijaa. Emme saa nyt olla yksistään täynnä pelkkää iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Muistamme kyllä, kuinka noin viikko sitten eräs Venäjän vallankumouksen suurmiehiä sanoi meille: 'Vapaa liitto näiden molempien kansojen välillä on pysyvä ainiaan ja lujana. Luottakaa väliaikaiseen hallitukseen, se tulee tekemään kaikki, mitä te tahdotte.' Tämä leimuava idealismi, tämä rajaton usko tulevaisuuteen se valtaa, se hurmaa. Mutta meidän, jotka raskaina vuosina olemme niin paljon ajatelleet ja kokeneet, tulee sanoa itsellemme: Ihmisten parhaimmat ja jaloimmat tarkoitukset usein kärsivät haaksirikon elämän myllertävässä meressä. Samoin käy myös kansojen ja kansakuntien kilpatanterella. Valtiolaivamme saa niitä varmaan kokea ja suuria vaikeuksia on eteemme nouseva. Muistakaamme siis monta sataa vuotta sitten sorronkahleista vapautuneen kansan vapauslaulu:

          Lujana seisoi
    Korjaa, mikä muinoin särkyil
    Älä anna mieltäs suostuttaa!
    Jumala sinulle apunsa lähettää.

Syntyköön tähän maahan uusi ihmispolvi, joka tuntee kuuluvansa yhteen kansaan. Tämä maa on, sanotaan, karu ja kylmä. Sitä se onkin, mutta se on meitä varten luotu ja meidät sitä varten. Ilman sitä emme me ole mitään. Ilman sitä emme voi toimeen tulla. Tämän maan olemme isiltämme saaneet perinnöksi. Meillä on siitä suuri vastuu. Tämä vapaus sitä lisää. Me emme saa ajatella enää sen säilyttämistä sellaisena, minkälaisena sen saimme. Ylemmäs ja korkeammalle tähdätkäämme! Päämäärä olkoon yksimielinen, vapaa Suomi! Siihen työmme ja voimamme kohdistukoon! Silloin me kestämme kansana kansakuntain keskessä. Silloin koskemme vasta oikein kohisevat, laulumme oikein kajahtavat ja ikihongat tyyninä ja tyytyväisinä vanhoja lauluja humisevat."

Näin järkevästi, näin lämpimästi puhui tämä nuori, kirkaskatseinen aktivisti – ja puhuu yhä haudastaankin – Kainuun kansalle ja jokaiselle Suomen pojalle ja tyttärelle.

Kotiin palattuaan Eljas Väyrynen lähti heti Helsinkiin saadaksensa keskenjääneen kandidaattitutkintonsa pois päiväjärjestyksestä. Keväällä hän ei yrityksessään kuitenkaan vielä onnistunut, ja sitten syksylläkin tuli este – marraskuun lakko ja ilmeinen kapinan tuntu.

Oltuaan keväällä Helsingissä vähän enemmän kuin kuukauden Väyrynen palasi toukokuun alkupuolella takaisin Kajaaniin valmiina taasen kaikkiin niihin ponnistuksiin ja vaaroihin, joita aktivistien työ yhä saattoi aiheuttaa.

Ruotsiin paenneista Kajaanin aktivisteista Elja Rihtniemi palasi viimeisenä, vasta heinäkuun 1. p:nä 1917.

Oleskeltuaan Etelä-Ruotsissa aina kesäkuun 20. päivän tienoille Rihtniemi tuli Tukholmaan. Eräänä päivänä Kai Donner kutsui hänet asuntoonsa, missä silloin hänen suureksi hämmästyksekseen Alppa Tolonen ilmestyi hänen eteensä tuoden terveisiä Kajaanista ja ilmoittaen varta vasten lähteneensä miestä kotiin noutamaan. Siellä näet häntä kipeästi kaivattiin. Ystävykset lähtivätkin heti matkalle kulkien ensin Haaparannalle ja sieltä Ruotsin-puolen Korpikylän Alarovalle Juho Ekolan ystävälliseen hoivaan. Ekola varusteli heidät kaikin tavoin m.m. antaen Rihtniemelle omat pieksusaappaansa.

Juhannuksen tienoissa Tolonen ja Rihtniemi ynnä heihin yhtynyt aktivisti Kaarlo Heikki Mäkelä ("Musta rosvo") menivät Tornionjoen yli noudattaen sitten yleensä Läntisen etapin reittiä: Palovaara–Kaisajoen talo–Kuusikko–Tervolan Liimatta- -Lehmikumpu–Puukkokummun Haasioselkä (Hasti)–Alakärppä–Ylikärppä– Maaninkajärven sauna (Simon kahakan taistelupaikka)–Veska–Pudasjärvi– Puolanka.

Puolangalla tavattiin Jussi Seppo Mattila, jolle selitettiin sodan olevan tulossa. Sitten kuljettiin osaksi hevosella, osaksi jalan Kiehimään, mistä lopuksi laivassa Kajaaniin. Sinne saavuttiin kauniina sunnuntai-aamuna heinäkuun 1. p:nä.

Näin oli siis Elja Rihtniemikin kotona. Mutta apealta mahtoi Kajaanin etapin- johtajasta tuntua, kun hän pian sai todeta, että niinhyvin hän kuin Eljas Väyrynenkin olivat yhä edelleen venäläisten "mustassa listassa". Tällaista oli se kuviteltu vapaus ja venäläisten ystävyys!

Viaporin sataman, armeijan, laivaston ja työläisten edustajain sekä kansanvapauden toimeenpanevan komitean päällikkö oli näet heinäkuun 15. p:nä 1917 päivätyllä kirjelmällä tiedustellut Oulun läänin kuvernööriltä, missä tohtori W. O. Sivén, Elja Rihtniemi ja Eljas Väyrynen asuivat ja mitä he toimivat.

Sen verran oli ilma kuitenkin puhdistunut, että Oulun läänin maaherrana oli isänmaallinen mies, vanha "Voima" aktivisti Matti von Nandelstadh, joka ei edellämainitun kirjelmän johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, painoi sen vain asiakirjojen joukkoon. Kysymyksessäolevan tiedustelun johdosta Rihtniemi ja Väyrynen kuitenkin kaiken varalta pakoilivat pitkin kesää. Niinpä Rihtniemi asui Neuvosenniemen Kallion talossa Oulujärven rannalla kolmisen viikkoa. Väyrynen taas asettui vanhempiensa Kattilajärven rannalla olevaan huvilaan. Sitten Rihtniemi siirtyi postimestari T. Strömbergin Sokajärven rannalla olevalle huvilalle, missä oleili muitakin vainotuita, kuten Erkki Strömberg, Aarne Sihvo, Aarne Korhonen y.m. ja missä myös kajaanilaiset aktivistit silloin tällöin pistäytyivät. Siellä muodostui vähitellen jonkinlainen aktivistien siirtokunta ja toimintakeskus, jonka työ kohdistui pääasiallisesti vapaussodan valmisteluihin. Sotilaallisia ohjeita antaen otti neuvotteluihin osaa myöskin postimestari T. Strömberg, jonka asianharrastus tässä erikoisesti mainittakoon.

Kajaanin seuduille tultuaan Rihtniemi ryhtyi heti suorittamaan niitä tehtäviä, jotka Tukholmassa toimiva Suomen ulkomaan valtuuskunta oli hänelle antanut. M.m. oli hänen asetuttava tunnetun helsinkiläisen aktivistin, A.K:n jäsenen, tohtori Eino Suolahden yhteyteen ja tiedoitettava hänelle, että oli aika ryhtyä suojeluskuntien perustamiseen ja harjoittamiseen sekä että sosialistitkin oli koetettava saada mukaan. Nämä samat terveiset hän luonnollisesti saattoi myös Kainuun aktivistien tietoon pitäen siellä heinäkuun 7. päivänä 1917 ensimmäisen vapaussodan valmisteluja koskevan kokouksen. Ylläolevan tiedoituksen vei nuori aktivisti Paavo Sivén ensimmäisenä tohtori Suolahdelle Rihtniemen poiketessa samanlaisessa tarkoituksessa A. H. Saastamoisen luo Kuopioon, mistä hän sitten jatkoi matkaa Helsinkiin.

Nämä asiat veivätkin Rihtniemen kiinteään yhteyteen Kuopion aktivistien kanssa. Kuopiossa hän tästälähin kävi hyvin usein tavaten siellä varsinkin johtaja A. H. Saastamoisen, niinkuin edempänä lähemmin kerromme. Samoin hän myöhemminkin teki usein matkoja Helsinkiin ja Ouluun. Ruotsista palattuaan Rihtniemi ei siis paljonkaan joutanut työskentelemään etappiasioissa, mutta kun keskusvaltojen sotapakolaisia yhä enemmän alkoi virrata Kajaaniin, täytyi hänen väkisinkin myös näitä asioita jonkin verran hoitaa.

Kun toiminta sitten yhä kiihkeämmin tempauksin kehittyi vapaussotaa kohti, siirtyi Strömbergin huvilan aktivistikeskus Kajaaniin ollakseen lähempänä tapahtumain kulkua. Rihtniemi vuokrasi itselleen asunnon kaupungista, postimestari Strömbergin talosta. Varovaisia täytyi kuitenkin jatkuvasti olla, sillä Kajaaniin sijoitetun sotaväen taholta saattoi odottaa mitä tahansa. Tämän tähden Rihtniemi ja Väyrynen, sekä yleensä muutkin aktivistit, olivat kaupungilla liikkuessaan aina lujasti asestettuja. Jo Strömbergin huvilalla asuessaan aktivistimme olivat pitäneet ulkona vartioita, ja akkunaverhot olivat aina olleet alasvedettyinä. Rihtniemi käytti myös salanimeä Blom suojellakseen itseään, strömbergiläisiä ja viranomaisiakin.

Tämä tilanteen epävarmuus johtui siitäkin, että Kajaanin etappi yhä edelleen toimi. Sen työ herätti syrjäisissäkin tällöin paljon enemmän huomiota kuin aikaisemmin, sillä kaupunkiin tuli tulvimalla muukalaisia.

Keskusvaltojen sotapakolaisten kuljetus muodostaakin Kajaanin etapin mainehikkaan toiminnan viimeisen, sangen huomattavan jakson.

VALLANKUMOUKSESTA VAPAUSSOTAAN.

(17.III.1917 – tammikuu 1918.)

Shpalernajan vankien kulku.

Venäjän karkoituspaikat ja vankilat, sellaiset kuin Siperia, Kirgiisien arot, Uraalin seudut; Pietari-Paavalin vankila, Kresty, Shpalernaja, Peresilnaja y.m. ovat sekä itse venäläisten että varsinkin länsimaisen sivistyksen omaavien keskuudessa aina olleet kaameassa maineessa ei ainoastaan niissä harjoitetun aasialaisen julmuuden takia, vaan myöskin sen kuvaamattoman mädänneisyyden vuoksi, mihin vajonneita niiden johtoelimet säännöllisesti ovat olleet.

Kresty[78] oli näistä vankiloista inhimillisin, sillä se oli jonkinlainen, ulkomaalaisia vieraita silmälläpitäen järjestetty, tsaarivallan humaanisuuden (!) näytelaitos. Shpalernaja[79] taas oli kaikenkarvaisten rikollisten hirvittävä "koti". Edelliseen näistä, nim. Krestyyn, teljettiin v. 1913 m.m. maamme oikeudentuntoiset ja kunnioitetuimmat tuomarit, Viipurin hovioikeuden arvovaltaiset jäsenet. Shpalernajaan taas vietiin Suomen itsenäisyyden jaloimmat esitaistelijat. Maailmansodanaikaisia suomalaisia valtiollisia vankeja oli Shpalernajassa kaikkiaan noin 80 henkeä, niiden joukossa Suomen nykyisen armeijan korkeimpia upseereita ja huomatuissa yhteiskunnallisissa asemissa olevia itsenäisyysmiehiä.

Syttyi sitten maaliskuun 12. p:nä 1917 Venäjän vallankumouksen tuliroihu palamaan. Se leimahteli kuin Jumalantuomio kurjan tsaarivallan ja sen käskyläisten yllä. Vankihuoneiden ovet avautuivat, ja Shpalernajaan teljetyt suomalaiset itsenäisyysmiehetkin vapautuivat – todellakin kuin taivaan-ihmeen yllättäminä.

He olisivat tällöin luonnollisesti heti lähteneet Suomeen, mutta niin kauan kuin vanhan hallituksen edustajat, kenraalikuvernööri F. A. Seyn ja Borovitinovin senaatti pitivät meillä valtaa, ei heidän turvallisuutensa voinut olla taattua. Mutta kun Seyn ja Borovitinov lauantai-iltana maaliskuun 17. p:nä 1917 tuotiin vangittuina Pietariin, olivat kovia kokeneet miehemme heti lähtövalmiit. Niinpä esim. Aarne Sihvo oli jo tunti tämän jälkeen matkalla Suomeen. Muut siirtyivät kotimaahan pienehköissä, 20–30-miehisissä joukoissa. Viimeinen ryhmä – mukana m.m. Yrjö Ruuth, Harald Levander ja Eric Bahne – palasi maaliskuun 19. p:nä 1917.

Heti kuitenkin saatiin havaita, että Venäjän väliaikainen hallitus piti miehiämme valtakunnan vihollisina alkaen ahdistella heitä aivan entiseen tapaan. Henkipattoina täytyi heidän kiireimmän kaupalla jälleen poistua isiensä maasta.

Toiset heistä ennättivät hät'hätää pistäytyä kotonaan, mutta toisten oli siitäkin luovuttava. Kaikkialla kuului vain kehoituksia: "Poistukaa heti ja viranomaisten huomaamatta!" Mikä katkera pettymys! Jos ketkään, niin Shpalernajan-vangit saivat omakohtaisesti kokea, ettei venäläisten lupauksiin ja heidän uskottelemaansa vapauteen ollut luottamista.

M.m. Nurmeksen ja Kajaanin kautta kulki joukko shpalernajalaisia. Useimmat näistä valitsivat levähdyspaikakseen Hyrynsalmen Hallan.

Nurmeksen kautta sinne saapuivat Arvo Joh. Ahti, Edv. Bruun, Juho Heiskanen, Janne Mellin, Oskari Pirinen, Ilmari Relander, Jussi Väisänen ("Pikku Jussi") ja Johan Reinikainen. – Kajaanin kautta taas kulkivat Yrjö Ruutu (Ruuth) sekä turkulaiset ylioppilaat Eric Bahme ja Harald Levander. Hallaan tulivat myöskin Kaarlo Heikki Mäkelä ("Musta rosvo") ja eräs Venäjän meriesikunnan operatiivisessa osastossa palvellut baltilainen laivasto-insinööri Empke.

Ensimmäiset shpalernajalaiset saapuivat Hallaan maaliskuut loppupuolella 1917.

Siellä shpalernajalaiset seurasivat kiihkeästi valtiollisten olojen kehitystä. Ja heti sen jälkeen, kun amiraali Maximoffin Suomen ylioppilaille 21.III.1917 pitämä kuuluisa puhe oli siellä saatu lukea sanomalehdistä, lähetettiin Ruuth, Levander ja Bahne etelään ottamaan selkoa tilanteesta ja erikoisesti siitä, oliko shpalernajalaisten maastapoistuminen välttämätöntä. Onneksi he eivät ennättäneet matkustaa Kuopiota kauemmaksi. Siellä he saivat täysin luotettavalta taholta jyrkän kehoituksen pyrkiä niin pian kuin mahdollista Ruotsiin. Miehemme lähtivätkin heti takaisin Kajaanin kautta Hyrynsalmen kirkonkylään tavaten siellä paikkakunnan elintarveasioissa Helsingissä käyneen "Hallan Ukon",[80] joka kuuluisaa Suomussalmen kokousta varten oli palannut kotipuoleensa. Tämän seurassa Ruuth ja hänen toverinsa palasivat tiedustelumatkaltaan Hallaan huhtikuun 5. p:n illalla, Suomen sinivalkoisen lipun tervetulotoivotusta hulmutessa.

Jännittyneinä kokoonnuttiin kuulemaan "Ukon" Helsingin-terveisiä. Ne eivät olleet kovinkaan lohdullisia; pääkaupungin hallituspiireissä ei oltu vieläkään tajuttu ajan kellon kulkua. Samantapaiset sanomat "Hallan Ukko" toi Helsingistä silloinkin, kun hän Suomussalmen kansalaiskokouksen jälkeen myöhemmin toistamiseen palasi kotiinsa. Siitä kerromme tuonnempana.

Tämän jälkeen miehemme viipyivät Hallassa vielä viikon verran odotellen tietoja pohjoisesta. Shpalernajalaisia ja muita pakolaisia oli tällöin, kuten sanottu, kaikkiaan 13. Päivät kuluivat syöden, lueskellen, laulaen ja keskustellen. Mieliala oli yleensä reipas ja iloinen, sillä olivathan Shpalernajan synkät muistot joka tapauksessa heidän takanaan. Myöskin hiihtämistä harjoitettiin. Ruotsin-matkaa ajatellen se olikin muutamille tottumattomille hyvin tarpeellista.

Kun valtiollinen tilanne yhä vain pysyi epäselvänä, päättivät Hallan pitkäaikaiset vieraat vihdoin poistua maasta. He lähtivätkin huhtikuun puolivälin tienoissa kahtena joukkona. Ensimmäisessä ryhmässä kulkivat Bruun, Empke, Heiskanen, Mellin, Mäkelä, Relander ja Väisänen. Hiihtotaidoton Empke tuotti joukolle vaikeuksia, mutta "Pikku Jussin" avustamana hänkin sentään kykeni seuraamaan mukana. Miehemme menivät Tornionjoen yli huhtikuun 26. p:nä 1917 klo 1/2 3 aamulla kuljettuaan lopun matkaa Turtolan ja Kolarin välistä rajalinjaa pitkin.

Toiseen joukkoon, joka lähti Hallasta pari päivää myöhemmin, kuuluivat muut edellämainitut. Alkumatkalla oli muuan paikkakuntalainen oppaana. Hevoskyydillä kuljettiin Näljängän ja Taivalkosken kautta Kemijoelle. Siitä lähtien alkoi suksilla taivaltaminen. Hiihdettiin Rovaniemen pohjoispuolitse Unarin ja Kittilän Alakylän kautta Kihlankiin, missä miehemme huhtikuun viimeisinä päivinä ylittivät rajan.

Myöskin Aarne Sihvo (nyk. jääkäri-kenraaliluutnantti ja sotaväen päällikkö) saapui Hallaan. Olemme jo maininneet, että hän heti sopivan hetken tullen poistui Pietarista Suomen puolelle mennen luonnollisesti ensin kotiinsa Muolaan Lehtokylään. Parin päivän kuluttua soitti hänelle Viipurissa ilmestyvän "Karjalan" toimitukseen silloin kuuluva kirjailija Sima Eronen ilmoittaen, että Sihvon oli parasta poistua maasta niin pian kuin mahdollista ja välttää varsinkin sellaisia paikkakuntia, missä oli venäläistä sotaväkeä. Edelleen Eronen mainitsi, että lähin "osoite" oli sama kuin ennenkin: Apteekkari Calonius, Nurmes.

Monien vaiheiden jälkeen Sihvo – matkatoverinaan Hallassa aikaisemminkin pakoillut, Räisälästä kotoisin oleva värväri Vilppu Paavilainen ("Henttinen") – saapui Nurmekseen ja aikoen jäädä metsätöihin viipyi siellä parisen viikkoa asuen metsänhoitaja B. V. Linnoilan vieraanvaraisessa kodissa. Mutta kuinka olikaan, päätti hän sittenkin ensin lähteä etelään ottamaan selkoa tilanteesta. Tässä tarkoituksessa hän huhtikuun 13. p:n aamuna osti piletin Sortavalaan. Mutta luettuaan "Karjalasta" kirjoituksen "Vakoilijoina vangittujen 93 suomalaisen kohtalo", mistä saattoi päätellä vangiksijoutumisvaaran suuruuden, hän kääntyi jo Lieksasta takaisin Nurmekseen. Oltuaan sitten siellä vielä muutaman päivän hän yhdessä Vilppu Paavilaisen kanssa kulki Sotkamon ja Ristijärven kautta talviteitä Hallaan tavaten siellä niinikään Shpalernajasta vapautuneen Yrjö Nahin.

Viivyttyään Hallassa kolmisen päivää Sihvo lähti vastapaahtamillaan suksilla Nahin seurassa hiihtämään rajaa kohti. Kun aikaisemmin Hallaan tulleet ja siellä majailleet shpalernajalaiset olivat samalla viikolla painuneet pitkälle matkalleen, niin voi arvata, miten näiden kahden mieli paloi toisten mukaan. Hekin hiihtivät syrjäteitä ja pohjoisia polkuja noudattaen reittiä: Suomussalmen Pesiö–Näljänkä–Taivalkoski–Raistakka–Kemijärvi–Pelkosenniemi– Sodankylä–Seipäjärvi–Unari–Kittilä–Lohiniva–Juustovaara– Sieppijärvi–Tornionjoki.

Toukokuun 3. p:n aamulla 1917 ylittivät Sihvo ja Nahi Ruotsin ja Suomen välisen rajaviivan. Kirjassaan "Kolmasti komennettuna" Aarne Sihvo on kiinnostavasti kuvaillut tämänkin matkansa vaiheita.

Raskain mielin poistuivat Shpalernajan-vangit isänmaastaan. Heille, samoin kuin Saksassa oleville jääkäreille ja aktivisteillemme oli taasen selvääkin selvemmäksi kirkastunut, että täydellisen riippumattomuuden ja vapauden Suomi saattoi saavuttaa ainoastaan taistelemalla.

Keskusvaltojen sotapakolaisten avustus ja kuljetus.

Maailmansodan alussa olivat venäläiset Galitsiaan ja Itä-Preussiin tekemiensä onnistuneiden hyökkäysten aikana saaneet kymmeniä tuhansia itävaltalaisia ja saksalaisia sotavankeja. Aluksi niitä sijoitettiin Euroopan Venäjän kaukaisimpiin osiin ja Siperiaan, mutta myöhemmin näitä sotavankeja lähetettiin noin 15.000 miestä Muurmannin-radan rakennustöihin.[81] Ensimmäinen sotavankilähetys saapui Vienan Kemiin ja siitä pohjoiseen jo huhtikuussa 1915.[82] Heitä kohdeltiin oivallisen työtehonsa tähden verraten hyvin, ja heidän muonituksensakin oli jotakuinkin tyydyttävä, mutta siitä huolimatta Suomen rajan läheisyys – rajalle vain 75-100 kilometriä – herätti heissä vastustamattoman karkaamishalun. Varsinkin upseerit ja erikoisesti yleensä saksalaiset pyrkivät paon vaaroista ja vaivoista välittämättä karkailemaan.

Suomalainen puutavara-urakoitsija Eero Lampio, reipas pielisjärveläinen Karjalan poika, suhtautui alunpitäen erinomaisen myötämielisesti saksalaisiin sotavankeihin piirtäen heille karttoja, neuvoen heitä sekä hankkien rahaa ja oppaita. Suomalaiset työmiehet olivatkin tällöin hyvin valmiita sotavankeja opastamaan. Ja saksalaiset taas – myymällä kellonsa, sormuksensa y.m. arvoesineensä – maksoivat reilusti saattajillensa. Niitä, joilla ei ollut arvoesineitä, avusti vuorostaan Lampio omista varoistaan.

Muurmannin-radan varrelta opastettiin sotavangit vain turvallisen välimatkan päähän, enimmäkseen Suomen rajalle, mistä he saivat omin neuvoin ja Suomen- puolen asukkaiden auttamina vähitellen hakeutua eteenpäin. Melkein säännöllisesti he tällä tavoin pyrkivät Tornionjoelle ja sen yli Ruotsiin.

Pakolaisten asu oli yleensä kurja.[83] Vaatteet ja jalkineet olivat repaleina; vain lakki oli säilynyt eheänä. Ja rahaakin oli useimmilla hyvin vähän. Mutta sivistyneistä oloista lähteneinä heistä oli venäläisten orjuutus sekä nöyryyttävää että muutenkin sietämätöntä. Saksalaisille ominaisella sitkeydellä pakolaiset, merkillistä kyllä, suurimmaksi osaksi selviytyivät halki tiettömien erämaiden ihmisten ilmoille sekä sitten pääasiallisesti sisämaan etappiteitä Ruotsiin ja sieltä kotimaahansa. Aina Siperiaan saakka oli sotavankien keskuudessa suusta suuhun kulkeutunut pelastusta merkitsevä, vapauttava osoite: "Nurmes – apteekkari Matti Calonius."

Nurmeksen kautta on arveltu näitä sotapakolaisia kulkeneen noin 1,500 miestä.[84] Näistä monet toimitettiin eteenpäin Hallan kautta, mutta osa myöskin Kuopioon ja Kajaaniin. Kansa Suomen saloseuduilla osoittautui harvinaisen myötämieliseksi näitä turvattomia ja kieltätaitamattomia pakolaisia kohtaan, joita yleensä nimitettiin "mykiksi". Melkein joka talosta ja mökistä, mihin he matkansa varrella osuivat, heille annettiin ruokaa ja yösija tavallisesti ilmaiseksi.[85]

Sattuipa kerran, että Nurmeksen Ylikylän Kohisevan taloon tuli muuan kulkija mennen arastellen miehiä täynnä olevaan tupaan. Siellä muukalainen istahti penkille voimatta puhua mitään. Silloin toinen talon isännistä, Olli Pyykönen, joka huomasi, mikä mies kulkija oli, meni tämän luo ja mahdollisen välikohtauksen estämiseksi puhutteli häntä suomeksi: "Lähdetään tuonne kamaripuolelle!" Mies ymmärsikin Pyykösen kädenliikkeistä tämän tarkoituksen. Mentiin siis kamariin, missä miehelle ilman mitään sen kummempia keskusteluja annettiin leipää, voita ja suolalihaa matkaeväiksi.

Sillä välin olivat työmiehet tuvassa huomanneet, että isännän vieras oli "mykkä". Muuan nuori mies oli tällöin hypähtänyt penkiltä ja siepaten lakkinsa huudahtanut hilpeästi: "Mykälle kolehti!" Ja niin olivat työmiehet – "Saimaan Lauttausyhdistyksen" perkaustöissä olevia miehiä – tyynin ja tyytyväisin ilmein kukin pudottaneet roponsa lakkiin. Näin saadun pienoisen summan toi sen kerääjä kamariin, kaatoi siellä kolehtinsa pöydälle "mykän" eteen ja sanoi hyvänsuovasti: "Ottooten pois vaan!"

On tunnettua ja samalla hyvin käsitettävää, etteivät etenkään Pohjanlahden rantamilla toimivat etapit varsinaisen jääkärikuljetuksen aikana oikein mielellään ottaneet käsiteltäväkseen pakolaisia, sillä etappimiesten täytyi tietenkin pitää silmällä ennen kaikkea Suomen etuja. Sotapakolaiset saivat saattajiensa välityksellä itse pyrkiä sopivista kohdin Tornionjoen yli. Varsinkin baltilaisista pakolaisista oli toisinaan suoranaista harmiakin. Sillä kun he vihdoin onnellisesti saapuivat Ruotsin puolelle, kirjoittivat he sikäläisiin lehtiin selostuksia seikkailuistaan samalla joskus typerästi ilmaisten, kenenkä välityksellä olivat päässeet rajan yli. Esim. Kemin etappi sai toisinaan kärsiä tällaisten sanomalehtikirjoitusten seurauksista. Kun Lockstedtiin pyrkijöitä Venäjän vallankumouksen jälkeen oli enää hyvin vähän, saattoi maisteri Taavi Kahran myöhemmin johtama Kemin etappi sentään sotapakolaisiakin rajan yli.

Myöskin Pohjanlahden rantakaupunkien aktivistit, esim. asessori Harald Boucht ja insinööri Fr. Wikman Vaasassa sekä johtaja Isak Kaitera ja tohtori Akseli Tawaststjerna Oulussa toimivat pakolaisten hyväksi. Pohjanlahden rantamille oli näitä kuitenkin verraten vaikea kuljettaa, sillä matkustaminen rautateitse oli sekä kallista että passintarkastusten takia hyvin vaarallistakin. Maisteri E. E. Kailan johtaman "Uuden Metsätoimiston" välittömästi käsittelemät, satakunta Pietarista rautateitse tullutta pakolaista toimitettiin sentään edelleenkin rautateitse eteenpäin – joko Pohjanlahden rannikkokaupunkeihin tai Kajaaniin – jolloin heitä saattoi erikoinen kuljettaja, tavallisesti joku kuriiri.[86]

Kuten sanottu, tuli sotapakolaisia myöskin Kajaanin kautta. Ja varsinkin vallankumouksen jälkeen ja sitten aina vuoden 1917 loppuun Kajaanin etapilla oli, kuten jo aikaisemmin olemme viitanneet, heistä hyvin paljon puuhaa. Ei siinä kyllin, että etapin jo oman turvallisuutenakin takia oli joudutettava nuo vieraat salateitä eteenpäin, vaan sen lisäksi heille oli hankittava vaatteita ja matkaeväitä; ja tämä taas tietysti vaati rahaa. Osaksi saatiin vaatteita Helsingistä peräisin olevasta n.s. "Mummoyhdisiyksen" varastosta, jota vallankumoukseen asti hoitivat erikoisen huolellisesti rovasti Väyrysen perheen naiset. Mutta rahakysymystä oli vaikeampi ratkaista. Onneksi siitäkin sentään selviydyttiin.

Palattuaan heinäkuun alussa 1917 pakomatkaltaan Ruotsista joutui näet Kajaanin etapin johtaja Elja Rihtniemi vapaussodan valmisteluita koskevissa asioissa läheiseen yhteyteen Kuopion aktivistien ja varsinkin heidän johtomiehensä A. H. Saastamoisen kanssa. Kun nyt sotapakolaisten tulva kasvoi niin suureksi, ettei yksityisellä uhrautuvaisuudella Kajaanissa voitu pitkälle päästä, niin silloin kuopiolainen toiminimi H. Saastamoinen juuri oikealla hetkellä puuttui runsaskätisesti asiaan.

Osittain huojensi rahallisia vaikeuksia sekin, että oppaiden palkan myöhemmin suoritti Saksan Haaparannalla oleva konsulaatti, joten etapin huollettaviksi jäivät vain muut välittömät kulut.

Kajaanin etapin toiminta oli poikkeuksellinen juuri siinä suhteessa, että sen oli pakko työskennellä sotapakolaisten edelleen kuljettamiseksi ja avustamiseksi. Tätä toimintamuotoa ei mitenkään oltu etukäteen järjestetty – sillä se ei kuulunut etapin alkuperäiseen ohjelmaan – vaan liike syntyi aivan itsestään: Eräänä kauniina päivänä alkoi vain pakolaisia tulla, ja ne oli toimitettava eteenpäin. Luonnollisesti tämä toiminta oli kaikin puolin jääkäriliikkeen edun mukaista.

Mutta herää kysymys: Mistä sotapakolaiset niin suurin joukoin tiesivät tulla Kajaaniin? Tähän ei liene muuta selitystä kuin se, että Itä- ja Kaakkois- Suomessa toimivat aktivistit aina Joensuuta ja osaksi Nurmestakin myöten suorastaan neuvoivat heidät sinne. Ja luultavasti huhu Kainuun erämaareittien turvallisuudesta oli muutenkin levinnyt sotapakolaisten keskuuteen. Niinikään on muistettava, etteivät muut etapit näihin aikoihin enää toimineetkaan kuin nimeksi. Kun Muurolan ja Tervolankin etapit olivat jo edellisenä vuonna 1916 sortuneet, täytyi Kajaanin etapin oppaiden ohjata saatettavansa aina Tornionjoelle asti, jopa sen ylikin, tai ainakin pitää huolta pakolaisten edelleen kuljettamisesta.

Kajaanista käsin kuljettaessa käytettiin melkein poikkeuksetta Kuivajoen Veskasta lähtien n.s. Läntisen etapin reittiä. Pakolaisten reitti oli seuraava: Kajaani–Kiehimä–Alatalo–Niemi–Puolanka (Mulari)–Suolijärvi–Holapan talo (Jongunjärveen laskevaa vesistöä myöten)–Pudasjärvi (Karvonen)–Riekki– Oijärvi–Veska–Yli- ja Alakärppä–Puukkokumpu (Hasti)–Lehmikumpu (Ollitervot)–Tervola (Liimatta)–Kuusikko (Kaisajoki-varressa)–Palovaara–Korpikylä.

Hallasta lähdettäessä noudatettiin alkutaipalella reittiä: Halla–Havukka– Heinävaara (Antti Moilanen)–Suolijärvi – ja sitten edellistä reittiä, joten voidaan sanoa, että sotapakolaisia kuljetettaessa yleensä käytettiin n.s. läntistä tietä, joka olikin suorin ja jonka varrella oli jo entuudestaan tunnettuja erinomaisia käymätaloja.

Paitsi apteekkari M. Caloniusta olivat Nurmeksessa puuhassa mukana monet muutkin paikkakunnan tunnetut aktivistit, joista erikoisesti haluamme mainita Ulric ja Vivi Damsténin.

Sotapakolaisten huolto Hyrynsalmella. Toinen erinomaisen huomattava ja tärkeä etappikeskus oli Hyrynsalmen Halla, jonka ansiot varsinaisen jääkäriliikkeen tukijana ja erämaa-keskuksena ovat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Mutta maanviljelijä ja kansanedustaja J. A. Heikkinen ynnä hänen puolisonsa Lici Heikkinen ovat myös noin 160:een nousevan sotapakolaisjoukon avustamisen, majoittamisen ja eteenpäin toimittamisen muodossa tehneet isänmaallemme huomattavan palveluksen tuottaen siten varsinkin keskusvaltoihin lukeutuvien kansojen parissa Suomen nimelle kunniaa. Heidän ihmisystävällisen tekonsa maine kiiri mahtavan Saksan valta-istuimelle saakka saaden suuren hallitsijankin sydämen heltymään ja keskellä järkyttävien tapahtumain ryskettä tunnustamaan suomalaisen kansanmiehen Saksan valtakunnalle tekemät palvelukset. Tähän paljon vaivaa ja työtä tuottavaan sotapakolaisten huoltamiseen ottivat osaa kaikki kulloinkin kotosalla olevat Heikkisten huonekuntaan kuuluvat perheenjäsenet.

Vaikka Hallan isäntäväki tässä toiminnassa empimättä uhrasi tavattoman paljon taloudellisiakin arvoja, oli luonnollista, ettei sitä voinut jatkua rajattomiin. Niinpä Elja Rihtniemi huomasi käydessään syksyllä 1917 Hallassa, että "Ukko" oli jo pahemmassa kuin pulassa. Tästä syystä Rihtniemi ryhtyi toimenpiteisiin saadenkin sittemmin tuomari Paloheimon ja Saastamoisten välityksellä jonkin verran rahoja Hallan etappikeskuksen tarpeisiin.

Hyrynsalmelaisista sotapakolaisten kuljettajista mainittakoon hallalaisten vävyt, Kivijärven kruununtorpan viljelijä Eeli Heikkinen ja Heinävaaran Antti Moilanen. Heikkinen kuljetti pakolaisia rajalle asti sekä Hallasta että Kajaanista tehden yhteensä neljä matkaa. Moilanen taas opasti Hallasta käsin vain alkutaipalen. Räisälästä kotoisinoleva ja Suomussalmen Havukassa pakolaisena asustava Vilppu Paavilainen ("Henttinen") oli myös uuttera pakolaisten kuljettaja. Niinikään Hyrynsalmen kirkonkylän aktivistit, erittäinkin kauppias Perttu Hirvelä, seppä Kalle Kemppainen ja metsätöittenjohtaja Oskari Juntunen sekä heidän perhekuntainsa jäsenet olivat varsin väsymättömiä sotapakolaisia avustamaan, majoittaen, suojellen ja opastaen heitä varsinkin Hallaan.

Monta liikuttavaa ja hupaistakin tapausta sattui näillä retkillä. Niinpä Oskari Juntunen on kertonut yhden tällaisen:

Kun Juntunen kerran toi Hallaan kolme saksalaista, oli siellä pakolaisia jo ennestäänkin melkoinen joukko, muiden muassa eräs kuurinmaalainen parooni rouvineen. Talossa majaili tällöin myöskin Väinö Jankko, joka sittemmin kaatui Kuopion valloituksessa.

Kun makuupaikoista oli puute, menivät Juntunen, Jankko, parooni sekä 7-8 saksalaista sotilasta – lämmin kesäinen yö kun oli – peltojen perillä, lähellä metsänrantaa sijaitsevaan heinälatoon. Sotilaat ja parooni peittäytyivät heiniin maaten pian rivissä, niinkuin ainakin jossain juoksuhaudassa. Suomalaiset taasen kiipesivät heinien päälle peräseinän ja katon lähettyville. Mutta unesta ei tullut mitään, sillä sääsket, nuo Pohjolan kesän sisukkaat lentäjät, tekivät kokonaisen ilma-armeijan voimalla hyökkäyksensä saksalais- kuurilaista rintamaa vastaan. Katonrajasta oli mielenkiintoista seurata tätä taistelua. Siellä huidottiin, pyörittiin, muristiin ja kiroiltiin – luultavasti yhtä tosissaan kuin konsanaan oikeilla tulilinjoilla. Parooni livisti kesken ottelun tiheämpien seinien sisälle.

Kun sääskiarmeija lopuksi alkoi päästä voitolle, päättivät suomalaiset vähän rohkaista uupunutta Saksan-rintamaa. Ja niin he aloittivat ylhäältä katonrajasta jääkäreiltä oppimansa saksalaisen juoksuhautalaulun:

"Warum bist du so ferne?"

Vaikutus oli ihmeellinen. Koko rivi kimposi heinistä pystyyn yhtyen sydämensä pohjasta tähän lauluun, jota heistä jokainen kotia ja morsianta ikävöidessään oli usein ja monenlaisissa olosuhteissa laulanut. Jotkut miehistä pyyhkäisivät kyynelen silmästään. Sinivaarojen takaa nouseva, metsänrannan kuusien latvoja kultaava aamuaurinko ei varmaan milloinkaan ennen ollut katsellut tätä Hallan harmaata heinälatoa sellaisella lempeällä silmällä kuin tällöin.

Hyttysarmeijakin pakeni lyötynä näkymättömiin.

Sotapakolaisia oli kyllä kulkenut tuon tuostakin Hallan ja Suomussalmen kautta, mutta vasta vallankumouksen jälkeen heihin ruvettiin innokkaammin suhtautumaan. Kun pakolaisia oli vähemmän, saivat he asua Hallan yliskamarissa, mutta kun heitä keräytyi taloon enemmän, opastettiin heidät tavallisesti Jääkärisaareen. Niinpä kun kerran syysmyöhällä 1917 viipurilainen Sulo Sariola toi Hallaan 23 miestä, heidät aluksi sullottiin tuohon kamariin ja yleensä ylisille, mutta sitten vietiin 19 miestä Jääkärisaaren piilopirttiin ja neljä turkkilaista kätkettiin Kortejärven metsäsaunaan, joka juuri tästä tapauksesta sai nimekseen Turkkilaissauna.

Venäjän vallankumouksen jälkeen ilmestyi Hyrynsalmelle kulkijoita kaikenkarvaisia. Niinpä Hirvelän majataloon saapui eräänä päivänä kolmimiehinen pakolaisseurue, jonka muodostivat kaartinjoukkojen komentaja, kenraaliadjutantti Besobrasoff,[87] kamarijunkkari ja senaattori kreivi Berg, joka osasi jonkin verran suomea, ynnä kenraalin palvelija Bobhoff. He pyrkivät Suomussalmen kautta Ruotsiin ja kyselivät vähän väliä kirjailija Ilmari Kiantoa toivoen kai tämän välityksellä pääsevänsä eteenpäin. Hyrynsalmen kansalliskomitea, jonka puheenjohtajana toimi Paavo Sivén (nyk. Susitaival), pidätti seurueen toimittaen sen Sivénin johdolla Kajaaniin, missä sikäläinen kansalliskomitea kenraalikuvernööri Korffin sähkösanoman perusteella päästi miehet vapaiksi. Mutta heidän oman turvallisuutensa vuoksi kehoitettiin heitä jättämään kaikki paperinsa[88] sinetöidyssä kirjekuoressa maistraatin talteen, mihinkä nämä mielihyvin suostuivatkin.

Mainittu seurue herätti aikanaan suurta huomiota sekä Hyrynsalmella että Kajaanissa. Toista tietä sen sitten kuitenkin onnistui päästä Ruotsiin.

Sotapakolaisten huolto Kajaanissa. Mitä sotapakolaisten majoittamiseen tulee, on meidän ennen kaikkea mainittava postimestari T. Strömberg ja hänen puolisonsa, rouva Elin Strömberg, jotka rohkeasti suostuivat sijoittamaan heitä taloonsa. Voidaankin sanoa, että suurin osa pakolaisista asui juuri Strömbergin talossa, tavallisimmin herra Blomin (= Elja Rihtniemen) huoneessa. Tämä herra Blom oli monen "muodonvaihdoksen" alainen: Milloin hän edusti yhtä henkilöä, milloin taas useampaa, milloin suomalaista, milloin ulkomaalaista.

Saksalaisista pidettiin yleensä hellää huolta. Helsingistä käsin saatiin joulun edellä 1917 kaikenlaisten makeisten y.m. jouluantimien ohella myös pieni, saksalaista kirjallisuutta käsittävä kirjasto, mihin sisältyi m.m. "Vänrikki Stoolin tarinain" saksannos. Pakolaisia sijoitettiin niinikään Strömbergien "Jylhä"-nimiseen Sokajärvellä olevaan huvilaan. Kaikesta tästä oli paljon huolta varsinkin rouva Strömbergillä, mutta iloisin ja reippain mielin hän teki tehtävänsä.

Rovasti Väyrysen kodissa pakolaiset niinikään saivat hyvän turvan. Sielläkin majoitushuoli lepäsi ennen kaikkea talon naisväen hartioilla. Täytyy ihmetellä suuren perheen äidin, rovastinna Siina Väyrysen voimia ja uupumatonta asianharrastusta. Häntä auttoivat auliisti tyttäristä varsinkin Martta ja Anna sekä – kotiin sattuessaan – tietysti toisetkin tyttäret. Suurena apuna oli myös pappilan uskollinen, Mieslahden Mikkolasta kotoisin oleva palvelija Elsa Keränen. Hänellekin oli isänmaan asia kirkastunut. Niinpä, kun kerran kuultiin venäläisten konnuuksista, sanoi Elsa Eljas Väyryselle: "Milloin me, Eljas, rupeamme noita ryssiä maasta vähentämään?" Myös pommijääkärien eväskorit hän täytti ilomielin ja kiireistään välittämättä. Sotapakolaisiakin kohtaan hän tunsi syvää myötätuntoa tahtoen heitäkin kaikin tavoin auttaa. Kun rovastin perhe kesällä tavallisesti majaili Kattilajärven Koutaniemellä, "Järvenpään" huvilassa, jäi Elsa Keränen kaupunkiin hoitamaan pappilan taloutta joutuen tällöin usein yksinkin sotapakolaisia hoivaamaan; m.m. hän jakoi "Mummo- yhdistyksen" varastosta vaatteita pohjoiseen kulkeville. Elsa Keräsellä oli myös erikoisen tarkka silmä huomaamaan, kuka oli oikea mies ja kuka kätyri. Tämä harvinaisen kunnollinen ja tunnollinen perheenjäsen hukkui joko tapaturmaisesti venheestä pudottuaan tai halvauksen kohtaamana Kajaanin jokeen Ämmän kuohujen alapuolelle. Väyrysiä hän oli palvellut 18 vuotta.

Kerran kesällä 1917 sattui pappilan toiselle palvelijalle Karja-Maijalle pieni pakolaisseikkailu. Pappilan väki oli heinäniityllä, joten autiossa talossa ei ollut muita kuin Maija, joka oli palannut niityltä kotiin lehmien tuloa odottamaan. Silloin yht'äkkiä ilmestyi pihalle venäläisen sotamiehen saattamana likainen ja karvainen äijänkäppänä puukengät jalassa sekä kattila ja kuppi vyössä. Huomatessaan tulijan tiuskaisi Maija oikopäätä:

"Mikähän lienet taasen ryssän kuvatus! Kursi tiehes siitä!"

Mutta ukko ei ollut tietääkseenkään, kysyipähän vain:

"Missä pappi? Missä Eljas Väyrynen?"

"Ne ovat heinäniityllä eivätkä tule ennenkuin myöhään illalla. Ei niitä kannata odottaa!" selitteli Maija äkäisesti mulkoillen.

Siitä huolimatta ukko hellittämättä seuraili Maijaa tullen lopulta keittiöönkin yhä vain hokien:

"Missä pappi? Missä Eljas Väyrynen?"

Silloin Maija suuttuneena työnsi tungettelijan ulos lukiten oven.

Ukko jäi rauhallisesti verannalle istumaan. Ja kun väki palasi niityltä, niin selvisi, että siinä istui Siperiasta paennut saksalainen eversti. Viimeisestä majapaikasta hänelle oli jonkinlaiseksi tiedusteluohjeeksi paperilapulle kirjoitettu nuo hänen hokemansa sanat. Ne hän oli lausunut kadulla tapaamalleen venäläiselle sotamiehellekin, joka silloin oli ohjannut hänet pappilaan.

Saatuaan uuden puvun eversti jätti Maijalle lahjaksi kaikki entiset hynttyynsä. Ja Maija näytteli vielä kauan jäljestäpäinkin puisia navettakenkiään ja kananruokakattilaansa, jotka hänen "sulhasensa" oli hänelle jättänyt!

Myöskin talonomistaja ja ajuri Herman Laitinen majoitti taloonsa sekä kyyditsi niinhyvin jääkäreitä kuin saksalaispakolaisiakin. Moneen muuhunkin kajaanilaiseen perheeseen pakolaisia sijoitettiin, kun niitä useinkin ilmestyi suurehko joukko kerrallaan.

Sotapakolaisten kuljetusta koetettiin kyllä pitää salassa, mutta tuon muukalaisten tavattoman pitkäaikaisen liikehtimisen tunsi tosiasiallisesti ennen pitkää koko kaupunki. Viranomaisten pidättyväisyys taas johtui luonnollisesti siitä, että vallankumous oli pyyhkäissyt pois sekä santarmit että heidän kätyrinsäkin. Venäläinen sotaväki sen sijaan aikoi lopulta puuttua asiaan – varsinkin oli heidän tarkoituksensa ahdistaa Hallaa; mutta, kuten myöhemmin näemme, ei hankkeesta tullut mitään.

Naulalan talon omistaja, maanviljelijä Hemmi Korhonen toimi niinikään innokkaasti saksalaispakolaisten hyväksi syksyllä 1917. Hänen luokseen majoitettiin varsinkin Sotkamosta päin tulleita pakolaisia. Kerrankin niitä oli talossa niin paljon, että riihi oli lämmitettävä heidän tilapäiseksi asunnokseen. Kajaanin etappi järjesti sitten heidän matkansa.

Sotapakolaisten toimeliaimpia opastajia oli asioitsija Alppa Tolonen. Alussa hän vei kuljetettavansa tavallisesti Hyrynsalmelle Hirvelään ja seppä Kalle Kemppaiseen, mistä nämä sitten, kuten jo on mainittu, opastettiin Hallaan sieltäkäsin eteenpäin vietäviksi. Mutta lopulta Tolonenkin rupesi saattamaan pakolaisia Ruotsiin saakka. Kuten jo olemme maininneet, onnistuivat hänen matkansa aina hyvin, joten niistä ei ole mitään erikoista kerrottavaa. Viimeisen Ruotsin-retkensä Tolonen teki tammikuun 16. p:nä 1918 mukanaan 14 pakolaista. Paluumatkalla olivat hänen seurassaan Eeli Heikkinen, pommari Paavo Koskinen ja jääkäri Edv. Bruun. Kajaaniin tultiin tammikuun 26. p:nä. Kaksi viimeksimainittua aikoi jatkaa matkaa Viipuriin saakka tuodakseen sieltä uusia pakolaisia, mutta he joutuivatkin Simolassa kiinni päästen sitten sentään passiensa avulla vapaiksi.

Alppa Toloselle saksalaiset myöhemmin antoivat Preussin Punaisenristin mitalin.

Paltamolainen aktivisti Aarne Korhonen hoiteli myös saksalaispakolaisten kuljetusta opastaen kaikkiaan neljä ryhmää. Hänkin käytti pääasiallisesti läntistä reittiä. M.m. hän vei erään saksalaisen upseerin Ouluun, mistä tämä saatettiin kutterilla Ruotsiin. Olipa Korhosella sangen arvovaltaisiakin kuljetettavia.

Viimeisen joukkonsa, 7-8 pakolaista Korhonen vei joulukuun 5. p:nä 1917 siirtyen tällöin väsyttävien matkojensa jälkeen muutamaksi viikoksi Tukholmaan lepäämään.

Rohkea aktivisti Väinö Jankko, joka oli vangittu samalla kertaa kuin Korhonenkin ja niinikään vallankumouksen humussa päässyt vapaaksi Katajanokan vankilasta, kuljetti hänkin syksyllä 1917 sotapakolaisia rajalle.

Ruuhkautumisen pelosta piti sotapakolaisten kuljettajia olla monta. Niinpä farmaseutti Tauno Jankkokin vei yhden joukon. Samoin oli silloinen koululainen Eero Laitinen eräällä retkellä oppaana aina Ruotsiin asti aikoen yhdessä ylioppilas Urho Kekkosen kanssa mennä Lockstedtiin. Mutta kun etelästä saapui sellaisia viestejä, että jääkäripataljoona pian tulisi Suomeen ja ettei uusia miehiä siihen enää otettaisi, täytyi nuorukaisten luopua kunniakkaasta aikeestaan.

Samoin saksalaiseen tiedustelutoimintaan antautunut pommari Paavo Koskinen Shpalernajasta palattuaan saattoi pari pakolaisjoukkoa Ruotsiin. Myöskin ennenmainittu viipurilainen liikemies Sulo Sariola jatkoi pakolaisten kuljetusta saapuen Kajaaniin vielä joulukuun 27. p:nä 1917 ja lähtien samana päivänä eteenpäin seitsemän saksalaisen kera.

Vielä on erikoisesti mainittava eräs sotapakolaisten huomattavimpia kuljettajia, nim. hämäläinen aktivisti Kaarlo Heikki Mäkelä, johon jo silloin tällöin[89] olemme tutustuneet. Hän oli pakoiluretkeltään Ruotsista heinäkuun alussa 1917 saapunut Kajaaniin tavaten siellä Paavo Sivénin, joka oli matkalla Helsinkiin. Sivén pyysi häntä viemään rajan yli kaksi Hallassa olevaa pakolaista, joista toinen oli Ruotsiin pyrkivä, Venäjällä palvellut tohtori Petersen, ja toinen sodassa haavoittunut kuurinmaalainen ratsumestari von Wahl,[90] joka taas halusi päästä Saksaan.

