[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx0xI6BOqEKE8dRJJJbzT7qs_96jZmEedM1xzjY3S-0A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1319,"Israelitar","Rantamala, Irmari (oik. Untola, Algot)",1868,1918,"1319-rantamala-irmari-israelitar","1319__Rantamala_Irmari__Israelitar","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1913,null,26905,157234,false,52284,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Israelitar: Kertomus\" by Maiju Lassila is a fictional narrative written in the early 20th century. The story explores themes of love, hope, and the essence of faith against the backdrop of ancient Israel. The central characters include Lea, the daughter of a wealthy man named Sakeus, who wrestles with her personal desires and the weight of prophetic expectation, and Stefaan, a childhood friend who becomes entwined in her journey.  At the start of the story, the serene beauty of the landscape is depicted, with vivid descriptions of the evening light and the tranquil surroundings where Lea finds herself lost in thought. As she reflects on her secret hope and the destiny of a promised figure, the narrative briefly introduces her father's concern over her future and the familial ties to a long-standing promise of reconciliation with Stefaan's lineage. The opening sets a contemplative tone, juxtaposing Lea's innocent yearnings with the harsh realities and expectations that surround her life, ultimately inviting the reader to consider the complexities of her journey as she yearns for both personal happiness and fulfillment of prophetic dreams. (This is an automatically generated summary.)",[],100,"Historiallinen romaani sijoittuu ajanlaskun alkuun Palestiinaan. Päähenkilö Lea on nuori nainen, joka etsii elämälleen tarkoitusta ja haaveilee hengellisestä kutsumuksesta vanhojen ennustusten innoittamana. Kertomus etenee rauhallisesti seuraten sisäistä pohdintaa ja juutalaista arkea Jerusalemin läheisyydessä.","Irmari Rantamalan 'Israelitar' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1319.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ISRAELITAR\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nIRMARI RANTAMALA [Algot Untola]\n\n\n\n\n\nHelsingissä\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMiten ihanaa, tyyntä, kirkasta! Vuohipaimenen vaimo seisoi\nväririkkaalla vuorenrinteellä vehmaan öljypuun juurella kuin ihana\nkuva. Hiljainen vuohi seisoi hänen vierellänsä, ja hänen laskoksille\npoimuttuneen pukunsa heleät värit eroittautuivat rauhallisina\nkuvakauniin vuorenrinteen rikkaana viheriöivästä taustasta.\n\nEi ääntä...\n\nOli jo iltapuoli. Valo alkoi hiljaa raueta, päivän kuumuus väsyi ja\nviileytyi. Läntisen vuorikeilan huippu hahmoittui jo tummana\ntaivastaustaansa vasten, mutta itäisen vuoren rinteelle levisi vielä\nhiljainen, rauhallinen ilta-auringon valo. Ei liikettä, ei\nhuokaustakaan. Toukomettinen vain aherti kukassa, ja sääskiparvi survoi\näänettömänä iltavalossa.\n\nRikkaan Sakeuksen tytär, ihana Lea, istui yksin kaivonkannella, yllään\nkirjava hame, jonka lämpimät, hiljaiset värit ikäänkuin uinahtivat\nviattomaksi, iloisaksi punaväriksi. Hennot kädet olivat solahtaneet\nhelmaan raukeina, ja liikkumaton katse näytti ikäänkuin unohtuneena ja\nväsähtäneenä jääneen lepäämään johonkin sinne valaistun vuorensivun\nrinteelle. Siellä viheriöivät tammet tyyninä, ja pienet viinimaat\nhymyilivät niiden välissä kuin hymyilevät lapset. Eräällä\nkalliotöyräällä seisoi hiljainen lammas liikkumatta kuin kuva, ja sen\npienet karitsat nukkuivat rauhallisina siinä aivan emänsä vierellä\nruohokossa.\n\nMiten ihanaa, rauhoittavaa! Tajuntakin tuntuu jo raukeavan, ja koko\ntämä hymyilevä, rikas, hiljainen kuva painuu sieluun tajuamatta.\n\nTajuamatta. Sillä ei hän sitä näkyä nyt tietoisesti tajunnut, ei edes\nkatsonutkaan sitä. Hän istui vain, kuten niin usein ennenkin, mielessä\nvain se yksi ainoa salainen toivo, joka nyt taas hänet niin suurella\nrauhalla täytti. Salattu se toivo kaikilta oli, ja kuitenkin se oli\nkautta aikojen ollut Israelissa jokaisen parhaan ja puhtaimman tyttären\nihanin, suloisin unelma.\n\nAh!\n\nMutta yhä vain hiljenee ja ihanoituu tyyni ilta. Vain aavistus hiipii\nmieleen ääneti kuin uni.\n\n\"Tsip!\"\n\nPieni etelänlintunen se taisi niin hiljaa kertasen tirskahtaa. Sitten\ntaas nukkui kaikki ihanuudessa.\n\nOikeastaan tämä hänen sielunsa salainen, hiljainen toivo oli saanut\nhänessä vallan äitivainajan kertoman vanhan ennustuksen johdosta. Nämä\najat olivat kiihkeän odotuksen ja siitä johtuvien näkyjen aikoja.\nPerheen ystävä, vanha, hurskas pappi Hilkia, oli kertonut nähneensä\nunessa Herran, joka oli sanonut:\n\n\"Sano Sakeuksen vaimolle: Älä murehdi tyttäresi teistä, sillä siitä,\nmissä hänen juhtansa väsyy, alkaa tiensä Hän, joka tuleva on!\"\n\nSitä sanomaa! Taaskin sitä muistellessa häipyvät tajunnasta maailman\nihanuus, sen ilot ja sen ihanat värit.\n\nJa siksi vaipuvat taas hänen kätensä helmaan kuin väsyneinä, kuin\nonnesta hiljaa rauenneina, ja samaan helmaan vajonneesta kirjasta luki\nhänen katseensa kohdan:\n\n\"Katso, neitsyt siittää ja synnyttää pojan, jonka hartioilla herraus\non, ja Hänen nimensä pitää oleman Immanuel, Väkevä Jumala, Ihmeellinen\nneuvonantaja ja Rauhan päämies.\"\n\nNiin, Herra! Minä aavistan, että minä olen se neitsyt, jonka Sinä Häntä\nkantamaan valinnut olet. Minun poveni äänetön lämpö ja minun hiljainen\ntajuni sanoo sen sanoilla minulle, ja siksi lakkaa minussa nyt taas\nmaailma kaikkinensa ja minä tahdon antautua siihen rauhaisaan onneen,\njonka Sinä, Herra, kuin kaukaisen, ihanan kajasteen, näin jo lähetät\nminulle.\n\n\"Lea!\" kuului häntä tiedustava ääni.\n\n\"Ah! Se on isäni ääni!\"\n\nHän ikäänkuin havahtui. Helmaan rauenneet kädetkin kuin nukkuvat\nlinnunpoikaset liikahtivat, ja hän mietti isästänsä:\n\n\"Tulleeko hän taas puhumaan siitä...\"\n\nSillä se oli oikeastaan vanha sukulupaus. Pitkät ajat oli hänen isänsä\nSakeus riidellyt Jooaksen, Stefaanin isän kanssa viinimaista, ja\nkatkera viha oli eroittanut heidät. Mutta sitten kerran he olivat\njoutuneet Jerikon tiellä ryövärien käsiin. Yhdessä he olivat\ntaistelleet päiväkauden niitä vastaan. Uskollisesti he olivat pysyneet\nrinnatusten, toinen toisensa apuna, ja pelastuttuaan he olivat\nvannoneet Jumalan edessä keskinäisen sukusovinnon. Riemuiten he olivat\nvetäneet uudet rajat viinimaille ja luvanneet, että heidän kummankin\nainoan lapsen, Lean ja Stefaanin kautta suvut ovat yhtyvät yhdeksi\nveren siteillä. Miete vierähti taas siihen, ja tuntui, kuin olisi\nposkeen noussut joku hellä lämpö.\n\n\"Ei niin, etten minä häntä rakastaisi... Stefaania...\"\n\nSen minä tajuan ja hiljaa, tahtomattani tunnustan. Kun hän nuorilla,\nkauniilla silmillänsä katsoo minuun ujoillen, joskus kuin surullisesti,\nvaieten, ja kun hän kiharaisen päänsä silloin johonkin miettien nojaa,\nniin...\n\nMinä tahtoisin silloin aina hellästi tarjota olkapääni hänelle, että\nhän siihen päänsä nojaisi. Kainalossani tahtoisin valmistaa hänelle\nrauhan ja onnen ja kuiskata hänelle hellän sanan:\n\n\"Ah, Stefaan!\"\n\nMiten nyt vierähtikin taas mieli ja katsekin hieman kuin muuksi.\nHelteisemmäksikö? Kaipaavaksiko?\n\nKenties... Syleileehän hento murattikin hellästi tukeansa, ja\nhennoimmillaan kukkivassa luonnossa hiipii kaikkialla se _hellä_\naavistus... se...\n\n\"Ah minua!\"\n\nHennot sormet liikahtelivat helmassa hiljaa, kuin hieman lämmenneinä,\nhermostuneina. Jotain hypistellen ja...\n\n\"Mutta ei! Pois se ajatuskin minusta. Pois!\"\n\nSe mikä pienempi on minussa, väistyköön suuremman tieltä!\n\nHän raukesi taas ihanaan toivoonsa. Joku pieni vain oli sattunut veden\ntyyneen pintaan ja rikkonut sitä nostaen vähäisen, orvon väreen. Mutta\nnyt se väre kuoli pois. Pinta on tyyni taas, ja jäljellä on vain se\nihana, äänetön, etäinen kajaste.\n\nIsä tulikin jo luo. Viimeisenä viitenä vuotena hän oli äidin kuoleman\naiheuttaman surun painamana vanhentunut vuosikymmenen. Harmaat olivat\njo hiukset ja parta. Tauti oli murtanut jalkojen voiman ja kuivuttanut\nniveliäkin, niin että sauvalta täytyi ainaista apua hakea. Sen turvin\nhän saapui nytkin.\n\n\"Jehovamme rauhaa sinulle, tyttäreni Lea!\" tervehti hän istahtaen.\n\n\"Ja sinullekin, isäni rakas!\"\n\nVaiettiin lyhyt hetki. Vanhus näytti syventyvän johonkin. Katse maassa\nalkoi hän vihdoin äskeisen johdosta mietiksien puhua:\n\n\"Niin, lapseni...\"\n\nSitten hän taas mietti. Hiushopeiden valkaisema vanha pää ikäänkuin\npainui alas.\n\n\"Hän yksin pysyy ja jää. Häneen kaikki ajatukset viimein kokoontuvat\",\njatkoi hän hiljaa, mietiskellen, kuin itsekseen puhuen.\n\n\"Hän yksin se kaiken alku ja loppu on.\"\n\nVaiettiin hetki.\n\n\"Niin, isä\", äänsi lopulta tytär hiljaa. Kädet herpautuivat helmaan\nentistä avuttomampina, ja...\n\nEi mitään. Lammas-emo kalliotöyryllä vain laskeutuu levolle\nrauhallisina nukkuvien karitsoittensa viereen. Vuohipaimenen vaimo\nsiellä toisaalla on istahtanut ja istuu nyt öljypuun alla kuin\nmietiskellen, poski käteen nojattuna, ja äskeinen vuohi nukkuu\nrauhallisena hänen jalkojensa edessä.\n\nOikein hän oli arvannut. Siitä sydämensä asiasta se isä alkoi haastella\nnytkin. Vanhuus ja moni muu vei aina ajatukset siihen.\n\n\"Mitä minun pitikään sinulle puhua\", muisteli hän, kainaloin sauvaansa\nnojautuen ja miettivä katse maassa. Muutamia miettiviä sanoja hän puhui\njostakin muusta, puhui kuin asiaansa johtuakseen:\n\n\"Me-e... me vanhenemme kaikki, niin sinun isäsi kuin muutkin\", puhui\nhän kuin puoli-yksikseen mietiskellen. \"Vuoteni vierivät hiljaa\nalamäkeä, ja voimani ja toiveeni haihtuvat.\"\n\nMiten vanhalta ja avuttomalta hän näyttikin nyt! Lea katsahti\nsalavihkaa häneen, ja hiljainen säälintunne alkoi nostaa entistä\nenemmän lämpöä poskeen.\n\n\"Ah, isä!\"\n\nKatse painui helmaan, ja silmäluomikin laski kuin väsyneenä peittämään\nsilmää, joka sumeni. Isä jatkoi:\n\n\"Sinä, lapseni, tiedät...\"\n\nStefaanin isän rikkaudesta hän aikoi puhua jonkun selittävän sanan.\nMiettivänä, katse yhä maassa ja mielessä hellän isän huoli, jatkoi hän\nkuin yksin, hiljaa:\n\n\"Rikkaus, lapseni, on turva, ja ystävä on tuki elämässä, sillä molemmat\nne ovat Jehovamme lahja meille.\" Niin hän puhui hiljakseen ja sitten\nikäänkuin huolehtien jatkoi:\n\n\"Rikkauteen, lapseni...\"\n\nSiihen kilpistyvät monet uhkaavat nuolet, monet turmioksemme nousseet\naallot sitä vastaan viskautuessaan vaahdoksi pirstoutuvat, ja niinpä\nsiitäkin:\n\n\"Rikkaudestakin, kuten kaikesta\", jatkoi hän kuin heikosti huohottaen,\npää nuokuksissa, \"siitäkin kajastuu meille Hän, Jehovamme, suurena\nkuten vuoren hahmo paljastuu sitä verhoavista maisista, aikanansa\nhälvenevistä sumuista\".\n\n\"Niin\", tapaili Lea jotain. Isän puheessa oli kuin muinaisuuden ääntä,\nvanhaa kaikua, jonka vain kuulee, mutta jonka ajatusta ei täysin tajua,\nei tutki. Teki mieli lausua hänelle jotakin hellää, mutta ei tahtonut\nlöytää sanoja.\n\n\"Niin... isä\", tapaili hän hiljaa ja näytti helteiseltä, neuvottomalta.\nIsäkin vaikeni taas ja mietti. Ei yhtään ääntä, ei tuulenhengähdystä.\nIlta-aurinko vain kultasi viinimaita, ja yksinäinen toukomettinen\naherti pehmeänä kukassansa.\n\nSiinä kaivolla oli vesiruukku. Tullevatko vaimot jo pian noutamaan\niltavettä?\n\nSalavihkaa oli Lea kääntänyt katseensa isään ja tarkkaili hänen\nkasvojaan. Nyt hän huomasi taas pikku piirteitä niissä. Uloimmat\nvalkeat partakarvat harvenivat ja haihtuivat yhä. Jotkut rypyt olivat\nvetäytyneet entistä kuivemmiksi. Sanomaton, hiljainen sääli täytti\nhänet. Hän herkkeni, hermot tulivat aremmiksi. Pienenkin, mitä isässä\ntapahtui, hän nyt huomasi ja tajusi. Isä hengitti syvään. Siitä ja\nkasvolihaksien heikosta vavahtelusta hän arvasi, että isä varustautuu\njatkamaan äskeistä puhetta. Hän vain miettii nyt sanoja.\n\nJo silloin hän päätti ehtiä ennen, estää puhelullansa isän puheen\nalkuunpääsyn. Nopeasti hän nousi, istahti aivan isänsä viereen, tarttui\nhennolla kädellänsä hänen vanhaan käteensä ja virkkoi:\n\n\"Isä!\"\n\nSe tuli niin hellästi ja tuottavasti. Hän silitteli isänsä laihaa\nkämmenselkää hyväillen ja jatkoi kuin luottava lapsi:\n\n\"Sinun luonasi, isä...\"\n\nEi tahtonut kyllin hyviä sanoja löytää. Ääni oli niin altis, lämmin.\nHän korjasi ajatusta jatkaen:\n\n\"Ainoastaan sinun luonasi, isä, minun on hyvä olla...\"\n\nIsä kuunteli hiljaa, kuin alistuen. Lean ääni aleni hyvittäväksi, sanat\ntulivat hitaasti, lämpimästi...\n\n\"Minun päiväni täällä\", puhui hän ihanasti venytellen, \"ne ovat\nniinkuin mettiäiset, jotka yöksi akkunalle...\"\n\nNiinkuin mettiäinen päivänsä rauhallisena ahertaa ja iltasella\nonnellisena yöksi akkunalle nukahtaa, niin kuluvat minunkin päiväni\ntäällä sinun suojassasi, isä. Sitä hän siinä selitellä tapaili, ja\nkaiken sen ymmärsi isä eikä voinut enää mitään puhua. Huolestunut pää\nvain nuokahti alemmaksi, ja katseessa syventyi hellä huoli.\n\n\"Niin, isä\", toisti Lea hetkisen vaiettuaan iloisemmin. \"Meidän on\ntäällä hyvä olla. Eikö totta, isäni?\"\n\n\"Lapseni...\"\n\nMutta olkoon! En minä sinun mieltäsi, tyttäreni, rikkoa henno.\nPainukoon huoli syvemmä vanhaan poveeni, ja minä odotan, kunnes Herra\nitse valmistaa mielesi, Lea!\n\nJa niin edelleen.\n\nEn, en voi.\n\nEnkä minäkään voi toivostani luopua enkä ihaninta unelmaani pettää. --\nSitä mukaa kuin Lealle nyt puhuttiin, kun häntä hiljaa koetettiin\njohtaa ja taivuttaa valitsemaan lempi, kiihtyi hänessä Israelin\nkaikkien parhaitten, puhtaimpien tyttärien salainen toivo ja halu, halu\nneitsytäidiksi tulla, ja niin alkoivat hänessä taistelun tämä haave ja\netelän kuuma, altis ja herkkä luonnontunne.\n\nMutta painui jo yhä illemmaksi. Surullisena vaikeni taas isä... Ei\nääntä. Toukomettinenkin oli poissa. Hoikka sypressi pujotti suippoa\nlatvaansa mykkänä ilmaan. Lammas-emo nukkui karitsoineen rauhallisena,\nja vuorenrinteen pienet, äänettömät viinimaapälvet hymyilivät kirkkaina\nyhä ihanoituvassa iltavalossa. Vastapäätä vuohipaimenen vaimoa nousi\nAhaksen huoneen vanhalta esi-isien uhrialttarilta rauhallinen,\nhiljainen ja hoikka pystysuora savu, jonka taustaksi ilmestyi kohta\ntaivaalle heräävä, aluksi hiljainen ja raukea, sittemmin yhä\npunaisemmaksi syvenevä ja seestyvä rusko. Kului hetki, toinen. Jo soi\niltatorvi. Ja taivas leimusi ja paloi jo loistavana iltapunamerenä,\njoka himmensi kaikki muut värit ja johon punavärit upposivat ja\nhukkuivat kuten punainen punaviiniin kuvastuessansa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNe olivat Efraimin vuoriston vuoria nämä, joiden välilaaksossa heidän\nkotinsa olivat. Lapsena, jo niinä vuosina, jolloin viha leimusi sukujen\nvälillä, oli Stefaan siellä leikkinyt Lean kanssa. Ilosta vallattomina\nhe olivat katselleet, kuinka kevätpurot solisten ja kuohuen riensivät\nvuorelta alas laaksoon tai kuinka sadepurojen iloiset vedet siellä\nvilleinä ja vallattomina hyppelivät.\n\nJa sitten edelleen: Hieman vanhempina he olivat yhdessä, kuin käsi\nkädessä, eläneet lapsuusajan myöhemmän jakson, kuunnelleet viinimäen\ntyömiesten huolettomia lauluja ja laulujen kaikuja ja tunteneet\ntervettä iloa, kun viinikuurnan sotkijat, vaatteet mehusta\nveripunaisina, iloiten työtänsä tekivät. Niin oli ikäänkuin käsi käteen\nkasvanut kiinni, ja sieluun olivat painuneet samat kuvat molemmille.\n\nJa taas edelleen: Jonkun vuoden olivat he olleet erillänsä, toisiansa\nnäkemättä. Stefaan, joka oli vuotta vanhempi kuin Lea, oli ollut\nJerusalemissa rabbiinien opetettavana. Lea oli sillävälin kypsynyt ja\nhämmästytti kotiinpalaavaa nuorukaista ihanuudellansa, jota koko laakso\nylisti.\n\n\"Marjat... Ihana morsian!... Helmi Israelissa!\" oli vanha, leikkisä\npalvelija ja ystävä Ruuben hänelle silmää iskien vihjaissut ja\nlisännyt:\n\n\"Sinun omasi!... Tiedä aikasi, herrani ja lapseni sinä!\"\n\nJa altis-sieluinen, haaveileva, mutta kuuma Palestiinan nuorukainen,\njoka oli keuhkoihinsa hengittänyt näiden vuorien raikasta ilmaa ja\nmetsästellyt nopsia vuorikauriita, hän oli syttynyt, unohtaen\nJerusalemin ja kaiken, ja ikäänkuin värisi nyt yksinomaan Lean varassa.\n\nVärisi, mutta orpona. Entinen ystävä tuntui kylmenneen hänelle.\n\n\"Hän, minun ystäväni!\" Hän, joka muinoin oli minulle altis kuin ilo\nonnelliselle, uni väsyneelle.\n\n\"Hän karttelee minua...\"\n\nHän karttelee minun seuraanikin. Ja niinpä olen minä nyt orpo iloissa\nja erakko ystävieni parissa... Ja niin oli aika kulunut, päivä oli\ntullut, toinen mennyt.\n\n\"Minä olen varma: hän on hyljännyt minut...\"\n\nMinä alan masentua. Yöt ja päivät vaihtelevat. Kaarneet lentelevät\nedestakaisin, mutta yhä enemmän Lea välttelee minua, ja...\n\nNiin: koti alkaa tuntua minulle tyhjältä, tämä laakso vieraalta, ja on\nkuin kajastaisi minun sieluuni jo autius ja yö, josta ei enää aamu\nsarasta, ja siksi...\n\nSiksi painun minä yksinäisyyteen, harhailen usein jousineni vuorilla ja\nkoetan siellä erämaan rauhassa löytää unohduksen ja katsella miten\nyksinäiset, puolisotta jääneet vuorilinnut siellä rauhattomina\nedestakaisin lentelevät.\n\nNiinpä hän nytkin oli siellä vuoristossa jousinensa ja nuolinensa.\nMetsäkauriita hän siellä oli aikonut ampua, mutta yksinäisyyteen\npainuttuaan oli hän unohtanut asiansa ja alkanut haaveilla yhdestä\nensin, toisesta sitten.\n\nNiin oli hän joutunut vuorenhuipulle, josta rajaton näköala avautui.\nSiinä oli ympärillä oma maa ja siellä etäällä pakanoiden, Israelin\nvihollisten maat. Ja niinkuin meren ääretön ulappa antaa mielelle\nsiivet ja sen lentoon tempaa, niin tempasi laaja näköala hänen mielensä\nlentoon nyt.\n\nJa silloin alkoivat hänen mieltänsä kiidätellä lapsena kuultujen\nkertomuksien voimat, kuten tarujen voima aina kiidättää nuoren mieltä.\nVoimallisimpana oli hänenkin sieluunsa painunut usein kuultu ennustus\nHänestä, joka on tuleva ja joka on \"Voimallinen Jumala\" ja joka\nvihollisensa panee jalkojensa astinlaudaksi. Se oli ollut Israelissa\nkaikille lapsille ainoastaan salaperäinen taru, ja sen voima oli\njokaisessa parhaassa nuorukaisessa myöhemmin, aikanansa ja ajaksensa,\nnostanut kiehtovan toivon: \"Jospa minä olisin... jospa ehkä olenkin\nSe!\"\n\nMiten kiehtoikaan se ajatus mieltä! Stefaan katsoi itään, ja hänen\nkatseensa hehkui.\n\n\"Siellä on Baabel!\"\n\nSe maa, joka on isiämme vankeudessa pitänyt, meidän vihollisemme. Jospa\nhänellä nyt olisi sen Ennustetun voima... nyt _jo_!\n\n\"Ja tuolla lännessä filistealaisten maa!\"\n\nMiten katkeria Israelin vihollisia ne nekin ovat olleet! Ja sitten\nsiellä yhä etempänä lännessä se vihatuin:\n\n\"Rooma!\"... Ah! Rabbiinit, hänen opettajansa, olivat puhaltaneet henkeä\nhäneen.\n\n\"Jos minä olisin _Hän_!\"\n\nSe Väkevä Jumala, se Luvattu! Ne olivat Israelin nuorukaisen\nparhaimpien hetkien tavallisia salaisia toiveita.\n\n\"_Jos_ olisin...!\"\n\nMyrskyn siivin kiidätti jo taruvoima nuorta mieltä. Koko maailma näytti\nodottavan vain sitä hetkeä, jolloin hän saa voiman, niin että...\n\n\"Ettäkö en _voi_...\"\n\nPois epäilys, pois kyselyt! Puolipäivä heloitti juuri kirkkaimmillansa,\nja taivaalla väreili ihana, rikas ja lupaava sini.\n\nRauha vallitsi vuoristossa. Rinteillä hyppelivät vikkelät vuorikauriit.\n\nMutta levätkööt vuoret, sillä en minä niiden rauhaa nyt häiritse.\nOlkoot kauriit huoletta, sillä en minä niiden kuolemaa nyt tahdo!\nKaikki pieni hajoaa meissä tomuksi, kun suuri ajatus sielumme valtaa ja\ntarujen maailmaan lennättää meidät.\n\nEikä hän enää muistanutkaan kauriita, ei matkansa määrää. Innostunein\nmielin laskeutui hän sitä vuoririnnettä myöten, joka Lean ja hänen\nkotilaaksoonsa vietti. Ja vaikka hän laskeutui, niin oli kuin hän olisi\nnoussut, ylennyt yhä vain ylemmä. Hän innostui, vannoi:\n\n\"Niin silloin!...\"\n\nNiin ja niin hän silloin tekisi, jos hän se uneksittu olisi. Ajatus\nkiiti jo hurjana. Mielikuvituksella ei ollut mitään rajoja.\n\n\"Minä!...\"\n\nHän hallitseisi maailmaa Jehovan voimalla ja nimessä, ja kaikki olisi\nhänelle alamainen. Kaikki, aivan kaikki: pilvetkin, sade ja\npäivännousu, yö ja päivä. Astunta kiihtyi innon noustessa. Hän paikoin\naivan syösten painui jyrkännettä myöten alas. Pilvilinna rakentui\ntoisensa päälle, ja todellisuus haihtui kuin pöly pimeään.\n\n\"Mutta en yksin!\"\n\nLea olisi hänen rinnallansa silloin. Se kuva välähti taas kuin\nsalamassa sävähtäen häneen ja alkoi johtaa mieltä Leaan.\n\n\"Yhdessä me jakaisimme kaiken... Sinun kanssasi, Lea!\"\n\nHän oli kuin akana, jota tuuli ajaa ja joka väsyy ja on voimaton, kun\nlakkaa tuuli.\n\n\"Maa olisi allamme silloin. Israel polvistuisi edessämme, ja pilvet\nkantaisivat meitä halki rajattomuuden...\"\n\nHuimaavaa!\n\n\"Lea!... Enkelit sinua palvelisivat, ja pauhu meidän ylistystämme\nhuutaisi silloin, ja...\"\n\nMutta ajatuslento oli jo saavuttanut äärensä, mielikuvitus rajansa. Hän\noli jo joutunut vuoren alarinteille, jonne näkyi Lean koti ja...\n\nOmituista! Veri alkoi talttua. Pilvilinnat hävisivät. Edessä oli Lean\nmaja, sen ihanat yrttitarhat, sen viinimaat ja varjoisat puut..\n\nKummallista! Miksi minä olen hänen edessänsä kuin heikko ruoko ja\nniinkuin talttuva lapsi? Miksi minä...\n\nEn minä sitä tiedä, en sitä tajua. Edessäni on nyt vain Lean koti, se\npieni maailma, jota Lea kuin hyvä henki hallitsee, ja sen rinnalla on\nminulle nyt arvotonta kaikki se äskeinen suuri ja huimaava ja äärtä\nvailla oleva.\n\n\"Lea!\"\n\nHän pysähtyi ja seisoi ääneti. Hiljaa, huomaamatta hävisi taas hänen\nsilmistään koko muu maailma, ja katse kiintyi siihen yhteen ja ainoaan,\njossa hänen ajatuksensa alati olivat kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi sadekuuroa nykyään. Kirkkaat, poutaiset päivät vain kuin iloisina\nkisaellen toinen toistansa seurasivat.\n\nÄskettäin oli Stefaanin isä tahtonut, että hän lähtisi palvelijoiden\nmatkaan, kun nämä lähtivät kameleilla hakemaan tavaraa Tyyrosta, mutta\nhän oli kieltäytynyt, sillä ei hän nyt viihtynyt palvelijoiden eikä\nmuidenkaan seurassa. Hänen entinen hoitajansa, vanha, aina leikkisä\nRuuben, oli ainoa, jonka kanssa hän joskus puheli. Isän ja hänen\nvälinsä olivat jo silloin hieman rikkoutuneet, sillä ankara isä ei\nsietänyt talossaan tottelemattomuutta. Nyt oli ukko tosin ulkonaisesti\nhillinnyt ankaruutensa, mutta sisälle oli jäänyt tapauksen luoma\nkylmyys, ja yhä tyhjemmältä oli isän koti alkanut tuntua Stefaanista.\n\nMutta poutapäivät iloitsivat, kirkkaina toisiansa seuraten. Eilen oli\nhän ollut rikkaan Simeon Leevinpojan häissä, ja siellä oli Lea entistä\nenemmän vältellyt häntä.\n\n\"Siispä uhkaa minua...\"\n\nOnnettomuus. Minä tajuan sen, että hän ei rakasta minua. Minä ymmärrän\nsen sanoittakin.\n\nJa nyt minä taasen istun yksin täällä vuoriston rinteellä, jousi\nmaassa, vuorikauriit unohdettuina. Sieluuni kajastaa vain muisto niistä\nlapsuus-iloista, joissa hän helisi minulle kirkkaana, alttiina ja\nihanana kuin kisaileva, iloinen kaiku.\n\n\"Jos hän olisi minun?\"\n\nVähään hän silloin tyytyisi, sillä vähästä hän silloin paljon saisi.\n\n\"Vaikka meillä olisi silloin vain pienoinen maja, niin...\"\n\nKuin lintupari, joka on pesänsä löytänyt ja siinä onnellisena elää,\nniin he eläisivät pikkumajasessaan. Taivaankin he unohtaisivat, eikä\nmaailma heille mitään olisi. Rakkaus olisi heille suoja vilua,\nvilvoitus kuumaa ja turva kaikkea pahaa vastaan.\n\n\"Mutta...\"\n\nAh! Pää painuu alas kuin masentuneena. Tyhjä vuoristo oli kuin mykkä:\nei ääntä, ei kaikua. Tammen oksalta katseli yksinäinen, tulipunainen\npikkulintu, kirkas kuin pisara. Se katseli mietteissään, ja etempänä\nnotkon takana istui kalliotörmällä yksinäinen, mietiskelevä\nlammaspaimen, värikäs puku yllä ja käyräpää paimensauva pystyssä\nkädessä.\n\nHän oli istunut jo kotvasen siinä. Iltavalo oheni kuin\nmurheellisemmaksi. Tammet tummenivat varjopuolilta, ja siellä täällä\nkohosi mykkä palmunlatva ääneti aurinkoiseen, tyyneen ilmaan. Ilmestyi\njo eloakin. Jossakin etäällä lauloi viinimäen työmies lauluansa, ja\nvuoriseinän etäinen kaiku vastasi, liittäen sen loppusanoihin hiljaisen\nhelähdyksen.\n\nMutta en minä välitä siitä, tuskin kuulenkaan sitä. Istun jo kuin\najatukseton.\n\n\"Stefaan!\" kuului silloin reipas ääni, ja käsi löi häntä olalle.\n\n\"Ah... sinä, Saul!\" vastasi hän tervehdykseen havahtuneena. Nuori Saul\nheitti jousensa maahan ja lauloi iloisesti ja vallattomasti:\n\n    \"Niin tanssivat neidot\n    kuin untuvat, ah!\"\n\nJa hellästi lyö suoneen yö, jotain semmoista hän iloisena ja\nhuolettomana hoilotti. Miten rento ja reima hän nyt olikin! Stefaan\ntiesi hänen olevan sadukealaisen, jumalankieltäjän. Oli aikoinansa\nlukenut pappien johdolla jumaluusoppia, aikoen antautua papiksi koko\nsielunsa alttiudella. Mutta sitten oli pettynyt rakkaudessaan, avannut\nhehkuvan sielunsa maailmalle ja kielsi nyt Jehovan. Avoimesti, iloisin\nmielin hän nytkin siitä puhui ja hetken puhuttua kysyi äkkiä:\n\n\"Stefaan! Sanoppa minulle suoraan: uskotko Jehovan olevan olemassa?\"\n\nStefaan epäröi, kuin miettien mitä vastata. Ei hänellä mitään\njuurtunutta uskoa siinä ollut. Kaikki oli vain nuoren mielen lentoa,\nkertomuksien luomaa mieltä. Taisi hän sen nyt itsekin havaita.\n\n\"Hops!... Älä luule, Stefaan, että uskot!\" inttikin jo Saul. Kun\nvastaus viipyi, viskasi hän jousensa kauemma ja ilmoitti vakuuttavasti:\n\n\"Meidän iällämme, ystäväni, ei kukaan usko Jehovaan muuta kuin\nkielellänsä.\"\n\nJa pitkään, kuin iloiten selitti hän Stefaanille nyt sitä asiaa.\nVakuuttavasti hän puhuikin, sai Stefaanin mielen jo kiintymäänkin\npuheeseensa.\n\n\"Taidat oikein puhua\", myönteli Stefaan, ja Saul innostui.\n\n\"Katsohan, Stefaan!\" alkoi hän selitellä. \"Kun Jehovan sanotaan olevan\njoka paikassa, niin totta kai hän silloin minussakin on, ja... sano\nnyt, Stefaan... No?\"\n\n\"Niin mitä?\"\n\n\"Sitä että kun hän minusta ja joka paikasta lähettää sen tulevan\nMessiaan, niin mihin hän sen lähettää?\"\n\nHän nauroi sille puheellensa heleästi, huolettomasti. Hän osoitti\nraamatusta järjettömyyden toisensa perästä, ivaili niitä ja niihin\nuskovia ja kehaisi iloisena:\n\n\"Mutta Jerusalemin tyttäret!... Ne ihanat Jerusalemin tyttäret, joita\nprofeetta Jesaias tuomitsee!... Ne, Stefaan!