[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLgV5MwV_Lpf6Ml1hl_3SfDIGJyYC899zr5P2dVVRoVY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1320,"Harhama III","Rantamala, Irmari (oik. Untola, Algot)",1868,1918,"1320-rantamala-irmari-harhama-iii","1320__Rantamala_Irmari__Harhama_III",null,"romaani",[],[],"fi",1909,129428,835979,false,52294,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Harhama III\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story unfolds around the character Harhama, who embarks on a transformative journey of self-discovery intertwined with themes of love, creativity, and the existential wrestling with divine concepts. As Harhama confronts his inner struggles, the novel explores profound questions about life, faith, and the human experience.  The opening of \"Harhama III\" establishes a rich, evocative setting steeped in nature's beauty during a summer afternoon, symbolizing the peak of life and love. It introduces Harhama, engaged in quiet contemplation after completing a task, alongside his partner, Mrs. Esempio. As they discuss love, life, and the upcoming birth of their child, Harhama feels the urgency to begin his long-anticipated literary work, reflecting on his life's purpose and the pursuit of artistic achievement. This portion poignantly captures the interplay of nature, personal relationships, and the creative spirit that drives Harhama toward his monumental undertaking, setting the stage for deeper philosophical inquiries to unfold throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],195,"Laaja filosofinen ja symbolinen romaani kuvaa päähenkilön henkistä vaellusta sekä hyvän ja pahan välistä kamppailua. Teos on tunnettu kokeellisesta muodostaan ja näkyomaisesta tyylistään, jossa pohditaan uskontoa, moraalia ja ihmisyyden peruskysymyksiä.","Irmari Rantamalan 'Harhama III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1320.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HARHAMA III\n\nKirj.\n\nIrmari Rantamala [Algot Untola]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1909.\n\nA. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.\n\n\n\n\n\n\nHARHAMA\n\n\"Syntikin on ase Jumalan kädessä.\"\n\n\n\n\nElämän uuden aatto-illan unelma.\n\n\n    Elämä on petollinen unelma...\n\nOn puolipäivä.\n\nKesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä\nlehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta\notettu...\n\nHuoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa.\nPaimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen\nkukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:\n\n-- \"Tui-tui!\"\n\n-- \"Kuk-kuu!\"\n\n-- \"Tui-tui!... Tui-tui!\"\n\n-- \"Kuk-kuu!... Kuk-kuu!\"\n\n-- \"Tui-tui!... Tui-tui!... Tui-tui!\"\n\n-- \"Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!\"\n\nOli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee\nkesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät\nhelskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii\nmielitekojansa.\n\nPeruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina\nsen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun\nemo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa\najan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja\nikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi\nnosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja\nonnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen\nsoinnun sekaan.\n\nKoko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen\npunomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa\npunaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen\nja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen\nkoristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan\nkukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa.\nKaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.\n\nNyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ.\nPuhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä,\njolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi\nkutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan,\npäivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä.\nKaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula...\n\nVihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen\npaulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin\neteen...\n\nKoko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa\nhuulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla\nlaidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi\nvallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: \"Nyt on\nPohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto.\nNyt on lemmen antopäivä.\" Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän\nihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime\nkutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:\n\n-- \"Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!\"\n\n-- \"Tui-tui!... Tui-tui!... Tu-ii-ii!\" -- säesti paimen huilullansa.\n\nKäen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan,\nkuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat\nhelisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden\nmaailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen\nmieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät\nhautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat\narastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille...\nriutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet...\nraukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas,\nkiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon...\n\nHarhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi\nja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle...\n\nLemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa,\nväsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua\nlemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat\nkaristella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää\nsuortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta,\neikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut.\n\nLyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen\nkävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä\novat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä,\nvihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu\nkotilieden puhtautta...\n\nSitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret\nja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin\nmetsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin\npuhtauden esikuvana...\n\nMutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman\naikansa tuloa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri\nlopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa\npostiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku\nlehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean\nliinanpalan.\n\nPikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa\nja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on\nvalahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta...\n\n-- \"Tir-lir-tvii-ir!\" -- viserteli kivitasku varvulla, varpu\nheilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan.\nHän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa\ntäynnä... metsä vihantaa... nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien\ntervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi\nkäynyttä ihoa... Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista\nkylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta... Oksa heilahti, lintu\nlaulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun,\nVieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle:\n\n    \"Tuuti, tuuti! Tuuti, aa!\n    Tuuti pientä lasta!\n    Eipä kalma häntä\n    saa viedä maailmasta.\n    Tuuti, tuu, itkusuu!\n\n    Tuuti, tuuti, tuuti, aa!\n    Tuuti pikkuruista.\n    Viihdy! Et sä aina saa\n    äidin rintaa muistaa!\n    Tuuti, aa! Tuuti, aa,\n    Harhamalan Ritvaa!\"\n\nLaulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama\npuristi rouva Esempion kättä ja lausui:\n\n-- \"Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja\nrakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja\ntarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni\ntyöllä. Sinä olet tehnyt osasi... enemmänkin. Nyt on minun vuoroni...\"\n\n-- \"Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!... Minä\nmaksan sen uskollisuudellani\", -- keskeytti rouva Esempio.\n\nKanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi:\n\n-- \"Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin\nkävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?\"\n\nHän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli,\npikku Armiiran perinnön tähden... Pihlajankukka kaunisti mustaa\ntukkaa... Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta\noli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan\nrannan onnenkukalle... Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut,\nja koko elämäänsä... Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä,\nkuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan\ntakaisin tukkaansa ja lausui:\n\n-- \"Tänään on kuin elämän aatto-ilta...\"\n\nJa Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja\nkutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt\nunelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan\nvaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika\non ovella...\n\nHän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan\nlähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa\nkiharoita... näkee sen tulevaisuuden kirkkaana... iloitsee sen\nonnesta ja odottaa vaan hetkeänsä...\n\nRitvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien\nlisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova\n_kultaa_... Hän näki jo kultapurojen juoksevan... hohtavan...\nvälkkyvän... kimaltelevan... Yöt hän jo näki unia seppeleestä...\nvalkeista linnuista... maineesta... kullasta... hän tunsi vihansa\nsaavan lauhduketta... rouva Esempio oli häntä jumaloiva... Korpela\nylistävä... Suomi ihaileva... maailma ihmettelevä... Hänestäkin\ntuntui, että oli elämän aatto-ilta...\n\nHän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat\nnuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen\nlatvasta taas onnea... Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina...\nJa kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni...\n\nHarhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi.\nKaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta\ntulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti\niltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki\nrauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili\nmielentyyni... Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista... Katolla\nliehui ylpeä lippu... Perunamaat olivat valkeat kukista... Yöt\nolivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana\nvaloveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea.\n\nJa kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen\nelämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen\nlangat... Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa... kasteli sen\nonnenkukkia... huolehti pirtin puhtaudesta... mielen rauhasta...\nkylvyistä... havuista ja puhtaista vaatteista...\n\nHän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti,\nkodin tulet aina edessä... sen rauha leposatamana... sen maine\njohtovalona... sen onni työhön käskijänä... Ritva otsalta rypyn\nsilittäjänä...\n\nSumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle... Elämän\npilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi...\nNälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi.\n\nHalla nousee ja panee viljan... Mutta ei pane halla Nälkäsuon\nkarpalo-ulappaa... ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä\nsen onnenkuusessa... Kotiliesi on aina puhdas... Yksilöllinen\nsiveellisyys on viety voittoon... herjaajat saatettu häpeään...\nElämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu... Vaimo on\nollut siinä tehtävässä apuna... Se on ollut enemmänkin: Vaimo on\nantanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen... rohkaissut\nsiihen... tukenut sitä voittoon viedessä... ollut itse esikuvana ja\nteoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena... Ja hän laulaa\nvainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen\nyli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville...\nKorpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna...\nLippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa\nkotilieden vierelle...\n\nNiin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen... Elämä muuttuu\njoulujuhlaksi... Kotona palavat ikuiset joulukynttilät... Niiden\nvalossa sujuu työ, kuin kangas... Lapsi lepertelee laattialla...\nkasvaa... varttuu... siunaa isäänsä... suutelee äitiänsä...\nVuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä...\nJo saapuvat syyshallat... Maailmalla on kylmää... sadetta... tuulta,\nmutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla\nsoivat iloiset elämänkulkuset...\n\nPäivät poistuvat unina... Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti\nisänsä ilona, äitinsä ylpeytenä... seudun kukkana... kaikkien\nkadehtimana... Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi... mäet\nmarjoista punaisiksi... päivät kauneiksi uniksi... Hän itse tekee\nyhä työtä monen edestä... Työ sujuu, teos valmistuu... Sen lehdet\nmuuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta\nHarhamalan talosta...\n\nJo on kuulu Harhamala... Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen\ntyöstä ja kodin kukasta, tyttärestä... Valkeat linnut ovat palanneet\nkunnian- ja onnenseppeleet nokassa... Ilma on niistä valkeana...\nKäet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä...\nKorpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit\nrikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua\ntaloa.\n\nSitten joutuu ruskoinen elämän ilta... sen päivä painaikse jo levolle\nlämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä\nTuonen mustalle virralle... Siellä odottaa valkea vene, seppele\nmastonpäässä... Vene lähtee rannasta... Vaimo siunaa lähtevää\nelämänsä matkatoveria... Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon\nkeltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta... Aika soluu, suoltuen\nvalkeina rihmoina... Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä\nvaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä... Yhdessä laskevat he\nveneessä Tuonen mustaa virtaa... Virta synkkenee, yö pimenee...\nVaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa,\njoka on valkeana onnenkukista... lemmenkukista... uskollisuuden\nkukista... Riuttalan Helgan hääkukista... Sinne laskevat he veneensä\nja siellä odottavat he tyttärensä tuloa... Jo on vene perillä. Hän\nkatkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi\nrakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan\nHelgan kotirantaansa...\n\nMutta siihen eivät he pysähdy... He laskevat veneensä maineen ja\nkuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille... He laskevat\nveneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille\nvesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa\nlaskea...\n\nNiin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen... Niin ovat\nhe pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä... Niin on voitettu\nkaikenhäviö...\n\nMutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle... Sen onnenkuusi on\ntäynnä seppeleitä... Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen\nlehtien linnuista...\n\nJa niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös\ntarttua kynään... Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?... Ei\nhän enää kysynyt: \"Isäkö vai äiti?...\" Hän ei enää kysynyt mitään...\nHän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: \"Synnyttääkö,\nvai eikö?...\" Kaikki himot käskivät häntä... Kaikki unelmat vetivät\nhäntä... Öiset unet houkuttelivat häntä... Kulta huikaisi silmiä...\nYlistyslaulut huumasivat korvia... Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin\nihanimmat hameenhelmat... Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin\nihanin omena... Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä...\n\nJa kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja\nkoko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti\nHarhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre... Se roiskahti,\nkuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.\n\nHän tarttui kynään ja _alkoi_...\n\nVihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti\nepäilyn pauloista... Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama\npaperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat:\n\n-- _\"Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa...\"_\n\nMunkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli\nhurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyö alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden\nväriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli\näärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla,\njotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita\nrevontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen\nkukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin.\nHän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja\ntunnelmilla ja vyötteli värivirroilla...\n\nJo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina,\njonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt\nrupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta\npaisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja\npurki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina,\nkuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta.\nHän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua...\nNiiden ajatus oli kirkasta kultalankaa...\n\nTyö jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä... Suuret\nkuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai\navautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit\nmuodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat\nriippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina.\n\nTyö sujui: Runovirrat hyrskivät koskina... Ne kuvailivat jumaluuden\nyötä... Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui\nitsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä... Se\nemätin oli pimeä, kuin naisen kohtu... Jääkylmä sumu seisoi\nliikkumattomana... Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman\nsynkkä kita... Äänettömyys rutisti... Elottomuus puristi, kuin\nikipakkasen jääkoura... Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon\npimeä hirmukylmyys... Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen\nelottomuus... äärimäinen olemattomuus... aineettomuus... tyhjyys...\nhirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto.\n\nJo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia\nijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana,\nkehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä... Itse kehitti se\nitseänsä... Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden...\n\nJumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden... Se kehittyi: olemattomasta\nsyntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti\nemätintänsä, kuin sikiö kohtuansa.\n\nLukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat.\nJumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi... Se lepäsi sumuna\nmittaamattomat ijankaikkisuudet... Sen hirmukylmä syntymä-emätin,\näärettömyys, oli kuoleman-pimeä... Se oli kamalan-mykkä... Se oli\näärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön... Se oli ikivuorta\nvärähtämättömämpi ja elottomampi...\n\nIjankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori... Ei ollut vielä _aikaa_, koska\nei ollut ajan mittaajaa _liikuntoa_. Jumaluuden emätin oli vielä\najaton, kuin ikivuori...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen\nemätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika...\nEloton aine värähti... Sumu liikahti... Synkkä pimeys vavahti...\näänettömyys huoahti... Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen\nhavahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se\noli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö...\n\nIjankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin...\nJumaluus kehkeytyy... Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen\nelontoimintaan... Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä\nja sen kehittyvästä voimasta... Se ravitsee kannettavaansa, kuin\näidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen\nantamasta ravinnosta ja voimasta... Jumaluus, ollen _ainoa_ oleva,\nluo itse itsensä.\n\nJumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää... Jäiset sumut\nkierivät... Mutta ei ole vielä ääntä... Kaikki on äänetöntä kuin\nikivuori... Kaikki on tajutonta... Mutta jo alkaa ääni kehittyä\näänettömyydestä... Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen\nkehkeyttämänä... Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä,\noleva olemattomasta... Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä...\nSe kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja...\nÄänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä... Se\nvalmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa... Se pingottuu...\nkiihtyy... yltyy... halkeaa viimein kivusta... pakahtuu tuskasta ja\npuhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi... Jumaluus on kehkeytynyt\näänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta.\n\nTeos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana\njärjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä... Jäinen hirmukylmyys\non ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu\npuhkeamaan vastakohdaksensa... Jumaluuden emätin on kehkeytynyt\nkylmänpakahtumaksi... Se on jo tuskaansa haleta...\n\nKehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys:\n_Jumaluus_ puhkaisee itsensä... Ikikylmyydestä kehkeytyy se\nikikuumuudeksi... Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa\ntulikuumuudeksi...\n\nLämpö on syntynyt kylmyydestä... Jumaluus alkaa kehittää itseänsä\nkuumuuden pakahtumaksi...\n\nAvaruus on tulena... äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet\nsyöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä... Jumaluuden kohtu,\nmaailmoiden emätin, rannaton avaruus: _Jumaluus itse_ kiemurtelee\nsynnytyskivuissa... Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua... Sen tuskat\npursuavat maailmantulena... Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman\nitsensä ympäri... omassa itsessänsä... oman itsensä pitelemänä,\npuristamana, polttamana.\n\nTeos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy\nkohdussansa, äärettömässä ikitulessa... Se luo itse itseänsä\nemättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut... Syntymäkivut\nyltyvät... Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan\nkierintäänsä... Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä... Se hehkuu\nhirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa...\nTuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu\njo omaan itseensä... Kivut yhä kiihtyvät... Jumaluuden elonmerkit\ntuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken\ntuloa... Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa... avaruuden hirmuhuuto\nomaan pauhuunsa... maailmantuli omaan kuumuuteensa... Jumaluuden\nkohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi... Kaikki kiihtyy...\nKaikki yltyy... Kaikki raivostuu... Kaikki riehuu ja vääntelee\nsuurissa syntymäkivuissa... Jo joutuu uusi suuri hetki... Jumaluuden\nkehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta...\nMaailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi... Kaikki\npakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun... Kaikki kutistuu\nomaan itseensä... äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa...\navaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan...\n\nKuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut... Tuliavaruus repeää...\nJumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat\nmaailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä\nemättimestä, kuin hirmun tulipesästä... Eri ainesarjat sinkoavat\nkukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta\nja itse kehkeytyä sen kehityksestä... Tulipaljouksina alkavat ne\nkieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa... Avaruus vapisee... Se\npakahtuu valoon... loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut\nkarkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä... Pimeys on hävinnyt...\nIkuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta...\n\nJumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat\njäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta... Maailmoiden jäähtyessä\neroaa valo pimeydestä... lämpö kylmästä... Jumaluus kehittäytyy\nkorkeammaksi...\n\nTeos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä\njumaluutena itsenänsä... Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua,\nkylmyyden ja kuumuuden ottelua... häviön kautta elämään kulkemista...\nLukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen\nkirkkaina tulitähtinä... Kaikki löytää oman ratansa... Ei mikään eksy\nomaltansa... Kaikki kiertää toistansa... kaikki antaa toisillensa\ntietä... kaikki murskaa toistansa.\n\nJumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi\njärjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka\nlapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä...\n\nTeos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden\nsyntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä\nkohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu\nkiinteäksi... Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat\nhäviävät myöhempiin... Kaikki häviää omaan itseensä... kaikki syntyy\noman itsensä häviöstä... Kaikki kiertää itseänsä... kaikki kiertää\ntoistansa... Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea...\nSiksi ei mikään hajoa... ei mikään häviä... ei eksy.\n\nJumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa:\nemättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi\nmaasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo\nomaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa\nitseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen\nihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita,\nkuin luonnon kovien kourien hiomat helmet... Sen runojaloissa ei\nnäkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen\npakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä...\n\nSeitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut\nuudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta\npuhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet\ntaas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen\nhengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä\n[Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut\nhänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden\noli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat\nominaisuudet: hyve... itsensä uhraaminen... vähään tyytyminen... \"ei\nomaansa etsiminen\", ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa\nluottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen\ntyöllä elää... Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan\nkerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa\nnyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana.\n\nJa kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita,\nkädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: \"Sinä kirjoitat\nkirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja\npalaavat seppeleet nokassa...\" Kunnian ja maineen liput liehuivat...\nkulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana\nauringonpyöränä.\n\n-- \"Katso työtäsi! Se todistaa, että ennustus toteutuu... Sinä\nvoitat Sen, jota vastaan nostat kynäsi\", -- kuiskasi hänelle silloin\nääni hänen povestansa... Maailman ihanuus avautui hänen eteensä...\nElämänkäärme makasi pää murskaksi polettuna... Epäilyksen tomut\nolivat pois puhalletut ja elämä avautui ihanimpana aatto-illan\nunelmana...\n\nKun hän oli alkukohtauksen kirjottanut, pyysi hän rouva Esempion sen\nlukemaan ja siten ikäänkuin siunaamaan hänen työnsä, puhaltamaan\nsiihen henkensä puhtaan leiman. Rouva Esempio täytti pyynnön ja\nkorjasi lukiessansa lyijykynällä parin epäselvästi kirjotetun sanan\nkirjaimet selviksi.\n\n-- \"Ai miten kaunista!... Jo se nyt runoilee!... Tämä on\n_grandieux'tä_\", -- lausui hän, lopetettuaan lukemisen.\n\n-- \"Kiitos korjauksestasi ja siunauksestasi! Nyt on elämän aatto ja\nsen kevät\", -- lausui Harhama. Sen enempää ei hän selittänyt rouva\nEsempiolle kirjoituksensa tarkotusta, tai sisältöä. Hän salasi\ntaas kaiken. Hän uskoi, että rouva Esempio, teoksen jumaluuden\nvertauskuva, ei sitä käsitä. Hän ei raaskinut viskata helmeänsä\nihmissilmien nähtäväksi, kätki sitä, kuin peto pentuansa...\n\nElämän uneksittu työ oli vihdoinkin alettu, sen ääriviivat olivat\nvalmiiksi vedetyt. Uusi Jumala oli tulossa... Korpelan aurinko\noli nähnyt sen syntymisen ja levitteli valoliinansa sen tielle...\nInnostuneena katseli Harhama Nälkäsuon kuulua ulappaa ja lausui\nleikillä rouva Esempiolle:\n\n-- \"Se aika tulee, jolloin Nälkäsuon punaisen karpalo-ulapan keskelle\npystytetään Harhaman muistopatsas.\"\n\nRouva Esempio puuhaili leivoksiensa kanssa, poski punehtuneena,\nhiuksissa pihlajankukka. Hän muisteli omia unelmiansa... häitä...\nRiuttalan rantakukkaa ehkä ja paljoa muuta ja lausui puuhiensa\nlomasta:\n\n-- \"Elämä on pettävä unelma...\"\n\nIlta oli jo tullut. Aattopäivän lämmin aurinko kosketteli jo\nreunallansa taivaan rusorantaa. Linnut lakkasivat laulamasta.\nOnnenkuusen oksalla nukkui rauhallisena orava, kypsyvien käpyjen\nkeskellä, ja näki makeaa unta herkuistansa, tuoksuavista kävyistä,\nja punainen käpypaino huojutti oksaa hiljaa, kuin armas tuuli,\ntuuditellen uneen metsän pientä, kaunista heiluhäntää. Pikku Ritva\nnukkui kaukaisessa kehdossa viatonna ja näki kaunista unta äidin\narmaista rinnoista, näki unta äidin etäisistä rinnanpäistä...\n\nSe oli Harhaman elämän uuden aatto-illan unelma... Läheni lempeä yö,\njosta oli valkeneva työn ja elämän juhla.\n\nPohjolan sydän-yön aurinko kirkastui punertavaksi. Verkalleen,\ntaivaan ja valon majesteettina laskeutui se pohjoisen taivaanrannan\nkäyrälle reunaviivalle ja pysähtyi siihen lepäämään. Se näytti\ntulikuumalta rautakiekolta, joka ei raaski polttavalla reunallansa\nkoskea taivaanrannan heikkoa äärtä. Siinä säteili se yösydännä,\ntodistaen valon voittoa... Se huokasi siinä hetken, alkaaksensa\ntaas kiivetä kaartansa pitkin taivaanlaelle. Kaikki kääriytyi yön\nkirkkaisiin valo-utuihin. Luonto värähti, metsä hymähti. Elämän\naatto-illan rauha laski kukkivalle kanervikolle ja Harhamalan\nkehäkukille, sirkka nukahti ja yölepakko lähti onnenkuusen kätköistä\nöiselle matkallensa...\n\nUtuisten mielikuvien, himojen ja toiveiden ja unelmien vaikutteesta\noli Harhama lopullisesti alkanut suuren työnsä. Mielikuvat ja\nunelmat ja halut loivat siten ihmis-elämää. Mutta mielikuvien langat\njuoksevat tuntemattomilta keriltä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorkeuden kellot soivat, syvyyden pohjilla solui elämän pohjavirta.\nNäkymättömät lovet avautuivat... Salaiset kädet kehräsivät\nrihmojansa...\n\nLammaskallion alla on kaunis Unelmala, syvällä kallion juurien\nalla. Sen katto on kuunvaloa... Sen pohja on kukan väriä... Sen\nseinillä riippuvat taivaalta siepatut ruskopilvet... Ne riippuvat\nseinillä kauniina laskoksina... Ne heilahtelevat unelmia... Niiden\nlaskoksia sitovat solmukoiksi vesikaaresta leikatut nauhat... Niiden\nlaskoksien lomiin on ripustettu taivaalta varastettu iltarusko,\nkauniina verhona, somina laskoksina... Toisaalla häilyvät laskoksina\nihmisten kauneimmat unelmat: tytön toiveet... morsiamen unet hääyön\nihanuuksista... sulhasen unelmat niistä... miehen kunnian-unelmat...\nvaimon äidin-unelmat... kaikkien elämän unelmat... tulevaisuuden\ntoiveet ja halut...\n\nSata pientä lammikkoa läikkyy Unelmalan lattialla kauneina\nkuvastimina... Joka lammessa on satusaari... joka saaressa\nsatumaja... Joka majassa istuvat ihanat enkelit kehräten ihmisten\nunelmia... niiden lankoja... niiden rihmoja... niiden juonia\npunoen... niiden juonia langaksi kerraten...\n\nLuolan laskosten takana istuu toisia enkeleitä... mitkä kehräten...\nmitkä kerien... mitkä vyyhdeten... kehien... luoden luomapuulle...\npirtaan ja niisiin pujottaen... käämejä punoen... kutoen kauneinta\nunelmakangasta, tai kaunista unelmaverkkoa...\n\nUnelmala-luolan keskellä on kaunis unelma-alttari. Sillä seisoo\nkaunis Raala pystyyn pannun kauniin kehän vierellä, kädessä kaunis\nvärttinän puolain, vyöllä siro sukkula, koreassa kannattimessa... Hän\njohtaa tuhansia enkeleitä, kun ne valmistavat ihmisten vääriä unelmia\nPerkeleen vallan ohjaksiksi... Hänen kehältään juoksevat väärien\nunelmien rihmat...\n\nUnelma-alttarin edessä istuu kaksitoista kaunista enkeliä, ijäti\nsoittaen kaunistekoista kannelta... Ne säveleet kantavat unelmia\nihmisten maailmoihin... solmivat ne ihmissydämiin... sitovat niillä\nihmisiä unelmoitaviinsa...\n\nUnelma-luolassa soivat sointuisimmat sävelet... siellä karkeloivat\nkauneimmat värit...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Harhama oli alkanut teoksensa, laskeutui Perkele Lammaskallion\nkivensyytä myöten Unelma-luolaan ja istuutui valta-istuimellensa,\nkutsuen pääenkelinsä eteensä. Hän heittäytyi istuimellensa\nlepoasentoon ja puhui ihastuneena:\n\n-- \"Nyt on voitto!\"\n\n-- \"Voitto!... Voitto!... Voitto!\" -- kertasivat kumartuvat\npalvelijat. Värit karkeloivat vilkkaina, unelmat kauneina. Perkele\njatkoi:\n\n-- \"Nyt nukkuu maailma lihan käsivarrella... Nyt lämmittelevät\nJehovan papitkin vaimojensa sylissä... Jehovan verkot ovat tyhjät.\"\n\n-- \"Ja joka ei ole Jehovan verkossa, se kulkee sinun poluillasi\", --\nkeskeyttivät palvelijat.\n\nJa yhä kirkkaammin paistoi kuunvalo luolan laesta ja iltaruskoiset\nverhot rusottivat laskoksina. Perkele jatkoi voiton-ilolla:\n\n-- \"Koko maailma on kypsä: 'Rakkaus'... pyh!... Niin: 'rakkaus'\non omenana, joka on eukon kädessä. Se kääntää miehen Jehovan\nkirkkotieltä tytön luhtiin...\"\n\n-- \"Ja siellä\" -- yrittivät palvelijat.\n\n-- \"Siellä ei Jehovan virsiä veisata\", -- keskeytti Perkele. --\n\"Jehova on luonut miehen kylkiluusta itsellensä surmankiven.\"\n\n-- \"Jonka sinä vierität aina Hänen tiellensä\", -- lisäsivät\npalvelijat.\n\nJa taas kisailivat iloiset valot ja hekkumallinen hämärä... Värit\npuhkesivat kauniina, kuin kukanterältä... suutelivat toisiansa...\nsulivat yhdeksi hämyksi... hävisivät... haihtuivat. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Nyt on Harhama minun: Hän on alkanut teoksensa... Hän on nostanut\nkurikkansa Jehovan kasvoja vastaan...\"\n\n-- \"Kiitos sinun viisautesi!\" -- lauloivat palvelijat.\n\n-- \"Ja sinun armosi!\" -- lisäsi ihana sävel.\n\n-- \"Sinussa päättyvät kaikki tiet... Sinuun johtavat kaikki polut\",\n-- todisti ylistys vallattomien valojen seasta.\n\n-- \"Sinussa loppuu kaikki... Sinusta alkaa kaikki\" -- kertaili\niloinen kaiku. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Harhama on siihen kurikkaan kulkenut Raalan, Tuulan, Eeremen,\nAaraman ja Uuratin kauniissa köysissä... Hänet on Herve vienyt\noikeaan satamaan ja Ooti ja Iila ovat hänet sinne soutaneet\ntaitavasti kaikkien Jehovan karien läpi...\"\n\n-- \"Sinä olet heille kaikille voiman ja viisauden antanut\", --\nylistivät enkelit... Perkele jatkoi järkeilyään suurena:\n\n-- \"Jehovan luoma ihminen on kahtia: Ne ovat naisia ja miehiä. -- Se\njako on jakava miehet Kainiksi ja Aabeliksi. Jehova pani miehen ja\nnaisen välille _rakkauden_, mutta minä olen muuttanut sen rakkauden\n_himoksi_... Luonnon määräämän siittämisen minä olen muuttanut\n_nautinnoksi_... irstailuksi... Siihen rapaan on Jehova kantapäänsä\nastuva...\"\n\n-- \"Siinä on Hän tapaava sinun hampaasi\", -- lisäsi Piru.\n\nPerkeleen vihjauksesta avautuivat luolan laskokset ja niiden takaa\nnäkyivät taiteilijoiden työpajat, runoilijoiden huoneet ja ihmisten\nasunnot. Kaikki olivat työssä... Kaikki ahersivat naisen ruumiin\nääressä... Taiteilijat hakkasivat sitä kivestä... maalarit maalasivat\nsitä kankaalle... runoilijat kirjoittelivat sille runoja...\nsäveltäjät ylistivät sitä sävelillä... soittajat soittivat sen\nylistystä... muut uneksivat siitä... Perkele osoitti näkyä lausuen:\n\n-- \"Noin palvelevat ihmiset naisen ruumista... He kihisevät siinä,\nkuin toukat juustopalassa, madot lihassa... He eivät vaihda sitä\npalaa Jehovan enkeleihin... He eivät edes välitä naisen _hengestä_...\nAadamista lähtien eivät he ole ylistäneet muuta, kuin naisen\n_lihaa...\"_\n\n-- \"Siksi horjuu Jehovan valta\",--huomautti Horna.\n\n-- \"Harhamakin on ryhtynyt työhönsä naiselle uhratessansa. Sen tähden\nkokoaa hän kultaa ja kunniaa... Hän kokoaa sitä, kuin riikinkukko\nhäntäsulkiensa väriä\", -- jatkoi Perkele.\n\n-- \"Mutta hän samalla pelastuu sen kautta Jehovan kynsistä\", --\noikaisi Lempo.\n\n-- \"Sinä olet hänen silmänsä avannut... Sinä olet hänet pelastanut...\nNyt on hän sinun\", -- kohisi ylistys. Ja kaukaiset kanteleet ja\nhuilut soivat ja niiden sävel sekautui ihanaan enkelilauluun, joka\nylisti Perkeleen armoa ja viisautta. Perkele lausui sen loputtua\ntyytyväisenä:\n\n-- \"Hän ei tosin ole vielä Kain... itsemielestänsä... mutta\nsiihen johtava askel ei ole enää pitkä... Hyvin olette tehtävänne\ntäyttäneet. Harhama antoi eropassin Jehovalle, Jehovan omien\nmunkkien siunaamalla kynällä... _Ja munkki Pietarin siunaamana..._\nPalvelijani! Palkinnoille!\"\n\nSatatuhatta ihaninta enkeliä helähti silloin luolan hekkumalliseen\nhämärään... Kuutamo laski laesta niiden soleille vartaloille...\npurppuraverhojen rusko leikki hienolla hipiällä... Ikuinen nuoruus\nkukki ihossa... kauneus poskessa. Joka jäsen oli notkeutta...\nsuloutta... ja sulo ja suloiset värit pukivat ruumiin pehmeät\npiirteet hämäräisillä harsoillansa... Koko luola oli täynnä hämyä...\nhekkumaa... kauneutta... sulavuutta... väriä... nuoruutta ja\nnotkeutta...\n\nTaas soi ihana soitto. Enkelit keinuivat sävelvirrassa, kuin nipukat\nrauhallisilla laineilla. Perkele puhui taas:\n\n-- \"Hyvin on työnne onnistunut. Miten olette sen tehneet? Miten\nolette verkkonne kutoneet? Raala! Anna enkeliesi näyttää työnsä\nmenoa!\"\n\nRaalan käskystä astui hänen alaisensa Vilva enkeleinensä Perkeleen\neteen. Kaikki olivat puetut utupukuihin, jotka olivat tähtivalosta\ntehdyt... Kuului hiljainen soiton hyminä. Vilva puhui Perkeleelle:\n\n    \"Mä käskyjäsi totellen\n    oon naisen silmää hoitanut.\n    Sen sinehen, sen sulohon,\n    sen kainouteen, kaipuuseen,\n    mä kylvin sinun henkesi.\n    Ja siitä kaunis pellava\n    mun hoidollani nousevi.\n    Ja pellavasta juoksevat\n    unelmakuidut rihmoiksi.\n    Ja kuituloista hienoista\n    unelmarihmat Raalasi\n    sun ohjiksesi kehruuttaa.\"\n\nPerkele:\n\n    \"On työsi oivaa. Silmä myös\n    on työtä Jehovan.\n    Hän nähdä silmän kerran loi.\n    Nyt on se minun paulanain.\n    Se kasvaa minun pellavaa.\n    Saat mennä... Seeve nyt!\"\n\nSeeven sadat enkelit tanssivat Perkeleen eteen. Niiden pukuina oli\nvalkean ruusun väriä ja vyöllä ihmeenkauniit nauhat, jotka oli\nsolmittu punaruusun puhtaasta väristä. Päässä oli somat seppeleet.\nNuoruus ja jumalallinen kauneus kilpailivat keskenänsä. Ruusunväriset\npuvut häilähtelivät armaimpina unelmina.\n\nKaikki kukki kauneutensa terällä, hohti vietin herkkuna\nneulankärellä. Seeve puhui Perkeleelle:\n\n    \"Mä sinun paularihmojas\n    tukasta naisen kehruutan.\"\n\nPerkele (keskeyttäen):\n\n    \"Se tappura ei hullumpaa!\n    Mun rohtimiksein Jehova\n    sen ehkä liekin luonut...\n    Vaan jatka!\"\n\nSeeve:\n\n                 \"Vaikka Jehova\n    lie tappuroiksi Itselleen\n    hivukset naisen luonut\n    -- ja miehen myös -- niin sinulle\n    me kuontaloiksi käännämme\n    ne molemmat. Ei haituvaa\n    jää niistä Jehovalle.\n    Mies suortuvissa neitosen,\n    kuin perho kieppuu kukassaan,\n    tai hämähäkki verkossaan\n    yöt päivät sille laulellen...\"\n\nPerkele (keskeyttäen):\n\n    \"Voi lintunen! Hän visertää\n    siis haituvalle neitosen...\"\n\nSeeve:\n\n    \"Niin visertää. Ja nainen myös,\n    jos ämmä on, tai neitonen,\n    vaan suortuviaan solmeilee,\n    kuin tyttö kutrejaan,\n    niin että paula kaunis ois,\n    ja miehen mielen kääntää vois\n    pois Jehovasta...\"\n\nPerkele:\n\n    \"Mies siis nyt koko Jehovan\n    myö haivenesta neitosen...\n    Ja lisäksi: se haivenkin\n    on työtä Jehovan!\n    On oivallista...\"\n\nSeeve:\n\n                      \"Nainenkaan\n    ei jouda verkkoon Jehovan,\n    kun suortuvistaan solmeilee\n    pikkuista ansaa, jolla taas\n    sinulle riista korjataan.\"\n\nPerkele:\n\n    \"Niin kaikki, mitä Jehova\n    vaan luokin, mulle aseeks käy...\n    On työsi, Seeve, verraton...\n    Saa Riiva tulla nyt!\"\n\nSeeven joukko väistyi notkeasti tanssien, ja Riivan joukko tuli\ntanssien Perkeleen valtaistuimen eteen. He olivat puetut rusopilvistä\ntehtyihin utupukuihin, jotka häilähtelivät ihanana utuna. Riiva puhui:\n\n    \"Sun kasvinmaakses pienoisen\n    mä naisen jalan valitsin.\n    Mä pikkujalkaan istutin\n    sun henkesi ja paulasi\n    ma sidoin siihen myös.\n\n    \"Tein niiksi polven soleuden\n    ja siron pohkeen puhtauden,\n    kauneuden kantapään\n    ja soman varpaan armauden\n    ja hienon hipiän...\"\n\nPerkele (keskeyttäen):\n\n    \"Kas... Kas!... Mi aatos!\n    Jehova jalan naiselle\n    lie tehnyt, että kulkea\n    se raukka vois.\n    Ja työnsä nyt\n    on minun taimitarhani.\n    Hyvästi tehty, Riivani.\n    Vaan kuulepas:\n    Peititkö taimitarhan myös,\n    niin ettei rikkaruoho näy?\"\n\nRiiva:\n\n    \"Ruusuisen hameen ikuisiin\n    poimuihin ihmeen ihaniin\n    ja hämäriin ja kiehtoviin\n    on kätkettynä kaikki se...\"\n\nPerkele:\n\n    \"Ihana aatos! Mainio!\n    Ain' Adamista lähtien\n    ei kukaan hameen hempsuja\n    ja laskoksia, poimuja\n    oo tyyten voinut tutkia,\n    ei paljastaa,\n    ett' onnen-aarre kaivattu\n    hempsuissa hameen milloinkaan\n    ei ole lymynnyt...\n    Hoh-hoi! Hoh-hoi! Sen piiloihin\n    yhäti poika, ukkokin\n    vaan kurkistaa...\n    Ken pettyy kerran, uudestaan\n    taas sieltä etsii onneaan...\"\n\nRiiva:\n\n    \"Ja nainen lisää rimpsujaan\n    ja pitsejä ja poimuja\n    ja laittaa salat armaimmat\n    ja onnen kätköt kauneimmat\n    ja helmat herkkuisimmat...\n        (nostaa hameensa kauniita helmoja)\n    Näin tämmöiset.\"\n\nPerkele:\n\n    \"No jopa on! Ken noihin ei\n    eksyisi onnen etsintään!\n    Hyvästi työsi tehnyt oot...\n    On Hulvan vuoro nyt.\"\n\nRiivan enkelit poistuvat sulavasti tanssien. Soitto ja hulmahtelevat\nharsot sulavat yhdeksi suloksi... Kauneus hohtaa kukkansa terällä...\nnuoruus nupussansa... Hulvan enkelit tanssivat poistuvien sijalle,\npuettuina aamuruskoisiin huntuihin... Soitto hiljenee... laulu\nvaikenee... Hulva puhuu Perkeleelle:\n\n    \"Ma miehen mielitekojen,\n    sen unelmien, toiveiden\n    ihanat unisäikehet\n    sain naisen ihon kasvamaan.\n    Sen hipiässä kukkii se,\n    sen värinä ja valkona,\n    sen tuoksuna ja lumona.\n    Sen ituina ja kasvuna\n    on sinun henkesi.\n    Ja siks' ei petä paula se...\n    Nääs: nainen itse lujentaa\n    sen punetta: Hän hoitelee\n    ihoaan niinkuin kukkasta...\"\n\nPerkele (keskeyttäen):\n\n    \"Apteekin pullot apuna...\n    Hyvästi tehty... Jehova\n    loi ihon naisen suojaksi,\n    ei syötiksi... Voi Jehovaa!\n    Hän itse mulle aseet luo\n    ja antaa käteen omenat...\n    Saa Harra tulla nyt!\"\n\nTaas oli luolassa tanssia. Taas suuteli sävel säveltä... Taaempana,\ntaikalammikossa soutelivat somat veneet... Lammikoiden selät olivat\nkukkasilla sirotellut. Valkeat veneet soluivat saarien lomitse,\nvettä hiljaa viiltäen, leikaten veden kaunista tyyntä. Saarilta\nkuului kaunis soitto... Veneissä istuvat enkelit kokosivat vedestä\nonnenkuplia, puhallellen ne ihmisten tavoteltaviksi... Kuutamo\nkoreili vedenkalvolla. Ylempänä punotti ihana onnen-utu...\n\nHarran enkelit tanssivat Perkeleen eteen. He olivat puetut\nkesäautereisiin pukuihin. Harra kertoi työstänsä:\n\n    \"Koreimmat miesten mielimaat\n    on toki naisen poskessa\n    ja huulessa...\n    Ne minun työtäin on:\n    Ma posken punaan hempeä\n    oon istuttanut armasta\n    omasta poskestani.\n    Ja huuli naisen sitten, ah!\"\n\nPerkele (keskeyttää ilkeästi hymyillen):\n\n    \"Nyt varmaan mannamakeaa\n    taas kuulla saan?...\n    Vai kuinka?\"\n\nHarra:\n\n    \"Niin! Ma suuteloilla maukkailla ja metisillä,\n    armailla varustan naisen huuloset...!\"\n\nPerkele (keskeyttäen, tehden suuteloa kuvaavan eleen):\n\n    \"Ne pienoset!... Ai-jai!\n    No edelleen!\"\n\nHarra:\n\n                  \"Niin herkkuisat\n    ja kiehtovat ja armahat\n    mä maukkaat lemmen-antimet\n    oon omastani antanut\n    kiehteeksi naisen poskihin\n    ja huulihin.\n    Ne loistavat nyt hempenä\n    ja herkkuna ne tuoksuvat,\n    kuin kukka kukkivat.\"\n\nPerkele (ivallisesti):\n\n    \"Ja konsa kukka varisee\n    ja rumenee,\n    niin huntu... hiukan maalia...\n    ja tekotukka, -hampaat myös!\n    Ei työsi hullumpaa!...\"\n\nTaas vilisi luolassa tanssi ja kauneus ja nuoruus... Valot\nkarkeloivat... Hämärä kuherteli onnen-utujen kanssa... Väri kosi\nväriä... Enkelit tanssivat... Niiden huulet punottivat maukkaina...\nrinnat hohtivat herkkuina... iho tuoksui kuumana...\n\nTaikalampien saarilla laittoivat salaiset kädet viettien\nleposijoja... Sävel riudutti vastustelevaa... Joutsen mairitteli\nemoaan... kuherteleva lemmenlintu houkutteli naarastansa käsiinsä...\nKaikki painautui hekkumaisille mättäille maata...\n\n-- \"Ihmis-elämän kuva\", -- virkahti perkele ivallisesti.\n\nPerkeleen eteen olivat tanssineet Virvan johtamat, Raalan alaiset\nenkelit, kuutamoharsoihin puettuina.\n\nVirva:\n\n    \"Mä miehen mielitekojen\n    ja halujen ja himojen\n    kauniiksi yrttitarhaksi\n    oon tehnyt naisen rinnat...\n    Omista niihin parhaimman\n    oon antanut...\n    Ne parhaat syötit varmaankin\n    on, mitä olla voi:\n    Ne lämpöä ja lempeä\n    ja rakkauden heelmiä\n    niin runsain mitoin tarjoovat.\n    Se tyttöydestä alkaa jo:\n    Kun puhkee tyttö naiseksi,\n    on kypsä rinta povella...\n    Se rusottuu ja armastuu...\n    Vuos' enää vaan ja rinnanpää\n    jo punottaa\n    ja kiehtoaa,\n    kuin marja mehevä...\n    Kas näin!\" (Paljastaa kauniit rintansa).\n\nPerkele:\n\n               \"Ai, ai!\n    Kas siitä syntyy unelma,\n    mi sotkee miehen mielen\n    ja älyn vie, ja järjenkin\n    vie jalkapuuhun istumaan.\n    Sanotaan: rinnan lapselle\n    on kerran luonut Jehova...\n    Jo erehtyi!\n    Oi, ukkoa!\n    Lapselle lehmänmaito jää...\n    miehelle vaimonrinta...\n    Niin kaikki Hällä teot, työt\n    aseiksi luisuu mulle...\n    Vaan riittää jo.\n    On ainesta.\n    Muut kauniin rihman säikehet\n    ne juoksevat ja kiertyvät\n    hohteesta kullan, hopean\n    ja seppelistä isänmaan,\n    kuplista kunnian...\"\n\nPiru (keskeyttäen):\n\n    \"Ja aistipunakukkaseen\n    ne rihmat kaikki johtavat\n    ja miehen sekä naisenkin\n    ne siihen solmivat\n    pois satimesta Jehovan...\"\n\nPerkele:\n\n    \"Niin solmivat...\n    On rihmat oivat Raalalla,\n    Kas niistä ihmis-unelmat\n    elämän johtolangoiksi\n    punoa kelpaa jo.\n    Vaan kuinka työnne sitten käy,\n    siks' että valmis unelma\n    verkoksi kutoutuu,\n    johonka kaikki sotkeutuu,\n    mit' yrittääkään mies?\n    Saa Raala itse kertoa!\"\n\nTaikalampien saaret hohtivat kukkina... Niiden kalliot olivat\npäivänpaistetta. Himottaret istuivat kallioilla, kukkivien puiden\nalla, sävelien seassa. He solmivat onnenseppeleitä utukukista ja\npuhalsivat ne sumuina ihmisten tavoteltaviksi.\n\nHurmaavan kaunis Raala tanssitti koko loistavan enkelijoukkonsa\nPerkeleen eteen. Enkelijoukko alkoi tanssia henkimaailman ihaninta\ntanssia. Se kuvaili sillä unelmarihmojen kehruuta... vyyhteämistä...\nkehimistä... kankaalle luomista... kerimistä. Yli ihanan luolan\nhulmahtelivat tuhansien enkelien utupukujen liepeet, kauniit vartalot\nja hajanaisten tukkien lumoavat, loistavat varjot... Raala itse\nsaneli joukon edessä runon, ja keinuva enkeliparvi teki kussakin\nsäkeessä käsketyn liikkeen, keinuen ja pyörien.\n\nRaala (ottaa itsekin kuvaavat tanssi-askeleet):\n\n    \"Valmiiksi rukit laittakaa!\"\n\nLuolassa alkoi kuulua salaperäinen soitto... Enkelit muodostivat\nrukkeja, jälittelivät tanssikuvioita.\n\nLoistava tanssi alkoi... Nuoruus, sulo ja sävelet sekaantuivat\nyhdeksi armaaksi unennäöksi.\n\nRaala:\n\nNyt rihmaan lappakaa povista neidon lämpöä... suloa silmän...\nkaihoa...\n\nNyt huulen hehkua!...\n\nNyt suuta suikatkaa! Kepeinä itse pyörikää!...\n\nTaas tanssikaa!... Niin rihma punoutuu...\n\nUus säije taaskin lappakaa: Kuvia polven notkean, pohkeiden\nvalkohipiää ja ihon tyttötuoksua...\n\nKauniimmin pyörikää!...\n\nNyt rintoihin taas koskekaa ja sieltä ottakaa rusoa rinnan kypsyvän,\npunoa kypsän rinnanpään!...\n\nNotkeina keinukaa! Kas niin! Vinhemmin vaan!...\n\nNyt sormin sievin tarttukaa kätköihin neidon arimpiin! Uus säije\nniistä ottakaa!... sielt' aivan... niin... Sielt' kaiken hemmen\nkätköstä, jok' on niin arka, että mies heltyy, nainen värähtää, kun\naatoskaan vaan koskettaa sen rajoihin!...\n\n    \"Taas punokaa!\n\n    Nyt pyörikää!...\n\n    Hametta hieman nostakaa!...\n\n    Enemmän rihmaa lappakaa,\n    aarteista ruusuhamosen,\n    miss' yhtyy unelmien tie,\n    miss' alkaa se ja loppuu...\n    kerillä lemmenrihmojen\n    perillä hemmenpaulojen.\"\n\nPerkele (tyytyväisenä):\n\n    \"On aines oiva, totta vie!\n    Myös rihma oiva lie!\"\n\nRaala:\n\n    \"Taas keinukaa ja pyörikää!\n\n    Lujaksi rihma punokaa!...\n    On lanka valmis jo.\n    Seis! Huoatkaa!...\n\n    Taas alkaa uusi työ:\n    Nyt viipsinpuina häilykää!\"\n\nEnkelit alkoivat leijailla ilmassa kuvioina, jotka jälittelevät\nviipsinpuiden liikkeitä, toiset soluttelivat niille kuvioille\nunelmien rihmaa toisilta enkelikuvioilta, jotka tanssien pyörivät\nrullakuvioina. Enkelien soleat vartalot notkahtelivat... unelmapuvut\nhulmahtelivat puolihämärässä... Kaikki oli yhtä suloa... notkeutta...\nhekkumaa... lämpöä. Perkele hymyili.\n\nRaala:\n\n    \"Jo riittää tää!...\n    Nyt kerinpuina keinukaa!\n    Kehinä toiset pyörikööt!\"\n\nJoukko enkeleitä muodosti kerinpuita kuvaavan piirin, joka keinuen\ntanssi ilmassa. Kauniit kädet kaartelivat hämärässä valossa...\nRuumiiden notkeille piirteille laskeutuvat utupuvun pehmeät laskokset\nhulmahtelivat... Luolan permannolla tanssivat toiset enkelikuviot\nkehinä ja niille juoksivat kerinpuilta unelmien kauniit langat.\nPerkele oli yhtenä tyytyväisyytenä.\n\nRaala:\n\n    \"Nyt luomapuina pyörikää!\n    Kepeesti jalkaa nostakaa!\"\n\nEnkelit muodostivat luomapuukuvion. Tanssi alkoi taas. Luomapuut\npyörivät ja vapaat enkelit soluttelevat niille rihmaa kehinä\npyöriviltä enkelikuvioilta. Kauniit ovat pirun kehät, hienot\nunelmarihmat ja luomapuut loistavat.\n\nRaala:\n\n    \"Niisiksi yhdet solukaa!\n    Pirtoina toiset piukkakaa!\n\n    On luomapuilta puomille\n    jo loimet pantu...\n    Lävitse pirran, niisien\n    nyt niitä suoltakaa!...\n    Mies itse sitten kutokoon\n    unelman, mutta kutehet\n    te hälle kehrätkää!\"\n\nPerkele (tyytyväisenä):\n\n    \"On aines oiva, totta vie.\n    Ei pappi taivaan iloista\n    semmoista kehrää konsaan:\n    niin ihanaa ja makeaa.\n    Ja kaikki työt' on Jehovan:\n    niin naisen silmä, rinnat sen,\n    ja iho, pohkeet, rinnanpäät.\n    Ja kumminkin:\"\n\nEnkelit (riemastuen):\n\n    \"Se kaikki sua palvelee,\n    kuin muinoin kuulu tiedonpuu\n    ja omenat.\"\n\nPerkele (voiton ilolla):\n\n                \"Niin palvelee.\n    Mit' yrittääkään Jehova\n    se mulle oiva ase on;\n    jää hälle ansa: kantapää,\n    tai omena... Voi ukkoa!...\n        (Raalalle):\n    Vaan saisko nähdä kudelmaa\n    min mies sun rihmoistasi luo?\"\n\nRaala pani enkelijoukon tanssimaan ihaninta tanssia. Utupuvut\nhäilyivät... notkeat vartalot solahtelivat hämärässä valossa.\nKoko lumoava näky kuvastui luolan seinien ruskopilvisien verhojen\nlaskoksissa... Kaikki oli satua... herpaisevaa lumetta...\nnuoruutta... suloa. Kaikki ui sävelissä ja kylpi tuoksussa. Raala\nitse johti tanssia runon sanoilla. Jokaisen säkeen lopussa tekivät\nenkelijoukot vastaavat, suloiset tanssiliikkeet.\n\nRaala:\n\n    \"Nyt keijukaisna keinukaa...\n\n    Soleina polvet notkukoot!...\n\n    Taas pyörikää... ja tanssikaa!...\n\n    Saa hameen helma heilahtaa,\n    kuin utu sieltä hulmahtaa\n    taas toinen hame ruusuineen\n    ja kätköineen\n    ja rimpsuja ja pitsejä...\n    ja silkkiä...\"\n\nPerkele (keskeyttäen):\n\n                   \"Vai silkkiä!\n    No eikös kelpaa rohtimet?\"\n\nRaala:\n\n    \"Ei kelpaa, ei...\n    On tullut aika uus\n        (Enkeleille):\n    Nyt tanssikaa ja keinukaa!\n    Kas niin! Kas niin!\n\n    Hametta hieman nostakaa!...\n    Sen alta, ah!\n    nyt hieman saa\n    vilahtaa jalka pienoinen\n    ja kaunis kantapää...\n\n    Taas keinukaa!...\n    Niin, niin!... Niin, niin!...\n\n    Nyt polvi saa jo vilahtaa...\n\n    Notkeemmin tanssikaa!...\n\n    Ylemmä helma nostakaa!...\n\n    Kauniisti jalkaa kaartakaa!...\n\n    Niin, niin!...\"\n\nPerkele:\n\n    \"Kuin ihanaa!...\"\n\nKauniit hameenlaskokset heilahtelivat utuina, väreinä, sulona.\nNotkeat jalat kaarsivat sulavina, heilahtelivat, kutsuivat, kosivat.\nLammikoilla seisoivat veneet liikkumattomina. Vedessä päilyivät\nonnenkuplien kuvat. Soitto kävi salaperäiseksi, tuoksu herpaisevaksi.\nTanssi jatkui. Raala komensi:\n\n    \"Taas keinukaa ja kaartakaa!\n\n    Saa hame hieman hulmahtaa\n    ja reisi vilahtaa...\n\n    Ylemmä jalkaa kaartakaa!...\n\n    Hametta nyt jo nostakaa\n    ylemmä pikku polvea,\n    rajoille neidon kainouden\n    ja miehen mielitekojen...\n    perille lemmen paulojen!...\"\n\nPerkele (ihastuneena):\n\n    \"Ai-jai!...\n    Tuo mielen miehen päästä vie,\n    jos sitä ollut lie.\"\n\nRaala:\n\n    \"Mies riutuu nyt jo unelmiin...\n    Enemmän hälle antakaa!...\n    Ensiksi suukko huulelta...\n\n    Kas niin! Nyt saa\n    sevalmus paidan solahtaa\n    ja rinnat paljastaa...\"\n\nEnkelien utupaitojen sevalmukset laskivat alas ja rinnat paljastuivat\nlämpiminä... Kypsyneet rinnanpäät kiehtoivat siimaa punottavina,\nmaukkaina, houkuttelevina. Yhä lumoavampaa on tanssi, kiehtovampaa\nunelma.\n\nRaala:\n\n    \"Nyt rinnanpää saa ruskahtaa...\n\n    Nyt marjoiksi jo punahtaa...\"\n\nPerkele:\n\n    \"Ai vietävää!\"\n\nRaala:\n\n    \"Nyt kättä hiukan kaartakaa!...\n\n    Veikeesti hieman hymyilkää!...\n\n    Nyt kiemailkaa!... Se lumoaa.\n\n    Nyt haaveilkaa... ja arkailkaa!\n    Se kiihottaa...\n\n    Nyt uinailkaa!...\n\n    Notkeina hiljaa tanssikaa!...\n\n    Raolle silmä sulkekaa,\n\n    kuin arka ois: Se viehättää\n    ja lumoaa...\"\n\nPerkele:\n\n    \"Kas syötävää! Se arkailee,\n    kuin vielä impi ois!\"\n\nLoistava enkelijoukko tanssi arkaillen, viattomuutta kuvaten. Kaikki\noli kaunista tarua, lumipuhdasta haaveilua, kuin neidon unelmat,\nviatonta, kuin lapsen iltauni, kun väsymys on painanut sen silmät\numpeen ja se näkee unta nukesta ja makeisista. Ja samalla oli kaikki\nnaista, kiehtovaa naista, joka on juuri puhennut täyteen kukkaansa ja\nvereensä ja lämpöönsä. Tanssi jatkui, värit karkeloivat, sävel ajoi\nsäveltä ja onnen-utu leikki hämärän kanssa. Raala jatkoi:\n\n    \"Nyt sulakaa jo suudelmiin!...\n    Arkaillen vaan!...\n\n    Saa paidan helma heilahtaa!...\n\n    Nyt itse hieman väsykää\n    ja riutukaa ja huoatkaa!\n    Se kuuluu asiaan...\n\n    Arkoina pesään paetkaa,\n    miss' miehen mieli hämärtyy\n    ja aatos paulaan sotkeutuu\n    ja kaikki uinahtaa\n    ja tuikkaa kodin-onni vaan\n    häävuoteineen ja suukkoineen,\n    kuin tuikkaa _olematon_...\"\n\nPerkele (ihastuneena):\n\n    \"Ja silloin Luoja unohtuu.\n    Vaan riittää!... Työnne oiva on.\"\n\nRaala:\n\n-- \"Näin kehräämme me, sinun palvelijasi, ihmisten unelmien langat\nheistä itsestänsä. Me luomme niistä kankaan, jonka loimet juoksevat\nsinun niisiesi ja pirtojesi läpi. Sinun keriltäsi juoksutamme me\nmyös kuteet. Ihmiset itse kutovat niistä sitten ne unelmat, joihin\nhe tarttuvat himoistansa ja haluistansa. Heitä ajaa unelmien verkkoa\nkutomaan onnenjano. Mutta työ on vaan heidän, rihmat ovat sinun\nrihmojasi, jotka juoksevat meidän, sinun palvelijoittesi, käsistä.\nSiksi ei tunnu niissä verkoissa vihollisesi, Jehovan, henki. Mitä\nmies niissä pauloissa antaa naiselle, siinä ei haise Jehovan henki.\nSen antimen hedelmä on sinun omasi.\"\n\nPerkele asettausi ylpeään asentoon ja vastasi:\n\n-- \"Työ on hyvin tehty. Ihanista kuontaloista olette te rihmat\nkehränneet ja kaunis on niistä kudottu verkko... Mitä on Jehovalla\nsen rinnalla annettavana? Pyh! Kaljupäiden pappien päivätöitä ja\nsaatavan maksua... Mutta se kiskuri saa sittenkin väkeä puolelleen\nviekotelluksi... vaikka minä maksan käteisellä heti ja hän panttaa\ntaivaan iloja...\"\n\nPiru:\n\n-- \"Se johtuu siitä, että tyhmät ihmiset uskovat saavansa enemmän,\nkuin odottavat.\"\n\n-- \"Ei\", -- keskeytti Perkele. -- \"Se johtuu siitä, että Hänen\nasiansa kulkee maailmanjärjestyksen kulettamana. Minun täytyy kaikki\nsaada taistelemalla... nyrjäyttää joka pala siltä radalta. Hän on\nnyt, -- sanon _nyt_ -- järjestys, minä kumous...\"\n\n-- \"Mutta sinä olet suurempi Häntä. Sinä kumoat hänen\njärjestyksensä\", -- ylistivät enkelit.\n\nPerkele rypisti otsaansa ja lausui:\n\n-- \"Jos minä voisin maata, antaa enkelieni maata ihmisten tyttäret\nraskaiksi, niin silloin vhiu! -- koko ihmissuku olisi minun.\nTuhannennessa polvessa olisi ihmisessä enää tuhannes osa Jehovan\nhenkeä, muu olisi minua. Mutta\", -- lisäsi hän kiukustuneena --\n\"minulla ja Jehovalla ei ole sukupuolilahjaa... Se lahja on tosin\nteillä, minun palvelijoillani, mutta siinä on taas se kirottu\nmaailmanjärjestys: laji ei voi syntyä toisesta lajista. Siinä on se\nvaino minun ja vaimon välillä. Ihmisvaimo on meille mahdoton...\"\n\n-- \"Me olemme sen inhottavan hajun tunteneet sinua palvellessamme\",\n-- lausuivat enkelit puistahtaen.\n\nPerkele harmistui... Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät,\nnuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana.\n\n-- \"Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä\", -- käski\nhän lopuksi valta-istuimeltansa.\n\nRaala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa,\nniin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi.\nKäytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset...\nTaampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen\nsilmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine\nkurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala... sen onnenkuusi...\nkodin rauha... kodin kukka... onni ja työ... runokannel... Kuului\nvieno kehtolaulu... Jo leikki Ritva lattialla... Se leperteli jo\nHarhaman ilona... Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä...\nKultapurot juoksivat hänen kotirantaansa... Maineen seppeleet\nloistivat... Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi... Ne\npalasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa... Nälkäsuon punaisella\nkarpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas... Maailmankurjuus ojensi\nhänelle seppelettä... Elämä hohti purppuranpunaisena...\n\nSitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta.\nRauhallisena laskee Harhama levolle... Vaimo pukee lähtevän\nvalkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee\nitkien omaa aikaansa... Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan\nuskollista vaimoaan... Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta...\nMusta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja\nEsempio istuvat veneessä... Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet\nkotirantaan... Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä...\nHän taittoi jo sen... Pursi laskee edelleen... Jo avautuu maineen ja\nkuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä.\n\n-- \"Nyt tulkoon todellisuus!\" -- keskeytti Perkele unelmat ja\nmielikuvat... Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi\nsilloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen\npurppuraselkä syöksi tulta... Helvetti avasi tulisen kitansa\nja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat\ntyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle.\nOnnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan:\n\n-- \"Herra auta meitä, me hukumme!...\"\n\n-- \"Hah... hah... hah... haa!\" -- nauroi Perkele.\n\n-- \"Hah... hah... hah... haa!...\" -- nauroi loistava enkeliparvi ja\ntanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele\nkiitti heitä palveluksesta lausuen:\n\n-- \"Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää\nlemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden\nrinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa\nihmisten tavoin... rumasti... Te saatte ottaa ajatuksellanne\ntoistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi\nvieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!\"\n\nSamassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He\nvalitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua\nja keinuen tanssia sen tahdissa... Luola punertui... sitten\nhämärtyi... Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen\najatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen...\n\nPerkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen\nmukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä:\n\n-- \"Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan\nsyntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät\nluonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti... Ne selittelevät minun ja\nJehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä... Ne panevat minua\nja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun\nkuontaloni tappuroita.\"\n\nSen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua:\nRiuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat\ntaas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui\ntulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja\nränsistynyt Harhamala sen juurelta... Valkeiden lintujen sijasta\ntäyttivät yölepakot ilman... Ne räpyttelivät siipiänsä... Kuului\npilkanhuilu... Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille... Kuusi\noli mustana niistä... Ukkospilvi nousi taivaalle... Jo välähti\nsalama... Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi\nmaailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo\nmustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama\nja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille\nkostoa huutamassa... Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot\nvääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi\ntulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi\nmustana, rannalla huusi huuhkaja... Veneessä olijat yrittivät huutaa:\n\n-- \"Herra auta, me hukumme!...\"\n\n-- \"Hah... hah... hah... hah... haa!\" -- nauroi Perkele ja punainen\nkorppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon\nusvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle\nelämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon\nsuuri kipinä...\n\nHän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja\nrukoili sielunsa kaikilla voimilla:\n\n-- \"Jos _sinä_ olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista\nleileistäsi! Auta _edes sinä_, että teokseni lehdille voisin valaa\nsen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet...\nJos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini\nja kunniani ja kaikkeni...\"\n\nRohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti\njatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa\nja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana,\nkumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut.\nHän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa.\nHän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, _seisoi\njo_ sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa\nhuikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen\nmaailmanpauhun mukana.\n\n\n\n\nElämän virvatulia.\n\n\n    Elämä on Jumalan antamaa kuritusta...\n\nHopeanheleänä puhkesi uusi päivä aattoyön unelmista. Kirkas\naurinko kieri rataansa taivaan loistavana helynä, jaellen valoa\naarteistansa, loistaen onnenuhkuna, hehkuvana sädekehänä. Harhamalan\ntanhualla tanssivat Korpelan nuoret, koreissa kansallispuvuissa:\ntytöt nauhoissa, pojat valkopaidoissa. Vankat pojat pyöräyttelivät\ntyttöjänsä voimakkailla käsivarsillansa ja lauloivat:\n\n    \"Tullaa! Rullaa!\n    Kyllä toimeen tullaan.\n    Talvet teen mä tukkitöitä,\n    sinä rukkia rullaat.\"\n\nJa reippaat tytöt katselivat tanssin pyörteissä rohkeasti elämän\nvaivaloiselle polulle, pyörähtivät poikien kainalossa kepeinä,\nhilpeinä ja vastasivat:\n\n    \"Tiurun, liuru!\n    Saa soida viulu!\n    Onhan meillä talouskin:\n    ämpäri ja kiulu!\"\n\nJa viulu alkoi vinkua. Käki kukkui sen säestyksellä. Se helskytti\nhopeaa Harhamalan onnenkuusen latvasta ja pikku lintu liritti\nsävelensä soiton sekaan. Pojat nostelivat tyttöjä polskan tahdissa.\nTyttöjen hajanaisten tukkien seasta heilahtelivat punaiset nauhat.\nSilmässä loisti luonnon väärentämätön sulo, poskessa korven puhdas\npuna ja katse kohtasi katseen rehellisenä ja avoimena...\n\nLuonnon lapset tanssivat viattomina, kuin perhoset luonnon puhtaalla\npovella. Harhama katseli rouva Esempion kanssa akkunastansa nuorten\nhilpeää iloa. Talven kuluessa hänen ja Korpelan väen välille\npunoutunut ystävyyden ja luottamuksen side tuntui nyt vetäytyvän\nentistä lujempaan solmuun ja hän tunsi olevansa voimakas tämän väen\nkanssa. Hän ei ollut koskaan ennen katsellut loistavia tanssiaisia\nniin suurella tyydytyksellä, kuin nyt tätä korven asujien iloa.\nÄänetönnä puristi hän rouva Esempion kättä kiitokseksi siitä, että\ntämä oli tavallaan johtanut hänet korpeen luonnon ja ihmis-elämän\nkovimpaan taistelurintamaan, jonne hän ei olisi joutunut ilman\nhänen tuttavuuttansa ja siitä johtuvia syitä. Ja hän virkahti, kuin\nyksinpuhuja:\n\n-- \"Olet ollut luotsina elämän tiellä... Olet ajanut minut korpeen\nvoimistumaan ja kasvamaan. Kiitos johdosta! Heitä nyt mela minulle!\"\n\nJouhi oli vetänyt viulusta äänen ja elämä ihmispovesta. Ja molemmat\nne hävisivät maailmoiden suureen soittoon, kuin haihtuva hämärä\naamuiseen valomereen. Molemmat tanssittivat aikansa ihmistä, kuin\nillantyyni itikanlaulua, karkeloittivat sitä, kunnes se riutui ja\nhävisi ja haihtui äärettömyyden ammottavaan äänettömyyteen.\n\nSairaloisella kiihkolla valmisti Harhama nyt teostansa. Hän ei\nenää kysellyt mitään, ei epäillyt. Hän oli noussut epäilyistä,\nkuin tautivuoteelta, kuumeisena ja syöksyi sokeana eteenpäin, kuin\ntavotellen silmiensä kadonnutta valoa. Sivu liittyi sivuun. Kaikki\noli irtipäässeen mielikuvituksen rajua leikkiä. Vuoret nousivat\nmaailmoiden povesta, kohosivat pystyyn ja tanssia jyskyttivät hänen\nvallattoman loistavissa kuvauksissansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä aikoina alettiin luoda uutta Suomea. Uudet olot pohjautuivat.\nKaikki alkoi ensin kiehua sekaisin, kiehui aikansa ja alkoi hiljaa\nlaskeutua uuden pohjaksi.\n\nPienoinen Iloniemi pistää Korpelan kuuluisaan Riitajärveen.\nRiitajärvi on saanut nimensä niistä riidoista, joita Korpelan miehet\nolivat siitä käyneet. Kolmelta sivulta ympäröivät Riitajärveä\nNälkäsuon sammaleiset vesiset liepeet aivan silmänkantamiin. Ne\nliepeet ovat pohjattomia hetteitä. Ainoastaan kurkiparvet uskaltavat\nniillä kahlata. Kaikki muu vajoaa niiden liejuun. Neljännellä\nrannalla kohoaa korkea kukkula ja sen juurella on kaunis Iloniemi.\n\nKerta tahtoi osa Korpelan miehiä kuivata järven, että Nälkäsuo\nkuivaisi. Toiset taas halusivat laskea järveen vettä lisää, että\nkoko Nälkäsuo muuttuisi mereksi. Syntyi riita, jota kesti miespolven\nikä. Mutta riita oli käyty sovinnossa, kuten oli totuttu yhdessä\nrynnistämään Pohjolan pakkasia ja kivimäkiä vastaan. Yhdessä oli\najettu monta kertaa vuodessa käräjäpaikkaan, ja rauhassa tupakoiden\nolivat riitaveljet vuosikymmeniä kiistelleet asiasta ja selitelleet\ntoisillensa kumpikin oman asiansa oikeutta. Kahdesti oli kumpikin\npuoli voittanut. Kahdesti oli Riitajärvi kuivattu ja kahdesti\noli se taas uudestaan laskettu vettä täyteen, jopa muutettu koko\nNälkäsuo mereksi. Miehet olivat aina lukeneet lehmänsä navetassa.\nOli nimittäin kaikessa ystävyydessä päätetty käräjöidä niin kauvan,\nkuin yhtä useamman lypsävän häntä heiluu kunkin talon läävässä ja\nmuut ovat menneet käräjäkuluista. Viimein oli päästy siihen lukuun ja\nlopuksi jäi Riitajärvi entisellensä, samoin Nälkäsuokin.\n\nKorpelan miehet olivat tottuneet kaikessa panemaan kovan kovaa\nvastaan.\n\nNyt oli koko Korpelan väki kokoutunut Iloniemelle neuvottelemaan,\nmitä olisi tehtävä, että nyt, kun uuden ajan rusko punaa\ntulevaisuuden rantaa, se estettäisiin taas pilveen peittymästä,\nestettäisiin kirkkaana nouseva päivä kierimästä takaisin entiseen\npilveensä. Läsnä olivat Ritavaaran Mikko, Laurilan Aapo ja kaikki\nmuut, nuoret ja vanhat. Yhteiskunnallisen elämän kysymykset kiehuivat\nKorpelassa voimallisina, kuin lumituisku myrskyn käsissä, tunkien\nelämän kaikkiin tilaisuuksiin: hautajaisista huveihin ja häihin\nasti. Kaikkialla puhuttiin siitä yhdestä ainoasta. Kysymys nyt oli\nsiitä, mitä olisi tehtävä, että saatua äänioikeutta voitaisiin\nkäyttää tehokkaasti, ettei valta luiskahtaisi taas toisten käsiin.\nKorpelankin miehet mielivät jo puristaa vallan kultaomenasta mehua.\n\nHarhaman sanoihin luotti Korpelan väki entistä rohkeammin. Talven\nkuluessa solmitut siteet olivat vetäytyneet yhä lujemmalle. Harhama\nsai taas tilaisuuden kumartaa maailmankurjuudelle, pyydystää\nsiltä hänen silmiänsä huikaisevaa kiitollisuuden ja ystävyyden\nsumuseppelettä.\n\nMoniöisestä valvonnasta väsynyt aurinko solui jo valoaarteinensa\nalamäkeä sydän-öistä levähdyspaikkaansa kohti, hehkuen taivaan\ntummasta sinestä puhenneena valokukkana...\n\nKesän pisin, kaunis päivä kallistui iltaan. Iloniemi oli väkeä\ntäynnä. Siellä oli satoja ja satoja, mutta ne sadat olivat yksi ainoa\njoukko-ihminen. Ne näyttivät taas Harhamasta maailmankurjuudelta,\njossa jumaluus kehittää itseänsä hyveeksi: vaatimattomaksi,\nuhrautuvaksi, vähään tyytyväksi, omain voimin kulkevaksi. Ja\nikäänkuin se olisi hänen velvollisuutensa ja maailman luonnollisin\nasia, polvistui hän sen edessä ja ylisti sitä ja todisti, että sen\njoukko on korkeinta. Hän ylisti aluksi kuulijoittensa miehuutta ja\nelämän rohkeutta. Hän puhui:\n\n-- \"Korpelan naiset ja miehet!\n\n\"Näillä perukoilla on totuttu astumaan miehekkäinä kivimäkeä,\npelottomina nälkävuotta ja rohkeina kuolemaa vastaan. Täällä seisoo\naina elämä kuolemaa vastassa. Jokainen teistä taas tänä päivänä\nkulkee päivän likemmä hautaansa ja kesä lähtee juuri kierimään\ntalvea kohti ja useiden harmaat hiukset ja rukiin heilimöiminen\nmuistuttavat, että ei kumpaankaan: hautaan, eikä talveen ole kuin\nkukon-askel. Mutta viulujen soidessa katselee täällä taas väki sitä\naskelta...\"\n\nKuulijat olivat yhtenä korvana. He eivät olleet tottuneet kuulemaan\nylistystä. He olivat aina huomanneet olevansa niitä, joiden hien\nolivat ennen sen syömistänsä lianneet ne, jotka siitä hiestä\nelivät. Elämän ja kuoleman viulunkieltä näpättyänsä johtui Harhama\nvaistomaisesti puhumaan jonkun sanan siitä suuresta kysymyksestä. Hän\njatkoi:\n\n-- \"Suuria neroja lohduttaa maanrakoon lähtiessänsä se tieto, että\nhe 'jättävät kanteleen jälelle', jättävät jälkeensä elämänsä työn,\njossa he elävät kuoltuansakin kansansa ilona ja sen muistossa. Mutta\noman kanteleensa jättää Korpelankin väki jälelle ja se jättää _suuren\nkanteleen_...\"\n\nKuulijat katselivat puhujaa kysyvinä, ihastuneina. Harhama huomasi\nsen. Hän ihastui siitä. Kuvittelemansa maailmankurjuus näytti\nvanhurskaalta, joka _palkitsee_ ylistyksen kiitollisuudella. Hän\nylisti sitä hartaammin. Hän ylisti sitä työtä, jonka Korpelan\nmiehet ovat maallensa tehneet. Hän korotti sen työn kaikkea muuta\nkorkeammalle. Hän puhui:\n\n-- \"Te kysytte: minkä kanteleen me jätämme? Katsokaa!\nYmpäriinsä nousevat tervahautojen mustat savut. Ne ovat _teidän_\ntervahautojanne... Tervaspuut ovat _teidän_ kolomianne... _Teidän_\npilkkomat ovat tervakset... _Teidän_ panemat ovat tervahaudat... _Ne_\novat teidän kanteleitanne. _Teidän_ eivätkä muiden... Jos muiden\nkanteleista helskyvät laulut, niin teidän kanteleesta vuotaa laulujen\npalkka ja voima: rikkaus...\"\n\nHän huomasi köyhien kuulijoittensa kiitollisuuden ja ihastuksen\nja kuvitteli ja uskoi sen aivan rajattomaksi. Sadat näyttivät\nseisovan kiitollisuuden kukka kunkin kädessä. Hän uskoi sairaloisen\nitserakkaana, että kuulijat puoli-jumaloivat häntä. Siksi\nylisti hän heitä kaikesta sielustansa, tavotteli kiitollisuuden\nsumuseppelettä, kuin kissa hiirtä, ja samalla riemuitsi siitä, että\nvoi ylistää _oikeaa_ jumalaa: maailmankurjuutta. Juuri _siksi_\ntuntui se kiitollisuus suloiselta, kun se oli hänestä _jumaluuden_\nkiitollisuutta, eikä ihmisten. Hän nosti Jumalaansa yhä korkeammalle,\npuhuen:\n\n-- \"Jos _te_ sammutatte tervahautanne, lakkaavat muiden kanteleet\nsoimasta, koska niiden soittajat jäävät leivättömiksi... _Te_ ne\nsoittajat ruokitte, _Te_, eivätkä ne itse...\"\n\nJa yhä kiehtovampana kutitteli häntä maailmankurjuuden: teoksensa\njumaluuden rakkaus. Se näytti ojentavan hänelle jo kuolemattomuuden\nkanteletta... Hän laskeutui sen eteen polvillensa entistään\nnöyrempänä, ei ollut ylistävinänsä _ihmistä_ vaan siinä ilmenevää\njumaluutta. Hän jatkoi:\n\n-- \"Katsokaa! Kaikkialla nousee tervahautojen savun välistä rukiin\nheilimäsavu... _Teidän_ ruispeltonne siellä savuavat. Kivet ovat\n_teidän_ vääntämät... _Teidän_ muokkaama on pelto ja _teidän_\nhiellänne se on höystetty. _Te_ olette rakentaneet kanteleen\nkivimäestä...\"\n\nJa yhä kiehtovampana liekehti hänelle joukkokiitollisuus.\nSumuseppeleet hohtivat kirkkaina, kuin auringon valopyörä. Se itse\nasiassa olikin suuri, sillä se tempasi kaikki mukaansa ja laajeni\nkuin rutto. Ja Harhama, joka nosti maailmankurjuutta jumaluudeksi,\noli jo sen vähästäkin ihastunut ja kuvitteli sen satakertaiseksi...\nHän oli kuin rakkauden sokaisema, joka mielitiettynsä silmäyksessä\nnäkee jo taivaan avautuvan ja hän kumartui alemma: sitomaan\nsokaisijansa kengänrihmoja. Hän jatkoi:\n\n-- \"Kivimäestä te olette rakentaneet kanteleen, joka jää jälelle\nsilloin, kun te itse lähdette maanrakoon. Se soi teidän kuoltuanne\nvuosituhansia. Se soi kasvamalla viljaa... Ja jos, kuten sanon,\ntoisten kanteleiden kielistä vuotavat säveleet ja tiede, niin vuotaa\nteidän kanteleenne kielistä _leipä_, se, jota ilman ei soitto\nsoitolle tunnu...\"\n\nJa kun hän sairaloisena katsahti Korpelan heilimöiviä ruispeltoja,\nnäyttivät ne maailmankurjuuden autuaidenkentiltä, jumalallisilta\nviljakanteleilta. Kun hän katsahti niistä nostettuja hirvittäviä\nkivikasoja, kirkastui hänelle maailmankurjuuden _voima_ suureksi,\njumalalliseksi, miehet näyttivät pikkujumalilta, karaistuilta,\nvoimakkailta, jäykiltä. Niistä oli karissut pois kaikki inhottava\nihmisturhuus: koreilu, keikaroiminen ja kaikki muu marakattimaisuus.\nSe oli mies ja ihminen oman sisällisen ihmisensä, eikä korujensa\nkautta.\n\nJa entistä hartaammin polvistui hän ja puhui niin kuin tiesi sen\nkelpaavan. Hän onki utukukkia, löi rahaa haihtuvista tunteista,\ntäyttääksensä sillä rahalla arkkunsa. Hän jatkoi:\n\n-- \"Niiden toisten kanteleet maksetaan tässä maassa usein kymmenien\ntuhansien vuosituloilla, teidän kanteleenne, se kaikkien soittojen\nsoitto -- verotaakalla... Niiden toisten kanteleet maksetaan _teidän_\ntervallanne, niiden työttömyys _teidän_ rukiillanne...\"\n\nKorpelan paljon kärsineelle väelle se oli evankeliumia, sen tiesi\nHarhama. Hän _valmisti_ kuulijoitansa ja kuulijat valmistuivat.\nJoukko-ihmisen joukkokiitollisuus loisti Harhaman silmissä\ntuliroviona, joka viskoi liekkinsä huippua pilvien tasalle. Harhama\nvarustautui näppäämään jonkun iskun siihen Jumalaan, jota vastaan\nhän nyt nousi kaikkien intohimojen häneen voimaa puhaltaessa. Mutta\nhän oli varova. Hän ei tahtonut loukata uutta jumaluutta soittamalla\nsille oudon säveleen yhtä-äkkiä. Hän soitti oikean johtosäveleen.\nHän näppäsi sen vihatuista Suomen suuripalkkaisista virkamiehistä,\njatkaen:\n\n-- \"Tarkastakaa virkamiestenne työ ja maksakaa niille täst'edes\ntyönsä, eikä arvonsa mukaan! Älkää lakatko ponnistelemasta, ennen\nkun jokainen on tasa-arvoinen teidän kanssanne arvon-annossa, työn\npalkkiossa ja sen velvollisuudessa! Pankaa virkamiespedoille suitset\nsuuhun!...\"\n\nKarun maan miehille, jonka virkamiehistö on maailman kallispalkkaisin\nja suhteellisesti suurilukuisin, oli se ilonsanoma. He olivat\nkantaneet virkamiestaakkaa hartioillansa, kuin kivimäkeä, saaneet\nniiltä palkkioksi halveksimista ja töykeyttä ja tunteneet niiden\npainon jokaisena veronmaksupäivänä. Joukko-ihmisen ihastus ja\nkiitollisuus nousi. Harhama näki sen moninkertaisena ja rohkeni jo\ntarttua Jumalaan käsiksi, samalla kumartaen maailmankurjuutta. Hän\ntiesi, missä on Jumalan kipein kohta ja tarttui siihen: Hän tarttui\npappeihin, jatkaen:\n\n-- \"Tarkastakaa myös pappienne säkki ja ommelkaa sen pohja kiini\nkohtuullisen likelle suuta. Sillä älkää luulko, että Jumala asuu\npapin säkissä, johon siis ei olisi lupa koskea...\"\n\nHän oli osannut koskea oikeaan kohtaan. Hän oli aivan tutkinut, mikä\nsuunnaton rasitus ja taakka on Suomen papisto ja suurenteli sen\ntaakan moninkertaiseksi. Hän käytti apunansa kaikkea luonteessansa\npiilevää alhaisuutta ja halpuutta, kun tavotteli kurjuuden\nluottamusta ja kirkasti teostansa. Joukko-ihminen ihastui. Sen\nkiitollisuus kiehtoi Harhamaa, kuin kaunis käärme, sillä se oli\n_suuri_ ja se oli hänelle jumaluuden kiitollisuutta. Hän tarttui\nJumalaan rohkeammin käsiksi, jatkaen:\n\n-- \"Ei Jumala asu kirkoissa, eikä pappien jyväsäkissä...\"\n\nHän pysähtyi ja katseli kuulijoitansa. Ne olivat ihastuneita. Nyt hän\nrohkeni jo kierrellen sanoa _kuka_ on Jumala. Hän jatkoi:\n\n-- \"Jumala on kaikkialla siellä missä _te_ teette työtä itsenne,\nlähimäisenne ja kansanne hyväksi...\"\n\nHän katsahti ymmärtävätkö kuulijat, että hän tarkoitti sanoillansa:\n_Te olette Jumala... Ihminen_ on Jumala... Hän ei ollut varma, josko\nne ymmärsivät, mutta hän näki, että ne _voi_ saada ymmärtämään ja\nheräämään jumaluutensa tietoisuuteen, sen jumaluuden tietoisuuteen,\njoka on korkeimpana _ainoastaan_ ihmisessä. Hän jatkoi ajatustansa:\n\n-- \"Ja te palvelette Jumalaa myös sillä, että vapautatte itsenne\nja jälkeläisenne pappien ja muiden vallasta ja semmoisen Jumalan\nkynsistä, joka tyhjentää teidän jyvähinkalonne, palkkioksi siitä,\nettä vääntää teidän hartianne kumaraisiksi...\"\n\nHänestä tuntui, että kuulijat käsittivät jo vaistomaisesti hänen\najatuksensa, vaikka ei hän sitä selvin sanoin sanonutkaan.\nHänestä tuntui, että jumaluus herää jo maailmankurjuudessa\nitsetietoisuuteensa. Hän lopetti ajatuksensa:\n\n-- \"Kun sen teette, niin palvelette _oikeaa_ Jumalaa ja _oikein_...\nSemmoinen Jumalan palvelus on tuhannesti suuremman arvoinen, kuin\nitkut ja veisuut ja nyyhkytykset...\"\n\nHän oli saanut sanotuksi _kenen_ palveleminen on oikean Jumalan\npalvelemista. Hänestä tuntui, että hän oli saanut nyt jo\nensikerran, vaikkapa kierrellen, tunnustaa julkisesti jumalansa:\nmaailmankurjuuden jumaluuden. Se oli tapahtunut uuden elämän\naatto-illan jälkeisenä päivänä, uuden elämän _ensimäisenä_ päivänä,\nseuraavana päivänä teoksensa alkamisen jälkeen. Se tuntui hänestä\nhyvän enteeltä ja silloin avautui hänelle koko elämä kirkkaana\nvirvatulena, jonka liekinpäässä loisti kuolemattomuuden häikäisevä\nseppele, punoutuen virvavalkean näkymättömästä, hopeanheleästä\nsavusta.\n\nInnostuneena lopetti hän puheensa, laskeutuen henkisesti polvillensa\nmaailmankurjuuden eteen, aivan _liehakoiden_ sitä. Hän jatkoi\nylistystään:\n\n-- \"Te kysytte taas, miten sen kaiken voitte tehdä. Liittykää yhteen,\njärjestykää ja tarttukaa itse ohjaksiin! Äänioikeudesta on teille\nhyötyä ainoastaan silloin, kun te sitä käytätte _itse_ ja käytätte\n_taidolla_ ja _yksimielisinä_. Jos jättäännytte sokeina toisten\njohdettavaksi, niin vuotaa tervahautojenne terva edelleenkin toisten\ntynnyreihin ja viljanne niiden pohjattomiin säkkeihin.\"\n\nKuulijat muistelivat niitä jyväkuormia, joita he olivat vetäneet\npapeille. Harhama nautti siitä huomiosta ja iloitsi, että oli voinut\navata silmät ja paljastaa petoksen. Hän nautti myös siitä, että oli\nvoinut _kostaa_ papeille, jotka olivat häntä ja rouva Esempiota\nhäväisseet. Hän lopetti:\n\n-- \"Astukaa siis itse järjestettynä joukkona esille ja tarttukaa\nohjaksiin. Älkää arkailko! Vetäkää ohjakset kireälle yhtä\nhäikäilemättä, kuin olette tarttuneet käsiksi kivikkoihin!\nKivikankaan on täytynyt totella ja kasvaa täysi ruissato. Yhtä\nrohkeina virittäkää viulunne täyteen vireeseen ja soittakaa siitä\ntäysi sävel!\"\n\nLakit nousivat ilmaan ja voimakkaat eläköönhuudot kertoivat karkeiden\nmiesten voimasta. Jotkut puristivat puhujan kättä ja kiittivät\nhäntä puheesta muutamalla katkonaisella, koruttomalla sanalla.\nJoukkoihminen oli unohtanut entiset riidat ja Riitajärven rannalla\nyhtyivät entiset riitelijät yhdeksi ihmiseksi: joukoksi, jolla oli\nyksi tahto, yksi tunne, yksi kiitollisuus, tai viha.\n\nTyynenä katseli Riitajärven sinikalvo taivaan heleällä sinellä\nalas kierivää aurinkoa. Iloniemellä neuvotteli Korpelan väki\nHarhaman puheen loputtua maansa ohjaksiin tarttumisesta. Ne olivat\nniitä aikoja, jolloin koko Suomi alkoi kiehua ja synnyttää uutta.\nRitavaaran Mikko kehotti perustamaan valtiollisen seuran, joka\ntarttuisi asioihin käsiksi. Hän puhui:\n\n-- \"Ne, jotka meiltä vievät tervan suoraan haudoista ja rasvat\nlehmän utarista, ennen kun ne ehtii kunnolla voiksi kirnuta, ovat\njärjestyneet yhdeksi talkooväeksi. Jos mieli niitä saada hillityksi,\ntäytyy tässä meidänkin liittyä yhteen...\"\n\nEhdotus hyväksyttiin. Joukko-ihminen alkoi Korpelassakin harjoitella\njäseniänsä. Ryhdyttiin keskustelemaan seuran nimestä. Jotkut\nehdottivat nimeksi \"Korpelan Karhu\". Laurilan Aapoa se nimi ei\nmiellyttänyt. Hän puhui:\n\n-- \"Meille suomalaisille eivät ne karhut ole oikein paikallaan.\nKarhun pitäisi joskus nousta takajaloillensakin tekemään voimannäyte,\nsillä mikäs karhu se muuten olisi... Mutta meillä suomalaisilla\ntahtoo olla niitä jalkoja niin tuhottoman vähän, että jos nousee\ntakajaloillensa, niin siihen menevätkin jo _kaikki_ jalat... Ei\njää enää mitään, millä tehdä se arvoon kuuluva voimannäyte... Se\nei näyttäisi silloin ihan karhulta, vaan vähä niin kuin variksen\npelätiltä...\"\n\nKorpelan miehet eivät olleet tottuneet yli voimiensa röystäilemään.\nHe olivat kivimäellä punninneet voimansa aivan luodilleen.\nSiksi eivät he kivimäen edessä olleet koskaan nousseet karhuna\ntakajaloillensa. Siksi myönsivät he nytkin Laurilan Aapon olevan\noikeassa. Turtolan Juho jatkoi hänen puhettansa:\n\n-- \"Niin se on... Eikä meillä myös ole liikoja käpäliä, joilla juosta\nmiekanterää pitkin, sillä eiväthän siinä juostessa yhdet käpälät\nkauvan kestä... Eivät niinkään kauvan, että ehtisi juosta terän\npäästä päähän...\"\n\nSekin tuntui korpelaisista oikealta. Mietittiin jotain muuta nimeä.\nPeltovaaran vanha isäntä ehdotti nimeä \"Korpelan susi\". Hän puhui:\n\n-- \"Ne karhut ja leijonat tahtovat täällä kuolla nälkään, mutta susi\non sitkeä... Se kaluaa ruokansa vaikka kalliosta. Se ei kuole nälkään\nnälkäsuollakaan. Se on viisaamman näköistä, että on susi, jolla on\nkarhun käpälät, kuin että on karhu, jolla ei ole kuin takajalat...\"\n\nEhdotus hyväksyttiin ja \"Korpelan susi\" perustettiin nostamaan kansan\npohjaa pintaan ja taistelemaan vallan kultaomenasta.\n\nJa kun \"Korpelan susi\" oli perustettu, alkoivat viulut soida,\nlaulut helskyä ja nuoret ottivat tanssien vastaan sitä uutta aikaa,\njonka toivottiin muassaan tuovan valoa ja rikkautta pirtteihin\nja helpotusta niiden elämään, jotka seisoivat kivimäkeä vastassa\nviljelyksen eturintamassa. Riitajärven takana alkoi vallaton käki\ntaas kukkua soiton sekaan. Rannan ruohokossa pulahteli ahven ja\nkuikka ui selällä, ihaillen Pohjolan kesäillan kauneutta. Ja tällä\nluonnon valmistamalla taustalla tanssivat Pohjolan reippaat tytöt\npoikien kainaloissa kepeinä, kuin luonnon lapset. Vanhat polttelivat\npiippujansa ja muistelivat menneiden nuoruudenpäiviensä kesäisiä\nsunnuntai-iltoja, jolloin jalka oli vielä kepeä ja elämä näytti\npäivänpaisteelta ja tyttöjen luhdin ovi vilkutti houkuttelevana...\n\nMutta moni tuli ja puristi Harhaman kättä ja lausui:\n\n-- \"Kyllä Teidän täytyy Korpelan puolesta lähteä eduskuntaan... Ei\nKorpela saa sinne parempaa miestä...\"\n\nHarhamalle niistä sanoista hohtivat jo seppeleet. Kansan luottamus,\nsen kunnioitus... juhlat... eläköönhuudot... rakkaus... kiitollisuus\nja kaikki muu avasivat hänen eteensä loistavan näköalan, joka oli\nkoristeltu tiheään sirotelluilla elämän virvatulilla ja jokaisen\nvirvatulen liekinpäässä kiemurteli kaunis käärme, punoen itseänsä\nhänelle maineenseppeleeksi... Hän näki kaiken himoitun kääriytyvän\nhänen päähänsä, levittäytyvän hänen poluillensa valoliinoiksi, ja\nkoko elämän taivaanrantaa värjäsi virvatulista irtautuva punaväri ja\nkullanvälke ja kansan kiitollisuus, niiden ihmisten kiitollisuus,\njoiden synnynnäinen halveksija hän edelleenkin oli...\n\nPäivä painui jo tervahautojen ja rukiin heilimäsavuihin ja yö\nliikutteli valoisia liinojansa, kun Harhama palasi kotiin. Rouva\nEsempio odotteli häntä leivoksinensa, illallisinensa, kiitti\nhäntä loistavasta, pitkästä puheesta. Kansan kiitollisuudesta ja\nluottamuksesta hän sai lisää elämän voimaa ja halua. Hän uskoi jo\nvoivansa avata kalkki veräjät, joiden takaa avautuu tulevaisuuden\nkirkas sunnuntaipäivä ja Riuttalan onnenkukka-ulappa. Ritva, hänen\näitinsä ja Korpelan väki olivat hänelle nyt tukena, antaen työlle\ntarkotuksen ja sisällön. Ne olivat hänen merituliansa, jotka\nohjasivat hänen kulkuansa.\n\nSydän-yön punaisena palava aurinko roihusi jo lepopaikallansa,\nkosketellen taivaanrantaa tulikuumannäköisellä reunallansa,\nja varustautui uudelle retkelle, huuhtelemaan taivaanlakea\nvalovirroillansa ja levittelemään huntujansa Pohjolan erämaiden\nyli. Koillinen taivaan puolikas ui jo hopeanheleässä valokylvyssä,\nvaaleten kirkkaaksi hohteeksi, mutta yhä katseli Harhama elämänsä\nhuikaisevia virvatulia ja niistä savuavia seppeleitä, viulujen\nvinkuessa Iloniemessä. Vasta kun kaikki hukkui valomereen, nukkui\nhän näkemään unia elämän virvatulista. Mutta Iloniemi vilkkui vielä\nunessa valopilkkuna aamuvalosta loimottavalla taivaalla.\n\nMuutaman päivän kuluttua saattoi Harhama rouva Esempion kesäksi\nuuteen asuntoon, miehensä sisaren huvilaan Pietarin lähelle\nSchuvalovaan, missä hänen piti sisaren tahdon mukaan valmistaa\nArmiira-tyttöstänsä, että tämä voisi saada Pietarissa venäläisen\nkasvatuksen, joka oli testamentissa asetettu perinnön saamisen\nyhdeksi ehdoksi. Itse hän palasi Korpelaan, missä nyt rauhassa\nkirjotti uutta teostansa yöt päivät, kuin kuumetautinen. Hän päätti\nkirjottaa sen valmiiksi hiljaisuudessa ja valmiina tuoda sen rouva\nEsempiolle lahjana, että ilo siitä tulisi hänelle yllätyksenä ja\nolisi sitä suurempi... Eikä hän enää tuntenut epäilystä, vaan\nhelpotusta. Kaikki vuoti hänestä kuin märkä kipeästä ajettumasta...\n\nHänen sielunsa suuri paise oli viimeinkin puhennut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolan valomeret hulmusivat taivaalla yöt päivät. Kirkas\nauringonkehrä käväisi vaan pikimmältään pohjoisen taivaanrannan alla\nja nousi oitis herättämään lintuparvia laulamaan... Kaikki pakahtui\nvaloon ja kirkkauteen. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa sädesateessa,\njoka valui taivaalta rankkana.\n\nKuumetautisen tavoin jatkoi Harhama teostansa. Niinä aikoina,\njolloin hän oli sitä tavallista sairaloisemmin punonut ja\nmuovaillut, jatkuivat päivän mietteet ja mielikuvat öisinä unina.\nKuvaillessansa sitä jumaluuden tilaa, johon ihminen kehittyy ja\npääsee ijankaikkisuuden kaukaisimpina tulevina jaksoina, oli hän\nmielikuvituksissansa matkustellut toisissa, vanhimmissa maailmoissa,\nmissä ihmishenki on jo ehtinyt kehittyä jumaluutensa tietoisuuteen\nja hallitsee asumaansa maailmaa jumalana, luoden siellä mieleisiänsä\noloja, pakottaen sanallansa luonnonvoimat palvelukseensa. Ne\nmielikuvat jatkuivat yöllä unina... Hän matkusteli unissansa ihanissa\nmaailmoissa, näki siellä jumaluuteen päässeen ihmisen elämän\nihanuuden, ja siihen tilaan hän tahtoi nostaa maassa asuvan ihmisen.\nHän tahtoi osottaa sille ihmiselle tien jumaluuteen, paljastaa\nuniensa maailmat, jotka hän uskoi todellisiksi, ja herättää ihmisessä\njumaluutensa tietoisuuden ja kaipuun ja siten jouduttaa siihen tilaan\npääsyä... Nyt olivat ne unet tulleet jokaöisiksi. Hän matkusteli yöt\nomilla harhanmaillansa, näki siellä vallitsevan onnentilan ja päivät\nhän loi niistä unista uusia, aina hurjempia mielikuvia, jotka taas\nsynnyttivät uusia unia.\n\nOli taas kirkas yö. Aurinko oli nukahtanut hopeanheleälle\ntaivaanreunalle ja lintu vapaana heiluvalle varvulle... Pohjoinen\nilmanranta hulmahteli, auringon lyhyestä unesta, kuin punainen\nhameenhelma. Harhama istui pienessä huoneessa jumaluuden\nsyntymäkipujen ääressä. Runo virtasi paperille värillisenä purona,\nleviten siinä loistaviksi lammikoiksi.\n\nJumaluus kehkeytyi jo lukemattomissa maailmoissa,\npunakukkanupuissansa... Se kehkeytyi, kuin sikiö, heräsi kuin\npäivä yöstä, valo pimeydestä... Myöhemmät maailmat kierivät vielä\ntulikuumina hirviöinä... valopaljouksina... tappelivat kylmyyttä\nvastaan... raivosivat... heloittivat avaruuden synkeällä sinellä\njumaluuden tulipunaisina kukkanuppuina... Koko äärettömyys oli niillä\nkukitettu... Sen musta ontelo ylpeili tulipunaisissa kukissansa... Ja\nkussakin tulikukassa piili jumaluus, kuin kukan värit piilevät sen\nsiemenessä...\n\nIjankaikkisuuden mittaamattomat jaksot soluivat... Jumaluus\nkehitti itseänsä tulisissa kukkanupuissansa: tulikerinä kierivissä\nmaailmoissa... Se kehitti samalla kohtuansa: äärettömyyttä. Se erotti\nkylmän entistä räikeämmästi kuumuudesta... Se alkoi kylmyydellä\nkehittää kukkanuppuansa korkeammaksi, valmisti itseänsä...\n\nHarhaman teos jatkui: Äärettömyys kylmeni. Jumaluus jäähdytti sitä\nkehkeytymisellänsä omien kukkanuppujensa kehittäjäksi: niiden\njäähdyttäjäksi... Aine heräsi, tyhjyys nukkui... Äärettömyys\ntohisi... Sen tyhjät ontelot irvistelivät mustina... Ijankaikkisuus\nmateli miljardikausin loppumatonta latuaan.\n\nToiset maailmat olivat jo olleet miljaardeja aikakausia valmiit,\ntoiset olivat jo elämänsä eläneet... hävinneet... alkaneet\nhäviöstänsä uudestaan syntyä, kuin nurmen ruoho tomustansa... Ja\naina kehitti jumaluus itseänsä häviöllä ja häviöstä syntymällä,\nvielä hehkuvana tulisumuna, jumaluuden tulipunaisena kukkanuppuna...\nHarhama kuvaili jo jumaluuden kehkeytymistä _maassa_, joka\nvyöryi vielä tulisumuna... Sen tuliset sumupaljoudet vyöryivät\nmittaamattoman paksuina, sakeina, hehkuvina pilvinä... Ne\ntohahtelivat peninkulmia korkeiksi sumusuihkuiksi... syöksyivät\njääkylmyyteen... kiemurtelivat vuorien vahvuisina käärmeinä...\npunoutuivat semmoisina toistensa kanssa tulinuoriksi... retkahtelivat\nmyrskyjen käsissä... piiskasivat äärettömyyttä ja toisiansa...\nkiehuivat ja pauhasivat... Toisaalla vyöryivät tulisumut\npolvenkorkuisina vuorina... ryöppysivät... syöksyivät hirmulentoa\neteenpäin... kiehuivat... syöksyivät vastaansa tulevien vuorien\npuhki... viskautuivat toisiansa vastaan äänettöminä... sekautuivat...\nkietoutuivat ja pauhasivat rataansa avaruuden halki...\n\nTeos jatkui: Maan tulipunaiset sumupaljoudet jäähtyivät... Niiden\nhuiput tapasivat jo äärettömyyden jääkylmyyden rajoja... muuttuivat\npisaroiksi... tulitipoiksi... tulisateeksi ja laskivat sumujen läpi\nalas... muuttuivat taas tulisiksi sumuiksi... nousivat korkeuden\njääkylmyyteen... jähmettyivät uudestaan... satoivat alas tuleen,\njäähdyttäen sitä ja taas haihtuen sen tulen käsissä sumuiksi...\n\nKylmän ja kuumuuden ikitappelu jatkui... kiihtyi... molemmat\nkokosivat voimiansa... Jumaluus kehitti kohtuansa... lisäsi\nvoimiansa... Sade kävi rankemmaksi... Sumut sakenivat... Ne\nvyöryivät jo pauhinalla toisiansa vastaan, roiskuivat miltei\nvesisakeana... Ijankaikkisuus solui... Tulisumut jäähtyivät\nedelleen... Ne muuttuivat jo kokonaan vesisakeiksi... nousivat\nhyrskeenä korkeuteen... riehuivat... raivosivat... pauhasivat...\ntapailivat hyrskeittensä tulihuipuilla kylmän rajoja... piiskasivat\nsitä kiukuissaan, kuin raivostuneen käärmeen häntinä... uupuivat ja\nlappautuivat takaisin tulipaljouteen, kuin sen imeminä... Vesisakeat\ntulivuoret tappelivat keskenänsä tiestä... ärjyivät... pauhasivat...\nsärkyivät tuleksi ja savuksi ja alkoivat taas uuden karkelon maan\ntulimeren pinnalla, myrskyn soittaessa suurta viuluansa...\n\nTaistelu jatkui. Teos edistyi: Maapallo jähmettyi... Sen vesisakea\ntulimeri oli yhtenä ainoana tuliulappana... Sen pinta oli punaisena\nmerenä, ilman saarta, ilman rantaa... Hirmumyrskyt riehuivat... Maan\ntulimerellä vyöryivät korkeat tuliaallot, kuin hirmuhyrskeenä...\nraivosivat tuliaaltoina sen hehkuvalla tulimeren selällä... Pinta\nriehui, pohjaton syvyys tohisi... Punainen pärske pursusi korkeutta\nkohti... Aallot nostivat punaisia harjojansa vuorenharjanteina...\närjyivät... pauhasivat... löivät raivoten toisiansa kumoon...\nriehuivat ja syöksyivät rytinällä takaisin tuliseen syvyyteensä...\nAallonharjasta suitsusi musta savu ja leimusi lieska... Myrskyn\npauhu yltyi... Kiehuva meri jyrisi... tulivaahto kuohui, lieska\nleimusi ja sauhu suitsusi aallonharjasta... Tuliaaltojen sortuessa\nvuorenharjanteina syvyyteen, roiskahtivat sieltä tulisuihkut...\nsyöksyivät korkealla vyöryvien pilvien tasalle... valuivat rankkana\ntakaisin alas... Tulinen vaahto räiskähteli myrskyn siipiä vasten,\nja pohjaton syvyys ärjyi... ulvoi... pauhasi... Tulimeri kuohui...\nkohisi, kilpaili raivossansa huutavan rajusään ja korkeudessa,\nsavupilvissä pauhaavan ukkosen kanssa...\n\nJumaluus kehitti itseänsä ja samalla kohtuansa.\n\nVäliin heikkenee myrsky ja tulimeren pinta tyyntyy... Aallot\nlaskevat sen pinnalle levolle, kuin väsyneet pedot... Koko rannaton\npinta hohtaa punaisena kiiltona, jolla tulisilmät läpäjävät ja\nkuumuus huokuu, kuin raudansulasta... Poreet pulpahtelevat hehkuna\nsyvyydestä... Sisäinen kuumuus yltyy pinnan paineesta... Se puhkaisee\npaksun peitteensä, ja loistavat tuliroihut alkavat räiskyä,\npärskyen tähdillä kukitettua korkeutta kohti komeina tulisuihkuina,\njoiden huikaisevat huiput tavottelevat pilviä... Ne syöksyvät ylös\nkirkkaina tulisoihtuina... kukittavat tulta hohtavat ulapat...\nputoavat ryöppynä alas ja sotkevat pinnan tulivaahdoksi... Uusi\nmyrsky nousee... Aallot nostavat taas uudestaan harjansa... ärjyvät\nvihaisina... syöksyvät myrskyn ajamina ristiaaltoina toisiansa\nvastaan, kuin vyöryvät vuoret... särkyvät pauhinalla vaahdoksi ja\nroiskeeksi ja alkavat uudestaan hirmuleikkinsä...\n\nPohjolan aurinko souteli jo korkealla itäisen taivaan kallistumalla,\nmutta Harhama istui yhä työnsä ääressä, kuvaillen jumaluuden syntyä\noman itsensä kautta:\n\nAvaruuden kylmyys on tehnyt suuren työnsä... Maan tulimeri on\njäähtynyt vesisakeasta liejukoksi, tulipunaiseksi tulisohjoksi...\nPinnan paine lisääntyy... Sisuksen tuli puristuu tiukemmalle...\nSe raivostuu... pursuaa ylös... roiskahtelee peninkulmia korkeina\ntulirapasuihkuina äärettömyyteen... putoaa takaisin pauhinalla...\nTuliliejukosta pärskähtelee silloin vaahtopaljous... Tulinen rapa\nroiskahtaa korkeuteen silmänkantamaa ylemmä... putoaa takaisin\ntulirapaan... lyö siitä uusia suihkuja... synnyttää hirmujyskettä...\npauhua... huutoa... ulinaa... Tulisohjoinen maanpinta alkaa\nläikkyä... Pauhinalla kohoavat tuliset liejut vuorenharjanteiksi...\nvyöryvät... nostavat toisia harjanteita... syöksyvät vastatusten...\npaiskaavat toisensa mäsäksi... tappelevat aikansa kuin pedot...\nvyöryvät ja rauhottuvat ja painuvat maan rannattoman meren\ntuli-ulappaan...\n\nTeos jatkuu. Jumaluus kehittää kohtuansa armottomin kourin...\nMaanpinta on jäähtynyt ja tiivistynyt liejukosta tulikuumaksi,\npehmeäksi, hehkuvan raudan tapaiseksi möhkäleeksi... Se loistaa\npunakiilteisenä ulappana... Se tiivistyy... kutistuu... halkeilee...\nHalkeamia pitkin juoksee hirmupauhu maan äärestä ääreen... aukeamasta\npursuaa tulinen lieju... muodostaa virtoja... järviä... meriä...\njähmettyy taas pinnan tulikiilteeksi ja vahvistaa sitä... Halkeama\nseuraa halkeamaa... Pauhu ajaa pauhun kintereillä... tuliryöppy\nnousee ryöpyn vieressä... maan hehkuva pinta on joskus tulimetsänä...\nSisältä kuuluu jyske... voihke... pauhu... ärjyntä... Pinnalla\njuoksevat pauhut ja jyrinät säestävät sitä ja kaikki se viskautuu\nitseensä mykistyneenä hirviönä rataansa myöden äärettömyydessä, sen\ntomuhituna, mitättömyytenä, jonka huuto haihtuu sääsken surinaksi...\n\nIjäisyys ja äärettömyys ammottavat liikkumattomina. Pauhu yltyy. Maan\nsisälmykset pakahtuvat kuumuudesta ja syöksevät tultansa pinnalle.\nPohjattomuus tärisee. Aallot vyöryvät tulivuorina, eikä ole rantaa\nmissään...\n\nJumaluuden pikkukohtu kehittää niin suurta sikiötänsä, riehuen\nsynnytyskivuissa... Ja sitä näkyä koristaa ainainen kirkas tulitus:\nAvaruuden pimeällä pohjalla hohtavat punaisina tulikukkina sinne\nsirotellut tähdet, jotka vielä hehkuvat tulina... Aurinko hohtaa\npunaisena pallona... tulinen kuu kieppuu korkeudessa, tulta huokuen\nja huimaten rataansa pauhaavan maan mukana, samalla sen ympäri\nviskautuen...\n\nAika kuluu, avaruuden tulikukat lakastuvat... Kuu sammuu... Maan\nkuori alkaa muodostua, aineet erkanevat... Pinnan alla ärjyy\nvihainen tuli... Se myllertelee kylmenevää pintaa... Tulisilla\nhartioillansa nostaa se jähmettyviä alueita korkealle ja paiskaa\nne uudestaan syvältä pursuavaan tuliliejuun... Tulilaava pursuaa\ntaas korkealle, roiskuen pilvien tasalle... Kylmä vimmastuu... Se\npuristaa tulihirviötä yhä ahtaammalle... Syntyy vimmattu aineiden\ntaistelu... Kylmä voittaa. Kuumuus raivostuu... Se puhkuu vihasta...\noksentaa sisälmyksiänsä... viskelee tulisia vuoria aaltoina... lyö\npirstaleiksi jähmeän pinnan ja pursuaa tuliroihuina korkeuteen.\nKaikkialla loistavat pilvenkorkuiset tulisuihkut, lyöden jumaluuden\nkohdusta, kuin loistavat jättiläissuihkulähteet... Ilmanpielet\nvapisevat, luonnonvoimat vääntävät. Ja äänetönnä kehittyy sen leikin\nseassa jumaluus itsetietoisuuttansa kohti. Se kehittyy tuli-ulapalla\nvyöryvissä vuorenkorkuisissa aallokoissa, pilviin asti pärskyvissä\ntuliroiskeissa, tulisuihkuissa, ukkosen jyrinässä ja myrskyn\nvimmatussa raivossa ja ulinassa.\n\nAurinko kurkisteli jo Korpelan metsien takaa valellen hopeanheleälle\ntaivaalle kirkasta aamuvaloansa. Harhama jatkoi teostansa:\n\nKiinteät vuoret nostelivat jo harjanteitansa... kohosivat ja taas\npainuivat hautaansa... Kepeinä, kuin aallonselät nousevat ne alla\npuhkuvan tulen hartioille... Ne taipuvat, kuin mato, vääntelevät,\nkuin ruoho... kuplahtelevat kepeinä nyppylöinä tulihirviön\npinnalle... Vesi on syntynyt tulesta, eronnut muista aineista... Se\nkokoontuu uomiinsa... Vihainen tuli nostelee vielä hartioitansa...\nSe heittelee vuoret mereen... Vedet nousevat pauhuna, roiskuen\npilvien rajoille... Tuulet ärjyvät elottomilla mailla... Salamat\nseppelöivät vuorien paljaita kivihuippuja... Tulivuoret roihuavat\nylt'ympäri maata, kuin tiheään sytytetyt jättiläisten kokkotulet...\nIjankaikkisuus matelee, aikakaudet askeleina... Maankuori on jo\nkiinteä... Jumaluus on kehittänyt kohtunsa elottomaksi luonnoksi ja\nkehkeytyy siinä ensin elolliseksi, sitten itsetietoiseksi hengeksi...\nUupumatta pyrkii se suurta päämääräänsä kohti nyt elottomassa\nvuoressa, maan tomussa, ilmassa ja vedessä... Se erottelee aineen\naineesta... yhdistää ne uudestaan uudeksi, synnyttäen siten elon\nelottomaan, \"puhaltaen maan tomuun oman henkensä\". Se siittää ja\nsikiää, kehkeytyy ja kehittää omassa itsessänsä omaa itseänsä, oman\nitsensä kautta...\n\nAuringon pyöreä valovene souteli jo korkealla taivaan kuperalla\nsini-ulapalla, kaartaen Nälkäsuon takaa Korpelan metsien ohi lännen\nrannalla odottavaa iltavalkamaansa kohti. Se oli päässyt korkeimmalle\nkohdallensa ja alkoi laskea satamaansa, painuen sinne päin, kuin\nhiljaisen tuulen ajama heleä hopeapursi. Harhama lopetti työnsä,\notti maitokannun ja lähti noutamaan aamiaistansa. Epäilykset olivat\ntukahtuneet. Mieli säteili kirkkaana ja valoisana, kuin hopeakirkkain\npuolipäivän aurinko kesäpäivän tasauksen aikana.\n\nHänellä oli oma joulunsa. Koko elämä veisasi hänelle enkelivirttä:\n\"Tänä päivänä on syntynyt sinulle se, jota olet ikävöinyt.\nEnnustukset ovat toteutuvat. Epäilyksen myrkyllinen pää on rikki\npolettu.\" Kulta ja hopea näytti tippuvan auringon hehkuvasta\nhopeakehästä ja sitä ympäröi maineenseppele, kirkas sädekehä, joka\nodotti häntä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas soi viulunkieli ja elämän virvatulet paloivat häilytellen\nseppeleitä: kansan suosiota, sen luottamusta ja rakkautta ja\nmaailmankurjuuden savukepeää kiitollisuutta.\n\nMuutaman päivän kuluttua olivat kolmipäiväiset häät Korpelan\nSuur-Salo-nimisessä talossa. Vanhat esi-isien häätavat ovat\nKorpelassa säilyneet vielä puhtaina, vaikka niiden lisäksi on\ntullut joku määrä uuden ajan luomaa. Häät olivat \"kolmihäät\". Neljä\nparia vietti niitä yhdessä. Ne kestivät, kuten tavallista, kolme\npäivää ja vieraita oli tuhatmäärät läheltä ja kaukaa. Illemmalla\nnousi vierasten luku vielä suuremmaksi. Koko ympäristön väki oli\nkoolla. Pitkät pöydät oli asetettu kartanolle, komeaan kukkivaan\npihlajistoon, jonka yhdellä sivulla oli tanssilava.\n\nMutta entisten häämenojen lisäksi oli näihin tullut uusi:\nyhteiskunnallinen kysymys oli koko häiden ajan kaikkien huulilla.\nVallan kultaomena näytteli myötäjäisiänsä, jotka himmensivät\nmorsiuskruununkin loiston. Koko Suomi oli kullan temppelinä, jossa\njokainen tavotteli ahnain sormin aarreaittojen avainta: _valtaa_.\nHarhama oli kutsuttu ja noudettu häihin pitämään valtiollista\npuhetta. Uusi elämä kiehui kaikkialla ja sen poreet tunkeutuivat\nelämän kaikkiin huokosiin: hääiloon ja jokapäiväisen työn sekaan,\nhautajaisiin ja kaikkialle. Suomen \"pohja\", liikkeelle päässyt\njoukkoihminen kokosi voimiansa ja tappoi yksilöä armottomana\nlahtarina.\n\nHäämenot olivat jo alkaneet, kun Harhama saapui. Se oli onnen juhla\nja nuoruuden juhla. Morsiamet loistivat ilosta, päässä vanhanaikaiset\nmorsiuskruunut. Miehelän huolet punottivat heille onnen-utuina...\nsen kujaset kirkkoteinä... nurmet kukkamaina... Viulut soivat.\nVäki tanssi, toiset joivat morsiamen maljoja piirissä, joka täytti\nkartanon ääriään myöten. Sulhasmiehet kulkivat ympäri piirin,\ntarjoten viinaa suurista, vanhan-aikaisista pikareista. Jokainen\nmaistoi siitä vuorollansa nuorien parien terveydeksi.\n\n-- \"Onnea!\" -- huusivat vanhat miehet.\n\n-- \"Onnea!\" -- niijailivat nuoret tytöt.\n\n-- \"Onnea!... Onnea!\" -- toivottivat reippaat nuorukaiset, tyttöjänsä\ntanssin tahdissa pyöräytellen. Käki antoi kukuntansa sataa\nhopeasateena onnenhuutojen sekaan. Kesän korkein valo välkytteli\nkirkkauttansa morsiuskruunuissa. Viulu vinkui ja koko ihmiselämä\nnäytti huutavan: Onnea!\n\nHääilot jatkuivat. Morsiuspareille hohti elämä kukkivana pihlajana.\nHarhamalle leimusivat elämän virvatulet: Korpelan rakkaus ja\nkiitollisuus tuntui hänestä rajattomalta. Maailmankurjuus näytti\ntekevän jo jumaluuden tekoja: se näytti ojentavan hänelle\nkuolemattomuuden seppeleitä, kuihtumatonta kiitollisuutta, rakkautta,\njonka tuli ei sammu, ijäistä ystävyyttä... Maailmankurjuus näytti\nJumalalta, jota palvellessa on rakentanut huoneensa kalliolle,\nottanut oikean johtotähden elämälle, eikä rakentanut sumun varaan.\n\nKun häätalon isäntä huomasi Harhaman saapuvan huudahti hän, tarjoten\npikaria:\n\n-- \"Harhama!... Sinä se olet se minun mieleiseni mies. Juo!\"\n\n-- \"Hän on meidän mies\", -- lausui sulhasmies, tarjoten hänkin.\n\n-- \"No, täältä pitää myös maistaa!... Olipa se onni, että Harhama\ntuli\", -- puhui toinen tarjoojista.\n\n-- \"Ja täältä\", -- lausui neljäs.\n\nJa sadoista silmistä luki Harhama ystävyyttä, luottamusta ja\nkiitollisuutta. Tuhansissa silmissä näki hän palavan elämänsä kauniit\nvirvatulet, kiehtovina... kutsuvina... ijäisinä... kuihtumattomana\nmaailmankurjuuden ja kansan rakkautena... Hän kulki mielessänsä, kuin\nkuningas elämän loistotulien keskellä kohti mainetta ja kunniaa.\nHän iloitsi siitä, että maailmassa on _kurjia_... Hän toivoi, että\nmaailmankurjuus olisi _suurempi_... toivoi, että se olisi niin\nsuuri, että sen kiitollisuuden tulet voisivat leimuta kirkkaana\nmaailmanpalona ja sen rääsyviitat heilahtelisivat kaikkialla\njumaluuden purppurapukuina. Hän suri ainoastaan yhtä: sitä että\nmaailmassa on liian _vähän_ kurjia, että maailmankurjuus ei ole\nvieläkään _kylliksi_ suuri.\n\nSitten vinkuivat taas viulut ja nuoret tanssivat, posket elämän- ja\npuvut pihlajankukilla koristettuina. Tytöt pyörähtelivät norjina,\nistuivat hengästyneinä poikien polvella ja ajatus liiteli omiin\nhäihin. Vanhat puhuivat Harhaman kanssa siitä yhdestä ainoasta\nasiasta, joka kiinnitti kaikkien mieliä: valtiollisista kysymyksistä.\nKaikki ajatukset kieppuivat vallan mehevässä kulta-omenassa.\n\nJa silloin alkoivat virvatulet palaa kirkkaampina. Kiitollisuuden ja\nrakkauden kellot soivat Harhaman korvissa entistä kauniimmin. Hän\nkuunteli niitä kuuroksi huumautuneena, katseli virvatulia kuin sokea\nrakastaja tyttönsä posken punaa, luullen sitä ijäiseksi, kuvitellen\nsen tuhatta kertaa kauniimmaksi, kuin mitä se _voisikaan_ olla... Hän\nnäki pimeän valoisana, kaiken kirkkaana...\n\nElämän voimat loivat itseänsä. Miesjoukko keskusteli elämän\narvoituksesta. Suuri kartano oli ääriään myöten täynnä väkeä.\nLaurilan Aapo puhui Harhamalle:\n\n-- \"Kyllä herra Harhaman täytyy suostua ajamaan meidän asiaa\neduskunnassa. Meillä ei ole toista semmoista miestä, johon voisimme\nkaikki niin luottaa...\"\n\nKehotukset jatkuivat siihen suuntaan. Harhama tunsi seisovansa\nkeskellä ystävyyden sammumatonta tulipaloa, jonka häikäisevä valo\nkutitteli häntä, kuin kesäinen päivän-autere. Elämän karut kankaat\nnäyttivät sen valossa mansikanpunaisilta. Puhe kääntyi sitten\nyhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämään. Saarelan Kalle puhui:\n\n-- \"Elämä näkyy olevan semmoinen, että sitä korjaamaan ei jokainen\nrajasuutari kelpaa... Tuo virkamies-asiakin on ihan elämän\npainostajainen. Virkamiehiä on meillä kuin syöpäläisiä joka\nnurkassa...\"\n\nPieni äänettömyys naurahti hetkeksi joukkoon, ilmestyen kuin\nhymy tytön huulille. Harhama nautti siitä, että oli saanut\nmaailmankurjuudeksi kuvittelemansa Korpelan väen hereille.\nPeltokankaan Heikki jatkoi edellisen ajatusta, puhuen:\n\n-- \"Kyllä niitä on Suomessa... olisi poisvietäväksikin. On suuri\njoukko virkamiehiä, jotka eivät kuutena päivänä viikossa tee mitään\nja ainoastaan seitsemäntenä päivänä lepäävät kaikista teoistansa...\nMistä heitä siinneekin niin paljon!... Eihän niitä maailman alusta\nkuulu niin tuhottomasti olleen...\"\n\nJoukko ajatteli asiaa yhtenä ihmisenä. Ritavaaran Mikko selitti ja\nsamalla sotki elämän pulman, lausuen:\n\n-- \"Elämä on semmoinen, että se pilaa itse itsensä... Mikähän siinä\nonkaan?...\"\n\nHarhamalle se oli kipinä, joka sytytti elämänkysymyksen palamaan.\nMiesjoukkokin vaikeni ja mietti elämän monimutkaisuutta. Peltovaara\nyritti valaista sotkuisen kysymyksen, selittäen:\n\n-- \"Eiköhän se tule siitä, kun elämää täytyy joka päivä pidellä\nkäsissään, kuin rukkasia... Pilaantuvathan rukkasetkin käyttäessä.\nNiin se mahtaa olla elämänkin laita: Jos sen tänä päivänä korjaa,\nniin huomenna se jo on piloille kulutettu ja sen kun ala paikata\nsitä...\"\n\nElämänkysymys sotkeutui edelleen. Selvästi voi huomata, että koko\njoukko ajatteli sitä, mietti sen ikuista arvoitusta. Routalan Timo\nkoetti nyt puolestansa sitä ratkaista. Hän selitti:\n\n-- \"Mutta kyllä elämä on myös semmoinen rukkanen, että se itse\npaikkaa reikänsä... Otetaan nyt ne virkamiehet: Se antaa niiden\nrauhassa siitä, kunnes ovat syöneet koko maan putipuhtaaksi...\nJa sitten, kun ei ole enää mitään syömistä, vähentää se ne ilman\npitempiä puheita ja lakkautuspalkkoja... Se panee vaan nälän vähäksi\naikaa vatsaan, niin kyllä mies vaihtaa herranpäivät työntekoon ja on\niloinen kun pääsee työhön käsiksi...\"\n\nHarhaman silmistä hävisivät ja sammuivat hetkeksi elämän virvatulet\nkokonaan ja hän mietti elämänkysymystä. Timon filosofia tuntui\nhänestä taas syvältä, samoin muidenkin. Se tuntui ihmisessä\nasuvalta jumalallisen viisauden ilmestykseltä, jumalallisen\nviisauden alkuperäiseltä, synnynnäiseltä jalokiveltä, eikä kirjoista\npoimituilta, väärennetyiltä lasihelmiltä. Maailmankurjuus kirkastui\nhänelle yhä edelleen. Laurilan Aapo jatkoi:\n\n-- \"Niin... Kyllähän elämä osaa vääntää silkkinauhankin\nkoivunvitsaksi, jolla kurittaa kasvatettaviansa...\"\n\n-- \"Osaa... Osaa se vääntää ja kurittaa... Ja kurittaa niin\nviisaasti, että ei sitä ihmisen kuritukseksi huomaakkaan\",-- tarttui\nTurtolan Juho, jatkaen:\n\n-- \"Otetaan tuo Timon sanoma esimerkki: Siinäkin se antaa ihmiselle\nvitsaa niin taitavasti, että vitsaa saanut ei sitä huomaa... Luulee\nsaaneensa makeisia: Iloitsee, kun on saanut työtä...\"\n\nElämä ilmestyi Harhaman eteen hääilojen keskelle, vitsa kädessä. Se\nhymyili, kuritti ihmistä ankarasti, sen sitä huomaamatta. Miesjoukko\nmietti sitä pulmaa vakavana, seisoi sen edessä, kuin kivimäen\nvierellä. Laurilan Aapo jatkoi, ruohon kortta taitellen:\n\n-- \"Kumma laitos se on se elämä, kumma kerrassaan... Ensin se vie\nihmiset harhaan ja sitten ihan muitta mutkitta kurittaa ne oikealle\ntielle... Tekeeköhän se sitä, että ei työ loppuisi...\"\n\nKoko joukko ajatteli sitä hämärää kysymystä. Elämä seisoi väkijoukon\nkeskellä, harmaa selvittämätön verkko vaippana, Harhaman ajatukset\nsotkeutuivat siihen verkkoon, kuin hyönteinen hämähäkin pauloihin.\nHarmaapää Peltovaara jatkoi, pitkän vaitiolon keskeyttäen:\n\n-- \"Mutta kyllä kait sillä on viisas ja isällinen tarkoitus, kun\nse kurittaa. Kun se antaa vitsaa kylliksi, niin kuolema tuntuu\nsuloiselta... Ihminen kiittää Luojaansa, kun pääsee kuoleman kautta\nelämän vitsauksesta erilleen...\"\n\nHarhama muisti taas paroonitar Lichtensteinin selityksen ja tuhannet\nelämän vitsat ilmestyivät hänen eteensä. Elämä tuntui ilmestyvän\nkaikkialla samana. Kaikkialta huokui sama jäytävä, värisyttävä\ntunnustus, että elämän tarkotus on olla kuoleman sulostuttamana.\nMiesjoukko vaikeni. Jokainen niistä oli saanut elämän vitsasta oman\nosansa, Peltovaara jatkoi vielä:\n\n-- \"Kyllä, kun elämä esimerkiksi kivimäellä murikoi miestä kylliksi\nkauvan, niin ei mies nurise kuoleman tullessa...\"\n\nJa jäykät miehet muistivat, miten usein elämä oli heidän kunkin\nedessä seisonut kivimäki kädessä ja murikoinut heitä sillä. Joukosta\nkuului joku raskas huokaus, otsanrypyt syvenivät ja hartiat\nkumartuivat alemma. Ihminen näytti taipuvan rauskana elämän kivimäen\nalla. Sen niska taipui, hartia kumartui ja mieli muuttui raskaaksi\nmyllyn kiveksi, kun se ajatteli elämän kovuutta ja voimaa. Harhama\npaloi jo tulena elämän virvavalkeitten keskellä, rutistui sen\nkivimäen painamana, Routalan Timo istui hartiat kumarassa ja puhui\nverkkaseensa:\n\n-- \"Kyllä jos elämä olisi ruusujen ja kukkasien päällä kulkemista,\nniin ei olisi kuoleman hetki iloinen.\"\n\nJa hetken vaiti-oltuansa jatkoi hän:\n\n-- \"Kun kuoleman kulkuset alkavat ihmisille kuulua, silloin sitä\nvasta huomaa, mikä aarre on elämältä saatu vitsa... Mitä enemmän\ntäällä on ollut ihmisellä ruusuja ja kukkasia, sitä vaikeampi on\nsille kuoleman kotiin lähtö... Ruusuista on aina vaikea luopua, mutta\nvitsasta erilleen pääsyä ei monikaan sure.\"\n\nLavalla soivat hääviulut, kun elämä näytteli vitsojansa. Miesten\nhartiat näyttivät kumartuvan entistä kumaraisemmiksi, kasvojen rypyt,\nelämän vitsojen jälet, näyttivät syventyvän.\n\n-- \"Niin se on\", -- myönsi joku Timon puheen johdosta. Timo jatkoi:\n\n-- \"Otetaan esimerkiksi ne liiat virkamiehet... Eiväthän ne ole\nmuuta, kuin elämän isällisiä vitsoja...\n\n\"Kun niitäkin vitsoja saa kyllikseen kokea ja kärsiä, niin pois tekee\nmieli maailmasta ja kuolema on silloin taivaan iloon pääsyä...\"\n\nJa entistä mahtavampana seisoi elämä hääväen keskellä. Entistä\nhämärämpänä häilähtelivät sen harmaat verkkovaipat Harhaman silmissä.\nHän tuskin olisi nyt huomannut maailmanpaloakaan. Oman elämän\nvirvatulet olivat näkyvistä hävinneet, sammuneet, tukahtuneet elämän\nyleisiin savuihin, yleiseen elämäntuskaan, elämän kauneimman kukan:\nmaailmantuskan väreihin ja tuoksuihin. Timo jatkoi elämänviisauttansa:\n\n-- \"Ihmiset vaan eivät ymmärrä elämän hyvää tarkotusta. Vasta\nsilloin, kun kuoleman kello soi ihan korvan juuressa, avautuvat\nniiden silmät... Ollapa vaan silloin ihmisellä paljon semmoisia\nystäviä, jotka ovat hänelle vääryyttä tehneet ja olleet elämän\nruoskina, niin mielellään lähtee täältä ihminen, aivan niin iloisena,\nkuin olisi häihin menossa...\"\n\n-- \"Kyllä se niin on\", -- myönsi harmaapää Peltovaara. Timo jatkoi\najatuksissansa:\n\n-- \"Mitä enemmän ihmiselle kokoontuu muille anteeksi annettavaa,\nsitä iloisemmalla mielellä hän lähtee täältä... Mutta jos ei vaan\nihmisellä ole anteeksi annettavaa kellekään, niin kyllä silloin ovat\nkuolemassa asiat huonosti...\"\n\nKaikki maailman salamat välähtivät Harhaman silmissä ja kietoutuivat\nseppeleeksi Timon päähän. Hän näki Timon viime sanoissa\njumalallisen hyveen suuren leimahduksen, jumaluuden ilmiön, joka\non maailman alusta ollut kehittymässä ja yhä kehittyy ihmisessä ja\nnimenomaan kurjissa. Hän luuli aivan kuin tilauksesta saaneensa\ntaas vahvistuksen maailmankurjuuden jumaluudesta ja katseli sitä\nhuumautuneena.\n\n-- \"Kyllä se niin on... Jos on toisille anteeksi annettavaa, niin\nse on kuoleman hetkellä sama, kuin öljy viisaiden neitsyeiden\nlampuissa\", -- myönsi Laurilan Aapo.\n\nSyntyi taas äänettömyys. Kaikki miettivät elämän suurta kysymystä.\nPeltovaara lausui lopuksi:\n\n-- \"Siinäkin oikeastaan elämä huolehtii meidän lampuista: Se panee\ntoiset tekemään meille vääryyttä että meillä olisi kuolemassa heille\nanteeksi annettavaa... Sillä lailla se panee meidän viholliset\ntäyttämään meidän lamppumme...\"\n\n-- \"Niin... Ei elämä erehdy... Se on jo monen miehen opissa ollut ja\nsiksi se on viisas\", -- lisäsi siihen Timo piippuansa sytyttäen...\n\nNuori morsian kulki ohi ja kysyi sivumennen:\n\n-- \"Mitä se Timo nyt puhuu?\"\n\nTimo katsoi kysyjän silmiin ja vastasi rauhallisena:\n\n-- \"Ilman vaan tässä puhuttiin ainoasta viisaasta herrasta:\nelämästä... Minkälainen se herra on nuoren morsiamen mielestä?...\"\n\nNuori morsian mietti hetken. Silmään ilmestyi jotain sumeaa ja hän\nvastasi:\n\n-- \"Elämässä on niin paljon surua ja tuskaa...\"\n\nKun hän sitä lausui, soivat hänen hääviulunsa ja sulhanen seisoi\nhänen rinnallansa. Pohjolan taivas loisti yhtenä ainoana valomerenä,\npihlajat kukkakimppuina ja nurmet kukkamaina... Ja kumminkin...\nJa sittenkin!... Senkin keskellä tunnusti hän olevan elämässä\n_tuskaa_... Hän seisoi sitä sanoessansa onnensa huipulla, ihmis-onnen\nkorkeimmalla, ihanimmalla kukkulalla, johon näkyy ainoastaan onnea;\nhän seisoi _kruunupäänä morsiamena_... Ja siinäkin puhui ihminen\nniin... Morsiuskruununkin kauneimpana helmenä hohti Harhaman edessä\n_maailmantuska..._\n\nSilloin hän taas vapisi ja värisi. Yleinen elämäntuska, maailmantuska\nja ihmishengen ikikaipuu olivat hänen olemuksensa perussävel, sen\nydin, se tulikipinä, josta sai alkunsa kaikki muu. Siitä johtui\nkuoleman ajatteleminen ja sen pelko, Jumalan etsiminen kuolemasta\npelastajaksi, epäilys ja kaikki muu. Siitä oli johtunut koko\nhänen sairaloisuutensa, mietintänsä, ihmisvauhkous ja niiden\nhalveksiminen... Omituista hänelle oli se, että kaikki loistelias\nnäytti hänestä kuonalta, porton helyiltä ja proosalliselta.\nNiinpä hän miltei inhosi ruusua, mutta hän voi tuntikauden\nihailla esimerkiksi yksinäistä vuokkoa, tai vaatimatonta n.s.\n\"kissankäpälää\", koska hän niissä näki jotain surullista, ikävöivää,\n_tuskaa_... Rikkaruohossahan näki hän suuren runouden, kuivunutta\nlehteä hän voi katsella päiväkauden, sillä siinä hän näki elämän ja\nkuoleman suuren, selittämättömän tarinan ja salaperäisen, loistavan\nrunouden.\n\nKun hän taas kuuli hääväen ja morsiamen puhuvan, helähti elämäntuska\nhänen eteensä iki-ihanana kukkana, runouden helmenä, elämän ainoana\nhimmenemättömänä jalokivenä. Se sama tuska huokui hänen teoksestansa,\nkuin tuoksu kukasta. Hän kaipasi sitä, kuin lastansa, ja kiirehti\npois hääiloista, juomaan omasta teoksestansa elämäntuskan huumaavaa\nviinaa, jota hän oli saanut siemata ryypyn hääilojen keskellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän vitsat vinkuivat. Sen kaikki rotat nakertelivat itseänsä.\nKaikki elämän voimat valmistivat elämää kuolemalle. Sen kaikki kädet\nkaivoivat hautaa sille itsellensä. Se johti itseänsä harhaan ja\nkuritti itse itseänsä, ohjaten siten itsensä oikealle polulle.\n\nNiissä mietteissä lähti Harhama häistä, viulujen soidessa\nkiihkeimmillään, elämän virvatulien palaessa kiehtovimpina ja\nmaailmantuskan kimaltaessa morsiuskruunun kauneimpana jalokivenä.\nHän ryhtyi jatkamaan teostansa. Uskonnollinen epäily oli hänessä\nlakannut: Se oli kehittynyt huippuunsa ja muuttunut kuumeeksi, jolla\nhän loi uutta Jumalaa, salassa ihmisiltä. Hän hävitti elävää Jumalaa,\nkuin tauti sairasta ja loi uutta sairaloisella kiihkolla.\n\nKun hääviulut soivat ja nuoret tanssivat hopeaisessa yövalossa,\njatkoi hän teostansa. Kun koko Korpela nukkui ja aurinko alkoi\nkiivetä taivaalle, jatkoi hän työtänsä avonaisen akkunan edessä,\nkäkien kukkuessa ja taivaan leimutessa aamuvalossa. Kun muut jo\nheräsivät ja läksivät askareillensa, oli hän syventynyt työhönsä\nsyvimmin ja havahtui siitä, kun Annikki toi maitohinkkiä aamiaisen\naikana.\n\nHän oli jo lopettanut äärettömyyden, kaikkeudessa tapahtuvan\njumaluuden kehkeytymisen kuvailun. Koko maailman rakenne tanssi hänen\nkynänsä kärellä, kun hän sitä kuvasi. Vallattoman mielikuvituksen\nliepeet häilähtelivät, äärettömyyden reunoja tapaillen... Maailmat\nsyntyivät ja hävisivät kehkeytyvän jumalan elon-ilmauksina... Niiden\nmiljaardivuotiset olemassaolokaudet olivat vaan tuikahduksia...\nvalovälähdyksiä... ijankaikkisuudessa välähtäviä salamoita...\nsammuvia kipinöitä... jumaluuden alkeellisia elonmerkkejä...\nMiljaardikausin kehitti jumaluus syntymäemätintänsä... Armotta\nhävitti se siitä sen, mikä oli jo tehtävänsä täyttänyt... Se murskasi\nsen ja loi uudeksi elinvoiman siittäjäksi... Koko äärettömyys oli\npölyävä ontto, jossa maailmakunnat kiertelivät tomuhituina... Joka\nsilmänräpäys murskautui niistä lukemattomia miljaardeja ja toisia\nsyntyi... Ne syöksyivät toisiansa vastaan... purskahtivat iskun\nkuumuudesta tuliroihuksi... räjähtivät kaasuiksi... kiertyivät\nsalamannopeasti tulikeräksi ja alkoivat uuden kierintänsä ja\nkiertonsa ja synnytystyönsä... Loppuun eläneet syöksyivät sirpaleina,\ntai sumuina toisten ruuaksi... lisäsivät niiden voimaa ja jouduttivat\njumaluuden kehitystä.\n\nUusi Jumala alkoi jo ilmetä maan päällä elollisessa muodossa...\nVanhemmissa maailmoissa oli se jo ehtinyt kehityksensä korkeimmille\nasteille. Harhama kuvaili sen kehitystä maan päällä elottomasta\naineesta ihmistä kohti. Vesi oli jo eronnut maasta, mutta maa oli\nautio ja tyhjä... Sen kuivat maat olivat pölyäviä porokoita... Sen\nkosteat rotkot olivat liejukolta... Vuoret paistoivat harmaina,\npaljaina, alastomina kivijättiläisinä ja elottomuus liiteli,\nkatsellen maan kuolon-kolkkoa autiutta...\n\nTeos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden puhkeamista elottomasta\ntomusta elollisiin muotoihinsa. Se liuvotteli ainetta... yhdisteli\nniitä... hajotteli ja taas yhdisteli, kunnes maanmultaan ilmestyi\nelämän idut. Alkuajan paljasta maanpintaa peittivät jo alhaiset\nkasvit, joita tuskin silmä erotti mullasta... Ne olivat jumaluuden\nensimäisiä elollisuuden merkkejä... Vuosituhannet kuluivat. Joka\nvuosi tai tuon tuostakin hävitti jumaluus itsensä elon alkeet,\nnoustaksensa tomustansa uudestaan kehkeytyneempänä: Kasvit\nlakastuivat, muuttuivat tomuksi ja tomusta nousi aina uusi polvi,\njoka oli korkeampi entistä.\n\nJumaluus kehittyi itsetietoisuuteensa oman, aina uudistuvan\nkuolemansa kautta... Se kulki häviön kautta elämään... Se oli oma\nkaikenhäviönsä ja kaikenhäviö oli sen aina jatkuva kehitys.\n\nTeos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden pääsyä kasvista alhaiseksi\neläimeksi.\n\nMäärättömät vuosimiljoonat kuluvat... Ensimäiset eläimet alkavat jo\nilmestyä, siiten jumaluuden alhaisempien kehitysmuotojen tomusta.\nIlmestyy säde-eläviä... trilobiitteja... äyriäisiä... nilviäisiä...\nkaloja... Jumaluus on vienyt kehityksensä alkueläinten tasalle...\nAikakaudet vierivät päivinä, vuosituhannet hetkinä... Vanhat lajit\nhäviävät. Niiden tomusta nousevat uudet, jumaluuden korkeammat\nkehitysmuodot... Alkuajan alhaisimpien vaivaiskasvien tomusta\nnousevat kivihiilimuodostumien jättiläismetsät... Pilviä tavottelevat\npuut jalostavat elotonta tomua elolliseksi... Miljoonavuotinen rauha\nja hiljaisuus kaivautuu hirvittävien korpien syvyyteen... Synkkyys\nistuu niiden kätköissä, kuin itseänsä kynivä kuolema...\n\nAikakaudet matelevat... Ikimetsät vajoavat hautoihinsa... Jumaluus\nkehittyy jo korkeammissa muodoissa: eläimissä... Alkuajan\nkömpelöt hirviöt ryömivät maassa, uivat vedessä, taistellen\nolemassa-olostansa... Jättiläiskasvit peittävät maita. Jumaluus\nnostaa maassa päätänsä yhä korkeammalle, lähestyen itsetietoisuutensa\nikävöityjä rajoja... Se hävittää itseänsä armotta oman itsensä\nkautta... Kuolema ja häviö ovat sen kiirastuli. Siinä puhdistaa se\nitseänsä... hävittää entisen... syntyy tomusta uutena... kirkastuen,\nkuin kulta tulessa, yhä pyrkien siihen tietoisuuteen, johon se on\nehtinyt toisissa maailmoissa lukemattoman lukemattomia miljoonavuosia\nsitten.\n\nJa kaikessa ilmenee jumaluuden suuruus ja järjellisyys: Maailman\nkehityksen hitaisuuslait ovat järkkymättömät, tarkemmat, kuin tarkin\nkello... Luonnonlakia ei voi mikään rikkoa, ei muuttaa... ei mikään\nvoi estää jumaluuden suurta syntymistä, niinkuin ei mikään voi estää\npäivän valkenemista, eikä sitä hetkeäkään myöhästyttää, tai jouduttaa.\n\nJa taas kirjoitti Harhama loistavan ylistyslaulun jumaluuden\nsuuruudelle. Hän kuvasi sen syntymän suurena, kuin ensimäisen\npäivän valkenemisen sinä hetkenä, jolloin valo tulvi luonnon\npakahtumista. Hän lauloi sen nousun suureksi ja kirkkaaksi. Se kohosi\näärettömyydestä, kuin punakirkas jättiläis-aurinko, joka verkallensa\npyörii iki-usvista avaruuden korkeutta kohti, maailmanpauhun\nsoittaessa sen ylistystä, avaruuden veripunaisten vaippojen\nhimmeästi taustana hulmahdellessa ja saattajina leijailemassa joukko\nloistavia jättiläis-enkeleitä, kokonaisia maailmoita, joilla on\naamurusko siipinä... Se ei tuntenut aikaa, ei valoa, ei pimeyttä,\nei väsymystä, ei paikkaa, sillä se oli itse aika ja paikka ja valo\nja pimeys ja kaikki. Se oli kuin ikivuori ja koko luonto, tiedoton\nolemuksestansa...\n\nMiljoonain miljoonat vuodet olivat ohi pauhanneet. Luonto oli\nnykyasussa... Jumaluus kehittyi eläinkunnan korkeimmissa muodoissa...\nSe hävitti alhaisempia muotojansa tarpeettomuuden pakkolailla: Se\nkulutti ja hävitti armotta ne jäsenensä, ne emättimensä elimet, jotka\nolivat hyödyttömät kehityksen luomalle uudelle muodolle... Niin\nerotti se itsensä alhaisemmasta... nousi korkeampaan. Jumaluus nukkui\nvielä kivessä... se heräsi kasvissa... havahtui eläimessä ja toimi\nkaikissa järjellisenä kehityksenä, vaan ei itsetietoisena...\n\nTeos jatkui.\n\nLuonto oli nyky-valmis. Kaikessa ilmeni jumaluuden vaistomainen\npyrkimys olemuksensa: kaikkeuden herraksi. Ikivuoret kohottelivat\njykeviä hartioitansa. Ne yrittivät kietoutua kivivanteiksi maan\nympärille... puristaa sen kynsiinsä... anastaa syleilyihinsä...\nvallata sen muilta. Ne viskelivät raskaita kivihuippujansa pilviin\nja lausuivat, raskaudellansa ja kivensä puristetulla ikivoimalla\nylpeästi, kerskaten:\n\n-- \"Kuka voi minun juureni maasta irrottaa? kuka voi minut sijaltani\npois siirtää ja maan minun aitani anastaa?... Minä olen _maailman\nherra_...\"\n\nEtäämpänä nosti meri vaahtoiset aaltonsa korkeuteen, painautui\nhirmupainollansa maan povea vasten ja ärjyi ja pauhasi ylpeänä:\n\n-- \"Kuka voi minut kuivata?... Kuka voi minun aaltojani käskeä ja\nhallita?... Kuka voi minut alaltani pois siirtää ja maan aitani\nanastaa?... Kaikki sortuu kerran minuun... Minä olen _maailman\nherra_...