[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCpreHncHacuPD2vvWOQzyY9qqozoiiWf92wCzx91rCs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},132,"Lukemisia lapsille 2","Topelius, Zacharias",1818,1898,"132-topelius-zacharias-lukemisia-lapsille-2","132__Topelius_Zacharias__Lukemisia_lapsille_2",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1866,1893,41572,249657,false,16314,[23],"Fairy tales",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Lukemisia lapsille 2\" by Zacharias Topelius is a collection of stories for children written in the late 19th century. This enchanting work presents a variety of tales, infused with moral lessons and imaginative adventures, aimed at nurturing young minds and instilling virtues. Central to its narrative is the character Valtteri, a curious and adventurous six-year-old boy who often finds himself in amusing predicaments as he explores the world around him.  At the start of the collection, the reader is introduced to a charming preface that sets the tone for the tales to follow. It features a conversation between an angel and a bird, emphasizing the importance of storytelling and music as a means of spreading joy and wisdom to children. Following the preface, the narrative shifts to Valtteri, who is celebrated by his family on his sixth birthday. The opening outlines Valtteri's vibrant personality and his carefree adventures as he balances curiosity with mischief, offering a glimpse into the lively life of a child eager to learn and explore but often getting into trouble. The themes of love, familial bonds, and the wonders of nature resonate throughout, inviting young readers to immerse themselves in Valtteri's delightful escapades. (This is an automatically generated summary.)",[],514,"Kokoelma sisältää satuja, runoja ja opetuksellisia kertomuksia lapsille. Mukana on tunnettuja tarinoita kuten Adalminan helmi, Sampo Lappalainen ja Lintu sininen, jotka käsittelevät luontoa, hyvyyttä ja uskoa.","Z. Topeliuksen 'Lukemisia lapsille 2' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 132. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","LUKEMISIA LAPSILLE 2\n\nKirj.\n\nZ. Topelius.\n\n\nSuomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe kaikille hyville lapsille.\n Pojalle.\n Tytölle.\n Kallis kysymys.\n Pikku Valtterin merkilliset vaiheet.\n Luistelija.\n Uuden vuoden yö.\n Luonnon salaisuus68.\n Kun ruusuilla maataan75.\n Adalminan helmi81.\n Poika Raahesta.\n Kevään satu.\n Koivujen juurella.\n Syyslaulu.\n Aallottaren jäljet.\n Satu Rutimosta ja Pilviparrasta.\n Suojelusenkeli.\n Saul ja David.\n Kirkkaalla jäällä.\n Verna Roosa.\n Valvaan kynä..\n Sampo Lappalainen.\n Joululaulu.\n Satu seitsemästä sisaruksesta.\n Varpunen Joulu-aamuna.\n Urholan linna.\n Lintu sininen.\n\n\n\n\nESIPUHE KAIKILLE HYVILLE LAPSILLE.\n\n\nOlipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille,\nkoivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä ja\nruo'ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa oli\ntuo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa,\nkellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänen\nlapsuutensa kehtolaulut.\n\nSilloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppas\nlapsille!\n\nLintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivat\nminua?\n\nEnkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.\n\nMitä ma laulan? kysyi lintu.\n\nEnkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; laulele\nHänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnon\nihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henki\nvallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitä\nhyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista,\nrohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta.\nLaulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkin\nyöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastus\nkorkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.\n\nLintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Mutta\nsinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minut\nainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antava\nminulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on?\nEiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä,\njoka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisin\nJumalan valituille!\n\nEnkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinen\nkuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisen\nsuloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailman\nalusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, ja\nsinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii meren\npohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työ\nei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissa\nväkevä.\n\nLintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.\n\nNyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomen\nmetsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kera\nkeväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet ja\noksat puhuvat?\n\nSinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalan\nvaltakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen,\nsinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiä\nkirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä yli\nkukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni,\nettä enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin.\nSoisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsa\nkuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevan\nsinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on,\nettä se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuin\nVapahtajamme sanoo, \"pahentaisi yhden näistä pienistä\".\n\nMutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisen\nja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellen\nvaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtä\ninnolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassa\nlöytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikomme\nJumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett'emme tällä suurella\nsurulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisina\nelämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.\n\nRakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien\nsäveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja\nlapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien\nrunolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun\nvaltakunnallesi.\n\n        Z. T.\n\n\n\n\nPOJALLE.\n\n\nOo reima, riemukas,\nSä leikin kuningas.\n   Ja heloita kuin kukka,\nKuin vehmas nurmen nukka!\n   Oo suora, vapaa vaan,\nJa, niinkuin kuusi, vankka,\n   Jonk' kotikorpes sankka\nLuo pilviin nousemaan.\n\n   Ja silmin kirkkahin\nSa katso ihmisiin,\n   Kuin aurink' ilmi kulkee\nJa mailmallen on julkee.\n   Ja tosi ollos niin,\nEtt' Herra katsastella\n   Hetkellä jokaisella\nVoi sielus syvyyksiin.\n\n   Äl' petä ystävää,\nVaan uskolliseks' jää.\n   Jos veljeskin sun jättää.\nSä pysy järkkymättä!\n   Oo hyvä, armeljas;\nIlolla leipäs taita,\n   Ja ällös olko saita\nSä köyhää auttaissas.\n\n   Oo uljas! Voiton vie\nSe yksin, jonka tie\n   Käy urhotyötä kohti,\nKen vaaran kestää tohtii\n   Ei oksall' omenaa\nNiin väiky ylähällä,\n   Ett'et sä pyrkimällä\nSitä vihdoin käsiis saa.\n\n   Kas kotkaa, riemuiten\nMi lensi ylhäällen;\n   Vaikk' ilmajärven selkää\nSe soutaa, ei se pelkää.\n   Vaan hänkin alussaan\nSun laillas oli hento,\n   Ja nyt sen huima lento\nEi mahdu maailmaan.\n\n   Vaan älä lentäissäs\nPois vaihda sydäntäs.\n   Oo kerskausta vailla\nJa nöyrä koivun lailla,\n   Mi kaunis paikallaan\nNöyrästi aina muistaa,\n   Ett' tuhansista puista\nHän metsäss' yks' on vaan.\n\n   Isääsi tottele\nJa kunnioita! Se\n   Se käy niin sujuvasti,\nKun teet sen iloisasti.\n   Ja äitis rukoilus\nSull' olkoon pyhä aivan;\n   Palkitsee äidin vaivan\nVain lapsen rakkaus.\n\n   Maan päällä oppi on\nSuur'valta verraton;\n   Siis kuule opettajaas.\nHän valon luo sun majaas.\n   Noudappa neuvot vaan\nSa harmajalta päältä;\n   Puu suojaa myrskysäältä\nMyös taimet juurellaan.\n\n   Ja luota Jumalaan,\nHänt' usko ainiaan.\n   Kun elon tyrskyt pauhaa,\nSä etsi Hältä rauhaa.\n   Sit' ilman tyhjää työs\nOn, riemus raukee aivan\n   Ja usko, toivo taivaan,\nHyveet ja oppi myös.\n\n   Ja isänmaatas sa\nHartaasti rakasta,\n   Vaikk' usein poljetulta\nNäyttääpi Suomi kulta.\n   Sen kasva etehen,\nSen elä aattehille,\n   Ja henkes anna sille,\nJos Herra sallii sen.\n\n   Siis ollos riemukas,\nSä leikin kuningas,\n   Ja heloita kuin kukka,\nKuin vehmas nurmen nukka.\n   Kevääsi ihana\nKesälles kukat luokoon,\n   Syksylles heelmät tuokoon!\nSen suokoon Jumala!\n\n\n\n\nTYTÖLLE.\n\n\nSä kevään lapsi virkku,\nSä armas pienoinen,\nNiin keveä kuin sirkku\nTai leivo suloinen,\nSä kasva nyt, kuin koittaa\nKeväimen sätehet,\nJa mehiläinen soittaa\nJa hyppää hyttyset.\n\nSä kasva vapahana,\nSirona, siteittä,\nKuin koivu solakkana\nKohoopi metsässä;\nHän pitkän vartalonsa\nTaivasta kohden luo,\nJuo ilmaa janohonsa,\nHuvia meille suo.\n\nKas varpusta, sen kieli\nVilussai visertää,\nPahoittaa karvas mieli,\nMut ilo viehättää.\nNopeesti anteeks anna,\nHitaasti vihastu,\nMurhetta muiden kanna,\nIlosta ihastu.\n\nSä kehrää, kudo, soita\nJa laula riemuisna,\nEi työ sun ihanoita\nKasvojas kalvenna.\nSun ulkonainen suhtas\nKuitenki halvemp' on,\nMut sydän hyvä, puhdas\nSe kallein olkohon.\n\nSe tiedä, ett'ei luonut\nSaa Luoja alhaiseks,\nKuin hän on tulla suonut\nSun sieväks tyttöseks.\nSä lemmi isänmaata,\nHyvyyttä, valoa,\nSä näkyville saata\nYlevää, jaloa.\n\nSä lemmi niinkuin päivä,\nMi sumut haihduttaa,\nKuin kevät ennättäivä,\nMi kukat kasvattaa.\nSä lemmi niinkuin kaste\nAamulla ruohossa,\nMi kuivuu päivää vasten,\nMut auttaa kasvua.\n\nMaailman korskeilua\nSä karta ainiaan,\nSe vahingoittaa sua,\nSä vartu parempaan\nSä oikeasta väärä\nTarkasti eroita.\nSull' ylevä on määrä:\nIjäinen kunnia.\n\nHyvyys on kaunistusta\nParasta laadultaan,\nÄl' yhtään imarrusta\nSä ota kuullaskaan.\nOn tuoksu neilikalla\nEnemmän viehtävä,\nJa ruusu kunnahalla\nOn kauniimpi kuin sä.\n\nJa jospa saanut oisit\nSä loiston auringon,\nJa omistaa jos voisit\nTuhanten suosion,\nMut sydän jos vain sulla\nOis kova, katkera,\nSä kuinka voisit olla,\nJumalan lapsena.\n\nSen tähden lapsi virkku,\nSä armas pienoinen,\nNiin keveä kuin sirkku\nTai leivo suloinen,\nSä pysy Luojan lasna\nJa kasva, kukoista,\nJa tuoksu autuasna\nEloa ikuista.\n\n\n\n\nKALLIS KYSYMYS.\n\n\nTiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja\nkuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä,\neivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana\nsiintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa,\nja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:\n\n      _Rakastatko minua?_\n\nRakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui\npienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin.\nSinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo\nhymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei\nvaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan!\nOnnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell'ei hän suloisesta hymyilystäsi\nolisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet,\nsydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt\nhän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte\ntyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän\nmuuta?\n\nKuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama\nkysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä\nrakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja\nympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä\nrakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle\nanteeksi rakkautesi tähden, ja silloin _et tahdo_ rikkoa.\n\nNiin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on\nviheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on\nJumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän\nrakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä\ntähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren\nNovaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä;\nsiellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan\nkasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle\nhaudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka\non kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan\npakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan\npolttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.\n\nKun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan\npuitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy:\nrakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin\ntunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla\nja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä:\nrakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää\npelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa:\nkasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä\nystävällemme leiväksi!\n\nAivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi,\nvastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle:\njoudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja\ntulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys!\nhuudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin\npajuvitsa hänen taitavissa käsissään.\n\nVilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi\nhäneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki\nkirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja\nhän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.\n\nRakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa\nvaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi\nikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat\nkiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi\npäiviksi Minnan pianon kieliltä.\n\nMutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei\npianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja\nja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon\nhän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat\nmetsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin,\nkuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa\nsinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon\ntuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko\nminua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja\nhelisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja\nhän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.\n\nIstuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen.\nKuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko\nmeitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin\nmuistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä\nsaada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää,\nmutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä,\njota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan\ntiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen\nmies.\n\nIstuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta\nvaltakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta.\nTiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja\ntaas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa\nruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin\nmyös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä\nilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.\n\nMutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran,\nKaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma\nHerralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja\ntaivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra\nvastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että\nteitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen\non rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa\npitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet\nisäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan,\njoka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne\nantanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa\nja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä\nrakastaisi!\n\nSilloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on\ntäynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.\n\nMutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa\nhuminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään\nsamaa: rakastatko minua?\n\nMitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan,\nlangeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua\nrakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman.\nMutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein\nolemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja\nsuo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän\nrakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!\n\nNo niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua\nkaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun\ntähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?\n\n\n\n\nPIKKU VALTTERIN MERKILLISET VAIHEET.\n\n\n\nValtteri ensimmäisen kerran pulassa.\n\nValtterin kodista, Lunkentuksesta ja raitaisesta hameesta.\n\n\nLähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi\nkaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine\nvinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä\naikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan.\nKasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka\nsuhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen\ntakana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on\njärvi, järven takana kylä, ja ylt'ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja,\nväliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.\n\nTuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet,\nmukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut\nportaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin\nvanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja\nVilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa,\nVilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja\nKukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.\n\nValtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa\nkoulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän\nosaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää\nsormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla,\nheittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia\nkukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda\nkirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki,\nkuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia,\nheittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille,\nnyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä\nkarviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan.\nMuutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin\nvaroituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.\n\nSaatpa kuulla.\n\nKuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn\nlaidalla ja sanoi, suudellen häntä: \"tänään on Heinäkuun 20 päivä.\nJumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!\"\n\nSamassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo\nvaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat\niloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen\ntapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja\nKukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei\nmuutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja\nsehän pääasia olikin.\n\nHiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi\nhyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes\nsyntymäpäivänsä.\n\nYks' kaks' oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän\nedellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli\njo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli\nkäsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä\nei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet\nkesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; -- olipa hänestä\nerinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti\nsilitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet\nsaappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti\nkiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi\nja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään\nveti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli\nyhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä\nse ei toki ollut.\n\nSalissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli\nrinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja\noikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan\nnikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän\nihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se\nsaikin, nimittäin Lunkentus.\n\n\"Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan,\" lupaili isä, \"ja silloin saat\nkoettaa, mihin Lunkentus kelpaa.\"\n\n\"Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä\nkammoon järveä\", sanoi äiti huolestuneena.\n\n\"Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?\" kysyi närkästyen\nValtteri.\n\n\"Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen\", sanoi isä. \"Yksin et saa\njärvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi.\"\n\nNiin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä\nKuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat\nuiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä\nhyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli\neriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas\nikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.\n\nÄiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja\nrieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman\nhauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen\nruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne\npois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta\nvastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.\n\nRuuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät\nmarjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien\nkaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli\nviimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin\nteki Valtterin mieli koetella laivaansa.\n\nHän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti\nmuurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen\ntuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri\nmielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se\nkeikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti\nse kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri\nseisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian\netäällä Kuuselan maantieteessä.\n\nNyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi\nhavaslanka Valtterin kädestä ja -- hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt\nomin päin aavalle järvelle.\n\nValtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett'ei\nhän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus\npääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! -- Lähellä asui\nkalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha\ntaikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi\nkaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä\nseipäällä.\n\nKaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin.\nTuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei\nkuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti\npaljon nopeammin.\n\nKuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli\nyhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.\n\nNyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että\nValterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.\n\nOnneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen\nkeikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha,\nhyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi\nrantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että\nairot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. --\n\"Luuletko minun pelkäävän!\" sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen\nkaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja\nValtteri putosi päistikkaa järveen.\n\n\"Ei hurjempata poikaa!\" huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että\ntoinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin\ntukkaan ja nosti hänen veneensen. \"Uh\", sanoi Valtteri, kuin pääsi\nahventen valtakunnasta.\n\n\"Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!\" huusi hän ensimmäiseksi, suu\nvielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät\nsipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.\n\n\"Mitä minä huolin Lunkentuksesta!\" ilveili Joonas, puoleksi mielissään,\npuoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan\ntakaisin.\n\nTäällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena\npäivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt,\nkuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett'ei tuo vaarallista\nollut, kyllä hän uida taisi.\n\n\"Niin kyllä, kädet pohjassa\", nauroi Joonas.\n\n\"En tuntenut mitään pohjaa\", sanoi Valtteri ylpeästi. \"Jos olisit\nantanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan.\"\n\n\"Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?\" sanoi äiti. \"Lotta,\njuokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!\"\n\nLotta meni ja palasi hetken kuluttua. -- \"Heillä on vain pieni poika ja\nisonlainen tyttö\", sanoi hän. \"Tässä on tytön paita ja raitainen\npyhähame sekä sukat ja kengät.\"\n\n\"Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?\" kysyi Valtteri.\n\n\"Täytyy, poikaseni\", sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan\nei ollut väittäminen. -- \"Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs\nsillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut.\"\n\nEi mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin\nveikeältä raitaisessa hameessaan.\n\n\"Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!\" sanoi Lotta. Mutta Valtteri\nviskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks' aikaa, kuin hänen\nvaatteensa kuivivat.\n\nVähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi\nhänelle: \"voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?\"\n\n\"En minä ole tyttö\", vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.\n\nVähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen\nluoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: \"en minä ole tyttö, minä olen\nmies.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.\n\nEtempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. -- Kas tuolla\ntulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksi\nlehtiä veneesen. \"Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?\"\n\n\"En minä ole teidän Liisanne!\" sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän\nkepin.\n\n\"Katsopas tuota!\" sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä\nkuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota.\nLuodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja\nValtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa\nsille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä.\nVihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. -- \"Kyllä me\nsinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna\", huusivat pojat.\n\n\"En minä ole mikään tyttö, minä olen mies\", kirkasi Valtteri, kepillänsä\nhuitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti\nja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja\nValtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat,\nnärhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika,\nilo.\n\nHiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. -- \"En tahdo olla\ntyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!\" huusi hän kaukaa\nitkusilmin. -- \"Älä itke, rakas poikani\", sanoi hänen äitinsä. \"Tytöt\nvoivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat\nvaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja\nsitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta.\"\n\nValtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin\nkeveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla\npoikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan\nkuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan\nhäpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri --\nreipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy\nhameesen pukeutua?\n\nNyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli\nkeppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä.\nJärven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat\nkummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli,\nettä tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se\nylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan\nkuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella\nkirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan,\nettä Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki\nsiihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli\nkummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja\naurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät\nlehdikossa veden alla.\n\nTuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi\nensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti\nihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen\nLunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten.\nLunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin;\nmuurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa\ntietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli\njoutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista\nlastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä,\nmuurahaisilla ja iloisilla toiveilla.\n\nToiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen,\nmutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja\nelämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.\n\n\n\nValtteri toisen kerran pulassa.\n\nEräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.\n\n\nKyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi\nlämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu\npoika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina\njuoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota\net ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä.\nPahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana.\nParempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja\nkuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen.\nPojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok' ei mitään kestä, sillä\nsemmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.\n\nMutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät\nja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä.\nJonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä\nsivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä\nruoskaa tarvitse.\n\nValtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat\nkotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä\niloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi\nkäsiänsä yhteen.\n\nHarvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän\njokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään,\nniin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja\nniin tekee hän muillekin pahantekijöille.\n\nLähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi\nsanottiin _Taivasmäeksi_. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa,\nmutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta.\nTaivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka\nei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka\nei luistanut niin hurjasti.\n\nNyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan\nTaivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli\nkelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta\nhuudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin\nluisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus\nniinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki,\ntoisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut.\nHetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.\n\nJoulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa.\nSiinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell'ei\nkantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se\nsaavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja\nValtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä\nlensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi\nheidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri\nkopeili Pässistänsä.\n\nLikellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja\nsitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui\nnietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä\nlaskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri\nluotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken _Sokurimaahan_.\n\nPäätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä.\nValtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira.\nPäästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri\nsuitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin.\nHei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan...\nAluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki;\nviimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.\n\nValtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen\nammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja\nsamassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja\nhän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja\nsuuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta\nsudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä\ntalutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä\nkruunu jäätimanteista. \"Tervetullut valtakuntaani\", sanoi kuningas. \"Nyt\net täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojat\nkuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi ja\nsinä pääsette suureen arvoon.\"\n\n\"Kiitos kunniasta,\" vastasi Valtteri, \"mutta vähä keittoruokaa ei olisi\nhaitaksi; en ole syönyt isoon aikaan.\"\n\n\"Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää,\" sanoi\nlumiruhtinas, \"ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett'et\nikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja\nsokurina on survottua jäätä.\"\n\n\"Kiitoksia paljo,\" vastasi Valtteri, \"ei minun taida olla nälkä.\"\n\n\"Sinä veitikka,\" sanoi kuningas närkästyneenä, \"kyllä minä sinut opetan\nhalveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitä\ntähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksi\näärettömässä valtakunnassamme!\"\n\nNyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa\nmuuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden\nhiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä\nettä surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä\nPässi oli joutunut.\n\nSamassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa\nsängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja\näiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: \"Jumalan kiitos, nyt hän\ntointuu.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. \"Enkö ajanut Pässillä\nSokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minut\navantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinka\ntänne jouduin?\"\n\n\"Rakas poikani,\" sanoi hänen isänsä, \"nyt puhut unen-houreita. Etkö enää\nmuista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas?\nSiellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput\nolet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin\nparanet pian jälleen.\"\n\n\"Missä on pässi?\" kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä\nhänelle kerrottiin.\n\n\"Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki\", vastasi isä.\n\n\n\nValtteri kolmannen kerran pulassa,\n\njohon hän joutui kiekkoa lyödessään.\n\n\nKevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vielä\nliian märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojan\nreunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä,\nja siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.\n\nOletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista puuta\nsen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja tasareunainen,\nmuuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se on liian kevyt,\npidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin raskaasta ei liioin\nole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla kahdellainen liikunto\nyht'aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin kärrynpyörä, että kuten\npyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka pyöräykseltä kulkee kehänsä\nmittaisen nauhan pituuden. Eräs kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tien\nmitan. Hän teki kärrynsä pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinen\njousi napsahti pyörän joka pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja joka\nnapsahdukselta kulki näyttäjä sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppä\ntiesi kärrynsä pyörän kehän viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesi\nmyöskin, että peninkulmalle menee 1,800 kyynärää. Perille tultuaan näki\nhän, että kellon näyttäjä oli edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia.\nKuinka monesti oli pyörä pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan oli\nkelloseppä matkustanut?\n\nOppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.\n\nValtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaa\nkiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivan\npyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niin\nmeni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaan\npitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdellä\nheitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi hän\nolevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän. Kuinka\nmonesti oli se pyörähtänyt?\n\nNiin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitä\nVilliksi. Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti,\nettä se kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se oli\ntemppu, jot' ei moni tee!\n\nToisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan,\nett'ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellä\nmaanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikä\nkummitus se lieneekään.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tiellä\nkiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, että\nsuutari otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu,\nlippasi Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tien\nmutkassa hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineen\nkatselivat lasten leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa.\nKoivut olivat vielä kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla;\nhienot varvut notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäen\nistahti niille. Lähellä tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienet\nmuurahaiset kulettivat rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa,\ntakaperin vetäen kukin havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toverit\njoutuivat apuun. Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientä\ntyttöänsä, joiden oli tapana avata hilaa matkustajille, olivat nyt\nistuneet kivelle poikien leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö oli\nlöytänyt tuohisellisen karpaloita suolta ja olisi ne mielellään myynyt,\nmutta piti tuokkostaan esiliinaansa alla, peläten, että nuo ahnaat pojat\nsöisivät kaikki hänen marjansa.\n\nValtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka,\nviimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessä\njakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavat\nahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parven\npojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan ja\nkepeillään menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua.\nKiekon edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksi\non lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Mutta\nkuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: \"kiekko on kuollut!\" eikä\nkukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.\n\nPojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin ja\npakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämä\nolivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki,\nett'ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa!\nkomensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin,\nnosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villi\npitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villi\nhyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää.\nKristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivat\nriemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin Cæesar\nFarsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.\n\nKristityt heittivät nyt vuorostaan kiekkoansa ja koettivat ottaa\nvalloitetut alansa takaisin. Mutta tämä ei menestynyt! heidän kiekkonsa\nlyötiin vielä yhä etemmäksi, lähes neljännes-peninkulmaa, likelle toista\nhilaa. Jos pakanat olisivat ajaneet heitä sinne saakka, olisivat\nkristityt olleet hukassa.\n\n\"Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!\" huusi yksi pakanoista. Mutta\nValtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisi\nkristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla,\nmutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin,\njoissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jolla\noli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepen\npäähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.\n\nVaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: \"kuka\nlurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?\"\n\nTotta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki\nmetsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa ja\nuhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuli\nesille, meni vaunujen luo ja sanoi: \"minä se olinkin, joka kiekon\nviskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!\"\n\n\"Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?\" sanoi maaherra. \"Nouse nyt\nvaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa.\"\n\nTässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin.\nPieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijan\nlapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanat\nseisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, ja\nkaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra:\n\"Viekää poika Villinensä koppiin!\"\n\n\"Maaherra kulta,\" rukoili Valtteri, \"älä lähetä minua koppiin! Siellä on\nrosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini.\"\n\n\"Älä lähetä häntä koppiin\", pyysi pikku Aino. \"Minä annan hänelle kaikki\nanteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut.\"\n\n\"No, koskas rukoilet hänen puolestansa\", sanoi maaherra, \"ja koska hän\nitse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Mutta\nkiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme,\nja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa.\"\n\nNiin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerasti\nkiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämä\nkuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivatti\nJepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtterista\nja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivät\nseuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiin\npuutarhassa haudalle:\n\n_TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOA\nEI ENÄÄ MAAILMASSA OLE._\n\nSitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivät\nmetsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka ilta\nauringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla.\n\n\n\nValtteri neljännen kerran pulassa.\n\nJoka on laiska, varokoon tukkaansa.\n\n\nNyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuuden\nvanha. Hän osasi purjehtia kaukalossa, heittää kiekkoa, lyödä koiria\nkuoliaaksi, laskea mäkeä sekä toimittaa muitakin tärkeitä toimia. Paitsi\nsitä tunsi hän kuvakirjastaan jalopeurat, tiikerit, elefantit ja\nsarvikuonot, puhumatta siitä likinäisestä ystävyydestä, joka vallitsi\nhänen ja Mustin, Vilkkaan, Jänön ja Kukkukiekoon välillä. Mutta jos\nhänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienet\nsekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuin\neriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyyni\nmustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikista\ntässä maailmassa. Hän oli kuullut kerrottavan, ett'eivät rosvopäälliköt\neikä muutkaan urholliset miehet entisinä aikoina osanneet lukea eikä\nkirjoittaa. Kuin tulen mieheksi, piirrän pitkällä miekallani puumerkin\nnimeni asemesta, arveli Valtteri, ja kuin lukea haluttaa, ha'etan minä\nmunkin, joka sitä tekee; niin muutkin rosvopäälliköt tekevät.\n\n\"Rakas Valtteri,\" sanoi hänen äitinsä, \"ethän sinä toki rosvoksi rupea,\njoka lyö ihmisiä kuoliaaksi ja ryöstää heidän omaisuutensa. Se on\nhäpeällistä, poikani. Paitsi sitä ei meidän maassamme löydy\nmunkkejakaan.\"\n\n\"Jos ei munkkeja ole, niin löytyneehän koulupoikia\", vastasi Valtteri.\n\"Ne minä määrään edestäni lukemaan.\"\n\n\"Mutta jos et osaa lukea, vetävät viisaammat sinua nenästä\", sanoi isä.\n\"Sinä jäät tyhmäksi kuin pöllö, ja kaikki älykkäämmät pojat nauravat\nsinulle. Silloin et saa mitään tietoa kaikesta hyvästä ja hyödyllisestä\nopista, jota kirjat sisältävät, et Jumalan sanastakaan, ja kaikki\nkauniit sadut jäävät sinulta lukematta. Kävellessään niityllä mölyää\nhärkä sinulle: minä olen parempi kuin sinä; Musti murisee portilta: minä\nolen viisaampi kuin sinä. Kun kävelet metsässä, puhuvat puut keskenänsä:\nTuolla tuhma Valtteri, joka ei osaa lukea! Pieni perhonenkin, joka\nlentelee kukkakentällä, sanoo: minä osaan kaikki, mitä tarvitsen osata,\nmutta Valtteri ei osaa, mitä hänen tulisi osata, ja jota kyllä äkkiä\noppisi, jos vaan ei olisi niin laiska. Hyödyttömänä olentona vaellat\nsinä maailmassa, ja koko luonto sekä kaikki köyhät lapset huutavat\nsinulle: jos olisimme olleet tilaisuudessa oppia lukemaan, emme suinkaan\nolisi niin ymmärtämättömät olleet kuin tuo Valtteri!\"\n\n\"Mutta minä en tahdo lukea, minä tahdon juosta ja leikitellä kaiken\npäivää!\" väitti Valtteri.\n\n\"Sinun tahtosi!\" sanoi isä. \"Tiedätkö, missä tahtosi on? Se on äidin\nompelulaukussa. Huomenna rupeat lukemaan Susanna muorin koulussa; se\nolkoon sanottu.\"\n\nKun Valtteri illalla pani maata, ajatteli hän: Tänä yönä en nuku\nhituakaan; kun kaikki muut ovat nukkuneet, riennän metsään, jossa\nvarmaan tapaan jonkun rosvon, ja hänen pyydän opettamaan minua\nrosvopäälliköksi, joksika aika miehenä rupean. Se on paljon hauskempaa\nkuin lukeminen.\n\nHänen tätä paraikaa ajatellessaan, tuli uni silmiin, Nukku Matti läheni\nja Valtteri nukkui kuin porsas aamuun asti.\n\nKello 7 aamulla tuli äiti sängylle. -- \"Nouse ylös ja pu'e päällesi,\nniin menemme yhdessä kouluun\", sanoi hän.\n\nValtterilta pääsi itku.\n\n\"Ei ole itkun syytä\", lohdutti äiti. \"Kyllä sinä koulussa menestyt\nniinkuin muutkin. Saatpa nähdä, kuin vain teemme koetuksen.\"\n\nMikä nyt apuna? Valtterin oli mentävä kouluun, ja raskain askelin\nseurasi hän äitiä tuon peljättävän Susanna muorin luo. Tämä oli\nsellainen äreä mummo, joksika moni ajan pitkään käy, joka laiskoja\npoikia reistaa lukemaan. Susanna muorilla oli myssy päässä, ruuni takki\nyllä ja viheriäiset, messinkisankaset silmälasit nenällä. Hän istui\npöydän päässä isossa nahkatuolissa, sukankudin, lankakerä ja vitsa\nvieressään. Pöydän ympärillä istui neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi\ntyttöä. Nurkassa oli iso kaappi, ja seinällä riippui kaksi taulua, jotka\nkuvasivat tapahtumia raamatun historiasta, toinen Absalonia, joka jäi\npitkästä tukastansa riippumaan tammen oksaan, toinen Hamania, joka\nripustettiin hirsipuuhun. Sitä paitsi oli siellä tauluja, joihin oli\npiirretty sekä kirjaimia että numeroita, ja vähintäin neljä\nmerkkiliinaa, koulutyttöjen ompelemia. Jakulla, kaapin vieressä, istui\nrakkikoira, joka äreästi murisi Valtterille tervehdykseksi.\n\n\"Hyvä Susanna muori, tehkää hyvin ja opettakaa poikaani lukemaan\", sanoi\nValtterin äiti. \"Älkää vitsaa säästäkö, jos hän on laiska; kun hän tulee\nisoksi, kiittää hän teitä siitä.\"\n\n\"No, no, ehk' eipä vitsaa tarvitakaan\", sanoi Susanna muori. \"Näkyypä\npojalla olevan kylliksi pitkä tukka.\"\n\nValtteria värisytti, kuin kuuli puhuttavan pitkästä tukastaan, jota hän\nei koskaan antanut leikata. Ja kun hän samalla katseli Susanna muorin\npitkiä, laihoja sormia, toivoi hän hartaasti tukkansa yhtä lyhyeksi\nleikatuksi kuin venäläisen sotamiehen. Nyt lähti äiti pois, ja paikalla\nalkoi lukeminen. Alussa oli tuo tosin vähän vaikeaa, mutta menihän se\nvähitellen, sillä Valtterin mielestä ei mennyt pitkä tukkansa eikä nuo\nvielä pitemmät sormet, jotka olivat valmiit käymään siihen kiinni.\n\nVähän aikaa kävi lukeminen jotensakin hyvin. Mutta Valtteri rohkasi\nluontonsa ja ajatteli: minä olen mies ja Susanna muori on vaan akka. Ei\nhän uskalla minun tukkaani kajota; hän varmaan pelkää minua.\n\nSamassa kärryjen räminä kuului ulkoa, niin että lasit ikkunoissa\ntärisivät. Kohta heitti Valtteri kirjan kädestään ja juoksi ikkunan luo.\n-- \"Mitäs teet, poika?\" kiljasi Susanna muori. Mutta Valtteri ei ollut\nkuulevinansakaan. Hän vaan kurkisteli niin, että nenä painui litteäksi\nlasia vastaan.\n\n\"Vai oletko sinä sitä maata?\" sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelematta\notti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät,\nlaihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett'ei\nkukaan olisi sitä paremmin tehnyt.\n\nSitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettu\nvähintäkään.\n\nValtteri irvisteli suutuksissaan. -- \"Minä tahdon kotia äidin ja isän\ntykö!\" huusi hän. \"Kokeeksihan vain olen täällä.\"\n\n\"No hyvä olikin, että sait kokea\", sanoi Susanna muori. \"Ole toisten\ntarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!\"\n\nValtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuota\njulmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden!\nMinäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi.\nJa härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Ja\nmuut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka ei\nmitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänä\nluen kuin mies.\n\n\n\nValtteri viidennen kerran pulassa.\n\nValtteri tahtoo olla Robinpoikana.\n\n\nSusanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikia\nlukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterin\npäätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuon\ntuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmalta\nkuin tukanhöyhennys.\n\nEnsiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen veti\nusein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesi\nsisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea\nkirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille\nvoileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella\nmielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.\n\nHelposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hän\nlupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt,\nett'ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.\n\nKerran löysi hän parvelta vanhan kannettoman kirjan. Siinä kerrottiin\nRobinpojasta, joka salaa lähti vanhempainsa luota, ja joutui autioon\nsaareen, jossa hän monta vuotta eleli oman onnensa nojassa. Sepä\nihmeellistä. Valtteri olisi mielellään ollut Robinpoikana. Hän ei\nensinkään muistanut, että Robinpoika katkerasti katui karkaamistaan\nhyvästä kodistansa.\n\nValtteri luki ehtimiseen. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän teki\nhänen mielensä seurata Robinpojan esimerkkiä. Kirjassa kerrottiin muun\nmuassa, että Robinpoika oli nahkavaatteissa kiireestä kantapäihin.\nOnneksi löytyi parvelta vanhat lampaan-nahkaiset turkit. Valtteri käänsi\nne nurin ja pisti päällensä. Arvaappas, oliko hän silloin mahtavan\nnäköinen! Parven nurkassa oli sokeritopun tötteröitä sinisestä\npaperista, ja kopassa linnunhöyheniä. Valtteri koetti päähänsä yhtä\ntötteröä, koristeli sitä kauniilla teyrin höyhenillä, ja siitäkös tuli\nkomea kypärä! Sitten teki hän tappuratukosta mainion parran, jonka hän\nhavaslangalla sitoi korviinsa. Nyt oikasi hän itsensä ja näytti varsin\njulmalta.\n\nTämä tapahtui eräänä iltana alkukesästä. Lotta sisar kutsui portailta\niltaselle ja Valtterin täytyi lähteä alas parvelta. Paikalla turkit\nnurkkaan ja tötterö samaten. Mutta Valtteri oli tämän illan\nmietteissään. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä ollenkaan. Onnellinen\nRobinpoika! ajatteli hän. Semmoinen mies olisin minäkin, asuisin\nmetsässä, rakentaisin itse huoneeni, keittäisin ruokani ja ampuisin\nkaikki metsän elävät oivallisella jousipyssylläni. Onnellinen\nRobinpoika! Reipas, rohkea Robinpoika! En ikänä tule niin onnelliseksi\nkuin sinä!\n\nMutta jos lähtisin karkuun? arveli Valtteri samassa. Tämä ajatus saattoi\nhänen sydämmensä sykkimään. Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kaikki\nmuut nukkuivat. Lauri veli oli oiaissut pehmeän, valkoisen säärensä\nkehdon laidalle, ja Kukkukiekoo korsnasi niin että pihalle kuului.\nKesäinen yö valaisi huoneen. Ihan selvästi voi eroittaa pihlajan,\nvalkoiset kukat puutarhassa, ja metsästä kuului laulurastaan säveleet.\n\nValtterin sydän tykytti yhä kovemmin. Viimein kiipesi hän hiljaa\nsängystänsä ja puki vaatteet päällensä. Ei kukaan herännyt. Hän kulki\nhuoneiden läpi. Sivumennessä otti hän kaapista leivänpalasen ja vähän\njuustoa. Sitten hiipi hän yhtä hiljaa parven portaita ylös. Kohta löysi\nhän turkit ja paperitötterön. Robinpojan kirjan otti hän mukaansa,\noppiaksensa siitä miten piti menettelemän, ja nyt kiirehti hän\nsukkasillaan alas portaita ja porstuan ovesta ulos.\n\nYö oli ihana ja raitis, taivas valoisa, ja kaste oli langennut\nviheriäiseen ruohikkoon. Valtteri ei enää kävellyt, hän juoksi, kuin\nomatunto olisi häntä vaivannut. Vähän päästä ennätti hän metsään, ja\nsamassa nousi aurinko niin punaposkisena, ihan kuin Susanna muori olisi\nsitä äsken höyhentänyt. Valtteri istui mättäälle ja rupesi syömään\njuustoa ja leipää. Häntä ei yhtään nukuttanut. Hän kuuli lintujen\nlaulavan, ja tuomet tuoksuivat hänen mielestänsä suloisemmin kuin ennen.\n\nValtteri alkoi nyt rakentaa itsellensä majaa. Hän otti kääntöpää\nveitsensä taskusta ja leikkasi sillä pitkiä oksia tuuheista kuusista.\nVankimmat oksat asetti hän tuiksi ja pienemmillä peitti hän seiniä ja\nkattoa. Hetken päästä oli havumaja valmis. Siinä oli vanha kanto\npenkkinä ja kivi pöytänä. Vuoteen päätti Valtteri tehdä koivunlehdistä\nja karhunsammalista. Tämä oli vasta hauskaa. Valtteri ei siitä piitannut\nmitään että kuusenpihkaa tarttui hänelle sormiin.\n\nSanonpa teille nyt minkä tähden Valtterilla oli niin hauskaa. Ylen hyvä\nasia on, tulla omin neuvoinsa toimeen tässä maailmassa. Siitä käy\nihminen raittiiksi ja rohkeaksi, ja jota suuremmat vastukset hän\nvoittaa, sitä iloisemmaksi käy hänen mielensä. Mutta silloin on myös\ntarpeellista ajatella nenän pituutta pitemmälle. Niin pitkälle ei\nValtteri-raukan tuumat ylettyneet.\n\nKun maja oli valmis, pisti Valtteri turkit päällensä, asetti tötterön\npäähänsä ja istui kannolle, joka oli hänellä penkkinä, ja nojasi\nkäsivartensa kivipöytää vasten. Hän oli mielestään ikäänkuin kruunattu\nkoko metsän kuninkaaksi. Vahingoksi ei hänellä ollut kuvastinta, jotta\nolisi itse voinut nähdä, kuinka mahtavan ja julman näköinen hän oli\nsiinä mietiskellessään, miten hän uutta valtakuntaansa oikein\nhallitsisi.\n\nValtteri oli tehnyt ahkerasti työtä, ja nälkä rupesi pientä vatsaa\nvaivaamaan. Kyllä nyt juusto ja leipä olisi maistanut makealta kuin\npannukakku, mutta niitä ei ollut enää nimeksikään. Valtteri päätti tehdä\nkuten Robinpoika. Hän lähti metsään etsimään kokos-pähkinöitä.\n\nIhmeellistä kyllä; sellaisia pähkinöitä ei kasvanut koko metsässä.\nKummastellen tirkisti Valtteri puitten latvoihin, mutta niissä ei ollut\nmuuta tarjona kuin tuoreita kuusenkäpyjä. Paremman puutteessa maistoi\nhän yhtä käpyä, mutta se oli niin pihkainen ja karvas, ett'ei siitä\nollut syötäväksi.\n\nNo, arveli Valtteri, ei se suureksi haitaksi ole; minä pyydän sen sijaan\nLama-eläimen, josta saan hyvän-makuisen suuruksen. Ja jousipyssy kädessä\nläksi hän metsästämään. Lama-eläintä ei hän tosin löytänyt, mutta\nviitakossa pöykähti sukkela jänö, ja pieni vikkelä orava hypätä hipsutti\nkuusen oksalla. Valtteri tähtää jänöä, ja sitten oravaakin, mutta kova\nonni; hän ei osu kumpaankaan. Vihoissaan heitti hän pyssynsä pois.\nSamassa kulki pieni paimentyttö ohitse. \"Anna, ystäväni, minulle vähän\nmaitoa\", sanoi Valtteri, sillä nyt tuli nälkä toden perään.\n\nKuin tyttö näki tuon karvaisen ilmiön, turkit nurin päällä,\npaperitötterö päässä, heiluvat höyhenet ja pitkän parran, huusi hän\npelosta ja juoksi tiehensä. Mitä uskoi hän muuta, kuin että Valtteri oli\nitse ilkeä metsän mörkö! Valtteri juoksi hänen jäljessään, ja tyttöparka\noli pelosta vaipua maahan, kuin Valtteri samassa kompastui pitkiin\nturkkiinsa ja loukkasi nenänsä kaatuneesen koivuun.\n\nMitä nyt Valtteria hyödytti metsän kuninkuus, kuin hänen\nmajesteetillansa ei ollut mitään syömistä. Kesä oli vasta niin alussaan,\nett'eivät edes mustikat vielä olleet kypsiä. Valtteri oli mielissään,\nkuin viimein löysi muutamia karpaloita, ja sen enempää ei Robinpoika\nsinä päivänä nauttinut. Parempi onni toisten, ajatteli Valtteri; minä\nhankin itselleni \"Perjantain\", niin meitä on kaksi ja saamme yksin\nneuvoin puolustaa itseämme villi-ihmisiä vastaan. Valmistettuaan\nvuoteensa karhunsammalista pani hän nälkäisenä maata, lammasnahkaiset\nturkit korvillaan.\n\nSill'aikaa olivat Valtterin vanhemmat etsineet häntä kaikkialta,\naavistamatta minne poika oli joutunut. Pelkäsivät jo, että hän oli\npudonnut järveen tahi joutunut suden kynsiin. Silloin tuli pieni\npaimentyttö kylään ja kertoi parkuen, että metsässä riehui hirveä mörkö,\njolla oli karvainen nahka ja soikea, sokeritopun kaltainen pää. Koska\nkylässä oli monta taikauskoista ihmistä, jotka luulivat kummituksia\nolevan metsässä, niin ukot ja akat säikähtivät milt'ei yhtä kovasti kuin\npaimentyttö itse. Moni heistä ei uskaltanut koko päivänä liikkua ulkona,\nja peljästyneinä vilkasivat he taaksensa joka kerta kuin tuuli suhisi\nkorkeissa kuusissa. Mutta urhollisemmat arvelivat jonkun karkulaisen\npiilevän metsässä ja päättivät lähteä yöllä miehissä heittiötä kiinni\nottamaan.\n\nValtteri ei tiennyt tästä mitään, vaan nukkui sikeässä unessa, unhottaen\nvatsansa vaatimukset, kuin kylänmiehet yht'äkkiä havaitsivat hänen\nmajansa ja piirittivät sen. He lähenivät hyvin varovasti, seipäitä ja\nlapioita aseina, ja kurkistivat majaan. Kas tuossa kai nukkuu\nkarkulainen, sanoivat miehet keskenään.\n\n\"Odotapas vähäsen!\" sanoi yksi heistä. \"Tuolla nurkassa on jotain\nkarvaista; mitäs, jos se olisi karhu?\"\n\n\"Nuijitaan se, ennenkuin se herää\", sanoi toinen miehistä; \"muuten puree\nse meitä.\"\n\nJuuri samassa uneksi Valtteri ihmissyöjistä, jotka tulivat Robinpojan\nsaareen ja olivat siinä paikassa paistaa hänet illalliseksi. Unelma oli\nniin selvää ja elävätä, että Valtteri säikähtyneenä hyppäsi istualleen,\nja kuuli samassa miesten lausuvan: nuijitaan se! Valtteri ei tiennyt\nmuuta uskoa, kuin että nämä olivat Robinpojan villi-ihmisiä, jotka\naikoivat hänestä tehdä hyvän paistin. Nyt Valtterin suuri rohkeus\nkatosi. Hänestä tuntui hirveältä joutua muiden syötäväksi juuri nyt,\nkuin hänen itsensä oli niin kova nälkä, ja mitähän isä ja äiti ja siskot\nsanoisivat kuultuansa, kuinka surkeasti hänen, poika paran, oli käynyt?\nTätä ajatellessaan purskahti Valtteri itkuun, eikä voinut sanoa muuta\nkuin: \"hyvät herrat, ihmissyöjät, säästäkää henkeni, minusta tulisi niin\nlaiha paisti, en ole moneen aikaan syönyt muuta kuin karpaloita!\"\n\n\"Jopa nyt\", sanoi yksi miehistä; \"Valtterihan se on, jota koko päivän\nolemme etsineet! Nouse ylös, poika, ja pötki paikalla kotia vanhempiesi\nluo! Muutoin tiedä, että metsä on täynnä hyviä vitsoja!\"\n\nKovin häpeissään nousi Valtteri vuoteeltaan, ja hämillään olivat\nmiehetkin, jotka äsken pitivät häntä karhuna. Juhlasaatossa veivät he\nValtterin kotiin, ja päälle päätteeksi pukivat he hänen lammasnahkaisiin\nturkkiin ja asettivat paperitötterön hänen päähänsä. Vanhemmat\nihastuivat niin, ett'eivät muistaneet vihastuakaan. \"Paha poika, paljon\nhuolta olet meille saattanut,\" sanoivat he, \"mutta olkoon se\nrangaistukseksi, että koko päivän sait elättää itseäsi paljailla\nkarpaloilla.\"\n\nValtteri suuteli isänsä ja äitinsä käsiä. Hän olisi mielellänsä pyytänyt\nheiltä anteeksi, mutta suu kun oli täynnä äsken paistettua kakkua, ei se\nkäynyt päinsä. Hän ajatteli itsekseen, että kokospähkinät ja\nLama-eläimet kyllä ovat hyvät ajallaan, mutta nyt olisi hän vaihtanut\nkoko Robinpojan saaren voileipään.\n\nValtteri oli jotensakin nolo, varsinkin sitte, kuin vatsa oli täytetty.\nEn tiedä, lieneekö väärin kertoa, mitä hän seuraavana yönä teki. Hän\nhiipi vielä kerran hiljaan ulos ja juoksi avojaloin aika kyytiä metsään.\nTulitikkuja otti hän mukaansa; niillä sytytti hän valkeesen havumajansa,\njonka hän edellisenä yönä oli rakentanut. Itse seisoi hän miettiväisenä\nvieressä ja katseli, kuinka liekki kohosi taivasta kohden; peljästyneinä\npakenivat pienet lintuset savua, ja aamuinen aurinko kätki hämmästyneenä\nkauniit kasvonsa pilviin. -- Siinä palaa valtakuntani! ajatteli\nValtteri.\n\nNiin vaan! Tämä ei ollut ensimmäinen valtakunta, kuin poroksi muuttui,\neikä myöskään ole viimeinen. Mutta Valtteri hiipi varovasti takaisin\nvuoteellensa lämpöisessä huoneessa, ja vaikka hän oli nähnyt paljon\nrääkkiä autiolla saarellansa, pääsi häneltä vielä, peitettä korville\nvetäessään, salainen huokaus:\n\n      _Onnellinen Robinpoika_.\n\n\n\nValtteri kuudennen kerran pulassa.\n\nValtteri menee metsästämään ja ampuu merkillisen huonosti.\n\n\nNyt oli talven selkä taittumaisillaan ja hanki jo kannatti aamusilla.\nValtteri oli saanut sukset Oulusta, ja niillä oli erinomaisen hauska\nhiihtää hangella. Välistä mentiin aika luikua kedon poikki, välistä\njärvellä; joskus metsään taikka kylään. Alas mäkeä mentiin että hujahti.\nMäessä pysyi Valtteri seisoaltaan, ja siihen eivät kaikki kyenneet.\nAlussa meni hän usein nurinniskoin, kupsis nokka lumeen ja sääret\npystyyn! Onnistuipa vähitellen paremmin, ja viimeiseltä pysyi Valtteri\nsuksilla Taivasmäessä, joka oli lähes yhtä korkea kuin kirkontorni.\nSilloin Valtteri isotteli. -- \"Koettakaapas muut!\" sanoi hän. Kiitos\nvain, vastasivat pojat, ja laskivat mieluummin kelkoilla tätä jyrkkää\nmäkeä.\n\nNyt oli pääsiäinen tulossa, jolloin poikien piti saaman lupaa, mutta\nyksi päivä tuli heidän vielä lukea. Kovaksi onneksi oli sinä päivänä\nhyvin kaunis ilma; aurinko valaisi herttaisesti lunta, ja puut olivat\nkuurasta valkoiset. Valtteri joutui kiusaukseen, jota ei voinut\nvastustaa. Varahin aamulla lähti hän, voikakku taskussaan ja jousipyssy\nkädessä, metsään hiihtämään. Menen metsästämään, ajatteli hän. Ehkä\nkohtaan suden; sen paikalla ammun. Onhan nuoleni kärjessä neula. Vähän\naikaa vaan viivyn tällä matkalla. Kyllä sitten ehdin läksynikin lukea.\n\nNo niin, sillä erää ei Valtteri mitään sutta nähnyt, mutta kyllä\ntoisella kertaa, josta tapahtumasta saat kuulla ensi kertomuksessa. Nyt\nlöysi hän vain metsäkanan jälkiä koivikossa ja etempänä jäniksen jälkiä.\nYhden tekevä jos ammun jäniksen, ajatteli Valtteri. Se kelpaa ainakin\nsyödä. Ja äiti ihmettelee, kuin minä tuon jäniksen paistia\npäivälliseksi.\n\nMissä nyt jänikset piilivät, sitä ei kukaan tarkoin tiennyt; Valtteri\nseurasi jälkiä, mutta ei näkynyt Jussin korviakaan pensaista. Saanpa\ntyytyä metsäkanaan, arveli Valtteri. Maistuupa sekin voissa paistettuna\nhillon kanssa koko hyvältä.\n\nMutta kumma kyllä, Valtteri ei nähnyt metsäkanastakaan muuta kuin\njäljet. Oravan minä ammun, sanoi hän; mutta minä lasken vaan hiukan\nkuonoon, niin että se tipahtaa maahan, ja sitte pistän sen häkkiin,\njossa se saa hyppiä pyörällä. Kyllä mar Lottakin sille nauraa!\n\nAivan oikein, korkean kuusen oksalla hyppäsikin orava, Valtteri asettui\nkuusen juurelle ja jännitti jousensa. Mutta orava hyppäsi oksalta\noksalle ja katosi aina väliin. Valtteri kierteli puuta sinne tänne,\nmutta ei löytänyt sopivata ampumapaikkaa. Yht' äkkiä lasketti orava\ntoiseen puuhun ja katosi.\n\nLienee parasta, jos hiihdän kotia, koska voileipäkin on loppunut,\najatteli Valtteri. Mennessä ammun harakan, jos kohdalle sattuu. Mutta\nannanko sen kissalle vai naulaanko tallin seinään? Taidanpa naulata.\nSepä näyttää komealta, ja Joonas sanoo aina talliin mennessään: kas\ntuossa harakka, jonka Valtteri ampui.\n\nOlispahan sekin käynyt päinsä, jos harakka olisi paikalle sattunut.\nMutta Valtteri ei sitä tavannut, ja tämä pisti hänen vihaksensa. Kotiin\ntultuaan ajatteli hän: minä otan kanahuoneen ikkunanlasin pilkaksi, niin\nsaan nähdä, kuinka pitkälle nuoli lentää.\n\nHän jännitti jousensa ja nuoli lentää hivahti, mutta sattuikin seinään\nja putosi maahan. Sepä ihme, jos en lasiin osaisi, ajatteli Valtteri, ja\nampui vielä kerran ja toisenkin. Vihdoin kävi kohdalle. Kilin kalin,\njopa särkyi lasi; nuoli meni ikkunasta sisään ja sattui parahiksi\nKukkakiekoosen, joka aikojaan nuhjaili päivänpaisteessa. Kukkukiekoo!\nhuusi kukko. Nyt säikähti Valtteri ja mennä hipsutteli kammariinsa; ei\nollut hänellä sutta, ei jänöä, ei metsäkanaa, ei oravata, eikä\nharakkata, mutta lasin helinä kuului korvissa ja omaatuntoa kaiveli\nonnettoman kukkukiekoon kuolema.\n\nEipä kauan viipynytkään, ennenkuin asiat tutkittiin ja tuomio\njulistettiin. Läksy oli unhotettu, ja sen osaaminen kävi päin männikköä.\nLeena tuli sisään päivitellen, että kukko parka teki loppuaan. Valtteri\nei kieltänyt; hän puhuikin aina totta. Kuinka luulet asian päättyneen?\nAluksi sai Valtteri kukon murhaamisesta maistaa isän keppiä, semmoinen\ntapa oli siihen aikaan. Mutta läksyn laiminlyömisestä langetettiin se\ntuomio, että Valtterin täytyi koko seuraava päivä istua kirjansa\nääressä, kuin muut pojat pääsiäisluvan saatua leikkivät täyttä kyytiä.\n\nOlen vieläkin näkevinäni, miten Valtteri surullisena nojaten käteensä\nkatselee ikkunasta muiden poikain mäenlaskua Taivasmäessä. Toiset ovat\nlakaisseet lumen jäältä ja luistelevat luistimilla. Kirja on kyllä\nseljällään, ja onpa muitakin kirjoja vieressä, mutta nyt ei luku maita,\nkun ajatukset liitelevät nietoksissa toverien tykönä. Valtteri parkaa!\nMiksikä juuri eilen oli niin kaunis ilma, ja miksikä kukko sattui\nistumaan juuri ikkunan kohdalla? Mahdoton on kenenkään tietää, mihinkä\npoika nulikat juoksevat, ja minne nuoli milloinkin lentää. Paras on\npysyä paikallaan, kunnes läksyt ovat luetut. Muutoin voi kenelle hyvänsä\ntapahtua, että hän juoksee metsään, ampuu kukon kuoliaaksi, ja sitte\ntäytyy hänen vain ikkunasta katsella, kuinka kumppanit huvittelevat\nnietoksissa.\n\n\n\nValtteri seitsemännen kerran pulassa.\n\nMiten rohkean Valtterin piti susia tappaman.\n\n\nKeväällä vähän ennen Juhannusta kuuli Valtteri puhuttavan, että metsässä\noli näkynyt susia, ja se oli Valtterin mieleen. Hän oli erittäin rohkea.\nKoulussa toverien kesken ja kotona siskojen seurassa kerskaili hän\nusein: mitäpäs _yhdestä_ sudesta; vaikkapa heitä tulisi _neljä_ vastaan!\nKuin Valtteri löi painia Kalle Uitamon tahi Vilho Välkyn kanssa ja\npaiskasi ne maahan, sanoi hän: sellaisen kyydin minä sudellekin\nnäyttäisin! Ja kuin hän ampui nuolen Joonaan selkään, että\nlammasnahkaiset turkit ropsahtivat, sanoi hän taas: noin minä sinut\nampuisin, jos olisit susi!\n\nKyllä hän muutamien mielestä laski vähän liikaa, Valtteri parka. Mutta\ntäytynee uskoa häntä sanoistansa. Sentähden sanoivatkin hänestä Joonas\nja Leena: kas tuossa Valtteri, joka susia ampuu! Ja muut tytöt ja pojat\nsanoivat: tuossa rohkea Valtteri, joka yksin uskaltaa neljän kanssa\ntapella!\n\nVähimmin epäili kykyään Valtteri itse. Eräänä päivänä varusti hän\nitsensä oikein sutten surmaksi. Hän otti mukaan rumpunsa, jonka toiseen\nkanteen oli tullut reikä, kuin kerran astui sen päälle ylettyäksensä\nottamaan pihlajanmarjoja, sekä tinaisen miekkansa, jonka hän oli\nhakannut tylsäksi ihmeellisellä rohkeudella lyödessään\nkarviaismarjapensaita, jotka hänen silmissään olivat koko\nvihollisarmeija. Nauris- ja jousipyssyänsä sekä korkkipistooliansa hän\nei suinkaan nyt jättänyt kotia. Poltettua korkkia pisti hän housun\ntaskuun, tehdäksensä sillä viikset itselleen, niin myös punaisen kukon\nsulan lakkiin pantavaksi, jotta näyttäisi oikein hirvittävältä. Paitsi\nsitä oli hänellä takin taskussa luupäinen kääntöpää veitsi, jolla hän\naikoi leikata pois suden korvat, kuin se oli tapettu, sillä tätä hän ei\nraaskinut tehdä, kuin susi oli hengissä.\n\nParahiksi Joonaskin lähti myllyyn ja Valtteri sai istua kuorman päälle;\niloisesti haukkuen juoksi Halli vieressä. Metsätielle tultua katseli\nValtteri varovasti ympärilleen, olisikohan joku susi pensaissa piilossa,\nja kysäsi Joonaalta, pelkäisivätköhän sudet rumpua. \"Se on tietty\",\nvastasi Joonas, ja Valtteri löi rumpua kaikin voimin, niin kauan kuin\nmetsää kesti.\n\nKuin he tulivat myllylle, kysyi Valtteri kohta, oliko hiljakkoin ollut\nsusia lähitienoilla. -- \"On mar,\" sanoi mylläri, \"viime yönä repivät\nsudet meidän parhaan pässimme tuolla riihen tykönä.\" -- \"Vai niin\",\nsanoi Valtteri; \"olikohan niitä monta?\" -- \"Kukapa sen tietää\", vastasi\nmylläri.\n\n\"Yhden tekevä\", sanoi Valtteri; \"kysyin vain tietääkseni, onko Joonas\nmukaani tarpeen. Kyllä minä _kolmesta_ murheen pidän, mutta jos niitä on\nuseampia, niin pääsevät kenties karkuun, ennenkuin ehdin kaikki tappaa.\"\n\n\"Sinun sijassasi menisin mieluummin yksin; se olisi rehellisempää\",\nsanoi Joonas.\n\n\"Paras lienee kuitenkin, että tulet mukaani\", sanoi Valtteri. \"Kenties\non niitä montakin.\" -- \"Ei minulla nyt ole aikaa\", sanoi Joonas, \"ja\nvarmaankaan niitä ei ole useampia kuin kolme, kyllä sinä ne yksinkin\nhoidat.\"\n\n\"Se kyllä on tosi\", sanoi Valtteri; \"mutta katsopas Joonas, jos niitä on\nkolme, niin yksi niistä voisi karata minuun takapuolelta, ja siten olisi\nminun hankalampi saada ne tapetuksi. Jos vain tietäisin, ett'ei niitä\nole useampia kuin _kaksi_, menisin huoletta, sillä ne minä otan yhden\nkumpaiseenkin kouraan ja ravistan niitä kahta kauheammasti, kuin Susanna\nmuori ennen minua tukasta.\"\n\n\"Ei suinkaan niitä mahdakaan olla enempää kuin kaksi\", sanoi Joonas.\n\"Kaksi niitä tavallisesti vain on yhdessä joukossa, kuin repivät lapsia\nja pässiä. Kyllä sinä niitä höyhentelet ilman minuakin.\"\n\n\"Mutta kuules, Joonas,\" sanoi Valtteri, \"jos niitä on kaksi, voisi\ntoinen kumminkin päästä karkuun ja purra minua sääreen, sillä vasen\nkäteni on heikompi kuin oikea. Saathan tulla mukaan ja varustaa aika\nkangen käteesi, jos niitä todellakin olisi kaksi. Jos siellä vaan on\n_yksi_, heitän sen molemmin käsin elävänä niskoilleni, ja kimmurtelkoon\nsitte kuinka tahansa, kyllä minä sen pitelen.\"\n\n\"Kuin tarkemmin asiata mietin\", sanoi Joonas, \"ei siellä varmaankaan ole\nmuuta kuin yksi. Mitäpä kaksi yhteen pässiin tarttuisi? Hyvä jos yhdelle\nriittää.\"\n\n\"Mutta jos kumminkin lähtisit, Joonas\", sanoi Valtteri. \"En minä yhtä\npelkää, mutta en ole vielä oikein tottunut siihen työhön. Jos se hylky\nrepii uuden takkini.\"\n\n\"Jopa alan uskoa, ettei Valtteri olekaan niin rohkea kuin sanotaan,\"\npäätteli Joonas. \"Ensin piti sinun tapella neljää vastaan, sitten\nkolmea, sitten kahta, sitten yhtä, ja nyt vaadit apua tähänkin. Ei\nikipäivänä se käy päinsä; mitä ihmiset tästä sanovat? Pian aikoja\narvelevat he Valtteria pelkuriksi.\"\n\n\"Ne laskevat valetta,\" sanoi Valtteri. \"En ollenkaan pelkää, mutta onhan\nhauskempi, kuin meitä on kaksi. Saisipahan olla toinen katsomassa, kuin\nminä sutta sutkin, niin että tomu turkista pöllyää.\"\n\n\"No, saathan ottaa myllärin pienen Annin kiveltä katsomaan tätä menoa\",\nsanoi Joonas.\n\n\"Ei, hän säikähtäisi\", sanoi Valtteri, \"eikä muutenkaan ole soveliasta\ntytön olla sudenjahdissa. Lähde pois vain sinä, Joonas, niin saat pitää\nnahan, minä tyydyn korviin ja häntään.\"\n\n\"Kiitos vain!\" sanoi Joonas. \"Nahan saat itse pitää. Kyllä jo huomaan,\nettä olet pelkuri. Hyi häpeätä!\"\n\nTämä loukkasi Valtterin kunniata. \"Minä näytän, ett'en pelkää\", sanoi\nhän, ja otti rumpunsa, miekkansa, kukonsulkansa, kääntöpää-veitsensä,\nputkipyssynsä ja pistoolinsa ja lähti yksin metsään sutta tappamaan.\n\nIlta oli kaunis ja linnut lauloivat puitten oksilla. Valtteri kulki\nhiljaa ja varovasti. Joka askeleella katsoi hän ympärilleen, väijyisikö\njoku kiven takana. Oli aivan, kuin jotain olisi liikkunut tuolla ojan\npohjalla. Kenties oli se susi. Paras lienee, että lyön rumpua, ennenkuin\nsitä lähestyn, ajatteli Valtteri.\n\nTrrrrrr, niin löi hän rumpuaan. Silloin taas liikahti... Vaa! Vaa! ja\nvaris lensi ojasta. Kohta Valtteri taas kehkaantui. Hyvä, että on tuo\nrumpu mukanani, ajatteli hän, ja astui rohkeasti eteenpäin. Hän lähestyi\nlähestymistään riihtä, jonka luona sudet olivat pässin tappaneet. Mutta\nmitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämmältä näytti riihi. Sen oli ilma\nsyönyt harmaaksi. Kuka tiesi, kuinka monta sutta siellä piileilee!\nKenties ovat vielä jossakin nurkassa samat, jotka pässinkin söivät.\nTässä oli kamalat paikat. Ei ainoatakaan ihmistä ollut liki tienoilla.\nIlkeätä olisi joutua suden vatsaan näin keskellä päivää, tuumasi\nValtteri itsekseen. Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä kauheammalta ja\nharmaammalta näytti riihi ja sitä hirveämmältä tuntui joutua susien\nsyötiksi.\n\nPalaanko ja sanon tapelleeni sutta vastaan, joka kuitenkin pääsi\nkarkuun? ajatteli Valtteri. Häpee! sanoi omatunto. Etkös muista, että\nvalehteleminen on suuri synti Jumalan ja ihmisten silmissä? Jos tänään\nvalehtelet sutta lyöneesi, syö se sinut huomenna suuhunsa.\n\nKyllä minä riihelle menen, ajatteli Valtteri, ja menikin, mutta ei toki\naivan lähelle. Hän meni vain niin likelle, että näki pässin verestä\nryötyneen nurmikon ja villatukkoja, joita sudet olivat pässi raukasta\nrepineet. Tuopa näytti oikein pelottavalta. Mitähän pässi mahtoi tuumata\nsutten kynsissä! arveli Valtteri itsekseen. Ja samalla kävi kylmä\nväristys pitkin hänen selkäänsä takinkauluksesta saapasvarsiin asti.\n\nParasta on, että lyön rumpua, ajatteli hän ja alkoi jälleen. Kamalalta\nkuului. Kajahdus riihen seinästä kuului melkein sutten ulvonnalta.\nRummun pulikat seisahtuivat Valtterin käsissä, ja hän ajatteli: nyt ne\ntulevat!\n\nOikein arvattu! Samassa näkyi riihen alta ruskeakarvainen sudenpää. Mitä\nValtteri nyt teki? Rohkea Valtteri, joka yksin voitti neljä, heitti\nrummun senkin seitsemän kyytiä ja lähti aika luikua käpälämäkeen myllyä\nkohden.\n\nMutta kova onni! Susi seurasi jäljestä. Valtteri vilkasi taaksensa,\nmutta susi, sukkelampi häntä, oli ainoastaan muutaman askeleen päässä.\nSitä kiivaammin livisti Valtteri. Mutta hämmästys valtasi hänet perin\npohjin; hän ei enää nähnyt eikä kuullut, hän juoksi yli liekojen,\nkivien, ojien, pudotti rumpupulikkansa, miekkansa, jousipyssynsä ja\npistoolinsa, ja julmassa kiireessään kompastui hän mättääsen. Siihen jäi\nhän makaamaan ja susi karkasi hänen päällensä.\n\nSe oli hirmuinen tapahtuma. Nyt luulet kai lopun tulleen Valtterista ja\nhänen retkistään. Sepä olisi vahinko. Mutta älä pelkää, ei vielä sentään\nniin hullusti käynyt. Tämä susi olikin hyvätapainen susi. Se tosin\nhyppäsi Valtterin päälle, mutta ravisti ainoastaan hänen takkiaan ja\nnuuski hänen kasvojansa. Valtteri huusi kuin hurja!\n\nOnneksi kuuli Joonas taas myllylle hänen hätähuutonsa ja riensi avuksi.\n-- \"Mitä on tapahtunut, kun niin surkeasti huudat?\" kysyi hän.\n\n\"Susi! Susi!\" huusi Valtteri, eikä saanut muuta suustansa.\n\n\"Susiko?\" sanoi Joonas. \"En minä mitään sutta näe.\"\n\n\"Ole varoillasi, se on täällä, se on purrut minut kuoliaaksi!\" vaikeroi\nValtteri.\n\nNyt Joonasta nauratti; hän nauroi niin, että nahkavyö hänen\nvyötäisillään tutisi. \"Vai semmoinenko se susi olikin?\" sanoi hän. \"Sekö\nse oli, jota lupasit höyhentää ja heittää niskoillesi, jos kuinkakin\nkimmurteleisi? Katsopas sitä vähän tarkemmin. Vanha ystävämme,\nuskollinen Mustihan se on. Onpa saattanut löytää pässin luita riihen\nläheltä. Kuin löit rumpua, tuli Musti esiin, ja kuin sitten läksit\njuoksemaan, lähti Musti perään, kuten ainakin, kuin telmit ja leikit\nhänen kanssaan. Huuti Musti, häpeetkös, kuin ajat semmoisen sankarin\npakoon!\"\n\nValtteri nousi ylös häpeissään. \"Huuti, Musti!\" sanoi hän puoleksi\nmielissään, puoleksi vihoissaan. \"Koirahan se vain olikin. Olispahan\nollut susi, niin kyllä sille olisin passit antanut...\"\n\n\"Kuuleppa, Valtteri, minun neuvoani: kehu toisten vähemmin, niin saat\nenemmän toimeen,\" lohdutteli Joonas. \"Ethän sinä mikään pelkuri ole?\"\n\n\"Minäkö pelkuri! Saatpa nähdä, Joonas, kuin karhu joskus tulee\nvastaamme. Minä, näet, ... mieluummin tappelen karhujen kanssa.\"\n\n\"Vai niin, joko taas!\" nauroi Joonas. \"Valtteri parka, muista se, että\nainoastaan pelkurit kerskaavat! Oikein urhollinen mies ei koskaan kehu\nrohkeuttaan.\"\n\n\n\nValtteri kahdeksannen kerran pulassa.\n\nMiten Valtteri hakee aarretta tullaksensa rikkaaksi.\n\n\nKaukana metsässä oli pieni tölli, jossa asui vanha torppari vaimoineen.\nNuorena ollessaan taisteli hän urhollisesti sodassa maansa vihollisia\nvastaan, mutta nyt rasitti vanhuus sekä häntä että hänen vaimoansa, ja\nhe olivat jo kumpainenkin harmaapäiset. Kuitenkin työskentelivät he\nuutterasti peltoliuskallaan ja pienessä perunamaassaan lähellä\nmökkiänsä. Ukko ampui joskus teirejä metsistä, ja vaimo teki kesän\nalussa hyviä kylpyvastoja nuorista koivunvarvuista. Niitä möivät he\nkaupunkiin ja ostivat rahoilla tupakkaa ukon visaiseen piippunykään ja\nkahmalollisen kahvia muijan kiiltävään pannuun, pyhäiltaa varten.\n\nKenellekään vääryyttä tekemättä eleli tämä vanha pariskunta sovinnossa\nja Jumalan pelossa; kuitenkin puhuttiin heistä yhtä toista kylän kesken.\nTorpparin sanottiin tietävän suuren aarteen, joka oli metsään kätketty;\nhänen yksin sanottiin tietävän, miten se sieltä saataisiin. Menipä aina\njoku, kuokka ja lapio kädessä, ukolta urkkimaan aarteen säilytyspaikkaa\nja tinkimään häneltä puolia rahoista. Silloin vanha sotilas myönsi\nhymysuin itsellään olevankin aarteen, ja sanoi semmoisen olevan\nmuillakin, vaan se ei ollut senkaltainen, jona sitä ihmiset pitivät.