[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBuemsOjgvRMioBVO9JSmer2JXzdh4FTEA7mnLOUVeqo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1317,"Routaa ja rautaa IV: Kajaanin etappi","Wegelius, Karl Albert",1864,1939,"1317-wegelius-k-a-routaa-ja-rautaa-iv-kajaanin-etappi","1317__Wegelius_K._A.__Routaa_ja_rautaa_IV_Kajaanin_etappi","Peräpohjolassa ja Kainuussa jääkäriliikkeen vuosina suoritettu Itsenäisyystyö","tietokirja",[],[],"fi",1931,null,70172,505749,true,[],[],[],"Wegeliuksen historiikki kuvaa jääkäriliikkeen toimintaa ja itsenäisyystyötä Kainuussa ja Peräpohjolassa vuosina 1915–1918. Teos keskittyy Kajaanin etapin järjestäytymiseen, aktivistien suorittamiin salaisiin kuljetuksiin sekä jääkärien ja viranomaisten välisiin vaiheisiin itsenäisyyden kynnyksellä.","K. A. Wegeliuksen 'Routaa ja rautaa IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1317. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ROUTAA JA RAUTAA IV: KAJAANIN ETAPPI\n\nKajaanin etappi, Kuopion ja Iisalmen seudut,\njääkäreitä liikkeellä Kainuussa\n\n\nKirj.\n\nK. A. WEGELIUS\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1931.\n\n\n\n\n\n\n        Nouse, Suomeni, suurena, rynnistäin,\n        nouse vaaroilta, vaarojen alta!\n        Nouse rannoilta järvien siintäväin,\n        sinä sinisten toivojen valta!\n        Luo päältäsi pienten riitojen riehu\n        ja kasva ja kansojen lippuna liehu\n        ja näytä, mit' täällä pienikin voi!\n        Älä horjahda, Suomeni, oi!\n\n                             _Eino Leino_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  Lukijalle.\n  Johdanto.\n\nKajaanin etapin järjestäytyminen (Vuosi 1915):\n\n  Kajaani ja Korpi-Kainuu.\n  Maaperän muokkaaminen. -- Kajaanilaisia aktivisteja.\n  Kajaanin etapin synty.\n  Viranomaisten ja venäläisten suhtautuminen Kajaanin\n     etapin toimintaan.\n  Etapin yhteydet ja rahoitus.\n\nKajaanin etapin toiminta (Vuodet 1916 ja 1917):\n\n  Saksaan-pyrkijäin ja aktivistien kuljetus.\n  Kajaanin etapin johtomiehet.\n     Elja Rihtniemi.\n     Lauri Pokki.\n     Eljas Väyrynen.\n  Korvenkulkijoita.\n  Eräs ajankuva.\n  Kai ja Greta Donnerin pako.\n  Yhteys n.s. jääkärietappeihin syksyllä 1916.\n\nVenäläisvallan raivokausi (15.XII.1916 -- 17.III.1917):\n\n  Elja Rihtniemen pako.\n  Kyllikki ja Eero Rihtniemi vangitaan.\n  Steniusten kohtalo.\n  Eemeli Eedvard Nordlund santarmien saaliina.\n  Erkki Strömbergin vangitseminen ja Eljas Väyrysen pako.\n  Kiristyskirjeet ja santarmi Juntsonin raportti.\n  Kajaanilaisten aktivistien pako.\n  Volter Rihtniemen vangitseminen.\n  Ruotsiin paenneiden jälkivaiheita.\n\nVallankumouksesta vapaussotaan (17.III.1917 -- tammikuu 1918):\n\n  Shpalernajan-vankien kulku.\n  Keskusvaltojen sotapakolaisten avustus ja kuljetus.\n    Sotapakolaisten huolto Hyrynsalmella.\n    Sotapakolaisten huolto Kajaanissa.\n    Kahden sotapakolaisen seikkailut.\n    Suomalaisten myötämielisyys ja Saksan apu.\n  Kainuun maaseudun aktivisteja.\n  Kajaanista ja sen värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä\n    kotoisin olevat jääkärit.\n  Kajaanin etapin toiminnan tulokset.\n\nPiirteitä Kuopion ja Pohjois-Savon jääkäriliikkeen-aikaisesta\naktivismista:\n\n  Kuopio, Pohjois-Savon aktivismin keskus.\n  Kuopion ja Pohjois-Savon aktivisteja.\n  Värväys ja miesten eteenpäin toimittaminen.\n  Kuopiosta ja muualta Pohjois-Savosta kotoisin-olevat jääkärit.\n\nJääkäreitä liikkeellä Kainuussa:\n\n  Jääkärit Armas Ståhlberg, Janne Ahlroth\n    ja Hannes Olkkonen värväämässä\n  Pommareita\n    \"Kolme villiä miestä\".\n    Tiedustelija.\n    \"Pikkubussi\".\n\nLiitteet.\n\n 1. Sortavalan seminaarin oppilaat Vasili Rösch, Nikolai Kirilow ja\n    Väinö Sirviö santarmien palvelijoina.\n 2. Santarmit selvillä Elja Rihtniemen, Hugo Stenbergin, Walter Osvald\n    Sivénin ynnä monen muun itsenäisyysmiehen toiminnasta.\n 3. Suomea puolustamassa ja maaperää muokkaamassa.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\n\"Roudan ja raudan\" edellisissä osissa mainittujen asianharrastajain\nja avustajieni lisäksi pyydän -- sekä tietojeni varmuuden todisteeksi\nettä kiitollisuuteni kohteina -- nimetä vielä seuraavat:\n\nFil. kand. _Eric Bahne_, tohtori _Kai Donner_, maanviljelijät\n_J. A. Heikkinen ja Eeli Heikkinen_, emäntä _Elsa Heikkinen_,\njääkäriluutnantti _Väinö Heikkinen_, maanviljelijät _Lauri ja Mikko\nJuntunen_, metsätöiden johtaja _Oskari Juntunen_, sairaanhoitajatar\n_Hanna Kantala_ (nyk. rouva Lesonen), insinööri _Fr. A. Karvonen_,\nkonstaapeli _Lauri Keränen_, jääkärivahtimestari _Väinö Keränen_,\nnimismies _Eero Lehikoinen_, insinöörinrouvat _Aune Levanto\n(Rihtniemi) ja Ingrid Lönnbohm_, maanviljelijä _Oskari Mikkonen_\n(Ristijärvi), tohtori _Karl Muley_ (Konstantinopeli), aluepäällikkö,\njääkärivääpeli _Hemmi Mustonen_, aluepäällikkö, jääkärivääpeli\n_Heikki Oikarinen_, lehtori _Veikko Pakarinen_, majuri _O.\nPöysti_, jääkärieverstiluutnantti _Ilmari Relander_, neidit\n_Marjatta ja Pirkko Rihtniemi_, entinen puhelinkeskuksen hoitaja\n_Herman Romppainen_ (Ristijärvi), tohtori, rehtori _Yrjö Ruutu_,\njääkärieverstiluutnantti _Einar Wichmann_ ja jääkärikapteeni _Oskar\nJ. Väänänen_.\n\nSotaväenpäällikkö, jääkäri-kenraaliluutnantti _Aarne Sihvo_ ja\nyleisesikunnan päällikkö, jääkäri-kenraalimajuri _Martti Wallenius_\novat erinomaista myötämielisyyttä osoittaen työtäni seuranneet ja\nminua tiedoillansa avustaneet.\n\nYstäväni ja monivuotiset avustajani jääkärieverstiluutnantti\n_Eero Kuussaari_ ja maisteri _Arvi Hällfors_ ovat minua edelleen\nehtymättömällä harrastuksellaan tukeneet ja rohkaisseet.\n\nJääkärieverstiluutndntti _Aarne Sainio_ on myös ystävällisesti minua\nauttanut piirtäen liitteenä olevan etappikartan [jätetty pois].\n\nEnnen käsikirjoitukseni viimeistelyä päätin tarkistaa sen\nhuomattavimpien aktivistien kanssa ja tein tässä tarkoituksessa viime\nheinäkuussa myös matkan Kainuuseen ulottaen sen Hallaan asti. Minulla\noli erikoinen ilo saada liikkua siellä Kajaanin etapin johtajan,\neverstiluutnantti _Elja Rihtniemen_ miellyttävässä seurassa.\n\nKainuun rajavartioston komentajan, jääkärieverstiluutnantti _L.\nKyanderin_ ystävällinen avustus lisäsi myös suuresti matkani\nonnistumista.\n\nErikoisin tunnustuksin haluan vielä mainita, että maisteri _Olla\nTeräsvuori_ on nytkin tarkistanut teoksen käsikirjoituksen kielen ja\nmuodon.\n\nKaikkia avustajiani kiitän lämpimästi.\n\nRääkkylän Oravisalon Tervalahdessa syyskuun 10. päivänä 1930.\n\n_Karl Albert Wegelius_.\n\n\n\n\n\n\nKAJAANIN ETAPPI.\n\n\n    Niin on ollut, niin on vasta:\n    aina Suomen syöjät syö!\n    Sortuis Suomi maailmasta,\n    osamme ois unhon yö,\n    tuvistamme jäis vain tuhkaa,\n    viljan vainovieras veis,\n    ellei vasten vaaran uhkaa\n    raiu rautaisesti: seis!\n\n                 _Otto Manninen_.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nKorpi-Kainuu eli nykyinen Kajaanin kihlakunta on vain suhteellisesti\npieni osa Pohjois-Suomea, jota sen ensimmäisten suomalaisten\nasukkaitten, kainulaisten mukaan ruvettiin sanomaan Kainuunmaaksi.\nKainulaiset, tämä hämäräperäinen ja tarunsekainen suomalainen\nheimo asui jo kahdeksannella vuosisadalla Pohjanmaan rantamailla\nulottaen asuma-alansa Pohjanlahden pohjoisosan länsipuolellekin,\nmissä Kainuunjoen nimi vieläkin kertoo heidän muistoaan. Entisessä\nmerkityksessään kainulaiskansa on historiasta hävinnyt.\n\nPohjois-Pohjanmaan laajat sisämaat olivat kautta koko keskiajan\nasumattomia erämaita. Niinpä Korpi-Kainuukin, laajan Oulujärven\nympäristö, sai uudisasutuksensa vasta uudella ajalla tarmokkaan\nja kaukonäköisen Kustaa Waasan toimesta. Kuninkaan huomion\nkiinnittivät erämaihimme valtiolliset seikat. Pähkinäsaaren, vuoden\n1323 oikean rauhankirjan mukaan Ruotsin ja Novgorodin välinen raja\nkulki Siestarjoelta Pihlajaveden Särkilahteen ja sieltä nykyisen\nKerimäen halki Varkauden tienoille sekä edelleen Pattijokea pitkin\nPohjanlahteen. Siis noin puolet nykyisen Suomen alueesta, toisin\nsanoen maamme pohjoisen ja itäisen osan olisi pitänyt kuulua itäisten\nnaapuriemme vaikutuspiiriin, mutta Ruotsin taholta -- kuten tunnettua\n-- tätä rajaa ei milloinkaan noudatettu. Novgorodilaiset ja heidän\nalaisensa vienankarjalaiset luonnollisesti pitivät yllämainitun\nrajaviivan pohjois- ja itäpuolella olevia maita omina takamainansa.\nSeurauksena olivat ainaiset molemminpuoliset hyökkäykset ja\nhävitykset, joskin taas rauhan aikoina Vienasta ja Aunuksesta käsin\nkäytiin vilkasta kauppaa Pohjanlahden satamapaikoissa.\n\nSiirtääksensä rajaa yhä enemmän haluamaansa suuntaan Kustaa Waasa\nryhtyi asuttamaan kysymyksessäolevia erämaita käsittäen samalla siitä\nkoituvan myös taloudellista hyötyä. Tällaiseen uudisviljelijäntoimeen\nolivat Karjalan vanhasta rintamaasta Saimaan vesistön varsille\nsiirtyneet _savolaiset_ hyvin taipuisat. Aluksi kohdistui asutustoimi\nPohjois-Savon takamaihin, mutta jo 1552 lähti ensimmäinen\nsavolainen siirtokunta, yhteensä 140 perhettä, liikkeelle pohjoista\nkohti. He asettuivat Oulujärven pohjoiselle rantamaalle; toiset\nottivat haltuunsa Melalahden kauniit ja viljavat rannat, toiset\nsijoittuivat etemmäksi Jaalangan seuduille saakka. Pohjoismaiden\nviisikolmattavuotisen sodan alkaessa (1570) oli uudisviljelijäin\nraivaamia taloja siellä noin 190. Kirkollisesti tulokkaat kuuluivat\nensi alussa Limingan seurakuntaan, mutta jo v. 1559 heillä oli oma\nkirkko Manamansalossa. Tuon pitkän sodan kestäessä tämä kukoistava\nuudisasutus joutui miltei tuhon omaksi. Jo vuosina 1574 ja 1575\npoltettiin mainituista 190:stä talosta 60, ja vuoden 1580 lopulla oli\nniistä jäljellä ainoastaan 48 taloa, kunnes vihollinen viisi vuotta\nmyöhemmin poltti viimeisetkin Oulujärven seurakunnan talot. Mutta\nnämäkään hävitykset eivät voineet sieltä tyyten juurittaa asutuksen\nsiementä ja Ruotsin valtaa. Suomalaisella sitkeydellä talot kohosivat\nuudelleen tuhasta, ja Oulujärven tienoilta asutus levisi vähitellen\nmuuallekin.\n\nJoskin uudisasukkaat alkuvuosina olivat verovapaita sekä myöskin\nvapautetut sotamiehenotosta ja sotaväen ylläpidosta, oli heidän\nhuolekseen jätetty rajanvartiointi, näinä varsin epävakaisina aikoina\nerittäin raskas velvollisuus. Ruotsin hallitus osoitti miltei\nanteeksiantamatonta leväperäisyyttä, kun se ei pitänyt sotaväkeä\nnäiden pohjoisten seutujen suojana ja kun se toiselta puolen,\nlainkaan piittaamatta Pähkinäsaaren rauhassa sovitusta rajasta, täten\nsuorastaan yllytti itäisiä naapureitamme ryöstöihin ja tihutöihin.\nPohjanmaalta otettu sotaväki, Pohjanmaan lippukunta, sijoitettiin\nmuualle, ja talonpojat saivat omin neuvoin torjua vihollisen alinomaa\nuusiutuvat hyökkäykset. Vihdoin viimein Juhana III sai silmänsä auki\nperustaen v. 1590 Oulujoen suuhun Oulunlinna- nimisen linnoituksen.\nSe oli rakennettu puusta ja haudalla ympäröity. Linna oli siitä\nlähtien sodankäynnin tukikohtana Pohjois-Pohjanmaalla. Siellä\nsäilytettiin aseet ja muut sotatavarat. Vähitellen saatiin sinne myös\nmelkoinen tykistö, ja jokin määrä sotaväkeäkin majaili siellä.\n\nMyöskin Oulujärven seudut saivat oman varustuksensa, Ämmäkosken\nputouksen yläpuolella olevalle kalliosaarelle rakennetun\nKajaaninlinnan. Eräs Oulujärven tienoilta kotoisin oleva ja\nrajakahakoissa kunnostautunut talonpoika _Klemet Eerikinpoika_,\njoka oli kuninkaan kutsumana tullut Tukholmaan, esitti näet, että\nKajaanin seuduille olisi tärkeätä saada linnoitus uudisasukkaitten\nsuojaksi ja rajan puolustukseksi. Linnan rakennustyöt aloitettiin\ntodennäköisesti jo v. 1604,[1] ja v. 1616 se jo oli asuttavassa\nkunnossa, valmistuen kuitenkin lopullisesti vasta Pietari Brahen\ntoimesta v. 1666. Linna oli rakennettu kivestä nuolenmuotoiseksi\nkärki virtaa vastaan, ja ajan oloihin nähden se oli jotensakin\nvankka; ulkomuuri oli 9 1/2:n metrin korkuinen ja 3 1/2 metriä paksu.\nLinnan itä- ja länsipäässä oli pyöreät tornit. Muurien sisäpuolella\noli useita asuinrakennuksia käsittäen kaikkiaan 24 huonetta, joista\npienempiä käytettiin vankikomeroina. Sitäpaitsi oli vielä vilja- ja\nmuona-aittoja elintarpeiden säilyttämistä varten. Linnasta johti\nkummallekin rannalle silta; etelärannalle johtavan pituus oli 95\nm ja pohjoisen sillan 49 m. Molemmat sillat olivat rantapäistään\nvipulaitteilla nostettavat. Paitsi puolustustarkoitukseen, linnaa\nkäytettiin toisinaan myös valtiollisten vankien säilytyspaikkana.\nMuiden muassa sai katolisista vehkeilyistään epäilty ruotsalainen\nprofessori ja historioitsija _Johannes Messenius_ viettää siellä\n20 tuskan ja murheen vuotta (1616-1636) samoin kuin ruotsalainen\nrunoilija ja seikkailija _Lars Vivallius_ niinikään muutaman vuoden\n(1636-1641).\n\nVuonna 1650 sai _Pietari Brahe_ läänityksekseen Kajaanin\nvapaaherrakunnan, johon kuuluivat Kajaanin, Saloisten, Kuopion ja\nIisalmen pitäjät ynnä Pielisen pogosta. Lääninsaajan verot olivat\nyhteensä 10,000-15,000 hopeatalaria. Jo seuraavana vuonna Pietari\nBrahe tuli Kajaaninlinnaan antaen maaliskuun 6. p:nä 1651 Kajaanin\nkaupungin perustuskirjan. Pienestä kyläpahasesta näin kaupungiksi\nkoroitetun paikan piti tulla \"kuninkaalle vastaiseksi hyödyksi ja\nvaltakunnalle kaunistukseksi.\" Suuren valtiomiehen tarkka silmä\nepäilemättä aavisti tämän erämaankylän vastaisen merkityksen,\nsillä sen koskien pauhina ilmaisi mahtavaa voimaa; ja valtakunnan\nkaunistuksena tämä suurenmoisen luonnon ympäröimä seutu joka\ntapauksessa oli jo silloin.\n\nKaupunki jäi odottamaan kaukaisuudessa häämöttävää tulevaisuutta,\nmutta linnan tarina oli lyhyt. Isonvihan kauhuja sai kyllä itse\nkaupunkikin kokea n.s. sarkasodan aikana. Eräät vienankarjalaiset\nolivat kevättalvella 1711 käyneet tavanmukaisella kauppamatkalla\nOulujärven seuduilla tuoden Kajaaniin m.m. 4.300 kyynärää sarkaa,\njosta he olivat maksaneet asetusten mukaisen tullin. Mutta kun he\neivät saaneet sarkaa myydyksi, jättivät he sen erään talonpojan\nhuostaan välttääkseen uutta tullimaksua ja tavaran edestakaisin\nkuljettamista. Palattuaan Laurinpäivänä takaisin he tarjosivat\nkysymyksessäolevaa sarkaa m.m. Oulun porvarille Jaakko Estlanderille,\nmutta tämä, joka oli ennenkin vienalaisia epärehellisesti kohdellut,\nilmoitti tullivirkamiehille, että sarka oli muka salaa maahan tuotu.\nSe otettiinkin takavarikkoon, ja oikeus tuomitsi sen menetetyksi.\nRaivoissaan tästä vääryydestä vienalaiset palasivat kotiinsa,\nmutta heidän kostonsa oli kamala: Maaliskuun 13. päivänä 1712\nvarhain aamulla hyökkäsi noin 150 miestä äkkiä Kajaaniin. Kaupunki\nryöstettiin sekä poltettiin ja asukkaita, joista vain harvat ehtivät\npaeta linnan muurien suojaan, kohdeltiin kauhean julmasti. Paltamon\nja Sotkamon pitäjien osaksi tuli sama kohtalo.\n\nSeuraavana vuonna tehtiin kyllä taas rajarauha, mutta sen rikkoi\nsäännöllinen venäläinen sotaväki, joka tammikuun lopulla 1716 4,000:n\nmiehen voimalla tahtoi tuhota Kajaanin linnan, Suomen viimeisen\npuolustuskunnossa olevan varustuksen. Venäläisten päällikkönä toimi\nkenraali _Tsekin_, ja Kajaaninlinnan komentajana oli majuri _Juhana\nHenrik von Fieandt_, joka vähää ennen oli venäläisten vankeudesta\nkarannut ja vastaanottanut linnan päällikkyyden. Vihollinen\nrakensi pattereita Kajaaninvirran kummallekin puolelle, ja ankara,\nnoin kuukauden kestävä ammunta alkoi. Fieandtilla oli vain 50\nmiestä linnaa puolustamassa, sillä melkein yhtä suuri joukko oli\nlähetetty Savoon nähtävästi ruokavaroja hankkimaan. Linnaan oli myös\nkokoontunut joukko aseettomia suojaa hakemaan. Täten sen muutenkin\npienet ruokavarat arveluttavasti hupenivat, joten puolustus kävi\najan pitkään mahdottomaksi. Silloin Fieandt aikoi räjähdyttää linnan\nilmaan, mutta aseettomien rukouksista heltyneenä hän vihdoin suostui\nantautumaan kunniallisin ehdoin. Valalla vahvistettua sopimusta\neivät venäläiset -- tapansa mukaan -- noudattaneet, vaan antautuneet\nryöstettiin ja vietiin vankeuteen. Lopuksi räjähdytettiin myös itse\nlinnoitus, ja koko seutua kohtasi hävitys, jolloin m.m. Paltamon\nkirkko poltettiin.\n\nSuuri runoilijamme _Sakari Topelius_ on kuolemattomissa \"Välskärin\nkertomuksissaan\" (I:n jakson 3. kertomuksen luvut 10-12 ja III:n\njakson 3. kertomuksen 14. luku) osittain runollisesti käsitellyt\nKajaaninlinnaan sijoittamiansa henkilöitä ja kertonut myös linnan\nviimeisen tarinan. Sen rohkeista puolustajista hän sanoo m.m. näin:\n\n\"He taistelivat menetetyn maan puolesta ilman pelastuksen toivoa\n-- -- -- oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina, jonka\nedestä he kuitenkin vertansa vuodattivat... Ja he eivät horjuneet,\neivät napisseet, eivät koskaan valittaneet.\"\n\nRunoilija huudahtaa myös meille:\n\n\"Vaeltaja, sinä joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen\nKajaaninlinnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien.\nohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä\nraunioilla aaveilevat...!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorpi on synkkä ja ikisalo hämärä, sen salaiset silmät seuraavat\nerämiehen jokaista askelta ja sen kaikkialle käännähtelevät korvat\nkuulevat pienimmänkin risahduksen. Korvenkulkija ei saa pelätä\nvaaroja eikä vavista metsän pimennoita, hänen silmänsä täytyy olla\ntarkka ja kauasnäkevä ynnä korvansa herkkä. Mutta hänen täytyy\nmyös osata hiipiä päästäksensä saalista lähelle ja voittaaksensa\nmahtavampansa. Korpi kasvattaa rohkeutta ja kaukonäköisyyttä,\nkärsivällisyyttä ja kestävyyttä;, -- sitäpaitsi myös umpimielistä\nsalamyhkäisyyttä. Mutta metsänpimennoista noille taivasta\nhipoville korkeille vaaroille noustessaan eränkävijä saa silmiensä\neteen suurenmoiset näköalat, jotka karistavat hänen sielustansa\numpimielisyyden kirot; rinta paisuu ja katse kirkastuu. Hän\ntietää samassa olevansa valtias ja hän käsittää myöskin valtiaan\nvelvollisuudet. Hän huomaa, että tämä jylhän-ihana Kainuunmaa on osa\nhänen isänmaastansa, jota ei voi jättää vieraan poljettavaksi, vaan\njonka puolesta on veriin asti taisteltava.\n\n\n\n\nKAJAANIN ETAPIN JÄRJESTÄYTYMINEN.\n\n(Vuosi 1915.)\n\n\n\nKajaani ja Korpi-Kainuu.\n\n\nEnnenkuin käymme tutustumaan Kajaanin etapin vaiheisiin, lienee\nkohdallaan luoda paikallismaantieteellinen yleiskatsaus Kajaaniin ja\nsen ympäristöihin.\n\nKajaanin asemalta kuljetaan Kauppakatua (ent. Aleksanterinkatua)\nmyöten Raatihuoneentorille, mistä mainittu katu vielä jatkuu\nseminaarille. Torin vasemmanpuoleisessa laidassa on osittain\nAleksanteri I:n lahjoittamilla varoilla rakennettu ja v. 1831\nvalmistunut _raatihuone_, jossa sijaitsee kaupungin poliisilaitos\nja toimii raastuvanoikeus. Torilta oikealle jatkuu Linnakatu. Tämän\njatkona on Kajaaninjoen yli pohjoiseen päin johtava maantie, joka\nsillan kohdalla sivuuttaa kuuluisan _Kajaaninlinnan_ rauniot ja\nnousee _Teppananmäelle_ edeten _Pöllyvaaran_ poikki. Täällä sijaitsee\nPöllyvaaran näkötorni, josta katselijalle avautuu jylhänkaunis\nnäköala: Sotkamon-reitti ja Oulujärvi ynnä Kajaanin kaupunki\nympäristöineen. Kirkkokadun joenpuoleisessa päässä on Kajaanin,\njääkäriliikkeen aikana aktivistipesänä tunnettu pappila, ja saman\nkadun varrella sijaitsevan kirkkopuiston laidassa on kaupungin kirkko\nsankarihautoineen. Jääkärien ja Saksaan-menijäin käyttämä _\"Uusi\nHotelli\"_ sijaitsi Kauppakadun 30:nnessä, missä nykyjään on Kajaanin\nOsuuskaupan ruokala ja kahvila.\n\nKajaanin kaupungin asema Koivukosken ja mahtavan Ämmäkosken\npartaalla, komeiden metsien ympäröimänä on kuvankaunis. Kaupunki on\ntodella paikkaansa nähden mitä ihanin erämaan' helmi.\n\nKajaani oli lähes pari vuosisataa maan pienimpiä kaupunkeja, mutta\nmeidän päivinämme se on kasvamistaan kasvanut, niin että sen väkiluku\nnykyjään nousee noin 7,000:een. Ämmäkosken mahtava voima on nyt\nvaljastettu teollisuuden palvelukseen, ja sen lisäksi Kajaanista on\ntullut korpikansan henkinenkin keskus. Tästä todistuksena ovat v.\n1900 perustettu _seminari_ sekä 8-luokkainen yliopistoon johtava\n_yhteislyseo_. -- Näiden sivistyslaitosten ohessa on vielä erikoisesti\nmainittava Paltamon Mieslahdella sijaitseva, 1909 perustettu _Kainuun\nkansanopisto_, jonka isänmaallisesti herättävä ja tiedonvaloa\nlevittävä vaikutus on ollut -- ja edelleen on -- varsin huomattava.\n\nTässä yhteydessä sopii muistaa, että kuuluisa maanmiehemme _Elias\nLönnrot_ vuosikausia asui Kajaanissa. Niinpä hänen kerrotaan\nkesähelteellä järjestäneen Kalevalan-runoja eräässä aitassa, joka\non vieläkin nähtävänä noin kilometrin päässä kaupungista jokivartta\nylöspäin metsikön ympäröimällä Hauhola-nimisellä nurmikolla. Kuten\ntunnettua, allekirjoitti Lönnrot ensimmäisen Kalevala- laitoksen\nesipuheen Kajaanissa helmikuun 28. p:nä 1835.\n\nSavon-radan Iisalmeen (1901), Kajaaniin (1904) ja Kontiomäelle (1928)\nrakennettu jatko on suuresti edistänyt Kajaanin ja sitä ympäröivän\nlaajan maakunnan kehitystä. Samaan suuntaan tulee vaikuttamaan\nNurmeksesta Ouluun johtava poikkirata, johon Kontiomäellä yhtyy\nyllämainittu Savon-radan jatko.\n\nKajaanin ympäristöä silmäillessämme kiintyy huomioomme ensinnä\nkomea ja uhkea _Oulujärvi_ (122 metriä merenpintaa korkeammalla)\njyrkkine hiekkarantoineen ja laajoine myrskyillä rajusti aaltoilevine\nselkineen. Oulujärvi on suuri järvisyvänne, johon Kajaaninjoen kautta\nlaskevat Sotkamon-reitin suuret vesimäärät näyttäen tavattoman\nrunsautensa _Koivu- ja Ämmäkosken_ ärjyissä, ynnä Kiehimänjoen kautta\nHyrynsalmen-reitti, jonka huomattavimmat vedet ovat Hyrynjärvi,\nIijärvi ja Ristijärvi. Viimeksimainittuun tuo Emäjoki Hyrynjärven\nkautta Vuokkijärven ja Kiantajärven vedet.\n\nOulujärven selät ovat _Niskaselkä_ pohjoisessa; Manamansalon ja\nSäräisniemen rannikon saartama _Laiskanselkä; Ärjänselkä_ sekä\n_Paitaselkä_, joka pistäiksen koilliseen Kiehimää ja Mieslahtea\nkohti. Sen erottaa Ärjänselästä Koutaniemen (etelässä) ja\nNeuvosenniemen (pohjoisessa) väliin puristunut verraten kapea salmi.\nPaltaselästä tunkeutuu Kajaaninjoen laskun kohdalla mannermaahan\nlahdelma, jonka pohjoisosaa sanotaan Paltajärveksi ja saariryhmän\ntästä erottamaa eteläosaa Sokajärveksi.\n\nOulujärveen pistäviä niemiä mainitsemme seuraavat: Pitkähkö\n_Säräisniemi_ järven länsirannikolla suuntautuu Manamansaloa,\nOulujärven suurinta saarta kohti; pohjoisrannikolla on\n_Neuvosenniemeen_ päättyvä Varisniemi; eteläpuolella taas on\n_Koutaniemi_, joka idässä rajoittuu Palta- ja Sokajärveen; laajan\n_Paltaniemen_ rajana on lounaassa Kajaaninjoki ja Paltajärvi sekä\nkoillisessa Jormuanlahti. Paltaselän rannalla on Paltamon pitäjän\nkirkko.\n\nKajaanista itään sijaitsevat _Rehjänselkä ja Nuasjärvi_.\nViimeksimainitusta etelään on _Jormasjärvi_, joka laskee Nuasjärveen.\nTähän tulevat myös Sotkamon ihanat vedet, jotka muodostavat\nnelisoppisen tähden, _Sotkamojärvi_ jonkinlaisena keskustana. Tästä\nitään on _Kiimasjärvi_, jonka luoteeseen pistävää lahdelmaa sanotaan\n_Pieneksi Kiimasjärveksi_; Sotkamojärvestä etelään on _Sapsojärvi_ ja\nsiitä kaakkoon pistävä pitkä lahti, _Pieni Sapsojärvi_. Sapsojärvestä\netelään on Kiantojärvi. Kannaksella, jota idässä rajoittaa Sapso-\nja Kiantojärvi sekä lännessä Jormasjärvi, kohoaa _Vuokatin_ mahtava\nharjanne (316 m. merenpintaa korkeammalla), jonka alituiseen\nvaihtuvat varjot hivelevät silmää ja jonka laiteiden siimeksessä\nmaanviljelijällä on kotinsa ja kontiollakin leposijansa.\n\nSotkamonkin vedet, kuten niihin idästä laskevat vesirikkaat -- aina\nVenäjän rajalta juontavat -- järvet, ovat uurtaneet rauhallisen,\nNuasjärveen johtavan väylän; ja sitten tuo suunnaton vedenpaljous\nrajussa syleilyssä rynnistää _Petäis-, Koivu- ja Ämmäkosken_\nkautta Oulujärveen jatkaakseen siitä kulkuansa Oulujoen koskien\nmyllerryksessä Pohjanlahteen.\n\nMitä liikenteeseen ja kulkuneuvoihin tulee, niin, paitsi Kajaaniin\njohtavia rautateitä, on huomioonotettava laaja _maantieverkko_.\nSeuraamme ensin Oulujärven itä- ja pohjoispuolella kulkevan maantien\nhaarautumia. Kajaaninjoen yli kulkeva maantie suuntautuu noin 5 km.\nsuoraan pohjoiseen kaartuen sitten länteen, _Paltamon kirkolle_ ja\nitään _Kuluntalahdelle_ haarautuen siellä, Sotkamoon ja Mieslahdelle.\n_Sotkamoon_ johtava tie kulkee kaakkoon Rehjänselän ja Nuasjärven\npohjoispuolitse. Mieslahdelle vievä haarautuma kaartaa Jormuanlahden\npäitse Oulujärven itäistä rantaseutua _Mieslahteen ja Kontiomäelle_,\njoista molemmista paikoista tie johtaa pohjoiseen _Ristijärvelle_\nja sieltä _Hyrynsalmelle_. Mieslahdelta Oulujärven pohjoispuolitse\nlänttä kohti kiertävästä rannikkotiestä lähtee Kiehimänjoen suusta\nhaarautuma pohjoista kohti _Puolangalle_, kun taas rannikkotie jatkuu\nMelalahden ja Jaalangan kautta _Vaalaan_ sekä sieltä Oulujoki-vartta\n_Ouluun_. Hyrynsalmen kirkolta on myös luodetta kohti kulkeva\npoikkitie Puolangalle, ja tältä tieltä poikkeaa _Suomussalmelle_\njohtava haara. Hyrynsalmen kirkolta on myös Hyrynjärven itäpuolitse\nrakennettu maantie suoraan Suomussalmelle.\n\nKajaanista kulkee maantie Oulujärven eteläpuolitse Mainualle, mistä\nIisalmeen vetävä maantie haarautuu etelää kohti ja rannikkotie jatkuu\nVuolijoen kirkolle sekä sieltä läntistä suuntaa Kestilään, mistä\ntie haarautuu takaisin Oulujärven rannalle Säräisniemeen ja sieltä\nNimisjärven kautta Vaalan-Oulun maantielle. Kajaanista johtaa maantie\nmyös kaakkoon Jormasjärvelle ja sen luoteispuolitse haarautuma\nSotkamon kirkolle.\n\nAvoveden aikana pidetään sitäpaitsi yllä laivaliikettä Kajaanista\nVaalaan sekä samoin Mieslahdelle ja Sotkamoon.\n\n\n\nMaaperän muokkaaminen. -- Kajaanilaisia aktivisteja.\n\n\nMaailmansodan puhkeaminen elokuussa 1914 oli kuin suuri kulovalkea\ntahi rajumyrsky, joka vastustamattomalla voimalla tempasi mukaansa\nkaikki. Eivät pienimmätkään kansat voineet jäädä välinpitämättömiksi\nsyrjästäkatsojiksi, vaikka ne eivät heti välittömästi joutuneetkaan\nsodan pyörteisiin. Näin oli meidänkin kansamme laita. Ei ollut\nSuomessa sitä miestä eikä naista -- joka vähänkin kykeni sodan\nmahdollisuuksia arvioimaan -- joka ei tällöin olisi määrännyt\nkantaansa puoleen tahi toiseen. Kaukaisimman saloseudun eläjäkin\nymmärsi, että Venäjän vihollinen oli meidän ystävämme ja että\nVenäjän tappio merkitsi meille voittoa. Käsitettiin myöskin, että\nmeidänkin kansamme tuli varustautua kaikkien mahdollisuuksien\nvaralta ollaksemme valmiit katkaisemaan ne orjankahleet, joilla\nolimme sidotut Venäjään. Nuori polvi ja varsinkin ylioppilasnuoriso\noli alunperin selvillä siitä, että kansamme oli itsenäisyytemme\nsaavuttamiseksi ryhdyttävä tositoimiin. Mutta -- mikäli mahdollista\n-- koko kansa oli saatava mukaan.\n\nOtollinen maaperä oli kyllä olemassa, sillä kansallisen heräämisemme\najoilta saakka oli suuriarvoista muokkaustyötä tehty. Vieläpä\nkansamme syvät rivitkin oli saatu ymmärtämään, että ruotsalaisia emme\nenää olleet, että venäläisiksi emme voineet tulla ja että meidän siis\ntäytyi olla suomalaisia. Mutta niinkuin maamies kyntää ja äestää\npeltonsa yhä uudestaan ja uudestaan, ennenkuin se on kelvollinen\nsiementä vastaanottamaan, niin oli myöskin itsenäisyytemme kylvöä\nsuoritettaessa maaperää vielä kynnettävä ja muokattava, ennenkuin\ntuo jalo siemen, \"Irti Venäjästä!\", saattoi todella ruveta itämään.\nJoskin se ajatus, että me olimme erityinen omalaatuinen kansakunta,\noli jo yleisesti tajuttu, jopa keisarisanallakin vahvistettu, niin\nkaukana oltiin vielä tuosta rohkeasta kuningas-ajatuksesta, että\nSuomesta oli tuleva täysin itsenäinen, Venäjästä erillinen ja\nriippumaton valtakunta. Kappale toista vuosisataa kului, eikä juuri\nkukaan rohjennut tästä edes hiiskuakaan, saatikka laskea kättään\nmiekankahvaan. Vasta maailmansodan pauhujen keskellä Suomen nuorison\nparhaimmisto uskalsi puhua suoraa kieltä, aluksi tosin kuiskaamalla,\njottei vihollisen korva kuulisi. Se tarttui myös rohkeasti kalpaan,\nse tiesi, että nyt oli koittanut historian suuri hetki, jota ei\nsaanut hukata, ja se _uskoi_, että isänmaan itsenäisyys oli toteutuva.\n\nJuuri näitä rohkeita ajatuksia, juuri tätä vankkumatonta uskoa\nKajaanin-puolen isänmaallisesti valveutunut nuoriso päätti ruveta\nKainuun maaperään kylvämään sill'aikaa, kun se odotti tapahtumain\nkehitystä ja toiminnan suurta hetkeä.\n\nVuoden 1914 lopulla elettiin Helsingin ylioppilaspiireissä kuumeisen\nkiireen aikoja edessäolevan itsenäisyystaistelun alkumuotojen\nluomiseksi. Ennen kaikkea harkittiin nopean upseerikasvatuksen\nhankkimista nuorille miehillemme, joiden oli käytävä vapausarmeijamme\netunenään, sillä nuoriso ymmärsi ja vanhemmatkin sen sittemmin\noivalsivat, ettei ilman aseellista taistelua itsenäisyyttämme\nsaavutettaisi. Samalla pidettiin välttämättömänä, että Helsingistä\njoululomalle lähtevät ylioppilaat levittäisivät kotipaikkakuntiensa\nluotettaviin piireihin tietoa niistä suurista hankkeista, joihin\nHelsingissä oli ryhdytty, jotta koko maa ripeästi olisi selvillä\ntilanteen vakavuudesta ja jotta kansa olisi valmis nousemaan ja\nvenäläisten ikeen hartioiltansa karistamaan heti soveliaan hetken\ntultua. Tässä tarkoituksessa laadittiin m.m. _lentolehtisiä_,\njoiden pääsisältönä oli sen asian toteennäyttäminen, että Saksa ei\nsuinkaan ollut syyllinen sotaan ja että se sitäpaitsi Suomen kannalta\noli katsottava tärkeimmäksi liittolaiseksi taistelussa Venäjää\nvastaan.[2] Lehtisiä levitettiin sitten luotettaviin piireihin ympäri\nmaata.\n\nNäitä viestejä toivat mukanaan Kajaanin-puolen ylioppilaat ja\naktivistit, esim. Eljas, Anna ja Martta Väyrynen, veljekset Arvo ja\nEino Arvela, Hannes Karjalainen, säräisniemeläinen Saima Leinonen y.m.\n\nJo tätä ennen oli Elja Rihtniemi syksyllä 1914 opintojensa vuoksi\nusein käydessään Helsingissä joutunut suoranaisiin kosketuksiin\npohjoispohjalaisten aktivistien, maisteri Väinö Kokon, tohtori Sven\nDonnerin ynnä muiden kanssa.\n\nKainuun pieneen pääkaupunkiin oli siis joululoman aikana 1914\nkokoontunut joukko nuoria aktivisteja, joilla oli tärkeitä tietoja\ntekeillä olevista, kauas tähtäävistä hankkeista. Eivätkä he suinkaan\npanneet kynttiläänsä vakan alle, kun sopiva tilaisuus sattui ja\nseurapiiri oli luotettava.\n\nItsenäisyyssuunnittelujen ja lentolehtisten levittäjinä toimivat\nvarsinkin _Elja Rihtniemi ja Eljas Väyrynen_. Edellinen vaikutti\naluksi seminaarin työmaalla valaisten asioita varsinkin sen\noppilaille. Eljas Väyrynen taas samoili eritoten Mieslahden\nsuunnalla, missä hänellä oli paljon tuttavia, kuten Keräset,\nkansanopistonjohtaja Aarno Pesonen y.m.\n\n_Kainuun kansanopiston_ merkitys sekä sivistyslaitoksena että\nisänmaallisen mielialan herättäjänä oli laajan ja syrjäisen maakunnan\nhenkiselle kehitykselle tavattoman tärkeä. Opistolla olikin onni\nsaada johtajikseen erittäin eteviä, vaikutusvaltaisia ja isänmaataan\nrakastavia miehiä. Aikaisemmin toimi johtajana maisteri _Väinö\nMalmivaara_ (nyk. Kiuruveden kirkkoherra) ja myöhemmin, nim.\njääkäriliikkeen aikana, maisteri _Aarno Pesonen_. Kansanopisto\nlietsoi nuorten mieliin voimallista isänmaallista henkeä, jonka\nseuraukset tulivat itsenäisyystaistelussamme selvästi ja kauniisti\nnäkyviin.\n\nKun pfadfinder-kurssin loputtua Saksan taholta järjestettävän\njatkuvan sotilaskasvatuksen saanti näytti epävarmalta aina vuoden\n1915 elokuun loppupuolelle asti, oli luonnollista, ettei mikään\nvärväys- tai etappitoiminta Suomessa tullut kysymykseenkään. Vasta\nsitten, kun tuo riemullinen tieto 27. Kuninkaallisen Preussilaisen\nJääkäripataljoonan perustamisesta oli syyskuun puolivälin tienoissa\ntullut Suomessa tunnetuksi, ryhdyttiin täällä värväämään ja\netappireittejä järjestämään. Värväystyö pääsi vauhtiin oikeastaan\nvasta lokakuun jälkimmäisellä puoliskolla Tornion ja Kemin kuitenkin\npitäessä porttejansa auki jo syyskuun puolivälistä lähtien.[3]\n\nNäin ollen kului vuosi 1915 Kajaanissa ja Kainuussa _lokakuun\npuoliväliin saakka_ itsenäisyystoiminnan maaperän muokkaamisessa.\n\nTämä itsenäistymisemme hyväksi suoritettu propaganda sujui aivan kuin\nitsestään. Ei perustettu mitään asiaa vireilläpitäviä toimikuntia\nvalittuine jäsenineen j.n.e., vaan kukin toimi kaikin voimin ja\nparhaan kykynsä mukaan. Porourheiluharrastuksen varjolla ja sitä\nmyös todellisesti silmälläpitäen toimeenpantiin retkiä milloin\nminnekin. Muun muassa tehtiin tammikuussa 1915 tällainen retki\nKuhmoniemelle, missä luontevasti isänmaan suurta asiaa valaistiin ja\nmieliä sytytettiin. Vuotta myöhemmin järjestettiin Suomussalmelle\nSuovaaran kievariin hyrynsalmelaisille ominainen pororetki,\njoka samalla muodostui suurenmoiseksi itsenäisyysharrastuksen\nlevittämistilaisuudeksi, vaikka Elja Rihtniemi ja Hannes Karjalainen\nolivat tällä kertaa lähteneet liikkeelle oikeastaan etappi-asiain\njärjestely- ja tiedustelutarkoituksessa. Matkalla he näet poikkesivat\nm.m. Mieslahden Kalle Keräseen, jonka kanssa oli puhe isänmaan\nitsenäisyyttä koskevista asioista. Ennen Hyrynsalmen kirkonkylää he\nyhdyttivät myös Kiehimässä asustavan Eino Snellmanin. Hänellekin\nkerrottiin \"asia\", ja Snellman suostui toimimaan kotiseudullaan,\nvaikkakaan hän monien matkojensa tähden ei aina ollut varmasti\ntavattavissa.\n\nNäillä porourheilupäivillä oli koossa tavattoman paljon väkeä\nvarsinkin Hyrynsalmelta ja Suomussalmelta. Nuoria miehiäkin sieltä\nja täältä, muiden muassa itsenäisyysliikkeestä jo silloin tietoiset\n_Jussi Seppo Mattila ja Oskari Juntunen_ sekä kajaanilaisista _Alppa\nTolonen_ ynnä sittemmin Lockstedtiin lähtenyt _Hemmi Renfors_, oli\nsaapuvilla.\n\n_\"Hallan Ukko\"_, joka myös oli mukana Suovaarassa, piti loistavan,\ninnostavan puheen, jossa hän verraten suoraan, joskin sanojaan\njonkin verran verhoten, kosketteli Suomessa vallitsevaa tilannetta\nsekä sitä, mitä isänmaa odotti pojiltansa. Myöskin poropäivien\naatteellisen pohjan luoja, kirjailija _Ilmari Kianto_ oli\nretkellä mukana. Juhlassa vallitsi erittäin raikas hyvätuulisuus.\nTanssittiin, kudottiin \"sarkaa\", hypättiin \"Mustaparran\" eli\nagronomi Brynolf Envaldin keksimää \"poronpolskaa\", laulettiin ja\nsoitettiin. \"Haitarin\" ja suuharpun säestyksellä vedettiin \"Anssin\nJukkaa\", \"Härmän häitä\" j.n.e. Ja ylimmäisinä ilonpitäjinä toimivat\nHannes Karjalainen ja Elja Rihtniemi. Olipa juhlassa läsnä eräs\nulkomaalainenkin, nim. irlantilainen professori _Arthur Cotter_,\njoka usein vieraili konsuli Renforsin luona Kajaanissa. Cotter\noli myöskin hyvällä tuulella laulellen selkääkarmivia kiinalaisia\nvallankumouslauluja. Miehestä mieheen ruvettiin kuitenkin\nkuiskailemaan, että Cotteria oli ehkä varottava.[4]\n\nSuovaaran retkellä Elja Rihtniemi keskusteli myös _Perttu Hirvelän ja\n\"Hallan Väinön\"_ kanssa. Rihtniemi, Karjalainen ja Snellman palasivat\nsitten yhdessä porourheilupäiviltä Kajaaniin.\n\nYlläkerrotunlaista isänmaallista valistustyötä jatkui edelleen. Oli\nluonnollista, että Kajaanissa \"asia\" uskottiin ensinnäkin niille\nperheille, joiden jäseniä yllämainitut joululomalle Helsingistä\npalanneet nuoret ylioppilaat olivat, ja samoin myös monille heidän\ntuttavapiiriinsä kuuluville nuorille miehille. Käymmekin nyt jo\netukäteen tutustumaan täten syntyneeseen kajaanilaisten aktivistien\nkantajoukkoon.\n\nNiistä perheistä, joiden miltei kaikki jäsenet palvelijoita myöten\nolivat läheisesti mukana kysymyksessä olevassa isänmaallisessa\ntyössä, mainitsemme ennen muita seminaarinjohtajan, tohtori _Volter\nRihtniemen_ ja Kajaanin kirkkoherran, rovasti _Johannes Väyrysen_\nperheet.\n\nVoimme ymmärtää, että juuri näiden kotien Kainuun\nitsenäisyystoiminnalle antama tuki oli erinomaisen kauaskantava ja\nmerkityksellinen. Jo yksin se niinsanoaksemme ilmassa liikkuva,\njoskin salaisuuden verhoama tieto, että tohtori Rihtniemi oli\ntuon silloisissa oloissa perin vaarallisen asian puolella,\nvaikutti herättävästi seminaarin oppilaihin ja myöskin niihin\nkansanopettajiin, jotka Kajaanin seminaarissa olivat saaneet\nkasvatuksensa, puhumattakaan siitä, mitä isän siunaava myötämielisyys\nmerkitsi sille nuorelle miehelle, _Elja Rihtniemelle_, joka, kuten\ntulemme näkemään, näytteli pääosaa Kajaanin etapin tärkeässä\ntoiminnassa. Tohtori Rihtniemen perheen muutkin jäsenet olivat kaikki\nsaman isänmaallisen mielialan innoittamia.\n\nRovasti _Johannes Väyrynen_ (k. 5.II.1927) oli selväpiirteinen\naktivisti, jonka pelkkä nimi jo herätti luottamusta ja kunnioitusta\nei ainoastaan hänen omien seurakuntalaistensa keskuudessa, vaan koko\nKainuussa, sillä hän oli yleisesti tunnettu kansanomaiseksi ja kansan\nparasta tarkoittavaksi mieheksi. Väyrynen oli jo routavuosien työssä\nja toimessa osoittanut olevansa passiivisen vastarinnan miehiä. Hän\nnäet oli yksi niitä harvoja maamme pappeja, jotka eivät taipuneet\nlaittomalla tavalla syntynyttä venäläistä asevelvollisuuslakia\nkäytännössä toteuttamaan. Väyrynen ei suostunut nimikirjoituksellaan\nvahvistamaan asevelvollisuusiässä olevien nuorukaisten\nkutsuntaluetteloja. Ne hän kyllä laati ja lähetti tuomiokapituliin\nkehoittaen tätä ne vahvistamaan ja kutsuntatoimistoon lähettämään,\nmutta omaa nimeään hän ei niihin merkinnyt. Tästä Väyrynen,\nsilloinen Kajaanin kappalainen, sai Oulussa sijaitsevalta Kuopion\nhiippakunnan tuomiokapitulilta ankaran nuhdekirjelmän ja häneltä\nevättiin myös yhden kuukauden palkka, 250 mk. Tämän summan Väyrynen\nsittemmin sai kolminkertaisena takaisin, sillä Oulun aktivistit\nlähettivät hänelle 500 mk ja tuomiokapitulikin myöhemmin korvasi\nhänen kärsimänsä vääryyden toimittamalla hänelle takaisin aikaisemmin\npidätetyt 250 mk. Oli päivänselvää, että tällainen mies oli valmis\nmyötävaikuttamaan venäläisen sorron ja Venäjän orjuuttavan ikeen\npoistamiseksi sitä suuremmalla syyllä, kun Venäjän valtiomahdin\nharjoittama, typerä ja lyhytnäköinen politiikka oli vuoden 1914\nmarraskuun kuuluisan venäläistyttämisohjelman[5] muodossa selvääkin\nselvemmin kansallemme tiedoittanut, että sitä uhkasi Venäjän taholta\nlopullinen tuho, kansamme täydellinen ja väkivaltainen sulattaminen\nVenäjän mätänemistilassa olevaan valtioruumiiseen.\n\nKun sitten rovasti Väyrynen tuon samaisen marraskuun viimeisinä\npäivinä oli käymässä Helsingissä, kääntyi hänen tyttärensä\nmiehen veli, sittemmin niin kuuluisaksi tullut aktivisti ja\nPohjois-Pohjalaisen osakunnan kuraattori maisteri _Väinö Kokko_\ntämän entisen kagaalin puoleen pyytäen hänen kannatustaan nuorten\nuhkarohkeilta näyttäville isänmaallisille, juuri toimintaan\npuhkeamaisillaan oleville suunnitelmille. Kohtaaminen tapahtui\neräässä pienessä matkailijakodissa. Ulkona oli tihkusade ja\nPohjois-Esplanaadilta kuului venäläisen surumarssin säveleitä. Läsnä\nolivat myös Eljas ja Martta Väyrynen. Neiti Martta oli suuresti\niloinen saadessaan hänkin olla mukana salaliittolaisten kokouksessa,\nja Väinö Kokko lausuikin, että myös naisten toimintaa tarvittiin\nsuuren asian perillesaattamisessa. Lähtemättömästi painuivat\nMartta Väyrysen mieleen isän ja veljen ynnä uljaan pohjalaisen\naktivistin kasvojen ilmeet, joissa valoisa toivo ja syvä vakavuus\nvuorottelivat, niinkuin Kainuun vaarojen vaihtelevat varjot. Rovasti\nantoi siunauksensa nuorten suunnitelmille lausuen, että maailmansodan\ntarjoamaa ehkä ainutlaatuista tilaisuutta oli käytettävä.\n\nPian Martta-neiti tulikin kokemaan, että myös naisia todella\ntarvittiin. Kun hän näet joulukuun puolivälin tienoissa 1914 matkusti\nKajaaniin, lennätti Väinö Kokko ennen junan lähtöä asemalle koko\ntukullisen ennenmainittuja, koneella silkkipaperille kirjoitettuja\nvaarallisia lentolehtisiä, jotka Martta Väyrynen sukkelasti kätki\nmuhvinsa vuorin ja päällisen väliin.\n\nRovasti Väyrysenkin perheen jäsenet, ne, joille ikä antoi\ntoimintamahdollisuuksia, olivat koko sydämestään ja sielustaan\nliikkeessä mukana. Varsinkin Eljas, Martta, Anna ja Eeva Väyrynen\ntoimivat määrätietoisen tarmokkaasti milloin Kajaanissa, milloin\nHelsingissä. Lukukausien aikana mainitut nuoret olivat pääkaupungissa\nopiskelemassa, mutta verraten pitkien lomien kuluessa he taas\ntoimivat kotikaupungissaan sekä pitivät yllä matkoillaan Kajaanin ja\nHelsingin välistä yhteyttä. -- Eikä siinä kyllin, että nuoret näin\ntyöskentelivät Suomen itsenäisyyden valmistamiseksi, vaan koko koti,\nKajaanin pappila, avasi rohkeasti ovensa isänmaan asioissa kulkeville\nnuorille miehille, milloin vain tilanne sitä vaati. Eikä suinkaan\npappilan vakavasydäminen, toimelias emäntäkään, rovastinrouva\n_Siina Väyrynen_, yhtä vähän kuin kodin uskollinen palvelija _Elsa\nKeränenkään_ olleet voimiansa uhraamatta tässä vaaranalaisessa työssä\n-- olipa sitten kysymyksessä suomalaisten Saksaan-pyrkijäin tai\nkeskusvaltojen sotavankien avustaminen.\n\nTässä yhteydessä ansaitsee erikoisen maininnan maisteri _Anna\nVäyrysen_ (nyk. Kauhavan keskikoulun ja lukion johtaja) toiminta.\n\nHelsingissä alettiin jo syksyllä 1914 ja varsinkin kevätlukukaudella\n1915 naisylioppilaiden keskuudessa tehdä hiljaista valistus- ja\nmuuta työtä Suomen itsenäisyyspyrkimysten hyväksi. M.m. koetettiin\nheidän joukostaan valita luotettavimmat ja käyttökelvollisimmat,\njoiden puoleen tarvittaessa voitaisiin kääntyä. Kuten tunnettua,\njärjestettiin Helsingissä jo keväällä 1915 sairaanhoito- ja\nkeittokurssit, kun toivottiin saksalaisten ja Lockstedtiin menneiden\npikaista esiintymistä Suomen vapauttamiseksi. Sairaanhoidossa\nja kääreiden teossa opastivat professori _Yrjö Kajava_ ja hänen\nrouvansa. Keittokurssien toimeenpanoa taas avusti Martta-yhdistys\nneiti _Dagmar Neoviuksen_ johdolla. Vuoden 1915 kuluessa perustettiin\ntohtori _Jenny af Forselles'in_ toimesta työttömien naisten työhuone,\njossa valmistettiin suuret määrät kaikenlaisia vaatteita Suomen\nitsenäisyystaistelun varalle. Näissä harrastuksissa oli neiti Anna\nVäyrynenkin mukana. Niinpä hän, kun edellämainittuja vaatteita\noli saatu paljon valmiiksi ja niitä sitten pakattu laatikkoihin\nja koreihin lähetettäviksi luotettavien aktivistien mukana ympäri\nmaata, oli m.m. syksyllä 1916 sijoittamassa yhtä tällaista varastoa\nJyväskylään. Jääkärien Aarne Sihvon, Heiskasen ja Relanderin\nvangitsemisen (2.X.1916) jälkeen olivat jyväskyläläiset kovasti\npeloissaan, niin ettei kukaan muu kuin opettaja _Martti Pihkala_\nottanut sitä vastaan. Hänkin esiintyi ensin hyvin varovaisesti,\nkun neiti Väyrynen oli hänelle outo, mutta päästyään varmuuteen\ntarkoituksen isänmaallisuudesta Pihkala otti vaatteet kyllä\nsitten ilolla huostaansa. Tavarat talletettiin erään kauppiaan\nvarastohuoneeseen ja vapaussodan aikana ne olivat hyvään tarpeeseen.\n\nSamoin tapaamme Anna Väyrysen monien muiden naisylioppilaiden\nkanssa kovassa työssä ja toimessa syksyllä 1917 joditinktuurin\nvalmistuspuuhissa Helsingissä. Tämä oli maisteri _Elsa Inbergin_\n(nyk. rouva Bruun) aloite. Tarkoituksena oli valmistaa kuivasta\njodista tinktuuria pieniin pulloihin pantavaksi, jotta niitä sodan\nsyttyessä voitaisiin jakaa sotilaille. Eräästä tehtaasta oli tilattu\n20.000 pientä pulloa ja ne oli suuriin laatikoihin pantuina lähetetty\nHelsingin asemalle. Mutta syystä tai toisesta olivat pullot, joita\noli kolme hevoskuormaa, jääneet asemalta noutamatta. Tällöin maisteri\nInberg kehoitti Anna Väyrystä toimittamaan ne sieltä pois. Valittuaan\ntoverikseen komennuksella olevan jääkärin, pohjois-pohjalaisen\nylioppilaan _Otto Martin_ neiti Väyrynen siirsi pullolaatikot neiti\nDagmar Neoviuksen luvalla Martta-yhdistyksen joululoman aikana\ntyhjänä olevaan huoneistoon. Kun sitten Anna Väyrynen ja Otto Martti\nkuormineen tulivat asianomaisen talon portille (Siltakatu N:o 8-10),\nseisoskeli siinä pari epäilyttävän näköistä jätkää, jotka tutkien\nnostelivat varsin raskaita laatikoita ja synkästi kiroillen sanoivat:\n\n\"Niissä on lahtarien aseita.\"\n\nSiitä huolimatta Anna Väyrynen pyysi miehiä auttamaan ja nostamaan\nlaatikot huoneistoon sanoen niiden sisältävän maitokonttorin\nkoepulloja. Miehet eivät kuitenkaan tähän suostuneet. Loppujen\nlopuksi neiti Väyrysen ja jääkäri Martin täytyi itsensä käydä\nlaatikkoihin käsiksi ja äärimmäisin ponnistuksin nostaa ne niille\nvarattuun paikkaan.\n\nJoditinktuuriverstas pantiin heti käyntiin, ja 30-40 helsinkiläistä\nnaista työskenteli siinä ahkerasti aamusta iltaan. Työntekijäin\nkädet mustuivat ja jodi syövytti ne rikki, saivatpa jotkut\njodimyrkytyksenkin; päällisiksi oli kaikilla nuhaa ja yskää! Spriitä\nsaatiin suuret määrät sairaaloiden resepteillä; sitä kuljetti m.m.\nBobi Sivén. Tällaisia joditehtaita oli parissa muussakin paikassa.\nMutta uudenvuoden jälkeen tämä joditinktuurin valmistus uskottiin\njollekin apteekille, koska yksityistä tietä ei sittenkään katsottu\nvoitavan riittävän suuria määriä valmistaa ja koska pelättiin jodin\nhajun ilmaisevan työpaikat. Näistä uhrautuvista naisista joutuivat\nsitten moniaat, yksi toisensa perästä, punaisten vangeiksi saaden\nkärsiä näiden huonoa kohtelua.\n\nAnna Väyrynen sai myös tehdä eräitä tärkeitä matkoja. Niinpä hän\njoulukuussa 1917 lähti Helsingistä Poriin suorittamaan erittäin\nvaativaa tehtävää, joka koski aselaiva \"Equityn\" lastin vastaanoton\njärjestelyä Porin tienoilla. Tällaisessa yhtämittaisessa uhrautuvassa\ntyössä ja toimessa sekä Helsingissä että Kajaanissa kului opintojen\nohessa Anna Väyrysen ylioppilasaika.\n\nEdellämainittuja kaikenlaisia vaatteita, side- ja lääketarpeita\nsisältäviä päreisiä matkakoreja toimitettiin kevättalvella 1916\nmelkoinen määrä luotettavien henkilöiden matkassa Kajaaniinkin, missä\nne sijoitettiin eri paikkoihin, mutta kerättiin sittemmin pappilaan\nrovastinrouva Siina Väyrysen ja neiti Martta Väyrysen huollettaviksi.\nVaatteet oli aiottu tulevalle Suomen armeijalle, mutta niitä täytyi\njo aikaisemminkin käyttää semminkin Saksaan pyrkivien Shpalernajan\nvankien ja sotapakolaisten pukimien vahvistukseksi. Vaatevarasto\nkulki _\"Mummoyhdistyksen\"_ tavarain nimellä. Osa vaatekoreista oli jo\naikaisemmin toimitettu Hallaan, ja pappilaan keräytynyt suuri varasto\nlähetettiin keväällä 1917 Mieslahdelle.[6]\n\nMuitakin aktivistiperheitä oli Kajaanissa:\n\nToimittaja _Eemeli Eedv. Nordlundin_ ja hänen rouvansa _Aili\nNordlundin_ koti muodostui varsinkin Kajaanin etapin alkuaikoina\nSaksaan-pyrkijäin taatuksi käymätaloksi, jonka ovelta ei kenenkään\ntarvinnut takaisin kääntyä. Nordlund, kotoisin Merikarvialta,\noli meren pauhujen karkaisema isänmaanpoika, joka vanhana\nsanomalehtimiehenä ja passiivisen vastarinnan jäykkäniskaisena\ntoimihenkilönä oli vuodesta 1898 lähtien ollut mukana routavuosien\naikaisia, venäläisten sortotoimenpiteiden aiheuttamia\nkohtaloniskuja torjumassa. Jo näiltä ajoilta saakka oli Nordlund\nollut santarmien kirjoissa -- ja me saamme kohta nähdä, kuinka\nhänen \"syntirekisterinsä\" näiden tsaarinaikaisten hämärämiesten\nluetteloissa vain kasvamistaan kasvoi. Mainittakoon tässä ikäänkuin\njonkinlaisena pian alkavan jääkäriliikkeen ja itsenäisyystaistelun\ntoiminta-enteenä, että jo lokakuussa 1914 kävi \"Karjalan\" silloinen\ntoimittaja _Mikko Puhakka_[7] sanomalehtiä koskevissa asioissa\nNordlundia tapaamassa. Hänen matkansa tarkoituksena oli neuvotella\nmahdollisen yhteyden ylläpitämisestä Viipurista Kajaanin kautta\nOuluun ja sieltä edelleen Ruotsin kautta Länsi-Eurooppaan ynnä\ntakaisin, siltä varalta, että postia, rautateitä, lennätinlaitosta\nj.n.e. olisi mahdoton käyttää.\n\nKohta tapaamme Nordlundin pelottomassa työssä ja toimessa\njääkäriliikkeen hyörinässä.\n\nSamoin olivat rakennusmestari _Anton Pokki_ ja hänen puolisonsa\n_Anna_ ynnä muut tämän perheen jäsenet jääkäriliikkeen innoittamia.\nMonet olivat ne Saksaan- menijät ja aktivistit, jotka tässä kodissa\nmajailivat. Tämän perheen nuorista miehistä toimi _Lauri Pokki_,\nkuten myöhemmin näemme, sangen huomattavasti Kajaanin etapin aikana.\n\nAsioitsija _Alppa Tolonen_ ja hänen vaimonsa _Katri_ olivat niinikään\nerikoisen uhrautuvasti mukana aktivistisessa liikkeessä. Alppa\nTolosen toimintaan tutustumme myöhemmin.\n\nPostimestari _Teodor Strömberg_ ja rouva _Elin Strömberg_\ntekivät niinikään paljon varsinkin keskusvaltojen sotapakolaisia\navustettaessa. He saivat myöskin kokea sitä tuskaa ja surua, mitä\nmerkitsi rakkaan pojan joutuminen venäläisten vangiksi. Palaamme\nmyöhemmin tämänkin kajaanilaisperheen vaiheisiin.\n\nEmme myöskään saa unohtaa insinööri _Karl Lönnbohm_ vainajaa ja rouva\n_Ingrid Lönnbohmia_ (o.s. Kolis), jotka tosin näennäisesti syrjässä\npysyen -- kun oma poika oli suunnannut leppymättömän tahtonsa ja\ntarmonsa venäläisvaltaa vastaan - - mutta sittenkin ihailtavan\nrohkeasti tarjosivat kodissansa viikkomäärin suojaa vainotuille\njääkäreille.\n\nErikoisen maininnan ansaitsevat myöskin lehtori _Lauri Ahtola_\nja hänen rouvansa _Aino Ahtola_ (o.s. Murtonen), sillä heidän\nvieraanvarainen kotinsa oli yötä ja päivää auki mitä vaarallisimmille\njääkäreille. Lehtori Ahtola (nykyjään Jämsän yhteiskoulun rehtori) ei\nkuitenkaan ollut välittömästi mukana etappiasioissa.\n\nPaitsi alussa mainittuja nuoria ylioppilaita, jotka joululomalle\n1914 tullessaan, toivat joululahjoiksi Kajaaniin Helsingin\nylioppilaspiirien uljaat viestit, luettelemme vielä monien joukosta\nmuutamia nimiä:\n\nVarastonhoitaja _Armas Ahonen_ ja sähkömonttööri _Aarne Salonen_\nkuuluivat Kajaanin etapin toimivien miesten perusjoukkoon; he\nolivat miehiä, joita käytettiin tärkeissä tehtävissä. Samoin\n_Erkki Strömberg_, joka ylioppilaskokelaana oli tarvittaessa\naina saatavissa. Myös ylioppilaat _Eino ja Arvo Arvela_ ottivat\nloma-aikoinaan innokkaasti osaa toimintaan. Ylioppilas, toimittaja\n_Hannes Seppänen_ oli \"asiasta\" erittäin innostunut, harjoittipa\njossakin määrin värväystäkin. Hänen veljensä _Kalle ja Kusti\nSeppänen_ olivat uskollisia kyyditsijöitä. Samoin talonomistaja\n_Herman Laitinen_, joka myös auliisti sijoitti taloonsa\nsotapakolaisia. Metsänhoitaja _Oskari Rönkä_ ja lehtori _Isidor\nVuori_, nuo aina hyvätuuliset ja reilut miehet, olivat, vaikk'eivät\nottaneetkaan osaa varsinaiseen etappityöhön, aina valmiit jääkärien\nvaivoja keventämään ja heidän surujaan iloisuudellansa hälventämään.\nVuoteet jaettiin monesti jääkärien kesken -- eivätkä pommitkaan heitä\npahasti peloittaneet.\n\nOn vielä kaksi kunnianmiestä, joiden ohi emme mene, nim. liikemies\n_Albin Nieminen_ ja tehtailija, tuomari _Paavo Paloheimo_. Heidän\nantamansa moraalinen ja taloudellinen tuki oli etappityössä\ntoimiville suuriarvoinen. Nieminen toimi sitäpaitsi välittömästikin.\n\nKainuun maaseudun aktivisteihin saamme tarkemmin tutustua itse\netappitoiminnan yhteydessä. Heistä useimmat ovatkin meille vanhoja\ntuttuja \"Aseveljissä\" kuvattujen n.s. jääkärietappien ajoilta. Ennen\nmuita on tietysti mainittava _Hallan_ väki. Vaikka Hallan merkitys\noli nimenomaan viisaasti hoidettuna etappitalona suurin, on kuitenkin\nsamalla muistettava, että \"Hallan Ukko\", maanviljelijä _J. A.\nHeikkinen_ varsin tehokkaasti otti osaa myöskin kysymyksessäolevaan\nmaaperän muokkaamiseen. Olemme jo kertoneet siitä rohkeasta puheesta,\nminkä hän piti Suovaaran kuuluisalla pororetkellä. Kohta tämän\njälkeen hän puolisonsa kanssa teki matkan Ouluun sukulaistensa luo;\nja silloinkin hän lausui eri tilaisuuksissa mietteensä suoraan julki.\nAjatellessaan sitä turmiota ja uhkaa, minkä maassamme isännöivä\nvenäläinen aiheutti, hän saattoi lopettaa puheensa selvin sanoin:\n\n\"Plyijyä, plyijyä, plyijyä (hieroen käsiään) niille perkeleille!\"\n\nMitä suurin tunnustus on annettava sille maaperän muokkaustyölle,\nminkä Kainuussa suoritti maatalousneuvoja _Jussi Seppo Mattila_.\nKajaanin kihlakunnan kiertävän maamieskoulun johtajan, maisteri\n_Kalle Väänäsen_ kanssa Mattila oli jo heti maailmansodan sytyttyä\npohtinut isänmaamme tilannetta koskevaa kysymystä. Ja jo kesällä 1915\nhän oli juuri Väänäsen kautta saanut tiedon itsenäisyysliikkeestä.\nTäten asian perille päästyään Mattilasta tuli täysimittainen ja\nselväpiirteinen jääkäriliikkeen mies, joka määrätietoisesti toimi\nKainuussa jo kesästä 1915 lähtien. Tähän hänelle tarjoutuikin\nerinomainen tilaisuus, sillä maatalousneuvojana hän oli laajalti\ntekemisissä maalaisväestön kanssa. Mattilan vaikutusvaltainen\npersoonallisuus ja hänen oma syvä vakaumuksensa itsenäisyysliikkeen\nehdottomasta merkityksestä saivat aikaan sen, että hänen sanoihinsa\nuskottiin.\n\nJa jos kävikin niin, etteivät kaikki sittenkään heränneet,\nniin merkillepantavaa on joka tapauksessa, että suoranaisia\njääkäriliikkeen vastustajia oli Kainuun kansan keskuudessa tuskin\nainoatakaan. Se jo todistaa tehdyn valistustyön voimaa. Aktivistit\nsaivat tällä maamme kolkalla toimia verraten rauhassa. Ainoastaan\njärjestysvallan edustajat osoittivat joskus heitä kohtaan liiallista\nvirka-intoa.\n\n\n\nKajaanin etapin synty.\n\n\nKuten tunnettua, kulki Saksaan-pyrkijäin valtaväylä alussa\npääasiallisesti Tornion ja Kemin kautta. Mutta kun Kemin etappi\ntammikuun 6. p:nä 1916 kokonaan tukkeutui, oli menijäin entistä\nenemmän turvauduttava Merenkurkun etappiin ynnä Tervolan ja Muurolan\nreitteihin. Tornion etappi toimi kyllä myös, mutta yhä kiristyneen\nvartioinnin tähden ei suurempia miesjoukkoja kuitenkaan voitu sen\nkautta kuljettaa. Joskin Tervolan ja Muurolan kautta oli jo syksyllä\n1915 mennyt koko joukko kulkijoita, sekä välittömiä että Kemistä\nsinne kelirikon aikana ohjattuja, pääasiallisesti rautateitse\nsaapuneita, niin nämä etapit saivat varsinaisen ja tärkeän\nmerkityksensä vasta Kajaanin etapin jatkoreitteinä, sitten kun\nSaksaan-menijäin pääkulku alkoi suuntautua Kajaaniin.\n\nVasta syyskuun puolivälin tienoissa 1915 saapui Helsinkiin se\nsytyttävä tieto, että Saksan keisari _Wilhelm II_ oli elokuun\n28. p:nä 1915 allekirjoittanut 27. Kuninkaallisen Preussilaisen\nJääkäripataljoonan eli toisin sanoen _Suomalaisen Jääkäripataljoonan_\nperustamismääräyksen. Tämä ilosanoma herätti Suomen\naktivistipiireissä suurta innostusta saaden ne toimimaan _värväyksen_\njärjestämiseksi ja samalla _etappitoiminnan_ aikaansaamiseksi.\nVärvätyt miehet oli näet myös toimitettava rajan yli, mikä\nvallitsevan sotatilan ja rajan ankaran vartioinnin tähden ei ollut\nniinkään yksinkertaista ja helppoa.\n\n_Elja Rihtniemi_, joka kajaanilaisten aktivistitoveriensa kanssa\nvalppaasti seurasi itsenäisyyspyrkimystemme kehitystä ja joka\nHelsinkiin tekemiensä matkojen avulla kaiken aikaa -- aina\nloppupuolelta vuotta 1914 -- oli ollut vilkkaassa yhteydessä\npääkaupungin aktivististen ylioppilaspiirien, varsinkin\nPohjois-Pohjalaiseen osakuntaan kuuluvan itsenäisyysryhmän\nkanssa, lähti taasen syyskuun jälkipuoliskolla 1915 Helsinkiin\nottaaksensa selvää tilanteesta. Kaukaiseen Kajaaniinkin oli näet\nepämääräisiä, Suomalaisen Jääkäripataljoonan perustamista koskevia\nhuhuja kulkeutunut. Iloksensa Rihtniemi sai tällöin kuulla, että\njääkäripataljoonan perustaminen oli varma asia ja että oli ryhdyttävä\nmitä pontevimmin värväämään ja miestenkuljetusta suorittamaan. Asia\noli Helsingissä kuitenkin vielä järjestelyasteella, minkä huomaamme\nsiitäkin, että Ostrobotniassa pidetyssä kokouksessa lausuttujen\ntoivomusten mukaisesti maisteri Arvi Korhonen[8] vasta lokakuun 11.\np:nä 1915[9] saattoi lähteä Pohjanmaalle värväystyötä järjestämään.\nTällöin ei myöskään Kajaanista lähtevän reitin tarkempaa järjestelyä\nvielä pidetty tärkeänä, koska päähuomio luonnollisesti alussa kiintyi\nlähempänä länsirajaa oleviin rannikko-etappeihin, joita Helsingin\naktivistit suunnittelivat ja joista -- mitä Kemiin ja Tornioon tuli\n-- jo oli tehty huomattava esityskin.[10]\n\nRihtniemi palasi Kajaaniin ryhtyen sikäläisten itsenäisyysmiesten\nkanssa heti suunnittelemaan toimintamahdollisuuksia. Tässä\ntarkoituksessa hän kääntyi ennen muita toimittaja _E. E. Nordlundin_\npuoleen, jolla sanomalehtimiehenä oli paljon yhteyksiä maakuntaan ja\njonka kypsyneelle harkinnalle Rihtniemi antoi suuren arvon.\n\nNämä näin alkaneet suunnittelut saivat vielä virikettä. Kuten\ntiedämme, oli maisteri Arvi Korhonen lähtenyt Pohjanmaalle\nvärväystyötä järjestämään. Paluumatkalla hän kulki, lokakuun\npuolivälin tienoissa 1915, Kajaanin kautta antaen siellä liikemies\n_Otto Kärnälle_ pienehkön summan rahaa Saksaan-menijäin matkakuluja\nvarten.\n\nKun vasta perustettuun jääkäripataljoonaan ei alkanut kuulua\nmiehiä, tuli majuri Bayer levottomaksi lähettäen syys- ja lokakuun\nvaihteessa useita pfadfindereitä värväreiksi, toisia Saksan\nvankileireille taivuttamaan suomalaisia, saksalaisten vangeiksi\njoutuneita merimiehiä jääkäripataljoonan riveihin, toisia taas\nSuomeen.[11] (Jussi Sihvo, Paananen, Kästämä, Rinne, Närvänen,\nKuusisto, Kuisma, myöhemmin, nim. 12.XI.1915, myös Aarne Sihvo.)\n_Sulo-Veikko Pekkolakin_, joka lokakuun puolivälin tienoilla 1915\noli kulkenut Kuisman kanssa Tornionjoen yli, oli noin kuukauden\npäivät varsin hyvin menestyksin jääkäri _Vilho Suvirinne_ toverinaan\nvärvännyt miehiä Rovaniemen ja Muurolan tienoilla. Mutta kun\nmaa rupesi polttamaan hänen jalkojensa alla, lähti hän Kemiin\nneuvottelemaan tilanteesta tunnetun Kemin etapin johtomiehen maisteri\nArvi Hällforsin kanssa. Tämä kehoitti Pekkolaa menemään Helsinkiin\nsaamaan A.K:lta ohjeita sekä värväystyön jatkamiseksi rahaa. Näin\nvärvärimme tekikin. Marraskuun loppupuolella hän saapui Helsinkiin,\nmissä viipyi joitakuita päiviä saaden Kai Donnerin välityksellä\n5-6 tuhatta markkaa ja määräyksen lähteä Nurmeksen ja Kajaanin\nratojen pohjoisvarsille värväämään. Pekkola painuikin sitten junassa\nKajaanin puoleen poiketen ensin Sukevalle tervehtimään entistä\nopintotoveriaan, metsänhoitaja _Veikko Lagusta_, jonka kodista\nmuodostui hänelle tällöin ynnä seuraavankin vuoden aikana varma ja\nturvallinen piilopirtti. Sieltä Pekkola pistäytyi myös Kajaanissa.\n\nKuten äsken mainitsimme, oli liikemies Kärnä maisteri Arvi Korhoselta\nsaanut pienehkön summan rahaa käytettäväksi Saksaan Kajaanin kautta\nmahdollisesti pyrkivien miesten matkakustannuksiin ja muuhunkin\navustukseen. Mutta kun Kärnä melkein aina oli matkoilla, päätettiin\nasia jättää sellaisen henkilön huollettavaksi, joka vakituisesti\nasui kaupungissa. Ja kun varsinkin tällöin, Pekkolan ryhtyessä\nnäillä seuduin värväämään, saatettiin odottaa Saksaan lähetettäviä\nalkavan ilmaantua, niin Rihtniemi ja Pekkola pitivät tärkeänä, että\ntodellakin saataisiin joku kaupungissa vakituisesti asuva aktivisti\nmiesten vastaanottajaksi siltä varalta, ettei Rihtniemi, joka myös\nusein oli matkoilla, olisi tavattavissa. Näin ollen alettiin miettiä\nsopivaa henkilöä, jolloin Elja Rihtniemi esitti toimittaja _E. E.\nNordlundia_. Rihtniemi pyysikin tätä tulemaan \"Uuteen Hotelliin\",\nmissä Pekkola silloin asui. Nordlund noudatti kehoitusta. Ennen\npitkää jääkäri keskustelun kestäessä huomasi, että hänen vieraansa\noli itsenäisyysliikkeen perillä. Pekkola pyysi sitten Nordlundia\nottamaan rahoja huostaansa käytettäväksi matka- ja muiksi apurahoiksi\njääkäripataljoonaan pyrkiville ja kehoitti tätä myös ryhtymään\nnuorten miesten värväämiseen. Nordlund suostuikin toimimaan saaden\ntarkoitusta varten 250 mk.[12]\n\n_Tätä lyhyttä sopimusta voimme pitää Kajaanin etapin varsinaisena\nsyntynä_. Itsestään on selvää, ettei Elja Rihtniemi suinkaan tahtonut\nvetäytyä pois pelistä. Hänen toimestaan ja esityksestään vain saatiin\nerittäin luotettava ja rohkea mies Kajaanissa toimimaan.\n\nPekkola palasi takaisin Sukevalle, mistä hän takkisillaan\ntavattomassa pakkasessa (-35° C) hevosella matkusti Nurmekseen\nasuen siellä koululaisen _Viljo Branderin_ luona; tästä tuli sitten\nkuuluisa jääkäri.\n\nNurmeksessa oli innostus jääkäriliikkeeseen suurenmoinen. -- Pannen\nvärväystoiminnan alulle vielä Lieksassakin[13] ja pistäytyen\nJoensuussa asti tavatakseen konttoripäällikkö _Eero Lämpiötä_, joka\nkuitenkin jo oli poistunut Joensuusta, Pekkola palasi takaisin\nNurmekseen liikkuen siellä markkinamiehenä neljä päivää ja ollen koko\najan yhteydessä paikkakunnan nuorempien aktivistien kanssa. Sieltä\nhän sitten taas lähti hevoskyydillä -- samassa ohuessa takissaan\nja kovassa pakkasessa -- Valtimon kautta Kajaanin markkinoille\n(15.XII.1915) tavaten siellä koko joukon tunnettuja kajaanilaisia\naktivisteja, Elja Rihtniemen, Eljas Väyrysen ja Lauri Pokin sekä\nmetsänhoitajat Valter Hortlingin ja Juho Aug. Huovisen ynnä tämän\nseurassa rakkaan pystykorvansa \"Vilin\". Toimittaja Nordlundinkin\nPekkola vilaukselta tapasi. Silloin sovittiin illempana pidettävästä\nneuvottelusta, mistä ei kuitenkaan syystä tai toisesta tullut mitään.\nPekkola näet tapasi Kajaanissa hyvän tuttavansa, Kuhmoniemellä\ntoimivan apteekkari _Ilmari Arvelan_, joka kehoitti häntä lähtemään\nKuhmoniemelle joulua viettämään. Värvärimme ottikin kutsun vastaan,\nja niin miehemme painuivat yhdessä Kuhmonientä kohti. Pakkanen\noli vieläkin paukkuva, joten Sulo-Veikko sai tuontuostakin juosta\nreen perässä lämpimänä pysyäkseen. Matkan ratoksi Pekkola veisaili\nSaksassa oppimiaan lauluja, niin että Arvelan täytyi asutuilla\npaikoilla hillitä toveriansa. Näin he saapuivat keskellä yötä\nmetsänhoitaja _Einari Vuoren_ ja agronomi _Åströmin_ luo Sotkamoon.\nSiellä he istuivat jutellen jonkin aikaa kaikessa rauhassa, kunnes\nVuori viittasi Arvelan viereiseen huoneeseen ja mainitsi siellä,\nettä hän oli Sotkamon nimismiehellä nähnyt Pekkolaa koskevan\nvangitsemismääräyksen. Silloin katsottiin parhaaksi, että värvärimme\nmuuttaisi matkasuunnitelmaansa. Näin Pekkola palasi vielä samana yönä\nKajaaniin, josta aamujunassa taas piilopirttiinsä Sukevalle.[14]\n\nRohkean ja varsin toimintatarmoisen jääkäri Sulo-Veikko Pekkolan\nvierailu antoi uutta sytykettä Kajaanin aktivisteille, ja kaikki\nmerkit viittasivat siihen, että Kajaanin etapin varsinainen\ntoimikausi oli aivan oven edessä.\n\n\n\n\nViranomaisten ja venäläisvallan suhtautuminen Kajaanin etapin\ntoimintaan.\n\n\nKajaanissa ei virkakuntien ja etapin toimihenkilöiden kesken\nvallinnut sellainen isänmaallinen yhteisymmärrys kuin Torniossa ja\nKemissä sikäläisten etappien toimikautena.\n\nMainittakoon kuitenkin, että Kajaanin _lennätinkonttorin_ päällikkö,\nJoensuusta kotoisin oleva _Armas Heiskanen_ ja lennätinreviisori\n_Werner Alfred Wallin_ olivat kumpikin lämpimiä isänmaanystäviä ja\nyhteisen sopimuksen perusteella valmiit tekemään Kajaanin etapille\nkaikkia mahdollisia palveluksia. Valitettavasti kaikki vangitsemisia\nkoskevat sähkösanomat olivat shifferisanomia, siis pelkkiä numeroita;\nvain kaksi sanaa niiden alussa oli tavallisin lennätinkirjaimin\nvenäjäksi: _Heti vangittavat_. Ikävä kyllä ei lennätinkonttorin --\nyrityksistään huolimatta -- onnistunut saada tietoonsa shifferikielen\navainta. Eljas Väyrynen kyllä sellaisen hankki ja lähetti Kajaaniin,\nmutta se ei koskaan joutunut Wallinin käsiin.[15] Heiskanen ja\nWallin olivat kuitenkin sopineet siitä, että kysymyksessäolevat\nshifferisähkösanomat pidätettäisiin lennätinkonttorissa\nmahdollisimman kauan siitäkin huolimatta, että santarmi Juntson tuon\ntuostakin kävi niitä tiedustelemassa. -- Lennätinpäällikkö Heiskanen\nerosi virastaan v. 1916 erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän oli\nnimittäin saanut tietää, että häntä vastaan oli tehty raskaita\nilmiantoja: ei muka liputtanut keisarillisina juhlapäivinä, ei\nilotulittanut j.n.e. -- Kaikesta päättäen lennätinkonttori olisi\ntahtonut palvella aktivisteja, mutta tuntuu siltä, ettei näiden ja\nlennätinvirkamiesten välillä sittenkään ollut lähempää yhteyttä.\nTähän viittaa esim. se, ettei Eljas Väyrysen Kajaaniin toimittamaa\nshifferimerkinnän avainta annettu lennätinvirkamiesten tutkittavaksi.\n\nPoliisilaitoksen apu ja tuki olisi ollut Kajaanin etapille\nerinomaisen tärkeätä. Ja vaikka Elja Rihtniemen v.t. viskaalina ja\nkaupunginvoutina olisi luullut voivan järjestää poliisilaitoksen ja\naktivistien väliset suhteet läheisiksi ja luottamuksellisiksi, niin\nsiitä valitettavasti ei kuitenkaan tullut mitään. Rihtniemi sanoo\nsuoraan, ettei hän tuntenut poliisilaitoksessa ketään sellaista,\njonka puoleen olisi voinut kääntyä ja jonka olisi uskaltanut saattaa\ntietoiseksi jääkäriliikkeen miesten toiminnasta ja tarkoitusperistä.\nPoliisilaitoksen päällikkö, komisario _Heikki Komulainen_ oli\nkyllä hyvä ja isänmaallinen mies, joka vaikeassa asemassaan\nmahdollisuuksien mukaan koetti torjua santarmiviranomaisten asioihin\npuuttumista, puolustaen epäluulonalaisia missä vain suinkin voi,\nmutta hänellä ei kuitenkaan ollut edellytyksiä ryhtyä päättäväisesti\nja tietoisesti aktivistien mukana toimimaan. Ja jos hänellä tähän\nolisikin ollut jonkin verran halua, niin hän ei olisi voinut luottaa\nalaisiinsa; ja liian hyvänsävyisenä miehenä ei hänellä myöskään ollut\nsitä voimaa, että olisi vaikuttavasti saattanut tehota miehistöönsä.\nSuurena helpotuksena Kajaanin aktivisteille oli kuitenkin se, että\nkomisario tiedettiin _oikeaksi mieheksi_, jolla oli sydän paikallaan\nja joka ei ainakaan aktiivisesti venäläisten asioilla kulkenut.\nMitä muihin poliisilaitoksen palveluksessa oleviin tulee, niin\nainakin muutamat heistä esiintyivät niin oudon virkaintoisesti, että\ntoisinaan tuntui siltä kuin he todella olisivat halunneet palvella\nvenäläistä santarmistoa. Tästä saamme pian tilaisuuden kertoa enemmän.\n\nKainuun järjestysvallan muiden korkeampien poliisiviranomaisten\nsuhde jääkäriliikkeen ajamaan itsenäisyyspyrkimykseen ei suinkaan,\njoitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, ollut myönteinen. Silloisen\nvaltiomahdin käskyjä noudatettiin tahtomatta niiden toimeenpanoa\nedes millään tavalla lieventää. Mitään ennakkotiedoituksia ei\nasianomaisille aktivisteille vaanijain uhatessa toimitettu eikä\nheidän näin ollen annettu edes ymmärtää heitä uhkaavan vaaran\nsuuruutta, vaan päinvastoin olivat viranomaisten toimenpiteet\njärjestetyt niin, että ne mahdollisimman täydellisesti johtaisivat\nvenäläisvallan tarkoittamiin tuloksiin. Esimerkiksi kun Elja\nRihtniemi kutsuttiin Kajaanin poliisilaitokseen kuulusteltavaksi,\nniin hänelle ei lainkaan ilmoitettu, että _santarmit_ tahtoivat häntä\nkuulustella.\n\nTiedämme kyllä hyvin, että poliisiviranomaisillakin oli käskijänsä,\nSuomen itsenäisyyden pimeä vihollinen ja venäläisvallan nöyrä\nkumartaja, kuvernööri A. F. af Enehjelm, mutta sittenkin...!\n\nKansojen historiassa on näet joskus suuria käännekohtia, jolloin lain\npuustavin täytyy väistyä ja jolloin lain henki -- _koko kansakunnan\nparas_ -- on rohkeitten, isänmaallisten miesten miekan kärjessä. Ja\ntällöin on myöskin virkamiesten kuuliaisuudella toiset ohjeet.\n\nTässä yhteydessä mainittakoon, että helmi- ja maaliskuun vaihteessa\n1916 kuvernööri af Enehjelm teki lääninsihteerinsä _Aarne Leikkolan_\nseuraamana tarkastusmatkan myös Kajaaniin. Kuvernöörillä oli\nluonnollisesti oikeus, jopa velvollisuuskin tutustua lääniinsä,\nsen oloihin ja varsinkin hallinnollisiin viranomaisiin. Mutta ehkä\nkuvernöörillä näytti olevan mielessä myöskin lääninsä \"turvallisuus\",\nsitä osoittaa se, että hän odottamatta ilmestyi jäykän aktivistin,\nrovasti Väyrysen pappilaan. Tervehdittyään ja tavalliset\nkohteliaisuudet lausuttuaan kuvernööri tiedusteli rovastilta yhtä\nja toista johtaen vihdoin puheensa siihen, mikä lienee ollut hänen\nvierailunsa ja tiedustelunsa varsinainen tarkoitus, nimittäin\nnuorten miestemme Saksaan-menoon. Kun hän tässä yhteydessä valitteli\nsilloista kevytmielistä aikaa, niin rovasti säesti häntä sanoen:\n\n\"Ovat nämä todellakin aikoja, kun Kajaanissakin on santarmi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Venäläisvallan edustajien_ suoranainen toiminta rajoittui alussa\nsiihen, että Kajaaniin maaliskuun alkupuolella 1916 asetettiin\nsantarmi, _Henrik Juntson_, joka oli Mikkeliin sijoitetun\nKuopion piirin santarmiosaston alainen. Tämän päällikkönä oli\neverstiluutnantti _Feodoroff_ jonka Kajaanin-vierailuihin\nmyöhemmin saamme tutustua. Juntson oli tavallinen suomea solkkaava\nsantarmityyppi. Alussa hän ei osoittanut erikoisempaa virka-intoa,\nvaan tyytyi pääasiallisesti vain junantulon aikoina tapahtuviin\nasemalla-käynteihin passintarkastuksineen, mikä kyllä oli\ntarkanpuoleinen. Loppupuolella vuotta 1916 hän sai apulaisekseen\nkaksi urkkijaa, _Vasili Röschin_ ja erään _Wilho Pullisen_,[16] jotka\nolivat 42. armeijakunnan esikunnan lähettämiä vakoilijoita. Heidän\nilmestymisensä sai luonnostaan uneliaan ja ryypiskelevän Kajaanin\nsantarmin hiukan eloisammaksi.\n\nVenäläistä sotaväkeä ei Kajaanissa alunperin ollut lainkaan. Mutta\nkruununtehtaiden suojelemiseksi ja ehkä aktivistisen toiminnankin\ntähden sijoitettiin sitä sinne vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa noin\n150 miestä.\n\n\n\nEtapin yhteydet ja rahoitus.\n\n\nKajaanin etappi oli alunperin läheisessä yhteydessä Helsingin\naktiivisen keskuskomitean, A.K:n kanssa, joka antoi sille ohjeita\nja rahoitti sitä. Yhteyttä pitivät yllä kajaanilaiset aktivistit\nitse; mitään erityisiä kuriireja ei käytetty. Tärkeissä asioissa\nmatkustivat Elja Rihtniemi ja Lauri Pokki Helsinkiin, jolloin he\nenimmäkseen tulivat kosketuksiin tohtorien Sven ja Kai Donnerin ynnä\nV. O. Sivénin kanssa.\n\nRihtniemellä näyttikin olevan hyviä mahdollisuuksia Helsingin\nja Kajaanin välisen yhteyden ylläpitämiseksi, sillä kun hänen\ntutkintolukujensa tiedettiin olevan parhaillaan käynnissä, niin\npoliisiviranomaiset ja santarmit saattoivat pitää hänen matkojansa\naivan luonnollisina. Kun Rihtniemi sitäpaitsi oli viskaalina ja\nkaupunginvoutina, toimien myös asianajajana, niin ei todellakaan\nnäyttänyt olevan syytä pelätä, että häntä kohtaan hänen matkojensa\ntähden heräisi epäluuloja.[17]\n\nVenäjän vallankumouksen jälkeen, kesällä 1917 syntyi myöskin\nerittäin läheinen ja luottamuksellinen yhteys _Kajaanin ja Kuopion\naktivistien_ välillä.\n\nVarsinaisia etappiyhteyksiä oli Kajaanin etapilla etenkin\nMieslahdelle ja Hyrynsalmelle sekä kaukaisemmat yhteydet Ouluun\nja Muurola- Tervolaan. Yhteys Ouluun oli vireessä varsinkin\ntoiminnan alussa ja se oli luonteeltaan aina tilapäistä laatua,\njotavastoin yhteys Tervola-Muurolaan oli Kajaanin etapille miltei\nelinehto, joskin myös erikoinen reitti, Rovaniemi päätepisteenä, oli\njärjestetty.\n\nKaikkiin näihin yhteyksiin saamme yksityiskohtaisemmin tutustua\nesittäessämme Kajaanin etapin varsinaista toimintaa.\n\n_Rahoituksesta_ huolehti Helsingin aktiivinen keskuskomitea (A.K.)\naina heinäkuuhun 1917 asti. Rahoja oli käytettävissä vähän, niistä\noli aina puute. Rahojen hankinta aiheuttikin useimmat Elja Rihtniemen\nja Lauri Pokin Helsingin- matkat. Välittäjinä olivat tavallisesti\ntohtorit Sven Donner ja V. O. Sivén. Tilitykset tapahtuivat\nsuullisesti, sillä sopimuksen mukaan ei mitään muistiinpanoja saanut\ntehdä. Ei kenellekään etapin toimihenkilöistä suoritettu mitään\npalkkaa; ainoastaan matkojen välittömät menot, kuten piletit,\nkyytirahat j.n.e. korvattiin. Eritoten mainittakoon, että n.s.\njääkärietapin aikana syksyllä 1916 Lauri Pokki sai tohtori Sivénin\nvälityksellä Kajaanin etapin toimintaa varten ensin 10.000 mk ja sen\njälkeen vielä pienehkön summan.\n\nVasta Elja Rihtniemen palattua Ruotsista, siis heinäkuusta 1917\nlähtien alkoi vilkas yhteistoiminta Kuopion aktivistien kanssa.\nTunnettu kuopiolainen toiminimi _H. Saastamoinen_ tuki erittäin\nvoimakkaasti Kajaanin etappia, mitä sotapakolaisten hoito- ja\nkuljetuskuluihin tuli. Tämä kaunis avustus lienee sitten Saksan\nsotaministeriön toimesta korvattu jääkärimajuri _Leonard Knaapi_-\nvainajan välityksellä.\n\nEtapin taloudellinen tila oli todellakin syksyllä 1917 hyvin\narveluttava. Sotapakolaisia tuli näet joukoittain, ilman että siihen\noltiin erikoisemmin varustauduttu; eikähän niitä myöskään voitu\njättää auttamatta. \"Hallan Ukkokin\" oli pahemmassa kuin pulassa,\nsillä hän oli jo melkein ylittänyt omat mahdollisuutensa. Elja\nRihtniemi hankki varoja m.m. Kajaanin Puutavara O.Y:n johtajan,\ntuomari _Paavo Paloheimon_ ja isänsä tri _Volter Rihtniemen_\nvälityksellä.\n\nMutta vaikka Kuopiosta saaduilla ja Kajaanista hankituilla varoilla\nhuutavin puute poistuikin, lähetettiin tuon tuostakin oppaiden mukana\nSaksan Haaparannalla toimivaan konsulaattiin sellaisia toivomuksia,\nettä Saksasta käsin ruvettaisiin entistä tehokkaammin avustamaan\nsotapakolaisten hoitoa ja kuljetusta. Juuri näistä hätähuudoista\nkai sitten johtui, että oppaille suoritettiin kuljetusmaksut\nHaaparannalla. Tässä tarkoituksessa lähetettiin myös yllämainittu\njääkärimajuri Knaapi vuoden 1917 lopulla näitä samaisia asioita\nselvittelemään.\n\nYksin tämän rahallisen puolen järjestely tuotti Kajaanin etapin\njohtajalle, _Elja Rihtniemelle_ ja -- tämän siirryttyä pois\nKajaanista syyskuun alussa 1916 -- etapin toiselle johtajalle _Lauri\nPokille_ paljon huolta ja vaivaa.\n\n\n\n\nKAJAANIN ETAPIN TOIMINTA.\n\n(Vuodet 1916 ja 1917.)\n\n\n\nSaksaan-pyrkijäin ja aktivistien kuljetus.\n\n\nJääkäripataljoonaan pyrkivien suurena valtaväylänä toimi Pohjanmaan\nrata, jonka pohjoisimpana päätepisteenä oli Tornionjoki-varressa\nsijaitseva Karungin asema. Niin kauan kuin rautateitse matkustaminen\nKemiin ja Tornioon ynnä Tervolaan, Muurolaan ja Rovaniemelle asti\nkävi päinsä, oli luonnollista, että Saksaan pyrkivät nuoret miehemme\nvalitsivat tämän tien. Mutta varsinkin sen jälkeen, kun Kemin etappi\ntammikuun alussa 1916 pirstoutui ja kun poliisi-, santarmi- ja\nrajavartiostovalvonta mainituilla radoilla kovin tiukkeni, täytyi\nläntisen rajamme yli pyrkivien valita turvallisempi, joskin paljon\nvaivalloisempi tie Kajaanin kautta Pohjois-Suomen suurten erämaiden\nhalki. Kajaani, laajan maakunnan keskuksena, josta pitkät erämaantiet\nalkoivat ja johon Savonrata silloin päättyi, oli erittäin sopiva\nkysymyksessäolevan uuden etappitien alkukohdaksi. Täällä oli myös,\nkuten jo olemme nähneet, joukko rohkeita nuoria ja keski-iän miehiä,\njotka vuorostaan olivat valmiit tähän vaaranalaiseen toimintaan.\nKorpiseudun väestön mieliala oli niinikään, kuten olemme kertoneet,\njo muokattu jääkäriliikkeelle suosiolliseksi.\n\nEnsimmäinen ja tärkein tehtävä etapin järjestelyssä oli sopivien\n_reittien_ suunnitteleminen ja siitä huolehtiminen, että kulkijat\nreittien varsilla saisivat auliita opastajia ja eteenpäin saattajia.\nKuten jo ennen olemme maininneet, olivat Tervolan ja Muurolan\netappien Kemijoen ja Tornionjoen välisellä alueella ylläpitämät\nreitit Kajaanista johtavien etappiteiden luonnollisena jatkona, joten\nKajaanin etapin reitit itse asiassa ulottuivat vain Kemijokeen. Tästä\nhuolimatta Kajaanin etappi järjesti jo heti alussa reitin, jonka\nvarsinaiseksi päätepisteeksi tuli Rovaniemi, mistä kulkijat saatujen\nohjeitten mukaan matkasivat eri teitä Tornionjoelle. Tämän reitin\naikaansaaminen oli tärkeä yksin jo Tervolan ja Muurolan reittien\nmahdollista tukkeutumista silmälläpitäen.\n\nNäissä asioissa Elja Rihtniemi neuvotteli useiden Kajaanin ja Kainuun\naktivistien kanssa. Hänen ja ylioppilas _Hannes Karjalaisen_ jo\nennen mainitsemillemme Suovaaran porojuhlille tammikuun alussa 1916\ntekemä matka tarkoittikin heidän puoleltaan enemmän reittejä koskevia\ntiedusteluja kuin itsenäisyysasian hyväksi tehtävää valistustyötä.\nRihtniemi neuvotteli täällä yksityiskohtaisesti etenkin maanviljelijä\n_J. A. Heikkisen_ kanssa. Muun muassa sovittiin siitä, että\nKajaanista käsin voitaisiin lähettää Saksaan-pyrkijöitä Hallaan,\nmistä ne taas ohjattaisiin eteenpäin. Samoin saatiin Hyrynsalmen\nkirkolle kievarinpitäjä, kauppias _Perttu Hirvelä_ liittolaiseksi,\njoko tarvittaessa opastamaan menijöitä Hallaan tai saattamaan heitä\nkievarikyydillä Puolangalle, missä taas kauppias _Antti Halonen_,\nkievarinpitäjä _Olli Mulari_ ja johtaja_Heikki Turunen_ olivat\nvalmiit toimimaan. Mieslahdella oli myös saatu asian puolelle mainiot\nmiehet, nim. kauppias _Kalle Keränen_ ja kansanopistonjohtaja,\nmaisteri _Aarno Pesonen_.\n\nKun etapin alkupää oli tällä tavalla varmistettu, päätettiin,\nettä ylioppilas _Hannes Karjalainen_ lähtisi ottamaan selvää\nreitistä kokonaisuudessaan, nim. siitä, minkä paikkakuntien kautta\ntämä ensimmäinen etappitie oli järjestettävä, minkälaiset olivat\nmatkanvarsitiet, millaiset kyydinsaantimahdollisuudet j.n.e. Tämä oli\ntietysti välttämätöntä, ennenkuin miehiä voitiin ruveta lähettämään\nerämaantaipalelle. Karjalainen, jota toverien kesken sanottiin\n_\"Pitkäksi Hanskiksi\"_, lähtikin tammikuun 24. päivän tienoilla 1916\ntällaiselle järjestely- ja tiedustelumatkalle. Hän kulki täysissä\nlappalaistamineissa ajaen suksilta Elja Rihtniemen porolla.\n\nKajaanista tekivät samoihin aikoihin lähtöä Valkjärveltä kotoisin\noleva Teknillisen korkeakoulun oppilas _Valter Aschan_[18] ja\nkajaanilainen sähköteknikko _Kalle Lönnbohm_ (nyk. Mustonen).\nKarjalainen lähti päivää myöhemmin kuin edellämainitut, mutta\nHyrynsalmen kirkonkylän Hirvelän kievari oli sovittu yhtymäpaikaksi.\nSieltä kaikki kolme jatkoivat yhdessä matkaa -- Karjalainen\nporollaan, toiset taas hevoskyydillä -- Puolangalle, mistä edelleen\nsuorimmiten Pudasjärvelle Jongunjärven Karvoseen, jossa oli varmaa\nväkeä. Kun Karjalaisen oli pakko jättää uupunut poronsa Karvoseen,\najoivat kaikki kolme hevosella Ranualle. Siellä oli sekä ystäviä,\nnim. metsänhoitajat Antti A. Huovinen ja Arnold Salko, että\nvihollisia, poliisi August Rytinki ja hänen hengenheimolaisensa.\nMiehemme katsoivat kuitenkin viisaimmaksi kiiruhtaa Ranuan läpi,\nvarsinkin kun Lönnbohmin passi oli vanhentunut -- tosin kyllä\nasianmukaisesti korjailtu.\n\nMatka suunnattiin suoraan Rovanientä kohti. Viimeisessä majatalossa\nennen Rovanientä yövyttiin. Siellä tapahtui iloinen yllätys.\nMatkamiehemme heräsivät näet siihen, että heidän huoneensa tuli\ntäpösen täyteen reippaita nuoria miehiä, joiden matkanpää oli sama.\nHe olivat toimittaja Nordlundilta Kajaanista saamiensa ohjeiden\nmukaan pääasiallisesti seuranneet Hannes Karjalaisen avaamaa reittiä\noikaisten kuitenkin Kiehimän kautta. Rajan yli pyrkijöitä oli täten\nalun toistakymmentä miestä.\n\nAamun sarastaessa lähti hevoskaravaani solumaan Rovaniemen ohi\npohjoista kohti aikoen kulkea Tornionjoen yli Pellon kohdalta.\n\nKarjalainen palasi kuitenkin Rovaniemeltä takaisin, ensin junassa\nKemiin, missä hän totesi Kemin etappia kohdanneen raskaan iskun,\nja sieltä Pudasjärvelle, ajaen sitten tällävälin voimistuneella\nporollansa Kajaaniin tehdäksensä sikäläisille aktivisteille selkoa\navaamastaan reitistä ja sen mahdollisuuksista.