\"\n\nJa myrsky nousi, kuin maasta. Sekin todisti jumaluuden suurta henkeä,\nsen pyrkimystä herruuteen. Se huusi pauhuillansa:\n\n-- \"Kuka voi minun siipeni poikki leikata, tai minut karkottaa sieltä\nmissä olen?... Kuka voi minut tieltäni käännyttää?... Minä olen\n_maailman herra_...\"\n\nTaampana tohisi ikimetsä synkkänä ja pelottavana... Siinäkin ilmeni\njumaluuden itsetiedoton henki: kaikkeuden herraksi pyrkiminen. Se\npuheli suuruudellansa:\n\n-- \"Kuka voi minut juurineni maasta irti kiskoa ja minun valtani\nhävittää?... Minä peitän kerran kaiken... kuivaan meret... täytän\nrotkot... nostan laaksot vuorenhuippujen tasalle... Minä olen\n_maailman herra_...\"\n\nKaikessa ilmeni jumaluuden itsetiedoton järjellisyys, sen pyrkimys\nkaiken herraksi, kuten sikiön jokainen jäsen kehittyy kokonaisuuden\njärjellisenä osana, pyrkien oman kaikkeutensa herraksi.\n\nJa ylhäällä puhkesi ukkonen pauhuunsa... Se ajoi kuohuvan merenselän\nyli... Se viskeli sitä punaisilla salamoillansa... Se kiusotteli\nikimetsää... riehui vuoren jykevien huippujen ympärillä... ajeli\nympäri ilman äärtä merkiten kulkunsa sinkoavilla salamoilla... Se\närjyi ja pauhasi ja kierteli kaikuna vuoren onkaloissa ja riemastui:\n\n-- \"Kuka voi minut vangita, tai minun pyöriini tarttua?... Kuka voi\nminua hillitä ja taltuttaa?... Kuka voi minun aikani määrätä?... Minä\nolen _maailman herra_...\"\n\nNe kaikki olivat itsetietoisuuteensa kehittyviä jumaluuden osia...\nsen alkumuotoja... sen itsetiedottomia sikiämisjäseniä. Kaikki ne\npuhuivat jumaluuden suulla... Se puhe oli tietoiseksi kehittyvän\njumaluuden ensimäisiä elonmerkkejä: jumalasikiö liikahteli\nkohdussansa, tajutonna, kuin lapsi äitinsä emättimessä, mutta\njärjellisenä, kuten lapsen kehkeytymä...\n\nKorpelan aurinko helotti jo korkealla. Harhama kuvaili jumaluuden\nkehitystä eläinkunnan kautta itsetietoisuuteensa, tietoiseen\nhyveeseen, maailman herruuteen ja kuolemattomuuteen... Alemmat\nlajit hävittää kehitys miljoona-vuosien kuluessa... Niiden tomusta\nnostaa se aina korkeampia jumaluuden kehitysmuotoja... Ilmestyvät\njo korkeammat eläimet... Niissä ilmenee jo jumaluuden ydin, _hyve_,\nvaikka itsetiedottomana: Niissä ilmenee sikiönsä rakkaus... Sittemmin\nilmenee niissä lähimäisen rakkauden itiö: Laji ei raatele _samaa_\nlajia... Niissä ilmenee jo jumaluuden elollisia, henkisiä ilmiöitä:\nvainu ja itsensä suojelemisen vaisto... Kaikki kehittyy suurta maalia\nkohti...\n\nKehitys jatkuu. Jumaluuden korkein kehitysmuoto erkanee maanpäällä\nalemmista: Eläimestä kehittyy _ihminen_, jumaluuden nykyinen korkein\nkehitysmuoto maan päällä... Se kehittyy... järjellistyy... kehkeytyy\ntietoisuuteensa... mittaamattoman pitkänä aikana... Se on jo\nsaavuttanut alkuajan kehittyneemmän ihmisen tilan, noussut eläintä\nkorkeammalle. Mutta jumaluuden avut ovat siinä vielä vaistomaisia,\nkuten lapsessa ihmis-avut...\n\nAurinko souteli jo kaarensa korkeimmalla kohdalla valellen maat ja\ntaivaat valovirroillansa. Sen kirkkaiden säteiden kunniaa tehdessä,\nkäkien kukkuessa ja lintujen laulaessa veti Harhama silloin\nluonnon emättimestä teoksensa lehdille ihmiseksi asti kehittyneen\njumala-sikiön: _ihmisen_... Hän veti sen Korpelan kirkkaimman päivän\npuhtaalle valoliinalle...\n\nIhminen, _Polo_, astui pieni ase kädessä suuren luonnon eteen...\nHän oli eläimestä ihmistajuntaan asti kehittynyt jumaluuden korkein\nilmestys... Hän katseli rauhallisena vuoren jykeviä hartioita, sen\nkivihuippuja, ikimetsää ja myrskynjälkiä ja suuruuttansa hohottavaa\nmerta... Hän ihaili niitä, puristetun painon ja voiman pakahtumia...\nHän katseli vallattoman ukkosen riihatonta tulikulkua ja sen\nsalamaseppeleitä vuorien huipuilla... Hän ihaili auringon valoa ja\nlintujen laulua, maan virtavöitä, järvikuvastimia ja valohelyissänsä\nloistavaa taivasta ja järvien pinnan alla päilyviä paratiisien\nkuvia... Hän katseli tyynenä vihaisia petoja, jotka nukkuivat vuorien\nkalliokielekkeillä, tai vaanivat ikimetsien synkissä piiloissa...\n\nKorkea otsa oli kirkas... tukeva leuka levollinen... katse ylevä\nja rauhallinen... Hän nojasi tyynenä aseeseensa ja lausui koko\nolemuksellansa, rauhallisena:\n\n-- \"Minun täytyy tehdä koko tämä luonto alamaisekseni... _Minä olen\nmaailman herra_...\"\n\nVuori vavahti sitä ääntä kuullessansa. Se ikäänkuin viskasi\nhuippujansa ylemmä korkeuden kuperaa kattoa kohti... Myrsky nosti\nsiipensä... meri pauhunsa... vallaton ukkonen riehui salamoitansa\nsingotellen ja ikimetsä tohisi huiskauttaen kiusottelevaa ukkosta\nlatvoillansa. Pedot kyyristyivät, kuin itseänsä puolustamaan, ja koko\nluonto pauhasi yhdestä suusta hämmästyneenä:\n\n-- _\"Sinä maailman herra!...\"_\n\nSe oli hämmästyksen huudahdus, joka samalla tunnusti ihmisen\nluonnon herraksi, jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi, jumalasikiön\nnykykehittymäksi...\n\nPolo jatkoi olemukseltansa rauhallisena vaistomaista jumaluuden\ntietoisuuttansa:\n\n-- \"Minun täytyy joko hävitä, tai alistaa luonto... Hävitä minä en\nvoi, siksi täytyy minun tehdä kaikki alamaisekseni...\"\n\nSe oli jo jumaluuden vaistomaista tajuntaa. Ihminen toimi jumalana,\nkuin lapsi, joka valtaa äitinsä rinnat. Ja luonto vaikeni ja\nkyyristyi hänen eteensä synkkänä... Polo iski aseensa maahan... Se\noli ihmisen ensimäinen isku maan herruudesta...\n\nJa sitten alkoi hän imeä jumalaäitinsä, luonnon rintoja. Hänkin\noli vielä jumaluudestansa tiedoton, kuten lapsi... Hän uskoi, että\njoku _muu_ olisi muka käskenyt hänen \"vallita kalat meressä ja\ntaivaan linnut ja karjan ja koko maan\"... Mutta hän imi äitinsä\nrinnoista viisautta... kehittyi satoja tuhansia vuosia... tuli\npäivä päivältä täydellisemmäksi... järjellisemmäksi... läheni\ntietoista jumaluuttansa... Hän ryhtyi vangitsemaan luonnon voimia...\nkohosi niiden rintojen herraksi, joita imi... Hän tajusi jo elämän\nja kuoleman... Jumaluus alkoi ripeämmin, henkisesti kehittyä\nitsetietoista jumaluuttansa kohti, kuten kasvava lapsi varttua\nmies-ikäänsä päin...\n\nHarhama lopetti työnsä. Hänestä tuntui, kuin olisivat kaikki epäilyn\nrauhaset vuotaneet tyhjiksi ja koko olemuksen täytti suloinen tunne.\nTaivaalla näytti hohtavan suuri valo, jouluvalo, joka virtasi\nBetlehemin tähdistä, Korpelan kukat jakoivat tuoksullansa pyhää\nsavua ja mirhamia ja lintujen laulu soi ihanana enkelilauluna kautta\navaruuden, ylistäen jumaluuden voittoa ja kertoen autuuden ikisanomaa:\n\n\"Kunnia olkoon korkeuksien jumaluudelle, joka syntyy ihmisissä\nluomaan niiden poveen rauhaa ja sopua!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset vuotivat vieläkin, jos\nniihin sattui koskemaan. Hän ei tietänyt, millä pohjalla alkaa uuden\njumaluuden: köyhien, maailmankurjuuden palvelus. Ne köyhät olivat jo\nhänen mielikuvituksessansa puetut jumaluuden viittoihin, repaleisuus\nja maailmankurjuus sen purppuroihin, mutta alttarille ei löytynyt\nvielä peruskiveä. Hän etsi sitä vielä joskus kuin ohimennen työnsä\nlomassa, etsi ja löysi ja taas hukkasi sen ja vaipui epäilyihinsä...\nEntistä oli hän rikki repinyt, vakuutettuna sen kelvottomuudesta,\nmutta hänellä ei ollut vieläkään mitään vakaumuksesta sijalle\npantavaa. Jokainen uusi peruskivi sai aina sen muodon, millä silmillä\nhän sitä katseli: Nikolain, tai munkki Pietarin, tai jonkin opin\nvalossa.\n\nMutta ne epäilyt olivat hänelle enää pölyä... Jumaluuden suuret tulet\npaloivat ja niiden välillä tuikahtelevat elämän ihanat virvavalkeat\ntukahduttivat muun. Hän oli kuumeessa. Hän syöksyi Jumalaan\nkäsiksi, kuin nälkäinen peto otukseen, rutto uhriinsa. Hän puki jo\nmaailmankurjuutta jumaluuden värivaippoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämä lainehti Pohjolan valomeressä. Maailmantuska hohti helmenä\nsen kauneimmissa seppeleissä. Se punoi vitsojansa ja poltteli\nvirvatuliansa. Se teki ijankaikkista työtänsä uupumatta.\n\nViikon töistä ja vaivoista oli puhennut sunnuntairauha. Valomeri\nvälkkyi rasvatyynenä. Se värisi kirkkaana, kuin kirkonkellon\nkuparista irtautunut sävel. Elämän touhu oli laskeutunut tomuna\nmaahan. Kaikki äänet olivat vaienneet. Oli hiljaista, kuin\nijankaikkisuuden ovella.\n\nVaaran Mikon kartano oli taas Korpelan väkeä täynnä. Miehet istuivat\nruohokolla piippunysiänsä poltellen, Naiset olivat eri joukkoina.\nNuorison laulukööri lauleli isänmaansa ylistystä. Taivaankansi\nkupertui Korpelan erämaiden yli tummansinisenä kattilanpohjana.\n\nLaulun vaiettua ei kuulunut muuta ääntä, kuin yksinäisen hevosen\nkellon kilahdus.\n\nHarmaapää talonpoika, Torvelan Jukka, joka asui viiden penikulman\npäässä Korpelassa, puheli Harhaman kanssa. Torvela puhui karkealla,\nvoimakkaalla äänellä:\n\n-- \"Siellä meidän puolella on meidän tarvaalaisten keskuudessa ollut\nTeistä, kirjoitustenne johdosta, puhe ja minulle on annettu toimeksi\npyytää Teitä puolueemme valtiopäivämies-ehdokkaaksi... Tietysti ne\nkansa asettaa, mutta puolueella täytyy olla silti jo omat miehensä\nvaralta ja on ajateltu Teitä yhtenä. Jos suostuisitte, niin olisi\nTeidän lähdettävä piakkoin pitämään jonkunlaisia vaalipuheita,\njoilla tekisitte asiamme tunnetuksi ja kokoaisitte puolueellemme\nkannattajia...\"\n\nHarhaman silmien eteen leimahtivat taas elämän ihanat virvatulet.\nHäntä ei kiehtonut edusmiestoimi. Hän sitä piti yhtä vähäarvoisena,\nkuin kaikkea muutakin, joka ei ollut hänen teoksensa yhteydessä.\nHäntä kiehtoi siinä maailmankurjuuden luottamus ja kiitollisuus.\nTarjous oli hänelle odottamatonta. Hän oli siitä kyllä kuullut\nKorpelan miesten puhuvan, mutta ei luullut kauvempana häneen\nluotettavan, varsinkin hänen luvattoman avioliittonsa tähden...\nJotain sanoaksensa virkkoi hän:\n\n-- \"Ehkä on tapahtunut erehdys... ehkä ovat erehtyneet henkilöstä ja\nluulevat toisten kirjoituksia minun kirjoittamikseni.\"\n\n-- \"Ei, ei\", -- vastasi Torvela. \"Kyllä on tiedusteltu asiaa ja saatu\nvarma tieto... Ne kirjoitukset ovat kansaa miellyttäneet...\"\n\nElämän virvatulet paloivat Harhaman edessä rauhallisina, kuin\nsunnuntairauha. Maailmankurjuus osottautui hänelle taas palveluksen\narvoiseksi jumaluudeksi. Torvelan Jukka odotti vastausta, kysyen:\n\n-- \"Minkä vastauksen minä saan viedä?\"\n\nHarhama oli hetken vaiti. Häneen iski salamana eräs hänelle outo\nhuomio: Hän vasta nyt kysyi itseltänsä oliko hän tarvaalainen, vaiko\nvielä entinen vallankumouksellinen, tai sosialisti. Siinä määrässä\noli hänelle kaikki todellinen elämä pölyä, ettei hän ollut varsinkaan\nviime aikoina niistä rajoista huolinut, eikä antanut niiden itseänsä\nsitoa. Hän oli kumouksen henki kaikissa joukoissa ollessansa... Hän\noli käpertynyt tarvaalaisten joukkotunteiden ympärille. Koko Korpela\noli tarvaalaisia hänen tavoin ja hän oli samalla kaikkea, eikä\nmitään... Yhteiskunnallisessa kysymyksessä oli hän täysin ehdoton\nepäilijä ja sokea kumouksen henki, kuten kaikessa muussakin. Talven\nkuluessa oli hän lähettänyt räiskyviä kirjoituksiansa minkä puolueen\nlehtiin milloinkin, noudattaen vaan hetkellisiä mielentilojansa...\nNyt hänestä tuntui hieman oudolta ajatus, että hän oli tarvaalainen.\n\nTorvelan Jukka uudisti vielä kysymyksensä, lausuen:\n\n-- \"Sanokaa nyt ajatuksenne!\"\n\nHarhaman edessä paloivat epäselvät tulet... Hänen mieleensä juohtui\najatus, että nyt oli kysymys siitä, millä alttarilla hän rupeaisi\nmaailmankurjuudelle uhraamaan. Nyt oli hänelle alttari aivan\ntarjottu. Mutta joku epäily, hänen olemuksensa ydin pidätteli häntä\nvielä. Hän vastasi ajatellen:\n\n-- \"En minä voi nyt heti antaa vastausta... täytyy joku aika\nmiettiä...\"\n\n-- \"Lähde sinä vaan!\" -- lausui Ritavaaran Mikko naurahtaen ja löi\nhäntä ystävällisesti olalle.\n\n-- \"Niin... Täytyy sitä nyt toki miettiä\", -- vastasi Harhama\nmietteissänsä.\n\nTorvela katkaisi tulitikun, kaivoi sillä hampaitansa ja lausui:\n\n-- \"No, ehkä minä saan vastauksen myöhemmin?\"\n\n-- \"Kyllä... Jonkun päivän kuluttua, kun olen ehtinyt ajatella\", --\nvastasi Harhama, ajatuksissaan, sivellen voimakasta leukaansa.\n\nKaikki kolme lähtivät Vaaran pienestä kamarista kartanolle, missä\nväki odotti. Ruohoisella pihamaalla istuen Torvela puhui joukolle\npäivän kysymyksestä kansan miehen koruttomalla, mutta vakuuttavalla\näänellä. Hän oli niitä harvoja, jotka, kuten munkki Pietari,\nnäyttivät Harhamasta seisovan uskon ja miltei sokean vakaumuksen\njärkkymättömällä kalliolla maallisissa ja hengellisissä asioissa.\nIltapäivän valelemana seisoi tämä vankka talonpoika joukon edessä,\nkuin hongantyvi, toinen käsi housuntaskussa, toinen takin rinnan\nalle pistettynä ja puhui hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Hän\npuhui osaksi samoja ajatuksia, joita Harhama oli Korpelassa kuullut,\nmutta niin omaperäisesti, että ne saivat miltei toisen ajatuksen.\nNiissä oli jotain Timon hengestä: Alistumista kohtalon alle, mutta\nsamalla luottamusta työn, koettelemuksen ja rehellisen pyrkimyksen\nlopulliseen voittoon. Niissä ei ollut merkkiäkään siitä henkisestä\nkapinasta kaikkea olevaista vastaan, siitä kumouksen hengestä,\njoka pulppusi Harhaman olemuksessa hänen epäilynsä ehtymättömistä\nlähteistä, kuten vesisuihku, jota hän ainoastaan vaivoin voi hillitä\nja estää näkymästä.\n\nTorvela puhui kauvan ja lopetti puheensa sanoilla:\n\n-- \"Me olemme pieni kansa ja maamme suurimpana rikkautena ovat lumi\nja jäät. Me emme siis jaksa olla suuria rikkaudessa tieteestä,\ntaiteesta ja voimasta. Me häviämme kaikessa maallisessa aivan\nhuomaamattomaksi suurten kansojen joukkoon. Mutta yksi voima ja\nrikkaus on meilläkin, jossa me voisimme olla maailman ensimäinen\nkanssa: Me voisimme tulla maailman ensimäiseksi kansaksi hyveessä\nja tapojen puhtaudessa. Me voisimme kohota ensimäiseksi Jumalan\nvalituksi kansaksi.\"\n\nHarhamaan sattuivat viimeiset sanat, kuin neulanpisto. Mutta hän\ntunsi sen nyt toisessa muodossa, kuin ennen: Ennen kaikki semmoinen\npuhe terotti hänen ajatuksensa ja repi auki hänen epäilynsä rauhasia.\nNyt hän surkutteli puhujan yksinkertaisuutta ja sääli häntä, kuin\nlasta. Kuume oli tukennut hänen epäilyä vuotavat haavansa. Puhuja\njatkoi:\n\n-- \"Meille sanotaan, että Suomen kansan voima on sen\nkansallishengessä. Se on siinäkin, mutta ei yksin. Sillä minä kysyn\nteiltä: Voiko Suomen kansa pysyä, vaikka se yöt ja päivät laulaisi\nisänmaallisia lauluja, jos se samalla on hylännyt Jumalan käskyt ja\nvajonnut paheeseen?...\"\n\nKaikki kuulijat istuivat hartaina, kuin kirkossa. Harhama tarttui\nkuumeisesti puolustamaan omaa ajatustansa itsensä edessä. Torvela\njatkoi:\n\n-- \"Voimmeko me menestyä ja elää maan päällä, vaikka olisimme kuinka\nkiihko-suomalaisia, jos samalla olemme luopuneet Jumalasta ja paheen\ntietä kulkien hävitämme itsemme?\"\n\n-- \"Kyllä se niin on\", -- kuului joukosta. Torvela jatkoi:\n\n-- \"Jos niin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka talonsa\nperintökirjoihin luottaen heittäytyy itse laiskuuteen ja juoppouteen?\nVoivatko kenellekään talon _perintökirjat_ turvata talon, jos\nomistaja itse kulkee väärällä polulla?... Voiko kukaan säilyttää\ntalonsa sillä, että hän sitä rakastaa, jos hän itse samalla\nelämällänsä menettää varansa ja kunniansa ja koko talonsa?\"\n\nHarhama myönsi puheessa olevan oikeaa, mutta hän surkutteli Torvelaa,\njoka ei uskaltanut nousta _omille_ jaloillensa, vaan etsi olemattoman\nJumalan tukea. Torvela jatkoi:\n\n-- \"Näillä seuduin on vielä pysytty oikealla kalliolla ja siksi\nolemme kestäneet. Näillä seuduin ei ole rikkaita, mutta ei myös\nköyhiä. Täällä on tyytyväisiä. Kun muualla nykyään mielet ovat\nkatkerat, vallitsee täällä yksimielisyys ja semmoinen innostus,\nettä paikoin on hämmästytty ja kysytty: mistä se johtuu että\nKorpelan seudut kulkevat muiden edellä? Minä _uskon_, että kaikki\nhyvinvointimme johtuu siitä, että ihmisten mieliä hallitsee vielä\nKaikkivaltias Jumala näillä hallan mailla.\"\n\nIltapäivän säteet kirkastivat puhujan korkeaa otsaa. Tuulahti\nkirkkoajan rauha. Kuulijat olivat hartaita, katsahtivat kysyvinä\nHarhamaan ja sitten puhujaan. Harhama mykistyi ja hänen ajatuksensa\nharhailivat taas jumaluuden sumukysymyksen mailla. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"_Minä_ uskon, että Hänestä virtaa väsyneeseen voima ja\nmasentuneeseen mielenrohkeus...\"\n\nJumala-uskon kukka puhkesi taas nupustansa Harhaman eteen, kuten\nmunkki Pietarin puheista muinoin. Mutta nyt hän katseli sitä ynseänä,\noman jumala-aatteensa korkealta temppelinharjalta. Jumaluuden tuoksu\ntuntui ilmassa. Kuulijat olivat entistä vakavampia. Torvela jatkoi:\n\n-- \"Kaikki muut elämän perusteet ovat soita, kaikki muut tiet vievät\nharhaan; Hän yksin on ijankaikkinen kallio, ainoa oikea tie, jota\nkulkiessa ei joudu eksyksiin, ja johtotähti, jonka rinnalla kaikki\nihmis-opit himmenevät.\"\n\nYhä rohkeampivärisenä puhkesi Harhaman eteen Jumala-uskon kukka. Ei\nhän voinut olla sitä ihailematta. Mutta hän ihaili sitä korkealta,\noman jumalansa väripilvestä katsoen. Pyhä-illan rauha levisi maille,\nkuin kirkkolaulu. Iltapäivä valeli hohteellansa puhujaa ja ilmassa\ntuntui palaneen kankaan maukas tuoksu. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Näillä perukoilla on joka vuosi uusi, kylmä talvi, mutta me\nkestämme sen, sillä meillä on myös joka vuosi uusi Jumalan armo.\"\n\nKorvensilmä tuijotti ympäristöltä kylmänä, kartanolla oli kymmeniä\nhartiankumaroita, kuihtuneita kasvoja. Harhama teki ynseitä\nvertauksiansa. \"Hartiankumarako on sitten se 'uusi' armo?\" -- kyseli\nhän itseksensä, säälitellen ja puhujan jatkaessa:\n\n-- \"Näillä jäiden mailla on pimeyttä, mutta Jumala on meille ikuinen\nvalo. Hän ohjaa meitä, kasvattaa ja kurittaa meitä. _Koko elämä on\nJumalan armossa jakamaa kuritusta_... Hänen antamansa hartiankumara\non meille kultavuorta kalliimpi aarre. Siksi emme me eksy, emme joudu\nhukkaan, emmekä hätäänny, kun pakkanen nostaa kylmät kyntensä meitä\nvastaan. Meidän elämämme on Hänen vitsastansa puhennut kukka ja siksi\nei se lakastu jäidenkään keskellä.\"\n\n-- \"Niinkö?... Ehkä!\" -- mietti Harhama. Hän näki rauhallisia,\ntyyniä kasvoja. Hänestä tuntui, että hartiankumarat olivat niiden\nkantajista kultataakan arvoisia, koska ne olivat _Jumalan_ antamia.\nJa hetkiseksi hän hieman sekaantui ajatuksiinsa. Hartiankumarat\nkiilsivät päivän valossa kultakuormina. Hän ihaili Torvelan\njärkkymätöntä uskoa, kuten hän ihaili kaikkea, mikä hänestä näytti\nsuurelta. Torvelassa ilmestyi hänelle vilahdus munkki Pietarista.\nJumaluuden sanat ja tulet alkoivat palaa hänen edessänsä. Puhuja\njatkoi jäykkänä, voimallisen koruttomana ja karkeana:\n\n-- \"Jos me tahdomme, voimme me Jumalan kansana kohota maailman\nensimäiseksi, maailman ihmeeksi ja ihastukseksi. Siihen me emme\ntarvitse rikkauksia emmekä aseita. Jokainen suomalainen vaimo voi\ntulla Maariaksi, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa puhtaana\nja siveänä. Silloin istuisi jokaisessa Suomen talossa ja torpassa\nkuningatarten kuningatar. Jokainen Suomen mies voi, milloin vaan\ntahtoo, tulla apostoli Pietariksi, tai Johannekseksi, ja silloin\nolisi kansamme ihmekansa...\"\n\nTaivaan rauha tuntui levittäytyvän koko seudun yli. Ei kuulunut\nhisahdustakaan. Puhujan ääni aivan helisi ilmassa, kuin kirkkaassa\nhopeassa. Ilta-auringon säteet kruunasivat puhujan. Hän näytti jo\napostolilta, jonka päässä säteilee kunniakiehkura. Hän jatkoi:\n\n-- \"Jos niin tapahtuisi, olisimme me maailman kuningaskansa. Meidän\nmaastamme kohoaisivat kirkkaat autuudentulet, loistavammat meidän\nrevontuliamme ja kesäisiä valomeriämme. Meidän jäätiköittemme\nkeskellä kukkisivat autuuden kukat: siveät naiset, maailman helmet\nja puhtaat jalot miehet, ihmiskunnan ruhtinaat... Kuka voisi silloin\nmeidän kansaamme koskea?...\"\n\nPuhuja pysähtyi ja pyyhki harmaat hapset otsaltansa ylös. Loistava\nkuvaus huikaisi Harhamaakin. Kuulijoita se kiehtoi ja houkutteli.\nHe näkivät autuudentulen palavan kesäpäivän kirkkautena ja tunsivat\nautuudenkukkien tuoksua. Torvela näytti maailman ruhtinaalta. Hän\njatkoi:\n\n-- \"Koko maailma laulaisi silloin Suomen naisen ylistystä ja\nihaileisi Suomen miestä. Maamme olisi Pyhämaa, johon maailman\nhurskaat tekisivät toivioretkiä. Siniset järvemme olisivat pyhiä\njärviä, joissa kuvastuisi autuus ja onni. Niiden rantalehdoissa\nlymyävät vaatimattomat asuntomme olisivat puhtauden, siveyden\nja onnen majoja, autuaiden asunnoita, joita maailman ruhtinaat\nkadehtisivat...\"\n\nHuoleton käki kukkui saarnan säestykseksi. Ilma helisi hopeaisena,\nkuin olisivat soineet autuuden kellot. Lumoava kuvaus tuntui\nilmestyvän jo todellisena kuulijoiden eteen. Puhuja säteili jo\nikäänkuin kuvaamansa uuden valon kirkastamana, auringon hohteen ja\nsunnuntairauhan ruhtinasvaippa hartioilla. Miesten päät painuivat\nalas. Naisten silmissä kiilsi ihastuksen ja kaipuun surullinen\ntuli... Puhuja jatkoi hopeakielisen käen hänen puhettansa säestäessä:\n\n-- \"Ja minä uskon, että Jumala on meidän kansamme vielä korottava\nomaksi kansaksensa...\"\n\nHarhama katseli puhujaa, ihaillen hänen lapsellisen uskonsa\npuhtautta, kauneutta ja lujuutta. Torvela näytti hänestä hongan\ntyveltä, josta puhkesivat ruusut. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Hän on meidät sitä varten jo johtanut pieneksi kansaksi, että\nihmis-ylpeys ja omaan käsivarteen luottaminen juurittuisi meistä\npois. Hän on meidän joukkoamme pienentänyt, kun Saulin armeijaa: Hän\non meistä erottanut Unkarin kansan, virolaiset ja inkeriläiset... Hän\non meistä erottanut vogulit, votjakit, permalaiset, mordvalaiset,\nostjaakit, syrjäänit ja muut, että joukkomme ei luottaisi omaan\nkäsivarteensa, vaan että siitä puhkeaisi ihana uskonkukka ja Hänen\nhenkensä tulisi sen voimaksi...\"\n\nKuulijat olivat jo hartainta kirkkoväkeä. Nurmella seisaallansa\ntorkkuva hevonen liikautti päätänsä ja sen heleä-äänisen kellon\nkilahdus, joka helähti liikahtamisen johdosta, värisi hopeaisessa\nilmassa, kuin kirkonkellon kaukainen kumahdus. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Minä uskon, että Hän on valinnut meille nämä jäiset asuinmaat,\nettä me paremmin oppisimme tuntemaan ihmisvoiman turhuuden ja\npienuuden ja että me etsisimme voimaa Hänestä. Minä uskon, että Hän\nsitä tietä syntyy meissä Jeesuksena Kristuksena. Hän valmistaa meitä\nkärsimyksillä ja koettelemuksilla siksi kukkanupuksi, josta Jumalan\nvalittu kansa on kerran puhkeava talven ruusuna Pohjolan jäätiköiden\nkauniiksi kukaksi...\"\n\nHarhama vertasi Torvelan ajatusta teoksensa ajatukseen, jonka mukaan\njumaluus säälimättä lisää syntymäkohtunsa, äärettömyyden armottomia\nsynnytysvoimia ja hävittää alhaisempia ilmestymismuotojansa,\npuhetaksensa sen kautta aina korkeampana, ja hän luuli siinä ja\nTarvelan ajatuksessa olevan saman hengen ja iloitsi siitä, että\nTorvela tietämättänsä alkoi johtua jumaluutensa tietoisuuteen, kuten\nlapsi varttuu huomaamattansa ihmistajuntaan. Torvela jatkoi:\n\n-- \"Silloin ovat Suomen talviset hangetkin kukkamaita. Kinoksien\nvälillä savuavat asuntomme ovat Herranhuoneita, joissa ihmishenki\nnauttii lakastumattomien autuudenkukkien tuoksusta. Revontulemme\novat silloin Betlehemin tähden suurta kirkkautta, jotka ilmottavat\nmaailmalle, että täällä on syntynyt Jeesus koko kansan sydämessä, ja\nVenäjän tsaaritkin ovat siiloin tuovat meille lahjansa...\"\n\nMunkki Pietarin saarna tuoksui Harhamalle puhujan uskonkukista. Hän\nhuomasi molempien ajatuksen aivan samaksi ja ihaili Torvelaa munkki\nPietarin opetuslapsena.\n\n-- \"Kyllähän se olisi ihana aika\", -- kuului ihastuneiden kuulijoiden\njoukosta. Torvela jatkoi:\n\n-- \"Meille puhutaan paljon yhteiskunnallisista rasituksista ja niiden\npoistamisesta. Minä uskon, että me emme voi mitään puhdistaa muulla,\nkuin Jumalan sanalla. Kaikki muut aseet ovat likaisia luutia, jotka\nlikaavat sen, mitä lakaisevat puhtaaksi...\"\n\nKuulijoiden mielet terottuivat. Harhama jännittyi. Hän oli koko ajan\nvaistomaisesti pelännyt, että puhuja lausuisi jotain semmoista, joka\ntaas aukaiseisi hänen epäilyksensä rauhaset vuotamaan. Nyt hän taas\npelkäsi jotain semmoista. Torvela jatkoi:\n\n-- \"Jumalan sana on siinäkin ainoa oikea ase. Jos siihen jokainen\ntartumme, häviää vääryys. Meistä häviää kaikki turhamielisyys:\nkomeat herrastalot, kepit, kalliit puvut, koristukset, ylellisyys\nja koreilunhalu. Pappimme häpeävät silloin nykyisiä komeita\npappiloitamme, jotka ovat ivana kansamme köyhyyden keskellä. He\npukeutuvat kamelinkarvaiseen pappispukuun ja astuvat Jeesuksen\nopetuslapsina kansansa joukkoon. Kansa rientää silloin heidän\nluokseen, kuin Maaria Jeesuksen jalkojen juureen. Rikkauden kokoojat\nheittävät verkkonsa ja köyhyyden ja rikkauden välinen juopa häviää.\nNiin syntyy kansamme eheys. Kansallishenki ei sitä voi luoda...\"\n\nHarhama huokasi helpotuksesta. Hän huomasi Torvelan taas johtuvan\nsamaan, mihin hän, nostaessansa maailmankurjuutta jumaluudeksi. Hän\nhuomasi Torvelankin saarnaavan rikkaita vastaan ja siten ylistävän\nmaailmankurjuutta. Hän iloitsi siitä. Hän näki että itsetietoinen\nihmisjumaluus puhkeaa Torvelassakin, vaikka hän ei sitä itse\naavistakaan.\n\nKaikki rauhan kellot soivat. Kaikki hartauden kukkaset puhkesivat.\nSunnuntai-illan suuri rauha hohti kuin kullattu kirkonristi\nauringon valokylvyssä. Käki kukahti yhden ainoan kerran ja hevosen\nkello kilahti tuskin kuultavasti. Kuulijat näyttivät ihailevan\nautuudenkukkia ja taivaan asunnoita, jotka koristavat Suomen\nrantoja pieninä ihmis-asuntoina. Talven ruusut näyttivät puhkeavan\nvaaleansinisestä jäätiköstä punakirkkaiden revontulien leimahtaessa\nkertomaan maailmalle suurta ilosanomaa: \"Suomen kansa on maailman\nensimäinen\".\n\nHarhaman äärimäisyyteen kiihtynyt mielikuvitus näki sen kuvan\nloistavana, ihanana, huumaavana, ja silloin leimahtivat hänen eteensä\ntaas elämän loistavat virvatulet: Hän sovitti sen kuvan itseensä ja\nteokseensa, varmana, kuten kuumeinen ainakin.\n\nTorvela lopetti puheensa:\n\n-- \"Langetkaat Hänestä pois ne, jotka uskaltavat. Meillä, jotka\ntunnemme tämän pohjoisen maan kovuuden ja joiden täytyy viljansa\nkypsyttää pakkasen povella, ei ole siihen varaa. Meidän ja meidän\nhuoneemme täytyy palvella Herraa.\"\n\nHän istahti rauhallisena. Harhama huomasi Korpelan miesten\nkatsahtavan häneen. Syntyi vaiti-olo. Oli kuin olisivat kaikki\nistuneet alttarin edessä ja katselleet siellä hohtavia hopeaisia\narmon-astioita, rippikalkkia ja leipäastiaa. Pyhä-illan rauha tuntui\nsoluvan hartaana kirkkolauluna. Kuului muutamia huokauksia. Useat\nvaimot istuivat käsi poskella, silmissä Maarian, jumaluuden kaipuuta\nosottava ilme. Viimein lausui yksi joukosta hiljaa:\n\n-- \"Niin... Kyllä se Jumala olla pitää...\"\n\nTaas syntyi äänettömyys. Sen katkaisi joku, joka piippuansa\ntäyttäessään lausui:\n\n-- \"Kyllähän se Jumala näin pienellä ja köyhällä kansalla pitää\nolla... Meillä ei ole varaa Sitä pois viskata...\"\n\nHarhama ajatteli nyt puhujaa enemmän, kuin itse puhetta, joka oli\nhäntä vaan vahvistanut. Ja taas ilmestyi hänen eteensä munkki\nPietarin lempeä kuva. Juuri tämmöisessä iltapäivän valaistuksessa\noli hän nähnyt hänet hautausmaan aidalla puhumassa. Molemmissa,\nTorvelassa ja munkki Pietarissa oli kaikki samaa ja samalla kokonaan\nerilaista. Molemmilla oli järkkymätön usko yhteistä. Mutta kun\nTorvela puhui jäykkänä, voimakkaana, karkealla äänellä, oli munkki\nPietarin lempeässä olennossa jotain heikkoa, hänen äänessänsä ilmeni\nsanomaton lempeys ja samalla yliluonnollinen voima, syvyys, sivistys\nja jumalallinen nero. Se oli joskus terävänä säilänä tunkeutunut\nHarhamaan. Torvelan sanat tuntuivat sen rinnalla puukonpistoilta,\nkarkeilta, jokapäiväisiltä. Jonkunlaisella ihastuksella katseli\nHarhama kumminkin häntä. Hän näytti hänestä päivän sädesateen\nvalelemalta hongantyveltä, jonka juuret ovat syvällä uskonkalliossa\nja jossa aina viheriöivät tuoreet jumala-uskon lehdet ja puhkeavat\nsen uskon ihanat, rohkeaväriset kukat. Mutta kukaan ei hänen\nkasvoistansa voinut nytkään nähdä pienintäkään merkkiä sisällä\nriehuvista ajatuksista. Hän salasi sitä taas kaikilla voimillansa.\nMutta Torvelan ulkonainen, karkea, hiomaton voima, miehuus ja\njäykkyys olivat ratkaisevasti häikäisseet Harhamaa, joka janosi\nsuurta, etsi sitä kiihkeästi ja tarttui kaikkeen, mikä siltä\nhaiskahtikaan, suurenteli sen ja joi siitä. Siksipä Torvelan\nulkonainen vaikutus tuli siksi suureksi, että se sysäsi Harhaman\npolulle, jota hän ei ollut aikonut kulkea, eikä liioin miettinytkään,\nsillä se polku oli kumminkin hänen hengellensä perinnä ainoastaan\njoku karjapolku, joista hän luuli voivansa vapaasti valita sen, mitä\nkulloinkin kulkea tahtoo. Se oli hänelle niitä elämän pikkupölyjä,\njoita valitessa hän siekaili yhtä vähän, kuin rikoksiakin tehdessä,\nkoska ne hänen mielestänsä eivät kuuluneet elämän ydinkysymykseen:\nhänen teoksensa aatteesen.\n\nKun Torvela oli lopettanut puheensa istahti hän Harhaman viereen\nja syntyi keskustelu puheen johdosta. Sen kuluessa kysyi Harhama\nTorvelalta hiljaa:\n\n-- \"Sanokaa minulle suoraan: mihin nojaa Tarvaan puolue? Ajaako se\nvarakkaan luokan vaiko työtätekevän luokan asiaa? Ohjelmista on\nvaikea löytää puolueen henkeä...\"\n\n-- \"Yksinomaan työtätekevän kansanluokan asiaa\", -- vastasi Torvela\njyrkästi, lisäten: \"Ei minun hartioillani kumarreta herroja, vaan\nJumalaa, ja minun käsilläni ei palvella työttömiä.\"\n\nHarhama nojasi leukaansa oksaiseen keppiinsä ja mietti illan\ntapahtumia. Kun häntä pyydettiin puhumaan ajatuksensa nykyisistä\nasioista, kieltäytyi hän siitä. Hän tunsi olevansa hieman sekaisin.\nMuutamalla lyhkäisellä sanalla kiitti hän Torvelaa ja istuutui taas\ntoisten joukkoon. Miehet imeksivät piippunysiänsä rauhallisina,\npyhä-ilta hymyili ja yleinen hartaus hohti kaikkialta, kuin auringon\nsäteitten kirkastama autuuden kukka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko kohotti jo punertavaa reunaansa korven takana, kun Harhama\nsaapui kotiinsa kokouksesta. Hän ryhtyi taas teostansa jatkamaan.\nKaikki epäilyt haihtuivat ja tukehtuivat hänen sielunsa huumaavaan\nkuumeeseen. Hänen sielunsa kuumeesta puhkesivat päivällä hurjat\nmielikuvat, mielikuvista puhkesivat yöllä unikukat ja niistä taas\nseuraavan päivän uudet, yhä rohkeammat mielikuvat, joita hän sitten\nmaalaili teoksensa sivuille. Hän eli alati vieraissa, vanhimmissa\nmaailmoissa, joissa ihminen on ehtinyt jumaluuteensa kehittyä.\n\nPohjanmaan suuri luonto antoi hänen mielikuvituksellensa voimaa\nja lentoa. Ympärillä avautuivat vainiot tai rämeet, tai erämaan\nmetsät, joita valomeri peitteli ja huuhteli hopealiinoillansa, ja\nylhäällä kohosi synkkä äärettömyys, ijäisyyden kotimaa, ihmishengen\nikuisen kaipuun ja ikävöimisien puoleensa vetävä ulappa. Se\navaruus katseli häntä, kuin noita, hiipoi hiuksillansa ja loihti\nhänen mielikuvituksensa hapuilemaan äärettömyyden olemattomia\nrantoja... Hänen henkensä tapaili olematonta käsin kiinni... Hän\ntapaili nähdä näkymättömiä... Unelmat miltei lihallistuivat hänen\naistiensa edessä... Aate karkeloi enkelipuvuissa ja hän oli joskus\nkuulevinansa, kuinka se kuiskaili hänelle sanoja runohelmiksi... Hän\nnäki sen sytyttävän runotulia, joiden värihohteen hän sieppasi ja\nvaleli sillä teoksensa runovirtoja, kuin kuutamopunalla, tai päivän\nhopeakirkkaudella.\n\nYön utarista valui rauha ja uni. Hautausmaan hiljaisuus ja autius\ntuijotti öisenä aaveena, kun Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili\ntietoisen jumaluuden kehittymistä ihmisyyden tuntoon heränneessä\nihmisessä, jumaluuden korkeimmassa kehitysmuodossa... Jumaluus, jota\nhän loi, suureni ja kirkastui öisten vaikutelmien alaisena.\n\nHän maalaili jo loistavia kuvia jumaluuden kehittymisestä\nihmisessä... Hän lähti niistä ajoista, jolloin ihminen erkani\nalhaisemmasta eläinmuodostansa ja sai ihmisyyden lahjat ja astui\nPolona luontoa vangitsemaan ja kohoamaan maailman herraksi... Se asui\nluolissa... Se hävitti jumaluuden alhaisempia eläimellisiä muotoja,\nturmiollisia eläimiä... Se oli suuri jumalalapsi, joka ei vielä\ntietänyt, mikä on hyvä ja mikä paha... Se ei tuntenut vielä itseänsä,\nei sukuperäänsä...\n\nSadat vuosituhannet kuluivat... Ihmisessä kehittyi jo jumaluuden\nikävä, kuin lapsessa äitinsä ja isänsä kaipuu... Se ei tuntenut\nikävöimäänsä jumalaa, eikä tiennyt, että hän oli samaa sen kanssa,\nkuten lapsi on isästä lähtenyt ja isänsä elämän korkein ilmaus,\nvaikka se ei sitä tajua...\n\nKehitys jatkui. Teos edistyi. Jumaluuden ikävästä kehittyi jumaluuden\netsiminen, väärän jumalan löytämisestä jumaluuden pelko... Satoja\nvuosituhansia etsi ihminen jumaluutta, tullen askel askeleelta sitä\nlähemmä, kunnes löysi itsensä, kehittyi itsetietoiseksi jumaluuden\nylimmäksi ilmestykseksi...\n\nSe oli kulkenut monet harhapolut... Se oli etsinyt jumaluutta\nkivistä... kannoista... lähteistä ja vuorista... Ikimetsissä\npaloivat sille uhritulet, loistaen, kuin kirkkaat lähteensilmät...\nNe tulet leimusivat kukkuloilla tulirovioina ja tuikkivat kallioiden\nkielekkeillä tulikielinä... Ne osottivat jo, että ihminen oivalsi\nja tajusi olemuksensa ytimen ja perus-olion: jumaluuden olevan\nolemassa... Siitä vaistomaisesta tiedosta syntyi sen _kaipuu..._\nIhminen alkoi sitä etsiä... tutkia... miettiä. Siten oli se askel\naskeleelta lähenevä sitä, kunnes löytää sen itsestänsä...\n\nJumaluutta tutkiessansa on se myös löytävä sen _voiman_... Se on\noppiva hallitsemaan luonnon voimia, kuin lapsi jäseniänsä...\n\nHarhama jatkoi jumaluuden kehityksen kuvaustansa:\n\nTuhannet ja tuhannet vuodet kuluivat ja jumaluus kehittyy yhä\ntietoisuuttansa kohti... Vanhat kansat rakensivat sille jo\ntemppeleitä... Ne etsivät sitä auringosta... tähdistä... kuusta...\nMiljoonien miljoonat sortuivat sitä täyttämättä, sortuivat jumaluuden\nkehityksen syntymäperkkeenä...\n\nTeoksen runorihmat punoutuivat pitemmiksi... Jo oli tultu myöhempään\naikaan... Juutalaiset rakensivat temppelin Jehovalle... Aavistus\njumaluuden olemassaolosta oli heissä pukeunut, kuin valo auringon\nkehästä... Sen oli luonut heihin ja puristanut heistä kuolemanpelko\nja äärettömyys-emätin... Kuoleman voima ja äärettömyyden ihmeet\nja huikaiseva suuruus rutistivat ihmistä, kunnes siitä pursusi\naavistus suuresta, tuntemattomasta voimasta, pursusi siitä, kuin vesi\npuristetusta sienestä...\n\nHarhama kuvaili juutalaisten jumala-uskon syntyä laajalti... Hurja\ntähtitanssi viskoi öisin valoansa Itämaan kauniilta taivaalta...\nAamuin lakaisi kirkas, hehkuva aurinko tähdet taivaalta...\nsammutti tähtipalon... hopeoi taivaan tumman sinen... kelmensi\nkirkkaan kuun... Yön ja päivän ikuinen kilpajuoksu hiipoi maata\nyön mustilla ja päivän valosiivillä... Elämä taisteli kuoleman\nkynsissä, kuin raivoava tiikeri tulikuumissa kahleissa... Haudat\naukenivat kurimuksina... vetivät elämää kitaansa... Joka askel johti\nniiden suppiloon... Kaikki se oli jumaluuden emättimen armotonta\nsynnytystyötä... Kaikki se pusersi ihmisestä aavistusta jumaluuden\nolemassaolosta... Kaikki se herätti sitä aavistusta kuoleman pelolla,\ntai ihmeiden suuruudella... Siitä aavistuksesta ja pelosta heräsi\njumaluuden kaipuu... etsiminen... hapuileminen... tutkiminen...\n\nJa Israel löysi jo jumaluuden _yhtenä_ voimana, vaikka\n_vääränä_: Jehovana... Luola-ihmisen puujumalan sijalle se asetti\n_mielikuvan_... Se uhrasi sille verisiä uhreja... Temppelin\nesikartanolta nousi uhrisavu korkeuteen, todistaen ihmisessä piilevän\njumaluuden pyrkimistä oman itsensä tietoisuuteen... Kaikki odottivat\nsiihen pääsyä, kuin lintu soidin-aikaansa... tyttö neito-ikäänsä...\nProfeetat ennustivat sitä... Israelin tyttäret ikävöivät sitä...\nuhrasivat sitä kaihotessa... soittivat harppua... veisasivat\npsalmeja... uneksivat... odottivat... itkivät...\n\nSamoin kehittyi jumaluus kaikkialla, jokaisessa ihmispovessa.\nHarhama kuvaili sitä _tieteestä välittämättä_... _Runo_ ja sen\nvapaus oli hänellä kaikki kaikessa... Runosta piti puheta _oikea_\ntieto jumaluudesta, kuin hohteen helmestä... Sen piti häikäistä\nloistollansa... hurmata... huumata... himmentää kaikki kyselyt ja\ntutkimiset... Sen aatteiden piti _runoloistollansa_ imeytyä ihmiseen,\nkuin kullanhimon, sokean rakkauden, tai kauneuden kaipuun...\n\nHän kuvaili jumaluuden kehitystä eri kansojen keskuudessa:\nMesopotamian kansat etsivät jumalaa loistavista taivaan kappaleista.\nNe rakensivat temppelejä ja uhrasivat auringon jumalalle Balille...\nBabylonian tyttäret kylpivät sen sädesuihkussa... He paljastivat\nkauniin ihonsa Balin suuteloille... värisivät onnesta... kätkivät\narimpiansa... odottivat siltä äiteyttä... uhrasivat sille\nparastansa...\n\nIhmisessä piilevä jumaluus kaihosi omaa kuvaansa...\n\nJumalankaipuu yltyi... Kaikki kansat etsivät ja palvelivat\nsamaa, vaikka eri muodoissa... Kaikki kehittyi oman jumaluutensa\ntietoisuuteen... Intialaiset rakensivat temppeleitä omalle\nharhanäöllensä... Jumaluus oli kehittynyt pitkän askeleen: Ihminen\ntajusi jo että Jumala on _henki_... Vanhat aineen temppelit\nsortuivat Egyptissä ja Mesopotamian maissa, häviten kuin alhaiset\nlajit jumaluuden kehityskulussa... Ihminen palveli jo jumaluutta\n_henkenä_... Hellas rakensi sille oman temppelinsä... Rooma omansa...\nJehovan papit veisasivat ylistystä Jerusalemissa samalle harhanäölle,\njonka tulta hoitivat Vestan kauniit neitsyet Roomassa... Jumaluus\nasui palvelijoissansa ja kehkeytyi tietoisuuteensa heissä asuvan\njumalankaipuun kautta... Se kaipuu oli vaistomainen jumaluuden\nkehkeytymislaki ja lisääntyi, kuin sikiön kehitys synnynnän edellä...\n\nIhmiset palvelivat jumalana oman henkensä _kuvaista_... omassa\nitsessänsä asuvan jumaluuden kuvaa...\n\nJa sitä mukaa kehittyi ihmisessä jumaluuden olemus: _hyve_. Ihminen\nerotti hyvän pahasta, rakkauden vihasta... Ja taas kehittyi jumaluus\noman häviönsä kautta... Se antoi paheen surkastuttaa tarpeettoman:\nsortua paheen harjoittajat paheeseen, ja karkaisi olemuksensa\nytimen, hyveen, kärsimyksien tulessa... Se jakoi ihmiset köyhiin ja\nrikkaisiin... antoi rikkauden seuloa pois ihmiskuonan... veltostaa\nne... kasvattaa niissä itsekkäisyyttä... turhamielisyyttä ja muita\neläimellisyyden ilmiöitä. Se muodosti heistä sen tulirovion,\njoka puhdistaa köyhissä kehittyvän jumalallisen hyveen...\nvaatimattomuuden... vähään tyytymisen... nöyryyden... rakkauden...\nomaan käsivarteensa luottamisen...\n\nPuutteen kautta kirkasti jumaluus köyhissä apuatarvitsevan käden\nja rakkauden tarpeen... Köyhyydellä totutti se niissä ihmishengen\npyrkimään korkeutta kohti, eikä kiintymään kiiltäviin kiviin...\nhelmiin... sormuksiin... porttojen helyihin... kunniamerkkeihin...\nnarrien tähtiin... kultaan... hopeaan... herkkuihin...\n\nTeos jatkui. Kehitys kulki hitaasti... Jumaluus lisäsi omaa\nkiirastultansa: valmisti omaa ristiänsä, astuaksensa sille\npuhdistumaan kärsimyksien tulessa olemuksensa helmeksi: hyveeksi...\nSe lisäsi rikkaiden lukua... se nosti suuripalkkaiset papit köyhien\nhartioille lisäämään kärsimyksiänsä, kohtunsa kovuutta... Se kesti\noman painonsa, jalostui yhä ja puhdistui ja etsi tuskissansa\njumaluutta... Se alkoi jo herätä tietoisuuteensa: Ilmestyi Budda,\njoka jo osotti ihmiskurjuutta ja sanoi: \"Palvelkaa häntä!\"\n\nSe oli itsetietoisuuteen heräävän jumaluuden ensimäisiä ilmiöitä maan\npäällä.\n\nEpämääräinen aika kului. Jumaluus oli ehtinyt itsetietoisuutensa\nkehittymän loppuasteille: Ihmiset epäilivät jo vanhoja jumaliansa,\nentisiä harhanäköjänsä. Hellas rakensi temppelin \"tuntemattomalle\njumalalle\" ja palveli sitä... Vestan neitsyet itkivät tuskasta,\netsien sitä suurta henkeä, joka on kaiken onnen ja autuuden ikuinen\ntaivas. He itkivät jumalatuliensa ääressä. Maailmankurjuus oli\nkehittänyt jumaluuden olemuksen jo helmeksi. Hyve kehittyi siinä...\n\"Rikkaat miehet\" sortuivat paheessa jumaluuden syntymäperkkeinä\nihmiskuonaksi: irstailijoiksi... kullan etsijöiksi...\nelostelijoiksi... veltostuivat siinä... huononivat polvi polvelta\nja hävisivät ihmiskunnasta... Niiden elostelulla lisäsi jumaluus\nsyntymäkohtunsa voimaa ja tulta: maailmankurjuuden ankaruutta...\nTuskissaan etsi maailmankurjuus yhä hartaammin jumaluutta ja sitä\ntehdessä unohti kaiken muun: kullan... nautinnon... irstailun...\nkoreat vaatteet ja kaiken muun eläimellisen... Jumalaa etsiessänsä\nse miljoonavuosien kuluessa vähä-vähältään lähestyi sitä, jossa\nse on löydettävissä: omaa itseänsä, ja heräsi siten jumaluutensa\ntietoisuuteen, alkaen kehittyä hallitsemaan jumaluutensa voimia:\nluonnonvoimia, käyttäen siinä emätintänsä apuna... Se pyrki\nluonnonvoimien herraksi, tyytyen itse vähään ja kannattaen työnsä\ntuotteilla niitä, jotka tutkivat luontoa, etsivät sen voimien\nohjaksia...\n\nHarhama oli jo joutunut myöhäisempään aikaan ja kuvaili sitä:\n\nTomuhitupaljoutena karkeloivat lukemattomat miljaardit maailmat\näärettömyyden kuolleessa aukeamassa... Synkkyys ja tyhjyys katselivat\nsitä karkeloa, kuin tyrmistynyt kauhu... Autius ja kolkkous\nammottivat kuin kalmanhajulla täytetty pimeä onkalo, tai kuoleman\npesä ja piilo: pääkallon synkkä sisus... Luonnonvoimat pakahtuivat\nitseensä... Ne viskelivät maailmoita radoillensa, puristelivat\nniiden sisälmyksiä, ja pitelivät niitä näkymättömissä köysissä,\nkuin jättiläinen, joka huiskuttelee rihmaan sidottua pikkukiveä. Ne\nvoimat ikäänkuin pursusivat äärettömyyden olemattomien rautaseinien\npuristuksesta, kuin rautakuulaan teljetyn veden voima kuulan seinien\nkokoon supistuessa.\n\nSen leikin keskellä kehittyi ihmisjumaluus... Toisissa vanhemmissa\nmaailmoissa oli se jo puhennut jumaluutensa miltei täys-ikään: Se\ntajusi jo jumaluutensa... hallitsi oman maailmansa luonnonvoimia...\noli yhteydessä läheisten maailmoiden kanssa... oli puoleksi\nvapautunut orjuudesta... vieteistä ja paheista... Siinä puhkesi jo\ntäysverisenä jumaluuden korkein tunnus: _hyve_ ja _oman jumaluutensa\ntunteminen_... Niissä maailmoissa palveli ihminen jo _oikeaa_\njumalaa: _ihmistä... Maa_ oli vielä jälellä... Se oli kaikkeuden\nAfrika, maailmoiden pakanamaa, jossa ihminen palveli mielikuvaa,\njuutalaisten Jehovaa...\n\nMutta jo tuikahti maahankin ensimäinen oikean jumaluuden kointähti.\nHarhama kuvaili sitä:\n\nOli Itämaan tumma rauhallinen yö... Jerusalemin temppelin\nesikartanolla oli uhrituli sammunut... Tuhka peitti kytevän\nhiilen... Nukkuvan ihmisen povesta nousi elämäntuska ja jumaluuden\nkaipuu kaihoisana unena äärettömyyteen... Se kohosi niihin onnen\nmaailmoihin, joissa ihmishenki on jo jumaluutensa kukkaan puhennut\nja surren ja ikävöiden odottaa maassa myöhästyneen ihmisen tuloa\nkaikkeuden ainoan jumaluuden yhteyteen... Ihmiset siellä ymmärsivät\nmaan asukasten tuskan ja kaipuun, uhrit ja huokaukset ja valmistivat\nsen puhkeamista salaisilla voimilla...\n\nSilloin syntyi Jeesus Kristus, ensimäinen ihminen, joka tajusi\njumaluutensa ja lausui: \"Minä ja Isä olemmekin _sama_... minä,\nihminen, olenkin _Jumala...\"_\n\nHän puhkesi maailmankurjuuden kohdusta... Köyhän äitinsä emättimestä\noli hän jo imenyt jumaluuden korkeimmat avut: _hyveen_... kullan\nja nautinnon ja kaiken aineellisuuden halveksimisen... henkensä\nkiinnittämisen korkeaan... ylevään... jaloon... jumaluuteen...\nHänen äitinsä liha ja emätin oli ollut puhdas, maailmankurjuuden\njalostama... Se ei ollut tottunut metsästämään kultaa... herkkuja...\njalokiviä... purppuraviittoja... koruja... Sen rinnoista vuoti\nkurjuuden jalostama, aineellisuudesta vieroittunut, puhdas maito,\njosta ensimäinen jumaluutensa tietoisuuteen herännyt ihminen imi\njaloutta...\n\nJa silloin toisissa maailmoissa jumaluuden kukassansa hohtava\nihmishenki riemastui... Jumalallinen riemu puhkesi ja valaisi Itämaan\ntumman yön ja herätti kirkkaudellansa Betlehemin paimenet... Halki\nkaikkeuden iloitsi jumaluus voitostansa... Se lähetti etäisistä\nmaailmoista sanansaattajat, henget, jotka julistivat paimenille:\n\n-- \"Minä ilmotan teille suuren ilon: Nyt on syntynyt ihmisessä\nitsetietoinen jumaluus, siinä on puhennut se tietoisuus, joka\nvapahtaa ihmisen eläimellisyyden tilasta ja kuoleman ja häviämisen\npelosta ja korottaa hänet jumaluudeksi.\"\n\nVuodet kuluivat. Se syntynyt kasvoi ja varttui... Hänessä heräsi\ntietoisuus ihmisen jumaluudesta. Hän astui ihmiskunnan eteen ja\nlausui:\n\n-- \"Minä ja _isä_ olemme _yhtä_... _Minä_, ihmisenpoika, olen\n_Jumala_...\"\n\nIhminen oli havahtunut jumaluuden kehittymisen eläimellisestä,\ntiedottomasta tilasta, se oli varttunut sikiön ja lapsen tilasta\ntietoiseksi jumaluudeksi ja alkoi kulkea oman hyveensä varassa,\njatkaen ijankaikkista kehitystänsä loppumatonta kirkkautta kohti...\n\nJa hän osotti maailmankurjuutta ja lausui:\n\n-- \"Mitä teette yhdelle _noista_, sen teette _minulle_,\njumaluudelle!...\" Hän sanoi niillä sanoilla: kurjuus olen _minä_,\nja minä olen _isä_... Hän lausui myös rikkaista, jumaluuden\nsyntymäperkkeistä, oikean tuomion: Heidän jumaluuden valtakuntaan\nkehittymisensä on _mahdoton_, mahdottomampi, kuin kamelin pääsy\nneulansilmän läpi...\n\nHän nosti maailmankurjuuden sen jumaluuden istuimelle ja jumaluus\nalkoi siinä kurjuudessa kirkastaa itseänsä... Se lisäsi edelleenkin\nkurjuuden kärsimyksiä ja rikkaiden painostusta... Se muodosti koko\nelämän kurjuuden ristinpuuksi ja astui itse kurjuutena sille ristille.\n\nJa ne vanhemmat maailmat, joissa ihminen ja koko luonto oli jo\naikojen aikoja ehtinyt jumaluutensa itsetietoisuuteen, ihastuivat\njumaluuden uudesta voitosta, jonka he näkivät jumaluuden silmillä...\nNe valaisivat avaruuden kirkkaimmalla valollansa... Ne lähettivät\nasukkaansa toivottamaan maan asujille onnea jumaluuden voiton\njohdosta. Lähetetyt veisasivat maailmankurjuudelle, Betlehemin\npaimenille!\n\n-- \"Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa rauha ja sen\nihmisille hyvä tahto!\"\n\nPohjanmaan aurinko oli jo kohonnut erämaan syvyydestä korkeimmilleen\nsäteilevänä ja majesteetillisena ja heitti loistavan kirkkaana\nvalovaipan taivaan yli. Se puhkesi täyteen valovoimaansa, kuin\npakahtunut rinta. Harhamasta tuntui että se ratkesi valollansa\nriemuhuudoksi:\n\n-- \"Sinä, Harhama, olet ilmottanut ihmiselle suuren ilon. Sinä olet\nvapahtanut hänet eläimen tilasta ja kuoleman pelosta, koska jumaluus\non kuolematon, vaikka sen salamuodot muuttuvatkin... Sinä olet\nkorottanut sen jumaluutensa tietoisuuteen...\"\n\nHarhama ihastui... Koko luonto tuntui repeävän riemusta ja miljoonat\nlinnut lauloivat kirkkaassa valokylvyssä:\n\n-- \"Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa olkoon nyt\nikuinen rauha ja ihmisrinnassa ikionni ja hyvä tahto!\"\n\nHän lopetti työnsä hetkeksi, ja läksi metsään kehräämään uusia\nmielikuvituksen loistavavärisiä runorihmoja. Hän kehräsi niitä\nviime-öisistä unistansa, tulevan yön unien keränpohjalliseksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringon päivämatkat alkoivat lyhetä Pohjolan taivaalla. Kukka\nvalmisti siementä, vilja jyvää. Elämä valmisti kuolemaansa. Uusi\nelämä valmistautui puhkeamaan entisen kuolemasta. Linnunpojat\nseurasivat jo emoansa lyhkäisillä lentoretkillä...\n\nHarhaman teos vuoti, kuin kangaspuilta. Maailmankurjuus oli jo\nvedetty jumaluuden syntymäliinalle ihmisjumaluutena, tulevan jumalan\nnykymuotona, itsetiedottomana jumalalapsena.\n\nSilloin, työnsä lomassa, tuli hän ajatelleeksi sitä alttaria, jolla\nkurjuutta olisi palveltava. Hän mietti Torvelan tarjousta. Hän yritti\ntutkia eri puolueiden ohjelmia, mutta ne olivat hänelle puukkoja,\njoiden terävä kärki kääntyi hänen yhteiskunnallisten epäilyjensä\npesäkkeitä puhkomaan. Ne näyttivät hänestä myös ihmisten hääräämisen\ntomuilta, joista voi vaikka arvalla valita. Niiden sisältö oli\nhänelle himmeää sumua, kuten hän itsekin oli itsellensä, silloin,\nkun hän ajatteli omaa olemustansa ja elämäänsä. Niistä puhalsi hänen\nuuden elämänsä kirkkaalle, elämän virvatulilla koristetulle taivaalle\njotain himmeää aamu-usvaa ja sumua, jotain ihmis-elämän pikkupölyä.\nKumminkin epäili hän alttaria valitessansa muutaman päivän...\n\nMutta semmoisissa aamusumuissa hirnuivat taas valkeat hevoset... Jo\nkuului niiden hevosenkello hakamaan veräjältä... Elämän sumuselkä\nvilkutti valhehelollansa, jossa tähtien kuvat kiilsivät himmeinä...\nHän tarttui valkoisten hevostensa suitsiin, ohjaksena taas se\nainainen: \"Antaa mennä!...\" Ja vanha, jo Valkamalassa syttynyt\njoukkotunne värisi taas. Risto Vaarnan miehekkyys, Tarvaan suuruus,\nRuonan Karhun ja Torvelan järkkymätön usko ja miehuus ja kaikki\nnäkymätön avautui silloin taas loistavana meritulena ja kutsui,\nsanoen: \"Tule!...\" Ja hän tuli umpimähkään, ohjelmia tuntematta\nja tutkimatta. Hän ei siinäkään asiassa käsittänyt rikollisuuden\nja hyveen rajoja. Jumalaa etsiessänsä oli hän unohtanut etsiä\njokapäiväisen elämän _totuutta_ ja sen _rehellisyyttä_, erottaa ne\nvalheesta ja etsiä _totuutta_ ja _vakaumusta_ elämänsä johdoksi. Ne\nkaikki olivat hänestä elämän pölyjä, ihmis-etanoiden saivarteluja...\nHän valitsi tarvaalaisuuden siksi alttariksi, jolla lähti uudelle\njumalalle uhraamaan. Vielä samana päivänä kirjoitti hän Torvelan\nJukalle hyväksyvänsä tarjouksen ja lähtevänsä jo ylihuomenna\nvaalipuheita pitämään.\n\nPäivää ennen matkalle lähtöänsä sai hän Airilalta vaatimuksen\nselvittää suhteensa rouva Esempioon ja karkottaa hänet luotansa, jos\ntahtoi välttää enempiä toimenpiteitä. Samat viranomaiset olivat myös\ntoimenpiteittensä tueksi pyytäneet Korpelan kylänvanhimpien lausuntoa\nrouva Esempion ja Harhaman luvattomasta avioelämästä.\n\nMutta Korpelan miehet astuivat taas hänen puolellensa yhtenä miehenä\nja antoivat sen mukaisen vastauksen viranomaisille. Nyt hän ei\nenää epäillyt. Korpelan apuatarvitsevat ja hänen teoksensa jumala,\nmaailmankurjuus, kirkastuivat hänelle purppurahohteiseksi vuoreksi,\njoka ei petä jalkojen alla ja jonka jokaisella huipulla hohtaa\ntarjona oleva seppele, uskollisuus ja ikuinen rakkaus. Aamuhohteisena\nvuorena kohosi maailmankurjuus taas hänen eteensä. Hän kyyristyi sen\neteen Ja taas syntyi teokseen uusi revontulinen sivu...\n\nHuomenen kirkas auringonpyörä oli kierinyt kuusenlatvojen\nkorkeudelle, kun jo Pyysalon Kustin hevonen hirnui Harhamalan\npihamaalla odotellen kyydittävää. Hän sulki asuntonsa ja lähti,\nteoksensa käsikirjoitus muassansa. Korpelan pelloista nousi kypsyneen\napilaan tuoksu, joka sekautui kuivuvien heinien miellyttävään hajuun.\nSieltä täältä kuului viikatteiden hionta ja heinäväen laulu, kun hän\nRitavaaran rattailla jatkoi matkaansa edelleen Korpelasta. Ja kun hän\nerosi kyyditsijästänsä ja tämä puristi hänen kättänsä ja toivotti\nonnea, tuntui kuin olisi hänestä reväisty pois toinen puoli. Hän oli\nkasvanut Korpelan väkeen kiini aivan selittämättömillä siteillä.\n\nJa sitten alkoi uusi tehtävä aukoa hänelle polkua, jota myöten hän\ntoki voi kulkea _valitsematta_ edelleenkin. Sen polun oikeudesta hän\nei välittänyt, mutta ajatteli: \"Jotakin tietä sitä täytyy kulkea,\njos ei mieli jäädä paikoilleen.\" Se antoi hänelle jonkunlaista\ntyydytystäkin. \"Onhan toki vähemmän hapuilemista\", -- ajatteli hän ja\npunoi matkoilla yöt päivät teoksensa juonta.\n\nMutta Harhamalan kuusi jäi hänen taaksensa ylpeäksi talon\nvartijaksi. Sen oksat nuokkuivat käpyjen painosta. Sen juuria\nvartioi hevosenkenkä ja taustalla kohosi Korpelan apuatarvitsevien\nkiitollisuus, rakkaus ja ystävyys hohtavana purppuravuorena, jonka\nhuipulla loisti seppele ja jonka kalliokovaan kiveen ajanhampaat\nrauskoina taittuisivat. Se kaikki jäi taakse ja edessä loistivat\nelämän komeat virvatulet, joiden savuista nousivat maineen seppeleet\nja kultapilvet, jotka kohosivat taivaanlaelle, loistivat siellä\nauringonvalon huikaisemina ja laskivat sateena maahan, kokoutuen\nKorpikoskea myöten Harhamalan rantaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurhamala on Perkeleen ihana pikku edeni. Siellä juoksevat\ntulipunaiset tulivirrat... Ne juoksevat rauhallisina, kuin tyyni\nvesi, savuamatta, suitsuamatta... Virrankaivolla välkkyvät\nveripunaiset auringon kuvat kirkkaina, rauhallisina, kuin lumpeet\nlaineilla... Pikkulammikot välkyttelevät kuun kirkkaita kuvia\nlumpeinansa... Niitä tuskin erottaa silmä lammikon tulipunaisesta\npinnasta... Vuoret ovat hopean hohdetta... Niiden kuvaimet riippuvat\nheleänkirkkaina kuvina punaisen virran pohjalla ja lammikoiden pinnan\nalla, riippuen rannoista kiini pidellen... Kaikki välkkyy... kaikki\nloistaa... Kaikki on hohdetta ja heloa...\n\nTuhat kaunista suihkulähdettä viskaa kirkasta tulisuihkua ilmaan,\njoka on lumivalkean-värinen... Lähteet loistavat ilman valkovärissä,\nkauneina tulikukkina... muodostuvat somiksi suihkuiksi... kauneiksi\nkukkanupuiksi... viehkeiksi vesikimpuiksi... Ne hajaantuvat\npisaroiksi... sateeksi... kokoontuvat taas kukiksi... loistavat...\nhuikaisevat... hohtavat...\n\nVuorien vaaranteilta juoksevat tuliset purot... Ne kiemurtelevat\nkoreina käärmeinä... hyppivät helmeillen rinnettä alas... viskautuvat\nkauniina koskina kalliokielekkeiltä... hyrskivät... luikertelevat\nlaaksoissa punaisina tulivöinä... matelevat tulimatoina ja häviävät\nlammikkoihin...\n\nTulisissa lammikoissa soutelevat mustat joutsenet... Niitä ei\npolta tuli... Ne elävät siinä, kuin kala vedessä... Virrankalvo\non valkolinnuilla siroteltu... Ne sukeltelevat siinä... laulavat\nlemmenlaulujansa... uittelevat poikueitansa... kuhertelevat\nkeskenänsä... Kaikki on satua... ihanuutta... kauneutta... hohtoa ja\nkirkkautta...\n\nTurhamalan keskellä kohoaa kaunis kukkula... Kukkulalla on\nkultapallo: Se pallo on turhuuden-alttari.\n\nTurhuuden-alttarilla, kauniilla kultapallolla, seisoo Perkeleen\nOorali-enkeli. Hän on turhamielisyyden äiti... huikentelevaisuuden\nemo... Hänestä saa alkunsa ihmisten koreiluhalu, itserakkaus,\nkeikailu, kevytmielisyys ja kaikki ihmiselämän turhuus... Hän on\nkepeä, kuin tuuli... häilyvä, kuin päivän-auer... muutteleva, kuin\nlapsen mieli... koreilunhaluinen ja huikenteleva... Tukka on somasti\nhartioille heitettynä... niskasta kauniilla käärmeellä somasti\nhieman sidottuna... päässä on kaunis kuunsirppi koreana kampana,\nkupera reuna päätä vasten, käyrä ylöspäin kohoavana... Kädessä on\nkaunis kukka... vyöllä korea nauha somasti solmittuna... molemmissa\nnauhanpäissä käärmeen päät koristuksina...\n\nPunaisista lammikoista pulahtaa joskus kaunis kupla, milloin\nsiellä, milloin täällä... Somat siniset linnut poimivat ne\noitis, kun ne pinnalle pulahtavat ja kantavat ne Ooralille...\nNe ovat turhamielisyydenkuplia... kevytmielisyyden-...\nhuikentelevaisuuden-... koreilunhalun- ja itserakkaudenkuplia...\nNe ovat ihmeen koreita ja siksi ovat ne Ooralin himoruokaa... sen\nherkkua... sen iloa ja onnea...\n\nHän ottaa kuplat lintujen nokasta kauniille kämmenillensä ja syö\nne... Niistä syntyy häneen aina uutta turhamielisyyttä... kepeyttä...\nkoreilua... kiemailua... ylpeyttä... pöyhkeyttä...\n\nSen kaiken puhaltaa hän sadasti päivässä sumuna maailmaan...\nSe sumu sekottuu ihmiselämään... Se tarttuu ihmiseen, kuin\ntauti... leviää niissä kuin rutto... Siitä Ooralin sumusta alkaa\nkaikki ihmisturhuus... koreilu... keikailu... itserakkaus...\nkevytmielisyys... ylpeys... huikentelevaisuus... Se tarttuu ihmisiin\nenemmän nuorella ijällä... Se kuhertelee Tuulan aistipunakukan\nkanssa... mairittelee sitä... värjää sille sulkiansa... koristaa\nhöyheniänsä... laittelee rimpsujansa... sukkanauhojansa...\nsormuksiansa... pikku kapistuksiansa... keppejänsä ynnä muuta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Harhama lähti vaalipuheitansa pitämään, oli Turhamalassa koolla\nkymmenentuhatta enkeliä. He odottivat siellä Perkeleen itsensä tuloa,\nihaellen itseänsä.\n\nJo sävähtivät lammikot punaisemmiksi ja niiden punasävähdyksestä\nirtausi Perkele näkyväksi enkeliensä eteen... Enkelit veisasivat\nhänelle ylistystä. Perkele alkoi järkeilynsä:\n\n-- \"Harhaman on Jehovan palvelija Torvela valinnut minun aseekseni...\nHarhama on nyt hänen kauttansa hiipinyt tarvaalaisten joukkoon, kuin\nJudas Jeesuksen opetuslapseksi...\"\n\n-- \"Miksi olet sinä hänet asettanut tarvaalaisten riveihin?... Ne\novat Jehovan väkeä, nimittäin: ovat sitä _olevinansa_\", -- tarttui\npuheeseen Paholainen.\n\nPerkele suitsusi ylpeyttä ja selitti:\n\n-- \"Eivät ihmiset häntä muuten uskoisi, kun hän nousee ja astuu\nheidän eteensä Jehovaa vastaan. Jehovan väki ei usko sen Moosesta ja\nprofeetoita, mutta jos joku minun omistani heille Häntä ylistäisi,\nniin he uskoisivat...\"\n\n-- \"Nyt me ymmärrämme\", -- kumarsi Paholainen. Perkele jatkoi\nselitystänsä:\n\n-- \"Niin eivät myös ihmiset uskoisi, jos joku minun palvelijani\nnousisi Jehovaa vastaan... Siksi on annettava Jehovalle isku sen\nomien joukkojen joukosta... Kun tarvaalainen todistaa, että Jehovaa\nei ole, niin kaikki uskovat häntä ja tekevät parannuksen...\"\n\nKaunis enkelilaulu ylisti Perkelettä:\n\n    \"Sulla keinoista on tiedot,\n    Sinä omat miekkas kiedot\n    vihollises väen vöihin.\n    Siksi käskystäsi töihin\n    käyvät Hänen armeijansa.\n    Sua kuulee maa ja kansa.\"\n\nPerkele jatkoi selitystänsä ylpeänä:\n\n-- \"Kaikki suurimmat iskut täytyy antaa Jehovan omista joukoista\nkäsin. Hänen valittunsa ovat aina antaneet Hänelle tuntuvimmat\nlyönnit. Nähkää!\"\n\nPerkeleen käskystä avautui näky: Juutalaiset papit olivat koolla\ntemppelin esikartanolla. Uhrialttarilta nousi uhrisavu rauhallisena\nKaananmaan tummansinistä taivasta kohti. Taampana näkyi Öljymäen\nkaunis kukkula ja Pyhänmaan rauhalliset laaksot. Viiniköynnökset\npeittivät vuorenrinteitä. Laaksoissa notkuivat puiden oksat\nhedelmäpainon alla. Appelsiinipuut hohtivat punaisina hedelmistä,\nsitruunapuut keltaisina. Jerusalem nukkui, kuin kaunis neito\nkukkulallansa ja kaiken yli laskeutui ilman autereen lämmin, hieno\nharso. Kaikki oli ihanaa... rauhallista... armasta...\n\nTemppelin esikartanolle tuotiin joukko Jumalan profeettoja, Elia\nniiden mukana... Rukoilijat keskeyttivät rukouksensa... unohtivat\nJumalansa... pappien silmissä paloi vihantuli...\n\nUhrisavu nousi rauhallisena korkeuteen, mutta kukaan ei katsonut,\nkelpaako se Jumalalle...\n\nNäky jatkui: Pappien silmät salamoivat vihaa... Jo tarttuivat\nsadat kädet kiviin... Profeetat vapisevat... Niiden ruumiit\nvetäytyvät kokoon... Jo alkaa kivisade... Profeetain hartiat\nkyyristyvät vältellen... vetäytyvät yhdeksi kyttyräksi...\nhytkähtelevät kiven-iskuista... kasvot vääntyvät tuskasta... polvet\nnotkahtelevat... ruumiit retkahtelevat, pysytellen vielä pystyssä...\nKohta ovat kaikki lihamäsänä. Elia yksin on päässyt pakenemaan...\n\nUhrisavu nousee rauhallisena... Papit poistuvat, kiihkeästi\nkeskenänsä puhellen... Perkele selitti:\n\n-- \"Jos minä olisin sen iskun antanut muiden, kuin Jehovan oman\njoukon riveistä, niin ihmiset eivät olisi uskoneet, että profeetat\novat väärän opin levittäjiä. Mutta nyt he uskovat...\"\n\nEnkelit ylistivät taas herransa voimaa ja viisautta. Perkele antoi\ntaas vihjauksen ja uusi näky avautui:\n\nGetsemanen puistoa kääri etelämaan tumma yö hämyihinsä... Yön\nhiljaisuus liiteli kuoleman enkelinä korkeudessa... Öljypuut\nkohosivat mustina kimppuina pimeyteen... Kuoleman haju täytti\näärettömyyden... Korkealla pilvien tasalla loisti kalkki himmeästi...\ntuskin huomattavasti... Se loisti verenvärisenä... surullisesti\ntuikkien... maailmantuskan kuvana... Se hohti ihmiskipuja... Siinä\nhelmeilivät maailman kyyneleet... elämäntuska... ikikaipuu...\nkuoleman pelko... Se oli ihmissuruja täynnä... Se vilkutti, kuin\nlähestyvän kuoleman surullinen silmä...\n\nÖljypuun juurella oli enkeli polvillansa... Sekin suri... sekin\nitki... sekin katsoi kaunista kuoleman kalkkia... Se suri Jumalansa\npuolesta... Se sääli samalla mullanlapsia...\n\nYö tummeni... Enkeli katseli kalkkia... Hän näki siinä ihmisten\nhuolet... niiden kyyneleet... niiden kuolemanpelon... niiden surut ja\nmurheet... Hän näki maailmantuskan...\n\nHän nousi ja vahvisti rukoilevaa Jeesusta... Hän osotti hänelle\nkalkkia ja sanoi:\n\n-- \"Juo se!... Muutoin täytyy _ihmisten_ se juoda.\"\n\nJa rukoileva Jeesus nousi... Hän ei raaskinut jättää sitä ihmisten\njuotavaksi... Hän sääli ihmisiä. Hiki tippui hänen kirkkaalta\notsaltansa veripisaroina... Hän ojensi kätensä ottaaksensa\nmaailmantuskan kalkin...\n\nGetsemanen puistossa loistivat tulisoihdut... aseet välkkyivät...\nloistavat puvut heilahtelivat... Judas Iskariot astui Jeesuksen luo\nja suuteli Häntä... Perkele riemuitsi:\n\n-- \"Katsokaa! Jehovan _valituimpien_ joukosta putoavat minun\niskuni... Hänen _opetuslapsensa_ jakavat Hänelle minun suudelmani...\nKun Hänen _opetuslapsensa_ niin tekevät, niin ihmisten _täytyy_\nuskoa... Sillä niitä he eivät voi minun palvelijoikseni epäillä...\"\n\nKoko Turhamala hehkui ja välkkyi ja hohti Perkeleelle ylistystä ja\nenkelit veisasivat:\n\n    \"Ei kukaan\n    käy mukaan\n    kiertääkseen pirun paulaa.\n    Muu turtuu\n    ja murtuu,\n    vaan sulle kiitosta laulaa\n    kaikkeus.\n    Sä, kirkkaus,\n    oot ainut, joka kestää.\n    Ken voi sun voittos' estää!\"\n\nPerkeleen kasvoilla liekehti ylpeys ja suuruuden ilme. Hänen\njokainen liikkeensä oli majesteettia, hänen vaippansa hulmahteli\nvaltavaatteena. Hänen katseensa leimusi viisautena ja häntä ympäröi\njumalallisen voiman ja vallan tulinen sädekehä. Hän puhui taas\nenkeleillensä:\n\n-- \"Kun _Jehovan_ mies, Torvela, on valinnut palvelijani Harhaman\ntarvaalaisten joukkoon, uskovat häntä ihmiset, kun hän paljastaa\nJehovan petoksen... Hänen teoksensa kulkee nyt, kuin siivillä...\nHänen edessänsä hohtavat kaikki minun enkelieni valmistamat seppeleet\nja kukat ja kuplat... Pieni määrä turhamielisyyttä on tarpeen hänen\nkunnianhimonsa suolaksi. Sinä Oorali saat tehdä tehtäväsi...\"\n\n-- \"Se on minun iloni ja elämäni\", -- lupasi Oorali. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Turhamielisyys on yhtä voimakas ase minun kädessäni, kuin\nkunnianhimo. Suurin osa ihmisistä ei kykene kunniankuplia\ntavottelemaan, sillä niillä ei ole neroa. Ne jäisivät joutilaiksi\nja voisivat laiskuudessansa langeta aikansa kuluksi Jehovaa\najattelemaan... Mutta kun he ovat hengittäneet Ooralini sumua,\nhankkivat he itsekukin itsellensä pienen epäjumalan: kepin käteensä\ntai palasen rimpsuja hameensa helmaan ja sille he uhraavat, kuin\nhottentotti puujumalallensa...\"\n\n-- \"Ja kaunista Jumala ei saa rahatta... Siksi ryömivät he kultamurun\nperästä ja pyytävät sitä, vaikka varastamalla, että voisivat hankkia\nJumalan käteensä\", -- huomautti Piru.\n\nPerkele lopetti kerskaillen, ylpeillä eleillä:\n\n-- \"Harhama on langennut minun eteeni polvillensa, Hän on rukoillut\nminua Lammaskallion kukkulalla, Hän on tunnustanut minun valtani...\nHän on ensimäinen, joka on laskeutunut _polvillensa_ minun eteeni ja\nrukoillut minua...\"\n\nKoko Turhamala repesi silloin riemusta. Tuliset lähteet hohtivat\nveripunaisina. Purot kiemurtelivat tulisina käärmeinä. Auringonkuvat\npäilyivät tulivirran kalvolla kirkkaana hopeana. Kuun kirkkaat kuvat\nläikähtelivät lammikoissa lumpeina... Hopeavuoret hohtivat, valkea\nilma välkkyi ja enkelit veisasivat riemastuneina:\n\n    \"Kaikki polvet taipuvat,\n    kaikki maahan vaipuvat.\n    Edessäs ei seiso kukaan.\n    Kaikki käy sun käskys mukaan...\n    Olet jumala ja luoja,\n    kaiken herra, kaiken suoja.\"\n\nTulivirran kalvo sävähti tummemmaksi ja kirkastui uudestaan. Hohde\nvälkytteli hehkua. Kaiku kiemaili laululle. Sulous suuteli kauneutta.\nPerkele jatkoi järjestelyänsä. Enkeliensä puoleen kääntyen, käski hän:\n\n-- \"Iiranto luokseni!\"\n\nIhmeen kaunis enkeli Iiranto polvistui Perkeleen eteen ja odotti\nkäskyä. Perkele puhui hänelle, hiljaisen soiton hänen puhettansa\nsäestäessä:\n\n-- \"Sinä, Iiranto, saat huolenpidon Harhamasta. Sinä saat sitä varten\nkaiken voiman ja vallan ja viisauden avaimet. Että voit aina olla\nHarhaman vierellä, saat sinä voiman muuttaa muotoasi miksi tahdot.\nNouse ylös ja käytä taitoasi!...\"\n\nIiranto nousi ylös ja alkoi muutella muotoansa. Hän seisoi joskus\nenkelimuotoisena sumuna... joskus unena... unelmana... kuutamona...\nauringon kirkkautena... taruna... valheena... runona... sävelenä ja\nminä näkymättömänä varjona hyvänsä, aina säilyttäen enkelimuotonsa\nihanat piirteet...\n\nSilloin ratkesi enkelijoukosta rajaton riemastus. He ylistelivät\nherransa voimaa laululla, kai'un soittaessa suurta kantelettansa. He\nveisasivat:\n\n    \"Sinulla on kaikki valta,\n    viisaus ja voima suuri.\n    Sulle huokuu kaikkialta\n    soiton, kiittelyjen tuuli.\n\n    Vaikka loppuis olematon,\n    niin ei sinun voimas lopu,\n    Sinussa, sä tutkimaton,\n    kaiken ydin on ja sopu.\"\n\nPerkeleen hartioilla häilähtelivät voiman ja viisauden varjot. Hän\npuhui enkeli Iirannolle:\n\n-- \"Sinun tehtävänäsi on ennen kaikkea kiinnittää Harhaman jokaikinen\najatus _teokseensa_...\"\n\n-- \"Sinun käskysi täyttäminen on minun iloni\", -- vannoi Iiranto.\n\nPerkele jatkoi:\n\n-- \"Mitä hän ajatteleekin, sinun täytyy ne ajatukset aina johtaa\n_teokseen_. Hän hapuilee ihmis-onnea toisista maailmoista. Sinun\ntäytyy värjätä ne maailmat hänen mielikuvissansa niin ihaniksi,\nettä hän itsekin lumoutuu ja lumoaa sillä muut pois Jehovasta...\nKunniankuplia ja seppeleitä ja kullan välkettä on sinun aina\nheiluteltava hänen edessänsä. Vihaa, kostoa, aistillisuutta ja\nturhamielisyyttä on sinun puhallettava häneen aina oikealla\nhetkellä...\"\n\n-- \"Hän on näkevä näkyjä ja ihanuuksia, jotka sokaisevat hänen\nsilmänsä\", -- vannoi Iiranto.\n\nPerkele jatkoi:\n\n-- \"Sitä varten saat sinä viisauden ja voiman avaimet. Noin!\"\n\nPerkeleen vihjauksesta ilmestyi Iirannon käteen kaunis joutsi ja\nvyölle vyö, jossa riippui elävä maara-niminen käärme. Käärme synnytti\nsuustansa elävän nuolen, milloin Iiranto tarvitsi nuolta. Perkele\nantoi hänelle ohjeita:\n\n-- \"Kun tarvitset viisautta, vetäise maara-käärmeen suusta sen sikiö\nnuoleksesi ja ammu se itää kohti, niin kaikki taito ja voima putoaa\nsinuun...\"\n\nEnkeli Iiranto polvistui herransa eteen, kiittämään häntä ja koko\nloistava enkelijoukko veisasi Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Laulu, soitto sekä kaiku\n    kunniaasi kerratkoot!\n    Maailmoiden pauhu, raiku\n    julistakoon, että oot\n    olevista ainut, suuri,\n    kaiken runko, huippu, juuri.\n    Missä varjosikaan häilyy\n    siellä vuoretkin jo järkkyy.\n    Valtasi se pysyy, säilyy.\n    Suotta vihollises kärkkyy\n    murskatakseen sinun pääsi,\n    joka itse loi ja sääsi\n    kaikkivallan itselleen,\n    turman vastustajalleen.\"\n\nKaikki kaiun kanteleet tunnustivat Perkeleen valtaa, säestäen\nylistyslaulua. Voiman ja viisauden verivaippa levittäytyi Perkeleen\nhartioille ja hän hävisi sen ylpeänä hulmahduksena.\n\n\n\n\nHistorian lankoja ja nykyisyyttä.\n\n\n    Elämä on tuskaa ja vaivaa...\n\nVapaina vyöryivät Aasian virtojen mustat aallot Jäämeren kylmiin\nkuohuihin. Vapaana riehui myrsky aavikolla. Ylpeänä viskoi\nAltaivuoristo huippujansa korkeuteen ja vapaana ajeli ukkonen\ntietänsä sen kalliokärkiä myöten. Sen pyörät rätisivät, kun sattuivat\nkalliohuippuihin ja salamat sinkoilivat niiden jälissä. Punakirjavana\nvilisi salamoiden pieksämä synkkä vuoristo...\n\n-- \"Jyyrrr!\" -- kaikui pauhu vuoristossa.\n\n-- \"Jyy-yrrr\", -- kertaili kaiku aavikolla ja vuorien onkaloissa ja\npimeissä rotkoissa.\n\nVapaana kalasteli suomensuku Aasian suurten jokien latvoilla. Se\ntappoi kangilla karhuja ylpeän vuoriston onkaloissa, pyydysti\nansoilla korven riistaa ja teki taikoja vuorien pimeissä koloissa.\nVapaata oli kansa, kuin virtojen vedet ja myrsky ja rätisevä ukkonen.\nTasa-arvoista ja ylpeää oli se, kuin vuorien huiput. Ei ollut orjaa,\nei isäntää, ei rikasta köyhän taakkana...\n\n-- \"Rrrräy-yy!\" -- rätisi ja riehui siellä vallaton ukkonen ylpeänä\nja vapaana, kiusotellen ikimetsää... \"Tu-huu!\" -- tohahteli vapaa,\nkorskea korpi ja huitasi kiusottelevaa ukkosta jättiläispuittensa\nlatvoilla. Ukkonen pakeni salamoiden sinkoillessa sen pyöristä. Ja\nsuomensuvun vapaa väki katseli suurta leikkiä yhtä vapaana, kuin\nluonnon voimat. Se eli luonnon suuren näennäisen vapauden keskellä.\n\nVaan jo kulkivat riimusauvat miehestä mieheen ja merkkivalkeat\nvilkkuivat vuorilla... Kohta törisivät tuohitorvet ja kutsuivat väkeä\nheimojohtajien ympärille... Suomensuku valmistelihe majanmuuttoon. Se\nlähti etsimään oikeaa isänmaatansa, luomaan uutta historiaansa, joka\nnyt alkoi keriytyä kerälle.\n\nTorvet törisivät jo lähtökäskyn... Suomensuku otti historiansa\nlanganpään kiini ja lähti kerimään sitä keräksi... Se jätti\nmuinaisuutensa noeksi Aasian vuorien koloihin, karstaksi sen\nhautakiviin... Kauvan kieritteli se uuden historiansa rihmaa,\nennen kun alkoi kerä näkyä... Se kulki yli vuolaiden virtojen...\nkorkeiden vuorien... halki Euroopan laajan Sinain korven, Venäjän.\nKolkko oli korpi, tietön ja vaivaloinen... Monet väsyivät välille ja\njäivät itkemään ja sortumaan vieraiden virtojen rannoille... Sinne\njäivät ostjakit, vogulit, syrjäänit ja Mordva ja muut. Suomensuvun\nsitkeimmät kulkivat edelleen luvattua maata kohti. Muuta evästä ei\nollut mukana, kuin Jumalan johto, aurinko päivän, kuu yön valona,\nlämpönä Pohjolan lumiraja ja kärsimyksistä tehty kannel ainoana\nilona... Ei ollut muuta omaisuutta, kuin vapaus ja tasa-arvo ja\nkantamus elämän suruja...\n\nMutta uupumatta kulki kansa tuntematonta maataan kohti... Se\nkärsi kipunsa, kantoi kohtalonsa jäätaakan ja raivasi leveän\nihmis-asutuksen tien kylmään korpeen.\n\nSe oli suomensuvun historian langanpää, sen korpikulkue... Vuosisadat\noli kansa sitä korvessa jo keräksi kierittänyt, eikä peittynyt vielä\npohjallinen langoilla keräksi.\n\nPitkät ovat historian langat ja vaivaloinen niistä kerän kerintä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjanmaan rämeet itkivät vettä. Sen korvet puhaltelivat\nsisuksistansa erämaan suurta hiljaisuutta. Sen joet matelivat mustina\nvesimatoina maksamaan merelle vesivelkaansa.\n\nHarhama kulki jalkaisin vaalimatkoillansa erämaan polkuja pitkin\nteoksen käsikirjoitus kainalossa. Yöt hän näki siitä taas unia,\njalkamatkoilla kutoi unista mielikuvia ja kirjoitteli taloissa niitä\npaperille.\n\nMutta niillä matkoilla kohtasi hän jo joka askeleella sosialismin\npunaisen haamun, joka heilautteli hänelle tutun hameen helmoja.\nYhteiskunnallisen epäilyn rauhaset aukenivat ja hän alkoi jo\njoskus miettiä oliko hän noussut oikealle alttarille uhraamaan\nmaailmankurjuudelle. Hän alkoi taas miettiä omaisuuden syntyä. Hän\nturvautui taas nuoruutensa mieliaineeseen, historiaan, kutsui sen\nmuovailemaan hänelle mielikuvia omaisuuden synnystä Suomessa.\n\nKun Pohjanmaan tiet pujottelivat äänettöminä hänen edellänsä\nerämaiden halki ja aavat, kylmät suot itkivät vettä tienvierillä ja\nkorvensilmä tuijotti häneen elottomana, kylmänä, mietti hän itse\njalkaisin kulkiessansa omaisuuden syntyä, tutki historian lankoja\nniiden alkupäätä myöten, tutki niitä väririkkaan mielikuvituksensa\nvalossa ja värjäili ne rihmat omilla väreillänsä, sosialismin\npunaisen haamun alati hänen edessänsä tanssiessa. Hän kuuli sen\nhaamun mairittelevan kuiskutuksen, näki sen värivaipan viekottelevat\nhäilähdykset ja mietti ja epäili ja tutki ja kysyi ja taas epäili\noliko hän oikealla pohjalla, eikä koskaan saanut muuta vastausta,\nkuin kysymyksensä kaiun.\n\nHänen ainaisena sairautenansa oli rehellinen totuuden _etsintä_.\nMutta hän etsi sitä kuin huviksensa, _nähdäksensä_ sen eikä\n_seurataksensa_ sitä. Kun hän jossain pienessä asiassa oli\näärettömällä työllä totuuden löytänyt, ihaili hän sitä hetken,\nkuin lapsi koruansa, hylkäsi sitten ja voi aivan viattomasti tehdä\nrikoksen etsien rikosta tehdessään Jumalaa ja elämän ja kuoleman\nsuuren kysymyksen selitystä.\n\nNiissä kysymyksissä eli hän suomensuvun kanssa Aasian erämaissa\naikana, jolloin kansa siellä eli tasa-arvoisena. Hän kulki sen mukana\nhalki Europan korpimaan, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseen,\nolivatko nykyisten rikkaiden esi-isät kantaneet suuremman elämän\ntaakan, ansainneet sillä maan haltuunsa ja rikkaudet ja kalavedet.\nEi löytänyt hän _sieltä_ selvää _oikeaa_ perustusta rikkauden ja\nköyhyyden välisen kuilun synnynnälle.\n\nSilloin seurasi hän historian lankaa kauvemmaksi. \"Ehkä on siellä\nselvä vastaus\", -- mietti hän.\n\nJa sosialismin haamu hymyili hänelle ja kuiskasi: \"Ehkä!...\"\n\nJo saapui kansa matkansa perille, etsittyyn maahan. Aution\nkorven kosket kohisivat... korpi humisi... kurimukset tohisivat\npitkämatkaiselle väelle: tervetuloa! Vuolaat virrat kirmasivat\nuomiansa pitkin... purot tanssivat alas mäkirinteitä myöten...\njärvet leikkivät taivaan sinen kanssa... jääkylmä huokui soiden\nmudasta... Korpi oli synkkä ja koskematon... Kuusen oksat nuokkuivat\nkäpypainon alla... Orava heilui joka oksalla... Metso- ja teeriparvet\nherkuttelivat urpurikkaissa koivikoissa... Kalaisten järvien\nruohokkorannat vilisivät vesilintuja täynnä ja korven synkeässä\npimeydessä mörisivät karhut ylistystä Pohjolan ikuiselle rauhalle.\n\nVaan jo loppui karhukarjojen rauha. Suomensuku saapui maatansa\nasumaan, kattona taivaan kupera, aseena käsivarsi... Karhut\nkavahtivat pesistään ja ottivat vihaisella mörinällä oudot tulijat\nvastaan... Miehet karkasivat silloin karhujen kimppuun ja alkoi\nmahtava karhunpaini. Se oli ensimäinen ottelu Suomen isännyydestä...\nMiehet ottelivat karhujen kanssa synkimmässä korvessa, väänsivät\nkäsirysyssä puiden juurella. Uskolliset vaimot rientävät\nkanki kädessä miehiensä avuksi... Metsä ryskää... Sen jumalat\nkatselevat ihmeissään tätä valtavata ottelua... Oravat istuivat\noksilla hämmästyneinä, eikä kettu uskonut silmiänsä nähdessänsä\nmetsänkuninkaiden painivan outojen olentojen kanssa.\n\nKun miehet painivat, manasivat noidat metsän haltioita kahleisiin...\netsivät korven avaimia lovista. Neidot valmistivat uhria uhrilehdossa\nja lapset laskivat koivusta mahlaa tuohkosiin.\n\nJo olivat karhut voitetut. Kansa kulki karhuntaljoinensa uhraamaan\nuudessa maassansa jumalillensa. Uskollinen nainen kulki miehensä\nrinnalla. Se oli suomensuvun uhrikulkue.\n\nSitten alkoivat karhunpeijaiset... Kömpelöt miehet, jotka äsken\npainivat karhujen kanssa, tanssittivat naisiaan. Äsken olivat he\ntoistensa apuna, nyt toistensa ilona... Vanhimmat lauloivat runoja,\ntai soittivat kanteletta. Nuoret pojat heittivät hyrrää, voimakkaina,\nkuin karhunpenikat... Ilta joutui, päre paloi jo pihdissä...\nNuoret tytöt toivat täysinäiset mahlaropeensa. Karhunpenikat\npalasivat väsyneinä hyrynlyönnistä ja miehet istuttivat naisensa\nkarhuntaljoille. Nainen maksoi miehen huolet sylinsä lämmöllä. Ei\nollut vielä herraa, eikä orjaa. Kaikki olivat vertaisia, kuin hongat\nhongikossa.\n\nJa jokaisen nykyään elävän isä oli kantanut taistelussa yhtäläisen\nosan, torpparin esi-isä saman, kuin talollisen... Jokaiselle oli siis\ntuleva sama palkka. Ei ollut vielä perustusta jaolle... Se oli tulos\nHarhaman tutkimisista. Se oli historian vastaus siihen asti...\n\nMutta kansa oli tuonut tullessansa suuren elämänkäärmeen... Se oli\nmadellut kansan mukana. Se alkoi nyt hävitystyönsä, syntyen siitä\nuutena elämänä; Ikikorven rauha oli suistunut sen suuhun. Suonien\nerämaiden ikivanha muinaisuus oli joutunut uuden elämän hampaisiin.\nSen huomasi Harhama historian langasta. Ja sen langan hienoista\nsäikeistä näki hän, kuinka ihminen kulki jumaluuttansa kohti: se\ntarttui kourin ikikorpeen, nousi maansa herraksi, hävitti sen\nmuinaisuuden ja ryhtyi luomaan uutta elämää. Harhama näki siinä\njumaluuden, joka ilmeni ihmisessä. Yhteiskunnallinen tutkimus\nsekottui jo alussansa teoksen runorihmojen punonnaksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului. Maa kasvattaa kansaa... juurruttaa sitä kamaraansa...\nhymyilee sille järvillänsä... vuorillansa... metsillänsä.\nSe koristeleikse sille, kuin morsian... talvisin puhtaisin\nlumiin... kesäisin kukkiviin pihlajiinsa... kaislarantoihinsa...\nlumpeisiinsa... Se laulattaa sille lintujansa... kukuttaa käkiänsä...\nKansassa herää _isänmaanrakkaus_... Morsian on voittanut. Kihlat on\nannettu ja otettu... Kansa jatkaa työtä tyttönsä hyväksi, jatkaa sitä\nvalittunsa hyväksi.\n\nJo kuuluu tuohitorvien soitto. Harhaman silmien ohi kulkee\nmetsästyskulkue, kulkien uhrilehdon läpi. Miehet kulkevat keihäs\nolalla. Naiset käyvät taas miestensä rinnalla, kantaen jousta ja\nnuolia... Noidat käyvät kulkueen edellä etsien tietoja lovista,\nmanaten metsänhaltiat kivenkoloihin.\n\nVäki hajaantuu metsään... Torvet alkavat törähdellä... Ketut ja\nilvekset pakenevat luolistansa, mutta joka pensaasta lentävät heitä\nvastaan terävät nuolet.\n\nPäivä kuluu. Ilta pukeutuu jo purppuroihinsa... Taas soivat\ntuohitorvet ja kulkue palaa kotia, kantaen metsän runsasta riistaa...\nMiehet kantavat saalista, vaimot heidän rinnallansa aseita ja\npyydystimiä... Yö haukottelee jossain etäällä... Uhrilehdossa palaa\npieni tuli ja jumalat odottavat siellä osaansa. Hartaana polvistuu\nkansa, uhraa uhrinsa, lukee lukunsa...\n\n-- \"Kenen esi-isät ovat nyt enemmän tehneet, nykyisten köyhien vaiko\nrikkaiden?\" -- kyseli Harhama itseksensä.\n\nTienvieri oli vaiti ja metsä mykkänä. Sosialismin haamu nosti\nlippuansa. Hän ei löytänyt perustusta rikkaiden ja köyhien väliselle\nrajalle... Molempien esi-isät olivat yhdessä tapelleet karhujen\nkanssa, yhdessä ammuksineet ilveksiä, yhdessä valloittaneet niiltä\nasumamaatansa karjan laidunmaiksi ja itsensä asuttavaksi.\n\nMutta kaikessa hän näki ihmisen pyrkimisen maan herraksi:\njumaluuteensa. Uhreissa hän näki ihmishengen heräämisen jumaluuden\ntuntemiseen, vaikka se sitä lapsena etsi vielä ulkopuolelta itseänsä.\nOitis takertui hän taas siihen kultajyvään, kiihkeämmin, kuin siihen,\njota hän etsi: omaisuuden syntyyn.\n\nAika vierii edelleen. Historian kerä kierii suuremmaksi, lanka käy\nkirjavammaksi. Harhaman ohi kulkee jo suomensuvun kalastuskulkue,\nmennen uhrilehdon ohi. Miehet kantavat kalanpyydyksiä, naiset airoja\nja meloja... Kohta keinuvat veneet kalajärvien ruohokoissa...\nsoutelevat selillä... Ne ovat suomensuvun kalavenheitä... Sen\nkalaväki nostaa siellä veden runsasta riistaa veneisiinsä. Se nostaa\nvedestä Suomen rikkautta... Maa hymyilee morsiamena, näytellen\nrikkauksiansa... myötäjäisiänsä: kalarantoja... kukkuloita...\nkarpalosoita... lumpeisia lampiansa... Väki kuvittelee veden jumalat\nistumassa rantakivillä katselemassa kummissansa outoa kalaväkeä...\nRantakalliolla loikova kettu piiloutuu puiden lomiin, katsellen\noutoa näkyä... Kulkue kulkee edelleen... Veneet laskevat takaisin\nrantaan... Väki kulkee uhrilehtoon, kantamukset täynnä kaloja... Se\nuhraa siellä jumalille tulevan osan. Kaikki ovat vielä tasaväkeä.\nAinoastaan jumalat ovat ylemmät muita... Kaikki ovat yhtenä miehenä\nnostaneet Suomen rikkautta vedestä.\n\nMies-ijät vierivät... Maa hymyilee entistä armaammin... Se\nantaa kansalle suudelman suudelman perästä... Se nostaa niillä\nkansan lemmen korkealle... Kansa somistelee maata... pukee sitä\nkukkanurmiin... marjamäkiin... raivaa korpeen ruohoiset ahot...\nkoristelee kalarannat ja sitä mukaa, kuin koristaa maata, mieltyy\nsiihen itse enemmän...\n\nIsänmaanrakkaus nousee...\n\nHarhama ei ollut saanut rikkauden ja köyhyyden välisen juovan\nsynnylle tukea siitä historian-ajasta, jolloin kalastus oli\nelinkeinona. _Koko_ kansa nosti silloin yhtenä miehenä Suomen\ntulevaa rikkautta vedestä. Mutta hän löysi taas kultajyvän joka\nsopi teokseen: Kansa _itse_ koristi maatansa, puki sitä morsiameksi\nja siten herätti itsessänsä isänmaanrakkauden. Se kehitti siten\njumaluutena jumaluuden korkeinta avua: _hyvettä _... Se oli hänelle\njalokivi, jonka hän löysi vähemmänarvoista etsiessänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama istui erämaan kivellä ja ihaili historian langoista\nlöytämäänsä helmeä: ihmisen itsensä luomaa hyvettä. Silloin\nilmestyi enkeli Iiranto hänen vierellensä sumuruumiissa, jonka\npiirteet häipyivät kesäpäivän kirkkauteen. Sen kädessä oli\nauringon sädesoihtu. Se heilautti sitä ja kuiskasi sen kirkkauden\nvälähdyksellä Harhamalle:\n\n-- \"Näet nyt: Ihmiset ripustavat _omat_ helmensä, itsensä luoman\nhyveen, helmiksi Jehova-hullutuksen kaulaan!... Eikö se ole\n_pakanuutta_?... Eivätkö he koristele _mielikuvaa_ koruilla, kuin\npakana puujumalaansa?...\"\n\nHän lausui juuri ne ajatukset, jotka sillä hetkellä valuivat\nHarhaman olemuksen läpi, suloisina, kuin suudelmasta syntynyt\naistillisuudentunne...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama kulki edemmä historian lankaa myöten, värjäili historiaa\nvallattomana tyttönä tanssivan, hillittömän mielikuvituksensa kädellä:\n\nOn kesä. Mahla vuotaa koivuista, maa on viheriänä. Alkaa solua uusi\nkulkue: Miehet kulkevat kirves olalla. Uskollinen nainen kulkee\nmiehensä rinnalla kassara kädessä... Sudet katselevat kummissaan\nkulkuetta... Äidit taluttavat lapsiansa kädestä, neidot puhelevat\npoikien keralla. Se on suomensuvun kaskikulkue... Maa hymyilee.\nKansa laulaa sille laulujansa... Kohta välkkyvät kirveet ja\nkassarat korvessa. Naiset kassaroivat oksia ja vesoja miestensä\nedellä... Miehet seuraavat perässä helskytellen kirveellä valkoisen\nkoivun kylkeä... Lastut lentelevät... korpi kaatuu rytinällä.\nSuomensuku kaataa kaskea... raivaa maata viljelykselle... somistaa\narmastansa. Metsän-elävät havahtuvat, säikähtävät... Oravat\nheilahtavat ikivanhoista pesistänsä ja pakenevat vikkelinä...\nIlves ryömii luolastansa ja samoaa syvemmälle korpeen. Pelästyneet\nmetsot hylkäävät pesänsä ja seuraavat pakenevaa ilvestä... Kasket\nsuurenevat. Niiden reunoissa palavat suomensuvun ruokatulet. Siellä\nheiluu nuorakätkyt koivujen välissä ja koirat vartioivat eväitä. Maa\nkukuttaa käkiänsä... Se panee lahorastaansa laulamaan... puronsa\nlorisemaan... ahonsa viheriöimään... lehtonsa hymyilemään kaskiväen\niloksi... Se nostaa kansan lempeä.\n\nIlta joutuu. Maa hymyilee kevät-iltana. Se hymyilee lämpöä, se\ntuoksuu, kuin tyttö... Kaskiväki palaa kotia, naiset kantaen\nvastastaakkaa, miehet kaskikoivuista kiskottuja virsutuohia...\nre'enkaplaspuita... suksipuita... viikatteenvarsipuita... tuovat\naittoihin korven varallisuutta. He palaavat, kuin kirkkoväki,\nhartaina, vakavina, kauniin maan suudelma mielessä makuna, sen\nkauneus silmien edessä. Puiden lomissa näkyy siellä täällä noita.\nSe etsii viisautta luonnonlovista, se kokoaa kansan tietoa...\nvalistusta... Puiden lehtevien oksien välistä katselevat metsän\nelävät ihmeissään rauhallisen kulkueen ohimenoa... Käet kukkuvat sen\niloksi... tuhannet linnut laulavat kukkivissa pihlajissa ja viheriät\nkoivikot kuhisevat linnuista, soiden yhtenä sävelmerenä. Maa on\niltapuvussansa, kevään lempeissä liinoissa... Mielet värähtävät...\nKulkueen jälkipäässä laulelee yksin kulkeva neitonen oman mielensä\nratoksi... Kaikki ovat tehneet samaa työtä, samaa korpea kaataessa.\nKaikki odottavat samaa yön lepoa, samaa saunan lämpöä...\n\n-- \"Mistä on syntynyt nykyinen ero?\" -- kyseli Harhama.\n\nOli iltapäivä, kun hän sitä kysyi. Enkeli Iiranto seisoi hänen\nvierellänsä iltahohteisessa uturuumiissa. Hieno, autereinen varjo\nhäilähti kauniina kiehteenä ja Iiranto kuiskasi sillä:\n\n-- \"Elämän tarkotus ei olekaan _sen_ kysymyksen selvittäminen...\nElämän tarkotuksena on kasvattaa ihmisestä _Jumalaa_... Etsi siis\nhistorian vyyhdestä _sitä_ lankaa, joka kehittää ihmisen jumaluuden\navua: _hyvettä!_...\"\n\nJa yhä tois-arvoisemmaksi tuli Harhamalle sen vastauksen etsiminen,\noliko nykyinen omistusoikeus oikeuteen perustuva. Hän etsi sitä\nvastausta nyt jo puolihuviksensa, samalla kun hapuili ihmishengen\njumaluuteensa kirkastumisen näkymättömiä johtolankoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErämaan rauha levitteli siipiänsä. Harhaman mielikuvitus seurasi\nSuomen sivistystyön kulkua. Aika vierähtää. Maa koreilee\nkaskitulissa... Historian langat jatkuvat. Seuraa uusi kuva, aukeaa\nuusi, suuri näky. Ympäri maata nousevat mustat kaskisavut. Savujen\nseasta leimahtelevat mäkien rinteillä punaiset kaskitulet. Ne ovat\nsuomensuvun kaskisavuja, sen kaskitulia. Koko maa on niiden peitossa.\nJoka kukkulalla helottaa punaisena kukkana palava kaski... Tulen\nja savun seassa viertää siellä rohkea, virsujalka Suomen mies. Hän\nlykkää palavaa roviotansa paloa pitkin... Uskollinen nainen seisoo\ntaas hänen vierellänsä työssä... sytyttää roviota... puhdistaa\nnokista paloa... kantaa raskaita nokisia puita aitapuiksi. Se on\nsuomensuvun kaskenpolttoväkeä. Ne raatavat, kuin peikot tulen ja\nsavun seassa...\n\nJo on kaski poltettu. Maa pukeutuu iltahämyihinsä. Sillä on rauha\nliinana, käenkukunnat hopeahelyinä... Nokinen kaskenpolttokulkue\npalaa kotia, missä sauna lämpiää, lattialla tuoksuu lehtivuode...\nKaikki ovat puetut nokisiin viertovaatteisiin... Miehet kantavat\nkaskea kaataessa kolotuita re'en-aisapuita ja haravanvarsia. He\nkokoavat kansan varallisuutta... kantavat yhteiskunnan rikkautta.\nUskolliset naiset eivät tahdo taakatta kulkea miestensä rinnalla.\nHe kantavat lehdestaakkoja, omaa osaansa elämäntaakasta... Ilmassa\ntuoksuu puhdas palonhaju, sekottuneena vihreiden lehtien tuoksuun...\nKoivut katselevat kulkuetta hartaina... Vanhat kuuset hymyilevät\nnähdessään nokisen väen ja kesä-ilta käy herttaiseksi, kuin saunan\nlempeä lämmin... Siteet lujittuvat kansan ja maan välillä...\nIsänmaanrakkaus on jo kukkanupulla... Kansa koristaa maatansa...\npukee sen halmemailla... vyöttää pellonpientarilla... koristaa\nkotipoluilla, nauhoittaa tutuilla teillä... kukittaa mielitietyn\nmökillä... laulaa sille lemmestänsä... Maa kukoistaa kansan ilona...\nSe kaunistuu kansan koristamana ja nostaa sen isänmaanrakkautta. Niin\nluo kansa itse hyvettä itsessänsä...\n\n-- \"Minkä luokan esi-isät ovat suuremman työn tehneet kaskea\npolttaessa, tarvepuita kootessa?\" -- kyseli Harhama.\n\n-- \"Kaikki saman\", -- sai hän vastaukseksi. Hän värjäili\nhistorianlangat mielikuviensa väreillä ja vastasi aina niin, että\nvastaus sointui kysymyksen väreihin. Kaikki todellinen tutkiminen\noli hänelle mahdotonta. Mietintö ja mielikuvat olivat hänessä\nkaikkivaltiaita.\n\nTyönjuhla jatkuu: Miehet kantavat siementä palolle, vaimot kulkevat\nvakka kädessä miestensä rinnalla... Kun miehet sitten sirottavat\nsiementä kannokkoisen, mäkisen palon mehevään multaan, kulkee\nSuomen nainen siemenellä, osottamassa siemennetyn maan rajaa. Se on\nsuomensuvun kylvöväkeä. Noidat kulkevat nytkin metsässä lukemassa\nloitsuja kasvun suojaksi.\n\nKylvö on jo tehty, vakat ovat asetetut kantojen päihin. Kylvöväki\nlepää palolla. Mies istuu kannonpäässä, vaimo hänen vierellänsä...\nSitten seuraa uusi kulkue: Suomensuku kulkee sirpit kädessä\nleikkaamaan valmistunutta viljaa... Nainen kulkee taas uskollisena\nmiehensä rinnalla. Mies leikkaa kilpaa vaimon kanssa. Halmeen\nvieressä, metsän reunassa tuudittelevat pikkutytöt koivun oksissa\nriippuvissa keinuissa nukkuvia lapsia... Metsässä laulavat linnut...\noravat nakertelevat käpyjä... vedet välkkyvät... purot karkeloivat...\nEtäämpää metsästä kuuluu paimentorvien ja karjankellojen soitto.\nSiellä käy suomensuvun karja laitumella. Sen pojat ja tyttöset käyvät\nkarjaa paimenessa.\n\nJo on halme kuhilaalla ja suomensuvun elokulkue kulkee kotiin\nsirpit käsissä ja uhrilyhteet olalla. Lapset seuraavat mukana\ntuohitorvinensa ja täysine marjatuohkosinensa. Jälestä seuraa karja,\njota pojat ajavat laitumelta kotia, soitellen pajupilliä.\n\nJa isänmaa koreilee entistä koreampana... Se hymyilee kirjavissa\npukimissansa: metsän viheriässä... kukkanurmissa, nauhoina kapeat\npurot, vöinä siniset joet... Se sirottelee järvenrantansa veden\nkukilla, järvet lumpeilla, sorsaparvilla ja sotkilla... Se punaa\nsuonsa karpaloilla... Se soittaa koskiansa kanteleina... puroillansa\nse leikittelee, kuin tyttö leluilla ja soudattelee päivän kuvaa joka\nlamminsilmäkkeessä, kuin hohtavaa helmeä...\n\nJa enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä satuna. Se puhalsi\nsuustansa kutittelevinta epäilyä, joka hiveli Harhaman sielua, kuin\narkailevan tytön silkkihieno tukka himoihinsa riutuneen hipiää. Se\nkuiskaili ja selitteli:\n\n-- \"Se kauneus on suurimmaksi osaksi _kansan_ luoma: Kansa on\nherättänyt isänmaanrakkauden itse itsessänsä, maatansa koristamalla.\nIhminen jatkaa siten itsetiedottomana jumalana jumaluutensa\ntäys-ikään kehkeyttämistä...\"\n\nHarhamalle se kuiskaus oli hohde siihen helmeen, jonka hän tarvitsi\nteoksensa kaunistukseksi, ja hän ihaili taas löytöänsä. Hän kieppui\nteoksessansa, kuin kuume uhrissansa, ja seurasi historian lankoja,\nkoska niistä voi löytää vähän arvoista etsiessä ihmishengen\nkalleimpia jalokiviä.\n\nJo alkaa suomensuvun elojuhla. Riihi on puitu, naurishaudat pannut,\nharjatut pellavapivot odottavat kehrääjää ja kylläinen karja ammuu\nnavetassa. Jo soivat vanhat kanteleet ja laulajat kertovat sukunsa\niloja ja suruja, ylistävät naistensa uskollisuutta ja puhtautta.\nTyttäret tanssivat jo hopeasoljissa ja koreissa hameissa. Heitä\ntanssittavat miehekkäät pojat, jotka laulavat rohkeita lauluja\nvalituillensa. \"Tyttöni\", -- laulavat he -- \"me tulemme toimeen\nkuivalla kalliollakin. Minä kaadan karhuja ja kaskea, sinä kehräät\npellavia. Minä rakastan sinua ja sinä olet minulle uskollinen.\"\nNuoremmat pojat lyövät kiekkoa kujalla, tai painivat kartanolla\nkarhunpenikoiden kanssa ja pikkutytöt juoksevat leskeä, tai ovat\nhippasilla. On alkanut uusi elämä. Se on puhennut, kuin kukka, työstä.\n\nMutta vaimo seisoo miehensä rinnalla ja katselee suomensuvun tulevaa\npolvea, jolle hän on kohdussansa antanut sielunsa puhtauden,\nuskollisuuden ja jalouden. Hän katsahtaa kömpelön miehensä silmiin,\njoka on antanut hänen lapsillensa miehen mielen ja miehen käsivarren.\nSinä silmänräpäyksenä he molemmat ymmärtävät toistensa ajatukset ja\nääretön kiitollisuuden tunne täyttää heidän sielunsa. He puristavat\ntoistensa käsiä sanattomina ja heidän sydämensä ymmärtävät toisensa\najatukset:\n\n-- \"Kiitos sinulle, puolisoni, avustasi, rakkaudestasi,\nuskollisuudestasi, lapsista ja kärsimyksistäsi!\"\n\nNiin monesti olivat he voittaneet oman itsensäkin, puhdistaneet siinä\ntaistelussa hedelmänsä, ja nyt oli elonjuhla. Kaikki ovat vielä\nvertaisia. Kaikki ovat kantaneet saman taakan samaa maata raivatessa.\nJokaisen on saatava sadosta yhtäläinen osa, oma palansa joka ahosta...\n\nJa yhä armaampana hymyilee isänmaa. Se hohtaa jo pukuina punaiset\nmarja-ahot... vöinä kukkivat pellonpientaret... Se sirottelee\nruispellot ruiskukilla, levittelee kukkivia nurmitilkkuja liinoina\nmetsiin. Se hymyilee rikkauksiansa näytellen ja kuiskaa: \"Näin rikas\nminä olen ja näin kaunis. Rakasta minua!...\"\n\nJa kansa heltyy ja mieltyy maahansa ja koristelee sitä kylillä ja\nruispelloilla ja kukkivilla perunamailla. Se raivailee sen purojen\nja järvien rantoja, kuivailee sen kylmiä, vettä itkeviä soita ja\nsomistelee järvenrannat venevalkamilla. Isänmaan rakkaus lujittuu,\nmaa rikastuu, kaunistuu, lämpenee. Kansa luo jumalana uutta elämää,\nuutta aikaa ja kehittää samalla jumaluuttansa.\n\nEikä Harhama vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, minkä joukon\nesi-isät ovat siinä työssä enemmän tehneet. Hän takertui ihailemaan\nkansan kehkeytymistä yhä vaan aina korkeammaksi, oman itsensä varassa.\n\nJa Iiranto seisoi hänen vierellänsä unelmana ja varjona. Sen hiuksina\nhäilähtelivät runouden hienoimmat ajatukset. Ne hulmahtivat,\nhipaisivat Harhaman sielun arimpia ja kuiskasivat, isänmaanrakkautta\nosottaen:\n\n-- \"Niin korkean jumalallisen hyveen luo ihminen _itse_... Sillä\nonko Jehovan kymmenessä käskyssä edes _käskettykään_ rakastamaan\nisänmaata?...\" Kun se kysymys häilähti Harhaman sielussa, tuntui\nhänestä, kuin olisi hän saanut Jumalan viimeinkin taas hiuksista\nkiini, voidakseen osottaa sen viheliäisyyden: _olemattomuuden_,\nIiranto jatkoi silloin:\n\n-- \"Eihän _olematon_ ole voinutkaan käskeä rakastamaan isänmaata...\nIhminen on sen hyveen _itse_ luonut... Tahdotko senkin ripustaa\nolemattoman Jehovan helyiksi?...\"\n\nHarhamasta tuntui, kuin ilmestyisivät hänen käsiinsä kaikkein\nterävimmät aseet aivan kuin itsestään. Persoonallisen Jumalan\nolemattomuus valkeni hänelle historiankin lehdiltä, kuin\ntaivaanrannalta valokylpyynsä kierivä aurinko. Hänen ilonsa oli\nrajaton.\n\nJa samalla avautui hänen eteensä kaikki nielevä ja kaikki itsestänsä\npursuva elämän kita. Se nieli Suomen ikivanhan muinaisuuden: ahmi sen\nikimetsät, sen erämaiden rauhan, nieli sen korvet ja petokarjat ja\npursusi niiden sijalle uutta: nurmia, viljavainioita, marja-ahoja,\nteitä, polkuja, laidunmaita, karhukarjojen sijalle lehmäkarjoja,\nerämaan rauhan sijalle ihmis-asunnoita ja ihmis-elämää. Elämän kita\navautui Harhamalle jumaluuden suurena emättimenä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei vielä lopu historian kertoma tarina. Sotatorvi törähtää\nja ohi kulkee suomensuvun sotakulkue. Toiset kulkevat tappara,\ntoiset keihäs olalla. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla\nsen jousta kantaen. Taas soi sotatorvi ja ympäri maata leimuavat\ntulipalot. Siellä palavat suomensuvun kylät. Silloin kuuluu voimakas\nsotahuuto. Se on suomensuvun sotahuuto. Miehet karkaavat kuin karhut\nvihollisiensa kimppuun ja naiset seuraavat heitä kehotuksillaan\ntappelun tuoksinaan. Silloin alkaa suuri verijuhla, jossa Suomen\nmies ostaa maatansa verellänsä. Suomen uskollinen nainen seisoo taas\nhänen rinnallansa verijuhlan emäntänä, miehensä rohkaisijana ja\nlapsillensa uskollisuuden esikuvana. Ja kun suomensuvun sotakulkue\npalaa takaisin, kulkee taas uskollinen nainen verisen, haavotetun\nmiehensä rinnalla häntä tukemassa, hänen sota-aseitansa kantamassa.\nHorjuva mies puhuu väsyneenä vaimollensa:\n\n-- \"Vaimo! Nyt on koti poltettu, karja kaadettu ja miehesi rinnassa\non haava. Jätä minut ja hoida itseäsi!\"\n\nMutta vaimo vastaa:\n\n-- \"Minäkö jättäisin sinut ja niin palkitseisin sinun rakkautesi,\nkärsimyksesi ja lapsesi! Ei! Minä olen sinun sukusi tytär ja sinun\nuskollinen vaimosi. Ole rohkea! Minä seison rinnallasi. Rakkauden\nvoimalla säremme me vuoret kiviksi. Mitä siitä jos talo on poltettu!\nMe teemme majan kuusen juurelle. Jos karja on kaadettu, ravitsee\nvaimosi perheesi rintansa maidolla. Yhdessä kaadamme me taas uuden\nkasken ja ennen syksyä nousee uusi tuvansalvos entisen raunioille.\nKule siis rohkeasti rinnallani kotiisi. Muista: Sukusi tytär ei jätä\nmiestänsä maantielle, eikä sen vaimo mene toiselle...\"\n\nMies rohkaistuu. Hän puristaa vaimonsa kättä kiitollisena ja kulkue\njatkaa matkaansa. Kohta kuuluukin taas hakkuu tuvansalvokselta ja\nsuomensuvun kylät nousevat entistä uljaampina poltettujen kylien\nraunioille, kertoen suomensuvun rohkeutta ja elinvoimaa. Kansa\nviettää taas voiton juhlaa. Se on ostanut maansa verellänsä. Jokainen\non siitä maksanut saman hinnan. Siksi ovat kaikki sen yhdenvertaisia\nisäntiä...\n\nSodan tuliroihut punasivat vielä Harhaman mielikuvituksen\nmerenselkiä. Verilätäköistä nousi punainen, höyryävä huude.\nSotahuudot ja valitukset kiertelivät kaikuina menneisyyden pimeissä\nvuoren-onkaloissa, korkeuden laella leijaili palaneista kylistä\nnoussut savu, ja kuolleiden henkäykset ja korahdukset hiiviskelivät\nrotkojen pohjia pitkin. Sen näkemyksen keskellä katseli Harhama\nmielikuvaansa, etsien siitä helmeä.\n\nJa silloin asettui Iiranto hänen vierellensä katkerana hymynä,\nkädessä roihuava vihantuli, osotti näkyä, joka oli kärsimyksillä\nsolminut vaimon mieheensä lujemmin ja kuiskasi:\n\n-- \"Näetkö?... _Omilla yhteisillä kärsimyksillänsä_ luovat ihmiset\nrakkauden katkeamattomia siteitä... _Yhteinen kärsimys_ sitoo vaimoa\nmieheensä, eivätkä kuvitellun Jehovan käskyt... Niin luo ihminen\n_itse_ hyvettä...\"\n\nIirannon katkera hymy ja sen vihansoihtu hivelivät Harhamaa. Iiranto\njatkoi kuiskailuaan:\n\n-- \"Katso!... Ne jotka polttivat maasi kylät ja tappoivat vapauttansa\npuolustavia ihmisiä, tulivat tänne _Jehovan risti_ kädessä... Sen\nnimessä vyöryttivät ne Moorankiven vapaan kansan hartioille...\"\n\nIirannon vihansoihdusta tarttui tuli Harhaman sielun tappuroihin.\nHän oli taas löytänyt teokseensa helmen ja käteensä kirkkaan keihään\nJumalaa vastaan. Niiden välkkeessä katseli hän sitä totuutta, jota\nhän oli ruvennut etsimään: vastausta, onko yksityisomaisuudella\noikeuden perustus. Sitä perustusta ei hän löytänyt, ja se kysymys\nhimmeni sen helmen välkkeessä ja hohteessa, jonka hän oli taaskin\nlöytänyt teoksensa runoaarteiden lisäksi...\n\nVaan jo alkaa näkyä langassa uusi outo säije. Ne ovat suomensuvun\nheimoriitoja. Ne nousevat mielien raosta, kuin virvatuli\nmaanraosta... Ei kukaan tiedä niiden syntyä, eikä syytä. Riita on\nmaasta ja vedestä. Veli ei tunne enää veljeä, heimo heimoa. Mereltä\nkuuluu oudon väen laulu. Valkopurjeiset laivat laskevat Suomen\nrantaan. Sotatorvet soivat. Heimo taistelee jumaliensa ja vapautensa\npuolesta, mutta toiset heimot eivät ole apuna. Kansa sortuu\nheimottain jumalinensa, ja alkaa vieraan valta...\n\nSuomensuvun vapaus on loppunut. Se elää enää muistona, nokena Aasian\nvuorien koloissa, kalmana sen hautakummuissa...\n\nSen tuloksen oli Harhama löytänyt, vaan ei vastausta kysymykseen,\nmiksi juuri _nämä_ ovat köyhiä, miksi eivät toiset...\n\nMutta isänmaa koristautui entistä enemmän... Se on ikuinen kukka, se\non aina nuori... Talvisin se pukeutuu valkoisiin lumiin, kuutamoihin\nja revontuliliinoihin. Sen helminä hohtavat pakkasensilmät.\nSe hymyilee ja kyselee: \"Enkö minä ole kaunis?\" Se näyttelee\nmyötäjäisiänsä, rikkauksiansa: lumikinoksiansa, kukkuloitansa,\nmetsiänsä ja kysyy: \"Enkö minä ole rikaskin?\" Se näyttelee myös\nkansalta saamiansa koruja: viljavainioita... somia kyliä... tuttuja\nteitä... kotipolkuja... lapsuuden leikkimaita ja kysyy: \"Voitko olla\nminua rakastamatta?\"\n\nJa kansa ihastuu. Isänmaanrakkaus laskee juurensa syvälle sen\nmaaperään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aivan odottamatta sukelsi Harhaman historian muistoista hänen\nsielunsa silmien eteen uusi kulkue. Se ilmaantui, kuin vanha,\nkauvan unohdettu, rakas lapsuuden muisto, jota on halveksinut\nlapsuutensa naurettavana leikkikaluna, mutta joka pitkän ajan päästä\ntaas löydettynä loihtii esille lapsuuden päivänpaisteiset päivät\nmarjamatkoinensa ja piilosilla oloinensa. Kirkonkellon kumahdus\nilmottaa suomensuvun kirkkokulkuen tuloa. Järvenselältä kuuluukin\njo kirkkoväen veisuu, suuret kirkkoveneet laskevat rantaan ja\nkansa järjestyy kulkueeseen. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä\nrinnalla, virsikirja kädessä. Kaikki kulkevat hartaina lehdon läpi,\nkaartaen hautausmaata, jonka takaa välkkyy kirkonristi ja kellot\nkumahtelevat. Pappi kulkee kulkueen etupäässä. Kun kulkue kulkee\nkirkkolehdon läpi, katselevat suvun vanhat jumalat puiden lomista\nsurumielin. He katselevat kansaansa, joka on hylännyt heidät ja\nkulkee uutta Jumalaa palvelemaan. He sanovat jäähyväiset kansallensa:\n\n    \"Jää hyvästi suomensuku,\n    kansa voimakas Kalevan!\n    Kuu korea, päivyt kaunis\n    jääkööt taivosi laelle\n    ikuisesti paistamahan!\n    Tähtöset yön tuliksi\n    syttyköhöt joka ilta!\n    Jääköön sulle elon-onni,\n    metsä-onni, kala-onni,\n    jääkööt luottehet lovien!\n    Kala jääköön järvihisi,\n    joka oksalle orava,\n    lintu joka varvunpäähän!\n\n    Punottakoot puolukoista\n    sinun armahat ahosi,\n    mättähäsi mesikoista.\n    Pirttihisi paistakohon\n    aina armas iltarusko\n    unehen sun uuvutellen!\n    Havu tuore tuoksukohon\n    lattialla lempeästi!\n    Sävel soikohon sorea\n    soitoissasi! Saloissasi\n    laulu kaunis kaikukohon!\n    Sukusi asumamailla\n    sopu, rauha vallitkohot,\n    sekä oikeus ylevä!\n\n    Hyvästi nyt kansa kallis!\n\n    Onni jääköön orrellesi,\n    siunaus on siemeneesi,\n    miehen mieli miehihisi,\n    puhtaus naisen povehen!\n    Kaikki meidän antimemme\n    kasvakohot, karttukohot\n    huomassa uuven Jumalan,\n    uuven pilvien Pitäjän.\"\n\nSitten lähtevät jumalat pois. Ahti pulahtaa aaltoihinsa uskollisen\nemäntänsä keralla, Tapio siirtyy metsiinsä ja muut kukin asuntoihinsa\nmaanrakoihin, metsiin, järviin, puroihin ja lähteisiin. He lähtevät\njaloina, kansaansa siunaten. He lähtevät, kuten lempeä hääpäivä\nmuuttuu illaksi ja hämärtyy, jättäen ikuisen kauniin kuvan morsiamen\nmieleen. Kirkkokulkue pysähtyy lausumaan jäähyväiset jumalillensa ja\nkiittämään heistä Jumalaa. Se lausuu:\n\n-- \"Kiitos olkoon Sinulle, jumalien Jumala, niistä jumalista, jotka\nmeille annoit ja joiden Sinä olet antanut meitä johdattaa tähän\npäivään asti!\"\n\n-- \"Aa-men!\" -- lausuu pappi ja kirkonkello kumahtaa. Hetkeksi\npoikkesivat Harhaman ajatukset munkki Pietariin, hänen kammioonsa ja\njärkkymättömään uskoonsa, ja hänen teoksensa sivut avautuivat taas\nhänelle järvenselkänä. Se leimahti hänelle kirkkaana, kuin päivä ja\nhuumasi valollansa ne kysymykset, joihin hän oli turhaan etsinyt\nvastausta menneisyyden pimeiltä periltä. Kansan kääntymisessä yhden\nJumalan palvelijoiksi näki hän itsetietoisen jumaluuden kehityksen\nsuuren askeleen: ihminen oppi jo käsittämään että jumaluus on _yksi_.\nSe etsi sitä vielä taivaasta, mutta, -- niin uskoi Harhama -- nyt\non tuleva se aika, jolloin ihminen huomaakin, että jumaluus on\nihmisessä, asuu siinä ihmishenkenä.\n\nJa yhteiset taistelut olivat taas luoneet ihmisessä jumaluuden\nkorkeita avuja, hyveitä: elämän ankarissa kourissa olivat he\ntulleet tuntemaan, kuinka suuriarvoinen on toisen antama apu ja\ntuki: Siitä kehittyi lähimäisen rakkaus, ollen alussa vastapalvelus\nsaadusta avusta. Armoton luonto kehitti samalla jumaluuden suurta\nominaisuutta: omaan itseensä luottamusta. Harhama iloitsi niistä\nkultajyvistä ja miltei jo unohti _mitä_ etsiessään hän oli sen\nlöytänyt.\n\nHän istui se helmi kädessä erämaan silmässä, sammaleen ja jäkälän\nmailla. Iiranto seisoi hänen vierellänsä, ruumiina kukan tuoksu,\nosotti hänelle tapausta, joka istutti ihmisiin tiedon, että Jumala\non yksi ja siten edisti ja joudutti ihmishengen nousua _yhdeksi_\nainoaksi jumaluudeksi. Iiranto osotti sitä ja kuiskasi:\n\n-- \"Näet, että _väärätkin_ tiet vievät ihmisen jumaluutensa\ntietoisuuteen... Jehova-kuvituskin on sen kehityksen _edistäjä_...\nSillä _oikeaa_ ihmisjumaluutta palvelee kaikki, yksinpä väärät\njumalatkin...\"\n\nJa Harhama ymmärsi Iirannon äänen, sillä se tuli hänen omasta\npovestansa, puhkesi hänen omista haluistansa.\n\nMutta maa ja kansa olivat ottaneet toistensa kihlat lopullisesti. Ne\noli jo vihitty toisiinsa. Kansa oli koristanut maan ja koristettu maa\noli koruillansa nostanut kansan lemmen. Se pukeutui kuin miehelään\nmenevä morsian joka aamu entistä armaammaksi, joka yö ihanammaksi.\nSe pukeutui kuutamon hopeoihin... kesäyön valoisiin liinoihin...\nSen kukkina helottivat kokkotulet... Se loisti runoissansa...\nlauluissansa... Se helskyi kirkkoveisuissansa, jotka kuuluivat\njärvenseliltä... Se heilautteli vanhoja satuja liinoinansa...\nmuistoja nauhoinansa... yhteisiä kärsimyksiä näytteli se kauneina\nkoruina, maan rikkauksia myötäjäisinänsä. Se nosti kaikella sillä\nisänmaanrakkauden kansassa, kuin tyttö lemmen armaassansa. Maa oli jo\nkansaan vihitty.\n\nMutta muitta tuloksitta oli Harhama niin kulkenut näkymätöntä\nlankaa myöten nykyisyyteen. Saloteitä jalkaisin kulkiessansa oli\nhän menneisyydeltä kysynyt ja taas kysynyt, onko yksityisomaisuus\noikeutettu. Ja menneisyys oli hänelle hymyillyt vastaukseksi ja\nnäytellyt hänelle liinojansa, vilauttaen niitä ja häilähtäen itse\nomille pimeille maillensa, ja hän itse oli takertunut _toiseen_\nasiaan: teokseensa ja jumaluuteen. Vastausta vailla oli hän joutunut\nnykyhetkeen, katseli nykyistä Suomea sen entisen, tasa-arvoisen\nvaivaloisen työn tulosta, historian monisatasäikeisen langan päätä.\nHän katseli sitäkin mielikuvituksensa, sen ainoan voiman valossa,\njoka hänessä enää toimi:\n\nOli juuri Suomen suuri vapaudenjuhla, lempeä kevätjuhla. Aurinko\non kallistunut levolle läntiselle taivaanrannalle, oravat nukkuvat\noksillansa, linnut hautovat pesissänsä. Koivu on pukeutunut\nparhaaseensa, pihlaja hohtaa kukissaan, tuomi on valkeana ja kuusien\nlatvoissa kukkuvat käet Suomen kauneuden ylistystä. Rannan ruohokossa\nloikovat hauet, ja karjat makaavat lehmisavujen ympärillä. On\nPohjolan lyhin kesäyö, jolloin päivä valkeaa päivän sylistä.\n\nTulet leimahtavat lukemattomilla kukkuloilla ja roihuavat tuhansilla\njärvien rannoilla. Ne ovat suomensuvun kokkotulia. Ne kertovat Suomen\nkansan olemassa-oloa ja sen isäntäoikeutta tähän maahan. Ne kertovat,\nettä suomensuku ei tyydy yksistään luonnon antamaan kesäyön valoon,\nvaan valaisee maansa valoisat kesäyötkin kokkovalkeilla ja siksi\ntäytyy juuri sen kansan olla pimeän Pohjolan herrana. Sen täytyy sinä\nolla, sillä eivät muut voisi sitä riittävästi valaista.\n\nNyt ovat Suomen pojat ja tytöt kokoontuneet kokkotuliensa ympärille,\niloitsemaan eletyn talven ja tuhatvuotisten ponnistusten jälkeen ja\nottamaan heihin päin kallistuvaa pimeyttä ja talventuloa vastaan\nreippain mielin, viulujen soidessa ja laulujen helskyessä. Nyt\non suomensuvun kevätjuhla. Tuhatvuotinen työnkylvö heilimöi ja\nväki on kokoutunut kokkotulille katsomaan tätä viljansa kukintaa,\njoka kulkee suurina kulkueina heidän ohitsensa: Etumaisena kulkee\nkoulukulkue. Lapset menevät kouluun, tyttö pojan rinnalla, kirjat\nja pienet eväsnyytit käsissä. Sitten seuraavat valkolakkiset, neito\nnuorukaisen rinnalla. Heidän jälessään tulevat oppineet pukimissansa,\nkirjat kainalossa, heidän jälestään taiteilijat, kantaen kuusen-oksia\ntaiteensa vertauskuvina ja näyttelijät, pihlajan-oksat olalla, sekä\nsoittajat sananjaloilla koristetut kanteleet käsissä.\n\nSe on suomensuvun henkisen työn työjoukko.\n\nNäiden jälestä astuvat kulkueessa käsityöläiset, kukin kantaen työnsä\nvertauskuvaa, ja sitten kulkevat ohi maanviljelijät. Etumaisina\nkantavat maanviljelijät kuokkia, sirppejä, viikatteita ja haravia.\nNiiden jälkeen näkyvät aurat, karhit, sitten uuden-aikaiset työkalut\nja koneet.\n\nSe oli suomensuvun ruumiillisen työväen kulkua.\n\nJärven takaa näkyy kaupunkisarja ja tehtaita. Ne ovat suomensuvun\nkaupunkeja. Kohoavat savutorvet, ne ovat suomensuvun tehtaista.\nToisaalta näkyy kyliä ja kirkkoja ja kouluja, peltoja ja niittyjä.\nNe ovat suomensuvun kyliä, sen kirkkoja, sen kouluja, sen peltoja ja\nniittyjä. Kuuluu höyrypillin vihellys ja junat ja laivat kulkevat\nohi. Laivat ovat suomensuvun laivoja, junat ovat sen junia,\nlaitumella käyvät karjat sen karjoja.\n\nMaa oli suomensuvun oma vuorenjuurista pilviin saakka...\n\nMutta jo nousee päivän suuri, kirkas kehä vedenrajasta. Karjat\nnousevat lehmisavulta ja lähtevät laitumelle. Laiska hauki alkaa\nuida ruohokossa, sorsat syöksyvät pesistänsä vilpoisiin aaltoihin\nja linnut alkavat laulunsa puun oksilla. Jokainen puu soi kuin\nsatalintuinen soitto. Käet istahtavat korkeimpien puiden latvoihin ja\nalkavat kukkua täyttä voimaansa. Koko Suomen keväinen luonto ratkeaa\nsilloin ilohuutoon:\n\n-- \"Nyt on Suomensuvun kevät!\"\n\n-- \"Suomen kevät!... Suomen kevät!\" -- vastaa kaiku tuhansista\nvaaroista.\n\n-- \"Suomen kevät!\" -- kohisevat kosket ja huokuu tumma metsä.\n\nJa ihastunut väki yhtyy luonnon riemuhuutoon laulaen\nkansallislaulunsa. Sitten alkavat viulut soida ja väki tanssia.\nSuomen suuri talkooväki tanssii nyt talkootanssia tuhansien\nkokkotulien ympärillä. Sen pitäisi olla -- työhönsä katsoen --\ntasa-arvoisena arvon-annossa, työn velvollisuudessa ja työn\npalkkiossa. Tämän talkooväen työstä on suomensuvun kesä kypsyttävä\nkerran sadon, jonka korjattua alkaa sen suuri elojuhla. Kansa\non _yhdessä_ kestänyt vieraan povesta nousevan hallan. Se on\n_yhdessä_ raivannut maan viljelykselle. Siksi se ei ole sortunut\nkahleittensa painon alla. Siksi sen täytyisi olla myös tasa-arvoinen\npalkkionjaossa.\n\nSe oli muinaisuuden johteista johtunut johtopäätös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nämä olivat ainoastaan historian ja kirjallisuuden lehdille\nkansasta piirrettyjä kuvia. Kansa oli niissä kuvattu eheänä,\nrunollisena, kauniina ja juhlallisena, kuin kirkkoväki, joka on\nunohtanut arkipäivän huolet. Semmoisena oli kansa kuvastunut Harhaman\nmieleen kirjallisuuden värikuvista, kun hän etsi sieltä vastausta\nyhteiskunnalliseen kysymykseen ja yksityisomaisuuden syntyyn. Muuta\nvarmaa vastausta ei hän saanutkaan kysymyksiinsä, kuin nämä kuvat.\nMutta ne kuvat eivät vastanneet koskaan todellisuutta. Ne olivat\nyksipuolisen kauniita tai synkkiä, ja niistä sommiteltu kokonaisuus\noli liikkuva kaaos, jossa varjo löi kumoon valon ja valo varjon.\nJa kun hän lähti vaalipuheitansa pitämään, astui kansa ja sen\nelämä köyhissä korpikylissä hänen eteensä kokonaan toisena, kuin\nkirjallisuudesta ja historian kulusta vedetyissä johtopäätöksissä.\nKansan elämän olemassa oleva historian hetki löi useissa ja juuri\npääkohdissa rikki entisyyden johtopäätökset, ilmeten kokonaan\ntoisena, kuin muinaisuudesta vedettyinä johtopäätöksinä: _Koko_ kansa\noli muinaisuudesta lähtien raatanut tasan yhtäpitkät työpäivät siinä\ntyössä, jolla maa raivattiin viljelykselle ja jolla luotiin sen arvo,\nmutta se työ oli eri tavalla palkinnut tekijänsä. Yhdet se oli tehnyt\nmaan herroiksi, toiset armottomana äitinä sysännyt pois rinnoiltansa\nja heittänyt maan herrojen armoille.\n\nSillä se maa, jonka kaikki olivat yhtä kalliisti ostaneet, oli\ntoisille tullut Hornan luolaksi, joka sitoi heidät näkymättömällä\nsiteellä kovaan kamaraansa, toisten työorjiksi. Muutamat omistivat\nmaan isäntinä ja toiset raatoivat torppareina heidän hyväkseen.\nNäiden uudenajan orjien omistajat eivät tarvinneet orjien\nomistuspapereita, eikä kahleita. Niitä sitoi heidän omistamaansa\nmaahan sama näkymätön Hornan luolan side, joka sitoi toisia sen\nluolan rautapyörien ja tulisten uunien ääreen. Näitä orjia asui\nRiuttalan ja muiden talojen ympärillä kymmenittäin ja sadoittain\nviheliäisissä hökkeleissä, joiden pikkuiset akkunat olivat paikatut\npäreillä, tai niiden reijät rievuilla tukitut. Nämä hökkelit oli\nkaikkialla rakennettu talon saunan malliin. Ne olivat tavallisesti\npuolta matalampia, kuin talon rakennus, yksihuoneisia maalaamattomia.\nNe olivat puutteen ainaisia majataloja. Ne olivat pakkotyöhuoneita,\njoihin kahlehditut vangit joka päivä pelkäsivät sitä, että heidät\najetaan niistä pois, eivätkä niin paljon sitä, että heille\nlisätään työ-kuormaa. Torpassa voi vielä kiskoa maasta jotakin\nhengenpitimiksi. Pois ajetulla oli maantie ainoana pakopaikkana,\ntaivas kattona ja nälkä vieri kivenä kintereillä.\n\nKesäisin valvottiin niissä torpissa kilpaa Pohjolan pitkän päivän\nkanssa. Päivän noususta sen laskuun oli tehtävä talossa päivätöitä,\njoiden pituudelle ja määrälle ei pannut rajoja laki, ei liioin\ntotuttu tapa. Öisin tehtiin omia töitä. Ne torpat olivat ahjoja,\njoissa koeteltiin miehen voimaa ja naisen sitkeyttä. Niissä on\nkaraistu suuri osa Suomen kansaa.\n\nJa Suomen mies kesti niissä ja vaimo seisoi uskollisena hänen\nvierellänsä kärsimyksien kovassa tulessa. Kun raskaat päivät tulivat\nja mies silloin poltteli piippuansa ajatuksiinsa vaipuneena, istahti\nvaimo hänen vierellensä ja lausui:\n\n-- \"Älä sure! Onhan sitä ennenkin eletty.\"\n\nNäissä torpissa oli Suomen vaimon aateli emäntänä.\n\nElämä avautui taas Harhamalle selittämättömänä, oikkuisena,\nkäsittämättömänä, miltei järjettömyytenä, joka jakoi antimiansa\numpimähkään, polki oikeuden lokaan ja hallitsi kaikkea oikeuden\nnimessä ainoana olevana oikeutena... Samalla se nousi hänen eteensä\nkaikenhäviönä ja kaiken syntynä. Se oli hävittänyt Suomenmaan\nmuinaisuuden ja luonut sen nykyhetken. Se oli hävittänyt itsensä\nSuomen muinaisen kansan ja luonut siitä aivan uuden: nykyisen kansan.\nSe ilmeni taas käärmeenä, joka aina aterioi oman ruumiinsa ääressä,\npurki ruuaksensa lapamatoja ja eli ja uudistui niistä...\n\nMutta sen huomion hän luuli tehneensä, että nykyisillä\nomistus-oloilla ei ole oikeuden perustusta. _Koko_ kansa oli kantanut\nyhtä raskaan taakan, mutta toiset koonneet palkan ja polkeneet toiset\norjiksi. Oikeuden ja totuuden kaipuu, vaikka hän _itse_ ei sitä\nnoudattanutkaan, oli hänessä toki siksi rehellinen ja suuri, että hän\nnytkin närkästyi, huomattuansa tuloksen, ja etsi syyllistä.\n\nSilloin Iiranto asettui hänen varjoksensa, ruumiina kesän lämpö ja\nkädessä häilähtelevä unelma. Se hymyili hänelle ja osotti syyllisen,\nkuiskaten Harhaman oman poven äänellä:\n\n-- \"Syyllinen on Jehovan kirkko... Katso, kuinka paljon maata\novat sen papit anastaneet virkataloiksensa!... Katso, miten ne\nnylkevät miehet maattomiksi!... Ja eivätkö juuri _he_ nukuta kurjia\ntyytyväisyyden uneen?...\"\n\nHarhama ymmärsi kuiskauksen ja nousi entistä rajumpana Jumalaa\nvastaan.\n\nSe oli tulos hänen historian lankojen tutkimisestansa. Kaikki purot\nvirtasivat hänen teokseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksi niistä lukemattomista työn ahjoissa koetelluista oli Varpalan\nJuho. Hän polveutui samasta Riuttalan torpparista, joka oli kironnut\nRiuttalan peltoon kylvämänsä siemenen ja siitä leikkaamansa viljan.\nJoka vuosi olivat Riuttalan muinaiset isännät lisänneet tälle\ntorpparisuvulle veroa, sitä mukaa, kuin näkivät sen jaksavan maksaa.\nAluksi oli lisätty päivätöitä, mutta kun talon viljelyksillä ei enää\nenempää työväkeä tarvittu, alkoivat isännät kiskoa luonnontuotteita,\njoita joka vuosi vaadittiin uusi laji. Joka vuosi täytyi tuoda\ntaloon määrätty määrä marjoja, sitten lisättiin niihin sienivero...\npellava... voi... liha... valmiiksi veistettyjä tarvepuita y.m.\nloppumattomiin. Useita miespolvia oli suku kärsinyt nurkumatta\nja ottanut sanan veronlisäyksistä vastaan yhtä tyynenä, kuin\nhallayön, mutta viimein olivat voimat loppuneet. Kuorma oli tullut\nraskaammaksi, kuin mitä he kantaa voivat. Vero jäi maksamatta ja\nheidät häädettiin torpasta, jota olivat miespolvet viljelleet.\nHäädetyn torpparin kolmannesta polvesta syntyi Juho Varpala.\n\nVarpalan Juho oli yksi niitä työsankareita, jotka ovat ikänsä\nseisoneet viljelyksen esirivissä. Hän oli kuusitoistavuotias, kun\nisänsä kuoli. Maanomistaja liitti silloin hänen kotitorppansa talon\nviljelyksiin. Juho itse meni rengiksi ja hänen äitinsä asui loisena\neräässä torpassa. Kaksikymmentäkaksi-vuotiaana meni Juho naimisiin\ntorpparin tyttären Marin kanssa ja perusti Rajalan uudistorpan\nmetsään, kylän rintamaalle. Mari oli aluksi epäillyt avioliittoon\nmenoa ja sanonut:\n\n-- \"Mitenkä sitä nyt uskallamme tyhjin kourin korpeen lähteä?\"\n\n-- \"Tyhjin kourinko!... Onko miehen koura tyhjä, kun on tämmöinen\naarre kainalossa?\" -- oli vastannut siihen Juho, syleillen\nvoimakkailla käsivarsillaan Maria, siepaten hänet vyötäisiltä kiinni\nja nostaen hänet ilmaan, kuin höyhenen, ja ryöstänyt suutelon.\n\n-- \"Hyi, kun suutelee väkisin!\" -- oli Mari silloin aina leikillä\nhuudahtanut.\n\nMutta Juhon syleily tuntui hänestä niin voimalliselta... niin\nturvalliselta, että hän uskoi korvenkin sitä tottelevan... Suudelma\ntuntui niin palavalta, että hän uskoi sen voivan lämmittää hallaisen\nkorven lämpimäksi ja hän jättäytyi silloin Juhon syliin, sen\naarteeksi ja omaisuudeksi.\n\nJa Juho kaatoi kasken korpeen ja veisteli suksipuut. Mari taittoi\ntuoksuavista kaskikoivuista vastakset talven varaksi. Syksyllä kohosi\njo pieni pirtti pihlajan juurelle, maakuopasta nousi saunasavu ja\nkepinpäähän asetettu pitkävarsinen kippo osotti kaivonpaikkaa...\n\nSilloin kietaisi Juho käsivartensa Marin vyötäisille, vetäsi hänet\npolvellensa ja virkkoi:\n\n-- \"Ollaanko sitä tyhjin käsin, kun on miehellä mökki ahon reunalla,\nvesikippo kepinpäässä ja maailman puhtain kukka istuu polvella?...\"\n\nMari hymyili silloin Juholle, painautui sen syliin ja suuteli sen\notsaa ja lausui:\n\n-- \"No ei... Eikä ole kukka harhateillä, kun istuu _sinun_\npolvellasi... _sinun_ sylisi suojassa...\"\n\nElämä hymyili silloin kevätkukissansa.\n\nTuli sitten toinen kesä. Kaski paloi roihuavana tulimerenä ja sen\nsavu nousi korkealle kertomaan viljelyksen esitaistelijan voittoa.\nJuho raivasi palon, aitasi sen ja kylvi siemenen mehevään multaan.\nPäivät hän oli päivätyössä, ansaitsemassa talven leipää, tai\nmaksamassa torpanveroa, yöt raatoi oraalla pellolla. Mari kehräsi\nkylän kehruita ja hoiti pientä kotia, ja kun mies iltasin palasi\ntyöstä, avasi hän sylinsä ja lausui:\n\n-- \"Juho-kulta!... Olet niin väsynyt...\"\n\nAika leikki omaa leikkiänsä. Se heitteli päiviä kiekkoina öiden ja\ntalvia kesien perästä. Juhon palot muuttuivat peltotilkuiksi. Niissä\nheilimoi ruis sinisten ruiskukkien koristamana, otra teki vihnettä ja\nkauranripset riippuivat helmiterttuina kauramaalla. Puron rannalle\noli raivattu niittypalanen, lehmisavulta kuului lehmänkello ja Marin\npalsaminpunaiset kukat kimelsivät pikku akkunasta veripisaroina.\nLapsi nukkui kehdossa, toinen leperteli lattialla.\n\n-- \"Mari, minun kukkani, minun lintuni!\" -- huudahti Juho ja syleili\nvaimoansa ja suuteli lastansa.\n\nJa Marin kauniissa silmissä kiilsi onnenkyynel. Hän pani kätensä\nmiehensä kaulaan, katsoi uskollisilla silmillänsä hänen silmiinsä ja\nlausui:\n\n-- \"Kiitos sinulle, Juho!... Kun _sinä_ tartut elämään käsin, niin\nsilloin se kukkii kauniina kukkana...\"\n\nKului aikaa vähän. Elämä kukki Juhon käsissä, palsami Marin\nvaalimana. Peltotilkku laajeni, nurmi valloitti puronrantaa märältä\nnorolta.\n\nSilloin tuli sana talosta, että isäntä tarvitsee torpan pellot omien\nviljelyksiensä lisäksi. Juhon on ennen syksyn tuloa muutettava pois.\nÄäneti kuunteli Juho häätökäskyä, piippuansa poltellen. Mari polki\nrukkiansa kiivaammin. Molemmat istuivat kauvan ääneti. Vihdoin nousi\nMari, antoi rintaa kehtolapselle ja kun oli sen nukuttanut, lausui\nJuholle hiljaa, varovasti, lohdutellen:\n\n-- \"Mennään etemmäksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa.\"\n\nJuho nousi äänetönnä, suuteli vaimoansa ja lähti syvemmälle korpeen\nkatsomaan uutta torpanmaata. Kun hän iltasilla palasi kotiin ja oli\ntehnyt iltatyöt Marin apuna, lausui hän:\n\n-- \"Mitä sinä Mari ajattelet, jos menisimme Hallasuon tuolle puolen?\"\n\nMari hämmensi lehmän juomavettä, ei nostanut katsettansa saavista,\nettei kyynel näkyisi, vaan lausui:\n\n-- \"Kunhan missä päivän iltaan elää... Paistaahan se sielläkin\nJumalan päivä.\"\n\nMuuta eivät he puhuneet. Iltasta syödessä lisäsi Juho hiljaa,\nsivumennen, vaimon rohkaisuksi:\n\n-- \"Kirkasvesinen lähdekin on siinä ettonekoivun alla.\"\n\n-- \"No, Jumalan kiitos, että on hyvää juomavettä!\" -- lausui Mari. Ja\nmolemmat vaikenivat sitte ja ajattelivat elämää...\n\nNämä ihmiset olivat niitä Suomen viljelyssodan sankareita, joiden\nkunniaksi eivät oppineet laulurunoja ja joiden mullalle ei\nkaikistellen kumahda kirkonkellokaan. Vuosia olivat he raataneet,\norjan kahleissa, tehneet raskaita päivätöitä torpan isännälle. He\nolivat raivanneet pellon erämaahan, kulkeneet Suomen sivistystyön\netunenässä. Sen kaiken olivat he kestäneet valittamatta ja reippaina.\nMutta kuorma kävi raskaaksi silloin kun heidät häädettiin niistä\nkahleista pois. Kiireellä täytyi heidän itsensä astua uuteen\nsamanlaiseen kahleesen. Heidän suurin onnensa oli löytää uudet\nkahleet. Muuta eivät he elämältä odottaneet.\n\nTaas sai korpi maistaa Juhon kirvestä ja maakamara sen hikeä.\nKova oli taas pantu kovaa vastaan. Vastoinkäymiset eivät olleet\nlannistaneet mieliä. Ne olivat karaisseet miestä ja rohkaisseet\nvaimoa. Kun Mari joskus näytti murheelliselta rukkinsa takaa, lausui\nJuho:\n\n-- \"Kun saa tuonne noroon asti peltoa raivatuksi, niin alkaa jo tulla\nomillaan toimeen.\"\n\nMarin silmä kirkastui näitä sanoja kuullessa. Hän rohkaistui, polki\nkiivaammin rukkiansa. Sen kiiju lensi aivan yhtenä kiekkona, josta\nei puolainpuuta erottanut. Ja kun Juho joskus poltteli piippuansa\näänettömänä, lausui Mari häntä lohduttaakseen, ikäänkuin itsekseen:\n\n-- \"Elettiinhän sitä Rajalassakin, vaikka otti toisinaan yhtä\nkovalle.\"\n\nMies sai vaimon sanoista uutta rohkeutta. Monesti oli hän pelännyt\njuuri sitä, että Mari ehkä kärsii ja syyttää häntä onnettomuudesta,\nkun ei jaksa enää sitä salata. Mutta nyt nämä avoimet sanat ja tuttu\nääni poistivat sen pelon. Hän lausui kiitokseksi:\n\n-- \"Keväällä kuokin kannokon otramaaksi. Siitä saadaan talven\nleipä... Lehmänheinät kokoamme ahoilta...\"\n\nJa Marista tuntui, että miehen taakka oli liika suuri. Kun hän imetti\nlastansa, lausui hän keventääksensä Juhon kuormaa:\n\n-- \"Ainahan sitä minäkin tässä apuna puuhaan... Kylästä saa taas\nkehruita, niin päästään taas päivä eteenpäin...\"\n\nMuuta eivät he puhuneet. Neljä pientä lasta kukki kodin omaisuutena.\nJuho silitti vanhimman tytön, Rauhan, kutreja ja puheli:\n\n-- \"Jumalan kiitos, että on lapsia!... Ainahan niistä on sinulle\nvanhanpäivän vara, jos minusta aika jättää...\"\n\nMari painoi silloin päänsä alemma ja kuivasi salaa kyyneleensä...\n\nAjan hyrrät kierivät toistensa perästä omaa nopeaa vauhtiansa. Juhon\nuuden torpan ympärillä käytiin sen hyrrien välissä edelleenkin\nsitkeää sotaa korpea vastaan. Pellon reuna hiipoi jo noroa. Mutta\nvuori nousi vuoren perästä elämän tielle: Hallasuosta se nousi\nhallana, ja vei viljan, korvesta kontiona, joka kaatoi ainoan lehmän.\nPere kasvoi ja Mari, joka oli jokaisessa koettelemuksessa seisonut\nmiehensä tukena, sairastui usein. Kun Juho saapui viikon töistä\nlauvantai-iltana kotiin, pieni jauhopussi selässä, odottivat häntä\nlapset nälkäisinä ja vaimo riutuneena. Kivivuori kieri silloin Juhon\nhartioille. Hän istui ääneti ovensuupenkillä ja otsalle nousi ryppy.\nRiutunut vaimo astui silloin taas hänen tueksensa, toi puhtaat\nvaatteet ja lausui:\n\n-- \"Ottaisit tuosta puhtaat vaatteet ja menisit jo kylpemään.\"\n\nSairas vaimo oli lämmittänyt saunan väsyneelle miehelle. Koeteltu\nvaimon rakkaus ei väsy. Se kierittelee vuoret pois miehen hartioilta.\nKun Juho vielä viivytteli lausui Mari:\n\n-- \"Juho-rukka! Älä anna mielesi masentua... Aina se Jumala auttaa...\nOlemmehan me ennenkin eläneet... Minäkin paranen tästä ja olen taas\napunasi...\"\n\nJuho ei puhunut mitään. Hän nousi elämänvuori hartioilla ja lähti.\nKun Juho oli lähtenyt, huokasi vaimo silmäänsä kuivaten:\n\n-- \"Juho-rukka!\"\n\nMutta huomenna lukivat he taas yhdessä virsikirjaa, opettivat\nlapsille aakkosia ja maanantaina lähti Juho reippain mielin uuteen\ntaisteluun. Hän vieritteli vuoret pois elämän polulta. Kohta oli\nmetsä noroa myöten peltona. Vanhimmat lapset tekivät jo kotitöitä\nsillä aikaa, kun Juho kävi päivätöissä. Rauha-niminen tytär, isän ilo\nja silmäterä, äidin armas ja veikkojen lemmikki, hoiti jo akkunalla\nkukkivaa palsamia, pesi tuvan, sirotteli havut lattialle ja lämmitti\nsaunan lauvantaina. Nuoremmat lähtivät aamuin paimeneen, taittoivat\nsiellä leppäkerttuja ja poimivat marjoja. Pojat laittelivat\npajupillejä ja kirjakeppejä, tytöt sitoivat seppeleitä ruiskukista ja\nkoristelivat napinlävet keltaisilla voikukilla. Iltaisin palasivat\nhe kotia seppeleissä ja kukissa, kirjakepit käsissä ja soitellen\npajupillejä. Vuoret olivat vieritetyt pois elämänpolulta. Tulevaisuus\nhymyili väsyneelle raatajalle lempeänä, kuin saunanlämmin. Ja kun\nsunnuntai-aamu helotti kauniina Hallasuolla, kulki Juho Marin kanssa\nvirsikirja kädessä kirkkoon. Mari lausui silloin:\n\n-- \"Kyllä se Jumala aina ihmistä auttaa.\"\n\nVaan vielä nousi raesade. Susi repi lehmät, halla vei viljan.\nTalon-omistajan nuorin poika tarvitsi Juhon torpanpellot ja Juho sai\ntaas häätökäskyn. Elämän huolet olivat painaneet jo hartiat kumariksi\nja kyntäneet harmaat vaot poskiin. Mari oli kuihtunut. Poski oli\nharmaa... hiukset harvenneet... silmät sumeat. Riutuva palmikko\nriippui niskassa köyhyyden kuvana...\n\n-- \"Taitaa Herra jo hylätä\", -- lausui silloin Juho masentuneena.\n\nMutta riutunut vaimo seisoi taas lujana elämäntoverinsa vierellä ja\nlausui:\n\n-- \"Älä sure! Olemmehan me ennenkin nähneet pahoja päiviä... Ja onhan\ntuota kumminkin niistä selvitty ja eletty. Kyllä Jumala taas tuo\navun, kun Hänen aikansa joutuu...\"\n\nJa kun ilta tuli ja Juho istui taas äänetönnä, lausui Mari:\n\n-- \"Mennään syvemmälle korpeen!... Takamaalle asti. Siellä emme\nainakaan ole ihmisten jaloissa.\"\n\nSe oli monien sukupolvien kärsimyksien kirkastamaa voiman suuruutta,\njoka näin pulppusi torpparin riutuneen vaimon rinnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho muutti korven sydämeen. Siellä alkoi hän elämän kolmannen\nkerran. Pieni torppa kohosi kohta koivikon reunassa. Vanhin tyttö,\nRauha, istutti palsamin ruukkuun ja kun palsami kukki koreimmillaan,\nlähti hän isän kotoa työn hakuun, kahdeksantoistavuotiaana, sai\npalveluspaikan ja oppi siellä tuntemaan erään tukkilaisen, Aapo\nHorrin. Vajaan vuoden kuluttua palasi tytär takaisin isän kotiin...\nHän oli sieltä lähtenyt puhtaana... poski punaisena ja silmä\nkirkkaana... elämä kevätpurona... Nyt palasi hän kalpeana... kyynel\nsilmässä... häpeä mielessä. Hän oli nukahtanut liian kauvaksi aikaa\ntukkilaisen syliin... onnea odotellen... Tukkilainen oli lähtenyt\nmuille maille ja jättänyt hänet yksin. Hän kantoi nyt kohdussansa\nuutta elämää...\n\nÄäneti istui Juho, kun tytär tuli kotiin, ja sanaton oli nyt\nvaimokin. Palsamin kukat olivat nyt lakastuneet, vaimon mieli oli\nmaassa ja vuori nousi taas miehen hartioille...\n\n-- \"Herra koettelee ihmistä\", -- lausui Juho hiljaa, ikäänkuin\nitsekseen.\n\n-- \"Onhan Se muitakin koetellut... Ja tottapa Hän sen hyväksi näkee\",\n-- lohdutti vaimo.\n\nMutta Rauhalle ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Eikä sitä\ntarvittukaan: Rauha ymmärsi kaiken. Hän meni saunaan ja itki salaa\nsaunan lattian märäksi... Hän oli käynyt onnen nouannassa uskottunsa\nsylistä ja palasi nyt sieltä silmissä kyynelten ehtymättömät\nlähteet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarpalan Juhon kolmas uutistorppa oli ensimäisiä paikkoja, johon\nHarhama osui poikkeamaan, lähdettyänsä vaalipuheitansa pitämään. Hän\nkulki jalkaisin oikotietä erääseen kylään. Tiellä yllätti hänet sade,\njota pitämään hän poikkesi Juhon torppaan. Juho itse ei ollut kotona.