\nViimein eivät tietäneet mitä uskoa, mutta yksin mielin päättivät he\nukolla olevan salaisuuden, jota hän ei tahtonut ilmaista.\n\nJoonas, joka palveli Valtterin vanhemmilla, oli muutoin kelpo mies,\nmutta jotenkin taikauskoinen. Hän kertoi usein iltasilla Valtterille,\nettä metsässä paloi taikavalkea, ja joka sen näki, hänen piti heti\njuokseman valkealle, taaksensa vilkasematta, sanaakaan puhumatta, ja\nheittämän siihen terästä. Silloin tulisi maan sisästä näkyviin suuri\nvaskikattila täynnä kultarahoja. Tähän hänen pitäisi käymän kiinni ja\nkorjaaman koko aarre itselleen. Koska kattila oli raskas, täytyi käyttää\nvielä muitakin keinoja saadakseen sitä maasta ylös, mutta näitä ei\ntiennyt kukaan muu kuin torppari.\n\nTätä kuunteli Valtteri suurella kummastuksella ja piti aika hauskana\nsaada koko kattilallisen kultarahoja. \"Mutta mitähän niillä tekisin\",\nsanoi hän. \"Antaisinkohan ne isälle?\"\n\n\"Taitaapa olla parasta\", arveli Joonas. \"Aina siihen joku neuvo löytyy,\nkunhan vain ensin saat kattilan käsiisi. Ei se niin helposti käy, kuin\nluulet.\"\n\n\"Kyllä minä kattilan korjaan\", arveli Valtteri. \"Tiedäppäs, minä olen\njulman väkevä, kuin oikein käyn täydestä kädestä kiinni. Varalta otan\nminä sentään torpparin mukaani. Isä kyllä tallentaa rahani, kunnes\nkasvan suureksi, ja niillä toimitan vielä mainioita töitä. Aluksi\nrakennan ison linnan, muurit hopeasta ja portit kullasta, jossa sitte\nkaikki asumme, ja sinäkin, Joonas, saat oman kammarin. Sitte ostan minä\nuljaita hevosia, varustettuja komeilla satuloilla ja mäkivöillä, ja\nkullatut vaunut: niissä ajan itse, ja sinä, Joonas, seisot takana. Vene\npitää minulla myöskin oleman ja siinä kauniit purjeet ja liput, paljon\nparempi kuin Lunkentus, ja paraimmat kelkat ja luistimet ja pallit, kuin\nmaailmasta löytyy. Joka päivä syömme pannukakkua päivälliseksi. Paitsi\nsitä hankin itselleni kullatun rummun, pitkän miekan ja oikean pyssyn,\nruutisarven, luoteja ja nalleja.\"\n\n\"Sillä sinä sitte ammut susia\", virkkoi Joonas pilkallisesti.\n\n\"Niinpä niinkin\", vastasi Valtteri hiukan häpeissään. \"En minä\nkarhuakaan pelkäisi.\"\n\n\"Taasko kehutaan!\" sanoi Joonas. \"Etkö muista, kuinka Mustia pakenit?\"\n\n\"Varmaan jää rahoja vielä sittekin\", keskeytti Valtteri. \"Tähteillä\nsaisin ostaa rinkilöitä, mutta tuskin jaksaisin niitä syödä, ennenkuin\nkuivaisivat.\"\n\n\"Parempi olisi ostaa uusi tupa torpparille, ja hänen vaimollensa lehmä\",\nsanoi Joonas. \"Kyllä ne tarpeen olisivat. Ja monelta köyhältä lapselta\npuuttuu ruokaa ja vaatteita.\"\n\n\"Hyvä, että muistit sen, Joonas\", sanoi Valtteri. \"Tuvan minä rakennan\nenkä lehmääkään unhota. Kaikkein köyhäin lasten pitää saaman ruokaa ja\nvaatteita.\"\n\n\"Mutta sinulla ei ole rahoja vielä\", virkkoi Joonas.\n\n\"Eipä paljoa puutu\", vastasi Valtteri. \"Huomispäivänä menen torpparin\nluo. Tule sinäkin, Joonas, niin meidän on hauskempi kolmen kesken\npimeässä metsässä.\"\n\n\"Ei minulla ole aikaa\", sanoi Joonas. \"Mene sinä yksin vain. Onnea\nmatkalle!\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", vastasi Valtteri.\n\nSamana iltana meni Valtteri haasta hakemaan hyvää onkivapaa itselleen;\nsiellä oli nikkarin pieni Maijakin riipimässä katajia sunnuntaiksi,\nsillä nyt oli lauantai-ilta. Valtteri ajatteli kävellessään isoa\nvaskikattilaa, uutta hopealinnaansa, torpparin tupaa ja lehmää ja\nkaikkia köyhiä lapsia, joiden piti saaman ravintoa ja vaatteita. Eiköhän\ntäällä näkyisi taikavalkeita, ajatteli Valtteri; ja aivan oikein,\nsamassa näki hän suuren valkean palavan puitten välissä. Nytkös pieni\nsydän sykki. -- Tuo on epäilemättä taikavalkea, päätti hän, koska se\npalaa ilman savua, niinkuin taikavalkeat ainakin.\n\n\"Tuletko, Maija, kanssani tuonne torpparin luo?\" kysyi hän. \"En varmaan\ntiedä, osaanko sinne.\" Valtteri tiesi kyllä tien, mutta epäili\nkumminkin, eikä mielellään kulkenut yksin metsässä.\n\n\"Odottappas vähän, kyllä tulen, kuin saan esiliinani täyteen katajia\",\nsanoi Maija. \"Minun on kotimatkalla mentävä siitä sivutse.\"\n\n\"Hyvä!\" Valtteri odotti, ja katseli sill'aikaa valkeata, joka isoni\nisonemistaan; vähän päästä lähtivät lapset ja saapuivat pian tuvalle.\nSuuret puut estivät valkeata näkymästä sinne.\n\n\"Hyvästi\", sanoi Maija.\n\n\"Hyvästi vain\", sanoi Valtteri ja meni tupaan. Hän astui rohkeasti\nsisälle; ei hän toki vanhaa torpparia peljännyt. Mutta vähän hämille\nkävi hän nähdessään vanhan ukon rauhallisena ja hartaana lukevan\nvaimollensa isosta kirjasta. Tuskin rohkeni Valtteri sanoa asiatansa.\n\nMutta kuin kerran oli paikalla, täytyi hänen se tehdä. \"Vaari kulta,\noletteko nähneet suurta taikavalkeata, joka palaa metsässä?\" kysyi\nValtteri.\n\nUkko lakkasi lukemasta, ja luoden Valtteriin erinomaisen kauniin, mutta\nvähän leikkillisen silmäyksen, vastasi hän, tätä kysymystä\nkummaksumatta: \"Mistä pikku herra sen tietää?\"\n\n\"Minä näin sen itse\", vastasi Valtteri kiivaasti. \"Tulkaa ulos, niin\nsaatte tekin nähdä sen, kuin kuljemme vähän matkaa tietä myöten.\"\n\n\"Niinkö luulet? No, mennäänpä tuota katsomaan\", sanoi ukko.\n\n\"Tulkaa, tulkaa, mutta lähdetään kohta\", sanoi Valtteri, vetäen ukkoa\nmuassaan portaille ja maantielle.\n\n\"En minä mitään valkeata näe\", sanoi ukko.\n\n\"Odottakaa, kuin pääsemme tuonne mäelle, sieltä se näkyy\", vakuutti\nValtteri.\n\nNiin olikin. Kuin nousivat mäelle, näkivät he kumpikin saman suuren\nvalkean, jonka Valtteri oli nähnyt välkkyvän puitten välistä. Se oli nyt\nkohonnut korkeammalle, puiden latvain tasalle, ja oli suuri ja\nympyriäinen kuin kärrinpyörä. Mutta nytkös Valtteri kävi noloksi. Jota\nhän oli valkeana pitänyt, olikin täysikuu, joka illan hiljaisuudessa\nnousi metsän takaa.\n\n\"Näinkö kauaksi sinä, Valtteri rukka, olet juossut kuuta katselemaan?\"\nkysyi ukko.\n\n\"Sepä ihmeellistä\", sanoi Valtteri häpeissään. \"Se oli aivan kuin taika\nvalkea.\"\n\n\"Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?\"\n\n\"Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla.\"\n\n\"No, sitte on kuukin taikavalkea\", sanoi ukko. \"Se valasee joka yö maan\naarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoo\npäivän töitä'\"\n\n\"Mitähän aarteita kuu valasee?\" kysyi Valtteri uteliaasti.\n\n\"Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa\", vastasi vanhus.\n\"Työnteko on meille suuri siunaus; se virkistää ruumiin ja sielun voimat\nja tuottaa meille, Jumalan avulla, jokapäiväisen leivän. Mutta työn\npäätyttyä on lepo myös ihana Jumalan lahja. Kuu on yön silmä, joka\nvartioitsee ihmisen rauhaa.\"\n\nValtteri kuunteli tätä tarkkaan, mutta hänen ajatuksensa olivat niin\nmaan alaisissa aarteissa ja taikavalkeissa kiinni, ett'ei hän vähällä\nhelpottanut. -- \"Vaari kulta,\" sanoi hän, \"tiedän kyllä, että voitte\nneuvoa minulle aarteen täällä metsässä. Kuin rikastun, rakennan teille\nuuden tuvan ja hyvän lehmän ostan teille, ja kaikki köyhät teen minä\nrikkaiksi.\"\n\n\"Niinkö sinä tuumailet?\" sanoi vanhus. \"No sitte myönnän, että todella\ntiedän suuren aarteen, josta kaikki köyhät rikastuvat.\"\n\nValtterin silmät suurenivat. \"Missä se on, vaari kulta? Mennään paikalla\nsitä hakemaan!\"\n\n\"Ei tarvitse kauas mennä\", sanoi ukko. \"Se aarre on minun tuvassani.\"\n\n\"Onko se kotona, tuvassanne, ja saanko todella nyt jo nähdä sen?\"\n\n\"Saat kyllä; lähde vain kanssani.\"\n\nNyt he lähtivät takaisin tupaan, ja Valtteri katseli uteliaasti\nympärilleen, eikö pimeistä nurkista näkyisi hopeaa tai kultaa kiiltävän.\nMutta tupa oli köyhän miehen tupa; siellä oli ainoastaan uunin muuri ja\nsänky ja penkki ja pöytä ja pata ja rukki, ja seinällä riippui pyssy ja\nkirves ja vanha miekka ja nahkavyö. Pimeimmästä solasta kiilui kuitenkin\njotain niinkuin hohtavat hiilet, ja tämä oli Valtterista hirveätä; mutta\nlikempää katsoen väijyivät siellä vanhan harmaan kissan silmät hiiriä\npermannon raosta.\n\n\"No, missä on aarteenne, vaari kulta?\" kysyi Valtteri, kuin ei nähnyt\nmerkkiäkään puheena olleesta suuresta vaskikattilasta.\n\n\"Täällä!\" sanoi ukko, taluttaen Valtterin pienen pöydän luo, jolla\nraamattu oli avattuna, kuten aina lauantai-illoin. \"Tässä on minun ja\nkaikkein ihmisten kallein aarre, Jumalan sana. Se aarre tekee köyhät\nrikkaiksi, surulliset iloisiksi, ja kaikki onnettomat ja murheelliset\nsaavat siitä ikuisen lohdutuksen. Ei tätä aarretta tarvitse pimeästä\nmetsästä etsiä eikä kaivaa maan mullasta, kuten ahneet ihmiset tekevät,\nsiinä harhaluulossa, että siten helposti saavuttavat ajallista\nrikkautta. Sillä tämä aarre annetaan meille pyhässä raamatussa,\nhengellisissä kirjoissa, virsissä ja Jumalan sanan saarnassa. Me saamme\nsen ilmaiseksi, ja se tekee meidät ikuisesti rikkaiksi, jos vain itse\nhaluamme. Moni ei siitä huoli, vaan syö vatsansa täyteen ja etsii\nkultaa, mutta hänen sielunsa jää kuitenkin köyhäksi. Sillä hopeasta ja\nkullasta ei oikeata iloa synny, ainoastaan murhetta, turhuutta ja\nomantunnon rauhattomuutta. Mutta Jumalan sanasta saa suloisen\nlohdutuksen ja ilon elämässä ja kuolemassa, ja jotka sen aarteen\nomistavat, ovat tyytyväiset ja rikkaat köyhyydessäänkin; sillä he ovat\nJumalan lapsia ja pyhät enkelit heitä varjelevat kaikesta hädästä ja\nvahingosta. Sitä aarretta pitäisi sinunkin etsimän; se hyödyttäisi\npaljon enemmän kuin ymmärtämättömäin ihmisten lorut maahan kätketyistä\nkattiloista, joita ei koskaan liene ollutkaan.\"\n\nValtteri rupesi itkemään. -- \"Eikö täällä metsässä sitte ole aarretta\nollenkaan?\" kysyi hän.\n\n\"Saattaneepa olla,\" sanoi ukko, \"että ihmiset ennen vanhaan sodan\naikoina hautasivat tavaransa maahan, eikä heillä ollut tilaisuutta niitä\nsieltä korjata ennen kuolematansa. Tapahtuupa joskus, että maanviljelijä\nlöytää maasta hopearahoja ja muuta sellaista, jota ei ruoste eikä maan\nkosteus syö. Mutta puhe taikavalkeista ja muista senkaltaisista on\ntaikauskoa, jolle viisas ihminen nauraa. Tule tänne, niin näytän\nsinulle, mitä kerran löysin tuolta mäkirinteestä.\"\n\nUkko otti hyllyltä vanhan rautakappaleen, niin ruostuneen, että tuskin\nerotti, mikä kapine se alkuaan oli ollut. -- \"Tämä ruostunut rauta\",\nsanoi hän, \"on ennen muinoin ollut miekka, jonkun korkea-arvoisen\nsotaherran oma, sen voi nähdä kahvaan upotetun kullan sijoista. Se on\nkukaties ollut mahtavan kuninkaan tai päällysmiehen miekka, jolla on\ntapettu monta vihollista ja valloitettu maita ja mantereita. Sellaiset\nkappaleet on säilytettävä menneiden aikojen muistoksi. Mutta nyt on tämä\nmahtava kuningas jo aikoja kuollut, hänen luunsa lahovat mullassa, hänen\nnimensä on kenties ikuisesti unhotettu ja hänen ruostunut miekkansa on\nmuun roskatavaran seassa köyhän torpparin hyllyllä. Samalla kuninkaalla\noli kenties kultainen linna ja monta huonetta täynnä kultaa ja hopeata,\nkoreita vaatteita ja muuta tämän maailman tavarata. Kaikki tämä on nyt\nmenehtynyt ja kadonnut, sen on valkea polttanut, sen on meri niellyt, ja\nviimeisetkin jäännökset on maa sulkenut poveensa. Mutta tälläkin\nkuninkaalla oli luultavasti Jumalan sana raamatussa tarjona, vaikk'ei\nhän siitä huolinut, mutta antoi kenties tämän pyhän kirjan maata roskain\nseassa, kuten hänen miekkansa nyt, ja piti muita aarteitaan paljon\nkorkeammassa arvossa. Nämä aarteet ovat nyt haihtuneet kuin savu\ntuuleen, mutta sama Jumalan ijankaikkinen sana pysyy vielä; se ei huku\neikä ruostu, ei myös pala tulessa, ei huku veteen eikä tallaannu maahan,\nvaan pysyy ikuisesti samana, täynnä armoa, totuutta ja rikkautta. Mitäs\narvelet, Valtteri, tästä? Kumpi on parempi: ollako köyhänä ja pitää\nJumalan sanaa aarteenansa, vai sekö, että on paljo katoovaisia\ntavaroita, vaan ei osaa ijankaikkisesta perinnöstä?\"\n\nTähän ei Valtteri vastannut mitään. Ihmeellistä oli hänestä kuulla\nvanhan torpparin puhetta. Sitä hän ei olisi uskonut, että köyhäkin mies\nvoisi olla rikas. Valtteri oli nyt mielestään torpparia paljon köyhempi.\n\n\"Lähde nyt kauniisti kotiisi, Valtteri, niin tulen vähän matkaa\nsaattamaan\", virkkoi vanhus. \"Mene kotiisi ja paina mieleesi, mitä\nsanoin. Joka kerta, kuin näet kuun, niin muista ajatella: kas tuolla\nsama kuu, jota kerran narrina ajoin takaa, kuin menin metsästä aarteita\nhakemaan. Silloin sain kuulla aarteen löytyvän, joka on kaikkia muita\nkalliimpi, ja se aarre on Jumalan sana. Sitä tahdon etsiä, niin tulen\nrikkaaksi koko elinajakseni, rikkaammaksi kuin moni kuningas kultaisessa\nlinnassaan.\"\n\nSen pituinen se.\n\n\n\n\nLUISTELIJA.\n\n\nTosin on hyvä ja oikein, että lukee läksynsä silloin, kuin on läksyn\naika, ja istuu kammarissa kirjansa ääressä eikä jätä sitä ennen, kuin\nkaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Joll'ei tahdo tarttua\nmuistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, ole\nhellittämätön niinkuin hevonen valjaissa, äläkä anna rohkeutesi kadota,\nvaan ole karski ja ajattele itseksesi: onnistuuhan se muille, siis\ntäytyy sen onnistua minullekin! Ja katso, kuin ajattelet niin rivakasti\nja teet työtä niin uutterasti, niin se kyllä käy laatuun, niin onnistuu\nihan varmaan, ja polonen se, joka huuli pitkällään itkeä tihustaa: \"tätä\nen saa koskaan opituksi!\"\n\nMutta sillä välin, kuin läksy on luettu, niin älä istu sisällä, äläkä\nrupea heikoksi lellipojaksi, joka sitte ei kestä Jumalan vapaan ja\nraittiin tuulen puhallusta taivasalla. Mene silloin ulos vuorille ja\nmäille kesällä ja talvella, helteessä tahi pakkasessa, se on saman\ntekevä. Talvella älä pelkää, jos nenänypykkäsi tuleekin punaiseksi. Jos\nkäsiäsi palelee, niin älä suuresti pidä lukua kintaista, äläkä koskaan\nlämmittele valkean edessä, vaan heiluttele käsivarsiasi, niinkuin\npaperinen tanssimestari, ja hiero käsiäsi vastatusten, niinkuin\nRobinpojan kirjassa kerrotaan villien hierovan kahta puupalasta, kuin he\ntahtovat valkeata. Juoksentele rivakasti nietoksien välillä, kiidä\nhuimaa vauhtia jäätä pitkin kirkkailla luistimillasi, ja jos sitte tulet\nkotiisi saappaat märkinä ja äitisi sinua siitä toruu, niin suutele hänen\nkättänsä ja sano: \"anna anteeksi, äiti, siitähän poikasi väkeväksi ja\nterveeksi tulee!\"\n\nVaan kuin vanhemmat ja viisaammat ihmiset sanovat sinulle: \"älä mene\nsinne, jää on heikko!\" niin tottele heidän neuvoaan ja pysy kauniisti\nrannalla. Sillä rohkeata ja urheata on olla vaaraa pelkäämättä, kuin se\non välttämätön ja kuin sen kautta voi saada jotakin hyvää aikaan, vaan\nuhkarohkeata on eikä tuota ensinkään kunniaa, jos suotta pakotta panee\nvaaraan henkensä ja tuottaa vanhemmilleen suurta surua.\n\nFrans ja Matti olivat veljekset, ja molemmat olivat sukkelia poikia.\nKoulussa ei ollut mitään eroa heidän välillään, sillä molemmat hoitivat\nkirjojansa miehen tavalla, eikä kumpikaan koskaan läksyissään erehtynyt.\nKotonaan sitä vastoin vanhempiensa luona olivat pojat aivan eri\nluontoiset. Frans istui alituisesti sisällä, ja milloin ei lukenut,\nleikkeli paperinukkeja ja kirjoitti heille näytelmiä. Matti kuljeskeli\naina ulkona, kuin läksy oli lopussa, pyyteli lintuja keväällä, onki\nahvenia kesällä ja teki talvella lumilinnoja. Siitä syystä laihtui Frans\nja tuli kalpeaksi ja heikoksi, vaan Matti tuli vuosi vuodelta\nhartevammaksi ja hänen kätensä voimakkaammiksi. Kuin Frans nukkineen\ntaisteli suuria tappeluita tanskalaisten ja saksalaisten, kristittyjen\nja pakanain välillä, sanoi Matti usein: \"älä istu aina sisällä; tule\nulos meidän kanssamme, piirittämään lumilinnaa! Hei, siellä saat nähdä,\nmiten teuhataan; sillä me olemme iloiset, vaikka meihin sattuu\nlumipalloja niin että paukahtaa.\"\n\nMutta Frans ei tahtonut, vaan sanoi aina: \"on parempi olla viisas kuin\nväkevä.\" -- \"Niin,\" sanoi Matti, \"vaan on vielä parempi olla sekä viisas\nettä väkevä.\" Sattuipa sitten viikkoa ennen Joulua, kuin pojat olivat\nlopettaneet koulunsa, että eräänä päivänä tuli mitä oivallisin\nluistinjää. \"Tule nyt mukaan\", sanoi Matti. \"Mene itse\", vastasi Frans;\n\"minä istun kernaammin kotona ja leikkaan paperikuvia.\" Matti meni ja\notti luistimet mukaansa.\n\nJää oli kauniinta, kuin voi nähdä. Koko järvi oli niin kiiltävä kuin\nkirkkain peili, eikä jäällä ollut vielä yhtään lunta, vaan rannoilla\njoka taholla oli viheriäisiä kuusia, jotka kuvastuivat kirkkaasen\njäähän, ja lehdettömiä koivuja oli niiden vieressä kuurassa, ja koko\nluonnossa oli raittiutta ja iloa. Varmaan kaksikymmentä poikaa oli\nkokoontunut jäälle ja moniailla heistä oli pikku tyttöjä mukanaan, joita\nhe lykkäsivät edellään kelkassa. Hei, sepä kävi nopeaan! Matti kiinnitti\nhihnat ristiin jalkojensa ympäri, ja niin sitä mentiin, hui hai,\nniinkuin kiitävä tuuli kirkkaan kuvastimen yli. Ei nopein hevonenkaan\nolisi voinut seurata hänen kulkuaan, eikä kukaan pojista häntä myöskään\ntavoittanut. Nopeimmat luistelijat päättivät keskenään, että se, joka\nvoisi tavoittaa Matin kiinni, saisi olla jäällä kuninkaana ja huomenna\nkenraalina lumilinnassa. Sen jälkeen kaikki yks, kaks, ryntäsivät aika\nvauhtia ja koettivat tavoittaa häntä, vaan ei, sitäpä ei kukaan heistä\ntaitanut. Juuri kuin he luulivat, että hän jo joutuisi heidän valtaansa,\noli hän jälleen pitkän matkan päässä, ja sen ohessa teki hän heistä\npilkkaa, piirtäen mitä kauniimpia kiekauksia, ympyröitä ja kierreviivoja\njäähän, hajoitti heidät ja pääsi aina pakoon. Kuin he olivat väsyneet,\nkääntyi hän ja luisteli takaperin aivan heidän luoksensa, ja kuin he\nojensivat käsivartensa tarttumaan kiinni hänen nuttuunsa, oli hän oitis\nsilmänräpäyksessä poissa.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huusivat pikku tyttöset ja taputtivat kylmillä käsillään.\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi kaiku aukeilta rannoilta, harmailta vuorilta,\nkirkkaasta jäästä ja viheriäisistä kuusista. Onpa sangen viehättävää\nlentää niinkuin lintu kylmässä talvi-ilmassa ja liukua auringon säteen\ntavoin kiiluvan kuvastinlasin yli!\n\nPojat olivat nyt tulleet salmelle, josta suurempi järvi laski vetensä\npienempään. Siellä seisoi torppari rannalla hakaten puita. \"Varokaa,\npojat,\" huusi hän; \"salmi on virtainen, eikä jää siellä kestä.\"\n\nMatti seisahtui heti ja sanoi: \"seis, pojat, älkäämme menkö enää\nkauemmaksi, sillä ukko rannalla tietää, mitä hän sanoo.\" Mutta\nvallattomimmat pojista eivät kuunnelleet häntä, vaan huusivat\npilkallisella äänellä: \"Matti pelkää, Matti on raukka, joka kuuntelee\nkaikkia ukkohöperön puheita.\"\n\nTämä harmitti Mattia. \"Menenkö?\" ajatteli hän. \"Ei, en mene, siitä ei\nole mitään hyötyä...\" Loiskis, jää särkyi keskellä salmea ja vallattomin\npoika, joka oli sanonut Mattia raukaksi, putosi ja rupesi haikeasti\nhuutamaan apua. Vaan muut, jotka olivat likinnä häntä, peljästyivät nyt\nvuorostaan niin, että kiitivät pois minkä jaksoivat ja jättivät\ntoverinsa yksin pulaan.\n\nMitäs Matti nyt teki, hän, jota äsken sanottiin pelkuriksi? Hän ei\nmuistanut omaa vaaraansa, hän ei ajatellut enää toverin pilkkasanoja,\ntuossa paikassa oli hän rannalla, sai käteensä seipään ja luisteli\nseiväs kädessä salmen jäälle. \"Tartu kiinni tähän!\" huusi hän ja asettui\nitse vatsalleen jäälle.\n\nSuuressa hädässään tarttui toveri epätoivossaan seipääsen ja oli vähällä\nvetää sen jään alle, vaan Matti piti lujasti kiinni toisesta päästä,\nkaivoi luistimiensa kärjet jäähän ja piti suurimmalla vaivalla sekä\nitseään että seivästä kiinni, kunnes toveri pääsi ylös ja tuli lujalle\njäälle. Nyt riemuitsivat kaikki pojat ilosta, nyt ei löytynyt enää\nketään, joka uskalsi sanoa Mattia raukaksi, ja niin kulkivat kaikki\nmärjän toverin kanssa riemukulussa takaisin kotiin.\n\nMatti tuli kotiin, eikä puhunut sanaakaan urhotyöstään. \"Tule,\" sanoi\nFrans hänelle, \"tule, niin saat nähdä kauniit varjokuvani. Tässä on\njärvi ja pojat luistelevat jäällä. Huomaa, nyt putoo yksi heistä järveen\n... nyt on hän hukkumaisillaan, nyt tulee rohkea ritari ja vetää hänet\nhenkensä kaupalla ylös vedestä. Näetkös, sellaista taidan minä tehdä\nvarjokuvilla, vaan mitäs _sinä_ taidat?\"\n\nMatti hymyili itsekseen ja sanoi aivan tyynesti: \"no, tuonhan kaikki\ntekisivät ritarin sijassa.\" -- \"Niinkö luulet?\" kysyi Frans. \"Ei, niin\nurhollisia ritareja ei enää ole maailmassa. Katsoppas, sellaista minä\nolen lukenut kirjoista ja se on parempaa, kuin juoksennella, niinkuin\nsinä pitkin vuoria ja mäkiä.\"\n\nMatti oli ääneti. Vaan märkä toveri seisoi ujona oven suussa ja kuuli\nkertomuksen varjokuvien rohkeudesta. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä;\nhän ei voinut kauemmin olla vaiti. \"Frans,\" sanoi hän, \"tuon saman, jota\nsinä olet tehnyt varjokuva-pelissä, on Matti tehnyt todellisessa\njärvessä ja totisessa vaarassa. Me sanoimme häntä raukaksi, vaan nyt\ntiedämme, että todellinen rohkeus ei ole elämänsä tarpeettomasti vaaraan\npanemista, vaan että uskaltaa silloin mennä vaaraan, kuin totisesti\ntoisten ihmisten menestys sitä vaatii.\"\n\n\"Ja minä kun kehuin varjokuva-peliäni sinulle!\" huudahti Frans,\nhämmästyneenä ja iloisena. \"Niin, nyt minä ymmärrän, että on hyvä olla\nviisas kammarissaan, vaan vielä parempi on olla viisas ja väkevä, sekä\nkotona että muualla.\"\n\n\n\n\nUUDEN VUODEN YÖ.\n\n\nOl' pakkanen ja paukkui jää\nJa kiilsi tähdet julki,\nJa yöllä vanhus harmaapää\nJo kuoloon silmäns' sulki,\nJa kellot sanoi: pim pam pa,\nJa Aik' ol' itse pappina,\nYövahti myötä kulki.\n\nJa suku juhlasaatossa\nVei hautaan vainaajansa,\nJa joulupukki harsoa\nSe kantoi sarvessansa,\nJa tähtipojat huokasi,\nJa almanakka nyyhkytti,\nLöi kello tornissansa.\n\nJuur yö kuin joutui puolehen,\nNiin nähtiin ihme kyllä:\nHangella seisoi poikanen\nJa talvitakki yllä.\nHän, kuusta äsken hypännyt,\nJo kirkui: \"Täällä olen nyt\nIsäni perinnöllä.\"\n\nMut joulupukki kiukkuhun\nSe siitä ärtyi vainen.\nJa kiljui: \"Pusken, tapan sun,\nItikka, talviainen!\"\nMut aika huus: \"Seis, maltiton!\nHän nuorin lapsen' lapsi on;\nSaa nähdä, minkä lainen.\"\n\nNiin vanha vuosi hiljaittain\nVierähti vaivaloinen,\nJa yhtä pian kiiruhtain\nJo sijaan riensi toinen;\nOnk' iloinen vai iloton,\nEi kukaan tiedä, varma on\nEtt' on se toisenmoinen.\n\nHän lempeä ja voimakas\nJo saapui, meit' on lässä.\nUus aika nuori, toimekas\nSe meilt' on kysymässä:\nJos Jumalan ja isänmaan\nPuolesta työmme ainiaan\nTäytämme elämässä.\n\nLaps armas elon keväässä,\nSä kukka nurmikolla,\nSuojassa Herran pysy sä,\nNiin sun on hyvä olla.\nSä kasva, nouse kunnossa,\nJa ruumiin, sielun voimassa\nJumalan suosiolla.\n\nSä edisty ja vihannoi\nKuin vesa koivun tuoreen.\nJumalan armon aamun koi\nSiunatkoon voimas nuoren.\nSä raitisna ja vahvana\nLujasti itses juurruta\nSun maasi perusvuoreen.\n\n\n\n\nLUONNON SALAISUUS.\n\n\nOli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar,\nnimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut\nkeskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän\näitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää,\nkaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä\nhevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli\nmetsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on\nkummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden\nmielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.\n\nLapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei\ntosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia,\njuottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi\npataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.\n\nNyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä\nvasta lystiä oli! \"Tähti\" niminen lehmä astua lönkitteli niin, että\nkello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla\nharppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester\nnauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.\n\n\"Tuoss' on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa\", sanoi äiti.\n\"Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin;\nvuohet kyllä seuraavat kellon ääntä.\"\n\nEi sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni\neväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä\niloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut\nvasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä\noli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut\nlauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot\npilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina,\npunaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.\n\nTahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja\nhymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille,\nlinnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä\nistumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin\nkulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat\nalas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä;\nhyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan\nkuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi\nniin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä\nvarten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi\nkevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä\nkatsellut heitä ja sanonut: \"Rakkaat, pienet lapset, jos vain\ntietäisitte, kuinka teitä rakastan!\"\n\nMetsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä\nHarmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa\nmaailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä\npelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki,\nmitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin\noppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli\nmaailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja\ntiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut\naivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän,\nnäet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta,\neikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli\nHarmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin\nlapset saapuivat rotkon suulle.\n\n\"Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta\", sanoivat Tahvo\nja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuotta\ntunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heille\nparemman puutteessa.\n\n\"Jumal' antakoon\", vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunutta\nhaavan lehteä.\n\n\"Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?\" kysyi Tahvo\nleikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan,\nsitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja --\npilli oli valmis, oikea klarinetti.\n\n\"Etsin tässä luonnon salaisuutta\", vastasi haltia. \"Koettelen lukea\nlehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aion\nmitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikki\noli hyvin kummallista. \"Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?\"\n\n\"Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuri\nniin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullut\nitsestänsä\", vastasi haltia. \"Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuus\non.\"\n\nSitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista ja\nistui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istui\nvähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistä\nkoivunvarvuista, sill'aikaa kuin \"Tähti\" astui metsässä kelloansa\nkiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.\n\nHetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollut\njohtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: \"Tiedäpäs, kummini, että\nJumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, on\nhyvä.\"\n\n\"Saattaa olla\", arveli Harmaaparta, \"mutta kuulepas, Tahvo! Minä olen\netsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olen\nhäntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustista\nkirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut.\nOlen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleen\nleivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollut\nsen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästä\nkuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä ja\nsydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä.\nVoitkos _sinä_, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?\"\n\n\"Se nyt on pian sanottu\", vastasi Tahvo. \"Jumala on joka paikassa.\"\n\n\"Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea\", sanoi\nHarmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilvi\nauringon ja Tahvo yht'äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt,\nkuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää ja\nkuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.\n\nMutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen\npaistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi,\norava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja\nviheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että\nmetsä kajahteli:\n\n      Näin lintu lauloi kerran,\n      Laulunsa hilpeän:\n      Hyvyyttä taivaan Herran\n      Ma aina ylistän.\n      Niin kukka kunnahalla\n      Kuin pilvi taivahan,\n      Ne kertoo kaikkialla\n      Hyvyyttä Jumalan.\n\n      Niin, Hänen asuntonsa\n      On taivas sininen,\n      Ja Hänen katsantonsa\n      On kirkas tähtönen.\n      Maat, taivaat rinnakkaina\n      Hänt' ylistävät vain,\n      Hän kaikkiall' on aina --\n      Hän on myös minussain.\n\n\"Niin, niin se oli!\" huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oli\nEster juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Ja\nsitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johon\npaimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.\n\n\"Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi\", sanoi\nhaltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. \"Olisikohan todellakin niin, että\nJumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisiko\nJumala tosiaankin meissä itsessämme?\"\n\n\"Kyllä se on aivan varmaa\", vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinko\nsuoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa\nsilmiänsä.\n\n\"Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden\", virkkoi\nHarmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht'aikaa.\n\n\"Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö\" sanoi Tahvo, vaikk'ei ensinkään\nkäsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja --\n\"tuu! tuu!\" kajahtelivat metsän rinteet.\n\n\"Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä\", sanoi haltia uudestaan,\neikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. \"Tässä nyt olen istunut\nmonta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänyt\nmuuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tulee\npoika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihan\nnenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pieni\nlapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kun\nminä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivan\nturhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minua\noikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pieni\npoika nulikka viisaampi minua.\" Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhä\npienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia,\nettä piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, ja\nTahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaan\nlehmiä ja vuohia.\n\nMetsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei\nmilloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin\nkauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä,\njokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi\nkirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseen\non hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhän\nevankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä.\nToiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa,\non hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa ja\nijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitä\nei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili.\nHarmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, ja\näkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Mutta\nmaailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka he\neivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkin\nsydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala on\nmeissä kaikki kaikissa.\n\n\n\n\nKUN RUUSUILLA MAATAAN.\n\n_Satu_\n\n\nOlipa kerran sisar ynnä veli,\nHe muutoin kyllä taitavasti eli,\nKaks seikkaa heist' ei ollut mielehen:\n_Työnteko_, siivo _totteleminen_.\n\nHe, Frans ja Mimmi, yhä aika lailla\nVain jouten juoksi metsissä ja mailla,\nJa nukkumaan kuin vihdoin väsyivät,\nUusista leikeist' unta näkivät.\n\nTäm' ei käy laatuun, sanoi heille äiti,\nJa aivan samaa isä myöskin väitti:\nEi, rakkaat lapset, täm' ei laatuun käy;\nTeiss' yhtään elon vakavuutt' ei näy.\n\nJa pienet lapset pannaan kouluun oppiin,\nÄlyä saamaan tyhjiin aivokoppiin. --\nSiis Frans ja Mimmi kouluun pantihin;\nTietysti meno oitis muuttuikin.\n\nPaikallaan olo tuntui vaikealta,\nJa läksyt -- hyi, ne maistoi haikealta!\nJa sitte tarttui koulusairaus,\nJa lääkkeeks joutui pikku tukistus.\n\nKoulussa oli lupapäivä kerran.\nSaammeks soutaa, isä, hiukan verran?\nNo saatte; se vaan pitää tietämän,\nKotona olkaa kello seitsemän.\n\nNiin kyllä, kyllä! Siitä ilo nousi:\nMustikkasaareen sievästi he sousi.\nAh, kuinka maistoi kauniit mustikat!\nAh, kuin he söivät, kuin he juoksivat!\n\nMansikkasaareen tahdommeko soutaa?\nSe lähell' on. Ei, emme taida joutaa!\nNiin punaisna ne hohtaa, näethän,\nEik' kello varmaan ole seitsemän.\n\nNo, niinpä sousivat he sinne vielä,\nJa voi kuin hauskaa, hupaist' oli siellä!\nMut Muurainsaari! Ah, kuin keltaiset,\nSomasti loistaa suuret muuraimet!\n\nMut isä kielsi. -- Ah niin, isä kyllä\nLepyttää täytyy sitte hyväilyllä.\nPianpa tuonne veneen käännällän,\nViel' eihän liene kello seitsemän.\n\nJa Muurainsaareen soutamahan lähtiin,\nSiell' oikein paljo muuraimia nähtiin,\nJa mielin määrin näitä herkkujans'\nNyt ahmaeli Mimmi sekä Frans.\n\nJo vihdoin lapset saivat kylläisiksi.\nNyt mennään kotiin. -- Mennään! Mutta miksi\nEi mentäis tuohon likisaarehen,\nSe ruusuist' onpi aivan punainen!\n\nAh, pian saareen juoksis meidän vene!\nViivymme kauan, emme sinne mene!\nNo hetkiseks vain, pikimmältähän!\nVakuutan, kello ei oo seitsemän.\n\nSiis hetkiseks! He soutamista jatkaa,\nOn Ruususaareen melkoisesti matkaa.\nHe saapui saareen. Ah, kuin suloinen\nLevisi tuoksu, kaikki hurmaten!\n\nMillaiset ruusut! Nyt on poimimista!\nVaan mik' on kaunein noista tuhansista?\nTää tässä. Ei, mut etäämpänä tuo,\nSe kaunihin on, mennäänpäs sen luo!\n\nNiin kului ilta. Verhonsa yö heitti\nJa maat ja vedet hämärähän peitti.\nNyt vasta lapset näytti pelkäävän,\nOn kello varmaan yli seitsemän.\n\nNyt nousi riita: kenen syy on tässä?\nJärvelle mennä ei voi pimeässä.\nEi mitään tupaa eikä vuodetta,\nOl' lasten olo tuiki tukala.\n\nHe itkivät: voi äitiä ja isää,\nNe vartoo meitä! Mutta yö se lisää\nYlt' ympärinsä synkkää peitettään,\nNiin ett' ei näe silmä kättäkään.\n\nJa sylitysten siihen he nyt taipui,\nKunnekka itkuun, viluhun he vaipui.\nHe ruusustohon vihdoin nukkuivat,\nJa kauan, kauan uinui molemmat.\n\nKuin lapset heräs, loisti aurinkoinen\nYlhäällä. Tuntui niinkuin oudonmoinen\nOis näky ollut. Missä olemme?\nJumalan kiitos, yö on ohitse!\n\nNyt joutuin kotiin! Soutamahan lähtiin.\nHe viipyi kauan, vaan kuin viimein nähtiin\nKotoinen ranta, ihme ilmeinen!\nSe eihän ennen ollut semmoinen.\n\nOn silta, portaat toisin rakennettu.\nOn käytävätki toisin hiekoitettu.\nPuut suuremmat ja toiset lahoneet.\nOlemme raukat varmaan eksyneet.\n\nEi, -- tuoss' on kivi, jolta ongitimme,\nJa tuoss' on ranta, jossa uiskelimme.\nMennäänpäs vielä! Ja he kulkivat,\nMut yhä näkyi seikat oudommat.\n\nSyreenimaja tuoss' on tuoksuvainen.\nKaks vanhust' istuu siinä, mies ja nainen.\nHeit' ennen ei he olleet nähneetkään.\nHeit' tervehtivät lapset hämillään.\n\nKet' etsitte? ne sanat ukko lisää. --\nMe haeksimme äitiä ja isää. --\nMi nimenne? -- Frans minun nimen' on. --\nJa minun Mimmi. -- Ihme verraton!\n\nFrans! Mimmi! nehän nimet lapsiemme,\nJotk' aikaa sitte hukkui suruksemme.\nHe erään' iltan' astui venheesen,\nEik' enää tulleet kotiin jällehen.\n\nMe emme hukkuneet. Me harhailimme,\nMenimme Ruususaareen, viivähdimme. --\nVai Ruususaareen? Kumma kuitenkin,\nLapsemme oisko tulleet takaisin!\n\nSen kuultuansa ihmetteli lapset:\nMitähän, jos nuo vanhat harmaahapset\nOis isä, äiti, joita eilen me\nViimeksi näimme lähtiessämme!\n\nNyt syliinsä he toinen toisens' sulki\nJa mainittihin rakkaat nimet julki.\nKuin syleilleet kaikk' oli toisiaan,\nJo virkkoi isä täten suruissaan:\n\nLaps raukat, Ruususaarell' ootte maanneet,\nPetollist' unta ruusuin päällä saaneet;\nLumottu on se saari. Hetkessä\nOn vuosi siellä loppuun rientävä.\n\nKakskymment' tiimaa siellä kulutitte\nUnessa, leikiss' ajan tuhlasitte,\nTe ette menneet eilispäivänä,\nSiit' on jo vuotta kaksikymmentä.\n\nNiin kauanko? Ja nyt he vasta näki,\nMin muutoksen se aika heissä teki.\nFrans ijältään nyt kolmekymmentä,\nSeitsemän kolmatt' oli Mimmillä.\n\nNuoruuden kevät, ihanainen aika,\nNiin oli heiltä hälvennyt kuin taika.\nMit' oppivat? Ei muuta laisinkaan\nKuin mitä unessa ja leikiss' opitaan.\n\nMuut toverit, jotk' ahkerat ol' olleet,\nOl' edistyneet, taitaviksi tulleet.\nFrans parka ties vain heikot alkehet,\nJa Mimmi tunsi tuskin kirjaimet.\n\nSiis täytyi heidän vasta vanhoillansa\nKuin pikku lasten alkaa uudestansa,\nEnnenkuin Frans ol' ylioppilas,\nHän ol' jo neljäkymmen-vuotias.\n\nKuin Mimmi vihdoin oppi lukemahan\nJa ompelemaan, niinkuin tarvitahan,\nKen kerran aikoo tulla rouvaksi,\nSeitsemänneljättä tul' ijäksi.\n\nJa kuin he tahtoi nuorra notkutella.\nKuin muutkin leikkiä ja lauleskella,\nNiin harmaat hapset valui otsallen,\nNe näkyivät jo kaukaa katsoen.\n\nFrans pyrki, vaan ei päässyt tuomariksi,\nPääs kirjuriks ja yltyi juomariksi;\nMut Mimmi parka oli harmissaan\nElonsa iltaan asti yksin vaan.\n\nNiin heille kävi, kuten ootte nähneet,\nKosk' ei he totelleet, ei työtä tehneet.\nJa niin se käypi jokaiselle, ken\nKäy makaamahan nuorra ruusuillen.\n\nEi opi se, ken huvia vain muistaa:\nHäneltä vuodet hetken lailla luistaa;\nEnnenkuin huomaa ajan vierevän,\nOn elon kello lyönyt seitsemän.\n\n\n\n\nADALMINAN HELMI.\n\n\nOli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, ja koska hän\noli kuninkaan tytär, niin nimitettiin häntä prinsessaksi. Hän oli\nAdalmina nimeltään ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sen vuoksi he hänestä\npitivät niin paljon, melkeinpä liiaksikin, sillä Jumala ei suvaitse,\nettä ketään rakastetaan epäjumalan tavalla. Silloin unhotetaan, mitä\nkatkismuksessa sanotaan, että pitää rakastaman _Jumalata_ kaikesta\nsydämmestä ja kaikesta sielusta. Kun Adalmina prinsessa kastettiin, oli\nsinne kummiksi kutsuttu kaksi hyvää haltiatarta, toinen punainen, toinen\nsininen; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat hyvät\nhaltiattaret eivät myöskään unhottaneet antamatta pikku-prinsessalle\nkumpikin kumminlahjaansa. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren\npuhtaan helmen, niin verrattoman kauniin, ett'ei sen vertaista ole ikinä\nnähty, ja sitä seurasi vielä kolme kelpo lahjaa. \"Tiedä se,\" sanoi\nhaltiatar, \"niin kauan, kuin Adalmina kantaa helmeä tykönänsä, pitää\nhänen päivä päivältä tuleman yhä _kauniimmaksi_, yhä _rikkaammaksi_ ja\nyhä _älykkäämmäksi_. Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän\nauttamattomasti samalla kadottaa ne kolme lahjaansa: kauneutensa,\nrikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin ennen, kuin on jälleen\nsaanut helmensä.