\n\nKuukautta myöhemmin tapaamme hänetkin parin muun Kajaaninpojan kanssa\nmatkalla Lockstedtiin.\n\nNäin oli siis ainakin yksi reitti selvänä Rovaniemelle asti.\nRovaniemeltä Tornionjoelle oli myöskin kutakuinkin selvät tiet,\nosaksi jo eläinlääkäri _Alpi Pasman_ suunnittelemat, osaksi tuon\ntoimeliaan jääkärin _Jussi Väisäsen_ (\"Pikku Jussi\") -- paluumatkalla\ntammikuussa 1916 Saksasta värväys- ja etappitoimiin -- viitoittamat.\n\nHannes Karjalainen palasi etappitien avaamisretkeltään helmikuun\nalussa. Kajaanin etapin johtomiehet pitivät hänen matkaansa kaikin\npuolin onnistuneena ja tuloksiltaan tärkeänä. Kiinteitä etappimiehiä\nei kyllä värvätty, eikä se ollut tarkoituskaan. Sen sijaan\nKarjalainen saattoi todeta, että hyviä kuljetusmahdollisuuksia oli\nolemassa; hevosia ja kyytimiehiä oli näet ilman sanottavia vaikeuksia\nsaatavissa sekä majataloista että niiden naapureista. Porolla-ajo sen\nsijaan oli ohjelmasta poistettava. Miesten kuljettamista Karjalainen\npiti turvallisena, sillä edellytyksellä kuitenkin, että kulkijoilla\noli passit kunnossa -- mikä oli tärkeätä myös hevosten saamiseksi\nmajataloista - - sekä että matkalle lähtevillä oli jonkin verran\nkykyä selviytyä mahdollisesti sattuvista arveluttavista tilanteista.\n\nKun Elja Rihtniemi oli kotiutunut Helsingistä, jonne hän tammikuun\n26. p:nä 1916 oli lähtenyt, saaden sieltä etappi-asioita koskevia\ntietoja ja rahoja, ja kun Karjalaisen matkallaan tekemät kokemukset\nolivat suotuisat, _katsottiin, että miestenkuljetus saattoi alkaa_.\n\nVielä on huomattava, että monet Saksaan-lähtijöistäkin sittemmin\ntekivät reittien varsilla parhaansa tiedon levittämiseksi tekeillä\nolevista asioista luotettaviksi havaituille henkilöille. Myöskin itse\ntuo pohjoista kohti kulkevien paljous oli omansa avaamaan ihmisten\nsilmiä.\n\nKajaanissa oltiin alunperin selvillä myös siitä, ettei vain yksi\nreitti riittäisi, vaan että tulisi olla ainakin useampia haarautumia\nniinhyvin jonkin reitin tai sen osan tukkeutumisen pelosta, mikä\nreittien pituuden tähden aina oli mahdollista, samoin myöskin kulun\nsuojaamiseksi. Sillä jos tuo melkoinen menijäin joukko olisi aina\nliikkunut samaa latua, olisi urkkijain huomio -- sillä niitäkin oli\n-- helpommin kiintynyt asiaan.\n\nReitit olivat seuraavat:\n\n1) _Karjalaisen avaama reitti_:\nKajaani--Mieslahti--Ristijärvi--Hyrynsalmi (Hirvelä)--Puolanka\n(Mulari)--Pudasjärvi (Jongunjärven Karvonen)--Ranua-- Rovaniemi.\n\n2) _Alppa Tolosen_ kevättalvella 1916 käyttämä\n_reitti:_ Kajaani--Mieslahti (Kalle Keränen ja\nkansanopisto)--Ristijärvi (Mikkola ja Soopala)--Hyrynsalmi\n(Oravivaara--Hirvelä--Väinölä--Halla)--Heinävaara\n(Antti Moilanen)--Suolijärvi-- Pudasjärvi (Jongunjärven\nKarvonen)--Oijärvi--Veska--Yli- ja Alakärppä--\nPuukkokumpu--Lehmikumpu--Tervola.\n\n3) _Elja Rihtniemen_ suunnittelema _läntinen_\n(suorempi) _tie_: Kajaani-- Kiehimä--Alataloa--Niemen\nkievari--Puolanka--Pudasjärvi--Ranua--Tervola (Muurola). -- Tämä\nreitti oli kyllä Kajaanin aktivistien tiedossa, mutta varsinaiseen\nLockstedtiin-menijäin kuljetukseen sitä ei paljon käytetty, kun\noltiin siinä käsityksessä, että Kiehimän poliisi _Juho Heikkinen_\noli virka- intoinen tehtäviään suorittaessaan. Näin ollen kuljettiin\nmieluummin Ristijärven kautta Hyrynsalmelle ja sieltä Puolangalle,\nvaikka täten tehtiinkin melkoinen mutka. Mainittakoon myös, että\nvaikka Kajaanista lähteneet kulkijat pitivät suuntanaan Muurolaa,\nniin sieltä heidät kuitenkin tavallisesti toimitettiin rautateitse\nTervolaan ja sitten kairan yli Korpikylään; Tervolan reitti näet oli\npaljon lyhyempi kuin Muurolasta lähtevät etappitiet.\n\n4) _Aarne Korhosen_ ja toisten _keskusvaltojen\nsotapakolaisten kuljettajain_ käyttämä _reitti_:\nKajaani--Kiehimä (Ilmari Hulkkonen)--Alatalo--Niemen kievari\n--Puolanka--Suolijärvi--(Jongunjärveen laskevaa vesistöä\nmyöten) Pudasjärvi (Karvonen)--Riekki--Oijärvi--Veska--Yli- ja\nAlakärppä--Puukkokumpu (Hasti)-- Lehmikumpu (Ollitervot)--Tervola\n(Liimatta)--Kuusikko (Kaisajoki-varressa)-- Palovaara--Korpikylä.\n-- Sillä retkellä, jolloin Aarne Korhonen ja \"Pikku\nJussi\" ynnä heidän toverinsa vangittiin, käyttivät he\nHallasta lähtien suorinta ja synkintä erämaantietä:\nHavukka--Pesio (Kiuasaho)--Taivalkoski--Ranua--Alaportimo--\nNarkausjärvi--Kivijärvi--Rautiosaari.\n\nMelkein kaikki edellämainitut reitit Kajaanista Tervolaan olivat\nkeskimäärin noin 350:n kilometrin pituiset. Sentähden oli miltei\nmahdotonta -- yksin kustannustenkin kannalta -- järjestää nämä\nreitit kiinteiksi, määrättyine etappitaloineen ja oppaineen.\nAinoastaan alkutaipalella -- Puolangalle asti oli varmoja,\nkiinteitä etappitaloja, mutta ei niissäkään ollut vakinaisia\noppaita. Tyydyttiin vain siihen, että näissä taloissa oltiin\nmyötämielisiä kulkijoille, ja että niissä tehtiin kaikki voitava\nhevoskyydin toimittamiseksi ja menijäin edelleen opastamiseksi.\nJa vielä Puolangaltakin eteenpäin, seurattiinpa sitten itäisempää\nreittiä Ranuan kautta tai läntistä Oijärven--Veskan--Simojokivarren\nja Penikkain kautta Tervolaan kulkevaa, oli paljon erinomaisia\nkäymätaloja, joissa suurella ymmärtämyksellä suhtauduttiin\n\"pitkänmatkan-miehiin\".\n\nElja Rihtniemi ja hänen työtoverinsa menettelivät siis varsin\nkäytännöllisesti järjestäessään reitit luonnollisen joustaviksi\nilman kiinteätä etappitalo- ja etappimiesverkkoa. Ja kun reittejä\noli monta, niin kulkijat eivät herättäneet erikoista huomiota.\nJärjestysvallan suorittama valvonta ei myöskään voinut olla näissä\nlaajoissa ja harvaanasutuissa erämaanseuduissa erikoisen tehokasta,\nei edes sielläkään, missä poliisiviranomaiset osoittivat tavallista\nsuurempaa virkaintoa.\n\nJa pianhan näitäkin opittiin karttamaan ja kiertämään. Puolangan\nnimismies esim. piti silmällä vain polkupyörällä kulkijoita (!), kun\ntaas rehelliset kyydillä- ajajat saivat enimmäkseen olla rauhassa.\nRanuan seutu oli pahin. Sikäläinen konstaapeli _August Rytinki_ oli\nnäet hankkinut itselleen myös innokkaita apureita, sellaisia kuin\nAllu Narkauksen Narkausjärveltä y.m. Sittemmin antoivat myös Oulun\npoliisit hänelle virka-apua. -- Toiset taas, kuten konstaapelit\n_Kalle Keränen_ Nuuppaalla ja _Kalle Aho_ Tervolassa, päinvastoin\nkaikin tavoin avustivat Saksaan-menijöitä. Kiinnijoutumisen vaaraa\nei tätä tietä kuljettaessa juuri ollut. Suurin se oli sittenkin\nKemijoki-varressa, varsinkin Rovaniemelle järjestetyn lukuisan\npoliisivoiman takia, vaikkakin sen päällikkö, komisario _V. V.\nKarjalainen_ kaikin tavoin koetti hillitä alaistensa virkaintoisuutta.\n\nEtappitoiminta itse Kajaanissakin oli järjestetty hyvin\nluontevasti, ilman kiinteitä muotoja. Niinpä siellä ei ollut mitään\netappikansliaakaan, johon toiminta olisi ollut keskitettynä. _Eikä\nedes mitään_ kiinteää, _alistavaa johtoa_ ollut havaittavissa.\nElja Rihtniemi oli vain A.K:lle Helsinkiin tiedoittanut muutamia\nosoitteita, siinä kaikki: E. E. Nordlund, Elja Rihtniemi, Lauri\nPokki, Eljas Väyrynen (pappila, silloin kun viimeksimainittu\nloma-aikoina oleskeli Kajaanissa) ja \"Uusi Hotelli\". Kevättalvella\n1916 joutui myös asioitsija Alppa Tolonen etappityön pyörteeseen.\n\n_Saksaan-pyrkijäin käsittely_ tapahtui siten, että nämä kääntyivät\njonkun edellämainitun henkilön puoleen, jonka osoite heillä oli\ntiedossaan. Jos tämä oli kotosalla, niin hän antoi tulijalle yösijan,\njos sitä tarvittiin ja jos se muuten oli mahdollista, tai neuvoi\nhänet \"Uuteen Hotelliin\" (Kauppakatu 30), jonka omistivat _Niku ja\nFredrika Holopainen_. Tulijoiden saapuessa suoraan asemalta hotelliin\nmenivät he lähetyspaikoissa saamiensa ohjeiden mukaan biljardisaliin\n-- tuntomerkkinä takin ylätaskussa oleva kulmikkaaksi taitettu\nnenäliina -- missä junien tulon jälkeen (klo 5.04 ip. ja arkipäivinä\nklo 8.43 aamulla)[19] aina oli joku etapin toimihenkilöistä,\nuseimmiten Lauri Pokki. Myöskin Armas Ahonen ja Aarne Salonen olivat\nvakituisia vastaanottajia. Heilläkin oli edellämainitunlaiset\ntai jotkut muut sovitut tunnusmerkit. -- Hotellin omistajain\nvarjelemiseksi ei etapin taholta ilmoitettu heille \"asian\" oikeata\nlaatua, mutta rouva Holopainen huomasi kuitenkin pian, kuinka\nvaarallisia vieraita hänellä oli. Tästä huolimatta hän salli kaiken\nmennä entistä menoaan.\n\nSaksaan-menijöillä oli luonnollisesti useiden vastaanottajien\nosoitteita tiedossaan siltä varalta, ettei ensiksi etsitty olisi\ntavattavissa. Tulijain _tuntomerkit_ olivat yleensä samat kuin\nmuuallakin: 10-penninen, jonka vuosiluvun ensimmäisen ja viimeisen\nnumeron summa lausuttiin, hakaneulasen näyttäminen ja tuo jo mainittu\ntakin ylätaskussa pidettävä kulmikkaaksi taitettu nenäliina. Jollei\nSaksaan-pyrkijä sattunut tietämään yhtään mainituista tuntomerkeistä,\nniin vastaanottaja sai kyllä kyselemällä pian hänestä selvän.\n\nLähtijät saivat asianmukaiset _matkaohjeet_ aina sen mukaan,\nmitä reittiä he tulisivat kulkemaan; samoin heille tarvittaessa\nannettiin _matkarahoja_ ja sopivat _varusteet_. Useimmilla oli\nmatkarahat jo mukanaan, mutta varusteisiin nähden toiset olivat\nlähteneet taipalelle varsin ohuissa pukimissa. Yleensä ei Kajaanin\nkautta kulkijoilla ollut paljon matkakapistuksia, joten siellä ei\nsyntynyt sellaista kapsäkki- ruuhkaa kuin esim. Kemissä. Menijät\nolivat nähtävästi jo lähtöpaikoissaan saaneet sensuuntaiset ohjeet;\nkäytännöstä oli siis viisastuttu.\n\nMiehet toimitettiin eteenpäin hevoskyydillä -- laivaliikkeen aikana\nhe suorittivat alkumatkan laivassa -- ja matkan varrella he käyttivät\nenimmäkseen kievarikyytiä.\n\nHevosen ja kyytimiehen hankki joko vastaanottaja itse, jos hänellä\nsattui olemaan aikaa, tai auttoivat häntä tässä toiset etapin\ntoimihenkilöt, kuten konttoristi Armas Ahonen, sähköteknikko\nAarne Salonen sekä reippaat Kajaanin pojat Robert Rysell ja Urho\nPikkarainen -- ja yleensä kuka vain parhaiten ennätti. Olivatpa myös\nsilloiset koululaiset _Eero Rihtniemi ja Jussi Väyrynen_ yhdessä ja\ntoisessa asiassa auttamassa. Kajaanin etappityössä ei siis ollut\nmitään toiminnan luokittelua, vaan jokainen teki mitä kulloinkin sopi\nja silloin, kun oli aikaa. Hevosmiehenä käytettiin veljeksiä _Kalle\nja Kusti Seppästä_ ynnä _Herman Laitista_, jotka olivat aina valmiit\nSaksaan-menijöitä ja aktivisteja kyyditsemään kuljettaen näitä\ntavallisesti kuitenkin vain ensimmäiseen kievariin. Alppa Tolosen\nuskollinen hevosmies oli taas _Aku Niskanen_, joka oli asioista\ntäydellisesti perillä. Rovasti Väyrynen luovutti myöskin usein\nhevosen käytettäväksi.\n\nLähtö tapahtui milloin majatalosta, milloin hevosmiesten pihoilta,\nmilloin taas jostakin sopivasta paikasta kaupungin ulkopuolelta.\n\nJoskin kaikki tapahtui sangen luontevasti ja näennäisesti\nvaivattomasti, niin paljon oli tietenkin tekemistä, ennenkuin kaikki\njuoksevat asiat lähtöä varten olivat kunnossa.\n\nNäin Kajaanin etapin toimihenkilöt työskentelivät viikosta viikkoon\nja kuukaudesta kuukauteen _lähes kaksi vuotta_ -- kolmikuukautista\nvenäläisten riehunnan-aikaa (10.I.1917 -- 18.III.1917)\nlukuunottamatta. Etapin koko toimikautena noudatettiin samoja\nmenettelytapoja, mikä sekin helpotti työtä saaden aikaan etappityön\ntekijöissä tottumuksen aiheuttamaa varmuutta. Työn menestymiseen\nvaikutti epäilemättä ennen kaikkea edelläselostettu joustava ja\nluonnollinen reittien ja toiminnan järjestely, mikä ilmeisesti\ntodisti, että toimintamahdollisuudet olivat oikein arvioidut. --\nVasta joulukuun keskivaiheilla 1916 tapahtunut tohtori _V. O.\nSivénin_ Kajaaniin ja Hallaan tekemä matka sai Helsingissä toimivien\nsantarmien silmät kääntymään pieneen, \"viattomaan\" Kajaaniin.\n\nSiihen asti ja vielä Venäjän vallankumouksen jälkeenkin Kajaanin\netappi toimi melkein automaattisesti ilman minkäänlaisia seikkailuja.\nAinoastaan tapahtumat rajalla ja Kemijoki-varressa, esim. Muurolan\nja Tervolan etappien toiminnan lakkaaminen, aiheuttivat alussa\njonkinlaista epävarmuutta, mutta nämäkin valitettavat vauriot\nkorjautuivat n.s. jääkärietappien, Läntisen ja Itäisen etapin\ntoiminnan avulla. Sitäpaitsi supistui syksyllä 1916 suoritettu\netappitoiminta hyvin vähiin, kun Saksaan-menijäin värväys venäläisten\nvartiotoiminnan tehostamisen ja voimakkaan liikehtimisen tähden oli\nmelkein lamassa.\n\nVaikka Kajaanin etapin luonnollinen ja verraten avonainen toiminta\nilmeisesti suojeli sitä, oli kuitenkin ryhdytty myös jonkinlaisiin\n_varovaisuustoimenpiteisiin_. Santarmien ja poliisien puuhia\npidettiin nim. tarkoin silmällä, mihin olikin hyvä tilaisuus, kun\nElja Rihtniemi toimi sekä v.t. viskaalina että v.t. kaupunginvoutina.\nMyöskin asemalla oli junien tuloaikoina aina joku etappiin kuuluva\nhenkilö silmäilemässä, tuliko kaupunkiin santarmeja tai muita\nepäilyttäviä matkustajia. Iisalmelaisten itsenäisyysmiesten kanssa\noli niinikään olemassa sellainen sopimus, että nämä tarkkailisivat\netelästä päin tulevissa junissa mahdollisesti saapuvia uhkaatuovia\nolentoja ilmoittaakseen sitten niistä Kajaaniin.\n\nPassintarkastuksen välttämiseksi poistuivat paikkakunnalla-liikkuvat\njääkärit ja aktivistit junasta joko Murtomäen asemalla (20 km\nKajaanista) tai tavallisimmin kaupungista 8 kilometrin päässä\nolevalla _Kivimäen pysäkillä_, mistä sitten joko jalkaisin tai\nhevoskyydillä tulivat Kajaaniin. Mahdollisen kiireisen paon varalta\npidettiin myöskin _poro talvisin aina lähtövalmiina_.\n\nVaihtelua etapin toiminnan yksitoikkoisuuteen toivat värväysasioilla\nliikkuvat jääkärit, samoin Saksan amiraaliesikunnan palveluksessa\nolevat pommarit ynnä Kajaanin kautta maasta poistuvat aktivistit.\n\nLuonteeltaan Kajaanin etappi muodostui aivan toisenlaiseksi kuin\nesim. Kemin etappi, jonka täytyi lyhyen, vajaan neljä kuukautta\nkestäneen työkauden kuluessa ja sangen ankarasti silmälläpidettynä\ntoimittaa noin 1000 miestä rajan yli. Kemin etapin oli siis pakko\ntoiminnassaan noudattaa mitä lujinta keskitystä. Sen kullakin\netappimiesryhmällä oli määrätty tehtävänsä, ja kaikki toimivat\nkuin kellonkoneisto, jonka johtaja veti vireeseen. Kemissä\ntapahtuneen toiminnan vaihtelut olivat myös hyvin mielenkiintoisia,\nja jokaisen rajan yli kuljetettavan ryhmän matka oli erikoisin\nvarovaisuustoimenpitein järjestettävä; etapin toiminta alusta loppuun\nasti oli siis perin jännittävää.\n\nKajaanin etapin toiminta taas sujui rauhallisesti ilman erikoisen\nkiinnostavia seikkailuja miesryhmän toisensa perästä häipyessä\nsuojelevan erämaan helmaan. Etappimiehet toimivat kyllä tarmokkaasti\nja uskollisesti, mutta heidän ei tarvinnut erikoisemmin hätäillä,\nsillä he tiesivät, että heidän opastettavansa miltei poikkeuksetta\nselviytyisivät päämääräänsä. Selvää on siitä huolimatta, että\nKajaanissakin työskenneltiin suuren vaaran alaisina ja että etapin\ntoiminta vaati rohkeata ja uhrautuvaa mieltä. Sen me saammekin\nmyöhemmin todeta.\n\n\n\nKajaanin etapin johtomiehet.\n\n\nElja Rihtniemi.\n\nOn jo aika lähemmin tutustua Kajaanin etapin\ntoimintatarmoisiin johtajiin, Elja Rihtniemeen ja Lauri Pokkiin ynnä\nEljas Väyryseen.\n\n_Elja Rihtniemi_ syntyi Tampereella maaliskuun 22. päivänä 1891.\nHänen vanhempansa olivat maisteri Volter Högman (sittemmin Rihtniemi)\nja Ida Rosina Rydman,[20] jotka olivat tilapäisesti asettuneet\nTampereelle maisteri Högmanin hoitaessa historian ja suomenkielen\nlehtorinviran sijaisuutta sikäläisessä reaalilyseossa. Sittemmin\nperhe muutti Kajaaniin, missä maisteri, myöhemmin tohtori Rihtniemi\ntuli Kajaanin seminaarin johtajaksi.\n\nKajaanissa siis Elja Rihtniemi vietti tietoisimman nuoruutensa\najan tullen sikäläisestä yhteiskoulusta ylioppilaaksi v. 1911 ja\nkirjoittautuen Helsingin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan.\nHarjoitettuaan lainopillisia opintojaan Helsingissä -- välillä\nkevätlukukauden 1912 hän opiskeli myös Upsalan yliopistossa -- ja\nm.m. seurattuaan silloista Kajaanin tuomiokunnan v.t. tuomaria\npohjapöytäkirjantekijänä käräjillä hän sai määräyksen Kajaanin\nkaupunginvoudin toimeen, jota hän heinäkuun 1. p:stä 1914\nviransijaisena hoiti sitten tasan kaksi vuotta. Tämän ohessa Elja\nRihtniemi oli Kajaanin kaupungin v.t. viskaalina heinäkuun 1.\np:stä 1915 yhden vuoden ajan jättäen siis nämä molemmat toimensa\nheinäkuun 1. päivänä 1916. Sitä ennen hän toukokuun 22. p:nä 1916\nsuoritti alemman hallintotutkinnon. Syyslukukauden 1916 Rihtniemi\nopiskeli Helsingissä aikoen suorittaa oikeustutkinnon. Etappitoimi\nei näet enää syksyllä 1916 ehdottomasti sitonut häntä Kajaaniin,\nkun varsinainen etappityö silloin oikeastaan oli siirtynyt n.s.\njääkärietapeille. Sitäpaitsi oli Kajaanissa jäljellä Lauri Pokki\nja muut vanhaan kantajoukkoon kuuluvat aktivistit. Syksyllä 1916\nRihtniemi opintojensa ohessa otti Helsingissä innokkaasti osaa\naktivistien rientoihin saaden joululomalle lähtiessään erittäin\ntärkeän tehtävän, nim. sanan toimittamisen Helsingistä joulukuun 13.\np:nä 1916 tilapäisesti Hallaan Kajaanin kautta matkustaneelle tohtori\n_V. O. Sivénille_, joka oli Helsingin A.K:n huomattavimpia jäseniä.\nSivénille oli ilmoitettava, että tämän kotona oli pidetty ankara\nkotitarkastus ja että hänen oli kiireimmiten paettava. Tämänkin\ntehtävän, josta myöhemmin kerromme lähemmin, Rihtniemi suoritti mitä\ntäsmällisimmin.\n\nRaivoissaan Sivénin pakoonpääsystä santarmit sen jälkeen päättivät\niskeä kyntensä Rihtniemeen, mutta, kuten saamme myöhemmin nähdä, tämä\nneuvokkaasti pakeni vartijoittensa keskeltä.\n\nOlemme jo nähneet, että Kajaanin etappitoiminta oli järjestetty\nilman erikoisempaa keskitystä ja ettei siis mitään alistussuhdetta\nollut havaittavissa. Tämä etappityön tekijäin keskeinen kaunis\nyhteisymmärrys johtui epäilemättä siitä alttiudesta, mitä jokainen\nosoitti toimiessaan tuon valtavan yhteisen asian hyväksi, mutta\nsuuressa määrin se aiheutui myöskin johtoasemassa olevan Elja\nRihtniemen tahdikkaan-vaatimattomasta esiintymisestä. Hän se kyllä\npiti käsissään Kajaanin etapin johtolankoja, mutta tämä tapahtui\nniin huomaamatta, etteivät hänen toverinsa tulleet sitä juuri\najatelleeksikaan. Mutta sepä onkin ihanteellinen johtaja, joka\nkykenee -- itse ikäänkuin syrjässä pysyen -- kaikki asiat tarkoin\nsuunniteltua latua juoksuttamaan. Näin tapahtui Kajaanissa. Rihtniemi\noli siellä -- roomalaisten sanontatapaa käyttääksemme -- _primus\ninter pares_, s.o. ensimmäinen vertaistensa kesken.\n\nMutta emme erehtyne väittäessämme, että Elja Rihtniemi oli\njääkäriliikkeen vuosina myös _koko Kainuun_ aktivistisen toiminnan\nkeskeisin henkilö. _\"Terveisiä Rihtniemeltä\"_ oli taikasana, mikä\navasi monien lukkojen takaiset salaisimmatkin kätköt. Tervehtijän ja\ntervehdityn välille syntyi heti luottamuksellinen suhde, ovi aukeni,\nepäilyksen jää suli ja korvenkulkijaan suuntautui kirkas katse.\n\nRihtniemi oli keskeinen henkilö senkin takia, että hän A.K:n\nedustajien välityksellä aina pysyi _tapahtumien tasalla_ huolehtien\nmyös siitä, että asiat Kainuussa suurin piirtein kulkivat oikeata\nuraa. _Hänen tietämättään ei myöskään mitään ratkaisevaa tapahtunut_.\nJa loppujen lopuksi Rihtniemi oli _yhdistävänä siteenä eri\ntoimihenkilöiden välillä antaen ohjeita ja ratkaisten pulmallisia\nkysymyksiä_.\n\n_Myöskin raha-asiat_ hän hoiti aina syyskuuhun 1916 asti, jolloin hän\nopintojensa tähden lähti Helsinkiin. Kajaanissa ollessaan hän melkein\npoikkeuksetta itse kävi tarvittavat rahat Helsingistä \"kiristämässä\"\nja noutamassa. Ja jos oli suoritettavana jokin erikoisen tärkeä\ntehtävä, esim. huomattavien aktivistien paon järjestäminen, niin\nRihtniemi -- luonnollisesti uskollisten toveriensa tukemana ja\nauttamana -- piti siitäkin huolen. Tällä nuorella miehellä oli\nsiinäkin suhteessa oikean johtajan ote, että hän käsitti olevansa\nkaikesta _vastuunalainen_, ensi kädessä A.K:lle, mutta ennen kaikkea\nitselleen ja isänmaalle.\n\n\"Viaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön\" raportista\n(Liite N:o 2) huomaamme, että santarmiviranomaisetkin olivat\nerikoisesti huomanneet \"Elia (Elias) Rihtiniemen\", lukien hänet\nkuuluvaksi erääseen järjestöön, jonka jäsenet \"ottavat suomalaisten\nVenäjää vastaan suunnattuun työhön (m.m. terroristisiin tekoihin)\naktiivisesti osaa.\" Santarmipäällikön huomiota olivat myös\nkiinnittäneet Rihtniemen \"tiheät yksityisluontoiset matkat, joita hän\ntekee väliin hevosilla, väliin junalla etelään.\" Rihtniemi luuli,\nkuten aikaisemmin olemme maininneet, että hänen \"tiheitä matkojaan\netelään\" suojaisivat riittävästi hänen ainakin Kajaanissa tunnetut\ntutkintolukunsa, mutta santarmien terävät katseet tunkeutuivatkin\nasian ytimeen. Sanoopa samainen santarmipäällikkö Kajaanissa saadun\nkuulla, että Rihtniemeä epäiltiin myös vakoilusta. Lopuksi hän\npyytää, että Suomen santarmihallituksen päällikkö vangituttaisi\nRihtniemen ja lähettäisi hänet Viaporiin tutkittavaksi sekä että\nhänen asunnoissaan Kajaanissa ja Helsingissä toimitettaisiin\nkotitarkastus. Ainoastaan tärkeästä ja arvovaltaisesta vastustajasta\npidetään tällaista \"huolta\". Santarmisto oli täydellisesti selvillä\nsiitä, kuka Kajaanissa \"kapinaliikettä\" johti. Syytökset olivat myös\nniin raskaat ja päivänselvät, että \"kaikkein tärkeimpäin asiain\ntutkintotuomari\" Maskevits olisi niiden perusteella saattanut\narvelematta heittää hirttonuoran silmukan Kajaanin etapin johtajan\nkaulaan.\n\nNiin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Elja Rihtniemen (nyk.\neverstiluutnantti ja varatuomari) henki säilyi moniin vastaisiin\nuljaisiin tehtäviin. Paitsi Suomen vapaussodassa taisteli tämä rohkea\nKajaanin sissien päällikkö sittemmin myös Vienan-Karjalassa, Virossa\nja Inkerissä.\n\n\nLauri Pokki.\n\nToinen Kajaanin etapin johtomiehistä oli lujaotteinen, rohkea\nja toiminnassaan väsymätön konttoristi _Lauri Pokki_ (sittemmin\ntykistökapteeni ja nykyjään Taistelukoulun talouspäällikkö), jota jo\nalunpitäen voimme sanoa Elja Rihtniemen oikeaksi kädeksi.\n\nAina siitä saakka, jolloin Elja Rihtniemi Venäjältä Kajaaniin\nilmestyneen Lindsin aiheuttamien tutkimusten johdosta maaliskuussa\n1916 käsitti asemansa vaaranalaiseksi, alkoi hän luovuttaa Pokille\ntehtäviään. Asiat järjestyivät lopulta siten, että miehet Helsingistä\nsaamiensa ohjeiden mukaan kääntyivät Pokin puoleen, jolloin\ntämä vuorostaan asettui yhteyteen Rihtniemen kanssa. Tällaista\nyhteistoimintaa jatkui syyskuun alkuun 1916, jolloin etapin johto ja\nhuolet -- Rihtniemen siirryttyä opintojensa tähden Helsinkiin sekä\nsittemmin paettua -- joutuivat kokonaan Lauri Pokin hartioille siihen\nsaakka, kunnes tämänkin toveriensa kera maaliskuun 1. p:nä 1917\nvangitsemisvaaran uhkaamana täytyi nopeasti rientää ensin Hallaan ja\nsitten maan rajojen ulkopuolelle.\n\nToimintaa niinhyvin oman etapin kuin jääkärietapinkin asioissa riitti\nkoko syksyn 1916 ja sen jälkeenkin yllin kyllin. Etapin raha-asiat,\nkuten jo olemme maininneet, oli hoidettava. Samoin oli huolehdittava\nmiehistä, joita edelleenkin -- joskaan ei yhtä runsaasti kuin\nkeväällä 1916 -- tuli ja meni. Etappityö muuttui sen lisäksi yhä\nvaikeammaksi, kun santarmien vaaniva silmä keksi Kajaaninkin ja\nvarsinkin kun vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa paikkakunnalle\nsijoitettiin melkoinen osasto venäläistä sotaväkeä sekä kun santarmi\nJuntson sai apureikseen kaksi häikäilemätöntä muualta tullutta\nurkkijaa.\n\nVenäjän vallankumouksen jälkeen maaliskuun lopulla 1917 palattuaan\nRuotsista Lauri Pokki siirtyi Savonlinnaan toimien erään sikäläisen\npuutavarayhtiön konttorissa. Näin ollen hän ei siis enää voinut ottaa\nosaa Kajaanin etapin jatkuvaan toimintaan, mutta Savonlinnassa hän\noli kyllä taasen aktivistien mukana m.m. auttamassa sotapakolaisia\neteenpäin.\n\nMitä muuten tulee Lauri Pokin Kajaanin etapin puitteissa\nsuorittamaan, varsin ansiokkaaseen toimintaan, on siitä sanottava\nsamaa kuin Elja Rihtniemenkin työstä: Se oli mitä vaihtelevinta,\nmonihaaraista ja huoltakysyvää ahertelua yhdessä toisten toverien\nkanssa, uurastusta, missä niinhyvin johtomiesten kuin muitten\ntyöntekijäin oma yksityinen henkilöllisyys sulautui ikäänkuin yhdeksi\ntarmokkaaksi kokonaistahdoksi, jonka ponnistusten tulokset olivat\nsuuriarvoiset.\n\n\nEljas Väyrynen.\n\nMyös Eljas Väyrynen oli Kajaanin etapin johtavia kykyjä.\nJääkäriliikkeen vuosina Väyrynen opiskeli kaikki lukukaudet\nHelsingissä, joten emme näin ollen voi lukea häntä Kajaanin etapin\nvarsinaisiin johtajiin, mutta verraten pitkinä loma- aikoina\nhän toimi Kajaanissa ja Kainuun maaseudulla sitä pontevammin.\nSitäpaitsi hän Helsingissäkin oleskellessaan oli etapin vankkana ja\ntyöskentelyvalmiina tukena.\n\nEljas Väyrynen oli syntynyt Kajaanissa maaliskuun 6. p:nä 1896.\nHänen vanhempansa olivat rovasti Johannes Väyrynen ja Siina\nHelander. Saatuaan alkeisopetuksen Kajaanin yhteiskoulussa hänet\nmerkittiin Helsingin yliopiston nimikirjaan kesäkuun 13. p:nä 1914.\nPohjois-Pohjalaiseen osakuntaan kuuluen hän opiskeli sitten fyysis-\nmatemaattisessa tiedekunnassa.\n\nJo koulupoikana Eljas Väyrynen osoittautui erinomaisen ahkeraksi sekä\ntehtävissään kestäväksi ja tunnolliseksi. Myöskin käytännöllisiin\ntöihin hän otti innokkaasti osaa pitämättä mitään työtä liian\nhalpana. Niinpä hän varhaisimmassa lapsuudessaan oli karjanpaimenena,\noppien näin jo 9-vuotiaana tarkoin tuntemaan Kajaanin ympäristön\nerämaat. Kesäisin hän oli mukana kaikenlaisissa maanviljelystöissä\nuurastaen kuin täysi mies aamuvarhaisesta iltamyöhään. Jo\naikaisin hänestä kehittyi myös hyvä urheilija, hiihtäjä ja\npyöräilijä. Mieslahden kansanopiston johtajan, maisteri _Väinö\nMalmivaaran_ kanssa hän ajeli valistusmatkoilla ympäri Kajaanin\nkihlakuntaa; samoin hän oli usein isänsä kanssa maamiesseurain\nkokouksissa ympäristöpitäjissä. Näin Eljas Väyrynen tutustui sangen\nmonipuolisesti Kainuun kansaan ja sen rientoihin. Seurauksena olikin,\nettä hän jo nuorena saavutti maaseudun väestön luottamuksen, joten se\nisänmaallinen kylvötyö, jota hän sittemmin täysipitoisena aktivistina\nsuoritti, oli vaikutukseltaan mitä tehoisinta.\n\nLuonteeltaan Eljas Väyrynen oli vakava ja asioita syvästi harkitseva.\nKodin uskonnollisen hengen lisäksi oli myös hänen vanhemman\nystävänsä maisteri Malmivaaran vaikutus laadultaan herättävää, joten\nherännäisyyssuunnan vakavuus löi hänen olemukseensa jo varhain selvän\nleimansa. Anna-sisarelleen hän lausui kerran:\n\n\"On kaksi tilaisuutta, joissa mielelläni tahtoisin aina olla mukana,\nnim. pohjalaisten Porthan-juhla ja herättäjäkokoukset, sillä niissä\nsaa kuulla sitä, mikä on parhainta ja ylevintä.\"\n\nTästä vakavasta pohjasävystä huolimatta Eljas Väyrynen oli\nylioppilastoveriensa parissa iloinen ja leikkisä. Kun hän sen ohessa\noli vaatimaton, rehellinen, oikeudentuntoinen, aina ystävällinen ja\nvalmis tekemään palveluksia muille niin eipä ihme, että hän saavutti\nharvinaisessa määrin toveriensa kunnioituksen, että omaiset häntä\nrajattomasti rakastivat ja että hänestä tuli koko Kainuun kansan\nlemmikki.\n\nMaailmansodan-aikaisessa itsenäisyysliikkeessä Eljas Väyrynen oli\nsydämensä koko lämmöllä mukana. Hänestä ei mikään uhri ollut liian\nsuuri isänmaalle annettavaksi.\n\nNiinkuin jo olemme maininneet, otti Eljas Väyrynen loma-aikoina\nvarsin huomattavalla tavalla osaa Kajaanissa suoritettavaan\netappityöhön. Elja Rihtniemi neuvotteli silloin aina hänen kanssaan\nkaikista etappia koskevista asioista, joten johtolankoja tällöin\npitelivät molemmat aktivistitoverukset.\n\nTämän kertomuksen puitteissa olemme jo tutustuneet Eljas Väyrysen\naktivistiseen toimintaan ja saamme edelleenkin seurata hänen rohkeita\notteitaan.\n\nEräs koulupoika, joka oli kuullut itsenäisyysliikkeestä, kysyi kerran\nlapsellisen yltiöpäisesti Eljas Väyryseltä:\n\n\"Mikä se sitten on se isänmaa?\"\n\nSilloin Väyrynen vastasi hänelle vakavasti:\n\n\"Se on sellainen asia, jonka puolesta kannattaa antaa henkensä.\"\n\nPian Eljas Väyrynen itse mieskohtaisesti todisti sanojensa\npätevyyden. Varkauden taistelussa helmikuun 21. p:nä 1918 hän\nhaavoittui vaikeasti, ja nuoren sankarin elämä sammui sitten saman\nhelmikuun 25. p:nä. Maaliskuun 4. p:nä 1918 kätkettiin Kajaanissa\nEljas Väyrysen tomumaja suurin juhlallisuuksin isänmaan poveen.\nOmaisten, taistelutoverien ja koko Kainuun kansan suru oli todellinen\nja syvä.\n\n\n\nKorvenkulkijolta.\n\n\nSatoja oli niitä nuoria, intomielisiä Suomen miehiä, jotka\njääkäriliikkeen vuosina Kainuun korpien kautta pyrkivät läntiselle\nrajalle voidakseen Saksan suomalaisen jääkäripataljoonan riveissä\nvalmistua isänmaata vapauttamaan. Rinnan kulkivat silloin työmies ja\nhienossa salongissa kasvanut, hemmoteltu nuorukainen, eikä erilaisten\nolosuhteiden aiheuttamaa erotusta näitten kulkijain kesken huomattu,\nsillä päämäärä oli sama, ja sama oli myös sen saavuttamiseksi\nitsekunkin mahdollisesti annettava suurin uhri -- oma elämä.\n\nSatoja oli näitä miehiä, mutta vain harvojen nimen on etappimies\nmuistissaan säilyttänyt. Nimiä ei udeltu, jälkien peittämiseksi\nniitä ei kysytty. Sentähden vain ani harva näistä sisukkaista\nkorvenkulkijoista löytää nimensä kirjamme lehdiltä. Mutta vapaa Suomi\nheitä kaikkia siunaten muistelee.\n\nPitkässärannassa toimiva asianajaja, varatuomari _Leo Kyander_\n(nyk. jääkärieverstiluutnantti, Kainuun rajavartioston komentaja)\noli saksalaismielisyytensä ja harjoittamansa isänmaallisen\nvalistustyön takia sotatilan aiheuttamien, venäläisten laatimien\npakollisten määräysten mukaan vangittu lokakuun 13. p:nä 1915 ja\ntuomittu kolmeksi kuukaudeksi Viipurin lääninvankilaan, minne\nhänet teljettiinkin. Vankilasta päästyään Kyander aikoi lähteä\nLockstedtiin. Mutta santarmit olivat makuun päästyään saaneet\npäähänsä, että tämä valtiollinen vanki olikin entisen rangaistuksensa\nlisäksi vielä karkoitettava Siperiaan Irkutskin piiriin. Viipurin\nsilloinen nöyräselkäinen lääninhallitus lähettikin lääninvankilan\nvarajohtajalle, ent. kaartinluutnantti _Walter von Gerichille_\ntiedoksiantona Kyanderin karkoitusta koskevan päätöksen. Mutta\nvon Gerich, joka itse oli aktivisti, huomasikin, että päätöksestä\nkokonaan puuttui _toimeenpanokäsky_, joten tuomiota ei voitu merkitä\nvankilan nimiluettelon luovutussarakkeeseen eikä siis vankia\ntällaisten papereitten perusteella myöskään poliisiviranomaisille\nluovuttaa. Ikäänkuin kaikki olisi kunnossa, puheli von Gerich\nKyanderin siirtämisestä vankilasta etsivään osastoon m.m.\nkuvernöörille ja lääninhallituksen poliittisten asiain esittelijälle\nAlexandroffille, mutta kun kerran toimeenpanokäsky puuttui, niin\nKyanderille hän sanoi:\n\n\"Ala laputtaa ja heti!\"\n\nNäin jäi Kyanderilta Irkutskin-matka tekemättä; mutta sekä kuvernööri\nvon Pfaler että Alexandroff saivat virkatehtävien laiminlyömisestä\n100:n markan sakon!\n\nVon Gerich oli hankkinut vangillensa kyytimiehenkin, joka klo 5\naamulla oli odottamassa vankilan portilla. Ja niin Kyander lähti\nViipurista maanteitse tammikuun 13. p:nä 1916. Ensin hän kulki\nLappeenrantaan jatkaen sieltä matkaansa Savitaipaleen ja Ristiinan\nkautta Hietaseen. Hietasen asemalla Kyanderiin yhtyi Helsingistä\nvarta vasten häntä saattamaan lähetetty ylioppilas ja värväri _Arno\nThuneberg_. (Sittemmin kaartinkapteeni ja varatuomari, nyk. Viipurin\nkaupunginjohtaja.) Thuneberg oli hyvissä ajoin saapunut Hietaseen\nsaaden siellä lähes vuorokauden odottaa Kyanderia, jota m.m. ankara\nlumimyrsky oli viivyttänyt. Pitkän ja rasittavan hevosmatkan\njälkeen jonkin tunnin levättyään pakolaisemme oli valmis jatkamaan\nmatkaa junassa pohjoista kohti. Jätkiksi naamioituina sijoittuivat\nKyander ja Thuneberg erääseen III:n luokan vaunuun, jossa oli\netupäässä metsätyömaille matkaavia, joten miehemme hyvin sopeutuivat\nympäristöönsä. Kuopion asemalla kävi santarmi tarkastamassa vaunun,\nmutta hänen tutkiva silmänsä ei huomannut siellä mitään erikoista.\nKyander torkkui ja kuorsasi, eivätkä hänen karkulaismieltään huolet\nnäyttäneet lainkaan painavan. Matkan lähimpänä päätepisteenä oli\nKajaani, jonne juna saapui iltapäivällä. Helsingissä laaditun\nsuunnitelman mukaan menivät miehemme suoraa päätä pappilaan.\nThuneberg tunsi jo entuudestaan ylioppilaat Anna ja Eljas Väyrysen,\njotka hän oli tavannut helsinkiläisissä värväyspiireissä. Tämä\ntuttavuus auttoi tilanteen pikaista selkenemistä, ja miehemme olivat\ntervetulleet tähän tunnettuun aktivistikotiin. Salissa, jonne\nkoko perhe oli kokoontunut, puheltiin vakaasti ja vapaasti siitä\nisänmaallisesta heräämisestä, joka ylioppilaspiireistä lähtien oli\nsaanut yhä suuremman laajuuden maaseudun eräkyliä myöten. Rovasti\nVäyrysen puheista ilmeni, että koko perhe oli perillä siitä, mitä\nnyt maassa tapahtui, ja että ehdoton vaiteliaisuus kodin piirin\nulkopuolella lujitti luottamusta perheen eri jäsenten välillä,\nrovastista hamaan nuorimpiin, vielä kouluiässä oleviin lapsiin asti.\nKajaanin pappilan korkea ja vakava isänmaallinen henki teki syvän\nvaikutuksen vastatulleisiin vieraisiin, jotka yöpyivät pappilassa.\nAamuyöstä Kyander kuitenkin jo lähti Eljas Väyrysen hankkimalla\nhevoskyydillä Ouluun pyrkiäkseen sieltä eteenpäin.[21] Jätämme\npakolaisemme Oulun aktivistien huostaan tavataksemme hänet vielä\nuudelleen.\n\nKuten muistamme, oli _Elja Rihtniemen_ ohella myös toimittaja _E. E.\nNordlund_ lupautunut ottamaan Saksaan-pyrkiviä vastaan, tarvittaessa\nantamaan heille matkarahoja ja huolehtimaan opastuksesta. Etapin\nalkuaikoina useimmat korvenkulkijat lähtivätkin eteenpäin juuri\nNordlundin opastamina, sillä Rihtniemi oli usein matkoilla.\n\nLukuunottamatta erästä baltilaista Linds-nimistä Kajaaniin\neksynyttä ja saksalaiseksi sotavangiksi luultua miestä, josta kohta\nkerromme enemmän, olivat värväämään tullut jääkäri _Jussi Väisänen_\n(\"Pikku Jussi\") ja ylioppilas (nyk. yleisesikunnassa palveleva\neverstiluutnantti) _Ilmari Relander_ ensimmäiset, jotka matkaa\nkoskevissa asioissa kääntyivät Nordlundin puoleen. Nämä hän neuvoi\nseuraamaan pari päivää aikaisemmin etappitietä avaamaan lähteneen\nylioppilas Hannes Karjalaisen jälkiä. Hevosmies Kalle Seppänen\nsaattoi heidät Mieslahden Heiskalaan, missä miehet iloisina kehuivat\nolevansa maanmittareita.[22]\n\nNäinä etapin avaamisaikoina soi Nordlundin ovikello tuon tuostakin\n-- eikä vain hänen, vaan myös seminaarinjohtaja _Volter Rihtniemen_,\nsillä Elja Rihtniemen luo neuvotut tulivat luonnollisesti\nseminaarille. Niinpä melkein heti sen jälkeen, kun Relander ja\n\"Pikku Jussi\" olivat poistuneet, ilmestyi ketteräjalkainen johtaja\nRihtniemi neljän nuoren miehen seuraamana Nordlundin luo. Yksi\nnäistä oli Lahdesta lähtenyt insinööri _Jalmari Kara_, sittemmin\njääkärikirjailija, joka teoksissaan: \"Jääkärin muistelmia\" ja\n\"Jääkärien jäljillä\" on kertonut m.m. tästä matkastaan. Muut kolme\nolivat _Gunnar Holmqvist, Otto Harald Lilja ja Oskar Harald Levrén_.\nKun miehet olivat ohuissa pukimissa, vei Lauri Pokki heidät illan\ntullen vaatturi Björklundin liikkeeseen, mistä he ostivat itselleen\nlämpimät sarkavaatteet sekä sitten eräästä kaupasta sukset y.m.\n\"Kaupungin Hotellista\", missä menijät yöpyivät, lupasi Nordlund\nheidän lähdettyään käydä noutamassa heiltä sinne jääneet tavarat.[23]\nJa illalla saattaessaan vieraitansa hän sopi hotellin omistajattaren,\nneiti Henrikssonin kanssa siitä, ettei miesten nimiä merkittäisi\nmatkustajakirjaan luvaten tarvittaessa selvittää asian. Matkaohjeet\nsaatuaan miehet painuivat kovassa pakkasessa Kainuun sydänmaille.\n\nNäin oli tammikuun lopulla 1916 Kajaanin kautta lähtenyt kolme eri\nryhmää Saksaan-pyrkijöitä, ja matkan varrella oli heihin vielä\nliittynyt muutamia yksityisiä menijöitä, jotka sitten kaikki\neräässä kievarissa ennen Rovanientä osuivat yhtymään etappireitin\navaajaan, ennenmainitsemaamme ylioppilas Hannes Karjalaiseen ja hänen\nmatkatovereihinsa. Rajan yli pyrkijöitä oli alun toistakymmentä\nmiestä.[24]\n\nNäin monen jääkäritarjokkaan yhtyminen herätti tietysti voimakkaan\ntunnelman. Aamun sarastaessa lähti hevoskaravaani solumaan Rovaniemen\nohi pohjoista kohti Raanujärven ja Lohijärven kautta Pellon\ntienoille, missä miehemme sitten kulkivat Tornionjoen yli.\n\nNämä olivat nähtävästi ne kaksitoista nuorta miestä, joita\ntornionjokelainen maanviljelijä _Toivo Pieskä_[25] Lohijärveltä\npalatessaan meni varta vasten katsomaan kuultuaan heidän yöpyneen\nerääseen taloon. Tämän uljaan joukon pelkkä näkeminen teki Pieskään\nniin syvän vaikutuksen, että hänestäkin tuli intomielinen aktivisti.\n\nHelmikuun alkupuolella 1916 ilmestyi Nordlundin luo eräänä iltana\njunantulon jälkeen taas muuan nuori herrasmies kertoen olevansa\nmatkalla Lockstedtiin. Hän oli Teknillisen korkeakoulun ylioppilas\n_Johan Oskari Väänänen_, jonka viipurilaisen osakunnan kuraattori\n_Väinö Puhakka_ vainaja oli värvännyt ja neuvonut menemään yksin\nKajaanin kautta, muut etapit kun olivat tukossa. Helsingissä oli\nmuuten sanottu, ettei Kajaanin etappi muka ollut vielä järjestynyt,\njoten kukin sai matkustaa omalla vastuullaan. Väänänen oli ensin\nmennyt tapaamaan Elja Rihtnientä, mutta kun tämä ei ollut kotona,\nniin tohtori Rihtniemi ohjasi hänet Nordlundin luo. Siellä oli\nsilloin jo eräs toinenkin nuori mies, helsinkiläinen ylioppilas _Jarl\nTorsten Odén_.[26] Varsinkin viimeksimainittu oli niin hieno ja\nhento nuorukainen, että Nordlundia ihan säälitti lähettää miehiämme\ntuntemattomia korpiteitä taivaltamaan. Kartan mukaan hän kuitenkin\nneuvoi matkareitin antaen samalla muitakin ohjeita sekä huomauttaen,\nettä kaikki \"herruus\" ja tarpeettomat tavarat oli jätettävä\nKajaaniin, koska matka oli pitkä ja sangen vaivalloinen.\n\nSeuraavana päivänä Väänänen ja Odén ajoivat ensin hevosella\nSuomussalmelle sekä sitten Eino Snellmanin ja Oskari Juntusen\nomistamilla poroilla -- näiden seuratessa mukana -- vähän tuolle\npuolen Suomussalmen kirkonkylän. Sen jälkeen miehemme jatkoivat\nmatkaa suksilla, mutta eksyttyään Taivalkosken takana palasivat\nsamaan taloon, mistä olivat lähteneet. Siitä he saivat oppaan, joka\nvei heidät aivan rajan lähelle, ja sitten muuan vanhanpuoleinen mies\nhyvin kohtuullisesta palkkiosta saattoi heidät rajan yli.\n\nNäitä kahta seurasi heti perässä Saksaan-pyrkijä, joka eräänä iltana\njunantulon jälkeen soitti \"Kajaanin Lehden\" toimitukseen. Saatuaan\nkuulla, että toimittaja Nordlund oli jo lähtenyt kotiinsa, soitti\nhän sinne tervehtien vanhan tutun tapaan ja pyytäen Nordlundia\ntulemaan \"Uuteen Hotelliin\" häntä tapaamaan. Nordlund arvasi tämän\ntuntemattoman asian. Tultuaan soittajan puhelimessa mainitsemaan\nhuonenumeroon hän tapasi herrasmiehen, joka pyytäen anteeksi\ntuttavaksi tekeytymistään kertoi Viipurissa \"Karjalan\" toimituksessa\nollessaan kuulleensa, että hänen asunnossaan oli pidetty\nkotitarkastus; silloin häntä oli neuvottu lähtemään Kajaanin kautta\nSaksaan sekä kehoitettu kääntymään kajaanilaisen sanomalehtimiehen\nE. E. Nordlundin puoleen. Tarpeelliset matkarahat saatuaan tämäkin\n\"vanha tuttava\" hävisi talviseen korpeen.\n\nHelmikuun viimeisenä päivänä 1916 lähti myös ensimmäisen Kajaanista\nsuunnitellun etappitien viitoittaja _Hannes Karjalainen_ matkaan\nLockstedtin leiri päämääränään. Hän nousi suksillensa klo 5\naamulla alkaen painella Oulua kohti. Tämän matkasuunnan hän\nvalitsi vast'ikään Ruotsista Muurolan reittiä palanneen jääkäri\nJussi Väisäsen kehoituksesta. Väisänen oli jo edellisenä päivänä\nlähtenyt Kajaanista mukanaan kaksi toimittaja Hannes Seppäsen\nvärväämää, Lockstedtiin pyrkivää kajaanilaista nuorta miestä,\nnim. sähkötyömies _Robert Rysell_ (sittemmin jääkärivääpeli) ja\n_Urho Pikkarainen_ (sittemmin jääkärikapteeni). Miehemme yhtyivät\nOulussa. Karjalainen ja Väisänen nousivat junaan Oulun asemalla,\nmutta Rysell ja Pikkarainen hiihtivät Kellon asemalle jatkaen sitten\nhekin sieltä lähtien matkaa rautateitse. Varovaisuussyistä he olivat\nkoko junamatkan olevinaan aivan ventovieraita toisilleen. Muurolan\nasemalta he lähtivät hiihtäen hiljaista, autiota korpea kohti\ntavaten sitten Kajaanin kautta kulkeneen jääkäri _Toivo Kuisman_,\njoka myös oli komennettu värväämään ja oli tällöin paluumatkalla\nSaksaan. Miehet kulkivat Lohijärven kautta viipyen pari päivää _Karl\nHolsterin_ omistamassa Karkeisen talossa, missä Jussi Väisänen\nedellisellä retkellään oli \"asian\" selittänyt. Sieltä he kulkivat\nRatasjärven-ojan vartta Juoksenkiin[27] mennen Kattilakosken niskasta\nyli.\n\nTähän tapaan Kajaanin etappi työskenteli.\n\nMitä muuten Nordlundiin tulee, mainittakoon tässä yhteydessä, että\nhän keväämmällä 1916 jäi etappityöstä syrjään. Osaksi johtui tämä\nsiitä, että lehden toimittaminen sitoi häntä koko lailla, osaksi\nkatsoivat nuoremmat aktivistit etapin pääasiallisen huoltamisen\nomaksi velvollisuudekseen tahtoen niin paljon kuin mahdollista\nsäästää vanhemman polven miehiä. Nordlund pysyi sittenkin koko ajan\npäivän tapahtumain tasalla seuraten kiinnostuneena etappimiesten\ntoimintaa. Sitäpaitsi hän oli aina valmis neuvoillansa tukemaan\netappityötä. Elja Rihtniemi kääntyikin edelleen usein hänen puoleensa\ntietäen aina saavansa häneltä hyviä ja harkittuja ohjeita. Lopulta\nNordlundkin joutui, kuten myöhemmin kerromme, santarmien huomion\nkohteeksi.\n\nYlläolevasta on jo selvinnyt, että Saksaan-menijät saamiensa\nohjeiden mukaan kulkivat enimmäkseen omin neuvoin, sitten kun\nKajaanista toimitettu varma kyytimies oli saattanut heidät jonkin\nmatkaa eteenpäin, tavallisesti Mieslahdelle, mistä he useimmiten\nkievarikyydillä jatkoivat matkaansa.\n\nMutta myöhemmin, kun rohkea ja erittäin toimintatarmojen _Alppa\nTolonen_ antautui etappityöhön, saattoivat Saksaan-pyrkijät saada\npitemmänkin kyydin. Tolonen ja hänen luotettava hevosmiehensä _Aku\nNiskanen_ kuljettivat miehiään näet ainakin Ristijärvelle, toisinaan\nHyrynsalmen kirkonkylän kievariin Hirvelään asti. Jos pysähdys\ntapahtui Ristijärvellä, soitti Tolonen Hirvelään, mistä \"Hallan\nVäinö\", joka usein oleskeli siellä, ajoi kajaanilaisia kyyditsijöitä\nvastaan, joten kyydinvaihto useinkin tapahtui taipalella.\nTolonen kuljetti sekä jääkäreiksi pyrkiviä että keskusvaltojen\nsotapakolaisia. Hän suoritti tehtävänsä erittäin varmasti, eikä hänen\nkuljettamilleen koskaan tapahtunut mitään seikkailuja tai ikävyyksiä.\nTämä kai johtui osaksi siitäkin, että Tolonen oli aikaisemmin paljon\nliikkunut Kajaanin kihlakunnassa metsänosto- ja metsänluku-asioissa\nkuljettaen jo tällöinkin monia miehiä mukanaan; näin eivät sivulliset\nosanneet epäillä hänen kyytimatkojansa nytkään. Tarvittaessa Tolonen\nsitäpaitsi sulavasti veti esiin kuvernöörin antaman rajaseutupassin.\n\n\n\nEräs ajankuva.\n\n\nYlioppilas _Eino Polón_ oli toinen järjestyksessä Kajaanin kautta\nLockstedtiin pyrkivistä, vaikka emme ole häntä aikaisemmin\nmaininneet. Tutustuaksemme lähemmin tähän intomieliseen nuorukaiseen\nsiirrymme hetkiseksi Helsinkiin.\n\nKarjalaisen osakunnan talossa Liisankadun 17:nnessä oli muutamien\nerittäin toimintatarmoisten ja rohkeiden ylioppilaiden hoitama,\nkuuluisa _Liisankadun- toimisto_, jonka miehet värväsivät, lähettivät\nomia ja muiden värväämiä Saksaan sekä harjoittivat tiedustelua Saksan\nhyväksi. Näiden joukkoon kuului myös Eino Polón, jota toverien kesken\nmainittiin nimellä \"Iso P\".[28]\n\nKun toimiston johtajat _Malmberg_ (nykyjään Yleisesikunnassa\npalveleva jääkärieverstiluutnantti) ja _Ragnar Heikel_\n(jääkärimajuri, hukkunut lentoretkellä) olivat saattamassa rajan\nyli erästä toveria -- jonka oleskelu Suomessa oli osoittautunut\ntoimistolle ja koko itsenäisyysliikkeelle vaaralliseksi ja joka tällä\nmatkalla kaiken lisäksi Tornion asemalla 23.XII.1915 vangittiin\n-- jäi mainitun toimiston hoito _Olli Malan, Juho Aallon_ (nyk.\nlääketieteentohtori) ja _Eino Polónin_ huoleksi. Kun santarmit\nilmeisesti pitivät toimistoa silmällä, oli se juuri jouluaattona\naiottu muuttaa toiseen, turvallisempaan paikkaan, nim. Rauhankadun\n11:teen. Heti mainitun vangitsemisen tapahduttua lähetettiin\n_Eino Polónille_ varoittava sähkösanoma, joka ei kuitenkaan\ntullut perille. Sitäpaitsi toimitti _Eero Kuussaari_ (Heickell)\nheti seuraavassa junassa Torniosta lähetin, rohkean aktivistin\nOssi Sundellin viemään Helsinkiin tietoa Liisankadun-toimistoa\nuhkaavasta vaarasta. Helsinkiin saavuttuaan Sundell meni suoraa\npäätä Eino Polónin asuntoon, Korkeavuorenkadun 30:nteen, ilmestyen\nkeskiyön tienoilla tämän vuoteen ääreen. Hän kertoi tuon onnettoman\nvangitsemistapauksen ilmoittaen samalla, etteivät Erik Malmberg\nja Ragnar Heikel näin ollen enää voineet palata Helsinkiin. Polón\nhälytti heti toverinsa Olli Malan ja Juho Aallon mennäkseen yhdessä\nnäiden kanssa pelastamaan toimistosta erinäisiä vaarallisia\npapereita. Olli Malalla oli mukanaan tärkeä karttaluonnos, joka\nkoski Lapvikin laivastoaseman läheisyydessä olevia venäläisten\npattereita ja joka juuri piti lähetettämän Saksaan. Miehemme pyrkivät\ntoimistoon, mutta ovi ei auennut. Ja huoneiston omistajalta,\ntohtorinna Gummerukselta he kuulivat, että santarmit olivat\nsinetöineet huoneet asettaen käytävään vartijat, jotka siellä miesten\nsisäänpyrkiessä oli huomattukin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin\nnopeasti hajota eri kaduille. Sitä ennen Polón otti Olli Malalta\nmainitun karttaluonnoksen aikoen viedä sen tohtori Sivénin kätköön\nKammioon. Mutta siellä häntä ei päästetty portista sisälle, ja eräs\npoliisikin osui olemaan siinä lähellä kurkkimassa. Otettuaan taas\najurin Polón ajoi Eerikinkadulle johonkin määrättyyn numeroon. Ajurin\npoistuttua öinen kulkijamme kiiruhti Lapinlahdenkadun 5:teen, jonka\nulko-ovi onneksi oli auki. Talossa asui ent. protokollasihteeri _Ivar\nGroundstroem_, (nykyjään esittelijäneuvos) jonka hän tiesi kuuluneen\nkagaleihin. Groundstroem tunsi myös jonkin verran Polónia, sillä tämä\noli hänen veljensä Kaarlon Saksaan-menneiden poikain _Eino ja Kalervo\nGroundstroemin_ tuttava. Ivar Groundstroem, joka tähän aikaan toimi\nkouluhallituksen sihteerinä, otti Polónin pyynnöstä arkailematta\nvastaan tuon vaarallisen karttaluonnoksen säilyttäen sitä sittemmin\nvirkahuoneessaan kouluhallituksessa.\n\nMutta myöskin santarmit olivat samana jouluyönä liikkeellä. Kymmenen\nminuuttia sen jälkeen, kun Olli Mala oli liittynyt tovereihinsa,\noli muuan santarmiupseeri mukanaan asianomainen seurue tunkeutunut\nMalmbergien asuntoon ensi sijassa kai tutustuakseen Erik Malmbergin\npapereihin. Voimme aavistaa Olli Malan tunteet, kun hän kotiin\npalatessaan tapasi siellä tällaiset jouluvieraat täydessä\nsähkövalossa hääräilemässä. Häntä ei kuitenkaan heti pidätetty, vaan\nkutsuttiin seuraavana päivänä santarmihallitukseen -- siihen taloon,\nmissä nykyjään toimivat Suomen sotalaitoksen päävirastot. Mala meni\n-- eikä häntä vielä silloinkaan pidätetty, sillä santarmit nähtävästi\nodottivat Erik Malmbergin palaamista aikoen sitten siepata molemmat\nveljekset samalla kertaa. Tässä he kuitenkin laskivat väärin. Erik\nMalmberg ei näet enää palannut, ja Olli Mala painui vähitellen\nKainuun sydänmaille.[29]\n\nJuho Aaltoa santarmit ajoivat takaa kuin villipetoa onnistuenkin\nvihdoin telkeämään hänet vuodeksi Shpalernajaan.\n\nEino Polón taas katsoi parhaaksi pyrkiä Lockstedtiin. Ennen lähtöään,\nmikä tapahtui tammikuun 13. p:nä 1916, hän kävi Ivar Groundstroemilta\nhakemassa yllämainitun karttaluonnoksen toimittaen sen Tornion\nkäsipostissa eteenpäin sekä astuen itse itää kohti lähtevään junaan.\nKouvolassa hän muuttihe Savon-junaan saapuen seuraavana päivänä\nKajaaniin mukanaan ylioppilas ja pfadfinder _Kaarlo Wennerström_\n(nykyjään varatuomari ja Savonlinnan kaupunginviskaali), jonka\nerikoistehtävänä oli erään tärkeän henkilön Ruotsin-matkan\njärjestäminen. Miehemme asettuivat \"Uuteen Hotelliin\", ja Polón\nkirjoitti sen matkustajakirjaan nimekseen _Reino Hämäläinen_,[30]\njota salanimeä hän matkallaan käytti.\n\nKun Kainuun pääkaupungissa kaikki tuntui perin turvalliselta --\nsiellähän ei vielä ollut edes santarmiakaan -- päätti Polón monien\nHelsingissä kokemiensa ahdistusten jälkeen hieman hengähtää sekä\ntehdä seuraa hyvätuulisille kajaanilaisille amatöörinäyttelijöille,\njotka aikoivat Mieslahden kansanopiston hyväksi esittää\nvierailunäytäntönä Iisalmessa Järviluoman \"Pohjalaisia\". Tämä retki\ntehtiin tammikuun 15.-16. p:nä 1916.\n\nMutta juuri samana päivänä, jolloin näyttelijämme lähtivät, oli\nkaupunkiin tullut Vienan Karjalasta muuan saksaa puhuva, _Johannes\nAlexander Linds- niminen_ mies.[31]\n\nNähtävästi hän oli joku itämerenmaakuntalainen metsänhoitaja tahi\ninsinööri, joka oli ollut virassa Muurmannin-radan tienoilla tai\njossakin pohjoisissa metsissä ja katsoi mukavimmaksi matkustaa\nPietariin junassa Kajaanista käsin. Kaupungilla samoillessaan hän\njoutui kauppias Ipatoffin kauppaan. Kuinka olikaan, niin siellä\nliikeapulainen Mikko Korniloff alkoi epäillä vierasta antaen\nhänet ilmi poliisille. Toimeenpannussa kuulustelussa Linds kertoi\nolevansa kotoisin Itämerenmaakunnista ja aikovansa matkustaa\nPietariin asevelvollisuuttaan suorittamaan. Kun miehen paperit\nolivat puutteelliset, pidätettiin hänet; samalla hänelle kuitenkin\npoliisilaitoksen toimesta ostettiin Pietarinpiletti ja toimitettiin\nhänet juuri lähdössäolevaan junaan.\n\nKaikesta päättäen Linds oli rehellinen Venäjän kansalainen, joka\nhalusi täyttää kansalaisvelvollisuutensa, mutta joka Vienan erämaista\ntulleena ei ollut ymmärtänyt varustautua Suomessa vaadittavilla\npapereilla. Viaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön\nraportista (Liite N:o 2) selviää myös, ettei hän ollut mikään\nsantarmiurkkija; siinähän näet mainitaan, että Linds \"avomielisesti\ntunnusti\" j.n.e.\n\nSiihen vaununosastoon, mihin tämä Venäjän armeijan asevelvollinen\noli tuotu, tuli myös tuo Iisalmeen menevä näytelmäseurue sekä heidän\nhelsinkiläinen vieraansa \"Reino Hämäläinen\". Kaikki he -- yhteensä 23\nhenkeä -- olivat sydämeltään aktivisteja. On siis selvää, että kun\nmukana kaiken päälliseksi oli Lockstedtiin-pyrkijäkin, isänmaallinen\nmieliala tässä vaununosastossa kohosi kattoon. Se ryöpsähteli esiin\nm.m. laulun muodossa.\n\nJo Kajaanista lähdettäessä seurueen huomio oli kiintynyt poliisien\nkäsittelemään Lindsiin, ja myötätunto häntä kohtaan oli herännyt\nheti. Tavallisten kansanlaulujen loputtua ruvettiin matkan\nkestäessä kajahuttelemaan koulunpenkillä saksantunneilla opittuja\nsaksalaisia lauluja, sellaisia kuin \"Röslein, Röslein, Röslein rot\"\nja \"Deutschland, Deutschland über alles\". Kun Linds tällöin alkoi\nhymähdellä, iski jonkun päähän yht'äkkiä hurmaava valonkipinä: _Tuo\nmies on varmaan Venäjältä karannut saksalainen sotavanki_.\n\n\"Hämäläinen\" ryhtyi Lindsiä tutkimaan. Ja pitkien juttujen jälkeen\ntämä vihdoin myönsikin olevansa _saksalainen_ -- olihan hän\nsaksankielinen ja saksalaissyntyinen, vaikka olikin kotoisin Venäjän\nItämerenmaakunnista.\n\n\"Selvästi sotapakolainen!\" nyökkäsivät seurueen jäsenet toisilleen.\nJa niin oltiin yksimieliset siitä, että mies oli välttämättä\npelastettava ja toimitettava \"Hämäläisen\" mukana Saksaan.\n\nTultiin Iisalmeen, ja näyttelijät poistuivat vaunusta. Mutta\nLinds ei ollut milläänkään; aikoi vain jäädä paikoilleen ja\nmatkustaa Pietariin. Silloin joku seurueen jäsenistä suuressa\nsaksalaismielisyydessään -- junan jo liikkeessäollessa --\npuoliväkisin työnsi \"sotapakolaisen\" asemasillalle. Joku toinen\nvaihtoi lakkia hänen kanssaan -- tahtoen näin suojellen tehdä hänet\ntuntemattomaksi. Sitten hänet matkamyttyineen kaapattiin lähimpään\nrekeen ja vietiin Iisalmen Työväentaloon, missä \"Pohjalaisia\" piti\nesitettämän.\n\nLinds kulki kuin unessa, sillä tietysti hän ei käsittänyt\nmistään mitään. Eihän hän voinut aavistaa, että Suomessa näin\nperusteellisesti huolehdittaisiin saksalaisista.\n\nMutta vielä kummempaa oli tulossa.\n\nNäytännön jälkeen Linds vietiin kauppias _H. T. Timoseen_, missä\n\"Hämäläinen\" pistooli kourassa ryhtyi häntä kuulustelemaan. Sitä\nennen hänet riisuttiin ilki alasti ja tutkittiin pintaa myöten.\nSamoin tarkastettiin paperit ja matkamyttykin. Loppujen lopuksi\nkaikki miehen vaatteet poltettiin ja hänelle annettiin uusi puku --\nvieläpä uudet silmälasitkin!\n\nLindsin täytyi tarkasti tehdä selkoa itsestään, kertoa, oliko hän\nsaksalainen upseeri, missä oli palvellut j.n.e. Ja kun tutkijan\npistooli oli koko ajan uhkaavana nenän edessä, niin mikäs siinä\nauttoi: Linds alkoi \"tunnustaa\". Hän sanoi syntyneensä Königsbergissä\nja olevansa pankkivirkamies sekä arvoltansa _luutnantti_. Täysin\nvarmistuakseen \"Hämäläinen\" vielä kyseli häneltä Berlinin\nhuomattavimpia paikkoja -- ja kuulusteltava vastaili aivan\ntyydyttävästi.\n\nTultiin siis siihen johtopäätökseen, että mies todella oli\nsaksalainen upseeri, joka oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä.\nPaitsi uusia vaatteita, annettiin hänelle vielä uusi nimikin, \"Jons\nFoler\", (Liite N:o 2) ja tämän jälkeen hän sai olla rauhassa. Hänestä\noli tullut _ein Kamerad_, sotatoveri!\n\nMutta vaikka Lindsistä varmaankin jo kaikki siihenastiset \"meiningit\"\ntuntuivat oudoilta, niin itse asiassa tämä oli ollut vasta näytelmän\nalkua.\n\nSeuraavana päivänä soitti näytelmäseurueeseen kuulunut toimittaja,\nylioppilas _Hannes Seppänen_ asiasta Eljas Väyryselle Kajaaniin.\nTällöin sovittiin, että Linds kuljetettaisiin junassa Kivimäen\npysäkille, missä Kalle Seppänen olisi häntä hevosella vastassa. Mutta\nkun juna sitten myöhästyi paljon, sai Linds olla mukana Kajaaniin\nsaakka; matkalla hänen kuitenkin oli istuttava seurueesta erillään.\n\nTällä välin olivat Eljas ja Anna Väyrynen käyneet toimittaja\nNordlundin luona tiedustelemassa, voisiko Linds saada asunnon tämän\nkodissa siksi, kunnes hänet ennätettäisiin toimittaa matkaan.\nNordlund ja hänen rouvansa suostuivat esitykseen arkailematta.\n\nJunan saapuessa Kajaaniin oli Eljas Väyrynen tulijoita vastassa,\nja kauppias Janne Koivulehto vei ensin Lindsin kotiinsa. Vasta\ntammikuun 17. päivän vastaisena yönä, kello 12:n tienoissa, tuo\nvastaleivottu \"saksalainen upseeri\" toimitettiin Nordlundiin. Siellä\nhän oleskeli -- suljettuna lukittuun yliskamariin -- mainitun 17.\npäivän iltaan klo 9:ään asti, jolloin Eljas Väyrynen ja Lauri Pokki\nkuljettivat hänet Väinämöisen-, Tapion-, Seminaarin- ja Tehdaskadun\nristeykseen, missä Elja Rihtniemikin oli lähtijöitä hyvästelemässä.\nSitten riennettiin nykyisen kuumesairaalan seutuville, missä Linds\nnousi Eino Polónin rekeen Kalle Seppäsen ollessa kyytimiehenä. Matkan\nensimmäisenä maalina oli Oulu, jonne aina silloin tällöin joitakuita\nSaksaan-pyrkijöitä kuljetettiin. Seppänen saattoi miehemme vain\nManamansalon Karppilan majataloon, mistä he kievarikyydillä jatkoivat\nmatkaa Säräisniemen kautta Ouluun.[32]\n\nMatkalla täytyi \"Jons Folerin\", jonka jo edellisestä tiedämme hyväksi\nnäyttelijäksi,[33] kievareihin poikettaessa kielentaitamattomuutensa\ntakia esittää vielä mykän ja hullun osaa.\n\nTultiin Ouluun.\n\nKoska Polónilla oli asiaa[34] lehtori _Veikko Pakariselle_, päätti\nhän seuralaisensa kanssa ensiksi mennä sinne. Kun vieraat tulivat,\nei Pakarinen ollut kotona. Polón esittäytyi rouva Pakariselle\n\"Hämäläisenä\" ja sanoi toverinsa olevan mykän. Pian tuli kuitenkin\nlehtori kotiin, jolloin Polón ilmoitti oikean nimensä selittäen\nsamalla toverinsa Tomskista sotavankeudesta karanneeksi saksalaiseksi\nupseeriksi, jonka kanssa hän koetti mahdollisimman pian päästä\nSaksaan.\n\nPolón itse oli \"Hämäläisenä\" ottanut huoneen Piiparisen\nmatkustajakodista, mutta kun hän ei uskaltanut sijoittaa\n\"saksalaista\" mihinkään sellaiseen, niin päätettiin, että herrasväki\nPakarinen antaisi muukalaisen asua luonaan.\n\nPolónin poistuttua lehtori Pakarinenkin koetti tutkia vierastaan. Kun\nhän tällöin m.m. huomautti tämän itämerenmaakuntalaisesta diftongien\nlausumisesta, niin \"saksalaisemme\" selitti sen nokkelasti siten, että\nhän oli syntynyt muka Königsbergissä. Sitten Pakarinen tiedusteli\nvieraansa oppikoulunkäyntiä. \"Oberrealschule\", tuli vastaukseksi. Kun\nlehtori tämän johdosta rupesi kyselemään Saksan eri koulumuotoja,\nvastasi \"luutnantti\": \"Gymnasium, Realgymnasium, Oberrealschule\" --\nkaikki vallan oikein. Ja lisäksi hänellä tuntui olevan täsmälliset\ntiedot eri koulumuotojen opetusaineistakin.\n\nPakarisen epäilykset rupesivat todella haihtumaan. Ja niin hän kaivoi\npaperiensa seasta esille vuoden 1913 Saksan-matkaltaan säilyttämänsä\nhotelliruokalistan, jossa oli keisari Wilhelm II:n kuva. Hän painoi\nsen nastalla seinään, ja olutlasi kädessä \"saksalaisen\" tehdessä\nkunniaa miehet tyhjensivät \"Kaiserin\" maljan!\n\nIllallisen jälkeen istuivat herrasväki Pakarinen ja heidän vieraansa\nlehtorin työhuoneessa. Silloin vieras yht'äkkiä, säikähtäen\nkirjoitustuolin narahtavaa ääntä, kavahti pystyyn.\n\nHän selitti, että tuo ääni oli elävästi muistuttanut srapnellin\nääntä; hän oli Mitaun luona joutunut venäläisten vangiksi ja siellä\nhän oli haavoittunutkin.\n\n\"Mihin paikkaan?\" kysyi Pakarinen.\n\n\"Päähän, ja siinä on vielä arpikin!\" vastasi vieras.\n\nJa kun lehtori koetteli miehen päätä, niin todellakin siinä tuntui\nolevan rosoinen juomu. Kyynelsilmin \"Jons Foler\" selitti haluavansa\nensin käydä äitiänsä tervehtimässä astuaksensa sitten jälleen Saksan\narmeijaan.\n\nOn hyvin luultavaa, että Linds, kaikesta päättäen erittäin\nlahjakkaana miehenä oli alkanut päästä seikkailunsa luonteesta\nselvyyteen. Kukaties hän arveli tällä tavoin \"luutnantti Jons\nFolerina\" matkatessaan loppujen lopuksi vapautuvansa venäläisestä\nasevelvollisuudestaan, minkä täyttäminen keskellä maailmanpaloa ei\nluonnollisestikaan ollut erikoisen houkuttelevaa. Näin selittyisivät\nhänen aste- asteelta lisääntyneet näyttelijä-eleensäkin.\n\nOli miten oli, mutta jätämme hänet nyt hetkeksi herrasväki Pakarisen\nviihtyisään kotiin.\n\nOlemme jo kertoneet, kuinka tuomari _Leo Kyander_ santarmien katalia\nsuunnitelmia välttääkseen oli Kajaanin kautta matkustanut Ouluun,\npyrkiäkseen sieltä Lockstedtin leirille. Oulussa Kyander kääntyi\ntunnetun aktivistin, viskaali _Kaarlo Hällforsin_ puoleen pyytäen\ntätä toimittamaan hänet rajan yli. Tämän Hällfors lupasikin, mutta\nkun Kyander oli matkasta ja monenmoisesta jännityksestä hyvin\nväsynyt, päätettiin, että hän jäisi kolmeksi päiväksi varatuomari\n_Iivari Tervosen_ hoitoon lepäämään. Sillä välin Hällfors valmisteli\nKyanderin lähtöä m.m. hankkien hänelle kauppias Korhosen nimelle\nkirjoitetun \"oikean\" rajapassin ja toimittaen hänet sitten lähtemään\njunassa Kylälahdelle, mistä Hällforsin tunteman etappimiehen Erkki\nSeppäsen piti viedä hänet rajan yli.\n\nJunan lähdettyä Hällfors aivan sattumalta tapasi Kemin etapin\nkuuluisat rajaoppaat Allu Jokisalon, Kalle Winterin ja Konsta\nAspegrénin, jotka Kemin etapin tuhouduttua olivat tulleet Ouluun\nviedäkseen sieltä pienen ansion toivossa kukin nahkakuorman Ruotsiin;\nja hevosetkin he aikoivat myydä siellä hyvään hintaan. Hällfors pyysi\nnäitä ottamaan Kyanderin mukaansa, mihin he suostuivatkin. Silloin\nHällfors soitti heti Haukiputaalle kauppias Herman Juvanille pyytäen\ntätä käännyttämään kauppias Korhosen (s.o. Kyanderin) takaisin\nOuluun. Juvani hoiti asian asemapäällikön välityksellä, ja niin\nKyander tuli takaisin. Kun kuitenkaan kuormat eivät olleet vielä\nlähtövalmiit, lykättiin matka seuraavaan iltaan.\n\nMutta jo aamulla klo 7 tuli lehtori Pakarinen Tervosen neuvomana\nHällforsin luo kertoen, että hänen luokseen oli tullut ylioppilas\nEino Polón ja tämän seurassa muuan saksalainen upseeri, jota ehkä oli\ntutkittava; ja hänen mielestään Hällfors parhaiten soveltuisi siihen\ntoimeen. Pakarista oli näet sittenkin ruvennut epäilyttämään tuo\nmerkillinen \"luutnantti\".\n\nHeti kun karski ja jäyhä viskaali ilmaantui Lindsin huoneeseen,\nlankesi tämä Hällforsin eteen polvilleen suudellen hänen kättään.\nSe selvitti tilanteen, sillä jokainenhan saattoi heti käsittää,\nettei mikään saksalainen upseeri voinut tuolla tavoin madella.\nSuutuksissaan Hällfors määräsi, että uutimet oli vedettävä alas\nja että miestä oli vartioitava, jottei hän pääsisi selvyyteen\nolinpaikastaan. Päätettiin kuitenkin, että Linds oli lähetettävä\nvalvonnan alaisena Kyanderin ja Polónin mukana rajan yli. Kemiläiset\nrajaoppaat olivat nimittäin luvanneet ottaa matkaansa Polónin ja\ntämän seuralaisen.\n\n\"Saksalaisellekin\" hankittiin työpassi \"Isoniemen\" kuulun\nkoneenkäyttäjän Antti Härmän oma mutta se painettiin varmuuden\nvuoksi Jokisalon taskuun. Hällfors oli niin kuohuissaan, että käski\nJokisaloa pistämään \"Jons Foler\"-paran ensimmäiseen eteentulevaan\nrailoon. Polón meni kuitenkin miehestä takuuseen, joten tämän\nhenki säästyi, mutta entisen arvonsa hän joka tapauksessa menetti,\nsillä Jokisalo ja hänen toverinsa \"karahteerasivat\" häntä vain\naliupseeriksi!\n\nKemiläiset oppaat olivat ostaneet kolme hevosta rekineen, joihin\nkuhunkin oli pantava 200 kg nahkaa. Tarkoitus oli kulkea Oulusta\nsuoraan jäätä myöten tuo 14 peninkulman pitkä taival Haaparannalle.\nMatkaa varten ostettiin vielä vesisanko, jäätuura, merikartta,\npakkilaatikko, lyhty, puntti kynttilöitä ja kirves. Karttaan\nvedettiin suuntaviiva, se pantiin yhdessä kompassin ja lyhdyn kanssa\nlaatikon pohjalle, ja lyhtyyn pistettiin kynttilä.\n\nOdotettiin vain pimeän tuloa. Aikomus oli painua Oulusta heti jäälle,\nmutta kun nousikin ankara lumimyrsky ja vesi rannoilla kohosi toista\nmetriä, täytyi siitä suunnitelmasta luopua ja sen sijaan aluksi\nvalita rannikkomaantie.\n\nNahat läjättiin rekiin, ja monien kommellusten jälkeen kemiläisten\nonnistui -- lahjomalla venäläisiä sotamiehiäkin avukseen --\nkuljettaa kuormansa sovittuun yhtymäpaikkaan, kaupungista noin\nkolmen kilometrin päässä olevaan Koskelan kylään, jonne tuntemamme\noululainen aktivisti _Esko Riekki_ oli sivuuttamalla pari venäläisten\nrajavartiopatrullia saattanut Kyanderin, Polónin ja Lindsin. Kukin\nrajaoppaista otti kuljettaakseen yhden miehen, -- ja Jokisalon osalle\ntuli \"saksalainen\".\n\nKun oli pimeässä ajettu noin kolme peninkulmaa, saavuttiin\nHaukiputaalle. Karttaakseen siellä olevaa venäläistä vartiostoa\npäättivät oppaat kulkea vanhaa talvitietä joen poikki, mutta jäällä\noli tavattoman paljon vettä. Etumainen rekikunta lähti kuitenkin\nyrittämään, mutta kohvajää petti, ja hevonen rekineen joutui\nrantaveteen. Jälkimmäisten rekien miehet nousivat tällöin heikolle\nkohvajäälle auttaakseen vedenvaraan joutuneita; hevosen ja kuorman he\nsaivatkin pian maihin, mutta miesten täytyi kahlata kainaloita myöten\nvedessä.\n\nTästä selvittyään matkamiehemme ajoivat erääseen taloon, missä he\nvähän kuivailivat vaatteitaan tulen ääressä ja nauttivat lämpimikseen\npullollisen viskyä, mitä herroilla sattui olemaan mukana. Sitten he\nkoettivat onneaan eräästä toisesta paikasta ja pääsivätkin tällöin\njoen yli jatkaen sen jälkeen matkaa Iihin. Siellä heidän täytyi jäädä\nKemilän taloon, kun päiväsaikaan oli vaarallista liikkua. Talon\nsaunassa kuivailtiin Kiiminginjoessa kastuneet vaatteet ja pimeän\ntultua lähdettiin taas ajamaan. Näin saavuttiin Olhavanjoelle, minkä\nyli johtavaa siltaa venäläisten tiedettiin vartioivan. Kun kulku\nmuualta osoittautui mahdottomaksi, täytyi kylmäverisesti yrittää\nsillan yli. Sotamiehet tulivatkin esiin, mutta lakkeja heiluttaen\nja \"strastuita\" huutaen matkue pääsi ilman muuta heidän ohitseen;\nvauhtia vain lisättiin jonkin verran.\n\nKuivaniemen kautta selviydyttiin vihdoin viimein kovalle selkäjäälle,\nmutta siellä nousi kohta sen jälkeen hirvittävä lumimyrsky, niin että\nhyvin uupuneina tultiin Härkösten saariryhmään, missä levättiin.\nVielä toisenkin kerran tämä sama myrsky yllätti matkueen; silloin\ntäytyi hevoset riisua valjaista ja nostaa reet syrjälleen suojaksi\ntuulta vastaan. Kun ilma asettui, huomattiin oltavan Kemin kaupungin\nkohdalla. Jottei kirkontornista tähyilevä sotamies huomaisi mitään,\npysyttiin jäällä paikoillaan pimeäntuloon saakka. Sitten lähdettiin\njälleen ajamaan ja tultiin Suomen-puolen Isonhuiturin rantaan,\nmissä kalastajapirtin akkunasta tuli loisti matkamiehiä vastaan.\nTällöin oltiin niin peräti uupuneita, että päätettiin mennä pirttiin\nlepäämään -- tuli mitä tuli.\n\nOnneksi siellä olikin vain neljä reipasta kaakamolaista kalastajaa,\njotka heti keittivät matkamiehille kahvit. Ruotsin rajalla olevaan\nKatajansaareen oli siitä enää vain viisi kilometriä, ja se voitiin\njo kulkea kaikessa rauhassa. Uupuneihin jäseniin ja jännittyneihin\nhermoihin virtasi omituinen levon- ja turvallisuudentunne, kun\nvihdoin saavutettiin matkanpää, Haaparanta.\n\nHaaparannalta jatkui suomalaisten aktivistien ja Lindsin matka\nTukholmaan. Kyander ja Polón matkustivat edelleen Lockstedtiin, mutta\nLinds joutui loppujen lopuksi Sturegatanin 52:ssa työskentelevään\nsaksalaiseen tiedustelutoimistoon, missä hänestä tehtiin saksalainen\nvakoilija! Hänen piti lähteä Itämerenmaakuntiin ottamaan selkoa\nVenäjän pohjoisrintamalla olevien sotavoimien vahvuudesta. Näin hän\nsaapui Helsinkiin ja ilmoittautui siellä santarmeille kertoaksensa\nmerkilliset vaiheensa ja peseytyäksensä puhtaaksi kaikesta\nsaksalaisesta \"saastasta\". Ehkäpä hän myöskin näin tahtoi todistaa\nniiden seikkojen pätevyyden, jotka olivat estäneet häntä määräaikana\njoukko-osastoonsa ilmoittautumasta. Kuten useasti mainitusta\nsantarmiraportista (Liite N:o 2) selviää, ei Linds kuulustelussa\nmuistanut muita nimiä kuin Polónin; ja tämähän oli jo kaikessa\nturvassa Lockstedtissa. Sen verran hän sentään kertoi seikkailunsa\nyksityiskohtia, että hän oli Kajaanissa ollut yötä \"_erään pastorin\nasunnossa_\". Tiedusteltuaan lähemmin tätä seikkaa Helsingin santarmit\naivan oikein tekivät toimittaja Nordlundista pastorin.[35] Mutta kun\nkomisario Komulainen rehtinä miehenä huomautti, ettei Kajaanissa\nollut sennimistä pastoria, tyytyivät nämä tällä kertaa siihen. Ja\nkun Lindsin tiedoitukset eivät näin johtaneet mihinkään tuloksiin,\nhylkäsivät santarmitkin tämän miespoloisen antaen hänen mennä\nmenojaan.\n\nLopulta Linds painui kotipuoleensa Itämerenmaakuntiin, mutta ei\nsuinkaan vakoillaksensa Venäjän pohjoisrintamaa, vaan saadaksensa\nedes Riian santarmit uskomaan kokemiinsa ihmeellisiin vaiheisiin.\nTässä hän onnistuikin. Lindsin \"matkakertomus\" saatettiin Maskevitsin\ntietoon, kuten Shpalernajan-vankien kuulusteluissa sittemmin ilmeni,\nja suomenmaalainen santarmisto sai hyvin ansaitsemansa nuhteet!\n\nTämä Lindsin-juttu oli silloin ja on varsinkin nyt perästäpäin\nvarsin lystikäs, mutta aikanaan se kuitenkin piti mieliä Kajaanissa\nja Iisalmella ynnä koko linjalla aikamoisessa jännityksessä. Sillä\nkun Linds oli palannut ja santarmeille paljastanut kaiken -- kuten\npian juuri Kajaanissa suoritetut santarmitutkimukset osoittivat\n-- pidettiin häntä hyvin ymmärrettävästi venäläisenä urkkijana ja\nsantarmien salaisena kätyrinä. Tämän tähden hyvät kajaanilaiset ja\netenkin nuo Iisalmessa vierailleet \"Pohjalaiset\" joutuivat sekavien\ntunteiden valtaan. Kenties juuri Lindsin kertomusten perusteella\nsantarmit yhä enemmän alkoivat kiinnittää huomiotaan m.m. toimittaja\nNordlundiin, ja vuoden perästä he lopulta kaappasivatkin \"pastorinsa\".\n\n\n\nKai ja Greta Donnerin pako.\n\n\nOli ilmeistä, että sellainen keskeinen aktivisti kuin tohtori\nKai Donner joutuisi ennemmin tai myöhemmin santarmien kirjoihin.\nDonner huomasikin jo syyskuusta 1915 lähtien olevansa santarmien\nvalvonnan alaisena. Tähän vaikuttivat tietysti monet syyt, mutta\nkenties osaltaan myös hänen yhteytensä tohtori _V. O. Sivénin_\nkanssa. Donner säilyi kuitenkin toistaiseksi ja ilmeisestikin\nsen johdosta, että santarmit joksikin aikaa erehtyivät luulemaan\nlakitiedettenkandidaatti _S. J. Penttiä_, joka asui Donnerin äidin,\nsenaattorinrouva M. Donnerin luona, Donneriksi, joka todellisuudessa\ntähän aikaan loppupuolella vuotta 1915 -- asui enimmäkseen\nmuualla.[36]\n\nJo tammikuussa 1916 Donner huomasi asemansa sellaiseksi, että hänen\noli toiminnan menestyksellistä jatkuvaisuutta silmälläpitäen parasta\npiileskellä siellä ja täällä. Ja lopulta asiat kehittyivät siihen,\nettä työn jatkaminen kävi Suomessa mahdottomaksi.\n\nToukokuun 3. p:nä 1916 tuli Donnerien sukutilalle\nAhdenkallion kartanoon, jossa Kai Donner silloin oleskeli,\nsantarmieverstiluutnantti _Bashinskin_ johtama santarmikomennuskunta;\nalussa siinä oli 8 miestä, mutta myöhemmin saapui santarmeja\nlisää. Kun santarmit klo 11:n tienoissa aamupäivällä ilmestyivät\neteiseen, ei Kai Donner katsonut itsellään olevan muuta neuvoa kuin\nhypätä akkunasta ulos ja vetäytyä talon vieressä olevaan tiheään\npensaikkoon. Sieltä hän jonkin aikaa seuraili Ahdenkallion tapahtumia.\n\nSantarmit tekivät tarkkaa työtä viipyen talossa noin klo\n10:een illalla. Kotitarkastus toimitettiin myös Ahdenkallion\npäärakennuksessa, missä senaattorinrouva _M. Donner_ asui.\nTohtorinrouva _Greta Donner_ oli verraten levollinen, sillä\nsantarmien vierailua oli voitu odottaa Kai Donnerin huhtikuun\npuolivälissä 1915 tapahtuneen Saksasta palaamisen jälkeen milloin\nhyvänsä.\n\nKun santarmit näyttivät viipyvän talossa kauan, päätti Donner poistua\nseudulta. Santarmeille oli muuten eri tahoilta ilmoitettu hänen\nlähteneen Helsinkiin.\n\nKuljettuaan metsiä myöten _Erkkylään_ päin Donner huomasi erään\nrattailla vastaansa ajavan miehen, joka näytti jotakin hakevan. Mies\nolikin lähtenyt häntä etsimään kuultuaan santarmien vierailusta.\nDonner ajoi jonkin matkaa metsätietä eteenpäin, mutta painui sitten\ntaas jalan Erkkylän lähellä olevaan metsään miehen mennessä viemään\nsanaa kartanoon. Sieltä tuli agronomi J. Fabritius pakenijaa\ntapaamaan.\n\nSitten Donner kulki autolla _Harvialaan_ asuen siellä erään\nmetsänvartijan luona kymmenisen päivää ahvenanmaalaisena\nKarlson-nimisenä metsänhoitoharjoittelijana häivyttääkseen näin\nsantarmit jäljiltään ja odotellen Suomen läpi suoritettavan matkan\nvalmistelua. Oli näet luonnollista, ettei Donner voinut matkustaa\nrautateitse Pohjoissuomeen, mistä rajan yli oli pyrittävä.[37]\n\nHarvialaan hänelle toimitettiin johtaja _Valfrid Alfthanin_ nimelle\nkirjoitettu autopassi, joka oikeutti hänet ajamaan kaikkialla koko\nmaassa. Passia ei Donnerin kuitenkaan tarvinnut käyttää. Harvialasta\nhän sai metsänhoitaja _Lasse Runebergin_ auton, jolla hän ajoi\nPäijänteen länsipuolta lähelle Jyväskylää. Auton käyttö olikin hyvin\nsuunniteltu, sillä perästäpäin saatiin kuulla, että santarmit olivat\ntarkoin pitäneet silmällä Päijänteellä kulkevia laivoja. Donner\najoi edelleen Pihtiputaalle viipyen sitten siellä leskirovastinna\n_Gummeruksen_ luona kolmisen päivää. Sieltä matka jatkui\nmetsänhoitaja _Minnin_ ohjaamassa autossa vanhaa Iisalmen-Kajaanin\nmaantietä _Mainuan kievariin_, joka on ensimmäinen sellainen\nKajaanista Iisalmelle päin.\n\nKajaanin aktivistit, jotka olivat Helsinkiin tiedoittaneet\nkaikki varteenotettavat seikat, olivat ryhtyneet tavallisuudesta\npoikkeaviin varovaisuustoimenpiteisiin järjestäen asiat etukäteen.\nKun Helsingistä oli ilmoitettu Donnerin saapumisen rajapäivät,\nniin näiden päivien välisinä öinä Elja Rihtniemi, seminaarilainen\nLaakkonen, Arvo ja Eino Arvela, Lauri Pokki, Armas Ahonen, Aarne\nSalonen ja Eljas Väyrynen -- kaksi aina kerrallaan -- vartioivat\nIisalmelle johtavan maantien varrella odottaen matkamiestä, jonka\npiti saapua yöllä.\n\nElja Rihtniemi oli nain eräänä aamuna palannut vartiosta ja väsyneenä\npaneutunut levolle, kun puhelin soi klo 10:n tienoissa ja hänelle\nilmoitettiin odotetun vieraan saapuneen. Metsänhoitaja Minni oli näet\nautollansa tullut Kajaaniin tuoden tämän tiedon. Rihtniemi ja hänen\nveljensä Eero lähtivät heti polkupyörillä Mainualle päin. Heihin\nyhtyi vielä Arvo Arvela, jolle Rihtniemi oli ilmoittanut asian.\nPolkupyörä, jolla Eero ajoi, oli tarkoitettu Donnerin käytettäväksi;\nse kätkettiin tien varteen noin viiden kilometrin päähän Kajaanista.\nSitten mentiin majataloon, missä Donner odotteli. Heti noustiin\ntällä välin Kajaanista saapuneeseen Minnin autoon, mihin toiset\nkaksi polkupyörääkin sijoitettiin, ja lähdettiin Kajaaniin päin.\nEeron polkupyörän kohdalla pysähdyttiin. Minni käänsi autonsa\nPihtiputaalle päin, mutta Donner saattajineen alkoi polkupyörällä\npainella Kajaania kohti. Purolan esikaupungin lähettyvillä poikettiin\nmetsään ja mentiin Kajaaninjoen varrella sijaitsevaan tohtori\n_Aleksis Arvelinin_ huvilaan, minne Donnerille oli varattu lepo- ja\nturvapaikka.\n\nHuvilaan kokoontui illalla joukko kajaanilaisia aktivisteja\nvierastansa tervehtimään. Muun muassa toimeenpantiin pilkkaan-ammunta\npistoolein ja loppujen lopuksi otettiin huvilan saunassa hyvät\nlöylyt. Seuraan saapui myös _Väinö Heikkinen_ eli \"Hallan Väinö\",\njonka kajaanilaiset olivat kutsuneet Donnerin oppaaksi.\n\nSeuraavana päivänä matkaajat lähtivät Parkinniemen laivalaiturista\n\"Salo\"- laivassa heille varatussa hytissä Kiehimään. Siellä Donner\nja \"Hallan Väinö\" eli \"Sund\", mitä salanimeä tämä äitinsä sukunimen\nmukaan matkalla käytti, nousivat polkupyörille. Oli kesäkuun alku ja\nteillä vielä lunta, joten matkanteko oli hankalaa.\n\nOltuaan yötä Niemen kievarissa, jääkäriliikkeelle varsin suosiollisen\n_Kasper Ylilehdon_ talossa, he saapuivat keskipäivällä Puolangan\nkirkonkylään. Siellä he Mularin kievarissa tapasivat värväämään\nkomennetut jääkärit Ståhlbergin, Ahlrothin ja Olkkosen. Donner\nja \"Sund\" jatkoivat matkaa eteenpäin _Jaakko Mularin_ torppaan\njättäen sinne polkupyöränsä. Mulari saattoi heidät venheellä pitkin\nSuolijärveä ja siitä alkavaa jokiväylää Jongulle päin. Kuljettuaan\nJongunjärven yli he ajoivat yöllä Pudasjärven kirkonkylän läpi ja\nsaapuivat Ranualle. Siellä he kävivät tervehtimässä metsänhoitajia\n_A. A. Huovista ja A. Salkoa_ yöpyen kuitenkin majatalossa. Ranualta\njatkui matka Nuuppaalle ja sieltä kairan poikki noudattaen reittiä\nAlaportimo--Yläportimo--Narkaus--Perunka-järvi--Konttijärvi--Muurola.\n\nMuurolan etapin johtaja _Jussi Salmela_ otti vieraansa ystävällisesti\nvastaan kehoittaen Donneria levähtämään. Siihen tämä ei kuitenkaan\nsuostunut. Koska matka Muurolasta Tornionjoelle oli paljon pitempi ja\nvaikeakulkuisempi kuin Tervolasta, neuvoi Salmela miehiä matkustamaan\nTervolaan järjestäen heille joen eteläpuolitse pitkän kyydin.\n\nTervolassa Donner viipyi jonkin hetken Liimatan kievarissa syöden\nsiellä. Sitten hän meni _Väinö Saviaron_ luo, joka suostui\nrupeamaan oppaaksi. Miehet painuivat Kaisajoki-varteen kulkien\nalkumatkan venheellä. Kuusikon talossa vähän levättyään he jatkoivat\nmatkaa metsänrajaa pitkin Palovaaraa kohti, missä taas lepäsivät\nyösydämen Kaisajärven kämpässä. Sieltä he samosivat metsiä myöten\nTornionjoki-laakson Korpikylään. Matka oli tavallista hankalampi, ja\nKorpikylässä miesten täytyi kauan aikaa istua metsässä odottamassa\nsoveliasta hetkeä, sillä venäläisten vartiopatrulli laahusti\nparhaillaan maantiellä, ja maasto oli aukeata. Vihdoin he kuitenkin\npääsivät maantien yli Heikan taloon. Mutta vaikka Ruotsin-puolen\nVuolikaiseen annettiin tavallinen lautamerkki, ei sieltä kuitenkaan\ntällä kertaa tullut mitään vastaanottajaa. Heikan talon poika\nhankki silloin katkaistun venheen, n.s. \"pääkön\", minkä Donner\nkalliista hinnasta osti. Hyvästellessään saattajiaan Donner lahjoitti\nmauserinsa Saviarolle.[38]\n\nDonner souti \"pääkön\" virtaisen joen poikki.\n\nNäin saapui monia vaiheita kokenut matkamiehemme kesäkuun 8. p:nä\n1916 Vuolikaisen taloon. Sieltä hän sai oppaan. Tie kulki peltojen\npoikki. Kun tultiin eräälle purolle, niin kahlaamaan haluton opas\nehdotti, että opastettava, joka ulkoasultaan olikin täydellinen\nlosojätkä, kantaisi hänet selässään sen yli. Tämän Donner tekikin.\n\nKorpikylän (Skogskärrin) asemalta matka jatkui sitten junassa\nHaaparannalle, mistä Donner seuraavana päivänä lähti Tukholmaan.\nSiellä alkoi enemmän kuin puolitoista vuotta kestävä ankara ja\ntuloksekas isänmaan itsenäistymisen hyväksi suoritettava työ.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtsivät ja santarmit olivat eräällä Ahdenkallioon tekemällään\nkäynnillä tiedustelleet myös rouva _Greta Donneria_. Tämä oleskeli\nsilloin vanhempainsa luona Kauniaisissa. Asiasta tiedon saatuaan\nhänkin päätti poistua maasta.\n\nMyös rouva Donnerin pako järjestettiin Kajaanista käsin, ja Elja\nRihtniemi otti sen erikoiseksi huolekseen. Hänelle oli kortilla\nilmoitettava, milloinka \"Kaisu\" saapuisi. Rouva Donner itse ei ollut\ntietoinen kaikista matkansa järjestelyn yksityiskohdista.\n\nSilloin, kun mainittu kortti saapui, oli Elja Rihtniemi\nPohjois-Pohjalaisen osakunnan kesäjuhlilla Muhoksella, mistä hän\npistäytyi Oulussakin sopimassa Kaarlo Hällforsin kanssa rouva\nDonnerin matkan järjestämisestä. Elja Rihtniemi oli kuitenkin\nselittänyt asiat isälleen, tohtori Volter Rihtniemelle.\n\nKortti saapui, ja tohtori Rihtniemi meni määräpäivänä, heinäkuun\n5. p:nä 1916, \"Kaisua\" vastaanottamaan. Junan tultua hän huomasi\nasematalon edustalla kaksi naishenkilöä, jotka epätietoisina\nsilmäilivät ympärilleen nähtävästi harkiten, minne päin heidän olisi\nlähdettävä. Silloin Rihtniemi lähestyi heitä kysyen, oliko toinen\nheistä \"Kaisu\". Tähän naiset vastasivat kieltävästi. Päätellen heidät\nkuitenkin odotetuiksi Rihtniemi esittäytyi tiedustellen, oliko heillä\ntarkoitus saapua seminaarille. Tämän naiset myönsivät, ja niin asia\nselvisi. Tulijat olivat rouva Greta Donner ja hänen seuralaisensa,\nlääketieteenkandidaatti _Dora von Wendt_.\n\nAluksi mentiin seminaarille, mutta kun tohtori Rihtniemen mielestä\nvieraiden oli turvallisempaa asua sellaisessa perheessä, jossa oli\nenemmän naisia, niin heidät päätettiin sijoittaa pappilaan. Martta ja\nEljas Väyrynen hakivat heidät seminaarilta.\n\nKun rouva Donnerin oli ollut pakko lähteä kotoaan kiireisesti,\ntäytyi hänen Kajaanissa täydentää m.m. vaatteitaan. Hänet puettiin\nmaalaisnaiseksi. Näissä asioissa liikuttiin kaupungilla, käytiinpä\nvälillä seminaarillakin ja yhdessä tohtori Rihtniemen kanssa myös\nsoutelemassa Kajaaninjoella.