\nSade kesti useita tunteja. Sen ohimenoa odotellessaan pyysi Harhama\ntorpasta ruokaa.\n\n-- \"Eipä tässä juuri ole mitä vieraalle antaa... Perunoita olisi\nja leipää ja maitoa... Tyytyneekö vieras niihin\", -- vastasi Mari\naskareittensa lomasta heikolla äänellä.\n\n-- \"Kyllä, kyllä!\" -- vastasi Harhama.\n\nTorpassa, johon valoa pääsi kahdesta pienestä akkunantapaisesta,\nasui kaksitoistahenkinen perhe -- tyttären aviottomat kaksoset\nniihin luettuna -- yhteen sullottuna. Kunkin osalle riitti vaille\npuolitoista neliömetriä lattian pinta-alasta. Kolme Rauha-tyttären\njälkeistä vanhinta lasta oli kivuloisia, nuoremmat raskaaseen\ntyöhön vielä kykenemättömiä. Yksi niistä oli sokea. Kaikki kantoi\nköyhyyden raskasta leimaa. Lapset olivat kalpeita ja arkoja korven\nnälkäkukkia. Niiden ohkaiset vaatteet olivat moneen kertaan paikatut\nerivärisillä tilkuilla. Pöydälle oli asetettu alassuin kuivumaan\nkaksi savivatia, joiden reunat olivat lohenneet. Siellä täällä näkyi\npuulusikka seinänraossa ja pankolla oli nokinen pannu ja kattila.\nLisäksi oli torpassa puurahi, jolle ladotut makuuryysyt oli peitetty\nrievuista kudotusta kankaasta laitetulla peitolla. Siinä oli torpan\nkoko rikkaus. Mari itse näytti luurangolta, joka oli verhottu\nharmaalla ihmisnahalla, puettu ohkaiseen hamerisaan ja liikkui\nhuojuvin askelin. Palmikossa, joka ulottui hiukan alapuolelle niskan,\noli ainoastaan muutamia suortuvia. Vanhin tytär imetti kaksosiansa\nsurullisena ja posket yhtä verettöminä, kuin lapsille tarjoamansa\nlaihat rinnat. Maailmankurjuus puhkesi Harhaman edessä täyteen\nkukkaansa. Hän värisi sen edessä ja ihaili sitä samalla. Hän seisoi,\nkuin ihmispeto jumaluuden kukkamaan keskellä, katsellen sen kukkien\npuhkeamista.\n\nMari keitti uusia perunoita, lapset poimivat sen lisäksi marjoja ja\nmaukas päivällinen oli valmis. Mari kertoi perunoiden kiehuessa oman\nja puolisonsa elämän surullisen tarinan. Harhamalle oli yllätys,\nettä hän matkansa alussa kohtasi juuri _Riuttalan_ entisen torpparin\nsortuneen jälkeläisen kodin. Hän kuunteli Marin kertomusta, kuin\njännittävää satua.\n\n-- \"Kyllä se Jumala koettelee ihmistä... Mutta hyväksihän se vaan\non... Me opimme sen kautta tuntemaan Hänen armonsa\", -- lopetti Mari\nsurullisen tarinansa.\n\nHarhama värisi. Maailmankurjuus puhui hänelle hänen ajatuksiansa\nvaikka toisessa hengessä. Se tunsi vaistomaisesti, että kurjuus\nkasvattaa siinä jumaluuden korkeampia avuja: hyvettä.\n\n-- \"Vanhimman tytön vielä maailma vietteli\", -- lopetti Mari huoaten\nja kuivaten elottomasta silmästänsä varastautuneen kyyneleen.\n\nSyntyi vihlova äänettömyys. Jokainen tunsi leikkaavaa saraheinää\nvedettävän sydämensä läpi. Kuihtunut äiti katui varomattomia\nsanojansa, joiden näki viiltävän tyttö-polosensa sydäntä. Tytär\nkäänsi kasvonsa toisaalle, soudatti kaksosiansa ja, ikäänkuin\nsalataksensa, että oli kuullut äidin katkerat sanat, lauloi:\n\n    \"Aa-aa!... Tuuti-lulla!\n    Ei saa Tuoni tulla\n    köyhän lapsen luokse.\n    Tuuti, aa, tuuti-lulla!\n    Äidin kapaloissa sulla\n    viel' on turva. Niiss' ei varmaan\n    harhaan astu jalka armaan.\n    Tuuti, tuuti! Poissa on\n    kätkyestä viettelys,\n    kapalosta pettymys.\"\n\nJa onneton äiti heltyi ja värisi. Hän kuivasi kyyneleensä. Suu\nvetäytyi itkuun menemäisillensä. Anteeksi pyytäen puhui hän\ntyttärelleen:.\n\n-- \"Menisit nyt, Rauha-rukka, levähtämään, niin minä soudatan sillä\naikaa.\" -- Tytär nousi raukeana, huokasi, peitti lasten kasvot\nräsyllä ja lähti äänetönnä, silmät alas luotuina, ulos. Mari huokasi\nhänen mentyään ja lausui Harhamalle, tytärparkaansa puolustaaksensa\nsurullisella, hiljaisella äänellä ja pyyhkien salaa kyyneleen\nsilmänurkastansa:\n\n-- \"Kukapa se mökkiläisen lasta säälii... Kun vaan itse jaksaisi\nkuormansa kantaa...\"\n\nHarhamasta tuntui, kuin olisi Marin sanoihin ja ääneen ollut\npuristettu kaikkien Suomen torpparien ja koko maailmankurjuuden\ntuska, niiden avuton tila ja miehekäs alistuminen oman taakkansa\nalle, oman kätensä varaan. Hänessä nousi taas epäilys, oliko hän\npolkenut väärälle kivelle liittyessään puolueeseen, johon kuului\ntorpparien isäntiäkin. Hän rämpi taas hetken epäilyn nevassa.\nÄänettömyys jatkui. Nukkuva lapsi hädisteli unissaan pienellä\nkädellään kärpästä huuleltansa. Mari muisti taas tyttärensä häpeän,\nkatui että oli maininnut siitä vieraalle ja puhui, tehdäkseen\ntyttärensä erehdyksen ymmärrettäväksi:\n\n-- \"Mutta erehtyväthän nuo rikkaidenkin lapset. Riuttalankin\nviimeisen tytön, Helgan, kerrotaan kulkevan huonoilla jälillä... Ja\nsiellähän ne köyhät saavat oppia...\"\n\nVeri tulvasi Harhaman kasvoihin näitä sanoja kuullessaan, niin että\nhän itsekin huomasi punastuneensa. \"Tietysti\", -- ajatteli hän --\n\"Mari tarkottaa juuri minua, vaikka ei tunne... Onhan huhu voinut\njo tänne asti levitä.\" Alkulan sanat ja kirkkoneuvostossa kuullut\npuheet eivät olleet häneen niin koskeneet, kuin nämä riutuneen vaimon\nmietteet: \"Ja sieltähän ne köyhät saavat oppia\". Nyt ei hän löytänyt\nmitään sanoja, joilla olisi voinut selvittää olemuksessansa syntyneen\nristiriidan. Mari oli tietämättänsä vierittänyt hänen tiellensä\njotakin, jota hän piti oman tekonsa seurauksena, sinä rikkaruohona,\njosta Alkula oli puhunut. Järkeily pysähtyi nyt. \"Entä jos se\nei olekaan minun oma asiani\", -- kysyi hän itseltänsä vastausta\nsaamatta. Mari soudatti kaksosia, mietti jotain, pyyhki taas silmänsä\nja jatkoi:\n\n-- \"Erään miehen matkassa tuo kuuluu Riuttalankin tytär kulkevan...\"\n\nHarhama tuijotti lattiaan sanattomana, synkkänä. Mari lopetti:\n\n-- \"Mikäs se on rikkailla hätänä lapsienkaan kanssa, mutta toista se\non köyhän, kun kaikki vielä pilkkaavat ja sylkevät...\"\n\nSyntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhaman ajatukset repeilivät\nräsyiksi. Hän unohti maailmankurjuudenkin hetkeksi. Mutta hiukan\nselvittyänsä alkoi hän taas tuntea Jumalan ilkeästi ärsyttävän\nhengityksen, synkistyi ja alkoi kokoutua vihanpakahtumaksi. Mari\nhuokasi taas. Lapsi alkoi itkeä kätkyessä. Mari soudatteli sitä taas\nnukuksiin, laulaen:\n\n    \"Tuuti, aa! Tuuti, lulla!\n    Äidin kapalossa sulla\n    viel' on turva, miss' ei varmaan\n    harhaan astu jalka armaan.\"\n\nLapsi nukahti. Mari jatkoi puhettaan:\n\n-- \"Kunpa antaisikin Luoja ihmisen ikänsä kulkea jalat kapaloissa,\nniin ei erehtyisi väärille teille!... Ainahan sitä tämän maallisen\njaksaisi silloin kantaa...\"\n\n-- \"Milläs asioilla se vieras matkustaa?\"\n\nHarhama selitti matkansa tarkotuksen parilla sanalla.\n\nHarhama kuunteli Marin filosofiaa ja elämänkysymys kohosi hänen\nsielunsa äskeisestä sekasorrosta taas tuli-uhkuisena pyöränä, jota\nhän katseli kuten jotain salaperäistä, jumalallista, suurta ja\nhuumaavaa. Elämänkysymys näytti olevan ihmisrinnan kipein pakahtuma\nkorven silmässäkin. Mari lopetti sen kysyen:\n\n-- \"Vai puhumassa!... Onkin tänne kylään jo odotettu puhujaa...\nSanovat, että ne antavat lopultakin oman maatilkun köyhille... Onkin\ntuota maata toisilla liikaa ja on tuota jo saatu kärsiä\", -- ilostui\npaljon kärsinyt, vähään tyytyvä vaimo.\n\nHarhama oli vaiti. Hän tiesi Marin tarkottavan toisia, eikä häntä.\nHetken puheltuansa hän kysyi paljonko ruoka maksaa:\n\n-- \"Ei se maksa mitään... Pitää sitä toki sen kerran meidänkin\npuolestamme auttaa... kun vieras on semmoisella asialla... Eivät\nmeistä ihmiset olekaan tähän asti välittäneet... Ja tottapa se on\nniilläkin oma kuormansa.\"\n\nJa hetken perästä lisäsi hän:\n\n-- \"Kullakin on elämässä oma kuormansa kannettavana ja omat tuskansa\nja vaivansa kestettävinä... _Elämä on yhtä tuskaa ja vaivaa...\"_\n\nSe oli hänen elämänsä suurin napina... Niillä sanoilla heitti hän\nmyös kiulullisen öljyä Harhaman palavaan sieluun. Elämänkysymys\nleimusi Harhamassa taas tuliroviona.\n\nHarhama oli vaiti. Jumaluuden tuli leimahti Marin sanoista taas\nhäneen kirkkaampana ja kaikki peittyi ijankaikkisuuden aamuhämäriin.\nHän vihasi taas Jumalaa kaikilla voimillansa ja kaipasi sitä omana\nluomanansa. Hän ei jaksanut... ei tahtonut... ei osannut mitään\npuhua. Mari jatkoi:\n\n-- \"Ei ole elämässä muuta oikeaa armopalaa, kuin tuska ja vaiva...\nKaikki muu on maailman viettelystä...\"\n\nTuliset salamat silpoivat Harhamaa. Elämä kukki taas hänen edessänsä\ntulikukkana, joka poltti, ja tuoksusi tuskaa. Hän katseli Maria, kuin\nkärsimyksien Neitsyt Mariaa. Joku selittämätön lieska raateli häntä.\n\nSade oli jo lakannut ja Harhama lähti.\n\nMari opasti häntä selvälle oikotielle. Erotessa lausui hän\nriutuneella äänellä vielä kerran Harhamalle:\n\n-- \"Kun ne nyt antaisivat köyhillekin omat maat! Jo tuota onkin\nkestetty ja vierasta viljelty... Kun pääsisi noista häädöistä ja\nsaisi rauhassa tehdä työtä, niin vielähän sitä eläisi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTie oli rämeisen erämaan polkua ja rämeinen oli Harhaman mielikin.\nSuokurpat ja kuret lisäsivät erämaan tunnelmakuvaan oman raskaan\nvärinsä. Harhamaa kiusasi kaiken lisäksi se, ettei ollut astunut\npuhdistamaan rouva Esempiota Marin silmissä ja selittänyt, että\njos hän tarkottaa rouva Esempiota ja hänen suhdettansa, niin on\nhän erehtynyt, sillä se on avioliitto, puhdas ja luja. Mutta kohta\nlohdutti hän taas itseänsä sillä, että häntä sitoi kunniasana...\nMyöhemmin toinen selittämätön, outo tunne kiusasi häntä: Hän aavisti,\ntai pelkäsi suhteensa julkisuudessa paljastumisen tuottavan häpeää\npuolueelle. Hän uskoi aivan lapsellisella sairaloisuudella, että se\non salaisuus, ja että ainoastaan jotkut pahansuovat sitä juoruavat\nja luulottelevat sen olevan olemassa. Puolueen valjaat tuntuivat\nhäntä nyt puristavan ja hän oli tyytyväinen, että oli olemassa\nkunniasana... Siihen pakeni hän arkana elämäänsä pakoon silloin, kun\nne valjaat puristivat...\n\nNiissä ajatuksissa kulkiessa alkoivat ajatukset hieman selvetä, kun\nräme muuttui kankaaksi. Varpalan Juhon elämäntarina kummitteli hänen\nsilmissänsä selvempänä. Hän kyseli:\n\n-- \"Miksi hänen on maksettava vero maasta, kun toinen siitä _kantaa_\nveroa?... Ovatko niiden toisten esi-isät tehneet enemmän maan hyväksi\nja sillä ansainneet sen?... tai edes nykyinen polvi?\"\n\nTaas joutui hän rämeelle, suolammin rannalle, Arka kuikka souteli sen\nselällä. Ruskea sammalikko avautui silmänkantamiin. Siellä täällä\ntörötti vaivaispetäjä. Ei näkynyt elämää, ei kukkaa. Kuului joku\nilkeä kurnutus, jonkun linnun ruma ääni ja lampi vilkkui erämaan\nmustana, elottomana silmänä. Suonsilmistä nousi rämeen hapan,\nummehtunut haju. Kaikesta haisivat hänelle nyt elämän mudat. Sen\nraihnaisuus levisi rämeelle inhottavana, synkkänä, mieltämasentavana\nkuvana...\n\nIltapäivällä saapui Harhama köyhään metsäkylään, jonka ohi hänen\ntiensä kulki ja jonka muodosti miltei kokonaan torppariasutus. Koko\nkylän väki oli koolla erään talon kartanolla, jonka oikealla puolella\naukeni järvenselkä. Raskaassa työssä väsyneet miehet -- niiden\njoukossa myös Varpalan Juho -- istuivat kumarahartiaisina nurmikolla.\nJoukko poikia oli kiivennyt tikapuille, toisia istui aidalla. Naiset\nistuivat eri ryhmissä, useimmilla sukanneyle mukana. Koko pihamaa\noli täynnä väkeä. Kaikki näyttivät välinpitämättömiltä, väsyneiltä\nja elämän taakan alle sortuneilta. Ryppyisissä, harmaissa kasvoissa\noli kirjoitettuna ihmiselämän tarina lukemattomine järkyttävine\nkohtauksinensa, joita näytellään joka päivä Suomen pohjoisten karujen\nkorpien sydämissä todellisina ja järkyttävämpinä, kuin teatterin\nnäyttämöillä, missä niiden jälittelyjä varakkaat ihailevat aikansa\nkuluksi. Harhama liittyi tuntemattomana kuulijoiden joukkoon...\n\nSadekuuro oli juuri kulkenut ohi, kun Harhama saapui paikalle.\nIlmassa tuntui sen jättämä tuoreus, joka sekaantui mäntypuiden ja\npalavan kydön hajuun. Linnut tirskuivat iloisina. Taivaalla komeili\nloistava vesikaari täydellisenä, järvenselän yli ulottuvana luokkina\nja ilmasta kuului ohi lentävän kuikan kuikutus:\n\n-- \"Kui... Kui... Kui!\"\n\n-- \"Kur-kriu!\" -- alkoi huutaa suolla kurki, joka härnäytyi kuikan\nlaulusta.\n\n-- \"Saisi jo alkaa, että pääsisi iltatöille\", -- kuului silloin\nhiljainen huomautus naisten joukosta. Tuvan ränsistyneille rappusille\nnousikin kohta nuori käsityöläinen, punainen rusetti rinnassa ja\nalkoi puhua:\n\n-- \"Toverit! Nyt ei ole enää herroja vaan kansa... Nyt on riistäjien\nvalta lopussa... Nyt on kansa vallassa...\"\n\n-- \"Mitä se höpisee?\" -- kuului naisten joukosta huomautus. Puhuja ei\nsitä kuullut, vaan jatkoi:\n\n-- \"Ei kukaan ihminen ole luonut maata ja vettä. Ne ovat olleet\nmaailman alusta ja niitä ei ole tehty yksien omaisuudeksi. Ne ovat\nluodut kaikkia varten, niin kuin ilma ja auringon valo. Mutta\nmuutamat riistäjät ovat ne anastaneet ja sanovat, että ne ovat\nheidän. Ne ovat _varastaneet_ teidän maanne...\"\n\nKuulijat oudostuivat tätä ennen kuulumatonta puhetta kuullessaan.\nMiehet kopistelevat loppuun palaneita piippujansa kenkiensä pohjia\nvastaan ja naiset kyselevät toisiltansa supisten:\n\n-- \"Mitä se puhuu?\"\n\n-- \"Tai _ovatko_ he luoneet tämän maan mullan, enemmän kuin tekään?\"\n-- jatkoi puhuja. Kuulijat miettivät asiaa. Puhuja pysähtyy pitkäksi\naikaa ja kysyy sitten uudestaan painostavasti:\n\n-- \"Minä kysyn teiltä: Ovatko he luoneet tämän maan mullan?\"\n\nHän jättää taas kuulijat miettimään, ollen odottavinansa vastausta.\n\n-- \"Ei suinkaan sitä ihminen ole luonut\", -- lausuu joukosta yksi,\njonka Harhama huomasi muita tarkkaavammin seuraavan puhetta. Se oli\nVarpalan Juho.\n\n-- \"Eipä tietenkään\", -- lisäävät muutamat. Koko joukon ajatukset\nalkavat jännittyä. Puhuja jatkaa:\n\n-- \"He eivät ole sitä luoneet... Millä oikeudella he ovat sen sitten\nanastaneet?\"\n\nTaas jää hän muka vastausta odottamaan, antaa kuulijoiden mielen\njännittyä ja jatkaa sitten:\n\n-- \"Ovatko isäntien esivanhemmat tehneet tätä maata raivatessaan\nenemmän työtä, kuin teidän, torpparien esivanhemmat? Ovatko? kysyn\nminä.\"\n\nKuulijoiden silmät ovat tähdätyt kiivastuneeseen kysyjään. Jokainen\nmiettii taas vastausta, Harhama muiden mukana. Puhuja jatkaa\ntulisempana entistään:\n\n-- \"Entä kun ennen tässä maassa tapeltiin vihollista vastaan, niin\nisäntien esivanhemmatko ne silloin yksinään tulessa seisoivat?...\"\n\nKaikki saivat taas aikaa ajatella ja kaikki katselivat toistensa\nsilmiin etsien niistä vastausta. \"Todellakin!... Todellakin!... Miten\nsen asian on?\" -- näkyi kysymys joka silmästä. Harhamalle tämä oli\nomien mietteittensä kertausta.\n\n-- \"Kaikki sitä saivat yhdessä tapella, niin isännät, kuin torpparit.\nMutta kun sota oli ohi, niin torppari sai ruveta toiselle päivätöitä\ntekemään siitä maasta, jonka hän oli verellään ostanut\", -- jatkoi\ntaas puhuja.\n\n-- \"Niinpä se on käynyt\", -- murahtaa Varpalan Juho, joka oli\nseurannut puhujaa, kuin tulisilla hiilillä istuen. Vaimot pysäyttävät\nsukanneyleensä. Harmailla kasvoilla ilmehtii jo uteliaisuus.\nTaivaankaaren värit hohtavat, kuin tarjoten jotain ihanaa, ennen\nsaamatonta.\n\n-- \"Mutta\", -- jatkoi puhuja -- \"mennään nykyaikaan. Kysyn teiltä:\nTekevätkö _nyt_ tilalliset pitempiä työpäiviä, kuin te?... Tekevätkö\nhe tämän maan hyväksi enemmän työtä, kuin torppari?\"\n\nTaas antaa hän kuulijoiden ajatella ja kävelee itse edestakaisin\nrappusilla. Kuikka kuikuttaa taas ja suolla kuuluu kuren riukuminen.\n\n-- \"Toiset eivät tee muuta kuin syövät ja juovat\", -- lausui viimein\neräs kuulijoista piippuaan poltellen.\n\n-- \"Mutta mitä syövät? He syövät teidän työnne tuloksia. Mitä\njuovat?... Teidän hikeänne. He eivät ole siis Suomen maita työllään\nansainneet, senkään vertaa kuin te, eivätkä _heidän_ esi-isänsä\nenemmän kuin _teidän_ esi-isänne... Katsotaanpa ovatko he ne sitten\nostaneet säästöillään. Vastatkaa minulle: Säästävätkö he, tilalliset,\nruuassa ja vaatteissa ja asunnoissa enemmän kuin _te?\"_\n\nKuulijat ovat vaiti, mielet jännittyneinä. Pitkän odotus-ajan jälkeen\njatkaa puhuja:\n\n-- \"Ei, sanon minä. He _tuhlaavat_ ja te säästätte heihin verraten\nniin, että näette nälkää. Mutta vaikka te teette työtä enemmän kuin\nhe ja säästätte -- pakollisesti tietysti -- nälkiytymiseenne asti, ei\nteille kumminkaan säästöt kokoonnu, mutta heille kokoontuvat. Mistä\nse johtuu?\"\n\nNaiset ovat keskeyttäneet sukanneyleensä ja istuvat toisilla\nsukkapuikko huulien välissä, toisilla neyle helmaan pudonneena.\nPuhuja on heittänyt siemenensä hyvään maahan. Hän antaa sen taas\npari minuttia rauhassa itää, ja katselee itse valkeaa kalalokkia,\njoka leijailee komeana sateenkaaren heijastuksessa korkealla järven\nselällä, tähystellen saalista. Sitten jatkaa hän taas:\n\n-- \"Se johtuu siitä, että he _riistävät_ teiltä... He ovat anastaneet\nteidän työnne tulokset. Teidän ja teidän esivanhempienne maahan\npaneman työn he ovat anastaneet yhdessä maan kanssa. Sillä aikaa kun\nte raadatte orjina, venyvät he joutilaina ja kumminkin rikastuvat...\"\n\n-- \"Oikein sanottu!\" -- keskeyttää Varpalan Juho.\n\n-- \"He\", -- jatkaa puhuja -- \"leijailevat työttöminä, kuin tuo\nkalalokki ja vaanivat teidän työnne tuloksia... tähystelevät onko\ntorpparilla mitä ottamista.\"\n\n-- \"Kas!... Kas!\" -- huomauttaa joku, tarkottaen lokkia, joka yritti\njo iskeä saaliiseen, mutta peräytyi vielä. Puhuja alkoi puhua, lokin\neleitä osottaen:\n\n-- \"Noin!... Katsokaa lokkia!... Se jo näki, että torpparin pelto\non kasvanut enemmän, kuin viime vuotena, niin aikoi jo iskeä...\nlisätä veroa... mutta halla tuli väliin... ei iskenytkään. Lentää\nkorkeammalle... Nyt vaanii se seuraavaa satoa... Nyt se yrittää\nuudestaan... noin!...\"\n\nKuulijat seuraavat jännitetyin mielin lokin eleitä ja puhujan\nselityksiä. Lokki peräytyy taas iskustansa ja leijailee korkealla.\nPuhuja osottelee sen liikkeitä, selitellen:\n\n-- \"Torppari on saanut noron raivatuksi niityksi. Katsokaa sitä\npirua!... Nyt se taas jo yrittää... lisää päivätöitä... Noin!...\nNoin!...\"\n\nLokki on taas iskuun valmiina. Katsojat jännittyvät. Puhuja jatkaa:\n\n-- \"Jo yrittää taas... Noin!... Yrittää veroa lisätä... iskeä hänen\nniskaansa...\"\n\nKuulijat tuntevat, kuin iskisi isäntä heihin lokin muodossa. Hartiat\nkyyristyvät, kuin iskua vältellen. Vielä peräytyy lokki. Varpalan\nJuho istuu kuin neulankärellä. Puhuja jatkaa sen peräytymistä\ntarkottaen:\n\n-- \"Näki että ei ole vielä oikea aika... Antaa torpparin rikastua,\nniin saa kerralla enemmän... Taas yrittää... Vie viimeisen lehmän...\nNoin se vaanii teidän rikkauttanne... Katsokaa lokkia!... Taas\nhuomasi, että on paras odottaa, antaa torpparin valaa kaikki hikensä\nmaahan ja sitten ottaa kerralla... Noin!... Niin!... Niin!...\"\n\nTaas on lokki isku-valmiina. Kuulijoiden hartiat kyyristyvät, tuntien\nmuka isännän kynnet niskassansa.\n\n-- \"Nyt se on jo valmis\", -- jatkaa puhuja.\n\n-- \"Pirun komea lokki\", -- kuuluu joukosta,\n\n-- \"Nyt se jo iskee\", -- murahti Varpalan Juho, lokin liikkeitä\nkiihkoisasti seuraten. Harhamakin seurasi hermostuneena puhujaa ja\nlokkia.\n\n-- \"Ei vielä iske. Se odottaa, kunnes torppari on pannut maahan\nviimeisetkin voimansa\", -- oikaisi taas puhuja Varpalan Juhon\nhuomautukseen. \"Vasta sitten kun torpparin ruumiista on _kaikki_\nimetty maahan, tekee se hyökkäyksen, ottaa kaikki kerralla, ajamalla\ntorpparin pois torpasta... Katsokaa sitä petoa!...\"\n\nLokin kynnet ovat valmiiksi asetetut. Kaikki jännittyy. Puhuja jatkaa:\n\n-- \"Torpparin koko elämän työn ottaa tilallinen silloin noin yhdellä\niskulla... Nyt... Nyt... Nyt...\"\n\n-- \"Nyt se iskee!... Voi tuota ryökälettä!\" -- huudahti Varpalan\nJuho. Lokki suhahti nuolena järven pintaan ja iski kyntensä hauin\nselkään. Mutta saalis sattui liika suuri. Lokki ei jaksanut sitä\nnostaa vedestä, eikä saanut kynsiänsä irti hauesta. Syntyi hetken\nkestävä taistelu, joka tarjosi puhujalle taas oivan aiheen. Hän\nosotti henkensä puolesta taistelevaa lokkia ja jatkoi:.\n\n-- \"Mutta tehkää tekin noin! Noin... noin... kuten hauki. Ottakaa\nriistäjää kynsistä kiini ja antakaa sen tuntea voimaanne!... Noin...\nKatsokaa!... Vesi vaan pölisee... Tehkää te samaten!... Silloin ei\nsen mieli tee iskeä teidän työnne tuloksiin... Kas niin!... Siivet\nvaan räpisevät... Niin tehkää... Nyt se pääsee irti... Ei vielä...\nSe on kapitaali köyhälistön niskassa... Nyt se jo pääsi ja lentää\nhöyhenet märkinä pakoon...\"\n\n-- \"Pääsihän piru!\" -- virkkoi eräs miehistä. Puhuja tarttui\nhuomautukseen:\n\n-- \"Niin pääsevät riistäjännekin ja voivat taas ryhtyä vaanimaan\nuutta uhria, jos ette kaikki liity heitä vastaan... Ne napsaavat\nteistä yhden kerrallaan mieron tielle niistä torpista, joiden pellot\nte olette hiellänne höystäneet. Mutta jos liitytte yhteen ja sanotte,\nettä te ette ole, ettekä rupea toisten orjiksi, niin riistäjät ovat\nteidän käsissänne. Maa on teidän, mutta he ovat sen riistäneet\nitsellensä. He ovat sen _ryöstäneet_, sillä työllään he eivät ole\nvoineet sitä ansaita, eivätkä säästämällä. Maa on teidän, kansan...\"\n\nKuulijat ovat vaiti. Sillä välin on taivaalle ilmestynyt entistä\nloistavampi vesikaari. Puhuja osottaa sitä ja kysyy:\n\n-- \"Onko totta, että teille on opetettu: Älkää ihailko vesikaarta,\nsillä se kuuluu rikkaille?\"\n\nEi kuulu vastausta.\n\n-- \"Onko totta, että te _uskoisitte_, jos joku teille niin puhuisi?\"\n-- jatkaa puhuja.\n\n-- \"Kuka sitä nyt uskoisi\", -- lausui Varpalan Juho.\n\n-- \"Aivan niin. Ja miksi ette sitä uskoisi? Siksi, että vesikaari ei\nole kenenkään tekemä. Se on siis kaikkien oma. Ihailkaa siis sitä!\nMutta onko maa kenenkään tekemä?\"\n\n-- \"Eipä tietenkään\", -- näkyy kuulijoiden silmistä vastaus.\n\n-- \"Ja kumminkin te uskotte, että se on yksien oma. Te _hullut_!\nOttakaa se, mikä teille kuuluu! Ihailkaa vesikaarta, viljelkää maata\n_ominanne_!... Älkää uskoko, että maapallo on _teille_ kielletty\nhedelmä! Se on petturien keksimä taru\", -- jatkaa puhuja.\n\nJa vesikaari houkutteli ja näytti niin läheiseltä ja maapallo\nrikkauksinensa näytti kuulijoista ihanalta omenalta, joka odotti\nkuusen oksalla _ottajaansa_. Ja he kurottivat jo käsiänsä. He\nolivat valmiit. He olivat paljon kärsineet ja se odotettu oli\nniin houkuttelevaa ja ihanaa, ja nyt se näytti olevan käteen\nputoamaisillansa...\n\n-- \"Oikein puhuttu\", -- lausuivat useat yhtäaikaa, kun puhuja taas\nkeskeytti. Koko kuulijakunta alkoi ajatella samoja ajatuksia.\nTorppariolojen luoma joukko-ihminen, joka jo oli valmiiksi kehittynyt\nolojen yhtäläisyyden pakosta, alkoi nyt kehittyä itsetietoiseksi\nkorpikylässäkin. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Liittykää siis yhdeksi riistäjiänne vastaan! Kun ne tulevat\nvaatimaan teiltä työpäiviä maasta, niin kysykää, onko hän luonut\nmaan, tai onko hän _työllään_, tai _säästämisellään_ sen ansainnut\nenemmän kuin te! Kysykää, ovatko hänen esivanhempansa sitten\nsäästäneet ja tehneet työtä enemmän, kuin teidän... Maa kuuluu\nteille, työn raskaiden vuorien kantajille, eikä laiskottelijoille.\"\n\n-- \"Oikein!... Oikein!\" -- myönsi joukko yhtenä ihmisenä, sinä uutena\njoukko-ihmisenä. Se katseli jo maapalloa, kuin edessänsä kierivää\nkultaomenaa. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Maasta, joka on luotu kasvattamaan jokaiselle leipää, ovat\nriistäjät tehneet ryövärien luolan, Hornan luolan, jossa he\nväjyvät lokkina saalista. Mutta kun riistettävät nousevat, niin\nne puhdistavat Hornan luolan ryöväreistä, kuin Jeesus Jerusalemin\ntemppelin...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Oikein sanottu!\" -- huusivat kuulijat. Puhuja\nosotti taas vesikaarta, sovittaen siihen selityksensä:\n\n-- \"Katsokaa! Sosialistinen yhteiskunta antaa kansalle kaikki omaksi,\nkuten tuo vesikaari jakaa värinsä...\"\n\nKuulijat eivät käsitä muuta, kuin sen, mitä se tuleva vesikaari\nantaa. Sosialistinen yhteiskunta komeilee heidän edessä komeana\nvesikaarena... ihanana... kauniina... Puhuja jatkaa:\n\n-- \"Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole vääryyttä. Siinä on ikuinen\nrauha, tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys...\"\n\nVesikaari kaunistuu kuulijoille entistä ihanammaksi. Siinä näyttää\nriippuvan kultaomenoita... Naisista tuntuu, kuin siinä heiluisivat\nja soisivat taivaan kellot ja kaikki ovat varmat, että herkut\nkypsyvät sen komealla luokinselällä. Puhuja kuvaili sosialistisen\nyhteiskunnan yhä ihanammaksi. Hän maalasi vesikaaren sataväriseksi,\nripusti siihen kaikki rauhan ja veljeyden ja vapauden ja oikeuden\nkellot, asetti herkut sen väriselälle, osotti sitä juuri syntyneelle\njoukko-ihmiselle ja kysyi:\n\n-- \"Tahdotteko?... Luopuisitteko siitä omenastanne, jos se\nkiellettäisiin?\"\n\nKuulijoiden vastaus oli valmis: Joukko-ihminen _tahtoi omansa_...\n\n-- \"Yhteen siis kaikki sorretut!... Ylös torpparit! Eläköön\nsosialismi!\" -- lopetti puhuja.\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!\" -- vastasi joukko, vakuuttaen:\n\n-- \"Me nousemme!... Me nousemme!... Me nousemme!\"\n\nHarhama oli seurannut puhujan ajatuksen kulkua uteliaana. Siinä oli\npaljon juuri sitä, mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut Korpelassa,\nja nyt, vaikka hän oli samojen ajatuksien läpitunkema, kulki hän\ntoista tietä kuin puhuja, tavotellen kumminkin samaa päämäärää. Hän\nkysyi taas itseltään, oliko hän taas erehtynyt, vai kulkiko puhuja\neksyksissä, tai veivätkö kaikki tiet Roomaan. Hän kysyi, eikä voinut\nvastata. Puhuja jatkoi yhä, otti paperin taskustansa ja alkoi siitä\nlukea räiskyvää, torppareille osotettua palo-artikkelia. Innostus\nnousi ylimmillensä. Hyvä-huudot toistuivat joka lauseen lopussa.\nHarhama jännittyi, kuin jousi. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta.\n\"Missä olen ne kuullut?... Missä... missä?\" -- muisteli hän. Ja äkkiä\npilkahti hänelle valo: Puhuja luki sitä kirjoitusta, jonka hän oli\nosottanut Riuttalan torppareille...\n\nHän muisti sen ja aavisti himmeästi, että sen kärki kääntyi nyt sitä\njoukkoa vastaan, jonka riveissä hän pyrki Roomaan...\n\n-- \"Olenko minä takonut oman tutkaimeni?\" -- tuskitteli hän...\n\nKun puhuja oli lopettanut, kysyi eräs vaimo häneltä:\n\n-- \"Mitä uskoa se on, jota vieras opetti meille?\"\n\n-- \"Se on sosialismia\", -- vastasi puhuja.\n\n-- \"Vai sitä se on\", -- lausui vaimo, joka kuuli nimen ensi kertaa.\n\n-- \"Kyllä tämä on sitä oikeata uskoa\", -- virkahti Varpalan Juho.\n\n-- \"Niin on!... Oikeaa on usko... Ei ole ennen niin suoraan puhuttu\",\n-- myönsivät toiset vaistomaisesti. Puhujan sanat alkoivat itää ja\nkehittyä uskoksi. Se oli itsetiedotonta lapsen uskoa uuden opin\noikeuteen, jonka perusteista kuulijoilla ei ollut aavistustakaan.\nHeillä oli olevista oloista sama selvyys, kuin Harhamalla, s.o.:\nparannus on välttämätön. Mutta siitä uudesta sosialismin oikeudesta\njuurtui heihin sokea usko, kuin tuli tappuraan, kun sitävastoin\nHarhamalle se oli epäilyksen liejukkoa, samoin kuin sekin kivi, jolle\nhän oli polkenut.\n\nIlta oli jo tullut. Kanat asettuivat yöpuilleen, kuikat ja sorsat\nlepopaikkoihinsa. Väki hajautui ja Harhama lähti sen joukossa,\nmieli taas epäilyn mudalla täytettynä ja oman hiomansa tutkaimen\nnoustessa hänen eteensä... Elämä nousi erämaan hiljaisuudesta taas\nihmeen oikkuisena, ja käsittämättömänä terotteli kaiken sen omaksi\ntutkaimeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarjankellot olivat jo lakanneet soimasta. Karja makasi, syksyyn\nkallistuvan kesän leuto yö nosti hämärää päätänsä, yölepakot lähtivät\npiiloistansa, sammakot pyydystelivät saalista ja soille nousi harmaa\nsumu. Joka oksalla istui öinen rauha ja näkymättömät kädet lypsivät\nkastehelmiä kukista.\n\nHarhama kulki jalkapolkua rämesuon halki, joka levitteli sumuisia\nselkiänsä kahden puolen tietä, kuin äärettömyyden siipiä. Äskeiset\npuheet ja Varpalan Juhon elämäntarina häilyivät hänen sielunsa\nedessä hajanaisina hapsina, häilähtelivät epäselvinä, hävisivät yön\nhämyyn, kuin harmaa haituva harmaata väritaustaa vastaan, ilmestyivät\nuudestaan ja taas hävisivät. Hän ei aluksi käsittänyt niistä mitään\nselvää, järjellistä, ei löytänyt Varpalan Juhon kohtalossa mitään\nselvää elämänjohtoa, ja sosialistinen kysymys sumensi taas kaiken\ntäydelliseksi epäselviöksi.\n\nHarhama mietti. Silloin hajotti enkeli Iiranto epäselvät sumut\nhajalle. Se ampui jousestansa taivaalle välähtävän \"kalevan tulen\".\nSen tulen sävähdyksestä näki Harhama Jumalan ja enkeli Iiranto\nkuiskasi hänelle:\n\n-- \"Tutki, eikö se ole _Hän_, jonka papit nukuttavat\nmaailmankurjuuden tyytyväisyyden rapaan... _kerittäviksensä_!...\"\n\nJa epäselvän sumun harmaiden haituvien välistä vilahteli silloin taas\nHarhamalle ikuinen tuli: Jumalan syyllisyys.\n\n-- \"Hänhän se on syyllinen... Hänen opeillansa on Varpalan Juho\nnukutettu kahle-orjaksi, huumattu sillä, kuin juoppo viinalla\njuoppouden himoon\", -- mutisi hän.\n\nJa silloin alkoi selvetä kaikki kirkkaudeksi, joka peitti\nmaallisen kysymyksen valovaipallansa. Äskeisen sumun seasta nousi\ntaas maailmankurjuus hänen eteensä suurena, jalona, nöyränä,\nvaatimattomana, kuin jalokivi, joka hohtaa puhtaalla valollansa\nloistavassa lasiromujoukossa.\n\n-- \"Jumala! Sinä jumaluuden hyveillä verhottu maailmankurjuus!\" --\nhuudahti Harhama, kuin jalokiven löydettyänsä.\n\nJa kuumeisesti alkoi hän taas luoda teostansa, viimeistellen sen\nruno-aarteita, hioa sen säkeitä, veistellä uniansa valmiiksi\nkirjoitettaviksi. Hän koristeli maailmankurjuuden kalkilla jumaluuden\nhyveillä, kuin helmillä. Varpalan Juhon ja Rauhalan Timon kohotti\nhän mielessänsä sen vertauskuviksi. Hän antoi niiden nöyränä\nlaskeutua elämän taakan alle. Tausta oli jo valmis. Nälkä- ja\nHallasuon takalikoilla kohosivat ihmishengen Golgatat, kivikovina,\nkylminä, kylmiin sumuihin peittyneinä. Sudet luikkivat metsässä ja\nympärillä vaanivat rääkkyvät ihmiskorpit, toiset niistä pappien\nmustiin kauhtanoihin puettuina. Harhama jakoi maailman kahtia:\nToisella puolen hohtivat maailman rikkaudet ja kunnia... Jo astui\nmaailmankurjuus niiden eteen ja ääni sanoi sille:\n\n-- \"Nämä kaikki annan minä sinulle, jos...\"\n\nJa köyhyys vastaa nöyränä:\n\n-- \"Rikkautta ja kunniaa älä minulle anna, vaan anna ainoastaan\njokapäiväinen leipäni!...\"\n\nSe hylkäsi rikkaudet ja kunnian ja helmet eläimellisyyden jätteelle:\nihmisturhamielisyydelle, ja koristi itsensä jumaluuden ikikirkkailla\nhyveillä. Se astui Golgatallensa karkaisemaan jumaluuden hyveitä\nkärsimyksien ahjossa.\n\nJa taas osotti käsi vähempää, ajatellen: ainakin se tuon haluaa.\nSe osotti huoletonta toimeentuloa. Se osotti sen oman kurjuuden,\nrinnan parempiosaisten rikkauden kanssa, herättääksensä sillä\nmaailmankurjuudessa himon. Mutta se kurjuus vastasi jumaluuden\nsuurella tietoisuudella Routalan Timon sanoilla:\n\n-- \"Onhan meillä kivimäki... ja onhan minulla uskollinen vaimo...\nMitä kaipaisin minä muuta?...\"\n\nTai vastasi se Varpalan Marin sanoilla: \"Onhan tuota ennenkin\neletty...\"\n\nNiin oli maailmankurjuus taas koristanut itsensä jumaluuden\nhimmenemättömällä helmellä: hyveellä. Se oli vapahtanut ihmishengen\ntomusta: nautinnonhimosta, koreilunhalusta.\n\nYö kului. Polku pujottelihe suota myöten sumun läpi. Alkoivat\nkangasmaat. Yhä kirkkaampana kohosi Harhaman teoksen runoissa\nmaailmankurjuus jumaluutena. Kaikki hyveet hohtivat sen helminä.\nJo joutuivat sen suuret ajat, sen pääsiäisviikot. Maailmankurjuus\nastui nöyränä ristiänsä kantamaan. Jumalallisen suurena nosti\nse hirsitaakan selkäänsä ja astui sen kanssa ylevänä maailman\nrikkauksien ja loiston halki omalle Golgatallensa. Suurena\nkantoi se taakkaansa, astui jumaluutena rikkauksien läpi,\nkirkonkellojen soidessa, hallitsijoiden kultavaltikkain välkkyessä\nja loistavapukuisten pappien veisatessa ylistystä _väärälle_\nJumalalle... Ja kun hienojen, jalokivissä loistavien naisten joukosta\nkuului säälin huudahdus, lausui kurjuus, se hirsitaakkaa kantava\nJumala:\n\n-- \"Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne!... Minä olen elämän\nkovan koulun käynyt, enkä siis joudu hätään...\"\n\nJo on kurjuus jumaluuden korkeimmalla temppelinharjalla, sen\nkunniapuussa: ristinpuussa. Valta-istuimet himmenevät sen puun\nloistossa ja paavien istuimet häviävät näkymättömiksi, kuten tähdet\nhimmenevät auringon valosta. Kurjuus kituu Hallasuon takamaahan,\ntai Korpelan kivimäkeen ristiinnaulittuna. Sen päätä koristavat\njumaluuden värit: harmaat hivukset, kuin orjantappuraseppele,\njumaluuden kruunu, jonka rinnalla ovat muut kruunut romua. Ja kun\ntuska ristillä yltyy ja ajettuneesta rinnasta puhkeaa ääni: \"Joka\npäivä on uusi koettelemus\", -- niin vastaa kurjuus jumalallisen\ntyynenä ja suurena:\n\n-- \"Mutta joka päivä avautuvat myös uudet armolähteet!...\" Tai vastaa\nse Varpalan tavoin: \"Mennään syvemmälle metsään... sinne Hallasuon\ntaakse! Siellä on lähdekin koivun juurella...\"\n\nVuosituhannet kuluvat. Kuolema puhaltaa sukukunnan sukukunnan\nperästä tomuna avaruuteen. Väärät jumalat häviävät, niiden taivaat\nsortuvat, kirkot luhistuvat raunioiksi, mutta häviön keskellä nostaa\nmaailmankurjuus päätänsä, kehittäen jumaluutta yhä korkeammaksi\nhyveeksi. Se loistaa kohta jumaluuden täysissä hyvehelmissä ja\nsen seppeleissä. Se hohtaa Jumalana sillä Golgatalla, jolle se on\nhirsikuorma selässä astunut, ja ihmiskunta kumartuu sen edessä ja\nrukoilee siltä niitä helmiä, jotka se on kirkastanut miljaardivuosia\nkestäneessä tuskien, kärsimyksien ja puutteen kiirastulessa\nhimmenemättömiksi jalokiviksi.\n\nSilloin on ihmiskunnan lopullinen joulujuhla: Jumala syntyy\nihmisessä: ihmisessä herää jumaluus itsetietoiseksi...\n\nKesäyö huokui erämaan hiljaisuutta. Ei mikään hisahtanut, ei\ntirskahtanut. Limaiset sammakot vaanivat tiellä saalistansa\näänettöminä lihapaloina. Harhaman mielikuvitus oli tavallista\nläikkyvämpi. Se välkehti, kuin kuun valoläpinä hieman liikahtelevalla\nvedenkalvolla. Varpalan Juhon ja Marin ja Rauhan tarina oli\npuhaltanut sen liikkeelle, ja äskeinen puhe oli laskeutunut siihen\nutuna ajelehtavana kuutamona. Hän istahti tienvierelle, korkealle\nmäelle, ja viimeisteli sitä runonuppua, josta oli puhkeava tavallisen\nihmisen itsetietoinen jumaluus: oman hyveensä, oman itsensä varassa\nkulkeva olento, jommoisena jo oli tuikahtanut yli-ihminen Jeesus. Hän\nmaalaili runoissa ihmishengen erilaiset yritykset siihen pyrkiessä.\nRunovaippoihin puettuina kulkivat teoksen runovirran mukana eri\naikojen filosofit, mikä veneessä, mikä kuunpullealla purjehtien,\nmikä mitenkin. Kaikki he yrittelivät jo irtautua ulkopuolella\nihmistä olevasta persoonallisesta Jumalasta, mutta he kätkivät vielä\nJumalan aineeseen, tai muuten kielsivät ihmisen jumaluuden. Toiset\nheistä asettivat jossain muodossa jumalaksi siveettömän, elottoman\nluonnonvoiman, jolta puuttui jumaluuden korkein avu ja tunnus: vapaa,\nihmisen omasta itsestä lähtevä hyve.\n\nErämaa kehräsi hiljaisuutensa villalankoja... Yön kaikki tummat\nsilmät kiiluivat. Harhaman runonuput puhkesivat kukiksi. Ne\npuhkesivat öisistä unista mielikuvina. Hän oli jo joutunut\nesempio-ihmiseen. Siinä puhkesi itsetietoinen jumaluus jo\nvaistomaisena. Se puhkesi, kuin väri kukasta... päivä yöstä... kesä\nkeväästä... Esempio-ihminen ei enää kulkenut lainahyveessä... Hän\npukeutui omaansa, kuin perho väriinsä... lapsi kutreihinsa... tytön\nposki punaansa...\n\nHarhama oli siten päässyt teoksessansa tavallisessa ihmisessä\nilmenevään jumaluuteen, jonka tietoisuus on heräävä vaistomaisesta\ntietoisuudesta itsetietoiseksi tietoisuudeksi. Hän oli päässyt\njumala-ihmisen lapsuuteen.\n\nSitä myöten oli teos valmis. Aurinko nosti jo punertavaa reunaansa\ntaivaanrannan alta. Harhama oli ehtinyt maantielle. Kohta näkyi\nmajatalon kaivonvintti. Hän meni taloon sisälle ja ryhtyi\nkirjoittamaan valmiiksi öisen jalkamatkansa jumalaluonnosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta huuto: \"Ylös torpparit!\" kulki kulovalkeana ympäri Suomen\nsalojen. Torpparit heräsivät sitä kuullessaan, kuin pahasta unesta.\nMetsätölleistä, joista siihen asti oli astunut yhteiskunnan\npalvelukseen ainoastaan raaka työvoima, joka kulki viljelyksen\neturintamassa ja maksoi jälkijoukoille raskasta veroa jokaisesta\nkorvelta viljelykselle vallottamastansa peltotilkusta, niistä\nmetsätölleistä astui nyt esille uuden ajan joukko-ihminen,\nyhteiskunnallisen elämän uusi suuri tekijä. Se oli vuosisatoja\npitkän kehityksen tuote, maanomistus-olojen välttämätön luomus.\nSiinä oli lapsen usko, sen rajaton luottamus uuden, sosialistisen\nyhteiskunnan erinomaisuuteen. Se ei useissa tapauksissa tuntenut\nsitä yhteiskuntaa, mutta ikävöi sinne vaistomaisesti, kuin lapsi\nmummolaan, jossa herkut odottavat pöydällä ja pehmeä vuode kamarissa.\n\n-- \"Ylös torpparit!\" -- Se huuto kierteli yhä laajemmilla aloilla,\nyhä useammat heräsivät ja hieroivat silmiänsä, kuin uuden päivän\narmasta valoa katsellessa.\n\n-- \"Ylös torpparit!\" -- Se huuto oli ehtinyt Riuttalan kartanoonkin.\nSen sadat torpparit lakkasivat veroa maksamasta, kieltäytyivät\nraatamasta kartanon pelloilla. Karja tuli illalla kotia, vaan ei\nollut lypsäjää. Lehmien utaret pakahtuivat ja pöhöttyivät, karja\nkärsi, vaan sääliä ei enää tunnettu.\n\n-- \"Kuolkoon karja, kunhan _kansa_ pelastuu!\" -- lausuivat torpparit.\n\nTuli leikkuuaika, vaan ei ollut leikkaajaa. Ruis karisi maahan, ohra\nkatkesi, kaura painui lakoon, torppari oli työn puutteessa, vaan\nsirppiin hän ei tarttunut.\n\nOli ilta. Sadat torpparit olivat koolla. Heitä kehotettiin alistumaan\nlain alle, maksamaan vero maasta. Joukon silmissä välähti viha ja\nkajahtivat mahtavan internatsionalen sanat:\n\n    \"Maa meidän on ja olla pitää,\n    eikä laiskain lurjusten.\"\n\nToiset vielä arkailivat, mutta joukko painoi niiden epäilyt alas,\nvei kaikki mukanansa. Päivät kuluivat. Uusi yhteiskunta sarasti\nihmisten silmissä, metsät täynnä hedelmiä. Nykyinen yhteiskunta\nnosti armottoman kätensä: Oikeuden palvelijat saapuivat. Torpparit\nkarkotettiin tölleistä, joita he olivat miespolvet asuneet ja\nviljelleet. Viha leimahti silloin ilmipaloksi, yltyi, levisi, sai\nmatkalla aina uutta ja uutta virikettä niissä sorrettujen joukoissa,\njoissa katkeruus oli niin kauvan kytenyt. Kohta seisoi kansa kahtena\nvihollisleirinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMustasiipinen kuoleman enkeli leijaili Viaporin päällä. Suuren\nVenäjän katkeroittuneet miehet olivat juoneet siemauksen vapauden\nviinamaljasta. He olivat juopuneet ja tahtoivat enemmän.\n\nKuoleman enkeli, joka leijaili Viaporin päällä, nosti maljansa\nnäkyviin, täytti sen vapauden vaahtoavalla viinalla, tarjosi sitä ja\nlausui:\n\n-- \"Tämän saatte minun kädestäni, jos otatte...\"\n\nJa ne jotka olivat jo maistaneet vapauden viinan vaahtoa, tahtoivat\nsen ottaa. He olivat valmiit juoksemaan miekanterää myöten sitä\nmaljaa sieppaamaan.\n\nElämä tarjosi parhaita antimiansa kuoleman mustasiipisen enkelin\nkädellä. Itse se hymyili ja katseli lahjaansa rauhallisena ja\nkoristeli sitä... Se kietoi kuoleman enkelin kädessä vaahtoavan\nviinamaljan niihin runoliinoihin, joita runoilijat olivat punoilleet\nvapauden kunniaksi. Se kultasi sen välkkyvällä hohteella, kuohutti\nsen vaahdon korkealle, houkuttelevaksi ja huumaavaksi, ja\nheitti kuoleman enkelin hartioille sen runovaipan, jonka se oli\nrunoilijoilla laulattanut.\n\nJa vapaudenjanoiset katselivat silloin kuoleman enkeliä, kuin\nsulhanen riisuutuvaa morsiantansa. He olivat valmiit hinnalla millä\nhyvänsä ottamaan sen kädestä vapauden viinamaljan.\n\nElämän suuret viulut soivat. Viaporin tykit oksensivat tulta.\nElämä leikki suurta leikkiänsä: se ahmi itseänsä, kitana kuolema.\nVapaudenjanoiset kosivat kuoleman enkeliä kilpaa...\n\nTykit jyrisivät... Pommit viskautuivat kaarteitansa kulkien\nsotalaivoja tavottelemaan... Ne syöksyivät korkeudesta meren\naaltoihin... löivät suunnattomia vesisuihkuja ilmaan...\nräjähtelivät... sylkivät merestä tuli- ja savuroihuja... Toiset\npommit viskautuivat laivojen tykkien kidoista linnoitusta kohti...\npamahtelivat... räjähtelivät... levittivät turmaa ja kuolemaa...\nVeri vuoti... haavotetut vaikeroivat... elämä leikki ihmisillä...\npannen ihmiset leikkimään elämällä... Se ostatutti ihmisillä vapautta\nitseltänsä... Se ostatutti sitä kuoleman enkelin kädestä...\n\nKamala elämän leikki jatkui... Kuoleman mustasiipinen enkeli kohosi\nkorkeammalle... Kaikkivaltias elämä hallitsi ja käski, itse johonkin\npaenneena... Äkkiä nousi tuliroihu ilmaan, tavotellen pilviä... Siitä\npuhkesi musta savukukka... Kuului hirveä pamahdus... Kaikki vapisi...\nHelsingin rakennukset tärisivät... Elämä oli nielaissut ruutikellarin\nniiltä, joille se vapautta tarjoili... Se nielaisi sen tulena ja\nsavuna... Se jätti jälelle ainoastaan kivien sirut ja kasan mäsäksi\nsilvottua ihmislihaa...\n\nElämän ja kuoleman komea ilotulitus oli lopussa.\n\nIsänmaan uhritulet paloivat katkerina. Niiden liekinpäässä heloitti\nisänmaanrakkauden kukka, mutta siitä kukasta tuoksusi viha...\nHelsinki katseli komeaa kuoleman leikkiä, jota elämä leikki\nViaporissa. Vapauden viinamaljasta tipahteli huumaavia pisaroita.\nIhmiset juopuivat. Kuoleman enkelin runovaippa heilahteli kiehtovana.\n\nTorilla seisoi Hornan luolan joukko-ihmisiä toisen joukko-ihmisen\nvastassa. Molempien käsissä kukkivat vihankukat... Niiden kukkien\ntuoksu huumasi... päihdytti... kiihotti... Ihmiset eivät tienneet,\nmiksi he toista joukko-ihmistä vihasivat... He eivät myös tajunneet,\nmiksi he omaa joukko-ihmistänsä rakastivat... Heidän tunteensa olivat\nsyöpyneet heihin isänmaanrakkauden kauneista uhritulista... Vihan\nkukat tuoksuivat jo aivan kuin veri pedon sieramien edessä... Aseet\npamahtivat ja joukko miehiä vaipui kuolleina torille...\n\nPari tuntia kului... Torilla oli veri sekottunut tomuun... Kuolleet\noli kannettu pois... Liike kulki latuansa... Elämä oli lakaissut\njälkensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta torilta vuotaneesta verestä oli elämä imenyt uutta voimaa.\nSiitä sikisivät elämän suolissa uudet lapamadot: vihan ja katkeruuden\nmustat kyykäärmeet. Ne sikisivät koko kansan elimistössä. Hornan\nluolan joukko-ihminen imi niiden käärmeiden nisistä voimaa. Sen\njoukko kasvoi. Sen huuto kuului jo pauhuna. Sen tunteet levisivät\nkurjien joukkoihin, kuin tuli kuivaan kuloon. Ukkosena kierteli huuto:\n\n-- \"Ylös te, jotka väännätte raskaan työn vuorenpainoisia\nmyllynkiviä!... Ylös torpparit!...\"\n\nSille, vihana vyöryvälle, katkeruutta suitsuavalle pohjalle\nryhdyttiin luomaan uutta Suomea. Elämä oli itse valmistanut ja\nlaskenut oman peruskivensä.\n\nVarpalan Juho oli yksi niitä lukemattomia, johon Riuttalan tulipalon\nkipinät olivat sattuneet, kuin kuivaan katajaan. Hänkin 'nousi',\nnousi kaikin voimin sortoa vastaan, kuten ennen oli noussut korpea\nvastaan. Turhaan odotettiin häntä enää talossa päivätöihin, turhaan\nkutsuttiin häntä niihin.\n\n-- \"Maa on meidän\", -- vastasi Juho.\n\nMutta Mari oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt nyt miestänsä.\n\nSyksy joutui. Talvi vilkutti sen takaa kylmiä lumiselkiänsä.\nHarhama kulki taas Varpalan torpan ohi. Sen pihamaalla hääräili\noikeudenpalvelijoita: Juhoa häädettiin torpastansa...\n\nOvi avautui, perhe alkoi lappautua ulos. Ensimäisenä tuli Rauha,\nitkevät kaksoset sylissä, sitten toiset lapset. Jo tuli Mari,\nhätääntyneenä, hämmästyneenä, riutuva palmikko niskassa, kyynel\nposkella. Viimeisenä astui ulos Juho itse, synkkänä, äänettömänä,\nryppyiset kasvot harmaina. Palsami kannettiin ulos akkunalta, kätkyt\nja pöytäpahanen samaten. Oikeudenpalvelijat asettivat tangot tuvan\nnurkan alle. Kuului rasahdus ja hökkeli kaatui kumoon.\n\nYhteiskunta oli noussut kumoajaansa vastaan, kysymättä, oliko kumoaja\noikeassa, vai eikö.\n\nJuho istui kivellä, tukka harmaana ja märkänä kylmästä vihmasateesta.\nRauhan kaksoset parkuivat, toiset lapset itkivät, varis rääkkyi. Mari\nlähestyi Juhoa, istahti hänen viereensä ja lausui:\n\n-- \"Juho-rukka! Älä sure!... Onhan meillä vielä Jumala turvana... Hän\non ennenkin auttanut.\"\n\nMutta Juho oli toinen, kuin ennen. Hän puri hammasta ja lausui\njyrkästi:\n\n-- \"Jumala!... Helvettiin tästä moiset Jumalat!... rikkaiden\nKätyrit!... Menköön rikkaiden ruotilaiseksi!... Jo Sillekin olemme\nkylliksi vaivais-apua maksaneet...\"\n\nMari lyyhistyi kokoon kivellensä. Syvyys tuntui avautuvan hänen\nallansa, kun Juho oli temmannut pois sen ainaisen Peruskiven, jolla\nhän oli pysytellyt. Rintalapset yhä yltyen itkivät, toiset seisoivat\nsanattomina. Juho oikaisi itsensä. Hänen ainoana omaisuutenansa oli\ntaas hartiankumara ja edessä oli elämän kivikova. Synkkänä katsoi hän\nsyksyiseen korpeen ja mutisi:\n\n-- \"Jumalat ja isänmaat!... Pirut!... Riistäjät jakavat isänmaan\nrajaviivoilla kurjat eri joukoiksi ja pidättävät niillä\nriistettäviänsä kurissa, yhdellä toista... Molemmat ne ovat rikkaiden\nkätyrejä: olemattomat Jumalat ja isänmaat...\"\n\nHänen sanansa olivat kuin ilmassa kulkevaa kulkutautia, joka\ntarttui hänen joukkoonsa. Isänmaa alkoi niiden silmissä karistaa\nkoristuksiansa, runopukujansa: Sen hartioilta putosivat revontuliset\nvaipat, järvistä katosivat päivänkuvahelmet ja riippuvat taivaan\nontelot, joita myöten kuun kuvat ennen kieriksivät. Sen kulmilta\nkatosivat ihanat vesikaaret ja kukat. Se muuttui rumaksi, harmaaksi,\nlokaisilla teillä, rapakoilla ja syksyisillä sammalsoilla peitetyksi\nilkeäksi emintimäksi, joka piinasi heitä ja lellitteli rikkaita.\nVihan kulovalkea yltyi silloin, levisi kaikkiin soppiin ja\npursusi joka töllistä. Sillä pohjalla ryhdyttiin rakentamaan sitä\ntulevaisuuden Suomea, jonka hoivissa piti onnen viljan kypsyä,\nsuomalaisen kansallishengen kukka-nupusta puheta ihanimmat kukat,\nkauneimmat ihmishengen helmet ja sen laulun saada ennustettu korkein\nkaiku...\n\nHarhama seisoi sanatonna Varpalan torpan veräjällä. Hänen jokainen\nsolunsa värisi. Hän tiesi, että Varpalan torpan isäntä kuului\nsiihen puolueeseen, jonka asiaa hän ajoi. Ja toisella puolen,\nhäntä vastassa, seisoi avuttomana, hätääntyneenä, repaleisena ja\nasunnostaan häädettynä se maailmankurjuus, jonka edessä hän oli niin\nhartaasti polvistunut ja jota hän parast'aikaa värjäili teoksessansa\njumaluuden puhtailla väreillä, kohottaen sitä Jumalaksi...\n\nVihmasade alkoi tiuhkua harmaalta taivaalta, kaikki peittyi\ntuhanharmaaseen, lapset parkuivat, Mari ja Rauha itkivät ja ylhäällä\nhuuteli pois lentävä kurkiparvi haikeaa riu'untaansa, joka sekaantui\nrintalapsien itkuun, ja hajotetun torpan ylitse lentää kahnuutti\nvanha varis, riiputtaen nokassaan kalan totkuja...\n\nKylmä, vihmasateinen syyspäivä alkoi pimetä. Sumu sakeni. Elämä\nnäytti hautausmaan ammottavalta veräjältä. Harhama istui tienvierellä\npuolilahon kannon päässä ja mietti elämän sumuista kysymystä ja\nomien polkujensa sotkeutumaa. Ja kun hän huomasi sotkeutuvansa omien\npolkujensa verkonsilmiin, hätäytyi hän teoksensa puolesta ja alkoi\nkuumeisesti etsiä sen pelastusta, sillä koko elämä riippui siitä.\n\nMutta sumuisessa iltahämärässä pimeni hänen vierellensä varjo. Se\noli Iiranto, joka seisoi siinä, ruumiina sakea sumu. Se hyväili\nhänen ihoansa jumaluuden hengähdyksellä, hiipoi hänen kaulaansa\nsumu-käsillänsä ja kirkasti hänelle sen helmen, joka odottaa hänen\npoimintaansa elämän sekasorron keskellä. Se puhui ja kuiskaili\nHarhaman povessa:\n\n-- \"Miksi hätäännyt?... Eikö Varpala ole riuhtaissut itseänsä irti\nJumalakuvituksesta?... Eikö hän ole nyt lähempänä _oikeaa_ jumalaa:\n_ihmistä_... itseänsä?...\"\n\nSe oli Harhamalle kirkas tähti, joka välähti elämän harmaaseen\nusvaan. Iiranto jatkoi:\n\n-- \"Eikö hänessä kehity _jumaluus?_... Eikö hänessä isänmaanrakkaus\nlaajene jo _kaikkien kansojen_ rakkaudeksi ja sitten _kaikkeuden_\nrakkaudeksi?... Eihän _oikea_ jumaluus voi rakastaa _ainoastaan_\nosaa, kaikkeuden hitua... Eikö Jumalan pidä hallita ja rakastaa _koko\nkaikkeutta?_...\"\n\nJa hänelle tuikahti silloin elämän yöpimeydestä kirkas salama, joka\nvalaisi kaikki. Kaikki näytti sittenkin palvelevan hänen jumalansa\nvoittoa... Varpalan Juhon oli hän nähnyt riuhtautuvan 'kuvitellusta'\nJumalasta irti. Se oli Harhamasta oire, joka ilmoitti, että\nmaailmankurjuus herää jumaluutensa tietoisuuteen. Se oli suuri askel.\n\nHän näki muitakin kirkkaita tähtiä: Isänmaanrakkaus oli häviämässä.\nIhmisessä piilevä jumaluus alkoi jo rakastaa _kaikkia_ kansoja...\nkaikkia maita...\n\nJumalalla ei voi olla muuta isänmaata, kuin kaikkeus...\n\nSyys-ilta pimeni. Harhama lämmitteli löytämiensä tulien hohteessa.\nHänen mielikuvituksensa lenteli avaruuden äärillä jumaluuden\nkehityksen kanssa karkeloiden. Maan kansojen rakkaudesta laajenee\nihmisessä kehittyvän jumaluuden rakkaus koko maailman rakkaudeksi.\nEri maailmoissa asuvat ihmisjumalat pääsevät ijankaikkisuuden\nkaukaisimpina jaksoina toistensa yhteyteen ja rakastavat kaikki\ntoisiansa yhtenä samana jumaluutena. Niin laajeni jumaluuden rakkaus\nkodin rakkaudesta isänmaanrakkaudeksi, sitten maan kaikkien kansojen\nrakkaudeksi, koko maailman rakkaudeksi ja lopuksi kaikkeuden\nrakkaudeksi...\n\nSade tiheni. Syys-yön mustat silmät ummistuivat ja Harhaman ympärille\npainautui yön pilkkopimeys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValhemala on kaunis, pyöreä, puolikupera asumus. Sen seinät ja katon\nmuodostaa kirkas kuunkupera. Kuunkupertuman sisäpinnalla kiiluvat\nhopeanheleät tähdet sinne tänne siroteltuina... Koko Valhemala ui\nniiden valossa.\n\nValhemalan pohjalla kiertää veripunainen virta... Se kiemurtelee\nkauniina käärmekiemurana. Virran pinnalla päilyvät lumivalkeat\nlumpeet... Lumpeiden lomissa uiskentelee tuhat mustaa käärmettä,\nsiellä täällä luikahdellen... Uituansa aikansa vedessä, vetäytyvät ne\nvalkolumpeille levähtämään...\n\nTuhat mustaa kukkapuuta kasvaa Valhemalassa, ympäriinsä\nasetettuina... Ne ovat pienen pihlajan kokoisia... siron pensaan\nmuotoisia... hoikkia... latvaansa suippenevia... Niiden lehdet ovat\nmiltei mustia... kukat kokonaan mustia... ne ovat mustemmat mustinta\nsyttä... Ne näyttävät koreilta kuoleman kukilta... Kutakin kukkapuuta\nhoitaa pikkuinen enkeli, jonka tukka on lumivalkea.\n\nJokaisessa mustassa kukkapuussa istuu ainakin kymmenen veripunaista\nilva-lintua, toiset kynien itseänsä, toiset ihaillen sulkiansa,\nkolmannet katsellen käärmeiden kaunista kiemurtelua Valhemalan\nveripunaisen virran pinnalla. Kaikki on somaa ja siroa.\n\nKeskellä Valhemalaa on ruusunnupun muotoinen lumivalkea elollinen\nalttari. Se on juorualttari... Siitä tuoksuaa valhe ja panettelu,\nkuin konsanaan kukasta tuoksu... Se tuoksu ei koskaan lopu, koska\nalttari on elollinen, kuten ainakin oikea kukka.\n\nJuorualttarilla seisoo Perkeleen Urmento-enkeli... Hän on valheen,\njuorun ja panettelun aina synnyttävä äiti... Juorualttarikukan\ntuoksu on hänelle sama, kuin lemmen-antimet emolle... Hän nauttii\nsitä yöt ja päivät... kuhertelee alttarissa, kuin perho kukassa...\nnainen miehensä syleilyissä... emo oman lintunsa keralla... emi\nheteensä suuteloissa... Siksi sikiää hänessä ijäti valhe...\njuoru... panettelu ja pahain sanomain saattaminen... Näkyy jo\nhänen kauneista kasvoistansa, että hän on valheesta raskas... Se\nnäkyy hänen uhkuvista rinnoistansa... lanteistansa... koko hänen\nolemuksestansa... Hänen silmänsä sanovat, että hän tahtoisi aina ja\nenemmän alttarinsa antimia, kuten himoihinsa riutunut nainen...\n\nHänen oikealla olkapäällänsä istuu aina veripunainen ilva-lintu...\nKädessä on hänellä kaunis kultainen omena...\n\nTuontuostakin synnyttää Urmento uuden sikiön: Hän puhaltaa\nsuustansa kauniin kuplan... Se kupla on valheen henkeä... juorua...\npanettelua... Se on väärän sanoman saattamisen siementä...\n\nHeti kun hän on kuplan suustansa puhaltanut, kohoaa olalta\nveripunainen ilva-lintu, ottaa kuplan sievästi nokkaansa ja vie sen\nmaailmaan, jossa se haihtuu sumuksi ihmisten hengitettäväksi, niiden\nnautittavaksi. Siitä kuplasta sikiää ihmisessä valhe ja juoru ja\npanettelu... Kun kupla on kaunis, tavottelevat sitä naiset miehien\nedellä, sillä he etsivät aina helyjä, kuin perho kukanväriä... Siksi\non heidän kielensä kepeä, kepeämpi miesten kieltä, eikä siksi, että\non hiukkasen pienempi sitä...\n\nKun yksi ilva-lintu on lähtenyt Urmennon olalta, lentää sille\nmustista kukista oitis toinen uutta kuplaa odottamaan... Siksi istuu\nveripunainen ilva-lintu aina Urmennon oikealla olalla...\n\nVirran vesi punertui... Käärmeet pysäyttivät kiemurtelunsa... Tähtien\nhopeanheleä valo helähti hopeaisemmaksi ja valovärin värähdyksestä\nilmestyi Perkele Valhemalaan, kaikki pääenkelit muassansa...\nPikkuiset enkelit, jotka hoitavat mustia kukkapuita, laskeutuivat\nhänen eteensä polvillensa... Mustat käärmeet nousivat lumivalkeille\nlumpeille, asettuen niille kiemuroiksipa veripunaiset ilva-linnut\nkääntyivät kaikki päin Perkeleesen. Perkele puhui Urmennolle:\n\n-- \"Sinä hoidat hyvin tehtävääsi... Ihmiset puhuvat jo enemmän\nvaletta kuin totta...\"\n\n-- \"Se on sinun ansiosi... Sinä olet lahjottanut minulle alttarisi,\njakamaan minulle lempeänsä... Minun nautintoni on loppumaton\", --\nvastasi Urmento.\n\nPerkele kääntyi kaikkien edessänsä polvistuvien enkeliensä puoleen ja\nselitti heille:\n\n-- \"Panettelu on minun aseeni... Sillä isken minä ihmissydämessä\nJehovan kantapäähän... Se jakaa ihmiset kahtia: Se jakaa ne toinen\ntoisensa panettelijoihin ja paneteltaviin... Se valmistaa heidän\nkättänsä Kainin iskuun...\"\n\n-- \"Ihmisten kieli on Jehovan luoma... Hän on takonut siitä terävän\nhampaan _sinun_ suuhusi... Hän takoo kaikki _sinun_ aseiksesi\", --\ntarttui puheeseen Piru. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Sen Hän on tekevä. Kulta ja nainen ja kaikki on minun aseenani\njakava ihmiset kahtia ja nostava toisen osan toistansa vastaan...\nJehova on sortuva Itsensä tekemään tutkaimeen... Hän on kaikki luonut\nminun hampaikseni...\"\n\n-- \"Muuksi Hän on ne aikonut, mutta sinä käännät kaikki omiksi\nhampaiksesi\", -- oikaisivat pääenkelit.\n\nPerkele käveli istuimellansa ylpeänä edestakaisin, pysähtyi sitten\nryhdikkääksi ja jatkoi:\n\n-- \"Jokainen pikku juoru tekee hyvää palvelijalleni Harhamalle. Se on\nhänessä kuin hiiva, joka nostaa hänessä vihaa Jehovaa vastaan... Se\non kuin punainen vaate hänelle... Sinä, Urmento, katso, että hän saa\nsitä sopivalla ajalla aina tarpeellisen määrän!...\"\n\n-- \"Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni... Jokaisella\nihmiskielellä on pyöriksivä minun kaunis, kepeä kuplani\", -- vakuutti\nUrmento. Perkele teki kuvaavan liikkeen ja lausui:\n\n-- \"Ja ihmiset nauttivat sinun kuplistasi, kuten sinä minun alttarini\ntuoksusta... Jokaisen naisen suussa heiluu kielenä minun kaunis\npirunhampaani... Miesten kieli on vielä hiukan tylsempi...\"\n\n-- \"Mutta se on sitä voimakkaampi. Sen pisto tuntuu kipeämpänä\", --\nhuomautti Piru. Perkele lopetti järkeilynsä:\n\n-- \"Harhama on oikealla tiellä: Hän pitää Jehovan kieltämää\n'rakkauttansa' jo _hyveenä_ ja jotka häntä siitä muistuttavat, niitä\npitää hän _panettelijoina_... Min kirkastuu minun asiani oikeus\nmaailmassa...\"\n\nEnkelit riemastuivat ja veisasivat Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Kaikki eksyneet sä haastat\n    luoksesi. Sä rikki raastat\n    vallan Jehovan,\n    sen kavalan.\n    Hampaanasi ihmiskieli\n    aina heiluu. Ihmismieli\n    sillä käden miekkaan nostaa,\n    käsi kielen juorut kostaa,\n    Jehovan kantapäähän lyöden,\n    Hältä vallan loppuun syöden.\"\n\nValhemalan kaikki valot värähtivät. Perkele säteili niiden\nvärähdyksien kirkkaudessa hohdevaippojen hulmahdellessa hänen\nmajesteetillisilla hartioillansa ja välkkyvän valtikan seuratessa\nhänen kättänsä, hänen sitä käsin pitelemättänsä. Kauniit tuliset\nkäärmeet kiemurtelivat hänen päänsä ympärillä, muodostellen elävän,\nmuotoansa alati muuttelevan tulihohteisen kruunun. Voiman ja vallan\nsauhu leijaili hänen päällänsä siivekkäänä enkelinä ja hän itse hohti\nylpeyttä ja jumaluuttansa. Kaukaisuuden seinistä palaavan kaiun\nsäestämänä lopetti hän:\n\n-- \"Palvelijani Iiranto johdattaa Harhaman oikealle tielle... Hän on\npaljastava hänelle Jehovan vääryyden ja houkutteleva hänet pois siitä\nPetturista... Ja mikä on Hänestä irti, se on _minun_ omani, sillä\nkolmatta _ei ole_...\"\n\nEnkelien suuri lauma veisasi hänen ylistystänsä:\n\n    \"Sinun kukkanuppunasi\n    äärettömyys kukoistaa.\n    Valtasi ja kunniasi\n    kaikkeudesta puhkeaa.\n    Äärettömyyteen et mahdu,\n    samalla kun pienin rahtu\n    kylliksi suo tilaa sulle,\n    ainoalle kruunatulle,\n    korkealle\n    Jumalalle.\n    Ääri yksin puuttuu vaan\n    sulta, herra taivaan, maan.\"\n\nLaulu loppui. Kaiku nosti Perkeleen siivillensä ja kantoi häntä\najatuksen nopeudella äärettömyyden halki.\n\n\n\n\nKun mies kumarsi jalkapuuta.\n\n\n    Elämä on ainaista turhasta taistelemista,\n    josta on haavat ainoana voittona...\n\nPimeän hapset häilyivät ilmassa. Syyssade pieksi maita:\n\nOli sysimusta syys-ilta. Luonnon voimat riehuivat sakeassa pimeydessä\npelottavina, kuin kalman toukat pimeässä, mätänevässä pääkallossa.\n\nKylmä roimasade valui rankkana tohinana pilkkopimeästä korkeudesta.\nMyrsky ulvoi. Korpi kohisi ja kaikki kiilui mustana, kuin korpin\nsilmä.\n\nJa yhä pimeni ja yhä sakeni rankkasade. Myrsky vyörytteli mustia\nvesivaippoja. Kuin avatusta kidasta valui niistä vesi liejuiseen\nmaahan. Metsä ryski rajusään kynsissä ja purot syöksyivät, kuin\nkauhun lyömät käärmeet uomiansa pitkin, luikerrellen halki pimeiden\nkorpien, etsien synkkien rotkojen pohjilta tietänsä.\n\nSuomen syys-yö oli noussut mustille siivillensä ja leijaili nyt\npimeytensä korkeimman kantaman rajoilla...\n\nPimeyden halki kulki Harhama metsäseudun tietä. Luonnon suuri leikki\nsekaantui hänen ajatustyöhönsä, jumaluuden luomiseen, jota hän lappoi\nitsestänsä joka hetki, ajatellen matkalla, kirjoittaen levätessänsä,\nnähden yöllä siitä unia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä aikoina luotiin uutta Suomea entistä raivoisammin Pohjolan\nperillä. Uudet ajatukset pohjautuivat. Uudet tekijät astuivat elämän\nohjaksiin. Vanha särkyi vaahdoksi ja uusi syntyi sen sijalle. Eri\npuolueet olivat laatineet ohjelmansa. Puhujat selittivät niitä\nkuumeen tapaisella innolla etäisimmissäkin sopukoissa, kootakseen\nniille kannattajia. Joukko-ihmiset ryhmittyivät puolueittain. Kukaan\nei jäänyt yksin. Koko Suomi kiehui muurahaispesänä. Joukko-ihminen\nkokosi jäseniänsä.\n\nEräässä korpikylässä oli vanha, avara puolipimeä pirtti ja eteinen\npakaten täynnä talonpoikaisväkeä, naisia ja miehiä. Pieni, savuava\nlamppu valaisi ainoastaan etumaisten harmaita kasvoja. Muut\npeittyivät tupakansavuun ja pimeyteen, niin että ainoastaan silmät\npaloivat sen seasta. Eteiseen, jossa ei ollut sulettavaa ovea,\npurskusi joskus vimmastunut myrsky sateen sekottamana ja vyörytteli\nsavupilviä tuvan ovesta sisälle. Tuvan perällä, pitkän pöydän takana\npiti Harhama vaalipuhettaan. Heikolla, hiukan väsyneellä äänellä,\nselitti hän pitkältä puolueensa yhteiskunnallista ohjelmaa. Joskus\npoikkesi hän kuivasta aineesta, tempasi kuulijat mukaansa jollain\nkansanomaisella sukkeluudella, jotka hänestä lähtivät luonnollisina,\nomaperäisinä ja joita hän omasta mielestänsä hallitsi, miten vaan\ntahtoi. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen selitystänsä omiensa\nhyväksymishuudot, tai toisten vihainen murina, joihin sekaantui\nulkona raivoavan tuulen ulvonta.\n\nKaksi tuntia olivat joukko-ihmiset kuunnelleet häntä, virittyneet\nkukin omaksi viuluksensa, odottaneet aikaansa, kiihtyneet. Ei\nyksikään näyttänyt vielä väsyneeltä. Joukkotunne veti heitä aina\nuuteen vireeseen. Harhama itse pysähtyi hetkeksi levähtämään ja\najatteli uuden asian johtoa, kun yksi kuulijoista, vanha, jäykkä\nraataja Tuomisto pyysi saada sanoa muutaman sanan.\n\n-- \"Tietysti! Olkaa hyvä!\" -- vastasi Harhama. Mies alkoi puhua\nhitaasti ja koruttomasti:\n\n-- \"Puhuja on tässä sanonut paljon hyvää ja minä yhdyn siinä häneen.\nMutta jänikset turvautuvat tavallisesti käpälään, ne kun eivät muulla\nvoi puolustautua, ja minusta tuntuu, kuin olisi puhujallakin jotain,\njota puolustaessa hänen täytyy käyttää jäniksen käpäliä.\"\n\nVihan ja katkeruuden tulikielekkeet alkoivat leimahdella. Vanha\nriita raivosi katkerampana, kuin koskaan ennen. Koko Suomi oli sen\nkaskitulena.\n\n-- \"Kun puhutte suorin sanoin, niin minä yhtä suorasti vastaan\", --\ntarttui Harhama.\n\nKuulijoiden mielet jännittyivät. Tuomisto jatkoi:\n\n-- \"Minä tarkotan sitä valtiollista kysymystä. Minusta tuntuu, että\nTe olette vanhan Tarvaan miehiä.\"\n\n-- \"Entäs sitten?\" -- keskeytti Harhama, joka käpertyi oitis omaksi\njoukko-ihmiseksensä.\n\n-- \"Minä vaan tahdon huomauttaa, että sen joukon jälet haisevat.\nOlisi ne puhdistettava, ennen kun tulette kansalta taas luottamusta\npyytämään, mutta Te peitätte ne jälet jäniksen käpälällä...\nvaikenette koko asiasta\", -- vastasi Tuomisto, jäykkä mies.\n\n-- \"Hyvä!\" -- kuului joku ääni ovipuolelta. Toisaalta kuului murinaa.\nVäki jakautui kahdeksi joukoksi. Joukko-ihminen astui jo näkyviin.\nPimeässä pirtissä oli kaksi tai kolme ajatusta, joita väki ajatteli,\nkuin käskystä. Harhama yltyi loukkaavista sanoista, unohti kaiken\nepäilyn, kumpi niistä oli oikeassa, ja alkoi torjua syytöstä aivan\nkuin vakaumuksella ja innolla. Hän puhui tyynesti, mutta varmalla ja\njyrkällä äänenpainolla:\n\n-- \"Te voitte minua syyttää siitä, että en ole _vielä_ ehtinyt koskea\nsiihen asiaan, mutta jos kuka luulee olevansa oikeutettu puhumaan\ntarvaalaisten haisevista jälistä, hän heittäköön rapansa minuun.\nMeidän joukko kyllä vastaa kulkemansa tien puhtaudesta...\"\n\n-- \"Hyvä!\" -- kuuluu väkijoukosta.\n\n-- \"Suuria sanoja!\" -- kuului huomautus toisaalta.\n\n-- \"Tekojen mukaisia\", -- lisäsi Harhama yltyneenä, mutta\nulkonaisesti tyynenä.\n\n-- \"Oikein!... Hyvä!\" -- vahvistivat tarvaalaiset.\n\nJa sitten alkoivat taas arvettumat aueta ja viha ja katkeruus\npursuta mielistä. Loukatut puolustivat kunniaansa pedon innolla.\nKaikki vihanviulut virisivät. Ritalaiset näkivät maansa taas\ntarvaalaiskummituksen käsiin joutumaisillansa ja riensivät sitä\npelastamaan kuin äiti parastansa. Tarvaalaiset kuvastuivat heille\ntaas joksikin kirkonhäpäisijöiksi, he tarvaalaisille kunniattomiksi\nherjaajiksi. Hyvä- ja alashuudot sekaantuivat myrskyn ulinaan ja\nsateen tohinaan.\n\n-- \"Pettureita!... Isänmaan häpäisijöitä!\" -- kuului tarvaalaisten\nvastustajain joukosta.\n\n-- \"Viikin Roolandin häntiä!\" -- kohisi vastaus.\n\n-- \"Mitenhän olisi käynyt, jos kaikki olisivat seuranneet\ntarvaalaisten esimerkkiä ja sanoneet: harashoo!\" -- kysyivät yhdet.\nHarhama yritti puhua.\n\n-- \"Ja miten olisi käynyt, jos kaikki olisivat viskanneet talon\navaimet vieraalle ja itse...\"\n\n-- \"Livistäneet jäniksen käpälät alla käpälämäkeen... Tai\noikeastaan pistäneet päänsä kunniaseppeleesen, kuin jänis pehkoon\",\n-- tarttui joku jatkamaan Harhaman puhetta.\n\nSyntyi hiljaisuus. Kukaan ei osannut vastata. Joukko-ihmiset\nseisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi terävää hammasta. Viimein\nlausuu ritalainen Tuomisto:\n\n-- \"Parempi pistää päänsä kunniaseppeleeseen kuin leipäkannikkaan...\nmyödä maansa ja kunniansa virkarokasta...\"\n\n-- \"Kuka on sitä tehnyt?\" -- tarttui Harhama.\n\n-- \"Nimet esille!\" -- komensi joukko.\n\n-- \"Hyvä... hyvä!\" -- kuuluu perempää.\n\n-- \"Kuka on virkoja onkinut?... Tarvasko?... Vaarnan Ristoko?...\nRuonan Karhuko?\" -- vaatii joukko edelleen. Kaikki hehkuivat taas\nhiilinä. Väliin taas mykistyivät kielet ja katkeruus hautautui\nmieliin...\n\nMutta se hautautui ainoastansa hetkeksi, vetäytyi, kuin käärme\nkyttyrään, sujahtaaksensa siitä uuteen pistoon, puraistaksensa\nentistä kipeämmin. Syntyi hiljaisuus. Sade pieksi seiniä. Myrsky\nulisi ja paiskoi ovia ja repi sysimustaa pimeyttä. Väki seisoi\nvastatusten, kuin kaksi tiikeriparvea. Viimein suhahti taas pisto:\n\n-- \"Niin! Ne teidän miehet käyttivät aseenaan selkärankaansa...\nTaivuttelivat sitä.\"\n\n-- \"Ja teidän miehet jäniksen passia... ja suutansa. Niitäkin nurkan\ntakaa\", -- keskeytti eräs tarvaalaisista naisista.\n\nTaas oli väki vaiti. Joukko-ihmisen mieli oli synkkä, kuin ulkona\nkuohuva syys-yö. Jokaisen povessa vaani katkeruus kyttyrään\nvetäytyneenä mustana käärmeenä. Se kiemurteli... sähisi... väijyi\ntoisen joukko-ihmisen paljasta kantapäätä ja jäyti kantajan omaa\npovea. Matala tupa oli sakeana tupakan savua. Vihaiset silmäykset\nvälähtelivät savun seasta, kuin kylmät sisiliskot, ja häilähtelevät\nsavupilvet hulmahtelivat niiden seassa, kuin saaliinsa ympärillä\nkieppuvat käärmeet. Sadekuurot löivät joskus seiniä, kuin\nsuunnattomat vesikimput, ja roimasade ja myrsky vimmeltivät entistä\nhurjempina.\n\n-- \"Kyllä tämä on viimeistä aikaa... Kehnoko lienee ihmiset\nriivannutkin!\" -- keskeytti vihdoin eräs vanhus äänettömyyden. Toinen\nharmaapää, Ville Takala, jatkoi:\n\n-- \"No, on aikaa... On. Sotivat pahuukset suullansa... Huudettiin\nensin ja hölötettiin ryssää ja ryssää, kuin pahat ryssät tshuhnaa,\nminkä suusta lähti, ikäänkuin se siitä käpertyisi... Liattiinhan\nniillä vaan oma suu. Ja nyt käytetään suuta omia vastaan, kuin paha\nakka riehtilää...\"\n\n-- \"Hospodiakos sitä olisi pitänyt ryssälle pomiloida... Renikkaa\ntaitaa Takalakin onkia?\" -- keskeytti Tuomisto myrkyllisestä Takala\noikaisi itsensä ja vastasi:\n\n-- \"No kyllä sitä siivottomassa suussa latinkia riittää... Minä\nen ole renikka-avannolla koskaan ongella istunut. Min' oon kuokka\nkädessä jo kuusikymmentä vuotta tapellut, mutta en ole myös koskaan\nsinun tavallasi suullani ryssää pommittanut... Jerikon muurit kyllä\nkukistuivat pasuunan soitosta, mutta minä luulen, että nyt on toinen\naika. Ei, poikaseni! Mies ei koskaan taistele ravalla, sillä se\nryvettää omat kädet...\"\n\nJa yhä vihaisempina kyyristelivät käärmeet povissa, yhä katkerammiksi\ntulivat niiden pistot. Hyvähuudot ilmottivat, mistä pisto oli tullut,\nmurina tai alashuuto, kumman joukon kantapäähän se oli sattunut.\nMyrsky säesti niitä ulinallansa ja saderaipat pieksivät seiniä\nentistä vihaisempina.\n\nNiin luotiin uutta Suomea. Jokaikinen päivä uudistui sama Harhaman\nmatkoilla. Jokaikinen päivä kertautui sama yhtä aikaa sadoissa ja\ntuhansissa paikoissa ympäri Suomen. Kaikki kiehui ja kävi. Kansan\nelämään oli päässyt uuden ajan käyte.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö lähenteli jo puoliyötä. Kinailu oli lakannut. Vihanviulut olivat\nsoittaneet kaikki säveleensä. Tarvaalaiset ryhtyivät perustamaan\nvaltiollista järjestöä. Mutta silloin nousi kolmas joukko-ihminen,\nsosialistinen joukko ja alkoi uusi melu, uudet riidat. Roteva\ntyömies, Antti Jurva, rykäisi pari kertaa ja alkoi puhua:\n\n-- \"Perustakaa vaan seurojanne, susi niistä kumminkin tulee!\"\n\nJoukko vaikeni. Se näki tutun haamun nostavan punaista lippuansa.\n\n-- \"Mitä se Jurva siellä mökisee\", -- keskeytti joku.\n\n-- \"Sitä vaan, että susi siitä seurasta tulee\", -- vastasi Jurva\nviisaan näköisenä.\n\n-- \"Ka, sehän se on tarkotuskin, että tulisi sitkeähenkinen, kuin\nsusi\", -- tarttui joku tarvaalainen.\n\n-- \"Kyllähän se eläisi, jos ei _kansa_ kurkusta kuristaisi, mutta\nnyt se onkin kansa, joka sanoo minne päin sen suden pitää häntäänsä\nheiluttaa ja mitä virttä sen pitää ulvoa\", -- jatkoi Jurva.\n\n-- \"Kansa!... Lempo!... Mikähän kansa sinäkin olet!\" -- kuului\ntoisaalta.\n\nJa taas seisoi kaksi joukko-ihmistä vastatusten. Mielet alkavat\nkäärmeinä kiemurrella uuden asian ympärillä. Sosialisti-ihminen nosti\npäätänsä vaistomaisen itsetietoisena, kuin mies nuorukaisessa, joka\non päässyt miehen pukimiin. Jurva jatkoi:\n\n-- \"Kiistelevät porvarit siitä, kuka heistä maan pelasti. Ei\nkumpikaan. Molemmat lipoivat kieltänsä ruunun rokkakattilan ääressä,\nkunnes köyhälistö pani pyörät seisomaan.\"\n\n-- \"Sinäkö sen sitten pelastit?\" -- keskeyttivät useat. \"Kuka sen\nsitten pelasti?... Kuka?...\"\n\n-- \"Köyhälistö sen pelasti\", -- yritti Jurva.\n\n-- \"Köyhälistö... Ja millä?\" -- katkaisi vanha Takala.\n\n-- \"Milläkö. Stopilla. Lakko se oli, joka pani oikeat viulut\nvinkumaan\", -- vastasi Jurva puoli rehennellen.\n\n-- \"Oikein!\" -- huusivat hänen miehensä. Harmaapää Takalan Ville\nkiivastui. Hän nousi sosialismia, kuin punaista peikkoa vastaan. Hän\npuhui:\n\n-- \"Lakko!... Vai lakko! Kenenkähän luulet säikähtävän siitä,\nettä kansa lakkaa työtä tekemästä. Venäläisenkö, vaiko muun\nranskalaisen!... Oma vatsasi siitä ensimäisenä päästää pitkät\nitkut... Lakko! Kyllä minä, Jurva, olen monta ihmettä nähnyt, mutta\nsitä ihmettä minä en ole vielä kuullutkaan, että kansa säikäyttäisi\nvihollisen sillä, että lakkaa työtä tekemästä.\"\n\n-- \"Säikäyttääkös se sen sillä, että tinkii sen kanssa omasta\nkunniastaan?\" -- pisti eräs ritalaisista.\n\nJa taas vetäytyivät mielet pistoon. Pureva hiljaisuus aivan kuin\nnäytteli teräviä hampaitansa. Jo olikin pisto valmis. Eräs naisista\nvirkahti:\n\n-- \"Ne säikyttivät venäläistä sillä, että hylkäsivät niille koko\nrokan, jota se juuri oli tullut anastamaan.\"\n\nMurina ja hyvähuudot sekaantuivat taas yhdeksi ja Harhama alkoi taas\nalusta entisen selityksensä. Hän kietoutui oman puolueensa ympärille\nvaistomaisesti. Hän tunsi jokaisen siihen tähdätyn iskun sattuvan\nhäneen itseensä, ärtyi siitä, unohti kaiken muun ja puolusti omaansa,\nkuin sokea, joka taistelee umpimähkään kaikkialta putoelevia iskuja\nvastaan. Hän kulki silloin joukkotunteiden virrassa, kuin kupla.\n\nJa yhä rohkeampana nosti sosialismi päätänsä. Jurva ryhtyi\nselittämään köyhälistön kurjaa tilaa. Jumalakysymys välähti silloin\nHarhaman silmien eteen.\n\nMaailmankurjuus heilautteli hänelle punaisia lippujansa. Hän yritti\npuhua, kuin itseänsä puolustaen:\n\n-- \"Se on totta, mutta parannus saadaan aikaan ainoastaan\nsäilyttämällä yksityinen omistusoikeus!\"\n\n-- \"Riistäjien nylkyveitsi\", -- keskeytti Jurva.\n\n-- \"Alas riistäjät!\" -- huusi Jurvan väki.\n\n-- \"Ajakaa lemmolle ne rähisijät!\" -- tarttui talon isäntä. Melu\nyltyi, mielten kuohunta nousi ylimmillensä, Kiista koski nyt\nyksinomaan sosialistista kysymystä, Jurva maalaili sosialistista\nyhteiskuntaa houkuttelevilla väreillä. Se kuvastui yksinkertaisille\nkuulijoille, paljon kärsineelle, kiusaantuneelle väelle ihanana onnen\nmaana, jota peittävät sateenkaarenväriset sumut ja jossa työnteko\non huvia, ajanrattoa, nautintoa. Se kuvautui heille rauhallisena ja\nlohduttavana, kuten lähestyvä kuolema kuvastuu tuskiinsa väsyneelle\nsairaalle, kun sen lihakset pääsevät kipujen käsistä ja raukenevat\nkuoleman herkulliseen uneen.\n\nJa riutuneet, piinautuneet tavottelivat taas sitä sumua ja\nylistääksensä sosialismia huusivat Jurvalle:\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\"\n\nJurva lopetti puheensa sanoilla:\n\n-- \"Köyhät! Kun sinne päästään, niin ei ole enää sortajia, ei\nriistäjiä. Siellä olemme onnellisia. Siellä ei saa köyhyyttä\nostamallakaan, eikä sortoa löydä etsimälläkään...\"\n\nJa hänen väessänsä syttyi yhä palavampi onnenjano ja se uusi\nyhteiskunta lorisi jo heidän korvissansa, kuin lähde. Jurva jatkoi:\n\n-- \"Sinne siis, toverit.\"\n\n-- \"Sinne!... Sinne!... Sinne!\" -- kertasi väki. Jurva innostui:\n\n-- \"Siellä ei ole sortoa, eikä riistäjiä. Siellä ei ole joutavia\nJumalia ihmisten elätettävinä, eikä työttömiä rikkaita niiden\nruotilaisina. Siellä ei ole nälkäruoskaa...\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- huusivat Jurvan joukko-ihmiset. He tunsivat\njumalien, pappien painon hartioitansa rutistavan. Ennen he eivät\nolleet sitä huomanneet.\n\n-- \"Jumalattomia!... Hävyttömiä!\"-- kuului toisaalta.\n\n-- \"Porvarit\", -- jatkoi Jurva -- \"ovat huomanneet, että köyhälistö\nei enää taivu ruoskan alle ja siksi tulevat ne nyt tänne mesi\nkielellä _pyytämään_, että köyhälistö vapaaehtoisesti kantaisi heidät\nvaltaan köyhiä keritsemään. Mutta kyllä täällä jo on köyhillä kaksi\nsilmää päässä. Ne eivät mene ansaan... porvarikettujen ansaan.\"\n\n-- \"Hyvä!... Hyvä!\" -- kuulun huuto. Harhama yrittää puhua.\n\n-- \"En minä ole tullut tänne ansoja virittämään, vaan juuri niille\nköyhille apua tarjoamaan...\"\n\nMelu keskeyttää hänen puheensa. Hälinän lopussa kysyy Jurva:\n\n-- \"Voikos sitä perkeleitä karkottaa Belzebubin kautta?... Voitteko\nTe karkottaa riistäjät köyhien hartioilta niiden riistäjien omalla\navulla?\"\n\n-- \"Hyvä!... Oikein kysytty!\" -- kuuluu melu. Harhama vaikeni,\nmykistyi. Syntyi taas hiljaisuus. Vanha Takala nousi viimein\nharmistuneena ylös ja alkoi puhua:\n\n-- \"Sinä, Jurva, sanot minua tässä riistäjäksi ja nylkijäksi, mutta\nsano, onko minulla ollut kädessä koskaan muuta nylkyasetta kuin\nkuokka, tai muu työase?\"\n\n-- \"Sano, olenko _minä_ sitten tehnyt vähemmän työtä, kuin sinä?\" --\nvastasi Jurva.\n\n-- \"En minä ole sitä sanonutkaan.\"\n\n-- \"Miksi minä sitten olen köyhä ja sinä varakas?\" kysyi Jurva\nkiivaasti. Ja taas välähtelivät savun seassa vihaiset silmäykset,\nkuin luikahtelevat sisiliskot. Tuuli ulisi, saderaipat pieksivät\nseiniä. Takala alkoi selitellä.\n\n-- \"Minun vanhempani ovat säästäneet muutaman markan _minua varten_\nja minä olen oikeutettu sitä säilyttämään. En minä kiellä, että on\nvääryyttä, mutta en minä eläissäni rupeaisi sitä korjaamaan sillä,\nettä ihmisestä tehdään ruunun renkejä, orjia, joiden pitää tehdä\nsitä, mitä ruunu teettää. Koko se sosialistien touhuama valtio on\norjalaitos, se on linna, johon ei pistä nenäänsä mies, joka luottaa\nomiin hommiinsa...\"\n\nAntti Jurvan joukko synkistyi. Takalan Ville jatkoi jäykkänä,\nvoimakkaana:\n\n-- \"Jurva sanoo että sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole\nnälkäruoskaa. Se on valhe... Se on ruma valhe... Sillä minä kysyn\nteiltä: Syömättäkö sosialistit aikovat elää?\"\n\n-- \"Eivät aijo... Ne aikovat syödä enemmän, kuin nyt\", -- yritti\nJurva. Takala keskeytti hänet jatkaen:\n\n-- \"Sitä minäkin... Mutta sataako sosialistisessa yhteiskunnassa\nleipä taivaasta?\"\n\nJurvalle ja hänen joukollensa oli kysymys kiusallinen. He eivät\nolleet varustautuneet siihen vastaamaan. Harhama seurasi kiistaa\nniihin tottuneena, mutta hän seurasi sitä jännittyneenä, löytääksensä\nsiitä tuen omalle asiallensa ja joukollensa. Takala jatkoi:\n\n-- \"Sosialistit tahtovat syödä ja leipä ei työttä kasva. Eikö siis\nsosialistisessa yhteiskunnassa heilu nälkäruoska joka päivä, kuten\nnytkin?\"\n\nJurvan väki oudostui. Heistä tuntui hetken, että nälkäruoska on joku\naivan ijankaikkinen vitsaus, josta ei pääse pakenemallakaan. Takala\njatkoi:\n\n-- \"Nälkäruoska on jokaisen yhteiskunnan lippu, niin kauvan, kuin\nihmisellä on vatsa, joka tahtoo murkinansa... Nälkäruoskaa ei voi\nhävittää muuten, kuin hävittämällä vatsan. Porvarillinen yhteiskunta\ntoki sallii sen nälkäruoskan ajaman mennä valitsemaan työtä, mutta se\nsosialistien nälkäruoska ei sitäkään vapautta jätä...\"\n\nJurvan väen mielet synkistyivät. Tarvaalaiset iloitsivat. Harhamasta\ntuntui, kuin olisi Takalan Ville yhdellä kysymyksellä todistanut,\nettä hän oli valinnut oikean tien yhtyessänsä tarvaalaisiin. Jurva\nyritti puolustautua, selittäen:\n\n-- \"Tässä onkin kysymys siitä, että porvareilla on kaikenlaisia\njoutilaita päällysmiehiä elätettävänä.\"\n\nTakala tarttui sanoihin entistään innokkaampana kysyen:\n\n-- \"Eikö sosialistisessa yhteiskunnassa tarvita päällysmiehiä?...\nAnnetaanko siellä jokaisen tehdä mitä vaan itse haluaa, maata\njoutilaana ja kumminkin maksetaan vaan palkka?...\"\n\nJurvan joukko-ihminen oli ymmällä. Takala jatkoi:\n\n-- \"Nyt ei meidänkään kylässä tarvita elättää yhtään päällysmiestä,\nsillä oma etu ajaa jokaisen työhön. Mutta jos täällä olisi huomenna\nsosialistinen järjestys, niin eiköhän tarvittaisi kymmenisen\npäällikköä pitämään silmällä, että esimerkiksi minä ja Jurva teemme\ntyötä määrätyn määrän?...\"\n\nKuulijat olivat vaiti. Asia tuntui kaikista luonnolliselta. Harhama\noli iloinen, että oli nyt lopullisesti todistettu, että sosialistinen\nyhteiskunta ei ole mikään paratiisi. Takala jatkoi kyselyään,\nodotettuaan vastausta kauvan aikaa turhaan:\n\n-- \"Eivätkö ne sosialistiset päällysmiehet, koko se hirvittävän suuri\nlauma olisi niiden elätettävä joita ne työhön ajavat ja joiden työtä\nne tarkastavat?...\"\n\nSyntyi kauvan kestävä äänettömyys. Ihmisten silmissä kuvastui jo\npelottavan suuri tarkastelijoiden joukko ja päällikkö-armeija, joka\ntarvittaisiin silloin, kun ketään ei enää kannusta työhön oma etu ja\nkilpailu ja toimeentulon huoli. Harhama iloitsi voitostansa. Hän oli\npelastunut siitä kalvavasta tunteesta, että kulkee muka väärän joukon\nasioilla. Takala jatkoi, lopettaen pitkän vaiti-olon:\n\n-- \"Sosialistisessa yhteiskunnassa olisi siis virkamies-armeijana\nhyväinen osa kansaa. Ne olisi elätettävänä, kun ne käyvät\ntarkastamassa, ovatko minun housuni niin palkatut, kuin kansa\nkäskee... Mutta eikö se nälkäruoska silloin heiluisi ahkerammin kuin\nnyt? Jäisiköhän sitä työntekijöiden vatsantäytteeksi senkään vertaa,\nkuin nyt?...\"\n\nHuoneessa kuului ainoastaan ulkona vinkuvan myrskyn ulina ja sateen\ntohina. Jurva yritti puolustaa omaa asiaansa, lausuen:\n\n-- \"Mutta ne päällysmiehet valitsee silloin kansa itse...\"\n\nTakala tarttui puheeseen kärkkäänä ja lausui pisteliäästi:\n\n-- \"Sinä tarkotat sitä, että kansa valitsee mieleisensä\npäällysmiehet, jotka eivät pidä väliä tekeekö mies työtä, vai makaako\nse joutilaana... Ne kirjoittavat paikkalipun makaamisestakin...\nMutta mitenkä se sitten käy? Eikö se nälkäruoska ala heilua\npäällysmiehenkin selkää pitkin?...\"\n\nKoko Jurvan joukko seisoi äänettömänä. Joukko-ihminen katsoi\njohtajaansa Jurvaan, kuin pettäjään. Toiset joukko-ihmiset\niloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi hän päässyt ilkeästä\npainajaisesta. Keskustelun kuluessa johtuivat hänen mieleensä taas ne\npuheet, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners olivat loistavasti\nkumoilleet sosialistisia oppeja kelvottomiksi. Jurva nolostui lausui,\nja jotain sanoaksensa:\n\n-- \"Takala on poliisi- ja sotilasvallan ihailijoita...\"\n\nMutta vanha Takala oli taas oitis valmis vastaamaan. Hän kyseli:\n\n-- \"Jos minä sosialistisessa yhteiskunnassa nousisin sitä vastaan,\neiköhän se minua ryhtyisi kurittamaan?... Antaisikohan sosialistinen\nyhteiskunta jokaisen vaan nousta sitä vastaan niskoittelemaan ja\nkapinoimaan?...\"\n\nJurva vaikeni. Takala jatkoi:\n\n-- \"Ne valehtelevat, jotka opettavat, että sosialistisessa\nyhteiskunnassa ei tulisi olemaan poliisia ja sotaväkeä. Sillä\nmillä se pitäisi minua ja muita kapinallisia kurissa?... Millä se\npakottaisi Jurvan tottelemaan päällikön ruoskaa, jos ei poliisilla,\ntai jollain kasakan pampulla?...\"\n\nHarhamalle alkoi kirkastua sosialistisen yhteiskunnan kelvottomuus ja\nsiinä vallitseva orjuus, kuin valkeneva päivä. Hän oli sisimmässänsä\nkaiken roskaväen vallan halveksija ja inhooja, olipa se roskaväki\nmihin luokkaan kuuluvaa hyvänsä. Kenraali Pawlof ja Takala tuntuivat\nhänestä olevan kumoamattomasti oikeassa. Takala jatkoi innostuneena:\n\n-- \"Sosialistinen yhteiskunta olisi suuri sotilasvaltio, poliisin\nturvissa koossa pysyvä orjalaitos... Se olisi hirmuisin vankila,\nmitä ihminen voi ajatella... Se olisi orjakahle, josta ei pääsisi\npakenemaankaan... Päällikkö- ja poliisi-armeija punoisi siinä\nnälkäruoskan niin hirmuiseksi, että sitä ei lopulta kukaan\nkestäisi...\"\n\nJoukko-ihmisestä nousi aivan joku tunteiden kohina. Kaikki paloi\nhiilenä. Harhamalle kirkastui sosialistisen yhteiskunnan orjuus\nja roskavalta yhä selvemmäksi. Hän huomasi, että semmoinen\norjayhteiskunta on vastoin hänen teoksensa aatettakin. Jumaluus\npyrkii äärettömään vapauteen. Se kehittää itseänsä säälimättä. Se\nlisää kipujansa, seuloen sillä pois kuonan itsestänsä. Hän huomasi\nettä Takala ylistää samaa seulaa, josta kenraali Pawlof puhui:\nvapaata kilpailua, jumaluuden synnytystulta. Sosialistinen orjuus\nalkoi häntä tympäistä. Takala jatkoi:\n\n-- \"Meidän vankilamme ovat täydellisiä sosialistisia yhteiskuntia:\nSielläkin on jokaisella oma pilttuunsa ja päällysmiehensä ja ruunu\nantaa valmiin rokan nenän eteen ja työn käteen... Mieskö se on, joka\nmoiseen orjatalliin menee?...\"\n\nHän teki kädellänsä kuvaavan liikkeen ja jatkoi:\n\n-- \"Luuletteko että sosialistisessa yhteiskunnassa annettaisiin\nesimerkiksi jokaisen asua pilttuussaan miten tahtoo? Pilttuuhan olisi\nruunun oma. Siinäkin olisi jo elätettävä päällysmies, joka kävisi\ntarkastelemassa, ovatko töllin lattiat semmoisessa kunnossa, kuin\nruunu tahtoo... Sillä ei kai ruunun omaisuutta annettaisi jokaisen\nmielensä mukaisesti haaskata...\"\n\nHän kuvaili pitkältä sosialistisen vapauden hirmuisuutta. Monia\nkuulijoita kauhistutti kuvailtu orjuus. Jurva vaikeni. Harhama\nriemastui. Takala jatkoi:\n\n-- \"Menkööt moiseen orjayhteiskuntaan ne raukat, jotka eivät luota\nomaan käsivarteensa. Kyllä ne siitä pian kyllänsä saavat... Mutta\nne kaikki erehtyvät, jotka luulevat voivansa maailmasta hävittää\nnälkäruoskan... Sitä eivät hävitä mitkään sosialistit, jos he eivät\nole semmoisia kuohareita, jotka kuohitsevat ihmiseltä vatsan pois...\nJa jos he semmoisia ovat, niin ei tarvita yhteiskuntaakaan muuttaa.\nNälkäruoska häviää tässäkin yhteiskunnassa, jahka vaan tekevät sen\nleikkauksen, jolla vapauttavat ihmisen vatsastansa...\"\n\nTakala lopetti. Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat sosialisti-ihmisen\nvastustajien joukosta. Jurvan joukko oli hieman vähentynyt, toinen\njoukko-ihminen imi itseensä toista. Elämän kiertokulku kulki\nkulkuansa. Jälelle jäänyt osa liittyi lujemmin yhteen. Syntyi taas\nmyrkyllinen äänettömyys, kunnes täpösen täydestä pimeästä eteisestä\nkajahti mahtava 'Internationale'...\n\nNiistä tuliroihuista nousi uusi Suomi ja uusi elämä, kuin savu\ntulesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli kappaleen yli puolen, kun kokous loppui. Harhama lähti vielä\nmatkalle.\n\n-- \"Yönselkäänkö sitä nyt... tämmöiseen koiranilmaan? Ollaan nyt\ntalossa yötä\", -- puheli silloin vanha Takala, mutta Harhama ei\nsuostunut.\n\n-- \"No, täytyy sitten panna hevonen aisoihin\" -- jatkoi silloin\nTakala.\n\nMutta sitäkään ei Harhama huolinut. Hän kuleksi mieluimmin jalkaisin\nja juuri öisin, pahimmilla rajusäillä, sillä silloin oli hänen\nmielikuvituksensa hurjimmillaan, vallattomimmillaan ja ikäänkuin\nkiskoi häntä mukaansa.\n\nJa kun hän oli taas päässyt ulos, alkoi häntä kiusata ainainen ilkeä\ntunne: Hän tunsi olevansa, kuin jalkapuussa. Hänen täytyi ajatella\npuolueensa ajatuksia pienimpiä myöten. Itseksensä hän mutisi:\n\n-- \"Tämähän on jo tavallaan samaa sosialistista orjuutta, jota Takala\njuuri kuvaili, lievempää vaan...\"\n\nJa sitten punnitsi hän taas äskeisiä puheita ja mietti\nniiden sisältöä ja löysi Takalan puheessa sitä, mitä hän\nkaipasi: vahvistusta sille, että hän kulkee oikeassa joukossa\nmaailmankurjuutta palvellessansa. Hänelle oli se vakuutus kirkas\nkultamuru. Hän tunsi päässeensä pois epäilyksiensä sumumailta...\n\nYö ammotti sysimustana kitana. Sade valui rankkana, tullen kuin\nsyvyyden pakahtuvista suupielistä. Myrsky ulvoi, kuin pedon kynsissä\nraivoava paholainen, ja liejuisen maan jokainen uoma kohisi purona.\nLuonnon suuren salaperäisen leikin ja pimeyden keskelle jouduttuansa,\nkäpristyi Harhama taas jumalatulensa paloon. Juuri tämmöiset\nyöajat, jolloin pimeys ja hiljaisuus suurenmoisuudellansa ikäänkuin\nnostelivat häntä niille huipuille, joita jumaluuden usvat pilvinä\nympäröivät, ja kiidättivät häntä siivillänsä äärettömyyden rantojen\ntaakse, juuri ne olivat hänelle valittuja aikoja. Semmoisilla\njalkamatkoilla viimeisteli hän suurta teostansa, ja mitä oli öisillä\nkorpimatkoilla viimeistellyt, sen kirjoitti päivällä puhtaaksi...\nNukkuessansa hän taas matkusteli unissansa vieraissa maailmoissa ja\nkatseli niissä sitä jumaluuden tilaa, johon hän kuvitteli ihmisen\nniissä jo päässeen, odottamaan maan ihmisten kehitystä.\n\nHän kulki umpimähkään erämaan tietä. Jostain kuului kosken kohina\nja järven aaltojen kuohu. Hän istahti tienvierelle ja hetkessä\noli hänestä pyyhäisty pois kaikki muu, paitsi jumaluuden ääretön\nsumu. Luonnon suuri leikki ja sen pikimusta pimeys tuntuivat\nhänestä elämän ja kuoleman tanssilta. Hänen mielikuvituksellansa\nei ollut enää rajoja, ei ääriä, ei ohjia, kun hän loi sitä suurta\nhenkeä, joka tiedottomana luo maailmoita ja tietoisena ilmenee\nvanhimpien maailmoiden ihmisessä, tehden siellä jumaluuden töitä\nja itsetietoisena jo halliten ja koskien luonnonvoimia, elämää ja\nkuolemaakin. Äärettömyys oli sen hengen kohtu, joka kohtu joka\nsilmänräpäys synnytti lukemattoman lukemattomia maailmoita. Se oli\nsamalla kaiken hauta, johon häviävät maailmat laskivat ainaisena,\nsakeana tomusateena.\n\n-- \"Huu-uuu!\" -- vihelteli myrsky. Ja yhä hurjempaan lentoon kiskaisi\nse Harhaman mielikuvituksen, tappaen sitä hänestä, kuin savua\nsavutorvesta. Hän eli öisten uniensa maailmoissa, joissa vuoret\nhohtivat kirkkaina jalokivinä ja ihmishenget olivat ehtineet likemmä\njumaluuden itsetietoista lopullista olotilaa. Ne elivät siellä\nonnellisina, puoliautuaina, kuin satujen vedenneidot. Lähteissä\nlorisi kristallikirkas vesi ja ihmisolennot istuivat niiden korvilla\nja katselivat niistä sen ikävöidyn hengen, suuren Jumalan kuvaa.\nJumaluuden suuri rauha helotti siellä, kuin kesäinen aurinko, tai\nloistava iltatähti, ja ihmis-olennot joivat lähteestä ainaista\nonnea...\n\nIiranto asettui silloin taas Harhaman vierelle, ruumiina sysimusta\nyön pimeys, kädessä soihtuna Harhaman viime-öiset unet. Se\nhäiläytteli unisoihtuansa, niin että se tapaili unien maailmoita,\nkuin auringon voimakas valosuihku. Se kirkasti ne maailmat\nHarhamalle, mielikuvituksen temmellysmaiksi... viskoi hänen\nmielikuvitustaan unien tulisoihdun liekillä hurjaan lentoon...\nnäytteli unissa nähdyt ihanuudet muka todellisina: mielikuvina ja\nkuiskasi hymyillen:\n\n-- \"Sinne pääsee ihmishenki, jos vaan lähtee pois kuvitellun Jehovan\nkahleista... Se onni ja autuus on tarjolla...\"\n\nHarhama kuuli sen äänen, sillä se tuli taas hänen omasta povestansa.\nJa yhä etemmä haihatteli hänen irti päässyt mielikuvituksensa\nsyys-öisen pimeyden mustilla siivillä, oppaana viime-öiset unet. Hän\nnäki toisia maailmoita, joissa tuulet olivat ihanaa soittoa, päivät\nkaunista tarua. Jumaluuden lempeä hämärä punersi taivaalla hienoissa\nsateenkaarenväreissä ja ihmis-olennot näkivät siitä silmillänsä\nhenkimaailman armaita näkyjä. He näkivät niitä, koska heidän silmänsä\noli jo tottunut näkemään jumaluuden hienot värit, jotka ovat maan\nihmisille näkymättömiä. He eivät tunne enää vilua... eivät nälkää...\neivät tuskia... eivät huolia. He elivät ainaisesta onnesta, suuren\njumaluuden ainoasta ravinnosta. He iloitsivat ainiaan siitä, että\nolivat päässeet pois maan lapsien olotilasta, jossa onnen asemasta\nsataa kiviä ja jumaluus on polttava kaipuun tuli. Heidän päivänsä\novat ihanaa unta, heidän elämänsä hohtaa armaana ja kirkkaana, kuin\niltaruskon punaama akkuna, joka välkehtii kaukaa metsän takaa...\n\n-- \"Milloin pääsemme _me_ siihen iltapunaan? Milloin punertavat\nmeille jumaluuden ihanat sumut silminnähtävinä?\" -- kyseli Harhama.\n\n-- \"Silloin\", -- kuiskasi Iiranto -- \"kun ihmishenki itse nousee\nsiihen... Kun hän riuhtaisee itsensä irti olemattoman Jumalan\nkynsistä, vapautuu hän _kuoleman pelosta_, joka nyt sitoo hänet eikä\njätä hänelle aikaa vapaasti kehittää niitä aistejansa, joilla hän\nvoi havaita ja siepata onnen... kauneuden... autuuden... rauhan ja\nkehittyä jumalaksi, näkemään kaikkeuden ja hallitsemaan sitä...\"\n\nIiranto vaikeni. Harhamalle oli hänen puheensa huumaavaa viinaa.\n\nJa kiihkeästi alkoi hän lappaa sielustansa mielikuvia: kirkastaen\nöisiä uniansa, luoda Jumalaansa, kasvattaa ihmishyvettä jumalallisen\nsiveellisyyden sijalle, ihmistä jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi.\nHän viimeisteli sitä, mitä oli aamulla kirjoitettava. Hän kulki\nesempio-ihmisen kanssa unensa ihmemaailmoissa etsimässä jumaluuden\nrintoja ja pukemassa ihmistä jumaluuden aina kirkastuviin väreihin.\n\nTuuli yltyi. Pimeys oli pakahtua itseensä. Sade pieksi maata, kuin\nvitsaraipoilla... Harhama ei sitä enää huomannut. Hän eli niillä\nmailla, joissa jumaluus on ihmisessä tietoisuuteensa herännyt ja\nhenkii luonnossa... Luonto tajuaa siellä jo ihmisen jumaluuden...\nSe palvelee häntä... Harhama oli jo perillä... Iiranto kulki\noppaana hänellä... Vedenkupla laittautuu siellä veneeksi, hänen\npurjehtiakseen esempio-ihmisen mukana... hohtaa päivän säteistä\nvesikaaren värisenä... Järvenselkä on hymyilyä... Vene soluu sillä\nkuin väre... Matka kulkee, kuin kaunis riemulaulu... Aine on\nsiellä maan ihmiselle outoa... olot ihania... Rantakalliot ovat\nkultakirkkaita... Puista ovat toiset kukista punaisia... toiset\nlumivalkeita, kolmannet mustia, tai muun värillisiä... Värit\nsointuvat väreihin... Kaikki loistaa kirjavana väritauluna...\nVesikukat ovat tulipunaisia salamankieliä... saaret satua... ilma\nihanaa utua... Luonto on kehittynyt rinnan ihmishengen kanssa\njumaluuden kohtuna...\n\nHe tulevat satusaareen... Linnut lempivät sen rannoilla rauhallisina,\npuhellen ihmisen keralla... palvellen sitä jumalanansa... ylistäen\nsitä laulullaan... Ihminen vuorostansa herättelee linnuissa\njumaluutta itsetietoisuuteen... kasvattaa niitä, kuin äiti lasta...\nkehittää niistäkin jumala-ihmistä... Aalto soittaa ylistystä\nihmiselle... Vuorien huipuilla ja kallioiden kielekkeillä uhraavat\neläimet hänelle, korkeimmalle jumaluuden kehittymälle...\n\nTulijat viedään saareen... Kukat ovat siellä pikku tähtiä... Ne\nloistavat varrenpäässä tuhansissa eri väreissä... Niiden värit ovat\nmaassa tuntemattomia... Kivet ovat jalokiviä, hiekka helmihiekkaa...\nAine on siellä jo jalostunut...\n\nTuulikin on siellä jo ihmisen orja... Se palvelee sitä... Se asettuu\npurjeeksi Harhaman ja esempio-ihmisen vesikupla-veneeseen... Iiranto\nohjaa purren kulkua... Se näyttelee siellä purjehtijoille ihmemaiden\nihanuutta... Virrat välkkyvät värivöinä... järvenselät kuutamon\nhopeakisana... rannat ovat rauhaa... metsät runoa täynnä... Kukka\ntuoksuu ihmiselle ravintoa... se valmistaa värinsä sen pukimiksi...\ntiivistää sen aineeksi... värivaatteeksi... Kaikki palvelee\njumala-ihmistä... uhraa sille... elää yksin sitä varten, itse\nikävöiden sen tasalle, kaivaten sen jumaluutta... Vesi on toista,\nkuin se on maassa... Ilma on ihanaa utua... Jumala-ihminen on siellä\njo luonnonvoimien herra ja jumala... Hän hallitsee niitä... luo\nniiden avulla mieleisiänsä oloja... muuttaa maansa ainetta, kuin\nkemisti...\n\nIiranto hymyili Harhamalle, puhuen hänen omalla povellansa:\n\n-- \"He eivät ole tuhlanneet henkensä voimia olematonta\nJehova-hirviötä tutkiessa... Siksi ovat he joutaneet tutkimaan\nluonnonlakeja ja kohoamaan luonnon herroiksi... kehittymään\njumaliksi... pääsemään huulin onnen utariin kiini...\"\n\nHarhama tuskitteli silloin keskellä pimeintä yösydäntä, ettei ollut\njo ennen kiskaissut ihmishenkeä pois olemattoman Jumalan mietinnästä,\nherättänyt sitä jalostumaan omaksi jumaluudeksensa...\n\nIiranto vie venettä etemmä... Harhaman _sielu_ istuu veneessä\nmielikuvina, vaikka hän itse istuikin erämaassa... Iiranto osotti\nHarhamalle ihmis-onnen niissä maissa, missä ihminen on älynnyt\nsyventyä aikanansa omaa itseänsä etsimään... Harhama saapuu niiden\nihmisten asunnoille, esempio-ihminen mukanansa... Punahohteinen\nsumu laittautuu niille asunnoksi, kasvaen siksi, kuin kukan\nverhiö sen terälehtien suojaksi, kun ne uinuvat nupussa... Niissä\nsiroissa majoissa asuvat ihmisjumalat imien onnen nisiä... tutkien\njumaluuttansa... jalostaen sitä alati, kuin maanpovi jalokiveä...\noikea äiti lastansa... tyttö kauneuttansa... luomakunta kaikkeansa...\nHe etsivät luonnonvoimien ohjaksia... tutkivat sen saloja...\nkehittävät luontoa jaloksi, sulattaaksensa kerran koko kaikkeuden\nitsensä lisäksi... kohoten siten kaikkeudeksi, yhdeksi ainoaksi\njumaluudeksi... onneksi... autuudeksi... He ravitsevat itseänsä\nkukantuoksulla... pukeutuvat sen värivaippoihin... Sumumajoissa\nhäilyy autuuden hämärä... Vaimo on hyveen ja puhtauden kukka,\nmiehensä platoninen ystävä... sen tuki... hoiva... ilo... sisar ja\näiti... Mies on jalo ja ylevä jumala-ihminen, vaimonsa vilpitön\nystävä... sen hengen ihailija... sen sielun puhtauden jumaloitsija...\nPahe on kuihtunut ja hävinnyt, kuin pimeys päivän kirkastuessa...\nKuolemanpelko on sammunut, kuin elonkipinä kuolevassa, ja sijalle\novat ihmispoveen tulvanneet autuuden ja iki-onnen vilpoiset vedet...\n\nIiranto heilautteli kädessänsä tuulenvihuria, osotti Harhamalle sen\nmielikuvaa ja kuiskasi hänen povessansa:\n\n-- \"Siihen onnentilaan kehittyy ihminen, kun se ei tuhlaa henkensä\nvoimia, kiemurtelemalla matona kuolemanpelon tulikuumalla raudalla,\nvaan kehittää jumaluuttansa... julistaa itsensä jumalaksi ja kuoleman\nainoastaan henkensä vapahdukseksi aineen inhottavista kahleista ja\njumaluutensa kehityksen käännekohdaksi...\"\n\nVilli myrsky ulisi, pimeyden pakahtumat huusivat ja kaikkeus, joka\nympäröi Harhamaa ja pakkautui häneen, todisti Iirannon kuiskauksen\noikeaksi.\n\nJa kaiken sen ihanuuden, mitä Harhaman mielikuvitus maalaili\notaksutuissa maailmoissa, levitteli hän runoliinoiksi, joilla\nverhosi esempio-ihmisen, puki sen jumalallisen hyveen taruharsoihin,\nonnen-utuihin, jotka syntyivät jumalaksi julistautuneen ihmisen\nylevästä tietoisuudesta, kuin häilähtelevä värivarjo. Hän kietoi\nesempio-ihmisen sen suuren tietoisuuden nauhoihin, kruunasi sen\njumala-ihmisen omaperäisen hyveen hohdekruunulla, josta oli ikäänkuin\nvälkkeenä lähtevä halu kirkastua yhä suuremmaksi, ettei jumaluuttansa\nhäpeään saattaisi, vaan hoitaa sitä, kuin saituri aarrettansa, ja\nnainen jalokivensä kirkkautta...\n\nSen esempio-ihmisen asetti hän sitten teoksensa välkkyvälle\nrunokalvolle, jalokivihohteisena lumpeena, kirkkaudellansa\nhuikaisemaan ihmiskunnan silmät ja väriensä hurmaavalla loistolla\nherättämään niissä halun kohota itse samanlaiseksi jumalalliseksi\nolennoksi ja siten astumaan jättiläis-askeleen jumaluutensa\nlopullista kehitystä kohti...\n\nJa enkeli Iiranto leijaili silloin Harhaman päällä, kauniina ruumiina\nkäärmeen myrkyllinen hengitys, kavaluus hienoina hiuksina ja\nkädessä Harhaman himoitsema maineenseppele. Se hymyili kavalasti ja\nkuiskaili, lausuen aluksi Jeesuksen sanat:\n\n-- \"Sinä annat ihmisille _esikuvan... esempion_... että hekin niin\ntekisivät... Niinhän _Jeesuskin_, ensimäinen tietoinen _ihmisjumala_,\nvapahti maailmaa...\"\n\nHarhama huomasi yhtäläisyyden ja vapisi aatteensa suuruuden ja\nkirkkauden edessä.\n\nIiranto jatkoi selitystänsä:\n\n-- \"Se esempio vie jumaluuden tietoisuuden jälellä oleville\nihmislapsille, levittää sen tietoisuuden heille, kuin hulmahtelevan\niltapunan... Ihmiset ihastuvat siihen, kuin paimenet jouluyön\nkirkkauteen. Heissä herää tieto siitä, että kaivattu jumaluus\nonkin heidän omassa povessansa... Iki-onni täyttää silloin heidän\nolemuksensa... He saavat kaivattunsa... vapautuvat kuolemanpelon\nkynsistä... pääsevät jumaluuteensa, kuin kukka väriinsä... iloitsevat\nsiihen pääsystänsä, kuin perho siivistänsä... alkavat nopeasti,\nitsetietoisina kirkastua jumaluuden yhteyteen... sen ainaiseen\nrauhaan... sen onneen... sen kuolemattomuuteen... sen ihanuuteen...\nNe pääsevät siihen, häviävät siihen niin kuin kirkkolaulu vierii\njärvenselältä rantakalliota kohden... saavuttaa sen... saa kaiun\nsuuteloksi ja häviää rauhallisena kallion ikuiseen lepoon, laskeutuu\nsen kivipovelle...\"\n\nSyksyinen yö riehui yhä raivoisampana. Sade pieksi korpea entistä\nvihaisempana ja erämaan metsä tohisi synkkänä, kuin kuoleman\nkaikkinielevä suppilo. Mutta Harhama nautti siitä ja antoi sen\nkuletella mielikuvitustansa yhä etäisempiin maailmoihin, kietoi\nsiellä jumaluutensa vertauskuvan yhä loistavampiin jumaluuden\nväriliinoihin, koristi hänet jumaluuden ikihelmillä: hyveellä, lauloi\nhänet hyväksi hengeksi, jumaluuden kirkkaaksi ilmestykseksi ja nosti\nihmiskunnan eteen sen esikuvaksi ja ylpeili:\n\n-- \"Runouteni väriloiston täytyy hehkullansa huumata kaikki. Sen\ntäytyy loistollansa aivan soaista ihmisten silmät ja _sitenkin_ jo\nsaada ne ihastumaan jumala-ihmiseen ja luopumaan juutalaisten rumasta\npelätistä, Jehovasta...\"\n\nMutta maailmankurjuus kitui yhä ristillänsä Korpelan kivimäellä\nja Hallasuon takalikolla... Jumaluus puhdistui itsekkäisyydestä\nja turhamielisyydestä köyhien kärsimyksien polttavassa tulessa.\nIhmisjumala jalostui... kirkastui... karaistui ja täydellisentyi\nmaailmankurjuudessa ja kohosi hetki hetkeltä korkeaa päämääräänsä,\njumaluuden ikävöityä täydellisyyttä kohti... Ihmisyyden kuona\nerottui rikkaiden velttoon elämään... vajosi siinä paheisiin...\nitsekkäisyyteen... nautintoihin... laiskuuteen ja turhamielisyyteen.\nSe veltostui... huononi... surkastui ja hävisi jumaluuden perkkeenä,\nsen kuonana ja syntymälikana...\n\nJa köyhyys kirkasti ihmistä yhä enemmän. Ihminen jo jumalistui sen\nkourissa, kirkastui kuin Jeesus vuorella tai kiusaajan kynsissä\nkorvessa, korkealla vuorella ja temppelinharjalla... Se tunsi nyt\npuutteenalaisen hädän... Siksi oli se armelias... Se sanoi Timon\ntavoin: \"Toiselle annettu apu on pankkiin pantu. Kun tarvitsette\nkiviä vääntäessä apua, niin pankaa vaan sana tulemaan...\" Se ei ollut\noppinut ylellisyyteen... Siksi tyytyi se vähään, tyytyi omaansa, kuin\njalokivi loistoonsa... ei ottanut vierasta... eli omasta itsestänsä.\n\nAika kuluu. Nälkäsuosta nousee halla ja Hallasuosta kylmä huude...\nNe vievät viljan, mutta köyhyys seisoo suurena kuin jumaluus,\njoka kulkee omin varoinsa, murskautuvien maailmoiden lomitse...\nSitä kirkastavat talven pakkaset... kesän helteet... kaikkien\nvuoden-aikojen koettelemukset... Sitä kasvattaa puutos ja\nkieltäytyminen... Se vapautuu tomusta ja kiiltävistä helmistä... Sen\nhenki ikävöi ainoastaan jumaluuden ikikirkkautta...\n\nMaailmankurjuuden kärsimykset jatkuvat vuosituhansia... Jumaluus\nei säästä itseänsä... Maailman rikkaat jakavat jo kurjuuden\nhaahmossa kärsivän ja kirkastuvan jumaluuden hameita... Ne jättävät\nsille ainoastaan repaleet... Mutta köyhyys ei nureksi... Maailman\nhallitsijat koristivat siltä riistetyllä hameella itsensä...\npukeutuivat purppuraan... paavit verkaviittoihinsa... papit\nloistaviin pukuihinsa... rikkaiden naiset helmiin, mutta köyhyydessä\nkirkastuva jumaluus ei heitä kadehdi, ei vihaa... Se lausuu tyynenä:\n\"Antakaa keisareille, mitä he haluavat ja papeille, mitä he\nhimoitsevat!...\"\n\nYön musta silmä alkoi avautua. Harmaa päivä raottui hiljaa, kuin\naukeneva kissan silmä. Harhama nousi likomärkänä ja lähti etsimään\ntaloa missä kirjoittaa teoksen sivuille öisen mielikuvituksensa\nhurjat harhamatkat. Suuri teos valmistui nopeasti. Se oli hänellä\naina kainalossa, kun kulki Pohjolan erämaiden halki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolan harmaa syyspäivä hohotti äänettömänä. Se riippui paljaaksi\nriivityiden puiden oksilla, kuin märkä riepu, vettä tippuvana,\nkosteana. Jokaisella urvulla kiilsi vesipisara. Vettä itkivät nurmet\nja norot, joita peitti harmaa, mätänevä heinänjäännös. Kaikkialla\nhäilähteli Pohjolan suuri syksy: kalmanliina. Se riippui kaikkialla,\nkesävainajan kuolinvaatteena, joka oli ripustettu ulos, että siitä\ntuuleutuisi pois kuoleman haju...\n\nTohtori Ooma Irmanteen aistikkaasti sisustetussa, upeassa\nvierashuoneessa oli koolla joukko tarvaalaisia, Harhama niiden\nmuassa. Talon nuori Miira-rouva piti miehensä kanssa seuraa\nvieraillensa. Viereisessä huoneessa soitteli tyttönen kanteletta,\nhaaveillen, näpäten soittimestansa ainoastaan jonkin säveleen silloin\ntällöin. Puhelu koski valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita,\nsillä siihen aikaan ei Suomessa muusta puhuttu. Jokainen puolue oli\nyksityis-elämässänsäkin toisista visusti erotettu. Tohtori Irmanne\npuhui vieraillensa, kävellen edestakaisin huoneessa:\n\n-- \"Me joudumme hukkaan koko suomensuku. Viikkiläiset ovat osanneet\ntaas paulat niin taitavasti punoa, että osa suomalaisia taistelee\nomaa pesuuttansa vastaan. Kaikki voimat on kohdistettu siihen, että\nsuomalaiset miehet saataisiin viroista raivatuksi pois ruotsalaisten\ntieltä, jotka halveksivat meitä niin törkeästi, että eivät edes\nviitsi kieltämme opetella...\"\n\nKaikki vaikenivat. Huoneessa tuntui joku kuulumaton huokaus.\nMiira-rouva katseli miestänsä surullisena. Tohtori Irmanne istahti,\nnypistellen leukaansa, miettivänä ja lausui:\n\n-- \"Emme ole vielä kylliksi saaneet niiden herruutta maistaa...\"\n\nSyntyi taas hiljaisuus. Kaikki tuntuivat jotain surevan. Tyttönen\nnäppäsi soittimestansa jonkin tuskin kuultavan sävelen, joka värisi\nhuoneessa.\n\nPitkän, raskaan äänettömyyden jälkeen lausui maisteri Kiiamo:\n\n-- \"On aivan mahdoton käsittää, miten ritalaiset voivat antautua\naivan viikkiläisten rengeiksi... Pari suomalaista miestä on kaiken\nkaikkiaan oikeuslaitoksissamme ja nyt ritalaiset ponnistelevat yöt\npäivät saadaksensa niiden sijalle ruotsalaisia...\"\n\nTohtori Irmanne kääntyi nuoren vaimonsa puoleen ja lausui sille:\n\n-- \"Sinun veljesi, Miira, tuli eilen vastaani eikä vastannut enää\ntervehdykseeni... Siihen asti on jo puolueviha mennyt...\"\n\nHän nousi taas, käveli jonkun askeleen ja lausui Kiiamolle:\n\n-- \"Niin. Surullistahan se on, mutta minkä sille tekee... Elämä\nnäkyy olevan semmoinen, että se turmelee itsensä... Koko elämä on jo\npilalla...\"\n\nMiira-rouva oli kuunnellut puhetta surullisena, posket punaisina,\nmieli hehkuvana. Kun hänen miehensä oli lopettanut, lausui hän:\n\n-- \"Katsokaa! Se on meidän vikamme, että me vaan sanomme, että\n'minkäpä sille tekee'... Me emme saa niin sanoa!... Meidän _täytyy_\nvoida tehdä... Meidän... Ah, sinä Ooma! Katsokaa meidän talonpoikia\ntuolla pohjoisessa! Koska niiden auttaa sanoa että: 'minkäpä sille\nmahtaa!'... Niiden on _pakko_ 'mahtaa' ja kun ne kerran tahtovat,\nniin ne voivat...\"\n\n-- \"Sinä, Miira, taas innostut liiaksi\", -- tarttui tohtori Irmanne\nhienosti. \"Elämää ei ole niin helppo käännellä, kuin maata... Elämä\non aivan itsevaltias.\"\n\n-- \"Ah, sinä Ooma!... Elämä on itsevaltias, jos sille _antaa_\nvallan\", -- innostui Miira-rouva ja jatkoi posket hehkuvina:\n\n-- \"Se epäröiminen ja arkailu on kansallisuusasiassakin meidän\nturmiomme. Meissä ei ole _rohkeutta... intoa... itseemme\nluottamusta_... Me aivan kuin häpeilemme itseämme... Me emme tunne\nomaa suuruuttamme... No taas sinä, Ooma, hymyilet... Siinä se\non. Häntäkään minä en saa uskomaan, että meillä suomalaisilla on\nsuurempi, tai miten sanoisin, _syvempi_ muinaisuus, kuin millään\nmuulla kansalla maailmassa...\"\n\nHänen poskensa hehkuivat ja silmissä loisti nuoren tytön katse,\ntytön, joka hehkuu armaallensa. Maisteri Kiiamo yritti puhua:\n\n-- \"Vaikkapa nyt muinaisuutemme ei olisikaan maailman suurin...\"\n\n-- \"Joko Tekin maisteri epäilette?\" -- kiehahti Miira-rouva\njatkaen: \"Sanokaapa onko minkään muun kansan pakanuuden aika niin\nsyvä kuin Suomen kansan? Ottakaa kreikkalaiset! Mitä ovat heidän\njumalansa ja tarustonsa meidän Kalevalan rinnalla? Niissä ei ole\nsitä syvyyttä... sitä raskautta... sitä _vanhuuden tuoksua_... sitä\nsyvää elämän tuntemista luonnosta, joka tuoksuaa meidän Kalevalasta\nja muinaisuudesta. Ne ovat Kalevalan rinnalla ikäänkuin jonkun\nyksityisen runoilijan tekemiä...\"\n\n-- \"Kyllä siinä on perää, että me emme osaa vielä ylpeillä\nitsestämme. Meissä ei ole kansallista ylpeyttä\", tarttui maisteri\nKiiamo.\n\nMiira-rouva innostui ja jatkoi:\n\n-- \"Oh! Me pidämme kaikkia 'parempina ihmisinä' ja itse asetumme\nniitä palvelemaan... Ja mistä se johtuu? Tietysti siitä että meitä\njo kouluissa opetetaan halveksimaan kaikkea, mikä haisee omalta\nheimolta, ja ihailemaan vierasta, vaikka se on huonompaakin...\nOttakaa esimerkiksi Maamme-kirja, jota luetaan kouluissa. Siinähän\nlauletaan pitkin matkaa ylistystä Ruotsin kuninkaille ja Ruotsin\nrouville ja... Ah... No yksinpä meitä opetetaan kouluissamme\nihailemaan niitä viikinkiretkiä, joiden kautta Suomi menetti\nvapautensa ja itsenäisyytensä... Meillä kouluissa opetetaan\nihailemaan sitä ryöstöretkeä, jolla Ruotsin viikingit hävittivät ja\nhäpäisivät oman heimomme kalmiston Permassa, mutta samalla meitä\nopetetaan halveksimaan ja inhoamaan oman heimomme miehiä, jotka ovat\nihmiskunnan suurimpia henkiä...\"\n\n-- \"Taas sinä Miira 'innostut'. Ketä meillä nyt on ihmiskunnan\nsuurimpia\", -- huomautti tohtori Irmanne.\n\nMutta Miira-rouva innostui entistä enemmän ja jatkoi:\n\n-- \"Minä en ollenkaan 'innostu', Ooma... en ollenkaan. Ota Attila!\nMitä on Napoleon hänen rinnallaan, Kaarle XII puhumattakaan, jolle\nmeidän kouluissa lauletaan ylistystä? Napoleon hyvin varustetuilla\nmiljoona-armeijoilla kukisteli pikku valtoja, mutta Attila pienellä\nsivistymättömällä joukolla vapisutti maailmanvaltaa... Eikä hän ole\nollenkaan se raakalainen, miksi häntä meilläkin kuvataan... Hän on\nsuuri henki...\"\n\nAttilan suuri haamu ilmestyi Harhaman eteen. Hän katseli Miira-rouvaa\nihastuneena, kuten hän katseli kaikkea rohkeaa, joka erosi\njokapäiväisestä ihmisestä. Häntä huumasi kaikki ikivanha... homeet...\nkalmanhaju... hautausmaat. Hän ei koskaan voinut kulkea hautausmaan\nohi poikkeamatta sille katselemaan kuoleman valtakuntaa. Miira-rouva\njatkoi:\n\n-- \"Siitä se johtuu meidän heikkoutemme ja eripuraisuutemme. Siitä\non johtunut, että olemme menettäneet oman itsemme ja supistuneet\nkouralliseksi... Kaikki meistä on tippunut pois: Perma, Votja,\nVepsä, Aunus, Viro, Inkeri, Ostja, Ruija, Vogulia, Syrjäänit, Unkari\nja muut... Jos me olisimme aikanaan oman itsemme tunteneet, niin\nolisimme nyt Europan voimallisin kansa... Ja jos edes _nyt_ oppisimme\ntuntemaan oman itsemme, niin meistä häviäisi tämä puoluekiista ja\nkatkeruus... Sillä tämä viha _repii_ meidät... Se _polttaa_ meidät...\nMe emme enää kykene mihinkään mutta on vaan puolue ja puolue ja\npuolue... Tehkää, tarvaalaiset, työtä! Selittäkää oma itsenne ja\nte näette, että ritalaiset eroavat vieraista ja sopivat meidän\nkanssamme!\"\n\n-- \"Jos rouva tulisi tänne!\", -- lausui palvelija ovenraosta.\nMiira-rouva nousi posket hehkuvina ja meni. Huoneeseen jäivät\nseisomaan hänen siihen loihtimansa haamut. Siellä seisoi Suomen\nmuinaisuus homeisena ja sen nykyisyys: nuori tyttö, joka piteli\nkädessänsä tulikuumaa kukkaa: nykyistä elämää. Siellä seisoivat\nAttila ja kaikki Suomen heimokansat. Perma ja Votja ja muut.\nKaikki ihailivat suurta näkyä ja tyttönen soitteli sille Suomen\nlaulua. Harhama ihaili Miira-rouvaa muka tarvaalaisuuden hengen\nvertauskuvana. Kaikki oli Suomessa eristetty puolueittain, Harhama\nei voinut koskaan päästäkään toisten puolueiden joukkoon. Hän oli\nsulettu omaansa, näki ainoastaan heidät, tuli siten siihen sokeaan\nuskoon, että kaikki hyvä lähtee heistä ja kiintyi heihin edelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalolan takamailla kulki Harhama jalkaisin parin penikulman\npituista korpitietä lumen läpi Hallalan kylää kohti. Kun hän\nlähti taipaleelle, oli lunta polulla kintereeseen. Kun eteläinen\ntaivaanranta vetäytyi puolipäivän viiruksi, oli sitä jo puolisääreen,\nja kun kuuden aika lähestyi, kahlasi hän jo polvea myöten uudessa\nlumessa. Hallalan suuri tupa oli jo odottavaa väkeä täynnä, kun hän\nsaapui lumi-ukkona lumen seasta vaalipuhettansa pitämään.\n\nJa kun hän oli riisuutunut, alkoi taas sama selitys, väittely ja\nraivoisa kiihko, joka oli joka päivä uudistunut hänen ympärillänsä.\nMutta joka päivä oli hän myös huomannut, että uusi voima, sosialismi,\nastui häntä vastaan voimakkaampana, vaistomaisen itsetietoisempana\nja kiihkeämpänä, kuin edellisenä päivänä. Sen punaiset liput\nhäilähtelivät jo korkealle. Joka päivä oli uusi suuri oppi juonut\nitseensä uutta voimaa ja huumannut kannattajansa entistä hurjemmiksi.\n\nHallalan kylä oli niitä paikkoja, joissa sosialismi oli saanut lujan\njalansijan. Tukkityöväen sankat joukot olivat liittyneet siihen\njoukkovakaumuksen läpitunkemina ja niiden johtajana oli toiselta\npaikkakunnalta muuttanut tukkityöläinen, Varpalan Rauhan kaksosten\nisä Aapo Horri. Kun Harhama oli lopettanut pitkän puheensa, syntyi\ntaas sen johdosta kinastelu, jota kesti aamuyöhön saakka hyvä- ja\nalashuutojen kaikuessa. Aapo Horri alkoi keskustelun lausuen:\n\n\"Tämä vierashan on oikeastaan sosialisti, vaikka hän kalastaa\nporvarien rysään... Mutta hukkaan ne menivät nyt hyvät täkykalat.\nKansa on herännyt, eikä puraise porvarin ongenkoukkuun... Eipä sillä\nettä puhuja ei olisi osannut panna mettä puheeseensa...\"\n\n-- \"Sokerivedellä on aivan voidellut kaurakakkunsa. On pauhaavinaan\nköyhälistön hyväksi\", -- jatkoi toinen...\n\nJoukko oli heti tupruavana tulena. Vihaiset silmäykset välähtelivät\nsalamina. Kukin joukko-ihminen puristautui omaan joukkoonsa, nousi\npuolustamaan yhteistä asiaa. Ja vuosien aikuiset vihantulet savusivat\nkaiken uudemman seassa. Rähinä jatkui. Vanha tarvaalainen harmaapää\nAatu Otala polki jalkaansa ja huusi melun sekaan:\n\n-- \"Joko te riivatut taas alotatte rähinän?...\"\n\nHarhama seisoi tyynenä. Hän oli siihen meluun jo tottunut. Se oli\njokapäiväinen. Sen kestäessä pursusi hänestä aina ihmishalveksiminen.\nHän antoi meluajien rauhassa aikansa jatkaa ja kun väsyivät teki\ntehtävänsä.\n\nJonkun ajan kuluttua lakkasi melu, mutta alkoi uudestaan, kun Harhama\nyritti jatkaa. Uusi joukkoihminen pelkäsi jokaisen toiseen joukkoon\nkuuluvan ihmisen puhuman sanan harventavan rivejänsä. Siksi taisteli\nse petona oman herruutensa puolesta, keskeyttäen usein melulla puheen.\n\nKun rähinä alkoi uudestaan, nousi puhumaan sosialistien kiivaimpia,\nharmaahapsinen seppä Urma Kirves eli seppä Urma, rautainen tanakka\nhongantyvi. Hänessä oli päässyt voitolle vanhan karaistun miehekkään\nmiehen luonto ja hän puhui karkealla äänellä:\n\n-- \"Antakaa vieraan rauhassa puhua!... Perhananko miehiä ne\novat jotka suullaan tappelevat! Akat semmoista asetta käyttävät\ntappeluaseena. Miehet syövät suullaan puuroa ja puhuvat... Senkin\nhutilukset! Ennen vanhaan tapeltiin, niin että saapasvarret olivat\nverta täynnä, eikä siinä toisiaan haukuttu. Tupakaksi panivat\ntappelijat lopettajaisiksi ja puukkoa vaihtoivat muistoksi... Mutta\nte kuohilukset piiskaatte kielellänne...\"\n\n-- \"Ähä!... Saitteko!\" -- ilkkui yksi tarvaalaisista. Aapo Horri\nseisoi masentuneena. Harhama käytti sitä hyväksensä ja tempasi taas\njoukon myötätunnon puolellensa hienolla ivalla. Aatu Horri puri\nhampaitansa vihasta. Vanha seppä istui, sylkäsi pitkän tupakkasylen\nja jatkoi:\n\n-- \"Tämä puhuja ei ole muita haukkunut, niin kovasti kuin muut...\nMutta te tuossa alatte leukaluitanne räävätä, kuin vanhaa paletta.\"\n\n-- \"Horrin Aapon opettamia\", -- lisäsi joku tarvaalainen. Mielet\nolivat taas kuohuvana vaahtona, väki palavana kytönä. Hyvä- ja\nalashuudot katkaisivat aina keskustelua, joka koski sitä, kumpi\njärjestys, yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva, vaiko\nsosialistinen, takaa paraiten tasa-arvoisuuden työn palkkiossa ja\nestää toiset elämästä toisia riistämällä. Kummallakin puolella\noli oma joukkovakaumuksensa ja ne iskivät vastatusten jyrkkinä,\nsokeina, intohimojen palkeista väen voimalla puhallettuina voimina.\nKumpikin oli sokean uskon läpitunkema. Eikä kumpikaan antanut\ntoisellensa tietä. Ympäri Suomea taistelivat uudet aatesuunnat\nvanhoja vastaan siitä, kumpi niistä oli pääsevä vallitsevaksi ja\nuuden Suomen peruskiveksi. Välistä yltyivät alas- ja hyvähuudot\nmyrskyisäksi ulinaksi. Kinailu muuttui rähinäksi, uhkaavaksi, ihmiset\npuolipedoiksi. Joskus solmiutui vastustaja sanoissa ja vaikeni.\nMutta sen sokea pakkovakaumus yltyi sitä katkerammaksi, kyteväksi\nkekäleeksi.\n\nKuului vihaisia kehoituksia.\n\n-- \"Ajakaa ne juuttaat ulos!\"\n\n-- \"Antakaa halkoa ryökäleille!\"\n\n-- \"Ohoh! Vai halkoa!\" -- huusi Horri. \"Halossa on kaksi päätä ja\nkansa se on, joka siitä paremmasta päästä pitelee.\"\n\n-- \"Mikähän kansa sinäkin olet... Tukkilautan harakka!\" -- tarttui\neräs naisista.\n\n-- \"Pankaa heinätukko akan suuhun!\" -- keskeyttivät tukkilaiset\nedellisen. Melu yltyi. Vallan kultaomena näyttää kierivän\nvastustajille kaikkine aarteinensa. Pimeästä eteisestä kuului\nuhkaavia ääniä. Harhamasta ryöppysi taas ihmis-inho: \"Raakimuksia\nkoko joukko!\" -- ajatteli hän ja vaikeni, odotellen melun\nasettumista. Aapo Horri kiihtyi ja jatkoi:\n\n-- \"Eivät ne ennen herrat näillä mailla liikkuneet, mutta kun kansa\notti vallan, niin tukka suorana juoksevat ja sanovat kansalle:\n'prtui, prtui, prtui!' Mutta selän takana on pussi valmiina, että\nkunhan vaan kansa äänensä antaa, niin kyllä pussi on papinsäkin\nilveille opetettu, kyllä oma pussi osataan täyttää. Mutta köyhälistö\nei lähde omaansa riistäjien kädestä kerjäämään, vaan se _ottaa!_...\"\n\n-- \"Millähän sitä sinäkin otat. Ei ole miehessä muuta mieheksi\nsanottavaa, kuin housut\", -- keskeytti Orri Horma.\n\n-- \"Herroilla on kapitaali, mutta kansalla on _voima_\", -- kiivastui\nHorri. Pariin sataan nouseva hurja tukkilaisjoukko huusi taas\nvoimakkaan hyvähuudon.\n\n-- \"Voima!\" -- jatkoi vanha Horma. \"Missähän se sinunkin voimasi on?\"\n\n-- \"Entistä on kotona ja puurokupista sitä toista saadaan, kun\nentinen loppuu\", -- kerskaili Aapo Horri.\n\n-- \"Hyvä!... Oikein, Aapo!\" -- iloitsivat tukkilaiset.\n\n-- \"Huutamatta siellä pedot!\" -- komensi isäntä.\n\n-- \"Kunpa ensin puuroa hankkisit\", -- yritti joku tarvaalaisista\nnaisista.\n\n-- \"On ennen hankittua... Ei kun otetaan riistäjiltä omansa pois\", --\nräyhäsi taas joku Aapo Horrin joukosta vastaukseksi. Joukkoihmiset\nolivat jo savuavia kekäleitä. Vihaiset silmät kiiluivat himmeästi\nvalaistusta huoneesta ja sen miltei pimeästä eteisestä. Jättiläisen\nnäköinen Orri Horma lausui halveksivasti:\n\n-- \"Otetaan!... Hyvähän sitä on ottaa, mutta millähän se otetaan.\"\n\n-- \"Milläkö oma otetaan?... Häh?\" -- tarttui Aapo Horri röyhkeänä.\n\"Vai ei vanha tikka tiedä, millä toukka puusta noukataan... Pihdit ne\novat, jotka pitävät ja käsivarsi vaan vetää, mutta käsivarren päässä\non kansa vetämässä. Risuja ne ovat herrojen ripakintut, kun kansa\nponnistaa, että pöksyt piukkavat... Näyttäkääpä pojat millä sitä\ntoukka puusta otetaan. Tupet tyhjäksi! Hei!\"\n\nTukkilaiset vetäisivät pohjalaiset puukkonsa tupistaan ja\nvälkyttelivät niiden teriä. Kaikkialla, tuvassa ja eteisessä,\nvälähtelivät terävät puukonkäret ja hurjat katseet. Väki näytti\nyhteen sullotulta villipetojen parvelta. Mutta puukko oli näillä\nseuduin tuttu ase. Sitä oli niin usein käytetty, ettei näky\nsäikäyttänyt toisia. Mielet olivat lisäksi kiihtyneitä ja uhma nousi\nuhmaa vastaan. Orri Horma nousi ryhdikkäänä ja huusi:\n\n-- \"Tappeluako tahdotte?... Sitä saatte, jos haluatte, sillä mies se\non meidänkin housuissa, jos niiksi tulee.\"\n\nVäki seisoi kahtena vihollisleirinä vastatusten. Harhamaa se näky\nihastutti. Siinä oli voimaa ja tunteiden kuohua. Hän katseli sitä\nsivulta, kuin petoparven ottelua. Vähitellen alkoivat toki mielet\ntyyntyä. Puukot työnnettiin tuppeihin ja kiista sai hetkeksi\nrauhallisemman sävyn.\n\nAapo Horri puhui taas pitkälti yhteiskunnallisista parannuksista\nhyvä- ja alashuutojen kilpaillessa. Orri Horma kysyi sen loputtua:\n\n-- \"Sinäkö se luulet sitten olevasi puhdistamaan kutsuttu?...\nLuuletko sinä, että likaisilla käsillä voidaan mitään puhdistaa?...\nJa sinun kätesi, Horri, ovat monenlaisessa ravassa.\"\n\n-- \"Missä ravassa?\" -- kysyttiin Horrin joukosta. Horman Orri jatkoi:\n\n-- \"Minä en rupea suutani likaamaan selittelemällä sitä kaikkea,\nmutta laiskuus niistä on yksi, ja se on paha rapa sen käsissä,\njoka lähtee maailmaa parantamaan... Horri puhui tässä herroista ja\npapinsäkistä, mutta eivätkö ne ole herroja kaikki, jotka laiskuudella\nleipänsä ansaitsevat? Ja silloin on Horri itse suurimpia herroja,\njos ei kortinlyöntiä, jolla hän itseään on elätellyt, katsota\ntyönteoksi...\"\n\nHorrin väki vaikeni. Orri jatkoi:\n\n-- \"Horri puhui papinsäkistä, mutta viime aikoina on hänkin\nsosialistisena saarnamiehenä pussiaan täyttänyt... Onko sillä papilla\nja papilla ero?... Eikö se Horri pappina puhdista maailmaa papeista\nja herrana herroista ja eikö se semmoinen puhdistaminen ole samaa,\nkuin jos pesisi lattialle läikähtänyttä tervavettä tervalla?...\"\n\nNiin jatkui kinailua. Vallan kultaomena kieri ja ihmiset tavottelivat\nsitä, kuin pedot lihamurua. Joukkotunteet ja joukkovakaumukset\nroiskahtelivat vaahtona, sakeana, kuohuvana hyrskeenä ja ihminen\nhävisi niiden kuohuun vähäisenä kuplana...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoliyö oli jo ohi. Harhaman puoluelaiset ryhtyivät perustamaan\npaikkakunnan valtiollista järjestöä: \"Salolan seuraa\". Miehet ja\nnaiset kirjoittautuivat sen jäseniksi. Samaan aikaan pani Aapo Horri\ntoimeen rahankeräyksen oman puolueensa hyväksi. Hattu kulki miehestä\nmieheen. Jokainen pani siihen, minkä voi. Nuori sosialistinen\npalvelustyttö, Silva, huusi silloin väen joukosta:\n\n-- \"Minulla ei ole mitä antaa, mutta joka panee minun puolestani\nsosialisteille viisimarkkasen, se saa maata yön minun käsivarrellani.\"\n\n-- \"Kelpaako hopeassa?\" -- kysyivät useat sosialistit yhtä aikaa.\n\n-- \"Vaikka vaskessa\", -- vastasi Silva ja kohta oli joukko miehiä\nrahoinensa hatun ympärillä.\n\n-- \"Jo nyt tuli pestit monelta mieheltä!\" -- kerskui Aapo Horri.\n\"Kestääkö käsivarsi?\"\n\n-- \"Kestää aatteen puolesta... Ja öitä riittää\", -- innostui\ntyttö, joka aatteensa puolesta luovutti käsivartensa. Vanhat\nsiveellisyyskäsitteet törmäsivät uutta vastaan.\n\n-- \"Herra siunaa tätä turmelusta!\" -- valittelivat vanhat naiset\nhämmästyneinä, Harhama katseli tyttöä kuin Looljaa. Horman Orri\nkauhistui ja huusi:\n\n-- \"Semmoisia riivatulta ne ovat... Myövät jo lihaansa... Porttoja ne\npaholaiset ovat ja porton tekijöitä... Ja semmoinen joukko jos saisi\nvallan, niin äpäräkasarmeilla ne täyttäisivät maat ja mannut.\"\n\n-- \"Ja ne ne sitten lähtevät maailmaa puhdistamaan. Porttoudella ja\nlialla ryvettävät kaikki\", -- kuului toisia ääniä. Aapo Horri jatkoi\nkeräystänsä rauhallisena.\n\n-- \"Aapo Horrin työtähän se on koko turmelus... Pty-hyi!\" -- huusi\neräs perheen isä nyrkkiään näyttäen. Aapo Horri veti suunsa ilkeään\nhymyyn ja lausui:\n\n-- \"Älä mukise, puuron pilaaja, tai lyödään valtti pöytään ja\npuhdistetaan _teidän joukon_ nenän-alus!... Sieltä se Horrin Aapo on\nkonstit oppinut... Teidän talossa sitä on suutarin opissa oltu...\nSiellä on opetettu vihkimättä henttua halaamaan ja neitosia portoiksi\npilaamaan.\"\n\n-- \"Hampaat sietäisi ruotukselta suulakeen siirtää. Koitapas niistää\nmeikäläisten nenää!\" -- raivostui Orri Horma.\n\nMielten kauhu nousi vihan vaahtona. Aapo Horri puhui ilkeällä äänellä:\n\n-- \"No, kun käsketään, niin pitää totella\", -- ja Harhaman puoleen\nkääntyen lisäsi hän: \"Muistaako puhuja tikapuita Valkean talon ja\nkoivua Valkamalan akkunan alla?\"\n\n-- \"Mitä sitten?\" -- kysyi Harhama oudostuen kysymystä.\n\n-- \"Muuten vaan kysyn, kun käsketään... Minä olen niissä istunut\nsuutarin-opissa\", -- vastasi Horri pirullisella eleellä. Harhama\nseisoi mykkänä. Hän tunsi rinnassaan kuin puukon kären kaivelevan.\nHän muisti vakoilijat ja niistä johtuvat jutut Valkamalassa. Puolueen\nkunnia vilahti hänen silmissänsä ensimäisenä. \"Taas se jalkapuu!\" --\npisti häntä ajatus. Vaivoin sai hän salatuksi hämmästyksensä ja kysyi\njyrkästi:\n\n-- \"Mitä tähän asiaan kuuluvat koivut ja tikapuut? Seuralle olisi\nvalittava nyt toimikunta\", -- lisäsi hän nopeasti, tahtoen johtaa\nmielet toisaalle. Mutta Aapo Horri seisoi nyt jo ase kädessä. Hän\njatkoi kovalla, pistelevällä äänellä:\n\n-- \"Muistaako puhuja myös, miten rouva Esempio sattui aina\nmyöhästymään 'kylässä'...\"\n\nHarhama ei voinut sanaakaan vastata. Hänen kannattajansa olivat\nymmällä, koska eivät käsittäneet asiaa. Harhama tunsi jalkapuun\nrutistavan. Hänen oma elämänsä kieri nyt keränä häntä vastaan ja\nuhkasi häväistä sen puolueen, jonka luottamusmiehenä hän liikkui.\nAapo Horri jatkoi entiseen tapaansa, voiton ilolla:\n\n-- \"Ei suinkaan puhuja ole unohtanut vihkimätöntä henttuansa?\"\n\n-- \"Riuttalan Helgaa\", -- lisäsi joku joukosta. Seurasi\nnaurunpurskahdus sosialistien joukosta. Harhaman päähän nousi veri.\nHän seisoi kuin maahan lyötynä. Eteisessä alkoivat jotkut tukkilaiset\nlaulaa hänestä ja rouva Esempiosta sepitettyä häväistyslaulua:\n\n    \"Harhamalan akkunalla\n    se herraslamppu palaa.\n    Harhama se vihkimättä\n    Riuttalan Helgaa halaa.\"\n\nLaulua seurasi taas naurunhohotus. Harhaman puoluelaiset istuivat\nhämmästyneinä. Tieto ei ollut vielä levinnyt näin kauvaksi Harhaman\nja rouva Esempion suhteesta. Aapo Horri, joka oli oleksinut samassa\nkylässä, missä Valkamala on, oli nyt, kuultuansa Harhaman tulon,\nvalmistanut oman joukkonsa. Nauru jatkui.\n\nIlman selityksiä ymmärtävät kaikki, mistä on kysymys. Yhteinen häpeä\npainaa kaikkia. Loukatun joukon närkästys kääntyy sekä Aapo Horria,\nettä Harhamaa kohtaan, mutta yhteisen asian tähden ja joukkotunteen\npolttamana asettuivat tarvaalaiset Harhamaa pelastamaan, kuin\näänettömän sopimuksen mukaan. Eräs vaimoista lausui:\n\n-- \"Niistäisit omaa nenääsi... Varpalan tytön viettelit ja hylkäsit\nisän niskoille...\"\n\n-- \"Teidän miehenne luona olen opissa ollut... Eihän se hänkään\nHelgaa kelkassaan vetele. Sosialistit saavat yhteiskunnan semmoisena,\nkuin te sen jätätte\", -- vastasi Aapo Horri purevasti, painostaen\nviime sanojansa ja lisäten: \"Ensin opetatte meille omat tapanne ja\nsitten tulette parantajina meitä niistä soimaamaan.\"\n\nIlma tuntui aivan myrkytetyltä. Joukko-ihmiset kärsivät yhteistä\ntuskaa ja häpeää, ilkkuvan vastustajansa edessä. Harhama ei kärsinyt\noman itsensä tähden. Hänellä ei mielestänsä ollut oman itsensä edessä\nmitään kaduttavaa, hävettävää, mutta hän tuskastui sen joukkonsa\npuolesta, joka oli koko illan häneen luottanut ja nyt näki hänet\nsinä rikollisena, jota he halveksivat, vieläpä toisten rikollisten\nesikuvana. Hän vuoroin lyyhistyi sisällisesti kokoon, vuoroin nousi\nuhmaten, ajatellen:\n\n-- \"Raakimuksia!... Elukoita ne ovat!\" -- Ja oitis alkoi hän\nvihata omaa puoluettansa jonain jalkapuuna, joka häntä ahdistaa\nlakkaamatta...\n\nSyntyi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Aapo Horrin väen silmät\nloistivat ilosta. Tarvaalaisten hartioita tuntui painavan myllynkivi.\nKaikki vaikenivat. Kuului vaan sirkan sirinä. Viimein huokasi Orri\nHorma, nousi ylös ja lausui hitaasti, surullisena:\n\n-- _\"Elämä on yhtä ainoaa tarhasta taistelemista, josta on haavat\nainoana voittona...\"_\n\nElämän hirviö tuntui seisovan ihmisten edessä ammottava kita auki.\nHarhama näki sen. Kuului joku katkera huokaus.\n\nJa taas sirisi sirkka ja yksi joukko kärsi ja toinen nautti siitä.\nTaas kuului pieni naurunpurskahdus. Silloin nousi Harhamassa\nkaikki hänen sairaloinen ihmisinhonsa ja ihmisten halveksiminen\nryöppyävänä vaahtona ja rapana. Hän katseli koko joukkoa, omiansa ja\nvastustajiansa, kuin elukkaparvea, joka töllistelee suut auki. Hän\nhalveksi heitä ja nautti siitä tunteesta. Hän lausui halveksivalla\näänellä:\n\n-- \"Elukoiden raakuuteen ei koskaan vastata sananruoskalla, vaan\nheinäpussilla, tai patukalla...\"\n\n-- \"Suuria sanoja\", -- murahti joku Horrin joukosta.\n\nPiinallinen äänettömyys jatkui. Harhama halusi päästä pois koko\njoukosta. Luonteensa vastakohdat: raukkamaisuus ja ylvästely,\nkiehuivat hänessä sekaisin. Yleisen tuskallisen mielialan ja\nhiljaisuuden jatkuessa kehotti hän ehdottamaan järjestön virkailijat.\nEräs joukosta mainitsi tarpeellisen joukon nimiä ja ne hyväksyttiin\nhyvä-huudoilla. Hän kehotti huutamaan eläköönhuudon uudelle\njärjestölle. Väki nousi ylös ja huusi moninkertaisen korvia vihlovan:\neläköön! Aapo Horri kokosi joukkonsa ja antoi merkin ja viimeiset\neläköönhuudot sekaantuivat Internationalen mahtaviin säveliin.\n\nMutta Harhama tunsi tulen polttavan kantapäitänsä. Hän puki kiireesti\nyllensä ja lähti, väkijoukon vielä laulaessa, öiselle jalkamatkalle,\nkymmenen kilometrin päässä olevaan kylään. Hänen takaansa kuului\nvielä kauvan häväistyslaulun hoilotus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolan suuri talviyö kohosi erämaan yli, kuin kuoleman mykkä,\njääkylmä enkeli. Lumisade oli lakannut. Taivas oli se'es,\ntähtihiteillä kylvetty, tumma, autio tanhua. Pureva pakkanen kirpeli\nihoa kuin veitsenterä ja tähtivalo pisteli, kuin neulankärillä ja\ntähtien välillä ammottivat korkeudessa äärettömyyden kylmät, pimeät\nkuilut, joista tuijotti kaikkeuden jäytävä, eloton salaperäisyys.\n\nHarhama oli jo ehtinyt synkimpään korpeen. Kylmä puristi\njäntereistänsä viimeisiäkin voimiansa. Edessä oli suurenmoinen näky:\nPohjolan perukat koreilivat helmipakkasissansa, hohtivat kuurassa,\nloistivat punaisina roihuvissa revontulissa. Kylmän kulkuset soivat\nkaikkialla. Elämä oli sammunut. Koko luonnon yli oli vedetty\nluminen ruumisliina, jolla elottomat pakkasensilmät kimaltelivat\nkoristuksina. Kaikki helotti kuoleman kylmissä koruissa. Luonnon\nsuuri leikki tempasi oitis Harhaman mielikuvituksen karkeloonsa. Hän\najeli jo revontulien hulmuavia punareunoja pitkin ja elämän tomut\nja kiistat hävisivät kuin pimeys päivän kirkkauteen... ilmestyivät\nuudelleen pölynä ja katkeroittivat hetkeksi mielen.