Mäkelä suostui pyyntöön. Lähtö Hallasta tapahtui heinäkuun alkupäivinä 1917. Kun päästiin Jaurakkajärven luoteispäässä olevaan Uleå-yhtiön omistamaan taloon, Pudasjärven Niskasaareen, niin siellä kerrottiin, että eräs saksalainen, Siperiassa ollut upseeri oli jonkin aikaa sitten kulkenut samaan suuntaan. Mies saavutettiinkin Iin pitäjän Tannilan kylän Haapaniemen majatalossa. Hän esittäytyi kreiviksi. Mitään pahaa aavistamatta Petersen ja von Wahl uskoivat hänelle asiansa. Näin tultiin Puukkokummun Haasioselkään Hastin väen luo, missä Mäkelän johtamaan seurueeseen liittyi muuan unkarilainen sotilas. Tämä paljasti täydellisesti "kreivin", joka itse asiassa oli urkkijaksi ruvennut venäläinen parturi. Matkaa jatkettiin kuitenkin yhdessä, ja miehemme poikkesivat myös Kuusikon taloon, jossa Eino Kuusikko m.m. näytteli J. W. Snellmanin siellä olevaa metsästyspyssyä. ("Routaa ja rautaa III", s. 253.) Niinikään käytiin Yli-Ollitervon niittysaunassa, mikä on Kaisajoki-varressa, Kuusikosta noin 3 km ylöspäin. Siellä unkarilainen heitti saunan lattialle "Turistista" otetun kartan, kun kerran Mäkelällä oli parempi ja selvempi sellainen.[91] Opastettavat saapuivat onnellisesti Ruotsiin, ja Mäkelä palasi Kajaaniin.

Toisella kerralla, 22.IX.1917, Mäkelä vei Ruotsiin 9 pakolaista kuljettaen miehensä kahdessa erässä Tornionjoen yli – keskeltä Matkakosken kuohuja. Paluumatkalla hän tapasi taas yhden saksalaisen, kääntyi takaisin ja saattoi tämänkin rajan yli. Sitten hän meni pommeja noutamaan. Viidennen matkan hän teki joulun tienoissa omalla hevosellaan vieden mukanaan viisi miestä. Alakärpässä Mäkelän joukkoon liittyi 13 miestä, joten Tornionjoen yli mentäessä ulkomaalaisia oli yhteensä 18.

Kaikkiaan Mäkelä – aikaisemmatkin matkat mukaanluettuina – teki Ruotsiin 11 retkeä kulkien siis Tornionjoen yli 22 kertaa.

Kahden sotapakolaisen seikkailut. Kauas Venäjälle oli tuhansien muiden sotavankien kera viety myös itävaltalainen rykmentinlääkäri Leo Fasan ja hänen maanmiehensä, maailmansodan myllerryksissä rivimieheksi joutunut lääketieteen ylioppilas Karl Muley. Kuten niin monet muut, olivat hekin – päätettyään paeta – ilman mitään erikoisia matkavalmisteluja lähteneet heinäkuussa 1917 samoilemaan Venäjän halki ja sitten Kauko-Karjalan poikki Suomeen. He kulkivat kahden kesken. Kun heidän pieni leipävarastonsa loppui, olivat metsien ja soiden marjat heidän ainoana ravintonaan. Kolme viimeistä vuorokautta he elivät pelkillä lakoilla. Näin he vihdoin viimein saapuivat Karjalan-radan varteen.

Tohtori Muleyn[92] jalat olivat tällöin hieroutuneet huonoissa venäläisissä saappaissa niin pahoin, että matkanteko kävelemällä oli toistaiseksi mahdotonta. Senpä takia kohtalotoverit erosivat toisistaan. Muley päätti pyrkiä Joensuuhun lääkärinapua saamaan. Junassa hänet pantiin paareille tavaravaunuun.

Muley oli pitkä, hoikka ja hyvin tummaihoinen mies, joten hänen ulkomuotonsakin heti ilmaisi hänet etelämaalaiseksi. Hän oli vilkas ja älykäs sekä erittäin kielitaitoinen puhuen yhtätoista kieltä. Sotavankeudessa hän oli täydellisesti oppinut venäjänkielen ja suomeakin hän jo jonkin verran solkkasi.

Joensuun asemalle saavuttuaan hän suojellakseen itseään kääntyi siellä olevien venäläisten sotamiesten puoleen puhutellen näitä selvällä venäjänkielellä ja ilmoittaen olevansa venäläinen Ivan Ivanovitsh. Samalla hän tiedusteli sairaalanlääkäriä. Asemalla sattui olemaan kaksi sairaanhoitajatarta, jotka sotamiesten opastamina neuvoivat muukalaista kääntymään sairaalanlääkärin, tohtori Sandströmin puoleen. Erottaessa sotamiehet sanoivat sairaanhoitajattarille:

"Hoitakaa hyvin tätä meidän toveriamme!"

Muley ajoi ensin pieneen majataloon, jonne sairaalanlääkäri, tohtori Arvi Sandström seuraavana päivänä tuli häntä katsomaan. Tälle Muley esittäytyi venäläisenä lääkärinä Ivan Ivanovitshina. Tutkittuaan jalan Sandström määräsi potilaan sairashuoneeseen vietäväksi antaen sairaanhoitajattarille puhelimitse tämän alkuhoitoa koskevia määräyksiä.

"Ivanovitshin" ulkoasu oli todellakin kurja. Vaatteet olivat aivan repaleiset ja likaiset; ja repusta löytyi kaikenmoisen rihkaman ohessa myös venäläisiä russakoita, joita sairaalassa sittemmin pitkän aikaa jälkeenpäinkin leikillisesti sanottiin "itävaltalaisiksi".

Potilas sijoitettiin ensin yleiseen osastoon, jonne tohtori Sandströmkin pian tuli häntä katsomaan.

Jo aikaisemmin olivat sairaanhoitajattaret potilaan syödessä panneet merkille sen hienon tavan, millä tämä piteli haarukkaa. Ja kun tohtori Sandström – jutellessaan tulokkaalle toisista sairaista – käytti tautien tieteellisiä, latinalaisia nimiä, niin he alkoivat aavistaa, ettei vieras ollutkaan tavallinen "Iivana". Omat erikoiset aavistuksensa oli tohtori Sandströmilläkin. – Kun yleisessä osastossa oli venäläisiä sapöörisotilaita, joita upseerit joka päivä kävivät tervehtimässä, siirrettiin "Ivanovitsh" yksityishuoneeseen. Siellä tämä, tarttuen tohtori Sandströmin käteen, alkoi yht'äkkiä puhua saksaa kertoen vaiheensa ja esittäytyen uudelleen.

Tästä lähtien Muley oli koko sairaalan lemmikki. Sandström istui kaiket vapaat hetket hänen huoneessaan, ja sairaanhoitajattaret Hanna Kantala ja Hanna Luukkonen suhtautuivat entiseen "Iivanaansa" mitä suopeimmin. Ainoastaan palvelijattaret, joille salaisuus oli tuntematon, eivät voineet käsittää, että moiselle "ryysypekalle" piti tuoda ruokaa oikein hienolla tarjottimella!

Muley oli hyvin iloluontoinen ja leikkisä. Kun hänellä esim. ei ollut kelloa, pyysi hän paperipalan piirtäen sitten siihen kellotaulun numeroineen ja erityisesti merkiten ne tuntimäärät, jolloin hänelle tuotiin ruokaa. Kun sairaanhoitajattaret tällöin lupasivat hankkia hänelle oikean kellon, virkkoi Muley:

"Kyllä paperikello tällaiselle Iivanalle riittää!"

Muley oli Joensuun sairaalassa kahdeksan vuorokautta. Kun sitten matkan jatkaminen tuli kysymykseen, suunnitteli tohtori Sandström sen valmiiksi, piirsi kartan ja varusti vieraansa kaikella tarpeellisella evästyksellä. Hän olisi antanut holhokilleen uuden puvunkin, mutta Muley ei uskaltanut sitä käyttää. Sen sijaan pestiin ja paikattiin tämän entinen puku, ja kengät korjattiin. Sandström lahjoitti ystävälleen vielä pieksut, mustakoteloisen taskukellon ynnä hyvän Kauhavan-puukon, johon Muley oli kovin mielistynyt ja josta hänellä matkan varrella oli suurta hyötyä.[93] Matka oli suunniteltu tapahtuvaksi laivassa Savonlinnan kautta Kuopioon, sieltä junassa Kajaaniin, edelleen laivassa Oulujärven yli ja koskivenheessä Oulujokea alas Muhokselle asti.

Sairaanhoitajattaret Luukkonen ja Kantala saattoivat sotapakolaisemme Joensuun laivarantaan. Heidän piti tilata "Orivesi"-laivasta hyttipaikka, mutta sitä ei enää saatu, sillä kaikki paikat olivat jo etukäteen varatut. Matkustaminen avokannella arvelutti Muleytakin, sillä laivassa oli paljon venäläisiä upseereita. Mutta arvellen, että "rohkea rokan syö", Muley reippaasti sopeutui ympäristöönsä näytellen huolettoman osaa, laverrellen venäjäksi ja levitellen penkille vähiä tavaroitansa, m.m. Sandströmin piirtämän kartan! Varovaisuussyistä ei Sandström ollut vierastaan saattamassa. Sen sijaan toi tohtorin rouva Alma Sandström lähtijälle sokeroituja viinimarjoja, mitkä neiti Kantala vei perille. Rouva Sandström ei näet itse uskaltanut niitä antaa peläten mahdollista keskustelua. Jäähyväishetkelläkään Muley ei unohtanut leikillisyyttään, sillä hän kehoitti sairaanhoitajattaria selvällä suomenkielellä: "Lähdemme yhdessä matkalle!" Matka sujui sitten suunnitelman mukaisesti Muhokselle saakka. Mahtava Pyhäkoski teki sotapakolaiseemme syvän, unohtumattoman vaikutuksen.

Sen jälkeen alkoi jalkamatka. Muhokselta Muley kääntyi pohjoista kohden tavaten Ranualla erään hyvää saksankieltä puhuvan metsänhoitajan. Tämä neuvoi matkamiestä, joka, merkillistä kyllä, vaelsi ilman opasta, pysyttelemään – semminkin Kemijoen toisella puolella – metsänhoitoalueiden välisillä rajalinjoilla, jotka jatkuvat toisinaan 60:kin km melkein suoraviivaisesti itä– länsisuuntaa. Suureksi ilokseen Muley sai samaiselta metsänhoitajalta kuulla, että tohtori Fasan oli pari päivää aikaisemmin kulkenut samaan suuntaan ja samoja linjoja pitkin.

Metsärajan noudattaminen oli kuitenkin sangen vaikeata, sillä vain korkeimmat puut oli kaadettu, jotavastoin alikasvu ja soinen maaperä rehoittivat raivaamattomina.

Sitäpaitsi oli "raja" kilometrejä pitkien, salaperäisten, mutta "ihmeenihanien" soiden katkaisema. "Minä opin silloin", lausuu Muley, "tuntemaan Pohjolan surunvoittoisen tenhovoiman ja koko sen peloittavan yksinäisyyden ja kauneuden."

Usein matkamies eksyi soilla, mutta löysi sitten taas oikean suunnan. Joskus hän näki peuroja ("Peuras") ja kerran ison ruskean karhun, joka kuitenkin pakeni, kun hän vaistomaisesti tarttui ainoaan aseeseensa, tri Sandströmin lahjoittamaan Kauhavan-puukkoon.

Tultuaan Ounasvaaralle, jonka laelta vaeltajamme ensi kerran näki hänelle vapautta merkitsevät Ruotsin vuoret, hän lankesi polvilleen ja itki.

Sitten hän saapui Kemijoen vasemmalla rannalla olevan vihreän niityn kupeessa sijaitsevaan taloon, jonka avonaisessa ovessa paitahihasillaan seisoi hänen entinen kohtalotoverinsa, tohtori Leo Fasan. Molemminpuolinen ilo oli sanoin kuvaamaton.

Kahden oli taasen paljon helpompi samoilla ja kulkea jokien yli. Jo aikaisemmin oli Muley kahlaten tahi puunrunkoa edellään uittaen päässyt virtavien paikkojen poikki. Fasanin kanssa he kaksi eri kertaa tekaisivat jonkinlaisen lautan, panivat sille vaatteensa ja tavaransa ja työntäen lauttaa edellään uivat joen yli. Joskus he tapasivat ihmisiä, jotka aina ystävällisesti neuvoivat heitä eteenpäin. Lähellä Ruotsin rajaa oli vaellettava halki tavattoman laajan suon, missä villihanhet käyskentelivät.

Noin 2 km ennen Tornionjokea loppui metsänhoitoalueiden raja,[94] kuten Muleyn tapaama metsänhoitaja oli sanonut, ja pakolaisemme jäivät pensaikkoon odottamaan keskiyötä, jolloin he päättivät yrittää joen yli.

Pilviä purjehti taivaalla, mutta yö oli kuitenkin sangen valoisa. He alkoivat hiljaa hiipiä rantaan. Joen kanssa yhdensuuntaisesti kulkevalla maantiellä äkkäsi heidät haukkuva koira, jota matkaajamme koettivat välttää peläten joutuvansa kasakoiden ja tserkessien (!) huomion kohteeksi. Koira lakkasikin pian haukkumasta.

Tornionjoen rannalla he riisuutuivat jättäen ylleen ainoastaan alushousut. Muleylla oli vyötäisillään nahkahihna, mistä riippuivat Kauhavan-puukko sekä hänen musta, huolellisesti pihkalla voideltu kellonsa ynnä vielä itävaltalainen kenttäpullo, jossa hän säilytti erinäisiä papereita. Tohtori Sandströmiltä saamansa pieksut, jotka Muley niinikään halusi viedä muistona mukanaan, hän kääri pitkän puun ympärille. Selkäreppunsa miehet jättivät rannalle ja heittäytyivät sitten päättäväisesti veteen. Mitään pelkoa he eivät tunteneet, sillä vastakkainen ranta oli heidän karttojensa mukaan joka tapauksessa Ruotsin- puolta.

Tornionjoki oli tällä kohtaa hyvin kapea muodostuen kuitenkin kohisevaksi koskeksi. Miehet olivat yliarvioineet omat voimansa, sillä virta paiskeli heitä kalliolta toiselle. Muleyn keppi pieksuineen katosi aaltoihin, ja he olivat iloisia päästyään ehein jäsenin takaisin Suomen-puoleiselle rannalle.

Tuntui suoranaiselta kohtalon-ivalta, että aina Keski-Venäjältä tänne saakka onnellisesti sujuneen pakomatkan täytyi – niinkuin näytti ja tuntui – päättyä juuri rajaviivalla näin surkeasti. Surullisin miettein läksivät alastomat miehet vilusta väristen kulkemaan alaspäin joen rantaa pitkin löytääkseen sopivamman ja hiljaisemmin virtaavan ylimenopaikan. Heidän valkoiset ruumiinsa ja mustat, märät rantakalliot muodostivat vastakohdan, mikä ei ollut omansa parantamaan heidän asemaansa. Noin 5-10 minuuttia käveltyään he suureksi ilokseen löysivät venheen, joka oli lukittu kalliopaaden ympäri kierretyllä, venheen kaaren alitse pujotetulla rautaketjulla. Silloin Muley – kuten hän kertoo – ensimmäisen ja viimeisen kerran teki itsensä varkauteen syypääksi. Kauhavan-puukollansa hän vähitellen vuoli kaaren poikki saaden siinä työssä sormeensa verihaavan.

Tällä välin meni hänen toverinsa noutamaan heidän tavaroitaan. Varsin pitkän odotuksen jälkeen hän palasi mukanaan vain peite, takki ja sukkapari. He olivat näet hävittääkseen jälkensä rannalta heittäneet vaatteensa veteen, joten virta oli vienyt niistä suurimman osan. Selkäreput taas oli piilotettu liian ylös lähelle maantietä, joten Fasan ei ollut uskaltanut niitä hakea.

Muley kääriytyi peitteeseen arvellen näyttäneensä Johannes Kastajalta. Rykmentinlääkäri taas veti ylleen Muleyn takin ja jalkaansa sukat. Rantaan ajautuneiden puiden seasta he etsivät pitkän riu'un ja venheen luota tavattiin keksi sekä kaksi sinkkiköyttä.

Venhe työnnettiin vesille, ja loppujen lopuksi – virran heitä useasti sinne tänne viskeltyä – tultiin kuin tultiinkin vahingoittumattomina Ruotsin rantaan. Venheestä noustessaan Muley astui liukkaalle tukille pudoten silloin kaulaansa myöten veteen.

Vaikka tämän kohdan kartta osoitti jokipolun olemassaolon, painuivat miehet kuitenkin varovaisuuden vuoksi metsään varmistuakseen siitä, etteivät olleet joutuneet Venäjälle kuuluvaan joensaareen. Jo Suomen puolella ollessaan he olivat kuulleet veturin viheltävän. Nyt he kohtasivat rautatien ja valkean maantien. Sitten tuli eteen asematalo, jonka seinällä olevassa taulussa oli sanat: Sveriges Riks Telefoner (Ruotsin valtakunnan puhelimet). Näiden yksinkertaisten sanojen tenho oli valtava.

Miehemme taivalsivat maantietä noin 10 km pohjoiseen päin olevaan Hietaniemeen (Ylitorniolla), missä piilottautuivat heinäsuovaan nukkumaan. Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla. Talonpojat työskentelivät pelloillaan. Ihmeteltävän sinisenä kimalteli heidän alapuolellaan Tornionjoki, ja loistavan vihreänä lepäsi vastapäinen "Venäjän" ranta.

Kun miehet astuivat ulos heinäsuovastaan ja lähestyivät ihmisiä, lähtivät naiset kimakasti huutaen pakoon. Varmaankin Muleyn mieleen tällöin muistui Homeroksen "Odysseian" kuudennesta laulusta se kohta, missä kerrotaan "jalon jaksajan", Odysseun, ja Alkinoon tyttären Nausikaan ikikaunis kohtaaminen:

    "Suortuvasorjia noin kävi neitoja kohti Odysseus,
    vaikk' ihan verhoja vaill', ei empinyt, näät hätä käski.
    – – – – –
    Neitoset kaikkosivat mikä minnekin niemien kärkiin."

Muley koetti mielestään tyydyttävällä suomenkielellä selittää talonpojille, että he olivat "itävoldalaisia", jotka olivat tulleet "Venäkunnasta" sotavankeudesta. Talonpojat käsittivätkin heti asian vieden pakolaiset erääseen taloon, jossa nämä lieden ääressä kuivailivat itseään saaden myös ruokaa ja vaatteita. Muuan ruotsalainen ravintolanpitäjä, joka puhui hyvin englanninkieltä, valaisi tilannetta edelleen, ja niin pakolaisemme matkustivat iltapäivällä rautateitse Haaparannalle, seurassaan eräs talollisenpoika, jonka vanhoja vaatteita Muley toistaiseksi käytti. Haaparannalla Saksan konsuli otti heidät hoitoonsa.

Muley matkusti sitten Tukholman ja Berlinin kautta Wieniin sekä sieltä Graziin äitinsä luo. Heti sen jälkeen hän ilmoittautui pataljoonaansa saaden upseerin arvon. Mutta kun sodassa kiväärinkuula oli lävistänyt hänen toisen keuhkonsa, ei hänen enää tarvinnut mennä rintamalle.[95]

Suomalaisten myötämielisyys ja Saksan apu. Karl Muley ja Leo Fasan ynnä monet muut sotapakolaiset kulkivat maamme halki yleensä ilman opasta. Se jo sellaisenaan todistaa – minkä Muley erikoisesti mainitseekin – että Suomessa ihmiset erittäin mielellään avustivat ja neuvoivat näitä.

Samoin tiedämme jo edellisestä, että etapitkin pitivät sotapakolaisista huolta hankkien heille, paitsi evästä ja vaatteita, myöskin oppaita. Tällöin pakolaiset useimmiten säästyivät ikävyyksiltä selviytyen jotensakin varmasti ja huolettomasti Ruotsin puolelle. Opastus kyllä maksoi jonkin verran, mutta etapit pitivät osittain siitäkin huolen samoin kuin myöhemmin Saksan Haaparannalla toimiva konsulaatti, joka näytti käyttävän "Punaisenristin" varoja tähän tarkoitukseen.

Mitä muuten sotapakolaisten kuljetusmaksuihin tulee, on todettu, että monet etapin sivulta tulleet kuljettajat varsinkin syksyllä 1917 perivät Saksan konsulaatista ylettömän suuria maksuja. Sopimuksen mukaan konsulaatti suoritti jokaisesta ylisaatetusta sotamiehestä 200 mk ja upseerista 300 mk, mutta tämän lisäksi maksettiin laskun mukaan kaikenlaisista matkalla sattuneista kuluista. Varsinkin rajaseuduilla tahtoi oma etuilu toisinaan johtaa häikäilemättömyyteen. Niinpä esim. "Mustalta rosvolta" hänen kuljettaessaan pakolaisia vaadittiin kerran 200 mk 18:n kilometrin pituisesta kyydistä – eikä sittenkään suostuttu saattamaan muuta kuin kahden kilometrin päähän jokirannasta. Tämän johdosta Mäkelä hankki itselleen oman hevosen[96] ja venheen.

Ylläkosketellusta kuljetuksen varjopuolesta puheenollen on merkillepantava, että käymätalot olivat edelleen puhtaasti etappimaisella pohjalla auttaen kaikin tavoin pakolaisia – usein ilmaiseksi. Etappitoiminta ei siis suinkaan millään tavoin rappeutunut, mutta, kuten sanottu, kuljettajiin nähden tapahtui osittainen muutos.

Joka tapauksessa noiden kohtuuttoman suurien maksujen perimisen merkitys supistuu mitättömiin verrattuna siihen suureen palvelukseen, minkä Suomen kansa sotapakolaisten auttamisen muodossa liittolaiselleen Saksalle teki. Maisteri E. E. Kaila mainitsee kirjoituksessaan, johon jo olemme viitanneet, että "sotavankien kuljetuksesta koituneet rahalliset menot olivat, kuljetettujen suureen lukumäärään verraten uskomattoman vähäiset".[97]

On vaikeata arvioida, kuinka paljon keskusvaltojen sotapakolaisia Suomen halki opastettiin. Yksin Nurmeksen kautta oletetaan niitä kulkeneen noin 1,500 ja Kajaanista käsin 500. Nämä summat tasaantuvat kuitenkin jonkin verran, kun otetaan huomioon, että Nurmeksesta tuli osa sotapakolaisia Sotkamon kautta Kajaaniin, ja osa taas kulki reittiä: Kuopio–Jyväskylä–Vaasa.

Vaikka sotapakolaisten kuljetus ei kuulunut varsinaiseen jääkäriliikkeeseen, oli kuitenkin Suomen tässä muodossa Saksalle antama apu mitä selvin todistus kansamme saksalaisia kohtaan tuntemasta myötämielisyydestä samoin kuin siitäkin, että se myös täten, niinkuin tuolla Saksalle tärkeällä tiedustelutoiminnallakin, tahtoi työskennellä Saksan hyväksi.

Kun tämä Suomen kansan vilpitön ja hyvä tahto tuli Saksan korkeimman sodanjohdon ja itsensä hallitsijankin tietoon, niin on varmaa, että Saksakin puolestaan halusi tehdä jotakin meidän hyväksemme. Jääkäripataljoonan perustaminen oli Saksan meitä kohtaan osoittaman ystävyyden ensimmäinen aste, ja sitten on meidän muistettava tärkeät aselähetykset, jolloin Saksa jo uhrasi omia jaloja poikiansakin, esim. U. 57:n miehistön.

On selvää, että jos Suomen kansa olisi ollut kylmän passiivinen – tai pahimmassa tapauksessa lähettänyt 100,000 miestä Venäjän rivien täytteeksi – emme olisi Saksalta mitään saaneet, vaikka lopulta olisimme heränneetkin sieltä apua rukoilemaan.

Niitä tekoja, jotka osoittivat meidän todellista, Saksaa kohtaan tuntemaamme myötämielisyyttä, tekivät omalta osaltaan, kuten olemme osoittaneet, varsin ansiokkaasti ja tarmolla myöskin Kajaanin ja Kainuun pelottomat itsenäisyysmiehet.

Kainuun maaseudun aktivisteja.

Olemme aikaisemmin nähneet, että Kajaanin etapin käyttämät reitit olivat yleensä venyviä eivätkä kovin kiinteitä. Kuta kauemmaksi itse keskuksesta, Kajaanista, jouduttiin, sitä enemmän oli asianlaita näin. Mutta sen sijaan oli reittien alkutaipalella useita kiinteitäkin yhteyksiä, käymätaloja, jotka olivat Kajaanin etapin koko toimikautena mitä läheisimmässä kosketuksessa itse keskustan kanssa. Tällaisia käymätaloja oli Mieslahdella, Kiehimässä, Puolangalla, Ristijärvellä, Hyrynsalmella ja Sotkamossa.

Tutustumme seuraavassa pitäjittäin muutamiin käymätaloihin ja eräisiin Kainuun maaseudun aktivisteihin huomauttaen kuitenkin samalla, että paljon muitakin itsenäisyysasian ymmärtäjiä ja sen puolesta uhrautuvia kansalaisia oli jääkäriliikkeen vuosina Kainuun maaseudulla sekä valtateitten varsilla että etäisissä erämaissa.

Paltamo. Mieslahdella sijaitsevan Kainuun kansanopiston ja sen intomielisen johtajan maisteri Aarno Pesosen olemme jo aikaisemmin maininneet.

Kansanmiehistä oli Mieslahden huomattavin aktivisti kauppias ja maanviljelijä Kalle Keränen, joka jääkäriliikkeen aikaan asui Kemilässä. Harvinaisen valistuneena itseoppineena hän oli jo aikaisemmin kirjallisuuden avulla perehtynyt m.m. Suomen historiaan. Ja maailmansota oli se tulikipinä, joka Keräsenkin sydämessä sytytti voimakkaan itsenäisyyskaipuun. Kajaanilaisilta aktivisteilta hän sitten lähemmin kuuli itsenäisyysmiesten suunnitelmista ja toimista.

Seurauksena oli, että Keräsestä tuli yksi jääkäriliikkeen hartaimpia kannattajia. Hänen oma poikansa Väinö Keränen liittyi jääkäripataljoonan riveihin, ja Kemilästä muodostui Saksaan-menijäin ynnä sieltä tulijain viihtyisä ja turvallinen levähdyspaikka. Siellä vierailivat värvärijääkärit, esim. Ståhlberg, Olkkonen ja Ahlroth, sinne poikkesivat kuin kotiin myös etappijääkärit, kuten Jacobson ja Wallenius– puhumattakaan Ilmoniemestä, joka lähimpänä etappijääkärinä tuon tuostakin vieraili Kemilässä.

Kun värvärijääkäri Hannes Olkkonen (nyk. jääkärieverstiluutnantti) kesäkuussa 1916 vietti helluntainpyhiä Keräsen luona, nousivat he eräälle kalliolle näköalaa katselemaan. Silloin Keränen kotiseutunsa suurenmoisen luonnon hurmaamana virkkoi seuralaisellensa:

"Tässä on nyt kappale tätä Suomenmaata. Onko se sen näköistä, että sen puolesta kannattaa kuolla?"

Kysyjälle itselleen vastaus oli selvä, ja jääkäri hymyili myöntävästi.

Oli luonnollista, ettei tällainen isänmaan-mies kauan saanut olla rauhassa. Hänet ilmiannettiin. Elokuun 25. p:nä 1916 saapuivat Mikkeliin sijoitettu santarmipäällikkö, ratsumestari Feodoroff ja Kajaanissa toimiva santarmialiupseeri Juntson Paltamon poliisin Juho Heikkisen opastamina laivassa Mieslahdelle asettuen Heiskalan kievariin. Tarkoituksena oli kuulustella Kerästä.

Heikkinen kävi noutamassa Keräsen kievariin pitäen kiusallisen tarkkaavaisesti silmällä uhriaan. Kuulustelu kesti pitkään, klo 4:stä ip. klo 11:een yöllä. Kerästä syytettiin ensinnäkin siitä, että hän oli pitänyt luonansa saksalaisia upseereita, jotka värväsivät miehiä Saksan armeijaan; ja toiseksi siitä, että hänen oma poikansa ja naapurienkin poikia oli lähtenyt Saksaan. Arvaten Feodoroffin tarkoittavan Ståhlbergin, Ahlrothin ja Olkkosen vierailua Keränen selitti, että epäillyt henkilöt olivat kauppamatkustajia, jotka olivat halunneet viettää helluntainpyhiä hänen luonaan, mihin hän tietysti oli suostunut. Kun hän ei ollut ostanut miehiltä mitään, ei hän myöskään ollut kysynyt heidän nimiään, mutta eräs heistä oli luultavasti ollut Itämaisen savuketehtaan edustaja. Mitä taas tuli Väinö Keräsen paikkakunnalta poistumiseen, niin Keränen kertoi itsekin olevansa kovin pahoillaan sen takia, että Väinön opinnot Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa olivat tällä tavoin keskeytyneet.

"Mutta mistäs poika sai matkarahat?" kysyi Feodoroff.

"Kyllähän minä sen tiedän, mutta en oikein ilkeäisi sanoa", vastasi Keränen.

"No mistä?" tiedusteli kuulustelija uteliaisuudesta hehkuen.

"Se otti luvatta minun kassastani", runoili Keränen.

Sitten kuulusteltava kertoi arvelevansa, että Väinö oli ensiksi mennyt Ouluun, koska nimismies Åkerman oli tavannut hänet Viitalan kievarissa[98] ja että hän sieltä nähtävästi oli lähtenyt Turkuun.

Siihen kuulustelu päättyi, ja Keräsen piti allekirjoittaa pitkä kuulustelupöytäkirja, jonka sisällys hänelle sitä ennen suomennettiin.

Tämän jälkeen Keränen piti aina nukkuessaan pistoolia päänalusensa alla. Aikoipa hän jo itsekin lähteä Saksaan Lockstedtin miesten riviin myyden siinä tarkoituksessa valekaupassa talonsa ja tavaransa ystävälleen Albin Niemiselle. Lähdöstä ei sitten kuitenkaan tullut mitään.

Sensijaan Kalle Keränen oli ensimmäisiä rientämään vapaussodan verisiin otteluihin, joissa hän todella osoitti, että tämä Suomenmaa oli sen näköinen ja sen arvoinen, että sen puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.

Seuraavana päivänä joutui talollisenpoika Leonard Johannes Rusanen Feodoroffin tutkittavaksi.

Rusanen, kuten monet muutkin Mieslahden ja Kiehimän pojat, oli tehnyt ratkaisunsa päättäen lähteä Saksaan.

Saavuttuaan jo Haaparannalle hän kuitenkin palasi Aarne Sihvon mukana takaisin Kajaaniin aikoen myöhemmin mennä Lockstedtiin, niinkuin sitten tekikin.

Sihvo jatkoi matkaansa junassa etelään, mutta Rusanen jäi muutamiksi päiviksi Kajaaniin, missä hänellä oli sukulaisia.

Palattuaan sitten kotiinsa Mieslahdelle Rusanen joutui, kuten sanottu, kuulusteltavaksi. Feodoroff kyseli häneltä Saksaan menneiden asioita, hänen Haaparannan-matkansa tarkoitusta j.n.e. Kaikkiin tiedusteluihin Rusanen antoi epämääräiset tahi kielteiset vastaukset, joten santarmit eivät tulleet hullua hurskaammiksi.

Kun kuitenkin kaikki merkit viittasivat siihen, että vangiksijoutuminen oli vain ajan kysymys, niin Rusanen poistui paikkakunnalta. Kalle Keränen antoi hänelle matkarahat. Rusanen kulki sydänmaiden halki Hallaan sekä sieltä yhdessä jääkärien Villamon, Suvirinteen ja Pekkolan kanssa Ruotsiin. Lockstedtiin hän saapui syyskuun 10. p:nä 1916.

Muista mieslahtelaisista jääkäriliikkeen ymmärtäjistä mainitsemme lautamies Leonard Rusasen, neiti Tyyne Mikkosen, pehtori Juho Virkkusen ja poliisi Kalle Korhosen (nuoremman).

Ristijärven ja Sotkamon välillä järjestyivät käymätaloiksi Paltamon pitäjään kuuluvat Papinaho ja Rimpilä. Papinahossa oltiin "asialle" hyvin myötämielisiä, mutta sinne poikettiin kuitenkin verraten harvoin. Sensijaan Saksaan-pyrkijät tavallisesti kävivät Rimpilässä. Talo oli varakas ja sen asukkaat valistuneita ihmisiä sekä varmoja aktivisteja.

Erittäin tuloksekkaasti toimi nuori paltamolainen Aarne Edvin Korhonen. Hän oli syntynyt Paltamossa maaliskuun 15. p:nä 1899. Hänen isänsä maanviljelijä Konsta Korhonen oli Voima-liiton aikainen aktivisti ja äiti oli "Hallan Ukon" sisar, joten Aarnella oli jo suonissansa aktivistiverta. Koulua hän ei ennättänyt paljon käydä, sillä hän erosi Kajaanin yhteiskoulun III:lta luokalta. Jääkäriliikkeestä hän kuuli enoltansa J. A. Heikkiseltä ja Eljas Väyryseltä. Seikkailunhalu ja työansion etsintä vetivät häntä Muurmannin-radalle, jonne hän lähtikin huhtikuussa 1916. Saman vuoden elokuun loppupuolella hän palasi sieltä takaisin. Korhonen oli kohonnut Muurmannilla tuota pikaa parakin päälliköksi joutuen – kuten monet muutkin suomalaiset – saksalaisten sotavankien yhteyteen. Kun hän auttoi näitä pakenemaan, täytyi hänen vihdoin itsensäkin ilmitulleena karata Suomeen. Värvättyään muutamia nuoria miehiä saattoi hän ne Hallaan, sillä miehet aikoivat kulkea sitä tietä eteenpäin.

Tänne Korhonen sai sanan, että häntä oli ruvettu etsiskelemään. Silloin hän turvallisuussyistä jäi muutamaksi viikoksi Hallaan päättäen itsekin painua Saksaan. Yhtyen jääkäri Jussi Väisäseen eli "Pikku Jussiin", joka oli värväysmatkoilla Suomessa, ynnä tämän tovereihin sähköteknikko Väinö Jankkoon[99] ja perämies Valter Falkko Rafael Dahlbergiin Korhonen lähti lokakuun puolivälin jälkeen 1916 rajaa kohti. Kun Jankko ja Dahlberg olivat aikaisemmin olleet pidätettyinä ja kun ei Väisäsellä ja Korhosella ollut passeja, päättivät miehemme kulkea erämaiden halki suorinta tietä Kemijoelle. Rautiosaaren Hannin talossa he kuitenkin lokakuun 30. p:nä joutuivat kiinni. Näin alkoi Aarne Korhoselle pitkä matka, joka lopulta päättyi Siperiaan.

Venäjän vallankumous pelasti sitten hänetkin. Kun näet vankimatkue saapui Irkutskin kuvernementissa olevan Novo-Nikolajevskin kaupungin asemalle, otettiin se juhlallisesti vastaan, puheita pidettiin ja vangit vapautettiin. Paluumatka Venäjän halki oli yhtämittaista riemukulkua, mutta Suomessa täytyi ryhtyä taasen piileskelemään.

Kajaaniin Korhonen palasi huhtikuun 16. p:nä 1917 siirtyen sitten jonkin ajan kuluttua Hallaan virkistymään. Kauan hän ei kuitenkaan malttanut levätä, vaan aktivistiveri veti häntä takaisin työhön ja vaaroihin. Järjesteltyään ensin ylioppilas Paavo Sivénin kanssa etappiteitä Hallasta käsin uudelleen kuntoon hän antautui Kuopion aktivistien lähetiksi tehden tässä toimessa kesällä ja syksyllä 1917 monta matkaa Kuopiosta Ruotsiin.

Kun Korhonen vähän ennen vapaussodan puhkeamista palasi Tukholmasta,[100] jäi hän Ouluun, missä Jussi Väisänen parhaillaan harjoitteli sikäläisiä suojeluskuntalaisia. Oulusta käsin Korhonen teki vielä kaksi matkaa.

Ensimmäisen matkan tarkoituksena oli karttojen ja tietojen hankkiminen Kilpisjärvellä olevista sotatarvevarastoista. Tämän matkan hän teki aivan yksin. Toisen matkan tehtävä-päämääränä oli Ruotsin Matarengissä olevan pommivaraston siirtäminen Suomeen. "Pikku Jussi", jolla oli tieto kysymyksessäolevasta pommivarastosta, otti avukseen matkalle Aarne Korhosen ja maanmittausinsinööri Sulo Kallion. Tämän matkan jälkeen alkoivatkin jo sotatoimet.[101]

Paltamon Kiehimän aktivisteista luettelemme työnjohtajat Iisak Möttösen, Yrjö Kaukosen ja Ilmari Hulkkosen, joista viimeksimainittu toimi varsinkin sotapakolaisten kuljetuksen aikana. Kauppias Aarne Spolander ja liikemies Albin Nieminen olivat niinikään Kiehimän-puolen aktivisteja.

Ristijärvi. Ristijärven pitäjä muodostaa Hyrynsalmen kera Kainuun sydämen. Sielläkin oli paljon intoa, harrastusta ja toimintaa Suomen itsenäisyystaistelun alkuvalmisteluissa. Jo "Aseveljissä" olemme maininneet jääkäri Yrjö Koiviston rohkeat huoltajat, Kivikylässä asuvat Taavetti ja Reetta Kinnusen. Käymätalona oli niinikään Mikkolalla erinomaisen hyvä kaiku. Talon isäntä Jussi Mikkonen, samoin kuin emäntä Sanna Mikkonen olivat hiljaisia, vaatimattomia ihmisiä, mutta suuren asian he tajusivat suhtautuen siihen mitä myötämielisimmin. Heidän poikansa Oskari ja Kalle Mikkonen olivat aina – yöllä ja päivällä – valmiit kyyditsemään "firman" miehiä.

Myöskin Ristijärven puhelinkeskuksen silloinen hoitaja Herman Romppainen oli itsenäisyysasiaan innostunut. Hänen luoksensahan Eljas Väyrynenkin vietiin suojaan, kun Oskari Mikkosen mielestä Mikkola liiketalona ei ollut pakolaisellemme kyllin turvallinen olopaikka.

Mikkolan naapuritalo Soopala, jonka isäntänä oli asioitsija Frans Karjalainen ja emäntänä "Hallan Ukon" sisar, erinomaisen toimelias ja älykäs nainen Iida Karjalainen (o.s. Heikkinen), oli samoin hyvä ja luotettava käymätalo. Samoin Tuliniemen omistajat, talolliset Taavetti ja Lauri Keränen olivat "asian" lämpimiä kannattajia. Niinikään oli Ristijärven poliisi, vanha Suomen kaartin aliupseeri Lauri Keränen mielipiteiltään jyrkkä aktivisti. Hän "ei nähnyt" kulkijoita. Olisipa hän mielellään ottanut Saksaan-menijöitä luoksensakin, mutta kun hänen talonsa oli liian syrjässä, ei sitä voitu käyttää. Keränen oli muuten yksi niistä monista, joiden sydämeen Jussi Seppo Mattila oli itsenäisyyspyrkimyksen tulikipinän sytyttänyt.

Ristijärven aktivistitaloista mainittakoon vielä Tuomas Lukkarin omistama, Pyhännän kylässä sijaitseva Eskola sekä saman kylän Esko Mäkäräisen Vanhatalo. Emme liioin saa unohtaa silloisen kunnallislautakunnan esimiehen Antti Oikarisen omistamaa Putkolaa, josta talon poika Heikki Oikarinen meni Saksaan jääkäripataljoonaan.

Hyrynsalmi. Me tunnemme jo sen osuuden, mikä itsenäisyystaistelun alkuvalmisteluista kuuluu Hallan talon väelle. Tyydymmekin tällä kertaa vain toteamaan sen julkisen ja hyvin ansaitun tunnustuksen, jonka kohteiksi entinen kansanedustaja, maanviljelijä J. A. Heikkinen ja hänen puolisovainajansa, rouva Lici Heikkinen ovat tulleet. J. A. Heikkisellä on seuraavat kunniamerkit:

Suomalaisia:

    2 kpl. IV:n luokan vapaudenristejä;
    Suojeluskuntain ansiomerkki;
    Valkoisen Ruusun ritarikunnan I:n luokan merkki.

Saksalaisia:

    Sota-ansiomitali, kannettava rautaristin nauhassa;
    Saksalaisen Punaisenristin ansiomitali.

Muita:

    Viron vapaussodan muistomitali;

    Saksan sotaministeriön virkailijoilta saatu hopeamalja,
    jonka kyljessä on seuraava suomenkielinen omistus: "Kiitos
    ihmisystävällisyydestänne".[102]

Rautaiset kellonperät, jotka Heikkinen sai Saksan asiamiehen, konsuli Unanderin välityksellä jouluksi 1917 ja joissa on kirjoitukset: Gold zur Wehr – Eisen zur Ehr (Kultaa puolustukseksi – rautaa kunniaksi) sekä In eiserner Zeit 1916 (Rautaisena aikana 1916).

Saksalaista sota-ansiomitalia seurasi kreivi von der Goltzin allekirjoittama omistuskirja, joka suomennettuna kuuluu seuraavasti:

        Suomessa oleskeleva saksalainen kenraali.
               Osasto B N:o G 281
                  Helsinki joulukuun 6. p:nä 1918.
        K. K. Herra
                    Maanviljelijä Juho Heikkinen
                                            Hyrynsalmi.

    Yhtenä viimeisiä hallitustoimiaan on Hänen Majesteettinsa Keisari
    Wilhelm II suonut Teille erinomaisesta toiminnastanne saksalaisten
    ja suomalaisten yhteisessä taistelussa sota-ansiomitalin.
    Lähettäessäni Teille tämän kunnianosoituksen lausun samalla
    sydämellisimmät onnentoivotukseni ja pyydän pitämään ritarimerkkiä
    muistona, joka tulevaisuudessakin yhdistää Teidät ja meidät
    kiinteässä ystävyydessä.

                                        Kreivi von der Goltz.

Tämä "Hallan Ukon" saama sota-ansiomitali on siitä merkillinen, että sen antaminen, kuten omistuskirjassa sanotaan, on H. M. Keisari Wilhelm II:n viimeisiä hallitustoimenpiteitä.

Rouva Lici Heikkisellä on seuraavat kunniamerkit:

    IV:n luokan vapaudenristi;
    Saksalaisen Punaisenristin ansiomitali;
    Saksalaiset rautaketjut, joissa on rautaristin muotoinen keskus
    ja vuosiluku 1916. Nämä ketjut rouva Heikkinen sai jouluksi 1917.

Kun jääkäriliitto helmikuun 25. p:nä 1925 vietti vuosikokoustaan ja 10-vuotismuistopäiväänsä, kutsui se kunniajäsenekseen muiden ohessa myös maanviljelijä J. A. Heikkisen. Eräs tilaisuudessa läsnäollut arvovaltainen aktivisti ja jääkäriliiton kunniajäsen, professori Rafael Erich mainitsi puheessaan, jonka hän piti kunniajäsenten puolesta, että jääkäriliiton kunniajäsenyys on suurin kunnia, mikä Suomen kansalaisen osaksi voi tulla.

Ja kun Hallan suomaa suojaa ja turvaa nauttineet jääkärit ja aktivistit uudenvuoden päivänä 1927 mieslukuisesti olivat kokoontuneet J. A. Heikkisen ja Lici Heikkisen vieraiksi muistellakseen 10 vuotta sitten sattuneita tapahtumia, kiinnittivät he lähtiessään talon vierashuoneen seinään pronssilevyn, jossa on sanat:

    Tämä Hallan talo oli varma turvapaikka Suomen vapautta
    valmisteltaessa.

Hallan tuvan hyvä haltiatar Lici Heikkinen jätti maiset askarensa helmikuun 17. p:nä 1928. Hänet kätkettiin isänmaan poveen Hyrynsalmen kalmistossa maaliskuun 4. p:nä 1928. Jääkäriliiton tähän tilaisuuteen lähettämä tervehdys kuuluu näin:

Hallan emäntä on manan majoille siirtynyt. Kulkija jos toinenkin, Saksan ja Suomen mies on hänen kädestään saanut virkistystä pitkille erämaan taipaleille. – Rohkaisevan katseen annoit "alhaalla" Lockstedtin kentillä olleille vihreän värin sotureille heidän ponnistelussaan isänmaan vapauden puolesta.

Jääkärit yli tuonen tumman virran sinua, Lici Heikkinen, tervehtivät.

Erikoisesti on vielä mainittava Heikkisten perheen nuoremmat jäsenet, joista kukin kohdastansa parhaansa mukaan oli apuna yhteisessä suurisuuntaisessa työssä.

Talossa oli neljä tytärtä, nim. Alma (sittemmin naimisissa Heinävaaran Antti Moilasen kanssa; kuoli huhtikuussa 1929), Iina (naimisissa Yrjö Kemppaisen kanssa), Elsa (naimisissa Eeli Heikkisen kanssa) ja Hanna (naimisissa vienalaisen Simo Nikitinin kanssa). Nämä jylhän korven tyttäret yhdessä jalopiirteisen äitinsä kanssa suorittivat jääkärivuosina Hallan talossa epäilemättä raskaimman työn.

Poikia oli Hallassa kolme. Niistä vanhin, Väinö Heikkinen oli jääkäri. Kaksoisveljekset Aarne ja Oskar olivat silloin vielä nuoria poikasia, mutta lähetteinä hekin tekivät terhakasti tehtävänsä.

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä Hallan monivuotiset uskolliset palvelijat Janne Keränen (nyk. Suomussalmen Kerälän kylän Palovaarassa) ja Riitu Luukkonen (nyk. emäntänä Mustajärven kruununtorpassa Hyrynsalmella).

Hallaa muistellessamme emme myöskään saa unohtaa ylioppilas Paavo Sivéniä (nyk. Susitaival ja everstiluutnantti), joka Itäisen etapin ajoilta saakka majaili siellä aina huhtikuun loppuun 1917 – lukuunottamatta sitä aikaa, jolloin hän sairasti keuhkokuumetta Hyrynsalmen kirkonkylässä. Mutta Sivén ei vain oleksinut talossa, vaan teki edelleen väsymättömäsi työtä yhdessä "Hallan Ukon" kanssa, m.m. järjestäen uudelleen[103] Hallasta johtavat etappitiet sekä ottaen selkoa käymätaloista ja teiden vaihtumisesta, kun entiset hyvät käymätalot tai niiden lähimmät naapurit Kemijoen luoteispuolella olivat joutuneet kuvernööri af Enehjelmin järjestämien n.s. korpipoliisien eli "Enehjelmin kaartin" ankaran valvonnan alaisiksi ja siis tällä tavoin tulleet kulkijoille vaarallisiksi. Susitaipalen monien vapaussodan valmistelujen yhteyteen kuuluvien ansioiden maininta ei kuulu tähän teokseen.

Hallalaisiin kuului oikeastaan Räisälän pitäjän Tiurin kylästä kotoisin oleva aktivisti ja pakolainen Vilppu Paavilainen eli "Henttinen", jonka hahmo jo parisen kertaa on ohitsemme vilahtanut.

Paavilainen tuli Hallaan maaliskuun puolivälissä 1916 asuen talossa kesäkuun alkupuolelle asti. Sittemmin hän kutsui perheensäkin Hyrynsalmelle asettuen asumaan "Hallan Ukon" Suomussalmella omistamalle Havukka-nimiselle tilalle. Paavilainen oli Matti Läheniemen aatetovereita kuuluen aikanaan "Karjalainen Kansanmahti"-nimiseen aktivistiseen järjestöön, jonka johtavimpia henkilöitä Läheniemi oli. Jääkäriliikkeen aikana Matti Läheniemi antautui jälleen aktivistiseen toimintaan ruveten poikansa, uljaan jääkärin Veikko Läheniemen kanssa värväämään. Tähän rohkeutta kysyvään toimeen hän innosti entisiä aktivistitovereitaankin, m.m. Paavilaisen, joka sitten liikuskeli värvääjänä monessa Etelä-Karjalan pitäjässä, ennen kaikkea Kirvussa. Lopuksi Paavilaisen täytyi jättää Karjala ja lähteä pakosalle pohjoista kohti, samoin kuin vähän ennen Venäjän vallankumousta Matti Läheniemenkin.

Havukassa asuessaan Paavilainen teki kaikenmoisia tärkeitä matkoja ottaen osaa suunniteltuihin yrityksiin. Niinpä hän oli mukana Oulussa silloin, kun – Hallassa tehtyä suunnitelmaa noudattaen – jääkäri Sven Weckström aiottiin vapauttaa. Havukasta käsin hän myös uuraasti opasti varsinkin saksalaispakolaisia Ruotsiin, mistä hän sitten osti vaikeasti saatavia käsiaseita ja panoksia, käyden niillä jonkinlaista kauppaa; tähän häntä pakotti pakolaisen kurja asema. Jonkin verran hän lienee saanut avustusta myös aktivistien varoista. Joka tapauksessa Paavilainen oli itsenäisyysmies koko sydämeltään.

On itsestään selvää, että hallalaisten yli Suomen kuulu, isänmaallinen toiminta oli suuren uhan ja vaaran alaista. Täytyy kerrassaan ihmetellä sitä, ettei kuvernööri af Enehjelm ryhtynyt toimiin tämän ilmiömäisen talon kukistamiseksi. Kenties pelko ja ehkäpä myös itsekäs laskelma pidätti häntä lähettämästä sotaväkeä Hallaan, sillä sehän olisi viitannut ilmi kapinan olemassaoloon, ja sellaisen tunnustamiseen af Enehjelm oli liian viisas. Santarmit taas eivät uskaltaneet lähestyä Hallaa, ja Hyrynsalmen silloinen nimismies B. V. Nyman toimi ehkä sittenkin enemmän näön vuoksi – ainakaan eivät hänen tutkimuksensa johtaneet mihinkään näkyviin tuloksiin. Onhan myös tunnettua, että hänenkin perheessään kävivät ilmeisesti aktivistiset tuulet.