\n\nParin päivän kuluttua Elja Rihtniemi palasi Kajaaniin. Vieraille\nhankittiin passit: Rouva Donner sai Martta Väyrysen nimelle\nkirjoitetun passin, ja neiti von Wendt kulki neiti Lyyli Sandellin\nnimen turvin. Näin Elja Rihtniemi heinäkuun 7. p:nä lähti\nvieraittensa kera \"Salo\" laivassa Vaalaan.\n\nMatka sujui hyvin. Oulujoen kosket laskettiin niinikään onnellisesti\nja saavuttiin Muhokselle, missä yövyttiin. Seuraavana aamuna\nRihtniemi ja helsinkiläiset \"turistit\" matkustivat Ouluun asettuen\nsiellä asumaan viskaali Hällforsin luo. Sitä seuraavana päivänä\ntohtori Rihtniemi ja perheen muut jäsenet saapuivat Ouluun.\n\nSekä Rihtniemet että Kaarlo Hällfors olivat erittäin huolellisesti\nvalmistelleet rouva Donnerin matkaa. Oulussa mahdollisesti ilmenevän\nesteen varalta tohtori Rihtniemi oli suunnitellut, että hänen\nperheensä seuraisi rouva Donneria vaikka Tervolaan saakka. Tätä\nsuunnitelmaa ei sitten kuitenkaan tarvinnut toteuttaa. Kaarlo\nHällfors taas oli lähettänyt uskollisen aktivistitoverinsa,\nylioppilas _Arvi Illikaisen_ Kemijoki-varteen ottamaan selkoa, missä\nkunnossa reitit silloin olivat. Tämä oli käynyt Muurolassa[39]\nsaakka todeten, että Muurolan reittiä ei voitu ainakaan toistaiseksi\nkäyttää, sillä sen johtaja Jussi Salmela valmisteli juuri pakoa.\nTervolan reitti oli siis ainoa, jota saatettiin ajatella; ja Hällfors\noli päättänyt, että jos ei paikallisia oppaita saataisi, hän itse\nsaattaisi rouva Donnerin kairan yli Korpikylään.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina heinäkuun 9. p:nä seurue hajaantui.\nNeiti von Wendt palasi rautateitse Helsinkiin, Hällfors ja rouva\nDonner lähtivät Tervolaan, ja samassa junassa kulki Elja Rihtniemi\nomaistensa kanssa Haukiputaalle. Oltiinpa vielä niin varovaisia, että\nrouva Donner neiti _Aili Nisulan_ saattamana käveli Tuiran pysäkille\nnousten vasta sieltä junaan.\n\nTervolaan saavuttaessa ei asemalla ollut ketään paikallista\n\"liikkeen\" miestä vastaanottamassa, joten Hällfors -- jonka\ntarkoituksena siinä tapauksessa, että paikallisia vastaanottajia\nolisi ollut saapuvilla, oli ollut huomionherättämisen välttämiseksi\njatkaa matkaa edelleen -- jäi saatettavansa kanssa Tervolaan.\nAsemalta käveltiin Tervolan lossille, missä Väinö Saviaro neuvoi\ntulijat Liimattaan.\n\nSiellä oli kotona vain emäntä _Fredrika Liimatta_, joka tuntematta\nmatkalaisia epäsi heiltä asunnon. Ennen pitkää siinä keskusteltaessa\nkuitenkin selvisi, että oltiin saman \"yhtiön\" osakkaita. Ja silloin\nemäntä otti rouva Donnerin vastaan niinkuin oman tyttären.\n\nSeuraavan päivän iltana jatkui matka edelleen. Oppaiksi tarjoutui\nkaksi lujaa miestä, Tervolan etapin johtaja, ylioppilas _Hannu\nHildén_ (nyk. jääkärikapteeni tykistössä) ja metsänhoitaja _Alfred\nKaikula_. Kaunista Kaisajokea pitkin kuljettiin venheellä kappaleen\nmatkaa Kuusikon ohitse keskiyön auringon kajastuksessa. Kaisajoen\ntalossa levättiin.\n\nLopputaipalen, Kaisajoen talosta Tornionjoelle, toimi oppaana\nKaikula. Matka sujui kaikin puolin hyvin.\n\nRouva Donner saapui Tukholmaan noin kuukautta myöhemmin kuin hänen\nmiehensä Kai Donner.\n\n\n\nYhteys n.s. jääkärietappeihin syksyllä 1916.\n\n\nKun jääkäripataljoona toukokuun 31. p:nä 1916 oli lähtenyt rintamalle\nja siellä kesän kuluessa tottunut verileikkiin, heräsi jääkärien\njohtavissa piireissä ja pataljoonan saksalaisessa päällystössä uljas\najatus, että oli perustettava _toinenkin_ jääkäripataljoona. Sen\nohessa miesten entisetkin rivit kaipasivat täydennystä.\n\nNiinpä Kai Donner, joka Ruotsiin paettuaankin yhtä väsymättömästi\ntyöskenteli itsenäisyystaistelumme hyväksi, teki elokuun 8. p:nä\n1916 Tukholman etappitoimiston johtajalle, kapteeni Heldtille\nsellaisen ehdotuksen, että yllämainitun tarkoituksen saavuttamiseksi\nperustettaisiin kaksi etappilinjaa, jolloin Suomessa tapahtuva\n_värväys_, samoinkuin rahoituskin olisi yhä edelleen _A.K:n asiana_,\nmutta jolloin _jääkärit huolehtisivat värvätyiden toimittamisesta\nrajan yli_. Aikaisemmin värväreinä toimineet ja Suomessa liikkuneet\njääkärit, kuten Aarne Sihvo, Janne Ahlroth, Einar Wichmann y.m.\nolivat myös tulleet siihen vakaumukseen, että juuri jääkäreitä\npitäisi lähettää etappimiehiksi, koska heidän mielestään paikallisten\nasukkaiden toiminta oli venäläisten ja viranomaisten harjoittaman\nankaran vainon takia käynyt hyvin vaikeaksi.[40]\n\nSitten kun sekä A.K. että asianomaiset saksalaiset viranomaiset\nolivat hyväksyneet tehdyn suunnitelman, pidettiin _Sassnitzissa_\nelokuussa huomattava neuvottelukokous, jossa ensi kerran tämän uuden\njärjestelmän molemmat johtoelimet olivat edustettuina. Läsnä olivat\nnim. kapteeni _Heldt_ ja suomalaisten edustaja _Kai Donner_ ynnä\nvielä kummankin suunnitellun etappilinjan johtajat, joukkueenjohtaja\n_Aarne Sihvo_ ja ylijoukkueenjohtaja _Friedel Jacobson_, josta\nedellinen oli valittu n.s. _Läntisen_ etapin ja jälkimmäinen\ntaas _Itäisen_ etapin päälliköksi. Tällöin myös yritykseen\nkomennetuille jääkäreille ilmoitettiin, mitenkä kysymyksessäoleva\netappitoiminta oli Suomessa vallitsevan tilanteen johdosta päätetty\njärjestettäväksi. Jääkärit lähtivät sitten Ruotsin kautta rajalle.\n\nMolempien etappien miehet kulkivat elokuun lopussa ja syyskuun\nalkupäivinä 1916 pienenpuoleisissa ryhmissä Tornionjoen yli alkaen\npainua sydänmaihin päin etappilinjoillensa.\n\nLäntisen etapin reitti oli seuraava:\nKorpikylä--Palovaara--Kaisajokivarsi--\nTervola--Lehmikumpu--Puukkokumpu--Alakärppä--Ylikärppä\n--Veska--Oijärvi--Hirvelä--Manninen--Ylikiimingin kirkonkylä--\nKurppaa-- (--Jyväskylä).\n\nLäntisen etapin pohjoinen päätepiste oli siis Tornionjoki-varren.\nKorpikylä, ja etelässä piti reitin tuntosarvien ulottua Jyväskylään\nasti. Etappiasemat olivat Kaisajokivarren Simppala (sittemmin\nKuusikko), Lehmikummun Kumpula Tervolan tienoilla, Alakärppä\nSimon pitäjän Jokikylässä, Veskan torppa Iin pitäjän Kuivaniemen\nkylässä, Hirvelä ja Koutuaniemi Iijoen varrella, Sarkkisen kievari\nYlikiimingin kirkonkylässä ja Kurppaa-niminen kruununtorppa Kärsämäen\nja Pyhäjärven rajalla.\n\nLäntisen etapin tarina oli verraten lyhyt. Kun sen päällikkö _Aarne\nSihvo_ jo lokakuun 2. p:nä vangittiin, saivat etappijääkärit\nmääräyksen vetäytyä pois asemiltaan. He kokoontuivat etapin\nalapäällikön _Einar Wichmannin_ johdolla marraskuun alussa\nPuukkokummun Haasioselkään Hastin väen luo siirtyen jo saman kuun\npuolivälin tienoilla Tornionjoen yli Ruotsin puolelle.\n\nMutta suomalainen sisu ei antanut heidän toimetonna värjötellä,\nvaan he ynnä kolme muuta jääkäriä kokoontuivat marraskuun\n19. p:nä Ruotsin- puolen Matarengin kievariin päättäen\nperustaa uuden eli n.s. _Pohjoisen etapin_. Sen pohjoinen osa\nkulki noin 30 kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen noudattaen\nsuuntaa: Koronjoki--Vanttausjärvi--Posio--Sinettä-Iso- ja\nVähävietonen--Miekojärvi. Siitä reitti haarautui siten, että toinen\npolvi päättyi Pelloon ja toinen Tornionjoki-varren Juoksenkiin.\nPohjoisen etapin eteläosan miehet eivät olleet vielä ennättäneet\nsijoittautua, kun he katalan ilmiannon johdosta joutuivat 11.XII.1916\ntuohon kuuluisaan, Maaninkajärven niittysaunalla tapahtuneeseen\n_Simon kahakkaan_[41], johon otti osaa myös Itäisen etapin jääkäri\n_Sven Weckström_. Simon kahakka aiheutti tämän etappiyrityksen\nraukenemisen. Etapin eteläpään miehet hajaantuivat -- yksi heistä\nkaatuikin -- ja pohjoisen pään etappijääkärit painuivat jouluaattona\nrajaa kohti saapuen Ruotsin puolelle joulukuun 30. päivänä 1916.\n\nLäntisen etapin varsinainen tarkoitus jäi siis saavuttamatta, mutta\nsen herättävä merkitys oli silti suuri. Simon kahakan maine levisi\nkautta Suomen, ja asioista siihen saakka syrjässä pysyneetkin\nalkoivat aavistaa, mitä oli tekeillä ja mihin jääkärit pyrkivät.\n\nLäntisen ja Pohjoisen etapin jääkärit eivät lainkaan olleet\nkosketuksissa Kajaanin etapin kanssa.\n\nItäisen etapin päällikkönä oli edellämainittu ylijoukkueenjohtaja\n_Friedel Jacobson_, mies, joka alapäällikkönsä Sven Weckströmin\nja kahden muun toverinsa kera kaikkein ensimmäisenä oli jättänyt\nisänmaan ja rientänyt Lockstedtiin. Hänen päämajapaikkansa oli\nitsenäisyystaistelumme alkuvalmistelujen historiassa kuuluisaksi\ntullut Hyrynsalmen _Halla_, josta, samoin kuin etappijääkärien\nsielläolosta ja heidän toiminnastaan yleensä on yksityiskohtaisesti\nkerrottu \"Aseveljet II:ssa\".\n\nItäisen etapin pääreitti oli:\nYlitornio--Kivijärvi--Jaatila--Ranua--Pudasjärvi--\nPuolanka--Hyrynsalmi--Kajaani--Sotkamo--Nurmes. (Talvireittinä:\nHalla-- Kuhmoniemi--Nurmes.) Varareittinä käytettiin toisinaan\nreittiä: Pudasjärvi-- Taivalkoski--Pyhävaara--Suomussalmi--Halla.\nItäisen etapin etappiasemat taas olivat: Kivijärvellä Koivuniemi,\nJaatilassa Putaansuun talo, Ranualla metsänhoitajien virkatalo,\nPudasjärvellä Karvonen ja Juurikan torppa, Puolangalla Mularin\nkievari ja Heikki Turusen omistama Jukola, Hyrynsalmella Halla,\nSotkamossa Juholankylän Keskitalo sekä Nurmeksessa Damsténien koti ja\nPyysärkkä.\n\nJacobson oli tullut Hallaan lokakuun 1. päivänä 1916. Jo saman kuun\n9. päivänä hän lähetti alapäällikkönsä jääkäri _Sven Weckströmin_\nTukholmaan hakemaan etappia varten rahoja ja aseita, koska rahojen\nsaanti Helsingistä käsin tuntui epävarmalta. Tältä matkalta\npalatessaan Weckström Pohjoisen etapin eteläpään miesten seurassa\njoutui, kuten tiedämme, Simon kahakkaan ja vietiin sankarillisesti\ntaisteltuaan Oulun lääninvankilaan.\n\nItäisen etapin jääkärit tulivat koko lailla kosketuksiin Kajaanin\netapin kanssa, jonka johtajana tähän aikaan oli -- Elja Rihtniemen\nsiirryttyä opintojensa takia Helsinkiin -- konttoristi _Lauri Pokki_.\nKajaani oli se pienoinen akkuna, josta etappijääkärit saattoivat\nkatsella siihen Suomeen, joka oli venäläisten ja heidän kätyriensä\njaloissa -- avutonna, neuvotonna, niinkuin tuntui. Lohdullinen ei\nollut se kuva, minkä he näin Kajaanista käsin näkivät, eivätkä\nkannustavia ne viestit, joita he siellä kuulivat, mutta jo se, että\nhe siellä, kuten Kainuussa yleensä, kohtasivat aktivistisen hengen\ninnoittamaa etappiväkeä, oli omansa heitä virkistämään.\n\nVarsinkin Puolangalle sijoittunut etappijääkäri _Tauno Ilmoniemi_\n(\"Möttönen\", nyk. jääkärieverstiluutnantti ja Pohjois-Savon rykmentin\nkomentaja) pistäytyi toisinaan Kajaanissa poiketen tavallisesti\nmyös Mieslahden Kemilässä kauppias _Kalle Keräsessä_, jonka luona\netappijääkärit ja Saksaan-pyrkijät olivat aina tervetulleita\nvieraita. Eräällä Kajaanin-matkallaan Ilmoniemi asui johtaja _Heikki\nTurusen_ luona, johon hän oli tutustunut jo Hallassa ja jonka\nJukola- nimisellä palstatilalla Puolangalla hänelle oli järjestetty\nasuntokin. Tällöin sattui pieni kommellus. \"Möttösen\" ollessa pukua\nostamassa Björklundin kaupasta liikkeenjohtaja tunsi hänet sanoen:\n\n\"Ettekös Te ole Ilmoniemi? Mehän urheilimme yhdessä Iisalmella\nsilloin ja silloin!\"\n\n\"Möttönen\" tietysti kuittasi entisen tuttavuuden leveällä hymyllä.\nMutta jos tämä olisi tapahtunut Puolangalla, olisi jääkärimme\nvarmaankin tapansa mukaan jätkämäisen arvoituksellisesti vastannut:\n\"Mikäs sen nätimpi on!\" Kajaanista Ilmoniemi tällä kertaa palasi\nviimeisillä laivavuoroilla Mieslahteen ja sieltä etappiasemallensa.\n\nMyöskin Itäisen etapin päällikkö kävi kaksi kertaa Kajaanissa.\nEnsimmäisellä matkalla, jonka hän teki lokakuun lopussa yhdessä\nVäinö Heikkisen kanssa, hän poikkesi ensin Saukkovaaran _Taavetti\nKinnuseen_, jonka luona etappijääkäri _Yrjö Koivisto_ ensin oli\nasunut. Sitten miehemme ottivat Ristijärven Karjalaisesta pitkän\nkyydin Kajaaniin. Jacobsonin tarkoituksena oli tavata vanhaa\ntuttavaansa metsänhoitaja _Yrjö Grönqvistiä_ (silloin Tanhua), mutta\nkun tämä ei ollut kotona, menivät miehet yöksi Alppa Toloseen.[42]\nAlppakaan ei ollut kotona, mutta perheen emäntä _Katri Tolonen_ otti\nvieraat ystävällisesti vastaan tarjoten heille pienessä kodissaan\nturvallisen yösijan.\n\nJoulukuun alkupuoliskolla Jacobson yhdessä \"Hallan Väinön\" kanssa\ntaas kävi Kajaanissa poiketen samalla hänkin tuon jääkärien ystävän,\nkauppias Kalle Keräsen luona Mieslahden Kemilässä. Tällä kertaa hän\ntapasi metsänhoitaja Grönqvistin Karolineborgissa, missä ystävykset\niloisina tapaamisesta kauan keskustelivat isänmaan asioista.\n\nVietettyään Grönqvistin kaupunkilaisasunnossa kaksi yötä Jacobson\nlähti Väinö Heikkisen kanssa takaisin Hallaan.\n\nMyöskin Jacobsonin kuriiri, jääkäri _Martti Wallenius_ (\"Pursiainen\")\npistäytyi matkoillaan muutaman kerran Kajaanissa, asuen tällöin\n\"Uudessa Hotellissa\".\n\nVaikka Elja Rihtniemi olikin syyslukukaudeksi 1916 asettunut\nopintojensa tähden Helsinkiin, ei hän kuitenkaan voinut irtaantua\naktivistisista harrastuksistaan, sillä ne olivat hänelle, kuten\nmonelle muullekin siihen aikaan, \"menneet veriin\". Lähtiessänsä\nHelsinkiin hän oli ottanut mukaansa kapsäkillisen pommeja, joita\npommarijääkärit kesällä 1916 olivat tuoneet Kajaaniin siinä\ntarkoituksessa, että osa niistä toimitettaisiin pääkaupunkiin. Mutta\ntällaista \"kovaa kapsäkkiä\" ei hyvistä helsinkiläisistä kukaan\ntahtonut huolia. Tohtori _Sven Donnerin_ välityksellä Rihtniemi pääsi\nsyyskuun lopulla tohtori _W. O. Sivénin_ yhteyteen, joka neuvoi\nhänet pommeineen lehtori _Hugo Stenbergin_ luo. Tämä ottikin ne\nkiitollisena vastaan sanoen niiden olevan tervetullut lisä entisiin\nvarastoihinsa, hänellä kun oli aikomuksena järjestää muutamia\nhävitystöitä.[43]\n\nHän ei kuitenkaan lähemmin maininnut, minkälaisia tekoja hän\nsuunnitteli. -- Samassa tilaisuudessa Stenberg pyysi Rihtnientä\nlokakuun puolivälissä järjestämään erään itsenäisyysmiehen (Stenberg\ntarkoitti nähtävästi itseään) Saksan-matkan, minkä tämä lupasikin\ntehdä. Sovittiin, että Stenberg noin kahden viikon kuluttua asettuisi\nuudestaan yhteyteen Rihtniemen kanssa ilmoittaakseen, mistä ja\nmilloin tuo henkilö matkustaisi. Tästä tapaamisesta ei kuitenkaan\nkoskaan tullut mitään.\n\nRihtniemi joutui joulukuun alkupäivinä uudelleen tekemisiin tohtori\nSivénin kanssa. Ennen Kajaaniin lähtöään hän näet meni tätä tapaamaan\nselittäen olevansa valmis kotipuolessaan suorittamaan A.K:n hänelle\nSivénin välityksellä mahdollisesti antamia tehtäviä; Rihtniemi\najatteli tällöin varsinkin Hallan jääkäreitä. Sivén vastasi, ettei\nhänellä tällä kertaa ollut mitään erikoisia asioita, koska hän itse\njuuri oli päättänyt matkustaa Hallaan Kammion sairaalan asioissa\ntilatakseen sieltä poronlihaa. Mutta Sivén pyysi kuitenkin Rihtnientä\njäämään vielä muutamiksi päiviksi Helsinkiin, jotta tämä hänen\npalattuaan sitten voisi suorittaa Hallassa ne mahdolliset tehtävät,\njotka Sivénin matka kenties aiheuttaisi. Rihtniemi noudattikin\nvanhemman aktivistiystävänsä kehoitusta jääden Helsinkiin. Eikä hänen\ntarvinnutkaan kauan odottaa tehtäväänsä.\n\nSivén lähti joulukuun 13. p:n illalla Kajaaniin jatkaakseen sieltä\nmatkaa Hyrynsalmen Hallaan. Sitä ennen hän oli hankkinut itselleen\nhallituksen nimenomaisen luvan, joka oikeutti hänet elintarpeiden\nostamiseen ja kuljettamiseen Kammion sairaalan tarpeiksi.\n\nSantarmit ja viranomaiset käsittivät hänen matkansa paoksi tai\npaon valmisteluksi arvellen, että poronlihojen hankinta oli vain\ntekosyy.[44]\n\nKajaaniin Sivén saapui torstaina, joulukuun 14. päivän illalla.\nMutta kun kaupungissa parhaillaan oli markkinat, ei hän saanutkaan\nmajataloista itselleen huonetta, vaan hänen oli pakko kääntyä\nseminaarinjohtaja _Volter Rihtniemen_ puoleen. Tämä otti kernaasti\narvovaltaisen helsinkiläisen aktivistin kotiinsa yöpymään.\n\nHallasta-paluutaan silmälläpitäen Sivén tilasi ennen lähtöään\nitsellensä etukäteen \"Uudesta Hotellista\" huoneen, kirjoittipa vielä\nsiihen aikaan vaaditun henkilöilmoituksenkin, jonka oikeastaan\nmajatalon omistaja oli velvollinen antamaan, ja toimitti sen itse\npoliisilaitokseen. Talonomistaja ja hevosmies _Herman Laitinen_\nlähti seuraavana päivänä Sivéniä kyyditsemään, ja \"Hallan Väinö\" oli\nmukana.[45] Matkamiehemme olivat yötä Aholan kievarissa Ristijärven\nkirkolla ja saapuivat perille Hallaan lauantaina joulukuun 16. p:nä\npuolenpäivän seuduissa. Tavattuaan Jacobsonin, joka aina asui talon\nyliskamarissa, sekä tehtyään poronlihakaupan Sivén sunnuntai-aamuna\nlähti Laitisen kanssa paluumatkalle Kajaania kohti.\n\nMutta kauan he eivät saaneet rauhassa kulkea, sillä kun he olivat\najaneet _Kivijärven_ yli, noin neljä kilometriä Hallasta, niin tie\nnousi aivan odottamatta pystyyn.\n\nKuten yllämainitusta santarmiraportista selviää, olivat santarmit\nalkaneet epäillä Sivénin Helsingistä poistumista paoksi. Sen takia he\nolivat myöhään samana iltana, jona Sivén oli lähtenyt, toimittaneet\nperusteellisen kotitarkastuksen Kammiossa.[46] Seuraavana aamuna\noli tapahtumasta ilmoittanut 17-vuotias koululainen _\"Bobi\" Sivén_\ntunnetulle aktivistille, A.K:n jäsenelle tohtori _Sven Donnerille_,\njoka heti tajuten, että Sivénin paluu oli kaikin mokomin estettävä,\noli rientänyt _Elja Rihtniemen_ luo. Tämä oli silloin sen päivän\nillalla, joulukuun 14:ntenä, lähtenyt junassa matkalle Kajaaniin\nSivéniä varoittamaan.\n\nIisalmen ja Kajaanin välillä oli Rihtniemen huomio kiintynyt kahteen\nepäilyttävään henkilöön, joilla hän oli arvellut olevan asiaa samalle\nhenkilölle kuin hänelläkin. Ja aivan oikein! Kajaanin asemalla\noli ollut miehiä vastassa santarmi _Juntson_, jolla oli näyttänyt\ntällä kertaa olevan jotakin erikoisen tärkeätä tehtävää, vaikka hän\nRihtniemen huomattuaan olikin välttänyt suoraa päätä juoksemasta\nilmeisesti odottamiansa vieraita vastaan.\n\nHeti junantulon jälkeen klo 7:n tienoissa illalla Rihtniemi oli\nryhtynyt järjestämään pikalähetin toimittamista Kajaanista Hallaan.\nSitäpaitsi hän oli puhelimitse kehoittanut Hyrynsalmen aktivisteja\nolemaan varuillaan, mainiten samalla, että pikalähetti pantaisiin\ntulemaan samana iltana. Itse ei Rihtniemi ollut päättänyt lähteä\nmatkalle, sillä se olisi tietysti herättänyt Kajaanin santarmeissa ja\ntämän vieraissa ilmeistä epäluuloa.\n\nSen jälkeen Rihtniemi oli kääntynyt luotettavan ystävänsä, rohkean ja\ninnokkaan aktivistin _Eljas Väyrysen_ puoleen, joka olikin ollut heti\nvalmis lähtemään. Tämä taas oli valinnut matkatoverikseen Kajaanin\nyhteiskoulun VIII:n luokan oppilaan _Erkki Strömbergin_. Postimestari\n_T. Strömbergiltä_ he olivat alkutaipalelle saaneet tämän pienen\nponyhevosen, jotta olisi näyttänyt siltä, että miehemme olivat vain\nmenneet tavalliselle huviajelulle. Nämä Rihtniemen lähetit olivat\nlähteneet Kajaanista klo 8:n tienoissa illalla.\n\nHelsingistä tulleet santarmit olivat tietysti myös heti junantulon\njälkeen puuhanneet lähtöä saaden oppaakseen ja seuralaisekseen\nkonstaapeli Pietarisen. Kaikesta päättäen oli vangitsijoilla ollut\njommoinenkin etumatka.\n\nVäyrynen ja Strömberg olivat ajaneet yhteen menoon Mieslahden\nkansanopistolle, jättäneet sinne väsyksiin ajetun ponynsa sekä\nsaaneet sen sijaan hyvän juoksijan rekensä eteen ja pehtori _Juho\nVirkkusen_ kyytimiehekseen. Näin he olivat saapuneet Ristijärvelle\nMikkolan taloon klo 12:n ja 1:n välillä yöllä. Tämän varman\naktivistitalon poika, tunnettu Saksaan-menijäin kyyditsijä _Oskari\nMikkonen_ oli nopeasti valjastanut juoksijansa, ja miehemme olivat\nkarauttaneet lossilautalle.\n\nEnnenkuin lautta kuitenkaan oli ennättänyt irtaantua rannasta, oli\nsille syöksähtänyt vielä toinenkin matkue, nimittäin helsinkiläiset\nsantarmit oppaansa kera.[47]\n\nKajaanin poliisi oli kyllä tuntenut Väyrysen ja Strömbergin, mutta ei\nluonnollisestikaan ollut tiennyt näiden matkan maalia. Kun oli päästy\ntoiselle puolelle, oli Mikkonen läimäyttänyt voimakkaasti ohjaksilla\njuoksijaansa, ja niin oli tuossa tuokiossa päästy vainolaisista eroon.\n\nMutta kun miehet ehtivät Kivijärven eteläpäähän, tuli tohtori Sivén\n-- kuten jo tiedämme -- heitä vastaan.\n\nEljas Väyrynen, joka entuudestaan tunsi Sivénin, nousi tällöin reestä\nvirkkaen:\n\n\"Rihtniemi tuli Helsingistä ja pyysi ilmoittamaan, että sedän luona\non pidetty kotitarkastus. Santarmit ovat sitäpaitsi yhden poliisin\nkera setää takaa- ajamassa, ja me tapasimme nämä herrat vast'ikään\nRistijärven lautalla.\"\n\n\"Mutta minähän olen aivan luvallisilla asioilla\", intti Sivén\nvastaan. \"Ei minua voida mistään syyttää. Minun on nyt jouduttava\nHelsinkiin, missä minulla on tärkeitä asioita toimitettavana\".[48]\n\n\"Mutta hyvä setä\", sanoi tähän Väyrynen, \"teidän\nvangitsemismääräyksennekin on jo annettu, jotenka parasta olisi nyt\nheti kääntyä Hallaan.\"\n\nVähän vielä vastusteltuaan Sivén lopulta suostui palaamaan. Myöskin\nVäyrynen ja Strömberg uskollisen kyytimiehensä Oskari Mikkosen kera\nseurasivat häntä Hallaan. Aamiaisen syötyään Rihtniemen lähetit\npalasivat vielä samana päivänä, joulukuun 17:ntenä, Laitisen reessä\nMieslahdelle asti, mistä ajoivat ponyllansa Kajaaniin.[49]\n\nKun Hallassa saatiin kuulla, että santarmeja oli tulossa Sivéniä\nvangitsemaan, syntyi siellä aika hälinä, sillä selvää oli, että\nniin arvovaltaista vierasta ja suurta isänmaanystävää ei niinkään\nvain luovutettaisi venäläisten kätyreille. Hallassa varustauduttiin\navoimeen taisteluun. Jääkärit, jotka olivat jo melkein kaikki\nmaasta-lähtöänsä varten kokoontuneet Saarijärven piilopirtille,\nhälytettiin taloon. He tulivatkin Riihilehdon metsäsaunan\nläheisyyteen vihollista odottamaan sillä aikaa, kun talon poromiehet\nhiihtelivät santarmimatkueen lähettyvillä tuoden tuon tuostakin\nviestejä, missä nuo mustat korpit kulloinkin lentelivät. Mutta nämäpä\n-- ajettuaan Suomussalmen kirkolle asti -- katsoivatkin parhaaksi\nolla lähestymättä Hallaa ja palasivat peloissaan samaa tietä takaisin.\n\nKun kaikki oli ohi, lausui Sivén kyynelsilmin: \"Herra Jumala, kuinka\ntäällä on oikeita ihmisiä ja asiat oikeassa järjestyksessä.\"\n\nHän ymmärsi nyt, ettei hänellä ollut muuta neuvoa kuin poistua\njääkärien mukana rajan yli.\n\nElja Rihtniemi kävi Sivéniä joulun alla Hallassa tervehtimässä\ntiedustellen, olisiko tällä joitakin Helsingissä toimitettavia\nasioita, joista Rihtniemi ehkä voisi huolehtia siinä tapauksessa,\nettä Helsinkiin palaaminen vielä olisi mahdollista. Tällöin Sivén\nsai myös lähemmin kuulla Kammiossa toimitetusta kotitarkastuksesta.\nKun Kajaanin etapin johtaja oli aikansa hengittänyt Hallan raikasta\npakkasilmaa, palasi hän jouluaattona kotiinsa viettääksensä\njuhlailtaa omaistensa parissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSivuuttaen tuon tunnetun, jouluaattona Hallassa sattuneen\nnimismiesvierailun,[50] mikä myöskin tarkoitti Sivénin vangitsemista,\nynnä Jääkärisaaren piilopirtissä tapahtuneet joulupäivän ja\nlähtöjuhlan tunnelmalliset vietot samoin kuin myöskin Jacobsonin\nhyvin suunnitellun ja etevästi suoritetun, 500 kilometriä pitkän\npaluumatkan mielenkiintoiset yksityiskohdat, mainitsemme tässä vain\nsen, että Itäisen etapin jääkärit, mukanaan tohtori _W. O. Sivén_\nja maisteri _Herman Stenberg_, lähtivät piilopirtiltään kolmessa\nryhmässä tulipalopakkasen räiskyessä tammikuun 1., 2. ja 3. päivänä\n1917 yhtyen sitten yhdeksi joukoksi Kemijoki-varressa kohoavan\nmahtavan _Vammasvaaran_ kupeella. Siitä he jatkoivat matkaa rajaa\nkohti, kulkien tammikuun 14. päivänä 1917 klo 3:n aikaan aamulla,\njuuri vihollisten uudenvuoden yönä, kahden venäläisen vartiopaikan\nkeskivälitse Tornionjoen yli Ruotsin puolelle.\n\nJääkärien ja Kajaanin etapin väliset ajoittaiset kosketukset\nvirkistivät kumpaakin osapuolta. Jääkärit lohdutuksekseen näkivät,\nettei sentään koko Suomi nukkunut, ja uljaat Kajaanin pojat tunsivat,\netteivät he taistelleet yksin.\n\n\n\n\nVENÄLÄISVALLAN RAIV0KAUSI.\n\n(15.XII.1916 -- 17.III.1917).\n\n\n\nElja Rihtniemen pako.\n\n\nKun silmällemme usein mainittua Viaporin linnoituksen\nsantarmikomennuskunnan päällikön Viaporin linnoituksen esikunnan\npäällikölle osoittamaa, helmikuun 9. p:nä 1917 päivättyä raporttia\n(Liite N:o 2), niin huomaamme, että itse asiassa Elja Rihtniemen\npäivät olivat luetut. Siinä näet ensinnäkin mainitaan tohtori Sivén\nlehtori Hugo Stenberg-vainajan rikostoveriksi; ja tätä vastaan oli\nnostettu kanne pommien hallussapitämisestä Kruunuvuoren selälle\nankkuroidun sotalaivaston tuhoamiseksi, minkä ohessa Stenbergiä\nsyytettiin muistakin rikoksellisista teoista, jotka olivat suunnatut\nVenäjää vastaan ja joiden tarkoituksena oli Saksan sotatoimien\navustaminen. Olihan tässä jo melkoinen valtiollinen syntiluettelo,\njonka toteennäyttäminen, mikä ei liene ollutkaan vaikeaa, merkitsi\nkuolemantuomion langettamista kaikille tähän asiaan sekaantuneille.\n\nTiedämme edellisestä, että nuoren \"Bobi\" Sivénin, Sven Donnerin\nja _Elja Rihtniemen_ neuvokkaat ja nopeat toimenpiteet pelastivat\ntohtori Sivénin joutumasta venäläisten käsiin. Elja Rihtniemikin oli\nsiis Stenbergin ja Sivénin rikostoverina santarmien kirjoissa ja\ntuon \"kovan kapsäkin\" kuljettajana hän itse asiassa olikin juttuun\nsekaantunut.\n\nSantarmit syyttivät häntä tällä kertaa kuitenkin ensi sijassa\nvain siitä, että hän oli toimittanut _Sivénille varoittavan\nsanan_ -- mainiten myöskin saaneensa Kajaanissa kuulla, että\nRihtnientä epäiltiin _vakoilustakin_. Lisäksi tuossa samaisessa\nsantarmiraportissa kerrotaan vangitun erään järjestön jäseniä, jotka\n\"ottavat suomalaisten Venäjää vastaan suunnattuun työhön (m.m.\n_terroristisiin tekoihin_) aktiivisesti osaa\" ja näihin henkilöihin\nmainitaan myös Elja Rihtniemen kuuluvan.\n\nEipä näin ollen ollut ihme, että Viaporin santarmikomennuskunnan\npäällikkö pyysi joulukuun 21. p:nä 1916 (vanhaa lukua) eli\ntammikuun 3. p:nä 1917, että Suomen santarmihallituksen päällikkö\nvangituttaisi Elja Rihtniemen ja lähettäisi hänet tämän tutkittavaksi\nsekä että hänen luonaan niinhyvin Kajaanissa kuin Helsingissä\npidettäisiin kotitarkastus. Samaten oli selvää, ettei Rihtniemi\nSivénille toimittamansa sanan jälkeen tuntenut Kajaanissa-oloansa\noikein varmaksi. Osaksi juuri tästä syystä hän lähti joulun alla\nlyhyeksi ajaksi Hallaan, tuohon valtiollisesti vainottujen lujaan\nturvapaikkaan, ollen sitten Kajaaniin palattuaankin hyvin varovainen.\n\nMitään erikoista ei kuitenkaan näyttänyt olevan huomattavissa.\n\nKului sitten uusivuosi ja loppiainen vanhaan hyvään tapaan. Perheen\npää, seminaarinjohtaja Volter Rihtniemi oli laitoksensa asioissa\nmatkustanut Helsinkiin, joten kotona olivat vain nuoret, joista Eija\noli vanhin.\n\nLoppiaisen jälkipäivinäkään ei etappimiesten tietoon tullut mitään\nepäilyttävää.\n\nMutta tammikuun 10. p:nä 1917 aamulla Eero Rihtniemi (silloin\nkoululainen, nyt armeijan kapteeni) ilmoitti vanhemmalle\nveljelleen, että pari Kajaanin poliisia oli tullut hakemaan häntä\npoliisilaitokseen.[51] Rihtniemi arveli, että tarkoituksena oli\nkuulustella häntä tohtori Sivénin yöpymisen johdosta hänen kotonaan\nseminaarilla. Kun Rihtniemi ei erikoisempaa vaaraa olettanut, niin\nhän ei pakoa tuuminutkaan, vaan ryhtyi hävittämään kaiken varalta\nsellaisia papereita ja esineitä, jotka löydettäessä olisivat hänelle\nvaarallisia, eikä pitänyt erikoista kiirettä huolimatta poliisien\nlähettämistä kiirehtimisistä. Saatuaan näin kaikki järjestykseen hän\nmeni poliisien luo selittäen olevansa valmis lähtemään. Kello oli\ntällöin hieman yli kymmenen aamulla.\n\nKysymyksessä ei kuitenkaan ollut mikään viaton kuulustelu, niinkuin\nRihtniemi oletti. Samana aamuna klo 9 oli näet poliisilaitokseen\nilmestynyt Mikkelissä asuva Kuopion piirin santarmipäällikkö,\nratsumestari Feodoroff ilmoittaen tulleensa toimittamaan\nkotitarkastusta ylioppilas Rihtniemen asunnossa sekä tarvitsevansa\ntässä toimessa avuksi niin monta poliisia kuin suinkin mahdollista\nynnä vielä yhden poliisivirkamiehen. Paikalle kutsuttu kruununvouti\n_Gustaf Envald_[52] oli tällöin määrännyt poliisikomisario Komulaisen\nvirkamiehenä olemaan läsnä tarkastuksessa samalla huomauttaen, että\ntarkastus olisi parempi toimittaa, jos Rihtniemi käytäisiin siksi\naikaa hakemassa poliisilaitokseen. Tähän ehdotukseen Feodoroff\noli suostunutkin, ja niin oli edellämainitut poliisit lähetetty\nRihtnientä noutamaan. Mutta kun tätä ei alkanut kuulua, oli\nratsumestari Feodoroff lähtenyt seurueensa kera, johon vielä oli\nkomennettu konstaapeli V. Pöyhönen, kävelemään seminaarille päin.\n\nKun Rihtniemi saattajineen vihdoinkin oli tullut seminaarin pihasta\nmennäkseen poliisilaitokseen, huomasi hän jonkin matkan päässä\nkaupungilta päin tulossa olevan poliisikomisario Komulaisen sekä\nnoin 100 metriä tämän takana muutamia mieshenkilöitä. Komisario\nKomulainen tuli suoraan Rihtniemen luo käännyttäen hänet Feodoroffin\nmääräyksestä takaisin sekä kertoen, mistä oli kysymys. Santarmien\nviivytellessä Komulainen oli päässyt -- kuten oli toivonutkin --\nheidän edelleen saattaen näin ilmoittaa Rihtniemelle asianlaidan.\n\nHeti Komulaisen ja Rihtniemen jäljessä saapuivat ratsumestari\nFeodoroff ja santarmi Juntson seminaarille. Konstaapelit J.\nJauhiainen ja P. Kalliokoski määrättiin vartioimaan ulko-ovia, ja\nsantarmit ynnä konstaapeli V. Pöyhönen astuivat sisään.\n\nTavattuaan Rihtniemen Feodoroff kysyi: \"Oletteko te ylioppilas\nRihtniemi?\" Saatuaan myöntävän vastauksen hän ilmoitti, että heillä\noli aikomus toimittaa kotitarkastus hänen luonaan.\n\nKotitarkastuksessa ei löydetty mitään erikoista. Ainoa esine, mikä\nkiinnitti tavallista enemmän santarmien huomiota ja jonka johdosta\nhe esittivät useita kysymyksiä, oli valkoinen guttaperkasta tehty\nhammasharjakotelo. Se näet muistutti eräänlaista sytytyspommia,\njoita aktivisteilla Kajaanissakin oli ja jollainen nähtävästi oli\njoutunut myös santarmien käsiin. Kotitarkastus ei ollut erittäin\nperinpohjainen. Se päättyi klo 12:n tienoilla päivällä.\n\nTämän jälkeen pyydettiin Rihtnientä kirjoittamaan nimensä\nvenäjänkieliseen paperiin, jonka sisällys hänelle suomennettiin;\nsiinä oli jonkinlainen selostus siitä, että kotitarkastus oli\ntoimitettu.\n\nKun näin kaikki kotitarkastusta koskevat toimet oli loppuun\nsuoritettu, selitti ratsumestari Feodoroff Rihtniemen pidätetyksi,\nmihin kajaanilainen santarmi lisäsi, että hänen oli heitä heti\nseurattava. Tämä ei kumminkaan ollut hänen esimiehensä tarkoitus,\nsillä hän jatkoi:\n\n\"Kehoitan teitä varaamaan mukaanne liinavaatteita ja rahaa, sillä ne\novat hyvät olemassa. Minä ja te (tarkoittaen kajaanilaista santarmia)\nlähdemme nyt ja odotamme teitä poliisilaitoksessa.\"\n\nKääntyen sitten komisarion puoleen hän määräsi, että kahden poliisin\noli jäätävä paikalle; toisen poliisin, V. Pöyhösen, piti vartioida\npidätettyä ja toisen, P. Kalliokosken sijoittautua keittiön oven\nulkopuolelle. Lopuksi Feodoroff lausui Rihtniemelle:\n\n\"Huomenna me matkustamme Helsinkiin!\"\n\nAsian saadessa tämän käänteen syntyi Rihtniemessä heti ajatus, joka\nsamalla kypsyi päätökseksi: \"Minä pakenen!\" Pakosuunnitelma muodostui\nhänen tehdessään valmistuksia \"Helsingin-matkaa\" varten. Kun hän oli\njo aamulla pukeutunut hiihtotamineisiinsa, ei hänellä vaatetukseensa\nnähden juuri mitään valmistuksia ollutkaan. Muita matkatavaroita\nkoottaessa Elja sai kuiskatuksi veljelleen Eerolle pakoaikeensa sekä\nsen, että hänen lakkinsa oli vietävä keittiöön. Eero noudattikin\nkehoitusta. Kintaansa Elja toimitti itse lakin viereen. Otettuaan\nvielä rahaa ja tupakkaa Rihtniemi oli mielestään valmis toteuttamaan\npakosuunnitelmansa. Kun hän sitä ennen vielä pistäytyi keittiössä,\nniin hänestä näytti, että lakki ja kintaat olivat liian näkyvällä\npaikalla; senvuoksi hän siirsi ne veljesten makuuhuoneeseen Eeron\nsänkyyn.\n\nSeuraavana tehtävänä oli saada konstaapeli Kalliokoski keittiön\novelta sisään toverinsa luo. Tämä onnistui selittämällä poliisi\nPöyhöselle, että pidätetty oli muka valmis heitä seuraamaan. Kun\npoliisit täten olivat yhdessä, odottaen, että lähdettäisiin, ei\nRihtniemi osoittanutkaan mitään lähdön oireita, vaan pyysi saada\nomaistensa kanssa juoda viimeisen kerran yhteiset teet, sillä eihän\nollut tietoa, milloin hän heidät seuraavan kerran näkisi. Ensin\npoliisit tätä vastustivat sanoen, että olisi kiire, mutta taipuivat\nkumminkin lopulta. Teen käski Rihtniemi tarjottavaksi isänsä\ntyöhuoneessa, jonne hän sai houkutelluksi myöskin molemmat poliisit\nselittäen haluavansa tarjota heillekin teetä. Siellä Rihtniemi\nantoi heidän istuttavakseen kaksi uunin ja sohvan välissä olevaa\nvierekkäistä tuolia. Täten he tulivat istumaan rinnakkain.\n\nJo ensimmäistä lasia juotaessa Rihtniemi aikoi toteuttaa päätöksensä.\nTässä mielessä hän meni ulos huoneesta selittäen poliisille\nhakevansa jotain, mutta keittiöstä hän ei löytänytkään lakkiansa\nja rukkasia; lähtökuumeessa hän oli kokonaan unohtanut itse juuri\nvähän ennen vieneensä ne makuuhuoneeseen. Palattuaan hän kuiskasi\nEerolle: \"Lakki!\" Aavistaen asian veli meni hävinneitä tamineita\netsimään, Löydettyään ne sängystään ja vietyään ne uudestaan keittiön\nikkunalle Eero palasi teenjuontiin sisarustensa ja poliisien seuraan.\nKun palvelijatar tarjosi toista teelasia suurelta tarjottimelta\npoliiseille, nousi Rihtniemi huoneen perillä olevalta istuimeltaan\nsanoen menevänsä ullakolle ottaaksensa matkaa varten jonkin kirjan.\nHetki olikin otollinen, sillä jos poliisit olisivat halunneet\nRihtnientä seurata, olisi heidän pitänyt kaataa teetarjotin ja\ntyöntää palvelijatar syrjään, sillä sohva ja uuni estivät heitä\nsivuilta pääsemästä liikkeelle.\n\nSamassa kun Elja nousi mennäkseen muka ullakolle, kiirehti Eero\nhänen jälkeensä keittiöön ojentaen siellä hänelle lakin ja\nrukkaset sekä vielä kumipampun. (Pistoolin Eero oli aikaisemmin\nluovuttanut komisario Komulaiselle.) Kaikki tämä tapahtui muutamassa\nsilmänräpäyksessä. Sitten Elja Rihtniemi meni keittiön ovesta ulos.\n\nMatkansa hän suuntasi länteen ja etelään, joilta suunnilta arveli\nitseään vähimmin osattavan etsiä. Hän juoksi aluksi suoraan\nKajaaninjoen rantaan ja sieltä sataman kautta Lamminsalmen yli\nLampilan taloryhmien läpi Purolaan johtavalle tielle. Päästyään sinne\nhän oli varma siitä, että hänellä oli ainakin 15 minuutin etumatka\nsiinäkin tapauksessa, että häntä olisi heti arvattu lähteä seuraamaan\noikeaan suuntaan.\n\nPurolan tiellä tuli Rihtnientä vastaan muuan lannanvetäjä, erään\nAate Väisäsen poika -- isää sanottiin \"Vihta-Aateksi\". Selittäen\nolevansa takaa-ajamassa karannutta poroaan pakenijamme pyysi päästä\npojan reessä Iisalmen maantielle. Poika suostuikin pyyntöön, käänsi\nhevosensa ja lähti ajamaan kovaa vauhtia Rihtniemen kyyristyessä\ntyhjän lantareen pohjalle sekä vetäessä päällensä niinimaton,\njollaisia lantakuormien peitteinä käytetään. Kun he saapuivat noin\n2 km kaupungista olevaan paikkaan -- vanhalle tulliportille --,\npysähdytti Rihtniemi hevosen ja painui vasemmalle metsään. Juostuaan\nsiellä halonhakkaajien polkua hän tapasi erään Mod-nimisen työmiehen\nhalonhakkuussa. Rihtniemi tunsi Modin luotettavaksi, hyväksi\nmieheksi. Tätä hän pyysi menemään Kajaaniin ilmoittamaan _Eljas\nVäyryselle_, missä päin hän oli, sekä että hän tahtoi tavata tätä\nja muita tovereitaan yöllä klo 11-12 välillä Niskassa Linnasaaren\nkaupunginpuoleisessa päässä. Modin piti sen ohessa vielä mainita,\nettä Rihtniemi halusi saada sinne poron ja matkaa varten varustetun\nrepun sekä pistoolin:\n\nSaavuttuaan Kajaanin--Iisalmen vanhalle maantielle Rihtniemi tapasi\nsiellä erään hevosmiehen, jonka hän sai suostutetuksi kyyditsemään\nhäntä Sotkamoon vievää maantietä selittämällä taaskin, että häneltä\noli karannut poro ja että hän tahtoi saada sen kiinni. Näin he\nsaapuivat eräälle torpalle lähelle Rehjänselkää. Omituisuutena\nmainittakoon, että tämän torpan omisti sen pojan isä, joka oli häntä\nlantareellä kuljettanut Purolan esikaupungin läpi. Sieltä Rihtniemi\nsai itselleen pienet sukset, jotka eivät häntä kuitenkaan hangessa\nkannattaneet. Tämän johdosta hän poikkesi erääseen taloon, josta\nsai itselleen vaihdetuksi uusimalliset sukset sekä leipää evääksi.\nHän esiintyi talossa Kajaanin Puutavara-O.Y:n työnjohtajana sanoen\nnimeksensä Pekkarinen. Tällöin oli kello 4:n vaiheilla ip:llä, ja\nalkoi jo hämärtää.\n\nRihtniemi hiihti sitten Rehjänselälle asettuen jäälle pitkälleen\nsekä peittäen itsensä lumella ollaksensa varma, ettei häntä\nhuomattaisi. Hän tahtoi näet tarkastaa, seurattiinko häntä. Mitään\nepäilyttävää hän ei kuitenkaan huomannut. Kuluttaakseen aikaansa hän\nhiihti Rehjänselän toiselle rannalle istahtaen siellä tupakoimaan\nja levähtämään. Oltuaan tässä paikassa verraten kauan aikaa hän\nlähti hiljalleen hiihtelemään kohti Linnasaarta Niskaan tavatakseen\ntovereitaan. Järveltä päin hän kuuli ääniä, joista päättäen siellä\nkulki matkamiehiä hevosineen.\n\nLinnasaarella Rihtniemi ei tavannut ketään tovereistaan, vaikka\nodotteli heitä hyvin kauan. Hän päätti tällöin palata yöllä\nkaupunkiin takaisin arvellen, että sieltä häntä kaikkein vähimmin\narvattaisiin etsiä.\n\nYöllä klo 12.30 tienoilla tammikuun 11. p:nä 1917 Rihtniemi lähti\nLinnasaarelta. Hän hiihti suoraan jäitse Niskan rautatielaiturille,\njosta sitten rataa pitkin kohti Kajaania. Myllyn tienoilla hän\npainautui alas joen rantaan, josta niittyjä pitkin hiihteli\nmeijerille asti. Aidan viereen hän hautasi suksensa lumeen jatkaen\nmatkaa kirkkopuiston läpi maisteri _Isidor Vuoren_ asunnolle\n(Pohjolankadun 24:een), jossa asusti myöskin konttoristi _Armas\nAhonen_.\n\nHänen matkansa Linnasaarelta kaupunkiin oli onnistunut hyvin\nhuolimatta siitä, että kuu silloin tällöin valaisi koko ympäristön.\nMuita henkilöitä hän ei nähnyt kuin erään rakastelevan pariskunnan.\nPakolaisemme oli varma siitä, että oli eksyttänyt takaa-ajajansa, jos\nnämä lainkaan olivat hänen jäljilleen päässeet.\n\nMajapaikassaan Rihtniemi sai ruokaa ja hyvän vuoteen. Hän oli\nkovin utelias tietämään, mitä hänen pakonsa jälkeen oli hänen\nkotonansa ja paikkakunnalla tapahtunut. Ahonen kertoi, että\n_Jussi Väyrynen_, joka noin klo 10:n tienoilla aamupäivällä oli\nyrittänyt mennä Rihtniemeläisten yläpuolella asuvan opettaja\nTuomolan kotiin, oli nähnyt rakennukseen rientävän santarmeja\nja poliiseja, jotka sitten olivat häätäneet hänet pois. Kotiin\ntultuaan hän oli kertonut näkemänsä. _Eljas Väyrynen_ oli silloin\ntiedoittanut tapahtumasta etappijärjestön toimiville jäsenille\nmennen itse salavihkaa seminaarin työpajaan muka nikkaroimaan, mutta\ntodellisuudessa seuraamaan työhuoneen akkunasta asiain kehitystä.\nPoliisien hätäisistä juoksemisista sekä santarmien ja lisäpoliisien\nsaapumisesta hän oli päätellyt, että Elja Rihtniemen oli onnistunut\npaeta. Tästä olivat muutkin järjestön miehet saaneet tiedon, ja Eljas\nVäyrysen tarmokkaasti johtaessa he olivat ryhtyneet valmisteleviin\ntoimenpiteisiin paenneen auttamiseksi siinä tapauksessa, että tämä\npimeän tultua ilmestyisi heidän luokseen tahi lähettäisi heille\ntietoja. Työmies Mod olikin tuonut perille Rihtniemen tiedoituksen,\nmutta tämä oli kai pakokiireessään selittänyt Modille asian niin\nhätäisesti, että niinhyvin kohtauspaikka kuin -aikakin olivat jääneet\nepäselviksi.\n\nRihtniemen paettua oli poliisien keskuudessa todellakin syntynyt\nkauhea sekamelska. Vartioimassa olleet poliisit olivat ensin etsineet\npaennutta ullakolta ja muualta palvelijain _Emmi Wesanderin ja Sofia\nKorhosen_ (nyk. Lamminen) parhaansa mukaan heitä eksyttäessä. Sitten\npoliisit olivat hätäpäissään soittaneet poliisilaitokseen: \"Nyt se\nmeni.\" Ja silloin olivat santarmit huohottaen rientäneet takaisin\nseminaarille ja heidän perässään olivat juosseet poliisikomisario\nKomulainen[53] ynnä konstaapelit Taskinen ja Pietarinen. Seminaarilla\noli ensin toimeenpantu hurja etsiskely. Sitten oli santarmi Juntson\nja koko poliisimiehistö -- mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla --\nlähtenyt liikkeelle kaikille mahdollisille suunnille kiertäen tehtaat\nja Purolan Lampilan, vieläpä käyden paennutta _Alppa Tolosenkin_\nluota tiedustelemassa. Kun santarmi oli kysynyt, saivatko he\ntalon paikkoja tutkia, niin Alppa oli vastannut: \"Tutkikaa vain!\"\nMutta muuta erikoista ei oltu huomattu kuin kamarin seinällä\nriippuvat keisarin ja keisarinnan kuvat, joita Alppa piti siinä\n\"suojeluspyhimyksinään\"!\n\nModin tiedoituksen johdosta, niin epäselvä kuin se oli ollutkin,\nolivat Eljas Väyrynen ja muut järjestön miehet päättäneet myöskin\ntoimeenpanna etsiskelyn. He olivat katsoneet parhaaksi, että\nAlppa Tolonen, joka usein muutenkin ajeli hyvällä porollansa,\nsekä Arvo Arvela lähtisivät Rihtnientä etsimään. Ja Alppa oli\nlähtenytkin reippaasti, kuten aina, ajaen Niskasta käsin porollaan\nkauas Rehjänselälle. Samoin oli tehnyt Arvelakin. Äänet, joita\nRihtniemi Rehjänselällä hiihtäessään oli kuullut, olivat nähtävästi\nolleet juuri heidän huutelujaan. -- Kun pojat olivat arvelleet\nmahdolliseksi, että Rihtniemi palaisi takaisin Kajaaniin, niin ovet\noli jätetty auki yöksi ja \"Pappilan pirtissä\" oli pitkään odotettu.\n\nMyöskin Rihtniemen sisar Aune (nyk. insinöörinrouva Levanto)\nkävi illalla Vuoren asunnossa veljeään tapaamassa kertoen tälle\nyksityiskohtaisesti heidän sisarustensa Kyllikin ja Eeron\nvangitsemisen sekä siihen liittyneet tapaukset, mistä jo Ahonenkin\noli maininnut. Rihtniemi oli kuulemastaan kovasti järkkynyt, mutta\ntaipui kuitenkin siihen yhteiseen päätökseen, että toistaiseksi\njäätäisiin odottamaan tapahtumain kehitystä.\n\nAamulla ylösnoustua ryhdyttiin heti tekemään valmistuksia ja\nsuunnitteluja Rihtniemen matkaa varten. Paon lähin päämäärä oli kyllä\nheti selvillä: Hyrynsalmen Halla.\n\nMatkasuunnitelma tehtiin tällainen: Lähtö tapahtuisi klo 11 ip.\nSe puoli kaupungista, jonka läpi Rihtniemi menisi, pantaisiin\npimeäksi sammuttamalla katuvalaistus. Matka Kajaanin ulkopuolelta\nsuoritettaisiin porolla suksilta ajaen. Ensimmäinen etappipaikka\nolisi Mieslahden kansanopisto, mistä kuljettaisiin edelleen\netappiteitä Hyrynsalmelle. -- Reitti majapaikasta kaupungin läpi\noli seuraava: Yli edessä olevan niityn, osuuskaupan pihan läpi,\nvaltakatuja Ämmän sillalle, josta edelleen Teppanan mäelle makasiinin\nluo tienristeykseen, josta talvitie erkanee Mieslahdelle. Tässä\npaikassa tuli poron suksineen odottaa. Poron valinta tuotti paljon\npäänvaivaa. Vihdoin viimein päätettiin ottaa muuan aktivistijärjestön\njäsenen, Osuuskauppa Maakunnan johtajan, Heikki Turusen poro. Ajan\ntäpäryyden takia ei kuitenkaan enää ehditty hänelle itselleen asiasta\nilmoittaa, vaan poro yksinkertaisesti otettiin omin luvin. Se oli\npaikkakunnan paras poro.\n\nKun asiat sitten muutaman päivän kuluttua olivat selvät, näkyi\nKajaanin lehdissä ilmoituksia, joissa lujasti tiedusteltiin poroa.\nNäin saatiin mahdolliset epäilykset haihtumaan.\n\nVähän ennen klo 11 ip. sähkömonttööri _Aarne Salonen_ ilmoitti, ettei\nkaupungin läpi voinut paeta, koska eräs poliiseista itsepintaisesti\nseisoskeli Osuuskaupan kohdalla käyden pihallakin, jonka läpi\nRihtniemen suunnitelman mukaan piti kulkea. Salonen ei tämän vuoksi\nmyöskään ollut voinut vielä sammuttaa sähköjä, sillä sen piti\ntapahtua keskellä vanhaa toria olevasta pylväästä; ja juuri torin\nvarrella on myöskin Osuuskaupan talo.\n\nSuunnitelmaa muutettiin tällöin siten, että klo 11:n jälkeen\nAhonen ja Rihtniemi menivät Linnakadulle kulkien sitä pitkin n.s.\nPirisen kulmaan, josta kääntyivät ylös Ämmänkadulle päin mennen\nAleksanterinkadun (nykyisen Kauppakadun) yli Brahenkadulle. Siitä he\npainuivat Ämmän sillalle ja edelleen siihen paikkaan, missä Eljas\nVäyrynen poroineen odotti. Sähköjen sammuttaminen, kuten muutkin\nseikat onnistuivat kaikin puolin hyvin.\n\nHyvästelyt -- ja niin Rihtniemi lähti Hyrynsalmea kohti. Ajettuaan 5\nkm hyvää vauhtia hän puhallutti poroa antaen sen haukata lunta. Mutta\nkuinkas olikaan: Rihtniemen korjatessa oikealla kädellään reppuansa\nporo pyörähtikin ympäri lähtien kovalla vauhdilla Kajaaniin päin ja\nnykäisten ajajansa istualleen. Samassa lipsahti liian lyhyt ajohihna\nmiehen käsivarresta, ja niin poro pääsi karkuun. Rihtniemi ei kyennyt\nsitä enää saavuttamaan.\n\nPoro sai sittemmin onnettoman lopun. Se juoksi näet\njäkälänsyöntimailleen, missä tarttui valjaistaan kantoon ja -- kun\nei päässyt irti -- kuoli nälkään. Se löydettiin vasta keväällä\nsattumalta.\n\nMetsästä Rihtniemi taittoi itselleen sauvat ja niin hän hiihti\ntuon jäljelläolevan 15 km matkan Mieslahden kansanopistolle, jossa\nkansanopistonjohtaja _Aarno Pesonen_ oli häntä kärsimättömästi\nodottanut. Yösija oli Rihtniemelle järjestetty lautamies _Leonard\nRusasen_ luo Laajanniemelle. Siellä hän sai ystävällisen talonväen\nhoivassa levätä ja tehdä matkavalmistuksia. Illan hämärissä tammikuun\n12. p:nä saapui lähetettynä sanantuojana neiti _Tyyne Mikkonen_\nilmoittaen, että hevonen matkan jatkamista varten oli valmiina\nmyöhemmin illalla Mieslahden Kemilässä, jonne pikapuolin oli\nsaavuttava.\n\nKemilästä, paljon toimineen aktivistin kauppias _Kalle Keräsen_ luota\nRihtniemi jatkoi illalla 12.I.1917 matkaansa hevosella Hyrynsalmelle,\njonne saavuttiin seuraavana aamuna klo 2:n tienoissa. Rihtniemi ajoi\nmetsätöittenjohtaja _Oskari Juntusen_ asunnolle, jossa ystävällinen\nisäntäväki tarjosi hänelle lepoa ja ruokaa. Harkittavaksi tuli\nkysymys, mihin taloon matkamies sijoitettaisiin. Hallaa ei katsottu\ntällä hetkellä soveliaimmaksi, koska oli kuulunut huhuja, että\nsantarmien epäluulot olivat siihen pahasti kohdistuneet. Eikähän\nsitäpaitsi ollut kulunut vielä kuin muutama viikko siitä, jolloin\nHelsingistä lähetetyt santarmit olivat Hallan mailla kierrelleet\ntohtori Sivéniä etsimässä. Lopuksi päätettiin Rihtniemi sijoittaa\nrouva Juntusen luo Varpuniemeen jonkin matkaa Hyrynsalmen kirkolta\nHyrynjärven rannalle. Sinne mentiin klo 7 samana aamuna. Paikka\nsijaitsi noin 100-200 metrin päässä poliisi Oskari Itkosen asunnolta.\n\nVarpuniemessä Rihtniemi tuli olemaan rohkean, jaloaatteisen\nleskirouva _Edla Annette Juntusen_ luona kolmatta viikkoa.\nVieraanvaraisessa hoivassa kului aika nopeasti. Huolimatta\nkorkeasta iästään rouva Juntunen oli antaumuksella mukana isänmaan\nvapauttamiseen tähtäävässä työssä. Varpuniemessä osoitti myös leski\n_Miina Väyrynen_ Rihtnientä kohtaan lämmintä avuliaisuutta, mikä\nsuuresti liikutti pakolaistamme. Varpuniemestä Rihtniemi siirtyi\nHallaan, jossa hän ystävällisen talonväen hyvässä suojassa oleili\nsitten maaliskuun 3. päivään.\n\nNämä kuukauden päivät Hallassa kuluivat nopeasti lueskellen\nja kylpien sekä pohtien sitä, mikä Ruotsin-reitti olisi paras\nvalita. Rihtniemen toverina Hallassa oli Räisälästä kotoisin oleva\ntalonisäntä _Matti Läheniemi_, joka pakomatkansa Räisälästä Hallaan\noli suorittanut hyvällä hevosellaan. Hänet oli yritetty kotonaan\nvangita, mutta voimakkaana ja ketteräjalkaisena hänen oli --\nhuolimatta 63:sta ikävuodesta -- alusvaatteisillaan onnistunut paeta\nvangitsijainsa käsistä.\n\nAivan rauhallista ei oleilu Hallassa sentään ollut. Niinpä kun\n\"Läheniemen Ukko\" eräänä kauniina talvipäivänä tapansa mukaan\nsanomalehteä lukien loikoili porontaljallaan heidän asuttavakseen\nluovutetussa yliskamarissa Rihtniemen askarrellessa siinä hänen\nlähettyvillään, alkoi yht'äkkiä kuulua Hyrynsalmen kirkolta päin\njohtavalta tieltä outoa aisakellon ääntä. Rihtniemi vilkaisi\nulos ikkunasta ja huomasi silloin matkamiehiä saapuvan taloon --\nHyrynsalmen nimismies ja poliisi. Rihtniemen mainitessa, ketä tulijat\nolivat, \"Läheniemen Ukko\" livahti nopeasti huoneesta laskeutuen\nsamaa kyytiä ketterästi kuin orava pystyportaita pihalle. Rihtniemi\nei ennättänyt mukaan, kun hänen oli vedettävä jalkaansa sukat ja\nsaappaat. Näin huoneeseen jäätyään hän ei sieltä voinut aluksi\nlainkaan poistua, sillä silloin hän olisi ehkä tavannut nimismiehen\nja poliisin alhaalla eteisessä. Ei kulunut kumminkaan kauan,\nennenkuin joku Hallan reippaista tyttäristä tuli ilmoittamaan:\n\n\"Nimismies ja poliisi ovat peräkamarissa; nyt sopii poistua.\"\n\nHeti olikin Rihtniemi alhaalla eteisessä mennen sitten pääovesta\npihalle. Mutta siellä tulikin vastaan -- poliisi. Rihtniemi käveli\ntämän ohitse tyynesti ja reippaasti, eikä poliisi tehnyt mitään\nsellaista ilmettä tai elettä, joka olisi osoittanut, että hän olisi\ntuntenut Rihtniemen. Poliisi oli talon tyttären ollessa ullakolla\nilmoitusta tuomassa pistäytynyt ulos rekipeitettä hakemaan. Pian\npainuivat \"Läheniemen Ukko\" ja Rihtniemi suksillaan ulkorakennusten\nsuojassa metsään, hiihtäen Hallasta noin 1 1/2 km päässä olevaan\nRiihilehdon saunaan, jossa sitten odottelivat nimismiehen ja poliisin\npoistumista. Sen tapahduttua he palasivat takaisin kamariinsa.\n\nUseasti muulloinkin heidän piti hälyttävien huhujen johdosta siirtyä\nsamaan metsäsaunaan pakoilemaan.\n\nNäin kuluivat päivät Hallassa.\n\n\n\nKyllikki ja Eero Rihtniemi vangitaan.\n\n\nKun Elja Rihtniemen pako oli tullut santarmiratsumestari Feodoroffin\nja Kajaanin poliisien tietoon, palasivat nämä, kuten edellä on\nkerrottu, kovasti touhuten seminaarinjohtajan asuntoon. Feodoroff\nmeni suoraa päätä _Eero Rihtniemen_ luo ja uhaten pistoolillaan\ntiedusti tältä tuikeasti, minne hänen veljensä Elja oli kadonnut.\nKun 16-vuotias koulupoika rohkeasti kieltäytyi mitään vastaamasta ja\nkun hänen sisarensa, yhteiskoulunopettajatar _Kyllikki Rihtniemi_\nniinikään oli vaiti, komennettiin heidät molemmat, samoin kuin\nmuutkin sisaret, nim. _Aune_ (nyk. insinöörinrouva Levanto), _Pirkko\nja Marjatta_, tohtori Rihtniemen työhuoneeseen. Sitten santarmit ja\npoliisit tutkivat koko rakennuksen ullakkoa ja kellareita myöten.\n\nKun mitään ei löydetty, tiuskaisi Feodoroff kiukustuneena:\n\n\"Neiti ja poika mukaan!\"\n\nJa niin Kyllikki ja Eero vietiin poliisilaitokseen sekä pantiin\nsiellä noin puoleksi tunniksi samaan koppiin. Tällöin eräs\nmielestänsä viisas poliisi virkkoi:\n\n\"Oliko se nyt parempi, että päästitte sen menemään ja jouduitte\ntänne.\"\n\nTähän vangitut eivät mitään vastanneet.\n\nPian sisarukset erotettiin. Eero Rihtniemi pantiin pimeään\nkoppiin ja samoin Kyllikki, mutta poliisikomisario Komulainen,\njoka jo tarkastustilaisuudessakin oli osoittautunut kovaosaisten\nnuorten ystäväksi,[54] kohteli Kyllikki Rihtnientä huomattavan\nmyötämielisesti m.m. sytyttäen tulen viereiseen huoneeseen ja\njättäen kopin ovessa olevan luukun auki. Komulainen kävi myös jonkin\nkerran Kyllikki-neitiä puhuttelemassa, mutta erehtyi tällöin hänkin\nneuvomaan:\n\n\"Ai, ai, kyllä se olisi ollut parempi, jos Elja ei olisi paennut,\nsillä kyllä se kumminkin joutuu kiinni ja saa paljon suuremman\nrangaistuksen\".[55]\n\nKyllikki-neiti sai myös vapaasti soittaa kotiinsa ja pyytää sieltä\nveljelleen ja itselleen ruokaa y.m. Neiti Rihtniemi kuuli ilokseen,\nkuinka ajurit, joilta puhelimitse pyydettiin hevosia Eljan takaa-ajoa\nvarten, järjestään kieltäytyivät niitä antamasta.\n\nSeuraavana aamuna Kyllikki heräsi siihen, että joku itki ja ulisi.\nSe oli \"Vihta-Aaten\" poika, joka oli saatu kiinni ja jota Feodoroff\nahdisteli. Poika toisteli: \"Tulinhan minä sanomaan!\" Heti aamulla\nKyllikki käskettiin toiseen huoneeseen. Siellä hänelle luettiin\nvenäjänkielinen asiakirja, jossa hänet selitettiin vangituksi ja\nlähetettäväksi Helsinkiin. Tämän paperin alle hänen täytyi kirjoittaa\nnimensä.\n\nVankien kopit olivat hyvin epäsiistit: Eeron kopissa esimerkiksi oli\nniin paljon syöpäläisiä, ettei hän koko yönä voinut lainkaan nukkua.\nTuntui siis kaikin puolin helpotukselta päästä matkaan.\n\nKun poliisilaitoksesta lähdettiin, istuivat sisar ja veli rinnakkain,\nsantarmi reen kannaksilla ja joku poliisi ajajan vieressä.\nRatsumestari Feodoroff ajoi toisessa reessä heti perässä. Tuotiinpa\nasemalle \"Vihta-Aaten\" poikakin. Ihmisiä, varsinkin nuorta väkeä,\noli asemalla tavattoman paljon. Vangitut kulkivat väkijoukon läpi\narvokkaasti, Kyllikki-neiti pää pystyssä ja Eero katse tuimana.\nFeodoroff asteli vankien edellä ja santarmi Juntson perässä.\nViimeksimainitun estelyistä huolimatta _Aune Rihtniemi_ hyvästeli\nsisartaan ja veljeään. Vangitut vietiin tyhjään III:n luokan vaunuun,\nmihin ei päästetty ketään muita.\n\nKun nuorten vangitseminen oli tullut tunnetuksi, sähkötti\nharjoituskoulun yliopettaja _J. A. Tuomola_ tohtori Rihtniemelle:\n\"Johtajan on palattava kotiin\". Volter Rihtniemi lähtikin heti\npaluumatkalle. Lapinlahden asemalla hän tapasi ylioppilas\n_Veikko Vuoriston_, joka kertoi, että Kajaanista kuului huonoa\nja että eräässä sieltä tulevan junan vaunussa Kyllikki ja Eero\nRihtnientä kuljetettiin vangittuina etelään päin. Tohtori Rihtniemi\nsyöksyi heti tuohon vaunuun, mutta sen toisessa päässä seisova\nsantarmiratsumestari Feodoroff kielsi jyrkästi tapaamisen, vaikka\nKajaanin santarmi näytti esimiehelleen mainitsevan, että tulija oli\nvangittujen lasten isä. Tohtori Rihtniemi oli kahden vaiheilla,\nseuratako lapsiaan etelään päin menevässä junassa vai mennäkö\nKajaaniin ottamaan selkoa asioista. Lopuksi hän raskain sydämin\npäätti jatkaa matkaansa Kajaaniin, aikoen seuraavana päivänä, sitten\nkun olisi saanut täyden selvyyden tilanteesta, lähteä tiedustelemaan,\nminne lapset oli viety.\n\nRihtniemen ystävät, rovasti Väyrynen ja hänen perheensä jäsenet,\nolivat myös pitäneet huolen siitä, että tohtori Rihtniemi jo\nennen Kajaaniin tuloaan saisi tiedon tapahtumista voidakseen olla\nvaruillaan. Tässä tarkoituksessa oli neiti _Martta Väyrynen_\nlähtenyt matkaan samassa junassa kuin vangitutkin pyrkien junan\nvielä seistessä Kajaanin asemalla näiden vaunuun; ratsumestari oli\nkuitenkin hänet hyvin nopeasti karkoittanut. Martta Väyrynen oli\nsitten jäänyt Iisalmen asemalle odottamaan etelästä päin tulevaa\ntohtori Rihtnientä. Paluumatkalla hän kertoi tälle Kajaanin\ntapahtumien yksityiskohdat.\n\nSeuraamme vangittuja. Heitä ei vietykään, kuten alussa oli määrä,\nHelsinkiin, vaan matka keskeytettiin jo Kuopiossa. Asemalta Kyllikki\nja Eero Rihtniemi saivat santarmien seuraamina kävellä lähellä\nolevaan Kuopion lääninvankilaan, missä Kyllikki sijoitettiin naisten\npuolelle ja Eero taas miesten osastolle. Sellit olivat siistit ja\nkohtelu moitteetonta.\n\nHe olivat saapuneet vankilaan tammikuun 11. päivänä 1917. Seuraavana\npäivänä puolenpäivän aikaan kutsuttiin Kyllikki Rihtniemi\nFeodoroffin puheille. Tämä oli hyvin kohtelias -- tarjoamatta\nkuitenkaan kättä, koska neiti Rihtniemi aikaisemmin oli ylpeästi\ntorjunut hänen kättely-yrityksensä. Merkiten paperille ensin kaikki\nhenkilötiedot Feodoroff tiedusteli noin vuosi sitten Kajaanin\nkautta kulkenutta Lindsiä, mutta kun neiti Rihtniemi ei sanonut\ntietävänsä hänestä mitään, käänsi kuulustelija puheen tohtori\nSivénin Kajaanin-vierailuun. Siitä tutkittava kertoi sen, mitä\nasiasta muutenkin yleisesti tiedettiin. Feodoroff tahtoi selitystä\nvielä siihenkin, miksi Sivén oli poliisiviranomaisille antamaansa\nilmoitukseen merkinnyt asuneensa \"Uudessa Hotellissa\", mutta kun\nKyllikki-neiti ei osannut tähän sanoa mitään, niin kuulustelija\nkysäisi, mitä tutkittava tiesi Saksaan-menijöistä. Kun tämä\ntällöinkin vastaili karttavasti tietämättä mitään, niin Feodoroff\nsitä kovasti ihmetteli, mutta kun Kyllikki taitavasti lausui,\nettei hänen veljensä nähtävästi tahtonut naisille ilmoittaa asiaa,\nnäytti ratsumestari tyytyvän selitykseen. Sitten tiedusteltiin Elja\nRihtniemen yksityisiä asioita, hänen tuttavuussuhteitaan (m.m.\nsaksalaisen insinööri Frohnen perhettä), hänen tovereitaan j.n.e.\nKaikkiin näihin uteluihin Kyllikki vastasi päättäväisesti: \"En\ntiedä.\" Silloin Feodoroff suuttui keskeyttäen kuulustelun.\n\nParin tunnin kuluttua neiti Rihtniemi käskettiin uudelleen\nratsumestarin puheille. Kun tämä tällöin yhä tiedusteli Elja\nRihtniemen tovereita, nimesi Kyllikki muutamia heidän seurapiiriinsä\nkuuluvia, mutta lisäsi, että ne kävivät hänen luonaan enemmän\nkuin veljen. Sitten Feodoroff suomensi venäjäksi merkitsemänsä\nasiat, minkä jälkeen Kyllikin piti kirjoittaa nimensä tuohon\nvenäjänkieliseen paperiin. Näin oli kuulustelu päättynyt. Kyllikki\nvietiin takaisin selliin, missä hän kuitenkin sai olla aivan vapaasti\n-- sellin ovikin oli auki.\n\nSamaan tapaan kuulusteltiin vankilassa myös Eeroa.\n\nSeuraavana päivänä, tammikuun 13. p:nä 1917 klo 11 aamupäivällä\nkäskettiin sisarukset ynnä \"Vihta-Aaten\" poika vankilan kansliaan,\nmissä heille ilmoitettiin, että he saivat lähteä pois. Vielä\nsamana päivänä he palasivatkin Kajaaniin, Kyllikki Rihtniemi\nopettajantoimeensa ja Eero kouluun.\n\nKun tohtori Rihtniemi tammikuun 12. p:nä saapui Kajaanin asemalle\nlähteäkseen etelään lapsiansa etsimään, tuli santarmi hänen luokseen\nsanoen:\n\n\"Luultavasti lähdette matkaan saadaksenne selkoa lapsista. Siltä\nvaralta tahdon ilmoittaa, että ne on viety Kuopioon.\"\n\nTämän perusteella Rihtniemi poikkesikin Kuopioon. Asemalla hän otti\najurin pannen rekeen myös tavaransa, m.m. jonkin patjan, tyynyn\ny.m.s., jotka hän oli varannut mukaansa lapsia varten. Sitten hän\nkäski ajaa lääninvankilan johtajan _Theodor Woldemar Ruotzin_\nasuntoon.\n\nJonkin matkaa ajettuaan ajuri kääntyi yht'äkkiä takaisinpäin vieden\nkyydittävänsä erään talon portille sekä sanoen vankilanjohtajan\nasuvan pihan perällä olevassa rakennuksessa. Nähdessään erään pihalla\nolevan naisen tohtori Rihtniemi kysyi vankilanjohtaja Ruotzin\nasuntoa, jolloin vaimo neuvoi hänet portaisiin. Eteisessä tuli muuan\nvenäläinen pappi häntä vastaan. Rihtniemi pyysi anteeksi arvellen\nerehtyneensä paikasta. Mutta samassa ilmestyikin sisähuoneista\neteiseen -- santarmiratsumestari Feodoroff, joka näytti tuntevan\ntohtorin Lapinlahden asemalla näkemänsä perusteella ja pyysi tätä\nmäärätunnilla saapumaan hänen luokseen seurahuoneelle.\n\nPalattuaan tuosta salaperäisestä talosta tohtori Rihtniemi jatkoi\nsamalla portilla odottavalla ajurilla matkaa vankilaan. Hänen\nihmetellessään, kuinka ajuri oli vienyt hänet aivan väärään paikkaan,\nei tämä vastannut mitään. Tuntui siltä kuin Kuopiossa ajuritkin\nolisivat olleet santarmien kätyreitä.\n\nVankilassa Rihtniemi ei tavannut johtajaa itseään. Rouva Ruotzi otti\ntavarat vastaan ilmoittaen samalla, että lapsia oli hyvin kohdeltu.\n\nTohtori meni sitten määräaikana tapaamaan Feodoroffia, joka\nkuulusteli häntä yleensä hyvin kohteliaassa äänilajissa. Kun\nratsumestari tiedusteli, mitä Elja Rihtniemi oli toiminut ja\nkeitä hänen luonansa oli käynyt, niin Rihtniemi selitti, että\nElja oli toiminut v.t. kaupunginvoutina ja viskaalina ynnä ollut\nerään kuopiolaisen asianajotoimiston edustajana Kajaanissa,\njoten hänen luonaan oli käynyt paljon asiakkaita, sekä ettei hän\nluonnollisestikaan ollut kiinnittänyt noihin kävijöihin sen enempää\nhuomiota.\n\nTämän enempää ei tohtori Rihtnientä kuulusteltukaan -- tällä kertaa.\n\nKuten jo on kerrottu, vapautettiin Kyllikki ja Eero Rihtniemi\nseuraavana päivänä, jolloin he heti lähtivät junassa kotiin.\nTohtori Rihtniemi taas -- tapaamatta lapsiaan matkusti Helsinkiin\nkeskeytyneitä asioitaan toimittamaan.\n\n\n\nSteniusten kohtalo.\n\n\nViaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön raportissa\n(Liite N:o 2) tavataan m.m. seuraava tiedoitus:\n\n\"Syyskuun 24 p:nä v. 1916 merirekisteritoimiston päällikkö ilmoitti\nmainitulle vastavakoilutoimiston päällikölle, että asiamiesten\nlähettämien tietojen mukaan saman syyskuun 22 tai 23 p:nä oli\nrajan yli Ojanperän tienoilla Karungin pohjoispuolella Tervolan\nasemalle tuotu pommeja ja aseita, jotka olivat kätketyt juurikkailla\ntäytettyihin säkkeihin.\n\n\"Tällaista rahtitavaraa otetaan Tervolan asemalla vastaan\nlähetettäväksi edelleen rautateitse pikatavarana. Asiamiesten\nlähettämien tietojen mukaan, jotka ovat peräisin sellaisesta\nlähteestä, josta on saatu erittäin tärkeitä tietoja ja näitten\nperusteella sitten vangittu erään järjestön jäseniä, ottavat\nsuomalaisten Venäjää vastaan suunnattuun työhön (m.m. terroristisiin\ntekoihin) aktiivisesti osaa seuraavat henkilöt: Stenius, 22 vuotta,\nKajaanista ja hänen isänsä apteekkari, samoinkuin edellämainittu\nElias Rihtniemi.\n\n\"Tietoja tarkistettaessa saatiin selville, että Helsingin yliopiston\nhistoriallisfilologiseen tiedekuntaan kuuluu Hemmi Samuel Stenius, 21\nvuotta, syntynyt 8 p:nä toukokuuta (uuden ajanlaskun mukaan) v. 1895\nKajaanissa. Hänen asuntopaikakseen on Helsingin kaupungissa 18 p:stä\nlähtien (uusi ajanlasku) ilmoitettu Kasarminkatu 18, porr. C. as. 15\nensimmäisessä kerroksessa.\n\n\"Hänen isänsä apteekkari Kajaanin kaupungissa Fredrik Vilhelm Stenius\non nuorsuomalaisen puolueen jäseniä ja on hän aikaisemmin kuulunut\n'Vapaus'- ja 'Voima'-liittoon.\n\n\"On saatu tietää, että hän viettää verrattain sulkeutunutta elämää ja\nsuhtautuu, ilmeisesti, kaikkeen venäläiseen vihamielisesti.\n\n\"Ylioppilas Hemmi-Samuel Fredrikinpoika Steniuksen olen vanginnut 30\np:nä joulukuuta Kajaanin kaupungissa.\"\n\nNäin kertoo mainittu santarmipäällikkö. Kajaanissa vangittiinkin\ntammikuun 12. p:nä 1917 (uutta ajanlaskua) ylioppilas _Hemmi\nStenius_, ja hänen kodissaan pitivät helsinkiläiset santarmit\nkotitarkastuksen kuljettaen sitten vankinsa Helsinkiin.\n\nTämän vangitsemisen johdosta olivat kajaanilaiset aktivistit aivan\nihmeissään, sillä tiedettiin, ettei ylioppilas Stenius ainakaan\nKajaanissa ollut ottanut osaa aktiiviseen toimintaan.\n\nOn arveltu, että olisi tapahtunut henkilöerehdys ja että venäläiset\nolisivat oikeastaan tarkoittaneet tuota perin vaarallista\nkajaanilaista pommien kuljettajaa _Kaarlo Veikko Lönnbohmia_\n(Mustosta).\n\nMutta on myös muistettava, etteivät santarmit noina aikoina\nvangitsemisen syyksi tarvinneet paljon muuta kuin sen, että joku oli\nnuorsuomalaiseen puolueeseen lukeutuva tai vaikkapa vain että jonkun\nisä kuului mainittuun puolueeseen.\n\nMuuten näyttävät venäläiset heti maailmansodan puhjettua\ntiedustelleen Kajaanin poliisilaitokselta useitten huomattavien\nkaupunkilaisten, m.m. apteekkari F. V. Steniuksen mielenlaatua.\nPoliisikomisario Komulainen oli silloin antanut heistä kaikista\npuoltolauseen.\n\nMahdollista on myös, että ylioppilas Stenius Helsingissä ollessaan\nolisi sattunut olemaan jossain sellaisessa seurassa, jossa olisi\nsotatapahtumista puhuttu jotakin varomatonta.[56]\n\nApteekkari _F. V. Stenius_ vangittiin myöhemmin, maaliskuun 13.\np:nä 1917 ollessaan matkalla Helsingissä. Molemmat, sekä poika\nettä isä saivat viettää lohduttomia päiviä venäläisen meriväen\nvankilaosastossa Katajanokalla, kunnes hekin Venäjän vallankumouksen\njälkeen vapautuivat.\n\n\n\nEemeli Eedvard Nordlund santarmien saaliina.\n\n\nTunnemme jo edellisestä itämerenmaakuntalaisen Johannes Alexander\nLindsin Kajaanin-vierailun. Muistamme myös, että häntä vuorokauden\nverran säilytettiin toimittaja Nordlundin yliskamarissa sekä että\nhänen sittemmin tekemiensä paljastusten johdosta Helsingin santarmit\nKajaanissa koettivat m.m. saada selkoa eräästä \"pastorista\",\njonka luona Linds olisi asunut. Vuoden päivät asiaa tuumailtuaan\nsantarmit vihdoin pääsivät siihen aivan oikeaan tulokseen, että tuo\n\"pastori\" ei voinut olla kukaan muu kuin Nordlund. Myöskin Kyllikki\nRihtniemen kuulustelusta ilmeni, että santarmit yhä muistivat Lindsin\nkertomukset.\n\nHelmikuun 1. p:nä 1917 noin klo 8 illalla, jolloin Kajaanin\nrahatoimikamari parhaillaan piti kokoustaan, koputettiin yht'äkkiä\nkokoushuoneen ovelle. Sihteeri, toimittaja Nordlund, nousi silloin\nja aukaisi oven. Sieltä tuli poliisikomisario Komulainen, joka\nkiireellisesti ilmoitti Nordlundille, että toisessa rakennuksessa\nolevassa poliisilaitoksen huoneistossa olivat odottamassa\nratsumestari Feodoroff, kaksi santarmia ja kruununvouti Envald,\njoiden määräyksestä toimittajan oli tultava poliisilaitokseen.\nPoliisikomisario oli tästä kovin pahoillaan mainiten asian tulleen\nhänellekin täydellisenä yllätyksenä.\n\nMonenlaisten ajatusten valtaamana Nordlund seurasi Komulaista.\nPoliisilaitoksessa hänelle ilmoitettiin, että oli päätetty pitää\ntarkastus \"Kajaanin Lehden\" toimituksessa. Kun Nordlundilla ei ollut\nmukanaan toimitushuoneiston avaimia, sallittiin hänen puhelimitse\ntiedustaa, olisiko lehden konttorineiti vielä työssä, jolloin\nmyönteisessä tapauksessa sinne heti päästäisiin.\n\nNeiti olikin toimituksessa. Kaikki mainitut henkilöt ynnä\nkonstaapelit _J. Pietarinen ja K. Taskinen_ lähtivät tällöin\nNordlundin kera \"Kajaanin Lehden\" toimistoon. Siellä ratsumestari\ntutki työpöydällä ja sen laatikoissa olevat paperit, mutta mitään\nerikoista ei löydetty. Jotain vielä kyseltyään ratsumestari\nilmoitti pitävänsä heti tarkastuksen myös asianomaisen kodissa.\nSinne siirryttäessä klo 9 ajoissa illalla Nordlund huomasi, että\nhäntä tarkoin vartioitiin. Konttorineiti oli tällä välin ennättänyt\npuhelimitse ilmoittaa rouva Nordlundille outojen vieraiden tulosta,\njotta tämä ei kovin säikähtäisi.\n\nKotitarkastus oli vähän perinpohjaisempi kestäen noin kaksi tuntia,\nmutta kohdistuen kuitenkin yksinomaan Nordlundin työhuoneeseen.\nSiellä tutkittiin kirjoituspöytä laatikkoineen ja myöskin kirjasto.\nKruununvouti, komisario ja konstaapelit esiintyivät vain katsojina.\nSantarmit ottivat haltuunsa muutamia aivan yksityistä laatua\nolevia kirjeitä ja yhden valokuvan. Kaikki valtiollista sortoaikaa\nkoskeva kirjallisuus, lentolehtiset y.m.s. oli onneksi korjattu\nylisille; samoin oli siellä kolme korillista Helsingistä lähetettyjä\n\"Mummo-yhdistyksen\" vaatteita ja sidetarpeita, joiden löytymistä\nNordlund eniten pelkäsi. Santarmit eivät kuitenkaan ylisille\nyrittäneet.\n\nKotitarkastuksen päätyttyä Feodoroff julisti Nordlundin pidätetyksi\nhuomauttaen, että kruununvouti Envaldin oli vastattava siitä, että\npidätetty seuraavana aamuna olisi asemalla seuratakseen santarmeja.\n\nNordlund sai sitten viettää yön kotonaan, minne konstaapeli\nPietarinen jätettiin häntä vartioimaan. Tämä oli hyvin virkaintoinen.\nNiinpä hän asettui istumaan aivan lähelle pidätettyä tämän\ntyöskennellessä työpöytänsä ääressä ja järjestellessä asioitaan\npitkää, tietämätöntä matkaa varten. Nordlund huomauttikin poliisille,\nettä tälle luultavasti kävisi aika pitkäksi, sillä hän työskentelisi\nmahdollisesti koko yön. Siitä syystä hän ehdotti, että Pietarinen\nsiirtyisi torkkumaan keittiöön, minne sitä varten nostettiin\nkeinutuoli! Nähtävästi väsymystään peläten poliisi vihdoin suostuikin\nehdotukseen sulkien kuitenkin sitä ennen asunnon ulko-oven ja pistäen\navaimen taskuunsa.\n\nYön tunnit kuluivat verkalleen. Perheellisenä miehenä Nordlundin\noli vaikeata ratkaista, antautuako santarmien käsiin ja joutua\njohonkin Pietarin vankilaan tai Siperiaan vai yrittääkö turvautua\nkovin vaaranalaiseen ja epävarmaan pakoon. Sen sisäisen taistelun,\nminkä pidätetty ja hänen vaimonsa sinä yönä suorittivat, voivat vain\nhe itse arvioida. Tuloksena oli, että Nordlund päätti kohtaloonsa\nalistuen antautua santarmien valtaan.\n\nMutta keittiön keinutuolissa torkkui rauhallisesti suomalainen\npoliisikonstaapeli...\n\nSeuraavana aamuna Pietarinen saattoi Nordlundin rautatieasemalle\nsantarmien haltuun, jotka kuljettivat hänet Mikkeliin passittaen\nhänet siellä lääninvankilaan. Vangitsemisen syyksi ratsumestari\nFeodoroff ilmoitti Mikkelin lääninvankilan johtajalle osoitetussa\nsalaisessa kirjelmässä \"perustellut epäluulot Suomen kansalaisen\nEmil Nordlundin osallisuudesta armeijan oleellisia etuja loukkaaviin\nrikoksiin.\"\n\nJonakin seuraavana päivänä vanki vietiin vankilan kansliaan, missä\nFeodoroff erään pöytäkirjaapitävän santarmin läsnäollessa häntä\ntutki. M.m. tiedusteltiin, oliko hän osallistunut suomalaisten\nnuorukaisten Saksaan toimittamiseen vai eikö hän muka tiennyt koko\nasiasta mitään. Sitten kysyttiin, oliko hänen luonaan asunut eräs\nsaksalainen pakolainen, näytettiinpä hänelle muistin virkistämiseksi\nylioppilas Polónin valokuvakin. Kaikkiin kysymyksiin Nordlund\nvastasi kieltävästi samalla huomauttaen, ettei kuulustelijalla ollut\nedes oikeutta tutkia Suomen miestä. Lopuksi seurasi pöytäkirjan\nallekirjoittamisvaatimus, mihin Nordlund vihdoin taipui tehden\nkuitenkin pöytäkirjaan sen nimenomaisen merkinnän, että hän oli\nsiihen suostunut käskystä eikä vapaasta tahdostaan.\n\nMuuta tutkintoa ei enää pidettykään. Vain pari kertaa käytettiin\nhäntä valokuvaajassa, jolloin hänestä otettiin eriasentoisia\nvalokuvia, m.m. ilman turkkia ja turkki yllä; niinikään valokuvattiin\npariin kertaan hänen sormiensa jäljet.\n\nSekä vankilanviranomaiset että vartiat kohtelivat Nordlundia\nmoitteettomasti. Mutta se epämääräisyys ja epävarma tila, mihin vanki\noli joutunut, painoi raskaasti hänen mieltään.\n\nVihdoin puhkesi Venäjän vallankumous. Ja sunnuntaiaamuna maaliskuun\n18. p:nä 1917 Nordlund kutsuttiin vankilan kansliaan saaden siellä\ntietää olevansa vapaa.\n\nKotiinsa Kajaaniin Nordlund palasi -- kuin pahasta unesta heränneenä\n-- maaliskuun 20. p:nä 1917 koko kaupungin riemuitessa hänen\nvapautumisestaan.\n\n\n\nErkki Strömbergin vangitseminen ja Eljas Väyrysen pako.\n\n\nMehän muistamme, että ylioppilas _Eljas Väyrynen_ ja\nylioppilaskokelas _Erkki Strömberg_ veivät Hallaan matkustaneelle\ntohtori Sivénille varoitussanan, jonka johdosta tämä kääntyi takaisin\nja pelastui.\n\nMutta santarmit eivät voineet unohtaa sitä, että tuo kuuluisa\nhelsinkiläinen aktivisti oli näin päässyt heidän kynsistään ja että\nnuo nuoret miehet olivat heille tämän harmin ja häpeän tuottaneet.\n\nKuten tiedämme, aikoivat he ensin siepata tuon sananviennin\nvarsinaisen järjestäjän Elja Rihtniemen -- siinä kuitenkaan\nonnistumatta. Nyt oli tullut toisten \"rikollisten\" vuoro.\n\nPahaa aavistaen Erkki Strömberg oli ruvennut viettämään öitään\nmilloin missäkin. Mutta tuona hänelle kohtalokkaana helmikuun 23. p:n\nvastaisena yönä hän nukkui kotonaan, kun iltajunassa ei Mikkelistä\nollutkaan saapunut santarmeja, kuten oli epäilty. Vihollinen tuli\nkuitenkin sinä iltana nim. puutavarajunassa, joka saapui Kajaaniin\nkeskiyön tienoissa.\n\nAamulla klo 1/2 6 tulivat Kajaanin santarmi Juntson, muuan Mikkelistä\nlähetetty santarmi, komisario Komulainen sekä kajaanilaiset\nkonstaapelit Lastumäki ja Taskinen Strömbergin asuntoon pitämään\nkotitarkastusta. Miehillä oli mukanaan ratsumestari Feodoroffin\nallekirjoittama määräys, jonka mukaan kotitarkastus oli toimitettava\nja sen jälkeen Erkki Strömberg vangittava.\n\nSantarmit tutkivat Strömbergin huoneen löytämättä sieltä kuitenkaan\nmitään erikoista. Haltuunsa he ottivat joukon muistikirjoja,\nsuuren määrän kirjeitä, joitakuita valokuvapostikortteja sekä\nyksipanoksisen revolverin. Tarkastuksen jälkeen Erkki Strömberg\nteljettiin ensin Kajaanin poliisivankilaan ja vietiin sitten\nkahden santarmin saattamana Kuopion lääninvankilaan, missä sen\njohtaja Ruotzi kohteli häntä erittäin hyvin. Viikon kuluttua hänet\nsiirrettiin käsi- ja jalkaraudoissa Katajanokan lääninvankilaan.\nSiellä sattui se harvinainen tapahtuma, että yliopiston viranomaisten\ntoimenpiteestä Strömberg sai vankilassa suorittaa keskeneräiset\nylioppilaskirjoituksensa.\n\nVenäjän vallankumous vapautti sitten Erkki Strömberginkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Eljas Väyrysenkin_ kohtalonhetki oli tullut.\n\nJo Elja Rihtniemen vangitsemisyrityksen jälkeen teki Eljas Väyrynen,\njoka lukukauden alussa lähti Helsinkiin opintojansa jatkamaan,\nMartta-sisarensa kanssa sellaisen sopimuksen, että jos tämä\nKajaanissa saisi tietoonsa jotakin, mikä merkitsisi Eljakselle\nuhkaavaa vaaraa, niin hän heti sähköttäisi siitä veljellensä.\nSähkösanoma saisi sisältää mitä tahansa, kunhan sen alla vain olisi\nnimi Martta, mikä merkitsisi samaa kuin \"Pakene!\" Sisar ja veli\nsopivat siitäkin, että sama sähkösanoma olisi lähetettävä myös\nylioppilas _Eino Helaselle_ siltä varalta, ettei Eljakselle osoitettu\nsähkösanoma tulisi perille. Eljas puolestaan otti selittääkseen\nHelaselle asian. Myöskin lupasi Eljas lähettää sisarelleen\nsantarmien numerosähkösanomien avaimen, joka oli toimitettava\nsähkölennätinvirkamies Verner Wallinille; tästä oli ilmoitettava myös\netappijärjestöön kuuluville.[57]\n\nKun postimestari T. Strömberg klo 7 aamulla helmikuun 23. p:nä\nsoitti pappilaan ilmoittaen, että hänen poikansa Erkki oli vangittu,\ntoimitti Martta Väyrynen ennakolta sovitut sähkösanomat sisarensa\nSaaran välityksellä heti lennätinkonttoriin, mistä Wallin ne\nkiireimmiten lähetti asianomaisille. Eljas Väyryselle osoitettu\nsähkösanoma ei tullut koskaan perille, mutta Eino Helaselle lähetetty\nyllätti tämän hänen vielä ollessaan sängyssä.\n\nHelanen lähti silloin heti tavoittamaan serkkuaan Eljas Väyrystä.\nKun tämä ei ollut kotona, meni hän Suomalaiselle normaalilyseolle\nhaettaen vahtimestarin välityksellä siellä auskultoimassa olevan\nmaisteri _Anna Väyrysen_, jolle hän näytti saapuneen sähkösanoman.\nNeiti Väyrynen tiesi, että Eljas oli jäällä, missä aiottiin pitää\nakateemiset hiihtokilpailut, ja että suksien säilytyspaikka oli\nOstrobotnialla. Molemmat riensivät sinne. Anna Väyrynen löysikin\npian veljensä joka juuri oli mennyt Anna-sisartansa tapaamaan tämän\nOstrobotnian läheisyydessä olevaan asuntoon.\n\n\"Nyt on sinun vuorosi tullut\", lausui sisar näyttäen sähkösanomaa.\n\n\"Niinpä näkyy\", kuului veljen lyhyt vastaus.\n\nHeti ryhdyttiin kunnostamaan Eljaksen matkavarusteita. Anna ja\nKatri Väyrynen olivat näissä toimissa koko päivän. Eljas taas jäi\nystäviensä _Uuno Hannulan, Otto Martin ja Eino Arvelan_ kanssa\noleilemaan Ostrobotnian ravintolahuoneeseen, jotta näyttäisi siltä,\nettei heillä ollut kiirettä minnekään. Päivän ajaksi Väyrynen\nsiirtyi Lapinlahden mielisairaalaan lääketieteenkandidaatti _Sven\nDonnerin_ luo, jonka välityksellä myös välttämättömimmät raha-asiat\njärjestettiin. Illalla vähän ennen yöjunan lähtöä menivät sitten\nEljas ja Anna Väyrynen ynnä ylioppilas Uuno Hannula asemalle,\nminne maisteri Elsa Inberg (nyk. Bruun) toi myös lisärahoja. Junan\nliikkeelle lähtiessä Eljas hyppäsi junan varjopuolelta erään vaunun\nsillalle aloittaen helmikuun 23. p:nä 1917 reippain mielin pitkän\nretkensä.\n\nHänen aikomuksensa oli kulkea rautateitse Nurmekseen ja sieltä\nhiihtämällä Sotkamon ja Ristijärven kautta Hyrynsalmelle Hallaan.\nMatka näytti sujuvan hyvin. Kouvolassa hän sai ajatuksen lähteä\ntutkimaan Kajaanista päin tulevaa junaa. Tästä hän kertoo kotiinsa\nmyöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä:\n\n\"Eevan (sisarensa, joka oli lähtenyt viemään Kajaanintietoja\nHelsinkiin) näin junassa nukkuvan palttoo silmillä, kun kävin\nErkkiä (Strömbergiä) etsimässä, jotta jos tämä olisi ollut huonosti\nvartioitu, olisin kaapannut matkaani. Arvelin nimittäin,[58] että\nErkkiä oli ahdistettu ja siksi varoitussähkösanoma mulle. En\nherättänyt Eevaa, olisi syntynyt hälinää, joten täytyi kieltäytyä.\"\n\nVäyrystä oli varoitettu pitämään silmänsä auki varsinkin\nSortavalassa. Paha paikka se olikin, sillä siellä santarmit tulivat\nvaunuun sulkien ovet ja alkaen tarkastella passeja. Sellaista ei\nmiehellämme tietysti ollut. Tilanne näytti peräti kestämättömältä.\nKauan ei Väyrynen kuitenkaan empinyt huomattuaan junamiehen vaunua\nlämmittämässä. Hän meni vaunun välikköön vetäisten oven kiinni\nperässään.\n\n\"Lainatkaa minulle lakkianne hiukan!\" kuiskasi pakolaisemme.\n\nJunamies katsoi ensin ihmetellen, mutta nyökkäsi sitten\nymmärtäväisesti siihen osastoon päin, jossa santarmit passeja\ntarkastivat, ja ojensi lakkinsa. Väyrynen painoi sen päähänsä ja\nheitti sarkatakkinsa puulaatikkoon ruveten uuninlämmityspuuhiin;\njunamies poistui samalla vaunun väliköstä. Santarmit menivät ohi\nmitään epäilyttävää älyämättä. Ei heidän huomionsa kiintynyt\nlakittomaan junamieheenkään.\n\nNurmeksesta Väyrynen lähti helmikuun 25. p:nä kontti selässä\nhiihtämään kohti Sotkamoa. Komulan kievariin hän saapui klo 1 yöllä.\nSiellä vietettiin parast'aikaa häitä. Piirileikissä mukana olevien\njoukossa hän huomasi tutun sotkamolaisen poliisin Korhosen. Korhonen\nitse on kertonut, että Eljas Väyrynen tuli hänen luokseen sanoen:\n\"Kovinpa se Korhostakin, vanhaa miestä, on ruvennut laulattamaan.\"\nSitten Väyrynen ilmoitti liikkuvansa metsäkauppa-asioilla eikä\nsanonut huolivansa -- kiire kun oli -- huonetta, jota Korhonen\ntarjotteli, mutta kyllä mielellään hevosen, jonka tämä oli itseään\nvarten tilannut. Yötä myöten Väyrynen ajoi Hongikon kievariin ja\nsieltä edelleen Sotkamoon Sopalan kievariin, jonne saapui helmikuun\n26. p:nä 1917. Sieltä hän saman päivän aamuna soitti kotiinsa saaden\nkautta rantain kuulla asioista. Samaten hän soitti myöskin Lauri\nPokille kehoittaen tätä ja toisia \"firman\" miehiä kiireellisesti\nvarustautumaan matkalle, sillä oli varmaa, että heidänkin hetkensä\noli pian lyövä.\n\nSotkamosta saattoivat Väyrystä hevosella jonkin matkaa Ristijärvelle\npäin kauppias Yrjö Korhonen ja kunnallislautakunnan esimies\nJaakko Kananen. Illan suussa hän saapui hiihtäen lopen väsyneenä\nRistijärven pappilaan aikoen poiketa ilman muuta pirttiin yösydämeksi\nnukahtamaan. Sitten hän kumminkin muutti aikomustaan mennen\nilmoittamaan tulostaan ja tiedustelemaan, sopisiko yöpyä. Toiveessaan\nhän kuitenkin perin pohjin pettyi, sillä pastori epäsi jyrkästi hänen\npyyntönsä sanoen:\n\n\"Olenko minä mikä kaikkien papinpoikien vartija! Minulla on vaimo ja\nlapsia.\"\n\nEi ollut siis Ristijärven pappilassa tilaa naapuriseurakunnan papin\npojalle. Sieltä Väyrynen hiihti Mikkolaan, josta Oskari Mikkonen vei\nhänet yöksi _Herman Romppaisen_ luo, kun Mikkola aivan valtamaantien\nvieressä olevana katsottiin epävarmaksi paikaksi. Aamulla ani\nvarhain Väyrynen lähti hiihtämään kohti Hyrynsalmea. Oravivaaran\nrinteellä hän tapasi Sofia Kemppaisen eli \"Väinölän Sohvin\", joka oli\nHyrynsalmen \"nokkelimpia ja tarmokkaimpia etappimiehiä\".\n\n\"Sattuisiko sitä olemaan mitään syötävää\", tiedusteli Väyrynen,\ntuttuja kun oltiin.\n\n\"On kyllä!\" vastasi Sohvi.\n\nJa hyvät eväät hänellä olikin, aivan lihapullista alkaen.