\n\nHän istahti lumen peittämälle kivelle ja mietti äskeistä tapahtumaa,\nkatsellen samalla kaikkeuden yöpimeitä nieluja, joiden pohjalta\nmaailmat kiiluivat pikkuisina tähtitulina. Niistä nieluista puhalsi\näärettömyyden itseensä pakahtuva suuruus, sen kolkkous, raudankova ja\njääkylmä tunteettomuus ja kuoleman ja kaikenhäviön haju. Elämä painui\nsen näyn edessä viheliäiseksi, maassa matelevaksi mitättömyydeksi,\ninhottavaksi etanaksi. Hän muisteli äskeistä joukkoa, kuin jotain\näärettömän ilkeää, maata pitkin vetäytyvää suolta ja mietti, mikä on\nihmisen niin alas painanut.\n\nSilloin enkeli Iiranto sävähti hänen vierellensä ruumiina jääheleä\npakkasen kylmyys ja hiuksina Harhaman viimeöiset unet otaksutuista\nonnen ja jumaluuden maailmoista. Se hymyili hänelle. Sen hymynä oli\nHarhaman uneksimien maailmoiden ihanuus ja sen hengähdyksenä oli viha\nJumalaa vastaan. Se kuiskaili Harhamalle:\n\n-- \"Olisiko äskeistä tapahtunut, jos ei olisi ollut olemattoman\nJehovan käskyjä?...\"\n\n-- \"Ei\", -- vastasi Harhama, kuultuansa povensa kysymyksen.\n\nIiranto jatkoi:\n\n\"Eivätkö ne ole _Jehovan_ pappeja, jotka kantavat veroa ihmisten\n_rakkaudesta?_...\"\n\n-- \"Ne kirotut mustat korpit!\" -- uhmaili Harhama.\n\nIiranto hymyili, lausuen:\n\n-- \"Ja jos nainen antaa ruumiinsa, maksamatta siitä papille,\nhoukuttelevat ne ymmärtämättömät ihmiset kivittämään sen\nkapinoitsijan...\"\n\n-- \"Sinä olematon pelättihän se olet taas kaiken alkusyynä\", --\nsupisi Harhama.\n\nJa yhtenä kiihkona nousi hän Jumalaa vastaan. Yhä kirkkaammaksi\nhioi hän teoksensa runohelmiä. Hän kohotti loukatun rouva Esempion,\nesempio-ihmisen loistavalle revontulitaustalle, sirotteli sen\ntaustan kirkkailla tähtikiteillä ja puki hänet ihmishyveen\nhienoimmilla värivaipoilla luotavanansa olevan jumaluuden osaksi\nja vertauskuvaksi... Hän antoi hänen hoitaa ja availla siunauksen,\nanteeksiantamuksen ja rakkauden ikuisia vesisuonia... Hän korotti\nhänet kotilieden hyväksi hengeksi, uskollisuuden ja mielen puhtauden\nvaalijaksi... Hän verhoili hänet vaimon purppuraisilla ihanteilla.\n\nPakkanen yltyi... Kylmän kellot soivat yhä heleämpinä... Taivas aivan\nhelisi purevan pakkasen tähtitiu'uissa... Revontulet loimottivat\npunaisina kylmän rovioina... Lapinrajojen talvinen luonto temmelsi\nsuuruutensa ja voimansa huipulla. Se tempasi suuruudellansa taas\nHarhaman kylmille siivillänsä ja nosti hänet yhä ylemmä, niihin\nkorkeuksiin, joista hän voi nähdä luotavanansa olevan jumaluuden\nhengen koko sen suuruudessa. Sille hengelle oli jo äärettömyys ahdas,\nijankaikkisuus liian lyhyt.\n\nYö kului. Hanki hohti... Ilma se'estyi yhä kirkkaammaksi... Pakkanen\npuri yhä terävämmin... Taivaan tähtitiu'ut soivat purevammin ja\nkylmän kellot kirpeämmin... Lapinrajojen taivaanlaki vilkutteli\ntähtisumujansa, sen linnunrata kaartui ja koreili kirkkaana harjana\nmiljoonille maailmoille helmitettynä... Enkeli Iiranto seisoi\nHarhaman vierellä ja lappoi hänestä hehkuvia mielikuvia, asetti\nniille siiveksi hillittömän ajatuksen ja johti niiden lentoa\nkaikkeuden halki.\n\nJa yhä korkeammalle nosti se Harhaman riihatonta mielikuvitusta...\nHän antoi esempio-ihmisen liidellä hänen kanssansa, jumaluuden\nsumuihin verhottuna, niihin maailmoihin, joissa ihmishenki on\npukeutunut maan ihmisille outoihin ruumiisiin... He kulkivat siellä\nmielikuvituksen siivillä, jotka kiidättävät heitä tähdestä tähteen\nnopeammin, kuin villiytyneinkään ajatus voi kulkea...\n\nJo saapuvat he vanhimpiin maailmoihin... Ne ovat kierineet\nlukemattomia miljaardeja vuosia avaruuden rannattomassa ontelossa,\nyhä kehittyen, yhä täydellistyen...\n\nJo nousi Harhama maihin niillä jumaluuden mailla, esempio-ihmistä\nseuraten... Siellä avautuu paratiisi aamuarmaana... Se loisti,\nkuin alttari, jonka edessä jumaluus sai kaivattunsa vihittävänä\nmorsianna... Ihmis-elämä oli ihanaa unta... Luonto helotti, kuin\nvihille vietävä, jumaluuden kirkkaat kihlat käsissä... Peto\nmielisteli lammasta ja tuuli heilutteli autereisia rauhanliinoja...\nMaan ihmisissä syntyy _aavistus_ siellä vallitsevasta onnesta...\nihmisen jumalallisesta tilasta... sen rauhasta ja ilosta...\nAavistuksesta syntyy _kaipuu_... Se syntyy siitä, kuin kevät\ntalvesta... jano helteestä... nuoruus lapsuudesta... Kaipuu synnyttää\n_pyrkimyksen_, kuin kukka hedelmän... tytön kauneus rakkauden...\nhedelmän mehu himon... Ja pyrkimys johtaa ihmisen jumaluuden\nyhteyteen, kuin vainu pedon saaliin jälille...\n\nJa aavistus ilmenee mielikuvina... unina... unelmina... ikävänä... Se\nkuletti häntä esempio-ihmisen mukana toisissa maailmoissa näkemässä\njumaluutensa korkeimmille kehitys-asteille päässyttä ihmistä... sen\nonnea... sen autuutta ja riemua... Siten yhtyy jumaluuden kehitys\nyhdeksi halki äärettömän kaikkeuden...\n\nEnkeli Iiranto tanssi revontulien harjalla, ruumiina kiehtova\nkunnianhimo, punavaippa hartioilla... Se kutitteli Harhaman\nmielikuvitusta ja houkutteli sitä lentoon. Taivaalla paloivat\nkylmät revontulet punaisempina entistänsä... Ne kukkivat taivaan\npunakukkina... Niiden valossa kulki Harhama onnenmailla... Kademielin\nkatseli hän ihmis-onnea... ihaili ihmishyvettä. Jumaluuden kaipuu\noli sille sammunut... Rinta oli rauhallinen, mieli tyyni... Se\nkaipuu oli sammunut, kuin miehessä morsiamen, neidossa sulhasen\nikävä, kun armaan ääni jo kuuluu lauluna metsän takaa ja lähestyy\nja yhä kaunistuu ja lämmin syli jo avautuu ja huuli lähestyy huulta\nja ikävöiminen muuttuu onneksi ja kaikki riutuu suudelmassa onnen\niki-uneen...\n\nYö hyräili vilua virttänsä. Yhä heleämpinä soivat taivaalla\nkylmän tähtitiu'ut... Sen helmet hohtivat entistä kirpeämpinä...\nMutta Harhama ei huomannut enää sitä. Hän painui yhä syvemmälle\nniille maille, joissa lukemattomia miljaardeja vuosia ikävöinyt\nihmishenki puhkeaa kukkana jumaluuden väreihin... pääsee ikuiseen\nonneen... nukkuu ainaista autuaan unta... Hän laskee veneellä\npuhtaita satuselkiä... Niiden vedenkalvon alla välkkyy jumaluuden\nsuuri henki kirkkaana vesikuvana... Se hohtaa haluttuna helmenä...\nhengen kaivattuna kotina... sen omana neidonkuvana... Rantavuoret\nkohottelivat huippujansa, pyrkien, kuin uhrisavu jumaluuden suuren\nhengen luo... Niissä heräsi jo jumaluus ensi tietoisuuteensa...\nSaaret kukkivat sille... sille laulaa sotka ylistystä ja alli yhtyi\nsen lauluun... Ne lauloivat ihmiskielin ja puhtain mielin... Jumaluus\noli tullut jo tietoiseksi eläimissä.\n\nJa yhä etemmä solui vene allien laulaessa ja vuorien pyrkiessä huulin\njumaluuden rintoihin... ja enkeli Iirannon pitäessä perää, purren\nkulkua ohjatessa. Jo tuli jumaluus tietoiseksi kukissa: kukka tuli\ntietoiseksi jumaluudestansa... Se helottaa niiden väreissä... se\nväreilee niiden armaassa tuoksussa... Se herää niissä tietoisuuteen\nkuin lapsi unesta, pyrki suurempaan kauneuteen... tahrattomampaan\nvärihohtoon... viattomampaan tuoksuun... Se on jo niissä maan\nihmishengen tasalla... Mutta se ei tunne vielä pahetta, siis ei\nhyvettäkään... Se on puhdas, kuin lapsi, viaton kuin metsän kukka...\nSe ei ole vielä langennut: unohtanut jumaluuttansa... oppinut\nerottamaan hyvää pahasta... Se on kuin alkutila, jossa valo ei ole\nvielä pimeydestä eronnut... Se on kuin lapsi, joka ei tajua hyvän ja\npahan eroa...\n\nJo soluu vene Rakkauden selällä... Allit lauloivat siellä ulapalla...\nNe lauloivat jumaluuden kauneille kukille: rakkaudenkukille,\njoilla on järven selkä siroteltu... rannat koristeltu... Ne\ntuoksuivat rakkautta, puhdasta jumaluuden hyvettä. Jumaluus puhui\nesempio-ihmiselle aavistuksena... ikävänä... pyrkimyksenä...\nmielikuvana:\n\n-- \"Sinä tulet tänne joka vuosi henkenä, pisimmän päivän aattona...\npoimit täältä rakkauden kukkia... sirotat ne maan lapsille...\npuhallat niiden tuoksun heille jumalallisen rakkauden virikkeeksi...\"\n\nJa alli lauloi amenensa ja esempio-ihminen taittoi kukkansa ja\nojensi sen hänelle, että hän sen lehtien puhtaista väreistä maalaisi\nteoksessansa ihmisille sen uuden, puhtaan jumalallisen rakkauden\nkuvan...\n\nNiin kehittyy jumaluus tietoisuuteensa maassa asuvassa ihmisessä...\nSe kehittyy kokonaisuuden kehityksen osana... Se lainaa kehitysvoimaa\ntoisissa maailmoissa kehittyneestä jumaluudesta... Se lainaa sitä\nmielikuvien... aavistuksen... pyrkimyksen ja ikävöimisen teitä...\n\nEnkeli Iiranto keri Harhaman hurjat mietteet kerille ja ampui kerät\njousellansa Perkeleen ihailtaviksi. Itse leijaili se Harhaman pään\nympärillä, ruumiina kuunvalo, siipinä pakkasenhele ja kädessä soihtu\nkavaluutta.\n\nYhä valtaavammin roihusivat kylmän revontuliroviot... Yö hengitti\nentistä enemmän vilua... taivas tuikki kylmän kukissa heleämpänä...\npunaisempana... Mutta Harhama ei niitä enää nähnyt, ei tuntenut. Hän\nkulki edellensä iki-onnen mailla, tullen Puhdas-selälle... Sen ranta\non valkeana puhtaudenkukista... Selkä on joutsenilla siroteltu...\nKukat tuoksuvat jumaluuden puhtautta... joutsenet sitä laulavat.\nSävel suutelee kukkaa... kukka peseytyy sävelessä... Jumaluus\nlöytää niin omansa... nukkuu sen syliin... raukeaa sen suudelmaan.\nEsempio-ihminen poimii kukan... Harhama maalailee sen väristä\nteoksensa sivulle uuden ihmispuhtauden esikuvan...\n\nJa he tulevat ylemmä. Uskollisuuden selälle. Siellä kukkivat\ntulipunaiset uskollisuuden kukat helmikirkkaalla vedenkalvolla...\nSinilinnut laulavat jumaluuden ylistystä ihmiskielin... Jumaluuden\nkirkas vesikuva välkkyy vedessä... se helottaa taivaalla... hohtaa\nmailla... Vene soluu sävelenä... Korkeudessa päilyy punerva pilvi...\nTyyni hymyilee rantamilla... rauha saarilla... onni kaikkialla...\nHarhama saa taas kukan esempio-ihmiseltä... Sen väreillä maalaa\nhän teoksensa sivulle uuden uskollisuuden ihanan kuvan... Hän\nmaalaa siitä kuvan, joka herättää ihmispovessa nukkuvan jumaluuden\ntietoisuuteen...\n\nEnkeli Iiranto istui helyissänsä hohtavan koivun oksalla, ruumiina\npuun sinervä. Se näytti Harhamalle kuviteltujen maailmoiden\nihanuutta, sirotteli teoksen runomeret seppeleillä, kylvi ne\nkultalumpeilla ja kutkutteli Harhamaa hymyllä:\n\n-- \"Kääntyisitkö vielä takaisin ihmisten herjaajan ja rääkkääjän\nolemattoman Jehovan pappien verojuhdaksi?...\"\n\nSe ajatuskin jo kauhistutti Harhamaa.\n\nYhä tiukemmin soitti kylmä kellojansa... Entistä vihaisempana\nhuokui hanki ja sen pakkasensilmät tuijottivat terävämpinä...\nMutta ne nostivat vaan Harhaman mielikuvituksen siipiä, puhalsivat\nhäneen voimaa kylmän palkeista, kun hän loi jumalaansa, kylmä\nkorpi ahjona, pakkanen sen ahjon tulena. Ne karkaisivat jumalan\nentistä kirkkaammaksi... suuremmaksi...voimallisemmaksi... Hän\nsoluu jo veneessä Siunauksenselälle, Siellä koreilevat sinikukat,\nkirkkailla rantavesillä... Purppurapunaiset sorsat laulavat,\nuiden selkävesillä... Vedenkalvo välkkyy... Sinikukat nuokkuvat\nvarsillansa. Ne kukkivat tietoista jumaluutta... tuoksuivat\nsitä... nauttivat siten... Jumaluus punottaa puolitietoisena\naamusarasteessa... sorsan laulussa ja sinikukkien tuoksussa ja\nvärissä. Pahe on haihtunut sumuna... Kade on kadonnut, kuin pimeä\nhuoneesta valon sinne tulviessa... Ihmiselämä on iloa... Se unohtaa\nitsensä jumaluuden puhtailla rinnoilla, kuin nälkäinen lapsi,\npäästyänsä huulin kiini kauvan ikävöityyn äidin rintaan... Siunausta\nlaulaa lintu... tuoksuu kukka... välkyttelee vedenkalvo... Kaikki\njumaluuden hyveet helottavat helminä koko luonnon kulmilla...\n\nJa taas saa Harhama kukan esempio-ihmisen puhtaasta kädestä. Sen\nväreillä maalaa hän suuren sivun teokseensa. Ei ole ennen siunausta\nniin ihanana esitetty, kuin nyt... Se on nyt viehättävä ihmistä, kuin\nneidon kauneus... sen silmien sulo... mielen puhtaus... kainous ja\nhuulen mehu. Ja joka vuosi poimii esempio-ihmisen henki sinikukan\nSiunauksenselältä ja jakaa sen värit maansa ihmispoloisille tietoisen\njumaluuden iduksi... Ja se väri itää ja itsetietoinen jumaluus herää\nihmisessä ja hänen omaperäinen hyveensä kirkastuu ja puhdistuu ja hän\nlähenee ikäviensä päämäärää... pääsee siihen... kaipaus sammuu...\niki-ikävä saa haluamansa ja ihmisyys riutuu iki-onnesta.\n\nJo veti aamurusko punaisen viirunsa taivaan reunalle... Jo soivat\nkylmän kaikki viulut, jo välkkyivät sen kirkkaimmat veitsenterät...\nSen jääkukat hohtivat punakirkkaina... kylmät roviot roihusivat\nilmiliekkeinä... Mutta yhä matkusteli Harhama öisellä retkellänsä\njumaluuden sumumailla, tuntematta vilua, kuulematta kylmän kelloja...\nHän saapuu purppuraiselle Armonselälle... Siellä loistavat revontulet\ntietoisina jumaluudestansa... Siellä helottaa anteeksiantamus\nsievissä vesikukissa... helottaa tietoisena... jumaluutena...\nkorkeana hyveenä... Varsilehdet sitä punottavat, verholehdet kertovat\nvalkovärillänsä... Keltasorsat laulavat sitä samaa hyvettä, uinuen\nveden kalvolla, joka välkkyy jumaluuden rintana. Siellä ei kuulu\nherjausta... Kiro on siellä tuntematon, outo kuin valo sokealle...\nRannoilla asuvat ihmis-olennot, raviten itseänsä jumaluuden\nsuudelmilla.\n\nVesikukat nyökkäävät esempio-ihmiselle puhuen aavistuksella...\nkaipuulla... ikävällä:\n\n-- \"Ota meidät!... Vie oikea siunaus maasi ihmispoloisille!\"\n\nJa esempio-ihminen taittaa kukan ja sirottaa siitä ensi lehden\nherjaajillensa ja niille, jotka aina hänet kiroten ajavat kotoansa\njouluaaton iltapakkaseen... Hän taittaa uuden kukan ja sen väreistä\nmaalaa Harhama uuden anteeksiantamuksen ihmishyveen esikuvaksi...\nUusi loistava sivu syntyy teokseen... Kukat nyökkäävät hyvästi ja\nkeltasorsat laulavat esempio-ihmiselle kutsun tulla joka vuosi\npoimimaan vesikukkia ja sirottamaan ne maansa lapsille itsetietoisen\njumaluuden synniksi...\n\nSe oli jumaluuden käsky, joka tuli kaipuun ja ikävöimisen tietä...\nVene soluu edelleen keltasorsan laulun sävelen saattamana ja\nIiranto-enkelin perääpitäessä.\n\nEnkeli Iiranto häilyi yhä Harhaman vierellä, kehräten hänestä\nmielikuvia, lappoen niitä kuin kuontalosta tappuroita, ohjaten niiden\npunoutumista ja lentoa. Aamurusko nosti jo purppuralievettänsä\nyli vaarojen... Jo huuhteli se tähtiä pois taivaan keskimailta...\nPakkanen paukkui ja helisi ja välkytteli puukkojansa, pistäen\njoka taholta... Sen kaikki kanteleet soivat... sen kaikki helmet\nhohtivat... Se seisoi voimansa veitsenkärellä, koreana ja\nylpeänä, kuin Pohjolan jääkuningatar, kiteillen kylmän kirkkaissa\ntähtisiruissa. Mutta yhä kuleksi Harhama korvessa, harhaillen\netäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä huulet palavina,\nsielussa ainainen poltto.\n\nJo soluu vene Laupeus-selaile... Vesi välkkyy siellä kuunvalona,\njossa ihana aurinko katselee kuvaansa ja näkee kuvanansa jumaluuden\nkasvot ja ihastuu siitä ja kirkastuu, kuin tyttö lähteellä...\nPunalinnut laulavat laupeuden ylistystä... Niiden laulu punoutuu\nseppeleeksi... Tulevat pienet tuulilinnut ja vievät seppeleet\nmaailmoille, seppelöiden niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi... Ja\nrantakalliot osottavat seppelöityä kurjuutta purppurahuipuillansa ja\nsanovat jumalansuuna:\n\n-- \"Jos palvelette sitä, palvelette minua! Jumalaa...\"\n\nJa vaatimattomana ja koruttomana seisoo maailmankurjuus jumaluuden\nseppele päässä, laupeuden ruskottavien liljojen sille kukkiessa... Se\nseisoo koruttomana ja suurena, kuin Routalan Timo, elämän valkaisema\ntukka luonnollisena otsalle solahtaneena ja tyytyväisenä, kuten\njumaluus, joka ei voi itseänsä korkeampaa enää toivoa...\n\nMutta Laupeuden selällä kukki jumaluus ainaisena ruskeissa, koreissa\nkukissa. Ne kukat kumartavat maailmankurjuudelle... Sille ne\nkukkivat... sille viheriöivät... sille tuoksuavat... Ja kun kurjuus\nseisoo seppele päässä ja hivukset elämän valkaisemana pellavana,\nitkevät ruskeat kukat sen lohdutukseksi ja punalinnut laulavat\nsille puhtaita säveliä... Ja kukkien itkemät kastehelmet muuttuvat\njalokiviksi... kimaltelevat terälehdillä kirkkaina helminä ja kukat\nnyökkäävät surullisina kurjuudelle ja kehoittelevat:\n\n-- \"Tule ja poimi helmemme, sinä, jonka hiukset on elämä puhdistanut\nlumivalkeiksi, sinä ainoa palveltava jumaluus, jumaluuden korkein\nsiveellinen kehittymä ihmisessä!...\"\n\nJa köyhyys hymyilee vaatimattomana, jumaluuden, nöyryyden,\ntyytyväisyyden vertauskuvana ja sanoo Routalan Timon tavoin:\n\n-- \"Minä olen aina teidän luonanne, mutta _se_, joka on suurempi\nminua, ja jonka luo minä ikävöin, ei ole aina... Viekää helmenne\nHänelle; Hän saakoon omansa. Onhan minulla oma hirsitaakkani...\"\n\nJa silloin ruskeat kukat kumartavat sille jumaluudelle, joka nukkuu\nmaailmankurjuudessa lapsen viatonta unta. Punalinnut laulavat\nsen ylistystä ja koko jumaluus puhuu: -- \"_Ainoastaan_ sen, mitä\nolette tehneet maailmankurjuudelle, olette tehneet minulle, sillä\nmaailmankurjuus olen _minä_...\"\n\nJa ruskeat kukat kimeltelivät yhä kirkkaammissa kyynelissä, jotka\novat jalokiviksi muuttuneet ja ne nyökkäävät esempio-ihmiselle:\n\n-- \"Tule ja poimi helmeni ja ja'a ne köyhille! Uhraa köyhyydessä\nlapsena uinuvalle jumaluudelle!\"\n\nJa hän tottelee jumaluuden vaistoa ja poimii helmet ja sirottelee\nne maansa köyhille... Hän kylvää niillä Riuttalan metsät...\nVarpalan torpan pellon pientaret... Routalan Timon tanhuat... Ja\njoka vuosi, kun ruskeat kukat kimmeltelevät helmissänsä, tulee hän\nLaupeudenselälle, kokoaa helmet helmaansa ja kylvää ne hyvänä henkenä\nmaansa metsiin maailmankurjuuden poimittavaksi. Rikkaat poimivat ne\nhelmet lasimaisina, mutta niiden palosta syttyy heihin jumaluuden\nlaupeus ja armeliaisuus ja he tekevät silloin kuten raamatun Sakeus:\njakavat kaikki omaisuutensa vaivaisille... Niin herää ihmisessä\nuinuva jumaluus elävään työhön ja tietoisuuteen.\n\nJa Harhama kylvi teoksensa yhden sivun niillä helmillä. Niistä oli\ntarttuva uusi laupeus ihmisiin, alkava itsetietoinen jumaluus. Hän\npuki kurjuuden yhä loistavampiin jumaluuden vaippoihin, temmaten\nniiksi vaipoiksi revontulen ihanimpia liepeitä ja aamuruskon nauhoja.\nHän vyötti sen sateenkaaren väreillä. Hän sirotteli sen vaipan\npakkasensilmillä ja urvuilla hohtavilla helmillä, asetti seppeleen\nmaailmankurjuuden päähän, osotti teoksellansa uutta jumalaa ihmisille\nja vakuutti:\n\n-- \"_Sen_ ainoastaan teette Jumalalle, minkä teette _hänelle_... Hän\non ainoa palvelusta tarvitseva Jumala...\"\n\nAuringon kehä kieri hitaasti taivaan rannan alta. Se oli\nveripunainen, eloton, jääkylmä pakkasenpyörä. Pakkasen puukkosade\nyltyi. Joka taholta pisti kirpelevä, terävä kylmänkärki, joka urvun\npäässä helisi auringon punaama jäätiuku. Kaikkialla kiilsivät kylmän\nhelmet kirkkaina jalokivillä. Kerjäläispoika tuli tiellä vastaan. Se\nkatseli uteliaana Harhamaa, varhaista salotien kulkijaa, ja antoi\npakkasen helmien kiiltää rauhassa.\n\nKylä tuli vastaan. Kuului kaivonvintin kuiva narina. Akkunat\nkiilsivät jäisinä, aidanseipäät kuuraisina. Jo saapui hän ensimäiseen\ntaloon ja astui puoli-jäisenä kurjaan tupaan, kirjoittamaan paperille\nöisen mielikuvituksensa retkeilyjä, kylvämään sen sivuille luomiansa\njumaluuden helmiä...\n\nJa enkeli Iiranto seisoi alati hänen rinnallansa, ruumiina Harhaman\nsalaiset himot ja toiveet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko, toinen oli kulunut. Joka päivä uudistui sama näytelmä: joka\nilta tappeli Harhama jalkapuunsa puolesta. Yöt hän näki unia ja\nloi niistä jumalaansa metsissä, kehräten unista aina uusia kuvia.\nPäivin kirjoitti hän mietteitänsä paperille. Riidat riehuivat entistä\nhurjempina. Hän istui niitä kuullessansa kuin neulan kärellä. Joka\nhetki pelkäsi hän puolueensa häpeää. Aapo Horri kulki varjona hänen\nvierellänsä.\n\nLopulta matkusti hän tapaamaan rouva Esempiota, aikoi puhua hänelle\nkaikki ja ehdottaa, että suhde julkaistaisiin, vaikkapa Armiiran\nperintö menisikin.\n\nHe tapasivat toisensa Kemissä. Rouva Esempion silmäkulmassa näkyi\nvanhuuden ryppy. Kauvan katseli Harhama sitä ja mietti lopuksi:\n\"Miksi pitäisi minun kyntää se vako syvemmäksi, paljastamalla\nraakimuksien häväistykset... On hän jo kyllänsä kärsinyt...\"\n\nJa hän puristi hänen kättänsä, silitti rypyn, vaikeni kaikesta ja\nlähti taas siihen jalkapuuhun, joukkoajattelun puitteisiin, jonka oli\nluonut vapautensa puolesta taisteleva yhteiskunta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorpi seisoi mykkänä. Korpin huuto kuului pahan enteenä.\n\nTalvi kallistui jo keväänkorvalle. Päiväsydännä kimmelteli jääriite\npuiden oksilla veden valelemana. Vaalit olivat tulossa ja Harhama\nkulki viime matkojansa. Väliaika olikin kulunut suuremmitta\nhäiriöittä. Hän oli jo pitänyt mielestänsä viimeisen puheensa ja\noli matkalla kotiinsa, mieli hyvänä siitä, että oli jalkapuustansa\npäässyt.\n\nOli päivänpaisteinen sunnuntai. Hän hiihti suksilla suuren\nRoutakorven läpi, käyttäen oppaanaan aurinkoa. Erämaan rauha\nhaukotteli joka oksalla, kurkisteli joka kuusen latvassa, ja\näänettömyys kyykötti kaikkialla. Harhamasta tuntui, kuin kulkisi hän\nkuoleman kotimailla. Hän nautti siitä ja nousi synkkyyden siivillä\ntaas mielikuvituksensa maailmoihin, jumala-sumujen keskelle. Musta\nkorppi seurasi häntä korven halki, lennellen hänen ympärillänsä.\n\nKorvessa kohtasi Harhama tuntemattoman tukkityömiehen yksin\nhiihtelemässä. Mies tervehti häntä, kysyen:\n\n-- \"Ettekö te ole se herra Harhama?\"\n\n-- \"Kyllä.\"\n\n-- \"Sitähän minä... Minä satuin kerta teitä kuulemaan. Eikö sitä nyt\njoutaisi tukkilaisille puhumaan?\"\n\n-- \"Tietysti... Aivan mielelläni... Mutta missä ne tukkilaiset ovat?\"\n-- vastasi Harhama.\n\n-- \"Tästä vähän matkan päässä on sauna... Ne ovat sosialisteja\nkaikki, mutta niissä on paljon uskonnollista väkeä...\nHarhaman pitäisi niille juuri selittää meidän puolueen kanta\nuskontokysymyksessä ja osottaa sosialistien jumalattomuus... Se\nvaikuttaa\", -- selitteli tuntematon.\n\nHarhama seurasi tuntematonta \"saunalle\". Se oli tilapäisesti\nhylkypuista rakennettu, mullalla ja kuusen oksilla tilkitty suojus.\nSisältä oli se runsaasti kaksikymmentä metriä pitkä, soikea\n\"basilika\". Ovensuussa oli sisään lämpenevä uuni. Lattiana oli\nmaa, penkkeinä muutamia hirsiä. Akkunaa ei ollut, vaan valaistiin\n\"sauna\" pärevalkealla. Suojus oli niin matala, että pitkä mies\nsopi siinä paraiksi seisomaan. Noin kolmesataa miestä oli koolla\ntässä omituisessa saunassa, jonka edustalla paloi hiilihauta ja\nvähän loitompana tappelivat korpit ja varikset hevosen raadosta.\nKun Harhama lähestyi saunaa, lausui eräs ulkona seisova mies\ntovereilleen, niin että hän kuuli:\n\n-- \"Se on Harhama. Se pakana puhuu hyvästi, vaikka on tarvaalainen...\nTulikohan tuo meillekin puhumaan...\"\n\nTukkilaiset kokoontuivat saunaan. Pitkä puinen suojus oli niitä\naivan täynnä. Silmät kiiluivat ja ihmiset näyttivät peikoilta pimeän\nseasta. Harhama seisoi suojuksen perällä suurella kivellä, jota oli\nmyös pöytänä käytetty, ja puhui. Hän oli aina ihaillut tukkilaisten\nrohkeaa, huoletonta elämää ja puhui heille sillä tavalla, että se\nmenisi heihin. Hän puhui niin repäisevästi kuin voi, jota hän ei\nollut koskaan ennen tehnyt, ja tempasi jo ensi sanoilla heidät\nmukaansa. Hyvähuutojen räiskiessä jatkoi hän puhettaan tuntikauden ja\nhuumautui siitä lopulla itse. Se ei ollut enää mitään puolue-puhetta\nja ohjelman selvitystä. Se oli vallatonta, uhmailevaa, ilkamoivaa\nköyhien evankeliumia, maailmankurjuuden psalmeja. Lopulta hän aivan\nhurjistui ja soitteli huumaamaansa miesjoukkoa, kuin viulua. Se\noli ainoa kerta, jolloin hän oli puhunut täydestä sielustansa,\nhillitsemättä henkensä voimia ja näyttelemättä tyyneyttä, joka häntä\naina oli kiusannut.\n\nHän aikoi jo lopettaa. Silloin äskeinen tuntematon kuiskasi hänelle\ntaas:\n\n-- \"Puhukaa nyt uskonnosta!... ja Jumalasta!...\"\n\nHarhama vaikeni. \"Minä Jumalasta?\" -- mietti hän. \"Minä!\"\n\nSyntyi äänettömyys. Harhama mietti yhä. Kaikki odottivat. Tuntematon\njatkoi kuiskaten:\n\n-- \"Se olisi niin tarpeellista... ja puolueelle eduksi...\"\n\nSilloin sumeni kaikki Harhaman silmissä ja sauna pimeni ja hän taipui\njalkapuunsa edessä, - kuin jonkun käden painamana, ilkamoiden,\nhurjistuen, kuin inhoansa osottaen, tai jotain jota hän ei\nkäsittänyt, ei kysynyt. Hän sekottui ja selvisi ja taas sekottui ja\nlopuksi kumarsi jalkapuutansa aivan kuin uhmaten.\n\nEi kumminkaan heti, eikä rehellisesti oman itsensä edessä. Ensin hän\npetti itseänsä, petti törkeästi, pettääksensä sitten muita sillä\nitsepetoksellansa. Hän ajatteli: \"Enhän minä tarkota _sitä_ Jumalaa,\nvaan omaani... sitä _oikeaa_.\"\n\nHän alkoi puhua:\n\n-- \"Minä tulen nyt erääseen arkaan asiaan.\"\n\nJa vielä pysähtyi hän ja mietti. Kuulijat odottivat...\njännittyivät... katsoivat Harhamaan, kuin odottaen kultaomenaa.\nHarhama kumarsi syvemmä ja jatkoi:\n\n-- \"Tulen uskonto-kysymykseen. Selitän siinä puolueemme kannan.\nMeidät ja sosialistit erottaa siinä toisistamme periaate. Se johtuu\ntästä: Sosialistit tahtovat kumota nykyisen yhteiskuntajärjestyksen\nja sanovat: Meillä on siinä kiusana uskonto, joka opettaa ihmisiä\nkuuliaisiksi esivallalle. Siksi tahtovat he ensi sijassa kumota\nuskonnon.\n\n\"Meidän puolue ajattelee samalla lailla kuin hekin, eli että uskonto\non yhteiskunnan _yksi_ perustus. Ja kun me tahdomme nykyisen\njärjestyksen säilyttää, on ensi työmme siis säilyttää sen perustus:\nuskonto.\"\n\nHän pysähtyi, muisteli munkki Pietarin saarnaa ja jatkoi sen ajatusta\nseuraten:\n\n-- \"Sillä katsokaa! Teidän perunakuoppaanne ei vartioi kotona\nesivallan vartija, poliisi, mutta sitä vartioi Jumalan käsky: Älä\nvarasta! Eikö se suojele omaisuuttamme enemmän kuin paksu lakiteos?\"\n\nJa sitten puhui hän loistavilla sanoilla uskonnon puolesta, maalasi\nsen ihmeen ihanilla väreillä, kuvaili sen jalokiveksi, valoksi,\nonneksi. Sitten hän pysähtyi ja antoi miesten ajatella. Intohimoiset\nsilmät katsoivat häneen pimeästä kysyvinä. Yksi joukosta lausui:\n\n-- \"Kyllä se on totta.\" Harhama kumarsi syvemmälle jalkapuutansa,\njatkaen:\n\n-- \"Sillä eikö Jumalan lyhyt käsky: Älä tapa! -- suojele teidän\nhenkeänne enemmän, kuin laki ja vankilat ja poliisit?\"\n\nHän odotti taas kauvan vastausta. Miehet katsahtivat toistensa\nsilmiin kysyvinä.\n\n-- \"Kyllä siinä on perää\", -- virkahtaa puoli-pimeästä joku.\n\n-- \"Ei sitä ole tullut tuolla tavalla ennen ajatelluksi\", --\nkuului toisen ääni. Harhama kumarsi yhä hartaammin jalkapuiltansa,\npuoli-ilkamoiden, puoli tosissansa. Hän jatkoi:\n\n-- \"Mutta vielä on toinenkin syy, jonka tähden puolueemme on\nasettunut suojelemaan uskontoa. Meidän aikana on paljon nuorukaisia,\njotka vakuuttavat, että Jumalaa ei ole. Mutta ajatelkaa tätä\nhirvittävän suurta taivaan avaruutta! Onko kukaan käynyt tutkimassa\nsiitä joka kolon ja tähden ja kuun ja auringon että voisi vakuuttaa,\nettei Jumalaa ole missään?\"\n\nVäki ajatteli taas, kauvan ja äänetönnä. Harhama kuvaili heille\navaruuden niin huikaisevan suurena, että sen kuva masensi heidät\nmitättömäksi tomuksi siinä. Villit katseet muuttuivat vakaviksi.\nHarhama kumarsi jalkapuutansa yhä syvempään, täydellinen epäilijä,\nJumalan kuumeinen kieltäjä, puhui, kuin puoluemies, joka käyttää\nuskontoa aseenansa. Tukkilaisista tuntui kuin puhuisi hän koko\nsielunsa vakaumuksella. Hän jatkoi:\n\n-- \"Mutta juuri silloin, kuin me kiellämme Jumalan, ilmestyy Jumalan\nsuuri haahmo eteemme ja sanoo: 'Minä olen Herra sinun Jumalasi'!\"\n\nSaunan edessä palava hiilihauta tohahti. Suuren, uhmaavan kuvauksen\njälkeen, tuntui se kuulijoista Jumalan hengen ilmestymiseltä.\nKuulijoiden silmät kiiluivat pyöreinä. Harhamaa huvitti joukkohartaus\nja viehätti sen suuruus ja salaperäisyys. Hän kumarsi jalkapuutansa\nedelleen, puhuen:\n\n-- \"Se tapahtuu silloin, kun kuolema levittää edessämme mustia\nsiipiänsä ja avaa kamalan kitansa. Kuoleman musta korppi katsoo\nihmisen silmiin niin voimallisena ja niin armottomana kuin tiikeri\nuhriansa, että rohkeinkin painaa sen edessä päänsä alas ja tuntee\navuttomuutensa ja voimattomuutensa...\"\n\nHän kuvaili kuoleman suuruutta synkin värein. Kuulijat saivat sitten\npitemmän aikaa miettiä kuoleman armottomuutta ja voimaa. He tunsivat\njo voimattomuutensa sen edessä, näkivät sen mustan haamun, sen\nluukynnet. Harhama jatkoi vaikuttavalla, tärisyttävällä äänellä:\n\n-- \"Kuoleman silmä katsoo meihin joka hetki synkkänä, kuin tuo\nsaunankarsina, sen luukynsi on aina valmiina. Katsokaa tuota hevosen\nraatoa, josta korpit tappelevat! Sinne kulkee meidän tiemme. Niin\narmoton on kuoleman koura...\"\n\nKuulijat pöyristyivät. He tunsivat jo kuoleman korpin lähestyvän\nja varustavan kynsiänsä... Maailman rikkaudet himmenivät heidän\nsilmissänsä. Harhama kumarsi syvemmälle, petti itseänsä:\noli ilkamoivinansa, uhmailevinansa, tai tekevinänsä jotain\nkäsittämätöntä. Hän ei tahtonut tunnustaa että uhrasi luotavanansa\nolevan jumaluuden toisen osan sen toisen osan: maailmankurjuuden\nsuosiolle ja jalkapuullensa ja hävitettävänänsä olevalle Jumalalle.\nHän jatkoi:\n\n-- \"Miten sappikatkeraa ja raudan raskasta elämä lieneekin, lähtö\nsiitä tuntuu hirvittävältä, pohjattomaan tulikuiluun putoamiselta.\nAjatelkaa että te huomaatte vaipuvanne johonkin tuntemattomaan\npimeyteen... Täytyy sanoa hyvästi ystäville, omaisille ja kaikille,\neikä tiedä mikä siellä syvyydessä odottaa. Katsokaa tuota palavaa\nhiilihautaa oven edessä!\"\n\nJa ihmiset katsoivat sitä, näkivät tulen tupruavan nousten sen\nsalaperäisestä pohjasta. Harhama jatkoi:\n\n-- \"Me seisomme joka hetki palavan sysimiilun huipulla. Lakkaamatta\npalaa elämä jalkojemme alla ja me olemme uppoamaisillamme kuoleman\nkitaan kuin sysimiilun tuleen.\"\n\nKuulijat kauhistuivat sitä ajatellessaan. Saunan pimeys ja palava\nsysimiilu suurensivat hirmukuvan. He luulivat jo seisovansa\nluhistumaisillansa olevan hiilihaudan huipulla, ja vaipuvansa sen\ntulikitaan, sanoen kaikelle hyvästi.\n\nJa yhä hartaampana, nöyrempänä kumarsi Harhama. Hän petti itseänsä\nentistä rohkeammin, törkeämmin hän onki ääniä itsellensä. Hän kuvaili\nuskonnon ihanuutta, puki sen jalokiviin, toi sen kauhistuneiden eteen\narmon astiat kädessä ja jatkoi:\n\n-- \"Semmoisena hetkenä on ihminen valmis tarttumaan vaikka\nolenkorteen, kuten hukkuva. Ja kun hukkuva saa olenkorren käsiinsä,\ntoivoo hän siitäkin vielä pelastusta, rauhottuu ja painuu sen kanssa\nlevollisena syvyyteen.\"\n\nJa sitten vilkutti hän sitä olenkortta, petti itseänsä yhä\nhäikäilemättömämmin. Hän kuvaili uskonnon kukkaveneeksi, johon\nhätäytynyt nousee kuoleman hetkellä ja purjehtii rauhallisena niille\nrannoille, joilla kukkii ijankaikkinen elämä ja avautuvat taivaan\nihanuudet. Hän lopetti:\n\n-- \"Niin on kuolemassakin. Kuolemassa ei ole muuta olenkortta,\nkuin se usko, että kun täältä lähdetään alkaakin uusi elämä, elämä\nJumalassa. Kun siitä saapi kuoleva kiinni, lähtee hän täältä\nlevollisena kuin kukkaveneessä, ikuisen elämän maille. Siksi tahtoo\npuolueemme säilyttää ne uskonnolliset laitokset, jotka pitävät\nihmisissä vireillä uskoa tulevaan elämään, osottavat hänelle\npelastuksen kuolemasta. Se huolehtii että ihmisillä olisi se vene\nvalmiina sillä hetkellä, jolloin kaikki muu on tomua ja pimeää ja\nkuoleman usvasyli avautuu...\"\n\n-- \"Oikein puhuttu... Oikein... Oikein... Oikein!\" -- vakuutti\nmiesjoukko vakavana, kun Harhama lopetti.\n\nSyntyi hiljaisuus. Sitten lausui joku:\n\n-- \"Kyllä se asia on niin.\"\n\nJa taas miettivät miehet kuolemaa ja sysimiilua ja korppeja.\n\n-- \"Kyllä se Jumala olla pitää\", -- lopetti taas joku hiljaisuuden.\n\n-- \"No kuinkas muuten!... Kukas se ihmissielusta murheen pitäisi, jos\nei Jumalaa olisi\", -- huokasivat taas jotkut.\n\nJa niin jatkoivat miehet synkän ja miettivän näköisinä. Harhama\nnautti voitostansa. Syntyi hiljaisuus. Harhama nousi jalkapuutansa\nkumartamasta, sen Jumalan puolesta puhumasta, jota vastaan hän nousi\njoka hetki. Maailman köyhät katsoivat häneen taas kuin Jeesukseen.\nHän oli uhrannut yhden Jumalansa toisen tähden ja voittanut sen\ntoisen: köyhät. Nyt odotti hän palkintoa, nautti siitä palkinnosta\nvaistomaisesti.\n\nKun hiljaisuus oli kotvasen jatkunut, nousi ovensuussa ylös Varpalan\nJuho, jota Harhama ei ollut pimeässä tuntenut ja alkoi puhua\njäykällä, järeällä äänellä:\n\n-- \"Minä pyytäisin puhujalle saada sanoa muutaman sanan, vaikka\nei se niin hääviä tule, kuin koulun käyneellä. Puhuja sanoi, että\nJumalan käsky estää varkaan kättä... Mutta mitenkä se on kun\nrikkaat varastavat köyhät putipuhtaiksi, eikä se Jumala näy niitä\nrankaisevan, eikä käsipuoleen tarttuvan. Otetaan me torpparit\nesimerkiksi... Kolme torppaa ovat rikkaat jo minultakin varastaneet,\neikä se seitsemäs käsky ole niitä suojellut. Eiköhän se maallinen\nlaki olisi paremmin auttanut?\"\n\nHän vaikeni hetkeksi. Harhama tunsi nyt kuka hänelle puhui ja\nmasentui. Puhe oli hänelle kuin halonisku päähän, eikä hän ollut\nselvillä miksi. Miesjoukko oli vaiti.\n\n-- \"Eihän se ole seitsemännen käskyn vika, jos ihmiset sitä väärin\nkäyttävät\", -- puolusteli Harhama hämillään. Rouva Esempio ja se\n\"suhde\" löi hänen aivoihinsa salamana, kuin aavistus. Varpala jatkoi\njäykkänä:\n\n-- \"Eihän se silloin ole yhteiskunnankaan lain syy, jos sitä väärin\nkäytetään. Eikä se Jumalan laki näy vaikuttavan sen saarnaajiinkaan.\nÄsken ryöstätti pappi minulta viimeisen voikilon, vaikka ei ole\nminulle mitään palvelusta tehnyt. Se Jumala näkyy juuri suosivan\nvarkaita, koska antaa niiden menestyä ja jättää riistetyt kurjuuteen.\"\n\nMiehet olivat vaiti, odottivat kahden vaiheella. Harhama yritti\npuhua, mutta Varpalan Juho keskeytti ja jatkoi:\n\n-- \"Eikä se näy puhujaankaan tepsivän Jumalan laki, vaikka sen voimaa\nylistää.\"\n\nSauna tuntui pimenevän, mielet vetäytyivät sykkyröiksi, Harhama\naavisti mitä oli tulossa. Hänessä heräsi uhma ja hän yritti puhua,\nmutta Varpala jatkoi itsepäisesti:\n\n-- \"Ei pidä keskeyttää. En minäkään keskeyttänyt. Minä kerron erään\nasian: Riuttalan isännät nylkivät minun esivanhempani, putipuhtaiksi\neikä siinä Jumalan laki auttanut. Jumala oli riistäjien puolella.\nViimeinen Riuttalan tyttö -- jonka puhuja tunteekin -- kuuluu\ntuhlanneen meiltä torppareilta varastettuja rahoja Helsingin\nkapakoissa ja loput pari sataa tuhatta kuuluu vieneen ulkomaiden\nkapakkoihin. Ja mitä toi hän meille sieltä ulkomailta rahoillamme?\"\n\nHarhaman silmissä vilisivät Varpalan Rauha itkevine kaksoisinensa,\nAapo Horri ja Alkula ja kaikki. Tukkilaiset odottivat äänettöminä,\nsynkkinä. Sauna tuntui pimenevän. Varpala jatkoi huutaen:\n\n-- \"Hän toi samaa kuin Tekin: huonoja tapoja ja pahan esimerkin,\njosta me riistetyt saamme kirousta kantaa...\"\n\n-- \"Minä pyytäisin saada selittää\", -- keskeytti Harhama\nhämmästyneenä ja uhmaavana samalla aikaa. Mutta Varpala raivostui ja\nhuusi:\n\n-- \"Ei... ei... _Minä_ jatkan vielä. Eipäs Jumalan käsky silloin\ntehonnut. Eikä ole Teihinkään tehonnut kuudes käsky. Minä en tiedä\nkeltä varastetuilla rahoilla Te olette käynyt ulkomaalta konstinne\noppimassa, sillä työtä ette ole Tekään tehnyt, mutta minä tiedän\nettä Teidät, epatto, on kasvatettu tyttäreni turmioksi _vaimoni_\nesi-isiltä riistetyillä rahoilla...\"\n\nHarhama hämmästyi. Kaikki silmät tuijottivat häneen. Varpala jatkoi:\n\n-- \"Vaimoni äiti on Teidän kotipuoleltanne kotoisin ja _Teidän_\niso-isänne on riistänyt sen suvulta omaisuuden, jolla sitten on\nTeidät kasvatettu tyttäreni kiroukseksi...\"\n\nHarhama oli kuin sadan salaman lyömä. Hän muisteli jotain kertomuksia\niso-isänsä tavaran haalinnasta, mutta hän ei ollut niitä koskaan\nkuulustellut. Nyt ne muistot putosivat hänen päähänsä myllynkivenä.\nHän seisoi uhmaavana, mutta tyrmistyneenä, kuin kivipylväs.\nRaivostunut Varpala jatkoi:\n\n-- \"Tyttäreni suvun rahoilla on siis Teistä Jumalan laki kasvattanut\ntyttäreni kirouksen. Sillä Aapo Horri on vietellyt minun tyttäreni\nsillä, että kertoi sille: 'Eläähän se Harhamakin Riuttalan Helgan\nkanssa, niin että ei siinä mitään pahaa ole. Seurataan vaan herrojen\nesimerkkiä... Itse on sanonut nähneensä... Kieltäähän se Jumala\nhuoraamasta ja pahentamasta esimerkillä yhtä näistä pienimmistä,\nminkätähden se ei Teihin tehonnut?... Sanoittehan sen olevan\nvoimallisemman maallista lakia...\"\n\nHarhama ei vastannut. Hän seisoi kuin tuomarin edessä ja tunsi\njäsentensä vapisevan. Miehet istuivat synkkinä. Sieltä täältä vilahti\nHarhamaan vihainen silmäys. Varpalan Juho jatkoi sen varmuudella,\njonka puolella on oikeus:\n\n-- \"Mutta eiköhän olisi maallinen laki tehonnut? Jos laki olisi\nkieltänyt esi-isäänne ja Riuttalan isäntiä riistämästä ja tyttären ja\nTeidän viemästä riistetyitä rahoja kapakkoihin ja oppimasta niillä\nmeidän esimerkiksi ja turmioksi huonoja tapoja ulkomailla, niin\neiköhän se olisi ollut toista, kuin Jumalan käskyt?\"\n\nVarpala odotti vastausta, mutta kaikki oli vaiti, ääneti ja synkkänä,\nkuin saunankarsina. Varpala jatkoi katkerana:\n\n-- \"Ja jos yhteiskunnan laki olisi Teidät ja Riuttalan tytön, rouva\nEsempion, pakottanut työhön ja antanut ruoskaa selkään, niin tokkohan\nolisitte yökausia kahlailleet kinoksissa ja elostelleet Aapo Horrin\nhuonona esimerkkinä ja minun tyttäreni kirouksena?... Jumalankin\nkäskyt olisivat jääneet silloin rikkomatta.\"\n\nVarpala pysähtyi. Veri syöksyi Harhaman päähän. Joka sana, minkä\nVarpala oli puhunut, oli hänestä nyt totta. Hän ei yrittänytkään\nitseänsä puolustaa oman itsensäkään edessä. Hän kärsi rinnassansa\ntulisen raudan polttoa siitä, että oli joutunut puolueensa häpeäksi\nja kaikkien, rouva Esempionkin kiroukseksi. Mutta nytkään hän ei\ntuominnut _itseänsä_ vaan hapuili jo kuumeisesti _muita_ syylliseksi.\nEnsimäisenä sai hän käsiinsä ihmiset _yleensä_, kaikki eroituksetta.\nNe olivat hänestä taas raakalaisia... tomppeleita... elukoita... Hän\nkatseli joukkoa ylimielisenä, ylpeänä, mutta tunsi samalla jonkun\nvuoren vyöryvän hartioillensa ja häpeän punan hiipivän poskiinsa.\nMiehet katsoivat häneen synkkinä, kuin petturiin. Jalkapuu puristi.\nPuolueen häpeä oli taas se veitsi, joka kipeimmin leikkasi. Hän\nyritti puhua rouva Esempion puolesta:\n\n-- \"Miksi rouva Esempiota tähän sekottaa...\"\n\n-- \"Miksikäkö?\" -- keskeytti Varpala. \"Siksi, että te olette samaa\nkoplaa. _Te miehenä olette pääsyyllinen_. Te tarvitsisitte ruoskaa.\nTeidän leipäsutenne, Esempio, on meidän rahoilla oppinut irstauden\nja Te muiden rahoilla olette sitä sitten hänen kanssansa kylväneet\nympäri Suomen turmioksi ja kiroukseksi. Te olette sen kylväjä ja\nlevittäjä...\"\n\nKaikki istuivat sanattomina. Harhaman rinta nousi ja laski\nvoimallisista hengenvedoista. Hän oli tulikuuma. Ensi kertaa elämässä\ntuntuivat voimat pettävän hänet. Veri syöksi aivoihin, sanat\ntakertuivat kurkkuun. Hänen korvissansa surisi outo ääni ja silmissä\ntummeni. Varpala jatkoi uhkaavalla äänellä, aivan kostoa huutaen:\n-- \"Te tulette tänne sakramentit kainalossa jakamaan Jumalan armoa,\nvaikka itsenne pitäisi istua katumassa...\"\n\n-- \"No... No!\" -- keskeytti äskeinen tuntematon.\n\n-- \"Kuritushuoneessa hänen pitäisi istua... Jumala-kauppiaan\", --\nraivosi Varpala. Ulkoa kuului korpin ilkeä huuto. Koko sauna oli\nmuuttunut ampiaispesäksi. Joka silmä uhkasi pistää Harhamaa. Silloin\nnousi hänessä taas uhma ja ihmis-inho ja koko elämän halveksuminen\nryöppyävämpänä kuin koskaan ennen. Hän seisoi uhmaten koko elämän\nedessä, henkensä pedonharjana, mutta samalla poltti häntä joku tuli.\nVarpala raivosi yhä. Kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä,\nkuin lypsämättömät utaret. Varpala lopetti raivoten:\n\n-- \"Ja nyt minä _kiroan_ teidät molemmat, Esempion ja Teidät.\nTe tulette tänne metsän keskuuteen ketunnahkaan kääritty Jumala\nkainalossa ylistämään Hänen käskyjänsä ja voimaansa. Luulette ettei\nteitä täällä tunneta... Seuratkoon kirous askeleitanne! Jos tulette\nvalituksi, niin älkööt ne valtiopäivät saako mitään aikaan, tai jos\nmitä saavat, tulkoon niistä turmiota!...\"\n\n-- \"Herkeä nyt!\" -- rauhotteli joku, mutta Varpala raivostui entistä\nenemmän ja huusi, ojentaen nyrkkiänsä Harhamaa kohti:\n\n-- \"Minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät ja teidän\nmolempien kaikki äpärät. Minä kiroan kaikki riistäjät... Avautukoon\nkerta allanne se tulinen hiilihauta, jolla olette tulleet tänne\npelottelemaan, ja vajotkaa siihen molemmat äpärienne kanssa! Minä\nkiroan teidät siihen hautaan Jumalinenne ja perkeleinenne. Vajotkaa\nsiihen!\"\n\nSanaakaan puhumatta, ylpeänä ja uhmaavana pujottelihe Harhama\nväkijoukon lomitse ulos, nousi suksillensa ja lähti, kirouksen\ntaakka hartioilla ja elämän myrkyllisen käärmeen kiemurrellessa\nhänen ympärillänsä. Hän oli kumartanut jalkapuutansa, pettänyt yhden\njumalansa, uhraten sen toiselle. Kauvan soi hänen korvissansa vielä\nsen toisen kirous:\n\n-- \"Kirotut!... Kirotut!... Kirotut!...\"\n\nVasta puoliyön aikana selvisi hänelle tekonsa himmeästi, keskellä\nkorpea, kun hän sitä mietti, kannonpäässä istuen. Sokeana alkoi hän\ntaas etsiä syyllistä. Hänen päähänsäkään ei pistänyt kysyä, eikö hän\nitse ollut syyllinen, sillä rikoksen ja hyveen rajat olivat hänelle\nsumua, kuten koko elämä.\n\nSilloin asettui taas enkeli Iiranto hänen rinnallensa, ruumiina\nkuutamon kelmeys. Se ampui salaman jousestansa. Salaman valo sävähti\nHarhaman silmiin tuikahtavana tähtenä. Se tuikahdus muistutti Jumalaa\nja hän oli löytänyt syyllisen.\n\nSilloin raivostui Harhama ja kirosi Jumalan, jota oli äsken\nylistänyt. Hän huusi synkkänä, epätoivoisen hurjana:\n\n-- \"Sinä _kirottu_ juutalaiskeksintö! Sinä kavalasti punottu\nsadin!... Ole kirottu!... Ole kirottu, sinä Jehovan nimellä kulkeva\nkuvitus!...\"\n\nEnkeli Iiranto häilähti hänen vierellänsä ja kuiskasi:\n\n-- \"Hän on käyttänyt myös Zeuksen nimeä...\"\n\nHarhama ymmärsi sen ja jatkoi:\n\n-- \"Ole kirottu, Sinä Zeuksena ilveillyt peto!...\"\n\n-- \"Jupiterin nimeä Hän on myös käyttänyt\", -- häilähti Iiranto.\n\n-- \"Ole kirottu, Sinä Jupiter-ilveily!\" -- jatkoi Harhama.\n\n-- \"Egyptiläisiä Hän narrasi Isiksenä ja Osiriksena\", -- heilahti\nIirannon varjo.\n\n-- \"Ole kirottu, Sinä kaikkien pakanoiden petkuttaja, Sinä eri\nnimillä maleksiva olematon hirviö. Sinä Osiris ja Isis ja lautapää\naapis-härkä, Sinä egyptiläisten marmattava 'pyhä' kissa, Sinä\nBal, Sinä eri nimillä kiertelevä tyhmien petkuttaja!\" -- jatkoi\nraivostunut Harhama.\n\nKorpi raikui, korpit rääkkyivät ja Iiranto hymyili ja jatkoi\nkuiskailuaan:\n\n-- \"Hän kulki suomalaistenkin Ukkona...\"\n\nHarhama jatkoi:\n\n-- \"Ole kirottu, Sinä virsujalka rietas, joka Ukon passilla\nhampsit Suomen taivaalle pilvien pieliä pitkin! Ole kirottu, Sinä\nkäärmemäinen paula!...\"\n\nKorpi raikui kirouksesta ja korppien rääynnästä. Viha tukkesi\nHarhamassa avautuneet haavat ja veti kylmän, veripunaisen vaipan\nkaiken äskeisen yli ja hän syöksyi pedon vimmoin valmistamaan\nteostansa aseeksi sitä Jumalaa vastaan, jota hän nyt niin katkerasti\nvihasi. Hän tarttui työhönsä, jumalaluomukseensa, kuin hurjistunut\ntappelija halkoon, elämän ivan irvistellessä hänelle jokaiselta\npuun-oksalta ja mustan korppiparin rääkkyessä puolikuivassa\nkuusessa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen vaalimatkansa oli lopussa. Vaaleissa tuli hän valituksi Suomen\nuuteen eduskuntaan, luomaan uutta tulevaisuutta Suomelle. Mutta\nkirouksien sataessa käpertyi Harhama yhä lujemmin jalkapuuhunsa,\nniiden taakka painoi hänet entistä lujemmin rouva Esempioon ja\nnosti Jumalaa vastaan. Hän salasi kaikki kaikilta ja teki työtä\nyöt päivät, voidaksensa kerran sillä sovittaa kaikki maailman\nedessä, maksaa herjaajille ja köyhille. Rouva Esempio oli hänen\nsilmissänsä marttyyri, jota hän seppelöi Jumalaksi ja jalkapuu oli\nkärsimyskumppani, joka samalla puristi hänen jalkojansa ja jonka\npainosta hän kärsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämä syö omia kirojansa, kirot syntyvät elämästä... Oleva puhkeaa\nolemattomasta, olematon nielee olevan... Kaikki kiertää... kaikki\nkieppuu... kaikki karkaa... Näkyvä nousee näkymättömän kuihtuvana\nkukkana...\n\nMeren syvyydessä on avara Vesitemppeli, jossa Piru selittää\nenkeleille herransa tahtoa. Tuhannet korkeat vesipylväät kannattavat\nsen ihania holveja, joiden taittumia sadat ja sadat komeat\nsateenkaaret värivöinä reunustavat... Holvit kiiltävät kirkkaana\nvetenä... Tuhannet kirkkaat päivän kuvat heiluvat niissä hiljaa,\nkuin auringon komeat kuvat lammin läikkeessä, sen pinnan tyynenä\nvälkehtiessä... Seinät hohtavat hopeavaloa, akkunat iltapunaa,\npylvästen päät kuun kelmeää kirkkautta...\n\nValot välkkyvät... värit vaihtelevat suudelmia keskenänsä...\nlattia läikkyy täynnä taikalammikoita. Kauneus kukkii... ihanuus\non ikiarmasta ja taide on puhennut täydelliseksi, nousten puhtaana\njumaluuksien vesistä... puheten niistä puhtaana, kuin neitonen\ntytöstä nais-ikäänsä...\n\nLammit läikkyvät... värit kosivat väriä... taide kylpee\nkomeudessansa. Lammikoilla soluvat sadat veneet, mikä minkin\nvärisenä, meloina kultamelat... airoina joutsenen hopeasiivet...\n\nOli sama päivä, jolloin Varpala kirosi Harhaman.\n\nKolmekymmentä tuhatta Perkeleen palvelijaa keinui veneissä...\nantoivat veneiden levätä... Aika kului armaana hymynä... rauha\noli kaunista ilta-ikävää... tyyni kaihoa... elämä tytön unta ja\nhiljaisuus sen unelmaa...\n\nKuului kaunis soitto... Perkeleen palvelijat havahtuivat kuin\nkauniista unesta... Veneet nostivat siipensä vedestä... Kaikki\nteki kunniaa... Alttarille astui Perkeleen pääpappina Piru,\nvesikaarivaippa pappipukuna, kädessä komea, tulinen käärme...\nKaksitoista kaunista punaenkeliä asettui hänen molemmin puolin,\npukuina taivaan läpinäkyvä puna, tuliset käärmeet kädessä... Taide\nvärisi kuin alaston nainen... kainosteli... ihaili itseänsä... Kuusi\nenkeliä kannatti polvillensa langenneena Pirun vesikaarivaipan\nlievettä...\n\nSoitto vaikeni... Veneet laskivat siipensä lammikoiden veteen...\nTaide paljasti alastomuutensa rohkeana, kuin enkeli Jumalan edessä,\ntyttö yksinäisen lammin uimarannassa... Piru alkoi saarnata:\n\n-- \"Kuka on teidän jumalanne?\"\n\nKolmekymmentä tuhatta palvelijaa vastasi ihanalla veisuulla:\n\n    \"Perkele, maailman ainoa herra\n    on ainoa Jumala, ainoa oleva.\n    Kaikki on häntä, kaikki on hänestä.\n    Hän on aine, hän on voima.\n    Hän on elo, hän on kuolo.\n    Hän on alku, sekä loppu.\n    Ei löydy muuta Jumalaa.\"\n\nLaulu kierteli ihanan temppelin sadoissa holveissa, armasteli\ntaidetta, karkeloi kauneuden kanssa. Piru jatkoi saarnaansa:\n\n-- \"Ei ole muuta, kuin kolme _ainoaa_ yhtä: Äärettömyys on yksi,\nijankaikkisuus on yksi ja ainoa _oikea_ Jumala on yksi... Kaikkia\nmuita on monta... Mutta äärettömyys ja ijankaikkisuus on meidän\nherrastamme Perkeleestä... Ei siis ole muuta ainoaa kuin hän meidän\nherramme...\"\n\n-- \"Ei ole muuta olevaa kuin hän\", -- todisti kaunis enkelien laulu.\nPiru jatkoi:\n\n-- \"Vääriä jumalia on monta. Jehova on niistä yksi ja Hän on niistä\nsuurin ja kavalin... Kaikilla väärillä jumalilla on oma hyveensä\nvoiman salaisuutena. He eksyttävät sillä ihmisiä. He pettävät niitä.\nHe uskottelevat, että heidän hyveensä on oikea, vaikka se ei voi olla\noikea, koska se on väärästä Jumalasta... Mutta ihmiset uskovat ja\nlankeavat väärän Jumalan palvelijaksi...\n\n\"Mutta väärä hyve häviää kerran herramme käskystä, kuin valo\npimeyteen. Näin:\"\n\nPiru viittasi käärmesauvallansa ja temppeli pimeni sysimustaksi.\nPimeydestä puhkesi kuulijoiden ihana laulu:\n\n    \"Hän vaihtaa päivän yöksi\n    ja väärän hyväksi työksi.\n    Hän valheen paljastaa\n    ja kaiken kirkkaaks saa.\"\n\nLaulun viime sanojen soidessa kirkastui vesitemppeli ennallensa.\nVeneiden kuvat välkkyivät lampien veden pohjalta, keinuivat siellä\ntäynnä armaita enkelien kuvia. Piru jatkoi:\n\n-- \"Ihmishyvettä on se, mikä on saatu ihmiset oikeaksi uskomaan,\nniinkuin heille on valoa se valo, mihin ihmissilmä on totutettu.\nAinoastaan meidän herramme hyve on oikea. Mutta hän antaa ihmisille\nsitä ainoastaan sen määrän, mitä he jaksavat vastaan ottaa, etteivät\nsekaantuisi, kuten silmä sille liian kirkkaasta valosta. Siksi\nvalkenee meidän herramme hyve ijankaikkisesti, sen kirkkaus lisääntyy\nloppumattomasti ja himmentää väärät hyveet.\"\n\nEnkelin laulu vahvisti Pirun saarnan oikeaksi hymisten:\n\n    \"Hän lakaisee väärän\n    kuin yö päivän,\n    kuin myrsky tyynen,\n    talvi kesän,\n    päivän valo tähtipalon.\"\n\nPiru jatkoi, ihanan kaiun kieriessä vesiholvien kauniita vöitä myöten:\n\n-- \"Siksi on kullakin vuosimiljoonalla oma hyveensä. Hyvettä on\nse, jonka oikeaksi uskominen täytyy puristaa ihmisistä, kuin\njalokivihohde jalokivistä miljoonavuosien työllä...\"\n\nAlttarin taustalle avautuivat luonnon työpajat, joissa kuumuus ja\nmuut luonnon voimat puristivat hiilen timantiksi. Maailmoiden paino\nrutisti raaka-aineen avaruuden rakoiksi. Hirmukuumuus sisäisenä\npaineena ja ulkonainen puristus taistelivat aina yltynein voimin\näänettöminä, vihaisina petoina... pakahtuivat itseensä... kestivät\nvuosimiljoonia aina yltyen... aina raivostuen... Aine puristui.\nAvaruuden rakko pieneni. Hiili tiivistyi... kirkastui... alkoi\npunehtua tuskasta kuin ajettuma, joka punehtuu omasta kivustansa...\nKipu yltyi. Se jäi pysyväksi hohteeksi... nousi siihen huippuun\njosta alkoi luonnon kuollut voima: kvietistinen ainainen itsestään\nyltyminen, sama kuin maailmoiden ikilento. Se kuollut yltyminen\njatkuu.\n\nLuonnon työpaja sulkeutui.\n\nTimantti oli valmis.\n\n-- \"Se on hyveen synty\", -- selitti Piru jatkaen:\n\n-- \"Niin kirkastuu ihmisissä meidän herramme hyve hänen kouriensa\npuristuksesta. Sen syntymärakkona on ihmissydän. Hyve on kerran\nhänen puristamanansa pääsevä siihen korkeaan kirkastumispisteeseen,\njosta alkaa sen kvietistinen ainainen itsensä kirkastuminen... Sitä\nei voi mikään muu kuin meidän herramme sana pidättää. Se jatkuu,\nkunnes on saavuttanut taas oman huippunsa, jossa se muuttuu uudeksi\nluonnonlaiksi, uusia maailmoita luovaksi voimaksi...\"\n\nKuulijoiden joukosta puhkesi taas ihana laulu, kuin helmen hohde,\nylistäen Perkeleen suurta voimaa. Piru jatkoi saarnaansa:\n\n-- \"Eksytetyt ihmiset uskovat, että Jehovan hyve on oikea ja ainoa,\nmutta minä näytän teille.\"\n\nHän viittasi käärmesauvallansa. Alttarin taustalle ilmaantui Sinain\nvuori. Se suitsusi tulta. Se vapisi ja tulipunainen pilvi kruunasi\nsen huippua. Israelin kansa oli laskeutunut polvillensa sen juurelle.\nVuoren jokaisesta rotkosta leimusivat tulipatsaat... Joka huokosesta\ntiuhkuivat tulikielet, Sen pohjalta nousi pasuunan ääni ja puhkesi\nhuipussa säveleeksi, kuin tulivuoren tulipatsaat... Moses astui alas\nlaintaulut käsissä. Niissä välkkyivät tuliset sanat:\n\n-- \"Ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni!\"\n\n-- \"Jehovan röyhkeyttä! Kukista hänet, Perkele!\" -- rukoilivat\nenkelit. Piru jatkoi:\n\n-- \"Hän on kukistuva, sillä Hän on vääryys... Mutta kerran, kun\nherramme tahtoo, on tuleva aika, jolloin hän sanoo: 'Sinun pitää\npalvella vääriä jumalia, sillä minun hyveeni on niin korkea, että\nminä olemattomallekin suon tämän kunnian, mitä tahdon itselleni!' --\nniin ihmiset napisevat ja sanovat: 'Ei ole muuta Jumalaa, kuin sinä.\nMiksi tahdot pakottaa meitä niitä palvelemaan?' He napisevat kuten\nnyt Jehovan käskyjä täyttäessänsä. Ja meidän herramme täytyy silloin\npuristaa heissä miljaardivuosien kuluessa käskynsä täyttäminen\nhyveeksi, kuten luonto hänen käskystänsä puristaa helmestä\nhohteen. Sillä kaikki oikea ja puhdas kehittyy ainoastaan paineen\ntulipitimissä: meidän herramme vuorikovissa kouranpuristuksissa.\nKaikki muu on lasiuunin lievässä tulessa kiiltonsa saanutta\nlasisirua...\"\n\nVeneet kohottivat hopeasiipensä Perkeleen voiman kunniaksi, temppelin\ntaide riisuutui alastomaksi tytöksi ja katseli kuvaansa lammikoiden\nkuvastinkirkkaista vesipinnoista. Kuulijoiden kaunis ylistyslaulu\nkuului helmikirkkaana, karkeloiden kauniin kaiun kanssa, syleillen\nvesikirkkaita pylväitä, kuherrellen holveissa, suudellen seinien\narmaita värejä.\n\nMutta Sinain vuori suitsusi tulta ja savua. Se kärsi kipuja, kuin\nmaan kivipaise... pöhettyi tulipunaiseksi... puhkeili... vuoti\ntuskiansa tulena. Kansa vapisi ja rukoili Jumalaa. Moses näytti\nlaintaulusta käskyä:\n\n\"Älä turhaan lausu Minun nimeäni!\"\n\nPiru osotti niitä käärmesauvallansa ja saarnasi:\n\n-- \"Mutta kun kerran meidän herramme, Jehovan vääryyden vastakohtana\nkäskee: Sinun pitää alati minun nimeäni mainitseman, eikä se saa\nhuuliltasi kuivua, niin alkaa ihmisille kirkastua uusi, _oikea_\nhyve, meidän herramme henki. He ovat silloin kuin hiilet, joihin\non _puristettava_ timantin hohde. He sanovat: 'Miksi pitää meidän\nsinun pyhää nimeäsi lausua jokapäiväisissä asioissa?' Mutta meidän\nherramme vastaa: Minä en tahdo olla turhamainen, kuten te ihmiset,\nja siksi en minä verhoudu majesteettini purppuralta apuun. Ja kun\nihmiset niskoittelevat, kuten nyt Jehovaa vastaan, niin silloin alkaa\nmeidän herramme heissä suuren puhdistustyönsä: Hän puristaa heissä\nhyveen jalokiven pysyväksi välkkeeksi. Se on meidän herramme säätämä\nluonnonlaki, että kaiken täytyy itsensä ärsyttää hänen kädessänsä\npiilevät kehityksensä puristusvoimat toimintaan, kuten nainen kutsuu\nmiehen itsensä kimppuun...\"\n\nSinain vuori pauhasi. Moses seisoi tulta suitsuavaa taustaa vastaan\nosottaen kansalle sanoja:\n\n\"Muista pyhittää lepopäivää!\"\n\nPiru osotti niitä sanoja hartaille kuulijoillensa, puhuen:\n\n-- \"Mutta jos meidän herramme kerran käskee pimeyden olemaan\nihmissilmälle valoa, niin se tapahtuu, ja jos hän Jehovan vääryyden\nvastakohtana kieltää ihmisiä erottamaan yhden päivän muista, niin\nse on silloin hyve. Sillä hyve on herramme kultainenkin käsky, eikä\nitse oleva ja ihmisestä lähtenyt. Ja kunnes ihminen ei ole kasvanut\nhyveessä herramme hengen osaksi, niskoittelee hän sitä käskyä vastaan\nja sanoo: 'Miksi en minä saa joka seitsemättä päivää pyhittää sinun\nnimellesi?'\n\n\"Ja meidän herramme vastaa: Minä olen korkeampi kuin te ihmiset, minä\nen tarvitse kunnianosotuksia...\"\n\nVeneet nostivat siipensä. Kuulijat veisasivat:\n\n    \"Korkeampi avaruutta,\n    suurempi äärettömyyttä\n    herramme\n    Perkele\n    aina ollut on ja on.\"\n\nNeljännen käskyn sanoja osottaen saarnasi Piru:\n\n-- \"Kun herramme valtakunta lähestyy ja kieltää ihmisiä erottamasta\nvanhempiansa ja omaisiansa muista ihmisistä, on se hyve ja sen\nvastakohta: sukulaisten kunnioittaminen ja rakastaminen, muiden\nedellä on pahe, on Jehovan vääryys. Miljaardivuosilla täytyy silloin\ntaas herramme kirkastaa ihmisessä käskynsä hyveen pysyväksi helmeksi,\naina kirkastuvaksi jalokiveksi -- kuten luonto puristaa timantin --\nja kasvattaa häntä siten henkensä osaksi...\"\n\nPylväiden välissä silmänkantamiin päilyvillä lammikoilla keinuvat\nveneet nostelivat airojansa, liikahtivat hieman, kuin lumme lammen\npovella. Piru jatkoi:\n\n-- \"Mutta meidän herramme hyve, hänen henkensä: paha, kirkastuu\nitsestänsä, sillä se on ainoa oikea... Katsokaa!\"\n\nAvautui runollinen Iisakin maja. Majan edessä viheriöi ihana öljypuu.\nAuringon säteet kisailivat sen juurella valopilkkuina, pujotellen\nsinne lehtien lomitse. Vilpoisessa varjossa istui sokea Iisak,\nvierellä vesiastia. Rebekka toi hänelle kimpun kauniita kukkia,\nistuutui hänen vierellensä surullisena, lempeänä, otti harpun\npolvillensa ja soitteli kotimaansa kauniita lauluja... Hän soitti\nja suri... Hän muisteli kaunista Mesopotamian maata... Hän muisteli\nsen virtoja... muisteli Eufratin kauniita rantoja... sen aaltoja...\nsen rantalehtoja... sen rantakaupungeita... muisteli Mesopotamian\nJumaloita... Balia... sen kirkasta aurinkoa, joka helotti taivaan\ntummalta sineltä... Hän kaipasi isiensä maata, jossa lempeä Bal itse\noli hänet kuivaillut kirkkailla säteillänsä, kun hän nousi uimasta\nkauniin Eufratin aalloista...\n\nHän soitti kauvan... soitti surullisesti laulua, jota nuori\nMesopotamian mies oli hänelle nuoruudessa laulellut... Laulun nimi\noli \"Eufratin rantakukka\"... Sen sanoja ei hän ollut koskaan lausunut\nKaanaan maalla, mutta hän oli soitellut sen säveltä ja muistellut\nnuorta laulajaa:\n\n    \"Mun toivoni, Eufratin rantakukka,\n    sa helmi kirkas, puhdas Balin maan.\n    Sun luokses harpun sävel ikävöipi,\n    se sua kaipaa. Sinua se myös\n    kuin pieni linnunpoika arkailee.\n    Jos luoksesi se milloin tulla tohtii\n    suo sille onnen oksa povellasi\n    varvuksi, jolla raukka levähtäisi\n    odottain, että kerran sydän-yöstä\n    uus' elon-aamu sille kirkastuisi.\n    Sä helmi kirkas, puhdas Balin kansan,\n    Eufratin rantakukka, rantalaulu,\n    mun arka pyyntöin kuule, täytä se!\n    Sa suuren Balin kirkkain päivänsäde\n    et toki voine kieltää pyyntöäin...\n    Eufratin rannan laulu... ilo... kaikki,\n    Bal itse sua aina suojelkoon!\"\n\nIisak kuuli sävelen ja tunsi myös sen sanat, vaikka hän ei ollut\nsiitä koskaan Rebekalle puhunut... Hän tuli surulliseksi. Hän\nmuisteli Jehovaa ja Balia ja itseänsä ja nuorta Mesopotamian miestä,\njoka oli laulunsa Rebekalle laulanut ja jonka sävelen tämä oli\nkorjannut... antanut sille onnen-oksan povellansa ja kantanut sen\nsillä Kaanaanmaan erämaahan ja nyt yhä sitä hoiteli... Hän huokasi,\nmutta ei puhunut mitään.\n\nKuulijat katselivat ihastuneina Mesopotamian maan kauneinta kukkaa...\nViimein ripusti hän harpun öljypuun oksaan, suuteli sokeaa miestänsä\nja lähti askareillensa...\n\nHänen lähdettyänsä tuli Jaakob ja petti sokean isänsä... vei häneltä\nsiunauksen...\n\n-- \"Niin kirkastuu herramme henki: paha. Niin valkenee hänen\nhyveensä... Jehovan _valitut_ pettävät isänsä\", -- lausui Piru\nviitaten tapaukseen. Hänen puhuessansa muuttui alttarikuvaus.\nSiinä kulki Absalomin kapina isäänsä Davidia vastaan. Palestiinan\nkauneissa lehdoissa öljy- ja viikunapuiden varjoissa väijyivät joukot\ntoisiansa... Kapina loppui...\n\nMurtunut David soitteli harppua Zionin linnan kiviportaalla.\n\n-- \"Niin selkenee meidän herramme henki maailmassa\", -- saarnasi\nPiru, Ihastuneet kuulijat veisasivat:\n\n    \"Hän valkenee.\n    Hän selkenee.\n    Hän aina kirkastuu.\"\n\nIsraelin kansa vapisi polvillansa, rukoillen tulta suitsuavan\nvuoren edessä. Mooses osotti kansalle viidettä käskyä. Piru näytti\ntapahtumaa ja puhui:\n\n-- \"Jehova kieltää tappamasta, uskottelee, että se on pahe, mutta\nmeidän herramme on paljastava Hänen vääryytensä... Katsokaa!\"\n\nHän viittasi ja Sinain vuori hävisi ajaksi. Sen sijalle ilmestyi\nLützenin tappelu. Sotajoukot valmistautuivat, rukoilivat Jumalaa ja\ntarkastivat rivejänsä. Aseet välkkyivät, puvut loistivat, uljaat\nhevoset hirnuivat ja tepastelivat levottomina.\n\nJo kuului sotatorvien soitto... Tykit alkoivat paukkua... Tuliliekit\nluikahtelivat vastatusten... ilma peittyi savuun... torvet soivat...\narmeijat syöksyivät eteenpäin... kätkeytyivät ja taas yrittivät\neteenpäin hyökätä... Rivit harvenivat... Kuului voihkinaa, valitusta,\nhätähuutoja... Toisaalla hurrasivat hyökkäävät joukot... Ratsuväet\nsyöksyivät hurjaa vauhtia vihollista vastaan... kymmenet sortuivat...\ntoiset syöksyivät eteenpäin... Joukot syöksyivät yhteen... Miehet\ntappelivat kuin vihaiset tiikerit... Veri vuoti virtana... Huudot\nhaihtuivat tykkien jyrinään... kokonaiset joukot kaatuivat\nteuraina maahan. Voittajat huusivat ilosta... Mielipuolen raivolla\npuolustautuivat voitetut... Haavotetut vaikeroivat... veri punasi\nmaita...\n\nKuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Voittajat kulkivat riemukulussa...\nHe tulivat murhatyöstä... Kirkonkellot soittivat heille kunniaa,\nrunoilijat ylistivät heitä lauluillansa... Entinen vanha munkki\nsoitti heille harppua istuen lehmuksen alla tienvierellä...\n\nPiru osotti kuvausta jatkaen saarnaansa, ristiretkien miljoonien\nmarssiessa alttarikuvassa ja niiden syöstessä, ristien välkkeessä\nja virsiä veisaten, turkkilaisten ja saraseenien päälle, vuorten\nkukkuloille heittäyvinä joukkoina, tai laaksoista sinne hyökkäillen.\nPiru puhui:\n\n-- \"Niin himmenee Jehovan henki. Niin kirkastuu meidän herramme\nhenki. Ihmiset ylistävät jo murhaa hyveenä, soittavat sen\nylistystä, seppelöivät murhaajia ja laulavat sille runoja... Niin\npaljastuu Jehovan vallan ja viisauden mitättömyys: Ihmiset tappavat\ntaistellessansa -- Jehovan käskyn puolesta -- 'Älä tapa!'... Niin\nkirkastuu meidän herramme viisaus ja voima...\"\n\nHartaat kuulijat veisasivat Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Hän nousee niin kuin musta yö,\n    tomuksi Jehovan vallan lyö.\n    Hän vanhat tähdet tummentaa,\n    auringon kehrät sumentaa\n    ja kaikki uudet luo.\"\n\n-- \"Hän kaikki uudet luo\", -- kertaili kaiku näkymättömiin\nulottuvista pylväskäytävistä ja ihanista temppeliholveista. Auringon\ntuhannet kirkkaat kuvat heilahtelivat tarulammikoiden pohjilla,\nveneet riippuivat siellä kuvina, kuin elävät kukkaiskorit ja taide\nriisuutui entistä alastomammaksi.\n\nAlttarikuvaksi ilmestyi taas Sinain tultasuitsuava vuori. Mooses\nosotti pelästyneelle kansalle kuudetta käskyä. Piru jatkoi saarnaansa:\n\n-- \"Kun meidän herramme suuri valtakunta lähestyy ja lakaisee tomuna\nJehovan vallan ja Hänen käskynsä ja käskee Hänen vastakohtanansa:\n'sinä et saa kieltäytyä täyttämästä luonnon käskyä!' silloin ihmiset\nnapisevat ja valittavat vastaan, kuten he nyt eivät alistu Jehovan\nkäskyille. He kysyvät: 'Miksi meidän pitää voimiamme tuhlata?'\nJa kun meidän herramme käskee: 'sinä et saa tehdä eroa vaimon ja\nvaimon välillä! Sinä et saa asettaa omaa vaimoasi toisen edelle\nja ylenkatsoa toisen vaimoa' -- niin se käsky on tullut ihmisille\nhyveeksi, joka vaatii puhdistavan tulensa puristuaksensa hyveen\nhelmeksi. He itse ärsyttävät tottelemattomuudella sen puristuksen\ntoimintaansa. He sanovat: 'Miksi minun pitää rakastaa vaimoa, joka\non maannut toisen vuoteessa? Miksi pitää minun juoda likaisesta\nmaljasta, josta toinen on juonut? Miksi en minä saa tyytyä omaani?'\n\n\"Mutta näin on kirkastuva meidän herramme henki. Katsokaa!\"\n\nPirun vihjauksesta ilmestyivät alttarikuviksi ihanat haaremit...\nSuihkulähteet viskoivat kirkkaita vesiänsä ilmaan. Solakat\nmarmoripylväät kannattivat kattoja, kukat muodostelivat satumetsiä.\nKaikki upposi pehmeyteensä, kylpi alastomuudessansa ja katseli\nkuvaansa kirkkaista kultapuitteisista peileistä. Ja sen keskellä\nhekkumoi mies vieraiden vaimojen keralla...\n\nHaaremi hävisi. Sijalle ilmestyi Hiiden mylly. Nainen kuherteli\nsiellä haureudessa miehen keralla... He laskeutuivat luonnon\nkylpyihin puhtaina, peseytyivät niissä likaisiksi, nousivat niistä\nmielessä ilkeä tunne, häpeän hieno vaippa hartioilla... laskeutuivat\nuudestaan samojen saunojen kylpyihin... pesivät niissä häpeänsä\nvaipat, hävittivät ihmisen parhaan pukimen: häveliäisyydentunteen, ja\nastuivat päivän valoon hartioilla häpeänvaippa, jota eivät enää itse\nhuomanneet, mieli ilkeänä matona, tunteet liassa matelevina...\n\n-- \"Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset eivät huoli\nenää Jehovan hyveestä. Sillä katsokaa: Heidän parhaansa laulavat\nylistystä aistillisuudelle. He ylistävät haureuden äitiä: _naisen\nkaunista lihaa_... He eivät ylistä sen henkeä... Heidän runoilijansa\nkaivelevat naisen kupeessa, ylistävät sitä... Siinä ilmenee meidän\nherramme viisaus...\"\n\nHänen puhuessansa kulki alttarikuvana Davidin ja Batseban\nrakkaudentarina: Betesdan lammikko näkyi kauniina kuvastimena... Se\nläikytteli kaunista pintaansa öljypuiden varjossa kuin pikkuhelmi...\nVedestä nousi kaunis Batseba... Hän nousi arkaillen... ujostellen...\nkuin kätkien jotain... Hän nosti kaunista vartaloansa veden rajasta,\nvähä-vähältä... kyyristäytyi... veti hartiat kokoon... nousi taas\nylemmä, halusi antaa Pyhänmaan auringon hartioitansa valella, mutta\narkaili... pelkäsi... värisi... Viimein rohkaisi hän itsensä... Hän\nnousi ylös... kylpi auringon kirkkaassa valossa... hipiä värisi, kuin\nkukan väri auringon sitä suudellessa... polvi vavahteli hieman... se\npuristui polvea vastaan...\n\nMutta Zionin linnan katolla istui kuningas David ja katsoi kaunista\nkuvaa... Hän unohti jo harppunsa... Hän unohti kaikki...\n\n-- \"Israelin kuningas on nähnyt meidän herramme palvelijan, Tuulan,\naistipunakukan\", -- selitti Piru.\n\nNäky jatkui:\n\nBatseba oli pukeutunut ja istahti rantakivelle. Siinä lauloi hän\nkaunista laulua: \"Lemmen-uhri.\" Hän lauloi kaihomielin:\n\n    \"Mun helmeni, sä Israelin kukka,\n    Jordanin rannan ruusu verraton.\n    Niin paljon tuskia tää sydänrukka\n    sun tähtesi jo kärsinynnä on.\n\n    Mä uhrit parhaat Jehovalle laitoin,\n    vaan niist' ei sydänparka tyyntynyt.\n    Ma Libanonin parhaan ruusun taitoin,\n    sen uhrikseni sulle tuon mä nyt.\n\n    Jordanin kukka, kuule mua, auta!\n    Mun kerallani lähde uhraamaan!\n    Muutoin mun korjaa kohta kylmä hauta.\n    Mun parantaa voit sinä yksin vaan.\n\n    Niin: suo mun viedä sinut, kukka, sinne\n    miss' uhrit Jehovalle loimottaa\n    ja temppeli ja Öljymäen rinne\n    Jehovan korkeutta julistaa!\n\n    Siis kerallani -- sitä pyydän yhä --\n    nyt lähde uhri siellä uhraamaan,\n    miss' ylväs Kidron, Betesda ja pyhä\n    Zionin linna kiittää Herraa maan.\n\n    Niin: kuule Jordanin sä lintu arka\n    ja lemmen-uhri uhraa seurassain,\n    terveeksi silloin saapi sydänparka,\n    kukkansa kaipaellun saavuttain...\"\n\nIsraelin kuningas tunsi laulun: Hän oli sen kirjoittanut ja laulanut\nEliamin kauniille tyttärelle Batseballe, kun hän oli vielä paimen ja\npoimi kukkia Eliamin ihanalle tytölle... Hän tunsi nyt peseytyvän\nnaisen... tunsi hänet laulusta... ja äänestä... ja muisti nuo kauniit\nsilmät... ja vanhan laulun... ja unohti kaiken muun...\n\n-- \"Herramme aistipunakukka on puhennut\", -- selitti Piru... Tarina\njatkui:\n\nZionin linnan salissa soitteli nuori Batseba harppua Davidille,\nlaulaen laulua \"Lemmen-uhri\"... Hän muisteli entistä paimenta...\nHän muisteli kuinka hän oli Davidin kanssa kerran istunut Jordanin\npyhällä rannalla öljypuun varjossa ja kuinka David oli katsonut\nhäneen tummilla silmillänsä... Hän muisteli, kuinka he olivat\nyhdessä tehneet ensimäisen matkansa Jerusalemiin... kuinka David oli\npalvellut häntä... hoitanut hänen muuliansa... lepopaikoissa laulanut\nhänelle Zionin virsiä... ja kertonut Jehovasta... ja Zionin linnasta,\nja kuinka hän oli nojannut Davidin rintaan ja nukahtanut siihen,\nkuin lintunen oksalle... Hän muisteli kuinka he olivat uhranneet\nyhdessä... Ihailleet pyhää temppeliä ja Jehovaa...\n\nJa sitä muistellessa suli hän vahaksi... Hän näki nyt Davidin\nIsraelin kuninkaana... Ne muistot loihtivat hänessä hereille hellät\ntunteet, nostivat silmiin kauniin kaihon, poskiin oudon punan... Ne\nherättivät hänessä naisen armaimmat, kuin päivänpaiste kukan värit...\nSiinä oli paljon surua seassa ja siksi oli hän nyt kaunis, ja hänen\nkauneutensa oli hieno ja kiehtova ja riuduttava ja soitossa oli\npaljon surua...\n\nJa kuningas David herposi ja riutui... Hän polvistui kauniin\nsoittajan edessä... Israelin kruunu päässä. Hän unohti valtakuntansa\nja kruununsa ja Jehovan... Ne kaikki vaihtoi hän yhteen suuteloon...\n\nPiru osotti tapausta saarnaten:\n\n-- \"Niin lakaisee meidän herramme Jehovan käskyt ihmissydämistä...\nHänen aistipunakukkansa edessä taipuvat Jehovan valituiden polvet...\"\n\nKuulijat alkoivat veisata Perkeleen ylistystä salaperäisten soittojen\nsäestäminä:\n\n    \"Hän on kaiken tulitutkain.\n    Hän on kaiken väärän hauta.\n    Hän on kaiken vanhan surma,\n    uuden kohtu, uuden synty.\n    Hän on ijankaikkisuus.\n    Hän on äärettömyys, hyve,\n    viisaus ja oikeus.\"\n\nLaulu hävisi satoihin holveihin etsimään kaikuansa, löysi sen ja\nkarkeloi sen kanssa, kuin kauniin tytön keralla. Sadat vesikaarivyöt\nkirkastuivat holvien taitteissa entistä enemmän, nojaillen päitänsä\nsoleoiden vesipylväiden päihin. Kaikki oli ihanaa satua. Piru jatkoi\nsaarnaansa:\n\n-- \"Niin paljastaa meidän herramme vihollisensa Jehovan kaikkien\nkäskyjen vääryyden, ja kirkastaa omansa. Kullan temppelissä haalivat\njo suurvarkaat toisten omaisuutta ja heille kumartuvat kaikkien päät\nkunnioituksesta. Varkaus on jo hyveeksi kirkastumaisillansa...\n\n\"Jehovan valta horjuu. Meidän velvollisuutemme on nyt palaa herramme\nkirkkaina tulina. Meidän täytyy alati vaania Jehovan kantapäätä.\nMeidän täytyy sitä vaania _ihmissydämissä..._\n\n\"Ihmissydän on _ainoa_ paikka, missä Jehova koettaa polkea rikki\nherramme päätä. Se on siis ainoa paikka missä herramme voi Hänen\nkantapäähänsä pistää. Ihmissydän on oleva siis meidän työmaamme,\nmeidän suuri taistelutantereemme... Meidän on herätettävä\nihmissydämessä _se himo, jota Jehova kieltää_... Se himo on meidän\nherramme tutkain, johon Jehova on alati polkeva kantapäänsä\nastuessaan herramme pään päälle. Siihen tutkaimeen on sortuva Jehovan\nvalta. Hän luuli Sinain vuorella rikkipolkeneensa sen tutkaimen,\nuskottelemalla ihmisille, että Hän on Herra ja Jumala, mutta\nkatsokaa, meidän herramme, kaikkien tutkaimien tutkain, on osottanut\nHänen voimansa turhaksi, Hänen petoksensa sumuksi...\"\n\nPirun vihjauksesta avautui alttarikuvaksi Sinain vuoren juurelta\nkaunis laakso. Palmut kohosivat tummaa taivasta kohti. Etelämaan\nkasvullisuus hohti neitsyt-ijässänsä. Puut kukkivat sadoissa\nväreissä, siroteltuina loistavilla linnuilla. Erämaan lämmin hyväili\nluonnon rintoja herkullisella tuoksulla, ja vuoren korkeaa huippua\nkruunaili hopeainen päivän au'er.\n\nLaakson pohjalla paloi uhrituli kultaisen vasikan edessä. Israelin\nkansa rukoili sitä polvillansa. Naiset itkivät, surivat ja\niloitsivat, sillä onni oli sekaisin. _Itämaan kauneina tyttärinä_\nmuistelivat he kultaisia korujansa... kauniita kultakäätyjänsä...\nkorvarenkaitansa... sormuksiansa... surivat ja kaipasivat. _Zionin\nhurskaina tyttärinä_ ihailivat he Jumalaa, jonka he nyt _näkivät...\nHekin_, miehen alamaisiksi annetut näkivät nyt Israelin ikävöimän:\nJumalan... He sulivat onnesta. He huumautuivat taivaallisesta\ntuoksusta, kuin erämaan kukka päivän polttavista säteistä... Silmään\nnousi onnen ja kaipuun kaunis, kiehtova tuli, hurmaava ikävän ilme,\njoka puhkeaa naisen silmässä unelmiensa kukkia katsellessa. Povi\npaisui onnesta... rinta lämpeni... punehtui... hehkui... Onni herätti\nsiinä naisen hellät tuoksut... Miehet sulivat siitä, juopuivat,\nheräsivät... Jumalat unohtuivat... Elämän kultainen vasikka kohosi\nIsraelin kansan eteen hekkumaiseen vaippaan verhottuna... Uhrituli\nsavusi jo unohtuneena... Itämaan tyttö katsahti arkana mieheen...\nMies vavahteli... Alkoi tanssi... Käsivarsi hyväili vyötäistä, syli\navautui naiselle, nainen syleilylle...\n\n-- \"Niin on herramme tutkain pistänyt Jehovan kantapäähän samana\npäivänä, jolloin Hän vääryydellä julisti itsensä Jumalaksi\", -- puhui\nPiru ja ihastuneet kuulijat veisasivat mennessänsä:\n\n    \"Hän tutkaimien tutkain on,\n    hän herra kaikkein jumalain.\n    Hän aina kirkastuu.\"\n\nPiru jatkoi saarnaansa:\n\n-- \"Ihmissydämessä asuu _ainainen onnenjano_... Se onnenjano on\nherramme tutkaimen pidin. Siinä vartoo hän Jehovan kantapäätä...\nMeidän on tyydytettävä se jano herramme himoilla. Meidän on\nkaadettava siihen kullanhimoa, lihanhimoa, kunnianhimoa ja\nvallanhimoa... Kullan välke on meidän muutettava kiehtovaksi himoksi,\nnaisen kauneus herkulliseksi haluksi, kunnia ja valta houkuttelevaksi\nviiniksi... Niillä on meidän täytettävä herramme rippikalkit ja\nnostettava se aina ja aina ihmisen janoisille huulille sammuttamaan\nsen polttavaa onnenjanoa. Jehovan veri ei voi sitä janoa enää\nsammuttaa, sillä se on _väärä_ juoma. Ihmiset ovat siihen läkähtyvät\nja he kääntyvät meidän herramme viinamaljan puoleen, josta kuohuu\nkullan vaahto, vaahtoaa elämän mehu, naisen ja miehen ruumiin\nhuumaavat nesteet ja vuotaa huumaava vallan päihdyttävä viini...\n\n\"Ja se on juoma, joka synnyttää yhä polttavamman janon...\n\n\"Meidän herramme on suuri...\"\n\nSilloin kuului kohina. Alttarin tausta avautui ja sieltä lähestyi\nmajesteetillinen Perkele, tulivaippaan puettuna ja seurassansa\npääenkelinsä: Hiisi, Horna, Lempo, Kehno ja Paholainen. Kuulijat\npolvistuivat veneissänsä ja veisasivat:\n\n    \"Hän suuri on ja verraton\n    ja viisas viisasten.\n    Hän voima kaikkein voimain on\n    ja herra kaikkein Jumalain,\n    Hän valo on ja pimeys.\n    Hän jano, sekä juoma on,\n    ja onnenkaipuun tyydytys.\"\n\nPiru väistyi ja Perkele puhui palvelijallensa, ilosta kohisten:\n\n-- \"Minun valtakuntani lähestyy. Se pää, jota Jehova yrittelee rikki\npolkea, on se tutkain, jonka varaan uudet maailmat perustetaan, sillä\nsiihen on Jehovan kantapää puhkeutuva...\"\n\n-- \"Sinä, joka olet synnyttänyt ijankaikkisuuden ja puhaltanut\nsuustasi äärettömyyden, olet hävittävä Jehovan, kuin sumun\", --\ntodistivat ihastuneet palvelijat. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Jehova on taas Harhaman tielle paulojansa virittänyt. Hän on\neksyttänyt jo palvelijakseni kääntyneen Varpalan puhumaan Hänen\npuolestansa profeetta Natanaelina... Hän luuli sillä säikäyttävänsä\nHarhaman pois Batsebansa luota. Hän luuli puristavansa häneltä\nkunniaksensa uudet katumuspsalmit, kuten Davidilta, siltä\n_raukalta_, mutta Hän erehtyi... Hän näyttikin Harhamalle punaista\närsytysliinaa... Hän näkee voimattomuutensa minun edessäni...\"\n\nPalvelijoiden mairitteleva ylistyslaulu tulvasi taas ja täytti ihanan\ntemppelin sadat ja sadat holvit ja pylväistöt. Sen loputtua lausui\nPerkele ylpeänä:\n\n-- \"Ihmissydän on se valta-istuin, josta maailmoita hallitaan, ja\nsillä istuimella...\"\n\n-- \"Sillä istuimella olet sinä istuva ijankaikkisesta\nijankaikkiseen\", -- keskeyttivät palvelijat.\n\nTulinen, ylpeä kotka ilmestyi ylös Perkeleen kohdalle, pidellen\nhänen päänsä päällä kultaista hehkuvaa kruunua. Perkele käveli\nmajesteetillisena. Häikäisevä hohde säteili hänestä, ja häilähteli\nhänen jumalallisista liikkeistänsä, kuin hieno punertava savu-utu.\nHän antoi merkin. Vesitemppeli värähti ja sinisalamana ilmestyi\nenkeli Iiranto Perkeleen eteen, otti enkelimuotonsa ja lausui\nPerkeleelle:\n\n-- \"Sinä, maailman perustus, olet minut kutsunut...\"\n\n-- \"Ilmoittamaan palvelijoilleni viimeistä voittoani, jonka minulle\nhankit\", -- keskeytti Perkele.\n\nIiranto seisoi herransa edessä lihaksi tulleena ihanuutena ja lausui:\n\n-- \"Sinun palvelijasi Harhama on pelastettu Jehovan kynsistä... Hän\n_kirosi_ Jehovan...\"\n\n-- \"Niin lujat perustukset on minun vallallani ihmissydämessä...\nSieltä kohoaa minun valtikkani\", -- ylpeili Perkele palvelijoillensa,\nlopettaen:\n\n-- \"Harhama on _ensimäinen_, joka on rohennut ja ymmärtänyt kirota\nJehovan... Minun valtakuntani lähestyy...\"\n\nKymmenentuhatta suurta siivekästä tulikäärmettä ilmestyi\nVesitemppeliin. Ne leijailivat ja kiemurtelivat kauneina korkealla\nholveissa ja veisasivat enkelien kanssa Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Kiroukseksi sä käännät\n    Jehovalle itsellensä\n    kaikki hänen vehkehensä,\n    taivaan vallan nurin väännät.\n    Sinä voimallasi vaan\n    voitat, kestät ainiaan.\n    Kaikkeus on sulla ansa, paula,\n    jost' ei pääse vihollises kaula.\n    Siihen taivaan valta raukeaa,\n    kun sun kirkkautesi aukeaa.\"\n\nVeneet keinuivat vesillä, käärmeet karkeloivat holveissa ja kunnian\nloistava sädekehä säkenöi Perkeleen ympärillä.\n\n\n\n\nMustia kukkia ja ukkos-ilmoja.\n\n\n    Elämä on ainaista päivänpaistetta,\n    joka polttaa, kuin tulitutkain...\n\nPohjola kokosi valorikkauksiansa, elämä voimiansa pakahtumiksi. Se\npuristautui ukkospilviksi, pingottautui repeämäksi ja valmistautui\npurkautumaan pauhinana. Kaikki pingottumat valmistivat höltymää,\nhiljaisuus pauhinaa, kaikki elämän voimat kuolemaa.\n\nElämä ja kuolema tanssivat kaikkeudessa, kuin kaksi vallatonta\ntyttöä. Ihmis-elämä pölisi niiden tanssin tomuna.\n\nOli ahjokuuma kevätpäivä...\n\nHyttyset surisivat viheliäisesti. Ilmassa liikkuivat ukkosen enteet.\nKoko avaruus oli niistä pakahtumaisillansa, kuin tuskainen ihmisrinta.\n\nKevätpäivän aurinko paahtoi täydeltä terältä. Rasvatyyni, rasittavan\nkuuma ilma painoi lyijynraskaana hartioita. Linnut olivat lakanneet\nlaulamasta, sirkkojen sirinä oli vaiennut ruohokossa ja kärpänen\nsurisi vaivaisesti akkunan ruutua vastaan. Se oli tuskallinen\nsydän-yön hiljaisuus puolipäivän hopeaisessa paisteessa. Kaikki\nennusti ukkosen tuloa. Lännen puolella, vastapäätä Harhaman akkunaa,\npisti jo musta pilvenkieli mäen takaa äänetönnä uhkaavan kärkensä\ntaivaalle. Haukka leijaili pilvenkielen kohdalla ja näytti kuin se\nolisi kierrellyt sitä, kuin vuoren huippua.\n\nHarhama istui työnsä ääressä paitahihasillansa ja katseli kohoavaa\npilvenkärkeä ja haukan leijailua. Hän mietti juuri alkua teoksensa\nloppu-osan uuteen kappaleesen, jossa hän esempio-ihmistä kuvaili\ninhimillisen rehellisyyden ja puhtauden esikuvana.\n\nHänen vierellänsä seisoi taas enkeli Iiranto, ruumiina kesähelteestä\neristyvä varjon vilpoisuus, hiuksina lauhduttavat hengähdykset.\nLauhduttavilla puhalluksilla loihti se Harhaman eteen ne maailmat,\njoissa Harhama oli matkustellut öisissä unissansa.\n\nJa entistä vakavammin ja sairaloisemmin uskoi Harhama, että hänen\nuniensa maailmat ovat _todellisia_. Hän uskoi saaneensa jumalallisen\nlahjan, jolla hän, kuten Muhamed, näki koko kaikkeuden salaisuudet,\nja ijankaikkisuuden etäisimmät ajat. Hänen henkinen sairautensa oli\nsiinäkin noussut jo viime huippuunsa. Ja mitä hän itse todeksi uskoi,\nsitä peitteli hän kumminkin muilta, kuin jotain häpeällistä. Ja\nkohta alkoi taas runo juosta, kuin kehiltä rihmat, vuotaen öisistä\nunista ja päivän mielikuvista. Hän oli taas viime yön kuleksinut\nunissa etäisissä ihmemaailmoissa, missä jumaluus ilmenee maan\nihmisille käsittämättömissä muodoissa. Siellä olivat hohtavat vuorien\nhuiput ikuista jumaluuden kaipuuta, kaihoa ja ikävää, loistaen\ntulipunaisina... Ne kuvastuvat helmikirkkaissa vesissä... Ne pyrkivät\nuhritulina jumaluuden ikävöidyn olemuksen luo... Niiden liekeissä\nkuvastuu kaipuu ja ikävä, kuin kainostelevan morsiamen silmissä\nmielitiettynsä tuloa ikävöiden odottaessa...\n\nJa vuorien välissä avautuvat ihanat laaksot... Niissä kiertelevät\nvirrat värillisinä vöinä, kauneina kuin valtavat sateenkaaret... Puut\nhohtavat kukissa, mikä minkin värisenä... Lähteen veden lorina on\nlaulua, kosken kuohu soittoa... Linnut laulavat ihmiskielin, yhtyen\nkoskien soittoon ja lähteiden lauluun... ja lempeä tuuli hyräilee\nniiden mukana... Koko luonto on päässyt sopusointuun, ihmismieli\nrauhaan... Kaikki sulaa yhdeksi jumaluuden ylistyslauluksi... Kaikki\nhelmeilee iki-onnea...\n\nJa siellä oli ihminen kuin tarujen kaunis Jumala... tuskatonna...\nsynnitönnä... puhtaana paheesta... naiset sinipiikoina... miehet\nmetsän jumaloina. He hohtivat puhtaina kuin kirkas helmi onnen\nkukkalehdellä... He pukivat itsensä kukan väreillä... ilman\nväriautereella... valovälkkeillä tai kuutamoharsoilla... Ne soutivat\nvesillä vesikukan teriöissä... lauloivat lähteen säestyksellä, tai\ntuulen ja lintujen keralla... He sointuvat kukkien väreihin...\nvirtojen värikalvoon ja lähteiden helmiin... Ei pieninkään väre\nhäiritse jumaluuden rauhaa... ei soraääni sen sopusointua... ei\nhuokaus ihmisonnea... Kyynel on tuntematon, suru vento vieras...\n\nNiillä mailla matkustelee Harhaman henki, luoden suurta teosta.\nJa esempio-ihminen, jumaluuden esikuva, kulkee hänen muassansa.\nIhmemaailman ihanuudet ovat edessä. Niistä puhuu jumaluus:\n\n-- \"Tämä kaikki on tarjolla ihmishengelle, kun vaan...\"\n\nKynä pysähtyi Harhaman kädessä... Mutta silloin rohkaisi häntä enkeli\nIiranto vilpoisella henkäyksellä ja Harhama antoi jumaluuden äänen\nlopettaa:\n\n-- \"Kun vaan se ottaa ja syö minusta... Kun vaan se kohoaa minun\nvalta-istuimelleni, missä on ikirauha ja ainainen onni...\"\n\nJa jumalatulet kutsuivat häntä yhä kirkkaampina ja viitoittivat\nhänelle tietä alku-usvien ja tähtisumujen halki niille onnen maille,\nmissä hän saisi jumaluutta suudella ikävöitynä morsiamenansa...\nuinahtaa sen rinnoille... suuren sopusoinnun värikeinuihin...\nainaisen puhtauden ja hellyyden tuuditeltavaksi... raueta säveliin...\nriutua onneen...\n\nTeos vuoti kehältä helminauhoina... värinä... lauluna... sointuna.\nJumala puhdistui... pukeutui uuteen, ihanaan hyveeseen. Ihmisjumalat\nistuttivat esempio-ihmisen ja Harhaman veneeseen: vesikukkaan...\nvirran värivyö valui säveleenä... kukkavene solui sen veden mukana\njumaluuden kiirastulia kohti... Linnut virittivät heleimmät laulunsa,\nkukat kauneimmat värinsä sen kulun kunniaksi... Ne ylistävät\njumaluuden voittoa, iloitsevat, kun on sen lisäksi kohonnut maasta\nihmishenki... Hedelmä kypsyy sen voittokulun kunniaksi... puro\nhelmeilee sille... valo väreilee... lämpö hehkuu... Kaikki iloitsee,\non onnellinen ja nauttii, sillä on tulossa uusi pisara heihin,\njumaluuden likimmäisiin: heihin on tulossa maasta siihen pyrkivä\nihmishenki... Koko luonto iloitsee siellä jumaluuden voitoista, kuin\nmaan ihminen vuodentulosta... Se on jo niin tietoinen jumaluudesta.\n\nVesikukkavene soluu edelleen... Ihmismuotoiset linnut seuraavat\nuiden venettä... Ne laulavat parhaimmat laulunsa jumaluuteen\npyrkivälle ihmishengelle... Veden liljat nyökkäävät sille...\nvesikellot soittavat teriöillänsä... rantakukat helottavat... puut\nhohtavat, lähteet lorisevat entistänsä ihanammin... Vene saapuu\naavalle ulapalle, joka on saarilla siroteltu... Vesi välkkyy siellä\npunapalona, saaret kohoavat kukkakumpuina ja vuorien punakirkkaus,\njoka pujottautuu korkeutta kohti, kuvastuu veden punapaloon ja niiden\nhimmeät varjot häämöittävät syvyydessä, rannoista kiinni riippuvina,\nalaspäin huippenevina hohdepaljouksina... Veden punapalo läpäjää,\nilman hopeahele häikäisee... Kaikki ylistää jumaluutta, kaipaa sitä\nja pyrkii siihen.\n\nTeos tulvi runoa. Harhama kuvaili jumaluuteensa kehkeytyneen ihmisen\nelämää outojen värien valossa ja lauloi ylistystä sen jumaluuden\ntietoisuudelle. Hän kuvaili sitä, maalaillen omia näkyjänsä.\n\nPunapaloisella ulapalla soutelevat sadat tuhannet vesikukkaveneet,\njumala-ihminen jokaisessa istumassa... Kultalumpeet läikkyvät\nveneiden välillä ja kukkivat oudot kukat, jotka laulavat, niinkuin\nlaulaa maassa lintu... Niidenkin värinä on jumaluuden korkea kaipuu.\nNiissäkin kehittyy jumaluus.\n\nKaikki läikkyy, kaikki välkkyy... Punakirkkaiden vuorien rinteillä\nja kielekkeillä, rotkoissa ja rannikoilla, lymyävät onnelliset\nihmisjumalat... Kukka avaa niille jättiläisteränsä istuimeksi,\nkuten koivu tarjoaa varpunsa linnuille. Se levittää värinsä niiden\nverhoksi, hyväilee niitä tuoksullansa, tarjoaa metensä nautittavaksi,\navaten armaimmat kätkönsä... Se on saanut sen ihmisjumalalta, joka\non etsinyt luonnon lain avaimet käsiinsä ja kehittänyt sen avulla\nkukan maan ihmisen tasalle, palvelemaan kehittäjäänsä, ylistämään sen\njumaluutta...\n\nPunavaarat ovat täynnä väkeä, vedenselkä veneitä... Kymmenet auringot\njakavat valoa paistaen avaruuden etäisimmiltä perukoilta, jonne\nkantaa ihmisjumaluuden silmä... Armaimmat soitot soivat, kauneimmat\nlaulut karkeloivat soiton sävelten seassa... Kukat laulavat lintuina,\nlinnut ihmiskielin, ihmiset soittavat jumalaisin sormin, laulavat\njumaluuden äänellä oman itsensä ylistystä.\n\nTeos hehkui runona. Iiranto levitteli Harhaman eteen sen näkyjä ja\nunia ja kuiskaili hänen povessaan hiljaa:\n\n-- \"Ne ovat todellisia...\"\n\nHarhama uskoi ja jatkoi näkyjensä maalausta:\n\nSoiton ja laulun säestämänä puhui yksi ihmisjumalista, toisten häntä\nkuunnellessa! Puhuja selitti kaikkeuden alennusta.\n\n-- \"Meidän jumaluutemme on ainoa todellisesti olemassa oleva. Kaikki\nmuu on sen itsensä luomaa kehitysvoimaa... Me olemme _kaikkeus...\"_\n\nRajaton riemu kulki halki kaikkeuden. Ihmisjumala iloitsi\nsuuruudestansa, veisaten sen ylistystä:\n\n    \"Me, Jumala, olemme kaikkeus.\n    Kaikkeus on me Jumala.\n    Ei mitään muuta olla voi,\n    kuin yksi me.\n    On meissä kaiken alku.\n    Me olemme itsemme synty.\"\n\nLinnut säestivät laulua, tunnustaen ihmisjumalan suuruutta. Kukat\nkertasivat, kuin viskoen sen kaunista kaikua toinen toiseensa,\nkukasta kukkaan, lumpeelta lumpeelle yli ulapan punapalon. Vuoret\nkuuntelivat hartaina... Kauneus kietoutui kaiken ympärille.\nIhmisjumala jatkoi olemuksensa selitystä:\n\n-- \"Ei ole muuta todellisesti olevaa, kuin kolme meidän jumaluutemme\nydintä: _äärettömyys, ijankaikkisuus_ ja niiden korkea yhtymä,\njumaluutemme korkein olemus: _hyve_... Kaikki muu on häviävää,\njumaluutemme kehityksen luomisvoimaa...\"\n\nIhmisjumala oli lausunut Harhaman teoksen runojen suuren ytimen.\nÄärettömyys oli se keränpohjallinen, jolle hän runojensa loistavia\nhurjuuksia keri...\n\n-- \"Kuule!\" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle.\n\nOudon maailman kymmenet auringot säteilivät helisevinä\nhopeakanteleina. Hohde ja punapalo, laulavat kukat ja veisaavat\nlinnut tunnustivat ihmisjumalan suuruutta. Sadat tuhannet tietoiset\nihmisjumalat ylistivät jumaluuttansa veisaten:\n\n    \"Äärettömyys on ruumiinamme,\n    sielunamme on ijankaikkisuus.\n    Hyve on meidän henkenämme.\n    Ne kolme ovat kaikkeus,\n    ja kaikkeus olemme me.\"\n\nVedenselän punapalo viskeli hohtoansa avaruuden korkeaa sineä kohti.\nVuorien huiput häipyivät äärettömyyden utuihin, imien niistä onnea,\nja sisarmaailmat katselivat kaihoten ihmisjumalan elämää ja rauhaa.\n\nHarhama antoi ihmisjumalan selittää edelleen jumaluuden olemusta. Se\njatkoi:\n\n-- \"Meidän olemuksemme: äärettömyys ja ijankaikkisuus ja hyve, eivät\n_voi_ hävitä. Siksi olemme me kuolematon...\"\n\nKauneus pukeutui täysiin väriinsä. Kukista puhkesi tuoksu ja laulu.\nKaikki ylisti kuolemattomuuden ihanuutta. Kaikki nautti ijankaikkisen\nelämän tietoisuudesta täysin rinnoin, kuin hääyön unista. Kauneimmat\nkanteleet soivat, heleimmät värit hohtivat ja ihmisjumalat veisasivat\nkuolemattomuutensa ylistystä:\n\n    \"Me emme tunne kuolemaa.\n    Me emme _voi_ hävitä.\n    Elomme on kuin kukka vaan.\n    Joka päivä uudestaan\n    se havahtuu ja puhkeaa\n    uudeksi teriöksi,\n    tää korkeampi, kauniimpi,\n    jalompi on ja kirkkaampi,\n    kuin eilispäiväinen.\"\n\nIhmisjumala jatkoi, sävelien hänen sanojansa hyväillessä:\n\n-- \"Aine ja voima, ja pahe ja kaikki näkyvä ja näkymätön, ovat\n_häviäviä_... Ne ovat ainoastaan meidän jumaluutemme ohimeneviä\nkehitys-ilmiöitä. Kehityksemme korkeimmalla asteella häviää\naine, sulaen meihin. Liikunto loppuu, kun alkaa autuaallinen\nlepotilamme, ja silloin häviää voima. Pahe häviää, kun on kehittänyt\n_täydellisen_ hyveen... Kaikki haihtuu olemukseemme: äärettömyyden ja\nijankaikkisuuden yhtymään, _hyveeseen...\"_\n\nJa riemastunut ihmisjumalien joukko ihastui jumaluudestansa. Se riemu\nsäteili ja puhkesi siitä, kuin valo auringosta, kun se korkeinta\nvalorikkauttansa uhkuen soutelee hopeaisena sädekehänä äärettömyyden\nsiniulapalla. Kukkien ja lintujen laulun ja taivaallisen soiton\nsäestyksellä veisasi ihmisjumalien miljoonajoukko:\n\n    \"Aine on unta,\n    voima on unelmaa,\n    pahe on haihtuva ajatus.\n    Äärettömyys,\n    ijankaikkisuus\n    ja niiden yhtymä: hyve\n    on ainoa pysyvä.\n    Se on ainoa todella oleva,\n    ja se ainoa olemme _me_...\"\n\n-- \"Katso, missä on kuolemattomuus!\" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle.\nHarhama _ei_ pelännyt enää kuolemaa. Syöpänä oli hänen sieluunsa\npainunut usko, että hän oli löytänyt oikean ainoan Jumalan.\nKirkkaana, häikäisevänä jalokivisäteenä laskeutuivat runosäkeet hänen\nteoksensa sivuille.\n\nIhmisjumala jatkoi:\n\n-- \"Aine ja voima ja pahe ja muu ohimenevä kehitys-ilmiömme ovat\nolleet ainoastaan ahjotuliamme, joissa puhdistuimme, jalostuimme,\nkirkastuimme, kuin jalokivi maan tuli-utarissa... Ne ovat sammuvia\nkiirastuliamme...\"\n\nJa Harhama kuvaili taas, kuinka autuuden ja onnen ja ihanuuden\nkukkamaat avautuivat ja kaikki harput ja huilut ja kielet soittivat\nihmisjumalan ylistystä, puhujan jatkaessa selitystänsä:\n\n-- \"Sinä kiirastulena on maailmoiden synty...\"\n\nJa koko maailmoiden synty loihtiutui kuulijoiden katseltavaksi\näärettömyyden etäiselle väritaustalle. Punahohteisena tulipaljoutena\nkieri alkusumu... Tulihirviöinä sinkoilivat siitä maailmat\näärettömyyden ikipimeyteen. Ajatuksen nopeudella syöksyivät ne\npimeyden halki, ihmisjumaloiden veisatessa syntymä-emättimensä\nylistystä.\n\n-- \"Kiirastulenamme ja syntymä-emättimemme voimana on maailmoiden\nkehitys\", -- jatkoi puhuja.\n\nIiranto-enkeli puhalsi Harhaman korvaan ja hänelle ilmestyivät\nöiset näyt, joissa hän oli nähnyt ihmisjumalien eteen levittyvän\nmaailmoiden kehityskulun, joka kehitti jumaluutta, kuin maantuli\nhelmeä. Jumalallisten maiden puhuja jatkoi:\n\n-- \"Kiirastulenamme ovat olleet vainot ja maailmankurjuuden\nkärsimykset, ja herjaukset jotka voimat vieläkin tarpeellisina\nvallitsevat _maassa_ ja muualla, missä henkemme osa ei ole vielä\nihmisessä jumalajalokiveksi puristunut...\"\n\nÄärettömyyden tummansiniselle ilmestyi ihmeen suuri, häikäisevä\nvalkea valopyörä, jolla kuvastuivat marttyyrien kuolemat, kurjien\nkärsimykset ja herjaajien joukot, aina maailman alusta alkaen.\nHarhama kuvaili ne näyt runojensa räikeimmillä väreillä, valeli\nkaiken hohteella ja välkkeellä ja upotti sen sävelmereen, jonka\nvesikalvon sirotteli tulilumpeilla ja kultakukilla ja hopeanvärisillä\nlinnuilla. Ihmisjumalat katselivat näkyä, syntymäkulkuansa ja\nveisasivat sen ylistystä, laulaen:\n\n    \"Kaikkeus meitä varten raataa.\n    Kaikki meitä palvelee.\n    Kaikki meistä vuotaa, meihin kaataa.\n    Kaikki meidän ääntä tottelee.\n    Hairahtaa ei mikään tieltään saata,\n    eikä mikään raatamasta laata,\n    kunnes tehtävänsä tehnyt on.\n    Voimamme on aina verraton.\"\n\nEnkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä, osottaen ihmiseksi\nkorottautuneen ihmisen onnea. Kevätpuroina hyppelivät runovirrat\nHarhaman kynästä. Hän kuvaili esempio-ihmisen puhdistumista maansa\nkiirastulissa: ahdasmielisyyden, halpamaisuuden, väärinymmärrysten\nja herjauksien tulessa. Hän kuvaili sen puhdistumisen hohtavilla\nrunoväreillä. Hän antoi esempio-ihmisen solua niihin tuliin\nrunoveneessä, jota vetivät ihmemaailmoiden tulisiipiset linnut,\nsävelet vetonuorina, veneen melana hopeanheleät laulut.\n\nVene soluu niihin tuliin... häviää kuin laulu soiton sekaan... ääni\nkaikunsa suuteloihin... Esempio-ihminen kärsii niissä ihmishenkenä\nmaansa lapsien väärinymmärryksien, ahdasmielisyyden ja väärien\nvanhojen tapojen tähden, käypi läpi niiden kiirastulen... Paha palaa\npois... kuona häviää... helmi jää... Se kirkastuu... se puhdistuu\ntulen käsissä, kuin jalokivi luonnon työpajoissa...\n\nTulet palavat entistä kirkkaampina... Ihmisten paheet palavat\nniissä poroksi... Vesikukkavene soluu jo niiden tulien sisästä...\nEsempio-ihminen loistaa omalla valollansa, oman hyveensä helmenä,\nsuuren jumaluuden kirkkaana osana...\n\nSilloin puhkeaa koko jumaluuteensa kehittynyt maailma ylistämään\njumaluuden voittoa, ihmishengen heräämistä sen hengen yhteyteen...\nsen helmeksi... ja iloksi... onneksi ja lopulliseksi voitoksi...\nJa esempio-ihminen jää helmenä Harhaman suuren teoksen sivulle...\nSemmoisena sijoittaa hän sen siihen... Ihmiset ihailevat sitä\nijankaikkisuuden loppuun... Ne alkavat jo riisua yltänsä\nolemattomien, kuviteltujen jumalien kalliita lainavaatteita... Ne\nalkavat seurata esempio-ihmisen esimerkkiä: loistaa, kuin helmet\nomalla valollansa, omalla ihmishyveellänsä, omassa povessa piilevällä\njumaluudellansa... Ne alkavat kulkea omassa varassa, etsiä onnea\nomasta povestansa... Niin voittaa jumaluus... Esempio-ihminen on\nvienyt sitä voittoon. Hän on rohkaissut muut seuraamaan häntä,\nherättänyt ne nousemaan jumaluutensa istuimelle, puhkeamaan\njumalakukaksi, kilpailemaan hyveessä...\n\nPilvenlönkä oli noussut ylemmä. Se kohosi jo majesteetillisena,\npainostavasta helteestä. Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili\njumaluuden kehittymistä maailmankurjuudessa. Maailman kurjuus kituu\nyhä ristillänsä: Andrei Petrof raataa myrkyllisessä haudassa, hänen\nvaimonsa Natalia ravitsee rintalastansa verellänsä... -- Korpelan\nTimot ja Varpalan Juhot kituvat kukin omalla ristillänsä, Korpelan\nkivimaalla, tai Hallasuon takalikolla...\n\nVuosituhannet kuluvat... Jumaluus kehittää hyvettänsä\nmaailmankurjuudessansa ja esempio-ihmisessä se kehittää\ntietoisuuttansa hyveen rinnalla... Se kehittää samalla\nsyntymäkohtunsa, kurjuuden synnytysvoimia: Se antaa maailman\nrikkaiden lisätä maailmankurjuutta ja itse sortua sitä tehdessään\npaheeseen, velttouteen, nautintoihin ja turhamielisyyteen. Se uhraa\nne synnytyskuonanansa, siirtää ne eläimellisyyteen ja hävittää ne...\n\nTeos jatkui. Jumaluus kehitti maailmankurjuudessa hyvettänsä,\nolemuksensa korkeinta avua... Halla- ja Nälkäsoista nousevat\nhallat... Ne lisäävät maailmankurjuuden syntymäkipuja, kuin pale\nahjon tulta... Kaikki suot lietsovat jumaluuden syntymäahjoon...\nSiksi puhdistuu jumaluus kuonasta... Se puhdistuu nautinnoista,\nturhamielisyydestä, ylpeydestä, ahneudesta... Siinä herää sääli\ntoista kärsivää kohtaan, jonka tuskat se tuntee, kun on itse niitä\nkokenut... Siitä säälistä herää rakkaus ja muut hyveet...\n\nJa maailmankurjuuden ristin ohi kulkevat maailman rikkaat Hiiden\nmyllyn helyissä... sormuksissa... nenä- ja korvarenkaissa, kellä\nmitkin korut kädessä... He kulkevat joutilaina, naiset sulkiansa\nkynien... kuvettansa hoidellen... miehet niitä mairitellen, ken\nmilläkin pyrstösulilla... He elävät jo eläimen rajalla, palvellen\nainoastaan omaa kauneutta, niinkuin riikinkukko... He ovat jumaluuden\nsyntymäkuonaa...\n\nKehitys jatkuu, jumaluus jalostuu maailmankurjuudessa ja\nesempio-ihmisessä... Rikkaat katselevat maailmankurjuuden tuskia ja\nilkamoivat huviksensa:\n\n-- \"Se luuli olevansa ihminen... Auttakoon nyt itseänsä ja meitä, jos\non ihminen...\"\n\nMutta maailmankurjuus vastaa Varpalan Marin tavoin: -- \"Mennään\nkauvemmaksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa...\"\n\nJa he painautuvat taas nöyrinä ristiänsä vasten... Heissä on\nkehittynyt jumaluuden korkea hyve... He ajattelevat solvaajistansa:\n\n-- \"He eivät tiedä, mitä he tekevät...\"\n\nHarhama keskeytti ja katseli pilvenlönkää, joka nousi kukkulan takaa\nmustana vuorenhuippuna. Hän ajatteli sitä katsellen:\n\n-- \"Miten majesteetillista! Niin mahtavana on esempio-ihmisenkin\nsielun puhtaus nouseva kerran omalla voimallaan häväistyksen ja\nväärinymmärrysten likaisista sumuista. Se on loistava halki maailman\nihmishyveen esikuvana... Jahkahan kirjani valmistuu...\"\n\nHaukka istahti petäjän latvaan ja sattui juuri semmoiselle kohdalle\nettä näytti istuvan mustana kohoavan pilven huipulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa koputettiin ovelle.\n\nHarhama peitti kiireesti työnsä, jota hän ei halunnut kenellekkään\nvilaukseltakaan näyttää.\n\nKaksi hänen tuttavaansa, taiteilija Halla ja maisteri Sala astuivat\npieneen huoneeseen. Viimemainittu, lihava, pullea, paljaspäinen mies,\ntyytyväisyyden kuva, pyyhki hikeä otsaltansa ja valitteli, puhkuen:\n\n-- \"Onpa siellä kuuma!... On totta vie... Ihan siellä sulaa...\nHuh-huh... Huh-huh!...\"\n\n-- \"Jaa!\" -- virkahti Harhama ajatuksissaan, yhä seuraten pilven\nvaikuttavaa kohoamista. Maisteri Sala jatkoi entistä puhettaan:\n\n-- \"Hyh-hyh!... No kyllä on kuuma!... Ihan siellä paistuu... Mistähän\nnoin ihana lettujen haju tulee... Kyllä on kuuma... Ei... ei tätä\nelämää jaksa elää...\"\n\n-- \"Jaa!\" -- virkkoi taas Harhama. Sala jatkoi puhettaan hänelle:\n\n-- \"Sinä vaan istut ja kirjoittelet... Mitä sinä nyt oikeastaan\nkirjoitat? Romaaniako?... Siellä taitaa nousta ukkonen, kun on niin\npainostavan kuuma... Vai etkö sinä mitään kirjoita?... Ei maksakaan\nvaivaa kirjoittaa... Kuka hullu niitä viitsii lukea ja vaivata\nitseänsä... Renkutuksia...\"\n\nTaiteilija Halla, pullea, paljaspäinen herra, oli katsellut pilven\nnousua ja haukkaa joka näytti istuvan terävällä pilven huipulla. Hän\ntarttui nyt puheeseen:\n\n-- \"Siinäpä on komea näky! Siinä olisi taiteilijoille harvinaisen\nsuuri aihe... Olisi lempo vie!...\"\n\nSala katsahti ulos ja kysyi sukkeluutena:\n\n-- \"Tuoko haukka?... Onhan niitä haukkoja metsissä jos kuinka\npaljon... Eihän se niin harvinainen ole... Lempo soikoon tätä\nkuumuutta!\" -- lopetti hän niskaansa kuivaten. Taiteilija Halla\noikaisi:\n\n-- \"Ei haukka, vaan pilvi... Katso, miten komeana kohoaa!... Tuota\npirua kun kiusaa!\" -- lopetti hän, tavottaen lyödä kärpästä, joka\nkiusotteli hänen paljasta päälakeansa. Sala jatkoi:\n\n-- \"Maalaa sinä haukka ja sen taustaksi mahtava pilvi!... Mitä sinä\nkärpäselle suututtelet!... Pitäähän sitä nyt sinunkin päässäsi jotain\neläinkuntaa olla\", -- muutti hän puheensa, kun Halla yhä taisteli\nkärpästä vastaan. Ja hän lopetti:\n\n-- \"Muistatko sinä Erkki Arvolan?\"\n\nHarhaman huoneeseen helähti musta kukka. Se oli mustaksi värjäytynyt\naistipunakukka. Hän säpsähti nimeä kuullessaan. Erkki Arvola oli\nrouva Esempion nuoruudensulhanen ja hänestä tuntui kiusalliselta\nkuulla hänen nimeänsä mainittavan. Siinä oli seassa jotain\nmustasukkaisuutta ja jotain sekavaa. Kumpikaan vieraista ei tietänyt\nhänen suhteestaan rouva Esempioon ja alkoivat vapaasti jatkaa\nkeskusteluaan:\n\n-- \"Kuka nyt Erkin unohtaisi!\" -- vastasi Halla naurahtaen ja Sala\njatkoi taas:\n\n-- \"Erkkihän oli myös taiteilija... Maalailikin aika siroja\ntauluja... Heitä nyt hiiteen se kärpänen!... Eihän se nyt sinulta\nkoko päätä syö... Mutta Erkki oli viinan palvelija... Ja kukapa sitä\njuomaa ei palvelisi...\"\n\n-- \"Ainahan se Erkki otti ryypyn... Mutta se oli mies, jota ei olisi\nsaanut itseänsä sikahumalaan asti juomaan, vaikka olisi laulanut\", --\ntarttui Halla innostuneena.\n\nMusta aistipunakukka heloitti huoneessa voimakasvärisenä... Harhama\nei juuri muuta nähnyt. Sala jatkoi, paperossia sytyttäessään:\n\n-- \"Erkki -- pah -- hah -- Erkki, kuten sanoin maalaili... Jurvelin\n-- se hauska ukko, muistathan, jolla oli suuri talo Antinkadulla --\nJurvelin kerran tahtoi tehdä pilkkaa Erkin ryypiksimisistä ja tilasi\nErkiltä taulun, 'Ryyppylasi' eli 'Tillikka'... Tuosta pilvestä ja\nhaukasta johtui nyt asia mieleeni... Jurvelin oli Erkille selittänyt\ntilausta tehdessään hyvin vakavana että: Sinä kun olet jo tutkinut\n'tillikan' sisältä ja ulkoa, niin maalaapa minulle ryyppylasi!...\nKylläpä haisevat letut hyvältä... Mutta Erkki teki kepposen: Hän\nmaalasi ukko Jurvelinin itsensä ja ukon käteen viinalasin...\"\n\nMolemmat miehet nauroivat vanhalle muistolle. Harhama katseli\nmustalehtistä aistipunakukkaa. Sala jatkoi:\n\n-- \"Erkki vei taulun ukko Jurvelinille. Mutta ukon silmät olivat\nkäyneet vähän pyöreiksi... 'Sitäkö sinä' -- oli ukko Erkille\ntiuskaissut -- 'sitäkö sinä minun kuvani maalasit, vaikka minä\ntilasin ryyppylasin!'... Mutta Erkki oli vaan selittänyt, että: 'Kah,\npitäähän se olla ryyppylasilla tausta'... Ukko Jurvelin oli joutunut\npulaan eukkonsa tähden -- hän oli tohvelisankari -- kun eukko näki\ntaulun. Jurvelin seisoi taulussa niin topakkana hajalla-reisin ja\nhymyili viinalasille niin veikeän näköisenä, että eukon suu oli\nvetäytynyt happameksi... No, taasko sinä sitä kärpästä!\" -- lopetti\nSala.\n\nMolemmat nauroivat. Harhaman edessä tuoksusi musta kukka. Sala lisäsi\nHallan kertomukseen:\n\n-- \"Mutta kyllä sillä ukko Jurvelinilla olikin se eukko oikea\nleipäuuni. Ei kumma että ukon pöksyt tutisivat!... Perhana, kun\nme kertakin tulimme ukon kanssa kotiin pienessä seilissä, niin ei\ntarvinnut eukon muuta tehdä, kuin katsoi vaan näin tuikeasti\", -- hän\nnäytti kuinka toinen oli katsonut -- \"ja sanoi että: 'Ukko!', niin\nluonnon otti meiltä molemmilta...\"\n\n-- \"Olihan se topakka eukko\" -- myönsi Halla jatkaen: \"Mutta\nuunipaistin se eukko osasi tehdä semmoisen, että sitä söi vaikka\njanoonsa... Heitä lemmolle se kärpänen!... Ukko Jurvelinilla oli aina\ntaskussa pala eukkonsa uunipaistia, kun oltiin viinojen kimpussa ja\nsiitä jakoi sapuskaa muillekin... Kas kun iskee kovasti tulta!...\"\n\nMiehet olivat hetken vaiti, kuunnellen ukkosen pauhua. Harhama\nkatseli mustaa aistillisuuden kukkaa. Hetken kuluttua jatkoi Halla\nkeskeytynyttä kertomusta maalauksesta, puhuen:\n\n-- \"Mutta hyvästi he peevelit osasivat sen asian selvittää: Ukko\nJurvelin pani tusinan samppanjaa pöytään ja itse asettui aina\nryypätessään samaan asentoon, mihin hänet oli Erkki taulussaan\nkuvannut...\"\n\nMolemmat nauroivat taas. Sala jatkoi:\n\n-- \"Erkki muuten oli hauska poika. Sillä oli siihen aikaan vielä\nrakastajatar... Mikäs se olikaan sen tytön nimi?... Kas kun on\nunohtunut... Muistatko sinä? Helga Riuttala... Jo muistan... Kas,\njohan se iskee tulta!... Helgahan se oli.\"\n\nAistipunakukka värjäsi mustalla värillänsä Harhaman koko sielun.\nHän huomasi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kirkas salama oli iskenyt\npilvestä, mutta hän ei sitä huomannut, eikä kuullut sitä seuraavaa\njyrähdystä. Veri tulvasi hänen päähänsä virtana. Korvissa alkoi soida\nja pää kävi raudanraskaaksi. Vaistomaisesti varjosti hän silmiänsä,\npeittääksensä punastumisensa ja mielenliikutuksensa. Salama oli\nhäneen iskenyt sen pilven kärestä, jonka hän aikoi juuri nostaa\nmaailman esikuvaksi. Mustasukkaisuuden hirviö repi häntä ja hävitti\nmielenmaltin. Oli kuin olisi koko hänen elämänsä työ lyöty yhdellä\niskulla pöliseväksi tomuksi, eikä hän itse sen tomun seasta nähnyt\nmitään. Se tunki hänen silmiinsä ja kurkkuunsa katkerana riihipölynä.\n\nMutta hän ponnisti viimeisetkin voimansa, alkoi oitis selvitä\ntomusta, ajatteli, että kaikki oli panettelua, kiirastulta vaan, ja\nryhtyi näennäisesti tyynenä puhetta seuraamaan. Hän uskoi jo varmasti\nsiitä selviävän rouva Esempion puhtauden.\n\nMutta keskustelijat kertoivat naureksien semmoisia tosiasioita\nrouva Esempion suhteista Erkki Arvolaan ja muihin, joiden totuutta\nhän ei jaksanut epäillä. Jokainen sana sattui häneen, kuin salaman\nisku. Veri tulvasi kuumana aivoihin ja korvissa tuntui samanlainen\njyskytys, joka seuraa päähän mennyttä häkää. Hän ei huomannut ukkosen\nraivoa, ei salamoita. Hän pureksi tulikuumia huuliansa peittääksensä\nhermostumistansa ja ponnisteli voimiansa huomataksensa valopilkun\nhenkeen tunkeutuvasta pölypilvestä.\n\nMutta turhaan odotti hän sen ilmestymistä. Halla ja Sala jatkoivat\nkeskusteluaan rouva Esempion elämästä. Kumpikin tiesi aina lisätä\njonkun yksityiskohdan, tai oikaisun toisen kertomaan kohtaukseen. Kun\nesimerkiksi Sala oli kertonut jotain, huomautti siihen Halla:\n\n-- \"Ei... Se olikin niin... sinä aina sotket.\"\n\n-- \"Niin, niinhän se oli... Kas kun minä en muistanut!... Sinulla\nse on tuo muisti vielä tallella... Sinullahan se oli jo koulussakin\nsemmoinen muisti, että lukematta olisi luullut tohtorin tulevan\", --\nmyönteli silloin Sala, selittäen edelleen: \"Sinähän muistit ulkoa,\nihan lukematta, miten monta tuntia kukin oppilas oli arestissa ja\nlaiskanläksyllä istunut... Niin, ja entäs hiivatissa! Senkin muistit\nulkoa, miten monta kertaa 'Kössi'-maisteri oli istunut tuoliin\npistetyn neulan kärelle...\"\n\nJa sitten seurasi juttu juttua. Harhaman valtasi halu keskeyttää\nivaava keskustelu, joka loukkasi rouva Esempion kunniaa, mutta\nkeskustelu veti hänen jalkoihinsa yhä mustempia sukkia ja silloin\nhalusi hän kuulla, kuulla kaikki. Hän hillitsi itsensä. Lopulta\njanosi hän aivan uhmaten kuulla kaiken loankin, kuunnella loppuun\nkoko paljastuksen. Hän istui ulkonaisesti tyynenä, mutta sisällisesti\nraivossa ja painoi muistoonsa jokaisen sanan, jokaisen ivallisen\näänenpainonkin, jolla ne lausuttiin. Hän halusi nyt kuulla juuri ne\nlikaisimmat kohdat. Hän tunsi sormiensa päiden palavan ja suoniensa\npullistuvan niitä odotellessa. Sala jatkoi hetkisen vaiti oltuansa:\n\n-- \"Missähän Helgakin nyt huseerannee, kun sitä ei ole enää\nteatterissakaan näkynyt?...\"\n\n-- \"Se on hentustellut erästä venäläistä kapteenia... Golubof, vai\nmikä sen nimi on... Kuuluu istua nököttäneen sen polvella tuolla\nViipurissa\", -- tarttui Halla.\n\nMusta aistipunakukka pimensi värillänsä Harhaman elämän sysimustaksi.\nPunakirkkaat salamatkin suhahtelivat hänen silmissään mustina. Miehet\njatkoivat puheluaan, kertoen tapahtuman toisensa perästä.\n\n-- \"Vai on Helgalla taas uusi golubtshikka\", -- lopetti Sala.\n\"Mutta missähän se Erkki puliveeraa?... Sekin vähän pilautui, kun\nnai sen rikkaan Rahalan tytön... Ei häijyä saanut häiden jälkeen\npariin kuukauteen ryypyksiä palvelemaan... Mutta niinhän se näkyy\nelämä pilaavan kaikki, kenen naimisiin menolla, kenen milläkin.\nSinutkin, Halla, elämä oli aivan piloille turmella, kun houkutteli\navioliittoon: Taisit puoli vuotta pitää viinapaastoa naimisiin\nmenoasi katuessa... Maltas nyt: Silloin häittesi aattona naukkailimme\nviimeksi ja sitten eihän sinua saanut ihmisten joukkoon ennen kun\nvasta kesäkuussa, kun eukkosi oli mennyt maalle... Mutta kyllä sitä\nsilloin ryypättiinkin... Vie sun turkanen!...\"\n\n-- \"Ilosta\", -- lisäsi Halla.\n\n-- \"Kun oli kadotettu lammas löydetty\", -- riemastui Sala. Harhama\nhengitti yhä mustan kukan tuoksua... Sala jatkoi valitustaan:\n\n-- \"Pilaa se elämä, pilaa kaikki ihmiset. Tuon Harhaman se näkyy\npilaavan heittämällä vanhaksi pojaksi... tekee siitä semmoisen\npässin... Ei ole tästä elämästä mihinkään...\"\n\nHän pysähtyi hetkeksi ja tuntui, kuin olisivat kaikki kolme\najatelleet elämän kelvottomuutta. Äkkiä Sala taas ikäänkuin riemastui\nja jatkoi Hallalle:\n\n-- \"Sinä, Halla, saitkin aika sievän eukon: Mitä eikö sillä\nollut kontanttiakin lähes satatuhatta ja talo on ainakin\nkahdensadantuhannen talo... On se nätti eukko... Sietäisi minunkin\njo päästä leskeksi, että pääsisi jonkun miljoneerin aviosiipaksi...\nEi tällä pelkällä maisteri-arvolla pitkälle potkita... Ennen vanhaan\nsitä kuuluu maisteri-arvollakin saaneen kymppejä irti vaikka mistä,\nmutta nyt on elämä jo senkin pilannut... viitoistakaan ei saa sillä\nenää heltiämään... Semmoinen se on se elämä: Se pilaa ja tärvelee\nkaikki. Se on yksi kavala käärme...\"\n\nSyntyi pieni levähdys. Kaikki tuntuivat taas miettivän elämää, joka\npilaa ja tärvelee kaikki. Harhama oli tulikuuma. Hänestä tuntui,\nettä musta aistipunakukka imee koko hänen teoksensa ja elämänsä sen\nmukana. Sala nousi ylös, kuin jotain muistaen, ja kiivastui:\n\n-- \"Mutta kyllä se on kummallista tämä elämä... perhana!... Kun pitää\nmennä naimisiinkin ja ottaa eukko ristiksensä... Eikö sitä voisi\neukon myötäjäisiä saada ilman että on eukko siinä kaupantekijäisinä?\nEsimerkiksi valtio voisi maksaa myötäjäiset niille, jotka eivät\nhalua avioliitossa niitä saada. Appi-ukko tuo nyt vielä saisi tulla\nmyötäjäisten mukana, jos sattuisi Jurvelinin lainen, että panisi\njoskus ryypykset pöytään... Kah!... Johan lakkasi satamasta? Jopahan\nlakkasi... Olikin se aika ukkonen... Päästään taas Hallan kanssa\ntästä lähtemään\", -- puheli Sala, jatkaen:\n\n-- \"Mutta nyt se taas pilasi ilman kuumuudella. Katso miten hikoaa\nihminen... Mitä sinä, Harhama, yhä työssä? Eihän maksa vaivaa työtä\ntehdä... On tässä elämässä jo muutenkin kylliksi taakkaa...\"\n\n-- \"Niin, milläs sitä työtönnä eletään\", -- murahti Harhama jotain\nsanoaksensa. Sala jatkoi:\n\n-- \"Niin, onhan se siitäkin tehty yksi risti ihmisille: pitää\najatella millä eletään...\"\n\n-- \"No sinulla ei ole sitä ristiä, kun elät koroillasi\", -- keskeytti\nHalla.\n\n-- \"Ei ole, ei. Mutta on sen sijaan muuta surua. Pahin risti\non tästä kuumuudesta. Se lempo ei anna öissä maata, eikä anna\nruokahaluakaan... vietävä. Eilenkin jäi semmoinen kananpaisti\nsyömättä ja soppa ja taisi olla eukolla jotain imelänrypläkkääkin...\nVesi nousi aivan suuhun ja suututti. Mutta minkä sille teet, kun ei\npala mene kurkusta alas... Juohtuu mieleeni Ratisen eukko: Se paistaa\nniin ryökäleen hyvin torttuja... Ei se ole leikkiä tämä elämä, ei\nole. Lihoo vaan ja paisuu ja hikoaa... Koettelehan taas niskasta\nselkää, miten on märkä... Työnnä syvemmälle kätesi... Älä nyt liika\nsyvälle, että kaulus repeää! No, kas niin!... Hyh, hyh, hyh, hyh!\nRaskasta on ihmis-elämä, raskasta. _Ihmis-elämä on yhtä ainoaa\npäivänpaistetta... aivan oikea tulitutkain_, joka paistaa ihmisen\nmakkaraksi ja pistää joka puolelta... Talvella vielä eläisi, jos ei\nkylmä vaivaisi ja jos olisi vähän viheriää, missä nukkua ruokalepo...\nMutta sinulla, Halla, ei ole tästä liiallisesta lihasta vastusta.\nSinun elämäsi on toista... Nuori eukko on... semmoinen sievä\nlepero... hymyilee niin veikeästi... ja entäs minkälaisia lettuja\npaistaa... Ei ole lapsia parkumassa... Talo tuottaa yhdeksän tuhatta\nvuodessa, vai tuottaako se kymmenen jo?...\"\n\n-- \"Vai ei minulla ole vastusta!\" -- tenäsi Halla topakkana. \"Kunhan\nitselläsi olisi paljas kalju, niin tietäisit, mitä on sen kanssa\nelämä. Kaikki perhanan kärpäset siinä kykkivät ja purevat... ei\nsaa muuta, kuin tapella niiden kanssa. Yölläkin lemmot inisevät\nsen ympärillä ja inisevät, ja purevat, kuin neuloilla pistäisi...\nKas taas häijyä!\" -- lopetti Halla, tavottaen tappaa ahdistelevan\nkärpäsen paljaalta päälaeltansa ja lisäten: \"Ennen kärsisin\nlapsen huutoa, vaikka heitä olisi viisi tusinaa, ennen kun tuon\nitikka-pahuksen inisemistä.\"\n\n-- \"Jokaisellahan se on elämässä oma taakkansa, kellä mikin\", --\nmyönsi Sala ja ottaen lakkinsa, lausui hän Harhamalle jäähyväisiksi:\n\n-- \"No, terve nyt sitten... Turkanen, miten hyvälle haisevat letut\nkyökistä!... Sinä täällä vaan kirjoittelet kirjeitä ja romaaneja...\nEtkös sinäkin Halla jo lähde?\"\n\n-- \"Ka, joutaapa tästä\", -- vastasi Halla, nousten.\n\n-- \"No terve nyt sitten ja voi paksusti ja kirjoittele romaaneja ja\nrunoja... Koulutytöt niitä kuuluvat lukevan ja rakastuvat siinä, ja\npuoluehan siitä vaan kasvaa... Nyt sitä taas rupeaa hikoomaan...\nTerve nyt!... Milloin sinä tulet meillä päin käymään?\" -- jatkoi\nvielä Sala Harhamalle.\n\n-- \"Ehkäpä piankin\", -- murahti puhuteltu.\n\nMiehet lähtivät. Menneisyyden pimeydestä oli kierinyt Harhaman eteen\nrouva Esempion polkemat jälet. Aistipunakukan väri puhkesi yhä\nmustemmaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkkos-ilma oli asettunut. Koivun viheriöillä lehdillä kimaltelivat\nvesihelmet auringon säteissä ja linnut tirskuivat sen oksilla.\nMutta sokeana kaikelle istui Harhama. Hän istui kuin raunioiksi\nromahtaneen rakennuksen jätteillä, kun kaikki oli peittynyt sen\npölyyn. Pää painoi hartioita raskaan rautapallon painoisena. Korvat\nhumisivat. Pölyn seasta näkyi joskus jotain sekavaa, joskus ei\nmitään. Sitten selveni hieman. Ja ensimäisenä pääsi hänessä vallalle\nloukatun sukupuoli-elämän tunne: sekaisin inho ja mustasukkaisuus.\nAistillisuus levisi hänen silmiensä eteen likaisena, ilettävänä,\nja hän oli näkevinänsä rouva Esempion alastoman ruumiin siinä\naistillisuudessa virumassa ja sitten nousevan siitä raukeana,\nsaastaisena... semmoisena, jossa ei ole enää äitiyden puhdasta, jaloa\ntunnusta, vaan pelkkä aistillinen, kulunut naisen ruumis. Hän muisti\nmonia likaisia kohtauksia, joiden todistajana hän oli ollut Hiiden\nmyllyssä... Sen... ja sen... ja senkin...\n\n-- \"Hyi!\" -- puistahti hän.\n\nMutta oitis alkoi se tunne ikäänkuin lokana solua hänestä pois.\nPöly selkeni ja hän syöksyi raivohullun vimmalla pelastamaan\nteostansa, näki sen pelastuksen olevan mahdotonta, näki kaiken olevan\nsortumaisillansa raunioiksi.\n\n-- \"Nyt... nyt... nyt... nyt se sortuu, sortuu kaikki\", -- värisi\nhänessä tuska ja hän itse aivan lyyhistyi sen sorrunnan alle, odotti\njoka hetki romahdusta, eikä kyennyt pelastumaan.\n\nKoko elämä näytti olevan menossa. Kaikki vajosi kuin sumuinen\npäivänpyörä pimeyteen.\n\nJa taas selvisivät ajatukset ja taas sotkeutuivat ne. Hän alkoi\ntarkemmin miettiä äskeisen kertomuksen yksityiskohtia, sovitteli\nniitä rouva Esempion kertomuksiin, vertaili niitä toisiinsa ja\netsi siten jotain lisävarmuutta kertomuksen todellisuudesta, tai\noikeastaan varmuutta, todistusta sen perättömyydestä. Hän toivoi\njokaisesta tomuhitusesta pelastusta. Hän alkoi taas tutkia äskeistä\nkuulemaansa. Ajatukset pysähtyivät, kuin vasaralla lyödyt, korvat\nmenivät tukkoon. Tylsänä mietti hän:\n\n-- \"Mutta eiväthän ne niin sanoneetkaan... Ehkä kuulin minä väärin...\nJa varmasti kuulinkin.\"\n\nJa voiton toivolla alkoi hän sovitella kuulemaansa rouva Esempion\nomiin kertomuksiin matkoistansa ja olinpaikastansa.\n\n-- \"Ne varmasti valehtelivat\", -- ilostui hän jo.\n\nMutta rouva Esempion omat kertomukset matkoistaan ja olinpaikoistaan\nsopivat yhteen äskeisten kuvausten kanssa, samoin olivat ajat samat.\nHän oli vaan kertonut kaikki kokonaan toisessa valossa.\n\nJa silloin peittyi taas kaikki sortuvan rakennuksen pölyyn ja sen\npölyn läpi kumotti aistillisuuden ilkeä, läähättävä haamu ja nauraa\nkikatti hänelle inhottavaa nauruansa. Hän tunsi haamun hengityksen\nja näki sen hampaat, joista toinen puoli oli pois karissut. Musta\naistillisuuden kukka lemusi hänen sieramiensa edessä, kuin mädäntymän\nhaju...\n\nHän värähti inhosta ja muisti rouva Esempion. Haamu tuntui hänestä\nrouva Esempion näköiseltä.\n\nJa taas ja taas sekottui kaikki ja peittyi pölyyn. Taivaalle näytti\nilmestyneen suuri joukko auringoita, jotka kieriksivät sekaisin,\nhimmenivät vähitellen, sammuivat ja yhtyivät viimein yhdeksi\npikimustaksi auringonkiijuksi, joka kieri verkalleen alas ja upposi\ntaivaan rantapimeyteen.\n\nUudestaan ja yhä uudestaan hapuili hän teostansa pimeydestä,\npelastaaksensa sen. Hän etsi sitä, kuin sokea äiti rakasta lastansa\nsortuvan rakennuksen sopista. Ihmemaailmat, tähtisumut ja kaikki\nalkoivat tanssia sekaisin. Ne pauhasivat hurjassa lennossa avaruuden\nlaella, punertavina... hirvittävinä palloina... uhkasivat joka hetki\nsyöstä alas, tai törmätä yhteen... hävittää kaiken ja peittää kaiken\nmaailmoiden yleisen häviön pölypilveen. Hän lyyhistyi jo sitä iskua\nvälttämään.\n\n-- \"Nyt... Nyt... Nyt ne iskevät viimeinkin!\" -- tuskaili hän. Pöly\nalkoi jo levitä. \"Kas kun ei kuulunut romahdus\", -- järkeili Harhama.\nKorvat menivät taas tukkoon, pää painoi hartioita, hän oli läkähtyä.\nPöly selkeni hieman. Hän näki sen läpi taas aistillisuuden ilkeän\nhaamun, se kyykistyi, kurotti leukaansa häntä kohti ja irvisteli\nilkeästi...\n\n-- \"Joko nyt on kaikki mennyttä?\" -- supisi Harhama likomärkänä.\nSitten ei hän taas käsittänyt mitään, tylsistyi aivan puuksi.\nAuringon pyörä nousi taivaalle sysimustana, leijaili siellä\njuhlallisena ja hajosi sitten pieniksi tähdiksi, jotka alkoivat\nkieriä, etenivät, pienenivät ja lopulta hävisivät tyhjyyteen, ja\nsinne hävisi koko hänen teoksensa, hänen _elämänsä_. Jälelle jäi\nainoastaan haiseva musta kukka.\n\nTunnit kuluivat, entinen sekavuus jatkui. Hän lähti ulos\npuolisokeana, puolitajuttomana. \"Ehkä siellä selkenee\", -- pilkahti\nhänessä heikko ajatus. Ulkona paahtoi aurinko täydeltä terältä. Se\ntuntui tavallista kuumemmalta. Välistä tuntui se hajoavan, vuotavan\nvalomerenä yli taivaan. Hänen teoksensa sivut kirkastuivat sitä mukaa.\n\n-- \"Ai! Muutaman kuukauden kuluttua se olisi ollut valmis\", -- muisti\nHarhama.\n\nJa silloin valui häneen taas epäselvien ajatusten kaaos ja kaikki\nhävisi. Aurinko tuntui laskeutuvan hänen niskaansa ja painoi siinä\nraskaana, tulisena pallona. Hän aivan kyyristäytyi sen alla ja\najatteli: \"Eiköhän se putoa... solahda pään yli tielle.\"\n\nIltapäivä lähestyi. Hän käveli yhä, kantoi aurinkoa niskassansa.\nKaikki hajosi pölyksi, selveni ja taas hajosi. Maailmat hurisivat\npunaisina palloina korkeudessa, haihtuivat sumuksi ja muodostautuivat\nuusiksi maailmoiksi. Aistillisuuden haamu näyttäytyi entistään\nilkeämpänä, velttona, haisevana, kuluneena haaskana. Lopulta alkoi\nhän tuntea, että hänelle oli tehty vääryyttä. Se huomio oli kuin\nvalopilkku, kuin pieni pelastus...\n\n-- \"Enhän minä itse ole tähän syyllinen\", -- lohdutteli hän itseänsä.\n\nJa sitten alkoi hän etsiä sitä syyllistä. Hän etsi sitä väsyneenä,\nraukkana, aluksi myös välinpitämättömänä, kuin jotakin etsiäksensä.\nHän oli sen jo löytämäisillänsäkin. Hän tapaili Salaa ja Hallaa,\njotka olivat loihtineet hänen eteensä haamuja. Mutta ne hävisivät.\n\n-- \"Eivät ne ole syyllisiä\", -- mutisi hän, sekottui ja etsi toisia,\nErkki Arvolaa, Golubofia. Mustasukkaisuuden piru irvisteli hänelle\nniistä.\n\n-- \"Hyi!\" -- puistahti hän ja etsi etemmä jupisten;\n\n-- \"Minulle on tehty vääryyttä: Minun elämäntyöni on lyöty rikki...\nVääryyttä minulle on tehty...\"\n\nItsekkäisyys alkoi hänessä kyteä. Hän kohosi elämänsä pölypilvestä,\nluulotellen että kaiken täytyy palvella _häntä_ ja hänen teoksensa\naatetta. Hän raivostui, kun näki että elämä kulkikin omaa uomaansa.\nItsekkäisyys nosti päätänsä yhä korkeammalle. Se kuiskaili taas ja\ntaas: \"Ne ovat tehneet sinulle vääryyttä.\" Hän kyyristyi sen käsiin,\nheittäytyi raukkana sen armoille, syytti muita siitä, että hänen\nteoksensa runoulapoille levisi jotain, jota hän piti tahrana. Sen\nhengestä tuoksahteli aistillisuuden ravassa kasvaneen ja versoneen\nmustan kukan löyhkä. Enkeli Iiranto häilähteli hänen vierellänsä\nlakkaamatta, tarkastellen hänen aivojensa työtä.\n\nJa kuumeisesti alkoi hän etsiä syyllistä ja löysi hänet ja miltei\nselvisi siitä huomiosta. Se syyllinen oli rouva Esempio, hänen\nJumalansa esikuva.\n\n-- \"Miksi hän ei ole ollut minulle suora?... Miksi on hän pettänyt\nminua?\" -- mutisi hän synkkänä.\n\nTaas kului tunti tunnin perästä. Sama sekava kaaos jatkui ja kiehui\nnyt rouva Esempion syyllisyyden ympärillä. Hän viskasi jo kaikki\nonnettomuutensa hänen hartioillensa, polki häntä niiden painolla\nmaailman häpeäpenkille.\n\n-- \"Kirkon mustalla penkillä olisi nyt paikkasi\", -- raivosi hän. Hän\najatteli sitä yhtä ainoaa, nimittäin: \"Minun elämäntyöni on lyöty\nrikki... minulle on tehty siinä vääryyttä.\"\n\nHän oli menettänyt parhaansa ja suru sen kadottamisesta läkähdytti\nkaiken muun...\n\nLopulta turtui hän kaikille ajatuksille. Väsyneenä Ja katkerana\nkirjoitti hän rouva Esempiolle:\n\n    'Helga!\n\n    Anna anteeksi suoruuteni, mutta en voi olla Sinulle totuutta\n    ilmoittamatta. Olin äskettäin eräässä seurassa, jossa kerrottiin\n    suhteistasi herra Arvolaan, kapteeni Golubofiin y.m. Itse olet\n    ne kertonut minulle aivan toisessa valossa. Tahtoisin luottaa\n    Sinuun, mutta minulle on mainittu muutamia asioita, joiden\n    totuutta minun on vaikea epäillä. Miksi tämä salaaminen? Olisin\n    minä ne ehkä jaksanut ymmärtää, mutta kun ne salaisuudet näin\n    odottamatta nostetaan eteeni, niin en tiedä, mitä silloin\n    ajatella ja tehdä. Toivon kumminkin, että kaikki olisi minulle\n    kerrottu liian mustilla väreillä, tai olisi juorua. Sinä yksin\n    ne voisit oikaista, uskomalla minulle totuuden. Silloin voisin\n    helpommin puolustaakin Sinua tarvittaessa. Itse Sinä et sitä\n    tietysti kaipaa, mutta olisihan hyvä puhdistautua lapsesikin\n    tähden, jonka väitetään kulkevan väärällä nimellä.\n\n    Toivon, että olet minua oikein ymmärtänyt, kuten ennenkin.\n\n                                               Harhama.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten alkoi taas entinen sekavuus. Teoksen sivuilla kuvatut\nihmemaailmat ja jumaluuden ilmenemiset karkeloivat sekaisin, jossain\nharmaassa pölyssä. Hän ei taas lopulta käsittänyt, mikä isku oli\nkohdannut, mistä oli salama singahtanut. Ja äkkiä puikahti pölyn\nseasta näkyviin vanha ennustus arpirintaisesta naisesta, joka tuottaa\nonnettomuutta...\n\n-- \"Olisiko se _hän_... rouva Esempio?\" -- alkoi hän miettiä ja\nsovitella ennustuksia häneen.\n\n-- \"Siinähän on yhtenäisyyttä... juuri se luoma\", -- jatkoi hän,\nennustuksen yhä rohkeampana nostaessa rumaa päätänsä.\n\nJa kirjan sivut haihtuivat hetkeksi. Hän sotkeutui kokonaan\nennustuksien näkymättömiin kuituihin, jotka alkoivat juosta yhä\nnopeampina. Lopulta hän takertui rouva Esempion rinnan päässä olevaan\nruskettumaan, puolipyöreään täplään. Hän oli sen monesti huomannut,\nmuistanut silloin joskus ennustuksen ja kysellyt sen täplän alkua...\n\n-- \"En minä sitä tiedä\", -- oli rouva Esempio silloin aina vastannut.\n\n-- \"Siinä se nyt on!... Se on jotain pahaa, koska hän sitä ei\nselittänyt\",-- jatkoi Harhama ajatuksiansa.\n\nJa sitten alkoi se täplä kummitella hänen silmissänsä. Se suureni,\nlaajeni, muodostui ilkeäksi pyöräksi, joka verkallensa kieri, kuin\naurinko, hänen silmiensä editse, laajeten lakkaamatta, kunnes hävisi\njonnekin, ilmestyi uudestaan ja taas uudestaan ja alkoi saman\nkulkunsa.\n\nNiin kului päivä, toinen. Ajatukset alkoivat jo tylsistyä, mieli\nturtua. \"Kun se edes vastaisi pian!... Ja mitähän se vastaa?...\nKierteleeköhän taas, vai onkohan siihen itseensäkin koskenut?\" --\njatkoi hän sotkuisia ajatuksiansa, yhä tuntien mustan kukan lemun ja\nenkeli Iirannon heilahdellessa hänen ympärillänsä, ruumiina kukan\ntuoksu ja viisauden näkymättömänä palava soihtu kädessä.\n\nParin päivän kuluttua sai hän rouva Esempiolta seuraavan vastauksen:\n\n    'Rakas ystävä!\n\n    En tiedä mitä sinulle kirjoittaa. Olen aivan surun murtama ja\n    rikki revitty. En jaksa kävelläkään.\n\n    Tahtoisin sinulle kertoa kaikki, mutta asia on niin\n    arkaluontoinen. En tiedä miten alkaa.\n\n    Kyllä on tosi, että Erkki Arvola oli muutamia kertoja luonani,\n    mutta minun lapseni kulkee sittenkin oikealla nimellään. Siltä\n    varalta olen todistukseksi aivan säilyttänyt Erkin kirjeen, joka\n    todistaa että tulin Esempion vaimoksi _en vierge_. Kun tulet,\n    niin näytän sen sinulle. Semmoisena sai minut mieheni. Se suhde\n    oli yhtä ainoaa tuskaa. Mieheni epäili minua jos jostakin,\n    tietysti syyttä. Hän rakasti minua, mutta minä en häntä. Mieheni\n    kuoltua tuli sitten Erkki, jonka vaimo oli kuollut, luokseni\n    katuvana. Minä luulin hänen olevan suurten tunteiteni arvoisen ja\n    tahdoin analyseerata tuon vanhan rakkauden. Luulin, että hän on\n    sittenkin se oikea...\n\n    Mutta sitten tapahtui elämässäni jotain niin mustaa, jota\n    muistan kuin pahaa unta... Se oli se kapteeni Golubof. Kyllä\n    se on totta... Hänellä oli niin voimakas luonne, että hän otti\n    minut väkisin. Perkeleeksi minä häntä kutsuinkin. Kerran kirosin\n    lapsenikin, jos menen hänen luokseen, ja kuitenkin menin. Minä\n    halveksin itseänikin, miten voin antautua moiselle miehelle,\n    josta vielä kuulin niin paljon rumaa ja alhaista. Lopulta Erkki\n    sai vihiä asiasta, puristeli minut mustelmille ja siitä asti on\n    hän ollut minulle kuollut.\n\n    Enempää en jaksa kertoa. Olen nyt riisunut itseni aivan alasti\n    edessäsi. Koko elämä on taas nyt mennyttä. Se oli jo valoisaa\n    sinun kanssasi ja onnellista. Minä luulin, että kaikki olisi\n    haudattu, mutta nyt nousee menneisyyteni sen Erkin hahmossa ja\n    myrkyttää kaikki.\n\n    Tee nyt kanssani mitä tahdot, mutta sinä teet minulle veristä\n    vääryyttä, jos nyt enää annat menneisyyteni vaikuttaa, ja jos sen\n    teet, niin minä _kiroan sinut_ ja kaikki miehet kanssasi.\n\n    Jospa sinäkin voisit unohtaa kaikki, niin voisi olla vielä\n    valoa elämässä. Usko minua: _Nykyisyys_ on Sinun, Sinun yksin.\n    Minä vartioin sitä Sinulle sieluni kaikilla voimilla. Ja mitä\n    tehnetkin, älä tee, ennen kun olet puhunut kanssani, sillä näistä\n    on vaikea kirjoittaa; syntyy uusia väärinymmärryksiä...\n\n    Nyt olen epätoivossa. Olen juuri lähdössä täältä Schuwalowan\n    liasta asuntoosi Harhamalaan, mutta en tiedä sallitko enää, ja\n    itselläni ei ole varoja vuokrata kesäasuntoa.\n\n    Kaikki riippuu nyt sinusta, koko elämä. Mutta vaikka hylkäisitkin\n    minut, niin yhtä Sinä et saa viedä, nimittäin kunnioitustasi. Se\n    on minulle kalleinta kaikista ja se minun täytyy Sinulta saada.\n    Minä en sitä pyydä, minä _otan_ sen Sinulta, otan _elämälläni_.\n\n    Ole nyt minulle suopea ja vastaa pian!\n\n                                                  Helga.\n\n    P. S. Ole hyvä ja ilmoita, saanko tulla kanssasi puhumaan. Ehkä\n    silloin kaikki selviää.'\n\nVälinpitämättömänä, mieli haudassa, luki Harhama kirjeen. Häntä\nei, mielestänsä, sitonut rouva Esempion aistillisuus, tai henkisen\nrakkauden huumaus. Hänen suhteensa tähän oli itsetietoisen miehen\nsuhde vaimoon. Mutta hän oli sitonut häneen elämänsä ytimen, nostanut\nhänet -- aluksi puoliväkisin -- elämänsä, ajattelujensa ja teoksensa\nkirkkaaksi keskipisteeksi.\n\nEnkeli Iiranto huomasi hänen ajatuksensa. Se sieppasi vyöllänsä\nriippuvan käärmeen suusta käärmenuolensa ja ampui sen korkeuteen\njosta sävähti uusi kuva Harhaman aivoihin: Hän näki teoksensa\nkirkkaan keskipisteen alkavan _himmetä_. Hän hätäytyi ja heittäytyi\nsitä pelastamaan aivan sokeana. Hän käsitti että jos se keskipiste\nhäviäisi nyt tahraan, joutuisi hän omissa silmissään henkiseen\nhaaksirikkoon, josta hän ei jaksaisi enää nousta. Sen hän tajusi\nsairaloisesti, vaistomaisesti.\n\nSilloin enkeli Iiranto puhalsi hänen sieluunsa sumua ja Harhamalle\ntuli hetkessä elämän ja kuoleman kysymykseksi voida kirkastaa se\npiste taas ennalleen, omissa silmissään. Hän ajatteli itsekseen:\n\"Jos olen nyt kulkenut väärää tietä, olen kulkenut liian kauvaksi...\nväsyksiin asti. Voimat eivät riitä palata ja alkaa uudestaan. Täytyy\nsiis jatkaa alettua polkua ja päästä sitä käyden perille.\"\n\nUudet mietteet alkoivat pulputa Harhamassa. Hän mutisi, mietti:\n\n-- \"Olen häntä kaikkien edessä kohottanut kaiken yläpuolelle, olen\nmasentanut ja häväissyt jokaisen, joka on yritellyt häntä lokaamaan\nja nyt...\"\n\nHän keskeytti, kuin olisi häntä pistetty. Mielipuolen tapainen\nitsensä korottaminen kaikkien yläpuolelle tempasi hänet taas\nvaltoihinsa.\n\n-- \"Ja jos ne nyt näkisivät, että olen erehtynyt, niin jo ne\nilkkuisivat!... Raakimukset!\" -- supisi hän, muistellen nimiä: \"Senkin\nolen masentanut... ja sen... ja sen.\" Ja hän alkoi sairaloisesti taas\npysytellä luulotellulla henkisellä vuorenhuipulla, pysytteli siinä,\nkuin terävän piikin päässä. Kaikki ne, papit ja Airolat ja muut,\njoiden edessä hän oli röyhkeän ylpeänä puhunut rouva Esempiosta,\nkulkivat jo hänen editsensä, pilkkanauru huulilla. Joka nurkan takaa\nsoivat ivakellot.