\"\n\nNe eivät usko turhia. Hän kuvaili niiden maailmaa, maailmaa, jossa ilo\nja lempi on ainoana jumalana. Aivan hän sitä kertoessaan kuohahteli\nkuin vaahtoava viini.\n\n\"Siis, Stefaan!\" huudahteli hän. \"Tule mukanani Jerusalemiin! Me\netsimme sieltä puiden lymyn, jossa ei ole Jehovaa, joka näkisi, ja\npalvelemme siellä sitä ainoata Jumalaa, joka meille taivaan ja oitis\nantaa voi!\"\n\nSiitä oli hän ennenkin puhunut, houkutellen matkaansa. Nyt hän suoraan\nkehaisi:\n\n\"Minä, Stefaan!\"\n\nKuin sadevesi minä syövytän sinut, annan puheitteni kokoontua ensin\npuroksi, sitten virraksi, joka tempaa sinut mukaansa.\n\n\"Kuin hitusen... Niin, Stefaan!\"\n\nHänessä oli iloa ja huolettomuutta, alttiutta ja elämänhalua, joka\ntodellakin viehätti herkkää mieltä.\n\n    \"On viini-juhla. Yöhöni\n    luo hellä autuus, tyttöni!\"\n\nkäänsi Saul iloiseksi lauluksi.\n\nPäivät kuluivat. Taas ja yhä taas hän kehoitteli Stefaania tulemaan\nkanssansa Jerusalemiin, ei siihen rabbiinien ja pappien Jerusalemiin,\njosta Stefaan oli juuri palannut, vaan ilojen ja nautintojen\nkaupunkiin, maalliseen Jerusalemiin, joka tarjosi kaiken sen, mitä\nmaailma antaa voi.\n\nMutta vielä oli täälläkin vetoa. Vastapäisellä, kuvarikkaalla\nvuorenrinteellä lymyilivät kylien majat. Jossain istui vanhus tai vaimo\nmajan edessä. Toisaalla aherteli työmies tai työväki värikkäissä\npukimissa. Siellä täällä kohosi kirkkaaseen ilmaan yksinäisen palmun\nviheriöivä latva, ja laaksossa, keskellä erästä heleää kenttää, kukki\nyksinäinen, tuuheahko puu punertavana. Valkea kyyhkysparvi lenteli ja\nilakoi nyt sen latvapuolen ympärillä peittäen sen joskus aivan tyyten\niloiseen, kisailevaan, valkeaan väriin.\n\nSe oli palanen Israelia. Lähempää näkyi rikkaan Sakeuksen koti, ja sen\nryytimaassa iloitsi nuori, ihana neito ruokkien valkoisia kyyhkysiänsä,\njotka ilakoiden lentelivät hänen ympärillänsä.\n\nSe on israelitar, ystäväni Lea, hän, jonka tähden kaikki on nyt jo\nminussa puhalluksellekin herkkää ja houkutuksellekin altista,\nhapuilevaa, orpoa ja arkailevaa unta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOlkoon Sinun huoneesi vanha tai uusi, olkoon se pienikin ja hyljätty,\naina se sittenkin minua ja minun mieltäni jollakin vetää, kuten\npääskystä vetää sen vanha pesä.\n\nSe olikin vanha synagoga. Sen oven edessä kasvoi ikivanha, tuuhea\ntammi, jonka tummassa varjossa kyyhkyset olivat vuosisatoja rypeneet,\nsydänpäivän kuumuutta pitäen.\n\nMiten matalaa, ikäänkuin ummehtunutta! Auringon valo kurkisti pikku\nakkunoista surullisena, arkaillen, kuten autioon kammioon, jonka\nasukkaat ovat kuolleet ja jonka ovi on lukittu ainiaaksi. Siellä\nhaikaili Israelin ikivanha muinaisuus. Vanha, hurskas pappi, Aaron, oli\nsiellä rukoillut ja palvellut Herraa ikänsä. Kiihkeästi oli hän siellä\nodottanut luvattua Messiasta. Useat yötkin oli hän siellä valvonut\nyksin kuin tonttu huoneessaan yhä vain rukoillen jouduttamaan sen\ntuloa, jota hän synagogan yksinäisyydessä odotti.\n\nNiin, hän paloi siellä Herransa edessä alati kuin yksikseen unohdettu\nlamppu pimeässä, jossa se ei ketään valaise.\n\nTämä hurskas pappi oli Sakeuksen perheen ystävä ja isä. Kuollessaan oli\nLean äiti uskonut tyttärensä hänen kauttansa Jumalalle. Vielä viime\nhetkinänsä oli hän hartaasti pyytänyt tätä pappia rukoilemaan Lean\npuolesta, ikäänkuin tyttö olisi hänen oma lapsensa, ja antautuvin\nmielin oli vanhus täyttänyt hartaan pyynnön.\n\n\"Herra, Israelin Jumala! Käännä huolehtiva isänkatseesi hänen puoleensa\npäivin ja öin! Kirkasta hänen huomenensa puhtaiksi ja levitä rauhaisa\niltaruskosi hänen ehtoittensa yli!\" Se rukous oli alati Lean puolesta\nhänen huulillansa palanut.\n\nJa niin kuluivat ajat, vaihtuivat vuodet, mutta ennallansa vain paloi\nsynagogassaan tämä pimeään unohtunut yksinäinen lamppu. Kukat\npuhkesivat ja karisivat. Jerusalemissa syttyivät uhritulet, syttyivät\nja sammuivat, taas syttyivät ja taas sammuivat, mutta ei vaan sammunut\ntämä aution huoneen valo.\n\nTänään hän oli ollut tavallista hartaampi. Rukous ikäänkuin hehkui\nhuulilla, hehkui kuin palavasta sydämestä noussut tuli. Ikänsä oli hän\ntoivonut saavansa omin silmin nähdä Hänet, joka tuleva oli, Messiaan,\njota hän lapsenmielin kaipasi ja toivoi. Nyt alkoi vanhuus painaa\nhartioita, ja valkeiksi olivat jo hopeoituneet hiukset. Sairaus oli\naivan viime päivinä kuin kuoleman viestintuoja lisännyt huolta,\nmuistuttanut, että aika on jo täpärällä, öljy lampussa loppumaisillaan.\nSiksi paloi nyt rukous kuumempana entistänsä ja sydän hehkui palavammin\nkuin konsanaan. Hän rukoili:\n\n\"Taivaan ja maan ainoa Jumala! Joudu! Älä viivy! Tuhannen tuhannesti\nolemme kätemme Sinun puoleesi rukouksessa kohottaneet. Satoja ja satoja\nvuosia me olemme apuasi ja armoasi anoen ne puoleesi nostettuina\npitäneet, mutta...\"\n\nMiten tuskallista! Ääni vavahti. Hän jatkoi:\n\n\"Kuule, Herra! Puoleesi kohotetut kätemme herpoutuvat, jos et Sinä\najoissa tule. Anovien käsivarsiemme lihakset raukeavat ja väsyvät, jos\nSinä yhäti viivyt.\"\n\nMiten hehkuvaa, altista! Yhä palavammin hän jatkoi:\n\n\"Ole armollinen! Tule pian! Tule, ennenkuin tuli sydämissämme sammuu ja\nrukoilevat kätemme väsyneinä vaipuvat alas ja...\"\n\nOli kuin yö jo olisi langennut hänen sieluunsa sitä ajatellessa. Kuin\nepätoivossa anoen hän jatkoi:\n\n\"Sillä yö meidät silloin yllättäisi ja pimeys meidät piirittäisi ja\nmonet pettyneet kädet kohoaisivat pakanoiden jumalien puoleen, jotka\neivät itseänsäkään auttaa voi.\n\n\"Sillä Sinun yksin on valta ja voima. Sinusta yksin meidän elämämme\nvoimansa ja sisältönsä saa.\n\n\"Sinun olkoon kunnia ja kiitos iankaikkisesti! Amen.\"\n\nJa hänen vanhat, vapisevat, rukoukseen taivutetut polvensa tuntuivat\ntaas saavan nuorta voimaa, kun hän rukouksesta nousi, ja hänen syvälle\npainuneissa silmissänsä hehkui rauhaisa, mutta voimallinen tuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kuule minua!\"\n\nSe oli nuoren naisen hiljainen, arkaileva ääni. Nyt vasta hän huomasi\nLean tulleen.\n\n\"Rauha sinulle!\" tervehti hän isällisesti.\n\n\"Ja sinulle siunaus, pappi!\"\n\nJa niinkuin pyy, joka itsensä turvattomaksi tuntee ja mättään suojasta\nturvaansa etsii, niin arkana seisoi nyt Lea toisen isänsä edessä\nhuoneessa, joka oli hänelle kotoinen kuin koti. Hän tunsi puhuvansa\nkuin itsensä Jehovan edessä, ja se tunto vei rohkeuden ja voimat\nhäneltä.\n\n\"Jehovan armo vuotaa alati meidän ylitsemme ihanana kuin aamurusko, kun\nme vain Hänelle kuuliaiset olemme\", rohkaisi pappi häntä isällisellä\npuhelullansa. Hän saikin rohkeutta.\n\n\"Minulla, pappi...\" yritteli hän, mutta taas painui katse arkana\nmaahan. \"Minulla olisi salainen toivo.\"\n\nMiten vaikealta tuntui uskoa se toivo muille. Sanat olivat loppua.\n\nToivo, mutta... En minä ilmoita, mikä se toivo on, sillä:\n\n\"Sillä se on Herralle\", sai hän vaivoin aralla sanalla selitetyksi,\nettä se on salaisuus, jota hän ei voi uskoa papillekaan.\n\nJa punehtuneena kuin lapsi seisoi hän Herransa edessä.\n\n\"Olisiko?... Jehova suuri!\" leimahti silloin vanhan papin sieluun\naavistus siitä, mikä se salaisuus oli. Muisti hapuili jo jotain\nhämärää.\n\n\"Mutta jos sinä, pappi...\"\n\nJos sinä rukoilisit, että se toivo salaisuudessa täyttyisi, tapaili hän\nsitten...\n\nSilloin muisti vanha pappi, kuinka Lean äitivainaja oli kerran hänelle\nsiitä ennustuksesta vihjaillen puhunut. Hänen sielustansa hävisi yö, ja\nkirkkaus vuoti sen pimeyden sijalle. Lapsen alttiudella hän oli valmis\nastumaan sumunkin varaan jo.\n\n\"Niin, pappi!...\"\n\nÄlä kysy, mikä se asia on, tapaili hän, sillä:\n\n\"Herra itse tietää sen...\"\n\nJa pappi riensi avuksi. Äskeinen öinen sielu kirkkautta täynnä vakuutti\nhän:\n\n\"Jehova yksin salaisuutesi tietäköön! Hänessä olkoon sinulle toivosi\ntäyttymys ja määrä. Amen.\"\n\nJa hän siunasi hänet isällisellä jäähyväisellä:\n\n\"Hänen siunauksensa olkoon alati sinun ylläsi, Lea! Rauha sinulle!\"\n\n\"Ja sinulle kiitos, pappi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLie ollut jo yli puolipäivän.\n\nIloitsevat poudat yhä vain peittivät viinimäkiä. Rauhallisena kypsyi\nsen lämmössä rypäle. Tyyntä vain ja ihanaa. Ei tuulenhengähdystäkään\neikä ääntä, vaan ainoastaan poudan, äänettömänä iloitsevan poudan heleä\nrauha.\n\nSiinä tienvierellä oli vanha, vehmas tammi. Tuuheana, laaja- ja\nmatalalatvaisena seisoi se tuttu puu siinä keskellä laaksopohjan\nheleätä kenttää, ja ohimot vielä kuumeisina istahti Lea sen pehmeään\nvarjoon. Ajatukset olivat rauenneet, ja katse kääntyi vuoren\npäivänpaisteiselle rinteelle.\n\nMiten väririkas se oli, miten poutaisen ja rauhallisen israelimainen!\nMutta ei hän siitä nyt välittänyt. Muuten vain väsyi katse jäämään\nsiihen kuvaan, ja kädet vaipuivat taas helmaan. Ruskeamekkoinen paimen\nsiellä vuorenrinteellä näkyi rauhallisesti sauva kädessä kulkien ajavan\npitkän-pitkää lammasriviä. Lampaat kulkivat kapealla polulla\nperätysten, yksitellen, hiljaa ja rauhallisesti kuten vaeltavat lapset,\nja koko tuo pitkä jono suoltui levollisesti ja tasaisesti kuin nuora\nluikertelevaa polkua myöten ylävämmille syöttömaille. Se rauhallinen\nkulkue antoi päivänpaisteiselle vuoririnnetaustalle ainoan elon, minkä\nhän siellä näki, ja katseen siinä levätessä upposi se kuva sieluun kuin\njoku himmeä uni.\n\nAh niin!\n\nJa nyt tuntuu minun oloni taas niin rauhalliselta. Tahtoisin sulkea\nsilmäni ja antaa käsien näin iäti kuin arkojen, nukkuvien lintusten\nlevätä helmassani. On kuin kulkisi verikin vain hiljaa hiipien\nsuonissani ja kuin minulla ei olisi enää muuta maailmaa kuin ihana,\npian täyttyvä toivoni...\n\nAh meitä!\n\nNopeasti kuin säikähtyneet linnut lentelevät elämämme yli myrskyt ja\ntyynet, valot ja varjot. Kiitäen syöksyvät onnen hetket päittemme yli,\nja vinhaan lentävät niiden jäljestä ylitsemme ja ohitsemme ne, joita me\nonnettomuudeksi uskomme ja sanomme.\n\nJa niin on meidän elämämme vaihtelua vain. Ei onnea, ei onnettomuutta,\nsillä niitä ei ole... ei liene... ei pitäisi olla...\n\n\"Lea!\" tervehti häntä tuttu ääni.\n\n\"Ah!... Stefaan!... Sinä.\" Hän aivan säpsähti. Kiusallista hänen oli\njäädä, mutta ei hän paetakaan voinut.\n\n\"Tervehdin sinua, Lea!\"\n\nStefaan tuli metsästämästä, heitti jousensa maahan ja taittoi lehden\ntammesta ja varjorajalla seisten taivutteli sitä. Jotain tehdäksensä,\nkun puheen alkua ei tahtonut löytää nyt. Niin vaikenivat he tovin,\narkailivat toisiinsa katsahtaakaan.\n\nSillä en minä tiedä, miksi minulta juuri hänen edessänsä nyt aina\nrohkeus puuttuu ja mieli on kuin lapsen, ja miksi...\n\nOmituista. Suoniani raukaisee. Miksi juuri tämän avuttoman neidon\nedessä ovat voimani vain häipyvää hämyä, ja miksi...\n\n\"Tvirl... lirl!\" antoi pikkulintu kirkkaalla, yksinäisellä\ntirskahduksella puhelun alun.\n\n\"Etkö istu?\" kysäisi vihdoin Lea kuin itseksensä. Nuori mies katsahti\nsilloin häneen nopeasti ja vasta hetkisen kuluttua sai tarjoavaan\nkysymykseen vastatuksi etsityillä sanoilla:\n\n\"Kävin metsästämässä, mutta...\"\n\nHän taivutteli taas lehteä, kuin olisi koko mieli ja miete kiintynyt\näkkiä siihen.\n\n\"Niin...\" Lea sen äänsi.\n\nVaiettiin. Vihdoin kiintyi Lean katse nuoreen mieheen. Aluksi hän\nhuomasi vain jotain ylimalkaista, kuten äsken siellä vuorenrinteellä:\nnäki hänen seisovan alasluoduin, lehteen kiintynein katsein,\nmiettivänä. Katse jäi häneen rauhallisena ja alkoi vähitellen eroittaa\nyksityiskohtia. Hän huomasi taas silmät, kuten ennenkin. Niiden katse\nnäytti nyt vain surullisemmalta. Miksi?\n\nOmituista...\n\nOmituista, te minun herkät ajatuksenikin! Niin te pyrähdätte luotani\nkuin kananpojat emonsa luota, hajaannutte, enkä minä teitä enää kiinni\nsaa, ja niin minä alan...\n\nTodellakin: huomio houkutteli huomioon. Hän eroitti nyt jo silmäluomien\nja silmäkulmien pikkupiirteet, joita ei koskaan ennen ollut\nhuomannutkaan, ja...\n\n\"Ah!\"\n\nNiissäkin oli nyt jotain surullista, kärsivääkin. Hän alkoi heltyä,\nalkoi...\n\nTe ajatus-parkani! Te turvattomat linnunpoikaset. Miksi luotani\nhajaannutte ja miksi minut hajaantuessanne johdatte huoliin?\n\n\"Niin!\" äänsi hän vihdoin kuin itseksensä, jotain sanoaksensa, kun\nheltynyt mieli nyt niin käski.\n\nStefaan katsahti häneen silloin, ja heidän katseensa kohtasivat\ntoisensa ja kuin arkaillen oitis erosivat taas.\n\nLapset. Linnut, jotka vaistomaisesti tajuavat, että kevät kutsuinensa\non heillekin tullut jo. Siellä Israelin poutaisilla mailla kukkivat jo\nviinipuut ja tarjoutuvat heille pesimispuiksi, mutta he...\n\nVaiettiin. Ei ollut sanoja puhua.\n\nMuulintaluttaja kulki siitä toki nyt ohi.\n\n\"Hops! Joudu!\" hoputti mies muuliansa. Se toi ikäänkuin hieman uutta\neloisuutta mieliin. Puhelukin vilkastui hitusen. Lea oli kuullut Saulin\narvelleen voivansa viedä Stefaanin kanssansa Jerusalemiin ja\nhuomauttaen siitä kysyi:\n\n\"Menetkö, Stefaan?\"\n\nNuorukainen näytti miettivän vastausta.\n\n\"Stefaan?\" toisti Lea, kuin olisi tahtonut rohkaista häntä.\n\n\"Mitäpä minä täälläkään...\"\n\nTäällä... miten sanoisin... sillä ei tahdo löytyä sopivia sanoja...\ntäällä:\n\n\"Tyhjässä laaksossa\", lausui hän toki löytämänsä lopunkin jo.\n\nTyhjässä! Mikä sana! Ja miksi se nyt minun sieluuni näin sattui?\nSiksikö, että hän sen lausui surullisesti, kuin masentunut ja onneton.\n\nEn tiedä! Mutta siitä sanasta humahti laaksoon joku outo kaiku kuin\netäisestä vanhasta isosta kellosta, joka kumahduksellansa ennustaa\nilojen loppua ja tyhjyyden tuloa, sen tyhjyyden, jonka tultua...\n\nNiin... niin.\n\nTämä laaksokin olisi silloin todellakin tyhjä. Kun muuttolintu yksin\npois lähtee, eksyy, ei palaa, niin puoliso yksin jää ja laaksonsa\ntyhjäksi tuntee. Niin olisi minunkin...\n\nAh! Miksi se kuva nyt niin äkkiä sieluuni lennähti!\n\nHän heltyi, koki jo puhuakin Stefaanille:\n\n\"Tyhjässäkö?...\"\n\nOnhan sinulla kotisi ja isäsi. -- Sitä hän tahtoi kysyvällä sanallansa\nneuvoa ja huomauttaa Stefaanille. Mutta ei tämä näyttänyt tyytyvän\nniihin, ei kotiin, ei isään.\n\n\"Isäni...\" tapaili hän sanoja. Isä ei hänelle riittänyt enää. Enemmän\nhän tarvitsi ja tahtoi. Sanat löydettyään hän lisäsi:\n\n\"Jos minulla ei ole muuta kuin isäni, niin ei minulla vielä mitään\nole.\"\n\nMikä orpous! Lea huomasi sen orpouden, katsahti häneen, ja joku\nsanomattoman hellä tunne leikkasi häntä silloin taas.\n\nRukoustorvi soi...\n\n\"Jehova... auta!\" pääsi häneltä sanaton huokaus, kuumeinen puna kohosi\nposkille, ja katseeseen tuli surullinen ilme, sillä hän oli havahtunut\nrukoustorven äänestä muistamaan omansa: toivonsa, \"Neitseestä syntyvän\"\nja...\n\nOnneksi helähti silloin rinteeltä työväen laulu. Kohta juoksi ohi\niloinen lapsiparvi. Vanhan tammen ympäriltä hävisi äskeinen hiljainen\nverho, ja mitä sen alla oli, yhdistyi eloisaan elämään. Vaimot\nvaelsivat kaivoille vesiruukut olalla. Kuului ääntä ja puhetta, ja\niloiset ohikulkijat eroittivat äskeiset istujat, vieden heidät\nmukanansa eri suunnille.\n\nMutta iloinen pouta vain teki äänetöntä työtänsä Israelin viinimäkien\nrypäleissä, ja vanhassa synagogassa valvoi pappi kuin elävä muumio tai\ntonttu ja rukoili palavasti, että vaimon veressä tapahtuisi se\nennustettu ihme: että neitsyt synnyttäisi.\n\nJa hän uskoi jo nyt, ja siitä uskosta kuumotti hänen sieluunsa jo yön\nhiljainen, kirkas kuutamovalo.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRauhallinen, kauniiksi pukeutunut vieras oli laaksoon tulossa.\n\nIhana päivänlasku se oli, joka nyt lähestyi. Päivä-kulta itse oli jo\nkiirinyt hiljaa vuorten taa, mutta ylhäällä helisi vielä kajastus.\nMettiäiset etsivät jo yöpaikkaansa kuin väsyneet lapset, ja\npuoli-uupuneina nukahtelivat jo lintusetkin oksillensa.\n\nLea istui huoneensa akkunan ääressä ja katseli hiljenevään, päivän\nhyörinästä tyhjenevään laaksoon.\n\nAh!\n\nNoinko se alkaa, se autius, josta Stefaan puhui! Näin tyhjäksikö on\nsilloin kaikki täällä laaksossa jäävä!\n\nOi laakso! Yöt ja päivät kiitävät sinun ylitsesi. Tuulet ja tyynet\nsinun päällitsesi lentävät, tulevat ja sitä tietänsä poistuvat taas, ja\nsinä jäät yksin.\n\nSyys tulee, ja kukkasi ovat lakastuneet, eivätkä sääskesi enää survo,\nja jäljellä on tyhjyys...\n\nKevät saapuu, ja muuttolinnut, joille talveksi suojan soit, lähtevät\npohjoiseen... lähtevät kaikki kaksin ja autiuden jälkeensä jättävät...\n\nMuuttolinnut! _Miksi_ ne lähtevät ja mihin?\n\nOuto ja salainen kysymys! Miksi heräät meissä, vaikkemme sitä\ntahdokaan? Ovatko juuresi niin syvällä meissä, ettemme vaieta voi\nemmekä kysymättä olla?\n\nJa jos ne meissä ovat, niin missä: povessako?... veressäkö?...\nhyvässäkö vai pahassa ovat ne juuresi silloin?\n\nIlta lientyi yhä öisemmäksi. Hieno hämärä alkoi verhota äskeisiä\nvaloisia rinteitä ja maita. Tammet ja leipäpuut tummenivat mykiksi. Ei\npeittänyt valo nyt viinimaita, ja kuin yövartija seisoi tummalatvainen\npalmu siellä täällä.\n\nMutta yhä istui Lea akkunan ääressä ja katsoi ilman selvää ajatusta.\nMielessä vain väikkyi epäselvä kuva: orpo mies, joka autiossa laaksossa\nystävättä kulkee...\n\nKulkee...\n\nMitä?... Minä värähdän, kuin olisi vereni jotenkin sykähtänyt tai...\n\nMutta se oli kai yö, joka nyt juuri alkaa ummistua... Se se kai minua\nsäikähdyksellä sykähdytti... Minä koetan taas vain rauhoittua ja\nkarkoittaa mielestäni levottomat kuvat.\n\nMutta ei! Ei se onnistu _nyt_. Taaskin nousee sieluuni outo kuva.\nTaaskin vaeltaa tyhjässä laaksossa orpo mies, jolla ei ole ystävää.\nLaaksossa ei ole eloa, ei iloa. Puut viheriöivät mykkinä kuin\nhautausmaalla. Vuoriseinät rapautuvat ja murenevat hiljaa, ja rento\nmuratti ja voimattomat köynnökset kokevat pyrkiä kallion kupeita pitkin\nylös.\n\nEi mitään muuta! Avuton, ystävätön muratti! Ken auttaisi sinua täällä\nja ken lohduttaisi orpoa, jolla ei ystävää ole?\n\nNiin! Ja hellä kyynel kiilsi Lean silmässä silloin, kiilsi ja sumensi\nsilmän kirkkaudellansa, ja vuorirotkoissa haikaili jo iltayön yhä\nsakeneva, äänetön hämärä.\n\nYötä se on jo, mutta en minä nukkua tahdo. Jo palaa lamppu isän\nhuoneessa, mutta valveilla tahdon minä olla nyt...\n\nJo syttyvät taivaalle tähdet. Jo hymyilevät ne yönvalot siellä kuin\nviattomat lapset, mutta ei minun silmiini uni vain tulisi...\n\nTähdet armaat! Tiedättekö miksi silmäni nyt ovat kosteat ja miksi\nkyynel niin herkästi heruu niistä?\n\nMutta ei. Eivät ne vastaa, eivät ne tiedä. Eivät kai ne minun\nmurheestani huolinekaan nyt. --\n\nNiin hän ajatuksin lausui ja vapaasti antoi kyynelien sataa helmaan, ja\nhennot kädet, jotka siellä helmassa lepäsivät nytkin, ne tunsivat,\nmiten palavina ne kyynelet satoivat sinne ja miten paljosta poveen\nsalatusta ne kertoivat.\n\n\"Israelin Jumala!\"\n\nSe oli isän ääni. Iltarukoustaan vanhus siellä rukoili nyt kuten aina.\nLea kuuli, kuinka hän jatkoi:\n\n\"Jos tähdet taivaalta putoaisivat, niin en minä Sinusta putoa. Sillä\njos taivaan vahvuus pettäisikin, niin et Sinä petä etkä minua putoamaan\njätä!\"\n\nMikä lujuus! Lea vavahti, heräsi. Laakson autius ja orpous haihtui kuin\nsumu. Isä jatkoi:\n\n\"Kaikki muu on niinkuin savua, ja niinkuin tuulta se on.\"\n\nKaikkiko? Sekin, jonka vuoksi äsken kyyneleeni vuoti? Jehovani! -- Isä\njatkoi:\n\n\"Ne tulevat kuin muuttolinnut, ja kuten poistuvat muuttolinnut ne\nlähtevät meistä taas, ja jäljelle jää meissä autius ja tyhjä.\"\n\nMikä kolkkous, toivottomuus! Lea tuijotti kuin johonkin pimeään. Hän\noli herännyt.\n\n\"Niin menee maailma, sen ilot, sen rakkaus, sen kaikki. Sinä yksin\npysyt kuin vuori.\n\n\"Sinun olkoon kiitos ja kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen.\"\n\nOli hiljaista. Kaikki tuntui Lealta häviävän, yökin ja laakso. Se\nautiuskin tuntui jo häviävän vieläkin autiomman tieltä. Kaikki hajosi\ntyhjäksi ja tomuksi, luhistui olemattomaksi.\n\nMutta ei! Äkkiä viskautuikin uusi valo ja karkoitti autiuden kuin\nriemuitseva voittohuuto. Ihana kuu kiersi näkyviin metsän takaa, ja\nhänen sieluunsa paistoi taas kirkkaana ja rauhallisena hänen toivonsa,\nennustus:\n\n\"Katso, _neitsyt_ siittää ja synnyttää...\"\n\nMinua onnetonta! Minä olin unohtanut sen jo.\n\nHän heittäytyi vuoteeseensa, painoi kasvonsa pieluksiin ja itki niin\nkatkerasti kuin vain katuva ihminen itkeä voi. Tummat vuorivarjot vain\nriippuivat raskaina öisessä kuutamovalossa, ja äänettömästä laaksosta\nkuului ainoastaan silloin tällöin toistuva yövartijan yksitoikkoinen\nääni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsrael ui kesässä, kirkkaudessa ja tyynessä. Viini tuleentui. Kaikki\nkypsyi. Ihana, kuiva pouta helisi yhtä kuumana, tyynenä ja rikkaana\nkuin ennenkin. Taivaalla uhkui rikas, tumma sini kuin savu, ja joku\npoutalintu lentää lekotteli suoraan halki laakson kuin siinä\ntaivassavussa uiden.\n\nLea oli isänsä yrttitarhassa, rikasvärinen punakirjava hame yllä ja\nuumilla höllä vyö. Hän oli ostanut kaksi valkoista kyyhkysenpoikaa ja\nhoiteli niitä ja iloitsi niiden kanssa.\n\n\"Tip, tip, te pienet!\" hyvitteli hän niitä. Kuin lapset äitinsä tai\nlinnunpojat emonsa ympärillä iloitsivat ne pienet hänen seurassaan.\nMilloin noukkivat ne muruja hänen kädestänsä, milloin istuivat olalla\ntai ympärillä lennellen pitivät iloa.\n\nLintuset! Miten pehmeä ja puhdas niiden untuvistokin oli!\n\n\"Tip, tip!\" toisteli hän niille kuin ystäville, ja niiden ilo ja onni\noli hänenkin ilonsa ja onnensa nyt.\n\n\"Rauhaa, Lea!... Ra-auhaa sinulle!\" tervehti silloin mairea,\npitkäveteinen ääni. Ne olivat vanhoja vaimoja, Martta toinen ja toinen\nSaara. Olivat kerinneet lampaita ja kantoivat nyt villavasua.\n\n\"Vo-oi miten kaunis!... Vo-oi kuinka ihana!\" vaakuttivat he ihaillen ja\nsamalla hyvitellen häntä.\n\n\"Niin, Martta!... Minä kyyhkysiä ruokin!\" sanoi hän heille iloisesti ja\nlisäsi äkkiä:\n\n\"Ne ovat niin armaita... Vai eivätkö ole?\"\n\nMutta eivät ne vaimot kiintyneet kyyhkysiin. Hänen omaa sulouttansa he\nihailivat. Vyönauhat ja kirjava hame koristivat hänet niin somaksi,\nettä:\n\n\"He-erran morsian... He-erran morsian!\" vaakutteli vanha Martta, ja\nSaara vahvisti pitkällä:\n\n\"Hä-äänen... Hä-äänen on Sakeuksen Lea!\"\n\n\"He-erran hän on... Herran, ei muiden!... Ei muiden... ei muiden ole\nhän, ei\", toisteli vieläkin Martta hartain äänin.\n\nLea heitä rakasti. Heidän puheensa miellytti häntä, toi iloakin\nmieleen. Hän antoi heille almun, ja kumarrellen he kiittivät ja lähtöä\ntehden siunasivat:\n\n\"Jehovan nimeen!... Herran nimeen!... Onni sinulle!... Ilo ja onni,\nLea, Sakeuksen tytär!\"\n\nNiin, minä olen ihana, onnellinenkin ja iloinen nyt.\n\n\"Tip, tip, te armaat, puhtaan valkeat kyyhkysenpojat.\"\n\nVaimot olivat jo poistuneet, kun isä saapui. Iloisin mielin Lea hänelle\nselitteli linnuistansa:\n\n\"Uhratakseni Herralle...\"\n\nSitä varten hän oli ne ostanut ja hoiti niitä kuin äiti parhaitansa.\nHän tahtoi sovittaa niillä sen salaisen rikoksen, jonka oli äsken\ntehnyt unohtaessansa hetkeksi sen, mikä oli pyhää hänessä. Sitä\najatusta hän hoivaili povessaan kuin viatonta ja turvatonta\nkyyhkysenpoikaa.\n\n\"Eikö niin, isä?... Että me menemme uhraamaan?\"\n\nSe lapsen luottamus helähti hänestä raikkaana kuin väririkkaus hänen\npunakirjavasta hameestansa. Isä oli istahtanut ja mietti jotain\nvakavaa. Silmäkulmien terävät rypyt syventyivät, ja vihdoin hän kysyi\nmiettivänä, ensi sanaansa venyttäen:\n\n\"Ja-a, lapseni... miksi tahtoisit uhrisi uhrata nyt?\"\n\nMuuten vain, tahtomatta mitään tiedustaa, hän sitä kysyi.\n\n\"Miksikäkö?\" tapaili Lea.\n\n\"Niin... miksi?\"\n\n\"Siksi, isä, että... että, isä...\"\n\nAh! Sanoja oli niin vaikea löytää. Isä näytti odottavan.\n\n\"Että... tahtoisin, että Herra antaisi onnen minulle\", ilmoitti hän\nlopuksi.\n\nIsä mietti. Tavallista syvemmin hän näyttikin miettivän nyt.\n\n\"Me-e...\" alkoi hän sitten, \"me, lapseni, etsimme onnea, mutta onni\nonkin ainoastaan... se on ainoastaan...\" tapaili hän. Vaikea olikin nyt\nlöytää sattuvia sanoja.\n\n\"Mitä, isä?\" Aivan uteliaana Lea sitä tiedusti.\n\n\"Se on... on väsyvä tunne ja ajatus\", puheli isä siihen, kuin\nitseksensä miettien.\n\n\"Sillä...\"\n\nTaas hän mietti. Monena se onni oli hänellekin näyttäytynyt ja aina\npettänyt ja tyhjäksi hajonnut.\n\n\"Sillä\", jatkoi hän, milteipä sivullisena, \"kun me jotakin...\njo-jotakin toivomme, näyttää se olevan meille onni, mutta...\nmu-mutta...\"\n\nMutta kun me olemme sen saavuttaneet, onkin toivo väsynyt kuten\nmatkansa suorittanut vaeltaja, ja silloin, tyttäreni...\n\nHän katsoi Lean silmiin kuin surullisesti ja ilmoitti:\n\n\"Silloin se saavutettu ja toivottu onni on meille arvotonta, ja...\"\n\nOli kuin yksinäinen pilvi olisi lentänyt laakson yli, ilmestynyt äkkiä\nja kiitänyt kepeine varjoinensa nopeasti ohi. Se näytti vain\nlennähtäneen ilmoittamassa, miten kepeää ja vaihtelevaa onni ja kaikki\non ja miten pienikin puhallus meidät ja meidän elämänilomme hajalle\nrepii ja reuhtoo ja...\n\n\"I-isä!\" kummasteli Lea vanhan isänsä puhetta. Mutta vanhuksen\nvarmuudella, pää raskaasti nuokuksissa, isä jatkoi murheellisena:\n\n\"Usko se, tyttäreni. Onni on väsyvä... Se on väsyvä tunne ja haihtuva\najatus. Ei se mitään todella olevaa ole.\"\n\n\"Ah meitä!\"\n\nSe äskeinen pilvenhattara, joka lensi kuin yksinäinen, kepeä lintu\nlaakson yli, se oli vienyt äkkiä kaikki äskeiset ilot ja onnet.\nKyyhkysenpojat vain leikittelivät, mutta ei hän huomannut niitäkään\nnyt.\n\n\"Kun sen uskot ja tiedät, Lea, niin paljolta pettymykseltä säästyt\",\njatkoi isä vakavana, raskaasti hengittäen ja surullinen katse maassa.\nEt silloin turhia tavoittamaan ryhdy, et siis myös pety, sitä hän\ntarkoitti sanoillansa ja lisäsi vakuuttavasti:\n\n\"Vain Jehovassa on kaikki, mikä pysyy. Hänessä me värisemme kuin\nhaavassa lehdet. Ja niin kauan kuin haavanlehti puussansa terveenä\npysyy, se myöskin pysyy viheriäisenä... Niin mekin...\"\n\nMiten raskasta! Huountakin ahdisti sairasta rintaa.\n\n\"Mekin...\" jatkoi hän vaivoin, \"me viheriöimme vain niin kauan kuin me\nHänessä tervein sieluin kiinni pysyen värisemme, Lea.