\n\nHyrynsalmella Väyrynen oli jonkin aikaa Kaarnalassa rouva _Sofia\nBergin_ luona sekä myöskin tohtori Hjeltin vieraana. Kun kuitenkin\nnimismies Nyman oli kohta aikonut tulla tohtoriin, niin seppä _Kalle\nKemppainen_, hänkin Hyrynsalmen tarmokkaita etappimiehiä, toimitti\nVäyryselle poron, jolla matka nopeasti jatkui Hyrynsalmen kirkolta\nHallan ystävällisen isäntäväen lämpöisiin suojiin.[59]\n\nTämä tapahtui helmikuun 27. p:nä 1917. Tuon pitkän matkan Helsingistä\nNurmeksen kautta Hallaan Eljas Väyrynen suoritti siis neljässä\npäivässä.\n\n\n\nKiristyskirjeet ja santarmi Juntsonin raportti.\n\n\nOlemme maininneet, että venäläinen santarmisto oli Kajaanissa\nverraten heikosti edustettuna, siellä kun näet toimi vain yksi\nsantarmi ja sekin tuli virkaansa vasta maaliskuun alkupuolella v.\n1916. Mutta vuoden lopulla tämä santarmi, _Henrik Juntson_, sai\navukseen kaksi suomalaista \"agenttia\", nim. jo mainitut Sortavalan\nseminaarin entisen oppilaan, isänmaallisesti rappeutuneen _Vasili\nRöschin_ (Liite N:o 1) ja erään _Vilho Pullisen_. Sitäpaitsi eräät\npaikkakuntalaisetkin alentuivat venäläisvallan kurjiksi kätyreiksi.\nVarsinkin Rösch ja Pullinen olivat hyvin tarmokkaita ja, kuten heti\nsaamme todeta, äärimmäisen häikäilemättömiä.\n\nHelmikuun 28. p:nä 1917 löysi Ristijärven Monolan talon poika, Jaakko\nHeikkinen, pappilan porttia avatessaan sen vierestä lumihangesta\nseuraavan, rovasti Väyryselle osoitetun kirjeen:\n\n    \"Rovasti J. Väyrynen,\n        Kajaanissa.\n\n    Sanon jo edeltäkäsin, että minun tapani ei ole ollut esittää\n    samaa asiaa kahdesti vaan siihen nähden etten tiedä varmaan josko\n    olette aikaisempaa esitystäni saanut kerron tuon saman asian\n    uudelleen nimittäin että kuten tiedätte vehkeilee teidän poikanne\n    Eljas hallitusta vastaan siksi suuressa määrässä, että jos nuot\n    joutuvat viranomaisten tietoon niin odottaa häntä lievemmässä\n    tapauksessa maasta karkoitus sekä pahemmassa tapauksessa hirsipuu\n    johon on jo moni suosiollisella avullani joutunut syystä etteivät\n    ole ottaneet esityksiäni huomioon. _Eljaksen takia joutui Erkki\n    Strömberg kiinni vaikka oli ainoastaan Eljasta kyyditsemässä_[60]\n    isänsä ponilla Hyrynsalmelle silloin kuin Eljas vei sanaa\n    Sivénille että hän tiesi paeta poliiseja ja santarmeja jotka häntä\n    etsivät. _Eljas_ oli myöskin joka _järjesti Rihtniemen paon\n    tunnetuiden toveriensa kanssa Turuselta varastamallaan porolla_.\n    Hän oli _myöskin_ aikoinaan _tekemisissä Bolanin kanssa_[61] joka\n    urkki saksan hyväksi. Ellette usko näitä asioita todeksi voitte\n    kysästä vaikka monttööri Salosen vanhemmalta pojalta joka kyllä\n    tietää jotakin. Vaan jos tahdotte että pidän nuot asiat omana\n    salaisuutenani ja säästätte poikanne päätä jonka menettäminen ei\n    tänä aikana ole taattua niin varatkaa minulle tuo vähäinen summa\n    5.000 markkaa kirjekuoreen siihen jalan jälkeen jonka löydätte\n    lumesta kuin menette Raatihuoneen pihasta ulos ulkohuoneen vieressä\n    olevasta pienestä portista ja käännytte lankun sivua Tervolle\n    käsin. Ellei tuo summa ole siellä t.k. 28 päivänä kello 9 j.p.p.\n    niin ennenkun ollaan seuraavassa illassa istuu poikanne jossakin\n    varmassa laitoksessa jonne ei enää näitä esityksiä tehdä. Huomautan\n    jo edeltäkäsin ette tarvitse ruveta minua varttomaan eikä\n    ilmaisemaan viranomaisille, elikkä siinä tapauksessa olen\n    pakoitettu kertomaan nämät tietoni heille ja ne eivät ole\n    pojallenne oikeen terveellisiä. Jos tuo summa teistä tuntuu ehkä\n    liian suurelta niin siinä tapauksessa toivon että muistatte\n    Helsingin sanomassa olleen ilmoituksen jossa eräs herra lupasi\n    10.000 mk palkinnon sille joka vain todistaa kuka kirjoitti erään\n    mitättömän kirjeen joka koski häntä vaan että nämä tietoni\n    perustuvat tosi seikkoihin jotka tulen toteen näyttämään jos\n    esitykseni hylkäätte. Asia on siksi vakavaa laatua että miettikää\n    sitä tarkoin ennenkuin sen hylkäätte, Elkää olettako että tämä\n    on samallainen kiristys yritys joita saa toisinaan lukea\n    sanomalehdistä, että joku puolihullu on peloitellut jotakin\n    mustalla kädellä ellei hän pane määrättyä summaa kiven alle sillä\n    tämä perustuu seikkoihin jotka voidaan helposti todistaa jos\n    annatte asian niin pitkälle mennä jota en luule sillä tietänette\n    mikä odottaa poikaanne jos nuo asiat olen pakoitettu ilmaisemaan\n    viranomaisille.\"\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistavat:\n\n                 Evert Lindberg    Hilja Kokkonen.\n                 Pankinjohtaja.\n\nMaaliskuun 2. p:nä 1917 löysi pappilan naapurin, talonomistaja\nJuho Pekka Korhosen pieni poika taas pappilan portin vierestä\nlumihangesta, melkein samasta paikasta, missä edellinenkin kirje oli\nollut, seuraavan, niinikään rovasti Väyryselle osoitetun kirjeen:\n\n    \"Rovasti J. Väyrynen,\n        Kajaanissa.\n\n    Pyydän jo edeltäpäin anteeksi, että tulen esittämään teille\n    asioita, jotka eivät teitä luultavasti miellytä. Asia on nimittäin\n    sitä laatua, että kuten tiedättekin vehkeilee poikanne Eljas\n    Hallitusta vastaan, josta on jo tietääkseni viranomaisilla jonkun\n    verran tietoja, vaan eivät he vielä tiedä puoliakaan mitä minä\n    hänestä tiedän. Jospa he tietäisivät edes senkään, että hän\n    _avusti Rihtniemen karkausta_,[62], niin sekin jo kyllä riittäisi,\n    mitä sitten jos he tietäisivät että _hän oli yhteydessä Bolanin\n    kanssa, jonka takia Nordlund vietiin syyttömästi_. Esitykseni on,\n    että ellette Te varaa minulle maanantai iltaan tämän helmikuun 26\n    p. klo 11 j.p.p. 5.000:- markkaa suun tukkimiseksi, niin ilmaisen\n    minä nuot tietoni viranomaisille, joilta kyllä saan tuosta\n    tiedostani hiukan enemmän. Nuot rahat saatte panna suljettuun\n    kirjekuoreen siihen lumeen polkaistuun jalan jälkeen, jonka\n    löydätte kuin menette Raatihuoneen pihasta pienestä portista, joka\n    on ulkohuoneen vieressä raatimies Tervolle käsin, jälki peittäkää\n    sitten lumella umpeen, ettei sitä tuuli vie. Jos ette usko näitä\n    tietojani todeksi niin voitte kysäistä siitä Erkki Strömberg'iltä\n    joka ei tosin ole nyt tavattavissa syystä, että hylkäsi tällaisen\n    tekemäni esityksen. Huomautan jo edeltäpäin etten kärsi pilaa. Niin\n    pian kuin huomaan ettei esitystäni täytetä elikkä jos meinaatte\n    ruveta minua vartioimaan elikkä ilmaisemaan minun esitystäni\n    viranomaisille ilmaisen minä tietoni heille ja saan siitä sievoisen\n    palkinnon jos myöskin aattelette lähettää jonkun eli menette itse\n    huomauttamaan poikaanne häntä uhkaavasta vaarasta niin sanon jo\n    edeltäpäin ettei se onnistu, sillä häntä kyllä siellä salaa\n    vartioitaan. Huomaudan vielä, että harkitkaa tarkoin asiaa!\n    miettikää poikanne kohtaloa ennen kun esitykseni hylkäätte.\n    Aatelkaa laajoja Siperian aavikoita eli pahemmassa tapauksessa\n    hirttonuoraa. Kieroilemista en siedä, ellei tuo summa ole\n    määrälleen sovitussa paikassa, niin ennenkuin ollaan seuraavassa\n    illassa istuu poikanne varmassa paikassa. Olen tuon paikan valinnut\n    sentähden lähelle viranomaisia, että jos aattelette tehdä minulle\n    niitä noutaessa väkivaltaa voin turvautua viranomaisiin ja ilmaista\n    heille teidät. Huomautan vielä että elkää käsittäkö esitystäni\n    sellaiseksi joita saapi lukea toisinaan sanomalehdistä, että joku\n    puoli hullu on lähettänyt jollekin kirjeen ja uhannut tätä jollakin\n    mustan käden kuvalla. Sillä tämän asian takana on tosi seikkoja\n    kuin myöskin että juonessa on henkilöitä jotka eivät anna\n    itsensä nenästä vetää, jos huomaan että ilmaisette aikomuksen\n    viranomaisille eli ellei tuota summaa tule niin kuten sanottu\n    istutte Te sekä poikanne ennen ensi tiistaiiltaa varmojen ovien\n    takana jonne ei enää mitään esityksiä tehdä vaan kuljetaan kohden\n    hyvin ansaittua rangaistus laidosta. Sillä henkilöä joka avustaa\n    pakenemaan valtiollista rikollista odottaa kohtalo jonka Te\n    sivistyneenä Isänä kyllä tiedätte. _Tähystäjä_.\n\n    Kaiken muun lisäksi on poikanne syyllinen Poron varkauteen jolla\n    tuo R:mi pakoon laitettiin. Kaunis teko Rovastin pojalta.\n\n    Mielestänne jos on tuo summa liian suuri niin vertailkaa viime\n    keskiviikkoisessa Helsingin sanomassa N:o 9 erästä ilmoitusta\n    jossa luvataan 10.000:- palkinto paljon vähäisemmästä ja\n    perättömästä asiasta.\"\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistavat:\n\n                  Evert Lindberg     Hilja Kokkonen.\n                  Pankinjohtaja.\n\nKuten huomaamme, oli kiristäjä siltä varalta, että ensiksi\nkirjoitettu kirje joutuisi hukkaan, kirjoittanut myös toisen, samaa\ntarkoittavan ja pääasiallisesti samansisältöisen kirjeen. Kummassakin\nkirjeessä on syytösten tehostamiseksi täydentäviä yksityiskohtia.\nNiissä syytetään Eljas Väyrystä seuraavista seikoista:\n\n1) Hän järjesti Rihtniemen paon _tunnetuiden toveriensa kanssa_\nTuruselta varastamallaan porolla.\n\n2) _Hän on ollut tekemisissä Polónin_ (\"Bolanin\") _kanssa_, joka\nurkki Saksan hyväksi ja jonka takia Nordlund vangittiin viattomasti.\n\n3) _Hän vei sanan Sivénille_, ja hänen takiansa Erkki Strömberg\njoutui kiinni, vaikka oli ainoastaan Eijasta kyyditsemässä.\n\nMainittakoon, ettei Erkki Strömberg ollut saanut mitään\nkiristyskirjettä, joten kirjoittaja tällä väitteellään nähtävästi\ntahtoi vielä enentää kirjeensä vaikutusta.\n\nKirjeet on kirjoitettu ilmeisesti Erkki Strömbergin vangitsemisen\njälkeen. Kirjoittaja näyttää olleen varma siitä, että Eljas\nVäyrynenkin heti vangittaisiin, samaten kuin siitäkin, että myös\nVäyrynen ja hänen omaisensa tunsivat vangitsemis-uhan vakavuuden.\nMutta sitä, että Eljas Väyrynen oli paennut jo samana päivänä kuin\nErkki Strömberg vangittiin, kiristäjä ei tiennyt; eikä sitä tiennyt\nsantarmi Juntsonkaan.\n\nMistä kiristäjä oli saanut kerrassaan hämmästyttävän tarkat tietonsa,\nemme käy arvailemaan. Kirjeet oli kirjoitettu kosmoskynällä\nvalkoiselle paperille sujuvalla käsialalla, jota, samoin kuin\nkieltäkin, oli nähtävästi tahallaan vääristelty. -- Vallankumouksen\naikainen kansalaiskomitea koetti ottaa selkoa kiristyskirjeiden\nalkuperästä tullen siihen johtopäätökseen, että _Rösch oli ne\nkirjoittanut_. Mutta tämä kielsi syytteen osoittaen kuitenkin\n\"hätääntymisen ja kalpenemisen merkkejä\", kuten kansalaiskomitean\npöytäkirjassa sanotaan. Röschin muistikirja ja yleensä muistiinpanot\noli kirjoitettu kosmoskynällä, ja niiden käsialakin muistutti\nkiristyskirjeitä. Ehdottomaan varmuuteen ei kiristäjistä päästy.\nKajaani vapautui kuitenkin pian kummastakin \"agentistaan\", sillä\nsekä Rösch että Pullinen lähetettiin maaliskuun 26. p:nä Mikkeliin\nsikäläisen sotilaskomitean huostaan.\n\nKiristyskirjeet herättivät aktivistien keskuudessa sanomatonta\nsuuttumusta. Kun tohtori Rihtniemi ja \"pojat\" (Ahonen, Pokki ja\nSalonen) olivat Väyrysessä ensiksi saapunutta kiristyskirjettä\ntutkimassa, menivät Salonen ja Pokki jättöpaikan läheisyydessä\nolevaan ulkohuonerakennukseen katsomaan, kuka mahdollisesti tulisi\nodotettua vastausta noutamaan. Toinen tähystelijöistä vei ensin\ntyhjän kirjekuoren kiristäjän määräämään paikkaan vetäytyen nopeasti\nkiertoteitä sovittuun ulkohuonerakennukseen, jonne toinen suoraa\ntietä oli jo mennyt. Mitään noutajaa ei kuitenkaan saapunut.\n\nMyöskin Hallassa majailevat Elja Rihtniemi ja Eljas Väyrynen --\nsaatuaan kuulla kirjeistä -- olivat siinä määrin kuohuksissaan, että\najattelivat lähteä eräänä yönä rankaisemaan kiristäjäksi luulemaansa\nhenkilöä luopuen sitten kuitenkin aikeestaan. Rovasti Väyryseenkään\neivät kirjeet vaikuttaneet muuta kuin inhoa.\n\nKajaanin santarmi Juntson oli näihin saakka ollut oikeastaan vain\ntapausten \"todistajana\" mikkeliläisten santarmien ynnä \"agenttien\"\nRöschin ja Pullisen pääasiallisesti suorittaessa itse työt. Mutta nyt\nhänkin heräsi toimintaan lähettäen helmikuun 17. p:nä 1917 (v.l.)\neli siis maaliskuun 2. p:nä Mikkeliin salamerkkisähkösanoman, mikä\nnähtävästi koski Eljas Väyrysen vangitsemismääräyksen pyytämistä.\n\nSeuraavana päivänä, helmikuun 18:ntena (v.l.) eli siis maaliskuun\n3. p:nä Juntson lähetti päällikölleen, ratsumestari Feodoroffille\nMikkeliin seuraavan merkillisen venäjänkielisen raportin:[63]\n\n\n    \"Suomen Santarmihallituksen           _Salainen_.\n    täydennyskunnan aliupseeri\n    Kajaanin vartiopaikalla       Suomen Santarmihallituksen\n    18 p:nä helmikuuta 1917.      Kuopion piirin päällikön apulaiselle.\n              N:o 18\n             Kajaani.\n\n    Raportti.\n\n    Ilmoitan Teidän Korkea-arvoisuudellenne saaneeni tietää 42.\n    armeijan esikunnan agentilta Pulliselta, joka nykyjään oleskelee\n    Kajaanissa, että silloin kun tohtori Sivén Helsingistä pakeni\n    ulkomaille, niin hänelle Sivénille ilmoitti etsiskelyistä Kajaanin\n    pastorin poika Eljas Väyrynen, joka parhaillaan opiskelee\n    Helsingissä. Kun Sivén matkusti Kajaanista Hyrynsalmelle, niin\n    kolmantena päivänä tämän jälkeen Eljas Väyrynen meni Kajaanin\n    postikonttorin päällikön Strömbergin luo pyytäen hevosta\n    matkustaakseen johonkin. Strömberg, joka todella omisti hevosen,\n    antoi sen sillä ehdolla, että hänen poikansa Erkki Strömberg\n    menisi mukaan, jolloin molemmat ajoivat Hyrynsalmelle ja\n    ilmoittivat seikkaperäisesti Sivénille, että häntä etsiskellään,\n    ja samalla auttoivat häntä pakenemaan ulkomaille, 2) ja vielä kun\n    Elja Rihtniemi karkasi poliisilta Kajaanissa _joulukuun 10. p:nä\n    1916_,[64] hän muka palasi takaisin Kajaaniin kahden päivän\n    kuluttua ja sen jälkeen heti taas katosi. Hänelle Rihtniemelle\n    antoi suurta apua eräs Armas Ahonen, konttoristi, joka palvelee\n    puutavaraosakeyhtiön konttorissa Kajaanissa, ja joka Ahonen\n    myöskin katosi tämän vuoden helmikuun 16. p:nä klo 9 illalla. Hän\n    matkusti poroilla ja häntä saattoivat insinöörinpoika Lauri\n    Antinpoika Bokki asuva Kajaanissa sekä sähkömonttöörin poika Aarne\n    Salonen asuva Aleksanterinkadun 8:ssa, ja samana yönä he itse,\n    Bokki ja Salonen, katosivat Kajaanista, mutta ei tiedetä minne.\n    Todennäköisesti he saivat tietää, että agentit tietävät siitä.\n    Kun Rihtniemi palasi takaisin Kajaaniin, sen jälkeen kun hän oli\n    _ensimmäisen kerran_ kadonnut, _joulukuun 12. p:nä 1916_, niin muka\n    samana yönä sammutettiin sähkövalo kaupungissa sillä tekosyyllä,\n    että koneet olivat vioittuneet, tarkoituksella tehdä kaupunki niin\n    pimeäksi, ettei kadulla voisi ketään tuntea. Nämä tiedot agentti\n    Pullinen on saanut varmasta lähteestä Kajaanissa, mutta pitää\n    salassa tietojen antajan. -- 3) toista saamaani nimetöntä kirjettä\n    ei ole voinut kirjoittaa kukaan muu kuin ukko Strömberg, sillä\n    hänellä oli siitä tieto jo seuraavana päivänä ja hän tiedusteli\n    itse minulta, olinko saanut nimettömän kirjeen, mutta itse\n    Strömberg sanoi, ettei hän tunne sitä henkilöä, joka oli kirjeen\n    kirjoittanut ja että kirjeen kirjoittaja oli käynyt hänen\n    asunnossaan. -- Kuten ylläolevasta selviää, olisi Eljas Väyrynen\n    heti vangittava. Mikäli tunnen, olivat Väyrynen ja Rihtniemi\n    keskenään hyvät ystävät. Väyrynen opiskelee parhaillaan\n    Helsingissä.\n\n                                             Aliupseeri Juntson.\"\n\nRaportin aikamäärät -- ilmeisesti kaikki venäläisten käyttämän\nvanhan ajanlaskun mukaisia -- ovat saattaneet näitä asioita\ntutkineet siihen käsitykseen, että santarmi olisi niissä aika\ntavalla erehtynyt, paitsi mitä tulee Armas Ahosen pakenemispäivään,\njoka on osunut oikeaan. Mutta vaikka vähäläntä, tihrusilmäinen,\npulleaposkinen Juntson ryyppäsikin melkoisesti, niin emme kuitenkaan\nvoi olettaa hänen kirjoittaessaan päällikölleen, ratsumestari\nFeodoroffille, olleen niin sekaisin, että olisi sotkenut yleisesti\ntunnetut aikamäärät. Tiesihän näet Feodoroff, joka Rihtniemen\nvangitsemistilaisuudessa oli itse ollut mukana, yhtä hyvin kuin\nJuntsonkin, että Elja Rihtniemen pako tapahtui tammikuun 10. p:nä\n1917, eli siis joulukuun 28. p:nä 1916 vanhaa lukua.\n\nRaportin päivämäärät johtavatkin meidät mielestäni aivan toiseen\ntapahtumaan, nimittäin Elja Rihtniemen _ennen joulua tekemään\nHallan-vierailuun_, minkä santarmi määrätyssä tarkoituksessa tahtoo\nesittää paoksi ja mihin hän myös sotkee toisen -- ja todellisen --\npakotilaisuuden yhteydessä tapahtuneen kaupungin sähkövalaistuksen\nosittaisen sammuttamisen.\n\nOn mahdollista, että Juntsonin päällystö oli moittinut häntä\ntoimettomuudesta. Sivénin varsinainen avustaja Elja Rihtniemi oli\nnäet saanut kaikessa rauhassa oleskella Kajaanissa noin kuukauden\npäivät, kunnes Viaporin santarmikomennuskunnan päällikkö ravisti\nhereille sekä Feodoroffin että Juntsoninkin. Osoittaakseen, että oli\nsentään jotakin puuhannut, tiedoittaa Juntson -- tosin koko lailla\nmyöhästyneenä ja enimmäkseen perättömiä lasketellen -- Feodoroffille,\nettä poliisit (tietysti hänen, Juntsonin toimesta) olivat vanginneet\nRihtniemen ja että tämä sitten joulukuun 10. p:nä 1916 (v.l.) eli\nsiis joulukuun 23. p:nä karkasi poliisin käsistä ja \"muka palasi\ntakaisin Kajaaniin kahden päivän kuluttua\" (mitä takaisinpaluuta\nJuntson siis ei oikein ota uskoakseen) \"ja _sen jälkeen heti\ntaas katosi_.\" -- \"Kun Rihtniemi palasi takaisin Kajaaniin\" (nyt\nJuntson jo esittää asian täytenä totena), \"sen jälkeen kun hän oli\n_ensimmäisen kerran kadonnut_, joulukuun 12. p:nä 1916\" (eli siis\nuuden ajanlaskun mukaan joulupäivänä, joulukuun 25. p:nä), \"niin muka\nsamana yönä sammutettiin sähkövalo\" j.n.e.\n\nIlmeiseltä mielestäni näyttää, että tämä \"Rihtniemen ensimmäinen\nkatoaminen\" tarkoittaa, kuten sanottu, hänen Hallan-vierailuaan,\nmiltä matkalta, niinkuin tiedämme, hän tositeossa palasi jo\njouluaatto-iltana, siis joulukuun 24. p:nä.\n\nLoppujen lopuksi santarmi raportissaan kehuu agentti Pullista, joka\non \"saanut nämä tiedot _varmasta lähteestä Kajaanissa_, mutta pitää\nsalassa tietojen antajan\".\n\nTodellakin merkillinen mies tuo Kajaanin etapin johtaja, joka\n\"kahdesti\" livahtaa poliisien kynsistä jättäen santarmit\nhölmistyneinä huokaamaan: \"Tshto delatj!\" (Mitä meidän on tehtävä!)\n\n\n\nKajaanilaisten aktivistien pako.\n\n\nPaljon järkyttävää oli Kajaanissa tammi- ja helmikuussa 1917\ntapahtunut. Etapin johtaja Elja Rihtniemi oli lyöty pakoon, hänen\nveljensä ja sisarensa vangittu (joskin taas vapautettu), Hemmi\nStenius joutunut syyttömästi santarmien käsiin, toimittaja E. E.\nNordlund vangittu, Erkki Strömberg kuljetettu pois kahleissa ja\nEljas Väyrynen tämän johdosta kiireisesti paennut. Ja sitten nuo\nhäikäilemättömän röyhkeät kiristyskirjeet!\n\nEtapin varsinaisista työntekijöistä olivat enää jäljellä vain\n\"pojat\", Armas Ahonen, Lauri Pokki ja Aarne Salonen sekä Alppa\nTolonen. Täytyy ihmetellä näiden miesten rohkeutta ja sitä\nvelvollisuudentuntoa, mikä saattoi heidät pysymään paikallaan,\nvaikka isku toisensa jälkeen oli kohdannut etappia ja sen ystäviä.\nTosin etappitoiminta oli tähän aikaan melkein tyrehdyksissä, ja\njääkärietappien päivinä avatut reitit vetivät puoleensa kulkijoita\nvarsinkin niiden toisesta päätepisteestä, Nurmeksesta, mutta missään\ntapauksessa ei Kajaaniakaan, tuota tärkeätä erämaan porttia, voitu\njättää ilman vartioita.\n\nHelmikuun loppupuolella oli tilanne kuitenkin siihen määrään\nkärjistynyt, että jäljelle jääneidenkin täytyi ruveta pakoa\najattelemaan. Myöskin Eljas Väyrynen soitti pakomatkaltaan Sotkamosta\nkäsin helmikuun 26. p:nä Lauri Pokille kehoittaen miehiämme aivan\nensi tilassa jättämään Kajaanin. Lisäksi tuli vielä tuo rovasti\nVäyryselle ensiksi saapunut kiristyskirje, jonka kirjoittaja\nvahingoniloisesti mainitsi _hyvin tuntevansa ne henkilöt, jotka\nyhdessä Eljas Väyrysen kanssa järjestivät Rihtniemen paon_.\n\nTämän kirjeen johdosta helmikuun 28. p:nä pidetyssä yhteisessä\nneuvottelussa tehtiin ratkaiseva päätös, että Ahosen, Pokin ja\nSalosen oli kiireimmiten poistuttava Kajaanista. Hallassa yhtyneet\nElja Rihtniemi ja Eljas Väyrynen olivat niinikään edelleen toveriensa\ntakia kovasti huolissaan.\n\nAsia oli siis ratkaistu, ja seuraavan päivän illalla, maaliskuun 1.,\nmiehemme olivat päättäneet lähteä.\n\nPakovalmistukset suoritettiin hyvin salaisesti. Oikeastaan niistä\neivät tienneet muut syrjäiset kuin maisteri _Isidor Vuori_ (\"Isi\")\nja metsänhoitaja _Oskari Rönkä_, jotka asuivat yhdessä Ahosen kanssa\nPohjolankadun 24:nnessä. Ahonen ei aikonut ilmoittaa asiasta edes\npäälliköilleen, mutta Röngän kehoituksesta hän sitten kuitenkin kävi\narvoisan ystävänsä Kajana Woodin konttoripäällikön _Ernst Tuomisen_\nja toimitusjohtajan, tuomari _Paavo Paloheimon_ luona jäähyväisillä.\nNämä toivottivat sydämestään onnea pitkälle matkalle. Tuominen antoi\nAhoselle toiminimelle kuuluvan browningin, ja Paloheimo lisäsi nuoren\nmiehen matkakassaa.\n\nLauri Pokki ja Salonen valmistautuivat matkaan omaistensa avustamina.\nTahtoen ennen lähtöään suojata kotinsa santarmien hyökkäyksiltä Pokki\nkirjoitti muka matkalta lähetetyn, isällensä, Anton Pokille osoitetun\nkirjeen, missä kertoi toimineensa sellaisissa asioissa, joista ei\nollut voinut mainita isälleen mitään ja joitten takia hänen oli\nollut pakko jättää kotinsa ja isänmaansa. Lauri Pokki pyysi isäänsä\nviemään seuraavana päivänä kirjeen poliisilaitokseen; samalla oli\nrakennusmestari Pokin vielä lisättävä, että kirjeen oli tuonut eräs\nrahtimies myöhään illalla.[65]\n\nLähtöpäivän iltana klo 6 saapuivat Pokki ja Salonen, kumpikin\nerikseen, \"Isin\", Röngän ja Ahosen yhteiseen asuntoon. Paksujen\nikkunakaihtimien takana pienen yölampun valossa he sonnustautuivat\nlopulliseen lähtökuntoon. Kun monivuotisen ystävyyden siteet\nulkonaisten olosuhteiden pakosta olivat katkeamassa ja kun todellakin\nsaattoi olla viimeinen ilta, jolloin he kaikki olivat yhdessä, tuntui\nero raskaalta. Kurkkua kuristi niin, ettei kyetty lausumaan yhtään\nsanaa; vain äänettömästi syleillen lähtevät erosivat jälkeenjäävistä.\n\nKukin noista kolmesta poistui puolen tunnin väliajoin.\n\nSamana iltana piti Isi Vuoren olla johtamassa erästä\nteatteriharjoitusta kaupungintalossa. Harjoiteltavana oli Sakari\nTopeliuksen \"Seikkailu saaristossa\", missä Ahosen piti esittää\nprinssi Fredrikin osaa. Näytelmän henkilökunta ihmetteli kovasti, kun\nAhonen ei tullutkaan Vuoren mukana harjoitukseen. Kukaan ei sentään\nsaattanut arvata hänen lähteneen hieman toisenmoisiin seikkailuihin.\nHarjoitus pidettiin maisteri Vuoren esittäessä Ahosen \"prinssiä\".\n\nJo edellisinä päivinä olivat Vuori ja hänen asuntotoverinsa olleet\nhuomaavinaan epäilyttävien miesten liikuskelevan heidän asuntonsa\nlähettyvillä. Ja kun Vuori Ahosen lähdön jälkeisenä päivänä klo 10\naamulla saapui koulusta kotiin, niin ulko-ovella seisoi Vasili Rösch.\n\n\"Asuuko insinööri Vuori tässä?\" kysyi tuo haaskalintu. \"Ei insinööri\nVuori asu tässä\", vastasi puhuteltu, \"mutta jos halunnette tavata\nmaisteri Vuorta, niin astukaa sisään!\"\n\nHarmissaan Vuori heti tämän sanottuaan huomasi puhuneensa liikoja,\nmutta katuminen oli jo myöhäistä. Mies oli päässyt sisään.\n\n\"Onko Ahonen kotona?\" tiedusteli hän edelleen,\n\nHuhuiltuaan kysyttyä kaikista huoneista Vuori ilmoitti:\n\n\"Ei näy olevan. Eikö lie vielä konttorissa.\"\n\n\"Olikos hän kotona viime yönä?\" kuului seuraava tungetteleva kysymys.\n\n\"Ei minun tietääkseni.\"\n\n\"Onkos hän sitten matkustanut pois?\"\n\n\"En osaa sanoa. Hän on kyllä puhunut, että hänen pitäisi pian\nmatkustaa Tampereelle morsiantaan tapaamaan. Olisiko hän ehkä nyt\nsaanut kiireellisen sähkösanoman ja sitä kyytiä painunut matkalle.\"\n\nArvattavasti maisteri Vuoren äänensävy paljasti hänet, koskapa Rösch\npisti ivallisesti:\n\n\"Vai ette tiedä, minne Ahonen on matkustanut! Mutta minäpä tiedän!\"\n\nSiihen päättyi tämä pahaenteinen aamuvierailu. Urkkija poistui ilkein\nkatsein.[66]\n\nPalaamme Kajaanista poistuvien aktivistiemme seuraan. Matka oli\nsuunniteltu suoritettavaksi poroilla suksilta ajaen. Lauri Pokki ajoi\nomalla porollaan, Salonen Elja Rihtniemen ja Ahonen Alppa Tolosen\nporolla. Yhtymäpaikakseen he olivat valinneet Komiahon-tien, joka\nhaarautuu maantiestä Pitkänmäen alta oikealle. Saavuttuaan sinne\nmiehemme alkoivat matkanteon klo 7.45 illalla kulkien tavallista\ntalvireittiä Mieslahden, Ristijärven ja Hyrynsalmen kautta Hallaan.\n\nOli sievoinen pakkanen, 25 C°, ja porot hyvällä juoksutuulella.\nMieslahden ja Ristijärven välillä Pokin poro teki kapinan, minkä\najaja kuitenkin ennen pitkää kukisti. Sitten lähdettiin taasen\nvauhtiin. Yht'äkkiä eräässä mutkauksessa tulla suhahti vastaan\nmies poroineen pulkassa ajaen. Tietenkin hieman säpsähdettiin,\nmutta ilo oli suuri, kun tulija tunnettiin _Yrjö Kemppaiseksi_,\nhyrynsalmelaiseksi hengenheimolaiseksi. Hän oli paliskunnan\nparhaimmalla porolla lähtenyt Hallasta tuomaan Rihtniemen\nkiirehtimiskirjettä juuri Kajaanin aktivisteille. Kemppainen käänsi\npulkkansa, ja niin jatkettiin taas pyrynä matkaa Hallaa kohti.\n\nHyrynsalmen kirkolla poikettiin Kemppaisen kotiin, missä viivyttiin\nnelisenkymmentä minuuttia teetä juoden ja turtuneita jalkoja\nlepuuttaen. Kemppaisen vaihdettua itselleen uuden poron miehet\nlähtivät viimeiselle taipalelle saapuen sitten klo 2 aamuyöstä\nHallaan. Tuon 80 kilometriä pitkän matkan Kajaanista Hallaan pojat\nolivat suorittaneet kuudessa tunnissa, pysähdyksetkin siihen\nluettuina.\n\nHallassa pojat otettiin perin ystävällisesti vastaan. Kun kahvit oli\njuotu, johdettiin heidät talon turvalliseen yliskamariin nukkumaan.\n\nElja Rihtniemen siirryttyä Varpuniemestä Hallaan oli sinne eräänä\npäivänä kuultu sellaisia huhuja, että Hyrynsalmen kirkonkylään oli\ntullut epäilyttäviä henkilöitä, joiden luultiin pyrkivän Hallaan,\n\"Hallan Ukko\", Rihtniemi ja Läheniemi olivat tällöin olleet saunassa.\nHälyttävän tiedon kuultuaan he olivat kiireesti pukeutuneet päättäen\npoistua talosta. Läheniemi oli valjastanut hevosensa, mutta \"Ukko\" ja\nRihtniemi olivat hypänneet suksillensa. Miehemme olivat suunnanneet\nkulkunsa Hallasta 10 kilometriä länteen päin olevaan Raatekankaan\nuudistorppaan, jonka väki, isäntä _Eetu Kemppainen_ ja vanha isäntä\n_August Kemppainen_ olivat jääkäriliikkeen ymmärtäjiä. Metsäinen\ntaival Raatekankaaseen kulkee aavojen soiden ja järvien yli. Tie oli\nollut aivan ummessa ja matkanteko vaivalloista, joten \"Hallan Ukon\"\noli pitänyt hiihtää edellä tunnustellakseen tienpohjaa. Miehemme\nolivat tuumineet, milloinkahan he saisivat santarmeille maksaa\ntämänkin matkan vaivat! He olivat olleet tällä kertaa torpassa päivän\nlähtien sitten paluumatkalle -- ja, sattumalta jäljet löydettyään,\nilveksen ajoon.\n\nOllessaan saapumassa Hallaan he olivat tavanneet _Eljas Väyrysen_\nhiihtämässä talon läheisyydessä.[67] Heti tämän jälkeen Elja\nRihtniemi oli Hallassa kirjoittanut Kajaanin pojille sen kirjeen,\nminkä Yrjö Kemppainen sitten oli tuonut näille poronpulkassaan.\nSamana päivänä olivat miehemme -- Eljas Väyrynen mukanaan --\npalanneet takaisin Raatekankaan torppaan.\n\nHerättyään virkistävästä unesta opastettiin myöskin Kajaanista\njuuri tulleet pojat tähän torppaan. Jälleennäkemisen ilo oli\nsanoinkuvaamaton.\n\nSiirrymme hetkeksi Kajaaniin.\n\nPäästyään urkkijoittensa avulla varmuuteen Ahosen, Pokin ja\nSalosen poistumisesta ryhtyivät santarmit ja heidän pakottaminaan\nKajaanin paikalliset poliisiviranomaiset vauhdikkaasti toimimaan\npaenneiden vangitsemiseksi. Olettaen heidän menneen Hallaan, \"tuohon\nhelvetin läpeen, jonne kaikki häviävät\", kuten eräs huomattavassa\nasemassa oleva poliisiviranomainen oli kerran todellakin sattuvasti\nlausunut, annettiin Hyrynsalmen nimismiehelle heti seuraavana\npäivänä puhelimitse vangitsemismääräys. Ja niin nopeasti toimivat\nviranomaiset, että Oulun läänin kuvernööri A. F. af Enehjelm saattoi\njo maaliskuun 5. päivänä 1917 päivätyssä kiertokirjeessään ilmoittaa\nkaikille Oulun läänin nimismiehille ja poliisilaitoksille, että\nKajaanin kaupungista salaa poistuneita konttoristeja Armas Ahosta,\nLauri Pokkia ja sähkömonttööri Aarne Salosta oli tarkoin etsittävä ja\nheidät tavattaessa vangittava.\n\nSitten seurasivat asiaankuuluvat kotitarkastukset.\n\nMaisteri Vuori ei uskaltanut käydä missään eikä kukaan hänen ja\nhänen asuintoverinsa, metsänhoitaja Röngän luona lukuunottamatta\nkahta läheistä naistuttavaa, jotka kerran iltamyöhällä pistäytyivät\nheidän huoneistossaan, ja Aarne Salosen pientä Tauno-veljeä,\njoka lauantai-illan hämärissä hiipi keittiön kautta kertomaan\nopettajalleen, että pojat olivat onnellisesti päässeet Hallaan.\n\nMutta sunnuntaina maaliskuun 4. p:nä klo 4 iltapäivällä Vuoren\nsyödessä päivällistä \"Uudessa Hotellissa\" soi puhelin ja joku tahtoi\npuhutella maisteria. Se oli komisario Komulainen, joka hätäillen ja\nanteeksi pyydellen kehoitti Vuorta heti aterian jälkeen saapumaan\nkotiin. Kahvit juotuaan ja tupakan sytytettyään tämä lähtikin\nastelemaan asuntoonsa.\n\nKun Vuori astui eteiseensä, oli häntä siellä vastassa komisario\nKomulainen, joka supisi jotakin kutsumattomista vieraista.\nSitten mentiin sisähuoneisiin, missä komisario esitti hänet\nsantarmiratsumestari Feodoroffille ja eräälle Mikkelistä tämän mukana\ntulleelle santarmille ynnä Juntsonille.\n\nAlkoi kuulustelu. Vuorelta kysyttiin, kuinka kauan Ahonen oli asunut\nhänen kanssaan, milloin tämä oli hävinnyt, missä hänen tavaransa\nolivat j.n.e. Vuori ei luonnollisestikaan tietänyt Ahosen lähdöstä\nyhtään mitään. Sitten Feodoroff rupesi selailemaan Ahosen valokuvia.\nHuomattuaan \"Pohjalaisten\" esittäjistä otetun ryhmäkuvan ratsumestari\ntiukensi otettaan. Vuoren täytyi kertoa kustakin kuvan henkilöstä\njotain. Maisterin kirjaston tarkastajat sen sijaan antoivat olla\njotensakin rauhassa.\n\nVuori oli kotitarkastuksen kestäessä verraten levollisella\nmielellä, sillä hän oli edellisinä päivinä tarkkaan hävittänyt\nkaikki vaarallisilta tuntuvat kirjat ja paperit polttaen m.m.\nseinäpaperin takana piilossa olleen, niihin aikoihin paljon veisatun\nviisun: _\"Ensi päivä elokuuta vuonna neljätoista\"_. Hänen sujuvat\nselittelynsä ja varsinkaan hänen Iisalmen-retkeä käsittelevät\nkuvauksensa eivät nähtävästi kuitenkaan Feodoroffia tyydyttäneet,\nkoskapa tämä tempasi lompakostaan erään valokuvan kysäisten samalla\ntiukasti:\n\n\"Tunnetteko tätä miestä?\"\n\nKun Vuori ei tosiaankaan henkilökohtaisesti tuntenut kuvan esittämää\nEino Polónia eli \"Hämäläistä\", oli hänen helppo vastata kieltävästi.\n\nPainaen kuulusteltavan kirjoituspöytää vasten Feodoroff uudisti\nkysymyksensä.\n\n\"En tunne tätä ihmistä!\" vakuutti Vuori.\n\nSilloin ratsumestari, tullen niin lähelle, että maisterin savuke oli\nvähällä sytyttää hänen partansa, tiuskaisi suuttuneena:\n\n\"Kolmannen kerran kysyn minä teiltä: Kuka on tämä mies?\"\n\nKaikeksi onneksi pälkähti maisterin päähän, mitä \"Pikku Jussi\" oli\nkertonut vastanneensa silloin, kun hänelle oli kerran samantapaisessa\ntilanteessa näytetty hänestä itsestään saksalaisessa lentokoneessa\notettua valokuvaa, ja niin hän täräytti viattoman näköisenä\nvastaukseksi:\n\n\"Kukas sen sitten pitäisi olla?\"\n\n\"Vielä te sen tunnettekin!\" sanoi Feodoroff uhkaavasti lopettaen\nkuulustelun.[68]\n\nKotitarkastustilaisuudessa oli läsnä myös metsänhoitaja _Oskari\nRönkä_, jolta niinikään tiukattiin Ahosta koskevia tietoja\n-- tietysti turhaan. Tarkastuksesta santarmi Juntson laati\nvenäjänkielisen pöytäkirjan, jonka alle, sitten kun se asianomaisille\nensin oli suomennettu, Vuoren ja Röngän täytyi kirjoittaa nimensä.\n\nSeuraavana päivänä santarmit pitivät tarkastuksen Lauri Pokin ja\nAarne Salosen kodeissa yhtä laihoin tuloksin.\n\nPitkien pohtimisten perästä kajaanilaiset Raatekankaan\ntorpassa valitsivat itselleen seuraavan pakoreitin:\nHalla--Suomussalmen Kiuasaho --Näljängän järvi--\nSuolijärvi--Kurtti--Taivalkoski--Huovisenjärvi --Sirniö--Raistakka--\nYlikitkajärvi--Posionjärvi--Yli- ja Alasuolijärvi-- Kemijärven\netelärannalla oleva Lehtolan talo--Kemijärven yli--Kemijokea pitkin\nKoiralaan--sieltä poikkimaisin Rovaniemeltä Sodankylään johtavalle\ntielle ja edelleen Sodankylään, josta länteen Vaalajärvelle ja sitten\nSassalijärvi--Kierinki--poikkimaisin Alakylään Ounasjoelle, josta\nKallon kautta Ylisjoen varteen, ja lopuksi tätä pitkin rajalle, mistä\nyli Kolarin tienoilla.[69]\n\nLyhyempi matkareitti, joka olisi vienyt rajan yli Pellon tienoilla,\ntuntui hyvin houkuttelevalta, mutta eräistä painavista syistä\nsiitä luovuttiin. Tarkoituksena oli myöskin tavata kiehimäläistä\naktivistia _Eino Snellmania_, jonka piti olla Kemijärvellä veljensä,\nmetsänhoitaja Aarne Snellmanin luona.\n\nMaaliskuun 3. p:nä aamulla varhain alettiin matka. Ennen lähtöä\nmiehet naamioitiin tukkilaisiksi niin hyvin kuin suinkin osattiin.\nAseistus oli kehno: yksi iso mauserpistooli, yksi browninki ja kolme\nrullarevolveria, mutta sen korvasi tässä joukossa alusta lähtien\nvallitseva reipas mieli.[70]\n\nHeinävaaran isäntä _Antti Moilanen_ opasti miehet ensimmäisen\ntaipalen, Raatekankaalta Suomussalmen Kiuasahoon, Heikki Hiltusen\ntaloon.\n\nSiitä jatkettiin matkaa edelleen.\n\nTaivalkosken kirkonkylän miehemme sivuuttivat hiihtäen keskipäivällä\nkaikessa rauhassa maantietä pitkin.\n\nHuovisenjärvellä matkamiehet illan suussa tulivat Huovilan\ntaloon, joka oli miehiä tupaten täynnä. Tämä ei kumminkaan\nestänyt heitä reippaasti menemästä sisälle sekä tiedustelemasta,\nolisiko talossa vielä tilaa. Sitä ei luvattu -- mutta sitä oli\nkuitenkin. Tupakansavuisen pirtin penkeillä istuvat tukkilaiset\nkatselivat ihmeissään tulijoita. He kai huomasivat, etteivät nämä\ntukkilaispukimistaan huolimatta olleet tukkilaisia, ja useassa\nmiesryhmässä tunnuttiin kuiskailtavan. Talosta saatiin maitoa ja\nleipää sekä pirtin lattialle puhtaille oljille valmistetut tilat.\nAamulla herätessään matkamiehet huomasivat ison joukon tukkilaisia\nkokoontuneen heitä töllistelemään. Oli ilmeistä, että he aavistivat,\nmillaisia miehiä heidän vieraansa olivat. Olipa heidän joukossaan\neräs kajaanilainen tukinajaja, Lappalainen nimeltään, joka oli heidät\ntuntenutkin tulematta kumminkaan keskustelemaan. Tukkimiesten rehti\nkäyttäytyminen ja avulias esiintyminen olivat omiaan rohkaisemaan\nmatkamiehiä.\n\nNoin 50 km Taivalkoskelta pohjoiseen he Kynsiperällä poikkesivat\nerääseen Jussila-nimiseen taloon, jonka omisti maanviljelijä Jussi\nSirniö. Talossa oli myös kansakoulu ja kauppapuoti. Eljas Väyrynen ja\nArmas Ahonen menivät ostamaan tupakkaa y.m. tukkilaisten hyödykkeitä,\nsillä paikan sanottiin olevan viimeinen, mistä sellaista tavaraa sai.\nKaupassa toimi myyjinä kaksi talon tytärtä, joista toinen yht'äkkiä\nkysyi:\n\n\"Mihinkäs herrat ovat matkalla?\"[71]\n\nMiehemme hämmästyivät melko tavalla, sillä heidän ulko-asunsa ei\nsuinkaan ollut herran. Eljas Väyrynen vastasi kumminkin:\n\n\"Amerikkaanhan se matka vetää! Kun ei passeja anneta, niin täytyy\nkulkea täältä salojen kautta.\"\n\n\"Sinnehän ne useimmat nykyjään menevät\", vastasi neitonen siihen.\n\nKansakoulussa oli opettajana Kajaanin seminaarin käynyt mies,\n_Santeri Päakki_, joka akkunasta ensin silmäiltyään pihaan\nhiihtäviä miehiä pian tunsi heidät. Paakki meni kartanolle.\nSyntyi molemminpuolinen iloinen yllätys, ja hyvillä mielin pojat\nmenivät opettajan puolelle levähtämään. Paakilta talonväki sai\nselvän käsityksen siitä, keitä tulijat olivat. Seurauksena oli,\nettä \"tukkilaisia\" kestittiin parhaimman mukaan, jolloin talon\ntyttäret _Jenny ja Elvira Sirniö_, joista viimeksimainittu oli\nsairaanhoitajatar, palvelivat ilomielin uljaita pöytävieraitaan.\n\nJa loppujen lopuksi selvisi, että talossa oli asustanut sekä\npommareita että muita \"firman\" miehiä; tuttuja olivat Pekkolat,\nSuvirinteet ja Villamot. Paakki kehoitti vieraitansa jäämään taloon\nyöksi, mutta he eivät malttaneet viipyä, vaan illan viime tunneilla\nhe lähtivät edelleen hiihtämään -- kuun ja revontulien kirkkaasti\nvalaistessa laajoja erämaita.\n\nKemijärven kirkolla Eljas Väyrynen ja Lauri Pokki kävivät kysymässä\nKemi-yhtiön sikäläisestä konttorista Eino Snellmania. Tätä ei\nkumminkaan tavattu, sillä hän oli jokunen päivä sitten lähtenyt\nilmoituksensa mukaan Unariin, missä hänen sisarensa oli naimisissa\njonkun metsänhoitajan kanssa.\n\nKemijärven kirkolta pohjoiseen hiihdettiin jokivartta kansakoululle,\njossa toimi opettajana _Yrjö Ailanko_. Kajaanin seminaarin käyneenä\ntämä oli Lauri Pokin hyvä tuttava. Sydämellisesti hän otti kulkijat\nvastaan, ja juhlallisesti vietettiin se päivä. Tapauksen johdosta\nsaivat koululapset luvan.\n\nKun matkamiehet eräässä kievarissa ennen Sodankylää olivat juuri\nasettuneet levolle pirtin lattialle, astui sisään kaksi miestä,\njoista toinen turkkejaan availlen tiedusteli majatalonpitäjältä:\n\n\"Mitäs vieraita isännällä täällä on?\"\n\n\"Tukkityöansioille kuuluvat matkaavan.\"\n\n\"Hyvä on!\" lausui vieras sen enempää matkamiehistä piittaamatta ja\npoistuen seuralaisensa kanssa kievarihuoneisiin.\n\nHetken kuluttua Väyrynen ja Rihtniemi menivät isännältä kysymään,\nkeitä tulijat olivat. Tällöin selvisi, että toinen heistä olikin\ntuttava, nim. Pelkosenniemen nimismies _Kaarlo Heribert Murto_,\njoka oli matkalla Sodankylän käräjille. Syntyi hauska kohtaus.\nMurto pahoitteli sitä, ettei hänellä sattunut olemaan mukana\npassilomakkeita; hän olisi mielellään kirjoittanut Rihtniemelle\nhenkilötodistuksen. Muilla miehillämme oli sellaiset jo ennen\nhankitut.\n\nSodankylässä matkamiehet vierailivat maaliskuun 12. p:nä 1917\nmaisteri (nyk. tohtori) _Jaakko Keräsen_ luona magneettisella\nkoeasemalla, Tähtelässä. Siellä ystävällisessä ja vieraanvaraisessa\nkodissa he saivat täydentää ja korjailla varusteitaan. Illan suussa\njatkettiin matkaa päämaalina Alakylä.\n\nViimeisen yönsä (vasten maaliskuun 15. päivää) ennen rajanylimenoa\nmiehemme viettivät jängällä Alakylän ja Kallon välillä. Oli kylmä\nilma, pakkasta yli 30° C, ja kylmä tuuli puhalsi jängältä. Pieneen\nmetsikkösaareen laitettiin rakovalkea ja sen ääressä nukuttiin.\nAamulla seitsemättä käydessä lähdettiin taas eteenpäin.\n\nErään suon laidassa, tien mutkassa tuli vastaan kaksi miestä\npienessä reessä virkulla hevosella. Heti voi päättää, että he\nkuuluivat rajavirkakuntaan. Määräävällä äänellä toinen tulijoista\nkäski miehiä pysähtymään, mutta kun nämä jatkoivat kulkuaan aikoen\npäästä lähelläolevaan metsänreunaan, hyppäsi toinen miehistä reestä\nhuutaen: \"Pitääkös antaa hauleja, kun ette pysähdy?\" Samassa hän\njuoksi matkamiehiä kohti, jotka olivat pysähtyneet, kun huomasivat\nhänen hyppäävän reestä ja kun näköjään oli pantava kova kovaa\nvastaan. Rekeen jäänyt mies nousi seisomaan reessä pidellen hevosta\nohjaksista. Mies tuli Rihtniemen, Väyrysen ja Pokin luo, jotka olivat\nkauempana; Ahonen ja Salonen seisoivat kohtauksen aikana noin 30:n\nmetrin päässä reen molemmin puolin.\n\n\"Mihin matka?\" tiukkasi mies.\n\n\"Boströmin töihin[72] meinataan!\" vastasivat pojat.\n\nNähtävästi vastaus ei miestä tyydyttänyt, koska hän alkoi vaatia\npasseja. Ne näytettiinkin. Tällöin tutkija kovasti ihmetteli\nVäyrysen passia, siinä kun oli miehemme ylioppilaskuva. Rihtniemen\npassinpuutteen näytti korvaavan hänen iso puukoteloinen\nmauserpistoolinsa. Ja kun kaikilla toisilla oli käsi epäilyttävästi\ntaskussa, muuttui vieraan ääni yhä sävyisämmäksi, ja hetken mentyä\nhän \"muina miehinä\" palasi reelle, joka lähti lipumaan edelleen yhtä\näänettömästi kuin oli tullutkin.\n\nOli selvää, että kulkua oli joudutettava ja asutut paikat\nkierrettävä, sillä takaa-ajo tuntui olevan odotettavissa. Tietä\npitkin kumminkin vielä kuljettiin. Kallonkylä kierrettiin. Vähän\nennen Kurtakon kylää erottiin tieltä ja hiihdettiin suoraan\nYlisjoelle, jota pitkin matka (noin 40 km) jatkui kohti rajaa.\nHitaasti päästiin eteenpäin, lunta oli paksulti ja upottavaa. Useasti\ntäytyi ensimmäistä miestä, uran aukaisijaa, vaihtaa.\n\nKeskiyön tienoilla matkamiehet huomasivat taakseen ladulle\nilmaantuneen kaksi miestä, jotka nopein työnnöin heitä lähestyivät.\nSamaan aikaan alkoi kuulua etelästä päin, Ylisjoen suuntaan\nkulkevalta tieltä ääniä, joista voi päätellä, että siellä ajettiin\nhevosella. Kuuluipa väliin selviä ihmisääniäkin. Asema näytti\nverraten vakavalta. Kun tämän lisäksi ei voitu tarkoin määritellä,\noltiinko vielä kaukana rajalta, ja kun oli mahdotonta syvässä lumessa\nlisätä nopeutta ja siten paeta uhkaavaa vaaraa, niin päätettiin\nasettua johonkin sopivaan paikkaan tarkkaamaan tapahtumien kehitystä.\nSellainen löytyikin erään hirsiläjän suojasta joen pohjoisrannalta.\n\nMitään erikoista ei kumminkaan tapahtunut. Nuo kaksi miestä olivat\nhävinneet; ainakaan ne eivät enää seuranneet latua. Tieltä kuuluvat\näänet niinikään häipyivät. Kun kaikki näin oli rauhoittunut,\nlähdettiin taas liikkeelle. Ei tarvinnut enää kovin kauan hiihtää,\nennenkuin eteen tulevat asumukset osoittivat, että oltiin saapumassa\nkylään. Jokivarresta siirryttiin maantielle ja eräästä torpasta\ntiedusteltiin, missä paikoin oltiin. Silloin saatiin kuulla, että\noltiin tulossa Kolariin ja että rajalle oli vielä noin 2 km.\n\nTäällä huomasi Pokki vasemman kätensä peukalon paleltuneen; ja\nVäyrysen toiselle korvalle oli käynyt yhtä huonosti. Torpan\nedustalla pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että matkaa\npäätettiin jatkaa maantietä pitkin, koska väsymys oli niin suuri,\nettei kenelläkään ollut halua lähteä pitkiä umpimähkäisiä kierroksia\ntekemään. Kun oli hiihdetty jonkin matkaa, avautui eteen laaja\navonainen seutu, jossa revontulien valossa näkyi taloryhmä ja sen\nkeskellä kaksi taloa noin 50:n metrin päässä toisistaan; näiden\nedustalla paloivat kirkkaat lamput. Näytti ilmeiseltä, että nämä\ntalot olivat rajavartioston hallussa. Onneensa luottaen ja arvellen,\nettei ketään vartiomiehiä olisi näin kovalla pakkasella ulkona,\nmiehet hiihtivät hyvää vauhtia taloryhmän läpi, mainittujen talojen\nvälitse. Kaikki kävi hyvin, mitään ihmisiä ei näkynyt, muutama\nkuperkeikka jyrkässä jokitörmässä ja -- niin olivat matkamiehet\nRuotsin puolella. Pitkä hiihtomatka oli lopussa.\n\nMiehet yöpyivät pieneen torppaan, missä tapasivat suomeapuhuvan\nvihaisen akan poikineen. Töin tuskin saatiin näiltä edes se selville,\nettä oltiin Ruotsin puolella. Ruokaa ja kahviakin pyydettiin, mutta\nei saatu. Torppa oli niin kylmä, että lumi, jota paleltuneiden\njäsenten hieromiseksi tuotiin tupaan, ei lattialla astiassa sulanut.\nNiin uupuneita kuitenkin oltiin, että kaikesta huolimatta jäätiin\ntorppaan yöksi. Kun siinä sitten koetettiin lumella hieroa Pokin\npeukaloa ja nenää, ei siitä tullut mitään, sillä mies toisensa\nperästä nukahti kesken työn.\n\nKun aamulla herättiin ja oltiin juuri matkavalmistuksia tekemässä,\nniin yht'äkkiä astui ovesta sisään huurteinen, kylmissään oleva mies.\nAluksi eivät matkamiehet häntä tunteneet, mutta jonkin aikaa tulijaa\ntarkastettuaan he älysivät hänet Eino Snellmaniksi, jota pitkän\nhiihtomatkan aikana oli koetettu useissa paikoin tavata. Hämmästys ja\njälleennäkemisen ilo oli suuri.\n\nSnellman oli lähtenyt Kemijärvelle muutamia päiviä ennen matkamiehiä.\nHänen tarkoituksensa oli ollut pyrkiä sieltä Ruotsiin ja sitten\nedelleen jääkäripataljoonaan. Hän oli viipynyt jonkin aikaa\nSodankylässä kulkien melkein samoja reittejä kuin toisetkin rajalle.\nKurtakossa hän oli ottanut itselleen oppaan. Tämän kanssa he olivat\nhiihtäneet Ylisjokea myöten, mutta olivat sitten siirtyneet sieltä\npois, kun olivat kuulleet tieltä ääniä ja sitäpaitsi huomanneet\njoella edessään hiihtäjiä, joita olivat arvelleet Enehjelmin\nmiehiksi.[73] Sitten Snellman oli kiertänyt Kolarin kylän, eronnut\noppaastaan vähän ennen rajaa sekä hiihtänyt yli. Hän ei ollut ollut\nkumminkaan varma siitä, oliko hän jo tullut Ruotsin puolelle vai\neikö. Epävarmuuden olivat aiheuttaneet useat joenylimenot, jotka\nolivat johtuneet siitä, että hän oli hiihtänyt Kolarin kohdalla\nolevan Ylissaaren yli. Yhä suuremmaksi oli tämä epäilys tullut, kun\nhän seurattuaan erästä latua oli joutunut torpalle, jonka edustalla\noli huomannut viidet sukset, sillä tällöin hän oli ollut varma siitä,\nettä noiden suksien omistajat kuuluivat \"Enehjelmin kaartiin\" ja että\nhän siis yhä oli Suomen puolella. Näin ollen hän ei ollut rohjennut\ntulla torppaan sisälle, vaan oli painunut metsään, jossa oli sitten\nviettänyt yönsä pienen nuotion ääressä. Aamulla oli pakkanen\nhänet kuitenkin kaikesta huolimatta ajanut torppaan, missä hän\nsitten tapasikin tuttuja miehiä. Hän oli kylmissään ja perinpohjin\nvilustunut.\n\nTorpasta matkamiehet hiihtää laahustivat kahdeksan kilometrin\npäässä olevaan suomalaistaloon. Tämä taival oli raskainta, mitä\nmoni sitä ennen koskaan oli kokenut. Aurinko oli noussut aika\nkorkealle sulattaen tien pehmeäksi. Nälkäisiä ja unisia matkamiehiä\nraukaisi lämmin auringonpaiste niin tavattomasti, että heidän oli\naina joka neljänneskilometrin päässä heittäydyttävä tiepuoleen\nlepäämään; ja siihen tahtoi silloin väkisinkin nukahtaa. Matkan\nvaivat korvasi kuitenkin talonväen suuri ystävällisyys. Talon isäntä\nkyyditsi sitten pahimmin pakkasesta kärsineet, Lauri Pokin ja Eljas\nVäyrysen, hevosella Kieksiäisvaaraan, jonne toiset kulkivat hiihtäen.\nSiellä isännän opastuksella miehemme joutuivat yhteyteen erään\nsairaanhoitajattaren kanssa, joka antoi ensi avun paleltuneille\ntoimittaen koko joukon sitten sisarensa luo kansakoululle, missä\nmatkamiehiä suurenmoisesti kestittiin. Nopeasti kuluivat tunnit\nlauluin ja ajatuksia vaihtaen.\n\nRuotsalainen rajavartiosto oli jo myöskin saanut tiedon matkamiesten\nsaapumisesta. Heidän tarkoituksensa oli ollut ilmoittautua heti\nruotsalaisille viranomaisille, mutta se oli jäänyt vielä tekemättä.\nSotilaspartio saapui siis kansakoululle kehoittaen matkamiehiä\nlähtemään Pajalaan. Pajalasta mentiin sitten sotilaskyydillä\nYlitorniolle. Siellä oltiin yksi yö karanteenissa, minkä jälkeen --\nlääkärintarkastuksen tapahduttua -- miehet saivat vapaasti jatkaa\nmatkaa Haaparannalle, jonne he saapuivat maaliskuun 20. p:nä 1917.\nRuotsalaiset upseerit kohtelivat matkamiehiämme koko ajan mitä\nparhaiten.\n\nJo Pajalassa ruotsalaiset viranomaiset olivat kertoneet Venäjän\nvallankumouksen puhkeamisesta. Tarkemmat sitä koskevat tiedot saatiin\nkumminkin Vasta Haaparannalla.\n\nMatkamiehemme palasivat sitten kuka ennemmin, kuka myöhemmin Suomeen\nkotiseuduilleen. Vapaussodan välittömät valmistukset olivat näet\nkäsissä.\n\nEino Snellman matkusti Haaparannalta Saksaan liittyen\njääkäripataljoonaan. Sikäläiset tehtävät olivat kuitenkin hänen jo\nsilloin riutumassa olevalle terveydelleen liian raskaat. Toisten\njääkärien mukana hän saapui sitten Suomeen ottaen osaa vapaussotaan.\nMutta helmikuun 28. p:nä 1921 katkesi nuori elämä ankaran taudin\nkourissa. Kolarin erämaassa, pienen nuotiotulen ääressä vietetty\npakkasyö oli kylvänyt kuoleman siemenen hänen ruumiiseensa.\n\n\n\nVolter Rihtniemen vangitseminen.\n\n\nEdellisestä olemme pitkin matkaa huomanneet, kuinka kärsivällisesti\nja levollisesti seminaarinjohtaja Volter Rihtniemi oli vastaanottanut\nne iskut, jotka olivat kohdanneet hänen perhettään. Hän oli tullut\nsiihen lujaan ja syvään vakaumukseen, että suora, pelkäämätön\ntoiminta oli ainoa luotettava itsenäisyydentie. Tätä vakaumusta eivät\nmitkään kärsimykset voineet horjuttaa.\n\nMaaliskuun 13. p:nä -- johtaja Rihtniemen ollessa taaskin matkalla\nHelsingissä - - ilmestyivät klo 8:n ja 9:n välillä aamulla\nratsumestari Feodoroff, santarmi Juntson ja komisario Komulainen\njälleen hänen asuntoonsa.[74] Lapsista olivat Eero ja Aune jo\nennättäneet lähteä kouluun, kun taas toiset, nim. pikkutytöt\nPirkko ja Marjatta sekä Kyllikki-neiti vielä nukkuivat. Johtajan\nhuonetta parhaillaan siistivältä palvelijalta Emmi Wesanderilta\nRihtniemen paluupäivää turhaan tiedusteltuaan santarmit aloittivat\ntalon tarkastuksen. Ensin he muitta mutkitta menivät makuukamariin,\nmissä pikkutytöt nukkuivat. Viereisessä huoneessa viipyvän Kyllikin\npukeutumista odotellessaan -- Pirkko oli rientänyt sisarelleen\nilmoittamaan vieraiden tulosta -- santarmit kiertelivät muissakin\nhuoneissa mitään erikoista löytämättä. Kotitarkastuksesta laadittuun\npöytäkirjaan täytyi Kyllikin kirjoittaa nimensä.\n\nLähtiessään, kun toinen santarmi jo oli poistunut, Feodoroff kysäisi\nKyllikki- neidiltä, tiesikö tämä mitään poikien paosta. Kun Kyllikki\nvastasi kuulleensa siitä vasta koulussa, ihmetteli ratsumestari:\n\n\"Kuinka tämä on mahdollista! Mikäli tiedän, on neiti kihloissa Lauri\nPokin kanssa!\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Kyllikki, \"ja senpä takia se onkin minuun kovasti\nkoskenut, kun en ollut ennakolta saanut tapahtumasta mitään tietoa.\"\n\nSen enempää puhumatta santarmipäällikkö kumarsi ja poistui.\n\nPalatessaan Helsingistä johtaja Rihtniemi maaliskuun 15. p:nä 1917\npistäytyi Kuopiossa asemaravintolaan. Kun hän siellä joi kahvia,\ntuli hänen luokseen kaksi poliisia, joista toinen oli suomalainen,\nmutta toinen ilmeisesti venäläinen. Jälkimmäinen kysyi, oliko\npuhuteltu seminaarinjohtaja Rihtniemi. Saatuaan myöntävän vastauksen\npoliisi selitti, että hänet oli määrätty vietäväksi Helsinkiin\nkuulusteltavaksi, joten Rihtniemen olisi haettava Kajaanin-junasta\ntavaransa pois. Poliisien seuratessa Rihtniemi noudattikin\nkehoitusta. Sitten nämä kuljettivat hänet ajurilla poliisikamariin,\nmissä hänet vietiin odotushuoneeseen vartomaan pohjoisesta tulevaa\njunaa.\n\nTällöin Rihtniemen mieleen johtui, että neiti Anna Väyrynen oli\nHelsingissä antanut hänelle kirjeen vietäväksi isälleen, rovasti\nVäyryselle. Kun junallelähtö läheni, pyysi Rihtniemi päästä käymään\nmukavuuslaitoksessa. Lupa myönnettiinkin, ja siellä hän silloin\nrepi kirjeen pieniksi palasiksi hävittäen sen vesihuuhtelun avulla\njäljettömiin. Tämän lisäksi Rihtniemellä oli vietävänä eräälle\nhenkilölle Kajaaniin savukelaatikkoon suljetut silmälasit; ja\nlaatikossa saattoi niinikään olla valtiollisia tiedoituksia. Kun\nsiis Rihtniemi Kuopion asemalla huomasi, että odotushuoneessa muuan\ntuttava tuli ovessa vastaan, niin - - samalla kun hän tervehti\ntätä kädestä -- hän, pari selittävää sanaa suhkaisten, pisti\nsavukelaatikon tuttavansa turkin povitaskuun.\n\nRihtniemi vietiin yksinäiseen III:n luokan vaunuun, ja\nseuralaisekseen hän sai kaksi santarmia.\n\nKun oli tultu Kouvolaan, saatettiin hänet Helsingin-junan lähtöä\nodottamaan santarmien päivystyshuoneeseen. Siellä muuan tavattoman\nisokokoinen santarmi käveli pitkä hiilihanko kädessä edestakaisin\nsamalla kiihkeästi selittäen vartioina oleville santarmeille jotakin.\nVenäjänkielisestä puhelusta Rihtniemi erotti vain seuraavat hyvää\nennustavat sanat: _\"Skandall, skandall, Rodshanko president!\"_\n(Häpeä, häpeä, Rodshankosta presidentti.)\n\nKouvolassa sallittiin kai vaunujen puutteessa muittenkin\nmatkustavaisten tulla vaunuun; se täyttyikin viimeistä sijaa\nmyöten. Muiden muassa siihen ilmestyi Rihtniemen läheinen tuttava,\nseminaarinlehtori _J. E. Rannisto_, joka ihmettelevin katsein\nnyökkäsi päätään tervehdykseksi.\n\nSuojellakseen tuttavaansa ei Rihtniemi ollut häntä huomaavinaan.\n\nKun Helsingin asemalla ei ollut ajureita, saattoivat santarmit\nvankinsa jalan santarmihallitukseen Punanotkonkadun 4:nteen. Siellä\nRihtniemelle näytettiin erästä venäjänkielistä asiakirjaa, mistä\nhänen käsityksensä mukaan ilmeni, että Venäjän laivaston päällikkö\noli vaatinut hänen pidättämistään ja että hänet oli mainittu\nsellaisena henkilönä, jonka puoleen Venäjältä karanneet saattoivat\nkääntyä.\n\nTämän jälkeen tilattiin auto, jolla pidätetty kahden santarmin\nsaattamana vietiin Katajanokalle venäläisen meriväen vankilaosastoon,\nmikä oli järjestetty lääninvankilaan kuuluvaan rakennukseen ollen\nkuitenkin oman venäläisen hallinnon alainen. Rihtniemi vietiin\nensin vankilanjohtajan, erään invaliidiupseerin virkahuoneeseen,\nmissä hänen tavaransa[75] tarkastettiin ja merkittiin kirjoihin\nsekä otettiin pois rahat ja -- housunkannattimet. Muuten hän sai\npitää omat vaatteensa. Sitten hänet vietiin erääseen jotakuinkin\nsiistiin ylimmän kerroksen koppiin,[76] jonka akkuna oli satamaan\npäin. Hänelle annettiin myös kirjepaperia. Rihtniemi kirjoittikin\nkotiinsa ja kouluhallitukseen, mutta kirjeet -- lähettämislupauksista\nhuolimatta -- eivät tulleet perille. Kukaan ei saanut käydä vankia\ntervehtimässä. Päivittäin häntä kävelytettiin vankilan pihalla ja\nkerran viikossa käytettiin saunassa. Partansakin hän sai maksusta\najetuksi.\n\nKuten tunnettua, puhkesivat venäläisten sotamiesten mielivaltaisuudet\nvallankumouksen jälkeen raakoihin veritöihin. Eräänä päivänä avasi\nmuuan vanhanpuoleinen vahtimestari Rihtniemen kopin oviluukun\nlausuen: \"Nyt Helsingissä jotain tapahtuu.\" Mutta ennenkuin vanki\nennätti mitään kysyä, kuului vankilasta hirvittävän vihlova huuto, ja\nluukku paiskattiin nopeasti kiinni. Kaikesta päättäen alkoi tällöin\nvankilassakin jonkinlainen rymäkkä.\n\nVankilassaoloaikana Rihtnientä kuulusteltiin kaksi kertaa ja\nsilloinkin vain ikäänkuin muodon vuoksi.\n\nKun johtaja Rihtnientä ja Steniuksia ei alkanut kuulua kotiin,\nlähtivät rovasti J. Väyrynen ja Eero Rihtniemi maaliskuun 20.\np:nä Helsinkiin koettaen saada heitä vapaiksi, siinä kuitenkaan\nonnistumatta. Tämän jälkeen matkusti Helsinkiin samassa\ntarkoituksessa erikoinen lähetystö, johon kuuluivat Kajaanin\nseminaarin käsityömestari J. Piirainen,[77] pormestari Fr. Hyöky ja\npankinjohtaja E. Lindberg. Nämä toimivat ahkerasti päivästä toiseen\nm.m. käyden puhuttelemassa vaikutusvaltaisia henkilöitä. Ja vihdoin\ntulikin Rihtnientä tapaamaan varatuomari _Heikki Ritavuori_, joka\nSenaatin valtuuttamana silloin työskenteli valtiollisten vankien\nvapauttamiseksi. Hän ilmoitti, että Rihtniemi voitaisiin vapauttaa\nheti, mutta vain sillä ehdolla, että hän siirtyisi sellaiselle\npaikkakunnalle, missä ei ollut venäläistä sotaväkeä. Rihtniemi ei\nkuitenkaan tahtonut lähteä minnekään, ennenkuin olisi täysin vapaa.\nRitavuori lupasikin koettaa Senaatissa vaikuttaa siihen suuntaan,\nmutta tultuaan muutaman päivän kuluttua uudestaan vankilaan hän,\nmerkillistä kyllä, ilmoitti, että ennenmainittua ehtoa oli sittenkin\nnoudatettava ja että Rihtniemen -- valittuaan menopaikakseen joko\nJyväskylän tai Heinolan -- oli heti lähdettävä Helsingistä. Suostuen\ntähän Rihtniemi sai huhtikuun 8. p:nä passin, mikä oikeutti hänet\nmatkustamaan mainittuihin kaupunkeihin.\n\nHän ei kuitenkaan lähtenyt Helsingistä heti, vaan kirjoitti\nhuhtikuun 9. p:nä Kajaanin kansalaiskomitealle pyytäen sikäläiseltä\njärjestyneeltä työväeltä ja Kajaanissa olevalta sotilasosastolta\nynnä muiltakin kaupunkilaisilta sellaisen todistuksen, että hänen\nKajaanissa-olonsa ei tuottaisi levottomuutta tai ärtynyttä mieltä\nsikäläisissä piireissä. Kajaanista saapuikin ilmoitus, ettei ollut\nolemassa mitään esteitä Rihtniemen sinne palaamiselle. Ja kaiken\nlisäksi Kajaanin kansalaiskomitea lähetti Suomen Senaatille huhtikuun\n13. p:nä 1917 päivätyn kirjelmän, jossa vakuutettiin uskollisuutta\nvallankumous-asialle ja pyydettiin, että Rihtniemi ja Steniukset\nsaisivat palata kotiinsa. Näin ollen Rihtniemi päätti lähteä\nKajaaniin ja saapui sinne huhtikuun 18. päivänä 1917.\n\nAsemalla oli vastassa suunnaton väkijoukko, seminaarin opettajisto\nja oppilaat sekä lukuisa joukko Rihtniemen ystäviä. Valtuuston\npuheenjohtaja, pankinjohtaja _E. Lindberg_ lausui johtaja Rihtniemen\ntervetulleeksi paikkakunnalle, samoin seminaarin varajohtaja,\nlehtori _P. S. Vuoristo_ ynnä seminaarin oppilaiden toverikunnan\npuheenjohtaja _Santeri Siivola_.\n\nTämän jälkeen seminaarin oppilaat kantoivat johtajansa\n\"kultatuolissa\" -- pikku Marjatta isänsä sylissä -- asemalta\nseminaarille.\n\nSeminaarin opettajat ja oppilaat olivat seminaarille järjestäneet\nvastaanotto- illanvieton, jossa vallitsi hyvin lämmin henki. Puheita\npidettiin, ja Rihtniemi kuvaili vaiherikasta matkaansa.\n\nKaupunkilaiset pitivät sittemmin Rihtniemelle ja Nordlundille ynnä\nheidän perheilleen yhteisen illanvieton. Kunniavieraille pidettiin\npuheita, joihin nämä puolestaan vastasivat.\n\nTuon jylhänihanan korpikaupungin kaikissa kansankerroksissa\nvallinnut, lukuisista pidätyksistä johtunut kiihkeä mieliala\npurkautui vapautusten tapahduttua ilmoille vilpittömänä ilona ja\nriemuna.\n\nKajaanin etapin toiminta yleensä ja myöskin tietoisuus siitä, että\njohtaja _Volter Rihtniemi_ oli alunpitäen kannattanut aktivistista\ntoimintaa isänmaan vapauttamiseksi, vaikutti herättävästi\nvarsinkin seminaarin oppilaihin. Tätä todistaa esimerkiksi se,\nettä vapaussodanaikaisessa Kajaanin Sissi-Rykmentissä huomattavan\nkantajoukon muodostivat juuri seminaarin oppilaat.\n\n\n\nRuotsiin paenneiden jälkivaiheita.\n\n\nEnnenkuin rajan yli Ruotsiin saapuneet Kajaanin pakolaiset olivat\nennättäneet Haaparannalle, jonne he saapuivat maaliskuun 20.\np:nä 1917, oli Venäjän vallankumous jo puhjennut. Haaparannalle\noli kokoontunut monia muitakin pakolaisia, ja uuden valtiollisen\ntilanteen laatua pohdittiin ahkerasti. Vaikka oltiinkin selvillä\nsiitä, ettei Suomi vielä ollut vapauttaan saavuttanut, kuviteltiin\nsentään olojen muuttuneen ainakin sen verran, että pakolaiset\nvoisivat palata kotimaahan. Haaparannan etapin johto tiesi kuitenkin\njo tällöin, että Kerenskin hallitus ahdisti aktivistejamme ja\nvarsinkin Venäjän vankiloista ja karkoituspaikoista vallankumouksen\nhumussa vapautuneita yhtä vihaisesti kuin tsaarinaikainen hallitus.\nRyhtyipä etappi jo suoranaisiin toimenpiteisiinkin Shpalernajasta\ny.m. päässeiden miesten ohjaamiseksi entisiä etappiteitä rajan yli\nRuotsiin.\n\nTässä mielessä Haaparannan etapin johtaja, insinööri _Konstu\nPietilä_ ja _Kai Donner_ kääntyivät myös kajaanilaisten,\nHaaparannalle saapuneiden aktivistien puoleen kehoittaen heitä\nlähtemään kotipuoleensa toimimaan varsinkin suomalaisten pakolaisten\nauttamiseksi. Tällöin _Eljas Väyrynen ja Lauri Pokki_ pari päivää\nHaaparannalla levättyään päättivät tehdä seuraa viskaali _Kaarlo\nHällforsille_ ja maisteri _Taavi Kahralle_ ajaen maaliskuun 22.\np:nä 1917 sopimuksen mukaan pari kolme tuntia näiden jälkeen\nHaaparannalta Tornioon. \"Routaa ja rautaa III:ssa\" (sivuilla 69-72)\non jo seikkaperäisesti kerrottu, kuinka miehet joutuivat venäläisten\nsotamiesten käsiin ja kuinka he varsin hupaisalla tavalla tästä\npälkähästä pääsivät.\n\nVäyrynen ja Pokki kulkivat sitten rautateitse Ouluun, missä rovasti\nVäyrysen lähettämä hevonen ja kyytimies heitä odottivat. Suloista\noli kovia kokeneiden istuutua kotoisten tamineiden lämmittämään\nrekeen ja siinä mukavasti ajaa kohti Kainuun maita. Puolenpäivän\ntienoissa maaliskuun 28. p:nä he saapuivat mielestänsä turvallisille\nkotipihoillensa koko Kajaanin siitä suuresti iloitessa. -- Kuten\ntiedämme, siirtyi Pokki ennen pitkää Savonlinnaan.\n\nMaaliskuun 23. p:nä lähtivät _Armas Ahonen ja Aarne Salonen_\nHaaparannalta pyrkiäkseen hekin Tornion kautta kotipuoleensa. Mutta\nvenäläiset sotamiehet pidättivät heidätkin toimeenpannen harmittavan\nperinpohjaisen tutkimuksen. Vieläpä miehet saivat kaiken lisäksi\nistua pari päivää Tornion poliisivankilassa, minne venäläinen\nrajavartiosto heidät passittomina luovutti; poliisimestari Herman\nWallin vapautti sitten vangitut. He jatkoivat matkaa rautateitse.\nOulusta Salonen poikkesi Kajaania kohti, mutta Ahonen, jolla oli\nmorsian Etelä-Suomessa, teki sinne noin viikon kestävän huvimatkan.\n\nMaaliskuun 31. päivänä 1917 Kajaanin nuoret järjestivät kotiin\npalanneiden pakolaisten kunniaksi juhla-illan. Tästä isänmaallisesti\ntunnelmallisesta tilaisuudesta olivat kuitenkin poissa Elja Rihtniemi\nja Armas Ahonen, joita siinä kyllä muistettiin ja kaivattiin.\n\nKajaanissa, kuten muuallakin Suomessa, oltiin vielä koko lailla\nvallankumouksen lumoissa. Ja venäläiset -- semminkin _Kerenski_\nja Itämeren laivaston päällikkö _Maximoff_ -- koettivat sirotella\nSuomen karulle ja jäiselle maankamaralle korupuheiden pian lakastuvia\nkukkasia. Aleksanteri II:n aikainen sisäinen, Venäjän holhouksen\nalaisena nautittava autonomia oli se valtiollinen ihanne, minkä\nvallankumous oli jälleen henkiinherättänyt. Mutta jääkärit ja\naktivistit ymmärsivät, että heidän päämääränsä -- täydellisesti\nvapaa ja riippumaton Suomi -- oli saavutettavissa vasta ankaralla\ntaistelulla eikä suinkaan venäläisten petollisilla lupauksilla ja\nheidän armopalanaan.\n\nMainitussa juhlassa pitämässään kauniissa puheessa _Eljas Väyrynen_\nviittasi tähän -- tosin vain lievästi, kun ei tahtonut juhlan\ntunnelmallista ja toivehikasta mielialaa yhdellä iskulla sumentaa.\nNuori aktivistimme lausui m.m. näin:\n\n\"Koko Suomi riemuitsee. Oikeustaistelumme on saavuttanut ratkaisevan\nvoiton. Sortovalta on karkoitettu. Se aika, joka nyt on takanamme,\noli tuskan aikaa. Me kuljimme kaikki allapäin, kaikkia meitä näytti\njokin painostavan. Korpivaellusta se oli. Ei valonpilkahdustakaan\nedessä. Eteenpäin täytyi vain kansan sittenkin kulkea. Sen _täytyi_\nelää. Esi-isät olivat tälle kansalle jättäneet perinnöksi taistelujen\nmielen. Mielen, joka ei sorru, vaan joka painonkin alta vielä\npäätään pystyyn nostaa sanoakseen: 'Vielä jaksan, toivokaamme!'\nja joka kaatuessaan vielä sanoo: 'Tuossa on tie, tuota kulje, älä\nväisty, oikeus voittaa!' Tällaisia neuvoja ohjeenaan on kansamme\nkokenut kulkea ja se on kestänyt. Hetken taas päätänsä kohottanut\nvaipuakseen kohta aallon pohjaan. Aina on sentään välipäätä tullut,\njolloin on henkäistä saanut, jolloin on voimia saanut kerätä, taas\ntaistellakseen voittoon ja vapauteen. Sellainen on meille taas suotu.\nSe on vielä meille kuin unta, niin odottamatta se tuli, niin laajana\nja vapauttavana.\n\n    On häipynyt Suomesta sorron yö,\n    mi uskomme usvaan peitti.\n    On alkanut toimen ja tarmon työ,\n    kun kansamme kahleet heitti.\n    Ja lippumme kauniina kaareutuu.\n\nMeidän on aloitettava nyt uudelleen toivon ja tarmon työ. Entiset\nvajavuudet on korjattava, särkyneet muurit uudelleen rakennettava,\nhajaantuneet rivit koottava ja yhteenliitettävä, yksimielisenä\nuutta Suomea luotava, elonvoimaista ja tervettä. Se on niin\nmuokattava ja kasvatettava, ettei _mätäpesäkkeillä siinä ole sijaa_.\nEmme saa nyt olla yksistään täynnä pelkkää iloa ja luottamusta\ntulevaisuuteen. Muistamme kyllä, kuinka noin viikko sitten eräs\nVenäjän vallankumouksen suurmiehiä sanoi meille: 'Vapaa liitto näiden\nmolempien kansojen välillä on pysyvä ainiaan ja lujana. Luottakaa\nväliaikaiseen hallitukseen, se tulee tekemään kaikki, mitä te\ntahdotte.' Tämä leimuava idealismi, tämä rajaton usko tulevaisuuteen\nse valtaa, se hurmaa. Mutta meidän, jotka raskaina vuosina olemme\nniin paljon ajatelleet ja kokeneet, tulee sanoa itsellemme: Ihmisten\nparhaimmat ja jaloimmat tarkoitukset usein kärsivät haaksirikon\nelämän myllertävässä meressä. Samoin käy myös kansojen ja\nkansakuntien kilpatanterella. Valtiolaivamme saa niitä varmaan kokea\nja suuria vaikeuksia on eteemme nouseva. Muistakaamme siis monta\nsataa vuotta sitten sorronkahleista vapautuneen kansan vapauslaulu:\n\n          Lujana seisoi\n    Korjaa, mikä muinoin särkyil\n    Älä anna mieltäs suostuttaa!\n    Jumala sinulle apunsa lähettää.\n\nSyntyköön tähän maahan uusi ihmispolvi, joka tuntee kuuluvansa\nyhteen kansaan. Tämä maa on, sanotaan, karu ja kylmä. Sitä se onkin,\nmutta se on meitä varten luotu ja meidät sitä varten. Ilman sitä\nemme me ole mitään. Ilman sitä emme voi toimeen tulla. Tämän maan\nolemme isiltämme saaneet perinnöksi. Meillä on siitä suuri vastuu.\nTämä vapaus sitä lisää. Me emme saa ajatella enää sen säilyttämistä\nsellaisena, minkälaisena sen saimme. Ylemmäs ja korkeammalle\ntähdätkäämme! Päämäärä olkoon yksimielinen, _vapaa Suomi!_ Siihen\ntyömme ja voimamme kohdistukoon! Silloin me kestämme kansana\nkansakuntain keskessä. Silloin koskemme vasta oikein kohisevat,\nlaulumme oikein kajahtavat ja ikihongat tyyninä ja tyytyväisinä\nvanhoja lauluja humisevat.\"\n\nNäin järkevästi, näin lämpimästi puhui tämä nuori, kirkaskatseinen\naktivisti -- ja puhuu yhä haudastaankin -- Kainuun kansalle ja\njokaiselle Suomen pojalle ja tyttärelle.\n\nKotiin palattuaan Eljas Väyrynen lähti heti Helsinkiin saadaksensa\nkeskenjääneen kandidaattitutkintonsa pois päiväjärjestyksestä.\nKeväällä hän ei yrityksessään kuitenkaan vielä onnistunut, ja sitten\nsyksylläkin tuli este -- marraskuun lakko ja ilmeinen kapinan tuntu.\n\nOltuaan keväällä Helsingissä vähän enemmän kuin kuukauden Väyrynen\npalasi toukokuun alkupuolella takaisin Kajaaniin valmiina taasen\nkaikkiin niihin ponnistuksiin ja vaaroihin, joita aktivistien työ yhä\nsaattoi aiheuttaa.\n\nRuotsiin paenneista Kajaanin aktivisteista _Elja Rihtniemi_ palasi\nviimeisenä, vasta heinäkuun 1. p:nä 1917.\n\nOleskeltuaan Etelä-Ruotsissa aina kesäkuun 20. päivän tienoille\nRihtniemi tuli Tukholmaan. Eräänä päivänä Kai Donner kutsui hänet\nasuntoonsa, missä silloin hänen suureksi hämmästyksekseen _Alppa\nTolonen_ ilmestyi hänen eteensä tuoden terveisiä Kajaanista ja\nilmoittaen varta vasten lähteneensä miestä kotiin noutamaan. Siellä\nnäet häntä kipeästi kaivattiin. Ystävykset lähtivätkin heti matkalle\nkulkien ensin Haaparannalle ja sieltä Ruotsin-puolen Korpikylän\nAlarovalle _Juho Ekolan_ ystävälliseen hoivaan. Ekola varusteli\nheidät kaikin tavoin m.m. antaen Rihtniemelle omat pieksusaappaansa.\n\nJuhannuksen tienoissa Tolonen ja Rihtniemi ynnä heihin\nyhtynyt aktivisti _Kaarlo Heikki Mäkelä_ (\"Musta rosvo\")\nmenivät Tornionjoen yli noudattaen sitten yleensä Läntisen\netapin reittiä: Palovaara--Kaisajoen talo--Kuusikko--Tervolan\nLiimatta- -Lehmikumpu--Puukkokummun Haasioselkä\n(Hasti)--Alakärppä--Ylikärppä-- Maaninkajärven sauna (Simon kahakan\ntaistelupaikka)--Veska--Pudasjärvi-- Puolanka.\n\nPuolangalla tavattiin Jussi Seppo Mattila, jolle selitettiin sodan\nolevan tulossa. Sitten kuljettiin osaksi hevosella, osaksi jalan\nKiehimään, mistä lopuksi laivassa Kajaaniin. Sinne saavuttiin\nkauniina sunnuntai-aamuna heinäkuun 1. p:nä.\n\nNäin oli siis Elja Rihtniemikin kotona. Mutta apealta mahtoi Kajaanin\netapin- johtajasta tuntua, kun hän pian sai todeta, että niinhyvin\nhän kuin Eljas Väyrynenkin olivat yhä edelleen venäläisten \"mustassa\nlistassa\". Tällaista oli se kuviteltu vapaus ja venäläisten ystävyys!\n\nViaporin sataman, armeijan, laivaston ja työläisten edustajain sekä\nkansanvapauden toimeenpanevan komitean päällikkö oli näet heinäkuun\n15. p:nä 1917 päivätyllä kirjelmällä tiedustellut Oulun läänin\nkuvernööriltä, missä tohtori W. O. Sivén, Elja Rihtniemi ja Eljas\nVäyrynen asuivat ja mitä he toimivat.\n\nSen verran oli ilma kuitenkin puhdistunut, että Oulun läänin\nmaaherrana oli isänmaallinen mies, vanha \"Voima\" aktivisti _Matti\nvon Nandelstadh_, joka ei edellämainitun kirjelmän johdosta\nryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, painoi sen vain asiakirjojen\njoukkoon. Kysymyksessäolevan tiedustelun johdosta Rihtniemi ja\nVäyrynen kuitenkin kaiken varalta pakoilivat pitkin kesää. Niinpä\nRihtniemi asui Neuvosenniemen Kallion talossa Oulujärven rannalla\nkolmisen viikkoa. Väyrynen taas asettui vanhempiensa Kattilajärven\nrannalla olevaan huvilaan. Sitten Rihtniemi siirtyi postimestari T.\nStrömbergin Sokajärven rannalla olevalle huvilalle, missä oleili\nmuitakin vainotuita, kuten Erkki Strömberg, Aarne Sihvo, Aarne\nKorhonen y.m. ja missä myös kajaanilaiset aktivistit silloin tällöin\npistäytyivät. Siellä muodostui vähitellen jonkinlainen aktivistien\nsiirtokunta ja _toimintakeskus_, jonka työ kohdistui pääasiallisesti\nvapaussodan valmisteluihin. Sotilaallisia ohjeita antaen otti\nneuvotteluihin osaa myöskin postimestari _T. Strömberg_, jonka\nasianharrastus tässä erikoisesti mainittakoon.\n\nKajaanin seuduille tultuaan Rihtniemi ryhtyi heti suorittamaan\nniitä tehtäviä, jotka Tukholmassa toimiva _Suomen ulkomaan\nvaltuuskunta_ oli hänelle antanut. M.m. oli hänen asetuttava\ntunnetun helsinkiläisen aktivistin, A.K:n jäsenen, tohtori _Eino\nSuolahden_ yhteyteen ja tiedoitettava hänelle, että oli aika ryhtyä\n_suojeluskuntien perustamiseen ja harjoittamiseen_ sekä että\nsosialistitkin oli koetettava saada mukaan. Nämä samat terveiset\nhän luonnollisesti saattoi myös Kainuun aktivistien tietoon pitäen\nsiellä heinäkuun 7. päivänä 1917 ensimmäisen vapaussodan valmisteluja\nkoskevan kokouksen. Ylläolevan tiedoituksen vei nuori aktivisti\n_Paavo Sivén_ ensimmäisenä tohtori Suolahdelle Rihtniemen poiketessa\nsamanlaisessa tarkoituksessa A. H. Saastamoisen luo Kuopioon, mistä\nhän sitten jatkoi matkaa Helsinkiin.\n\nNämä asiat veivätkin Rihtniemen kiinteään yhteyteen Kuopion\naktivistien kanssa. Kuopiossa hän tästälähin kävi hyvin usein\ntavaten siellä varsinkin johtaja _A. H. Saastamoisen_, niinkuin\nedempänä lähemmin kerromme. Samoin hän myöhemminkin teki usein\nmatkoja Helsinkiin ja Ouluun. Ruotsista palattuaan Rihtniemi ei\nsiis paljonkaan joutanut työskentelemään etappiasioissa, mutta kun\nkeskusvaltojen sotapakolaisia yhä enemmän alkoi virrata Kajaaniin,\ntäytyi hänen väkisinkin myös näitä asioita jonkin verran hoitaa.\n\nKun toiminta sitten yhä kiihkeämmin tempauksin kehittyi vapaussotaa\nkohti, siirtyi Strömbergin huvilan aktivistikeskus Kajaaniin\nollakseen lähempänä tapahtumain kulkua. Rihtniemi vuokrasi itselleen\nasunnon kaupungista, postimestari Strömbergin talosta. Varovaisia\ntäytyi kuitenkin jatkuvasti olla, sillä Kajaaniin sijoitetun\nsotaväen taholta saattoi odottaa mitä tahansa. Tämän tähden\nRihtniemi ja Väyrynen, sekä yleensä muutkin aktivistit, olivat\nkaupungilla liikkuessaan aina lujasti asestettuja. Jo Strömbergin\nhuvilalla asuessaan aktivistimme olivat pitäneet ulkona vartioita,\nja akkunaverhot olivat aina olleet alasvedettyinä. Rihtniemi käytti\nmyös salanimeä _Blom_ suojellakseen itseään, strömbergiläisiä ja\nviranomaisiakin.\n\nTämä tilanteen epävarmuus johtui siitäkin, että _Kajaanin etappi\nyhä edelleen toimi_. Sen työ herätti syrjäisissäkin tällöin paljon\nenemmän huomiota kuin aikaisemmin, sillä kaupunkiin tuli tulvimalla\n_muukalaisia_.\n\nKeskusvaltojen sotapakolaisten kuljetus muodostaakin Kajaanin etapin\nmainehikkaan toiminnan viimeisen, sangen huomattavan jakson.\n\n\n\n\nVALLANKUMOUKSESTA VAPAUSSOTAAN.\n\n(17.III.1917 -- tammikuu 1918.)\n\n\n\nShpalernajan vankien kulku.\n\n\nVenäjän karkoituspaikat ja vankilat, sellaiset kuin Siperia,\nKirgiisien arot, Uraalin seudut; Pietari-Paavalin vankila, Kresty,\nShpalernaja, Peresilnaja y.m. ovat sekä itse venäläisten että\nvarsinkin länsimaisen sivistyksen omaavien keskuudessa aina olleet\nkaameassa maineessa ei ainoastaan niissä harjoitetun aasialaisen\njulmuuden takia, vaan myöskin sen kuvaamattoman mädänneisyyden\nvuoksi, mihin vajonneita niiden johtoelimet säännöllisesti ovat\nolleet.\n\nKresty[78] oli näistä vankiloista inhimillisin, sillä se oli\njonkinlainen, ulkomaalaisia vieraita silmälläpitäen järjestetty,\ntsaarivallan humaanisuuden (!) näytelaitos. Shpalernaja[79] taas oli\nkaikenkarvaisten rikollisten hirvittävä \"koti\". Edelliseen näistä,\nnim. Krestyyn, teljettiin v. 1913 m.m. maamme oikeudentuntoiset\nja kunnioitetuimmat tuomarit, Viipurin hovioikeuden arvovaltaiset\njäsenet. Shpalernajaan taas vietiin Suomen itsenäisyyden jaloimmat\nesitaistelijat. Maailmansodanaikaisia suomalaisia valtiollisia\nvankeja oli Shpalernajassa kaikkiaan noin 80 henkeä, niiden joukossa\nSuomen nykyisen armeijan korkeimpia upseereita ja huomatuissa\nyhteiskunnallisissa asemissa olevia itsenäisyysmiehiä.\n\nSyttyi sitten maaliskuun 12. p:nä 1917 Venäjän vallankumouksen\ntuliroihu palamaan. Se leimahteli kuin Jumalantuomio kurjan\ntsaarivallan ja sen käskyläisten yllä. Vankihuoneiden\novet avautuivat, ja Shpalernajaan teljetyt suomalaiset\nitsenäisyysmiehetkin vapautuivat -- todellakin kuin taivaan-ihmeen\nyllättäminä.\n\nHe olisivat tällöin luonnollisesti heti lähteneet Suomeen, mutta\nniin kauan kuin vanhan hallituksen edustajat, kenraalikuvernööri _F.\nA. Seyn ja Borovitinovin_ senaatti pitivät meillä valtaa, ei heidän\nturvallisuutensa voinut olla taattua. Mutta kun Seyn ja Borovitinov\nlauantai-iltana maaliskuun 17. p:nä 1917 tuotiin vangittuina\nPietariin, olivat kovia kokeneet miehemme heti lähtövalmiit. Niinpä\nesim. Aarne Sihvo oli jo tunti tämän jälkeen matkalla Suomeen. Muut\nsiirtyivät kotimaahan pienehköissä, 20--30-miehisissä joukoissa.\nViimeinen ryhmä -- mukana m.m. Yrjö Ruuth, Harald Levander ja Eric\nBahne -- palasi maaliskuun 19. p:nä 1917.\n\nHeti kuitenkin saatiin havaita, että Venäjän väliaikainen hallitus\npiti miehiämme valtakunnan vihollisina alkaen ahdistella heitä aivan\nentiseen tapaan. Henkipattoina täytyi heidän kiireimmän kaupalla\njälleen poistua isiensä maasta.\n\nToiset heistä ennättivät hät'hätää pistäytyä kotonaan, mutta toisten\noli siitäkin luovuttava. Kaikkialla kuului vain kehoituksia:\n\"Poistukaa heti ja viranomaisten huomaamatta!\" Mikä katkera pettymys!\nJos ketkään, niin Shpalernajan-vangit saivat omakohtaisesti kokea,\nettei venäläisten lupauksiin ja heidän uskottelemaansa vapauteen\nollut luottamista.\n\nM.m. Nurmeksen ja Kajaanin kautta kulki joukko shpalernajalaisia.\nUseimmat näistä valitsivat levähdyspaikakseen Hyrynsalmen Hallan.\n\nNurmeksen kautta sinne saapuivat _Arvo Joh. Ahti, Edv. Bruun, Juho\nHeiskanen, Janne Mellin, Oskari Pirinen, Ilmari Relander_, _Jussi\nVäisänen_ (\"Pikku Jussi\") ja _Johan Reinikainen_. -- Kajaanin kautta\ntaas kulkivat _Yrjö Ruutu_ (Ruuth) sekä turkulaiset ylioppilaat Eric\n_Bahme ja Harald Levander_. Hallaan tulivat myöskin _Kaarlo Heikki\nMäkelä_ (\"Musta rosvo\") ja eräs Venäjän meriesikunnan operatiivisessa\nosastossa palvellut baltilainen laivasto-insinööri _Empke_.\n\nEnsimmäiset shpalernajalaiset saapuivat Hallaan maaliskuut\nloppupuolella 1917.\n\nSiellä shpalernajalaiset seurasivat kiihkeästi valtiollisten\nolojen kehitystä. Ja heti sen jälkeen, kun amiraali Maximoffin\nSuomen ylioppilaille 21.III.1917 pitämä kuuluisa puhe oli siellä\nsaatu lukea sanomalehdistä, lähetettiin Ruuth, Levander ja Bahne\netelään ottamaan selkoa tilanteesta ja erikoisesti siitä, oliko\nshpalernajalaisten maastapoistuminen välttämätöntä. Onneksi\nhe eivät ennättäneet matkustaa Kuopiota kauemmaksi. Siellä he\nsaivat täysin luotettavalta taholta jyrkän kehoituksen pyrkiä\nniin pian kuin mahdollista Ruotsiin. Miehemme lähtivätkin heti\ntakaisin Kajaanin kautta Hyrynsalmen kirkonkylään tavaten siellä\npaikkakunnan elintarveasioissa Helsingissä käyneen \"Hallan\nUkon\",[80] joka kuuluisaa Suomussalmen kokousta varten oli palannut\nkotipuoleensa. Tämän seurassa Ruuth ja hänen toverinsa palasivat\ntiedustelumatkaltaan Hallaan huhtikuun 5. p:n illalla, Suomen\nsinivalkoisen lipun tervetulotoivotusta hulmutessa.\n\nJännittyneinä kokoonnuttiin kuulemaan \"Ukon\" Helsingin-terveisiä. Ne\neivät olleet kovinkaan lohdullisia; pääkaupungin hallituspiireissä\nei oltu vieläkään tajuttu ajan kellon kulkua. Samantapaiset sanomat\n\"Hallan Ukko\" toi Helsingistä silloinkin, kun hän Suomussalmen\nkansalaiskokouksen jälkeen myöhemmin toistamiseen palasi kotiinsa.\nSiitä kerromme tuonnempana.\n\nTämän jälkeen miehemme viipyivät Hallassa vielä viikon verran\nodotellen tietoja pohjoisesta. Shpalernajalaisia ja muita pakolaisia\noli tällöin, kuten sanottu, kaikkiaan 13. Päivät kuluivat syöden,\nlueskellen, laulaen ja keskustellen. Mieliala oli yleensä reipas ja\niloinen, sillä olivathan Shpalernajan synkät muistot joka tapauksessa\nheidän takanaan. Myöskin hiihtämistä harjoitettiin. Ruotsin-matkaa\najatellen se olikin muutamille tottumattomille hyvin tarpeellista.\n\nKun valtiollinen tilanne yhä vain pysyi epäselvänä, päättivät\nHallan pitkäaikaiset vieraat vihdoin poistua maasta. He lähtivätkin\nhuhtikuun puolivälin tienoissa kahtena joukkona. Ensimmäisessä\nryhmässä kulkivat Bruun, Empke, Heiskanen, Mellin, Mäkelä, Relander\nja Väisänen. Hiihtotaidoton Empke tuotti joukolle vaikeuksia, mutta\n\"Pikku Jussin\" avustamana hänkin sentään kykeni seuraamaan mukana.\nMiehemme menivät Tornionjoen yli huhtikuun 26. p:nä 1917 klo 1/2\n3 aamulla kuljettuaan lopun matkaa Turtolan ja Kolarin välistä\nrajalinjaa pitkin.\n\nToiseen joukkoon, joka lähti Hallasta pari päivää myöhemmin,\nkuuluivat muut edellämainitut. Alkumatkalla oli muuan\npaikkakuntalainen oppaana. Hevoskyydillä kuljettiin Näljängän\nja Taivalkosken kautta Kemijoelle. Siitä lähtien alkoi suksilla\ntaivaltaminen. Hiihdettiin Rovaniemen pohjoispuolitse Unarin ja\nKittilän Alakylän kautta Kihlankiin, missä miehemme huhtikuun\nviimeisinä päivinä ylittivät rajan.\n\nMyöskin _Aarne Sihvo_ (nyk. jääkäri-kenraaliluutnantti ja sotaväen\npäällikkö) saapui Hallaan. Olemme jo maininneet, että hän heti\nsopivan hetken tullen poistui Pietarista Suomen puolelle mennen\nluonnollisesti ensin kotiinsa Muolaan Lehtokylään. Parin päivän\nkuluttua soitti hänelle Viipurissa ilmestyvän \"Karjalan\" toimitukseen\nsilloin kuuluva kirjailija _Sima Eronen_ ilmoittaen, että Sihvon\noli parasta poistua maasta niin pian kuin mahdollista ja välttää\nvarsinkin sellaisia paikkakuntia, missä oli venäläistä sotaväkeä.\nEdelleen Eronen mainitsi, että lähin \"osoite\" oli sama kuin ennenkin:\n_Apteekkari Calonius, Nurmes_.\n\nMonien vaiheiden jälkeen Sihvo -- matkatoverinaan Hallassa\naikaisemminkin pakoillut, Räisälästä kotoisin oleva värväri _Vilppu\nPaavilainen_ (\"Henttinen\") -- saapui Nurmekseen ja aikoen jäädä\nmetsätöihin viipyi siellä parisen viikkoa asuen metsänhoitaja _B.\nV. Linnoilan_ vieraanvaraisessa kodissa. Mutta kuinka olikaan,\npäätti hän sittenkin ensin lähteä etelään ottamaan selkoa\ntilanteesta. Tässä tarkoituksessa hän huhtikuun 13. p:n aamuna osti\npiletin Sortavalaan. Mutta luettuaan \"Karjalasta\" kirjoituksen\n\"Vakoilijoina vangittujen 93 suomalaisen kohtalo\", mistä saattoi\npäätellä vangiksijoutumisvaaran suuruuden, hän kääntyi jo Lieksasta\ntakaisin Nurmekseen. Oltuaan sitten siellä vielä muutaman päivän\nhän yhdessä Vilppu Paavilaisen kanssa kulki Sotkamon ja Ristijärven\nkautta talviteitä Hallaan tavaten siellä niinikään Shpalernajasta\nvapautuneen _Yrjö Nahin_.