\"\n\nNiin se oli. Sininen haltiatar sanoi: \"Adalmina on saanut kolme niin\nsuurta lahjaa, että moni ei mitään suurempaa haluaisi maailmassa. Vielä\non kuitenkin yksi lahja, joka on kaikkein paras, ja sen annan minä\nAdalminalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin\nprinsessalla on helmensä ja ne kolme lahjaa, niin kauaa ei minun\nlahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä,\nkauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta\nneljännen lahjan, ja se on _nöyrä sydän_. Niin on, näet, sen asian.\" --\nJa samassa nyökäyttivät molemmat haltiattaret jäähyväsiä ja katosivat\nkuin kaksi poutapilveä siniseltä kesätaivaalta.\n\nKuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä, He ajattelivat\nitseksensä: \"kunhan vain pikku prinsessamme tulee kauniiksi, rikkaaksi\nja älykkääksi, niin on yhtä kaikki, millainen hänen sydämmensä on. Me\nkyllä pidämme huolen hänen helmestänsä, ja siten voi hän olla ilmankin\ntuon sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar sepä totta\nparemmin tiesi, mitä prinsessan kaltainen tarvitsee! Hänen lahjansa\nolivat kuninkaallisia lahjoja, vaan tuo sininen haltiatar oli oikein\nsaita, se täytyy sanoa; hän antoi lapsi-hyvälle armolahjan, aivan\nniinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään pennin raha.\"\n\nNyt laitatutti kuningas kultakruunun, joka tarkallensa sopi pienen\nAdalminan päähän ja joka oli niin tehty, että prinsessan kasvaessa\nkasvoi kruunukin samassa ja sopi yhtä hyvin kuin ennen. Mutta kaikille\nmuille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni.\nKruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin\ntukevasti ja lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.\n\nKruunu nyt pantiin Adalminan päähän, ja sitte hän alati sitä piti, sekä\nmaatessaan pienessä kullatussa kehdossansa että valveilla\njuoksennellessansa kaikkialla linnassa. Mutta koska kuningas ja\nkuningatar, hänen vanhempansa, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan,\nniin oli kovasti kielletty laskemasta prinsessaa kauemmaksi kuin sille\nsuurelle veräjälle, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä; ja\nkuitenkin häntä aina ulos mennessä seurasi neljä kammaripalvelijaa ja\nneljä kammarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään\ntarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Jos he vain\nyrittivätkään olla huolimattomat, niin hirveä, punaviittainen mestaaja\njolla oli julma parta ja hirmuinen mestauskirves, ei ymmärtänyt leikkiä.\n\nNäin kasvoi prinsessa suureksi, ja tapahtui aivan niin, kuin punainen\nhaltiatar oli ennustanut. Adalmina tuli kaikkein kauneimmaksi\nprinsessaksi, kuin ikänä oli nähty, niin kauniiksi, niin kauniiksi, että\nhänen pienet silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä\nkevätiltana, ja minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, ja\nkaikki kukkaset kasvitarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: \"sinä\nolet meitä kauniimpi!\" Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että\nhänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen kammarinsa\nlattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat pelkkää suurta\npeililasia, ja katto oli kullasta ja kiiltokivillä koristettu; voi,\nmiten se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, makasi\nkultavuoteella ja pukeutui kultavaatteihin; niin jospa olisi ollut\nmahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, vaan se oli\nsentään liian kovaa hampaille. Ja niin älykäs oli hän, niin älykäs, että\nosasi arvata kaikkein vaikeimmat arvoitukset ja muistaa kaikkein\npisimmät läksyt, jos vain kerran niitä silmäili; ja kaikki viisaat\nmiehet kuninkaan valtakunnasta tulivat kokoon tekemään prinsessalle\nkysymyksiä, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ett'ei niin älykästä\neikä ymmärtäväistä prinsessaa kuin Adalmina koskaan ennen ole ollut\nmaailmassa, eikä vastakaan koskaan tule olemaan, niin kauan kuin maailma\nseisoo.\n\nNo niin, kaikki oli hyvin; ei ollenkaan ole syntistä olla kaunis ja\nrikas ja älykäs, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon\njälkeen, mutta siinäpä se vaikeus on. Kuningas ja kuningatar luulivat\nihastuksissaan Adalmina prinsessaa parahimmaksi ja täydellisimmäksi\nolennoksi koko maan päällä; ja onnetonta oli, että Adalmina itsekin\nrupesi samaa luulemaan. Kun kaikki hänelle alinomaa sanoivat, että hän\noli tuhatta vertaa kauniimpi, rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä,\nuskoi hän itsekin mielellänsä sen, ja siitä tuli hänen mielensä\nylpeäksi, niin että hän piti kaikkia muita, jopa omia vanhempiansakin,\nitseänsä huonompina. Adalmina parka, se oli suuri, julma tahra, joka\nsokasi hänen kauneutensa loistoa; se oli suurta köyhyyttä kaikessa hänen\nrikkaudessansa; se oli kaikkein suurinta älyttömyyttä kaiken hänen\nälynsä rinnalla, ja melkeinpä hän sen kautta oli joutua kokonaan\nkadotukseen.\n\nSillä mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän tuli, ja ylpeyttä\nseurasivat kaikkein häijyimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli\nilkeäksi ja kovasisuiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki\nkauniin kukkasen kasvitarhassa, kiirehti hän sitä jaloillansa survomaan,\nsillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalmina\ntapasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin se\nsuututti häntä sanomattomasti, sillä rikas ja ylhäinenkään ei saanut\nolla kukaan muu kuin hän. Ja jos toista tyttöä sanottiin siivoksi ja\nymmärtäväiseksi, niin itki Adalmina harmista katkeria kyyneleitä, sillä\nkuka käski toisen olemaan niin älykkään? Adalmina torui kaikkia, jotka\neivät hyvitelleet häntä, ja teki kaikkea, kuin päähän pisti; mutta\nkuitenkin hän kaikkein enimmin halveksi niitä, jotka olivat\nkuuliaisimmat hänen tahdollensa. Hän oli hirmuvaltias, jota kaikki\npelkäsivät eikä kukaan rakastanut; kuningas ja kuningatar olivat\nvaltakunnassa ainoat, joita hänen kopeutensa ei harmittanut.\n\nKuin prinsessa oli viidentoista vuoden vanha, meni hän eräänä päivänä\nkävelemään kuninkaan puistoon. Kuin hän veräjälle tultuansa yritti\nmenemään puistoon, oli veräjä lukittuna, eikä kukaan rohjennut sitä\nauaista vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Ne neljä kammarineitsyttä ja\nneljä kammaripalvelijaa olivat seurassa; ensi kerran eläissänsä he eivät\nluvanneet noudattaa prinsessan käskyä. Silloin tuli Adalmina vihaiseksi,\nniin vihaiseksi, että päiväpaiste hänen kauniista kasvoistansa kokonaan\npimeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi pois\nheidän luotansa, kiipesi veräjän ylitse; ja kuin palvelijat seurasivat\njäljissä, juoksi hän yhä loitommaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaan\npalvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välistä.\n\nSilloin tunsi Adalmina ensi kerran eläissänsä janoa ja väsymystä, ja\nistuutui lähteen viereen huokaamaan. Vieläpä hän alentihe ammentamaan\nlähteestä vettä hienolla valkealla ylhäisellä kädellänsä ja juomaan sitä\nihan niinkuin muutkin ihmiset tekevät, milloin ei kukaan kumarrellen\nkanna heille lautasella vesilasia. Yht'äkkiä hän huomasi kuvansa\nlähteessä. \"Voi, miten olen kaunis!\" sanoi hän itsekseen, ja niin sanoen\nkallisti hän päätänsä yhä lähemmäksi lähteen kalvoa, paremmin\nnähdäksensä kuvaansa, kunnes -- loiskis, siinä nyt koko kultakruunu\nhelminensä putosi Adalminan päästä ja katosi yht'äkkiä lähteen\nvärähtelevään helmaan.\n\nTuskinpa Adalmina sitä huomasikaan, niin hänen oma kauneutensa hurmasi\nhäntä. Vaan kuinka kävi? Lähteen vesi oli tuskin jälleen tyyntynyt ja\nkirkastunut, kuin Adalmina sen kalvossa näki ihan toisenlaisen kuvan\nkuin oman itsensä. Hän ei enää nähnyt tuota ihmeen kaunista prinsessaa,\njolla oli kultakudosta hameessa, kalliita kiviä hiuksissa ja\nkorvarenkaat välkkyvistä timanteista; hän näki ainoastaan ruman ja\nköyhän kerjäläistyttö-raukan, paljain päin, paljain jaloin, ryysyisissä\nvaatteissa ja hiukset kampaamatta. Silmänräpäyksessä katosi myöskin\nhänen suuri älynsä; hän tuli niin taitamattomaksi ja yksinkertaiseksi\nkuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja sepä ihmeellistä, että hän\nsamassa tuokiossa kadotti kokonaan muistinsakin, ett'ei hän enää\ntiennyt, kuka oli ollut, mistä tuli ja mihin aikoi mennä. Hän tunsi vain\nhimmeästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin,\nettä hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi juoksemistaan yhä kauemmaksi\nmetsään, tietämättä, minne tiensä kulki.\n\nNäin tuli illalla pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalmina\nrupesi yhä enemmän pelkäämään ja juoksi yhä kauemmaksi, kunnes etäältä\nnäki kynttilän valoa. Sen lähelle tultuansa, näki hän pienen mökin, ja\nsiinä asui vanha ja köyhä eukko. \"Lapsi parka,\" sanoi eukko, \"mistä\ntulet näin myöhään illalla?\" Vaan Adalmina ei osannut hänelle vastata.\nHän ei edes tiennyt, kuka oli ja missä vanhempansa asuivat. Sitäpä eukko\noikein pani ihmeeksensä, ja surkutellen lasta sanoi hän: \"koska olet\nniin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun\ntykönäni. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen sinä\nsaat työksesi, lapseni, jos olet siivo ja tottelevainen ja tyydyt\nsyömään vettä ja leipää ja hiukan vuohen maitoa lisäksi, milloin meillä\non pidot.\"\n\nNiin, hyvinpä kyllä, siihen oli Adalmina sangen tyytyväinen ja suuteli\nhyvin kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättänsä oli sininen\nhaltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen, joka oli\nparempaa kuin kauneus, äly ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän\nsydämmen. Paljon onnellisempi oli hän nyt kaitessaan vuohia ja\nsyödessään halpaa leipäänsä ja maatessaan kovalla vuoteellansa oljilla\nja sammalilla. Paljon parempi oli hän nyt kuin ennen, sillä nöyrän\nsydämmen mukaan tulee monta oivallista lahjaa, esimerkiksi hyvä omatunto\nja tyyni tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne hyvänsä\nmaailmassa joutuu. Ja missä vain Adalmina kulki, tuli jälleen\npäiväpaistetta hänen lähistöönsä, mutta se paiste ei enää ollut hänen\nulkonaisen katoavan kauneutensa, vaan sen rauhallisen kirkastuksen, joka\npaistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä, joiden\nsielut heloittavat kauneina, kuin enkelien kasvot, milloin ne suurilla,\nvalkoisilla siivillänsä laskeutuvat tämän maailman laaksoihin.\n\nMutta kuninkaan kartanossa tuli hirveä melu, kuin prinsessa oli poissa.\nEi siitä apua, että nuo poloiset kammarineitsyet ja nuo säikäyksestä\nhöpelömäiset kammaripalvelijat, jotka häntä veräjälle olivat seuranneet,\nviskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä paistanut eikä kuu\nkumottanut ja jonka ovella tuo punaviittainen, rumapartainen mestaaja\nseisoi, kirves olalla. Kuningas ja kuningatar surivat lohduttomasti. He\nkäskivät koko valtakuntansa pukeumaan murhevaatteihin ja kuuluttivat\nkaikissa kirkoissa, että se, joka voisi saada selvän Adalmina\nprinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos ei vähempään tyytyisi,\nja lisäksi puolen valtakuntaa kaupan päällisiksi. Se oli tapana siihen\naikaan, kuten jokainen tietää.\n\nNe olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja\nritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet\nja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään,\nmutta eivät vain löytäneet, eivät edes Adalminan kultaista kengän\nkorkoakaan. Vihdoinpa sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan\nprinssi Sigismund etsimäretkillään joutui vanhan eukon mökkiin. Siellä\neukko istui murhepuvussa, ja se ei tosiaankaan ollut hieno, mutta musta\nse oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. \"Ketä\nsurette, eukkoseni?\" kysyi prinssi. \"Kuningas on käskenyt kaikkien\nsuremaan kadonnutta prinsessaamme\", vastasi eukko; \"mutta eipä hänestä\nsuurta vahinkoa ollut. Kyllä hän kaunis oli ja rikas ja älykäs, vaan\nihmiset hokevat hänellä olleen ylpeän sisun, ja se oli sen pahempi,\nsillä sen tähden ei häntä kukaan ihminen oikein rakastanut.\"\n\nSamassa tuli Adalmina kotiin vuohinensa metsästä. Prinssi katsoi häntä\neikä voinut käsittää mitenkä tyttö, vaikka oli niin köyhä ja ruma,\nkuitenkin voi hellyttää hänen sydäntänsä niin ihmeellisesti, että hän\nmelkein jo piti hänestä, ennenkuin oli nähnyt enempää kuin hänen\nkorvansa nipukan. Hän kysyi häneltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. \"En\",\nvastasi Adalmina. \"Se on ihmeellistä\", sanoi prinssi, \"kolmeen pitkään\nvuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Vaan nyt\nen häntä enää etsi. Nyt aion rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja\nasua täällä kaiken elinaikani.\" Sanottu ja tehty. Prinssi rakensi linnan\nihan lähelle sitä lähdettä, jonka luona Adalmina eräänä päivänä oli\ntoiseksi muuttunut. Nytpä kerran tapahtui, kuin oli hyvin lämmin, että\nprinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä.\n\"Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kiiltää tuolla veden\npohjassa?\" sanoi hän itsekseen. \"Annas katson, mikä se on.\"\n\nPrinssi kumartui alas, pisti käsivartensa lähteesen ja nosti sieltä\nkultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen kaunis puhdas helmi. Nyt\njoutui hänen mieleensä eräs seikka. Entä jos se olisi Adalminan helmi!\nSitte hän lähti kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja\nkuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, kuin jo molemmat huusivat\nyht'aikaa: \"Adalminan helmi! Adalminan helmi! Voi, missä on hän itse,\nmissä on kaunis, rakas, pieni prinsessamme?\"\n\nSilloin laski kuningas päässään, että prinsessan, jos hän vielä eläisi,\npitäisi olla kahdeksantoista vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren\nennustuksen ja rupesi arvelemaan niin tapahtuneen, kuin todella oli\ntapahtunut. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa kaikkia\ntyttöjä, jotka olivat kahdeksantoista vanhat, kokoutumaan hänen\nkartanonsa pihalle kruunua koettamaan. Ja se, jonka päähän kruunu ihan\nsopisi, se oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja\nFrankinmaan prinssi Sigismund oli hänet saava vaimoksensa.\n\nTietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka\nolivat alle tai päälle kahdeksantoista, eivät olleet tuota\nmuistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä, ja vähintäänkin tuhannen tyttöä\ntuossa seisoi pitkissä jonoissa onneansa koettamassa. Aamusta varhain\nmyöhään iltaan asti kulki kultakruunu päästä päähän, ja kaikki sitä\nkoettelivat, vaan kenellekään ei se sopinut. Viimein rupesivat kaikki\ntytöt nurisemaan ja sanomaan: \"kuningas tekee meistä pilkkaa;\nheittäkäämme arpaa, ja kuka voittaa, hänen pitää saaman kruunu ja\nprinssi.\"\n\nSitä keinoa piti Sigismund prinssi sangen pahana, ja käski heitä\nodottamaan päivän laskuun asti. \"Olkoon menneeksi\", sanoivat tytöt.\n\nVähän ennen auringon laskua pantiin vartia pitämään silmällä, oliko\nketään vielä tulossa tuolla maantiellä. Prinssi huusi: \"Ilta kuluu;\nnäetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?\"\n\nVartia vastasi: \"näen kukkasten kallistuvan nukkumaan, sillä yö on\ntulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan.\"\n\nTaasen kysyi prinssi: \"Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä\ntulevan?\"\n\nVartia sanoi: \"pilvi kulkee laskevan päivän eteen, ja lintu metsässä\nkätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, vaan ketään\nen näe tiellä tulevan.\"\n\nVielä kerran kysyi prinssi: \"Ilta on kulunut; vartia, etkö näe ketään\ntiellä tulevan?\"\n\nVartija sanoi: \"näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla.\nNyt se lähenee; näen köyhän paimentytön ajavan vuohia maantiellä.\"\n\n\"Koettakaammepa kruunua paimentytön päähän\", sanoi prinssi. Toiset\ntytöt, jotka kaikki pitivät itseänsä paljon parempina, huusivat: \"ei!\nei!\" Vaan kuningas tuotti paimentytön, ja katso, kuin kruunua koetettiin\nhänen päähänsä, niin sopi se ihan.\n\nSamassa meni päivä maillensa, ja pimeä tuli, ett'ei oikein voinut\nerottaa paimentytön muotoa. Vaan Sigismund prinssi ajatteli mielessään:\n\"näet, hyvä Jumala tahtoo minua ottamaan köyhää vaimokseni, ja sen minä\nteenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän,\nettä hänen ympärillänsä paistaa päivä, minne hyvänsä hän käy.\"\n\nJa kaikki kansa huusi: \"Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina\nprinsessa!\" Mutta moni ajatteli itseksensä: \"tuohan vain on köyhä\npaimentyttö!\"\n\nSitte vietiin paimentyttö, kruunu päässä, kuninkaan saliin, jossa loisti\ntuhansia vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston\nvoitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kuin hän yht'äkkiä seisahtui\nniiden kaikkien keskelle, kultaiseen pukuunsa puettuna. Sillä saadessaan\ntakaisin helmen, sai hän myöskin jälleen kaikki punaisen haltiattaren\nlahjat. Ja koska hän sai takaisin myöskin hyvän muistonsa, niin muisti\nhän vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sisunsa ennen oli, ja kuinka hän\nsitten toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma on paljon\nonnellisempi rauhallisen omantuntonsa kerralla, kuin rikas ja kaunis\nkaikessa ylpeydessänsä. Sen vuoksi hän nyt lankesi polvilleen isänsä ja\näitinsä eteen ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen entistä\nylpeyttänsä, -- ja osoitteeksi muuttuneesta sydämmestänsä talutti hän\nnyt esille köyhän metsätorpan eukon, syleili häntä ja sanoi: \"Armelias\non rikkaana köyhyydessänsä, vaan rikkaalla, jonka sydän on kova, on\ntarvetta ja puutetta kaikkien aarteittensa keskellä.\"\n\nJa kaikki, jotka tämän näkivät, uskoivat tuskin silmiänsä. Mutta\nSigismund prinssi sanoi: \"Minä tiesin niin käyvän. Adalminan helmi on\nkaunis, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän.\"\n\nSitte pidettiin häitä ja suuria iloja kuninkaan kartanossa, ja ne neljä\nkammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista,\nja punaviittainen, rumapartainen mestaaja asetti kirveensä nurkkaan\nhäpeämään, ja kaikki huusivat mailla, mantereilla: \"Kaunis, kaunis on\nAdalminan helmi, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän!\"\n\n\n\n\nPOIKA RAAHESTA.\n\n\nTiedätkös mitä on: kieltää itsensä ja elää suuria aatteita varten? Nyt\nminä sanon sen sinulle.\n\nOli kerran poika Raahen kaupungissa. Hän oli kahdeksan vuotta vanha,\nterve ja väkevä, rohkea ja neuvokas. Ei ollut niin jyrkkää mäkeä, ett'ei\nhän siitä hiihtänyt notkeilla suksillansa. Ei ollut puuta niin korkeata,\nett'ei hän olisi kiivennyt sen heiluvaan latvaan. Hän ui kuin kalalokki,\njuoksi kuin nuori varsa, hyppäsi kuin orava. Hän oli leikkien kuningas;\nei kukaan heittänyt palliansa paremmin kuin hän, ei kukaan tarkemmin\nampunut nuoliaan. Vanhemmat siskot, kumppanit, kaikki rakastivat häntä,\nsillä hän oli yhtä hyvä kuin väkevä, yhtä tottelevainen kuin rohkea. Hän\ntaisi mennä vaikka tuleen ystäviensä edestä, ja jos hänen äitinsä olisi\nsanonut hänelle: \"August, tänään sinun täytyy lukea koko päivä, etkä saa\nruokaa ennen kuin huomenna!\" -- niin hän olisi suudellut äitinsä kättä\nja vastannut iloisella, reippaalla tavallansa: \"kernaasti, äiti, koska\nsinä niin tahdot.\"\n\nSitä hänen äitinsä ei tosin sanonut, vaan totutti poikansa varhain\nitsensä kieltämiseen ja tottelevaisuuteen. Usein sattui, että hän\nmielellään antoi pois rakkaimman leikkikalunsa. Joskus, kuin hän\nilomielin toivoi pääsevänsä hauskoihin huveihin, sanoivat vanhemmat\nhänelle: \"Koetapas, voitkos olla pois niistä!\" August vastasi: \"Koetan\nkyllä.\" Ja se onnistui kuin onnistuikin. Semmoinen ei ole helppoa eikä\nlystiä, mutta siitä on voittoa koko elinajaksi. Sillä elämässä tapahtuu\nusein, että täytyy kieltää itseltänsä, mitä mielellänsä tahtoisi, ja kas\nsilloin nähdään, voimmeko iloisina ja rohkeina luopua mieliteostamme.\n\nAugustin vanhemmat eivät olleet köyhiä eikä rikkaita, heillä oli niin\npaljo, kuin tarvitsivat, ja olisivat kyllä voineet vaatettaa lapsiansa\nyhtä hienosti kuin muutkin, ja usein syöttää heitä kakuilla ja muilla\nnamusilla, mutta he totuttivat lapsiansa kohtuullisuuteen ja ankaraan\ntyöhön. Huomattava on, ett'ei mikään suuri mies eikä mikään uljas nainen\nole kasvanut laiskuudessa, ei prameudessa eikä makeisten nauttimisessa.\n\nKerran oli August muiden poikain kanssa kaupungin läheisessä metsässä ja\njuoksenteli, paperileijaa lennättäen. Kävi kova tuuli, leija lensi\nkorkealle, ja mitä korkeammalle se lensi, sitä uhkeammalta näytti. \"Oi,\njospa voisin lentää niin korkealle!\" ajatteli August itsekseen.\n\"Taistella myrskyn kanssa tuolla korkealla ilmassa maiden ja merien\npäällä, se vasta jotakin olisi se!\"\n\nTulivat he tuosta muutamien tuulimyllyjen kohdalle mäellä, jossa\nmyllynsiivet pyöriä surisivat kovassa tuulessa. \"Olisipa tuokin hauskaa:\nlentää myllynsiiven tavalla\", ajatteli August, seisoen aivan likellä\nmyllyn siipiä ja kuunnellen, kuinka ne suhisten halkoivat myrskyistä\nilmaa. Huima ajatus iski hänen päähänsä; yks kaks tarttui hän molemmin\nkäsin myllynsiipeen samassa, kuin se lensi ohitse...\n\nPojat kiljasivat, mutta August, hän oli jo korkealla ilmassa. Hän ei\nollut niitä, jotka helposti hellittävät. Hän seurasi myötä niinkuin\nriippuva takiainen ... tuopa näytti kovin omituiselta ja vaaralliselta!\nMutta kuin myllynsiipi sillä tavoin oli nostanut hänet niin korkealle,\nettä hän riippui suoraan myllyn yläpuolella, syöksyi siipi taas\nalaspäin, ja sitä ei August osannut aavistaa. Hän laski kätensä irti ja\nputosi huikasevasta korkeudesta kiviselle mäelle, mutta iso myllynsiipi,\nhuolimatta hänen kohtalostaan, suhahti vain hänen päällitsensä ja jatkoi\nkulkuansa.\n\nKumppanit juoksivat paikalle ja luulivat hänen kuolleen. Mutta hän oli\nvielä hengissä; häneltä oli vain taittunut molemmat käsivarret, ja siinä\ntilassa hänet kannettiin kotiin vanhempain luokse.\n\nArvaat kyllä heidän hämmästyksensä! Molemmat käsivarret poikki, sepä\nvasta kolaus! Vaikkapa hän jäisikin henkiin, niin mitä hän voisi\ntoimittaa ilman käsivarsia? No niin, onhan ollut semmoisiakin poloisia,\njotka ovat syntyneet ilman käsiä ja kumminkin oppineet kaikenlaisia\nkonsteja, joita rahan edestä näytetään ... mutta, mutta ... käsitön mies\n... se on sentään surkea juttu. August näki rakkaan äitinsä itkevän,\neikä äiti parka syyttä itkenytkään.\n\nTämä koski hänen sydämmeensä enemmän kuin kaikki hänen omat vaivansa.\nHänen taittuneita käsivarsiansa pakotti niinkuin niitä olisi pistelty\npalavaan tuleen, mutta hän ei sitä ajatellut, sanoihan vaan: \"anna\nanteeksi, äiti!\" Ja sitte hän hymyili niin hyvin, kuin jaksoi ja\nlohdutti äitiänsä: \"kyllä minä paranen; koetan olla kärsivällinen.\"\n\nSiihen aikaan ei ollut lääkäriä kaupungissa, ja he hankkivat luokseen\ntaitavan ämmän, joka oli tottunut semmoisia vammoja parantamaan. Hän\nasetti taittuneet käsivarret jälleen sijoillensa, ja pani lastoja niiden\nympärille ja lastojen päälle taas liinakääreitä. Ei sekään ollut lystiä,\nse teki hyvin kipeätä, mutta August puri hammasta, katseli äitiinsä ja\nnyykähytti päätänsä: \"älä pelkää, kyllä siitä hyvä tulee!\" -- Katsopas,\nniin paljon oli hän jo oppinut itsensä-unhottamisen suurta taitoa!\n\nJa hyvä siitä tulikin, sillä poika oli kärsivällinen, tottelevainen eikä\nmikään turhan naukuja. Ja kahden viikon päästä otettiin lastat pois, ja\nmaattuaan vielä pari viikkoa aivan asemillaan, taisi hän taas vähitellen\nruveta käsivarsiansa käyttämään.\n\nHyvä eukko se olikin, se hänen hoitajansa. Ne kaksi pientä käsivartta,\njotka vasta maailmassa vielä tulivat niin vahvoiksi ja toimittivat niin\nsuuria urostöitä, -- ne hän paransi niin taitavasti, ett'ei niissä enää\nnäkynyt vikaa vähääkään. Jos eukko olisi elänyt vielä silloin, kuin\nAugustista oli tullut mainio sankari, olisi August varmaan lähettänyt\nvanhukselle jonkun niistä monista kunniamerkeistä, jotka hän\nurhollisuudellansa oli ansainnut, sillä ilman eukkoa ja käsivarsia olisi\nhänestä tullut rampa, unhotettu ja maineeton poloinen Pohjolan\nyksinäisyydessä.\n\nMutta nyt hän kasvoi suureksi ja väkeväksi, ja lähti ulos maailmaan.\nHänen rinnassansa piili jotakin mahtavaa, joka pakotti häntä ulos\nmaailmaan. Jumala ei anna samaa älyä kaikille ihmisille. Muutamat on hän\nluonut elämään tyyneessä onnessa, kodin rauhassa ja hiljaisessa työssä;\ntoiset on hän luonut elämän myrskyjä varten, ja muutamat sankareiksi\nkoko ihmiskunnalle. Mutta Jumalan edessä on yhden tekevä, mitä tietä\nihminen elämässä kulkee, kunhan vain kulkee tiensä rehellisenä ja\nJumalaa pelkääväisenä.\n\nTuo pieni poika, joka nyt oli tullut isoksi ja saanut paljon hyviä\ntietoja, lähti ulos taistelemaan vapauden ja oikeuden edestä. Hänen\nomassa maassansa asui vapaa kansa, joka eleli rauhassa ja sovinnossa\nlakiensa turvissa, mutta kaikki kansat eivät olleet yhtä onnellisia.\nUseita sortivat ankarat hallitsijat, jotka eivät kunnioittaneet lakia\neikä oikeutta; toiset surmasivat toisiansa keskinäisissä sodissa. Tuo\nentinen poika Pohjanmaalta ei luullut paremmin voivansa käyttää uusia\nkäsivarsiansa, kuin taistelemalla sorrettujen edestä. Hän meni heikkojen\npuolesta vapaatahtoisesti ottelemaan väkeviä vastaan; hän vuodatti\nvertansa heidän tähtensä monen monessa taistelussa. Suomi oli hänen\näitinsä, Ruotsi hänen isänsä kotimaa, Pohja hänen kätkyensä, mutta avara\nmaailma oli hänen suuri isänmaansa. Jokainen hyvä ja rehellinen ihminen\noli hänen veljensä ja sisarensa; jokainen syyttömästi sorrettu hänen\nsuosikkinsa; kaikki jalomieliset hänen ystäviänsä ja\nliittokumppanejansa.\n\nMeidän aikamme ei tunne urhollisempaa sankaria kuin tuo poika\nPohjanmaalta. Hänen elämänsä oli täynnä satuja ja urhotöitä. Siellä\nhänet aina nähtiin, missä vaara oli suurin: tuhansia kaatui hänen\nympärillänsä. Hän makasi verissään ja puolikuolleena verisillä\ntaistelutanterilla; kärsi usein nälkää ja kaikenlaista puutetta; oli\nvankina ja hyljättynä, vainottuna ja ryöstettynä, sairaana ja\nunhotettuna. Hän ui jokien poikki jäitten seassa. Hän kiipesi korkeiden\nmuurien yli, joissa orjantappuroita kasvoi. Hän taisteli yön pimeydessä,\nvihollisten piirittämänä, jotka eivät sääliä tunteneet, ja joille\nmaksettiin vankien luvun mukaan. Hän taisteli melkein aina muutamien\nharvojen kanssa suurta ylivoimaa vastaan, ja pääsi kuitenkin usein\nvoitolle Jumalan avulla ja verrattomalla urhollisuudellansa. Löytyipä\nusein kavaltajiakin hänen omissa sotakumppaneissaan, ja kuin hän,\nväsyneenä vaivoistansa, illan tultua laskeusi lepäämään kovalle maalle,\nsotavaippa allansa ja taivaan kirkkaat tähdet yllänsä, täytyi hänen\nvalvoa käsi miekan kahvalla, torjuakseen murhamiehiä. Ihmeellisesti\nJumala kuitenkin varjeli häntä kaikissa vaaroissa, eikä hän milloinkaan\nkadottanut iloista luottamustansa eikä sydämmensä armeliaisuutta\nonnettomia kohtaan. Palveltuansa ensin pelkkänä sotamiehenä, pääsi hän\nmonen tuhannen päälliköksi, voitti suurta kunniaa ja mainetta, mutta\nitsellensä hän ei koskaan pyytänyt enempää, kuin hän välttämättömästi\ntarvitsi, ja vetäysi pois kaikista kunnianosoituksista. Ei hän ollut\nniitä miehiä, jotka huolivat loistosta ihmisten edessä ja ylpeilevät\nhyvin ansaitusta maineesta. Hän ei taistellut oman kunniansa eikä etunsa\ntähden, hän taisteli vapauden ja ihmiskunnan hyväksi; niiden eduksi hän\ntahtoi mielellänsä kuolla unhotettuna.\n\nKuin hän vieraalla nimellä oli taistellut seitsemän vuotta Kreikanmaan\nvapauden puolesta, ja vanha Kreikanmaa vihdoin viimein oli torjunut\npäältään turkkilaisten ikeen, etsivät häntä kreikkalaiset turhaan läpi\nkoko Europan, antaaksensa kiitollisuutensa osoitteeksi maassansa hänelle\nsuuren maatilan. Viimein he lahjoittivat sen toiselle, kun eivät\ntienneet muuta kuin että heidän rakastettu sankarinsa oli aikoja sitte\nkuollut. Mutta hän eli kainosti piilossa, välistä Ruotsissa ja Suomessa,\nvälistä jossakin Länsi-Intian saaressa. Hän oli köyhä eikä kuitenkaan\nottanut vastaan mitään palkintoa. Hän ei tahtonut saastuttaa korkeata\nkutsumustansa eikä urhokasta miekkaansa pyytämällä itselleen maallista\nrikkautta.\n\nTuosta pienestä pojasta, joka ensin oli taistellut tuulimyllyjä ja sitte\npuolta Europpaa vastaan taikka puolen Europan puolesta, tuli vihdoin\nharmaapäinen sotavanhus, joka, väsyneenä vaivoistansa ja\nkunnianrikkaista haavoistansa, päätti elämänsä rauhallisessa kodossaan\nja laskettiin levolle Ruotsinmaan povehen. Harvat häntä tunsivat; ei\nkukaan ikinä kuullut hänen puhuvan omista urhotöistään. Ja mitä kaikkea\nhän olisi voinutkaan kertoa, ell'ei hän olisi välttänyt omaa kiitostansa\neikä antanut kaikkea kunniaa Jumalalle, kaikkein korkeimmalle, joka oli\njohtanut häntä niin monessa vaarassa! Toiset, jotka ovat toimittaneet\nsangen vähän maailmassa, eivät tiedä miten vain saattaisivat oman\nitsensä, kunniansa ja merkillisyytensä muiden tietoon. Hän, jonka\nsankarityöt hämmästyttivät silloista maailmaa, teki kaikki, mitä voi,\njoutuaksensa unohduksiin. Sentähden maailma tunteekin varsin vähän hänen\nmonivaiheista elämäänsä, ja hänen urhollisimmat sankarityönsä ovat ehkä\nijäksi päiviksi jääneet unohduksiin. Mutta Jumala tuntee hänen\nrehellisen sydämmensä, hänen lujan uskonsa, ja ihmiset tietävät hänestä\nsen verran, että kunnioittavat hänen muistoansa.\n\nJos Jumala olisi suonut _August Maximilian Myhrberg'in_ taistella oman\nisänmaansa puolesta, niinkuin hän taisteli sorrettujen puolesta maan\npäällä, olisi siihen aikaan ainoastaan yksi saattanut vetää hänelle\nvertoja, nimittäin italialaisten Garibaldi. Mutta hän taisteli kauan\ntuntemattomana, nimetönnä ihmiskunnan oikeuden ja kansojen vapauden\npuolesta, ja sentähden ei yksikään kansa seiso kyynelsilmin hänen\nhautansa ympärillä. Mutta Suomi, hänen suuri äitinsä, ja Ruotsi, hänen\nisänsä kotimaa, lukevat hänet kaikkina aikoina urhollisimpien\nsankariensa joukkoon. Hänen elämäkertaansa kerrotaan kauan tarinana\ntalvivalkean ääressä ihmeeksi ja kummastukseksi jälkeen-tuleville\npolville. Kaikki hänessä -- hänen rohkeutensa, hänen työnsä, hänen\nrehellisyytensä, hänen vilpitön sydämmensä ja ennen kaikkea hänen jalo\nitsekieltämisensä -- oli suurta ja sadun tapaista, ja sentähden saakoon\nhänen suuri satunsa sijan näiden pienien joukossa.\n\nSuomen poika, opi niinkuin hän taistelemaan sen edestä, joka oikeata on\nmaailmassa; opi niinkuin hänkin itseäsi kieltämään!\n\n\n\n\nKEVÄÄN SATU.\n\n\nKevään satu huvittaako ketä?\nLienet, poika, kuullut sen?\nSe on varma, eikä meitä petä,\nTosi myös kuin päivönen;\nOn kuin metsä vihanta;\nOn kuin vuori korkea.\nKevään satu huvittaako ketä?\nLienet, poika, kuullut sen?\n\nEtelässä syntyi lapsukainen\nSaarell' onnellisuuden.\nIsäns' oli päivä paahtavainen,\nSiskons' järvi hopeinen,\nAamutähti äitinsä,\nFenix lintu veljensä.\nEtelässä syntyi lapsukainen\nSaarell' onnellisuuden.\n\nKevätlapsi kohos kehdostansa,\nKapalonsa katkoen,\nPerhon siivin lensi lentoansa\nPoikki maiden, merien.\nHuiski taikasauvallaan\nYli järven, yli maan.\nKevätlapsi kohos kehdostansa,\nKapalonsa katkoen.\n\nSuuremp' ei viel' ollut mikään noita,\nKuin se Kevät pienoinen:\nMinne lensi, sinne silmikoita\nPuhkes oksiin pensasten,\nKukat kasvoi ihanat,\nNiityt tuoksui vihannat.\nSuuremp' ei viel' ollut mikään noita,\nKuin se Kevät pienoinen.\n\nMetsän peikot katselivat kateen\nSilmin Kevään ihmeitä.\nLaittoivatpa ukonilman, sateen\nKurittamaan Kevättä.\nVaan kun sade vihmaili,\nPikku Kevät riemuitsi.\nMetsän peikot katselivat kateen\nSilmin Kevään ihmeitä.\n\nNythän Kevät asuu seudullamme,\nKantaa meille kukkiaan.\nPoimikaamme kukat, saattakaamme\nPeikot piiloon taantumaan!\nJa kun tulee sade uus,\nKirkastuupi vihannuus.\nNythän Kevät asuu seudullamme,\nKantaa meille kukkiaan.\n\n\n\n\nKOIVUJEN JUURELLA.\n\n\nKoivujen juurella,\nIsämme kotona,\nLeikkiä lyömme,\nTeemme myös työmme,\nKylvämme, kynnämme innolla.\nAaltoset häilyy,\nLainehet' päilyy,\nRaitisna säilyy\nRantamme riemuisa loiskinta.\n\nKoivujen varjossa\nKuulimme iloisna\nÄitimme milloin,\nAamuin ja illoin,\nLaulaen ylisti Luojaansa.\nOksat ne oivat\nSiimestä soivat,\nVarjoa toivat\nKesäisnä päivänä kuumana.\n\nKoivujen oksilla\nPienonen laulaja,\nVienosti liikkuin,\nSievästi kiikkuin,\nSoittavi säveltä suloista.\nIllalla tieno\nOn ylen vieno,\nTuoksuva, hieno,\nYö on niin raitis ja vilpoisa.\n\nKoivu niin kaunis on,\nSievä ja verraton.\nNähdä sen saamme,\nEtt' isänmaamme\nSille soi parahan kaunisteen.\nTahdonpa olla,\nRiemuita, huolla,\nElää ja kuolla\nTäällä mä koivujen siimekseen.\n\n\n\n\nSYYSLAULU.\n\n\nSyksypä oikein hauskuttaa,\nKun viljat saadaan talleltaa,\nJa tehdään kakku soma.\nVaan kenpä parhaan leivän saa?\nNo, meidän äiti oma.\n        Ja lapsoset\n        On iloiset,\n        He laulelee:\nHo hee, ho hee!\nSyksypä oikein hauskuttaa,\nKun tehdään kakku soma.\n\nMetsissä, mailla myrskyää,\nJärvissä aallot hyrskyää,\nOn rankkasateet kovat.\nSyystöitä isä ennättää,\nAhoilla puolat ovat.\n        Ja lapsoset\n        On iloiset,\n        He laulelee:\nHo hee, ho hee\nMetsissä, mailla myrskyää,\nMut lapset tuvass' ovat.\n\n\n\n\nAALLOTTAREN JÄLJET.\n\n\nOletko nähnyt raitoja meren hiekassa tuolla rannalla korkean metsämäen\nalla? Miten valkoinen se hiekka on ja raidat ovat aaltomaiset ja\nlähenevät lukemattomissa sievissä mutkissa ylös aivan vedenrajaan asti.\nKuin olen nähnyt suurten valkoisten vaahtoaaltojen syöksyvän vihoissaan\nrantaäyrästä vasten, on minusta useinkin näyttänyt kummalliselta,\nett'eivät ne ole kokonaan laisseet pois noita raitoja hiekasta. Mutta\nsiihen työhön ei meren aaltoja ollenkaan haluttanut, ne antoivat\nraitojen kiemurrella hiekassa kuin ennenkin, kulkivat pauhaten ja\njyristen ylitse ja asettuivat syvemmälle jälleen lepäämään.\n\nSillä nuo hienot raidat ovat pikku aaltojen jälkiä, ja pikku aallot ovat\nmeren kutritukkaisia lapsia, jotka välkkyen leikittelevät hienolla\nhiekalla. Joka kerran kuin myrsky pauhaa, sanoo meren kuningas Ahti\nhyökylaineillensa: \"Menkää kallioita vasten! Tuolla hiekassa leikkivät\nminun pikku lapseni; ei kukaan saa koskea heidän teihinsä eikä\npolkuihinsa, ei kukaan saa laista kiinni heidän jälkiänsä rannalta!\"\n\nHyvin syvällä meressä on Ahdin linna kristalliseinineen ja\nperlemo-ikkunoineen ja kaikkein kauneimpine välkkyvine kattoineen.\nSiellä asuvat pojat ja tyttäret, siniaallot, ja siellä asuu myöskin\nhänen nuorin ja kirkkain pikku lapsensa, sinisilmäinen, hopeakutrinen\nAallotar.\n\nKuin Aallotar lähtee leikkimään rannalle, piirustaa hän hopeakenkänsä\nkärjellä nuo hienot aaltoraidat hiekkalattiaan eikä millään laineella\nole lupaa niitä hävittää. Tuhannen tuhansia hänen pikku siskojansa\njuoksentelee siellä kilpaa hänen kanssansa, kaikki piirustellen\nsamanlaisia jälkiä, mutta ei kukaan ole niin nopea, niin kirkas eikä\nniin kiemuraisen kaunis kuin Aallotar.\n\nKuin kalat menevät hietikolle kylpemään lämpöisenä kesäpäivänä ja\nvälkkyvän valkoiset kalalokit lentelevät kuin tähtipilkut niiden\nkohdalla ylhäällä ilmassa, silloin Aallotar tanssii leikiten niiden\nympäri, kaartaa purjevenettä ja hyppii pojan ympärillä, joka uiskentelee\npäiväpaisteessa. Mutta kuin aurinko varhain aamusilla nousee meren\npovesta tai iltasilla laskeutuu metsään lepäämään, silloin Aallotar\naivan hiljaa loiskii rantaan, laulaen pitkän pitkää yksitoikkoista\nlaulua entisistä ajoista ja ystävistä, jotka ammoin ovat menneet meidän\nluotamme ijankaikkisen hiljaisuuden rauhaan.\n\nAallottarella oli myöskin ystävä, nuorin metsän prinssi, mustakutrinen\npikku Tellervo, jonka vihreä mekko aina oli niin runsaasti koristettu\nruusuilla ja taskut täynnä pähkinöitä ja kotkan sulka ruskeassa lakissa.\nTellervo käveli usein rannalla, jossa Aallottarella oli tapa leikitellä,\nja heistä tuli kohta hyvin hyvät ystävät. Usein he kiistelivätkin siten,\nettä Tellervo heitteli oksia ja pikku kiviä Aallottaren päälle, ja\nAallotar roiskutti vettä Tellervon samettikengille. Silloin nauroi\nTellervo, niinkuin metsä nauraa tuulen suhistessa puissa, ja Aallotar\nnauroi myöskin, niinkuin aallot leikitsevät tuulen löyhytellessä niiden\nkiharahiuksia. Mutta muuten he olivat olevinaan sulho ja morsian illan\ntyynessä; Tellervo istui rannan ruohokolla ja Aallotar nojasihe\nkyynärpäin hietikkoon, ja molemmat kertoivat satuja vuorotellen.\nTellervo tiesi kertoa sekä synkkiä että valoisia satuja: metsän\nvelhoista, jotka itkeä nyyhkyttävät korkeain kuusien takana; leijonan\nmetsästyksestä himmeässä kuunvalossa; sekä länsituulen kujeista\nneilikoille ja kurjenpolville tuolla niityllä. Aallotar kertoi ammoin\nkuluneista vuosisadoista, jolloin meren aallot kuohuivat yli koko suuren\nSuomen, suurista rannan vuoriin kaivautuneista patakuopista ja suuresta\nvalaskalasta, joka veti hänen isänsä vaunuja korallimetsäin läpi\npeninkulman syvyisessä meressä.\n\nNiin he olivat yksissä pitkät ajat joka ilta meren rannalla, ja vielä he\nolivat pikku lapset, sillä metsän pojat ja meren tyttäret eivät kasva\nniinkuin ihmislapset, vaan he elävät monta tuhatta vuotta, niin kauan\nkuin maa, ja sentähden he pysyvät niin kauan lapsina ja heillä on niin\nhauska illan loistossa. He olivat niin ihastuneet toisiinsa, että\nvalkoinen kalalokki, joka näki heidän alinomaa leikkivän rannalla, sanoi\nnaapurilleen suurelle merikotkalle: \"Tellervosta ja Aallottaresta\nvarmaankin tulee pari, ja silloin mekin pääsemme komeilun häihin.\"\n\n\"Niin,\" sanoi kotka, \"sehän kyllä käy päinsä, jos häät pidetään metsän\nkuninkaan Tapion linnassa. Mutta jos ne pidetään syvällä meressä Ahdin\npalatsissa, niin minä kiitän kutsuista enkä voi tulla.\"\n\n\"Kas, sitä minä en tullut ajatelleeksi\", sanoi kalalokki. \"Minä\nhätätilassa osaan sentään sukeltaakin, ja hyvin luultavasti minä\nsilloinkin menen, sillä arvattavasti siellä on monta hyvää kalaruokaa\nillalliseksi.\"\n\nNiin puheltiin kaikkialla Tellervosta ja Aallottaresta. Sattuipa eräänä\niltana Ahti ajamaan suurella valaskalallansa rantaan, jossa hänen\ntyttärensä, pikku prinsessa Aallotar, kertoeli satuja metsän prinssille\nTellervolle. Meren ja metsän naapuruus ei ollut oikein hyvä, sillä\nmolemmat kuninkaat riitelivät rajoista ja syyttivät toinen toistaan\npikku alueiden luvattomasta anastamisesta. Sentähden Ahti vihastui, kuin\nnäki prinssi Tellervon niin ystävällisesti puhelevan Aallottaren kanssa,\nja lähetti rantaan suuren hyökyaallon, joka ryvetti prinssin hienon\nsamettinutun mudalla ja tempasi pois höyhentöyhdön hänen lakistaan.\n\nAallotar pakeni murheissaan meren pohjaan ja Tellervo palasi äkeissään\nmetsään. Mutta kuin Tapio kuuli, miten hänen lemmikkipoikaansa oli\nhäväisty, suuttui hän kovin ja lähetti ankaran hiekkasateen, joka peitti\nkoko rannan soralla, niin että se muuttui kuivaksi maaksi ja Ahti\nmenetti sillä tavalla melko palan alueestaan. Ahti vuorostaan lähetti\nsuunnattoman suuret hyökylaineet tulvien metsään ja ne kaatelivat puita\nja repivät irti suuret kappaleet maata ja hautasivat ne mereen. Tästä\nkehittyi suuri ja pitkällinen sota meren ja metsän välille Tellervon ja\nAallottaren tähden, ja se sota kestää vielä tänäkin päivänä, milloin\nnämä kuninkaat sattuvat olemaan suutuksissaan. Mutta välistä on aina\naselepoakin; silloin aallot hiljaa loiskivat rantaa vasten ja\nAallottaren jälkiä näkyy illan loisteessa hienossa valkoisessa hiekassa.\n\nTellervo ja Aallotar saavat nyt ainoastaan harvoin tavata toisiaan aivan\nsalaa, tulla kertomaan toisillensa noita vanhoja satuja ja leikkimään\nyhdessä muiden aaltojen kanssa. Aallotar uipi usein yksinään rannalle,\nja hänen valkoinen niskansa näkyy välistä, milloin aurinko pilkistää\npilven raosta. Kuullaanpa hänen silloin usein laulavankin yksinäisyyden\nikäväänsä illan tyynessä, ja ken osaa selittää aaltojen kieltä, hän\nkuulee Aallottaren etsivän ystäväänsä. \"Poissa, poissa\", sanoo hän, \"on\niloinen ystäväni; poissa, poissa on rannan iloisuus, ja hiljaa nukun\nminä tässä hiekkavuoteella. Metsä ja meri eivät ole ystävinä; tumma\nkuusi kohottaa latvansa taivasta kohti, eikä hän koskaan voi laskeutua\nalas tumman meren syvyyteen. Mutta minä näen hänet kuitenkin joka ilta,\nkuin hän katselee minun sinisilmästäni kaunista latvaansa. Älä sure\nsydämmeni; Jumalan hyvyys on kerran yhdistävä sen, joka on kauan ollut\nerotettuna; ja kerran on varmaan tuleva se päivä, jolloin Aallotar\niloiten saapuu rannalle ja Tellervo etsii hänen jälkiänsä\nhopeankarvaisesta hiekasta illan tyvenessä.