Mutta kun saksalaispakolaisten tulva syksyllä 1917 oli ylimmillään ja kun venäläisen sotaväen päällystönkin kuuluville oli levinnyt sellainen huhu, että Hallassa oli paljon saksalaisia upseereja, jotka harjoittivat suomalaisia nuoria miehiä aseiden käyttöön, ja että Halla oli Venäjältä karanneiden sotavankien varmimpia tyyssijoja, päätti venäläinen sotaväki vihdoin viimein puuttua asiaan. Syksyllä 1917 lähetettiin Kajaanista pienehkö sotaväenosasto, kymmenkunta miestä, karjalaissyntyisen Mikko Korniloffin johdolla Hyrynsalmea kohti. Hallassa oleili tällöin todella suuri määrä sotapakolaisia, nim; aikaisemmin mainitut Sulo Sariolan johtamat 23 miestä.

Mutta samaan aikaan osui taloon tulemaan myös 4-5 lomalla ollutta karjalaista sotilasta, jotka palaten Vienasta olivat menossa joukko-osastoihinsa. Sotamiehet söivät ruokailuhuoneessa eivätkä huomanneet talossa muita vieraita kuin "Hallan Ukon" seurassa olevan Sariolan. Sotapakolaiset oli näet visusti sijoitettu talon yliskamariin ja ullakolle. Kun nämä sotamiehet sitten Paltamon Nevalassa tapasivat Korniloffin osaston, niin nähtävästi he kertoivat, ettei Hallassa ollut mitään epäilyttäviä vieraita. Se ainakin on varmaa, että Korniloff miehineen palasi Kajaaniin.[104] Hyrynsalmen poliisi Oskari Itkonen oli samoihin aikoihin tullut Ristijärven Mikkolaan ja makaillut siellä höyläpenkillä, nähtävästi odotellen Korniloffia; mutta tätäpä ei kuulunutkaan.

Mutta vaaran uhatessa Kajaanista käsin ei Hyrynsalmellakaan nukuttu. Paikkakunnan silloinen v.t. nimismies, joka oli selvä aktivisti, tiedoitti Hallaan sotaväen tulosta. "Hallan Ukko" lähti silloin kirkolle ottaakseen sikäläisten aktivistien kanssa venäläiset tulisesti vastaan. Sitäpaitsi oli asia Hallassa järjestetty niin, että sinne Sariolan johdolla kerääntyneet 23 sotapakolaista muodostivat reservin, joka tarvittaessa oli valmis tulemaan kirkonkylään.

Kuten sanottu, mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Myöhemmin syksyllä venäläiset näyttävät suunnitelleen taas uutta yritystä. Se selviää Tornion vastavakoiluosaston 23.X.1917 saamasta merkillisestä sähkösanomasta:

"Hyrynsalmelle saapunut 20/10 17 12 saksalaista sotavankia, jotka nyt opettavat aseiden käyttöä suomalaisille. Osallisia ovat suomalaiset Oscar Hirveli, Leivart Nyman, nimismies, Heikkinen, maanvilj., Matti Kemppainen, samoin, Hoopala, Hetti, Kinunen.[105] Lähetettävä 25 sotilasta ynnä hevosmiehiä tekemään tästä loppu; asetuttava yhteyteen komppanian komentajan Zagurskin kanssa."

Kajaanista tulikin kaksi venäläistä upseeria Hyrynsalmen kirkolle Hirvelän majataloon. Sieltä he menivät kauppias Ippo Aleksejeffille, mistä soittivat esikuntaansa Kajaaniin, että tie Hyrynsalmelle oli vapaa. Puhelinkeskustelusta Aleksejeff ymmärsi, että oli tarkoituksena lähettää sotaväkeä Hyrynsalmelle estämään sotavankien Ruotsiin suuntautuvaa pakoa.

Tällöin Alexejeff selitti upseereille, että kun paikkakunnan väestö kerran oli pakolaisten puolella, niin mikään voima ei voisi heidän kulkuansa estää. Mitä taas Hallasta huhuiltiin, niin sen Alexejeff vakuutti kokonaan perättömäksi. Upseerit jäivät yöksi Hirvelään nähtävästi kovasti pohtien asiaa. Sitten he soittivat toistamiseen Kajaaniin, ettei sotilaita tarvinnut lähettää.

Sen jälkeen venäläiset eivät enää yrittäneet Hallaa hätyytellä. Ja pianhan koko heidän isäntävaltansa Suomessa päättyikin.

Jo "Aseveljissä" olemme kuvailleet Hallan talon tavattoman suurta merkitystä jääkäriliikkeen tärkeänä tukikohtana. Kun se oli poropaliskunnan keskus, niin siellä majaili useita kymmeniä poromiehiä, jotka tarkoin tunsivat metsät ja polut ja joita siis erinomaisesti voitiin käyttää oppaina. Sitäpaitsi Hallan kautta kulki Suomussalmelle ja Vienan Karjalaan johtava talvitie, joten talossa aivan vilisemällä vilisi matkamiehiä. Tähän alituiseen tohinaan ja kuhinaan oli hyvä sotkea Saksaan-menijätkin.

Mutta on kuitenkin aina muistettava, että Halla tarvitsi myös etuvartioita ja vahvan suojamuurin, joita ilman se ei olisi voinutkaan tulla toimeen. Näinä etuvartioina ja tuona suojamuurina toimivat lähiseutujen, ennen kaikkea Hyrynsalmen kirkonkylän aktivistit.

Vaikka jo "Aseveljissä" olemme tutustuneet Hyrynsalmen itsenäisyysmiehiin, muistelemme heitä lyhyesti tässäkin.

Kauppias Perttu Hirvelä ja hänen rouvansa Hilma Hirvelä (o.s. Ojala), jotka siihen aikaan pitivät majataloa, olivat väsymättömästi mukana sekä varsinaisen jääkäriliikkeen aikana että myös sotapakolaisia kuljetettaessa. Samoin emännän veli Uuno Ojala.

Niinikään Väinölän väki – seppä Kalle Kemppainen sekä hänen lahjakas tyttärensä Sofia Kemppainen ("Väinölän Sohvi", nykyjään rouva Karjalainen) ynnä poikansa Yrjö Kemppainen – toimi erinomaisen pontevasti.

Hyrynsalmen kirkonkylässä asui varsinaisen jääkäriliikkeen aikana myös usein aikaisemmin mainitsemamme maatalousneuvoja Jussi Seppo Mattila, jonka asunto oli aina jääkärien käytettävissä; silloin kun isäntä oli matkoilla, pidettiin avain sovitussa paikassa. Mattila oli koko Kainuun henkinen virittäjä ja isänmaallisen innostuksen suuriarvoinen lietsoja.

Sama palava harrastus kannusti myös metsätöittenjohtaja Oskari Juntusta, joka jo vuoden 1915 lopulla oli Elja Rihtniemeltä saanut kuulla, mitä oli tekeillä. Ja tätä suurta asiaa hän koetti taajoilla matkoillaan iskeä muidenkin tietoisuuteen samalla itse teossakin ottaen osaa Lockstedtiin pyrkivien ja sotapakolaisten kuljetukseen.

Muista hyrynsalmelaisista itsenäisyysasian kannattajista luettelemme metsäpäällysmies Eemeli Juntusen, opettaja Kalle Kaukon ja tämän rouvan Alman (o.s. Tolvanen, kotoisin Nurmeksen Ylikylästä), puhelinkeskuksen hoitajan leskirouva Sofia Bergin, postitoimiston hoitajan neiti Helmi Mansneruksen, leskirouva Edla Juntusen, jonka luona Elja Rihtniemi pakomatkallaan asui, tohtorinrouva Anna Hjeltin, joka erittäin reippaasti suhtautui etappijääkäreihin sekä tohtori Gunnar Hjeltin ja apteekkari Gustaf Wahlrosin. Molemmat viimeksimainitut huolehtivat sotapakolaisista siten, että nämä saivat lääkärinhoitoa ja lääkkeitä ilmaiseksi.

Hyrynsalmen aktivistien "tuntosarvet" olivat pitkin linjaa – aina Kajaaniin asti hyvin herkät. Niinpä m.m. puhelimitse hankittiin etukäteen tarkkoja tietoja siitä, mitä vihollinen kulloinkin suunnitteli. Tämäntapaisessa Hallan etuvartiopalveluksessa oli tärkeänä tekijänä Puolangalta Kajaaniin siirtynyt johtaja Heikki Turunen, joka salakieltä käyttäen aina ilmoitti Hirvelään, milloin vaara uhkasi ja milloin jotakin muuta huomioonotettavaa oli tekeillä. Sananvienti Hallaan, jossa ei ollut puhelinta, oli niinikään erinomaisesti järjestetty. Tässäkin suhteessa kirkonkylä toimi Hallan valppaana etuvartiona.

Hyrynsalmen käymätalojen omistajista on erikoisesti mainittava Oravivaaran Mikkolan kievarin väki. Mikkola oli Ristijärveltä tultaessa ensimmäinen käymätalo. Nyt jo 80 ikävuotta lähentelevä vanha isäntä Lauri Juntunen innostuu vieläkin jääkäriliikkeen aikoja muistellessaan. Talossa kävijöitä oli silloin paljon, mutta nimiä ei sanottu eikä myöskään kysytty. Ulkonäöstä jo huomasi sellaiset miehet, jotka kulkivat isänmaan asioilla. Emäntävainaja Emma Juntunen (k. 67:n vuoden vanhana 8.I.1926) oli Kainuun "parhaita etappimiehiä", kuten Alppa Tolonen hänestä sanoi. Kun Saksaan-pyrkijät söivät oikein kovalla ruokahalulla, niin silloin emäntä aivan loisti mielihyvästä. "Syönnin aikana sitä syödä pitää!" tokaisi hän pojalleen, kun tämä leikillisesti viittasi vauhdikkaasti tyhjenevään ruokapöytään. Kievarin pojat Mikko ja Joonas, samoin kuin tytär Aliina ynnä Mikon vaimo Helmi (o.s. Oikarinen) olivat innokkaasti mukana kulkijain kaikinpuolisessa avustamisessa.

Muita Hyrynsalmen käymätaloja olivat Antti Kinnusen omistama Pienimäki, jota syrjäisen asemansa takia ei kuitenkaan usein käytetty, sekä Raatekangas, jonne "Hallan Ukko", kuten jo tiedämme, joskus kätkeytyi. Siellä isännöivät Eetu Kemppainen ja hänen isänsä August, joka välistä toimi oppaanakin.

Puolanka. Kiehimän–Puolangan reitin varrella olivat taattuja käymätaloja Alatalo ja Niemen kievari ynnä kirkonkylässä Mularin kievari.

Alatalon isännät Heikki ja Matti Väisänen eivät paljoa puhuneet, mutta silmän välke ja ystävällinen hymyily ilmaisivat heidän ajatuksensa. Talo oli muuten iso ja varakas, joten kulkijat siitä saivat kaikkea, mitä tarvitsivat. – Niemen kievarin isäntään Kasperi Ylälehtoon saattoi myöskin täydellisesti luottaa. Kirkonkylän kievarin isäntä Olli Mulari taas on meille hyvä tuttu jääkärietappien ajoilta, samoin kuin myös kauppias Antti Halonen, maanmittausinsinööri Iivari Heikinheimo ja maatalousneuvoja Vihtori Iitu.

Johtaja Heikki Turunen ja maatalousneuvoja Jussi Seppo Mattila eivät Puolangallakaan asuessaan panneet kynttiläänsä vakan alle. Lopuksi mainitsemme Puolangan itsenäisyysmiehistä vielä kauppias Antti Räsäsen ja torppari Jaakko Mularin.

Sotkamo. Itäisen etapin ajoilta me jo tunnemme useita Sotkamon aktivisteja, esim. Juholan kylän reippaat miehet, joista ennen muita mainitsemme Keskitalon isännän Heikki Tervosen. Hänhän se herttaisen emäntänsä Kaisa Tervosen kera vaali jääkäri Yrjö Koivistoa kuin omaa poikaa. Samoilta ajoilta tunnemme myös "Jolpotusseuran" isänmaalliset miehet Selotes Partasen, Nikke Klemetin, K. R., P. ja M. Tervosen, Lauri Hyvösen, Joel Härkösen ja Jaakko Kanasen, jotka päättivät, että Suomen vapauden aamuna oli noustava varhain. Vielä muistelemme Sopalan kievarin väkeä, Kaartisia, insinööri W. M. Tervo-vainajaa ja jääkäri Koiviston ystävää, työnjohtaja Leonard Heikkilää. Sotkamosta oli myös kotoisin tuo kuuluisa ja urhea jääkäri Johannes Väisänen eli "Pikku Jussi", jonka merkittävään sankaritarinaan palaamme myöhemmin.

Sotkamosta Nuasjärven kyläkunnan halki Ristijärvelle kulkevan maantien varrella olivat käymätaloina Tikkalanniemi, Päätalo, Vilmilän kylän Alatalo ja Varpala; Hiisjärven kautta kulkevan tien varrella taas Pihlajamäki.

Suomussalmi. Suomussalmi ja Kuhmoniemi olivat tosin syrjässä jääkäriliikkeen päätanhuoilta, mutta tietysti se ei estänyt innostuksen tulta sielläkään palamasta.

Suomussalmelta luettelemme "asian" ymmärtäjiä ja kannattajia kauppias Herman Lassilan, pastori Taavetti Kapiaisen (nyk. Rääkkylän kirkkoherra) ynnä hänen rouvansa Hilja Kapiaisen (o.s. Kapiainen), kirkkoherra Filip Nordlundin (nyk. Oulun vankilansaarnaaja Vilppu Nuortimo). Turjanlinnan jääkäriystävät kirjailija Ilmari Kiannon ja hänen rouvansa Hilkan, kansakoulunopettaja Jaakko Korhosen, metsätyönjohtaja Oskari Wanhalan, proviisori Väinö Reinikaisen ja tämän veljen, kansakoulunopettaja Niilo Reinikaisen, metsänhoitaja Yrjö Paasion, nimismies Armid Sandbergin ja hänen rouvansa Aldi Sandbergin sekä poliisi Isak Mannisen ynnä tämän vaimon Riitun. Samoin olivat Ämmänruukin lastenparantolan johtajattaret, neidit Irene Linnala (nyk. agronoominrouva Ilmoniemi) ja Elli Laakkonen erittäin innostuneita jääkäriaatteesta. Hehän antoivat hevoselleenkin nimen "Jääkäri". Useista näistä olemme tarkemmin kertoneet "Aseveljet II:ssa".

Paljon käytettyjä käymätaloja olivat Pesiön kylän Kiuasaho, jonka omisti maanviljelijä Heikki Hiltunen, sekä maanviljelijä Antti Moilasen omistama Heinävaara. Moilasta käytettiin usein myös oppaana, ja hänen talossaan asui Hallan henki. Myöskin maatalousneuvoja Kalle Miettisen asunto oli suunniteltu käymätaloksi, vaikk'ei liike sittemmin sinne asti ulottunutkaan. Kaikin tavoin Miettinen kuitenkin avusti etappijääkäreitä.

Pysyväisesti ja kultakirjaimin on aikakirjoihin merkittävä se suuri historiallinen kansalaiskokous, joka lauantaina huhtikuun 7. p:nä 1917 pidettiin Suomussalmen kirkossa. Kokouksessa oli saapuvilla noin 2,000 henkeä, niiden joukossa myös "Hallan Ukko". Kirkkoherra Filip Nordlund oli luovuttanut kirkon kokouksenpitoa varten. Puheenjohtajina toimivat Janne Myyryläinen ja Nordlund.

Tässä kokouksessa julkisesti ja täydellä voimalla ilmaistiin jääkärien ja itsenäisyysmiesten lopullinen päämaali:

Suomi itsenäiseksi ja Kauko-Karjala vapaaksi!

"Hallan Ukko" ja Nordlund lähtivät kokouksen valtuuttamina Helsinkiin vieden mukanansa kansalaiskokouksen pöytäkirjan liitteineen. Ne esitettiin eduskunnan puhemiehelle Kullervo Mannerille, eri eduskuntaryhmille, senaatin puheenjohtajalle Oskari Tokoille ynnä prokuraattori Pehr Evind Svinhufvudille, mutta kaikki nämä vain neuvoivat asianomaisia varovaisuuteen ja hiljaisuuteen.[106]

Hammasta purren "Hallan Ukko" palasi Helsingistä kotiinsa.

Kuhmoniemi. Kuhmoniemen itsenäisyysmiehistä on mainittava apteekkari Ilmari Arvela ja metsänhoitaja V. E. Hortling, joiden luona jääkärit Jacobson ja Wallenius vierailivat. Kauppias Tuomas Vilmi ja kauppa-apulainen Kusti Karjalainen toimivat pääasiallisesti saksalaispakolaisten hyväksi.

Tutustuessamme sisämaan eli n.s. pitkänmatkan etappeihin, joihin kuuluviksi luemme Kajaanin ynnä Tervolan ja Muurolan etapit, huomaamme, että ne olivat mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa laajojen alueiden valioväestön kanssa. Ilman tällaista yhteistyötä ja yhteisymmärrystä ei esim. Kajaanin etapin toiminnasta olisikaan tullut mitään.

On sanottu, että toiminta olisi ehkä menestynyt paremmin, jos etapin johdossa olisi ollut vanhempia miehiä, monet kun muka käsittivät koko yrityksen vain nuorten intoiluksi. Tällaiseen käsitykseen emme voi yhtyä. Jos maailmansodan syttyessä yksinomaan vanhoilta ja viisailta olisi kysytty, mitä oli tehtävä, niin itsenäisyystaisteluumme valmistautumisesta ei varmaankaan olisi tullut mitään. Sillä tähän, jos mihinkään, tarvittiin voiton saavuttamisen suurta uskoa ja nuorten uhrivalmiutta. Esim. yliopistopiireissä vain verraten harvat vanhan polven johtohenkilöistä hyväksyivät nuorten rohkean askelen. Vasta sitten, kun nuorten usko ja voima tempasi heidätkin mukaan, heidän silmänsä aukenivat ja he saivat uskallusta. Ja silloin tietysti vanhempien kokemus tuli monessa suhteessa nuorille avuksi, ja heidän ymmärtämyksellinen suhtautumisensa uhkarohkealta näyttävään yritykseen lisäsi nuorten työtarmoa monin kerroin.

Kajaanin etappi saavutti suurin piirtein katsottuna maakunnan väestön luottamuksen, ja, kuten tiedämme, se sai sekä Kajaanissa että Kainuun maaseudulla tuekseen myös muutamia arvovaltaisia vanhan polven miehiä.

Kajaanista ja sen värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä kotoisinolevat jääkärit.

Esitämme tässä lukijalle seuraavan mielenkiintoisen tilaston huomauttaen samalla, että useimmat allamainituista olivat Suomeen komennettujen jääkärien värväämiä.

                 Nimi                 Toimi     Lockstedtiin Suomeen

     Kajaani:
  1. Andersson (Pikkarainen), August  Maalari     140316     250218
  2. Frohne, Aleks Richard            Koulul.     030216     250216
  3. Klemetti, Mikko                  Työmies     150716     250218
  4. Korhonen, Kusti                  Työmies     171215     291118
  5. Renfors, Herman                  Liikemies   260616     290218
  6. Rysell, Robert                   Sähkötekn.  140316     250218

     :Paltamo:
  7. Kemppainen, Kustaa               Maanvilj.   270616    Kaat. Saks.
  8. Keränen, Väinö Henrik            Koulul.     010716     250218
  9. Leinonen, Yrjö k.                Puuseppä    290616     250218
 10. Mustonen, Hemmi                  Maanvilj.   290616     250218
 11. Romppanen, Hannes Heikki k.      Työmies     050716     250218
 13. Snellman, Eino                   Liikemies   140417     060218

     Sotkamo:
 14. Klemetti, Benjamin               Merimies    100216     – –
 15. Väisänen, Johannes k.            Koulul.     071015     200118

     Ristijärvi:
 16. Härkönen, Kalle                  Maanvilj.   070417     250218
 17. Kinnunen, Lauri Jaakko           Maanvilj.   070417     250218
 18. Mikkonen, Frans                  Maanvilj.   070417     250218
 19. Oikarinen, Heikki                Maanvilj.   270616     – –

     Hyrynsalmi:
 20. Heikkinen, Väinö                 Liikemies   060317     250218
 21. Kanerva, Jaakko                  Työmies     230117     250218
 22. Nyman, Gunnar Vilho              Sähkötekn.  020216     250218

     Suomussalmi:
 23. Huotari, Herman                  Merimies    250915     291118
 24. Kemppainen, Juho                 Suutari     130616    Kaat. Saks.
 25. Ruuskanen, Olli                  Työmies     230116     250218
 26. Turunen, Kalle                   Työmies     310116     – –

     Puolanka:
 27. Moilanen, Maunu                  Työmies     110216     – –

Ammatiltaan nämä jakautuvat:

    Koululaisia ...... 3
    Liikemiehiä ...... 3
    Merimiehiä ....... 2
    Maanviljelijöitä . 7
    Ammattityömiehiä . 5
    Työmiehiä ........ 7
             Yhteensä 27

Tilastoa:

    Saksassa kaatui ...........  2
    Ennakkokomennuksin palasi .  2
    Pääjoukon kanssa palasi ... 17
    Myöhemmin palasi ..........  2
    Tietoja puuttuu ...........  4
                       Yhteensä 27

Silmäillessämme edelläolevaa jääkärien luetteloa huomaamme, että värväyksen yhteistulos ei ole erikoisen suuri. Värväystyö ei oikeastaan kuulunutkaan etapeille, sillä niiden tuli pääasiallisesti huolehtia toisten värväämien miesten kuljetuksesta. Olisi kuitenkin luullut, että niinkin voimakas herätystyö, kuin Kainuussa oli vireillä, olisi saanut Saksaan-lähtijöitä enemmän liikkeelle. Ettei jääkäriliikkeen kylvö näilläkään seuduin ole sentään vähäiseksi arvioitava, siitä ovat kunniakkaana todistuksena sankoin joukoin vapaussotaan rientäneet Kainuun miehet. Heistähän muodostettiin tuo sankarillinen Kajaanin Sissi-Rykmentti (K. Sissi-R.), jonka pelottomana päällikkönä toimi Kajaanin etapin johtaja, nykyjään everstiluutnantti Elja Rihtniemi.

Kajaanin etapin toiminnan tulokset.

Eri etappien toiminnan tuloksia on hyvin vaikea numeroilla tarkalleen määritellä. Kun näet luonnollisista syistä Suomessa ei voitu pitää kirjaa Lockstedtiin menneistä yhtävähän kuin sotapakolaisistakaan, ovat perästäpäin tehdyt laskelmat – vaikkapa perustuvatkin mukana olleiden muistitietoihin – korkeintaan vain todennäköisiä.

Kemin etapin toimintaa arvioidessamme lähdimme saksalaisten etappikonttorien johtajien, kapteeni Heldtin ja johtaja Wilhelm Dahmin tiedoituksista, joiden mukaan n.s. pohjoisten etappien (lukuunottamatta Merenkurkun etappia) välityksellä – Lockstedtiin jääneet 150 pfadfinderiä mukaanluettuina – olisi toimitettu rajan yli 1,650 miestä seuraavasti:[107]

    Pfadfindereitä ..................,, 150 miestä
    Tornion kautta välittömästi ....... 100   "
    Kemin kautta (myös myöhempi vaihe,
      50 miestä, lukuunotettuna) ...... 800   "
    Kajaanin, Oulun, Tervolan ja
      Muurolan kautta ................. 600   "
                             Yhteensä 1,650 miestä

Tällä kertaa meidän pitäisi koettaa arvioida, mitenkä edellämainitut 600 miestä jakautuivat Kajaanin, Oulun, Tervolan ja Muurolan kesken.

Asianomaisten etappimiesten arveluihin perustuen saamme seuraavat lukumäärät:

    Kajaanin kautta ............... 250 miestä
    Tervolan kautta välittömästi .. 250   "
    Muurolan ja Oulun (Kyläjoelta)
      kautta suoraan .............. 100   "
                           Yhteensä 600 miestä[108]

Kajaanin etapin toiminta ei kuitenkaan rajoittunut vain Lockstedtiin-pyrkivien kuljettamiseen, vaan etappi työskenteli myös sangen huomattavasti keskusvaltojen sotapakolaisten opastamiseksi ja huoltamiseksi. Sotapakolaistenkin lukumäärää on vaikea tarkoin arvioida. Mutta jos oletetaan, että Nurmeksen kautta olisi kulkenut noin 1,500[109] pakolaista, niin emme pahasti erehtyne sanoessamme näistä Kajaanin kautta opastetun noin 500. Hallan kautta taas tiedetään niitä kulkeneen ainakin 160.

Joka tapauksessa Kajaanin etappi ja Kainuu ottivat erittäin tehokkaasti osaa sotapakolaistenkin kuljetukseen. Sen myönsi myös Saksan hallitus osoittaessaan tämän johdosta aivan erikoista kiitollisuutta Kajaanin aktivisteja ja Hallan Heikkisiä kohtaan.

Kajaanin etapin toimikauden harvinainen pituus – runsaasti kaksi vuotta – on ihmetellen todettava, samoin kuin sekin tosiasia, että se huolimatta venäläisten talvella 1917 toimeenpanemista lukuisista vangitsemisista ja kotitarkastuksista jatkuvasti työskenteli aivan vapaussodan kynnykselle asti. Tämä johtui monestakin syystä. Ensiksikään eivät venäläiset alussa ymmärtäneet kiinnittää erikoista huomiota tähän syrjäiseen sisämaan seutuun. Toisekseen etapin varsin venyvät reitit ynnä sen perin luonnollinen, niinsanoaksemme itsehakuinen toiminta ja järjestely – erittäinkin reittien alkutaipalen luotettavat käymätalot ovat mainittavat – suojasivat sitä. Ja lopuksi asiaan tietysti ratkaisevasti vaikutti nuorten aktivistien vaaroja ja vaikeuksia pelkäämätön, pettämätön toimintatarmo, jota sitten riitti vielä vapaussodan verisiin taisteluihinkin.

Mutta Kajaanin etapin toiminta ei ollut pelkästään varsinaista etappityötä, nim. miestenkuljetusta; myöskin yleensä isänmaallisena herätystyönä sillä oli tavattoman suuri merkitys. Toivomme koko teoksemme todistavan tätä. Huolimatta suurmiestemme herätyshuudoista kulki kansamme valtava enemmistö vielä maailmansodan kynnyksellä silmät puoliummessa; ja ne, jotka onnettoman asemamme huomasivatkin, olivat toivottomuuteen sortumassa. Jääkäriliike sellaisenaan oli kuin suuri mylly, joka jauhoi kansastamme välinpitämättömyyden, saamattomuuden ja epätoivon kuonan. Vasta tällöin Kainuun kansakin alkoi käsittää, että Suomen täytyi päästä itsenäiseksi ja että se suorastaan oli kansallisen olemassaolomme elinehto.[110] Vieläpä se ymmärsi ja rohkeni Suomussalmen kansalaiskokouksessa törähdyttää maailman kuultavaksi tämän itsenäisyysselviön toisenkin, rajantakaista Karjalaa koskevan toimintaohjeen, joka vielä odottaa toteuttamistaan:

"Suomi itsenäiseksi ja Kauko-Karjala vapaaksi?"

PIIRTEITÄ KUOPION JA POHJOIS-SAVON JÄÄKÄRILIIKKEEN AIKAISESTA

AKTIVISMISTA

    Rakenna, ett' ois ehyt kerta
    ja terve, suuri Suomen maa,
    ja kansa kaunis, maansa verta,
    todeksi untes Suomi saa!
    Saa armahaks se päivän alle,
    kuin sielus silmihin se nous,
    tee suurta, tähtää korkealle,
    kuin kultanuoltaan Savon jousi

                    Otto Manninen.

Kuopio, Pohjois-Savon aktivismin keskus.

Kuopio, Savon helmi, Kallaveden kaunis kaupunki, on Pohjois-Savon henkisen ja aineellisen elämän keskus. Myös isänmaallisessa mielessä siitä maailmansodan enteellisinä aikoina ja jo paljon aikaisemminkin tuli laajan sitä ympäröivän maakunnan sydän.

Olemme pitkin matkaa todenneet, että jääkäriliike ilmeisesti pohjautui vanhaan aktivismiin, jonka taas olivat synnyttäneet Venäjän hallituksen maatamme ja kansaamme vastaan suunnatut sortotoimenpiteet.

Niinpä voinemme sanoa, että postimanifestin johdosta Väinölänniemen teatterissa 12.VI.1890 pidetty surujuhla painoi aktivismin idun Kuopion miesten ja naisten sydämiin. Tämä oli kipinä, joka sitten keisarillisten, Suomen perustuslaillisia oikeuksia alasrepivien manifestien kiihoittamana sytytti itsenäisyyden kaipuun myös savolaisissa. Tunnettua niinikään on, että routavuosina juuri kuopiolaiset ja Pohjois-Savon isänmaallisesti valveutunut kansa pääasiallisesti lukeutuivat Suomen oikeuksia jyrkemmin puolustaviin n.s. perustuslaillisiin, joiden äärimmäisyysmiehet vihdoin huomasivat passiivisen vastarinnan tehottomaksi perustaen v. 1904 aktiivisen vastustuspuolueen.

Yksi aktiivisen vastustuspuolueen työntuloksia oli vuoden 1905 joulukuussa perustettu Voima-liitto, jonka kaukonäköisenä tarkoituksena oli aseiden hankkiminen ja kansamme harjoittaminen niiden käyttöön. Tässä tarkoituksessa Voima-liiton johtokunta tuotatti maahan kesällä 1906 aseita, tällä kertaa moottorikuunertti "Peterillä", jonka lastista osa pantiin Porissa rautatievaunuun Kuopioon vietäväksi. Oli juuri Kuopion maanviljelysnäyttelyn aika, kun aavemainen asevaunu saapui kaupunkiin. Asemalta se toimitettiin edelleen haararataa myöten satamatorille. Vaunun ovi avattiin ja keskellä kirkkainta heinäkuunpäivää alettiin lastia purkaa.

Kuopion rohkeat voimaliittolaiset eivät olleet lainkaan hämmästyneitä, vaan kuljettivat aselaatikoita varastoihinsa, niinkuin luvallista tavaraa ainakin. Paiskasivatpa he muutamia laatikoita – nim. Mikkeliin aiotuita – suorastaan satamassa oleviin laivoihinkin.

Tätä vanhaa aktivismia kannusti sama vankkumaton usko ja vakaumus kuin sittemmin jääkäriliikettäkin, se usko nim., että Suomi oli kerran tuleva itsenäiseksi ja että sen poikain oli siis oltava valmiit sopivan historiallisen hetken koittaessa vapauttamaan isänmaansa. Ja kun tällainen ainutlaatuinen tilaisuus tarjoutui maailmansodan myllerrysten aikana, oli Kuopiossakin nuoria ja jo keski-iänkin saavuttaneita miehiä, jotka ymmärtäen isänmaan kutsun asettuivat jääkäriliikkeen kunniakkaaseen rintamaan.

Pohjois-Savon tämänaikaisen aktivismin sielu ja sen koossapitävä voima oli johtaja Armas H. Saastamoinen,[111] jolle itsenäisyysaate ei ollut vain hetkellisen innostuksen aiheuttaman kuohahduksen seuraus, vaan kypsyneeseen valtiolliseen mietiskelyyn perustuvan syvän vakaumuksen tulos. On siis täysi syy meidän lähemmin tutustua tähän Pohjois-Savon aktivistien johtomieheen.

Armas Saastamoinen syntyi Kuopiossa huhtikuun 14. p:nä 1886. Hänen vanhempansa olivat kauppaneuvos Herman Saastamoinen ja Aleksandra Tengman. Armas Saastamoinen, samoinkuin hänen nuoremmat veljensä Yrjö ja Onni, sai erittäin monipuolisen kasvatuksen ensinnä tavallisen kotimaisen alkeisopetuksen ja sitten laajojen, eri maihin suunnattujen opintomatkojen muodossa, joita Armas ja Yrjö tekivät jo koulupoikina ollessaankin. Tultuaan ylioppilaaksi 1905 Armas Saastamoinen jatkoi opinnoitaan ulkomailla entistä määrätietoisemmin. Täten hän m.m. saavutti Euroopan sivistyskielten ja varsinkin englanninkielen perinpohjaisen taidon. Matkusteleminen eri sivistysmaissa etevien opastajien johdolla avarsi suuresti nuoren miehen näköpiiriä antaen hänelle harvinaisen laajan ja oikean maailmankuvan. Ja varsinkin hänen Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa vuosina 1908-1909 tekemänsä tutustumismatka muodostui hänen valtiolliselle ajattelulleen käänteentekeväksi. Siitä lähtien hänen mielenkiintonsa suuntautui ylivoimaisesti anglo-saksilaiseen maailmaan. Saastamoisen lempiaineita oli ennen kaikkea yleinen historia, jolla alalla hän on hankkinut itselleen syvät ja monipuoliset tiedot.[112] Tiheät ulkomaanmatkat lisäsivät hänen mielenkiintoaan kansainväliseen politiikkaan. Ja ne henkilökohtaiset havainnot, mitkä hän teki talvella ja keväällä 1914 suorittamallaan Euroopan-matkalla, saivat hänet päättelemään, että suuri, yleiseurooppalainen sota oli varsin pian odotettavissa. Näistä havainnoistaan Saastamoinen mainitsi m.m. ystävälleen, maisteri Paavo J. Hynniselle käydessään heinäkuun alussa 1914 Helsingissä. Tässä yhteydessä hän lausui myös sen käsityksensä, että lähestyvässä maailmanpalossa Suomenkin kohtalo todennäköisesti ratkaistaisiin. Vain muutamia viikkoja tämän jälkeen puhkesikin maailmansota.

Mainittakoon vielä, että palatessaan toukokuun lopulla 1914 rouvansa kanssa kotimaahan Saastamoinen joutui Berliinissä samaan vaunuosastoon kapteeni M. W. W. P. Consettin kanssa, jonka kera sukeutui vilkas poliittinen keskustelu. Molemmat olivat varmoja siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli suuri yhteentörmäys Euroopassa välttämätön.

"Pankaa mieleenne, hyvä kapteeni", sanoi Saastamoinen, "että tulevassa suuressa sodassa me suomalaiset emme jää syrjästäkatsojiksi, vaan irroitamme maamme Venäjästä."

Kiinnittikö Consett sen enempää huomiota lausujan liian avomielisiin sanoihin, jäi tältä huomaamatta, mutta maailmansodan riehuessa Saastamoinen muisteli niitä pelolla useammin kuin kerran. Mainittu upseeri oli näet silloin Englannin meriattasheana Ruotsissa.[113]

Kun siis elokuun alussa 1914 maailmansota puhkesi, oli Armas Saastamoinen täydellisesti selvillä siitä, että myös Suomen kohtalonhetki oli lyönyt ja että tämän sodan aikana oli käytettävä kaikkia keinoja maamme riippumattomuuden luomiseksi. Vaikka Saastamoisen harrastukset ja myötätunto olivatkin suuntautuneet anglo-saksilaiseen maailmaan, käsitti hän kuitenkin heti, että Venäjän viholliset olivat meidän ystäviämme, ja että eritoten Saksan apu oli meille välttämätön.

Syksyllä 1914 Saastamoinen seurasi tarkoin asiain kehitystä ollen läheisessä yhteydessä Helsingin aktivistien kanssa. Varsinkin hän tuon tuostakin kävi tapaamassa ystäväänsä maisteri P. J. Hynnistä pohtien tämän ynnä muidenkin kanssa, mitä isänmaa pojiltansa tällä hetkellä vaati. "Irti Venäjästä" oli selviö kaikille varsinkin sen jälkeen, kun tuo täydellistä kansallista perikatoamme tietävä marraskuun venäläistyttämisohjelma tuli tunnetuksi. Sen mukaanhan näet yksin kansakoulujen opetuskin oli vähitellen saatava venäjänkieliseksi puhumattakaan meidän perustuslakiemme ja oikeuksiemme hävittämisestä ja rahalaitoksemme tuhoamisesta. Vaikkakaan sotaa ei silloin vielä ollut kestänyt kuin muutama kuukausi, olivat venäläiset vedenpaisumuksen tavoin täyttäneet maan miehitysjoukoillaan, ja venäläistyttäminen oli siis itse teossa ennenkuulumattomalla vauhdilla jo tapahtumassa. Oli siis helppo nähdä, mikä henkinen soistuminen ja mädäntyminen olisi seurauksena, jos tällainen maamme valtaus tulisi pysyväiseksi.

Kun Saastamoinen vuoden 1914 lopulla kävi jälleen Helsingissä, sai hän kuulla, että meidän taholtamme oli jo asetuttu kosketuksiin Ruotsin, Englannin ja Ranskan kanssa. Ruotsissa ei oltu suostuttu aktivistiemme esittämään pojillemme tarkoitetun sotilaskasvatuksen antamiseen. Englannilta ja Ranskalta oli hyvin varovaisessa muodossa koetettu tiedustella, voisiko Suomi odottaa mitään myötämielisyyttä näiden suurvaltojen taholta, mutta vastaukseksi oli saatu, että maailmansota vei niiltä kaiken tarmon ja huomion ja että Venäjä sitäpaitsi oli niiden liittolaismaa, jonka sisäisiin asioihin ei haluttu sekaantua. Tämä sama torjuva henki tuulahti vastaan myös "Manchester Guardianista", tuosta suuresta, meille ennen kovin ystävällisestä vapaamielisestä sanomalehdestä. Se kertoi tähän aikaan vain pelkin uutisin niistä Suomen erikoisoikeuksien supistuksista, jotka meillä mieliä kuohuttivat. Sama oli laita myös "The Nation"-nimisen viikkolehden, joka rohkeammin kuin mikään muu englantilainen julkaisu oli aikaisemmin puolustanut uhattua asemaamme. Tällaiset tosiasiat silmäin edessä oli perin outoa kuulla "Helsingin Sanomain" silloiselta ulkomaanosaston toimittajalta, että meillä muka olisi apua odotettavissa ympärysvaltojen taholta.

Mainittakoon vielä, että sen ajan entente-ystävät meillä – kuvaavaa kylläkin – seurasivat maailmansotaa ilmeisesti vain yleisestä harrastuksesta, ja että he olivat mielipiteiltään ympärysvaltain puolella vain siitä syystä, että Englanti ja Ranska henkilökohtaisesti miellyttivät heitä enemmän kuin Saksa ja Itävalta, jotka heidän mielestään muka yksin olivat aiheuttaneet tämän maailmanpalon. Itsenäisyysmiesten johtotähtenä taas oli yksinomaan oman maan pelastaminen, ja heidän poliittinen harrastuksensa oli jotakin aivan täysin kouraantuntuvaa, todellista, yksinomaan suomalaista poliittista ajattelua ja ennen kaikkea suomalaista poliittista toimintaa. Ja tosiasiana pysyy, että aktivistien politiikka ja aktivistien toiminta[114] hankki sittemmin Suomelle itsenäisyyden.

Näin perinpohjaisesti harkittuaan itsenäisyystaistelumme velvoituksia ja mahdollisuuksia Saastamoinen teki – henkilökohtaisista tunnesyistään huolimatta – ratkaisunsa. Hänestä tuli koko sydämeltään itsenäisyytemme vannoutunut esitaistelija, ja hänelle, kuten muillekin aktivisteillemme, selvisi, ettei meillä itsenäisyytemme saavuttamiseksi ollut muuta kuin yksi ainoa mahdollisuus, kääntyminen Saksan puoleen ja turvautuminen sen apuun.

Saastamoisen lähimmät ystävät, joille hän ensin uskoi ihanan, peloittavan ja velvoittavan salaisuutensa, olivat hänen kasvinkumppaninsa, johtaja K. Oskar ("Oki") A. Larsson, Kansallis-Osake-Pankin Kuopion-konttorin johtaja maisteri Hannes Saarinen. Nämä muodostivat Kuopiossa yhdessä Armas Saastamoisen kanssa jonkinlaisen itsenäisyysmiesten embryon eli alkion.

Kesän ja syksyn kuluessa 1915 lisääntyi Kuopion aktivistien joukko, joten siihen, paitsi edellämainittuja, tulivat kuulumaan Pohjoismaiden Osakepankin Kuopion-konttorin johtaja, maisteri Knut Polón, O/Y Minna Canthin perillisten silloinen toimitusjohtaja Fjalar ("Puti") Andersin, tehtailija Antti Kaukonen, kauppakoulunjohtaja, tohtori Yrjö Tuomikoski ja johtaja Karl Johan Canth. Viimeksimainittu oli kyllä jo aikaisemminkin tietoinen jääkäriliikkeestä, mutta tuli mukaan toimintaan oikeastaan vasta kesällä 1916.

Kuopion aktivisteihin kuuluivat edelleen silloinen tullinhoitaja Ville Poppius, insinööri P. J. Rinkinen, Suomen Pankin Kuopion-konttorin komisaari Ossian Wallenius, johtaja Onni Saastamoinen ja kirjakauppias S. Kastegrén.

Kuopion aktivistit eivät muodostaneet mitään kiinteätä järjestöä, vaan se oli pikemminkin vain tuttavallinen seurapiiri, jonka jäsenet usein neuvottelivat keskenään pysyen semminkin Armas Saastamoisen välityksellä aktivistisen toiminnan kehityksen tasalla. Vasta syksyllä 1915 alkoi Kuopiossa, kuten muuallakin, varsinainen aktivistinen toiminta, nimittäin miesten värväys ja niiden toimittaminen eteenpäin.

Kuopion aktivistien kokoontumispaikoista mainittakoon ensiksi Armas Saastamoisen Kumpusaaressa sijaitseva huvila, jossa itsenäisyysmiehet tavallisimmin tapasivat toisensa. Ne henkilöt, jotka useimmiten kävivät Kumpusaaressa, olivat Hannes Saarinen, Knut Polón, Antti Kaukonen, Fj. Andersin, Yrjö Tuomikoski, Oskar Larsson, maisteri Aatami Eenokki Väänänen ja Onni Saastamoinen. Vaikka Kumpusaari sijaitsee yli kahden kilometrin päässä kaupungista ja vaikk'ei pääsy sinne, vesimatkan vuoksi, aina ollut kovinkaan mukavaa, jaksoivat Saastamoisen ystävät ja aatetoverit suuren yhteisen asian innostamina kuitenkin vaeltaa sinne.

Myöskin Kuopion Klubin nurkkahuoneeseen, n.s. naistenhuoneeseen, itsenäisyysmiehet kokoontuivat usein. Saastamoinen mainitsee erikoisesti painaneensa muistiinsa erään siellä syksyllä 1915 vietetyn illan, jolloin aktivisteja oli koolla viisi miestä. Armas Saastamoinen ja Antti Kaukonen istuivat nurkkasohvassa, "Puti" Andersin, Hannes Saarinen ja "Oki" Larsson taas pöydän ääressä. Kun miehemme jälleen keskustelivat tuosta suurenmoisesta ajatustensa kohteesta, tulevasta itsenäisyystaistelusta, mikä silloin tuntui vain ihanalta unelta, niin joku läsnäolijoista virkkoi hirtehisesti:

"Tässä istuu koko Pohjois-Savon vapaustaisteluarmeija, viisi miestä kaikkiaan – yhden ainoan pöydän ääressä!"

Niinikään oli Armas Saastamoisen (toverien kesken "A. H."), toiminimen liiketalossa sijaitseva konttorihuone aktivistien kokoontumispaikka. Varsinkin loppusyksystä 1915 ja siitä eteenpäin aina vapaussotaan saakka se oli aamusta iltaan täynnä miestä ja tupakansavua. Siellä miehet vaihtoivat uutisia ja neuvottelivat päivisin; iltaisin he tavallisesti jatkoivat yhdessäoloa Klubissa tai Kumpusaaressa.

Myöskin Hannes Saarisen vieraanvaraisessa kodissa vietettiin monet unohtumattomat illat.

Syksyllä 1917 oli niinikään "Hotelli Kuopion" huone "777"[115] – tai oikeastaan kaksi kadunpuoleista huonetta – aktivistien kokouspaikkana. Huoneisiin kuljettiin muuten hotellin käytävän päässä olevasta akkunasta katon yli.

Mitä yhteyksiin tulee, suuntautuivat ne Kuopiosta pääasiallisesti Helsinkiin. Armas Saastamoisen varsinaisin toiminta keskittyikin juuri Helsingin-yhteyden ylläpitämiseen sekä sen lisäksi sotatapahtumien ja politiikan seuraamiseen, siis toisin sanoen itsenäisyyshengen lietsomiseen ynnä yleisen toiminnan ja aktivistisen ajattelun johtamiseen.

Saastamoinen oli jo eräällä aikaisemmalla Helsingin-käynnillään sopinut ystävänsä, maisteri P. J. Hynnisen (toverien kesken vain "P. J.") kanssa siitä, että molemmat seuraisivat tarkasti asiain kulkua levittäen itsenäisyysaatetta kumpikin omalla tahollaan. Savolaisen osakunnan kuraattorina Hynninen oli myös Pohjois-Savon aktivismin luonnollinen tuki toimien sen yhdysmiehenä Helsingissä. Hän olikin erittäin sopiva ja luotettava aktivististen virtausten tulkki, sillä hän oli mitä keskeisin toimihenkilö aktivistisissa ylioppilas-komiteoissa ja kuului sittemmin lyhyehkön ajan syyskuussa 1915 syntyneeseen, pääasiallisesti vanhempia aktivisteja edustavaan Aktiiviseen keskuskomiteaan, A.K:hon. Myös maisteri Eino Välikangas ("Väkä", nykyjään lähetystöneuvos), Pohjois-Savon värväystyön järjestäjä, ylläpiti läheisiä suhteita Kuopion aktivisteihin. Hänkin oli myöhemmin uudestaan järjestyneen A.K:n jäsen. Sekä Hynninen että Välikangas olivat siis Pohjois-Savon aktivistisen toimintapiirin johtohenkilöitä, jotka olivat valmiit osaltansa ylläpitämään päivittäistä yhteyttä Kuopion kanssa. Olipa olemassa vielä kolmaskin mies, nim. ylioppilas Kaarlo Ruuskanen ("Pulikka",[116] nykyjään Suomen v.t. asiainhoitaja Pragissa), värväri ja Savolaisen osakunnan aktiivisimpia jäseniä, jonka Saastamoinen aina silloin tällöin myös sai langan päähän. Yhteys Helsingin kanssa muodostui näin ollen erinomaisen vilkkaaksi, ja sen ylläpitämisen välineenä oli yksinkertaisesti vain puhelin. Puheluissa ei käytetty mitään salakieltä, vaan miehemme aivan kuin itsestään kehittivät puhelutavan, jossa sivullinen ei saattanut huomata mitään erikoista. Puheltiin aivan tavallisella yksitoikkoisella äänellä, melkeinpä välinpitämättömästi. Tällä tavoin Saastamoinen saattoi koko maailmansodan ajan saada puhelimitse tietoja Helsingistä keskustelijain joutumatta mihinkään vaikeuksiin.

Helsingistä saamansa tiedot Saastamoinen viipymättä välitti ystävilleen, usein taas puhelimitse, käyttäen ylläselostettua puhelutapaa. Kun hän esim. eräänä aamuna oli saanut kuulla, että saksalaiset olivat valloittaneet Ivangorodin linnoituksen, tiedoitti hän sen heti ystävälleen "Oki" Larssonille. Venäläiset olivat tapansa mukaan pitäneet asiaa vähäpätöisenä korostaen raportissaan sitä, että linnoitus oli muka vanha ja osittain tiilistä tehty ja että siis sen menetys oli heille miltei suoranainen voitto. Itse asiassa se oli lisärengas venäläisten tappioiden suuressa ketjussa, ja valloitusta oli luonnollisesti pidettävä saksalaisten suurena voittona – ynnä samalla meidänkin voittonamme.

Saastamoinen soitti asiasta heti "Oki" Larssonille, joka myös asui Kumpusaaressa. Puhelimeen tuli rouva Larsson. Tapansa mukaan Saastamoinen, kun oli hyviä uutisia, mainitsi "Okia" tämän kolmannella ristimänimellä, mitä ei "Oki" eikä kukaan muukaan koskaan käyttänyt: "Onko Albin kotona?" kysyi Saastamoinen. "Kyllä on", vastasi rouva Larsson pyytäen miehensä heti puhelimeen.

"Kuulehan Albin", sanoi Saastamoinen, "meille on käynyt hieman hullusti, vaikka todellisuudessa se ei merkitse mitään. Ivangorodin linnoituksen ovat saksalaiset valloittaneet, mutta tämä on aivan vähäpätöinen asia, sillä linnoitus oli vanha, ja tarkoituksena on ollut hävittää se jo aikoja sitten, sillä se on tiilistä tehty, eikähän sen puolustaminen ollut meidän puoleltamme muuta kuin sotajuoni."

"Niin, niin, se on ihan selvä asia, harmittaahan se tosin, mutta kun katsoo sotatilannetta kokonaisuudessaan, niin ymmärtäähän tämänkin aivan hyvin", vastasi Oki Larsson tyynellä ja välinpitämättömällä äänellä.

Tällä tavoin kävi keskustelu sotavuosina![117]

Paitsi Helsingin-yhteyttä, syntyi myöhemmin, heinäkuusta 1917 lähtien hyvin vilkas ja läheinen yhteys Kuopion aktivistien ja Kajaanin etapin johtajan Elja Rihtniemen välillä. Kun Rihtniemi oli heinäkuun alussa 1917 palannut Ruotsista, jonne hänen aikaisemmin oli ollut pakko paeta, matkusti hän Helsinkiin suorittamaan Ruotsista käsin saamiaan tehtäviä, jotka tähtäsivät vapaussodan välittömiin valmisteluihin nim. suojeluskuntien perustamiseen ja harjoittamiseen. Koska nämä asiat koskivat yleensä koko maata ja siis myöskin Kuopiota, päätti hän ensin poiketa sinne Armas Saastamoista tapaamaan ja hänen kanssaan neuvottelemaan. Tämä antoikin hänelle erinäisiä, Helsingissä maisteri Välikankaan kanssa yksissä tuumin toimitettavia tehtäviä. Näin sukeutui sitten Kuopion ja Kajaanin aktivistien välille se erittäin läheinen ja luottamuksellinen yhteys, joka johti veriveljeyteen Kuopion taistelussa. Siitä lähtien oli Elja Rihtniemi[118] Kumpusaaressa ja huoneistossa "777" usein nähty ja ilolla vastaanotettu vieras. Reippaalla ja rohkealla käytöksellään hän suuresti virkisti Kuopion miehiä, jotka vapaussodan valmisteluissa toimivat erikoisen aloitekykyisesi, tarmokkaasti ja tulosrikkaasti. Vastalahjaksi Rihtniemi sai paljon myötätuntoa ja saksalaispakolaisten kuljettamiseksi rahallista tukea, kuten Kajaanin etapin historiassa jo olemme kertoneet.

Kuopion ja Pohjois-Savon aktivisteja.