\n\nViivyttyään Hallassa kolmisen päivää Sihvo lähti vastapaahtamillaan\nsuksilla Nahin seurassa hiihtämään rajaa kohti. Kun aikaisemmin\nHallaan tulleet ja siellä majailleet shpalernajalaiset olivat\nsamalla viikolla painuneet pitkälle matkalleen, niin voi arvata,\nmiten näiden kahden mieli paloi toisten mukaan. Hekin hiihtivät\nsyrjäteitä ja pohjoisia polkuja noudattaen reittiä: Suomussalmen\nPesiö--Näljänkä--Taivalkoski--Raistakka--Kemijärvi--Pelkosenniemi--\nSodankylä--Seipäjärvi--Unari--Kittilä--Lohiniva--Juustovaara--\nSieppijärvi--Tornionjoki.\n\nToukokuun 3. p:n aamulla 1917 ylittivät Sihvo ja Nahi Ruotsin ja\nSuomen välisen rajaviivan. Kirjassaan \"_Kolmasti komennettuna_\" Aarne\nSihvo on kiinnostavasti kuvaillut tämänkin matkansa vaiheita.\n\nRaskain mielin poistuivat Shpalernajan-vangit isänmaastaan. Heille,\nsamoin kuin Saksassa oleville jääkäreille ja aktivisteillemme\noli taasen selvääkin selvemmäksi kirkastunut, että täydellisen\nriippumattomuuden ja vapauden Suomi saattoi saavuttaa ainoastaan\ntaistelemalla.\n\n\n\nKeskusvaltojen sotapakolaisten avustus ja kuljetus.\n\n\nMaailmansodan alussa olivat venäläiset Galitsiaan ja Itä-Preussiin\ntekemiensä onnistuneiden hyökkäysten aikana saaneet kymmeniä tuhansia\nitävaltalaisia ja saksalaisia sotavankeja. Aluksi niitä sijoitettiin\nEuroopan Venäjän kaukaisimpiin osiin ja Siperiaan, mutta myöhemmin\nnäitä sotavankeja lähetettiin noin 15.000 miestä Muurmannin-radan\nrakennustöihin.[81] Ensimmäinen sotavankilähetys saapui Vienan\nKemiin ja siitä pohjoiseen jo huhtikuussa 1915.[82] Heitä\nkohdeltiin oivallisen työtehonsa tähden verraten hyvin, ja heidän\nmuonituksensakin oli jotakuinkin tyydyttävä, mutta siitä huolimatta\nSuomen rajan läheisyys -- rajalle vain 75-100 kilometriä -- herätti\nheissä vastustamattoman karkaamishalun. Varsinkin upseerit ja\nerikoisesti yleensä saksalaiset pyrkivät paon vaaroista ja vaivoista\nvälittämättä karkailemaan.\n\nSuomalainen puutavara-urakoitsija _Eero Lampio_, reipas\npielisjärveläinen Karjalan poika, suhtautui alunpitäen erinomaisen\nmyötämielisesti saksalaisiin sotavankeihin piirtäen heille karttoja,\nneuvoen heitä sekä hankkien rahaa ja oppaita. Suomalaiset työmiehet\nolivatkin tällöin hyvin valmiita sotavankeja opastamaan. Ja\nsaksalaiset taas -- myymällä kellonsa, sormuksensa y.m. arvoesineensä\n-- maksoivat reilusti saattajillensa. Niitä, joilla ei ollut\narvoesineitä, avusti vuorostaan Lampio omista varoistaan.\n\nMuurmannin-radan varrelta opastettiin sotavangit vain turvallisen\nvälimatkan päähän, enimmäkseen Suomen rajalle, mistä he saivat\nomin neuvoin ja Suomen- puolen asukkaiden auttamina vähitellen\nhakeutua eteenpäin. Melkein säännöllisesti he tällä tavoin pyrkivät\nTornionjoelle ja sen yli Ruotsiin.\n\nPakolaisten asu oli yleensä kurja.[83] Vaatteet ja jalkineet olivat\nrepaleina; vain lakki oli säilynyt eheänä. Ja rahaakin oli useimmilla\nhyvin vähän. Mutta sivistyneistä oloista lähteneinä heistä oli\nvenäläisten orjuutus sekä nöyryyttävää että muutenkin sietämätöntä.\nSaksalaisille ominaisella sitkeydellä pakolaiset, merkillistä kyllä,\nsuurimmaksi osaksi selviytyivät halki tiettömien erämaiden ihmisten\nilmoille sekä sitten pääasiallisesti sisämaan etappiteitä Ruotsiin\nja sieltä kotimaahansa. Aina Siperiaan saakka oli sotavankien\nkeskuudessa suusta suuhun kulkeutunut pelastusta merkitsevä,\nvapauttava osoite: _\"Nurmes -- apteekkari Matti Calonius.\"_\n\nNurmeksen kautta on arveltu näitä sotapakolaisia kulkeneen noin\n1,500 miestä.[84] Näistä monet toimitettiin eteenpäin Hallan kautta,\nmutta osa myöskin Kuopioon ja Kajaaniin. Kansa Suomen saloseuduilla\nosoittautui harvinaisen myötämieliseksi näitä turvattomia ja\nkieltätaitamattomia pakolaisia kohtaan, joita yleensä nimitettiin\n\"mykiksi\". Melkein joka talosta ja mökistä, mihin he matkansa\nvarrella osuivat, heille annettiin ruokaa ja yösija tavallisesti\nilmaiseksi.[85]\n\nSattuipa kerran, että Nurmeksen Ylikylän Kohisevan taloon tuli muuan\nkulkija mennen arastellen miehiä täynnä olevaan tupaan. Siellä\nmuukalainen istahti penkille voimatta puhua mitään. Silloin toinen\ntalon isännistä, _Olli Pyykönen_, joka huomasi, mikä mies kulkija\noli, meni tämän luo ja mahdollisen välikohtauksen estämiseksi\npuhutteli häntä suomeksi: \"Lähdetään tuonne kamaripuolelle!\" Mies\nymmärsikin Pyykösen kädenliikkeistä tämän tarkoituksen. Mentiin siis\nkamariin, missä miehelle ilman mitään sen kummempia keskusteluja\nannettiin leipää, voita ja suolalihaa matkaeväiksi.\n\nSillä välin olivat työmiehet tuvassa huomanneet, että isännän vieras\noli \"mykkä\". Muuan nuori mies oli tällöin hypähtänyt penkiltä ja\nsiepaten lakkinsa huudahtanut hilpeästi: \"Mykälle kolehti!\" Ja niin\nolivat työmiehet -- \"Saimaan Lauttausyhdistyksen\" perkaustöissä\nolevia miehiä -- tyynin ja tyytyväisin ilmein kukin pudottaneet\nroponsa lakkiin. Näin saadun pienoisen summan toi sen kerääjä\nkamariin, kaatoi siellä kolehtinsa pöydälle \"mykän\" eteen ja sanoi\nhyvänsuovasti: \"Ottooten pois vaan!\"\n\nOn tunnettua ja samalla hyvin käsitettävää, etteivät\netenkään Pohjanlahden rantamilla toimivat etapit varsinaisen\njääkärikuljetuksen aikana oikein mielellään ottaneet käsiteltäväkseen\npakolaisia, sillä etappimiesten täytyi tietenkin pitää silmällä\nennen kaikkea Suomen etuja. Sotapakolaiset saivat saattajiensa\nvälityksellä itse pyrkiä sopivista kohdin Tornionjoen yli. Varsinkin\nbaltilaisista pakolaisista oli toisinaan suoranaista harmiakin. Sillä\nkun he vihdoin onnellisesti saapuivat Ruotsin puolelle, kirjoittivat\nhe sikäläisiin lehtiin selostuksia seikkailuistaan samalla\njoskus typerästi ilmaisten, kenenkä välityksellä olivat päässeet\nrajan yli. Esim. Kemin etappi sai toisinaan kärsiä tällaisten\nsanomalehtikirjoitusten seurauksista. Kun Lockstedtiin pyrkijöitä\nVenäjän vallankumouksen jälkeen oli enää hyvin vähän, saattoi\nmaisteri _Taavi Kahran_ myöhemmin johtama Kemin etappi sentään\nsotapakolaisiakin rajan yli.\n\nMyöskin Pohjanlahden rantakaupunkien aktivistit, esim. asessori\n_Harald Boucht_ ja insinööri _Fr. Wikman_ Vaasassa sekä johtaja\n_Isak Kaitera_ ja tohtori _Akseli Tawaststjerna_ Oulussa toimivat\npakolaisten hyväksi. Pohjanlahden rantamille oli näitä kuitenkin\nverraten vaikea kuljettaa, sillä matkustaminen rautateitse oli\nsekä kallista että passintarkastusten takia hyvin vaarallistakin.\nMaisteri _E. E. Kailan_ johtaman \"Uuden Metsätoimiston\" välittömästi\nkäsittelemät, satakunta Pietarista rautateitse tullutta pakolaista\ntoimitettiin sentään edelleenkin rautateitse eteenpäin -- joko\nPohjanlahden rannikkokaupunkeihin tai Kajaaniin -- jolloin heitä\nsaattoi erikoinen kuljettaja, tavallisesti joku kuriiri.[86]\n\nKuten sanottu, tuli sotapakolaisia myöskin Kajaanin kautta. Ja\nvarsinkin vallankumouksen jälkeen ja sitten aina vuoden 1917 loppuun\nKajaanin etapilla oli, kuten jo aikaisemmin olemme viitanneet,\nheistä hyvin paljon puuhaa. Ei siinä kyllin, että etapin jo oman\nturvallisuutenakin takia oli joudutettava nuo vieraat salateitä\neteenpäin, vaan sen lisäksi heille oli hankittava vaatteita ja\nmatkaeväitä; ja tämä taas tietysti vaati rahaa. Osaksi saatiin\nvaatteita Helsingistä peräisin olevasta n.s. \"_Mummoyhdisiyksen_\"\nvarastosta, jota vallankumoukseen asti hoitivat erikoisen\nhuolellisesti rovasti Väyrysen perheen naiset. Mutta rahakysymystä\noli vaikeampi ratkaista. Onneksi siitäkin sentään selviydyttiin.\n\nPalattuaan heinäkuun alussa 1917 pakomatkaltaan Ruotsista joutui näet\nKajaanin etapin johtaja _Elja Rihtniemi_ vapaussodan valmisteluita\nkoskevissa asioissa läheiseen yhteyteen Kuopion aktivistien ja\nvarsinkin heidän johtomiehensä A. H. Saastamoisen kanssa. Kun nyt\nsotapakolaisten tulva kasvoi niin suureksi, ettei yksityisellä\nuhrautuvaisuudella Kajaanissa voitu pitkälle päästä, niin silloin\nkuopiolainen toiminimi _H. Saastamoinen_ juuri oikealla hetkellä\npuuttui runsaskätisesti asiaan.\n\nOsittain huojensi rahallisia vaikeuksia sekin, että oppaiden palkan\nmyöhemmin suoritti Saksan Haaparannalla oleva konsulaatti, joten\netapin huollettaviksi jäivät vain muut välittömät kulut.\n\nKajaanin etapin toiminta oli poikkeuksellinen juuri siinä\nsuhteessa, että sen oli pakko työskennellä sotapakolaisten\nedelleen kuljettamiseksi ja avustamiseksi. Tätä toimintamuotoa ei\nmitenkään oltu etukäteen järjestetty -- sillä se ei kuulunut etapin\nalkuperäiseen ohjelmaan -- vaan liike syntyi aivan itsestään: Eräänä\nkauniina päivänä alkoi vain pakolaisia tulla, ja ne oli toimitettava\neteenpäin. Luonnollisesti tämä toiminta oli kaikin puolin\njääkäriliikkeen edun mukaista.\n\nMutta herää kysymys: Mistä sotapakolaiset niin suurin joukoin\ntiesivät tulla Kajaaniin? Tähän ei liene muuta selitystä kuin se,\nettä Itä- ja Kaakkois- Suomessa toimivat aktivistit aina Joensuuta\nja osaksi Nurmestakin myöten suorastaan neuvoivat heidät sinne.\nJa luultavasti huhu Kainuun erämaareittien turvallisuudesta oli\nmuutenkin levinnyt sotapakolaisten keskuuteen. Niinikään on\nmuistettava, etteivät muut etapit näihin aikoihin enää toimineetkaan\nkuin nimeksi. Kun Muurolan ja Tervolankin etapit olivat jo edellisenä\nvuonna 1916 sortuneet, täytyi Kajaanin etapin oppaiden ohjata\nsaatettavansa aina Tornionjoelle asti, jopa sen ylikin, tai ainakin\npitää huolta pakolaisten edelleen kuljettamisesta.\n\nKajaanista käsin kuljettaessa käytettiin melkein poikkeuksetta\nKuivajoen Veskasta lähtien n.s. Läntisen etapin reittiä. Pakolaisten\nreitti oli seuraava: Kajaani--Kiehimä--Alatalo--Niemi--Puolanka\n(Mulari)--Suolijärvi--Holapan talo (Jongunjärveen laskevaa vesistöä\nmyöten)--Pudasjärvi (Karvonen)--Riekki-- Oijärvi--Veska--Yli- ja\nAlakärppä--Puukkokumpu (Hasti)--Lehmikumpu (Ollitervot)--Tervola\n(Liimatta)--Kuusikko (Kaisajoki-varressa)--Palovaara--Korpikylä.\n\nHallasta lähdettäessä noudatettiin alkutaipalella reittiä:\nHalla--Havukka-- Heinävaara (Antti Moilanen)--Suolijärvi -- ja\nsitten edellistä reittiä, joten voidaan sanoa, että sotapakolaisia\nkuljetettaessa yleensä käytettiin n.s. läntistä tietä, joka olikin\nsuorin ja jonka varrella oli jo entuudestaan tunnettuja erinomaisia\nkäymätaloja.\n\nPaitsi apteekkari _M. Caloniusta_ olivat Nurmeksessa puuhassa mukana\nmonet muutkin paikkakunnan tunnetut aktivistit, joista erikoisesti\nhaluamme mainita _Ulric ja Vivi Damsténin_.\n\n_Sotapakolaisten huolto Hyrynsalmella_. Toinen erinomaisen\nhuomattava ja tärkeä etappikeskus oli Hyrynsalmen _Halla_, jonka\nansiot varsinaisen jääkäriliikkeen tukijana ja erämaa-keskuksena\novat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Mutta maanviljelijä ja\nkansanedustaja _J. A. Heikkinen_ ynnä hänen puolisonsa _Lici\nHeikkinen_ ovat myös noin 160:een nousevan sotapakolaisjoukon\navustamisen, majoittamisen ja eteenpäin toimittamisen muodossa\ntehneet isänmaallemme huomattavan palveluksen tuottaen siten\nvarsinkin keskusvaltoihin lukeutuvien kansojen parissa Suomen nimelle\nkunniaa. Heidän ihmisystävällisen tekonsa maine kiiri mahtavan\nSaksan valta-istuimelle saakka saaden suuren hallitsijankin sydämen\nheltymään ja keskellä järkyttävien tapahtumain ryskettä tunnustamaan\nsuomalaisen kansanmiehen Saksan valtakunnalle tekemät palvelukset.\nTähän paljon vaivaa ja työtä tuottavaan sotapakolaisten huoltamiseen\nottivat osaa kaikki kulloinkin kotosalla olevat Heikkisten\nhuonekuntaan kuuluvat perheenjäsenet.\n\nVaikka Hallan isäntäväki tässä toiminnassa empimättä uhrasi\ntavattoman paljon taloudellisiakin arvoja, oli luonnollista, ettei\nsitä voinut jatkua rajattomiin. Niinpä Elja Rihtniemi huomasi\nkäydessään syksyllä 1917 Hallassa, että \"Ukko\" oli jo pahemmassa kuin\npulassa. Tästä syystä Rihtniemi ryhtyi toimenpiteisiin saadenkin\nsittemmin tuomari Paloheimon ja Saastamoisten välityksellä jonkin\nverran rahoja Hallan etappikeskuksen tarpeisiin.\n\nHyrynsalmelaisista sotapakolaisten kuljettajista mainittakoon\nhallalaisten vävyt, Kivijärven kruununtorpan viljelijä _Eeli\nHeikkinen_ ja Heinävaaran _Antti Moilanen_. Heikkinen kuljetti\npakolaisia rajalle asti sekä Hallasta että Kajaanista tehden yhteensä\nneljä matkaa. Moilanen taas opasti Hallasta käsin vain alkutaipalen.\nRäisälästä kotoisinoleva ja Suomussalmen Havukassa pakolaisena\nasustava _Vilppu Paavilainen_ (\"Henttinen\") oli myös uuttera\npakolaisten kuljettaja. Niinikään Hyrynsalmen kirkonkylän aktivistit,\nerittäinkin kauppias _Perttu Hirvelä_, seppä _Kalle Kemppainen_ ja\nmetsätöittenjohtaja _Oskari Juntunen_ sekä heidän perhekuntainsa\njäsenet olivat varsin väsymättömiä sotapakolaisia avustamaan,\nmajoittaen, suojellen ja opastaen heitä varsinkin Hallaan.\n\nMonta liikuttavaa ja hupaistakin tapausta sattui näillä retkillä.\nNiinpä _Oskari Juntunen_ on kertonut yhden tällaisen:\n\nKun Juntunen kerran toi Hallaan kolme saksalaista, oli siellä\npakolaisia jo ennestäänkin melkoinen joukko, muiden muassa eräs\nkuurinmaalainen parooni rouvineen. Talossa majaili tällöin myöskin\n_Väinö Jankko_, joka sittemmin kaatui Kuopion valloituksessa.\n\nKun makuupaikoista oli puute, menivät Juntunen, Jankko, parooni sekä\n7-8 saksalaista sotilasta -- lämmin kesäinen yö kun oli -- peltojen\nperillä, lähellä metsänrantaa sijaitsevaan heinälatoon. Sotilaat\nja parooni peittäytyivät heiniin maaten pian rivissä, niinkuin\nainakin jossain juoksuhaudassa. Suomalaiset taasen kiipesivät\nheinien päälle peräseinän ja katon lähettyville. Mutta unesta ei\ntullut mitään, sillä sääsket, nuo Pohjolan kesän sisukkaat lentäjät,\ntekivät kokonaisen ilma-armeijan voimalla hyökkäyksensä saksalais-\nkuurilaista rintamaa vastaan. Katonrajasta oli mielenkiintoista\nseurata tätä taistelua. Siellä huidottiin, pyörittiin, muristiin ja\nkiroiltiin -- luultavasti yhtä tosissaan kuin konsanaan oikeilla\ntulilinjoilla. Parooni livisti kesken ottelun tiheämpien seinien\nsisälle.\n\nKun sääskiarmeija lopuksi alkoi päästä voitolle, päättivät\nsuomalaiset vähän rohkaista uupunutta Saksan-rintamaa. Ja niin he\naloittivat ylhäältä katonrajasta jääkäreiltä oppimansa saksalaisen\njuoksuhautalaulun:\n\n\"Warum bist du so ferne?\"\n\nVaikutus oli ihmeellinen. Koko rivi kimposi heinistä pystyyn yhtyen\nsydämensä pohjasta tähän lauluun, jota heistä jokainen kotia ja\nmorsianta ikävöidessään oli usein ja monenlaisissa olosuhteissa\nlaulanut. Jotkut miehistä pyyhkäisivät kyynelen silmästään.\nSinivaarojen takaa nouseva, metsänrannan kuusien latvoja kultaava\naamuaurinko ei varmaan milloinkaan ennen ollut katsellut tätä Hallan\nharmaata heinälatoa sellaisella lempeällä silmällä kuin tällöin.\n\nHyttysarmeijakin pakeni lyötynä näkymättömiin.\n\nSotapakolaisia oli kyllä kulkenut tuon tuostakin Hallan ja\nSuomussalmen kautta, mutta vasta vallankumouksen jälkeen heihin\nruvettiin innokkaammin suhtautumaan. Kun pakolaisia oli vähemmän,\nsaivat he asua Hallan yliskamarissa, mutta kun heitä keräytyi taloon\nenemmän, opastettiin heidät tavallisesti Jääkärisaareen. Niinpä kun\nkerran syysmyöhällä 1917 viipurilainen _Sulo Sariola_ toi Hallaan 23\nmiestä, heidät aluksi sullottiin tuohon kamariin ja yleensä ylisille,\nmutta sitten vietiin 19 miestä Jääkärisaaren piilopirttiin ja neljä\nturkkilaista kätkettiin Kortejärven metsäsaunaan, joka juuri tästä\ntapauksesta sai nimekseen Turkkilaissauna.\n\nVenäjän vallankumouksen jälkeen ilmestyi Hyrynsalmelle kulkijoita\nkaikenkarvaisia. Niinpä Hirvelän majataloon saapui eräänä päivänä\nkolmimiehinen pakolaisseurue, jonka muodostivat kaartinjoukkojen\nkomentaja, kenraaliadjutantti Besobrasoff,[87] kamarijunkkari ja\nsenaattori kreivi Berg, joka osasi jonkin verran suomea, ynnä\nkenraalin palvelija Bobhoff. He pyrkivät Suomussalmen kautta Ruotsiin\nja kyselivät vähän väliä kirjailija Ilmari Kiantoa toivoen kai tämän\nvälityksellä pääsevänsä eteenpäin. Hyrynsalmen kansalliskomitea,\njonka puheenjohtajana toimi Paavo Sivén (nyk. Susitaival), pidätti\nseurueen toimittaen sen Sivénin johdolla Kajaaniin, missä sikäläinen\nkansalliskomitea kenraalikuvernööri Korffin sähkösanoman perusteella\npäästi miehet vapaiksi. Mutta heidän oman turvallisuutensa vuoksi\nkehoitettiin heitä jättämään kaikki paperinsa[88] sinetöidyssä\nkirjekuoressa maistraatin talteen, mihinkä nämä mielihyvin\nsuostuivatkin.\n\nMainittu seurue herätti aikanaan suurta huomiota sekä Hyrynsalmella\nettä Kajaanissa. Toista tietä sen sitten kuitenkin onnistui päästä\nRuotsiin.\n\n_Sotapakolaisten huolto Kajaanissa_. Mitä sotapakolaisten\nmajoittamiseen tulee, on meidän ennen kaikkea mainittava postimestari\n_T. Strömberg_ ja hänen puolisonsa, rouva _Elin Strömberg_, jotka\nrohkeasti suostuivat sijoittamaan heitä taloonsa. Voidaankin sanoa,\nettä suurin osa pakolaisista asui juuri Strömbergin talossa,\ntavallisimmin herra Blomin (= Elja Rihtniemen) huoneessa. Tämä\nherra Blom oli monen \"muodonvaihdoksen\" alainen: Milloin hän edusti\nyhtä henkilöä, milloin taas useampaa, milloin suomalaista, milloin\nulkomaalaista.\n\nSaksalaisista pidettiin yleensä hellää huolta. Helsingistä käsin\nsaatiin joulun edellä 1917 kaikenlaisten makeisten y.m. jouluantimien\nohella myös pieni, saksalaista kirjallisuutta käsittävä kirjasto,\nmihin sisältyi m.m. \"Vänrikki Stoolin tarinain\" saksannos. Pakolaisia\nsijoitettiin niinikään Strömbergien \"Jylhä\"-nimiseen Sokajärvellä\nolevaan huvilaan. Kaikesta tästä oli paljon huolta varsinkin rouva\nStrömbergillä, mutta iloisin ja reippain mielin hän teki tehtävänsä.\n\n_Rovasti Väyrysen_ kodissa pakolaiset niinikään saivat hyvän\nturvan. Sielläkin majoitushuoli lepäsi ennen kaikkea talon naisväen\nhartioilla. Täytyy ihmetellä suuren perheen äidin, rovastinna\n_Siina Väyrysen_ voimia ja uupumatonta asianharrastusta. Häntä\nauttoivat auliisti tyttäristä varsinkin _Martta ja Anna_ sekä --\nkotiin sattuessaan -- tietysti toisetkin tyttäret. Suurena apuna\noli myös pappilan uskollinen, Mieslahden Mikkolasta kotoisin oleva\npalvelija _Elsa Keränen_. Hänellekin oli isänmaan asia kirkastunut.\nNiinpä, kun kerran kuultiin venäläisten konnuuksista, sanoi Elsa\nEljas Väyryselle: \"Milloin me, Eljas, rupeamme noita ryssiä maasta\nvähentämään?\" Myös pommijääkärien eväskorit hän täytti ilomielin ja\nkiireistään välittämättä. Sotapakolaisiakin kohtaan hän tunsi syvää\nmyötätuntoa tahtoen heitäkin kaikin tavoin auttaa. Kun rovastin\nperhe kesällä tavallisesti majaili Kattilajärven Koutaniemellä,\n\"Järvenpään\" huvilassa, jäi Elsa Keränen kaupunkiin hoitamaan\npappilan taloutta joutuen tällöin usein yksinkin sotapakolaisia\nhoivaamaan; m.m. hän jakoi \"Mummo- yhdistyksen\" varastosta vaatteita\npohjoiseen kulkeville. Elsa Keräsellä oli myös erikoisen tarkka silmä\nhuomaamaan, kuka oli oikea mies ja kuka kätyri. Tämä harvinaisen\nkunnollinen ja tunnollinen perheenjäsen hukkui joko tapaturmaisesti\nvenheestä pudottuaan tai halvauksen kohtaamana Kajaanin jokeen Ämmän\nkuohujen alapuolelle. Väyrysiä hän oli palvellut 18 vuotta.\n\nKerran kesällä 1917 sattui pappilan toiselle palvelijalle\n_Karja-Maijalle_ pieni pakolaisseikkailu. Pappilan väki oli\nheinäniityllä, joten autiossa talossa ei ollut muita kuin Maija,\njoka oli palannut niityltä kotiin lehmien tuloa odottamaan. Silloin\nyht'äkkiä ilmestyi pihalle venäläisen sotamiehen saattamana likainen\nja karvainen äijänkäppänä puukengät jalassa sekä kattila ja kuppi\nvyössä. Huomatessaan tulijan tiuskaisi Maija oikopäätä:\n\n\"Mikähän lienet taasen ryssän kuvatus! Kursi tiehes siitä!\"\n\nMutta ukko ei ollut tietääkseenkään, kysyipähän vain:\n\n\"Missä pappi? Missä Eljas Väyrynen?\"\n\n\"Ne ovat heinäniityllä eivätkä tule ennenkuin myöhään illalla. Ei\nniitä kannata odottaa!\" selitteli Maija äkäisesti mulkoillen.\n\nSiitä huolimatta ukko hellittämättä seuraili Maijaa tullen lopulta\nkeittiöönkin yhä vain hokien:\n\n\"Missä pappi? Missä Eljas Väyrynen?\"\n\nSilloin Maija suuttuneena työnsi tungettelijan ulos lukiten oven.\n\nUkko jäi rauhallisesti verannalle istumaan. Ja kun väki palasi\nniityltä, niin selvisi, että siinä istui Siperiasta paennut\nsaksalainen eversti. Viimeisestä majapaikasta hänelle oli\njonkinlaiseksi tiedusteluohjeeksi paperilapulle kirjoitettu nuo\nhänen hokemansa sanat. Ne hän oli lausunut kadulla tapaamalleen\nvenäläiselle sotamiehellekin, joka silloin oli ohjannut hänet\npappilaan.\n\nSaatuaan uuden puvun eversti jätti Maijalle lahjaksi kaikki entiset\nhynttyynsä. Ja Maija näytteli vielä kauan jäljestäpäinkin puisia\nnavettakenkiään ja kananruokakattilaansa, jotka hänen \"sulhasensa\"\noli hänelle jättänyt!\n\nMyöskin talonomistaja ja ajuri _Herman Laitinen_ majoitti taloonsa\nsekä kyyditsi niinhyvin jääkäreitä kuin saksalaispakolaisiakin.\nMoneen muuhunkin kajaanilaiseen perheeseen pakolaisia sijoitettiin,\nkun niitä useinkin ilmestyi suurehko joukko kerrallaan.\n\nSotapakolaisten kuljetusta koetettiin kyllä pitää salassa, mutta\ntuon muukalaisten tavattoman pitkäaikaisen liikehtimisen tunsi\ntosiasiallisesti ennen pitkää koko kaupunki. Viranomaisten\npidättyväisyys taas johtui luonnollisesti siitä, että vallankumous\noli pyyhkäissyt pois sekä santarmit että heidän kätyrinsäkin.\nVenäläinen sotaväki sen sijaan aikoi lopulta puuttua asiaan --\nvarsinkin oli heidän tarkoituksensa ahdistaa Hallaa; mutta, kuten\nmyöhemmin näemme, ei hankkeesta tullut mitään.\n\n_Naulalan_ talon omistaja, maanviljelijä _Hemmi Korhonen_ toimi\nniinikään innokkaasti saksalaispakolaisten hyväksi syksyllä 1917.\nHänen luokseen majoitettiin varsinkin Sotkamosta päin tulleita\npakolaisia. Kerrankin niitä oli talossa niin paljon, että riihi\noli lämmitettävä heidän tilapäiseksi asunnokseen. Kajaanin etappi\njärjesti sitten heidän matkansa.\n\nSotapakolaisten toimeliaimpia opastajia oli asioitsija _Alppa\nTolonen_. Alussa hän vei kuljetettavansa tavallisesti Hyrynsalmelle\nHirvelään ja seppä Kalle Kemppaiseen, mistä nämä sitten, kuten jo\non mainittu, opastettiin Hallaan sieltäkäsin eteenpäin vietäviksi.\nMutta lopulta Tolonenkin rupesi saattamaan pakolaisia Ruotsiin\nsaakka. Kuten jo olemme maininneet, onnistuivat hänen matkansa aina\nhyvin, joten niistä ei ole mitään erikoista kerrottavaa. Viimeisen\nRuotsin-retkensä Tolonen teki tammikuun 16. p:nä 1918 mukanaan 14\npakolaista. Paluumatkalla olivat hänen seurassaan Eeli Heikkinen,\npommari Paavo Koskinen ja jääkäri Edv. Bruun. Kajaaniin tultiin\ntammikuun 26. p:nä. Kaksi viimeksimainittua aikoi jatkaa matkaa\nViipuriin saakka tuodakseen sieltä uusia pakolaisia, mutta he\njoutuivatkin Simolassa kiinni päästen sitten sentään passiensa avulla\nvapaiksi.\n\nAlppa Toloselle saksalaiset myöhemmin antoivat _Preussin\nPunaisenristin mitalin_.\n\nPaltamolainen aktivisti _Aarne Korhonen_ hoiteli myös\nsaksalaispakolaisten kuljetusta opastaen kaikkiaan neljä ryhmää.\nHänkin käytti pääasiallisesti läntistä reittiä. M.m. hän vei erään\nsaksalaisen upseerin Ouluun, mistä tämä saatettiin kutterilla\nRuotsiin. Olipa Korhosella sangen arvovaltaisiakin kuljetettavia.\n\nViimeisen joukkonsa, 7-8 pakolaista Korhonen vei joulukuun 5. p:nä\n1917 siirtyen tällöin väsyttävien matkojensa jälkeen muutamaksi\nviikoksi Tukholmaan lepäämään.\n\nRohkea aktivisti _Väinö Jankko_, joka oli vangittu samalla kertaa\nkuin Korhonenkin ja niinikään vallankumouksen humussa päässyt\nvapaaksi Katajanokan vankilasta, kuljetti hänkin syksyllä 1917\nsotapakolaisia rajalle.\n\nRuuhkautumisen pelosta piti sotapakolaisten kuljettajia olla monta.\nNiinpä farmaseutti _Tauno Jankkokin_ vei yhden joukon. Samoin oli\nsilloinen koululainen _Eero Laitinen_ eräällä retkellä oppaana aina\nRuotsiin asti aikoen yhdessä ylioppilas _Urho Kekkosen_ kanssa mennä\nLockstedtiin. Mutta kun etelästä saapui sellaisia viestejä, että\njääkäripataljoona pian tulisi Suomeen ja ettei uusia miehiä siihen\nenää otettaisi, täytyi nuorukaisten luopua kunniakkaasta aikeestaan.\n\nSamoin saksalaiseen tiedustelutoimintaan antautunut pommari _Paavo\nKoskinen_ Shpalernajasta palattuaan saattoi pari pakolaisjoukkoa\nRuotsiin. Myöskin ennenmainittu viipurilainen liikemies _Sulo\nSariola_ jatkoi pakolaisten kuljetusta saapuen Kajaaniin vielä\njoulukuun 27. p:nä 1917 ja lähtien samana päivänä eteenpäin seitsemän\nsaksalaisen kera.\n\nVielä on erikoisesti mainittava eräs sotapakolaisten huomattavimpia\nkuljettajia, nim. hämäläinen aktivisti _Kaarlo Heikki Mäkelä_, johon\njo silloin tällöin[89] olemme tutustuneet. Hän oli pakoiluretkeltään\nRuotsista heinäkuun alussa 1917 saapunut Kajaaniin tavaten siellä\nPaavo Sivénin, joka oli matkalla Helsinkiin. Sivén pyysi häntä\nviemään rajan yli kaksi Hallassa olevaa pakolaista, joista toinen oli\nRuotsiin pyrkivä, Venäjällä palvellut tohtori _Petersen_, ja toinen\nsodassa haavoittunut kuurinmaalainen ratsumestari von Wahl,[90] joka\ntaas halusi päästä Saksaan.\n\nMäkelä suostui pyyntöön. Lähtö Hallasta tapahtui heinäkuun\nalkupäivinä 1917. Kun päästiin Jaurakkajärven luoteispäässä olevaan\nUleå-yhtiön omistamaan taloon, Pudasjärven Niskasaareen, niin siellä\nkerrottiin, että eräs saksalainen, Siperiassa ollut upseeri oli\njonkin aikaa sitten kulkenut samaan suuntaan. Mies saavutettiinkin\nIin pitäjän Tannilan kylän Haapaniemen majatalossa. Hän esittäytyi\nkreiviksi. Mitään pahaa aavistamatta Petersen ja von Wahl uskoivat\nhänelle asiansa. Näin tultiin Puukkokummun Haasioselkään Hastin\nväen luo, missä Mäkelän johtamaan seurueeseen liittyi muuan\n_unkarilainen sotilas_. Tämä paljasti täydellisesti \"kreivin\", joka\nitse asiassa oli urkkijaksi ruvennut venäläinen parturi. Matkaa\njatkettiin kuitenkin yhdessä, ja miehemme poikkesivat myös Kuusikon\ntaloon, jossa _Eino Kuusikko_ m.m. näytteli J. W. Snellmanin siellä\nolevaa metsästyspyssyä. (\"Routaa ja rautaa III\", s. 253.) Niinikään\nkäytiin _Yli-Ollitervon niittysaunassa_, mikä on Kaisajoki-varressa,\nKuusikosta noin 3 km ylöspäin. Siellä unkarilainen heitti saunan\nlattialle \"Turistista\" otetun kartan, kun kerran Mäkelällä\noli parempi ja selvempi sellainen.[91] Opastettavat saapuivat\nonnellisesti Ruotsiin, ja Mäkelä palasi Kajaaniin.\n\nToisella kerralla, 22.IX.1917, Mäkelä vei Ruotsiin 9 pakolaista\nkuljettaen miehensä kahdessa erässä Tornionjoen yli -- keskeltä\nMatkakosken kuohuja. Paluumatkalla hän tapasi taas yhden saksalaisen,\nkääntyi takaisin ja saattoi tämänkin rajan yli. Sitten hän meni\npommeja noutamaan. Viidennen matkan hän teki joulun tienoissa\nomalla hevosellaan vieden mukanaan viisi miestä. Alakärpässä\nMäkelän joukkoon liittyi 13 miestä, joten Tornionjoen yli mentäessä\nulkomaalaisia oli yhteensä 18.\n\nKaikkiaan Mäkelä -- aikaisemmatkin matkat mukaanluettuina -- teki\nRuotsiin 11 retkeä kulkien siis Tornionjoen yli 22 kertaa.\n\n_Kahden sotapakolaisen seikkailut_. Kauas Venäjälle oli tuhansien\nmuiden sotavankien kera viety myös itävaltalainen rykmentinlääkäri\n_Leo Fasan_ ja hänen maanmiehensä, maailmansodan myllerryksissä\nrivimieheksi joutunut lääketieteen ylioppilas _Karl Muley_. Kuten\nniin monet muut, olivat hekin -- päätettyään paeta -- ilman mitään\nerikoisia matkavalmisteluja lähteneet heinäkuussa 1917 samoilemaan\nVenäjän halki ja sitten Kauko-Karjalan poikki Suomeen. He kulkivat\nkahden kesken. Kun heidän pieni leipävarastonsa loppui, olivat\nmetsien ja soiden marjat heidän ainoana ravintonaan. Kolme viimeistä\nvuorokautta he elivät pelkillä lakoilla. Näin he vihdoin viimein\nsaapuivat Karjalan-radan varteen.\n\nTohtori Muleyn[92] jalat olivat tällöin hieroutuneet huonoissa\nvenäläisissä saappaissa niin pahoin, että matkanteko kävelemällä\noli toistaiseksi mahdotonta. Senpä takia kohtalotoverit erosivat\ntoisistaan. Muley päätti pyrkiä Joensuuhun lääkärinapua saamaan.\nJunassa hänet pantiin paareille tavaravaunuun.\n\nMuley oli pitkä, hoikka ja hyvin tummaihoinen mies, joten hänen\nulkomuotonsakin heti ilmaisi hänet etelämaalaiseksi. Hän oli vilkas\nja älykäs sekä erittäin kielitaitoinen puhuen yhtätoista kieltä.\nSotavankeudessa hän oli täydellisesti oppinut venäjänkielen ja\nsuomeakin hän jo jonkin verran solkkasi.\n\nJoensuun asemalle saavuttuaan hän suojellakseen itseään kääntyi\nsiellä olevien venäläisten sotamiesten puoleen puhutellen näitä\nselvällä venäjänkielellä ja ilmoittaen olevansa venäläinen Ivan\nIvanovitsh. Samalla hän tiedusteli sairaalanlääkäriä. Asemalla\nsattui olemaan kaksi sairaanhoitajatarta, jotka sotamiesten\nopastamina neuvoivat muukalaista kääntymään sairaalanlääkärin,\ntohtori Sandströmin puoleen. Erottaessa sotamiehet sanoivat\nsairaanhoitajattarille:\n\n\"Hoitakaa hyvin tätä meidän toveriamme!\"\n\nMuley ajoi ensin pieneen majataloon, jonne sairaalanlääkäri, tohtori\n_Arvi Sandström_ seuraavana päivänä tuli häntä katsomaan. Tälle Muley\nesittäytyi venäläisenä lääkärinä Ivan Ivanovitshina. Tutkittuaan\njalan Sandström määräsi potilaan sairashuoneeseen vietäväksi antaen\nsairaanhoitajattarille puhelimitse tämän alkuhoitoa koskevia\nmääräyksiä.\n\n\"Ivanovitshin\" ulkoasu oli todellakin kurja. Vaatteet olivat aivan\nrepaleiset ja likaiset; ja repusta löytyi kaikenmoisen rihkaman\nohessa myös venäläisiä russakoita, joita sairaalassa sittemmin pitkän\naikaa jälkeenpäinkin leikillisesti sanottiin \"itävaltalaisiksi\".\n\nPotilas sijoitettiin ensin yleiseen osastoon, jonne tohtori\nSandströmkin pian tuli häntä katsomaan.\n\nJo aikaisemmin olivat sairaanhoitajattaret potilaan syödessä panneet\nmerkille sen hienon tavan, millä tämä piteli haarukkaa. Ja kun\ntohtori Sandström -- jutellessaan tulokkaalle toisista sairaista --\nkäytti tautien tieteellisiä, latinalaisia nimiä, niin he alkoivat\naavistaa, ettei vieras ollutkaan tavallinen \"Iivana\". Omat erikoiset\naavistuksensa oli tohtori Sandströmilläkin. -- Kun yleisessä\nosastossa oli venäläisiä sapöörisotilaita, joita upseerit joka päivä\nkävivät tervehtimässä, siirrettiin \"Ivanovitsh\" yksityishuoneeseen.\nSiellä tämä, tarttuen tohtori Sandströmin käteen, alkoi yht'äkkiä\npuhua saksaa kertoen vaiheensa ja esittäytyen uudelleen.\n\nTästä lähtien Muley oli koko sairaalan lemmikki. Sandström istui\nkaiket vapaat hetket hänen huoneessaan, ja sairaanhoitajattaret\n_Hanna Kantala ja Hanna Luukkonen_ suhtautuivat entiseen \"Iivanaansa\"\nmitä suopeimmin. Ainoastaan palvelijattaret, joille salaisuus oli\ntuntematon, eivät voineet käsittää, että moiselle \"ryysypekalle\" piti\ntuoda ruokaa oikein hienolla tarjottimella!\n\nMuley oli hyvin iloluontoinen ja leikkisä. Kun hänellä esim. ei ollut\nkelloa, pyysi hän paperipalan piirtäen sitten siihen kellotaulun\nnumeroineen ja erityisesti merkiten ne tuntimäärät, jolloin hänelle\ntuotiin ruokaa. Kun sairaanhoitajattaret tällöin lupasivat hankkia\nhänelle oikean kellon, virkkoi Muley:\n\n\"Kyllä paperikello tällaiselle Iivanalle riittää!\"\n\nMuley oli Joensuun sairaalassa kahdeksan vuorokautta. Kun sitten\nmatkan jatkaminen tuli kysymykseen, suunnitteli tohtori Sandström sen\nvalmiiksi, piirsi kartan ja varusti vieraansa kaikella tarpeellisella\nevästyksellä. Hän olisi antanut holhokilleen uuden puvunkin, mutta\nMuley ei uskaltanut sitä käyttää. Sen sijaan pestiin ja paikattiin\ntämän entinen puku, ja kengät korjattiin. Sandström lahjoitti\nystävälleen vielä pieksut, mustakoteloisen taskukellon ynnä hyvän\nKauhavan-puukon, johon Muley oli kovin mielistynyt ja josta hänellä\nmatkan varrella oli suurta hyötyä.[93] Matka oli suunniteltu\ntapahtuvaksi laivassa Savonlinnan kautta Kuopioon, sieltä junassa\nKajaaniin, edelleen laivassa Oulujärven yli ja koskivenheessä\nOulujokea alas Muhokselle asti.\n\nSairaanhoitajattaret Luukkonen ja Kantala saattoivat sotapakolaisemme\nJoensuun laivarantaan. Heidän piti tilata \"Orivesi\"-laivasta\nhyttipaikka, mutta sitä ei enää saatu, sillä kaikki paikat olivat jo\netukäteen varatut. Matkustaminen avokannella arvelutti Muleytakin,\nsillä laivassa oli paljon venäläisiä upseereita. Mutta arvellen, että\n\"rohkea rokan syö\", Muley reippaasti sopeutui ympäristöönsä näytellen\nhuolettoman osaa, laverrellen venäjäksi ja levitellen penkille vähiä\ntavaroitansa, m.m. Sandströmin piirtämän kartan! Varovaisuussyistä ei\nSandström ollut vierastaan saattamassa. Sen sijaan toi tohtorin rouva\n_Alma Sandström_ lähtijälle sokeroituja viinimarjoja, mitkä neiti\nKantala vei perille. Rouva Sandström ei näet itse uskaltanut niitä\nantaa peläten mahdollista keskustelua. Jäähyväishetkelläkään Muley ei\nunohtanut leikillisyyttään, sillä hän kehoitti sairaanhoitajattaria\nselvällä suomenkielellä: \"Lähdemme yhdessä matkalle!\" Matka sujui\nsitten suunnitelman mukaisesti Muhokselle saakka. Mahtava Pyhäkoski\nteki sotapakolaiseemme syvän, unohtumattoman vaikutuksen.\n\nSen jälkeen alkoi jalkamatka. Muhokselta Muley kääntyi pohjoista\nkohden tavaten Ranualla erään hyvää saksankieltä puhuvan\nmetsänhoitajan. Tämä neuvoi matkamiestä, joka, merkillistä kyllä,\nvaelsi ilman opasta, pysyttelemään -- semminkin Kemijoen toisella\npuolella -- metsänhoitoalueiden välisillä rajalinjoilla, jotka\njatkuvat toisinaan 60:kin km melkein suoraviivaisesti itä--\nlänsisuuntaa. Suureksi ilokseen Muley sai samaiselta metsänhoitajalta\nkuulla, että _tohtori Fasan_ oli pari päivää aikaisemmin kulkenut\nsamaan suuntaan ja samoja linjoja pitkin.\n\nMetsärajan noudattaminen oli kuitenkin sangen vaikeata, sillä vain\nkorkeimmat puut oli kaadettu, jotavastoin alikasvu ja soinen maaperä\nrehoittivat raivaamattomina.\n\nSitäpaitsi oli \"raja\" kilometrejä pitkien, salaperäisten, mutta\n\"ihmeenihanien\" soiden katkaisema. \"Minä opin silloin\", lausuu\nMuley, \"tuntemaan Pohjolan surunvoittoisen tenhovoiman ja koko sen\npeloittavan yksinäisyyden ja kauneuden.\"\n\nUsein matkamies eksyi soilla, mutta löysi sitten taas oikean suunnan.\nJoskus hän näki peuroja (\"Peuras\") ja kerran ison ruskean karhun,\njoka kuitenkin pakeni, kun hän vaistomaisesti tarttui ainoaan\naseeseensa, tri Sandströmin lahjoittamaan Kauhavan-puukkoon.\n\nTultuaan Ounasvaaralle, jonka laelta vaeltajamme ensi kerran näki\nhänelle vapautta merkitsevät Ruotsin vuoret, hän lankesi polvilleen\nja itki.\n\nSitten hän saapui Kemijoen vasemmalla rannalla olevan vihreän\nniityn kupeessa sijaitsevaan taloon, jonka avonaisessa ovessa\npaitahihasillaan seisoi hänen entinen kohtalotoverinsa, tohtori _Leo\nFasan_. Molemminpuolinen ilo oli sanoin kuvaamaton.\n\nKahden oli taasen paljon helpompi samoilla ja kulkea jokien yli.\nJo aikaisemmin oli Muley kahlaten tahi puunrunkoa edellään uittaen\npäässyt virtavien paikkojen poikki. Fasanin kanssa he kaksi eri\nkertaa tekaisivat jonkinlaisen lautan, panivat sille vaatteensa\nja tavaransa ja työntäen lauttaa edellään uivat joen yli. Joskus\nhe tapasivat ihmisiä, jotka aina ystävällisesti neuvoivat heitä\neteenpäin. Lähellä Ruotsin rajaa oli vaellettava halki tavattoman\nlaajan suon, missä villihanhet käyskentelivät.\n\nNoin 2 km ennen Tornionjokea loppui metsänhoitoalueiden raja,[94]\nkuten Muleyn tapaama metsänhoitaja oli sanonut, ja pakolaisemme\njäivät pensaikkoon odottamaan keskiyötä, jolloin he päättivät yrittää\njoen yli.\n\nPilviä purjehti taivaalla, mutta yö oli kuitenkin sangen valoisa.\nHe alkoivat hiljaa hiipiä rantaan. Joen kanssa yhdensuuntaisesti\nkulkevalla maantiellä äkkäsi heidät haukkuva koira, jota matkaajamme\nkoettivat välttää peläten joutuvansa kasakoiden ja tserkessien (!)\nhuomion kohteeksi. Koira lakkasikin pian haukkumasta.\n\nTornionjoen rannalla he riisuutuivat jättäen ylleen ainoastaan\nalushousut. Muleylla oli vyötäisillään nahkahihna, mistä riippuivat\nKauhavan-puukko sekä hänen musta, huolellisesti pihkalla voideltu\nkellonsa ynnä vielä itävaltalainen kenttäpullo, jossa hän säilytti\nerinäisiä papereita. Tohtori Sandströmiltä saamansa pieksut, jotka\nMuley niinikään halusi viedä muistona mukanaan, hän kääri pitkän puun\nympärille. Selkäreppunsa miehet jättivät rannalle ja heittäytyivät\nsitten päättäväisesti veteen. Mitään pelkoa he eivät tunteneet, sillä\nvastakkainen ranta oli heidän karttojensa mukaan joka tapauksessa\nRuotsin- puolta.\n\nTornionjoki oli tällä kohtaa hyvin kapea muodostuen kuitenkin\nkohisevaksi koskeksi. Miehet olivat yliarvioineet omat voimansa,\nsillä virta paiskeli heitä kalliolta toiselle. Muleyn keppi\npieksuineen katosi aaltoihin, ja he olivat iloisia päästyään ehein\njäsenin takaisin Suomen-puoleiselle rannalle.\n\nTuntui suoranaiselta kohtalon-ivalta, että aina Keski-Venäjältä\ntänne saakka onnellisesti sujuneen pakomatkan täytyi -- niinkuin\nnäytti ja tuntui -- päättyä juuri rajaviivalla näin surkeasti.\nSurullisin miettein läksivät alastomat miehet vilusta väristen\nkulkemaan alaspäin joen rantaa pitkin löytääkseen sopivamman ja\nhiljaisemmin virtaavan ylimenopaikan. Heidän valkoiset ruumiinsa ja\nmustat, märät rantakalliot muodostivat vastakohdan, mikä ei ollut\nomansa parantamaan heidän asemaansa. Noin 5-10 minuuttia käveltyään\nhe suureksi ilokseen löysivät venheen, joka oli lukittu kalliopaaden\nympäri kierretyllä, venheen kaaren alitse pujotetulla rautaketjulla.\nSilloin Muley -- kuten hän kertoo -- ensimmäisen ja viimeisen\nkerran teki itsensä varkauteen syypääksi. Kauhavan-puukollansa\nhän vähitellen vuoli kaaren poikki saaden siinä työssä sormeensa\nverihaavan.\n\nTällä välin meni hänen toverinsa noutamaan heidän tavaroitaan. Varsin\npitkän odotuksen jälkeen hän palasi mukanaan vain peite, takki ja\nsukkapari. He olivat näet hävittääkseen jälkensä rannalta heittäneet\nvaatteensa veteen, joten virta oli vienyt niistä suurimman osan.\nSelkäreput taas oli piilotettu liian ylös lähelle maantietä, joten\nFasan ei ollut uskaltanut niitä hakea.\n\nMuley kääriytyi peitteeseen arvellen näyttäneensä Johannes\nKastajalta. Rykmentinlääkäri taas veti ylleen Muleyn takin ja\njalkaansa sukat. Rantaan ajautuneiden puiden seasta he etsivät pitkän\nriu'un ja venheen luota tavattiin keksi sekä kaksi sinkkiköyttä.\n\nVenhe työnnettiin vesille, ja loppujen lopuksi -- virran heitä\nuseasti sinne tänne viskeltyä -- tultiin kuin tultiinkin\nvahingoittumattomina Ruotsin rantaan. Venheestä noustessaan Muley\nastui liukkaalle tukille pudoten silloin kaulaansa myöten veteen.\n\nVaikka tämän kohdan kartta osoitti jokipolun olemassaolon, painuivat\nmiehet kuitenkin varovaisuuden vuoksi metsään varmistuakseen siitä,\netteivät olleet joutuneet Venäjälle kuuluvaan joensaareen. Jo\nSuomen puolella ollessaan he olivat kuulleet veturin viheltävän.\nNyt he kohtasivat rautatien ja valkean maantien. Sitten tuli eteen\nasematalo, jonka seinällä olevassa taulussa oli sanat: _Sveriges Riks\nTelefoner_ (Ruotsin valtakunnan puhelimet). Näiden yksinkertaisten\nsanojen tenho oli valtava.\n\nMiehemme taivalsivat maantietä noin 10 km pohjoiseen päin olevaan\n_Hietaniemeen_ (Ylitorniolla), missä piilottautuivat heinäsuovaan\nnukkumaan. Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla. Talonpojat\ntyöskentelivät pelloillaan. Ihmeteltävän sinisenä kimalteli heidän\nalapuolellaan Tornionjoki, ja loistavan vihreänä lepäsi vastapäinen\n\"Venäjän\" ranta.\n\nKun miehet astuivat ulos heinäsuovastaan ja lähestyivät ihmisiä,\nlähtivät naiset kimakasti huutaen pakoon. Varmaankin Muleyn mieleen\ntällöin muistui Homeroksen \"Odysseian\" kuudennesta laulusta se kohta,\nmissä kerrotaan \"jalon jaksajan\", Odysseun, ja Alkinoon tyttären\nNausikaan ikikaunis kohtaaminen:\n\n    \"Suortuvasorjia noin kävi neitoja kohti Odysseus,\n    vaikk' ihan verhoja vaill', ei empinyt, näät hätä käski.\n    -- -- -- -- --\n    Neitoset kaikkosivat mikä minnekin niemien kärkiin.\"\n\nMuley koetti mielestään tyydyttävällä suomenkielellä selittää\ntalonpojille, että he olivat \"itävoldalaisia\", jotka olivat\ntulleet \"Venäkunnasta\" sotavankeudesta. Talonpojat käsittivätkin\nheti asian vieden pakolaiset erääseen taloon, jossa nämä lieden\nääressä kuivailivat itseään saaden myös ruokaa ja vaatteita. Muuan\nruotsalainen ravintolanpitäjä, joka puhui hyvin englanninkieltä,\nvalaisi tilannetta edelleen, ja niin pakolaisemme matkustivat\niltapäivällä rautateitse Haaparannalle, seurassaan eräs\ntalollisenpoika, jonka vanhoja vaatteita Muley toistaiseksi käytti.\nHaaparannalla Saksan konsuli otti heidät hoitoonsa.\n\nMuley matkusti sitten Tukholman ja Berlinin kautta Wieniin sekä\nsieltä Graziin äitinsä luo. Heti sen jälkeen hän ilmoittautui\npataljoonaansa saaden upseerin arvon. Mutta kun sodassa kiväärinkuula\noli lävistänyt hänen toisen keuhkonsa, ei hänen enää tarvinnut mennä\nrintamalle.[95]\n\n_Suomalaisten myötämielisyys ja Saksan apu_. Karl Muley ja Leo Fasan\nynnä monet muut sotapakolaiset kulkivat maamme halki yleensä ilman\nopasta. Se jo sellaisenaan todistaa -- minkä Muley erikoisesti\nmainitseekin -- että Suomessa ihmiset erittäin mielellään avustivat\nja neuvoivat näitä.\n\nSamoin tiedämme jo edellisestä, että etapitkin pitivät\nsotapakolaisista huolta hankkien heille, paitsi evästä ja vaatteita,\nmyöskin oppaita. Tällöin pakolaiset useimmiten säästyivät\nikävyyksiltä selviytyen jotensakin varmasti ja huolettomasti Ruotsin\npuolelle. Opastus kyllä maksoi jonkin verran, mutta etapit pitivät\nosittain siitäkin huolen samoin kuin myöhemmin Saksan Haaparannalla\ntoimiva konsulaatti, joka näytti käyttävän \"Punaisenristin\" varoja\ntähän tarkoitukseen.\n\nMitä muuten sotapakolaisten kuljetusmaksuihin tulee, on todettu, että\nmonet etapin sivulta tulleet kuljettajat varsinkin syksyllä 1917\nperivät Saksan konsulaatista ylettömän suuria maksuja. Sopimuksen\nmukaan konsulaatti suoritti jokaisesta ylisaatetusta sotamiehestä 200\nmk ja upseerista 300 mk, mutta tämän lisäksi maksettiin laskun mukaan\nkaikenlaisista matkalla sattuneista kuluista. Varsinkin rajaseuduilla\ntahtoi oma etuilu toisinaan johtaa häikäilemättömyyteen. Niinpä\nesim. \"Mustalta rosvolta\" hänen kuljettaessaan pakolaisia vaadittiin\nkerran 200 mk 18:n kilometrin pituisesta kyydistä -- eikä\nsittenkään suostuttu saattamaan muuta kuin kahden kilometrin päähän\njokirannasta. Tämän johdosta Mäkelä hankki itselleen oman hevosen[96]\nja venheen.\n\nYlläkosketellusta kuljetuksen varjopuolesta puheenollen on\nmerkillepantava, että käymätalot olivat edelleen puhtaasti\netappimaisella pohjalla auttaen kaikin tavoin pakolaisia --\nusein ilmaiseksi. Etappitoiminta ei siis suinkaan millään tavoin\nrappeutunut, mutta, kuten sanottu, _kuljettajiin nähden tapahtui\nosittainen muutos_.\n\nJoka tapauksessa noiden kohtuuttoman suurien maksujen perimisen\nmerkitys supistuu mitättömiin verrattuna siihen suureen\npalvelukseen, minkä Suomen kansa sotapakolaisten auttamisen muodossa\nliittolaiselleen Saksalle teki. Maisteri _E. E. Kaila_ mainitsee\nkirjoituksessaan, johon jo olemme viitanneet, että \"_sotavankien\nkuljetuksesta koituneet rahalliset menot olivat, kuljetettujen\nsuureen lukumäärään verraten uskomattoman vähäiset_\".[97]\n\nOn vaikeata arvioida, kuinka paljon keskusvaltojen sotapakolaisia\nSuomen halki opastettiin. Yksin Nurmeksen kautta oletetaan niitä\nkulkeneen noin 1,500 ja Kajaanista käsin 500. Nämä summat tasaantuvat\nkuitenkin jonkin verran, kun otetaan huomioon, että Nurmeksesta tuli\nosa sotapakolaisia Sotkamon kautta Kajaaniin, ja osa taas kulki\nreittiä: Kuopio--Jyväskylä--Vaasa.\n\nVaikka sotapakolaisten kuljetus ei kuulunut varsinaiseen\njääkäriliikkeeseen, oli kuitenkin Suomen tässä muodossa Saksalle\nantama apu mitä selvin todistus kansamme saksalaisia kohtaan\ntuntemasta myötämielisyydestä samoin kuin siitäkin, että se myös\ntäten, niinkuin tuolla Saksalle tärkeällä tiedustelutoiminnallakin,\ntahtoi työskennellä Saksan hyväksi.\n\nKun tämä Suomen kansan vilpitön ja hyvä tahto tuli Saksan korkeimman\nsodanjohdon ja itsensä hallitsijankin tietoon, niin on varmaa,\nettä Saksakin puolestaan halusi tehdä jotakin meidän hyväksemme.\nJääkäripataljoonan perustaminen oli Saksan meitä kohtaan osoittaman\nystävyyden ensimmäinen aste, ja sitten on meidän muistettava tärkeät\naselähetykset, jolloin Saksa jo uhrasi omia jaloja poikiansakin,\nesim. U. 57:n miehistön.\n\nOn selvää, että jos Suomen kansa olisi ollut kylmän passiivinen --\ntai pahimmassa tapauksessa lähettänyt 100,000 miestä Venäjän rivien\ntäytteeksi -- _emme olisi Saksalta mitään saaneet_, vaikka lopulta\nolisimme heränneetkin sieltä apua rukoilemaan.\n\nNiitä tekoja, jotka osoittivat meidän todellista, Saksaa kohtaan\ntuntemaamme myötämielisyyttä, tekivät omalta osaltaan, kuten olemme\nosoittaneet, varsin ansiokkaasti ja tarmolla myöskin Kajaanin ja\nKainuun pelottomat itsenäisyysmiehet.\n\n\n\nKainuun maaseudun aktivisteja.\n\n\nOlemme aikaisemmin nähneet, että Kajaanin etapin käyttämät reitit\nolivat yleensä venyviä eivätkä kovin kiinteitä. Kuta kauemmaksi\nitse keskuksesta, Kajaanista, jouduttiin, sitä enemmän oli\nasianlaita näin. Mutta sen sijaan oli reittien alkutaipalella\nuseita kiinteitäkin yhteyksiä, _käymätaloja_, jotka olivat Kajaanin\netapin koko toimikautena mitä läheisimmässä kosketuksessa itse\nkeskustan kanssa. Tällaisia käymätaloja oli Mieslahdella, Kiehimässä,\nPuolangalla, Ristijärvellä, Hyrynsalmella ja Sotkamossa.\n\nTutustumme seuraavassa pitäjittäin muutamiin käymätaloihin ja\neräisiin Kainuun maaseudun aktivisteihin huomauttaen kuitenkin\nsamalla, että paljon muitakin itsenäisyysasian ymmärtäjiä ja sen\npuolesta uhrautuvia kansalaisia oli jääkäriliikkeen vuosina Kainuun\nmaaseudulla sekä valtateitten varsilla että etäisissä erämaissa.\n\n_Paltamo_. Mieslahdella sijaitsevan Kainuun kansanopiston ja sen\nintomielisen johtajan maisteri _Aarno Pesosen_ olemme jo aikaisemmin\nmaininneet.\n\nKansanmiehistä oli Mieslahden huomattavin aktivisti kauppias ja\nmaanviljelijä _Kalle Keränen_, joka jääkäriliikkeen aikaan asui\n_Kemilässä_. Harvinaisen valistuneena itseoppineena hän oli jo\naikaisemmin kirjallisuuden avulla perehtynyt m.m. Suomen historiaan.\nJa maailmansota oli se tulikipinä, joka Keräsenkin sydämessä sytytti\nvoimakkaan itsenäisyyskaipuun. Kajaanilaisilta aktivisteilta hän\nsitten lähemmin kuuli itsenäisyysmiesten suunnitelmista ja toimista.\n\nSeurauksena oli, että Keräsestä tuli yksi jääkäriliikkeen\nhartaimpia kannattajia. Hänen oma poikansa _Väinö Keränen_ liittyi\njääkäripataljoonan riveihin, ja Kemilästä muodostui Saksaan-menijäin\nynnä sieltä tulijain viihtyisä ja turvallinen levähdyspaikka. Siellä\nvierailivat värvärijääkärit, esim. _Ståhlberg, Olkkonen ja Ahlroth_,\nsinne poikkesivat kuin kotiin myös etappijääkärit, kuten _Jacobson\nja Wallenius_-- puhumattakaan _Ilmoniemestä_, joka lähimpänä\netappijääkärinä tuon tuostakin vieraili Kemilässä.\n\nKun värvärijääkäri _Hannes Olkkonen_ (nyk. jääkärieverstiluutnantti)\nkesäkuussa 1916 vietti helluntainpyhiä Keräsen luona, nousivat he\neräälle kalliolle näköalaa katselemaan. Silloin Keränen kotiseutunsa\nsuurenmoisen luonnon hurmaamana virkkoi seuralaisellensa:\n\n\"Tässä on nyt kappale tätä Suomenmaata. Onko se sen näköistä, että\nsen puolesta kannattaa kuolla?\"\n\nKysyjälle itselleen vastaus oli selvä, ja jääkäri hymyili myöntävästi.\n\nOli luonnollista, ettei tällainen isänmaan-mies kauan saanut olla\nrauhassa. Hänet ilmiannettiin. Elokuun 25. p:nä 1916 saapuivat\nMikkeliin sijoitettu santarmipäällikkö, ratsumestari Feodoroff ja\nKajaanissa toimiva santarmialiupseeri Juntson Paltamon poliisin\n_Juho Heikkisen_ opastamina laivassa Mieslahdelle asettuen Heiskalan\nkievariin. Tarkoituksena oli kuulustella Kerästä.\n\nHeikkinen kävi noutamassa Keräsen kievariin pitäen kiusallisen\ntarkkaavaisesti silmällä uhriaan. Kuulustelu kesti pitkään, klo 4:stä\nip. klo 11:een yöllä. Kerästä syytettiin ensinnäkin siitä, että\nhän oli pitänyt luonansa saksalaisia upseereita, jotka värväsivät\nmiehiä Saksan armeijaan; ja toiseksi siitä, että hänen oma poikansa\nja naapurienkin poikia oli lähtenyt Saksaan. Arvaten Feodoroffin\ntarkoittavan Ståhlbergin, Ahlrothin ja Olkkosen vierailua Keränen\nselitti, että epäillyt henkilöt olivat kauppamatkustajia, jotka\nolivat halunneet viettää helluntainpyhiä hänen luonaan, mihin hän\ntietysti oli suostunut. Kun hän ei ollut ostanut miehiltä mitään,\nei hän myöskään ollut kysynyt heidän nimiään, mutta eräs heistä\noli luultavasti ollut Itämaisen savuketehtaan edustaja. Mitä taas\ntuli Väinö Keräsen paikkakunnalta poistumiseen, niin Keränen kertoi\nitsekin olevansa kovin pahoillaan sen takia, että Väinön opinnot\nSuomen Liikemiesten Kauppaopistossa olivat tällä tavoin keskeytyneet.\n\n\"Mutta mistäs poika sai matkarahat?\" kysyi Feodoroff.\n\n\"Kyllähän minä sen tiedän, mutta en oikein ilkeäisi sanoa\", vastasi\nKeränen.\n\n\"No mistä?\" tiedusteli kuulustelija uteliaisuudesta hehkuen.\n\n\"Se otti luvatta minun kassastani\", runoili Keränen.\n\nSitten kuulusteltava kertoi arvelevansa, että Väinö oli ensiksi\nmennyt Ouluun, koska nimismies Åkerman oli tavannut hänet Viitalan\nkievarissa[98] ja että hän sieltä nähtävästi oli lähtenyt Turkuun.\n\nSiihen kuulustelu päättyi, ja Keräsen piti allekirjoittaa pitkä\nkuulustelupöytäkirja, jonka sisällys hänelle sitä ennen suomennettiin.\n\nTämän jälkeen Keränen piti aina nukkuessaan pistoolia päänalusensa\nalla. Aikoipa hän jo itsekin lähteä Saksaan Lockstedtin miesten\nriviin myyden siinä tarkoituksessa valekaupassa talonsa ja tavaransa\nystävälleen _Albin Niemiselle_. Lähdöstä ei sitten kuitenkaan tullut\nmitään.\n\nSensijaan Kalle Keränen oli ensimmäisiä rientämään vapaussodan\nverisiin otteluihin, joissa hän todella osoitti, että tämä Suomenmaa\noli sen näköinen ja sen arvoinen, että sen puolesta kannatti vaikkapa\nkuoliakin.\n\nSeuraavana päivänä joutui talollisenpoika _Leonard Johannes Rusanen_\nFeodoroffin tutkittavaksi.\n\nRusanen, kuten monet muutkin Mieslahden ja Kiehimän pojat, oli tehnyt\nratkaisunsa päättäen lähteä Saksaan.\n\nSaavuttuaan jo Haaparannalle hän kuitenkin palasi Aarne Sihvon mukana\ntakaisin Kajaaniin aikoen myöhemmin mennä Lockstedtiin, niinkuin\nsitten tekikin.\n\nSihvo jatkoi matkaansa junassa etelään, mutta Rusanen jäi muutamiksi\npäiviksi Kajaaniin, missä hänellä oli sukulaisia.\n\nPalattuaan sitten kotiinsa Mieslahdelle Rusanen joutui, kuten\nsanottu, kuulusteltavaksi. Feodoroff kyseli häneltä Saksaan menneiden\nasioita, hänen Haaparannan-matkansa tarkoitusta j.n.e. Kaikkiin\ntiedusteluihin Rusanen antoi epämääräiset tahi kielteiset vastaukset,\njoten santarmit eivät tulleet hullua hurskaammiksi.\n\nKun kuitenkin kaikki merkit viittasivat siihen, että\nvangiksijoutuminen oli vain ajan kysymys, niin Rusanen poistui\npaikkakunnalta. Kalle Keränen antoi hänelle matkarahat. Rusanen kulki\nsydänmaiden halki Hallaan sekä sieltä yhdessä jääkärien Villamon,\nSuvirinteen ja Pekkolan kanssa Ruotsiin. Lockstedtiin hän saapui\nsyyskuun 10. p:nä 1916.\n\nMuista mieslahtelaisista jääkäriliikkeen ymmärtäjistä mainitsemme\nlautamies _Leonard Rusasen_, neiti _Tyyne Mikkosen_, pehtori _Juho\nVirkkusen_ ja poliisi _Kalle Korhosen_ (nuoremman).\n\nRistijärven ja Sotkamon välillä järjestyivät käymätaloiksi Paltamon\npitäjään kuuluvat _Papinaho ja Rimpilä_. Papinahossa oltiin \"asialle\"\nhyvin myötämielisiä, mutta sinne poikettiin kuitenkin verraten\nharvoin. Sensijaan Saksaan-pyrkijät tavallisesti kävivät Rimpilässä.\nTalo oli varakas ja sen asukkaat valistuneita ihmisiä sekä varmoja\naktivisteja.\n\nErittäin tuloksekkaasti toimi nuori paltamolainen _Aarne Edvin\nKorhonen_. Hän oli syntynyt Paltamossa maaliskuun 15. p:nä 1899.\nHänen isänsä maanviljelijä _Konsta Korhonen_ oli Voima-liiton\naikainen aktivisti ja äiti oli \"Hallan Ukon\" sisar, joten Aarnella\noli jo suonissansa aktivistiverta. Koulua hän ei ennättänyt paljon\nkäydä, sillä hän erosi Kajaanin yhteiskoulun III:lta luokalta.\nJääkäriliikkeestä hän kuuli enoltansa J. A. Heikkiseltä ja Eljas\nVäyryseltä. Seikkailunhalu ja työansion etsintä vetivät häntä\nMuurmannin-radalle, jonne hän lähtikin huhtikuussa 1916. Saman\nvuoden elokuun loppupuolella hän palasi sieltä takaisin. Korhonen\noli kohonnut Muurmannilla tuota pikaa parakin päälliköksi joutuen\n-- kuten monet muutkin suomalaiset -- saksalaisten sotavankien\nyhteyteen. Kun hän auttoi näitä pakenemaan, täytyi hänen vihdoin\nitsensäkin ilmitulleena karata Suomeen. Värvättyään muutamia nuoria\nmiehiä saattoi hän ne Hallaan, sillä miehet aikoivat kulkea sitä\ntietä eteenpäin.\n\nTänne Korhonen sai sanan, että häntä oli ruvettu etsiskelemään.\nSilloin hän turvallisuussyistä jäi muutamaksi viikoksi Hallaan\npäättäen itsekin painua Saksaan. Yhtyen jääkäri _Jussi Väisäseen_\neli \"Pikku Jussiin\", joka oli värväysmatkoilla Suomessa, ynnä tämän\ntovereihin sähköteknikko _Väinö Jankkoon_[99] ja perämies _Valter\nFalkko Rafael Dahlbergiin_ Korhonen lähti lokakuun puolivälin jälkeen\n1916 rajaa kohti. Kun Jankko ja Dahlberg olivat aikaisemmin olleet\npidätettyinä ja kun ei Väisäsellä ja Korhosella ollut passeja,\npäättivät miehemme kulkea erämaiden halki suorinta tietä Kemijoelle.\nRautiosaaren Hannin talossa he kuitenkin lokakuun 30. p:nä joutuivat\nkiinni. Näin alkoi Aarne Korhoselle pitkä matka, joka lopulta päättyi\nSiperiaan.\n\nVenäjän vallankumous pelasti sitten hänetkin. Kun näet vankimatkue\nsaapui Irkutskin kuvernementissa olevan Novo-Nikolajevskin kaupungin\nasemalle, otettiin se juhlallisesti vastaan, puheita pidettiin ja\nvangit vapautettiin. Paluumatka Venäjän halki oli yhtämittaista\nriemukulkua, mutta Suomessa täytyi ryhtyä taasen piileskelemään.\n\nKajaaniin Korhonen palasi huhtikuun 16. p:nä 1917 siirtyen sitten\njonkin ajan kuluttua Hallaan virkistymään. Kauan hän ei kuitenkaan\nmalttanut levätä, vaan aktivistiveri veti häntä takaisin työhön ja\nvaaroihin. Järjesteltyään ensin ylioppilas Paavo Sivénin kanssa\netappiteitä Hallasta käsin uudelleen kuntoon hän antautui Kuopion\naktivistien lähetiksi tehden tässä toimessa kesällä ja syksyllä 1917\nmonta matkaa Kuopiosta Ruotsiin.\n\nKun Korhonen vähän ennen vapaussodan puhkeamista palasi\nTukholmasta,[100] jäi hän Ouluun, missä Jussi Väisänen parhaillaan\nharjoitteli sikäläisiä suojeluskuntalaisia. Oulusta käsin Korhonen\nteki vielä kaksi matkaa.\n\nEnsimmäisen matkan tarkoituksena oli karttojen ja tietojen\nhankkiminen _Kilpisjärvellä_ olevista sotatarvevarastoista. Tämän\nmatkan hän teki aivan yksin. Toisen matkan tehtävä-päämääränä oli\nRuotsin Matarengissä olevan pommivaraston siirtäminen Suomeen.\n\"Pikku Jussi\", jolla oli tieto kysymyksessäolevasta pommivarastosta,\notti avukseen matkalle Aarne Korhosen ja maanmittausinsinööri _Sulo\nKallion_. Tämän matkan jälkeen alkoivatkin jo sotatoimet.[101]\n\nPaltamon Kiehimän aktivisteista luettelemme työnjohtajat _Iisak\nMöttösen, Yrjö Kaukosen ja Ilmari Hulkkosen_, joista viimeksimainittu\ntoimi varsinkin sotapakolaisten kuljetuksen aikana. Kauppias\n_Aarne Spolander_ ja liikemies _Albin Nieminen_ olivat niinikään\nKiehimän-puolen aktivisteja.\n\n_Ristijärvi_. Ristijärven pitäjä muodostaa Hyrynsalmen kera Kainuun\nsydämen. Sielläkin oli paljon intoa, harrastusta ja toimintaa Suomen\nitsenäisyystaistelun alkuvalmisteluissa. Jo \"Aseveljissä\" olemme\nmaininneet jääkäri Yrjö Koiviston rohkeat huoltajat, Kivikylässä\nasuvat _Taavetti ja Reetta Kinnusen_. Käymätalona oli niinikään\n_Mikkolalla_ erinomaisen hyvä kaiku. Talon isäntä _Jussi Mikkonen_,\nsamoin kuin emäntä _Sanna Mikkonen_ olivat hiljaisia, vaatimattomia\nihmisiä, mutta suuren asian he tajusivat suhtautuen siihen mitä\nmyötämielisimmin. Heidän poikansa _Oskari ja Kalle Mikkonen_ olivat\naina -- yöllä ja päivällä -- valmiit kyyditsemään \"firman\" miehiä.\n\nMyöskin Ristijärven puhelinkeskuksen silloinen hoitaja _Herman\nRomppainen_ oli itsenäisyysasiaan innostunut. Hänen luoksensahan\nEljas Väyrynenkin vietiin suojaan, kun Oskari Mikkosen mielestä\nMikkola liiketalona ei ollut pakolaisellemme kyllin turvallinen\nolopaikka.\n\nMikkolan naapuritalo _Soopala_, jonka isäntänä oli asioitsija _Frans\nKarjalainen_ ja emäntänä \"Hallan Ukon\" sisar, erinomaisen toimelias\nja älykäs nainen _Iida Karjalainen_ (o.s. Heikkinen), oli samoin hyvä\nja luotettava käymätalo. Samoin _Tuliniemen_ omistajat, talolliset\n_Taavetti ja Lauri Keränen_ olivat \"asian\" lämpimiä kannattajia.\nNiinikään oli Ristijärven poliisi, vanha Suomen kaartin aliupseeri\n_Lauri Keränen_ mielipiteiltään jyrkkä aktivisti. Hän \"ei nähnyt\"\nkulkijoita. Olisipa hän mielellään ottanut Saksaan-menijöitä\nluoksensakin, mutta kun hänen talonsa oli liian syrjässä, ei sitä\nvoitu käyttää. Keränen oli muuten yksi niistä monista, joiden\nsydämeen Jussi Seppo Mattila oli itsenäisyyspyrkimyksen tulikipinän\nsytyttänyt.\n\nRistijärven aktivistitaloista mainittakoon vielä _Tuomas Lukkarin_\nomistama, Pyhännän kylässä sijaitseva _Eskola_ sekä saman kylän\n_Esko Mäkäräisen Vanhatalo_. Emme liioin saa unohtaa silloisen\nkunnallislautakunnan esimiehen _Antti Oikarisen_ omistamaa\n_Putkolaa_, josta talon poika _Heikki Oikarinen_ meni Saksaan\njääkäripataljoonaan.\n\n_Hyrynsalmi_. Me tunnemme jo sen osuuden, mikä itsenäisyystaistelun\nalkuvalmisteluista kuuluu _Hallan talon_ väelle. Tyydymmekin tällä\nkertaa vain toteamaan sen julkisen ja hyvin ansaitun tunnustuksen,\njonka kohteiksi entinen kansanedustaja, maanviljelijä _J. A.\nHeikkinen_ ja hänen puolisovainajansa, rouva _Lici Heikkinen_ ovat\ntulleet. J. A. Heikkisellä on seuraavat kunniamerkit:\n\n_Suomalaisia_:\n\n    2 kpl. IV:n luokan vapaudenristejä;\n    Suojeluskuntain ansiomerkki;\n    Valkoisen Ruusun ritarikunnan I:n luokan merkki.\n\n_Saksalaisia_:\n\n    Sota-ansiomitali, kannettava rautaristin nauhassa;\n    Saksalaisen Punaisenristin ansiomitali.\n\n_Muita_:\n\n    Viron vapaussodan muistomitali;\n\n    Saksan sotaministeriön virkailijoilta saatu hopeamalja,\n    jonka kyljessä on seuraava suomenkielinen omistus: \"Kiitos\n    ihmisystävällisyydestänne\".[102]\n\nRautaiset kellonperät, jotka Heikkinen sai Saksan asiamiehen, konsuli\nUnanderin välityksellä jouluksi 1917 ja joissa on kirjoitukset:\n_Gold zur Wehr -- Eisen zur Ehr_ (Kultaa puolustukseksi -- rautaa\nkunniaksi) sekä _In eiserner Zeit 1916_ (Rautaisena aikana 1916).\n\nSaksalaista sota-ansiomitalia seurasi kreivi von der Goltzin\nallekirjoittama omistuskirja, joka suomennettuna kuuluu seuraavasti:\n\n        Suomessa oleskeleva saksalainen kenraali.\n               Osasto B N:o G 281\n                  Helsinki joulukuun 6. p:nä 1918.\n        K. K. Herra\n                    Maanviljelijä Juho Heikkinen\n                                            Hyrynsalmi.\n\n    Yhtenä viimeisiä hallitustoimiaan on Hänen Majesteettinsa Keisari\n    Wilhelm II suonut Teille erinomaisesta toiminnastanne saksalaisten\n    ja suomalaisten yhteisessä taistelussa sota-ansiomitalin.\n    Lähettäessäni Teille tämän kunnianosoituksen lausun samalla\n    sydämellisimmät onnentoivotukseni ja pyydän pitämään ritarimerkkiä\n    muistona, joka tulevaisuudessakin yhdistää Teidät ja meidät\n    kiinteässä ystävyydessä.\n\n                                        Kreivi von der Goltz.\n\nTämä \"Hallan Ukon\" saama sota-ansiomitali on siitä merkillinen, että\nsen antaminen, kuten omistuskirjassa sanotaan, on H. M. Keisari\nWilhelm II:n viimeisiä hallitustoimenpiteitä.\n\nRouva Lici Heikkisellä on seuraavat kunniamerkit:\n\n    IV:n luokan vapaudenristi;\n    Saksalaisen Punaisenristin ansiomitali;\n    Saksalaiset rautaketjut, joissa on rautaristin muotoinen keskus\n    ja vuosiluku 1916. Nämä ketjut rouva Heikkinen sai jouluksi 1917.\n\nKun jääkäriliitto helmikuun 25. p:nä 1925 vietti vuosikokoustaan ja\n10-vuotismuistopäiväänsä, kutsui se _kunniajäsenekseen_ muiden ohessa\nmyös maanviljelijä J. A. Heikkisen. Eräs tilaisuudessa läsnäollut\narvovaltainen aktivisti ja jääkäriliiton kunniajäsen, professori\n_Rafael Erich_ mainitsi puheessaan, jonka hän piti kunniajäsenten\npuolesta, että _jääkäriliiton kunniajäsenyys on suurin kunnia, mikä\nSuomen kansalaisen osaksi voi tulla_.\n\nJa kun Hallan suomaa suojaa ja turvaa nauttineet jääkärit ja\naktivistit uudenvuoden päivänä 1927 mieslukuisesti olivat\nkokoontuneet J. A. Heikkisen ja Lici Heikkisen vieraiksi\nmuistellakseen 10 vuotta sitten sattuneita tapahtumia, kiinnittivät\nhe lähtiessään talon vierashuoneen seinään _pronssilevyn_, jossa on\nsanat:\n\n    _Tämä Hallan talo oli varma turvapaikka Suomen vapautta\n    valmisteltaessa_.\n\nHallan tuvan hyvä haltiatar Lici Heikkinen jätti maiset askarensa\nhelmikuun 17. p:nä 1928. Hänet kätkettiin isänmaan poveen Hyrynsalmen\nkalmistossa maaliskuun 4. p:nä 1928. Jääkäriliiton tähän tilaisuuteen\nlähettämä tervehdys kuuluu näin:\n\n_Hallan emäntä on manan majoille siirtynyt. Kulkija jos toinenkin,\nSaksan ja Suomen mies on hänen kädestään saanut virkistystä pitkille\nerämaan taipaleille. -- Rohkaisevan katseen annoit \"alhaalla\"\nLockstedtin kentillä olleille vihreän värin sotureille heidän\nponnistelussaan isänmaan vapauden puolesta_.\n\n_Jääkärit yli tuonen tumman virran sinua, Lici Heikkinen,\ntervehtivät_.\n\nErikoisesti on vielä mainittava Heikkisten perheen nuoremmat jäsenet,\njoista kukin kohdastansa parhaansa mukaan oli apuna yhteisessä\nsuurisuuntaisessa työssä.\n\nTalossa oli neljä tytärtä, nim. _Alma_ (sittemmin naimisissa\nHeinävaaran Antti Moilasen kanssa; kuoli huhtikuussa 1929), _Iina_\n(naimisissa Yrjö Kemppaisen kanssa), _Elsa_ (naimisissa Eeli\nHeikkisen kanssa) ja _Hanna_ (naimisissa vienalaisen Simo Nikitinin\nkanssa). Nämä jylhän korven tyttäret yhdessä jalopiirteisen äitinsä\nkanssa suorittivat jääkärivuosina Hallan talossa epäilemättä\nraskaimman työn.\n\nPoikia oli Hallassa kolme. Niistä vanhin, _Väinö Heikkinen_ oli\njääkäri. Kaksoisveljekset _Aarne ja Oskar_ olivat silloin vielä\nnuoria poikasia, mutta lähetteinä hekin tekivät terhakasti tehtävänsä.\n\nTässä yhteydessä mainittakoon vielä Hallan monivuotiset uskolliset\npalvelijat _Janne Keränen_ (nyk. Suomussalmen Kerälän kylän\nPalovaarassa) ja _Riitu Luukkonen_ (nyk. emäntänä Mustajärven\nkruununtorpassa Hyrynsalmella).\n\nHallaa muistellessamme emme myöskään saa unohtaa ylioppilas _Paavo\nSivéniä_ (nyk. Susitaival ja everstiluutnantti), joka Itäisen\netapin ajoilta saakka majaili siellä aina huhtikuun loppuun 1917\n-- lukuunottamatta sitä aikaa, jolloin hän sairasti keuhkokuumetta\nHyrynsalmen kirkonkylässä. Mutta Sivén ei vain oleksinut talossa,\nvaan teki edelleen väsymättömäsi työtä yhdessä \"Hallan Ukon\"\nkanssa, m.m. järjestäen uudelleen[103] Hallasta johtavat etappitiet\nsekä ottaen selkoa käymätaloista ja teiden vaihtumisesta, kun\nentiset hyvät käymätalot tai niiden lähimmät naapurit Kemijoen\nluoteispuolella olivat joutuneet kuvernööri af Enehjelmin\njärjestämien n.s. korpipoliisien eli \"Enehjelmin kaartin\" ankaran\nvalvonnan alaisiksi ja siis tällä tavoin tulleet kulkijoille\nvaarallisiksi. Susitaipalen monien vapaussodan valmistelujen\nyhteyteen kuuluvien ansioiden maininta ei kuulu tähän teokseen.\n\nHallalaisiin kuului oikeastaan Räisälän pitäjän Tiurin kylästä\nkotoisin oleva aktivisti ja pakolainen _Vilppu Paavilainen_ eli\n\"Henttinen\", jonka hahmo jo parisen kertaa on ohitsemme vilahtanut.\n\nPaavilainen tuli Hallaan maaliskuun puolivälissä 1916 asuen talossa\nkesäkuun alkupuolelle asti. Sittemmin hän kutsui perheensäkin\nHyrynsalmelle asettuen asumaan \"Hallan Ukon\" Suomussalmella\nomistamalle _Havukka_-nimiselle tilalle. Paavilainen oli _Matti\nLäheniemen_ aatetovereita kuuluen aikanaan \"_Karjalainen\nKansanmahti_\"-nimiseen aktivistiseen järjestöön, jonka johtavimpia\nhenkilöitä Läheniemi oli. Jääkäriliikkeen aikana Matti Läheniemi\nantautui jälleen aktivistiseen toimintaan ruveten poikansa, uljaan\njääkärin Veikko Läheniemen kanssa värväämään. Tähän rohkeutta\nkysyvään toimeen hän innosti entisiä aktivistitovereitaankin, m.m.\nPaavilaisen, joka sitten liikuskeli värvääjänä monessa Etelä-Karjalan\npitäjässä, ennen kaikkea Kirvussa. Lopuksi Paavilaisen täytyi jättää\nKarjala ja lähteä pakosalle pohjoista kohti, samoin kuin vähän ennen\nVenäjän vallankumousta Matti Läheniemenkin.\n\nHavukassa asuessaan Paavilainen teki kaikenmoisia tärkeitä matkoja\nottaen osaa suunniteltuihin yrityksiin. Niinpä hän oli mukana Oulussa\nsilloin, kun -- Hallassa tehtyä suunnitelmaa noudattaen -- jääkäri\n_Sven Weckström_ aiottiin vapauttaa. Havukasta käsin hän myös\nuuraasti opasti varsinkin saksalaispakolaisia Ruotsiin, mistä hän\nsitten osti vaikeasti saatavia käsiaseita ja panoksia, käyden niillä\njonkinlaista kauppaa; tähän häntä pakotti pakolaisen kurja asema.\nJonkin verran hän lienee saanut avustusta myös aktivistien varoista.\nJoka tapauksessa Paavilainen oli itsenäisyysmies koko sydämeltään.\n\nOn itsestään selvää, että hallalaisten yli Suomen kuulu,\nisänmaallinen toiminta oli suuren uhan ja vaaran alaista. Täytyy\nkerrassaan ihmetellä sitä, ettei kuvernööri af Enehjelm ryhtynyt\ntoimiin tämän ilmiömäisen talon kukistamiseksi. Kenties pelko ja\nehkäpä myös itsekäs laskelma pidätti häntä lähettämästä sotaväkeä\nHallaan, sillä sehän olisi viitannut ilmi kapinan olemassaoloon, ja\nsellaisen tunnustamiseen af Enehjelm oli liian viisas. Santarmit taas\neivät uskaltaneet lähestyä Hallaa, ja Hyrynsalmen silloinen nimismies\n_B. V. Nyman_ toimi ehkä sittenkin enemmän näön vuoksi -- ainakaan\neivät hänen tutkimuksensa johtaneet mihinkään näkyviin tuloksiin.\nOnhan myös tunnettua, että hänenkin perheessään kävivät ilmeisesti\naktivistiset tuulet.\n\nMutta kun saksalaispakolaisten tulva syksyllä 1917 oli ylimmillään\nja kun venäläisen sotaväen päällystönkin kuuluville oli levinnyt\nsellainen huhu, että Hallassa oli paljon saksalaisia upseereja, jotka\nharjoittivat suomalaisia nuoria miehiä aseiden käyttöön, ja että\nHalla oli Venäjältä karanneiden sotavankien varmimpia tyyssijoja,\npäätti venäläinen sotaväki vihdoin viimein puuttua asiaan. Syksyllä\n1917 lähetettiin Kajaanista pienehkö sotaväenosasto, kymmenkunta\nmiestä, karjalaissyntyisen _Mikko Korniloffin_ johdolla Hyrynsalmea\nkohti. Hallassa oleili tällöin todella suuri määrä sotapakolaisia,\nnim; aikaisemmin mainitut Sulo Sariolan johtamat 23 miestä.\n\nMutta samaan aikaan osui taloon tulemaan myös 4-5 lomalla ollutta\nkarjalaista sotilasta, jotka palaten Vienasta olivat menossa\njoukko-osastoihinsa. Sotamiehet söivät ruokailuhuoneessa eivätkä\nhuomanneet talossa muita vieraita kuin \"Hallan Ukon\" seurassa\nolevan Sariolan. Sotapakolaiset oli näet visusti sijoitettu talon\nyliskamariin ja ullakolle. Kun nämä sotamiehet sitten Paltamon\nNevalassa tapasivat Korniloffin osaston, niin nähtävästi he\nkertoivat, ettei Hallassa ollut mitään epäilyttäviä vieraita. Se\nainakin on varmaa, että Korniloff miehineen palasi Kajaaniin.[104]\nHyrynsalmen poliisi _Oskari Itkonen_ oli samoihin aikoihin tullut\nRistijärven Mikkolaan ja makaillut siellä höyläpenkillä, nähtävästi\nodotellen Korniloffia; mutta tätäpä ei kuulunutkaan.\n\nMutta vaaran uhatessa Kajaanista käsin ei Hyrynsalmellakaan nukuttu.\nPaikkakunnan silloinen v.t. nimismies, joka oli selvä aktivisti,\ntiedoitti Hallaan sotaväen tulosta. \"Hallan Ukko\" lähti silloin\nkirkolle ottaakseen sikäläisten aktivistien kanssa venäläiset\ntulisesti vastaan. Sitäpaitsi oli asia Hallassa järjestetty niin,\nettä sinne Sariolan johdolla kerääntyneet 23 sotapakolaista\nmuodostivat reservin, joka tarvittaessa oli valmis tulemaan\nkirkonkylään.\n\nKuten sanottu, mitään ei kuitenkaan tapahtunut.\n\nMyöhemmin syksyllä venäläiset näyttävät suunnitelleen taas uutta\nyritystä. Se selviää Tornion vastavakoiluosaston 23.X.1917 saamasta\nmerkillisestä sähkösanomasta:\n\n\"Hyrynsalmelle saapunut 20/10 17 12 saksalaista sotavankia, jotka nyt\nopettavat aseiden käyttöä suomalaisille. Osallisia ovat suomalaiset\nOscar Hirveli, Leivart Nyman, nimismies, Heikkinen, maanvilj., Matti\nKemppainen, samoin, Hoopala, Hetti, Kinunen.[105] Lähetettävä 25\nsotilasta ynnä hevosmiehiä tekemään tästä loppu; asetuttava yhteyteen\nkomppanian komentajan Zagurskin kanssa.\"\n\nKajaanista tulikin kaksi venäläistä upseeria Hyrynsalmen kirkolle\nHirvelän majataloon. Sieltä he menivät kauppias Ippo Aleksejeffille,\nmistä soittivat esikuntaansa Kajaaniin, että tie Hyrynsalmelle\noli vapaa. Puhelinkeskustelusta Aleksejeff ymmärsi, että oli\ntarkoituksena lähettää sotaväkeä Hyrynsalmelle estämään sotavankien\nRuotsiin suuntautuvaa pakoa.\n\nTällöin Alexejeff selitti upseereille, että kun paikkakunnan väestö\nkerran oli pakolaisten puolella, niin mikään voima ei voisi heidän\nkulkuansa estää. Mitä taas Hallasta huhuiltiin, niin sen Alexejeff\nvakuutti kokonaan perättömäksi. Upseerit jäivät yöksi Hirvelään\nnähtävästi kovasti pohtien asiaa. Sitten he soittivat toistamiseen\nKajaaniin, ettei sotilaita tarvinnut lähettää.\n\nSen jälkeen venäläiset eivät enää yrittäneet Hallaa hätyytellä. Ja\npianhan koko heidän isäntävaltansa Suomessa päättyikin.\n\nJo \"Aseveljissä\" olemme kuvailleet Hallan talon tavattoman\nsuurta merkitystä jääkäriliikkeen tärkeänä tukikohtana. Kun se\noli poropaliskunnan keskus, niin siellä majaili useita kymmeniä\nporomiehiä, jotka tarkoin tunsivat metsät ja polut ja joita siis\nerinomaisesti voitiin käyttää oppaina. Sitäpaitsi Hallan kautta kulki\nSuomussalmelle ja Vienan Karjalaan johtava talvitie, joten talossa\naivan vilisemällä vilisi matkamiehiä. Tähän alituiseen tohinaan ja\nkuhinaan oli hyvä sotkea Saksaan-menijätkin.\n\nMutta on kuitenkin aina muistettava, että Halla tarvitsi myös\n_etuvartioita_ ja vahvan _suojamuurin_, joita ilman se ei olisi\nvoinutkaan tulla toimeen. Näinä etuvartioina ja tuona suojamuurina\ntoimivat lähiseutujen, ennen kaikkea Hyrynsalmen kirkonkylän\naktivistit.\n\nVaikka jo \"Aseveljissä\" olemme tutustuneet Hyrynsalmen\nitsenäisyysmiehiin, muistelemme heitä lyhyesti tässäkin.\n\nKauppias _Perttu Hirvelä_ ja hänen rouvansa _Hilma Hirvelä_ (o.s.\nOjala), jotka siihen aikaan pitivät majataloa, olivat väsymättömästi\nmukana sekä varsinaisen jääkäriliikkeen aikana että myös\nsotapakolaisia kuljetettaessa. Samoin emännän veli _Uuno Ojala_.\n\nNiinikään _Väinölän_ väki -- seppä _Kalle Kemppainen_ sekä hänen\nlahjakas tyttärensä _Sofia Kemppainen_ (\"Väinölän Sohvi\", nykyjään\nrouva Karjalainen) ynnä poikansa _Yrjö Kemppainen_ -- toimi\nerinomaisen pontevasti.\n\nHyrynsalmen kirkonkylässä asui varsinaisen jääkäriliikkeen aikana\nmyös usein aikaisemmin mainitsemamme maatalousneuvoja _Jussi Seppo\nMattila_, jonka asunto oli aina jääkärien käytettävissä; silloin kun\nisäntä oli matkoilla, pidettiin avain sovitussa paikassa. Mattila\noli koko Kainuun henkinen virittäjä ja isänmaallisen innostuksen\nsuuriarvoinen lietsoja.\n\nSama palava harrastus kannusti myös metsätöittenjohtaja _Oskari\nJuntusta_, joka jo vuoden 1915 lopulla oli Elja Rihtniemeltä saanut\nkuulla, mitä oli tekeillä. Ja tätä suurta asiaa hän koetti taajoilla\nmatkoillaan iskeä muidenkin tietoisuuteen samalla itse teossakin\nottaen osaa Lockstedtiin pyrkivien ja sotapakolaisten kuljetukseen.\n\nMuista hyrynsalmelaisista itsenäisyysasian kannattajista luettelemme\nmetsäpäällysmies _Eemeli Juntusen_, opettaja _Kalle Kaukon_ ja tämän\nrouvan _Alman_ (o.s. Tolvanen, kotoisin Nurmeksen Ylikylästä),\npuhelinkeskuksen hoitajan leskirouva _Sofia Bergin_, postitoimiston\nhoitajan neiti _Helmi Mansneruksen_, leskirouva _Edla Juntusen_,\njonka luona Elja Rihtniemi pakomatkallaan asui, tohtorinrouva _Anna\nHjeltin_, joka erittäin reippaasti suhtautui etappijääkäreihin sekä\ntohtori _Gunnar Hjeltin_ ja apteekkari _Gustaf Wahlrosin_. Molemmat\nviimeksimainitut huolehtivat sotapakolaisista siten, että nämä saivat\nlääkärinhoitoa ja lääkkeitä ilmaiseksi.\n\nHyrynsalmen aktivistien \"tuntosarvet\" olivat pitkin linjaa -- aina\nKajaaniin asti hyvin herkät. Niinpä m.m. puhelimitse hankittiin\netukäteen tarkkoja tietoja siitä, mitä vihollinen kulloinkin\nsuunnitteli. Tämäntapaisessa Hallan etuvartiopalveluksessa oli\ntärkeänä tekijänä Puolangalta Kajaaniin siirtynyt johtaja _Heikki\nTurunen_, joka salakieltä käyttäen aina ilmoitti Hirvelään, milloin\nvaara uhkasi ja milloin jotakin muuta huomioonotettavaa oli tekeillä.\nSananvienti Hallaan, jossa ei ollut puhelinta, oli niinikään\nerinomaisesti järjestetty. Tässäkin suhteessa kirkonkylä toimi Hallan\nvalppaana etuvartiona.\n\nHyrynsalmen käymätalojen omistajista on erikoisesti mainittava\n_Oravivaaran Mikkolan kievarin väki_. Mikkola oli Ristijärveltä\ntultaessa ensimmäinen käymätalo. Nyt jo 80 ikävuotta lähentelevä\nvanha isäntä _Lauri Juntunen_ innostuu vieläkin jääkäriliikkeen\naikoja muistellessaan. Talossa kävijöitä oli silloin paljon, mutta\nnimiä ei sanottu eikä myöskään kysytty. Ulkonäöstä jo huomasi\nsellaiset miehet, jotka kulkivat isänmaan asioilla. Emäntävainaja\n_Emma Juntunen_ (k. 67:n vuoden vanhana 8.I.1926) oli Kainuun\n\"parhaita etappimiehiä\", kuten Alppa Tolonen hänestä sanoi. Kun\nSaksaan-pyrkijät söivät oikein kovalla ruokahalulla, niin silloin\nemäntä aivan loisti mielihyvästä. \"Syönnin aikana sitä syödä pitää!\"\ntokaisi hän pojalleen, kun tämä leikillisesti viittasi vauhdikkaasti\ntyhjenevään ruokapöytään. Kievarin pojat _Mikko ja Joonas_, samoin\nkuin tytär _Aliina_ ynnä Mikon vaimo _Helmi_ (o.s. Oikarinen) olivat\ninnokkaasti mukana kulkijain kaikinpuolisessa avustamisessa.\n\nMuita Hyrynsalmen käymätaloja olivat _Antti Kinnusen_ omistama\n_Pienimäki_, jota syrjäisen asemansa takia ei kuitenkaan usein\nkäytetty, sekä _Raatekangas_, jonne \"Hallan Ukko\", kuten jo tiedämme,\njoskus kätkeytyi. Siellä isännöivät _Eetu Kemppainen_ ja hänen isänsä\n_August_, joka välistä toimi oppaanakin.\n\n_Puolanka_. Kiehimän--Puolangan reitin varrella olivat taattuja\nkäymätaloja _Alatalo ja Niemen kievari_ ynnä kirkonkylässä _Mularin\nkievari_.\n\nAlatalon isännät _Heikki ja Matti Väisänen_ eivät paljoa puhuneet,\nmutta silmän välke ja ystävällinen hymyily ilmaisivat heidän\najatuksensa. Talo oli muuten iso ja varakas, joten kulkijat siitä\nsaivat kaikkea, mitä tarvitsivat. -- Niemen kievarin isäntään\n_Kasperi Ylälehtoon_ saattoi myöskin täydellisesti luottaa.\nKirkonkylän kievarin isäntä _Olli Mulari_ taas on meille hyvä tuttu\njääkärietappien ajoilta, samoin kuin myös kauppias _Antti Halonen_,\nmaanmittausinsinööri _Iivari Heikinheimo_ ja maatalousneuvoja\n_Vihtori Iitu_.\n\nJohtaja _Heikki Turunen_ ja maatalousneuvoja _Jussi Seppo Mattila_\neivät Puolangallakaan asuessaan panneet kynttiläänsä vakan alle.\nLopuksi mainitsemme Puolangan itsenäisyysmiehistä vielä kauppias\n_Antti Räsäsen_ ja torppari _Jaakko Mularin_.\n\n_Sotkamo_. Itäisen etapin ajoilta me jo tunnemme useita Sotkamon\naktivisteja, esim. _Juholan kylän_ reippaat miehet, joista ennen\nmuita mainitsemme Keskitalon isännän _Heikki Tervosen_. Hänhän\nse herttaisen emäntänsä _Kaisa Tervosen_ kera vaali jääkäri\nYrjö Koivistoa kuin omaa poikaa. Samoilta ajoilta tunnemme myös\n\"_Jolpotusseuran_\" isänmaalliset miehet Selotes Partasen, Nikke\nKlemetin, K. R., P. ja M. Tervosen, Lauri Hyvösen, Joel Härkösen\nja Jaakko Kanasen, jotka päättivät, että Suomen vapauden aamuna\noli noustava varhain. Vielä muistelemme Sopalan kievarin väkeä,\n_Kaartisia_, insinööri _W. M. Tervo_-vainajaa ja jääkäri Koiviston\nystävää, työnjohtaja _Leonard Heikkilää_. Sotkamosta oli myös\nkotoisin tuo kuuluisa ja urhea jääkäri _Johannes Väisänen_ eli\n\"_Pikku Jussi_\", jonka merkittävään sankaritarinaan palaamme\nmyöhemmin.\n\nSotkamosta Nuasjärven kyläkunnan halki Ristijärvelle kulkevan\nmaantien varrella olivat käymätaloina _Tikkalanniemi, Päätalo_,\nVilmilän kylän _Alatalo ja Varpala_; Hiisjärven kautta kulkevan tien\nvarrella taas _Pihlajamäki_.\n\n_Suomussalmi_. Suomussalmi ja Kuhmoniemi olivat tosin syrjässä\njääkäriliikkeen päätanhuoilta, mutta tietysti se ei estänyt\ninnostuksen tulta sielläkään palamasta.\n\nSuomussalmelta luettelemme \"asian\" ymmärtäjiä ja kannattajia kauppias\n_Herman Lassilan_, pastori _Taavetti Kapiaisen_ (nyk. Rääkkylän\nkirkkoherra) ynnä hänen rouvansa _Hilja Kapiaisen_ (o.s. Kapiainen),\nkirkkoherra _Filip Nordlundin_ (nyk. Oulun vankilansaarnaaja Vilppu\nNuortimo). Turjanlinnan jääkäriystävät kirjailija _Ilmari Kiannon_\nja hänen rouvansa _Hilkan_, kansakoulunopettaja _Jaakko Korhosen_,\nmetsätyönjohtaja _Oskari Wanhalan_, proviisori _Väinö Reinikaisen_ ja\ntämän veljen, kansakoulunopettaja _Niilo Reinikaisen_, metsänhoitaja\n_Yrjö Paasion_, nimismies _Armid Sandbergin_ ja hänen rouvansa _Aldi\nSandbergin_ sekä poliisi _Isak Mannisen_ ynnä tämän vaimon _Riitun_.\nSamoin olivat Ämmänruukin lastenparantolan johtajattaret, neidit\n_Irene Linnala_ (nyk. agronoominrouva Ilmoniemi) ja _Elli Laakkonen_\nerittäin innostuneita jääkäriaatteesta. Hehän antoivat hevoselleenkin\nnimen \"Jääkäri\". Useista näistä olemme tarkemmin kertoneet \"Aseveljet\nII:ssa\".\n\nPaljon käytettyjä käymätaloja olivat Pesiön kylän _Kiuasaho_,\njonka omisti maanviljelijä _Heikki Hiltunen_, sekä maanviljelijä\n_Antti Moilasen_ omistama _Heinävaara_. Moilasta käytettiin usein\nmyös oppaana, ja hänen talossaan asui Hallan henki. Myöskin\nmaatalousneuvoja _Kalle Miettisen_ asunto oli suunniteltu\nkäymätaloksi, vaikk'ei liike sittemmin sinne asti ulottunutkaan.\nKaikin tavoin Miettinen kuitenkin avusti etappijääkäreitä.\n\nPysyväisesti ja kultakirjaimin on aikakirjoihin merkittävä se suuri\n_historiallinen kansalaiskokous_, joka lauantaina huhtikuun 7. p:nä\n1917 pidettiin _Suomussalmen kirkossa_. Kokouksessa oli saapuvilla\nnoin 2,000 henkeä, niiden joukossa myös \"Hallan Ukko\". Kirkkoherra\nFilip Nordlund oli luovuttanut kirkon kokouksenpitoa varten.\nPuheenjohtajina toimivat Janne Myyryläinen ja Nordlund.\n\nTässä kokouksessa julkisesti ja täydellä voimalla ilmaistiin\njääkärien ja itsenäisyysmiesten lopullinen päämaali:\n\n_Suomi itsenäiseksi ja Kauko-Karjala vapaaksi!_\n\n\"Hallan Ukko\" ja Nordlund lähtivät kokouksen valtuuttamina Helsinkiin\nvieden mukanansa kansalaiskokouksen pöytäkirjan liitteineen. Ne\nesitettiin eduskunnan puhemiehelle _Kullervo Mannerille_, eri\neduskuntaryhmille, senaatin puheenjohtajalle _Oskari Tokoille_ ynnä\nprokuraattori _Pehr Evind Svinhufvudille_, mutta kaikki nämä vain\nneuvoivat asianomaisia varovaisuuteen ja hiljaisuuteen.