\"\n\nSyntyi vaitiolo. Isä huohotti, katse maassa, surullisena. Lehtivarjojen\nsärkemä valorepale kirjavoi päätä ja olkapäitä ja Lean värikästä\nhametta. Yksinäinen heinäsirkka tirskahteli hiljaa ruohokossa.\n\nEi mitään muuta ääntä. Vaitioloa vain ja kuin miettimistä, sillä\naavistus oli tietämättä lentänyt laakson yli.\n\nVihdoin lopetti sen vaitiolon Lea: kietoi kätensä isänsä kaulaan,\npainoi päänsä hänen heikkoa, vanhaa rintaansa vasten ja itki siinä\nrauhallisesti, kuten vain paras lapsi isänsä turvaisassa sylissä itkeä\nvoi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNiinä aikoina valmistui jotain uutta Israelissa, vaikka ei sitä kukaan\nvoinut huomata. Mielet olivat kuin astiaan käymään pantu viini, joka\nvoimallisimmillansa happanee ja käy, että seestys siinä alkaa voisi.\n\nNiin. Sillä odotukseen väsyneet mielet kaipasivat lepoa, ja turhaan\nvaivautuneet, Jehovan puoleen kohotetut käsivarret alkoivat jo vaipua\nalas. Toiset niistä alas vaipuneista kääntyivät pakanoiden jumalain\npuoleen, toiset lepäsivät, ehkä taas uudestaan samalta Jehovalta apua\nanoaksensa, ja kolmannet -- ja hyvin monet -- eivät enää nousseet\nminkään jumalan puoleen.\n\nOli leikkuuajan jälkipäivät. Elojuhlan ilot oli jo iloittu ja elouhrit\nuhrattu. Köyhät kokosivat rikkaiden pelloilta niitä varisseita tähkiä,\njotka rikas oli Mooseksen lakia täyttääksensä kokoomatta jättänyt, että\nköyhät osansa saisivat.\n\nJa paljon niitä vaivaisia olikin nyt. Vuorilta olivat ne tänne\nrikkaiden laaksoon laskeutuneet tai kiertäneet vuorten takaakin.\nRikkaan Sakeuksenkin pellolla oli tähkien poimijoita joukoittain. Ne\nolivat viheliäisiä kerjäläisiä ja rampoja, ja lain mukaan oli niiden\nvaralta jätetty peltojen kulmiin puolet viljaa leikkaamatta.\n\n\"Jehova siunatkoon rikkaan antajan kättä!\" kiittelivät vainion isännän\nhyvyyttä jotkut. Lea oli tullut heidän joukkoonsa katsomaan ja jakoi\nalmuja heille.\n\n\"Siunatkoon!... Siunatkoon!\" vaakkuivat ryysyiset vaimot silloin\nkiitosta hänelle. Monethan niistä tunsivatkin hänet ja rakastivat\nhäntä. Nyt ne ihailivat hänen kauneuttansa, vaakkuen hyvittelyä:\n\n\"Kuin He-erran kukka!... Niinkuin Je-ehovan ruusu!\"\n\n\"O-onni hänelle!... O-onni ja siunaus hänelle!\"\n\nHän oli silloin taas onnellinen ja iloinen, ja elämä oli hänelle\nniinkuin iloinen elojuhla, joka juuri äsken oli ohi mennyt. Hän katsoi\nväririkkaalle vuorenrinteelle. Siellä päivänpaisteessa kynti mies\nrauhallisena vainiota härällä, ja kaivolla seisoi vaimo liikkumattomana\nkuin ihana kuva, puku laskoksille poimuttuneena ja vesiruukkua\nolallansa pidellen.\n\nAh!\n\nNiin käy huokaus alati idästä länteen.\n\nSillä lyhyt on meidän mittamme maasta, ja vielä lyhyemmät meidän ilomme\novat. Kuplia ne ovat, joita tuuli kohottaa ja taas paikalla särkee.\nNytkin ne ilot särkivät itse itsensä häneltä.\n\nHe johtuivat näet äskeisestä puhumaan tästä asiasta, joka oli hänen\nelämänsä sydän ja kaikki, Hänestä, jota hän jo ikäänkuin kohdussansa\nkantavansa uskoi. Vaimoista hurskaimmat kun siunailivat Jehovan\nhyvyyttä, niin epäuskoiset nousivat vastustamaan sitä.\n\n\"Jehova... Jehova palkitsee sinullekin, Lea!\" toistelivat jotkut.\n\n\"Niin, niin!... Hän palkitsee ja Hän, joka luvattu on ja joka tulee!\"\njatkoi eräs, ja kuin kuorossa vaakkui ryysyinen joukko vahvistaen:\n\n\"Hä-än... Hä-ään... Hä-ään!\"\n\nHän, joka tulee ja jota Lea uskoi kerran kantavansa, Hän se on\ntasoittava kaikki tiet ja auttava kaikkia ja palkitseva kaiken, sillä\nHän on Jehovasta, Jumalasta, joka on hyvä. Niin ne uskovaiset\nvaakuttivat kuin yhdestä suusta.\n\n\"Jehovako!\" äänsi silloin jo yksi ynseistä halveksivasti, kuin\nvihastunein äänin mutisten:\n\n\"Hänkö se!\"...\n\nMokomakin! Miten halveksuen hän mutisikin sen! Ne hurskaat arvasivat,\nettä se tahtoo kieltää koko Jumalan, ja vaikenivat.\n\nMutta ynseilijä siitä innostui ja jatkoi vakuuttavasti, jyrkästi, kuin\nmaahan iskien:\n\n\"Ei!\"\n\nSe sana oli kuin sauvanlyönti. Sitten hän jatkoi selittäen:\n\n\"Kuninkaat ovat päämiehiä ja Jumala rikkaita varten, mutta me\nköyhät...\"\n\nLea katsoi häneen silmät suurina, ja toiset vaikenivat, kuin odottaen\nhäneltä sanaa.\n\n\"Me köyhät olemme...\" jatkoi vain puhuja, \"me olemme Jumalan ja\nrikkaiden saalis ja...\"\n\n\"Herran nimessä!... Lakkaa!\" keskeytti eräs vaimoista kovasti.\n\n\"... ja astinlauta... Jumalan ja rikkaiden astinlauta!\" yltyi siitä\nvain se ynseä.\n\nSukeutui riita ja kiista. Ynseitä oli paljon enemmän kuin uskovaisia,\nja ne pitivät puoliansa ensin ja ahdistivat jo sitten.\n\n\"Mutta kunhan tulee Hän, joka luvattu on!\" Hän on rankaiseva sinua,\nuhkailivat hurskaat Messiaalla, jota odotettiin.\n\n\"Sillä Jehova lähettää Hänet!\"\n\n\"Je-ehova!\" tuli taas halveksiva...\n\n\"Hänkö?... Jehova!... Olematon...\"\n\n\"Rietas!\" huudettiin hänelle. Nousi melu.\n\n\"Niin ja... Hei!... Hei!... Hei!\" huusi yksi ynseistä melun seasta. Hän\nsai vuoron ja kysyi:\n\n\"Ja miksi ei Jehova _itse_ tule?\"\n\nHurskaat vaikenivat.\n\n\"Niin... niin... niin!\" riemuitsivat voittajat, ja taas kysyi eräs\nvaivainen:\n\n\"Hän, Jehova, kun on, niin sanotaan, kaikkialla. Miksi tarvitsee Hänen\nsiis _lähettää_ muita sinne, missä Hän itse jo on? Poikaansa...\nMessiasta, puhun, lähettää...\"\n\nKuului naurua. Hurskaiden tappiolle nauroivat ja siitä iloitsivat nämä\nviattomat lapset.\n\n\"Niin... niin!\" huudahdeltiin.\n\n\"Niin... Ja _mistä_ Hän sen lähettää, koska Hän itse on siellä, jonne\nse lähettää pitäisi?\" jatkoi joku.\n\nHurskaat vaikenivat, murisivat vihasta. Mutta toiset heille vain\nilkkuivat:\n\n\"Häh?... Ähäh!\"\n\nHe iloitsivat voitostansa, nämä kurjat, nämä...\n\nMinä menehdyn, en ymmärrä. Ohimooni hiipii veri...\n\nYksinäinen kaarne kai se haikailee siellä jossain... Näinkö siis\nIsraelinkin ajatukset...\n\n\"Häh!... Ähäh!\" kiusoittelivat vain ynseät voittajat, nämä kurjat,\njoiden kädet kymmenyksiä kantaessaan olivat jo väsyneet ja joiden\nrukouksen ja anomisen palkkana oli kurjuus ja elämänraskaus ollut. Ne\niloitsivat kuten painon alta vapautujat. Toiset jo pilkkasivatkin\nynseillen Jehovasta:\n\n\"Se menee itse lepäämään!\"\n\nSiksi aikaa kun se \"lähetetty\" täällä toimii, tarkoitti hän.\n\n\"Pitää sabbatin päivän!\" pisti toinen pilkaten, ja kun hurskaat taas\nnostivat melun, huusivat ynseät kuorossa aivan:\n\n\"Ei!... Ei!... Ei!\"\n\nMe emme tarvitse uutta Jumalaa, sitä joka luvattu on. Sillä jos hän on\nJehovasta, niin hän on yhtä kelvoton kun Hänkin on olematon,\nkymmenyksien kantaja, rikkaiden turva ja köyhien taakka. Sitä he sillä\nei-huudollansa tarkoittivat.\n\nMutta ihana kuva siellä vuorenrinteellä oli särkynyt: Kyntäjä oli\nriisunut härkänsä, ja se puski nyt toista härkää. Vaimo oli poistunut\nvesiruukkuinensa kaivolta. Samalla paikalla riepoitti äkkiä noussut\ntuulispää tomua ja kuivia ruohoja ilmaan, ja etäällä vuoristossa\nhaikaili äskeinen kaarne hätäisenä, paeten jousimiehiä, joita oli\nilmestynyt sitä väijymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yhdestoista hetki, iltahetki. Laaksoon alkoi jo laskeutua kepeä\nhämärä.\n\nLea istui yksin huoneensa akkunassa ja mietiksi hiljaa, surullisena.\n\"Tämä puhe...\"\n\nVäen, niiden ynseiden äskeistä puhetta hän tarkoitti. Arkaileva ensi\ntähti alkoi jo havahtua taivaslakeen kuin kipinä. Minua painostaa\nlähestyvän yön voima. He halveksivat Häntä, joka on kaikki minulle ja\nelämä kaikille Israelissa. Yö hiipii rotkoista jo vainioille ja...\n\n\"Miksi he napisevat?\"\n\nEi vastausta. Kaikki näyttää mykistyvän minulle. Vainiolla seisoo\nkameli aivan liikkumatta kuin kuva.\n\n\"Miksi he?\"\n\nPehmeiden vuoteiden viaton lapsi, et sinä sitä ymmärtää jaksa. Aina\nolet uskonut, että auringon ihanuus valuu yhtäläisenä kaikille,\nniillekin, jotka vainon alla huokaillen kymmenyksiä maksavat, ja että\ntähdet paistavat yhtä hellinä jokaiselle, sillekin, joka yössä raataen\nleipäpalasesta taistelee, yhtä hellinä kuin sille, joka ystäviensä\nhellimänä niitä tähtiä ihailee illoin ja öin.\n\n\"Miksi?\"\n\nTähtikipinä vain kirkastui antamatta vastausta hänelle, ja kepeä hämärä\nvetäytyi harmaammaksi.\n\nNiin, tämä tapaus ja puhe oli ollut ensi pisara siitä vedestä, joka\nkalliot vähitellen syövyttää. Se pisara oli pudonnut kuluttamaan hänen\nlujaa Messias-uskoansa, riistämään häneltä uskoista puhtainta ja\nihaninta.\n\nJa siksi hiipii aina ilojenkin keskellä sieluuni pimeys ja yö --\nmiettii hän. -- Yö se nytkin jo hapuilee vainioita. Laakso tyhjenee\nelämästä. Ainoastaan siellä vainiolla häämöittää vielä puolipimeässä\nisona kuvastuva liikkumattoman kamelin kuva. Suoneni lyönti heikkenee,\nja jos joku taas näkisi nämä minun kyyneleiset silmäni, saisi hän\nhiljaisen aavistuksen siitä sanattomasta, mitä minä povessani tunnen...\n\nVoi minua!\n\nYstävä! Sinä olet toki minulla!\n\nJo rintalapsesta lähtien oli vanha Haagar hoitanut Leaa. Äidin eläessä\noli hän ollut Lean toinen ja kuoltua ainoa äiti. Kehdon luona hän oli\nlauluillansa tyynnyttänyt monet itkut. Lean lapsuudessa oli hän\nkertomuksillansa tuonut mieleen monet ilot ja nyt neitona ollessa oli\nhän ollut äiti huolessa, ystävä iloissa. Kodin lempeä tähti ja alati\nvalvova silmä oli hän Lealle ollut.\n\nNyt oli ollut sumuinen päivä, mutta illaksi oli seestynyt, ja haalea\nkirkkaus valaisi taas vuoria ja maita. Laakso ei näyttänyt olevan niin\ntäynnä kesäisiä iloja kuin se usein oli ollut. Öljypuut seisoivat\nmykkinä, tummina, ja hoikat viikunapuut piirtäytyivät heikkoina tyyntä\nja rikasta taivasväriä vasten.\n\nMutta mitäpä niistä nyt. Haagarin hellä silmä oli huomannut, että joku\nhuoli painaa Lean mieltä. Se oli äskeisten vesipisaroiden jälkeä:\nynseiden Messiaan tulon kieltäjien tuottamaa surua. Kasvattitytärtänsä\nhyvittääkseen oli Haagar paistanut maukkaita sämpylöitä, tarjoili niitä\nja hyvitteli:\n\n\"Tyttäreni... ainoiseni!\"\n\nMiten hellä ja hyvä hän oli ja miten hän osasi iloillansa suruja\npoistaa!\n\n\"Leaseni... tyttöseni!\" hyvitteli hän puuhissansa. \"Katso tuonne\niloisille vainioille!\"\n\nTuonne: Siellä iloitsevat vuonat jo emonsa ympärillä.\n\n\"No-oin!\"\n\nNe pienet karitsat! Miten ne todellakin siellä viatonta iloa pitivät!\nAivan se ilo tarttui ja herätti omassakin mielessä iloja...\n\nNiitä niin kepeitä, untuvaisia iloja, joita tuulahdus toi ja toinen\nmukanansa vei. Vanha Haagar puuhaili ja puheli.\n\n\"Katso... taivas seestyy ja tähdet syttyvät\", hyvitteli hän kuin yksin\npuuhillensa puhuen ja toisteli:\n\n\"Seestyy... seestyy... seestyy kaikki...\"\n\n\"Niin, Haagar... äitiseni\", tapaili Lea. Ja yhtäkkiä hän ikäänkuin\nolisi saanut ilosta kiinni, meni Haagarin luo, tarttui hänen ryppyiseen\nkäteensä, nosti sen huulilleen ja kuin surujansa salaten ilakoi:\n\n\"Haagar kulta!... Kuule, sinä ystäväni... Haagarini...\"\n\nHän vatvoi Haagarin käsiä edestakaisin, kuten ainakin ilakoiva tyttö,\nnauroi surujansa salaten kuin vallaton.\n\n\"Sinä... Haagar... Sinä...\"\n\n\"Noo!... Lapseni!... Kultaseni!... Vallattomani!... Minua vanhaako\nsinä!\" vastusteli Haagar sitä vallattomuutta leikillä, hyvitellen ja\nkuin irroittautuen.\n\n\"Sinua... ystävääni... minun...\" jatkoi vain Lea, ja kun huolet\nhälvenneiltä näyttivät, kysäisi hän äkkiä:\n\n\"Haagar!... Eikö meillä ole aina sinun kanssasi ollut yllinkyllin onnea\nja elämäniloa?... Eikö, Haagarini?... Eikö, häh?\" tenäsi hän aivan kuin\nkutittelemalla että: kielläppäs se!\n\n\"Mhyh... elämäniloja!\" hymähti vanha vaimo vastaukseksi, hoivaillen\nlehtevää pikku oksaa, joka akkunasta pisti huoneeseen.\n\n\"Elämänilot\", toisti hän kuin yksin ajatellen ja puhuen ja salaten\nhiljaisen huokauksensa, sillä siitä sanasta oli hänelle muistunut\nmieleen omat elämänilonsa, jotka olivat aikoinansa niin ihanina\nnäyttäytyneet hänelle, mutta sitten äkkiä hävinneet kuten pettävä uni.\n\n\"Elämänilot!\" Ja taas hän huokasi.\n\n\"Niin... Mitä ne ovat... ne elämänilot? Sano se minulle, Haagar\", aneli\nLea.\n\nAh. Aivan teki mieli vaieta. Haagarkin oli vaimo Israelissa, tunsi\nvaimon ilot, sen surut, sen kaikki. Oli syntyä vaitiolo.\n\n\"Niin... Mitä ne ovat, ne elämänilot?\" tenäsi Lea.\n\n\"Ne, lapseni...\"\n\nAivan kuuluvasti hän siinä jo huokasi, puuhaili ja muuttunein äänin\njatkoi:\n\n\"Elämänilot ovat keväisiä sadepuroja...\"\n\nEikö siis muuta? Hetkisen hyppivät niiden iloiset vedet vuorilta\nvallattomina alas laaksoon, luullen tiensä iäistä olevan, mutta...\n\nHän oli vaiennut.\n\n\"Mitä, Haagar?\"\n\n\"Mutta hetken vain ne kestävät... ne vesien ilot...\"\n\nLaaksossa ne jo matavat mutaisessa purossa, ja kohta on aurinko niellyt\nkoko ne vedet ja niiden ilot... Semmoisia ovat elämänilot. Vesien iloja\nne ovat, vallattomien purovesien pian kuolevia iloja.\n\n\"Sinä!... Ystäväni!\"\n\nSe oli muka torumista, että kuinka sinä niin sanot iloista. Ja yhtä\nvallattomasti hän jatkoi:\n\n\"Mutta meidän elämänilomme eivät ole purojen vesiä... Me...\"\n\nHän veti Haagarin kättä suudeltavaksensa.\n\n\"Ne kestävät!\" suuteli hän kättä. \"Ne kestävät!... Ne pysyvät... Ne...\"\n\nMutta siinä vierähti suudeltavalle kädelle polttava kyynel. Haagar\nhuomasi sen, painoi Lean rintaansa vasten, kostuttaen hänen hiuksensa\nkyynelillään, ja molemmat itkivät sylitysten kuin kaksi onnetonta,\nhyvää lasta.\n\nIlot ja surut! Missä teidän syynne ja juurenne ovat? Vainiolla siellä\nhätäili lammas-emo yksinänsä, sillä uhrikaritsoiksi oli mies tällävälin\nsen viattomat vuonat vienyt.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTe purojen hiljaiset vedet siellä tasaisilla juoksuillanne!\n\nKun te joudutte kivikkoisille rinteille, missä on esteiden yli tienne\nlyötävä, niin te kuohahdatte. Uhmaten ja vaahtoharjoina te viskaannutte\nsilloin paasiakin vastaan. Vähätpä siitä, jos särytte silloin! Kun\nmielentyyneys särkyy, niin laskelmat ovat tuhkaa ja tomua meille.\n\nSillä jos sinä, Lea, sinä minun ystäväni ja armaani, minut hylkäät,\nniin mitä minä silloin maailmassa enää olen!\n\nYksinäinen pursi, joka on hylkynä meren ulapalle sysätty ja jolla ei\nenää ole kotirantaa, ei matkan määrää...\n\nVaan minne tuuli ajaa, sinne se ajelehtaa, ja ympärillä on vain autio\nmeri ja ainainen eloton yö...\n\nMutta minä toivon vielä. Minä odotan, ettet sinä sysää luotasi minua,\nLea.\n\nLea, sinä minun ainoa ystäväni, toivoni ja pelastukseni ja kaikkeni\nnyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe alkoivat jo olla hiljaisen surun aikoja. Huolestuneina katsoi\nStefaanin ankara isä poikaansa, varsinkin kun huomasi hänen kuuntelevan\nmielellänsä Saulia, joka häntä yhä valmisteli. Nytkin se suostutteli ja\nkehoitteli tulisesti:\n\n\"Niin, ystäväni! Tule! Tule Jerusalemiin! Meillä on kultaa ja kullalla\nostamme itsellemme Jerusalemin tyttäristä enkelit... Seelah!\"\n\nJa keväisinä puroina hän antoi ilonsa ja elämänhalunsa ryöpytä. Hän\nkuvaili maallisen Jerusalemin iloja, sen tarjoomia nautinnoita ja\nsen...\n\nMiten ihanaa!\n\n\"Niin, Stefaan, siellä...\"\n\nSiellä Jerusalemissa ne ovat, ne:\n\n\"Ammonin lämpimät tytöt ja Egyptin tummat ja kuumat tyttöset siellä\novat ja... Seelah!\"\n\nHänen verensä tuntui aivan hekumoivan.\n\n\"Stefaan!\"...\n\nNiin, ystäväni... Ja miten altis minunkin vereni on sinun puheillesi,\nSaul!\n\nMiten heikko ja orpo on niille minun vereni, _jos_ se milloin orvoksi\nja yksinäiseksi jää.\n\n\"Kuule, Stefaan!\"\n\nJa yhä ihanampia kuvia hän loihti sieluun rakkauden ja hekuman\nJerusalemista.\n\n\"Ettäkö sinä Stefaan vielä ajattelet Jehovan,.. fariseusten ja tyhmien\npappien Jerusalemia!... Pyh!\" halveksui Saul. Hän paljasteli taas\nraamatun järjettömyyksiä viljalta, kylvi nuoren miehen herkkään sieluun\nepäilyn ituja, jumalankieltämyksen voimakasta, kuumaa henkeänsä.\n\n\"Heleijaa, Stefaan!... Loruja ne ovat, ne Jehovat ja... sen taivaat.\"\n\nJa taas hän kuumeni ja hekumoitui ja kuvaili ja kehoitti:\n\n\"Niin, Stefaan!... Sano jotta: sinä Jerusalemin ihana tytär!... Ah!\"\n\nAnna sinä minulle salaiset iltasi ja hellät yösi, niin minulla on\ntaivas jo maailmassa...\n\n\"Katso, Stefaan!\"\n\nHän osoitti Jerusalemiin vievää tietä. Joku puu kukki siellä\nveripunaisena kukista. Kuin ihana morsian kutsui se hiljaa\npunoittavalla värillänsä. Mielessä hiiviskeli silloin raukea, orpo\nkaipuu, ja silmiin siinsi taivaanrannan etäinen, uinuva sini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuh! Miten yksinäistä! Ainoastaan yksinäinen, laumastansa häipynyt\nvuorikauris hyppeli hätäisenä eräältä vuoritöyräältä pääsyä etsien.\n\nTänään oli hän taas osoittanut kylmyyttä isällensä, lähtenyt vuoristoon\njousinensa ja istuksi nyt yksin kalliolla. Alhaalla levisi laakso\nennallansa, ja yhä vain veti katsetta ja mieltä Lean ihana koti siellä.\n\n\"Jos hän olisi minun!... Jos hän sanoisi minulle ystävän hellän ja\niloisen sanan: Stefaan!\"\n\nNiin. Sitä hän mietti.\n\n\"Jos hän sanoisi sen sanan, niin minulla olisi _täällä_ kaikki... olisi\nJerusalem... ja maailma ... ja taivaskin olisi...\"\n\nMutta ei! Turhaan minä kai toivon sitä, ja siksi vetää maa mieltäni\ntäällä ja minä luon väkisinkin silmäni siihen Jerusalemiin, joka\nminulle korvaa edes osan siitä, minkä sinä, ystäväni, aiot kieltää\nminulta.\n\nJa niin edelleen. Jerusalem kohosi jossakin ihanana kuvana. Hän katsoi\ntaas laaksoon. Siellä oli nyt niin tyhjää, kuin kuolettavaa. Väki kai\npiti puolipäivän hellettä katos-alla, eikä näkynyt muuta kuin\npitkän-pitkä kamelikaravaani, joka yksitoikkoisena jonona vaelsi tietä\npitkin laakson halki. Tajunta eroitti siitä vain jonon nuoramaisen\nsuoltumisen ja kameliensa selässä keinuvien karavaani-miesten\nheleäväristen turbaanipäähineiden muodostaman loppumattoman pitkän,\nilmassa huojuvan värijuovan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli jo ilta. Hän istui kotonansa yksin.\n\nAkkunaan näkyi yhä iltavaloon pukeutunut laakso ja vastapäiset\nvuorenrinteet, joille pesiytyneiden kylien majat peittyivät paikoin\npuiden varjoon. Vaimot juottivat karjaa tai ruukku olalla tyynesti\nvaeltaen kantoivat koteihinsa iltavettä.\n\nMiten rauhaisaa! Aasi seisoi vehmaan tammen alla kuin kuva ja vain\njoskus liikahutti korviansa.\n\n\"Täällä olisi hänen kanssansa hyvä olla!\"\n\nIlta painui öisemmäksi. Äänet vaimenivat jo tyyten, Vehmaat tammet,\nvanhat öljypuut ja suipot sypressit eroittautuivat tummina\nhämärtyvästä, pehmeästä taustastansa.\n\n\"Ystäväni Lea!\"\n\nNiin. Veren ensimäiset vaahtokuplat olivat taas särkyneet, ja jäljelle\njäi syvä ystävän kaipuu.\n\n\"Voi minua ilman häntä!\"\n\nKatseeni on jo talttunut, muuttunut surulliseksi. Laaksossa syttyvät\nmajojen tulet yksi siellä, toinen täällä, kuin tiputellen. Yövartija\nsoittaa... rukoushetkeäkö vai mitä lie ilmoittanut. En minä siitä nyt\nvälitä.\n\nVoi minua!\n\nMutta äänettömänä ummistuu yöpimeys laakson yli ja peittää silmältä\nkaiken, mikä vielä äsken toki tummana näkyi. Majojen valot sammuvat\ntoinen toisensa jälkeen, ja kuuluu vain yövartijan yksinäinen huuto:\n\n\"Sydänyönhetki! Rauha nukkuneille!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJooaksen, Stefaanin isän asumus oli vanhojen tammien ja ikivanhojen\nöljypuiden ympäröimä. Ne puut oli polvesta polveen pidetty pyhinä,\nikäänkuin Jumalalle pyhitettyinä puina.\n\nNiiden varjossa, vehmaimman tammen alla, istui nyt isäntä, Stefaanin\nisä, vieraansa, Lean isän Sakeuksen kanssa. Viime aikoina he olivat\nusein puhuneet siitä lastensa luvatusta liitosta, ja siihen johtui\nnytkin puhe. Kummallekin isälle oli lapsensa mieli osoittautunut siinä\nasiassa tutkimattomaksi. He olivat luulleet niiden toisiansa\nrakastavan, mutta kaiken peittikin odottamaton salaisuus. Huoli oli sen\njohdosta noussut vanhaan mieleen ja silmään murheinen katse.\n\n\"Olisiko...?\" kysyivät heidän huolestuneet arvailunsa, Olisiko niin,\nettä me pitkän yömme lopulla näimme kaunista unta ihanasta aamusta,\naamusta, joka valkenee rauhaisana ja herättää lintuset laulamaan ja\nkukkaset kedolla kasvamaan... näimme siitä ihanasta unta, ja kun\nheräämme, niin edessämme onkin harmaa, sumuinen ja syksyinen sää.\n\nMikä pettymys!\n\n\"Meidän yömme oli ehkä liian pitkä\", miettivät he huolestuneina\nselitykseksi. Me -- tarkoittivat he -- riitelimme ehkä liika kauan.\nJehova ehkä on rankaiseva meitä varoitukseksi niille muille, jotka\nmeidän laillamme keskenänsä epäsovussa elävät.\n\n\"Sillä Hän on kiivas ja vanhurskas Jumala!\"\n\nJa huoli oli alkanut syventää vanhuksien kasvojen ryppyjä ja vetää\nsilmäkulmien kurttuja terävämmiksi ja harvemmiksi ja jouduttaa heidän\nvanhenemistansa niin, että he päivässä kymmenenkin elivät.\n\nSillä lupaus oli heille pyhä. Se oli annettu Jumalassa, Jumalan\nnimessä, ja lasten onni oli kallis heille.\n\nSiitä he puhuivat nytkin, he ihanan aamun odottajat. Eivät he\nkäsittäneet lastensa vastahakoisuutta, eivät niiden mielenmuutosta.\nStefaankin oli lisäksi vielä niskoitteleva.\n\n\"Mutta, Sakeus... minä olen herra huoneessani ja pojalleni minä olen\nisä!\" lausui vihdoin Jooas ankarasti. Hän sai voimaa, tunsi\nisänvaltansa.\n\n\"Niin, Sakeus!...\"\n\nAnkaruudella hän on ohjaava poikansa mielen oikeaan uomaan. Hän on\npakoittava poikansa tahdon kulkemaan oikeata uraa, kuten vuoriseinät\npakoittavat niiden väliin puristuneen heikon puron virtaamaan juuri\nsiinä kapeassa uomassa, minkä ne seinät sen veden virrata jättäneet\novat.\n\n\"Ymmärrätkö, Sakeus?\"\n\nJa voimallisin käsin hän puristi sauvaansa, kuin lyödäksensä kaikki\nesteet rikki.\n\n\"Se on tapahtuva... Sakeus.\"\n\nTapahtuva, tapahtuva se on. Sitähän toivoi Sakeuskin, Ääneti, miettien,\nsyvä katse maassa, oli hän kuunnellut vanhan isän ankaraa puhetta,\npunninnut hänen puheensa sanoja, ja alkoi nyt vuorostaan hänkin puhua.\n\n\"Katso, Jooas...\" alkoi hän ja hitaasti jatkoi:\n\n\"Katso: lempeyden voima on suurin.\"\n\nSe tuli hitaasti, joka sanaa punniten, katse yhä maassa.\n\n\"Sillä\", jatkoi hän, \"lempeä sade kasvattaa ruohon ja saa kukat\nnousemaan maasta, mutta rajusade turmelee ja kaataa laihon\".\n\nAh niin! Taas hän mietti:\n\n\"Jos siis meidän mielemme ovat lempeät, niin me herätämme lastemme\npovessa se-sen...\" tapaili hän sopivaa sanaa, \"sen hellän tunteen, joka\non heidät yhdistävä kerran\".\n\nHe huolestuneet! Puhe jatkui. Jooaksenkin ankara mieli alkoi sen\nkestäessä masentua hieman. Lempeys oli alkanut näyttää olevansa\nvoimallisin ase. Yritti hän tosin vielä olla ankara, luvata käyttää\nisän valtaa, mutta Sakeus jatkoi:\n\n\"Jooas! Lapsen ja nuoren mieli on kuin heikko ruoko; myrsky...\"\n\nMiten heikosti, huohottaen ja surullisesti hän puheli!\n\n\"Myrsky\", jatkoi hän vaivalloisesti, \"turmelee ja taittaa sen, mutta\nlempeä käsi taivuttaa sen ajallansa mielensä mukaan... Usko minua,\nJooas.\"\n\nYskä ikäänkuin keskeytti, lopetti puheen siinä. Se muistutti samalla\nrintataudista, joka häntä jo kiidättäen kuljetti sitä hautaa kohti,\nmissä lakkaa aamu jo yö, lempeys ja kaikki...\n\nKaikki... kaikki... kaikki...\n\nJooaskin huomasi sen häviön, huomasi sen naapurinsa yskimisestä, ja pää\nikäänkuin painui alas.\n\n\"Niin, Jooas... me häviämme\", lausui siihen Sakeus, joka tajusi mitä\nystävä ajatteli.\n\n\"Me menemme isiemme luo. Jehova yksin on alati pysyvä. Hänen olkoon\nkiitos ja kunnia! Amen.\"\n\nRautaa he olivat aikoinansa olleet, he molemmat. Vanhaa vahaa olivat he\nnyt jo, ja he katsoivat jo siihen harmaaseen aamuun, jolloin ovat maan\nmultaa ja tomua vain.\n\nHe ihanan aamun odottajat! Aamulinnut tuntuivat jo laulavan ja valo\nihanana levittäytyvän kedoille, mutta kun silmän avasi, niin olikin\nsade ja uhkasi pimetä syksyinen yö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeleillä vainioilla huokuu jo eloajan henki ja sävy. Satoa korjattiin\naittoihin. Kuului korjuuväen iloinen laulukin joskus. Ja\nkirkasteräisenä kiiri päivä korkeudessansa kahlaillen joskus vieläkin\nkuumiksi tummenevissa taivassavuissa.\n\nHuh-hei! Kesän kuivin ihanuus on kestetty. Rikas poudan ja sadeajan\nraja on tulossa. Kohta odotetaan muuttolintujen paluuta pohjoisesta.\n\nStefaan oli jo alkanut isällensä puhua Jerusalemiin menostansa. Lupaa\nhän oli niillä puheillansa tarkoittanut pyytää, mutta isä oli vaiennut\nkuin hauta. Ei ollut kuulevinansakaan koko puhetta. Heidän välillensä\noli siten alkanut syventyä joku sanaton juopa, ja se ynseä äänettömyys,\nmillä isä asiaan suhtautui, nosti pojassa uhmaa. Nyt tänään oli toki\nisä siihen puheeseen ääntänyt sanan.\n\n\"Uhraamaanko?\" oli hän kysäissyt ynseästi ja oitis, vastausta\nodottamatta, lisännyt kuin toiseen asiaan mennen käskevästi:\n\n\"Menepäs heti... mene ja pidä huolta väestä, kun se valitsee\nkymmenyksiä!\"\n\nJa tietoisena siitä, että poika tottelee, oli hän oitis poistunut,\nikäänkuin pojastaan ja tämän asiasta sen enempää välittämättä. Aluksi\noli Stefaan aikonut olla tottelematta. Isän käytös oli loukannut häntä.\nMutta kävellessään ulkona osui hän joutumaan väen pariin ja jäi sen\njoukkoon oleksimaan, ikäänkuin ainakin näön vuoksi täyttääkseen isän\nkäskyn.\n\n\"Stefaan! Kas sinä!\"\n\nTervehtijä oli vanha palvelija Ruuben, aina iloinen, leikkisä veitikka.\nLapsesta asti oli se ollut hänelle ystävä, huvittanut häntä\nsukkeluuksillansa. Olalle lyöden tervehti se nytkin ja hymy huulilla\ntoivotti:\n\n\"Kaikki hyvä ja paras sinun olkoon!\"\n\n\"No, Ruuben!\"\n\nJa omalla tavallansa alkoi vanha Ruuben hyvitellä häntä. Iloisin elein\nse puheli ja selitteli:\n\n\"Minä olen huomannut... ha-haa!\"\n\nSe oli niin viisasta häneltä. Stefaanin surun ja sen syyt hän tarkoitti\nhuomanneensa, viittasi aivan silmää iskien Lean kotia kohti ja\nilmoitti:\n\n\"Tuolla, Stefaan!... Siellä ne ovat!\"\n\nNe surujen syyt nimittäin. Eikä Stefaan voinut olla kuuntelematta.\nHäntä miellyttikin tämä eleily. Ruuben innostui ja neuvoi kuin hyvää\nnuorta toveria iloisen viisaalla salaperäisellä vihjailulla ja silmää\niskien:\n\n\"Sillä niin sitä minäkin tein!\"\n\nNiin ja niin hän oli tyttönsä taipumaan saanut. Se olikin ollut kaunis,\nse hänen Saaransa silloin, ja ynseäkin se oli alussa ollut: oli\nväkistellyt ja vikisteilyt...\n\n\"Mutta _minä_!\" kehaisi hän iloisaa leikkiä jatkaen. \"Minä Ruuben\nHasajan poika... minä...\"\n\nKäden hän oli vain kietaissut vyötäisille. Suudelman hän oli painanut\ntyttönsä huulille ja oli antanut hänen tuntea, mitä voi miehen veri\nsilloin kun se on kuuma.