Kuopiolainen toiminimi H. Saastamoinen suhtautui erikoisen kauniisti ja ymmärtämyksellisesti jääkäriliikkeeseen. Ei siinä kyllin, että toiminimen isännistön nuorempi polvi sydämensä koko lämmöllä asettui itsenäisyystoiminnan etunenään, vaan myös tämän suurliikkeen perustaja, kauppaneuvos Herman Saastamoinen oli aina valmis taloudellisesti jääkäriliikettä tukemaan.

Armas H. Saastamoisen suomalaiseen poliittiseen ajatteluun perustuvan selväpiirteisen itsenäisyysvakaumuksen tunnemme osaksi jo edellisestä. "A. H." itse lausuu muistelmissaan:

"Tunnelmiamme on mahdoton perästäpäin kuvata, samoin niitä ajatuksia, niitä ihania toiveita ja niitä äärimmäisen suuria epäonnistumisen mahdollisuuksia, mitkä selvästi liikkuivat silmiemme edessä. Meillä ei ollut pienimpiäkään harhakuvia yrityksemme vaarallisuudesta ja kaikista niistä seuraamuksista, mitkä voisivat kohdata meitä ja meidän perheitämme – ja koko maata, mutta kaikesta tästä huolimatta olimme järkähtämättömästi vakuutetut siitä, että asiamme, Suomen irroittaminen Venäjästä, oli ehdoton välttämättömyys ja pyhä asia, jonka puolesta ei mikään uhraus, eikä mikään kärsimys ollut liian suuri – eikä liian kallis. Me elimme elämämme kaikkein suurimpia hetkiä ja me ajattelimme silloin ja me ajattelemme nyt, että se, mitä silloin teimme, on suurin synninpäästö, mikä meidän kohdallemme voi koskaan sattua."

Kun sitäpaitsi tiedämme, että Armas Saastamoinen oli erityisen pelkäämätön ja rohkea ja että hänessä totuuden- ja kunniantunto olivat niin voimakkaat, että hänen oli toisinaan – varsinkin silloin, kun hän tapasi jonkun isänmaatansa vastaan vehkeilleen raukan – hyvin vaikea hillitä itseänsä, niin meillä on silmiemme edessä selvä kuva tästä miesten miehestä.

Ministeri Yrjö Saastamoinen ei jääkäriliikkeen vuosina ollut Suomessa, mutta turhaan ei hänkään aikaansa kuluttanut. Yhdessä Jonas Castrénin kanssa hän teki paljon Suomen asian hyväksi ulkomailla pitäen m.m. poliittista salonkia Berliinissä.

Johtaja Onni Saastamoinen oli tuon merkkivuoden 1915 vaiheissa vielä verraten nuori, vasta 20-vuotias, mutta itsenäisesti ja itsetietoisesti hän jo silloin otti osaa neuvotteluihin vanhimman veljensä kodissa ja muissa sikäläisten aktivistien kokouspaikoissa. Kun vapaussota puhkesi, oli Onni Saastamoinen mukana isänmaan itsenäisyyttä taistelutanterella ratkaistaessa.

Johtaja K. Oskar A. Larsson oli rohkeimpia ja tarmokkaimpia Kuopion aktivisteja. Hän oli jo kauan ollut Kuopion urheiluelämän keskeisimpiä henkilöitä työskennellen ennen kaikkea "Kuopion Reipas"-nimisen voimisteluseuran riveissä ja sen hyväksi, mutta laajensi sittemmin toimintansa koko Pohjois-Savon urheiluolojen vilkastuttamiseksi. Näin ollen Larsson oli kosketuksissa laajan maakunnan reippaimpien nuorten miesten kanssa. Kun hän sitten otti värvärin vaaranalaisen ja usein sangen masentavan toimen asiaksensa, oli hänellä, jos kenelläkään, tämän työn onnistumiseen mitä suurimmat mahdollisuudet. Mainittakoon, että Larssonin veli, metsänhoidonylioppilas Otto Larsson[119] jo joulukuun 24. p:nä 1915 astui Lockstedtin jääkärien kunniakkaaseen joukkoon saaden sittemmin Hillosensalmen taistelussa maaliskuun 3. p:nä 1918 sankarikuoleman. –

Tehtailija Antti Kaukonen oli kylmäverinen ja harkitseva Voima- liittoon kuulunut aktivistityyppi, joka ei myöskään pannut kynttiläänsä vakan alle, vaan levitti itsenäisyys-asian harrastusta toimialansa tarjoamissa puitteissa. Jääkäriliikkeestä hän sai tiedon "A. H:lta". Kaukonen oli Armas Saastamoisen ja yleensä Kuopion aktivistien suurta luottamusta nauttiva peloton persoonallisuus.

Johtaja Karl Johan Canth oli myös "A. H:n" läheisimpiä aktivisti- ystäviä. Häneen oli venäläisviha jo aikaisin, kenraalikuvernööri Bobrikoffin väkivaltaisten ja häikäilemättömien toimenpiteiden johdosta, syöpynyt.[120] Jussi Canth oli kyllä alunperin tietoinen jääkäriliikkeestä, mutta joutui "asioihin" mukaan vasta kesällä 1916. Hän oli hyvin voimakas persoonallisuus, erinomaisen harkitseva ja rohkea. Canth harjoitti Kuopiossa huomattavaa agitatiota itsenäisyysliikkeen hyväksi luotettaviksi havaittujen nuorten miesten keskuudessa. Maaseudulla hän ei tässä tarkoituksessa liikkunut. Hänkin oli sittemmin mukana Kuopion valloituksessa ja otti osaa myöskin C. W. Malmin retkikuntaan.

Pankinjohtaja Fjalar Andersinin huolena Kuopiossa oli Lockstedtiin pyrkivien rahoittaminen ja opastaminen. Myöhemmin selostamme lähemmin tätä Andersinin rohkeata, vaarallista itsenäisyystoimintaa.

Kansallis-Osake-Pankin Kuopion-konttorin johtaja Hannes Saarinen oli Kuopion aktivistien piirissä erittäin suosittu kyky. Hänen viisaat neuvonsa ja kypsynyt harkintansa olivat sitä laatua, että hänen mielipiteitänsä mitä suurimmalla arvonannolla kuultiin ja noudatettiin. Erikoisesti mainittakoon, että hän piti huolta rahojen välittämisestä Pohjois-Savosta kotoisinoleville Shpalernajan vangeille.

Pohjoismaiden Osakepankin Kuopion-konttorin johtaja, maisteri Knut Polón kuului myös Armas Saastamoisen läheisimpiin aktivisti-ystäviin, mutta hänen vaikutuksensa tuli Kuopiossa verraten lyhytaikaiseksi, sillä hän siirtyi Helsinkiin jo toukokuun 1. p:nä 1916. Kesällä 1915 Polón ensi kerran kuuli jääkäriliikkeestä. Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen tuli Armas Saastamoinen keskustelemaan hänen kanssaan itsenäisyyskysymyksestä, ja silloin Polónillekin täydellisesti selvisi aktiivisen toiminnan välttämättömyys. Siitä lähtien nähtiin Polónkin usein Saastamoisen iltavieraitten joukossa Kumpusaaressa.

Kun Saastamoinen oli palannut kotimaahan useiden muiden suomalaisten poliitikkojen kanssa marraskuussa 1915 Ruotsiin ja Saksaan tekemältään kiintoisalta ja tärkeältä matkalta, sai Polón eräänä talvi-iltana Fjalar Andersinin kanssa kuulla varsin mielenkiintoisia ulkomaan- uutisia, m.m. sen, että Ruotsin kuningatar oli ollut jääkärien asialle erittäin myötämielinen. Myöskin Lockstedtissa käynnistään ja siellä jääkäreille pitämästään puheesta Saastamoinen kertoi. – Pankkinsa konttorissa Polón silloin tällöin tapasi Helsingistä saapuneita aktivisteja, joidenka tiedoitukset hän luonnollisesti välitti Saastamoiselle ja muille Kuopion aktivisteille. Hänelle tarjottua Saksaan-menijäin rahoittamis- ja opastamistehtävää hän ei kuitenkaan pankin turvallisuutta silmälläpitäen katsonut voivansa ottaa vastaan.

Kauppakoulunjohtaja, tohtori Yrjö Tuomikoski, tullinhoitaja Ville Poppius ja insinööri P. J. Rinkinen olivat hekin tietoisia jääkäriliikkeestä, vaikkeivät joutuneetkaan mukaan varsinaiseen toimintaan.

Pankinkomisaari Ossian Wallenius ja kirjakauppias S. Kastegrén olivat usein mukana Klubissa tapahtuvissa neuvotteluissa. Walleniuksella oli sitäpaitsi erikoinen harrastus itsenäisyystaistelumme valmisteluihin sen takia, että hänen poikansa Martti Wallenius (nyk. jääkäri-kenraalimajuri) oli jo aikaisin rientänyt Lockstedtin miesten sankarijoukkoon, saapuen L.L:ään 7.X.1915.

Vaikka useimmat edellämainituista eivät toimineetkaan värväreinä tai muuten välittömästi, oli kuitenkin sillä, että he tekivät itsenäisyysasiaa tunnetuksi, samoin kuin silläkin seikalla, että heidän itsensä tiedettiin lämpimästi suhtautuvan jääkäriliikkeeseen, mitä suurin arvo ja merkitys.

Iisalmen kaupungissa ja Pohjois-Savon maaseudulla oli myös monta isänmaallista toimenmiestä, sekä itsenäisyys-asian hartaita kannattajia että myöskin tarvittaessa sen aktiivisia eteenpäinviejiä.

Kuten tiedämme, tapahtui värväyksen järjestäminen maaseudulla aluksi pääasiallisesti ylioppilasosakuntien välityksellä. Niinpä esim. Savolaisesta Osakunnasta lähetettiin näissä asioissa m.m. Iisalmeen sieltä kotoisin-oleva ylioppilas Antti Kääriäinen (nyk. jääkärieverstiluutnantti). Pohjois-Savon päävärväri, maisteri Eino Välikangas nimesi lähtijälle muutamia henkilöitä, joiden puoleen hän kotiseudullaan voisi kääntyä antaen kuitenkin hänelle muuten täyden toimintavapauden.

Kääriäinen saapui Iisalmeen marraskuun alussa 1915. Heti ensimmäiseksi hän meni insinööri Fr. A. Karvosen luo, jonka hän jo entuudestaan tunsi. Tämä oli karuluonteinen ja hyvin luoksepääsemätön mies, mutta sellaisiapa jääkäriliike juuri tarvitsikin.

"Saanko vielä jatkaa vai onko minun samantien poistuttava?" oli Kääriäisen pakko kysäistä kesken asiansa esittämistä, sillä niin ankara oli Karvosen ilme.

"Jatkakaa!" kuului lyhyt vastaus.

Insinööri Karvonen oli jo aikaisemmin itsekseen paljon ajatellut näitä asioita ja nyt tuon nuoren miehen mukana tuli lopullinen selvyys. Epäröimättä hän suostui etappimieheksi.

Karvosen tehtävänä oli ennen kaikkea Lockstedtiin pyrkivien rahoitus ja eteenpäin opastaminen, ja tämän hän suoritti esikuvallisen vakavin ottein. Niinpä hän kerrankin – joulukuun puolivälissä 1915 – kun useita Saksaan-lähtijöitä Antti Kääriäisen seurassa oli hänen luonaan, puhui heille unohtumattomia sanoja neuvoen heitä kuin isä poikiansa.

"Pojat", lausui hän lopuksi, "te olette suomalaisia! Pitäkää Jumala mielessänne ja synnyinmaa aina silmienne edessä!"

Vuoden 1916 alkupuolelta lähtien olivat Karvosen työtovereina varatuomari Anto Puustinen, voimistelunopettaja Elis Antikainen ja rautakauppias August Räihä. Postikonttorissa taas seurasi asioita kirkas silmäpari, silloinen neiti Aino Kotilainen. Myöskin Kauppapankin Iisalmen konttorin rahastonhoitaja, ylioppilas neiti Elsa Koponen yhtyi "kapinallisiin".

Poliisilaitos vain oli pimeä paikka, jonka miehiä ylimmästä alimpaan täytyi varoa ja joka kovasti vaikeutti Iisalmen aktivistien toimintaa. Kunnallisneuvosmies Teudor Kokkosen välityksellä saivat vannoutuneet kuitenkin sieltä "puhalletuksi" sekä tarpeellisia lomakkeita että laitoksen sinetin. – Niinikään Iisalmen pohjoispiirin silloinen nimismies Yrjö Kivinen (nyk. Jääsken kihlakunnan kruununvouti) teki jääkäriliikkeelle suuria palveluksia antamalla heti tarpeelliset tiedot saamistaan virkakirjeistä ja määräyksistä.

Toimiessaan Iisalmessa jääkäriliikkeen hyväksi insinööri Karvonen oli yhteydessä myöskin Kajaanin etapin miesten kanssa.

Iisalmen huomattavimmista aktivisteista mainitsemme myös kasööri Abel Lyytikäisen, joka oli rohkea ja tarmokas itsenäisyysmies. Hän oli poikiensa kanssa täysin yksimielinen siitä, että maailmansodan myllerryksessä oli yritettävä saada Suomi itsenäiseksi. Kaikki neljä poikaansa hän saattelikin sotapolulle. Ei Lyytikäisen kodissa valitettu silloinkaan, kun vanhemmat hyvästelivät Viljo-poikaansa tämän lähtiessä tiettömälle taipalelle, vaaroja täynnä olevalle pakomatkalle. Ja kun tuoni korjasi veljesten parvesta nuorimman, annettiin sekin uhri nöyrällä ja alttiilla mielellä.

Vapaussodan valmisteluihin Abel Lyytikäinen otti mieskohtaisesi osaa, m.m. tehden tässä tarkoituksessa useita matkoja Helsinkiin neuvotellakseen sikäläisten aktivistien kanssa asian vaatimista toimenpiteistä.

Tässä yhteydessä nimeämme, paitsi oheisessa jääkäriluettelossa mainittavaa, aikaisin Lockstedtiin lähtenyttä Elis Lyytikäistä, myös vanhimman Lyytikäis-veljeksistä Aatto Ilmarin, joka pommarina joutui Norjassa joksikin aikaa vankeuteen, ynnä tunnetun värvärin Viljo A. Lyytikäisen ("Routaa ja rautaa III", ss. 103-142 ja 410-422) ja Simon kahakassa 11.XII.1916 kaatuneen Armas Lyytikäisen ("Aseveljet I", kolmas painos, ss. 123-163).

Opettaja Santeri ("Santtu") Sahlström oli niinikään jääkärilikkeestä tietoinen ja valmis tarvittaessa toimimaan sen hyväksi.

Samoin oli iisalmelainen maanmittausinsinööri Urho Kainuvaara varma ja luja itsenäisyysmies. Hän otti sittemmin osaa Vienan-Karjalan retkikuntaan, joutui vangiksi ja ammuttiin Vienan Kemissä 7.4.1918.

Poimimme tähän myös muutamia nimiä Pohjois-Savon maaseudulta hyvin tietäen, että tämän laajan maakunnan isänmaallisen kansanaineksen keskuudesta niitä itse asiassa voitaisiin mainita paljon useampiakin.

Maanviljelijä ja ent. kansanedustaja Juho Snellman Karttulan Ilopurolta oli jääkäriliikkeen perillä ja kannatti sitä. Samoin opettaja Jaakko Tarkkanen ja tehtaanhoitaja Georg Tengman Syvänniemeltä.

Maanviljelijä Juho Savolainen ("Pyykankaan Jussi") Siilinjärveltä oli vanha vapaustaistelija, tunnettu jo vuoden 1905:n suurlakon ajoilta.

Maanviljelijä Otto Räsänen (k.) Alapitkältä oli kiireestä kantapäähän jääkäriliikkeen miehiä. Luovuttaen talonsa Lockstedtiin-menijäin käymätaloksi hän toimi etappimiehenä Kuopion ja Kajaanin välisellä taipalella.

Maanviljelijä Antti Tikkanen Kiuruvedeltä oli myös jääkärien ystävä ja auttaja.

Maanviljelijä Hannes Koponen Leppävirralta värväsi miehiä jääkäripataljoonaan ollen jyrkkä ja määrätietoinen aktivisti.

Maanviljelijät Juho Räisänen ja Samppa Heiskanen olivat niinikään jääkäriliikkeen suosijoita. Heidät me muistamme eritoten metsänhoitaja Viljo Lyytikäisen suojaajina ("Routaa ja rautaa III", ss. 130-131).

Värväys ja miesten eteenpäin toimittaminen.

Pohjois-Savossa muodostivat n.s. aktivistisen elimen seuraavat kuopiolaiset: Armas H. Saastamoinen, K. O. A. Larsson, Fjalar Andersin, Antti Kaukonen, Hannes Saarinen, Yrjö Tuomikoski ja Jussi Canth.

Värväreinä toimivat pääasiallisesti johtajat K. O. A. Larsson ja Kosti Väänänen sekä toimittaja Aarno Kemppainen. Varsinainen värväys tuli kysymykseen vasta vuoden 1915 lokakuusta lähtien, sitten kun tieto jääkäripataljoonan perustamisesta oli ennättänyt tulla tunnetuksi. Pohjois-Savon värväyksen järjestäjänä oli Helsingissä asuva päävärväri, maisteri Eino Välikangas, joka usein liikkui piirissänsä, Kuopiossa y.m., toiminnan vaatimista toimenpiteistä tiedoittamassa ja aktivististen toimihenkilöiden kanssa neuvottelemassa.

Kun pankinjohtaja Knut Polón ei katsonut voivansa vastaanottaa etappimiehen tehtäviä, kääntyi Välikangas loppupuolella vuotta 1915 O/Y Minna Canthin perillisten toimitusjohtajan Fjalar Andersinin puoleen tiedustellen, olisiko tämä halukas ryhtymään Kuopion etapin hoitajaksi, jolloin hänen tehtävänään olisi jakaa Saksaan-menijöille matkarahoja sekä antaa heille tarpeellisia matka-ohjeita. Andersin suostui heti tähän esitykseen.

Miehet lähetettiin eteenpäin joko reittiä Iisalmi–Haapavesi– Pohjanmaan-rata tahi sitten Kajaanin kautta. Mitään oppaita ei jääkäreiksi aikovien kuljettamiseen käytetty, vaan heille neuvottiin matkan varrella olevat luotettavat käymätalot ja annettiin tunnussanat. Kajaanista eteenpäin heistä huolehti sikäläinen etappi.

Värväys- ja etappityölle teki suurta haittaa eräiden Lockstedtiin pyrkivien typerä varomattomuus. Niinpä kerrankin syntyi puhelimessa seuraava keskustelu:

"Työkö sitä outta se johtaja Andersin?"

"Minähän se olen, mutta mitä asiaa teillä on minulle?"

"Noh, eipähän muuta, kun kuulin voan, että työ kuulutta antavan niitä matkarahoja Saksaan ja oisin voan tahtonna tiijustoo, että saisinkohan niitä minnäi."

Andersinilla ei luonnollisesti ollut muuta neuvoa kuin soittaa puhelin kiinni ja jäädä odottamaan, mitä tuleman piti. Myöhemmin hän sai tietää, että soittaja oli ollut eräs rehellinen, mutta yksinkertainen nuorukainen, joten tämän puolelta ei kylläkään ollut mitään pelättävissä. Tämänlaatuiset ynnä muut varomattomuudet aiheuttivat sen, että Andersinin toiminta pian tunnettiin koko kaupungissa, ja että häntä senvuoksi useita kertoja eri tahoilta kehoitettiin varovaisuuteen.

Mutta suurimman kiusan ja uhan aiheutti Andersinille samoin kuin värväreille ja Armas Saastamoisellekin – eräs entinen jääkäri Ukko Venäläinen, joka oli komennettu Suomeen värväämään, mutta joka ansaitakseen rahaa olikin sen sijaan ruvennut santarmien palvelukseen. Andersin epäili miestä alunperin eikä ottanut häntä edes puheillensa. Mutta silloin tämä käytti välittäjänään erästä Andersinin tuttavaa ilmoittaen saaneensa koko joukon jääkäreiksi aikovia lähtövalmiiksi. Matkarahoja muka vain enää tarvittiin, ja Venäläinen itse muka aikoi lähteä miehiä saattamaan. Neuvoteltuaan asiasta toisten aktivistien kanssa Andersin luovutti ystävänsä välityksellä miehelle 700 markkaa. Ne Venäläinen kuitenkin käytti omiin tarpeisiinsa jääden edelleenkin Kuopioon häiritsemään aktivistien työtä sekä alituiseksi uhaksi näille ja koko "asialle". Kaiken kukkuraksi hän vielä ryhtyi puhelimitse – aikana, jolloin puhelinkeskukseen jo oli asetettu santarmiurkkijoita puheluja kuuntelemaan – Saastamoiselta ja Andersinilta tiedustelemaan kaikenlaisia jääkäriliikettä koskevia asioita, joten nämä saivat olla alituisessa vangitsemisen pelossa. Miehellä lienee kuitenkin ollut kuntoa sen verran, ettei hän ainakaan välittömästi ilmiantanut aktivisteja, joten asiasta ei tullut sen pahempaa. Ja vihdoin puhkesi Venäjän vallankumous pelastajaksi.

Kulkuteiden tilapäisten tukkeutumisten johdosta tapahtui joitakuita vahinkoja. Kerran Andersin oli juuri lähettänyt kaksi nuorta miestä matkalle, kun hän sai Helsingistä tiedon, että käytettäväksi suunniteltu kulkutie oli tukkeutunut. Silloin ei auttanut muu kuin juosta miesten perästä ja keskeyttää heidän matkansa. Mutta huonosti kävi samoille nuorukaisille heidän uudelleen yrittäessään. He näet joutuivat Lapualla suoraan santarmien syliin ja sitten Shpalernajaan. Kun he Venäjän vallankumouksessa vapautuivat, lähti toinen heistä, farmaseutti Oskar Pirinen, matkalle vielä kolmannen kerran saapuen vihdoinkin onnellisesti Lockstedtiin toukokuun 10. p:nä 1917.

Venäjältä paenneiden sotavankien kuljetuksesta oli Kuopion aktivisteilla niinikään paljon puuhaa. Heidänkin avustamisensa ja eteenpäin toimittamisensa oli pääasiallisesti Fjalar Andersinin huolena.

Vallankumouksen jälkeen tulivat Kuopioon paltamolainen aktivisti Aarne Korhonen (sittemmin vänrikki) ja sähköteknikko Väinö Jankko[121] (syyskuusta 1917 lähtien) hoitamaan sotapakolaisten kuljetusta sekä yleensä ylläpitämään yhteyttä Kuopion, Kajaanin ja Tornionjoen välillä.

Kuopiosta ja muualta Pohjois-Savosta kotoisin-olevat jääkärit.

              Nimi             Toimi   Lockstedtiin  Suomeen

     Kuopio ja Kuopion maalaiskunta:
  1. Flink, Mårten Isak         Teknikko     310116    250218
  2. Forsander, Kaarlo            –         270316    – –
  3. Halonen, Armas             Koululainen  300917    250218
  4. Happonen, Ture k.          Koululainen  300917    250218
  5. Harlin, Onni Toivo k.      Koululainen  250216    250218
  6. Hassinen, August k.        Puuseppä     210717    180218
  7. Höök, Eino Emanuel         Koululainen  261017    250218
  8. Ikäläinen, Risto           Työmies      131115    – –
  9. Ilmoniemi (Granit) Tauno   Ylioppilas   071015    300118
 10. Jääskeläinen, Juho         Työmies      050216    250218
 11. Kemppainen, Efraim Adrian  Kanslisti    250116    250218
 12. Kiljunen, Ilmari           Koululainen  281117    250218
 13. Koivistoinen, Eino         Hieroja      161015    250218
 14. Larsson, Otto Bror Ferd.   Mets.h.yo.   241215    250218
 15. Martikainen, Frans Iivari  Koululainen  250216    080518
 16. Miettinen, Eero            Koululainen  261017    260218
 17. Miettinen, Olavi             –         091115    – –
 18. Miettinen, Väinö           Perämies     270915    051218
 19. Mustonen, Kosti Väinö      Liikemies    010716    250218
 20. Olkkonen, Hannes           Koululainen  020216    250218
 21. Palmén, Albin              Ylioppilas   030315    250218
 22. Palmén, Helge              Ins.yliopp.  030315    250418
 23. Pekkarinen, Albin Johan    Rakenn.mest. 081115    020318
 24. Pesonen, Frans Viktor      Työmies      311015    050318
 25. Pirinen, Oskar             Farm.kand.   100517    250218
 26. Pitkänen, Iivari           Merimies     161015    – –
 27. Pitkänen, Yrjö             Teknikko     261115    100318
 28. Roos, Bertel August        Ylioppilas   031117    – –
 29. Räsänen, Veikko            Koululainen  211215    170218
 30. Snellman, Väinö            Koululainen  020216    250218
 31. Soininen, August Wilhelm   Kassanhoit.  040216    250218
 32. Wallenius, Kurt Martti     Fil.maisteri 071015    310118
 33. Venäläinen, Ukko           Koululainen  211215    – –
 34. Wichmann, Einar August     Ylioppilas   071015    201117

     Iisalmi ja Iisalmen  maalaiskunta:
 35. Brunou, Torsten Karl       Metsänh.op.  241215    260218
 36. Kainulainen, Viljo Martt   Ylioppilas   031117    270618
 37. Kumpulainen, Pekka         Poraaja      210717    051218
 38. Kääriäinen, Antti          Metsän.h.yo. 241215    250218
 39. Laukkanen, Pekka             –         091115    240318
 40. Lyytikäinen, Elis A.       Liikemies    221115    250218
 41. Myllykoski, Juho Heikki    Työmies      021215    180218
 42. Nyberg, Kalle Kustaa       Mekanikko    050316    250218
 43. Ruuskanen, Jalmari         Työmies      230316    250218
 44. Rytkönen, Antti              –         080216    – –
 45. Räisänen, Martti Henrik    Lakitiet.yo. 240215    240218
 46. Soini, Toivo Frans Mathias Sähköttäjä   060316    281018
 47. Tenhunen, Taavetti k.      Sähkötekn.   050316    030318
 48. Tenhunen, Yrjö Pietari     Ylioppilas   241215    151117

     Karttula:
 49. Pursiainen, Simo           Puuseppä     030416    270218

     Keitele:
 50. Mykkänen, Taavetti           –         110416    – –

     Kiuruvesi:
 51. Erholz, Paavo              Työmies      020316    291118
 52. Kärkkäinen, Selim          Muurari      040616    250218
 53. Kärkkäinen, Väinö Juho     Maanvilj.    231215    210818
 54. Pennanen, Matti            Työmies      231215    011218
 55. Tikkanen, Abel             Työmies      150716    021118

     Lapinlahti:
 56. Aalto, Lahja Johannes      Ylioppilas   241215    250218
 57. Jauhiainen, Johan Benjamin Maanvilj.    270616    091217
 58. Sippola, Aimo Urho k.      Maanvilj.    190616    250218
 59. Tikkanen, Ville            Työmies      131215    250218

     Leppävirta:
 60. Grönqvist, Väinö Juho      Maanvilj.    010716    250218
 61. Huotari, Niilo             Teknikko     010716    250218
 62. Hänninen, Juho Alfred      Liikeapul.   011116    250218
 63. Tirkkonen, Antti Juho      Liikeapul.   111115    250218

     Maaninka:
 64. Korhonen, Lauri Edvard     Agr.oppilas  030316    250218

     Nilsiä:
 65. Hannuksela, Hannu Esa      Ylioppilas   030316    250218
 66. Hiltunen, Eino Vilho       Ylioppilas   171015    250218
 67. Pietikäinen, Erik          Työmies      051115    – –
 68. Ruuskanen, Adiel           Puuseppä     050316    291118

     Pielavesi:
 69. Saarelainen, Heikki        Työmies      231115    – –
 70. Wilkk, Emil                  –         231115    – –

     Rautalampi:
 71. Minkkinen, Emil            Työmies      170616    –0518
 72. Rossi, Mikael              Liikemies    041215    060216

     Siilinjärvi:
 73. Miettinen, Aaro            Ylioppilas   211215    250218

     Suonnejoki:
 74. Laitinen, Onni             Peltiseppä   281215    250218

     Sukeva:
 75. Pikkarainen, Kusti         Työmies      07316     281118

     Varkaus:
 76. Alasmaa, Väinö Al.s. k.    Koneteknikko 030716    180218
 77. Pursiainen, Aarne Evert    Työmies      060816    250218
 78. Salmelainen, Armas           –         281215    – –

Ammatiltaan nämä jakautuvat:

    Koululaisia ..................... 14
    Ylioppilaita ja maistereita ..... 16
    Liikemiehiä ja liikeapulaisia ...  6
    Maanviljelijöitä ................  4
    Teknikoita ja rakennusmestareita.  9
    Työmiehiä ....................... 14
    Ammatiltaan tuntemattomia .......  7
                             Yhteensä 78

Katsellessamme väkirikkaista keskuksista loitolla olevilla paikkakunnilla saavutettuja värväystuloksia, emme ylimalkaan – lukuunottamatta länsirajan läheisyydessä olevia seutuja – voi mainita mitään huomattavia numeroita. Näin on Pohjois-Savossakin laita. Siellä näet seitsemän pitäjää ei lainkaan lisännyt jääkäripataljoonan miesten lukumäärää; ja toisin paikoin taas ei lähetetty aines ollut erikoisen kehuttavaa.

Mutta tästä huolimatta oli se isänmaallinen kylvötyö, minkä aktivistit Suomen eri kulmilla suorittivat, erinomaisen tärkeätä ja itsenäisyytemme lopullisen saavuttamisen kannalta mitä suuriarvoisinta. Aktivistisen toiminnan tuloksia emme saakaan arvioida vain jääkäripataljoonaan lähetettyjen miesten lukumäärän mukaan, vaan meidän on muistettava, että ne nähtiin oikeastaan vasta vapaussodan taistelutanterilla. Niinpä Kuopionkin ja yleensä Pohjois-Savon poliittinen valveutuneisuus todettiin vapaussodan alussa, jolloinka Kuopio – erittäinkin sodan kahtena ensimmäisenä viikkona – oli hyvin tärkeä paikka. Sellaiseksi se ei olisi voinut tulla, ellei siellä, kuten sanottu, jo vuosikausia sitä ennen olisi tietoisesti itsenäisyys-uraa kuljettu. Ilman aktivistiemme herättävää työtä ei isänmaallinen Suomi olisi ollut valmis sellaiseen valtavaan voimainponnistukseen kuin vapaussotamme oli.

Huomattava myös on, että sekä värväystä että tuota herätystyötä oli tehtävä mitä suurimmassa salaisuudessa. Ja kuta lähempänä jotakin suurempaa keskusta aktivistista työtä oli tehtävä, sitä valppaampia ja varovaisempia täytyi työn suorittajien olla. Paitsi sitä, että Suomessa jääkäriliikkeen vuosina oli noin 100,000:n miehen vahvuinen vihollisarmeija, liikkui täällä aivan vilisemällä santarmeja ja heidän – häpeä mainita – suomalaisia kätyreitään. Eipä siis sovi oudoksua, että kotimaassa työskentelevät aktivistit usein tunsivat ahdistusta, jopa joskus melkein epätoivoakin.

Näin oli Kuopionkin aktivistien laita. Kaikkien mahdollisuuksien varalta Armas Saastamoinenkin ja hänen läheinen naapurinsa Oskar Larsson asestivat huvilansa ja varustivat Kumpusaaren niin, että vihollisen ei olisi ollut sinne hyvä tulla. Usein miehet itse valvoivat, ja Grand Danois-rotuiset, vahvarakenteiset "Caesar" ja "Venus" pitivät myös yövahtia.

Mutta toisinaan, kun ystävykset halusivat hengittää raitista ilmaa ja olla täysin varmoja siitä, ettei vihollisen käsi heihin ulottuisi, otti "A. H." siivekkään moottorinsa ja risteili ystävänsä kera pahimman myrskyn raivotessa ja ukkosilman salamoiden välähdellessä pitkin Kallaveden kuoppaista pintaa. Ja kun näin kiidettiin Toivalansalmen suun ohi, niin olipa kuin Sandelsin patterit olisivat sieltä yhä vieläkin syytäneet tulta – yhä samaa perivihollista vastaan. Tämä uljas näky, tämä Sandelsin urhojen tervehdys nostatti miestemme mieltä, terästi tahtoa ja lujitti uskoa.

JÄÄKÄREITÄ LIIKKEELLÄ KAINUUSSA.

    Kauniina väikkyy muisto urhojemme;
    kuolossa mekin vasta kalpenemme.

          Runebergin "Porilaisten marssista".

Jääkärit Armas Ståhlberg, Janne Ahlroth ja Hannes Olkkonen värväämässä.

Vuosi 1916 alkoi jääkäriliikkeelle erinomaisen huonoin entein. Edellisen vuoden lopulla Tornion asemalla tapahtunut Bruunin vangiksijoutuminen muodostui, kuten olemme jo maininneet, tavattoman kohtalokkaaksi. Jo samana päivänä santarmit valtasivat värväys-, välitys- ja tiedustelukeskuksen, n.s. Liisankadun-toimiston ja sitten seurasi nopeassa tahdissa isku iskun jälkeen. Tammikuun 25. p:nä 1916 vangittiin tunnettu värväri ja itsenäisyysmies, maisteri Yrjö O. Ruuth (nyk. tohtori Ruutu). Kai Donner tunsi maan polttavan jalkainsa alla. "Polyteikkarien" aktivistijärjestön johtaja ja värväri Harry Backberg vangittiin helmikuun 18. p:nä ja vietiin lopuksi raskaissa kahleissa kahdeksan muun itsenäisyysmiehen kanssa Shpalernajaan, jonne sitten vähitellen vuoden 1916 kuluessa kertyi noin kahdeksankymmentä Suomen poikaa. Jääkärien valtaväylä, Kemin tie, oli tukkeutunut, sen uljaista vartioista olivat toiset teljetyt Shpalernajaan, toiset taas lähteneet maanpakoon.

"Oli kuin olisi maannut ensi linjassa ja nähnyt toverin toverinsa jälkeen kaatuvan", lausuu maisteri Bertel Appelberg julkaisussa "Med lagen och svärdet" jatkaen: "Niin perusteellisesti toimikin santarmisto, että kesän alkupuolella oli tuskin ketään ylioppilasjärjestön jäsentä, joka olisi kokonaan jäänyt vainon ulkopuolelle, ja ympäri maata oli mieshukka yhtä suuri. Siitä huolimatta koneisto yhä edelleen toimi."

Ja todellakin kaikesta tästä huolimatta aktivistimme työskentelivät lujasti, sillä vuoden 1916 neljän ensimmäisen kuukauden kuluessa jääkäripataljoonaan lähetettiin vielä 768 miestä, joten siinä silloin oli kaikkiaan 1,536 jääkäriä.

Helsingin aktiivinen komitea, A.K., päätti kuitenkin huhtikuun lopulla noin pariksi kuukaudeksi keskeyttää värväyksen, jotta kovasti ahdistetut värvärit ja etappimiehet saisivat vähän hengittää ja että santarmien raivo hieman talttuisi. Tämä päätös tiedoitettiin myös Tukholmaan sekä n.s. Heldtin konttoriin että Suomen ulkomaanvaltuuskunnalle, mutta jostakin syystä ilmoitus ei tullut perille. Jääkäripataljoonan päällystö, joka tällöin kuumeisesti työskenteli pataljoonan rintamallelähettämisen merkeissä, oli siis kovin ihmeissään, kun miestentulo näytti kokonaan lakanneen.

Silloin pataljoonan päällikkö majuri Maximilian Bayer, jolle – samoin kuin Tukholman etappitoimiston johtajalle kapteeni Heldtillekin – Suomessa vallitseva tilanne oli jotensakin tuntematon, komensi melkoisen joukon jääkäreitä kotimaahan värväystehtäviin.

Muutamiin näistä värväreistä tutustumme tässä.

Toukokuun 11. p:nä 1916 käskettiin kuopiolainen jääkäri Hannes Olkkonen ylijoukkueenjohtaja Runar Appelbergin luo. Siellä hänelle annettiin lyhyt määräys palata Suomeen komennuskunnan kanssa, jonka tehtävänä oli värvätä täydennysmiehistöä kohta rintamalle lähtevään jääkäripataljoonaan. Ketkä tulisivat olemaan hänen seuralaisensa ja mihin osaan maata oli mentävä, siitä ei mainittu mitään; hän sai ainoastaan Tukholman toimiston (Heldtin konttorin) osoitteen.

Seuraavana päivänä jääkärimme oli jo junassa lähimpänä päämääränään Tukholma. Matkalla Olkkosen huomiota herätti muuan musta ja olemukseltaan saksalaisesta poikkeava vanhahko mies, jonka toverina oli nuorempi, silmälaseja käyttävä saksalainen ylioppilas – kuten tarkastelijasta tuntui.

Ennen pitkää Olkkonen tutustui herroihin, ja silloin selvisikin, että he olivat hänen komennustovereitaan, nim. ylijoukkueenjohtaja Armas Ståhlberg ja ryhmänjohtaja Janne Ahlroth. Nämäkään eivät tarkoin tienneet, mitkä tehtävät heitä Suomessa odottivat; se vain oli selvää, että kysymyksessä oli värväys.

Tukholmaan saavuttuaan Ståhlberg sai kapteeni Heldtin toimistosta tarkemmat määräykset. Niiden mukaan jääkärien tehtävät olivat seuraavat:

1) Värväys sekä sopivien paikallis-asiamiesten asettaminen eri paikkakunnille;

2) turvallisten reittien suunnitteleminen Itä- ja Länsi-Suomeen;

3) jääkärien asian tunnetuksitekeminen luotettavissa, syrjäisissäkin piireissä;

4) Suomessa vallitsevan mielialan tiedustelu ja selvillesaanti.[122]

Työohjelma oli miestemme mielestä tarpeeksi laaja, mutta sen täsmällistä toteuttamista rajoittivat seuraavat seikat:

1) Aivan liian lyhyt aika, komennetut kun saivat Suomen rajojen sisällä viipyä vain noin 5 viikkoa;

2) rahavarojen puute, sillä niitä he olivat saaneet niin niukasti, että ne nipin napin riittivät matkakuluihin.

Toimintaa varten oli kullekin värväreistämme ajateltu oma piirinsä, Ståhlbergille alue Oulujärvestä länteen, Olkkoselle Savon-radan varsi – eteläisimpänä rajana Kuopion seudut sekä Ahlrothille Hyrynsalmi, Taivalkoski, Kuusamo ja Kemijoki-varsi.

Saatuaan toimintaohjeet miehemme lähtivät Haaparannalle, missä he eräästä liikkeestä ostivat tarkoituksenmukaiset puvut jatkaen sitten matkaa Karunkiin. Sieltä he kauniina kevätpäivänä soudattivat itsensä Suomen rantaan. Mitään vakituista opasta ei sillä kertaa ollut saatavissa, joten jääkärit päättivät painua poikkimaisin suoraan Rovaniemen rataa kohti. Keskinäisen sopimuksen mukaan tuli Ståhlbergin ja Ahlrothin esiintyä metsänostajina ja Olkkosen heidän oppaanaan.

Matkanteko tähän vuodenaikaan oli kevättulvien tähden ja osittain vielä lumenpeittämien metsien ja soiden halki kuljettaessa hyvin vaivalloista, usein suorastaan epätoivoisen kurjaa. Kun he kerrankin tulivat laajan suon reunaan, niin Ahlroth, jolla entisenä metsänhoidonharjoittelijana oli kokemusta ja paikallistuntemusta, kehoitti kiertämään sen. Ståhlberg kuitenkin tahtoi kulkea kaartelematta ja niin he saivat – eikä se ollut ainoa kerta – suoraan sanoen uida vetelän suon hetteissä.

Vasta Martimojärvellä, joka on noin 25:n kilometrin päässä rajalta, miehet ensi kerran joutuivat kosketuksiin ihmisten kanssa. Nämä olivat tavallista erämaan kansaa, harvapuheista ja suorasukaista. Talossa, jonne jääkärit saapuivat, annettiin auliisti kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Illemmällä he saapuivat Kivijärvelle, jonka eteläpuolitse kierrettyään he peräti uupuneina pääsivät järven itäpuolella sijaitsevan Koivuniemen kruununtorpan lämpöisiin suojiin nauttimaan hyvin tarpeellista lepoa. Kivijärveltä matka jatkui taas poikkimaisin Sivakan mökin kautta Rovaniemen radan varrella olevalle Louen pysäkille, missä he pistäytyivät erääseen Kemijoen itäpuolella olevaan taloon yöpyäkseen siellä.

Kun opasta näyttelevä Olkkonen meni pyytämään herroille "metsänostajille" ruokaa ja yösijaa, tapasi hän tuvassa yllätyksekseen kaksi jääkäriä, L. J. Gulinin ja O. Nenosen, jotka pöydän ääressä aterioidessaan kertoivat tulijalle pitkiä juttuja Pohjolan edellisen talven työmaista.[123]

Yön levättyään Ståhlberg, Ahlroth ja Olkkonen lähtivät erään mustalaisen kyydissä Louelta Muurolaan. Matkalla mustalainen rupesi miehiä vähän epäilemään sanoen: "Ettehän te vain liene niitä perhanan Saksaan-menijöitä, sillä olette kovin herrannäköisiä!"

Jääkärit torjuivat tällaiset puheet, ja niin jatkettiin matkaa täydessä yhteisymmärryksessä.

Muurolassa Ståhlberg meni tapaamaan etapin johtajaa Jussi Salmelaa Ahlrothin ja Olkkosen jäädessä maantien viereen mustalaiselle seuraa pitämään. Hetken kuluttua Salmela ja Ståhlberg tulivat maantielle, missä sitten pidettiin noin puolen tunnin neuvottelu. Mustalaiselle suoritettiin kyytimaksu, ja miehet lähtivät jalan Rovanientä kohti. He ennättivätkin klo 3:n tienoissa lähtevään laivaan, jossa sitten matkustivat sen kulkureitin päätepisteeseen Viirinkylään. Sieltä matka jatkui ensin venheellä ja sitten Autista lähtien jalkaisin Pikkukylään, joka sijaitsee suunnilleen siinä, missä Rovaniemen pitäjän itäraja leikkaa Kemijoen. Yövyttyään siellä jääkärit kulkivat Koronjoen kautta Raistakkaan ja sitten kievarikyvdillä edelleen Taivalkoskelle, missä yö vietettiin majatalossa.

Siihen aikaan ei Taivalkoskelta ollut suoraa maantieyhteyttä Puolangalle; tie loppui erääseen jokeen. Siitä miehet vaelsivat kompassin avulla polkuja pitkin halki noin 12 kilometriä laajan salon Perangasta Puolangalle vievälle maantielle saaden siellä hevoskyydin. Kyytimies oli kaikesta päättäen erittäin teräväsilmäinen, koskapa rupesi tarinoimaan noin kolme kuukautta sitten tapahtuneesta Esko Riekin vangitsemisesta.[124]

Näin saavuttiin Puolangan kirkolle Mularin kievariin. Kun jääkärit sitten tekivät poislähtöä, astui ovesta sisään kaksi outoa miestä, jolloin Olkkonen – Ahlrothin ja "Stolan"[125] ollessa toisessa huoneessa – antautui keskusteluun tulijain kanssa. Puheistaan päättäen nämä tuntuivat metsänostajilta, mutta suuri oli Olkkosen hämmästys, kun Ståhlberg tullen huoneeseen yht'äkkiä tervehti toista aivan tuttavallisesti. Tämä näytti hämmästyvän esittäytyen Alfthaniksi ja kerrassaan eväten tuttavuuden.

Näin ollen jääkärit sanoivat vieraille hyvästit poistuen sen jälkeen tuvan puolelle matkavalmistelujaan viimeistelemään. Tällöin "Stola" selitti varmasti tuntevansa toisen miehistä Kai Donneriksi. Ja kun jääkäreille oli Haaparannalla tiedoitettu hänen paostaan, niin Olkkonen meni Ståhlbergin käskystä uudestaan vieraitten huoneeseen ilmoittaen, keitä oltiin. Yhä vieläkin Donner ja "Hallan Väinö" – sillä hehän ne olivat – väittivät toisten erehtyneen. Vasta viime tingassa Ståhlbergin jo ollessa tovereineen nousemassa rattaille he tulivat luottamuksellisesti luo. Ja niin vaihdettiin matkaraportit ja selitettiin noudatettavat tiet. Näin varovaisiksi olivat petturit ja ilmiantajat opettaneet aktivistimme.

Matka Puolangalta jatkui Kiehimään ja edelleen Sotkamoon, missä oli tarkoitus päästä kosketuksiin kajaanilaisten aktivistien kanssa. Sotkamon kirkonkylästä lähti Olkkonen käyttäen salanimeä "Mattila" laivassa Kajaaniin ja Savon puoleen. Matkalla hänen oli yhdyttävä Kajaanin etapin miehiin ja kehoitettava jotakuta heistä lähtemään Sotkamoon Ståhlbergia ja Ahlrothia tapaamaan.

Elja Rihtniemi lähtikin sinne vielä samana iltana. Kun tämä oli tehnyt selkoa maassa vallitsevasta tilanteesta ja toimintamahdollisuuksista sekä nimennyt eri paikkakuntien luotettavia henkilöitä, sovittiin toiminta-alueista lopullisesti. Sitten Ahlroth lähti Hyrynsalmelle Ståhlbergin jatkaessa matkaansa Paltamon Mieslahdelle. Siellä hän tapasi kauppias Kalle Keräsen, jonka luona vietti muutaman päivän – ei kuitenkaan toimettomana, vaan järjestäen eri paikoissa Mieslahdella ja Ristijärvellä metsäkokouksia, joihin lähiseutujen nuoret miehet kerääntyivät häntä kuulemaan. Heille värvärimme avoimesti selitti itsenäisyysliikkeen merkitystä ja isänmaan vapauttamisen välttämättömyyttä kehoittaen kuulijoitaan tarkan harkinnan jälkeen ilmoittautumaan paikkakunnan ala-asiamiehille jääkäritarjokkaiksi. Ståhlberg puhui hyvin suoraviivaisesti. Hän selitti ensin muutamalla sanalla jääkäriliikkeen tarkoituksen lausuen, että venäläiset oli ajettava tästä maasta pois ja että kylästä oli saatava ainakin kymmenen miestä lähtemään Saksaan. "Muuten kylä saa muuttaa nimensä venäläiseksi, niinkuin varmasti käy, ellei näitä uhrauksia tehdä".[126]

Mieslahdella Ståhlberg ei viipynyt kauan, vaan lähti toista helluntaipäivää vasten yöllä 11.IV.1916 Oulua kohti. Komennusaikaa oli näet jäljellä enää vain kaksi viikkoa. Hänen seurassaan kulki mieslahtelainen Väinö Keränen, jonka Ståhlberg tunsi jo entuudestaan ja joka nyt oli päättänyt lähteä Lockstedtiin.

Ensin mentiin laivassa Kiehimään. Keräsellä oli oikea matkapassi, mutta Ståhlbergilla väärennetty. Miehillämme oli mukanaan melko paljon rahaa, Ståhlbergilla 5-6 tuhatta markkaa ja Keräsellä tuhatkunta. Matkalla he tasasivat rahansa siten, että kummallekin tuli saman verran. Ståhlberg oli lujasti asestettu: kaksi suurta browninkia ja lyijykynänmuotoista räjähdysainetta.

Kiehimästä matka jatkui jalan. Kun he parhaillaan oleilivat Kivesjärven rannalla sijaitsevassa Viitalan kievarissa, ilmestyi taloon yht'äkkiä nimismies K. 5. Åkerman erään poliisin seuraamana. Ståhlberg heittäytyi nukkumaan, mutta Keränen istuskeli kievarihuoneessa. Silloin Åkerman ryhtyi viimeksimainittua tutkimaan. Keränen selitti tyynesti olevansa matkalla Ouluun hoitamaan erinäisiä isänsä asioita; sitä varten hänellä oli lompakossaan melko paljon rahaa. Toveriaan Keränen ei sanonut tuntevansa, mutta kun heillä oli sama matka, olivat he kuitenkin Kiehimästä saakka kulkeneet yhdessä. – Ståhlberg ja Keränen olivat sopineet, etteivät he matkalla tuntisi toisiaan. – Tiedusteltuaan vielä, kauanko miehet viipyisivät kievarissa ja Keräsen vastattua, että he aikoivat olla siellä yötä, nimismies ja poliisi menivät saunaan – vieläpä sen jälkeen järvelle uistelemaankin.

Niin pian kun kruununmiehet painuivat saunaan, hävisivät Ståhlberg ja Keränen talosta. Matka jatkui Vaalan kautta Ouluun.

Mutta koska Ståhlberg oli Oulussa varsin tunnettu, nukkuivat he yönsä metsässä hautausmaan portin läheisyydessä. Ståhlberg jäi loikoilemaan sinne vielä päiväksikin. Keränen sen sijaan meni kaupunkiin asioita toimittelemaan. M.m. hänen piti nuhdella Högsténin liikkeen johtajaa siitä, että sieltäkäsin oli ilmoitettu eteläänpäin teitten muka olevan tukossa, mikä Ståhlbergin arvelun mukaan oli ollut aiheetonta varovaisuutta.[127]

Kaupungilla liikkuessaan Keränen joutui seurahuoneen edustalla olevaan puistoon pelastusarmeijan ulkoilmakokoukseen. Sitä seuraamassa oli muutamia jätkiä, jotka valittelivat työttömyyttä. Silloin Keränen virkkoi:

"Kyllä minä tiedän työpaikan, ja matkarahojakin on tarpeeksi."

"Missä se sellainen paikka on?" kysyivät jätkät.

"Saksassa", vastasi Keränen, "ja minä lähden sinne itse. Tulkaa mukaan!"

"Hyvä, hyvä!" sanoivat miehet käsiään taputtaen, mutta kukaan heistä ei sentään liittynyt Keräseen.

Joku poliisikin oli siinä lähettyvillä, mutta keskustelua hän ei nähtävästi kuullut.

Keränen palasi Ståhlbergin luo, ja miehemme lähtivät takaisin Muhokselle kulkien lopun matkasta laivassa. Mentyään Oulujoen yli he jatkoivat matkaa Ylikiiminkiin johtavaa tietä tullen Sarkkisen kievariin. Tällöin Keräsen jalat olivat ankaran kävelyn rasittamina niin turtuneet, ettei hän emännän tarjotessa kahvia kyennyt enää nousemaan istualtaan. He olivatkin taivaltaneet 6-8 peninkulmaa vuorokaudessa. Ståhlberg kantoi toverinsa sohvaan, ja jalkoja ruvettiin hieromaan. Seuraavana aamuna ne olivatkin taas täydessä kunnossa.