[106]\n\nHammasta purren \"Hallan Ukko\" palasi Helsingistä kotiinsa.\n\n_Kuhmoniemi_. Kuhmoniemen itsenäisyysmiehistä on mainittava\napteekkari _Ilmari Arvela_ ja metsänhoitaja _V. E. Hortling_,\njoiden luona jääkärit Jacobson ja Wallenius vierailivat. Kauppias\n_Tuomas Vilmi_ ja kauppa-apulainen _Kusti Karjalainen_ toimivat\npääasiallisesti saksalaispakolaisten hyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTutustuessamme sisämaan eli n.s. pitkänmatkan etappeihin, joihin\nkuuluviksi luemme Kajaanin ynnä Tervolan ja Muurolan etapit,\nhuomaamme, että ne olivat mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa\nlaajojen alueiden valioväestön kanssa. Ilman tällaista yhteistyötä\nja yhteisymmärrystä ei esim. Kajaanin etapin toiminnasta olisikaan\ntullut mitään.\n\nOn sanottu, että toiminta olisi ehkä menestynyt paremmin, jos etapin\njohdossa olisi ollut vanhempia miehiä, monet kun muka käsittivät koko\nyrityksen vain nuorten intoiluksi. Tällaiseen käsitykseen emme voi\nyhtyä. Jos maailmansodan syttyessä yksinomaan vanhoilta ja viisailta\nolisi kysytty, mitä oli tehtävä, niin itsenäisyystaisteluumme\nvalmistautumisesta ei varmaankaan olisi tullut mitään. Sillä tähän,\njos mihinkään, tarvittiin _voiton saavuttamisen suurta uskoa ja\nnuorten uhrivalmiutta_. Esim. yliopistopiireissä vain verraten\nharvat vanhan polven johtohenkilöistä hyväksyivät nuorten rohkean\naskelen. Vasta sitten, kun nuorten usko ja voima tempasi heidätkin\nmukaan, heidän silmänsä aukenivat ja he saivat uskallusta. Ja silloin\ntietysti vanhempien kokemus tuli monessa suhteessa nuorille avuksi,\nja heidän ymmärtämyksellinen suhtautumisensa uhkarohkealta näyttävään\nyritykseen lisäsi nuorten työtarmoa monin kerroin.\n\nKajaanin etappi saavutti suurin piirtein katsottuna maakunnan väestön\nluottamuksen, ja, kuten tiedämme, se sai sekä Kajaanissa että Kainuun\nmaaseudulla tuekseen myös muutamia arvovaltaisia vanhan polven miehiä.\n\n\n\nKajaanista ja sen värväyspiiriin kuuluvista pitäjistä kotoisinolevat\njääkärit.\n\n\nEsitämme tässä lukijalle seuraavan mielenkiintoisen tilaston\nhuomauttaen samalla, että useimmat allamainituista olivat Suomeen\nkomennettujen jääkärien värväämiä.\n\n                 Nimi                 Toimi     Lockstedtiin Suomeen\n\n     Kajaani:\n  1. Andersson (Pikkarainen), August  Maalari     140316     250218\n  2. Frohne, Aleks Richard            Koulul.     030216     250216\n  3. Klemetti, Mikko                  Työmies     150716     250218\n  4. Korhonen, Kusti                  Työmies     171215     291118\n  5. Renfors, Herman                  Liikemies   260616     290218\n  6. Rysell, Robert                   Sähkötekn.  140316     250218\n\n     :Paltamo:\n  7. Kemppainen, Kustaa               Maanvilj.   270616    Kaat. Saks.\n  8. Keränen, Väinö Henrik            Koulul.     010716     250218\n  9. Leinonen, Yrjö k.                Puuseppä    290616     250218\n 10. Mustonen, Hemmi                  Maanvilj.   290616     250218\n 11. Romppanen, Hannes Heikki k.      Työmies     050716     250218\n 13. Snellman, Eino                   Liikemies   140417     060218\n\n     Sotkamo:\n 14. Klemetti, Benjamin               Merimies    100216     -- --\n 15. Väisänen, Johannes k.            Koulul.     071015     200118\n\n     Ristijärvi:\n 16. Härkönen, Kalle                  Maanvilj.   070417     250218\n 17. Kinnunen, Lauri Jaakko           Maanvilj.   070417     250218\n 18. Mikkonen, Frans                  Maanvilj.   070417     250218\n 19. Oikarinen, Heikki                Maanvilj.   270616     -- --\n\n     Hyrynsalmi:\n 20. Heikkinen, Väinö                 Liikemies   060317     250218\n 21. Kanerva, Jaakko                  Työmies     230117     250218\n 22. Nyman, Gunnar Vilho              Sähkötekn.  020216     250218\n\n     Suomussalmi:\n 23. Huotari, Herman                  Merimies    250915     291118\n 24. Kemppainen, Juho                 Suutari     130616    Kaat. Saks.\n 25. Ruuskanen, Olli                  Työmies     230116     250218\n 26. Turunen, Kalle                   Työmies     310116     -- --\n\n     Puolanka:\n 27. Moilanen, Maunu                  Työmies     110216     -- --\n\nAmmatiltaan nämä jakautuvat:\n\n    Koululaisia ...... 3\n    Liikemiehiä ...... 3\n    Merimiehiä ....... 2\n    Maanviljelijöitä . 7\n    Ammattityömiehiä . 5\n    Työmiehiä ........ 7\n             Yhteensä 27\n\nTilastoa:\n\n    Saksassa kaatui ...........  2\n    Ennakkokomennuksin palasi .  2\n    Pääjoukon kanssa palasi ... 17\n    Myöhemmin palasi ..........  2\n    Tietoja puuttuu ...........  4\n                       Yhteensä 27\n\nSilmäillessämme edelläolevaa jääkärien luetteloa huomaamme, että\nvärväyksen yhteistulos ei ole erikoisen suuri. Värväystyö ei\noikeastaan kuulunutkaan etapeille, sillä niiden tuli pääasiallisesti\nhuolehtia toisten värväämien miesten kuljetuksesta. Olisi kuitenkin\nluullut, että niinkin voimakas herätystyö, kuin Kainuussa oli\nvireillä, olisi saanut Saksaan-lähtijöitä enemmän liikkeelle. Ettei\njääkäriliikkeen kylvö näilläkään seuduin ole sentään vähäiseksi\narvioitava, siitä ovat kunniakkaana todistuksena sankoin joukoin\nvapaussotaan rientäneet Kainuun miehet. Heistähän muodostettiin\ntuo sankarillinen _Kajaanin Sissi-Rykmentti_ (K. Sissi-R.), jonka\npelottomana päällikkönä toimi Kajaanin etapin johtaja, nykyjään\neverstiluutnantti Elja Rihtniemi.\n\n\n\nKajaanin etapin toiminnan tulokset.\n\n\nEri etappien toiminnan tuloksia on hyvin vaikea numeroilla tarkalleen\nmääritellä. Kun näet luonnollisista syistä Suomessa ei voitu pitää\nkirjaa Lockstedtiin menneistä yhtävähän kuin sotapakolaisistakaan,\novat perästäpäin tehdyt laskelmat -- vaikkapa perustuvatkin mukana\nolleiden muistitietoihin -- korkeintaan vain todennäköisiä.\n\nKemin etapin toimintaa arvioidessamme lähdimme saksalaisten\netappikonttorien johtajien, kapteeni _Heldtin_ ja johtaja _Wilhelm\nDahmin_ tiedoituksista, joiden mukaan n.s. pohjoisten etappien\n(lukuunottamatta Merenkurkun etappia) välityksellä -- Lockstedtiin\njääneet 150 pfadfinderiä mukaanluettuina -- olisi toimitettu rajan\nyli 1,650 miestä seuraavasti:[107]\n\n    Pfadfindereitä ..................,, 150 miestä\n    Tornion kautta välittömästi ....... 100   \"\n    Kemin kautta (myös myöhempi vaihe,\n      50 miestä, lukuunotettuna) ...... 800   \"\n    Kajaanin, Oulun, Tervolan ja\n      Muurolan kautta ................. 600   \"\n                             Yhteensä 1,650 miestä\n\nTällä kertaa meidän pitäisi koettaa arvioida, mitenkä edellämainitut\n600 miestä jakautuivat Kajaanin, Oulun, Tervolan ja Muurolan kesken.\n\nAsianomaisten etappimiesten arveluihin perustuen saamme seuraavat\nlukumäärät:\n\n    Kajaanin kautta ............... 250 miestä\n    Tervolan kautta välittömästi .. 250   \"\n    Muurolan ja Oulun (Kyläjoelta)\n      kautta suoraan .............. 100   \"\n                           Yhteensä 600 miestä[108]\n\n\nKajaanin etapin toiminta ei kuitenkaan rajoittunut vain\nLockstedtiin-pyrkivien kuljettamiseen, vaan etappi työskenteli myös\nsangen huomattavasti keskusvaltojen sotapakolaisten opastamiseksi\nja huoltamiseksi. Sotapakolaistenkin lukumäärää on vaikea tarkoin\narvioida. Mutta jos oletetaan, että Nurmeksen kautta olisi kulkenut\nnoin 1,500[109] pakolaista, niin emme pahasti erehtyne sanoessamme\nnäistä Kajaanin kautta opastetun noin 500. Hallan kautta taas\ntiedetään niitä kulkeneen ainakin 160.\n\nJoka tapauksessa Kajaanin etappi ja Kainuu ottivat erittäin\ntehokkaasti osaa sotapakolaistenkin kuljetukseen. Sen myönsi myös\nSaksan hallitus osoittaessaan tämän johdosta aivan erikoista\nkiitollisuutta Kajaanin aktivisteja ja Hallan Heikkisiä kohtaan.\n\nKajaanin etapin toimikauden harvinainen pituus -- runsaasti _kaksi\nvuotta_ -- on ihmetellen todettava, samoin kuin sekin tosiasia,\nettä se huolimatta venäläisten talvella 1917 toimeenpanemista\nlukuisista vangitsemisista ja kotitarkastuksista jatkuvasti\ntyöskenteli aivan vapaussodan kynnykselle asti. Tämä johtui\nmonestakin syystä. Ensiksikään eivät venäläiset alussa ymmärtäneet\nkiinnittää erikoista huomiota tähän syrjäiseen sisämaan seutuun.\nToisekseen etapin varsin venyvät reitit ynnä sen perin luonnollinen,\nniinsanoaksemme itsehakuinen toiminta ja järjestely -- erittäinkin\nreittien alkutaipalen luotettavat käymätalot ovat mainittavat --\nsuojasivat sitä. Ja lopuksi asiaan tietysti ratkaisevasti vaikutti\nnuorten aktivistien vaaroja ja vaikeuksia pelkäämätön, pettämätön\ntoimintatarmo, jota sitten riitti vielä vapaussodan verisiin\ntaisteluihinkin.\n\nMutta Kajaanin etapin toiminta ei ollut pelkästään varsinaista\netappityötä, nim. miestenkuljetusta; myöskin yleensä isänmaallisena\nherätystyönä sillä oli tavattoman suuri merkitys. Toivomme koko\nteoksemme todistavan tätä. Huolimatta suurmiestemme herätyshuudoista\nkulki kansamme valtava enemmistö vielä maailmansodan kynnyksellä\nsilmät puoliummessa; ja ne, jotka onnettoman asemamme huomasivatkin,\nolivat toivottomuuteen sortumassa. Jääkäriliike sellaisenaan oli\nkuin suuri mylly, joka jauhoi kansastamme välinpitämättömyyden,\nsaamattomuuden ja epätoivon kuonan. Vasta tällöin Kainuun kansakin\nalkoi käsittää, että Suomen täytyi päästä itsenäiseksi ja että\nse suorastaan oli kansallisen olemassaolomme elinehto.[110]\nVieläpä se ymmärsi ja rohkeni Suomussalmen kansalaiskokouksessa\ntörähdyttää maailman kuultavaksi tämän itsenäisyysselviön toisenkin,\nrajantakaista Karjalaa koskevan toimintaohjeen, joka vielä odottaa\ntoteuttamistaan:\n\n_\"Suomi itsenäiseksi ja Kauko-Karjala vapaaksi?\"_\n\n\n\n\nPIIRTEITÄ KUOPION JA POHJOIS-SAVON JÄÄKÄRILIIKKEEN AIKAISESTA\nAKTIVISMISTA\n\n\n    Rakenna, ett' ois ehyt kerta\n    ja terve, suuri Suomen maa,\n    ja kansa kaunis, maansa verta,\n    todeksi untes Suomi saa!\n    Saa armahaks se päivän alle,\n    kuin sielus silmihin se nous,\n    tee suurta, tähtää korkealle,\n    kuin kultanuoltaan Savon jousi\n\n                    _Otto Manninen_.\n\n\n\nKuopio, Pohjois-Savon aktivismin keskus.\n\n\nKuopio, Savon helmi, Kallaveden kaunis kaupunki, on Pohjois-Savon\nhenkisen ja aineellisen elämän keskus. Myös isänmaallisessa mielessä\nsiitä maailmansodan enteellisinä aikoina ja jo paljon aikaisemminkin\ntuli laajan sitä ympäröivän maakunnan sydän.\n\nOlemme pitkin matkaa todenneet, että jääkäriliike ilmeisesti\npohjautui vanhaan aktivismiin, jonka taas olivat synnyttäneet Venäjän\nhallituksen maatamme ja kansaamme vastaan suunnatut sortotoimenpiteet.\n\nNiinpä voinemme sanoa, että postimanifestin johdosta Väinölänniemen\nteatterissa 12.VI.1890 pidetty surujuhla painoi aktivismin idun\nKuopion miesten ja naisten sydämiin. Tämä oli kipinä, joka sitten\nkeisarillisten, Suomen perustuslaillisia oikeuksia alasrepivien\nmanifestien kiihoittamana sytytti itsenäisyyden kaipuun myös\nsavolaisissa. Tunnettua niinikään on, että routavuosina juuri\nkuopiolaiset ja Pohjois-Savon isänmaallisesti valveutunut kansa\npääasiallisesti lukeutuivat Suomen oikeuksia jyrkemmin puolustaviin\nn.s. perustuslaillisiin, joiden äärimmäisyysmiehet vihdoin huomasivat\npassiivisen vastarinnan tehottomaksi perustaen v. 1904 _aktiivisen\nvastustuspuolueen_.\n\nYksi aktiivisen vastustuspuolueen työntuloksia oli vuoden 1905\njoulukuussa perustettu _Voima-liitto_, jonka kaukonäköisenä\ntarkoituksena oli aseiden hankkiminen ja kansamme harjoittaminen\nniiden käyttöön. Tässä tarkoituksessa Voima-liiton johtokunta\ntuotatti maahan kesällä 1906 aseita, tällä kertaa moottorikuunertti\n\"_Peterillä_\", jonka lastista osa pantiin Porissa rautatievaunuun\nKuopioon vietäväksi. Oli juuri Kuopion maanviljelysnäyttelyn aika,\nkun aavemainen asevaunu saapui kaupunkiin. Asemalta se toimitettiin\nedelleen haararataa myöten satamatorille. Vaunun ovi avattiin ja\nkeskellä kirkkainta heinäkuunpäivää alettiin lastia purkaa.\n\nKuopion rohkeat voimaliittolaiset eivät olleet lainkaan\nhämmästyneitä, vaan kuljettivat aselaatikoita varastoihinsa, niinkuin\nluvallista tavaraa ainakin. Paiskasivatpa he muutamia laatikoita --\nnim. Mikkeliin aiotuita -- suorastaan satamassa oleviin laivoihinkin.\n\nTätä vanhaa aktivismia kannusti sama vankkumaton _usko ja vakaumus_\nkuin sittemmin jääkäriliikettäkin, se usko nim., että Suomi oli\nkerran tuleva itsenäiseksi ja että sen poikain oli siis oltava\nvalmiit sopivan historiallisen hetken koittaessa vapauttamaan\nisänmaansa. Ja kun tällainen ainutlaatuinen tilaisuus tarjoutui\nmaailmansodan myllerrysten aikana, oli Kuopiossakin nuoria ja jo\nkeski-iänkin saavuttaneita miehiä, jotka ymmärtäen isänmaan kutsun\nasettuivat jääkäriliikkeen kunniakkaaseen rintamaan.\n\nPohjois-Savon tämänaikaisen aktivismin sielu ja sen koossapitävä\nvoima oli johtaja _Armas H. Saastamoinen_,[111] jolle itsenäisyysaate\nei ollut vain hetkellisen innostuksen aiheuttaman kuohahduksen\nseuraus, vaan _kypsyneeseen valtiolliseen mietiskelyyn perustuvan\nsyvän vakaumuksen tulos_. On siis täysi syy meidän lähemmin tutustua\ntähän Pohjois-Savon aktivistien johtomieheen.\n\nArmas Saastamoinen syntyi Kuopiossa huhtikuun 14. p:nä 1886.\nHänen vanhempansa olivat kauppaneuvos _Herman Saastamoinen ja\nAleksandra Tengman_. Armas Saastamoinen, samoinkuin hänen nuoremmat\nveljensä _Yrjö ja Onni_, sai erittäin monipuolisen kasvatuksen\nensinnä tavallisen kotimaisen alkeisopetuksen ja sitten laajojen,\neri maihin suunnattujen opintomatkojen muodossa, joita Armas ja\nYrjö tekivät jo koulupoikina ollessaankin. Tultuaan ylioppilaaksi\n1905 Armas Saastamoinen jatkoi opinnoitaan ulkomailla entistä\nmäärätietoisemmin. Täten hän m.m. saavutti Euroopan sivistyskielten\nja varsinkin englanninkielen perinpohjaisen taidon. Matkusteleminen\neri sivistysmaissa etevien opastajien johdolla avarsi suuresti\nnuoren miehen näköpiiriä antaen hänelle harvinaisen laajan ja oikean\nmaailmankuvan. Ja varsinkin hänen Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa\nvuosina 1908-1909 tekemänsä tutustumismatka muodostui hänen\nvaltiolliselle ajattelulleen käänteentekeväksi. Siitä lähtien\nhänen mielenkiintonsa suuntautui ylivoimaisesti anglo-saksilaiseen\nmaailmaan. Saastamoisen lempiaineita oli ennen kaikkea _yleinen\nhistoria_, jolla alalla hän on hankkinut itselleen syvät ja\nmonipuoliset tiedot.[112] Tiheät ulkomaanmatkat lisäsivät hänen\nmielenkiintoaan kansainväliseen politiikkaan. Ja ne henkilökohtaiset\nhavainnot, mitkä hän teki talvella ja keväällä 1914 suorittamallaan\nEuroopan-matkalla, saivat hänet päättelemään, että suuri,\nyleiseurooppalainen sota oli varsin pian odotettavissa. Näistä\nhavainnoistaan Saastamoinen mainitsi m.m. ystävälleen, maisteri\n_Paavo J. Hynniselle_ käydessään heinäkuun alussa 1914 Helsingissä.\nTässä yhteydessä hän lausui myös sen käsityksensä, että lähestyvässä\nmaailmanpalossa _Suomenkin kohtalo todennäköisesti ratkaistaisiin_.\nVain muutamia viikkoja tämän jälkeen puhkesikin maailmansota.\n\nMainittakoon vielä, että palatessaan toukokuun lopulla 1914\nrouvansa kanssa kotimaahan Saastamoinen joutui Berliinissä samaan\nvaunuosastoon kapteeni _M. W. W. P. Consettin_ kanssa, jonka kera\nsukeutui vilkas poliittinen keskustelu. Molemmat olivat varmoja\nsiitä, että ennemmin tai myöhemmin oli suuri yhteentörmäys Euroopassa\nvälttämätön.\n\n_\"Pankaa mieleenne, hyvä kapteeni\", sanoi Saastamoinen,\n\"että tulevassa suuressa sodassa me suomalaiset emme jää\nsyrjästäkatsojiksi, vaan irroitamme maamme Venäjästä.\"_\n\nKiinnittikö Consett sen enempää huomiota lausujan liian avomielisiin\nsanoihin, jäi tältä huomaamatta, mutta maailmansodan riehuessa\nSaastamoinen muisteli niitä pelolla useammin kuin kerran. Mainittu\nupseeri oli näet silloin Englannin meriattasheana Ruotsissa.[113]\n\nKun siis elokuun alussa 1914 maailmansota puhkesi, oli Armas\nSaastamoinen täydellisesti selvillä siitä, että myös Suomen\nkohtalonhetki oli lyönyt ja että tämän sodan aikana oli käytettävä\nkaikkia keinoja maamme riippumattomuuden luomiseksi. Vaikka\nSaastamoisen harrastukset ja myötätunto olivatkin suuntautuneet\nanglo-saksilaiseen maailmaan, käsitti hän kuitenkin heti, että\n_Venäjän viholliset olivat meidän ystäviämme, ja että eritoten Saksan\napu oli meille välttämätön_.\n\nSyksyllä 1914 Saastamoinen seurasi tarkoin asiain kehitystä ollen\nläheisessä yhteydessä Helsingin aktivistien kanssa. Varsinkin hän\ntuon tuostakin kävi tapaamassa ystäväänsä maisteri _P. J. Hynnistä_\npohtien tämän ynnä muidenkin kanssa, mitä isänmaa pojiltansa\ntällä hetkellä vaati. \"_Irti Venäjästä_\" oli selviö kaikille\nvarsinkin sen jälkeen, kun tuo täydellistä kansallista perikatoamme\ntietävä _marraskuun venäläistyttämisohjelma_ tuli tunnetuksi.\nSen mukaanhan näet yksin kansakoulujen opetuskin oli vähitellen\nsaatava venäjänkieliseksi puhumattakaan meidän perustuslakiemme\nja oikeuksiemme hävittämisestä ja rahalaitoksemme tuhoamisesta.\nVaikkakaan sotaa ei silloin vielä ollut kestänyt kuin muutama\nkuukausi, olivat venäläiset vedenpaisumuksen tavoin täyttäneet maan\nmiehitysjoukoillaan, ja venäläistyttäminen oli siis _itse teossa_\nennenkuulumattomalla vauhdilla jo tapahtumassa. Oli siis helppo\nnähdä, mikä henkinen soistuminen ja mädäntyminen olisi seurauksena,\njos tällainen maamme valtaus tulisi pysyväiseksi.\n\nKun Saastamoinen vuoden 1914 lopulla kävi jälleen Helsingissä, sai\nhän kuulla, että meidän taholtamme oli jo asetuttu kosketuksiin\nRuotsin, Englannin ja Ranskan kanssa. Ruotsissa ei oltu suostuttu\naktivistiemme esittämään pojillemme tarkoitetun sotilaskasvatuksen\nantamiseen. Englannilta ja Ranskalta oli hyvin varovaisessa muodossa\nkoetettu tiedustella, voisiko Suomi odottaa mitään myötämielisyyttä\nnäiden suurvaltojen taholta, mutta vastaukseksi oli saatu, että\nmaailmansota vei niiltä kaiken tarmon ja huomion ja että Venäjä\nsitäpaitsi oli niiden liittolaismaa, jonka sisäisiin asioihin\nei haluttu sekaantua. Tämä sama torjuva henki tuulahti vastaan\nmyös \"_Manchester Guardianista_\", tuosta suuresta, meille ennen\nkovin ystävällisestä vapaamielisestä sanomalehdestä. Se kertoi\ntähän aikaan vain pelkin uutisin niistä Suomen erikoisoikeuksien\nsupistuksista, jotka meillä mieliä kuohuttivat. Sama oli laita myös\n\"_The Nation_\"-nimisen viikkolehden, joka rohkeammin kuin mikään\nmuu englantilainen julkaisu oli aikaisemmin puolustanut uhattua\nasemaamme. Tällaiset tosiasiat silmäin edessä oli perin outoa kuulla\n\"Helsingin Sanomain\" silloiselta ulkomaanosaston toimittajalta, että\nmeillä muka olisi apua odotettavissa ympärysvaltojen taholta.\n\nMainittakoon vielä, että sen ajan entente-ystävät meillä --\nkuvaavaa kylläkin -- seurasivat maailmansotaa ilmeisesti vain\n_yleisestä harrastuksesta_, ja että he olivat mielipiteiltään\nympärysvaltain puolella vain siitä syystä, että Englanti ja Ranska\n_henkilökohtaisesti miellyttivät heitä enemmän_ kuin Saksa ja\nItävalta, jotka heidän mielestään muka yksin olivat aiheuttaneet\ntämän maailmanpalon. Itsenäisyysmiesten johtotähtenä taas oli\n_yksinomaan oman maan pelastaminen_, ja heidän poliittinen\nharrastuksensa oli jotakin aivan täysin kouraantuntuvaa, todellista,\n_yksinomaan suomalaista poliittista ajattelua_ ja ennen kaikkea\n_suomalaista poliittista toimintaa_. Ja tosiasiana pysyy, että\naktivistien politiikka ja aktivistien toiminta[114] hankki sittemmin\nSuomelle itsenäisyyden.\n\nNäin perinpohjaisesti harkittuaan itsenäisyystaistelumme velvoituksia\nja mahdollisuuksia Saastamoinen teki -- henkilökohtaisista\ntunnesyistään huolimatta -- ratkaisunsa. Hänestä tuli koko\nsydämeltään itsenäisyytemme vannoutunut esitaistelija, ja\nhänelle, kuten muillekin aktivisteillemme, selvisi, ettei meillä\nitsenäisyytemme saavuttamiseksi ollut muuta kuin _yksi ainoa\nmahdollisuus_, kääntyminen Saksan puoleen ja turvautuminen sen apuun.\n\nSaastamoisen lähimmät ystävät, joille hän ensin uskoi ihanan,\npeloittavan ja velvoittavan salaisuutensa, olivat hänen\nkasvinkumppaninsa, johtaja _K. Oskar (\"Oki\") A. Larsson_,\nKansallis-Osake-Pankin Kuopion-konttorin johtaja maisteri _Hannes\nSaarinen_. Nämä muodostivat Kuopiossa yhdessä _Armas Saastamoisen_\nkanssa jonkinlaisen itsenäisyysmiesten embryon eli alkion.\n\nKesän ja syksyn kuluessa 1915 lisääntyi Kuopion aktivistien\njoukko, joten siihen, paitsi edellämainittuja, tulivat kuulumaan\nPohjoismaiden Osakepankin Kuopion-konttorin johtaja, maisteri _Knut\nPolón_, O/Y Minna Canthin perillisten silloinen toimitusjohtaja\n_Fjalar (\"Puti\") Andersin_, tehtailija _Antti Kaukonen_,\nkauppakoulunjohtaja, tohtori _Yrjö Tuomikoski_ ja johtaja _Karl\nJohan Canth_. Viimeksimainittu oli kyllä jo aikaisemminkin tietoinen\njääkäriliikkeestä, mutta tuli mukaan toimintaan oikeastaan vasta\nkesällä 1916.\n\nKuopion aktivisteihin kuuluivat edelleen silloinen tullinhoitaja\n_Ville Poppius_, insinööri _P. J. Rinkinen_, Suomen Pankin\nKuopion-konttorin komisaari _Ossian Wallenius_, johtaja _Onni\nSaastamoinen_ ja kirjakauppias _S. Kastegrén_.\n\nKuopion aktivistit eivät muodostaneet mitään kiinteätä järjestöä,\nvaan se oli pikemminkin vain tuttavallinen seurapiiri, jonka jäsenet\nusein neuvottelivat keskenään pysyen semminkin Armas Saastamoisen\nvälityksellä aktivistisen toiminnan kehityksen tasalla. Vasta\nsyksyllä 1915 alkoi Kuopiossa, kuten muuallakin, varsinainen\naktivistinen toiminta, nimittäin miesten värväys ja niiden\ntoimittaminen eteenpäin.\n\nKuopion aktivistien kokoontumispaikoista mainittakoon ensiksi\nArmas Saastamoisen _Kumpusaaressa_ sijaitseva huvila, jossa\nitsenäisyysmiehet tavallisimmin tapasivat toisensa. Ne henkilöt,\njotka useimmiten kävivät Kumpusaaressa, olivat Hannes Saarinen,\nKnut Polón, Antti Kaukonen, Fj. Andersin, Yrjö Tuomikoski, Oskar\nLarsson, maisteri Aatami Eenokki Väänänen ja Onni Saastamoinen.\nVaikka Kumpusaari sijaitsee yli kahden kilometrin päässä kaupungista\nja vaikk'ei pääsy sinne, vesimatkan vuoksi, aina ollut kovinkaan\nmukavaa, jaksoivat Saastamoisen ystävät ja aatetoverit suuren\nyhteisen asian innostamina kuitenkin vaeltaa sinne.\n\nMyöskin _Kuopion Klubin nurkkahuoneeseen_, n.s. naistenhuoneeseen,\nitsenäisyysmiehet kokoontuivat usein. Saastamoinen mainitsee\nerikoisesti painaneensa muistiinsa erään siellä syksyllä 1915\nvietetyn illan, jolloin aktivisteja oli koolla viisi miestä. Armas\nSaastamoinen ja Antti Kaukonen istuivat nurkkasohvassa, \"Puti\"\nAndersin, Hannes Saarinen ja \"Oki\" Larsson taas pöydän ääressä. Kun\nmiehemme jälleen keskustelivat tuosta suurenmoisesta ajatustensa\nkohteesta, tulevasta itsenäisyystaistelusta, mikä silloin tuntui vain\nihanalta unelta, niin joku läsnäolijoista virkkoi hirtehisesti:\n\n\"Tässä istuu koko Pohjois-Savon vapaustaisteluarmeija, viisi miestä\nkaikkiaan -- yhden ainoan pöydän ääressä!\"\n\nNiinikään oli _Armas Saastamoisen_ (toverien kesken \"A. H.\"),\ntoiminimen liiketalossa sijaitseva _konttorihuone_ aktivistien\nkokoontumispaikka. Varsinkin loppusyksystä 1915 ja siitä eteenpäin\naina vapaussotaan saakka se oli aamusta iltaan täynnä miestä ja\ntupakansavua. Siellä miehet vaihtoivat uutisia ja neuvottelivat\npäivisin; iltaisin he tavallisesti jatkoivat yhdessäoloa Klubissa tai\nKumpusaaressa.\n\nMyöskin _Hannes Saarisen_ vieraanvaraisessa kodissa vietettiin monet\nunohtumattomat illat.\n\nSyksyllä 1917 oli niinikään \"Hotelli Kuopion\" huone \"777\"[115]\n-- tai oikeastaan kaksi kadunpuoleista huonetta -- aktivistien\nkokouspaikkana. Huoneisiin kuljettiin muuten hotellin käytävän päässä\nolevasta akkunasta katon yli.\n\nMitä yhteyksiin tulee, suuntautuivat ne Kuopiosta pääasiallisesti\nHelsinkiin. Armas Saastamoisen varsinaisin toiminta keskittyikin\njuuri Helsingin-yhteyden ylläpitämiseen sekä sen lisäksi\nsotatapahtumien ja politiikan seuraamiseen, siis toisin sanoen\nitsenäisyyshengen lietsomiseen ynnä yleisen toiminnan ja aktivistisen\najattelun johtamiseen.\n\nSaastamoinen oli jo eräällä aikaisemmalla Helsingin-käynnillään\nsopinut ystävänsä, maisteri _P. J. Hynnisen_ (toverien kesken vain\n\"P. J.\") kanssa siitä, että molemmat seuraisivat tarkasti asiain\nkulkua levittäen itsenäisyysaatetta kumpikin omalla tahollaan.\nSavolaisen osakunnan kuraattorina Hynninen oli myös Pohjois-Savon\naktivismin luonnollinen tuki toimien sen yhdysmiehenä Helsingissä.\nHän olikin erittäin sopiva ja luotettava aktivististen virtausten\ntulkki, sillä hän oli mitä keskeisin toimihenkilö aktivistisissa\nylioppilas-komiteoissa ja kuului sittemmin lyhyehkön ajan syyskuussa\n1915 syntyneeseen, pääasiallisesti vanhempia aktivisteja edustavaan\nAktiiviseen keskuskomiteaan, A.K:hon. Myös maisteri _Eino Välikangas_\n(\"Väkä\", nykyjään lähetystöneuvos), Pohjois-Savon värväystyön\njärjestäjä, ylläpiti läheisiä suhteita Kuopion aktivisteihin. Hänkin\noli myöhemmin uudestaan järjestyneen A.K:n jäsen. Sekä Hynninen että\nVälikangas olivat siis Pohjois-Savon aktivistisen toimintapiirin\njohtohenkilöitä, jotka olivat valmiit osaltansa ylläpitämään\npäivittäistä yhteyttä Kuopion kanssa. Olipa olemassa vielä\nkolmaskin mies, nim. ylioppilas _Kaarlo Ruuskanen_ (\"Pulikka\",[116]\nnykyjään Suomen v.t. asiainhoitaja Pragissa), värväri ja Savolaisen\nosakunnan aktiivisimpia jäseniä, jonka Saastamoinen aina silloin\ntällöin myös sai langan päähän. Yhteys Helsingin kanssa muodostui\nnäin ollen erinomaisen vilkkaaksi, ja sen ylläpitämisen välineenä\noli yksinkertaisesti vain _puhelin_. Puheluissa ei käytetty\nmitään salakieltä, vaan miehemme aivan kuin itsestään kehittivät\npuhelutavan, jossa sivullinen ei saattanut huomata mitään\nerikoista. Puheltiin aivan tavallisella yksitoikkoisella äänellä,\nmelkeinpä välinpitämättömästi. Tällä tavoin Saastamoinen saattoi\nkoko maailmansodan ajan saada puhelimitse tietoja Helsingistä\nkeskustelijain joutumatta mihinkään vaikeuksiin.\n\nHelsingistä saamansa tiedot Saastamoinen viipymättä välitti\nystävilleen, usein taas puhelimitse, käyttäen ylläselostettua\npuhelutapaa. Kun hän esim. eräänä aamuna oli saanut kuulla, että\nsaksalaiset olivat valloittaneet Ivangorodin linnoituksen, tiedoitti\nhän sen heti ystävälleen \"Oki\" Larssonille. Venäläiset olivat tapansa\nmukaan pitäneet asiaa vähäpätöisenä korostaen raportissaan sitä, että\nlinnoitus oli muka vanha ja osittain tiilistä tehty ja että siis sen\nmenetys oli heille miltei suoranainen voitto. Itse asiassa se oli\nlisärengas venäläisten tappioiden suuressa ketjussa, ja valloitusta\noli luonnollisesti pidettävä saksalaisten suurena voittona -- ynnä\nsamalla meidänkin voittonamme.\n\nSaastamoinen soitti asiasta heti \"Oki\" Larssonille, joka myös\nasui Kumpusaaressa. Puhelimeen tuli rouva Larsson. Tapansa mukaan\nSaastamoinen, kun oli hyviä uutisia, mainitsi \"Okia\" tämän\nkolmannella ristimänimellä, mitä ei \"Oki\" eikä kukaan muukaan koskaan\nkäyttänyt: \"Onko Albin kotona?\" kysyi Saastamoinen. \"Kyllä on\",\nvastasi rouva Larsson pyytäen miehensä heti puhelimeen.\n\n\"Kuulehan Albin\", sanoi Saastamoinen, \"meille on käynyt hieman\nhullusti, vaikka todellisuudessa se ei merkitse mitään. Ivangorodin\nlinnoituksen ovat saksalaiset valloittaneet, mutta tämä on aivan\nvähäpätöinen asia, sillä linnoitus oli vanha, ja tarkoituksena on\nollut hävittää se jo aikoja sitten, sillä se on tiilistä tehty,\neikähän sen puolustaminen ollut meidän puoleltamme muuta kuin\nsotajuoni.\"\n\n\"Niin, niin, se on ihan selvä asia, harmittaahan se tosin, mutta kun\nkatsoo sotatilannetta kokonaisuudessaan, niin ymmärtäähän tämänkin\naivan hyvin\", vastasi Oki Larsson tyynellä ja välinpitämättömällä\näänellä.\n\nTällä tavoin kävi keskustelu sotavuosina![117]\n\nPaitsi Helsingin-yhteyttä, syntyi myöhemmin, heinäkuusta 1917\nlähtien hyvin vilkas ja läheinen yhteys Kuopion aktivistien ja\nKajaanin etapin johtajan _Elja Rihtniemen_ välillä. Kun Rihtniemi oli\nheinäkuun alussa 1917 palannut Ruotsista, jonne hänen aikaisemmin\noli ollut pakko paeta, matkusti hän Helsinkiin suorittamaan\nRuotsista käsin saamiaan tehtäviä, jotka tähtäsivät vapaussodan\nvälittömiin valmisteluihin nim. suojeluskuntien perustamiseen ja\nharjoittamiseen. Koska nämä asiat koskivat yleensä koko maata ja siis\nmyöskin Kuopiota, päätti hän ensin poiketa sinne Armas Saastamoista\ntapaamaan ja hänen kanssaan neuvottelemaan. Tämä antoikin hänelle\nerinäisiä, Helsingissä maisteri Välikankaan kanssa yksissä tuumin\ntoimitettavia tehtäviä. Näin sukeutui sitten Kuopion ja Kajaanin\naktivistien välille se erittäin läheinen ja luottamuksellinen\nyhteys, joka johti veriveljeyteen Kuopion taistelussa. Siitä lähtien\noli Elja Rihtniemi[118] Kumpusaaressa ja huoneistossa \"777\" usein\nnähty ja ilolla vastaanotettu vieras. Reippaalla ja rohkealla\nkäytöksellään hän suuresti virkisti Kuopion miehiä, jotka vapaussodan\nvalmisteluissa toimivat erikoisen aloitekykyisesi, tarmokkaasti ja\ntulosrikkaasti. Vastalahjaksi Rihtniemi sai paljon myötätuntoa ja\nsaksalaispakolaisten kuljettamiseksi rahallista tukea, kuten Kajaanin\netapin historiassa jo olemme kertoneet.\n\n\n\nKuopion ja Pohjois-Savon aktivisteja.\n\n\nKuopiolainen toiminimi _H. Saastamoinen_ suhtautui erikoisen\nkauniisti ja ymmärtämyksellisesti jääkäriliikkeeseen. Ei siinä\nkyllin, että toiminimen isännistön nuorempi polvi sydämensä koko\nlämmöllä asettui itsenäisyystoiminnan etunenään, vaan myös tämän\nsuurliikkeen perustaja, kauppaneuvos _Herman Saastamoinen_ oli aina\nvalmis taloudellisesti jääkäriliikettä tukemaan.\n\n_Armas H. Saastamoisen_ suomalaiseen poliittiseen ajatteluun\nperustuvan selväpiirteisen itsenäisyysvakaumuksen tunnemme osaksi jo\nedellisestä. \"A. H.\" itse lausuu muistelmissaan:\n\n\"Tunnelmiamme on mahdoton perästäpäin kuvata, samoin niitä ajatuksia,\nniitä ihania toiveita ja niitä äärimmäisen suuria epäonnistumisen\nmahdollisuuksia, mitkä selvästi liikkuivat silmiemme edessä. Meillä\nei ollut pienimpiäkään harhakuvia yrityksemme vaarallisuudesta ja\nkaikista niistä seuraamuksista, mitkä voisivat kohdata meitä ja\nmeidän perheitämme -- ja koko maata, mutta kaikesta tästä huolimatta\nolimme järkähtämättömästi vakuutetut siitä, että _asiamme, Suomen\nirroittaminen Venäjästä, oli ehdoton välttämättömyys ja pyhä asia,\njonka puolesta ei mikään uhraus, eikä mikään kärsimys ollut liian\nsuuri -- eikä liian kallis_. Me elimme elämämme kaikkein suurimpia\nhetkiä ja me ajattelimme silloin ja me ajattelemme nyt, että se, mitä\nsilloin teimme, on suurin synninpäästö, mikä meidän kohdallemme voi\nkoskaan sattua.\"\n\nKun sitäpaitsi tiedämme, että Armas Saastamoinen oli erityisen\npelkäämätön ja rohkea ja että hänessä totuuden- ja kunniantunto\nolivat niin voimakkaat, että hänen oli toisinaan -- varsinkin\nsilloin, kun hän tapasi jonkun isänmaatansa vastaan vehkeilleen\nraukan -- hyvin vaikea hillitä itseänsä, niin meillä on silmiemme\nedessä selvä kuva tästä miesten miehestä.\n\nMinisteri _Yrjö Saastamoinen_ ei jääkäriliikkeen vuosina ollut\nSuomessa, mutta turhaan ei hänkään aikaansa kuluttanut. Yhdessä\n_Jonas Castrénin_ kanssa hän teki paljon Suomen asian hyväksi\nulkomailla pitäen m.m. poliittista salonkia Berliinissä.\n\nJohtaja _Onni Saastamoinen_ oli tuon merkkivuoden 1915 vaiheissa\nvielä verraten nuori, vasta 20-vuotias, mutta itsenäisesti ja\nitsetietoisesti hän jo silloin otti osaa neuvotteluihin vanhimman\nveljensä kodissa ja muissa sikäläisten aktivistien kokouspaikoissa.\nKun vapaussota puhkesi, oli Onni Saastamoinen mukana isänmaan\nitsenäisyyttä taistelutanterella ratkaistaessa.\n\nJohtaja _K. Oskar A. Larsson_ oli rohkeimpia ja tarmokkaimpia\nKuopion aktivisteja. Hän oli jo kauan ollut Kuopion urheiluelämän\nkeskeisimpiä henkilöitä työskennellen ennen kaikkea \"Kuopion\nReipas\"-nimisen voimisteluseuran riveissä ja sen hyväksi, mutta\nlaajensi sittemmin toimintansa koko Pohjois-Savon urheiluolojen\nvilkastuttamiseksi. Näin ollen Larsson oli kosketuksissa laajan\nmaakunnan reippaimpien nuorten miesten kanssa. Kun hän sitten\notti _värvärin_ vaaranalaisen ja usein sangen masentavan toimen\nasiaksensa, oli hänellä, jos kenelläkään, tämän työn onnistumiseen\nmitä suurimmat mahdollisuudet. Mainittakoon, että Larssonin veli,\nmetsänhoidonylioppilas _Otto Larsson_[119] jo joulukuun 24. p:nä 1915\nastui Lockstedtin jääkärien kunniakkaaseen joukkoon saaden sittemmin\nHillosensalmen taistelussa maaliskuun 3. p:nä 1918 sankarikuoleman. --\n\nTehtailija _Antti Kaukonen_ oli kylmäverinen ja harkitseva Voima-\nliittoon kuulunut aktivistityyppi, joka ei myöskään pannut\nkynttiläänsä vakan alle, vaan levitti itsenäisyys-asian harrastusta\ntoimialansa tarjoamissa puitteissa. Jääkäriliikkeestä hän sai tiedon\n\"A. H:lta\". Kaukonen oli Armas Saastamoisen ja yleensä Kuopion\naktivistien suurta luottamusta nauttiva peloton persoonallisuus.\n\nJohtaja _Karl Johan Canth_ oli myös \"A. H:n\" läheisimpiä aktivisti-\nystäviä. Häneen oli venäläisviha jo aikaisin, kenraalikuvernööri\nBobrikoffin väkivaltaisten ja häikäilemättömien toimenpiteiden\njohdosta, syöpynyt.[120] Jussi Canth oli kyllä alunperin tietoinen\njääkäriliikkeestä, mutta joutui \"asioihin\" mukaan vasta kesällä\n1916. Hän oli hyvin voimakas persoonallisuus, erinomaisen harkitseva\nja rohkea. Canth harjoitti Kuopiossa huomattavaa agitatiota\nitsenäisyysliikkeen hyväksi luotettaviksi havaittujen nuorten miesten\nkeskuudessa. Maaseudulla hän ei tässä tarkoituksessa liikkunut.\nHänkin oli sittemmin mukana Kuopion valloituksessa ja otti osaa\nmyöskin C. W. Malmin retkikuntaan.\n\nPankinjohtaja _Fjalar Andersinin_ huolena Kuopiossa oli Lockstedtiin\npyrkivien rahoittaminen ja opastaminen. Myöhemmin selostamme lähemmin\ntätä Andersinin rohkeata, vaarallista itsenäisyystoimintaa.\n\nKansallis-Osake-Pankin Kuopion-konttorin johtaja _Hannes Saarinen_\noli Kuopion aktivistien piirissä erittäin suosittu kyky. Hänen\nviisaat neuvonsa ja kypsynyt harkintansa olivat sitä laatua, että\nhänen mielipiteitänsä mitä suurimmalla arvonannolla kuultiin ja\nnoudatettiin. Erikoisesti mainittakoon, että hän piti huolta rahojen\nvälittämisestä Pohjois-Savosta kotoisinoleville Shpalernajan\nvangeille.\n\nPohjoismaiden Osakepankin Kuopion-konttorin johtaja, maisteri\n_Knut Polón_ kuului myös Armas Saastamoisen läheisimpiin\naktivisti-ystäviin, mutta hänen vaikutuksensa tuli Kuopiossa verraten\nlyhytaikaiseksi, sillä hän siirtyi Helsinkiin jo toukokuun 1. p:nä\n1916. Kesällä 1915 Polón ensi kerran kuuli jääkäriliikkeestä. Jonkin\najan kuluttua tämän jälkeen tuli Armas Saastamoinen keskustelemaan\nhänen kanssaan itsenäisyyskysymyksestä, ja silloin Polónillekin\ntäydellisesti selvisi aktiivisen toiminnan välttämättömyys. Siitä\nlähtien nähtiin Polónkin usein Saastamoisen iltavieraitten joukossa\nKumpusaaressa.\n\nKun Saastamoinen oli palannut kotimaahan useiden muiden suomalaisten\npoliitikkojen kanssa marraskuussa 1915 Ruotsiin ja Saksaan\ntekemältään kiintoisalta ja tärkeältä matkalta, sai Polón eräänä\ntalvi-iltana Fjalar Andersinin kanssa kuulla varsin mielenkiintoisia\nulkomaan- uutisia, m.m. sen, että Ruotsin _kuningatar oli ollut\njääkärien asialle erittäin myötämielinen_. Myöskin Lockstedtissa\nkäynnistään ja siellä jääkäreille pitämästään puheesta Saastamoinen\nkertoi. -- Pankkinsa konttorissa Polón silloin tällöin tapasi\nHelsingistä saapuneita aktivisteja, joidenka tiedoitukset\nhän luonnollisesti välitti Saastamoiselle ja muille Kuopion\naktivisteille. Hänelle tarjottua Saksaan-menijäin rahoittamis-\nja opastamistehtävää hän ei kuitenkaan pankin turvallisuutta\nsilmälläpitäen katsonut voivansa ottaa vastaan.\n\nKauppakoulunjohtaja, tohtori _Yrjö Tuomikoski_, tullinhoitaja _Ville\nPoppius_ ja insinööri _P. J. Rinkinen_ olivat hekin tietoisia\njääkäriliikkeestä, vaikkeivät joutuneetkaan mukaan varsinaiseen\ntoimintaan.\n\nPankinkomisaari _Ossian Wallenius_ ja kirjakauppias _S.\nKastegrén_ olivat usein mukana Klubissa tapahtuvissa\nneuvotteluissa. Walleniuksella oli sitäpaitsi erikoinen harrastus\nitsenäisyystaistelumme valmisteluihin sen takia, että hänen poikansa\n_Martti Wallenius_ (nyk. jääkäri-kenraalimajuri) oli jo aikaisin\nrientänyt Lockstedtin miesten sankarijoukkoon, saapuen L.L:ään\n7.X.1915.\n\nVaikka useimmat edellämainituista eivät toimineetkaan värväreinä\ntai muuten välittömästi, oli kuitenkin sillä, että he tekivät\nitsenäisyysasiaa tunnetuksi, samoin kuin silläkin seikalla, että\nheidän itsensä tiedettiin lämpimästi suhtautuvan jääkäriliikkeeseen,\nmitä suurin arvo ja merkitys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIisalmen kaupungissa ja Pohjois-Savon maaseudulla oli myös monta\nisänmaallista toimenmiestä, sekä itsenäisyys-asian hartaita\nkannattajia että myöskin tarvittaessa sen aktiivisia eteenpäinviejiä.\n\nKuten tiedämme, tapahtui värväyksen järjestäminen maaseudulla\naluksi pääasiallisesti ylioppilasosakuntien välityksellä. Niinpä\nesim. Savolaisesta Osakunnasta lähetettiin näissä asioissa m.m.\nIisalmeen sieltä kotoisin-oleva ylioppilas _Antti Kääriäinen_ (nyk.\njääkärieverstiluutnantti). Pohjois-Savon päävärväri, maisteri Eino\nVälikangas nimesi lähtijälle muutamia henkilöitä, joiden puoleen hän\nkotiseudullaan voisi kääntyä antaen kuitenkin hänelle muuten täyden\ntoimintavapauden.\n\nKääriäinen saapui Iisalmeen marraskuun alussa 1915. Heti\nensimmäiseksi hän meni insinööri _Fr. A. Karvosen_ luo, jonka hän jo\nentuudestaan tunsi. Tämä oli karuluonteinen ja hyvin luoksepääsemätön\nmies, mutta sellaisiapa jääkäriliike juuri tarvitsikin.\n\n\"Saanko vielä jatkaa vai onko minun samantien poistuttava?\" oli\nKääriäisen pakko kysäistä kesken asiansa esittämistä, sillä niin\nankara oli Karvosen ilme.\n\n\"Jatkakaa!\" kuului lyhyt vastaus.\n\nInsinööri Karvonen oli jo aikaisemmin itsekseen paljon ajatellut\nnäitä asioita ja nyt tuon nuoren miehen mukana tuli lopullinen\nselvyys. Epäröimättä hän suostui etappimieheksi.\n\nKarvosen tehtävänä oli ennen kaikkea Lockstedtiin pyrkivien rahoitus\nja eteenpäin opastaminen, ja tämän hän suoritti esikuvallisen vakavin\nottein. Niinpä hän kerrankin -- joulukuun puolivälissä 1915 --\nkun useita Saksaan-lähtijöitä Antti Kääriäisen seurassa oli hänen\nluonaan, puhui heille unohtumattomia sanoja neuvoen heitä kuin isä\npoikiansa.\n\n\"Pojat\", lausui hän lopuksi, \"te olette suomalaisia! Pitäkää Jumala\nmielessänne ja synnyinmaa aina silmienne edessä!\"\n\nVuoden 1916 alkupuolelta lähtien olivat Karvosen työtovereina\nvaratuomari _Anto Puustinen_, voimistelunopettaja _Elis Antikainen_\nja rautakauppias _August Räihä_. Postikonttorissa taas seurasi\nasioita kirkas silmäpari, silloinen neiti _Aino Kotilainen_. Myöskin\nKauppapankin Iisalmen konttorin rahastonhoitaja, ylioppilas neiti\n_Elsa Koponen_ yhtyi \"kapinallisiin\".\n\nPoliisilaitos vain oli pimeä paikka, jonka miehiä ylimmästä alimpaan\ntäytyi varoa ja joka kovasti vaikeutti Iisalmen aktivistien\ntoimintaa. Kunnallisneuvosmies _Teudor Kokkosen_ välityksellä saivat\nvannoutuneet kuitenkin sieltä \"puhalletuksi\" sekä tarpeellisia\nlomakkeita että laitoksen sinetin. -- Niinikään Iisalmen\npohjoispiirin silloinen nimismies _Yrjö Kivinen_ (nyk. Jääsken\nkihlakunnan kruununvouti) teki jääkäriliikkeelle suuria palveluksia\nantamalla heti tarpeelliset tiedot saamistaan virkakirjeistä ja\nmääräyksistä.\n\nToimiessaan Iisalmessa jääkäriliikkeen hyväksi insinööri Karvonen oli\nyhteydessä myöskin Kajaanin etapin miesten kanssa.\n\nIisalmen huomattavimmista aktivisteista mainitsemme myös kasööri\n_Abel Lyytikäisen_, joka oli rohkea ja tarmokas itsenäisyysmies. Hän\noli poikiensa kanssa täysin yksimielinen siitä, että maailmansodan\nmyllerryksessä oli yritettävä saada Suomi itsenäiseksi. Kaikki\nneljä poikaansa hän saattelikin sotapolulle. Ei Lyytikäisen kodissa\nvalitettu silloinkaan, kun vanhemmat hyvästelivät Viljo-poikaansa\ntämän lähtiessä tiettömälle taipalelle, vaaroja täynnä olevalle\npakomatkalle. Ja kun tuoni korjasi veljesten parvesta nuorimman,\nannettiin sekin uhri nöyrällä ja alttiilla mielellä.\n\nVapaussodan valmisteluihin Abel Lyytikäinen otti mieskohtaisesi\nosaa, m.m. tehden tässä tarkoituksessa useita matkoja Helsinkiin\nneuvotellakseen sikäläisten aktivistien kanssa asian vaatimista\ntoimenpiteistä.\n\nTässä yhteydessä nimeämme, paitsi oheisessa jääkäriluettelossa\nmainittavaa, aikaisin Lockstedtiin lähtenyttä _Elis Lyytikäistä_,\nmyös vanhimman Lyytikäis-veljeksistä _Aatto Ilmarin_, joka pommarina\njoutui Norjassa joksikin aikaa vankeuteen, ynnä tunnetun värvärin\n_Viljo A. Lyytikäisen_ (\"Routaa ja rautaa III\", ss. 103-142 ja\n410-422) ja Simon kahakassa 11.XII.1916 kaatuneen _Armas Lyytikäisen_\n(\"Aseveljet I\", kolmas painos, ss. 123-163).\n\nOpettaja _Santeri (\"Santtu\") Sahlström_ oli niinikään\njääkärilikkeestä tietoinen ja valmis tarvittaessa toimimaan sen\nhyväksi.\n\nSamoin oli iisalmelainen maanmittausinsinööri _Urho Kainuvaara_ varma\nja luja itsenäisyysmies. Hän otti sittemmin osaa Vienan-Karjalan\nretkikuntaan, joutui vangiksi ja ammuttiin Vienan Kemissä 7.4.1918.\n\nPoimimme tähän myös muutamia nimiä Pohjois-Savon maaseudulta hyvin\ntietäen, että tämän laajan maakunnan isänmaallisen kansanaineksen\nkeskuudesta niitä itse asiassa voitaisiin mainita paljon useampiakin.\n\nMaanviljelijä ja ent. kansanedustaja _Juho Snellman_ Karttulan\nIlopurolta oli jääkäriliikkeen perillä ja kannatti sitä. Samoin\nopettaja _Jaakko Tarkkanen_ ja tehtaanhoitaja _Georg Tengman_\nSyvänniemeltä.\n\nMaanviljelijä _Juho Savolainen_ (\"Pyykankaan Jussi\") Siilinjärveltä\noli vanha vapaustaistelija, tunnettu jo vuoden 1905:n suurlakon\najoilta.\n\nMaanviljelijä _Otto Räsänen_ (k.) Alapitkältä oli kiireestä\nkantapäähän jääkäriliikkeen miehiä. Luovuttaen talonsa\nLockstedtiin-menijäin käymätaloksi hän toimi etappimiehenä Kuopion ja\nKajaanin välisellä taipalella.\n\nMaanviljelijä _Antti Tikkanen_ Kiuruvedeltä oli myös jääkärien ystävä\nja auttaja.\n\nMaanviljelijä _Hannes Koponen_ Leppävirralta värväsi miehiä\njääkäripataljoonaan ollen jyrkkä ja määrätietoinen aktivisti.\n\nMaanviljelijät _Juho Räisänen ja Samppa Heiskanen_ olivat\nniinikään jääkäriliikkeen suosijoita. Heidät me muistamme eritoten\nmetsänhoitaja Viljo Lyytikäisen suojaajina (\"Routaa ja rautaa III\",\nss. 130-131).\n\n\n\nVärväys ja miesten eteenpäin toimittaminen.\n\n\nPohjois-Savossa muodostivat n.s. aktivistisen elimen seuraavat\nkuopiolaiset: Armas H. Saastamoinen, K. O. A. Larsson, Fjalar\nAndersin, Antti Kaukonen, Hannes Saarinen, Yrjö Tuomikoski ja Jussi\nCanth.\n\nVärväreinä toimivat pääasiallisesti johtajat _K. O. A. Larsson_ ja\n_Kosti Väänänen_ sekä toimittaja _Aarno Kemppainen_. Varsinainen\nvärväys tuli kysymykseen vasta vuoden 1915 lokakuusta lähtien,\nsitten kun tieto jääkäripataljoonan perustamisesta oli ennättänyt\ntulla tunnetuksi. Pohjois-Savon värväyksen järjestäjänä oli\nHelsingissä asuva päävärväri, maisteri _Eino Välikangas_, joka\nusein liikkui piirissänsä, Kuopiossa y.m., toiminnan vaatimista\ntoimenpiteistä tiedoittamassa ja aktivististen toimihenkilöiden\nkanssa neuvottelemassa.\n\nKun pankinjohtaja Knut Polón ei katsonut voivansa vastaanottaa\netappimiehen tehtäviä, kääntyi Välikangas loppupuolella vuotta 1915\nO/Y Minna Canthin perillisten toimitusjohtajan _Fjalar Andersinin_\npuoleen tiedustellen, olisiko tämä halukas ryhtymään Kuopion etapin\nhoitajaksi, jolloin hänen tehtävänään olisi jakaa Saksaan-menijöille\nmatkarahoja sekä antaa heille tarpeellisia matka-ohjeita. Andersin\nsuostui heti tähän esitykseen.\n\nMiehet lähetettiin eteenpäin joko reittiä Iisalmi--Haapavesi--\nPohjanmaan-rata tahi sitten Kajaanin kautta. Mitään oppaita ei\njääkäreiksi aikovien kuljettamiseen käytetty, vaan heille neuvottiin\nmatkan varrella olevat luotettavat käymätalot ja annettiin\ntunnussanat. Kajaanista eteenpäin heistä huolehti sikäläinen etappi.\n\nVärväys- ja etappityölle teki suurta haittaa eräiden Lockstedtiin\npyrkivien typerä varomattomuus. Niinpä kerrankin syntyi puhelimessa\nseuraava keskustelu:\n\n\"Työkö sitä outta se johtaja Andersin?\"\n\n\"Minähän se olen, mutta mitä asiaa teillä on minulle?\"\n\n\"Noh, eipähän muuta, kun kuulin voan, että työ kuulutta antavan\nniitä matkarahoja Saksaan ja oisin voan tahtonna tiijustoo, että\nsaisinkohan niitä minnäi.\"\n\nAndersinilla ei luonnollisesti ollut muuta neuvoa kuin soittaa\npuhelin kiinni ja jäädä odottamaan, mitä tuleman piti. Myöhemmin\nhän sai tietää, että soittaja oli ollut eräs rehellinen, mutta\nyksinkertainen nuorukainen, joten tämän puolelta ei kylläkään ollut\nmitään pelättävissä. Tämänlaatuiset ynnä muut varomattomuudet\naiheuttivat sen, että Andersinin toiminta pian tunnettiin koko\nkaupungissa, ja että häntä senvuoksi useita kertoja eri tahoilta\nkehoitettiin varovaisuuteen.\n\nMutta suurimman kiusan ja uhan aiheutti Andersinille samoin kuin\nvärväreille ja Armas Saastamoisellekin -- eräs entinen jääkäri\n_Ukko Venäläinen_, joka oli komennettu Suomeen värväämään, mutta\njoka ansaitakseen rahaa olikin sen sijaan ruvennut santarmien\npalvelukseen. Andersin epäili miestä alunperin eikä ottanut häntä\nedes puheillensa. Mutta silloin tämä käytti välittäjänään erästä\nAndersinin tuttavaa ilmoittaen saaneensa koko joukon jääkäreiksi\naikovia lähtövalmiiksi. Matkarahoja muka vain enää tarvittiin, ja\nVenäläinen itse muka aikoi lähteä miehiä saattamaan. Neuvoteltuaan\nasiasta toisten aktivistien kanssa Andersin luovutti ystävänsä\nvälityksellä miehelle 700 markkaa. Ne Venäläinen kuitenkin käytti\nomiin tarpeisiinsa jääden edelleenkin Kuopioon häiritsemään\naktivistien työtä sekä alituiseksi uhaksi näille ja koko \"asialle\".\nKaiken kukkuraksi hän vielä ryhtyi puhelimitse -- aikana, jolloin\npuhelinkeskukseen jo oli asetettu santarmiurkkijoita puheluja\nkuuntelemaan -- Saastamoiselta ja Andersinilta tiedustelemaan\nkaikenlaisia jääkäriliikettä koskevia asioita, joten nämä saivat\nolla alituisessa vangitsemisen pelossa. Miehellä lienee kuitenkin\nollut kuntoa sen verran, ettei hän ainakaan välittömästi ilmiantanut\naktivisteja, joten asiasta ei tullut sen pahempaa. Ja vihdoin puhkesi\nVenäjän vallankumous pelastajaksi.\n\nKulkuteiden tilapäisten tukkeutumisten johdosta tapahtui joitakuita\nvahinkoja. Kerran Andersin oli juuri lähettänyt kaksi nuorta miestä\nmatkalle, kun hän sai Helsingistä tiedon, että käytettäväksi\nsuunniteltu kulkutie oli tukkeutunut. Silloin ei auttanut muu kuin\njuosta miesten perästä ja keskeyttää heidän matkansa. Mutta huonosti\nkävi samoille nuorukaisille heidän uudelleen yrittäessään. He näet\njoutuivat Lapualla suoraan santarmien syliin ja sitten Shpalernajaan.\nKun he Venäjän vallankumouksessa vapautuivat, lähti toinen heistä,\nfarmaseutti _Oskar Pirinen_, matkalle vielä kolmannen kerran saapuen\nvihdoinkin onnellisesti Lockstedtiin toukokuun 10. p:nä 1917.\n\nVenäjältä paenneiden sotavankien kuljetuksesta oli Kuopion\naktivisteilla niinikään paljon puuhaa. Heidänkin avustamisensa ja\neteenpäin toimittamisensa oli pääasiallisesti Fjalar Andersinin\nhuolena.\n\nVallankumouksen jälkeen tulivat Kuopioon paltamolainen aktivisti\n_Aarne Korhonen_ (sittemmin vänrikki) ja sähköteknikko _Väinö\nJankko_[121] (syyskuusta 1917 lähtien) hoitamaan sotapakolaisten\nkuljetusta sekä yleensä ylläpitämään yhteyttä Kuopion, Kajaanin ja\nTornionjoen välillä.\n\n\n\nKuopiosta ja muualta Pohjois-Savosta kotoisin-olevat jääkärit.\n\n\n              Nimi             Toimi   Lockstedtiin  Suomeen\n\n     Kuopio ja Kuopion maalaiskunta:\n  1. Flink, Mårten Isak         Teknikko     310116    250218\n  2. Forsander, Kaarlo            --         270316    -- --\n  3. Halonen, Armas             Koululainen  300917    250218\n  4. Happonen, Ture k.          Koululainen  300917    250218\n  5. Harlin, Onni Toivo k.      Koululainen  250216    250218\n  6. Hassinen, August k.        Puuseppä     210717    180218\n  7. Höök, Eino Emanuel         Koululainen  261017    250218\n  8. Ikäläinen, Risto           Työmies      131115    -- --\n  9. Ilmoniemi (Granit) Tauno   Ylioppilas   071015    300118\n 10. Jääskeläinen, Juho         Työmies      050216    250218\n 11. Kemppainen, Efraim Adrian  Kanslisti    250116    250218\n 12. Kiljunen, Ilmari           Koululainen  281117    250218\n 13. Koivistoinen, Eino         Hieroja      161015    250218\n 14. Larsson, Otto Bror Ferd.   Mets.h.yo.   241215    250218\n 15. Martikainen, Frans Iivari  Koululainen  250216    080518\n 16. Miettinen, Eero            Koululainen  261017    260218\n 17. Miettinen, Olavi             --         091115    -- --\n 18. Miettinen, Väinö           Perämies     270915    051218\n 19. Mustonen, Kosti Väinö      Liikemies    010716    250218\n 20. Olkkonen, Hannes           Koululainen  020216    250218\n 21. Palmén, Albin              Ylioppilas   030315    250218\n 22. Palmén, Helge              Ins.yliopp.  030315    250418\n 23. Pekkarinen, Albin Johan    Rakenn.mest. 081115    020318\n 24. Pesonen, Frans Viktor      Työmies      311015    050318\n 25. Pirinen, Oskar             Farm.kand.   100517    250218\n 26. Pitkänen, Iivari           Merimies     161015    -- --\n 27. Pitkänen, Yrjö             Teknikko     261115    100318\n 28. Roos, Bertel August        Ylioppilas   031117    -- --\n 29. Räsänen, Veikko            Koululainen  211215    170218\n 30. Snellman, Väinö            Koululainen  020216    250218\n 31. Soininen, August Wilhelm   Kassanhoit.  040216    250218\n 32. Wallenius, Kurt Martti     Fil.maisteri 071015    310118\n 33. Venäläinen, Ukko           Koululainen  211215    -- --\n 34. Wichmann, Einar August     Ylioppilas   071015    201117\n\n     Iisalmi ja Iisalmen  maalaiskunta:\n 35. Brunou, Torsten Karl       Metsänh.op.  241215    260218\n 36. Kainulainen, Viljo Martt   Ylioppilas   031117    270618\n 37. Kumpulainen, Pekka         Poraaja      210717    051218\n 38. Kääriäinen, Antti          Metsän.h.yo. 241215    250218\n 39. Laukkanen, Pekka             --         091115    240318\n 40. Lyytikäinen, Elis A.       Liikemies    221115    250218\n 41. Myllykoski, Juho Heikki    Työmies      021215    180218\n 42. Nyberg, Kalle Kustaa       Mekanikko    050316    250218\n 43. Ruuskanen, Jalmari         Työmies      230316    250218\n 44. Rytkönen, Antti              --         080216    -- --\n 45. Räisänen, Martti Henrik    Lakitiet.yo. 240215    240218\n 46. Soini, Toivo Frans Mathias Sähköttäjä   060316    281018\n 47. Tenhunen, Taavetti k.      Sähkötekn.   050316    030318\n 48. Tenhunen, Yrjö Pietari     Ylioppilas   241215    151117\n\n     Karttula:\n 49. Pursiainen, Simo           Puuseppä     030416    270218\n\n     Keitele:\n 50. Mykkänen, Taavetti           --         110416    -- --\n\n     Kiuruvesi:\n 51. Erholz, Paavo              Työmies      020316    291118\n 52. Kärkkäinen, Selim          Muurari      040616    250218\n 53. Kärkkäinen, Väinö Juho     Maanvilj.    231215    210818\n 54. Pennanen, Matti            Työmies      231215    011218\n 55. Tikkanen, Abel             Työmies      150716    021118\n\n     Lapinlahti:\n 56. Aalto, Lahja Johannes      Ylioppilas   241215    250218\n 57. Jauhiainen, Johan Benjamin Maanvilj.    270616    091217\n 58. Sippola, Aimo Urho k.      Maanvilj.    190616    250218\n 59. Tikkanen, Ville            Työmies      131215    250218\n\n     Leppävirta:\n 60. Grönqvist, Väinö Juho      Maanvilj.    010716    250218\n 61. Huotari, Niilo             Teknikko     010716    250218\n 62. Hänninen, Juho Alfred      Liikeapul.   011116    250218\n 63. Tirkkonen, Antti Juho      Liikeapul.   111115    250218\n\n     Maaninka:\n 64. Korhonen, Lauri Edvard     Agr.oppilas  030316    250218\n\n     Nilsiä:\n 65. Hannuksela, Hannu Esa      Ylioppilas   030316    250218\n 66. Hiltunen, Eino Vilho       Ylioppilas   171015    250218\n 67. Pietikäinen, Erik          Työmies      051115    -- --\n 68. Ruuskanen, Adiel           Puuseppä     050316    291118\n\n     Pielavesi:\n 69. Saarelainen, Heikki        Työmies      231115    -- --\n 70. Wilkk, Emil                  --         231115    -- --\n\n     Rautalampi:\n 71. Minkkinen, Emil            Työmies      170616    --0518\n 72. Rossi, Mikael              Liikemies    041215    060216\n\n     Siilinjärvi:\n 73. Miettinen, Aaro            Ylioppilas   211215    250218\n\n     Suonnejoki:\n 74. Laitinen, Onni             Peltiseppä   281215    250218\n\n     Sukeva:\n 75. Pikkarainen, Kusti         Työmies      07316     281118\n\n     Varkaus:\n 76. Alasmaa, Väinö Al.s. k.    Koneteknikko 030716    180218\n 77. Pursiainen, Aarne Evert    Työmies      060816    250218\n 78. Salmelainen, Armas           --         281215    -- --\n\nAmmatiltaan nämä jakautuvat:\n\n    Koululaisia ..................... 14\n    Ylioppilaita ja maistereita ..... 16\n    Liikemiehiä ja liikeapulaisia ...  6\n    Maanviljelijöitä ................  4\n    Teknikoita ja rakennusmestareita.  9\n    Työmiehiä ....................... 14\n    Ammatiltaan tuntemattomia .......  7\n                             Yhteensä 78\n\nKatsellessamme väkirikkaista keskuksista loitolla olevilla\npaikkakunnilla saavutettuja värväystuloksia, emme ylimalkaan --\nlukuunottamatta länsirajan läheisyydessä olevia seutuja -- voi\nmainita mitään huomattavia numeroita. Näin on Pohjois-Savossakin\nlaita. Siellä näet seitsemän pitäjää ei lainkaan lisännyt\njääkäripataljoonan miesten lukumäärää; ja toisin paikoin taas ei\nlähetetty aines ollut erikoisen kehuttavaa.\n\nMutta tästä huolimatta oli se isänmaallinen kylvötyö, minkä\naktivistit Suomen eri kulmilla suorittivat, erinomaisen tärkeätä\nja itsenäisyytemme lopullisen saavuttamisen kannalta mitä\nsuuriarvoisinta. Aktivistisen toiminnan tuloksia emme saakaan\narvioida vain jääkäripataljoonaan lähetettyjen miesten lukumäärän\nmukaan, vaan meidän on muistettava, että ne nähtiin oikeastaan\nvasta vapaussodan taistelutanterilla. Niinpä Kuopionkin ja yleensä\nPohjois-Savon poliittinen valveutuneisuus todettiin vapaussodan\nalussa, jolloinka Kuopio -- erittäinkin sodan kahtena ensimmäisenä\nviikkona -- oli hyvin tärkeä paikka. Sellaiseksi se ei olisi voinut\ntulla, ellei siellä, kuten sanottu, jo vuosikausia sitä ennen olisi\ntietoisesti itsenäisyys-uraa kuljettu. Ilman aktivistiemme herättävää\ntyötä ei isänmaallinen Suomi olisi ollut valmis sellaiseen valtavaan\nvoimainponnistukseen kuin vapaussotamme oli.\n\nHuomattava myös on, että sekä värväystä että tuota herätystyötä oli\ntehtävä mitä suurimmassa salaisuudessa. Ja kuta lähempänä jotakin\nsuurempaa keskusta aktivistista työtä oli tehtävä, sitä valppaampia\nja varovaisempia täytyi työn suorittajien olla. Paitsi sitä, että\nSuomessa jääkäriliikkeen vuosina oli noin 100,000:n miehen vahvuinen\nvihollisarmeija, liikkui täällä aivan vilisemällä santarmeja ja\nheidän -- häpeä mainita -- suomalaisia kätyreitään. Eipä siis sovi\noudoksua, että kotimaassa työskentelevät aktivistit usein tunsivat\nahdistusta, jopa joskus melkein epätoivoakin.\n\nNäin oli Kuopionkin aktivistien laita. Kaikkien mahdollisuuksien\nvaralta Armas Saastamoinenkin ja hänen läheinen naapurinsa Oskar\nLarsson asestivat huvilansa ja varustivat Kumpusaaren niin, että\nvihollisen ei olisi ollut sinne hyvä tulla. Usein miehet itse\nvalvoivat, ja _Grand Danois_-rotuiset, vahvarakenteiset \"Caesar\" ja\n\"Venus\" pitivät myös yövahtia.\n\nMutta toisinaan, kun ystävykset halusivat hengittää raitista ilmaa ja\nolla täysin varmoja siitä, ettei vihollisen käsi heihin ulottuisi,\notti \"A. H.\" siivekkään moottorinsa ja risteili ystävänsä kera\npahimman myrskyn raivotessa ja ukkosilman salamoiden välähdellessä\npitkin Kallaveden kuoppaista pintaa. Ja kun näin kiidettiin\nToivalansalmen suun ohi, niin olipa kuin Sandelsin patterit olisivat\nsieltä yhä vieläkin syytäneet tulta -- yhä samaa perivihollista\nvastaan. Tämä uljas näky, tämä Sandelsin urhojen tervehdys nostatti\nmiestemme mieltä, terästi tahtoa ja lujitti uskoa.\n\n\n\n\nJÄÄKÄREITÄ LIIKKEELLÄ KAINUUSSA.\n\n\n    Kauniina väikkyy muisto urhojemme;\n    kuolossa mekin vasta kalpenemme.\n\n          _Runebergin_ \"Porilaisten marssista\".\n\n\n\nJääkärit Armas Ståhlberg, Janne Ahlroth ja Hannes Olkkonen\nvärväämässä.\n\n\nVuosi 1916 alkoi jääkäriliikkeelle erinomaisen huonoin entein.\nEdellisen vuoden lopulla Tornion asemalla tapahtunut Bruunin\nvangiksijoutuminen muodostui, kuten olemme jo maininneet, tavattoman\nkohtalokkaaksi. Jo samana päivänä santarmit valtasivat värväys-,\nvälitys- ja tiedustelukeskuksen, n.s. _Liisankadun-toimiston_ ja\nsitten seurasi nopeassa tahdissa isku iskun jälkeen. Tammikuun 25.\np:nä 1916 vangittiin tunnettu värväri ja itsenäisyysmies, maisteri\n_Yrjö O. Ruuth_ (nyk. tohtori Ruutu). _Kai Donner_ tunsi maan\npolttavan jalkainsa alla. \"Polyteikkarien\" aktivistijärjestön johtaja\nja värväri _Harry Backberg_ vangittiin helmikuun 18. p:nä ja vietiin\nlopuksi raskaissa kahleissa kahdeksan muun itsenäisyysmiehen kanssa\nShpalernajaan, jonne sitten vähitellen vuoden 1916 kuluessa kertyi\nnoin kahdeksankymmentä Suomen poikaa. Jääkärien valtaväylä, Kemin\ntie, oli tukkeutunut, sen uljaista vartioista olivat toiset teljetyt\nShpalernajaan, toiset taas lähteneet maanpakoon.\n\n\"Oli kuin olisi maannut ensi linjassa ja nähnyt toverin toverinsa\njälkeen kaatuvan\", lausuu maisteri Bertel Appelberg julkaisussa\n\"Med lagen och svärdet\" jatkaen: \"Niin perusteellisesti\ntoimikin santarmisto, että kesän alkupuolella oli tuskin ketään\nylioppilasjärjestön jäsentä, joka olisi kokonaan jäänyt vainon\nulkopuolelle, ja ympäri maata oli mieshukka yhtä suuri. Siitä\nhuolimatta koneisto yhä edelleen toimi.\"\n\nJa todellakin kaikesta tästä huolimatta aktivistimme työskentelivät\nlujasti, sillä vuoden 1916 neljän ensimmäisen kuukauden kuluessa\njääkäripataljoonaan lähetettiin vielä 768 miestä, joten siinä silloin\noli kaikkiaan 1,536 jääkäriä.\n\nHelsingin aktiivinen komitea, A.K., päätti kuitenkin huhtikuun\nlopulla noin pariksi kuukaudeksi keskeyttää värväyksen, jotta kovasti\nahdistetut värvärit ja etappimiehet saisivat vähän hengittää ja\nettä santarmien raivo hieman talttuisi. Tämä päätös tiedoitettiin\nmyös Tukholmaan sekä n.s. Heldtin konttoriin että Suomen\nulkomaanvaltuuskunnalle, mutta jostakin syystä ilmoitus ei tullut\nperille. Jääkäripataljoonan päällystö, joka tällöin kuumeisesti\ntyöskenteli pataljoonan rintamallelähettämisen merkeissä, oli siis\nkovin ihmeissään, kun miestentulo näytti kokonaan lakanneen.\n\nSilloin pataljoonan päällikkö majuri _Maximilian Bayer_, jolle\n-- samoin kuin Tukholman etappitoimiston johtajalle kapteeni\nHeldtillekin -- Suomessa vallitseva tilanne oli jotensakin\ntuntematon, komensi melkoisen joukon jääkäreitä kotimaahan\nvärväystehtäviin.\n\nMuutamiin näistä värväreistä tutustumme tässä.\n\nToukokuun 11. p:nä 1916 käskettiin kuopiolainen jääkäri _Hannes\nOlkkonen_ ylijoukkueenjohtaja _Runar Appelbergin_ luo. Siellä hänelle\nannettiin lyhyt määräys palata Suomeen komennuskunnan kanssa, jonka\ntehtävänä oli värvätä täydennysmiehistöä kohta rintamalle lähtevään\njääkäripataljoonaan. Ketkä tulisivat olemaan hänen seuralaisensa ja\nmihin osaan maata oli mentävä, siitä ei mainittu mitään; hän sai\nainoastaan Tukholman toimiston (Heldtin konttorin) osoitteen.\n\nSeuraavana päivänä jääkärimme oli jo junassa lähimpänä päämääränään\nTukholma. Matkalla Olkkosen huomiota herätti muuan musta ja\nolemukseltaan saksalaisesta poikkeava vanhahko mies, jonka toverina\noli nuorempi, silmälaseja käyttävä saksalainen ylioppilas -- kuten\ntarkastelijasta tuntui.\n\nEnnen pitkää Olkkonen tutustui herroihin, ja silloin selvisikin,\nettä he olivat hänen komennustovereitaan, nim. ylijoukkueenjohtaja\n_Armas Ståhlberg_ ja ryhmänjohtaja _Janne Ahlroth_. Nämäkään eivät\ntarkoin tienneet, mitkä tehtävät heitä Suomessa odottivat; se vain\noli selvää, että kysymyksessä oli värväys.\n\nTukholmaan saavuttuaan Ståhlberg sai kapteeni Heldtin toimistosta\ntarkemmat määräykset. Niiden mukaan jääkärien tehtävät olivat\nseuraavat:\n\n1) Värväys sekä sopivien paikallis-asiamiesten asettaminen eri\npaikkakunnille;\n\n2) turvallisten reittien suunnitteleminen Itä- ja Länsi-Suomeen;\n\n3) jääkärien asian tunnetuksitekeminen luotettavissa, syrjäisissäkin\npiireissä;\n\n4) Suomessa vallitsevan mielialan tiedustelu ja selvillesaanti.[122]\n\nTyöohjelma oli miestemme mielestä tarpeeksi laaja, mutta sen\ntäsmällistä toteuttamista rajoittivat seuraavat seikat:\n\n1) Aivan liian lyhyt aika, komennetut kun saivat Suomen rajojen\nsisällä viipyä vain noin 5 viikkoa;\n\n2) rahavarojen puute, sillä niitä he olivat saaneet niin niukasti,\nettä ne nipin napin riittivät matkakuluihin.\n\nToimintaa varten oli kullekin värväreistämme ajateltu oma piirinsä,\nStåhlbergille alue Oulujärvestä länteen, Olkkoselle Savon-radan varsi\n-- eteläisimpänä rajana Kuopion seudut sekä Ahlrothille Hyrynsalmi,\nTaivalkoski, Kuusamo ja Kemijoki-varsi.\n\nSaatuaan toimintaohjeet miehemme lähtivät Haaparannalle, missä\nhe eräästä liikkeestä ostivat tarkoituksenmukaiset puvut jatkaen\nsitten matkaa Karunkiin. Sieltä he kauniina kevätpäivänä soudattivat\nitsensä Suomen rantaan. Mitään vakituista opasta ei sillä kertaa\nollut saatavissa, joten jääkärit päättivät painua poikkimaisin\nsuoraan Rovaniemen rataa kohti. Keskinäisen sopimuksen mukaan tuli\nStåhlbergin ja Ahlrothin esiintyä metsänostajina ja Olkkosen heidän\noppaanaan.\n\nMatkanteko tähän vuodenaikaan oli kevättulvien tähden ja osittain\nvielä lumenpeittämien metsien ja soiden halki kuljettaessa hyvin\nvaivalloista, usein suorastaan epätoivoisen kurjaa. Kun he\nkerrankin tulivat laajan suon reunaan, niin Ahlroth, jolla entisenä\nmetsänhoidonharjoittelijana oli kokemusta ja paikallistuntemusta,\nkehoitti kiertämään sen. Ståhlberg kuitenkin tahtoi kulkea\nkaartelematta ja niin he saivat -- eikä se ollut ainoa kerta --\nsuoraan sanoen uida vetelän suon hetteissä.\n\nVasta Martimojärvellä, joka on noin 25:n kilometrin päässä rajalta,\nmiehet ensi kerran joutuivat kosketuksiin ihmisten kanssa. Nämä\nolivat tavallista erämaan kansaa, harvapuheista ja suorasukaista.\nTalossa, jonne jääkärit saapuivat, annettiin auliisti kaikkea, mitä\nhe tarvitsivat.\n\nIllemmällä he saapuivat Kivijärvelle, jonka eteläpuolitse\nkierrettyään he peräti uupuneina pääsivät järven itäpuolella\nsijaitsevan Koivuniemen kruununtorpan lämpöisiin suojiin nauttimaan\nhyvin tarpeellista lepoa. Kivijärveltä matka jatkui taas poikkimaisin\nSivakan mökin kautta Rovaniemen radan varrella olevalle _Louen_\npysäkille, missä he pistäytyivät erääseen Kemijoen itäpuolella\nolevaan taloon yöpyäkseen siellä.\n\nKun opasta näyttelevä Olkkonen meni pyytämään herroille\n\"metsänostajille\" ruokaa ja yösijaa, tapasi hän tuvassa\nyllätyksekseen kaksi jääkäriä, _L. J. Gulinin_ ja _O. Nenosen_, jotka\npöydän ääressä aterioidessaan kertoivat tulijalle pitkiä juttuja\nPohjolan edellisen talven työmaista.[123]\n\nYön levättyään Ståhlberg, Ahlroth ja Olkkonen lähtivät erään\nmustalaisen kyydissä Louelta Muurolaan. Matkalla mustalainen rupesi\nmiehiä vähän epäilemään sanoen: \"Ettehän te vain liene niitä perhanan\nSaksaan-menijöitä, sillä olette kovin herrannäköisiä!\"\n\nJääkärit torjuivat tällaiset puheet, ja niin jatkettiin matkaa\ntäydessä yhteisymmärryksessä.\n\nMuurolassa Ståhlberg meni tapaamaan etapin johtajaa _Jussi Salmelaa_\nAhlrothin ja Olkkosen jäädessä maantien viereen mustalaiselle seuraa\npitämään. Hetken kuluttua Salmela ja Ståhlberg tulivat maantielle,\nmissä sitten pidettiin noin puolen tunnin neuvottelu. Mustalaiselle\nsuoritettiin kyytimaksu, ja miehet lähtivät jalan Rovanientä kohti.\nHe ennättivätkin klo 3:n tienoissa lähtevään laivaan, jossa sitten\nmatkustivat sen kulkureitin päätepisteeseen Viirinkylään. Sieltä\nmatka jatkui ensin venheellä ja sitten Autista lähtien jalkaisin\nPikkukylään, joka sijaitsee suunnilleen siinä, missä Rovaniemen\npitäjän itäraja leikkaa Kemijoen. Yövyttyään siellä jääkärit kulkivat\nKoronjoen kautta Raistakkaan ja sitten kievarikyvdillä edelleen\nTaivalkoskelle, missä yö vietettiin majatalossa.\n\nSiihen aikaan ei Taivalkoskelta ollut suoraa maantieyhteyttä\nPuolangalle; tie loppui erääseen jokeen. Siitä miehet vaelsivat\nkompassin avulla polkuja pitkin halki noin 12 kilometriä laajan salon\nPerangasta Puolangalle vievälle maantielle saaden siellä hevoskyydin.\nKyytimies oli kaikesta päättäen erittäin teräväsilmäinen, koskapa\nrupesi tarinoimaan noin kolme kuukautta sitten tapahtuneesta Esko\nRiekin vangitsemisesta.[124]\n\nNäin saavuttiin Puolangan kirkolle Mularin kievariin. Kun jääkärit\nsitten tekivät poislähtöä, astui ovesta sisään kaksi outoa miestä,\njolloin Olkkonen -- Ahlrothin ja \"Stolan\"[125] ollessa toisessa\nhuoneessa -- antautui keskusteluun tulijain kanssa. Puheistaan\npäättäen nämä tuntuivat metsänostajilta, mutta suuri oli Olkkosen\nhämmästys, kun Ståhlberg tullen huoneeseen yht'äkkiä tervehti\ntoista aivan tuttavallisesti. Tämä näytti hämmästyvän esittäytyen\nAlfthaniksi ja kerrassaan eväten tuttavuuden.\n\nNäin ollen jääkärit sanoivat vieraille hyvästit poistuen sen jälkeen\ntuvan puolelle matkavalmistelujaan viimeistelemään. Tällöin \"Stola\"\nselitti varmasti tuntevansa toisen miehistä Kai Donneriksi. Ja kun\njääkäreille oli Haaparannalla tiedoitettu hänen paostaan, niin\nOlkkonen meni Ståhlbergin käskystä uudestaan vieraitten huoneeseen\nilmoittaen, keitä oltiin. Yhä vieläkin Donner ja \"Hallan Väinö\" --\nsillä hehän ne olivat -- väittivät toisten erehtyneen. Vasta viime\ntingassa Ståhlbergin jo ollessa tovereineen nousemassa rattaille he\ntulivat luottamuksellisesti luo. Ja niin vaihdettiin matkaraportit ja\nselitettiin noudatettavat tiet. Näin varovaisiksi olivat petturit ja\nilmiantajat opettaneet aktivistimme.\n\nMatka Puolangalta jatkui Kiehimään ja edelleen Sotkamoon, missä oli\ntarkoitus päästä kosketuksiin kajaanilaisten aktivistien kanssa.\nSotkamon kirkonkylästä lähti Olkkonen käyttäen salanimeä \"Mattila\"\nlaivassa Kajaaniin ja Savon puoleen. Matkalla hänen oli yhdyttävä\nKajaanin etapin miehiin ja kehoitettava jotakuta heistä lähtemään\nSotkamoon Ståhlbergia ja Ahlrothia tapaamaan.\n\nElja Rihtniemi lähtikin sinne vielä samana iltana. Kun\ntämä oli tehnyt selkoa maassa vallitsevasta tilanteesta ja\ntoimintamahdollisuuksista sekä nimennyt eri paikkakuntien\nluotettavia henkilöitä, sovittiin toiminta-alueista lopullisesti.\nSitten Ahlroth lähti Hyrynsalmelle Ståhlbergin jatkaessa matkaansa\nPaltamon Mieslahdelle. Siellä hän tapasi kauppias _Kalle Keräsen_,\njonka luona vietti muutaman päivän -- ei kuitenkaan toimettomana,\nvaan järjestäen eri paikoissa Mieslahdella ja Ristijärvellä\nmetsäkokouksia, joihin lähiseutujen nuoret miehet kerääntyivät häntä\nkuulemaan. Heille värvärimme avoimesti selitti itsenäisyysliikkeen\nmerkitystä ja isänmaan vapauttamisen välttämättömyyttä\nkehoittaen kuulijoitaan tarkan harkinnan jälkeen ilmoittautumaan\npaikkakunnan ala-asiamiehille jääkäritarjokkaiksi. Ståhlberg puhui\nhyvin suoraviivaisesti. Hän selitti ensin muutamalla sanalla\njääkäriliikkeen tarkoituksen lausuen, että venäläiset oli ajettava\ntästä maasta pois ja että kylästä oli saatava ainakin kymmenen miestä\nlähtemään Saksaan. \"Muuten kylä saa muuttaa nimensä venäläiseksi,\nniinkuin varmasti käy, ellei näitä uhrauksia tehdä\".[126]\n\nMieslahdella Ståhlberg ei viipynyt kauan, vaan lähti toista\nhelluntaipäivää vasten yöllä 11.IV.1916 Oulua kohti. Komennusaikaa\noli näet jäljellä enää vain kaksi viikkoa. Hänen seurassaan\nkulki mieslahtelainen _Väinö Keränen_, jonka Ståhlberg tunsi jo\nentuudestaan ja joka nyt oli päättänyt lähteä Lockstedtiin.\n\nEnsin mentiin laivassa Kiehimään. Keräsellä oli oikea matkapassi,\nmutta Ståhlbergilla väärennetty. Miehillämme oli mukanaan melko\npaljon rahaa, Ståhlbergilla 5-6 tuhatta markkaa ja Keräsellä\ntuhatkunta. Matkalla he tasasivat rahansa siten, että kummallekin\ntuli saman verran. Ståhlberg oli lujasti asestettu: kaksi suurta\nbrowninkia ja lyijykynänmuotoista räjähdysainetta.\n\nKiehimästä matka jatkui jalan. Kun he parhaillaan oleilivat\nKivesjärven rannalla sijaitsevassa Viitalan kievarissa, ilmestyi\ntaloon yht'äkkiä nimismies _K. 5. Åkerman_ erään poliisin\nseuraamana. Ståhlberg heittäytyi nukkumaan, mutta Keränen istuskeli\nkievarihuoneessa. Silloin Åkerman ryhtyi viimeksimainittua tutkimaan.\nKeränen selitti tyynesti olevansa matkalla Ouluun hoitamaan erinäisiä\nisänsä asioita; sitä varten hänellä oli lompakossaan melko paljon\nrahaa. Toveriaan Keränen ei sanonut tuntevansa, mutta kun heillä oli\nsama matka, olivat he kuitenkin Kiehimästä saakka kulkeneet yhdessä.\n-- Ståhlberg ja Keränen olivat sopineet, etteivät he matkalla tuntisi\ntoisiaan. -- Tiedusteltuaan vielä, kauanko miehet viipyisivät\nkievarissa ja Keräsen vastattua, että he aikoivat olla siellä yötä,\nnimismies ja poliisi menivät saunaan -- vieläpä sen jälkeen järvelle\nuistelemaankin.\n\nNiin pian kun kruununmiehet painuivat saunaan, hävisivät Ståhlberg ja\nKeränen talosta. Matka jatkui Vaalan kautta Ouluun.\n\nMutta koska Ståhlberg oli Oulussa varsin tunnettu, nukkuivat he yönsä\nmetsässä hautausmaan portin läheisyydessä. Ståhlberg jäi loikoilemaan\nsinne vielä päiväksikin. Keränen sen sijaan meni kaupunkiin asioita\ntoimittelemaan. M.m. hänen piti nuhdella Högsténin liikkeen johtajaa\nsiitä, että sieltäkäsin oli ilmoitettu eteläänpäin teitten muka\nolevan tukossa, mikä Ståhlbergin arvelun mukaan oli ollut aiheetonta\nvarovaisuutta.[127]\n\nKaupungilla liikkuessaan Keränen joutui seurahuoneen edustalla\nolevaan puistoon pelastusarmeijan ulkoilmakokoukseen. Sitä\nseuraamassa oli muutamia jätkiä, jotka valittelivat työttömyyttä.\nSilloin Keränen virkkoi:\n\n\"Kyllä minä tiedän työpaikan, ja matkarahojakin on tarpeeksi.\"\n\n\"Missä se sellainen paikka on?\" kysyivät jätkät.\n\n\"Saksassa\", vastasi Keränen, \"ja minä lähden sinne itse. Tulkaa\nmukaan!\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoivat miehet käsiään taputtaen, mutta kukaan heistä\nei sentään liittynyt Keräseen.\n\nJoku poliisikin oli siinä lähettyvillä, mutta keskustelua hän ei\nnähtävästi kuullut.\n\nKeränen palasi Ståhlbergin luo, ja miehemme lähtivät takaisin\nMuhokselle kulkien lopun matkasta laivassa. Mentyään Oulujoen yli\nhe jatkoivat matkaa Ylikiiminkiin johtavaa tietä tullen Sarkkisen\nkievariin. Tällöin Keräsen jalat olivat ankaran kävelyn rasittamina\nniin turtuneet, ettei hän emännän tarjotessa kahvia kyennyt enää\nnousemaan istualtaan. He olivatkin taivaltaneet 6-8 peninkulmaa\nvuorokaudessa. Ståhlberg kantoi toverinsa sohvaan, ja jalkoja\nruvettiin hieromaan. Seuraavana aamuna ne olivatkin taas täydessä\nkunnossa.\n\nTämän jälkeen kuljettiin Kiiminkiin vetävää tietä sekä sitten\nOulusta Kuusamoon johtavaa maantietä Mannisen kievarin tienoille,\nmistä matkaa jatkettiin venheellä Martinojaa myöten Iijoelle,\nedelleen Iin--Oijärven maantietä Kuivajoki-varressa sijaitsevaan\nVeskan kruununtorppaan ja sieltä sittemmin niin kuuluisaksi\ntulleelle Maaninkajärven niittysaunalle, mistä lopuksi reittiä\nYlikärppä--Alakärppä-- Puukkokumpu--Lehmikumpu--Tervolaan Liimatan\nkievariin.\n\nKainuusta lähdettyään ei Ståhlberg enää värvännyt. Sen sijaan hän\nmatkallaan pohjoista kohti katsoi ja valitsi sopivan etappireitin,\njoka sittemmin n.s. _Läntisen etapin_ lyhyen tarinan aikana olikin\nkäytännössä. Ståhlberg oli epäilemättä itsekin huomannut, ettei\nhän helsinkiläisenä ja pohjoisten seutujen rahvaan tapoja ja\nluonteenominaisuuksia lainkaan tuntematta voinut suhtautua kansaan\nsillä tavoin kuin värväystyö olisi edellyttänyt. Hänen kerrotaan tätä\nvalittaneenkin.\n\nLiimatan kievariin, jonne miehemme saapuivat juhannusaattona,\nilmestyi tuntia myöhemmin Varkaudessa värvärinä toiminut jääkäri\n_Einar Wichmann_[128] mukanaan, viisi hänen ja leppävirtalaisen\naktivistin _Hannes Koposen_ värväämää Savon-poikaa.\n\nWichman palasi Tervolasta takaisin, mutta Ståhlberg lähti savolaisten\nkanssa vasta saman päivän illalla Kaisajoki-laaksoa pitkin rajaa\nkohti. Sitä ennen näiden pahoin hieraantuneet jalat hoidettiin,\npestiin ja voideltiin -- ja Savon-pojat, tavoilleen uskollisina,\nennättivät käydä palokunnantalossa iltamissakin.\n\nKaisajoki-varren Kuusikossa juotiin aamukahvit ja sitten paineltiin\ntaas eteenpäin. Tornionjoen yli mentiin yöllä kesäkuun 25. p:ää\nvasten -- ja silloin Savon-pojat, taasen tavoilleen uskollisina,\nsoittivat haitarillaan ilomarssia.\n\nKajaanissa Olkkoselle avautui insinööri _Kaarle Lönnbohmin_\n(runoilija Eino Leinon veljen) ja rouva _Ingrid Lönnbohmin_ kodin\novi. Viikkomääriä nämä rohkeat kajaanilaiset seurauksia pelkäämättä\nsuojelivat vaarallista värväriä. Jo yksin tämä seikka tietysti\nvaikutti innostavasti jääkäriimme. Kajaanista Olkkonen teki edelleen\nmatkoja Savoon pääsemättä kuitenkaan siellä toimivien jääkärien\nWichmannin ja Ilmoniemen yhteyteen ja tapaamatta myöskään Ukko\nVenäläistä. Hän jatkoi kuitenkin värväyspuuhiaan ja muutaman viikon\nkuluttua hänellä oli koossa jo kuusitoista miestä, jotka sitten\nkulkivat eri ryhmissä rajaa kohti.\n\nMatkalla Olkkosen ryhmä tuli Ranualla nälkäisenä erääseen taloon,\njossa pidettiin kinkereitä tai maakirkkoa. Pitkä pöytä oli katettu\nvalmiiksi papille ja muille vieraille. Ilmeisesti tajuten, mitä\nmiehiä matkalaiset olivat, emäntä käski heidät kaikki ruokapöytään.\nPappi ja muut kerääntyivät miehiä katsomaan, ja Olkkosesta tuntui,\nettä salainen, syvä yhteisymmärrys leijaili sillä hetkellä väen yllä.\nMitään ei kyselty, katsottiin vain; ja sitten sanottiin painokkaat\nhyvästit.\n\nTältä retkeltä palattuaan Olkkonen asettui taas insinööri Lönnbohmin\nluo tehden matkoja Kuopioon ja Iisalmelle, vieläpä Sotkamon kautta\nValtimolle saakka. Kuopiossa käydessään hänellä oli palava halu nähdä\nomaisiaan, mutta heitä suojellakseen hän ei hennonut mennä taloon\nsisälle. Jonkin aikaa hän käveli edestakaisin kotiporttinsa edustalla\ntoivoen jonkun tulevan kadulle, mutta ketään ei näkynyt.\n\nOlkkonen oli muuten naamioitu niin hyvin, etteivät häntä Kuopiossa\ntunteneet muut kuin eräs koulutyttö, joka onneksi oli niin järkevä,\nettei ruvennut siitä hölisemään. Muotonsa muuttamiseksi Olkkonen\nm.m. oli eräällä räätälillä laitattanut takkinsa siten, että toinen\nolkapää oli toista pitempi, joten ruumiin asento tuli vinoksi.\nKasvonsa ja kätensä hän oli voidellut hienolla kajaanilaisella\ntervalla, joten ne auringon paahteessa tulivat hyvin tummiksi. Tätä\nnäkemisen arvoista ulkoasua täydensivät syvälle painettu huopahatun\nluuhka sekä rikkinäiset lapikkaat.\n\nTällaisena tämä Saksan armeijan soturi joutui laivassa Kajaanin\nja Sotkamon välillä samaan hyttiin erään lomalle menevän\nvienankarjalaisen sotamiehen kanssa saaden tältä kiintoisia, Venäjän\narmeijan asioita koskevia tietoja. Palkaksi Olkkonen \"pistouvasi\"\nsotamiehelle vapaan kyydin Valtimolle saakka.\n\nOlkkosen värväystyö varsinkin Kajaanin kihlakunnassa onnistui\nkutakuinkin. Nuorisossa näytti olevan innostusta ja lähtövalmeutta,\nmikä kaikki todisti Kajaanin etapin miesten valistustyön tehokkuutta.\nJos vanhemmat kansalaiset olisivat suhtautuneet asiaan vähän\naktiivisemmin, olisi Olkkosen mielestä lähtijöitä ollut runsaastikin.\n\nVähän ennen helluntaita tuli Olkkonen Kajaanista Mieslahdelle\nmukanaan santarmien kovasti ahdistama _Kalle Lönnbohm_ (Mustonen)\nja Saksaan aikova _Hemmi Renfors_. Viimeksimainitut lähtivätkin\nheti omin neuvoin eteenpäin yleisesti käytettyä reittiä\nPuolanka--Pudasjärvi--Ranua.\n\nHelluntainpyhät, kesäkuun päivät 11. ja 12., Olkkonen vieraili\nkauppias _Kalle Keräsen_ luona. Sitten hän lähti saatettavineen\ntoisen ja viimeisen kerran taipalelle. Miehet jakautuivat kahteen\njoukkoon. _Leonard Rusanen, Yrjö Leinonen ja Kusti Kemppainen_\nkulkivat erikseen Puolangan ja Pudasjärven kautta Ranualle. Olkkosen\nseurassa olivat _Hemmi Mustonen_ ja Ristijärveltä lähtien _Heikki\nOikarinen_.[129]\n\nMieslahden ja Ristijärven välisellä maantiellä tavattiin Hemmi\nMustosen sisar Aili, joka oli siinä eväineen odotellut 3-4 tuntia.\nJäähyväishetki tuntui tytöstä raskaalta, sillä Hemmi oli hänen\nmielestään talon ainoa turva. Kun Olkkonen koetti tyttöä lohduttaa,\nniin tämä sanoi:\n\n\"Me naiset emme ehkä jaksa käsittää näin suuria asioita, mutta\nminulla on kuitenkin se tunto, että veljeni lähtee kulkemaan oikeata\nja kunniallista tietä.\"\n\nOlkkosen joukkoon liittyi Pudasjärven Riekin kievarissa vielä eräs\nSaksaan-menijä, jonka nimi on unohtunut. Kaikki matkalle lähteneet\nyhtyivät Ranualla erotakseen sitten taas 15-kilometrisen yhteisen\ntaipalen jälkeen, jolloin Oikarinen, Kemppainen ja Riekistä tullut\nmatkaaja lähtivät Simojokivartta Puukkokummun ja Tervolan kautta\nrajaa kohti. Olkkonen, Mustonen, Leinonen ja Rusanen taas kulkivat\nKemijoki-varteen reittiä Yliportimo--Konttijärvi--Välijoki--Koivu.\nSieltä he suuntasivat matkansa alaspäin mennen Louen kohdalla\nKemijoen yli sekä edeten sen jälkeen Kätkäjärven ja Sivakan kautta\nKivijärvelle.\n\nKun Olkkonen Kivijärven Koivuniemessä oli vähän epätietoinen siitä,\nmistä linjan pää järven toisella puolen alkaisi, tarjoutui tämän\nuskonnollisen talon 15-vuotias tytär opastamaan menijöitä. Ja kun\nsitten erottiin, niin tyttönen pani kätensä ristiin ja toivotti\nmatkamiehille Kaikkivaltiaan suojelusta. Kaikki paljastivat silloin\nhiljaisina päänsä.\n\nMatka jatkui Kivijärvestä Karungin ja Ylitornion pitäjien välistä\nrajalinjaa myöten. Tarkoituksena oli pyrkiä Väystäjän kylän\nUusimaahan, mutta erehdyksessä tultiin juhannusaamuna Väystäjän\ntaloon, missä hyvin vastenmielisesti annettiin ruokaa ja kahvia.\nHarmaapäinen vanha isäntä luki saarnan, jota Saksaan-menijät lakki\nkädessä kuuntelivat. Kun lukeminen oli loppunut, katsoi isäntä\nmerkitsevästi vieraisiin ja sanoi sitten:\n\n\"Kyllä tämä aika on merkillistä. Nuoret miehet menevät vieraalle\nmaalle ja unohtavat keisarivalansa!