\"\n\n\n\n\nSATU RUTIMOSTA JA PILVIPARRASTA.\n\n\nSuuressa metsässä kaukana Suomen erämailla seisoo aivan lähellä\ntoisiansa kaksi korkeata honkaa. Ne ovat niin vanhat, niin vanhat ett'ei\nkukaan enää tiedä, koska ovat olleet pieninä, ja hyvin etäältä jo voipi\nne tuntea, sillä niiden pimeät latvat kohoovat korkealle yli muiden\npuiden. Keväällä laulurastas visertelee suloisia virsiä heidän\noksillansa, ja pienet vaaleanpunaiset kanervankukkaset luovat niin\nhartaan nöyriä silmäyksiä ylös heidän puoleensa, juuri kuin tahtoisivat\nsanoa: \"Hyvä Jumala, onko mahdollista kasvaa noin pitkäksi ja tulla noin\nisoksi ja vanhaksi tässä maailmassa?\" Mutta talvella, kuin pyryilma\npeittää koko seudun lumeen, ja nurmi on muuttunut ja kanervankukat\nnukkuvat syvässä nietosten valkean vaipan alla, silloin raju myrsky\nriehuu honkien latvoissa ja pyyhkii pois lumen niiden ikuisesti\nviheriöiviltä oksilta; ja tuulispää hajoittaa suuria huoneita ja kaataa\nkokonaisia metsiä, mutta hongat seisovat järkähtämättöminä, he eivät\nhuoju eivätkä taitu, vaikka kaikki heidän ympärillään taittuu. Onpa se\njo jotakin, semmoinen jäykkyys ja vahvuus.\n\nLähiseudulla on kunnas metsässä ja kunnaalla turvekattoinen torpantölli,\njossa on vain kaksi pientä ikkunaa. Siinä asuu köyhä mökkiläinen\nvaimoineen, ja heillä on pieni perunamaa sekä peltotilkku lähellä\nmökkiä. Mutta talvella hakkaa mökkiläinen tukkia metsässä ja vedättää ne\nalas suurelle sahalle, joka on peninkulman päässä sieltä, ja sillä\nansaitsee hän niin paljon, että se töin tuskin riittää voiksi, leiväksi,\nmaidoksi ja perunoiksi; vaan siinähän sitä jo onkin. Moni saa tyytyä\npetäjäiseen, eikä ole voin muruakaan särpimeksi.\n\nMökkiläisillä on kaksi pientä lasta: poika, jonka nimi on Sylvesteri, ja\ntyttö, jonka nimi on Sylvia. Kummallista on, mistä he ovat semmoiset\nnimet saaneet; kenties metsästä, sillä latinan sana _sylva_ merkitsee\nmetsää. Mutta Sylvesteri seisoo almanakassa ja on vuoden viimeinen\npäivä, joten pojalla joka vuosi on nimipäivänsä uudenvuoden aattona.\n\nTapahtuipa muutamana talvipäivänä, vieläpä juuri Sylvesterin päivänä,\nettä molemmat lapset läksivät metsään ansojansa kokemaan; sillä siellä\noli viljalta jäniksiä ja metsikanoja. Ja äläpäs mitään; oli kun olikin\nSylvesterin ansassa jänis, ja Sylvian ansassa taasen oli metsikana.\nMutta sekä jänis että metsikana elivät vielä ja olivat tarttuneet vain\njaloista kiini, ja ne rupesivat vikisemään niin surkeasti, että se\nlapsista kuului kummalliselta. \"Päästä minut, saat jotain hyvää!\" sanoi\njänis. \"Niin päästä minut, saat jotain hyvää!\" sanoi metsikana.\n\nLapset päästivät heidät irti. Nytkös jänis metsään kiitämään, minkä\nennätti, ja metsikana lentämään, minkä siivet kantoivat, ja molemmat\nhuusivat: \"Kysy Rutimolta ja Pilviparralta! Kysy Rutimolta ja\nPilviparralta!\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" sanoi Sylvesteri suutuksissaan; \"nuo kiittämättömät\nveitikat eivät edes kiittäneet.\"\n\n\"He käskivät meitä kysymään Rutimolta ja Pilviparralta\", sanoi Sylvia.\n\"Ketkähän ne ovat? En ole koskaan ennen kuullut niin kummallisia nimiä.\"\n\n\"En minäkään\", sanoi Sylvesteri.\n\nSamassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaan\nhonkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapset\nkuulivat kohinassa kummallisia sanoja.\n\n\"Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?\" sanoi toinen hongista.\n\n\"Seisonpa niinkin\", sanoi toinen; \"mutta miten on sinun laitas, veikko\nPilviparta?\"\n\n\"Rupeen vanhaksi käymään\", vastasi Pilviparta. \"Tuuli taittoi oksan\nlatvastani.\"\n\n\"Olethan lapsi vain minun rinnallani\", sanoi Rutimo honka. \"Vain\nkolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänyt\nkolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!\"\n\n\"Nyt palajaa myrsky takaisin\", sanoi Pilviparta honka. \"Paras on, että\nlaulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä.\"\n\nJa niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:\n\n      Syvään maan\n      Sisustaan,\n      Kauas aikain hämärään\n      Juuret käy,\n      Niit' ei näy\n      Myrskyt saavan järkkymään.\n      Talvi entää,\n      Kesä kanssa,\n      Vuodet lentää\n      Lentoansa,\n      Ihminen\n      Alkuns' saapi,\n      Katoaapi,\n      Mepä sentään\n      Seisomme.\n      Ihmis-lapsi,\n      Tukevaksi,\n      Kuin me, suureks\n      Kasva vain,\n      Perustain\n      Vuoriin juures.\n      Kasva näin\n      Rohkeasti\n      Pilviin päin,\n      Tähtiin asti;\n      Nosta pääsi korkeellen,\n      Ninkuin mekin, taivaasen.\n\n\"Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa\", mörähti Rutimo honka.\n\n\"Mitähän ne nyt mielivät sanoa\", sanoi Sylvesteri.\n\n\"Ei, mennään kotia\", sanoi Sylvia. \"Minä pelkään niin noita pitkiä puita\nkummallisine lauluineen.\"\n\n\"Äläs vielä, tuolla näen isän tulevan kirves olalla\", sanoi Sylvesteri.\nJa samassa tulikin mökkiläinen.\n\n\"Kah, tuossapa seisookin juuri kaksi semmoista puuta, kuin tarvitsen,\"\nsanoi hän, ja niin kohotti hän kirvestänsä hakkaamaan maahan Rutimoa.\n\nMutta lapset rupesivat itkemään. \"Älä, isä kulta, kaada Rutimoa ja\nPilvipartaa\", sanoi Sylvesteri.\n\n\"Hyvä, rakas isä, älä kaada niitä\", rukoili Sylvia. \"Ne ovat niin vanhat\nja ovat laulaneet meille laulun.\"\n\n\"Mitä lapsellisuutta se on!\" sanoi mökkiläinen. \"Juuri kuin vanhat puut\nvoisivat laulaa! Mutta yhtäkaikkipa tuo on; koska rukoilette niiden\nedestä, voin maa etsiä itselleni pari muuta puuta.\"\n\nJa niin hän läksi etäämmälle metsään, mutta lapset jäivät uteliaina\npaikoilleen, kuuntelemaan, mitä Rutimo ja Pilviparta nyt sanoisivat\nheille.\n\nEikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanut\nniin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhista\nhonkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleen\nrupesivat puhumaan.\n\n\"Te olette pelastaneet henkemme,\" sanoivat he, \"ja se oli rehellisesti\ntehty teiltä. Nyt saatte pyytää lahjan kummallekin, ja mitä hyvänsä\ntahdotte, sen teille annamme.\"\n\nLapset tulivat hyvin iloisiksi, mutta joutuivat samalla hyvin ymmälle.\nEi heillä mielestänsä ollut juuri mitään toivottavaa tässä maailmassa.\nMutta lopuksi sanoi Sylvesteri: \"Tahtoisin kernaasti, että tulisi vähän\npäiväpaistetta, niin paremmin näkisimme riekkojen jälkiä lumesta.\"\n\n\"Niin\", sanoi Sylvia, \"ja minä tahtoisin mielelläni, että kohta tulisi\nkevät ja lumi alkaisi sulaa, niin linnut taas rupeaisivat laulamaan\nmetsässä.\"\n\n\"Hullut lapset,\" sanoivat puut, \"olisitte voineet pyytää kaikkia\nkaunista maailmassa, ja sen sijaan pyydätte mitä kuitenkin tulee\ntapahtumaan ilman teidän tahdottanne. Mutta, te olette pelastaneet\nhenkemme, ja sentähden pääsette toivonne perille paremmalla ja\nkauniimmalla tavalla. Sinä, Sylvesteri, saat sen lahjan, että missä sinä\nkuljet ja mihin katsot, siellä paistaa päivä sinun ympärilläsi. Ja sinä\nSylvia, saat sen lahjan, että missä kuljet ja missä avaat pientä\nsuutasi, siellä on kevät ympärilläsi, ja lumi sulaa. Onko hyvä niin?\"\nsanoivat hongat.\n\n\"On, on\", huusivat lapset suurella ilolla, \"siinähän on enempi, kuin\nolemme pyytäneet, ja kiitoksia, rakkaat puut, hyvistä lahjoistanne.\"\n\n\"Hyvästi nyt, hyvät lapset\", sanoivat puut. \"Onnea matkalle!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi\", sanoivat lapset ja rupesivat kulkemaan kotiin päin.\nKulkiessansa katseli Sylvesteri ympärillensä, niinkuin hänen tapansa\noli, oliko riekkoja puissa, ja katso, vallan ihmeellistä! mihin hän\nkatseli, siellä lensi ikäänkuin auringon säde hänen edessänsä ja loisti\nkirkkaasti ja kimaltaen kuin kulta puiden oksilla. Yhtä suuri oli\nSylvian kummastus, kuin hän huomasi, että lumi alkoi sulaa kummallakin\npuolella polkua, jota he astuivat. \"Näetkös, näetkös\", huusi hän\nveljellensä, ja tuskin oli hän avannut suutansa, ennenkuin ruoho alkoi\nnousta hänen jalkainsa juuresta ja puiden lehdet alkoivat puhjeta, ja\nensimmäisen leivosen kuultiin livertelevän korkealla sinisellä\ntaivaalla.\n\n\"Tämäpä on hauskaa!\" huusivat lapset ja tulivat ihastuksesta hyppien\nkotiin äitinsä luo. \"Minä voin nähdä päiväpaistetta!\" huusi Sylvester.\n\"Minä voin sulattaa lunta!\" huusi Sylvia.\n\n\"No, voihan tuota kuka hyvänsä\", sanoi äiti nauraen. Mutta ei aikaakaan,\nniin sai äiti suuret silmät. Vaikka ilta alkoi pimetä, ei tullut pimeä\ntuvassa, vaan siellä oli kirkas päiväpaiste, kunnes Sylvesteriä rupesi\nnukuttamaan ja hänen silmänsä vähitellen painuivat umpeen. Ja vaikka\ntalvi oli alussa, levisi tuvassa niin keväinen ilma, että luutakin\nrupesi työntämään lehtiä varrestansa nurkassa, ja kukko joutui aivan\nhämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihen\nasti, kuin Sylvia nukkui.\n\n\"Kuules, isä\", sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. \"Lasten laita ei\nsuinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkun\nhaltian valtaan.\"\n\n\"Sinä hourailet vaan, akkaseni\", sanoi torppari. \"Minä tahdon kertoa\nsulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavat\nläpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet,\njos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan.\"\n\"Se minulle mieleenpä\", sanoi akka. \"Kuningasta ja kuningatarta ei saa\nnähdä joka päivä.\"\n\nSeuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkalla\nkirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä,\nett'ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä he\nhuomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinka\nkoivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.\n\nKuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikki\nolivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa,\nsanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hän\noli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankin\nkovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä paleli\ntäällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut koko\nmatkaan.\n\nTätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuin\nkuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näytti\nankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niin\nkauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill'aikaa katselivat he\nympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.\n\n\"Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet\", sanoi\nkuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten on\ntapa. \"Minä en voi käsittää, miksi nyt yht'äkkiä tulin niin iloiseksi\",\nsanoi hän.\n\n\"Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvän\nsuuruksen\", sanoi kuningatar. \"Niin on minunkin laitani. Minusta on,\nkuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt.\"\n\n\"Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä\",\nsanoi kuningas. \"Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämä\nkolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaan\nhonkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartano\nitsellemme.\"\n\n\"Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas\", sanoi kuningatar. \"Näillä\npaikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriät\nlehdet puhkeavat puista keskellä talvea.\"\n\nSamalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneet\naidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, ja\nSylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuria\nviheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. \"Kas tuolla seisoo kaksi sievää\nlasta\", sanoi kuningatar. \"Tulkoot tänne reen luo.\"\n\nLapset tulivat. \"Kuulkaa\", sanoi kuningas, \"minä pidän teistä, minä\ntulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niin\nsaatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita ja\ntulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi.\"\n\n\"Ei, kiitoksia, herra kuningas\", vastasivat Sylvesteri ja Sylvia.\n\"Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidän\nikävä Rutimoa ja Pilvipartaa.\"\n\n\"Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevat\nkanssanne?\" kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niin\nsanomattoman lämmin.\n\n\"Ei, kiitoksia, rouva kuningatar\", sanoivat lapset uudestaan; \"se ei käy\nlaatuun, ne kasvavat metsässä.\"\n\n\"Mitä lasten päähän voi juolahtaa\", sanoivat kuningas ja kuningatar ja\nnauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskyn\nrakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset ja\narmolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukin\nkultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä sen\nkuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut,\nja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Ja\nlapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oli\nheillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetää\nkotiin kaikkia rinkelinpalasia.\n\nKotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: \"tiedätkö, miksi\nkuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?\" \"En tiedä\", sanoi ukko. --\n\"Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä.\nMuistatko, mitä minä sanoin eilen?\" -- \"Vaiti\", sanoi ukko, \"älä puhu\nsitä lapsille; on parempi, ett'eivät tiedä niin ihmeellisistä\nlahjoista.\"\n\nMutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisesta\nrinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta ja\nsulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksi\nja lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska he\nolivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, että\nse vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuri\nilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttui\nkauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnut\nlauloivat talvikaudet, niin ett'ei heidän vertaisiansa koskaan oltu\nnähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaan\nkartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niin\nkummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivat\nympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaa\nnähdä.\n\nEräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhoja\nystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par'aikaa hirveä\ntalvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivat\ntaasen erästä vanhaa laulua:\n\n    Hohoo, hohoo!\nOlemme jo vanhat ja harmajat,\nMut myrskyt me kestämme ankarat,\n    Syys-satehet\n    Ja keväiset,\n    Ja talven vilut,\n    Ja kesän ilot,\n    Ja lumisäät,\n    Ja tuulispäät,\n    Ja yöt ja sumut,\n    Ja päivän humut;\n    Hohoo, hohoo,\nOlemme jo vanhat ja harmajat\nMut myrskyt me kestämme....\n\nja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää ja\nrätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa.\nRutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivät\nolleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivat\nkuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistä\nvoiton.\n\nMutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleitten\nhonkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja,\nettä lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervat\nkasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimo\nja Pilviparta hautansa kukkien alle.\n\nPaljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä ja\nSylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi,\nkoska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas ja\nkuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloista\nja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niin\nluulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovat\nsaaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näin\nkaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä he\nkatselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä ja\nloisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomain\nkasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdoton\nkatsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsä\nviattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunan\nruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistä\nsydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itse\nluutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaan\ntaivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoa\nja Pilvipartaa; -- tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittää\nhyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.\n\n\n\n\n\n\nSUOJELUSENKELI.\n\nSatu, kolme tapausta.\n\n\nHenkilöt: Kuningas Pakkanen.\n          Prinsessa Lumikko.\n          Marski Dagobert.\n          Mylly Matti.\n          Mylly Maija, hänen vaimonsa.\n          Fride }\n          Frode } heidän lapsensa.\n          Lisa  }\n          Kaisa Muori.\n          Mustalais Daara.\n          Musta henki.\n          Valkoinen enkeli.\n          Neljä pikku enkeliä.\n\n\n\n\nEnsimmäinen tapaus.\n\n\nMylly Matin mylly. Aikaisin aamulla, vielä pimeänlainen. Jauhosäkkejä\nlattialla ja niiden välissä kori. Mustalais Daara hiipii sisään, makaava\nlapsi käsivarrella.\n\n\n      Mustalais Daaran kehtolaulu.\n\n      Hys, hys, prinssi sä,\n      Nuku, raukka, untas!\n      Hys, hys, pyörivä\n      Mylly valtakuntas.\n      Ratas pyörii hulmuten,\n      Onni katoo maallinen.\n      Hys, hys, prinssi sä,\n      Nuku, raukka, untas!\n\n      Hys, hys, prinssi sä,\n      Miss' on kruunu sulta?\n      Vaatteenas ei silkkiä,\n      Poissa koru, kulta.\n      Kierrä kivi verraton;\n      Prinssi myllyrenki on.\n      Hys, hys, prinssi sä,\n      Missä kruunu sulta?\n\nNiin se nyt on sinulle käynyt, prinssi pienokainen. Myllyrengiksi sinä\ntulet ikipäiviksesi niin totta, kuin minä olen Mustalais Daara ja olen\nvihoissani isällesi, ankaralle kuningas Pakkaselle. Niin, kuka hänen\nkäskikään ottamaan minulta tyttöäni, pikku Lumikkoani, ja kasvattamaan\nhäntä kuninkaallisessa hovissaan ja tekemään häntä kristityksi\nihmiseksi? Me mustalaiset emme sitä suvaitse, me ennemmin kuljeksimme\nympäri maailmaa ja hiukan varastelemme. Sen tähden minäkin tein sitä\ntänä yönä, kuin pikku prinssi tuli maailmaan ja kuningatar Gunilla --\nJumala häntä siunatkoon, olin vähällä sanoa -- kuoli samassa. Koko linna\noli liikkeellä, kaikki itkivät ja valittivat hyvän ruhtinattaren\nkuolemaa eikä kukaan huomannut, miten minä hiivin kuninkaalliseen lasten\nkammariin ja sieppasin prinssin kehdosta. Pitihän minun saada jotakin\nkorvausta kaikkein suloisimmasta Lumikostani. Mutta enpä tohdi itse\npitää prinssiä, sillä kuningas panee koko valtakuntansa liikkeelle,\netsimään hänen ainoata poikaansa, joka saisi kerran periä hänen\nkruununsa. Johtuipa mulle mieleen, että Mylly Matti on hyväsydämminen\nkelpo mies, jota koko maailma voi narrata mihin hyvänsä, ja sen tähden\naion minä jättää prinssin tänne hänen myllyynsä. (Katsoo koriin.) Mitä\nihmettä! Tässähän on pikku poika jo ennestäänkin, ihan yhtä suuri ja\nvanha kuin minun pikku prinssini! No -- sepä nyt oivallista! Nyt minä\notan prinssin silkkikapalot ja kultakengät ja pistän hänet säkkiin\nmyllärin pojan viereen, niin ei kukaan tiedä, kumpi on prinssi, kumpi\nmyllärin poika. Mutta maltahan -- paras on panna merkki, että toiste\ntunnen omani. Minä nipistän korvan lehteä... (lapsi huutaa). Hiljaa,\nhiljaa, lapsonen, huudatko kruunuasi? Kas niin -- vasemmassa korvassa se\non, pitää muistaa. (Laskee lapsen koriin.) Hyvästi nyt, prinssi parka;\nMylly Matti tuossa tulee, säkki seljässä. Tule nyt, sinä prinssi, vain\nkunnon mylläriksi, niin ehkä tapaamme toisiamme, kuin kasvat suureksi,\nja silloin sinä kiität minua, että saat oppia jotakin hyödyllistä tässä\nmaailmassa. (Hiipii pois.)\n\n    (Aamu valkenee myllyssä. Mylly Matti tulee, säkki seljässä,\n    ja katselee tullessaan ovessa ympärilleen.)\n\n_Matti_. Huh -- mitähän tässä livahti ohitseni ovessa? Jos se oli rotta,\nniin olipa se aika rotta, kaksijalkainen, suuri kuin hevonen... Hyi,\nMylly Matti, pelkäätkö sinä rottaa, vaikka olet mylläri? Nehän ovat\nsinun omia kotieläimiäsi. Mylly ilman rottia on ihan kuin järvi ilman\nkaloja. Joutavia -- täällä vain vähän kummittelee näin aamusella, ja\n(katselee oudostellen ympärilleen) olisipa vähän hauskaakin saada\nseuraa täällä yksin ollessa... Minähän aina olen niin iloinen ja\nrakastan seuraa.\n\n\n      Mylly Matin laulu.\n\n      Sävel: \"Mä olen Papageno, mä.\"\n\n      Mä olen Mylly Matti, mä\n      Yöt päivät hyörin myllyssä,\n      Mä jauhot, ryynit parhaiten\n      Valmistan koko kylällen.\n      Mun eukkon', Maija niminen,\n      On oikein kelpo ihminen:\n      Jos mylly joskus seisookin.\n      Hän hyrrää sitä enemmin.\n\n      On puheenparreks päätynyt,\n      Sit' usein olen miettinyt,\n      Se jota kovin peijataan,\n      Hän Mylly Matiks mainitaan.\n      Se kunniaks on myllyllen;\n      Mun tuntee lapskin pienoinen.\n      Ken teist' ei Mylly Mattina\n      Eläissään olis ollunna?\n\n(Heittää säkin lattialle.) Uh -- miten se hyppii. Miksikähän oli niin\nraskas laulaa... Mutta nyt minä katsahdan, miten pikku poikasemme\njaksaa, jonka Maija minulle lahjoitti eilisiltana myllyrengiksi. Pistä\npoika koriin ja pidä hänestä tarkkaa vaaria niin kauan, kuin minä vähän\nnukahdan, sanoi Maija minulle. Ole huoletta, sanoin minä; hän saa maata\nmyllyssä ja oppia kunnon mylläriksi. (Kumartuu katsomaan koriin.)\nAhah, oletko sinä siellä? Ei minua käy petellä. (Ottaa lapsen.)\nTaivahinen, miten pulska poika! Ja miten isänsä näköinen! Ihan minun\nnenäni. Niin, kyllä hänestä näkyy, että hän on syntynyt mylläriksi.\n(Toinen lapsi huutaa korissa.) Mitä nyt?... Oh, se oli vain hiiri;\nihme, miten hiiret välistä osaavat vikistä ihan kuin pikku lapset.\n(Lapsi itkee uudestaan.) Ei, kyllä tuo ääni tuli korista. (Hän panee\nlapsen käsistään koriin ja ottaa toisen.) Tässä vielä yksi! No kas,\ntämä se onkin minun poikani, sillä on turpa jauhossa. Mutta kenen se on\ntuo toinen? Kuulepas veitikka, miten sinä olet vartioinut myllyä tänä\nyönä? (Ensimmäinen lapsi itkee korissa.) Mi-mitä nyt? Onko siellä\nniitä vieläkin. (Hän laskee lapsen pois ja ottaa sen, joka hänellä\nensin oli.) Ei, tämä se oli minun poikani! Enkö minä tuntisi omaa\nvertani? (Toinen lapsi itkee korissa.) Mitä hullua? Onko siellä vielä\nyksi? Tämäpä jo on liikaa. (Laskee pois ensimmäisen lapsen.) Maija,\nMaija -- täällä tulee poikia ihan satamalla! (Kaisa Muori tulee.)\n\n_Kaisa Muori_. Mitä siinä huudat ja parut, että säikytät kuoliaaksi\nsairaan vaimosi! Pitäisi sinulla olla muutakin tekemistä, Mylly Matti,\nkuin on valtakunnan onni tai onnettomuus selvitettävänä.\n\n_Matti_. Mitä minuun koskee valtakunnan onni tai onnettomuus, kun tässä\non ainakin puoli kymmentä poikaa korissa! Ja kaikki ne ovat minun!\n\n_Kaisa_. Häpeä, Matti, juoda itsesi humalaan näin aikaisin aamulla. Etkö\ntiedä, mitä on tapahtunut?\n\n_Matti_. Kyllä minä sen tiedän varsin hyvin. Lähtiessäni tuomaan tuota\nruissäkkiä panin minä ihan omatekoisen poikani tuohon koriin -- _yhden_\npojan, ymmärrätkö? -- ja palatessani löydän siitä poikia koko\npataljoonan.\n\n_Kaisa_. Mitä nyt lörpöttelet, etkä anna lähimmäisellesi suun vuoroa,\nvaikka olen ihan pakahtua suurista uutisista? Etkö käsitä, että minä\ntulen juuri kaupungista ja minun pitää saada purkaa uutiseni, vaikka\npitäisikin seisattaa koko mylly käymästä? Se on näes niin, että kuningas\non saanut prinssin, joka syntyi eilisiltana.\n\n_Matti_. Yhdenkö vain? No olipa tuossakin nyt jotakin minulle, joka olen\nsaanut korin täyden.\n\n_Kaisa_ (tietävästi). Ei siinä vielä kylliksi ole...\n\n_Matti_. Jo se minun mielestäni saisi riittää.\n\n_Kaisa_. Ei siinä kaikki, että prinssi syntyi, vaan lisäksi vielä lempeä\nkuningatar Gunilla, jota ylhäiset ja alhaiset koko valtakunnassa\nsiunaavat, hän kuoli viime yönä. (Itkeä nyyhkyttää.) Emme me koskaan\nenää saa sellaista kuningatarta.\n\n_Matti_. Hohhoo, Jumala häntä siunatkoon, hyvä rouva se oli. Kuin minä\nviimeksi vein ryynejä hoviin, antoi hän minulle dukaatin ja sanoi\nminulle: sinä olet rehellinen mies, Matti, sanoi hän (nyyhkyttää), älä\nole milläsikään, jos ihmiset nauravatkin sinua; parempi se on kuin jos\nJumalan enkelit itkisivät sinua. -- Ja toisen kerran hän sanoi minulle:\nkyllä minä pidän muistissa sinun lapsiasi. -- Kiitoksia paljon, teidän\narmonne, sanoin minä, mutta minulla ei olekaan lapsia. Näetkös, silloin\nen tiennyt tulevan niitä koko kasaa yht' aikaa.\n\n_Kaisa_ (pyyhkien silmiään esiliinansa nurkalla). Ei siinä kyllä...\n\n_Matti_. Älä suututa minua, Kaisa Muori. Jo minulla on kylliksi sitä\nlajia. Tahdotko vielä tyrkyttää minulle useampia?\n\n_Kaisa_. Ei siinä kyllä, sanon minä, että prinssi syntyi ja että\nkuningatar kuoli, vaan lisäksi vielä tapahtui ... ei, minua oikein\nvärisyttää sitä sanoessa...\n\n_Matti_. Puhu vain suusi puhtaaksi. Vai niin, onko kuningaskin käynyt\nkaiken maailman tietä? No, tottapa saamme toisen kuninkaan.\n\n_Kaisa_. Ei, se on vieläkin pahempaa. Voitko ajatella, Matti, että, kuin\nhoitaja meni antamaan maitosarvea lapselle, oli prinssi poissa!\n\n_Matti_. Oh, kaikkiansa!... Kuulehan, Kaisa, mistähän nyt yht' äkkiä\nsaisin puoli kymmentä maitosarvea?\n\n_Kaisa_ (puhuen yhtä vauhtia). Se oli selvä tosi, kehto tyhjänä, ja\naika melu, etsiminen ja pauhaaminen, mutta ei kukaan löytänyt\nvähintäkään merkkiä; eräs kyökkipiika vain sanoi nähneensä viisitoista\nnoitaa lentävän ulos savupiipusta.\n\n_Matti_ (miettivästi). Maltahan, kunnes vähän ajattelen! Kuninkaalta\non yksi poika kateissa ja minulla on muutamia poikia liiaksi. Jospa nyt\nyksi minun pojistani onkin kuninkaan poika... Kyllä minulla on niitä\nantaa poiskin. Kaisa Muori, jos tahdot kokoella prinssejä korista, niin\nolkoon menneeksi.\n\n_Kaisa_ (samaa vauhtia, kuulematta Matin puhetta). Viisitoista tai\nkuusitoista, en minä sitä niin tarkkaan muista; mutta se on varma, että\nkuningas ihan kalpeni vihasta ja vannoi kuninkaallisen partansa kautta,\nettä keltä hänen varastettu prinssinsä löydetään, hänet silvotaan,\nhirtetään, hukutetaan, poltetaan, ammutaan, hakataan kappaleiksi...\n\n_Matti_ (peljästyen). Ei, älähän, jo riittää... Olipa se melkein liian\nankaraa. Entä jos mies onkin syytön!\n\n_Kaisa_ (samaa vauhtia) ... lävistetään, kärvennetään, teloitetaan,\nmyrkytetään, räjäytetään ilmaan...\n\n_Matti_. Älä, älä!...\n\n_Kaisa_ (hengähtäen). Paitsi vielä muita hirveitä rangaistuksia. Niin,\nsinä olet onnellinen, sinä Matti, jolla on poikasi tallella. (Menee\nlähemmäksi koria.) Saako sitä nähdä sinun kelpo poikaasi? Eikö se makaa\ntuossa korissa?\n\n_Matti_ (säikähtäen asettuu korin eteen). Tässä korissako? Mitä nyt\nhulluttelet? Minäkö panisin lastani jauhokoriin!\n\n_Kaisa_ (koettaa kurkistaa koriin). Mutta minä ihan olin kuulevinani\nlapsen itkevän.\n\n_Matti_. Sepä merkillistä, vai niin, luulitko kuulleesi itkua? No,\nmeidän harmaa kissamme se on, sillä on poikia korissa. (Toinen lapsi\nitkee.)\n\n_Kaisa_ (mennen taas korin luo). Kuulehan -- nyt huusi se taas! Mitä\nsinä äsken puhuit, että tänne on tullut useampia lapsia?\n\n_Matti_ (työntää häntä pois). Kaksosia ... kolme tai neljä\nkappaletta... Sellaistahan tapahtuu joka päivä. Mutta nyt minun\nmielestäni sinun, Kaisa Muori, pitäisi joutua kylään ennen, kuin kukaan\nmuu ehtii kertoa ne suuret uutiset.\n\n_Kaisa_. Niin, totisesti sen sanoit ihan oikein,\n\n_Matti_. Sano terveisiä Maijalle, hyvästi, hyvästi, kyllä pistäydyn\nkatsomassa, milloin lähden liikkeelle. (Kiiruhtaa pois.)\n\n_Matti_ (yksin, pyyhkien hikeä otsastaan). Huh, -- eipä ole paljo\nhenkeä jäljellä. Annas muistuttelen: -- hirtetään, silvotaan,\nhukutetaan, poltetaan ... ja se on ihan varmaan kuninkaan poika, jonka\nne viisitoista noitaa ovat tuoneet minun vastuksikseni ... teloitetaan,\nlävistetään, räjäytetään ilmaan ... hah, johan ihan tunnen lentäväni!...\nHuh huh, en minä tohdi katsoa koriin ... enkä lukea, kuinka monta niitä\non... Ja kuka niistä sitte on mylläri, kuka prinssi... Myrkytetään ja\nhakataan kappaleiksi! Ei, ei tätä enää jaksa kestää ... minun täytyy\nkertoa kaikki tyyni Maijalle. (Kiertää etäältä korin ohitse ulos.)\n\n    (Pilvi pimittää aurinkoa niin, että mylly taas tulee pimeänlaiseksi.\n    Musta henki tulee esiin seinästä ja lähestyy koria ottamaan lapsia.\n    Valkoinen enkeli tulee toiselta puolen ja estää häntä.)\n\n_Musta henki_.\n\nMiks, estelet? Mull' eikö valta ois\nTok' ottaa lapset kastamattomina?\n\n_Valkea henki_.\n\nOn kirjoitettu: voi, ken pienoisista\nPahentaa yhden. Taivaan valtakuntaan\nKuuluvat lapset.\n\n_Musta_.\n\nJakakaamme: sulle\nTuo toinen, mulle poika kuninkaan.\nMä kostan, hänen äitinsä Gunilla\nMua vahingoitti rukouksillansa.\nKas, senvuoks lähetin sen häijyn akan\nRyöväämään pojan isäns' huoneesta.\n\n_Valkea_.\n\nJumala sallinut on, että prinssi\nNyt kasvatetaan köyhyydessä, työssä.\nJa tulee kerran kansan auttajaks.\n\n_Musta_.\n\nSe ei käy päinsä, minä kiusaan hänet\nPahuuteen, syntiin.\n\n_Valkea_.\n\nSitä kyllä teet,\nMut Herra Jumal' on sua vahvempi,\nHän lähetti mun suojelemaan lasta.\n\n_Musta_.\n\nSit' et voi.\n\n_Valkea_.\n\nMusta henki, tiedä se,\nJumala antoi joka lapsellen\nEnkelin, joka näkymättömänä\nAlati hoitaa, suojelee ja turvaa\nPienoista lasta, päivin sekä öin.\nKuin laps on vaarassa ja kuin se lankee,\nNiin ottaa enkel' lapsen syliinsä,\nEtt' ei se loukkaudu. Milloin tulen\nTai veden vaara uhkaa, puhaltaa se\nTaivaallisella hengellään pois liekit\nJa kantaa pienokaisen yli virran.\nKuin lapsi tekee syntiä, niin itkee\nTää enkel' oikein sydämmellisesti,\nJa kyynelensä vuotaa lapsen poveen,\nHerättää omantunnon nukkuvan.\nSe ään' on, jot' ei kuule kenkään muu,\nVaan se tok' aina kuiskaa: armahainen,\nSä puhdas, hyvä ollos! Jumalaa\nSä pelkää! Ällös tehkö syntiä!\nSe ään' on enkelin. Se onneton,\nKen ei sit' ääntä kuule lapsuudessaan.\nMut onnellinen se, ken elinkauden\nViel' enkel'äänen saman huomaitsee.\n\n_Musta_.\n\nSit' äänt' en ole kuullut. Kuitenkin\nJos en ois se, mik' olen, tahtoisin\nSinuna olla. Sano, ken sä oot?\nEt enkel'joukoss' ennen näkynyt.\n\n_Valkea_.\n\nVait ollos. Äsken olin ihminen.\nJumalan armo valkovaatteet antoi,\nJa muut' en voi kuin rukoella vainen\nPuolesta kurjain olentoin maan päällä\nJa alla maan -- ja sunkin puolestasi.\n\n_Musta_.\n\nEn kauemmin mä siedä katsettas.\nMä pakenen. Mut taistella mun täytyy\nLapsesta tästä. Saahan nähdä, kumpi\nMeist' ottaa voiton. Jospa voitan mä,\nNiin tahraan sinun valkosiipes synnin\nLoalla. Mutta jos sä voiton saat,\nRukoile minut valkeaks kuin sä.\n\n    (Musta henki katoaa.)\n\n_Valkea_ (ojentaa kätensä lapsen yli).\n\nHän viritelköön synnin pauloja!\nMä tahdon lapsi parkaa suojella!\n\n    (Ensimmäisen tapauksen loppu.)\n\n\n\n\nToinen tapaus.\n\n\nKaksitoista vuotta on kulunut ensimmäisestä tapauksesta. Vihreä kenttä\nMylly Matin myllyn edessä. Osa ränniä näkyy ja veden pauhua kuuluu.\n\n(Fride istuu, vuoleksien venettä. Liisa on sitonut rihman toiseen pikku\nveneesen ja kumartuen katselee rännin laidan ylitse sen uiskentelemista.\nFriden takana seisoo valkoinen enkeli ja katselee hänen työtänsä. Liisan\ntakana seisoo toinen pikku enkeli ja pitää häntä hiljaa hameesta hänen\nkumartuessaan rännin laidan yli Pitää muistaa, että enkelit ovat\nnäkymättömät, eivätkä leikkivät lapset tiedä niitä olevankaan tässä\nläsnä.)\n\n_Liisa_ (laulaa).\n\n      Sävel: \"Sua tervehdin, rauhasa lippu.\"\n\n      Mä puoloja vien ulos Hulliin\n      Ja vaihdan ne sokuripulliin,\n      Niit' annan mä lapselleni,\n      Mi myllyssä makajavi.\n\n_Fride_ (laulaa).\n\n      Mä luotia, ruutia otan\n      Nyt laivaan ja koht' alan sodan,\n      Mä lyön sudet nälkähiset,\n      Murjaanit ja turkkilaiset.\n\n_Fride ja Liisa_.\n\n      Ja mylly se jauhaa ja jauhaa,\n      Ja koski se pauhaa ja pauhaa,\n      Ja hauskapa rannalla sen\n      On leikkiä lapsosien.\n\n_Fride_. Ei, tästä minun frekatistani ei tule hyvää koskaan ennen, kuin\nsaan paremman laudan. Jospa uskaltaisin lainata isän kirvestä, joka on\ntuossa myllyn seinää vasten.\n\n_Friden enkeli_. Älä koske kirveesen. Isä on kieltänyt.\n\n_Fride_ (itsekseen). Paras on, että annan kirveen olla paikoillaan,\nkoska isä on kieltänyt.\n\n_Musta henki_ (kurkistaa). Ota sinä vain kirves. Isäsi on poissa, eikä\nkukaan sitä näe.\n\n_Fride_ (itsekseen). Saatanhan ottaa kirveen vähäksi ajaksi vain,\neihän isä sitä tiedä.\n\n    (Hän menee ottamaan kirvestä. Hänen enkelinsä itkee.)\n\n_Fride_ (palaa kirves kädessä). Kas niin, nyt siitä tuleekin oiva\nfrekatti! (Alkaa veistellä, mutta katuu kohta.) Ei ... tämä on pahoin\ntehty. Jospa ei kukaan muu näe, niin näkee sen Jumala. Minä vien kirveen\npois ja pyydän isältä anteeksi.\n\n    (Hän viepi kirveen takaisin. Musta henki katoaa.\n    Friden enkeli tulee iloiseksi.)\n\n    (Frode tulee, jousi kädessä ja korpin höyheniä lakissa.)\n\n_Frode_. Hei pojat ja tytöt. Minä ammuin korpin, minä.\n\n_Liisa_. Ammuitko sinä korpin?\n\n_Frode_. Ammuin kyllä, ja ihan oikean korpin. Tuolta koivusta löysin\nleppälinnun pesän ja siinä oli kolme poikaa. Juuri, kuin yritin ottamaan\npesää ja poikia, tuntui minusta, kuin joku olisi ottanut minua kiinni\nkäsivarresta. Ei, ajattelin, miksipä tekisin pahaa pienille linnunpoika\nparoille? Minä laskeuduin takaisin maahan, ja silloin lensi korppi\nsiihen puuhun väijymään poikasia. Ahah, veitikka! ajattelin minä ja\nammuin sitä nuolella siipeen. Ropsis! siinä se makasi maassa -- ja tässä\non minulla lakissani sen pedon höyheniä. -- Mutta, mitä sinä teet\nsiellä, Liisa? (Hän hyppää ylös myllyn rännille.)\n\n_Liisa_. Katsos, miten kauniisti minun laivani purjehtii. Voi, nyt se\nmenee virran mukaan! (itkee). Ja kaikki sokuripullani, joita juuri\nolin tuomassa Hullista!\n\n_Frode_. Odotahan, minä otan sen pois. Ohoh, miten se lentää! Mutta älä\nitke, Liisa, kyllä minä sen kuitenkin saan kiinni.\n\n    (Hän kumartuu alas. Musta henki nousee hänen taaksensa,\n    sysää hänet veteen ja katoaa samassa.)\n\n_Liisa_. Voi hyvänen, nyt Frode putosi tuonne ränniin! Fride, tule,\nFride! Voi, juokse jo pelastamaan Frodea!\n\n_Fride_ (juoksee sinne). Ota minua kädestä, Frode! Tartu käteeni! --\nVoi, ei hän saa ... virta vie häntä ja kohta hän joutuu myllyn\nrattaasen...\n\n_Liisa_. Frode hukkuu! Frode hukkuu! (Peittää käsillään kasvonsa.)\nHyvä, rakas Jumalan enkeli, auta Frodea pois vedestä!\n\n    (Suuri, valkoinen enkeli nousee äkisti myllyn rännin takaa,\n    kumartuu ja vetää Froden ylös sekä katoaa sitte heti.)\n\n_Frode_ (kiipeää ylös). Älä itke, Liisa; minähän vain vähän kastuin.\nMutta kyllä jo olin mennä; jo kuului suuri vesiratas pauhaavan ja\nkolisevan ihan pääni vieressä. Sinäkö se autoit minut ylös, Fride?\nKiitoksia sulle siitä.\n\n_Fride_. En se minä ollut.\n\n_Frode_. No sitte se olit sinä, Liisa. Kiitoksia. Ja tässä on sinun\nHullista tuleva laivasi.\n\n_Liisa_. Oh, en minä sinua auttanut. Jumalan enkeli se oli, vaikka ei\nkukaan nähnyt häntä. Minä tunnen aina, milloin enkeli on lähellä.\n\n_Frode_ (miettien). Luuletko niin, Liisa? Niin, saattaapa olla\nmahdollista. Ehkäpä se sama enkeli piti minun kättäni, kuin yritin\nottamaan linnun poikia. -- Mutta nyt lähden kuivaamaan vaatteitani.\n\n_Fride ja Liisa_. Me tulemme myös.\n\n    (Lapset menevät ja heidän jäljestään pikku enkelit ääneti\n    ja ilossaan. Mylly Matti tulee, säkki seljässä).\n\n_Mylly Matti_. Huh -- luulenpa, että selkä alkaa jo vanheta. Tokkohan\nvielä osaan laulaa säkki seljässä? (Laulaa.)\n\n      Mä olen Mylly Matti, mä\n      Yöt päivät hyörin myllyssä...\n\nEi, ei se enää käy. Heittää säkin pois. Samapa se onkin. Minulla on nyt\nkaksi reipasta poikaa, jotka kohta kelpaavat myllyrengeiksi. Kaksitoista\nvuotta siitä nyt on, kuin minä sain ne huimapäät, ja kaksi vuotta sen\njälkeen syntyi pieni, tottelevainen Liisamme. Jumala siunatkoon lapsia.\nNiukalti on kyllä välistä ollut ruokaa eikä pojilla ole aina ollut hyvät\npäivät; mutta siinähän tuo menee. Mylly pyöriä surisee tasaista\ntahtiansa ja jauhaa leipää myllärillekin. Tänään minulla on vähä\nmakeisia lapsille (ottaa kaulastaan nipun venäläisiä vesirinkilöitä),\nja sitte toin peilin muorille, koska hänen myssynsä välistä on vähän\nviistossa. (Ottaa taskustaan peilin ja panee sen rinkiläin viereen\nsäkille.) Mitähän pojat nyt puuhaillevat. Niin, niin, jospa nyt\ntietäisi, kumpi heistä on prinssi! Mutta emme me, ei muori enkä minä,\nuskalla hiiskahtaa sanaakaan koko asiasta niin kauan, kuin kuningas\nPakkanen on niin hirveän suutuksissaan. Hirtetään ... seivästetään ...\nteloitetaan! Niin, sepä olisi somaa. Ei tottahan nyt Mylly Matti ei\nolekaan niin tyhmä, että lörpöttelee päänsä poikki. (Menee laulaa\nhyräillen pois.)\n\n_Liisa_ (tulee). Minä luulin kuulleeni isän äänen. (Huomaa säkin.)\nKas, mitä se isä on tuonut kylästä! Ai, koko nipun rinkelejä! Ja miten\nhyviltä ne näyttävät!\n\n_Musta henki_ (kurkistaa). Liisa, ota yksi rinkilä; niitähän on niin\nmonta. Ei sitä kukaan tiedä.\n\n_Liisa_ (punnitsee rinkilänippua kädessään). Jospa maistaisin vähäsen\nvain, edes yhden pienimmän?\n\n_Liisan enkeli_ (kuiskaa takana). Liisa, Liisa, varo, varo, se on\nsyntiä!\n\n_Liisa_ (panee pois rinkilät). Kuulehan, enkeli sanoo, että se on\nsyntiä. Hyi, miten tyhmä voin ollakin! En koske, vaikka olisivat\npaljasta sokuria. (Ottaa peilin käteensä.) Mutta mikähän tämä on? Ai\nihmettä, katsos, miten sievä se nyt on! Ja tästä minä näen itseni\nlasista!\n\n_Musta henki_. Katso, Liisa, miten olet kaunis! Sinulla on niin\nsuloiset, pienet sinisilmät, ja sinun ruskea tukkasi on niin somasti\nkammattu, ja, kuin naurat, tulee sinulle kaksi pientä kuoppaa poskiin.\nPieni, punainen kaulahuivi sinulla pitäisi olla ja kultarenkaat\nkorvissa, niin sinä olisit suloinen kuin prinsessa. Katsele nyt hyvin\ntarkkaan, miten kaunis olet, ja koeta panna pääsi vähän kallelleen. Ei\nkukaan pikku tyttö ole niin kaunis kuin sinä.\n\n_Liisa_ (kallistaa päätänsä ja sovittelee kasvojansa peilin edessä).\nKas niin, noin sen pitää olla.\n\n    (Liisan enkeli itkee) \n\n_Liisa_ (kuuntelee ja katselee hämillään ympärillensä). Kuka se\nitkee?... Voi ... nyt minä taas olen ajatellut jotakin pahaa! (Katsoo\nuudestaan peiliin.) Oh, hyi, hyi, miten olen ruma! (Panee peilin\nsäkille ja juoksee pois. Musta henki katoaa.)\n\n_Liisan enkeli_. Niin, nyt olitkin ruma, Liisa, sillä sinulla oli\nturhamainen ja ylpeilevä sydän. Mutta kuin olet nöyrä ja kaino etkä\nollenkaan ajattele itseäsi, silloin olet kaunis Jumalan ja ihmisten\nedessä. (Menee Liisan jäljestä.)\n\n    (Maija ja Mylly Matti tulevat.)\n\n_Maija_. No niitä poikia, huolta ja puuhaa niistä on aamusta iltaan. Nyt\non Frode pudonnut ränniin ja hänellä oli ihan uudet housut jalassa.\n\n_Matti_. Älä nyt toru, Maija; ole kiltti, enkelini, niin saat jotakin\noikein hyvää. (Kätkee peilin.) Arvaapas, mitä minulla on seljän\ntakana?\n\n_Maija_. Kyllä arvaan, ymmärryksesi se sinulla on seljän takana,\nukkoseni. Etkö käsitä, että pojat viimein tuottavat meille niin paljon\nharmia, että tulemme harmaapäiksi? Minkä tähden et lähetä kuninkaan\npoikaa takaisin isänsä luo?\n\n_Matti_. Älähän nyt! Ei minulla ole niin kiirettä tulla paistetuksi\nhalstarilla. Älä toru, Maijaseni. Et sinä kuitenkaan tahtoisi kadottaa\npoikia.