Tämän jälkeen kuljettiin Kiiminkiin vetävää tietä sekä sitten Oulusta Kuusamoon johtavaa maantietä Mannisen kievarin tienoille, mistä matkaa jatkettiin venheellä Martinojaa myöten Iijoelle, edelleen Iin–Oijärven maantietä Kuivajoki-varressa sijaitsevaan Veskan kruununtorppaan ja sieltä sittemmin niin kuuluisaksi tulleelle Maaninkajärven niittysaunalle, mistä lopuksi reittiä Ylikärppä–Alakärppä– Puukkokumpu–Lehmikumpu–Tervolaan Liimatan kievariin.

Kainuusta lähdettyään ei Ståhlberg enää värvännyt. Sen sijaan hän matkallaan pohjoista kohti katsoi ja valitsi sopivan etappireitin, joka sittemmin n.s. Läntisen etapin lyhyen tarinan aikana olikin käytännössä. Ståhlberg oli epäilemättä itsekin huomannut, ettei hän helsinkiläisenä ja pohjoisten seutujen rahvaan tapoja ja luonteenominaisuuksia lainkaan tuntematta voinut suhtautua kansaan sillä tavoin kuin värväystyö olisi edellyttänyt. Hänen kerrotaan tätä valittaneenkin.

Liimatan kievariin, jonne miehemme saapuivat juhannusaattona, ilmestyi tuntia myöhemmin Varkaudessa värvärinä toiminut jääkäri Einar Wichmann[128] mukanaan, viisi hänen ja leppävirtalaisen aktivistin Hannes Koposen värväämää Savon-poikaa.

Wichman palasi Tervolasta takaisin, mutta Ståhlberg lähti savolaisten kanssa vasta saman päivän illalla Kaisajoki-laaksoa pitkin rajaa kohti. Sitä ennen näiden pahoin hieraantuneet jalat hoidettiin, pestiin ja voideltiin – ja Savon-pojat, tavoilleen uskollisina, ennättivät käydä palokunnantalossa iltamissakin.

Kaisajoki-varren Kuusikossa juotiin aamukahvit ja sitten paineltiin taas eteenpäin. Tornionjoen yli mentiin yöllä kesäkuun 25. p:ää vasten – ja silloin Savon-pojat, taasen tavoilleen uskollisina, soittivat haitarillaan ilomarssia.

Kajaanissa Olkkoselle avautui insinööri Kaarle Lönnbohmin (runoilija Eino Leinon veljen) ja rouva Ingrid Lönnbohmin kodin ovi. Viikkomääriä nämä rohkeat kajaanilaiset seurauksia pelkäämättä suojelivat vaarallista värväriä. Jo yksin tämä seikka tietysti vaikutti innostavasti jääkäriimme. Kajaanista Olkkonen teki edelleen matkoja Savoon pääsemättä kuitenkaan siellä toimivien jääkärien Wichmannin ja Ilmoniemen yhteyteen ja tapaamatta myöskään Ukko Venäläistä. Hän jatkoi kuitenkin värväyspuuhiaan ja muutaman viikon kuluttua hänellä oli koossa jo kuusitoista miestä, jotka sitten kulkivat eri ryhmissä rajaa kohti.

Matkalla Olkkosen ryhmä tuli Ranualla nälkäisenä erääseen taloon, jossa pidettiin kinkereitä tai maakirkkoa. Pitkä pöytä oli katettu valmiiksi papille ja muille vieraille. Ilmeisesti tajuten, mitä miehiä matkalaiset olivat, emäntä käski heidät kaikki ruokapöytään. Pappi ja muut kerääntyivät miehiä katsomaan, ja Olkkosesta tuntui, että salainen, syvä yhteisymmärrys leijaili sillä hetkellä väen yllä. Mitään ei kyselty, katsottiin vain; ja sitten sanottiin painokkaat hyvästit.

Tältä retkeltä palattuaan Olkkonen asettui taas insinööri Lönnbohmin luo tehden matkoja Kuopioon ja Iisalmelle, vieläpä Sotkamon kautta Valtimolle saakka. Kuopiossa käydessään hänellä oli palava halu nähdä omaisiaan, mutta heitä suojellakseen hän ei hennonut mennä taloon sisälle. Jonkin aikaa hän käveli edestakaisin kotiporttinsa edustalla toivoen jonkun tulevan kadulle, mutta ketään ei näkynyt.

Olkkonen oli muuten naamioitu niin hyvin, etteivät häntä Kuopiossa tunteneet muut kuin eräs koulutyttö, joka onneksi oli niin järkevä, ettei ruvennut siitä hölisemään. Muotonsa muuttamiseksi Olkkonen m.m. oli eräällä räätälillä laitattanut takkinsa siten, että toinen olkapää oli toista pitempi, joten ruumiin asento tuli vinoksi. Kasvonsa ja kätensä hän oli voidellut hienolla kajaanilaisella tervalla, joten ne auringon paahteessa tulivat hyvin tummiksi. Tätä näkemisen arvoista ulkoasua täydensivät syvälle painettu huopahatun luuhka sekä rikkinäiset lapikkaat.

Tällaisena tämä Saksan armeijan soturi joutui laivassa Kajaanin ja Sotkamon välillä samaan hyttiin erään lomalle menevän vienankarjalaisen sotamiehen kanssa saaden tältä kiintoisia, Venäjän armeijan asioita koskevia tietoja. Palkaksi Olkkonen "pistouvasi" sotamiehelle vapaan kyydin Valtimolle saakka.

Olkkosen värväystyö varsinkin Kajaanin kihlakunnassa onnistui kutakuinkin. Nuorisossa näytti olevan innostusta ja lähtövalmeutta, mikä kaikki todisti Kajaanin etapin miesten valistustyön tehokkuutta. Jos vanhemmat kansalaiset olisivat suhtautuneet asiaan vähän aktiivisemmin, olisi Olkkosen mielestä lähtijöitä ollut runsaastikin.

Vähän ennen helluntaita tuli Olkkonen Kajaanista Mieslahdelle mukanaan santarmien kovasti ahdistama Kalle Lönnbohm (Mustonen) ja Saksaan aikova Hemmi Renfors. Viimeksimainitut lähtivätkin heti omin neuvoin eteenpäin yleisesti käytettyä reittiä Puolanka–Pudasjärvi–Ranua.

Helluntainpyhät, kesäkuun päivät 11. ja 12., Olkkonen vieraili kauppias Kalle Keräsen luona. Sitten hän lähti saatettavineen toisen ja viimeisen kerran taipalelle. Miehet jakautuivat kahteen joukkoon. Leonard Rusanen, Yrjö Leinonen ja Kusti Kemppainen kulkivat erikseen Puolangan ja Pudasjärven kautta Ranualle. Olkkosen seurassa olivat Hemmi Mustonen ja Ristijärveltä lähtien Heikki Oikarinen.[129]

Mieslahden ja Ristijärven välisellä maantiellä tavattiin Hemmi Mustosen sisar Aili, joka oli siinä eväineen odotellut 3-4 tuntia. Jäähyväishetki tuntui tytöstä raskaalta, sillä Hemmi oli hänen mielestään talon ainoa turva. Kun Olkkonen koetti tyttöä lohduttaa, niin tämä sanoi:

"Me naiset emme ehkä jaksa käsittää näin suuria asioita, mutta minulla on kuitenkin se tunto, että veljeni lähtee kulkemaan oikeata ja kunniallista tietä."

Olkkosen joukkoon liittyi Pudasjärven Riekin kievarissa vielä eräs Saksaan-menijä, jonka nimi on unohtunut. Kaikki matkalle lähteneet yhtyivät Ranualla erotakseen sitten taas 15-kilometrisen yhteisen taipalen jälkeen, jolloin Oikarinen, Kemppainen ja Riekistä tullut matkaaja lähtivät Simojokivartta Puukkokummun ja Tervolan kautta rajaa kohti. Olkkonen, Mustonen, Leinonen ja Rusanen taas kulkivat Kemijoki-varteen reittiä Yliportimo–Konttijärvi–Välijoki–Koivu. Sieltä he suuntasivat matkansa alaspäin mennen Louen kohdalla Kemijoen yli sekä edeten sen jälkeen Kätkäjärven ja Sivakan kautta Kivijärvelle.

Kun Olkkonen Kivijärven Koivuniemessä oli vähän epätietoinen siitä, mistä linjan pää järven toisella puolen alkaisi, tarjoutui tämän uskonnollisen talon 15-vuotias tytär opastamaan menijöitä. Ja kun sitten erottiin, niin tyttönen pani kätensä ristiin ja toivotti matkamiehille Kaikkivaltiaan suojelusta. Kaikki paljastivat silloin hiljaisina päänsä.

Matka jatkui Kivijärvestä Karungin ja Ylitornion pitäjien välistä rajalinjaa myöten. Tarkoituksena oli pyrkiä Väystäjän kylän Uusimaahan, mutta erehdyksessä tultiin juhannusaamuna Väystäjän taloon, missä hyvin vastenmielisesti annettiin ruokaa ja kahvia. Harmaapäinen vanha isäntä luki saarnan, jota Saksaan-menijät lakki kädessä kuuntelivat. Kun lukeminen oli loppunut, katsoi isäntä merkitsevästi vieraisiin ja sanoi sitten:

"Kyllä tämä aika on merkillistä. Nuoret miehet menevät vieraalle maalle ja unohtavat keisarivalansa!"

Väystäjän vanhus joko ei tiennyt tai oli unohtanut, että keisari oli harkitusti useita kertoja aikaisemmin rikkonut oman valansa ja pyhästi Suomelle annetut lupaukset sekä että hän oli maailmansodan alussa päättänyt täydellisesti tuhota Suomen perustuslait ja sen erikoisoikeudet ynnä kokonaan hävittää kansallisuutemme.

Miehet jatkoivat päättäväisesti matkaansa mennen reippaasti Niemen talon kohdalta Tornionjoen yli. He olivat siis jotakuinkin noudattaneet sittemmin muodostetun Itäisen etapin tietä.

Kun oli ollut pelättävissä, että Ahlrothin (nyk. jääkärieversti ja Porin rykmentin komentaja) toiminta piirissään suoranaisena värvärinä muodostuisi vaikeaksi, oli Ståhlberg antanut hänelle erikoistehtäväksi asiamiesten hankkimisen ja uuden reitin valmistelemisen Rovaniemen itä- ja pohjoispuolitse Ruotsin rajalle.[130] Viimeksimainittu tehtävä oli ollut tärkeä siitäkin syystä, että Sotkamossa oli saatu tietää Kemijoki-varresta rajalle johtavan reitin tulleen epävarmaksi. Kun niinikään oli käsitetty, että pitkät ja tiettömät taipalet olivat kovin aikaavieviä ja kun sitäpaitsi jo runsaasti puolet määrä-ajasta oli kulunut, oli Ahlroth saanut luvan luopua ajatellusta Kemijärven-matkasta.

Olemme jo maininneet, että Ahlroth erottuaan tovereistaan kulki Hyrynsalmelle. Siellä hän pääsi kauppias Hirvelän yhteyteen selostaen tälle tehtäviänsä sekä pyytäen, että Hirvelä neuvoisi myöhemmin mahdollisesti ilmaantuvat Saksaan-pyrkijät edelleen Hallaan. Sopivaksi paikallis-asiamieheksi katsottiin maatalousneuvoja Jussi Seppo Mattila, joka, kuten tiedämme, jo paljon aikaisemmin oli päässyt jääkäriliikkeen perille ja sitä innokkaasti Kainuussa kirkastanut. Kun Ahlroth ei tavannut Mattilaa, jäi Hirvelän tehtäväksi viedä tälle Ahlrothin terveiset.

Hallassa Ahlroth otettiin ystävällisesti vastaan. Siellä hän lepäsi pari päivää ja Saarijärven sittemmin kuuluisaksi tulleessa piilopirtissä yhden vuorokauden. Saarijärven "Jääkärisaari" olikin ikäänkuin matkan varrella, kun Ahlrothin aikomuksena oli Puolangan kautta painua Taivalkoskelle ja Kuusamoon.

Saarijärven piilopirtille tuli Hallasta myös eläinlääkäri Trygg, joka venäläisten ahdistamana oli piileskellyt Pielisjärven ja Nurmeksen takamailla ja oli tällöin pyrkimässä varmemmille vesille.[131]

Hallassa Ahlroth tapasi Vilppu Paavilaisen ("Henttisen"), joka tällöin lupasi lähteä etelään päin, Karjalaan värväystoimiin. Niukoista matkarahoistaan Ahlroth antoi hänelle sen verran, että toinen pääsi lähtemään.

Saarijärven piilopirtiltä Ahlroth ja Trygg poistuivat kesäkuun puolivälissä kulkien jalan ja hevoskyydillä Puolangalle. Kun Ahlroth, joka käytti salanimeä "Karhula", siellä seisoi Mularin kievarin portailla, niin siihen ilmestyi nimismies Alliniemi, joka – kuten aikaisemmin olemme maininneet – "erikoisalanaan" ahdisteli polkupyörälläkulkijoita.

"Mistä sinä olet?" kysyi nimismies.

"Tästä", vastasi "Karhula".

"Mistä?" kysyi vähäkuuloinen Alliniemi.

"Tästä talosta!" karjaisi Ahlroth.

"Ethän sinä tämän talon miehiä ole!"

"Enkä ole!" myönsi jääkäri.

Sitten nimismies paukautti pääkysymyksensä:

"Onkos sinulla pyörää?"

"Ei ole!" sanoi Ahlroth.

"No mistäs sinä sitten tulet?" kysyi Alliniemi rauhallisesti.

"Suomussalmelta", kuului yhtä rauhallinen vastaus.

Sillä olikin asia selvä. Mies oli luotettava, koska hänellä ei ollut polkupyörää.

Maattuaan yön kaupanhoitaja Turusen ystävällisessä kodissa sekä annettuaan tälle "asiaa" koskevia ohjeita ja selostuksia miehemme jatkoivat matkaansa maanteitse Taivalkosken kirkonkylään ja siitä edelleen Kuusamon Raistakkaan ja Posioon.

Eläinlääkäri Trygg oli myös sitä mieltä, että heidän tuli etsiä uusi reitti Rovaniemen pohjoispuolelta. Tähän oli Ahlrothkin saamiensa ohjeiden mukaan taipuvainen, varsinkin kun Kemijoki-vartta huhuttiin kovin vaaralliseksi. Posiosta miehet kulkivat ensin Kemijoki-varren Autin- ja Viirinkyliin sekä sitten edelleen laivassa. Noustuaan viimeiselle laiturille ennen Rovanientä he oikasivat suoraan Kittilän maantien varteen noin 5 km pohjoiseen Rovaniemeltä. Siellä he eräästä talosta saivat hevoskyydin seuraavaan kievariin ja siitä edelleen Meltaukseen, missä yöpyivät erään valistuneen metsänvartian luona. Kittilän maantiestä erottiin sitten Lohinivan eteläpuolella ja jatkettiin matkaa jalan suoraan länteen Juustovaaraan ja Sieppijärvelle, missä yritettiin joutua tullimiesten kynsiin. Kun vielä oli saatu oppaiksi kaksi pahaa kiristäjää, jotka uhkailivat usuttavansa rajavartiat ja tullimiehet opastettaviensa kimppuun, ellei vaadittua hintaa, 100 mk miestä kohti, suoritettaisi, päästiin vihdoinkin kesäkuun 20. päivän tienoissa 1916 venheellä Pajalan eteläpuolitse onnellisesti rajan yli.

Vähän myöhemmin, kuten tiedämme, nim. juhannuksen jälkipäivinä, saapuivat Ståhlberg[132] ja Olkkonen – kumpikin miehineen ja eri aikoina – Ruotsin puolelle.

Pommareita.

"Kolme villiä miestä."

Sota on sotaa! Vihollisen hengen ja omaisuuden tuhoaminen kuului asiaan. Saksan meriesikunnan miesten tehtäviin – paitsi kaikenlaista tiedustelua ja yhteyksien ylläpitämistä vakoilutarkoituksessa – kuului myös vihollisen sotatarvevarastojen hävittäminen. Tähän taas tarvittiin monenlaisia räjähdysaineita, jotka piti ennakolta toimittaa määräpaikkoihin. Varsinkin kesä- ja heinäkuussa 1916 tehtiin tätä työtä ahkerasti kuljettaen pommeja Tukholmasta Haaparannalle sekä sieltä edelleen Suomeen ja Venäjälle.[133] Ruotsalaiset suhtautuivat tähän aikaan – puolueettomuutensa todisteeksi – sangen jyrkästi pommien kuljetukseen, joten tiedustelijamme saivat keksiä jos jonkinlaisia keinoja niiden siirtämiseksi paikasta toiseen. Useimmiten niitä täytyi kanneksia käsikapsäkeissä.

Pommarien tehtävät olivat Saksan sodankäynnin kannalta varsin laajakantoiset ja oikein ohjattuina ynnä järkevästi suoritettuina hyvinkin tärkeät. Muutamien ymmärtämättömien pommareiden tekoset tuottivat kuitenkin varsinaiselle etappityölle paljon haittaa. Sellaisia olivat esim. tuo älyttömästi suunniteltu Kemin pommijuttu sekä muutamat muut Pohjanlahden rannikolla toimeenpannut epäonnistuneet räjähdysyritykset.

Heinäkuun 17. p:n tienoilla 1916 Sulo-Veikko Pekkola, Vilho Suvirinne ja Oiva Villamo, "die drei wilde Kerls da oben" (– nuo kolme villiä miestä tuolla ylhäällä), kuten kapteeni Heldt heidän rohkeuttaan ihaillen heitä nimitti, lähtivät laukut täynnä pommeja Haaparannalta, käyttäen Ruotsin puolella tietä Seittenkari–Luulaja[134]–Boden– Ylitornio. Ylitorniolta tuo väsymätön lautturi, metsänhoitaja Viljo Lyytikäinen kuljetti heidät Jarhoisten kylän tienoilla (noin 4 km Kolarin pitäjän etelärajasta pohjoiseen) Tornionjoen yli.

Suomen puolelle päästyään pommarimme kulkivat jalan poikkimaisin Meltaukseen selässään noin 30:n kilon painoiset kantamukset. Kuultuaan, että venäläisten ratsastavat patrullit vartioivat Rovaniemellä vievää maantietä ja saadakseen matkansa keveämmäksi miehemme päättivät valita vesitien aikoen kulkea Ounasjokea pitkin Rovaniemelle ja siitä sitten edelleen. Tätä varten he ostivat Meltauksen kievarista venheen.

Rovaniemeltä he kuitenkin kulkivat laivassa niin pitkälle kuin siinä Kemijokea pääsi; venhe oli sidottuna laivan perään. Viimeisestä pysähdyspaikasta Pekkalan talon kohdalta he jatkoivat venheineen matkaa sauvomalla Auttijoelle ja sitä pitkin Auttikönkään alle. Vedettyään venheensä könkään yläpuolelle he soutelivat edelleen Auttijokea, kalarikasta Auttijärveä ja Koronjokea pitkin. Koronjoen yläjuoksun tienoilla vesimatka lopetettiin, venhe nostettiin maalle ja kätkettiin ison kuusen alle. Sitten käveltiin kapeata jalkapolkua Posionperään, mistä kuljettiin taasen laivassa Raistakkaan ja sieltä maantietä pitkin eteenpäin.

Noin 5 kilometriä, ennen Taivalkosken kirkonkylää miehemme tapasivat metsänhoitaja K. A. Volasen, joka perheineen oli tienvarressa lakkoja poimimassa. Myöhemmin iltapäivällä Pekkola kävi Volasen pyynnöstä tätä tervehtimässä. Paikkakunnan nimismies K. V. Ervasti, joka kannatti jääkäriliikettä, halusi Volasen välityksellä tiedoittaa, että jääkärien oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, sillä vangitsemismääräykset asianomaisine valokuvineen kiertelivät parhaillaan ympäri Suomea. Tästä ilmoituksesta jääkärimme olivat tietysti hyvin kiitollisia.

Taivalkoskelta Pekkola lähetti omat pomminsa tarkoin käyttöohjein erään hyvin palkatun työmiehen kera poikkimaisin Arkangeliin.[135]

Taivalkoskelta miehemme aikoivat ajaa kyydillä Puolankaa kohti, mutta kun saatavissa oli vain yksi hevonen eivätkä kaikki pommeineen mahtuneet samoihin kärryihin, sovittiin, että Pekkola, joka esiintyi metsänhoitajana – toisten ollessa vain työnjohtajia – ajaisi yksinään pommien kera hevosella Suvirinteen ja Villamon tehdessä matkaa jalan. Päämääränä ja yhtymäkohtana oli Kajaani.

Tällöin ei kuitenkaan maantie vielä jatkunut yhtäjaksoisesti Taivalkoskelta Puolangalle, vaan välillä oli noin 12:n kilometrin pituinen kinttupolku, joten pommilaukut oli kuljetettava selässä toisen tien laitaan. Näin tapahtuikin, ja Pekkola otti taas kyytihevosen. Uusi kyytimies oli varsin puhelias. Hän kertoi Puolangan nimismiehen puuhista mainiten myös äsken kyydinneensä "Kajanteria ja Lakaria". Pekkola huomautti tällöin itsekin kuuluvansa näiden seuraan, vaikka muka olikin jäänyt heistä vähän jälkeen. Näin pommarimme saapui tavaroineen Puolangan kievariin.

Edellämainitut matkaajat olivat professori A. K. Cajander ja maisteri (nyk. metsäneuvos ja tohtori) O. J. Lakari, jotka palasivat joltakin tutkimusmatkalta. Yövyttyään eräässä tienvarsitalossa hekin saapuivat aamulla Puolangan kievariin. Emäntä varasi Pekkolallekin tämän pyynnöstä paikan herrojen aamiaispöydässä, sillä niinhän olo tuntui tietysti turvallisemmalta. Metsähallituksen herrat tosin vähän hämmästyivät nähdessään entisen metsänhoitajansa, mutta pian siinä selvittiin ja alettiin kysellä, mitä "alhaalle" kuului.

Pistäytyipä nimismieskin aterioitsevia kurkistelemassa, mutta poistui sitten kuitenkin pihamaalle tutkittuaan sitä ennen kievarin päväkirjaa. Pekkola ei itse asiassa välittänyt paljoakaan nimismiehen vierailusta; ainoastaan lattialla olevat pommilaukut aiheuttivat hänessä muutamia pälyileviä katseita.

Matka jatkui sitten Mieslahden kautta Kajaaniin, minne Suvirinne ja Villamokin ilmestyivät jättäen sinne suuren tuohikontillisen "mustaa tavaraa".[136] Tavattuaan eräitä Kajaanin aktivisteja miehemme lähtivät seuraavana päivänä junassa etelään päin. Pekkola poikkesi piilopirtillensä Sukevalle ystävänsä metsänhoitaja Laguksen luo. Sieltä käsin hän meriesikunnan määräyksestä järjesti aikaisemmin katkenneet Suomen rantakaupunkien ja Tukholman väliset tiedonantoyhteydet toimittaen m.m. lähetin Ouluun viskaali Kaarlo Hällforsin luo, joka sitten viritti Vaasan ja Oulun yhteydet uudelleen kuntoon.

Ennen eroamistaan olivat pommarimme sopineet päivästä, jolloin he kokoontuisivat Kajaaniin voidakseen sieltä taas yhdessä lähteä paluumatkalle. Tuo päivä oli jokin päivä elokuun alkupuolella 1916. Pekkola tuli Kajaaniin jo päivää ennen määräpäivää jääden junasta Kivimäen pysäkille ja kävellen sieltä kaupunkiin, kuten varovaisuussyistä Kajaaniin tultaessa oli meneteltävä. Hän meni suoraa päätä Vuoren, Ahosen ja Röngän asuntoon pysyen siellä kiltisti, kunnes paikanmuutto katsottiin tarpeelliseksi.

Villamo tuli määrätyn päivän aamujunassa (klo 8.43) suoraan Kajaaniin; joko hän sattui Kivimäen pysäkin kohdalla torkahtamaan tai ei muuten huolinut olla varovainen.

Suvirinne taas saapui Kajaaniin sovitun päivän illalla hypäten pois junasta ylikäytävän kohdalla, joten hänellä ei ollut mitään vihiä siitä, mitä kaupungissa sillä välin oli tapahtunut.

Villamo lähti Kajaanin asemalta astelemaan Aleksanterinkatua pitkin kaupungille, missä hän halusi päästä sikäläisten aktivistien ja Pekkolan yhteyteen. Mutta koska hänen pieksunsa olivat matkalla kuluneet rikki – toisen pieksun pohja pysyi kiinni muussa kengässä vain sokerikekonarun avulla – niin hän päätti käväistä ostamassa itselleen uudet jalkineet. Jo asemalla Villamo oli ollut havaitsevinaan, että sikäläinen santarmi oli katsonut häntä kierolla silmällä lähtien sitten häntä seuraamaan. Pistäytymällä johonkin suutarinliikkeeseen jääkärimme arveli saavansa "kaksi kärpästä yhdellä iskulla", nim. santarmin eksytetyksi jäljiltään ja sitten uudet pieksut jalkaansa. Kun asemalta kulki muutakin kansaa vahvanlaisesti ja kun sitäpaitsi oli paljon vastaantulijoitakin, vahvistui Villamo siinä käsityksessään, että hänen suunnittelemansa yritys onnistuisi. Niinpä hän pujahtikin Partasen suutarinliikkeeseen ryhtyen siellä pieksuja valitsemaan.

Silloin hän yht'äkkiä, erästä pieksuparia juuri koetellessaan, näki, että santarmi siviilimiehen kera pysähtyi liikkeen ovelle ja raottamalla sitä katsoi, oliko "musta lintu" tallella, samalla osoittaen sormellaan Villamoa. Koska liikkeessä oli muitakin ostajia, ei santarmi – nähtävästi huomion välttämiseksi – kuitenkaan tullut sisään, vaan tyytyi seuralaisensa kanssa odottamaan ulkona.

Villamo teki tosissaan pieksukauppaa, mutta samalla hän mietti, mitenkä sopivimmin selviytyä seuraajistaan. Hän aikoi ensin pyrkiä takatietä pihalle muka hevosensa luo voidaksensa sieltä aitojen yli loikkia toiselle kadulle ja sitä tietä tiehensä, mutta sitten hän kuitenkin hylkäsi tämän suunnitelman, koska hän oli reilu jätkä, jonka paperit olivat kunnossa.

Maksettuaan pieksunsa, joita hän, ajattelemattomasti kyllä, ei tullut heti vetäneeksi jalkaansa, astui jääkärimme kadulle pieksut kainalossa. Tätä ennen hän kaiken varalta päästi housuntaskussa olevan browningin irti kotelosta.

Kadun toisella puolen odottava santarmi ja tämän siviilipukuinen apuri, joka sittemmin osoittautui poliisi J. Pietariseksi, hyökkäsivät heti Villamon kimppuun. Jälkimmäinen tiedusteli, mitä miehiä pieksujen ostaja oli ilmoittaen itse olevansa poliisi. Villamo selitti olevansa töihin menevä jätkä. Parin askelen päässä seisova santarmi ei lainkaan puuttunut tähän kuulusteluun. Sitten poliisi vaati, että pidätetyn oli seurattava häntä tarkemman kuulustelun toimeenpanemiseksi poliisilaitokseen. Tähän "jätkämme" suostui huomauttaen kuitenkin, että hänellä oli passi. Matkan varrella hän kaivoikin sen esiin kukkarostansa ojentaen sen poliisin silmäiltäväksi. Mutta tämä vain hymähti sanoen:

"Kyllähän näitä tällaisia aina saa!"

Silloin Villamo pisti passinsa, joka oli kirjoitettu työmies Väinö Virralle, takaisin kukkaroonsa. Poliisin vakuutellessa, että pidätetty kyllä pääsisi heti pois, kunhan häntä vain ensin olisi vähän kuulusteltu, jatkettiin matkantekoa Aleksanterinkatua pitkin Raatihuoneen toria kohti. Villamo kulki poliisin oikealla puolen, kun taas santarmi seurasi muutaman askelen päässä pysytellen heistä vähän takaviistoon oikealla.

Koko ajan Villamoa kiusasi epätietoisuus siitä, missä poliisilaitos sijaitsi, sillä kaupunki oli hänelle tuiki tuntematon. Hän oli näet päättänyt, ettei kannattanut mennä perille asti, vaan että välit oli selvitettävä sitä ennen. Silmä kovana hän siis tirkisteli poliisilaitoksen nimikilpeä näkyviinsä. Torin laitaan saavuttuaan hän huomasikin jonkin matkan päässä etuviistoon vasemmalla vihreäpohjaisen, valkoisilla kirjaimilla maalatun nimikilven: Poliisilaitos.

Villamo jatkoi matkaa muina miehinä suoraan kadun suuntaan, kun taas hänen seuralaisensa otti pari askelta kohti poliisilaitosta. Huomattuaan Villamon väärän suunnan tarttui poliisi hänen käsivarteensa sanoen:

"Ei sinne! Täällä se on!"

Kuin sähköiskun saaneena jääkäri silloin riuhtautui irti, teki täyskäännöksen ja iski nyrkillään poliisia leukaan niin lujasti, että tämä keikahti kumoon.

"Siihen taloon minä en lähde!" huudahti Villamo soluttaen samalla hartioiltaan selkäreppua, jonka viilekkeeseen poliisi kaatuessaan oli tarrautunut. Uudet pieksunsa ja leveälierisen jätkänhatun hän myöskin menetti tässä rytäkässä.

Sitten Villamo lähti paljain päin juoksemaan Aleksanterinkatua seminaaria kohti. Sieltä hän kääntyi oikealle mennen n.s. Kruununpuodinmäen yli joelle päin, seminaarin itäpuolella olevan entisen tervahovin kohdalle.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeassa tahdissa, ettei jäljessä tuleva santarmikaan ehtinyt asian kulkuun mitään vaikuttaa. Vilkaistessaan taaksensa Villamo näki poliisin kömpivän ylös ja santarmin pistooliaan hapuillen lähtevän juoksemaan torilta Turistihotellin ohi vievää katua Ämmän sillalle päin.

Villamo oli päättänyt heittäytyä virtaan ja uimataitoonsa luottaen uida joen yli. Rantaan tultuaan hän huomasi kuitenkin, että siinä oli, ikäänkuin tilauksesta, ylimenijälle varattu venhe. Kiskaistuaan puukon tupesta ja katkaistuaan sillä kiinnipitoköyden Villamo työnsi venheen vesille. Jo sitä ennen hän oli tehnyt sen havainnon, että vastakkaisella rannalla oli parhaillaan käynnissä tukkienlajittelu, ja että joki oli niin puomitettu, että vain yhdestä kohti voitiin päästä läpi. Tätä porttia kohti Villamo rivakoin vedoin suuntasi venheen.

Poliisi Pietarinen oli tällä välin sankan kansanjoukon seuraamana ennättänyt pakenijan jäljessä rantaan, jonne myöskin santarmi pistooli ojossa kiirehti Ämmän sillalta päin.

"Otjakaa giini, otjakaa giini!" huusi hän juostessaan. Mutta kun Villamo oli ottanut ainoan saatavissaolevan venheen, täytyi takaa-ajajien tyytyä vain kiinniottokehoitustensa ulvomiseen.

Vastakkaisen rannan tukkilaiset kerääntyivät kekseineen miehissä läpikulkupaikan kohdalle. Kiirehtipä siihen vielä hinaajalaivan lämmittäjäkin paidanhihat käärittyinä ja pinosta koppaamansa halko aseena, muka ryöväriä kiinni ottamaan.

Kun esivallan miehet joen toisella rannalla yhä jatkoivat kiinniotto-huutojaan, hihkaisi joku jätkistä veden yli: "Mitäs pahaa mies on tehnyt?" Tähän vastasi rohkea jääkäri painokkaasti: "Pahaa en ole tehnyt, mutta ryssän käsiin en elävänä antaudu!" Ja muutaman vedon vielä vedettyään hän nousi venheessään seisomaan, ojensi browninkinsa kohti odottajia ja sanoi toverillisesti:

"Tehkäähän pojat tietä!"

Iskuun valmiit keksit painuivat alas jääkärin astuessa rannalle. Tie aukeni, ja mies lähti rauhallisesti kävelemään jätkäjoukon muodostamaa kunniakujannetta uittoyhtiön pirttiä kohti. Törmälle noustuaan Villamo otti puseronsa sisäpuolelta mauserpistoolinsa pyytäen samalla, että joku rannalle jääneistä jätkistä toisi hänelle lakkinsa. Tätä ei kuitenkaan kukaan uskaltanut tehdä.

"Jos joku teistä lähtee perässäni seuraamaan, niin hän on kuoleman oma", huomautti Villamo jätkäjoukolle.

"Ei lähdetä! Painu poika matkaan vain!" vastattiin.

Ja niin painuikin uljas pommari metsän turvalliseen suojaan.[137]

Outoja olivat maisemat ja tuntemattomia polut, mutta eteenpäin oli mentävä. Käsittäen, ettei hänen takaa-ajamisestaan hevillä luovuttaisi, Villamo päätti karttaa teitä ja asuttuja seutuja. Näin hän pysyttelihen Kajaanista Paltamoon johtavan maantien ja Oulujärven välisellä alueella. Metsässä harhaillessaan hän tuli puolenpäivän jälkeen suosaarekkeelle, missä söi mustikoita ja lakkoja pahimpaan nälkäänsä. Kun miehellämme oli panoksia runsaasti ja kun saarekkeesta käsin oli hyvä ampuma-ala joka suunnalle, päätti hän siinä hieman levähtää. Iloisena ja tyytyväisenä siitä, että oli saanut vetää vihollista nenästä ja näyttää suomalaisen pojan notkeutta, jääkärimme nukahti erämaan pehmoiselle sammalvuoteelle.

Kun hän heräsi, hämärsi jo ja sataa tihutti. Tehtyään nenäliinastaan itselleen väliaikaisen solmupäähineen Villamo lähti patikoimaan muuatta rajalinjaa pitkin Oulujärven rantaa kohti.

Siinä vaeltaessaan ja tilannetta tuumiessaan hän vähitellen rupesi ajattelemaan, että viisainta ehkä olisi pyrkiä takaisin kaupunkiin, sillä varmaankaan eivät takaa-ajajat saattaisi luulla häntä niin hulluksi, että hän palaisi heti takaisin sinne, mistä juuri oli karkuun lähtenyt.

"Tuli mikä tuli", puheli Villamo illan hämärässä itsekseen, "mutta Kajaaniin minä palaan!"

Rantaan saavuttuaan ja nähtyään valon pilkahtavan jostakin talosta jääkärimme suuntasi askelensa sitä kohti. Kello lienee ollut 10:n tienoilla. Hiivittyään talon seinustalle Villamo katsoi, käsillään varjostaen, ikkunasta huoneeseen. Siellä oli naisia, jotka näyttivät joutuvan kauhun valtaan. Samassa Villamo huomasi, että talon vilpolassa istui mies, joka tähyili häntä pelokkain ilmein. Eikähän jääkärin ulkonäkö ollutkaan erikoisen luottamusta herättävä. Leuassa pitkä musta parta, päässä solmunenäliina ja jalassa pieksunjäännökset, joista varpaat pistivät esiin; – anturaa kiinnipitävä sokerikekonaru oli jo aikoja sitten hankautunut poikki! Villamo sai kuulla mieheltä, joka oli joku moottorinkuljettaja, että talo oli konttoripäällikkö Ernst Tuomisen[138] Paltamon pitäjään kuuluva, Oulujärven rannalla oleva Toivoniemi-niminen kesäasunto.

Koska Villamoa ahdisti armoton nälkä, pyysi hän pihalle ilmestyneeltä palvelijattarelta ruokaa. Tämä kertoi herrasväellä olevan parhaillaan rapukestit luvaten esittää pyynnön rouvalle.

Kun ruokaa ei kuitenkaan ruvennut kuulumaan, astui jääkäri keittiöön. Hänen taskustaan näkyvä pistoolin piippu ei suinkaan vähentänyt siellä olevien naisten kauhua. Valitellen edelleen nälkäänsä hän sai palvelijalta vihdoin limpunpalan ja vehnäleivänkannikan. Kiittäen hän palasi heti ulos.

Eksyttääkseen talonväkeä oli Villamo keittiössä tiedustellut Paltamon kirkolle johtavaa tietä ja lähtikin aluksi neuvottuun suuntaan, mutta jonkin matkaa kuljettuaan hän tekikin kaaren tullen takaisin Toivoniemen rantaan. Sieltä hän otti ensimmäisen tapaamansa venheen,[139] souti sillä vastakkaiselle rannalle ja lähti taas etenemään metsän suojassa kaupunkia kohti.

Maihinnousupaikka oli jonkinlaista saha-aluetta. Venheen jääkärimme kätki, niin etteivät etsijät heti paikalla huomaisi, minne hän oli matkansa suunnannut.

Villamolla oli Kajaanissa entinen luokkatoveri, maisteri Lauri Eetu Ahtola, jota tapaamassa hän jo tulomatkallaankin oli pistäytynyt. Ystävänsä luokse hän päätti nytkin mennä, sillä talon hän tunsi entuudestaan, vaikka kaupunki muutoin olikin hänelle outo. Lähellä Ahtolan asuntoa hän kohtasi erään miehen, joka ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota Villamon epäilyttävään ulkoasuun.

Vaikka kello oli jo 1/2 1 yöllä, oltiin Ahtolassa vielä valveilla; siellä näet sattui olemaan eräs vieras, nim. maisteri Mauno Koskinen.[140]

Villamon koputtaessa Ahtola aukaisi oven. Ei siinä hämmästytty eikä monia sanoja vaihdettu. Talon reipas rouva vain herätettiin, ja käden käänteessä oli ruokaa pöydässä. Samassa oli vuodekin valmis – oikein salissa – ja pian jääkärimme painui suloiseen uneen. Naapuritalossa asui tosin santarmi, mutta ystävien turvallisessa kodissa ei ollut hätää.

Aamulla Villamo heräsi pirteänä poikana. Ahtola tiedoitti heti Kajaanin aktivisteille kadonneen olinpaikan, ja niin ryhdyttiin kiireen kaupalla muuttamaan pommarin muotoa ja parantelemaan hänen asuansa. "Isi" Vuorelta lainattiin partaveitsi, jonka avulla Villamo pääsi pitkästä parrastaan. Ahtola ja Koskinen taas kävivät kaupungilla ostamassa vieraalle lakin, pieksut ja puukon. Ahtolan vuodekomerossa Villamo sitten tervasi pieksunsa, samalla kun Ahtola ja Koskinen parhaansa mukaan "vanhentelivat" vastaostettua lippalakkia; tämän he tekivät rutistelemalla ja tervaisia käsiään siihen pyyhkimällä. Ahtola oli myös soittanut kapellimestari Eino Virnekselle pyytäen tätä lähtemään Villamon kanssa muka metsästysretkelle. Tässä tarkoituksessa Virneksen piti tuoda haulikko Villamollekin. Virnes noudattikin kehoitusta.

Kello 2:n tienoissa päivällä Villamo sanoi hyvästit herttaiselle isäntäväellensä. Sen jälkeen rouva Ahtola ohjasi hänet Kalliokadun puoleisesta pikkuportista kadulle. Lauri Ahtola taas katseli akkunasta,[141] kuinka karkuri kaikessa rauhassa keskellä päivää pyssy olalla ja koiraparia taluttaen Virneksen kanssa astuskeli Kirkkokatua pitkin eteläiseen suuntaan poispäin kaupungista. Lähimpänä päämääränä oli konttoristi Verner Wallinin omistama, kaupungista noin viiden kilometrin päässä oleva Rokanlammen kalasauna, jonka Kajaanin aktivistit olivat tällä kertaa valinneet jääkäriemme yhteiseksi piilopirtiksi.

Villamon seikkailun parhaillaan tapahtuessa makaili Pekkola hyvätuulisena, kuten aina, Oskari Röngän sohvalla odotellen "Oikin" (Villamon) ilmestymistä. Silloin saapui Rönkä kotiin kertoen kummia. Hän oli ollut tulossa Kajaanin Puutavarayhtiön konttorista mennäkseen "Uuteen Hotelliin" aamiaiselle, kun hän Raatihuoneen torilla oli nähnyt poliisi Pietarisen ja tämän rinnalla miehen, jonka hän hetkisen tähyiltyään oli tuntenut Villamoksi. Rönkä oli myös nähnyt Pietarisen ja Villamon välisen ottelun sekä sen, että jälkimmäinen oli takaa-ajettuna pyrkinyt jokirantaan.

Nämä uutiset kuultuaan Pekkola poistui kiireen kaupalla etsiäkseen itselleen turvallisemman olinpaikan. Hän päätti pyrkiä Elja Rihtniemen tai Lauri Pokin yhteyteen. Kadulla kulkiessaan hän yht'äkkiä kuuli avatusta ikkunasta tutun äänen:

"Terve Pekka! Johan sinä olet palannut etelästä."

Se oli kapellimestari Eino Virnes, jääkäriemme Helsingistä saapuvan salaisen postin välittäjä ja heidän lähettinsä.

"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis", jatkoi Virnes.

Pekkola noudattikin ystävänsä kehoitusta. Eikä aikaakaan, niin oli Eljas Väyrynenkin heidän seurassaan kertoen juurtajaksain päivän jymytapauksen.

Kuten Rönkä aikaisemmin, kehoitti Väyrynenkin Pekkolaa toistaiseksi poistumaan tohtori Arvelinin huvilalle,[142] kunnes Villamon kohtalosta saataisiin lähempiä tietoja.

Niin tämä tekikin. Sitä ennen hän käväisi Arvelinien kaupunki-asunnossa ilmoittamassa ottavansa huvilan hallinnan käsiinsä. Tällöin hän jo ovella hihkaisi: "Terveisiä Saksasta!"[143]

Pekkola lähti jo päivällä huvilalle asettuen siellä erääseen tilavaan yliskamariin.

Niinkuin tiedämme, saapui Suvirinne kaupunkiin miekkoisista viimeisimpänä. Hänkin meni suoraa päätä "Isin", Ahosen ja Röngän asuntoon luullen tapaavansa siellä Pekkolan ja Villamon. "Suvi" kävi sangen miettiväiseksi kuullessaan, mitä oli tapahtunut. Hänetkin päätettiin toistaiseksi kätkeä Arvelinin huvilaan.

Sinne lähdettiin pimeän tultua kahtena ryhmänä. Etujoukkona menivät maitse Vuori ja Ahonen kuljettaen mukanaan leipää ja kyynärittäin makkaraa – eihän näet voitu tietää, kuinka kauan jääkärit saisivat odotella kadonnutta toveriaan.

Kello oli jo 10 illalla. Jotteivät ystävät toisistaan erehtyisi, täytyi jo portaissa huhuta:

"Hohoi Pekkola, ystäviä ollaan ja ruoan kanssa tullaan!"

Pekkola ei heti aluksi vastannut, mutta kun kuuli ruokaa mainittavan, niin ilmestyi jo ovenrakoon.

Pian oli myös venheellä kulkenut jälkijoukko perillä. Siinä tulivat Eljas Väyrynen, Elja Rihtniemi, Arvo Arvela, Asko Ryynänen, Lauri Pokki, Oskari Rönkä ja Pekkolan tukeva Lapintoveri "Suvi", jonka kanssa tuolla ylhäällä oli monet koettu.

Puolenyön aikaan kajaanilaiset poistuivat huvilasta jättäen Pekkolan ja Suvirinteen seuraavan päivän ohjelmaa yhdessä tuumimaan.

Kun Villamo oli hienona sunnuntaimetsästäjänä lähtenyt kävelemään Rokanlammen kalamajalle päin, pääsivät myöskin Pekkola ja Suvirinne "häkistään". Heidät ohjattiin samalle suunnalle niin yksissä ajoin, että kaikki kolme pommariamme tapasivat toisensa kaupungin laidassa. Vastaan tuli m.m. pari poliisia, mutta mitään välikohtauksia ei sattunut.

Kalasaunalla pidettiin ankaraa vartiointia tunnussanoineen; ja Kajaanin pojat huolehtivat lähipäivinä jääkärien ruoasta ja muista tarpeista käyden samalla heidän luonaan vierailemassa. Pari päivää miehemme odottelivat siellä, kunnes Oulun lähetti Eino Virnes oli tiedoituksineen matkaltaan palannut.

Lähtöpäivän iltana – elokuun puolivälissä 1916 – saapui joukko kajaanilaisia aktivisteja, m.m. Verner Wallin, Elja Rihtniemi. Asko Ryynänen, Aarne Salonen ja Eino Virnes, taas kämpälle miehiämme hyvästelemään tuoden myös mukanaan matkaeväitä. Ilta kului hauskasti jutellen ja Saksan sotatemppuja näytellen.

Kun jäähyväis-illallinen oli syöty, erosivat miehet toisistaan, ja pitkänmatkan-kulkijat painuivat Nuasjärven eteläpuolitse Sotkamoon johtavalle tielle pyrkiäkseen Sotkamon kirkonkylästä aluksi Hyrynsalmelle Hirvelän kievariin. Onnellisesti he sinne saapuivatkin. Isäntä ei sattunut olemaan kotona, mutta talon ilomielinen emäntä, jolle jääkärit esittivät asiansa, kehoitti heitä astumaan peremmälle lausuen oudot vieraat mitä herttaisimmin tervetulleiksi. Samassa ilmestyi jääkärien eteen myös talon reipas tytär, Elli-neiti, sydämellisesti heidän kättään puristaen.

Tällainen peloton ja herttainen ystävällisyys sai jäyhien jääkärien sydämet heltymään. Vielä jälkeenpäinkin – sekä Saksassa että kotimaassa – he ovat usein muistelleet tätä Hyrynsalmella tapahtunutta kohtaamista, ja silloin he ovat aina ajatuksissaan toivoneet, että Hirvelän väelle kävisi maailmassa hyvin.

Kun kahvit oli juotu, lähti Elli Hirvelä viemään jääkäreitä venheellä kirkonkylän rannasta Hyrynjärven yli Hallan tien päähän.

Hallalaiset olivat Rihtniemen välityksellä saaneet jääkärien tulosta ennakkoilmoituksen, joten talon hyvälöylyinen sauna oli heitä jo odottamassa. Nautittuaan Hallan kestiystävyyttä kolmisen päivää – odotettiin näet erään pommiasian selvittelyä – jääkärit painuivat taas erämaan taipalelle seurassaan Paltamon Mieslahdelta kotoisin-oleva, jo entiseltä tuntemamme Saksaan-pyrkijä J. L. Rusanen.

Miehet kulkivat Hallasta Suomussalmen kautta Taivalkoskelle ja siitä edelleen Koronjoelle, missä heidän kuusen suojaan peittämänsä venhe odotti. Matka suoritettiin enimmäkseen jalan, mutta osaksi myös hevoskyydillä. Koronjoelta taivallettiin venheessä takaisin Meltaukseen ja siitä jalkapatikassa poikkimaisin Orajärven kautta Naamijoen suuhun, mistä miehemme menivät Tornionjoen yli. Ruotsin puolella he yöpyivät Jarhoisten kievarissa tavaten siellä tuon kuulun Pohjolan miehen Iisu Mannisen kolmattakymmentä sotapakolaista käsittävän joukon kera, joka kovia kokien oli samonnut Lapin erämaiden halki. Matka jatkui sitten Ruotsin Ylitorniolle ja sieltä edelleen Haaparannalle.

Näin olivat nämä "kolme villiä miestä" elokuun lopulla 1916 onnellisesti palanneet puolitoista kuukautta kestäneeltä vaiherikkaalta matkaltaan.

Tiedustelija.

Kajaanilainen Kalle Veikko Lönnbohm (puhuttelunimi "Sören", nyk. sukunimi Mustonen) oli jääkäriliikkeen aikana sangen huomattava aktivisti. Hän pyrki monta kertaa jääkäripataljoonaan, mutta aina hänet palautettiin – milloin Haaparannalta, milloin Tukholmasta – takaisin Suomeen. Tämä johtui siitä, että Mustosta pidettiin kylmäverisen luonteensa takia erikoisen sopivana siihen vaaralliseen ja vaikeaan tiedustelutoimintaan sekä siihen Venäjän sotatarvevarastojen ja liikeyhteyksien hävittämiseen, jonka järjestäjänä oli Saksan yleis- ja meriesikunnan Tukholman ala-osasto, n.s. Lassenin veljesten toimisto. Tämän toimiston alaisina – tosin hyvin itsenäisesti – työskenteli melkoinen joukko nuoria rohkeita ja erinomaisen aloitekykyisiä suomalaisia aktivisteja, esim. J. V. Snellman, Erik Malmberg, Ragnar Heikel, Eero Heickell (nyk. Kuussaari), Sulo-Veikko Pekkola, Oiva Villamo, Vilho Suvirinne, Johannes Väisänen ("Pikku Jussi") y.m. y.m.

Tuo perin vaatimaton ja itsestään aivan piittaamaton "Sören" Lönnbohm suostuikin yllämainitulla tavalla palvelemaan isänmaansa suurta asiaa.

Kerromme ensin hänen aikaisemmista toimistaan. Erottuaan Kajaanin yhteiskoulun VIII:lta luokalta ja tehtyään seikkailurikkaan matkan m.m. Etelä-Eurooppaan Mustonen palasi kotimaahan aikoen joulukuun puolivälin tienoissa 1915 pyrkiä Kemin kautta Saksaan Lockstedtissa harjoittelevaan jääkäripataljoonaan. Oulua edemmäksi hän ei kuitenkaan päässyt. Jonkin ajan perästä hän yritti uudelleen Kajaanista käsin Hannes Karjalaisen seurassa. Samoten Raanujärven kautta hän kulkikin Pellon kohdalla Tornionjoen yli. Mutta tälläkään kerralla hän ei päässyt Haaparantaa pitemmälle. Erik Malmberg näet ehdotti, että Mustonen veisi erään tärkeän jääkäriasioita koskevan kirjeen Pietarsaareen. Mustonen suostuikin ehdotukseen. Haaparannan asemalla hänen piti saada tuo kirje sekä matkarahoja ja passi. Viimeksimainittua hän ei saanut, mutta lähti kuitenkin matkalle Tervolan reittiä Tervolaan ja sieltä taas junassa Kemiin. Kemissä häneltä eräässä matkustajakodissa tiedusteltiin passia. Kun hän ilmoitti sellaisen omistavansa, niin tyydyttiin siihen. Matkustettuaan junassa edelleen hän Simossa joutui rajavartiosotilaiden pidättämäksi. Nämä lähettivät hänet Kemin poliisilaitokseen, missä poliisikomisario K. V. Linderoos antoi hänelle passin. Näin Mustonen lähti uudelleen Pietarsaarta kohti ja toimitti kuin toimittikin siellä tehtävänsä.