\n\nTaas peittyi kaikki savuun ja pimeään. Teoksen häviö ja oma alennus\nniiden edessä, joita hän luulotteli polkeneensa henkisenä ylimyksenä,\nsekaantuivat yhdeksi sotkukseksi, joka avasi pimeän kitansa ja uhkasi\nniellä hänet ja hänen elämänsä. Hän alkoi etsiä pelastusta siitä\nhäviöstä ja häpeästä. Hän luki rouva Esempion kirjeen uudestaan ja\nyhä uudestaan, etsi valopilkkua joka sanasta. Ja mitä hartaammin hän\netsi, sitä valoisempina tuikkivat kirjeestä toivonkipinät. Hän supisi:\n\n-- \"Tässähän on niin paljon avomielisyyttä ja katumusta...\"\n\nJa hän luki taas uudestaan ja löysi yhä uutta valoa. Enkeli Iiranto\nosotti kirjettä sormellansa ja hymyili:\n\n-- \"Tässähän on niin paljon ihmistuskaa, sitä puhdasta, jumalallista\ntuskaa.\"\n\nHarhama ilostui, kuin hengenhädässä oleva avun lähestyessä, ja\ntutki ja mietti ja löysi aina uutta ja uutta toivoa. Ja silloin\nenkeli Iiranto ampui nuolellansa Harhaman poveen uuden, välähtävän\nkysymyksen, uuden uskon siemenen: entisen epätoivon epäilyn. Äkkiä\nkysyi silloin Harhama itseltänsä:\n\n-- \"Mitä rikosta hän oikeastaan on tehnyt... Mistä minä häntä\nsyytän?...\"\n\nAjatukset tekivät työtä raukeina, väsyneinä. Kaikki oli himmeää,\nmutta kirkastuvaa. Teoksen pelastus näytti jo _mahdolliselta_. Hän\ntaisteli, kuin hukkuva henkensä puolesta. Hän jatkoi:\n\n-- \"Hänhän on vaan _erehtynyt_, ei rikkonut... Eikä edes\nerehtynytkään, vaan mitä lie... Ja millä oikeudella minä vaadin tiliä\nhänen _entisyydestänsä_?\"\n\nSuuren teoksen pelastus näytti jo varmalta. Hän ponnisti viimeisetkin\nvoimansa, puhellen:\n\n-- \"Olenko minä _itse_ synnitön?... Tai olenko erehtymätön?...\nPäinvastoin. Ei ole kuoppaa, johon en liene langennut, ei rapakkoa,\njossa en olisi uinut.\"\n\nEnkeli Iiranto hymyili. Ja yhä valoisemmilta näyttivät Harhamasta\nkirjeen sivut. Hän alkoi jo tyyntyä. Ajatuksissansa oli hän avannut\nmunkki Pietarin lahjottaman Uuden testamentin ja selaili sitä. Kuin\nsattumalta avautui silloin munkki Pietarin alleviivaama, Raamatun\nihanin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, jonka\nhänkin oli kerran alleviivannut rouva Esempiolle. Hän luki siitä\nLuukan evankeliumin 7 luvun 37:nen ja 38:nen värssyn:\n\n_\"Et ecce, mulier, quae fuerat in urbe peccatrix, quum cognovisset\neum accumbere, in domo Pharisaei, allato alabastro unguenti, et stans\napud pedes ejus retro, flens coepit lacrymis rigare pedes ejus, et\ncapillis capitis sui extergebat, et deosculabatur pedes ejus, et illo\nunguento ungebat.\"_\n\n[Ja katso, yksi vaimo oli kaupungissa, ja hän oli syntinen ja kun hän\nsai kuulla, että Hän aterioitsi fariseuksen huoneessa, toi hän lasin\nkallista voidetta. Ja seisoi takana Hänen jalkainsa juuressa itkien\nja rupesi kyynelillänsä kastamaan Hänen jalkojansa ja niitä päänsä\nhiuksilla kuivasi ja suuteli Hänen jalkansa ja voiteli voiteella.]\n\nEnkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä näkymättömässä ruumiissansa,\npuhalsi taivaalle Harhaman teoksesta sen runokuvan, jonka hän oli\nmaalannut ukkos-ilman noustessa. Se osotti sitä ja kutitteli Harhamaa\nihanilla henkäyksillänsä, kuiskaillen niillä:\n\n-- \"Muistatko?... Ihmemaailmassa saarnasi ihmisjumala, että _kaikki_\non vaan jumaluuden puhdistustulta... syntymäkipua... että ei _voi_\nolla mitään väärää ja tarpeetonta... rikkaat ryöväritkin ovat\ntarpeellisia... sillä jumaluus on syntymäkivuissaankin erehtymätön...\"\n\nJa silloin hänelle alkoi avautua jumaluuden suuri armo ja\nanteeksiantamus ja ihmisen katumus ja nouseminen valkeni hänelle\nkirkkaana puhdistustulena. Tuntui, kuin olisi rouva Esempion kirjeen\nlehdiltä tuoksunut sama kallis nardusvoide, jolla syntinen vaimo\nvoiteli Jeesuksen jalat, ja tuntui kuin sen rivien välille kätketyt\nhuokaukset ja tuskat olisivat rouva Esempion hivuksia, joilla hän\nsyntisen vaimon tavoin kuivasi jumaluuden jalat, jotka hän oli\nkyynelillänsä kastellut.\n\n-- \"Mitä onkaan ihminen ilman erehdystä!... Se ei tunne nousemisen\nsuuruutta, eikä jumalallisen anteeksiantamisen suloutta\", -- puheli\nHarhama riemuiten jo, kuin hukkuva rannalle päästyänsä.\n\nUudestaan ja yhä uudestaan luki hän kirjeen, tunsi siinä nardus- ja\naloesvoiteiden tuoksun, katumuksen ja nousun jumalallisen\ntuulahduksen, ihmishengen vaivaloisen pyrkimyksen jumaluuteen.\nJa kaikki alkoi vaaleta, selvetä ja kirkastua, kuin autuaalle\ntulevan elämän ihanuus, kun sille kirkastuu Jumalan armo ja taivaan\nkellot soivat ja enkelit tulevat laulaen häntä noutamaan ja tähdet\nhymyilevät kirkkaina ja uusi elämä puhkeaa, kuin kukka nupustansa,\ntai kuin ylistyslaulu autuaasta ihmisrinnasta.\n\n-- \"Niin. Mitä olisi ihminen ilman erehdystä!\" -- ilostui hän\nedelleen, enkeli Iirannon hänen vierellänsä hymyillessä.\n\nJa ihmisessä piilevä jumaluus kirkastui hänelle kirkastumistansa,\npöly hävisi, aurinko loisti ennallansa, uusi valo valeli rouva\nEsempiota, joka oli juuri noussut jumaluuden jalkoja suutelemasta...\n\nSairaloisen riemulla kiirehti Harhama ulos ja lähetti rouva\nEsempiolle komean kukkakorin ja sähkösanoman:\n\n-- \"Kaikki sovitettu.\"\n\nJa kun hän oli kokonansa tyyntynyt, nautti hän aivan siitä, että\n_hänelläkin_ oli jotain unohdettavaa ja anteeksi annettavaa, eikä\nainoastaan anteeksi pyydettävää. Hän kohosi omissa silmissänsä. Hänen\ninhimillinen heikkoutensa oli löytänyt nyt tomuhitusen, kuvitteli sen\nkalliiksi kiveksi ja nautti siitä...\n\nHän tarttui taas teokseensa, kuin äiti lapseensa, jonka on luullut\nijäksi kadottaneensa, mutta löytääkin sen sattumalta ja ratkeaa aivan\nilosta, alkaa sitä pukea parhaimmillansa. Hän alkoi kuvata rouva\nEsempiota suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien esikuvaksi,\nsiksi, joka Jeesuksen tavoin \"antaa esikuvan\" muille.\n\n-- \"Ilman tätä ei teokseni olisi ollutkaan täydellinen... Oikeastaan\nolisi jäänyt pois jumaluuden kaunein helmi\", -- riemuitsi hän työnsä\nlomassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaan kiertolaisena huitoi kirkas kuu ijankaikkista kierrekettänsä\nmaan ympäri, pauhaten sen mukana. Aurinko paahtoi sinne valo-uhkuna.\nSe kuumensi kuun vuoret tulikuumiksi, hehkuviksi tulihiiliksi.\n\nTulikuumana hohtavan vuoren huipulla, kuun päivätasaajan kohdalla,\nseisoi Perkele, ruhtinaallinen tulihulme hartioilla, välkkyvä\nvaltikka kädessä, pään päällä tulikruunu, jota siivekkäät käärmeet\nkynsissänsä kannattivat Hänen edessänsä oli sata miljoonaa enkeliä,\nveriviitat hartioilla, vyöllä tuliset miekat, kädessä sotatorvet.\nRotkot olivat niitä täynnä, vuoren kupeet kirjavina. Ne soittivat\nPerkeleen ylistystä. Tulihohteinen vuori vapisi. Soitto pauhasi, kuin\nitseensä sointuva ukkosen jyrinä.\n\nPerkele puhui tulisuihkun ja valo-uhkun seasta:\n\n-- \"Palvelijani Iiranto on vienyt Harhaman onnellisesti vaarallisen\nsalakarin ohi. Juonitteleva Jehova oli antanut pilvensä kärestä\npuheta salamana Harhaman eteen vaimon _menneisyyden..._ Hän luuli\nsillä voivansa Harhaman teoksen murskaksi lyödä... Mutta palvelijani\nIiranto on paljastanut Harhamalle Jehovan ilkeän juonen... Harhama\nmaalaa jo Jehovaa vastaan tehtyä rikosta _hyveen_ runoväreillä...\"\n\n-- \"Sillä sinusta iski viisaus salamana Iirantoon... Sinä murskasit\nJehovan karit ja sammutit Hänen salamansa palvelijasi Iirannon\nkädellä\", -- oikaisivat pää-enkelit.\n\nSata-miljoonainen enkeliparvi veisasi silloin Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Sinusta niinkuin päivän valovirta\n    viisaus ja voima tulvailee.\n    Sinulle vihollises niidet, pirta\n    raatavat, kun niihin suoltuilee\n    sinusta loppumattomasti loimet,\n    joist' alkuun saavat kaikki ihmistaimet.\"\n\nKaiku värisi ja vapisi tulikirkkaissa kuun vuorien sivuissa\nja lymyytyi sen onkaloihin. Vallan ja voiman sädekehä ympäröi\nPerkelettä. Tuliviitat hulmahtelivat valovirrassa ja enkelien ihastus\nkohisi kauniina pauhuna.\n\nPerkeleen vihjauksesta ilmestyi enkeli Iiranto hänen eteensä ja\nPerkele puhui hänelle:\n\n-- \"Hyvin olet tehtäväsi hoitanut. Palkkioksi saat lahjan itse\narmastella itseäsi, eivätkä sinun mielitekosi ole koskaan uupuvat.\"\n\nRiemastunut enkeli-armeija veisasi ja soitti taas Perkeleen\nylistystä. Säveleet kantoivat ihastuneen Iirannon takaisin\ntehtäviinsä ja Perkele nousi laulavan armeijansa kanssa kuunvuoren\nhuipulta pimeään eetteriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolan kirkas kesäyö välkkyi vesillä. Käet kukkuivat. Rastas keinui\nkoivunvarvulla ja viserteli pesässä hautovalle emolle ja yön tyttäret\nseuloivat armaita unia päivän vaivoista väsyneille. Rannoilla\nripsehti luonnonrauha, ja metsissä arkaili hämärä, kisaillen valoisan\ntaivaan välkkeen kanssa. Neito odotteli armastansa ja nuorukainen\nkulki karjapolkuja metsän halki tyttönsä asunnolle, merkiten kulkunsa\nlaululla. Tyttö kuunteli armaansa tulolaulua, odotti syliä, valmisti\nsuuteloa... Kaikkialla huiskuttelivat elämän ja kevään liinat,\nkutsuen sille povelle, missä tuskat unohtuvat, kysymykset lakkaavat,\npovet rauhottuvat ja kaikki raukeaa unohdukseen ja onneen.\n\nMutta Harhaman pienen huoneen akkuna oli raollansa ja sisällä istui\nHarhama itse sieluttomana muumiona. Hänen runojensa hurjat henget\nharhailivat taas etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä.\nSilloin kun kaikki muu nukkui luonnon rinnoilla, lähti hän, kuin\nrauhaton yökkö etäiselle lennollensa tavottelemaan mielikuvituksensa\nkirkkaita virvatulia ja valhemaita. Ne tulet välähtelivät sakeana\nsalamasateena, milloin siellä, milloin täällä, ja ne tienviittana\npyrki hän jumaluuden ikuisille auteremaille, nousemaan siellä\njumaluuden hengen siiville, nukkuaksensa niiden tuudittamana\nikionneen...\n\nKaikki kukki. Kaikki imi elämän utaria. Yö hyräili luonnonvirttä.\nKevät jakeli kauneuttansa, mainen rauha antimiansa, mutta Harhama\nvalmisti teostansa, niihin silmää siirtämättä. Runot nousivat\nsen sivuille helminä, kuin kirkas kaste kukkanurmelle, aatteet\nkutoutuivat verkoksi, kuin hämärän hienot kuidut. Sivu valmistui\nsivun perästä. Mielikuvitus karkeloi vallatonna ja hän itse istui\nkuin yökkö hiljaa, sieluttomana, maahan jääneenä aaveena.\n\nJumaluuden mailta soivat kauneuden kellot. Harhama kuvaili\nteoksessansa _lankeemuksen runollisuutta ja kauneutta_. Hän antoi\n_rikoksen_ puheta heleänvärisimpänä kukkanuppuna, pulahtaa sen,\nkuin kirkkaan kuplan runovirran väripinnalle. Hän lauloi siihen\nkukkaan hivelevän tuoksun, muutti sen tuoksun hyveeksi, sen värit hän\nlauloi jumalalliseksi hyveeksi ja niin loi hän _rikoksesta_ kukan,\njossa valmistui jumaluuden korkein olemus _hyve_, kuin puhdas kulta\ntulinisissä.\n\nHän antoi esempio-ihmisen peseytyä ja puhdistua omissa suurissa\nerehdyksissänsä, jalostua rikosten kauneissa runokylvyissä, kuivautua\nsoitossa ja sävelissä, ollen itse mukana ihailemassa jumaluuden\npuhdistumista. He soutavat Riuttalan kuulua selkää... kirkkoveneiden\nikitietä... virsien vanhaa ulappaa... Se selkä on nyt kaunis, kuin\nkirkkolaulu... Sinisotkat uivat veneen vanavedessä... Sen edessä\nlaulavat allit... Nukkuvan aallon alla helottaa kirkas päivän kuva\ntaivaan sini-ontelolla... rannat riippuvat vedessä kuvina... veneen\nväre vierii, kuin kaunis virsi pitkin järven rasvatyyntä... Mainen\nkauneus on kukassansa... sopu liikkuu rantalumpeilla... rauha lymyää\nrantakaislikossa... onnenkukissa piilottaikse puhtaus ja ihmis-onni\najelee allin laululla pitkin järven siniselkää... Elämä on kuin nuori\nneito... Sillä on koristeina käen kukunnat, helyinä lintujen laulut\nja luonnon silmäterä vartijana... Päivän kuva heilahtaa hieman, kun\nveneen väre vierii sen yli... Allit laulavat somemmin... rantakuvat\nhuiskahtavat... vene viiltää tyyntä vettä... Purjehtijat ovat menossa\nikuisen onnen hakuun. He ovat menossa niihin maihin, missä ihmisyys\nlaskee jumaluuteen onnellisena, kuin vasta vihityt morsiusvuoteelle...\n\nMutta Riuttalan ranta näyttää lievettänsä, missä kasvavat Riuttalan\nHelgan hääkukat... Se heilauttaa sitä, kuin tyttö liinojansa...\nSieltä vilkuttavat vanhat muistot... Siellä on kulunut ensi lempi,\nsilloin, kun elämä hohti, kuin illanpuna akkunassa ja käet kukkuivat\nheleää hopeaa ja päiväpaiste levitti liinat tielle kaikkialla\nminne kulki... Siellä ovat itketyt ensi kyyneleet kuihtuneille\nhääkukille... Nyt kokoaa sotka ne kyyneleet helminauhaksi. Se\nkoristaa niillä vanhat muistot... Onnenkukat kukoistavat silloin\nhoukuttelevampina... kainompina... armaampina... Yhden teriöllä\nhohtaa se _ensi_ suudelma... elämän ihanin onni... tytön puhtain\nunelma... Se on taas tarjolla onnenkukan teriöllä... Mutta luonto\nvalvoo jumaluuden silmänä, huolehtii puhtaudesta... perheestä...\nvaimon ja miehen välien pyhyydestä... rastaan pesän puhtaudesta... Se\nkuiskaa jumaluuden suulla:\n\n-- \"Se suudelma ei kuulu enää sinulle... Se on sinulle jo _liikaa_,\nkun olet itsesi yhdelle antanut... Minä olen jumaluutta, ja jumaluus\nei salli uskottomuutta, ei tahraa, se on yksiavioinen...\"\n\nVene viiltää taas vettä. Ranta laulaa vanhoja muistoja... Se laulu\nvetää venettä rannan luokse... Se kääntää melaa esempio-ihmisen\nkädessä... Vanhat muistot ovat viehättäviä: Laulu voittaa... Mela\nkääntyy jo kädessä, vene pyörtää melan mukaan... Jo lähestyy vene\nkukkarantaa... Valkeat kukat nuokkuvat, kuin olisivat täynnä\nlapsuuden iloja... nuoruuden muistoja... elämän onnea... Vaahtona\nkuohuu niistä ensi lemmen muisto... Se herättää janon, kuin\nviininvaahto... Ensi suudelma hohtaa helmenä sisinnä... Se kiehtoo\nkuin kaunis käärmeen laulu... Se kuiskaa:\n\n-- \"Ei ole vielä myöhäistä... Ei ole mikään luvatonta... Vai olisiko\nluonto niin sanonut...\"\n\n-- \"On se sanonut... on sanonut\", -- vastaa esempio-ihminen.\n\n-- \"Valetta... Valetta! Älä usko!... Taita kukka, ota siltä\nsuudelma... ja toinen... ja kolmas, niin tiedät, kuin Jumala, mitä on\nuneksittu lempi ja _onni_!...\"\n\nJa esempio-ihminen katsoo kukkaa. Onni lymyää sen pohjalla puhtaana\nja arkana, kuin lintu varvulla, morsian häävuoteella... Ensi\nlemmen muisto levittää sen lehdille armaimmat ihanuutensa... Ensi\nsuudelma kiehtoo kauniina käärmelauluna... Voimat raukeavat Allin\nlauluun... Silmä sulaa veden sineen... Mieliteot riutuvat vanhoihin\nmuistoihin... Hän katkaisee sen kukan, jota luonnon lakikirja kieltää\ntaittamasta... Hän saa siitä suudelman... Hän tapaa onnea käsin\nkiinni... Mutta arka onni on herännyt suudelmasta... Se on paennut\nkukasta, kuin henki kuolevasta, jättäen jälkeensä kirouksen kylmäksi\nruumiiksi... Rikottu on jumaluuden ainoa, suuri käsky: _luonnonlaki_,\nyksimiehisyys... Se käsky on rikottu, jonka täyttämisestä on luvattu\nnaisen taivas: _äiteys_...\n\nElämä osottaa jo ohdakemaatansa: Uskollisin ystävä _kärsii_... Elämä\ntarjoaa sille mustia kukkia... Mieli käy siitä tiedosta apeaksi...\nSitten tulevat tunnonvaivat... kärsimykset... tuskat... soimaukset...\näiteyden menetys. Onnen unelmalinnut olivat turman mustasiipisiä\nyökköjä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jumaluus pysyy sen kautta, ettei se mitään luotansa päästä.\nSe puhdistaa erehtyneet. Se vetää ne katuneina takaisin itseensä.\nSe puhdistaa ne onnettomuudella... kärsimyksillä... tuskilla...\nKaikki palaa siihen. Siihen ajaa erehtynyttä erehdyksestä johtunut\nonnettomuus, siihen vetää sitä jumaluuden oma armo, vetää kuin lähde\njanoista... lämmin viluista... rakkaus kovaa kokenutta...\n\nHarhaman teoksen sivuille kumpuavat uudet helmikylvöt, kuin kaste\nmaanpovesta... Alkaa jumaluuteenpaluu... kadotetun rauhan nouanta...\npeseytyminen omissa kyynelissä... Hän harhailee taas vanhimmissa\nmaailmoissa, esempio-ihminen mukana... Ihminen on siellä jumaluuteen\npääsemäisillänsä... Se on kuin Jeesus Jumalan, mieheksi varttuva\npoika isän suhteen... Se hallitsee jo jumaluuden avaimia, tekee\nsen tehtäviä: Se antaa jo syntejä anteeksi, kuin Jeesus, ainoa\nihmislapsi, jossa jumaluus oli jo tietoiseksi herännyt... Se jakaa\nsiunausta... hoitaa armonastioita jo Jumalana, kuin poika isänsä\nnimessä...\n\nHän kuvaili ihmemaailmansa uniensa ja näkyjensä valossa. Siellä on\nainainen valo: kuusi kuuta paistaa öisin... Päivää valaisee yhtä\nmonta aurinkoa oudolla valolla... Rauhan kellot soivat kaikkialla...\nOnni kukkii mailla... liitelee vesillä... hymyilee ilmassa...\nLinnut laulavat autuaiden riemulaulua... Ne laulavat ylistystä\nsille jumaluudelle, joka on heissäkin heräämässä, suloisena, kuin\nJumalan armo syntisessä, kauniina, kuin aamukoite pimeän erämaan\nhätääntyneelle kulkijalle...\n\nAutuus paistaa päivänä... armo kuunvalona... totuus on itseselviö...\nNiillä onnenmailla on ihmisillä enkeliruumis, outo maan ihmisille...\nHenki on siellä kehittynyt... liha riutunut, vietit surkastuneet...\nruumis saanut uuden, korkean olomuodon... Ihmisjumala on\njalostanut itseänsä, henkeänsä ja hengen kautta ruumistansa...\nSe ei ole hoidellut lihaansa... ei viettien kutkuttimia... ei\naistillisuuttansa, joita se on hävennyt, kuin maan ihminen arkoja\nelimiänsä. Hengen jalostuessa on ruumiskin jalostunut... viettien\nsyötit kuihtuneet... jumaluuden jalot ilmestysmuodot syntyneet niiden\nsijalle... Ihmisjumalilla on enkelisiivet... Ne liikkuvat vapaasti\nilmassa maansa vetopiirin rajoille asti... Ne rakastavat puhtaasti ja\nkauniisti, kuin nurmen kukat... Ne äitiytyvät nautinnotta... antavat\nisyyden ilman irstautta... liekkumaa... nautintoa... antavat sen\npuhtaasti, kuin isä lahjan lapsellensa, ilman viettien orjaruoskaa...\n\nAuringoista valuu sinipunerva valo... Kuutkin paistavat omalla\nvalollansa, vaikka ovat puoli sammuneita... Niiden valo on\nkelmeän-punainen... Vedenkalvot sointuvat kuutamoon ja auringon\nvaloon, sulaen yhdeksi värisuloksi... Metsät ovat yhtä satua. Puiden\nlehdet ovat kukkasia, mikä minkin värillisiä, ja hedelmä kypsyy joka\nkukasta... Värit ovat maassa tuntemattomia... aine toista, kuin\nmaassa ja sen sisarmaailmoissa... eläimet ovat yhtä korkealla, kuin\non ihminen maassa.\n\nSiellä asuu ihmisjumala jättiläiskukkaisissa, jotka se on itsellensä\nasumukseksi kehittänyt, jalostanut ne siksi pienestä kukasta\nmiljaardi-vuosien kuluessa... Puu kantaa ihmisjumalalle hedelmätä...\nlinnut veisaavat virsiä... muut eläimet soittavat sille ylistystä,\ntuntien sen jumaluuden, itse pyrkien siihen sulautumaan...\nSukulaisuudet ovat hävinneet... kansat ovat lakanneet olemasta...\nkielet ovat sulautuneet... on olemassa ainoastaan yksi olento:\nihmisjumaluuden jumalajoukko, joka näkee avaruuden ihmeenkaukaisiin\nosiin asti... näkee etäiset auringot ja kaukaiset kuut ja elää\navaruudessa, kuin kirkkaassa onnenkuplassa...\n\nTeos jatkui. Runo vuoti hyrskyvänä hopeavaahtona, ryöppysi kirkkaana\nkultakuohuna. Harhama kuvaili jumalallista anteeksiantamista ja\nlangenneen ihmishengen suurta nousua.\n\nJumaluuden ja onnen maassa oli kaunis laakso... Sen kolmella\npuolen pujottelivat hopeahohteiset vuoret huippujansa ilman\npunakirkkauteen... Laakson pohjalla päilyivät lammit kuvastimina\nja virrat koukertelivat värivöinä, sateenkaaren-värisinä, vaikka\nvärit olivatkin maan ihmisen silmälle ennen näkemättömiä... Puiden\nkorkeimmat kukat tirskuttivat niinkuin pikku linnut maassa, mutta\nääni oli hiljaista sulosointua... Hienoinen tuulenhenkäys ajeli\nkukkien väriä, kuin maassa tuuli sumua, tai päivän kirkasta\nauteresavua. Kaikki kylpi kauneudessa.\n\nIhmisjumalat istuivat ympäri laaksoa, mikä lammikon hopeanheleällä\nlumpeella, mikä puussa, mikä maassa, tai vuoren hopeakielekkeellä...\nSoittimet soivat... Sävel karkeloi... Se oli meille outoa säveltä,\nkun ei sitä ollut korva ennen kuullut.\n\nYksi ihmisjumalista selitti lankeemuksen runollisuutta, rikoksen\nsuuruutta. Hän puhui:\n\n-- \"Ei voi olla mitään, joka ei palvelisi meidän jumaluutemme\nkehittämistä korkeimpaan kukkaansa, sillä meidän jumaluus on\nainoa todellisesti oleva ja ainoa kehityksen tarkotus... Siksi\npalvelee meidän kehitystämme _kaikki... Rikoskin_ ja _erehdys_ ovat\ntarpeellisia kehitys-ilmiöitämme... Sillä jumaluutemme on _ainoa_\nviisaus ja se on _erehtymättömyys_... Kaikki on sen luomaa, ja\nsiksi _ei voi_ olla mitään _väärää... Syntikin on ase jumaluutemme\nkädessä... Syntikin_ on kehitysvoimamme tarpeellinen, järjellinen\nilmiö... Se on _järjellinen_, koska se on meidän erehtymättömän\njumaluutemme luoma... ja se on meidän luoma, koska _ei voi_ olla\nmitään, joka ei olisi meidän luoma...\"\n\nIhastuneiden ihmisjumalien suusta puhkesi riemulaulu, kuin kaunis,\nviaton ja kaino kaiun morsian, joka ojentaa kätensä ottamaan vastaan\nkaiun koreita, ikävöityjä kihloja. Ne veisasivat:\n\n    \"_Syntikin on ase kädessämme_.\n    Lankeemus on voimamme.\n    Rikoskin on voittomme.\n    Kaikkeuden kaikki purot\n    meihin meistä virtaavat.\n    Meist' ei mikään pääse pois.\"\n\nKaiku kihlaili ja armasteli morsiantansa. Ihmisjumala joi onnestansa.\nPuhuja jatkoi:\n\n-- \"Lankeemus on kehityksemme järjellinen kiirastuli ja olemuksemme\nkorkeimman loppuyhtymän: _hyveen_ valmistaja. Sillä ainoastaan\n_langennut_ tuntee armon ja anteeksiantamisen tarpeen ja suloisuuden.\nSiksi, kasvattaa rikos armoa ja anteeksiantamusta ja rikoksen\nymmärtämistä... Niin kehittää rikoskin olemustamme, hyvettä... Niin\non syntikin aseena meidän jumaluutemme käsissä...\"\n\nIhmisjumalat kallistivat polvellensa jättiläiskukan teriöt,\njoiden heteet soivat viritettyinä harpunkielinä, ja soittivat\nsillä oman itsensä ylistystä. Harpunheleä soiton sävel uiskenteli\nylistyslaulussa, kuin neitonen kirkkaassa vedessä, kun sen ruumiin\npuhdas iho sointuu veden väreihin...\n\nPuhuja jatkoi:\n\n-- \"_Rangaistuksella_ pitää jumaluutemme rikoksen _järjellisyyden\nrajoissa_, joissa se luo hyvettä. Sillä kääntää se myös langenneen\nrikoksesta takaisin ja opettaa hänet tuntemaan armon ja hyveen\nsuloisuuden... Anteeksiantamisella ja armolla vetää jumaluutemme\nlangenneet takaisin itseensä... Siksi ei meistä mikään pois\nvierähdä... Siksi ei olemuksemme heikkene, ei voimamme häviä... Siksi\nolemme me ijankaikkiset...\"\n\nIhmisjumalat veisasivat taas omaa ylistystänsä:\n\n    \"Rikos sekä rangaistuskin\n    meitä yksin palvelevat.\n    Rikoksesta tuloksena\n    niinkuin kukka puhkeaa\n    rangaistus ja langenneita\n    ajaa meihin uudestaan.\n    Erehtyneet meihin vetää\n    armon suuri virta,\n    sitten kun on rikos, synti\n    jalostanut langenneen.\n    Siksi jumaluutemme\n    suur' on, ijankaikkinen.\"\n\nEnkeli Iiranto seisoi hymynä Harhaman vierellä, osotti lankeemuksen\njumalallisen jalouden, järjellisyyden ja suuruuden ja lausui:\n\n-- \"Jehovan kuvitelmain juonien tähden olit tuomita jumaluuden\nkauneimman kehitys-ilmiön: suurten lankeemusten jalostavan\nkiirastulen...\"\n\nHarhaman koko sielu värisi. Hän tarttui loistavimpiin\nrunosoihtuihinsa ja maalasi niillä rikoksen ja lankeemuksen\nihanaksi... jaloksi... kauniiksi... puhdistavaksi... Hän\nistutti esempio-ihmisen lumikirkkaasen kukkaveneesen... nosti\nveneen purjeeksi unelmat... kylvi tien hopealumpeilla... antoi\nsoiton puhaltaa purjeeseen tuulta... Hän maalasi virrankulun\nkirkkolauluksi... paheen kukan tuoksuksi... rikoksen palavaksi\nrunorovioksi ja siihen tuleen antoi hän esempio-ihmisen solua\nveneessänsä, vajota siihen, kuin sävel kaikunsa suuteloihin,\ntaivaallisten laulujen soidessa jumaluuden kiirastulen kunniaksi.\n\nValo kisailee kukissa... autuaiden unelmat häilyvät ilmassa...\nonnenväre vierii vesillä, kuin kaunis allin laulu, ja rauha helottaa\nhelmikirkkaana. Ihmisjumalat katsovat langennutta lempeästi...\nSe katse raukaisee polvia... herpaisee niitä suloisesti, kuin\nkuoleman lempeä tulo paljon kärsineen jäseniä: Jumaluus kutsuu sillä\nsyliinsä... Se kutsuu armolla ja anteeksiantamisella. Se vetää, kuin\nveden suppilo.\n\nKaikki himmenee, kaikki häviää jumaluuteen, kuin autuuden\nutuihin, sointuu siihen, kuin sävel taivaan enkelilauluihin...\nPolvet herpoavat... mieli rauhottuu... sydän rohkaistuu... henki\npyrkii puhtauteen, kuin kasvi valoon... kukka väreihinsä... neito\nkauneuteensa...\n\nHarhama antoi esempio-ihmisen nähdä suurten nousemusten hohtavat\nseppeleet... Hän puki sen niillä seppeleillä... uitteli armon\nvirroissa... pesi... jalosti... kirkasti... puki hyveen jalokiviin...\nantoi sen langeta polvillensa oman jumaluutensa ja kaikkeuden\njumaluuden eteen ja sovittaa kaiken omassa povessansa, etsiä ja\nlöytää sovinnon, lunastuksen ja rauhan omassa rinnassansa asuvan\njumaluuden edessä, eikä hapuilla sitä mielikuvituksien luomilta\njumalilta.\n\nHän antoi esempio-ihmisen _tutkia_ itsensä. Se oli katumus oman\njumaluutensa edessä.\n\nLinnut laulavat... luonto soittaa... tuska puhdistaa ihmishenkeä...\nJo soivat armon kellot... Jo kuuluvat enkelilaulut... Jumaluus puhuu\nesempio-ihmisessä sen omalla suulla tutkien tuskansa syitä:\n\n-- \"Ihmispoloinen! Minä mullan lapsi! Miksi itken? Miksi suren?...\nMitä olen rikkonut jumaluuteni käskyjä: luonnonlakeja vastaan?...\"\n\nJa ihmissydän alkaa soida ja ihmishenki puheta jumaluuden puhtauteen,\ntyöntäen tieltänsä niitä aistillisuuden verholehtiä, jotka ovat sen\njumaluudesta erottaneet. Se kirkastuu, kuin päivä pilven takaa.\nEsempio-ihminen puhuu itseänsä tutkiskellen, _itsensä, luonnonlain_\nedessä katuen:\n\n-- \"Minä olen rakastanut Riuttalan rannalla... Minä olen itkenyt\nsiellä lempeni kyyneliksi, iloni ikäväksi ja nuoruuteni olen\nsiellä hautaan peittänyt... Minä olen sillä rannalla pettynyt ja\nsortunut... Riuttalan rannalla uneksin minä onnea, kun olin puhdas,\nja rakensin sille puhtaan pesän, kun olin nuori... Minä uneksin, kun\nolin kaunis... Ja minun unelmistani syntyi valkeita onnenlintuja...\nunelmalintuja... lemmenlintuja... Ne hävisivät ja lensivät pois\nja haihtuivat, kuin kauniit vesikuplat... ja minä jäin yksin...\nRiuttalan rantakukkaan jäi minun lempeni... ja minun onneni... ja\nminun kyyneleeni... ja nuoruuteni... Mutta se kukka ei enää kukkinut\nminulle. Se oli minulle kielletty kukka... Kirkkaimman jalokiven:\n_äitiyden_, menettäminen oli sen kukan hintana... Mutta valkeat\nonnen unelmalinnut lauloivat siellä... ja entiset muistot vetivät\nvenettä... ja käänsivät melaa kädessä... Sinä armon henki, kuule\nmitä kerron! Se ranta loisti ja kukka tarjosi ensi lempeni onnea...\nJa minä taitoin sen kukan, joka oli minulta kielletty kukka... Minä\nolen rikkonut jumaluuden sen käskyn, jonka täyttämisen on jumaluus\nluonnon lakikirjassa pannut suurimman onnen: äitiyden ehdoksi...\nMinun elämäni on nyt haikea, minun kulkuni vaikea ja minun onneni on\nkatkennut laulu...\"\n\nSilloin soivat maailmanlaulut ja jumaluuden syli avautui\nihmishengelle kokonansa... Se ei tutki syitä, ei tuomitse, kun ottaa\nkatuvan syliinsä...\n\nJa Harhama alkoi kuvailla _nousemisen_ suuruutta. Hän nosti\npuhdistuneen ihmisjumalan runoliinoille, kuin säteilevästä\nvalo-uhkusta, enkelisiiville kohoavan pyhimyksen, jonka päässä\nsäteilee kirkkaus ja hartioilla hulmahtelee autuuden lumivalkea\nvalovaippa. Hän lauloi rikoksen runokylvyksi, jonka kirkkaissa\nvesissä ihmisjumaluus peseytyy... puhdistuu... jalostuu... ja\nkirkastuu.\n\nJa taas vuotavat kyyneleet ja sydän pakahtuu omiin tuskiinsa ja\njumaluus suree. Esempio-ihminen jatkaa itsekatumistansa.\n\n_Luonnonlaki_, jumaluuden ilmestys oikaisi itse erehdykset,\nsoimaamatta, herjaamatta.\n\nIhminen on nöyrtynyt oman olemuksensa lakien edessä, tunnustanut\nniiden voiman ja saanut rauhan hengellensä.\n\nJa silloin alkavat soida riemuvirret. Taivaat ylistävät ihmisen\njumaluuden armon äärettömyyttä ja maailmat sen viisautta ja voimaa.\nSe ylistys yhtyy ijankaikkisuuden suureen lauluun, joka ylistää\njumaluuden ikuista heräämistä ja voittoa. Se laulu julistaa\njumaluuden pysyväistä ja ijankaikkista kirkastumista sanoilla:\n\n-- \"Sinä, jumala, et koskaan himmene... Et koskaan... Et koskaan.\n\n\"Sinä kirkastut ijäti... Sinä puhdistut alati... Sinä jalostut halki\nijäisyyden.\n\n\"Sinä puhdistat itse itsesi... Sinä olet itsesi viskin... Sinä olet\noma seulasi... Siksi et sinä koskaan himmene, et koskaan tahraannu,\net koskaan muutu...\n\n\"Tekojen seuraus on sinun kiirastulesi... Se on sinun itseseulasi...\nSe on sinun viskimesi...\n\n\"Sillä erotat sinä huonon itsestäsi... Sillä poltat sinä sen kuonan\npuhtaaksi... Sillä lyöt sinä paenneet takaisin itseesi...\n\n\"Sinun laupeutesi on rajaton... Sinun armosi on ääretön... Sinä olet\nanteeksiantamus...\n\n\"Sillä vedät sinä kaikki luopuneet takaisin itseesi. Sillä rohkaiset\nsinä erehtyneet luoksesi... Sillä kokoat sinä kaikki paenneet\ntakaisin syliisi...\n\n\"Siksi et sinä koskaan häviä... et koskaan heikkene... et koskaan\nmuutu... et vähene... Sinä olet aina ijankaikkinen.\"\n\nTähtitulet tekevät kunniaa korkeudessa. Maailmat kiertävät\njumaluudessa.\n\nEsempio-ihminen jää Harhaman teoksen runovirtojen lumpeeksi. Hän\ntuntee nyt erehtyneen hädän ja langenneen tuskan, siksi osaa\nhän anteeksi antaa... Hän tuntee nousemisen suuruuden; siksi\nosaa hän rohkaista langenneita... Hän tuntee anteeksiantamisen\nsuloisuuden; siksi elää hän ijäti ihmisten hyvänä henkenä,\nkehottaen esimerkillänsä niitä seuraamaan jumaluuden käskyä...\nHän valkenee ihmisille, kuin päivä. Ihmiset taivuttavat mielensä\nhänen esimerkkiänsä noudattamaan, heräävät siten itsetietoiseen\njumaluuteen, kuin Jeesus ja ryhtyvät suorittamaan jumalallisia\ntehtäviänsä: pelastamaan langenneita, lohduttamaan kärsiviä ja\nantamaan syntejä anteeksi...\n\nKesäinen aurinko pyöri jo punaisena hopeanheleälle taivaan reunalle,\nkäen kukunta helähti kirkkaassa ilmassa ja linnut remahtivat\nlaulamaan ylistystä kesäaamun kauneudelle. Pohjolan luonto soi ja\nhelisi sävelissä. Se nousi yön valosta päivän kirkkauteen, kuin tyttö\nvedestä auringonkylpyyn kuivautumaan. Suomi hohti, kuin uimasta\nnouseva neito, kun aurinko laskee valovaippansa sen kainoudesta\nväräjäville hartioille...\n\nMutta yhä loi Harhama teostansa hiljaisuudessa. Hän kuvaili taas\nmaailmankurjuuden kärsimyksiä ristillä... Hän antoi kärsimyksien\nkirkastaa ihmistä jumaluudeksi... Hän antoi hyveen kukan puheta\njokaisesta tuskasta. Hän antoi elämän kivikouran puristaa ihmisistä\njumalahelmiä. Hän solmi niistä hyveen kukista orjantappuraseppeleitä,\nhelmistä laati hän kruunuja ja koristi niillä maailmankurjuuden\njumaluudeksi, ainoaksi palveltavaksi. Hän puki sen loistaviin\nrunovaippoihin, nosti sen jumaluuden istuimelle, antoi valtikan sen\nkäteen, osotti sitä ja sanoi:\n\n-- \"_Ainoastaan_ sen mitä _sille_ teette, teette Jumalalle, koska\nmuuta Jumalaa ei ole...\"\n\nJa maailman rikkaiden hän antoi taas katsella sen kärsimyksiä,\npuettuna kurjuudelta ryöstettyihin purppuroihin. Ja kun\nmaailmankurjuuden tuskat yltyivät ja se valitti janoansa, pilkkasivat\nmaailman rikkaat ryövärit sitä ja antoivat sille sapella sekotettua\netikkaa: häätivät sitä torpista, lisäsivät päivätöitä ja veroa ja\nvirkamiehiä ja kaikkea elämäntaakkaa...\n\nTeoksessa oli jo tasan viisituhatta viisisataa runosäettä.\nAurinko kieriksi jo likellä puolipäivän taivasta. Harhama lopetti\neilispäiväisen työnsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän kuluttua hän sai rouva Esempiolta kirjeen, jossa tämä\nkirjoitti:\n\n    'Rakas!\n\n    Kiitos nyt ymmärtämisestäsi ja kaikesta! Niinkuin ukkos-ilman\n    jälkeen sää kirkastuu, niin on ihmiselämänkin laita. Nyt tuntuu\n    taas niin rauhalliselta ja valoisalta. Kiitos myös siitä\n    kauniista kukkakorista, jonka lähetit! Tottapa sydämesi käski\n    sen lähettämään. Olen pannut Ritvan kuvan sen keskelle. Se pieni\n    näyttää nyt aivan enkeliltä siinä.\n\n    Olen iskusta niin sortunut, että ihmiset luulivat minun kuolevan.\n\n    Yksi pyyntö minulla olisi vielä sinulle. Armiiran kasvatusvelkoja\n    on maksamatta. Ole hyvä ja lähetä minulle rahoja, että voin\n    ne maksaa. Mutta lähetä tällä kertaa Armiiralle. Minulta et\n    ota koskaan takaisin, mutta lähetä nyt hänelle, niin hän voi\n    maksaa sinulle suurena. En pääse täältä lähtemään, ennen kun\n    lähetät, ja tahtoisin niin mielelläni päästä täältä Schuwalowan\n    puolisivistyneiden suomalaisten joukosta pois, metsän sydämeen.\n    Nämä puolisivistyneet ihmiset kiusaavat täällä minua ja minä\n    heitä. Niitä on täällä pieni joukko venäläisten seassa. Kun\n    eräs neiti esimerkiksi aikoi pitää esitelmän Tolstoista, niin\n    pelkäsivät, että minä tulen kuulemaan, koska minä olen ainoa\n    suomalainen koko Shuwalowassa, joka pystyy arvostelemaan. Lähetä\n    nyt sen tähden ensi postissa, niin lähden heti Korpelaan ja\n    odotan sinua siellä. Tule sinne pian, sillä kaipaan niin kovin\n    henkeäsi.\n\n    Suutelen Sinua.\n\n                                                     Helga.\n\n    P.S. Suomaan luona kävin asialla. Ne tekivät minulle viittauksen\n    joka tarkotti suhdettamme, mutta minä ne nolasin, sanoin että:\n    joka teistä on minun tasallani, se nouskoon ylös, eikä yksikään\n    noussut!'\n\n-- \"Niin, se oli oikein vastattu!\" -- ilostui Harhama viime\nsanoja lukiessansa ja jatkoi: \"Enkö ollut oikeassa! Tämä tapaus\non häntä puhdistanut ja ylentänyt. Hän nousee nyt noin ylevänä,\nitsetietoisena. Jos hän ei olisi puhdas, arkailisi hän ja häpeäisi.\"\n\nJa entistä kiihkoisampana levitteli hän teoksensa sivuille loistavia\nrunoluomuksia. Entistä rohkeampana puki hän esempio-ihmistä\njumaluuden pukuihin ja seppeleihin. Hänen henkensä nousi aivan\nrajutuulena, raivasi kaikki esteet, vei kaikki mukanansa ja käänsi\nkaikki palvelemaan teoksen asiaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa oli vierähtänyt.\n\nHarhamalan pihlajamaja oli taas koreana kukista ja ylpeänä seisoi\nonnenkuusi, tuore nuppu joka oksan päässä todistamassa inhimillisen\nperhe-elämän lujuutta. Kastikaiset seisoivat kallellapäin nurmikolla\nkehäkukkien seassa, kaivaten talon väkeä, kaivonvintti suri ja\nkeltakukat ikävöivät.\n\nVaan jo saapuvat kaivatut, ensin saapuu rouva Esempio ja muutaman\npäivän kuluttua tulee hänen luoksensa Harhama. Saunasavu, vanha\nkaivonvintti ja tuttu akkuna sanovat: \"Terve tuloa!\"\n\nTerve tuloa! Terve tuloa! -- kertovat tutut veräjät, käydyt polut ja\nkuokittu kivikko.\n\nJa sisällä tervehtivät tulijaa eletyt pitkät talvi-illat\nmuistoinensa, mikä iloisna, mikä suruisna. Kodin rauha hymyilee taas\nniin lempeänä, kuin kesäinen lauvantai-ilta, tai kuoleman rauha, kun\nse seisoo sairaan sängynpäässä.\n\nPaljon on siellä eletty, paljon taisteltu salassa. Harhamala oli\nollut Harhaman elämän korpi, Jumalan suuri työpaja. Siellä oli\nlevitetty hänen eteensä uudet jumalat loistavavärisissä puvuissa,\nmaailmankurjuuden kiitollisuus ja kunnia ja maine ja onni oli siellä\nhänelle osotettu ja sanottu: \"Tämän saat, jos...\"\n\nKirkkaana, kuten ennenkin, kieri taas päivän kehrä taivaan\nkupukatolla, kaartaen Harhamalaa. Tyynenä, kuin ennen, vierivät\npäivät talossa. Elämänkangas kulki kulkuansa. Näkymättöminä juoksivat\nsen loimet tuntemattomiin niisiin ja ajan pirran piinrakoihin.\nAjan pirta piukkasi ja löi kuteet kankaaseen. \"Mutta sukkula on\nminun kädessäni\", -- ajatteli Harhama sitä miettiessänsä. Ja rouva\nEsempiolle hän lausui:\n\n-- \"Kuteet ovat sinun kehräämäsi. Siksi syntyy kankaasta kestävä.\nKiitos Sinulle kaikesta! Ja anna anteeksi se äskeinen!\"\n\n-- \"Ymmärränhän minä, että sen täytyi sinuun koskea. Mutta puhdas\nminä olen sinulle\", -- vastasi rouva Esempio ja lisäsi hiljaa:\n\n-- \"Ehkä se oli tarpeellinen myrsky, joka puhdisti lopunkin. Minä\npalkitsen uskollisuudellani ja millä voin sen, että kestit.\"\n\n-- \"Nyt on kaikki kirkkaampaa, kuin koskaan ennen\", -- vastasi\nHarhama.\n\nSe oli päivänpaisteinen pyhäpäivä. Entistä nuorempana ja reippaampana\nmietti Harhama teoksensa loppusuunnitelmaa. Juuri tätä sovinnon ja\nunohduksen aihetta hän luuli tarvinneensa. Se sitoi hänet entistä\nlujemmin Esempioon. Entistä lujemmin uskoi hän, että inhimillinen\nsiveellisyys ja hyve kestävät kaikki koettelemukset. Ne riittävät\nelämässä. Ne karaistuvat vaan koettelemisissa.\n\nOli kirkkoaika. Harhama käveli mietteissään ja ajatteli itsekseen:\n\"Niin totta, kuin tänä iltana vielä seisoo Harhamalan kuusi,\npysyy ilman olemattomia Jumaloita ja yhteiskuntaa ei ainoastaan\nse avioliitto, jonka olemme rakentaneet oman hyveen varaan, vaan\nmyös koko ihmis-elämä ja maailma.\" Sisimmässänsä hän tunsi siitä\nsanomatonta kiitollisuutta rouva Esempiota kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalama vilahti. Lännestä alkoi kohota musta pilvenlonka. Se vyöryi\ntaivaanlaelle nopeasti, kuin ruoskan ajamana. Kohta alkoi salamoiden\nhurja leikki ja vihainen pauhu kierteli korkeudessa, kuin ärsytetty\navaruuden hirviö, jonka käpälistä sinkoavat salamat.\n\n-- \"Herran voimat ovat liikkeellä\", -- lausui eräs korpelainen.\n\n-- \"Minkä _Herran_? -- ajatteli Harhama sitä kuullessansa. -- Luonnon\nvoima se on ja kerran orjana ihmistä palveleva... Se on ihmisessä\nolevan jumaluuden raaka-aines, sen kehkeytymätön osa, jumaluuden\nkehittymistilassa oleva sikiö...\"\n\nMusta pilvi vyöryi korkeammalle. Se peitti jo koko taivaan. Sade\nalkoi valua rankkana, kuin seulasta. Salamat sinkoilivat kirkkaina.\nVälistä vilisi ilma punakirjavana. Se komea näky ärsytti taas\nHarhaman mielikuvituksen entistä hurjempaan lentoon, kutitteli sitä,\nkuin naisen viehkeys, houkutellen rohkeaan hyppelyyn, tavottelemaan\njumaluuden suuruuden, sen äärettömyyden kauniin käärmeen tavoin\nkiehtovia rajoja...\n\nJa ukkos-ilma yltyi. Pauhu juoksi korkeudessa kilpaa pauhun kanssa,\njyrähdykset repivät taivasta, salamat puhkoivat ilmaa ja sade valui\nrankkana. Se yhä vaan kiihotti Harhaman mielikuvitusta, antoi\nrohkeutta hänen ajatuksillensa ja valoi häneen voimaa.\n\n-- \"Kylläpä on ankara Jumalan ilma!\" -- kuuli hän taas jonkun lausuvan.\n\n-- \"Jumalan!... Minkä Jumalan?... Ihminen on Jumala\", -- ivaili\nHarhama itseksensä.\n\nSalamat sujahtelivat, pauhu kieri korkeuden kupua myöten. Luonto\ntuntui puhkeavan paisumiinsa ja huusi kivusta niiden puhetessa.\nHarhaman sielussa suureni sen uuden Jumalan hahmo, sen voima\nlisääntyi. Se puhkoi tulisilla salamaveitsillä luonnon rinnasta\nsen pöhöttymää ja päästi niihin ajettuneet voimat valloillensa. Se\nparansi siten maailmaa, leikkeli sitä salama kädessä, armotta, sääliä\ntuntematta, luonnon parkuessa sen pistoksista. Se jumala puhdisti\nsiten _itseänsä_, luonnon kivut olivat sen omia kipuja, armaita, kuin\näidinkivut...\n\n-- \"Siinäkin siis ilmenee jumaluuden suuruus, sen rakkaus ja\nuhrautuvaisuus\", -- iloitsi Harhama, siten sommitellen teokseensa\nuutta aatehelmeä.\n\n-- \"Se siis kestää ijankaikkisesti, koska säälimättä parantaa\noman itsensä... Ja niinhän puhdistui meidänkin avioliittomme...\nÄskeinen välikohtaus oli ainoastaan ukkos-ilma, jonka aikana me\nitse tulipuukolla puhkaisimme elämän salaisen paiseen, puhdistimme\nitsemme... Siis toimitimme jumaluuden tehtäviä\", -- iloitsi hän\nedelleen. Hän muisti rouva Esempion kirjeen, jossa hän sen johdosta\npuhuukin ukkos-ilmasta, jonka ohimentyä mieli on puhdas.\n\n-- \"Hän siis puhui jo kuin Jumalan suulla... itsetietoisena\njumaluutena\" -- riemastui hän edelleen.\n\nSalamat sinkoilivat nopeampina. Pauhu kierteli ilman-ääriä myöten,\nkuin raivostunut peto tuliruoskan iskuja paeten. Harhama yltyi,\nrohkaistui, varmistui. Hän vannoi itseksensä:\n\n-- \"Ihmissiveellisyydessä ilmenevä jumaluus kestää tulikoetuksenkin.\nSe on sitkeä ja aina viheriöitsevä, kuin Harhamalan onnenkuusi: Se ei\nkirveettä kaadu.\"\n\nSalama välähti häikäisevänä. Koko pilvi paloi punaisena. Sitten\nhiljeni kaikki, kaikki vapisi aivan...\n\nOli kuin olisi ollut jotain tulossa. Sitä kesti silmänräpäyksen\najan... ehkä kaksi... Kuului ankara jyrähdys. Astiat helisivät,\nrakennus tärisi. Kaikki pimeni, kuin pölyyn peittyen.\n\nViimein selvisi pöly ja näkyivät ukkosen jälet:\n\nHarhamalan rakennuksen nurkan vierellä seissyt onnenkuusi virui\nrauskana maassa... Se oli kaatunut nuolen nopeana, salaman silpomana\nja ruhjomana. Se oli halennut latvasta tyveen saakka, ruhjoen talon\nkaton kaatuessansa, ja säpäleet sinkoilivat ympärinsä pitkinä\nsuikaleina. Samassa leimahti liekki Harhamalan katonharjasta ja\ntunnin kuluttua oli koko talo porona.\n\nHerran voima oli tehnyt työnsä sunnuntaipäivänä. Palaneen talon\nraunioista suitsusi kitkerä savu.\n\nHarhama oli kauvan kuin noiduttu, eikä käsittänyt aluksi, mitä oli\ntapahtunut. Sitten selveni hieman, alkoi näkyä vanhaa sumua: Mieleen\nmuistuivat pohjalaisnoidan sanat: \"Pakene häntä, ennen kun kuusi\nkirveettä kaatuu!\" Taika-usko tarttui häneen kuin kissa hiireen.\nSe kuletti häntä kynsissänsä, kuin musta yölepakko otustansa,\npimeäpohjaisten kuilujen yli, joiden syvyydestä kurottelivat\nkäärmeiden päät.\n\n-- \"Mitä pirua tämä on?\" -- tuskitteli hän jo. Salamoiva taivas\nnäytti muuttuvan mustaksi kisakentäksi, jolla salamahäntäiset noidat\nkarkeloivat. Hän käveli rauhattomana, puristaen salaisuutensa omaan\npoveensa, peittäen kaiken muiden silmiltä; ajatellen: \"Jos ne nyt\ntietäisivät ajatukseni ja kuusen merkityksen, niin ivan huilut\nsoisivat yli Korpelan\".\n\nNiin kului päivä iltaan. Harhama kiemurteli ennustuksien ja\ntaika-uskon kynsissä, selvitteli niiden rihmoja, punoutui niiden\npauloihin. Hän tutki kaatunutta kuusta ja niiden juuria. Siellä\noli sulanut se onnen hevosenkenkä, jonka hän oli sinne haudannut.\nNoidat alkoivat ilkkua hänelle jostain näkymättömistä raoista. Hän\nkietoutui ennustusten verkkoon yhä tiukempaan, ei lopulta taas\nkäsittänyt mitään selvästi. Viimein riuhtaisi hän itsensä niistä\nirti väkivallalla: \"Hullutuksia!... loruja!... Akkojen ennustuksia!\"\n-- huudahti hän, tarttui teokseensa käsiksi ja peitti kaikki sen\nväriloisteisilla runovaipoilla.\n\nSeuraava päivä vaaleni selkeänä. Ilma hohti kirkkaana, kuin kirkon\nristi. Rouva Esempio pukeutui erään talon pienessä kamarissa, johon\noli tulipalon jälkeen muuttanut. Sitä tehdessä paljastui hänen\nrinnanpäänsä ja Harhama huomasi sen ainaisen ruskean täplän. Se täplä\noli taas, kuin ennustuksien ilkeä yölepakko, joka sieppasi hänet\nkynsiinsä. Hän kietoutui taas pohjalaisnoidan ennustuksiin ja Noidan\nlauluun ja Soonjaan ja kaikkeen epäselvään ja tuli rauhattomaksi.\nKerran oli hän pohjalaisnoidan ennustuksista puhunut rouva\nEsempiolle, jättäen kumminkin mainitsematta sen joka koski hänen\nteostansa ja arpirintaista naista. Hän oli silloin vaan maininnut:\n\"Sitten se ennusti vielä jotain, mutta sitä minä en sano\". -- \"Sepä\nihmeellistä!\" -- oli rouva Esempio huudahtanut, kuullessaan, miten\nennustukset olivat toteutuneet.\n\nNyt kiusasi häntä se ruskea täplä. Se laajeni hänen silmissänsä\ntaas väliin mustaksi auringonkehäksi, väliin muodostui se\njättiläis-yölepakoksi, joka istahti onnenkuusen latvaan ja\nhävisi siihen, haihtuen kuin sumu. Hän ei jaksanut enää painaa\nlevottomuuttansa salaan. Hän tuli ärtyiseksi. Kun rouva Esempio\niltasilla tuli toivottamaan hänelle hyvää yötä, ei hän jaksanut\nnärkästystänsä peittää. Rouva Esempio huomasi sen, tuli pahoille\nmielin ja lausui loukkautuneena:\n\n-- \"En tulee enää koskaan sinulle hyvää yötä sanomaan.\"\n\n-- \"Se kuusi kaatui vielä teokseni alkamisen vuosipäivänä\", --\nmuisteli Harhama, sotkeutuen ja kiusautuen entistä enemmän.\n\nJa seuraavana päivänä rouva Esempio itki katkerasti.\n\n-- \"Onko se sitä äskeistä?\" -- kysyi hän itkun seasta, kun Harhama\nkuivaili hänen kyyneliään ja lohdutteli häntä.\n\n-- \"Ei, ei... Ei se sitä ole, eikä mitään... Väsymystä vaan... ja\nmitä lienee\", -- rauhotteli Harhama.\n\nMutta elämän harmaa hämähäkki kutoi hänen sielussansa taika-uskon\nsotkuista verkkoa. Hän kaiveli kaatuneen kuusen juurelta sinne\nhautaamansa, nyt ukkosen sulattaman hevosenkengän jäännöksen,\npienen metallipalan, uhrasi sen Lammaskallion korkealla huipulla\nPerkeleelle, ja rukoili sen apua toistamiseen, rukoili sielunsa\nkaikilla voimilla, vannoen oman itsensä sen uhriksi, jos avun saisi.\n\nSilloin enkeli Iiranto ilmestyi Harhaman vierelle, ruumiina kuusen\nherkullinen käpytuoksu. Se puhalsi tätä tuoksua Harhaman sieluun,\nloihti sillä pohjalaisnoidan ilkeäksi, viisaannäköiseksi akaksi,\nkirkasti kaikki ne ennustukset, jotka koskivat Harhaman teosta ja\nkuiskasi herkullisella tuoksullansa:\n\n-- \"Pohjalaisnoita on ilkeydestä lisännyt ennustukseensa ruman\nlopun... Se on kadehtinut teostasi, joka tuo kunniaa... Älä usko\nsitä, mitä noita ilkeydessänsä puhuu!...\"\n\nHarhama kuuli povessansa hiiviskelevän äänen. Hän oli uhrannut\nPerkeleelle ja rukoillut sitä ja rauhottui. Huomenna olivat rouva\nEsempion kyyneleet taas kuivatut. Päivä heloitti kirkkaana taivaan\nsinipovella, linnut lauloivat ilosta ja purppuraisena aukeni\ntulevaisuuden taivaanranta. Mieli virkosi taas kirkkaaksi, kuin\nsadepisara, ja rohkeana puhui Harhama itsekseen, kaatunutta kuusta\nkatsellessaan:\n\n-- \"Loruja! Harhamalan Ritvan äiti ei kaadu kuusen tavalla ja isä ei\nseiso kuusen varassa. Se kulkee omin voimin.\"\n\nTimon tuvan päätypuu nousi jo kurkihirren korkeudelle. Vanha Timo\nitse väänsi kiviä mäestä kivijalaksi, uskollinen Annikki istui\ntyömaalla hänen lähettyvillään. Apuna oli heillä se sama \"Herran\nvoima\", joka oli kaatanut Harhamalan kuusen ja polttanut talon, Yhtä\naikaa olivat molemmat miehet alkaneet elämän uudella kivimäellä,\nkumpikin eri kalliolla seisoen. Toisen onnenkuusi oli kaatunut,\ntoisen tupa nousi kurkihirttä kohti. Mutta ihmissilmä ei voinut\nnähdä, kumpi oli etemmä ehtinyt, kumman koti seisoi lujemmalla\nperuskivellä.\n\nTaas lähti Harhama kotoa pois. Elämän toimet ja työt kutsuivat häntä.\nRouva Esempio saattoi hänet Korpelan kyläsavujen halki kaukaiselle\nasemalle. Kanervat olivat täydessä kukassa, kun hän lähti.\nLinnunpoikaset puhkesivat munista ja vanhemmat huolehtivat niiden\ntoimeentulosta toinen toisensa tukena, täyttäen elämän suurta käskyä\nja luonnon jaloa hyvettä uskollisuutta. Sirkat sirisivät ruohokoissa\nja kukkaset kylpivät auringon suloisissa säteissä ja iloisena\nhaukahti Harhamalan uskollinen Musti, kun rattaat vierivät kartanolta\nkuusikkoon...\n\n-- \"Onni seuraa meidän mukanamme. Eikö totta?\" -- puheli rouva Esempio.\n\n-- \"Tietysti totta!\" -- myönteli Harhama.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului. Kuoleman viikatemies teki työtänsä, ihmiset hääräilivät\naskareissansa, kesä valmisti uuden kesän siementä. Harhama kutoi taas\nyöt päivät teoksensa runoverkkoa, ahkerana, kuin hämähäkki. Kuuset\nja ennustukset unohtuivat, himmenivät, kuin maallisen rikkauden\narvo heränneelle. Mieli reipastui. Jumaluuden esikuvat: kurjuus ja\nihmishyveen vertauskuva, rouva Esempio, kirkastuivat, kuin taivas\nkääntyneelle. Kun tuli rouva Esempion syntymäpäivä, halusi hän\nilahduttaa häntä. Hän osti hänelle pienen huvilan Schuwalowassa, sekä\njoukon kultakoruja, joita oli kuullut hänen kaipaavan. Kun hän lähti\nniitä ostamaan, osui hänen käsiinsä kuin sattumalta se kahdenkymmenen\nviiden ruplan seteli, jonka hän oli säilyttänyt muistoksi aseman\npakkoluovutetuista rahoista ja sitten aivan unohtanut. Hän käytti\nsen ostoksiin, jotka lähetti rouva Esempiolle. Viikon päästä sai hän\nseuraavan kiitoskirjeen:\n\n    'Rakas!\n\n    Kiitos lahjoistasi! En uskalla niitä kenellekään edes näyttää,\n    sillä ihmiset tietävät, etteivät minun varani riitä semmoisten\n    ostoon. Olet minut taas pukenut niin ylellisesti, että aivan\n    häpeän.\n\n    Täällä kävi miesvainajani sisar comtesse Esempio. Hän kysyi taas,\n    onko ketään, joka ilmottaisi lasten sukulaisille, jos jotain\n    elämässä tapahtuisi. Minä vakuutin, että Sinä olet todellinen\n    ystävä ja olet luvannut ilmottaa, jos mitä erityistä tapahtuu.\n    Vaikka en tiedä oletko sitä. Nytkään et ole kahteen viikkoon\n    kirjoittanut...\n\n    Elän täällä kuin roomalainen _patricienne_, kylven ja kävelen.\n    Kiitos kaikesta Sinulle. Ei puutu muuta, kuin Sinä. Minua vaan\n    suututtaa, että ihmiset tulevat tänne sunnuntaisin kiusaamaan.\n\n    Suutelen Sinua.\n\n                                                  Helga.\n\n    P. S. On niin kovin ikävä Sinua.'\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy levitteli jo liinojansa kesän kuolinvuoteelle. Linnut\nlaulelivat sen lähtövirttä. Kypsyvissä hedelmissä soivat syksyn\ntulokellot, puola-ahot punottivat, levitellen punaliinojansa syksyn\nkävelymaille. Yöt pitenivät. Auringon kulkema kaari lyheni ja\nsyyskesän kauniit kuutamot katselivat kuvaistansa rauhallisilla\nrannoilla.\n\nHarhama kutoi loistavaa runoverkkoansa, Purppuraisina juoksivat sen\nrihmat uudesta jumaluudesta, inhimillisestä hyveestä. Silmä solmiutui\nsilmän perästä. Verkon paulat pitenivät, hiipoen äärettömyyden aina\npakenevia rajaviivoja. Hän kulki taas mielikuvitustensa maailmoissa\nseuraten öisiä unia, lappaen sieltä mielikuvituksensa rihmojen\nkuidut. Niissä maailmoissa ovat meille oudot olot: aine on uutta,\nvalo punervaa, jota ei näe maassa eläneen silmä. Sen kirkkaus\non siksi suuri, että valo riutuu hämäräksi... Vuoret välkkyvät\nhopeaisina... vesi on sakeaa sumua... Sen väri välkkyy, kuin auringon\nkirkkain valohelo kesäpäivän kirkkaimmillansa paistaessa... Ylhäällä\navautuu avaruus ihanana sini-ulappana, kuin taivaan tanhuat, joilla\nautuaat asuvat, enkelit laulavat ja taivaan huilut soivat...\nSemmoiseksi kehittyy maakin kerran, jahka ihminen on jumaluuteensa\nkehittynyt, saanut käsiinsä sen valtarihmat...\n\nHän kulkee niillä mailla... Ihminen on siellä jo täyteen jumaluuteen\nsulautumaisillansa... Se vaalenee siihen, kuin aamurusko, joka\nyhdellä reunallansa kelmenee päivän kirkkauteen ja toisella\nliepeellänsä punertuu yön mustasta palteesta purppuraksi, irtautuu\npimeydestä, pyrkien valoa kohti...\n\nHän alkaa lappoa runorihmoja sieltä... Aistillisuus on siellä\nihmisistä karisemaisillansa... Nainen on siitä vapaa, kuten sen\nkerran kuvasi pajassa Kaatja, Nikolain morsian... Mies on siitä\npuhdas. He näkevät etäisiä maailmoita... Heidän katseensa kantomatka\non pitempi, kuin maan ihmisten mielikuvitus... Heidän korvansa kuulee\nkauvempaa, kuin mihin ulottuu maan ihraisten ajatus... He kuulevat\nkukan kasvamisen... He näkevät sen värien synnyntätoimen... He\nymmärtävät lintujen laulun ja tajuavat kivien ajatukset...\n\nNe maailmat ovat ihmishengen aamuruskoisia maita... Ne ovat sen\njumaluuteen kirkastuva taivaan purppuralieve...\n\nIhmiset asuvat siellä vesissä... mailla... ilmassa ja kaikkialla...\nNe elävät, kuin kauniit jumalat taruraajoissa... Ne elävät\nalastomina... kainous hipiän kauniina kukkana... puhtaus sen\nvärinä... viattomuus sen rusona... Ihon ruusuväri sulautuu\npunervaan ilman valoon... Se yhtyy veden väriin... Siksi näyttävät\nhe hengiltä... kauniilta varjoilta... armailta mielikuvilta...\nunelmilta... satujen haltioilta, jotka häilähtelevät, kuin ihanat\nonnenkuplat... ilmestyvät... häviävät ja taas ilmestyvät...\nhäilähtävät suudelmina... kukan värinä... kainoutena... puhtautena...\n\nJa jumaluus puhkeaa siellä luonnossa, kuin väri kukassa... Se\nherää kivessä... havahtuu kasveissa... valvoo eläimissä... Se on\nkivessäkin jo yhtä tietoisena, kuin se on maan ihmisissä... Kivet\nkaipaavat jumaluutta... kalliot ikävöivät sitä, hohtaen iltaruskon\nvärisinä... vuoret pyrkivät siihen huipuillansa, hopeoituen yhä\nenemmän jumaluuden väreihin. Kaikki pyrkii jumaluuteen... Kaikki\nhaluaa siihen... kohottautuu siihen, kuin kaunis uhrisavu... Eläimet\npalvelevat sitä, kuin ihmiset maassa Jumalaa, luullen, niiden tavoin,\nsen olevan ulkopuolella heitä asuvassa ihmisjumalassa...\n\nNe ovat ihmis-onnen maita... Koko muu luonto palvelee häntä, kuin\nihmiset Jumalaa maassa, sillä se tietää hänen olevan jumaluuden\nkirkkaimman osan... sen ijäti terävämmäksi terottuvan terän... sen\naina kirkastuvan korkeimman valon... Kukka kasvaa sille asunnoksi...\nSe laittaa hänelle vuoteet lehdistänsä. Se sulkee hänet yöksi\nterälehdillänsä... Se tuoksuu hänelle iloksi... uhrisavuksi...\npyhäksi tuoksuksi... se kaunistautuu sen suloksi... uhraa sille\nparastansa. Vedenlumme käyristyy hänelle veneeksi... Tuuli ajaa hänen\nvenettänsä minne tietää sen mielen tekevän... Aalto nousee, avaa\nsylinsä... ottaa hänet pesuihinsa... Valo käärii hänet liinoihinsa...\nkuivaa hänet suuteloillaan, kun hän on aallon kylvystä kohonnut...\nPuu valmistaa hänelle hedelmän... Tarjoaa oksansa istuimeksi, kuin\ntyttö sylinsä pojalle... Linnut laulavat hänen ylistystänsä ja muut\neläimet uhraavat hänelle uhrejansa ja rukoilevat häntä, kuin maan\nihmiset Jumalaa...\n\nJa kaiken helmenä hohtaa puhdas nainen... Hän ei tunne himoa...\nei haluja... Hän rakastaa miestänsä, kuin äiti lastansa... Hän\näitiytyy suudelmista... nauttii äidinkivuista ja alistumisesta miehen\nsuudelmalle... jumaluuden äänelle... sen luonnonlain käskylle... Hän\nrakastaa jumaluuden rakkaudella, eikä kule viettinsä kahleorjana...\n\nSiellä ovat ihmisessä kuivuneet vietit, eläimellisyyden alhaisimmat\nilmiöt... Mies on siellä jalo... Hän rakastaa vaimoansa, kuin isä\ntytärtä... Hänen suudelmansa on puhdas, kuin Jumalan siunaus, tai\nisän onnentoivotus matkalle lähtevälle lapselle, tai morsiamena\nmiehelään lähtevälle tyttärellensä... Hän on jo niin lähellä\njumaluutta... Hänen rakkautensa on, kuin äidin kirkas silmäterä,\njolla hän huolehtii vaimostansa, vaalii sitä, kuin neito kukkaa...\n\nPäivät soluvat siellä, kuin sinisorsa tyynellä vedenkalvolla...\nIhmiset katselevat elämää, jota ihmiset ja luonto elävät läheisissä\nsisarmaailmoissa... surevat, että siellä ollaan vielä jälellä\nheistä... Jumaluuden ominaisuudella ikävöivät he jo kaikkien tuloa\nonnen jaolle... He ikävöivät niitä oman olemuksen lisäksi...\njumaluuden aina lisääntyväksi voimaksi... sen kirkkaudeksi...\nUhritulet palavat heille savuttomalla sinivalolla... Ylistyslaulut\nsoivat ja rukoukset nousevat...\n\nIlta tulee. Yöksi alkaa uusi valo, kirkkaampi maista päivän valoa...\nKukka valmistaa vuoteen... Yö avautuu armaana, kuin armaan avattu\nsyli... Ihminen nukkuu sen syliin onnellisena, kuin nuorukainen\nneidon ensi syleilyihin... Uhritulet sammuvat... Linnut vaikenevat...\nMutta avaruus vartioi nukkuvia jumaluuden suurena silmäteränä...\n\nNäissä maailmoissa matkustelee Harhama esempio-ihminen mukanansa,\njota hän jalosti asetti teoksensa runovirran kalvolle, hyveen\nkauniina kukkana: esikuvana... Ilma on puhdistava siellä\nihmishengen... Se päästää maan ihmisen jumaluuden armaaseen\nmakuun... Jumaluus loistaa kalliina kivenä... Se säteilee hohtavana\nhelmenä, jossa ihmis-onni välkkyy todellisena... pysyvänä...\noikeana... Esempio-ihminen ihastuu... Hän on valmis antamaan kaikki\nsen lunnaiksi... Hän riisuu niiksi lunnaiksi aistillisuutensa...\nihmisyyden orjankahleet: vietit... Hän karistaa niiksi lunnaiksi\nruumiinsa salaiset halut ja himot... Se kaikki on niistä liika\nvähän... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa nuoruutensa unelmat... uhraa\nvalkeat unelmalintunsa... ensi lempensä... kyyneleensä... Riuttalan\nrantakukan ja kaihonsa...\n\nVielä ei riitä... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa vanhat muistot, hän\nluopuu kaikesta, mikä ei ole jumaluudesta...\n\nPäivä valkenee jo ihmemailla... Maasta tullut ihmishenki seisoo sen\nvalossa jumaluuden alttarin edessä, alastomana... viattomana...\nsynnittömänä: kaikki mainen on uhrattu lunnaiksi jumaluudelle. Nyt\non hän puhdas... Nyt on hän vapaa... Nyt on hän jalo... Nyt on hän\n_oikea_ rakkaus... Nyt ei hän kule viettikahleissa... Nyt on hän\n_ihminen:_ jumaluuden kukka.\n\nJa kun ihmisjumalat heräävät ihmemaailmassa, näkevät he uuden\nvalon: Maan ihmishenki on noussut jumaluuden kirkkauteen... Se\nnousee maailmoiden lomista jumaluuden valovirtaan puhtaana, kuin\naamurusko, joka kohoaa maan rantojen alta, avaruuden pimeän ulapan\nsyvyydestä ja pyrkii kirkasta valoa kohti, hohtona jumaluuden\npuhtaat, korkeat hyveet... Ja he ihastuvat. Heistä näyttää, kuin\naukeneisivat heille uudet taivaat ja he näkisivät Jumalan pojan\ntulevan ihmishenkenä, istuen sen valon siivillä, joka kirkastuu\nijankaikkisesta ijankaikkiseen... Ja semmoisena kuin ihmiset siellä\novat ihmishengen puhdistuttua, ihastuksensa huumaamina, semmoisena\npalaa esempio-ihminen maan päälle inhimillisen hyveen ituna,\nihmisessä asuvan jumaluuden virittäjänä... Hän levittäytyy Harhaman\nhänessä on neroa... Se usko virtasi häneen, kuin teoksen sivuille,\nsen kuvauksissa ihmiskunnan esikuvaksi... Siten jouduttaa hän\njumaluuden kehitystä: antaa ihmisille mielen rohkeutta, kiihottaa\nniitä hyvänä henkenä. Siten osottaa hän, että _ihminen_ on jumala.\nSiten hävittää hän niissä kuoleman pelon: väärän jumalan pelon.\nHän hävittää maailmasta olemattoman jumalapelätin, herjauksien ja\nvääryyden lähteen, rikkaiden turvaksi luodun hirviön, jolla on\ntarukäärme ruoskana kädessä...\n\nJa maailmankurjuus kärsii ristillänsä viimeisiä kipujansa. Harhama\nkuvaili, kuinka sen tuskat ovat nousseet hirvittäviksi. Se puhkeaa jo\nepätoivoiseksi valitukseksi: \"Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi\nminun ylen annoit!\" Se puhkeaa Varpalan Juhon kiroukseksi...\n\nUusi päivä valkeni harmaana. Harhama luki öisen työnsä loppuun.\nSiinä hohtivat runohelmet jalokivinä. Enkeli Iiranto seisoi hänen\nrinnallansa. Sen sormi osotti hänelle harmaata sadepäivää ja ääni\nkuiskasi:\n\n-- \"Luomasi jumalan rinnalla himmenee Jehova vanhaksi, ränsistyneeksi\nmielikuvaksi, repaleiseksi pelätiksi, harmaaksi, kuin tuo\nsadepäivä... Sinun runopukuinen jumalasi hohtaa sen rinnalla, kuin\nvihille vietävä morsian vanhan akan rinnalla... Ole rohkea!...\nÄlä säästä värejä ja helmiä: hyveitä!... Ole rohkea!... Voitto on\nsinun... Älä epäile, sillä sinussa on _neroa...\"_\n\nJa kuten Harhama uskoi hurjat unensa ja mielikuvansa tosiksi, niin\nuskoi hän nyt Iirannon kuiskauksen. Hän uskoi sairaloisuutensa\nkaikella kiihkolla, että huumaavin viini. Hänen sieluunsa oli\nilmestynyt ajettuma, josta vuoti hänen olemukseensa usko, että hän\non ihmishengen profeettana, Muhamedin tavoin todellakin unissansa\nja mielikuviensa näyissä saanut nähdä jumaluuden ytimet ja valittu\nnostamaan ihmishengen jumaluutensa korkealle istuimelle.\n\n\n\n\nRitvan laulu.\n\n\n    Elämä on kaunis synninkukka,\n    johon on käärme kätkettynä...\n\nKuoleman koirat haukkuivat... Nuoralla kuivuivat kylmät kalmansukat...\n\nKätkyeen kukkana uinui Harhamalan pieni Ritva pienessä metsätorpassa.\nKalpea oli se kukka... Sen katse oli kärsivä... Se oli miettivä...\nse oli kaipaava... Korkea otsa oli puhdas, silmä kirkas... Kätkyt\nheilahteli hiljaa... Sen pientä soutajaa hoiteli vieras vaimo... Se\nhoiteli sitä, kuin kukkaa vanha mummo...\n\nJo herahti kyynel Ritva-rukan silmään... Pieni suu meni itkuun...\nTuska nousi armaalle poskelle, painaen siihen pienoisen kuopan,\nkauniin elämänhiiren. Vieras vaimo viihdytteli pientä, soudatti\nkalpeaa kukkaa ja lauloi sille tuutulaulua... Hän lauloi Ritvan\nelämänvirttä:\n\n    \"Tuuli purtta tuudittelee.\n    Vieras vaimo liekuttelee\n    turvatonta... Tuuti, tuu!...\n    Kuule, kirkonkello soipi!\n    Kirkas kuu jo hopeoipi\n    Kalman maita... Tuuti, tuu!\"\n\nKätkyen kaunis, valkoinen kukka kuunteli laulua. Pieni suu vetäytyi\nhienoon hymyyn... Elämänhiiri hävisi poskelta hetkeksi... lymyytyen\njonnekin suupieleen... Vaimo kertoi vieraallensa Ritvan tarua:\n\n-- \"Kenen lienee tyttö... Kuka lienee isä... Äiti toi tänne ja pyysi\nhoitamaan... Sairaana jätti poloisen...\"\n\nKätkyen korea kukka kuuli vieraan vaimon puheen... kuunteli... oli\nymmärtävinänsä... hymyili armaasti... Elämänhiiri vilkehti taas\npienellä poskella... Ilo muuttui mielipahaksi... Itkuun meni kaunis\nsuu... silmät kyyneleihin... Mieli apeana kallisti hän päänsä\nvieraasta vaimosta ja itki katkerasti. Vaimo rauhotteli häntä\nviihdytellen:\n\n-- \"Hys... hys... hys... aa!... Aa... tuuti-hys-hys!\"\n\nKuoleman sukat kuivuivat yhä orrella... Sen koirat haukkuivat ulkona,\nilmottaen suuren vieraan tuloa... Vaimo soudatti pikkuista Ritvaa,\njatkaen sen elämänlaulua:\n\n    \"Kalma katsoo Tuonelasta\n    vaimon langenneen on lasta.\n    Sikskö itket?... Tuuti, tuu!\n    Viihdy!... Ellös itke, kukka,\n    vaikka heitti äitirukka!...\n    Kaskun kerron sulle... Tuu!...\n\n    Melki-Zedek kiusaa lastaan:\n    pienen luo hän pensahastaan\n    madon mustan kerran toi...\n    Toi, ja jätti armahansa\n    yksin mustan madon kanssa...\n    Vaaran sille viereen loi...\"\n\nRitva katseli kummissansa oudon naisen silmiin... Kyynelissä\nkimalteli kätkyen helmi. Hän nosti pienen kätensä... Rauhallisena\nkuivasi hän sillä kyyneleiset mustat silmänsä... Miettivänä kuunteli\nhän kehtolauluansa, ajatellen äidinrintaa... Vaimo lauloi edelleen:\n\n    \"Mato musta sulle ilkkuu...\n    Ah, sen musta silmä vilkkuu.\n    Suotta, raukka, rauhaa hait.\n    Pitkät ovat itkun juuret:\n    Tuskat, epäilykset suuret\n    taaton suonista jo sait...\"\n\nRitvan pikkuinen suu vetäytyi taas sievään hymyyn... pieni\nelämänhiiri pistäytyi taas arkana kalpealle poskelle... Kätkyen\nkukalle on laskenut lempeä elämän ilta-ilo, niinkuin lämmin\npäivänpaiste... Silmässä kiilsi vielä kostea kyynel... Rauhan liina\nheilahteli akkunassa... Kuolema veti jo kylmiä sukkia pikkuisen\nlähtijän jalkoihin... Alkoivat jo matkavalmistukset.\n\n-- \"Hys... hys... hys! Aa!\" -- viihdytteli vieras vaimo...\nMatkavalmistukset jatkuivat. Vaimo puheli toiselle:\n\n-- \"Synnistä puhennut kukkanen... Voi sentään sitä ihmis-elämää!...\nJa niin herttainen ja kaunis, kuin enkeli.\"\n\nRitva hymyili. Hän oli lähdössä äidin luo... Kuoleman koirat\nhaukkuivat ulkona yhä kauniimmin. Ne ilmottivat että se suuri vieras\noli jo portaiden edessä, joka saapui Ritvaa kotiin noutamaan...\nJo raottui taivas ja sieltä hymyili isän koti... Kätkyt heilui\nkauniisti... Vieras vaimo lauloi lähtevälle:\n\n    \"Synnyit isän rikoksesta.\n    Siitä, raukka, hirmuisesta\n    perit itkun ikisyyn...\n    Vaimo langennut sun kantoi,\n    kohdussaan jo sulle antoi\n    synnin idun, kuolon kyyn...\"\n\nHerttaisena kuunteli kehdon kalpea helmi laulua. Palsami kukki\npunaisena akkunalla... kehdon kukka kätkyessä... Päivä leikki\nsurullisena palsamin kukissa... tuonen lempeä rauha Ritvan\nposkilla... Kalman kellot soivat kauniisti... Sen kylmät sukat\nvetäytyivät jo pieneen jalkaan... Korkeuteen katseli musta silmä...\nSieltä aukeni jo taivas lempeänä, kuin äidin syli... Lapsi näki\nkadotetun paratiisinsa: äidin ryöstetyt rinnat... Ulkona haukkui\nkalman koira niin kauniisti, ennustellen kuoleman suurta, yhä\nlähenevää tuloa... Vaimo puheli vieraallensa:\n\n-- \"Semmoista se on ihmis-elämä... Se kukoistaa aikansa, kuin\nkukkanen... Näyttää kauniilta ja ihanalta ja mieli tekee sitä\ntaittamaan, vaan kun taitat, niin itkeä saat ja näet hedelmät...\"\n\n-- \"Niin... Niin... Kukka se on... kuk-ka!\" -- vastasi toinen vaimo.\n_\"Elämä on kaunis kukka... synninkukka, johon on käärme kätkettynä_...\"\n\nYhä kauniimmin haukkuivat kuoleman koirat... Yhä heleämmin soivat\nkalmankulkuset... Kuolema oli jo vetänyt kylmät sukkansa lähtevän\njalkaan polviin asti, käärinyt hänet lempeään rauhan liinaan...\nRitva oli jo aivan matkavalmis. Vieras vaimo lauloi vielä hänen\nelämänlauluansa:\n\n    \"Isä sinut yksin heitti,\n    äiti unehella peitti,\n    ettei synti ilmi saa...\n    Kuuhut katsoo taivahalta.\n    Kyy ja kalma kaikkialta\n    sua vaanii... Tuuti, aa!...\"\n\nJo ovat kuoleman sukat jalassa, sen eväät mukana: rauha mielessä...\nPienen silmä kirkastuu. Kuoleman lempeä hymy laskee kalpeaan\nsuupieleen ja posken pieneen kuoppaan... Hän näkee taivaan\navautuvan... Siellä odottaa häntä kadotettu äidin rinta, unien\nparatiisi, huolten hoiva... Hän kukkii nyt ilosta kilpaa palsamin\nkeralla. Pienen kätensä ojentaa hän taivasta kohti ja hymyilee, kuin\nkevät kesälle. Hän on löytänyt rauhan... Kipu on loppunut rinnasta...\nOuto vaimo soudattaa ja laulaa lauluansa, kertoo Ritvan lyhyttä tarua:\n\n    \"Vaan ei sulla itkun syytä,\n    kunnes kuolemaa ja kyytä\n    vieras vaimo vartioi.\n    Nuku, raukka, rauhamiellä,\n    vaikka vanhempasi tiellä\n    pikku-risti ootkin, oi!\"\n\nKalpea kehdon kukka tunsi jo äidin lämpöisen rinnan makua... Huulella\non autuas hymy, rinnassa iki-onni... Tyyni on mieli, kaunis poski...\nVieras vaimo viihdyttää vielä nukkuvaa:\n\n-- \"Hys, hys, hys! Aa!\" Ritva pani pienet kätensä ristiin.\nElämänhiiri pakenee poskelta.\n\n-- \"Äiti!\" -- lausuu sitten pieni rauhan teille lähtijä... Lause\nkatkesi siihen. Ei voinut hän lopettaa: \"miksi minut synnytit? Isä,\nmiksi minut elämään kutsuit?\"\n\nPieni pää kallistui pielukselle... Musta silmä sulkeutui...\nElämänhiiri hävisi koloonsa...\n\nHarhamalan Ritva oli nukkunut ikuiseen uneen, löytänyt kadotetun\näidinrinnan...\n\n-- \"Hän on kuollut\", -- lausui vieras vaimo. Koirat lakkasivat\nhaukkumasta. Palsamin kukat kallistuivat surullisina kalmankukkaa\nkatsomaan.\n\nEikä sulkenut pienen silmää itkevän äidin käsi, ei surevan isän\nsuutelo...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni Ritva kulkee kuoleman mailla... Yksin vaeltaa pikku poloinen\ntuonen polkua... Metsä on musta, polku pitkä... Ei tuika tähti, eikä\nlaula lintu... Metsikössä hiipivät Tuonelan henget, vaan ei kuulu\nmistään ääntä... Rauhallinen on Tuonelan polku.\n\nPolku jatkuu... Pieni kulkija väsyy... Rauhallisena laskee hän tuonen\nsammalelle levolle... Valkea lintu tuo hänelle silloin nokassansa\nmustan kuoleman ruusun... Hymyillen ottaa kulkija linnun lahjan\npieneen käteensä. Kukasta saa hän uutta voimaa ja lähtee rauhallisena\ntaas taipaleelle... Yksin saapuu hän Tuonelan virran rantaan ja\nviittaa venettä...\n\nYksinäinen on hyljätyn matka Tuonen mailla.\n\nJo lähtee valkea pieni vene Tuonelan virran valkamasta. Veneessä\nistuu Harhamalan Ritva, kalman valkea paita yllä, kädessä musta\nkalmanruusu... Mustat joutsenet vetävät venettä pitkin Tuonelan\nmustaa virtaa. Perässä istuu suuri valkea Tuonelan perho perää\npitäen... kulkua ohjaten... Ei liiku vesi Tuonen virrassa... Sen\npinnalla paistavat mustanpunaiset kuoleman vesikukat... Surukukilla\nsiroteltu on Tuonelan virta...\n\nHiljaa, kuin laulunhyminä, soluu vene valkamasta... Kuusikosta\nkumottaa Tuonelan kelmeä valo... Joutsenet virittävät haikean\nlaulunsa... Rannan lehdossa ei kukahda käki, ei kuulu kaiku\nkalliosta... Oksa ei liikahda... Ääneti istuvat kuolon valkeat linnut\nmustissa tuonenpuissa...\n\nHiljaista on pienen kuolleen kulku kuoleman vesillä... Kummeksien\nkatselee hän outoja oloja...\n\nVirta koukistuu... Vene kaartaa Kuuvalokallion ohi... Tuonelan\npienet tytöt istuvat kallionkielellä... Ne sirottavat sieltä mustia\nkalmanruusuja pienen kulkijan purteen ja laulavat hänelle:\n\n    \"Tervetuloa, Ritva-rukka!\n    Tervetuloa Tuonen maille,\n    Tuonen kehdon kukkaseksi!\n    Kuunvaloksi,\n    päivänheloksi,\n    allinlauluksi somaksi\n    tulit tänne, tuiretuinen.\n    Tervetuloa, kaunis kukka!\"\n\nHartaana kuulee laulua pieni purjehtija... Hiljaa painuu pursi\netemmä... Metsä tummenee... Virta himmenee... Sen rannat ovat\nsirotellut valkoisilla alleilla... Pursi soluu niiden ohi...\nJoutsenet vaikenevat... Allit alkavat laulaa Tuonen vesillä\nkulkijalle:\n\n    \"Tervetuloa Tuonen vesille!\n    Sävelenä täällä souda!\n    Vesikukassa,\n    nurmen nukassa\n    kastehelmenä somana\n    kimaltele, pikkuruinen!\n    Tervetuloa Ritva-kulta!\"\n\nJa allit lentävät ylös virrasta... Keltainen kalmankukka on kunkin\nnokassa... Niillä sirottelevat ne Ritvan purren mustan tien... Ääneti\nistuu pieni purtensa perässä... Kukkaista tietä vetävät joutsenet\nvenettä... Kaunis on pienen lapsen kulku kuoleman vesillä...\n\nJo saapuu vene Tuonelan mustalle ulapalle... Se on siroteltu\nvalkolumpeilla... Rantakalliot ovat iltaruskon hämyä... Veneen\nedessä, kalliolla, istuvat Tuonelan lapset, harput pienissä\nkäsissä... Ne soittavat tulijalle tervetuloa, laulaen soiton mukana:\n\n    \"Tervetuloa, kehdonhelmi!\n    Läiky täällä lumpehena!\n    Tähtönen,\n    pienoinen,\n    maailmasta sammuit sä,\n    mutta tääll' oot elämä.\n    Iltarusko armainen,\n    kaunis uni, Tuonen rauha\n    ollos täällä, pienoinen!\"\n\nJoutsenet vetävät venettä kohti rannan iltarusko- kalliota... Jo\nsaapuu vene rantaan... Rannalla odottaa Tuonelan lempeä Liiva... Hän\nottaa vastaan vanhempiensa huonosti hoitamat ja hylkäämät lapset ja\nvie heidät tuomiolle... Hellästi nostaa hän tuonen vesien pienen\npurjehtijan syliinsä ja lausuu:\n\n    \"Tervetuloa, Ritva rukka!\n    Tallella nyt oot jo, kukka...\"\n\n-- \"Tervetuloa!... Tervetuloa!\" -- laulavat Tuonelan lapset...\nVäsynyt purjehtija kietoo pienet kätensä luottamuksella Liivan\nkaulaan... Kallio aukenee ja Harhamalan Ritva häviää Liivan sylissä\naukkoon. Hän lähti tuomiolle Tuonelan tuomiosaliin.\n\nMutta salin ovella lukee hän sanat:\n\n\"Täällä etsiskellään isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja\nneljänteen polveen.\"\n\nHartaana lukee Ritva sanat. Suuret silmät kiintyvät niihin,\nharhaellen, kuin isän katse. Rauhallisena puristaa hän pienet kätensä\nLiivan kaulaan... Poskeen painuu pyöreä kuoppa... Pieni suu vetäytyy\nsomaan hymyyn ja hän lausuu lempeällä äänellä:\n\n-- \"Äiti!... Isä!...\"\n\n\n\n\nSyys-öisiä elämänvaloja.\n\n\n    Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa\n    huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa...\n\nLokakuun syyspimeät peittivät maita. Syksyn kylmä, kostea hengitys\npuhalteli avaruuden ammottavasta kidasta. Sade pieksi liejukoita.\nPäivät olivat harmaata, sumuista suota, yöt pilkkopimeitä...\n\nKaikki kiemurteli elämän- ja kuolemankäärmeenä, tapellen toistensa\nkeralla: Syksy söi kesän, pimeys valon, talvi syksyn, valo pimeyden\nja peto pedon...\n\nSuuri on elämän ja kuoleman leikki...\n\nJa sen leikin keskellä eli ihminen... Se karkeloi sen leikin kynsissä\nja sen mukana... Vanhuus soi nuoruuden... pettymys toiveet... ihmiset\ntoistensa elämän...\n\nSuomen ensimäinen kansaneduskunta lopetteli istuntojansa. Se ei ollut\nsaanut sanottavaa valmiiksi. Mutta ympäri maata kiehuivat mielet.\nUudet aatteet riehuivat myrskynä ja törmäsivät vanhoja vastaan. Mutta\nsamalla aikaa nousi vanha uutta vastaan voimakkaana merenmaininkina.\nTaloudellisella alalla oli kysymys siitä, kumpi taloudellinen suunta\non pääsevä vallitsevaksi, sosialistinen vaiko \"porvarillinen\",\nyksityiseen omistus-oikeuteen perustuva.\n\nMutta vieläkin rajumpana riehui taistelu henkisellä alalla. Se riehui\nniin jyrkkänä, ettei mikään sovittelu voinut tulla kysymykseenkään.\nEhdoton usko ja täydellinen kaiken uskon kieltämys törmäsivät yhteen,\nkuin tuli ja vesi, iskivät kuin kaksi kirveenterää. Toisen tai toisen\noli määrä sortua. Kummankin takana seisoivat joukko-ihmisten sankat,\nkiihkoutuneet parvet, sokeina, joukko-uskon läpitunkemina. Ja niiden\nseassa, joiden joukko taisteli kieltäymyksen riveissä, sortuivat myös\nkaikki uskon säätelemät ja siihen perustuvat siveellisyyskäsitteet,\nmiehen ja vaimon välinen kysymys, sortuivat ja taas kohosivat,\nkatuvina tai uudella pohjalla yrittäen. Siveellisyyskysymys oli\nheitetty kiirastuleen. Sen ympärillä riehui tulisimpana uskon\nja uskottomuuden suuri taistelu. Siinä, lihan ympärillä, oli\nyhdeltäpuolen houkutus suurin ja toiselta puolen kieltäymyksestä\njohtuva sielun puhdistuminen kirkkain. Siinä oli ihmisellä paras\ntietoisuus tehdä itsensä voittamisen sankaritöitä, antaa hyveen\nesikuvia, nousta omissa silmissään ja jalostaa ihmishenkeä tulevien\npolvien perinnöksi.\n\nOli lokakuun loppupäivät.\n\nLokakuun lopussa Harhama oli puolueensa maaseudun johtomiesten\nkokouksessa, jossa neuvoteltiin puolueen tulevasta toiminnasta\nomassa vaalipiirissä. Kokoukseen oli saapunut kansanmiehiä satojen\nkilometrien päästä, Pohjan perukoilta, aina Lapin pohjoisrajalta.\nKaikkia elähdytti sama isänmaan asia, sama uskon ja uskottomuuden\ntaistelu tempasi jokaisen mukaansa. Useiden puheiden loputtua puhui\nnuori ja miehekäs Roinila:\n\n-- \"Meidän puolueemme täytyy asettaa luottamusmiehineen ankarat\nvaatimukset siveellisyys-asiassa. Niiden täytyy kiertää semmoisia\n_talojakin_, joissa asuu ihmisiä, jotka eivät tunnusta muuta, kuin\nlihan evankeliumia. Kun he esimerkiksi matkoillansa tulevat jollekin\npaikkakunnalle, on vaadittava, että he ensiksi ottavat selon, onko se\nja se henkilö nykyisen ajan apostoleja, jotka korottavat pahettansa\nhyveeksi, ja jos saavat tietää, että henkilö on semmoinen, eivät he\nsaa mennä sen asuntoonkaan, eikä myös päästää niitä omaan kotiinsa,\nsillä sitä voivat ihmiset ymmärtää niin, että puolueemme hyväksyy\nsiveettömyyden ja julistaa prostitutionin hyveeksi. Sillä lailla\ntulemme me ihmisten silmissä nostamaan siveettömyyden levittäjät\nkunniallisten ihmisten tasalle ja rikoksen ansioksi. Puolueemme siitä\nkärsii ja turmelus saa uutta voimaa.\"\n\nHarmaat, kovia kokeneet miehet katsahtivat toisiinsa vakavina.\nRoinila jatkoi:\n\n-- \"Rakkauden ja lihan raja-aita on hyvin ohkainen. Se on helppo\nkaataa, mutta sen uudelleen nostaminen on vaikea.\"\n\nPuheen loputtua syntyi painostava hiljaisuus. Kuin jonkun käskystä,\nhuomasi Harhama, että kaikkien silmät katsoivat häneen, ja oitis\nnousi hänen sielussansa aavistus, että Roinila tarkotti juuri häntä\nja rouva Esempiota. Se aavistus kohosi, kuin musta, vihainen aave,\nja hän itse nousi sen hartioilla, kuin ärsytetty elukka, johon on\nsattunut keihään kärki.\n\nPuhe ja keskustelu loppui siihen. Kaikki pujottautuivat hiljaa ulos,\nikäänkuin olisivat säälineet jotain, josta eivät olleet selvillä,\nkuka se on.\n\nTuli ilta.\n\nSuuri juhlasali oli loistavasti valaistu ja täynnä yleisöä.\nPuolue kokosi rahaa arpajaisilla... Suomen nainen nousi jo miehen\nvertaiseksi. Se pohti yhteiskunnallisia kysymyksiä ja selitteli\nsuuria elämän ongelmoita. Vanha torpparin vaimo Liinala selitteli\ntaas siveellisyyskysymystä. Hän puhui:\n\n-- \"Kansamme voima on siveellisyydessä. Sillä mitä meitä hyödyttää,\njos kylvämme isänmaamme vainiot vaikka kultaisilla siemenillä, jos\nemme kitke rikkaruohoja, jotka tukahduttavat kasvullisuuden...\"\n\nJuhlapukuinen yleisö kuunteli hartaana, kuin kirkkoväki. Liinala\njatkoi:\n\n-- \"Mitä hyödyttää meitä myös, jos pesemme vaikka lakkaamatta\ntupiemme lattioita, jos emme puhdista jalkojamme liasta? Me tulemme\nlikaisin jaloin sisälle ja tahraamme taas ja taas tupaamme...\"\n\nKuulijat punnitsivat hänen sanojansa ja Liinala jatkoi:\n\n-- \"Parannus ja puhdistus on meidän siis alettava _itsestämme_,\nomista kantapäistämme, omista kengänpohjistamme lähtien... Seulan\npitää sitten käydä meidän _joukossamme_... Meidän on seulottava\njoukostamme akanat puhdistumaan yleisen tuomion tulessa. Meidän\ntäytyy armotta tappaa keskuudestamme taudin siemenet...\"\n\nTaas oli Harhama huomaavinansa, että sadat silmät katsoivat häneen.\nHän nousi ikäänkuin kynsillensä niitä vastaan. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Meidän, naisten, on myös alettava puhdistus itsestämme ja sitten\nkoko _sukupuolestamme_. Meidän on nostettava oma sukupuolemme\ntuliseulaan. Meille sanotaan: Meidän pitää _ymmärtää_ langennutta,\neikä sitä tuomita... Mutta minä kysyn teiltä: eikö se sääli ole\n_väärä_?\"\n\nKuulijat ajattelivat. Puhuja kyseli edelleen:\n\n-- \"Emmekö me sillä säälillä korota pahetta semmoiseksi, jonka\nharjoittamisesta voidaan vaatia palkkiota: sääliä ja ymmärtämistä?\"\n\nMonesta se kysymys tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Eikö se, joka heittää langenneeseen ensimäisen kiven, tee samaa\npalvelusta, kuin se, joka ensimäisenä polkee kotiimme hiipivän\nmyrkyllisen käärmeen pään päälle?\"\n\nHarhamastakin se tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Minulle sanotaan: Ellen minä itse ole synnitön, en minä ole\noikeutettu heittämään toista kivellä. Minä kysyn: Enkö minä saa estää\nruton siemeniä _muihin_ levenemästä, enkö minä saa niitä siemeniä\nhävittää, jos itse tiedän itsessäni olevan niitä?\"\n\nPuhe tuntui kaikista niin uudelta, ja kumminkin niin kotoiselta\nelämän viisaudelta, joltain unohdetulta. Puhuja kyseli edelleen:\n\n-- \"Katsokaa: Maailman fariseukset kiittävät Jumalaa, kerskaten,\nettä he ovat suvaitsevaisia, kuin Jeesus, eivätkä tuomitse, kuten\nfariseukset. Mutta minä kysyn teiltä, kumpi menee vanhurskaampana\nkotiansa: Nekö, jotka niin suvaitsevaisuudellansa kerskuvat, vaan\nsekö, joka sanoo: Herra armahda minua syntistä, joka maailman\nkiitosta ja suvaitsevaisen mainetta tavotellessani en ole heittänyt\nensimäistä kiveä niiden päälle, jotka levittävät paheen siemeniä?\"\n\nMonesta tuntui silloin, kuin olisivat he ennen lukemansa väärin\nymmärtäneet. Harhama mietti jotain sekavaa.\n\n-- \"Ja kumpi tekee naiselle suuremman palveluksen: sekö portto, joka\ntunnustaa huoruuden häpeäksi ja heittää toista porttoa ensimäisellä\nkivellä, vai sekö suvaitseva, joka ymmärtämisellä tekee huoruuden\nkunnialliseksi ja siten houkuttelee lukemattomat menettämään\nsiinä ruumiinsa ja henkensä, etsien sääliä, tai ainakin luottaen\nymmärtämiseen?...\"\n\nHuoneeseen tuulahti joku kotoisen elämän viisaus, jonkun tutun asian\ntuoksu. Puhuja alkoi uudestaan puhua joukon, erittäin juuri puolueen\npuhdistamisesta niistä, jotka korottautuvat Jeesukseksi antamaan\nhaureellisille ihmisille syntejä anteeksi, lyövät rintoihinsa\nmaailman edessä sanoen: Katsokaa minua Jeesuksen tekojen seuraajaa!\nHarhama luuli taas huomaavansa, että pisto oli tähdätty häneen. Hän\närtyi. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Epäsiveellinen ihminen jättää elämään samanlaisen jälen, kuin\nrengin likainen saapas pappilan salin puhtaalle lattialle...\"\n\nHän vaikeni ja kysyi sitten:\n\n-- \"Mitä meitä siis hyödyttää, jos puhdistelemme elämää, jos emme\npuhdista sitä tallaavien ihmisten jalkoja? Mitä meitä hyödyttää, jos\npuhdistelemme joukkoamme, jos emme tarttuman siemeniä seulo pois ja\nlevitä niitä julkisuuden kaakinpuuhun, kuolemaan häpeän puhdistavassa\npäivänpaisteessa?\"\n\nHarhama luuli sanojen tarkottavan häntä. Kuulijoiden joukosta kuului\nkuiskauksia: \"Hän puhuu oikein!\" Vaimo jatkoi:\n\n-- \"Toiset, synnin apostolit, kehottavat meitä puhdistamaan maailmaa\nymmärtämisellä ja anteeksiantamisella, kehottavat meitä palkitsemaan\nsiveettömyyttä. Niille meidän on sanottava: Joka teistä on Jeesus,\nhän astukoon ensimäisenä puhdistamaan ihmisiä, antamalla niiden\nsyntejä anteeksi ja palkitsemalla ne ymmärtämisellä... Me ihmiset\nemme voi itseämmekään parantaa muutoin, kuin tuomitsemalla, mitä\nsitten muita. Ja jos me itseämme pelastaessa itseämme tuomitsemme,\nemmekä ole _velvolliset_ silloin muitakin tuomitsemaan?\"\n\n-- \"Oikein!\" -- kuului väkijoukosta kuiskauksia. Harhama katsahti\nsinne. Kuiskaajien ja hänen katseensa kohtasivat toisensa. Hän tunsi\nkohtaamiensa silmäyksien sattuvan hänen arimpiinsa. Kuulijoille\nkirkastui kotoinen viisaus, joka oli nyt heistä niin yksinkertainen\nja kaunis. Liinala jatkoi:\n\n-- \"Mutta Jumalan avulla me voimme puhdistaa likaiset jalat ja seuloa\njoukkomme... Nykyään kurottelee siveettömyys hyveen valtaistuimelle,\nmutta jos Jumala on apunamme, niin hän masentaa sen nousun. Hän on\npaneva lihan apostolit pystyttämään oman kaakinpuunsa. Hän panee\nsiinä tehtävässä vihollisensakin meidän ja puolueemme välikappaleina\nomiksi aseiksensa.\"\n\nHarhaman silmien edessä alkoi kieriä ylös musta synkkä ajatus, kuin\nkohoava musta auringon pyörä. Se laajeni, pimeni, pimitti kaikki ja\nikäänkuin peitti viimein koko taivaan laen. Siitä paistoi hänelle\nkuin taivaan kanneksi levittyneestä auringosta kysymys:\n\n-- _\"Olenko minä todellakin Tarvaan puolueen palvelijana,\nvahvistajana palvellut Jumalaa, jota vastaan nousin?... Ja olenko\npystyttänyt itselleni häpeäpaalua auttamatta niitä, jotka sitä\npystyttävät, tahtoen minut siihen hiljaisuudessa häväistäksensä\nnostaa?...\"_\n\nHän ei vastannut kysymykseensä. Hän _pelkäsi_ siihen vastata...\n\nHän vaipui kokoon sen kysymyksen alla, kuin vuoren painama ja\nrutistama mato.\n\nPuhe loppui kätten taputuksen räiskyvään paloon. Mieli kuivana kulona\nlähti Harhama valoonsa pakahtuvasta juhlahuoneesta. Kun hän tuli\nulos, pyysi Roinila saada puhutella häntä kahden kesken.\n\n-- \"Kyllä!\" -- myönteli Harhama kiusautuneena.\n\nHe istuivat eräässä sivuhuoneessa. Roinila alkoi puhua:\n\n-- \"Minä ensiksi pyydän Teitä, että ette pahastuisi ja että\nymmärtäisitte minua oikein...\"\n\nHarhama ei vastannut, Roinila jatkoi:\n\n-- \"Minä, suoraan sanoen, tulin heittämään teitä sillä ensimäisellä\nkivellä, vaikka en olekaan synnitön... Täällä liikkuu ilkeitä huhuja\nrouva Esempiosta ja Teistä... ja puolueellekin ne ovat turmiollisia.\nEnkö minä saisi ehkä vakuuttaa, että ne ovat perättömiä?\" -- lisäsi\nhän lopuksi kysyvästi.\n\nHarhama vaikeni. Viha ja joku ilkeä tunne kuohuivat hänessä\nsekaisin. Hän oli näkevinänsä edessänsä puolueensa, hänen avulla\npystyttämän, kaakinpuun kohoavan, eikä hänessä ollut miehuutta\nsiihen nousta. Hänessä kohosi uhma. Hän kuvitteli sen kaakinpuun\nkunnia-alustaksi, johon hän voi nousta halveksimaan ihmisraakimuksia,\njotka tungettelevat häntä häpäisemään syyttömästi. Mutta ei hänessä\nollut miehuutta nousta sillekään jalustalle. Äskeinen suuri, synkkä\nkysymyksensä ja sen edellinen puhe, olivat häntä lannistaneet. Uhma\nja raukkamaisuus taistelivat vallasta.\n\nKun vastaus viipyi, jatkoi Roinila kyselyään:\n\n-- \"Voittehan Te minulle sanoa suoraan, sillä kunnioitanhan minä\nTeitä silti... Mutta olisi silloin helpompi torjua panettelua...\nEttekö ainakin voisi kieltää rouva Esempiota käymästä luonanne? Ne\nkäynnit herättävät pahennusta...\"\n\n-- \"Se on ainoa ihminen maailmassa, jonka minä otan vastaan itseni\ntähden\", -- vastasi Harhama jyrkästi, lisäten: \"Minä en kutsu\nluokseni semmoisia, joita muut kumartelevat, enkä mene koskaan sinne,\nmissä kaikki muut käyvät jotain onkimassa, vaan sinne, jota muut\nkiertävät...\"\n\nSiinä vastauksessa oli sekaisin uhma ja velttous. Siinä oli ihmisten\nhalveksiminen ja raukkamaisuus toisiinsa sekottuneina. Siinä\noli sekaisin ajatus: \"ei niille maksa puhua\" ja ajatus: \"tällä\nselityksellä tästä nyt pääsee.\" Roinila jatkoi, kuin pistäen, mutta\npohjaltaan vilpittömästi:\n\n-- \"Se on kyllä hyvä se, jos me ihmiset vaan voimme syödä\npublikaanein ja syntisten kanssa samassa mielessä kuin Jeesus, ja\njos me olemme itsestämme senkään verran varmat, että emme _itse_ ole\npublikaaneja... jotka ehkä likaamme puhdistettavamme...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Harhama tunsi rutistuvansa. Roinila jatkoi hetken\nkuluttua:\n\n-- \"Minäkin tahtoisin rouva Liinalan tavoin sanoa: 'Joka teistä ei\nitse ole publikaani, hän menköön Jeesuksen tavoin syömään niiden\nkanssa!'\"\n\nHarhama tunsi jonkun piston, jota hän ei voinut torjua. Joku\nkäsittämätön tunne ahdisti häntä, tunki hänen kurkkuunsa, kuin\nkatkera savu. Hän tunsi taas sen jalkapuun rutistavan, jota\nhän muisti kumartaneensa. Hän tuli hetkeksi sille katkeraksi.\nAjatukset risteilivät salaman nopeina. Hän muisti äskeisen katkeran\nkysymyksensä: \"Olisiko että...\" Uhma ja ihmisten halveksiminen\nvyöryivät sumupilvinä toistensa yli, rajuina, kuten kaikki\nkävi hänessä tämmöisinä hetkinä, syöksivät toisiansa kumoon...\nsekaantuivat... tulivat epäselviksi... väsyivät ja lopulta muuttuivat\nvelttoudeksi. Roinila uudisti kysymyksensä:\n\n-- \"Ehkä minä saan ilmottaa ne juorut perättömiksi ja siten puhdistaa\npuolueen epäluuloista?\"\n\nSilloin pursusi Harhamasta ulos hänen olemuksensa toinen puoli,\nvelttous. Hän alkoi kiemurrella. Hän ei noussut elämänsä\nkunniajalustalle, ei sen kaakinpuuhun. Hän itse tunsi omituisen\nkykynsä puhua niin orakelimaisesti, että hän voi sanojansa puolustaa\nminkä tuomion edessä hyvänsä. Hän turvautui aluksi siihen, vastasi\nlyhyesti, kuivasti, että hän oli jäävi omasta elämästänsä todistuksia\nantamaan.\n\n-- \"Mutta voittehan kumminkin minulle, rehelliselle ystävällenne\nilmottaa\", -- jatkoi Roinila.\n\nYhä raukkamaisemmaksi painui Harhama. Hän etsi velttoudellensa jotain\npuolustusta ja löysikin sen siinä kunniasanassa, jonka hän oli rouva\nEsempiolle antanut, luvaten salata suhteen. Se oli nyt hänelle\npensaana, johon hän kätkeytyi, kiemurteli sen suojissa, myönsi ja\nkielsi elämänsä samalla sanalla...\n\nKeskustelu loppui, Roinila huokasi ja lähti. Silloin pursusi taas\nHarhamasta oman velttoutensa inho. Hän tunsi kasvolihaksiensa\nkutistuvan, nousi ylös, meni Roinilan jälestä ja tavattuansa hänet\nlausui:\n\n-- \"Vielä yksi sana: sitä suhdetta ei ole, mutta sen olemassa oloa\nette saa kieltää, vaan päinvastoin myöntää...\"\n\nRoinila katsoi häneen tutkivasti, surullisesti, eikä vastannut mitään.\n\nMutta Harhama tunsi nyt vajoavansa maan alle ja vuorien latoutuvan\nhänen hartioillensa. Hän tunsi oman raukkamaisuutensa herpaisevan\nhänen jokaista jäsentänsä. Hän mutisi tulikuumana:\n\n-- _\"Enkö minä oikeastaan kunniasanan taa kätkeytyessäni kiellä sitä,\njonka olen kohottanut jumaluuden vertauskuvaksi?...\"_\n\nHänen polvensa vapisivat, kun hän pukeutui ja lähti ulko-ilmaan.\nKadulla, oven edessä tervehti häntä eräs tuntematon, joka tunsi\nhänet, ja puheli kysyvästi:\n\n-- \"Ne ovat nyt suuret arpajaiset... Tietysti kootaan\nvaalipuhumispalkkoja?\"\n\nUudet vuoret latoutuivat Harhaman hartioille. Hän oli nauttinut\npalkkaa puhujamatkoiltansa ja saanut matkakulut. Molemmat hän oli\nsäästänyt Zaikolta perimiensä lisäksi, eläen puoli-nälässä ja\njalkaisin kulkien. Hän oli niitä säästänyt rouva Esempion tähden,\nvoidaksensa taas päästä taloudellisesti turvatuksi ja siten ihmisten\ntuomiosta riippumattomaksi. Nyt pusertui hänestä katkera kysymys:\n\n-- _\"Olisiko, että olen koonnut kultaa rakentamalla alttaria\nmaailmankurjuudelle, ja korottaessani köyhyyttä Jumalaksi?... Ja\nolisiko, että minä olen nyt häveten kieltänyt sen naisen, jota\nJumalaksi nostan?...\"_\n\nHän meni järven rannalle, istahti siellä kivelle, nojasi kyynäspäät\npolviinsa, painoi kasvot käsiänsä vastaan ja istui niin syksyisen yön\naamuhämäriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän aamuhämärä vieri jo raskaana myllynkivenä Harhaman\nhartioille. Ajatukset ikäänkuin hajosivat harmaaseen syyspäivään\nsotkuisena sumuna. Ne olivat raukeat ja tylsät.\n\nSilloin enkeli Iiranto asettui hänen vierellensä, ruumiina syksyinen\nhuude. Se ampui nuolensa itään ja kohta leimahti Harhaman eteen teos.\nSen sivuilta kohosivat runouden paratiisit, hopealumpeiset lammit\nläikkyivät, ja maailmoilla tulitettu äärettömyys loisti kiteilevänä\nulappana. Se näky kietoi Harhaman sielun hekkumallisimpiin\nsinisavuihin, joissa maailmat kipinöivät jalokivisinä tulisilminä ja\nmaineen tuoksu tunki sieramiin.\n\nEnkeli Iiranto hymyili. Sen hiuksina heilahteli ihmispoven\nkunnianhimo ja sen silmistä säteili kultahuume. Se puhalsi ne\nHarhaman sieluun ja kuiskaili:\n\n-- \"Eivätkö ne ole olemattoman Jehovan väkeä, jotka eilis-iltana\nheittivät häpeänvaipan hartioillesi?...\"\n\nHarmaa ilma kirkastui silloin Harhaman silmissä. Hänen sielussansa\nleimahti vihan tulisoihtu ja hän nousi astumaan viimeisen askeleensa:\nHän lähti kirjoittamaan teoksensa viimeiset sanat ja astumaan\n_julkisesti_ Jumalaa vastaan, katkaisemaan koko maailman nähden ne\nsiteet, jotka häntä vielä Jumalaan yhdistivät.\n\nHän varustautui kierähtämään _kokonansa, juhlallisesti_ ja\njulkisesti, kauneimpien runokellojen soidessa, pois Jumalan käsistä,\npois Hänen pihdeistänsä, ahjoistansa ja alasimeltansa.\n\nJa jo heti levisi hänen teoksensa loistavana tähtivaippana kaiken\nmuun yli. Kun hän taas pääsi siihen käsiksi, tarttui häneen siitä\ntaudin huumaava kuume ja sairaloinen viha leimahti hänessä Jumalaa\nvastaan.\n\n-- \"Sinä olematonhan se olet se kaakinpuu, jossa raakimukset\nhäpäisevät niitä, jotka ovat jaksaneet kohota ja vapautua\nvariksenpelättimiä palvelemasta\", -- mutisi hän, vihansa vallassa.\n\nJa hän ryhtyi teostansa lopettamaan. Hän tarttui vihaamaansa Jumalaan\nraa'oin, kuumeisin käsin, kuin rutto uhriinsa. Teoksesta puuttui enää\nmuutamia sivuja. Hän oli aivan säästänyt sen lopettamista näiksi\npäiviksi, jolloin oli hänen nimipäivänsä.\n\nSyksyinen sade pieksi taas seiniä. Tuuli ulvoi ja sakea pimeys\noli itseensä pakahtua. Uusi päivä oli jo synkennyt pimeäksi\nsyys-yöksi, joka äärettömyyden yökkönä lensi maan muassa avaruuden\npilkkopimeässä. Sade pieksi seiniä. Harhama lopetti teostansa.\n\nHän oli kulkenut teoksessansa halki ijankaikkisuuden. Hän oli alkanut\nmaailmankauden alusta ja lopetti nyt ijankaikkisuuden kaukaisimpiin\naikoihin, jolloin aika on taas lakannut olemasta, yöt ja päivät,\nvuodet ja hetket hävinneet, niiden rajat ja vaihtelut haihtuneet\nijankaikkisuuteen, kuin purojen vedet ja sadepisarat mereen...\n\nOli alkanut jo ajan pysyväisyys, hetkien ja vuosien ääretön, rannaton\nvaltameri: ijankaikkisuus. Hetket olivat sitä ja se oli hetki. Aine\noli hävinnyt ja aineen hävitessä oli liikunta lakannut ja liikunnan\nhaihtuessa oli haihtunut aika.\n\nEnsin oli alkanut ihmisyyden jumaluuteensa kehittymisen hetki,\njolloin kehitys on jo saavuttanut pysyväisyytensä, muuttunut\nvallitsevaksi ainoaksi luonnonlaiksi ja alistanut kaiken muun\nallensa. Ihminen on jo halki kaikkeuden tietoinen jumaluudestansa.\nHän tekee jumaluuden töitä: hallitsee maailmoita, antaa syntejä\nanteeksi ja näkee kaikkeuden yhtenä kuplana, sillä hänen henkensä on\njo kaikkeus ja äärettömyys.\n\nMiljaardit vuodet kulkevat huomaamatta... Ihmisessä piilevä jumaluus\non kehittynyt järjellisyytensä täysi-ikään halki äärettömyyden.\nIhminen hallitsee jo olemuksensa kaikkia voimia: Se ohjaa\nluonnonvoimia, kuin varttunut mies kättänsä, henkisesti kehittynyt\njärkeänsä, siveellisesti jalostanut halujansa. Sen käskystä nousee\nukkonen... Sen käskystä koristavat revontulet taivaan lakea ja\npäivänkangastukset ilmautuvat sen vihjauksesta... Hän hallitsee ja\nohjaa valon ja elämän syntyä, kuin hoitaja lasta... Hänen käskyjänsä\ntottelevat sateet ja myrskyt ja tuulet odottelevat orjina hänen\nmääräyksiänsä... Hän kehittelee luonnonvoimia... täydellisentää\nniitä, kuin taiteilija teostansa... Hän kehittää niistä aina uusia\nvoimia, kuin puutarhuri uusia kukkamuunnoksia, säätelee uusia\nluonnonlakeja, kuin lainsäätäjä asetuksia... Hän näkee silmillänsä\nelämän syntymisen ja kehityksen ja luonnon salaisten voimien elämän,\nkuten hän nyt näkee ja tajuaa aamuruskon leviämisen taivaalle... Hän\nnäkee äärettömyydessä kiertelevän maailmanpaljouden, _kokonansa_,\nkuten muurahaiskeossa vilisevän elämän... Hän näkee taudin kehityksen\nja kulun... Hän karkottaa sen pois luotansa, kuin lähestyvän\nmatelijan... Hänelle avautuvat kaikki salat, nöyrinä, kuin kukan\nteriöt päivän valolle...\n\nHän on luonnon herra, sen itsetietoinen Jumala. Hän on kohonnut\nkohdun sikiöstä sen herraksi... Hänen hengessänsä yhtyvät\näärettömyyden ääret... Hänestä repeävät rannattomuuden rannat...\nHänen katseensa kantamalla ei ole päättymää... Hänen kuulollansa ei\nole enää kantomatkaa... Paikallisuus on hävinnyt ja ihmishenki on\nlaajennut kaikkeudeksi...\n\nKaikki muu pysyy. Jumaluuden kehitys jatkuu:\n\nIjankaikkisuuden ainainen hetki pysyy paikoillansa, kuin ikivuori,\nmutta aina jatkuu jumaluuden kehitys ihmisessä... Paikka on hävinnyt\nja sijalle on tullut äärettömyys... Etäisyydet ja paikallisuudet ovat\nsamaksi sulautuneet... Valon ja pimeyden raja-aidat ovat sortuneet ja\nkaikki esteet kukistuneet ihmissilmän ja -hengen tieltä... Ihmisen\njumaluus, voima ja valta on levinnyt, kuin eetteri äärettömyyden\nkaikkiin huokosiin... Se käsittää kaikkeuden... se tunkeutuu\nolemattomaan... se puristautuu eetterin olemattomaksi haihtuvaan\npikku-osaan...\n\nKehitys kulkee kulkuansa... Ijankaikkisuus on oloansa mykkänä...\nsolumattomana... liikkumattomana ikivuorena... Ihmiset ovat\nyhteydessä toistensa kanssa halki äärettömyyden... Lukemattomat\nmaailmat ovat yhtä ja se yksi on lukemattomien yhtymä... Ihmiset\nhallitsevat sitä jumaluutena, kuin taitava mestari pikku konetta...\nHe ovat saaneet käsiinsä luonnonvoimien kaikki ohjakset, löytäneet\nsen kaikki voimanlähteet...\n\nLukemattomat nykyisyyden miljaardivuodet ovat taas ja taas kuluneet\nijankaikkisuuden silmänräpäyksenä... Maailmankurjuus on astunut alas\nristinpuustansa, pukeutunut jumaluuden vaippaan ja noussut kunniansa\nistuimelle... Luonnon työpajassa, jumaluuden syntymäkohdussa on\nkehittynyt kirkkain jalokivi: puhdas hyve, ihmishengen jumaluus...\n\nRiemulaulut soivat... Looljan henki on miljaardeissa sukupolvissa\nyhä kirkastunut ja jalostunut ja esimerkillänsä jalostanut kaikki\nmuut... Hän loistaa nyt taivaan ruhtinattarena toisten vertaistensa\njoukossa, rakkauden kauniiseen nunnapukuun puettuna... Hän haluaa\nuhrautua apuatarvitsevien hyväksi, haluaa ja ikävöi sitä, kuin kukka\nvaloa, rintalapsi äitinsä rintaa nainen äitiyttä... Hän ikävöi\nsaada uhrautua toisten hyväksi... Siinä löytää hän onnensa, ilonsa\nja nautintonsa... Maailmankurjuus on hänessä kehittänyt jumaluuden\nkorkeimman olion, hyveen...\n\nEikä hän ole enää ainoa uhrautuva. _Kaikki_ ovat hänen laisiansa...\nhänen esimerkkinsä voimalla ja itsensä kautta jalostuneita...\nKaikki polvistuvat apua ja rakkautta tarvitsevan eteen, raatavat\nsille onnellisina, kuin kukan siittimet toisillensa... He ovat myös\nhuomanneet oman jumaluutensa, kuin Jeesus kaksitoista-vuotiaana\ntemppelissä. He uhrautuvat... rakastavat... ovat onnellisia, kun\nsaavat antautua kokonansa, unohtautua... heittäytyä toisten hyväksi,\nkuin äidin syliin. Ja he sanovat Looljan kanssa: Jumalan kiitos, että\nelämä on rakkautta, joka polttaa poroksi ja ja siten jalostaa, kuin\narmaan äidin syli! Jumalan kiitos, että se on äidin lämmin povi!...\n\nJa Looljan äiti, Nataalia, on elänyt miljaardeissa sukupolvissa\nesimerkkinä... kurjuuden vuoteella kirkastuneena... jalostuneena...\naina jumalaistuneena henkenä... Kaikki pahe: ahneus, nautinnonhimo,\nturhamaisuus ja koruissa helisemisen halu ovat hänestä surkastuneet,\nkuin käyttämättä jääneet elimet... On kehittynyt nöyryys, itseensä\ntyytyminen, ihmiskunnioituksen ja ihailun kaihtaminen... Hän tuntee\nyhden ainoan onnen: rakkauden... Hän nauttii itsensä uhraamisesta...\nJos hänen nisänsä päässä kiiltäisi viimeinen laiha veritippa,\nnauttisi hän siitä, kuin kukka väristänsä, neito kauneudestansa,\njota voi sulholle antaa ja tarjota... Autuuden ruhtinattarena\nkulkee hän uudessa maailmassa onnen ja rauhan vaipat hartioilla,\nherätellen luomakunnan jälelle jääneitä osia: eläimiä... kasveja...\nkiviä... nostaen niitä jumaluuden tietoisuuteen... kasvattaen niitä\nhyveeseen... johtaen niitä iki-onneen...\n\nIjankaikkisuuden kellot soivat, rauhan kukkamaat hohtavat...\nAndrei Petrof on noussut Hornan luolan haudasta, kärsimyksien\ntulen puhdistamana... Esimerkkinä ja aina jalostuvana henkenä\non hän kehittynyt vaimonsa ja tyttärensä vertaiseksi... Paheen\nja turhamielisyyden idutkin ovat aikoja kuivuneet ja sijalle on\nkirkastunut hyveen ikuinen hohtava helmi... Työ ja vaiva ovat\nmuuttuneet hänen onneksensa... iloksensa... ainoaksi toivoksensa...\nikäväksensä... autuudeksensa... koska hän ei ole nautintoihin\nja paheeseen tottunut... Hän palvelee toisia onnellisena, kuin\nrakkautensa huumaama nuorukainen tyttöänsä, sitoessaan ensi kertaa\nsen sievän kengän nauhoja... solmitessansa sulhona sen sukkanauhaa...\nriisuessa sitä, kun se kainostelee morsiamena...\n\nJa Routalan Timo on astunut alas ristiltänsä Korpelan kivimäestä...\nHän on puhdistunut kärsimyksien hehkuvassa ahjotulessa...\nHirsikuormat ovat häntä painaneet ja puristaneet pois kaiken\nturhamielisyyden, kaiken eläimellisen koreilunhalun... Suurena,\njalona, tukka otsalle soluneena, astuu hän uudessa maailmassa,\nautuuden ruhtinasvaippa hartioilla... Hän seisoo uutena, miljoonissa\nsukupolvissa jumaluudeksi jalostuneena henkenä, ihmisjumalan\njättiläisenä, ohjaillen maailmoiden kulkua, kieritellen niitä\nvoimallisilla käsillänsä, kuin rautakuulia... Hän on unohtanut\nitsensä... Hänen onnensa on siinä, että saa elää toisten hyväksi,\nkuin muinoinen Timo Annikille... kukka mettiäiselle... Kun hän\nnäkee jonkun \"Harhaman\" kivimäessä, on se näky hänelle kuin kukka\nmettiäiselle... Hän rientää siihen kukkaan... Hän auttaa apua\ntarvitsevia ja on silloin onnellinen, kuin mettiäinen kukassa...\n\nJa kaikki muut ovat Timon kaltaisia... Maailmankurjuuden kiirastuli\non jalostanut ihmisen, kehittänyt siinä jumaluuden, joka on\ntukahduttanut rikkaissa rikkaruohona rehottavan eläimellisyyden,\nkuten korkeammat lajit hävittävät alhaisemman. Timon esimerkki on\nvetänyt toisia jumaluuden korkeimman perus-olion: hyveen yhteyteen...\n\nJa Varpalan Juho ja Mari loistavat jumaluuden ruhtinasparina... He\novat kulkeneet ristinpuusta ristinpuuhun: takalikolta takalikolle...\nKärsimykset ovat puristaneet heidät yhteen, kuin ahdisteleva haukka\nvarpusenpoikaparin pesän turviin... Heistä on tullut uskollisuuden\nja puhtauden kuningaspari... nöyryyden ja osaansa tyytyväisyyden\naateli... He ovat tottuneet raivaamaan tietä muille... perkaamaan\nmaata toisille... tekemään päivätöitä niille, jotka sitä vaan\ntahtovat... He nauttivat siitä... Uhrautuminen on tottumuksen kautta\nmuuttunut heille onneksi, jota he ikävöivät, kuin lapsi äitiänsä...\nJa kun he saavat uhrautua toisten hyväksi, tuntevat he ikäänkuin\nvaipuvansa toistensa syliin hääsyleilyihin.\n\nJa Kaatja on kirkastunut maailmankurjuuden ristinpuussa... Jumaluuden\nvarsinainen kohtu: maailmankurjuus, on polttanut hänessä vihalla\nporoksi kaiken aistillisen... Hän kulkee _vapaana_ naisena...\nkirkastettuna vaimona... hyveen ruhtinattarena..., puhtautena...\nkirkkautena, joka täyttää velvollisuuksiansa, eikä tyydyttele\nalhaisia himojansa. Hän on aistittomuuden ja puhtauden kuningatar,\njoka kulkee vapaan äitiyden hienoon, pyhään vaippaan puettuna\ntodistamassa jumaluuden voittoa. Hänen ainoa onnensa on saada elää\nmuiden hyväksi. Niiden hyväksi menee hän ilolla hirsipuuhun...\n\nJa hänen vierellänsä seisoo vapauden sankari Nikolai vapauden\nkuninkaana, kädessä ijankaikkisen vapauden avaimet ja vyöllä henkinen\nmiekka, jolla hän leikkelee kaikki kahleet... Hänen onnensa on astua\ntoisten vapahtajana elämän nälkäisen rotan nakerreltavaksi...\n\nJa esempio-ihminen on kohonnut ja kirkastunut jumaluutensa\nvaistomaisesta itsetietoisuudesta sen täydelliseen tietoisuuteen...\nHän on puhdistunut suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien\nrunollisissa, kauneissa kiirastulissa, rikoksien ja erehdyksien\ntulessa. Hän tuntee armon ja ymmärtämisen tarpeen ja nousemisen\nsuuruuden... Autuuden, onnen ja rehellisyyden vaippaan verhottuna\nhoitaa hän niitä jumaluuden tulia, joissa jumaluus yhä ja yhä\npuhdistuu ja kirkastuu ja valkenee täydellisyyteensä... Hän on\nkiirastulien hyvä henki, jumaluuden kotilieden puhdas vaalija...\nmaailman pilkkasateessa puhtaaksi peseytynyt rohkea jumaluuden\nlähteille pyrkijä... toisten esimerkki... hyveen puhdas äiti...\nYlevänä lausuu hän:\n\n-- \"Kiitos, että elämä on ollut pettävä unelma! Kiitos, että se\nmonilla pettymyksillänsä ja monilla lankeemuksilla on opettanut\ntuntemaan nousemisen suuruuden ja karaissut voimat!... Kiitos\nherjaajille, että he ovat olleet puhdistumistulen kuumuutta\nlisäämässä!\"\n\nIkivuoren tavoin pysyy ijankaikkisuus... Uudet olot ovat syntyneet...\nIhminen on päässyt jumaluutensa täys-ikään... Se on luonut uudet\nvalot... kehittänyt uudet eläimet... uudet kasvit... Maakin on\nmuuttunut paratiisiksi... Puut palvelevat ihmistä korkeimpanansa...\nNe kantavat sille hedelmät ruuaksi... Hedelmäpuiden vilpoisissa\nvarjoissa, kukkivien puiden tuoksussa piilevät ihmisten asunnot\nonnenmajoina... Ne ovat satumajoja, joissa on ainainen rauha ja\nikuinen onni... Puhtauden ja rauhan liinat leviävät elämän yli... Ne\novat jumalan huoneita... Koko maa on ihana edeni... Jokaisen majan\nportaikolla palavat ikuiset tulet... Taide peseytyy kaikkialla...\nuhkuu, kuin ihanin neito, alastomana... puhtaana... viattomana ja\nujona... Uudet laulut soivat... On ainainen sunnuntai... Elämä on\nkuin ainaista jumalanpalvelusta. Ihmiskunta on halki kaikkeuden yksi\nainoa kirkkoväki... Vanhat istuvat hartaina majojensa portaikolla,\nnuoret soittavat jumaluutensa onnea ylistäen, linnut laulavat ihmisen\nkunniaksi ja koko luonto kantaa sille uhriansa... Ihminen vallitsee\nkaikkea... Hän istuu jumaluutensa istuimella, maailman ohjakset\nkäsissä... luonnonlait käskettävinä...\n\nLiikkumaton ijankaikkisuus pysyy ennallansa... Kaikkeus hohtaa\nkuplana ihmisen edessä... Jumaluuden kehitys jatkuu ihmisessä...\nIhmiset äitiytyvät itsestänsä, kuin jumaluuden alkukohtu:\näärettömyys... Ne synnyttävät kivuitta ja elävät kauvan... Henki\nkehittyy... Ruumiin tarpeettomat osat kuihtuvat ja jumaluuden\nkauniit muodot ruumiillistuvat ihmisruumiissa... Ihmisjumala hoitaa\nhenkeänsä... kuolettaa lihaansa... hävittää ainesta, jalostaen sen\nhengeksi...\n\nHarhama joutui jo teoksensa loppuun... Ihminen on oppinut tuntemaan\nelämän ja kuoleman salaisuudet. Se on saanut kuoleman valtaansa,\nkuten jonkun luonnonvoiman... Se hallitsee elämää ja kuolemaa\nJumalana, kuin näkyvää olentoa... Alkaa ijankaikkinen elämä,\njumaluuden korkein kehitys, sen kehityksen ihana, ikävöity kukka...\nSyntyminen häviää kuoleman hävitessä... Elämän voimassa pitämisen\nja luomisen prosessin hävitessä tulevat ravinnot ja kaikki muut\ntarpeet aiheettomiksi, kuten ikivuorelle... Henki yksin janoaa... saa\ntyydytyksen ja ainaisen nautintonsa äärettömyyden ja ijankaikkisuuden\nkorkeimmasta yhtymästä: rakkaudesta, itsensä alistamisesta...\n\nMaailmankurjuudesta on sille puhennut ikuinen kukka, jonka tuoksua\nse hengittää, jonka ihania värejä se ihailee... Siitä on puhennut\nse lähde, jonka onnenvettä se aina juo, se huuli, jota se aina\nsuutelee... Siitä on puhennut jumaluuden loppu-olemus: _hyve_...\n\nHarhama kirjoitti jo viimeisiä sivuja, onnen ja ilon valtaamana...\nHän riemuitsi, kuin kukka nuppunsa avautuessa auringon lempeille\nsuuteloille... Hän kuvaili jumaluuteensa päässeen ihmisen onnea, sen\neläessä ijankaikkisuuden etäisimpinä hetkinä... Kaikkeuden entinen,\nyhdistynyt ihmiskunta muodostaa jumalakunnan... Sen tietämys ja\naistit hallitsevat koko äärettömyyttä yhtenä, yhtyneenä voimana...\nLäpi kaikkeuden on ihmishenki keskinäisessä yhteydessä... Se hävittää\ntarpeettomia maailmoita, aineita ja luonnon voimia... Se luo\nniiden sijalle uusia... Ijankaikkisuus on sille hetki ja hetki on\nijankaikkisuus... Äärettömyys on sille rahtu ja rahtu on äärettömyys,\nsillä äärellinen on hävinnyt ja riutunut äärettömyyden suudelmiin...\n\nUuden, ainaisen valon kirkkaudessa katselee ihmisjumala kaikkeutta...\nHenkimaailma on sille yhtä näkyvä, kuin nyky-ihmiselle aine...\nSe näkee luonnon salaisten voimien raatamisen selvästi, kuin\nkellon koneiston käynnin... Äärettömyys avautuu sen silmien edessä\nmaailmoilla siroteltuna kukkamaana, jossa uusiksi kehittyneet\nmaailmat loistavat kukkina... Jokainen maailma on kukkasikermä...\njokainen tähti on kukkanen... jossa onnelliset ihmiset elävät\njumalina, onnen ja autuuden ruhtinaina... Kaikki ne veisaavat yhtenä\nkuorona jumaluutensa ylistystä ja ylistävät syntymäkohtuansa:\n_äärettömyyttä_ ja syntymävoimaansa: _elämää_.\n\nMutta ijankaikkisuus kestää ikivuorena... Alkaa aineen ja\nvoiman ja nyt olevan lopullinen häviö... Jumaluus kehittyy\nja täydellisentyy... Aineet muuttuvat, maailmat muodostuvat\nihmisjumalan tahdosta uusiksi... Kaikki rajat sortuvat... kaikki\nyhtyvät yhdeksi... Kaikki suistuu äärettömyyteen... Kaikki sulaa\näärettömyydeksi... Koko äärettömyys avautuu yhdeksi ainoaksi\ntaivaan saliksi... Kaikkeus muuttuu autuuden kentäksi... aineesta\nvapautunut, ijankaikkisesti elävä ihmisjumala viettää ijankaikkista\njumaluutensa voittojuhlaa... Kaikki riutuu siihen, kuin vietti\nnautintoon... Siinä soivat armaimmat enkelilaulut... ihanimmat\nvalot karkeloivat... miljaardikausia kehkeytynyt ihmishenki pääsee\nkirkkauteensa: nousee ylös kuolleista... ihmiset tuntevat toinen\ntoisensa: muistavat kehkeytymisensä lukemattomissa miljaardeissa\nsukupolvissa... Ne muistavat sen aina maailman ensi pakahtumasta\nlähtien... Ne sulavat onnesta ja autuudesta... Heidän elämänsä\nkulkee kauniina ylistyslauluna... Aine on hävinnyt... Se on sulanut\njo äärettömyydeksi, onnen-uduksi... autuudeksi... kirkkaudeksi...\nLiikunto ja voima ovat lakanneet... Ihmishenki: Jumala on ainoa\nolemassa oleva, äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymä...\n\nHarhama kehräsi runonsa loistavimpia rihmoja... Hän maalasi\nihmishengen kaikkeudeksi puhkeamista voimakkaimmilla väreillä...\nTaivaan salina avautui koko äärettömyys... Ihmishengen kaikkeus\npuhkesi kehityksen kukkana sävelvirtojen kierrellessä aineettoman\navaruuden kullankirkkaassa valomeressä... Sopusointu ja ijankaikkinen\nelämä armastelivat toisiansa... Ihmishenki, ikikirkas ääretön\nkaikkeus kohosi, hohti ainoana olevana... loisti sen keskiönä ja\nsuuteli reunattomuuden rantoja... laskeutui levolle äärettömyyden\nruskoiselle ääriviivalle, kuin onnellinen lintu orrellensa... riutui\nsiinä onneensa... sointui sen ruskoväriin ja nukahti autuuden uneen\nkaikkeuden keskiön punapilkkuna...\n\nKuolema ja kaikenhäviö ovat hävinneet... Ihmishenki on loppumatonta\nihanaa unta... onneen uppoamista... autuudessa uimista... rauhaa ja\nlepoa. Kaikkeus on armainta sopusointua ja koko äärettömyys on yksi\nainoa autuuden kirkas kupla...\n\nSilloin puhkeaa jumaluutensa täys-ikään päässeen ihmisen povesta\nijankaikkinen ylistyslaulu kohdullensa: elämälle... Viinuri\nMurlyishka ylistää elämää, joka on ollut niin ankaran siveellinen.\nPjotr Petrovitsh ylistää sen ruoskaa, sen nälkää ja sen vitsaa, jolla\nelämä on ihmistä kasvattanut. Annushka, jonka elämä on polkenut\nportoksi, puhuu sen puolesta, ylistäen sen kasvatusta. Maria Petrowna\nylistää elämän käärmettä. Timo ylistää sen kovaa koulua, Alkula sen\njauhinkiveä. Anna Pawlowna ylistää sen kiirastulta ja paroonitar\nLichtenstein sen tulikuumaa kukkaa, joka on polttanut pahan pois\nja valmistanut tien jumaluuteen, hyveeseen pääsylle. He ylistävät\nsen ankaruutta, jolla se on heissä kasvattanut tarmoa, estänyt\nvelttouteen vaipumasta ja herättänyt kehityksen idun: _paremman\nkaipuun_...\n\nJa he tietävät, että kohtu on _heidän_ luomansa. Sen armottomuus\non _heidän oman kehityksensä_ kutsuma, kuten sikiö muodostaa\nsyntymäkohtunsa toiminnan. He ymmärtävät että elämän viisaus ja\narmottomuus on ollut _heissä_ piilevän, silloin vielä itsetiedottoman\njumalallisen viisauden luoma. Elämä on ollut heidän jumaluutensa\nkehityksen muodostama. Ja silloin veisaavat he yhtenä kuorona\nylistystä ainoalle olevalle, ainoalle viisaalle, ainoalle oikealle:\nomalle jumaluudellensa. He veisaavat onneensa pakahtuen:\n\n_Kunnia olkoon meille jumalille korkeudessa!... Kunnia olkoon meille\nkaikkeudessa!... Kunnia olkoon asumassamme äärettömyydessä!... Kunnia\nolkoon meille yhdessä ainoassa olevassa olemuksemme osassa: autuuden\nkirkkaassa kuplassa!..._\n\nJa kaikki oleva laulaa heille:\n\nAamen!\n\nTeos oli valmis. Taika-uskoisena oli Harhama satuttanut sen loppumaan\nniin, että siihen tuli kuusikymmentäkuusituhatta kuusisataa\nkuusikymmentäkuusi runosäettä, ja suuri joukko suorasanaista. Siitä\noli paisuva lähes kolmetuhatta sivua laaja teos, maailman suurin\nrunoaarre.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Harhama lopetti ja katseli teostansa, valuivat hänen silmistänsä\nkyyneleet virtana. Ne olivat onnen ja ilon kyyneleitä, ensimäisiä\nhänen elämässänsä. Teos oli hänestä valtaavan suuri. Joka liuskalla\nvuotivat ihanat runovirrat ja hyrskivät kosket. Toisaalla taas\navautuivat paratiisit, joiden yli kupertuivat avaruuden maailmoilla\nsirotellut kupertumat. Paikoin vietettiin henkimaailman ihania\nhäitä loistavissa taivaansaleissa, tai elivät ihmiset manaloiden\nijankaikkisen rauhan kukkamailla. Onnen lähteet pulppusivat\nkaikkialla, purot ja joet välkkyivät runonauhoina, joita runolumpeet\nkoristelivat. Kaikkialla soivat armaat laulut ja helskyivät\nkanteleet. Kaikkialla soitteli elämä suurta kanteletta: ihmispovea.\nSe näppäili sen arimpia kieliä. Ei ollut ihmispovessa sitä kieltä,\njota se ei kosketellut ja soittanut siitä puhtainta säveltä.\n\nSe oli noin kahdeksantoistavuotisten tuskien ja hirvittävien\ntaistelujen tulos. Se oli ihmishengen pakahtumasta puhennut\nrunollisin hätähuuto, ihmishyveen suurin korkeaveisu. Se oli tuskista\nja kuolemanpelosta puhennut kukka, jonka joka lehdellä loisti\nkirkkain jalokivi kastehelmenä.\n\nHarhama katseli sitä, katseli ja itki onnesta. Hän itki, kuin äiti,\njoka on suurella tuskalla synnyttänyt ikävöidyn esikoisensa ja näkee\nkuninkaankruunun kaunistavan sen päätä jo syntyessä. Hän oli kantanut\nsitä salassa, kuin äiti lastansa. Sen elämää säilyttäessänsä oli hän\nunohtanut kaiken muun, harppaillut siveellisyyden vaatimuksien yli,\nhyppien rikoksien kiveltä kivelle, että vaan sen kannettavan elämä\npelastuisi.\n\nHän itki yhä, elämänsä suurinta, sen ainoaa onnenhetkeä ajatellen,\nkatsellen luomustansa. Sen runoaarteet loistivat niin lumoavan\nhäikäisevinä. Ja silloin leimahti hänen eteensä varmana huimaavan\nsuuri ajatus: maailmanmaine...\n\nHän muisti nyt kaikki ennustukset. Hän muisti kuinka jo lapsena, kun\nhän yritti kouluun ja äiti kyyditsi häntä, pieni eväspussi mukana ja\nmarkka rahaa taskussa, he poikkesivat Kulta-Liisa nimisen ennustajan\nluo. Se oli povannut ja ennustanut jo että hänestä tulee suuri...\nJokainen pieninkin ennustus kirkastui hänelle nyt päivänkirkkaaksi\nja maailmanmaine kohosi niiden tähdittämälle taivaalle loistavana\naurinkoseppeleenä. Sairaloinen suuruuden hulluus puhkesi kukkaansa.\nHän riemastui ja puhui itseksensä:\n\n-- \"Miksi en minä voi olla maailman ensimäinen... hengenruhtinas,\nse, joka on ensimäisenä sanonut viimeisen sanan?... Miksi en voi\nolla se, jonka edessä kaikki muut ovat huutavan ääniä, hyttysiä?...\nMiksi eivät ennustukset voi toteutua ja minusta tulla se, joka\non sanonut sen suuren, ikävöidyn sanan ja sanonut sen niin, että\nihmissydämen kaikki kielet värisevät?... Miksi en voi sitä olla,\nsillä olenhan sen sanonut, kuin terävillä puukoilla puhuen, ja\nkauniilla käärmeillä kiehtoen?... Miksi en voi kerran kulkea\nmaailmanmaineen seppele päässä, sillä olenhan osottanut, että\nhyvän- ja pahantiedonpuun hedelmät ovat vaarattomat syödä ja että\nne antavat ymmärryksen ja jumalatietoisuuden, ja olenhan osottanut\nihmiskunnalle oikean jumalan: ihmisen, olen osottanut sille taas tien\nkadotettuun paratiisiin, elämänpuun juurelle?...\" Ja aivan sokeasti\nuskoi hän taas, että kaikki hänen hurjat unensa ja mielikuvansa ovat\ntodellisia, jumaluuden hänelle avaamia näkyjä, että hän ilmottaisi ne\nihmishengelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu oli jo tulossa. Se oli uuden elämän aamu. Harmaa sateinen\nsyyspäivä ei voinut sen kirkkautta himmentää.\n\nRouva Esempio ei tiennyt mitään Harhaman teoksesta. Harhama ei\nollut siitä sanaakaan puhunut, sen jälkeen kun oli sen alottanut\nKorpelan Harhamalassa. Nyt tahtoi hän jakaa hänen kanssansa elämänsä\nsuurimman, sen ainoan ilon ja yhdessä hänen kanssansa matkustaa\nviemään teoksensa kustantajalle. Heti Roinilan kanssa tapahtuneen\nkeskustelun jälkeen oli hän sitä varten kirjoittanut rouva Esempiolle:\n\n    'Suhteestamme liikkuu kait juttuja. Herra Roinila vaati minua\n    eroamaan Sinusta, sulkemaan Sinulta kotinikin. Sanoin hänelle\n    suoraan, että juuri Sinun seurasi on minulle ainoa. Älä nyt\n    anna tämän mieltäsi masentaa. Kirjoita pian, milloin voit tulla\n    kanssani Helsinkiin, niin ostamme sieltä, mitä nyt uuteen\n    asuntoosi tarvitset. Ja jos olet suruissasi, niin tule heti\n    luokseni, yhdessä me kestämme.\n\n                                                Harhama.'\n\nJa tuhansien levottomien öiden jälkeen nukkui hän nyt levollisena,\nkuin lapsuutensa huolettomina päivinä, kun oli ajellut perhosia\npäiväkauden ja väsynyt. Hän nukkui nyt ensi kertaa elämässänsä täysin\nrauhallisena. Hänen sielunsa suuri ajettuma oli puhennut ja loppuun\nvuotanut ja lauhduttava tunne täytti koko hänen olemuksensa.\n\nEnkeli Iiranto seisoi hänen vuoteensa vierellä ja ampui nuolellansa\nhäneen ihanan unen, varmistaaksensa teoksen julkaisemista.\n\nJa silloin alkoivat Harhamassa unet jatkaa päivän mietteitä.\nMutta ne unet olivat nyt armaita. Maailmanmaineen kirkas seppele\nhohtaa taivaalla auringon paikalla ja valaisee häntä. Korpikosken\nkorvakkeella kohoaa siro, pieni satulinna, jonka tornin lipputangossa\nliehuu Harhamalan lippu, kuvaten elämän käärmettä, jonka pään hän\non rikki polkenut... Teoksen lehdet alkavat jo muuttua valkoisiksi\nlinnuiksi. Ne hajaantuvat ympäri maailman... Aika kuluu... Valkeat\nlinnut palaavat jo retkiltänsä, jokaisen nokassa maineen seppele...\nNe istahtavat Korpikosken kuusikkoon... Jokainen kuusi on valkeana\nlinnuista ja seppeleistä... Linnan akkunat ovat palsamien punaamat...\nRunokantele on asetettu alttarillensa huoneen keskelle ja soma\nportaikko avautuu, kuin neitosen syli...\n\nVuodet vierivät, elämän syksy joutuu. Se värjäilee hiukset\nharmaiksi, mutta yhä viheriöi Harhamalan havumetsä... Aina ovat\nsen kuuset valkeat seppeleistä... Kultapurot alkavat juosta...\nNurmikoski välkkyy kultahohteena... Elämän talvi joutuu. Sen lumet\nvalkaisevat pään valkeaksi, mutta sitä valkeammaksi kirkastuvat\nmaineenseppeleet... Lippu liehuu yhä tornin lipputangossa ja elämän\nkäärme kiemurtelee sen liehunnan mukana, pää murskana... Harhamalan\nkantele soi yhä ja maailmanmaineen seppele valaisee koko Korpelaa...\n\nUni jatkuu. Elämä muuttuu ijankaikkiseksi ja maailma kirkastuu\nautuuden kirkkaaksi kuplaksi, jossa valkeat linnut laulavat hänelle:\n\n_\"Kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja rauha Harhamalassa!...\"_\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvaruudessa, ulompana maan vetovoiman rajoja, pimeässä eetterissä\nleijaili punainen pallo. Sen läpimitta oli kolmetuhatta metriä. Se\noli seinätön, himmeällä punavalolla täytetty avaruuden osa. Se pysyi\npaikoillansa, kaikkien maailmoiden pauhatessa omia ratojansa pitkin.\n\nPunapallossa oli koolla satatuhatta Perkeleen ihanaa enkeliä... Ne\nolivat puetut veripunaisiin utupukuihin... Pukujen verenväri erkani\nkirkkaampana pallon himmeästä punavalosta... Enkelit häilähtelivät\nsiinä valossa himmeinä varjoina... satujen kauneina jumalina...\nnuoruuden ja sulouden kukkina... Hienot tukat häilähtelivät\nvärikiehteinä... puvut hulmahtelivat hääunina... vartalot elävinä\nansoina... Kaikki häilyi lemmen pauloina ja rihmoina...\n\nYlhäällä himmeässä punavalossa kiemurteli kolmetuhatta tulista,\nsiivellistä, kädellistä jättiläiskäärmettä... Ne soittivat torvilla\nPerkeleen ylistystä, enkeliarmeijan laulaessa sen mukana.\n\nKun Harhama oli lopettanut teoksensa ja nukkunut unelmiinsa ja\nuniinsa, ilmestyi Perkele punapalloon, sadan enkelin saattamana, ja\ntulikotkan hänen kruunuansa kannattaessa. Häntä saattavat enkelit\nolivat puetut aistipunakukan väreihin.\n\nPerkele istahti tuliselle valta-istuimellensa. Tulivaippa heilahti\nhänen hartioillansa ja ylistyslaulu ja soitto kierteli käärmeenä\nhäntä ympäröivää kunniakehää.\n\nPerkeleen vihjauksesta ilmestyi hänen eteensä enkeli Iiranto ja\nlausui:\n\n-- \"Salli minun ylistää viisauttasi, voimaasi ja voittoasi!\nPalvelijasi Harhama on työsi suorittanut. Hän on kirjoittanut\nteoksensa valmiiksi...\"\n\n-- \"Niin lähestyy sinun valtakuntasi\", -- todistivat pääenkelit.\n\nVoiman ja vallan viimat lähtivät Perkeleestä. Hänen jokainen\nliikkeensä oli ruhtinasta, hänen silmäyksensä jumalien ylpeyttä. Hän\nhulmusi viisautta ja kuohui suuruutta...\n\nTehden ylpeän kädenliikkeen lausui hän:\n\n-- \"Koko kaikkeus on minun päänäni... Jehovan kantapää ei löydä minun\nhampaatonta paikkaani...\"\n\nValo värisi. Jättiläiskäärmeet soittivat korkeudessa ja enkelit\nveisasivat:\n\n    \"Niinkuin kupla, tahi rakko\n    kädessäsi kaikkeus on.\n    Jehovan on kohta pakko\n    edessäsi, verraton,\n    polvistua, niinkuin orja.\n    Sinun ruoskasi on norja,\n    kaikkeutta käskee, lyöpi.\n    Sinun hampaas rikki syöpi\n    väärän vallan Jehovan,\n    Sä oot herra maailman.\"\n\nKaunis enkelijoukko keinui punavalossa, kuin savu sumussa, kauniit\nhekkuman jumalat rakkauden savuissa. Perkele säteili kilpaa kruununsa\nkanssa ja puhui Iirannolle:\n\n-- \"Sinä täytit tehtäväsi hyvin... Palkaksi saat uuden\nluottamukseni... Harhaman teos kyllä nyt menee itsestäänkin,\nvaikka hänelle itsellensä mitä tapahtuisi... Se tulee julkaistuksi\nyksin jo sen ihanuuden voimallakin... Nyt hänen täytyy vielä\nlyödä kainin-isku, että ero Jehovasta olisi sitä täydellisempi...\nSinä Iiranto saat tehtäväksesi laittaa niin, että Jehova katsoo\nlempeämmin Aabelin puoleen... Valitse itse Aabel, mutta anna Jehovan\nkatsoa siihen lempeämmin sillä samalla naisella, joka on Harhaman\nuhrisavuna... Sillä silloin se koskee Harhamaan niin kipeästi, että\nhän _ei voi_ olla kainin-iskua antamatta...\"\n\n-- \"Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni\", -- vannoi Iiranto.\n\nPerkeleen silmistä salamoi ylpeys ja voima. Hän puhui enkeleillensä:\n\n-- \"Voittoni kunniaksi ja omaksi palkinnoksenne saatte viettää lemmen\njuhlan... Kaikki vietit pääskööt valloillensa ja hekkuman hetteet\nauvetkoot! Lempikää tanssien!\"\n\nPauhuna kulki silloin ihastus punapallon halki. Jättiläiskäärmeet\nsoittivat ja enkelit veisasivat Perkeleelle kiitosta. Ja sitten alkoi\nlemmen ja viettien juhla. Perkeleen enkelit lempivät ja kuhertelivat\nkauniisti, kuin kukat kedolla, nauttivat tanssissa ja suuteloissa\ntoistensa lemmestä... riutuivat niihin kokonansa... upposivat\nnautinnon utumeriin.\n\nLemmen ja nautinnon tanssi alkoi. Siivelliset tuliset\njättiläiskäärmeet soittivat herkullisimpia säveliä. Enkelit itse\nlauloivat ja tanssivat laulun sävelien mukaan, tehden sanoja\nvastaavat teot. Koko punapallo oli lumetta ja lempeä ja varjoa ja\nhekkumaa, viettien kuhertelua ja karkeloa.\n\nEnkelijoukko lauloi:\n\n    \"Nyt, soitto, soi! On saatu suuri voitto,\n    sen kunniaksi lempi kukkikoon!\n    Ja laulun sekä soiton sävel hellä\n    saa viedä kauniin kaiun karkeloon!\n    Saa tanssi alkaa: Sievä silmän-isku\n    kutsuksi valitulle heittäkää!\n    Kas niin!... Vaan neito siihen silmäniskuun\n    kauniilla arkailulla vastatkoon!\n    Niin, aivan niin... Se miestä kiihottaa.\n    Rohkeemmin mies!... Saa neito nyt jo hieman\n    kainosti alta armaan silmänluomen\n    armasta kutsujansa katsahtaa...\n    Hyvästi tehty... Neidon sievän käden\n    nyt mies jo rohkaistuna siepatkoon!...\n    Kas niin... Hymähdys arka, kainoksuva,\n    mi neidon huuloselta karkuun pääsi\n    ei mennyt toki ohi miehen suun,\n    vaan sievästi, kuin linnunpoika onnen\n    se etsi orren... Nyt jo pyörikää,\n    voittomme kunniaksi tanssikaa!...\n    Kauniisti vaan... Kas niin!... Kas niin!\"\n\nEnkelit tanssivat lumoavaa tanssia... käsi kosketti kättä... silmäys\nsydäntä... neidon naurahdus olemuksen armaimpia... Jättiläiskäärmeet\nkiemurtelivat korkeudessa, tehden kauniita kuvioita... Armaimmat\nsoitot soivat. Sulous ui sävelmeressä, enkelien utupuvut\nhäilähtelivät himmeässä punavalossa. Perkeleen ympärillä säteili\nveripunainen hohde. Tanssi jatkui soiton ja laulun tahdissa. Jokaista\nsanaa ja säettä seurasi vastaava liike, kiemahdus, tai hymy. Lumoava\ntanssijajoukko lauloi:\n\n    \"Nyt miehen käsi neidon vyötäiselle,\n    kuin armas lemmenpaula kiertyköön!\n    Vyötäinen neidon pehmeä ja armas\n    vavahtaa hieman, arkaella saa.\n    Soi, soitto, soi! On suuri voitto saatu,\n    sen kunniaksi tanssikaamme nyt!...\n    Nyt pikku suukko, sievä silmäyskin...\n    Taas neito näön vuoksi arkailkoon,\n    kuin pikku lintu, miestä mairitellen\n    hän syleilystä miehen kaikotkoon!...\n    Leikillä vaan... Nyt tukka silkkihieno\n    kuin lemmenhaiven saa jo häilähtää...\n    Rohkeemmin, mies! Aremmin, neito kaino!...\n    Kepeinä tanssikaa ja keinukaa!...\n    Nyt lämmetköön jo neidon armas povi,\n    ja kaunis, pehmyt uumen, sekä poski\n    hellyyttä kiehtovinta uhkukoot!\n    Käs' vyötäiselle!... Tanssikaa nyt taas!\n    Salainen, sievä suukko suikatkaa...\n    Hellintä lemmen kieltä kuiskaelkaa!...\n    Se _valmistaa_... Se lemmen kukan nostaa\n    povesta neidon, miehen riuduttaa...\n    Kauniimmin soikoon soitto; notkeammin\n    mairetta neito mieheen tanssikoon!\n    Hymyllä, sekä pikku arkailulla\n    arkoihin miehen kieliin koskekoon!...\n    Niin... niin... Se sattui paikalleen...\n    Kuin armaat varjot nyt taas pyörikää!...\"\n\nHimmeässä punavalossa häilähtelivät enkelien jumalalliset, kauniit\nvartalot varjoina... Taruvaippoina heilahtelivat niiden utupukimet...\nKauniina henkinä leijailivat arkailevat enkelit, muka paeten\nkosijaansa... mairitellen arkailulla... kutsuen kainoudella...\nkaikkoamisella puoleensa vetäen... Pehmeät vyötäiset kiemahtivat\nkäärmeen sulona... siro jalka nousi kiehtovana... povi tuoksusi\nhuumaavaa lempeä ja kaikki kylpi kauniissa sävelmeressä. Perkele\nsäteili tyytyväisyytenä, ylpeä ilme kasvojen kaunistuksena. Tanssi\njatkui laulua seuraten:\n\n    \"On voitto saatu. Aistipunakukka\n    nyt itsellemme taaskin kukkikoon!...\n    On lemmen juhla... Neito sukkanauhat\n    pauloiksi miehen kaulaan kietokoon!\n    Kas niin!... Käy rohkeasti vain sa paulaan,\n    mies lemmen janoon aivan nääntynyt!...\n    Taas pikku suukko!... Neito kainoutta,\n    ja vavahdusta ei saa unohtaa!...\n    Soi, soitto, soi!... Nyt hieno utuhelma\n    saa kutsuvasti hieman heilahtaa...\n    Nyt Tuulan kaunis aistipunakukka\n    hääväreihinsä puhetkohon!... Nyt\n    sen hehkuvimmat värit loistakoot!...\n    Taas tanssikaa!... Nyt mairein lemmen laulu\n    vapautta viettiemme laulakoon!...\n    Nyt kaikki lemmen kahleet, ansat, paulat\n    jo auetkoot!... Nyt kaikki lemmen kielet\n    povessa neidon soikoot, kaikuansa\n    hetteistä miehen hemmen etsikööt!...\n    On saatu voitto... Soikoon kaunis soitto!\n    Nyt kaikki lemmen siteet höltykööt!...\n    Nyt käsi kaulaan!... Katse arkaellen\n    jo lemmen antimia pyytäköön!...\n    Armaammin Tuulan aistipunakukka\n    nyt tuoksukoon!... Jo voitto saatu on...\n    Ja hekkuma ja aistipunakukka\n    ne suudelmaansa kaiken kietokoot!\"\n\nSoitto ja laulu riutuivat viettien hiveleväksi hyminäksi, punavalo\nhimmeni, enkelien varjot haihtuivat, kaikki suli yhdeksi, armaaksi\nhekkumaksi. Perkele haihtui kunniansa kirkkaudeksi ja punertava pallo\nsammui äärettömyyden pimeäksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyspimeä kohotteli mustia siipiänsä. Äärettömyys avautui\nkaikenhäviön suurena kitana. Siinä kidassa hääri ihminen kaikkine\neläminensä.\n\nSchuwalowassa, jossa rouva Esempio oleksi, asui myös eräs venäläinen\nkoroillansa eläjä, entinen insinööri Ivan Ivanovitsh Volkof\nperheinensä, sekä venäläinen leskimies, majuri Stepan Ivanovitsh\nVelikodushof. Viime mainittu oli sodan uhatessa eronnut armeijasta.\nHänen vanhin veljensä, joka oli korkeassa asemassa, oli hänelle\nsilloin toimittanut virastossansa toimen, jommoisia tilapäisesti\nperustellaan ystäville ja sukulaisille ja joiden hoitajien arvonimenä\non \"virkamies erityisiä toimia varten\".\n\nMajuri Velikodushofin suku oli aateloitu Nikolai ensimäisen\nhallitus-aikana, ja silloin oli suku ottanut nykyisen nimensä\nVelikodushof. Majuri Velikodushofin virkapaikka oli nimeksi\nMoskovassa, mutta hänen virkansa luonne ei pakottanut häntä siellä\nasumaan ja siksi oleskeli hän sisarinensa pääkaupungin läheisyydessä\nSchuwalowassa, missä hänellä oli oma huvila.\n\nOli sama yö, jona Harhama oli lopettanut teoksensa.\n\nIvan Ivanovitsh Volkofin makuuhuoneessa istui, hänen vaimonsa poissa\nollessa, kolmihenkinen seura, rouva Esempio, majuri Velikodushof\nja Ivan Ivanovitsh itse suomalaista punssia ryypiksien. Oli jo yli\npuoliyön. Punssi oli noussut päähän ja sakean tupakan savun seasta\nnäyttivät seurueen jäsenet hoipertelevilta. Puheessa tuntui jo\nsekavuutta, niin että seinän takana asuva vanha venäläisen papin\nleski ei enää erottanut sanoja toisistansa. Majuri Velikodushof\ntaputti leikillänsä rouva Esempion olkapäätä ja kysyi Ivan\nIvanovitshilta:\n\n-- \"Eivätkö ole tuossa kauniit olkapäät?\"\n\nRouva Esempio työnsi hymyillen majurin käden pois ja lausui leikillä:\n\n-- \"Äts... Teitä!... Ei ole kuin kahden viikon tuttu ja jo\ntaputtelee, kuin vanhaa ystävää!...\"\n\n-- \"No, verskinähän se pitää kala syödä\", -- keskeytti Ivan\nIvanovitsh ja lisäsi: \"Skool!\"\n\n-- \"No, ennättäähän tuon nyt vielä syödä myöhemminkin... Skool\" --\nvastasi rouva Esempio ryypäten.\n\n-- \"Skool, korea leski!\" -- tervehti majuri Velikodushof.\n\n-- \"Skool, herra majuri!\" -- vastasi rouva Esempio hymyillen.\n\nSilloin enkeli Iiranto vetäisi vyöllänsä riippuvan maara-käärmeen\nsuusta elävän nuolen ja ampui sen itään. Oitis ilmaantui aare-lintu,\nnokassa Tuulan aistipunakukka. Se pudotti kukkansa rouva Esempion\nhelmaan... värjäsi sillä sen huulet... kaunisti sillä majuri\nVelikodushofin kunniamerkit ja olkanauhat ja hävisi. Enkeli Iiranto\npuhalteli aistipunakukan tuoksua naurahduksiin... hymähdyksiin...\nsukkeluuksiin ja pikku viisasteluihin... Se johti sukkeluuden aroille\nrajoille... antoi niiden heilahdella kainouden sukkanauhoissa...\nujostelun hienoissa helmoissa...\n\nPuhe jatkui ja kävi äänekkäämmäksi. Se oli uudistunut jo useina\niltoina ja seinän takana asuva papin leski oli valittanut siitä,\nsekä lopulta antanut tiedon Ivan Ivanovitshin vaimolle Anna\nAleksandrownalle, joka saapui nyt kyläilyltänsä odottamatta kotiin,\naivan miestänsä vakoilemaan. Puheen ylimmillään ollessa kuului\nhänen soittonsa ovelta. Seurue joutui hämille ja puhe vaikeni. Anna\nAleksandrowna soitti, mutta kukaan ei avannut.