\n\n_Maija_. Tahdonpa niinkin, sanon minä. Minä jo olen niin kyllästynyt\npesemään heidän paitojansa ja paikkailemaan heidän mekkojansa ja\nkampaamaan heidän pitkää tukkaansa ... juuri kuin he sittekään\npysyisivät eheinä ja puhtaina yhtään ainoata Herran päivää! Ja sitte he\nleikkelevät sormiansa ja jauhoavat itsensä myllyssä ja tappelevat\nkissain ja varisten kanssa! Jospa toki kuningas veisi ne molemmat...\n\n_Matti_. No mutta; rakas Maija! (Pitää peiliä hänen edessään.)\nKatsohan vähän, nyt olet ruma! Mutta koeta näyttää iloiselta ja hyvältä!\n(Maija nauraa.) Kas niin, nyt olet kaunis! -- Mutta kuka tuolla astua\nharppailee niin pitkillä askeleilla? Oh, Kaisa muorihan se on. No, nyt\nhänellä taas varmaan on joku suuri ja hirveä uutinen...\n\n_Kaisa muori_ (tulee). Hyvää päivää, Maija. Hyvää päivää, Matti.\nOletteko kuulleet, mitä on tapahtunut? Suuri uutinen, oikein hirmuinen\ntapaus...\n\n_Matti_. Niin, sen kyllä saatoin arvata.\n\n_Maija_. Päivää, päivää, Kaisa. No, mitä sitte on tapahtunut?\n\n_Kaisa_. Se on salaisuus, nähkääs, hirveä salaisuus; en tiedä,\nuskallanko puhuakaan sitä teille.\n\n_Maija_. Tottahan, Kaisa, kerro toki, mikä se on.\n\n_Matti_. Kerro pois, kerro vain, muutenhan ihan halkeat.\n\n_Kaisa_. Häpeä vähän, mylläri, osaan minä olla vaiti ja osaan puhuakin,\nmiten milloinkin johtuu mieleeni. Voinko minä sille mitään, että\nMustalais Daara on hirtetty tänä aamuna.\n\n_Maija ja Matti_. Mitä sinä sanot?\n\n_Kaisa_ (tietävästi). Ihan niin se juuri on. Hän oli varastanut\npaistetun kanan kuninkaan omasta kyökistä ja hänet saatiin samassa\nkiinni. Mutta ei siinä vielä kyllä.\n\n_Matti_. Ei, sen kyllä uskon.\n\n_Kaisa_. Hän oli kai varastanut enemmänkin.\n\n_Maija_. Minua oikein värisyttää. Mitenkä se sitte oli?\n\n_Kaisa_. Hän ennen, kuin hänet hirtettiin, tunnusti, että se oli juuri\nhän, joka kaksitoista vuotta sitte varasti pikku prinssin,\nmuistattehan...\n\n    (Matti ja Maija hämmästyen katsovat silmäkkäin.)\n\n_Kaisa_ (jatkaa). Ja että hän vei prinssin kenties mihin kurjuuden\npaikkaan, kerjäläisten, ryövärien, roistojen ja konnien joukkoon.\n\n_Matti_ (suuttuen). Hävetköön se vanha noita ja varas.\n\n_Maija_ (levottomasti). Ehkä hän ei enää muistanut, mihin vei hänet.\nEikö tuo liene vienyt häntä hyvinkin etäälle?\n\n_Kaisa_. No kerrassaan Hiitolaan. Mutta nyt sanotaan kuninkaan ja\nprinssin ja marski Dagobertin ratsastaneen etsimään prinssiä. Kyllä\nsiitä tulee kaunis elämä. Kuningas kuuluu olevan kasvoiltaan ihan\nnelikulmainen suuttumuksesta ja ilosta yht' aikaa. Mitähän se saa, joka\non pitänyt prinssiä luonaan piilossa. Mitä sinä luulet hänen saavan,\nMatti?\n\n_Matti_. Mitäkö minä luulen? Niin -- niin no -- -- minä luulen, että\nsinä olet lörpöttelyä, Kaisa muori.\n\n_Kaisa_. Lörppö ja lörppö, sinä lörpöttelet, mylläri, yöt päivät, mutta\nminä en luiskahda niin sanaakaan. Sinun kurkkusi tulvii kuin jyviä\nlaarista, mutta kas, minä osaan pitää salassa, mitä kuulen, ja ennen\nsaat vaikka kastaa minua seitsemän kertaa myllyn ränniin kuin tietää\nkaikki, mitä minä tiedän. Kuulepas, kuinka vanhat sinun poikasi\noikeastaan ovat tähän aikaan?\n\n_Matti_. Minunko poikani? Oh, eivät ne ole vanhat ollenkaan.\n\n_Kaisa_. Mitä sinä sanot?\n\n_Matti_. Minä tarkoitan, että ne ovat ihan pienet ... pikku lapsia vain.\n\n_Kaisa_. Mutta minä muistelen, että se oli juuri siihen aikaan...\n\n_Maija_ (katsoo ulos tietä pitkin.) Kas, miten lukkarin muorilla on\ntänään kiire kylään. Hän varmaankin tahtoo ensinnä ehtiä kertoa suuret\nuutiset.\n\n_Kaisa_. On merkillistä, miten muutamilla ihmisillä on suuri halu\nlörpötellä kaikkea, mitä kuulevat. Ei, pitää osata olla vaiti kuin\nlankakerä, se on minun tapani ja, jos minulla nyt ei olisi niin\nvälttämätöntä asiaa kylään saamaan vähän punaista kudetta kankaaseni,\nniin saisi lukkarin muori kyllä lörpötellä tuvan täydeltä. Hyvästi nyt,\nhyvät ihmiset. (Murisee mennessään.) Niin, miten ihmiset kehtaavatkaan\nyhä juoksennella lörpöttelemässä kylissä.\n\n_Maija_. Kas niin, Matti, nyt on aika täperällä. Pojat täytyy heti\nlähettää metsään, että kuningas ei saa niitä nähdä.\n\n_Matti_. Mutta sydänkäpyseni, etkö sinä äsken tahtonut päästä niistä\nmolemmista; niin minusta tuntui.\n\n_Maija_. Sinusta tuntuu ja tuntuu. Minäkö tahtoisin kadottaa rakkaimmat\nlapseni!\n\n_Matti_. Mutta, rakas Maija, niistä on sinulle niin paljo vaivaa ...\npaikata heidän mekkojaan ja kammata heidän tukkaansa ... ja sitte he\nputoilevat uusine housuineen myllyn ränniin.\n\n_Maija_. Älä siinä lörpöttele! Tiedäpäs, Matti, minulle johtuu jotakin\nmieleen. On paras, että pistämme heidät säkkiin ja kannamme kumpikin\nyhden metsään, että kukaan ei heitä näe.\n\n_Matti_. Oho -- luuletko niin? Mutta tuossahan ne tulevat. (Fride ja\nFrode tulevat.) Reippaita, pulskia poikia molemmat.\n\n_Maija_ (syleilee poikia). Minun kelpo poikani, hyvät ja pulskat\npoikani! Minun iloni molemmat! Putoilkaa vain veteen joka päivä!\nJauhotkaa itsenne myllyssä! Astukaa saappaanne vääriksi, miten vain\nhaluttaa! En minä koskaan enää toru teitä.\n\n_Matti_ (pitää peiliä Maijan edessä). Katsohan vähäsen, nyt olet taas\nkaunis! -- Mutta maltahan, nyt minä vähän koettelen poikia. Sanokaas,\nkumpaako teistä haluttaa päästä prinssiksi? (Pojat ovat vaiti ja\nkatsovat kummastellen.) Vai niin. Eikö kumpikaan vastaa? No, kumpi\nhaluaa ruveta myllyrengiksi?\n\n_Molemmat pojat_. Minä.\n\n_Matti_. Katsos vain. Mylläri niistä tulee molemmista, ikään kuin kaikki\ntäällä maailmassa kelpaisivat hoitamaan myllyä!\n\n_Maija_. Kas niin, pojat, tulkaa nyt myllyyn, niin saatte tehdä\nihmeellisen matkan.\n\n_Matti_. Ja evääksi saatte kokonaisen rinkilänipun.\n\n    (Kaikki menevät myllyyn. Marski Dagobert tulee ja\n    katselee tarkkaan ympäristöä.)\n\n_Dagobert_. Tässä on mylly. Ja tämä on varmaankin juuri se, josta\nMustalais Daara puhui. Mikä ihmeellinen kohtalo, jos täältä löytäisimme\nkadonneen prinssimme! Ja vanha kuningas parka, mikä ilo hänelle\nvanhoilla päivillä! Minä odotan hetkisen, kohta hän kyllä ehtiikin\ntänne. Kuulehan ... tuolta tulee joku myllystä.\n\n    (Mylly Matti ja Maija tulevat, kumpikin kantaen seljässään\n    raskasta säkkiä.)\n\n_Matti_. Onpa se raskas kantaa kuin turkkilainen.\n\n_Maija_. Minun taakkani on kevyt. Minähän kannan omaa lastani.\n\n_Dagobert_. Hyvää päivää, hyvät ihmiset. Tiedättekö sanoa, asuvatko\nMylly Matti ja hänen vaimonsa Maija täällä myllyssä.\n\n_Matti_. Kyllä, mutta he eivät ole nyt kotona, he ovat viemässä kuormia\nmetsään.\n\n_Dagobert_. Vai niin. Onpa se raskas säkki, jota sinä kannat, isä hyvä.\nMitähän siinä lienee.\n\n_Matti_. Porsas, rakas herra. Ettekö näe, miten se potkii säkissä?\nEttekö tahtoisi avuksi kantaa sitä vähän matkaa?\n\n_Dagobert_. En toki. Kuulepas, se Mylly Matti taitaa olla vähän niin\nkuin tyhmä, sanovat ihmiset.\n\n_Matti_. Ohoh, sanovatko ihmiset tosiaankin niin? No, sittepä minäkin\nsanon teille jotakin, herra.\n\n_Dagobert_. No, mitä sitte.\n\n_Matti_ (mennessään). Sitä, että Mylly Matti ei ole niin tyhmä, kuin\nnäyttää. (Matti ja Maija menevät pois säkkeinensä.)\n\n    (Toisen tapauksen loppu.)\n\n\n\n\nKolmas tapaus.\n\n\nSuuri metsä. Mylly Matti ja Maija ovat laskeneet säkit maahan ja\npäästelevät siteitä.\n\n_Matti_ (laulaa).\n\nSävel: \"Nyt aika tuo jo lieneekin.\"\n\n      Se pahin porsas tosiaan,\n      Mi pussihin on saatu.\n      Niin tuiki tuima potkimaan,\n      Niin raskas on sen laatu.\n\n_Maija_.\n\n      Se raskaamp' on kuin kultakin,\n      Ja kuninkaalle kallis,\n\n_Molemmat_.\n\n      Me täyteen rahasäkkihin\n      Hänt' emme myydä sallis.\n\n_Matti_.\n\n      Ens kerran moista jauhetta\n      Sain myllystän' nyt vasta.\n      On prinssi pian saapuva\n      Nyt siitä taikinasta.\n\n_Maija_.\n\n      Mon' eukko olis riemuissaan,\n      Jos sattuis samoin tulla.\n\n_Molemmat_.\n\n      Niin suurta saada taikinaan,\n      Ja paistaa, paistaa pulla.\n\n    (Fride ja Frode tulevat pois säkeistä ihan jauhoisina.)\n\n_Fride_ (pudistelekse). Miksi te, isä ja äiti, panitte meidät säkkiin\nja kannoitte tänne suureen metsään?\n\n_Frode_. Niin ja minkä tähden äiti ei tahdo antaa kuninkaan nähdä meitä?\n\n_Matti_. Olipa sekin kysymys! Sen tähden, että toinen teistä on\nkuninkaan poika; tiedän mä.\n\n_Frode_. Mitä sanot, isä? Onko toinen meistä kuninkaan poika?\n\n_Maija_. Niin, kuvauksella puhuen. Kaikki hyvät lapset ovat kuninkaan\nlapsia. Nyt te pysytte täällä metsässä iltaan asti. Liisa toimittaa\nteille tänne ruokaa. Eipä haittaa, jos vähän poimitte mustikoita\npuuroksi. (Menee.)\n\n_Matti_. Olkaa reippaat, pojat. Mitäpä siitä, jos teistä toinen onkin\nkuninkaan poika. Myllyrengit teistä kuitenkin tulee ja yhtä hyvä sekin\non. (Menee.)\n\n_Frode_. Minä ikään kuin tunnen itsessäni, että minä kelpaisin\nkuninkaaksi. Minä tappaisin kaikki rosvot ja häijyt ihmiset, mutta\nhyville minä antaisin kaikki, mitä minulla on.\n\n_Fride_. Eipä olisi hulluinta olla kuningas. Minä söisin puuroa\naamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja panisin paljon voita\npalaselle. (Musta henki nousee poikain takaa.)\n\n_Frode_. Jos toinen meistä on kuninkaan poika, niin se olen minä, sillä\nminä olen väkevämpi.\n\n_Fride_. Joutavia! Minä osaan katkismukseni paremmin kuin sinä. Minä se\nolen kuninkaan poika.\n\n_Frode_. Sinäkö, raukka, ethän sinä uskalla ruveta painiskelemaan minun\nkanssani.\n\n_Fride_. Ja sinä, raukka, et uskalla ruveta lukemaan kilpaa minun\nkanssani. (Friden ja Froden enkelit tulevat esiin.)\n\n_Frode_. Tiedäpäs, Fride, tyhmää on kiistellä täällä suuressa metsässä.\nSuuret puut katselevat niin kummallisesti meitä. Minusta nähden saat\nkyllä olla kuninkaan poika.\n\n_Fride_. Kuin tarkemmin ajattelen, niin sinä paremmin sovitkin\nkuninkaaksi kuin minä. (Musta henki katoaa.)\n\n_Frode_. Poimikaamme nyt mustikoita, niin on meillä jotakin tekemistä.\n(He poimivat.) Katsos, kuka tuolta tulee metsästä?\n\n_Fride_. Tyttö se on. Ja miten kaunis hän on! Hän juoksee pakoon\njotakuta.\n\n_Frode_. Fride, Fride, näetkö, mikä tuolla on kuusien takana? Onko se\nhevonen?\n\n_Fride_. Ei, se on karhu. Tyttö juoksee pakoon karhua. Se ajaa häntä...\nTule, Frode, juoskaamme pois; se tulee tänne päin! (Lumikon enkeli\ntulee ja viittaa Frodelle.)\n\n_Frode_. Jättäisimmekö me tyttö raukan karhun kynsiin? Maltahan, niin\nsaat nähdä! (Hän seuraa Lumikon enkeliä, joka juoksee ulos.)\n\n_Fride_ (yksin). Frode, oletko hulluna? Menetkö tappelemaan karhun\nkanssa! Katsohan tuota, miten ottaa vain pitkän kangen ja menee karhulle\nvastaan!... Nyt nousee karhu seisomaan... Nyt lyöpi Frode sitä kangella.\nHuh, miten pahasti karhu irvistelee! Kuulehan, miten se murisee!\n(Kuuluu karhun murinaa.) Nyt se syöpi Froden... Auttakaa, tämä on\nhirmuista! Ei ... nyt lähtee karhu pakoon. Frode ajaa sen pois ... ja\nnyt hän taluttaa tänne sen tyttö paran. (Frode tulee taluttaen\nprinsessa Lumikkoa.)\n\n_Frode_. Älä nyt enää pelkää! Kyllä se irvisteli pahasti, mutta\nkäpälämäkeen se kuitenkin läksi.\n\n_Lumikko_ (hyvin ylhäisesti). Kiitoksia, kerjäläispoika. Mutta älä\ntule lähelle minun hienoa hamettani; sinä olet niin jauhoinen. (Musta\nhenki nousee näkyviin. Pikku enkelit seisovat takana.)\n\n_Frode_. Mitäpä tuosta, jos vähän tulisitkin jauhoiseksi! Luuletko sinä\nkarhun pitäneen lukua hienosta leningistäsi?\n\n_Lumikko_. Rohkenetko sin', kerjäläispoika, sinutella minua? Tiedätkö\nsinä, kuka minä olen?\n\n_Frode_. Minun arvatakseni sinä olet pikku tyttö, jota äsken yritti\nsyömään eräs, jonka kanssa sinä minun tietääkseni et ollut sinun liittoa\ntehnyt.\n\n_Lumikko_. Etkö tiedä, nenäkäs poika, että minä olen prinsessa Lumikko?\nMinä ratsastin isäni, kuningas Pakkasen, kanssa tästä ohitse ja\npoikkesin poimimaan vähän marjoja, ja silloin karhu tuli vastaan. Mutta\ntuossa tuleekin isäni. (Kuningas Pakkanen tulee.)\n\n_Kuningas_. Olipa oikein hyvä, että löysin sinut, tyttöseni. Minä näin\nhirmuisen karhun juosta lönkyttävän tästä läheltä. Mutta mitä minä näen?\nJauhorottienko kanssa sinä täällä seurustelet?\n\n_Lumikko_. Armollinen isä, tuo kelvoton poika rohkenee sinutella minua.\n\n_Frode_. Niin, herra kuningas, sitä minä rohkenen tehdä.\n\n_Kuningas_. Poika, osoita kunnioitusta prinsessalle.\n\n_Fride_. Hyi, häpeä, prinsessa! Ettäs huolitkaan tuollaisesta\njoutavasta, hän kun pelasti sinun henkesi! Niin, herra kuningas, Frode\nse karkoitti karhun metsään.\n\n_Kuningas_. Etkö häpeä, Lumikko, siten palkita reipasta poikaa? Mene\nheti ja suutele häntä.\n\n_Lumikko_ (itkien). Hän on niin jauhoinen.\n\n_Kuningas_. Vaikka hän olisi jauhoisempi kuin paistamaton leipä, niin\ntäytyy sinun suudella häntä. (Lumikko suutelee Frodea, suutansa\nvääntäen. Frode nauraa ja pudistelee jauhon tomua hänen päällensä.)\nKuulepas, poika, sinä näytät viisaalta. Tunnetko sinä erästä tyhmää\nmiestä, jonka nimi on Mylly Matti?\n\n_Frode_. Se on meidän isämme, herra kuningas, ja teidän pitää pitää\nkunniassa meidän isäämme.\n\n_Kuningas_ (itsekseen). Totta tosiaan, onko se mahdollista? Olisiko\ntoinen näistä pojista...? Niin, kyllä se on totta. (Ääneensä). Minkä\ntähden te niin yksin kävelette metsässä.\n\n_Fride_. Niin, se on siten, että ... se on siten, että teidän, herra\nkuningas, ei pitäisi saada nähdä meitä, sanoi äiti.\n\n_Kuningas_ (syleilee heitä). Tulkaa syliini, rakkaat poikani! Miten\nonnellinen olen, kuin löysin teidät! Toinen teistä on minun poikani.\n\n_Fride_ (hämillään). Mutta me jauhoamme teidän nuttunne, herra\nkuningas.\n\n_Kuningas_. Ah, miten olen onnellinen! Koko valtakuntani on iloitseva\nminun onnestani. Mutta, kumpi teistä on prinssi?\n\n_Musta henki_ (Fridelle). Sano, että sinä se olet.\n\n_Fride_. En minä tiedä, mutta välistä minusta tuntuu, kuin se olisin\nminä.\n\n_Musta henki_ (Frodelle). Sano, että sinä se olet.\n\n_Frode_. Herra kuningas, voitte uskoa minua, että kyllä se... (Hän\nvaikenee äkisti. Friden ja Froden enkelit itkevät.)\n\n_Kuningas_. Sinäkö se olet prinssi?\n\n_Frode_. En, en, Fride se on. Herra kuningas, voitte uskoa minua, Fride\non prinssi.\n\n_Fride_. Ei, Frode se on. Frode on prinssi. (Enkelit hymyilevät.)\n\n_Kuningas_ (itsekseen). Annahan panen heitä koetukselle. (Ääneensä.)\nHyvät pojat, minä sanon teille, ei prinssinä olo ole mikään onni.\nMesopotamian suuren lohikäärmeen pitää joka vuosi saada prinssi\nsyödäkseen, ja tänä vuonna on meidän maamme vuoro tullut. Hyvin on\nikävä, että minun täytyy lähettää sinne oma poikani.\n\n_Musta henki_ (Fridelle). Pidä puolesi ja sano vieläkin, että Frode on\nprinssi! -- (Frodelle.) Se on oikein, sano, että Fride on kuninkaan\npoika.\n\n_Fride ja Frode_ (yht' aikaa). Herra kuningas, minä se olen prinssi!\n\n_Frode_. Minä se olen lähetettävä lohikäärmeelle. Fride ei suinkaan ole\nmuuta kuin myllyrenki.\n\n_Fride_ (itkee).Älä häntä usko, herra kuningas! Minä se olen\nlohikäärmeen ruokaa. Frode on mylläri; herra kuningas, näettehän, miten\njauhoinen hän on. (Enkelit taputtavat pikku käsiänsä.)\n\n_Kuningas_. Hyvin, pojat! Te olette molemmat kestäneet koetuksen.\nKumpiko teistä nyt onkaan oikea prinssi?\n\n_Lumikko_. Hyvä isä, minulla on niin nälkä. Käske toimittamaan minulle\nkoko vati lättyjä mesimarjahillon kanssa!\n\n_Liisa_ (tulee laulaen, kori kädessä).\n\n      On hauska juosta ahoilla\n      Ja poimiskella marjoja,\n      Korkeitten kuusten juurella\n      On ylen ihanaa.\n      Niin herttainen on kesäsää,\n      Ja kaikkialla elämää,\n      Lehdossa lintu lirittää\n      Säveltä suloisaa.\n\n_Liisa_. Ei hätää, pojat, saatte ruokaa. Äiti lähettää tämän korin\nteille, ja nyt se kyllä maistuu.\n\n_Frode_. Niiaa kauniisti, Liisa. Täällä on kuningas ja prinsessa\nLumikko. (Liisa niiaa syvään.) Jos teillä, prinsessa, on nälkä, niin\nkäykää käsiksi vain.\n\n_Lumikko_ (avaa korin). Hyi! Kuka voi syödä perunoita ja suolaisia\nsilakoita!\n\n    (Seuraavan puhelun aikana alkaa Lumikko syödä, ensin\n    irvistellen, sitte hyvällä halulla.)\n\n_Kuningas_ (Liisalle). Tiedätkö sanoa, tyttöseni, kumpi pojista on\nprinssi ja kumpi mylläri?\n\n_Liisa_. Oh, mitä te sanotte, herra kuningas? Prinssikö! No, jos se ei\nole Fride, niin se on Frode, ja jos se ei ole Frode, niin se on Fride.\n\n_Kuningas_. En minä siitä sen enempää viisastunut. Mutta tuossahan tulee\nDagobert. Ja keitä hän tuo kanssansa?\n\n_Liisa_. Ne ovat isä ja äiti, tietäkääs, herra kuningas.\n\n    (Dagobert tulee, taluttaen Mylly Mattia ja Maijaa,\n    jotka näyttävät hyvin hämmästyneiltä.)\n\n_Dagobert_. Tässä, teidän majesteettinne, tuon minä molemmat\npahantekijät. Nyt on näytetty ihan toteen, että Mylly Matti ja Maija\novat tehneet majesteettirikoksen, koska ovat kaksitoista vuotta pitäneet\nsalassa kuninkaallista prinssiä, vaikka koko valtakunta on häntä\netsinyt. Ei mikään rangaistus ole heille liian ankara.\n\n_Fride, Frode ja Liisa_. Hyvä herra kuningas, älä tee mitään pahaa\nisälle ja äidille.\n\n_Kuningas_. Olkaa te vaiti! Sanos, Mylly Matti, minkä tähden sinä et\nilmoittanut minulle, että Mustalais Daara toi poikani sinulle?\n\n_Matti_. Hirtetään, seivästetään, poltetaan, teloitetaan, räjäytetään\nilmaan! Niin, niin, armollinen kuningas, Kaisa muori kertoi kaikki tyyni\nniin, kuin asia oli, että sillä tavalla sitä rangaistaan, joka piilottaa\nluonansa prinssiä.\n\n_Kuningas_. Voi sinua, narri, etkö sitte käsittänyt, että prinssin\npiilottaja ansaitsi kyllä rangaistuksen, mutta kuka hänet toi takaisin,\nhän oli saava suuren palkinnon.\n\n_Matti_. Ahah, jo minä nyt käsitän. Mutta sillä kertaa tulin petetyksi.\n\n_Maija_. Eikä se ollutkaan ensi kerta, herra kuningas. Aina Matti parkaa\npetellään. Armollinen herra kuningas, olkaa hyvä ja säästäkää hänen\nhenkensä.\n\n_Matti_. Ai ai, minä jo tunnen nuoran kaulassani.\n\n_Kuningas_. Nyt sinä petyit taaskin, Matti, sillä minä armahdan sinua,\narmahdan teitä molempia. Te olette kasvattaneet minun lastani.\nToivoakseni hänestä on tullut, kelpo poika.\n\n_Matti_. Niin, kyllä se on totta, uskokaa minun sanani, herra kuningas.\nTuossa hän on. Mutta kuulkaas, pojat, kumpiko se teistä olikaan prinssi?\n\n_Molemmat pojat_. Minä.\n\n_Matti_. Hävetkää vähän! Äskenhän te molemmat tahdoitte ruveta\nmylläreiksi.\n\n_Frode_. Etkö tiedä isä, että prinssi on joutuva lohikäärmeen ruuaksi\nMesopotamiaan? Sen tähden se kyllä on niin, näetkös, isä, että kyllä\nminä olen kuninkaan poika.\n\n_Maija_. Mitä sinä sanot, poika? Lohikäärmeen ruuaksiko! (Asettuu\npoikien eteen, kädet puuskassa.) Tässä ei ole yhtään prinssiä eikä\ntässä kukaan joudu lohikäärmeen ruuaksi. Sen minä sanon, herra kuningas,\nälkää tulkokaan tänne, sillä, ken koskee minun lapsiini, siltä minä\nrevin silmät päästä. Onko tuollaista kuultu! Lohikäärmeiden ruuaksi!\nKas, siitä ei tule mitään. Pidä puolesi Matti! (Fride hiipii peloissaan\nMaijan taakse.)\n\n_Matti_ (hiipii myöskin Maijan taa). Niin, siitä ei tule mitään.\n\n_Musta henki_ (hiljaa Frodelle). Etkö tiedä, että lohikäärme\npurskuttaa tulta ja että sillä on terävät hampaat kuin naskalit?\nAjattelehan, miten se pureksii sinua! Fride, se pelkuri, on juuri sopiva\nsyötäväksi. Sitte kuningas ottaa sinut, ja sinä tulet kuninkaaksi ja\nsaat kultakruunun päähäsi, ja miekan sivullesi ja muhkean hevosen\nratsastaaksesi. (Frode on epätietoinen ja peräytyy Maijan taakse.)\n\n_Kuningas_. Dagobert, ottakaamme molemmat pojat, koskapa emme saa\nselville, kumpi on prinssi.\n\n_Maija_ (näyttäen kynsiään). Koettakaapas!\n\n_Matti_ (Maija seljän takana). Niin, koettakaapas vain.\n\n_Liisan enkeli_ (Liisalle). Muistatko, mitä unta näit?\n\n_Liisa_. Tiedäpäs, herra kuningas, nyt minä muistan, että näin kerran\nunta, kuin olin pieni. Minä näin, että Frodella oli merkki vasemmassa\nkorvassa ja että hän sen merkin tähden oli kerran tuleva ylhäiseksi\nherraksi.\n\n_Dagobert_. Teidän majesteettinne! Nyt minäkin muistan Mustalais Daaran\nkertomuksen, että hän oli nipistänyt prinssin korvaa.\n\n_Kuningas_. Niin, se on totta. Katsokaammehan. Tules tänne, Frode, ja\nnäytä korvaasi!\n\n_Musta henki_ (hiljaa). Älä mene, Frode; ne syövät sinut. Sääski on\npurrut Frideä korvaan; sano, että se on hän.\n\n_Valkoinen enkeli_ (matkanpäässä). Mene Frode!\n\n_Liisa_. Etkö kuule, Frode, että enkeli käskee sinua menemään? (Frode\nmenee. Kuningas katsoo hänen korvaansa.)\n\n_Kuningas_. Frode, tule syliini! Sinä olet minun poikani, minun kadonnut\nprinssini! Matti -- minä nimitän sinut tässä heti paikalla\nhovimylläriksi.\n\n_Maija_. Ei, sanon minä, ei, ei, ei, viimeiseen asti! Frodea ei saa\nsyödä. Ettekö häpeä, herra kuningas, viedä minun lapsiani syötäväksi?\n\n_Matti_ (Maijan takana). Hovimylläriksi! Niin, niin, mutta hävetköön\nDagobert syödä meidän lapsiamme! Kas, tuossa tulee Kaisa muori. No, nyt\nsaamme taas kuulla jonkun hirmuisen uutisen.\n\n_Kaisa muori_ (tulla harppailee täyttä vauhtia). Oletteko kuulleet\nsuurta ja hirveää uutista? Mitäs arvelette siitä, että Mesopotamian\nsuuri lohikäärme on ollut niin näljissään, että on syönyt ihan itsensä.\n\n_Kuningas_. Mitä te lörpöttelette? Johan ritari Pyhä Yrjö tappoi sen\naika sitte.\n\n_Kaisa muori_ (niiaa hirveän syvään). Ohoh, no kaikkiansa, sehän on\nherra kuningas itse!\n\n_Matti_. Olipa hyvä, että joku toinenkin pettyi. Pidä hyvänäsi, Kaisa\nmuori!\n\n_Kaisa_. No se on juuri niin, kuin minä sanoin. Tottahan nyt joka\nkristitty tietää, että lohikäärme tappoi ritari Pyhän Yrjön.\n\n_Maija_. Mutta sittehän lohikäärme ei voi syödä meidän lapsiamme.\n\n_Kuningas_. Ei, Maija, se olikin vain koetus.\n\n_Maija_. No, niinpä ottakaa hänet, herra kuningas Se on totinen tosi,\nettä hänellä on merkki korvassa. Frode, rakas poikaseni, nyt sinä pääset\nsuureen kunniaan, mutta tuolla myllyssä asuu sentään yksi, joka\nkuitenkin aina itkee ikävästä. Tule vielä kerran minun syliini.\n\n_Musta henki_ (Frodelle). Onko soveliasta sinun, joka olet prinssi,\nsyleillä tuota mylläriakkaa?\n\n_Frode_ (syleilee Maijaa ja Mattia). En minä, en koskaan unhota, miten\nhyvät te olette olleet minulle.\n\n_Lumikko_ (niiaa ylhäisesti). Nyt me olemme molemmat kuninkaalliset.\nNyt saat luvan sinutella minua.\n\n_Kuningas_. Ylpeä tyttö, tiedätkö sinä, kuka sinä olet? Sinä olet\nMustalais Daaran lapsi, vaikka minä olen vain kasvattanut sinut\nlinnassani.\n\n_Musta henki_ (Frodelle). Nyt sinä voit kostaa tuolle ylpeälle\nkerjäläispennulle. Muista, miten hän halveksi sinua, vaikka pelastit\nhänen henkensä.\n\n_Valkoinen enkeli_ (etäämpänä). Anna hänelle anteeksi, Frode.\n\n_Liisa_. Kuuletko, enkeli käskee sinua antamaan hänelle anteeksi?\n\n_Frode_ (ojentaa kätensä Lumikolle). Hyvä Lumikko, älkäämme enää\nkiistelkö, koska nyt viimeinkin saatamme sinutella toisiamme! Ja sinä,\nFride, sinä olet aina oleva minun paras kumppanini. Ja sinä, Liisa,\nsinun pitää olla minun näkyväinen enkelini maan päällä. Sinä se aina\nennen, kuin me muut, kuulit enkelien äänen meidän sydämmissämme. Sinä\nolet onnellinen, sinä Liisa. Muistatko, miten äiti kerran luki meille:\nAutuaat ovat puhtaat sydämmestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.\n\n_Kuningas_. Tulkaa, nyt lähdemme kaikki minun kuninkaalliseen linnaani,\nja siellä ja koko valtakunnassa pitää vietettämän suuri ilojuhla. Minä\nolen saanut takaisin poikani! Tämä on ensimmäinen iloinen päivä aina\nsiitä asti, kuin kadotin jalon ja hyvän kuningattareni Gunillan, jota en\nkoskaan unhota.\n\n_Liisa_ (kuuntelee). Hiljaa, malttakaahan! Enkelit nousevat meidän\ntakaamme ylös... Huh -- tuolla on myöskin musta henki! Mutta hän ei enää\nole häijy... Hän laskeutuu polvilleen... Hän itkee... Kuulkaahan! Nyt\nhän puhuu... (Täll' aikaa nousee suuri valkoinen enkeli heidän\ntaaksensa metsän kunnalle ja pikku enkelit seisovat, kaksi kummallakin\npuolella. Musta henki astuu näkyviin kunnaan vasemmalle puolelle ja\nlaskeutuu polvilleen.)\n\n_Musta henki_ (valkoiselle)\n\nSä voitit jo. Mä jouduin tappiollen.\nSun valtakuntaan prinssi kuulukoon.\nMä kiusasin, mut uskollisna ollen\nHän sulle jäi; mä hyljätty nyt oon.\nSua valko-enkel rukoelen mä,\nTee minut valkoiseks kuin olet sä!\n\n_Valkea enkeli_.\n\nEt, musta henki, saa mua kumarrella!\nRukoile Häntä, joka meidät loi,\nVaikk' eri teitä saamme matkaella.\nMä heikkoudessan' en mitään voi,\nHän voimakas, Hän tekee armotyön,\nHän yksin muuttaa päiväks voipi yön.\n\n_Musta henki_.\n\nSua kiitän lohdustas. Mä neuvos mukaan\nNyt, valko-enkel, tehdä koittelen.\nJumala kaikkivoipa, Hän, jos kukaan,\nVoi muuttaa minut. Häntä rukoilen.\nMut ennenkuin meill' alkaa täältä tiet,\nIlmoita, valko-enkel, ken sä liet?\n\n_Valkea enkeli_.\n\nMä enkel olen, Luojan lähettämä\nKuninkaan poikaa suojelemahan.\nGunilla oon, on oma lapsen' tämä,\nSiks Luoja uskoi mulle hoidannan.\nMä väsymättä häntä seurailen,\nKun hältä päättyy taisto maallinen,\nHänt' äidinsyliss' olen ylentävä\nJa enkelsiivin vievä taivaasen.\n\n_Liisa_ (kuunnellen). Nyt lakkasivat enkelit puhumasta. Mutta jos\nlaulamme, ehkä ne vastaavat.\n\n    Laulu enkelien voimasta.\n    Sävel: \"Riemun ruusut.\"\n\n1.\n\nKevään kukkasen lailla puhdasna kukoista!\nTalven kuusosen lailla raitis ja vihanta!\n      Enkel ylhäällä taivaassa\n      Silmänsä puolees kääntää.\nEtkö kuule sieltä hellää, kuiskaavaista ääntä?\n\n_Enkelit vastaavat_:\n\nEtkö kuule meidän hellää, kuiskaavaista ääntä?\n\n2.\n\nJoudu enkeli armas, oi tule luoksemme!\nMaailman sumu-yössä kuultemme ääntele!\n      Meidät taivaasen saattele!\n      Tule ohjaelemaan!\nEdest' oikean ja hyvän neuvo taistelemaan!\n\n_Enkelit vastaavat:_\n\nEdest' oikean ja hyvän opi taistelemaan!\n\n    (Kolmannen ja viimeisen tapauksen loppu.)\n\n\n\n\nSAUL JA DAVID.\n\n\nKuningas Saul oli tuolillaan\nNiin hirveän synkkänä.\nHän vaieten istui vaivoissaan,\nTusk' ahdisti sydäntä,\nJa miel' oli murtuneena,\nJa himmeät silmänsä.\n\nLuo saapui nyt köyhä poikanen,\nMut ryhdikäs, kauniskin,\nJa lempeä, tyyni, vakainen;\nHän katsahti Saulihin;\nKädessä häll' oli harppu;\nPyys koskea kielihin.\n\nHirmuisna nousi nyt kuningas:\n\"Ken näin mua häiritsee?\nKen tuskien usta, uskaljas,\nNäin rohkeast' aukaisee?\nEt henkeäs liioin sääli,\nMun miekkan' sun rankaisee!\"\n\n\"Mä paimenpoik' olen köyhä vaan\nLähettämä Jumalan.\nSun huolias tulin hoivaamaan,\nMä mielesi rauhoitan.\nKuningas, sielus on sairas!\nSiis kuuntele harppuan'!\"\n\nSaul nosti välkkyvän miekkansa,\nMut lyönyt ei kuitenkaan.\nEi iskun arvoa raukalla.\nJa kuningas virkkoi vaan:\n\"No hetkisen saat viel' elää,\nSua myönnyn mä kuulemaan!\"\n\nJo poika kosketti kielihin,\nJa sävelet vuosiki,\nKuin niityllä lähde kirkkahin\nKukastossa vierivi.\nKirkastui Saulin jo kasvot\nJa miekka se hervahti.\n\nHän soitti ja laski lauluaan,\nSaul kuunteli lauhtuen;\nSai vihdoin kyynelet vuotamaan\nJo partahan, rinnallen.\nPois hälveni syys-yön synkkyys\nJo miel' oli lämpöinen.\n\n\"Nyt hetki mennyt on, valtias,\nSaan sulta nyt kuolemain!\"\nNäin poika. Siihenpä kuningas:\n\"Oi laula ja soita vain!\nSä lääkitsit mieleni sairaan,\nMun poikani, rakkahain!\"\n\nJa silmät loistivat poikasen:\n\"Suo Luojalle ylistys!\nMun soitton' ja laulun' sinullen\nOl' vaan ajan viehätys.\nSun lääkitsi taivaan Herra,\nHält' on elo, terveys!\"\n\n\n\n\nKIRKKAALLA JÄÄLLÄ.\n\n\nHeleä lammin jää,\nSä kaunis, kirkas kuvastin,\nJonk' äsken myrsky-sää\nRajaten nosti kuohuihin,\nLaps' etelän sun mahtias\nEi tunne eikä riemujas,\n      Sä vieno,\n      Sä lieno,\nSä hieno pinta hopeinen,\n      Mi helkyt\n      Ja välkyt,\nMeit' ilmaan vietellen!\n\nMit' on, vaikk' kukkanen\nOn hankeen käynyt nukkumaan,\nJa mets' on huurteinen\nJa lumivaippa peittää maan!\nMiel' uljas, leikki viaton\nSun jäälläs liiton tehnyt on\n      Niin, täällä\n      Mä jäällä\nNyt säällä kirkkaall' liukuilen,\n      Ja mieli\n      Ja kieli\nOn vilpas, iloinen.\n\nJa jalka teräkseen,\nIlolla, posket punottain,\nNyt määrään kaukaiseen\nMä tuulen lailla lennän vain.\nJa matkaltani palajan\nTaas kotiin, äidin helmahan,\n      Ja luotan\n      Ja vuotan\nTaas tuota kevätt' ihanaa,\n      Kun läikkyy\n      Ja väikkyy\nVapaina järvet, maa.\n\n\n\n\nVERNA ROOSA.\n\n\nMä tunsin Verna Roosan, mä.\nHän oli sievä tyttönen,\nKuin lintu oksall' iloinen,\nKuin kevätpäivä lempeä.\n\nHän välist' ylväs, raivokas.\nJa poikia hän toisinaan\nKätehen pisti neulallaan;\nMut muutoin hellä, laupias.\n\nHän kerran juoksi hatutta,\nJa käsineittä, kengittä,\nJa sukitta ja siteittä,\nTapaillen kevään perhoja.\n\nJa Verna Roosa iloitsi,\nKun kevät hehkui tuoksuineen,\nJa koivu pitkin hapsineen\nKasteessa aamun kiilteli.\n\nJa linnut lauloi iloiten,\nJa käki kukkui helkytti\nJa joskus kukko kajahti\nPihalla kovin kiekuen.\n\nJa ruohot, kukat kasvoivat\nNiityllä päivän paisteessa,\nJa perhot niiden latvoissa\nNiin ihanasti nuokkuivat.\n\nEi kumma, niissä oloissa,\nJos Verna Roosa päähineet\nJa käsineet ja jalkineet\nUnohti, juoksi vapaana.\n\nNiin kukat virkki: kuulepa\nSä, Verna Roosa, tule vaan\nKukaksi sieväks olemaan!\nHän sanoi: Suokoon Jumala!\n\nSamassa tuuli käännähti,\nJa Verna Roosa jaloistaan\nJo alkoi niittyyn juurtumaan,\nJa tarttui kenttään lujasti.\n\nJa lehdet, haarat versoivat\nJo Verna Roosan latvassa,\nKahdesta punaposkesta\nMuodostui ruusut ihanat.\n\nJa neulat kaulaliinassa\nNe tuli koviks piikeiksi,\nKun perhot luona ilvehti,\nHe tuta saivat pistoja.\n\nMut perhot hymyilivät vaan,\nJa kevätsää ja kukkaset\nOlivat kovin riemuiset,\nKun hän jäi omaks niittymaan.\n\nNiin kävi Verna Roosallen,\nKun käsineittä, kengittä\nJa avopäin juoks niityllä.\nSe ei käy laatuun tytöllen.\n\nHän lumottuna vieläkin\nSamalla niityll' ainiaan\nOn kiintyneenä jaloistaan.\nNäin hänet siellä eilenkin.\n\nMut kunhan täst'ees tyttönen\nKäy käsineittä, kengittä\nJa avopäisnä niityllä,\nJa tuuli silloin käännäksen,\n\nNiin taas se tyttö vuorostaan\nMuuttuupi silloin ruusuksi,\nJa Verna Roosa vapaaksi\nJo pääsee lumouksestaan.\n\nNiin vaarallista tyttöjen\nOn hatutta ja harsotta.\nJa kengittä ja kintaitta\nParissa juosta perhojen.\n\nMut ennen niin, kuin korskana,\nKintaineen, päivänvarjoineen\nKuhnailla aina itsekseen,\nKun lapset telmää iloisna.\n\nEnnemmin niin, kuin mieleltään\nPöyhkeenä, mutt' ei iloisna,\nSipsuttaa koristuksissa\nSivulla jonkun pöllöpään.\n\nEnnemmin kukaks nurmellen,\nKuin Verna Roosa, ystäväin,\nPaljasna jalat, avopäin,\nMut vapaa, raitis, iloinen.\n\n\n\n\nVALVAAN KYNÄ.\n\n\nYlhäällä lintu ilman halki lentää.\nSe joutsenkuningatar on, mi siellä\nPäin pohjolata valkosiivin entää,\nYlitse kumpuin, laaksoin ilomiellä.\n\nSiell' ukkospilven kohdalla hän päilyy,\nKuin aamunkoite kirkkahana aivan,\nKeveenä ilman ulapalla häilyy\nKuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan.\n\nHän maahan katsoo alas ihmistoimiin:\nKaikk' kärsii, toivoo, puuhailee ja häärää.\nKaikk' ylös katsoo, josta apu voimiin\nLähtee, ja Häneen, joka juoksun määrää.\n\nKen olet pilvess' ilme ihanainen?\nOletko päivän säde, armasna mi loistat?\nOletko taivaan valo armahainen,\nMi tumman pilven synkeyden poistat?\n\nEi. Olet Valvas, sadun kaunokainen\nJa joutsenien sulo kuningatar.\nSä ylistystä Luojan laulat vainen\nJa olet kaikkivallan palveljatar.\n\nHän loi sun taivaan sinest', aamun koista,\nHän verhosi sun valkosiivin somin,\nEtt' oisit luonnon kaikist' olennoista\nYlevin, puhtain, kaunein, viattomin.\n\nMitenkä siipes pilviin kantaa voisi,\nJos tomu maan sua vetäis alahalle?\nJos omaa kunniatas laulus soisi,\nTekisit uhkaa silloin korkeimmalle.\n\nMut kaikki loistos onkin heijastusta\nJumalan kirkkaudesta; voimas aivan\nOn kaikkivallan hyvää lahjoitusta,\nHän antimillaan täyttää maan ja taivaan.\n\nViivähdä, Valvas, ilme ihanainen,\nOpeta meitä, että ilonamme\nKorkeimman palvelus ois täällä vainen,\nJa ain' ois valo hengen verhonamme!\n\nNiityllä tuolla joutsenenpa alla\nPoikanen pieni valkotukka juoksi,\nHän huvitteli kukkain poiminnalla,\nJa perhoin jälkeen iloisesti juoksi.\n\nOn riemu hällä, läksynsä hän taitaa\nSäntilleen kaikki, sanoi opettaja,\nHän pitkin hypyin harppaelee maita.\nMiss' onkaan nuoren riemastuksen raja?\n\nHeleijaa! Missä näki puron, ojan,\nSen poikki poika loikki innossahan.\nJa missä metsän korkein puu, niin pojan\nSen latvaan täytyi nousta kiikkumahan.\n\nKah mitäs tämä? Pilven reunuelta.\nValkoinen sulka alas liipottaapi,\nSe lahja ylhäält' ilman joutsenelta,\nKeskelle kukkain nyt se suikahtaapi.\n\nNiin kaunis sulka, ja niin valkoinenki,\nNiin pehmyt, sievä, oikein harvinaista.\nMä hyvän kynän kohta tarvitsenki,\nKun kirjoittamist' on niin monellaista.\n\nTakkinsa alle hän nyt sulan kätki.\nTaas saaliineen hän juoksi riemuisasti.\nKun solui päivä, joutui iltahetki,\nHän kotiin riensi, nukkui makeasti.\n\nYö kuluu; aamu koittaa; nukkumasta\nJo herää poika; aut' ei uinaella.\nVaikk' kevään tuoksu henkii ikkunasta,\nHän sisäll' istuu, täytyy kirjoitella.\n\nKirjoituskaava esiin, ja sen mukaan\nHän konstikkaita mutkia nyt laatii,\nMut silmänsä ei niihin ihastukaan,\nJa mieli luonnon ihanuuteen vaatii.\n\nJa joutsenenpa sulka mieleen johtui.\nNo malta, sitä paikalla mä koitan,\nJa sillä -- hän nyt lapsekkaasti lohtui --\nMä kaavan mukaan laadin koukeroitan'.\n\nNyt on se vuoltu; kastettu myös läkkiin.\nNyt alkaa työ. Vaan mitä? Uneksiiko?\nUnessa käynti kohtasiko äkkiin?\nUnohtain itsens poika haaveksiiko?\n\nHän kirjoittaa, ja kynä joutuin mennen\nSipsuttaa sievään sivun pitkän täyteen.\nSen laatuist' ei hän kirjoittanut ennen.\nOpettajalle veiskö moisen näytteen?\n\nEi kirjoita hän kaavan renkuloita,\nOn toisen moinen kirjoituksen laatu.\nHän kirjaimista luopi olennoita,\nJokaiseen niistä elo, henk' on saatu.\n\nSilmissä pojan kirjaimet nyt tanssaa\nKuin kuninkaat ja keijot kruunupäiset,\nKuin urhot aseiss', immet loistossansa,\nKuin ilmattaret ylhääll' leikkiväiset.\n\nJa ikkunoista kevään tuoksu huokuu,\nJa kevään tuuli sisään liiteleepi,\nJa kukkaset niin ihanasti nuokkuu,\nJa lintuin laulu hellin helkkyileepi.\n\nJa poikanen se istui teki työtään\nHämillä, iloisna ja ihmeissänsä.\nVois istua hän päivät pitkät myötään,\nMut kaavan moist' ei tule kirjelmänsä.\n\nJo pitkät sivut häll' on katsomista\nSatuja kauniit', ihanoita aivan\nPerhoista kevään, kummun kukkasista,\nTähdistä ylhäält', enkeleistä taivaan.\n\nHän katsoo, lukee, nauraa itkeissänsä,\nKun juuri itkee, kas hän nauraa jälleen.\nHän lukee taas, eik' usko silmiänsä,\nKäsittämätönt' on tää taika hällen.\n\nLumottu onko poikanen vai kynä?\nNuo sadut syntyi aavistuksen mukaan\nIkäänkuin ne ois ennen tiedettynä,\nVaikk' ei niit' ollut kertonut vaan kukaan.\n\nJo pojan luo tul' opettaja hyvä.\nHän hämmästyy tuon kirjoituksen suhteen.\nKatseensa tuima koht' on lieventyvä.\nJokohan saapi työstään poika nuhteen.\n\nAh suokaa anteeks, rakas opettaja,\nKaavasta kirjoittaa ol' aie mulla,\nVaan mua kohtas noituus -- sekoittaja,\nEn voinut muuta, sadut tahtoi tulla.\n\nHymyillen opettaja: kynäs kyllä\nOn oiva. Sulle Valvas luultavasti\nJoutsenten ruhtinatar lentelyllä\nOllessaan lahjoitti sen suopeasti.\n\nKun kevät kaikki pukee, verhottaapi,\nJa lapset liehuu kilvan leikissänsä,\nVälistä Valvas sulan pudottaapi\nSuurista valkoisista siivistänsä.\n\nSe sulka lumott' on, ken kirjoittaapi\nKynällä sillä, hänpä tietämättä\nNumerot, kaavat, säännöt unhottaapi,\nMut sadut, runot syntyy empimättä.\n\nMinäkin piennä löysin kaunokaisen\nSiivestä Valvaan kirvonnehen kynän,\nNiin hienon, pehmeän, sun kynäs laisen,\nJa sadut selvät näin mä ilmestyvän.\n\nVaan kynä kului, hukkui vahingossa,\nMä hanhen sulist' etsin saman moista,\nValitsin paljon, mut en kynää, jossa\nOis sama tenho, löynnyt enään toista.\n\nKirjoitin numeroita tuhat määrin,\nMä luvin latinat, toin tieteet julki,\nMut runovirta kuivui pohjin, äärin,\nJa sadun mailma mulle ovens sulki.\n\nKas niin on rakas poika asiamme,\nTäytyyhän tuta elon vakaisuutta.\nVaan kun me vaivan suota talustamme,\nTuo lapsuutemme satu rattoisuutta.\n\nNuoruuden lähde raitisna kun päilyy,\nSe kuivat aavat kankahatkin juottaa.\nSen vihannuus myös syksysäällä säilyy,\nSe talvellakin kevättuoksun tuottaa.\n\nSiis ollos viisas! Vastuksissa aina\nSä kätke aartees sitä syvemmällen.\nOn hellin hoidettava taivaan laina.\nKen tuhlaa sen, hän ei saa koskaan jällen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNää sanat poika ihmetellen kuuli,\nHän opettajan neuvon otti varteen.\nHän pöydänlaatikossa parhain luuli\nSäilyvän Valvaan lahjoittaman aarteen.\n\nNiin kului sitte pääksyttäisin päivät,\nJa viikot, kuut ja vuosikaudet vieri.\nJo uudet aatteet pojan päähän jäivät,\nJo uudet tunteet sydämmessä kieri.\n\nTaas kohtas hänet vanha opettaja.\nNoin kasvanut? Sä ootko poika sama?\nIloitsen, kosk' oot tieteen harrastaja,\nVaan miss' on kynä, Valvaan lahjoittama?\n\nNiin kynä? vastas verkkaan nuorukainen,\nSe muistaakseni oli laatikossa.\n-- Ja sitte? Sano miss' on kynä vainen?\n-- Sen ilmapyssyks laadin vahingossa.\n\n-- Voi tuhlasitko siten lahjan taivaan?\n-- No onhan teräskynää monta mulla,\nJa hanhen sulat yhtä kauniit aivan,\nViel' uusi kynä ilmasta vois tulla.\n\nNyt vait ol' opettaja, murhemielin\nHe yhdess' astui niityn äärtä myöten,\nJa kevään linnut lauloi sulokielin,\nJa perhot kieppui leikkiänsä lyöden.\n\nSiell' ukkospilven kohdalla taas päilyy\nValkoinen joutsen kirkkahana aivan,\nKeveenä ilman ulapalla häilyy,\nKuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan.\n\nHän Valvas, sadun haltiatar, siellä\nYlhäällä loistaa kaukaa tultuansa,\nMut turhaan vartoo kynää nuorukainen,\nHäll' onhan hanhen sulka omanansa.\n\n\n\n\nSAMPO LAPPALAINEN.\n\n\nOlipa kerran lappalais-ukko ja lappalais-ämmä. Tiedätkös, mitä nämä\novat?\n\nLappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuin\nruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näe\nyhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettua\nhuonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita ja\npieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, siellä\nasuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puoli\nvuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaan\nkeskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä,\nniin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta joka\nvuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienien\nlappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä,\njoita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro.\nOletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen,\nvaikk'ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvet\nja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaat\nsilmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin sen\nkaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassa\nistuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvä\nrekikeli.\n\nOlipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivat\nkaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähellä\nsuurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johon\nLapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän.\nTämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihan\nvarmat siitä, ett'ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoista\nlunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuin\nsiellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen,\nkuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaan\nvähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuin\npuiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi?\nSentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen ja\nsitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojen\npäälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oli\nheidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneet\naukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen,\nja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiin\nulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivät\nsitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä ei\nollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi.\n\nUkolla ja ämmällä oli pikku poika, jonka nimi oli Sampo, ja sitä nimeä\npidetään onnea tuottavana Lapissa. Mutta Sampo oli niin rikas, että\nhänellä oli kaksi nimeä; yhdessä ei ollut kyllä. Kerran oli tullut\nvieraita herroja, yllä suuret turkit, kotaan lepäämään. Heillä oli\nmuassansa kovia, valkeita lumipalasia, joita lappalaisämmä ei koskaan\nennen ollut nähnyt ja joita sanottiin sokuriksi. Muutamia makeita\nlumipalasia he antoivat Sammollekin ja taputtelivat häntä poskelle\nsanoen: \"Lappelill! Lappelill!\" Muuta he eivät voineet sanoa, kun näet\nei yksikään heistä taitanut lapinkieltä. Ja niin lähtivät he\nmatkustamaan pohjoisimmalle niemelle asti, jonka nimi on Pohjannokka.\nMutta lappalaisämmä ihaili hyvin noita vieraita herroja ja heidän\nvalkoista, makeaa luntansa. Sen koommin rupesi hän nimittämään poikaansa\n\"Lappelilliksi\".\n\n\"Minusta on Sampo paljon parempi nimi\", sanoi ukko suutuksissaan. \"Sampo\nnimeä pidetään rikkautta tuottavana, äläkä sinä, muori, pilaa sitä\nnimeä, sen minä sanon! Meidän Sammostamme tulee vielä kerran\nlappalaisten kuningas ja tuhannen poron ja viidenkymmenen lappalaiskodan\nhallitsija. Saadaanpas nähdä, muori, saadaanpas nähdä!\"\n\n\"On tuo niinkin, mutta Lappelill on niin sievä nimi\", sanoi ämmä. Ja\nniin nimitti hän poikaa Lappelilliksi ja ukko nimitti häntä Sammoksi.\nTässä on kumminkin muistettava, ett'ei poikaa vielä ollut kastettu,\nsillä siihen aikaan ei siellä ollut pappia kahtakymmentä peninkulmaa\nlähempänä. \"Tulevana vuonna viedään poika pappilaan kastettavaksi\", oli\nukon tapana sanoa. Mutta aina tuli esteitä, ja niin jäi matka tekemättä,\npoika kastamatta.\n\nSampo Lappalainen oli nyt pieni pyylevä poika, seitsemän- tai\nkahdeksanvuotias, hänellä oli musta tukka, ruskeat silmät, kippurainen\nnenä ja leveä suu, ihan kuin isännällä itselläkin, mutta Lapissa\npidetään tätä kauneuden merkkinä. Sampo oli puolestaan jo mies, hyväkin\niäkseen: hänellä oli omat sukset, joilla hän laski korkeita mäkiä\nTenojoen lähellä, ja oma pieni poro, jonka hän valjasti oman pulkkansa\netehen. Hei, kunpahan olisit saanut nähdä, kuinka lumi pyrynä pölysi\nhänen ympärillänsä, kuin hän ajaa hujautti jäällä ja korkeitten kinosten\nläpi, niin ett'ei koko pojasta näkynyt muuta, kuin pienoinen töyhtö\nmustaa tukkaa!\n\n\"Ei tässä kunnian kukko laula, jos ei poikaa saada kastetuksi\", sanoi\nämmä. \"Sudet hänet vielä vievät tuolla vuorilla. Taikka saa hänet Hiiden\nkultasarvinen poro kynsihinsä, ja Herra varjelkoon! kuinka pojan sitte\nkäy, kun ei vielä ole kastettu?\"\n\nSampo sai nuo sanat kuulla ja rupesi mietiskelemään, mimmoinen tuo poro\nlienee, jolla oli kultasarvet. \"Se lienee komea poro\", arveli hän.\n\"Silläpä mun kerran pitäisi saada Rastekaiselle ajaa!\" -- Rastekainen on\nhyvin korkea ja autio vuoren harjanne, joka näkyy viiden tai kuuden\npeninkulman päähän aina Aimiolle asti.\n\n\"Kavahda semmoisia puhumasta, ylenmielinen poikaressu!\" torui äiti.\n\"Rastekaisella on koukojen oikea koto, ja siellä asuu Hiisi.\"\n\n\"Hiisikö? kukas se on?\" kysäsi Sampo.\n\nÄmmä joutui hämillensä. \"Auki se pitääkin korvansa, tuo poika!\" ajatteli\nhän itsekseen. \"Mintähden tuommoisia lomankaan hänen kuultensa? Mutta\nparasta on, että häntä opetetaan Rastekaista pelkäämään.\" -- Ja niin\nlausui hän: \"Lappelill poikaseni, älä koskaan ajele Rastekaiselle,\nsiellä asuu Hiisi, suuri vuoren haltia, joka syöpi poron yhtenä\nsuupalana ja nielee pikku poikia, kuni sääskiä!\"\n\nSampo kävi, näitä kuullessaan, hyvin miettiväisen näköiseksi, vaan ei\npuhunut mitään. Ajattelihan kuitenkin itsekseen: \"olisipa hupaista, jos\nkerran saisin nähdä tuommoisen kummituksen, kuin vuoren haltia on --\ntietysti kaukaa vain!\"\n\nNytpä oli jo kolme, neljä viikkoa kulunut joulusta, ja yhäti vain oli\naivan pimeä Lapissa. Siellä ei huomannut mitään erotusta aamun,\nkeskipäivän ja illan välillä; ainiaan oli yö, ja kuu kuulti, ja\nrevontulet räiskyivät, ja tähdet tuikkivat kaiken vuorokauden. Sammosta\naika kävi pitkäksi. Siitä oli jo niin kauan, kuin hän oli auringon\nnähnyt, että hän melkein oli unohtanut, minnäköinen se oli, ja kun joku\nkesästä puhui, niin Sampo ei muuta muistanut, kuin että silloin olivat\nsääsket häntä hyvin härsyttäneet ja olivat olleet syömäisillään hänet.\nSentähden ei Sampo suuresti kesää kaivannut, kunhan vain tulisi niin\nvaloisa, että näkisi hiihdellä.\n\nKerran keskipäivällä (vaikka oli aivan pimeä) sanoi lappalaisukko:\n\"tulepas tänne, niin näytän sinulle jotakin!\" Sampo konttasi kodasta\nulos ja katsoa kollotteli etelään päin, jonne isä viittasi. Silloin näki\nhän pienen punertavan valon siinteen taivaan rannassa. \"Tiedätkös, mitä\ntuo on?\" kysyi ukko.\n\n\"Tuoko etelässä?\" kysyi poika. Hän kyllä tunsi ilmansuunnat ja tiesi,\nett'eivät revontulet loista etelässä.\n\n\"Se juuri\", sanoi äijä. \"Se on auringon ilmoittaja. Huomenna tai\nylihuomenna saamme kenties jo nähdä auringonkin. Katsopas, kuinka\nkummasti tuo valo punaa Rastekaisen huippua!\"\n\nSampo katseli länteen päin ja näki, kuinka lumi kauas hohti punaiselta\nRastekaisen synkällä huipulla, jota hän ei pitkään aikaan ollut silmin\nerottanut. Heti johtui hänelle mieleen, kuinka ihmeellisen ihanaa olisi,\njos saisi etäältä nähdä vuoren haltian.\n\nSampo mietiskeli asiata koko päivän ja puolen yötä. Hän tahtoi nukkua,\nmutta ei voinut. \"Oi\", ajatteli hän, \"olisi kuitenkin kummallista kerran\nsaada nähdä tuo vuoren haltia!\" Ja näin yhä näitä miettiessään, konttasi\nhän viimein aivan hiljaa ulos poron taljasta, jonka sisällä hän oli\nmaannut, ja sitten ulos oven aukosta. Ulkona oli niin pakkanen, että\ntähdet säteilivät ja lumi narskui jalkain alla. Mutta Sampo Lappalainen\nei ollut arka poika, eikä hän tuommoisesta paljoa pitänyt. Olihan\nhänellä sitä paitsi nahkatakki, nahkahousut, kallokkaat, nahkamyssy ja\nnahkakintaat. Näin varustettuna tirkisteli hän tähtiä ja mietti, mitä\nnyt tehdä.\n\nSamassa kuuli hän poronsa vähän matkan päässä kaapivan lunta. \"Mitähän,\njos ajelisin vähän?\" arveli Sampo.\n\nTuumasta toimeen. Sampo valjasti poronsa pulkan etehen, tapansa mukaan,\nja ajeli aika vauhtia pitkin suurta autiota lumikenttää. \"Minä ajelen\nvähän, hyvin vähän matkaa vaan, Rastekaista kohden\", ajatteli hän\nitsekseen. Ja niin ajaa hujautti hän joen jään yli ja sitten ylös toista\nTenojoen rantaa, ja nyt oli Sampo Ruijan kuningaskunnan aineella, koska\nTenojoki on rajana. Mutta mitäpäs Sampo tuota ymmärsi?\n\nSinä, joka luet tämän sadun Sammosta, oletko sinä koskaan laulanut:\n\"juokse porosein?\"\n\nTunnetko sinä sen sievän laulun, jonka tekijää, armasta, hyvää piispa\nFranzénia, koko Ruotsi ja koko Suomi rakastaa, ja oletko sinä nähnyt\nhänen ihanain lauluinsa neljännen osan nimilehteä? Siinä näemme me\npiirrettynä lunta pitkin porollansa ajelevan lappalaispojan, ja hän se\njuuri on Sampo Lappalainen. Juuri niin istui, hänkin ja laulaa hyräeli\nitsekseen:\n\n      \"Päiv' on lyhyinen,\n      Mutta pitkä tie,\n      Laulaissain nyt vie\n      Matka joutuen!\n      Tääll' on sudet vaan\n      Usvamajoissaan.\"\n\nJa Sampo, näin laulaissaan, näki kuinka sudet juoksivat, kuni harmaat\nkoirat, pimeässä reen ympärillä ja poroa tapailivat, mutta näistä ei\nSampo paljoa huolinut. Hän tiesi hyvin, ett'ei ainoakaan susi ollut\nkululleen niin joutuisa, kuin hänen kiltti poronsa. Hei! mitä nujakkaa\npulkka lensi mäkien ja kivien yli, jotta ilma korvissa tuhisi! Sampo\nLappalainen lasketteli vaan yhä eteenpäin. Kopsis kapsis, panivat poron\nkaviot, ja korkeat vuorenharjanteet näyttivät juoksevan taaksepäin,\nmutta Sampo ajaa törötteli vaan. Hän ei muuta miettinyt kuin hupaista\najelemista.\n\nNäin hänen ajaessaan kerran mäkeä alas lensi pulkka ylös-alaisin, ja\nSampo joutui lumikinokseen. Mutta tuosta ei poro tiennyt mitään, luuli\nvain, että Sampo yhä istui pulkassa, ja niin juoksi poro tiehensä, ja\nSampo sai suunsa lunta täyteen, ett'ei edes ennättänyt huutaa ptruu!\nptruu! (vaikka sitä huutoa kyllä oikeastaan vain käytetään hevosille\neikä poroille)! Siellä hän nyt makasi, kuni sääretön sopuli, keskellä\nsynkkää yötä ja keskellä suurta, ääretöntä erämaata, jossa ei\nainoatakaan ihmistä ollut, ei asunut monen penikulman päässä.\n\nSampo alussa vähän hämmästyi, eikä tuo kummaa olekaan. Hän kömpi ylös\nlumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä se\nhäntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näki\nhän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria. Mutta yksi\nvuori oli kaikkia muita korkeampi, ja Sampo ymmärsi sen olevan\nRastekaisen. Samalla johtui hänen mieleensä, että täällä asui vuoren\njulma haltia, joka söi poroja, yhden suupalakseen, ja nieli pikku poikia\nkuni sääskiä. Silloin rupesi Sampo pelkäämään. Mielellänsä olisi hän nyt\ntahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Mutta\nkuinka sinne päästä? Ja eiköhän häntä sitä ennen löydä kinoksesta tuo\nvuoren haltia, jonka kurkkuun hän menee housuineen, kintaineen, kuni\npienonen sääski raukka?\n\nNiin, siellä Sampo Lappalainen nyt istui lumessa ja pimeässä Lapin\nautioilla vuoren harjanteilla. Hänestä tuntui niin kummalta, niin\nsynkältä, kun hän edessänsä näki Rastekais-vuoren suuren, synkän varjon,\nsen vuoren, jossa vuoren haltia asui. Eikä siitä niitäkään apua ollut,\nettä hän tuossa itkien istui, sillä kaikki hänen kyynelensä kylmettyivät\nheti kohta jääksi ja vierivät herneinä alas hänen pienelle karvaiselle\nporontalja takillensa. Sentähden arveli Sampo, että itku nyt oli\nhyödytöntä vaivaa, ja nousi ylös kinoksesta, juoksemalla lämmitäkseen.\n\n\"Jos tähän jään istumaan, niin palellun kuoliaaksi\", lausui hän\nitseksensä. \"Parempi on sittekin mennä vuoren haltian luokse. Jos hän\nminut syö, niin siitä ei ole sen pitempää puhetta. Mutta minä sanon\nhänelle että hän ennemmin söisi sudet, joita täällä vuorilla näkyy\nkosolta olevan; ne ovat lihavampia paistia, kuin minä olen, ja hänellä\non vähempi vaivaa turkista.\"\n\nSitte Sampo alkoi kavuta vuorta ylös. Hän ei ollut kauas kavunnut, niin\njo kuuli jonkun hissuttavan lumessa, ja heti sen jälkeen juoksi hänen\nluoksensa suuri takkukarvainen susi. Sammon pieni lappalaissydän\nvavahti, mutta hän päätti näyttää, ikäänkuin ei ensinkään pelkäisi.\n\"Äläpä juokse minun tielleni!\" huusi hän sudelle. \"Minulla on asiaa\nvuoren haltialle, ja varo kinttujasi, jos rohkenet minulle mitäkään\npahaa tehdä!\"\n\n\"No, no, älähän kiirehdi!\" sanoi susi, sillä Rastekaisella taitavat\nkaikki eläimet puhua. \"Kuka sinä olet, pieni poika nulikka, joka\nkinoksissa kapuat?\"\n\n\"Nimeni on Sampo Lappalainen\", vastasi poika. \"Kukas sinä sitten olet?\"\n\n\"Minä olen vuoren haltian ylimmäinen pääsusi\", vastasi peto, \"ja minä\nolen juossut vuorelta vuorelle kutsumassa hänen kansaansa viettämään\nsuurta auringon juhlaa. Koska meillä on sama matka, niin istu selkääni;\nsiten saat ratsastaa vuorelle.\"\n\nSampo ei kauan arvellut, kapusihan vaan suden pörhöiselle turkille\nistumaan, ja niin mentiin laukkaamalla yli rotkojen ja notkojen. \"Mikä\njuhla se on, se auringon juhla?\" kysäsi kumppaniltaan Sampo.\n\n\"Etkö sinä sitä tiedä?\" sanoi susi. \"Kun täällä Lapissa koko pitkän\ntalven on ollut pimeä ja aurinko ensimmäisen kerran taas täällä nähdään\nnousevan taivaan kannelle, silloin me vietämme auringon juhlaa. Silloin\nkaikki eläimet ja kaikki haltiat koko pohjolasta kokoutuvat\nRastekaiselle, ja sinä päivänä ei kukaan saa tehdä toiselle pahaa. Se\noli onneksi, Sampo Lappalainen; sillä muutoin, näet, olisin minä jo\naikaa sitte syönyt sinut suuhuni.\"\n\n\"Onko vuoren haltiakin täällä saman lain alainen?\" kysyi Sampo.\n\n\"Se on tietty se\", sanoi susi. \"Yhden tunnin ajan ennen auringon\nnousemista ja yhden tunnin ajan sen laskemisen jälkeen ei vuoren haltia\nitsekään tohdi sinuun koskeakaan. Mutta varo itseäsi, kuin tunti on\nloppunut, sillä jos silloin vielä olet vuorella, niin hyökkää\nsatatuhatta sutta ja tuhat karhua sinun päällesi, ja vuoren haltia\ntarttuu siihen, jonka ensin kouraansa saapi, ja silloin ei sinusta enää\nole paljoa puhumista, Sampo parka!\"\n\n\"Kenties sinä olet niin kiltti, että sitte myös autat minua vuorelta\npois, kuin alkaa vaara uhata?\" kysyi Sampo, ja sydän sykki hänellä\nrajusti.\n\nSusi purskahti kohti kurkkua nauramaan (sillä Rastekaisella osaavat\nsudet nauraakin). \"Älä sitä, Samposeni, toivokaan\", arveli hän. \"Minä\npäin vastoin ensimmäisenä hyökkään päällesi. Sinä olet lihava ja roteva\npoika; huomaan hyvin, että olet paisunut poron maidosta ja poron\njuustosta. Sinusta saan hyvän eineen aamusella.\"\n\nSampo mietiskeli, olisiko paras heti hypätä suden seljästä alas, mutta\nnyt oli jo liian myöhä. He olivat nyt saapuneet vuoren huipulle, ja\nsiellä sai hän kummia katsella. Siellä istui suuri vuoren haltia\nistuimellansa, joka oli pilvihin pistävä kallion huippu, ja katseli\nkauas vuorien ja laaksojen yli yön pimeässä. Päässä oli hänellä myssy\nvalkoisista lumipilvistä; hänen silmänsä olivat täyskuun näköiset, kuin\nse nousee metsän takaa; hänen nenänsä oli kuni vuoren huippu; hänen\nsuunsa kuin vuoren rotko hänen partansa kuin pitkistä jääpuikoista tehty\ntöyhtö; hänen käsivartensa olivat niin paksut kuin suurin honka\nvuorella; hänen kätensä kuin kuusen havut; hänen säärensä ja jalkansa\nkuin kelkkamäki talvella, ja hänen avarat turkkinsa kuin lumivuoret.\nMutta kysynet kenties, kuinka keskellä yötä saattoi nähdä vuoren haltiaa\nja hänen kansaansa. Niin, se seikka oli semmoinen, että lumi loisti\nylt'ympäri, ja yli kaiken taivaan kaaren leimusivat kaikkein kauneimmat\nrevontulet, valaisten seutua.\n\nVuoren haltian ympärillä istui miljoonittain haltioita ja tonttuja, niin\nharmaita ja niin pieniä, ett'eivät he, hangella kulkiessaan, jättäneet\nsuurempia jälkiä, kuin oravakaan. He olivat kokoutuneet tänne maailman\nkaikista ääristä, Novaja-Semljasta ja Huippuvuorilta ja Grönlannista ja\nIslannista, niin, vieläpä Pohjoisnavaltakin; kaikki olivat he tulleet\ntänne kumartaen aurinkoa palvelemaan, aivan kuin raakalaiset pelosta\npaholaista palvelevat, sillä haltiat eivät aurinkoa rakasta; he olisivat\nmielissään, jos se, kerran laskeuduttuaan autioiden vuorten taakse, ei\nenää ikänä kohoaisi. Ja vähän etempänä seisoivat siellä kaikki Lapin\npienemmät ja suuremmat eläimet pitkissä, taajoissa riveissä\ntuhansittain; siellä oli karhut, sudet, naalit, porot, sopulit,\nporonkirput, ja paljo muitakin, mutta sääsket olivat tulemasta estetyt,\nhe raukat olivat näet paleltuneet.\n\nTätä kaikkea Sampo Lappalainen hyvin kummastellen katseli, ja kapusi\nniin huomaamatta pääsuden seljästä ja kätkeysi suuren kukkurakiven\ntaakse, nähdäkseen, mitä nyt vielä tapahtuu.\n\nVuoren haltia kohotti korkean päänsä, niin että lumi pyrysi hänen\nympärillänsä, ja katso! silloin loistivat kauniit revontulet sädekehänä\nhänen otsallansa. Ne leimusivat pitkinä, tähden muotoisina säteinä yli\nsinisen öisen taivaan; ne räiskyivät ja suhisivat, juuri kuin tuli\nmetsässä kiitäessään honkain latvaan; ne levisivät ja supistuivat taas\nyht'äkkiä; ne tihenivät ja vaalenivat vuoroon, niin että valonvivahdus\ntoisensa perästä, tuulispään tavoin, kiiti lumisten vuorien yli. Ja\nsekös oli vuoren haltialle iloksi! Hän taputteli jäisiä käsiänsä, jotta\nkaiku kuului kuin ukkosen jyrinä vuoren rotkoista, ja haltiat ulvoivat\nilosta, ja eläimet ylt'ympäri huusivat pelosta. Mutta silloinpa vuoren\nhaltia vasta oli mielissään, niin että hän huusi yli kaiken erämaan:\n\"Näin pitäisi aina oleman! Ikuinen talvi ja ikuinen yö! Niitä minä\nrakastan.\"\n\n\"Näin pitäisi aina oleman!\" huusivat haltiat ja tontutkin täyttä\nkurkkua, sillä kaikki he enemmin rakastivat yötä ja talvea kuin kesää ja\npäivänpaistetta. Mutta eläinten joukossa nousi aika jyräkkä, sillä\nkaikki petoeläimet ja sopulit olivat samanmieliset kuin haltiat, mutta\nporot ja muut eläimet toivoivat kesää; olisivat kaiketi sitä hyvinkin\ntoivoneet, joll'eivät samassa olisi muistaneet Lapin sääskiä. Pieni\nporonkirppu yksin tahtoi välttämättömästi kesääkin, ja vinkui siis, niin\npaljon kuin jaksoi: \"herra kuningas, mehän olemme tulleet tänne aurinkoa\nodottamaan!\"\n\n\"Pidätkö kitasi kiinni, kurja mato!\" karjasi jääkarhu hänen vieressänsä.\n\"Tännehän tullaan kokoon vain vanhan tavan mukaan. Mutta tänä vuonna\nnousee ilomme ylimmilleen, sillä tänä vuonna ei aurinko tulekaan enää\ntaivaan kannelle; aurinko on sammunut, aurinko on kuollut!\"\n\n\"Aurinko on sammunut! Aurinko on kuollut!\" kiljuivat kaikki eläimet, ja\nkoko luonto värähti kauhistuksesta. Mutta Pohjoisnavalta tulleet haltiat\nnauroivat niin, että heidän myssynsä lensivät päästä Ja suuri vuoren\nhaltia korotti julman äänensä ja huusi taas yli erämaitten: \"Näin on\naina oleva! Näin on aina oleva! Aurinko on kuollut. Koko maailma on\npolvensa notkistava ja minua rukoileva, minua, ikuisen talven ja ikuisen\nyön kuningasta!\"\n\nTästä suuttui Sampo, joka yhä istui kukkurakiven takana. Hän astui siis\nesiin ja huusi kyllä nenäkkäästi: \"sinä valhettelet, vuoren haltia, sinä\nvalhettelet! Eilen näin minä auringon ilmoittajan taivaan rannassa, eikä\naurinko ole kuollut. Kyllä sinun partasi vielä sulaa, kunhan juhannuksen\naika alkaa lähestyä.\"\n\nTätä kuullessaan vuoren haltia kävi synkäksi, ja hänen otsallensa näkyi\nnousevan suuri pilvi. Hän unhotti lain ja kohotti hirmuisen pitkän\nkäsivartensa, surmaamaan Sampo Lappalais parkaa. Mutta samassa\nvaalenivat revontulet, ja punainen juova välähti taivaalle ja paistoi\nkeskelle vuoren haltian hyyteistä naamaa, niin että hän äkkiä sokeutui\nja pudotti käsivartensa alas. Ja silloin kohosi hiljallensa auringon\nkultainen reunus juhlallisena yli taivaan rannan ja valasi vuoret,\nerämaat, kinokset, rotkot, haltiat, eläimet ja pienen uljaan Sampo\nLappalaisen. Yht'äkkiä alkoi lumi kimallella, juuri kuin olisi miljoonia\nruusuja satanut sen pinnalle, ja aurinko loisti kaikkien silmissä ja\nvieläpä kaikkien sydämmen sisässäkin. Vieläpä nekin, jotka enimmin\nolivat toivoneet, että aurinko olisi kuollut, olivat sangen iloiset\nnähdessään sen taas. Mutta kaikista hupaisinta oli katsella haltiain ja\ntonttujen kummastusta. He tirkistelivät aurinkoa pienillä, harmailla\nsilmillänsä, jotka kiiluivat punaisten yömyssyjen reunusten alta, ja he\njoutuivat vasten tahtoansa niin ihailemisen valtaan, että asettuivat\nseisomaan ylösalaisin, pää kinokseen, ja suuren, hirmuisen vuoren\nhaltian parta alkoi sulaa ja tippua juoksevaksi puroksi yli hänen avaran\ntakkinsa.\n\nMutta kuin kaikki, kukin omalla tavallansa iloiten, olivat katselleet\naurinkoa hetkisen, oli ensimmäinen tunti jo melkein kulunut, ja Sampo\nLappalainen kuuli erään poron sanovan vasikallensa: \"tule, tule, armas\nlapseni, nyt meidän tulee kiiruhtaa pois, sillä muutoin sudet syövät\nmeidät suuhunsa!\"\n\nSilloin Sampokin muisti, miten hänen kävisi, jos hän kauemmin viipyisi.\nJa koska hän vieressänsä näki komean, kultasarvisen poron, niin hän ei\nkauempaa miettinyt, vaan hyppäsi poron selkään, ja niin mentiin taas\naika vauhtia alas jyrkkiä vuoren kukkuloita.\n\n\"Mitähän kohinaa tuo on, joka kuuluu meidän takanamme?\" kysäsi Sampo\nvähän ajan perästä, vedältäen henkeä ankaran ratsastamisen jälkeen.\n\n\"Se tulee niistä tuhannesta karhusta, jotka juoksevat meidän jäljestämme\nnielemään meitä\", vastasi poro. \"Mutta älä pelkää: minä olen vuoren\nhaltian oma loihtuporo, eikä ainoakaan karhu vielä ole minun\nkantapäitäni tavoittanut.\"\n\nNiin matkasivat taas hetkisen. Silloin kysyi Sampo: \"mitähän läähätystä\ntuo on, joka takanamme kuuluu?\" -- Poro vastasi: \"se lähtee sadasta\ntuhannesta sudesta, jotka täyttä laukkaa rientävät perästämme syömään\nsinua ja minua suuhunsa. Mutta älähän hätäile: ei ole ainoakaan susi\nvielä minua kilpajuoksussa voittanut.\"\n\nTaas matkasivat hetken aikaa; silloin sanoi Sampo Lappalainen:\n\"ukkonenkohan tuolla vuorilla meidän takanamme jyrisee?\" -- \"Ei\", sanoi\nporo, ja koko hänen ruumiinsa alkoi vavista, \"se on vuoren haltian\njalkain kopsetta; hän, näet astuu jättiläisen askelilla meidän\njäljestämme, ja nyt olemme hukassa, sillä hänen kynsistään ei kukaan voi\npelastua.\" -- \"Eikö tähän sitte niitäkään neuvoa ole?\" sanoi Sampo. --\n\"Ei\", vastasi poro, \"tässä ei muu auta, kuin koettaa päästä pappilaan,\njoka on tuolla Inarinjärven rannalla. Jos sinne ennätämme, niin olemme\npelastetut, sillä vuoren haltialla ei ole valtaa kristittyjen yli.\" --\n\"No\", sanoi Sampo: \"Juokse, porosein, yli vuorien, niin annan sinulle\nkultakauroja syödä hopeaisesta soimesta!\"\n\nJa poro juoksi, juoksi yhä henkensä edestä, ja juuri kuin olivat\npäässeet papin huoneesen, oli vuoren haltia jo kartanolla ja kolkutteli\nniin kovasti ovea, jotta kaikki luulivat huoneen palasiksi pakahtuvan.\n\"Kuka siellä on?\" kysyi pappi.\n\n\"Minä olen!\" vastasi jyrkkä ääni kartanolta. \"Avaa ovi vuoren haltialle!\nTäällä on kastamaton lapsi, ja kaikki pakanat ovat minun omiani.\"\n\n\"Maltas vähäsen, kunnes saan kauhtanani ja kaulukseni päälleni,\nvoidakseni sopivalla tavalla vastaanottaa niin ylhäistä herraa!\" vastasi\npappi huoneestansa. -- \"Olkoon menneeksi!\" karjasi vuoren haltia; \"mutta\njoudukin, muutoin poikasen huoneen seinän palasiksi!\" -- \"Heti, heti,\narmollinen herra!\" vastasi pappi.\n\nMutta samassa otti hän vettä astiahan ja kastoi Sampo Lappalaisen\nkristityksi ihmiseksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.\n\n\"Noh, etkö ole valmis jo?\" ärjyi vuoren haltia ja kohotteli jo hirmuista\njalkaansa, potkasemalla kumotakseen huonetta. Mutta silloin avasi pappi\nitsestänsä oven ja sanoi: \"mene tiehesi, sinä yön ja talven kuningas,\nsillä tämän lapsen kanssa sinulla ei ole niitäkään tekemistä! Jumalan\narmon aurinko paistaa nyt Sampo Lappalaisen yli, eikä hän enää kuulu\nsinun, vaan Jumalan valtakuntaan!\"\n\nSilloin suuttui vuoren haltia niin julmasti, jotta tuossa paikassa\npakahtui hirmuiseksi pyry-ilmaksi, ja alkoi sataa lunta niin tiheään,\nettä lumi melkein peitti koko pappilan, ja kaikki luulivat kinoksihin\nkuolevansa. Pappi yksin oli ihan tyynenä, lukihan vain rukouksiansa\npyhästä kirjasta ja odotteli aamua. Ja kuin aamu tuli, paistoi aurinko\nlumelle, ja lumi suli, ja pappila oli pelastettu, mutta vuoren haltia\noli kadonnut; ja mihinkä hän on joutunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta\nkaikki arvelevat hänen vielä elävän ja hallitsevan Rastekaisella.\n\nSampo Lappalainen kiitteli hyvää pappia ja sai häneltä pulkan lainaksi.\nSitte valjasti Sampo kultasarvisen poron papin pulkan etehen ja matkusti\nniin kotia isänsä tykö Aimioon. Ja sielläkös ilo ylimmilleen nousi, kuin\nSampo Lappalainen niin yht'äkkiä tuli takaisin! Mutta pitkäksi kävisi\nnyt tällä kertaa kertoa siitä, kuinka Sammosta sitte tuli suuri herra,\njoka ruokki poroansa kultakauroilla hopeaisesta soimesta. Sanotaanpa,\nett'eivät lappalaiset siitä ajasta asti enää vuodesta vuoteen lykkää\nlapsiensa kastattamista, kuten ennen; sillä kuka tahtoisikaan, että\nvuoren haltia söisi lapset suuhunsa? Sampo Lappalainen kyllä tietää,\nkuinka tämän asian laita on. Hän kyllä tietää, miltä tuntuu, kuin\nukkonen vuoren harjanteilla jyrähtelee.\n\n\n\n\nJOULULAULU.\n\n\nTervehtii jo meitä\nJoulu armahin,\nTuli kylmän teitä,\nArmas kuitenkin.\nHänpä hymyellen\nTupahan jo saa.\nLapset tanssiellen\nHäntä seurajaa.\nKynttilät ne hohtaa\nTähtösinä niin,\nSepä mielen johtaa\nBetlehemihin.\n\nLoista lapsen tiellä,\nJoulun tähtönen!\nOi, niin ilomiellä\nSua katselen!\nNäithän, tähti, Herran\nLapsosenakin,\nPienihän oli kerran\nVapahtajakin.\nLoistit kirkkahasti\nSilloin seimehen,\nLoistat siitä asti\nAina eellehen.\n\nOi, sä ilon suoja,\nJoulu herttainen,\nRauhan, riemun tuoja,\nTalven kukkainen!\nPolvillas sa meitä\nHypittelet vaan,\nKutsut enkeleitä\nJoukkoon laulamaan.\nEnkel'-ääniin liittää\nLapset äänens' saa,\nKaikki hyvät kiittää\nHerraa Jumalaa.\n\n\n\n\nSATU SEITSEMÄSTÄ SISARUKSESTA.\n\n\nTahdotko kuulla sangen pienen sadun seitsemästä sisaruksesta? Se\ntapahtui kaukana pohjoisessa, ja samahan se on missä, sillä hyviä lapsia\nlöytyy kaikkialla maailmassa, joka paikassa seisovat pyhät enkelit\nheidän vieressään, ja joka paikassa Jumalan armahtavaiset isälliset\nsilmät katsovat pieniin lapsiin tämän maailman eksyttävillä poluilla.\n\nOlipa kerran seitsemän sisarusta. Kuin viime kerran oli joulu, leikkivät\nhe kaikki iloisina yhdessä, ja heillä oli joulu-ukko ja joululahjoja, ja\nhe tanssivat joulukuusen ympärillä. Ja väsyttyään panivat he pienet\nkätensä ristiin ja rukoilivat hartaasti Jumalaa varjelemaan heitä\nkaikesta pahasta ja kaikista kiusauksista maailmassa, ja niin he\nnukkuivat Jesuksen nimeen.\n\nJa koska sinä yönä oli jouluyö, lauloivat näkymättömät pyhät enkelit\nkoko yön korkeudessa toisella puolen mustien talvipilvien: \"Kunnia\nolkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!\"\n\nMutta kuin lapset olivat lukeneet siunauksen, kysyi yksi sisaruksista:\n\"Mitä _ijankaikkinen rauha_ merkitsee?\" \"Sitä ei voi sanoa, sitä täytyy\ntuntea\", vastasi äiti ja koetti selittää sitä heille. Mutta he eivät\nsitä oikein ymmärtäneet.\n\nKuin nyt tuli pääsiäinen, ja jo kauan aikaa sitä ennenkin, oli noista\nseitsemästä sisaruksesta ainoastaan kolme jäljellä maan päällä, sillä\nJumala Kaikkivaltias oli lyhyen ajan kuluessa ottanut neljä heistä pois\nmaailman kaikista suruista ja kiusauksista. Yrjö, Berta, Ossian ja\npienokainen kätkyessä olivat väsyneet leikkimästä ja itkemästä maan\npäällä, ja olivat viimeisen kerran panneet kätensä ristiin, rukoilleet\nja sitte nukkuneet Jesuksen nimessä ijankaikkiseen lepohon. Ja Yrjö,\njoka oli vanhin niistä, ja viimeinen, jonka Jumala otti luoksensa, oli\njo tiennyt enemmän kuin muut Jumalan valtakunnasta, ja olikin kerran\nkysynyt, elämänsä viimeisenä päivänä, tulisikohan hänkin, joka jo oli\nisompi, muiden pienten lasten luokse, joiden on Jumalan valtakunta. Ja\nkuin hänelle sanottiin, että se kaikki oli aivan varmaa, koska hän niin\nhartaasti toivoi sitä ja uskoi Jumalan äärettömään armoon, oli hän\nvallan tyytyväisenä pannut kipeän päänsä levolle ja nukkunut niin\nhiljaa, ett'ei vaivoista enää näkynyt jälkeäkään hänen kauniilla\nkirkastuneilla kasvoillaan; niissä kuvautui vain suloinen rauha, jota\neivät mitkään maailman myrskyt enää häiritse.\n\nSilloin olivat nuo kolme jäljelle jäänyttä sisarusta itkeneet silmänsä\npunaisiksi; nähtyään Bertan nuket taikka Yrjön ja Ossianin pienet\npuuhevoset, jotka kaikki seisoivat rivissä vanhoilla paikoillansa,\nitkivät he vielä enemmän ja olivat mielestänsä kovin yksin, vaikka heitä\noli yhteensä kolme.\n\nMutta taivaan enkelit tiesivät kyllä, minkä tähden kaikki oli näin\ntapahtunut, eivätkä itkeneet, he hymyilivät vain niin laupeaasti ja niin\nsuloisesti, kuin ainoastaan autuaat hymyilevät. He istuivat eräänä\niltana kirkkaan tähden reunalla, ja nuo neljä vasta tullutta lasta\nistuivat valkoisissa vaatteissa heidän keskellänsä ja katselivat niitä,\njotka surivat maan päällä. Mutta kuin Yrjö näki miten he itkivät, heräsi\nenkelisydän hänen povessansa, ja hän sanoi enkeleille: \"Suokaa minun\nmennä hetkeksi alas sanomaan, kuinka sanomattomasti onnelliset me olemme\ntäällä ylhäällä Jesuksen helmassa!\"\n\nSilloin vastasivat enkelit ystävällisesti ja vakavasti: \"se ei ole\nluvallista, sillä kaiken sen he voivat lukea Jumalan sanasta.\"\n\nMutta Yrjö sanoi: \"Sallikaa minun ainoastaan hiljaa hengähtää raamatun\nlehdille, joka on avattuna pöydällä entisessä kodossani.\" Ja enkelit\nsallivat sen, sillä sehän ei ole Jumalan Kaikkivaltiaan tahtoa vastaan.\n\nJa Yrjön henki kulki lehtien ylitse ja käänsi ne näkymättömästi, niin\nettä sisarusten silmät kohtasivat suloisimmat ja lohduttavimmat paikat\npyhästä raamatusta. Siinä he lukivat: \"Sallikaa lasten tulla minun\ntyköni, ja älkää kieltäkö heitä; sillä senkaltaisten on Jumalan\nvaltakunta.\"\n\nTaas he lukivat: \"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun,\nhän elää, ehkä hän olisi kuollut.\"\n\nJa vielä he lukivat: \"Isä, minä tahdon, että kussa minä olen, siellä\nnekin olisivat minun kanssani, jotkas minulle annoit.\"\n\nJa kuin sisaret lukivat nämät sanat, tulivat he tyyniksi ja iloisiksi\nsydämmissänsä, sillä he tiesivät, että Jumalan sana on ijankaikkinen\ntotuus.\n\nMutta Yrjön henki palasi takaisin raamatun lehdiltä ja kiitti Jumalaa.\n\nNyt oli pääsiäinen maan päällä, ja valkoinen lumi suli pois neljän\nsisaruksen haudalta, mutta kolme jäljelle jäänyttä eivät enää surreet.\nHe ajattelivat Herraa Kristusta, joka on kuollut meidän edestämme ja on\nmurtanut kuoleman kahleet ja noussut ylös meidän edestämme, että mekin\nuskon kautta nousisimme ylös ijankaikkiseen elämään. Ja silloin nuo\nkolme sisarta menivät neljälle haudalle ja panivat rukoillen kätensä\nristiin ja vasta nyt he ymmärsivät viimeiset sanat siunauksessa:\n\n\"Anna meille ijankaikkinen rauha!\"\n\n\n\n\nWARPUNEN JOULU-AAMUNA.\n\n\nLumi ompi peittänyt\nKukat laaksosessa,\nJärven aalto jäätynyt\nTalvi-pakkasessa,\n    Varpunen\n    Pienoinen\nSyönyt kesän einehen;\nJärven aalto jäätynyt\nTalvi-pakkasessa.\n\nPienen tuvan ovella\nSeisoi tyttö-kulta:\n\"Tule varpu, ilolla,\nNouki siemen multa.\n    Joulu on.\n    Koditon\nVarpuseni onneton.\nTule tänne ilolla,\nNouki siemen multa.\"\n\nTytön luo nyt riemuiten\nLensi varpu-kulta:\n\"Kiitollisna siemenen,\nOtan kyllä sulta.\n    Palkita\n    Jumala\nTahtoo kerran sinua.\nKiitollisna siemenen\nOtan kyllä sulta.\"\n\n\"En mä ole, lapseni,\nLintu tästä maasta.\nOlen pieni veljesi,\nTulin taivahasta.\n    Siemenen\n    Pienoisen,\nJonka annoit köyhällen,\nSai sun pieni veljesi\nEnkelitten maasta.\"\n\n\n\n\nURHOLAN LINNA.\n\n\n\"Nyt tulee sota!\" huusi Matti, ja tallusteli sisään aivan punaposkisena,\nnoella piirretyt viikset huulilla, kukon höyhen lakissa ja puusapeli\nsojossa.\n\n\"Herra varjelkoon!\" parkasi vanha Maija, joka aamupäivällä lakasi salin\nlattiata ja säikähti niin, että oli vähällä pudota istualleen lattialle.\n\"Mitä Matti sanoo? Tuleeko sota?\"\n\n\"Tulee kyllä\", virkkoi Matti ylpeästi ja pisti sapelinsa ympärillänsä\nolevan vyön silmukkaan. \"Sota tulee, niin että paikat paukkuu, mutta\nantakaa, hyvä Maija, minulle ensin voileipä; nälkäisenä on niin ikävä\nsotia.\"\n\n\"No, mitä minä nyt kuulenkaan?\" virkkoi Maija vieläkin yhtä\npeljästyneenä. \"Sota on paha onnettomuus. Sehän on hirveätä, että\nihmiset tappavat toisiansa ja polttelevat kaupunkeja ja kyliä ja\nsotkevat viljan pelloilla. Onko mahdollista, että turkkilainen on maahan\ntullut?\"\n\n\"Se on tietty\", sanoi Matti, ja haki ruokakaapista leipäkorista\nitselleen kuivaa leipää koko puoliskon, levitti sen päälle voita ja\nalkoi syödä kaikin voimin. Suu täynnä voileipää sanoi hän turkkilaisia\nvilisevän pihan täydeltä. \"Mutta äläs huoli, kyllä me heidät ajamme\npakoon. Kyll' eivät Urholan linnaa saa valloitetuksi.\"\n\n\"No tuosta puheesta minä en ymmärrä sanaakaan!\" sanoi Maija ja keräsi\nrikat rikkalapiolle ja kiiruhti, niitä viemään ulos. Sillä muori oli\nutelias näkemään, mitä kummia siellä ulkona mahtoi ollakaan, ja avasi\nsiis oven aivan peloissaan.\n\nMitäs hän siis näki? Ei muuta kuin että piha oli täynnä koulupoikia ja\nkulmassa aitaa vastaan oli iso lumilinna, ja sen muurille juuri nyt\nasetettiin lippu, joka oli tehty punaisesta kaulahuivista siten, että se\nsidottiin heilumaan pitkän leipävartaan päähän. Muori äkäili itsekseen\njotakin \"paholaisen maalaamisesta seinälle\" ja heitettyään rikat pois,\nmeni hän äkeissään takaisin huoneesen.\n\nMutta Maija ei älynnytkään, että aidan takana oli toinen parvi\nseitsenkorttelisia sotureja, joilla oli paperista leikatut puolikuun\nkuvat nuppineulalla pantu takin selkämykseen kiinni, sillä sitä ei\nsopinut muuhun paikkaan kiinnittää. Nämä ne nyt varmaan olivat\nturkkilaisia ja olivat luotia valavinansa, kuin puristelivat lumipalloja\nja asettivat ne oikein säännöllisiin riveihin aidan vierustalle.\nKristityt olivat pihan puolella ja niiden tunnusmerkkinä oli\nnapinreikään pistetty havun oksa.\n\n\"Missä kenraali on?\" kysyi joku kristittyjen joukosta ja katseli samalla\nlevottomasti sinne päin, josta vihollinen oli tulossa. -- \"Herra\nkapteeni! hän on ruokakaapilla voileipää syömässä\", vastasi toinen ja\nnosti käden lakin reunaan, asettuen samalla asentoon.\n\n\"Sopiiko kenraalin syödä voileipää, kuin vihollinen hyökkää päälle?\"\nmuistutti kapteeni nurisevan näköisenä.\n\n\"Kyllä, herra kapteeni\", niinhän Sandelskin teki, vastasi toinen soturi\nrohkeasti.\n\n\"Vääpeli ei saa siinä seista viisastelemassa, vaan käyköön pian\nkomentamassa päällikköä marssimaan pois ruokakaapilta\", virkkoi kapteeni\noikein mahtavasti.\n\n\"Se tapahtuu heti\", vastasi vääpeli. Mutta samassa näkyikin kenraali jo\nrappusilla, Ihan ensiksi hän näki punaisen lipun linnan muurilla. \"Kuka\non uskaltanut asettaa tuon veripunaisen lipun Urholan linnaan?\" huusi\nkenraali käskevästi. -- Ei vähintäkään vastausta kuulunut.\n\n\"Herra kenraali,\" virkkoi viimein kapteeni hämillänsä, \"minä lainasin\nlipun Kyökki-Priitalta ja maksoin lainan sotakassasta. En minä siihen\nmitään voinut, että hänen huivinsa oli punainen.\"\n\n\"Kapteeni,\" sanoi ylipäällikkö, \"ette te ymmärrä eri väreistä enempää\nkuin kissa kyökissä. Olemmeko me merirosvoja ja ryöväreitä, että\npitäisimme punaista lippua? Sen sanon teille, että valkoinen ja sininen\non meidän värimme: -- valkoinen talviemme lumen takia, ja sininen\nsini-järviemme mukaan.\" -- Ja silloin hän kaivoi taskustansa esille\nkappaleet kuluneesta lippuvaatteesta, jonka hänen sisarensa Sofia oli\neilispäivänä kutonut kokoon. Punainen rosvolippu otettiin alas ja kohta\nsen jälkeen heilui sinivalkoinen lippu leipävartaan nenässä.\n\n\"Turkkilaiset tulevat! Joka mies paikoillensa!\" huusi aidan vieressä\noleva etuvartia. Nytkös tuota pikaa syntyi suuri kiiru kristittyjen\nsotajoukossa. Koko joukko jaettiin kolmeen eri osastoon. Kaksi asettui\nportin viereen, voidaksensa molemmilta puolilta antaa viholliselle\ntervetuliaisiksi oikein hirmuisen luotisateen, ja kolmas osasto kiiruhti\nlinnaan järjestämään sen pattereita ja siellä täällä paikkaamaan sen\nmuuria, missä lumi oli liian pehmeä. Kenraali tarkasti jok'ainoata\npaikkaa, ja joka vain ei ollut kylliksi sukkela, sai säälimättä\nmuksauksen selkäänsä. Mutta rumpali, pikku Rietrikki, jonka ei tehnyt\nmieli kunnian eteen uhrata seitsenvuotiasta elämäänsä, hämmästyi niin\nsuuresti, että hän kadotti rumpupalikkansa ja vetäytyi pakoon\nkoirankoppiin.\n\nTurkkilaisia oli melkein kahta vertaa enemmän kuin kristityitä ja sen\nvuoksi he suurella rohkeudella hyökkäsivät portista sisään. Hurraa! Nyt\nsaivat ensimmäisen pallotuiskun vastaansa -- loiskis, ropsis!\nTurkkilaiset hämmästyivät, ja nuorimmat heidän joukossaan alkoivat\nitkeä. Mutta heidän päällikkönsä Dshingis-Khan, pitkä yläluokkalainen,\nosasi heitä rohkaista. He viskoivat kauhean joukon lumipalloja. Turhaan\nkokivat kristityt suojella itseään takin kauluksia pystyyn kääntämällä,\nhyökkäys oli liian ankara; he alkoivat peräytyä. Tällä kertaa kaikki\nriippui rumpalista. Mutta rumpua, jonka piti elähyttää kaikkien\nurhoutta, sitä ei kuultu, ei nähty. Turhaan huusi kenraali rumpalille:\ntämä istui hiljaa kenenkään huomaamatta koirankopissa.\n\n\"Voi sitä petturia!\" huusi kenraali. Mutta mikäs nyt enää auttoi?\nViholliset hyökkäsivät sisään, ja vaikka kristityt verrattoman\nurhollisesti puolustivat paikkaansa; täytyi heidän viimein väistyä\nylivoiman edestä ja vetäytyä lumilinnan turviin.\n\nKenraali oli hirveästi harmissaan. Mutta voitolla olevat turkkilaiset\nhurrasivat hyvin lujasti ja heiluttelivat pitkin pihaa\ntaistelutantereelta saamiansa voiton merkkejä, joiden joukossa oli: yksi\nsaapas, kaksi puusapelia, seitsemän lakkia ja neljä- tai viisitoista\nparitonta villa-lapasta.\n\nNyt pidettiin aselepo ja turkkilainen komentaja vietti voittojuhlaa,\ntarjoten runsaasti nekkuja miehillensä sotakassan kustannuksella. Sitte\nhän lähetti sanansaattajan, joka ylpeällä äänellä vaati linnalaisia\nantautumaan ehdottomasti. Muutoin heidän pitäisi jokaisen kuoleman, joka\nmerkitsi, että kaikkien piti ruveta maahan ja olla olevinaan kuollut.\n\nVääpeli, joka oli ensimmäisnä linnan muurilla, arveli täydellä syyllä,\nettä sellainen vaatimus olisi kovin häpeällinen, ja sieppasi kuin\nsieppasikin patterilta lumipallon, jonka hän lennätti ihka suoraan tuon\nylpeän turkkilaisen otsaan, niin että lakki lensi pois päästä ja\nturkkilainen lähti käpälämäkeen minkä kerkesi.\n\n\"Tuohan on vastoin kansain oikeutta!\" huusi Dshingis-Khan vihoissansa\npihalla. -- \"Niin,\" huusi vääpeli, \"mutta tässä vallitseekin\nnyrkkioikeus!\" ja samalla hänen tarkka kätensä lennätti toisen pallon\nniin liki Dshingis-Khanin korvia, että ylpeä voittaja töin tuskin sai\npäänsä pelastetuksi.\n\n\"Kas se oli oikein tehty, vääpeli!\" kuului kenraali sanovan. \"Joka\nuskaltaa puhua antautumisesta, se ammutaan heti paikalla. Minä julistan\nvääpelin vänrikiksi, mutta\" -- nyt kenraali huusi niin lujasti, että\nkuului yli koko pihan, -- \"rumpali on pelkuri raukka ja hänet minä\nalennan kuormarengiksi.\"\n\n\"Urholliset turkkilaiset,\" huusi Dshingis-Khan, \"kuulkaas, mitä nuo\nkerskailijat tuolla sanovat! En tahdo maksaa teidän urhouttanne, mutta\nsen sanon, että aidan takana vielä on korillinen nekkuja, ja\nensimmäinen, joka linnan muuria yli pääsee, hän saa -- niin, en tahdo\nkantaa Dshingis-Khanin nimeä, joll'ei hän saa palkinnoksi koko koria.\"\n\n\"Hurraa! Eläköön Dshingis-Khan!\" huusivat turkkilaiset kaikki yhteen\nääneen, ja syöksivät linnaa vastaan. Mutta eipä Urholan linna ollutkaan\nyhtä helposti valloitettava kuin varustamaton pihamaa. Sieltä sateli\nluotia ympäri korvia kuin herneitä vaan. Turkkilainen toisensa perästä\ntulla tuiskahti takaisin muurilta. Nyt ei enää voitu käyttää kuulia,\nvaan käytiin käsikähmään, painiskeltiin mies miestä vastaan ja\nkaaduttiin toistensa päälle, muuria murrettiin, niin että suuret\nkappaleet kukistuivat maahan ja siellä täällä muutamat kaikessa\nhiljaisuudessa joutuivat tukkanuottasillekin, mutta se oli\nkansain-oikeutta, nyrkki-oikeutta ja sotajärjestystäkin vastaan.\nKenraali ja hänen väkensä teki kaikki, mitä vaan voidaan vaatia\nurhollisilta miehiltä paljain päin, ilman lapasia ja muutamat\nsaappaitakin vailla. Kaikki taistelivat viimeiseen mieheen saakka, mutta\npahaksi onneksi olivat turkkilaiset niin paljon lukuisammat. Sitä ei\nvoitu enää auttaa, turkkilaiset pääsivät voitolle. Kenraali oli jo saatu\nvangiksi, lippu temmaistiin alas, viholliset syöksivät jo linnan muurien\nyli, silloin -- -- -- Niin, silloin alkoi rumpu päristä!\n\nTämän aavistamattoman merkin kuultuansa turkkilaiset hämmästyvät. He\neivät voineet muuta arvella kuin että toinen kristitty sotajoukko oli\ntulossa heidän takanansa, ja syöksivät suin päin alas muureilta,\nlähtivät käpälämäkeen eivätkä seisattuneet ennen kuin hyvän matkan\npäässä portin takana.\n\nPahanpäiväisen tappion kärsittyänsä ryömi kenraali väkinensä linnan\njäännöksien seasta esiin ja he uskoivat tuskin silmiänsä, kuin näkivät\npikku Rietrikin tulevan rummuttaen aivan yksinänsä pihan yli. Mutta kun\nhän lähestyi kenraalia, otti hän lakin päästänsä, laski polvilleen ja\nsanoi: \"Nyt kenraali saatte minut ammuttaa, minä en ole sen parempaa\nansainnut; minä läksin rivistä pakoon, kuin vihollinen lähestyi. Parempi\non tulla ammutuksi kuin alennetuksi kuormarengiksi. Niin, kyllä minä\nkuulin, mitä kenraali sanoi, kuin istuin koirankopissa ja silloin\nsydämmeni vavahti, ja kyllähän minä turkkilaista pelkäsin, mutta\npahemmin minä pelkäsin, että minua sanottaisiin pelkuriksi raukaksi. Sen\ntähden minä purin hammasta, ja hain rumpupalikkani ja sitte ajattelin:\nvaikkapa he minua löisivätkin, niin minä rummutan kuitenkin! -- Mutta he\njuoksivatkin kaikki tyyni tiehensä.