Sitten hän matkusti Helsinkiin, käväisi Pietarissakin sekä palasi vähän ennen juhannusta Kajaanin ja Tervolan kautta Haaparannalle. Mustosen tarkoituksena oli päästä Saksaan, mutta tällä kertaa hän joutuikin Saksan meriesikunnan palvelukseen.

Hänen toimekseen annettiin Venäjän sotatarveteollisuuden vahingoittaminen Pietarissa. Ja Mustonen lähtikin keskikesällä matkaan kulkien ensin Tervolaan ja sieltä edelleen jalan Kemiin, missä Linderoos leimasi hänen passinsa. Sen jälkeen hän matkusti Kajaanin ja Nurmeksen kautta Helsinkiin, missä sai isänsä renkipojan ottamaan Venäjänpassin; tätä passia Mustonen sitten käytti.

Paltamolaisen koulutoverinsa, postiekspeditööri Valter Laukkasen välityksellä Mustonen sai pomminsa rajan yli. Sitten hän yritti Pietarissa Siemens & Schuckertin tehtaalla toimeenpanna räjähdyksen. Useita päiviä hän tässä tarkoituksessa puuhaili uskomattoman rohkeasti ja tarmokkaasti, mutta räjähdys ei kuitenkaan saanut aikaan erikoisen huomattavaa tuhoa.

Mustonen palasi Suomeen kulkien sitten Tyrisevän, Vuoksenniskan, Nurmeksen, Paltamon, Kajaanin ja Tervolan kautta Haaparannalle aikoen taaskin jääkäripataljoonaan. Mutta meriesikunnasta käsin, missä Mustosen kylmäverisyys ja yritteliäisyys oli huomattu, ehdotettiin hänelle ammattiharjaantumisen saavuttamiseksi uutta Pietarin-matkaa. Tällöin miehemme puolestaan esitti itse, että hän saisi lähteä Siperiaan vahingoittamaan jossakin tärkeässä kohdassa Siperian-rataa, jota pitkin Japani lähetti sotatarpeita Venäjälle. Tämä ehdotus hyväksyttiinkin.

Mustonen lähti Tukholmaan ryhtyen siellä Erik Malmbergin ja J. V. Snellmanin kanssa retkeä yksityiskohtaisesti suunnittelemaan. M.m. tutustuttiin saksalaisten hankkimiin Siperian-radan siltojen piirustuksiin. Lopuksi Mustonen valitsi tuhoamistoimintansa kohteeksi Siperian pääradalta Krasnojarskin luona Jenisein yli johtavan sillan. Saatuaan suunnitelmalleen Saksan meriesikunnan hyväksymisen hän ryhtyi Tukholmassa huolellisiin esivalmisteluihin hankkien m.m. painettuja passilomakkeita leimoineen ja räjähdysaineita.

Lokakuun puolivälissä 1916 Mustonen kulki pommeineen jäitse Ruotsin Korpikylästä Tornionjoen yli.

Aluksi hän kuljetti 75 kg painavaa pommivarastoaan vetokelkassa, mutta käytti sitten Kaisajoen alajuoksun tienoilta lähtien myös hevoskyytiä. Näin hän tuli Tervolaan ja sieltä poikkimaitse Muhokselle, mistä matka jatkui Vaalan ja Paltamon kautta Kajaaniin.

Siellä Mustosen pommivarasto joutui kajaanilaisten aktivistien huollettavaksi.

Kajaaniin saavuttuaan Mustonen kääntyi ensin Ahosen puoleen. Tämä vuorostaan kysyi huonetoveriltaan maisteri Vuorelta, suostuisiko tämä siihen, että heidän huoneeseensa sijoitettaisiin jokunen määrä pommeja.

"Noh, kun eivät muut ottane, niin täytynee kai meidän ne ottaa", arveli Vuori.

Puolisen tuntia tämän jälkeen ilmestyikin "Sören" Lönnbohm iltahämärässä kolmen toverin kera, kantaen huoneeseen kaksi raskasta nahkalaukkua. Toiset salaliittolaiset olivat rautatien virkailijat Yrjö Laitinen ja Leevi Oikarinen sekä Lauri Pokki; Laitinen ja Oikarinen olivat tällöin lomalla Kajaanissa.

Vaikka tavara olikin vaarallista, oli "Isin" uteliaisuus kuitenkin niin suuri, että laukut oli avattava ja pommit yksityiskohtaisesti tarkastettava. Niitä olikin useata eri lajia. Isoimmat, 8-kiloiset, muistuttivat jäätelökoneita; toiset taas, n.s. piplia-pommit, olivat Smk 1:80 maksavien raamattujen kokoisia ja näköisiä; olipa joukossa "termiittejäkin", jotka lyhyessä ajassa kykenevät sulattamaan paksuja rautaharkkoja. Pommit olivat yleensä niin voimakkaita, että niillä kyettiin tuhoamaan suuria aluksia. Kun tavarat oli ladottu takaisin laukkuihin ja pakkauksessa käytetyt heinät visusti poltettu, pantiin laukut yhteisestä sopimuksesta kolmannen asuinkumppanin, metsänhoitaja Oskari Röngän kaapin taakse.

Siellä ne olivat pari viikkoa. Rönkä kyllä toisinaan hiukan levottomin ilmein ajatteli näitä mustia huonetovereitaan, mutta minkäs niille mahtoi!

Kun sitten oli päästy selville siitä, miten pommit kuljetettaisiin Kajaanista eteenpäin, tuli taas Lauri Pokki parin toverinsa kanssa eräänä pimeänä syysiltana ja vei ne O/Y Maakunnan johtajan Heikki Turusen makasiiniin. Siellä Turunen pakkasi ne kolmeen tiiviiseen pakkilaatikkoon lähettäen ne sitten koneosina pikatavarana kuitin vastaanottajalle Raivolan asemalle.[144] Sieltä Mustosen koulutoverit rautatienkirjurit Yrjö Laitinen[145] ja Lauri Oikarinen toimittivat ne pienissä erissä Oikarisen asuntoon Udelnajan asemalle.

Mustonen teki ensin pienen koematkan itään päin tutustuakseen kaikkiin varteenotettaviin asianhaaroihin, varsinkin viranomaisten silmälläpito- toimenpiteisiin. Marraskuun lopulla 1916 hän sitten lähti Pietarista kaukaiseen itään saapuen viisi vuorokautta matkustettuaan Krasnojarskiin.

Nuori vakoilija oli ypö yksin kaukana vieraassa maassa, ja hänen venäjänkielentaitonsakin oli jotensakin vaillinainen. Hän oli ottanut suorittaakseen jättiläistehtävän, monikaarisen, pitkän, korkean ja ankarasti vartioidun Jenisein-sillan räjähdyttämisen. Vertojansahakevan päättäväisesti ja suomalaisen sisun kannustamana hän ryhtyi työhön.

Sillan alla ja päällä oli suuret kaarilamput, joten se oli hyvin valaistu. Silta-alue oli ympäröity harvalla lauta-aidalla, joka myös oli valaistu, joskin heikonpuoleisesti. Itse silta oli noin 10 metriä korkea Jenisein pinnasta lukien. Mustonen käsitti heti, että hänen oli alhaalta käsin aivan mahdotonta räjähdyttää sillan tukipylväitä. Sen takia hän päätti koettaa saada pomminsa itse sillalle, johonkin rakenteellisesti arkaan paikkaan. Mutta miten päästä ylös sillalle, kun sitä perin tarkasti vartioitiin! Sillan kummassakin päässä näet oli vartia, ja sitäpaitsi vielä alhaallakin, mainitun aidan sisäpuolella liikkui kulkuvahti.

Viimeksimainitun vartian kierrosaikoja seuraten Mustonen Jenisein jäällä valkoiseen vaippaan pukeutuneena valmistautui yritykseensä. Hän oli alhaalta käsin päättänyt kavuta sillalle ja tätä varten hän oli hankkinut ohuenpuoleista, mutta lujaa nuoraa, mihin hän kiipeämisen helpottamiseksi oli tehnyt solmuja. Nuoran toiseen päähän hän oli laittanut jonkinlaisen haran, jonka hän toivoi voivansa heittämällä kiinnittää jonnekin ylös. Pomminsa Mustonen oli myös tuonut jäälle jakaen ne useaan pussiin, jotka hän, kerran sillalle päästyään, oli aikonut samaisen pitkän kiipeämisnuoran avulla vetää ylös.

Miehemme teki useita heittoyrityksiä, mutta silta oli liian korkea. Raskain mielin täytyi Mustosen luopua suunnitelmastaan. Jenisein-silta jäi paikoilleen.

Mustonen ei kuitenkaan hellittänyt, vaan päätti räjähdyttämiskohteekseen valita jonkin toisen sillan. Näissä aikeissa hän saapui Baikalin asemalle. Mutta kun hänen puutteellinen venäjänkielentaitonsa aiheutti erään väärinkäsityksen, alettiin häntä epäillä ja lopuksi hänet vangittiin ja vietiin Irkutskin lääninvankilaan. Siellä hän sai olla 16 kuukautta.

Mustosen myöhemmät vaiheet Siperiassa olivat monenlaiset. Heinäkuussa 1918 hän joutui Ruotsin Punaisenristin osaston turviin ja siirtyi Tobolskiin. Siellä hän sairasti sisäistä verenvuotoa ja lavantautia. Sen jälkeen hän koettaen saada työtä esiintyi milloin viilarina, milloin sekatyömiehenä. Jonkin aikaa hän työskenteli eräässä oluttehtaassakin.

Asuessaan Ruotsin Punaisenristin sairaalassa Mustonen kävi eräässä neljän virstan päässä olevassa työpajassa työssä. Kun hän kerran oli ollut tervehtimässä erästä Saksan tanskalaista, sattui hän joutumaan paluumatkalle vasta iltamyöhällä kello 11:n aikaan. Sotavangeilta, jollaisena Mustostakin pidettiin, oli kuitenkin yöllinen liikuskelu ankarasti kielletty. Niinpä matkalla eräs tshekkoslovakialainen patrulli pysäytti Mustosen luullen häntä saksalaiseksi sotavangiksi. Voimatta muuta päästeli pidätetty harmissaan suustaan pitkän sarjan suomalaisia kirouksia. Ne sattui kuulemaan eräs venäläinen Suomessa oleskellut aliupseeri, joka silloin heti selitti patrullin miehille:

"Se on suomalainen!"

Näin Mustonen pääsi pälkähästä. Muuten hänet melkein varmasti olisi ammuttu.

Keväällä 1919 Mustonen sai Koltshakin vallan aikana ansiopaikkoja jokilaivoissa joutuen vihdoin Omskiin, Koltshakin Siperian hallituksen pääkaupunkiin. Sielläkin hän sai kokea monenlaista. Aluksi hän työskenteli viilarina erään virolaisen insinöörin pienessä konepajassa. Sitten hänen täytyi ruveta piharengiksi, jolloin hänellä oli 20-tuntinen työpäivä, klo 5:stä aamulla klo 1:een yöllä. Ravintona hänellä oli leipää ja makkaraa sekä eräänlaista, vedessä kiehutetuista leivänkuorista valmistettua ja suolalla maustettua keittoa. Tupakkaa "piharenkimme" sentään sai riittävästi. Siitä huolimatta moinen elämä kävi kuitenkin vihdoin ylivoimaiseksi.

Loppujen lopuksi hän tarjoutui bolshevikien tilastolliseksi laskijaksi Siperian vallankumouksellisen komitean taloudelliseen osastoon. Siellä Mustosen päällikkö, maanmittausinsinööri Sokoloff huomasi hänen kyvykkyytensä luvaten hankkia hänelle bolshevistista kirjallisuutta ja kehoittaen häntä tämän perusteella laatimaan lyhyen, yhtenäisen ja kansantajuisen esityksen kapitalismista, sen kehityksestä ja asemasta sekä vallankumouksen ja kommunismin perusteista ja edellytyksistä.

Tällä tavoin Mustonen tuli perusteellisesti syventyneeksi bolshevismin tietopuolisiin ongelmiin ja niistä johtuviin mahdottomuuksiin.

Omskissa Mustonen tutustui myös pastori Paavo Granöhön saaden tältä paljon tukea. Lopuksi hän muutti asumaankin Granön luo.

Esiintyipä Mustonen Omskissa sanomalehtimiehenäkin saaden täten tilaisuuden seurata sitä oikeusjuttua, jonka bolshevikit olivat nostaneet Koltshakin ministereitä ja pääkannattajia vastaan. Tuomion langettua Mustonen sai lisäksi luvan haastatella kaikkia tuomituita, m.m. kuolemaantuomituita ministerejä näiden säilytyspaikassa Siperian päätshekan vankilassa. Kuolemaantuomittujen lausunnoista miehemme sai hyvin huonon kuvan Venäjän vastavallankumouksellisten bolshevismin vastustamishalusta ja -kyvystä.

Vihdoin viimein Mustonen sai eräästä toisesta bolshevikivirastosta komennuksen Moskovaan eräänlaiseem toimeen, jota hän todellisuudessa ei edes aikonutkaan ruveta hoitamaan. Hänen tarkoituksenaan oli näet vain pujahtaa Moskovaan ja sitä tietä Suomeen.

Moskovassa Mustonen pääsi "Svenska Kullager Fabrikenin" virkailijoiden yhteyteen. Nämä neuvoivat hänelle tarpeelliset poispääsykeinot, joita käyttäen Mustosen onnistuikin saada Moskovan päätshekalta lähtölupa. Omskissa tekemänsä bolshevismin oppeja koskevat tutkimukset, joihin hän rivien väliin oli sovittanut kirpeitä vastahuomautuksia, Mustosen oli pakko hävittää, ennenkuin hän uskalsi ylittää Suomen rajan.

Suomeen Kalle Veikko Mustonen saapui syyskuun 13. p:nä 1920, siis lähes neljä vuotta kestäneen vaiherikkaan ja vaarallisen harhailun jälkeen.

"Pikku Jussi".

Johannes Väisänen eli "Pikku Jussi", kuten toverit ja lähimmät tuttavat häntä nimittivät, oli Kainuun poikia, syntynyt Sotkamossa Naurismäen talossa. Hänen vanhempansa olivat työmies Renne Väisänen ja Amanda Laatikainen. Käytyään kansakoulun hän joutui Helsingissä asuvan sisarensa kotiin päästen oppilaaksi suomalaiseen normaalilyseoon. Loma-ajat hän kuitenkin vietti vanhempiensa luona Sotkamossa pääasiallisesti Sotkamon Jormaskylän Mustinniemessä. Vanhemmat olivat hyvin kunnollisia ja kunnioitettavia vaikuttaen jo esimerkillään kasvattavasti nuoreen Johannekseen. Mutta tämä vilkas ja älykäs poika sai Mustinniemessä myös toiselta taholta vaikutteita, jotka kehittivät hänen sydämessään isänmaanrakkauden itua. Mainitun maatilan näet omistivat hovioikeudenneuvos Aksel E. Andersson ja hänen puolisonsa Berta Andersson (o.s. Öhmann), jotka ihmisinä ja kansalaisina olivat harvinaisen oikeudentuntoisia ja kansanomaisia ja joiden isänmaanrakkaus ei ollut ainoastaan sanahelinää, vaan teossa koeteltua ja osoitettua. Hovioikeudenneuvos Andersson kuului nim. niihin Viipurin hovioikeuden jäseniin, jotka uskalsivat puolustaa Suomen lakia Venäjän hallituksen sortoa ja mielivaltaa vastaan saaden tästä syystä osatoveriensa kera viettää kahdeksan kuukautta vankina Krestyn linnassa Pietarissa. Tämä venäläisvallan tavaton lainloukkaus ja sortotoimenpide tuli epäilemättä Mustinniemen väelle varsin läheiseksi, kun heidän hyvä isäntänsä oli joutunut sellaisen vääryyden uhriksi. Ja varmaa on, että nuoren, ajattelevan Johannes Väisäsen sydämessä jo tällöin isänmaanrakkaus heräsi tietoiseksi tunteeksi ja tahdoksi.[146]

Väisänen oli tavallisen hyvälahjainen oppilas, mutta koulupojille ominaisesta vapaudenhalusta hän erosi jo normaalilyseon neljänneltä luokalta mennen venäläisten Helsingin ympäristöillä järjestämiin vallitöihin. Oli luonnollista, etteivät nämä oudot puuhat Väisästä kuitenkaan ajan pitkään miellyttäneet, ja niinpä hän saatuaan kuulla Suomen nuorten miesten sotaisista hankkeista oli ensimmäisiä, jotka riensivät vastaperustetun jääkäripataljoonan riveihin. Lockstedtin leiriin hän saapui jo lokakuun 17. p:nä 1915. Tästä hetkestä lähtien Väisänen oli venäläisvallan vannoutuneimpia vihollisia.

Kun nuorukaisen erinomainen rohkeus ja toimintatarmo tietenkin heti huomattiin, lähetettiin hänet jo verraten pian takaisin Suomeen värväämään. Ja lopulta hänkin joutui Saksan meriesikunnan palvelukseen, jolloin tiedustelu ja pommien kuljetus tuli hänen päätehtäväkseen. Vakavalta kannalta hän sen ottikin ulottaen laajalle alalle haarautuneen toimintansa koko Pohjois-Suomeen sekä tehden silloin tällöin retkiä Etelä-Suomeenkin. Hän oli kuin kärppä tavattoman nopea liikkeissään. Milloin nähtiin hänet siellä, milloin taas täällä; torkkumaan tai makailemaan hän ei joutanut koskaan.

Vuoden 1916 tammikuussa me jo tapasimme hänet Kajaanissa paluumatkalla etelästä sekä sitten taas matkavalmiina pohjoista kohti siinä monipäisessä Saksaan-pyrkijäin joukossa, joka uudisti kajaanilaisen ylioppilaan Hannes Karjalaisen avaaman reitin.

Mutta pian hän palasi Ruotsista takaisin laukku täynnä pistooleja ynnä niiden panoksia.

Kulkiessaan Ruotsiin tai sieltä takaisin Suomeen "Pikku-Jussi" käytti – varsinkin pommarina ollessaan – enimmäkseen Rovaniemen pohjoispuolelta kulkevia reittejä vieraillen usein Tengeliössä ja Lohijärvellä sekä pistäytyen toisinaan Raanujärvelläkin.[147]

Pohjoisesta tai etelästä palattuaan "Pikku Jussi" poikkesi aina Kajaaniin, sillä siellä hänellä oli paljon ystäviä, ja kotipitäjän Sotkamon vaaramaisemat ynnä niiden leppoisat tuulahdukset vetivät nekin puoleensa nuoren jääkärin vilkasta mieltä. Pistäytyipä hän kerran Mustinniemessäkin vähän levätäkseen vaaroja ja seikkailuja täynnä olevalla taipalellaan.

Kajaanissa käydessään Väisänen usein yöpyi kauppias Ipatoffin (nyk. Ipatti) tuvassa kaikenlaisen rahvaan joukossa, sillä siellä hän saattoi paremmin peittää jälkensä. Myöskin pappilan pirtissä hän toisinaan yöpyi. Tämä säälitti kovin maisteri "Isi" Vuorta ynnä hänen asuintovereitaan Ahosta ja Rönkää; olihan häpeä, että Suomen itsenäisyyden uljaan esitaistelijan täytyi tuolla tavoin koditonna maleksia. Siksipä "Isi"-maisteri ehdottikin, että "Pikku Jussi" kutsuttaisiin heidän luokseen. Niin tehtiinkin. Asunnossa oli kyllä ylimääräisiäkin sänkyjä, mutta huomionherättämisen välttämiseksi sidottiin Vuoren ja Ahosen kehräjalkaiset rautasängyt viilekkeillä yhteen, jotenka ne eivät päässeet toisistansa irtautumaan; ja sitten toverukset nukkuivat kaikki kolme yhteisvuoteessa, "Pikku Jussi" keskellä.

Pitipä Vuori huolta jääkärimme liinavaatevarastostakin, kun se hänen mielestään oli sekä värinsä muuttanut että puhtaan tuoksunsa kadottanut Isokokoisen "Isin" alushousut tosin olivat "Pikku Jussille" liian suuret, jotenka ne piti kääriä vyötäisiltä kaksinkerroin, mutta välipä sillä![148]

Lopulta "Pikku Jussi" oli Vuoren, Ahosen ja Röngän asunnossa kuin kotonaan. Kerrankin, kun isännillä oli kiire, he poistuessaan neuvoivat vieraalleen ruokatavarakaapin. Emännöitsijän, Iida Kaakisen ihmeeksi silloin hävisivät kaapista paistettu jänis ja savustetut siiat olemattomiin; jääkärillämme näet sattui olemaan nälkä.

Joskus tämä hilpeä ja leikkisä jääkäri saattoi syventyä filosofoimaankin. Niinpä kun hän kerran oli käymässä koulutoverinsa maisteri Ahtolan luona ja kun ystävykset katselivat poroa, joka vastapäisellä rakentamattomalla tontilla maukkaasti söi jäkälää, niin "Pikku Jussi" lausui mietteissään:

"Ovat luvanneet rahaa päästäni. Olisi nyt ehkä somempi olla porona kuin ihmisenä."

Lokakuun puolivälissä 1916 olivat "Pikku Jussi", Väinö Jankko (tällä kertaa käyttäen nimeä Bernhard Julius Kauppinen) ja helsinkiläinen perämies Valteri Falko Rafael Dahlberg matkalla Hallaan. Kaksi viimeksimainittua oli ollut pidätettynä jo aikaisemmin; ja mitä Väisäseen tuli, niin hänen värväys- ja pommipuuhansa olivat viranomaisten tiedossa liiankin hyvin. Hallassa heihin yhtyi neljänneksi jo edellisestä tuntemamme paltamolainen aktivisti, 17-vuotias Aarne Edvin Korhonen. Miestemme päämääränä oli Saksa, jonne "Pikku Jussikin", joka jo kymmenettä kertaa kulki Tornionjokea kohti, tosissaan pyrki, sillä isänmaassa ei hänellä enää näihin aikoihin ollut turvallista paikkaa.

Hallasta miehet lähtivät hetimiten eteenpäin suunnaten varovaisuussyistä kulkunsa kaikkein synkimmille erämaanpoluille noudattaen reittiä Halla–Havukka–Pesiö (Kiuasaho)–Taivalkoski– Ranua–Alaportimo–Narkausjärvi–Kivijärvi (Nuuppaan ja Rovaniemen keskivälillä)–Kemijoen Rautiosaari. Levähdyspaikoissa he kertoivat olevansa matkalla Ytterforsin metsänhakkuutöihin. Ranualla he yöpyivät majatalossa täysissä tamineissaan. Joku yritti keskellä yötä tulla sisään, mutta kun lamput oli sammutettu ja kun karskisti kysyttiin: "Kuka siellä?" niin ei ketään ilmaantunutkaan.

Narkausjärvelläkään ei tapahtunut mitään erikoista, vaikka sittemmin kävi selville, että maanviljelijä Allu Narkaus oli af Enehjelmin uskotuita, joka linjalla Rovaniemi–Narkaus–Ranua vakoili "kulkijoita". Kivijärvellä vietettiin yö Kivijärven talossa, jossa miehemme tunnettiin Saksaan-menijöiksi, koska emäntä nimitti heitä kahden keisarin palvelijoiksi.

Kaikeksi onnettomuudeksi sattui Allu Narkaus olemaan talossa. Heti paikalla hän silloin ajoi porollaan Rovaniemelle ilmoittaen siellä miesten tulosta kuvernöörin uskotuille, jotka taas puolestaan tiedoittivat asian Ouluun.

Samassa Kivijärven talossa matkamiehemme kuitenkin saivat varoituksen. Kun näet "Pikku Jussi" yöllä pistäytyi ulkona, niin joku talon väestä ilmoitti hänelle, että olisi parasta heti lähteä matkalle. Miehet nousivatkin oitis makuulta ja suorittaessaan isännälle majapaikkamaksua suoraan ilmoittivat olevansa matkalla Saksaan. Silloin isäntä neuvoi heille kulkusuunnan. Ruoka-evästä heillä oli ainoastaan yksi perunaleipä; tupakkaa sen sijaan riittävästi.

Oli kaunis kuutamo, mutta ankara pakkanen. Miehet hiihtivät ensin kappaleen matkaa, mutta marssivat sitten – eksyttääkseen mahdollisia takaa-ajajia – takkisillaan sukset olalla jonkin matkaa takaisinpäin. "Pikku Jussin" tarkoituksena oli ohjata kulku Muurolaan sekä sieltä pohjoista reittiä Lohijärvelle ja Tengeliöön, mutta kompassi ja tietön taival pettivät.

Kolmatta vuorokautta harhailtuaan – missään ihmisasumuksessa käymättä – heidän oli pakko viimein mennä lähellä Hirvaksen pysäkkiä Rautiosaaressa olevaan Hannin taloon, sillä heitä ahdisti nälkä ja kylmä; vain heinäsuovissa ja nuotiotulilla he olivat yönsä viettäneet.

Tehdyn ilmiannon johdosta kuvernööri af Enehjelm oli soittanut Rovaniemelle poliisikomisario V. V. Karjalaiselle, että Taivalkoskelta oli Taipaleen kylään (Rovaniemeltä 3 peninkulmaa Ranualle päin) hiihtämällä tulossa neljä Saksaan-menijää ja että Karjalaisen oli lähetettävä poliiseja heitä kiinniottamaan. Tunnin verran myöhemmin kuvernööri oli soittanut uudelleen tiedustellen, oliko poliisit jo lähetetty. Karjalainen oli vastannut myöntävästi, vaikka todellisuudessa kukaan ei vielä silloin ollut lähtenyt matkalle. Vasta iltamyöhällä lokakuun 29. p:nä 1916 oli neljä poliisia lähtenyt Taipaleen kylään päin. Nämä olivat kuitenkin yöllä palanneet takaisin kertoen, että kyseelliset miehet olivat kyllä kylässä käyneet, mutta sitten pian sieltä poistuneet. Kuvernöörin määräyksestä Karjalainen oli lähettänyt samoihin aikoihin illalla kaksi poliisia, Antti Keräsen ja Matti Hoikin, myöskin Muurolaan. Soitettuaan seuraavana aamuna kuvernöörille ja kerrottuaan, mitä Taipaleen-matkalta palanneet poliisit olivat ilmoittaneet, Karjalainen sai määräyksen itse lähteä Muurolaan tai Hirvaalle. Ottaen mukaansa vielä kaksi poliisia tämä lähtikin autolla matkalle.

Sillä välin olivat Muurolaan lähetetyt poliisit tyhjin toimin lähteneet paluumatkalle. Tultuaan Maalari-nimiseen taloon he jäivät sinne hetkeksi levähtämään. Silloin taloon saapui Rautiosaaresta isäntä Janne Körkkö ilmoittaen, että hänen taloonsa oli tullut neljä epäilyttävännäköistä miestä, jotka saattoivat olla etsittyjä Saksaan-menijöitä. Tällöin Keränen ja Holkki lähtivät Körkön seurassa Rautiosaareen.

Perin pohjin uupuneet miehet oli helppo pyydystää. Pidättäminen tapahtui Körkön tuvassa lokakuun 30. p:nä 1916. Käsirautoihin lyötyinä lähdettiin heitä hevoskyydillä kuljettamaan Rovaniemelle päin. Talosta poistuttaessa toinen poliiseista sanoi isännälle:

"Tehkää vastakin näin!"

Yhdeksän kilometrin päässä Rovaniemeltä kohdattiin komisario Karjalaisen auto.

Rovaniemellä pidettiin alustava kuulustelu. Ilmeisesti tahtoen vapauttaa pidätetyt Karjalainen soitti kuvernöörille, että miehet olivat tavallisia jätkiä, jotka hänen mielestään oli päästettävä vapaalle jalalle. Mutta af Enehjelm, joka oli saanut toisenlaiset tiedot muualta, antoi jyrkän määräyksen, että miehiä oli ankarasti vartioitava ja toimitettava heidät seuraavana päivänä Ouluun.

Pidätettyjä kohdeltiin Rovaniemen poliisilaitoksessa erinomaisen hyvin. Niinpä komisario Karjalainen salli heidän hävittää kaikki vaaralliset paperit, jollaisia heillä oli m.m. venäläisten Viipurin lähistölle rakennuttamia ampumahautoja koskevat karttapiirrokset. Kaikki muut esiintyivät pidätettäessä oikeilla nimillään, paitsi Väinö Jankko, joka käytti salanimeä Kauppinen.

Seuraavana päivänä, marraskuun 1:senä, lähdettiin Oulua kohti. Kaikki olivat käsiraudoissa ja kunkin takana istui poliisikonstaapeli. Niin ankarasti oli vartiointi järjestetty, ettei rautoja irroitettu edes syöntiajaksi. Oulun asemalla oli vastassa kokonainen poliisipatrulli ylikonstaapeli Salmelan johdolla. Vangit vietiin suoraa päätä poliisikamariin, jonne kuvernööri af Enehjelm poliisimestari Lindqvistin kera tuli heitä myöhään illalla kuulustelemaan.

Enehjelm esiintyi hyvin töykeästi sinutellen jokaista, ja koko tilaisuus muodostuikin pikemmin haukkumiseksi kuin kuulusteluksi. Kun Väisäsen vuoro tuli, huudahti kuvernööri:

"Tässäkö se on se suuri roisto, jota kauan on etsitty! Sainpas sinut vihdoinkin kiinni."

Silloin Väisänen sanoi:

"Mitä roiston töitä minä olen tehnyt?"

Mutta Enehjelm karjaisi vastaan:

"Vieläkö sinä uskallat niskoitella, roisto!"

Pidätetyt passitettiin marraskuun 2:sena päivänä Oulun lääninvankilaan, jossa silloin – kun sen isänmaallinen johtaja V. O. Juvelius oli erotettu toimestaan – vallitsi täydellinen mielivalta af Enehjelmin ja santarmiratsumestari Tserkassinoffin isännöidessä siellä. Rautiosaaressa pidätettyjä syytettiin vain irtolaisuudesta, kuten poliisikomisario Karjalainen oli pidätyksen syyn papereihin merkinnyt, mutta siitä huolimatta kuvernööri määräsi vangit järjestänsä jätettäviksi santarmiviranomaisille. Dahlberg luovutettiin näille jo 8.XI.1916, Jankko 29.XI.1916 sekä Korhonen ja Väisänen 11.XII.1916, kaksi viimeksimainittua suomenmaalaisen santarmihallituksen päällikön toimenpiteiden varalle. Väisänen ja Korhonen vietiin Helsinkiin samana päivänä, jona Simon kahakan sankari Sven Weckström verissään työnnettiin Oulun lääninvankilaan.

Seurasi sitten vankina-olo Katajanokalla ja tavanmukaiset kuulustelut. Sieltä Väisänen ja Dahlberg lähetettiin Shpalernajaan sekä Korhonen myöhemmin Siperiaan, jotavastoin Jankkoa säilytettiin Katajanokalla vallankumoukseen asti.

Oli juuri jouluaatto, jolloin Shpalernajan vankityrmän lukko väännettiin rämisten kiinni Johannes Väisäsen jälkeen. Emme seuraa vankimme sikäläisiä vaiheita, mutta se kuitenkin mainittakoon, etteivät edes Shpalernajan muurit kyenneet masentamaan "Pikku Jussin" rohkeutta ja hilpeyttä.[149]

Olemme jo aikaisemmin kertoneet, että Jussi Väisänenkin oli niiden Shpalernajan-vankien joukossa, jotka sittemmin Kainuun kautta kulkivat Ruotsin rajalle. Kun hän tuli Hyrynsalmelle Hirvelän kievariin, jonne jo ennen häntä oli saapunut joitakuita muita shpalernajalaisia, huusi hän: "Hevosta, hevosta ja joutuin!"

Kysyttäessä, minne hänellä oli niin kova kiire, vastasi "Pikku Jussi": "Ouluun! Olisi kahdenkeskistä asiaa af Enehjelmille."

Jussi saatiin kuitenkin jäämään yöksi Hirvelään. Seuraavana aamuna postin saavuttua huomattiin sanomalehdistä, että kuvernööri oli saanut eron virastaan ja että hän oli matkustanut etelään juuri sinä päivänä, jolloin Jussi oli saapunut Hyrynsalmelle. Silloin Väisänen raivostui päivitellen sitä, ettei ollut päässyt lähtemään Pietarista aikaisemmin.

Samoihin aikoihin kuin Ruuth, Levander ja Bahne tekivät tiedustelumatkan Hallasta Kuopioon, ilmestyi sinne myös "Pikku Jussi", joka sanoi lähtevänsä Eteläsuomeen aseita noutamaan. Hänet saatiin kuitenkin – joskin vaivoin – palaamaan toisten kanssa Hallaan. Tällä matkalla hän kävi myös kajaanilaisia ystäviään tervehtimässä ja heille vaiheitaan kertomassa. Tällöin maisteri Vuori piloillaan kysyi Jussilta:

"Enehjelmin haltuunko ne alushousut joutuivat?"

"Ei veikkonen", vastasi "Pikku Jussi" hilpeästi. "Shpalernajassa ne toki olivat vielä hyvään tarpeeseen, ja kun ne alkoivat jo lopuksi hajota, niin viimeiset riekaleet poltettiin juhlallisesti Relanderin saunassa Sortavalassa."

Kuljettuaan Hallasta ensiksi lähteneiden shpalernajalaisten kanssa Tornionjoen yli Väisänen matkusti pataljoonaan, mutta palasi sitten sairautensa takia Ruotsiin asettuen toipumaan tuohon tunnettuun suomalaisten pakolaisten siirtolaan, Korpikylän Alarovalle. Siellä hän oleili jonkin aikaa ystävänsä, metsänhoitaja A. A. Huovisen seurassa tuottaen sekä hyötyä että iloa sikäläisille etappimiehille. Voitettuaan sairautensa, jonkinlaisen umpisuolentulehduksen, hän vapaussodan kynnyksellä oli työssä ja toimessa Oulussa, harjoittaen sikäläistä suojeluskuntaa. Sitten hän miehineen oli tehokkaasti mukana Oulun taisteluissa. Vapaussodassa "Pikku Jussi" otti osaa m.m. Tampereen taisteluihin haavoittuen, kuten jo olemme kertoneet, silloin lievästi.

Nuoren elämänsä viimeiset taistelut Väisänen taisteli Karjalan puolesta. Hän näet oli Vienan Karjalan toisen retkikunnan mukana syyskesällä 1918. Kostamuksen kylässä vihollinen yllätti hänen johtamansa pienen pioneerikomppanian, ja silloin – suomalaisten yrittäessä pelastautua venheillä – murhaava konekiväärisuihku lävisti "Pikku Jussin". Siellä "suurten salojen sydämessä", kertoo Lauri Kivinen teoksessaan "Karjalan puolesta", "löysi määränsä pään Jussi Väisänen, koko kansansa ihailema mies, monen sadun sankari".

Tämä tapahtui aamulla syyskuun 20. p:nä 1918.

Kyösti Wilkuna lausuu "Pikku Jussista" seuraavan lyhyen, ytimekkään arvostelun:

"Hän oli aina tyyni, kylmäverinen ja neuvokas, oikea synnynnäinen Tapani Löfving. Kokonaisen teoksen täyttäisivät hänen retkensä ja seikkailunsa."

LIITTEITÄ

Liite N:o 1.

Sortavalan seminaarin oppilaat Vasili Rösch, Nikolai Kirilow ja Väinö Sirviö santarmien palvelijoina. Salainen.

Lisäykseksi esitykseeni tämän vuoden 28 p:ltä huhtikuuta N:o 811 ilmoitan Teidän Ylhäisyydellenne, että Sortavalassa ja Sortavalan Opettajaseminaarissa Saksan palvelukseen ja töihin tapahtuneen nuorten miesten värväyksen johdosta kuulustelin kuluvan vuoden touko- ja kesäkuussa todistajina maanviljelijän leskeä Olga Vasiljevna Röschiä o.s. Vasilkova sekä Sortavalan Opettajaseminaarin oppilasta Nikolai Aleksejevitsh Kirilowia, jotka kertoivat: Olga Rösch, että hänen poikansa, edellämainitun seminaarin oppilas, Vasili Rösch, saapuessaan hänen luokseen joulukuun loppupuolella kulunutta v. 1915 joulupyhiksi kertoi hänelle, että seminaarin oppilaiden keskuudessa harjoitettiin värväystä Saksaan, siellä sotakouluun astumista varten, sekä että oppilaita sinne värvää Sortavalassa asuva asianajaja Pärssinen, joka muun muassa ehdotti myöskin Vasili Röschille Saksaan lähtöä. Viimeksimainitun sanojen mukaan eräät Sortavalan seminaarin oppilaat ja myöskin eräät muut Sortavalassa asuvat nuoret miehet ilmoittivat haluavansa matkustaa Saksaan, sukunimiä ei todistaja muista, niiden mukana teeskennellen suostumusta myöskin hänen poikansa Vasili, jonka tarkoituksena oli ottaa selville lähettämiskeinot sekä keitä värvätyt olivat. Paitsi Pärssistä, todistajan sanojen mukaan, oli Sortavalassa muitakin agentteja, jotka värväsivät nuoria miehiä Saksaan. Tämän vuoden helmikuussa, laskiaisena, saapui hänen poikansa toistamiseen hänen luokseen sanoen, että kolmen päivän kuluttua on hänen palattava Sortavalaan voidakseen muiden Saksaan värvättyjen nuorten miesten kanssa matkustaa Ruotsin rajalle, sitäpaitsi sanoi hän todistajalle, että Pärssiseltä on saatava jokunen summa rahaa matkaa varten Viipuriin sekä kirje viipurilaisen "Karjala"-lehden toimittajan nimelle. Toimittajan nimen Vasili hänelle kyllä mainitsi, mutta on hän sen nyt unohtanut. Matkustettuaan Sortavalaan palasi Vasili Rösch jälleen muutaman päivän kuluttua hänen luokseen kertoen, että santarmit olivat yllättäneet hänet sekä hänen Saksaan matkustavat toverinsa ennenkuin he saavuttivat rajan, joten heidän oli hajaannuttava. Matkustettuaan tämän kertomuksensa jälkeen uudelleen Sortavalaan palasi Vasili Rösch hänen luokseen pääsiäisen edellä ja kertoi, että hänet on erotettu seminaarista, sillä siellä tuli tunnetuksi, että hän oli kavaltanut Saksaan lähteneet toverinsa. Tämän ohella Vasili Rösch kertoi hänelle, että laskiaisviikolla, ennen matkaansa Ruotsin rajalle, hän oli saanut asianajaja Pärssiseltä muistaakseen 10 mk matkaa varten Viipuriin, jossa meni edellämainitun "Karjala"-lehden toimittajan luo, jolta, esitettyään kirjeen, oli saanut niinikään jonkun verran rahaa. Seminaarin oppilaiden tämän vuoden maaliskuussa toimeenpanemasta murhayrityksestä Röschiä vastaan ei viimeksimainittu hänelle mitään kertonut eikä hän tiedä mitään. Hänen poikansa Vasili Rösch asui samassa asunnossa seminaarin oppilaan Kirilowin kanssa, jolle pitäisi olla hyvin tunnettua koko värväyksen järjestelmä ja vieläkin paremmin seminaarin oppilaalle Väinö Sirviölle, joka joululoman loppupuolella oli todistajan luona kylässä ja henkilökohtaisesti kertoi hänelle, että seminaarin johtaja Relander tunsi hyvin seminaarissa tapahtuneen oppilaiden värväyksen Saksaan ja oli varmasti sille myötämielinen. Samalta Sirviöltä sai todistaja tietää, että eräs kansallisuudeltaan ruotsalainen oleva seminaarin oppilas, jonka nimeä ei todistaja muista, piirsi ennen joulua Viipurin linnoituksen pohjapiirroksen, jonka vei mukanaan matkustettuaan Saksaan. Poikansa Vasilin kertoman mukaan edellämainittu "Karjalan" toimittaja oli puhunut hänelle, että olisi hyvä saada tarkat tiedot Inon-patterin tilasta, s.o. siellä olevien tykkien lukumäärästä, sotajoukkojen kokoonpanosta ja miesluvusta y.m., ja että Sortavalassa asuva pastori Solntsev, senjälkeen kun Vasili Rösch erotettiin seminaarista, oli moittinut häntä siitä, että oli pettänyt omat toverinsa, mainiten samalla että saksalaiset pyrkivät vain hyvään, ja että kaikki mitä he nyt tekevät on tärkeätä Suomen paremmalle tulevaisuudelle. Ylläesitettyyn todistaja lisäsi, että kuluvan vuoden 14 p:nä toukokuuta oli hänen asuntoonsa tullut kolme Inon patteriston sotamiestä, jotka ilmoittivat hänelle, että heidän joukko-osastossaan palvelee eräs virolainen nostomies, jokin Tassine, Uudenkirkon pitäjän Jukkolan kylässä asuvan kauppias Lenkkerin tyttären sulhanen, jolle Lenkkeri oli antanut 3.000 ruplaa tai Suomen markkaa, siviilipuvun ja poikansa passin, jonka jälkeen Tassine matkusti Helsinkiin aikomuksella pyrkiä rajan yli Ruotsiin, mikä kuitenkin häneltä epäonnistui, jonka johdosta hän palasi takaisin sekä matkusti jonnekin lomalle. Olga Röschiä tapaamassa käyneiden sotamiesten nimet ovat yhden Rotman ja toisen Hagel, kolmannen sukunimi tuntematon. Nämä sotamiehet kertoivat todistajalle, että jos Ruotsin ja Venäjän välillä syttyy sota, niin he sekä myöskin muut virolaiset sotamiehet, siirtyvät Ruotsin puolelle eivätkä siis tule taistelemaan Ruotsia vastaan, vaan päinvastoin koettavat joutua ruotsalaisten vangiksi. Tällaisen Olga Röschin todistuksen johdosta olen lähettänyt erikoisen vaatimuksen Kronstadtin santarmihallituksen päällikölle toimeenpanna tarkastus Tassisen, Rotmanin ja Hagelin sekä neljännen tuntemattoman suhteen sekä kuulustella heitä asian johdosta; sitäpaitsi toimitan etsinnän ja kuulustelun kauppias Lenkkeriin nähden.

Kuluvan kesäkuun 3 p:nä kuulustelemani Sortavalan opettajaseminaarin oppilas Nikolai Aleksejev Kirilow kertoi, että viime 1915 vuoden syksyllä alkoi seminaarin oppilaiden keskuudessa liikkua huhuja siitä, että monet Suomessa asuvat nuoret miehet agitationin vaikutuksesta matkustavat Saksaan tarkoituksella astua erikoiseen sotakouluun, josta muutaman kuukauden kuluttua heidät koroitetaan Saksan armeijan upseereiksi ja sen jälkeen palautetaan takaisin Suomeen, jossa näiden sotakoulun läpikäyneiden suomalaisten on asetuttava Ruotsin-Venäjän sodan puhjetessa erikoisten Venäjää vastaan taistelevien joukko- osastojen johtoon tarkoituksella irroittaa Suomi lopullisesti Venäjästä. Sitten tovereiltaan Väinö Sirviöltä ja Vasili Röschiltä hän, Kirilow, sai tietää, että Sortavalaan ilmestyi Saksan salainen agentti Urho Sihvonen, Helsingin Yliopiston ylioppilas, joka matkustelee ympäri Suomea ja värvää Saksaan nuoria miehiä antaen heille rahaa matkaa varten Ruotsin rajalle ja että Sihvosen värväämien henkilöiden joukosta tunnetaan Sortavalassa asuva puuseppä Johan Nissinen, joka sai Sihvoselta 10 markkaa matkarahaa sekä lupauksen, että matkalle lähtiessään saa vielä 40 mk ja merkin, jonka nojalla tulee saamaan rahaa matkareitillänsä Saksaan, mutta Nissinen peruutti matkasuunnitelmansa Saksaan ja jäi Sortavalaan. Henkilökohtaisesti ei Nissinen ole kertonut Kirilowille, että hänet olisi värvätty Saksaan. Muilta seminaarin oppilailta, joiden nimiä Kirilow ei muista, hän kuuli, että Saksaan oli matkustanut Sortavalan aseman kirjanpitäjän Kanteleen kaksi poikaa, mutta kuka heidät sinne värväsi. ei Kirilow tiennyt. Kuluvan vuoden helmikuun alussa alkoivat seminaarin oppilaat puhua jo paljon julkisemmin siitä, että nuorten miesten värväystä Saksaan harjoitetaan voimaperäisesti ja että sinne ovat muutamat päättäneet matkustaa m.m. seminaarin oppilaat Ahti Stenlund ja Herman Uimonen; sitäpaitsi puhuttiin siitä, että Sortavalan lähellä olevalle Kuokkaniemen asemalle saapui tammikuussa joku Saksan agentti, joka jakoi julistuksia noin 20:lle Sortavalasta, sen lähimmästä ympäristöstä sekä eräästä mainittuun asemaan liittyvästä kylästä kokoontuneille nuorille miehille ja piti puheen kehoittaen heitä matkustamaan Saksaan. Mahdollisesti tämä agentti oli Helsingin Yliopiston ylioppilas Kustaa Palovaara, ja hänkö vei mukanaan seminaarin oppilaat Stenlundin ja Uimosen ei Kirilow tiedä. Kauppakoulun oppilasta Vesaa ei Kirilow tunne. Vasili Röschin ja Väinö Sirviön puheista Kirilow tietää, että nuorten miesten Saksaan lähdön päävärvärinä Sortavalassa oli paikkakunnan asianajaja Armas Antti Pärssinen, mutta henkilökohtaisesti ei Kirilow häntä tuntenut, ja vaikka Rösch sekä Sirviö tahtoivat tutustuttaa Kirilowin Pärssiseen, eivät he ehtineet sitä tehdä. Niinikään näiden Röschin ja Sirviön sanojen mukaan oli Pärssistä lähinnä seminaarin oppilas Armas Hallikainen, joka Pärssisen ohjaamana johti agitatiota muiden seminaarin oppilaiden värväämiseksi Saksaan ja oli erittäin läheisissä suhteissa seminaarin oppilaihin Stenlundiin, Uimoseen, Johan Viitasaloon, Asarias Viljakaiseen ja Johan Viktor Jaakonsaareen; viimemainitut kolme yhdessä Hallikaisen kanssa päättivät matkustaa Saksaan, mutta jostain syystä viivästyivät. Kirilowin kanssa ei Hallikainen ollut avomielinen, nähtävästi peläten häntä venäläisenä, mutta Röschin ja Sirviön kanssa hän oli ystävyydessä keskustellen jostain alituiseen heidän kanssaan. Joulupyhien aikana kävi Armas Hallikainen sukulaistensa luona Kuopiossa ja palattuaan sieltä kertoi Röschille ja Sirviölle, että hän värväsi enemmän kuin 10 paikallista asukasta, jotka halusivat matkustaa Saksaan astuakseen siellä sotakouluun. Ei tiedetä keitä nämä värvätyt ovat. Röschin puheiden mukaan Kirilow tietää, että Pärssinen suunnitteli uusia matkareittejä nuorten miesten lähettämiseksi Saksaan, mutta näiden reittien suuntia ei Kirilow tiennyt. Keisari Wilhelmin käynnistä Berliinissä suomalaisessa siirtokunnassa tietää Kirilow vaan Röschin puheiden nojalla. Saman Röschin sanojen mukaan hänet, Röschin, houkutteli Pärssinen matkustamaan Saksaan antaen Röschille 25 markkaa ja sitäpaitsi kirjeen erään Viipurissa toimivan Saksan agentin nimelle, jonka agentin nimeä ei Kirilow tiedä. Antti Haikosesta ja Aurenista ei myöskään tiedetä mitään eikä ole mitään heistä kuullut; Pärssisen ja asianajaja Kotosen osanotosta sellaisten joukkojen muodostamiseen, joiden tarkoituksena on nostattaa Suomessa kapina ei Kirilow ole myöskään mitään kuullut. Siitä, että kuluvan vuoden 19 p:nä maaliskuuta seminaarin oppilaat Jaakonsaari, Kuusa, Viljakainen, Viitasalo ja Hallikainen revolvereilla varustettuina lähtivät Röschin asunnolle aikomuksella tappaa hänet, mutta eivät toimeenpanneet päätöstään ainoastaan sen tähden, että ovi Röschin asuntoon oli suljettu ja sen tähden, että hän, Kirilow, oli samaan aikaan yötä Röschin asunnossa, ei Kirilow ole keltään kuullut eikä siitä mitään tiedä, kuin ei myöskään siitäkään, että edellämainitut seminaarin oppilaat on Pärssinen määrännyt toimeenpanemaan jonkinlaisia terroristisia tekoja, jos siihen ilmenisi aihetta. Krilow tietää ainoastaan sen, että myöhemmin kaikki oppilaat epäilivät häntä ja Röschiä siitä, että he olivat ilmiantaneet värväyksen suunnitelman, ja että tämän vuoden 1 p:nä toukokuuta uutta lukua, seminaarissa olleen juhlan aikana, oli Armas Hallikainen sanonut hänelle Kirilowille, että hän varoisi, koska hänen henkensä oli vaarassa. Röschin palattua matkaltaan Ruotsin rajalle oli hän, Kirilow, kerran Röschin kanssa samassa huoneessa kun sinne saapui Väinö Sirviö, joka tarkastellessaan papereitansa pudotti vahingossa muutamia kirjeitä, jotka Kirilow ja Rösch nostettuansa Sirviön läsnäollessa lukivat; yksi näistä kirjeistä oli osoitettu asianajaja Pärssiselle. Tässä kirjeessä Sirviö m.m. kirjoitti Pärssiselle seuraavaa: "Tietäkää, että jos minulle tapahtuu jotain, on asiaan sekaantunut vakoilija, josta olen Teille monesti puhunut. Viimeinen toivomukseni on, että Te kostaisitte puolestani hänelle...", saman sisältöisiä olivat Sirviön kirjeet oppilaille Jaakonsaarelle, Kuusalle sekä Helsingin Yliopiston ylioppilaalle Vilho Nissiselle, puuseppä Johan Nissisen serkulle, joka myöskin asui Sortavalassa. Näiden kirjeiden johdosta Sirviö selitti, että hän kirjoitti ne kuolemansa varalta, mutta kieltäytyi selittämästä millaista vakoilijaa hän kirjeissänsä tarkoitti. Nämä kirjeet ovat Röschillä. Seminaarin johtajan Relanderin, pastori Solntsevin, Sortavalan aseman kirjanpitäjän Kanteleen ja saman aseman jarrumiehen Tuomas Juutilaisen osanotosta tahi myötätunnosta nuorten miesten Saksaan värväykseen nähden ei hän Kirilow, tiedä mitään. Paitsi edellämainittuja Saksaan lähteneitä nuoria miehiä kuuli Kirilow oppilas Asarias Viljakaiselta, että Saksaan on matkustanut Sortavalassa syntynyt Viipurin urkurikoulun oppilas Väinö Räsänen. Viime vuoden 1915 joulukuussa, sittemmin muka Saksaan paennut seminaarin oppilas Ahti Stenlund näytti Kirilowille ja Röschille laatimansa Viipurin kaupungin siihen luettuna linnoituksenkin karttaa, jonka hän piirsi Sortavalassa. Stenlund ei puhunut mitä hän aikoi tehdä kartalla, mutta Rösch otti sen häneltä selittäen myöhemmin kadottaneensa sen.