\n\nViimein joutui hän raivoon ja uhkasi hakea poliisin, jos ei avata.\nSeurue järjesteli asiansa ja avasi oven.\n\nKun Anna Aleksandrowna pääsi sisälle istuivat kaikki rauhallisina.\nPunssin jälet olivat pyyhityt, pullot ja lasit peitetyt ja rouva\nEsempio luki tyynenä kirjaa \"Ikuinen arvoitus\". Loukattu vaimo astui\nhuoneeseen raivostuneena, hiukset hajalla ja kysyi rouva Esempiolta:\n\n-- \"Ei kait rouva Esempiolla vaan ole ollut kylmä mieheni\nmakuuhuoneessa nukkuessa?...\"\n\nRouva Esempio nousi ylös, oikaisi itsensä ylpeänä, ojensi kätensä ja\nkysyi pöyhkeästi:\n\n-- \"Millä oikeudella Te uskallatte?...\"\n\n-- \"Milläkö oikeudella?\" -- keskeytti Anna Aleksandrowna jatkaen:\n\"_Vaimon_ oikeudella, jonka täytyy suojella makuuhuoneensa puhtautta\nja _äidin_ oikeudella, jonka täytyy suojella lastensa kunniaa.\nMutta millä oikeudella täällä olet sinä... sinä esikaupunkien\nkadunkiertäjä?\"\n\nHän puhui semmoisella ryhdillä ja voimalla, jommoisella voi puhua\nainoastaan nainen oman miehensä makuuhuoneessa, jossa hän yksin\non kuningatar ja valtijatar. Rouva Esempio seisoi hänen edessänsä\nviheliäisenä olentona. Pää painui häpeästä alas ja \"Ikuinen arvoitus\"\nputosi lattialle. Syntyi painostava hiljaisuus. Loukattu vaimo\noikaisi taas vartalonsa, osotti rouva Esempiolle ovea ja lausui, kuin\nkuningatar:\n\n-- \"Ulos, häpäisijä!\"\n\nRouva Esempio poistui, joku käsittämättömän häpeän raskas taakka\nhartioilla, pimeään yöhön. Anna Aleksandrowna kääntyi majuri\nVelikodushofin puoleen ja ovea osottaen lausui käskevästi:\n\n-- \"Ja sinäkin!... Samaa tietä!\"\n\nMajuri nousi ja poistui rouva Esempion jälestä. Molemmat ulos-ajetut\ntunsivat sen voiman, sen valtikan mahdin, jonka avioliitto on antanut\nvaimon käteen silloin, kun se on hänet korottanut makuuhuoneen\nkuningattareksi ja kotilieden puhtauden valvojaksi, eikä kumpikaan\ntajunnut, mistä sen voima riippui. Elämän ikuinen arvoitus nosti\nmustaa päätänsä ja antoi tuntea näkymättömien käsiensä painon...\n\nSade valui mustassa yössä. Majuri Velikodushof ja rouva Esempio\ntunsivat olevansa, kuin kaksi onnettomuustoveria, joita nyt\nelämän näkymätön käsi painoi yhteen ja samalla jonnekin, jossa he\nvoisivat onnettomuutensa jakaa. Mitään sopimatta kahlasivat he\nsen käden painamina kuraista tietä pitkin, pilkkopimeässä yössä.\nSilloin enkeli Iiranto ampui taas elävän käärmenuolensa. Myrsky\nulvahti. Pilvenraosta tuikahti tähden säde sammuvana kipinänä ja\nsen välähdyksenä ilmestyi enkeli Herve sekä Iila ja Ooti... Kädessä\naistipunakukan huumaava haju, kulkivat ne rouva Esempion ja majuri\nVelikodushofin edellä... johdattaen... ohjaten kulkua... soutaen\nelämän venettä oikeaan satamaan... ohjaten kohtalon menoa.\n\nMyrsky soitteli mustaa kannelta... Elämän merenselkä ei toki sen\npuhalluksista aallokoksi noussut... Kohtalon pursi solui hiljaa\nsatamaansa... kauniit soutajat airoissa... Herve itse peräsimessä...\nIiranto veneen vierellä...\n\nKulkijat painuivat majuri Velikodushofin huoneeseen... sopimatta...\nsanaakaan puhumatta... Iilan ja Ootin soutamina... kukan tuoksun\njohtamina... Elämänvirta vei venettä sinne.\n\nHe istuivat jo sisällä ja muistelivat tapahtumaa... Huoneessa kukki\naistipunakukka, jota molemmat katselivat onnettomuustovereina...\nonnettomuuden yhteen sitomina... He katselivat sitä ja huumautuivat\nsen väreihin... Enkeli Iiranto puhalsi heidän aisteihinsa sen\nraukaisevaa tuoksua... Huoneen valaistus värisi veripunavalona...\nhämärtyi... riutui itseensä... Iiranto ampui uuden nuolen...\nPerkeleen kauniin enkeli Uuleman siittämä veripunainen pieni\nhirre-käärme kiepahti nuolen välähdyksestä... valon värähdyksestä...\nveripunaisen kukan tuoksusta... kiemurteli näkymättömänä...\nkauniina... kavalana ja pistävänä rouva Esempion ja majuri\nVelikodushofin kantapäähän. Siitä pistosta alkaa aina aviopetos...\n\nSeinän toisella puolen asui majuri Velikodushofin nuori sisar\nkirjoittaen ainetta siveellisyyskysymyksestä. Hän lopetti työnsä ja\nkuultuansa veljensä tulevan meni sanomaan hyvää yötä... Mutta hän\nnäkikin aistipunakukan... tunsi sen aistillisen, ilkeän tuoksun...\nparkaisi... hämmästyi... punastui ja poistui huoneesta, nähdessään\nöisten kulkijoiden etsivän unohdusta elämän kovien kourien ja\narvoitusten pitelyjen jälkeen.\n\nKun ovi on taas sulettu, lyyhistyi nuori nainen miettimään elämän\nsuuren ratkaisemattoman arvoituksen selitystä ja majuri Velikodushof\nja rouva Esempio huomasivat laskeneensa veneensä jo elämän meren\nsumusatamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuyön pimeässä saattoi majuri Velikodushof rouva Esempion kuraista\ntietä kahlaten asuntonsa rappujen luo.\n\n-- \"Siis huomenna Narvaan, armaani. Siellä saa olla rauhassa\", --\nlausui rouva Esempio puristaen saattajansa kättä.\n\nKeittiössä torkkui palvelustyttö, Korpelan Timon tytär, Eeva. Rouva\nEsempio kehotteli:\n\n-- \"Eeva rupeaa jo nukkumaan!\"\n\nSeuraavassa huoneessa nosti sairaloinen Armiira-tyttö päätänsä\nvuoteesta ja kysyi riutuneella äänellä:\n\n-- \"Missä äiti on ollut?\"\n\n-- \"Lapsi rupeaa nyt nukkumaan\", -- vastasi äiti, meni huoneeseen ja\nsytytti lampun. Pöydällä huomasi hän Harhaman äsken kirjoittaman\nkirjeen, luki sen ja kirjoitti vastauksen:\n\n    'Rakas!\n\n    Kyllä olen ollut varomaton ja luultavasti ihmiset rupeavat\n    juoruamaan ja tekemään ikävyyksiä. Täällä on aivan\n    sivistymättömiä pökeröitä, jotka eivät ymmärrä suuren maailman\n    tapoja. Rouva Volkof näki minut kerran kävelemässä tuttuni majuri\n    Velikodushofin kanssa -- tai oikeastansa hänen veljensä ja sen\n    vaimo ovat minun hyviä tuttujani miesvainajani ajoilta, ne kun\n    palvelivat samassa pataljoonassa Venäjän sotaväessä -- ja sitten\n    tuli mustasukkaiseksi hänestä ja miehestänsä ja -- Herra Jumala!\n    -- Sinä tiedät, että olen syytön.\n\n    Älä nyt tule tänne, ennen kun kirjoitan. Tulosi voisi herättää\n    huomiota. Kun kaikki selviää kirjoitan ja sitten menemme yhdessä\n    Helsinkiin. Olenkin tavaroiden ja hampaiden tarpeessa.\n\n    Suutelen sinua.\n\n                                                   Helga.'\n\nHän sulki kirjeen ja sammutti tulen ja hämmästyi, kun huone ei\npimennyt. Syksyinen harmaa päivä alkoi valeta.\n\nHuomenna, kun hän lähti majuri Velikodushofin kanssa Narvaan, pisti\nhän kirjeen postilaatikkoon.\n\nMutta parin päivän kuluttua rouva Volkof, joka oli puolustanut\nperheensä kunniaa ja makuuhuoneensa puhtautta, sai haasteen oikeuteen\nkunnianloukkauksesta. Joku viikko myöhemmin, kun rauhantuomari\ntuomitsi hänet herjauksesta vankeuteen, ei onneton nainen jaksanut\nhäpeää kestää, sai hermokohtauksen ja ampui itsensä kuoliaaksi\nmiehensä pistoolilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhaman elämän taivaalla loistivat yhä maineen seppeleet. Syksyn\nharmaa väri oli hopean hohdetta. Hän odotteli rouva Esempion kutsua.\n\nJoku päivä oli kulunut. Hän sai seuraavan nimettömän kirjeen:\n\n    'Herra Harhama!\n\n    Rouva Esempion asioissa on alkamassa eräs oikeusasia, johon\n    Teidän täytyy pakostakin sekaantua. Itse tietänette mitä asia\n    koskee. Puhutaan myös sikiön salaamisesta ja että Te olisitte\n    sen isä. Siinä tietysti tulee paljastumaan asioita, jotka eivät\n    ole kunniaksi Teille, eivätkä puolueelle. Toivottavasti teette\n    parhaanne, että aijottu oikeudenkäynti tukahtuu alkuunsa. Itse\n    käsitätte, että semmoisessa asiassa tulee heti etsittäväksi myös\n    se lapsi, joka Teiltä tiedetään olleen rouva Esempion kanssa,\n    vaikka se on salattu.'\n\nKaikki ne olivat nyt Harhamalle vähäpätöisiä, pikku asioita. Sikiön\nsalaamisen hän aavisti tarkottavan sitä, että Ritvaa oli hoidettu\nsalassa Armiiran tähden. Hänen edessänsä leimusi nyt uuden elämän\nsuuri kaskituli, joka himmensi kaikki häväistykset. Rauhallisena\nodotteli hän rouva Esempion kutsua.\n\nMutta kutsua ei saapunut. Hän odotti vielä, mutta yhtä turhaan.\nViimein otti hän käsikirjoituksensa ja matkusti Schuwalowaan rouva\nEsempiota tapaamaan. Mutta rouva Esempio oli poissa. Huone oli\npuolikylmä. Siinä oli jotain autiota, tyhjää, kuin hautajaisten\njälkeen.\n\n-- \"Missä on rouva?\" -- tiedusteli hän rouva Esempion\npalvelijattarelta Eevalta, Routalan Timon tytöltä.\n\n-- \"Niin, rouvako?... En minä oikein tiedä... eiköhän se Suomeen\nmennyt\", -- vastasi Eeva vältellen ja Armiira selitti:\n\n-- \"Ei Armiira tiedä. Ei äiti sano koskaan minne menee...\"\n\nHarhama odotti päivän... toisen. Joku levottomuus alkoi häntä\nvaivata. Se ilmestyi salaperäisenä, harmaana, kuin hämähäkki. Hän\navasi erään saapuneen kirjeen. Se oli asianajajalta, joka ilmotti\nryhtyneensä rouva Esempion asiassa toimiin.\n\nSe oli Harhamalle yllätys. Hän ei tiennyt, että asia koski rouva\nVolkofia vastaan aijottua kannetta. Hän luuli sen olevan yhteydessä\njonkun häväistysjutun, sikiön salaamis-asian kanssa, tai jonkun, jota\nhän ei käsittänyt, mitä se oli.\n\nHän ryhtyi etsimään rouva Esempiota kaikkialta, mutta etsi turhaan.\nLevottomuus yltyi. Joka raosta kurkisteli jo harmaa hämähäkki.\nHänen henkiset voimansa olivat ikäänkuin kahdeksantoistavuotisesta\njännityksestä päässeitä ja herpoutuneita. Siksi oli hän veltto ja\nherkkä vaikutuksille.\n\nHopeanheleä syksy alkoi jo harmaantua hänen silmissänsä\nlikaharmaaksi. Levottomuus suurenteli kaikki kummituksiksi.\nPuolue, se ainainen jalkapuu, irvisteli jo hänelle, syyttäen häntä\nhäpäisemisestä.\n\nHän matkusteli ja tiedusteli mahdollisista ja mahdottomista\npaikoista. Viimein alkoi hän sokeasti uskoa jotain hyvin vakavaa\nolevan kysymyksessä ja luuli rouva Esempion olevan jo paossa. Hän\nhätäytyi yhä enemmän...\n\nHän palasi takaisin tiedusteluilta, lähti uudestaan ja taas palasi.\nHän ei voinut enää syödä ei nukkua. Neljä vuorokautta kului niin. Hän\nei enää erottanut yön ja päivän rajoja. Lopulta hän ei käsittänyt,\nmiksi hän oli levoton.\n\nHän lähti taas ja jätti jälkeensä rouva Esempiolle kirjoitetun\nkirjeen:\n\n    'Olen etsinyt Sinua epätoivoisena. Nähtävästi on jotain hyvin\n    ikävää tapahtunut, mutta miksi salaat sen minulta? Jos tulet\n    kotiin minun vielä poissa ollessani, odota minua! Minä tahdon\n    oman osuuteni kaikesta, mitä vaan lieneekin tapahtunut...\n\n                                             Harhama.'\n\nOli yö.\n\nKylmä, ilkeä räntäsade oli alkanut. Tie lätisi jalan alla. Harhama\nseisoi rautatievaunun sillalla, kun kaksi hänelle tuntematonta,\nPietarissa asuvaa suomalaista miestä kohtasivat siinä toisensa,\ntervehtivät ja alkoivat puhella:\n\n-- \"No, Raiviohan se on! Mistä sinä nyt matkustat?\" -- kysyi\nensimäinen.\n\n-- \"Kah! Leinola! Terveeksi... Narvasta olen matkalla\", -- oli\nRaivion vastaus.\n\n-- \"Vai Narvasta.\"\n\n-- \"Narvasta tulen, Narvasta\", -- jatkoi Raivio vakuutustansa, sikari\nhampaissa.\n\n-- \"Kah, Narvasta, niin Narvasta!... Ja minä olen Narvaan menossa...\nKetä sinä nyt muuten siellä Narvassa tapasit?\" -- kyseli Leinola\nedelleen.\n\n-- \"No eipä siellä ketään... Rouva Esempio siellä näkyi puuhailevan,\nkuuluu asuksivan Velikodushofin 'Luostari'-huvilassa. Pitkästä ajasta\ntaas sattui... Se näyttelijätär, entinen Riuttalan Helga... Vai\nNarvaan sinä oot matkalla...\"\n\n-- \"Narvaan... Narvaan oon matkalla... Vai Narvassa Riuttalan Helga\npuuhailee\", -- jatkoi Leinola.\n\n-- \"Narvassa puuhailee, Narvassa... No! Vie nyt terveisiä Narvaan!\"\n-- lopetti Raivio jäähyväistellen.\n\nHarhama ei kuunnellut enempää. Hän lähti oitis Narvaan.\n\nJa koko matkan, koko yön laski hän ja mietti mitä varten rouva\nEsempio oli Narvassa. Hän tuli vakuutetuksi, että jotain vakavaa on\nkysymyksessä. Hän sommitteli yhteen kaikki ne viittaukset, joita\noli kuullut Ritvasta, ja luuli olevan kysymyksen siitä. Useita\nvuorokausia kestänyt levottomuus, valvominen ja syömättömyys alkoi\nvaikuttaa. Hermosto, joka hänellä oli aina herkkä, joutui taas\nepäkuntoon. Juna tuntui kulkevan matelemalla, aika tuntui pitkältä,\nlaiskottelevalta...\n\nVihdoin valkeni routainen syyspäivä. Ja juna saapui Narvaan. Kuumeen\nvallassa riensi hän Luostari-huvilaan ja kysyi rouva Esempiota.\n\n-- \"Hän lähti juuri ulos miehinensä\", -- vastasi huvilan piharenki\nmerkitsevästi.\n\n-- \"Kuinka miehinensä! Sitten on kai erehdys tapahtunut\", -- huudahti\nHarhama ja enempää puhumatta riensi osotettuun huoneeseen.\n\nHän tuli matalaan huvilan ullakkokamariin, niin sanottuun Hiiden\nhuoneeseen ja siellä kohtasi häntä hänelle odottamaton näky: Ympäri\nhuonetta näkyi likaisen yöelämän ja juopottelun jälkiä. Rouva\nEsempion ja majuri Velikodushofin vaatteita oli siellä täällä\nsekaisin. Pöydällä oli joku majuri Velikodushofin kirja, sisällöltään\njotain \"matkalukemista\", ja sen lehtien välissä eräs hänen rouva\nEsempiolle lähettämänsä kirje, jonka reunat olivat piirretyt täyteen\nmuistutuksia. Silmänräpäyksessä käsitti hän kaikki ja alkoi vapista.\nPitkään aikaan ei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan voimatonna\nvaipui hän tuolille. Pää painoi hartioita kuuman lyijypallon tavoin,\nhuone pimeni silmissä ja hänet valtasi kummallinen tunne: Hän ei\ntajunnut mitään tapahtuneesta, vaan luuli saaneensa hulluuden\npuuskan ja odotti milloin hänestä sammuu järki kokonansa. Hän puheli\nitseksensä, päätänsä osotellen ja maahan tuijottaen:\n\n-- \"Nyt minä tulen hulluksi ihan... Nyt on järki tästä ohimolta\njo sammunut... Nyt se sammuma etenee jo otsaa kohti... Otsa on jo\nkylmä... Nyt se menee päälakea kohti... Kas, kun se ei koske!...\nVieläköhän minä sitten osaan ajatella, kun se kokonaan sammuu?... Nyt\nalkavat jo isot aivot sammua...\"\n\nHän piteli päätänsä molemmin käsin, varovasti, kuin olisi se ollut\nniin kipeä, että siihen ei uskalla koskea, ja jatkoi puheluaan:\n\n-- \"Nyt sammuma kohta leviää jo tänne takaraivoon... Ai, jai!... Nyt\nse sammuu kohta aivan kokonaan... Nyt tulee ihme... Nyt tulee ihme\",\n-- hätäili hän.\n\nYhä varovaisemmin piteli hän päätänsä hätäillen:\n\n-- \"Ai, jai!... Nyt sammuu jo viimeinenkin... Pää on aivan kylmä...\nKas niin!... Kas niin!... Nyt sammui...\"\n\nJa sitten uskoi hän olevansa hullu. Silmien editse vieri ilmassa\nleijaileva musta pyörä, joka hävisi kun oli päässyt ohi, vierähti\njohonkin ja uusi samanlainen musta pyörä ilmestyi taas ja vieri ja\nhävisi samaa tietä toisten aina seuratessa jälkiä.\n\nHartiat kumarassa tuijotti Harhama niitä mustia pyöriä. Hän ei\nkäsittänyt mitään, alkoi laskea pyörien lukua ja kokoa ja tylsistyi\nkokonansa. Suuret silmät tuijottivat elottomina yhteen pisteeseen ja\nrinta kohoili tasaisesta huounnasta...\n\nNiin istui hän kauvan puolikuolleena. Viimein tunsi hän vilunväreen\nkulkevan lävitsensä ja alkoi selvitä. Ensimäinen ajatus, joka hänen\npäähänsä iski, oli kysymys: \"Mitä pahaa olen minä tehnyt majuri\nVelikodushofille, että hän häpäisi minun kotini ja elämäni?\"\n\nJa taas ja taas tylsistyivät ajatukset ja mustat pyörät alkoivat\nleijailla silmissä. Ja taas teki hän majuri Velikodushofin suhteen\näskeisen kysymyksen ja supisi katkerana:\n\n-- \"En ole häntä loukannut sanoilla en teoilla, en edes tuntenut.\"\n\nHän muisti myös, että kun äsken rouva Esempio puhelimessa oli hänelle\nsanonut että majuri Velikodushof tungettelee ottamaan häneltä\nsuomen-kielitunteja ja kysyi leikillä, oliko hän mustasukkainen, niin\nhän oli miltei loukkautunut siitä, että rouva Esempio muka luuli\nhänen voivan hyvästä perheestä lähteneestä miehestä ajatella niin\nalhaisesti, että tämä suostuisikaan häpäisemään sitä kotia, jonka hän\ntiesi olevan hänen kotinsa.\n\nJa yhä katkerammaksi tuli hänen mielensä. Hän supisi:\n\n-- \"Minä vielä ymmärtäisin, jos hän olisi minulta varastanut,\ntai lyönyt minua, mutta että hän likaa talon, jota minä pidän\nkotinani!...\"\n\nHän tylsistyi uudestaan ja takertui johonkin pimeään, hämärään.\nHänestä tuntui majuri Velikodushofin teko niin ilettävältä, että\nhän sen johdosta aluksi unohti itse asian ja rouva Esempion osuuden\nsiihen. Viimein alkoi hän vapista ja hätäytyä ja hapuili jotain\npakenevaa kiini...\n\nKun hän taas selvisi hieman, nousi hänelle kurkkuun katkerana palana\nteoksen muisto. Silloin pimeni kaikki hänen silmissänsä. Koko maailma\ntuntui uppoavan synkeään pimeyteen ja kylmä sakea usva nousi jostain\navaruuden soisilta pohjilta. Ammottava tyhjyys tuntui nielevän kaiken\nja hän katseli sitä neuvotonna, hartiat kumarassa ja liikkumattomilla\nsilmillä lattiaan tuijottaen. Harhanäöt alkoivat: Hänen teoksensa\nkohosi avaruuden rannan alta hopeanheleänä suurena pyöränä, vyöryi\nylemmä, kirkastui kirkastumistaan, alkoi taas himmetä, pimeni aivan\npimeäksi ja laskeutui kaarensa tehtyään kellumaan äärettömyyden\nmustaan mereen, sen pimeän pohjattomuuden varaan...\n\nItsestänsä hänestä oli omituista se, että hän katseli kaikkea milt'ei\nvälinpitämättömänä. Hänen tilansa oli sama, kuin kuoleman ohi mentyä:\nkaikki alkavat rauhottua tai tylsistyä, nähtyänsä, että nyt on\nkaikki toivo menetetty. Hänen ajatuksensa kääntyivät hetkeksi rouva\nEsempioon. Hän muisti hetkessä yhtenä kokonaisuutena koko elämänsä\nhänen kanssansa, huolensa hänestä ja yhteiset kärsimykset ja huokasi\nkatkerana:\n\n-- \"Miksi hän minulle tämän teki?... Miksi hän häpäisi minun elämäni\nja petti minut?...\"\n\nSitä hautoessansa hän taas sekaantui ajatuksiinsa, tylsistyi,\nalkoi nähdä harhanäkyjä ja uskoa, että järki sammuu. Hän istui\nsängynreunalla kokoon kyyristyneenä, piteli käsiensä avautumassa\npäätänsä, peläten siihen koskea, kuin olisi se tulinen pallo. Ja taas\nhän laski, laski ja odotti sitä silmänräpäystä, jolloin järki tyyten\nsammua tuikahtaisi...\n\nJa taas alkoi jotain epäselvää kirkastua ja selvetä. Hän näki\nteoksensa lokaan polettuna ja rouva Esempion sitä tallaamassa, ilkeä,\nraaka hymy huulilla. Hän hätäytyi kuin lapsi nähdessään siskonsa\nhukkuvan. Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei mitään ajattelemaan.\n\nViimein valtasi hänet raivo.\n\n-- \"Miksi sinä, häpeämätön nainen, olet tämän tehnyt?... Miksi tämän\nolet tehnyt _sinä_?\" -- raivosi hän. Kasvolihakset vetäytyivät\nkokoon ja kulmikas leuka vavahteli. Hänessä heräsi hillitön halu\nrepiä kaikki, mitä käsiinsä sai. Hän repi risoiksi rouva Esempion\nvaatteita, jotka hän vähäistä ennen oli tälle ostanut. Hän repi omia\nnenäliinojansa ja kiskoi irti pukunsa nappeja ja särki mitä voi.\n\nMutta kohta väsyi hän taas ja herposi. Kaikki henkinen oli hänessä\nhillittömän rajua, vaikka kuoreensa puristettua, ja siksi se hetkessä\npani kaikki tuhaksi. Hän istahti sängynreunalle epätoivoisen ja\nsynkän näköisenä, näki taas teoksensa mustan, synkän pyörän kelluvan\npimeän pohjattomuuden varassa, tuli katkeraksi rouva Esempiolle ja\nkysyi, tuskan-ilme kasvoilla:\n\n-- \"Olenko minä korottanut Jumalaksi ihmistä, joka on minua pettänyt\nja häväissyt enemmän, kuin kukaan muu?...\"\n\nHän huokasi ja vaipui kokoon...\n\nKauvan ajatteli hän jotain peräti hämärää ja selittämätöntä.\nKaikkialla nousivat mustat pilvet. Kaikkialta avautuivat kuoleman ja\nkaikenhäviön kidat, joista irvisti joku ilkeä: elämän-iva. Hän muisti\njalkapuutansa. Hän muisti, että rouva Esempio oli myös vakuuttanut\nlopulla olevansa tarvaalainen, samaten Velikodushofin niiden\nkannattajan Venäjällä ja nyt hän näki samojen tarvaalaisten vetävän\nhäntä kaakinpuuhun ja pettävän häntä. Hän mutisi:\n\n-- \"Olisiko, että olen kumartanut sitä jalkapuuta, jonka väki\nhäpäisee elämäni ja tekee kodistani minulle häpeäpaalun, voidaksensa\nminut sitten vetää siihen pystyttämäänsä kaakinpuuhun?...\"\n\nHän huokasi raskaasti, nousi ylös ja käveli huoneessa synkkänä.\nÄkkiä pisti häneen joku ajatus, kuin kipinä: Vihan ja koston kuuma\ntuli leimahti hänessä terävänä liekkinä ja sen liekin päässä\npunersi kukkana siperialaisen noidan ennustus naisesta, johon hän\nmuka panee kironsa. Silloin lausui hän sielunsa kaikilla voimilla\nluulottelemaansa häpäisijäänsä ajatellen:\n\n-- \"Kirotut olkoot ne nisät, eläinten tai ihmisten, joita sinunlainen\nsaasta on imenyt!...\"\n\nSitten lähti hän ulos ja sulki oven synkkänä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kuolema on käynyt talossa ja lähdetään noutamaan\nruumiinpesuvettä, sammuvat kaikki kuolleen elämää koskevat\nkysymykset, elämän vaatimukset astuvat voimaan, ruumis koetetaan\nsaada pian ulos ja tyynenä panee emäntä kahvin kiehumaan. Ensi\nmyrskyn ohi mentyä alkoi Harhama turtua kaikelle. Hän tunsi tavatonta\njanoa, tai nälkää, tai molempia sekaisin. Tylsän-rauhallisena lähti\nhän läheiseen hotelliin ja alkoi syödä ja juoda.\n\nTapauksesta oli tieto levinnyt ruokailuhuoneeseen ja kaupungillekin.\nEräässä pöydässä Harhaman vierellä istui Leinola muutaman\ntuntemattoman kanssa. Ei kumpikaan äsken mainituista tuntenut\nHarhamaa ja he puhuivat vapaasti tapahtumasta.\n\n-- \"Oletko sinä, Koivula, sattunut Harhamaa näkemään?\"\n\n-- \"En ole, vaikka kuullut olen paljon\", -- vastasi puhuteltu.\n\n-- \"Kuka siitä jo ei olisi kuullut. Kyllähän miehellä on hiukan\nkykyjä, mutta mitäpä se kyky maksaa, kun sitä käyttää väärin. Se on\nhuonolla ihmisellä sama, kuin palava päre lapsen kädessä. Se polttaa\nsillä itsensä ja muut vielä mukanansa\", -- jatkoi Leinola.\n\nKoivula huokasi ja lisäsi:\n\n-- \"No, kyllä se elämä opettaa tulta pitelemään.\"\n\n-- \"Opettaa kyllä, mutta monen opettaa liian myöhään\", -- myönsi\nLeinola.\n\nMolemmat vaikenivat ja ajattelivat sitä suurta opettajaa, jonka nimi\non elämä. Harhama kuunteli puhetta aivan välinpitämättömänä ja tylsän\nuhmaavana. Leinola jatkoi:\n\n-- \"Johan sen tiesi mikä loppu siitä tulee. Rouva Esempio oli jo\nkoko syksyn palvelustyttönsä kanssa kilpaa mustannut Harhamaa... Ja\nansaitsikin maalinsa. Roisto!... Elää semmoista sikamaista elämää\nvihkimättömien naisten kanssa... ja muutakin on!\"\n\nEevan mainitseminen hänen mustaajanansa koski vielä Harhamaan, sillä\nEeva oli niitä korpelaisia, joita hän jumaloi. Koivula jatkoi sitten:\n\n-- \"Niin, niin... Kyllä elämä on kova ja viisas opettaja ja sillä on\noikeat opetusvälineet... Kun se kenen panee nurkkaan häpeämään, niin\nse panee semmoiseen nurkkaan, josta kaikki näkevät...\"\n\nSitten nousi hän, käveli edestakaisin uudelleen ja lausui Harhamaa\ntarkottaen:\n\n-- \"Että sen piti vielä joutua juuri meidän puolueen joukkoon ja sen\nhäpeäksi!... Heittiön!...\"\n\nHarhama nousi synkkänä ja lähti ulos...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua kirjoitti Harhama rouva Esempiolle seuraavan kirjeen:\n\n    'Kohdakkoin on kolme vuotta kulunut siitä yöstä, jolloin lausuit\n    minulle: 'Rakastakaa minua ja minä olen Teille kuolemaan\n    asti uskollinen, kuin koira.' Minä olen pitänyt sanani, tai\n    oikeastaan, me molemmat olemme pitäneet sanamme. Minä olen\n    pysynyt rinnallasi kaiken uhalla ja Sinä olet ollut kuin koira.\n\n    Näinä päivinä, juuri tätä 'häämatkaasi' varten puetit itsesi\n    minulla viimeksi. Minä tahdon, että jokaikisen esineen, joka\n    pienimmälläkään tavalla muistuttaa minua, palautat, jos en niitä\n    itse ole kotoasi löytänyt. En tahdo, että minusta jää luoksesi\n    pienintäkään muistoa, pienintäkään esinettä sormiasi polttamaan\n    ja häpeääsi sekä _minun_ häpeääni todistamaan. Kun osan niistä\n    olen Sinulle antanut, niin jätän niiden kaksinkertaisen arvon\n    Sinulle rahassa. Niistä voit perustaa rahaston häpeäsi muistoksi.\n    Huvilan, jonka ostin sinulle, poltan tuhaksi.\n\n    Olen nimellesi pannut hallussani olevan vieraan omaisuuden.\n    Sen tähden täytyy minun Sinua vielä nähdä, että saan Sinulta\n    allekirjoituksen paperiin, jossa luovut siitä omaisuudesta.\n    Toinenkin selvittämätön asia vielä on: Tietänet, että\n    varustaudutaan panemaan Sinutkin syytteeseen rikoksesta, jonka\n    kait tiedät. Se asia koskee myös minua ja oman osani siitä\n    johtuvasta rangaistuksesta ja häpeästä minä kärsin. Nämä ovat\n    ainoat asiat. Lapsesi suhteen teen mitä voin, että se pääsisi\n    pois äitinsä saastuttamasta ilmapiiristä.\n\n                                                Harhama.'\n\nJa majuri Velikodushofille hän kirjoitti:\n\n    'Herra Majuri.\n\n    Olette koirana tunkeutunut häpäisemään minun kotiani ja likaamaan\n    naisen, jonka tiesitte olevan vaimoni. Toivottavasti Teissä on\n    edes sen verran kunnian tuntoa, että omalla kädellänne toimitatte\n    itsenne pois ihmisten joukosta. Koirat ainoastaan odottavat\n    vieraan kättä, mies tilittää alhaisuutensa itse.\n\n                                                Harhama.'\n\nHän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä\nhuoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä\nja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten\ntuskiensa ja ponnistustensa luomusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä\nnykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä\nvierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi,\njota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen\nelämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa.\n\nAnna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari\nAnna Pawlownan kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen\nnäköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu,\njonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna\nPawlowna puhui heikolla äänellä:\n\n-- \"Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta...\nHäntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime\nyönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun... Mitä se mahtaa\ntietää?...\"\n\nMunkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon\njälkeen lausui hän:\n\n-- \"Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta,\nmutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta...\"\n\nAnna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä.\nÄänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi.\n\n-- \"Voi Herra Jumala sitä miestä!\" -- huokasi Anna Pawlowna.\n\nTaas syntyi äänettömyys. Anna Pawlowna hengitti kuin hädässä. Munkki\nPietari mietti jotain. Viimein nousi Anna Pawlowna, nouti joukon\nkirjeitä ja puhui:\n\n-- \"Hänellä on jotain sisällistä... jotain selittämätöntä... Kenties\nTe, isä Pietari, voitte siitä saada selvää, jos luette näitä hänen\nkirjeitänsä. Hän kirjoitteli niitä minulle ulkomaanmatkoiltansa,\nmutta niissä on jotain, jota minä en kykene ymmärtämään... Niissä on\njotain demonimaista, tai mitä se lienee... Lukekaahan Te!...\"\n\nMunkki Pietari alkoi lukea kirjeitä. Harhama oli niissä kirjoitellut\nelämän mietteitä suurten henkien haudoilla. Kullakin kirjeellä oli\noma nimensä. Ensimäisen nimenä oli: \"Kantin haudalla\", toisen:\n\"Spinozan tomuilla\".\n\nMunkki Pietari luki. Anna Pawlowna seurasi hänen kasvojensa piirteitä\nhysteerisesti.\n\n-- \"No mitä?\" -- kysyi hän kiihkeästi, kun munkki Pietari oli lukenut\nensimäiset kirjeet.\n\nMunkki Pietari huokasi, eikä vastannut mitään. Hän otti seuraavan\nkirjeen. Sen nimi oli: \"Napoleonin haudalla\". Kun hän oli sen\nlukenut, lausui hän surullisena:\n\n-- \"Hänen hengestänsä tuoksuaa jotain outoa...\"\n\nAnna Pawlowna näytti yhä hätäytyvän. Munkki Pietari luki kirjeen\n\"Rousseaun haudalla\". Kun hän oli sen lopettanut, kysyi Anna Pawlowna\nhermostuneena:\n\n-- \"Eikö hänessä ole jotain kummaa... outoa, tai jotain\nsalaperäistä...\"\n\nMunkki Pietari huokasi ja lausui surullisena:\n\n-- \"Hänestä tuoksuaa kalmanhaju...\"\n\nAnna Pawlowna kirkaisi hiljaa. Syntyi taas äänettömyys. Munkki\nPietari luki toisia kirjeitä ja lausui surullisena:\n\n-- \"Niissä on jotain ikivanhaa, homehtunutta... Hänestä haisee\nPerkeleen henki... Hän on nähtävästi asunut ikänsä ihmishengen\nhaudassa, kuin ruumistoukka...\"\n\n-- \"Oi Herra Jumala!\" -- parkaisi Anna Pawlowna ja alkoi itkeä.\nMunkki Pietari rauhotteli häntä puhellen:\n\n-- \"Älä hätäile hänen tähtensä, sisar. Hän on puhdistavan elävän\nJumalan käsissä... Hän on kenties tuleva aseeksi Hänen käteensä, jos\nse on Hänen tahtonsa...\"\n\n-- \"Te uskotte niin?\" -- hätäili Anna Pawlowna kysyvästi. Munkki\nPietari vastasi vakuuttavasti:\n\n-- \"Jumalan tiet ovat tutkimattomat, mutta kaikki on ase Hänen\nkädessänsä...\"\n\nAnna Pawlowna rauhottui, kokosi kirjeet ja puheli:\n\n-- \"Hän on minut aivan vannottanut, että en saa hänen kirjeistänsä\nkoskaan kenellekään puhua. Siinäkin on jo jotain epäiltävää... Mutta\nTeidän suhteenne hän itsekin tietysti tekee poikkeuksen...\"\n\nSyntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja\nvahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat.\nIhmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista.\n\nNyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään\nmäärässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja.\nSielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset\nsammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus\nhäilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää\nnälkää, ei janoa, ei väsymystä.\n\nAjoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut\nitse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä,\nmistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei\nvoinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että\nhän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon\nsaadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi\nolevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen\nasiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen\nhuomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan\neri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina\nkokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat \"Arvolan\nkirjat\", \"Golubofin kirjat\", \"Esempion kirjat\", \"Harhaman kirjat\"\nja jokin Velikodushofin \"kirja\" y.m. Hän otti omansa ja mursi auki\nkaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut\nja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään\nkokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna\nPawlownan lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka\nhän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi\nsäilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos\nrouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen\nhuvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä\nsillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin\njoka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää\nitseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt\nvalloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu.\n\nPoltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana,\nmutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi\nniistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki:\n\n    'Rakas!\n\n    Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet,\n    ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan\n    tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät\n    asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi,\n    mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison\n    edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja\n    Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan\n    valehdella.\n\n    Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en\n    ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin\n    luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin\n    ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni\n    syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö...\n\n    Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi\n    asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että\n    itselläni ei mitään ole...'\n\nInhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän\nviskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme,\nja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten\nhuokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui:\n\n-- \"Luostariin!... Sinä viaton nunna!... Sinä veit munkin mukanasi\nluostariin... Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen\nnunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään...\"\n\nToinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti:\n\n    'Rakas hra Harhama!\n\n    Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä\n    unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku\n    tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen\n    levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä\n    saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne.\n    Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan\n    pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on\n    perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti\n    sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni.\n    Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon!\n\n    Anna Vronskaja.'\n\nKaikki menneiden päivien muistot avautuivat siitä kirjeestä\nsurullisena, mailleen menevänä syyspäivänä, kuolinpäivän\nilta-ikävänä. Sen kelmeässä valossa näki hän taas elämän niin\nomituisena, käsittämättömänä, järjettömänä ja syksyn sateiden vedessä\nmätänevänä luokona. Hän näki eteensä avautuvan elämänkentän, jossa\nlukemattoman lukemattomat pääkallot saarnasivat elämän turhuutta\nja sen mitättömyyttä. Ja sen loistavan luukentän halki käveli\nrauhallisena kaikenhäviön jättiläisluuranko, olalla kaikki kaatava\nkuoleman viikate, vyöllä reisiluu ja kädessä pääkallo, valtansa\nikuinen vertauskuva.\n\nSiinä valossa katseli Harhama nyt rouva Esempion kanssa elämäänsä\nelämää ja huomasi siinä nyt paljon semmoista, jota hän ei ollut ennen\nhuomannut. Hän tarkasteli sitä nyt häviön edessä, kuin juustopalaa,\njonka haju on alkanut herättää jo huomiota ja hän huomasi siinä\nnyt paljon semmoista, jonka olemassa-olon hän ennen oli itseltänsä\nsalannut. Hänelle kävi, kuin juuston syöjälle, joka, tunnettuansa\noudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä\nmatoja.\n\n-- \"Ah! Olihan siinä elämässä jo sitä... ja sitä... ja sitä\",\n-- tuskitteli hän, likaisten sumukäärmeiden hänen silmissänsä\nvilahdellessa.\n\nHän kutistui kokoon sen näyn edessä. Ja koko hänen viimeinen\nelämänsä: hänen elämänsä rouva Esempion kanssa levittäytyi nyt hänen\neteensä uudessa valossa häpeänliinana, jolle oli asetettu kaikki sen\ntulokset: keskellä oli Ritvan pieni pääkallo, jonka sisässä vielä\ntoukat kihisivät ja sen ympärillä mateli sukupuolielämän musta,\ninhottava käärme...\n\nSynkkänä, sanattomana katseli Harhama sitä. Kylmä hiki nousi otsalle\nja hän huokasi:\n\n-- \"Tähänkö minä olenkin joutunut?...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten alkoivat tärisyttävät hermokohtaukset yhä uusiutua. Hän\nsalaili niitä kaikilta ja väsyi ja kiusautui siitä edelleen. Turhaan\nkoetti hän huumata itseänsä väkijuomilla. Mikään ei vaikuttanut.\nItsemurhan suortuva häilähteli yhä kiehtovampana.\n\nHän oli kuin mies, joka tylsistyneenä kävelee palaneen talonsa\ntuhkaläjän ympärillä. Tuon tuostakin puhkaisi tulikieli vielä tuhan\nja puhalsi ilmaan katkeraa savua, joka tunki henkeen ja ahdisti. Ne\nolivat entisten ponnistusten ja tuskien muistoja. Hän tuskitteli\nsilloin:\n\n-- \"Mitä varten minä olen rakentanut?... Tuhkaa ja poroa vartenko?...\nVai sitäkö varten, että saisin hengittää siitä nousevaa katkeraa\nsavua?...\"\n\nMutta mykkä elämä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän hätäytyi\nsilloin ja tunsi jo istuvansa kuoleman kylmällä polvella, elämänsä\nsavuavaa tuhkaläjää katselemassa, mykän elämän seisoessa hänen\nedessänsä ikuinen ongelmansa seppeleenä päässä...\n\nJa silloin alkoivat hänelle taas ilmestyä vanhat ennustukset\narpirintaisesta, mustatukkaisesta naisesta, joka tuottaa\nonnettomuutta, ja kaatuneista kuusista ja kaikesta. Kylmä inhonväre\nkävi hänen ruumiinsa läpi, madellen limakäärmeenä. Oli, kuin olisi\nhänen hartioillensa heitetty ilkeästä likatäplästä tehty vaippa\nja rouva Esempio seisonut vierellä ja osottanut häntä lyhkäisillä\nsormillansa, ilkeä hymy huulilla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin enkeli Iiranto hulmahti Harhaman vierelle, ruumiina hehkuva\nviha, hiuksina kyykäärmeen sihinä ja kädessä musta kukka. Se\nampui elävän nuolensa itään ja sen kulkeman viirun päästä välähti\nHarhamalle majuri Velikodushofin Yrjönristi. Iirannon kutrit\nhäilähtivät hänen korviensa ympäri ja käärmesuikaleina suhahtelivat\näänet:\n\n-- \"Sinulle on tehty vääryyttä... Sinua on häväisty...\"\n\nHarhama värisi. Enkeli Iiranto piti hänen nenänsä edessä Perkeleen\nUuva-enkelin aistillisuuden mustaa kukkaa ja antoi hänen hengittää\nsen tuoksua: mustasukkaisuutta. Sen ilkeä, ärsyttävä lemu tunkeutui\nHarhaman sieramiin ja loihti hereille _kostonhimon_. Hän juopui sen\nhimon ensi silmäyksestä. Hän tahtoi kostaa.\n\nJa silloin alkoivat Harhamalle välähdellä vihan kylmät salamatulet.\nHän alkoi kieppua niiden ympärillä kuin käärme. Kun hän sitten sai\npari häväistyskirjettä alkoi hän täysin siemauksin hengittää vihan\nsavua. Nikolai kohosi hänen silmiensä eteen suurena, kirkastettuna ja\ntarjosi hänelle terävää miekkaa ja verimaljaa. Hän joi siitä maljasta\nja juopui.\n\nHän ei kysynyt mitään. Hän ei kysynyt mikä on _hänen oma_ osuutensa\nonnettomuudessa. Hän ei kysynyt, eikö hän _itse_ ehkä ollut tulta\nvaromattomasti pidellyt, eikö juuri _hän_ ollut kaiken syy.\n\nHän ei kysynyt mitään.\n\nKun hän näki, että hänen elämänsä uhrisavu ei kohonnut korkealle ja\nmuuttunut uneksituiksi valkeiksi linnuiksi, vaan tuprahteli tuhan\nalta katkerana ja läkähdytti häntä, raivostui hän ja etsi ketä lyödä.\nHänen vihansa ryöppysi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia\nkohtaan. Hän tahtoi _kostaa... kostaa... kostaa_ ja _kostaa_... Musta\nkukka tuoksusi hänen edessänsä entistä aistillisempana, eläimellisenä.\n\nOitis paljasti hän rouva Esempion miehen sisarelle koko asian ja\nkehotti ottamaan Armiiran perinnön pois. Hän tiesi, että rouva\nEsempio oli tältä peittänyt koko elämänsä ja hän tahtoi sen nyt\npaljastaa. Vihan suikaleet hivelivät häntä suloisina, kuin aistien\nkiihottamat.\n\nJa vihansa vallassa kirjoitti hän majuri Velikodushofin veljelle:\n\n    'Olette valtion varoilla lähettänyt veljenne elämääni\n    häpäisemään. Lienee Teillä toki siksi kunnian tuntoa, että\n    lähetätte hänelle myös ansaitsemansa ritarimerkin: hirttonuoran\n    olkanauhoiksi.\n\n                                                 Harhama.'\n\nEnkeli Iiranto hymyili hänen vierellänsä. Se ampui taas nuolensa ja\nHarhaman silmien eteen avautui veripunainen taivaanreuna. Mustat\nvihan savut suitsusivat houkuttelevina, kuin porttolan salaperäinen\nakkunan valo irstailijoille, kun se etsii unehdusta onnettomuudesta.\n\nJa sitten otti hän kätköstä sen browningin, joka oli kerran ollut\nojennettuna Nikitinin rintaa kohti. Hän ei vieläkään uskaltanut\nkatsoa sen salaisuutta, mutta hän iloitsi:\n\n-- \"Jos se luoti on säästynyt, on se säästynyt suurinta konnaa\nvarten.\"\n\nMusta kukka tuoksusi. Enkeli Iiranto hymyili. Harhama pukeutui,\notti nopeasti puhelimessa selon missä majuri Velikodushof on ja\nlähti häntä tappamaan. Hän riemuitsi jo: -- \"Kosto ja viha!...\nMikä suuri ja voimallinen tunne! Mitä on rakkaus sen rinnalla!\nEläimellisyyttä... aistillisuutta... Yöelämän lokaa se on ja\nvelttoutta... Oh! Minä tahdon vihata... Minä tahdon olla _alhainen_,\nenkä loistaa fariseuksena jalouden ruohoseppele päässä... Elukka\nelukkaa vastaan ja ihminen ihmistä...\"\n\nMutta kun hän oli jo tiellä, murhan synkkä ajatus mielessä, sai hän\nsanan, että majuri Velikodushof yhdessä rouva Esempion kanssa olivat\nnostaneet häntä vastaan kanteen kunnianloukkauksesta... Silloin\npursusi hänestä kaikki se sairaloinen ihmishalveksiminen, joka\noli häneen puristautunut. Se täytti vuotavalla inholla koko hänen\nolemuksensa. Hän mutisi, asettansa tarkottaen:\n\n-- \"_Tämä_ ase on ollut nostettu kunniallisempaa rintaa kohti,\nkuin kodin häpäisijää... Olisi pyhyyden häväistys nostaa se majuri\nVelikodushofia vastaan.\"\n\nPakkanen paukahti silloin ja kiukustunut enkeli Iiranto ampuutui\nsen viimana terävänä tuikkivaan tähteen, jonka kirkkaudessa kylpi\nkymmenentuhatta Perkeleen enkeliä, valellen ruumistansa tulina\npalavista tähdistä tulvivalla valosateella. Hän ryöpähti niiden\nkeskelle hätäytyneenä, kauneutta säteilevänä ja puhui:\n\n-- \"Herramme Perkeleen viha odottaa meitä... Uusi työni ei vielä\nonnistunut... Harhama peräytyi Kainin iskusta... Hän on veltto...\nnahjus... Jehovan raihnaama sielu... Jehovan hengen myrkyttämä ja\nturmelema...\"\n\nEnkelit vapisivat. Enkeli Iiranto vaipui kuunvalokivelle surullisena,\nvalosateen valellessa hänen arkailevaa enkeli-ihoansa. Silloin koko\nenkelijoukko laskeutui polvillensa ja rukoili hänen puolestansa\nPerkeleeltä armoa, veisaten:\n\n    \"Vaihda vielä armoon viha!\n    Ällös, suuri, suutu!\n    Onhan heikko ihmisliha,\n    silt' ei muuta puutu,\n    kuin vaan vihollises juoni,\n    niin jo raukka lankeaa\n    ansaan tämä. Siks' ei saa\n    koskaan kuivaa armonsuoni,\n    joka olemuksestasi\n    valaa meihin armoasi.\"\n\nPerkele kuuli hartaan rukouksen. Hänen lähettämänänsä ilmestyi kaunis\nkäärme ja kietoutui seppeleeksi Iirannon päähän. Se oli merkki\nPerkeleen anteeksiantamisesta. Koko enkelijoukko riemuitsi silloin ja\nveisasi Perkeleelle kiitosta, tanssien Iirannon ympärillä ja laulaen:\n\n    \"Kuin kukkanen\n    sinusta puhkeaa\n    uus' armonnuppu aina.\n    Et ehdy sä,\n    ei armosi\n    lakastu milloinkaan.\n    Kaikkeus\n    sun kiitostas\n    ijäti veisatkoon!\"\n\nLaulun hyminän nostamana kohosi enkeli Iiranto siivillensä ja hävisi\nkaikkeuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhama palasi kotiinsa, teos ainaisena aaveena silmien edessä ja\nmustan kukan aistituoksu sieramissa. Hän sotkeutui taas entisiin\najatuksiensa verkkoihin.\n\nHän tunsi itsellensä tehdyn vääryyttä ja raivostui ja masentui ja\ntaas raivostui ja kyseli:\n\n-- \"Miksi nämä ihmiset ovat minulle vääryyttä tehneet?\"\n\nSitä kysellessänsä tuli hän punninneeksi tekoansa, jolla hän oli\nryhtynyt riistämään rouva Esempion lapselta perinnön. Hän muisti,\nkuinka hän oli Valkamalassa tahtonut lyödä murskaksi Jumalan, joka\nhänen mielestänsä oli syypää siihen, että ihmiset puhuivat ilkeyksiä\nrouva Esempiosta ja siten olivat riistää lapsen perinnön... Hän\nvärisi ja vapisi taas sitä muistaessansa. Hän vapisi vihasta, ettei\nvoinut olla parempi, tai edes alhaisempi sitä Jumalaa, jota hän\nsilloin oli vihannut siitä syystä, että se hänen mielestänsä teki\nsamaa kuin hän nyt: riisti viattomalta lapselta sen perinnön. Hän\nsotkeutui taas elämän pimeyteen ja kysyi vihan ja hädän ja epätoivon\nvaahdon keskellä kahlaten:\n\n-- \"Onko minun tekoni oikea?\"\n\nHän oli kauvan vastaamatta, etsien puolustusta. Ja hän löysikin sen,\nmitä etsi: Hän otti rouva Esempion kirjeen, jossa tämä pyytäen pyytää\nhäntä ilmottamaan lasten holhoojalle, jos jotain erityistä tapahtuu.\nHän vetäytyi sen taakse, lohdutteli itseänsä sillä että hän tarkottaa\nlapsen, Armiiran parasta. Hän rauhottui ja mietti jotain. Mutta äkkiä\npuhkesi niistä mietteistä epätoivoinen kysymys:\n\n-- \"Haenko minä viimeiselle toivonkipinälle: vihalle puolustusta\n_rakkaudesta_?... Mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!... Voi mihin\nverkkoon minä olen sotkeutunut!...\"\n\nHän vajosi kokonansa kokoon elämän viisaan verkkokävyn yhä nopeammin\nhänen ympärillänsä heiluessa. Kokonaan tylsistyneenä järkeili hän\nuudelleen:\n\n-- \"Minä tahdon _vihata_ äitiä ja sille vihalle minä haen puolustusta\nsiitä, että muka _rakastan_ sen tyttöä.\"\n\nHän mietti sitä pulmaa, kuin verkkoonsa kuivunut hämähäkki\nkohtaloansa... Elämä sotki itseänsä valmistuaksensa siten selviöksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPauhu kulki äärettömyyden pimeydessä.\n\nPimeyden keskellä on Orvenne-niminen temppeli. Sen häikäiseviä\nholveja kannattaa tuhat tulipylvästä, joissa tulenliekki on\nkivikovaksi jähmettynyt... Niiden tulen hohde häikäisee, mutta ei\nhievahda... Lattia on kuukirkasta kiveä... seinät valkeana valona\nhehkuvaa hopeaa...\n\nHohde häikäisee... Tulipunaiset pylväät loistavat solakkoina...\nmajesteetillisina... Ylpeinä kohoavat ne monissa kuvioissa ja\nriveissä tarjoten hartioitansa holvien kannattimiksi... Ne ylpeilevät\nalastomuudestansa ja taiteestansa ja katselevat kuvaisiansa\nhopeahohteisista seinistä...\n\nJa ylhäällä, häikäisevissä holveissa karkeloivat elävät\ntulikäärmeet... sulavina... notkeina... kauneina... Ne kiertelivät\nluontevasti toistensa ohi... kiemurtelivat hitaasti... muodostelivat\nkauneita kuvioita... hajosivat niistä verkalleen uusiksi kuvioiksi...\ntekivät kiehtovia liikkeitä... pysähtelivät yhtä aikaa, kuin käskystä\nja alkoivat taas uuden kauniin karkelonsa, muodostellen lumoavia\nrenkaita.\n\nOrvenne-temppelin keskellä on petos-alttari. Sen keskellä seisoo\nPerkeleen kaunis Uulemo-enkeli... Hänen silmistänsä hehkuu petos ja\nhimo... Hänen hiuksensa ovat kuin käärmeen kiehteitä... kieli on\nkäärmeen kieli... vartalo on madon sulavuutta... sen notkeutta...\nviekkautta... Hipiä on käärmeen kavaluutta...\n\nKaulassa on hänellä koristuksena hieno kaunis iirame-niminen käärme,\nkiehkuraksi käännettynä... Hän on petoksen henki, aviomiehen\nja -vaimon petturuuden äiti...\n\nHänen vierellänsä on siro pylväs... Sen ympäri on kiedottu musta\neele-niminen käärme, jonka pää pistää ylös hienihkon pylväänsä\npäästä...\n\nUulemo-enkeli on kaksineuvoinen, ja molempia sukupuolia on\nhänessä kaksi avioparia, mies ja nainen samalla... Hän tyydyttää\naviopetturuutensa himoa, pettäen toisella parilla toista paria:\ntoisen naiseutta toisen parin miehuudella... miehuutta naiseudella...\nSiitä sikiää häneen aina uusi uskottomuuden henki... petturuus...\naviorikoksen himo... Se henki on eele-käärmeen ravintoa... Se imee\nsen itseensä ruokana... ottaa lemmen-antimena... Siitä hengestä\nsikiää eele-käärmeen vatsassa joka hetki pienen-pieni punainen\nhirre-käärme... Se nousee emänsä eele-käärmeen avonaisesta\nsuusta, kuin punerva savu tulesta, kauniisti kiepahtaen...\nHirre-käärmeet häviävät maailmalle, kulkien salaisia teitä... mataen\nnäkymättöminä... kieppuen huomaamattomina... etsien aviovaimon ja\naviomiehen kantapäätä... Ne pistävät niin, ettei pistetty kipua\ntunne, vaan tuntee Uulemon hengen heräävän... sen uskottomuuden...\nsen petturuuden tarttuvan, kuin lemmen tyttöön, rakkauden\npoikaan... Siitä saavat alkunsa kaikki aviorikokset... petokset...\nuskottomuudet... Ketä on hirre-käärme pistänyt kantapäähän, ne ottaa\nHerve-enkeli hoteisiinsa... Hän vie ne veneessänsä Harhasaaren\nrannikolle, Ooti ja Iila soutajina, tai joutsen venettä vetämässä...\nja aare-lintu lähettyvillä, nokassa Tuulan aistipunakukan kaunis\nlehti...\n\nNiin syntyvät aviorikokset... uskottomuudet... haureus ja\npetturuus... Ketä on kerran hirre puraissut, hän ei etsi haavalle\nmuuta apua, kuin aistipunakukan lehden... ei mene muun lääkärin\nluo, kuin sen, jonka syliin hänet Herve vie, Iilalla ja Ootilla\nsoudattaen...\n\nViima kävi Orvenne-temppelin läpi ja alttarille hulmahti\nmajesteetillinen Perkele, tulivaippa huolettomasti hartioille\nheitettynä. Hänen edessänsä, alttarin edessä, makasi veripunaisella\nalustalla suuri musta jättiläiskäärme, taiteelliseksi kiemuraksi\nkääriytyneenä ja viisailla silmillänsä herransa eleitä seuraten. Se\nlepäsi rauhallisena, liikkumattomana, ijankaikkisen alamaisuuden\nvertauskuvana, päässä pieni hohtava tulikruunu.\n\nPerkele antoi vihjauksen ja kohta ilmestyi temppeli täyteen hänen\nenkeleitänsä. Ihastuneena hohteen ja häikäisevän valon kirkastamana\npuhui Perkele:\n\n-- \"Nyt on Jehova katsonut leppyisämmästi Aabeliin... Mutta Harhamaan\nHän ei ole leppyisästi katsonut...\"\n\nJa Uulemon puoleen kääntyen lisäsi hän:\n\n-- \"Sinun henkesi, Uulemo, elää. Sinun siittämäsi hirre-käärmeet\netsivät aina oikean kantapään...\"\n\n-- \"Ja jokaiseen ihmisen kantapäähän pistetty pisto haavoittaa\nvihollisesi Jehovan kantapään\", -- lisäsi Paholainen... Perkele\nleimusi ilosta ja jatkoi:\n\n-- \"Harhama on oikealla polulla... Nainen on tehnyt tehtävänsä...\"\n\n-- \"Siis on sisar Aabelille menossa?\" -- kysyi rampa Kehno. Perkele\nriemuitsi edelleen:\n\n-- \"Se on enemmänkin kuin _menossa_... Aabeliin katsoi Jehova\nleppyisämmin arkailemalla sitä... Hän tahtoi palvella kahta herraa\nyhtä aikaa...\"\n\n-- \"Ja yhdellä sisarella... Se Ahne!\" -- keskeyttivät palvelijat.\nPerkele riemastui yhä ja jatkoi:\n\n-- \"Niin. Hän tahtoi yhdellä sisarella suositella molemmat veljet\nja siksi ei saanut kumpaakaan... Hän sai tyytyä sisareen, johon\njäi Hänen väärä henkensä ihmiskunnan turmiollisen hapatuksen\nsiemeneksi... Nyt on Hän viisastunut... Hän on katsonut kursailematta\nVelikodushofiin lempeästi ja antanut hänen saada vaimon aikanansa...\nHarhama läkähtyy nyt elämänsä uhrisavuun... Hän _vihaa...\"_\n\n-- \"Sinun valtakuntasi portit aukenevat päivä päivältä. Sinun\nkunniasi ja viisautesi kirkastuvat aikakaudesta aikakauteen\", --\nylistivät ihastuneet palvelijat.\n\nPerkele jatkoi selitystänsä:\n\n-- \"Harhaman Kainin-iskuun ei ole enää kuin vaaksa...\"\n\n-- \"Ja sinä lyhennät sen vaaksankin olemattomaksi\", -- todisti Piru.\n\n-- \"Ja jokainen Kainin-isku on sinun valtakuntasi ja valtasi\nperustukseksi laskettu kivi, sillä se on Jehovan kasvoja vastaan\nlyöty isku\", -- lisäsi kuudes pääenkeli, Paholainen. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Minä olen aseen sitä varten hänen käteensä säästänyt... Minä\nolen Harhaman aseen tehnyt taikakaluksi, josta hän ei ole uskaltanut\nluopua ja jota hän ei ole rohjennut tarkastaakaan. Minä olen\n_salaisuutena_ siinä aseessa asunut. Ja nyt on se valmis... Minä olen\nmyös Aabelin valinnut, johon Jehovan _täytyi_ lempeämmästi katsoa...\nHänen täytyi...\"\n\nEnkelit riemastuivat nähdessänsä herransa voiman ja veisasivat:\n\n    \"Sinua kaikki kumartavat.\n    Sinua kaikki tottelee.\n    Kaikki sua kiertää, kaartaa,\n    mutta turhaan: aina saartaa\n    heitä sinun paulas suuri.\n    Olet kaiken alkujuuri.\n    Sinä kerran maat ja taivaat\n    kunniasi tieltä raivaat.\"\n\nPerkele käveli ja hulmahteli loistonsa häikäisevässä hohteessa ja\nylpeili:\n\n-- \"Jehova on taas sortuva omiin töihinsä... Minä osotin vaimolle\nVelikodushofia ja kuiskasin hänen sydämessänsä: 'Katso! Hän on kaunis\nmuodoltansa'...\"\n\n-- \"Ja vaimo näki taas että se oli ihana nähdä\", -- huomautti Horna.\n\n-- \"Niin\",-- jatkoi Perkele -- \"Jehova on pannut hyvän- ja\npahantiedonpuuhun liian kauniit omenat ja siihen tutkaimeen on Hän\nalati polkeva kantapäänsä...\"\n\n-- \"Ja jos ne omenat ovatkin sisältä mätää, niin me, sinun\npalvelijasi, kiilloitamme niiden kuoren\", -- keskeyttivät enkelit.\n\nPerkele käveli ylpeänä alttarilla. Hieman mietittyänsä lausui hän\nitsetietoisena:\n\n-- \"Koko maailma on oleva kerran minulle alamainen. Jehova on\nmakaava minun jalkojeni juuressa juuri tuommoisena kuuliaisena\nkäärmekiehkurana, kuin on tuo minun edessäni. Te saatte nähdä minun\nvoimani salaisuudet...\"\n\nHän viittasi kädellänsä. Nähtäväksi avautui silloin alkuajan\nmonivärinen luonnonkuva. Metsä hohti kypsimmillänsä. Se uhkui\nelinvoimaa ja kauneutta, kuin vaimoksi puhennut nainen uuden\näitiytensä alkua odotellessa, miehellensä hymyillessä. Se seisoi\nkypsyvät hedelmät helyinä, kukat koristeina ja harsoina väriviheriä.\nLintu loisti kukkana joka oksalla ja joka lehdellä kisaili valo\nvarjon keralla.\n\nPuiden suojassa oli Kainin maja. Se oli kuin viheriöistä köynnöksistä\npalmikoitu, kukilla kylvetty pesä. Majan edustalla oli lammikko,\njossa joutsen ui sorsaparven saattelemana laulellen hautovalle\nemolle. Oikealla puolen kohosi Himalajan ylpeä huippu, valkea\nlumikruunu päässä, pujottautuen taivaan tumman rajoille. Pensaan\njuurelta näkyi kätkössä makaava musta käärme, joka viisailla\nsilmillänsä katseli nuorta vaimoa.\n\nMutta majan edustalla leikkivät Kainin lapset: kaksi poikaa ja kaksi\ntytärtä... Kainin lempeän vaimon viimesyntynyttänsä soudatellessa.\nHän soudatteli ja lauloi:\n\n    \"Tuuti, tuuti, Kainin lasta!\n    Tuuti onnetonta!\n    Turhaan etsit maailmasta\n    päivää tuskatonta.\n    Miss' on kukka, siellä myöskin\n    kaiho, kuolo päiväs, yöskin\n    sua vaanii, odottaa.\n    Tuuti Kainin lasta, aa!\n    Kuule kuolon kellot soi!\n\n    Eikä auringosta, kuusta\n    enää valo varjoton\n    sulle vuoda. Murhapuusta\n    kätkyesi tehty on.\n    Suotta itket, ei se auta:\n    kehtos' on jo ruumislauta.\n    Murhapuulla matkaan lähdet,\n    sillä lepäät, konsa tähdet\n    sulta kuolo sammuttaa.\"\n\nKaksi lapsista, poika ja tyttö, katselivat Kainia, joka jousi kädessä\npyrki Himalajan huipulle. Toiset kaksi kuuntelivat äitinsä surullista\nlaulua. Äiti laulaa edelleen:\n\n    \"Kasva, kukka, Jehovalle\n    kasva Kainin lapsi!\n    Jos Hän leppyy rikkojalle,\n    eipä silloin hapsi\n    kutreistasi eikä haitu\n    kuolon viikatteella taitu.\n    Tuuti Kainin lasta, aa!\n\n    Tuuti, tuuti! Musta murha\n    isän kumppalina käy!\n    Uhrit... kaikki on nyt turha.\n    Niinkuin varjo, jot' ei näy,\n    kulkee aina vierelläsi\n    suuren Jehovasi käsi.\n    Nuku, Kainin lapsi.\"\n\nKehdossa makaava lapsi katseli ihmeissänsä äitiänsä. Äiti tuli yhä\nsurullisemmaksi ja lauloi:\n\n    \"Katsot ihmeissäsi, rukka.\n    Kuule, miss' on tuskan syy:\n    Elämä on kaunis kukka,\n    jossa vaanii musta kyy.\n    Yhdessä ne: kyy ja kukka\n    vanhempasi, lapsi rukka,\n    harhateille veivät, tuu!\"\n\nYhä miettivämpänä katseli kehdossa makaava äitiänsä. Toisista seurasi\nkaksi edelleenkin isänsä toimia, toiset kaksi istuivat äitinsä\nedessä, katsellen hänen surullisia silmiänsä. Äiti jatkoi:\n\n    \"Kukka oli liian armas,\n    liian viisas musta kyy.\n    Siksi on nyt mieti karvas,\n    siinä kyynelien syy...\n    Älä ihmettele sitä\n    Vielä itse tunnet mitä\n    kyy ja kukka sulle voi...\"\n\nHän keskeytti laulunsa... Hän muisti lempeää Aabelia... Hän muisti\nsen uhrin... Hän muisteli sen kauniita silmiä... Hän muisteli\nelämänkukkaa... Hän muisteli sitä ja näki siitä matelevan mustan\nkäärmeen, muodostuen Aabelin vuotavasta verestä... Hän muisteli\npaljoa ja jatkoi:\n\n    Oli armas aika silloin,\n    huilu lempeästi soi;\n    onni, lempi, aamuin illoin\n    kaikki polut hopeoi.\n    Rauhallisna uhri paloi.\n    Taivas siunausta valoi...\n    Kuule kummaa kertomaa:\n\n    Silloin taittui huilunsoitto...\n    onni loppui ijäkseen.\n    Kyyn ja elonkukan voitto\n    lemmen veivät lunnaikseen...\n    Siitä päivin rakkautta\n    ei voi, eikä puhtautta\n    maailmassa olla, ei...\n\n    Kuule: Silloin mull' ei varaa\n    ollut enää valintaan...\n    Siksi itkeksin nyt salaa...\n    Kainin pakko-vaimo vaan\n    olen onneton. Ja siksi\n    petokseksi, kyyneliksi\n    rakkaus on muuttunut...\"\n\nLapsi hymyili kehdossa... Kainin vaimo katseli hymyä mieli\nkatkerana... Hän muisti, kuinka hänen omista hymyilyistänsä oli\npuhennut kuihtumaton kukka: _elämäntuska_... Sitä muistellen hän\nlauloi katkerana:\n\n    \"Älä hymyele!... Kuule,\n    kuink' on suuri tuskan syy:\n    Äidin rinnasta jo sulle\n    vuotaa petturuus ja kyy,\n    sekä tuska _perinnöksi_...\n    Maailmassa nyt ei siksi\n    rakkautta koskaan näy...\"\n\nLaulu loppui, lapsi hymyili ja käärme katseli pensaasta... Kain\noli tullut vuorelta väsyneenä, synkkänä ja istahti, pannen jousen\nvierellensä. Hän oli kuullut laulun, ja hänen muotonsa muuttui...\nHän näki Aabelin varjon... Se veti hänen jalkoihinsa mustia sukkia.\nHän katsahti vaimoonsa. Molempien silmäykset tapasivat toisensa ja\npainuivat sitten alas... Perkele puhui ylpeänä:\n\n-- \"Katsokaa! Jehova sai pelastetuksi itsellensä _naisen_, jossa oli\nHänen henkensä. Hän luuli silloin voittaneensa, mutta Hän pelastikin\nnaisensa _minulle_... Ihmiskunta on taas kahtia ja se riittää. Toinen\ntuhotkoon toisen osan!...\"\n\n-- \"Sinun osasi on tuhoava Jehovan osan. Kain oli _sinun_ osasi ja\nAabel sortui\", -- vakuuttivat enkelit. Perkele selitti edelleen:\n\n\"Ensimäinen pakkoavio on syntynyt _minun_ toimestani. Se oli _minun_\npistoni Jehovan kantapäähän. Sillä on jo Kainin aikana jaettu\nihmiskunta uudestaan kahtia: mieheen ja naiseen, jotka toisiansa\npettävät vihollisina. Minun aseinani on vuoroon toinen, vuoroon\ntoinen. Vaimosta on mennyt toiseen puoleen ihmiskuntaa perintönä\nJehovan henki, mutta Kainista on periytynyt _minun_ henkeni ja\" --\nPerkele alensi äänensä kavalaksi -- \"naisen pakkoaviossa herännyt\npetturuus on kulkeva perinnöllisyytenä koko ihmiskunnassa, sekä\nmiehissä että naisissa...\"\n\nEnkelit ylistivät taas Perkeleen viisautta ja voimaa. Mutta käärme\nmakasi rauhallisena kiemurana todistaen hänen valtaansa. Perkele\nkerskui suurena, vallan pilvien hänen ympärillänsä häilyessä:\n\n-- \"Pelastaessansa naisen, on Jehova pelastanut valtansa turvaksi\nkantapäänsä heikoimman kohdan... Aviopetturuus on minun viisaudestani\nsyntynyt ja siihen on Jehova kantapäänsä astuva...\"\n\nYhä istui Kain synkkänä ja vaimo vaikeni. Kain katseli leikkiviä\nlapsiansa. Hän huomasi, että kaksi niistä oli hänen näköisiänsä. Hän\notti ne syliinsä ja suuteli niitä palavasti... Vaimo huokasi...\n\nÄänettömyys jatkui. Kain synkkeni ja tunsi jaloissansa mustat sukat.\n\"Se on Jehovan kirousta\", ajatteli hän synkkänä, katsahtaen Himalajan\nhuipulle, jossa Jehova asui. Hänen silmissänsä leimusi katkera viha.\nPerkele ilkkui:\n\n-- \"Katsokaa, miten puhtaana minun henkeni elää Kainissa. Hän\n_vihaa..._ Mikä puhdas ja suuri tunne se on!... Jehovan henki,\nrakkaus, etsii _palkintoa_... Se tavottelee sen suosiota, jota\nrakastaa, mutta viha... miten moni on sen valtaamana astunut\nturmioon, vankeuteen, hirsipuuhun, häpeään!... Kuka niistä, jotka\ntappavat, toivoo _palkkiota_?\"\n\n-- \"Sinun henkesi on suurin kaikista\", -- vakuutti Hiisi.\n\n-- \"Harhama\", -- jatkoi Perkele -- \"kulkee Kainin suuria polkuja. Hän\n_vihaa_... Hän valmistautuu ja Jehovan pelastama _vaimo_ on hänet\nherättänyt minut tuntemaan, huomaamaan minun henkeni suloisuuden. Hän\non nyt lyövä kaksi iskua: Kainin-iskun ja sen suuremman: teoksensa...\"\n\nYlistyslaulu pauhasi taas kierrellen ihanan temppelin sadoissa\nholveissa. Kain oli noussut synkkänä, vihaisena, ottanut aseensa\nja lähtenyt kiipeämään Himalajan huipulle, vihollistansa Jehovaa\netsimään. Perkele katseli palvelijoinensa hänen nousuansa ja lausui:\n\n-- \"Ah, te ihmistoukat! Te olette _itse_ nousevinanne Jehovaa\nvastaan, ettekä tiedä että olette ainoastaan minun käskystäni Jehovan\nmätänevässä kantapäässä kihiseviä toukkia...\"\n\nPauhuna kierteli taas ylistyslaulu. Perkeleen jokainen jäsen\noli voimaa, hänen kädenliikkeensä oli valtikan välähdystä ja\nsilmänräpäykset kirkkaita salamoita.\n\nEnkeli Iiranto ilmestyi silloin hänen eteensä, elävällä\ntulikäärmeellä seppelöitynä ja odotti herransa käskyä. Perkele antoi\nhänelle neuvoja, puhuen:\n\n-- \"Olen antanut sinulle anteeksi, koska tiesin, että vika ei ole\nsinussa... Jehovan hengen saasta on syöpynyt Harhaman sieluun\nepäilyksenä, sairautena ja siksi on hän vaikea... Hänen typerä\nihmis-inhonsa oli tielläni...\"\n\n-- \"Puhalla sinä, herra, se hänestä pois tomuna!\" -- tarttui Iiranto.\n\nPerkeleestä puhkesivat ylpeyden tuoksuavimmat kukat. Hän lausui:\n\n-- \"Jehovan henki on häviävä itsestänsä, sillä se on vääryys...\"\n\nHän käveli leimuavana tulena ja jatkoi Iirannolle:\n\n-- \"Jos Harhama _nyt_ vielä peräytyi, niin tapahtui se, että isku\nolisi suurempi... Anna Jehovan katsoa _vielä lempeämmästi_ Aabeliin,\nVelikodushofiin!... Anna hänen katsoa siihen niin lempeästi, että\nHarhamasta tuntuu oma uhrinsa läkähdyttävältä häkäsavulta!...\"\n\n-- \"Sinun käskyjesi täyttäminen on minun nautintoni\", -- vakuutti\nIiranto.\n\nPerkeleen katseessa kieppuivat kavaluuden käärmeet, kun hän jatkoi:\n\n-- \"Harhama on Hiiden myllyssä hiukan _pilautanut_... mennyt liiaksi\nkauvas... Hän katselee jo naisen lihaa, kuin puntarilla ostaja...\nSiinä on vaikeus... Hevos- ja naishuijarissa on vaikea saada\nkasvamaan musta kukka... Kumpikin katsoo vaan huijattavansa tavaran\nhampaista niiden ikää ja sitten: antaa mennä! Hän on miesportto...\nLisäksi tulee hänen hullu ylpeytensä, jonka tähden häntä on vaikea\nsaada enää eukon pauloihin niin, että siitä voisi puheta musta kukka,\njoka nostaisi hänet Aabelia vastaan... Tähänkin eukkopaulaan hänet\noli saatava hulluuntumaan teoksensa kautta...\"\n\nPerkele muutti äänensä matelevaksi käärmeeksi, koko olemuksen\nkavaluudeksi ja lopetti:\n\n-- \"Anna siis Jehovan katsoa _samalla_ eukolla uudestaan Aabelin\npäälle ja _entistään lempeämmin_!...\"\n\nUkkosen pauhuna räjähti silloin enkelien riemulaulu, jolla he\nylistivät Perkeleen kavaluutta. Palavat tulikielet ilmestyivät\nkruunuksi Perkeleen pään päälle ja hänen ympärillänsä hehkui\nkipinäkirkas jumaluuden sädekehä. Valtikka tarjoutui hänen käteensä\nja hänen ohimoltansa hyväilivät verenväriset tuoksut. Enkelijoukkonsa\npuoleen kääntyen lausui hän käskevästi:\n\n-- \"Te kaikki, vartioikaa Harhamaa! Kullatkaa hänelle kaikki\nJehovan kielletynpuun hedelmät! Ripustakaa sen oksat täyteen\nmaineenseppeleitä!... Valelkaa murha semmoisella hohteella, että hän\nnäkee miten ihana se on ja suloinen antamaan tyydytystä!\"\n\n-- \"Sinun henkesi on hohtava houkuttelevana elämän jokaisessa\nomenassa\", -- vannoivat palvelijat.\n\nPerkeleen vihjauksesta ilmestyivät tuliset seppeleet enkelien päähän.\nEtäältä kuului hekumallinen soitto. Lihan jäntereet väsyivät...\nraukesivat... etsivät lepoa... lemmenkukat puhkesivat ja enkelit\nalkoivat tanssia rakkauden tanssia laulaen:\n\n    \"Nyt uinahtaa\n    saa riutunut\n    kukassa lemmen hetkisen...\n    Saa huuli huulta maistaa...\n    Nyt kukkainen\n    saa armastaa,\n    värinsä hellät lahjottaa,\n    ja ostaa niillä onnen\n    ja suutelon.\n    Kuin pikkulintu varvukseen\n    saa hempi hemmen ottaa\n    ja väsyneenä uinahtaa\n    sen suudelmiin.\n    Nyt tanssikaa\n    ja suudelkaa...\n    On voitto meidän herran...\"\n\nKaikki nukahti lemmen oksalle. Perkele haihtui ylpeytensä\näärettömyydeksi.\n\n\n\n\nLaulu, joka laulettiin runonlomassa.\n\n\n    Elämä on poroksi polttavaa vihaa...\n\nTalven ensi lumet valkaisivat maita.\n\nElämän kulkuset soivat heleämpinä. Koko elämä helisi jo kylmän\nkourissa. Se pukeutui talvikirkkaaseen huntuun, pukeutui morsiameksi,\nvietti ikuisia häitänsä haudaten entisiään... karkeloiden nykyisten\nkanssa... mairitellen tulevia sulhojansa...\n\nElämän häät eivät koskaan lopu. Se hautaa häissänsä, se viettää\nhäitä haudalla... Se kosii ja kihlaa yksin, se valmistelee samalla\nruumislaudalla vuoteita toisille... Se jakelee elämän ja kuoleman\nsuuteloita samaan aikaan...\n\nJa elämän häähuoneena avautui äärettömyyden suuri sali. Lukemattomat\nmiljaardit maailmat kihisivät siinä häviävinä toukkina, syöden kaikki\nja itse valmistuen kaikkeuden ruuaksi.\n\nRouva Esempio ja Harhama istuivat Pietarissa eräässä pienessä\nhuoneessa kahden kesken. Tuntui kuin olisi huoneessa ollut joku\nilkeä, ilettävä, limainen matelija, joka oli kaikkialla, eikä\nmissään... Se oli entinen yhdys-elämä... Harhama, jossa nyt taas kyti\nelämän kysymys uudessa, tuskallisessa muodossa, huomasi sen matelijan\nlakkaamatta. Ja silloin nousi hänessä raskas, synkkä kysymys. Hän\nkysyi:\n\n-- \"Minähän olen noussut elämää puhdistamaan, pesemään sitä ja\nparantamaan, ja tämmöiseksikö olen sen puhdistanut... likaiseksi\nmatelijaksi?...\"\n\nHän vaipui istumaan, sanattomana, mieli yösydäntä synkempänä... Oman\nsyyllisyyden tunne oli hänelle aivan ventovieras nytkin... Hän yritti\nlohdutella itseänsä sillä, että hän muka ei ollut sitä liannut, mutta\nelämän inhottava matelija ei siitä lohdutuksesta puhdistunut...\nKatkerana mietti hän taas:\n\n-- \"Eipä se siitä näy paremmaksi enää tulevan eikä puhdistuvan, kuka\nsen on liannut...\"\n\nHän nousi ylös, käveli kauvan edestakaisin, kasvolihaksien\nvavahdellessa. Rouva Esempio istui nojatuolissa, kasvot punaisiksi\nturtuneina ja silmän-alus kosteana...\n\nViimein istahti Harhama, otti valmiiksi kirjoitetun paperin ja puhui\nraukeana:\n\n-- \"Olen vieraan omaisuuden asettanut nimellesi siltä varalta,\nettä kuolisin, tai jotain odottamatonta tapahtuisi... Ehkä tahdot\nallekirjoittaa tämän paperin, jossa luovut siitä omaisuudesta...\nSillä luultavasti ne kolikot nyt toki sormiasi polttaisivat...\nvaikkapa niissä olisi paksukin nahka... tai rukkaset kädessäsi...\"\n\nRouva Esempio mietti jotain. Hän ei tiennyt sanotusta Zaikon\njättämästä omaisuudesta mitään, sillä Harhama oli sen olemassaolon\nsalannut turvataksensa sen tuhlaukselta, joka oli rouva Esempion\npieni heikkous...\n\nMolemmat istuivat taas ääneti, elämänsä matelijan kaikkialla\nkiemurrellessa. Viimein kysyi rouva Esempio omaisuuden suuruutta\nneljällä sanalla:\n\n-- \"Kuinka suuri se on?...\"\n\n-- \"Eihän se tähän kuulu\", -- vastasi Harhama lyhyesti. Pitkän, uuden\nvaiti-olon lopetti vihdoin rouva Esempio lausuen raukeasti:\n\n-- \"Voinhan minä sen kirjoittaa...\"\n\nJa kun paperi oli allekirjoitettu tuntui Harhamasta kuin olisi\nhänellä sanottavana jotain muutakin, jota hän ei muistanut, tai\ntajunnut, tai epäili sitä puhua, pelkäsi siihen koskea. Se \"muu\" oli\nse matelija, se puhdistaessa tahrattu elämä, joka nyt luikahteli joka\npaikassa.\n\nHän nousi ylös ja käveli tuntikauden edestakaisin mitään puhumatta ja\nmitään selvästi tajuamatta. Tärisyttävät hermokohtaukset juoksivat\ntuontuostakin hänen ruumiinsa läpi. Rouva Esempio istui sanattomana,\nvilaisten silloin tällöin Harhamaan.\n\n-- \"Miksi minua maailma näin murjoo?\"--lausui viimein rouva Esempio.\n\nJa ikäänkuin olisi joku johtanut ajatukset toisaalle alkoi Harhama\nmiettiä sitä ajatuksetonta kysymystä: \"Miksi maailma niin murjoo?\"\n\nHän mietti ja käveli tunnin toisensa perästä. Lyhyt päivä oli jo\nloppunut, mutta yhä käveli hän tuskaisena ja mietti ja sotkeutui\njohonkin aivan muka näkyvään verkkoon.\n\nViimein oli jotenkin kosketettu siihen limaiseen, elettyyn elämään.\n\n-- \"Majuri Velikodushofhan se oli kaikkeen syypää... Hän lupasi\nminulle linnat laittaa ja miljoonat lahjottaa\", -- lausui rouva\nEsempio.\n\nViha ja kosto ja häpeä ja kaikki riehahtivat Harhamassa yhdeksi\nainoaksi epäselvyydeksi. Aistillisuuden ilkeä lemu tunki häneen.\nKatkerana virkkoi hän puoli-ääneen:\n\n-- \"Mhyh!... Käärme petti minut ja minä söin...\"\n\nJa taas käveli hän synkkänä, mieli katkerana sappena. Hän käveli\nkauvan ja sanattomana. Käärmeestä johtuivat hänen ajatuksensa taas\nelämänkysymyksen tutkimattomiin syihin ja ongelmoihin ja koko elämä\nalkoi silloin kiemurrella hänen edessänsä käärmeenä, joka hävisi\nkaikkialta ollaksensa taas joka paikassa näkyvissä. Viimein lausui\nrouva Esempio arkaillen:\n\n-- \"Minä onneton vielä satuin olemaan rouva Volkofille maksava, eikä\nsattunut rahoja, niin silloin se tuli... Velikodushof... ja työnsi\nviisisataruplaisen kouraan ja sanoi: 'Menkää herrantähden maksamaan\nsille'...\"\n\nKauvan mietittyänsä lausui siihen Harhama:\n\n-- \"Siitäkö sinun piti sitten unohtaa ja myydä kaikki...\nkunniakin?...\"\n\n-- \"Niin... olihan siinä paljon muutakin... Hän puhui sitä ja sitä...\nSanoi että hänen tunteensa eivät ole markkinatavaraa... Ja sanoi\nolevansa niin suuri kirjallisuuden tuntija... Strindberg-tutkija...\nMehän luimme paljon yhdessä\", -- lopetti Esempio, hetken välillä\nvaiettuansa ja tarkastettuansa Harhamaa.\n\n-- \"Siis Kreutzer-sonaatti!\" -- mietti Harhama ja muisti sen\nmajuri Velikodushofin kirjan, jonka hän oli tavannut Narvassa\nLuostarihuvilan pöydällä. Ja taas ja taas hän käveli. Hän ei kysynyt\nmitään omalta itseltänsä. Hän ei kysynyt: \"onko minussa syytä?\" ei\nkysynyt: \"olivatko käteni puhtaat, kun ryhdyin niillä pesemään?\"\nHän etsi taas elämän käärmettä, maailmaa joka murjoi, majuri\nVelikodushofia ja kaikkea joka livahti käärmeenä pakoon... Pitkän\najan käveltyänsä istahti hän ja kysyi raskaalla äänellä:\n\n-- \"Etkö sinä sitte voinut hänen nerostansa ja suuruudestansa ja\nseurastansa nauttia, laskeutumatta ensin likaan?... Ja liattavaksi\",\n-- lisäsi hän nousten vastausta odottamatta istualtaan...\n\nRouva Esempio oli vaiti. Elämän ratkaisemattomat kysymykset matelivat\ntaas rauhassa mustina matoina. Kysymys, miksi eivät mies ja vaimo voi\nnauttia toistensa hengistä, ilman aistillisuuden tuoksua, häilähteli\nsotkeutumana. Kauvan mietittyänsä vastasi rouva Esempio:\n\n-- \"Olenko minä sitten saastaiseksi tullut, jos minä en tee rikosta\n_hengelläni_?\"\n\nHarhama alkoi taas laskea elämänkysymystä. Loolja ja moni muu muistui\nmieleen. Eikä hän voinut yhteenkään kysymykseen vastata muulla, kuin\ntoisella kysymyksellä.\n\n-- \"Niin, niin!... Missä siinä alkaa lika ja saasta ja missä\npuhtaus?\" -- huokasi hän ja kaikki se näytti lialta ja ravalta.\n\nKaiken sekasorron keskeltä, kaiken raunioista ja liasta nousi vielä\nhänen elämänsä sisältö: hänen teoksensa. Kaikki maailman tuliset\nraudat polttivat häntä silloin. Hän tahtoi sen pelastaa vielä, mutta\nhätäytyi, kun ei tiennyt miten voisi sen tehdä, joutui saamattomaksi,\nneuvottomaksi ja oli hädissänsä valmis tarttumaan vaikka mihin\nolenkorteen.\n\nHän käveli ja värisi ja mietti.\n\n-- \"Jolle paljon anteeksi annetaan hän paljon rakastaa\", -- mietti\nhän taas. Elämän verkkokäpy kutoi uutta verkkoa hänen ympärillänsä.\nTalvi-ilta muuttui jo yöksi. Kysymykset lakkasivat lopulta kokonaan.\nNe väsyivät turhaan vastausta odottaessaan ja ikäänkuin nukkuivat\nvälinpitämättöminä. Ja samaten nukkui koko elämä.\n\nMutta epätoivo ja tuska paloivat nukkuvan huoneessa. Elämä oli\nsittenkin viimeinen maailmassa. Ajatus että täytyi se nyt haudata,\ntäytti kauhulla koko Harhaman olemuksen. Maineen seppeleet ja\nKorpikosken linnat vaipuivat maan alle hänen teoksensa kanssa ja hän\nuskoi, että se teos riippui kokonansa nyt tästä hetkestä ja rouva\nEsempiosta.\n\nKun yö läheni, oli sovinto syntynyt sanoitta. Rouva Esempio puhui:\n\n-- \"Kun nyt antaisit minulle rahoja, että pääsisin rauhottumaan ja\npois Velikodushofin lähettyviltä... Tahtoisin matkustaa Odessaan...\nPuhuisin siellä mieheni sisarelle ja peittäisin koko asian, kun olet\nhänelle kirjoittanut... Sillä mitä maailman tarvitsee sitä tietää ja\nmiksi Armiiran pitää kärsiä?...\"\n\nHarhama täytti pyynnön. Lopulta hän aivan vaati, että rouva\nEsempio matkustaisi pois. Siinä ilmeni taas hänen alhaisuutensa ja\nraukkamaisuutensa: Hän tahtoi siten peittää häpeänsä ja omat jälkensä.\n\nKun hän oli antanut mukanansa olevat rahat, lausui rouva Esempio:\n\n-- \"Enhän minä näillä mihin pääse... Armiira on puutteessa ja hänelle\ntäytyy osa jättää...\"\n\nHarhama nouti ne rahat, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria\nmaailmankurjuudelle ja jätti ne teoksensa toisen jumaluuden\nesikuvalle matkarahoiksi...\n\nTuntia myöhemmin, kun hän saattoi rouva Esempiota junalle ja istui\njunan lähtöä odottaessansa hänen kanssansa rautatien vaunussa,\ntuli rouva Esempio kertoneeksi jonkun yksityiskohdan äskeisestä\ntapahtumasta lausuen muun muassa:\n\n-- \"Hän tuli minun jälestäni Viipuria ja Pietaria myöten...\"\n\nMustat kukat puhkesivat. Sanomaton inho sävähti silloin Harhaman\nolemuksen läpi. Oli, kuin olisi maailman kaikki likaiset märät\nvaatteet viskottu hänen hartioillensa. Hän nousi ylös ja yritti\npoistua. Rouva Esempio hätääntyi, purskahti raivoisaan itkuun, vapisi\nja rukoili:\n\n-- \"Älä jätä nyt minua näin, sillä silloin minä sorrun!...\"\n\nJuna vihelsi. Oli enää muutamia sekunteja jälellä. Harhama vapisi\npäätöstä valitessansa. Viimein puristi hän rouva Esempion kättä, ja\nlausui liikkeellä olevasta junasta pois kiirehtien:\n\n-- \"Hyvä on... Minä en jätä sinua minkään uhalla...\"\n\nHän tuli asuntoonsa, istui kauvan synkkänä. Sitten laski hän ne\nmarkat jotka oli jälelle jäänyt. Sitä tehdessään muisti hän rouva\nEsempion toisen luokan ulkomaamatkan piletin ja hänessä nousi katkera\nkysymys:\n\n-- \"Olenko minä, rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle,\nkoonnut ja säästänyt kultaa teokseni toisen jumaluuden esikuvan:\nmaailmankurjuuden valmistajan matkarahoiksi?...\"\n\nHän vaipui kokoon elämänkysymyksen yhä tiheämmäksi verkoksi\nkutoutuessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei kysellyt itseltänsä oliko tehnyt oikean vaiko väärän\npäätöksen. Hän jännitti kaikki voimansa sen toteuttamiseksi. Hän oli,\nkuin mies, joka on elämän suuresta tulipalosta pelastanut parhaansa:\nainoan lapsensa, tulevaisuuden toivon ja elämän sisällön. Hän oli\npelastanut teoksensa. Raunioiden vielä savutessa iloitsi hän sen\npelastumisesta, Tulikielekkeiden leimahdellessa elämän tuhkaläjästä,\nihaili hän pelastettua aarrettansa ja unohti tulipalon ja kaikki mitä\noli ollut.\n\nMatkalta kirjoitti rouva Esempio hänelle muun ohessa:\n\n    'Rakas!\n\n    Nyt minä vasta huomaan mitä olen Sinulle tehnyt, mutta siksipä\n    onkin kaikki toivo kadonnut. Rukoilen Sinua, anna minulle\n    anteeksi.\n\n    Hirveän vaikea minun on olla. Olet ollut niin hieno ja hyvä,\n    nytkin vielä, jota en ansaitse. Ja sitten olet kärsinyt tähteni\n    niin paljon. Olet mennyt niin huonon näköiseksi. Kyllä olen\n    ollut hirveä ja kiittämätön. En minä uskalla toivoa enää mitään\n    jalomielisyyttä Sinulta, en vähääkään. Tee nyt kanssani niinkuin\n    tahdot. Eihän minulla ole ketään ihmistä maailmassa, sen tiedät.\n\n    Ja mahdoton on ajatella Sinun puoleltasi niin suurta rakkautta,\n    että se kestäisi kaiken tämän, epäsuoruutenikin, sillä en ole\n    ollut rehellinen... Ja sitten sen piti vielä tapahtua niin ettei\n    ollut tyhjää huonetta välissä... Minä olin kahden yhtäaikaa.\n\n    Kyllä minä olen syyllinen, minä yksin. En minä uskalla toivoa,\n    että tulisi vielä hyvä.\n\n    Mutta ole minulle hyvä, ole pikku Ritvan tähden. -- Ei hän kosta\n    minulle. Kyllä minä häntä rakastin ja surin jopa kärsinkin hänen\n    tähtensä Korpelassa. Ja jos minä en pitänyt häntä luonani, niin\n    olihan hänellä hyvä muuallakin.\n\n    Niistä rahoista, jotka annoit, annoin Eevalle talousrahoja, kun\n    ei kotona ollut mitään ja kengätkin oli saatava Armiiralle,\n    samoin itselleni. Ole hyvä ja lähetä minulle lisää. Elä anna\n    minkään itseesi vaikuttaa. Minä olen onneton. Kaikki ihmiset\n    kääntävät minulle nyt selkänsä ja sinä tiedät kuka on syyllinen.\n    Mutta kyllä minä tyydyn kaikkeen. Tee kanssani mitä tahdot, Sinun\n    hyvyytesi kokonaan murtaa minut!\n\n    Syleilen Sinua.\n\n                                                 Helga.\n\n    P. S. Tule sitten minua vastaan Pietariin. Kun saan rahat tulen\n    heti sinne.'\n\nTämä kirje oli Harhamalle aurinko, joka nousi keskellä sydän-öistä\npimeyttä, levittäen kelmeää valoa elämän synkkyyteen. Se valo ei\nkirkastunut päiväksi. Se näytti joltain uuden elämän kaamealta, mutta\npuhtaalta valolta. Raamatussa oli häntä aina viehättänyt, paitsi\nJobin kirjaa, kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa,\njosta hän oli usein puhunut rouva Esempiolle ja lausunut, että jos\nhän kerran näkisi hänet semmoisena kuin oli syntinen vaimo niin\nolisi hänen ilonsa rajaton, Hän näkisi hänet silloin puhtaana kuin\nlapsen aistillisuuden yläpuolelle kohonneena, kuin Nikolain morsiamen\nKaatjan.\n\nSilloin alkoi Harhama sairaloisesti kohottautua inhimillisille\nnarrinrappusille: Hän kuvitteli olevansa se, jonka edessä syntinen\nvaimo sortuu, hajoaa, vuotaa kyyneleiksi, odottaa anteeksiantamusta\nja sen saatuansa nousee ylös uutena ihmisenä, puhdistuneena ja\nrauhottuneena. Hän nautti Jeesuksen _olemuksen_ vallasta, Hänen\nolemuksestansa. Hän kuvitteli ja uskoi saaneensa nyt Jeesuksen\njumalallisen jalouden ja löytäneensä tilaisuuden käyttää sitä valtaa\nja jumalallista jaloutta: anteeksi antamusta...\n\nHän luki kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan. Hän tahtoi kaikilla\nsielunsa voimilla antaa anteeksi, olla suuri, jalo, jumalallinen. Hän\nnautti siitä onnesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuotiotulet loimottivat Pietarin kaduilla.\n\nOli Pietarin omituinen, kirpelevä pakkaspäivä. Ilma oli lyijysinervä\nja sen läpi tunkivat ikäänkuin sammumaisillansa olevan, punertavan\nauringon säteet pistelevinä, neulaterävinä, kuin harmaan savupilven\nläpi pujottautuen.\n\nHarhama oli, saatuansa rouva Esempiolta uudistetun pyynnön\nsähkösanomalla, tullut häntä vastaan ja odotteli hänen tuloansa.\n\nPäivä kului, mutta rouva Esempio ei palannut. Toinen päivä tuli\npakkasinensa ja Harhama sai odotettavaltansa pyynnön lähettää rahoja\nlisää.\n\nTuli kolmas päivä ja neljäs. Rouva Esempio ei palannut. Lähetetyt\nrahat eivät olleet hänelle riittäneet. Hän pyysi taas toisia.\nMaailmankurjuuden alttaria rakentaessa kootut rovot alkoivat\nloppua. Harhama turvautui jo niihin Zaikon jättämiin rahoihin,\njoista puhuessaan hän oli Anna Pawlownalle näyttänyt käsivarsiansa,\nkerskaten, että ne olivat ainoat, joita hän tarvitsee ja jotka\nriittävät... Kun hän nyt ensi kertaa nosti pienen summan niiden\nkorkoja, muisti hän sanansa. Hän katseli silloin heikon näköisiä\nmiltei naisen käsiä muistuttavia käsiänsä, joita rouva Esempiokin\nja moni muu oli sanonut tytön käsiksi ja alkoi taas miettiä\nelämän-ongelmaa. Hän mietti kauvan, tuli surulliseksi ja huokasi:\n\n-- \"Mikä se on joka minun käsiäni aina lyhentelee?... Mikä se on,\njoka ei anna niiden jatkua edes sormienpäihin asti?...\"\n\nJa kun hän oli sitä kysynyt ja odotti vastausta, näkyi hänelle taas\nvastauksena elämän ammottava kita, joka tuntui yrittävän ahmata\nhänen teoksensa ja hänen elämänsä ja hänet itsensä sorminensa ja\nsormenpäinensä. Hartioille tuntui silloin nousevan raskas kumara,\njoka painoi, kuin vuori.\n\nPäivä kului taas, mutta odotettavaa ei kuulunut. Joku levottomuuden\nja pahojen aavistusten hämähäkki alkoi kutoa verkkoansa Harhaman\nympärille. Hän takertui siihen verkkoon kokonansa, hätäytyi taas ja\nalkoi hätäytyneenä katsella koko elämää. Joku pahanenne kuiskutteli\nja ilkkui hänelle lakkaamatta, että hän oli takertunut turman ja\npetoksen verkkoon. Siitä verkosta katseli hän nyt teostansakin\nhätääntyneen silmillä. Teos punotti nyt hänelle, kuin Pietarin\npakkaspäivän savuavan näköinen aurinko: himmeän punaisena,\nkylmänkirpeänä sammumaisillansa olevana pyöränä, joka punottaa\npakkasen lyijyharmaiden savujen takaa... Tuntui, kuin riippuisi teos\nja koko elämä taas jostain suortuvasta, jota rouva Esempio piteli\nsaksien välissä majuri Velikodushofin seisoessa hänen takanansa.\n\nHän käveli Pietarin katuja puolitajuttomana. Hän ei voinut taas\nsyödä, ei nukkua ja ankarat hermokohtaukset alkoivat. Aika tuntui\nkulkevan hitaasti, kuin ruumissaatto. Hän yritteli huumata itseänsä\noluella, meni olutmyymälöihin, toivoen ajan siellä kuluvan\nnopeammasti. Mutta tuskin oli hän siellä istahtanut, kun hänellä\ntuntui olevan sanomaton kiire jonnekin, ulos, tai jollekin asialle,\npois vaan. Hän tuskastui tarjoojaan, joka ei kylliksi nopeasti\ntäyttänyt käskyä, kiukustui ja lähti ulos...\n\nJa aivan kuin jonkun käden johtamana tuli hän harhaillessansa\nuudestaan ja uudestaan munkki Pietarin oven eteen, ollen hänen\nluokseen menossa jollekin tärkeälle asialle. Mutta kun hänen\npiti avata ovi, kääntyi hän taas närkästyneenä takaisin lausuen\ntuskastuneena:\n\n-- \"Äts!\" Niin teki hän ovelle monet matkat ja peräytyi aina, kuin\njotain peläten, jotain häveten, jotain arkaillen... Pakkasen pihdit\npuristelivat kaikkea, mutta Harhama ei sitä huomannut. Hän tunsi\nainoastaan elämän pihtien raudankovan puristuksen, näki sen jääkylmän\nkidan ahmivan hänen elämänsä rippeitä ja tyrmistyi sitä nähdessään\njoskus aivan turraksi. Niin tyyten oli hän itsensä pannut teokseensa,\nettä hän sitä luodessaan oli unohtanut viime aikoina kaiken muun.\nVenäjänkielenkin, jota hän kirjoituksessa hallitsi paremmin kuin\näidinkieltänsä, oli hän nyt kolmena vuotena niin unohtanut, että\nainoastaan vaivoin tuli sillä toimeen. Niin kokonaan oli jokainen\najatus kiintynyt teokseen ja siksi oli se teos luonut hänessä\nhulluuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämä seisoi sakset kädessä leikellen poikki omia rihmojansa. Se\nkutoi verkkojansa oman itsensä satiiniksi. Se juoksutti rihmojansa\netäisiltä keriltä, kietoi monen elämän yhdeksi ja kutoi yhden elämän\nmonen elämästä...\n\nUspenskin tuomiokirkossa Moskovassa palvelivat ihmiset Jumalaa.\nTuhannet olivat langenneet maahan näkymättömän käden painamina.\nNäkymätön veitsi oli puhkonut ihmissydämiä, repinyt rintoja, särkenyt\nihmisen koko olemuksen. Se näkymätön käsi oli pidellyt puukkoansa\nihmisten omalla kädellä: kunkin omalla ja toinen toisensa kädellä.\nJa ne, joita se käsi oli raadellut ja repinyt, etsivät haavoillensa\nparannusta samalta kädeltä, jonka he uskoivat ne haavat leikelleen...\n\nRukoilijoiden joukossa seisoi rouva Esempio. Hän katseli maahan\nlangenneita, särkyneitä ja revityitä rukoilijoita. Pyhä savu\nsuitsusi, kuoripojat veisasivat ylistystä sille voimalle, joka oli\nrepinyt ihmiset ja masentanut ne ja painanut ne eteensä polvilleen...\n\nKynttilät tuikkivat. Itku ja huokaukset sekaantuivat\nrukouksenkohinaan. Kyyneleet valuivat virtana. Elämä pusersi\nihmispovesta kyyneleinä niitä kätköjä ja aarteita, joita se oli\nniihin koonnut. Rouva Esempio seisoi yhä ja katseli sitä...\n\nViimein astui hän epäröiden Neitsyt Maarian kuvan eteen, katseli\nsitä kuin ihmeissänsä, miettijä ajatteli jotain. Rukoukset, itku\nja huokaukset kohisivat ihanan laulun säestäminä ja kyyneleet\nkilpailivat kirkkaudessa pyhäinkuvien ja jalokivien kanssa...\n\nYhä mietti rouva Esempio jotain. Viimein osti hän vahakynttilän ja\npienen Neitsyt Maarian kuvan. Kuvan hän kätki povellensa ja kynttilän\nsytytti ja uhrasi, asettaen sen Neitsyt Maarian kuvan eteen palamaan.\nHän katseli kynttiläänsä, kuin rukoillen jotain, tai kiittäin\njostain... kiittäen ehkä siitä, että miesvainajansa sisaren kanssa\noli asia hyvin järjestynyt: tämä ei saanut mitään tietoa. Armiiran\nperintö oli pelastettu... Siitäkö hän tahtoi kiittää, vai jostain\nmuusta, sitä ei hän itsekään tajunnut... Mielikö hän rukoilla onnea\nArmiiralle, vai jotakin muuta armoa, ei sitäkään kukaan tiennyt...\n\nHän polvistui, rukoili sitä mitä toivoi, nousi ylös ja lähti ulos\nkirkosta.\n\nMutta vahakynttilä jäi palamaan. Se paloi, haihtui näkymättömäksi ja\nnousi korkeuteen viemään sinne rouva Esempion rukoukset ja kertomaan\nsiellä, mitä hän toivoi ja rukoili ja mistä hän kiitti ja uhrasi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvinen yö oli taas suistunut päivän jääkylmään kitaan. Nuotiotulien\nsavuja tuskin erotti pakkasen huuteesta. Lyijynvärisen ilman läpi\nhäämötti punertava auringonkehrä.\n\nVielä viipyi rouva Esempio. Harhama kuleksi taas katuja pitkin, kuin\neloton ruumis, tai elävä muumio ja aina johtivat häntä askeleet\nmunkki Pietarin oven eteen. Viimein, ikäänkuin päästäksensä rauhaan,\nteki hän päätöksensä ja astui sisälle.\n\nRauhan puolihämärä päivänpaiste hymyili munkki Pietarin kammiossa.\nJumalankuvan edessä palavasta lampusta levisi heikko, kelmeä valo ja\nsen liekki heloitti rauhallisena, kuin pyhä perhonen.\n\nMunkki Pietari istui otsa käteen nojattuna, edessä elämän ja\nviisauden aarrearkku: raamattu. Hän näytti väsyneeltä. Kasvot olivat\nhieman laihtuneet, hienontuneet ja niitä peitti rauhan ja jalouden\ntaivaallinen ilme. Hän ei näyttänyt huomaavan Harhaman tuloa. Harhama\nastui hänen eteensä hieman arkaillen ja tervehti sanoilla:\n\n-- \"Isä Pietari!\"\n\nMunkki nousi, tunsi Harhaman ja tapansa mukaan aikoi hänet\nsiunata ristinmerkillä. Harhaman jokainen solu värähti. Siunaus\ntuntui hänestä hänen vihollisensa, Jumalan, pistolta. Ikäänkuin\nhätääntyneenä tarttui hän nopeasti munkki Pietarin siunaukseen\nnostettuun käteen, muka puristaaksensa sitä tervehdykseksi ja lausui:\n\n-- \"Kiitos ystävyydestänne, isä!... En olisi kelvollinen...\"\n\nMolemmat miehet katsoivat toistensa silmiin äänettöminä. Harhamasta\ntuntui, että hetki on hänen elämänsä suurimpia. Munkki Pietari\nvilahti taas hänelle Jumalan lihaksitulemuksena ja oli, kuin olisi\nhän katsonut silmästä silmään Sitä, jota vastaan taistelu nyt riippui\nvieraiden saksien välissä olevasta suortuvasta, jonka katkeaminen\noli ratkaiseva elämän ja kuoleman kysymyksen. Hän vavahti ensin,\nmutta sai sitten taas voimansa takaisin, kuten käy viime hädässä. Hän\ntarttui uhmaten valkoisten hevostensa ohjaksiin: \"antaa mennä!\"\n\nMunkki Pietari huomasi, että hänen edessänsä on ihminen, joka on\nvetänyt elämänsä solmuun, jota hän itse ei osaa avata. Hän näki sen\nHarhaman huolellisten salailujen läpi. Lempeällä, hiukan rohkealla\näänellä, alkoi hän kysellä Suomen oloista ja yhteiskunnallisista\nliikkeistä. Harhama selitteli niitä väsyneesti ja lausui lopussa\nmietteissänsä:\n\n-- \"Niissäkin on niin paljon epäselvää... On niin paljon puolueita ja\nliikkeitä, että ei lopulta osaa niistä valita, eikä tiedä, mikä on\noikea ja mikä väärä\".\n\nMunkki Pietari tarttui puheeseen ja lausui varmuudella:\n\n-- \"Kaikki ne ovat oikeita. Jokainen yhteiskunnallinen liike ja\npuolue on aallonharja, joka on yhtä oikeutettu, kuin toinenkin\naallonharja. Ne ovat Jumalan kädessä aseita, joilla Hän kasvattaa\nihmiskuntaa...\"\n\n-- \"Onko sekin sitten oikea, joka tuo turmiota ja on väärä?\" -- kysyi\nHarhama miettivänä.\n\n-- \"On\", -- vastasi munkki Pietari jyrkästi. \"Väärätkin liikkeet ja\npuolueet ovat Hänen aseitansa. Sodoman ja, Gomorran hävitys oli Hänen\npuhdistava tulensa, samaten käärmeet korvessa. Niin on jokainen väärä\npuoluekin ja yhteiskunnallinen liike. Hän on meille vaan antanut\nvapauden, tahdommeko me kulkea onneen ja elämään _vapaasta tahdosta_,\nvaiko Hänen ruoskansa alitse. Hän Itse antaa meidän kutsua ruoskansa\nmeitä oikealle tiellemme lyömään ja vieläpä Hän panee sen ruoskan\nmeidän omaan käteemme.\"\n\nHarhama joutui omaan maailmaansa. Hän sotkeutui ainaiseen, yhä\ntihenevään verkkoonsa: Jumalan olemassaolokysymyksen mietintään.\nOitis alkoi hän selvitellä itseänsä pois siitä verkosta, kutomalla\nsitä yhä tiheämmäksi ja sotkien sitä. Hän kysyi, maahan katsoen:\n\n-- \"Eikö Hän _kaikkivoipana_ voi sitten kulettaa ihmistä oikeaa tietä\nmyöten, ilman ruoskaa?\"\n\n-- \"Katso ympärillesi!\" -- vastasi munkki Pietari. \"Eivätkö ihmiset\njo _nyt_ valita, että heillä ei ole kylliksi vapautta? Jos Hän\nkulettaisi heitä luoksensa orjina, karjana, etkö Sinäkin, veli,\nnurisisi Häntä vastaan vieläkin enemmän?\"\n\nHarhama ei voinut vastata. Hän etsi verkostansa pelastusta eräästä\naseesta, jota hän oli tottunut pitämään tehokkaana todistamaan\nJumalan olemassaolon olettamukseksi.\n\nHän oli viime vuosina katkonut epäilyjensä rihmoja Nikolain\nselityksellä: \"Jumala _Itse valitsi_ juutalaiset teurastamaan Hänen\npoikansa ja kun ne täyttivät tämän, maailman lunastukseksi pannun\nehdon, rankaisi Hän heitä siitä\"... Nyt tarttui Harhama siihen\naseeseen ja selitti sen munkki Pietarille varmana, että hän solmiaisi\ntämän sanoissa ja todistaisi hänelle yhdellä ainoalla pulmallisella\nkysymyksellä kirkon nykyisen Jumala-käsitteen mahdottomuuden. Munkki\nPietari kuunteli häntä tyynenä ja vastasi:\n\n-- \"Sinä olet erehtynyt ja sotkeutunut omiin ajatuksiisi. Totuus,\nJumalan viisaus, on niin yksinkertainen, että ainoastaan taitava\nfilosofi osaa siihen sotkeutua. Minä kysyn sinulta: Eikö Jumala\nantanut Israelin kansalle täyttä vapautta uskoa Jeesukseen,\nsanokaamme uskoa, s.o. ryhtyä seuraamaan hänen oppiansa Jumalan\noppina _hyvällä_, tai sitten nostaa itseänsä vastaan Jumalan ruoskan?\"\n\nHarhama vaikeni kauvan. Otsalle nousi syvä ryppy. Viimein kysyi hän:\n\n-- \"Mutta sehän oli ennustettu... Jos juutalaiset olisivat 'hyvällä'\nuskoneet, eivätkö he olisi Jumalaa ennustuksinensa saattaneet\nhäpeään... valehtelijaksi?...\"\n\n-- \"Veli!\" -- keskeytti munkki Pietari. \"Kun olet joutunut verkkoon,\nälä sitä _itse_ sotke, vaan selvitä!... Minä kysyn sinulta: Eikö se\ntodista Jumalan ijankaikkista viisautta, että Hän jo maailman alusta\nnäki, että juutalaiset, joille Hän antoi vapauden, tulevat kulkemaan\nruoskan alitse, valitsevat sen tien?\"\n\nHarhama vaikeni taas. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:\n\n-- \"Ei Jeesuksen kuolema ollut välttämätön muun tähden, kuin sen,\nettä ihmiset itse sen tien valitsivat. He ikäänkuin tahtoivat nähdä\nHänen kuolemallansa todistavan oppinsa oikeaksi. Jumala tiesi sen ja\nantoi ennustaa, että niin tulevat ihmiset vapauttansa käyttämään. Ei\nHänen maailmaan tulemisensakaan ollut välttämätön muun tähden, kuin\nsen, että ihmiset eivät tahtoneet uskoa Häneen, ennen kun _näkivät_\nHänet ja pistivät keihäänsä Hänen kylkeensä ja sormensa keihään\nreikään...\"\n\nSynkät sumupilvet alkoivat nousta Harhaman ajatuksien seasta. Hän\nkäveli äänetönnä edestakaisin, istahti sitten ja huokasi. Munkki\nPietarin tuli häntä sääli. Hän lausui lempeästi:\n\n-- \"Veli! Olet väsyneen näköinen. Etkö tahdo lähteä Anna Pawlownan\nluo lepäämään?\"\n\nJotkut hellät, arat kielet alkoivat silloin soida Harhamassa. Hänestä\ntuntui, kuin olisi hänellä jotain puhuttavaa, joku paise puhkaistava\nja puhdistettava. Hän mietti vastausta kauvan ja lausui lopuksi\nsurullisena:\n\n-- \"Ei, isä Pietari.\"\n\nJa hän nojasi kyynäspään pöytään, tuki kädellään otsaansa ja huokasi.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari huomasi Harhaman murtumisen\nja kysyi varovasti:\n\n-- \"Onko sinua, veli, joku onnettomuus kohdannut?\"\n\nSe kysymys ikäänkuin puhkaisi paiseen. Harhama alkoi hitaasti ja\nvarovasti kertoa suhteestansa rouva Esempioon ja sen surullisesta\nlopusta, mutta ei sanallakaan maininnut teoksestansa ja missä\nsuhteessa rouva Esempio oli siihen. Munkki Pietari kuunteli häntä\nsurullisena ja kun Harhama oli lopettanut syntyi raskas, rutistava\näänettömyys. Kun Harhama huomasi munkki Pietarin raskaasti huokaavan,\nkysyi hän arkaillen:\n\n-- \"Olenko minä mielestänne tehnyt väärin?\"\n\n-- \"Kuka on sitten tehnyt väärin, koska kumminkin väärinteon\nseuraukset ovat edessäsi?\" -- kysyi munkki Pietari vastaukseksi.\n\nTaas syntyi äänettömyys. Harhama synkkeni ja kutistui kokoon. Munkki\nPietari kysyi edelleen:\n\n-- \"Ovatko mielestäsi rouva Esempio ja majuri Velikodushof tehneet\nsen vääryyden?\"\n\n-- \"Ovat\", -- vastasi Harhama kuivasti, päättävästi.\n\n-- \"Silloin ei sinulla olisi mitään valitettavaa, sillä jos _he_ ovat\nvääryyden tehneet, niin et sinä siitä _voikaan_ kärsiä ja vastata.\nMutta jos kerran tunnet sen hedelmien maun, oletko kysynyt, eikö ole\nitsessäsi vikaa?\" -- lisäsi siihen munkki Pietari lempeällä, mutta\njyrkällä äänellä.\n\nHarhamasta tuntui, että munkki Pietarikin rupeaa häntä polkemaan. Hän\nlausui katkerana:\n\n-- \"Jos siis minä olen naista rakastanut ja minut on petetty ja saan\ntuntea hedelmien maun...\"\n\n-- \"Niin se merkitsee, että olet vapaaehtoisesti syönyt siitä puusta,\njosta ei olisi pitänyt syödä... Sillä miten sinä muuten niiden maun\ntuntisit?\" -- keskeytti munkki Pietari, puhuen yhä jyrkemmällä\näänellä.\n\nHarhamassa alkoi taistella arkuus ja uhma. Hän istui äänettömänä.\nMunkki Pietari jatkoi.\n\n-- \"Vai tahtoisitko panna _muut_ oman elämäsi seurauksista\nvastaamaan? Luuletko, että kukaan _voi_ vastata toisen puolesta?\nTahdotko etsiä pelastusta sanoista: 'Vaimo petti minut ja minä söin'?\"\n\nKammioon laskeusi jotain lyijynraskasta, joka painoi Harhamaa. Hän\nhengitti raskaasti, katsoi alas ja lausui katkerana:\n\n-- \"Te ette tunne asiaa syvemmältä.\"\n\nMunkki Pietarin lempeille kasvoille ilmausi ankara sävy. Hän lausui\njyrkästi:\n\n-- \"Sinä tahdot vedota vaikuttimiisi? Niinkö?\"\n\n-- \"No, niihinkin.\"\n\n-- \"Vaikene silloin. Synti on tulinen omena, joka polttaa kätesi,\ntartut siihen minkä vaikuttimien ajamana hyvänsä...\"\n\nHetken vaiettuansa jatkoi hän:\n\n-- \"Sanot että en tunne asiaa ja kumminkin itse juuri kerroit että\nolet elänyt huoruudessa ja levität nähdäkseni sen seuraukset.\"\n\n-- \"Minäkö _huoruudessa_\"-- yritti Harhama.\n\n-- \"Sinä. Juuri sinä olet huoruudessa elänyt\", -- keskeytti munkki\nPietari kuivasti; -- \"sillä jos tekosi ja elämäsi olisi ollut\nJumalasta, et tuntisi onnettomuutta sen seurauksina.\"\n\nHarhama naurahti sappikatkerana ja lausui tuskanväänne suupielessä:\n\n-- \"Minä huoruudessa!... Rakastaessani _vaimoani_!...\"\n\n-- \"Kuka on sinulle sanonut, että rouva Esempio oli vaimosi?\"\n\n-- \"Minä itse\", -- vastasi Harhama jyrkästi.\n\nMunkki Pietari oikaisi itsensä ryhdikkääksi ja lausui:\n\n-- \"Vai sinä itse! Luuletko todellakin koskaan tulevan sen ajan\njolloin jokainen saa itse _siveellisyyden_ nimessä määrätä, kuka on\nhänen vaimonsa?\"\n\nHarhama vaikeni. Munkki Pietari jatkoi kyselyään.\n\n-- \"Ja jos luulet itse olevasi oikeutettu määrittelemään, kuka\non vaimosi, miksi tahdot nyt saman oikeuden kieltää majuri\nVelikodushofilta ja rouva Esempiolta?\"\n\nKaikki maailman painot alkoivat kasautua Harhaman hartioille.\nJokainen kysymys rutisti häntä vuoren painolla. Munkki Pietari jatkoi\nlempeämpänä:\n\n-- \"Se aika voi tulla, jolloin Jumala toisella tavalla, kuin nyt,\nilmottaa meille ja kirkastaa _kuka_ on meidän vaimomme, millä\nlailla nainen meidän vaimoksemme tulee, mutta sitä aikaa ei koskaan\ntule, jolloin Hän jättäisi kullekin yksityiselle ihmiselle vapauden\npikkuisessakaan asiassa määrätä, mikä on oikea ja mikä väärä... Joka\nsitä yrittää tehdä, hän saa tuntea seuraukset, kuten sinä nyt...\"\n\nMunkki Pietarin äänessä oli jotain tuomitsevaa. Jokainen hänen\nkysymyksensä oli tutkain, johon Harhamassa nouseva uhma satutti\nitsensä ja painui verisenä alas. Hän yritti taas puhua:\n\n-- \"Mutta jos minä olen rakastanut naista, niin...\"\n\n-- \"Enkö silloin jo ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa?\nNiinkö?\" -- keskeytti munkki Pietari jatkaen: \"Mutta jos majuri\nVelikodushof rakasti samaa naista, miksi ei hänkin ollut oikeutettu\nmakaamaan hänen kanssansa yhdessä sinun kanssasi?\"\n\nMunkki Pietari odotti vastausta. Harhama tunsi hänen kysymyksensä\nsattuvan itseensä tulikuumina keihäinä. Hän lannistui ja masentui.\nMunkki Pietari teki uuden kysymyksen:\n\n-- \"Ja vaatiiko rakkaus hinnaksensa lihallista yhteyttä?\"\n\nHarhama vaikeni yhä, ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän ei\nollut koskaan tuntenut itseänsä henkisesti niin voimattomaksi, kuin\ntällä hetkellä. Koko elämä tuntui taas vyöryvän vuoren korkuisena\nkiviaaltona hänen päällensä. Munkki Pietari puhui niin vaikuttavasti,\nettä jokainen sana tuntui vasaran iskulta. Hän jatkoi:\n\n-- \"Rakkaus on sitä, joka ei etsi palkintoa, ei tyydytystä.\nMutta oletko sinä kysynyt itseltäsi, etkö ole rouva Esempiosta\netsinyt tyydytystä omille himoillesi? Oletko kysynyt, oletko häntä\n'rakastanut' sentähden että hän näytti sinusta siltä, joka paremmin,\nkuin muut voi tyydyttää sinun himosi, joko kauneudellansa, tai\nmuulla?\"\n\nHarhamasta se kysymys tuntui niin suurelta ja niin oudolta ja samalla\nniin tutulta ja yksinkertaiselta, että hän hämmästyi. Hän alkoi\nmiettiä ja muistella yhtä ja toista, jota ei ennen ollut ajatellut.\nHän hajosi ja masentui ja kutistui kokoon. Munkki Pietari jatkoi\nhetken vaiti oltuansa:\n\n-- \"_Rakkaus on kaiken oman itsensä maahan polkemista ja muiden\nhyväksi uhrautumista_. Se on omien himojensa, omien mielitekojensa,\nomien halujensa ja makujensa ja kaiken alistamista siveellisen käskyn\nalle ja toisen hyväksi uhrautumista. Se on sukupuoli-elämässä _sen_\nhyväksi ja turvaksi alistumista, jonka kanssa yhtyessä uhraus on\nsuurin. Kaikki muu rakkaus on porttoutta ja eläimellisyyttä. Se on\npalkkion, tai himonsa mahdollisen suurimman tyydytyksen etsimistä...\"\n\n-- \"Mutta nyt\", -- keskeytti Harhama -- \"nyt Te, isä Pietari tulette\nsiihen, että minun pitäisi vaimokseni valita suurin viholliseni, tai\nvastenmielisin...\"\n\nMunkki Pietari keskeytti jyrkästi:\n\n-- \"Siihen täytyykin ihmisten tulla, jos ne tunnustavat Jeesuksen ja\nrakkauden, eivätkä korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille...\nHeidän täytyy, jos rakkaus on oikea, etsiä aina tilaisuutta\nsuurimpaan omien himojensa ja halujensa uhraamiseen toisten hyväksi.\nSillä mikä rakkaus, mikä uhraus se on sinulta, jos etsit naista joka\nsinun himojasi tyydyttää enemmän, kuin muut? Eikö se ole jonkun\nlikaisen tavottelemista? Eikö kaikki näennäinen rakkautesi ole\nsilloin palkkion, himojen tyydytyksen etsimistä? Eikö se silloin\nole porttoutta? -- Ja missä suhteessa _se_ rakkaus eroaa siitä\nrakkaudesta, jolla eläimet aikanansa toisiansa rakastavat?...\"\n\nMunkki Pietari oli hieman kiivastunut. Hän ikäänkuin ruhjoi\nkysymyksillänsä Harhamaa. Ne kysymykset olivat niin teräviksi\nhiotut, että niiden kärki tuntui ijankaikkisen totuuden tutkaimelta.\nKatkerana lausui Harhama:\n\n-- \"Sittenhän ovat _kaikki_ avioliitot porttoutta...\"\n\n-- \"Se ei kelpaa sinun porttoutesi puolustukseksi. Jumalan ja\ntotuuden edessä täytyy jokaisen _itsensä_ vastata, eikä sovitukseksi\nkelpaa toisen rikos. Jos sinä tartut elämän kielletyn puun\ntulikuumaan omenaan ja poltat kätesi, et sitä voi palamattomaksi\ntehdä sillä, että sanot: 'Vaimo antoi minulle', tai: 'Ovathan\navioliitotkin siinä kätensä lianneet'... Olet oikeassa puhuessasi.\navioliiton porttoudesta. Jokainen lihallinen yhtyminen on huoruutta,\njos sen johteena on _himo_ eikä Jumala. Jokainen, joka katsoo vaimon\npäälle _himoitaksensa_ häntä, hän tekee huorin, sanoo Jumala, eikä\ntee sitä sanoessansa erotusta aviovaimon ja muun vaimon välillä.\nRakkaus ei ole _tunnetta_, vaan _alistumista_. Tunne on viettiä ja\nhimoa ja eläimellisyyttä, Jeesus sanoo, että se ei ole rakkautta,\njolla fariseukset rakastavat _ystäviänsä_ -- vaimo on enempikin kuin\n'ystävä' -- vaan vihollisen rakastaminen on rakkautta.\"\n\nKaikki maailman kuumuudet ja kylmyydet juoksivat Harhaman läpi. Hän\npyöri, kuin epäselvässä kosken pyörteessä, koko virran ja kosken\nsyöksyessä hänen ohitsensa selvänä, kumoamattomana ja voimakkaana.\nHän ei kyennyt kumoamaan ja vääräksi todistamaan ainoatakaan munkki\nPietarin sanaa. Hän luuli niiden olevan hänen teokseensa tähdätyitä,\nei kyennyt edes käsittämään, olivatko ne ristiriidassa sen kanssa.\nHän pelkäsi vaan kosken vievän hänet veneinensä, hätäytyi välistä,\nvälistä kohosi uhmansa aallonharjalle tehdäksensä viimeisen\nepätoivoisen ponnistuksen, pelastaaksensa, mitä vielä pelastaa voi.\n\nMunkki Pietari käveli kammionsa pariin kertaan edestakaisin, istahti\nsitten ja jatkoi surullisena:\n\n-- \"Sinä syyttelet muita: rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia,\nja vetoat muiden esimerkkiin. Mutta millä oikeudella sinä heität\nkiven rouva Esempion päälle? Porttoja ovat juuri _miehet_ ja heistä\ntäytyy parannuksen alkaa, jos mieli maailmaa puhdistaa... Jumala\nsanoo: '_Hän_ joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa, _hän_ tekee\nhuorin, _hän, mies_ on portto, eikä nainen.' Te toiset syytätte\nperkelettä, mutta unohdatte, perkeleellä itsessään ei ole mitään\nvaltaa Jumalan luomaan ihmiseen. Teistä itsestänne riippuu tahdotteko\npalvella häntä, s.o. omia pahoja taipumuksianne, vaiko Jumalaa...\nSillä perkele ja sen temppelit eivät ole ulkopuolella ihmistä vaan\nhänen sydämessään, himoissaan...\"\n\nHarhaman silmien edessä alkoivat vyöryä elämän suurkysymyksen\nvuorenkokoiset aallot, peittäen koko elämän ulapan ja niiden aaltojen\nharjoilla hyrskivät jumaluuden olemuksen kuohut, Jumalan ja perkeleen\nvihaiset vaahdot toisiansa vastaan. Järkkynyt hermosto suurenteli\nvielä sen kuvan hirvittäväksi ja kaikki sekaantui sen hyrskeeseen.\nHän lausui, mieli kuolon koleana:\n\n-- \"Missä sitten on se raja Jumalan ja perkeleen välillä?\"\n\nMunkki Pietarin voimat tuntuivat nousevan meren maininkina. Hän\nlausui ylevänä, suurena, kuin profeetta:\n\n-- \"Etkö tiedä sitä rajaa vielä? Etkö vieläkään _tekojesi ja elämäsi\nseurauksista_ tunne, että olet astunut sen rajan yli? Jos et häntä\ntunne, niin opi tuntemaan: Syö edelleen siitä puusta, josta Jumala on\nvarottanut sinua syömästä, niin kyllä silmäsi avautuu näkemään hyvän\nja pahan erotuksen. Hyvän- ja pahantiedonpuu on aina edessäsi. Sinä\npuuna on _elämä_... Jos haluat, astu sen rapakkoihin -- kauniitahan\nne ovat -- astu Hiiden myllyihin ja kullantemppeleihin ja ota ja syö,\nkyllä seuraukset kerran tunnet ja etsit häpeällesi peittoa...\"\n\nHarhama masentui. Elämän kysymyksien vuoret tuntuivat vyöryvän\naaltoina hänen hartioillansa. Hänen ikuinen sairaloisuutensa oli\nhuipussaan. Hänestä tuntui munkki Pietari nyt semmoiselta, joka\ntahtoo häntä polkea ja rusikoida ja tuomita ja tehdä hänelle\nvääryyttä. Mieli syys-yönä lausui hän:\n\n-- \"Minä en Teitä, isä Pietari, ole ennen tämmöisenä nähnyt. Minä\nolen aina luullut että Te seuraatte Jeesuksen oppia: Älkää tuomitko\nettei teitä...\"\n\n-- \"Ettei teitä tuomittaisi\", -- keskeytti munkki Pietari suuren\nprofeetan voimalla ja jatkoi: \"Ne ovat Jumalan sanan törkeitä\nväärentäjiä, jotka opettavat Jumalan kieltävän tuomitsemasta. Ne\novat lihansa toukkia ja paheen syöpäläisiä, jotka niin törkeästi\nväärentävät Jumalan sanaa oman paheensa suojaksi. Minä kysyn sinulta:\nEikö Jeesuksen jokainen sana ollut tuomitsemista? Eikö hän säälimättä\nsanonut: 'Voi teitä, Te!'... Tuo yksi esimerkki, jolloin Hän ei ole\nsyntiä tuominnut!...\"\n\n-- \"Samarialainen vaimo\", -- yritti Harhama. Mutta munkki Pietari\nkeskeytti:\n\n-- \"Eikö Hän hänelle sanonut: 'Sekin mies, joka sinulla on, ei ole\nsinun miehesi'? Tarvitaanko naiselle vielä enemmän sanoa sanoessa:\nsinä olet portto? Eikö Hän häntä armotta nuhdellut huoruudesta?\"\n\nHarhama kutistui kokoon. Pietari nousi ylös. Hän nousi suurena, kuin\nMooses. Hän nousi suurempanakin: Hän nousi suurena, kuin Israelin\nJehova, Hän nousi ylevänä, jalona, kirkastettuna. Hän seisoi\nuskonkalliolla, kuin Jehova Sinainvuorella, kädessä laintaulut ja\npuhtauden ja kirkkauden hohdekehän hänen otsaansa kirkastaessa\nja hänen päätänsä kruunatessa. Hän seisoi uskonkalliollansa\njärkkymättömän ankarana, lujana ja tuomitsevana, halpaan\nmunkkikaapuun puettuna, pienoiseen munkkikammioon ahdattuna. Ja\nsillä kalliolla säteili hän uutena Jumalan ilmestyksenä. Hänen\nedessänsä avautui epäuskon maailma. Loistavat piispanhiipat\nloistivat ja välkkyivät. Lukematon pappien armeija etsi Jumalaa,\nloistaviin pukuihin puettuina, lukemattomat miljoonat elävät ja\nkuolleet lankesivat Hänen eteensä, luullen Hänet löytäneensä,\nuskoen Hänen olevan _rakkauden_. Lukematon armeija oppineita\nraamatunselittäjiä vahvisti heidän uskonsa oikeaksi, ollen\nitse siitä vakuutettu ytimiänsä myöten. Koko ihmiskunta:\nepäuskoisetkin, Jumalankieltäjätkin huusivat täydestä rinnastansa\nja vakaumuksestansa: \"Jumala on rakkaus.\" Miljoonat, monet sadat\nmiljoonat elivät siihen varmuuteen luottaen. Tuhannet miljoonat\nolivat eläneet ja kuolleet siihen varmuuteen luottaen. Miljoonat\nja miljoonat pahantekijät olivat, luottaen siihen, että \"Jumala\non rakkaus\", joka ei tuomitse, vedonneet siihen ihmisten tuomiota\nvälttääksensä. Ja kaiken sen edessä, koko ihmiskunnan vakaumuksen\nedessä, sen oppineiden raamatunselittäjien, pappien ja piispojen\nedessä nousi munkki Pietari Jehovan voimalla oikaisemaan erästä\nihmiskunnan suurinta erehdystä. Hän nousi suurimpana uskonnon\npuhdistajana. Hän paljasti totuuteen pyrkivän ihmishengen suurimman\nerehdyksen armotta, kuin lääkäri, joka viime hädässä turvautuu\nleikkuuveitseen ja työntää sen sairaan paiseisiin. Hän paljasti\nmaailman yksinkertaisimman totuuden, sen joka on joka hetki\nsilmien edessä, sen joka meidän on _pakko_ tuntea ja tunnustaa\nnukkuessammekin. Hän teki Harhamalle aikakautensa suurimman\nyllätyksen. Hän lausui, laintauluihin viitaten:\n\n_\"Jumala ei ole rakkaus... Jumala on tuomio...\"_\n\nOli kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä ilmestynyt Harhaman\neteen uusi Jumala, uudet salamat kädessä ja uuden, ankaran pauhun\nhänen edessänsä vyöryessä. Harhamasta oli, kuin olisi Siinain\nvuori ryöpynnyt ja suitsunnut tulta ja munkki Pietari seisonut sen\nkeskellä, kädessä uusi totuus. Hän värisi ja hämmästyi ja masentui,\nkuin tuhannen salaman iskemänä ja pauhun huumaamana. Munkki Pietari\nilmestyi hänelle Jumalana, jonka suuruus häntä painoi, kuin ikivuori,\njonka huipusta suitsuaa vihaisena tuleva outo totuus. Munkki Pietari\nnosti kätensä ja puhui koko olemuksensa voimalla ja suuren uskonsa\nvakaumuksella, aivan kuin olisi vuori ollut hänen moukarinsa, jolla\nhän joka sanaa lausuessansa rusikoi Harhamaa. Hän lausui:\n\n-- \"Katso ympärillesi! _Jumalan koko olemuksen ydin on tuomio,\nerehtymätön, armoton, jyrkkä, järkkymätön, ijankaikkinen tuomio_...\nEi yksikään maailma voi Hänen määräämältänsä radalta poiketa\ntuntematta Hänen kättänsä, Hänen tuomiotansa: joutumatta turmioon...\nEi yksikään synti jää rankaisematta... Rakkaus on ainoastaan Hänen\narmottoman tuomionsa seuraaja ja koskee sitä, joka Häneen palaa. Ei\nainoakaan elävä olento voi rikkoa Hänen säätämiänsä elämän lakeja\ntuntematta seurauksia: Jumalan tuomiota... Ne jotka väärentävät\nJumalan olemuksen ytimen tuomiosta rakkaudeksi: heidän mukaan synnin\nymmärtämiseksi, ne ovat narreja, jotka ovat astuneet kumoamaan\nJumalan luonnonlakia, sitä lakia, jonka olemuksena on tuomio,\narmoton, erehtymätön, puhdistava tuomio... Ne toukat ovat häpeään\njoutuvat... Ne toukat ovat ilkeitä lapsia, jotka luulevat voivansa\nottaa vitsan pois vanhurskaan Isänsä kädestä, silloin kun siinä\nvitsassa on itse käsi ja itse Isä kokonansa...\"\n\nHän keskeytti, ajatteli hetken, huokasi surullisena ja jatkoi sitten\nlempeämmällä äänellä, ajatellen:\n\n-- \"Jumala ei ole luonut maailmaa ja ihmistä jättääksensä ne\nvallattomina tuhoutumaan... Omaa Poikaansa hän ei sääli, kun Hänen\nerehtymättömän tuomionsa aika on tullut... Hän luo ihmisestäkin\narmotta suurta luomustansa: omaa kuvaansa. Hän täydentää ja kirkastaa\nsitä kuvaa sukupolvesta sukupolveen...\"\n\nHarhamasta tuntui, kuin vyöryttelisi munkki Pietari hänen päällensä\nvuoria, joiden raskaus oli _pakko_ tunnustaa. Tuskanhiki nousi hänen\notsallensa ja hän näki taas näköhäiriöitä: Munkki Pietari vilahteli\njoskus jumaluuden suurena ilmestyksenä. Hän puhui kuin Jumala Sinain\nvuorella, armottomana ja tuomitsevana. Kun hän oli lopettanut, teki\nhän ristinmerkin ja näytti hieman ikäänkuin väsyneen ja lauhtuneen.\nHarhama hengitti raskaasti ja tunsi rintaansa ahdistavan. Puhelu\nmuuttui rauhallisemmaksi: Munkki Pietari etsi taas Harhaman\nepäilyksen rauhasia ja yritteli niitä puhdistaa. Sitä tehdessä\njohtui puhe raamattuun. Jonkunlaisella sairaloisuudella etsi Harhama\nsilloin raamatusta kohtia, joilla hän voisi itsensä edessä puolustaa\nelämänsä tulista ydintä, rouva Esempion saksien välissä olevan\nsuortuvan varassa olevaa teostansa, joka nyt näytti himmenevän munkki\nPietarin loihtimiin jumaluuden sumuihin, kuin tähtitaivas pakkasen\nyhä sakeneviin savuihin. Kun munkki Pietari lempeällä äänellä kysyi,\nmikä on syynä, ettei hän käsitä raamattua, tai _tahdo_ siitä etsiä\ntotuutta, vastasi Harhama hitaasti, pelastavaa olenkortta etsien:\n\n-- \"Siinä on niin paljon semmoista... Siinä on niin paljon mahdotonta\nja vääräksi todistettua...\"\n\n-- \"Esimerkiksi mikä?\" -- tarttui munkki Pietari.\n\n-- \"No paljon yhtä ja toista... Esimerkiksi maailman ja ihmiskunnan\nikä... Raamatun mukaan se on jotain kuusituhatta vuotta, mutta kuka\nsitä uskoo, kun tiede on sen todistanut sadoiksi, tai tuhansiksikin\nmiljooniksi vuosiksi...\"\n\nMunkki Pietari huokasi surullisena ja lausui:\n\n-- \"Ah, te 'tiedemiehet'! Te puhutte sadoista tuhansista miljoonista\nvuosista. Mutta minä aavistan ja uskon, että kun Jumala kirkastaa\nmeille kerran luomispäivänsä pituuden, niin ne tuhannet miljoonat\nvuodet ovat häpeään joutuvat. Ne ovat joutuvat häpeään, koska ne\novat vähemmän, kuin hetki siitä ajasta, jonka Jumala on käyttänyt\nmaailmaa ja ihmistä luodessansa. Rohkeinkaan ihmis-ajatus ei ole\nkäsittävä Hänen päiviensä pituutta. Uskaliainkaan mielikuvitus ei\njaksa mitata sitä aikaa, jonka Jumala on käyttänyt kehittäessänsä\nihmistä maantomusta siksi valmiiksi olennoksi, johon Hän puhalsi\noman elävän henkensä, erottaen hänet kaikista muista luoduista.\nTuhannet miljaardit ovat siinä ehkä olemattomia rahtuja. Ne\ntiedemiehet, jotka luulevat voivansa äärellisillä vuosilla mitata\nJumalan ääretöntä ijankaikkisuutta ja määritellä sen pituuden, ne\novat ihmisjärjettömyyden kukkasia... Meillä ei ole mitään keinoja\nmääritellä Jumalan luomistyön, Hänen säätämiensä luonnonlakien\nhitaisuutta eri aikoina. Me emme voi millään edes todistaa ja\nmitata, että kaksi elämämme vuotta ovat yhtä pitkiä, sillä kaikki\najanmitat ovat Jumalan kädessä ja Hän niitä jatkaa, tai lyhentelee\noman olemuksensa mukaan... Ja me määrittelemme ja mittailemme sitten\näärettömyyttä siihen haihtuvalla äärellisellä rahdulla!...\"\n\nHarhama virkistyi. Ijankaikkisuuden suuruuden kuvaus oli\nhänelle kuin viinaryyppy. Hän juopui siitä, kuten sairaloinen,\nsuuruudenjuoppouteen syvälle vaipunut. Hän himoitsi lisää ja\npolvistui juomansa eteen, rohkaistui siitä ja hurjistui. Munkki\nPietari jatkoi suurena:\n\n-- \"Usko minua! Se aika tulee, jolloin Jumala paljastaa meille\nihmisille luomispäivänsä pituuden ja silloin seisovat tiedemiehet sen\nedessä hämmästyneinä, kuin nyt avaruuden suuruutta ajatellessansa,\nja heidän miijaardivuotensa todistavat ihmis-ajatuksen mitättömyyttä\nJumalan edessä...\"\n\nHarhama juopui yhä enemmän suuruudesta, virkistyi ja voimistui.\nTeoksensa huimaavat kuvaukset alkoivat karkeloida hänen päihtyneessä\nsielussansa, levitellen maailmoita ja sytytellen jumaluuden tulia\npitkin äärettömyyden rantoja. Hän ihastui hetkeksi. Ikäänkuin\nsuuruuden vaahtoavaa viinamaljaa tavottaen kysyi hän taas munkki\nPietarilta:\n\n-- \"Mutta, isä Pietari! Äärettömyys on täynnä maailmoita ja raamatun\nmukaan ainoastaan maassa asuu ihmisiä... Miten se järjettömyys on\nymmärrettävä?...\"\n\nMunkki Pietari oikaisi vartalonsa ja kysyi musertavasti:\n\n-- \"Minkätähden se olisi järjettömyys _jos_ niin olisi?\"\n\n-- \"No, jo siksikin, että olihan tarpeeton luoda ihmistä varten\nsitä, mitä hän ei edes kykene käsittämään\", -- alkoi Harhama. Munkki\nPietari tarttui nopeasti:\n\n-- \"Sinä et kykene käsittämään koiran vainua. Onko sen luominen\nsilloin jo järjettömyyttä?\"\n\n-- \"Mutta\" -- yritti Harhama puolustautua -- \"onhan siinä toki se\njärjellisyys, että se on ihmiselle hyödyllinen... tarpeellinen,\ntai...\"\n\n-- \"Mutta millä sinä todistat, että näkymättömät maailmat eivät ole\njollain lailla tarpeellisia maan olemassaololle?\" -- keskeytti munkki\nPietari.\n\nHarhama vaikeni ja tunsi taas kysymyksen tulitutkaimen polttoa.\nMunkki Pietari jatkoi:\n\n-- \"Sinun ajatuksesi on se, että ihmiset eivät voisi uskoa sitä,\njosta heillä ei ole varmuutta. Mutta minä kysyn sinulta: Onko\nmaailmassa yhtään ihmistä, jolla olisi pieninkään varmuus siitä, että\naurinko vetää maata?\"\n\nHarhama synkistyi ja hajoili ajatuksiinsa. Kun munkki Pietari oli\nturhaan odottanut vastausta, jatkoi hän:\n\n-- \"Ja kumminkaan, vaikka siitä ei ole pienintäkään varmuutta, ei ole\nkahta ihmistä, joka ei uskoisi sitä, panisi päätänsä sen pantiksi.\nOn suuri joukko samanlaisia uskonkappaleita, joita uskovat ne, jotka\neivät tunnusta mitään uskoa olevan olemassa. Etkö sinä huomaa, miten\nkaikki inhimillinen joutuu häpeään oman itsensä edessä ja kuinka\nuskon kieltäjät itse uskollansa vahvistavat sen olemassa olon?\"\n\nKaikki Harhaman ajatukset olivat sekaisin. Ruumiillisten voimien\nvähyys lisäsi sekasortoa. Hän ei tajunnut selvästi muuta kuin sen,\nettä munkki Pietari muka tahtoi musertaa hänet, todistaa vääräksi\nhänen teoksensa. Hän oli kuin kiihtynyt äiti, joka kuulee lapsestansa\npuhuttavan ja sairaloisesti uskoo puheen olevan sen panettelua ja\nkateutta ja ilkeyttä. Hän ärtyi. Munkki Pietari jatkoi rauhallisena:\n\n-- \"Sinä taas mittaat Jumalan ääretöntä järjellisyyttä omalla\näärellisellä järjelläsi ja joudut häpeään. Ja milloin on Jumala\nsanonut sen, että Hän on luonut ihmisen ainoastaan maahan? Hänen\nsanansa väärentäjiä ne ovat, jotka opettavat, että Jumala on siitä\n_mitään ilmottanutkaan_... Onko Hän kansoittanut muut maailmat\nihmisillä ja minkälaisilla ihmisillä Hän on ne kansoittanut, se on\nmeille tällä hetkellä tietämätöntä. Meille on tietämätöntä sekin,\njos Hän on ne kansoittanut ihmisillä, kuten asumamme maan saaret\nja mantereet, onko Hän antanut niille ihmisille samat käskyt kuin\nmeille, vai onko Hän antanut niille jo enemmän tietoa Itsestänsä,\nkuin meille. Se vaan on meille varma, että niitä käskyjä, jotka Hän\ntäällä, tai muissa maailmoissa säätää, ei yksikään voi rankaisematta\nrikkoa. Ei yksikään ruoho voi poiketa Hänen säätämistänsä lain\nkäskyistä. Meidän on pakko noudattaa sitä, mitä Hän meille täällä\nmaan päällä kulloinkin säätää ja määrää...\"\n\nKaikki alkoi Harhamalle laajeta ja revetä omaan suuruuteensa. Koko\näärettömyys oli taas juomana hänen huulillansa ja ijankaikkisuus\nhuumasi hänen sielunsa ja päihdytti häntä. Mutta Pietari suureni\nhänen silmissänsä suurenemistansa ja kirkastui, kuin Kristus\nvuorella. Hetkeksi haihtuivat kaikki muut kysymykset. Rouva Esempio\nja maailmankurjuus haihtuivat pölynä ijankaikkisuuden pimeyteen.\nReipastuneena kysyi hän munkki Pietarilta:\n\n-- \"Miksi Hän sitten _salaa_ kaiken sen meiltä?\"\n\n-- \"Ei Hän salaa Itseänsä eikä töitänsä. Hän joka hetki avaa niitä\nmeille, kehittämällä meitä niitä näkemään, antaen meille apukeinoja\nniitä tutkia, lähettämällä meille aikanansa profeettoja Hänestä\npuhumaan\", -- vastasi munkki Pietari rauhallisena.\n\nHarhama mietti taas jotain hämärää. Ja ikäänkuin olisi taas saanut\nkiinni jonkun niidenpään kysyi hän:\n\n-- \"Hyvä on. Te sanotte, että ne profeetat puhuvat Jumalasta Hänen\nvaikutuksestansa, inspirationista. Missä ilmenee se inspirationi?\nMiksi eivät profeetat sitä ole selittäneet?\"\n\nHarhama luuli taas kysyneensä jotain pulmallista, selittämätöntä.\nMutta Jumalan palvelijan varmuudella vastasi munkki Pietari:\n\n-- \"Luuletko ruohon tietävän, miten Jumala sille lakinsa säätää\nja tahtonsa ilmoittaa? Ja kumminkin ruoho tietää, mikä on\nsen elämänlaki: Jumalan käsky _sille_. Niin vaikuttaa Jumala\nprofeettoihinsa. Usko minua: Profeettojen aika ei ole loppunut, eikä\nlopu tässä maailmassa. Niinkuin Jumala kehittää luomakuntaansa ja sen\nlakeja, niin kirkastaa Hän Itseänsä meille alusta loppuun. Kun Hänen\naikansa tulee, lähettää hän meille uusia profeettoja ilmottamaan\nhänen uusia käskyjänsä, tai selittämään ja täydentämään entisiä.\nHän on loppumaton, meille aina valkeneva, alati kirkastuva, Itse\nmuuttumaton Olento...\"\n\nKammiossa tuntui joku salaperäinen jumaluuden henki. Se tuntui\nilmestyvän Harhaman eteen suurena, kammion hämäryytenä, tai jonain\nsemmoisena. Hän tapaili sen hämärän hiuksia, pettyi, synkistyi,\nhajosi, repeili. Munkki Pietari jatkoi, ikäänkuin itseksensä:\n\n-- \"Te tiedemiehet ja muut tutkitte ja erottelette raamatustakin\nsitä, mikä siinä mielestänne on Jumalan, Jeesuksen, puhumaa, mikä ei.\nTe ette tiedä, että _jokaikinen_ oikea totuus on jumalasta, olipa\nse vaikka koneella lausuttu, ja lapsen suusta tullut, sillä muuta\ntotuuden lähdettä _ei_ ole. Raamattua järkyttäessänne te olette\netanoita, jotka yrittävät vuoria siirrellä.\"\n\nHän vaikeni, huokasi, teki ristinmerkin ja mietti Jumalaa ja niitä,\njotka Hänestä pois pyrkivät, ja surunilme levisi hänen kasvoillensa.\n\nSyntyi äänettömyys. Harhaman ajatukset repesivät tavottelemaan\näärettömyyden reunoja ja sitä tehdessä ne hajosivat lopulta\nolemattomiin ja joku pimeys ilmestyi kaiken sijalle. Kammion\nhiljaisuus tuntui taas nousevan kalliona hänen hartioillensa ja\nrutistavan häntä näkymättömällä painolla. Hän hikosi ja sai niin\nankaran hermokohtauksen, että alkoi vapista. Munkki Pietari katseli\nhäntä surullisena, kasvoilla harmahtava kärsimyksien haituva. Kun\näänettömyys oli jatkunut pitemmän aikaa, alkoi munkki Pietari taas\nvarovasti kosketella Harhaman kipeätä ajettumaa. Hän kysyi:\n\n-- \"Oletko, veli, näinä aikoina koettanut lähestyä Häntä?\"\n\nHarhama vaikeni. Hänen teoksensa ja koko elämänsä ilmestyivät hänen\neteensä salamannopeasti. Hän tuli katkeraksi kaikelle, munkki\nPietarillekin. Suupieleen vetäytyi katkera väre ja pitkän odotuksen\njälkeen lausui hän:\n\n-- \"Mhyh!... Lähestyä!... Ketä?\"\n\n-- \"Häntä, ainoaa elävää Jumalaa\", -- vastasi munkki Pietari, ollen\nhuomaamatta Harhaman katkeruutta.\n\nHarhama mietti, tuli yhä katkerammaksi ja alkoi ärtyä. Hänestä\ntuntui taas, kuin tahtoisi munkki Pietarikin hävittää hänen elämänsä\nsisällön: hänen teoksensa. Synkkänä, puoliääneen, vastasi hän viimein:\n\n-- \"Lähestyköön Hän minua, sillä totta kai Hän löytää tien\nparemmin... Jos Hän on kerran Jumala...\"\n\nMunkki Pietari ajatteli jotain tuskallista ja kysyi varoen:\n\n-- \"Hän on aina seisonut luonasi syli avoinna, mutta oletko sinä\npyrkinyt siihen syliin vaipumaan ja särkymään ja laskeutumaan hänen\njalkoihinsa?... Tai oletko ehkä hänen syliänsä paennut?\"\n\nSe oli puukonpisto Harhaman sairaloiseen sieluun. Häntä ärsytti\nse ajatus, että hänen kaiken muun lisäksi pitäisi polvistua\nJumalan eteen, jota vastaan hän nousi ja jota hän vihasi ja piti\nonnettomuutensa syynä. Munkki Pietari tuntui häntä aivan tahallaan\nnöyryyttävän, painaen häntä Jumalan jalkoihin. Hän ärtyi ja uhma\nalkoi kohota hänessä kaikkea olevaa vastaan. Ynseänä, synkkänä lausui\nhän:\n\n-- \"Miten minun pitäisi Hänen syliinsä ryömiä?\"\n\nMunkki Pietari hillitsi itsensä ja kysyi vastaukseksi:\n\n-- \"Oletko näinä aikoina rukoillut?\"\n\nJoku kirkas, polttava salama välähti Harhamassa, nostaen ukkosen...\nHän muisti rukouksensa jonka oli Lammaskalliolla rukoillut. Hän oli\nvalmis räjähtämään. Aivan ilkamoiden vastasi hän:\n\n-- \"Olen... Minä olen rukoillut... Minä olen rukoillut kaikesta\nsydämestäni... Toisen kerran elämässäni...\"\n\n-- \"Silloin on Jumala sinua kuuleva\", -- lausui siihen munkki Pietari.\n\nHarhamasta tuntui se ivalta ja ivalta tuntui nyt koko elämä ja\nmaailma. Hänen ainainen inhonsa ja halveksimisensa pursusivat\nkätköistänsä ja sekottuivat uhmaan. Hän lausui, kasvoilla katkeruuden\nilme:\n\n-- \"Hänkö kuulisi minua!... Minä olen rukoillut, tiedättekö ketä?\"\n\nMunkki Pietari katsahti häneen tutkivasti, terävästi ja ankarasti,\naavistaen jotain. Hän tiesi, että Harhamalta voi odottaa\nmahdotontakin. Hän näki hänen silmissänsä oudon salaman. Harhama\nkatsoi hänen silmiinsä röyhkeänä ja lausui jyrkästi:\n\n-- \"Minä olen rukoillut Perkelettä.\"\n\nMolemmat miehet kavahtivat seisaallensa ja katsoivat toistensa\nsilmiin, kuin vihainen Perkele ja kiivas Jehova. Harhama ärtyi\nedelleen. Jännityksestä vapiseva käsi oli selän taa ojoksi ojennettu\nja nyrkiksi puristettu ja kasvot vavahtelivat, kun hän kertasi\npuolihuutaen:\n\n-- \"Minä olen rukoillut Perkelettä, kaikilla sieluni voimilla... Minä\nolen rukoillut häntä hengessä ja totuudessa.\"\n\nHe seisoivat kauvan aikaa vastatusten, tunkien katseillansa toistensa\nytimiin. Harhama tunsi, että munkki Pietari tahtoi masentaa hänet\nkatseellansa.\n\nSilloin nousivat kaikki hänen voimansa. Ja äkkiä, kuin olisi hän\nhypännyt vuorenhuipulle, jonka perustukset eivät petä ja joka on\nluokse pääsemätön, leimahti häneen elämänsä suurin hurjuus ja\nsen rohkein mielettömyys. Hän pani päähänsä sen kruunun, jota\nei yksikään kuolevainen ole uskaltanut päähänsä asettaa. Hän\nnousi sille alustalle, jolle ei kukaan ole vielä tohtinut astua,\nei miljoonienkaan toivossa, ei kaiken maailman rikkauksienkaan\ntoivossa. Hän nousi sille tulikuumalle alttarille, josta ei yksikään\nkuolevainen ole rohennut mennä noutamaan maailman kunniaa, valtaa ja\nrikkautta, alttarille, jonka eteen astuessa kaikki polvet herpoavat\nja pettävät: Hän kuvitteli ja _tahtoi_ olla Perkele ja puhua sen\nvoimalla ja nimessä munkki Pietarille, joka näytti hänestä nyt itse\nJumalalta.\n\nHän oli mielipuolena tarttunut viimeiseen olenkorteen ja siitä sai\nhän voimaa.\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiinsa kylminä. Harhama uskoi nyt\ntakanansa olevan voiman, joka ei petä. Viimein kysyi munkki Pietari\nkylmällä äänellä:\n\n-- \"Ja mitä rukoilit häneltä?\"\n\nHarhaman kädet vapisivat jännityksestä, mutta kasvot olivat kylmät,\nverettömät, kivikovat, kun hän vastasi päättävästi:\n\n-- \"Minä rukoilin häneltä voimaa kukistaa se Jumala, jonka jalkoihin\nTe tahdotte minut polkea...\"\n\n-- \"Sinä ihmishurjimus!\" -- lausui siihen munkki Pietari arvokkaana,\nistahtaen rauhallisena.\n\n-- \"Niin\", -- alkoi Harhama -- \"minä en tahdo enää tätä elämän\nkurjuutta ja valetta ja petosta kantaa... Minua inhottaa se... Minä\nsanon kerrankin totuuden: Pikkulapsesta lähtien olen noussut Häntä\nvastaan yöt ja päivät. Viime vuodet olen kaikilla sieluni voimilla\nkohonnut paljastamaan Jumala-petosta. Yöt päivät olen istunut\nteokseni ääressä sitä varten ja nyt se on valmis. Vihdoinkin!...\nLopultakin!... Ja Te olette sen teoksen alun siunannut...\"\n\nHän puhui kuin kivipatsas: kylmänä, tietoisena.\n\nMunkki Pietari istui edelleenkin rauhallisena ja hilliten itseänsä.\nKylmänä, ylevänä lausui hän hetken kuluttua kysyvästi:\n\n-- \"Sinä siis tahdoit kukistaa ihmis-elämän perustuksen ja kuolevan\nviimeisen turvan, sinä tahdoit kukistaa Jumalan?\"\n\nHarhaman uhma nousi entistä korkeammalle. Ensi kerran elämässänsä\noli hän paiseensa muille paljastanut ja ikäänkuin ilkkui ja nautti\nsen suuruudesta, tuntien samalla sen voiman, jonka nimessä luuli\npuhuvansa. Hän vastasi jyrkästi:\n\n-- \"En tahtonut Häntä hävittää, vaan vaihtaa Hänet oikeaan. Tahdoin\nja tahdon vaihtaa olemattoman _olevaan_...\"\n\nMunkki Pietari katsoi Harhamaan niin tutkivasti, kuin olisi hän\ntunkenut kahta miekkaa hänen aivoihinsa. Se katse alkoi lannistaa\nHarhaman raivokohtausta.\n\n-- \"Mutta mikä varmuus sinulla on siitä, että Häntä muka _ei_ olisi\nolemassa?\" -- kysyi viimein Pietari tyynenä.\n\nKysymys oli Harhamalle tulisella raudalla tehty pisto. Hän näki sen\nraudan ojentuvan häntä vastaan joka taholta. Se oli hänelle aivan\nodottamaton, aavistamaton kysymys, joka nyt tutkaimena asettui\nhäntä vastaan. Hänessä oli kaikki henkinen epäsäännöllisen rajua\nja voimakasta, vaikka hän sen ulkonaisesti salasi sairaloisella\nhuolella. Siksi lannistui se myös pian, väsyen liikaan rajuuteensa.\nNiin nytkin. Hän alkoi masentua. Hän vaikeni ja alkoi tulla\nneuvottomaksi. Munkki Pietari kysyi pitkän odotuksen jälkeen lisää:\n\n-- \"Ja kumminkin sinä tahdoit Hänet olemattomana kumota... Mutta entä\njos Hän onkin olemassa?...\"\n\nSyvä ryppy nousi Harhaman otsalle. Kädet alkoivat herpautua ja\nmonipäiväisen syömättömyyden ja valvomisen johdosta heikontuneet\npolvet pettää. Hän istui kauvan synkkänä ja sanattomana... Viimein\nlausui hän katkerasti:\n\n-- \"Miksi Hän ei sitten näyttäydy?... Miksi Hän syö minun sieluani\n_salaa_, kuin lude?...\"\n\nMunkki Pietari katsoi häneen tutkivasti ja kysyi vastaukseksi:\n\n-- \"Eikö Hän vielä ole sinulle kylliksi voimallisesti näyttäytynyt\nelämäsi seurauksissa?...\"\n\nKun Harhama ei vastannut, jatkoi munkki Pietari:\n\n-- \"Jos Hän ei ole vielä näyttäytynyt, ja jos et tahdo Häntä muuten\noppia tuntemaan, niin syö edelleenkin hyvän- ja pahantiedonpuusta! Se\npuu on joka hetki edessäsi, eivätkä sen oksilta rapakot kuivu eivätkä\ntuliset omenat ja herkut lopu. Syö, niin kyllä silmäsi avautuvat\nnäkemään alastomuutesi ja erottamaan hyvän pahasta. Sillä tiedä:\nPerkele puhui Jumalan tahdosta totta, kun hän sanoi, että siitä\npuusta syödessä ihminen oppii tietämään hyvän ja pahan...\"\n\nLuostarin kirkonkello kumahti. Munkki Pietari nousi, astui\njumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, istahti ja kysyi levollisena:\n\n-- \"Ja mikä oli se 'oleva' Jumala jonka aijoit asettaa kukistamasi\nsijalle?\"\n\nHarhamasta tuntui kysymys ivalta. Kaikki häntä ärsytti. Hän yltyi ja\nvastasi vakuuttavasti:\n\n-- \"Ihminen... Ihminen maailmankurjuuden ja rouva Esempion\nmuodossa...\"\n\nMunkki Pietari kavahti ylös ja samaten Harhama, kuin olisi hän\nluullut edellisen hänen päällensä karkaavan. Molemmat katsoivat taas\ntoistensa silmiin, kuin Perkeleen ja Jumalan itsetietoiset palvelijat.\n\n-- \"Kurjimus!... Sinä ihmisportto!\" -- lausui munkki Pietari ankarana\nja hänen sielunsa voimat näyttivät paisuvan. Hän jatkoi tuomitsevasti:\n\n-- \"Sinä portto! Sinä olet huorannut kahden kanssa...\"\n\n-- \"Kenen kahden?\" -- yritti Harhama.\n\n-- \"Vaikene!\" -- keskeytti kiivastunut munkki. -- \"Sinä olet\nhuorannut maailmankurjuuden ja naisen kanssa. Jälkimäiseltä sinä\nolet etsinyt lihasi himojen tyydytystä, edelliseltä muiden himojesi\nruokaa, sitten kun olet yhdet himosi siivet polttanut kullassa,\nhuorannut sen kanssa itsesi näännyksiin. Ja ne huoruuskumppalisi\naijoit sinä korottaa ihmisten Jumalaksi... Sinä kurja portto! Sinun\ntekosi ei olisi sillä korjattu, että vuori ripustettaisiin sinun\nkaulaasi ja sinut upotettaisiin tuliseen mereen, sillä esimerkkisi\nsiemenet jäävät toisten turmioksi...\"\n\nHarhama yritti puhua, mutta munkki Pietari keskeytti ankarana:\n\n-- \"Vaikene!... Minä puhun... Te miesportot! Te maailman\nturmelijat!... Te olette tehnyt naisesta himojenne kukan.\nAistillisuutenne te vertaatte runoudella ja nostatte lihan rakkauden\nvaltaistuimelle. Te johdatte ihmiskuntaa eläimen aistitilaa kohti\nja vapauden nimessä johdatte sukuanne himojen orjuuteen, josta\neläinkin on vapaa. Hävetkää! Eläinten rakkaus on tuhannesti\njalompaa ja puhtaampaa kuin teidän, sillä ne eivät koskaan yhdy\nhimojansa tyydyttämään, vaan täyttämään velvollisuuttansa... Te\nilkeät madot! Te kasvatatte naisesta eläimen; ylistelemällä sen\nlihaa, houkuttelette te sen unohtamaan henkensä kehityksen... Ja\nsitten te madot, jotka ette jaksa kohota toukkaa ylemmä, kohotatte\nhuoruuskumppaninne, juustopalanne -- Jumalaksi... Jaksatko sinä\nalhaisuutesi käsittää?...