\"\n\nKenraali tarttui rumpalin korviin, nosti hänet korkealle ylös ja suuteli\nhäntä niin, että maikahti. \"Toverit,\" sanoi hän, \"Rietrikki rumpali on\npelastanut Urholan linnan ja meidät kaikki. Minä julistan tässä koko\nsotajoukon kuullen, että Rietrikki rumpali on rehellinen mies. Maltas\nvaan, jahka hän on kasvanut päätä pitemmäksi, niin hän ei enää sovi\nkoirankoppiin. Mutta sen sanon teille, pojat että silloin hän ei\n_tahdokaan_ sinne ryömiä. Häpeä sille pojalle, joka koskaan ryömii\nkoirankoppiin, kuin Urholan linna on pelastettava! Vaan kunnia\njokaiselle, joka mieluummin antaa lyödä itsensä kuoliaaksi kuin viskaa\npois rumpupalikat, kuin pitäisi seista tai kaatua isänmaan\npuolustamisessa!\"\n\n\n\n\n\n\nLINTU SININEN.\n\nSatunäytelmä kolmessa näytöksessä.\n\n\n\nHENKILÖTt:\n\n Guido, Kypron kuningas.\n Sibylla, hänen toinen puolisonsa.\n Prinsessa Florinna, kuninkaan tytär ensimmäisestä naimisesta.\n Prinsessa Forella, kuningattaren tytär.\n Prinssi Amundus, Syrian kuningas.\n Prinssi Cyprinus, hänen ystävänsä.\n Holofernes, kuninkaan kuuluttaja.\n Mangipani, kuningattaren hovimestari.\n Sysis, noita-nainen.\n Deoletus, noita-mies.\n Roosa ja Liila, kammarineitsyeitä.\n\nSitä paitsi sotilaita, hoviväkeä ja muuta kansaa, kissoja, pöllöjä ja\ntonttuja. Tapahtuu Kypron saarella noin 650 vuotta sitte.\n\n\n\n\nEnsimmäinen näytös.\n\n\nVierashuone kuningas Guidon linnassa. Roosa ja Liila ompelevat\nmorsiusleninkiä.\n\n_Roosa_.\n\nYh, nyt neulan' katkasin!\nTeräksest' ol' Englannin.\n\n_Liila_.\n\nJätä kiire kohtuuton!\nTyöläs neulominen on\nLeninkiä Forellalle...\n\n_Roosa_.\n\nJos se oisi Florinnalle,\nNiin työ tuntuis suotuisalle.\n\n_Liila_.\n\nVain näin sievää pukua,\nFlorinnalle? Eihän vainen.\nVaikk' on hame hitulainen,\nEi tok' uutta hankita.\n\n_Roosa_.\n\nSitä vastoin Forella\nKaikin puolin komea,\nVaikk' on epäkelpo häntys!\n\n_Liila_.\n\nTyhmä, veltto, tyly, läntys,\nVaikka pesee yhtenään\nMaidossa hän käsiään.\n\n_Roosa_.\n\nFlorinnap' on ennättäivä\nKylpemähän lähteellen,\nSiks on puhdas hän kuin päivä,\nKaunis kuin tähtönen.\n\n_Liila_.\n\nPuoleen päivään makaapi\nForella, ja sitte huutaa\nÄitiään hän täyttä suuta,\nHaukottelee, torkkuupi.\nTorttuja ja sokuria\nSitte syödä ahmastaa,\nKirkuu hillomuuramia,\nKunnes etehensä saa!\nSitte vitkaan pukeutuu,\nSitt' taas jälleen uinahtuu.\n\n_Roosa_.\n\nFlorinnapa armahainen,\nIhana kuin mansikkainen,\nAamuin nousee ani varhain,\nKukkiansa hoitaa parhain,\nKoko päivän tekee työtä,\nSitte vihdoin viimeinen\nAvunteko ennen yötä\nIltasilla köyhillen.\nHän on kovin herttainen.\n\n_Liila_.\n\nKuningatar Florinnaa\nToruu aivan yhtenään\nVaan ei pahaa pakinaa\nForellalle ensinkään.\n\n_Roosa_.\n\nKuningatar leski oli\nKuninkaan kun rouvaks tuli,\nOnhan näet Forella\nHänen oma lapsensa.\nFlorinnalle riiteleepi,\nForellaa hän hyväileepi,\nKuninkaall' ei ollenkaan\nSanomista sanaakaan.\n\n_Liila_.\n\nTämähän on kumma vallan!\n\n_Roosa_.\n\nHän kun tohvelin on alla.\nNyt on uljaan prinssin kanssa\nTapahtunut kihlaus,\nForellan luo matkallansa\nOn jo prinssi Amundus.\n\n_Liila_.\n\nOnko prinssi mieltä vailla?\n\n_Roosa_.\n\nSehän sopi kelpo lailla,\nForellaa hän nähnyt ei,\nSiks kun kihlat hälle vei.\n    (Tirkistää ikkunasta.)\nLiila, mikä touhu tiellä!\nRatsastaja lentää siellä,\nKansanjoukko hurraten\nKokoutuupi portillen,\nKuningas on loistossansa,\nHolofernes sivullansa,\nHän tuo viinilasku myös.\n\n_Liila_.\n\nRoosa, katso, jätä työs!\nSe on varmaan prinssi. Taivas,\nKuin hän hyvin ratsullaan\nKansanjoukkoon tiensä raivas!\nKuningatar vierastaan\nTervehtää jo parhaillaan.\n\n    (Holofernes tulee sisään, lihava, punakka ja vähän päissään.)\n\n_Holofernes_. Pois tieltä, sanon minä, pois tieltä, tytöt, hänen\nmajesteettinsa meidän kaikkein armollisimman kuninkaan kaikkein\narmollisin kuuluttaja tulee panemaan järjestykseen kaikkein\narmollisimpia kuninkaallisia huoneita suurvaltiaalle prinssi\nAmundukselle, hänen armollisen armonsa röökynä Forellan kaikkein\nalammaisimmalle yljälle! Puh, minä olen juossut kuin orava, minä olen\nlentänyt kuin nahkasiipi, seremonianmestarilta hovimestarille,\nhovimestarilta kellarimestarille ja kellarimestarilta juomanlaskijalle\nhankkimassa olutta ja viiniä kuninkaalliseen hoviin, että olisi millä\njuoda hänen kaikkein armollisimman armonsa prinssi Amunduksen onnen\nmalja.\n\n_Roosa_. Niinpä näyttää kuuluttaja varmuuden vuoksi tutkineen viinejä.\n\n_Holofernes_. Tietysti, se on minun alammaisin velvollisuuteni. Nyt\ntäällä tulee pidot, tytöt, suuret pidot hovissa, tietäkäätte, ja hänen\narmonsa prinssi Amundus on alkava tanssin hänen armonsa röökynä Forellan\nkanssa.\n\n_Liila_. Mutta hän ei viitsi sitä, ell'ei prinssi kanna häntä. Siihen on\nhän kovin laiska.\n\n_Holofernes_. Hillitse kielesi ja puhu arvokkaasti meidän armollisesta\nröökynästä. Minä voin ilmaista erään salaisen asian. Osaatko olla vaiti,\npikku hempukka, mitä?\n\n_Liila_. Kuin muuri, (hiljaa) kuin joku seisoo muurin takana ja\nkuuntelee.\n\n_Holofernes_. Niinpä saatan sanoa, sokurimuruseni, että kuningatar\nkuiskasi korvaani tänään: Holofernes, sinä olet kelpo mies ja suuri\nsota-urho. (Tytöt nauravat.) Mitä virnailemista? Tosiaankin niin hän\nsanoi, ja sentähden, sanoi hän, saat sinä Florinnan rouvaksesi, kun vaan\nolet siitä puhumatta. Se ei tule koskaan kysymykseen, sanoin minä. Mitäs\nvirkkaa, polttiainen?\n\n_Liila_. Minä sanon, että kuuluttajamestari on narri.\n\n_Holofernes_. Niinkö sanot, ampiaispesä? Kyllä minä opetan...\n\n_Roosa_. Tule, Liila, olen varma, että kuningattarella on jotakuta pahaa\nmielessä Florinnaa kohtaan. Kertokaamme se hänelle. (Menevät.)\n\n_Holofernes_. Malta, raapiva kissanpoika! (Juoksee Liilan perästä.)\n\n    (Kuningas Guido, kuningatar Sibylla, prinsessa Forella, Mangipani\n    ja hoviväkeä saapuu.)\n\n_Kuningatar_ (antaa käskyjänsä).\n\nKunniaksi prinssillen\nPannaan vahti ovellen.\nPannaan vahti, vaiko miten\nTeidän majesteettinne?\n\n_Kuningas_.\n\nMiten vaan te käskette.\n\n_Kuningatar_.\n\nJa tuo sali parahiten\nKukkasilla verhotaan,\nPidot illaks laitetaan.\nNeljä istuint' upeata\nValmistetaan loistavata:\nMinulle ja kuninkaalle,\nPrinssille ja Forellalle...\n\n_Kuningas_ (hiljaa).\n\nKultan', eikös Florinna\nSaiskaan olla seurassa?\n\n_Kuningatar_ (hiljaa).\n\nNiinkö sopis sinusta? (Kovasti.)\nNeljä istuint' tehkäätte,\nKuninkaan on käsky se.\nFlorinna, hän pikku tipu,\nEi voi tulla, pääss' on kipu...\n\n_Florinna_ (tulee nöyrästi).\n\nMit' on mulla tehtävätä?\n\n_Kuningatar_ (vihaisena)\n\nOvellako väikyt tätä\nKuulemassa? Katsos vaan,\nEthän sairaaks joudakaan,\nKun on prinssi vierahana.\nMene, makaa nukkuvana!\n\n_Florinna_.\n\nArmonne, oon terve aivan.\n\n_Kuningatar_.\n\nViekastelet! Salaat vaivan.\nTahdot pettää.\n\n_Kuningas_.\n\n                 Eipä vaan!\nMinä luotan Florinnaan.\nÄlä sure, lapsi kulta,\nSuvaitsetko, niin saat multa\nNamusia, näetsen\n    (antaa hänelle namusia)\nKaikki taskus täytehen?\n\n_Florinna_.\n\nTottelen ja käskyn mukaan\nMenen oitis kammariin.\n\n_Kuningas_ (hiljaa kuningattarelle).\n\nSalli hänen tulla niin...\n\n_Kuningatar_.\n\nSin' et ole myötäsukaan\nTiedänhän sen ennestään.\n    (Florinnalle.)\nPitoihin saat toki tulla,\nJos on kunnon puku sulla,\nMuutoin älä mielikään.\n    (Hiljaa Mangipanille.)\nOnko vaatteet hältä viety?\nAnnoinhan mä käskyn sen.\n\n_Mangipani_.\n\nKaikk' on tehty, se on tietty.\n\n_Kuningatar_ (hiljaa).\n\nSiitä suurest' iloitsen.\n\n_Forella_ (Florinnalle).\n\nMiltä pidoissa se näyttää,\nJok' ei itseään voi käyttää?\nMamma sanoi, että vaan\nKoreilla mä yksin saan.\n\n_Kuningatar_ (hiljaa Forellalle).\n\nPysy vait! (kovasti) Nyt silkki maksaa\nPaljon. Kuningas ei jaksa\nKorskeutta kannattaa.\nFlorinna siis olla saa\nTyytyväinen hameesensa\nSekä vanhaan pukimeensa.\n\n_Florinna_.\n\nSiihen tyydyn, tietty se,\nMitä määrää armonne.\n\n_Kuningatar_ (Florinnalle).\n\nNyt on aikas lähteä!\n\n_Kuningas_.\n\nVartoomme jo prinssiä.\n\n_Kuningatar_.\n\nMajesteetti, edeltä\nValtasaliin menkää vastaan.\n\n    (Kuningas, Mangipani ja hoviväki menevät.)\n\n_Kuningatar_ (Forellalle).\n\nOot kuin pölkky oikeastaan.\nOot kuin tipahtanut kuusta.\nTuhmuutta vaan tulvaa suusta.\n\n_Forella_.\n\nMamma aina sanoo mua\nViisaaks, sangen sukkelaks,\nOsavaks ja taitavaks.\nMinuun saattaa ihastua,\nSanoo mamma, kaikk' yks kaks.\nParemp' olen Florinnata,\nSievempi ja somempi,\nKaikin puolin kauniimpi;\nPuhe mull' on sujuvata.\nPuku muodin mukaan yllä;\n    (itkee)\nNiin on mamma sanonut,\nOlen mieleen painanut,\nJa ne todeks uskon kyllä.\n\n_Kuningatar_.\n\nUsko mitä tahdot, töllö,\nMut siit' älä hiiskukaan\nOllos vaiti!\n\n_Forella_.\n\n                 Niinpä vaan\nTahdon ollakin kuin pöllö,\nNyt mä prinssin uhalla.\n\n_Kuningatar_.\n\nSe ois kaunis!\n\n_Forella_.\n\n                   Luultavasti\nPrinssi naurais makeasti.\n\n_Kuningatar_.\n\nSaisit seista kaapissa. (Menee.)\n\n_Forella_.\n\nKas niin, nyt taas mamma puhkaa,\nVaan en huoli, teenpä uhkaa.\nMull' on tuima nälkä, haa!\nMistä saisin makkaraa? (Menee.)\n\n_Holofernes_ (aukasee salin ovet ja kumartaa, vielä vähän päissään).\nMinä olen heidän kaikkein alammaisimpain majesteettiensa ja armojensa\nkaikkein armollisin palvelija. Suvaitsevatko heidän korkeat armonsa\ntehdä minulle armon vilvoitella itseänsä vähän täällä ulkona\nperähuoneessa. Vai niin. Heidän korkearuhtinaalliset, kuninkaalliset ja\nprinssilliset armonsa suvaitsevat vielä hikoilla. Olkaa sitte niin\narmolliset ja hikoilkaa, niin kauan kuin teidän armonne haluatte.\n(Itsekseen.) Kunhan vaan ei tulisi kovin ikävä iltaista, tahi\noikeammin maljoja. Kas niin, nyt tulee hänen armonsa kuningatar, kovin\narmoton. Nyt tulee täällä nuoskailma. Parasta on pötkiä tipo tieheni,\ntunnen itseni sanomattoman janoiseksi. (Sill' aikaa on Forella tullut\ntoiselta puolelta sisään, iso makkara kädessä, ja asettuu nurkkaan\nsyömään.)\n\n_Forella_ (syöden). Kolme päivää on mamma pitänyt minua\nnälkäparannuksella, että tulisin oikein hienoksi, kuin prinssi tulee.\nEihän siitä liho, jos makkaran syökin, (Mutustaen.) Mokoma\nprinssiraukka! Mut minäpä tiedän, mikä on parempi, ja se on makkara.\n\n_Kuningatar_ (hyökkää sisään, näkemättä Forellaa.)\n\nTule, tule Forella,\nPrinssi kysyy sinua.\n\n    (Menee etsien pois.)\n\n_Prinssi Amundus_ (seuraa heti kuningattaren perästä).\n\nVäistyä hän tahtoi varmaan.\nMistä löydän sinut, armaan'?\n    (Huomaa syövän Forellan.)\nTiedätkö sä, saunapiika,\nJoll' on nälkä hirmuinen,\nMiss' on sulo neitinen?\n\n_Forella_ (hiljaa).\n\nNiijaanko nyt, se lie liikaa?\nEnkä viitsi. (Kovasti.) Sanokaa,\nJosko prinssin nähdä saa?\n\n_Prinssi_.\n\nMin' oon prinssi Amundus.\n\n_Forella_.\n\nVai niin. Oiva sattumus!\nOta syliis!\n\n_Prinssi_.\n\nOotko höpsy?\n\n_Forella_.\n\nTässä istun niinkuin löpsy,\nTule auta seisaallen,\nAnna muisku huulillen'!\n\n_Prinssi_.\n\nHupsu, kuka lienetki?\n\n_Forella_.\n\nTulen sulle rouvaksi.\n\n_Prinssi_.\n\nMitä? Ootko Forella?\n\n_Forella_ (pala suussa).\n\nSe on nimen todella.\n\n_Prinssi_.\n\nTaivas, olen petetty?\n\n_Forella_ (kuin ennen).\n\nNo miks et jo lähesty?\nKosk' on hidas kulku miehen,\nMenen vastaan puolitiehen.\n    (Nousee kömpelösti ylös, lähestyy prinssiä ja pyyhkii suutansa.)\nKas nyt olen siisti jo,\nSuikkaapas nyt suutelo!\n\n    (Prinssi tahtoo paeta, Kuningatar hyökkää sisään ja sieppaa\n    makkaran Forellalta.)\n\n_Kuningatar_ (kovin hämillään).\n\nTeidän armonne, on vielä\nTyttö kovin lapsekas,\nVaan se talttuu elon tiellä...\n\n_Forella_.\n\nTulen rouvaks, tulenpas.\n\n_Kuningatar_ (hiljaa).\n\nOle vait!\n\n_Forella_ (kovasti).\n\nVai ole vait?\n\n    (Itkee.)\n\nMitä mamman kielto tiennee,\nPappi meidät vihkii kait?\n\n_Prinssi_.\n\nTeidän armollanne lienee\nTytärtä kaks, tietääkseni\nToinen niist' on suloinen.\n\n_Kuningatar_ (hiljaa).\n\nPelko jäätää sydämmeni.\n    (Kovasti.)\nKaks on. Toinen tyttönen\nOn kuin hanhi typerä,\nIlman ihmis-älyä.\nPiiloon itsensä nyt sulkee.\n\n_Liila_ (sisään hyökäten).\n\nArmonne, Florinna kulkee\nYlös arkipuvussa,\nHämillä ja pelossa.\nHält' on varastettu vaatteet!\n\n_Kuningatar_.\n\nSulta mitkä tyhjät vaatteet!\n\n_Liila_.\n\nKysykää hält' itseltään!\n\n    (Florinna saapuu nöyränä jokapäiväisessä puvussaan.)\n\n_Kuningatar_.\n\nHävytön, sä noinko tänne\nTohdit tulla näkymään?\n    (Hiljaa.)\nSydämmessän' viha riehuu.\n\n_Florinna_.\n\nNoudatinhan käskyänne.\n\n_Kuningatar_.\n\nPoistu pian! Joutuen!\n    (Hiljaa).\nVeri suonissani kiehuu.\n\n_Prinssi_ (joka on ilolla katsellut Florinnaa).\n\nHän on sievätekoinen.\n    (Ojentaa Florinnalle kätensä. Musiikkia kuuluu.)\nKaunis neiti, josko saan\nPyytää kanssan' tanssimaan?\nSilkittä ja kullatta\nNeito on niin suloisa,\nKasvoissa kun näkyy somuus,\nHyve, äly, viattomuus.\n\n    (Taluttaa Florinnan tanssisaliin.)\n\n_Forella_.\n\nMamma, yhdessä he meni!\n\n_Kuningatar_.\n\nNiin, sen näen lapsoseni.\n\n_Forella_.\n\nOttaako hän rouvaks sen?\n\n_Kuningatar_.\n\nKaikki teen sit' estääksen'.\n\n    (Ensimmäinen näytös loppuu.)\n\n\n\n\nToinen näytös.\n\n\nSama sali kuninkaan linnassa. Roosa ja Liila istuvat taas työnsä\nääressä.\n\n_Roosa_.\n\nNiin, täss' ollaan nypläilyllä,\nRakas Liila, yhtä myötä.\nKuningatar keksii kyllä\nTyttö raukoillensa työtä.\n\n_Liila_.\n\nEntinenki leninki\nYlenmäärin kyllä loistaa\nJa nyt täytyy kuitenki\nHälle ommella jo toista\nLoistavampaa.\n\n_Roosa_.\n\n                Hullunmoista!\nVaikk' ois kuinka loistavaa,\nTok' ei prinssiä hän saa.\n\n_Liila_.\n\nNäitkö eilen pidoissa\nKuin hän tanssi alinomaa\nFlorinnan kanss' salissa?\n\n_Roosa_.\n\nOikein sievää, oikein somaa!\nKuningatar turkissaan\nOli halkeemaisillaan.\n\n_Liila_.\n\nSen vuoks nyt tän' aamuna\nFlorinna, se tyttö parka,\nSuljettuna olla saa\nKuin häkissä lintu arka;\nSiellä soittaa kitaraa.\n\n_Roosa_.\n\nHiljaa, prinssi Cyprinus\nTulee. Jospa lohdutus\nTulis ja myös pelastus.\n\n    (Cyprinus tulee.)\n\n_Cyprinus_.\n\nIltaa, neidot ihanaiset,\nAamutähdet armahaiset,\nKesäpäivän vertaiset!\n\n_Roosa_ (niijaten).\n\nArmon herra, mik' on totta\nSopii meidän vastaan ottaa.\nKorjatkaa pois tähtehet!\n\n_Liila_ (niijaten).\n\nYlistyksenne on liikaa,\nMinä oon vaan kammarpiika\nNeuloja on ystävän'.\n\n_Cyprinus_.\n\nHyvää iltaa, tytöt, sitte.\nJos niin teitä miellytän.\n\n_Roosa_.\n\nAivan oikein osasitte,\nHyvä iltaa!\n\n_Liila_.\n\nIltaa oi!\n\n_Cyprinus_.\n\nKuinka Florinna nyt voi?\n\n_Roosa_.\n\nNiinkuin häkkilintu voi,\nJota haukka vartioi.\n\n_Liila_.\n\nNiinkuin särki, kun suu auki\nRyntää nielemähän hauki.\n\n_Cyprinus_.\n\nKen on hauki? Ken on haukka?\nVoi voi nuorta tyttö raukkaa!\n\n_Roosa_.\n\nArvaa!\n\n_Cyprinus_.\n\nKuningatar?\n\n_Liila_.\n\nNiin!\n\n_Roosa_.\n\nHaukk' on, joka tarttuu kiin',\nHolofernes.\n\n_Cyprinus_.\n\nMitä kuulen?\n\n_Liila_.\n\nHauska kyllä, niinpä luulen.\nEnnen vaikk' ois marakatti\nKuin tuo vanha viinaratti.\n\n_Cyprinus_.\n\nRouvaks Holofernekselle?\n\n_Roosa_.\n\nKuningatar määrää hälle.\n\n_Liila_.\n\nAmundus saa Forellan.\n\n_Cyprinus_.\n\nAsiaa nyt aavistan;\nVaan niin hullust' ei saa tehdä.\nEnnen iltaa saatte nähdä\nJotain hauskaa, vartokaa,\nLapset, tehdään mutka tiehen.\nTunnen kelpo taikamiehen,\nHeti hänen luokseen lähden.\n    (Menee.)\n\n_Roosa_.\n\nKiitos, prinssi!\n\n_Liila_.\n\n                 Hyvä on,\nTulee hauskuus verraton.\n\n_Roosa_.\n\nTulee hönttö, vait sen tähden!\n\n    (Holofernes tulee sisään kukilla koristettuna.)\n\n_Holofernes_. Helejaa, tytöt, tänään täällä tulee mahtavat häät.\nArvaatteko, kuka on morsian? Niin, Florinna, se pikku, sievä, kaikkein\narmollisin neiti Florinna on se. Ja voitteko arvata, kuka on ylkä?\n\n_Roosa_. Kukas muu kuin prinssi Amundus?\n\n_Holofernes_. Ylemmäksi, sokerimuruni, ylemmäksi. Se olen minä itse,\nnäetkös, minä suuri valtainen, urhollinen ja nerokas ritari Holofernes,\nkuningattaren korkeasti-omakätinen kuuluttaja, ja niin edes päin\nj. n. e. Oletteko koskaan nähneet niin kunnioitettavaa ylkää? Minut\nvoisi syödä, niin olen makea. Ja tuommoisia kukkia, mitä sanotte? Enkös\nole sievä?\n\n_Liila_. Olette, niinkuin kaatunut aita, jonka lahonneiden seivästen\nvälistä orjantappuran kukat pilkistävät.\n\n_Holofernes_. Entäs uusi frakkini, olkaa hyvä ja katsokaa sitä tarkasti.\nMitä pidätte?\n\n_Roosa_. Niin, täydellisesti patakuninkaan näköinen.\n\n_Holofernes_. Kuninkaalliselta minä näytän, se on varma. Minä odotan\npar'aikaa korkeaa herrasväkeä tänne, ja se viisas rouva Sysiskin: on\nluvannut saapua häihin. Mutta minua niin hävyttömästi janottaa. Hyvästi,\npikku heinäsirkat! Olen kohta täällä jälleen. (Menee.)\n\n_Roosa_. Tule, Liila, saammepa nähdä, mitä heillä nyt on aikeissa.\n(Menevät.)\n\n    (Kuningatar ja Sysis tulevat.)\n\n_Kuningatar_.\n\nTekö, armas rouva siis\nTeette mulle palveluksen\nLumoomalla Amunduksen.\n\n_Sysis_ (lukee sormiaan).\n\nAnnas luen: neljä, viis,\nKuus ja seitsemän se totta,\nMikstum, pikstnm, hikstum, rotta,\nPinsitarjum pumperoin!\nKyllä mä sen tehdä voin.\n\n_Kuningatar_.\n\nHyvä, kunhan piakkoin\nTuuman voisi toteuttaa.\n\n_Sysis_.\n\nEläimeks hän täytyy muuttaa.\nVaan yks ehto ainoasti:\nHänen pitää vapahasti\nKihlasormus Forellalle\nSormeen panna.\n\n_Kuningatar_.\n\n                 Mukavalle\nKeino tuntuu. Hyvä, oi!\n\n_Sysis_.\n\nMuutoin en mä mitään voi.\nLumoust' ei tapahtuisi.\n\n_Kuningatar_.\n\nVaikka kiukkuun pakahtuisi,\nHänen täytyy sormus antaa\nForellalle kihlaks kantaa.\nTäksi illaks Forella\nFlorinnaksi puetaan,\nHän ei osaa arvata.\n\n_Sysis_.\n\nYhtä juonta pelkään vaan.\nJos ken Deoletukselle\nSanan vie, niin tulee helle.\nHän on viisas niinkuin mä.\n\n_Kuningatar_.\n\nHuolimme viis hänestä!\n\n    (Sysis menee.)\n\n_Kuningas_ (tulee).\n\nTaivas, mitä kuulenkaan?\nFlorinnako naitettaisi?\n\n_Kuningatar_.\n\nKun niin kelpo miehen saisi,\nMitä muusta huolikaan.\n\n_Kuningas_.\n\nHolofernes!\n\n_Kuningatar_.\n\n                   Niinpä niin!\nMistä paremp' saataisiin?\nRikas, uljas, loistavainen.\n\n_Kuningas_.\n\nJuopi ja on turhamainen.\nArmas Sibyllani tiedä,\nKehumist' ei se mies siedä;\nAamust' iltaan viina viedä\nSaapi miehen muassaan,\nNiinkuin orjan konsanaan.\nMin' en koskaan myönny tähän.\n\n_Kuningatar_.\n\nSin' et myönny? Paha vähän.\nVaan min' oon sen päättänyt.\nJa kun majesteetti nyt\nLuonnostaan on armahainen,\nSiivo, myöten antavainen.\nLuulen, että tahtoni\nHän kuin ennen täyttävi.\n\n_Kuningas_.\n\nArmas Sibylla...\n\n_Kuningatar_.\n\n                    No vait!\nHän on heti täällä kait.\n\n    (Florinna tulee, Mangipani vartiana.)\n\n_Florinna_.\n\nTeidän majesteettinne,\nLuoksenne mun käskitte.\n\n_Kuningatar_.\n\nTule, armas, hyvää kuulet,\nTänään suureen onneen tulet,\nRouvaks Holoferneksen;\nKiitäpäs nyt niijaten!\n\n_Florinna_.\n\nTaivas! Holofernekselle?\n\n_Kuningas_.\n\nÄlä itke, kultajyvä,\nNäätkös, lapsi, sievä, hyvä,\nKuningatar määrää hälle.\nJos nyt pysyt tyynenä,\nAnnan karamelliä.\n\n_Florinna_.\n\nPoista, isä, hätä multa!\n\n_Kuningas_.\n\nEnhän tohdi, lapsi kulta.\nKuningatar kova on.\n\n_Florinna_.\n\nOisin ruoho nurmikon!\nOisin lehti taikka havu,\nTaikka haihtuvainen savu!\nOisin korsi vähäinen,\nTaikka lintu sininen!\nParemp' olis ollaksen'.\n\n_Kuningatar_.\n\nLintu joutuu pian paulaan.\nNyt hääjoukko tulee, laulaa.\n\n    (Musiikkia ja tanssia. Forella neitsyeinensä ja hoviväki,\n    tulevat tanssaten sisään ja asettuvat riviin.)\n\nMissä ylkä? Mitä! us!\nMik' on tämä kummitus?\n\n    (Holofernes tulee tanssien hyvin iloisena eikä huomaa, että Deoletus\n    on hänelle noitunut aasinkorvat ja hirmuisen pitkän nenän. Cyprinus\n    ja Deoletus tirkistävät nauraen ovella.)\n\n_Holofernes_. Kaikkein nöyrin palvelijanne, kaikkein armollisin\nherrasväkenä. Nyt olen valmis, kuten näkee minun sokerimuruni; eikö\npitäne minua kauniina? Nyt on hän tuleva minun pikku morsiokseni ja minä\nolen tuleva hänen kaikkein makeimmaksi yljäksensä. Ja niin oleskelemme\nkuin kyyhkyspari, ja elämme hunajalla ja herkuilla, lättyjä aamiaiseksi,\npannukakkuja päivälliseksi, vohvelia iltaiseksi ja lasi viiniä silloin\ntällöin (Loukkaa nenänsä.) Ai, ai!\n\n    (Kaikki nauravat juosten pakoon pitkää nenää.)\n\n_Kuningatar_ (vihaisena).\n\nSinä mörkö, riiviö!\nSinä aasi, hirviö!\nTulit peljättämään meitä.\nMene matkaas pitkin teitä!\n\n    (Ajaa Holofernehsen pois, joka kirkuen pakenee.)\n\n_Roosa ja Liila_.\n\nVelhoutta! Noituutta!\n\n    (Kaikki juoksevat nauraen pois.)\n\n_Kuningatar_ (kiukkuisena).\n\nKas nyt häät on lopussa.\nMangipani, seisahda?\nPrinssi saapuu kohta tänne,\nKerro, mitä sanoin ennen.\n    (Menee.)\n\n_Mangipani_ (yksin).\n\nParemp' oisi työssä muussa\nKuin täss' seista valhe suussa.\nVaan jo piennä pidin surun,\nValheella sain sokermurun.\nValtioon kun tieni juoksi,\nValehtelen leivän vuoksi.\nHyi! Mä oikein häpeän\nVälist' omaa itseän'.\n\n_Amundus_ (tulee).\n\nFlorinna oi armahaisen,\nLemmittyni ainokainen,\nMistä sinut löydän vainen!\nAnnas kysyn, kukaties\nVoipi ilmoittaa tuo mies.\n    (Mangipanille.)\nOletteko nähnyt äsken\nPrinsessaa?\n\n_Mangipani_.\n\n                     Hän kotona\nOn; jos suvaitsette käsken,\nVoitte tässä vartoa.\n\n_Amundus_.\n\nTässäkö?\n\n_Mangipani_.\n\n              Hän tulee tähän.\nHäll' on aikaa sangen vähän,\nPikimältä joutaa vaan\nTeitä täällä kohtaamaan.\n\n_Amundus_.\n\nTodellako?\n\n_Mangipani_.\n\n                Niinpä kyllä.\nKaapu sininen on yllä,\nKun hän hiljaan saapuu tähän\nYstävyyttään näyttämähän.\nKovin häntä riemuttaisi\nHelläks muistoks jos hän saisi\nEsimerkiks sormuksen...\n\n_Amundus_ (osoittaa sormustansa).\n\nTääkö sormus?\n\n_Mangipani_.\n\n                 Vaikenen\nOnhan asianne oma.\n\n    (Menee.)\n\n_Amundus_.\n\nTyttö park' on sievä, soma!\nHänkin säälii Florinnaa.\n    (Forella tulee sinisessä kapassa, huntu kasvoilla.)\nVait, kas siin' on armas hän,\nNäyttää kovin pelkäävän,\nNiijaa, mutt' ei ääntä saa...\nHyvää iltaa prinsessa!\nSuuri kiitos eilisestä,\nToivon ett' ei tanssi estä\nTeidän hyvin vointia.\n    (Forella niijaa.)\nSormeheni unhotin\nSormuksen, mi kuuluu teille,\nOttakaa se takaisin,\nOnhan sormus kallis meille.\n    (Panee sormuksen Forellan sormeen. Hän niijaa.)\nFlorinna, tää sormessanne\nOlkoon, minä muistossanne.\n\n_Forella_ (heittää hunnun ja kapan).\n\nMitä tyhjää lorua?\nEnhän ole Florinna,\nMutta aivan sama mulle,\nSormus sopii kihlatulle,\nEikä äiti esteeks tulle.\n\n_Amundus_.\n\nForellako olet sä?\n\n_Forella_.\n\nMitä tyhjää kysellä!\nVaikka kuinka tirkistele,\nMin' en siitä huikentele.\n\n_Amundus_.\n\nPetos mulle julma aivan!\n\n_Forella_.\n\nMaksaako tuo telme vaivan\nTähden halvan sormuksen?\nJa kun oikein aattelen,\nMull' on monta parempaakin.\n(Helkyttelee kultavitjoja.)\nKuule kun ne kilkahtaakin,\nPidoissa nää mull' on yllä,\nMaksaa tuhansia kyllä;\nVitjat kaulan kaunistaa,\nRenkaat korvan' koristaa,\nHintaakaan en niiden tiedä,\nHän ei viitsi katsahtaa...\n\n_Amundus_.\n\nJätä, enempää en siedä!\n\n_Forella_.\n\nOlen ylväs, loistava,\nKaikin puolin komea.\nSuutele ja kumarra!\nMiks ei huolisi hän mua?\n\n_Amundus_.\n\nKosk' en voi mä pyytää sua.\nSydäntän' ei koruhemppu\nValloita, kas siinä temppu.\nNeittä viatonta, somaa\nSydämestän' halajan,\nHäntä toivon alinomaa.\nFlorinnaa ma rakastan.\n\n    (Kuningatar ja Sysis tulevat.)\n\n_Kuningatar_.\n\nPrinssi, mitä kuulenkaan!\nSormuksenne tarjositte,\nForellan jo kihlasitte,\nEttekö nyt muistakaan?\n\n_Amundus_.\n\nErehdys se oli. Mut\nMin' en mitään luvannut.\n\n_Forella_.\n\nFlorinnaks hän luuli mua...\n\n_Kuningatar_.\n\nVait! Nyt seuraa kihlattua\nKypron saari myötäisiks.\n\n_Amundus_.\n\nFlorinnaa en jätä siks.\n\n_Kuningatar_.\n\nKultaa tynnyr päällisiksi.\n\n_Amundus_.\n\nKylm' on kulta kumppaniksi.\n\n_Kuningatar_.\n\nKuoloon saakka vainoon teitä.\n\n_Amundus_.\n\nFlorinnaa en koskaan heitä.\n\n_Kuningatar_.\n\nSysis voimaa näyttäkää,\nTehtävänne täyttäkää,\nHän on kylmä niinkuin jää.\n\n    (Sysis vetää piirin laattiaan Amunduksen ympäri, joka turhaan\n    pyrkii yli piirin.)\n\n_Sysis_.\n\nMirabola banda\nSintra maranda\n    (Huone pimenee.)\nRigi digi ala mala urfa da ho!\nUntra ba muri pex\nDolga la churi fex!\nOrra dorra ixta pixta rexa fi lo!\n\n_Amundus_.\n\nPäästä tästä karsinasta!\n\n_Kuningatar_.\n\nLuovatko sä Florinnasta?\n\n_Amundus_.\n\nKoskaan en!\n\n_Kuningatar_.\n\nSiis jatkakaa!\n\n_Sysis_ (kiivaammin).\n\nArigi bi dan!\nDamura falan!\nFarona dasintra\nOhimona suban!\n    (Aina nopeammin.)\nArigida rigida igida gida!\nMiraho! Iraho! Aho!\n    (Merkitsee käsillänsä että joku suuri pienennetään.)\nAmundus! Mundus! Undus! Ndus! Dns! Us! S.\n\n    (Viimeisten sanain kuuluessa vaipuu Amundus voimattomana ensin\n    polvilleen, sitte lattialle. Pöllöjä lentelee ja tonttuja\n    hipsuttelee näyttämön yli.)\n\n_Kuningatar_.\n\nKuollut?\n\n_Sysis_.\n\n             Ei, vaan horroksissa.\nHänet voi nyt muuttaa toiseks\nOlennoks, jos minkämoiseks.\nHält' on mahti kadoksissa.\n\n_Forella_.\n\nHyi kuin kummi tyly on!\n\n_Sysis_.\n\nVoimme tehdä sammakon,\nApinan tai ankerian,\nKarhun taikka piikkisian,\nMadon, linnun taikka kalan.\n\n_Forella_.\n\nLinnuks häntä minä halaan.\n\n_Kuningatar_.\n\nLinnuks, linnuks toivomme!\n\n_Sysis_.\n\nLinnuks hänet tehkäämme!\n\n    (Noitumusta, joll' aikaa Sysis levittää Forellan\n    kapan Amunduksen päälle.)_\n\nRoba ax! Roba flax!\nCara mia dora kax!\nUnde, via, ia, ia,\nLiru montra bumberax!\nAre, vare, vare, vare.\nVare flix! Vare kuix!\nPix, pix, pix, pix!\nLintunen, Sininen!\nRiennä, lennä vaan\nAvarahan maailmaan!\nLintunen, Sininen!\n\n    (Sininen lintu lentää hiljaa näyttämön yli.)\n\nLennä pois!\nParemp' ois,\nEtt' et osuis milloinkaan\nKotihisi konsanaan!\nLennä pois!\n\n    (Lintu lentää pois.)\n\n(Toinen näytös loppuu.)\n\n\n\n\nKolmas näytös.\n\n\nViheriä puisto kuninkaallisen linnan vieressä. Vasemmalla näkyy se\ntorni, jossa Florinnaa pidetään vankina. Vastapäätä seisoo tammi, jonka\njuurella ruohopenkki. Florinna laulaa tornin ikkunassa.\n\n\n      Florinnan laulu (Sävel: Tuoll' on mun kultani).\n\n      Kukkaset tuoksuu ja tuuloset liikkuu,\n      Lintuset laulaen oksilla kiikkuu,\n      Voi minun lintuni,\n      Voi lintukultani,\n      Lintu sininen,\n      Sua oottelen!\n\n      Lintu se siivillä liitäen lentää,\n      Pilvien äärihin äänensä entää.\n      Voi minun lintuni,\n      Voi lintukultani,\n      Lintu sininen,\n      Sua oottelen!\n\n(Kuningatar ja Mangipani piiloutuvat tammen taa.)\n\n_Kuningatar_ (hiljaa). Kuuletko kuinka kauniisti se hylky laulaa? Se\non käsittämätöntä. Minä olen kolme kertaa antanut ottaa häneltä kitaran\npois, ja hänellä aina kuitenkin on kitara.\n\n_Mangipani_. Tämä käypi yli ymmärrykseni. Mutta sanomattoman kauniisti\nhän laulaa. Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun on sääli sitä tyttö\nparkaa.\n\n_Kuningatar_. Vaiti, nyt hän taas alkaa.\n\n_Florinna_ (laulaa).\n\n      Kukkaset kummulla päivällä aukee,\n      Yks vähä kukkanen nääntyy ja raukee\n      Voi minun lintuni,\n      Voi lintukultani,\n      Lintu sininen,\n      Sua oottelen!\n\n      Joudu jo lintuni pois kotipuoleen,\n      Florinna tornissa kuihtuvi huoleen.\n      Voi minun lintuni,\n      Voi lintukultani,\n      Lintu sininen,\n      Sua oottelen!\n\n(Florinna vetäytyy pois eikä enää näy.)\n\n_Kuningatar_ (tulee näkyviin). Jospa ymmärtäisin, mitä hän tarkoittaa\ntuolla alituisella sinisellä linnulla. Nyt on kohta vuosi siitä, kuin\nprinssi Amundus tuli muutetuksi linnuksi eikä sittemmin ole hänestä\nmitään kuultu.\n\n_Mangipani_. Armollinen Kuningattareni saatatte olla levollinen. Haukka\non varmaan aikaa sitte hänet siepannut, joll' ei häntä ole kissa syönyt.\n\n_Kuningatar_. Toivottavasti arvasit oikein, rakas Mangipani. Muutoin\nvoisi luulla Florinnan hänestä yhä laulavan. Aivan käsittämätöntä on,\nkuinka hän on niin terve ja koko päivät laulaa niin iloisesti.\n\n_Mangipani_. Niin, on se kummallista. Ja teidän armonne olette koko ajan\nsuonut antaa hänelle ainoastaan vesisoppaa ilman rusinoita. Eipä hän\nkoko vuonna ole saanut yhtään voileipää eikä maitolasia.\n\n_Kuningatar_. Sano, Mangipani, mistähän on saanut kaikki ne kauniit\nkappaleet, joilla olen nähnyt hänen leikkivän, kuin olen tirkistänyt\navaimen reiästä? Joka päivä on hänellä kauniimpia kukkia, maukkaimpia\nhedelmiä, ihanoita nukkeja ja entäs kuvakirjoja sitte, niin kauniita\nkuvakirjoja et ole koskaan nähnyt, Mangipani! Joka yö annan minä hänen\nmaatessaan varastaa kaikki pois ja yhtenään saapi hän uusia\nleikkikaluja. Kuinka se on mahdollista?\n\n_Mangipani_. Se riippuu lumouksesta. Olen kuullut puhuttavan haltioista\nja tontuista, jotka hakevat kaikkea kaunista mailmassa hyville lapsille.\n\n_Kuningatar_. Sepä olisi kummallista. Mutta piiloutukaamme puiden taakse\nväijymään häntä. (Piiloutuvat. Florinna näkyy taas ikkunassa.)\n\n_Florinna_.\n\nLintu sininen!\n\n    (Kuuluu linnun viserrystä.)\n\n_Florinna_ (taputtaa käsiänsä).\n\n         Lintu sininen,\n         Sua oottelen!\n\n    (Lintu sininen lentää yli näyttämön ja ikkunasta sisään.\n    Kuuluu iloista viserrystä. Florinnaa ei enää näy.)\n\n_Kuningatar_. Näitkö mitään?\n\n_Mangipani_. Aivan varmaan, minä näin linnun lentävän Florinnan luo\ntorniin.\n\n_Kuningatar_. Se oli Amundus, siitä olen varma. Kiiruhda, Mangipani, ota\nsaksia, veitsiä ja viikatteita niin monta, kuin pian voit saada, ja\nripusta ne tammen haaroihin. Kun lintu istahtaa levähtämään oksille,\nleikkaa se siipensä ja jalkansa poikki.\n\n_Mangipani_. Se on tapahtuva, teidän armonne. (Hiljaa, mennessään.)\nVeli Mangipani, minun täytyy myöntää, että olet jokseenkin suuri lurjus,\nvaan ajattele, että kuningatar Sibylla on kumminkin terävämpi!\n\n_Kuningatar_. Nyt käsitän, kuka on ne kauniit tavarat Florinnalle\nhakenut. Sen on tehnyt Lintu Sininen, joka on Amundus itse. (Kuuluu\nviserrystä tornissa.) Niin, viserrä, viserrä, sininen lintu! Saamme\nnähdä, kuka paraiten visertää.\n\n    (Roosa ja Liila tulevat kukkaiskorineen.)\n\n_Roosa_.\n\nTäällä tornissa on vanki,\nRaukka kukan umpula,\nHälle kukan ainoanki\nTahdomme me viskata.\n\n    (He heittävät kukkia ikkunaan. Kuuluu linnun viserrystä ja kitaran\n    soittoa. Sill'aikaa hiipii Mangipani tammen luo ja ripustaa sen\n    oksiin saksia y.m.)\n\n_Liila_.\n\nKuule, kuinka hän nyt soittaa!\n\n_Roosa_.\n\nKuule, lintu piipikoittaa!\n\n_Liila_.\n\nSe on lintu sininen,\nFlorinnalle mieluinen.\n\n_Roosa_.\n\nKen hän on tuo laulusuu?\n\n_Liila_.\n\nLintu, eikä mikään muu.\n\n_Roosa_.\n\nÄlä joutavin puhu!\nKaupungissa kulkee huhu,\nEttä prinssi Amundus\nKerran kutsuttihin hoviin,\nPantiin satimihin koviin;\nYleensä käy kuiskaus,\nRouva Sysis --\n\n_Liila_.\n\n                  Pidä suus!\nSe on syvä salaisuus.\n\n_Roosa_.\n\nOlkoon sitte mikä hyvään,\nVaan sen verran tiedämme,\nPetost' aivan oli se.\nHävinnyt kuin kuiluun syvään\nOnpi prinssi Amundus.\nYstävänsä Cyprinus\nToivoo vielä. Sanotaan\nDeoletuksen jo menneen\nYmpäritse kaiken maan,\nNiinpä kertaan kahdeksaan,\nHänt' ei löydy nyt, ei ennen.\nFlorinna nyt mainitaan...\n\n_Liila_.\n\nVaiti! Jätä pakina,\nJoku voipi kuunnella.\nPois mun kanssani nyt käy,\nKosk' ei Florinnata näy!\n\n    (Menevät.)\n\n_Florinna_ (avaa ikkunan).\n\nKaunis lintu sininen,\nLiipoittele lentäen,\nTammen siimeksehen kule,\nSieltä salaisesti tule\nLuoksen' jällehen!\n\n    (Lintu visertää ja lentää tammeen. Kohta kuullaan\n    piipitystä ja valitusta.)\n\n_Mangipani_.\n\nKas niin! Kävi hyvinkin!\nLintu kuolee haavoihin.\nJoudun oikein kiirehelle,\nSanon kuningattarelle.\n\n    (Menee.)\n\n    (Cyprinus ja Deoletus tulevat. Lintu sininen\n    haavoitettuna tammen takana.)\n\n_Cyprinus_.\n\nTäällä, hyvä ystävä,\nOlemme taas yhdessä.\nHalki Kypron haeskellut,\nTurhaan olen juoksennellut,\nAmundust' ei löydy vaan.\n\n_Deoletus_.\n\nNoiduttu lie tosiaan;\nOlen juossut kahdeksasti\nYmpär avan maailman;\nEi hänt' ollut kuussakaan.\nLensin aurinkohon asti,\nKaikki turhaa puuhausta,\nEikä löydy Amundusta.\n\n_Cyprinus_.\n\nOotko ääntä ihmetorven\nKoettanut? siihen kas\nVeden kala, karhu korven,\nIlman lintu, hyttynen,\nKaikki ääntää vastaten.\nKoetapa torveas!\n\n_Deoletus_ (ottaa esiin jahtitorven).\n\nSenhän teen mä mieluisasti,\nVaikka turhaan luultavasti.\n\n    (Puhaltaa torveen. Lintu sininen piipittää tammen juurella).\n\n_Cyprinus_.\n\nKuka piipitteli lässä?\nKatso puukko, sirppi tässä\nRiippuu tammen oksassa,\nSirppi veren tahrassa.\nTääll' on lintu sininen\nHaavoitettu, verinen.\n\n_Deoletus_.\n\nAnnas tuota nähdäksen'!\nRaukka, lintu sininen!\n\n_Cyprinus_ (antaa linnun).\n\nOisko tässä pelastus?\n\n_Deoletus_ (iloisena).\n\nAh voi prinssi Amundus!\nOotko jälleen löytyneenä?\n\n_Cyprinus_.\n\nAmundusko?\n\n_Deoletus_.\n\n                    Hävinneenä\nJok' ol'; itse Amundus\nOn tää pieni lintunen\nSilmissä on kirjoitus.\n\n_Cyprinus_.\n\nJääkö linnuks ainiaan?\n\n_Deoletus_.\n\nEikä. Kohta annetaan\nHälle olo entinen.\n\n    (Heittää sinisen linnun tammen juurelle ja\n    piirustaa ympyrän tammen ympäri.)\n\nNuku lintu sininen,\nHerää hyvin jällehen!\n    (juhlallisesti.)\nMirabola bex rex,\nMirabonda, mirabo,\nViadara, allaho,\nLintu sininen o o!\nUndamora, ekbatana,\nLiadora, undamana.\nVana, vana, miramo!\n\n_Cyprinus_ (hiljaa).\n\nTaivas, josko onnistuu\nPoijes lumouksen muuttaa\nOikein mua vapisuttaa\nTuossa Sysis tulee, huu!\n\n    (Sysis hyökkää nopeilla askelilla.)\n\n_Sysis_ (kiivaasti).\n\nNona, nona, nona rix!\nNona piy! nona flax!\nBua dolga! volga! volga!\nJerva lux, pux, fux!\n\n_Deoletus_ (koskee taikasauvallaan hänen sauvaansa).\n\nFuge, ax, rix, rex!\nBolla bua, spina pex!\n\n_Cyprinus_.\n\nHirmusta ma kuolen tähän.\nDeoletus, kuule vähän!\n\n_Sysis_ (yhä kiivaammin).\n\nEcce murra! Burra, burra!\nVada, vida, voda, ve!\nCintra mala! Cintra manna!\n\n_Cyprinus_.\n\nOikein huimaiseepi päätä!\n\n_Deoletus_.\n\nSola, luna, stella, lux!\nTerra nox, terra alma!\n\n_Cyprinus_.\n\nPoisko juosta, vaiko jäädä?\n\n_Sysis_.\n\nArskriala!\n\n_Deoletus_.\n\nMora, bona! Fuge, mala!\n\n_Sysis_ (raivoisena).\n\nMoria!\n\n_Deoletus_.\n\nSoli Deo gloria!\n\n    (Sysis koettaa kirkuen paeta.)\n\n_Cyprinus_.\n\nJos hän meiltä pääsee pois,\nUusi temppu, hällä ois.\n\n_Deoletus_.\n\nSen vuoks täytyy armotta\nRikoksesta rangaista.\n    (Koskee Sysistä taikasauvallaan.)\nMaledicta, maledicta,\nMox mutata et relicta,\nDiminuta esto, Sysis!\nEsto ysis! Esto sis!\nEsto is! Esto s!\nEsto felis unguipes!\n\n    (Sysis kaatuu tammen taakse ja katoaa.)\n\n_Cyprinus_.\n\nDeoletus voiton sait!\n\n_Deoletus_.\n\nPahin jälellä on kait. (jatkaa)\nBona Dea, o natura\nJuva nos;\nJuva, numen!\nJuva, lumen!\nVoco vos,\nTerra, ignis, aër, unda!\nO profunda\nAura vitae, juva nos!\n    (Merkitsee käsillään, että jonkun pienen pitää kasvaa suureksi.)\nS- us- dus- ndus- undus- mundus- Amundus.\n\n    (Prinssi tulee esiin puun takaa.)\n\n_Amundus_ (hieroo silmiänsä ja ojentaa käsivarsiansa.)\n\nOlen reipas, huoleton,\nMinä laulan, lennän, liikun,\nPuiden oksilla mä kiikun!\nTaivas, mitäs tämä on?\nOlen maassa siivetönnä,\nLentämähän kyvytönnä!\n\n_Deoletus_.\n\nÄsken olit lintunen.\n\n_Cyprinus_.\n\nNyt taas olet ihminen.\n\n_Amundus_.\n\nIhminenkö? Muistelen\nMuinoin prinssi ollehen'...\nFlorinna mun prinsessani...\n\n_Cyprinus_.\n\nHänen löydät pian ani.\n\n_Amundus_.\n\nIhminen! Mä riemuitsen!\nVoihan ihmishenki kiitää\nAatteen siivin lentää, liitää\nLuokse Luojaa istuimen.\nOnni, autuus, ilo suuri\nIhmisenä olo juuri,\nLemmitty kuin ihminen!\n\n_Cyprinus_.\n\nFlorinnan luo joutuen;\n\n_Florinna_ (ikkunassa).\n\nLintu sininen,\nSua oottelen!\n\n_Amundus_.\n\nOisko siipeni nyt mulla!\n\n    (Rientävät torniin.)\n\n    (Kuningatar ja Mangipani tulevat.)\n\n_Kuningatar_.\n\nMit' on sanottavaa sulla?\n\n_Mangipani_.\n\nArmollenne mainitsen:\nKuoli lintu sininen.\n\n_Kuningatar_.\n\nMissä on sen ruumis raukka?\n\n_Mangipani_.\n\nSyönyt kissa taikka haukka.\n\n_Kuningatar_.\n\nNyt mä hauskutella raskin.\nTuossa tulee kuningaskin...\nTahdon oikein huvittaa...\n\n    (Kuningas, Forella, Roosa, Liila ja hoviväki saapuu. Sitten\n    Florinna, Amundus, Cyprinus, Holofernes ja musta kissa.)\n\n_Kuningatar_.\n\nLiila, kutsu Florinnaa!\n    (Liila menee.)\nOnko majesteetti maannut\nHyvin, samoin nousta saanut?\n\n_Kuningas_.\n\nHuonost' oikein makasin,\nAlinomaa uneksin\nPrinssi Amunduksen murhaa.\n\n_Kuningatar_.\n\nSep' ei ollut mitään turhaa.\nUnissani Florinna\nHänet hivusneulalla\nSurmas, pisti sydämmeen\nTammen juureen nukkuneen.\n\n_Roosa_ (syrjään).\n\nOisko ihminen niin musta?\n\n_Kuningas_.\n\nTäss' on pahaa kavallusta!\n\n_Roosa_.\n\nOis mun rouvaks pyytänyt,\nVarmaan eläisi hän nyt.\n\n_Kuningatar_.\n\nMangipani sattui paikkaan.\n\n_Mangipani_.\n\nNiinpä kello yhden aikaan.\n\n_Kuningas_.\n\nKäsitä en mietteitänne.\n    (Florinna tulee.)\nFlorinna, voi tule tänne!\nJos nyt prinssi Amunduksen\nElossa saat tähän puistoon,\nAnnan naimalupauksen,\nRouvaks tulet, pane muistoon.\n\n_Florinna_.\n\nOikein totta?\n\n_Kuningatar_.\n\n                    Olkoon niin!\nMitä sille tehtäisiin,\nJoka hänet saatti paulaan?\n\n_Kuningas_.\n\nSano itse!\n\n_Kuningatar_.\n\n                 Kahle kaulaan,\nTorniin kiinni. Kätehen\nPannaan luuta likainen,\nNiinimatto hartehille,\nPölkky jalkain ympärille.\nPelätiksi lintusille.\n\n_Amundus_ (tulee).\n\nAivan oikein tuomitsit,\nYhden seikan unhotit:\nItses syyhyn langetit.\n\n_Kuningatar_.\n\nTaivas, se on Amundus!\n\n_Amundus_.\n\nOlen itse Amundus.\nValtas murran, se on totta,\nKavala ja julma työs\nMinut, linnuks muutti myös,\nTahdoit henkenikin ottaa,\nTahdoit pettää kuningasta,\nLopun tehdä Florinnasta.\nHän, tuo Kypron aamutähti,\nKärsi pilkkaa, hätää, tuskaa,\nVankeutta, vihan puskaa,\nKunnes taivaast' apu lähti\nViatonta suojaamahan,\nRankaisemaan kaiken pahan.\n\n_Kuningas_.\n\nTorniin sinut pannaan kiin',\nAmundus ja Florinna\nTänään saavat toisensa,\nTahtoni on juuri niin:\n\n_Kuningatar_.\n\nMin' en tahdo torniin tulla!\nSit' ei salli kuningas.\n\n_Kuningas_.\n\nToinen on nyt mieli mulla,\nMin' en kysy tahtoas.\n\n_Florinna_ (lankee polvilleen).\n\nArmahtakaa, isä, ammoin\nHälle kaikki anteeks annoin!\n\n_Amundus_.\n\nAnteeks annan minäkin.\n\n_Kuningas_.\n\nTeidän vuoks hän armon saakoon,\nMenköön ijäkseen maan pakoon.\n\n_Kaikki_.\n\nPäätös se on viisahin.\n\n_Kuningatar_.\n\nPuolellani Sysis on,\nHän tuo teille turmion.\n\n_Deoletus_ (kantaen mustaa kissaa).\n\nOlkaa hyvä, katsokaa,\nTämä kissa, huomatkaa,\nOn se noita verraton,\nTää se rouva Sysis on.\n\n_Roosa_.\n\nKatso kuin sen silmät kiiluu,\nViha välkkyy, hirmu hiiluu!\n\n_Liila_.\n\nSylkäisetkö Mirri hyvä?\nPahaa työtä lähestyvä\nAin' on loppu sellaisen.\n\n    (Kuningatar menee ja kissa seuraa häntä.)\n\n_Kuningas_.\n\nMangipani!\n\n_Mangipani_.\n\nArmon herra!\n\n_Kuningas_.\n\nPalkkaa saat nyt hiukan verran,\nPoikan', pääset hirtehen.\n\n_Kaikki_.\n\nEläköhön kuningas!\n\n_Kuningas_.\n\nForellahan halukas\nRouvaks oli tulemaan,\nOta Holofernes vaan,\nOlkoon elämänne hupaa!\n\n    (Yhdistää heidän kätensä.)\n\n_Forella_ (Holofernekselle).\n\nSinä oitis mulle lupaa\nEtt' en huoli tehdä työtä,\nVaan saan nukkua ja syödä.\n\n_Holofernes_.\n\nPantiks sormukseni suon,\nKun sä syöt, niin minä juon.\n\n_Kuningas_.\n\nDeoletus ministeri,\nCyprinus on kenraali.\nTotuus vihdoin voiton peri.\nHäät nyt tässä alkaapi.\nHaltioiksi kruunataan\nNuori pari kaunoinen.\nHyvään loppuun saatetaan\nTäten Lintu Sininen.\n\nLauletaan nuotilla: \"Minä seisoin korkealla vuorella.\"\n\n_Florinna_.\n\nSä mun kaunihin lintuni sininen,\nSua luokseni oottelen.\nKultakruunun sulle ma tarjoilen\nSekä puhtahan sydämen.\n\n_Kaikki_.\n\nSydän puhdas ja ystävä armahin\nOnpi kalliimpi kultaakin.\nEipä kruunua toista niin herttaista\nViattomuuden vertaista.\n\nMe nyt laulamme, tanssimme illalla\nKypron kauniissa laaksossa.\nYli lehtojen, kukkien, nurmien\nLintu laulavi sininen.\n\n    (Esirippu laskee.)\n\n\n\n"]