\n\n\"Ja niin suli tyttö kuin vaha!... Seelah\", kehaisi hän. Lämmenneenä,\nsuutelojen ja syleilyjen huumaamana se oli rauennut hänelle, kietonut\nkätensä kaulaan, maksanut suutelon suutelolla, syleilyn\nkiitollisuudella, rakkauden hellyydellä...\n\n\"Ja, Stefaan...\"\n\nMutta siinä loppui veitikka hänessä. Hän muisti ne hetket... ihanan\nSaaransa... kaiken, heltyi, kyynel kihosi silmiin, sillä se oli ollut\nniin kaunista, puhdasta.\n\n\"Se hetki...\" yritteli hän eikä voinut. Se hetki, tarkoitti hän, ei\ntoistu, ei palaa. Se on vain yksi ainoa elämässä, se ensi lemmen\nantautumishetki. Se on vain hellä ja nopea värähdys veressä... helähdys\nkukassa ja...\n\nEi mitään muuta. Kun se on ohi, on elämän keväisin ainiaaksi lopussa.\nKuin surullisena seisoi vanha Ruuhenkin vehmaan leipäpuun juurella sitä\nsykähdyksenä ohikiitävää hetkeänsä muistellen.\n\n\"Niin, Stefaan... niin\", vakuutti hän. \"Nopeasti ja ihanana kuin uni\nkiitää se hetki sinunkin ohitsesi, ja mikähän tulos lieneekin, eroko\nvai ystävyys, niin se paras, se hellin on mennyttä jo iäksi sinulta. Se\non vain suonensykähdys sinussa. Mitään muuta se ei ole\".\n\nMutta nuori mies seisoi hänen edessään entistä surullisempana.\nTaivaskin alkoi pilveytyä, ja siitä heidän editsensä tuuhean tammen\nalitse vaelsi verkallensa, yksitoikkoisesti kymmenyksien\nvalintapaikalle kulkeva karitsajono.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHärillä kynnettiin vainioilla. Yksitoikkoisesti viilsi aura vakoa\nmaahan. Ääneti kääntyi vakoon pellon multa, ja ajatuksettomana loilotti\nkyntäjä verkkaista lauluansa.\n\nTänään oli Stefaan kulkenut Sakeuksen kaivon ohi. Siinä kaivolla oli\nistunut Lea ystävänsä Rebekan, Jeminin tyttären kanssa, mutta nähtyänsä\nhänen tulevan oli Lea noussut, tarttunut Rebekan käsivarteen ja\npoistunut nopeasti. Stefaan oli masentunut, tullut sitten kuin\nkuumeiseksi. Ja ensi puuskan ohi mentyä oli taas noussut vaahto\nhänessä. Jerusalem iloinensa kutsui saamaan hyvitystä, ja päättävästi\nhän puhui siitä nyt isällensä:\n\n\"Niin, isä. Minä olen päättänyt sen.\"\n\nSe ei ollut enää pyyntö, vaan _ilmoitus_. Isä nousi. Käsi puristi\nsauvaa kuten nuorena, rautaisen, lujan voiman aikoina.\n\n\"Sinä vain ilmoitat sen minulle?\" lausui hän, silmissä ankara katse.\n\n\"Niin... Sillä kun sinä et _pyyntöäni_ kuule, niin...\"\n\n\"Poika!\" keskeytti siinä ankara ääni, ja tukeva sauva löi lattiaan.\nMolemmat vaikenivat hetken, mutta eivät masentuneet.\n\n\"Minä olen sinun isäsi!\" tuli jatkoa isältä. Hänen kasvolihaksensa\nnäyttivät jännittyvän tarmosta ja voimasta. \"Tiedätkö, että minä olen\nisäsi?\"\n\nJa vastaus tuli:\n\n\"Tiedän... Mutta myös sen, että minä olen mies... en poikanen enkä\nlapsi...\"\n\nSe oli odottamatonta.\n\n\"Kautta Jehovan!\" kuohahti vanhus. \"Etkö kunnioita minua? Isääsi?\"\n\nHän odotti, katsoi ankarasti kuin vanha Israelin patriarkka vaatien\nvastausta. Tyynemmin ilmoitti silloin poika:\n\n\"Sinä, isä, tiedät, että kunnioitan sinua, mutta minullakin ovat\ntieni...\"\n\n\"Vaiti!\"\n\n\"Ei, isä!\"\n\nJa luja nousi täysin voimin lujaa vastaan, ja voima nosti voimaa.\n\n\"'Tieni'\", äänsi isä halveksien. \"Mitkä 'tieni'!\"\n\n\"Tieni... ja kotini... ja tarpeeni... ja vereni...\"\n\n\"Vaiti!\"\n\nTukeva sauva jysähti lattiaan, ja uhkaava äänettömyys syntyi. Isä ja\npoika olivat eroitetut, seisoivat toisiansa vastassa. Ryhdikkäänä\nviittasi isä lainkäskyihin, jotka olivat seinään kirjoitetut, osoitti\nneljättä käskyä ja kysyi ankarasti, käskevästi:\n\n\"Tiedätkö, kenen on tämä käsky?\"\n\nEi vastausta. Poika synkkeni. Uhma nousi vaahtona.\n\n\"Vastaa!\"\n\nSe oli luja käsky, ankaran isän käsky. Pojan mitta oli täysi jo. Nyt!\nVaikka uhman vuoksi nyt!\n\n\"Vastaa, käsken minä! Kenen on tämä käsky?\"\n\n\"Olemattoman!\"\n\nSe tuli kuin salaman isku. Isä kalpeni. Ei hän sitä aavistanut.\nPäätänsä käsin tapaillen hän huudahti:\n\n\"Jehova suuri!... Minäkö olen pakanoiden siittäjä ja isä!\"\n\nKuin salaman lyömänä hän vaipui istumaan, ja synkkänä poistui poika\nhuoneesta ulos. Puut siellä vain viheriöivät ennallansa. Tienvierellä\nistui rampa, ja härkäpariansa lepuuttaen seisoi kyntäjä vaolla auraansa\nnojaten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan hämärät haihattelevat jo näillä surujen mailla. Ja saapuu yönkin\nensi pimeä.\n\nStefaanin isä on toipunut, koonnut voimansa ja on taas luja. Hän\nrukoilee:\n\n\"Herra Zebaot! Jos vuoret hajoaisivat, jos ne rae rakeelta murenisivat,\nen minä Sinusta luovu enkä murene Sinusta. Jos taivaan vahvuus\njärkkyisi, en minä sinusta järky.\n\n\"Ja siksi, Herra, siksi on tämäkin isku menevä huoneeni yli ja ohi kuin\nkepeä sadekuuro. Siunaukseksi olet Sinä minulle koettelemuksen\nkääntävä, ja nöyränä on poikani palaava polvistumaan eteesi, Herra.\n\n\"Minä uskon sen, Herra, Israelin Jumala.\"\n\nOli lähellä puoliyötä. Yön jykevä pimeys peitti hänen talonsa ja kaiken\nsynkkään, mykkään äänettömyyteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRebekka, Lean ystävätär, oli Elian pojan Joelin kihlattu morsian.\nKaivolla oli hän jo alkanut kertoa onnestansa, ja kun Stefaanin tulo\nkeskeytti, jatkoi hän sitä nyt huoneessa, oli iloinen ja kertoili.\n\n\"Niin, Lea!\" Ja lämpimästi hän puristi käsivarrellansa ystävänsä\nkäsivartta ja lisäsi:\n\n\"On kuin olisi yön tulokin ja kaikki... kaikki ... kaikki vain yksi\nainoa... yksi ainoa valkeneva huomen, ja... Lea!\"\n\n\"Sinua!\"\n\n\"Niin, ystäväni!\" Hänen poskensa aivan hehkuivat, ja silmissä paloi\nonni ja ilo.\n\n\"Sinua, Rebekka!\"\n\nHän lausui sen Rebekan onnesta iloisena, onnellisenakin, mutta...\n\nMutta, ah! Miksi heräät minussa taas, sinä outo kysymys; heräät kuin\nviaton lapsi unesta ja kuitenkin aina särjet ilot minulta ja herätät\nhuokauksen!\n\nMiksi?\n\nNiin, miksi en minäkin voisi niinkuin Rebekka siitä iloani ja onneani\nottaa? Onhan siinäkin, lemmessä, tarjona, ainakin luvassa paljon...\nkaikkikin tavallansa, kuten kyyhkysenpojalle on pesässä tarjona kaikki:\ntoivojen täyttymys, rauha, onni ja ilo. Lentäähän mieli ja mieliteot\nniin usein siihenkin... lempeen. Miksi siis en...?\n\nMutta ah te iloni, te orvot kyyhkysenpojat! Ei teille vastausta\nmaailmassa. Nukkukaa siis emonne siiven suojaan, rauhoittukaa ja\nantakaa vaimeta maailman ilojen mielestänne.\n\nJa hän pidättäytyi. Hiljaa hymyillen hän toisti ystävällensä\npuoli-surullisen kaihoisan:\n\n\"Niin... sinua, Rebekka!\"\n\nRebekan sulhanen Joel saapui siihen. Oli tullut kihlattua morsiantaan\nsaattamaan kotiin.\n\n\"Heleijaa!\" tervehti hän jo kaukaa iloisesti, ja kun nuori morsian\njuoksi vastaan, kietaisi hän tytön syliinsä ja nosti vallattomasti\nilmaan.\n\n\"Noin, lintuseni!... Noin ylös, armaani!\"\n\n\"Hops!\"\n\nMiten iloisia ja onnellisia he olivat! He lintuset! Se ajatus kuvastui\nLean silmistä sanoittakin. Nuori mies piteli morsiantansa käsistä\nkiinni, leikitteli niillä käsillä, katsoi silmiin ja iloisesti\nkehoitteli:\n\n\"Noo... sinä morsiameni! Kerroppas, leperräppäs jotakin iloistasi\nminulle. Sinä... sinä...\"\n\nHän yritti suudella, mutta tyttö sysäsi hänet pois vallattomasti,\nvetäisi istumaan, istahti itse syrjin viereen ja kädet olalle laskien\nja onnellisena silmiin katsoen alkoi puhella hänelle:\n\n\"Sinä... Joel... sinä tulit.\" Eihän siinä sanoista väliä ollut. Leankin\nhe unohtivat.\n\n\"Tulit... tulit!... Tänne sinä tulit\", jatkoi vain tyttö onnellista\niloansa, otti sulhasensa kasvot käsiensä väliin, katsoi yhä iloisemmin\nja hoki vain ainoaansa:\n\n\"Sinä... sinä... Ah sinä!\"\n\nMutta silloin ei nuori mies malttanut. Ilon vallassa hän kietaisi\nkätensä vyötäisille, nosti yks-kaks tytön kuin lapsen polvellensa,\npuristi syleilyyn ja palkitsi onnen palavilla suuteloilla.\n\n\"Tulin... tulin... tulin... minä tulin\", ehti hän vain hokea siinä\nsuudelmien välissä.\n\nAh heitä!\n\n\"Katso, Lea! Enkö ole onnellinen?\" iloitsi nuori morsian siinä\nsulhasensa polvella istuen ystävällensä, ja suruisuuttaan salaten\nhymyili Lea hiljaista, kadehtivaa:\n\n\"Niin... Sinua, Rebekka!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt ne olivat tulleet, ne muuttolinnut, ne etäisen pohjolan kävijät.\nVäsyneinä ja nääntyneinä ne raukat palasivat sieltä, sieltä... missä\nhetki soi onnen. Matkan vaivat, uupumus ja kaikki, kaikki oli sen onnen\nhinnaksi annettu nyt.\n\nRebekkakin oli sulhasinensa lähtenyt. Lea istui taas yksin, ja\nsyksyisessä laaksossa tuntui nyt jo se tyhjyys, josta Stefaan oli\npuhunut kerran. Hän katseli niitä muuttolintu raukkoja ja mietiksi\njotain, mitä mieli mietteeksi toi.\n\n\"Tip... tip... tip!\" puhui hän jonkun hyvittelevän sanan lintusille.\nAjatus tahtoi joskus sammua. Hän tajusi vain jonkun tyhjyyden, jossa\nhän kaipasi... kaipasi...\n\nNiin! Jospa joku minun kaipuuni selittää voisi! Toisinaan en itse ole\nselvillä siitä, mikä minussa voitolle pyrkii, toinenko vai toinen...\n\nEhkä se toinenkin... Ehkä... Kenties... Kaikki on minulle toisinaan\nsumua ja kuumetta ja unta...\n\nNiin on. Mutta minä tahdon, minä koetan olla luja. Minä tahdon\ntaisteluni taistella, voittoni voittaa, itseni hillitä ja...\n\nNiin, sitä minä en sittenkään aina tiedä. En tiedä, onko minulla\nkylliksi voimaa siihen...\n\nSillä tuulet puhaltavat pohjoisesta ja lämpimästä Egyptistä ja kuumasta\nArabian maasta...\n\nNe tuulet ovat sinusta, Herra, Israelin Jumala, ja me itse olemme kuin\nuntuva niiden käsissä. Niinkuin kepeä auer ja niinkuin haihtuva uni me\nniiden käsissä olemme, Herra!\n\nJa siksi...\n\n\"Rauha sinulle!\"\n\n\"Haagar!\" Hän se keskeytti tervehdyksellänsä siinä. Mieltä\niloittaaksensa hän puheli:\n\n\"Nyt ne tulevat muuttolinnut pohjoisesta... Tuovat iloa ja elämää\nlaaksoomme, Lea!\"\n\nJa nopeasti hän alkoi huoneessa jotain järjestellä, touhuten ja\npuhellen yhä. Lea vaikeni ja mietti.\n\n\"Mutta ah!\" keskeytti Haagar äkkiä. \"Anna kun korjaan nauhojasi... ja\nhameesi poimuja ja...\"\n\nNiitä korjaillessansa hän yhä vain jatkoi puheluansa, puhui\nmuuttolintujen pitkästä matkasta ja ilosta ja onnesta siellä etäällä,\njonne ne kesäksi menevät:\n\n\"Ne poloiset.\"\n\n\"Niin\", tarttui nyt Lea. \"Eikö totta, että ne aina sitten huomaavat\npettyneensä ja niin palaavat aina takaisin tänne?... Ne pienet.\"\n\nNe pitkämatkaiset! Jotka hetkestä maksavat matkan vaivat!\n\nHe johtuivat puhumaan pettymyksistä ja semmoisista. Huokaillen puheli\nHaagar:\n\n\"Pettyvät... pettyvät!... Pettyvät ne pienet!... Mutta mitäpä siitä\",\nkäänsi hän äkkiä ja lisäsi:\n\n\"Kaikki, lapseni, kultaseni, meille on pettymystä, sillä kaikki menee\nohi eikä milloinkaan palaa... Ka-aikki... kaikki... kaikki, ystäväni\",\nkäänsi hän taaskin huokailuksi.\n\nVaiettiin. Taas alkoi Haagar huokaillen:\n\n\"Heh-hei!... Mitäpä siis siitä!... Pettyminen, lapseni, se että\nhuomaamme pettyneemme, on vain totuuden valkeneminen meille...\"\n\nEi siinä siis mitään surtavaa ole. Muutos vain. Se että entinen, se\njota halusimme, jonka saavutimme, on vain tullut jo _vanhaksi_ meille.\nEi siis mitään pettymystäkään. Siinä kaikki.\n\n\"Ah!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJooas, Stefaanin isä, oli sairastunut, murtunut. Sanoma oli levinnyt\nläpi laakson, ja kaikki tiesivät, että isän ja pojan välillä oli\njotakin outoa tapahtunut.\n\n\"Herran tuuli on käynyt talossa. Se on puhaltanut kylmyyden isän ja\npojan välille\", sanoivat toiset. Mutta toiset pudistelivat päätänsä ja\narvelivat:\n\n\"Se on saatana... hän, joka on pahuuden itu ja syy...\"\n\nJa kolmannet ja hyvin monet puhuivat jotain muuta. Toiset olivat\nmurheellisia, toiset, viholliset, iloisia, ja useat puhuivat asiasta\npuhuaksensa.\n\nMutta Sakeuksen talossa surtiin, kuin olisi onnettomuus kohdannut omaa\nmajaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni, eloisa sadekuuro oli eilen kepeästi iloiten lentänyt laakson\nylitse, mutta nyt uinaili taas pouta ennallansa. Oli se sade toki\ntavallaan elvyttänyt iloisella kulullansa kaikkea, mieliäkin.\n\nJa tänään olikin Lean syntymäpäivä. Omin käsin somisteli Haagar hänen\nhuonettansa. Hänen äidillinen silmänsä oli jo kauan nähnyt syvälle Lean\nsieluun, ja mieli murheellisena oli hän alkanut taivuttaa tyttöä\nsiihen, jota oikeana ja toivottavana piti. Hän tiesi sen sukulupauksen.\nHän rakasti Stefaania kuten Leaakin ja toivoi näkevänsä heidät kerran\nyhteen sidottuina. Hän oli alkanut taivuttaa Lean mieltä ja mielitekoja\nhiljaa, niin ettei tyttö itse sitä huomaisikaan. Hän koki sitä johtaa\nkuin juoksevaa vettä.\n\n\"Kas niin!\" puheli hän siinä yksin puuhaillessansa. \"Nämä ruusut\nsiroitan vuoteeseen... näin... Kas, kuinka kaunis!... Kunpa hän tulee\nnyt!...\"\n\nHän, minun lapseni, minun iloni. Kun hän nyt tulee, näkee ja on\niloinen.\n\nHän tarkasti, puuttuisiko vielä mitä.\n\n\"Ah niin!\" huomasi hän. \"Liljat tänne... Ja tuo olkoon tuossa!... No\nnyt... Lea!... Le-eaa!\" kutsui hän huutaen. Lea tulikin.\n\nMikä kiitollisuus!\n\n\"Sinä, Haagarini!... Sinä muistit sen... syntymäpäiväni!\"\n\nJa kiitollisilla suuteloilla ja syleilyillä palkitsi hän hoivaajaansa\nja lyöden vallattomasti iloiten käsiänsä yhteen hän puheli hymyilevälle\nHaagarille:\n\n\"Tiedätkö?... Tiedätkö miksi minä olen eniten iloinen?... Tiedätkö,\nHaagar?\"\n\nJa vastausta odottamatta hän selitti:\n\n\"Siitä, että saan olla sinulle kiitollinen!\"\n\n\"Sinua, lapsi!... Sinun ilojasi, pienoiseni!\"\n\nJa ulkona iloitsi rikas elonajan pouta. Hedelmäpuut kantoivat rikasta,\nkypsyvää taakkaansa onnellisina, ja kaivoilla lauloivat lapset uutta,\noutoa, iloista laulua: Hoosiannaa.\n\nUutta. Sillä aivan äskettäin se laulu oli ilmestynyt laaksoon, eikä\nkukaan tiennyt mistä se oli tullut. Se oli ilmestynyt kuin outo, valkea\nkyyhkynen ja helisi nyt kaikkialla ja ikäänkuin antoi laaksolle uuden\nsävyn.\n\nTänään hän olikin iloinen kuten muinoin. Voi hänelle puhua, häntä\ntaivutella. Ystävät olivat käyneet onnittelemassa, ja hän riemuitsi\nniistä nyt Haagarille:\n\n\"Hänkin tervehti... Ja hän... ja Rebekka ja... Heleijaa!\"\n\nAivan hän pyöräytti Haagaria kuten ainakin vallattomasti iloitseva.\nHaagar hymyili ja aloitti salaperäisellä:\n\n\"Yksi vain vieraista puuttuu...\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Mhy-hyh...\"\n\nMiten viisaasti, salaperäisesti Haagar hymyili! Sen piti muka olla\nselvä jo kysymättäkin, kuka puuttui. Lea toisti aivan kuin ynseänä:\n\n\"Voi, kuka!\"\n\nNiinkuin et muka itse tietäisi, että puuttuu...\n\n\"No kuka?\"\n\n\"Stefaan!\"\n\n\"Hän;... Haagat!\"\n\nHän lausui sen kuin muka kummissaan, kuin ei hän toki moista olisi\najatellutkaan. Ja ikäänkuin kaiken leikiksi pannen purskahti hän\nteennäiseen nauruun ja torui Haagaria vallattomasti:\n\n\"Sinä!... Vai sinä!... Semmoisia!\"\n\nMutta Haagar hymyili hellästi, viisaasti, ja puhui kuin muka itsekseen\ntoistellen:\n\n\"Se-e... se vanhan sydän aavistaa... Aavistaa se mikä, se nuorelle\noikeaksi iloksi ja onneksi elämässä olisi... Hohhoi.\"\n\nJa niin jatkui. Nyt oli ilon ja onnen päivä, nyt taas. Muuttolinnutkin\nolivat toipuneet väsymyksestä. Ne tirskuttelivat varvuillansa\nhuolettomina keinahdellen, ja vuorenrinteillä, missä päivänpaiste\nilakoi, hyppelivät vikkelät vuorikauriit iloa pitäen...\n\nNiin!\n\nMiksi onkin nyt mieli niin kepeä tänään? En minä sitä tiedä. Tajuan\nvain, että on niin hyvä ja kepeä olla.\n\nOn jo iltapuoli. Valaistus kuulastuu. Muhkeat seetripuut siellä\nvuorenrinteillä pehmenevät väriltänsä, tummenevat leppoisammiksi.\nLaitumelle päästetyt kamelit seisoksivat veräjillä kuin leväten, Ja\nkaivoilta kuuluu iltavettä noutamaan kokoontuneiden vaimojen soliseva\npuhelu ja majojen pihoilta leikkivien lapsien ilo. Koko laakso on kuin\ntahtoisi siemaista päivän viime hetkeä, ennen levollemenoa.\n\nJa niin olen minäkin. Se laakson eloisuusko lie vielä huolettomuutta ja\nvirkeyttä lisännyt.\n\nHän puuhaili huoneessansa, järjesteli siellä sitä ja tätä, puheli\njoskus työllensä sanasen ja syventyi ja unohtui siihen. Ruukkua\npaikoilleen kauniisti asetellen hän hiljaa ajatuksissaan hyräili:\n\n\"Ja joutsen vuotteli armastansa...\"\n\n\"Kas niin\", käänsi hän ruukulle puheeksi, huomasi ruusuilla siroitellun\nvuoteensa ja...\n\n\"Sua Haagarini!... Miten ihanaa!... Haagar!... Haagar!\" käänsi hän\nkutsuksi ja kutsutun tultua aikoi vieläkin kiittää.\n\n\"Mi-mistä?\" esteli Haagar.\n\nVuoteesta, sen ruusuista hän olisi iloiksensa kiittänyt, mutta Haagar\nhymyili ja puhui taas salaperäisesti, viisaasti:\n\n\"Niin... Vuode, lapseni... vuode... se on meille vaimoille paljon...\"\n\nOnni, koti, lapset, tyttären tulevaisuus, kaikki hellin, mitä meissä\non, se on vuoteeseen jotenkin sidottu. Jotain semmoista hän koki\ntajuttavaksi saada ja vetosi itseensä jatkaen salaperäisesti:\n\n\"Me... me-e, jotka olemme kokeneet... me ... me vanhat tiedämme\",\npuheli hän viisaasti. Eikä Lea nyt sitä oudoksunut. Hymyili vain kuin\nolisi leikkiä kuunnellut, vastasi leikkisästi ja puuhaili hyräillen.\n\n\"Vuode... vuode, kultaseni, viheriöitsee meille vaimoille... Vaimoille\nmeille kullekin kerran\", toisteli hän raamatun vertauksella. Lea\nhymähti ja matki:\n\n\"Viheriöi!... Mistä?\" kysäisi hän äkkiä. Entistä salaperäisemmäksi\ntekeytyi Haagar, ikäänkuin mietti ja vastasi:\n\n\"O-onnesta... Onnesta, lemmestä ja autuudesta...\"\n\n\"Voi sua!\"\n\nJa hän nauroi kuin pikkutyttö kaikelle. Vastapäisellä, poutaisella\nvuorenrinteellä tanssivat tytöt jo palmun ympärillä... Heidän pukujensa\nvärit kuvastuivat iloisina rinteen hiljaista, rikasta vihreyttä vasten,\nja ylempänä istui vanha Hosea majansa edessä, käyrä sauva kädessä, ja\nkatsoi alempana tanssivien nuorten iloa.\n\nMutta ah! Taaskin siis!\n\nNiinhän se oli, että Haagar itsekin oli kerran uneksinut sitä samaa\nasiaa: tulla sen Luvatun äidiksi. Kaikkihan sitä uneksivat salaa, eikä\nainoakaan sitä salaisuuttansa kenellekään uskoa rohjennut. Nyt hänen\nterävä äidinsilmänsä huomasi, ettei ollut pettynyt aavistaessansa samaa\nLeastakin. Äkkiä tämä näet kysäisi häneltä:\n\n\"Mutta kuule, Haagarini! Kuka on Hänen äitinsä oleva... Hänen, joka\nluvattu on?\"\n\nSiinä se siis oli! Mutta mitä minä vastaisin nyt. En minä tahtoisi\nSinun kunniaasi alentaa enkä Sinun tulemistasi muiden tulemiseen\nverrata. Mutta hänen epäterveet haaveensa minä tahtoisin selitykselläni\nhajoittaa nyt, hänen, minun rakkaan tyttäreni haaveet. Selitä siis Sinä\nitse se minussa! Pane Sinä sanat kielelleni, Herra!\n\n\"Niin... kuka?\" toisti Lea, kun vastaus viipyi.\n\n\"Ah, lapseni\", huokasi Haagar, ja kun ei tiennyt mitä vastata, kysyi:\n\n\"Ja kuka on Hän, joka tulee?... Se Luvattu.\"\n\nLea katsoi häneen kuin kysymyksestä oudostuneena.\n\n\"Etkö siis sitä tiedä, Haagar?... Että Hän on Herrasta...\"\n\nJa äkkiä olivat mielet muuttuneet vakaviksi. Vastausta hakien tapaili\nHaagar:\n\n\"Katsohan, Lea...\"\n\nMuutamin sanoin hän selitti mitä osasi nyt:\n\n\"Katso, kaikki mikä meistä syntyy ja mikä on rakkaudesta, se on\nHerrasta.\"\n\n\"Haagar!\" oudosteli Lea, mutta toinen aivan kuin uusien kysymyksien\ntuloa estääksensä keskeytti nyökytellen ja toistellen:\n\n\"Niin, niin, lapseni!... Niin olet sinä äidillesi ja isällesi Herrasta,\nsillä sinä olit heille rakkaudesta...\"\n\n\"Haagar!\"\n\nPuhe loppui, sillä sanat tuntuivat loppuneen tyyten. Hetken kuluttua\näänteli Lea itsekseen mutisemalla, mietiksien:\n\n\"En minä ymmärrä... En minä käsitä tätä...\"\n\nJa hän asettui taas akkunan eteen ja katsoi ulos. Poissa ovat nyt\niloiset tanssijat palmun juurelta. Siellä istuu nyt yksinäinen mies\nkumarassa, surullisena. Se on Simeon, Saulin poika. Äsken oli kuollut\nsen vaimo, ja se sureksi sitä nyt yksinänsä istuen.\n\nAh niin. Seison, tuijotan johonkin. Äskeiset täänpäiväiset iloni ovat\nnyt kuin varisseet kukat. En minä huolisikaan enää niistä. Ei niissä\nolisi tuoksua, ei mitään. Heikko, hälvenevä muisto niistä enää jäljellä\non.\n\nMeitä vaimoja Israelissa!\n\nHaagarkin tunsi taas olonsa kuin tukalaksi käyvän, Puhelu oli tauonnut,\nsillä ei saanut kiinni sanoista. Hän nousi raukeasti, poistui verkkaan,\nsurullisena, ja toisteli mennessään kuin yksin hiljaa puhuen:\n\n\"Herrasta... Herrasta meissä kaikki hyvä on... kaikki hyvä ja paras...\nparas ja hyvä... Ohhoi.\"\n\nNiin, te ilo-vähäni! Hengähdys kun jo vei teidät minulta. Yksin minä\nnyt taas seison akkunassani ja tuijotan hämärtyvään, minulle mykkään\nlaaksoon.\n\nMutta jo tulee toki avukseni yö, mykkä yö, jota ei ymmärrä kukaan\nenemmän kuin päivänkään mieltä. Sokea pimeys peittää jo kaiken. Jykevä\nvuori hengittää raskaasti, kuulumattomasti siellä pimeydessä, ja sen\nrinteellä, jossain hyvin ylhäällä, palaa vuorimiesten yksinäinen,\nhiljainen nuotiotuli.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKaikki äsken tapahtunut ja nyt Haagarin puhe siitä, että kaikki on\nHerrasta, oli hänen tajuamattansa ja tietämättänsä alkanut hänen\ntoivoansa hiljaa kuluttaa, kuten kalliota kuluttaa vuotava vesi. Tosin\nse oli vielä heikkoa, ohimeneviä epäilyksiä vain, mutta itu oli, ja\nsitä itua vastaan, sitä tukahduttaaksensa hän taisteli toisin ajoin.\n\nHän oli nyt Rebekan häissä. Siellä oli onnea ja iloa. Onnea ja lempeä\nsiellä ylistettiin. Niille siellä tanssittiin ja niiden maljoja\njuotiin.\n\n\"Kaikki\", ylisti eräs, \"tekee lemmessä toinen toisensa onnelliseksi,\nautuaaksikin.\"\n\n\"Niin tekee. Lintu linnun\", vahvisti toinen.\n\n\"Lintu linnun\", yhtyi siihen iloinen hälinä.\n\n\"Ja neito miehen!\" jatkoi kolmas.\n\n\"Niin... niin... niin!\" koko joukko sitä iloiten hälisi.\n\n\"Ah\", kuiskasi silloin kuumeinen neito Lealle, käsivarresta häntä\npuristaen. \"Jospa sinäkin, Lea, olisit näin... näin onnellinen ja...\"\n\nAh minua! Sillä en minä voi sille onnelle nyt tunteeton olla, ja sille\nhellälle ajatukselle on minun poveni taas kuin päivälle vaha!\n\nMutta mitäpä niistä! Lentäkööt ilot! Perhoja ja koita ne ovat, eivät\nsitä, joka pysyy. Tiimalasin hieta soluu lasissaan menoansa. Puuhailen\naskareissani. Tahtomattanikin johdun kuitenkin mietiksimään äskeisten\nhää-ilojen ja kaiken muun luomia mielialojani. Kotona on jotain\nsurullista, painostavaa. Isää näyttää painavan joku asia, ja minä\naavistan, että se on juuri sama, joka on minunkin taakkanani nyt.\nSäälintunne valtaa minut isän vuoksi, ja...\n\n\"Rauhaa, Leani!\"\n\nSe oli Haagar. Hän puuhaili, oli surullinen hänkin ja kertoili Jooaksen\nsairaudesta.\n\n\"Eikä yksin Jooas itse sairasta, vaan myös...\" lisäsi hän. Stefaania\nhän tarkoitti. Sekin oli sairastunut, se hourii kuumeisena.\n\n\"Ne ovat hänelläkin surunsa olleet\", lisäsi Haagar. Vaiettiin.\n\n\"Niin, niin\", äänsi vihdoin Lea mietteissänsä, työntäen kuumeiselta\nohimolta kutreja takaisin korvan taakse ja katsoen palavilla\nsilmillänsä umpimähkään. Haagar huokaili vielä jotain sekavaa, puuhaili\nja poistui askareillensa.\n\n\"Ah minua!\" huokasi Lea yksin jäätyänsä. Ja taas ja taas uudestaan\ntoistui hänen povessansa ainainen entinen tunnustus, jota hän koki\nvaikenemaan saada.\n\nEi niin, lämpeni hän, etten tietäisi sinun minua rakastavan, Stefaan...\n\nEi myös niin, etten itse sinua rakastaisi, ystäväni...\n\nJos sinä olisit tuuli, ja tuulenhenkäys jos sinä olla voisit...\n\nJos sinä silloin tulisit pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä,\nja jos sinä luokseni rientäisit...\n\nNiin minä kuumeisen poskeni sinulle kallistaisin ja helteisen poveni\nsinulle avaisin ja sanoisin: ystävä...\n\nYstävä, sanoisin, minun vereni on kuuma sinulle, ja sinulle minun\npoveni helteinen on...\n\nMutta minkä minä taidan, kun minä en voi, ja minkä sille mahdan, kun en\nsitä tehdä saa...\n\nSillä etkö sinä, ystävä, ymmärrä, kuinka paljosta minä luovun, kun\nsinusta luovun, ja miten suuren uhrin teen, kun itseni Herralle\npyhitän...\n\nJa jos et sitä ymmärrä ja jos et muutoin uskoa voi, niin tule, lue\nminun salaiset kyyneleeni, jotka sinun tähtesi itkenyt olen. Näe\ntuskani, ystäväni, niin sinä uskot ja sinä hellyt ja siunaat minua...\n\nSillä sinua, sinua yksin minä rakastan, Stefaan; nyt ja aina, elämässä\nja kuolemassa, surussa ja ilossa. Amen...\n\n\"Ah niin!\" virkkoi hän ääneensä ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.\n\nHaagar tuli toki toivottamaan hyvää yötä, siunasi hänet ja poistui\nsurullisena. Mutta Lea istui vielä yksin aina yön pimeään asti\ntuijottaen laaksoon. Tulet tuikkivat rauhallisina rinteeltä ja\nlaaksopohjan majoista. YÖ oli leuto, hiljainen, äänetön. Vain jostain\nkuului yksinäinen, kaihoisa laulu:\n\n    \"Yöt valvotut\n    sun tähtesi,\n    jos tietäisit sa ne...\"\n\nKen sitä laulaa?... Hänkö?... Stefaan?... Kenties!\n\nOi Stefaan!\n\nHän heittäytyi vuoteeseen, kätki päänsä untuvaisiin tyynyihin ja antoi\nkuumien kyyneliensä virtanaan vuotaa niihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLehtimajanjuhla oli tulossa. Muualla jo iloittiin, mutta Sakeuksen\ntalossa oli surua ja huolta. Isä oli joskus ennenkin valittanut\nHaagarille, kertonut hänelle huolensa, ja puhui taaskin siitä.\n\n\"Pitääkö minun majani jäämän kuoltuani autioksi\", valitti hän.\n\n\"Kuin kuivunut tähkä, jonka siemen on turhaan varissut, olen minä\",\nlisäsi hän surullisena, kuin yksin puhuen.\n\nHaagar mietti. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Kuule, Sakeus.\"\n\nHän puhui vaimon mieliteoista ilmoittaen:\n\n\"Älä siis ole huolissasi! Se menee ohi, sillä... mhy-hyy...\", keskeytti\nhän, luullen Sakeuksen jo ymmärtäneen, mutta lisäsi hetken kuluttua:\n\n\"Meidän vaimojen voima ja heikkous on veressä... Se veri vain aikansa\nmeitä...\"\n\nSe ajelee meitä aikansa, antaa joskus eksyäkin pois oikeasta\nmieliteosta, mutta sittenkin se lopulta ohjaa meidät oikeihin haluihin:\n\n\"Sillä mies...\"\n\nHän se on meidän vaimojen toivo lopultakin, lisäili hän vieläkin.\nMitäpä siis siitä, jos tuuli meitä joskus ulapalla kuin aaltojoukkoa\najeleekin. Älä siitä huolestu, Sakeus! Rantakallion puoleen meitä\nulapalla ajelehtivia aaltoja sittenkin veremme mieliteot vetävät.\n\n\"Niin, Sakeus...