\"\n\n-- \"Vaikene!\" -- keskeytti munkki Pietari, kun Harhama, jonka kasvot\nolivat tuhanharmaat ja tuskallisiksi vääntyneet, yritti puhua.\n\n-- \"Minä tahdon puhua\", -- uhmaili Harhama synkkänä.\n\n-- \"Vaikene!\" -- uudisti munkki Pietari. -- \"Kammioni ja ikäni ja\nmunkkisauvani nimessä käsken minä sinua vaikenemaan. Minä olen\nlukenut Anna Pawlownalle kirjoittamasi kirjeet ja nähnyt että Jumala\non sinulle antanut neron, jota sinä käytät väärin. Sinun hienojen\nsormiesi päistä vuotavat Perkeleen ytimet paperille... Mutta jos\nkerran Jumala on sinulle antanut lahjat, on Hän myös pakottava sinut\nniitä oikein käyttämään. Hän on, jos se on Hänen tahtonsa, pakottava\nsinut kirjoittamaan Hänen ylistyksensä ihanimmat psalmit...\"\n\n-- \"Hänkö!\"-- kauhistui Harhama, johon isku sattui, kuin ärsyttävä\nkeihäänpisto. Ja uudestaan ryöppysi hänessä ajatus että hän on ja\ntahtoo olla Perkele.\n\n-- \"Hän... Juuri Hän. Jos se on Hänen tahtonsa, niin täytyy sinun\nkirjoittaa Hänen kunniaksensa vaikka maailman ihanimmat psalmit\nja korkeat veisut, vaikkapa Hänen sitä tehdessä täytyisi latoa\nhartioillesi kaikki maailmat puristamaan sinusta painollansa Hänen\nylistyksensä...\"\n\n-- \"Ooo-oh!\" -- uhitteli Harhama, kuin olisi hänellä ollut Perkeleen\nvaltikka kädessä.\n\nMolemmat miehet seisoivat taas vastatusten, kuin Jehova ja Perkele.\nMunkki Pietari korotti äänensä, nosti kätensä ja vakuutti: -- \"Niin\ntotta, kuin Hän ja maailma on olemassa, on Hän sen tekevä, _jos_\nse on Hänen tahtonsa... Sinä, portto, olet Hänen istuimellensa\nkorottanut huoruustoverisi maailmankurjuuden ja naisen, mutta Hän on\npaneva sinun jumalasi sinua sylkemään ja porton kädellä on Hän sinut\npainava jalkojensa eteen tomuksi.\"\n\n-- \"Nähdäänhän!\" -- yritti Harhama seisten ylpeänä, päättävänä,\nhurjanrohkeana, silmissä kuumeen tuli. Hän seisoi, kuin olisivat\nPerkeleen sotajoukot seisseet hänen takanansa valmiina, odottaen vaan\nhänen vihjaustansa. Munkki Pietarin silmiin katsoen lausui hän vielä\nuhmaavana:\n\n-- \"Nähdäänhän!\"\n\n-- \"Vaikene ja kuuntele!\" -- käski munkki Pietari. \"Niinkuin sinun\nrakkaudeksi korottamasi porttoutesi on kannettu rikkaruohojen\nhöysteeksi, niin on sinun syntisi häpeään joutuva. Askeleesi\novat muuttuvat tulisiksi kiviksi, jotka nousevat ylös pilviksi\nja satavat tulisina mukulakivinä hartioillesi kunnes olet tomuna\nHänen edessänsä, sillä Hän ei ole luonut sinua jättääksensä sinut\nharhaan. Hän tahtoo tehdä sinusta ihmisen, niin, sumuna nostaa Hän\nsinut Itseensä. Hän masentaa sinut maahan ja etsii sinut pitimiinsä\nvaikkapa minne menisit. Hänen satimestansa et pääse...\"\n\nHarhama kuunteli tuomiona jylisevää puhetta kivipatsaana. Voimakas\nleuka vavahteli hieman suonenvedosta ja laihat kädet olivat nyrkiksi\npuristetut.\n\nMunkki Pietari kohosi yhä korkeammalle, kirkastui ja suureni. Hänen\nvoimansa paisuivat. Mutta sitä mukaa nousivat taas Harhamankin hengen\nvoimat ja urheina he mittelivät toisiansa kuin kaksi elämästä ja\nkuolemasta taistelevaa petoa. Harhama tunsi Perkeleen sotajoukkojen\nyhä lisääntyvän ja odottavan vaan käskyä. Munkki Pietari taas tunsi\npuhuvansa Jumalan istuimelta. Hän todisti.\n\n-- \"Hän on sinut kerran lyövä tomuna jalkoihinsa...\"\n\n-- \"Minutko... Ohoh!?\" -- keskeytti Harhama röyhkeänä, ylpeänä\ntuntien seisovansa nyt elämänsä korkeimmalla vuorenhuipulla, elävänsä\nsen suurinta hetkeä.\n\n-- \"Sinut Hän on masentava, sillä Hän on _tuomio_. Ei yksikään\nmaailmassa... _maailmakaan_ voi Hänen tuomiotansa kiertää. Jos se\npoikkeaa pois Hänen säätämältänsä radalta, täytyy sen murskautua, ja\nsinä olet tomuhitua vähempi maailmaan verraten. Millä voimalla luulet\nvoivasi Hänen luomiansa kiertää...\"\n\n-- \"Perkeleen voimalla... Älkää hämmästykö!... Hänen voimallaan\", --\nraivosi Harhama jonka koko olemus nousi ja laski aallonharjana, josta\nsuitsusi vihan ja ylpeyden savu.\n\nMunkki Pietari kokosi kaikki voimansa, nousi, kuin viimeiselle\ntuomio-istuimelle, nosti kätensä ylös ja lausui suurena, kiivaana:\n\n-- \"Perkeleen täytyy Hänen edessänsä maassa madella... Perkeleen\ntäytyy Hänen käskystänsä johtaa sinut niihin tekoihin, jotka\nvalaisevat silmäsi näkemään viheliäisyytesi. Elämäsi on kurja\nrikosten sarja... Siksi vetosit sinä jo Jeesuksen sanoihin: Älkää\ntuomitko. Mutta jos minä voin, olen minä tällä Jumalan antamalla\nsauvalla armotta lyövä alas jokaisen käden, joka nousee Häntä\nvastaan maailman pahennukseksi. Muuttukoot jumalasi vierinkiviksi,\njotka lakkaamatta kierivät kantapäilläsi todistamassa häpeääsi ja\najamassa sinua Hänen luoksensa! Kohotkoot ne ja teoksesi lehdet\npilveksi! Muuttukoot ne siellä tulisiksi kiviksi ja satakoot\ntulisena kivisateena päällesi kunnes nöyrryt ja tunnustat rikoksesi!\nOsottakoon Hän voimansa ja lyököön sinut tomuksi, koko maailman\npilkansormien osoteltavaksi!...\"\n\nMunkki Pietari oli hengästynyt ja pysähtyi. Kaikki maailman vuoret\ntuntuivat painavan Harhamaa, mutta hän seisoi sen taakan alla\nsynkkänä kuin Kain, kylmänä kuin kivipatsas. Sanaakaan sanomatta\naikoi hän poistua. Munkki Pietari astui silloin hänen eteensä ja\nkäski:\n\n-- \"Seis!\"\n\nHarhama pysähtyi. Munkki Pietari puhui hiukan lempeämpänä:\n\n-- \"Sanoit rukoilleesi Perkelettä. Tiedätkö mikä on Perkele?\"\n\nHarhama vaikeni. Hänellä oli Perkeleestä sama tieto kuin\nJumalastakin. Munkki Pietari jatkoi:\n\n-- \"Teitä on maailmassa narreja, jotka Perkelettä ivatessanne\nlaitatte sille sarvia päähän ja lihallistutatte sen. Teitä on toisia\nnarreja, jotka niille sanoille nauratte ja vakuutatte että Perkelettä\nei ole. Mutta te molemmat tunnette joka hetki sen voiman, sillä\n_Perkeleen ilmestysmuoto on teissä itsessänne asuva pahuus_... Teidän\nluonteenne alhaisuus ja pahat taipumuksenne ovat Perkeleen olemuksen\noleellinen ilmestys ja te kaikki tämän maailman narrit ja naurajat\nolette paras todistus siitä miten voimallinen se Perkele on. Sadat\nmiljoonat hänen ivailijoitansa marssivat joka päivä maanpäällä juuri\nhänen enkeliarmeijoinansa, myrkyttämässä ihmis-elämää, nostamassa\nkäden kättä vastaan ja sitomassa onnettomia himojen kahleisiin...\"\n\nKirkonkellojen soitto tulvasi kammioon. Munkki Pietari teki\nristinmerkin. Harhama katseli häntä tylsän uhmaavana kivipylväänä.\nMunkki Pietari jatkoi surullisena:\n\n-- \"Te ette kykene edes sen vertaa ajattelemaan, että Perkelettä\nivaillessanne ivailette oman olemuksenne turmeltuvaa pääosaa, oman\nhenkenne turmeltunutta ydintä te narrit ivaatte; sen sijaan, että\nkäyttäisitte voimanne sen kukistamiseen, laitatte te sille sarvia\npäähän ja laittelette ruumiillisia muotoja... ja sitä ivaillessanne\nkulette narrijoukkona sen orjina... Koko elämä todistaa teissä asuvan\nPerkeleen voimaa: Pahe seuraa paheesta, käsi nousee kättä vastaan ja\nmies ja nainen tuhoavat toisensa porttoudella. Toiset peittelevät\npahettansa ja häpeäänsä pukemalla sen runouden viikunalehtiin, mutta\nne lehdet ovat kuivuvia, sillä mainitakseni vaan yhden esimerkin,\njoka osottaa, että Jumalan siveelliset käskyt ovat järkkymättömiä,\nmainitsen sen, että eivät mitkään yhteiskunnat ja runoilijat voi\njärkyttää avioliittoa, sillä he eivät voi muuttaa sitä luonnolakia,\njoka asettaa yksimiehisyyden äitiyden ehdoksi. Ne uuden ajan\nprofeetat, jotka sitä yrittävät, ovat niitä hulluuden apostoleja,\njotka luulevat voivansa muuttaa Jumalan säätämän luonnonlain...\nsillä eivät kai hekään aikone hävittää ihmiskuntaa yhdessä polvessa\nhävittämällä naisen äitiyden, polkemalla naisen monimiehisyyteen...\"\n\nMunkki Pietari pysähtyi. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän taas\nsurullisena:\n\n-- \"Huomaatko, että Perkelettä rukoillessasi olet kumartanut omaa\nalhaisuuttasi ja pahoja taipumuksiasi, joista olet niin rikas...\nRukoilemattasikin ne taipumukset jo kuulevat sinua...\"\n\nHarhama kuunteli tylsän uhmaavana. Kun hän taas kumarsi\njäähyväisiksi, astui munkki Pietari hänen eteensä ja lausui\nlempeämpänä:\n\n-- \"Jumalan vanhurskas viha on rajaton, mutta Hänen rakkautensa\nkatuvaa kohtaan on yhtä ääretön.\"\n\nSen sanottuansa hän nosti kätensä siunataksensa Harhamaa\nristinmerkillä. Harhama yritti tarttua siunaukseen nostettuun käteen,\npainaaksensa sen alas, mutta munkki Pietari käski ankarana:\n\n-- \"Käsi alas! Minä käsken Jumalan nimessä ja Hänen palvelijanansa...\"\n\nHarhaman käsi painui alas. Munkki Pietari siunasi hänet nopeasti,\nennen kun Harhama ehti sitä estää, ja lausui:\n\n-- \"Jumala olkoon sinulle armollinen ja painakoon sinut aikanansa\njalkoihinsa tomuksi ja sitten nostakoon sinut uutena ihmisenä!\"\n\nSitten istahti hän ja lausui:\n\n-- \"Mene!... Tästä kammiosta vie sinut jokainen polku Hänen\nluoksensa...\"\n\nOvi sulkeutui Harhaman jälkeen. Käytävän kuuraiset kiviseinät\nhuokuivat jääkylmyyttä, joka tuntui tarttuvan rautaisin kourin\nHarhaman polviin, puristavan niitä ja ikäänkuin taivuttavan niitä.\nSinä hetkenä, jonka hän seisoi Perkeleen valta-istuimella, oli hän\njännittänyt kaikki sielunsa voimat äärimäiseen vireeseen, pingottanut\nkoko olemuksensa ja herposi nyt. Jalat tuntuivat rautapainoilta,\njoita hän ei jaksanut lattiasta nostaa. Hän seisoi oven edessä ja\nkuuli munkki Pietarin rukoilevan:\n\n-- \"Kaikkivoipa Jumala! Nosta armossasi vuoresi hänen hartioillensa,\nennen kun se on hänelle myöhäistä! Jauha hänet tomuksi, kun vielä\naika on, että hän saisi nauttia Sinun armosi suloisuutta!...\"\n\nKylmä hiki nousi Harhaman otsalle. Luostarin kellot alkoivat soida ja\nkirkossa veisasi kuoro:\n\n    \"Muserra meidät murskaksi.\n    Jauha meidät tomuksi!\n    Masenna ylpeys,\n    polta paha,\n    kitke armotta himo!\n    Herra, armahda!\n    Herra, armahda!\n    Herra, armahda!\"\n\nHarhama oli yrittänyt poistua, mutta polvet pettivät. Hän vajosi\nvoimatonna, kuin juopunut polvillensa seinää vasten. Otsa painui\njääkylmään, kuuraiseen seinään ja se virkisti häntä. Kun hän nousi\nvaivoin ylös, huomasi hän painuneensa polvillensa erään jumalankuvan\neteen, jonka edessä paloi pieni lamppu.\n\n-- \"Oi... joi... joi!\" -- pääsi silloin Harhamalta pitkä, tuskallinen\nhuokaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona oli jääkylmä ilma. Pakkasen sakea huude pimensi puolipäivän\nhämäräksi. Auringonkehrä näkyi sen läpi himmeän veripunaisena suurena\npyöränä kuin tähtikehrä savun seasta. Oli niin sumeaa, että myymälät\nolivat valaistut sähkövalolla. Kirkonkellojen ääni kuului synkältä,\njääkolealta.\n\nAjatuksissansa kulki Harhama katuja pitkin. Munkki Pietarin\nankara ääni soi yhä hänen korvissansa. Hän oli kuulevinansa hänen\njylisevät sanansa. Mutta ne sanat eivät häntä masentaneet. Ne\nherättivät hänessä jonkunlaisen sokean, tylsän uhman, kuten tapahtuu\nihmisessä, joka on syössyt uhkarohkeuksiin ja tietää peräytymisen\nolevan myöhäistä, eikä myös ole varma tekonsa oikeudesta eikä sen\nvääryydestäkään. Epäily oli tukahtunut ja sen sijalle astunut\nepätoivoinen uhitteleva ajatus: \"Menköön, sittenhän näkee!\"\n\nJa silloin tulvasi häneen katumus, että oli teoksensa ja elämänsä\nsalaisuuden paljastanut. Se paljastus tuntui tukkeavan kaikki\nperäytymistiet. Peräytymisen ajatuskin jo vyörytteli hänen eteensä\nhäpeän suurta, mustaa palloa, jonka päällä pysyttelihe suuri\nirvistelevä pääkallo nauraen hänelle pirullista ivanaurua. Hänen\nhätänsä roiskahteli uhman tulien seasta öljyvaahtona, joka pärskyi\nylös, laski sieltä takaisin uhman tuliroihuun ja lisäsi sen paloa. Ja\nsitä mukaa tunsi hän myös yhä enemmän riippuvansa rouva Esempiosta.\nHänessä nousi ruttomainen kiihko saada kaikki ennallensa ja siten\npelastaa teos ja elämä. Kaikki elämän rihmat tuntuivat juoksevan\nrouva Esempion saksien läpi.\n\nRouva Esempiota ei vielä kuulunut. Odotellessansa, tuskitellessansa\nja harhaillessansa johtuivat Harhaman ajatukset paksusta\nrahapinkastansa niiden lahjottajaan Zaikoon. Tämän kuva nousi\nhänelle surullisena muistona, joka soitteli menneisyyden kelloja.\nHän lähti hänen haudallensa Vasiliostrovaan, Pietarin tiheimpään\nhaudatulle suurimmalle hautausmaalle ikäänkuin aikaansa kuluttamaan,\ntai tapaamaan kuollutta ystäväänsä ja viemään hänelle tulipunaisen\ntulpaanin.\n\nHautausmaan hoitaja sai ruplansa ja näytti hänelle haudan, moneen\nkertaan kumartaen. Sitä peitti sakea hanki ja pieni muistokivi,\njonka Anna Pawlowna oli yhdessä hänen kanssansa sille pystyttänyt.\nEi ainoakaan jälki osottanut, että ystävä olisi siellä käynyt\ntalven lumien aikana. Harhama istahti viereiselle hautakivelle ja\nkohta laskeusi hänen henkensä ihmishengen kalmanhautoihin. Hänen\nympärillänsä kaivettiin kymmeniä hautoja. Kaikkialta viskasi\nlapio ylös mustaa, rapamaista liejua, valmistaen ihmiselle sen\nmätänemispaikkaa. Suuri hautausmaa oli hautakivimetsänä. Toiset\nniistä kivistä heittelivät obeliskimaisia huippujansa korkeuteen\nylpeinä, toiset aivan kuin häpeilivät pienuuttansa, mutta kaikilla\noli jotain yhteistä: kaikissa näkyivät kaikenhäviön terävien\nhampaiden jälet. Jotkut kivipylväät olivat vinossa, toiset olivat jo\nkaatuneet ja murenivat kaikenhäviön hampaiden pureksimina.\n\nJa siinä istuessansa ja hengessänsä ihmishengen kalmanmailla\nkulkiessansa täytti hänet taas kuoleman pelko tulvaveden tavoin.\nHän tunsi kalmanhajun sieramissansa. Se haju tuntui tarttuvan hänen\nruumiiseensa, kuin ruttoja alkavan suuren työnsä, työn, joka ei\nkoskaan lakkaa, jonka tekijä ei nureksi työn raskautta, työpäivän\npituutta. Se haju sakeni, muuttui harmaaksi sumuksi, sitten mustaksi\nusvaksi ja lopulta pilkkopimeydeksi, ja siihen pimeyteen haihtui taas\nkoko hänen teoksensa ja sen mukana koko hänen elämänsä.\n\nHän vapisi. Sitten selveni taas sumu ja kalmanhaju kirkastui\nilkamoivaksi kuoleman elämän-ivaksi. Koko elämä näytti kuoleman\nivanaurulta. Jokaisen muistomerkin päässä irvisteli kuoleman korppi,\nsiivekäs pääkallo, vaanien häntä, kynnet valmiiksi vedettyinä. Ne\nkorpit suurenivat. Yksi niistä muuttui majuri Velikodushofiksi, joka\nirvisteli hänelle. Hän raivostui, ja inho ja halveksiminen ja vihan\ntuli himmensi kaiken muun, kuin metsäpalo nuotiotulien valon...\n\nJa aina uudet ja uudet kuoleman kuvat ilmestyivät edellisistä ja\npuhkesivat kukkina kalmanhajusta. Hänen silmiensä eteen ilmestyi\nkuoleman musta leija, joka suureni, vaappui, imi itseensä kaiken,\nlaajeni ja täytti viimein koko äärettömyyden. Hän pyöriskeli sen\nimemisissä, hätäytyi, etsi pelastusta ja taas tarttui hän teokseensa\nja rouva Esempioon, josta taas tuntui riippuvan kaikki, sekä elämä,\nettä kuolema.\n\nHaudankaivaja viskasi haudasta sääriluun. Harhama huokasi, asetti\npunaisen tulpaanin ystävänsä haudalle ja läksi pois hoippuvin\naskelin, kalmanhaju sieramissa. Kuoleman korpit, siivekkäät pääkallot\nkurkistelivat yhä Harhaman silmissä. Zaikon haudalta lähdettyänsä\npoikkesi hän hautausmaan kirkkoon.\n\nMikä ajatus oli hänet sinne johtanut, sitä ei hän käsittänyt. Se\noli ehkä ajatus mennä lämmittelemään tai rauhaan, tai yleensä\njohonkin sisälle. Kirkko oli puolihämärä. Sitä valaisivat ainoastaan\nrukoilijoiden sytyttämät vahakynttilät, jotka tuikkivat alttarilla\nja Jumalan kuvien edessä, kuin taivaan tähdet Jumalan olemuksen\nympärillä. Rukouksen ja huokauksien kohina kohosi holveihin ihanan\nlaulun sävelien kantamana ja kaiku vastasi sieltä, kuin vakuuttaen\nsärkyneille että Jumala armahtaa heitä.\n\nRukoilijoita oli tavallista enemmän. Kaikkialla vuotivat kyyneleet,\nkaikkialla näkyi surun ja kuoleman sortamia, jotka saattoivat\nmorsiamensa hautaan ja anoivat Jumalan armoa epätoivoisen\nluottamuksella ja hartaudella, hätääntyneet, avuttoman näköiset\nkatseet kohotettuina Hänen puoleensa, vavisten kuoleman edessä.\n\nKirkossa oli kaksitoista avonaista ruumis-arkkua, kussakin ruumis\nodottaen papin siunausta. Arkut olivat ladotut vieretysten kahteen\nriviin. Ne olivat maailman kurjuudesta poismuuttavia ihmisiä.\nMaailman rikkauksien keskellä ei niille, rikkauksien luojille,\nriittänyt eri siunausta kullekin. Niitä täytyi siunata joukottain.\n\nKuoro veisasi, pappi luki siunauksia ja vakuutti, että kuolleista\nylösnousemisen aamuna ystävät taas saavat syleillä toisiansa elävinä.\nKyyneleet vuotivat, raivoisat itkukohtaukset yltyivät yhdeksi\nkohinaksi laulun ja rukouksien kanssa. Ihmishenki kiemurteli kuoleman\nkorppien terävissä kynsissä.\n\nHarhama tunkeutui aivan arkkurivien viereen. Hän nuuski kalmanhajua\nja tutki kuolleiden kasvonpiirteitä, nähdäksensä niistä jotain,\nvaikka mitä. Hän nuuski kuollutta, kuin nälkäänkuoleva peto\npiiloutunutta raatoa, johon se ei uskaltaisi koskea, mutta\nnälkä pakottaa, polttaen suolia kuin tulinen rauta. Hän värisi,\nhimoitessansa nähdä kuolleiden kasvoista vilahduksen jostain\nhimmeästä ilmiöstä, tai kuolemasta, Jumalasta tai Perkeleestä. Ja hän\nnäki ryppyisiä, raihnaisia kasvoja, laihoja huulia, ihmisraatoja,\njoiden lihan oli kaikenhäviö syönyt jo elävältä. Hän hengitti\nkiihkeästi, tunsi taas kalmanhajun sieramissansa, ja kyyristyi häviön\nkynsiin, silmät hätäytyneinä.\n\n-- \"Niinkuin Jeesus Kristus on noussut kuolleista, niin pitää\nkaikkein kuolleiden kerran nouseman\", vakuutti pappi.\n\n-- \"Onko hän sitten noussut?\" -- ajatteli Harhama, kasvot ivan\nja tuskan vääntäminä, ja jatkoi: \"Miksi hän sitten nousi _yöllä\nsalaa_?... Ja miksi Hän pelkäsi näyttäytyä _kaikille_?...\"\n\n-- \"Siksi ei ole enää kuolemaa, sillä hän on ylösnousemus\", --\nvakuutti pappi.\n\nJeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen hämäryys sumensi\nHarhaman silmiä; hän mietti:\n\n-- \"Miksi ei Hän nyt tule, vaikkapa _näyttäytymään_ taivaan\nkorkeudesta, kun Hän on muka kaikkivoipa ja kun Hän sillä voisi\nlakaista pois epäuskon ja epäilyksen ja tuskat ja kaiken?...\"\n\nHän synkistyi. Erään ruumiin silmä oli raollansa. Hän aivan kyyristyi\nkurkistamaan siihen, nähdäksensä sieltä jotain. Silmä näytti\nelottomalta, muljottavalta, ruumiista nousi ilkeä haju. Pappi luki jo\nviimeisen siunauksensa. Arkkujen kannet nostettiin paikoillensa ja\nsatoihin nousevasta väkijoukosta purskahti silloin epätoivoinen itku\nja parku. Ihmishenki, joka oli luotu maailman herraksi, huusi ja itki\nja vapisi näkymättömän kuoleman tulipitimissä voimatonna haituvana.\n\nHarhama huokasi likomärkänä hiestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuolleet kannettiin liejuiseen maahan mätänemään. Kirkkoon jäi vielä\njoukko rukoilijoita. Kuolema ja tyhjyys henkäili kaikkialta. Elämän\nturhuus tuikutti joka tulesta.\n\nRukoilijoita katsellessansa huomasi Harhama nuoren, mustiin puetun\nnaisen, joka rukoili hartaampana muita Kasanin Neitsyt Maarian kuvan\nedessä. Tämä nainen oli kiinnittänyt pikkuisen, punaisen kukan teriön\nMaarian kuvan eteen, kuvan kehykseen, ja sytyttänyt vahakynttilän,\njonka tuike valaisi kukkasen teriötä ja Neitsyen lempeitä kasvoja\nhämärällä valolla. Itse hän painoi otsansa kirkon kivipermantoon,\nmusta tukka hajosi permannolle ja ruumis värähteli itkukohtauksista.\nKuoripojat lauloivat taas kirkkaalla äänellä: Herra, armahda, Herra,\narmahda, armahda!\n\nYhä hartaammin rukoilivat sortuneet. Entistä kirkkaampana kaikui\nlaulu kirkon holveissa, ja lukuisempina tuikkivat kynttilät. Nuori\nnainen itki yhä otsa kylmään permantoon painettuna. Säälien katseli\nHarhama tuskan runtelemaa naista.\n\nViimein nousi nainen polvillensa, katsoi mustilla suurilla\nsilmillänsä Neitsyt Maarian kuvaan niin avuttoman ja epätoivoisen\nnäköisenä että se katse tunki läpi Harhaman olemuksen. Kerran oli\nRitva katsonut häneen aivan tuommoisena avuttomana, turvattomana...\n\nHän järkkyi, katseli naista tarkemmin ja muisti hänet jossain\nnähneensä, mutta ei muistanut missä, eikä sitä kuka hän oli. Nuori\nnainen painoi taas otsansa kylmää kiveä vastaan, nousi sitten\nuudestaan polvillensa ja rukoili kädet ojennettuina Neitsyt Maarian\nkuvaa kohti. Hän lähestyi naista ja kuuli hänen hiljaa lausuvan:\n\n-- \"Jeesus Kristus! Pelasta Nikolai ja myös hänen ystävänsä\nHarhama!...\"\n\nHarhama säpsähti tuntien naisen. Se oli Loolja, Nikolain onneton\nsisar. Samassa huomasi Loolja hänet ja nousi ylös hämmästyneenä.\nHarhama lähestyi häntä, tervehti ja lausui hiljaa:\n\n-- \"Kiitos, Loolja! Oli hauska, että tapasin... Saamme puhua\nNikolaistakin.\"\n\nHe istahtivat seinänvierelle. Loolja oli kokonaan muuttunut. Hän oli\nvarttunut tytöstä naiseksi. Kasvoissa oli vaimon ilme, mutta mustissa\nsilmissä loisti entinen tytön avomielisyys ja samalla sanomaton\nkärsimys. Hän oli hyvästi puettu. Hiljaisella äänellä alkoi hän puhua:\n\n-- \"Minä juuri satuin muistamaan teitä... Tänään on Nikolain päivä\nja tulin rukoilemaan rauhan puolesta... Hän muisti aina Teitä ja\nKaatja-poloinen puhuu Teistä vielä ja tahtoisi tavata.\"\n\nSuuret muistot heilahtivat Harhaman silmissä. Kuolemakin hävisi\nhetkeksi.\n\n-- \"Missä on Nikolai?\" -- kysyi Harhama uteliaana, kiihkoisena,\nkuiskaamalla, kuin jotain peläten. Looljan silmästä kierähti kyynel,\njonka hän kuivasi nopeasti vapisevin käsin, vastaten kuiskaamalla:\n\n-- \"Hänet ammuttiin kapinassa.\"\n\nSen sanottuansa purskahti hän katkeraan, raivoisaan itkuun... Koko\nruumis vapisi itkukohtauksen kourassa. Harhamaan koski sanoma\nNikolain kohtalosta kuin puukonpisto. Vallankumouksellisten joukossa\noli ainoastaan kaksi, joita hän rakasti: Zaiko ja Nikolai, edellinen\nhieno, hento ja tunteellinen, jälkimäinen uhkarohkea, voimakas ja\nnerokas. Kuoleman jääkylmä koura tuntui taas häntä puristavan. Se\navasi kitansa ja näytti ilkkuen kaikkea, mitä oli sinne niellyt:\nsiellä oli Nikolai, Zaiko, Nikitin. Se pureksi niiden luita, kalvoi\nniitä, kuin koira soisessa haudassa, ilkeänä, inhottavana, märkänä ja\nmatoisena. Loolja painoi kasvonsa käsiänsä vastaan, vartalo vapisi ja\nhän hätäili itkun seasta Nikolaita tarkottaen:\n\n-- \"Se poloinen kuoli vielä katumattomana...\"\n\nKaikki tuskan puukot leikkelivät Harhamaa. Hän yritti lohdutella\nLooljaa, selittäen:\n\n-- \"Eihän hänellä ollut mitään kaduttavaa... Hänhän oli jalo ja\nhyvä...\"\n\nLoolja keskeytti hänet lausuen:\n\n-- \"Oi, Te ette tiedä, ette tiedä... Voi jos Te tietäisitte!...\"\n\nHarhama kiihottui luullen olevan jotain salaista. Ikäänkuin sitä\nsalaisuutta siepataksensa uteli hän:\n\n-- \"No, mitä sitten Loolja?... Mitä hänellä oli?\"\n\nLoolja purskahti taas raivo-itkuun ja aivan kokoon lyyhistyneenä\nvastasi itkun seasta:\n\n-- \"Se poloinen kirosi Jumalan... Voi, Herra Jumala, Herra Jumala\ntätä ihmis-elämää!...\"\n\nHarhaman mieli synkistyi. Hän muisti kuinka hän itse oli kironnut\nJumalan synkän korven keskellä talvisena sydän-yönä. Elämän yleinen\nepäselvyys tuijotti häneen taas mykkänä. Hän ei ollut selvillä\nmistään. Pitkän vaiti-olon jälkeen alkoi hän rauhotella onnetonta\ntyttöä. Hän selitteli:\n\n-- \"Rauhotu, Loolja! Eihän Nikolai ole kenellekään pahaa tehnyt...\"\n\n-- \"Niin\", -- lausui Loolja hiukan rauhottuneena itkun seasta. --\n\"Hän oli kaikille hyvä... minullekin... Ja eikö totta, että Jumala on\narmollinen?\"\n\nHarhama ei tiennyt mitä vastata. \"Pitääkö minun nyt ottaa särkyneeltä\ntytöltä pois se ehkä luuloteltu vesimalja, josta hän taas juo\nrauhaa?\" -- mietti hän. Hän sotkeutui ajatuksiinsa ja huokasi\nitseksensä, Jumalaa tarkottaen:\n\n-- \"Miten kavalasti se paula on punottu!\"\n\nKun Loolja oli rauhottunut, kertoi hän ensin Nikolain kuolemasta ja\njatkoi:\n\n-- \"Me surimme häntä... Kaatjan täytyi piilotella. Minuun koski\nse kovasti, kun hän kaatui katumattomana ja Jumalaa kiroten. Kun\nkesä tuli, kokosin minä, mitä oli, ja lähdin toivioretkelle Kiefiin\nrukoilemaan hänen puolestansa. Siellä rukoilin minä kolme päivää\nhänen puolestaan... ja Teidänkin puolestanne... Se helpotti vähän...\"\n\nHän keskeytti ja mietti. Harhamassa nousi inho sitä Jumalaa vastaan,\njonka nimessä yksinkertaisia houkutellaan toivioretkille, tuhlaamaan\nvaransa ja sitte kärsimään kurjuutta.\n\nHän havahtui noista sanoista, kuin olisi hän nähnyt verivihollisensa.\nMunkki Pietari tuntui hänestä nyt hänen viholliseltansa: Jumalan\nedustajalta, Jumalan, jota hän taas vihasi vaistomaisesti. Se tunne\ntuprahti hänestä, kuin poro sateen siihen sattuessa ja peitti\nhetkeksi kaiken muun. Hän tarttui Jumalaan, kuin lahtari teuraaseen:\nraaoin käsin, arastelematta. Hän kysyi Looljalta halveksivalla\näänellä:\n\n-- \"Loolja...! Uskotko sinä kaikkia taruja?...\"\n\nLoolja katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei tiennyt mitä tarua Harhama\ntarkotti ja kysyi:\n\n-- \"Mitä taruja?... Satujako?...\"\n\nHarhamasta vuoti Jumalan halveksiminen ja viha virtana. Hän vastasi\npuoli ilkkuen:\n\n-- \"Niin... satuja... Voitko sinä uskoa, että Jumala on olemassa?...\"\n\nLooljan silmät suurenivat. Hän katsoi Harhamaan hämmästyneenä ja\nlausui:\n\n-- \"Miten minä voisin olla sitä uskomatta?\"\n\nLooljan ääni ja kysymys oli niin viaton ja yksinkertainen, että\nHarhama tuskastui. Hän lausui kuin nuhdellaksensa Looljaa:\n\n-- \"No, miten sinä, Loolja, voit uskoa, kun et tiedä...\"\n\n-- \"Herra Jumala!\" -- keskeytti Loolja, lisäten:\n\n-- \"Voivathan ihmiset uskoa sitäkin, että Jumalaa _ei_ ole... Ja\nonhan se paljon vaikeampaa uskoa...!\"\n\nHarhama hämmästyi. Looljan vastaus oli hänelle kuin neulanpisto.\nLoolja jatkoi hiukan mietittyänsä:\n\n-- \"Eiväthän nekään _tiedä_, että Jumalaa _ei_ ole olemassa... Ne\nvaan _uskovat_...\"\n\nElämän verkkokäpy alkoi taas liikkua Harhaman ympärillä. Ensi kertaa\nelämässänsä kuuli hän sanottavan, että Jumalan kieltäminenkin on\n_uskoa_... Ja hän ei voinut sitä kumota, ei vääräksi väittää. Looljan\nlausuma ajatus tuntui niin luonnolliselta, yksinkertaiselta, että se\noli aivan kumoamaton. Se tuntui luonnon valmistamalta totuudelta,\njota totuutta ei voida koskaan kumota. Uskonrihmat tuntuivat\njuoksevat yksinpä kieltämyksestäkin. Harhamasta tuntui, että koko\nelämä oli yksi ainoa sadin, joka oli hänen poluillensa viritetty,\nyksi ainoa verkko, josta ei ollut poispääsyä. Ikäänkuin siitä pois\npyrkien, lausui hän tuskastuneena:\n\n-- \"No, sehän on kokonaan toista... _Näkeehän_ sen että Sitä ei\nole...\"\n\n-- \"Mistä sen näkee?\" -- tarttui Loolja kerkeästi, viattomasti, kuin\nlapsi.\n\nJa entistä enemmän sotkeutui ja tuskastui Harhama. Hän ei jaksanut\najatella, ei kyennyt selittämään mistä sen näkee. Tuskastuneena,\nkääntääksensä puheen toisaalle, lausui hän:\n\n-- \"Äs! Jätetään nyt se!... Missä on Kaatja?\"\n\n-- \"Kaatjako? Se poloinen asuu luonani... lapsinensa... Hänellä olisi\nasiaakin Teille\", -- vastasi Loolja.\n\n-- \"Minä tulen häntä tervehtimään\", -- tarttui Harhama, kiirehtien,\njyrkästi.\n\n-- \"Tekö?... Ei... Ette Te _voi\"_, _--_ keskeytti Loolja hämillänsä,\n\n-- \"Miksi en voi?\"\n\nLoolja punastui, kyynel kierähti silmästä ja hän vastasi surullisena\nsuu itkussa:\n\n-- \"Minä olen vielä semmoinen nainen...\"\n\nHän purskahti taas itkuun ja jatkoi sen seasta:\n\n-- \"Enhän minä... enhän minä... tahtoisi, mutta kun on pakko...\nJoskus on pakko... Anna Pawlownan toimesta sain oppia ompelemaan...\nSitten tuli pikku veljille ikävä ja Nikolain täytyi paeta... Ne\npoloiset pyrkivät luokseni... Minä aloin ommella ja otin raukat\nhuostaani... Veljet saivat opetusta ja vanhimmat ovat jo opissa. Kun\ntuli hätä ja olisi poloiset pitänyt karkottaa luotani, niin tuli\nsääli ja minä...\"\n\nItku keskeytti taas puheen. Harhamaa se leikkeli kuin veitsi. Loolja\njatkoi:\n\n-- \"Pari... pari kertaa kuussa on täytynyt... on _täytynyt_, kun\nei ole jaksanut ansaita muuten... niin vähä maksavat... Minä olen\naina silloin rukoillut ja katunut ja ajatellut: Antoihan Jumalakin\npoikansa ihmisten tähden... eikö minun pidä antaa itseäni veljieni\ntähden, että he saisivat kasvaa Jumalan lapsiksi ja voisivat oppia\nJumalan sanaa... Ah, kyllä elämä on raskasta, niin raskasta ja\nlikaista...\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja kuivaili kyyneleitänsä. Harhama hengitti\nraskaasti. Elämä ilmestyi hänelle likaisena petona, joka puri\narmotta, verinen nahka selkään hevosloimeksi heitettynä, verinen\npuoli ylöspäin.\n\nHänessä nousi taas viha rikkaiden Jumala-pelättiä vastaan ja teos\nalkoi nousta niistä sumuista, joihin se äsken uhkasi vajota. Loolja\njatkoi:\n\n-- \"Sitten syntyi Kaatjalle lapsi, jälkeen Nikolain kuoleman. Hän\nonneton on kivuloinen ja me elämme kaikki yhdessä... Kun tulee\näärimäinen hätä, silloin täytyy minun turvautua syntiin ja likaan...\"\n\nHän vaikeni taas, mietti raskaita hetkiänsä, näytti luhistuvan kokoon\nja lopetti huoaten:\n\n-- \"Mutta eihän sille mitä voi... Tottapa sen Jumala on niin\nsäätänyt...\"\n\nLoolja itki taas. Harhama oli unohtanut oman itsensä kokonaan\ntätä ihmistuskan, kärsimyksien, rakkauden ja jalouden kuvausta\nkuullessansa. Viha leimahti Jumalaa ja munkki Pietaria kohtaan. Mieli\nkolkkona lausui hän Looljalle päättävästi:\n\n-- \"Mennään Kaatjan luo!\"\n\n-- \"Kuinka... Mutta ihmiset voivat luulla Teistä pahaa... kun minä\nkävelen.\"\n\n-- \"Ei, Loolja. Ei. Sinä olet parempi minua. Et sinä ole 'kävellyt',\nvaan minä. Sinä pelastat veljiäsi, minä olen _etsinyt_ lokaa\", --\nkeskeytti Harhama. Ja tarttuen Looljan käteen, lisäsi hän:\n\n-- \"Mennään!\"\n\nKun he lähestyivät Looljan asuntoa, lausui tämä:\n\n-- \"Herra Harhama, älkää koskettako Kaatjan yhteen kohtaan, se\npoloinen joutuu silloin vihan valtaan... Ne vangitsivat hänet ennen\nNikolain kuolemaa vallankumouksellisena ja raiskasivat... Sitten\nhänet vapautettiin...\"\n\nHarhaman viha roiskahti tuhlaavana ja sammutti joksikin aikaa kaiken\nmuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän kukkanuput puhkeilivat kukiksi. Rakkaudesta toisia kohtaan\npuhkeili viha toisia kohtaan. Elämä itse loi siten kaiken, mitä se\ntarvitsi itsensä tekijöiksi, oman olemuksensa ytimiksi.\n\nPietarin pakkanen terottui neulateräväksi. Kylmän sumu samensi ilmaa.\nLiput liehuivat tsaarin kunniaksi.\n\nHarhama ja Loolja nousivat pimeitä, likaisia portaita myöten\nviisikerroksisen rakennuksen ullakkokerrokseen, jossa Looljan\nasunto oli. Siinä asunnossa oli yksi matala huone, josta etu-osa\noli erotettu keittiöksi. Huone oli siisti, vaikka köyhyys pisti\nkaikkialta silmiin terävänä, kirpelevänä, syövänä ja leikkelevänä.\nKeittiössä puuhaili Nikolain halvautunut sisar. Häntäkin hoiti ja\nruokki Loolja työllänsä ja ruumiillansa...\n\nKeittiön takana olevassa asuinhuoneessa soudatti Kaatja lastansa\nlaulaen:\n\n    \"Tuuti, tuuti, pienoinen!\n    Kasva, kasva, kaunoinen\n    jumalien kiroksi,\n    sortajien tuhoksi!\n    Tuuti aa!\n    Et sä saa\n    taattoasi unhottaa!\"\n\n-- \"Kaatja, rakas, etkö tunne herra Harhamaa?\" -- kysyi Loolja,\nkun he astuivat sisään, eikä Kaatja tuntenut tulijaa hämärästi\nvalaistussa huoneessa.\n\nRiutuneen, kivuloisen ja kärsivän näköinen Kaatja nousi raukeana\nylös ja tarkasti Harhamaa, Silmissä leimusi palava viha. Häntä\noli mahdoton tuntea entiseksi kauniiksi, kukoistavaksi tytöksi.\nTunnettuansa tulijan, astui hän, kuin uhmaava hengetär Harhaman\neteen, tarttui heikoilla käsillänsä hänen käsiinsä ja lausui\nihastuneena, mutta synkällä äänellä:\n\n-- \"Harhama, sinä Nikolain paras ystävä!... Hän muisti sinua vielä\nsen päivän aamuna, jolloin kuoli.\"\n\nHarhama suuteli liikutettuna ystävänsä lesken laihoja käsiä ja pyysi\nhänen istumaan ja kertomaan Nikolaista. Kaatja istahti. Nivelistä\nkuului nisahdus, kun hän laskeutui istualleen. Hän puhui vihan välke\nsilmissä ja äänessä synkkä kaiku. Hän tuntui raivottarelta.\n\n-- \"Nikolaistako?\"-- alkoi hän. -- \"Mutta minulla on sinulle asiaa,\nHarhama!\"\n\nJa vetäen sormuksen sormestansa ja ojentaen sen Harhamalle kysyi hän:\n\n-- \"Eikö tämä ole sinun sormuksesi?\"\n\nHarhama tarkasti sormusta. Se oli sama, jonka hän oli Hiiden\nmyllyssä antanut mustalaistytölle, Sonjalle. Sisäpuolelle oli hän\nantanut taiteellisesti kaivertaa Magdan ja oman täydellisen nimen.\nSormuksen pinnassa oli kaksi kaiverrettua käärmettä, renkaina\ntoisiinsa sotkeutuneina ja solmeutuneina. Kihlauspäivänä ei kaiverrus\nollut vielä valmis, jonka tähden he olivat kantaneet väliaikaisia\nsormuksia. Sinä iltana, jolloin hän kuuli Magdan luona Noidan laulun,\noli hänellä tarkotus jättää tämä taiteellinen sormus, mutta Noidan\nlaulun johdosta jäi se antamatta.\n\nVanhat muistot tuntuivat solmiutuvan Harhaman kaulaan ilkeänä\nkäärmeenä. Hän vihasi Magdaa, joka oli kietoutunut hänen\nkaulavanteeksensa. Kaatja tuijotti hänen silmiinsä ja jatkoi:\n\n\"Eikö se ole sinun?... Siinä on sinun nimesi...\"\n\n-- \"Kyllä tämä _oli_ minun... Miten se on mahdollista\" -- alkoi\nHarhama puhua ihmeissään.\n\n-- \"Se tapahtui näin\", -- keskeytti Kaatja. -- \"Minä olin Nikolain\nkanssa paossa. Satuimme erääseen taloon, jossa oli joukko\nmustalaisia. Niiden joukossa oli eräs synnytystuskissa oleva\nvaimo. Silloin kuului huuto: 'Kasakat tulevat'... Jokainen pakeni\nkauhuissaan. Mustalaisetkin jättivät onnettoman vaimon yksin,\nNikolai huomasi sen, otti parkuvan vaimon syliinsä ja kantoi hänet\nmetsään. Kohta tuli sotaväki ja poltti talon... Niin, Harhama!... Ne\n_polttivat_ ihmis-asunnon... Ne _tappoivat ihmisiä_\", -- huusi hän\nraivoten, pudistellen Harhamaa käsivarsista, ja silmissä paloi vihan\ntuli.\n\n-- \"Rauhotu nyt, Kaatja, ja kerro edelleen!\" -- pyysi Harhama häntä\nlohdutellen. Kaatja jatkoi synkällä äänellä:\n\n-- \"Ihmisiä ne roistot tappoivat... Ne tappoivat _ihmisiä_... Me\nhoidimme onnetonta vaimoa. Metsässä hän synnytti ja kuoli kahden\npäivän kuluttua. Kuollessansa sanoi hän minulle: 'Ota, kyyhkyseni,\ntämä sormus palkkioksi hoidostasi'... Vasta myöhemmin, kun\ntarkastimme sormusta, huomasimme siinä sinun nimesi. Me luulimme sen\nolevan sinulta varastetun. Ja kun me löysimme mustalaiset ja jätimme\nheille lapsen, säilytimme me sormuksen antaaksemme sen sinulle... Ota\nnyt omasi!\"\n\nKaatja viskasi kasvoille hajonneen tukkansa olkapään yli hartioille\nja jatkoi kehotustansa:\n\n-- \"Ota, Harhama, omasi!\"\n\nHarhamaa inhotti sormus ja häntä huumasi Kaatjan vihainen katse ja\nsynkkä ääni. Kaikki tuntui haudan kolkolta. Nikolain haamu tuntui\nseisovan hurjistuneen Kaatjan vierellä. Harhama työnsi sormuksen\ntakaisin Kaatjalle ja lausui:\n\n-- \"Ei, Kaatja... Se on sinun. Minä olen lahjoittanut sen\nmustalaistytölle... Mutta kerro nyt minulle Nikolaista ja itsestäsi!\"\n\nSillä välin oli lapsi havahtunut ja alkoi itkeä. Kaatja soudatti sitä\nja lauloi:\n\n    \"Tuuti, tuuti, tuuti lulla!\n    Ei ne itkut auta.\n    Äidin kohdussa jo sulla\n    oli synkkä hauta...\n    Et saa olla raukka, rukka!\n    Niinkuin kaunis vihankukka\n    kasvoit kohdussani... Tuu!\n    Ei saa mennä itkuun suu!\"\n\nLapsi rauhottui. Kaatja kääntyi Harhaman puoleen ja jatkoi katkerana:\n\n-- \"Itsestänikö pyysit minun kertomaan? Minä kerron... Ne ottivat\nminut kiinni ja _raiskasivat vankilassa_... Ne _raiskasivat_ minut...\nKuuletko?\"\n\n-- \"Rauhotu, Kaatja kulta!\" -- hätäili Loolja. Harhaman henki aivan\nhyppeli vihan liekinpäässä. Hän nautti siitä ja juopui. Kaatja huusi\nLooljalle:\n\n-- \"Minäkö?... Minä olen rauhallinen, sillä minä _vihaan_... Aaah!...\nAh, miten suloista on vihata!... Eikö totta, Harhama?...\"\n\nHarhama veti sieramiinsa vihaa koko elämää kohtaan, elämää joka\nnäytti hääräävän Jumalan kätyrinä.\n\n-- \"Niin, Kaatja... Kosto on tuleva\", -- lausui hän. Loolja hätäytyi\nja kalpeni. Lapsi alkoi taas itkeä. Kaatja lauloi sitä soudatellen:\n\n    \"Tuuti!... Nyt jo kostoon nosta\n    kätösesi pieni!\n    Sortajille kerta kosta!\n    Ime niinkuin sieni\n    _vihaa_ äidin lauleloista!\n    Hymyellessäsi loista\n    vihankukkasena!... Aa!\n    Tuuti koston kukkijaa!\"\n\nHarhama muisti majuri Velikodushofin ja pallotteli, ettei ollut\njaksanut tukahduttaa halveksimistansa ja nauttia vihasta, kuten\nKaatja. Hän juopui vihan suuruudesta. Loolja yritti rauhottaa Kaatjaa\ntyynnytellen:\n\n-- \"Rakas Kaatja!...\"\n\n-- \"Älä puhu rakkaudesta!... Oh!... Älä puhu siitä!\" -- keskeytti\nKaatja ja jatkoi Harhamalle raivoissaan:\n\n-- \"Kosto tulee.\"\n\nJa lastansa osottaen lisäsi hän:\n\n-- \"Katso tuota lasta! Siinä on _kosto_... Hänestä kasvaa kosto\ninhimillisille ja jumalallisille sortajille... Katso sitä lasta!\"\n\nHarhama katseli kätkyessä makaavaa lasta. Se oli Nikolain tarkka\nkuva, voimakas ja uhmaavan näköinen. Kaatja jatkoi katkeralla,\nkolkolla äänellä:\n\n-- \"Kun minä pääsin niiden petojen kynsistä ja löysin kahden\nkuukauden kuluttua Nikolain, kerroin minä hänelle kaikki,\nherättääkseni hänessä _vihan_... Kuuletko, Harhama: minä tahdoin\nherättää hänessä _vihan_. Ja kun se heräsi, sanoin minä: 'Sinä,\nNikolai, voit kuolla ja silloin ei jää _kostajaa_... Siksi täytyy\nsinun antaa minulle lapsi'...\"\n\nVihan tuli paloi kirkkaana, ihmis-elämän suurena voimana ja tekijänä.\n\n-- \"Voi Herra Jumala!\" -- huokasi Loolja, tehden ristinmerkin. Kaatja\njatkoi:\n\n-- \"Ja hän antoi sen minulle. Se oli ainoa kerta, jolloin hän koski\nminun ruumiiseeni. Hän antoi sen silloin, kun viha kuohui hänessä\nylimmillänsä Jumalaa ja muita sortajia vastaan...\"\n\nLapsi heräsi taas ja yritti itkeä, Kaatja viihdytteli sitä laulaen:\n\n    \"Kuule kuinka kaunihisti\n    kahleet sulle soivat!\n    Katso, kuinka kirkonristi\n    ilkkuu, ilkamoivat\n    jumalat näin sua pilkkaa,\n    Tarukäärmeen silmät vilkkaa\n    sulle aina, muistuttain,\n    että muistat kostaa vain...\"\n\nLapsi rauhottui taas. Kaatja nousi, astui Harhaman eteen, katsoi\nhänen silmiinsä, kuin raivoten ja jatkoi äskeistä puhettansa:\n\n-- \"Niin, viha on suuri ja puhdas tunne... Se on _jaloin_ tunne... Ja\ntuossa lapsessa ei ole mitään muuta, kuin vihaa... vihaa... vihaa...\njaloa, tulista vihaa...\"\n\nJa tarttuen Harhaman käsivarsiin ja katsoen hänen silmiinsä, kuin\nvilli peto, lisäsi hän:\n\n-- \"Sano, onko Sinulla niin puhtaiden tunteiden lasta? Sano, _toveri_\nHarhama!\"\n\nNälkäinen rottalauma tuntui syöksyvän Harhaman kimppuun ja\ntarttuvan häneen terävillä, ilkeillä hampaillansa, kun hän kuuli\nsanan \"toveri\". Kaikki jänteet herposivat hänessä ja hän kalpeni,\nkuin palttina. Hän tunsi seisovansa Kaatjan edessä _petturina_,\nJudas Iskariotina. Hän oli pettänyt oman joukkonsa. Hän taisteli\nniiden riveissä, jotka olivat kumouksen ja sosialismin jyrkimmät\nvastustajat. Hän oli tarvaalaisena taistellut sosialismia vastaan,\njohon hän oli antanut kerran itsensä vihkiä. Hän oli kerran vannonut\nsille joukolle uskollisuutta, Nikolain, Zaikon ja Nikitinin kanssa,\npääkallon ollessa heidän todistajinansa. He olivat vannoneet\nuskollisuutta _oman pääkallonsa_ kautta. Hän oli ollut ensimäistä\npetturia murhaamassa ja nyt seisoi hän itse petturina. Hän oli\nhäväissyt oman pääkallonsa. Rotat tuntuivat järsivän hänen luitansa.\nHän vapisi ja värisi. Lapsi oli taas herännyt ja Kaatja lauloi sille:\n\n    \"Tuuti! Kun juot äidin rintaa,\n    silloinkin jo muista,\n    että imet veren hintaa!\n    Sortajien luista\n    laita kerta suuri viulu!\n    Niiden hurmehella kiulu\n    täytä joka päivä!... Tuu!\n    Laita niille hirsipuu!\"\n\nLoolja istui epätoivoisena, yritellen joskus rauhottaa Kaatjaa.\nHarhama istui kuin kivipatsas, Kaatja jatkoi hänelle äsken\nkatkennutta puhettansa, lausuen:\n\n-- \"Niin, toveri Harhama, semmoista lasta ei sinulla näy olevan.\nMutta kuule: Tuosta lapsesta minä kiitän osaksi sinua.\"\n\nToveri-sana nakerteli Harhamaa. Vuori painoi hänen hartioitaan.\nPääkallo tuntui paljastuvan häpeästä. Synkkänä kysyi hän Kaatjalta\nsen äskeisen puheen johdosta:\n\n-- \"Minua? Miksi sinä minua siitä kiittäisit?...\"\n\n-- \"Katso!\" -- keskeytti Kaatja kiihkoisesti, kuin mielipuoli.\n\"Kun minun aikani tuli, oli Nikolai jo _tapettu_... Niin, hän oli\n_tapettu_... Synnytys-aikana olin kurjuudessa ja olisin kuollut\nnälkään, jos ei minulla olisi ollut _sinun sormustasi_... Minä\npanttasin sen, sain sillä kaksikymmentä ruplaa ja olin pelastettu,\nminä sekä lapsi, nälkäkuolemasta... Nyt minä elän ja voin imettää\nlastani _vihalla_... Sillä katso, Harhama: viha vuotaa minun\nrinnastani lapseni suuhun. Jos hänestä tulee isänsä puolesta kostaja\nja kansan vapauttaja, on sinun sormuksesi pelastanut ja vapauttanut\nVenäjän kansan sorretut... Minä lunastin sen panttilaitoksesta ja\nolen säilyttänyt sitä, kuin taikakalua... Nikolai sanoi, että meidän\npitää se säilyttää sinulle... Anna Pawlowna ei sanonut tietävänsä,\nmissä sinä olet...\"\n\nHän keskeytti. Viha leimusi taas silmissä ja hän lausui Anna\nPawlownaa tarkottaen:\n\n-- \"Oh! Hänkin on yksi niitä sortajia... _Sortajia_ hän on... Vai\neikö hän tiennyt missä sinä olet?... Oh! Hän pelkäsi, että me\nsekotamme hänet... Eikö niin, Harhama? Hah-hah!... Piruja\", -- lopetti\nhän riuhtaisten esiliinansa ja heittäen sen raivoissaan huoneen\nnurkkaan.\n\nHänen naurussansa oli jotakin kamalaa, äärimäistä katkeruutta.\nHengitys oli kuuma. Se tuntui parin metrin päähän ja joka\nhenkäyksellä tunsi Harhama vetävänsä sitä keuhkoihinsa kuin savua,\ntunsi hengittävänsä Kaatjan huokumaa vihaa, koetti taas juopua siitä,\ntukahduttaaksensa häpeänsä ja tuskansa. Ajatuksissansa katseli hän\nkätkyessä nukkuvaa lasta. Kaatja huomasi sen ja alkoi taas puhua\nkolkolla äänellä:\n\n-- \"Niin, hän on Nikolain kuva... Samat luiset kasvot ja korkea otsa,\nkuin isälläkin...\"\n\nJa nousten ylös ryhdikkäänä, jatkoi hän:\n\n-- \"Nikolai oli tavallaan ruma. Hän oli _muista_ ruma. Hänen kasvonsa\nmuistuttivat sinun kasvojasi. Hän oli yhtä ruma, kuin sinä. Mutta\nniissä kasvoissa kuvastui nero... Ah, miten minä rakastin hänen\n_henkeänsä_. Siinä hengessä oli voimaa ja vihaa. Siinä oli hellyyttä\nja kovuutta, kaunista ja rumaa... Hän osasi rakastaa ja kostaa...\nMuistatko sinä, Harhama, kun hän puhui pajassa salamavalossa?\nJa muistatko, kun te yhdessä tapoitte Nikitinin? Minä seurasin\ntakananne, nähdäkseni... Ah!\"\n\nHän seisoi kätkyen vierellä silmät säihkyvinä, kuten silloin pajassa\nsulhasensa vieressä, kun hän puhui tulevaisuuden puhtaasta naisesta.\nKun hän seisoallansa alkoi puhua, ihastui Harhama kuten silloin\npajassa. Jonkunlaisella katkeruudella epäili hän häpeänsä seassa\nja sen puolustukseksi hän ajatteli: Jospa tämä nainen olisi minun\nrinnallani kaikkine henkisine aarteinensa... Ja miksi ei rouva\nEsempio ole hänen laisensa? Mutta kun Kaatja mainitsi Nikitinin\nnimen, vavahti hän, kuin pahanteosta tavattu ja mutisi synkkänä:\n\n-- Niin... Nikitin... Nikitin... Ja itseksensä hän ajatteli taas\nkauhistuen: \"Nyt olen minä itse Nikitin... Oikea Nikitin...\"\n\nKaatjan tukka oli hajonnut kasvoille. Hänen vihassansa oli jotain\nyli-inhimillistä. Hän jatkoi Harhaman puhetta:\n\n-- \"Niin pitää käydä kaikille pettureille ja sortajille... Niiden\nraadot on mereen haudattava...\"\n\nLoolja värisi. Harhamaa nakerteli rottalauma. Kaatja lauloi taas\nlapsellensa:\n\n    \"Juo kuin verta maitoani!\n    Älä muista muita!\n    Ime vihaa, ainoani!\n    Kirousta huuda\n    yöt ja päivät jumalille,\n    pettureille, sortajille!\n    Kosta niille!... Tuuti aa!\n    Et vaan raukka olla saa!\"\n\nRottalauma söi Harhamaa. Hän unohti teoksensa ja Esempion ja koko\nelämän. Kaatja jatkoi hänelle:\n\n-- \"Sinä onneton et osaa vihata. Sinä rakastat... hupsu... Osaatko\nsinä Harhama vihata?\"\n\n-- \"En kyllikseni\", -- vastasi Harhama, kadehtien Kaatjaa kaikesta\nsydämestänsä. Kaatja jatkoi entistään katkerampana ja synkempänä:\n\n-- \"Sitten sinä et tunne elämää. Sinun pitää oppia se tuntemaan, että\nsaisit juoda sen paraat, puhtaimmat ytimet ja voiman: vihan.\"\n\nJa tarttuen taas Harhaman käsivarsiin jatkoi hän:\n\n-- \"Sinä onneton et ole saanut vielä koetella _nälkää_ etkä\n_ruoskaa_... Minä olen saanut niitä maistaa... Ah, kun minä nautin\nsilloin... Ah, kun minä nautin silloin, kun ne _piiskasivat_ minua...\nMinä nautin siitä, että ne piiskasivat minussa vihan hereille... ne\npiiskasivat sen minussa makeaksi viinan vaahdoksi.\"\n\nHän istahti taas, liekutteli lastansa ja lauloi:\n\n    \"Hussan!... Tuuti vihanlasta!\n    Tuuti kostonkukkaa!\n    Vihaa, kosta! Silloin vasta\n    et sä elä hukkaan.\n    Elämäss' on viha juuri\n    ainut puhdas, jalo, suuri.\n    Juovu siitä!... Tuuti! Haa!\n    Nuku siihen armas! Aa!\"\n\nSyntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhama eli siihen-astisen\nelämänsä kaikista raskainta hetkeä. Hän kitui ristillä, oman elämänsä\nsiihen naulitsemana ja saman häntä nälkäisinä rottina syödessä.\nKaatja oli istahtanut, painoi kasvonsa käsiensä väliin ja lausui\nkirokatkerana, puoli-itseksensä:\n\n-- \"Ah! _Elämä on poroksi polttavaa vihaa_...\"\n\nHarhama vetäisi taskustansa rahatukon ja tarjosi sitä Looljalle,\nlausuen:\n\n-- \"Loolja! Sinä olet puutteessa... Anna minun jättää nämä sinulle ja\nKaatjalle...\"\n\n-- \"Ei, ei... Ei millään muotoa!\" -- keskeytti Kaatja. -- \"Minä olen\n_huomenna_ puutteessa... kortteeri on maksettava, mutta... (kyynel\nvierähti hänen silmästänsä). Enhän minä ole hukassa... Veljet alkavat\njo ansaita... Silloin tulee alennuksesta loppu. _Teiltä_ minä en ota.\nYksi vuosi enemmän, tai vähemmän alennusta ei tee mitään. Jumalan\narmo ei lopu vielä tähän päivään...\"\n\n-- \"Hah... hah... haa: Hän uskoo sortajien Jumalaan\", -- keskeytti\nKaatja. -- \"Hän on hyvä. Ah! Kun minun ei olisi huolehdittava\nlapsesta, joka kostaa, niin minä menisin hänen sijastansa ja antaisin\nheidän saada kyllänsä minun ruumiistani. Heidän pitäisi saada minun\nlihassani saastua korviaan myöden, niiden pirujen!\" -- huusi hän\nnyrkkiänsä puristaen ja lopetti tyynempänä:\n\n-- \"Toveri Harhama! Me kestämme, mutta vallankumoukselliset\ntarvitsevat. Vie rahat heille... Silloin olet auttanut Loolja-rukkaa.\nVie! Ne ovat _heidän_ rahojansa. Loolja _ei_ saa ottaa niitä.\"\n\nSe oli uusi muistutus Harhamalle. Ne olivat Zaikon rahoja ja hän oli\nne siirtänyt sen luokan naiselle, jota vastaan Zaiko taisteli. --\n\"Kirous seuraa minua\", -- jupisi hän hiljaa itseksensä. Kaatja kuuli\nsen ja lausui:\n\n-- \"Sinua seuraa Nikolain siunaus. Hän muisteli aina sinua,\nsanoi että sinun vakavuutesi istutti häneen lopullisen uskon\nvallankumoukseen. Kun sinä yhdyit siihen, niin silloin täytyi asian\nolla oikean, oli hän ajatellut.\"\n\nHarhaman polvet alkoivat vapista ja hän halusi päästä ulos. Hän\nlähti pois, kuin paholainen. Varpaasta päälakeen asti kuului hänen\nolemuksessansa huuto: Judas, Judas, Judas!\n\nSe oli huuto, jota hän ei voinut paeta.\n\nKun hän laskeutui rappuja alas, tuntui hänen jälestänsä juoksevan\nnälkäinen rottalauma, joka vikisi:\n\n-- \"Judas... Judas... Judas!\"\n\nKun hän tuli ulos, tuntui pakkasen sumu laskeutuvan hänen\nhartioillensa petturin vaipaksi ja pakkanen räväytti hänen\nkasvoillensa:\n\n-- \"Judas!\"\n\nHän kiirehti lähimpään kapakkaan. Viinuri riensi hänen luokseen ja\nkysyi:\n\n-- \"Mitä suvaitsette käskeä?\"\n\n-- \"Juomaa!\" -- vastasi Harhama tiuskaisten. Hetken kuluttua toi\nviinuri pullon olutta ja selitteli:\n\n-- \"Te suvaitsitte tilata olutta...\"\n\nHarhama sieppasi olutpullon, paiskasi sen säpäleiksi vastapäiseen\nseinään ja huusi viinurille:\n\n-- \"Sinä koiranpentu!... Saatana!... _Viinaa_ minä tahdon, enkä\nolutta... Kuuletko sinä, toljake?...\"\n\nKapakan isäntä juoksi hätään ja yritti sekaantua asiaan varottaen:\n\n-- \"Täällä ei sallita...\"\n\n-- \"Kuka se ei salli?... Keneltä luulet minun lupaa kysyvän?\" Ja\nsiepaten kapakoitsijaa ryntäistä kiini huusi hän:\n\n-- \"Minä olen tshuhna ja minä tahdon _viinaa_, enkä olutta... Minä\ntahdon juoda _viinaa_...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuhämärä pyyhki harmailla valorievuillansa tähtiä pois Pietarin\ntaivaalta. Kostea, kirpeä pakkanen pureksi ihmisten kasvoja. Häärivä\nihmisjoukko valmistautui kaivelemaan leipähuolissansa.\n\nRouva Esempio saapui ränsistyneenä. Harhamasta tuntui silloin, kuin\nolisi teos ja koko elämä pelastettu. Rouva Esempio tuntui olevan\nkupla, josta riippui kaikki ja hän ryhtyi sitä pidättämään sokealla,\nsairaloisella kiihkolla. Hän puki hänet puhtaisiin ja viihdytteli\nhäntä. Hän liehakoi häntä aivan kuten elämän naarasta...\n\n-- \"Tekeekö mielesi mennä johonkin katsomaan vähän maailmaa\", --\nehdotti Harhama, tahtoen valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia\nelämänsä aatteesta: taiteesta. Hän kiusautui hieman, kun rouva\nEsempio vastasi:\n\n-- \"Ei teatteriin. Mennään jonnekin missä on kevyttä... Hiiden\nmyllyyn... varieteeseen, tai operettiin... En minä nyt teatterista\npidä...\"\n\nHarhamassa heräsi joku vaistomainen tunne, joka hänelle sanoi, miten\nhullulta näyttäisi, jos hän istuisi Hiiden myllyssä, hän, joka loi\nJumalaa. Hän käveli mietteissään edestakaisin huoneessa. Hän mietti\ntaas teostansa. Se tuntuu riippuvan rouva Esempion hiuskarvasta ja\nsakset olivat joko majuri Velikodushofin, tai itsensä rouva Esempion\nkädessä.\n\nSilloin tuli hänen avuksi Oorali-enkeli, puhalsi hänen sieramiinsa\nturhamielisyyden sumua ja selitti:\n\n-- \"_Tämmöisinä_ aikoina pitää miehen nostaa kaikki pyrstösulkansa...\nNekin, joita ei kannattaisi nostaa... Ja Hiiden mylly on miehen\nkaunis pyrstösulka. Siellä voi _näyttää_... voi näyttää, että\nmiehellä on _rahaa_, millä elää...\"\n\nHarhama käveli vielä ajatuksissansa. Oorali jatkoi silloin:\n\n-- \"Katso majuri Velikodushofista... Hänkin elää rentonaan ja\n'näyttää'...\"\n\nSilloin ei Harhamakaan tahtonut enää turhia arkailla. Zaikon\nlahjottamia rahoja oli hänellä tukku taskussa niiden lisänä, jotka\nhän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle...\n\n-- \"Hyvä on... Menemme Hiiden myllyyn\", -- lausui hän kuivasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo yö.\n\nEräässä Hiiden myllyn salissa istui Harhama rouva Esempion kanssa.\nPöydällä heidän edessään oli pari pulloa viiniä, hedelmiä ja punainen\ntulpaani. Väkeä oli vähänpuoleisesti. Viereisessä pöydässä istui eräs\nelosteleva kauppiasjoukko. Siellä täällä leijaili joku perhonen,\nnostellen silkkihameensa helmoja, kuiskaillen sen kohinalla hymynsä\nsäestykseksi...\n\nYö kului. Viuluista vuotivat säveleet. Näyttämöllä hyppi pari\nilmavoimistelijaa. Harhamasta ne näyttivät marakateilta, jotka on\nihmisestä alennettu ilveilemään ihmiskunnan elostelijoiden edessä.\n\n-- \"En minä noista pidä... Kun tulisi kevyempää\", -- huomautti rouva\nEsempio. Harhaman silmien eteen kohosi teos mustana leijana...\n\nKello löi kaksitoista. Yölinnut laskeutuivat jo oksillensa. Pöytien\nääressä tutustelivat päihtyneet miehet niiden kanssa... kyselivät\nnimeä... asuntoa... kotipaikkaa. Näyttämölle ilmaantui naisia.\nNe lauloivat, näytelläksensä kauniita hampaitansa... avonaista\nrintaa... käden kiemahdusta... silmiänsä, joista paloi tuli... sievää\nkumarrusta. Harhamasta tuntui se joukko rääkkyviltä naisvariksilta,\njoiden laulu sekaantui orkesterin säveliin ja kuhertelijoiden puheen\nsorinaan. Hän istui synkkänä. Silmien edessä leijaili teos mustana\nleijana.\n\n-- \"Tuo nyt on jo vähän kevyempää\", -- lausui rouva Esempio. Harhaman\nkasvonlihakset vääntyivät katkeraan nauruun. Hän joi viiniä ja mietti\ntaas elämää...\n\nHiiden myllyn myllykivet pyörivät. Ihmiset valuivat kivensilmään\njauhautuaksensa perkkeiksi, koiraksiksi ja naaraiksi. Näyttämölle\nilmautui joku sisaruspari. Se tanssi väliin, väliin hyppi, heittäen\nitsensä pyöränä ympäriinsä... Jalkaterät häilähtelivät ilmassa,\nhame solahti alas... sääret paljastuivat polvia myöten... sitä\nylemmäkin... Orkesteri soitti... Hyvähuutoja kuului jokunen... Tytöt\nkumartelivat palkkioksi...\n\nHarhaman kasvoilla näkyi hermostunut, katkera hymy. Hän joi ja mietti:\n\n-- \"Tännekö on elämä taas minut ajanut... Minähän lähdin Nikitinin\nkanssa _hävittämään_ tätä myllyä ja nyt minä olen hävittänyt\n_Nikitinin_ ja itse istun täällä...\"\n\nHän huokasi raskaasti. Hän huuhtoi viinillä katkerat ajatuksensa pois\nkurkusta.\n\nKello oli jo yli kahden. Näyttämöllä tanssi tyttö, vyötäisillä vähän\nhameen tynkää... Tyttö pyörähteli... pyöri varpaansa kärellä...\nkumartautui maahan... heitteli vartaloansa... Köykäinen hameentypykkä\nkohosi silloin ympyräksi... Se näytti rumalta peräsulalta...\n\nHarhama puhui rouva Esempiolle miltei rukoillen:\n\n-- \"Helga! Jos tämä suhde nyt joutuu häpeään ihmisten ja etenkin\nminun _omissa_ silmissäni, on se minulle kaiken henkinen haaksirikko.\nSiksi toivon, että siinä teet kaikkesi viedäksesi sen voittoon\nminun, itseni ja ihmisten edessä... Sinä et tiedäkään, mitä siinä on\nmenossa.\"\n\n-- \"Tietysti minä vien... Se oli vaan huumaus\", -- vastasi rouva\nEsempio hymyillen.\n\nMutta epäilyn kylmä visva alkoi vuotaa Harhaman olemukseen. Eikä\nollut maailmassa ainoatakaan ihmistä, jolla olisi ollut pieninkään\naavistus hänen taisteluistansa. Yhä voimakkaampana nousi hänessä\nhalveksimisen tunne ja elämän inho. Ilta kului. Orkesteri soitti.\nPaljassääriset naiset tanssivat. Mutta Harhama ei huomannut\nenää mitään. Päihtymyskin oli haihtunut. Ei hän huomannut edes\nruumiillista heikkouttansa.\n\nKello löi jo kolme. Näyttämöllä tanssi nuori nainen. Hän oli\npuettu ruumiinmyötäiseen, ihonväriseen trikooseen. Pehmeät rinnat\npullistivat hienoa trikoota... Hartiat hyllyivät... Tukka heilui\nhajalla, niskasta solmittuna... Hän tanssi verkkoa... verkkoa\nitsellensä... paulaa muille... ansaa ihmiselämälle...\n\nInho pursusi Harhamasta. Hän joi viiniä minkä jaksoi ja päihtyi rouva\nEsempion kanssa. Tanssin tauottua alkoi rouva Esempio katkennutta\npuhettansa jatkaen selitellä:\n\nSehän tapahtui niin, että minä olin kirjoittanut sinulle intimin\nkirjeen, mutta se jäi lähettämättä... Velikodushof sai sen pöydältä\nkäsiinsä, luki sen ja lausui: \"Voi, että minä en voi teitä Teitä\nhalveksia ja vihata! Te annatte minulle _toiveita_ ja kumminkin\nkirjoittelette vielä tuolle'... Ja sitten hän osasi maalata kaikki\nrikkautensa ja muut...\"\n\nMusta aistipunakukka ilmestyi Harhaman silmien eteen. Hän tunsi sen\ninhottavan lemun...\n\nRouva Esempio jatkoi päihtyneenä:\n\n-- \"Sinä olet minulle se siveellinen kallio ja turva, josta minä en\nuskaltaisi poistua... Niille muille minä annan potkun...\"\n\nHarhaman inho lisäytyi. Rouva Esempio inhoitti häntä. Tuo\nnäytti hänestä taas nykerönenäiseltä, rumalta löllerömäiseltä\ntalonpoikaisnaiselta...\n\nHän joi yhä enemmän.\n\nYö kului. Hiiden myllyn parit alkoivat valua sen kivien välistä\nöisiin pesiinsä.\n\nAvaran salin toisella seinustalla istui meri-upseeri yksinänsä.\nMustiin puettu nainen lähestyi häntä, tervehti ja istahti hänen\nviereensä. Rouva Esempio seurasi tapahtumaa... Alkoi kuhertelu. Mies\nalkoi lähennellä naista, syleili häntä ja suuteli poskelle.\n\n-- \"Katso, katso, tuota porttoa, kun antaa suudella!\" -- huudahti\nrouva Esempio kauhuissaan, nykäisten Harhamaa.\n\n-- \"Missä?\" -- kysyi Harhama heräten mietteistään.\n\n-- \"Tuolla! Nyt se taas aikoo suudella... Hyi sitä porttoa\", --\nvastasi rouva Esempio.\n\nHarhama tarkasteli naista ja tunsi hänet: se oli Loolja. Hän\nloukkautui rouva Esempion puheesta Looljan puolesta. Inhonsa yhä\nvielä pursuessa, alkoi hän vertailla Looljaa ja rouva Esempiota\ntoisiinsa. Sitä tehdessänsä hän muisti, kuinka rouva Esempio oli\nkieltäytynyt imettämästä Ritvaa, koska siitä tulevat rinnat rumiksi.\nHän muisti Looljan äitiä, joka ravitsi lastansa sydänverellänsä. Hän\nmuisti _miksi_ Loolja myö itseänsä.\n\nHän löi nyrkkinsä pöytään ja lausui rouva Esempiolle:\n\n-- \"Tämä mylly ei ole enää _minun_ paikkani... jos tahdot jäädä\ntänne, niin jää, mutta minä _lähden_...\"\n\n-- \"Kyllä minäkin sitten lähden\", -- lausui rouva Esempio, nousten\nraukeana. He poistuivat hoippuvin askelin. Päihtyneenä sulki Harhama\ntaas kerran Hiiden myllyn oven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aamuyö. Varhaisimmat nousijat heräsivät jo töihinsä. Rouva\nEsempio riisuutui ja katseli kuvaansa suuresta seinäpeilistä. Harhama\nkäveli edestakaisin puolipäihtyneenä, teoksen musta leija aina\nsilmien edessä ja alaalla synkkä, sumuinen pohjattomuus.\n\nRouva Esempio selitti edelleen asiaa, jonka selitys jäi Hiiden\nmyllyssä kesken. Hän puhui:\n\n-- \"Minä annoin siinä turhan säälin vaikuttaa. Se tuli ja valitti\nettä hän joutuu hunningolle, jos minä hänet hylkään...\"\n\nIlkeä aistipunakukka alkoi ärsyttää Harhamaa lemullansa. Hän vaikeni.\nRouva Esempio lisäsi:\n\n-- \"Vaikka kyllä hän sanoi, että kenties hän taas parin kuukauden\nkuluttua nousee siitä entistä suurempana ja jalompana...\"\n\n-- \"'Jalompana'!\" -- Harhama itseksensä halveksivasti.\n\nRouva Esempio jatkoi riisuutumistansa. Silloin Harhama taas huomasi\nhänen rinnassansa ruskean täplän. Kaikki ennustukset leiskahtivat\nhänen muistiinsa taika-uskon tulena. Kaatunut kuusi ja kaikki\ntanssivat hänen edessänsä.\n\nHänen vihansa ja inhonsa sekottuivat vaahdoksi. Hän alkoi himoita\n_verta... kostoa_ ja verta. Rouva Esempio näytti hänestä taas\nsamanlaiselta, kuin kerran Valkeassa talossa ja sitä ennen veräjällä.\n\nHän näki vielä sen täplän ja alkoi miettiä, miten tappaa hänet.\nHän unohti jo hetkeksi mustan kukkasen lemunkin. Hän tahtoi kostaa\nteoksensa puolesta.\n\nRouva Esempio riisuutui ja yritti puhua jotain. Harhaman kynnet\nvetäytyivät sormista. Päihtymys selvisi. Verinen vaate heilahteli\nhänen silmiensä edessä ja tuoksusi huumaavasti.\n\n-- \"Niin\", -- yritti rouva Esempio jotain puhua. Se ääni tuntui\nHarhamasta ilkeältä räkätykseltä. Hän tiuskasi:\n\n-- \"Mitä niin?\"\n\n-- \"Niin, kun se levitteli vielä rikkauksiansa. Hotellissakin kaateli\nlikööripulloja lattialle lätäköiksi...\"\n\nHarhama oli valmis. Hän huusi:\n\n-- \"Sinä olet _portto... Huora_ sinä olet, _huora_... Kuuletko?...\"\n\nRouva Esempio katsoi häneen hämmästyneenä. Se ärsytti Harhamaa.\nHän tarttui hänen kaulaansa, painoi hänet sohvalle ja varustautui\nkuristamaan hänet kuoliaaksi... Esempion kaulasta tuntui hänen\nkouriinsa pari nikahdusta... Hän valmistautui lopettamaan ne...\n\nMutta silloin muisti hän teoksensa. Se ilmestyi hänen eteensä\npunaisena, sävähtävänä salamana. Hän hätäytyi... Hänestä tuntui\nettä hän nyt kuristaa omaa kurkkuansa... Kädet irtautuivat Esempion\nkaulasta. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän muisti munkki Pietarin\nkysymyksen:\n\n-- \"Millä oikeudella sinä heität rouva Esempiota kivellä?...\"\n\nRouva Esempio oli mennyt tainnuksiin, nosti nyt kätensä ja sopersi:\n\n-- \"Vettä!\"\n\nHarhama juoksi kuin mielipuolena vettä noutamaan. Kun hän palasi,\nistui rouva Esempio sohvassa. Ryypättyänsä vettä kysyi hän:\n\n-- \"Enkö minä ollut tainnuksiin mennessänikin plastillisessa\nasennossa?\"\n\n-- \"Hän on hullu... Hän on mielipuoli!\" -- tuskitteli Harhama.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä seisoi Harhama rouva Esempion kanssa Kasanin\nkirkossa, sen alttarin edessä, joka on vastapäätä pääovea ja jolla\nriippuu Jeesuksen hopeainen ruumis ristillä, orjantappurakruunu\npäässä. Hän oli tullut kirkkoon näytellessänsä rouva Esempiolle\nPietarin merkillisyyksiä. Ajatuksiinsa vajonneena tarkasteli hän\nJeesuksen kasvonpiirteissä ilmenevää tuskaa. Se tuntui hänestä\nhänen oman sielunsa tuskalta, tai ihmishengen yleiseltä tuskalta,\nmaailmantuskalta. Jumaluus nosti hänet taas siivillensä. Enkelit\nkantoivat hänen eteensä hänen teoksensa. Kuolema näytteli terävää\nkynttänsä ja elämänsumut tulvasivat hänen sieluunsa. Hänen henkensä\nyleni, nousi pois aistillisuuden lemuavista kukista sekä punaisista\nettä mustista ja niiden sijalle ilmestyivät jumaluuden ja kuoleman\nkukat. Hätäytyneenä, mutta maasta ja liasta ylös kohonneena, katsoi\nhän rouva Esempioon, kuin apua anoen, rukoillen häntä pelastamaan\nhänen teoksensa ja hänen elämänsä. Ruttotaudin tavoin kietoutui hän\nhengellään rouva Esempioon, pidellen häntä kiinni teoksen ja elämän\nhiussuortuvana. Hänen elämässänsä alkoi kehittyä sairaloisuuden\nja mielipuolisuuden huippu. Hermokohtaukset uusiutuivat monta\nkertaa päivässä, niin ankarina että hän vapisi ja hikosi hetkessä\nlikomäräksi.\n\nHänen seisoessansa alttarin edessä, kuului sapelin ja kannusten\nhelinä ja korskea astunta. Harhama katsahti taaksensa ja näki\nkenraali Pawlofin astuvan jumalankuvan eteen ryhdikkäänä,\nsotilaallisena. Siinä teki hän ristinmerkin, sytytti vahakynttilän,\nristi taas silmänsä ja lähti. Mennessänsä antoi hän nunnalle suuren\ntukun setelirahoja köyhille jaettavaksi. Nunna teki ristinmerkin ja\nkenraali Pawlof poistui.\n\nHarhama seisoi kuin salaman lyömänä. Elämän epäselvyys kietoutui\nverkkona hänen ympärillensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli loppiais-ilta. Harhama istui rouva Esempion kanssa Pietarissa\neräässä hotellin huoneessa, juoden ja katsellen äänettömänä\nolutlasiansa.\n\nHuoneessa oli jotain piinallista, purevaa. Harhama heilui yhä\nhiuskarvan varassa. Hän vartioi rouva Esempiota, kuin pakenevaa\nsaippuakuplaa.\n\nTeoksen käsikirjoitus oli kasvautunut häneen kiinni, eikä hän\nlöytänyt mitään mahdollisuutta niitä kahta asiaa toisistansa erottaa.\nHän huokasi itseksensä:\n\n-- \"Kun en olisi edes munkki Pietarille ilmoittanut, että se\nEsempio-ihminen on hän, niin voisihan vielä julkaista. Mutta se tulee\nnyt tiedoksi...\"\n\nSitä ajatellessa kuuli hän jo kirkonkellojen soivan ja hänen uskonsa\ninhimillisen siveellisyyden voimaan alkoi murtua. Elämä tuntui\njäytävän sitä arvottomana. Kaikki epäilynrauhaset vuotivat tulvanaan.\n\nHän tarttui lasiinsa ja joi.\n\nJa yhä sairaloisemmin piteli hän kiinni sitä saippuakuplaa, jonka\nvarassa teos ja elämä olivat: rouva Esempiota...\n\nVitkaan mateleva tunti kului. Harhama joi ja juotti rouva Esempiota.\nInho ja epäilys ryöppysivät sekaisin. Epätoivo pursusi virtanaan. Hän\nhuuhteli sitä pois oluella.\n\nKului toinen tunti... kolmas... Harhama päihtyi ja sai lievän\nmyrkytyskohtauksen tietämättä miten. Hän tunsi polttoa, hätäytyi,\nkiirehti saamaan lääkärin apua. Kun hän yhdessä rouva Esempion kanssa\najoi raitiotievaunussa laukesi jotenkin hänen taskussansa ase,\npanos sytytti vaatteet, poltti koko oikean kylen ja luoti repäisi\nammottavan haavan, avaten vatsan ja reväisten kylen olkapäähän asti,\njossa se tunkeutui kainalokuoppaan. Se oli sama luoti, jolla hän oli\naikonut ampua Nikitinin ja myöhemmin Velikodushofin.\n\nViisi minuuttia myöhemmin odotteli Harhama lääkäriä. Silloin heräsi\nhänessä halu paljastaa rouva Esempiolle elämänsä mieletön salaisuus,\navata ihmishengen suurin mätäpaise. Hän alkoi kertoa heikolla äänellä\nelämästänsä. Rouva Esempio kuunteli hetken ja lausui sitten:\n\n-- \"Niissä eilen ostamissasi kengissä on liian korkeat korot...\nSaisikohan täällä Pietarissa ne korjuutetuiksi?...\"\n\nInho purskahti Harhamasta...\n\n-- \"Karjapiika... Talonpoika... Elukka!\" -- ajatteli hän ja vaikeni.\nPalohaavan poltot alkoivat häntä repiä.\n\nKello löi kaksitoista yöllä. Loppiaisjuhla oli loppunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMustamala on Perkeleen temppeli, jossa hänen enkelinsä Uuva\nsiittää ja hoitaa mustia kukkia. Sen holveja kannattaa kolmesataa\njättiläisluurankoa, kukin seisten jalkansa korkuisen pylvään\npäässä. Luurankoihin on henki luihin jäänyt, vaikka on liha pois\nkulunut... Ne kärsivät kipuja ja tuntevat holvien raskaan painon...\nSilmäreijistä tuikuttaa lieska ja suuraosta kuvastaa kärsimys...\nMustamala on kuoleman ja kauhun lymyluola.\n\nTemppeliin ei tule ulkoa valoa... Mutta siellä seisoo luurankoja,\nsinne tänne asetettuina, jotka pitävät tulta... Ne ovat varkaiden\nluurankoja... Tulena palavat niissä niiden omantunnon vaivat...\nNiiden silmäreijistä tuikuttaa vaaleanpunainen tuli. Se valo valaisee\nMustamalan... Kaikki on kamalannäköistä, kolkkoa ja kuolon synkkää...\nJokaisen luurangon ympärillä roikkuu vyönä musta käärme... Ne pitävät\nvahtia, ettei nuku varkaan omatunto ja siten sammu silmissä palava\ntuli ja jää temppeli pimeäksi... Jos se hiukan torkahtaisi pistää\nkäärme oitis sitä ja kohta tuikkaa tuli entistä kirkkaampana... Siksi\non Mustamala aina vaaleanpuna-valoinen, vaikka ei siihen valo pääse\nakkunoista, eikä synny siinä itsestänsä...\n\nMustamala-temppelin keskellä kohoaa kade-alttari... Sen käsipuiden\npylväät ovat suurista reisiluista pystytetyt... Kunkin semmoisen\npylvään päässä on pää- kallo koristuksena... Pylväiden välillä\nriippuu musta käärmeketju...\n\nKade-alttarin keskellä istuu Perkeleen Uuva-enkeli kädessä sysimusta\nkukka... Istuimena on hänellä jättiläisen pääkallo...\n\nUuva-enkelin on kerran hänen puolisonsa Velve pettänyt... Siitä\nasti on hänen kädessänsä kukkinut mustakukka... Se kasvoi siihen\nkostonhalusta hänen puolisonsa viettelijää Irvantoa vastaan... Se\nmustakukka sikisi Uuvan vihasta ja kasvoi sen kädestä... Siksi\nsanotaan Uuvaa mustakukkaiseksi...\n\nMutta Perkele ei sallinut Uuvan vihaansa hyödyttä tuhlata... Siksi\ntuhosi hän itse Irvannon ja niin jäi mustakukka ijäksi Uuvan käteen\nkukkimaan... Hänen kostonhalunsa jäi siten tyydyttämättä... Se\nsikiää ja kasvaa hänessä yhä enemmän... Se odottaa aina tilaisuutta\nsaada tyydyttää himonsa... Siksi kukkii hänen kädessänsä ikuinen\nmustakukka... Uuvan on Perkele pannut uskomaan, että Irvanto elää,\nja siksi siittää hän yhä kostonhaluansa, kasvattaen mustaakukkaa,\nodotellen Irvannon ilmestymistä.\n\nTuon tuostakin haistelee Uuva itse kukkaansa... Hän nauttii sen\ntuoksusta, kuin konsanaan vihasta... Siitä tuoksusta yltyy hänen\nmustakukkaisuutensa yhä enemmän...\n\nHänen oikealla puolellansa on pienellä, pyöreällä asettimella musta\nvarre-niminen käärme kiemurassa... Se elää Uuvan kostonhalusta...\nsen vihasta... sen mustakukkaisuudesta... Siitä saa se ravintonsa,\nsiitä ottaa se myös sikiönsä syntymä-idut... Siksi siittää se\njoka tunti sata pientä varre-käärmettä, jotka matavat maan rakoja\nmyöten etsimään ihmisten kantapäitä... Ne ovat mustakukkaisuuden\nkäärmeitä... Kenen kantapäitä ne purevat, se on oitis mustakukkainen\nmieleltänsä, vaikkapa ei olisi petettykään... Ne epäilevät\npuolisoansa... kadehtivat sitä, ken siihen katsoo... pelkäävät\njokaisen vaanivan sitä... Jota ne pistävät petettynä, se palaa\nkohta vihantulena... Se etsii kuten varre-käärmeen emo, Uuva itse,\nkostoa ja tyydytystä... Ne ovat _mustakukkaisia_, eli varre-käärmeen\npuremia...\n\nKade-alttarin edustalla, kahden puolen sen rappusia, istuu kuusi\nkuoleman korppia, kolme kummallakin puolen... Kuoleman korpit ovat\npääkalloja, joilla on mustat siivet korvien sijalla... Ne istuvat\npystyyn pannun sääriluun päässä kukin... Ne vartioivat kadealttaria,\nettei sinne pääse Uuvan petturi puoliso Velve anteeksi anomaan ja\nsiten tukahuttamaan Uuvan kostonhalua, sillä silloin lakastuisi\nmustakukka sen kädessä ja häviäisi mustakukkaisuus maailmasta...\n\nMustamala-temppeli kohahti... Perkele ilmestyi sinne tuoden\nkuusituhatta enkeliä mukanansa ja puhui heille:\n\n-- \"Palvelijani Harhama kulkee edelleenkin lujana pelastuksen\ntiellä... Hän on _ensimäinen_ joka on noussut _minun_ nimessäni\nJehovaa vastaan...\"\n\nEnkelit ihastuivat. Piru todisti:\n\n-- \"Sinun valtakuntasi lähestyy sekä maassa että taivaassa.\"\n\nEnkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:\n\n    \"Sinun nimeäsi kohta\n    maa ja taivas ylistää.\n    Sulle kaikki tähdet hohtaa,\n    Jehovalta kaikki jää\n    sinun valtikkasi alle.\n    Sinun valtas kaikkialle\n    kohta yksin ulottuu.\n    Sun on päivyt, kirkas kuu\n    sekä taivas tähtivaippas,\n    sinun säälimätön raippas\n    kaataa vallan Jehovan,\n    ilkeän ja kavalan.\"\n\nPerkele jatkoi:\n\n-- \"Harhama on ensimäinen, joka on _rukoillut_ minua... Hän on\nensimäinen, joka on _kironnut_ Jehovan. Hän on myös ensimäinen, joka\non minun nimessäni seisonut Jehovan munkin edessä...\"\n\n-- \"Hänen lopullinen pelastuksensa Jehova-rääkkääjän kynsistä on siis\nlähellä\", -- vakuutti Hiisi.\n\n-- \"Se on lähellä\", -- kerskasi Perkele. -- \"Häneltä puuttuu enää\nkaksi askelta: Pääaskel eli teoksen julkaiseminen, ja sivu-askel,\nKainin-isku Jehovan kasvoja vastaan. Edellinen menee menojansa,\nsillä kaikkien minun enkelieni henki elää Harhamassa: Kunnianhimo,\nAaraman kupla, ahneus, turhamielisyys ja kaikki kultaavat hänelle sen\nhedelmän, jota hän teoksellansa kurottelee... Kainin-iskusta pitäköön\nhuolen Uuva!...\"\n\nJa Uuvan puoleen kääntyen lisäsi hän:\n\n-- \"Anna varre-käärmeen nauttia kukkasi tuoksusta! Sen sikiöt etsivät\nHarhaman kantapään ja herättävät hänessä kukkimaan mustankukan... Ne\ntekevät myös Velikodushofissa tekonsa, että hän ärsyttää Harhaman\nKainiksi...\"\n\nPerkele kohisi voiton ilosta ja jatkoi:\n\n-- \"Jehova pani munkkinsa huhuilemaan Harhamaa, mutta Hän huusikin\nhänet _minun_ riveihini. Kaikki Hänen yrityksensä ovat nyt turhaan\nraukeavat...\"\n\n-- \"Sinä kasvatat viisaudessasi kaikkialle oikeat kukat\", -- todisti\nHorna. Ja enkelit veisasivat:\n\n    \"Kalliokin kukkaa kantaa,\n    kun sun tahtos säätää.\n    Kivi sille voimaa antaa,\n    jos niin tahdot päättää.\n    Kaikki sulle raataa.\n    Kaikki kumoon kaataa\n    valtaa Jehovan.\"\n\nLaulu loppui ja Perkele hävisi sen kaiun kantamana.\n\n\n\n\nKymmenen ruplaa.\n\n\n    Elämä on häpeän kultaraha...\n\nYlevänä käveli nerokas majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof\nhuoneessansa Pietarissa sotilaallisia askeleita ottaen, ryhti\nsankarillisena. Hän käveli, katseli aistipunakukkaa: muisteli rouva\nEsempiota ja hengitti Uuvan mustankukan tuoksua, vihasi Harhamaa ja\nhalveksi tätä.\n\n-- \"Hittoakos se odotuttaa... Sergei Jakowlevitsh, tarkotan\", --\nlausui majuri Velikodushof hieman tuskastuneena. Samassa avautui\novi ja sisälle astui entinen poliisipristavi Sergei Jakowlevitsh\nEdelmuth, syntyään saksalainen, mutta venäläistynyt, yli\nkuusikymmenvuotias, laiha herrasmies.\n\n-- \"Sinä, Stepan Ivanovitsh, olet suvainnut minua kutsua\", --\ntervehti hän tuttavallisesti, istahti kuin kotonansa ja pani\nkirjelaukkunsa pöydälle.\n\n-- \"Niin, Sergei Jakowlevitsh!\" -- tarttui majuri Velikodushof. --\n\"Asia koskee Harhaman rankaisemista ja tieltä raivaamista... vaimoni,\nse on: rouva Esempion vapauttamista hänestä.\"\n\nHän sytytti sikarin ja taisteli sen suuren, voimallisen tunteen\nkourissa, jonka muodostaa miehessä todellinen, voimakas ja puhdas\nrakkaus ja siitä johtuva mustasukkaisuus. Sergei Jakowlevitsh\nEdelmuth alkoi häntä toverillisesti johtaa sille tielle, jota hän\npiti oikeana. Hän puhui:\n\n-- \"Siinähän on lyhyt tie, Stepan Ivanovitsh. Hän, Harhama\ntarkotan, on varastanut, tehnyt murhapolttoja... No, siin' on sulle\nvaarattomaksi tekeminen ja rankaisu... Sinun, veliseni, pitää antaa\nvangita Harhama varkaudesta ja murhapoltosta... Mitä, viisisataa\nruplaa maksoi huvilarähjä, jonka poltti?... Tietysti sinun pitää\nvangituttaa, Stepan Ivanovitsh...\"\n\nEdelmuth jäi odottamaan sanojensa vaikutusta. Majuri Velikodushof\nymmärsi asian, käveli edestakaisin huoneessa, sytytti uuden sikarin\nja lausui ajatuksissaan:\n\n-- \"Hyvä sanoa, että varkaudesta ja murhapoltosta... Vaikka huvila\noli hänen omansa... ja tavarat myös... Kuinka tuossa sitten\nmurhapoltosta, Sergei Jakowlevitsh?...\"\n\nMajuri Velikodushof oli saanut kasvatuksen, joka oli häneen\nistuttanut harvinaisen sielunjalouden, jota ei voinut järkyttää\nsekään voimakas tunne, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, yhtyneenä\npuhtaaseen, ylevään rakkauteen. Hän käveli ajatuksissansa ja lausui\nlopuksi:\n\n-- \"Kunniattomuutta...\"\n\nEdelmuth, joka tunsi Harhaman likaisen elämän, kaiveli papereitansa\nja alkoi puolustaa ajatustansa:\n\n-- \"Miksikä kunniattomuutta?... Kunnia, Stepan Ivanovitsh, on\nsiveellisiä ihmisiä varten... Mutta onko Harhama enää ihminenkään?...\nAjattele, Stepan, Harhaman elämää!\"\n\nJa hän alkoi laajalta kuvailla Harhaman elämää, jonka yksityiskohdat\nhän oli saanut tietää rouva Esempiolta. Majuri Velikodushofissa\nheräsi sitä kuullessa se inho ja närkästys, joka nousee\nturmeltumattomassa ihmispovessa rikoksentekijää ajatellessa. Hän\nlausui ajatuksissansa:\n\n-- \"Sinä, Sergei, ehkä totta puhut, kun sanot, että Harhama ei ole\nenää ihminen, vaan pahantekijä...\"\n\n-- \"Tietysti totta!\" -- innostui Sergei Jakowlevitsh. -- \"Ja\nminkälainen konna vielä!... Ah, jos tietäisit!...\"\n\nHän kuvaili ystäväänsä pelastaaksensa Harhaman huonoa elämää\nedelleen. Majuri Velikodushof kauhistui tätä kuullessansa ja\nhän huomasi nyt tosiasioista että Harhama oli jo niitä alhaisia\nihmishylkyjä, joiden kanssa oli rikos säälien menetellä. Hän katseli\nHarhamaa samoilla silmillä, millä katsotaan turmiollista matelijaa.\nErotus Harhamassa ja hänessä oli se, että kun Harhamassa oli\nnäennäinen jalouskin ainoastaan alhaisuuden peittona, siveettömänä\nverhona, oli Velikodushofissa ja rouva Esempiossa jokainen teko\noikeastaan jalouden, jalon tunteen: rakkauden edessä alistumista,\nja siten siveellinen, itse asiassa jalo teko. Heidän vaikuttimensa\nolivat vastakkaiset: Harhaman tekojen vaikuttimina oli alhaisuus,\nmajuri Velikodushofin, rouva Esempion ja Edelmuthin vaikuttimina oli\njalous: rakkaus, tai toistensa sääli, tai tuomio, pahan rankaiseminen.\n\nKuultuansa edelleen Sergei Jakowlevitshin kertomusta Harhaman\nrikoksista, heräsi majuri Velikodushofin sielussa yhä voimakkaampana\nse inho ja närkästys, joka herää jokaisessa jalossa ihmisessä\nkuullessansa puhuttavan ihmis-alhaisuudesta. Hän, kuten sanottu,\noli ylevä, harvinaisen nerokas, tieteisiin syvälti perehtynyt,\nja semmoisena hän myös oli kyennyt näkemään Harhaman oikeassa\nvalossa, semmoisena, kuin Harhama oli, se oli ihmisnarrina,\nkyvyttömänä, suuruudenhulluna, rikossankarina, joka ei ansaitse\nsääliä, ei kunniallista kohtelua. Ylhäisenä aatelismiehenä hän\nkatseli häntä myös alhais-arvoisena, ja se yhdessä rakkaudesta\njohtuneen mustasukkaisuuden kanssa lisäsi hänen halveksumistansa ja\nnärkästystänsä. Hän lausui taas:\n\n-- \"Sinä, Sergei, oikein puhut, kun sanot että on väärin tuhlata\nihmiskohtelua heittiöille...\"\n\nSergei Jakowlevitsh rakasti ystäväänsä yli kaiken. Hän oli valmis\nmillä hinnalla hyvänsä pelastamaan hänet ja siten koko Velikodushofin\nsuvun siitä häpeästä, jonka tuottaisi majurin ajattelematon\nantautuminen Harhaman elämän likaan. Hän tahtoi sitä tehdessään\nmyös täyttää rouva Esempion hartaan pyynnön, käsittäen, että rouva\nEsempion tekojen vaikuttimena oli rakkaus, että hän tahtoi nousta\naistillisesta rakkaudesta ylevään henkiseen rakkauteen, jota hänelle\ntarjosi yhdys-elämä Velikodushofin kanssa, koska viime mainitun\nhenki-ihminen oli sadasti Harhamaa ylevämpi. Hän oli vakuutettu,\nettä hänen valitsemansa tie niin rikollisen henkilön, kuin Harhaman\nsuhteen, oli oikea, vieläpä velvollisuudenkin tie.\n\nJa nyt alkoi Harhamaa vastaan nousta se Jumalan vanhurskas käsi,\njonka hän itse oli elämällänsä rankaisuun nostanut. Majuri\nVelikodushof, joka oli Jumalan yhtenä aseena, huomasi, että Edelmuth\npuhui oikein, ja hänen sielunsa jalo tunne _käski_ jo häntä astumaan\npanemaan toimeen Jumalan tuomiota ja siten ohjaamaan Harhamaa pois\nrikoksien poluilta, joilla hän, kuten majuri Velikodushof ja Edelmuth\nkäsittivät, kulki toisten turmiona. Sergei Jakowlevitsh valitsi\nsikarin ystävänsä sikarilaatikosta, puhellen:\n\n-- \"Sinulla, ystäväiseni, näkyy olevan täällä hyviä sikareja...\nHavannaako nämä ovat oikein?... Havannaapa näkyvät olevan...\nNo kuinkas! Tietysti Havannaa... Minä olen polttanut\n'Tupru'-paperosseja, mutta ne tahtovat pilata rinnan...\"\n\nMajuri Velikodushof mietti, taistellen sitä taistelua, joka on\njokaisella hänen laisellansa jalolla ihmissielulla kestettävänä,\nsilloin kun hän jaloudelle kantaa suurinta uhria: polkee\nvahingollisen syöpäläisen kuoliaaksi, tehdäkseen hyödyllisen\nelämän mahdolliseksi. Harhaman elämä alkoi siten vaaleta ihmisten\neteen oikeassa valossansa, osottaen, että sen elämän eläjä oli jo\nvahingollinen syöpäläinen. Edelmuth jatkoi:\n\n-- \"Ja lisäksi: Mitä _omaa_ on Harhamalla?... Ei ole päivääkään työtä\ntehnyt... Onko hänellä silloin mitään omaa?... Tietysti ei ole...\nEikö hän ole silloin vierasta polttanut ja varastanut, jos hänellä\nei kerran omaa ole?... Ajattele, Stepan Ivanovitsh!... Tietysti\nvierasta...\"\n\nAsia oli lopultakin majuri Velikodushofille selvä. Hän käsitti aivan\noikein, että Harhama oli vierasta polttanut ja ottanut ja että siis\nmurhapoltto, yhteiskunnan omaisuuden poltto ja varastaminen olivat\nitse asiassa tapahtuneet, niin paljon kuin Harhama sitä koettikin\nmuuksi selittää ja uskoa. Ja molemmat miehet käsittivät, että he\nolivat siveellisesti velvolliset nousemaan sitä rankaisemaan.\n\nSyntyi äänettömyys. Edelmuth lopetti sen, huomauttaen:\n\n-- \"Rouva Esempiolla... Helga Ivanownalla, se on: tulevalla\npuolisollasi, on, sanotaan, kivitalo Moskovassa ja suuria saatavia\nSuomessa... Joutuvat nekin Harhama-konnan käsiin.\"\n\nTaas syntyi äänettömyys. Majuri Velikodushof ajatteli elämän eri\npuolia. Hän ajatteli rakkauttansa... rouva Esempiota... tämän\ntaiteilijanimeä... aatelisnimeä... Hän piti velvollisuutenansa\npelastaa ne ja Armiiran perinnön Harhaman likaisista käsistä. Rakkaus\nja mustasukkaisuus nousivat hänessä, oikeudentunnon lisäksi, käskien\nhänen nousemaan Harhamaa vastaan, jonka hän tajusi yhteiskunnan\nvahingolliseksi syöpäläiseksi. Hän käsitti aivan oikein, että\nHarhamalla, joka ei ollut koskaan tehnyt tuottavaa työtä, ei voinut\nolla _mitään_ omaa, joten jo sekin, että hän jotain _lahjotti_ rouva\nEsempiolle, oli itse asiassa törkeätä varkautta: _vieraan_ omaisuuden\nlahjottamista ja tuhlausta. Sitä suuremmalla syyllä oli varkautta\nsamojen tavaroiden pois ottaminen, ja niiden polttaminen murhapolttoa.\n\nMajuri Velikodushof oli valmis astumaan oikeuden palvelijaksi. Sergei\nJakowlevitsh Edelmuth kuvaili hänelle edelleen sitä rikosten sarjaa,\nmistä rouva Esempio oli ilmoittanut voitavan Harhamaa syyttää.\nNiiden joukossa oli edellisten lisäksi kiristys, pitempiaikainen\nrouva Esempion väkisin makaaminen ja väärä santarmi-ilmianto.\nViimeinen kyllä oli aiheutunut siitä, että ne rahat, jotka Harhama\nlähetti rouva Esempiolle Moskovaan, eivät kylliksi pian joutuneet\nperille, joten rouva Esempion oli pakko niitä odotella, ja hän\nluuli siinä piilevän jonkun huonon tarkotuksen, jommoinen siinä\nolikin, sillä Harhama ei, pikku säästön tähden, ollut rahoja\nlähettänyt sähkösanomalla kuten rouva Esempio oli käskenyt. Majuri\nVelikodushof kauhistui, kuullessansa koko paljastuksen ja nähdessänsä\nihmis-alhaisuuden loan. Hän lausui, Harhamaa tarkottaen:\n\n-- \"Kuoleman hän ansaitseisi...\"\n\n-- \"Sekin tulee\", -- vastasi Edelmuth lukien erään kirjeen, jonka\nHarhama oli rouva Esempiolle kirjoittanut, kertoen siinä, että\nhaavottumisensa johdosta hän oli ijäksensä tullut kykenemättömäksi\nruumiilliseen työhön, ja rukoillen siksi Esempiota, että hän ei\nsaattaisi suhdetta ja elämää niin suureen häpeään, ettei hän sen\njohdosta saisi enää henkistä työtä, vaan olisi pakotettu nälkään\nkuolemaan. Sanotun kirjeen oli rouva Esempio jättänyt Edelmuthille,\nosotteeksi siitä, että Harhaman kostoa ei enää tarvitse pelätä.\n\nKeskustelu jatkui. Edelmuth sai toimeksensa etsiä taitavan\nasian-ajajan. Kun majuri Velikodushof heitti hänelle lain määräämän\nasian-ajopalkan, kymmenen ruplaa, asian-ajajalle jätettäväksi, lausui\nhän inhoten, ylevänä, Harhaman ihmiskurjuutta surkutellen:\n\n-- \"Liian paljon hänen tähtensä... Mutta onhan se hänen elämänsä\nhäpeän-kultamarkka... Sen hintaiseksi on hän elämänsä elänyt...\"\n\nJa hetken käveltyänsä lisäsi hän, ajatellen sitä tilaa, mihin\nhänetkin oli Harhaman elämä asettanut:\n\n-- \"Saanhan nyt minäkin kerskata sillä, että olen rosvon seuraaja\nmyllyssä...\"\n\nEdelmuth vaipui kokoon. Huoneessa oli jotain ilkeää, inhottavaa: se\noli Harhaman elämää. Loukkautuneena lausui Edelmuth:\n\n-- \"Niin, veli! Ja saahan rouva Esempiokin, se on: vaimosi Helga\nIvanowna, kantaa häpeää siitä, että on rosvonkin sängyssä maannut...\nHyvä, että edes voi selittää, että häntä on väkisin maattu...\"\n\nJa itseksensä hän lisäsi Harhaman tahraaman ihmis-elämän kurjuutta\najatellen:\n\n-- \"Varkaan jäleltä myllyyn... Ovathan toki kivet silloin puhtaiksi\njauhatetut... varas tekee aina talossa puhdasta...\"\n\nSe oli ainoa valopilkku, jonka jalokaan ihmissielu voi Harhaman\nelämän tuloksesta enää etsimälläkään löytää. Hän oli elänyt itsensä\nihmisestä kymmenen ruplan arvoiseksi elukaksi.\n\n\n\n\nHyvän- ja pahantiedonpuun juurella.\n\n\n    Elämä on tuli-omenoista hohtava\n    hyvän- ja pahantiedonpuu...\n\nPohjolan talvi hohti helyissänsä... elämänpuu hedelmissänsä...\nihminen kulki omat himonsa kahleina käsissä... Se etsi vapautta ja\nkietoutui sitä etsiessänsä vangiksi vapaudenhaluihin... Se etsi\nonnea ja tarttui sitä tehdessään orjana onnenjanoon... vaipui sen\njuoppouteen... sykertyi onnenjanonsa rihmoihin... taisteli niissä...\nsotkeutui niihin edelleen ja kulki vapauden- ja onnenjanon vankina\nkunnes avautuivat silmät näkemään kaiken taistelun turhuuden...\n\nMutta hänen yläpuolellansa oli _elämä_... Se elämä lähti ihmisestä ja\nse otti ihmisen verkkokävyksensä ja kutoi sillä sen oman verkon...\nSe kehräsi sen orjalangat sen omista vapaudenhimoista... Se punoi\nsen paulat sen omasta onnenjanosta... Se oli ihmisen lapamato, joka\ntulisena elämänkäärmeenä kiemurteli hänen edessänsä... johti hänen\naskeleitansa, houkutteli häntä perässänsä, kuin perho lasta... Se\nkietoutui lopulla hänen ruumiinsa ympäri, rutisti häntä ja puristi\nhänestä ulos omat antimensa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHimmeästi paloi lamppu pienessä sairashuoneessa. Harhama makasi yksin\nsairasvuoteella pienessä talonpoikaistalossa Suomen puolella rajaa.\nKuolema tuntui istuvan vuoteen vierellä.\n\nHaavottumisen johdosta oli hänessä tehty leikkaus. Ammottava repeämä\nja palohaava irvistelivät kupeessa. Koko kuve oli vereslihalle\nrevitty. Luisista kasvoista oli liha kulunut pois ja huoneessa haisi\nlääkkeiden seassa visvautunut, mätänevä ihmisliha. Hän ei voinut\nhievahtaakaan...\n\nErilaiset tunteet risteilivät hänessä: Joskus hän unohti kaiken muun\nja katseli vuoteensa vierellä istuvaa kuolemaa... Silloin toivoi hän\nkiihkeästi, että se kumartuisi likemmä, kumartuisi häntä ottamaan.\nHän toivoi sitä sen tähden, että luuli silloin saavansa nähdä\nkuoleman ytimet, haistaa sen hengitystä, vetää sitä keuhkoihinsa ja\nsiten nähdä ja tuntea elämän ja kuoleman suuren salaisuuden. Hän\naivan nuuski jotain sänkynsä viereltä, nuuski ja tunsi oman mätänevän\nlihansa hajun...\n\nSilloin hän kauhistui. Hän näki kuoleman luukynnen, jota hän oli\npikkulapsesta lähtien pelännyt. Kasvot vääntyivät tuskaisiksi,\nhengitys kävi hätäiseksi, hermostuneeksi ja katse avuttomaksi,\ntoivottomaksi. Kuolema tuntui nousevan, kumartuvan ja hengittävän\nhänen sieramiinsa...\n\nHätä ryöpähti hänestä silloin, kuin parahdus käärmeen pistämästä. Hän\ntapaili pelastukseksensa jotain kuplaa, ja löysi aina elämänsä ainoan\npelastusrenkaan, teoksensa. Miten se olisi nyt hänet pelastava, sitä\nei hän kysellyt, ei ajatellut. Hän uskoi vaan, että kaikki pelastus\noli siinä. Se oli hänen elämänsä ydin, hänen sielunsa ja ruumiinsa ja\nkaikkensa maailmassa.\n\nTeos ilmestyi silloin hänen silmiensä eteen mustana kiekkona, tai\nleijana, joka kohosi jostain näkymättömyydestä, kieri hänen silmiensä\neditse verkalleen, juhlallisena, laajeni, nousi korkealle ja hävisi\njonnekin pyörähtäen, sekä ilmestyi taas uudestaan ja teki saman\nmatkan.\n\nJoskus ilmestyi se taas loistavana, vesikirkkaana, tai hurmaavana\nkuvauksena. Uneksitut seppeleet ja kunniankuplat loistivat ja\nheilahtelivat. Valkeat linnut lentelivät seppeleet nokassa ja elämän\nvirvatulet roihusivat punaisina revontulina...\n\nHän ihastui. Mutta oitis ilmestyi revontuliroihujen keskelle kuolema\nkaikenhäviön muodossa: hirvittävänä luurankona, joka pitelee\nkädessänsä valtansa vertauskuvaa, pääkalloa.\n\nHän vapisi silloin. Valkeat linnut muuttuivat kuoleman korpeiksi:\nmustasiipisiksi pääkalloiksi, jotka täyttivät ilman. Hän näki\nniiden pyrstöinä heilahtelevan naisen pitkiä hiuksia, joita hän oli\nkatsellut pääkallosta hautausmaalla, munkki Pietarin saarnatessa\nviidestäkymmenestäyhdestä ja peruskivestä.\n\n-- \"Oi... joi... joi!\" -- pääsi hänestä silloin pitkä, tuskallinen\nhuokaus.\n\nRikoksien tahraamana, halpamaisuuden perikuvana mietti hän yhä\nmaailman puhdistamista, uuden jumalan antamista ihmisille, joista\nsuurin osa olisi kelvannut hänelle Jumalaksi.\n\nJa sitten johtuivat ajatukset rouva Esempioon, jonka hän oli\nasettanut ihmishyveen vertauskuvaksi. Kaikki äskeiset tapaukset\nnäyttäytyivät silloin pahoina unina. Mieleen muistuivat munkki\nPietarin ankarat puheet, vanhat ennustukset ja omituiset niiden\nmukaiset tapahtumat. Joku selittämättömän katkera tunne valui\nsilloin hänen olemuksensa läpi, kuin jääkylmä vesi. Hän mietti rouva\nEsempiosta katkerana:\n\n-- \"Minä olen sinut julkisesti koko maailman pappien yläpuolelle\nkorottanut, miksi sinun piti kaikki tähän johtaa?\"\n\nHän ei syyttänyt itseänsä, vaan muita. Ja silloin ilmestyivät hänen\neteensä vanha pappi ja apulaispappi Airola, jotka hän oli rouva\nEsempion tähden lokaan polkenut. Ne heilauttelivat hänelle mustia\nmessupukujansa, ivaten, nauraen pilkkanaurua. Kirkonkellot alkoivat\nsoida pilkankelloina ja ivanhuilut säestivät niiden soimista. Hän\nkiemurtelee raukkana, peitellen elämäänsä ja sen likaa. Koko huone\npimeni hänen silmissänsä ja hän mietti hätäisenä:\n\n-- \"Koko minun elämäni olisi silloin rapaan heitetty...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuoleman korpit koikkuivat elämänpuun latvassa. Elämänkäärme\nkiemurteli toisten edessä niiden oppaana, toisien ympäri se jo kietoi\ntulista ruumistansa, kolmansia se jo rutisti...\n\nJa kaiken keskellä seisoi kuolema ja odotti saalistansa...\n\nHarhaman tuskat yltyivät. Henkinen hätä sammutteli ruumiillisten\nkipujen paloa tuhallansa. Se peitti sen palon kyteväksi hiilokseksi,\njonka savuna taas nousi henkinen hätä. Elämänkäärme mateli elämän\nkiertokulkuna...\n\nHaava hävisi. Kuoleman lemu tunki Harhaman sieramiin. Päivät kulkivat\nverkalleen, kuin musta ruumissaatto.\n\nHän makasi tautivuoteella, kuin epäilyn pohjattomassa liejussa,\nvuotavat, ammottavat haavat auki. Samat kysymykset kertautuivat\nyötä ja päivää. Heti kun hän kykeni, kirjoitti hän pari sanaa rouva\nEsempiolle ja pyysi hänen tulemaan luoksensa. Hän luuli silloin, että\nkuolema oli tulossa. Hän toivoi rouva Esempion tulosta myös teoksen\npelastusta. Kaikki pyöri hänessä sekaisin.\n\nParin päivän kuluttua vastasi rouva Esempio muun muassa:\n\n    'Rakas!\n\n    Tulisin niin mielelläni, mutta sairauden tähden en voi.\n    Armiirassakin on kuume. Mutta rauhotu nyt, rakas! Minä rukoilen\n    Jumalaa, että kaikki tulee hyväksi, kaikki selviää. Sinä iltana\n    kun lähdit, opin ymmärtämään taas sinua ja kaikki selvisi. Ole\n    nyt vaan rauhallinen. Minä olen niin yksin, niin yksin, etten\n    koskaan ole niin yksin ollut. Rukoilen Jumalaa ja suutelen Sinua.\n\n                                                  Helga.'\n\nTaas ilmestyi Harhamalle teos valtavana. Se nousi äskeisistä\nsumuista loistavana voitonleijana, jonka päällä liehui elämän lippu,\nvalkea lintu tangonpäässä. Kirje oli hänelle, kuin kirkas vesikupla\nhukkuvalle, Lankeemuksen ja nousemisen suuruus kirkastui hänelle\npunahohteiseksi pyöräksi, joka säteili kruunaten kaikkea, värjäsi\nkoko avaruuden ja valaisi pimeät elämänsumut, kuin salamatulilla\nsiroteltu taivaankupera. Hän ponnisti voimansa ja kirjoitti,\nselällänsä maaten, rouva Esempiolle:\n\n-- \"Tiedät että sylini on aina sinulle avoinna. Ei mikään erehdyksesi\nsaa minua Sinusta luopumaan. Ei mikään rikos eroita minua Sinusta.\"\n\nJa kuumeisen raivolla alkoi hän taas riippua teoksessansa ja miettiä\nsen julkaisemista. Kaikki selkeni päivän-kirkkaaksi. Kuolema hävisi\nvuoteen viereltä. Tuskat ja kivut unohtuivat ja haaleat vedet\nvuotivat lauhduttamaan äskeisiä polttoja.\n\nSairaloisen vimmalla alkoi hän keksiä selityksiä haavottumisellensa.\nHän sommitteli milloin yhden, milloin toisen hassunkurisen\nselityksen. Hän pelkäsi pilkkaa ja pelkäsi vielä enemmän sitä, että\nepäluulo kääntyisi rouva Esempioon. Se olisi ihmisten silmissä vienyt\nlokaan hänen teoksensa hyveen vertauskuvan. Sitä ajatellessaan näki\nhän jo vanhan papin ja apulaispappi Airolan ja Roinilan pilkansormien\nnousevan häntä osottamaan... Hän unohti kipunsa ja kaiken ja riippui\nkuumeena rouva Esempiossa, josta hän uskoi nyt riippuvan elämän ja\nkuoleman. Hän tahtoi häntä pidellä edelleenkin siinä elämän liassa,\nmissä hän itse kylpi ympäristönsä ja koko kansansa häpeänä.\n\nElämän lapamato voimistui. Se veti itseänsä lujemmalle ihmisen\nympärille. Se paksuni tulikäärmeeksi aivan huomaamatta. Se kehittyi,\nkuin tauti, teki suurta työtänsä hiljaa ja varmasti, kuin mätäneminen.\n\nHarhama iloitsi ja toivoi ja mietti teoksen julkaisua ja katseli\nrouva Esempiota, kuinka se peseytyi puhtaaksi ja jalostui suureksi\nsuurten lankeemisien ja suurten nousemisien kirkkaissa tulvavesissä.\n\nPäivä mateli päivän perästä. Eräs mateleva päivä toi hänelle\nseuraavan kirjeen:\n\n    'Herra Harhama!\n\n    Eikö ole siinä kyllä, että oman likaisen elämänne tuntien\n    asetuitte puolueemme luottamusmieheksi ja häpäisitte sen? Vieläkö\n    jatkatte? Toitte tänne huonomaineisen naisenne, häpäisemään\n    apunanne puoluettamme juuri täällä, jossa olitte juoksennellut\n    siveellisyydestä saarnaamassa. Ettekö häpeä ja tee tästä\n    loppua? Varmaankin olette Te ja Esempio sitä pimeää väkeä, joka\n    sortovuosina kohosi pinnalle ja nyt kansan varoilla kylvää\n    saastaa pitkin metsäkyliä, kun kaupungit ovat jo häväistyt. Jos\n    olette mies, niin vapauttakaa puolueemme moisesta liasta.'\n\nKirjeeseen oli liitetty kertomus majuri Velikodushofin ja rouva\nEsempion jatkuvasta yhdys-elämästä, sekä mainittu ajat ja paikat ja\ntodistajat. Se oli Harhamalle, kuin kurikan-isku. Kaikki ajatukset\npysähtyivät ja alkoi henkinen tylsistyminen. Hän ei jaksanut enää\nmitään selvästi ajatella. Yksi ainoa selvä tuli välähti hänessä\njoskus, nimittäin viha. Se leimahteli voimakkaana, katkonaisena\ntylsyyden seasta, kuin lieska turpeen alta. Mustat haamut ja kuoleman\nkorpit irvistelivät hänelle. Pilkankellot soivat ja pappien sormet\nosottelivat häntä ivaten, härsyttivät ja härnäsivät häntä. Häpeä ja\nviha kuohuivat yhtenä vaahtona...\n\nJa taas istahti kuolema vuoteen vierelle ja hengitti kalmanhajua.\nSe istui hetken, hävisi ja viha ryöppysi taas Harhamasta. Ja kaiken\nvihan keskellä vihasi hän jalkapuutansa, tarvaalaisten puoluetta\nsokeasti. Se tuntui tarttuneen hänen jalkoihinsa omin lupinsa ja\npuristi nyt häntä ja riippui hänen nilkoissansa joka askeleella.\nJalkapuusta ryöpsähti viha rouva Esempioon ja majuri Velikodushofiin.\nSe paloi aikansa raivoisana ja rajuna, sammui ja perästä nousi inho\nja halveksiminen.\n\nJa taas ja taas tuprahti viha ja elämän inho, kunnes kaikki ajatukset\nväsyivät, sotkeutuivat ja raukesivat ja ruumiilliset kivut ja\nhaavojen poltto alkoivat repiä. Hän mietti aivan sekavana jotain\nsumumaista, sotkuista ja aina häviävää.\n\nJa inhon keskellä leimahti hänessä taas alhainen halu nousta\nnäennäisessä jaloudessa niiden yläpuolelle, ja siten polkea ne\neteensä ihmistäiksi, jotka muka matelevat halpamaisuudessansa.\n\nRaivoisena alkoi hän miettiä kostoa. Silloin heti tulvi hänestä\ntaas hänen sielussansa hiiviskelevä alhaisuus ja halpamaisuus. Hän\noli kuullut, että Velikodushofin täti oli majuri Velikodushofille\ntestamentannut suuren omaisuuden, mutta uhannut peruuttaa\ntestamentin, jos saa kuulla, että majurilla on jotain rakkausjuttuja,\njotka olivat hänen heikkoutensa. Hän päätti riistää häneltä nyt\nsanotun perinnön. Oitis kirjoitti hän majuri Velikodushofin tädille,\npaljasti hänelle koko asian ja pyysi tätä tekemään kaikkensa\npakottaakseen Velikodushofin naimaan rouva Esempion. Mutta hän oli\nsiinäkin loppuun asti alhainen: Hän antoi kirjeelle näennäisen jalon\nmuodon lisäten: \"Te naisena tietysti osaatte asettua suojelemaan\nnaista, joka rakastaa sukulaistanne...\"\n\nJa kun hän oli kirjeen lähettänyt nautti hän siitä, että näki toiset\nalhaisina edessänsä. Hän nautti siitä hetken, joi täysin siemauksin;\nhän oli heitä koettanut polkea itseänsä alemma, nousemalla itse\nmuka heitä ylemmä. Hänen jokaisen henkäyksensä vaikuttimena oli\neläimellinen alhaisuus, jota hän koetti peittää näennäisellä\njaloudella, tehden sen siten vieläkin alhaisemmaksi.\n\nElämän epäselvyys ja sotkuisuus näyttivät taas joskus kietovan hänet\nkokonansa. Hän näki, ettei voi selviytyä mistään, ei mitään tietä\nkulkien. Raivo ja viha ryöpähti hänestä silloin epätoivona. Hän repi\nsiteet haavastansa ja paiskasi ne lattialle, kiroten koko elämää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän ivanäytelmä jatkui.\n\nHarhama katseli teoksensa ihmissiveellisyyden vertauskuvaa ja\nmietti elämän hämäryyttä unohtaen haavansa ja kipunsa. Teos tuntui\njo haihtuvan johonkin synkeään pimeyteen, jossa kuoleman korpit\nrääkkyivät ja räpistelivät siipiänsä. Mutta nyt hän katseli sitä\nhäviötä jo tylsämielisenä, ikäänkuin ihmeissänsä, oudostellen että:\n\"Sinnehän se nyt häviääkin.\"\n\nPäivä mateli päivän perästä. Harhama ei erottanut päivän ja yön\nrajoja. Hän tuijotti vaan pimeyteen, johon teos hävisi. Kohta sai hän\nrouva Esempiolta seuraavan kirjeen:\n\n    'Olet Velikodushofin tädille ilmiantanut minun suhteeni ja\n    elämäni ja siten ehkä estänyt minun naimiseni. Mutta kyllä minä\n    sinulle näytän. Minä sanon nyt suoraan, ettei minulla ole sinua\n    perkelettä kohtaan ollut mitään tunteita, ei edes säälintunnetta\n    ja nyt minä annan Edelmuthin antaa asian-ajajalle vapaat kädet ja\n    sinä olet näkevä.'\n\nKauvan kiehunut viha, halveksiminen, inho ja kaikki muu\nihmis-olemuksen rapa alkoi nyt pursuta Harhaman sielusta, kuin loka\nkokoonpuristetusta hetteestä. Rouva Esempion sielusta tuntui hänelle\nhaisevan raakuus, petos ja lika. Omaa lokaansa hän ei nähnyt sen\nrinnalla. Kauvan kytenyt epäluulo oli nyt sytytetty rovioksi ja hän\nnäki itsensä naurettavana narrina, joka oli riippunut kierivässä\nkuplassa. Kostontunne alkoi taas viritä ja se yhdessä vihan kanssa\nantoi hänelle voimia. Hän tajusi taas mikä valtaava tunne on viha.\nHän nautti siitä tunteesta, huumautui ja voimistui, kuin voimakkaasta\nviinistä. Kysymys, eikö hän itse ja _juuri_ itse ollut kohtaloonsa\nja kaikkeen syyllinen, oli sammunut. Kaiken häpeänsä alkujuurena hän\npiti rouva Esempiota.\n\nSairaloiset vihan purkaukset jatkuivat. Ne voimistivat häntä niin,\nettä hän nousi jo ylös vuoteesta, kipua tuntematta. Joskus taas\nsekaantui kaikki kaaokseksi, pää painoi hartioita kuin lyijypallo\nja korvissa humisi häkä. Hän ajatteli rouva Esempion uhkausta\nasianajajasta. Hän ei jaksanut käsittää, mistä rouva Esempio voisi\nhäntä syyttää. Kunnianloukkauksesta ehkä... Sekin tuntui hänestä\nuskomattomalta.\n\nTammikuun viime päivän aurinko katseli pakkasen sumujen seasta\nsurullisena ihmis-elämän karkeloa ja kuunteli sen tiukujen sointia...\nJotain sanomattoman katkeraa valui sen valosta Harhaman sieluun.\nKaikki sumeni ja pimeni ja hävisi ijankaikkisuuden yöhön.\n\nHieman selvittyänsä kirjoitti hän rouva Esempiolle:\n\n    -- 'Jos kerran tiesit itsesi portoksi, millä oikeudella\n    tunkeuduit asuntooni ilmottamatta sitä? Uhkaat oikeudenkäynnillä.\n    Ala! Jos itse haluat yölepakkona lennellä, niin muista, että minä\n    olen halunnut julkisuutta ja sen täytyy tulla. Minä paljastan\n    jälkeni ja _sinunkin_ jälkesi silloin kyllä paljastuvat. Minun\n    puoleltani ei suhde ollut huoruutta, siinä ei siis ole salattavaa\n    eikä käräjöimistä. Jos se oli sitä sinun puoleltasi, niin\n    erehdyt, jos luulet saavasi minut sen kieltämään.'\n\nTuskin oli hän lähettänyt kirjeen postiin, kun poliisit astuivat\nsisään vangitsemaan hänet rouva Esempion vaatimuksesta varkaudesta ja\nmurhapoltosta.\n\n-- \"Varkaudesta ja murhapoltosta!\" -- huudahti Harhama. \"Ei. Tämä on\npilaa. Enkö minä saa omaani polttaa...\"\n\nMutta elämä ei tuntenut pilaa, eikä sitä tuntenut oikeuden käsi.\nAlkoi kotitarkastus. Sitä tehdessä löydettiin se kultainen kynä,\nAnna Pawlownan lähettämä, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka\nrouva Esempio oli ilmottanut omaksensa. Lisäksi löydettiin ne\nkoristeet, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksista säästämällänsä\n25-ruplan rahalla. Se oli riittävä todistus hänen syyllisyydestään.\nHänet julistettiin vangituksi, mutta hänet jätettiin toistaiseksi\nvangitsematta, koska hän oli siksi sairas, että oli mahdoton häntä\nkulettaa.\n\nOikeuden palvelijat lähtivät. Harhama katseli elämää aivan tylsänä.\nHän ei tajunnut siitä mitään muuta, kuin jonkun likarapakon, jossa\nuiskenteli rapana hänen elämänsä sisältö, hänen valamansa kultainen\nvasikka, ihmissiveellisyyden vertauskuva, Esempio-ihminen. Hän\npuhkesi mielipuolen kamalaan, katkeraan nauruun:\n\n-- \"Hah... hah... hah... haa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö joutui. Harhama tuijotti ijankaikkiseen pimeyteen. Teos nousi\nsieltä taas leijana, lähestyi ja alkoi purkaa sisästänsä lokaa ja\nhaisevaa löyhkää. Harhama nauroi katkerasti.\n\nAamu valkeni. Akkunasta tunki sisälle auringon valoa. Se näytti\nelämänportolta, jonka hartioilla oli narrinkaapuna hänen elämänsä\nkaikkine tiukuinensa. Kaikki maailman pilkankellot soivat ja\nelämänportto tanssi helmojansa heilautellen.\n\nHarhama nauroi entistä katkerammin:\n\n-- \"Hah... hah... hah... haa!\"\n\nJa silloin hän muisti että Magda oli juuri niin nauranut ja alkoi\njälitellä sitä pitemmältä.\n\nMutta elämä tanssi edelleen. Kirjeenkantaja toi seuraavan kirjeen:\n\n    'Hyvä veli!\n\n    Olemme aivan epätoivossa. Se nainen, jonka tiedät, on vaatinut\n    sinut vangittavaksi. Se olisi puolueemme suurin häpeä ja vahinko.\n    Toivon että teet kaikkesi, että asia tukahtuu hiljaisuuteen.\n\n    Veljeydellä\n\n                                                     N. N.'\n\nKoko maailma musteni Harhaman silmissä. Teos ja koko elämä hävisi.\nHän tunsi ainoastaan tarvaalaisen jalkapuun nilkkojansa puristavan ja\nhankaavan ne verille. Hän purskahti kamalaan nauruun ja lausui:\n\n-- \"Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun\nomilla ulostuksillani... Voi tätä kirottua elämää!... Voi tätä\njärjetöntä ihmiselämää!\"\n\nJa elämä tanssi hänen edessänsä Hiiden myllyn tyttönä: Se oli hänen\noma lapsensa... Sen hameen helmoina heilahtelivat hänen _omat_\ntekonsa... sen tiukuina soivat hänen puuhansa ja sen nauhoina\nheilahteli hänen oma kirjava elämänsä: rikoksensa.\n\nHarhama katseli sen tanssia ja nauroi mielipuolen naurua. Hän piti\nitseänsä ei ainoastaan syyttömänä, vaan myös marttyyrina. Hänen\nviheliäisyytensä oli jo aivan eläimellinen, hänen alhaisuutensa\nsitäkin alempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuna vihelteli. Talviset maisemat vilisivät sen ohi. Pohjolan\nlumiliinalla hääräili ihminen luoden _yleistä_ ihmis-elämää... Toiset\nhäärääjistä sortuivat, sotkeutuivat sen elämän verkkoihin, jota he\nloivat. Toiset hääräilivät vielä täysissä voimin. Kolmannet kantoivat\nkuolleita ja hautasivat niitä syvälle maan multaan, etteivät ne olisi\nihmisten inhona.\n\nRautatien vaunussa virui eräällä penkillä Harhama ihmisvarjona.\nHän oli rukoillut kirjeessä rouva Esempiota säälimään hänen\njalkapuutansa, tarvaalaista puoluetta, mutta se ei auttanut. Hänet\nvaltasi alussa käsittämätön halu pestä vaan jalkapuunsa. Hän oli\nunohtanut sen tähden jo kipunsa, tointunutkin, niin että voi kävellä.\nHän oli kirjoitellut rouva Esempiolle, rukoillut jalkapuunsa puolesta\nja joskus uhkaillut. Hän kirjoitti:\n\n    -- 'Velvollisuuteni on ennen kaikkea pestä jalkapuuni omista\n    lioistani. Toivottavasti sinäkin tarvaalaisena edes _sitä_\n    säälit ja kunnioitat ja siksi tämän häpeän peität. Jos kirje,\n    jonka kirjoitin miehesi Velikodushofin tädille, on sinun elämäsi\n    tiellä, niin minä olen jalkapuuni tähden valmis tekemään\n    kunniattomuuttakin. Olen valmis Velikodushofin tädille vannomaan\n    pääkalloni kautta, että olen _valehdellut_, tai etten ole\n    kirjoittanutkaan mitään ja että sinä olet vielä puhdas impi ja\n    neitsyt... Minä teen kaikkea kunniattomuuttakin, kun vaan sillä\n    saan sinut säästämään minun ja _oman_ jalkapuuni...'\n\nViimein, kun vastausta ei tullut, valtasi hänet kurja raukkamaisuus\nja hän yritti salaa paeta, ja oli nyt pakomatkalla. Raukkamaisuus oli\nyhtynyt hänen henkensä halpamaisuuteen.\n\nVaunussa istui kaksi tarvaalaista puhellen keskenänsä rouva\nEsempiosta ja Harhamasta, jota he eivät tunteneet. Toinen heistä\nkertoi rouva Esempiosta yhden ilkeän jutun toisensa jälkeen. Hän\nkertoi:\n\n-- \"Äsken oli juuri käräjöinyt Erkki Arvolan kanssa jostain\nyhteisestä juomavelasta...\"\n\nHarhama nautti, kun kuuli teoksensa jumalasta puhuttavan alhaista...\nHänestä tulvasi luonteensa alhaiset puolet näkyviin. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Jossain rettelöissä sillä oli ollut eräs Ahava asiamiehenä. Kun\nse menetti asian, oli Esempio pyytänyt entistä hentustelijaansa\nKorpelaa panemaan Ahavan syytteeseen... Korpela oli vastannut: 'Ei\nkorppi toisen korpin silmää puhkaise'.\"\n\nHarhama unohti jo häpeänsä ja nautti kun näki rouva Esempion\nalhaiseksi maalattuna. Toinen tarvaalainen jatkoi:\n\n-- \"Harhamalla se on tietysti häpäisyttänyt Korpelaa... Se käräjöi\nkaikkien miestensä kanssa...\"\n\nHarhaman ilo oli niin suuri, että hän unohti kipunsa. Hän ei kysellyt\nedes oliko äskeisissä puheissa perää. Hän nautti, kunnes puhujat\nalkoivat puhua hänestä, hänen haisevista jälistänsä, joita miehet\ntiesivät viljalti. Toinen niistä lausui muun muassa:\n\n-- \"Piru!... Sekö sen Harhaman heittiön viskasikin meidän\npuolueeseen... Ruoskaa tarvitsisi koko mies...\"\n\nHarhama nauroi tylsänä. Hänen avonainen haavansa haisi todellakin.\nToinen miehistä jatkoi:\n\n-- \"On liannut jo koko maan etelästä pohjoiseen. Hyvä että lopultakin\njoutuu linnaan... raato! Sehän se on Esempionkin lopullisesti\nturmellut.\"\n\nHarhama katsoi puhujan silmiin tylsänä, katkerana ja lakkasi puhetta\nkuuntelemasta. Puhelu jatkui. Sattumalla pistivät siitä vielä\nHarhaman korviin rouva Esempiota tarkottavat sanat:\n\n-- \"Se on erästä neitiä, Anttilaa, neuvonut käyttämään miestä ja\nrouva Lahtelalle se on neuvonut, että kun on epäterve ihonväri, niin\nsen saa puhdistumaan sillä, että synnyttää lapsen.\"\n\nKirkas salama iski silloin Harhamaan. Rouva Esempio oli hänellekin\npari kertaa puhunut, että hänen ystävänsä, taidemaalari rouva\nRantala oli suositellut hänelle semmoista ihonparannuskeinoa, lapsen\nsynnytystä. Hän muisti, kuinka rouva Esempio jo ensi näkemässä Kolan\npienessä kamarissa ja sitten pitkin talvea oli valittanut, että\nhänen poskissansa on epäterve puna, kysellen parannuskeinoa. Inho,\nhalveksiminen, viha ja kaikki muu Harhaman olemuksen rapa nousi\nhänestä roiskeena. Hän mietti katkerana:\n\n-- \"Siksikö siis?... Iholääkärinäkö minä olen ollut?... Hah... hah...\nhaa!...\"\n\nJa hetken mietittyänsä lisäsi hän:\n\n-- \"Miksi et sitä suoraan sanonut?... Kyllä kai minä olisin ihosi\npuhdistanut, vaikka olisitkin ilmoittanut mikä sinä olet...\"\n\nKaikki pimeni ja sumeni hänen silmissänsä ja häneen alkoivat\nsalamoina sataa vanhat ennustukset arpirintaisesta naisesta ja\nraudoista ja kaikesta. Tarvaalaiset jatkoivat puheluansa. Toinen\nlopetti sen huoaten:\n\n-- \"Kylläpähän elämä kerran opettaa ne kaikki Harhamat ja Esempiot ja\nmuut heittiöt...\"\n\nToinen miehistä mietti hetken, huokasi hänkin ja myönsi:\n\n-- \"Niin. _Elämä on tuli-omenainen hyvän- ja pahantiedonpuu_... Kun\nsiitä kylliksensä syö, niin kyllä silmät avautuvat...\"\n\nHarhama vapisi. Hän näki edessänsä tuli-omenoissansa hohtavan\nhyvän- ja pahantiedonpuun. Ei elämän häpeäkään jaksanut tukahduttaa\nhänessä sitä sairaloisuutta, jolla hän etsi elämän ja kuoleman ydintä.\nHänen huulensa paloivat kuumeessa. Hän kääntyi vastapäätä istuviin\näskeisiin tarvaalaisiin, kuin ivalla, ja lausui:\n\n-- \"Minä olen Harhama... En voi nousta... Annatteko minulle lasin\nvettä?...\"\n\nMolemmat miehet nousivat sanattomina ja lähtivät toiseen vaunuun.\nHarhama nauroi katkerasti ja katseli omaa elämäänsä: sitä Hiiden\nmyllyn tyttöä, joka nyt tanssi hänen edessänsä hänen elämänsä sen\nnarrinhameena heilahdellessa...\n\nEräs nuori herrasmies oli kuullut puhelun, toi Harhamalle lasin vettä\nja tarjosi sitä ruotsinkieltä puhuen. Hän oli siis viikkiläinen.\nHarhama katsoi häneen surullisena ja silloin hän puhui ruotsia\nensikerran elämässänsä. Hän muisti, miten katkerasti hän oli\ntaistellut viikkiläisiä vastaan keinojakaan valitsematta, ja lausui\nkatkerana:\n\n-- \"Kiitos! Minä olen ystävyytenne jo edeltäpäin maksanut sillä\ntavalla, että olisin _koira_, jos ottaisin palveluksenne vastaan...\"\n\nTarjooja näki hänen kuumeensa ja enempää lupaa odottamatta asetti\nvesilasin Harhaman palaville huulille. Harhama maistoi sitä ja lausui\nkatkerana:\n\n-- \"No, nyt on minun alhaisuuteni ja alennukseni täydellinen ja\nlopullinen...\"\n\nViikkiläinen kohensi hänen pielustansa ja antoi hänelle neuvoja. Juna\nvihelsi eräälle asemalle tulomerkin ja viikkiläinen poistui hienosti\njäähyväisiksi kumartaen. Harhama katseli hänen jälkeensä huulilla\nkuolon katkera nauru. Sitten alkoi hän miettiä jotain alhaista keinoa\nmillä saada kostetuksi rouva Esempiolle, saada hänet vangituksi\nitsensä sijasta. Ja samojen alhaisten ajatusten seassa muisteli hän\nvielä sitä, että hänen on annettava maailmalle -- uusi Jumala.\n\nJuna vihelsi Pietarin asemalle tulomerkin. Vaunuun astui pari\npoliisia, jotka vangitsivat Harhaman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienessä huoneessa virui Harhama oman elämänsä rautaisilla kihloilla\nkihlaamana. Poliisi vartioi häntä visusti. Haava alkoi mädätä\nja sietämätön lihan katku täytti huoneen. Hän oli aivan tylsä.\nSattumalta sai hän käsiinsä taskustansa lattialle pudonneen kirjeen,\njonka hän oli saanut matkalle lähtiessänsä ja unohtanut taskuunsa\nlukematta. Korpelan miehet valittivat siinä, että rouva Esempio oli\nhänen takuullaan lainannut muka hänelle rahoja. Timon tuvan paperit\nolivat niiden rahojen panttina...\n\nKarvas pala nousi Harhaman kurkkuun. Hän muisteli, kuinka hän oli\nrakentanut alttaria maailmankurjuudelle ja nyt olivat Timon tuvan\npaperit pelissä _hänen_ elämänsä tähden. _Hänen_ tähtensä hääräili\nnyt rouva Esempion lihan ympärillä majuri Velikodushof, hän itse,\njoukko työttömiä asian-ajajia, poliiseja, nimismiehiä, tuomareita.\n\"Sen joutilaan joukon saavat nyt Korpelan Timot elättää ja tämän\ninhottavan näytelmän kustantaa\", -- mietti Harhama.\n\nKoko elämä pimeni. Pää painoi hartioita lyijypallona. Katse tylseni.\n\nJa hän alkoi nähdä unia ja näkyjä valveilla ollessansa.\nPohjalaisnoidan ennustus arpirintaisesta naisesta takoi hänen\naivoissansa näkyjä. Hän muisti rouva Esempion rinnassa olevan\nruskean täplän. Se täplä suureni... laajeni... rumeni... muuttui\ninhottavaksi lihakudokseksi... Hänelle ilmestyi unensa, jonka hän\nnäki sinä yönä, jolloin mustakutrinen tyttönen lauloi noidan laulun\nMagdan luona... Sen unen noita muuttui rouva Esempioksi, joka oli\nnyt kihlannut hänet käsiraudoilla... Sen hiukset olivat ilkeitä\nmustia käärmeitä. Se lähestyi häntä rautoinensa... Se nosti jo sen\ntäplästänsä laajentuneen inhottavan likavaipan... Jo heitti se sen\nhänen hartioillensa... Hän värisi inhosta ja kauhusta...\n\nJa kaikki sekaantui taas ja sotkeutui, Harhamalan onnenkuusen\ntynkä ilkkui hänelle, päässä kuoleman kamala korppi... Lopulta hän\ntylsistyi, ei käsittänyt enää mitään, ei tuntenut kipuakaan. Ja yhä\nedelleen kyti hänessä se väärä usko, että hän oli syytön.\n\nPäivä kului. Odotettiin tutkintoa. Harhaman haava mätäni ja haisi.\nHän lähetti pyytämään rouva Esempion palvelijaa, Routalan Timon\ntytärtä Eevaa, sitomaan ja puhdistamaan häntä. Eeva lähetti hänelle\nvastauksen:\n\n-- \"En minä tule mokoman miehen puheillekaan.\"\n\nSe oli Harhamalle raskainta. Hän oli toki Korpelan köyhiä\n_kuvitellut_ palvelleensa rehellisesti sydämen halulla, vaikkapa\nväärinkin. Nyt oli hän saanut vastauksen maailmankurjuudelta. Hän ei\njaksanut omaa itseänsä ja elämäänsä tutkia, vaan tutki ainoastaan\nmaailmankurjuuden vastauksen.\n\nSilloin Harhama sai vielä sielunsa voimia kootuksi ja hän kirosi\nkaikki maailman kurjat. Hän lausui:\n\n-- \"Olkaa kirotut kaikki köyhät, kaikki apua tarvitsevat, kaikki\nkurjat! Lisääntyköön teidän kurjuutenne loppumattomiin! Vierikööt\nkurjuuden vuoret teidän hartioillenne! Olkaa ijäti kirotut!\"\n\nNiin oli hän lyönyt tomuksi yhden jumalansa, kuin Mooses kultaisen\nvasikan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeudenkäynti alkoi ja loppui. Harhamaa syytettiin murhapoltosta,\nvarkaudesta, kiristyksestä, santarmi-ilmiannosta. Hänet tuomittiin\nvankeuteen. Hänen oma elämänsä helisytteli hänelle häneltä saamiansa\nkoruja, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksen ristireunaisella\nonnenrahalla: kaksikymmentäviisi-ruplaisella...\n\nKun tuomio oli luettu, muisti Harhama sen rahan ja Nikolain siitä\nlausuman ennustuksen:\n\n-- \"Se raha tuottaa sinulle _onnea_...\"\n\nHän muisti myös sen kultaisen kynän, jonka Anna Pawlowna oli hänelle\nlähettänyt teoksen alkamista varten, ja jota etsiessänsä hän oli\nmurtanut auki rouva Esempion kaapit.\n\nHän naurahti kuolonkatkerasti... Hän ei käsittänyt, että hän itse\noli elämällänsä nostanut elämän vanhurskaat voimat häntä vastaan.\nEläimenä väitteli hän vastuun-alaisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yli puolen-yön, kun Harhaman piti lähteä Schuwalowan\noikeuspaikalta vankilaan. Haava haisi ja mätäni ja lihakset\najettuivat. Hänen piti kulkea rouva Esempion akkunan alitse. Siitä\nalkoi iljanne. Hän ponnisteli voimiansa kulkeaksensa omin varoin.\nMutta voimat pettivät. Hän luisui iljannetta myöten alas, ja\nkasvoihin ja käteen repesi verihaava.\n\nJa kun hän makasi nyt iljanteella, puoli-mädänneenä, syleksittynä,\nhalveksittuna, kasvot verisinä, näki hän kuinka rouva Esempion\nakkunasta vedettiin verho syrjään ja rakoon ilmestyi rouva Esempion\npää, tukka silmillä. Hän katsoi elämänsä rapaan painuvaa Harhamaa\niloisena, kuten ilkeää saastaa, josta hän oli lopultakin puhdistunut,\npäässyt nousemaan puhtaaksi, yleväksi ihmishengeksi. Harhamasta se\nkatse tuntui ilkkumiselta, häpeän maljan juomiselta, ja taas muisti\nhän Noidan laulun ja pohjalaisnoidan ennustukset.\n\nRouva Esempion koira Musti tuli Harhaman luo, nuoli hänen kättänsä ja\nasettui hänen eteensä käpälillensä, kuin anteeksi pyytäen. Harhama\nmuisti munkki Pietarin sanat koirista, jotka nuolevat isäntiensä\nkättä, kun niiden ystävät ovat ne hylänneet, ja ihmiskädestä, joka\nheittää sen, joka siihen on luottanut, kuin revityn liinan märälle\niljanteelle. Hän ei nähnyt alennuksessansa oman elämänsä kutsumaa\nJumalan vanhurskasta tuomiota, vaan muka vääryyden.\n\nMutta silloin hänestä kumminkin tuntui, ettei hän jaksaisi enää\nnousta omin voimin. Hän muisti vilahdukselta jo Jumalaa ja munkki\nPietaria. Häneltä pääsi vaistomaisesti huokaus:\n\n-- \"Herra Jumala!... Herra Jumala!...\"\n\nPerkele, joka oli istunut rouva Esempion katonharjalla, kuuli\nHarhaman huokauksen ja raivosi:\n\n-- \"Tuhannen tulimainen helvetin sysimiilu!... Onko vaimo ollut\nsittenkin Jehovan vierinkivenä?...\"\n\nMutta se hetki oli ohimenevää. Harhamasta tuntui, kuin soisivat\nkaikki pilkanhuilut ja häpeänviulut. Ja silloin leimahti hänessä\ntaas viha ja narrimainen, sairaloinen itsensä ihailu. Hän tunsi nyt\nomat luulotellut kykynsä ja nautti siitä narrina. Teoksensa sivut\nleimahtivat hänen eteensä muka maailman loistavimpina runoluomuksina.\nKoko teos avautui hänelle, kuin paratiisi. Hän päätti nousta. Kun\nvartija-saattaja tarjosi hänelle apuansa, hylkäsi hän sen, ryömi itse\nylös ja katsoen rouva Esempion akkunaan lausui hän itseksensä:\n\n-- \"Te ihmissyöpäläiset... Te luulette minut voivanne lokaan\npolkea, te saivaret, mutta jos minä tahdon, niin minä astun teidän\nvankiloidennekin halki kunniankukkuloille surkuttelemaan teitä, te\nihmiskirput...\"\n\nHän nousi narrina ja lähti ja paatti julkaista teoksensa. Ja viha ja\nkostontuli leimahtivat hänessä...\n\nSilloin Perkele rauhottui ja lausui:\n\n-- \"Mies on oikealla tiellä. Hän kääntyi taas Jehovan portilta vaimon\nkääntämänä, sillä hän vihaa nyt vaimoa...\"\n\nHarhama painui häpeänsä vaippa hartioilla tietänsä, samalla kun ne\nvoimat, jotka olivat hänet lopultakin polkeneet, rouva Esempio ja\nmajuri Velikodushof, kohosivat pinnalle, syöpäläisestä vapautuneina,\nmolemminpuolisen sielunjalouden yhteen liittäminä. He astuivat\nsaamaan palkkiotansa elämältä, joka on vanhurskas, koska se on\nJumalasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihan-temppeli on Perkeleen temppeleistä ihanin. Siellä on se\nvalta-istuin, jolla hän istuu voittonsa jälkeen kuuntelemassa\npalvelijoittensa ylistystä voiton johdosta.\n\nVihan-temppelin holveja kannattaa kolmetuhatta kaunista pylvästä...\nNe kaikki ovat kirkkainta kultaa... puhtainta taidetta... soleutta...\nsuuruutta... Jokaisen pylvään ympärille on kääritty elävä, tulinen\norreme-niminen jättiläiskäärme köynnökseksi... Ne käärmeköynnökset\nulottuvat pylvään juurelta sen päähän asti... Tulikäärmeiden\nselkäsuomut ovat kaunista hampaikkoa... Niiden suusta suitsuaa\nvihan hieno, sinervä liekki... Tulikäärmeiden häntä on pylvään\njalustalla kiedottu pylvään ympärille niinkuin kaunis tulivanne...\nTulikäärmeiden ruumis kuvastuu pylväiden kullan kirkkaudessa\nloistavana, hohtavana, mahtavana köynnöksenä... Jokaisen pylvään\njuurella seisoo veripunainen enkeli täysissä sotatamineissa...\n\nOrreme-käärmeet ovat vihan käärmeitä... Ne huokuvat aina vihaa...\nVihansavuna synnyttävät ne sikiönsäkin... Ne rakastavatkin toisiansa,\nhengittämällä toistensa suusta suitsuavaa sinervää vihansavua...\nSiitä savusta ne äitiytyvät... sillä antavat isyytensä... siitä ne\nnauttivat... se savu on niiden viettien ruokaa... niiden lemmen\nantimia...\n\nMaailman alusta asti ovat orreme-käärmeet Vihantemppelin pylväitä\nköynnöksinä koristaneet... Ne vihaavat pylvästänsäkin ja puristavat\nsitä ruumiillansa, rutistaaksensa sen kuoliaaksi... Siksi eivät ne\nkoskaan pylväästänsä irrottaudu... Ne puristautuvat siihen aina vaan\nlujemmin, kuin mies vihollisensa kaulaan, kun se sitä kuristaa jo\nkuoliaaksi, nauttien koston suloisuudesta...\n\nVihan-temppelin holvitkin ovat huikaisevaa kullan kirkkautta, jossa\ntuikkivat salamankäret tulina... Holvauksien yhtymäkaaret ovat\ntulikaarekkeita... Ne loistavat punakirkkaina vöinä kullan hohdetta\nkirjavoiden... Lattia on ruusunvärinen... valo hieman kellahtava...\n\nVihan-temppelissä on viha-alttari... Se on tehty hohtavimmasta\nhopeasta ja se on taiteen kaunis luomus... Sitä vartioi kaksitoista\nsaava-enkeliä, tulinen miekka kunkin vyöllä, tulinen käärme kädessä...\n\nMutta viha-alttarilla seisoo vihan-enkeli Maaranto... Hänen\nolemuksenansa on uhmaa... kasvonpiirteet ovat vihaa... silmissä\nleimuaa kostontuli... Viha ja kosto ja uhma hohtavat hänestä,\nkuin väri ja tuoksu kukasta, mutta kauniina, taiteellisena,\nkuten jumaluudesta konsanaankin... Jokainen lihaksen liike on\nvihanväännähdys... katseessa välkkyy vihan salama... hipiästä tuoksuu\nkostoa... vartalon notkeus on kyykäärmeen vihan kiemahdusta... Tukka\non sysimusta ja hartioille hajalle heitetty, jossa se häilähtelee\nvihan varjona...\n\nMaaranto on kostonkukka... vihan kaunis lihaksitulemus... uhman elävä\nenkeli-ilmiö...\n\nHän oli kerran, kun hänessä puhkesi viha täyteen teräänsä, uhannut\ntuhota kaikki, niinkuin tekee ruttotauti... Hän oli uhannut tuhota\noman herransa Perkeleenkin... Silloin sidotutti hänet Perkele\nviha-alttarille, kaiken vihan ja koston emoksi... Siitä päivin on\nhän siinä seissyt... Hän on hopeapaaluun tulisilla käärmekahleilla\nkytketty kiinni... Neljällä pienemmällä tulikäärmeellä on hän\nnilkoista ja kalvosimista siihen sidottu... Käärmeet ovat eläviä ja\nsomasti solmuun vedettyjä...\n\nVyötäisiltä on Maaranto paaluunsa sidottu suurella uureri-nimisellä\ntulikäärmeellä. Se käärme on elävä sekin... Se on Maarannon vatsan\nkohdalla somaan solmuun vedettynä... Pää on heitetty solmusta\npitemmälle, vapaaksi, ja sillä syö uureri-käärme Maarantoa, kaivellen\naina sen napaa... Uureri-käärmeen syönnistä yltyy Maarannon viha yhä\nenemmän... Se viha valuu hänessä läpi koko olemuksen... Se vuotaa\nhänen kohtuunsakin... äitiyttää hänet joka hetki uudestansa...\nsiittää hänessä aina uutta ja uutta vihaa...\n\nSiitä hedelmöitymisestä sikiää Maarannossa pieniä seeve-nimisiä\nmustia vihan käärmeitä... Ne nousevat vihan karvaina paloina\nkurkkuun... syntyvät suun kautta... kiemahtavat syntyessänsä...\nsähähtävät vihasta ja kiepahtavat kostosta... Heti niiden synnyttyä\nlentää Maarannon eteen soma iira-niminen lintu... Äsken syntynyt\nseeve-käärme kiepahtaa sen kaulaan ja iira-lintu lennättää sen halki\nilman, lentäen korkeammalla ihmissilmän kantamia, ja laskee sen\nyön aikana maahan etsimään ihmisten kantapäitä... Maassa matavat\nseeve-käärmeet etsivät näkymättöminä uhrinsa... pistävät sitä ja\nsytyttävät siinä siten vihan tulen, istuttavat siihen Maarannon\nhengen...\n\nMaaranto-enkelin ravintona on se sinervä vihansavu, jota\norreme-käärmeet huokuvat sisälmyksistänsä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Harhama oli noussut iljanteelta ja päättänyt teoksensa\njulkaisemisesta, leimahti Perkele Vihan temppeliin. Hänen\nvihjauksestansa ilmestyivät sinne pääenkelit ja kolmekymmentä tuhatta\nmuuta enkeliä... Jokaisen niiden päässä hohti veripunainen seppele...\nJokaisen tukka oli elävällä käärme-nauhalla niskan kohdalla kokoon\nsidottu, jääden muu osa hartioille hulmuamaan... Jokaisen kädessä oli\nkaunis, tulinen käärmekiemura... Koko joukko oli ihmeen kaunis näky...\n\nPerkele seisoi valta-istuimensa edessä kruunu päässä tulivaippa\nhartioilla... Hänen edessänsä makasi suuren-suuri tulikäärme\nrauhallisena kiemurana... Se osotti hänelle alamaisuuttansa... Se\nmakasi liikkumattomana... Ruumis vaan kohoili hiukan huounnasta...\nhohti kuumuudesta... säteili kirkkautta...\n\nKahden puolen Perkelettä polvistuivat eeleme-enkelit, kuusi\nkummallakin puolen... Niillä oli suuret lyyrat edessä, joiden\nreunapuut olivat käärmeistä käyristetyt... Ne soittivat lyyrillänsä\nylistystä Perkeleelle... Koko temppeli oli täynnä suloutta...\nnotkeutta... ihanuutta... loistoa... hohdetta ja välkettä... sävelien\nja laulun karkeloa, jolle soitti etäinen kaiku...\n\nPerkele alkoi järkeilynsä, puhuen:\n\n-- \"Palvelijani Harhama kulkee pelastuksensa tiellä. Hän on päässyt\nviimeisen karin ohi. Hän julkaisee teoksensa ja puristelee jo Kainin\nkurikan vartta...\"\n\nEnkelit ylistivät Perkeleen voittoa soitolla ja laululla, laulaen:\n\n    \"Sinä niinkuin aamurusko koitat.\n    Sinä kaikki kaadat, kaikki voitat.\n    Sinä kehräät kaiken elonrihmat.\n    Sinä kerran niinkuin sumut, vihmat\n    puhallat pois väärät valtijat.\n    Suo meidän olla sulle vartijat!\"\n\nSävel kisaili säveleen keralla... nuoruus kauneuden... taide\nalastomuuden keralla. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Teidän on tästä-edes edistettävä Jehovan lähetystyötä... Teidän\non koottava rahaa sen kirkon rahahaaviin!\"\n\nPalvelijat hämmästyivät. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Te ette näy ymmärtävän. Minä selitän teille: Pakanoiksi sanotut\novat likempänä Jehovaa, kuin ne jotka itseänsä kristityiksi\nkutsuvat... Pakanat eivät ole koskaan näytelleet semmoista näytelmää,\nkuin nyt vielä hoippuva palvelijani Harhama... Pakanat eivät sitä tee\nja siksi edistäkää te Jehovan lähetystyötä...\"\n\n-- \"Nyt me ymmärrämme. Sinä olet viisaus\", -- riemuitsivat enkelit ja\nyksi heistä lopetti:\n\n-- \"Me kilisemme aina kirkon rahahaavissa, herätellen torkkuvia\nihmisiä, kun suntio kokoo rahaa lähetystyön hyväksi...\"\n\nYlistyslaulu ja soitto huuhtelivat taas suuren temppelin kauniita\nholveja, kutitellen niistä kaiun kerallansa karkeloimaan. Kaikki ui\nsävelmeressä... kylpi kullankirkkaudessa... kuivautui kauneudessa.\nPerkele jatkoi:\n\n-- \"Sinä lippuna, jolla minä kokoan Jehovan joukot sen luota, on\nEevan ilmestymisestä lähtien ollut hame, nainen ja sen hame...\"\n\n-- \"Siis sinun aistipunakukkasi\", -- selitti Hiisi. Perkele järkeili\nedelleen:\n\n-- \"Hameen tähden unohtavat miehet Jehovan hengen... Sen tähden\nkokoavat he kultaa ja kunniaa. Sen tähden tappavat he toisiansa ja\nmyövät omat ja toistensa nahat eli kunnian ja hengen. Katsokaa!\"\n\nPerkeleen viittauksesta avautui muinais-ajan näky:\n\nSpartan kuningas Menelaos istui valta-istuimellansa... Paris saapui\nhänen vieraaksensa... Kuninkaalliset vaipat heilahtelivat...\norjat kumartelivat. Kauniisti, taiteellisesti... Kohteliaisuudet\nkuhertelivat keskenänsä, kuin kaksi kavalaa käärmettä... kiertelivät\ntoisiansa... mairittelivat... pettivät ja kosivat pettäjäänsä...\n\nParis vietiin kuninkaan puolison, kauniin Helenan eteen... Helena\nistui orjattariensa ympäröimänä, huntu olalla... tukassa kaunis\nkoriste... silmässä katseena kiehtova käärme... vartalo sulona...\nposki punana... huuli herkkuna... Paris kumarsi... hämmästyi...\nvavahti... Hän näki veripunaisen kukan ja hienon hameen, jonka\nlaskoksen alta näkyivät solean polven piirteet...\n\n-- \"Hän huomasi hameen ja aistipunakukan\", -- huomautti Perkele. Ja\nenkelit soittivat ja veisasivat hänen ylistystänsä:\n\n    \"Kaunis aistipunakukka\n    kukkii yöt ja päivät siellä,\n    missä naisen hame, tukka,\n    häilähtää vaan miehen tiellä.\n    Suuri sull' on voima, henki.\n    Jehova on sulle renki.\"\n\nNäky jatkui: Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillään, heitti hunnun\npäänsä peitteeksi...\n\n-- \"Hänkin näki jo aistipunakukan\", -- riemuitsivat enkelit.\nNäky jatkui: Helena istui orjattariensa ympäröimänä ja kehräsi\nvärttinällä... Paris soitteli hänelle kitaraa ja lauloi kauniista\nTroijasta... Helena katseli soittajaa... Hän unohti jo värttinänsä...\nhän ei enää kuunnellut soittoa, vaan _katseli_...\n\n-- \"He ihailevat aistipunakukkaa... Hame heiluu jo minun lippunani\",\n-- ylpeili Perkele. Näky jatkui:\n\nHelena istui yöllä vuoteensa reunalla ja muisteli Parista... Kaksi\norjatarta riisui häntä... Lämmin povi kohoili huounnasta... jalka\nvärähteli hieman... silmissä hehkui outo tuli... Paris astui sisälle\npalvelijoinensa... Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillänsä... Paris\n_puhui_ hänelle... Kaunis Helena ei huutanut apua... Paris _kuiskasi_\nhänelle... Kaunis Helena odotti, että hän kuiskaisi _likempää_...\nParis polvistui hänen eteensä... tunsi hänen hipiänsä hienon hajun...\nhänen kuuman hengityksensä... tunsi poven värähdyksen... huomasi\npienen arkailun...\n\nLopputarinan tiesi Spartan kuninkaan aviovuode. Hetken kuluttua vei\nParis kaunista saalistansa varkain pois vierasvaraisesta linnasta...\n\n-- \"Hän on löytänyt aarteen... Hän on vallottanut hameen\", -- ilkamoi\nPiru.\n\n-- \"Jota palvellessansa hän ei eksy Jehovan kapeille poluille\", --\nlisäsi Kehno.\n\nNäky jatkui:\n\nSkamandroksen rannalla kohosi Troija ylpeänä, korkealla kukkulalla.\nYlinnä vuoren huipulla loisti linna, jossa kaunis Helena soitteli\nPariksellensa kreikkalaista lyyraa... Molemmat katselivat\naistipunakukkaa... Kreikkalaiset sotajoukot lähestyivät...\nKaunis Helena katseli niitä akkunasta... Hän katseli niitä ja\nParista ja haisteli aistipunakukkaa... Hänen petetty puolisonsa\nnäki hänet ja hänen käteensä ilmestyi Uuvan musta kukka...\nKuului huikea sotahuuto... Kreikkalaisten sotajoukot syöksyivät\nSkamandros-jokeen... kahlasivat... yrittivät uida sen yli...\nTroijalaisten nuolia ja keihäitä ja kiviä satoi rankkana...\nSkamandroksen vesi punautui verestä... sen aallot keinuttelivat\nkaatuneiden ruumiita... Kreikkalaiset peräytyivät... hyökkäsivät\nuudestaan... veri vuoti virtana... ihmiset tappelivat petoina...\nne karjuivat villi-eläiminä... rivit harvenivat... haavottuneiden\nvalitukset sekaantuivat sotahuutoihin... Helena katseli näkyä linnan\nakkunasta...\n\n-- \"Se on taistelua _hameesta_\"-- selitti Perkele.\n\n-- \"Sinun aistipunakukkasi on saanut ihmiset unohtamaan muut liput\",\n-- selitti Piru.\n\nUusi näky avautui: Sabinilaiset viettivät juhlaansa. Heidän naisensa\ntanssivat uhritulien ympärillä, seppeleet päässä... Miehet katselivat\nkaunista tanssia... Naisten notkeat vartalot heilahtelivat... hameet\nhulmahtelivat... hajanaiset tukat häilähtelivät... Viini vuoti...\nVeri kuumeni... Naisten poskille nousi puna, poveen lämpö...\nMiesten silmät paloivat... Tanssi jatkui... Naisten hipiä huokui\nlämpöä... Italian lämmin tuuli heilautteli naisten tuoksua... se\nhulmautteli niiden hiuksia... se häiläytteli niiden helmoja...\nTummansininen taivas valeli kaikki lämmöllänsä... Himot alkoivat\nheilahdella... Naiset naarastelivat miehille... miehet liehakoivat\nnaisia... nostelivat niille sulkiansa... mittelivät niiden uumenia\nkatseillansa... Halut karkeloivat... suutelivat toisiansa...\nkuhertelivat toistensa keralla...\n\n-- \"Hame nousee jo sotalipuksi\", -- iloitsi Perkele.\n\nRooman miehet syöksyivät naisten kimppuun ryöstääksensä ne\nmiehiltänsä... Syntyi suuri taistelu... Nainen tahtoi molemmat\nottaa...\n\n-- \"Se on taistelu _hameesta_... Sama hame on kummankin joukon\nlippuna\", -- selitti Perkele kuivana, ja jatkoi:\n\n-- \"Kun heille ei riitä naisen hame, taistelevat he jo miesten\nhameista, kuten tuossa näette:\"\n\nTaas aukeni uusi näky:\n\nGolgatalla oli kolme ristiä. Pyhänmaan taivas katseli surullisena\nnäkyä... Öljymäki näytti surevan. Maailmantuska leijaili ilmassa...\nKaunis Kidronin puro lorisi surullisena ja Betesda näytti\nsinisilmältä, joka on kostea kyynelistä... Luonto itki... taivas\nhuokasi... puut surivat... linnut lauloivat kaihomielisinä...