Ylläesitettyjen Kirilowin antamien todistusten johdosta olen toistaiseksi ottanut käsiteltäväksi epäilyksen alaisen Sortavalan Opettajaseminaarin oppilaan Armas Evald Hallikaisen, jonka vaatimuksestani kuluvan kesäkuun 15 p:nä Teidän apulaisenne Kuopion piirissä ratsumestari Feodorov pidätti ja jota säilytetään vartioituna Viipurin etsivän osaston kopeissa. Kuulusteltuna kuluvan kesäkuun 16 p:nä Hallikainen kielsi osallisuutensa rikolliseen piiriin, joka valmisteli kapinaa Suomen erottamiseksi Venäjästä, selittäen, lisäykseksi aikaisemmalle selonteolleen 23 p:ltä huhtikuuta kuluvaa vuotta, ettei hän tämän vuoden 19 p:nä maaliskuuta eikä yleensä koskaan ole ottanut edellämainittujen oppilaitten kanssa osaa Vasili Röschin murhayritykseen ja ettei Pärssinen ole koskaan häntä määrännyt suorittamaan terroristista tekoa, jos sellainen osoittautuisi välttämättömäksi. Minkäänlaisia uhkauksia kehenkään toveriinsa nähden luvaten ottaa heidät hengiltä, jos he ilmiantavat nuorten miesten värväysasian, ei ole lausunut eikä kenellekään ole kertonut siitä, että ollessaan joulupyhinä Kuopiossa olisi siellä värvännyt yli 10 paikallisasukasta, jotka olisivat halunneet matkustaa Saksaan astuakseen siellä sotakouluun. Kotitarkastuksessa ei Hallikaiselta löydetty mitään värväysasiaa koskevaa.

Hallinnon päällikön v.t. apulaisen v.s., Everstiluutnantti: (Nimi epäselvä)

Liite N:o 2.

Santarmit selvillä Elja Rihtniemen, Hugo Stenbergin, Walter Osvald Sivénin ynnä monen muun itsenäisyysmiehen toiminnasta.

Saap. N:o 285. Jäljennös. Viaporin linnoituksen Salainen, santarmikomennuskunnan päällikkö. 9 helmikuuta v. 1917.

     N:o 6943.                     Viaporin linnoituksen esikunnan
                                              päällikkö

Raportti.

Päätös: "Itämeren laivaston komentajan esikunnan päällikkö G. L. Pastshenko. 12 p. helmikuuta".

Viime vuonna joulukuun 1 p:nä sain tietää, että Hugo Stenbergin – joka päätti päivänsä itsemurhalla vankilan merisotilasosastolla häneen kohdistuneiden raskaitten syytösten vuoksi, jotka koskivat pommien hallussapitoa sotalaivojen räjäyttämistä varten ja muita rikoksellisia tekoja, jotka olivat suunnatut Venäjää vastaan ja joitten tarkoituksena oli Saksan sotatoimien avustaminen, – rikolliseen toimintaan, joka on parhaillaan tutkittavana, on Helsingissä ottanut osaa hänen rikostoverinaan Kammio-nimisen sairaalan lääkäri Walter Oswald Sivén. Stenberg ja Sivén ovat olleet tovereita, seurustelleet paljon toistensa kanssa, ja heidät on nähty usein yhdessä. Stenbergiä vangittaessa Sivén oleskeli Ruokolahden pitäjässä Viipurin läänissä olevalla maatilallaan Halaniemen [tarkoitettanee tri Sivénin omistamaa Haloniemi-nlmistä maatilaa Haloniemen (– eikä Rasilan) kylässä K. A. W.–s] huvilassa Rasilassa ja hänen luokseen läksi Helsingin kaupungista kaksi tuntematonta ylioppilasta, jotka kehoittivat häntä pakenemaan, mutta Sivén ei suostunut tähän sanoen, ettei tiedä, että häntä epäiltäisiin jostakin tai että häntä pidettäisiin silmällä.

Lisäksi tiedetään, että Sivén on auttanut piiloutumaan niitä henkilöitä, joita sotilasviranomaiset ovat hakeneet. Niinpä filosofianmaisteri Väinö Puhakka, joka katosi hänen luonaan toimitetun kotitarkastuksen jälkeen, piileskeli Kammion sairaalassa ja matkusti sitten Ruotsiin, jossa hän asuen Tukholmassa johtaa yhdessä toisten henkilöitten kanssa erästä järjestöä, joka lähettää Venäjälle Saksan palkkaamia asiamiehiä harjoittamaan kiihoitustyötä Venäjällä ja nimenomaan Suomessa Venäjää vastaan, niin että siellä yritettäisiin räjäyttää ilmaan sotalaivoja, varastoja ja rakennuksia, joilla on sotilaallista merkitystä.

Nyttemmin Sivén on päättänyt lähteä pitemmälle matkalle jollakin tekosyyllä ja, kun hän pitää asemaansa epävarmana, syystä kun on vangittu pommimiehiä ja näitten toimintaa on ryhdytty tutkimaan, saattaa olla mahdollista, että hän koettaa tällä matkalla lähteä ulkomaille, ettei häntä voitaisi vangita.

Tämän johdosta Sivénin luona toimitettiin joulukuun 1 p:nä yöllä kotitarkastus ja sieltä löytyi laaja aineisto, joka koskee "Voimaa", ja suuri määrä "Voimaa" käsitteleviä lentolehtisiä, mutta itse Sivéniä ei tavattu, sillä hän oli kuten tilaisuudessa pian saatiin selville, matkustanut Kajaanin kaupunkiin. Lähetin heti ensi junalla asiamiehiä ottamaan selkoa Sivénin matkan vaiheista ja vangitsemaan hänet tavattaessa.

Kajaanissa ei Sivéniä tavattu, vaan sen sijaan saatiin siellä tietää, että hän oli saapunut sinne joulukuun 2 p:nä ja vuokrannut huoneen "Uudesta Hotellista". Hän ei ollut asunut mainitussa hotellissa, vaan oli hän ilmoitettuaan vuokraavansa huoneen joulukuun 4 päivään saakka mennyt Kajaanin seminarin johtajan, filosofianmaisteri Rihtiniemen luo ja oltuaan siellä yötä aamulla joulukuun 3 p:nä lähtenyt yhdellä hevosella tilanomistaja Hallan kanssa tämän tilalle, joka on lähellä Haransalin [tarkoitettanee Hyrynsalmen kirkonkylää. K. A. W–s] kylää 50 kilometrin päässä pohjoiseen Kajaanista.

Annettuaan Hallan tilalla tilanomistaja Hallalle käsirahaa Kammion sairaalalle ostamistaan poronlihoista 1.000 markkaa ja jätettyään Kammion sairaalan osoitteen ja kuvernöörin antaman poronlihojen ostoluvun N:0 33203 hän oli lähtenyt tuntemattomilla hevosilla tuntemattomalle suunnalle, samalla kun se hevosmies, joka oli tuonut hänet Hallan tilan omistajan luo, oli palannut Kajaaniin.

Joulukuun 3 p:nä saapui Helsingistä Kajaaniin klo 6.30 i.p. tulevalla junalla ylioppilas Viijam Rihtiniemi, filosofianmaisterin vanhin poika, ja, silloin kun Sivén ei enää ollut Kajaanissa, meni asemalta suoraan "Uuteen Hotelliin" sekä tiedusteltuaan, oliko Sivén siellä, jatkoi matkaansa edellämainitun isänsä luo.

Tästä näkee, että Rihtiniemen matkan tarkoituksena oli ollut tuoda Sivénille sana hänen luonaan tapahtuneesta kotitarkastuksesta. Kajaanissa saatiin myöskin kuulla, että Rihtiniemeä epäillään vakoilusta.

Suomen santarmihallituksen päällikölle lähettämääni kirjelmään saapuneesta vastauksesta kävi selville, että Kajaanissa olevan opettajaseminarin johtajan poika, ylioppilas Elia (Elias) Rihtiniemi kuuluu Helsingin Aleksanterin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan vuodesta 1911 lähtien, on syntynyt uuden ajanlaskun mukaan 22 p. maaliskuuta v. 1891 Tampereen kaupungissa ja merkitty henkikirjoihin Kajaanin kaupungissa, mutta on uuden ajanlaskun mukaan, lukien 5 päivästä syyskuuta kuluvana vuonna hänen asuinpaikakseen ilmoitettu Helsingin kaupunki, Iso Robertinkatu 3, porras A. as. 6.

V. 1916 tammikuun 2 p:nä Kajaanin kaupungissa vangittiin Johannes

Alexander Linds, joka avomielisesti tunnusti, että hänen oli onnistunut käydä Tukholman kaupungissa, siellä kadulla Sturegatan N:o 52 olevassa Saksalaisessa toimistossa, jossa hän tutustui paenneeseen Helsingin yliopiston ylioppilaaseen Eino Polóniin, joka käyttäen nimeä Hämäläinen oli Iisalmen kaupungissa vienyt Lindsin johonkin teatterihuoneistoon, jossa oli koolla 6 ylioppilasta. Täällä oli häneltä alettu tiedustella, kuka hän oli, oliko hän todellakin saksalainen upseeri, kuten hän, Linds, oli esittänyt itsensä Polónille. Polón oli tehnyt hänelle kysymyksiä saksaksi ja oli samalla ilmoittanut Lindsille, että hän, Polón, työskenteli Suomen itsenäisyyden palauttamiseksi. Ylioppilaat antoivat Lindsille salanimen "Jons Foler", ettei matkalla olisi tarvinnut käyttää hänen oikeaa nimeään. Kaikki nämä ylioppilaat matkustivat yhdessä Lindsin kanssa Kajaaniin, jossa he olivat yötä erään pastorin asunnossa. Kajaanista Linds ja Polón (käytti nimeä Hämäläinen) läksivät Ouluun, josta he kulkivat salaa Tornion kautta [väärä tieto, joukko kulki suoraan Oulusta Haaparannalle. K.A. W–s] Haaparantaan.

Näitä tietoja tarkistettaessa saatiin selville, että 2 p:nä tammikuuta v. 1916 Linds oli lähtenyt Kajaanista Iisalmelle yhdessä erään kajaanilaisen, näyttämötaidetta harrastavan seurueen kanssa, joka aikoi esittää siellä teatterikappaleen. Samassa vaunussa matkusti myöskin Polón, joka oli Kajaanissa merkinnyt hotellin päiväkirjaan nimekseen ylioppilas Reino Hämäläinen (s.o. Polón), syntynyt 23 p:nä helmikuuta v. 1891, kirkonkirjoihin merkitty Kuopion kaupungissa, josta oli muka saapunut Kajaaniin 31 p:nä joulukuuta v. 1916. [Pitää olla 1915. K.A. W–s.]

Iisalmessa Hämäläinen (s.o. Polón) asettui asumaan erääseen hotelliin, jonka päiväkirjaan hän merkitsi saapuneensa Kajaanin kaupungista ja matkustaneensa 3 p:nä tammikuuta v. 1916 Kuopioon. Todellisuudessa hän palasi Kajaaniin, jossa hän merkitsi itsensä uudelleen hotellin päiväkirjaan ja merkinnän mukaan läksi samana päivänä Ouluun.

Samana päivänä on Hämäläinen (Polón) merkinnyt saman hotellin päiväkirjaan Kajaanin kaupungin asukkaan, yllämainitun ylioppilas Elis (Elias) Rihtiniemen, 25 vuotta, ja muut nuorsuomalaisen puolueen jäsenet. [Lienee santarmien mielikuvitusta. K. A. W–s.]

Pastorista, jonka luona Linds vietti yönsä, ei ole saatu selvää eikä myöskään ylioppilaista.

VI:nnen armeijan vastavakoiluosaston päällikkö on kirjelmässään N:o 15111 lokakuun 11 p:nä v. 1916 ilmoittanut, että Saksasta aikoo Suomeen saapua muutamia suomalaisia, jotka saavat ohjeensa ylioppilas Malmberg'ilta, joka käyttää nimeä Lund ja oleskelee nykyjään Haaparannassa. Näitten hänen johdollaan toimivien suomalaisten matkan tarkoituksena on polttaa varastoja, murhata Venäjälle myötätuntoisia nimismiehiä ja suorittaa yleensä terroristisia tekoja.

Murhapolttoja varten he ovat varustetut erityisillä sytytyspommeilla.

Syyskuun 24 p:nä v. 1916 merirekisteritoimiston päällikkö ilmoitti mainitulle vastavakoilutoimiston päällikölle, että asiamiesten lähettämien tietojen mukaan saman syyskuun 22 tai 23 p:nä oli rajan yli Ojanperän tienoilla Karungin pohjoispuolella Tervolan asemalle tuotu pommeja ja aseita, jotka olivat kätketyt juurikkailla täytettyihin säkkeihin.

Tällaista rahtitavaraa otetaan Tervolan asemalla vastaan lähetettäväksi edelleen rautateitse pikatavarana. Asiamiesten lähettämien tietojen mukaan, jotka ovat peräisin sellaisesta lähteestä, josta on saatu erittäin tärkeitä tietoja, ja näitten perusteella sitten vangittu erään järjestön jäseniä, ottavat suomalaisten Venäjää vastaan suunnattuun työhön (m.m. terroristisiin tekoihin) aktivisesti osaa seuraavat henkilöt: Stenius, 22 vuotta, Kajaanista ja hänen isänsä aptekari, samoin kuin edellämainittu Elias Rihtiniemi.

Tietoja tarkistettaessa saatiin selville, että Helsingin yliopiston historiallisfilologiseen tiedekuntaan kuuluu Hemmi Samuel Stenius, 21 vuotta, syntynyt 8 p:nä toukokuuta (uuden ajanlaskun mukaan) v. 1895 Kajaanissa. Hänen asuntopaikakseen on Helsingin kaupungissa 18 p:stä lähtien (uusi ajanlasku) ilmoitettu Kasarminkatu 18, porr. C. as. 15. ensimmäisessä kerroksessa.

Hänen isänsä apteekkari Kajaanin kaupungissa Fredrik Vilhelm Stenius on nuorsuomalaisen puolueen jäseniä ja on hän aikaisemmin kuulunut "Vapaus"- ja "Voima"-liittoon.

On saatu tietää, että hän viettää verrattain sulkeutunutta elämää ja suhtautuu, ilmeisesti, kaikkeen venäläiseen vihamielisesti.

Mitä taas tulee ylioppilas Elia (Elias) Rihtiniemeen, kiinnittävät huomiota hänen tiheät yksityisluontoiset matkansa, joita hän tekee väliin hevosilla väliin junalla etelään.

Ylläolevan johdosta pyysin 21 p:nä joulukuuta viime vuonna Suomen santarmihallituksen päällikköä vangitsemaan ylioppilas Elia (Elias) Rihtiniemen ja lähettämään hänet minun tutkittavakseni sekä toimittamaan kotitarkastuksen hänen luonaan Kajaanissa ja Helsingissä.

Tämän tammikuun 14 p:nä sain Suomen santarmihallituksen päälliköltä kirjelmän, joka koskee kotitarkastuksia ja ylioppilas Rihtiniemen pakoa hänen luonaan Kajaanin kaupungissa toimitetun kotitarkastuksen jälkeen.

Ylioppilas Hemmi-Samuel Fredrikinpoika Steniuksen olen vanginnut 30 p:nä joulukuuta Kajaanin kaupungissa.

Ylläolevista seikoista ja niihin liittyvästä kirjeenvaihdosta on annettu tieto Itämeren laivaston päällikön esikunnan käytettävissä olevalle vänr. Sirotkinille tutkinnon suorittamista varten.

Nimikirjoitus: everstiluutn. Krushinski.

Sisällöltään yhdenmukainen alkuperäisen kappaleen kanssa.

V.t. vanhin ajutantti Kapteeni D. N.

                                         Jäljennös.
                                         Salainen.

Itämeren laivaston päällikön esikunnan päällikölle. Linnoituksen komendantin päätöksen mukaisesti.

Alkuperäisen allekirjoittanut: Viaporin linnoituksen esikunnan päällikkö,

yleisesikunnaneversti von Krusenstern.

    "15" helmik. v. 1917.
    Viaporin linnoitus
    Varmistanut: v.t. vanhin ajutantti, kapteeni D. N.

Liite N:o 3.

Suomea puolustamassa ja maaperää muokkaamassa.

Ylioppilas Ilmari Relanderilla oli halu liittyä jo pfadfinderien joukkoon helmikuussa 1915, mutta kun hän tällöin oli Karjalaisen osakunnan valistussihteerinä, niin hän arveli tässäkin toimessa voivansa tehdä isänmaallista työtä, nim. muokata Karjalassa maaperää itsenäisyystaisteluamme silmälläpitäen.

Karjalaiset ylioppilaat olivat routavuosina Karjalan ja samalla koko Suomen valppaita rajavartioita; he toimivat voimakkaasti venäläistyttämistoimenpiteitä vastaan. Tässä sivistyksellisin asein käydyssä taistelussa oli lujana tukikohtana Sortavalan seminaari, jonka opettajat ja varsinkin sen rohkea ja lämminhenkinen johtaja, tohtori K. A. Oskar Relander ponnistelivat kaikin voimin sivistyksen valon levittämiseksi Raja-Karjalaan, jopa rajan toisellekin puolen. Näissä harrastuksissa oli myös tohtorinrouva Bertha Relander (o.s. Wiiger) koko tarmollansa mukana.

Ilmari Relander kasvoi siis alunpitäen sellaisessa ilmapiirissä, jossa oivallettiin se tavaton vaara, joka Suomen autonomiaa ja koko kansallista olemassaoloamme uhkasi Venäjän hallituksen häikäilemättömien sortotoimenpiteiden johdosta ja noiden ovelasti suunniteltujen, aluksi rajaseudun venäläistyttämistä tarkoittavien sivistyksellisten vehkeiden takia, joiden etunenässä oli kuuluisa Suomensyöjä, piispa Kyprianos kätyreineen. [Kenraalikuvernööri F. A. Seyn, joka myös kiinnitti huomionsa Kyprianoksen aitovenäläisiin harrastuksiin, huomasi pian Sortavalan seminaarin isänmaallis- suomalaisen merkityksen yrittäen saada sen venäjänkieliseksi laitokseksi, jossa Suomen kansalle aiottuihin venäjänkielisiin kansakouluihin valmistettaisiin opettajia. Tohtori Relanderin pontevan esiintymisen johdosta ei tästä tärkeän sivistyslaitoksemme tuhoamisyrityksestä tullut mitään. Mutta kenraalikuvernööri ei voinut sulattaa näin kärsimäänsä tappiota. Ja kun hän ei muuta kyennyt, karkoitti hän seminaarin johtajan, tohtori Relanderin Siperiaan.] Eikä vain kodissa, vaan myös koulussa, Sortavalan lyseossa Ilmari Relander sai aluksi sivistyksellis-aktivistisia herätteitä varsinkin lyseon silloiselta rehtorilta K. S. Kaikkoselta. Lyseon toverikuntakin taisteli kovasti venäläistyttämistoimenpiteitä vastaan m.m. perustamalla kirjastoja sellaisille seuduille, joita venäläiset pahimmin uhkasivat. Samassa tarkoituksessa tehtiin valistusretkiä maaseudulle, jopa rajan toisellekin puolelle, missä nuoria intomielisiä Suomen poikia ymmärrettiin usein paremmin.

Pojat joutuivat vuosi vuodelta yliopistoon kansoittaen Karjalaista osakuntaa sekä tuoden mukanaan uusia voimia ja uutta virikettä. Olemme jo monesti nähneet, kuinka elokuussa 1914 alkanut maailmansota varsinkin ylioppilasnuorisossa synnytti valtavan isänmaallisen voimainponnistuksen Suomen auttamiseksi sitä Venäjän taholta uhkaavasta perikadosta. Ja tässä isänmaallisessa tosityössä oli myös Karjalaisen osakunnan osuus sangen huomattava sekä isänmaallisen valistustyön alalla että suoranaisesti sotilaallis-aktivistisessa toiminnassa.

Karjalainen osakunta harjoitti valistustyötänsä monella tavoin ja sangen suuressa mittakaavassa. Kirjastoja, lukumäärältään 52, perustettiin molemmin puolin rajaa, aina Aunukseen ja Vienanmerelle asti. Myös kansantajuisia luennoita pidettiin näillä rajaseuduilla ja isänmaallisia iltamia pantiin toimeen Suomen puolella. Mutta ei tässä kyllin. Osakunta ryhtyi vielä perustamaan ja ylläpitämään syrjäseuduissa alempia kansakouluja. Aina kun Karjalainen osakunta perusti jonkin koulun, niin piispa Kyprianos istutti vastaaviin paikkoihin venäläisen koulun avustaen niitä sitten suurenmoisesti esim. siten, että jokaiselle oppilaalle annettiin 40 ruplaa ynnä vaatteet ja kirjat. Osakunta ei tietysti pystynyt tällaiseen runsaskätisyyteen, mutta ahkerat naiskädet sekä Helsingissä että Karjalassa valmistivat vaatteita, joita osakunnan valistussihteeri Ilmari Relander (nykyjään jääkärieverstiluutnantti) hevoskuormittain kuljetti jaettaviksi osakunnan perustamien koulujen oppilaille, vieläpä koulun lähitienoon köyhille asukkaillekin. Täten tehtiin samalla terveellistä propagandaa suomalaisuuden hyväksi. Varsinkin Salmin pitäjässä käytiin kovaa taistelua venäläistyttämistä vastaan. Venäläiset m.m. perustivat koulujen yhteyteen suuria oppilaskoteja ja hankkivat erittäin hyviä opetusvälineitä kouluihin. Mutta tästä huolimatta toisin paikoin – esimerkiksi Suojärvellä – koulut ja oppilaskodit olivat melkein tyhjiä, niin että oppilaita täytyi haalia kokoon Sisä-Venäjältä saakka. Tähän vaikutti etupäässä asukkaiden oikea asian arviointi, mutta myös venäläisten opettajien ja opettajattarien alhainen tietopuolinen ja siveellinen taso.

Rohkeutta ja kestävyyttä koettivat ylioppilaat puheissaan ja esitelmissään lietsoa rajaseudun asukkaiden mieliin. Niinpä Ilmari Relander [Kerran kenraalikuvernööri määräsi, että yliopiston kanslerin Edv. Hjeltin oli annettava muistutus Ilmari Relanderille eräästä puheesta, jonka tämä oli valistusmatkoillaan pitänyt Suojärvellä ja Impilahden Koirinojassa. Hjelt kyllä virallisesti antoi muistutuksen, mutta lahjoitti samalla tälle isänmaansa hyväksi työtätekevälle nuorelle miehelle 20.000 mk tunnustukseksi ja valistustyön jatkamiseksi. Samoin antoi professori Werner Söderhjelm usean kerran 5.000 mk erällään karjalaisten ylioppilaiden harjoittamaa valistustyötä varten.] uskalsi ennustaa eräässä puheessaan, jonka hän piti Suistamon kirkolla kauppias Jaatisessa, että kaikki nuo venäläiset koulut vielä kerran muutetaan suomalaisiksi. Silloin eräs isäntä lausui:

"Hyvä veli, sinä joudut itse ja saatat meidätkin Siperiaani"

Tätä huudahdusta puhuja käytti hyväkseen lietsoen vielä voimakkaammin miestenmieltä kuulijainsa sydämiin. – Kun eduskunnan jäsenet 1924 tekivät retken Karjalaan ja sattuivat olemaan läsnä Suistamon alakansakoulun-opettajaseminaarin vihkiäisissä, seminaarin, joka oli saanut suojakseen entisen venäläisen koulun, muisti eräs juhlissa esiintyvä paikkakuntalainen edelläselostetun rohkaisevan puheen kertoen, kuinka se oli vaikuttanut ja heidän mieliinsä painunut. Nuoren ylioppilaan usko oli siis kestänyt kokeen ja hänen ennustuksensa toteutunut.

Syksyllä 1914 jääkäriaate levisi humauksen tavoin Karjalaisessa osakunnassakin tehden kaiken opiskelun mahdottomaksi. Ylioppilaiden valistusriennot ja itsenäisyystoiminta sulautuivat yhteen. Valistusmatkoilla koetettiin kuulijain huomiota kiinnittää ennen kaikkea itsenäisyyspyrkimyksen tärkeyteen ja välttämättömyyteen.

Kun nuorten oli taisteltava itselleen vankkumaton vakaumus itsenäisyyskysymyksessä, oli heillä suurena tukena eräiden vanhojen yliopistonopettajien kanta, sellaisten kuin varakansleri Edv. Hjeltin, valtioneuvos J. R. Danielson-Kalmarin, yliopiston rehtorin Anders Donnerin ja Karjalaisen osakunnan inspehtorin, professori Werner Söderhjelmin. Jotta päästäisiin täydelliseen selvyyteen näiden vanhempien arvovaltaisten herrojen käsityksestä, toimitettiin heidän luokseen ylioppilaslähetystöjä. Varsinkin kosketus Danielson-Kalmariin, Edv. Hjeltiin ja Werner Söderhjelmiin muodostui nuorille vakaumusta lujittavaksi ja päämäärää selventäväksi. Esim. Danielson-Kalmari, joka alussa ensin kauhistui keinoja, tuli lopulta siihen, että kysymyksessäoleva aktiivinen toiminta, niin vaarallinen kuin se hänen mielestään olikin, oli ainoa tie, jota oli käytettävä.

Ilmari Relander työskenteli valistus- ja isänmaallisessa herätystyössä edelläkerrottuun tapaan vielä vuoden 1915 saaden jo santarmeja kintereilleen. Tämä tärkeä propagandatyö, johon osaltaan liittyi myöskin värväys jääkäripataljoonaa varten, esti häntä, kuten jo olemme huomanneet, aikaisemmin lähtemästä Lockstedtiin. Mutta kauemmin ei mikään mahti voinut häntä enää pidättää 27. Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoonan riveihin liittymästä. Ennen matkaansa vuoden 1916 alussa Relander lähti kotiinsa ilmoittaaksensa vanhemmillensa päätöksensä. Kuten tiedämme, olivat tohtori Relander ja hänen rouvansa sivistyksellisin asein taistelleet isänmaamme venäläistyttämistä vastaan, mutta heistä tuntuivat ajan aktivistiset hankkeet liian jyrkiltä. Senpätähden he ensin kovasti vastustivat poikansa aikeita. Silloin lähtövalmis Ilmari kysyi:

"Mitä isä tekisi minun sijassani?"

Tähän tämä hetkisen sisimmässään taisteltuaan vastasi miehekkäästi ja liikutettuna:

"Lähtisin Saksaan!"

Näin oli molemmin puolin tehty ratkaisu, joka vei kunniaan ja velvollisuuksien täyttämiseen. Ja molemmat, sekä isä että poika saivat kohta raskaasti kokea venäläisen sortovallan painoa ja julmuutta. Samanaikaisesti kuin Ilmari Relander oli Shpalernajan muurien sisällä, oli tohtori Relander Pietarin Peresilnaja-vankilassa – odottamassa Siperiaan viemistä. [Vrt. tri K. A. O. Relanderin kiintoisaa kirjaa "Vankilasta ja Siperiasta".]

Viitteet:

[1] Eino Cederberg, "Kaksi Kajaaninlinnan vankia", ss. 56-57.

[2] Kai Donnerin y.m. toimittama "Suomen Vapaussota" I, s. 84.

[3] Tornion reitti oli itse asiassa avattu jo helmikuussa 1915.

[4] Koska prof. Cotter "Aseveljet II:ssa" jääkärien käsityksen mukaan esitetään vakoojana ja urkkijana, saakoon tässä sijansa – totuutta tavoitellen – erään englantilaisen kapteenin Jack O'Brien Hitching'in toisenlainen, mainittua professoria koskeva kuvaus. Arthur Cotter oli aikaisemmin ollut englanninkielen professorina Kiinassa Shanghaissa, mutta vuodesta 1914 hän oli Helsingissä Englannin passitoimiston päällikkönä. Kansallisuudeltaan Cotter oli irlantilainen. Muuten hän oli erittäin lahjakas ja suorasukainen mies, joka ei lainkaan välittänyt yleisestä mielipiteestä. Suomen sanomalehdistö leimasi hänet bolshevikiksi, mutta Hitching'in mukaan ei tässä syytteessä ollut mitään perää. Päinvastoin – niin Hitching väittää – oli Suomen valkoisten asia hyvin lähellä hänen sydäntään, ja hän antoi siitä Englannin hallitukselle varsin edullisen lausunnon. Hitching kertoo edelleen, että Cotter, joka ei ilman muuta uskonut toisten väitteitä, saattoi toisinaan aivan avoimesti seurustella sangen epäilyttävienkin henkilöiden kanssa päästäkseen näin asioiden perille, ja että tästä sitten johtuivat häneen kohdistetut epäluulot. Cotter oli pahoillaan siitä, että Suomen hallitus suhtautui häneen epäilevästi, mutta voidakseen antaa Englannin hallitukselle luotettavia raportteja katsoi hän, kuten sanottu, välttämättömäksi olla niin puolen kuin toisenkin yhteydessä. Hitching lausuu, että Cotter oli lain ja järjestyksen ystävä ja kaiken huliganismin vihollinen. Kun Cotterin v. 1920 vastoin tahtoansa täytyi lähteä Suomesta, siirtyi hän Kaliforniaan, missä antautui papilliselle uralle. Näin Hitching. Merkillinen maailmankiertäjä Cotter joka tapauksessa näyttää olleen. ("Hufvudstadsbladet", N:o 326 29.XI.1925.) Varmaa on, että hän toimi englantilaisten tiedoittajana. Ahvenanmaan-kysymyksen esillä ollessa Cotter esiintyi ruotsalaisten etujen ajajana. Mitkä vastakohdat: Selkääkarmivien vallankumouslaulujen renkuttaja ja loppujen lopuksi – pappi!

[5] Katso "Aseveljet I", liite N:o 1, jossa yllämainittu, keisarin vahvistama venäläistyttämisohjelma on sanatarkasti jäljennettynä.

[6] Kun Kajaanissa talvella 1917 tapahtui useita vangitsemisia ja kun sitten maaliskuun 4. ja 5. päivinä Ahosen, Pokin ja Salosen kodeissa pidettiin kotitarkastukset, rupesivat Väyryset ajattelemaan, että mahdollisesti santarmit voisivat vierailla pappilassakin, jolloin "Mummo-yhdistyksen" varasto saattaisi tulla ilmi. Tästä syystä se päätettiin siirtää jonnekin turvallisempaan paikkaan maaseudulle. Lähipäivinä sattuikin pappilan pihalle ilmestymään kolme hevosta Mieslahdelta tyhjine rekineen. Näiden omistajat ottivat vaatekorit mukaansa vieden ne kauppias Keräselle, joka ensin tallensi ne laivarannassa olevaan makasiiniinsa. Mutta kun paikkakunnalla ruvettiin hölyämään, että koreissa muka oli aseita, päätti Keränen siirtää ne muualle ja pyysi tähän työhön avukseen kansanopistonjohtajaa, maisteri Aarno Pesosta. Miehemme veivät tavarat edellisestä paikasta noin kahden kilometrin päässä olevaan, Miesjoen suulla sijaitsevaan ranta-aittaan, jossa säilytettiin kalanpyydyksiä. Aitta pantiin lukkoon, ja tavarat olivat miestemme mielestä turvallisessa säilössä. Mutta keväällä nousi vesi niin korkealle, että makasiinikin joutui koko lailla veden valtaan, jolloin semminkin sidetarpeet suureksi osaksi turmeltuivat, kirurgiset neulat ruostuivat j.n.e. Neiti Martta Väyrynen ja maisteri Pesonen koettivat kesällä tehdä parhaansa tavarain pelastamiseksi. Homehtuneet vaatteet pantiin tuulettumaan, kääreitä pestiin j.n.e.

[7] Ei sekoitettava maisteri Väinö Puhakkaan, joka myöhemmin kulki Kajaanin kautta Ruotsiin.

[8] Nykyisin tohtori ja Helsingin yliopiston yleisen historian dosentti.

[9] "Routaa ja rautaa III", s. 41 ja "Routaa ja rautaa II", s. 139.

[10] "Routaa ja rautaa I", s. 135.

[11] "Routaa ja rautaa III", s. 74.

[12] Nordlund on eräästä vuoden 1915 muistikirjastaan löytänyt merkinnän: "Huom! 29.XI.15. 250 mk", minkä hän luulee tarkoittavan kysymyksessäolevaa summaa ja päivämäärää, jolloin hän otti rahat vastaan.

[13] Lieksassa Pekkola asettui apulaisnimismies Otto Kärkkäisen, johtaja Valde Sarion ja kauppias Ville Ahosen yhteyteen. Nämä olivat valmiit ryhtymään värväystyöhön, ja Valde Sario otti vastaan miesten lähetystä varten Pekkolan jättämät rahat. Pekkola kävi vielä Kevätniemen sahalla tapaamassa Hans Arthur Oeschiä tuoden terveiset tämän Lockstedtissa olevalta veljeltä ja esittäen tavallisen, värväystä koskevan asiansa. Oeschkin suostui värväämään. Ei kestänytkään monta päivää, ennenkuin Lieksasta alkoi Haaparannalle kerääntyä Saksaan pyrkiviä miehiä.

[14] Kun myöskin metsänhoitaja Lagus kertoi kuulleensa Pekkolaa etsityn, katsoi tämä parhaaksi siirtyä pois paikkakunnalta matkustaen veljensä, kansakoulunopettaja Jalmari Pekkolan luo Heinolaan. Siellä hän vietti joulunpyhät – ei toimetonna, vaan veljensä avulla värväten neljä miestä matkalle. Koska Pekkola ei ollut taas pitkiin aikoihin kuullut Helsingistä mitään, matkusti hän sinne tammikuun alkupäivinä 1916. Tapahtumat olivatkin kehittyneet nopeasti: Bruun oli Torniossa vangittu; Malmbergien ynnä Ragnar Heikelin asunnoissa oli pidetty kotitarkastus; tri Sivénillä Kammiossa samoin; Yrjö Ruuthia ja Kai Donneria seurailtiin; kaikkialla vallitsi suuri epävarmuus. Tällaisia uutisia Pekkola kuuli käydessään Säätytalon kirjastossa Yrjö Ruuthia tapaamassa. Pekkola poistui pian Helsingistä poiketen sitten Kemiin noin viideksi päiväksi. Ajettuaan sieltä hevosella Tornion puoleen hän ahdistelusta huolimatta loikkasi Tornionjoen yli saapuen Haaparannalle tammikuun 12. päivän tienoilla 1916. Sieltä hän matkusti Tukholmaan liittyen nyt Saksan amiraaliesikunnan palvelukseen, jolloin hänestä tehtiin pommari. Vuoden 1916 elokuussa tapaammekin Pekkolan taas Kajaanin tienoilla ei enää erikoisemmin värvärinä, vaan pommien ynnä muun kielletyn tavaran kuljettajana.

[15] Martta Väyrynen kirjoitti muistivihkoonsa shifferimerkinnän avaimesta, että Ati Nieminen toi Helsingistä Russkaja Khrestomatijan, jossa Eljaksen mainitseman salasähkösanoma-avaimen piti olla kätkössä. Sivunumeron piti merkitä samalla sivulla olevaa viivattua kirjainta. Kirjaa tutkittiin sitten pappilassa, mutta selvää siitä ei saatu. Ei myöskään Ati Nieminen osannut selvittää, kuinka lukeminen oli suoritettava. Kirja jäi pappilaan.

[16] Vasili Rösch oli kotoisin Kannakselta; äiti oli venäläinen ja isä itävaltalainen. Hämäräperäisten vehkeilyjensä ja luvattoman seminaarista poistumisensa tähden hänet erotettiin Sortavalan seminaarin III:lta luokalta keväällä 1916. Hän oli näet helmikuussa 1916 lähtenyt vakoilutarkoituksessa Saksaan-menijäin mukana Ruotsia kohti ja palannut sitten takaisin muka santarmien yllättämänä. Rösch on kieltänyt ilmiantaneensa Sortavalan seminaarin johtajaa. Se lieneekin todennäköistä, sillä tohtori Relanderia ei karkoitettu Siperiaan jääkäriliikkeeseen osallistumisesta, vaan kenraalikuvernööri Seynin erikoisten kostotoimenpiteiden kohteena. Rösch oli ennen Kajaaniin tuloaan oleskellut Viipurissa nähtävästi jo silloin santarmien palveluksessa. Kajaanissa hän pyrki oppilaaksi seminaariin, mutta häntä ei otettu vastaan. Hänen ja hänen osaveljiensä Sortavalan-aikaiset puuhat selviävät lähemmin liitteestä N:o 1.

Pullinen oli ennen Kajaaniin tuloaan oleskellut Mikkelissä. Vuoden (1908-1909) hän oli ollut venäläisessä sotaväessä ja sitten v. 1916 hänet komennettiin 42. armeijakunnan esikunnan palvelukseen, Kajaanissa ollessaan hän asui yhdessä Röschin kanssa.

[17] Näin luultiin, mutta santarmit olivat sittenkin päässeet hänen matkoistaan oikeille jäljille. (Liite N:o 2.)

[18] Sittemmin jääkäriluutnantti. Kaatui Raasulissa 26.III.1918 Venäjän puolella rajaa, missä oli ollut Sahajoen rautatiesiltaa särkemässä.

[19] Junien tuloajat sodan aikana Kajaanissa, kuten muuallakin, vaihtelivat melkoisesti, joten aikataulussa mainittuja aikamääriä ei useinkaan voitu noudattaa. Junat myöhästyivät toisinaan tuntimääriä.

[20] Kruununvouti August Johan Rydmanin ja Ida Agatha Sandbergin tytär Oulusta. Kuoli 20. VI. 1915.

[21] Thuneberg taas muutettuaan hahmoaan palasi Helsinkiin saatuaan Eljas Väyryseltä etappiteitä koskevia papereita ja karttoja, jotka hänen tuli jättää eräälle helsinkiläiselle aktivistille.

[22] Relanderilla oli alkujaan Elja Rihtniemen osoite, mutta tämä oli juuri silloin (26.I.1916) etapin asioissa matkustanut Helsinkiin. Lapinlahden asemalla hän kuitenkin oli vilaukselta huomannut pohjoiseen päin matkustavan Relanderin ja arvaten, millä asioilla tämä liikkui, ennättänyt ilmoittaa: "Minä menen Helsinkiin; käänny Nordlundin puoleen!"

[23] Kysymyksessäolevat tavarat Nordlund kävikin perimässä, mutta varovaisuussyistä hänen rouvansa sittemmin "uhrasi" ne tulenjumalalle.

[24] Niiden joukossa jo tuntemamme Valter Aschan, Kalle Lönnbohm (Mustonen), jääkäri Jussi Väisänen, Ilmari Relander ynnä Jalmari Kara sekä lisäksi ylioppilaat Gunnar Holmqvist, Otto Harald Lilja, Oskar Harald Levrén, merimies Benjamin Klemetti Sotkamosta, työmies Maunu Moilanen Puolangalta, poliisivirkamies Pekka Sinkkonen Jaakkimasta ja Gunnar Elfgrén Helsingistä.

[25] "Routaa ja rautaa III", ss. 335-336.

[26] Eräällä rohkealla, nyk. jääkärikenraalimajuri Öhqvistin johtamalla partioretkellä Lausin luona marraskuun 27. p:nä 1916 Odén, vaikeasti haavoituttuaan joutui venäläisten käsiin häviten tietämättömiin. ("Suomen Jääkärit", ss. 820-835 ja vapaaherratar Ruth Munckin kirjoitus "Jääkäri-invaliidissa" v. 1930.)

[27] "Routaa ja rautaa III", ss. 369-370.

[28] Tämän teoksen I:ssä osassa olemme jo hieman tutustuneet Liisankadun-toimiston miehiin sekä lyhyesti maininneet sen tuhoutumisen. ("Routaa ja rautaa I", ss. 197; 202-208.)

[29] Vertaa Olli Malan lennokkaasti kirjoittamaan kirjaan "Väärällä passilla".

[30] Näin Viaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön raportissa. (Liite N:o 2)

[31] Äskenmainitusta santarmiraportista (Liite N:o 2) selviää, että miehen nimi oli todellakin Linds eikä Lentz, kuten usein kuulee Kajaanin-puolessa väitettävän.

[32] Polónin maastapoistuminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä, sillä hänen asunnossaan Helsingissä pidettiin tammikuun 18. p:nä 1916 kotitarkastus, mistä tieto tuli Kajaaniinkin. Polón oli kuitenkin jo ennättänyt lähteä, kun tämä viesti saapui perille. Eikä Polónilla oikeastaan olisi ollut aikaa käydä kajaanilaisten taiteilijain kanssa Iisalmella, sillä Helsingin etsivä osasto lähetti heti hänen asunnossaan tapahtuneen kotitarkastuksen jälkeen seuraavan kiertokirjeen:

    "N:o 69 Kiertokirje. Salainen.

    Täten saan kunnian pyytää, että ylioppilas Eino Berndt Edvard
    Polónia, jonka valokuva tähän oheenliitetään, siellä tarkoin
    etsittäisiin, tavatessa pidätettäisiin ja siitä sähköteitse
    tänne ilmoitettaisiin.

    Polónin tuntomerkit ovat: syntynyt 29 p. joulukuuta 1892,
    keskikokoinen, vaaleaverinen, suoranenäinen, soikeakasvoinen,
    pienet lyhyeksi leikatut viikset ja käyttää pincenez-lasisilmiä.

    Helsingissä, Etsivässä osastossa, tammikuun 8 p. 1916.

                                           Eero Subern,
                                     Rikosasiain komisario."

    Jäljennöksen oikeaksi todistaa virallisesti:

                                        V. V. Karjalainen.

Kun Kajaanin etappi oli saanut tiedon Polónin kodissa pidetystä kotitarkastuksesta, lähetti se Eino Snellmanin Ouluun kiiruhtamaan Polónin matkaa, mutta onneksi tämä oli jo lähtenyt.

[33] Myöhemmin osoittautui, että hän – tosin Vienaksi murtaen – solkkasi jonkin verran suomeakin!

[34] Muutama viikko aikaisemmin oli lehtori Pakarisen luona ollut kotimaassa käymässä oleva jääkäri, iisalmelainen Torsten Brunou, joka oli Pakariselta saanut lainaksi matkaturkin. Sen Polón toi nyt takaisin Brunoun terveisten kera.

[35] Kun Linds Nordlundin työhuoneessa ihmetteli toimittajan kirjojen paljoutta, niin Lauri Pokki ja Eljas Väyrynen, jotka olivat hänet sinne tuoneet, sanoivat puoleksi piloillaan ja ehkäpä myös talon isäntää kaiken varalta suojellakseen, että Nordlund oli pastori. Tämä jäi Undsin mieleen.

[36] Ylioppilas Edvard Bruunin Tornion asemalla joulukuun 23. p:nä 1915 tapahtunut vangiksijoutuminen aiheutti tuhoisat seuraukset koko jääkäriliikkeelle, sillä vankilassa hän paljasti venäläisille salaisuutensa. Santarmien tammikuun 20. p:nä 1916 pitämässä jatkokuulustelussa Bruun m.m. kertoi, että koko firman johtajana ("direktör standart") oli Kai Donner, "primus magister", joka johti järjestöä ja hankki rahat. Kysymyksessäoleva santarmipöytäkirja tuli tunnetuksi vasta vapaussodan jälkeen. Bruunista ks. "Routaa ja rautaa I", ss. 202-208.

[37] Donnerin oleskellessa vielä Harvialassa lähetti Oulun lääninhallitus alaisilleen viranomaisille seuraavan kiertokirjeen:

    "N:o 449. Kiertokirje. Salainen.

    Oulunläänin Poliisilaitoksille ja Nimismiehille.

    Poliisiviranomaisten tulee kunkin toiminta-alueellaan ottaa selvä,
    asuuko siellä Suomen kansalainen filosofian-maisteri Kaj-Karl
    Reinhold Donner; ollen siinä tapauksessa, että hänet tavataan,
    hänet neti vangittava ja siitä tänne ilmoitettava.

    Oulun lääninkansliassa, toukokuun 9 p:nä 1916.

    Kuvernöörinviran puolesta:

                             A. V. Lindholm. T. Pärssinen.

    Jäljennöksen oikeaksi todistaa virallisesti:

                                     V. V. Karjalainen.

[38] Saviaro palasi Tervolaan. Vähän myöhemmin kulki myös "Hallan Väinö" entisiä jälkiään kairan poikki Tervolaan ja sieltä Muurolaan jatkaen sitten matkaa junassa Ouluun, sieltä maanteitse Vaalaan ja lopuksi laivassa Kajaaniin.

[39] "Routaa ja rautaa III", s. 272.

[40] Myöhemmin osoittautui kuitenkin, että jääkärien oli vielä vaikeampi toimia, sillä outoina miehinä, toisinaan outoa murrettakin puhuvina, he herättivät alunpitäen suurta huomiota, joten ilmijoutumisen vaara jo senkin takia oli miltei voittamaton. Varsinaisen etappityön menestykselle olisi epäilemättä ollut eduksi, jos pysyväisiä etappimiehiä olisi saatu paikallisen väestön keskuudesta, sillä heidän toimintansa olisi sittenkin paremmin pysynyt salassa. Siellä täällä olikin tällaisia etappitaloja, joiden valppaat pojat ja tyttäret toimivat luotettavasti ja tuloksellisesti vielä sittenkin, kun etappijääkärien oli ollut pakko poistua paikoiltaan. On kuitenkin aina muistettava, että etappijääkärit joka tapauksessa – jo pelkällä olemassaolollaan ja esiintymisellään – tekivät kaikkialla mitä suuriarvoisinta isänmaallista valistustyötä.

[41] Läntisen ja Pohjoisen etapin tarina ynnä siihen liittyvä Simon kahakka on yksityiskohtaisesti kerrottu "Aseveljet I:ssä."

[42] Alppa Toloseen Jacobson oli tutustunut jo aikaisemmin metsänlukutöissä Kuhmoniemellä.

[43] Kysymyksessä ei ollut sen vähempi kuin Kruunuvuoren selällä ankkurissa olevan Venäjän laivaston räjähdyttäminen. (Liite N:o 2) sekä "Aseveljet II", ss; 419-434.

[44] Sivén itse vielä, perästäpäinkin vakuutti, että hänen matkansa varsinaisena tarkoituksena oli juuri poronlihojen ostaminen, "vaikk'ei sitä kukaan usko", kuten hän hymyillen lausui. Luultavasti Sivén kuitenkin samalla halusi jonkin verran "tuulettaa" itseänsä raittiimmassa isänmaallisessa ilmassa kuin mitä Helsinki siihen aikaan tarjosi. Eihän näet tunnetun sairaalan ylilääkärin olisi välttämättä juuri itsensä tarvinnut lähteä maan toiseen ääreen poronlihan-ostoon. Varmaankin niinikään halu henkilökohtaisesti tavata Hallan jääkäreitä oli lisäkannustimena Sivénin päätökseen. Joka tapauksessa hän ehdottomasti aikoi muutaman päivän perästä palata takaisin pääkaupunkiin. – Mitä tulee viranomaisten epäluuloihin, viittaamme erikoisesti korostaen tärkeään, Viaporin linnoituksen esikunnan päällikölle osoitettuun santarmiraporttiin (Liite N:o 2), jossa on myöskin Hugo Stenbergiä ja Elja Rihtnientä koskevia kiintoisia tietoja. Tätä santarmiraporttia ei ole aikaisemmin tunnettu.

[45] Olipa Sivénillä matkallaan muutakin seuraa. Metsänhoitaja Oskari Rönkä, jolla oli asiaa Hyrynsalmelle ja Suomussalmelle ja joka Kajaanissa oli tutustunut Sivéniin, päätti näet tämän seurassa, tosin eri hevosella, lähteä myös Hallaan nähdäkseen, miten jääkärit saarellansa elelivät. Sivén ja Rönkä saapuivat yhdessä perille. Mutta metsänhoitajamme lähti porolla yöksi Jääkärisaarelle Sivénin jäädessä Hallaan Jacobsonin ja talon väen seuraan. – Pojat laulelivat iloisesti piilopirtissänsä ja soittivat hanuria.

[46] Yksityiskohtaisesti kerrottu "Aseveljet II:ssa", ss. 438-439.

[47] Rihtniemen lähetit olivat sivuuttaneet santarmit silloin, kun nämä olivat ajaneet melkoisen mutkan valtatieltä syrjässä olevaan kirkonkylän kievariin. Lähetit taasen olivat kiiruhtaneet suoraan Mikkolaan, joka sijaitsee muutamien kymmenien metrien päässä ylimenopaikasta.

[48] Sivénin melkein itsepintaiselta tuntuva Helsinkiin palaamisen halu on todella merkillinen. Jo pelkästään Hugo Stenbergin surkean kohtalon olisi luullut saaneen hänet pakoa ajattelemaan. Sivénhän oli paljon seurustellut Stenbergin kanssa, joten saattoi otaksua, että hänet oli ilmiannettu samalla kertaa kuin tämäkin. – Tohtori Volter Rihtniemi on säilyttänyt pienen muistelman, joka kenties luo valoa tähän salaisuuteen. Ollessaan yötä Rihtniemen luona Sivén oli maininnut olevansa suomenmaalaisen santarmikomennuskunnan päällikön perhelääkäri ja hoitaneensa vast'ikään tämän rouvaa, joten venäläiset eivät muka mitenkään voineet häntä epäillä.

[49] Sivénin matka aiheutti sitten tiukkoja kuulusteluja Kajaanissa. Niinpä tohtori Volter Rihtnientä kuulusteltiin poliisilaitoksessa heti seuraavana päivänä hänen vieraansa lähdön jälkeen. Häneltä tiedusteltiin Sivénin matkan tarkoitusta, tämän matka varusteita, minkälaisella kyydillä hän oli lähtenyt j.n.e. Ja Laitinenkin sai kahteen otteeseen tehdä tiliä matkastaan. Viranomaiset eivät Rihtniemen kuulustelusta paljoakaan viisastuneet.

[50] Itäisen etapin tarina on yksityiskohtaisesti kerrottu "Aseveljet II:ssa".

[51] Konstaapelit J. Jauhiainen ja P. Kalliokoski.

[52] Viranomaisten toimenpiteet on kerrottu asiaa koskevan poliisitutkintopöytäkirjan mukaan.