\"\n\nMitäpä siitä, jos me sitä kalliota vasten joskus vihoissamme\nviskaudummekin! Itse me vain vaahdoksi särymme siinä. Älä siis sure\ntyttäresi tähden, isä! Kilvan me kuitenkin kuin aallot sitä kalliota\nkohti riennämme, raukeamme, väsymme, vaivumme sen juureen, löydämme\nsiinä kaivatun lepomme, päämäärämme, sen, jota ikävöimme.\n\n\"Niin on Leankin käyvä, Sakeus\", lohdutti hän murheellista isää. Kerran\non hänessäkin vaimon veri näyttävä voimansa itsensä vaimon yli.\n\n\"Varmasti, Sakeus!\"\n\nUsko minua, minä tiedän sen, sillä minä itse olen vaimo.\n\n\"Ja teidän pitää ottaman itsellenne hedelmiä ihanasta puusta,\npalmunvesoja ja oksia paksuoksaisesta puusta ja pajuja ojista, ja\nteidän pitää olla riemuiset seitsemän päivää.\"\n\nNiin se laki sääti ja niin sitä riemuittiin, sillä lehtimajanjuhla oli\ntullut. Mielet olivat keveät kuin varvulla keinuva lintusen poika.\n\n\"Hoosianna!\" veisasivat taaskin iloiset lapset. Se laulu oli nyt viime\naikoina tullut yhä yleisemmäksi kaikkien lasten huulilla Israelissa.\nMonet arvelivatkin sen ennustavan sen Luvatun tuloa.\n\n\"Heleijaa!\" riemuitsivat nuoret, käsissä palmunlehvät ja oksat. Ja\nmissä nuorten ilo, siellä helle, ja missä helle, siellä lempi.\n\n\"Heleijaa!\"\n\nHeleijaa! Sillä missä on lempi, siellä hetken onnikin on.\n\n\"Eikö niin, Lea?\" kysyi onnellinen neitonen Lealtakin. Ei hän\nymmärtänyt.\n\n\"Mitä niin?\" kysyi hän.\n\n\"Sitä että... että... ei mitään!\" iloitsi neito, joka ei itsekään\ntiennyt mitä ilonsa vallassa oli kysymyksellään tarkoittanut.\n\n\"Että... että iloitaan, Lea\", riemuitsi hän heittäen kaikki\nselittelytkin ja pyöräytteli Leaa, veti hänet mukanansa joukkoon, joka\niloitsi ja kuumeni ja unohti juhlat ja Jehovat ja taivaat ja maailmat\nja oli vain nuorta viiniä, joka kävi, ja verta, joka kuumana kohisi --\noli vain joukko, joka lempi ja oli onnellinen ja...\n\nHeleijaa\n\nMutta nyt minä alan horjahdella. Heikkous haparoi jo minua.\n\nSe on kai säälintunne minussa. Ystäväni Stefaan on kalpea. Minun\ntähtenikö? Hän pysyttelee erillään muista, on yksin ja surullinen,\nainoa surullinen ja kalpea täällä. Minussa herää hellä tunne...\n\n    \"Jos viinisi\n    sa unhoitat...\"\n\n... niin se lakastuu, laulavat ne iloiset siellä; jos itkeneen ystäväsi\nhylkäät ja itse iloitset, niin...\n\nTaas tuli minulle äkkiä niin vaikea olla...\n\nEn minä siis voi. Minun täytyy.\n\nLähestyn häntä, kalpeaa ystävääni. Hän seisoo nyt aivan yksin vehmaan\nöljypuun alla. Hän lieneekin juuri äsken toipunut taudistansa,\ntaudista, jota hän on sairastanut minun tähteni...\n\nLähestyn häntä takaapäin. Epäröin. On kuin raukaisisi mieltäni ja...\n\nEn voi enää pidättäytyä... en olla kova...\n\n\"Stefaan!\"\n\n\"Ah!\" Hän kääntyi, katsoi neitoon surullisesti ja äänsi:\n\n\"Lea.\"\n\nMiten kalpea ja surullinen hän oli! Kotvasen he seisoivat ääneti, katse\nkatseessa...\n\nJa minä en tiedä, miksi minua nyt ikäänkuin väsyttää... ikäänkuin\nvoimani vuotaisi pois ja kuin jalkani ja kaikkeni raukeaisi sinulle ja\nminä...\n\nNiin, yhtäkkiä alkoivat kyyneleet vuotaa Lean silmistä. Niitä\nsalatakseen hän taivutti öljypuun oksaa kasvojensa peitteeksi ja koki\nhillitä itkua ja mieltä.\n\n\"Lea!\" kuului silloin Stefaanin hellä, kuiskaava ääni aivan vierestä.\nHän vavahti. Nopeasti peitti hän kasvonsa ja silmänsä molemmilla\nkäsillään ja kuiskasi kuin anoen, rukoillen:\n\n\"Stefaan... Minä...\"\n\nSanat loppuivat. Taas hän tapaili, kasvot yhä käsien peitossa,\nkuiskaten:\n\n\"Minä...\"\n\nEn minä voisi sitä sanoa sinulle, mutta...\n\n\"Stefaan... sääli minua, sillä...\"\n\nSillä minä rakastan sinua!\n\nJa hän keskeytyi siihen sanaan, purskahti hillittömään itkuun ja\nkaikkosi pois öljypuun alta kuin jotain kuolemaa ja pahaa paeten.\n\nMutta Stefaan seisoi kuin lumottuna, ymmällä, kuumeisena, mitään selvää\ntajuamatta. Hänen sielussansa kajasti vain hiljaa nyt jo pois paenneen\nLean kirkas ja iloinen hameen punaväri, ja iloitsevien joukko riemuitsi\nja lauloi ja tanssi ja soitti.\n\nHeleijaa!\n\n\n\n\nX.\n\n\nMinä heikko nainen ja Sinun kansasi Israelin tytär!\n\nSääli minua, Herra, sillä vahaa minä sittenkin olen...\n\nNiinkuin vaha minä sulan ja niinkuin vesi minä vuodan, jos et Sinä\nsuojele minua...\n\nNiinkuin untuva on minun tahtoni ja niinkuin helle minun mielitekoni,\nsillä minä olen nainen...\n\nKun hengähtää, niin minä liikahdan. Kun ystävä katsahtaa, niin minä\nvärähdän ja Sinusta putoan pois...\n\nSillä Sinä olet heikkouden ja voiman minun vereeni pannut, ja säälin ja\nhellyyden olet Sinä kätkenyt minun poveeni, Herra...\n\nJa siksi olen minä avuton ja siksi olen minä kuin untuva, jollet Sinä\nminun tukenani ole ja minua johda ja minua määrääni vie...\n\nSinun olkoon kiitos ja ylistys. Sinusta tulkoon apu, johto ja voima.\nIankaikkisesti. Amen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSakeuksen kaivon luona teki tie polvekkeen. Aivan huomaamatta voi sinne\npäästä yhdeltä puolen, pujottua kuin tammipuiden lymystä näkyviin\nsukeltaen.\n\nEräänä päivänä ajoi Stefaan kameleilla vanhan palvelijan, ystävänsä\nRuubenin kanssa. He palasivat joltakin matkalta. Mukavasti keinutteli\nkameli ratsastajiansa, ja iloisesti puheli vanha Ruuben tapansa mukaan.\n\n\"Herrani! Minun herrani Stefaan\", puhui hän. \"Me lähestymme Sakeuksen\nkaivoa, ja... Ja, ja!\" vahvisti hän merkitsevästi, leikinlaskunsa\nvallassa. \"Ymmärräthän, herrani Stefaan!\"\n\nHän hoputti kamelia ja sitten jatkoi viisaasti:\n\n\"Niin että jos on kaivolla Rebekkana Lea, niin... So, kameli! Kävele,\nkävele!... Lomps... lomps!\" hoputti hän taaskin välillä. Kamelit astua\nlompsuttelivat tasaisesti. Stefaan kuunteli ääneti, mutta mielellänsä.\n\n\"Että jos on Rebekkana Lea... niinkuin Eleasarilla, niin...\"\n\nMiten omituinen hän taas oli!\n\n\"Niin älä pelkää... älä pelkää, Stefaan!... Kyllä minä... No!... Lomps,\nlomps, kameli!\"\n\nNiin hän jatkoi. Jos on Lea kaivolla, niin kyllä hän sen panee\njuottamaan kamelit, kuten Rebekka muinoin juotti Eleasarin kamelit ja\nniin tuli Iisakin morsiameksi.\n\n\"Sillä se on merkki... Jehovan säätämä merkki!\" jatkoi hän leikkiänsä.\nHe lähestyivät kaivoa. Kamelit muistivat sen vesipaikan ja aivan\nkiiruhtivat. Ja vanha Ruuben yhä neuvoi:\n\n\"Ja silloin, Stefaan!... Silloin!... Älä ujostele silloin!\"\n\nHän puhui siitä asiasta hauskat leikit, hän vanha ja aina iloinen. Ja\nvieläkin neuvoi:\n\n\"Viiniä, joka kuohuu, ja neitoa, joka on lämmin, Stefaan...\"\n\nÄlä niitä pakene, älä punastu.\n\n\"Viini juo ja anna neidon punastua ja sinä itse... Arvaas, herrani\nStefaan?\" kysyi hän äkkiä, tarkoittaen että: tiedätkö mitä sinun on\nitsesi tehtävä silloin kun neito on lämmin? Stefaan hymyili, ei\nvastannut. Siispä hän itse vastaa. Rutosti hän ilmoittikin leikkisän:\n\n\"Sinä anna suukko neitoselle!... Seelah!\"\n\nSe on vanha ja koeteltu viisaus.\n\n\"No-o... Ruuben siinä!\"\n\nMutta ei hän oikein tosissaan Ruubenia nuhdellut hänen leikistään.\nEtäältä kajasti se äskeinen iloinen lehtimajanjuhla ja vanha tammi,\njonka alla seistessänsä hän oli kuin nuortunut ja...\n\nTuuli puhaltaa nyt jo toivokkaampana. Iloisempana kajastaa jo\nsielussani se hänen punakirjavan pukunsa rikas ja hiljainen väri.\nYksinäinen metsälintu ehkä jo odottaakin armastansa. Siispä minä...\n\nMinä todellakin olen jo rohkea ja juon viinini pikari omassa kädessä...\nJuhlat tulevat pian. Ne ovatkin iloiset viinijuhlat. Silloin...\n\nMinä en kysy, en ujoile. Minä annan itseni kaikkineni ja niin otan\nhänet syliini, suutelen hänen ihania, puhtaita huuliansa ja kuiskaan\nhänelle hellän sanan.\n\nMikä sattuma! Lea oli todellakin kaivolla, kun he näkyviin sukelsivat.\nHän aikoi poistua, paeta, mutta Ruuben huusi:\n\n\"Le-a!... So-o!... Vai!\"\n\nEikä Lea voinut nyt pysähtymättä olla, kun se niin käski. Vanha ystävä\nkun se oli, tämä aina iloinen Ruuben. Jo lapsena oli se häntäkin\nleikinlaskuillansa huvittanut kuten lastansa isä.\n\n\"Vai vanhaa Ruubenia, Lea!... Lomps kaivolle, kamelit!... So!... Ja\nmissä Rebekka, joka ammentaa veden Eleasarille?\" jatkoi hän vain\nhyväntahtoista leikkiänsä. Lea ei voinut olla hymyilemättä. Hän tuli\nammentamaan vettä. Ja maahan laskeutunut Ruuben tervehti nyt sanoilla:\n\n\"Onni ja kaikki paras sinulle, Lea, Sakeuksen tytär!... Paraat sulhaset\nsinulle, sinä paras Israelissa!\"\n\nLea hymyili ja puhuikin jonkun iloisen sanan hänelle. Stefaan oli\nlaskeutunut alas kamelin selästä. Heillä oli muassaan joukko\nvuorikukkia. Hän valitsi niistä pari ja ojensi ne Ruubenille. Tämä\nymmärsi. Päänsä paljastaen hän lähestyi Leaa, ojensi kukat hänelle ja\npuheli:\n\n\"Herraltani Stefaanilta Lealle, Sakeuksen ihanalle tyttärelle.\"\n\nSitä sen leikkiä ja raikkautta! Kaikki ikäänkuin valkeni ja selkeni ja\näkkiä iloiseksi ja onnelliseksi vaihtui. Öljypuun alta helisi\nleikkivien lasten ilakoiva riemu. Vuorenrinteillä soitti paimen\nsurutonna huiluansa, ja toisaalla samosi huoleton metsästäjä jousinensa\nvuorikauriin perästä.\n\nHui-hai, te elämän huolet ja surut, te oikuttelevat, menneet elämän\nsynkeät hetket! Kaikki he nauroivat ja olivat iloisia. Ummessa olleet\npilvet näyttivät raoittuvan, ja niiden lomasta alkoi paistaa se vanha\niloinen aurinko, joka muinoin oli niin monet päivät hilpeiksi ja\nonnellisiksi tehnyt. Leikkivien lasten ilo helisi yhä öljypuun alta, ja\nentistäkin kirkkaampana pulpahteli paimenen huilusta raikas ja eloisa\nsävel.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinoastaan muutamia lempeitä pikku pilviä ajelehti sinä päivänä\nsinikirkkaalla taivaslaella. Ohkaisia ne hattarat olivat ja vaaleita ja\naivan kuin untuvaisia. Niinkuin joutsenenpojat ne uiskentelivat\nrauhallisina siellä ilakoivassa auringonvalossa taivassinessä.\n\nMutta muutoin oli häikäisevän kirkasta ja kepeävaloista. Mieltäkin se\naivan kevensi. Lea asetteli äsken saamiansa kukkia ruukkuseen\nakkunalle, ja mieli teki hyräilläkin siinä ajatuksissansa puuhaillessa:\n\n    \"Te valkeat liljat\n    niin puhtahat, te...\"\n\n\"Lapseni... Rauha sinulle!\" keskeytti tervehdys.\n\n\"Ah, isä!... Ja sinulle armo!\" vastasi hän tervehdykseen. Isä käveli\nnyt vaivalloisesti ja hengitti syvään, hitaasti. Kuoleman esimakua kai\nse kaikki jo oli.\n\n\"Armo ja terveys, isäni!\" jatkoi tytär syvällä osanotolla ja\nalttiudella. Isä kiitti hiljaa ja istahti; pää painui alas kuin\nnuokuksiin, ja alkoi heikko, tasainen hengittäminen, Lea katsoi häneen\nsalavihkaa, tarkaten, vaieten. Miten hän oli muuttunut ja vanhentunut\ntaaskin! Silmät olivat painuneet syvälle päähän. Kaula oli laihtunut\nohkaiseksi, kasvot luisiksi, ja vaivalloinen hengitys antoi aavistuksen\nvoimien nopeasta täydellisestä häviämisestä.\n\n\"Isä kulta!\"\n\nSe säälittely pääsi Lealta taas aivan kuin puserrettuna. Ne hienot\nsiteet, jotka häntä isään kiinnittivät, ne sanattomat, hellät äänet,\njotka kuiskailivat isän ja tyttären välillä, ne ne nyt taas heitä\nlähensivät. Tytär tarttui isänsä laihaan käteen, nosti sen huulillensa,\nsuuteli palavasti ja mitään virkkamatta ja istahti isän pyynnöstä hänen\nviereensä kuten ainakin lapsi, joka on kaikessa herkkä ja hellä ja\naltis.\n\nHe olivat jo puhuneet hetkisen. Ja puhelu oli ollut nyt tervettä ja\nraittiimpaa kuin monesti ennen siitä asiasta haasteltaessa. Rohkeammin\nsanoin puhuikin nyt isä siitä, ja tyynesti ja vaieten, milteipä\nmielellänsä tytär nyt häntä kuunteli. Rintatautisen isän yskimiset vain\njoskus keskeyttivät puheen.\n\nJa nyt hän tahtoi selittää Lealle erään asian, josta ei tähän saakka\nollut puhunut. Nyt tuntui puhelu niin terveeltä, että hän alkoi\nsiitäkin puhua.\n\n\"Meille\", alkoi hän pitkään, ajatellen, \"meille, lapseni, on annettu\nAabrahamissa lupaus...\"\n\n\"Ah!... Isä!\" Se heikko huudahdus pääsi Lealta aivan itsestänsä. Hän\nvavahti, kun isä lausui sanan _lupaus_.\n\n\"... lupaus, että... että\", mietiksi isä pitkään, pää nuokuksissa,\nkatse maassa, \"että meidän pitää...\"\n\nYskiminen keskeytti siinä taas. Lea lämpeni ja hermostui. Hysteerisesti\nhän veteli hienoja, kuumenevia sormiansa, niin että nivelet\nnisahtelivat. Vaivoin lopetti isä yskimisensä ja jatkoi pää\nnuokuksissa, vaivalloisesti hengittäen ja heikosti puhuen:\n\n\"... että meidän pitää lisääntyä ja tulla niin... niin lukuisiksi kuin\nhieta rannalla ja tähdet taivaalla ovat.\"\n\nAh!\n\nSiitäkö lupauksesta hän siis eikä Messiaasta! Lea istui ääneti, katse\nsyventyneenä. Ei isä ollut koskaan ennen tällä asialla koskettanut\ntyttärensä puhdasta sielua, sillä hän tiesi, että sen viattomuutta\nloukkaavat nämä asiat: sikiäminen, siittäminen ja synnyttäminen. Mutta\nnyt tuntui senkin selityksen aika tulleen. Entiseen tapaansa hän\njatkoi:\n\n\"Ja siksi, Lea, me ihmiset emme saa kieltäytyä... kieltäytyä\", tapaili\nhän sanoja, \"vaan... jokainen Israelin tytärkin on Hänen lupauksensa\ntoteutumisen pantti ja tie.\"\n\nHän levähti, mietti, hengitti hiljaa. Muutamin sanoin hän selitti,\nmiten vaimo on Israelissa aina alistunut, täyttänyt kutsumuksensa,\ntullut äidiksi. Lea kuunteli ääneti, poskilla helteinen puna. Isä\njatkoi kuin yksikseen puhuen.\n\n\"Alistuminen, tyttäreni...\" puhui hän heikosti, \"alistuminen on meissä\nihmisissä suurinta sankariutta, sillä... si-sillä se on pahimman\nvihollisemme, oman itsemme voittamista\".\n\nLea huokasi. Syntyi vaitiolo. Isä näytti tyyten väsyneen. Hän istui pää\nnuokuksissa riippuen, katse maassa, raskaasti hengittäen. Niin jatkui\nvaitioloa. Ikäänkuin olisi tyttärensä äänettömyydestä tullut pahoille\nmielin, nousi isä vihdoin hitaasti ja aikoi vaivalloisesti ja ääneti\npoistua huoneesta.\n\nMutta silloin valtasi taas sanomaton sääli Lean. Hän nousi, astui\npoistuvan isänsä eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen hellästi\nja katsoi silmiin.\n\n\"Isä!\" puhui hän, ja hänen hengityksensä oli kuumeinen. Silmät\nkyyneltyneinä koki hän jatkaa:\n\n\"Minä, isä, tahtoisin kaikessa alistua sinulle ja tuottaa iloa\nsinulle... Sinä tiedät, isä...\"\n\nSanat takertuivat kurkkuun. Itku tuntui nousevan, mutta hän hillitsi\nsitä. Ei hän kuitenkaan puhua voinut, ei löytänyt sanoja. Niiden\npuutteessa hän pyysi anoen, rukoillen:\n\n\"Isä!... Katso minun silmiini, isä!\"\n\nKatso kyyneltyviin silmiini, niin niistä näet, miten altis minä sinulle\nolen ja miten minä säälin ja rakastan sinua.\n\n\"Isä!\"\n\nJa he katsoivat toisiansa silmästä silmään, Lean kädet yhä isän olalla.\n\nMutta tyttären silmistä alkoivat kyyneleet ensiksi tulvia ja sitten\nisän.\n\nLaaksossa vallitsi hiljaisuus ja pouta. Ylempänä, vehmaan öljypuun\nluona näkyi vanha, kivistä ladottu uhrialttari, jolla eräs Ahaksen\nesi-isä oli muinoin uhrannut oinaan, ja sen alttarin ääreen\npolvistuneena rukoili vanha, hurskas Ahas nyt Herraa yksinäisyydessä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJa punaviini on silloin kuohuva ja valkoviini on vaahtoava, ja se\nkaikki on oleva Herralle Israelissa!\n\nViinijuhlat olivat näet jo tulossa. Juhlat viininkorjuun kiitokseksi.\n\nNe olivat usein ja paikotellen oikeastaan nautinnon juhlia. Etelän\nhehku sai silloin vapaasti palaa. Palestiinan kuumaveriset lapset\nelivät silloin hetken, jolloin pilviä ei saa missään näkyä, ei aitoja\nmissään esteenä olla. Niihin juhliin oli oikeastaan sekoittunut\nvoimaksi ja hengeksi pakanoiden hengen hehku, idän ja etelän, Egyptin\nja Baabelin raju, hillitön nautinto. Se henki oli tullut niiden maista\nkuin viinin huumeinen höyry, tunkeutunut hienoimpiin huokosiin ja\nimeytynyt suoniin ja pannut kaiken kuumenevan käymään oman henkensä\nmukaan.\n\nNiitä juhlia nyt valmisteltiin, ja niiden valmistusaikoina koki Saul\nyhä taivuttaa Stefaania lähtemään Jerusalemiin, ainakin nyt, jos ei\nennen, niin oitis juhlien jälkeen. Hän kuvaili taas niitä iloja, jotka\njo matkallakin tarjolla ovat. Hän itse oli kerran ollut Baalin juhlassa\nSamariassa. Oli uhrattu Baalille, oli riemuittu, juovuttu, nautittu.\n\n\"Ne Baabelin tyttäret ne siellä...\"\n\nMiten se houkutteli nyt joskus, tämä Saulin himmeä, vihjaileva puhe!\n\n\"Ja ne ihanat Samarian tytöt... Ne tanssivat tyttäret ja... Ah!\"\n\nAh todellakin! Enkä minä jaksa olla sinun puheillesi kuuro, ystäväni\nSaul, sillä en minä ymmärrä.\n\nEn ymmärrä missä onkaan sinun salaisuutesi, sinun voimasi, se voima,\njoka vetää minua sinun luoksesi, orjaksesi.\n\n\"Ja sitten ne Molokin juhlat\", jatkoi Saul. Miten paljon hän olikaan\nkokenut! Ja sitten:\n\n\"Filistealaisten tyttäret ne siellä... Ne... tiedätkö... ne hehkuvat\npakanoiden tyttäret... Stefaan!\"\n\nNiitä ihania kuvia! Hän kuvaili uusia ihanuuksia, lumoavia öitä,\njolloin kuumaveriset neidot nukkuvat kirjavien verhojen takana, Egyptin\nhienoissa liinoissa ja hyvänhajuisilla voiteilla, mirhalla ja aloella\nvoideltuina.\n\n\"Ah, Stefaan!\"\n\nSylinsä hän levitti kuin taivaan aukenemista kuvaten ja...\n\n\"Mutta!\" käänsi hän äkkiä. Nyt oli tuleva paras, joku, jota hän itsekin\nhimoitsi eikä ollut vielä saada voinut. Kuin suurta ja hellää\nsalaisuutta ilmoittaen hän kerskasi:\n\n\"Se on Samarian tyttö... Ihana ja hehkuva samariatar.\"\n\nSe ihanin kaikista, se...\n\nAh, te... te hekumaiset hengähdykset...\n\n\"Niin, Stefaan...\"\n\nSiitä ihanasta samariattaresta tiesi puhua koko Jerusalem, kertoili\nSaul. Samaria ylisti hänen kauneuttaan. Parhaat kilvoittelivat hänen\npalavasta suudelmastaan, uhrasivat hänelle rikkautensa, elämänsä,\nkaikkensa, eikä kukaan ollut varma onnestansa.\n\n\"Niin... Ei kukaan\", vakuutti hän. Ei edes sitäkään tietty, onko se\nihana samariatar vielä neito, viaton, vaiko jo...\n\n\"Ah!... Ystäväni!\" hehkui hän, aistit hillittöminä.\n\n\"Seeba on hänen nimensä\", sen ihanan samariattaren.\n\n\"Niin, Stefaan!... Tule Jerusalemiin, niin saat Samariassa nähdä hänet\nja... Tule!... Heleijaa!\"\n\nJa niin jatkui. Kukkiva puu kuvastui jossakin lähteen veteen.\nPunakirkkaat kuvat loihtiutuivat aisteihin ja lemmenjanoiseen\nsieluun... loihtiutuivat... liitelivät kepeinä, nopeina, ihanina...\n\nIltatorvi soi jossakin. Puhe loppui. Ilta saapui rauhoinensa. Stefaan\noli taas yksin. Vuorenrinnettä kulkien laskeutui erivärisiin mekkoihin\npuettujen työmiesten pitkä, rauhallinen jono. Kuin tasaisesti soluva\nnuora mutkitteli se polun pikku polvia myöten yhä alemma, ja sen näyn\nyllä ja taustana paloi punaisena tulena leimuava iltaruskoinen taivas,\njota vasten kuvastui ylempänä kasvava muhkea plataani, yksinäisten\npalmujen latvat ja etäisimmän vuorikeilan huippu.\n\nPainosti. Saulin päivälliset puheet alkoivat siinä rauhassa haihtua.\nIhanan Samarian-tytön veto hävisi hiljaa, ja sijalle ilmestyi taas Lean\nkaunis, puhdas, öin ja päivin ikävöity ja kaivattu kuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRahvas valmisti viinijuhlaa iloisena. Kaikkialla riemuittiin ja\nlaulettiin. Lea istui akkunassansa ja kuuli kaikki äänet vainiolta.\nJostain helähti taas lapsiparven iloinen laulu:\n\n        \"Hoosianna, Daavidin poika!\"\n\n\"Taas ne lapset!\" äänsi joku, ja toinen lisäsi:\n\n\"Ennustavat.\"\n\nSen luvatun Messiaan tuloa hän tarkoitti, ja puhe kääntyi siihen ja\njohtui siitä jumaliin yleensä.\n\n\"Johan se nyt tulee!... Odottakaa vain!\" huudahteli joku halveksivasti\nkoko asialle. Hänellä oli polviin ulottuva työmiehen mekko yllä, sääret\npaljaat ja vyöllä vyö. Ynseänä hän lisäsi:\n\n\"On niitä jo niin moni 'Messias' ennenkin tullut ja aikansa saarnannut\nja menojansa mennyt ... Pyh!\"\n\nEikä kukaan nyt väittänytkään vastaan. Riemu ja touhu piti mielet\nkepeinä, semmoisina, joille vakavatkin asiat ovat vain tavallisia.\n\n\"O-on... on niitä Messiaita ollut Israelissa\", todistivat toisetkin.\nYhtäläisesti puettuja, osaksi repaleisiakin he kaikki olivat.\n\n\"Silloinkin... ja silloinkin... Se... Ja se... Ja se!\" hälistiin ja\nmuisteltiin. Tuontuostahan niitä olikin aina joku ilmoittautunut,\nsaarnannut, uskotellut olevansa Kristus, se Luvattu. Moni oli aina\nuskonutkin, ja liike oli menestynyt, kunnes profeetta itse oli paennut\ntai joutunut kiinni ja tuomittu kivitettäväksi.\n\n\"Nytkin kuuluu joku saarnaavan... Jordanilla vai missä\", ilmoitti eräs.\nHuhu oli siitä tännekin levinnyt, mutta ei siitä suuria välitetty.\nTavallisiahan ne semmoiset Israelissa olivat. Pyh niistä!\n\n    \"Jos kuohuisit\n    sa viinini...\"\n\nkuului joku iloisesti laulavan. Eräs vanhahko, harmaamekkoinen mies\ntarttui nyt puheeseen arvellen:\n\n\"Onhan meillä Jehova...\"\n\n\"On... on... on!\" hälisivät useat. Mitä me siis lisäjumalalla teemme!\nMies jatkoi:\n\n\"Mutta...\"\n\nHän yskäisi ja sylkäisi välillä. Hän näyttikin olevan joku vanha,\niloinen veitikka aivan. Nyt hän taas:\n\n\"Mutta pakanoilla, niillä on: ensin Baal siellä.\" Hän viittasi itään,\nBaabeliin päin. Lea tunsi ohimoittensa kuumenevan. Kai niihin nousi\nveri, kun ne noin puhuivat Messiaasta. Sormillaan laskien jatkoi\niloinen ukko pakanain jumalia luetellen:\n\n\"Sitten Molok!\"...\n\n\"Se on filistealaisten... filistealaisten... Tyyron ja Siidonin\",\nhälisi joukko. Puhujan ympärille kokoontui muutamia risamekkoja. Ne\nkuuntelivat suut auki, kuin hölmöinä, sillä puhe alkoi kiinnittää\nmieliä. Ukko jatkoi, kasvoilla ilkeä ele:\n\n\"Mutta sitten tulee jumala, jonka nimi on Phallus...\"\n\n\"Hyi... Rietas!\" huusivat naiset suutuksissa ja häveliäinä, mutta\nmiehet riemuitsivat ja toistelivat nimeä iloiten naisten vahingosta ja\nhäveliäisyydestä. Ukko hymyili ja kertoili jumalista leikkisästi.\nRisaiset miehet innostuivat kuin lapset, nauroivat, ja joku pyörähtikin\nriemusta. Ukko jatkoi:\n\n\"Mutta Egyptissä!... Siellä, sanon, on Ibis, mutta se on lintu.\"\n\nNe hölmönnäköiset nauroivat sille sydämensä pohjasta aivan, ja\ninnostuneena pyörähti taas eräs risaisimpia, pörröpää, joka hääri\npaljain päin.\n\n\"Lintu!... Vai lintu!\" touhuttiin hymyilevälle kertoja-ukolle. Ukko\nvahvisti:\n\n\"Niin, lintu... Ja sitten tulee Apis, mutta se on...\"\n\n\"Härkä... härkä... härkä!\" keskeytti pakanoiden jumalia ilkkuva,\nnaurava joukko. Eräs ukko löi innostuneena sauvaansa maahan, ja usea\nrisapukuinen pyörähti taaskin riemusta kuin lapsi.\n\n\"Mutta meidän Jehova!... Se se on!\" kehaisi iloinen ukko nyt omaansa.\n\n\"Se... se... se... se!... Se se on!\" ryöppysi kepeä, naurun ja ilon\nsekainen vahvistus koko joukosta silloin. Vähät itse jumalista, niiden\nolemuksesta! Kunhan vain on se oma parempi kuin muiden! Mies, jonka\nyllä oli ruskea risamekko ja jonka kiharainen pää oli paljas, tarttui\nnyt tokaisten hölmönä:\n\n\"Ja sitten tulee vielä Messias...\"\n\nSe oli heille rikkautta! Heilläkin on silloin kaksi jumalaa. He voivat\npakanoiden edessä kerskua jumala-rikkaudellansa, hekin, joilla nyt on\nvain yksi.\n\n\"Ja sitten meillä on... kaksi\", riemuitsi jo se risamekkoinen ja\npörröpäinen, niin että jalkaa riuskautti. Ilo oli yleinen kuten\nlapsijoukossa, joka iloitsee siitä, että heillä on jotakin, mitä\nhyvänsä, monta... hyvin monta, ja kepein mielin johtuivat he nyt\npuhumaan Messiaasta.\n\n\"Jehovalla on silloin poika... Kun olisi vielä muija!\" puhui se\nleikkisä ukko, silmissä iloiset koirankurit.\n\n\"Muija... muija... muija!\" toivotti hälisevä, iloinen ja naurava\njoukko, ja niin jatkui. He olivat, nämä yksinkertaiset, todellisia\nJumalan lapsia, niitä Betlehemin paimenia, lapsia, joille Jumala oli\nhyvä, vanha ukko, vaikkapa kuin hieman höperö isä-ukko. He suhtautuivat\nhäneen itse asiassa kepein mielin, niinkuin lapsi isäänsä, niinkuin\npoikanen ukkoon, joka taruja kertoo ja niin mieliä puoleensa vetää.\n\nHe lapset! He onnelliset ja autuaat!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin. Se on tapahtunut. Minä olen kuullut sen!\n\nJa taas minua painostaa. Tämä maailma ei näytä olevan minua varten.\nMinä uskon kantavani heille Messiaan. Koko minun elämäni sykähtelee sen\ntoivon varassa kuin sammuva kipinä pimeydessä, ja niin vähäarvoinenko\nHän onkin heille!\n\nKäteni herpaantuvat taas. Minä sotkeudun tyyten sumuihini, ja yö uhkaa\ntuoda kyyneleet minulle.\n\nMutta jo hengähteli toki iltarauha. Vaimot vaelsivat kaivoille\nvesiruukut olalla. Vuorenrinteen juurella, \"Isebelin kaivolla\", juotti\nmies kameliansa, ja taempana seisoi ruskeamekkoinen mies palmun\njuurella kuin kuvapatsas, palmun latvaan katsoen ja odotellen, että\nsinne kiivennyt toveri pudottaisi hänelle palmunlehvän.\n\nMutta tasaisesti valui hieta tiimalasissa. Jo laskeusi laaksoon\npuolikuutamoisen yön kepeä pimeys. Kohta vaimenivat äänet, ja\nkaikkialla laaksoissa ja rotkoissa hapuili yön äänetön, hiljainen\nhämärä.\n\nMutta vesitipat, jotka olivat taas kallioon pudonneet, syövyttivät sitä\nsiinä yön hämärässä hiljaa vedellänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olivat ne juhlapäivät, ne monet riemuiset päivät. Palestiinan\naurinko hohti ihanana ja puhtaana kuin morsian siellä taivaslakensa\nlempeällä sinellä. Seppelöidyt olivat nuorten päät, ja nauhoilla\nkoristivat hameensa neidot.\n\n    \"Kuohu, viini armas!\n    Lemmi, neito sa!\"\n\nSitä ja muita semmoisia laulettiin. Viini kuohui, harput soivat.\nErillään juhlivat ja riemuitsivat köyhät ja rikkaat, mutta yhteistä oli\nheille nyt se, mikä tämän juhlan henkenä, sen höyrynä ja sen huumeena\noli.\n\n\"Lea... Lea!\" tervehtivät nuoret neidot Leaa iloisesti käsistä\nvedellen. Ystävät ja niiden ilot veivät häntä nyt mukanansa kuin\nkeinutellen.\n\n\"Nääs, Lea!... Juhla!\" puhuivat ne iloiset hänelle.\n\n\"Ole iloinen!... Naura!... Laula!\"\n\n    \"Me kuolevat, me!\n    Me lapsoset maan...\"\n\nJa niinkuin tulenarka taula olivat mielet, kuin kuiva kulo ne syttyivät\ntoisten riemusta. Mieliteot ja halut imivät tiellänsä toisten\nmieliteoista ahnaasti kuten nälkäinen lapsi imee ravintoa äitinsä\nrinnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä en tiedä, miten minussa kaikki lienee.\n\nYhä jatkuvat nämä juhlat ja nämä...\n\nMinä en tajua... Ainaisia kai ne ovatkin nämä juhlat, nämä _helteen_\njuhlat elämässä. Nämä juhlapäivät kiitävät yksi toisensa perästä kuin\niloiset viestit ja...\n\nMinua raukaisee. Ohimoissani ahertelee lämmin veri. Minä...\n\n\"Lea!... Lea!... Lea!\" lennähti Raakel, Samuelin tytär, kertomaan\nhänelle onnestansa. Hän oli sulhasen saanut. Kauan hän oli sitä\nrakastanut, epäillyt, itkenyt öisin, surrut päivin, mutta nyt:\n\n\"Katso!... Katso, Lea!