\"\n\nVäystäjän vanhus joko ei tiennyt tai oli unohtanut, että keisari\noli harkitusti useita kertoja aikaisemmin rikkonut oman valansa ja\npyhästi Suomelle annetut lupaukset sekä että hän oli maailmansodan\nalussa päättänyt täydellisesti tuhota Suomen perustuslait ja sen\nerikoisoikeudet ynnä kokonaan hävittää kansallisuutemme.\n\nMiehet jatkoivat päättäväisesti matkaansa mennen reippaasti\nNiemen talon kohdalta Tornionjoen yli. He olivat siis jotakuinkin\nnoudattaneet sittemmin muodostetun Itäisen etapin tietä.\n\nKun oli ollut pelättävissä, että Ahlrothin (nyk. jääkärieversti\nja Porin rykmentin komentaja) toiminta piirissään suoranaisena\nvärvärinä muodostuisi vaikeaksi, oli Ståhlberg antanut hänelle\nerikoistehtäväksi asiamiesten hankkimisen ja uuden reitin\nvalmistelemisen Rovaniemen itä- ja pohjoispuolitse Ruotsin\nrajalle.[130] Viimeksimainittu tehtävä oli ollut tärkeä siitäkin\nsyystä, että Sotkamossa oli saatu tietää Kemijoki-varresta rajalle\njohtavan reitin tulleen epävarmaksi. Kun niinikään oli käsitetty,\nettä pitkät ja tiettömät taipalet olivat kovin aikaavieviä ja kun\nsitäpaitsi jo runsaasti puolet määrä-ajasta oli kulunut, oli Ahlroth\nsaanut luvan luopua ajatellusta Kemijärven-matkasta.\n\nOlemme jo maininneet, että Ahlroth erottuaan tovereistaan kulki\nHyrynsalmelle. Siellä hän pääsi kauppias Hirvelän yhteyteen selostaen\ntälle tehtäviänsä sekä pyytäen, että Hirvelä neuvoisi myöhemmin\nmahdollisesti ilmaantuvat Saksaan-pyrkijät edelleen Hallaan.\nSopivaksi paikallis-asiamieheksi katsottiin maatalousneuvoja Jussi\nSeppo Mattila, joka, kuten tiedämme, jo paljon aikaisemmin oli\npäässyt jääkäriliikkeen perille ja sitä innokkaasti Kainuussa\nkirkastanut. Kun Ahlroth ei tavannut Mattilaa, jäi Hirvelän\ntehtäväksi viedä tälle Ahlrothin terveiset.\n\nHallassa Ahlroth otettiin ystävällisesti vastaan. Siellä hän\nlepäsi pari päivää ja Saarijärven sittemmin kuuluisaksi tulleessa\npiilopirtissä yhden vuorokauden. Saarijärven \"Jääkärisaari\" olikin\nikäänkuin matkan varrella, kun Ahlrothin aikomuksena oli Puolangan\nkautta painua Taivalkoskelle ja Kuusamoon.\n\nSaarijärven piilopirtille tuli Hallasta myös eläinlääkäri _Trygg_,\njoka venäläisten ahdistamana oli piileskellyt Pielisjärven ja\nNurmeksen takamailla ja oli tällöin pyrkimässä varmemmille\nvesille.[131]\n\nHallassa Ahlroth tapasi Vilppu Paavilaisen (\"Henttisen\"), joka\ntällöin lupasi lähteä etelään päin, Karjalaan värväystoimiin.\nNiukoista matkarahoistaan Ahlroth antoi hänelle sen verran, että\ntoinen pääsi lähtemään.\n\nSaarijärven piilopirtiltä Ahlroth ja Trygg poistuivat kesäkuun\npuolivälissä kulkien jalan ja hevoskyydillä Puolangalle. Kun\nAhlroth, joka käytti salanimeä \"Karhula\", siellä seisoi Mularin\nkievarin portailla, niin siihen ilmestyi nimismies Alliniemi, joka\n-- kuten aikaisemmin olemme maininneet -- \"erikoisalanaan\" ahdisteli\npolkupyörälläkulkijoita.\n\n\"Mistä sinä olet?\" kysyi nimismies.\n\n\"Tästä\", vastasi \"Karhula\".\n\n\"Mistä?\" kysyi vähäkuuloinen Alliniemi.\n\n\"Tästä talosta!\" karjaisi Ahlroth.\n\n\"Ethän sinä tämän talon miehiä ole!\"\n\n\"Enkä ole!\" myönsi jääkäri.\n\nSitten nimismies paukautti pääkysymyksensä:\n\n\"Onkos sinulla pyörää?\"\n\n\"Ei ole!\" sanoi Ahlroth.\n\n\"No mistäs sinä sitten tulet?\" kysyi Alliniemi rauhallisesti.\n\n\"Suomussalmelta\", kuului yhtä rauhallinen vastaus.\n\nSillä olikin asia selvä. Mies oli luotettava, koska hänellä ei ollut\npolkupyörää.\n\nMaattuaan yön kaupanhoitaja Turusen ystävällisessä kodissa sekä\nannettuaan tälle \"asiaa\" koskevia ohjeita ja selostuksia miehemme\njatkoivat matkaansa maanteitse Taivalkosken kirkonkylään ja siitä\nedelleen Kuusamon Raistakkaan ja Posioon.\n\nEläinlääkäri Trygg oli myös sitä mieltä, että heidän tuli etsiä uusi\nreitti Rovaniemen pohjoispuolelta. Tähän oli Ahlrothkin saamiensa\nohjeiden mukaan taipuvainen, varsinkin kun Kemijoki-vartta huhuttiin\nkovin vaaralliseksi. Posiosta miehet kulkivat ensin Kemijoki-varren\nAutin- ja Viirinkyliin sekä sitten edelleen laivassa. Noustuaan\nviimeiselle laiturille ennen Rovanientä he oikasivat suoraan Kittilän\nmaantien varteen noin 5 km pohjoiseen Rovaniemeltä. Siellä he\neräästä talosta saivat hevoskyydin seuraavaan kievariin ja siitä\nedelleen Meltaukseen, missä yöpyivät erään valistuneen metsänvartian\nluona. Kittilän maantiestä erottiin sitten Lohinivan eteläpuolella\nja jatkettiin matkaa jalan suoraan länteen Juustovaaraan ja\nSieppijärvelle, missä yritettiin joutua tullimiesten kynsiin. Kun\nvielä oli saatu oppaiksi kaksi pahaa kiristäjää, jotka uhkailivat\nusuttavansa rajavartiat ja tullimiehet opastettaviensa kimppuun,\nellei vaadittua hintaa, 100 mk miestä kohti, suoritettaisi, päästiin\nvihdoinkin kesäkuun 20. päivän tienoissa 1916 venheellä Pajalan\neteläpuolitse onnellisesti rajan yli.\n\nVähän myöhemmin, kuten tiedämme, nim. juhannuksen jälkipäivinä,\nsaapuivat Ståhlberg[132] ja Olkkonen -- kumpikin miehineen ja eri\naikoina -- Ruotsin puolelle.\n\n\n\nPommareita.\n\n\n\"Kolme villiä miestä.\"\n\nSota on sotaa! Vihollisen hengen ja omaisuuden tuhoaminen kuului\nasiaan. Saksan meriesikunnan miesten tehtäviin -- paitsi kaikenlaista\ntiedustelua ja yhteyksien ylläpitämistä vakoilutarkoituksessa --\nkuului myös vihollisen sotatarvevarastojen hävittäminen. Tähän\ntaas tarvittiin monenlaisia räjähdysaineita, jotka piti ennakolta\ntoimittaa määräpaikkoihin. Varsinkin kesä- ja heinäkuussa 1916\ntehtiin tätä työtä ahkerasti kuljettaen pommeja Tukholmasta\nHaaparannalle sekä sieltä edelleen Suomeen ja Venäjälle.[133]\nRuotsalaiset suhtautuivat tähän aikaan -- puolueettomuutensa\ntodisteeksi -- sangen jyrkästi pommien kuljetukseen, joten\ntiedustelijamme saivat keksiä jos jonkinlaisia keinoja niiden\nsiirtämiseksi paikasta toiseen. Useimmiten niitä täytyi kanneksia\nkäsikapsäkeissä.\n\nPommarien tehtävät olivat Saksan sodankäynnin kannalta varsin\nlaajakantoiset ja oikein ohjattuina ynnä järkevästi suoritettuina\nhyvinkin tärkeät. Muutamien ymmärtämättömien pommareiden tekoset\ntuottivat kuitenkin varsinaiselle etappityölle paljon haittaa.\nSellaisia olivat esim. tuo älyttömästi suunniteltu Kemin pommijuttu\nsekä muutamat muut Pohjanlahden rannikolla toimeenpannut\nepäonnistuneet räjähdysyritykset.\n\nHeinäkuun 17. p:n tienoilla 1916 _Sulo-Veikko Pekkola, Vilho\nSuvirinne ja Oiva Villamo_, \"die drei wilde Kerls da oben\" (--\nnuo kolme villiä miestä tuolla ylhäällä), kuten kapteeni Heldt\nheidän rohkeuttaan ihaillen heitä nimitti, lähtivät laukut\ntäynnä pommeja Haaparannalta, käyttäen Ruotsin puolella tietä\nSeittenkari--Luulaja[134]--Boden-- Ylitornio. Ylitorniolta tuo\nväsymätön lautturi, metsänhoitaja _Viljo Lyytikäinen_ kuljetti heidät\nJarhoisten kylän tienoilla (noin 4 km Kolarin pitäjän etelärajasta\npohjoiseen) Tornionjoen yli.\n\nSuomen puolelle päästyään pommarimme kulkivat jalan poikkimaisin\n_Meltaukseen_ selässään noin 30:n kilon painoiset kantamukset.\nKuultuaan, että venäläisten ratsastavat patrullit vartioivat\nRovaniemellä vievää maantietä ja saadakseen matkansa keveämmäksi\nmiehemme päättivät valita vesitien aikoen kulkea Ounasjokea pitkin\nRovaniemelle ja siitä sitten edelleen. Tätä varten he ostivat\nMeltauksen kievarista venheen.\n\nRovaniemeltä he kuitenkin kulkivat laivassa niin pitkälle kuin siinä\nKemijokea pääsi; venhe oli sidottuna laivan perään. Viimeisestä\npysähdyspaikasta Pekkalan talon kohdalta he jatkoivat venheineen\nmatkaa sauvomalla Auttijoelle ja sitä pitkin Auttikönkään alle.\nVedettyään venheensä könkään yläpuolelle he soutelivat edelleen\nAuttijokea, kalarikasta Auttijärveä ja Koronjokea pitkin. Koronjoen\nyläjuoksun tienoilla vesimatka lopetettiin, venhe nostettiin maalle\nja kätkettiin ison kuusen alle. Sitten käveltiin kapeata jalkapolkua\nPosionperään, mistä kuljettiin taasen laivassa Raistakkaan ja sieltä\nmaantietä pitkin eteenpäin.\n\nNoin 5 kilometriä, ennen Taivalkosken kirkonkylää miehemme tapasivat\nmetsänhoitaja _K. A. Volasen_, joka perheineen oli tienvarressa\nlakkoja poimimassa. Myöhemmin iltapäivällä Pekkola kävi Volasen\npyynnöstä tätä tervehtimässä. Paikkakunnan nimismies _K. V.\nErvasti_, joka kannatti jääkäriliikettä, halusi Volasen välityksellä\ntiedoittaa, että jääkärien oli noudatettava mitä suurinta\nvarovaisuutta, sillä vangitsemismääräykset asianomaisine valokuvineen\nkiertelivät parhaillaan ympäri Suomea. Tästä ilmoituksesta jääkärimme\nolivat tietysti hyvin kiitollisia.\n\nTaivalkoskelta Pekkola lähetti omat pomminsa tarkoin käyttöohjein\nerään hyvin palkatun työmiehen kera poikkimaisin _Arkangeliin_.[135]\n\nTaivalkoskelta miehemme aikoivat ajaa kyydillä Puolankaa kohti,\nmutta kun saatavissa oli vain yksi hevonen eivätkä kaikki pommeineen\nmahtuneet samoihin kärryihin, sovittiin, että Pekkola, joka esiintyi\nmetsänhoitajana -- toisten ollessa vain työnjohtajia -- ajaisi\nyksinään pommien kera hevosella Suvirinteen ja Villamon tehdessä\nmatkaa jalan. Päämääränä ja yhtymäkohtana oli Kajaani.\n\nTällöin ei kuitenkaan maantie vielä jatkunut yhtäjaksoisesti\nTaivalkoskelta Puolangalle, vaan välillä oli noin 12:n kilometrin\npituinen kinttupolku, joten pommilaukut oli kuljetettava selässä\ntoisen tien laitaan. Näin tapahtuikin, ja Pekkola otti taas\nkyytihevosen. Uusi kyytimies oli varsin puhelias. Hän kertoi\nPuolangan nimismiehen puuhista mainiten myös äsken kyydinneensä\n\"Kajanteria ja Lakaria\". Pekkola huomautti tällöin itsekin kuuluvansa\nnäiden seuraan, vaikka muka olikin jäänyt heistä vähän jälkeen. Näin\npommarimme saapui tavaroineen Puolangan kievariin.\n\nEdellämainitut matkaajat olivat professori _A. K. Cajander_\nja maisteri (nyk. metsäneuvos ja tohtori) _O. J. Lakari_,\njotka palasivat joltakin tutkimusmatkalta. Yövyttyään eräässä\ntienvarsitalossa hekin saapuivat aamulla Puolangan kievariin. Emäntä\nvarasi Pekkolallekin tämän pyynnöstä paikan herrojen aamiaispöydässä,\nsillä niinhän olo tuntui tietysti turvallisemmalta. Metsähallituksen\nherrat tosin vähän hämmästyivät nähdessään entisen metsänhoitajansa,\nmutta pian siinä selvittiin ja alettiin kysellä, mitä \"alhaalle\"\nkuului.\n\nPistäytyipä nimismieskin aterioitsevia kurkistelemassa, mutta\npoistui sitten kuitenkin pihamaalle tutkittuaan sitä ennen kievarin\npäväkirjaa. Pekkola ei itse asiassa välittänyt paljoakaan nimismiehen\nvierailusta; ainoastaan lattialla olevat pommilaukut aiheuttivat\nhänessä muutamia pälyileviä katseita.\n\nMatka jatkui sitten Mieslahden kautta Kajaaniin, minne Suvirinne\nja Villamokin ilmestyivät jättäen sinne suuren tuohikontillisen\n\"mustaa tavaraa\".[136] Tavattuaan eräitä Kajaanin aktivisteja\nmiehemme lähtivät seuraavana päivänä junassa etelään päin. Pekkola\npoikkesi piilopirtillensä Sukevalle ystävänsä metsänhoitaja\nLaguksen luo. Sieltä käsin hän meriesikunnan määräyksestä järjesti\naikaisemmin katkenneet Suomen rantakaupunkien ja Tukholman väliset\ntiedonantoyhteydet toimittaen m.m. lähetin Ouluun viskaali Kaarlo\nHällforsin luo, joka sitten viritti Vaasan ja Oulun yhteydet\nuudelleen kuntoon.\n\nEnnen eroamistaan olivat pommarimme sopineet päivästä, jolloin he\nkokoontuisivat Kajaaniin voidakseen sieltä taas yhdessä lähteä\npaluumatkalle. Tuo päivä oli jokin päivä elokuun alkupuolella\n1916. Pekkola tuli Kajaaniin jo päivää ennen määräpäivää jääden\njunasta Kivimäen pysäkille ja kävellen sieltä kaupunkiin, kuten\nvarovaisuussyistä Kajaaniin tultaessa oli meneteltävä. Hän meni\nsuoraa päätä Vuoren, Ahosen ja Röngän asuntoon pysyen siellä\nkiltisti, kunnes paikanmuutto katsottiin tarpeelliseksi.\n\nVillamo tuli määrätyn päivän aamujunassa (klo 8.43) suoraan\nKajaaniin; joko hän sattui Kivimäen pysäkin kohdalla torkahtamaan tai\nei muuten huolinut olla varovainen.\n\nSuvirinne taas saapui Kajaaniin sovitun päivän illalla hypäten pois\njunasta ylikäytävän kohdalla, joten hänellä ei ollut mitään vihiä\nsiitä, mitä kaupungissa sillä välin oli tapahtunut.\n\nVillamo lähti Kajaanin asemalta astelemaan Aleksanterinkatua pitkin\nkaupungille, missä hän halusi päästä sikäläisten aktivistien ja\nPekkolan yhteyteen. Mutta koska hänen pieksunsa olivat matkalla\nkuluneet rikki -- toisen pieksun pohja pysyi kiinni muussa\nkengässä vain sokerikekonarun avulla -- niin hän päätti käväistä\nostamassa itselleen uudet jalkineet. Jo asemalla Villamo oli\nollut havaitsevinaan, että sikäläinen santarmi oli katsonut häntä\nkierolla silmällä lähtien sitten häntä seuraamaan. Pistäytymällä\njohonkin suutarinliikkeeseen jääkärimme arveli saavansa \"kaksi\nkärpästä yhdellä iskulla\", nim. santarmin eksytetyksi jäljiltään ja\nsitten uudet pieksut jalkaansa. Kun asemalta kulki muutakin kansaa\nvahvanlaisesti ja kun sitäpaitsi oli paljon vastaantulijoitakin,\nvahvistui Villamo siinä käsityksessään, että hänen suunnittelemansa\nyritys onnistuisi. Niinpä hän pujahtikin Partasen suutarinliikkeeseen\nryhtyen siellä pieksuja valitsemaan.\n\nSilloin hän yht'äkkiä, erästä pieksuparia juuri koetellessaan,\nnäki, että santarmi siviilimiehen kera pysähtyi liikkeen ovelle\nja raottamalla sitä katsoi, oliko \"musta lintu\" tallella, samalla\nosoittaen sormellaan Villamoa. Koska liikkeessä oli muitakin ostajia,\nei santarmi -- nähtävästi huomion välttämiseksi -- kuitenkaan tullut\nsisään, vaan tyytyi seuralaisensa kanssa odottamaan ulkona.\n\nVillamo teki tosissaan pieksukauppaa, mutta samalla hän mietti,\nmitenkä sopivimmin selviytyä seuraajistaan. Hän aikoi ensin pyrkiä\ntakatietä pihalle muka hevosensa luo voidaksensa sieltä aitojen yli\nloikkia toiselle kadulle ja sitä tietä tiehensä, mutta sitten hän\nkuitenkin hylkäsi tämän suunnitelman, koska hän oli reilu jätkä,\njonka paperit olivat kunnossa.\n\nMaksettuaan pieksunsa, joita hän, ajattelemattomasti kyllä, ei\ntullut heti vetäneeksi jalkaansa, astui jääkärimme kadulle pieksut\nkainalossa. Tätä ennen hän kaiken varalta päästi housuntaskussa\nolevan browningin irti kotelosta.\n\nKadun toisella puolen odottava santarmi ja tämän siviilipukuinen\napuri, joka sittemmin osoittautui poliisi J. Pietariseksi,\nhyökkäsivät heti Villamon kimppuun. Jälkimmäinen tiedusteli, mitä\nmiehiä pieksujen ostaja oli ilmoittaen itse olevansa poliisi.\nVillamo selitti olevansa töihin menevä jätkä. Parin askelen päässä\nseisova santarmi ei lainkaan puuttunut tähän kuulusteluun. Sitten\npoliisi vaati, että pidätetyn oli seurattava häntä tarkemman\nkuulustelun toimeenpanemiseksi poliisilaitokseen. Tähän \"jätkämme\"\nsuostui huomauttaen kuitenkin, että hänellä oli passi. Matkan\nvarrella hän kaivoikin sen esiin kukkarostansa ojentaen sen poliisin\nsilmäiltäväksi. Mutta tämä vain hymähti sanoen:\n\n\"Kyllähän näitä tällaisia aina saa!\"\n\nSilloin Villamo pisti passinsa, joka oli kirjoitettu työmies Väinö\nVirralle, takaisin kukkaroonsa. Poliisin vakuutellessa, että\npidätetty kyllä pääsisi heti pois, kunhan häntä vain ensin olisi\nvähän kuulusteltu, jatkettiin matkantekoa Aleksanterinkatua pitkin\nRaatihuoneen toria kohti. Villamo kulki poliisin oikealla puolen, kun\ntaas santarmi seurasi muutaman askelen päässä pysytellen heistä vähän\ntakaviistoon oikealla.\n\nKoko ajan Villamoa kiusasi epätietoisuus siitä, missä poliisilaitos\nsijaitsi, sillä kaupunki oli hänelle tuiki tuntematon. Hän oli\nnäet päättänyt, ettei kannattanut mennä perille asti, vaan että\nvälit oli selvitettävä sitä ennen. Silmä kovana hän siis tirkisteli\npoliisilaitoksen nimikilpeä näkyviinsä. Torin laitaan saavuttuaan\nhän huomasikin jonkin matkan päässä etuviistoon vasemmalla\nvihreäpohjaisen, valkoisilla kirjaimilla maalatun nimikilven:\n_Poliisilaitos_.\n\nVillamo jatkoi matkaa muina miehinä suoraan kadun suuntaan, kun\ntaas hänen seuralaisensa otti pari askelta kohti poliisilaitosta.\nHuomattuaan Villamon väärän suunnan tarttui poliisi hänen\nkäsivarteensa sanoen:\n\n\"Ei sinne! Täällä se on!\"\n\nKuin sähköiskun saaneena jääkäri silloin riuhtautui irti, teki\ntäyskäännöksen ja iski nyrkillään poliisia leukaan niin lujasti, että\ntämä keikahti kumoon.\n\n\"Siihen taloon minä en lähde!\" huudahti Villamo soluttaen samalla\nhartioiltaan selkäreppua, jonka viilekkeeseen poliisi kaatuessaan oli\ntarrautunut. Uudet pieksunsa ja leveälierisen jätkänhatun hän myöskin\nmenetti tässä rytäkässä.\n\nSitten Villamo lähti paljain päin juoksemaan Aleksanterinkatua\nseminaaria kohti. Sieltä hän kääntyi oikealle mennen n.s.\nKruununpuodinmäen yli joelle päin, seminaarin itäpuolella olevan\nentisen tervahovin kohdalle.\n\nKaikki oli tapahtunut niin nopeassa tahdissa, ettei jäljessä tuleva\nsantarmikaan ehtinyt asian kulkuun mitään vaikuttaa. Vilkaistessaan\ntaaksensa Villamo näki poliisin kömpivän ylös ja santarmin\npistooliaan hapuillen lähtevän juoksemaan torilta Turistihotellin ohi\nvievää katua Ämmän sillalle päin.\n\nVillamo oli päättänyt heittäytyä virtaan ja uimataitoonsa luottaen\nuida joen yli. Rantaan tultuaan hän huomasi kuitenkin, että siinä\noli, ikäänkuin tilauksesta, ylimenijälle varattu venhe. Kiskaistuaan\npuukon tupesta ja katkaistuaan sillä kiinnipitoköyden Villamo työnsi\nvenheen vesille. Jo sitä ennen hän oli tehnyt sen havainnon, että\nvastakkaisella rannalla oli parhaillaan käynnissä tukkienlajittelu,\nja että joki oli niin puomitettu, että vain yhdestä kohti voitiin\npäästä läpi. Tätä porttia kohti Villamo rivakoin vedoin suuntasi\nvenheen.\n\nPoliisi Pietarinen oli tällä välin sankan kansanjoukon seuraamana\nennättänyt pakenijan jäljessä rantaan, jonne myöskin santarmi\npistooli ojossa kiirehti Ämmän sillalta päin.\n\n\"Otjakaa giini, otjakaa giini!\" huusi hän juostessaan. Mutta\nkun Villamo oli ottanut ainoan saatavissaolevan venheen, täytyi\ntakaa-ajajien tyytyä vain kiinniottokehoitustensa ulvomiseen.\n\nVastakkaisen rannan tukkilaiset kerääntyivät kekseineen miehissä\nläpikulkupaikan kohdalle. Kiirehtipä siihen vielä hinaajalaivan\nlämmittäjäkin paidanhihat käärittyinä ja pinosta koppaamansa halko\naseena, muka ryöväriä kiinni ottamaan.\n\nKun esivallan miehet joen toisella rannalla yhä jatkoivat\nkiinniotto-huutojaan, hihkaisi joku jätkistä veden yli: \"Mitäs pahaa\nmies on tehnyt?\" Tähän vastasi rohkea jääkäri painokkaasti: _\"Pahaa\nen ole tehnyt, mutta ryssän käsiin en elävänä antaudu!\"_ Ja muutaman\nvedon vielä vedettyään hän nousi venheessään seisomaan, ojensi\nbrowninkinsa kohti odottajia ja sanoi toverillisesti:\n\n\"Tehkäähän pojat tietä!\"\n\nIskuun valmiit keksit painuivat alas jääkärin astuessa rannalle.\nTie aukeni, ja mies lähti rauhallisesti kävelemään jätkäjoukon\nmuodostamaa kunniakujannetta uittoyhtiön pirttiä kohti. Törmälle\nnoustuaan Villamo otti puseronsa sisäpuolelta mauserpistoolinsa\npyytäen samalla, että joku rannalle jääneistä jätkistä toisi hänelle\nlakkinsa. Tätä ei kuitenkaan kukaan uskaltanut tehdä.\n\n\"Jos joku teistä lähtee perässäni seuraamaan, niin hän on kuoleman\noma\", huomautti Villamo jätkäjoukolle.\n\n\"Ei lähdetä! Painu poika matkaan vain!\" vastattiin.\n\nJa niin painuikin uljas pommari metsän turvalliseen suojaan.[137]\n\nOutoja olivat maisemat ja tuntemattomia polut, mutta eteenpäin\noli mentävä. Käsittäen, ettei hänen takaa-ajamisestaan hevillä\nluovuttaisi, Villamo päätti karttaa teitä ja asuttuja seutuja. Näin\nhän pysyttelihen Kajaanista Paltamoon johtavan maantien ja Oulujärven\nvälisellä alueella. Metsässä harhaillessaan hän tuli puolenpäivän\njälkeen suosaarekkeelle, missä söi mustikoita ja lakkoja pahimpaan\nnälkäänsä. Kun miehellämme oli panoksia runsaasti ja kun saarekkeesta\nkäsin oli hyvä ampuma-ala joka suunnalle, päätti hän siinä hieman\nlevähtää. Iloisena ja tyytyväisenä siitä, että oli saanut vetää\nvihollista nenästä ja näyttää suomalaisen pojan notkeutta, jääkärimme\nnukahti erämaan pehmoiselle sammalvuoteelle.\n\nKun hän heräsi, hämärsi jo ja sataa tihutti. Tehtyään nenäliinastaan\nitselleen väliaikaisen solmupäähineen Villamo lähti patikoimaan\nmuuatta rajalinjaa pitkin Oulujärven rantaa kohti.\n\nSiinä vaeltaessaan ja tilannetta tuumiessaan hän vähitellen rupesi\najattelemaan, että viisainta ehkä olisi pyrkiä takaisin kaupunkiin,\nsillä varmaankaan eivät takaa-ajajat saattaisi luulla häntä niin\nhulluksi, että hän palaisi heti takaisin sinne, mistä juuri oli\nkarkuun lähtenyt.\n\n\"Tuli mikä tuli\", puheli Villamo illan hämärässä itsekseen, \"mutta\nKajaaniin minä palaan!\"\n\nRantaan saavuttuaan ja nähtyään valon pilkahtavan jostakin talosta\njääkärimme suuntasi askelensa sitä kohti. Kello lienee ollut\n10:n tienoilla. Hiivittyään talon seinustalle Villamo katsoi,\nkäsillään varjostaen, ikkunasta huoneeseen. Siellä oli naisia,\njotka näyttivät joutuvan kauhun valtaan. Samassa Villamo huomasi,\nettä talon vilpolassa istui mies, joka tähyili häntä pelokkain\nilmein. Eikähän jääkärin ulkonäkö ollutkaan erikoisen luottamusta\nherättävä. Leuassa pitkä musta parta, päässä solmunenäliina ja\njalassa pieksunjäännökset, joista varpaat pistivät esiin; -- anturaa\nkiinnipitävä sokerikekonaru oli jo aikoja sitten hankautunut poikki!\nVillamo sai kuulla mieheltä, joka oli joku moottorinkuljettaja, että\ntalo oli konttoripäällikkö _Ernst Tuomisen_[138] Paltamon pitäjään\nkuuluva, Oulujärven rannalla oleva Toivoniemi-niminen kesäasunto.\n\nKoska Villamoa ahdisti armoton nälkä, pyysi hän pihalle ilmestyneeltä\npalvelijattarelta ruokaa. Tämä kertoi herrasväellä olevan parhaillaan\nrapukestit luvaten esittää pyynnön rouvalle.\n\nKun ruokaa ei kuitenkaan ruvennut kuulumaan, astui jääkäri keittiöön.\nHänen taskustaan näkyvä pistoolin piippu ei suinkaan vähentänyt\nsiellä olevien naisten kauhua. Valitellen edelleen nälkäänsä hän sai\npalvelijalta vihdoin limpunpalan ja vehnäleivänkannikan. Kiittäen hän\npalasi heti ulos.\n\nEksyttääkseen talonväkeä oli Villamo keittiössä tiedustellut\nPaltamon kirkolle johtavaa tietä ja lähtikin aluksi neuvottuun\nsuuntaan, mutta jonkin matkaa kuljettuaan hän tekikin kaaren tullen\ntakaisin Toivoniemen rantaan. Sieltä hän otti ensimmäisen tapaamansa\nvenheen,[139] souti sillä vastakkaiselle rannalle ja lähti taas\netenemään metsän suojassa kaupunkia kohti.\n\nMaihinnousupaikka oli jonkinlaista saha-aluetta. Venheen jääkärimme\nkätki, niin etteivät etsijät heti paikalla huomaisi, minne hän oli\nmatkansa suunnannut.\n\nVillamolla oli Kajaanissa entinen luokkatoveri, maisteri _Lauri Eetu\nAhtola_, jota tapaamassa hän jo tulomatkallaankin oli pistäytynyt.\nYstävänsä luokse hän päätti nytkin mennä, sillä talon hän tunsi\nentuudestaan, vaikka kaupunki muutoin olikin hänelle outo. Lähellä\nAhtolan asuntoa hän kohtasi erään miehen, joka ei kuitenkaan\nkiinnittänyt mitään huomiota Villamon epäilyttävään ulkoasuun.\n\nVaikka kello oli jo 1/2 1 yöllä, oltiin Ahtolassa vielä valveilla;\nsiellä näet sattui olemaan eräs vieras, nim. maisteri _Mauno\nKoskinen_.[140]\n\nVillamon koputtaessa Ahtola aukaisi oven. Ei siinä hämmästytty eikä\nmonia sanoja vaihdettu. Talon reipas rouva vain herätettiin, ja käden\nkäänteessä oli ruokaa pöydässä. Samassa oli vuodekin valmis -- oikein\nsalissa -- ja pian jääkärimme painui suloiseen uneen. Naapuritalossa\nasui tosin santarmi, mutta ystävien turvallisessa kodissa ei ollut\nhätää.\n\nAamulla Villamo heräsi pirteänä poikana. Ahtola tiedoitti heti\nKajaanin aktivisteille kadonneen olinpaikan, ja niin ryhdyttiin\nkiireen kaupalla muuttamaan pommarin muotoa ja parantelemaan hänen\nasuansa. \"Isi\" Vuorelta lainattiin partaveitsi, jonka avulla\nVillamo pääsi pitkästä parrastaan. Ahtola ja Koskinen taas kävivät\nkaupungilla ostamassa vieraalle lakin, pieksut ja puukon. Ahtolan\nvuodekomerossa Villamo sitten tervasi pieksunsa, samalla kun\nAhtola ja Koskinen parhaansa mukaan \"vanhentelivat\" vastaostettua\nlippalakkia; tämän he tekivät rutistelemalla ja tervaisia käsiään\nsiihen pyyhkimällä. Ahtola oli myös soittanut kapellimestari\n_Eino Virnekselle_ pyytäen tätä lähtemään Villamon kanssa muka\nmetsästysretkelle. Tässä tarkoituksessa Virneksen piti tuoda haulikko\nVillamollekin. Virnes noudattikin kehoitusta.\n\nKello 2:n tienoissa päivällä Villamo sanoi hyvästit herttaiselle\nisäntäväellensä. Sen jälkeen rouva Ahtola ohjasi hänet Kalliokadun\npuoleisesta pikkuportista kadulle. Lauri Ahtola taas katseli\nakkunasta,[141] kuinka karkuri kaikessa rauhassa keskellä päivää\npyssy olalla ja koiraparia taluttaen Virneksen kanssa astuskeli\nKirkkokatua pitkin eteläiseen suuntaan poispäin kaupungista.\nLähimpänä päämääränä oli konttoristi _Verner Wallinin_ omistama,\nkaupungista noin viiden kilometrin päässä oleva _Rokanlammen_\nkalasauna, jonka Kajaanin aktivistit olivat tällä kertaa valinneet\njääkäriemme yhteiseksi piilopirtiksi.\n\nVillamon seikkailun parhaillaan tapahtuessa makaili Pekkola\nhyvätuulisena, kuten aina, Oskari Röngän sohvalla odotellen \"Oikin\"\n(Villamon) ilmestymistä. Silloin saapui Rönkä kotiin kertoen kummia.\nHän oli ollut tulossa Kajaanin Puutavarayhtiön konttorista mennäkseen\n\"Uuteen Hotelliin\" aamiaiselle, kun hän Raatihuoneen torilla oli\nnähnyt poliisi Pietarisen ja tämän rinnalla miehen, jonka hän\nhetkisen tähyiltyään oli tuntenut Villamoksi. Rönkä oli myös nähnyt\nPietarisen ja Villamon välisen ottelun sekä sen, että jälkimmäinen\noli takaa-ajettuna pyrkinyt jokirantaan.\n\nNämä uutiset kuultuaan Pekkola poistui kiireen kaupalla etsiäkseen\nitselleen turvallisemman olinpaikan. Hän päätti pyrkiä Elja\nRihtniemen tai Lauri Pokin yhteyteen. Kadulla kulkiessaan hän\nyht'äkkiä kuuli avatusta ikkunasta tutun äänen:\n\n\"Terve Pekka! Johan sinä olet palannut etelästä.\"\n\nSe oli kapellimestari Eino Virnes, jääkäriemme Helsingistä saapuvan\nsalaisen postin välittäjä ja heidän lähettinsä.\n\n\"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis\", jatkoi Virnes.\n\nPekkola noudattikin ystävänsä kehoitusta. Eikä aikaakaan, niin oli\nEljas Väyrynenkin heidän seurassaan kertoen juurtajaksain päivän\njymytapauksen.\n\nKuten Rönkä aikaisemmin, kehoitti Väyrynenkin Pekkolaa toistaiseksi\npoistumaan tohtori Arvelinin huvilalle,[142] kunnes Villamon\nkohtalosta saataisiin lähempiä tietoja.\n\nNiin tämä tekikin. Sitä ennen hän käväisi Arvelinien\nkaupunki-asunnossa ilmoittamassa ottavansa huvilan hallinnan\nkäsiinsä. Tällöin hän jo ovella hihkaisi: \"Terveisiä Saksasta!\"[143]\n\nPekkola lähti jo päivällä huvilalle asettuen siellä erääseen tilavaan\nyliskamariin.\n\nNiinkuin tiedämme, saapui Suvirinne kaupunkiin miekkoisista\nviimeisimpänä. Hänkin meni suoraa päätä \"Isin\", Ahosen ja Röngän\nasuntoon luullen tapaavansa siellä Pekkolan ja Villamon. \"Suvi\" kävi\nsangen miettiväiseksi kuullessaan, mitä oli tapahtunut. Hänetkin\npäätettiin toistaiseksi kätkeä Arvelinin huvilaan.\n\nSinne lähdettiin pimeän tultua kahtena ryhmänä. Etujoukkona menivät\nmaitse Vuori ja Ahonen kuljettaen mukanaan leipää ja kyynärittäin\nmakkaraa -- eihän näet voitu tietää, kuinka kauan jääkärit saisivat\nodotella kadonnutta toveriaan.\n\nKello oli jo 10 illalla. Jotteivät ystävät toisistaan erehtyisi,\ntäytyi jo portaissa huhuta:\n\n\"Hohoi Pekkola, ystäviä ollaan ja ruoan kanssa tullaan!\"\n\nPekkola ei heti aluksi vastannut, mutta kun kuuli ruokaa mainittavan,\nniin ilmestyi jo ovenrakoon.\n\nPian oli myös venheellä kulkenut jälkijoukko perillä. Siinä tulivat\nEljas Väyrynen, Elja Rihtniemi, Arvo Arvela, Asko Ryynänen, Lauri\nPokki, Oskari Rönkä ja Pekkolan tukeva Lapintoveri \"Suvi\", jonka\nkanssa tuolla ylhäällä oli monet koettu.\n\nPuolenyön aikaan kajaanilaiset poistuivat huvilasta jättäen Pekkolan\nja Suvirinteen seuraavan päivän ohjelmaa yhdessä tuumimaan.\n\nKun Villamo oli hienona sunnuntaimetsästäjänä lähtenyt kävelemään\nRokanlammen kalamajalle päin, pääsivät myöskin Pekkola ja Suvirinne\n\"häkistään\". Heidät ohjattiin samalle suunnalle niin yksissä ajoin,\nettä kaikki kolme pommariamme tapasivat toisensa kaupungin laidassa.\nVastaan tuli m.m. pari poliisia, mutta mitään välikohtauksia ei\nsattunut.\n\nKalasaunalla pidettiin ankaraa vartiointia tunnussanoineen; ja\nKajaanin pojat huolehtivat lähipäivinä jääkärien ruoasta ja muista\ntarpeista käyden samalla heidän luonaan vierailemassa. Pari päivää\nmiehemme odottelivat siellä, kunnes Oulun lähetti Eino Virnes oli\ntiedoituksineen matkaltaan palannut.\n\nLähtöpäivän iltana -- elokuun puolivälissä 1916 -- saapui joukko\nkajaanilaisia aktivisteja, m.m. _Verner Wallin, Elja Rihtniemi. Asko\nRyynänen, Aarne Salonen ja Eino Virnes_, taas kämpälle miehiämme\nhyvästelemään tuoden myös mukanaan matkaeväitä. Ilta kului hauskasti\njutellen ja Saksan sotatemppuja näytellen.\n\nKun jäähyväis-illallinen oli syöty, erosivat miehet toisistaan, ja\npitkänmatkan-kulkijat painuivat Nuasjärven eteläpuolitse Sotkamoon\njohtavalle tielle pyrkiäkseen Sotkamon kirkonkylästä aluksi\nHyrynsalmelle Hirvelän kievariin. Onnellisesti he sinne saapuivatkin.\nIsäntä ei sattunut olemaan kotona, mutta talon ilomielinen emäntä,\njolle jääkärit esittivät asiansa, kehoitti heitä astumaan peremmälle\nlausuen oudot vieraat mitä herttaisimmin tervetulleiksi. Samassa\nilmestyi jääkärien eteen myös talon reipas tytär, Elli-neiti,\nsydämellisesti heidän kättään puristaen.\n\nTällainen peloton ja herttainen ystävällisyys sai jäyhien jääkärien\nsydämet heltymään. Vielä jälkeenpäinkin -- sekä Saksassa että\nkotimaassa -- he ovat usein muistelleet tätä Hyrynsalmella\ntapahtunutta kohtaamista, ja silloin he ovat aina ajatuksissaan\ntoivoneet, että Hirvelän väelle kävisi maailmassa hyvin.\n\nKun kahvit oli juotu, lähti _Elli Hirvelä_ viemään jääkäreitä\nvenheellä kirkonkylän rannasta Hyrynjärven yli Hallan tien päähän.\n\nHallalaiset olivat Rihtniemen välityksellä saaneet jääkärien\ntulosta ennakkoilmoituksen, joten talon hyvälöylyinen sauna oli\nheitä jo odottamassa. Nautittuaan Hallan kestiystävyyttä kolmisen\npäivää -- odotettiin näet erään pommiasian selvittelyä -- jääkärit\npainuivat taas erämaan taipalelle seurassaan Paltamon Mieslahdelta\nkotoisin-oleva, jo entiseltä tuntemamme Saksaan-pyrkijä _J. L.\nRusanen_.\n\nMiehet kulkivat Hallasta Suomussalmen kautta Taivalkoskelle ja\nsiitä edelleen Koronjoelle, missä heidän kuusen suojaan peittämänsä\nvenhe odotti. Matka suoritettiin enimmäkseen jalan, mutta osaksi\nmyös hevoskyydillä. Koronjoelta taivallettiin venheessä takaisin\nMeltaukseen ja siitä jalkapatikassa poikkimaisin Orajärven kautta\nNaamijoen suuhun, mistä miehemme menivät Tornionjoen yli. Ruotsin\npuolella he yöpyivät Jarhoisten kievarissa tavaten siellä tuon kuulun\nPohjolan miehen _Iisu Mannisen_ kolmattakymmentä sotapakolaista\nkäsittävän joukon kera, joka kovia kokien oli samonnut Lapin\nerämaiden halki. Matka jatkui sitten Ruotsin Ylitorniolle ja sieltä\nedelleen Haaparannalle.\n\nNäin olivat nämä \"kolme villiä miestä\" elokuun lopulla 1916\nonnellisesti palanneet puolitoista kuukautta kestäneeltä\nvaiherikkaalta matkaltaan.\n\n\nTiedustelija.\n\nKajaanilainen _Kalle Veikko Lönnbohm_ (puhuttelunimi \"Sören\",\nnyk. sukunimi Mustonen) oli jääkäriliikkeen aikana sangen\nhuomattava aktivisti. Hän pyrki monta kertaa jääkäripataljoonaan,\nmutta aina hänet palautettiin -- milloin Haaparannalta, milloin\nTukholmasta -- takaisin Suomeen. Tämä johtui siitä, että Mustosta\npidettiin kylmäverisen luonteensa takia erikoisen sopivana siihen\nvaaralliseen ja vaikeaan tiedustelutoimintaan sekä siihen Venäjän\nsotatarvevarastojen ja liikeyhteyksien hävittämiseen, jonka\njärjestäjänä oli Saksan yleis- ja meriesikunnan Tukholman ala-osasto,\nn.s. _Lassenin veljesten toimisto_. Tämän toimiston alaisina --\ntosin hyvin itsenäisesti -- työskenteli melkoinen joukko nuoria\nrohkeita ja erinomaisen aloitekykyisiä suomalaisia aktivisteja, esim.\nJ. V. Snellman, Erik Malmberg, Ragnar Heikel, Eero Heickell (nyk.\nKuussaari), Sulo-Veikko Pekkola, Oiva Villamo, Vilho Suvirinne,\nJohannes Väisänen (\"Pikku Jussi\") y.m. y.m.\n\nTuo perin vaatimaton ja itsestään aivan piittaamaton \"Sören\" Lönnbohm\nsuostuikin yllämainitulla tavalla palvelemaan isänmaansa suurta asiaa.\n\nKerromme ensin hänen aikaisemmista toimistaan. Erottuaan Kajaanin\nyhteiskoulun VIII:lta luokalta ja tehtyään seikkailurikkaan\nmatkan m.m. Etelä-Eurooppaan Mustonen palasi kotimaahan aikoen\njoulukuun puolivälin tienoissa 1915 pyrkiä Kemin kautta Saksaan\nLockstedtissa harjoittelevaan jääkäripataljoonaan. Oulua edemmäksi\nhän ei kuitenkaan päässyt. Jonkin ajan perästä hän yritti uudelleen\nKajaanista käsin Hannes Karjalaisen seurassa. Samoten Raanujärven\nkautta hän kulkikin Pellon kohdalla Tornionjoen yli. Mutta tälläkään\nkerralla hän ei päässyt Haaparantaa pitemmälle. Erik Malmberg\nnäet ehdotti, että Mustonen veisi erään tärkeän jääkäriasioita\nkoskevan kirjeen Pietarsaareen. Mustonen suostuikin ehdotukseen.\nHaaparannan asemalla hänen piti saada tuo kirje sekä matkarahoja\nja passi. Viimeksimainittua hän ei saanut, mutta lähti kuitenkin\nmatkalle Tervolan reittiä Tervolaan ja sieltä taas junassa\nKemiin. Kemissä häneltä eräässä matkustajakodissa tiedusteltiin\npassia. Kun hän ilmoitti sellaisen omistavansa, niin tyydyttiin\nsiihen. Matkustettuaan junassa edelleen hän Simossa joutui\nrajavartiosotilaiden pidättämäksi. Nämä lähettivät hänet Kemin\npoliisilaitokseen, missä poliisikomisario _K. V. Linderoos_ antoi\nhänelle passin. Näin Mustonen lähti uudelleen Pietarsaarta kohti ja\ntoimitti kuin toimittikin siellä tehtävänsä.\n\nSitten hän matkusti Helsinkiin, käväisi Pietarissakin sekä palasi\nvähän ennen juhannusta Kajaanin ja Tervolan kautta Haaparannalle.\nMustosen tarkoituksena oli päästä Saksaan, mutta tällä kertaa hän\njoutuikin Saksan meriesikunnan palvelukseen.\n\nHänen toimekseen annettiin Venäjän sotatarveteollisuuden\nvahingoittaminen Pietarissa. Ja Mustonen lähtikin keskikesällä\nmatkaan kulkien ensin Tervolaan ja sieltä edelleen jalan Kemiin,\nmissä Linderoos leimasi hänen passinsa. Sen jälkeen hän matkusti\nKajaanin ja Nurmeksen kautta Helsinkiin, missä sai isänsä renkipojan\nottamaan Venäjänpassin; tätä passia Mustonen sitten käytti.\n\nPaltamolaisen koulutoverinsa, postiekspeditööri _Valter Laukkasen_\nvälityksellä Mustonen sai pomminsa rajan yli. Sitten hän yritti\nPietarissa _Siemens & Schuckertin_ tehtaalla toimeenpanna\nräjähdyksen. Useita päiviä hän tässä tarkoituksessa puuhaili\nuskomattoman rohkeasti ja tarmokkaasti, mutta räjähdys ei kuitenkaan\nsaanut aikaan erikoisen huomattavaa tuhoa.\n\nMustonen palasi Suomeen kulkien sitten Tyrisevän, Vuoksenniskan,\nNurmeksen, Paltamon, Kajaanin ja Tervolan kautta Haaparannalle aikoen\ntaaskin jääkäripataljoonaan. Mutta meriesikunnasta käsin, missä\nMustosen kylmäverisyys ja yritteliäisyys oli huomattu, ehdotettiin\nhänelle ammattiharjaantumisen saavuttamiseksi uutta Pietarin-matkaa.\nTällöin miehemme puolestaan esitti itse, että hän saisi lähteä\nSiperiaan vahingoittamaan jossakin tärkeässä kohdassa Siperian-rataa,\njota pitkin Japani lähetti sotatarpeita Venäjälle. Tämä ehdotus\nhyväksyttiinkin.\n\nMustonen lähti Tukholmaan ryhtyen siellä Erik Malmbergin ja J.\nV. Snellmanin kanssa retkeä yksityiskohtaisesti suunnittelemaan.\nM.m. tutustuttiin saksalaisten hankkimiin Siperian-radan siltojen\npiirustuksiin. Lopuksi Mustonen valitsi tuhoamistoimintansa kohteeksi\nSiperian pääradalta Krasnojarskin luona _Jenisein yli johtavan\nsillan_. Saatuaan suunnitelmalleen Saksan meriesikunnan hyväksymisen\nhän ryhtyi Tukholmassa huolellisiin esivalmisteluihin hankkien m.m.\npainettuja passilomakkeita leimoineen ja räjähdysaineita.\n\nLokakuun puolivälissä 1916 Mustonen kulki pommeineen jäitse Ruotsin\nKorpikylästä Tornionjoen yli.\n\nAluksi hän kuljetti 75 kg painavaa pommivarastoaan vetokelkassa,\nmutta käytti sitten Kaisajoen alajuoksun tienoilta lähtien myös\nhevoskyytiä. Näin hän tuli Tervolaan ja sieltä poikkimaitse\nMuhokselle, mistä matka jatkui Vaalan ja Paltamon kautta Kajaaniin.\n\nSiellä Mustosen pommivarasto joutui kajaanilaisten aktivistien\nhuollettavaksi.\n\nKajaaniin saavuttuaan Mustonen kääntyi ensin Ahosen puoleen. Tämä\nvuorostaan kysyi huonetoveriltaan maisteri Vuorelta, suostuisiko\ntämä siihen, että heidän huoneeseensa sijoitettaisiin jokunen määrä\npommeja.\n\n\"Noh, kun eivät muut ottane, niin täytynee kai meidän ne ottaa\",\narveli Vuori.\n\nPuolisen tuntia tämän jälkeen ilmestyikin \"Sören\" Lönnbohm\niltahämärässä kolmen toverin kera, kantaen huoneeseen kaksi raskasta\nnahkalaukkua. Toiset salaliittolaiset olivat rautatien virkailijat\n_Yrjö Laitinen ja Leevi Oikarinen_ sekä _Lauri Pokki_; Laitinen ja\nOikarinen olivat tällöin lomalla Kajaanissa.\n\nVaikka tavara olikin vaarallista, oli \"Isin\" uteliaisuus kuitenkin\nniin suuri, että laukut oli avattava ja pommit yksityiskohtaisesti\ntarkastettava. Niitä olikin useata eri lajia. Isoimmat, 8-kiloiset,\nmuistuttivat jäätelökoneita; toiset taas, n.s. piplia-pommit, olivat\nSmk 1:80 maksavien raamattujen kokoisia ja näköisiä; olipa joukossa\n\"termiittejäkin\", jotka lyhyessä ajassa kykenevät sulattamaan\npaksuja rautaharkkoja. Pommit olivat yleensä niin voimakkaita, että\nniillä kyettiin tuhoamaan suuria aluksia. Kun tavarat oli ladottu\ntakaisin laukkuihin ja pakkauksessa käytetyt heinät visusti poltettu,\npantiin laukut yhteisestä sopimuksesta kolmannen asuinkumppanin,\nmetsänhoitaja _Oskari Röngän_ kaapin taakse.\n\nSiellä ne olivat pari viikkoa. Rönkä kyllä toisinaan hiukan\nlevottomin ilmein ajatteli näitä mustia huonetovereitaan, mutta\nminkäs niille mahtoi!\n\nKun sitten oli päästy selville siitä, miten pommit kuljetettaisiin\nKajaanista eteenpäin, tuli taas Lauri Pokki parin toverinsa kanssa\neräänä pimeänä syysiltana ja vei ne O/Y Maakunnan johtajan _Heikki\nTurusen_ makasiiniin. Siellä Turunen pakkasi ne kolmeen tiiviiseen\npakkilaatikkoon lähettäen ne sitten koneosina pikatavarana kuitin\nvastaanottajalle Raivolan asemalle.[144] Sieltä Mustosen koulutoverit\nrautatienkirjurit _Yrjö Laitinen_[145] ja _Lauri Oikarinen_\ntoimittivat ne pienissä erissä Oikarisen asuntoon Udelnajan asemalle.\n\nMustonen teki ensin pienen koematkan itään päin tutustuakseen\nkaikkiin varteenotettaviin asianhaaroihin, varsinkin viranomaisten\nsilmälläpito- toimenpiteisiin. Marraskuun lopulla 1916 hän sitten\nlähti Pietarista kaukaiseen itään saapuen viisi vuorokautta\nmatkustettuaan Krasnojarskiin.\n\nNuori vakoilija oli ypö yksin kaukana vieraassa maassa, ja hänen\nvenäjänkielentaitonsakin oli jotensakin vaillinainen. Hän oli\nottanut suorittaakseen jättiläistehtävän, monikaarisen, pitkän,\nkorkean ja ankarasti vartioidun Jenisein-sillan räjähdyttämisen.\nVertojansahakevan päättäväisesti ja suomalaisen sisun kannustamana\nhän ryhtyi työhön.\n\nSillan alla ja päällä oli suuret kaarilamput, joten se oli hyvin\nvalaistu. Silta-alue oli ympäröity harvalla lauta-aidalla, joka myös\noli valaistu, joskin heikonpuoleisesti. Itse silta oli noin 10 metriä\nkorkea Jenisein pinnasta lukien. Mustonen käsitti heti, että hänen\noli alhaalta käsin aivan mahdotonta räjähdyttää sillan tukipylväitä.\nSen takia hän päätti koettaa saada pomminsa itse sillalle, johonkin\nrakenteellisesti arkaan paikkaan. Mutta miten päästä ylös sillalle,\nkun sitä perin tarkasti vartioitiin! Sillan kummassakin päässä\nnäet oli vartia, ja sitäpaitsi vielä alhaallakin, mainitun aidan\nsisäpuolella liikkui kulkuvahti.\n\nViimeksimainitun vartian kierrosaikoja seuraten Mustonen Jenisein\njäällä valkoiseen vaippaan pukeutuneena valmistautui yritykseensä.\nHän oli alhaalta käsin päättänyt kavuta sillalle ja tätä varten\nhän oli hankkinut ohuenpuoleista, mutta lujaa nuoraa, mihin hän\nkiipeämisen helpottamiseksi oli tehnyt solmuja. Nuoran toiseen päähän\nhän oli laittanut jonkinlaisen haran, jonka hän toivoi voivansa\nheittämällä kiinnittää jonnekin ylös. Pomminsa Mustonen oli myös\ntuonut jäälle jakaen ne useaan pussiin, jotka hän, kerran sillalle\npäästyään, oli aikonut samaisen pitkän kiipeämisnuoran avulla vetää\nylös.\n\nMiehemme teki useita heittoyrityksiä, mutta silta oli liian\nkorkea. Raskain mielin täytyi Mustosen luopua suunnitelmastaan.\nJenisein-silta jäi paikoilleen.\n\nMustonen ei kuitenkaan hellittänyt, vaan päätti\nräjähdyttämiskohteekseen valita jonkin toisen sillan. Näissä aikeissa\nhän saapui _Baikalin asemalle_. Mutta kun hänen puutteellinen\nvenäjänkielentaitonsa aiheutti erään väärinkäsityksen, alettiin\nhäntä epäillä ja lopuksi hänet vangittiin ja vietiin _Irkutskin\nlääninvankilaan_. Siellä hän sai olla 16 kuukautta.\n\nMustosen myöhemmät vaiheet Siperiassa olivat monenlaiset. Heinäkuussa\n1918 hän joutui _Ruotsin Punaisenristin osaston_ turviin ja\nsiirtyi _Tobolskiin_. Siellä hän sairasti sisäistä verenvuotoa ja\nlavantautia. Sen jälkeen hän koettaen saada työtä esiintyi milloin\nviilarina, milloin sekatyömiehenä. Jonkin aikaa hän työskenteli\neräässä oluttehtaassakin.\n\nAsuessaan Ruotsin Punaisenristin sairaalassa Mustonen kävi eräässä\nneljän virstan päässä olevassa työpajassa työssä. Kun hän kerran oli\nollut tervehtimässä erästä Saksan tanskalaista, sattui hän joutumaan\npaluumatkalle vasta iltamyöhällä kello 11:n aikaan. Sotavangeilta,\njollaisena Mustostakin pidettiin, oli kuitenkin yöllinen liikuskelu\nankarasti kielletty. Niinpä matkalla eräs tshekkoslovakialainen\npatrulli pysäytti Mustosen luullen häntä saksalaiseksi sotavangiksi.\nVoimatta muuta päästeli pidätetty harmissaan suustaan pitkän sarjan\nsuomalaisia kirouksia. Ne sattui kuulemaan eräs venäläinen Suomessa\noleskellut aliupseeri, joka silloin heti selitti patrullin miehille:\n\n\"Se on suomalainen!\"\n\nNäin Mustonen pääsi pälkähästä. Muuten hänet melkein varmasti olisi\nammuttu.\n\nKeväällä 1919 Mustonen sai Koltshakin vallan aikana ansiopaikkoja\njokilaivoissa joutuen vihdoin _Omskiin_, Koltshakin Siperian\nhallituksen pääkaupunkiin. Sielläkin hän sai kokea monenlaista.\nAluksi hän työskenteli viilarina erään virolaisen insinöörin pienessä\nkonepajassa. Sitten hänen täytyi ruveta piharengiksi, jolloin\nhänellä oli 20-tuntinen työpäivä, klo 5:stä aamulla klo 1:een yöllä.\nRavintona hänellä oli leipää ja makkaraa sekä eräänlaista, vedessä\nkiehutetuista leivänkuorista valmistettua ja suolalla maustettua\nkeittoa. Tupakkaa \"piharenkimme\" sentään sai riittävästi. Siitä\nhuolimatta moinen elämä kävi kuitenkin vihdoin ylivoimaiseksi.\n\nLoppujen lopuksi hän tarjoutui bolshevikien tilastolliseksi\nlaskijaksi Siperian vallankumouksellisen komitean taloudelliseen\nosastoon. Siellä Mustosen päällikkö, maanmittausinsinööri Sokoloff\nhuomasi hänen kyvykkyytensä luvaten hankkia hänelle bolshevistista\nkirjallisuutta ja kehoittaen häntä tämän perusteella laatimaan\nlyhyen, yhtenäisen ja kansantajuisen esityksen kapitalismista,\nsen kehityksestä ja asemasta sekä vallankumouksen ja kommunismin\nperusteista ja edellytyksistä.\n\nTällä tavoin Mustonen tuli perusteellisesti syventyneeksi\nbolshevismin tietopuolisiin ongelmiin ja niistä johtuviin\nmahdottomuuksiin.\n\nOmskissa Mustonen tutustui myös pastori _Paavo Granöhön_ saaden tältä\npaljon tukea. Lopuksi hän muutti asumaankin Granön luo.\n\nEsiintyipä Mustonen Omskissa sanomalehtimiehenäkin saaden täten\ntilaisuuden seurata sitä oikeusjuttua, jonka bolshevikit olivat\nnostaneet Koltshakin ministereitä ja pääkannattajia vastaan. Tuomion\nlangettua Mustonen sai lisäksi luvan haastatella kaikkia tuomituita,\nm.m. kuolemaantuomituita ministerejä näiden säilytyspaikassa Siperian\npäätshekan vankilassa. Kuolemaantuomittujen lausunnoista miehemme sai\nhyvin huonon kuvan Venäjän vastavallankumouksellisten bolshevismin\nvastustamishalusta ja -kyvystä.\n\nVihdoin viimein Mustonen sai eräästä toisesta bolshevikivirastosta\nkomennuksen Moskovaan eräänlaiseem toimeen, jota hän todellisuudessa\nei edes aikonutkaan ruveta hoitamaan. Hänen tarkoituksenaan oli näet\nvain pujahtaa Moskovaan ja sitä tietä Suomeen.\n\nMoskovassa Mustonen pääsi \"Svenska Kullager Fabrikenin\"\nvirkailijoiden yhteyteen. Nämä neuvoivat hänelle tarpeelliset\npoispääsykeinot, joita käyttäen Mustosen onnistuikin saada Moskovan\npäätshekalta lähtölupa. Omskissa tekemänsä bolshevismin oppeja\nkoskevat tutkimukset, joihin hän rivien väliin oli sovittanut\nkirpeitä vastahuomautuksia, Mustosen oli pakko hävittää, ennenkuin\nhän uskalsi ylittää Suomen rajan.\n\nSuomeen Kalle Veikko Mustonen saapui syyskuun 13. p:nä 1920, siis\nlähes neljä vuotta kestäneen vaiherikkaan ja vaarallisen harhailun\njälkeen.\n\n\n\"Pikku Jussi\".\n\nJohannes Väisänen eli \"_Pikku Jussi_\", kuten toverit ja lähimmät\ntuttavat häntä nimittivät, oli Kainuun poikia, syntynyt Sotkamossa\nNaurismäen talossa. Hänen vanhempansa olivat työmies _Renne\nVäisänen ja Amanda Laatikainen_. Käytyään kansakoulun hän joutui\nHelsingissä asuvan sisarensa kotiin päästen oppilaaksi suomalaiseen\nnormaalilyseoon. Loma-ajat hän kuitenkin vietti vanhempiensa luona\nSotkamossa pääasiallisesti Sotkamon Jormaskylän _Mustinniemessä_.\nVanhemmat olivat hyvin kunnollisia ja kunnioitettavia vaikuttaen jo\nesimerkillään kasvattavasti nuoreen Johannekseen. Mutta tämä vilkas\nja älykäs poika sai Mustinniemessä myös toiselta taholta vaikutteita,\njotka kehittivät hänen sydämessään isänmaanrakkauden itua. Mainitun\nmaatilan näet omistivat hovioikeudenneuvos _Aksel E. Andersson_ ja\nhänen puolisonsa _Berta Andersson_ (o.s. Öhmann), jotka ihmisinä ja\nkansalaisina olivat harvinaisen oikeudentuntoisia ja kansanomaisia ja\njoiden isänmaanrakkaus ei ollut ainoastaan sanahelinää, vaan teossa\nkoeteltua ja osoitettua. Hovioikeudenneuvos Andersson kuului nim.\nniihin Viipurin hovioikeuden jäseniin, jotka uskalsivat puolustaa\nSuomen lakia Venäjän hallituksen sortoa ja mielivaltaa vastaan\nsaaden tästä syystä osatoveriensa kera viettää kahdeksan kuukautta\nvankina Krestyn linnassa Pietarissa. Tämä venäläisvallan tavaton\nlainloukkaus ja sortotoimenpide tuli epäilemättä Mustinniemen väelle\nvarsin läheiseksi, kun heidän hyvä isäntänsä oli joutunut sellaisen\nvääryyden uhriksi. Ja varmaa on, että nuoren, ajattelevan Johannes\nVäisäsen sydämessä jo tällöin isänmaanrakkaus heräsi tietoiseksi\ntunteeksi ja tahdoksi.[146]\n\nVäisänen oli tavallisen hyvälahjainen oppilas, mutta koulupojille\nominaisesta vapaudenhalusta hän erosi jo normaalilyseon neljänneltä\nluokalta mennen venäläisten Helsingin ympäristöillä järjestämiin\nvallitöihin. Oli luonnollista, etteivät nämä oudot puuhat Väisästä\nkuitenkaan ajan pitkään miellyttäneet, ja niinpä hän saatuaan kuulla\nSuomen nuorten miesten sotaisista hankkeista oli ensimmäisiä, jotka\nriensivät vastaperustetun jääkäripataljoonan riveihin. Lockstedtin\nleiriin hän saapui jo lokakuun 17. p:nä 1915. Tästä hetkestä lähtien\nVäisänen oli venäläisvallan vannoutuneimpia vihollisia.\n\nKun nuorukaisen erinomainen rohkeus ja toimintatarmo tietenkin\nheti huomattiin, lähetettiin hänet jo verraten pian takaisin\nSuomeen värväämään. Ja lopulta hänkin joutui Saksan meriesikunnan\npalvelukseen, jolloin tiedustelu ja pommien kuljetus tuli hänen\npäätehtäväkseen. Vakavalta kannalta hän sen ottikin ulottaen\nlaajalle alalle haarautuneen toimintansa koko Pohjois-Suomeen sekä\ntehden silloin tällöin retkiä Etelä-Suomeenkin. Hän oli kuin kärppä\ntavattoman nopea liikkeissään. Milloin nähtiin hänet siellä, milloin\ntaas täällä; torkkumaan tai makailemaan hän ei joutanut koskaan.\n\nVuoden 1916 tammikuussa me jo tapasimme hänet Kajaanissa\npaluumatkalla etelästä sekä sitten taas matkavalmiina pohjoista\nkohti siinä monipäisessä Saksaan-pyrkijäin joukossa, joka uudisti\nkajaanilaisen ylioppilaan Hannes Karjalaisen avaaman reitin.\n\nMutta pian hän palasi Ruotsista takaisin laukku täynnä pistooleja\nynnä niiden panoksia.\n\nKulkiessaan Ruotsiin tai sieltä takaisin Suomeen \"Pikku-Jussi\"\nkäytti -- varsinkin pommarina ollessaan -- enimmäkseen Rovaniemen\npohjoispuolelta kulkevia reittejä vieraillen usein Tengeliössä ja\nLohijärvellä sekä pistäytyen toisinaan Raanujärvelläkin.[147]\n\nPohjoisesta tai etelästä palattuaan \"Pikku Jussi\" poikkesi aina\n_Kajaaniin_, sillä siellä hänellä oli paljon ystäviä, ja kotipitäjän\nSotkamon vaaramaisemat ynnä niiden leppoisat tuulahdukset vetivät\nnekin puoleensa nuoren jääkärin vilkasta mieltä. Pistäytyipä hän\nkerran Mustinniemessäkin vähän levätäkseen vaaroja ja seikkailuja\ntäynnä olevalla taipalellaan.\n\nKajaanissa käydessään Väisänen usein yöpyi kauppias Ipatoffin (nyk.\nIpatti) tuvassa kaikenlaisen rahvaan joukossa, sillä siellä hän\nsaattoi paremmin peittää jälkensä. Myöskin pappilan pirtissä hän\ntoisinaan yöpyi. Tämä säälitti kovin maisteri \"Isi\" Vuorta ynnä\nhänen asuintovereitaan Ahosta ja Rönkää; olihan häpeä, että Suomen\nitsenäisyyden uljaan esitaistelijan täytyi tuolla tavoin koditonna\nmaleksia. Siksipä \"Isi\"-maisteri ehdottikin, että \"Pikku Jussi\"\nkutsuttaisiin heidän luokseen. Niin tehtiinkin. Asunnossa oli kyllä\nylimääräisiäkin sänkyjä, mutta huomionherättämisen välttämiseksi\nsidottiin Vuoren ja Ahosen kehräjalkaiset rautasängyt viilekkeillä\nyhteen, jotenka ne eivät päässeet toisistansa irtautumaan; ja sitten\ntoverukset nukkuivat kaikki kolme yhteisvuoteessa, \"Pikku Jussi\"\nkeskellä.\n\nPitipä Vuori huolta jääkärimme liinavaatevarastostakin, kun\nse hänen mielestään oli sekä värinsä muuttanut että puhtaan\ntuoksunsa kadottanut Isokokoisen \"Isin\" alushousut tosin olivat\n\"Pikku Jussille\" liian suuret, jotenka ne piti kääriä vyötäisiltä\nkaksinkerroin, mutta välipä sillä![148]\n\nLopulta \"Pikku Jussi\" oli Vuoren, Ahosen ja Röngän asunnossa kuin\nkotonaan. Kerrankin, kun isännillä oli kiire, he poistuessaan\nneuvoivat vieraalleen ruokatavarakaapin. Emännöitsijän, _Iida\nKaakisen_ ihmeeksi silloin hävisivät kaapista paistettu jänis ja\nsavustetut siiat olemattomiin; jääkärillämme näet sattui olemaan\nnälkä.\n\nJoskus tämä hilpeä ja leikkisä jääkäri saattoi syventyä\nfilosofoimaankin. Niinpä kun hän kerran oli käymässä koulutoverinsa\nmaisteri Ahtolan luona ja kun ystävykset katselivat poroa, joka\nvastapäisellä rakentamattomalla tontilla maukkaasti söi jäkälää, niin\n\"Pikku Jussi\" lausui mietteissään:\n\n\"Ovat luvanneet rahaa päästäni. Olisi nyt ehkä somempi olla porona\nkuin ihmisenä.\"\n\nLokakuun puolivälissä 1916 olivat _\"Pikku Jussi\", Väinö Jankko_\n(tällä kertaa käyttäen nimeä Bernhard Julius Kauppinen) ja\nhelsinkiläinen perämies _Valteri Falko Rafael Dahlberg_ matkalla\nHallaan. Kaksi viimeksimainittua oli ollut pidätettynä jo\naikaisemmin; ja mitä Väisäseen tuli, niin hänen värväys- ja\npommipuuhansa olivat viranomaisten tiedossa liiankin hyvin. Hallassa\nheihin yhtyi neljänneksi jo edellisestä tuntemamme paltamolainen\naktivisti, 17-vuotias _Aarne Edvin Korhonen_. Miestemme päämääränä\noli Saksa, jonne \"Pikku Jussikin\", joka jo _kymmenettä kertaa_ kulki\nTornionjokea kohti, tosissaan pyrki, sillä isänmaassa ei hänellä enää\nnäihin aikoihin ollut turvallista paikkaa.\n\nHallasta miehet lähtivät hetimiten eteenpäin suunnaten\nvarovaisuussyistä kulkunsa kaikkein synkimmille erämaanpoluille\nnoudattaen reittiä Halla--Havukka--Pesiö (Kiuasaho)--Taivalkoski--\nRanua--Alaportimo--Narkausjärvi--Kivijärvi (Nuuppaan ja Rovaniemen\nkeskivälillä)--Kemijoen Rautiosaari. Levähdyspaikoissa he kertoivat\nolevansa matkalla Ytterforsin metsänhakkuutöihin. Ranualla he\nyöpyivät majatalossa täysissä tamineissaan. Joku yritti keskellä\nyötä tulla sisään, mutta kun lamput oli sammutettu ja kun karskisti\nkysyttiin: \"Kuka siellä?\" niin ei ketään ilmaantunutkaan.\n\nNarkausjärvelläkään ei tapahtunut mitään erikoista, vaikka sittemmin\nkävi selville, että maanviljelijä Allu Narkaus oli af Enehjelmin\nuskotuita, joka linjalla Rovaniemi--Narkaus--Ranua vakoili\n\"kulkijoita\". Kivijärvellä vietettiin yö Kivijärven talossa, jossa\nmiehemme tunnettiin Saksaan-menijöiksi, koska emäntä nimitti heitä\nkahden keisarin palvelijoiksi.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi sattui Allu Narkaus olemaan talossa. Heti\npaikalla hän silloin ajoi porollaan Rovaniemelle ilmoittaen siellä\nmiesten tulosta kuvernöörin uskotuille, jotka taas puolestaan\ntiedoittivat asian Ouluun.\n\nSamassa Kivijärven talossa matkamiehemme kuitenkin saivat\nvaroituksen. Kun näet \"Pikku Jussi\" yöllä pistäytyi ulkona, niin\njoku talon väestä ilmoitti hänelle, että olisi parasta heti lähteä\nmatkalle. Miehet nousivatkin oitis makuulta ja suorittaessaan\nisännälle majapaikkamaksua suoraan ilmoittivat olevansa matkalla\nSaksaan. Silloin isäntä neuvoi heille kulkusuunnan. Ruoka-evästä\nheillä oli ainoastaan yksi perunaleipä; tupakkaa sen sijaan\nriittävästi.\n\nOli kaunis kuutamo, mutta ankara pakkanen. Miehet hiihtivät\nensin kappaleen matkaa, mutta marssivat sitten -- eksyttääkseen\nmahdollisia takaa-ajajia -- takkisillaan sukset olalla jonkin matkaa\ntakaisinpäin. \"Pikku Jussin\" tarkoituksena oli ohjata kulku Muurolaan\nsekä sieltä pohjoista reittiä Lohijärvelle ja Tengeliöön, mutta\nkompassi ja tietön taival pettivät.\n\nKolmatta vuorokautta harhailtuaan -- missään ihmisasumuksessa\nkäymättä -- heidän oli pakko viimein mennä lähellä Hirvaksen pysäkkiä\nRautiosaaressa olevaan Hannin taloon, sillä heitä ahdisti nälkä ja\nkylmä; vain heinäsuovissa ja nuotiotulilla he olivat yönsä viettäneet.\n\nTehdyn ilmiannon johdosta kuvernööri af Enehjelm oli soittanut\nRovaniemelle poliisikomisario _V. V. Karjalaiselle_, että\nTaivalkoskelta oli Taipaleen kylään (Rovaniemeltä 3 peninkulmaa\nRanualle päin) hiihtämällä tulossa neljä Saksaan-menijää ja että\nKarjalaisen oli lähetettävä poliiseja heitä kiinniottamaan. Tunnin\nverran myöhemmin kuvernööri oli soittanut uudelleen tiedustellen,\noliko poliisit jo lähetetty. Karjalainen oli vastannut myöntävästi,\nvaikka todellisuudessa kukaan ei vielä silloin ollut lähtenyt\nmatkalle. Vasta iltamyöhällä lokakuun 29. p:nä 1916 oli neljä\npoliisia lähtenyt Taipaleen kylään päin. Nämä olivat kuitenkin yöllä\npalanneet takaisin kertoen, että kyseelliset miehet olivat kyllä\nkylässä käyneet, mutta sitten pian sieltä poistuneet. Kuvernöörin\nmääräyksestä Karjalainen oli lähettänyt samoihin aikoihin illalla\nkaksi poliisia, Antti Keräsen ja Matti Hoikin, myöskin Muurolaan.\nSoitettuaan seuraavana aamuna kuvernöörille ja kerrottuaan,\nmitä Taipaleen-matkalta palanneet poliisit olivat ilmoittaneet,\nKarjalainen sai määräyksen itse lähteä Muurolaan tai Hirvaalle.\nOttaen mukaansa vielä kaksi poliisia tämä lähtikin autolla matkalle.\n\nSillä välin olivat Muurolaan lähetetyt poliisit tyhjin toimin\nlähteneet paluumatkalle. Tultuaan Maalari-nimiseen taloon he jäivät\nsinne hetkeksi levähtämään. Silloin taloon saapui Rautiosaaresta\nisäntä Janne Körkkö ilmoittaen, että hänen taloonsa oli tullut\nneljä epäilyttävännäköistä miestä, jotka saattoivat olla etsittyjä\nSaksaan-menijöitä. Tällöin Keränen ja Holkki lähtivät Körkön seurassa\nRautiosaareen.\n\nPerin pohjin uupuneet miehet oli helppo pyydystää. Pidättäminen\ntapahtui Körkön tuvassa lokakuun 30. p:nä 1916. Käsirautoihin\nlyötyinä lähdettiin heitä hevoskyydillä kuljettamaan Rovaniemelle\npäin. Talosta poistuttaessa toinen poliiseista sanoi isännälle:\n\n\"Tehkää vastakin näin!\"\n\nYhdeksän kilometrin päässä Rovaniemeltä kohdattiin komisario\nKarjalaisen auto.\n\nRovaniemellä pidettiin alustava kuulustelu. Ilmeisesti tahtoen\nvapauttaa pidätetyt Karjalainen soitti kuvernöörille, että miehet\nolivat tavallisia jätkiä, jotka hänen mielestään oli päästettävä\nvapaalle jalalle. Mutta af Enehjelm, joka oli saanut toisenlaiset\ntiedot muualta, antoi jyrkän määräyksen, että miehiä oli ankarasti\nvartioitava ja toimitettava heidät seuraavana päivänä Ouluun.\n\nPidätettyjä kohdeltiin Rovaniemen poliisilaitoksessa erinomaisen\nhyvin. Niinpä komisario Karjalainen salli heidän hävittää kaikki\nvaaralliset paperit, jollaisia heillä oli m.m. venäläisten Viipurin\nlähistölle rakennuttamia ampumahautoja koskevat karttapiirrokset.\nKaikki muut esiintyivät pidätettäessä oikeilla nimillään, paitsi\nVäinö Jankko, joka käytti salanimeä Kauppinen.\n\nSeuraavana päivänä, marraskuun 1:senä, lähdettiin Oulua kohti. Kaikki\nolivat käsiraudoissa ja kunkin takana istui poliisikonstaapeli. Niin\nankarasti oli vartiointi järjestetty, ettei rautoja irroitettu edes\nsyöntiajaksi. Oulun asemalla oli vastassa kokonainen poliisipatrulli\nylikonstaapeli Salmelan johdolla. Vangit vietiin suoraa päätä\npoliisikamariin, jonne kuvernööri af Enehjelm poliisimestari\nLindqvistin kera tuli heitä myöhään illalla kuulustelemaan.\n\nEnehjelm esiintyi hyvin töykeästi sinutellen jokaista, ja koko\ntilaisuus muodostuikin pikemmin haukkumiseksi kuin kuulusteluksi. Kun\nVäisäsen vuoro tuli, huudahti kuvernööri:\n\n\"Tässäkö se on se suuri roisto, jota kauan on etsitty! Sainpas sinut\nvihdoinkin kiinni.\"\n\nSilloin Väisänen sanoi:\n\n\"Mitä roiston töitä minä olen tehnyt?\"\n\nMutta Enehjelm karjaisi vastaan:\n\n\"Vieläkö sinä uskallat niskoitella, roisto!\"\n\nPidätetyt passitettiin marraskuun 2:sena päivänä Oulun\nlääninvankilaan, jossa silloin -- kun sen isänmaallinen johtaja\nV. O. Juvelius oli erotettu toimestaan -- vallitsi täydellinen\nmielivalta af Enehjelmin ja santarmiratsumestari Tserkassinoffin\nisännöidessä siellä. Rautiosaaressa pidätettyjä syytettiin vain\nirtolaisuudesta, kuten poliisikomisario Karjalainen oli pidätyksen\nsyyn papereihin merkinnyt, mutta siitä huolimatta kuvernööri määräsi\nvangit järjestänsä jätettäviksi santarmiviranomaisille. Dahlberg\nluovutettiin näille jo 8.XI.1916, Jankko 29.XI.1916 sekä Korhonen\nja Väisänen 11.XII.1916, kaksi viimeksimainittua suomenmaalaisen\nsantarmihallituksen päällikön toimenpiteiden varalle. Väisänen ja\nKorhonen vietiin Helsinkiin samana päivänä, jona Simon kahakan\nsankari _Sven Weckström_ verissään työnnettiin Oulun lääninvankilaan.\n\nSeurasi sitten vankina-olo Katajanokalla ja tavanmukaiset\nkuulustelut. Sieltä Väisänen ja Dahlberg lähetettiin Shpalernajaan\nsekä Korhonen myöhemmin Siperiaan, jotavastoin Jankkoa säilytettiin\nKatajanokalla vallankumoukseen asti.\n\nOli juuri jouluaatto, jolloin Shpalernajan vankityrmän lukko\nväännettiin rämisten kiinni Johannes Väisäsen jälkeen. Emme seuraa\nvankimme sikäläisiä vaiheita, mutta se kuitenkin mainittakoon,\netteivät edes Shpalernajan muurit kyenneet masentamaan \"Pikku Jussin\"\nrohkeutta ja hilpeyttä.[149]\n\nOlemme jo aikaisemmin kertoneet, että Jussi Väisänenkin oli niiden\nShpalernajan-vankien joukossa, jotka sittemmin Kainuun kautta\nkulkivat Ruotsin rajalle. Kun hän tuli Hyrynsalmelle Hirvelän\nkievariin, jonne jo ennen häntä oli saapunut joitakuita muita\nshpalernajalaisia, huusi hän: \"Hevosta, hevosta ja joutuin!\"\n\nKysyttäessä, minne hänellä oli niin kova kiire, vastasi \"Pikku\nJussi\": \"Ouluun! Olisi kahdenkeskistä asiaa af Enehjelmille.\"\n\nJussi saatiin kuitenkin jäämään yöksi Hirvelään. Seuraavana aamuna\npostin saavuttua huomattiin sanomalehdistä, että kuvernööri oli\nsaanut eron virastaan ja että hän oli matkustanut etelään juuri sinä\npäivänä, jolloin Jussi oli saapunut Hyrynsalmelle. Silloin Väisänen\nraivostui päivitellen sitä, ettei ollut päässyt lähtemään Pietarista\naikaisemmin.\n\nSamoihin aikoihin kuin Ruuth, Levander ja Bahne tekivät\ntiedustelumatkan Hallasta Kuopioon, ilmestyi sinne myös \"Pikku\nJussi\", joka sanoi lähtevänsä Eteläsuomeen aseita noutamaan. Hänet\nsaatiin kuitenkin -- joskin vaivoin -- palaamaan toisten kanssa\nHallaan. Tällä matkalla hän kävi myös kajaanilaisia ystäviään\ntervehtimässä ja heille vaiheitaan kertomassa. Tällöin maisteri Vuori\npiloillaan kysyi Jussilta:\n\n\"Enehjelmin haltuunko ne alushousut joutuivat?\"\n\n\"Ei veikkonen\", vastasi \"Pikku Jussi\" hilpeästi. \"Shpalernajassa ne\ntoki olivat vielä hyvään tarpeeseen, ja kun ne alkoivat jo lopuksi\nhajota, niin viimeiset riekaleet poltettiin juhlallisesti Relanderin\nsaunassa Sortavalassa.\"\n\nKuljettuaan Hallasta ensiksi lähteneiden shpalernajalaisten kanssa\nTornionjoen yli Väisänen matkusti pataljoonaan, mutta palasi sitten\nsairautensa takia Ruotsiin asettuen toipumaan tuohon tunnettuun\nsuomalaisten pakolaisten siirtolaan, Korpikylän _Alarovalle_. Siellä\nhän oleili jonkin aikaa ystävänsä, metsänhoitaja _A. A. Huovisen_\nseurassa tuottaen sekä hyötyä että iloa sikäläisille etappimiehille.\nVoitettuaan sairautensa, jonkinlaisen umpisuolentulehduksen, hän\nvapaussodan kynnyksellä oli työssä ja toimessa Oulussa, harjoittaen\nsikäläistä suojeluskuntaa. Sitten hän miehineen oli tehokkaasti\nmukana Oulun taisteluissa. Vapaussodassa \"Pikku Jussi\" otti osaa\nm.m. Tampereen taisteluihin haavoittuen, kuten jo olemme kertoneet,\nsilloin lievästi.\n\nNuoren elämänsä viimeiset taistelut Väisänen taisteli Karjalan\npuolesta. Hän näet oli Vienan Karjalan toisen retkikunnan mukana\nsyyskesällä 1918. Kostamuksen kylässä vihollinen yllätti hänen\njohtamansa pienen pioneerikomppanian, ja silloin -- suomalaisten\nyrittäessä pelastautua venheillä -- murhaava konekiväärisuihku\nlävisti \"Pikku Jussin\". Siellä \"suurten salojen sydämessä\", kertoo\n_Lauri Kivinen_ teoksessaan \"Karjalan puolesta\", \"löysi määränsä pään\nJussi Väisänen, koko kansansa ihailema mies, monen sadun sankari\".\n\nTämä tapahtui aamulla syyskuun 20. p:nä 1918.\n\nKyösti Wilkuna lausuu \"Pikku Jussista\" seuraavan lyhyen, ytimekkään\narvostelun:\n\n\"Hän oli aina tyyni, kylmäverinen ja neuvokas, oikea synnynnäinen\nTapani Löfving. Kokonaisen teoksen täyttäisivät hänen retkensä ja\nseikkailunsa.\"\n\n\n\n\nLIITTEITÄ\n\n\n\nLiite N:o 1.\n\n\nSortavalan seminaarin oppilaat Vasili Rösch, Nikolai Kirilow ja Väinö\nSirviö santarmien palvelijoina. _Salainen_.\n\nLisäykseksi esitykseeni tämän vuoden 28 p:ltä huhtikuuta N:o 811\nilmoitan Teidän Ylhäisyydellenne, että Sortavalassa ja Sortavalan\nOpettajaseminaarissa Saksan palvelukseen ja töihin tapahtuneen\nnuorten miesten värväyksen johdosta kuulustelin kuluvan vuoden touko-\nja kesäkuussa todistajina maanviljelijän leskeä Olga Vasiljevna\nRöschiä o.s. Vasilkova sekä Sortavalan Opettajaseminaarin oppilasta\nNikolai Aleksejevitsh Kirilowia, jotka kertoivat: Olga Rösch, että\nhänen poikansa, edellämainitun seminaarin oppilas, Vasili Rösch,\nsaapuessaan hänen luokseen joulukuun loppupuolella kulunutta v. 1915\njoulupyhiksi kertoi hänelle, että seminaarin oppilaiden keskuudessa\nharjoitettiin värväystä Saksaan, siellä sotakouluun astumista varten,\nsekä että oppilaita sinne värvää Sortavalassa asuva asianajaja\nPärssinen, joka muun muassa ehdotti myöskin Vasili Röschille\nSaksaan lähtöä. Viimeksimainitun sanojen mukaan eräät Sortavalan\nseminaarin oppilaat ja myöskin eräät muut Sortavalassa asuvat nuoret\nmiehet ilmoittivat haluavansa matkustaa Saksaan, sukunimiä ei\ntodistaja muista, niiden mukana teeskennellen suostumusta myöskin\nhänen poikansa Vasili, jonka tarkoituksena oli ottaa selville\nlähettämiskeinot sekä keitä värvätyt olivat. Paitsi Pärssistä,\ntodistajan sanojen mukaan, oli Sortavalassa muitakin agentteja,\njotka värväsivät nuoria miehiä Saksaan. Tämän vuoden helmikuussa,\nlaskiaisena, saapui hänen poikansa toistamiseen hänen luokseen\nsanoen, että kolmen päivän kuluttua on hänen palattava Sortavalaan\nvoidakseen muiden Saksaan värvättyjen nuorten miesten kanssa\nmatkustaa Ruotsin rajalle, sitäpaitsi sanoi hän todistajalle, että\nPärssiseltä on saatava jokunen summa rahaa matkaa varten Viipuriin\nsekä kirje viipurilaisen \"Karjala\"-lehden toimittajan nimelle.\nToimittajan nimen Vasili hänelle kyllä mainitsi, mutta on hän sen nyt\nunohtanut. Matkustettuaan Sortavalaan palasi Vasili Rösch jälleen\nmuutaman päivän kuluttua hänen luokseen kertoen, että santarmit\nolivat yllättäneet hänet sekä hänen Saksaan matkustavat toverinsa\nennenkuin he saavuttivat rajan, joten heidän oli hajaannuttava.\nMatkustettuaan tämän kertomuksensa jälkeen uudelleen Sortavalaan\npalasi Vasili Rösch hänen luokseen pääsiäisen edellä ja kertoi,\nettä hänet on erotettu seminaarista, sillä siellä tuli tunnetuksi,\nettä hän oli kavaltanut Saksaan lähteneet toverinsa. Tämän\nohella Vasili Rösch kertoi hänelle, että laskiaisviikolla, ennen\nmatkaansa Ruotsin rajalle, hän oli saanut asianajaja Pärssiseltä\nmuistaakseen 10 mk matkaa varten Viipuriin, jossa meni edellämainitun\n\"Karjala\"-lehden toimittajan luo, jolta, esitettyään kirjeen, oli\nsaanut niinikään jonkun verran rahaa. Seminaarin oppilaiden tämän\nvuoden maaliskuussa toimeenpanemasta murhayrityksestä Röschiä vastaan\nei viimeksimainittu hänelle mitään kertonut eikä hän tiedä mitään.\nHänen poikansa Vasili Rösch asui samassa asunnossa seminaarin\noppilaan Kirilowin kanssa, jolle pitäisi olla hyvin tunnettua koko\nvärväyksen järjestelmä ja vieläkin paremmin seminaarin oppilaalle\nVäinö Sirviölle, joka joululoman loppupuolella oli todistajan luona\nkylässä ja henkilökohtaisesti kertoi hänelle, että seminaarin johtaja\nRelander tunsi hyvin seminaarissa tapahtuneen oppilaiden värväyksen\nSaksaan ja oli varmasti sille myötämielinen. Samalta Sirviöltä\nsai todistaja tietää, että eräs kansallisuudeltaan ruotsalainen\noleva seminaarin oppilas, jonka nimeä ei todistaja muista, piirsi\nennen joulua Viipurin linnoituksen pohjapiirroksen, jonka vei\nmukanaan matkustettuaan Saksaan. Poikansa Vasilin kertoman mukaan\nedellämainittu \"Karjalan\" toimittaja oli puhunut hänelle, että olisi\nhyvä saada tarkat tiedot Inon-patterin tilasta, s.o. siellä olevien\ntykkien lukumäärästä, sotajoukkojen kokoonpanosta ja miesluvusta\ny.m., ja että Sortavalassa asuva pastori _Solntsev_, senjälkeen kun\nVasili Rösch erotettiin seminaarista, oli moittinut häntä siitä,\nettä oli pettänyt omat toverinsa, mainiten samalla että saksalaiset\npyrkivät vain hyvään, ja että kaikki mitä he nyt tekevät on tärkeätä\nSuomen paremmalle tulevaisuudelle. Ylläesitettyyn todistaja lisäsi,\nettä kuluvan vuoden 14 p:nä toukokuuta oli hänen asuntoonsa tullut\nkolme Inon patteriston sotamiestä, jotka ilmoittivat hänelle, että\nheidän joukko-osastossaan palvelee eräs virolainen nostomies, jokin\n_Tassine_, Uudenkirkon pitäjän Jukkolan kylässä asuvan kauppias\nLenkkerin tyttären sulhanen, jolle Lenkkeri oli antanut 3.000\nruplaa tai Suomen markkaa, siviilipuvun ja poikansa passin, jonka\njälkeen Tassine matkusti Helsinkiin aikomuksella pyrkiä rajan\nyli Ruotsiin, mikä kuitenkin häneltä epäonnistui, jonka johdosta\nhän palasi takaisin sekä matkusti jonnekin lomalle. Olga Röschiä\ntapaamassa käyneiden sotamiesten nimet ovat yhden _Rotman_ ja toisen\n_Hagel_, kolmannen sukunimi tuntematon. Nämä sotamiehet kertoivat\ntodistajalle, että jos Ruotsin ja Venäjän välillä syttyy sota,\nniin he sekä myöskin muut virolaiset sotamiehet, siirtyvät Ruotsin\npuolelle eivätkä siis tule taistelemaan Ruotsia vastaan, vaan\npäinvastoin koettavat joutua ruotsalaisten vangiksi. Tällaisen Olga\nRöschin todistuksen johdosta olen lähettänyt erikoisen vaatimuksen\nKronstadtin santarmihallituksen päällikölle toimeenpanna tarkastus\nTassisen, Rotmanin ja Hagelin sekä neljännen tuntemattoman suhteen\nsekä kuulustella heitä asian johdosta; sitäpaitsi toimitan etsinnän\nja kuulustelun kauppias Lenkkeriin nähden.\n\nKuluvan kesäkuun 3 p:nä kuulustelemani Sortavalan opettajaseminaarin\noppilas Nikolai Aleksejev Kirilow kertoi, että viime 1915 vuoden\nsyksyllä alkoi seminaarin oppilaiden keskuudessa liikkua huhuja\nsiitä, että monet Suomessa asuvat nuoret miehet agitationin\nvaikutuksesta matkustavat Saksaan tarkoituksella astua erikoiseen\nsotakouluun, josta muutaman kuukauden kuluttua heidät koroitetaan\nSaksan armeijan upseereiksi ja sen jälkeen palautetaan takaisin\nSuomeen, jossa näiden sotakoulun läpikäyneiden suomalaisten on\nasetuttava Ruotsin-Venäjän sodan puhjetessa erikoisten Venäjää\nvastaan taistelevien joukko- osastojen johtoon tarkoituksella\nirroittaa Suomi lopullisesti Venäjästä. Sitten tovereiltaan Väinö\nSirviöltä ja Vasili Röschiltä hän, Kirilow, sai tietää, että\nSortavalaan ilmestyi Saksan salainen agentti _Urho Sihvonen_,\nHelsingin Yliopiston ylioppilas, joka matkustelee ympäri Suomea\nja värvää Saksaan nuoria miehiä antaen heille rahaa matkaa varten\nRuotsin rajalle ja että Sihvosen värväämien henkilöiden joukosta\ntunnetaan Sortavalassa asuva puuseppä _Johan Nissinen_, joka sai\nSihvoselta 10 markkaa matkarahaa sekä lupauksen, että matkalle\nlähtiessään saa vielä 40 mk ja merkin, jonka nojalla tulee\nsaamaan rahaa matkareitillänsä Saksaan, mutta Nissinen peruutti\nmatkasuunnitelmansa Saksaan ja jäi Sortavalaan. Henkilökohtaisesti\nei Nissinen ole kertonut Kirilowille, että hänet olisi värvätty\nSaksaan. Muilta seminaarin oppilailta, joiden nimiä Kirilow ei\nmuista, hän kuuli, että Saksaan oli matkustanut Sortavalan aseman\nkirjanpitäjän Kanteleen kaksi poikaa, mutta kuka heidät sinne\nvärväsi. ei Kirilow tiennyt. Kuluvan vuoden helmikuun alussa\nalkoivat seminaarin oppilaat puhua jo paljon julkisemmin siitä,\nettä nuorten miesten värväystä Saksaan harjoitetaan voimaperäisesti\nja että sinne ovat muutamat päättäneet matkustaa m.m. seminaarin\noppilaat Ahti Stenlund ja Herman Uimonen; sitäpaitsi puhuttiin\nsiitä, että Sortavalan lähellä olevalle Kuokkaniemen asemalle\nsaapui tammikuussa joku Saksan agentti, joka jakoi julistuksia\nnoin 20:lle Sortavalasta, sen lähimmästä ympäristöstä sekä eräästä\nmainittuun asemaan liittyvästä kylästä kokoontuneille nuorille\nmiehille ja piti puheen kehoittaen heitä matkustamaan Saksaan.\nMahdollisesti tämä agentti oli Helsingin Yliopiston ylioppilas\nKustaa Palovaara, ja hänkö vei mukanaan seminaarin oppilaat\nStenlundin ja Uimosen ei Kirilow tiedä. Kauppakoulun oppilasta\n_Vesaa_ ei Kirilow tunne. Vasili Röschin ja Väinö Sirviön puheista\nKirilow tietää, että nuorten miesten Saksaan lähdön päävärvärinä\nSortavalassa oli paikkakunnan asianajaja _Armas Antti Pärssinen_,\nmutta henkilökohtaisesti ei Kirilow häntä tuntenut, ja vaikka Rösch\nsekä Sirviö tahtoivat tutustuttaa Kirilowin Pärssiseen, eivät he\nehtineet sitä tehdä. Niinikään näiden Röschin ja Sirviön sanojen\nmukaan oli Pärssistä lähinnä seminaarin oppilas Armas Hallikainen,\njoka Pärssisen ohjaamana johti agitatiota muiden seminaarin\noppilaiden värväämiseksi Saksaan ja oli erittäin läheisissä\nsuhteissa seminaarin oppilaihin Stenlundiin, Uimoseen, Johan\nViitasaloon, Asarias Viljakaiseen ja Johan Viktor Jaakonsaareen;\nviimemainitut kolme yhdessä Hallikaisen kanssa päättivät matkustaa\nSaksaan, mutta jostain syystä viivästyivät. Kirilowin kanssa ei\nHallikainen ollut avomielinen, nähtävästi peläten häntä venäläisenä,\nmutta Röschin ja Sirviön kanssa hän oli ystävyydessä keskustellen\njostain alituiseen heidän kanssaan. Joulupyhien aikana kävi Armas\nHallikainen sukulaistensa luona Kuopiossa ja palattuaan sieltä\nkertoi Röschille ja Sirviölle, että hän värväsi enemmän kuin 10\npaikallista asukasta, jotka halusivat matkustaa Saksaan astuakseen\nsiellä sotakouluun. Ei tiedetä keitä nämä värvätyt ovat. Röschin\npuheiden mukaan Kirilow tietää, että Pärssinen suunnitteli uusia\nmatkareittejä nuorten miesten lähettämiseksi Saksaan, mutta näiden\nreittien suuntia ei Kirilow tiennyt. Keisari Wilhelmin käynnistä\nBerliinissä suomalaisessa siirtokunnassa tietää Kirilow vaan Röschin\npuheiden nojalla. Saman Röschin sanojen mukaan hänet, Röschin,\nhoukutteli Pärssinen matkustamaan Saksaan antaen Röschille 25 markkaa\nja sitäpaitsi kirjeen erään Viipurissa toimivan Saksan agentin\nnimelle, jonka agentin nimeä ei Kirilow tiedä. Antti Haikosesta\nja Aurenista ei myöskään tiedetä mitään eikä ole mitään heistä\nkuullut; Pärssisen ja asianajaja Kotosen osanotosta sellaisten\njoukkojen muodostamiseen, joiden tarkoituksena on nostattaa Suomessa\nkapina ei Kirilow ole myöskään mitään kuullut. Siitä, että kuluvan\nvuoden 19 p:nä maaliskuuta seminaarin oppilaat _Jaakonsaari, Kuusa,\nViljakainen, Viitasalo ja Hallikainen_ revolvereilla varustettuina\nlähtivät Röschin asunnolle aikomuksella tappaa hänet, mutta\neivät toimeenpanneet päätöstään ainoastaan sen tähden, että ovi\nRöschin asuntoon oli suljettu ja sen tähden, että hän, Kirilow,\noli samaan aikaan yötä Röschin asunnossa, ei Kirilow ole keltään\nkuullut eikä siitä mitään tiedä, kuin ei myöskään siitäkään,\nettä edellämainitut seminaarin oppilaat on Pärssinen määrännyt\ntoimeenpanemaan jonkinlaisia terroristisia tekoja, jos siihen\nilmenisi aihetta. Krilow tietää ainoastaan sen, että myöhemmin\nkaikki oppilaat epäilivät häntä ja Röschiä siitä, että he olivat\nilmiantaneet värväyksen suunnitelman, ja että tämän vuoden 1 p:nä\ntoukokuuta uutta lukua, seminaarissa olleen juhlan aikana, oli\nArmas Hallikainen sanonut hänelle Kirilowille, että hän varoisi,\nkoska hänen henkensä oli vaarassa. Röschin palattua matkaltaan\nRuotsin rajalle oli hän, Kirilow, kerran Röschin kanssa samassa\nhuoneessa kun sinne saapui Väinö Sirviö, joka tarkastellessaan\npapereitansa pudotti vahingossa muutamia kirjeitä, jotka Kirilow\nja Rösch nostettuansa Sirviön läsnäollessa lukivat; yksi näistä\nkirjeistä oli osoitettu asianajaja Pärssiselle. Tässä kirjeessä\nSirviö m.m. kirjoitti Pärssiselle seuraavaa: \"Tietäkää, että jos\nminulle tapahtuu jotain, on asiaan sekaantunut vakoilija, josta\nolen Teille monesti puhunut. Viimeinen toivomukseni on, että Te\nkostaisitte puolestani hänelle...\", saman sisältöisiä olivat Sirviön\nkirjeet oppilaille Jaakonsaarelle, Kuusalle sekä Helsingin Yliopiston\nylioppilaalle Vilho Nissiselle, puuseppä Johan Nissisen serkulle,\njoka myöskin asui Sortavalassa. Näiden kirjeiden johdosta Sirviö\nselitti, että hän kirjoitti ne kuolemansa varalta, mutta kieltäytyi\nselittämästä millaista vakoilijaa hän kirjeissänsä tarkoitti. Nämä\nkirjeet ovat Röschillä. Seminaarin johtajan Relanderin, pastori\nSolntsevin, Sortavalan aseman kirjanpitäjän Kanteleen ja saman aseman\njarrumiehen Tuomas Juutilaisen osanotosta tahi myötätunnosta nuorten\nmiesten Saksaan värväykseen nähden ei hän Kirilow, tiedä mitään.\nPaitsi edellämainittuja Saksaan lähteneitä nuoria miehiä kuuli\nKirilow oppilas Asarias Viljakaiselta, että Saksaan on matkustanut\nSortavalassa syntynyt Viipurin urkurikoulun oppilas _Väinö Räsänen_.\nViime vuoden 1915 joulukuussa, sittemmin muka Saksaan paennut\nseminaarin oppilas Ahti Stenlund näytti Kirilowille ja Röschille\nlaatimansa Viipurin kaupungin siihen luettuna linnoituksenkin\nkarttaa, jonka hän piirsi Sortavalassa. Stenlund ei puhunut mitä\nhän aikoi tehdä kartalla, mutta Rösch otti sen häneltä selittäen\nmyöhemmin kadottaneensa sen.\n\nYlläesitettyjen Kirilowin antamien todistusten johdosta olen\ntoistaiseksi ottanut käsiteltäväksi epäilyksen alaisen Sortavalan\nOpettajaseminaarin oppilaan Armas Evald Hallikaisen, jonka\nvaatimuksestani kuluvan kesäkuun 15 p:nä Teidän apulaisenne\nKuopion piirissä ratsumestari Feodorov pidätti ja jota säilytetään\nvartioituna Viipurin etsivän osaston kopeissa. Kuulusteltuna kuluvan\nkesäkuun 16 p:nä Hallikainen kielsi osallisuutensa rikolliseen\npiiriin, joka valmisteli kapinaa Suomen erottamiseksi Venäjästä,\nselittäen, lisäykseksi aikaisemmalle selonteolleen 23 p:ltä\nhuhtikuuta kuluvaa vuotta, ettei hän tämän vuoden 19 p:nä maaliskuuta\neikä yleensä koskaan ole ottanut edellämainittujen oppilaitten kanssa\nosaa Vasili Röschin murhayritykseen ja ettei Pärssinen ole koskaan\nhäntä määrännyt suorittamaan terroristista tekoa, jos sellainen\nosoittautuisi välttämättömäksi. Minkäänlaisia uhkauksia kehenkään\ntoveriinsa nähden luvaten ottaa heidät hengiltä, jos he ilmiantavat\nnuorten miesten värväysasian, ei ole lausunut eikä kenellekään\nole kertonut siitä, että ollessaan joulupyhinä Kuopiossa olisi\nsiellä värvännyt yli 10 paikallisasukasta, jotka olisivat halunneet\nmatkustaa Saksaan astuakseen siellä sotakouluun. Kotitarkastuksessa\nei Hallikaiselta löydetty mitään värväysasiaa koskevaa.\n\nHallinnon päällikön v.t. apulaisen v.s., Everstiluutnantti: (Nimi\nepäselvä)\n\n\n\nLiite N:o 2.\n\nSantarmit selvillä Elja Rihtniemen, Hugo Stenbergin, Walter Osvald\nSivénin ynnä monen muun itsenäisyysmiehen toiminnasta.\n\n\nSaap. N:o 285.                              Jäljennös.\nViaporin linnoituksen                       _Salainen_,\nsantarmikomennuskunnan päällikkö.\n9 helmikuuta v. 1917.\n     N:o 6943.                     Viaporin linnoituksen esikunnan\n                                              päällikkö\n\nRaportti.\n\nPäätös: \"Itämeren laivaston komentajan esikunnan päällikkö G. L.\nPastshenko. 12 p. helmikuuta\".\n\nViime vuonna joulukuun 1 p:nä sain tietää, että Hugo _Stenbergin_\n-- joka päätti päivänsä itsemurhalla vankilan merisotilasosastolla\nhäneen kohdistuneiden raskaitten syytösten vuoksi, jotka koskivat\npommien hallussapitoa sotalaivojen räjäyttämistä varten ja muita\nrikoksellisia tekoja, jotka olivat suunnatut Venäjää vastaan ja\njoitten tarkoituksena oli Saksan sotatoimien avustaminen, --\nrikolliseen toimintaan, joka on parhaillaan tutkittavana, on\nHelsingissä ottanut osaa hänen rikostoverinaan Kammio-nimisen\nsairaalan lääkäri _Walter Oswald Sivén_. Stenberg ja Sivén ovat\nolleet tovereita, seurustelleet paljon toistensa kanssa, ja heidät\non nähty usein yhdessä. Stenbergiä vangittaessa Sivén oleskeli\nRuokolahden pitäjässä Viipurin läänissä olevalla maatilallaan\nHalaniemen [tarkoitettanee tri Sivénin omistamaa _Haloniemi-nlmistä_\nmaatilaa Haloniemen (-- eikä Rasilan) kylässä _K. A. W.--s_]\nhuvilassa Rasilassa ja hänen luokseen läksi Helsingin kaupungista\nkaksi tuntematonta ylioppilasta, jotka kehoittivat häntä pakenemaan,\nmutta Sivén ei suostunut tähän sanoen, ettei tiedä, että häntä\nepäiltäisiin jostakin tai että häntä pidettäisiin silmällä.\n\nLisäksi tiedetään, että Sivén on auttanut piiloutumaan niitä\nhenkilöitä, joita sotilasviranomaiset ovat hakeneet. Niinpä\nfilosofianmaisteri Väinö Puhakka, joka katosi hänen luonaan\ntoimitetun kotitarkastuksen jälkeen, piileskeli Kammion sairaalassa\nja matkusti sitten Ruotsiin, jossa hän asuen Tukholmassa johtaa\nyhdessä toisten henkilöitten kanssa erästä järjestöä, joka lähettää\nVenäjälle Saksan palkkaamia asiamiehiä harjoittamaan kiihoitustyötä\nVenäjällä ja nimenomaan Suomessa Venäjää vastaan, niin että siellä\nyritettäisiin räjäyttää ilmaan sotalaivoja, varastoja ja rakennuksia,\njoilla on sotilaallista merkitystä.