[53] Rihtniemen paon johdosta komisario H. Komulainen sai Oulun lääninhallituksesta seuraavan, 16.I.1917 päivätyn nuhdekirjelmän:

    "Viitaten kirjeeseenne kuluvan tammikuun 12. päivältä N:o 10 saan
    vakavasti huomauttaa Teitä virheellisestä menettelystänne siinä,
    että te ette heti puheenaolevan asian tapahduttua siitä minulle
    sähköteitse ilmoittanut, ja täytyy minun sen vuoksi Teille siitä
    antaa varoitus kehoituksella ottamaan tämän vastaisuuden varalle
    tarkoin huomioonne.

    Lisäksi ilmoitan Teille, etten katso poliisilaitoksen puolelta
    ryhdytyn tarpeeksi ponteviin toimenpiteisiin mainitun karanneen
    henkilön kiinnisaamiseksi.

                                            A. af Enehjelm.
                                            Aarne Leikkoa.!

[54] Kun Eero Rihtniemi kotitarkastuksen ensimmäisessä vaiheessa salaa työnsi Komulaiselle pistoolinsa, otti tämä sen vastaan tekemättä siitä mitään numeroa.

[55] Tämä lausunto viittaa siihen, että niin hyvä mies kuin Komulainen itse asiassa osoitti pitkin matkaa olevansakin, ei hänellä kuitenkaan ollut aktivistin lujaa ja rautaista mieltä, joten ymmärrämme, miksi Elja Rihtniemi ei katsonut voivansa luottamuksellisesti uskoa hänelle jääkäriliikkeen salaisuutta.

[56] Poliisikomisario Komulainen sai taas kuvernööri af Enehjelmiltä huomautuksen siitä, ettei ollut ylioppilas Steniuksen vangitsemisesta lääninhallitukseen tiedoittanut, niin kuin hänen olisi pitänyt tehdä, joskin santarmit olivat toimittaneet vangitsemisen.

[57] Aikaisemmin on jo mainittu, ettei Eljas Väyrysen sittemmin lähettämästä "avaimesta" Kajaanissa saatu selvää.

[58] Erkki oli toistaiseksi jätetty Kuopioon.

[59] Eljas Väyrynen kirjoitti 28.II.1917 kotiinsa Hallasta oikean kirjeen. Siinä hän koetti rauhoittaa kotiväkeä kehoittaen heitä edelleen kirjoittamaan hänelle Helsinkiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin omaiset eivät tietäisi mitään hänen lähdöstään, vaan luulisivat hänen kesäksi siirtyvän Lappiin. "Ehkä näin tehden se olisi teille hyväksi" – hän kirjoitti. Edelleen hän kertoi olevansa hyvissä voimissa ja kykenevänsä hiihtämään vaikka kymmenen peninkulmaa vuorokaudessa. Elja Rihtniemen hän sanoi myös hyvin harjoittautuneen mainiten heidän tulevan menemään niin ylhäältä, ettei "haju käy". Kirjeensä hän lopetti seuraavasti: "Toivotan teille hyvää vointia sekä uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen, että aurinko vielä kirkkaastikin Kattilajärvellä helottaa. Uskokaamme toisemme Jumalan haltuun. Hänen huomaansa jätän teidät. Näkemiin!"

[60] Kaikki kirjeen viivaukset minun. K. A. W–s.

[61] Bolanilla kiristäjä tarkoittaa Polónia. K. A. W–s.

[62] Kaikki kirjeen viivaukset minun. K. A. W.–s.

[63] Sekä edelläoleva sähkösanoma että tämä raportti löydettiin Venäjän vallankumouksen jälkeen Juntsonin papereista, joista tämä oli jo ennättänyt hävittää suurimman osan.

[64] Kaikki raportin alleviivaukset minun. K. A. W–s.

[65] Anton Pokki tunsi kyllä hyvin poikansa isänmaallisen toiminnan. Mitä muuten tulee tuohon kirjeeseen, ei Anton Pokki erään matkan tähden voinutkaan viedä sitä määräpäivänä poliisilaitokseen; se joutui sinne vasta sitä seuraavana päivänä. Tämän viivytyksen takia santarmit häntä sittemmin ahdistelivat.

[66] Kun "Seikkailu saaristossa" vihdoin esitettiin, saapui juhlaan sähkösanoma Venäjän vallankumouksen puhkeamisesta. Topeliuksen vapaudentunnon kyllästämä kappale nosti tällöin isänmaallisen innostuksen korkeimmilleen. Tämä puhkesi heti teoksikin, sillä tilaisuudessa läsnäolleet vakoilijat Rösch ja Pullinen pidätettiin oitis ja vietiin "juhlakulussa" putkaan.

[67] Väyrynen oli näet sillä välin, nim. helmikuun 27. p:nä, tullut Hallaan.

[68] Lindsin ilmiannoista Feodoroff tunsi kajaanilaisten Iisalmen-matkan yksityiskohtia myöten, ja kun Vuorikin oli tuossa "Pohjalaisia" esittävässä kuvaryhmässä, tiesi hän tämän puhuneen pelkkää pötyä.

[69] Tätä suunniteltua reittiä ei koko aikana tarvinnut muuttaa. Matka suoritettiin pääasiallisesti hiihtäen, pysytellen niin paljon kuin mahdollista sydänmaiden talviteillä, siis välttäen valtamaanteitä, missä vain se sopivasti kävi päinsä.

[70] Samaan aikaan lähti hevosellaan Raatekankaan torpalta myöskin Läheniemen isäntä kulkien "Hallan Ukon" opastamana Ämmän ruukille ja sieltä rajaa kohti saapuen Kolarin tienoille. Siellä saavuttivat hänet vallankumousviestit, joten hän kääntyi takaisin matkaten Hallan kautta kotiinsa Karjalaan.

[71] On yleisesti tunnettua, että Saksaan-menijät ja jääkärit – heidän jätkän-asustaan huolimatta – Pohjanmaan taloissa heti tunnettiin. Heidän katseensa tiukka levollisuus ja heidän olemuksensa varmuus ilmaisivat heidät.

[72] Boströmin liike vedätti niihin aikoihin venäläisten sotatarvevarastoja Kilpisjärveltä Tornioon.

[73] Todellisuudessa nämä olivat, kuten tiedämme, kajaanilaiset matkamiehet.

[74] Rihtniemen kodin rauhaa häirittiin siis kahden kuukauden aikana kolme eri kertaa.

[75] Rihtniemi sai sittemmin takaisin rahansa ja tavaransa, paitsi rahakukkaroa, jota muuan vartija jo vastaanottotilaisuudessa oli erikoisella harrastuksella hypistellyt.

[76] Kopin pinta-ala oli 2 x 3 m ja sen kalustona seinään kiinnitettävä makuulavitsa, pieni pöytä sekä kannellinen sanko.

[77] Piirainen työskenteli Helsingissä kajaanilaisten valtiollisten vankien hyväksi aina siihen asti, kunnes Rihtniemi vapautettiin.

[78] Kresty oli pääasiallisesti tuomionsa saaneiden vankila.

[79] Shpalernajassa säilytettiin etupäässä tutkintovankeja.

[80] Maisteri Eric Bahne on Helsingissä 1919 ilmestyneessä "Arena" nimisessä aikakauskirjassa (vihot 7-10) julkaissut perin kiinnostavan kertomuksen "Ur fängelse i landsflykt" (Vankilasta maanpakoon), missä hän kuvaa Kainuussa vierailleiden shpalernajalaisten vaiheita. Tätäkin kertomusta olen käyttänyt lähteenäni.

[81] Kun Saksa liittolaisineen eristi Venäjän länsivalloista ja kun näille kävi välttämättömäksi sotatarpeilla auttaa Venäjää, joka maailmansodan puhjetessa oli huonosti varustautunut, oli sen pakko ryhtyä rakentamaan halki Aunuksen ja Vienan Karjalan kulkevaa, noin 1000:n kilometrin pituista Muurmannin-rataa. Rautatietöistä ei kuitenkaan oikeastaan tullut mitään, ennenkuin englantilaiset ja amerikkalaiset insinöörit saivat johdon käsiinsä. Kun Etelä-Venäjältä tuodut työläiset sortuivat ankaran ilmaston aiheuttamiin kulkutauteihin, oli turvauduttava karjalaisiin ja suomalaisiin työmiehiin, joita suuret palkat sinne houkuttelivat. Mutta kun näitäkin oli liian vähän, rupesi Venäjän hallitus tarkoitukseen käyttämään keskusvaltojen sotavankeja. Muurmannin-radan päätepisteet olivat Pietarin–Vologdan radan Svanka ja Kuollavuonon rannikolla sijaitseva Muurmanni, missä oli sulasatama.

[82] Lähteenä käytetty myös O. V. Itkosen mielenkiintoista kirjaa "Sankareita, sotavankeja, seikkailijoita".

[83] "Routaa ja rautaa III", ss. 291-292.

[84] "Karjala vapaussodassa I", s. 41. Lukumäärä tuntuu kuitenkin liian suurelta.

[85] Myöhemmin syksyllä 1917 tapahtui kuitenkin tässäkin suhteessa ikäviä poikkeuksia sen jälkeen, kun sosialistilehdissä oli ruvettu vatkuttamaan, että Venäjä oli Suomen työväestön ystävä ja liittolainen ja Saksa taas muka sen vihollinen.

[86] Lähteenä käytetty myös maisteri E. E. Kailan "Suomen Vapaussota"- nimisessä suurteoksessa olevaa valaisevaa kirjoitusta.

[87] Kenraali Besobrasoff oli muuten niin tavattoman lihava, ettei mitenkään kyennyt itse edes pukeutumaan; palvelija sai toimittaa kaiken, vieläpä napituksenkin!

[88] Venäläiset sotamiehet, joiden haltuun seurueen jäsenet ensin oli luovutettu, löysivät heidän kapsäkkiensä vuorin ja päällyksen välistä salaisia rintamakarttoja, jotka nähtävästi olivat tarkoitetut Saksaan vietäviksi, vaikka kenraali selitti ne sotamuistoiksi.

[89] "Routaa ja rautaa III", s. 382.

[90] von Wahlin ja Petersenin oli eräs innokas saksalaisten asiamies von Knierien ohjannut Ruokolahdelle, mistä Sivén toi heidät Nurmekseen ja von Wahlin Hallaan asti. Petersenin, joka ei sydänvian tähden voinut ajaa polkupyörällä, piti hankkiutua Ruotsiin mukavampaa tietä. Mutta kuinka olikaan, hän kiersi Helsingin kautta Kajaaniin, mistä Aarne Korhonen sitten opasti hänet Hallaan.

[91] Mäkelän johtamaan pakolaisjoukkoon liittynyt, saksalaiseksi upseeriksi esittäytynyt venäläinen urkkija ilmiantoi Kuusikon talon väen. Snellmanin metsästyspyssystä hän tekaisi sellaisen valheen, että talossa muka oli salainen kiväärivarasto. Ja Yli-Ollitervon niittysaunan lattialle heitetyn vähäpätöisen matkailukartan hän paisutti tärkeäksi saksalaiseksi kartastoksi, jota muka pidettiin piilossa metallikotelossa saunan kiukaan uunissa. Itsestään Pietarista käsin lähetettiin erään vanhan, monia kunniamerkkejä saaneen korkea-arvoisen upseerin johdolla 16-miehinen sotilasjoukko Kuusikkoon, missä sitten lokakuun 27. p:nä 1917 toimeenpantiin ankara kotitarkastus. Onneksi tuotiin Vuokilasta venäläisten tulosta ennakkoilmoitus, joten talon ainoa vaarallinen esine, nim. Eino Kuusikon jonkin aikaa riihen uunissa säilyttämä pommi ehdittiin toimittaa turvaan. Matti-isäntä vei sen metsän peittoon muurahaispesään sanoen: "Se on hyvä makasiini, siellä ei ruostu!"

Kun ryssät tulivat taloon, jäi osa sotamiehistä pihalle ja osa tuli pirttiin. Sitten toimitettiin hyvin perinpohjainen tarkastus. Venäläiset ilmeisesti etsivät aseita. Kaikki paikat pengottiin, saunan lattian alustakin tutkittiin, samoin riihessä ruumenläjä ja sysikasa. Kaivokin tarkastettiin; sieltä nähtävästi etsittiin langattoman lennättimen johtoja. Emännän täytyi luovuttaa venäläisille kaappiensa avaimetkin. Kun mitään ei löytynyt, lähtivät kotirauhan häiritsijät Yli-Ollitervon niittysaunalle tiukaten siellä peltikotelossa olevaa karttaa, jota muka säilytettiin kiukaan uunissa. Kuusikkolaiset olivat tämän johdosta aivan ymmällä, sillä kukaan ei ollut saunassa nähnyt mitään karttaa. Joku joukosta arveli sen ehkä palaneen, mutta ei sekään selitys kelvannut. Upseeri vain yhä intti, että vaikka kartta olisikin palanut, niin ainakin metallikotelon piti olla jäljellä. Loppujen lopuksi sotamiehet särkivät koko kiukaan.

Tarkastuksesta tehtiin jonkinlainen pöytäkirjakin. Kun upseeri kehoitti kertomaan, mitä salaisuuksia talonväki tiesi, niin isäntä tokaisi siihen: "On parasta, kun teille ei puhu mitään, sillä valheeksi te kuitenkin ajatte kaiken!"

Komennuskunta etsi myös pakolaisjoukkueen opasta, miestä, jolla oli suuret mustat viikset ja silmä vialla – näin oli urkkija luonnehtinut Mäkelän ulkonäön.

Leo Kuusikolta kysyttiin: "Paljonko sait rahaa, kun saattelit saksalaisia rajalle?" Tähän emäntä ehätti vastaamaan: "Mitä teillä on tekemistä minun poikani kanssa; hän ei ole tuonut eikä vienyt ketään!"

Kutsumattomat vieraat ottivat talosta omin luvin leipää sekä vaativat, että heitä varten piti teurastaa lammas, jotta heillä Kaisajoelta palattua olisi liharuokaa. Siihen emäntä sanoi: "Ei meillä ole tapana sunnuntaina teurastaa, mutta lihaa on kyllä sen verran, että yhden keiton saatte." Palattuaan venäläiset söivät ja joivat sekä poistuivat sitten tyhjin toimin.

Mainittakoon vielä tässä yhteydessä, että Kuusikon talon vanha isäntä Matti Kuusikko oli itse erittäin uuras sotapakolaisten kuljettaja. Voidaksensa viedä opastettavansa milloin tahansa Tornionjoen yli hän osti itselleen oman venheen pitäen sitä sitten Matkakosken yläpuolella. Venhe kyllä vuoti, mutta sillä saattoi sentään hyvin kulkea. Kerran Matti-isäntä keksi senkin tempun, että pani venheen vettä täyteen sitoen sen rautalangalla pajupensaaseen; näin se näytti käyttökelvottomalta hylyltä ja säilyi hyvin.

Sotapakolaisia ei suinkaan kuljetettu ainoastaan Nurmeksesta, Hallasta ja Kajaanista käsin; nämä paikat olivat vain huomattavia solmukohtia. Pohjois-Suomen teillä ja metsissä ajoittain aivan vilisi näitä onnettomia, uljaita miehiä, joista Venäjän raakalaishuolto oli usein melkein viimeisetkin voimat imenyt.

Voimme lyhyesti todeta, että kaikkein useimmat Pohjois-Suomen aktivistit joutuivat jollakin tavoin pitämään huolta keskusvaltojen sotapakolaisista.

[92] Käytämme tohtorin arvonimeä, vaikka Muley valmistui lääkäriksi vasta v. 1919.

[93] Muley ja Sandström olivat sittemmin keskenään kirjeenvaihdossa. Tässä julkaistu matkakertomus on poimintaa Muleyn Konstantinopolissa maaliskuun 14. p:nä 1927 päivätystä kirjeestä, missä hän laajasti muistelee seikkailurikasta Suomen-samoiluansa. "Uuden Suomen" sunnuntailiitteessä N:o 39 (28. IX. 1930) Muley julkaisi pakomatkaansa käsittelevän kuvauksen.

[94] Nähtävästi miehet olivat kulkeneet Karungin ja Ylitornion välistä rajalinjaa pitkin ja tulleet Korpikylään, missä yrittivät ilmeisestikin Matkakosken yläpuolelta Tornionjoen kapeimmalta kohdalta päästä yli.

[95] Tohtori Karl Muley on nykyisin "Uuden Suomen" kirjeenvaihtaja, jonka eri aloja käsittelevät kuvaukset ovat erittäin mielenkiintoisia ja pirteästi kirjoitettuja.

[96] Hevosesta oli Mäkelällä sittemmin paljon harmia, sillä se joutui takavarikkoon siitä huolimatta, että Saksan Haaparannalla oleva konsuli Unander oli sitoutunut huolehtimaan asiasta.

[97] Maisteri Kailan kirjoituksesta huomaamme, että "Uusi Metsätoimisto" käytti sotavankien kuljetukseen kaikkiaan 60.000-80.000 mk, josta summasta melkein 1/2 oli saksalaisilta saatuja varoja. Elja Rihtniemi taas sen lisäksi, mitä hän Helsingistä oli saanut, hankki Kajaanista ja Kuopiosta noin 10.000 mk, jonka summan saksalaiset sittemmin lienevät lainaajille hyvittäneet. Ehkäpä emme siis pahasti erehdy, jos oletamme, että tuon pakolaisjoukon kuljetus tuli Suomessa pyörein luvuin maksamaan korkeintaan 100,000 mk. Tähän summaan ei sisälly se, mitä Saksan Haaparannalla toimiva konsulaatti kuljettajille suoritti, samaten kuin arviomme ulkopuolelle jäävät myös niiden sotapakolaisten kuljetuskustannukset, jotka opastettiin Muurmannin-radan varsilta Lapin erämaiden halki suoraan Ruotsiin.

[98] Väinö Keränen oli lähtenyt jääkäri Ståhlbergin seurassa.

[99] Jankko esiintyi tällä matkalla puutyömies Bernhard Julius Kauppisena.

[100] Hänen seuralaisenaan tällä paluumatkalla oli Väinö Jankko, jonka päämääränä oli Kuopio.

[101] Korhonen oli mukana venäläisten aseistariisumisessa Limingassa ja myöskin Oulun valtauksessa ottaen sittemmin osaa Satakunnan rintaman taisteluihin. Vapaussodan jälkeen hän oli monissa eri toimissa, kunnes hänet elokuussa 1919 määrättiin Etsivän keskuspoliisin Kajaanin alaosaston päälliköksi. Tätä tointa hän menestyksellisesti hoiti kahdeksan vuotta. Kesällä 1919 hän sai reservivänrikin arvon ja suoritti sittemmin aktiiviupseeritutkinnon. Ylenmääräiset ponnistukset mursivat nuoren, paljon toimineen aktivistin elämän. Aarne Korhonen kuoli Kajaanissa ankaran keuhkotaudin kaatamana heinäkuun 12. p:nä 1929.

[102] Tämän maljan toi Suomeen Saksan sotaministeriön lähetti, jääkäri Leonard Knaapi (sittemmin jääkärimajuri) juuri vapaussodan kynnyksellä. Hänen oli pakko jättää se Helsinkiin, kun hän itse murtautui punaisen rintaman läpi Kuopioon. Malja annettiin myöhemmin Heikkiselle juhlallisesti maalaisliiton eduskuntaryhmän istunnossa.

[103] "Aseveljet II", s. 150.

[104] Tapahtumasta on olemassa myös sellainen kertomustoisinto että Hyrynsalmen kirkolla asuva kauppias Alexejeff olisi mennyt Korniloffia vastaan taivuttaen tämän palaamaan. Tämä tarkoittaa ehkä kuitenkin toista, myöhemmin sattunutta tapahtumaa.

[105] Nimet ovat sotkeutuneet, mutta joka tapauksessa ne todistavat, että Hyrynsalmella oli joku kätyri, joka oli takonut venäläisten päähän sikäläisten aktivistien nimiä. Oscar Hirveli tarkoittanee Perttu Hirvelää, seppä Kalle Kemppainen on kai Mattilan sukunimestä saanut ristimänimen, Hoopala on kai luettava Soopala, Hetti tarkoittaa luultavasti Hjeltiä j.n.e.

[106] Manner sentään sanoi: "Asia on hyvä, mutta se riippuu tällä kertaa Hindenburgista ja Jumalasta."

[107] "Routaa ja rautaa II", ss. 264-266.

[108] Alppa Tolonen, Kajaanin etapin eniten toimineita oppaita, sanoo päättävästi, että Hyrynsalmen kautta kulki noin 100 miestä ja Puolangan kautta noin 200, siis hänen mukaansa yhteensä 300 miestä. Kajaanin etapin johtaja Elja Rihtniemi taas on hyvin varovainen. Oikeastaan hän ei uskalla esittää mitään varmoja lukumääriä, vaan lausuu: "Luvut 100-200 (yhteensä Hyrynsalmen ja Puolangan kautta) ovat ehkä liian suuret tai liian pienet.". – Tervolan etapin pääasiallinen opas Väinö Saviaro väittää yksin kuljettaneensa 300 miestä, mutta etapin johtaja, jääkärikapteeni Hannu Hildén arvelee Tervolan kautta välittömästi kulkeneen korkeintaan 200-300 miestä. Huomattava kuitenkin on, että johtajienkin tiedoitukset ovat vain arviomääriä. – Mitä taas Muurolan etappiin tulee, on muistettava, että Muurolaan saapui kyllä miehiä paljon enemmän, mutta että useimmat niistä lähetettiin edelleen Tervolan kautta, koska tie siten melkoisesti lyheni.

[109] Tämä lukumäärä mainitaan "Karjala Vapaussodassa I" nimisen, äskettäin ilmestyneen teoksen sivulla 41.

[110] Entinen Muurmannin-legionalainen O. V. Itkonen lausuu perin mielenkiintoisessa kirjassaan: "Sankareita, sotavankeja, seikkailijoita" (s. 88) itsenäisyysmiestemme suurenmoisesta ja uhkarohkeasta työskentelystä seuraavat todet sanat: "Vasta tulevaiset aikakirjat osaavat oikein arvostella heidän tekojensa täyden merkityksen, mutta nykyisenkin polven, koko Suomen kansan, yksinpä kapinassa hävinneiden työläistenkin olisi kiitollisuudella muisteltava niitä miehiä, jotka ensimmäisinä uskalsivat kaikkensa vapaan, itsenäisen Suomen luomiseksi."

[111] Armas H. Saastamoisen ehyttä ja lujaa persoonallisuutta ja tunnustettua kykyä on hänen kotiseutunsa ja isänmaa tarvinnut moniin tärkeisiin toimiin. Niinpä hän vuosien 1912-1918 välisenä aikana kuului Kuopion kaupunginvaltuustoon. Vapaussodan alussa hänet nimitettiin Pohjois-Savon ja Kajaanin piirin esikuntapäälliköksi, missä toimessa hän järjestyskyvyllään ja suurilla aineellisilla uhrauksilla huomattavasti tuki sotatoimia itäisellä rintamaosalla. Hänen kotiseutunsa on osoittanut hänelle kunnioitustaan m.m. siten, että hänet on kutsuttu Kuopion suojeluskuntapiirin ja Kuopion suojeluskunnan kunniapäälliköksi. Samoin on Armas Saastamoinen Jääkäriliiton kunniajäsen. Maaliskuun lopulla 1918 Saastamoinen nimitettiin Suomen asianhoitajaksi ja sittemmin täysivaltaiseksi ministeriksi Kööpenhaminaan. Tätä tointa hän hoiti toukokuuhun 1919 siirtyäkseen sen jälkeen ministeriksi Washingtoniin, missä hän oli vuoteen 1921. Vuonna 1924 hänet valittiin eduskuntaan. Sen ohessa hän on kuulunut myös puolustuslaitoksen revisionikomiteaan, missä hänen kypsynyt harkintansa ja itsenäisyytemme syvällinen ymmärtämyksensä on vaikuttanut maamme puolustuslaitoksen lujittamiseen. Vuodesta 1926 Saastamoinen on toiminut mitä tärkeimmässä luottamustehtävässä, nim. Suomen asiainhoitajana ja täysivaltaisena ministerinä Lontoossa. Tunnustukseksi suurista ja monista ansioistaan on hän saanut m.m. 2. luokan vapaudenristin ja Suomen Valkoisenruusun 1. luokan komentajamerkin ynnä Suojeluskuntain hopeisen ansioristin.

[112] Saastamoisen kirjastossa, jossa anglo-saksilaisten kansojen historialliset erikoisteokset ovat runsaasti edustettuina, näin m.m. englanninkielisen teoksen: "Venäläis-amerikkalaiset suhteet vuosina 1917-1920". Siitä käy täysin selville, että Suomen punakaartin johtajat ja "kansanvaltuuskunta" olivat kiinteässä yhteydessä Amerikan Venäjällä silloin työskennelleen lähetystön kanssa ja että meidän punakapinoitsijamme saivat siltä moraalista tukea. – Amerikan valtiomiehet kuuluvat nykyjään häpeävän tätä tekoa.

[113] Consett on nykyjään vara-amiraali. Hän on Skandinavian maissa vuosina 1914-1918 tekemistään havainnoista julkaissut v. 1923 teoksen: "The Triumph of Unarmed Forces" (Aseettomuuden voitto), mistä käy ilmi myös hänen ymmärtämyksen-puutteensa Suomea kohtaan sekä se, että hän tunsi ne salaiset hankkeet, jotka tähtäsivät Suomen irroittamiseen Venäjästä.

[114] Lausuttakoon myös vielä vastaisten aikojen varalle, ettei Suomen aktivistien toiminta ollut mitään poliittista seikkailua, jota muka vain jotkut rappiollejoutuneet yksilöt harjoittivat, kuten osa aktivismille vieraasta sivistyneistöstämme on yhä edelleen taipuvainen uskomaan. "On aivan tavatonta havaita", lausuu Armas Saastamoinen, "mikä kuilu ja valtameri erottaa meillä toisistaan sen ryhmän, minkä toiminta johti Suomen täydelliseen itsenäisyyteen, ja sen toisen ryhmän, joka korkeintaan toivoi jonkinlaista laajennettua autonomiaa – Venäjän armopalana."

[115] Puhelinnumeron mukaan näin mainittu.

[116] Ruuskanen oli muuten ensimmäisiä ylioppilaita, joka joutui venäläisten vangiksi ja pantiin pariksi viikoksi Helsingin päävahtiin. Päästyään vapaaksi hän jatkoi aktivistista toimintaansa entiseen tapaan.

[117] Armas Saastamoinen lausuu muistelmissaan: "Myöhemmät sukupolvet tuskin voivat ymmärtää meidän tunteitamme ja ajatuksiamme, mutta en ole voinut olla kirjoittamatta paperille näitä seikkoja. Meille ne olivat aivan tavattomia asioita, ja tarvitsimme kaikki sielunvoimamme salataksemme todellisia tunteitamme ja ajatuksiamme. Suunnitelmamme olivat vähemmässä kuin hiuksen varassa, ja jokainen voitto tai tappio maailman suurilla taistelutanterilla koski meihin aivan sydämeen saakka."

[118] Elja Rihtniemi on perästäpäin valittanut sitä, etteivät Kajaanin ja Kuopion aktivistit aikaisemmin osuneet toistensa yhteyteen, sillä silloin Kajaanin etappi olisi paremmin selviytynyt, niistä monista huolista ja hankaluuksista, jotka aiheutuivat vaikeasti ylläpidettävästä Helsingin-yhteydestä.

[119] H. J. Boström, "Sankarien muisto", sivu 386.

[120] Ollessaan maanviljelijänä Iisalmella Canth oli, kuten Iisalmen huomatuimmat miehet yleensä, jyrkkä ja tinkimätön passiivisen vastarinnan kannattaja. Kun hän senaattori Andersinin kautta oli kuullut, että Bobrikoff oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Omskiin, lähti hän v. 1903 Amerikkaan. Sieltä hän palasi suurlakkoviikolla takaisin kotimaahan, matkustaen Tukholmasta kuuluisassa "John Graftonin" sisar-aluksessa "Cecilissä" Helsinkiin Axel Vahrenin ja merikapteeni J. V. Nylanderin seurassa. ("Cecil", kuten "Cysnekin", olivat nim. myydyt Tukholmaan ja olivat ainoat laivat, jotka suurlakkoviikolla välittivät liikettä Suomeen, tuoden – entiseen uljaaseen tapaansa – matkustajien ohessa käsiaseitakin maahamme.) Kotimaahan palattuaan Canth asettui ensin maanviljelijäksi Parikkalaan tullen sittemmin O/Y Minna Canthin perillisten arvossapidetyn ja suuren liikkeen johtajaksi. Jussi Canth, kirjailija Minna Canthin poika, kuoli Kuopiossa joulukuun 10. päivänä 1929.

[121] Sekä Korhosen että Jankon vaiheisiin olemme jo aikaisemmin tässä teoksessa tutustuneet. Jouduttuaan kumpikin lokakuun 30. p:nä 1916 Rovaniemen Rautiosaaressa vangiksi karkoitettiin Korhonen Siperiaan, kun taas Jankko vietiin Helsinkiin. Vallankumous kuitenkin pelasti miehemme. Koska Jankko syksyn 1917 oli Kuopion aktivistien toimissa ja sittemmin Kuopion suojeluskunnan tiedusteluosaston päällikkönä otti osaa Kuopion taisteluihin saavuttaen sankarikuoleman helmikuun 8. p:nä 1918, merkitsemme tähän hänen satumaisten vaiheittensa pääpiirteet.

Väinö Jankko (ent. Jankowsky) syntyi 23.VI.1894 Uukuniemellä, missä hänen isänsä Voldemar Johannes Jankowsky oli kruununnimismiehenä. Hän kävi kaksi luokkaa Viipurin suomalaista lyseota, mistä erosi 1910. Jääkäriliikkeen alkaessa Jankko lähti Ruotsiin jatkaakseen sieltä matkaansa Lockstedtiin, mutta Tukholmassa hän joutuikin Saksan tiedusteluosaston palvelukseen. Saksan yleisesikunnan kirjoissa hänen salaisena nimenään oli "A 72". Suomeen tehdyillä uhkarohkeilla retkillään hän joutui sitten kolmesti santarmien käsiin päästen kuitenkin aina vapauteen – viimeksi Venäjän vallankumouksen humussa.

Jankon seikkailut olivat aivan erikoisia. Tiedustelutoimissa ollessaan hän kerran liikkui vakoilijana Suomenlinnassa. Tällöin eräänä yönä santarmit ryhtyivät häntä takaa ajamaan. Kun kaksi ahdistajaa tavoitti hänet Kulosaaressa, kuristi hän suurilla voimakkailla käsillään toisen näistä kuoliaaksi tehden toisenkin puukoniskulla vaarattomaksi. Jankko ei uskaltanut käyttää ampuma-asetta, sillä lähistöllä oli muitakin vainoojia.

Jankko joutui sitten kuitenkin kiinni Helsingissä ja vaarallisena vankina hänet lähetettiin kahden suomalaisen salapoliisin vartioimana vuoden 1916 kevätpuolella erääseen vankilaan Pietariin. Muuan vankilan viranomainen otti hänet vastaan mennen kuitenkin päällystöltänsä saamaan lähempiä määräyksiä. Mennessään hän virkkoi jotakin, mistä poliisit eivät saaneet selvää. Silloin he kysyivät Jankolta:

"Mitä se sanoi?"

Jankko tulkitsi kekseliäästi:

"Saatte mennä!"

Poliisit poistuivatkin, ja Jankko jäi yksin. Mutta kun venäläistä ei kuulunut, niin hänkin lähti. Vaikka Jankolla oli tuttavia Pietarissa, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä näiden luo, vaan päätti pyrkiä Aunuksen kautta Suomeen. Tässä mielessä hän kulki eräässä venäläisessä matkustajalaivassa Pietarista Lotinanpeltoon. Rahaa hänellä ei ollut eikä muutakaan tavaraa, ainoastaan vaatteet yllään. Jankkoa peloitti hirveästi, kun laivassa oli venäläisiä upseerejakin ja kun kaikki hänen mielestään katselivat häntä. Siirtyillen paikasta toiseen hän koetti välttää luuloteltuja tähystelijöitänsä sekä samalla myös piletinmyyjää. Näin kierrellen ja kaarrellen laivassa hänen onnistui kuitenkin päästä Lotinanpeltoon. Nälissään samoillessaan ympäri kaupunkia hän huomasi erään suomenkielisen suutarinliikekilven, meni sisään ja pyysi ruokaa. Sitä annettiinkin ja lisäksi vielä jokunen rupla. Sen jälkeen miehemme vaelsi ensin vähän matkaa Muurmanninrataa pitkin katkoen kaiken varalta monesta paikasta lennätinlankoja. Lopulta hän saavutti Suomen rajan Laatokan pohjoispuolella, taivalsi sitten kotipitäjäänsä Liperiin lähtien sieltä taasen rohkeille retkilleen. Jouduttuaan uudelleen vangiksi lokakuun lopussa 1916, kuten aikaisemmin jo olemme kertoneet, hänet vietiin ensin Ouluun ja sitten Helsingin päävahtiin. Siellä Jankkoa taas tutkittiin, mutta hän vastasi joka kysymykseen: "En tiedä." Lopulta muka löytyi todistuskappale, jokin paperi, jonka upseeri riemuiten pani vangin eteen pöydälle sanoen: "Nyt ette enää voi kieltää." Silloin Jankko nosti käsiraudoilla yhdistetyt kätensä ylös ja iski pöytään, niin että se halkesi. Jankon vankinaolo jatkui, mutta, kuten jo tiedämme, hänkin vapautui Venäjän vallankumouksen humussa. Hän oli todellinen, äärimmäisen rohkea sankariluonne.

[122] Olkkonen sai sitäpaitsi erikoistehtävän: Hänen piti palauttaa Saksaan epäilyksenalaiseksi tullut jääkäri Ukko Venäläinen, jonka oletettiin oleskelevan Kuopiossa.

[123] Gulinin tehtävänä oli mennä uudestaan järjestämään Etelä-Savon etappia. Sen solmukohdat olivat Savonlinna (pormestari Erik Alopaeus), Mikkeli (lehtori E. G. Åkesson) ja Ristiina (Maanviljelijä August Tikka).

[124] "Routaa ja rautaa III", ss. 92-97.

[125] Ståhlbergia sanottiin toverien kesken "Stolaksi".

[126] Ajan pitkään ei tuollainen aivan julkinen ja peittelemätön esiintyminen kuitenkaan olisi ollut paikallaan, sillä ilmiantajien välityksellä venäläiset epäilemättä pian olisivat puuttuneet asiaan tuottaen sitten suuria ikävyyksiä värvättyjen omaisille ja yleensä koko jääkäriliikkeelle. Kahdenkeskinen neuvonta olisi ehkä ollut paras menettely, sillä suuressa miesjoukossa oli tietysti aina epäilijöitä, jopa vastustajiakin, jotka saattoivat tartuttaa oman henkensä muihinkin.

[127] Huomattava on, että Amatus Johansson, tuo perin rohkea toimenmies oli jo 9.V.1916 santarmien ahdistamana poistunut ei vain Högsténin liikkeestä, vaan koko maastakin. "Routaa ja rautaa III", ss. 51-53.

[128] Wichmann oli miestensä kanssa tullut Kajaanin kautta ilmoittautuen siellä Helsingistä annetun määräyksen mukaisesti Elja Rihtniemelle. Kajaanista hän oli kulkenut ensin laivassa Mieslahdelle ja sitten kievarikyydillä ynnä venheellä reittiä; Puolanka–Näljänkä– Suolijärvi–Korpisenjärvi–Jongunjärvi–Pudasjärvi–Ranua–Konttijärvi –Välijoki–Koivu–Tervola. Korpisenjärven rannalla oli pitkänmatkankulkijoille kaksi erittäin avuliasta taloa nim. Vattula ja Niemelä.

[129] Hemmi Mustonen ja useat Mieslahden pojat olivat jo helmikuussa 1916 Eino Snellmanilta kuulleet jääkärien toiminnasta tehden silloin vakavan lähtöpäätöksen. Matka oli kuitenkin lykkäytynyt, kun Mustonen oli tapaturmaisesti lyönyt kirveellä jalkaansa. Kun jääkärivärvärit saapuivat Mieslahdelle, heräsi innostus uudestaan. Niinpä Mustonenkin harjoitti parisen viikkoa ennen helluntaita värväystä. Hän kävi m.m. Ristijärvellä Heikki Oikarista puhuttelemassa tavaten tämän pellolla kyntämässä. Kuultuaan asian Oikarinen jätti auransa kutsuen vieraansa taloon. Vähän aikaa mietittyään hän sitten ojensi kätensä sanoen: "Lähetään!" Oikarinen taas puolestaan järjesti Ristijärvellä nuorten miesten kokouksen metsään, jonne sitten Ståhlberg tuli mieliä innostamaan. Seurauksena oli, että Ristijärveltä myöhemmin lähtivät Saksaan Frans Mikkonen ja Lauri Kinnunen; Kalle Härkönen oli lähtenyt jo aikaisemmin. Myös paltamolainen Hannes Heikki Romppanen saapui Lockstedtiin vähän myöhemmin, nim. 5.VII.1916.

[130] Jääkärieversti Janne Ahlroth, joka, samoin kuin jääkärieverstiluutnantti Hannes Olkkonenkin, on minulle suosiollisesti kertonut touko- ja kesäkuussa 1916 suoritetun komennuksensa vaiheista, mainitsee Tukholmaan palattuaan antaneensa Heldtin konttoriin kirjallisen matkaselostuksen sekä nimenneensä siinä kaikki asettamansa asiamiehet ja ne käymätalot, jotka hän oli pohjoisen reitin varteen järjestänyt. Näihin Heldtin konttorin asiakirjoihin ei minulla valitettavasti ole ollut tilaisuutta tutustua, niin toivottavaa kuin se jo jääkäritilastonkin kannalta olisi ollut.

[131] Saaren ja piilopirtin historiaa kts. "Aseveljet II", s. 118.

[132] Majuri Armas Ståhlberg kaatui vapaussodassa Joutsenon rintamalla huhtikuun 14. p:nä 1918. Hän oli silloin Karjalan armeijakunnan kolmannen rykmentin päällikkönä.

[133] Suomeen tuotiin pommeja sotatarvetehtaiden räjähdyttämiseksi ja Helsingin edustalle ankkuroidun Venäjän laivaston tuhoamiseksi. (Vrt. Hugo Stenberg.) Venäjälle aiotut pommit toimitettiin Raivolan asemalle ja sieltä rohkeiden miesten välityksellä rajan yli varmoihin paikkoihin. Varsinkin Arkangelin suurten sotatarvevarastojen hävittämiseksi toimitettiin perille paljon räjähdysaineita.

[134] Mutka etelään tehtiin varovaisuussyistä, jälkien pimittämiseksi.

[135] N.s. Arkangelin räjähdyksellä on tarunomainen kaiku sekä siitä syystä, ettei tiedetä, kuka teon suoritti, että myöskin sen äärettömän valtavuuden takia. Toivoen Romanian yhtyvän sotaan Saksaa vastaan, kuten sittemmin 27.VIII.1916 kävikin, ympärysvallat ryhtyivät toimittamaan sille sotatarpeita, joita tietysti Venäjäkin pitkin matkaa tarvitsi. Kun Muurmannin-rata ei vielä ollut käyttökuntoinen, rahdattiin avoveden aikana sotatarpeita Vienajoen varrelle lähelle Arkangelin kaupunkia; näin sinne kertyi vähitellen "Ekonomia"-niminen suunnattoman suuri ammusvarikko. Saksalainen tiedustelutoiminta kiinnitti luonnollisesti huomionsa tähän varikkoon, sillä sen tuhoaminen merkitsi useiden armeijakuntien tehottomaksi saattamista. Monta kertaa koetettiin päästä käsiksi "Ekonomiaan". Myöskin suomalaiset Saksan meriesikunnan palveluksessa olevat miehet tekivät tässä suhteessa parhaansa lähettäen Arkangelia kohti miehiä ja räjähdysaineita. Yksityisistä yrittäjistä mainittakoon tunnettu suomalainen aktivisti J. V. Nylander. Mutta kuka tuon hirvittävän räjähdyttämisen sitten suoritti, siitä ei ole mitään luotettavaa tietoa, sillä sen aikaansaaja tai -saajat nähtävästi itsekin samalla tuhoutuivat. Kirjassansa "Sankareita, sotavankeja, seikkailijoita" O. V. Itkonen mainitsee tarun kertovan, että tuo roomalaisen Curtiuksen veroinen itseuhrautuja olisi ollut eräs saksalainen sotavanki – sähköteknikko ammatiltaan – joka samanaikaisesti, tammikuussa 1917, hävisi jäljettömiin. "Ekonomian" laitureissa olleista laivoista, satamalaitteista ja varastoista ei räjähdyksessä jäänyt jälkeäkään, ja kaikki elollinen tuhoutui vielä kilometrien päässä tapahtumapaikalta. – Näin kuvailee Itkonen Arkangelin järkyttävää räjähdystä.

[136] Pommeja säilytettiin aluksi Arvelinin huvilalla, myöhemmin ne vietiin Strömbergin huvilalle. Kuten jo on kerrottu, Elja Rihtniemi kuljetti suuren osan näistä Helsinkiin lehtori Hugo Stenbergille, ja loput kätkettiin myöhemmin seminaarin ullakolle.

[137] Uittopäällikkö H. Tammelander paheksui kovasti sitä, että tukkimiehet lainkaan sekaantuivat poliisien ja santarmien asioihin. Vieläpä hän sanojensa tehostamiseksi erotti muutamia miehiä töistä. Eräs näistä tuli sittemmin Hallaan kertoen siellä, että hän Villamon esiintyessä sydämessään tunsi pyhää kunnioitusta ja pelkoa. Jääkäri oli ollut sen näköinen, että varmasti hän olisi ampunut, jos ei aukkoa miesten riviin olisi syntynyt.

[138] Pahaan taloon ei Villamo ollutkaan eksynyt. Vierasten joukossa oli myös lainvalvoja, nim. Kajaanin pormestari Fredrik Hyöky rouvineen. Kun Tuominen, joka kannatti jääkäriliikettä, tuli seuraavana päivänä kaupunkiin ja kuuli siellä, kuka tuo kutsumaton vieras oli ollut sekä että tämä jo oli hyvässä tallessa, niin hän tiedoitti poliisilaitokseen, että Toivoniemessä oli nähty epäilyttävä mies. Poliisit tietysti tällöin kahta kiivaammin suuntasivat etsiskelynsä sinne päin.

[139] Venhe lienee ollut pormestari Hyökyn.

[140] Sittemmin Varkauden yhteiskoulun johtaja.

[141] Samaisesta akkunasta – Villamon ollessa vuodekomerossa – Ahtola aamupäivällä puhutteli santarmia ja poliiseja kysyen m.m.: "Minnekä matka?" – "Pitäisi ottaa kiinni se Haminan rosvo, joka eilen aamulla karkasi", kuului vastaus. Haminassa oli todella aikaisemmin tapahtunut erään pankin porraskäytävässä ryöstö. Näyttää siis siltä, että Kajaanin poliisit ja santarmi luulivat Villamoa tuoksi pankkirosvoksi.

[142] Huvila sijaitsi Oulujärven etelärannalla kahden kilometrin päässä Kajaanista.

[143] Muistellessaan Sulo-Veikkoa ja tämän tovereita tohtori Arvo Arvela lausuu: "Ne pojat ne aina rohkaisivat reippaalla käytöksellään sekä vaaraa uhmatessaan myöskin peloittivat meikein enemmän kuin santarmit."

[144] Varovaisuuden vuoksi Lauri Pokki kirjoitti erään olemattoman vuokkilaisen isännän nimissä Turuselle kirjeen, jossa ilmoitettiin rahtimiehen mukana lähetetyn kolme laatikkoa koneosia, mitkä Turusen oli toimitettava edelleen Raivolaan. Kirjeessä oli vielä mukana 20 mk välityspalkkioksi ja rautatierahdiksi.

[145] Yrjö Laitisen vanhemmat olivat junailija Sakari Laitinen ja Hilda Valkonen. Hän kävi viisi luokkaa Kajaanin yhteiskoulua antautuen sitten rautatiealalle. Viimeksi, nim. marraskuun 1. p:stä 1916 kuolemaansa asti, hän oli sähköttäjänä Tyrisevän laituri vaihteella. Hän oli erittäin toimelias aseidenhankkija ja suojeluskuntamies. Kun hän 24.I.1918 saapui Tyrisevältä Terijoelle, oli punaisten "kenraali" Kaljunen häntä jo asemalla vastassa pidättäen tulijan. Laitista syytettiin Tyrisevän ja Raivolan välillä tapahtuneesta punakaartilaisjunan räjähdyttämisyrityksestä. Turhaan koetettiin saada häntä tunnustamaan.

"Peitetäänkö silmät?" kysyi Kaljunen silloin.

"Ei minulla ole mitään häpeämistä! Peittäkää paremminkin omat silmänne ja ajatelkaa, mitä teette!" kalskahti Laitisen vastaus.

Kuului useita laukauksia, ja Yrjö Laitinen kaatui lattialle kuolleena. – Hänen ruumiinsa siirrettiin 9.V. 1918 Kajaanin sankarihautaan. (K. Sissi-R. s. 217; H. J. Boström, "Sankarien muisto").

[146] Johannes Väisäsen ja Mustinniemen isäntäväen välit olivat erittäin sydämelliset. Keskellä Tampereen taisteluakin Väisänen muisti heitä, kuten selviää tähän jäljentämistämme kirjeistä.

    "Tampereen ympäristössä 3.IV.1918.

    Hyvä setä ja täti!

    On kauan aikaa kulunut, kun viimeksi tavattiin Sotkamossa.
    Luulen, että ette minusta ole sen jälkeen kuulleetkaan mitään,
    ehkä luulette minun jo kuolleeksi. Vaan vielä kuitenkin olen
    aivan vahingoittumattomana säilynyt. Siitä kiitän Jumalaa.

    Täällä on aina vähän kiire, ei jouda juuri paljon kirjoittelemaan,
    sillä jääkäreillä on paljon työtä oppimattomien rekryyttien
    järjestämisessä tällaisella paikalla, missä aina ammutaan.

    Tykistömme jyrisee, varoittaa Tampereella olevia 'punaryssiä'.
    Käypi kovin sääliksi kaupungin rauhallinen väestö, sillä he
    kärsivät vilua ja nälkää. Odotamme joka hetki kaupungin
    antautumista, jos he eivät antaannu, niin tykistömme tulee
    valmistamaan meille hyvän hyökkäysmahdollisuuden aivan pian.
    En kerkiä enempää, kuularuiskut alkavat rätistä, täytyy mennä
    katsomaan, sillä komppaniani on ensimmäisessä piirityslinjassa.
    Ei muuta. Voikaa hyvin! Jääkää terveeksi.

    Jumalan siunausta!

                                          Johannes V—-n"

Joku aika myöhemmin Väisänen taas kirjoitti sotkamolaisille ystävilleen:

    "Tampere 15.4.1918.

    Hyvä setä ja täti!

    Tuhannet sydämelliset terveiset täältä kauhujen kaupungista.
    Voin muuten oikein hyvin, vaan olen haavoittunut lievästi
    sala-ampujan kuulasta, mutta paranen aivan heti. (Olivat ampuneet
    Jussilta sormen poikki.) Huomenna lähden uudestaan rintamalle.
    En tiedä, minne komppaniani määrätään, vaan luulen joutuvani
    Karjalaan. Olisikin kovin hauskaa päästä Karjalaan, sillä siellä
    on ainoastaan venäläisiä joukkoja vastassa. Mieluumminhan taistelee
    ikuista verivihollista vastaan, kuin raukkoja, kiihoitettuja
    kotimaisia punakaartilaisia vastaan. (Väisänen erehtyi luullessaan
    Karjalassa olevan pelkkiä venäläisiä joukkoja. Hän, kuten jääkärit
    yleensä, olivat murheissaan siitä, että heidän täytyi taistella
    omia eksytettyjä veljiään vastaan.)

    Olen kovin iloinen, kun olen kuullut, että sotkamolaiset joukot
    ovat kunnostautuneet rintamalla. Eläköön sotkamolaiset!!!

    En kerkiä enempää. Täytyy järjestää komppanian miehet lähtökuntoon.

                                           Kunnioittaen
                                               Johannes V—-n."

[147] Tähän lentävään jääkäriin olemme tutustuneet jo monesti aikaisemminkin. ("Aseveljet I", kolmas painos, s. 43 ja "Routaa ja rautaa III", ss. 120; 366-370; 373; 377; 381-382; 389.) Valitamme, ettemme ole voineet henkilökohtaisesti "Pikku Jussia" puhutella. Liian varhain tuonentuville muuttanut sankari vei mennessään epäilemättä suurimman osan niistä elämyksistä ja tiedoista, jotka kuuluisivat muistoteoksemme tähän lukuun.

[148] Kun Väisänen kerran aikaisemmin oli pyrkinyt Tanskan rajan yli Ruotsiin ja tällöin "erehdyksessä" vyöttänyt ympärilleen jotakin tullimiesten mielestä luvatonta, niin seurauksena oli, että hän menetti tavaransa. Mutta Jussipa päättikin tämän toisella kerralla kostaa – niinkuin myöhemmin tekikin. Hän osti itselleen pitkävartisen piipun lähtien sillä komeillen taas pyrkimään tullista läpi. Tälläkin kertaa hänen vatsansa oli tavallista pyylevämpi, joten tullimiesten huomio taas kiintyi häneen; erikoisesti pisti silmään miehen vatsalla näkyvä erikoisen epäilyttävä kohoke. Toimeenpantiin ruumiintarkastus. Silloin todettiin, että tuo vatsakohoke oli "Isin" suurista alushousuista taitavasti tehty, valtava solmu. Tämän jälkeen tullimiehet antoivat Väisäsen tulla ja mennä ilman tarkastusta.

[149] Kirjailija Kyösti Wilkuna, joka Shpalernajassa joka päivä "vankilapuhelimen" avulla keskusteli nuoren sotkamolaisen vapaustaistelijan kanssa, oli aivan haltioitunut tämän luonteesta ja mielialasta. Kun muuan vanki oli levoton siitä, että Väisänen mahdollisesti tunnustaisi jotakin ja kun Wilkuna mainitsi tästä hänelle, niin "Pikku Jussi" sanoi kirkkaan tarmokkaalla nuorukaisäänellään:

"No ei tule kysymykseenkään, että minä sivu suuni puhuisin."

Kyösti Wilkuna on "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa" nimisessä kuuluisassa, 450 sivua käsittävässä teoksessaan varannut yllämainituille keskusteluille 70 sivua.