\"\n\nKatso, eikö poskeni ole onnesta lämmin, ja huomaa, miten poveni... ja\neikö...\n\nTsyt!\n\nHuh!... Ei toki mitään! Punaperhonen siitä vain lenti akkunani editse\nheittäen huikaisevan kuvasteen minun silmiini...\n\nMutta ennallansa kuohui viini astioissa ja juhlassa juhlivien autuaat\nilot.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Seelah!\"\n\nMitähän ne niin ylistävät taas!\n\nMutta arvaan minä sen. Minä tajuan sen, sillä vaisto, vaimon vaisto kai\npuhuu minussa nyt, kun on se juhla, jolloin herää se...\n\nMinua ujostuttaa sanoa se... se raukaiseva sana...\n\n... se minussa hiljaa nukkuva... se viaton... se, jonka heräämistä minä\nkoetan unelmani ja toivoni tähden estää... se...\n\nOn kuin herpoaisi vereni ja kuin outo väsymys hiipisi suoniini\nhiljaa... Minä...\n\nHuh... ystäväni kuva... Stefaanin...\n\nNiin!... Hänen! Olen minä hänet jo tavannutkin, hänet, ystäväni. Hän\ntervehti ja toivotti toivomuksensa ja oli iloinenkin, ja minä vastasin\nhänen iloonsa ilolla ja nauruunsa ystävällisellä hymyllä. Minä katselin\njuhlivia ja näin...\n\nNiin... Ne ovat morsiamia... rakastavat... antautuvat... ovat\nonnellisia... saavat palkita rakkauden omallansa, kiitollisella\nhellyydellä ja...\n\n\"Onni ja ilo sinulle, Lea!\"\n\nSe oli hänen ystävänsä, se äskeinen morsian, Rebekka, joka niin\ntervehti.\n\n\"Juhlan ilo ja onnet sinulle\", korjaili hän vieläkin.\n\n\"Ja sinulle sen rauha ja kaik...\"\n\n\"Ei... ei... ei... ei\", keskeytti iloinen Rebekka. \"Ei mitään minulle,\nsillä minulla on jo kaikki...\"\n\n\"Sinua!\"\n\n\"Niin... kaikki .,. kaikki... Rakkaus... ja onni... ja... Ah, Lea!\"\nhoki hän iloisena, kertoi avio-onnestansa ja alkoi iloiten:\n\n\"Miksi et sinä, Lea... ystäväni,..?\"\n\nHän suuteli Leaa iloisesti.\n\n\"Sinä...\" jatkoi hän ja vatvoi iloisesti käsistä. \"Sinä kaunein ja\nparas meistä sisarista...\"\n\nHän pyöräytti Leaa vyötäisiltä.\n\n\"Hopsis!\" taputti hän käsiänsä ja jatkoi ja hoki käsistä vedellen:\n\n\"Sinä... Miksi et sinä... sinä, ihana ystäväni ... sulhasta?...\narmasta?... Leaseni...\"\n\nJa hän vetäisi hänet akkunan eteen, iloitsi hänelle, osoitti ulos\njuhliin ja sanoi:\n\n\"Katso!\"\n\nMutta juhlissa sykähteli tulinen punaviini ennallansa, ja huolettomana\nkukki siellä heleä ilo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeelah!\n\nVuosia... aikakausia... iäisesti kestävät _nämä_ juhlat, nämä\n_nuoruuden_ ja viinin juhlat...\n\nKatson akkunasta. Siellä etäällä vuorenrinteellä punoittaa se ihana\npunakukkapuu, jonka juurella paimentyttö Raakel on nukkunut onnellisena\nnuoren Hilkian sylissä ja... Kai se siksi kukkineekin niin ihanana!\nSiellä taampana, palmun alla, istuu nuori Ester hellän sulhasensa\nsyleilyssä... istuu ja... Miten he syleilevät ja... miten heidän\npukujensa hellät värit ikäänkuin sulavat sielussani yhdeksi... Sulavat\nja vapisuttavat jotain salaista minussa, ja miten...\n\nHuilun ääni hiipii jostain hiljaa ja ikäänkuin etsii jotain\nsielustani... On kuin se kutsuisi minua... Taas alkaa minua raukaista\nja... Minua vetää joku outo, ihana onni... Minä näen...\n\nHys!...\n\nEi... Se oli vain se...\n\nSe punainen perho se taas lennähti ja veti hiljaisen punavärikajasteen\nminun kaikelle alttiiksi väsyvään sieluuni... Minä tahtoisin...\n\nMinä tahtoisin ehkä tavata hänet... hänet, ystäväni... Stefaanin, niin\nettä...\n\nAh!\n\nTaas vetää minua se äänetön, outo onni... Jaksanko minä kestää, sillä\nminua väsyttää... Minussa herää se... se vaisto... se puhtaana nukkunut\nviaton lapsi, ja...\n\nRaukeus hapuilee jo kaikkea minussa, ja antautumisonni herpaisee\nvoimiani, niin että...\n\nAh niin!\n\nJos minulla olisi hiljainen voima, joka ei koskaan väsyisi, niin minä\nvoittaisin vuoret.\n\nJa jos minun tahtoni ja vaistoni eivät olisi yksi ja sama, niin minä\nlannistaisin toisella toisen...\n\nMutta ne ovat sama, niinkuin kukkakasvissa sen juuri ja kukka ovat yksi\nja sama. Toinen on niistä toisensa elämä, ja toisen häviö olisi siis\ntoisenkin tuho...\n\nJa niin en minä siis voine lannistaa toista, tuhoamatta samalla toista.\nSillä se olisi koko minun oman itseni tuho...\n\nMutta en minä tätä nyt vielä käsitä. En minä jaksa koskaan salaisuuden\nsyvimpään nähdä, ja siksi minä taistelen tutkainta vastaan...\n\nMutta kestänkö minä nyt, vai onko joku hengähdys pettävä minut?\n\nOn kuin hiljeneisi! Mahtanevatko jo juhlat väsyä? Kuumeisissa\nohimoissani ahertaa yhä työ. Korvissani väsyy kuulo. Ei soi\npaimenenkaan pilli missään vuoristossa. On päivä ja kuitenkin:\n\nYön puna-untuvat häilähtelevät kuumeiselle verelleni... Ne kutsuvat...\nviepoittavat... Minä...\n\n\"Kutrikin tuo!... Pahus!\" hermostui hän helteiselle ohimolle\nvalahtaneelle kiharallensa.\n\n\"Muut kaikki siellä... onnellisina... Minä yksin.\"\n\n\"Lea!... Kultaseni.\"\n\nSe oli Haagar. Hän säpsähti. En minä nyt mitään siedä. En häntäkään,\nHaagaria, äitiä, sillä...\n\nSillä minussa kai on nyt irti se, jota ei vaimo hillitä voi... se...\n\nSe hillitön ja hellä, joka vaatii naisen siksi hetkeksi _kokonansa_...\nvaatii unohtamaan ystävät... äidit... siskot... kaiken... itsensäkin\nunelminensa.\n\n\"Lapseni... Kultaseni!\" yritteli Haagar lempeästi.\n\n\"Oma Leaseni...\"\n\n\"Äss!\"\n\nMiten ärtyneesti se hermostus häneltä pääsi. Se oli ensi suuttumus koko\nelämässä. Haagar hämmästyi ja yritti:\n\n\"Kuule, armaani...\"\n\n\"Ei... ei... ei!\" keskeytti silloin Lea ärtyneenä, hysteerisenä. Ei hän\nvoinut mitään kärsiä nyt. Haagar katsoi häneen hämmästyneenä. Lea luuli\nhänen aikovan jatkaa, kiusaantui ja riiteli käskevästi:\n\n\"Ei... ei, Haagar!... Minä en voi... En voi... en voi... en voi!\"\n\nVanha vaimo ei ymmärtänyt mitään. Oltiin hetki vaiti. Lea hengitti kuin\npalava. Vihdoin Haagar huokasi surullisesti ja aikoi ääneti poistua.\n\nMutta ei. Lea syöksähti hänen eteensä, hätäytyneenä, katuvana.\n\n\"Ei... ei... ei!\" hoki hän hermostuneena... \"Sinä et saa... Et saa...\net saa, Haagar...\"\n\nSinä et saa mennä, et saa suuttua minulle! Sitä hän tarkoitti, vaikka\nei sitä sanoa voinut, kun kaikki oli nyt sekaisin hänessä. Haagar\nkatsoi häneen ääneti, surullisesti, ymmällä. Lea alkoi vapista ja\nhorjua.\n\n\"Haagar!\" rukoili hän, ja surullinen vaimo sai sulkea itkevän, alttiin\ntytön äidilliseen syleilyynsä.\n\nHuh! Se meni toki jo ohi. Minä olen ennallani.\n\nEn kuitenkaan niinkuin muinoin, sillä minuun hiipii yhä voimallisemmin\nse uusi väsymys.\n\nUinuva aavistus nousee minussa sitä tajuamattani, ja ohimoissa käy\nhelteinen, salainen työ, ja...\n\nMinä vapisen. Vaistoni sanoo jo minulle, että nyt on tuleva se hetki,\njolloin tahtoni on polvistuva minussa kuin nöyrä lapsi iäisten, lujien\nvaimon-äänien edessä, vaikka minä itse en sitäkään tajua, en tiedä.\n\nEn tajua, sillä minä näen ainoastaan...\n\nUh... Untuvia minä näen... Minä näen punaisia untuvia, jotka panevat\nvereni raukeana värisemään. Värähdän. Varkain hiipivät minusta jo pois\nmuut voimat.\n\nNe untuvat viepoittavat uinuttavasti, ja taas vetää minua se outo\nonni...\n\nHuh! Minä suljen jo silmäni kuin uupunut ja annan maailman peittyä\nuntuviin ja paimentytön nukkua nuoren miehensä syliin siellä...\n\nSiellä, missä ihana puu kukkii punaisena ja on äänetön yö ja soi\nhiljainen huilu...\n\nHeijaa!\n\nNyt iloitkaa, vuorien väririkkaat rinteet, ja kukkikaa, puut,\nriemuissanne, sillä nyt on vaimonjuhla!\n\nVoitokkaan vaimon vaistojen, viettien ja halujen juhla nyt on.\nHellyyden ja antautumisen juhla nyt on, sillä nyt minä tahdon ystäväni\nottaa ja kaikkeni hänelle antaa...\n\nSillä vain _hänen_ luonansa odottaa minua se, jota janoan, vaikka en\ntahtoisi janota...\n\nSillä ainoastaan ystäväni syleilyissä on minulla rauha ja onni,\ntoivojen täyttymys ja halujen lepo. Hellyys ja rakkaus ja kaikki on\nminulla hänen kauttansa ja hänessä yksin.\n\nNiin, niin...\n\nSillä niitä minä kaipaan. Hellyyttä ja rakkautta minä janoan. Ilman\nniitä minä olen tyhjä ja onneton ja niinkuin ikävöivä paju, joka veden\npuutteeseen kuivunut on...\n\nSe on totta...\n\nSe on totta, sillä minä olen nainen, hän, jolle on annettu hellyyden\nsuuri ja salainen lahja, ja minun iloni ja onneni on siis siinä, että\nminä ystävälleni kaikkeni antaa saan...\n\nNiin. Vain silloin olet sinä nainen...\n\nSiksi menen minä hänen luoksensa, ystäväni luo. Minun isäni puutarhassa\nhän istuu ja minua odottaa tuolla...\n\nHän sulkee minut syleilyynsä... Hän...\n\nAhl En minä mitään pyydä, en odota häneltä. Minun onneni hänen luonansa\non minussa itsessäni, sillä se on antamisen ihana onni.\n\nNiin! Nyt minä menen. Minä sanon: ystäväni, suutele minua! Kallista\npääsi minun olkaani vasten ja ota kaikkeni minulta!\n\nAh, Stefaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTe aistit, te vietit! Te näkymättömät ja hennot ja kuitenkin niin\nvoimalliset samalla! Te lupaatte paljon. Siinäkö on voimanne? Te\npetätte aina. Miksi ei kuitenkaan usko teihin koskaan horju?\n\nSe oli illansuuta. Hämärtyäkin jo alkoi. Stefaan oli yksin puutarhassa,\nja Lea lähestyi häntä kuin iloiten. Iloisesti, kuten muinoin lapsena,\nhän ojensi molemmat kätensä tervehdykseksi ja painuen niin käsi kädessä\nvehmaan puun alle istumaan veti Stefaanin mukaansa kehoittaen:\n\n\"Istu viereeni, ystäväni!\"\n\nNuori mies totteli onnellisena. Nyt siis oli täyttynyt elämä,\ntoteutunut se, jota hän ikävöi.\n\n\"Niin, Stefaan! Nyt on ilta\", alkoi Lea. Mutta sitten puhe loppui.\nMistäpä puhuisimmekaan? Tähdistäkö?\n\n\"Ne nukkuvat vielä taivaan sinessä, ne pienet.\"\n\nTähtiä hän tarkoitti ja lisäsi:\n\n\"Mutta ne heräävät. Eikö niin, Stefaan?\"\n\nNiin, niin. Ennenkuin onnemme tänä iltana on täysi, ovat tähdet\nheränneet. Kuin hellät lapset ne sieltä korkeudestansa katselevat\nonneamme silloin, hymyilevät lempeästi, ja me...\n\nMe olemme onnellisia.\n\nEivät he paljoa puhuneet sanoin. Heidän välillänsä puhui se kieli, jota\nei korva voi koskaan kuulla, ei käsi koskaan kirjoittaa.\n\n\"Niin, Stefaan!\" Ja itse hän pani palavan kätensä Stefaanin käteen\nkuten ennen lapsena. Nuori mies puristi sitä hellästi ja tunsi, että se\non nyt hänen omansa, hänelle ainaiseksi annettu...\n\nLempeään, hellään yöhön kääriytyy kohta Israel, ja siellä... siellä\netäällä sijoillansa nukkuvat Egdeniinin rauhalliset viinimaat, mutta\nme...\n\nMe olemme onnellisia!\n\n_Itse_ minä tahdon nyt antautua sinulle, nuori mies, kaikkineni. Itse\nkietaisen herpoavan käsivarteni sinun kaulaasi, suutelen sinua\npalavasti... annan sinulle sieluni parhaan ja...\n\nSinä syleilet jo minua hiljaa. Minä tunnen sen. Elämän ihanin unelma on\ntäyttyvä...\n\nMinä palan... Minun aistini... se huumautunut vaimo minussa... Nyt minä\nsuutelen... syleilen... antaudun kuin unessa sinulle...\n\n\"Stefaan!\"...\n\nHän viskautui nuoren miehen kaulaan ja...\n\n    \"Hoosianna, Daavidin poika!\n    Kiitetty olkoon...\"\n\nSalama oli iskenyt!\n\n\"Jehova!... Voi meitä!\" Jo parahtaen hän hyppäsi pois syleilystä kuin\nkauhistunut, kuin kuolemaa pakoon. Synkkänä jupisi hän itseksensä:\n\n\"Se oli varoitus... enne... Se laulu...\"\n\nSe muistutti häntä siitä, joka on \"neitseestä syntyvä\", hänen\nelämänunelmastansa. Hän kauhistui.\n\n\"Lea!\" lähestyi hämmästynyt Stefaan hellästi.\n\n\"Ei... ei!... Ei... ei!\" karkoitteli Lea häntä kuin raivostunut.\n\n\"Lea!\"\n\n\"Pois!... Pois... kauas!\" kiivastui hän.\n\nMutta nuori mies paloi, menetti malttinsa. Hän uhmasi:\n\n\"Ei... Minä tahdon sinut.\"\n\nMinä olen janonnut sinua kuin janoon nääntyvä vettä, enkä enää luokse\npäästyäni käänny!\n\n\"Minä sinut _otan_!\" uhkasi hän huumautuneena. Lea raivostui, huusi:\n\n\"Pois!... Iäksi pois luotani!... Minä vihaan sinua!... Palvelijat!...\nVäki!... Apua!... Apua!\"\n\nJa hän katsoi lapsuutensa ystävään vihaisesti kuin kyykäärme. Nousi jo\nhälinä. Väki juoksi paikalle. Hämmästyttiin. Kuiskailtiin. Stefaan\nseisoi kalpeana, Lea itse vapisi. Kuin kaksi kuollutta ruumista olivat\nhe toisillensa nyt.\n\n\"Mikä?... Mikä?\" hätäili Haagar.\n\n\"Ei... ei... ei mitään... ei mitään\", koki selviytyvä, vapiseva Lea\npeitellä.\n\n\"Minä vain... minä\", tapaili hän, nousi ja hapuili, \"minä vain...\nkaaduin ja... minä... Ei se mitään, Haagar.\"\n\nSeurasi äänettömyys, synkkä ja epätoivoinen. Vihdoin alkoi vapiseva Lea\njo horjua. Vapisevat kädet Haagarin puoleen kohotettuina hän rukoili\nkyynelsilmin:\n\n\"Haagar!... Äitini!... Minua onnetonta!... Ole minulle äiti, Haagar,\nvielä kerran nyt vain... Ole... oi ole... oi ole!...\"\n\nJa hellä vaimo sulki hänet syliinsä, ja hänet kannettiin huoneeseensa.\nIlta oli pimennyt. Hän alkoi jo hiljaa tointua. Vuoteessa\npuolihoureessa, kuumeisena ja sairaana hän katsoi avonaiseen akkunaan.\nMuratti repatti siinä akkunassa. Taivaan sinestä heräsivät ne hellät\ntähdet, joiden hän oli uskonut tänä iltana hänen onnensa näkevän, ja\nvuoren takaa nouseva lempeä kuu katseli säälien onnetonta neitoa, joka\noman onnensa juur'ikään oli sirpaleiksi lyönyt.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMiksi tämä näin on? Miksi minä, joka mies olen, en siinä voimallinen\nole? Miksi sinä, nainen, minulle kaikessa kaikki, se sisin olet?\n\nEn minä sitä tiedä, enkä minä sitä tutkia jaksa, eikä minun silmäni\nsiihen syventyä voi...\n\nSillä arvotonta on ilman häntä kaikki nyt minulle. Kylmä on minulle\nilman häntä kulta. Kuollutta on minulle ilman häntä valta, ja kunnia\nilman häntä on niinkuin tyhjää minulle...\n\nSiskot ja veljet, isän ja äidin, kaikki minä hänen tähtensä unohtava\nolen, sillä hänessä yksin minun iloni ja onneni aina ja kaikessa on...\n\nNytkin, nyt kun hän, nainen, minut hyljännyt on, käännän minä katseeni\njuuri häneen. Naiseen minä nytkin toivoni asetan...\n\nHänen luoksensa minä nytkin kotoani pakenen, ja hänen jalkojensa\njuureen minä nytkin elämäni ja kaikkeni vien...\n\nJa siksi riennän minä hyljätty nyt Jerusalemin tyttärien luo, ja ihanan\nsamariattaren luo minua mieleni vetää. Kuin korsi ja ruoko minä siis\nnaisen edessä aina ja iäti taipuva olen.\n\nSillä hänen hellyyttänsä ja rakkauttansa minä alati kaipaan. Ne ovat\nminulle elämä ja kaikki. Niistä minä juon onneni, kuten pimeä yö juo\nlampusta valonsa, ja siksi anon minä nöyränä onneani häneltä aina...\n\nAina. Kuin nöyrä lapsi minä sitä häneltä hartaasti nyt ja\niankaikkisesti rukoileva olen...\n\nTäysi, tyyni yö oli jo hengähtänyt maille. Eloton kuu vaelsi kelmeänä,\nkaartaen laakson ylitse. Rauhalliset tähdet paloivat hiljaa kuten aina,\nja vain siellä täällä pisti epäselvästä kuutamovalosta kuin aave\nnäkyviin joku muhkean plataanin tai jylhän, tumman seetrin varjo.\n\nMutta ei hänen lyöty mielensä nyt niihin kiintynyt.\n\nÄitinsä jättämää suurta perintöä hallitsi hän, Stefaan, jo itse. Hän\nolikin rikas. Vasta tänä iltana hän sen täysin muisti ja tajusi.\n\nLähellä puoliyötä hän kolkutti Saulin ovelle. Saul itse avasi, ja\nStefaan kysyi lyhyesti:\n\n\"Mikä oli sen ihanan samariattaren nimi?... Seebako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä! Pue itsesi, jos paikalla tahdot Jerusalemiin kanssani lähteä?\"\nilmoitti Stefaan siihen lyhyesti. Saul hämmästyi.\n\n\"Mitä?... Yhtäkkiä? Ja yöllä?\" oudosteli hän, mutta se ei auttanut.\n\n\"Jollet, niin... Ilman sinuakin lähden!\"\n\nJa puoliyön seudussa Stefaanin isä sai poikansa kirjeen. Siinä oli\nlyhyt jäähyväinen, kiitos kaikesta, anteeksipyyntö ja ilmoitus: \"Minä\nen koskaan enää luoksesi palata voi.\"\n\nJa juuri puoliyön hetkellä suhahti ruoska ja kaksi hurjaa ratsua\nkiidätti ratsastajiaan halki öisen laakson.\n\nHei vaan! Taakse jää, sinä kotoinen laakso! Edessäni kangastaa\nJerusalem ja Samaria ja koko maailma...\n\nJa sen on määrä täyttää se tyhjyys, joka minun poveeni nyt auennut on.\n\nMutta sittenkin!\n\nMiksi minua painostaa jo nyt aivan matkan alussa?\n\nEn tiedä. Mutta on kuin ei soittelisi hevoseni kavio nyt tietä yhtä\nkeveästi kuin aina ennen...\n\nNiin. En tiedä. Yö vain hengähtelee mykkänä, ja hämärät rotkot\nhohottavat äänettöminä kuin tahtoen huoahtaa minun sieluuni pimeytensä\nja kaikkensa.\n\nMutta hei vaan. Ei se enää auta!\n\nSaul oli kahdeksan vuotta Stefaania vanhempi, ja hän muisti, kuinka\nhänkin juuri Stefaanin ikäisenä oli miltei aivan näin lähtenyt silloin\nkerran Jerusalemiin, hukkunut sen elämään ja keinunut sen virroissa.\nAamun sarastaessa he saapuivat erääseen laaksoon, pysähtyivät\nhevosiansa lepuuttamaan, ja siinä Saul kävi vakavammaksi. Hän alkoi\nkertoa:\n\n\"Näin sitä minäkin silloin muinoin lähdin... Ja tiedätkö miksi?\"\n\nJa vastausta odottamatta hän ilmoitti halveksivasti:\n\n\"Naisen tähden!... Rakkauden. Pyh!\"\n\nKiihkeästi oli hänkin silloin rakastanut. Juuri tässä laaksossa oli\nhänen valittunsa koti, ja se valittu oli ensin ollut hänen ystävänsä,\nmutta sitten hyljännyt hänet. Hän oli kärsinyt, sortunut entisestä\nelämästänsä uuteen, tähän nykyiseen: nautintojen, aistien ja ilojen\nelämään.\n\n\"Ja tiedätkö, miksi hän hylkäsi minut?\" kysyi hän.\n\nStefaan pudisti päätänsä kieltävästi, ja silloin Saul selitti\nmorsiamensa äidiltä saaneensa tietää syyn. Tyttö oli saanut päähänsä\nhoureen, hullun toivon:\n\n\"Aikoi synnyttää Messiaan. Ajatteles!\" Saul lausui sen puoli-ivalla.\n\n\"Messiaan!\" toisti hän vieläkin ivallisemmin ja nauroi halveksivasti.\n\n\"Kadotus!\" pääsi Stefaanilta, sillä nopea aavistus leimahti hänessä ja\nvalaisi kaiken. Siinäkö siis syy!\n\n\"Te kirotut Messias-tarut!\" jupisi hän synkkänä. \"Te...\"\n\nJa synkkä viha nousi hänessä Messiasta, Jehovaa ja kaikkia jumalia\nvastaan.\n\nTe kirotut Messiaat taruinenne! Kostoa ja häviötä vannon minä nyt\nteille.\n\n\"Tule, Saul, ystäväni!... Jatkamme matkaa!\"\n\nMinne? Samapa se! Umpimähkää vain kaikkia jumalia ja jokaista\nMessias-petturia vastaan.\n\n\"Hevosemme ovat levänneet... Tule!\"\n\nMutta Saul oli silloin hetken surullinen. Hän muisti sen nuoren tytön,\njoka olisi voinut hänen elämällensä antaa oikean sisällyksen. Hän suri\nsitä usein salassa, peitti surunsa julkisuudessa iloilla, haki hoivaa\nmistä sai.\n\nJa se nuori tyttö? Se oli huomannut pettyneensä ja onnettomana oli se\netsinyt ja löytänyt rauhansa Jordanin aalloista.\n\nAh!\n\nLäheisessä synagogassa ilmoitti torvensoitto rukoushetken tuloa. Soiton\nkaiku harhaili surullisena autiossa vuoristossa. Uniset paimenet\nheräsivät vuorilla, puhalsivat torvella laumansa hereille, ja kohta ui\nkaikki raikkaassa kirkkaudessa ja valossa.\n\n\"Mutta mitäpä niistä... suruista!\" käänsi Saul äkkiä kaiken. Hevoset\nolivat taas virkeät. Miehet nousivat satulaan, ja yli vuorien ja\nlaaksojen vei hurja kulku heitä Samariaan, ihanan samariattaren\nkaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoi minuakin, minua Leaa, Sakeuksen tytärtä, nyt kun minä yksin olen!\n\nSillä entisyys on kuollut ja kaikki tuntuu nyt raukeavan illaksi ja\nyöksi. Kaivoilla on loppunut ilo ja elämä. Väsyneet mettiäiset\nnukahtavat hiljaa johonkin. Niin äänettöminä nukahtavat minun muinaiset\nilonikin, ne mettiäiseni. Kaikki äänet lakastuvat, ja elämässäni alkaa\nillan hiljainen, iloton ja äänetön rauha.\n\nUseita päiviä oli Lea vuoteen omana sairaana maannut. Hän oli hourinut\nja nähnyt kuumeisia unia. Eräänä yönä oli hän nähnyt sen toivomansa\nMessiaan kuvan unessa. Vielä nytkin ja sitten aina hän muisti sen kuvan\nlempeät kasvojenpiirteet ja säälivän katseen. Se oli kuumeisen ja\nsairaalloisen toivon luoma unikuva, mutta se elähdytti häntä hieman.\n\nNyt hän oli jo toipumassa. Hän liikuksi huoneessa, vaikka olikin vielä\nheikko. Kaikki tapahtunut oli hänelle kuin akkunasta hyljättyyn\nhuoneeseen kurkistavaa, viimeistä, pian kokonaan riutuvaa surullista\niltavaloa. Alussa se aina koski häneen, nosti kyyneleet silmiin, mutta\nnyt alkoi jo kaikki painua, ja jäljelle jäi vain joku hiljaisen\nalistumisen rauha.\n\n\"Mikä on kuollut, se on kuollut\", ajatteli hän. Mitäpä siitä siis enää!\nMikä on meiltä iäksi mennyt, sitä me emme enää kaipaa, emme voi\ntakaisin toivoa. Haavat vain arvettuvat, ja kaiken yli levittäytyy\neloton ja iloton rauha.\n\nMiksi siis surisin!\n\nHän puuhaili, koki nostaa pientä ruukkua, mutta ei jaksanut.\n\n\"Ah, näitä minun heikkoja käsiäni!\" huokasi hän silloin itseksensä,\nalistuvasti, kuin käsillensä puhuen. Hän oli paljon muuttunut.\nMuutamassa päivässä oli kasvoille ilmestynyt uusi sävy, katse oli\nsyventynyt, tullut surullisemmaksi ja alistuvammaksi.\n\n\"Te käteni!... Ah, te heikot käteni!\" toisteli hän puheluansa, jätti\nruukun ja käänsi tiimalasin, että hieta alkaisi vuotaa toisaanne.\n\nJa niin alkoivat surulliset päivät solua hiljaa, rauhallisina ja ilman\ntoiveita enää. Hän oli tyynikin. Joskus vain hän itki salaa, yksin.\nMuiden nähden hän aina hymyili.\n\nJa kerrankin sitten: Rebekka oli häntä tervehtimässä, huomasi hänen\nsilmissänsä itkun jälkiä, heltyi ja kysyi:\n\n\"Lea!... Mikä sinun on, ystäväni?\"\n\n\"Minunko, Rebekka?\" hymyili hän surullisesti ja vastasi kokien kaikkea\nleikiksi panna:\n\n\"Ne ovat vain nämä minun silmäni... Ne oikuttelevat lapset!\" lisäsi hän\nsamaa surullista hymyä hymähtäen.\n\nNe ne vain joskus kyyneltyvät. Älä siis turhasta huolestu, Rebekka, älä\nminun tähteni sure, sillä minä itse olen onnellinen ja tyyni.\n\nNe meidän silmämme ne vain, me ihmispoloiset!\n\nNyt oli isä sairastunut lopullisesti. Ei hän voinut vuoteesta nousta,\nja yötä päivää hoiti häntä Lea. Hänellä oli sanomaton tarve ja halu\njakaa hellyyttä, ja kun se oli poissa, jolle hän sitä olisi voinut\njakaa, etsi hän sitä hartaammin sen tunteen tyydytystä osoittamalla\nhellyyttä isäänsä kohtaan.\n\n\"Katso, isäni\", puhui hän hänelle, \"minä tahtoisin olla sinulle enemmän\nkuin tytär nyt. Sinua hoiteleva äiti minä tahtoisin olla oman ilonikin\ntähden...\"\n\nJa sairas isä puristi silloin hänen kättänsä kiitollisena, katsoi\nhäneen hellästi, surullisena, ja pyysi:\n\n\"Lue minulle, lapseni, joku Daavidin psalmi!\"\n\n\"Riemuiten, isä!\" Ja hän luki:\n\n\"Herra, minun autuuteni Jumala. Minä huudan päivällä ja yöllä Sinun\nedessäsi.\n\n\"Anna minun rukoukseni Sinun eteesi tulla! Kallista korvasi minun\nhuutoni puoleen!\n\n\"Sillä minun sieluni on surkeutta täynnä, ja minun elämäni on liki\nhelvettiä jo.\n\n\"Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka\nhaudoissa makaavat ja joita et Sinä enää muista.\"\n\nMikä ahdistus! Mikä ihmiselämän mitättömyys!\n\n\"Niin me, tyttäreni, olemme kaikki Herran, meidän Jumalamme edessä\",\ntodisti alistuva isä varmasti. Mutta sitten kääntyi lehti ja tuli\nlohdutusta:\n\n\"Sinä viet minut virvoittavalle vedelle... Sinä ravitset minut... Et\nSinä hylkää minun sieluani helvetissä... etkä salli Sinun pyhäsi\nturmelusta nähdä.\"\n\nMiten luottavaa! Miten turvallista!\n\n\"Hän on hyvä, tyttäreni!\" todisti isä heikolla äänellänsä ja lisäsi:\n\n\"Usko Häneen! Riipu alati Hänessä, Lea!\"\n\n       *       *       *       *       **\n\nTuuhean tammen alla lapset leikkivät uhria. Vuoristossa haikaili\npuolisostansa eksynyt iso lintu, ja viinikuurnan sotkijat lauloivat\nloitompana, vaatteet viinistä punaisina.\n\nUsein olivat he jo näinä päivinä näin tyynesti puhuneet. Leaa ne\npuheet rauhoittivat. Hänen mielensä muuttui yhä alistuvammaksi,\nkuuntelevammaksi. Hän mietiksi ja punnitsi isänsä sanoja.\n\nMutta kerran hän sitten äkkiä meni tavallaan omaan asiaansa. Kuin lapsi\nisältänsä hän kysyi:\n\n\"Isä! Sinä et ole paljon puhunut siitä luvatusta Messiaasta... Niin\nettä milloin uskot Hänen tulevan?\"\n\nIsä mietti.\n\n\"Kuule, Lea\", alkoi hän. \"Me emme hetkeä tiedä, mutta uskon yhden: jos\nhän tulee, niin voi meitä Israelin kansaa!\"\n\n\"I-isä!\"\n\nSe huudahdus oli kuin avuttoman lapsen hätäinen rukous: Isä, sääli\nminua! Älä ota pois toivoa minulta! Mutta isä yski, kokosi voimansa ja\ntyynenä jatkoi:\n\n\"Kun toivo täyttyy, niin tyhjyys jää sijalle. Sillä... Ah minun\nrintaani ja yskimistäni!... Sillä...\"\n\nMiten vaikeaa, tuskin jaksan huokua!\n\n\"Sillä toteutunut toivo ja täyttynyt onni on arvoton aina, ja\njo-jos...\" tapaili hän, \"jos, tyttäreni, meiltä toivo riistetään...\nvaikkapa niin, että täytetään se, niin me... me, lapseni, jäämme\nköyhiksi... si-sillä... sillä toivo on enemmän kuin sen toivon\ntäyttyminen meille.\"\n\nSillä toivo yksin meille on rikkautta. Niin hän selitti. Se rohkaisee\ntyöhön, antaa elämänvoimaa, luottamusta, intoa. Kun se täyttyy, häviää\nmeiltä voimanlähde ja me olemme köyhiä, sillä kellepä täyttynyt toivo\non minkään arvoinen ollut.\n\nVaiettiin. Isä huohotti puhumisesta väsyneenä.\n\nAh minua! On kuin taas kuumenisivat sormeni ja heräisi jo kerran\nväsynyt suru.\n\n\"Niin, lapseni... Jehovan suoma paratiisi ei ollut esi-isällemme\nonneksi... Hänkin, Jehova, oli erehtynyt siinä\", koki heikko isä\njatkaa, huohotti ja taas lisäsi:\n\n\"Niin voi Hän siis erehtyä siinäkin, jos...\"\n\nJos lähettää meille Messiaan.\n\nMinä sotkeudun taas yöhöni ja sumuihini, minä Israelin onneton tytär.\nOhimoissani lyö jo heikosti. Tuntuu, kuin tahtoisi isä puheillansa\nsammuttaa minussa viimeiset kipinät, minun kaikkeni: riistää uskoni\nsiihen, jota toivon. Se toivo toki vielä virkistää ja pitää elossa\nminua.\n\nVaiettiin. Isän rinta kohoili vaivalloisesti, ja silmissä kajasti kuin\npian sammuva katse.\n\n\"En minä ymmärrä, isä.\"\n\nSinun puhettasi, isä, en käsitä. Hän lausui sen niin surullisen\nmiettivästi. Isäkin näytti vaipuneen mietteisiinsä. Kun yksin puhellen\nhän selitteli nyt heikosti:\n\n\"Meille... meille Israelin kansalle, lapseni, on näin hyvä... näin\",\njatkoi hän yksitoikkoisesti, heikosti, \"että meillä on Jehova, joka ei\nole muiden kansojen jumala. Se eroittaa meidät muista ... Se... se\nestää meidät niihin sekaantumasta, hukkumasta...\"\n\nYskiminen keskeytti taaskin puheen. Ääni oli heikko, ja sammuva katse\noli kiintynyt johonkin ylös.\n\n\"Jos se luvattu Messias tulisi... jos Hän olisi kaikkien kansojen\nHerra, niin...\"\n\nNiin me joutuisimme yhdeksi perheeksi kaikki. Meidän kansamme hukkuisi\nsiihen perheeseen.\n\n\"Ei, Lea!\" lausui hän päättävästi, ikäänkuin saaden voimaa, ja todisti\nlujasti:\n\n\"Jehova on minulle kylliksi. Hän riittää minulle. Hän suojelkoon\nsinuakin nyt ja aina, ja Hänen olkoon kunnia ja valta iankaikkisesti.