\n\nNyttemmin Sivén on päättänyt lähteä pitemmälle matkalle jollakin\ntekosyyllä ja, kun hän pitää asemaansa epävarmana, syystä kun on\nvangittu pommimiehiä ja näitten toimintaa on ryhdytty tutkimaan,\nsaattaa olla mahdollista, että hän koettaa tällä matkalla lähteä\nulkomaille, ettei häntä voitaisi vangita.\n\nTämän johdosta Sivénin luona toimitettiin joulukuun 1 p:nä yöllä\nkotitarkastus ja sieltä löytyi laaja aineisto, joka koskee \"Voimaa\",\nja suuri määrä \"Voimaa\" käsitteleviä lentolehtisiä, mutta itse\n_Sivéniä_ ei tavattu, sillä hän oli kuten tilaisuudessa pian saatiin\nselville, matkustanut Kajaanin kaupunkiin. Lähetin heti ensi junalla\nasiamiehiä ottamaan selkoa Sivénin matkan vaiheista ja vangitsemaan\nhänet tavattaessa.\n\nKajaanissa ei Sivéniä tavattu, vaan sen sijaan saatiin siellä tietää,\nettä hän oli saapunut sinne joulukuun 2 p:nä ja vuokrannut huoneen\n\"Uudesta Hotellista\". Hän ei ollut asunut mainitussa hotellissa, vaan\noli hän ilmoitettuaan vuokraavansa huoneen joulukuun 4 päivään saakka\nmennyt Kajaanin seminarin johtajan, filosofianmaisteri _Rihtiniemen_\nluo ja oltuaan siellä yötä aamulla joulukuun 3 p:nä lähtenyt yhdellä\nhevosella tilanomistaja _Hallan_ kanssa tämän tilalle, joka on\nlähellä Haransalin [tarkoitettanee Hyrynsalmen kirkonkylää. _K. A.\nW--s_] kylää 50 kilometrin päässä pohjoiseen Kajaanista.\n\nAnnettuaan Hallan tilalla tilanomistaja Hallalle käsirahaa Kammion\nsairaalalle ostamistaan poronlihoista 1.000 markkaa ja jätettyään\nKammion sairaalan osoitteen ja kuvernöörin antaman poronlihojen\nostoluvun N:0 33203 hän oli lähtenyt tuntemattomilla hevosilla\ntuntemattomalle suunnalle, samalla kun se hevosmies, joka oli tuonut\nhänet Hallan tilan omistajan luo, oli palannut Kajaaniin.\n\nJoulukuun 3 p:nä saapui Helsingistä Kajaaniin klo 6.30 i.p. tulevalla\njunalla ylioppilas Viijam Rihtiniemi, filosofianmaisterin vanhin\npoika, ja, silloin kun Sivén ei enää ollut Kajaanissa, meni asemalta\nsuoraan \"Uuteen Hotelliin\" sekä tiedusteltuaan, oliko Sivén siellä,\njatkoi matkaansa edellämainitun isänsä luo.\n\nTästä näkee, että Rihtiniemen matkan tarkoituksena oli ollut tuoda\nSivénille sana hänen luonaan tapahtuneesta kotitarkastuksesta.\nKajaanissa saatiin myöskin kuulla, että Rihtiniemeä epäillään\nvakoilusta.\n\nSuomen santarmihallituksen päällikölle lähettämääni kirjelmään\nsaapuneesta vastauksesta kävi selville, että Kajaanissa olevan\nopettajaseminarin johtajan poika, ylioppilas Elia (Elias) Rihtiniemi\nkuuluu Helsingin Aleksanterin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan\nvuodesta 1911 lähtien, on syntynyt uuden ajanlaskun mukaan 22 p.\nmaaliskuuta v. 1891 Tampereen kaupungissa ja merkitty henkikirjoihin\nKajaanin kaupungissa, mutta on uuden ajanlaskun mukaan, lukien 5\npäivästä syyskuuta kuluvana vuonna hänen asuinpaikakseen ilmoitettu\nHelsingin kaupunki, Iso Robertinkatu 3, porras A. as. 6.\n\nV. 1916 tammikuun 2 p:nä Kajaanin kaupungissa vangittiin Johannes\nAlexander Linds, joka avomielisesti tunnusti, että hänen oli\nonnistunut käydä Tukholman kaupungissa, siellä kadulla Sturegatan\nN:o 52 olevassa Saksalaisessa toimistossa, jossa hän tutustui\npaenneeseen Helsingin yliopiston ylioppilaaseen Eino Polóniin, joka\nkäyttäen nimeä Hämäläinen oli Iisalmen kaupungissa vienyt Lindsin\njohonkin teatterihuoneistoon, jossa oli koolla 6 ylioppilasta.\nTäällä oli häneltä alettu tiedustella, kuka hän oli, oliko hän\ntodellakin saksalainen upseeri, kuten hän, Linds, oli esittänyt\nitsensä Polónille. Polón oli tehnyt hänelle kysymyksiä saksaksi ja\noli samalla ilmoittanut Lindsille, että hän, Polón, työskenteli\nSuomen itsenäisyyden palauttamiseksi. Ylioppilaat antoivat Lindsille\nsalanimen \"Jons Foler\", ettei matkalla olisi tarvinnut käyttää hänen\noikeaa nimeään. Kaikki nämä ylioppilaat matkustivat yhdessä Lindsin\nkanssa Kajaaniin, jossa he olivat yötä erään pastorin asunnossa.\nKajaanista Linds ja Polón (käytti nimeä Hämäläinen) läksivät Ouluun,\njosta he kulkivat salaa Tornion kautta [väärä tieto, joukko kulki\nsuoraan Oulusta Haaparannalle. K.A. W--s] Haaparantaan.\n\nNäitä tietoja tarkistettaessa saatiin selville, että 2 p:nä\ntammikuuta v. 1916 _Linds_ oli lähtenyt Kajaanista Iisalmelle yhdessä\nerään kajaanilaisen, näyttämötaidetta harrastavan seurueen kanssa,\njoka aikoi esittää siellä teatterikappaleen. Samassa vaunussa\nmatkusti myöskin Polón, joka oli Kajaanissa merkinnyt hotellin\npäiväkirjaan nimekseen ylioppilas Reino Hämäläinen (s.o. Polón),\nsyntynyt 23 p:nä helmikuuta v. 1891, kirkonkirjoihin merkitty Kuopion\nkaupungissa, josta oli muka saapunut Kajaaniin 31 p:nä joulukuuta v.\n1916. [Pitää olla 1915. _K.A. W--s_.]\n\nIisalmessa _Hämäläinen_ (s.o. Polón) asettui asumaan erääseen\nhotelliin, jonka päiväkirjaan hän merkitsi saapuneensa Kajaanin\nkaupungista ja matkustaneensa 3 p:nä tammikuuta v. 1916 Kuopioon.\nTodellisuudessa hän palasi Kajaaniin, jossa hän merkitsi itsensä\nuudelleen hotellin päiväkirjaan ja merkinnän mukaan läksi samana\npäivänä Ouluun.\n\nSamana päivänä on Hämäläinen (Polón) merkinnyt saman hotellin\npäiväkirjaan Kajaanin kaupungin asukkaan, yllämainitun ylioppilas\nElis (Elias) Rihtiniemen, 25 vuotta, ja muut nuorsuomalaisen puolueen\njäsenet. [Lienee santarmien mielikuvitusta. _K. A. W--s_.]\n\nPastorista, jonka luona Linds vietti yönsä, ei ole saatu selvää eikä\nmyöskään ylioppilaista.\n\nVI:nnen armeijan vastavakoiluosaston päällikkö on kirjelmässään N:o\n15111 lokakuun 11 p:nä v. 1916 ilmoittanut, että Saksasta aikoo\nSuomeen saapua muutamia suomalaisia, jotka saavat ohjeensa ylioppilas\nMalmberg'ilta, joka käyttää nimeä Lund ja oleskelee nykyjään\nHaaparannassa. Näitten hänen johdollaan toimivien suomalaisten matkan\ntarkoituksena on polttaa varastoja, murhata Venäjälle myötätuntoisia\nnimismiehiä ja suorittaa yleensä terroristisia tekoja.\n\nMurhapolttoja varten he ovat varustetut erityisillä sytytyspommeilla.\n\nSyyskuun 24 p:nä v. 1916 merirekisteritoimiston päällikkö ilmoitti\nmainitulle vastavakoilutoimiston päällikölle, että asiamiesten\nlähettämien tietojen mukaan saman syyskuun 22 tai 23 p:nä oli\nrajan yli Ojanperän tienoilla Karungin pohjoispuolella Tervolan\nasemalle tuotu pommeja ja aseita, jotka olivat kätketyt juurikkailla\ntäytettyihin säkkeihin.\n\nTällaista rahtitavaraa otetaan Tervolan asemalla vastaan\nlähetettäväksi edelleen rautateitse pikatavarana. Asiamiesten\nlähettämien tietojen mukaan, jotka ovat peräisin sellaisesta\nlähteestä, josta on saatu erittäin tärkeitä tietoja, ja näitten\nperusteella sitten vangittu erään järjestön jäseniä, ottavat\nsuomalaisten Venäjää vastaan suunnattuun työhön (m.m. terroristisiin\ntekoihin) aktivisesti osaa seuraavat henkilöt: Stenius, 22 vuotta,\nKajaanista ja hänen isänsä aptekari, samoin kuin edellämainittu Elias\nRihtiniemi.\n\nTietoja tarkistettaessa saatiin selville, että Helsingin yliopiston\nhistoriallisfilologiseen tiedekuntaan kuuluu Hemmi Samuel Stenius, 21\nvuotta, syntynyt 8 p:nä toukokuuta (uuden ajanlaskun mukaan) v. 1895\nKajaanissa. Hänen asuntopaikakseen on Helsingin kaupungissa 18 p:stä\nlähtien (uusi ajanlasku) ilmoitettu Kasarminkatu 18, porr. C. as. 15.\nensimmäisessä kerroksessa.\n\nHänen isänsä apteekkari Kajaanin kaupungissa Fredrik Vilhelm Stenius\non nuorsuomalaisen puolueen jäseniä ja on hän aikaisemmin kuulunut\n\"Vapaus\"- ja \"Voima\"-liittoon.\n\nOn saatu tietää, että hän viettää verrattain sulkeutunutta elämää ja\nsuhtautuu, ilmeisesti, kaikkeen venäläiseen vihamielisesti.\n\nMitä taas tulee ylioppilas Elia (Elias) Rihtiniemeen, kiinnittävät\nhuomiota hänen tiheät yksityisluontoiset matkansa, joita hän tekee\nväliin hevosilla väliin junalla etelään.\n\nYlläolevan johdosta pyysin 21 p:nä joulukuuta viime vuonna Suomen\nsantarmihallituksen päällikköä vangitsemaan ylioppilas Elia (Elias)\nRihtiniemen ja lähettämään hänet minun tutkittavakseni sekä\ntoimittamaan kotitarkastuksen hänen luonaan Kajaanissa ja Helsingissä.\n\nTämän tammikuun 14 p:nä sain Suomen santarmihallituksen päälliköltä\nkirjelmän, joka koskee kotitarkastuksia ja ylioppilas Rihtiniemen\npakoa hänen luonaan Kajaanin kaupungissa toimitetun kotitarkastuksen\njälkeen.\n\nYlioppilas Hemmi-Samuel Fredrikinpoika Steniuksen olen vanginnut 30\np:nä joulukuuta Kajaanin kaupungissa.\n\nYlläolevista seikoista ja niihin liittyvästä kirjeenvaihdosta on\nannettu tieto Itämeren laivaston päällikön esikunnan käytettävissä\nolevalle vänr. _Sirotkinille_ tutkinnon suorittamista varten.\n\nNimikirjoitus: everstiluutn. Krushinski.\n\nSisällöltään yhdenmukainen alkuperäisen kappaleen kanssa.\n\nV.t. vanhin ajutantti Kapteeni D. N.\n\n                                         Jäljennös.\n                                         _Salainen_.\n\nItämeren laivaston päällikön esikunnan päällikölle.\nLinnoituksen komendantin päätöksen mukaisesti.\n\nAlkuperäisen allekirjoittanut: Viaporin linnoituksen esikunnan\npäällikkö,\n\nyleisesikunnaneversti von Krusenstern.\n\n    \"15\" helmik. v. 1917.\n    Viaporin linnoitus\n    Varmistanut: v.t. vanhin ajutantti, kapteeni D. N.\n\n\n\nLiite N:o 3.\n\nSuomea puolustamassa ja maaperää muokkaamassa.\n\n\nYlioppilas _Ilmari Relanderilla_ oli halu liittyä jo pfadfinderien\njoukkoon helmikuussa 1915, mutta kun hän tällöin oli Karjalaisen\nosakunnan valistussihteerinä, niin hän arveli tässäkin toimessa\nvoivansa tehdä isänmaallista työtä, nim. muokata Karjalassa maaperää\nitsenäisyystaisteluamme silmälläpitäen.\n\nKarjalaiset ylioppilaat olivat routavuosina Karjalan ja samalla\nkoko Suomen valppaita rajavartioita; he toimivat voimakkaasti\nvenäläistyttämistoimenpiteitä vastaan. Tässä sivistyksellisin\nasein käydyssä taistelussa oli lujana tukikohtana _Sortavalan\nseminaari_, jonka opettajat ja varsinkin sen rohkea ja lämminhenkinen\njohtaja, _tohtori K. A. Oskar Relander_ ponnistelivat kaikin\nvoimin sivistyksen valon levittämiseksi Raja-Karjalaan, jopa rajan\ntoisellekin puolen. Näissä harrastuksissa oli myös tohtorinrouva\n_Bertha Relander_ (o.s. Wiiger) koko tarmollansa mukana.\n\nIlmari Relander kasvoi siis alunpitäen sellaisessa ilmapiirissä,\njossa oivallettiin se tavaton vaara, joka Suomen autonomiaa ja\nkoko kansallista olemassaoloamme uhkasi Venäjän hallituksen\nhäikäilemättömien sortotoimenpiteiden johdosta ja noiden ovelasti\nsuunniteltujen, aluksi rajaseudun venäläistyttämistä tarkoittavien\nsivistyksellisten vehkeiden takia, joiden etunenässä oli kuuluisa\nSuomensyöjä, piispa _Kyprianos_ kätyreineen. [Kenraalikuvernööri _F.\nA. Seyn_, joka myös kiinnitti huomionsa Kyprianoksen aitovenäläisiin\nharrastuksiin, huomasi pian Sortavalan seminaarin isänmaallis-\nsuomalaisen merkityksen yrittäen saada sen venäjänkieliseksi\nlaitokseksi, jossa Suomen kansalle aiottuihin venäjänkielisiin\nkansakouluihin valmistettaisiin opettajia. Tohtori Relanderin\npontevan esiintymisen johdosta ei tästä tärkeän sivistyslaitoksemme\ntuhoamisyrityksestä tullut mitään. Mutta kenraalikuvernööri ei voinut\nsulattaa näin kärsimäänsä tappiota. Ja kun hän ei muuta kyennyt,\nkarkoitti hän seminaarin johtajan, tohtori Relanderin Siperiaan.]\nEikä vain kodissa, vaan myös koulussa, _Sortavalan lyseossa_\nIlmari Relander sai aluksi sivistyksellis-aktivistisia herätteitä\nvarsinkin lyseon silloiselta rehtorilta _K. S. Kaikkoselta_. Lyseon\ntoverikuntakin taisteli kovasti venäläistyttämistoimenpiteitä vastaan\nm.m. perustamalla kirjastoja sellaisille seuduille, joita venäläiset\npahimmin uhkasivat. Samassa tarkoituksessa tehtiin valistusretkiä\nmaaseudulle, jopa rajan toisellekin puolelle, missä nuoria\nintomielisiä Suomen poikia ymmärrettiin usein paremmin.\n\nPojat joutuivat vuosi vuodelta yliopistoon kansoittaen Karjalaista\nosakuntaa sekä tuoden mukanaan uusia voimia ja uutta virikettä.\nOlemme jo monesti nähneet, kuinka elokuussa 1914 alkanut maailmansota\nvarsinkin ylioppilasnuorisossa synnytti valtavan isänmaallisen\nvoimainponnistuksen Suomen auttamiseksi sitä Venäjän taholta\nuhkaavasta perikadosta. Ja tässä isänmaallisessa tosityössä oli myös\nKarjalaisen osakunnan osuus sangen huomattava sekä isänmaallisen\nvalistustyön alalla että suoranaisesti sotilaallis-aktivistisessa\ntoiminnassa.\n\nKarjalainen osakunta harjoitti valistustyötänsä monella tavoin ja\nsangen suuressa mittakaavassa. _Kirjastoja_, lukumäärältään 52,\nperustettiin molemmin puolin rajaa, aina Aunukseen ja Vienanmerelle\nasti. Myös kansantajuisia _luennoita_ pidettiin näillä rajaseuduilla\nja isänmaallisia iltamia pantiin toimeen Suomen puolella. Mutta ei\ntässä kyllin. Osakunta ryhtyi vielä perustamaan ja ylläpitämään\nsyrjäseuduissa _alempia kansakouluja_. Aina kun Karjalainen osakunta\nperusti jonkin koulun, niin piispa Kyprianos istutti vastaaviin\npaikkoihin venäläisen koulun avustaen niitä sitten suurenmoisesti\nesim. siten, että jokaiselle oppilaalle annettiin 40 ruplaa ynnä\nvaatteet ja kirjat. Osakunta ei tietysti pystynyt tällaiseen\nrunsaskätisyyteen, mutta ahkerat naiskädet sekä Helsingissä että\nKarjalassa valmistivat vaatteita, joita osakunnan valistussihteeri\nIlmari Relander (nykyjään jääkärieverstiluutnantti) hevoskuormittain\nkuljetti jaettaviksi osakunnan perustamien koulujen oppilaille,\nvieläpä koulun lähitienoon köyhille asukkaillekin. Täten tehtiin\nsamalla terveellistä propagandaa suomalaisuuden hyväksi. Varsinkin\nSalmin pitäjässä käytiin kovaa taistelua venäläistyttämistä vastaan.\nVenäläiset m.m. perustivat koulujen yhteyteen suuria oppilaskoteja\nja hankkivat erittäin hyviä opetusvälineitä kouluihin. Mutta tästä\nhuolimatta toisin paikoin -- esimerkiksi Suojärvellä -- koulut ja\noppilaskodit olivat melkein tyhjiä, niin että oppilaita täytyi haalia\nkokoon Sisä-Venäjältä saakka. Tähän vaikutti etupäässä asukkaiden\noikea asian arviointi, mutta myös venäläisten opettajien ja\nopettajattarien alhainen tietopuolinen ja siveellinen taso.\n\nRohkeutta ja kestävyyttä koettivat ylioppilaat puheissaan ja\nesitelmissään lietsoa rajaseudun asukkaiden mieliin. Niinpä Ilmari\nRelander [Kerran kenraalikuvernööri määräsi, että yliopiston\nkanslerin Edv. Hjeltin oli annettava muistutus Ilmari Relanderille\neräästä puheesta, jonka tämä oli valistusmatkoillaan pitänyt\nSuojärvellä ja Impilahden Koirinojassa. Hjelt kyllä virallisesti\nantoi muistutuksen, mutta lahjoitti samalla tälle isänmaansa\nhyväksi työtätekevälle nuorelle miehelle 20.000 mk tunnustukseksi\nja valistustyön jatkamiseksi. Samoin antoi professori Werner\nSöderhjelm usean kerran 5.000 mk erällään karjalaisten ylioppilaiden\nharjoittamaa valistustyötä varten.] uskalsi ennustaa eräässä\npuheessaan, jonka hän piti Suistamon kirkolla kauppias Jaatisessa,\nettä _kaikki nuo venäläiset koulut vielä kerran muutetaan\nsuomalaisiksi_. Silloin eräs isäntä lausui:\n\n\"Hyvä veli, sinä joudut itse ja saatat meidätkin Siperiaani\"\n\nTätä huudahdusta puhuja käytti hyväkseen lietsoen vielä voimakkaammin\nmiestenmieltä kuulijainsa sydämiin. -- Kun eduskunnan jäsenet 1924\ntekivät retken Karjalaan ja sattuivat olemaan läsnä Suistamon\nalakansakoulun-opettajaseminaarin vihkiäisissä, seminaarin, joka\noli saanut suojakseen entisen venäläisen koulun, muisti eräs\njuhlissa esiintyvä paikkakuntalainen edelläselostetun rohkaisevan\npuheen kertoen, kuinka se oli vaikuttanut ja heidän mieliinsä\npainunut. Nuoren ylioppilaan usko oli siis kestänyt kokeen ja hänen\nennustuksensa toteutunut.\n\nSyksyllä 1914 jääkäriaate levisi humauksen tavoin Karjalaisessa\nosakunnassakin tehden kaiken opiskelun mahdottomaksi. Ylioppilaiden\nvalistusriennot ja itsenäisyystoiminta sulautuivat yhteen.\nValistusmatkoilla koetettiin kuulijain huomiota kiinnittää ennen\nkaikkea itsenäisyyspyrkimyksen tärkeyteen ja välttämättömyyteen.\n\nKun nuorten oli taisteltava itselleen vankkumaton vakaumus\nitsenäisyyskysymyksessä, oli heillä suurena tukena eräiden vanhojen\nyliopistonopettajien kanta, sellaisten kuin varakansleri Edv.\nHjeltin, valtioneuvos J. R. Danielson-Kalmarin, yliopiston rehtorin\nAnders Donnerin ja Karjalaisen osakunnan inspehtorin, professori\nWerner Söderhjelmin. Jotta päästäisiin täydelliseen selvyyteen\nnäiden vanhempien arvovaltaisten herrojen käsityksestä, toimitettiin\nheidän luokseen ylioppilaslähetystöjä. Varsinkin kosketus\nDanielson-Kalmariin, Edv. Hjeltiin ja Werner Söderhjelmiin muodostui\nnuorille vakaumusta lujittavaksi ja päämäärää selventäväksi. Esim.\nDanielson-Kalmari, joka alussa ensin kauhistui keinoja, tuli\nlopulta siihen, että kysymyksessäoleva _aktiivinen toiminta_, niin\nvaarallinen kuin se hänen mielestään olikin, oli _ainoa tie, jota oli\nkäytettävä_.\n\nIlmari Relander työskenteli valistus- ja isänmaallisessa\nherätystyössä edelläkerrottuun tapaan vielä vuoden 1915 saaden jo\nsantarmeja kintereilleen. Tämä tärkeä propagandatyö, johon osaltaan\nliittyi myöskin värväys jääkäripataljoonaa varten, esti häntä,\nkuten jo olemme huomanneet, aikaisemmin lähtemästä Lockstedtiin.\nMutta kauemmin ei mikään mahti voinut häntä enää pidättää 27.\nKuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoonan riveihin liittymästä.\nEnnen matkaansa vuoden 1916 alussa Relander lähti kotiinsa\nilmoittaaksensa vanhemmillensa päätöksensä. Kuten tiedämme, olivat\ntohtori Relander ja hänen rouvansa sivistyksellisin asein taistelleet\nisänmaamme venäläistyttämistä vastaan, mutta heistä tuntuivat ajan\naktivistiset hankkeet liian jyrkiltä. Senpätähden he ensin kovasti\nvastustivat poikansa aikeita. Silloin lähtövalmis Ilmari kysyi:\n\n\"Mitä isä tekisi minun sijassani?\"\n\nTähän tämä hetkisen sisimmässään taisteltuaan vastasi miehekkäästi ja\nliikutettuna:\n\n\"Lähtisin Saksaan!\"\n\nNäin oli molemmin puolin tehty ratkaisu, joka vei kunniaan ja\nvelvollisuuksien täyttämiseen. Ja molemmat, sekä isä että poika\nsaivat kohta raskaasti kokea venäläisen sortovallan painoa ja\njulmuutta. Samanaikaisesti kuin Ilmari Relander oli Shpalernajan\nmuurien sisällä, oli tohtori Relander Pietarin Peresilnaja-vankilassa\n-- odottamassa Siperiaan viemistä. [Vrt. tri K. A. O. Relanderin\nkiintoisaa kirjaa \"Vankilasta ja Siperiasta\".]\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Eino Cederberg, \"Kaksi Kajaaninlinnan vankia\", ss. 56-57.\n\n[2] Kai Donnerin y.m. toimittama \"Suomen Vapaussota\" I, s. 84.\n\n[3] Tornion reitti oli itse asiassa avattu jo helmikuussa 1915.\n\n[4] Koska prof. Cotter \"Aseveljet II:ssa\" jääkärien käsityksen\nmukaan esitetään vakoojana ja urkkijana, saakoon tässä sijansa --\ntotuutta tavoitellen -- erään englantilaisen kapteenin Jack O'Brien\nHitching'in toisenlainen, mainittua professoria koskeva kuvaus.\nArthur Cotter oli aikaisemmin ollut englanninkielen professorina\nKiinassa Shanghaissa, mutta vuodesta 1914 hän oli Helsingissä\nEnglannin passitoimiston päällikkönä. Kansallisuudeltaan Cotter oli\nirlantilainen. Muuten hän oli erittäin lahjakas ja suorasukainen\nmies, joka ei lainkaan välittänyt yleisestä mielipiteestä. Suomen\nsanomalehdistö leimasi hänet bolshevikiksi, mutta Hitching'in\nmukaan ei tässä syytteessä ollut mitään perää. Päinvastoin --\nniin Hitching väittää -- oli Suomen valkoisten asia hyvin lähellä\nhänen sydäntään, ja hän antoi siitä Englannin hallitukselle varsin\nedullisen lausunnon. Hitching kertoo edelleen, että Cotter, joka\nei ilman muuta uskonut toisten väitteitä, saattoi toisinaan\naivan avoimesti seurustella sangen epäilyttävienkin henkilöiden\nkanssa päästäkseen näin asioiden perille, ja että tästä sitten\njohtuivat häneen kohdistetut epäluulot. Cotter oli pahoillaan\nsiitä, että Suomen hallitus suhtautui häneen epäilevästi, mutta\nvoidakseen antaa Englannin hallitukselle luotettavia raportteja\nkatsoi hän, kuten sanottu, välttämättömäksi olla niin puolen kuin\ntoisenkin yhteydessä. Hitching lausuu, että Cotter oli lain ja\njärjestyksen ystävä ja kaiken huliganismin vihollinen. Kun Cotterin\nv. 1920 vastoin tahtoansa täytyi lähteä Suomesta, siirtyi hän\nKaliforniaan, missä antautui papilliselle uralle. Näin Hitching.\nMerkillinen maailmankiertäjä Cotter joka tapauksessa näyttää olleen.\n(\"Hufvudstadsbladet\", N:o 326 29.XI.1925.) Varmaa on, että hän toimi\nenglantilaisten tiedoittajana. Ahvenanmaan-kysymyksen esillä ollessa\nCotter esiintyi ruotsalaisten etujen ajajana. Mitkä vastakohdat:\nSelkääkarmivien vallankumouslaulujen renkuttaja ja loppujen lopuksi\n-- pappi!\n\n[5] Katso \"Aseveljet I\", liite N:o 1, jossa yllämainittu, keisarin\nvahvistama venäläistyttämisohjelma on sanatarkasti jäljennettynä.\n\n[6] Kun Kajaanissa talvella 1917 tapahtui useita vangitsemisia ja\nkun sitten maaliskuun 4. ja 5. päivinä Ahosen, Pokin ja Salosen\nkodeissa pidettiin kotitarkastukset, rupesivat Väyryset ajattelemaan,\nettä mahdollisesti santarmit voisivat vierailla pappilassakin,\njolloin \"Mummo-yhdistyksen\" varasto saattaisi tulla ilmi. Tästä\nsyystä se päätettiin siirtää jonnekin turvallisempaan paikkaan\nmaaseudulle. Lähipäivinä sattuikin pappilan pihalle ilmestymään\nkolme hevosta Mieslahdelta tyhjine rekineen. Näiden omistajat\nottivat vaatekorit mukaansa vieden ne kauppias Keräselle, joka\nensin tallensi ne laivarannassa olevaan makasiiniinsa. Mutta kun\npaikkakunnalla ruvettiin hölyämään, että koreissa muka oli aseita,\npäätti Keränen siirtää ne muualle ja pyysi tähän työhön avukseen\nkansanopistonjohtajaa, maisteri Aarno Pesosta. Miehemme veivät\ntavarat edellisestä paikasta noin kahden kilometrin päässä olevaan,\nMiesjoen suulla sijaitsevaan ranta-aittaan, jossa säilytettiin\nkalanpyydyksiä. Aitta pantiin lukkoon, ja tavarat olivat miestemme\nmielestä turvallisessa säilössä. Mutta keväällä nousi vesi niin\nkorkealle, että makasiinikin joutui koko lailla veden valtaan,\njolloin semminkin sidetarpeet suureksi osaksi turmeltuivat,\nkirurgiset neulat ruostuivat j.n.e. Neiti Martta Väyrynen ja maisteri\nPesonen koettivat kesällä tehdä parhaansa tavarain pelastamiseksi.\nHomehtuneet vaatteet pantiin tuulettumaan, kääreitä pestiin j.n.e.\n\n[7] Ei sekoitettava maisteri Väinö Puhakkaan, joka myöhemmin kulki\nKajaanin kautta Ruotsiin.\n\n[8] Nykyisin tohtori ja Helsingin yliopiston yleisen historian\ndosentti.\n\n[9] \"Routaa ja rautaa III\", s. 41 ja \"Routaa ja rautaa II\", s. 139.\n\n[10] \"Routaa ja rautaa I\", s. 135.\n\n[11] \"Routaa ja rautaa III\", s. 74.\n\n[12] Nordlund on eräästä vuoden 1915 muistikirjastaan löytänyt\nmerkinnän: \"Huom! 29.XI.15. 250 mk\", minkä hän luulee tarkoittavan\nkysymyksessäolevaa summaa ja päivämäärää, jolloin hän otti rahat\nvastaan.\n\n[13] Lieksassa Pekkola asettui apulaisnimismies Otto Kärkkäisen,\njohtaja Valde Sarion ja kauppias Ville Ahosen yhteyteen. Nämä\nolivat valmiit ryhtymään värväystyöhön, ja _Valde Sario_ otti\nvastaan miesten lähetystä varten Pekkolan jättämät rahat. Pekkola\nkävi vielä Kevätniemen sahalla tapaamassa _Hans Arthur Oeschiä_\ntuoden terveiset tämän Lockstedtissa olevalta veljeltä ja esittäen\ntavallisen, värväystä koskevan asiansa. Oeschkin suostui värväämään.\nEi kestänytkään monta päivää, ennenkuin Lieksasta alkoi Haaparannalle\nkerääntyä Saksaan pyrkiviä miehiä.\n\n[14] Kun myöskin metsänhoitaja Lagus kertoi kuulleensa Pekkolaa\netsityn, katsoi tämä parhaaksi siirtyä pois paikkakunnalta matkustaen\nveljensä, kansakoulunopettaja _Jalmari Pekkolan_ luo Heinolaan.\nSiellä hän vietti joulunpyhät -- ei toimetonna, vaan veljensä avulla\nvärväten neljä miestä matkalle. Koska Pekkola ei ollut taas pitkiin\naikoihin kuullut Helsingistä mitään, matkusti hän sinne tammikuun\nalkupäivinä 1916. Tapahtumat olivatkin kehittyneet nopeasti: Bruun\noli Torniossa vangittu; Malmbergien ynnä Ragnar Heikelin asunnoissa\noli pidetty kotitarkastus; tri Sivénillä Kammiossa samoin; Yrjö\nRuuthia ja Kai Donneria seurailtiin; kaikkialla vallitsi suuri\nepävarmuus. Tällaisia uutisia Pekkola kuuli käydessään Säätytalon\nkirjastossa Yrjö Ruuthia tapaamassa. Pekkola poistui pian Helsingistä\npoiketen sitten Kemiin noin viideksi päiväksi. Ajettuaan sieltä\nhevosella Tornion puoleen hän ahdistelusta huolimatta loikkasi\nTornionjoen yli saapuen Haaparannalle tammikuun 12. päivän\ntienoilla 1916. Sieltä hän matkusti Tukholmaan liittyen nyt Saksan\namiraaliesikunnan palvelukseen, jolloin hänestä tehtiin pommari.\nVuoden 1916 elokuussa tapaammekin Pekkolan taas Kajaanin tienoilla ei\nenää erikoisemmin värvärinä, vaan pommien ynnä muun kielletyn tavaran\nkuljettajana.\n\n[15] Martta Väyrynen kirjoitti muistivihkoonsa shifferimerkinnän\navaimesta, että Ati Nieminen toi Helsingistä Russkaja Khrestomatijan,\njossa Eljaksen mainitseman salasähkösanoma-avaimen piti olla\nkätkössä. Sivunumeron piti merkitä samalla sivulla olevaa viivattua\nkirjainta. Kirjaa tutkittiin sitten pappilassa, mutta selvää siitä ei\nsaatu. Ei myöskään Ati Nieminen osannut selvittää, kuinka lukeminen\noli suoritettava. Kirja jäi pappilaan.\n\n[16] _Vasili Rösch_ oli kotoisin Kannakselta; äiti oli venäläinen\nja isä itävaltalainen. Hämäräperäisten vehkeilyjensä ja luvattoman\nseminaarista poistumisensa tähden hänet erotettiin Sortavalan\nseminaarin III:lta luokalta keväällä 1916. Hän oli näet\nhelmikuussa 1916 lähtenyt vakoilutarkoituksessa Saksaan-menijäin\nmukana Ruotsia kohti ja palannut sitten takaisin muka santarmien\nyllättämänä. Rösch on kieltänyt ilmiantaneensa Sortavalan seminaarin\njohtajaa. Se lieneekin todennäköistä, sillä tohtori Relanderia ei\nkarkoitettu Siperiaan jääkäriliikkeeseen osallistumisesta, vaan\nkenraalikuvernööri Seynin erikoisten kostotoimenpiteiden kohteena.\nRösch oli ennen Kajaaniin tuloaan oleskellut Viipurissa nähtävästi\njo silloin santarmien palveluksessa. Kajaanissa hän pyrki oppilaaksi\nseminaariin, mutta häntä ei otettu vastaan. Hänen ja hänen\nosaveljiensä Sortavalan-aikaiset puuhat selviävät lähemmin liitteestä\nN:o 1.\n\n_Pullinen_ oli ennen Kajaaniin tuloaan oleskellut Mikkelissä. Vuoden\n(1908-1909) hän oli ollut venäläisessä sotaväessä ja sitten v.\n1916 hänet komennettiin 42. armeijakunnan esikunnan palvelukseen,\nKajaanissa ollessaan hän asui yhdessä Röschin kanssa.\n\n[17] Näin luultiin, mutta santarmit olivat sittenkin päässeet hänen\nmatkoistaan oikeille jäljille. (Liite N:o 2.)\n\n[18] Sittemmin jääkäriluutnantti. Kaatui Raasulissa 26.III.1918\nVenäjän puolella rajaa, missä oli ollut Sahajoen rautatiesiltaa\nsärkemässä.\n\n[19] Junien tuloajat sodan aikana Kajaanissa, kuten muuallakin,\nvaihtelivat melkoisesti, joten aikataulussa mainittuja aikamääriä\nei useinkaan voitu noudattaa. Junat myöhästyivät toisinaan\ntuntimääriä.\n\n[20] Kruununvouti August Johan Rydmanin ja Ida Agatha Sandbergin\ntytär Oulusta. Kuoli 20. VI. 1915.\n\n[21] Thuneberg taas muutettuaan hahmoaan palasi Helsinkiin saatuaan\nEljas Väyryseltä etappiteitä koskevia papereita ja karttoja, jotka\nhänen tuli jättää eräälle helsinkiläiselle aktivistille.\n\n[22] Relanderilla oli alkujaan Elja Rihtniemen osoite, mutta tämä oli\njuuri silloin (26.I.1916) etapin asioissa matkustanut Helsinkiin.\nLapinlahden asemalla hän kuitenkin oli vilaukselta huomannut\npohjoiseen päin matkustavan Relanderin ja arvaten, millä asioilla\ntämä liikkui, ennättänyt ilmoittaa: \"Minä menen Helsinkiin; käänny\nNordlundin puoleen!\"\n\n[23] Kysymyksessäolevat tavarat Nordlund kävikin perimässä, mutta\nvarovaisuussyistä hänen rouvansa sittemmin \"uhrasi\" ne tulenjumalalle.\n\n[24] Niiden joukossa jo tuntemamme Valter Aschan, Kalle Lönnbohm\n(Mustonen), jääkäri Jussi Väisänen, Ilmari Relander ynnä Jalmari Kara\nsekä lisäksi ylioppilaat Gunnar Holmqvist, Otto Harald Lilja, Oskar\nHarald Levrén, merimies Benjamin Klemetti Sotkamosta, työmies Maunu\nMoilanen Puolangalta, poliisivirkamies Pekka Sinkkonen Jaakkimasta ja\nGunnar Elfgrén Helsingistä.\n\n[25] \"Routaa ja rautaa III\", ss. 335-336.\n\n[26] Eräällä rohkealla, nyk. jääkärikenraalimajuri _Öhqvistin_\njohtamalla partioretkellä _Lausin_ luona marraskuun 27. p:nä 1916\nOdén, vaikeasti haavoituttuaan joutui venäläisten käsiin häviten\ntietämättömiin. (\"Suomen Jääkärit\", ss. 820-835 ja vapaaherratar Ruth\nMunckin kirjoitus \"Jääkäri-invaliidissa\" v. 1930.)\n\n[27] \"Routaa ja rautaa III\", ss. 369-370.\n\n[28] Tämän teoksen I:ssä osassa olemme jo hieman tutustuneet\nLiisankadun-toimiston miehiin sekä lyhyesti maininneet sen\ntuhoutumisen. (\"Routaa ja rautaa I\", ss. 197; 202-208.)\n\n[29] Vertaa Olli Malan lennokkaasti kirjoittamaan kirjaan \"Väärällä\npassilla\".\n\n[30] Näin Viaporin linnoituksen santarmikomennuskunnan päällikön\nraportissa. (Liite N:o 2)\n\n[31] Äskenmainitusta santarmiraportista (Liite N:o 2) selviää, että\nmiehen nimi oli todellakin _Linds_ eikä Lentz, kuten usein kuulee\nKajaanin-puolessa väitettävän.\n\n[32] Polónin maastapoistuminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä,\nsillä hänen asunnossaan Helsingissä pidettiin tammikuun 18. p:nä 1916\nkotitarkastus, mistä tieto tuli Kajaaniinkin. Polón oli kuitenkin jo\nennättänyt lähteä, kun tämä viesti saapui perille. Eikä Polónilla\noikeastaan olisi ollut aikaa käydä kajaanilaisten taiteilijain\nkanssa Iisalmella, sillä Helsingin etsivä osasto lähetti heti\nhänen asunnossaan tapahtuneen kotitarkastuksen jälkeen seuraavan\nkiertokirjeen:\n\n    \"N:o 69 Kiertokirje. Salainen.\n\n    Täten saan kunnian pyytää, että ylioppilas Eino Berndt Edvard\n    Polónia, jonka valokuva tähän oheenliitetään, siellä tarkoin\n    etsittäisiin, tavatessa pidätettäisiin ja siitä sähköteitse\n    tänne ilmoitettaisiin.\n\n    Polónin tuntomerkit ovat: syntynyt 29 p. joulukuuta 1892,\n    keskikokoinen, vaaleaverinen, suoranenäinen, soikeakasvoinen,\n    pienet lyhyeksi leikatut viikset ja käyttää pincenez-lasisilmiä.\n\n    Helsingissä, Etsivässä osastossa, tammikuun 8 p. 1916.\n\n                                           Eero Subern,\n                                     Rikosasiain komisario.\"\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa virallisesti:\n\n                                        V. V. Karjalainen.\n\nKun Kajaanin etappi oli saanut tiedon Polónin kodissa pidetystä\nkotitarkastuksesta, lähetti se Eino Snellmanin Ouluun kiiruhtamaan\nPolónin matkaa, mutta onneksi tämä oli jo lähtenyt.\n\n[33] Myöhemmin osoittautui, että hän -- tosin Vienaksi murtaen --\nsolkkasi jonkin verran suomeakin!\n\n[34] Muutama viikko aikaisemmin oli lehtori Pakarisen luona ollut\nkotimaassa käymässä oleva jääkäri, iisalmelainen _Torsten Brunou_,\njoka oli Pakariselta saanut lainaksi matkaturkin. Sen Polón toi nyt\ntakaisin Brunoun terveisten kera.\n\n[35] Kun Linds Nordlundin työhuoneessa ihmetteli toimittajan kirjojen\npaljoutta, niin Lauri Pokki ja Eljas Väyrynen, jotka olivat hänet\nsinne tuoneet, sanoivat puoleksi piloillaan ja ehkäpä myös talon\nisäntää kaiken varalta suojellakseen, että Nordlund oli pastori. Tämä\njäi Undsin mieleen.\n\n[36] Ylioppilas Edvard Bruunin Tornion asemalla joulukuun 23. p:nä\n1915 tapahtunut vangiksijoutuminen aiheutti tuhoisat seuraukset\nkoko jääkäriliikkeelle, sillä vankilassa hän paljasti venäläisille\nsalaisuutensa. Santarmien tammikuun 20. p:nä 1916 pitämässä\njatkokuulustelussa Bruun m.m. kertoi, että _koko firman johtajana_\n(\"direktör standart\") _oli Kai Donner, \"primus magister\", joka johti\njärjestöä ja hankki rahat_. Kysymyksessäoleva santarmipöytäkirja tuli\ntunnetuksi vasta vapaussodan jälkeen. Bruunista ks. \"Routaa ja rautaa\nI\", ss. 202-208.\n\n[37] Donnerin oleskellessa vielä Harvialassa lähetti Oulun\nlääninhallitus alaisilleen viranomaisille seuraavan kiertokirjeen:\n\n    \"N:o 449. Kiertokirje. Salainen.\n\n    Oulunläänin Poliisilaitoksille ja Nimismiehille.\n\n    Poliisiviranomaisten tulee kunkin toiminta-alueellaan ottaa selvä,\n    asuuko siellä Suomen kansalainen filosofian-maisteri Kaj-Karl\n    Reinhold Donner; ollen siinä tapauksessa, että hänet tavataan,\n    hänet neti vangittava ja siitä tänne ilmoitettava.\n\n    Oulun lääninkansliassa, toukokuun 9 p:nä 1916.\n\n    Kuvernöörinviran puolesta:\n\n                             A. V. Lindholm. T. Pärssinen.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa virallisesti:\n\n                                     V. V. Karjalainen.\n\n[38] Saviaro palasi Tervolaan. Vähän myöhemmin kulki myös \"Hallan\nVäinö\" entisiä jälkiään kairan poikki Tervolaan ja sieltä Muurolaan\njatkaen sitten matkaa junassa Ouluun, sieltä maanteitse Vaalaan ja\nlopuksi laivassa Kajaaniin.\n\n[39] \"Routaa ja rautaa III\", s. 272.\n\n[40] Myöhemmin osoittautui kuitenkin, että jääkärien oli vielä\nvaikeampi toimia, sillä outoina miehinä, toisinaan outoa\nmurrettakin puhuvina, he herättivät alunpitäen suurta huomiota,\njoten ilmijoutumisen vaara jo senkin takia oli miltei voittamaton.\nVarsinaisen etappityön menestykselle olisi epäilemättä ollut\neduksi, jos pysyväisiä etappimiehiä olisi saatu paikallisen väestön\nkeskuudesta, sillä heidän toimintansa olisi sittenkin paremmin\npysynyt salassa. Siellä täällä olikin tällaisia etappitaloja, joiden\nvalppaat pojat ja tyttäret toimivat luotettavasti ja tuloksellisesti\nvielä sittenkin, kun etappijääkärien oli ollut pakko poistua\npaikoiltaan. On kuitenkin aina muistettava, että etappijääkärit joka\ntapauksessa -- jo pelkällä olemassaolollaan ja esiintymisellään --\ntekivät kaikkialla mitä suuriarvoisinta _isänmaallista valistustyötä_.\n\n[41] Läntisen ja Pohjoisen etapin tarina ynnä siihen liittyvä Simon\nkahakka on yksityiskohtaisesti kerrottu \"Aseveljet I:ssä.\"\n\n[42] Alppa Toloseen Jacobson oli tutustunut jo aikaisemmin\nmetsänlukutöissä Kuhmoniemellä.\n\n[43] Kysymyksessä ei ollut sen vähempi kuin Kruunuvuoren selällä\nankkurissa olevan Venäjän laivaston räjähdyttäminen. (Liite N:o 2)\nsekä \"Aseveljet II\", ss; 419-434.\n\n[44] Sivén itse vielä, perästäpäinkin vakuutti, että hänen matkansa\nvarsinaisena tarkoituksena oli juuri poronlihojen ostaminen,\n_\"vaikk'ei sitä kukaan usko\"_, kuten hän hymyillen lausui.\nLuultavasti Sivén kuitenkin samalla halusi jonkin verran \"tuulettaa\"\nitseänsä raittiimmassa isänmaallisessa ilmassa kuin mitä Helsinki\nsiihen aikaan tarjosi. Eihän näet tunnetun sairaalan ylilääkärin\nolisi välttämättä juuri itsensä tarvinnut lähteä maan toiseen ääreen\nporonlihan-ostoon. Varmaankin niinikään halu henkilökohtaisesti\ntavata Hallan jääkäreitä oli lisäkannustimena Sivénin päätökseen.\nJoka tapauksessa hän ehdottomasti aikoi muutaman päivän perästä\npalata takaisin pääkaupunkiin. -- Mitä tulee viranomaisten\nepäluuloihin, viittaamme erikoisesti korostaen tärkeään, Viaporin\nlinnoituksen esikunnan päällikölle osoitettuun santarmiraporttiin\n(Liite N:o 2), jossa on myöskin Hugo Stenbergiä ja Elja Rihtnientä\nkoskevia kiintoisia tietoja. Tätä santarmiraporttia ei ole\naikaisemmin tunnettu.\n\n[45] Olipa Sivénillä matkallaan muutakin seuraa. Metsänhoitaja\nOskari Rönkä, jolla oli asiaa Hyrynsalmelle ja Suomussalmelle ja\njoka Kajaanissa oli tutustunut Sivéniin, päätti näet tämän seurassa,\ntosin eri hevosella, lähteä myös Hallaan nähdäkseen, miten jääkärit\nsaarellansa elelivät. Sivén ja Rönkä saapuivat yhdessä perille. Mutta\nmetsänhoitajamme lähti porolla yöksi Jääkärisaarelle Sivénin jäädessä\nHallaan Jacobsonin ja talon väen seuraan. -- Pojat laulelivat\niloisesti piilopirtissänsä ja soittivat hanuria.\n\n[46] Yksityiskohtaisesti kerrottu \"Aseveljet II:ssa\", ss. 438-439.\n\n[47] Rihtniemen lähetit olivat sivuuttaneet santarmit silloin, kun\nnämä olivat ajaneet melkoisen mutkan valtatieltä syrjässä olevaan\nkirkonkylän kievariin. Lähetit taasen olivat kiiruhtaneet suoraan\nMikkolaan, joka sijaitsee muutamien kymmenien metrien päässä\nylimenopaikasta.\n\n[48] Sivénin melkein itsepintaiselta tuntuva Helsinkiin palaamisen\nhalu on todella merkillinen. Jo pelkästään Hugo Stenbergin surkean\nkohtalon olisi luullut saaneen hänet pakoa ajattelemaan. Sivénhän\noli paljon seurustellut Stenbergin kanssa, joten saattoi otaksua,\nettä hänet oli ilmiannettu samalla kertaa kuin tämäkin. -- Tohtori\nVolter Rihtniemi on säilyttänyt pienen muistelman, joka kenties luo\nvaloa tähän salaisuuteen. Ollessaan yötä Rihtniemen luona Sivén oli\nmaininnut olevansa suomenmaalaisen santarmikomennuskunnan päällikön\nperhelääkäri ja hoitaneensa vast'ikään tämän rouvaa, joten venäläiset\neivät muka mitenkään voineet häntä epäillä.\n\n[49] Sivénin matka aiheutti sitten tiukkoja kuulusteluja Kajaanissa.\nNiinpä tohtori _Volter Rihtnientä_ kuulusteltiin poliisilaitoksessa\nheti seuraavana päivänä hänen vieraansa lähdön jälkeen. Häneltä\ntiedusteltiin Sivénin matkan tarkoitusta, tämän matka varusteita,\nminkälaisella kyydillä hän oli lähtenyt j.n.e. Ja Laitinenkin\nsai kahteen otteeseen tehdä tiliä matkastaan. Viranomaiset eivät\nRihtniemen kuulustelusta paljoakaan viisastuneet.\n\n[50] Itäisen etapin tarina on yksityiskohtaisesti kerrottu \"Aseveljet\nII:ssa\".\n\n[51] Konstaapelit J. Jauhiainen ja P. Kalliokoski.\n\n[52] Viranomaisten toimenpiteet on kerrottu asiaa koskevan\npoliisitutkintopöytäkirjan mukaan.\n\n[53] Rihtniemen paon johdosta komisario H. Komulainen sai Oulun\nlääninhallituksesta seuraavan, 16.I.1917 päivätyn nuhdekirjelmän:\n\n    \"Viitaten kirjeeseenne kuluvan tammikuun 12. päivältä N:o 10 saan\n    vakavasti huomauttaa Teitä virheellisestä menettelystänne siinä,\n    että te ette heti puheenaolevan asian tapahduttua siitä minulle\n    sähköteitse ilmoittanut, ja täytyy minun sen vuoksi Teille siitä\n    antaa varoitus kehoituksella ottamaan tämän vastaisuuden varalle\n    tarkoin huomioonne.\n\n    Lisäksi ilmoitan Teille, etten katso poliisilaitoksen puolelta\n    ryhdytyn tarpeeksi ponteviin toimenpiteisiin mainitun karanneen\n    henkilön kiinnisaamiseksi.\n\n                                            A. af Enehjelm.\n                                            Aarne Leikkoa.!\n\n[54] Kun Eero Rihtniemi kotitarkastuksen ensimmäisessä vaiheessa\nsalaa työnsi Komulaiselle pistoolinsa, otti tämä sen vastaan\ntekemättä siitä mitään numeroa.\n\n[55] Tämä lausunto viittaa siihen, että niin hyvä mies kuin\nKomulainen itse asiassa osoitti pitkin matkaa olevansakin, ei\nhänellä kuitenkaan ollut aktivistin lujaa ja rautaista mieltä,\njoten ymmärrämme, miksi Elja Rihtniemi ei katsonut voivansa\nluottamuksellisesti uskoa hänelle jääkäriliikkeen salaisuutta.\n\n[56] Poliisikomisario Komulainen sai taas kuvernööri af Enehjelmiltä\nhuomautuksen siitä, ettei ollut ylioppilas Steniuksen vangitsemisesta\nlääninhallitukseen tiedoittanut, niin kuin hänen olisi pitänyt tehdä,\njoskin santarmit olivat toimittaneet vangitsemisen.\n\n[57] Aikaisemmin on jo mainittu, ettei Eljas Väyrysen sittemmin\nlähettämästä \"avaimesta\" Kajaanissa saatu selvää.\n\n[58] Erkki oli toistaiseksi jätetty Kuopioon.\n\n[59] Eljas Väyrynen kirjoitti 28.II.1917 kotiinsa Hallasta oikean\nkirjeen. Siinä hän koetti rauhoittaa kotiväkeä kehoittaen heitä\nedelleen kirjoittamaan hänelle Helsinkiin, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut ja niinkuin omaiset eivät tietäisi mitään hänen\nlähdöstään, vaan luulisivat hänen kesäksi siirtyvän Lappiin. \"Ehkä\nnäin tehden se olisi teille hyväksi\" -- hän kirjoitti. Edelleen\nhän kertoi olevansa hyvissä voimissa ja kykenevänsä hiihtämään\nvaikka kymmenen peninkulmaa vuorokaudessa. Elja Rihtniemen\nhän sanoi myös hyvin harjoittautuneen mainiten heidän tulevan\nmenemään niin ylhäältä, ettei \"haju käy\". Kirjeensä hän lopetti\nseuraavasti: \"Toivotan teille hyvää vointia sekä uskoa ja luottamusta\ntulevaisuuteen, että aurinko vielä kirkkaastikin Kattilajärvellä\nhelottaa. Uskokaamme toisemme Jumalan haltuun. Hänen huomaansa jätän\nteidät. Näkemiin!\"\n\n[60] Kaikki kirjeen viivaukset minun. _K. A. W--s_.\n\n[61] Bolanilla kiristäjä tarkoittaa Polónia. _K. A. W--s_.\n\n[62] Kaikki kirjeen viivaukset minun. _K. A. W.--s_.\n\n[63] Sekä edelläoleva sähkösanoma että tämä raportti löydettiin\nVenäjän vallankumouksen jälkeen Juntsonin papereista, joista tämä oli\njo ennättänyt hävittää suurimman osan.\n\n[64] Kaikki raportin alleviivaukset minun. _K. A. W--s_.\n\n[65] Anton Pokki tunsi kyllä hyvin poikansa isänmaallisen toiminnan.\nMitä muuten tulee tuohon kirjeeseen, ei Anton Pokki erään matkan\ntähden voinutkaan viedä sitä määräpäivänä poliisilaitokseen; se\njoutui sinne vasta sitä seuraavana päivänä. Tämän viivytyksen takia\nsantarmit häntä sittemmin ahdistelivat.\n\n[66] Kun \"Seikkailu saaristossa\" vihdoin esitettiin, saapui juhlaan\nsähkösanoma Venäjän vallankumouksen puhkeamisesta. Topeliuksen\nvapaudentunnon kyllästämä kappale nosti tällöin isänmaallisen\ninnostuksen korkeimmilleen. Tämä puhkesi heti teoksikin, sillä\ntilaisuudessa läsnäolleet vakoilijat Rösch ja Pullinen pidätettiin\noitis ja vietiin \"juhlakulussa\" putkaan.\n\n[67] Väyrynen oli näet sillä välin, nim. helmikuun 27. p:nä, tullut\nHallaan.\n\n[68] Lindsin ilmiannoista Feodoroff tunsi kajaanilaisten\nIisalmen-matkan yksityiskohtia myöten, ja kun Vuorikin oli tuossa\n\"Pohjalaisia\" esittävässä kuvaryhmässä, tiesi hän tämän puhuneen\npelkkää pötyä.\n\n[69] Tätä suunniteltua reittiä ei koko aikana tarvinnut muuttaa.\nMatka suoritettiin pääasiallisesti hiihtäen, pysytellen niin\npaljon kuin mahdollista sydänmaiden talviteillä, siis välttäen\nvaltamaanteitä, missä vain se sopivasti kävi päinsä.\n\n[70] Samaan aikaan lähti hevosellaan Raatekankaan torpalta myöskin\nLäheniemen isäntä kulkien \"Hallan Ukon\" opastamana Ämmän ruukille\nja sieltä rajaa kohti saapuen Kolarin tienoille. Siellä saavuttivat\nhänet vallankumousviestit, joten hän kääntyi takaisin matkaten Hallan\nkautta kotiinsa Karjalaan.\n\n[71] On yleisesti tunnettua, että Saksaan-menijät ja jääkärit --\nheidän jätkän-asustaan huolimatta -- Pohjanmaan taloissa heti\ntunnettiin. Heidän katseensa tiukka levollisuus ja heidän olemuksensa\nvarmuus ilmaisivat heidät.\n\n[72] Boströmin liike vedätti niihin aikoihin venäläisten\nsotatarvevarastoja Kilpisjärveltä Tornioon.\n\n[73] Todellisuudessa nämä olivat, kuten tiedämme, kajaanilaiset\nmatkamiehet.\n\n[74] Rihtniemen kodin rauhaa häirittiin siis kahden kuukauden aikana\nkolme eri kertaa.\n\n[75] Rihtniemi sai sittemmin takaisin rahansa ja tavaransa, paitsi\nrahakukkaroa, jota muuan vartija jo vastaanottotilaisuudessa oli\nerikoisella harrastuksella hypistellyt.\n\n[76] Kopin pinta-ala oli 2 x 3 m ja sen kalustona seinään\nkiinnitettävä makuulavitsa, pieni pöytä sekä kannellinen sanko.\n\n[77] Piirainen työskenteli Helsingissä kajaanilaisten valtiollisten\nvankien hyväksi aina siihen asti, kunnes Rihtniemi vapautettiin.\n\n[78] Kresty oli pääasiallisesti tuomionsa saaneiden vankila.\n\n[79] Shpalernajassa säilytettiin etupäässä tutkintovankeja.\n\n[80] Maisteri Eric Bahne on Helsingissä 1919 ilmestyneessä \"_Arena_\"\nnimisessä aikakauskirjassa (vihot 7-10) julkaissut perin kiinnostavan\nkertomuksen \"Ur fängelse i landsflykt\" (Vankilasta maanpakoon),\nmissä hän kuvaa Kainuussa vierailleiden shpalernajalaisten vaiheita.\nTätäkin kertomusta olen käyttänyt lähteenäni.\n\n[81] Kun Saksa liittolaisineen eristi Venäjän länsivalloista ja kun\nnäille kävi välttämättömäksi sotatarpeilla auttaa Venäjää, joka\nmaailmansodan puhjetessa oli huonosti varustautunut, oli sen pakko\nryhtyä rakentamaan halki Aunuksen ja Vienan Karjalan kulkevaa, noin\n1000:n kilometrin pituista _Muurmannin-rataa_. Rautatietöistä ei\nkuitenkaan oikeastaan tullut mitään, ennenkuin englantilaiset ja\namerikkalaiset insinöörit saivat johdon käsiinsä. Kun Etelä-Venäjältä\ntuodut työläiset sortuivat ankaran ilmaston aiheuttamiin\nkulkutauteihin, oli turvauduttava karjalaisiin ja suomalaisiin\ntyömiehiin, joita suuret palkat sinne houkuttelivat. Mutta kun\nnäitäkin oli liian vähän, rupesi Venäjän hallitus tarkoitukseen\nkäyttämään keskusvaltojen sotavankeja. Muurmannin-radan päätepisteet\nolivat Pietarin--Vologdan radan _Svanka_ ja Kuollavuonon rannikolla\nsijaitseva _Muurmanni_, missä oli sulasatama.\n\n[82] Lähteenä käytetty myös O. V. Itkosen mielenkiintoista kirjaa\n\"Sankareita, sotavankeja, seikkailijoita\".\n\n[83] \"Routaa ja rautaa III\", ss. 291-292.\n\n[84] \"Karjala vapaussodassa I\", s. 41. Lukumäärä tuntuu kuitenkin\nliian suurelta.\n\n[85] Myöhemmin syksyllä 1917 tapahtui kuitenkin tässäkin suhteessa\nikäviä poikkeuksia sen jälkeen, kun sosialistilehdissä oli\nruvettu vatkuttamaan, että Venäjä oli Suomen työväestön ystävä ja\nliittolainen ja Saksa taas muka sen vihollinen.\n\n[86] Lähteenä käytetty myös maisteri E. E. Kailan \"Suomen\nVapaussota\"- nimisessä suurteoksessa olevaa valaisevaa kirjoitusta.\n\n[87] Kenraali Besobrasoff oli muuten niin tavattoman lihava, ettei\nmitenkään kyennyt itse edes pukeutumaan; palvelija sai toimittaa\nkaiken, vieläpä napituksenkin!\n\n[88] Venäläiset sotamiehet, joiden haltuun seurueen jäsenet ensin oli\nluovutettu, löysivät heidän kapsäkkiensä vuorin ja päällyksen välistä\nsalaisia rintamakarttoja, jotka nähtävästi olivat tarkoitetut Saksaan\nvietäviksi, vaikka kenraali selitti ne sotamuistoiksi.\n\n[89] \"Routaa ja rautaa III\", s. 382.\n\n[90] von Wahlin ja Petersenin oli eräs innokas saksalaisten asiamies\n_von Knierien_ ohjannut Ruokolahdelle, mistä Sivén toi heidät\nNurmekseen ja von Wahlin Hallaan asti. Petersenin, joka ei sydänvian\ntähden voinut ajaa polkupyörällä, piti hankkiutua Ruotsiin mukavampaa\ntietä. Mutta kuinka olikaan, hän kiersi Helsingin kautta Kajaaniin,\nmistä Aarne Korhonen sitten opasti hänet Hallaan.\n\n[91] Mäkelän johtamaan pakolaisjoukkoon liittynyt, saksalaiseksi\nupseeriksi esittäytynyt venäläinen urkkija ilmiantoi Kuusikon talon\nväen. Snellmanin metsästyspyssystä hän tekaisi sellaisen valheen,\nettä talossa muka oli salainen kiväärivarasto. Ja Yli-Ollitervon\nniittysaunan lattialle heitetyn vähäpätöisen matkailukartan hän\npaisutti tärkeäksi saksalaiseksi kartastoksi, jota muka pidettiin\npiilossa metallikotelossa saunan kiukaan uunissa. Itsestään\nPietarista käsin lähetettiin erään vanhan, monia kunniamerkkejä\nsaaneen korkea-arvoisen upseerin johdolla 16-miehinen sotilasjoukko\nKuusikkoon, missä sitten lokakuun 27. p:nä 1917 toimeenpantiin\nankara kotitarkastus. Onneksi tuotiin Vuokilasta venäläisten\ntulosta ennakkoilmoitus, joten talon ainoa vaarallinen esine,\nnim. Eino Kuusikon jonkin aikaa riihen uunissa säilyttämä pommi\nehdittiin toimittaa turvaan. Matti-isäntä vei sen metsän peittoon\nmuurahaispesään sanoen: \"Se on hyvä makasiini, siellä ei ruostu!\"\n\nKun ryssät tulivat taloon, jäi osa sotamiehistä pihalle ja osa\ntuli pirttiin. Sitten toimitettiin hyvin perinpohjainen tarkastus.\nVenäläiset ilmeisesti etsivät aseita. Kaikki paikat pengottiin,\nsaunan lattian alustakin tutkittiin, samoin riihessä ruumenläjä\nja sysikasa. Kaivokin tarkastettiin; sieltä nähtävästi etsittiin\nlangattoman lennättimen johtoja. Emännän täytyi luovuttaa\nvenäläisille kaappiensa avaimetkin. Kun mitään ei löytynyt, lähtivät\nkotirauhan häiritsijät Yli-Ollitervon niittysaunalle tiukaten siellä\npeltikotelossa olevaa karttaa, jota muka säilytettiin kiukaan\nuunissa. Kuusikkolaiset olivat tämän johdosta aivan ymmällä, sillä\nkukaan ei ollut saunassa nähnyt mitään karttaa. Joku joukosta arveli\nsen ehkä palaneen, mutta ei sekään selitys kelvannut. Upseeri\nvain yhä intti, että vaikka kartta olisikin palanut, niin ainakin\nmetallikotelon piti olla jäljellä. Loppujen lopuksi sotamiehet\nsärkivät koko kiukaan.\n\nTarkastuksesta tehtiin jonkinlainen pöytäkirjakin. Kun upseeri\nkehoitti kertomaan, mitä salaisuuksia talonväki tiesi, niin isäntä\ntokaisi siihen: \"On parasta, kun teille ei puhu mitään, sillä\nvalheeksi te kuitenkin ajatte kaiken!\"\n\nKomennuskunta etsi myös pakolaisjoukkueen opasta, miestä, jolla\noli suuret mustat viikset ja silmä vialla -- näin oli urkkija\nluonnehtinut Mäkelän ulkonäön.\n\nLeo Kuusikolta kysyttiin: \"Paljonko sait rahaa, kun saattelit\nsaksalaisia rajalle?\" Tähän emäntä ehätti vastaamaan: \"Mitä teillä on\ntekemistä minun poikani kanssa; hän ei ole tuonut eikä vienyt ketään!\"\n\nKutsumattomat vieraat ottivat talosta omin luvin leipää sekä\nvaativat, että heitä varten piti teurastaa lammas, jotta heillä\nKaisajoelta palattua olisi liharuokaa. Siihen emäntä sanoi: \"Ei\nmeillä ole tapana sunnuntaina teurastaa, mutta lihaa on kyllä sen\nverran, että yhden keiton saatte.\" Palattuaan venäläiset söivät ja\njoivat sekä poistuivat sitten tyhjin toimin.\n\nMainittakoon vielä tässä yhteydessä, että Kuusikon talon vanha isäntä\n_Matti Kuusikko_ oli itse erittäin uuras sotapakolaisten kuljettaja.\nVoidaksensa viedä opastettavansa milloin tahansa Tornionjoen yli\nhän osti itselleen oman venheen pitäen sitä sitten Matkakosken\nyläpuolella. Venhe kyllä vuoti, mutta sillä saattoi sentään hyvin\nkulkea. Kerran Matti-isäntä keksi senkin tempun, että pani venheen\nvettä täyteen sitoen sen rautalangalla pajupensaaseen; näin se näytti\nkäyttökelvottomalta hylyltä ja säilyi hyvin.\n\nSotapakolaisia ei suinkaan kuljetettu ainoastaan Nurmeksesta,\nHallasta ja Kajaanista käsin; nämä paikat olivat vain huomattavia\nsolmukohtia. Pohjois-Suomen teillä ja metsissä ajoittain aivan vilisi\nnäitä onnettomia, uljaita miehiä, joista Venäjän raakalaishuolto oli\nusein melkein viimeisetkin voimat imenyt.\n\nVoimme lyhyesti todeta, että kaikkein useimmat Pohjois-Suomen\naktivistit joutuivat jollakin tavoin pitämään huolta keskusvaltojen\nsotapakolaisista.\n\n[92] Käytämme tohtorin arvonimeä, vaikka Muley valmistui lääkäriksi\nvasta v. 1919.\n\n[93] Muley ja Sandström olivat sittemmin keskenään kirjeenvaihdossa.\nTässä julkaistu matkakertomus on poimintaa Muleyn Konstantinopolissa\nmaaliskuun 14. p:nä 1927 päivätystä kirjeestä, missä hän\nlaajasti muistelee seikkailurikasta Suomen-samoiluansa. \"Uuden\nSuomen\" sunnuntailiitteessä N:o 39 (28. IX. 1930) Muley julkaisi\npakomatkaansa käsittelevän kuvauksen.\n\n[94] Nähtävästi miehet olivat kulkeneet Karungin ja Ylitornion\nvälistä rajalinjaa pitkin ja tulleet Korpikylään, missä yrittivät\nilmeisestikin Matkakosken yläpuolelta Tornionjoen kapeimmalta\nkohdalta päästä yli.\n\n[95] Tohtori Karl Muley on nykyisin \"Uuden Suomen\" kirjeenvaihtaja,\njonka eri aloja käsittelevät kuvaukset ovat erittäin mielenkiintoisia\nja pirteästi kirjoitettuja.\n\n[96] Hevosesta oli Mäkelällä sittemmin paljon harmia, sillä se joutui\ntakavarikkoon siitä huolimatta, että Saksan Haaparannalla oleva\nkonsuli Unander oli sitoutunut huolehtimaan asiasta.\n\n[97] Maisteri Kailan kirjoituksesta huomaamme, että \"_Uusi\nMetsätoimisto_\" käytti sotavankien kuljetukseen kaikkiaan\n60.000-80.000 mk, josta summasta melkein 1/2 oli saksalaisilta\nsaatuja varoja. Elja Rihtniemi taas sen lisäksi, mitä hän Helsingistä\noli saanut, hankki Kajaanista ja Kuopiosta noin 10.000 mk, jonka\nsumman saksalaiset sittemmin lienevät lainaajille hyvittäneet. Ehkäpä\nemme siis pahasti erehdy, jos oletamme, että tuon pakolaisjoukon\nkuljetus tuli Suomessa pyörein luvuin maksamaan korkeintaan\n100,000 mk. Tähän summaan ei sisälly se, mitä Saksan Haaparannalla\ntoimiva konsulaatti kuljettajille suoritti, samaten kuin arviomme\nulkopuolelle jäävät myös niiden sotapakolaisten kuljetuskustannukset,\njotka opastettiin Muurmannin-radan varsilta Lapin erämaiden halki\nsuoraan Ruotsiin.\n\n[98] Väinö Keränen oli lähtenyt jääkäri Ståhlbergin seurassa.\n\n[99] Jankko esiintyi tällä matkalla puutyömies Bernhard Julius\nKauppisena.\n\n[100] Hänen seuralaisenaan tällä paluumatkalla oli Väinö Jankko,\njonka päämääränä oli Kuopio.\n\n[101] Korhonen oli mukana venäläisten aseistariisumisessa Limingassa\nja myöskin Oulun valtauksessa ottaen sittemmin osaa Satakunnan\nrintaman taisteluihin. Vapaussodan jälkeen hän oli monissa\neri toimissa, kunnes hänet elokuussa 1919 määrättiin _Etsivän\nkeskuspoliisin Kajaanin alaosaston päälliköksi_. Tätä tointa hän\nmenestyksellisesti hoiti kahdeksan vuotta. Kesällä 1919 hän sai\nreservivänrikin arvon ja suoritti sittemmin aktiiviupseeritutkinnon.\nYlenmääräiset ponnistukset mursivat nuoren, paljon toimineen\naktivistin elämän. Aarne Korhonen kuoli Kajaanissa ankaran\nkeuhkotaudin kaatamana heinäkuun 12. p:nä 1929.\n\n[102] Tämän maljan toi Suomeen Saksan sotaministeriön lähetti,\njääkäri Leonard Knaapi (sittemmin jääkärimajuri) juuri vapaussodan\nkynnyksellä. Hänen oli pakko jättää se Helsinkiin, kun hän itse\nmurtautui punaisen rintaman läpi Kuopioon. Malja annettiin myöhemmin\nHeikkiselle juhlallisesti maalaisliiton eduskuntaryhmän istunnossa.\n\n[103] \"Aseveljet II\", s. 150.\n\n[104] Tapahtumasta on olemassa myös sellainen kertomustoisinto\nettä Hyrynsalmen kirkolla asuva kauppias Alexejeff olisi mennyt\nKorniloffia vastaan taivuttaen tämän palaamaan. Tämä tarkoittaa ehkä\nkuitenkin toista, myöhemmin sattunutta tapahtumaa.\n\n[105] Nimet ovat sotkeutuneet, mutta joka tapauksessa ne todistavat,\nettä Hyrynsalmella oli joku kätyri, joka oli takonut venäläisten\npäähän sikäläisten aktivistien nimiä. Oscar Hirveli tarkoittanee\nPerttu Hirvelää, seppä Kalle Kemppainen on kai Mattilan sukunimestä\nsaanut ristimänimen, Hoopala on kai luettava Soopala, Hetti\ntarkoittaa luultavasti Hjeltiä j.n.e.\n\n[106] Manner sentään sanoi: \"Asia on hyvä, mutta se riippuu tällä\nkertaa Hindenburgista ja Jumalasta.\"\n\n[107] \"Routaa ja rautaa II\", ss. 264-266.\n\n[108] _Alppa Tolonen_, Kajaanin etapin eniten toimineita oppaita,\nsanoo päättävästi, että Hyrynsalmen kautta kulki noin 100 miestä ja\nPuolangan kautta noin 200, siis hänen mukaansa yhteensä 300 miestä.\nKajaanin etapin johtaja _Elja Rihtniemi_ taas on hyvin varovainen.\nOikeastaan hän ei uskalla esittää mitään varmoja lukumääriä, vaan\nlausuu: \"Luvut 100-200 (yhteensä Hyrynsalmen ja Puolangan kautta)\novat ehkä liian suuret tai liian pienet.\". -- Tervolan etapin\npääasiallinen opas _Väinö Saviaro_ väittää yksin kuljettaneensa 300\nmiestä, mutta etapin johtaja, jääkärikapteeni _Hannu Hildén_ arvelee\nTervolan kautta välittömästi kulkeneen korkeintaan 200-300 miestä.\nHuomattava kuitenkin on, että johtajienkin tiedoitukset ovat vain\narviomääriä. -- Mitä taas Muurolan etappiin tulee, on muistettava,\nettä Muurolaan saapui kyllä miehiä paljon enemmän, mutta että\nuseimmat niistä lähetettiin edelleen Tervolan kautta, koska tie siten\nmelkoisesti lyheni.\n\n[109] Tämä lukumäärä mainitaan \"Karjala Vapaussodassa I\" nimisen,\näskettäin ilmestyneen teoksen sivulla 41.\n\n[110] Entinen Muurmannin-legionalainen _O. V. Itkonen_ lausuu\nperin mielenkiintoisessa kirjassaan: \"Sankareita, sotavankeja,\nseikkailijoita\" (s. 88) itsenäisyysmiestemme suurenmoisesta\nja uhkarohkeasta työskentelystä seuraavat todet sanat: \"Vasta\ntulevaiset aikakirjat osaavat oikein arvostella heidän tekojensa\ntäyden merkityksen, mutta nykyisenkin polven, koko Suomen kansan,\nyksinpä kapinassa hävinneiden työläistenkin olisi kiitollisuudella\nmuisteltava niitä miehiä, jotka ensimmäisinä uskalsivat kaikkensa\nvapaan, itsenäisen Suomen luomiseksi.\"\n\n[111] Armas H. Saastamoisen ehyttä ja lujaa persoonallisuutta ja\ntunnustettua kykyä on hänen kotiseutunsa ja isänmaa tarvinnut moniin\ntärkeisiin toimiin. Niinpä hän vuosien 1912-1918 välisenä aikana\nkuului Kuopion kaupunginvaltuustoon. Vapaussodan alussa hänet\nnimitettiin Pohjois-Savon ja Kajaanin piirin esikuntapäälliköksi,\nmissä toimessa hän järjestyskyvyllään ja suurilla aineellisilla\nuhrauksilla huomattavasti tuki sotatoimia itäisellä rintamaosalla.\nHänen kotiseutunsa on osoittanut hänelle kunnioitustaan m.m. siten,\nettä hänet on kutsuttu Kuopion suojeluskuntapiirin ja Kuopion\nsuojeluskunnan kunniapäälliköksi. Samoin on Armas Saastamoinen\n_Jääkäriliiton kunniajäsen_. Maaliskuun lopulla 1918 Saastamoinen\nnimitettiin Suomen asianhoitajaksi ja sittemmin täysivaltaiseksi\n_ministeriksi Kööpenhaminaan_. Tätä tointa hän hoiti toukokuuhun\n1919 siirtyäkseen sen jälkeen _ministeriksi Washingtoniin_, missä\nhän oli vuoteen 1921. Vuonna 1924 hänet valittiin _eduskuntaan_. Sen\nohessa hän on kuulunut myös _puolustuslaitoksen revisionikomiteaan_,\nmissä hänen kypsynyt harkintansa ja itsenäisyytemme syvällinen\nymmärtämyksensä on vaikuttanut maamme puolustuslaitoksen\nlujittamiseen. Vuodesta 1926 Saastamoinen on toiminut mitä\ntärkeimmässä luottamustehtävässä, nim. Suomen asiainhoitajana ja\ntäysivaltaisena ministerinä _Lontoossa_. Tunnustukseksi suurista ja\nmonista ansioistaan on hän saanut m.m. 2. luokan vapaudenristin ja\nSuomen Valkoisenruusun 1. luokan komentajamerkin ynnä Suojeluskuntain\nhopeisen ansioristin.\n\n[112] Saastamoisen kirjastossa, jossa anglo-saksilaisten kansojen\nhistorialliset erikoisteokset ovat runsaasti edustettuina, näin m.m.\nenglanninkielisen teoksen: \"_Venäläis-amerikkalaiset suhteet vuosina\n1917-1920_\". Siitä käy täysin selville, että Suomen punakaartin\njohtajat ja \"kansanvaltuuskunta\" olivat kiinteässä yhteydessä\nAmerikan Venäjällä silloin työskennelleen lähetystön kanssa ja että\nmeidän punakapinoitsijamme saivat siltä moraalista tukea. -- Amerikan\nvaltiomiehet kuuluvat nykyjään häpeävän tätä tekoa.\n\n[113] Consett on nykyjään vara-amiraali. Hän on Skandinavian maissa\nvuosina 1914-1918 tekemistään havainnoista julkaissut v. 1923\nteoksen: \"_The Triumph of Unarmed Forces_\" (Aseettomuuden voitto),\nmistä käy ilmi myös hänen ymmärtämyksen-puutteensa Suomea kohtaan\nsekä se, että hän tunsi ne salaiset hankkeet, jotka tähtäsivät Suomen\nirroittamiseen Venäjästä.\n\n[114] Lausuttakoon myös vielä vastaisten aikojen varalle, ettei\nSuomen aktivistien toiminta ollut mitään poliittista seikkailua,\njota muka vain jotkut rappiollejoutuneet yksilöt harjoittivat, kuten\nosa aktivismille vieraasta sivistyneistöstämme on yhä edelleen\ntaipuvainen uskomaan. \"On aivan tavatonta havaita\", lausuu Armas\nSaastamoinen, \"mikä kuilu ja valtameri erottaa meillä toisistaan sen\nryhmän, minkä toiminta johti Suomen täydelliseen itsenäisyyteen, ja\nsen toisen ryhmän, joka korkeintaan toivoi jonkinlaista laajennettua\nautonomiaa -- Venäjän armopalana.\"\n\n[115] Puhelinnumeron mukaan näin mainittu.\n\n[116] Ruuskanen oli muuten ensimmäisiä ylioppilaita, joka joutui\nvenäläisten vangiksi ja pantiin pariksi viikoksi Helsingin\npäävahtiin. Päästyään vapaaksi hän jatkoi aktivistista toimintaansa\nentiseen tapaan.\n\n[117] Armas Saastamoinen lausuu muistelmissaan: \"Myöhemmät sukupolvet\ntuskin voivat ymmärtää meidän tunteitamme ja ajatuksiamme, mutta en\nole voinut olla kirjoittamatta paperille näitä seikkoja. Meille ne\nolivat aivan tavattomia asioita, ja tarvitsimme kaikki sielunvoimamme\nsalataksemme todellisia tunteitamme ja ajatuksiamme. Suunnitelmamme\nolivat vähemmässä kuin hiuksen varassa, ja jokainen voitto tai tappio\nmaailman suurilla taistelutanterilla koski meihin aivan sydämeen\nsaakka.\"\n\n[118] Elja Rihtniemi on perästäpäin valittanut sitä, etteivät\nKajaanin ja Kuopion aktivistit aikaisemmin osuneet toistensa\nyhteyteen, sillä silloin Kajaanin etappi olisi paremmin selviytynyt,\nniistä monista huolista ja hankaluuksista, jotka aiheutuivat\nvaikeasti ylläpidettävästä Helsingin-yhteydestä.\n\n[119] H. J. Boström, \"Sankarien muisto\", sivu 386.\n\n[120] Ollessaan maanviljelijänä Iisalmella Canth oli, kuten Iisalmen\nhuomatuimmat miehet yleensä, jyrkkä ja tinkimätön passiivisen\nvastarinnan kannattaja. Kun hän senaattori Andersinin kautta oli\nkuullut, että Bobrikoff oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Omskiin,\nlähti hän v. 1903 Amerikkaan. Sieltä hän palasi suurlakkoviikolla\ntakaisin kotimaahan, matkustaen Tukholmasta kuuluisassa \"John\nGraftonin\" sisar-aluksessa \"Cecilissä\" Helsinkiin Axel Vahrenin ja\nmerikapteeni J. V. Nylanderin seurassa. (\"Cecil\", kuten \"Cysnekin\",\nolivat nim. myydyt Tukholmaan ja olivat ainoat laivat, jotka\nsuurlakkoviikolla välittivät liikettä Suomeen, tuoden -- entiseen\nuljaaseen tapaansa -- matkustajien ohessa käsiaseitakin maahamme.)\nKotimaahan palattuaan Canth asettui ensin maanviljelijäksi\nParikkalaan tullen sittemmin O/Y Minna Canthin perillisten\narvossapidetyn ja suuren liikkeen johtajaksi. Jussi Canth, kirjailija\nMinna Canthin poika, kuoli Kuopiossa joulukuun 10. päivänä 1929.\n\n[121] Sekä Korhosen että Jankon vaiheisiin olemme jo aikaisemmin\ntässä teoksessa tutustuneet. Jouduttuaan kumpikin lokakuun 30. p:nä\n1916 Rovaniemen Rautiosaaressa vangiksi karkoitettiin Korhonen\nSiperiaan, kun taas Jankko vietiin Helsinkiin. Vallankumous kuitenkin\npelasti miehemme. Koska Jankko syksyn 1917 oli Kuopion aktivistien\ntoimissa ja sittemmin Kuopion suojeluskunnan tiedusteluosaston\npäällikkönä otti osaa Kuopion taisteluihin saavuttaen sankarikuoleman\nhelmikuun 8. p:nä 1918, merkitsemme tähän hänen satumaisten\nvaiheittensa pääpiirteet.\n\n_Väinö Jankko_ (ent. Jankowsky) syntyi 23.VI.1894 Uukuniemellä, missä\nhänen isänsä Voldemar Johannes Jankowsky oli kruununnimismiehenä.\nHän kävi kaksi luokkaa Viipurin suomalaista lyseota, mistä erosi\n1910. Jääkäriliikkeen alkaessa Jankko lähti Ruotsiin jatkaakseen\nsieltä matkaansa Lockstedtiin, mutta Tukholmassa hän joutuikin Saksan\ntiedusteluosaston palvelukseen. Saksan yleisesikunnan kirjoissa hänen\nsalaisena nimenään oli _\"A 72\"_. Suomeen tehdyillä uhkarohkeilla\nretkillään hän joutui sitten kolmesti santarmien käsiin päästen\nkuitenkin aina vapauteen -- viimeksi Venäjän vallankumouksen humussa.\n\nJankon seikkailut olivat aivan erikoisia. Tiedustelutoimissa\nollessaan hän kerran liikkui vakoilijana Suomenlinnassa. Tällöin\neräänä yönä santarmit ryhtyivät häntä takaa ajamaan. Kun kaksi\nahdistajaa tavoitti hänet Kulosaaressa, kuristi hän suurilla\nvoimakkailla käsillään toisen näistä kuoliaaksi tehden toisenkin\npuukoniskulla vaarattomaksi. Jankko ei uskaltanut käyttää\nampuma-asetta, sillä lähistöllä oli muitakin vainoojia.\n\nJankko joutui sitten kuitenkin kiinni Helsingissä ja vaarallisena\nvankina hänet lähetettiin kahden suomalaisen salapoliisin\nvartioimana vuoden 1916 kevätpuolella erääseen vankilaan Pietariin.\nMuuan vankilan viranomainen otti hänet vastaan mennen kuitenkin\npäällystöltänsä saamaan lähempiä määräyksiä. Mennessään hän virkkoi\njotakin, mistä poliisit eivät saaneet selvää. Silloin he kysyivät\nJankolta:\n\n\"Mitä se sanoi?\"\n\nJankko tulkitsi kekseliäästi:\n\n\"Saatte mennä!\"\n\nPoliisit poistuivatkin, ja Jankko jäi yksin. Mutta kun venäläistä ei\nkuulunut, niin hänkin lähti. Vaikka Jankolla oli tuttavia Pietarissa,\nei hän kuitenkaan uskaltanut mennä näiden luo, vaan päätti\npyrkiä Aunuksen kautta Suomeen. Tässä mielessä hän kulki eräässä\nvenäläisessä matkustajalaivassa Pietarista Lotinanpeltoon. Rahaa\nhänellä ei ollut eikä muutakaan tavaraa, ainoastaan vaatteet yllään.\nJankkoa peloitti hirveästi, kun laivassa oli venäläisiä upseerejakin\nja kun kaikki hänen mielestään katselivat häntä. Siirtyillen\npaikasta toiseen hän koetti välttää luuloteltuja tähystelijöitänsä\nsekä samalla myös piletinmyyjää. Näin kierrellen ja kaarrellen\nlaivassa hänen onnistui kuitenkin päästä Lotinanpeltoon. Nälissään\nsamoillessaan ympäri kaupunkia hän huomasi erään suomenkielisen\nsuutarinliikekilven, meni sisään ja pyysi ruokaa. Sitä annettiinkin\nja lisäksi vielä jokunen rupla. Sen jälkeen miehemme vaelsi ensin\nvähän matkaa Muurmanninrataa pitkin katkoen kaiken varalta monesta\npaikasta lennätinlankoja. Lopulta hän saavutti Suomen rajan Laatokan\npohjoispuolella, taivalsi sitten kotipitäjäänsä Liperiin lähtien\nsieltä taasen rohkeille retkilleen. Jouduttuaan uudelleen vangiksi\nlokakuun lopussa 1916, kuten aikaisemmin jo olemme kertoneet, hänet\nvietiin ensin Ouluun ja sitten Helsingin päävahtiin. Siellä Jankkoa\ntaas tutkittiin, mutta hän vastasi joka kysymykseen: \"En tiedä.\"\nLopulta muka löytyi todistuskappale, jokin paperi, jonka upseeri\nriemuiten pani vangin eteen pöydälle sanoen: \"Nyt ette enää voi\nkieltää.\" Silloin Jankko nosti käsiraudoilla yhdistetyt kätensä ylös\nja iski pöytään, niin että se halkesi. Jankon vankinaolo jatkui,\nmutta, kuten jo tiedämme, hänkin vapautui Venäjän vallankumouksen\nhumussa. Hän oli todellinen, äärimmäisen rohkea sankariluonne.\n\n[122] Olkkonen sai sitäpaitsi erikoistehtävän: Hänen piti palauttaa\nSaksaan epäilyksenalaiseksi tullut jääkäri Ukko Venäläinen, jonka\noletettiin oleskelevan Kuopiossa.\n\n[123] Gulinin tehtävänä oli mennä uudestaan järjestämään Etelä-Savon\netappia. Sen solmukohdat olivat Savonlinna (pormestari Erik\nAlopaeus), Mikkeli (lehtori E. G. Åkesson) ja Ristiina (Maanviljelijä\nAugust Tikka).\n\n[124] \"Routaa ja rautaa III\", ss. 92-97.\n\n[125] Ståhlbergia sanottiin toverien kesken \"Stolaksi\".\n\n[126] Ajan pitkään ei tuollainen aivan julkinen ja peittelemätön\nesiintyminen kuitenkaan olisi ollut paikallaan, sillä ilmiantajien\nvälityksellä venäläiset epäilemättä pian olisivat puuttuneet asiaan\ntuottaen sitten suuria ikävyyksiä värvättyjen omaisille ja yleensä\nkoko jääkäriliikkeelle. Kahdenkeskinen neuvonta olisi ehkä ollut\nparas menettely, sillä suuressa miesjoukossa oli tietysti aina\nepäilijöitä, jopa vastustajiakin, jotka saattoivat tartuttaa oman\nhenkensä muihinkin.\n\n[127] Huomattava on, että Amatus Johansson, tuo perin rohkea\ntoimenmies oli jo 9.V.1916 santarmien ahdistamana poistunut ei vain\nHögsténin liikkeestä, vaan koko maastakin. \"Routaa ja rautaa III\",\nss. 51-53.\n\n[128] Wichmann oli miestensä kanssa tullut Kajaanin\nkautta ilmoittautuen siellä Helsingistä annetun\nmääräyksen mukaisesti Elja Rihtniemelle. Kajaanista\nhän oli kulkenut ensin laivassa Mieslahdelle ja sitten\nkievarikyydillä ynnä venheellä reittiä; Puolanka--Näljänkä--\nSuolijärvi--Korpisenjärvi--Jongunjärvi--Pudasjärvi--Ranua--Konttijärvi\n--Välijoki--Koivu--Tervola. Korpisenjärven rannalla oli\npitkänmatkankulkijoille kaksi erittäin avuliasta taloa nim. _Vattula\nja Niemelä_.\n\n[129] Hemmi Mustonen ja useat Mieslahden pojat olivat jo helmikuussa\n1916 _Eino Snellmanilta_ kuulleet jääkärien toiminnasta tehden\nsilloin vakavan lähtöpäätöksen. Matka oli kuitenkin lykkäytynyt,\nkun Mustonen oli tapaturmaisesti lyönyt kirveellä jalkaansa.\nKun jääkärivärvärit saapuivat Mieslahdelle, heräsi innostus\nuudestaan. Niinpä Mustonenkin harjoitti parisen viikkoa ennen\nhelluntaita värväystä. Hän kävi m.m. Ristijärvellä Heikki Oikarista\npuhuttelemassa tavaten tämän pellolla kyntämässä. Kuultuaan asian\nOikarinen jätti auransa kutsuen vieraansa taloon. Vähän aikaa\nmietittyään hän sitten ojensi kätensä sanoen: \"Lähetään!\" Oikarinen\ntaas puolestaan järjesti Ristijärvellä nuorten miesten kokouksen\nmetsään, jonne sitten Ståhlberg tuli mieliä innostamaan. Seurauksena\noli, että Ristijärveltä myöhemmin lähtivät Saksaan _Frans Mikkonen\nja Lauri Kinnunen; Kalle Härkönen_ oli lähtenyt jo aikaisemmin. Myös\npaltamolainen _Hannes Heikki Romppanen_ saapui Lockstedtiin vähän\nmyöhemmin, nim. 5.VII.1916.\n\n[130] Jääkärieversti Janne Ahlroth, joka, samoin kuin\njääkärieverstiluutnantti Hannes Olkkonenkin, on minulle\nsuosiollisesti kertonut touko- ja kesäkuussa 1916 suoritetun\nkomennuksensa vaiheista, mainitsee Tukholmaan palattuaan antaneensa\nHeldtin konttoriin kirjallisen matkaselostuksen sekä nimenneensä\nsiinä kaikki asettamansa asiamiehet ja ne käymätalot, jotka hän\noli pohjoisen reitin varteen järjestänyt. Näihin Heldtin konttorin\nasiakirjoihin ei minulla valitettavasti ole ollut tilaisuutta\ntutustua, niin toivottavaa kuin se jo jääkäritilastonkin kannalta\nolisi ollut.\n\n[131] Saaren ja piilopirtin historiaa kts. \"Aseveljet II\", s. 118.\n\n[132] Majuri Armas Ståhlberg kaatui vapaussodassa Joutsenon\nrintamalla huhtikuun 14. p:nä 1918. Hän oli silloin Karjalan\narmeijakunnan kolmannen rykmentin päällikkönä.\n\n[133] Suomeen tuotiin pommeja sotatarvetehtaiden räjähdyttämiseksi\nja Helsingin edustalle ankkuroidun Venäjän laivaston tuhoamiseksi.\n(Vrt. Hugo Stenberg.) Venäjälle aiotut pommit toimitettiin Raivolan\nasemalle ja sieltä rohkeiden miesten välityksellä rajan yli varmoihin\npaikkoihin. Varsinkin _Arkangelin_ suurten sotatarvevarastojen\nhävittämiseksi toimitettiin perille paljon räjähdysaineita.\n\n[134] Mutka etelään tehtiin varovaisuussyistä, jälkien pimittämiseksi.\n\n[135] N.s. Arkangelin räjähdyksellä on tarunomainen kaiku sekä\nsiitä syystä, ettei tiedetä, kuka teon suoritti, että myöskin sen\näärettömän valtavuuden takia. Toivoen Romanian yhtyvän sotaan\nSaksaa vastaan, kuten sittemmin 27.VIII.1916 kävikin, ympärysvallat\nryhtyivät toimittamaan sille sotatarpeita, joita tietysti Venäjäkin\npitkin matkaa tarvitsi. Kun Muurmannin-rata ei vielä ollut\nkäyttökuntoinen, rahdattiin avoveden aikana sotatarpeita Vienajoen\nvarrelle lähelle Arkangelin kaupunkia; näin sinne kertyi vähitellen\n\"_Ekonomia_\"-niminen suunnattoman suuri ammusvarikko. Saksalainen\ntiedustelutoiminta kiinnitti luonnollisesti huomionsa tähän\nvarikkoon, sillä sen tuhoaminen merkitsi useiden armeijakuntien\ntehottomaksi saattamista. Monta kertaa koetettiin päästä käsiksi\n\"Ekonomiaan\". Myöskin _suomalaiset Saksan meriesikunnan palveluksessa\nolevat miehet_ tekivät tässä suhteessa parhaansa lähettäen\nArkangelia kohti miehiä ja räjähdysaineita. Yksityisistä yrittäjistä\nmainittakoon tunnettu suomalainen aktivisti _J. V. Nylander_. Mutta\nkuka tuon hirvittävän räjähdyttämisen sitten suoritti, siitä ei\nole mitään luotettavaa tietoa, sillä sen aikaansaaja tai -saajat\nnähtävästi itsekin samalla tuhoutuivat. Kirjassansa \"Sankareita,\nsotavankeja, seikkailijoita\" _O. V. Itkonen_ mainitsee tarun\nkertovan, että tuo roomalaisen Curtiuksen veroinen itseuhrautuja\nolisi ollut eräs saksalainen sotavanki -- sähköteknikko ammatiltaan\n-- joka samanaikaisesti, tammikuussa 1917, hävisi jäljettömiin.\n\"Ekonomian\" laitureissa olleista laivoista, satamalaitteista ja\nvarastoista ei räjähdyksessä jäänyt jälkeäkään, ja kaikki elollinen\ntuhoutui vielä kilometrien päässä tapahtumapaikalta. -- Näin kuvailee\nItkonen Arkangelin järkyttävää räjähdystä.\n\n[136] Pommeja säilytettiin aluksi Arvelinin huvilalla, myöhemmin ne\nvietiin Strömbergin huvilalle. Kuten jo on kerrottu, Elja Rihtniemi\nkuljetti suuren osan näistä Helsinkiin lehtori Hugo Stenbergille, ja\nloput kätkettiin myöhemmin seminaarin ullakolle.\n\n[137] Uittopäällikkö _H. Tammelander_ paheksui kovasti sitä, että\ntukkimiehet lainkaan sekaantuivat poliisien ja santarmien asioihin.\nVieläpä hän sanojensa tehostamiseksi erotti muutamia miehiä töistä.\nEräs näistä tuli sittemmin Hallaan kertoen siellä, että hän Villamon\nesiintyessä sydämessään tunsi pyhää kunnioitusta ja pelkoa. Jääkäri\noli ollut sen näköinen, että varmasti hän olisi ampunut, jos ei\naukkoa miesten riviin olisi syntynyt.\n\n[138] Pahaan taloon ei Villamo ollutkaan eksynyt. Vierasten\njoukossa oli myös lainvalvoja, nim. Kajaanin pormestari _Fredrik\nHyöky_ rouvineen. Kun Tuominen, joka kannatti jääkäriliikettä, tuli\nseuraavana päivänä kaupunkiin ja kuuli siellä, kuka tuo kutsumaton\nvieras oli ollut sekä että tämä jo oli hyvässä tallessa, niin hän\ntiedoitti poliisilaitokseen, että Toivoniemessä oli nähty epäilyttävä\nmies. Poliisit tietysti tällöin kahta kiivaammin suuntasivat\netsiskelynsä sinne päin.\n\n[139] Venhe lienee ollut pormestari Hyökyn.\n\n[140] Sittemmin Varkauden yhteiskoulun johtaja.\n\n[141] Samaisesta akkunasta -- Villamon ollessa vuodekomerossa --\nAhtola aamupäivällä puhutteli santarmia ja poliiseja kysyen m.m.:\n\"Minnekä matka?\" -- \"Pitäisi ottaa kiinni se Haminan rosvo, joka\neilen aamulla karkasi\", kuului vastaus. Haminassa oli todella\naikaisemmin tapahtunut erään pankin porraskäytävässä ryöstö. Näyttää\nsiis siltä, että Kajaanin poliisit ja santarmi luulivat Villamoa\ntuoksi pankkirosvoksi.\n\n[142] Huvila sijaitsi Oulujärven etelärannalla kahden kilometrin\npäässä Kajaanista.\n\n[143] Muistellessaan Sulo-Veikkoa ja tämän tovereita tohtori\n_Arvo Arvela_ lausuu: \"Ne pojat ne aina rohkaisivat reippaalla\nkäytöksellään sekä vaaraa uhmatessaan myöskin peloittivat meikein\nenemmän kuin santarmit.\"\n\n[144] Varovaisuuden vuoksi Lauri Pokki kirjoitti erään olemattoman\nvuokkilaisen isännän nimissä Turuselle kirjeen, jossa ilmoitettiin\nrahtimiehen mukana lähetetyn kolme laatikkoa koneosia, mitkä Turusen\noli toimitettava edelleen Raivolaan. Kirjeessä oli vielä mukana 20 mk\nvälityspalkkioksi ja rautatierahdiksi.\n\n[145] Yrjö Laitisen vanhemmat olivat junailija Sakari Laitinen\nja Hilda Valkonen. Hän kävi viisi luokkaa Kajaanin yhteiskoulua\nantautuen sitten rautatiealalle. Viimeksi, nim. marraskuun 1.\np:stä 1916 kuolemaansa asti, hän oli sähköttäjänä Tyrisevän\nlaituri vaihteella. Hän oli erittäin toimelias aseidenhankkija ja\nsuojeluskuntamies. Kun hän 24.I.1918 saapui Tyrisevältä Terijoelle,\noli punaisten \"kenraali\" Kaljunen häntä jo asemalla vastassa\npidättäen tulijan. Laitista syytettiin Tyrisevän ja Raivolan välillä\ntapahtuneesta punakaartilaisjunan räjähdyttämisyrityksestä. Turhaan\nkoetettiin saada häntä tunnustamaan.\n\n\"Peitetäänkö silmät?\" kysyi Kaljunen silloin.\n\n\"Ei minulla ole mitään häpeämistä! Peittäkää paremminkin omat\nsilmänne ja ajatelkaa, mitä teette!\" kalskahti Laitisen vastaus.\n\nKuului useita laukauksia, ja Yrjö Laitinen kaatui lattialle\nkuolleena. -- Hänen ruumiinsa siirrettiin 9.V. 1918 Kajaanin\nsankarihautaan. (K. Sissi-R. s. 217; H. J. Boström, \"Sankarien\nmuisto\").\n\n[146] Johannes Väisäsen ja Mustinniemen isäntäväen välit olivat\nerittäin sydämelliset. Keskellä Tampereen taisteluakin Väisänen\nmuisti heitä, kuten selviää tähän jäljentämistämme kirjeistä.\n\n    \"Tampereen ympäristössä 3.IV.1918.\n\n    Hyvä setä ja täti!\n\n    On kauan aikaa kulunut, kun viimeksi tavattiin Sotkamossa.\n    Luulen, että ette minusta ole sen jälkeen kuulleetkaan mitään,\n    ehkä luulette minun jo kuolleeksi. Vaan vielä kuitenkin olen\n    aivan vahingoittumattomana säilynyt. Siitä kiitän Jumalaa.\n\n    Täällä on aina vähän kiire, ei jouda juuri paljon kirjoittelemaan,\n    sillä jääkäreillä on paljon työtä oppimattomien rekryyttien\n    järjestämisessä tällaisella paikalla, missä aina ammutaan.\n\n    Tykistömme jyrisee, varoittaa Tampereella olevia 'punaryssiä'.\n    Käypi kovin sääliksi kaupungin rauhallinen väestö, sillä he\n    kärsivät vilua ja nälkää. Odotamme joka hetki kaupungin\n    antautumista, jos he eivät antaannu, niin tykistömme tulee\n    valmistamaan meille hyvän hyökkäysmahdollisuuden aivan pian.\n    En kerkiä enempää, kuularuiskut alkavat rätistä, täytyy mennä\n    katsomaan, sillä komppaniani on ensimmäisessä piirityslinjassa.\n    Ei muuta. Voikaa hyvin! Jääkää terveeksi.\n\n    Jumalan siunausta!\n\n                                          Johannes V----n\"\n\nJoku aika myöhemmin Väisänen taas kirjoitti sotkamolaisille\nystävilleen:\n\n    \"Tampere 15.4.1918.\n\n    Hyvä setä ja täti!\n\n    Tuhannet sydämelliset terveiset täältä kauhujen kaupungista.\n    Voin muuten oikein hyvin, vaan olen haavoittunut lievästi\n    sala-ampujan kuulasta, mutta paranen aivan heti. (Olivat ampuneet\n    Jussilta sormen poikki.) Huomenna lähden uudestaan rintamalle.\n    En tiedä, minne komppaniani määrätään, vaan luulen joutuvani\n    Karjalaan. Olisikin kovin hauskaa päästä Karjalaan, sillä siellä\n    on ainoastaan venäläisiä joukkoja vastassa. Mieluumminhan taistelee\n    ikuista verivihollista vastaan, kuin raukkoja, kiihoitettuja\n    kotimaisia punakaartilaisia vastaan. (Väisänen erehtyi luullessaan\n    Karjalassa olevan pelkkiä venäläisiä joukkoja. Hän, kuten jääkärit\n    yleensä, olivat murheissaan siitä, että heidän täytyi taistella\n    omia eksytettyjä veljiään vastaan.)\n\n    Olen kovin iloinen, kun olen kuullut, että sotkamolaiset joukot\n    ovat kunnostautuneet rintamalla. Eläköön sotkamolaiset!!!\n\n    En kerkiä enempää. Täytyy järjestää komppanian miehet lähtökuntoon.\n\n                                           Kunnioittaen\n                                               Johannes V----n.\"\n\n[147] Tähän lentävään jääkäriin olemme tutustuneet jo monesti\naikaisemminkin. (\"Aseveljet I\", kolmas painos, s. 43 ja \"Routaa ja\nrautaa III\", ss. 120; 366-370; 373; 377; 381-382; 389.) Valitamme,\nettemme ole voineet henkilökohtaisesti \"Pikku Jussia\" puhutella.\nLiian varhain tuonentuville muuttanut sankari vei mennessään\nepäilemättä suurimman osan niistä elämyksistä ja tiedoista, jotka\nkuuluisivat muistoteoksemme tähän lukuun.\n\n[148] Kun Väisänen kerran aikaisemmin oli pyrkinyt Tanskan rajan\nyli Ruotsiin ja tällöin \"erehdyksessä\" vyöttänyt ympärilleen\njotakin tullimiesten mielestä luvatonta, niin seurauksena oli,\nettä hän menetti tavaransa. Mutta Jussipa päättikin tämän toisella\nkerralla kostaa -- niinkuin myöhemmin tekikin. Hän osti itselleen\npitkävartisen piipun lähtien sillä komeillen taas pyrkimään tullista\nläpi. Tälläkin kertaa hänen vatsansa oli tavallista pyylevämpi, joten\ntullimiesten huomio taas kiintyi häneen; erikoisesti pisti silmään\nmiehen vatsalla näkyvä erikoisen epäilyttävä kohoke. Toimeenpantiin\nruumiintarkastus. Silloin todettiin, että tuo vatsakohoke oli \"Isin\"\nsuurista alushousuista taitavasti tehty, valtava solmu. Tämän jälkeen\ntullimiehet antoivat Väisäsen tulla ja mennä ilman tarkastusta.\n\n[149] Kirjailija _Kyösti Wilkuna_, joka Shpalernajassa joka\npäivä \"vankilapuhelimen\" avulla keskusteli nuoren sotkamolaisen\nvapaustaistelijan kanssa, oli aivan haltioitunut tämän luonteesta\nja mielialasta. Kun muuan vanki oli levoton siitä, että Väisänen\nmahdollisesti tunnustaisi jotakin ja kun Wilkuna mainitsi\ntästä hänelle, niin \"Pikku Jussi\" sanoi kirkkaan tarmokkaalla\nnuorukaisäänellään:\n\n\"No ei tule kysymykseenkään, että minä sivu suuni puhuisin.\"\n\nKyösti Wilkuna on \"Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa\" nimisessä\nkuuluisassa, 450 sivua käsittävässä teoksessaan varannut\nyllämainituille keskusteluille 70 sivua.\n\n\n\n"]