\nAmen.\"\n\nMiten lujaa se puhe oli! Hän lepäsi rauhallisena, ja hänen luja uskonsa\noli tervettä kuin harmaa vuori, johon ei ajan hammas pysty ja jota ei\nmyrsky, ei mikään järkytä, ei koskaan sijoiltansa siirtää voi.\n\nMykkä äänettömyys. Eivät laulaneet enää viinikuurnan sotkijatkaan, ja\ntuuhean tammen alla oli autiota, sillä poistuneet olivat sieltä uhria\nleikkivät lapset.\n\nMinä seison sumuihini sotkeutuneena, tuijotan ja hapuilen katseella\njotakin. On tyhjää, kuin ilta. Äänet lakkaavat. Ainoastaan vanha\nspitaalinen Simeon laahustaa tietä pitkin. Nyt hän istahtaa jo äskeisen\npuun alle ja...\n\nEi mitään muuta. Toivo ja unelma alkoi järkkyä. Isän puheet vaikuttivat\nnyt tehoisasti kuin ratkova veitsi, joka ompeleita auki leikkaa, ja\nhänen sieluunsa alkoi sen järkkyvän sijalle levitä mykkä autius ja\niloton tyhjyys, tyhjyys, jossa ei kuulunut ystävän ääntä, autius, jossa\nvain kädet hiljaa raukesivat ja ystävän muisto kuin joku kylmä ja\nkaukainen kuoleman kello yöpimeydessä hiljaa ja harvakseen läppäillen\nsoi.\n\nVain siellä etäällä... siellä. Ja kaukana vuoristossa haihatteli\nhätäytyneenä vielä se iso lintu, joka oli eksynyt puolisostansa, ja\nvielä loitompana hukkuivat vuoriston ääriviivat hiljaa taivaan\nuinuvaan, haihtuvaan sineen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMeillä oli pieni ryytimaa ja ihana yrttitarha. Yhdessä me siinä olimme,\nja meillä oli hiljainen rauha ja ainainen äänetön ilo...\n\nSe yrttitarhamme oli niinkuin erämaan rauhaisa keidas. Linnut siinä\nihanasti lauloivat, ja iloinen lähde puheli kuin leikkivä lapsi...\n\nJa siksi...\n\nSiksi oli siellä onnemme niinkuin alati kirkas, hiljainen ja kaunis\nehtootähti, joka ei sammu, ei puhu, vaan ennustaa vain äänetönnä ihanaa\nunta ja rauhaisaa ja hellää yötä armaan luona ja hänen sylissään...\n\nAh niin...\n\nAh! Sillä minä karkoitin sinut, sinä ikävöityni, ja sinun hellyytesi\nminä luotani pois työnsin...\n\nJa siksi on nyt keitaani autio. Ei siellä lähde iloitse. Ei siellä\nmitään minulle ole, ja minun hellyydelleni ei ole muuta kuin hieta...\n\nMinua onnetonta Leaa!\n\nVaan jos sinä ystävä vielä palata voisit! Jospa sinä jaksaisit anteeksi\nantaa ja unohtaa, niin...\n\nMutta ei. Et sinä voi. Mennyt on siis kaikki minulta. Niin ovat kaikki\nlähteneet kuin muuttavat linnut, jotka eivät koskaan palata voi...\n\nVoi minua siis! Sillä minun sieluni janoaa sinun hellyyttäsi, ystävä,\nkuten janoaa kastetta Arabian kuiva, autio maa.\n\nMutta isä vain yhä heikkoni. Hänen sumeissa silmissään kuvastui jo\nkuoleman läheinen, lempeä tulo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräällä Samarian vuoren kukkulalla oli juuri vietetty Baalin\nuhrijuhlaa, ja Saul ja Stefaan olivat poikenneet sinne. He olivat\nviipyneet juhlissa pari päivää. Tanssivat uhrineidot olivat saaneet\nheiltä rikkaat lahjat ja avanneet heille maailmansa, sen salaisen\nmaailman, jossa on ainoastaan viini ja yö vuoteinensa ja salaisine\niloinensa. Ei se Stefaania ollut alussa viehättänyt, mutta sitten...\n\nNiin, sitten oli alkanut hieno voima vetää ja virta viedä. Hän oli\npalava. Hän oli janoinen. Sama se mitä hän nyt juodaksensa sai, kun\njano poltti eikä oikeaa vettä ollut.\n\n\"Sinä totut jo tähän!\" iloitsi Saul hänen puolestansa. \"Sinä löydät\nilon ja rauhan tästä, Stefaan. Tämä on vain uutta ja parempaa viiniä.\"\n\nEhkä. Ken tietää. He ratsastivat nyt edelleen. Sen ihanan samariattaren\nkaupunkia kohti he palavina samoilivat nyt. Mutta yö yllätti.\n\nVuoristossa kiljuivat jalopeurat, ja hevoset tulivat vauhkoiksi.\nKerrottiin myös ryöväreitä olevan liikkeellä, ja siksi päättivät he\nyöpyä laaksoon.\n\nSe maja, johon he yöpyivät, ei ollut varakkaan koti, ei liioin\nkurjakaan se ollut. Isäntä itse, vanhahko Simeon, nukkui juovuksissa,\nkuorsasi ja örisi karkeasti.\n\n\"Nouse! Vieraita!... Nouse, Simeon!\" herätteli vanha vaimo häntä. Ukko\nheräsikin, kohotti partaisen, pörröisen päänsä, katsoen kuin villi,\nälytön metsäläinen, ja alkoi kurkkuansa selvitellen syljeksiä ja\nkakistella.\n\n\"Rauha teille Jehovassa!\" tervehti hän vihdoinkin ja irvisti suunsa\nniin leveäksi, että tuuheasta parrasta paistoivat hammasrivit aivan\nleukaperiä myöten.\n\n\"E-ee, veljet!... Je-ehovan rauha teille!\" toisteli hän\npuoli-juopuneena vielä, ja majaan kokoontunut väki katseli vieraita\nepäluuloisesti.\n\n\"Ja te, väki!\" irvisti hän niillekin. \"Teillekin Jehovan, meidän\nHerramme rauha!... Ö-rhöö!\" röyhtäisi hän lopuksi karkeasti.\n\n\"Ja sinulle viisaus Häneltä!\" äänsi siihen joku, nähtävästi pistää\ntahtoen. Mutta ei hän huomannut sitä. Vieraiden puoleen taas kääntyen\ntiedusti hän heiltä, mistä he tulivat.\n\n\"Baalin juhlilta.\"\n\nSaul vastasi sen ynseästi tiuskaisten, aivan kuin ukolle kiusaa\ntehdäksensä.\n\n\"Baalin juhlilta!\" kauhistui Simeon, sillä hän oli synagogan palvelija.\n\"Baalin juhlilta, te pakanat!\" Väki näytti liikahtavan.\n\n\"Ja minun majaani, te Israelin viholliset!\" jatkoi hän kauhisteluansa,\nja hänen irvistävästä suustansa paistoivat nyt hammasrivit kuin pedon\nkidasta.\n\n\"Ulos, te pakanoiden penikat!\"\n\n\"Ei hätäillä!\" uhkaili Saul.\n\nSyntyi hälinä, torailu ja riita.\n\n\"Vaimo! Hae pappi tänne! E-eh!\" huusi raivostunut Simeon. \"E-eeh, te\ntomu ja koirat Jehovamme jalkojen alla!\"\n\n\"Jehovan!\" tarttui nyt jo Stefaan halveksivasti. \"Mikä se moinen otus\non?... Jehova!\"\n\nSe tuntui monesta jo kauhealta. Että vielä Israelin miehet niin...\nRiita kiihtyi, väiteltiin ja torailtiin. Yhtenä joukkona uhkailivat he\njo Jumalan rangaistuksella.\n\n\"Hän on rankaiseva!... Maahan Hän on lyövä teidät!\" jyrisi Simeon. Eräs\nvaimo tarttui nyt:\n\n\"Ja Hän, joka tulee... Joka on neitseestä syntyvä... Messias!\" uhkaili\nse jo Messiaankin rangaistuksella.\n\n\"Suus kiinni, akka!\" raivostui hänelle Stefaan jatkaen pilkkaansa:\n\n\"Neitseestä syntyvä!... Mitä varten siinä neitsyt tarvitaan, kun kerran\nilman miestäkin maailmaan pääsee?\"\n\n\"Ja miksi ei yksistään miehestä?\" kivahti Saul.\n\nNe vain murisivat vihasta, mutta eivät vastanneet. Pilkaten äänsi\nsilloin Stefaan:\n\n\"Jehovalle on helppo siten tehdä ihmetyö... Sillä katso, miten usein\nneitseet synnyttävät -- äpäriä.\"\n\n\"Te pilkkaajat!... Pty-hyi!\"\n\n\"Te pyhän häpäisijät!\"\n\nVäki kävi uhkaavaksi. Vaimot sähisivät ja riitelivät. Jo kohoteltiin\nnyrkkejä, mutta:\n\n\"Ei pelätä!\"\n\nPappikin saapui ja alkoi nuhdella.\n\n\"Jehovan nimeen käsken minä teitä!\" koveni se.\n\n\"Suus kiinni, sinä olemattomalle vaakkuja!... Jehovan!... Onpas\npelätti!\"\n\nVihdoin kiihtyi riita äärimmilleen. Väki aikoi jo käsiksi käydä, mutta\nsaapui pakanoiden karavaani. Sen joukko asettui ahdistettujen\nmatkustajien puolelle, ja yleisen melun ja huudon yhä vain yltyessä\npoistuivat Saul ja Stefaan liittyen pakanoiden joukkoon, joka yötä\nmyöten jatkoi matkaa määräänsä kohti.\n\nOli jo lähellä puoliyötä. Karavaani leiriytyi nuotiotulille. Siinä\nystävystyivät Saul ja Stefaan pakanoihin, ja yhdessä he siinä\npilkkasivat aivan kuin kilvan sekä pakanoiden että Israelin jumalia.\n\n\"Sillä emme me niitä tarvitse... Emme me ole koskaan niiltä apua\nsaaneet!\" Niin todistivat pakanatkin jumalistansa. Kyllästyneet he\nniihin jo olivat. Eivät he enää halunneet niitä hartioillansa taakkana\nkantaa.\n\nMe leluihimme vuoroin kyllästyvät ja vuoroin niitä ikävöivät lapset! --\nYmpärillä humisi yön pimeys. Jossain huuteli yövartija hetkien kulkua\nilmoitellen, ja erään kalliosärmän takaa pilkahti nyt alhaalla vuorien\ntakana kieriksivän kuun kirkas reuna. Se laajeni hitaasti. Kohta hohti\nkuu kokonaisena, kieri kapean vuori-raon yli, valaisten heittämällänsä\nkirkkaalla kuutamojuovalla palmujen yksinäiset latvat, ja vetäytyi\nsitten hiljaa raon toisen kalliosärmän taa.\n\nMutta jo sarasti aamu. Matalahkon vuorikeilan huippu leikkasi varjonsa\nhiljaa punertavaan aamuruskotaustaan. Valo alkoi levitä tasaisesti. Jo\npistivät näkyviin plataanien ja seetrien jylhät latvat ja sypressien\nsuipot pylväät, sitten hoikat viikunapuut, ja kohta koko aamuraikas\nmetsä soi ihanassa aamuvalossa... Kuului jo työhön lähtevien\npeltomiesten puhelu, ja jättäen leirinsä lähti karavaani\nyksitoikkoisena juovana jonottamaan määräänsä kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi sitä tiennyt, mikä siinä ihanassa samariattaressa hurmasi ja veti.\nHänen kuvansa vain painui silmään pehmeänä, ihanana, puhtaana ja\nherkullisena. Se kosketti siellä hienoimpia hermoja niin lempeästi ja\nhellävaroen, kuin olisi arkaillut herättää ne hereille, viemään jotain\nviatonta salaista käskyä ja tietoa johonkin.\n\nNyt puuhaili hän huoneessansa yksin. Upea se huone oli ja herkullinen\nja ihana kuten hän itsekin. Jokainen vaatteen laskos hyväili silmiä\npehmeästi. Ei mikään särkenyt sitä kuvaa, joka hänestä silmään\nlevollisesti painui. Ei mikään häirinnyt sitä sanatonta ääntä, jolla\nhänen kuvansa ja katseensa hellimmille hermoille sielussa puhui, eikä\nmistään kuulunut sinne maailman rauhaton melu.\n\nMutta se, joka hänet näki, hän...\n\nNiin: En minä voi sinun huoneessasi ja sinun luonasi... ilman sinua\nolla, sinä ihana vaimo!\n\nMutta nyt oli hänen olennossaan jotain uutta, jotakin, jota ei ymmärtää\nvoinut. Rauhallisesti hän liikuskeli, antoi katseensa levähtää uutimien\nlaskoksissa ja puheli yksin:\n\n\"Niin... Olkoot ne kaikki edelleenkin niin.\"\n\nHän näytti muuttuvan hieman surulliseksi, mietti, mutta lisäsi sitten:\n\n\"Todistakoot ne vain minulle alati sitä... sitä, mikä _oli_!\"\n\nSillä hän tiesi, että nyt ei sitä tule olemaan enää.\n\nKaksi ratsastajaa saapui silloin. Ovelle kolkutettiin, ja huoneeseen\nastuivat Stefaan ja Saul.\n\n\"Rauha Mestarissa!\" tervehti heitä Seeba rauhallisena.\n\n\"Ja sinulle maailma ja kaikkinemme me!\" oli vihjaava vastaus. Seeba\nymmärsi sen. Hän aavistikin jo ilman vihjausta, mitä varten he olivat\ntulleet.\n\n\"Me sinua etsimme, sinä ihanin naisista!\"\n\nSinua, sinä korvaus menetetystä, sinua, sinä...\n\nNiin, ystäväni Saul! Et sinä puheillasi minua pettänyt! Parhaimman luo\nsinä polkuni johdit, ja minä kiitän sinua...\n\n\"Seeba!\"\n\nMutta ei se hänelle pahastunut. Hymyili vain hellästi, mutta\nsurullisesti, säälivästi.\n\n\"Minua etsitte!\" alkoi hän sitten verkkaan, katse säälivänä, kuin\nlapselle puhuen.\n\n\"Sinua ainoaa!\"\n\nMutta silloin tarttui Seeba hienosti Stefaanin käteen, vei hänet\nakkunan luo ja puhui:\n\n\"Nuori ystäväni Mestarissa!... Tulet myöhään... Ei... ei\", korjasi hän\näkkiä. \"Tulit... et tullut liika _aikaiseen_.\"\n\nStefaan oli kuin lumottu. Ihana nainen seisoi kuin kuva, piti häntä\nhellästi kädestä kiinni, puhui edelleenkin lempeästi, hieman\nsurullisesti, mutta sielussa suuri rauha. Kuten äiti lapselle hän\nkertoi:\n\n\"Katso, ystäväni...\"\n\nMinä en ymmärrä. Minä masennun. Minun vereni lakkaa kuohumasta. Sillä\n_tämä_ ääni voittaa minut ja minä olen kuin lapsi ja...\n\n\"Ystäväni\", jatkoi Seeba asiaansa. \"Minä...\"\n\nHän ikäänkuin muisteli:\n\n\"Minä menin äsken kaivolle, ja siellä istui Messias... Miksi vavahdat,\nystäväni?... Istui Messias ja sanoi, kuinka monta miestä minulla on\nollut, ja Hän puhdisti minut.\"\n\nStefaan aikoi irroittaa kätensä hänen kädestänsä.\n\n\"Ei, ystävä! Älä pelkää, sillä minä olen kuin äiti sinulle\", esti häntä\nSeeba. \"Minun suuren rauhani minä tahdon antaa sinulle.\" Ja osoittaen\ntietä puhui hän:\n\n\"Sinä näet tuon tien. Mene sitä myöten! Seuraa Hänen jälkiänsä, kysy\nkylistä ja kaupungeista, ja kun löydät, niin Hän puhdistaa sinut, niin\nettet enää koskaan etsi sitä, mitä nyt luotani hakemaan tulit.\"\n\nVaiettiin. Kaikki äänet, kaikki maailman ilot, kaikki salaiset himot ja\nihanat, hiljaa hiiviskelevät halut tuntuivat nyt loppuvan ja\nvaikenevan. Edessä oli vain ihanan naisen outo kuva ja Jerusalemiin\npäin häipyvä etäinen taivaanranta.\n\nMinä menehdyn.\n\nMutta Seeba nosti ihanat kätensä siunaukseen ja siunasi hellästi,\nrauhallisesti:\n\n\"Hänen rauhansa ja siunauksensa vuotakoot, ystäväni, ylitsesi aina!\"\n\nEikä mikään hänessä ja hänen äänessänsä nytkään särkenyt sitä kuvaa,\njonka hän sieluun loi. Ei mikään häirinnyt sitä hienoa, jolla hän\nsilmää kosketti aina. Ja kuitenkin hän nyt kosketti niin toisin...\n\nHän taltutti katseellansa kaiken sen, joka hellyydestä heräsi. Hän\ntaltutti sen kuten äiti katseellansa haihduttaa huolet ja itkut\nlapsensa mielestä ja katsoo sinne silmistänsä levon ja rauhan.\n\nHän oli \"Samarian vaimo\". Masentuneina seisoivat nuoret miehet. Ja kuin\nharmaat varjot he poistuivat huoneesta, josta olivat luulleet\nlöytävänsä maallisen taivaan riemuinensa, kaikkinensa mitä lempi siinä\nantaa voi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiispä: Voi minua!\n\nSillä taas olet sinä \"Messias\" minun suonieni juoksulle salvan pannut,\nja minun orvot haluni olet sinä tomuksi lyönyt!\n\nLintu löytää ilonsa ja pääskynen pesänsä, mutta minä en mitään löydä.\nSillä minne minä tulenkin, olet sinä kaiken jo vienyt...\n\nKaiken... kaiken. Ja koko maailma on siis minulle kuin autio\nvedenranta, jossa kaislat kuivuvat, muinoin niin iloisesti loiskivat ja\nleikkivät aallot äänettömiksi jo uupuvat ja kaikki taukoaa ja lakkaa...\n\nSiispä:\n\nSiispä olen minä nostava peitseni sinua vastaan. Sinua olematonta\nJehovaa ja sinun Messias-taruasi ja kaikkea petosta vastaan. Minä olen\npaljastava ja maahan polkeva teidät...\n\nSinutkin, sinä nykyinen \"Messias\"... Kuinkahan mones sillä nimellä\nIsraeliin ilmestynyt petturi lienetkin jo!\n\nSiispä, ratsuni! Kiidä! Jouduta minua! Kaikkia Messiaita ja jumalia\ntuhoamaan tahdon minä joutua nyt!\n\nJa ratsu riensi. He olivatkin jo Jerusalemin lähimailla. Tienvieressä,\nsiinä vesipaikan luona, kerjäsivät repaleiset sokeat almua. Jeesuksen\nkiroama kuivunut viikunapuu haparoi kuivilla, lehdettömillä oksillansa\npoudan kuivaamaa ilmaa, ja sen juurella istui joukko spitaalisia\navuttomina, surkeina, apua odottaen. Ohi vaelsi raskaita taakkoja\nkantavien savenvalajien pitkä, repaleinen jono, mekot savisina, ja\nhieman loitompana liitelivät petolinnut vaanien tienviereen uupuneena\nkuolleen kuormakamelin haaskaa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOikein sinä silloin puhuit, ystäväni Stefaan!\n\nSillä nyt on laakso tyhjä. Enemmänkin: Kotinikin tyhjenee. Ovet\njoutuvat lukittaviksi. Minä olen yksin, ja minua ympäröi suuri häviön\nrauha.\n\nHänen isänsä näet oli kuollut. Ei hänellä nyt ollut enää muuta kuin\nHaagar maailmassa. Sitä hän joskus hiljaa vaikertelikin Haagarille.\n\n\"Ainoastaan sinä minulla enää olet.\"\n\nMikä orpous!\n\nJa yhä hellemmät siteet kutoutuivat heidän välillensä. Enkä minä enää\nitkekään nyt. Kyynelittä ja alistuen minä suren. Yksin kannan minä\nmurheitani ja katselen autiota laaksoa, jossa ei iloa, ei elämää\nminulle enää ole.\n\nJa silloin...\n\nNiin. Kuolleet alkavat nousta nyt jo väkisinkin haudoistansa. Mieleeni\nmuistuu yhä useammin Stefaan. Miten toisin olisikaan voinut olla!\nEnnallansa hyppisivät sadepurot ja hymyilisivät viinimaat siellä\nvuoririnteillänsä. Ja...\n\nMutta ei! Kuollut se kai on, mikä on kuollut ja jonka hauta on umpeen\nluotu. Etäällä sinä olet, ystäväni, etkä sinä luokseni palata tahdo, ja\nvanhat tutut tammet ja öljypuut vain katsovat mykkinä minuun.\n\nNyt oli Rebekka hänen luonansa. Se sääli häntä kuin siskoansa. Hänen\ntukkaansa se nyt hyväillen silitteli ja lohduttelevin äänin jostain\npuheli.\n\n\"Niin\", tarttui silloin äkkiä Lea. \"Oletko sinä onnellinen, Rebekka?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\nMitä minä vastaisin? Herättäisikö kenties onneni kaipuuta ja surua\nhänessä?\n\n\"Oletko?\"\n\n\"Niin... En minä onnetonkaan ole... Sillä, katso...\"\n\nJa vähitellen alkoi puhe mennä vapaammin, ja povi avautui ja kertoi\navoimemmin.\n\n\"Sillä katso, Lea... Ehkä se on niin\", tapaili hän, \"ehkä... tai\nvarmaankin niin, että vasta se...\"\n\nEi hän olisi tahtonut sitä suoraan sanoa, sitä lasta...\n\n\"... se, jonka me rakkautemme palkaksi miehestämme saamme\"... se... no,\nlapsi... meidät vasta jalostaa...\n\nNe äidin tehtävät. Vasta niissä me jalostumme, saamme kaikkemme, mitä\nkaipaamme. Hän muuttui sitä selittäessään miettiväksi, vakavaksi.\nVaiettiinkin jo hieman.\n\n\"Mutta sittenkin\", lisäsi Rebekka. \"Niin...\"\n\nTaas teki mieli vaieta. Silmäkulmaan vetäytyi miettivä vaimonilme. Kai\nse oli vakavaa.\n\n\"Mitä 'niin', Rebekka?\"\n\n\"Niin!\" ja hän lopetti ilmoittaen varmasti:\n\n\"Meihin ilmestyy miehemme ja hellyyden kaipuu itsestään...\najoittain...\"\n\nSittenkin kun jo olemme siihen väsähtäneet. Se ilmestyy kuin linnulle\nhalu lähteä taas ja taas pohjolaan pesimään.\n\n\"Niin, Lea... Ilman miestä me olemme kuin ajatuksettomat sanat.\"\n\nMeissä olisi tyhjää ja autiota, kuten on vainiolla, jossa ei enää\nkuhilasta ole.\n\nSeurasi vaitiolo. Puhe herätti Leassa taaskin sen hellyydenkaipuun,\njosta Rebekka oli puhunut. Kenelle hyvänsä olisi hänen pitänyt saada\nolla hellä, vaikka itsensä vuoksi. Samapa se, vaikka ilman vastalempeä.\nHän oli surullinen.\n\nJa sitten hän äkkiä astui Rebekan luo, syleili häntä, silitteli hänen\ntukkaansa ja hymyillen puheli hänelle surullisesti:\n\n\"Niin, Rebekka!... Ehkä se on niin...\"\n\nEhkä on meissä se puhumasi kaipuu... se kaipuu, joka meille sitten\nkuitenkin tuskaa, ehkä enemmän tuskaa kuin onnea, tai molempia\nsekaisin, tuo.\n\n\"Niin... Ehkä... Ehkä sittenkin, ystävä, niin!\"\n\nVaiettiin. Hämähäkki kutoi verkkoansa, ja majansa edessä, palmun\njuurella, seisoi miehensä hylkäämä Samuelin vaimo. Hän seisoi kuin\nkuva, värikäs puku laskoksilla, kyyneleet silmissä. Hellästi hän\npuristi pientä lastaan rintaansa vasten, antoi kyyneliensä vuotaa sen\nkasvoille ja oli onneton ja onnellinen samalla kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin se on, kuin sinä, ystäväni Rebekka, puhuit: ilman ystävääni minä\nolen yksin.\n\nPäivä seestyy ja sumenee. Yöllä vuoroittelee kirkkaana kimaltava\nkuutamo ja äänetön, painava pimeys, mutta ei minun elämässäni\nkirkkauden ja pimeän vaihtelua enää koskaan ole...\n\nNiin, Rebekka. Taivaalla ajelehtavat vuoroin kepeät, iloiset\npoutapilvet, vuoroin raskaat sadepilvet, mutta ei minun elämässäni\nmitään vuoroittelua ole, sillä se minun ystävätön elämäni on kuollut ja\npaareille pantu...\n\nSe elämäni on vainaja minulle, ja minun iloton onneni on kuin orpo ja\nturvaton kaarneenpoika, jonka emo on ammuttu ja siskot pudonneet\npesästä pois...\n\nPois... pois on kaikki mennyt, sillä ilman ystävää on minun elämäni\nkuin yön ainaiseen pimeyteen yksin eksynyt lintu, jonka sieluun\nhuoahtelee vain hajanainen, mykkä ja iloton yö ja jolle ei kuulu, ei\nkajasta muuta kuin pesään ainiaaksi yksin jääneiden poikasien avuton\nuikutus...\n\nAh Herra!...\n\nAh Herra! Sillä turhaan minä Sinun psaltariasi luen. Ei se voi\nlohduttaa minua...\n\nEi voi. Sillä Sinä ja Sinun psaltarisi olette paljon, vaan ette kaikkea\nminulle. Te lohdutatte minussa ainoastaan ihmisen, mutta jätätte\nosattomaksi vaimon minussa...\n\nJa siksi, Herra...\n\nMiten surullinen minä taas tänäänkin olen! Miten autiota ja yksinäistä\ntäällä laaksossa on kaikki minulle! Väkisinkin herää taas mielessä se\njo sadasti ja taas sadasti ennenkin herännyt arka ajatus: Mitähän?\n\n\"Mitähän jos minä sittenkin Jerusalemiin lähden ja sinut, ystäväni\nStefaan, sieltä etsin!\"...\n\nVäkisinkin jää ajatus siihen mietteeseen levähtämään, ja surullisena\nkatson minä sitä miettiessäni laaksoon. Siellä on tyhjää. Autioilla\nvainioilla ei aaltoile vilja. Kaivoilta ei kuulu iloa, ei eloa, ja\ntietä pitkin vaeltaa hidas joukko, ruumista paareilla kantaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin yksinäistä!\n\nTänään minua taas painostaa tavallista raskaammin. Koetan haihduttaa\npainajaistani puuhailuilla, mutta en vain tahdo siitä vapaaksi päästä.\n\nIltakin jo lähestyy. On niin hiljaista...\n\nKoetan katsoa laaksoon. Siellä... tuolla törröttää kuin aave se\nkuivunut iso öljypuu, kuivat oksat sikin-sokin harallansa. Sen juurella\nkertovat Samuelin tappaneen hurskaan veljensä Hasaelin ja... Kai se\nsenvuoksi kuivui...\n\nHuh!... On kuin puistattaisi!... Minä pelkään avata isäni kuolinhuoneen\novea ja... Ah! Siellä taas hämähäkki verkkoansa kutoo!... Miten\nonttoina sen silmät katsovat! Minä pelkään yksinäni olla...\n\nAurinko olikin jo painunut vuorten taa, ja laaksoon oli jäänyt vain\nautio, kuoleutuva kajastevalo. Hän ei voinut nyt jäädä yksin\nhuoneeseensa, vaan meni toimissansa puuhailevan Haagarin luo, katsoi\nhäneen surullisesti ja kysyi äkkiä, kuin arkana, hitaasti anoen:\n\n\"Haagar! Rakastatko sinä minua?\"\n\n\"Lapseni!\" levitti Haagar hänelle sylinsä kuin äiti. Mutta Lea sulki\nhänen levitetyt kätensä, hänen odottavan syleilynsä, syleili itse\nhäntä, katsoi kuin rukoillen silmiin ja anoi:\n\n\"Jos rakastat, niin ole minulle oma äiti!... Älä koskaan jätä minua\nyksin ja...\"\n\nHän pysähtyi siinä, aikoi jättää sanomatta.\n\n\"Ja mitä? Sano loppuun, kulta!\"\n\nLea mietti. Sanoi hän toki hitaasti, hiljaa ääntäen, kuin arkana anoen:\n\n\"Ja... jos sinä voisit sanoa, mitä tehdä pitää.\"\n\nPää painui alakuloisena alas Haagarin rintaan nojaten, ja katse vajosi\nmaahan surullisena. Mutta Haagar iloitsi. Juuri tätä hän oli odottanut.\n\n\"Tule, ystävä!\" veti hän häntä akkunan ääreen, osoitti Jerusalemiin\nvievää tietä ja kysyi:\n\n\"Näetkö tuon tien!\"\n\nLea arvasi tarkoituksen ja huokasi.\n\n\"Älä huokaa! Lähde! Nouda hänet takaisin, lapsi!\"\n\nEi hän vastannut, katsoi vain, ja mieleen nousi taas se kaipuu. Haagar\njatkoi:\n\n\"Nääs... Ei se mitään ole!... Sinä löydät hänet... Nääs\nmetsäkanatkin...\"\n\nNekin eksyvät joskus toisistansa, puoliso puolisosta. Mutta ne löytävät\ntoisensa taas.\n\n\"Usko se, Lea!\" vakuutti hän lisäten:\n\n\"Usko! Sillä rakkauden voima on suuri, ja se antaa palkaksi sinulle\npaljon...\"\n\nJa hän hyväili ja hyvitteli, puhui ja suostutteli. Hän rohkaisi ja\nselitti, miten paljon voi vaimon, juuri vaimon rakkaus. Se on luotu\nsuureksi, se vaimon rakkaus, sillä sen turviin on uskottu kaikkein\nparas ja suojattomin: lapset, ne avuttomat, miehen onni, perhe, kaikki.\nKaikkea pitää koossa naisen rakkaus, tunne, joka on uskottu naisen\npoveen.\n\n\"Luota sen voimaan, ja sinä et väsy... Sinä et väsy... Sinä kestät ja\nsinä voitat, tyttäreni!\"\n\nNiin, niin! Ja siellä, minne he katsoivat, siellä Jerusalemin puolella\nkajasti lempeä iltarusko ja punasi sitä puolta maailmaa, jonne nyt\nkatse niin kaipaavana kääntyi.\n\nJa kun yö tuli, kun hän taas oli yksin ja tyyny alkoi kastua\nkyynelistä, ei hän voinut enää pidättäytyä. Hän nousi, katsoi sinne\nJerusalemiin päin ja lausui päättävästi:\n\n\"Niin... Minä lähden! Minä tulen, ystäväni, noudan sinut, anon\nanteeksi, avaan sinulle sylini ja sanon sinulle: Tule, ystävä, tule,\nsillä minä olen sinun!\"\n\nKointähti tuikahtikin silloin jo vuorikeilan takaa näkyviin. Se\nvilkutti kirkkaana, kuin olisi tuonut viestiä siitä maailmasta, joka\nnyt veti mieltä ja joka häämöitti niin etäältä ja niin monien hellien\nja surullisiksi haaltuneiden muistojen takaa.\n\nMutta aikaisin aamulla alkoivat palvelijat valmistaa häntä matkalle.\nKamelit, nopeat Midianin kamelit, seisoivat jo aamutiimalla\nsatuloituina. Stefaanin vanha palvelija, Ruuben, odotti jo, valmiina\nsaattamaan häntä. Kamelit polvistuivat, ottivat nöyrinä hänet\nselkäänsä, ja Haagarin siunauksien yhä vain kuuluessa alkoi\nkeinutteleva kulku Jerusalemia kohti.\n\nNiin, nyt on minussa nöyrtyvä tahto, ja vaimon-voima on nouseva ylpeänä\nvaltaistuimellensa minussa, sillä niin sen täytyy olla, enkä minä sille\nmitään voi.\n\nLaitumilla nousivat karjat rauhallisina makuultansa, ja yksinäisen\nsynagogansa edessä seisoi hiljaisen aamuauringon valelema vanha pappi\nAaron, kädet hartaaseen rukoukseen taivasta kohti kohotettuina.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nEi!\n\nEtte te liene minua varten luodut, te Jerusalemin ilot! Sitä mietti\nStefaan usein itseksensä.\n\nKauniina te ilmestytte iltaisin, te ilot. Niin te uitte yöstä esille\nkuin ihanat linnut ruohokosta, mutta niin te myös häviätte, kuin häviää\nuni ja aamuinen hämärä.\n\nJa siispä, te ihanat Jerusalemin tyttäret...\n\nEn minä sitä sanoa voi... Te vain ilmestytte minulle hetkinäni kuin\nuni, ja yö vain tulee ja tarjoaa hymyillen armautta ja hellyyttä, ja se\nmenee ja vie teidätkin, ja jäljelle jää köyhyys ja tyhjyys, jossa minä\nkaipaan sitä, mitä kotilaakso olisi minulle antaa voinut, _jos_...\n\nNiin: _Jos!_... Mutta mitäpä niistä, menneistä. Pois virranneita vesiä\nne ovat jo... Lea ja kaikki. Umpeen arvettuvia haavoja ne jo ovat...\nainakin pitäisi olla. Niin minä toivoisin sitä...\n\nJa usein hän ratsasteli nyt vuoristoon ja laaksoihin, kyliin ja metsiin\nyksinäisyyteen. Siellä oli toki viileää ja rauhaisaa ja tervettä.\nKeuhkot saivat siellä siemauksen sitä omaa laaksoansa, johon olivat\ntottuneet ja jota kaipasivat nyt.\n\nEräällä semmoisella matkalla hän poikkesi tienvierellä olevaan majaan\njuomaan. Isäntä, pikkuinen, ketterä ukko, jolla oli kohtuuttoman\nisokönöinen nenä, elävät silmät ja pukuna kulunut mekko, möi siinä\nviiniä, päihdyttävää viiniä kulkijoille. Se oli niitä huonoja majoja,\npesiä, joihin poikkeavat kaikki muut kuin rikkaat.\n\nNyt siellä istui kaksi miestä viiniä juoden. Toinen oli karvoittunut,\nmetsäihmisen näköinen juutalainen Job. Tappelussa saadun haavan iso\narpi, joka kulki viistoon koko otsan yli, todisti, että hän tarpeen\ntullessa oli valmis Mooseksen lain mukaan vaatimaan silmän silmästä,\nhampaan hampaasta. Toinen oli tylsän näköinen, ruskea, voimakas pakana\nKerbus. Hänellä oli häränniska, käsivarret ruskeat ja lujat, ja\nleuasta, joka muistutti kuonoa, paistoivat valkeat hampaat kuin hän\nolisi alati irvistänyt.\n\nHuh! Tätä outoa seuraa, tätä outoa paikkaa! Mutta istun. Ei sillä\nväliä. Juon viinini ja kuuntelenkin ehkä.\n\nJa he puhuivat. Yksinkertaisia, köyhiä, suurkaupungin läheisyyden\nepäiltäviä olennoita ne näkyivät olevan. Isäntä, se vanha, vilkas ja\nketterä ukko, linkutteli viisaasti tavantakaa silmää iskien,\nvilkutellen, ja puheli aivan sormella varoittaen:\n\n\"Se on synti juutalaiselle...\" Se, että pakanan majaansa päästää ja\nsille viiniänsä tarjoaa, mutta, vilkutti hän silmää: \"Mutta, nääs,\nSalomokin...\" Silläkin oli muukalaisia emäntinäkin, vaimoina, oli\nfaaraon tytär, oli ammonilaisten tyttäriä. Miksi siis meidänkään tehdä\neroa ihmisillä! Pakana huitaisi kädellänsä, ja juutalaismies, Job,\nkysyi nyt häneltä, omalla tavallaan tökertäen ja kiiluvilla silmillään\nkatsoa tuijottaen:\n\n\"Pakana... Entäs... Se on... Mikä sinun jumalasi on?... Baal?... Hah?\"\n\n\"Ei\", pudisti Kerbus kieltävästi päätänsä, ryypättyään irvisti kuin\nkoira, pyyhkäisi kuononsa ja ilmoitti:\n\n\"Meillä on monta... Hyvin monta.\" Ja hän luetteli sormillansa,\ntaivutellen niitä sitä mukaa rystyistä:\n\n\"Ensin on Osiris... sitten on... ja sitten...\"\n\nNiitä tuli koko sarja. Isäntä vihelsi ihmetyksestä muka ja vilkutti\nviisaasti silmää ja hymyili kuten vekkuli ainakin.\n\n\"Ee-e! Siin' on jumalaa!... Ee-e!\" raapaisi hän pörröistä päätänsä.\n\"Eh-heh! Ollapa meilläkin niin...\"\n\n\"Ja entä tuota?... Uhraatte?... Se on: auttavatko?\" tiedustaa tökersi\nJob edelleen, katsoen aivan pää kurolla, kiiluvat silmät palavina,\nmutta vilkas äly sekaisin.\n\n\"Niin?... Auttavatko?... Eh?\" kiepsahteli ketterä, ruskeamekkoinen\nisäntä-ukko.\n\nJa Kerbus alkoi kertoa. Eniten pitävät he nyt niistä jumalista, jotka\novat tyhmimpiä, niin että voi uhratessa pettää niitä.\n\n\"Äh!... Äh!... Uhri maksaa! Uhri maksaa!\" riemuitsi isäntä. Kerbus\ninnostui jatkamaan:\n\n\"Sitäkin jumalaa kun silloinkin... Petettiin, nääs... Heh!\"\n\nUh! Minua ilettävät nyt jo kaikki Jumalat. Tuhota minä ne tahtoisin\nkaikki. -- Ikäänkuin kuono irvellä kertoi pakana, miten pyhälle\nkrokodiilille oli uhrattu teuraslihan asemesta krokodiilinraatoa. Se\nhuvitti kaikkia. Naurettiin makeasti. Suu irvellä kysäisi nyt Kerbus\nvuorostansa Jobilta:\n\n\"Entäs sinulla?... Että... Heh... Mikä jumala on?\"\n\n\"Jehova!\" ilmoitti Job tylsällä tokaisulla, ja viisaasti silmää iskien\nlisäsi ketterehtivä isäntäukko:\n\n\"Vanha ukko, Jehova... Vanha, mutta kova ukko, kun pauhaa!\"...\n\n\"Yks' vain?\" tiedustaa tokaisi tylsä Kerbus lisää. Hänestä se oli\nvähän.\n\n\"Yksi... Yksi, niin, yksi!\"\n\nKerbus pudisti päätänsä moista köyhyyttä oudostellen, mutta silloin\nehätti vilkas isäntä-ukko lisäämään:\n\n\"Mutta nyt sillä on jo poika.\"\n\n\"Poika!\" Kerbus aivan hölmistyi. Hampaat paistoivat leuasta entistä\nvalkeampina, nauravammin.\n\n\"Ja akka?... Akkako myös?\" kysyä tokaisi hän, köyhä pää moisesta\nsekaisin.\n\n\"Ei!\" kielsi ukko. Pakana ei ymmärtänyt.\n\n\"Kuinkas poika... kun ei akkaa?\" meni hän tyyten sekaisin. Ukko\nselittää veitikoi silloin vihjailevaa, salaperäistä:\n\n\"Se... nääs... Ne, nääs, nämä Israelin ihanat tytöt... ne lipsarit,\nne...\"\n\nHän iski silmää entistä veikeämmin ja lisäsi:\n\n\"Ne tytön vekkulit!... Ne osaavat pojallensa isän löytää...\"\n\nSille naurettiin. He nauroivat ja iloitsivat kuten lapset, viattomasti\naivan, kun asia nyt kerran huvitti heitä. Ukko alkoi selitellä sitä\njumalanpoika-juttua, ilmoittaen:\n\n\"Kuuluu olevan sepän poika Natsareetista...\"\n\nJa hän selitti asian, kertoi kuinka taaskin eräs, joka sanoo olevansa\nMessias, Jumalan poika, saarnailee ja kansa uskoo, kuten jo monasti\nennen on äkkiä ilmestyneihin Messiaksiin uskonut. Papit vainoovat sitä,\nmutta pelkäävät samalla, koska uskovien joukko yhä vain kasvaa.\n\n\"Tässä kuuluu lähellä saarnaavan taaskin\", lopetti hän, raaputteli\nkupeitansa, hääri viiniastioinensa ja leileinensä ja vilkutteli\nviekkailla silmillänsä.\n\nMutta Stefaan oli koko ajan kuunnellut äänettömänä. Nyt hän nousi,\nlähti kuin ärsytetty, päätti etsiä Messiaan, josta oli kuullut ukon\npuhuvan, vangituttaa hänet ja toimittaa tuomittavaksi.\n\nTai vaikka mitä. Jotain rajua minä nyt vain haluan tehdä, sillä minä\nolen paljon kärsinyt ja kaikkeni menettänyt.\n\nSinun tähtesi, sinä \"Messias\", olen minä tuhoon joutunut, tullut\nkaikesta tyhjäksi, joutunut nyt jo epätoivoon, ja epätoivoisena minä\nsyöksyn nyt sinua vastaan, kostamaan kaiken sinulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAh minua!\n\nSillä niin se on: En minä sinusta, ystäväni, etsinyt iloja ja\nnautintoja. Enempää ja suurempaa minä sinusta etsin, sinun hellyyttäsi\nminä sinusta etsin...\n\nIloja ja nautinnoita voivat muutkin, sinun siskosi, minulle antaa.\nMutta sitä muuta he eivät minulle antaa voi.\n\nHe eivät siis voi korvata sitä, jonka sinä minulta kielsit, ja siksi\nolen minä nyt tyhjä, ja minun iloni ovat kuin autioita, ja niinkuin\nkuoleman ääniä ne ovat...\n\nJa siksi olen minä nyt altis uudelle, altis sille onnelle, joka minua\nodottaa ja joka kaikesta luopumisessa on...\n\nSillä se hetki on tuleva, jolloin vaistoni sanoo minulle:\n\nLuovu kaikesta! -- sanoo se minulle -- sillä maailman voi voittaa\nitsellensä ainoastaan luopumalla siitä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTe onnen ja kaiken orvot maailmassa! Vaikka te olisitte niinkuin\nturvattomat linnut, niin älkää peljätkö, vaan rientäkää luokseni!\n\nJos teille ei suo rakkautta isä, ja jos äitikin teiltä sylinsä sulkisi\nja ystävä ja puoliso hellyytensä kieltäisi, niin tulkaa luokseni, te\nosattomat ja orvot lapset, ja minä korvaan sen kaiken teille.\n\nJa niin löysi Stefaankin Jeesuksen, jota tuhoamaan hän oli lähtenyt.\nTämä saarnasi suurelle, hiljaiselle joukolle tammien ja öljypuiden\nympäröimässä paikassa ja hartaan auringon taivaalla hiljaa paistaessa.\nMieli ynseänä pysähdytti Stefaan ratsunsa siihen lähelle, öljypuun\nalle, ja jäi kuuntelemaan.\n\nJa Jeesus saarnasi:\n\n\"Ja yhdellä miehellä oli kaksi poikaa.\"\n\nRauha levisi Hänen sanoistansa yli kaiken kuin päivänpaiste, joka Hänen\nkasvojansa kirkasti.\n\n\"Ja nuorempi sanoi isällensä: isä, anna minulle se osa tavaroista, mikä\nminulle on tuleva. Ja hän jakoi tavaransa pojillensa.\"\n\nKuulenko minä oikein? Lausuuko Hän niin sen sanan: \"Isä\"?... Niin\ntoisin kuin muut, vai... Pettääkö kuulo minua?\n\n\"Ja nuorempi poika meni ja tuhlasi kaiken omaisuutensa\nirstaisuudessa!\"...\n\nEi... Minua väsyttää. Vuotaako ehkä voima pois minusta?... Ja mikä\nvoima?\n\n\"Ja tuli suuri hätä siihen maakuntaan... ja hän rupesi hätäytymään ja\nkauhistumaan.\"\n\nKuulkaa, te pienet kukkaset siellä kedolla ja te hartaat puut siellä\nlehdossa! Rauhoittukaa, te ihmismielet! Sillä en minä kuitenkaan teitä\nhylkää, en teitä orvoiksi jätä.\n\n\"Ja hän rupesi yhden maakunnan kauppamiehen palvelijaksi, ja se lähetti\nhänet maakyliinsä kaitsemaan sikoja.\"\n\nMinun voimani nöyrtyvät jo kuin lapsi. Voi meitä, joilla ei ole lempeää\nisää!\n\n\"Ja hän pyysi täyttää vatsansa ravalla, jota siat söivät, mutta ei\nkukaan hänelle sitäkään antanut.\"\n\nVoi meitä, joille maailma on armoton ja kova... meitä, joiden päät\npainuvat alas, kun Sinä meille rauhaa ja lempeyttä julistat!\n\n\"Mutta koska hän mielensä malttoi, sanoi hän: Minä palaan isäni luo ja\nsanon hänelle: 'Isä! Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun\nedessäsi ja en ansaitse, että sinä minua pojaksesi sanoisit.'\"\n\nHerra! Minä jo hajoan ja väsyn! En minä jaksaisi kuulla, sillä Sinun\nlempeytesi ja Sinun nöyrä rauhasi musertaa minut ja nöyryyttää minut,\nHerra...\n\n\"'Mutta tee minut yhden palvelijasi vertaiseksi!' Ja hän palasi isänsä\nluo ja sanoi: 'Isä!'\"...\n\nIsä!... Mikä hellä sana, kun Sinä, Herra, sen lausut!\n\nSillä ainoastaan teidän korvissanne on tämä Isä-sana tähän saakka\nsoinut, mutta minä olen painava sen teidän sydämiinne ja te olette\nsaava uuden ilon ja...\n\nAh Herra! Meidän orvot sydämemme alkavat avautua, ja niiden salaiset\nhaavat alkavat jo hiljaa vuotaa... Sillä...\n\n\"Kun hänen isänsä hänet jo kaukaa näki, juoksi hän vastaan, armahti\nhäntä, lankesi hänen kaulaansa ja suuta antoi hänelle ja sanoi:\n\n\"'Tämä minun rakas poikani oli kuollut ja virkosi taas. Hän oli\nkadonnut, mutta on löydetty nyt.'\"\n\nHerra Jeesus Kristus! Me olemme edessäsi kuin katuvat ja palvovat\nlapset!\n\nSillä mikä uusi rauha on Sinun sanoissasi ja mikä uusi hiljainen ilo\nodottaa meitä Sinun isäsi huoneessa, Herra!\n\nSillä Sinä levität rauhasi kaiken yli, kukkaisten yli kedolla ja\nhartaan metsän yli ja...\n\nNiinkuin morsiamen sinä puet siihen rauhaan kaiken. Niinkuin äiti\ntyttärensä pukee häihin, niin vaatetat Sinä kaiken anteeksiantamuksen\nja levon ihanuudella.\n\n\"Lapset! Rauhan minä annan teille. Minun rauhani minä teille annan.\n\n\"En minä anna teille sitä rauhaa, jonka maailma antaa!\n\n\"Älköön siis teidän sydämenne murheellinen olko ja älkää peljätkö,\nsillä minä voitin maailman! Amen.\"\n\nAmen, sillä sinua, maailma, jota me etsimme, ei siis enää meille ole!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta jo lähestyi. Öljymäen rinteillä pitenivät varjot, ja sen itäinen\npuoli oli peittynyt tummaan pimentoon.\n\nÄänettömänä, miettivänä ratsasti Stefaan saarnapaikalta kaupunkia\nkohti. Hänen sisälmyksiänsä poltti. Ei se ollut luonnollista janoa,\nmutta juoda hänen teki mieli. Ja hän poikkesi taas aamulliseen\nviinimajaan, istahti synkkänä ja mietiksi.\n\n\"Viiniä!\" käski hän. Isoa könönenäänsä syyhytelien ehätti ukko sitä\ntuomaan. Majassa oli nyt muutamia uusiakin miehiä, pakanoita ja\njuutalaisia, savenvalajia ja kulkijaväkeä sekaisin, mutta yhä\nistuksivat siellä ne kaksi aamullistakin, Job ja Kerbus. He olivat\npäihtyneet ja olivat nyt joutuneet riitaan jumalistansa. Kumpikin kehui\nomaansa ja solvasi toisen jumalaa, ja ukko itse koki sovitella, kääntää\nleikiksi kaiken. Nyt ne riitelivät ja kinasivat aika tiukasti:\n\n\"Heh, sinä!... Mikä sinun jumalasi on! Jehova, sanon!\" haukkua tolkutti\ntylsä pakana, aivan kuin älytön hölmö, sylkäisi halveksumissylen Jobin\njumalalle ja ynseili:\n\n\"Ei ole akkaakaan... Mutta poika on!... Heh!\"\n\nJob kirosi, mutta pakana vain yltyi.\n\n\"Toisen akkaa!... Pty-hyi!\" riiteli hän.\n\n\"Pakana!... Koira!\" raivostui Job ja haukkui Kerbuksen jumalia:\n\n\"Raadon lihaakin!... Omaansa tuota!...\" irvisti hän kita auki kuin\nälytön peto, ja se haavan arpi aivan kuin paistoi yli otsan.\n\n\"Miten tyhmä! Jumalasi, tarkoitan!... Heh!\" kinasi hän kokien tylsin\nelein tolkuttaa sitä aamullista juttua krokodiilille-uhraamisesta, sitä\npeijausta. Nousi ankara riita.\n\n\"Koirat!... Pakanat!\" jatkoi hän haukkumistansa. Veret kuohahtivat.\nJatkettiin. Pakana ojenteli jo petkelemäisiä käsivarsiansa. Nyrkit\nnousivat iskuun, ja kohta he tarrasivat toisiinsa käsiksi, kumpikin\noman jumalansa kunniaa ja valtaa siten puolustaen. He tappelivat niistä\njumalistansa täydellä antautumisella ja viattomasti kuten lapset\nleluistansa. Toisetkin alkoivat käydä uhkaaviksi, kukin oman miehensä\npuolesta.\n\n\"Pakana!... Koiran syöjiä... ne sinun jumalasi!\" huusi tylsä Job,\nsilmät kiiluvina kuin tiikerin.\n\n\"Toisen akkaa... Jehovasi!... Heh! Ilman häitä...\"\n\n\"Hys!... Hys!\" sovitteli ketterä isäntä-ukko häärien, pani leikiksi,\npyyteli, selitteli:\n\n\"Heitä tora!... Herkeä!... Jos ilman häitä, niin... Heitä!... Poika\nhäät pitää...\"\n\nStefaan lähti. Olikin jo ilta. Taivaalle alkoi syttyä palava tähti\ntoisensa perästä.\n\nMutta uusia ne tähdet nyt tuntuivat hänelle olevan. Ne vanhat alkoivat\njo sammua hänessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kuin painostaisi minua. Yön hiljaisuus peittää jo kaupungin ja maat.\nSiellä jossain salaisuuksissansa heräävät vain yö-ilot... siellä niissä\nkätketyissä majoissa ja asumuksissa...\n\nHuh!... Huoneenikin on hämärä, ja minä olen yksin...\n\n\"Sinä!... Hei!\" löi äkkiä tullut Saul häntä silloin iloisesti,\ntervehtien olalle. Hän olikin nyt iloisempi ja repäisevämpi kuin\ntavallisesti.\n\n\"Tiedätkös mitä!\" kerskui hän. Hänkin oli nyt kuullut Jeesuksesta.\nOppineet sadukealaiset olivat siitä puhuneet seurassa, josta hän juuri\ntuli. He olivat siellä pilkalla määritelleet ilmestyneen Messiaan\nolemuksen ja hänen suhteensa Jumalaan ja Jumalan suhteen häneen, sen\nhänen oman oppinsa mukaan, että hän on muka Jumala ja samalla Jumalan\npoika. Sitä määrittelyä Saul nyt selitteli ystävälleen aivan rentonaan.\n\n\"Jumala, näätkö Stefaan, on siittänyt pojan, mutta...\"\n\nMutta kun Hän, Jumala, ei voi jakautua, koska Hän on yksi ainoa, niin:\n\n\"Hän on siis siittänyt ja synnyttänyt -- oman itsensä!... Hei!\"\n\nHän nauroi. Ei hän innoissansa huomannut sitäkään, että Stefaan katsoi\nhäneen surullisesti. Hän luuli sen vain tätä pulmaa mietiksivän. Hän\njatkoi:\n\n\"Hän on siis nyt itse oma isänsä, ja Hänellä on poika, joka on isänsä,\nsiis pojan oma poika!\"\n\nHän nauroi sille raikkaasti. Näki, että hän nautti siitä.\n\n\"Poika oman itsensä poika ja isä... ja isä... Jehova, se juupeli, minkä\nperhesotkun laittoi ukko itsellensä\", käänsi hän riemuisan ivansa,\nvihelsi ihmettelynsä ja lopetti.\n\n\"No eikös ole ukolla perhe kunnossa ja sukupuu selvempi kuin Aabrahamin\nsiemenellä Aadamista lähtien hamaan minuun Sauliin, Abnerin poikaan\nsaakka!... Jumpsis ja hei!\"\n\nNyt sen siis, ystäväni tiedät:\n\n\"Että muna on muninut itsensä. Jumala synnyttänyt itsensä omana\npoikanansa. Ja niin päässyt isä-ukoksi itsellensä...\"\n\nJa miten rento ja raikas hän oli nyt!\n\nMutta ei, ystäväni! En minä nyt jaksa... en minä voinekaan enää\nymmärtää sinua ja sinun pilkkaasi, sillä...\n\nNiin... Sillä minussa mahtanee itää joku uusi elämä.\n\nSiksi katsonkin minä nyt yhä syventyvään yöhön. Mäillä ja vuorilla\nlepäilee syvä, salainen yövalo. Kirkas kuu nousee hohtava valoisena,\nkuin Öljymäen takaisen laakson syvyydestä, ja se valaa nyt jo\nkelmeähköä, köyhää valoansa pimeänä huokaavan yön yli.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nLohdutusta minä saarnaan ja minä olen Rauhan päämies, mutta...\n\n\"En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa\"... ja: \"miekan pitää\ntunkea sinunkin sydämesi läpi, että monen sydämen aivoitukset\nilmoitettaisiin\".\n\nRuuben, Stefaanin vanha palvelija, oli, kuten jo sanottu, lähtenyt\nviemään Leaa Jerusalemiin. Hän oli paljon vanhentunut, masentunut.\nStefaanin poistuminen ja perheen murhe oli hänen murheensa, ja hänkin\nriemuitsi toivosta löytää nuori herransa ja ystävänsä, voida tuoda\nhänet takaisin, nähdä laaksossa onnea ja iloa kuten muinoin ja nähdä\nLea onnellisena Stefaanin rinnalla. Raskasta oli nyt jo hänen\nastuntansa, mutta huoliansa hän yhäkin peitteli leikinlaskuillaan,\njoilla hän koki pitää Leaa iloisena.\n\nJa läpi laaksojen ja yli vuorien kävi kulku. Tuttuja ne monet paikat\nLealle olivat uhrimatkojen ajoilta. Siellä on taas se ja se vuori,\nsiellä se kaupunki, se ja se laakso ja...\n\nMutta joudu, kameli! Älä väsy! En minä nyt pyhistä paikoista, en\nmuistoista. Ystäväni luo minä nyt riennän, ja siksi, kameli kulta, älä\nhidastele, sillä minä palan nyt jo ikävästä.\n\nJa mitä lähemmäksi Jerusalemia hän tuli, sitä kiihkeämmäksi hänen\nikävänsä ja kaipuunsa lämpeni. Hän laski hetket, matkat, kuvitteli\ntuloansa, jälleennäkemistä, antautumistansa, sovintoa, onneansa.\nJokainen hermo eli hänessä hienoimpiansa myöten. Jokainen\nsuonensykähdys löi samaan ajatukseen koskettaen.\n\n\"Stefaan!\" Erilleen häipyneet metsäkanat löytävät toisensa, sanoi\nHaagar. Miksi emme me löytäisi toisiamme? Haihtuneet vedet kokoontuvat\ntaas yhteen, mereen. Miksi pitäisi meidän koko ikämme harhailla\nerillämme?\n\nEi, ystävä. Minä olen nyt jo varma siitä.\n\nJa yhä kiihkeämmin hän hoputti:\n\n\"Hops, kameli! Kiiruhda ja riennä. Minä etsin ystävääni! Jouduta siis,\netten minä liika myöhään tulisi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kulkivat miltei yötä ja päivää. Kamelit alkoivat väsyä. Ruuben koki\npitää mieltä vireillä puhellen:\n\n\"Tuollakin lehdossa lintuset... Noin parittain ja iloisesti...\"\n\nNiin, niin, Ruuben! Kunpa vain joutuisimme! Ruuben jatkoi, puhui nyt\nStefaanista:\n\n\"Ei hän koskaan turhia, ei vihassakaan... Aina oli hän kuin... kuin\noikea... eikä kuin väärä...\"\n\nLuota siis häneen! Ei hän ole suuttunut, ei hylkää, lohdutteli hän\nsillä.\n\nAivan niin! Äärimäinen olet sinä, ystäväni, iloissasi, suruissasi,\nkaikessa. Altis olit sinä kaikelle, veljestyit kaikkeen, mikä tiellesi\nosui, veljestyit alttiin sieluin, elit heidän elämäänsä, alttiimmin ja\nherkemmin kuin he itse, ymmärsit heidän ilojansa, kuulit heidän\nsuonensa sykinnän. Tyydyit siihen, mitä heissä itsessä jo oli, sait\nsiitä ilosi ja hyväsi etkä etsinyt heistä sitä, mitä itse halajat, että\nheissä ollut olisi... Sinä olit kaikessa koko sielullasi, ja siksi minä\nrakastan sinua, kaipaan ja ikävöin sinua... avaan sinulle poveni ja\nalati kuumeisin huulin toistan hellää kutsuani:\n\n\"Ystäväni!... Stefaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän kamelinsa olivat Jerusalemia lähestyttäessä ajosta uupuneet,\nmutta ei Lea malttanut niiden lepäämistä odottaa. He ostivat aasit\nratsuiksensa ja kulkivat lopputaipalia niillä ajaen.\n\nNiin lähestyivät he ikävöityä kaupunkia. Aasitkin alkoivat jo väsyä,\nsillä niitä oli alinomaa hoputettu, ja eräässä kylässä, aivan kaupungin\nlähellä, täytyi heidän pysähtyä niitä lepuuttamaan. Ruuben sitoi ne\npuuhun, Lea lähti kävelemään aikansa kuluksi, ja Ruuben poikkesi\nerääseen majaan.\n\nJa siellä nyt näkyi jo Jerusalem. Jehovan kiitos! Nyt minä löydän\nsinut, ystävä. Nyt minä kadun edessäsi, anon anteeksi. Nyt...\n\nHän oli kävellyt tovin matkaa. Hän oli varma, että hänen onnensa on nyt\ntäyttyvä aivan hetkessä. Hän kääntyi takaisin, palataksensa aasien luo\nja jatkaaksensa matkaansa. Huomaamattansa oli hän kulkenut paikalta\npitkät matkat, ja vähintään tiiman oli nopeakin paluu viepä aikaa.\n\nHän kiiruhti. Paluutie nousi nyt vuorenrinnettä laaksosta taas ylös,\nkauas korkeuteen, luikerrellen jyrkänteitä kierrellen kuin mato. Hän\nkiiruhti kulkuansa, laski onneansa, jouduttautui.\n\n\"Me\", laski hän vieläkin ja viimeisen kerran, \"me käymme taas\nryytimaahamme kuin unesta havahtuneet lapset...\"\n\nSeppelpäin tai kiharat valtoimina. Ei ole anteeksiantamista, ei\nmuistojakaan mielessä. Olemme vain nukahtaneet ja nähneet unta ja nyt\nhavahdumme ja käymme onnellisina leikkiimme keitaaseemme, ja...\n\nJa lähteemme keitaassa siellä, se nyt nukkuva lapsi, se herää iloiseen\nhaasteluunsa. Se tervehtii meitä ja sanoo meille:\n\n\"Te rakkaat!\"\n\nAh teitä, te lapset! Ah teitä, te toisenne löytäneet pienet!\n\nMutta mitä? Vuorilta laskeutui vastaan ihmisvirta. Kuin nuora tai puro\nsolui sen pitkän-pitkä jono mutkittelevaa tietä myöten yhä alemma. Sen\nalkupäätä ei näkynyt, ei loppuakaan, sillä tienmutka peitti sen.\n\nJa äkkiä helähti laulu aivan läheltä, siitä tienmutkan takaa:\n\n        \"Hoosianna, Daavidin poika!\"\n\nHän hämmästyi, vavahti. Laulu läheni. Se oli riemuhuutoa, jota suuret\njoukot veisasivat. Nyt tuli jo jonon pää vastaan, mutkan takaa\nilmestyen. Hän väistyi tiepuoleen kuin pelästynyt. Etumaisena kulki\nnuori mies, palmunlehvä kädessä, ja lauloi täysin rinnoin. Se tuli nyt\njo kohdalle, pysähtyi.\n\n\"Lea!\"\n\n\"Stefaan!\" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus, ja hän tuijotti\nStefaaniin kuin kivettyneenä.\n\nMutta Stefaan oli iloinen, rauhallinen.\n\n\"Niin, Lea! Me löysimme Messiaan\", todisti hän kasvot ilosta\nloistavina.\n\nMutta jono suoltui ja työnsi pois tieltä. Iloinen laulu ja heiluvat\npalmunlehvät sekoittivat yhdeksi ainoaksi riemuksi kaiken.\n\n\"Seuraa Häntä, Lea!\" kehoitti vielä Stefaan ja jatkoi kulkuansa\npalmunlehväänsä hänelle jäähyväisiksi heiluttaen: \"Seuraa!... Katso!\"\n\nHän tulee!\n\nHän!\n\nJa silloin Lea näki Hänen kasvonsa. Ne olivat ne samat\nkasvojenpiirteet, jotka hän oli kerran unessa nähnyt. Hän seisoi kuin\nkivipatsas, mitään selvästi tajuamatta, ja antoi kuin kaikelle kuollut\njonon suoltua ohi.\n\nViimeisenä tuli silloin vanha Ruuben ja valitti:\n\n\"He ovat ottaneet aasimme, Lea!\"\n\nSillä hänen aasillansa ratsasti nyt Jerusalemiin se Messias, josta hän\nniin paljon uneksinut ja kärsinyt oli.\n\n\"He?... Aasimme?... Ruuben!\"\n\nMutta pysähtykää, sanat, huulilleni, sillä en minä enää puhua tahdo. Ei\nole minulla enää maailmaa, mihin aasilla ajaa, sillä...\n\nSillä minä tajuan, että Hän on vienyt iäksi ystäväni minulta. Tässä\novat siis minulta loppuneet jo kaikki elävät polut ja tiet, ja on\nalkanut iäisyys ja yö...\n\nAmen, sinä elämäni siis!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, Voi minua!\n\nSillä nyt minä muistan isäni sanat: \"Voi Israelia, jos sen toivo\ntäyttynyt on!\"\n\nSillä _jos_ se nyt täyttynyt on, niin ei minulla itselläni silloin enää\nmaailmassa mitään ole...\n\nEi yhtään mitään. Sillä minun ystäväni Stefaaninkin on Hän ottanut\nminulta. Häntä hän seuraa ja on minulle lopullisesti ja ainiaaksi jo\nkuollut.\n\nJa siksi ympäröi minua nyt autius ja tyhjyys, ja minusta itsestäni käy\nkuoleman haju -- enkä minä kuitenkaan kuollut ole, en kuolemanrauhaa\nsaada voi...\n\nMinä olen muukalainen kodissani ja vieras itseni edessä. Minun jäseneni\nkäyvät sotaa keskenänsä, ja minun vereni jakautuu kahtia, sillä paras\non minusta nyt pois pisartuva...\n\nJa siksi tahdon minä muistaa isäni sanoja: \"Jehova on kylliksi minulle.\nHän riittää meille.\"\n\nNe sanat minä ainiaaksi mieleeni painan, ja yhä lähemmin minä puristaun\nSinun isällistä rintaasi vasten, Jehova, minun Herrani ja minun\nJumalani.\n\nOle minulle armollinen, sillä minä olen elävä vainaja elävien maassa!\nOle armollinen, Herra, Israelin ainoa Jumala!\n\nSinun olkoot kaikki minun ajatukseni nyt ja aina iankaikkisesti. Amen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli harhaillut Jerusalemin synkillä kaduilla kuin henki, jota ajaa\nkylmä tuuli. Kolkkoja ne kadut olivat hänelle, ja kuollutta ja kylmää\noli maailma ja kaikki. Turhaan kutsui hopeatorven soitto temppeliin,\nsillä ei hänen mielensä nyt missään ollut.\n\nNyt oli kolea, harmaa päivä, kadut tyhjiä, autiota kaikki. Autio oli\nhänen sielunsakin, kun hän haamun tavoin katua harhaillen kulki.\n\nSilloin alkoi vastaan tunkeutua ihmispaljous. Etumaisena siinä mies\nkantoi ristiänsä. Hän tunsi sen.\n\n\"Se on Hän!\"\n\nPimeys levisi silloin hänen kasvoillensa, ja järki tuntui sammuvan\ntyyten. Mykkänä hän vetäytyi seinäviereen, painui siihen pelokkaana\nkuin pienoinen pyy mättään turviin. Hän antoi tungoksen mennä ohi ja\npeitti kasvonsa molemmin käsin, ettei mitään näkisi. Hän tunsi, miten\nveri hänen suonissansa alkoi väristä ja vapisten virrata, kuin\nsekoittua. Polvet ja kaikki jäsenet vapisivat, ja äkkiä pääsi häneltä\nepätoivoinen parahdus:\n\n\"Voi minua!\"\n\nSe oli kuin tulikipinä, joka kuiviin sydämiin sattui. Se tarttui niihin\nkuin tuli taulaan tarttuu, ja kohta huusivat monet ja monet naiset\nvalittavaa:\n\n\"Voi meitä!\"\n\nSe huuto levisi kuin kulovalkea. Lapset itkivät, tietämättä mikä hätänä\noli. Hätä vain oli tarttunut heihin, ja niin levisi ja paisui huuto:\n\n\"Voi meitä!\"\n\nJa Jeesus kääntyi silloin ja sanoi:\n\n\"Jerusalemin tyttäret! Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja\nlapsianne!\n\n\"Sillä jos he tämän tekevät tuoreessa puussa, mitä silloin kuivassa\ntapahtuu.\"\n\nTungos meni jo ohi. Lea avasi silmänsä, vilkaisi ja alkoi paeta kuin\nkuolemaa. Etäältä vain kuului äskeinen, yhä loittoneva valitushuuto, ja\nkoko hänen elämänsä oli nyt kuin hyljätty, autio keto, jossa verinen\nristinpuu häämöitti hirmuisine kauhuinensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mutta kuudennesta hetkestä hamaan yhdeksänteen oli pimeä. Aurinko\npimeni ja...\"\n\nEräässä kadunkulmassa seisoi joukko sadukealaisia ja heidän joukossansa\nSaul, puhuen tapahtumasta, ristiinnaulitsemisesta. Kylmänä pisti\nsilloin Saul:\n\n\"No niin... Hänestä _voi_ nyt tulia se 'Messias', koska ne surmasivat\nhänet _aikanansa_...\"\n\nNe toiset kieltäjät eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti sillä\n\"aikanansa\"-sanalla ja muilla. Kuin myrkyllisesti puraisten lisäsi\nsilloin Saul:\n\n\"Ennenkuin hän ehti jatkaa sukuansa ja tehdä 'Isästänsä' -- siis\noikeastaan itsestänsä -- isoisän...\"\n\nAikaisessa kuolemassa siis oli Hänen ainoa voimansa ja mahdollisuutensa\njoksikin aikaa yksinkertaisten Messiaaksi kohota.\n\nJa silloin:\n\n\"Maa järisi ja kalliot halkeilivat ja monta pyhäin ruumista nousi\nhaudoista ja tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli taas kolea, harmaa päivä.\n\nHapset hajallansa juoksi Lea silloin katua pitkin ja ulos kaupungin\nportista, sinne, missä tuomitut kuoliaaksi kivitettiin.\n\n\"Voi minua!\" vaikeroi hän menehtyneenä. Hän tuli kentälle. Siinä makasi\nkivitetyn murskaksi runneltu ruumis.\n\n\"Stefaan!\" Hän kumartui ensimäisen marttyyrin ruumiin yli, suuteli sen\nkasvoja palavasti, huusi ja valitti ja itki:\n\n\"Stefaan! Minä, minä yksin syyllinen ja onneton olen!\n\n\"Armaani! Minä sinut hylkäsin ja pois sinut luotani sysäsin ja isäsi\nkodista karkoitin sinut!\n\n\"Ja siksi hajotkoot nyt hapseni kaikkiin tuuliin ja jääköön minuun vain\nruumiini haju ja yksinäisyyden ja autiuden tunne!\n\n\"Ah Herra! Yksinäinen ja vieras olen minä nyt itsenikin edessä ja\nmuukalainen siinä tuskassakin, mikä minulle enää maailmasta ainoana\njäljellä on...\"\n\nJa hän painui istumaan, ruumiin yli kumartuneena. Hänen kyyneleensä,\njotka vuotivat kuolleen kasvoille, olivat niinkuin sade, ja ylhäällä\nhänen päällänsä leijaili vaaniva korppikotka.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja minä olen näyttävä, kuinka paljon sinä olet kärsivä minun nimeni\ntähden!\"\n\nMiten kivikovaa!\n\nOli jo tapahtunut paljon. Ystävänsä kohtalosta raivostuneena oli Saul\nsyössyt kaikkia Messiaita tuhoamaan. Hän oli siinä mielessä liittynyt\nnäön vuoksi uudelleen pappeihin, matkustanut Damaskoon ja istui nyt\nMessiaan tähden vankeudessa Paavalin nimellä todistaen Hänen\njumaluuttansa alttiin sielunsa kaikilla voimilla.\n\nMutta sillä paikalla, missä Stefaan kivitettiin, näkivät ohikulkijat\nvuosikausia sen jälkeen joka päivä istuvan ja itkevän naisen, ja kaikki\nhe tiesivät, että se oli Sakeuksen tytär, yhä lakastuva, paljon\nkärsinyt ja ihana Lea.\n\n\n\n"]