\näärettömyys huokui ikituskaa.\n\nRistin juurella jakoivat sotamiehet ristiinnaulituiden vaatteita...\nRiita syntyi hameesta... Silmät salamoivat jo vihaisina...\n\n-- \"Taistelu hameesta vaikka ilman naistakin\", -- huomautti Perkele\nkuivasti.\n\nVihan-temppelissä välkkyi kulta... laulu ja soitto kosiskelivat\nkaikuansa... kauneus puhkesi kukkaansa ja viha suitsusi savuna...\nPerkele jatkoi ylpeänä:\n\n-- \"Joko _täytyy_ ihmisten kääntyä, tai...\"\n\nHän keskeytti, teki uhkaavan liikkeen ja lopetti:\n\n-- \"Tai täytyy heidän _tuhota_ toisensa, että Jehovan valta heissä\nloppuu... Heidän täytyy tuhota toisensa, joko tappamalla toisensa,\ntai sitten paheen palvelijoina alentua suvun huonontumisen kautta\nJehovan kuvasta sukupuolieläimiksi: naarasteleviksi naisiksi ja\nkoirasteleviksi miehiksi... Silloin on heistä haihtunut Jehovan henki\nja kuva... Ja silloin puhallan heihin minä oman henkeni...\"\n\n-- \"Sinun tahtosi on maailmanlaki\", -- riemastuivat enkelit. Perkele\njatkoi:\n\n-- \"Maarannon käärmeiden on nyt joka hetki herätettävä Harhamassa\nkytevää vihaa, että hän suorittaa Kainin-iskunsa. Aaraman\nkunnianhimon kuplat ja Iirannon kullanhimo, Uulemon turhamielisyys\nja Uuvan mustakukka ovat ne, jotka johtavat hänet teostansa\njulkaisemaan... Ennen kaikkea hänen täytyy oppia _vihaamaan_...\"\n\n-- \"Sinun henkesi on hänessä puhaltava jalon vihantunteen\ntuliroihuksi\", -- todistivat enkelit.\n\nPerkele jatkoi majesteetillisena:\n\n-- \"Se aika on tuleva, jolloin koko ihmiskunta rukoilee minua,\nkuten Harhama rukoili... Se aika tulee, jolloin kaikissa kirkoissa\nveisataan _minulle_ ylistystä ja rukoillaan minua varjelemaan\nihmisiä siltä kavalalta ketulta, Jehovalta, joka minua haukkuu\nkiljuvaksi jalopeuraksi... Silloin palavat uhritulet teille, minun\npalvelijoilleni...\"\n\nRajaton riemu nousi enkelijoukosta. Koko loistava joukko veisasi:\n\n    \"Kaikki kirkonkellot soivat\n    kerran sulle. Edessäsi\n    kumartavat kaikki voimat.\n    Kaikki valta kädessäsi\n    kohta välkkyy. Sulle soittaa\n    kaikki torvet. Kohta voittaa\n    sinun suuri asiasi.\n    Kohta sinun kunniaasi\n    maat ja taivaat julistavat.\"\n\nPerkele istahti valta-istuimellensa. Enkelit soittivat lyyrällänsä\nhiljaista ylistystä ja Perkele jatkoi:\n\n-- \"Minun asiani voittaa, sillä se on _oikeus_... Katsokaa kuinka\nHarhama kulkee pois Jehovasta!\"\n\nSilloin kulki kuvauksessa koko Harhaman elämä... sen erehdykset...\nsen rikokset... sen alhaisuus... sen halpuus... sen naurettavuus...\n\nEnkelit iloitsivat...\n\nJo tulivat Harhaman elämän viime hetket. Kuvauksessa kulki hänen\nnarrimaisuutensa ja hänen elämänsä rouva Esempion kanssa...\n\nEnkelit riemuitsivat.\n\nJo ilmestyi viime kohtaus... Ilmestyivät majuri Velikodushof ja\nEdelmuth... Syntyi taistelu hameesta. Kuvauksessa kulki koko\noikeus-asia ja siihen liittyvät seikat rouva Esempion, Harhaman ja\nVelikodushofin kotona... hotelleissa ja kaikkialla...\n\nEnkelien riemu yltyi.\n\nJo oli näytelmä lopussa. Kuvaukseen ilmestyi taas Harhama. Hän\noli ihmiskurjimuksen näköinen... Hän piteli ammottavaa haavaa\nkädellänsä, etteivät siitä suolet ulos valuisi... Häpeän vaippa\nhäilyi hartioilla... Takana näkyi joukko poliiseja, asian-ajajia,\ntuomareita, Velikodushof, Esempio, Edelmuth, Eeva ja muita todistajia\nja naurajia... Varastetut korukalut ja hame olivat lattialla\nvoitettuina...\n\nPerkele viittasi näkyä ja lausui:\n\n-- _\"Ecce homo!\"_ [Katso ihmistä.]\n\nEnkelijoukosta räjähti suuri nauru ja ilo ja riemu. Perkele kysyi\nenkeleiltänsä:\n\n-- \"Suostuisiko yksikään teistä näyttelemään tuollaisen näytelmän?...\"\n\nEnkelit kauhistuivat ja vannoivat:\n\n-- \"Ei ainoakaan _sinun_ palvelijasi voi niin alas mennä...\"\n\n-- \"Ja kumminkin\", -- jatkoi Perkele -- \"Jehova varottaa ihmisiä\nseuraamasta teidän esimerkkiänne...\"\n\n-- \"Se petturi!\" -- kauhistuivat enkelit. Perkele jatkoi:\n\n-- \"Mutta Hänen valtansa on lopussa Noista ihmisistä ei ole enää\nsukupuolieläimeen kuin kukon askel. Ja se on sama mitä tietä\nminä Hänen vääryydestänsä teen lopun... Hän pani minua ihmisistä\nerottamaan luonnonlain, jonka mukaan toinen laji ei voi yhtyä\ntoiseen, mutta siihen lakiin sisältyi myös _perinnöllisyys_:\nTurmeltunut laji ei voi itseänsä parempaa synnyttää ja sitä tietä\nhuononnan minä ihmissuvun Jehovan kuvasta eläimeksi... Harhama\non siitä todistus. Ja hänen alhaisuutensa on hänen siemeneensä\nperiytyvä...\"\n\n-- \"Sinä kulet kaikkia teitä yhtä aikaa\", -- vannoi riemastunut\nenkelijoukko.\n\nÄskeinen näky viipyi vielä kuvauksessa... Siihen ilmestyivät lisäksi\nnaurajien sankat ihmisjoukot.\n\nTuhannet pilkansormet osottivat näytteillä olevaa Harhamaa.\nIvankellot soivat, häpeänmaljat vaahtosivat. Perkeleen ylpeys\nhäilähteli verivaipan hulmahduksien tavoin. Hänen päänsä päällä\nleijaili siivekäs kruunu, jonka häikäisevä hohde valui hänen\nhartioillensa. Enkelien käsiin ilmestyivät veripunaiset tulikukat\nja niiden pään päällä kukkivat salamat. Perkele osotti Harhamaa ja\nihmisten ivanaurua ja riemuitsi:\n\n-- \"Jehovan kuvat osottavat ja ivaavat Jehovan kuvaa...\"\n\nÄärettömyys ja äärellisyys yhtyivät Perkeleessä, joka repesi riemusta\nenkelien veisatessa:\n\n    \"Katso ihmistä,\n    kuvaa Jehovan!\n    Voima herramme\n    kerran Jehovan\n    kuvansa-laiseksi\n    vielä polkevi.\n    Ensin kuvan Jehovan\n    sitten Hänet Itsensä\n    maahan tallaa hän.\"\n\nHarhama viipyi vielä kuvauksessa ihmis-elämän narrina, ihmisten häntä\nosottaessa ja nauraessa ja Perkeleen toistaessa enkeleillensä:\n\n-- _\"Ecce homo!\"_\n\n\n\n\nElämänkukkia.\n\n\n    Elämä on suuri erehdys...\n\nMaailmat kirmasivat raivolentoansa... Hirvittävinä heittelivät\nauringot kiertolaisiansa itsensä ympäri... Vinhoina viskautuivat\nkiertolaiset kierrettäviensä ympäri... Kaikki karkeloi... kaikki\nkiersi... kaikki eli kuollaksensa ja kuoli syntyäksensä...\n\nEikä mistään näkynyt rantaa, ei pysähtymää kaiken kiertämisen\nainaiselle laajentumiselle... ei rauhaa... ei lepoa... ei elämän ja\nkuoleman ikitaistelun loppua...\n\nKymmenet miljoonat maailmakunnat yhtyivät yhdeksi... Satoine\nmiljoonine kiertolaisinensa, äärettömyyden hirviöinensä viskautuivat\nne toisten maailmakuntien yhtymien ympäri... muodostivat niiden\nkanssa uusia maailmoita, joissa tuhannet miljoonat suurhirviöt\ntomuina tanssivat... karkeloivat... raivosivat ikilentoansa...\ntappelivat elämästä ja kuolemasta... murskasivat toisiansa... imien\nitseensä toistensa aineita... syntyivät uudestaan ja pauhasivat\näärettömyyden halki tuskalla ja kiireellä, kuin etsien selitystä\nelämän ikitaistelulle ja -lennolle ja pelastusta uhkaavan kuoleman\nhirmukynnestä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä oli kauneimmillansa. Suomen kaikki kosket soivat kanteleina. Sen\nvedet välkkyivät päivän kuvastimina. Sen purot helskyivät helmivöinä\nja lähteet lorisivat lemmenlauluina. Kukkanurmilla kuhertelivat\nloistavat perhosparvet, vedessä kuti kala, puussa hautoi lintu ja\nnuorukainen soitteli tyttönsä luhdin ovella.\n\nKaikkialta kuului elämänlaulu ja joka paikassa soivat lemmen\nsoittimet... Kaikkialla hioi myös niittomies jo viikatettansa,\nihminen nurmen ruohoa, kuoleman viikatemies kaikkia kaatamaan...\n\nHarhama astui ulos vankilasta, josta hänet oli rouva Esempion ja\nmajuri Velikodushofin jalomielisyydestä armahdettu sairautensa\ntähden. Henkiset, parantumattomat haavat olivat auenneet\nruumiillisten lisäksi... Hän astui vankilasta elämän suureen\nsairashuoneeseen niitä haavoja parantamaan... Hän astui siihen\nsairashuoneeseen sillä hetkellä, jolloin siellä kaikkia kuoleman\nviikatteita terotettiin... Hän astui sinne hartioilla häpeänvaippa...\n\nElämän suuressa sairashuoneessa haisi lääkkeet: Kaikki pilkanpullot\nolivat avatut... kaikkialla valuivat ivanvoiteet... kaikkialla\nhaisivat häpeänrohdot... Tienvieri ilkkui... virstapatsaat\nnauroivat... somer narskui askeleista ja naurahteli:\n\n-- \"Sinä olet 'istunut'...\"\n\nSynkkä ja tuskallinen on se tie, joka avautuu vankilan portilta\nsieltä pois lähtevälle... Vankilan kiviportaat ovat sen rinnalla\nvalta-istuimen astuimia...\n\nKunne hän kulki, sinne kantoi hän häpeänsä taakkaa. Ihmiset\nväittelivät häntä ja lausuivat: \"Hän on 'istunut'.\"\n\nKolkko on sen elämä, joka on vankilan rautoja kantanut...\n\nMinne hän meni, siellä ajatteli hän:\n\n-- \"Täällä ne tuntevat minut... ne ajattelevat, että minä olen\n'istunut'...\"\n\nLevoton on sen mieli, joka on maannut vankilan vuoteella...\n\nMaailma on kolkko korpi sille, joka tulee vankilasta. Lintu laulaa\nhänen häpeäänsä, päivänpaiste paljastaa sen ilkkujille ja kuu\nvalaisee sen yöllä, osottaa sen kantajan kulkijalle ja sanoo:\n\n-- \"Katso ihmistä, joka on vankilassa istunut!...\"\n\nRaskaat ovat vankilan kahleet, vaan raskaampi on sen elämä, ken\nniistä pääsee... Kova on vankilan vuode, vaan kovempi on sen tie, ken\nsieltä kotiansa kulkee...\n\nEikä ole missään pakopaikkaa... ei suojaa... ei ystävää, jota voisi\nlähestyä, tuntematta häpeän raskasta painoa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän rohdokset haisivat. Pilkansormet tarttuivat lääkäröimään\nHarhaman haavoja. Ihminen lääkitsi ihmistä: ivaili sitä.\n\nJa silloin roiskahteli Harhamasta ihmissielun rapa. Hänen henkensä\nsairaloisuus, ihmis-inho ja halveksiminen kehittyivät huippuunsa Kun\npilkanhuilut soivat, pakeni hän omaan itseensä, tukkesi korvansa\nihmisten halveksimisella. Se huumasi hänet kuuroksi kuin kuume\nsairaan. Hän ei yrittänytkään kysyä, oliko hän _itse_ elämällänsä\nvetänyt häpeänviulut vireeseen. Hän tukkesi korvansa niiden\nvingunnalta ynseällä ajatuksella:\n\n-- \"No, ne elukat!... Soittakoot ja laulakoot!...\"\n\nMutta joukko-ihmisen tunteet olivat lujat. Hänen omansa tahtoivat\nkiittää häntä entisistä palveluksista ja joku tarvaalainen toimitti\nhänelle toimen ritalaisessa konttorissa Helsingissä. Hän alkoi\nnakerrella elämän tehtävien ympärillä. Hänen työtovereinansa oli\ntarvaalaisiakin ja kun ne antoivat hänelle joskus ohjeita ja\nhuomauttelivat hänen elämästänsä ja huolehtivat siitä, kärsi hän\nenimmin siitä, että ei keksinyt jotain sopivaa alhaisuutta, millä\nmaksaa neuvot ja huolenpito. Hän uhmaili itseksensä:\n\n-- \"Minä tahdon olla _alhainen... Alhainen_ minä tahdon olla...\nElukka elukkaa vastaan!...\"\n\nJa kun toiset joukko-ihmiset osottivat häntä, häväistäksensä sillä\ntarvaalaisia, nautti hän siitä, sillä se antoi hänelle aina aiheen\npurkaa sielunsa rapaa ja alhaisuutta, ihmis-inhoansa ja antaa\ntakaisin semmoisilla aseilla ja sanoilla, että hän sai ihmis-inhon- ja\nalhaisuuden-janonsa hetkeksi tyydytetyksi. Hän nautti siitä, kuin\njuoppo viinasta, ja riemuitsi:\n\n-- \"Minä en nosta pyrstösulikseni jaloutta... Minä nostan niiksi\nalhaisuuden, että näette, elukat, minussa _oman_ kuvanne, ihraisen...\nMinä en kokoa enää jalouden kissankultaa suomuikseni...\"\n\nMutta samalla hän häpesi ja inhosi tarvaalaisiakin ja halveksi\nkaikkia erotuksetta... Tarvaalainen jalkapuu kiusasi häntä nyt\nenemmän kuin ennen, ja hän ei päässyt siitä irti, sillä hän oli sen\njoukko-ihmisen pilkansormen osoteltavana, oli sen luottamusmiehenä\nistunut raudoissa. Kun toisten puolueiden puolelta häntä\njulkisuudessa osoteltiin, kirjoitti hän tuntemattomana sanomalehtiin\nvasta-antimet ja valoi niihin kaiken halpuutensa, tuskitteli, että\nei voinut olla _alhaisempi_, koska se ei olisi painoon kelvannut\nja odotti uutta tilaisuutta: uutta herjausta, kiihkeästi kuin\njuopposairas kapakan oven avaamista, että saisi taas aiheen valaa\nsisälmyksien sairaloisuutta: inhoa, ja tyydyttää alhaisuudenjanoansa.\nJa kun hän oli taas saanut sen halpamaisuutensa janon tyydytetyksi,\nriemuitsi hän:\n\n-- \"Ah, te elävät todistuskappaleet Darwinin kehitys-opin\noikeudesta!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämänkäärme mateli vitkallisena, kuin ruumislauluna... Se saatteli\nihmistä kuoleman kitaan, hautaan... Se johti sitä omia polkujansa\nmyöten... söi sitä... pisti sitä, kasvattaen pakahtumia... mätä- ja\nrapapesäkkeitä... alhaisien tai jalojen tunteiden pakahtumia... Se\nveti ihmistä perässänsä hautajaisvirtenä... Ruumislaulunsa päästä ei\nainoakaan irti pääse... Kaikkien täytyy sitä näkymätöntä kahletta\nseurata...\n\nJo vankilan ristikkojen takana, kahleiden helinässä, oli Harhama taas\nmiettinyt teoksensa julkaisemista. Se teos ilmestyi hänelle unissa ja\nvalveilla. Joskus se ilmestyi punakirkkaana pyöränä, kuunkehänä, joka\nnousi taivaalle ja paistoi sieltä himmeästi harmaiden sumujen läpi...\nhäämöitti surullisena... itkevänä... sammuvana. Silloin heräsi\nhänessä ääretön katkeruuden ja kaipuun tunne. Punakirkas kehä alkoi\nhimmetä ja sammui lopullisesti ja kuoleman kaamea yö nosti taivaalle\nmustan harjansa, jota pitkin käveli kaikenhäviö pääkalloinensa...\n\nJoskus taas ilmestyi teos seppeleenä... nousi taivaalle... laajeni...\nkirkastui... alkoi taas haihtua, edeten äärettömyyteen, ja hävisi\nnäkyvistä. Jälelle jäi ainoastaan pölynä karkeloiva elämänturhuus,\njossa leijaili kuoleman mustasiipinen enkeli, terävä viikate kädessä.\n\n-- \"Elämä on kaiken turhuutta\", -- huokasi silloin Harhama katkerana.\n\nJa mitä kirjavimpina ja erilaisimpina näkyinä ilmestyi hänelle\nteos aina vaan uudestaan ja uudestaan ja kaikki ne näyt päättyivät\nkaikenhäviöön ja kuolemaan, jotka ilmestyivät aina samoina... aina\npysyvinä... aina jääkylminä ja tunteettomina ja armottomina...\n\nHarhama katseli sitä suurta leikkiä jo tylsänä... Hän katseli sitä jo\n_aikansa huviksi_ joskus päiväkauden.\n\nMikä häntä nyt veti ja houkutteli teostansa julkaisemaan, sitä ei\nhän enää täysin tajunnut, eikä liioin tuntenutkaan. Se oli sama,\nkuin kuolevan halu nähdä lapsuutensa marjamaat ja leikkipaikat.\nJoskus välähti niistä haluista raukea, riutuva halu nousta sen\nkautta elämän likaojan pohjalta vielä kerran kuivalle maalle. Sitä\najatellessa leimahti taas taudinkuume nousta ylemmä niitä ihmisiä\njotka häntä osottelivat, näyttää niille, että he muka ovat etanoita\nhänen rinnallansa, kohota kuvitellun henkisen ylemmyyden ja neron\ntemppelinharjalle osottamaan ylenkatsettansa niille, jotka eivät muka\nkykene muuhun kuin soittamaan hänelle pilkanhuilua...\n\nHän nautti siitä ajatuksesta, kuin herkuista, ja hänen ruttomainen\npatologinen itse-ylpeytensä leimahti tulirovioksi. Sen lieska löi\npuhki äärettömyyden ja tapasi Jumalan, jota Harhama silloin halveksi\nja inhosi ja vihasi, kuten ihmisiäkin. Mutta kun kaikki oli aikansa\nriehunut ja pursunnut, raukesivat voimat ja hänen henkensä laski\ntylsänä siipirikkona elämän kivikarille lepäämään, mistään enää\nväliäpitämättä...\n\nNiin jatkui hänessä raivoisa taistelu tyynen, miltei kuolleen pinnan\nalla. Teoksen julkaisemis-ajatus kyti katkerana tulena. Siinä tuntui\nvaan olevan jotain korjattavaa, tai pois pyyhittävää, tai lisättävää.\nSiinä oli jotain hämärää sumua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämänkäärme mateli tietänsä. Sen ruumislaulut johtivat niiden\npäähän takertunutta varmaa päämäärää kohti. Ijankaikkinen taistelu\nriehui halki avaruuden. Ihminen punoi tunteistansa, himoistansa ja\nhaluistansa omaa kahlettansa, omaa ruumislauluansa, joka veti häntä,\nkuin nuora jälestänsä...\n\nTeoksen julkaisemis-ajatuksesta johtuivat Harhaman ajatukset aina\nrouva Esempioon. Silloin hän värisi inhosta. Hän tunsi hänen\nhengityksensä ilkeän, aistillisen löyhkän. Hän oli tuntevinansa hänen\nhiuksiensa hiipaisevan kaulaansa, märkinä, ilkeinä suortuvina. Hän\nnäki hänet rumana, lihallisena. Hän muisti kuinka hänen mieleensä\noli johtunut Nero ja Lombroso, kun rouva Esempio Valkeassa talossa\nplastiikaa näytellessänsä ojensi hänelle kätensä. Sama ajatus oli\nhänessä herännyt kerran myöhemminkin: Kerran oli rouva Esempio\nlukenut _Quo Vadis_-kirjaa ja innostuneena alkanut näytellä\nPetroniuksen soleavartaloisen rakastajattaren sulavia liikkeitä.\nKun hän silloin teki plastillisia liikkeitä, ja puhui plastiikasta,\nnäytti hän Harhamasta Nerolta, jolla oli kuvattuna plastiika\nlyyrana. Ja lopuksi aina ilmestyi hänen silmiensä eteen ruskea\ntäplä, jonka hän oli nähnyt rouva Esempion rinnanpäässä. Se kasvoi,\nlaajeni, paksuni inhottavaksi, veriseksi lihavaipaksi ja putosi\nhänen hartioillensa. Silloin ryöpähti hänessä aina halveksiminen\nja inho ja viha. Hän luki kerran hänen kirjeitänsä nauttiaksensa\n_inhosta_, sillä ne kirjeet olivat hänestä nyt aistillisia, typeriä,\nhullunkurisia.\n\nJa kun hänelle sittemmin alkoi tulvata herjauskirjeitä, joissa\ntoisissa kerrottiin rouva Esempion sekä aikaisemmasta, että\nsilloisesta elämästä, nautti hän siitä, että näki hänet alhaiseksi.\nHänen vihansa joi siitä huumaavaa viinaa ja sai tyydytystä. Hän aivan\nodotti semmoisia kirjeitä. Kun niissä kirjeissä myöhemmin, Harhamaa\nivaten, kerrottiin rouva Esempion olevan puutteen kuilunreunalla,\nhalusi hän auttaa häntä, painaaksensa hänet siten hänen itsensä ja\nihmisten silmissä vielä alemma itseänsä, kuin hän hänen silloin luuli\nolevan. Hän tahtoi olla _näennäisesti_ jalo, koska hän sen kautta voi\nolla _alhainen_... Hän riemuitsi taas itseksensä:\n\n-- \"Minä tahdon olla _alhainen... ainoastaan_ alhainen... Jos en minä\nsen _näennäisen_ jalouden kautta voisi olla _alhainen_, niin minä\nsylkäisisin siihen...\"\n\nJa kun kirjeissä kerrottiin hänen omista rikoksistansa, nautti hän\nsiitäkin, koska näki, että hän on jo _ollutkin_ alhainen. Hän nautti\nsiitä myös sentähden, että se herjailu herätti hänessä ihmis-inhoa,\ninhoa ja vihaa ihmisiä ja Jumalaa kohtaan.\n\n-- \"Molemmat ovat samanlaisia elukoita, sekä ihmiset, että niiden\nkuvajumala\", -- ilkamoi hän ja piti jo rikoksena, jos niitä kohtelisi\nihmiselle tulevalla arvon-annolla ja kunniallisuudella ja jaloudella.\n\nKaikki se kehnous lähti hänestä, kuin kuume sairaan ruumiista. Hänen\nsielussansa ei värähtänyt enää ainoakaan jalo, puhdas sävel. Kaikki\nui ja hukkui valloillensa päässeeseen alhaisuuteen ja henkiseen\nlikaan. Jokaikisen näennäisesti oikeankin teon vaikuttimena oli\nhalpamaisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämä ja kuolema peittelivät jälkiänsä. Haudoilla lahoivat puuristit,\nrautaisia söi ruoste ja kiviä murenteli joku muu ajanhammas.\nHautakummut tasottuivat. Muisto haihtui, kuin sumu, eikä kukaan\ntietänyt, mihin kaikki haihtui ja hävisi.\n\nSe elämän ja kuoleman taistelu, joka hävitti kaiken, nousi\ntaas Harhaman eteen joskus hirvittävän suurena, pelottavana ja\narmottomana. Mutta hän katseli sitä jo hieman toisilla tunteilla,\nkuin ennen: Hän katseli sitä joskus tylsänä, nauttien suuresta\nnäystä, joskus taas uhmaten, halveksien, aivan uhitellen, kuten hän\nnyt katseli koko elämää.\n\nMutta uhma väsyi, henkiset voimat raukesivat uhitellessa ja silloin\nleimahti hänessä taas hänen sielunsa ikuinen syöpä, kuoleman pelko.\nSe leimahti katkerampana kuin ennen ja hän vapisi joskus sen kynsissä.\n\nSilloin hän vieläkin etsi turvaa teoksestansa. Se tauti ei ollut\nlakannut. Hän ei kysellyt minkälainen sen tarjooma pelastus on, vaan\nriippui siinä vaistomaisesti, kuin hukkuva vesiporeessa. Epäily oli\nsammunut jonkinlaiseksi tylsyydeksi, tai uhmaksi.\n\nTeoksen julkaisemista miettiessä ilmestyivät hänelle aina\nennustuksien valkeat linnut, jotka kantoivat seppeleitä. Se puhalsi\nhäneen tulta. Hän sai voimaa vihata ja inhota ihmisiä. Hänessä heräsi\nhalu astua kunniankukkuloille, vaikka raudat käsissä ja jaloissa,\nsuoraan vankilasta, häpeän taakka hartioilla ja pilkankellojen\nsoidessa. Hän himoitsi päästä sinne ylös, voidakseen sieltä käsin\nhalveksia ihmisiä, kaikkia eroituksetta...\n\nSiinä tarkotuksessa ryhtyi hän kirjoittamaan omaa elämäkertaansa,\njonkunlaista ilkamoivaa paljastusta, jonka hän päätti julaista\njoko teoksen yhteydessä, tai samoihin aikoihin. Hän teki siihen jo\npari luonnosta. Mutta kun hän niitä tarkasti, huomasi hän että ne\nolivat kelvottomia ja typeriä. Hän ei voinut kirjoittaa yhtä ainoaa\nkelvollista riviä, jos se ei ollut hänen teostansa. Niin tyyten oli\nhän siihen teokseen pannut itsensä, valanut siihen kaikki henkensä\nvoimat ja kyvyt.\n\nElämäkertansa luonnosta tarkastaessansa huomasi hän nerottomuuden\nlisäksi siinä sen vian, että hän oli ryhtynyt kaunistelemaan\nitseänsä. Hän oli kirjoittanut sen siinä hengessä, että hän näyttäisi\njalolta, syyttömältä, sorretulta, petetyltä. Hän oli salannut\nsiinä kaiken mikä hänessä haiskahtikaan huonolta ja halvalta ja\nalhaiselta. Hän oli yrittänyt tehdä itsestänsä pyhimyksen. Hän oli\nkääntänyt asiat aivan tuntemattomiksi, oikeastaan tahtoen siten estää\ntoisten paljastumista. Hän oli myös tyyten ja huolellisesti salannut\nolemuksensa ytimen: teoksensa synnyn. Se oli ollut hänelle helmi,\njota hän ei raaskinut viskata ihmisten eteen.\n\nKun hän sen huomasi, kysyi hän itseltänsä:\n\n-- \"Ketä varten minä sitten oikeastaan peseydyn?\"\n\nJa kun hän huomasi, että hän koristautui halveksimiensa _ihmisten_\nedessä, miellyttääksensä niitä, kuten Hiiden myllyn tyttö miestä,\ntai keikaroiva mies sitä tyttöä, tuprahti hänestä inho. Hän paiskasi\ntyönsä nurkkaan ja ilkamoi:\n\n-- \"Vai _teitä_ varten minä koristautuisin, te ihmislutikat!\nOhoh!... Minä rapaan vielä _enemmän_ itseäni... Minä _pakotan_ rouva\nEsempion ja Velikodushofin panemaan minut _uudestaan_ rautoihin\nja juomaan alhaisuutensa maljan loppuun... Minä saastutan itseni\nkaikilla paheilla ja loalla ja sitten astun eteenne ja sanon teille,\nelukoille: Katsokaa kuvaanne, sillä minä olen _ihminen, teidän_\nkuvanne!... _Ecce homo!_... Ja teidän täytyy katsoa minussa _omaa_\nkuvaanne ja soittaa sille pilkan kelloja... Teidän _täytyy_...\"\n\nSiitä johtui häneen halu kirjoittaa uusi elämäkertansa, jossa hän\naivan ilkkuen maalasi itsensä rapaiseksi, otti hartioillensa kaikkien\nalhaisempien rikosten vaipat. Hän yritti taas uudestaan, kuvaili\ntehneensä kaikkia rikoksia, mitä ihminen voi tehdä. Hän tahtoi\nmaalata itsensä alhaisimmaksi heittiöksi, astua semmoisena ihmisten\neteen, niiden kuvana, ihmisenä, että voisi silloin kun ne osottavat\nhäntä, lausua: Katsokaa ihmistä, omaa kuvaanne!\n\nHän jatkoi sitä työtä jo pitkältä, kunnes se taas tympäisi, koska hän\nhuomasi tekevänsä sitä _ihmisten_ tähden. Ne eivät tuntuneet olevan\nenää hänen ilkkumisensakaan arvoisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän rapa virtasi ja siitti elämää ja jokainen sikiävä elämä kantoi\npovessansa kuoleman itua. Kaikki syntyi kuollaksensa.\n\nEntistä sairaloisempana katseli sitä näytelmää Harhama, nautti joskus\nsiitä, joskus vapisi sen kynsissä. Elämäkertansa epäonnistuneen\nkirjoittamis-yrityksen johdosta tuli hän sivumennen tutkineeksi\nomaa itseänsä. Silloin oli hän huomaavinansa, että hänessä on\nkaksi luontoa ja kaksi ihmistä: alhainen ja jalo. -- \"Minä olen\nsiis kaksineuvoinen\", -- ilkamoi hän sen huomattuansa ja alkoi\nsairaloisesti sitä asiaa tutkia.\n\nJa mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli\nsiitä, että hänessä todellakin on kaksi ihmistä. Hänessä alkoivat\nkehittyä uudet luulosairaudet. Ja silloin hänestä aina ryöppysi halu\ntukahduttaa itsessänsä jalo ihminen, kuristaa se kuoliaaksi ja olla\nalhainen, että ihmiset näkisivät hänessä muka oman kuvansa, ihmisen\nja voisivat osottaa sormellansa ja sanoa:\n\n-- _\"Ecce homo!\"_\n\n-- \"Sitä ne tarvitsevat eivätkä jaloutta\", -- riemuitsi hän ja\nmietti taas miten pakottaa Velikodushof ja Esempio hänet uudestaan\nvangituttamaan, sillä se olisi hänelle nyt ollut nautinto. Hän alkoi\nsuunnitella jotain aivan alhaisinta rikosta.\n\nAika kului. Elämä loi omat tautinsa ja puhdisti omat likansa. Se\nsiitti henkiset ja ruumiilliset ruttonsa ja aikanansa hävitti ne\nja puhdisti jälkensä. Se hiipoi ihmis-elämää, kuin valovirrat ja\npimeydet maata, huiskahtaen sille ajaksi ja taas häviten.\n\nKaksineuvoisen henki-ihmisen ajatuksesta kehittyi Harhamaan uusi,\nhurja luulosairaus: Hän alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele. Se\ntauti löysi hänessä valmiin maaperän, sillä pikkulapsesta lähtien\noli Harhama elänyt unien ja unelmien henkimaailmassa, Hän oli yöt\nnähnyt unia perkeleistä ja jumaloista, henkimaailman ihanuuksista\nja turmiosta, helveteistä ja taivaista. Noin kymmenvuotiaana,\nluettuansa muutamia kohtia kreikkalaisten jumalaistarustosta,\noli hän alkanut suunnitella Perkeleen tarustoa. Se suunnitelma\nkehittyi silloin oitis niin kiihkoisaksi, että hän alkoi nähdä\nmielikuvituksestansa johtuneita unia Perkeleen enkelien elämästä ja\njo kaksitoistavuotiaana kirjoitti hän salassa, metsissä, saunoissa\nja ullakoilla istuen, arviolta neljäsataa sivua laajan runoteoksen,\nPerkeleen taruston, sen tapaisen, kuin tässä kirjassa on kuvattu.\nOmituista oli että hän siinä kuvaili esimerkiksi pylväitä ja holveja,\nvaikka maalaiskylässä eläen ei ollut ainoatakaan pylvästä nähnyt.\nIvaa peläten hän taas sen työnsä kätki ja salasi. Mutta varsinkin\nelämänsä murros-aikoina ilmestyivät sen näyt hänelle yöllä unina ja\nhän luuli niitä joskus todellisiksi ja ennusteli niistä kohtaloansa.\n\nKun hän nyt alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele, tulivat ne unet\naivan valtaaviksi, sairauden ilmiöiksi. Siihen maaperään tarttui uusi\nluulosairaus, kuin kolera raihnaiseen ruumiiseen. Hän alkoi päivin\nmiettiä elämäänsä ja sovitella sen johdoksi Perkeleen salaista kättä.\n\nJa silloin leimahtelivat hänessä oudot unet: Hän näki joka yö\nunissansa entistään suuremmoisempina kaikki ne perkeleiden\nkohtaukset, jotka tässä kirjassa on kuvattu. Ja paljon muutakin. Hän\nnäki niiden uusiintuvan mitä erilaisimmissa muodoissa, loistavina\nkuvina. Hän näki Perkeleen sotajoukot, kuuli niiden soitot ja laulut,\noli läsnä kaikissa kohtauksissa, mistä tässäkin kirjassa on puhuttu,\npelkäsi ja vapisi ja toivoi enemmän näkevänsä. Hän näki, kuinka\nPerkele ilkkui munkki Pietarille, kun hän oli lähtenyt sen luota,\nilmotettuansa kihlauksensa... Hän oli läsnä Perkeleen neuvottelussa\nTulitemppelissä, jossa Perkele puhui hänen kiusaamisesta... Hän\nnäki sen panevan häneen unen Harhasaaresta Noidan laulun päivänä...\nHän näki sen vartioivan häntä perhosena Hiiden myllyssä... ilkkuvan\nKullantemppelissä... vaanivan jumalankuvan takana Anna Pawlownan\nsyntymäpäivillä... ilkamoivan munkki Pietarille kun tyttö tuli leivän\nhausta... riemuitsevan, kun Nikitinin ruumis pulahti virtaan ja kun\nparoonitar Lichtenstein oli ilmottanut hänelle Regime'in matkan...\n\nSitten oli hän katselemassa Perkeleen neuvottelua, joka tapahtui\nRegime'in murhan jälkeen... hän näki Perkeleen toimet hautausmaalla,\nkun munkki Pietari saarnasi... näki sen kirkon harjalla ilkkumassa ja\nsittemmin sotajoukkonsa edessä puhumassa ja johtamassa sitä Suomeen...\n\nJa niistä uusista unista kehräsi hän päivät mielikuvia. Ne\nsyntyivät hänestä, kuin kuumetautisesta ruumiista. Hän näki yhä\nloistavampia näkyjä... Hän näki Perkeleen Tuula-enkelin hoitavan\naistipunakukkaa... Hän näki Perkeleen lähettävän Herven ja Iilan ja\nOotin viemään hänet taas Harhasaareen, kultaamaan siellä _kodin_\npetolliseksi maljaksi... Hän näki, kuinka Aarama Perkeleen käskystä\nlähetti sarima-linnun lennättämään hänelle kunniankuplaa, jota\nhän oitis ryhtyi tavottelemaan... Hän uhotteli, kuinka Perkeleen\nkorpit koristelivat isänmaan kuusia Uuratti-enkelin seppeleillä...\nIrvanto-enkelin valmistama kullanhimo tarttui häneen, kuin syöpä...\nHän oli läsnä, kun Perkele siitä neuvotteli... Hän katseli, kuinka\nPerkele miljaardi-armeijansa edessä kerskui voitostansa...\n\nSielun sairaus kehittyi edelleen. Unet muuttuivat yhä hurjemmiksi,\nmielikuvitus sitä mukaa sairaaloisemmaksi, siittäen siten uusia\nunia: Harhama näki kuinka Raala kehräsi ja kutoi hänen unelmiansa...\nHän oli katselemassa Perkeleen loistavia tanssiaisia... Hän oli\nPerkeleen neuvottelussa Turhamalassa, jossa Oorali-enkeli puhalsi\nturhamielisyyden sumua hänen silmillensä... Hän oli Valhemalassa,\nkun Urmento enkeli siitti sikiönsä ja antoi ilva-linnun viedä sen\nhänen elämänsä tekijäksi... Hän oli Vesitemppelissä kuulemassa\nPirun saarnaa... Orvenne temppelissä hän kuunteli Perkeleen\nneuvottelua... Hän näki kuinka Uulemo enkeli siitti eelemekäärmeen\nkanssa pienen punaisen hirrekäärmeen... Hän näki, kuinka hirrekäärme\nmateli... etsi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia... pisti\nniitä kantapäähän... synnytti niihin aviorikoksen hengen... Hän\noli Perkeleen neuvottelussa, jossa se käski Uuva-enkelinsä siittää\nhäneen mustakukkaisuus... Hän aivan näki enkeli Iirannon olettamansa\nvarjon ja tapaili sitä käsin. Hän aivan etsi käärmeen piston arpea\nkantapäästänsä... Hän katseli Vihan temppelissä Perkeleen kokousta...\nnäki kuinka Perkele osotti hänen ja toisten viheliäisyyttä ja lausui:\n_Ecce homo!_\n\nJa kun hän heräsi unelmistansa ja mietti niitä, leimahti hänessä\nviha Perkelettä kohtaan. Hän vihasi taas silloin sielunsa kaikilla\nvoimilla, väsyi vihaansa, raukesi ja alkoi tutkia Perkeleen oppia\nnäkyjensä, erittäin Pirun saarnojen valossa. Silloin kirkastui\nhänelle joskus Perkeleen oppi oikeaksi. Viha kirkastui hänelle\nsuureksi, jaloksi tunteeksi, jommoiseksi sen oli Kaatja kuvannut. Ja\noitis syöksyi hän silloin Jumalan kimppuun, jonka oppi: rakkaus, oli\nhänet johtanut harhaan, kuten hän uskoi. Hän raivosi:\n\n-- \"Jos olisin seurannut Perkeleen suurta, jaloa oppia: jos\nolisin _vihannut_, niin minä olisin portiltani ruoska kädessä\nkarkottanut kaikki naiset ja olisin siten säästynyt sukupuoli-elämän\nliasta ja ravasta ja häpeästä... Minä en olisi silloin uhrannut\naistillisuudelle... eläimellisyydelle... maannut liassa naisten\nkanssa... Minä olisin vihannut ja säilynyt ihmisenä...\"\n\nSilloin alkoi hän aivan raivoisasti vihata Jumalaa, Hän vihasi\nniin, että siitä johtuvat hermokohtaukset panivat hänet joskus\nvapisemaan ja pusersivat hänestä kylmän hien. Hän valmistautui\njulkaisemaan teoksensa, joka oli Jumalan kukistava. Hän teki vaan\nsiihen muutoksia, Esempion nimen hän muutti toiseksi. Hän ei halunnut\nsäilyttää sitä -- mielestänsä tahraa -- teoksensa sivuilla ja uskoi\npyyhkineensä sen pois, muuttamalla vaan nimen.\n\nAjoittain hän taas mietti muuttaa teoksensa juonen suorastaan\nPerkeleen ylistykseksi, korottaa Perkeleen oikeaksi Jumalaksi. Se\ntuli alkoi hänessä palaa yhä voimallisempana.\n\nMutta taas hän näki unia, näki Perkeleen kiusaavan häntä ja raivostui\nsiitä ja nousi Perkelettä ja kaikkea olevaa ja olematonta vastaan,\nvartioiden ulkomuotoansa, etteivät vaan ihmisraakimukset huomaisi\nhänen taistelultansa... Silloin hän ei halunnut muuta kuin uhmaten\nja ihmisiä ivaten julaista teoksensa, nousta hengenruhtinaaksi ja\nviskata kunniaseppeleetkin luotansa halveksien, ikäänkuin syläisten\nsiten ihmisten silmille, hän oli jo alhaisuuden lihaksi tulemus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän ja kuoleman taudin pesäkkeet kehkeytyivät, Kaikki kukki niiden\nkukkamaana. Kaikki ajettui niiden märkäpaiseiksi. Kaikki voimat\nloivat niitä paiseita ja puhkoivat niitä. Kaikkialla riehui elämän\nja kuoleman sylipaini. Se riehui ihmishengessä ja aistillisessa\nluonnossa.\n\nKaikkien luulosairauksien ja unien ja mielikuvien voimat loivat\nHarhamassa uuden henkisen ajettuman: _Hän kuvitteli olevansa\nmarttyyri_... Oman syyllisyyden tunne tukehtui hänessä kokonaan\nja hän uskoi kuumeisesti, että hän on ihmisten pahuuden uhri. Hän\nluuli kärsivänsä _toisten ihmisten_ pahuuden tähden ja nautti siitä\nuskosta. Hän kirkastui omissa silmissänsä. Hän asetteli jo päähänsä\nmarttyyrikruunua. Hän etsi ja kaiveli muistostansa kaikki tapaukset,\npienimmätkin, jolloin luuli ihmisten hänelle vääryyttä tehneen. Kun\nhän oli jonkun semmoisen löytävinänsä, iloitsi hän siitä ja kärsi,\nkun ne eivät olleet hänelle enemmän vääryyttä tehneet. Ja silloin\nhänessä heräsi halu pakottaa ne hänelle vääryyttä tekemään, pakottaa\nne, tai houkutella ja ärsyttää siihen jollain keinolla, vaikkapa\nkavaluudella. Ja kun hän silloin ajatteli, että se on alhaista,\nuhmaili hän:\n\n-- Oh! Minä tahdonkin olla juuri _alhainen_... Minä tahdon olla\nalhainen, koska se on ihmisten _arvon_ mukaista... Ne eivät jaloutta\nansaitse...\n\nJa yhä hartaampana asetteli hän päähänsä marttyyrikruunua. Hänen\nluulosairautensa oli huippuunsa kehittynyt ja hermokohtaukset\nuusiutuivat tuontuostakin. Hänen henkinen ja ruumiillinen elämänsä\nlopulta aivan erkanivat, erkanivat siinä määrässä, että ankarimpien\nhenkisten tautien raivotessa hänen ruumiilliset voimansa alkoivat\ntoipua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolan kesä oli kypsimmillänsä. Ahoilla hohtivat punaiset\nmansikkaliepeet, punaten ne punaisiksi. Aurinko viskoi kirkkaita\nkuviansa, kylväen niillä Suomen tuhansien järvien ja lampien pohjat.\nSe heitteli valovaippojansa nurmille ja pelloille ja kukkuloille.\nPuiden oksilta riippuivat tummat, vilpoiset varjoriekaleet, purot\nsoittelivat ja linnut lauloivat niiden säestyksellä.\n\nEräänä päivänä sai Harhama tohtori Kirchneriltä seuraavan kirjeen:\n\n    'Rakas herra Harhama!\n\n    Minun on raskas Teille kirjoittaa, mutta en voi vaieta. Olen\n    edessänne pahantekijä. Minä annoin Teille vaimostanne Magdasta\n    aivan väärät tiedot... Hän on täysin normaali, hän on terve ja\n    säännöllisesti kehittynyt. Suoraan sanoen, en minä edes mitään\n    tiennyt...\n\n    Syyn, joka johti tähän petokseen, sanon Teille myös. Minulla oli\n    toveri, joka rakasti Magdaa -- ja ehkä myös hänen rikkauksiansa.\n    Hän valitti minulle, pyysi apuani ja sanoi joutuvansa epätoivoon.\n    Minä säälin häntä ja estääkseni Teidän avioliittonne, annoin\n    Teille väärät tiedot. En luullut asian menevän, kuten se meni.\n\n    Tämä ystäväni kertoi äsken kuulleensa onnettomuudestanne ja minä\n    en voinut enää vaieta. Tuomitkaa minua jos tahdotte. Siihen\n    Teillä on täysi oikeus ja aihe. Tuomitkaa, mutta sitten antakaa\n    anteeksi. Kääntykää Magdan puoleen. Kaikki voi vielä tulla\n    hyväksi.\n\n    Pyytäen anteeksi\n\n                                                 Kirchner.'\n\nHarhama luki kirjeen ja nauroi katkerasti. Hän luki sen uudestaan,\nviskasi pois käsistänsä ja alkoi miettiä Magdan asiaa.\n\nJa kun hän sitä mietti, selkeni hänelle outo huomio: Hän oli itse\nasiassa halveksinut ja inhonnut Magdaa _aina_ kuten rouva Esempiota\nja kaikkia ihmisiä. Hän huomasi, että hän oli Magdaa, kuten rouva\nEsempiotakin katsellut kyvyttömänä ihmis-olentona, raukkana,\nsemmoisena, joka kykenee ainoastaan omaa kuvettansa kuopimaan:\nkampailemaan tukkaansa ja naarastelemaan miehelle. Hän oli molempia\npitänyt rumina, hassunkurisina, sukupuoli-elukkoina. Hän huomasi\nMagdassa tavotelleensa aistillisuutta tai sen kultaa, joka nyt näytti\nneulannupin kokoiselta, inhottavalta rahtuselta, joltain ilkeältä\nkultakirpulta. Hänessä ryöpähti silloin viha Magdaa kohtaan, joka oli\nhäneen sitoutunut, kuten tarvaalainen jalkapuu, eikä irrottautunut\nhänestä.\n\n-- \"Sinäkin ruma, ilkeä saivar, syöt minun ihoani!\" -- raivosi hän...\n\nViha ja inho Magdaa kohtaan yltyi. Hän päätti hänet _karistaa_\nitsestänsä. Hän mietti keinoa. Alussa hän mietti jotain puhdasta,\njaloa, mutta kun sitä ei löytynyt, lausui hän ynseänä:\n\n-- \"Jaloutta sille ja ihmisille!... Sitäkö ne ymmärtävät!...\nLeipäpussilla niitä pitää lyödä, tai kolikolla... Alhaisuutta ne vaan\nymmärtävät...\"\n\nHän päätti silloin kutsua Magdan luoksensa, katua muka, pyytää\nanteeksi ja kun hän saapuu antaa kuuden porton ottaa hänet vastaan\nja ojentaa hänelle rouva Esempion valokuvan, seppeleen sisään\nkätkettynä ja oheen liitettynä räikeillä väreillä maalattu kertomus\nhänen likaisesta elämästänsä rouva Esempion kanssa ja kaikesta hänen\nelämänsä liasta.\n\n-- \"Silloin hän toki ymmärtänee minusta karistautua... ruma olento\",\n-- uhmaili Harhama.\n\nOitis kirjoitti hän Magdalle ja valmisti valmiiksi ranskankielisen\nkertomuksen, jossa maalasi koko elämänsä lian ravalla ja valmistautui\npääsemään yhdestä kiusanhengestänsä...\n\nJa sitä mukaa kehittyi hänessä ihmis-inho ja viha ja niistä johtuva\nalhaisuudenjano. Joskus hän aivan janosi herjata ihmisiä saadaksensa\nne vetämään hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Hän järkeili:\n\n-- \"Minä nautin silloin, kun teidän täytyy pesettää kunniaanne minun\n_rapaisilla_ käsilläni, sillä se osottaa, että te itse olette _vielä_\nrapaisemmat...\"\n\nKun hänen alhainen inhonsa ja vihansa joskus kääntyi erityisesti\nEdelmuthiin ja majuri Velikodushofiin, päätti hän _pakottaa_\nne panemaan hänet linnaan, tai sakotuttamaan häntä ja siten\npesetyttämään kunniansa hänen rapaisilla käsillänsä. Hän riemuitsi\nsitä ajatellessansa:\n\n-- \"Teidän _täytyy_ astua niin alas, että olette pakotetut likaisen\nnahkanne pesetyttämään _niillä_ käsillä, jotka te olette tehneet\n_murhapolttajan_ ja _rosvon käsiksi_, vaikka minä en ole teille\nmitään pahaa tehnyt... Minä vannon kaiken elämän kautta, että teidän\ntäytyy se tehdä, te elävistä alhaisimmat... Ja sen naisen täytyy\nvielä saada kerskata, että hän on ollut _suurimman_ heittiön,\n_varkaan ja konnan_ vaimona... Hänen _itsensä_ täytyy minusta se\ntehdä, että hänen alennuksensa olisi täydellinen...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän surulliset iltaruskot alkoivat kehkeytyä sen lämmöstä ja\nvalosta. Heinäkuun loppupuolen lämpö hyväili kypsyvää hedelmää,\nherkutteli sen hajulla ja mairitteli suuteloillansa siinä uinuvaa\nuutta elämää hereille: kypsytti tulevan elämän siementä.\n\nKesä kaipaili surumielisenä morsiamena sulhoansa syksyä. Sen harsot\nhäilähtelivät. Kypsyvän viljan ja tuleutuvan hedelmän maukas tuoksu\nsekottui lämpimään autereeseen ja laskeutui hienona harsona tylppien\nkukkuloiden hartioille ja mäkien kupeille, ja vesillä uneksi auringon\nvalovälke, kaipaillen keväistä, kutevien kalojen kuhertelua ja\nonkimiehen ruuhen värettä.\n\nPoissa oli jo käen hopeanheleä kukunta. Neito lauleli ikävissänsä.\nPerho kaihosi kukkiensa kevätväriä, kukat keväistä neitsyyttänsä ja\nkaikki kantoi suurta, kaunista luonnonsurua.\n\nKesäinen Suomi koreili syksyn hienoissa morsiussuruissa. Se loisti\nkaihon ja ikävän runoliinoissa ja harsoissa. Se tuoksusi koko luonnon\nelämäntuskaa ja kaipuuta ja iki-ikävää.\n\nAvonaisen akkunan ääressä istui Harhama puoliyön hetkellä ja selaili\nteoksensa käsikirjoitusta. Kyyneleet valuivat virtana silmistä,\nsillä edessä oli hänellä koko elämänsä työ ja sisältö ja ajatus.\nTeos oli koko hänen sielunsa. Hänen ajatuksensa ja kaikki oli siihen\npuristettu viimeistä tippaa myöten. Noin kahdeksantoista vuotta\noli hän koonnut ja valmistanut sitä varten yöt ja päivät, koonnut\nhenkisiä aarteita, kuin hedelmä mehua, ja nyt häilyi sen ympärillä\nkalmanharso. Se oli niin ihana, virheetön runohelmi, niin ylevä ja\nkorkea ja puhdas, että se nosti hänet maan tomusta vielä kerran\nihmiseksi. Se synnytti hänessä jonkun äärettömän suuren kaipuun,\njonkun ikävän ja tuskan. Hän unohti hetkeksi ihmiset ja koko maailman\nja eli oman henkensä entisillä sumumailla: jumaluuden ilmapiirissä.\nHänen olemukseensa tuntuivat valuvan raikkaat lähdevedet ja lintujen\nlaulu soi hänen korvissansa. Hänen silmiensä edessä paloivat\nkirkkaat, rauhalliset revontulet, valaisten alkuaikojen ikipuhtaita\nhankia ja jumaluuden rauha laskeutui kaiken yli nuoruuden ja onnen ja\nunelmien päivien kauniina muistona. Hän itki, kuin lapsi ja kysyi:\n\n-- \"Miten olen _minä_ tämän kaiken kadottanut?\"\n\nEikä hän löytänyt vastausta. Se oli oman syyllisyydentunnon\nensimäinen airut, sen ensimäinen punertava aamurusko. Hän ei sillä\nhetkellä enää syyttänyt toki _muita_, jos hän ei vielä astunutkaan\nvastaamaan elämästänsä: siitä, mitä hän nyt oli! Ensimäinen oman\nsyyllisyydentunnon tuikahtava kointähti oli se, ettei hän lausunut\nmuita ihmisiä tarkottaen:\n\n-- \"Minä olen _teidän_ elämänne hedelmä...\"\n\nHän itki ja selaili teostansa. Sen sadat paratiisit ja ratsastelevat\nja taistelevat sotajoukot, sen onnen laulut ja korkeat veisut, sen\nylevä ikikaipuu ja ikävä ja jumaluuden tuoksu ja suuruus, avautuivat\nvälkkyvinä valomerinä ja tulina ja runona ja satuna. Kaikki oli\nihmishengen ihaninta unta ja ikävöimistä. Se oli sisällisestä\nihmishengen pakahtumasta lähtenyt, avun- ja tuskanhuutoa ja korkeutta\nkohti pyrkimistä. Siinä ei ollut mitään puristettua, tehtyä ja\nkypsymätöntä. Kaikki oli luonnon työpajassa valmiiksi hiottua ja\nkypsytettyä. Hänessä heräsi sanomaton halu julkaista se, julkaista\npuhtain tuntein, mitään kysymättä ja odottamatta...\n\nAamusaraste kelmensi jo taivaanrantaa, mutta yhä istui Harhama\nteostansa selaillen. Hän tuli taas katkeraksi ja kysyi:\n\n-- \"Miten olen minä tämän kaiken _voinut_ kadottaa?\"\n\nLäheisessä talossa narahti ovi ja kuului ihmis-ääni.\n\nSe oli kuin keihäänpisto Harhamaan. Hän muisti _ihmiset_. Hän\nraivostui ja lausui:\n\n-- \"Mitenkäkö olen voinut menettää?... Aaa! Siihen olette te, pirut,\nsiihen syypäät, te _ihmiset_... te _kirotut_...\"\n\nOman syyllisyydentunteen ensimäinen aamurusko ei jaksanut vielä\nkirkkaaksi päiväksi valeta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämänrihmat juoksivat keriltänsä uusille kerille. Oli harmaa,\nrasvatyyni päivä. Mehevät pilvet riippuivat liikkumattomina,\nalhaalla, milt'ei hiipoen kukkuloiden hartioita ja laskeutuen niille\nharmaiksi, suoriksi harsoiksi. Ruis oli laossa, heinäruvot painuivat\nnurmea vasten, kauranripsistä tippui vesi ja puiden oksat taipuivat\nhieman vesipainon alla.\n\nAamiaisen aikana alkoi sataa. Tyyni sade valui rauhallisena,\npystysuorana, kuin pilvien utarista heruen. Koko ilma oli sakeana,\nharmaana vetenä.\n\nPostinkantaja toi Harhamalle kirjeen. Se kirje oli Magdalta. Se oli\nensimäinen kirje häiden jälkeen. Harhama avasi sen välinpitämättömänä\nja luki pistävän, lyhyen vastauksen kutsuunsa. Se kuului:\n\n    'Kiitos kutsusta! Mutta onnettomuudekseni on omaisuuteni jo\n    vähennyt, niin että tulostani ei olisi enää toivottua iloa, jonka\n    tähden en käytä kutsua hyväkseni. Magda.'\n\nHarhama tunsi piston ja nautti siitä, koska se alensi hänen\nsilmissänsä Magdaa, Hän viskasi kirjeen tuleen ja lausui:\n\n-- \"Se on juuri _ihmisen_ tapaista... Se saivar ei kykene muuhun,\nkuin kaivelemaan inhottavaa hyttysen munan kokoista kultamuruansa...\nJa _sen_ pitäisi olla minun vaimoni!...\"\n\nHän käveli hetken ja lausui päättävästi:\n\n-- \"Mutta sinun _täytyy_ tulla... Kun ei kirje auta, niin minä\n_noudan_ sinut ja sinun pitää saada porttojen käsistä se 'ihminen'\njosta et muuten ymmärrä irrottautua... Sinä minuun takertunut\nsyöpäläinen. Sinun _täytyy_ nähdä porttojen osottamana se, josta et\nmuuten älyä karistautua. Kultasiru on sinun hengellesi kylliksi...\nKaivele sitä ja jätä minut rauhaan! Minä inhoan ja halveksin sinua...\nKavaluudella minä tuon sinut katsomaan 'ihmistä'...\"\n\nHän istahti ja alkoi miettiä matkaansa. Kaikki oman\nsyyllisyydentunteen ilmaukset olivat hänessä taas tyyten sammuneet.\nHän ei ollut enää siveellinen olento: ihminen. Hän oli täydellinen\neläin. Ja samalla soivat hänelle ainaiset pilkankellot. Muita\ninnokkaampi oli eräs harvinaisen ylevä, elämässänsä aivan nuhteeton\nritalainen sanomalehdentoimittaja Arjanne, joka tietäen ettei Harhama\ntilaa hänen lehteänsä, eikä, vieraalla paikkakunnalla asuen, sitä\nsattumalta voi saada, lähetti hänelle aina ystävällisesti ne lehtensä\nnumerot, joissa oli jotain sattuvaa Harhamasta kirjoittanut, merkiten\naina kirjoituksensa punaisella reunaviivalla sekä eri lisäyksellä.\nHän oli käsittänyt tehtävänsä Jumalan valitsemana vitsana ja\ntuomarina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän ainainen kiertokulku raivosi ijäistä kiertoansa. Avaruus\ntarttui armottomilla ikenillänsä merien riehuvaan pintaan. Se\ntarttui siihen rauhallisena ja häikäilemättä, kuin lapsi äitinsä\nutariin. Se imi sitä vettä, vähääkään välittämättä meren ärjynnästä\nja pauhusta ja kuohusta. Meri taas ei omastansa luopunut. Se nouti\nvetensä takaisin, etsi sen etäisimmistäkin paikoista, rotkoista ja\nylängöiltä, tunki purot ja joet ja ojat ja vesisuonet satiminansa\nkaukaisimpiinkin korpiin ja nouti sieltä omansa pois.\n\nHarhama mietti yhä teoksensa julkaisua ja sitä varten tehtäviä\npieniä muutoksia. Unet Perkeleen ja hänen enkeliensä loistavista\nneuvotteluista jatkuivat. Perkeleen kiusaus ilmestyi hänelle mitä\nmoninaisimmissa muodoissa. Henkimaailman ihanuudet ja hirmut\nkarkeloittivat häntä yökaudet ja Perkele suureni ja kirkastui\njoskus hänen sielussansa joksikin suureksi, voimalliseksi, joskus\njaloksikin, kuten jumaluus. Hän mietti hyvin usein sitä, kumpi\non oikea: _hyväkö, vaiko paha, Perkelekö, vaiko Jumala_. Isän ja\näidin kysymys oli saanut jo äärimäisen rajansa. Hän mietti ja etsi\nvastausta kysymykseen: kumpi äärettömyyden reuna on oikea. Hän kysyi\njo sitä _viimeistä_ kysymystä, jota kauvemmaksi ei voi ihmishenki\nenää mennä, koska siinä jo loppuu kaikki.\n\nHän oli tehnyt ihmishengen _äärimäisen_ kysymyksen, sen jota _ei\nkukaan_ ollut vielä uskaltanut siinä rohkeassa hengessä kysyä, kuin\nhän kysyi. Ei ainoakaan ollut vielä uskaltanut kysyä sitä siinä\nmielessä, että panisi epäilyksen alaiseksi, tai edes vakavasti\nkysyttäväksikään kysymyksen, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha,\nJumalan, vaiko Perkeleen henki? Hän oli tehnyt sen kysymyksen, jota\nenempää _ei voida koskaan_ kysyä. Hän kysyi: _Jos_ on Jumala, kumpi\non se _oikea: Perkelekö_, vaiko _Jumala?_...\n\nHän kysyi sitä vasta arastellen, mutta hän kysyi sitä vakavana, hän\nkysyi sitä sairaloisena, mutta _rehellisesti_.\n\nSiihen oli johtanut ihmishengen kysymys: \"Isäkö, vaiko äiti?\"... Se\nuusi, ääretön, tutkimaton kysymys oli se vastaus, jonka Harhama oli\nsiihen kysymykseen saanut, kun oli uhrannut sille koko siihen-astisen\nelämänsä. Mutta se kysymys oli samalla ensimäinen aamusaraste\nyliluonnollisen, jumalallisen voiman tunnustamisesta...\n\nJa hänen suurenjanoista, sairasta henkeänsä huikasi sen kysymyksen\nsuuruus. Se tukahdutti hetkeksi hänessä pienen alhaisuudenjanon ja\nihmis-inhon. Se ei niitä kyennyt kokonaan sammuttamaan, vaan peitti\nne tuhalla, kuin kytevän, katkeran tulen.\n\nKerran hän istui yökauden ja mietti kysymystä: \"Jehovako, vai\nPerkelekö on _oikea_ Jumala?\" Hän oli löytänyt äärimäisen: \"isäkö,\nvaiko äiti?\"\n\nVäliin taas se kysymys himmeni, sillä se oli arasteleva ja hän alkoi\ntaas sovitella päähänsä marttyyrikruunua ja janosi, että ihmiset\ntekisivät hänelle enemmän pahaa ja ivaisivat. Siitä ryöpähti taas\nihmisviha ja inho. Kaikki kiehui hänessä sekaisin sielun kuumeena.\n\nPäivät matelivat toistensa perästä laiskoina, joutilaan näköisinä.\nElämän ja kuoleman hääkarkelo jatkui ja viulut soivat. Eräänä päivänä\nsai Harhama tuntemattomalta rouva Korpivaaraksi itseään kutsuvalta\nhenkilöltä kirjeen. Kirjoittaja kuvaili rouva Esempion silloista\nelämää. Hän oli muka, kirjeen mukaan, joutunut majuri Velikodushofin\nkanssa rahapulaan ja muihin ikävyyksiin. Rouva Esempio oli Harhamalle\ntuntematonta kirjoittajaa ja ystäväänsä rouva Korpivaaraa pyytänyt\nsovittamaan Harhamaa.\n\nHarhama nautti kirjeestä. Hän nautti siitä, koska näki _koston_\nkierivän rouva Esempion kantapäillä ja koska hän voi nyt polkea\nmolemmat alas, olemalla itse näennäisesti jalo: Hänessä heräsi taas\nalhaisuudenjano yhdessä inhon kanssa. Hän vastasi kirjeeseen ja\nlupasi apuansa ja rahaa... ennen kaikkea _rahaa_. Hän mietti:\n\n-- \"Niillä ei ole rahaa... Se voi pakottaa ne keskeyttämään\ntyhjän elämänsä ennen aikojansa... ennen kun ovat ehtineet kulua\nihmishaaskoiksi... Heidän pitää siis saada rahaa...\"\n\nJa hän supisti omat menonsa ja alkoi säästää kootakseen rahaa, millä\nsaada rouva Esempio ja majuri Velikodushof jatkamaan kunnes ovat\nhaaskoja...\n\nKohta sai hän vastauksen... sitten toisen... kolmannen ja aina vaan\nuuden kirjeen. Pariin niihin oli liitetty rouva Esempion omakätinen,\nrouva Korpivaaralle kirjoitettu kirje. Mutta samoissa kirjeissä alkoi\nrouva Korpivaara yhä enemmän ja tuttavallisemmin kysellä Harhaman\nomia asioita, ensin rouva Esempiota koskevia, sitten muita, ystävänä\nja säälijänä muka. Harhama vastasi ensin muutamalla sanalla, sitten\npitemmällä. Vähä vähältä muuttuivat kyselyt tuttavallisemmiksi. Ne\nkoskivat valtiollisia asioita, sitten Venäjän vallankumousta. Syyksi\nmainitsi kirjoittaja, että on levitetty ilkeitä huhuja Harhaman\nosanotosta niihin ja hän tahtoisi ne kumota.\n\nTungettelu puhalsi Harhamassa taas inhon vireille. Hän vastasi\nlopulta kuivasti:\n\n-- \"En tarvitse arvoisaa palvelustanne, mutta jos muutoin haluatte\nvielä jotain rouva Esempion hyväksi pyytää, niin voitte puhua\nkanssani. Koska asutte Lahdessa, poikkean sitä varten luoksenne\nkahden päivän kuluttua, matkustaessani kaupunkinne ohi Pietariin.\"\n\nSanottuna päivänä hän lähti noutamaan Magdaa katsomaan \"ihmistä\"\nja saamaan sen elämäkerran ja rouva Esempion valokuvan porttojen\nkädestä. Samalla matkalla aikoi hän järjestää Zaikon jättämän\nomaisuuden hoidon.\n\nMutta kun hän tuli Lahteen, ei siellä Korpivaara-nimellistä rouvaa\nasunutkaan. Harhama oudostui. Hän luuli, että hänestä oli tehty taas\nilkeää pilaa. Hän raivostui siitä. Mutta kirjoittaessansa nimeänsä\nhotellin päiväkirjaan näki hän siellä majuri Velikodushofin ja rouva\nEsempion nimet. Kysyttyänsä asiaa sai hän kuulla kertomuksen niiden\noleskelusta kaupungissa. Harhamassa heräsi joku aavistus. Hän kysyi\nitseksensä:\n\n-- \"Olisiko minulta urkittu todistuskappaleita ilmiantoa varten?...\nMinähän olin kaikki paperini koonnut pois, murtautumalla rouva\nEsempion peilikaappiin.\"\n\nHän _toivoi_ että niin olisi ja palkkasi heti taitavan urkkijan\nurkkimaan tiedot asiasta, nauttiaksensa niistä, ja jos ei olisi\nilmiantoa tehty, käski hän johtaa asianomaiset ilmiantamaan hänet,\njättäen sitä varten ainestakin, Ensimäisen tiedon hän sai samana\npäivänä. Hänelle ilmotettiin, että rouva Esempio oli ryhtynyt toimiin\nestääksensä Harhamaa saamasta Zaikon jättämää omaisuutta. Sitä\nvarten oli hän ryhtynyt oikeuden kautta julistamaan luopumuskirjan\nmitättömäksi, kieltäen allekirjoituksensa, ja ilmottaen että\nHarhama oli varastanut hänen sinettinsä ja siten saanut sinetin\nluopumuskirjan alle.\n\nHarhama riemuitsi sitä kuullessansa. Hän riemuitsi kun luuli nyt\nkerrankin näkevänsä ihmisen, _oman_ kuvansa, täydellisesti alhaisena,\nsemmoisena, kuin hän janosi olla... Hän nautti oman kuvansa ja\nteoksensa jumaluuden vertauskuvan esempio-ihmisen luulottelemastansa\nalhaisuudesta. Hän nautti siitä niin täysin siemauksin, että\nhermokohtaukset alkoivat niin voimakkaina, että kädet kylmenivät\njääkylmiksi ja kylmä hiki valui pitkin ihoa.\n\nSeuraavana päivänä matkusti hän merenrantateitse Systerbeckiin,\nVenäjän puolelle, jossa hänen oli määrä saada väärä passi Venäjälle\nmenoa varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlivat jo elokuun loppupäivät. Kuolema nosti päivä päivältä\ntummia lippujansa kesän edessä yhä korkeammalle: varjot pitenivät\npitenemistänsä. Auringon kulkema kaari lyheni joka päivä. Kukkien\nterälehdet karisivat, ruoho kuihtui. Kaikki valmisti kesän\nhautajaisia.\n\nJa samalla nousi uusi elämä, syntyen, kelmeten ja kirkastuen kesän\nkuolemasta, kuin aamurusko yöstä, päivänvalo aamuruskosta: Elokuun\nkauniit kuutamot kirkastuivat yö yöltä. Ne kirkastuivat talven voiman\nairueina, sen pakkaskirkkaiden kuutamoiden aamuruskoina. Ne levisivät\nkuolintautiansa sairastavan kesän kasvoille, kuin kirkasväriset\nkalmanliinat. Ne lepäsivät Suomen järvien vesikalvolla hopeahohteena\nja valoivat metsät kalmiston kelmeällä valolla. Kaikkialla soivat\nelämän ja kuoleman suuret hääviulut ja heilahtelivat niiden hääväen\nhelmat.\n\nEntistä synkempänä mietti Harhama elämän ja kuoleman ijankaikkista\nkysymystä ja hapuili jumaluuden häilähteleviä hapsia. Siinä\nmietinnässä oli nyt jotain tylsää, tylppää, äärettömän synkkää ja\nraskasta. Hän vieritteli elämän ja jumaluuden suurta kysymystä, kuin\nkalliolohkaretta, teki sitä, kuin jotain totuttua päivän työtä,\nhaluten vaan saada sen loppuun.\n\nJa aina voimallisempana heräsi hänessä huimaava, ihmishengen rohkein\nkysymys, äärettömyyksien ääri: Jumalako vaiko Perkele?... Jehovako,\nvai Perkelekö on Jumala?...\n\nHän mietti sitä kysymystä, synkkänä ja mykkänä kuten äärettömyys\nkatselee maailmoiden ikitaisteluja. Hän unohti silloin\nalhaisuudenjanonkin ja kaiken mitä on elämässä. Hänen henkensä eli\ntäydellisessä avioerossa ruumiistansa...\n\nSiitä suuresta kysymyksestä johtuvat taas ajatukset teokseen, joka\nhänellä oli muassa, viimeisiä korjauksia ja kustantajalle viemistä\nvarten. Hetkessä siirtyi hän silloin sen paratiiseihin ja autuuden\nsaleihin ja iki-onneen ja kuolemattomuuteen. Silloin tuikahti hänessä\ntaas kysymys:\n\n-- \"Miten _minä_ olen tämän menettänyt?...\"\n\nNe olivat niitä oman vastuunalaisuuden- ja syyllisyydentunteen\nheikkoja aamuruskoja, jotka välähtelivät elämän sekasorrosta ja\nyöstä, Mutta ne hetket, ne jolloin hän kysyi miten _minä_ -- eivätkä\n_muut_ -- olen sen tehnyt, olivat vieläkin pian sammuvia virvatulia,\njoiden savuna nousi viha ja ihmis-inho ja vastuun vierittäminen\n_muiden_ hartioille. Ja niistä savuista taas kohosi kirkas\nmarttyyrikruunu, jota hän sovitteli päähänsä.\n\nSysterbeckin tie oli ihmisistä tyhjä, kun Harhama iltapuolella saapui\nsinne ja lähti jalkaisin kävelemään entisen vallankumouksellisen\njärjestön jäsenen Orlofin luo, jonka hän oli onnistunut löytämään\nvankeudesta päästyään ja jolta hänen oli nyt saatava väärä passi. Hän\noli etsinyt hänet elämäkertansa julkaisun takia, saadaksensa tietää,\nmitä hän voisi julkaista panematta ketään vaaraan. Tuuli pölisytti\ntomupilviä tiellä. Jonkun matkaa käveltyänsä näki hän ihmisparin\nhoippuvan tuulen ja pölyn seassa, kävelevän ja sitten pysähtyvän.\nNainen puheli jotain miehelle, imeytyen sen silmiin, niin etteivät\nhuomanneet hänen lähestymistään. Vasta parin kohdalle päästyänsä,\nvilkasi Harhama siihen kuin ohimennen ja vavahti. Kulkijat olivat\nrouva Esempio ja majuri Velikodushof.\n\nJoku ilkeä, likainen tunne juoksi Harhaman läpi. Oli kuin olisi häntä\npyyhitty äärettömän likaisella märällä rievulla. Kun hän oli päässyt\nohi, tuntui hänestä helpolta, kuten siitä, joka on onnellisesti\nsivuuttanut jonkun ilkeän paikan, tai pelätyn ruumishuoneen, jonka\nohimenoa hän on pelännyt. Hermokohtaus oli ainoa vaurio, jonka hän\noli ohimennessään saanut. Sitten tylsistyi hän koko tapaukselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLäntinen taivaanranta paloi jo punakirkkaana iltaruskoroihuna,\nIjankaikkisuuden tulet näyttivät siellä punertavan, sytytellen\nihmissielussa ijäisyyden kaipuuta. Tuntui, kuin lämmittelisivät\nniiden tulien ääressä maan tomusta pois päässeet autuaiden henget,\nrauhallisina, ainoana ilona yhä suuremman kirkkauden kaipuu ja\nhuoli jälelle jääneistä mullanlapsista. Tuntui, kuin katselisivat\nne siellä kuolemantakaista, kelmeää, surullista valoa, joka on\npimeyden ja valon sekotus, eikä siis tunne enää pimeyttä, ei pimeyden\nja valon rajoja. Suomenlahden tyyni vesikalvo tuntui huokuvan\nikihalua, pyrkivän sitä valoa kohti. Se imi osan sen hohteesta\npinnallensa punakirkkaaksi väriksi ja välkytteli sitä, kuin armainta\naarretta, tai autuuden aavistusta. Kronstadin kullatut kupoolit\nkohosivat vesi-ulapasta kullan hohtona ja kirkkautena, joka himmeni\niltaruskon punaan ja suli sen kanssa värisoinnuksi. Se kultakuva\nkohosi ulapasta, kuin ikävöity elämänsaari kuoleman rauhallisesta,\nsuruvoittoisesta merestä.\n\nHarhama istui Systerbeckin kasinon portaikolla, syöden illallista,\nmiettien raskaita kysymyksiänsä ja katsellen iltaruskon punakirkkaita\nkaihoisia jumalavaloja. Kysymys: \"Jehovako, vaiko Perkele?\" kohosi\nhänen eteensä meren iltaruskohohteisesta ulapasta autuuden saarena,\njykevänä vuorena, jonka huippu pujottautui äärettömyyden rajoja\ntavottelemaan. Sanomaton kaipuu syttyi hänessä: Hän olisi halunnut\nkiivetä sinne huipulle, nähdä koko elämän, painautua jumaluuden\nrintaa vasten ja nukahtaa siihen onneen ja rauhaan ja autuuteen...\n\nÄkkiä huomasi hän rouva Esempion ja majuri Velikodushofin istuvan\nloitompana. Kaikki jumalatulet ja iltaruskot sammuivat silloin kuin\npuhallettuina ja hänessä roiskahti taas inho ja halveksuminen,\nkuin ärsytetystä, nälkäisestä pedosta verenjano ja viha. Hän\nasettui likemmä heitä. Hän tahtoi näyttäytyä heille, sanoa sillä\nnäyttäytymisellänsä:\n\n-- \"Katsokaa! Katsokaa ihmistä, kuvaanne ja _hedelmäänne!... Mies!_\nKatsokaa _minkälaisen_ heittiön kädestä ja jälkeen sinun on täytynyt\nottaa vaimosi!... Ja vaimo! Katso, minkälaisen rosvon sängyssä olet\nnukkunut. Kenellä olet ihosi puhdistuttanut. Katsokaa kunniaanne!...\"\n\nHän istui, ilkkui siten ja nautti.\n\nMajuri Velikodushof huomasi hänet, kuiskasi jotain rouva Esempiolle\nja poistui. Harhaman mieleen muistuivat Routalan Timon tuvan paperit,\njoista korpelaiset olivat hänelle kirjoittaneet, valittaen rouva\nEsempion ilmottaneen, että häneltä eivät saa mitään, jos vaan\nyrittävät niitä periä. Hänelle oli niiden paperien pois lunastaminen\ntullut hulluuteen asti meneväksi kunnian-asiaksi ja hän nousi, meni\nrouva Esempion eteen ja tarjoutui lunastamaan ne paperit. Hän ei sitä\ntehnyt nyt auttaaksensa Timoa ja korpelaisia, vaan tyydyttääksensä\nalhaisuudenjanoansa: osottaaksensa teennäisen muka ylemmyytensä ja\nsiten painaa ihmistä edessänsä saivareksi. Mutta kun hän silloin\nkuuli rouva Esempion äänen, kävi väristys koko hänen olemuksensa\nläpi. Siinä äänessä tuntui olevan jotain räkätystä. Rouva Esempion\nsilmistä näytti loistavan jotain ilkeää, ja hänen tylpät sormensa\nja lihaiset kätensä loihtivat salamannopeana Harhaman eteen kuvan,\njommoinen hänelle oli ilmestynyt Valkeassa talossa. Hän lausui jonkun\nraakuuden ja lähti, hermokohtauksen repiessä koko hänen olemustansa,\nkäsien kylmetessä jääkylmiksi ja kylmän hien juostessa ihoa pitkin.\n\nKun hän poistuessaan kulki puhelinhuoneen ohi, näki hän majuri\nVelikodushofin siellä puhuvan puhelimessa ja kuuli hänen puhuvan\nhänestä, lausuen:\n\n-- \"Nyt on Harhama täällä! Ottakaa selko, missä hän asuu!\"\n\nIlmiannon aavistus leimahti Harhamassa yhdessä hillittömän vihan\nkanssa. Hän teki päätöksensä salamannopeana. Käsi tarttui ladattuun\npamauksen ehkäisijällä varustettuun aseeseen... Hän veti sen jo\ntaskusta... hän tarkasti nyt, ensikerran, nuolinopeana, onko\nNikitinille aijottu luoti jälelle jäänyt aseesen... Se oli jäänyt,\nsillä ainoastaan yksi luotireikä oli tyhjä. Nikitinille aijottu luoti\noli siis haavottanut hänet itsensä. Hän ehti käsittää sen.\n\n-- \"Herran kiitos että ei säilynyt suurempaa konnaa varten!\" --\niloitsi Harhama.\n\nHän lähestyi takaapäin nopeasti... Ase oli jo valmiina... Silloin\nkuuli hän majuri Velikoduskofin jatkavan:\n\n-- \"Häntä on syytetty varkaudesta ja murhapoltosta\".\n\nLikaisin inho ja halveksimisentunne valui Harhaman suonia pitkin. Hän\nmuisti Nikolain sanat: \"Mies ei _tapa_ koiraa, vaan merkkaa sen ja\njättää häpeäänsä kärsimään\". Ase laskeutui. Hän aikoi vielä kysyä:\n\"Majuri! Vaimonko minä olen sinulta varastanut ja vietellyt vaiko ne\nkorut joilla se parasta aikaa koristautuu?\" Mutta inho tukahdutti\nkysymyksenkin. Hän sylkäisi ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjattomat elämän kurimukset imivät elämää sisäänsä. Kaikki valui\nniihin pauhinalla, kuin vesi, hävisi näkymättömäksi, syöksyi\ntutkimattomaan pimeyteen.\n\nNiiden kurimusten reunoilla pyöri ihmis-elämä, kuin vedensilmä. Se\nkiemurteli siinä hetken, kuin käärme, jota vetää tulisuppilo. Se\nkärsi ja pelkäsi häviötänsä ja siinä häviönsä partaalla tappeli\nse keskenänsä kaikesta häviävästä, kaikesta katoavasta, kaikesta\nhaihtuvasta, kaikesta siitä, joka suistui kuoleman kurimukseen\nitsiensä tappelijoiden mukana.\n\nJa kuoleman pohjattomasta kurimuksesta pursusi uusi elämä, kuoleman\nylen-antamus, tai sen lapamato. Se pursusi kuoleman uudeksi\nravinnoksi. Se kiemurteli taas oman aikansa kurimuksen suulla,\ntappeli häviävästä, väsyi, raukesi, sai kyllänsä kaikista ja syöksyi\nkuoleman kurimukseen, kuin kauhuissaan pauhuava vesi.\n\nKaikki taisteli turhasta.\n\nSynkkänä ja tylsänä käveli Harhama Systerbeckin kasinosta asuntoonsa\nkylpylaitoksen pensionaattiin, jossa tiesi Orlofin häntä odottavan.\nHermosto värisi ja kädet olivat jääkylmät. Kun hän lähestyi\nasuntoansa, kuuli hän takanansa nimeänsä hiljaa mainittavan ja kohta\ntarttui käsi hänen käsivarteensa. Hän säpsähti, katsahti taaksensa ja\nlausui hämmästyneenä:\n\n-- \"Tamara-kulta!... Sinäkö se!...\"\n\nTamara oli hätääntyneen näköinen ja puhui nopeasti, puolikuiskaamalla:\n\n-- \"Hiljaa! Minulla on asiaa... Mennään syrjään...\"\n\nHarhama seurasi häntä puistikon polkua myöten yksinäiseen paikkaan ja\nsiellä alkoi Tamara nopeasti, hiljaisella äänellä selittää?\n\n-- \"Aivan sattumalta huomasin sinun akkunani ohi kävelevän... Olipa\nse Jumalan onni... Sinuahan uhkaa vaara. Joko sinä tiedät?...\"\n\nHarhama katsoi hänen silmiinsä tylsistyneenä. Tamara hätääntyi ja\nkiirehti:\n\n-- \"Puhu herran tähden! Tiedätkö sinä että sinut on ilmiannettu?\"\n\nNyt muisti Harhama ilmianto-asian ja majuri Velikodushofin\ntelefoonipuhelun. Hän nauroi katkerasti ja mietti mitä tehdä.\nIhmis-inho pulahti hänestä. Hän tahtoi kuulla kaikki ja kysyi\nrauhallisena:\n\n-- \"Kuka minut on antanut ilmi ja mistä?...\"\n\nTamara veti hänet istumaan vierellensä puiston istuimelle ja selitti:\n\n-- \"Minä en tiedä. Mieheni puhui että joku urkkija on Suomessa\nyhteydessä erään naisen kanssa ja hän luuli urkkimisen tarkottavan\nsinua... Oletko sinä sekottunut johonkin?\"\n\nHarhama tuijotti maahan. Hänestä näytti, kuin matelisi hänen\nedessänsä ihminen inhottavana käärmeenä, joka pyydystää niljaista\nsammakkoa ja sen tähden unohtaa oman häntänsä. -- Hänen kasvoillensa\nilmestyi katkera väre ja hän lausui kuin uhitellen:\n\n-- \"Olen. Minä olen sekottunut _kaikkeen_...\"\n\n-- \"Voi herra Jumala!\" -- säikähti Tamara, jatkaen: \"Joudu herran\ntähden sitten ja pakene!\"\n\nHarhama tuijotti eteensä tylsän-näköisenä, miettien sitä käärmettä,\njoka muka mateli hänen edessänsä, häntä, niljaista sammakkoa\npyydystäen ja unohtaen häntänsä. Tamara värisi ja odotti vastausta.\nViimein puhui hän hätäisenä:\n\n-- \"Kuule! Joudu!... Mitä sinä ajattelet?\"\n\n-- \"Ihmiskäärmettä, joka tuossa rapaa häntäänsä sammakon tähden\", --\nvastasi Harhama katkerana.\n\nTamara hätäytyi, ei käsittänyt mitään. Viimein tarttui hän Harhaman\nkäsivarsiin, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi hellästi:\n\n-- \"Kuule! Mikä sinua vaivaa?\"\n\n-- \"Ei mikään... Kiitos, Tamara, varotuksestasi!\" -- vastasi Harhama\nsurullisena.\n\nTamara katsoi yhä hänen silmiinsä ja rukoili:\n\n-- \"Kuule! Puhu minulle! Sano, mikä sinulla on!\"\n\nHarhama ajatteli jotain hyvin katkeraa ja epäselvää. Puoli-itsekseen\nvastasi hän:\n\n-- \"Ei se maksa puhua... Elämä pakottaa ihmiset myömään itsensä ja\nkunniansa sammakosta... Siinä se on koko se ilmianto...\"\n\nTamara oli paljon puhunut Harhaman kanssa elämästäkin. Harhama oli\nhänelle hiukan raottunut, kuten kauniille, viattomalle lapselle. Hän\noli paljon ymmärtänyt ja imeytynyt Harhama-hengen hämäryyteen. Hän\nkieppui vieläkin siinä. Hän pani vapisevat kätensä ristiin hänen\neteensä, kyyneleet vuotivat hätäytyneistä silmistä ja hän rukoili:\n\n-- \"Älä ole nyt semmoinen! Pakene, jos on jotain! Pakene _minun_\nrauhani tähden!...\"\n\nHarhaman silmissä sumeni kaikki. Hänestä tuntui Tamarakin nyt\njalkapuulta ja taakalta. Hän huokasi. Tamara jatkoi:\n\n-- \"Älä ole nyt oma itsesi, vaan muista muitakin!\"\n\nJa Harhama alkoi muistella muita, kaikkia niitä joiden tekojen\nhedelmä hän uskoi olevansa. Hän muisteli taas marttyyrikruunuansa.\nTamara jatkoi itkien:\n\n-- \"Onhan muitakin maailmassa... Voit muita vetää mukanasi\nkuolemaan...\"\n\nHarhama säpsähti. Hän muisti, että Orlof odottaa hänen huoneessansa\nväärän passin ja ties herra minkä kanssa. Hän nousi nopeasti ja\nlausui hermostuneesti:\n\n-- \"Se on totta... Ne voivat mennä asuntooni ja siellä on Orlof...\"\n\nSen sanottuansa ojensi hän kätensä tulisella kiireellä jäähyväisiksi\nTamaralle. Tamara hätäytyi, unohti kaiken varovaisuuden ja kiirehti\nHarhaman mukana yhä hoputtaen tämän käyntiä:\n\n-- \"Joudu!... Astu nopeammin!... Mutta älä juokse, ettei herätä\nepäluuloa!...\"\n\nNiin seurasi hän Harhamaa, väliin riippuen tämän käsivarressa,\ntukka puolihajalla, katse hätäytyneen näköisenä. Hän oli kuin äiti,\njoka lastansa pelastaessaan unohtaa kaiken. Semmoisena seurasi hän\nhuomaamattansa Harhamaa aivan siihen huoneeseen, jossa Orlof odotti.\n\nLyhyesti, kuivasti lausui Harhama Orlofille:\n\n-- \"Pakene! Minut on ilmiannettu\",\n\nOrlof kalpeni. Hänen henkensä riippui samassa rihmassa, kun\nHarhamankin. Hätäytynyt Tamara täydensi kuvan epätoivoisuuden. Elämä\nnäytti räpyttelevältä, ilkeältä yököltä.\n\nSeurasi sitten lyhyt selonteko asioista. Kenenkään mieleen ei\njohtunut tutkia, oliko ilmianto todellakin tarkottanut Harhamaa, tai\nedes tehty. Kuoleman yökköjen lennellessä ei kukaan enään tutki ja\nkysele, vaan etsii pelastusta.\n\n-- \"Kenen luulet olevan ilmiantajan?\" -- kysyi Orlof.\n\nHarhama muisti majuri Velikodushofin telefoonipuhelun ja salaperäisen\nLahden kirjevaihdon. Hänestä oli kaikki aivan kumoamatonta. Hän ei\nkyennyt edes ajattelemaan että mahdollisesti oli erehdys, tai ilveily\ntai petos tapahtunut. Lyhyesti, mutta selvästi selitti hän koko\nasian, Tamaran kädet vapisivat. Orlof oli kalpea. Hieman mietittyänsä\nkysyi hän majuri Velikodushofia ja rouva Esempiota tarkottaen:\n\n-- \"Tiedätkö missä ne asuvat?\"\n\n-- \"En.\"\n\nHetkessä otti Orlof asunnosta telefoonilla tiedon. Se sattui olemaan\nsamassa rakennuksessa missä Harhama asui. Orlof lausui Harhamalle\nkiihtyneenä:\n\n-- \"Vanha oikeus käytäntöön!\"\n\nSilloin ilmestyivät huoneeseen ihmisten päät pelinappuloiksi ja\ntuulahti veren haju. Harhama tiesi sen \"vanhan oikeuden\". Hän oli\npannut sen täytäntöön Nikitinin edessä. Hän vaikeni. Koston musta\nperkele nosti hänessä päätänsä niin voimakkaana, että hän unohti\nkaiken muun, henkensä ja muiden hengen. Hän unohti Tamarankin, jota\nOrlof luuli uskotuksi, tai ei kyennyt mitään ajattelemaan. Orlof\njatkoi kiihtyneenä, kalpeana:\n\n-- \"Minä toin juuri nähdäksesi helvetinkoneen... Se laukeaa\nmäärättynä hetkenä vedosta... Joutuin se niiden huoneeseen!...\"\n\nIhmisten päät odottivat pelinappuloina pelaajia... Tuntui ihmislihan\nhaju... Tamara tajusi kaiken. Harhama epäröi hetken. Inho ja kosto\ntaistelivat hänessä... Kohta sai voiton se tunne joka piti kuolemaa\nliian pienenä kostona jopa kunniana... Hän janosi _enempää_...\nHän tahtoi jättää ne muka häpeäänsä kantamaan, kuten Nikolai\nGeldnersin... Koko hänen sielunsa värisi... Hän epäröi ja taisteli ja\nlopuksi kieltäytyi... Kaikki tapahtui kuumeisesti, yhdessä hetkessä.\n\nSilloin vetäisi Orlof aseensa, ojensi sen ohimoonsa ja lausui sormi\nliipasimessa:\n\n-- \"_Minä_ en halua mennä hirsipuuhun... ja ehkä viedä muitakin...\nKernaimmin näin... Valitse!...\"\n\nTuntui kuin irvistelisivät pöydällä veriset päät, kuoleman\npelinappulat... Tamara oli sanattomaksi jähmettynyt, kokoon\nlyyhistynyt... ei voinut puhua... Harhama mietti silmänräpäyksen\najan. Hän katseli kuoleman pelinappuloita... Hän näki ihmislihan\nhöyryävän pelipöydällä... Hän juopui koston tunteesta ja jostain\nselittämättömästä ja lausui sitten kuivana, jääkylmänä:\n\n-- \"Hyvä!... Minä rupean rankkuriksi... Minä _itse_ vien\nhelvetinkoneen heidän huoneeseensa...\"\n\nLoppu suoritettiin kuumeisesti. Helvetinkone vedettiin vireeseen\nja Harhama kätki sen varkain pensionaatin huoneeseen, jossa majuri\nVelikodushof ja rouva Esempio asuivat.\n\nKun hän palasi huoneeseensa, huomasi hän ja Orlof Tamaran, joka oli\npuoli-tajuttomana lytistynyt sohvan viereen. Harhama nosti hänet\nylös, viedäksensä hänet pois. Tamaran hento vartalo nytkähteli\nhänen käsissänsä suonenvedoista... Harhama oli kaikelle jääkylmä,\ntunteeton. Vettä saatuansa Tamara tointui hieman ja nyyhkytti:\n\n-- \"Eihän se ollut ihan varma... mieheni _arveli_... hän _luuli_,\nettä sinua urkitaan... Enkä tiedä... en tiedä onko siinä... onko\nsiinä... onko siinä... vaaraakaan... Odota... odota edes... odota,\nHarhama-hyvä!... Odota vähän!...\"\n\nVasta nyt juolahti Orlofin ja Harhaman mieleen tutkia asiaa. Mutta\nkaikki kävi salamannopeasti. Kuoleman yököt häilähtelivät... Sen\nhapset häilähtelivät... Se irvisteli ilkeästi... Pelipöydällä\nhaisivat ihmisten sisälmykset...\n\nMutta mieleen muistui, että helvetinkone tuhoisi useita muitakin,\nsillä se oli voimakas... Syntyi pienoinen hämi ja neuvottomuus...\nTamara nyyhkytti:\n\n-- \"Minä koetan ottaa asiasta mieheltäni tiedon... koetan telefonoida\nja sähköttää... ja etsiä hänet...\"\n\nKaikki kalman liinat heilahtelivat... Huoneessa tuntui\nkuolemanhaju... Oli kuin olisi siellä täällä vetelehtinyt\nihmissuolia... Hermot tekivät hetkessä päiväntyön...\n\nNopeasti sovittiin, että Tamara koettaa päästä yhteyteen miehensä\nkanssa. Kaikki keinot pantiin liikkeelle yhdessä hetkessä...\nmietittiin minne on telefonoittava... mistä etsittävä Tamaran\nmiestä... Orlof järjesti puhelimessa, että eräs hänen kasinossa\noleva hengenheimolaisensa vartioi majuri Velikodushofia ja Esempiota\nja ilmottaa puhelimessa niiden lähdöstä... Harhama kertoi niiden\ntuntomerkit...\n\nTamara lähti hapset hajalla... Alkoi odotuksen ja jännityksen\nhetki... Kaikki hermot vetäytyivät vireeseen... Kuoleman viulut\nvinkuivat... sen linnut lentelivät... sen pelinappulat: veriset päät,\nodottivat pöydällä...\n\nPari minuuttia kului... Se aika tuntui tunnilta... Harhama\nlaski samanlaisia laskuja, kuin oli laskenut Regime'in vaunuja\nodottaessansa... Alussa hän pelkäsi, että Tamara joko tulee\naikanansa, tai tuo rauhottavan tiedon ja siten pääsevät rouva Esempio\nja Velikodushof _kostoa_ pakoon... Hän janosi kostoa... Hän laski:\n\n-- \"Kun ne nyt palaisivat ennen Tamaraa, että olisi myöhä peräytyä,\nvaikkapa olisivat syyttömiä!... Kun nyt tulisivat, pirut!... Kun ne\ntulevat, niin on _mahdoton_ ottaa enää konetta pois...\"\n\nHän katsoi kelloansa konemaisesti, katsomatta paljonko se on ja\njatkoi järkeilyänsä:\n\n-- \"Tai kun saisi nyt Tamara tiedon, vaikka epäselvänkin, että ne\n_ovat_ ilmiantajia!... Ja tietysti se saakin sen... Mitä muuta varten\nolisi Velikodushof kehottanut minun asuntoani etsimään!... Ja se\nsalaperäinen kirjevaihto... Juuri siellä osote, missä he asuvat!...\"\n\nHänen hermonsa paloivat tulisina... Hän unohti kuoleman ja ajatteli\nvaan kostoa... kostoa... ja kostoa... Hän nautti siitä ja pelkäsi,\nettä tilaisuus menee ehkä ohi...\n\nMolemmat miehet kävelivät huoneessa kiihtyneinä, sanattomina,\nkuin kaksi petoa... Kuoleman ikenet irvistelivät... Sen luuranko\ntuntui kurkistelevan huonekalujen takaa ja alta... Harhama laski\nhermostuneempana kostonlaskujansa.\n\nTamara viipyi... Hetket tuntuivat päiviltä... Harhama pelkäsi yhä\nkovemmin, että koston musta korppi pääsee pakenemaan... Hän alkoi\nlaskea nautintoansa... Hän järkeili kiihkoutuneen a:\n\n-- \"Mitenhän niille silloin käy?... Kun ne ehtisivät tuntea\nja huomata koston!... Kun eläisivät ja kituisivat edes viisi\nminuuttia... tai vaikka puoli minuuttia!...\"\n\nJa yhä uudestaan nosti hän koston viinamaljan huulillensa ja joi\nsiitä, kuoleman kellojen soidessa ja sen korppien odottaessa... Hän\njärkeili:\n\n-- \"Menevätköhän ne aivan mäsäksi?... Minä tulen katsomaan oitis kun\nse räjähtää... Se tapahtuu täsmälleen kello neljä...\"\n\nHänen aivonsa paloivat. Suonissa virtasi tulinen veri. Hän jatkoi\nkiihkeästi edestakaisin kävellen:\n\n-- \"Minä tulen, kuin ohimennen, ihmettelemään... Silloin epäluulokaan\nei voi herätä... Ihmiset ajattelevat, että paennuthan se olisi, jos\nolisi syyllinen... Lähden nyt muka öiselle kävelylle ja silloin\npalaan ja kauhistun... Aivan huudan apua...\"\n\nHän tunsi jo veren hajua... Hän nuuski sitä ja jatkoi:\n\n-- \"Höyryääköhän niiden veri?...\"\n\nHänen verenhimonsa yltyi. Ihmispeto juopui. Hän iloitsi:\n\n-- \"Minä aivan _tahraan_ käteni niiden vereen... Huudan apua ja\nmenen, muka hädissäni, nostamaan niiden ruumiita ja sitä tehdessä\nnoin... noin... vetelen kättäni verilätäkössä... Ah, saatana!... Kun\nnyt vaan Tamara viipyisi, tai 'ne' kiirehtisivät, että ei mene sivu\nsuun!...\"\n\nHuoneessa oli kuolonhiljaista, kamalaa... Orlof aivan juoksenteli\nedestakaisin ja lausui jonkun ajatuksettoman, hermostuneen:\n\"perkele!\"... Harhama laski laskujansa... joi kostonviinaa...\nkuunteli sen korppien laulua... haisteli verta ja kuolemaa...\n\nAika kului... Kuoleman hämähäkit kutoivat verkkoansa... sen\npelinappulat irvistelivät, sisukset verisinä... Helvetinkone kävi\nkäyntiänsä... Orlof kiroili ja juoksenteli kuumeisena... Harhama\n_nautti_.\n\nViimein ilmotti vahti kasinosta, että kuolemaan tuomitut lähtevät.\nSilloin muuttui Harhaman jännitys: Nyt hän pelkäsi, että täytyy antaa\nhelvetinkoneen räjähtää. Hän järkeili:\n\n-- \"Mitä hyötyä siitä on?... Ne kuolevat silmänräpäyksessä, eivätkä\nhuomaa, että se on _minulta_ saatu lahja...\"\n\nHän joutui aivan epätoivoon, kun Tamara viipyi eikä tuonut sanaa,\nettä ei ole vaaraa. Hän laski:\n\n-- \"Niistä tulee vielä marttyyrit... On paljon parempi, että ne\nsaavat elää... kärsiä häpeäänsä... Ja kuka viitsiikään niihin koskea\nja tahrata kätensä!...\"\n\nIhmis-inho heräsi hänessä ja tukahdutti kostonhalua edellä kuvatun\nsairaan tunteen apuna. Hän vapisi, kun Tamaraa ei kuulunut. Hän laski:\n\n-- \"Matkalla tänne ne viipyvät noin kymmenen minuuttia... tuskin\nsitäkään... Missä lemmolla se Tamara viipyykään!...\"\n\nHänen vihansa ryöpähti Tamaraa vastaan, joka viipyi. Hän jatkoi:\n\n-- \"Sen juttuahan tämä on koko keksintö... _Tietysti_ se on\nperätön... Sekin häijy riippuu minussa ja sai tämän aikaan...\"\n\nMinuutit tuntuivat kuluvan lentämällä. Orlof kiroili. Harhama oli\ntulikuuma. Hän laski taas:\n\n-- \"Pirunko hyötyä siitä on kun ne kuolevat tuntematta, että ovat\nsaaneet koston!... Ja tietysti ne kuolevat... Pari minuuttia vaan ja\nne ovat täällä... Silloin on kaikki peräytyminen myöhäistä... Olisi\ntoista antaa niiden elää häpeän naru kaulassa...\"\n\nHän raivostui, sieppasi käsilaukkunsa, jossa oli teoksen\nkäsikirjoitus, paiskasi sen lattiaan ja kirosi:\n\n-- \"Senkin vietävä, se Tamara, kun ei tule... Makaamaanko se on\nmennyt...\"\n\nKului vielä hetki. Tamara syöksyi huoneeseen, hapset hajalla, katse\nmielipuolen katseena, syöksyi Harhamaan kiinni, kuin raivostunut ja\nhätäili:\n\n-- \"Ei mitään vaaraa... ei mitään vaaraa... Epäselvää... epäselvää\njuttua kaikki...\"\n\nSanattomana riuhtaisi Harhama itsensä Tamaran käsistä, syöksyi majuri\nVelikodushofin huoneeseen, sieppasi sieltä helvetinkoneen ja kätki\nsen poveensa...\n\nKun hän oli päässyt huoneeseensa, kuuli hän askeleita ja rouva\nEsempion äänen.\n\nKaikki kolme huokasivat ja istuivat kauvan, voimattomina sanaakaan\nlausumaan.\n\nHiukan toinnuttuansa pyyhki Orlof kylmän hien otsaltansa ja lausui,\nhelvetinkonetta tarkottaen:\n\n-- \"Se olisi tuhonnut kaksi likeisintäkin taloa perustuksiaan\nmyöten...\"\n\nHarhama tuijotti pöytään ja muisteli jotain sekavaa. Hän koetti\nselittää ilmiannon syytä. Hän ei kysynyt mitään, vaan oli varma, että\nrouva Esempio ja Velikodushof olivat hänet ilmiantaneet. Hän uskoi\nsen sokeasti ja nautti siitä ja oitis luuli hän keksineensä syynkin.\nHän riemuitsi:\n\n-- \"Ne himoitsevat Zaikon jättämää perintöä... Varmaankin meni\nensimäinen yritys myttyyn, niin koettavat raivata minut pois ennen\nkun olen saanut rouva Esempion hyväksi tekemäni testamenttimääräyksen\nkumotuksi...\"\n\nHetken hän istui sanattomana ja katseli käärmettä, joka pyydystää\nniljaista sammakkoa. Sitten kokosi hän perintöä koskevat paperit ja\nteki nopeasti asianmukaiset luovutukset, luovuttaen ne Orlofille,\nkäytettäviksi salaisiin tarkotuksiin.\n\nKun se oli tehty iloitsi hän:\n\n-- \"Nyt ne rahat eivät enää ketään houkuttele... Nyt kun näette minut\nhirsipuussa ja menette palkkaanne perimään, niin saatte pitkän nenän,\nainoan mikä teillä tulee olemaan kunniallista...\"\n\nKoko ajan kävi hänen povellansa helvetinkone, odotellen kello neljää.\nJokainen oli sen kokonaan unohtanut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun kelmeä kuu kulki hopeaseulana avaruuden kylmää kuperaa\nmyöten. Äänettömänä seuloi se hopeaista kuutamoansa maille ja\nvesille. Se peitti sillä, kuin kuolinliinalla, eilispäivän kasvot,\nkun se makasi vainajana, äärettömyyden kalmanmailla harhailevana\nhenkenä. Se peitti hopealiinoillansa kaiken sen elämän, joka oli\neilispäivänä sammunut ja muuttanut niille maille, jossa ei aine\nenää raskauta sen vaellusta, sinne missä palavat ihmishengen ijäti\nkaipaamat kirkkaat, rauhalliset, surulliset jumaluuden tulet\nylösnousemisen päivän kelmeänä valona. Koko äärettömyys tuntui\nhuokuvan ijäistä kaipuuta, tuskaa ja ikävää. Kaikki oleva tuntui\nkärsivän, kun sinne kaivatuille rauhanmaille johtavan tien viittoina\nhäilähtelivät kuoleman mustat liput ja sen kahdenpuolen istuivat\npuiden oksilla kuoleman äänettömät, mustasiipiset korpit.\n\nHarhama lähti asunnostansa oitis, saatuansa luovutuspaperin\nvalmiiksi. Toisessa kädessänsä hän kantoi laukkua, jossa oli teoksen\nkäsikirjoitus, toisella käsivarrellansa hän tuki vapisevaa Tamaraa.\nHe kulkivat sanattomina, Tamara puolitajuttomana, Harhama tylsän\nvälinpitämättömänä.\n\nJonkun matkaa käveltyänsä istahtivat he eräälle puiston istuimelle\nja kumpikin ajatteli jotain sotkuista. Hieno kuutamon varjorepale\nriippui puunoksilla, laskeutuen heidän hartioillensa. Yön suuri\nhiljaisuus istui pöllönä luonnon suurella orrella ja sen silminä\nkiilui ihmishengen ja koko luomakunnan suuri kaipuu, ikävä, tuska ja\nrauhan ja ijankaikkisen elämän halajaminen. Harhaman povella kävi\nhelvetinkone, eikä hän sitä muistanut...\n\nViimein Tamara ikäänkuin havahtui ja alkoi muistella jotain, jotain\nunta, tai semmoista. Hän oli taittanut kastikaisen, nypisteli sitä ja\npuhui raukealla, tuskallisella äänellä:\n\n-- \"Minulle johtuu mieleeni eräs muisto...\"\n\nHän vaikeni ja mietti. Muiston kuutamokellot alkoivat soida\nsurullisina, kuolinkelloina. Harhama huokasi. Tamara jatkoi\najatuksissansa:\n\n-- \"Minulle jäi tuo koivu kerran mieleen... Muistatko?... Tämä on\nsama istuin, jolla me istuimme, kun sinä kirjoitit sävellykseeni\nlaulun: 'Tyttö meni kuutamokohtaukseen'...\"\n\nKumpikin vaikeni sitten kauvan. Menneen elämän kukkamaalla\nnyökyttivät kukat surullisina, kuihtuneina. Kuutamokellot soivat\nelämän sielukelloina. Helvetinkone kävi käyntiänsä... Tamara jatkoi:\n\n-- \"Se oli juuri tämä vuoden-aika ja aivan tämmöinen kuutamo... Oi\nsentään, minkälainen on elämä!... Sen jokaiseen kukkaan on kätketty\nmyrkyllinen käärme...\"\n\nMolempien eteen avautui elämä kukkamaana, jota peitti leijaileva\nloistavavärinen perhosvaippa ja auringon hieno valovaate. Sieltä\nkuuluivat menneiden päivien kauniit laulut... kolmivaljakoiden\nkulkuset... soitto... laulu... Tamaran iloiset naurunhelähdykset...\nranta-aaltojen lempeät pulahdukset... Sieltä näkyivät elämän unelmat\nja sen häilähtelevät onnenliinat... Sieltä nousi kirkas toiveiden\nkuplaparvi pilviä kohti... Ja sitten alkoi kuulua surullinen\nsielukellojen soitto, ilmottaen onnen manalle menoa ja kukista\nnostivat mustat käärmeet päätänsä, kaksihaarainen kieli suusta ulos\npistettynä. Kello oli paljon yli kolme. Helvetinkone oli vedetty\nkello neljäksi laukeamaan...\n\nHarhama hajosi ajatuksiinsa ja lausui puoli-itsekseen:\n\n-- \"Niin, Tamara!... Kyllä minä muistan tämän istuimen... Me\nunohduimme ehkä liian kauvaksi kuutamokohtaukseen...\"\n\nMutta sitten hän mietti jotain, katseli Tamaran kauneita, puhtaita,\nviattomia silmiä, puristi hänen kättänsä ja lausui, vakuutettuna\nsanojensa oikeudesta:\n\n-- \"Se on sittenkin niin, että me emme istuneet kuutamokohtauksessa\n_kylliksi kauvan_...\"\n\nTamara purskahti itkuun ja Harhaman silmistä tipahti pari kuumaa,\npolttavaa vesikarpaloa.\n\nJa molemmat miettivät taas elämäänsä ja elämää yleensä,\ntumma varjorepale hartioilla ja kuun seuloessa hopeitansa\neilispäivävainajan kasvoille kalmanjauhoksi. Tamara kuivasi silmänsä\nja lausui:\n\n-- \"Ah sentään!... Elämäntuska on niin suuri... niin suuri... niin\nsuuri...\"\n\nJa todellakin se tuntui Harhamasta niin suurelta, että äärettömyys\nnäytti siihen pakahtuvan ja halkeavan. Ikivuori tuntui sitä huokuvan.\nMaansuonet tuntuivat pinkottuvan sen paineesta. Maan sisus tuntui\nolevan sen pakahtuma ja koko äärettömyys oli yhtenä maailmantuskan\nkipurauhasena. Kaikki odotti parantajaa ja lääkäriä ja vaivoista\npääsyä. Kaikki kärsi ja ikävöi ja kaipasi ja vapisi. Kaikki odotti\njonkun vapahtajan ilmestystä. Koko maailma oli tuskanhuutona.\nHarhama mietti sitä, eikä muistanut enää äskeistä tapausta, eikä\nhelvetinkonetta, joka kävi hänen povellansa...\n\nTaas he istuivat maailmantuskan suuressa kuutamossa äänettöminä,\nkunnes Tamara huokasi:\n\n-- \"Elämässä ovat hautajaiset ihmisen ainoa, pysyvän onnen hetki...\nRuumiskellot ovat ainoa oikea soitto ja sielumessu, ainoa oikea\nlemmen laulu...\"\n\nHarhama repesi aivan räsyiksi. Maailmantuska nousi hänen eteensä\nmajesteetillisena, kruunupäänä, elämän itsevaltiaana herrana ja sen\nytimenä ja kaikkena. Koko äärettömyys kuvastui hänelle maailmantuskan\najettumana, punottavana paiseena, jonka kipeänä punavärinä oli\nvapahduksen kaipuu ja ijankaikkisen elämän suuri, ainainen ikävä. Hän\neli jumaluuden mailla, harhaili sen sumuselillä, mustien käärmeiden\nkiemurrellessa elämän kukissa ja unohdetun helvetinkoneen odottaessa\nkello neljää...\n\nHe puhuivat edelleen katkonaisin sanoin, muistellen sitä aikaa,\njolloin tyttö meni kuutamokohtaukseen, noutamaan onnea ihmisen\nsylistä. Sattumalta huomasi Tamara kirotun vaskisormuksen, jonka hän\noli Harhamalle vihkisormukseksi antanut. Hän tunsi sen ja kysyi:\n\n-- \"Eikö se ole _se_ sormus?...\"\n\nJoku terävä, vihlova, tulikuuma ajatus pisti Harhamaan. Hän muisti\n\"kihlanneensa\" sillä sormuksella rouva Esempion. Hän muisti Tamaran\nkertomuksen sen sormuksen kirouksesta ja vastasi katkerasti:\n\n-- \"Kyllä, Tamara!... Se on se sama sormus... Minä olen 'kihlannut'\nsillä ihmisen vaimokseni...\"\n\nTamaran kasvoille nousi tuskan-ilme. Molemmat vaikenivat. Kello\noli viisi minuuttia vaille neljä. Viimein kysyi Tamara arkaillen,\nsurullisena:\n\n-- \"Oletko sinä sitten uusissa naimisissa...\"\n\n-- \"Olen, Tamara-rukka!... Minä olen oikeissa herras-naimisissa\", --\nvastasi Harhama kuolonkatkerana.\n\nTamara oli neuvoton. Hän huomasi Harhaman äänessä jotain äärettömän\nkatkeraa. Hämillään, puoli neuvottomana kysyi hän edelleen:\n\n-- \"No entä sitten?... Oletko onnellinen?...\"\n\nHarhama mietti hetken ja vastasi sitten, maahan tuijottaen:\n\n-- \"_Olen_... Minä olen _onnellinen_... Jos olet minut pelastanut\nhirttonuorasta, niin olet pelastanut minut sen naisen valmistamasta\nhirttonuorasta, jonka olen sormuksellasi kihlannut, sillä _hän_ on se\nsalaperäinen ilmiantaja-nainen...\"\n\nTamara hätäytyi. Kyyneleiset silmät katsoivat hänen päässänsä\nsuurina, pyöreinä, kuten odotellessa onnettomuuden viime iskua, jota\nei voi enää välttää. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti, itku\nnousi kurkkuun, vartalo värisi ja hän sopersi:\n\n-- \"Anna anteeksi!... _Minä_ olen syyllinen... Minä olen tuottanut\nsinulle kirouksen sormuksella...\"\n\nHarhama yritti häntä lohdutella ja rauhottaa, mutta silloin\nheittäytyi Tamara hänen kaulaansa, puristautui häneen kiini, kuin\nmato, likistäytyi häneen ruumiinsa kaikilla voimilla, suuteli\nhäntä palavilla, kuumeisilla huulillansa, kuin mielipuoli ja hoki\nepätoivoisena:\n\n-- \"Anna anteeksi!... Anna anteeksi... _Elämä on joukko erehdyksiä...\nElämä on suuri, suuri erehdys... Elämä on yksi ainoa erehtymä_...\"\n\nTamaran puristautuessa Harhaman rintaa vasten, tunsi tämä povellansa\njotain kovaa... Silloin muisti hän helvetinkoneen, työntäisi Tamaran\nluotansa ja huusi säikähtyneenä:\n\n-- \"Pakene!... Helvetinkone...\"\n\nTamara putosi istuallensa, kuin salaman iskemänä. Harhama sieppasi\nhelvetinkoneen käteensä, päästi sen vireen auki ja viskasi koneen\npensaaseen. Sitten katsoi hän kelloansa. Oli puuttunut vielä\nviisikymmentä sekuntia.\n\nHän juoksi nopeasti pensaan luo, tutki oliko viritys todellakin\nauennut ja tultuansa siitä vakuutetuksi kätki helvetinkoneen\nkäsilaukkuunsa ja palasi Tamaran luo.\n\nTamara oli mennyt säikähdyksestä tainnuksiin. Harhama nosti hänen\nrennon vartalonsa maasta, piteli häntä vapisevilla käsillänsä ja\nalkoi toinnutella. Tamara houraili supisemalla:\n\n-- \"Kuule, Harhama!... Ei saa!... Ei saa istuttaa\nkuutamokohtauksessa... ei saa niin kauvan, että helvetinkone\nräjähtää!...\"\n\nHarhama oli likomärkä hiestä. Hän kostutti nenäliinansa ruohokon\nkasteessa ja jäähdytti sillä Tamaran ohimoa, pitäen kukkaa hänen\nnenänsä edessä. Tamara houri edelleen:\n\n-- \"Miten ihanaa!... Ihmistuska kukkii niin kauniina!... Se kukkii...\nse kukkii... Ai!... Käärme!\" -- parkaisi hän lopuksi.\n\nHarhama paloi tulena. Vaivoin sai hän Tamaran tointumaan. Kun hän\noli vironnut, nosti Harhama hänet ylös, kuin lapsen ja saattoi hänet\nhuvilansa ovelle. Siinä taittoi hän kukka-istutuksesta pari kukkaa,\ntarjosi ne Tamaralle, suuteli hänen otsaansa ja käsiänsä ja sanoi\njäähyväisensä lausuen:\n\n-- \"Kiitos, Tamara!... Kiitos elämäni _ainoasta_\nkuutamokohtauksesta!... Kukkikoon sinulle kaikkialla elämän ihanin,\nainoa oikea kukka ja onni: _elämäntuska_!\"\n\nTamara puristi hänen kättänsä, suuteli häntä kuumeisesti ja katseli,\nkun Harhama hävisi puistikon oksilla riippuviin varjoverkkoihin...\n\nKolme päivää myöhemmin laulettiin hänelle ainoaa oikeaa lemmenlaulua:\n_sielumessua..._\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaailmat syöksyivät ratojansa pitkin avaruuden pilkkopimeydessä.\nVinhana heittäytyi maa ijankaikkista ympyrää myöten auringon ympäri,\nviskoen kuuta omana heilurinansa. Se pyöri huimaavaa pyörintäänsä\nijäisen valo- ja pimeysmeren välissä, joita erotti toisistansa\naamu- ja iltaruskon punainen värirengas, kieppuen vanteena maan\nympärillä, ainaisen pimeyden ja valon rajalla. Myrskyt puhkesivat\ntyynistä, kuin kukka nupusta, tyyni tuulesta, kuin väsymys työstä\nja uni väsymyksestä. Kaikki kiersi ja kärsi. Ihmis-elämän nykyhetki\navautui menneisyydestä sen kukkana. Se kukki tulevaisuuden siemenen\nsiittäjänä ja eli ja valmistui kuoleman ja häviön ruuaksi.\n\nTamarasta erottuansa käveli Harhama synkkänä, mieli tylppänä,\najatukset raskaina kivilohkareina. Hän istahti taas eräälle penkille,\nlähelle muutamaa asuntoa. Aamuyön hiljaisuus tuijotti joka oksalta.\nPieninkin ääni levisi siinä suurena, laajana, kuin vedenväre järven\nrasvatyynellä pinnalla.\n\nHän yritti ajatella äskeistä tapahtumaa, mutta ajatukset pakenivat\nsitä, kuin inhottavaa, limaista käärmettä. Elämänkysymys oli\nloihdittu hänen eteensä ja hän katseli sen jumaluuteen häipyviä\nhuippuja, joilla kukki ihmishengen ihanin kukka: elämäntuska, ikävä,\njumaluuden kaipuu ja yleinen maailmantuska. Aamuvalon ensi väreet\nkohosivat jo idän taivaalle, heikkoina kuin arasteleva ensi lempi\ntytön poveen, kuutamon hopeat hävisivät ja varjoriekaleet kokosi joku\nnäkymätön käsi pois oksilta ja ruohokoilta.\n\nÄkkiä kuului nopeita askeleita tieltä. Yöpukuun puettu nainen\nlähestyi kiireisin askelin läheistä asuntoa, suuri villahuivi\nhartioilla ja tukka hajalla. Kiihkoisasti alkoi hän jyskyttää asunnon\novea huutaen:\n\n-- \"Onko siellä ajuria?... Avatkaa!... Yhä te makaatte...\"\n\nOvi avautui ja nainen käski yöpuvussa seisovaa miestä, joka oli oven\navannut:\n\n-- \"Menkää joutuin hakemaan lääkäri Vasiljefia... Sanokaa, että\nKovalewskijn luo... Aleksander Vladimirovitshin!... Lääkäri tietää...\nSanokaa, että on huonompi!...\"\n\nMies lähti valmistautumaan matkalle. Nainen poistui oikotietä\nmyöten, jonka varrella Harhama istui. Kun hän oli Harhaman ohi\nastumaisillansa, pysähtyi hän, kuin olisi säikähtänyt, ja katsoi\npitkään Harhamaan. Harhama oli kuullut hänen puheensa ja tunsi hänet\nnyt näöltäänkin. Öinen lääkärin hakija oli Tatjana Nikolajewna.\n\nHarhama nosti lakkiansa ja nousi tervehtimään. Tatjana Nikolajewna\noli laihtunut, vanhennut, riutunut. Koko hänen olemukseensa oli\npainettu kärsimyksien suuri leima ja vaatteet olivat, kuten heti\nvoi huomata, muinaisen rikkauden ilkkuvia, nukkavieruja jäännöksiä,\nonnenpäivien surullisia muistoja.\n\nHetkisen katsoi hän Harhamaan oudostuneena. Harhama kysyi häneltä,\ntervehtien:\n\n-- \"Ettekö tunne, Tatjana Nikolajewna?\"\n\nTatjana Nikolajewna astui uhmaavana askeleen Harhamaa likemmä ja\nvastasi, silmät vihan tulina:\n\n-- \"Minäkö en Teitä tuntisi, Te perheeni onnettomuus ja kirous?...\nMinäkö unohtaisin miehen, joka on johtanut mieheni turmioon?...\"\n\nHarhama hämmästyi, luullen Tatjana Nikolajewnan tulleen hulluksi. Hän\nyritti puhua:\n\n-- \"Tatjana Nikolajewna...\"\n\n-- \"Tatjana Nikolajewna!... Tatjana Nikolajewna!... Minä en tahdo\npuhua Teidän kanssanne, Te kavala!\" -- keskeytti Tatjana Nikolajewna\nhuutaen, kuin raivostunut. Huuto herätti läheisessä talossa asuvat.\nAkkuna avautui, siitä näkyi naisen pää ja kuului ääni:\n\n-- \"Mitä melua se on keskellä yötä?\"\n\nHarhama hämmästyi edelleen. Tatjana Nikolajewna seisoi hänen\nedessänsä kuin raivonhenki ja huusi:\n\n-- \"_Te_ se houkuttelitte mieheni keinottelemaan ja siten menettämään\nomaisuutensa...\"\n\nHarhama ymmärsi nyt asian. Hän tuli katkeraksi, muisteli, ettei\nhän ollut ketään kehottanut, ei silloinkaan, kun ne kysyivät hänen\nneuvoansa. Hän yritti taas puhua:\n\n-- \"Kuulkaa, Tatjana Nikolajewna...\"\n\n-- \"Minä en kuule\", -- raivosi onneton nainen.\n\nNiin jatkui hetkinen. Harhama ärtyi lopulta ja huusi:\n\n-- \"Minä en ole miestänne _yhdelläkään sanalla_ kehottanut... Hän\nitse tunkeutui yhtiöömme... Kuuletteko?... Hän _tunkeutui_...\"\n\nTatjana Nikolajewna raivostui edelleen ja huusi:\n\n-- \"Te _kavala_!... Te sanotte, että ette _sanoilla_ kehottanut...\nAah!... Siinä onkin juuri kavaluutenne... Te tekeydyitte vakavaksi...\nmunkiksi ja pyhimykseksi aivan ja _sillä_ Te houkuttelitte mieheni\nturmioon...\"\n\n-- \"Hävytöntä\", -- huusi Harhama, jossa nousi jo ihmis-inho ja uhma.\n\n-- \"Ei ollenkaan hävytöntä\", -- huusi Tatjana Nikolajewna, --\n\"Mieheni minulle sadasti puhui: 'Kun kerran niin viisas ja ajatteleva\nmies, kuin Harhama, on asiassa osalla, niin se on merkki, että asia\non varma'... Te käärme... Te osaatte puhua _vaikenemisella_...\nVaikenemisella Te puhutte, Te konna ja matelija...\"\n\nHarhama istahti ylpeänä, viittasi Tatjana Nikolajewnaa poistumaan ja\nlausui käskevästi:\n\n-- \"Menkää matkaanne!...\"\n\nKäsketty raivostui entistä enemmän. Hän astui Harhaman eteen, näytti\nnyrkkejänsä ja huusi:\n\n-- \"Tekö käskette minua, Te käärme?... Tekö?... Minä kiroan\nTeidät tässä... Minä kiroan Teidät ijäksi, kostoksi siitä, että\nolette minut miehineni mierontielle toimittanut... Minä kiroan\nTeidät, koska olette petturinaamallanne vetänyt mieheni ja lapseni\nkurjuuteen... Olkaa kirottu!... Kokoontukoon kaiken maailman kirous\nja häpeä hartioillenne!... Olkaa kirottu!... Kirottu!... Kirottu!...\nKirottu!...\"\n\nKoko aamuyön hiljaisuus raikui raivoisista kirouksista. Harhama\nvetäytyi nahkaansa, kuin siili, ja kuunteli huviksensa, kun häntä\nkirosi nainen, joka oli häntä kerran jumaloinut ja jonka hienoja\nkäsiä hän oli suudellut.\n\nSillä aikaa oli äskeinen nainen, joka puhui akkunasta, tullut ulos ja\nlähestyi kiroajaa. Sen vielä huutaessa viimeisiä sanojansa tarttui\ntulija hänen olkapäähänsä, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi:\n\n-- \"Tehän olette Tatjana Nikolajewna?\"\n\n-- \"Mitä se kehenkään kuuluu, kuka minä olen\", -- vastasi raivostunut\nnainen. Harhama tunsi oudon naisen oitis. Se oli sama portto,\nAnnushka, joka oli hänelle \"Karhussa\" puhunut elämän puolesta, itse\nseisten elämän ravassa. Hänen arpiset kasvonsa olivat painuneet\nHarhaman muistoon.\n\nNyt oli Annushka hyvästi puettu ja kasvoilta loisti ihmisyyden jalo\nleima. Harhama oudostui. Annushka jatkoi puhettansa:\n\n-- \"Kyyhkyläiseni, Tatjana Nikolajewna! Kyllä se kuuluu minulle kuka\nTe olette... Muistatteko Anna Ivanownaa, joka Teille kertoi satuja,\nkun olitte pikku tyttö?...\"\n\nTatjana Nikolajewna katsoi puhujaa hämmästyneenä. Annushka jatkoi:\n\n-- \"No minä olen se... Herran kiitos, että löysin pikku Tatjanani...\nTeidän äitinnehän minut kustansi tyttöinstituuttiin...\"\n\nHän kuivasi silmänsä ja jatkoi:\n\n-- \"No sitten minä lankesin syntiin... Äitinne tiesi kaikki ja itki\nja kärsi poloinen minun tähteni... Mutta, minkä sille tekee, kun se\non Jumalan tahto...\"\n\nTatjana oli kiihtynyt ja hämmästynyt. Hän tunsi Annushkan historian.\nAnnushka kuivasi taas silmänsä ja jatkoi:\n\n-- \"Mutta Jumala pelastaa meidät ihmiset aikanansa, kun vaan\nuskomme... Minut pilasi kenraali Pawlof... No eihän se ollut hänen\nvikansa... Hänkin oli vielä nuori ja kokematon... Ja kuka ei erehdy\nelämässä... Jumala on antanut hänelle anteeksi... Hän kuoli äskettäin\nja jätti minulle satatuhatta ruplaa...\"\n\nItku keskeytti Annushkan puheen. Sen lakattua hän jatkoi:\n\n-- \"Kuolinvuoteellensa antoi minut etsiä ja kättä suuteli ja pyysi\nrukoilemaan Jumalalta anteeksi...\"\n\nJumalatulet leimahtivat Harhaman eteen. Elämän vyyhti sotkeutui.\nElämän arvoitus, jonka kenraali Pawlof oli selittänyt valssin\nsoidessa ja samppanjan vaahdotessa, näyttäytyi Harhamalle aivan\ntutkimattomana, kuullessansa kenraali Pawlofin, joka ynseänä puhui\n\"kirkon katolle raahatusta roomalaisten ristinpuusta\", sanoen sitä\nhullutukseksi, saman Pawlofin polvistuneen sen ristin juurelle.\nAnnushka jatkoi puhettansa:\n\n-- \"Minä huomasin puheestanne, että olette köyhä. No minä maksan\nnyt velkani. Viisikymmentätuhatta ruplaa saatte Te ja loput annan\nköyhille ja itse menen nunnaksi...\"\n\nElämän kaikki rihmat tuntuivat sotkeutuvan. Tatjana Nikolajewna\nvärisi liikutuksesta. Hän ei käsittänyt vielä onneansa, sillä se oli\nniin suuri ja uskomaton. Hän itki ja vapisi. Annushka jatkoi, häntä\nlohdutellen:\n\n-- \"Näette nyt, kyyhkyläiseni, miten armollinen on Jumala. Hän sallii\nminun maksaa Teille sen minkä jäin äidillenne velkaa... Me olemme\nelämän kukkia... Elämä pitää itseään ja meitä aikansa nuppuna, mutta\nkun kukka-aika tulee, niin se puhkaisee nupun kukaksi...\"\n\nElämän kukkamaat kuvastuivat taas Harhamalle. Hänkin tunsi olevansa\nelämän kukka, vaikka hän uskoi olevansa toisten elämästä puhennut\nyleisen elämän hedelmä. Hän nauroi katkerasti. Annushka kääntyi hänen\npuoleensa ja puhui:\n\n-- \"Ja Teidät minä myös tunnen, Vanjka... Muistatteko Karhussa... No\nniin... Minun mieleeni Te jäitte ensiksi, koska annotte _ilmaiseksi_\nruplan... Minulle ei kukaan muu ilmaiseksi antanut... Ja toiseksi\nminä muistan, koska olin silloin viimeisen kerran 'Karhussa'...\nVanjka -- muistattehan Vanjkan, joka puhui sosialismista -- no, hän\nvei minut pois ja elätti eikä antanut kävellä. Sitten minä sairastuin\nja kohta parattuani kutsutti kenraali Pawlof minut luoksensa ja\njätti satatuhatta... Sääli vaan, että Vanjka, onneton, kuoli, etten\nennättänyt hänelle maksaa... No, tottapa se oli Jumalan tahto...\"\n\nEnsimäiset aamulinnut alkoivat laulaa ja aamukoite valaisi elämän\nkukkamaata, jossa jokainen päivä puhkesi edellisestä ja kaikista\nedellisistä päivistä ja jossa jokaikinen päivä ja elämän hetki oli\nseuraavan hetken kukkanuppu. Siltä kukkamaalta tuoksui elämäntuska ja\nkaiho ja ihmishengen iki-ikävä. Siellä lentelivät onnettomuuden ja\nhaihtuvan onnen, ikävöidyn elämän ja aina vaanivan kuoleman perhoset,\nja kaikki se yhdessä kaiken olevan kanssa muodostivat ijankaikkisen\nelämän-arvoituksen. Mieli raskaana katseli ja mietti Harhama sitä,\npuhuen muutamia sanoja Annushkan kanssa, Tatjana Nikolajewnan\nkuunnellessa ja miettiessä kaikkea tylsänä, hämmästyneenä. Annushka\npuhui Tatjana Nikolajewnalle:\n\n-- \"Kas niin, kyyhkyläiseni! Nyt on Jumala meille puhaissut uuden\nelämän sen kukkanupusta: entisestä elämästä...\"\n\nTatjana Nikolajewnalle alkoi jo kirkastua onni ja hän tuli\nvakuutetuksi siitä, ettei näe unta. Heikko ruumis värisi, ikäänkuin\nvilusta. Hän katsoi Annushkan silmiin surullisena, hajanaisena,\nvillahuivi valahti pois hartioilta, polvet alkoivat horjua ja hän\nvaipui polvillensa Annushkan jalkojen juureen, syleili niitä ja\nitki ja nyyhkytti kuin lapsi. Annushka yritti nostaa häntä ylös,\nmutta Tatjana Nikolajewna puristautui hänen jalkoihinsa entistä\nlujemmin. Harhama nousi, tarttui takaapäin Tatjana Nikolajewnan\nkainaloihin ja nosti hänet ylös, tuntien, kuinka hänen heikko, pehmeä\nvartalonsa nytkähteli itkusta ja mielenliikutuksesta. Hän nosti hänen\nvillahuivinsa takaisin hartioille ja nyökkäsi Annushkalle, kehottaen\nhäntä saattamaan hänet kotiin. Annushka ymmärsi, tarttui Tatjana\nNikolajewnan käsivarteen ja lausui lempeästi:\n\n-- \"Mennään, kyyhkyläiseni!...\"\n\nTatjana Nikolajewna seurasi horjuvin askelin ja hävisi Annushkan\nkanssa valkenevan aamun kelmeään valoon ja hiljaisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin Harhama nousi maailman suurimmaksi narriksi: Luulotellen,\nettä oli syytön äskeiseenkin kiroukseen, asetti hän taas\nmarttyyrikruunun päähänsä. Mutta vieläkin kauvemmaksi meni hänen\nnarriutensa: Hän ei enää koristautunut tavallisen kuolevaisen\nmarttyyrikruunulla, vaan orjantappuraseppeleellä. Hän luulotteli\nolevansa Messias, joka on kutsuttu osottamaan maailmalle oikean\njumalan ja jota ihmiset sen tähden vainoovat.\n\nHän istui pienen, kolmikulmaisen puiston penkillä ja kuvitteli sen\nGetsemaneksi, ja nousi yhä ylemmä narriuden rappusille: Hän uskotteli\nolevansa uusi Jeesus, joka on vievä Venäjän hirsipuun kirkonkatolle,\nkuten Jeesus vei Roman ristinpuun. Hän muisteli Geldnersin ja\nkenraali Pawlofin ennustusta Venäjän hirsipuun kohtalosta ja sovitti\nsen itseensä.\n\nHän nousi rappu rapulta ylemmä hulluuden valtaistuimelle. Hän\njärkeili:\n\n-- \"Tulkoot nyt! Mutta kun minulta kysytään, mikä on totuus, en minä\nJeesuksen tavalla luikertele, vaan näytän käsikirjoitukseni ja sanon:\nlukekaa!\"\n\nJa edelleen hän kuvitteli, että rouva Esempio on se, joka hänet\ntoimittaa Venäjän pyövelien käsiin. Hän istui ja odotti, että hän\ntulisi antamaan hänelle suuta. Hän mietti jo mitä hän silloin\nsanoisi. Henkinen hulluus oli hänessä sairauden huipulla.\n\nPäivä valkeni. Valovirrat tulvivat jo maille. Ja kun kiini-ottajia\nei kuulunut, alkoi Harhama sommitella juonta, millä houkutella\nrouva Esempio antamaan hänet ilmi. Nopeasti kirjoitti hän pitkän,\ntaitavasti laaditun kertomuksen osan-otostaan vallankumoukseen,\nkirjoitti sen siihen muotoon, että sen todenperäisyyttä ei voitaisi\nepäillä, ja ilmiantoi itsensä murhiin, joita hän ei ollut tehnyt,\nmutta joiden tekijää etsittiin. Kun se oli valmis, lähetti hän sen\nrouva Esempiolle käytettäväksi ja odotteli tulosta.\n\nSyyskuun ensimäisen päivän aurinko nousi jo korkealle, mutta yhä\nodotti Harhama kuviteltu orjantappuraseppele päässä ja ajatukset\ntylsinä. Hänen huomaamattansa lähestyi häntä Tatjana Nikolajewna\nitkeneen näköisenä, levottomana ja istahti hänen vierellensä lausuen:\n\n-- \"Herra Harhama!... Minä pyydän anteeksi.\"\n\nHarhama katsoi häneen puutuneena. Tatjana Nikolajewna jatkoi:\n\n-- \"Se oli epätoivosta puhennut... Minä kadun sitä... Ettehän Te\nollut syyllinen eikä kukaan...\"\n\nHarhama naurahti katkerana ja lausui:\n\n-- \"Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa... eikä pyydettävää...\"\n\nTatjana Nikolajewna oli neuvoton, hätäytynyt. Hän alkoi taas\nselitellä, lopettaen:\n\n-- \"Mieheni on kovin sairas ja pyytäisi saada tavata Teitä... Olen\ntunnin ajan jo Teitä etsinyt...\"\n\nJa tarttuen Harhaman käteen, lopetti hän rukoilevasti:\n\n-- \"Lähtekää!... Mieheni odottaa...\"\n\nHarhama otti käsikirjoituslaukkunsa ja lähti välinpitämättömänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAleksander Vladimirovitsh Kovalewskij makasi vuoteellansa. Elämä\noli kalvanut lihan poskista ja elämänhalun silmistä. Rinta kohosi\nvaivaloisesta hengityksestä, katseessa oli jotain elämän inhoa ja\nhuoneessa vallitsi surkuteltava köyhyys, jota entisen rikkauden\nrisaiset jäännökset kirjavoittivat.\n\nMutta nyt oli onnen aurinko noussut kirkkaana. Annushkan lahjakirja\nvalaisi vaimon elämää.\n\nRaukealla äänellä puhui Aleksander Vladimirovitsh Harhamalle, joka\nistui hänen vuoteensa vierellä. Keskustelun kuluessa kysyi hän\nsattumalta, mitä Harhamalla oli käsilaukussa.\n\n-- \"Erään teoksen käsikirjoitus\", -- vastasi Harhama hieman\nkiusautuneena kysymyksestä ja yhä ajatellen ennustajaa. Aleksander\nVladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua:\n\n-- \"Sinä siis aijot kirjailijaksi... Heitä pois hullutus... Elämän\nvalhe...\"\n\nHarhama oli vaiti. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja\nelämän vääristelyä...\"\n\n-- \"Kuinka niin?\" -- oudostui Harhama.\n\n-- \"Siksi\", -- jatkoi toinen -- \"että kirjallisuudessahan ovat\nsäännöt _minkälaiseksi_ pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää\nkuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi... Etkö sinä ole\najatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on?... Et ole... Hyvä\non. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon _ainoatakaan_\nihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha?... No, otetaan\nihmiskunnan paraat: Jeesus -- jos Hän on ollut olemassa -- Sokrates\nja ehkä Tolstoi... Mutta onko niidenkään elämä eheä? Valetta. Jos\nniidenkin elämän kokonaisuus, ne jokapäiväiset pikkumaisuudet --\nesimerkiksi Sokrateksella vaimonsa kanssa -- ja salaiset halut ja\nihmismäisyydet maalattaisiin, niin mikä eheä runo siitä syntyisi?...\nSiitä syntyy eheä runo siten, että _petetään_ ihmisiä, poimitaan se\nmikä sopii reseptiin ja muu salataan... Jokaisen romaanisankarin\nelämähän on, kuin edeltäpäin tilattu. Eikö se ole törkeä petos, kun\nelämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?\"\n\nRykiminen ja verensylky keskeyttivät puheen. Harhama mietti äsken\nkuulemaansa ja hänestä se tuntui hämmästyttävän oikealta. Saatuansa\ntaas voimia, jatkoi Aleksander Vladimirovitsh:\n\n-- \"Ihmis-elämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisten luoma:\nSinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun... Koko äärettömyys\nvaikuttaa sinuun... Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus\nvaikuttaa sinuun... Ihmis-elämä on tuhansien ilmiöiden ja\naikakauden koko yleisen elämän tulos... Ihmiselämä on sen tähden\nniin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä\nluomaan esteettistä runoa... Eikö se ole resepti, että esimerkiksi\nei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa\nsankari nypläilee?... Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita...\nNiillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties\nmitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä\nmuutakin... Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain\nlailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä\nhuomaisi suurennuslasillakaan tutkien... Etkö ole ajatellut miten\nhassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata\nihmisajatusta... Mutta eikö sinun elämässäsi -- anna anteeksi --\nole jo _ennestään_ kylliksi petosta? Miksi rupeat kuvailemaan\nihmis-elämää siksi, mitä se ei ole: Ihmiselle, sinulle ehkä ennen\nmuita, jo kykenemättömyys panee kylliksi käsirautoja käsiin,\nmiksi ryhdyt työhön, jossa sinulla on vielä jalkarautoina jotkut\nkirjallisuuden säännöt, joiden mukaan sinun pitää kuvata elämä\nvääräksi?...\"\n\nHarhamasta tuntui puhe joltain totuuden saarnalta, jonka oikeutusta\nhänen tylsistynyt sielunsa ei kumminkaan kyennyt tutkimaan.\nAleksander Vladimirovitsh jatkoi:\n\n-- \"Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä! Minkä eheän kertomuksen\nsinä niistä saat, jos sinussa on rahtukaan, pieninkään rahtu\nrehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on\nniin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa\ntaideteoksen... No kuvailekin sitten sitä, jos tahdot onkia\nmainetta ja samalla olla rehellinen elämää kohtaan... Mutta älä\nrupea jalkapuussa tekemään silmänkääntäjätemppuja, sillä silloin\nsinä joudut nauruksi itsesi edessä runomestarien sinulle käsiään\ntaputtaessa... Mutta mitä sinua ne käsientaputukset hyödyttävät?...\nTurhuutta, elämänhullutusta on kaikki...\"\n\nPuhuja väsyi ja hengitti raskaasti. Harhamassa nousi elämän-inho.\nKovalewskij puhui hänen mielestänsä, kuin ihmishengen suuriruhtinas,\njoka häntä ivaten katkoi ihmis-ajatuksen jalkarautoja ja viskoi\nkappaleet inhoten syrjään. Hän ryhtyi itseänsä puolustamaan selittäen:\n\n-- \"En minä olekaan ryhtynyt kuvailemaan rakkauden kirjeiden\nkirjoittelijoita, enkä ryömimään jalkaraudoissa...\"\n\n-- \"Siis yhteiskunnan parantajaksi olet ryhtynyt\", -- keskeytti\nAleksander Vladimirovitsh. Ja vaimollensa, joka toi hänelle\nlääkkeitä, lausui hän:\n\n-- \"Mene, Tatjana, lapsien kanssa kävelemään. Virkistytte siellä...\nMinä voin hyvin... puhelen tässä Harhaman kanssa...\"\n\nHän viittasi lapset luoksensa, suuteli niitä palavasti, ojensi\nraukean kätensä vaimollensa jäähyväiseksi, suuteli sen ojennettua\nkättä ja jatkoi Harhamalle, kun olivat jääneet yksin:\n\n-- \"Minä tunnen kuoleman lähestyvän ja lähetin ne pois, että eivät\nole kärsimässä...\"\n\nSitten katseli hän haaveillen ylös. Harhaman sielu värisi. Hän\nryhtyi tarkastamaan kuoleman tuloa sairautensa kaikella kiihkolla.\nAleksander Vladimirovitsh alkoi taas puhua:\n\n-- \"Menemme siihen asiaan: Sinä ryhdyt parantamaan yhteiskuntaa. Minä\ntiedän kaikki, sillä Zaiko lähti minun luotani itseänsä ampumaan ja\nkertoi kaikki. Sinä rupeat luomaan sosialistista yhteiskuntaa... Älä\npolta käsiäsi!... Minä puhun kuoleman edessä ja sinun ystävänäsi ja\nsanon sinulle, että se yhteiskunta on hirviö ja mahdottomuus. Se vie\nvähätkin ihmishenget tomuun.\"\n\nHarhama oli yhtenä korvana ja tarkkaavaisuutena. Puhuja jatkoi:\n\n-- \"Ajattele, että sinunkin pitäisi juosta toreilla kahviakkojen\nkanssa hallitsemassa yhteiskuntaa ja valvomassa, että saat mieleisesi\npaikat housuihisi!... Mikä narrin tehtävä se olisi hengelle, joka\npyrkii ylös!... Ajattele edelleen: Kaikki kuona nousisi erilaatuisen\nroskaväen hartioilla keinottelemaan... Ihmisen yksilöllisyys häviäisi\nja ihmiset polkeutuisivat ihmiskarjoiksi, jotka tappelevat toistensa\nkanssa kannikasta... Sitä tilaako sinä rupeat luomaan?...\"\n\nPuhuja katsoi Harhaman silmiin tuskaisen, kärsivän näköisenä. Hetken\nvakavuus vaikutti, että Harhama tunsi istuvansa, kuin profeetan\nedessä. Hänen herkkään sieluunsa painui jokainen sana, ja hillitön\nmielikuvitus valoi kaikkeen hengen. Hän näki jo sen hetken, jolloin\nhänen pitäisi sosialistisen yhteiskunnan torikokouksissa keinotella,\nkärkkyä ja taistella juoruavan ämmäjoukon ja ihmiskuonan kanssa\nleipäpalasta. Hän huomasi, että hän oli juuriansa myöten sen\nkansanvallan inhoaja. Sairas jatkoi:\n\n-- \"Jalostunut, kirkastunut itsevaltius on ainoa oikea. Se on ainoa\nhallitusvalta, joka voi jakaa oikeutta tasan, jos se tahtoo... Tai\nsitten luonnontila... Kansanvallalle se on mahdoton, kunnes ihmiset\neivät ole jumalia... Enemmistö polkee siinä lokaan vähemmistön...\nKansanvalta on ihmishengen suuri hullutus ja mahdottomuus... se on\nroskaväen lyhytaikainen riemu... Se on ihmishenkien turmelija, sillä\nse kietoo ne aineelliseen halpaan taisteluun, torikokouksiin...\"\n\nEntistä jännittyneempänä seurasi Harhama kuoleman tuloa ja\nkeskustelua. Hänen ajatuksensa olivat yleensä salamannopeita. Nyt\nhän oitis, vaistomaisesti, huomasi, että hän oli olemukseltaan\nitsevaltiuden ihailija siinä määrässä, että hän pienenä poikana\noli kirjoittanut ylistysrunon -- Nerolle, koska se osasi käskeä.\nPerkelettäkin hän ihaili, koska se ei häikäillyt käskiessänsä. Hän\nhuomasi, että hänen elämänsä oli siinäkin asiassa ollut _erehdys_ ja\n_valhe_, että oli ollut ajan sosialisti.\n\nKuoleva jatkoi heikolla äänellä:\n\n-- \"Ja lisäksi: Sinäkö luulet kelpaavasi yhteiskuntaa parantamaan,\ntai kukaan kirjailija... Älä suutu minuun, kun sanon, että sinun\n_omat_ kätesi ovat liian rapaiset... minä tiedän paljon... Te\nkirjailijat sanotte painavan sananne maailman asioissa ja annatte\nohjeita, mutta kuka teistä on alkanut oikeasta päästä, itsestänsä?\nEhkä ne kolme, jotka mainitsin: Jeesus -- mutta hän ei ole mitään\nkirjoittanut -- Sokrates ja Tolstoi... Entä muut?... Miksi ette te\n_itsestänne_ tee malli-ihmistä, vaan parannatte muita?... Sinäkin!...\"\n\nHarhama istui synkkänä, sanattomana. Puhuja jatkoi, raskaasti\nhengittäen:\n\n-- \"Toisin sanoen: Te maailman parantajat olette arvostelijoita.\nTeitä on meillä... kuinka paljon on maailmassa ihmisiä?... tuhat\nviisisataa miljoonaa, eli kuinka?... Meillä on siis tuhat viisisataa\nmiljoonaa arvostelijaa, sinä niihin luettuna, jotka katsotte olevanne\nkutsutut lausumaan painavan sananne jossain... no, esimerkiksi\ntaiteessa... yleensä elämässä... Mutta näytäpä minulle teistä\narvostelijoista ainoakaan, joka on maalannut mallitaulun, s.o.:\nalkanut arvostelun oikeasta päästä... Ja mitä väkeä olette te\nkirjalliset maailmanparantajat?... Semmoista, joka ei ole muuhun\nkyennyt, koulujen lahjattomia oppilaita, jotka julistautuvat\nneroiksi... Yksi tuhannesta kirjailijasta ansaitseisi käteensä\nkynän... muiden käteen pitäisi panna käsikoppa... sinun käteesi\nensimäisenä...\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Sairas levähti ja katseli jotain\nkirkastuvaa. Sitten alkoi hän taas puhua:\n\n-- \"Sinä lähdet maailmaa parantamaan, mutta miksi et paranna\nitseäsi?... Minä tiedän niin paljon... Minä tiedän ne alhaiset teot,\njoiden johdosta sinä Zaikon kanssa jouduit puoskarien kynsiin...\nOlkoot ne kuolleen muiston tähden mainitsematta... Minä tunnen\nsen rikoksen, josta vastaajaa täytyi _arvalla_ etsiä... Olkoon,\nettä asianomainen on nyt satojen tuhansien omistaja, koska ne\nobligatsionit, joilla asia peitettiin, ovat voittaneet: se ei asiaa\nparanna... eikä sekään, että arpa lankesi sinulle väärin... Älä\nsiis lähde parantamaan maailmaa, vaan pese kätesi!... Sinä _olet_\njo maailman parantaja siinä määrässä, että elämäsi on niiden elämän\nkukka: se on erehdyksien ja rikoksien sarja... se on semmoinen malli,\njommoisen ihmis-elämän _ei_ pitäisi olla...\"\n\nHarhama huokasi. Sairas hengitti raskaasti ja jatkoi haaveillen:\n\n-- \"Ja se maailman parannus... Suuri osa niitä lääkärejä istuu Hiiden\nmyllyssä, josta vuotaa kaikki saasta maailmaan... Se vuotaa juuri\nrikkaiden, sivistyneiden, maailman parantajien Hiiden myllystä,\nmyrkyttäen köyhienkin elämän... Miksi ei niiden myllyjen kauheutta\npaljasteta?... Miksi lääkärit, ne kirjailijat kiertävät semmoisia\nmärkäpaiseita?... Siksi että taide käskee niin tekemään... Tai\nsiksi että ne ovat parantajien omia pesiä... Eihän pahakaan lintu\nomaa pesäänsä likaa... ne täytyy runoilla kauneiksi... Ja sinä olet\nyksi niitä tahraajia... Miksi ette ennen kaikkea paljasta omaa\nelämäänne?... Ette ehkä jouda, kun on maailmalle niin paljon 'uutta'\nsanottavana... Petosta: Pikku lapsi lausuu usein suurempia totuuksia\nmuutamalla sanalla kuin te kirjailijanerot paksuilla niteillänne. Ja\najattele edelleen tyynenä, niin huomaat, että pieni lannanhoidosta\nkirjoitettu kirjanen vie ihmiskuntaa eteenpäin suuremman askeleen\nkuin sinun ja muiden kaltaistesi maailman parantajien sata romaania\nja novellia.\"\n\nHarhama kuunteli tuomiotansa tyynenä, mutta synkkänä. Kuoleman\nkulkuset soivat hänen korvissansa ja hänen sielussansa häilähteli\nsen varjo; ja hän hapuili sitä nähdäksensä. Nopeasti käsitti hän\ntaas jotain himmeää: hän huomasi pyrkineensä maailman parantajaksi,\nitse vajoten sitä tehdessänsä sen suurimmaksi heittiöksi. Joku\nselittämättömän katkera tunne täytti koko hänen olemuksensa. Hän\nyritti puhua ja selittää:\n\n-- \"En minä yhteiskuntaa paranna, enkä ole teostani siitä\nkirjoittanut... Ne ovat uskonnollisia kysymyksiä...\"\n\n-- \"Siis aijot kukistaa Jumalan\", -- keskeytti sairas.\n\nHarhama vaikeni. Sairas jatkoi:\n\n-- \"Minähän entisiltä ajoilta tiedän, että kiellät Jumalan...\ntaistelet Häntä vastaan... Jalkani jo kylmenevät...\"\n\nHarhama jännittyi repeämään asti. Sairas pitkitti:\n\n-- \"Minä puhun kuoleman edessä ja sanon sinulle: Jätä Jumalaa vastaan\ntaisteleminen, sillä se on ihmishengen suurin hullutus... se on\nmittaamattoman suuri hullutus... Sillä jos Jumala on, ethän sinä\nvoi sitä kumota. Jos Häntä taas _ei_ ole, olethan suurin narri, jos\nrupeat Häntä, olematonta, kukistamaan... Ajattele sitä hullutusta...\nsitä ihmishengen suurinta erehdystä ja narriutta!...\"\n\nKirkas salamasade tuntui valaisevan Harhamaa. Sairaan sanat tuntuivat\nniin kumoamattomalta totuudelta, että hän vapisi niitä ajatellessansa\nja mietti: Onko elämäni siinäkin ollut erehdys?... Olenko taistellut\nnarrintaistelua? Hän yritti selittää, pelastua häpeästä, sairaan\nedestä. Hän lausui:\n\n-- \"_Uskon_... väärän uskon hävittämisestähän onkin kysymys...\"\n\nSairas keskeytti hänet yhä heikkenevällä äänellä:\n\n-- \"Sinä luulet voivasi hävittää uskon!... Kuule: Helpompi on sinun\nnostaa vuoret hartioillesi ja kantaa ne pois äärettömyydestä,\nkuin hävittää usko yhdestäkään ainoasta ihmisestä... Sinä voit\nhävittää ihmisestä kaiken muun, mutta et uskoa... et koskaan,\net yhdeltäkään... Sillä katso: Toiset ihmisistä uskovat, että\nJumala on. Kukaan heistä ei sitä tiedä. Toiset uskovat, sanon\n_uskovat_, että Jumalaa _ei_ ole. Viime mainitut ovat juuri\nsitä uskovaisten sokeinta, kiihkouskoisinta joukkoa... ne ovat\nkiihkomuhamettilaisia... Sillä eihän heistä ainoakaan _tiedä_ että\nSitä ei ole. Ne uskovat aivan sokeasti... Ja mitä uskovaisten joukkoa\nse vielä on! Katso ympärillesi: Ne ovat Hiiden myllyn oriita,\ntai jotain semmoisia 'tiedemiehiä'... sinun laillasi rappiolle\njoutuneita... Jos Jumalaa ei ole, tai on, niin korkeintaan voi\nilmaantua _yksi ainoa_ koko maailman olemassa-olon aikana, joka voi\n_tietää_ sen asian. Kaikki muut ovat uskovaisten sokeaa laumaa...\nMiljoonat uskovat Darwiniin, eikä ainoakaan _tiedä_ onko Darwin\noikeassa... Mikä narri sinä silloin olet, jos ryhdyt hävittämään\nuskoa?...\"\n\nHarhama huokasi raskaasti. Elämän hämärä kuilu avautui hänelle\nja hän katseli siihen tylsänä. Hän huomasi, ettei hänellä uskoa\nhävittäessänsä ja Jumalaa kieltäessänsä ollut pienintäkään tietoa\nasiasta. Hän oli kaiken uskonut aivan sokeasti. Sappikatkerana\nhuokasi hän:\n\n-- \"Siinäkin näyttää elämäni olleen erehdys...\"\n\nMutta hän yritti vielä puolustautua itsensä edessä, vaikka raukeana\nja nääntyneenä. Hän lausui:\n\n-- \"Mutta onhan järjetöntä esimerkiksi Perkele ja...\"\n\n-- \"Perkele\", -- keskeytti sairas -- \"ei yksikään maailmassa\ntiedä, onko Perkelettä, vai eikö. Kaikki uskovat vaan sokeasti\ntoista, tai toista... Mutta minä sanon sinulle yhden asian...\nJalkani ovat jo aivan kylmät... Minä sanon sinulle: Ihmiskunta on\nhenkisesti niin köyhä, ettei sen kannata menettää perkelekäsitettä\nja siis Perkelettä... Se on toki henki, oleva, tai olematon, joka\non yläpuolella leipäkannikkaa ja ihmisruumista... Katso missä\nihmishenki matelee: Se runoilee ja ruikuttaa naisen ruumiille...\nLuonnon tehtäviä suorittamaanhan se ruumis on luotu, eikä ihmishengen\npalveltavaksi ja kuvailtavaksi... Onhan Perkele toki jotain ylevää\nja suurta, jossa on edes ihmisen hengelle hapuiltavaa... Nyt jo ovat\npolveni kylmät... Hyvä, että ei vaimoni ole täällä...\"\n\nKaikki vaikeni. Kuolema lähestyi valtikka kädessä, suurena,\narmottomana. Sairaan hengitys heikkeni. Harhaman jokainen hermo\nvetäytyi kireälle... Hän mietti puhetta ja hapuili nähdä kuoleman\nvilahdukselta, ja tuijotti sitä tapaillessansa kuolevan silmiin.\nSairas nosti kätensä, ojensi sen Harhamalle ja kuiskasi:\n\n-- \"Jää hyvästi!... Minä lähden...\"\n\nVirtanansa vuosivat vedet Harhaman silmistä. Kaikki sekottui, himmeni\nja hämärtyi ja repi ja raateli. Kuolevan kylmenevä käsi oli hänen\nkädessänsä. Sairas katseli haaveillen ylös, alkoi menettää tajunsa ja\nkuiskasi:\n\n-- \"Älä hävitä Perkelettä ja Jumalaa!... Ihmiskunta on köyhä... Tee\nitse malli... älä arvostele\".\n\nHän vaikeni, hengitti tuskin huomattavasti, katsoi ylös tylsänä ja\nkuiskasi:\n\n-- \"Isä, minä tulen syliisi...\"\n\nTuntui pieni nyähdys. Käsi herposi ja jäi kuolleena Harhaman käteen...\n\nKylmä viima juoksi Harhaman läpi. Hän istui kauvan kuolleen\nkäsi kädessä ja silmillänsä imeytyen sen silmiin. Hän vapisi\ntapaillessansa näkyvää kuoleman ilmestystä. Hän raotti kuolleen\nsilmäluomet, avasi sen suun ja tutki kaiken, eikä löytänyt mitään.\nElämän turhuus ja mitättömyys kohosi hänen eteensä pölypilvenä,\njosta hän ei nähnyt mitään. Viimein sulki hän kuolleen silmät ja\nnosti hänen kätensä ristiin rinnalle. Eräs lääkepullo kaatui ja sen\nsisällöstä levisi ilkeä, kirpeä haju. Harhama otti laukkunsa ja lähti.\n\nTiellä tuli häntä vastaan Tatjana Nikolajewna lapsinensa. Harhama ei\ntiennyt, miten ilmottaa asia. Hän tapaili selitystä:\n\n-- \"Aleksander Vladimirovitsh on hyvin rauhallinen... älkää\nhämmästykö...\"\n\n-- \"Herra Jumala!\" -- parkaisi Tatjana Nikolajewna, joka käsitti\nasian, sieppasi lapsensa syliinsä ja juoksi epätoivoisena kuolleen\nmiehensä huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun yö pimeni, kun Harhama kulkiessansa joutui astumaan majuri\nVelikodushofin huvilan ohi, jota hän ei tiennyt. Akkuna oli auki.\nKynttilä paloi pöydällä ja majuri itse istui sikaria poltellen.\nKetään muuta ei talossa näkynyt.\n\nHarhama pysähtyi hetkeksi. Majuri lähti juuri ulos ja nyt oli\nHarhaman sokea päätös valmis: Hän astui avonaisesta ovesta sisälle,\nveti helvetinkoneen vireeseen ja kätki sen sohvan alle. Sitten\nkatsahti hän nopeasti ympärillensä. Avonaisessa pöytälaatikossa oli\npaksu tukku viidensadan ruplan seteleitä, majurin tädin rahoja.\nHarhama otti niistä yhden, mutisten.\n\n-- \"Minä olen jo valmiiksi istunut linnassa, nyt voin siis sen\nrangaistuksen edestä varastaa, niin olen täydellinen...\"\n\nHetken kuluttua palasi majuri Velikodushof sisarensa keralla\ntakaisin. Puoliyön aikana lähti hän saattamaan sisartansa asemalle.\nKun he olivat päässeet ulos, räjähti huvila sirpaleiksi, haavottaen\nmajurin sisaren. Paikalle saapuneet viranomaiset vangitsivat kahta\ntuntia myöhemmin Velikodushofin vallankumoukselliseksi epäiltynä,\nkoska hänen asunnossansa oli ollut räjähdys-aineita.\n\nSeuraavan päivän iltapäivällä lähestyi Harhama sitä asemaa, jonka\nläheisen maaseurakunnan hautausmaahan on Ritva haudattu. Jokin\nsanomaton tuska ja epätoivo kalvoi häntä. Siihen yhdistyi pelko äsken\ntehdystä rikoksesta. Hän ei enää käsittänyt mitään selvästi, tunsi\nvaan pakenevansa.\n\nRautatien vaunuun astui viimeisellä asemalla Varpalan Rauha\nkaksoisinensa. Hän oli riutunut, kuihtunut ihmisvarjo. Harhama tunsi\nhänet ja katseli häntä tylsänä.\n\nEräälle vaimolle kertoi Rauha olevansa tulossa vanhempiansa\nhautaamasta. Sen sanottuansa hän itki katkerasti. Outo vaimo kysyi\nhäneltä hetken kuluttua:\n\n-- \"Joko sinä olet kauvan ollut naimisissa... kun on kaksi lasta?\"\n\nRauha ei vastannut. Hän kuivasi huivin kulmalla silmänsä ja\nalkoi hoidella lapsiansa. Sata puukkoa tuntui pistävän Harhamaa.\nHänelle alkoi selvitä elämänsä sumu ja näkyä jotain kirkasta. Oma\nsyyllisyydentunne tuikahteli jo tulena. Hän vapisi, hätäytyi ja\ntylsistyi. Juna vihelsi tulomerkin. Harhama otti käsikirjoituksensa\nja lähti Ritvan haudalle.\n\nJuna saapui asemalle vähän ennen puoli-yötä. Ilma oli tyyni.\nMusta pilventönkä kohosi taivaanrannan alta ja sen taustaa vasten\nkatsottuina näyttivät hautaristit aaveilta. Kalmiston kolkko rauha\nlisäsi syys-yön kaameata väritystä.\n\nSiinä lapsensa haudalla, kuoleman merkkien keskellä ja sydän-yön\nhiljaisuudessa masentui Harhama kokonansa. Mennyt elämä kulki\nhänen ohitsensa pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja sen jokainen\nohikulkeva kuva runteli häntä kuin kivisade. Lapsuuden viattomat\npäivät, nuoruuden toiveet, miehuuden taistelut, rikokset, erehdykset\nja pettymykset, kaikki ne kulkivat hautausmaan haamujen tavoin hänen\nohitsensa, kuvastuen mustan pilvenlongan muodostamaa taustaa vastaan\nsynkkinä ja kolkkoina.\n\nLapsesta lähtien oli hän taistellut löytääksensä vastauksen\nkysymykseen: \"Isäkö vai äiti?\" Ja äskettäin oli hän kuullut\nvastauksena, ei oman kysymyksensä kaikua, vaan hirvittävän\nkysymyksen, Jumalako vai Perkele?\n\nHarhama ajatteli sitä ja kysyi itseltänsä:\n\n-- \"Eikö minun etsimisessäni ehkä ole ollut vikaa?...\"\n\nSe oli hänelle ensimäinen tietoinen säde oman syyllisyydentunteen\nsynkkään pimeyteen. Hän mietti edelleen:\n\n-- \"Minä olen, kuten äiti ennusti, tarttunut ihmisten\nhameenliepeeseen ja nyt on minut sillä hameella lyöty...\"\n\nHän masentui ja jatkoi:\n\n-- \"Olen alkanut omin voimin etsiä totuutta, mutta vajosinkin\nepäilyksen pohjattomaan mutaan.\n\n\"Monet uudistetut yritykseni olen aina päättänyt renttuamisilla...\"\n\nVuoret tuntuivat vierivän hänen hartioillensa. Hän jatkoi:\n\n-- \"Olin etsinyt vastausta kysymykseen: mikä on elämän tarkotus?\nKerran luulin sen jo löytäneeni. Se vastaus kuului: 'Elämän tarkotus\non kulta!'\n\n\"Minä etsin kultaa, kokosin rikkautta -- ja nyt olen kerjäläistäkin\nköyhempi. Munkki Pietarin ennustus muistuu mieleeni.\n\n\"Minä olen pettänyt -- mutta olen nyt itse petettynä.\"\n\nHän jatkoi edelleen:\n\n-- \"Olen etsinyt elämän iloa ja nautintoja, ja lähdin Hiiden myllystä\nniitä inhoten ja niihin kyllästyneenä. Nyt on hautausmaan kolkko\nsydän-öinen yksinäisyys minulle liian iloinen...\"\n\nHarhama huokasi ja jatkoi:\n\n-- \"Luulin löytäneeni elämän tarkotuksen vaimossa ja lapsessa. Lapsi\non maan multana ja vaimo on pannut minut rautoihin silloin kun itse\nmätänin.\n\n\"Olen luottanut itseeni ja nyt olen tämmöinen.\"\n\nHän ajatteli edelleen:\n\n-- \"Olin elävinäni köyhiä varten -- ja köyhät kirosivat minut ja\nkieltäytyivät antamasta puhdasta riepua haavoilleni, kun näkivät,\nettei minusta ole enää hyötyä.\"\n\nHarhama vaikeni kauvan, kuuli Varpalan Juhon kiroukset ja Evan\nilkunnan. Hän jatkoi taas:\n\n-- \"Olen nostanut ihmisen Jumalaksi -- ja se jumala ilkkui minulle,\nkun näki minut iljanteella verisenä...\n\n\"Ainoastaan pieni Musti nuoli haavojani...\"\n\nHän mietti kauvan ja teki siihen-astisen elämänsä ensimäisen raamatun\nhengessä kysytyn kysymyksen:\n\n-- _\"Eiköhän sittenkin Jeesus Kristus olisi ollut ainoa oikea\nperuskivi, mikä voidaan panna?\"_\n\nHän vajosi kokoon sen kysymyksen alla.\n\nHän tutki edelleen elämäänsä, miettien:\n\n-- \"Olen jo uneksinut ja tavoitellut maailman mainetta -- ja nyt\nolen maailmassa kulkija ja pakolainen, joka häpeää ihmisiä ja koko\nmaailmaa...\"\n\nHän muisteli, että mihin hän meni, siellä odotti häpeä. Entiset\nystävät väittelivät häntä, häpeillen. Ainoastaan Tuomas Porcus oli\nhäntä vielä koputtanut, varovasti, ohimennen, kuin ohi kierivää\ntyhjää viinatynnöriä.\n\nHarhama murtui. Hän istui nyt elämänsä raunioilla, häpeän raskas\nvuori hartioilla. Kauhistuneena vaikeroi hän itseksensä:\n\n-- \"Voi, voi, voi! Mihin olen minä joutunut! Ja mihin minä nyt\nlähden?...\"\n\nSe oli sortuneen hengen tuskanhuuto, kamala vaikerrus, joka nousi\nihmisrinnasta. Hän jatkoi:\n\n-- \"Askeleeni ovat kohonneet tiestä, nousseet ylös ja muuttuneet\ntulisiksi kiviksi ja laskevat nyt kivisateena päälleni...\"\n\nHän jatkoi tutkiskeluansa puhellen:\n\n-- \"Minä katselin ihmisiä korkealta temppelinharjalta... Olin\nnousevinani suomensuvun kunniaksi, ja nyt minusta on tullut äitini\nsuru, kansani suurin häpeä ja Suomen suurin likapilkku...\"\n\nHänen henkensä painui aivan maata vasten, kun hän muisteli niitä\nkirjoituksia, joita oli kierrellyt sanomalehdissä hänen elämästänsä,\nsekä yksityisiä kirjeitä, joita hänelle oli saapunut, ja puheita,\njoita hän oli itsestänsä kuullut.\n\nHän jatkoi:\n\n-- \"Minä yritin nostaa hyveen sen korkealle huipulle, ja nyt tuhannet\nhuutavat kirousta antamani huonon esimerkin tähden...\"\n\nHän muisteli Varpalan Rauhaa, ja jatkoi:\n\n-- \"Olin tekevinäni työtä Korpelan hyväksi ja nostinkin hirsikuorman\nTimon selkään...\"\n\nHän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti maahan ja jatkoi:\n\n-- \"Judas Iskariotina olen pettänyt Nikolain joukon, ja Judaksena\nolen hiipinyt tarvaalaisten häpeäksi.\"\n\nHänen rinnastansa pääsi epätoivoinen huokaus. Hän mietti hetken ja\nnauroi sitten mielipuolen katkeraa naurua...\n\nOli jo likellä puolta-yötä. Harhama jatkoi itsensä tutkistelemista,\nkokonaan maahan lyötynä, ja hänelle alkoi selvetä himmeästi Perkeleen\nolemus: Hänelle alkoi selvetä, että ne temppelit ja pylväistöt,\njoista hän oli nähnyt unia ja joista hän oli lapsi-ijässä ollessansa\nkirjoittanut teoksen, olivatkin kaikki hänen omassa povessansa.\nHänelle selvesi, tosin vasta himmeästi, että Perkele-ilmestys oli\nhänen olemuksensa paha taipumus, jolle hän oli runoissa laittanut\nsarvet ja hampaat, enkelit ja temppelit. Hänelle selvisi hämärästi,\nettä hän oli kulkenut omien pahojen taipumuksiensa orjana ja antanut\nniiden luoda unia ja unelmia. Hän muisti munkki Pietarin sanat\nPerkeleestä ja sen vallasta.\n\nHän istui kokoon kutistuneena ja mietti. Sitten alkoi hän taas tehdä\ntiliä itsensä edessä, puhuen:\n\n-- \"Jos minä tässä lapseni haudalla nyt puhun rehellisesti itseni\nedessä, niin minä sanon näin: Koko minun olemukseni perus-olio\non ollut _paha..._ Jokaisen tekoni vaikutin on ollut alhainen:\nKun palvelin köyhiä, oli siinä sittenkin pohjimmaisena kätkettynä\nhalu saavuttaa niiden rakkaus... Ja edelleen: Jos olen milloin\nollut näennäisesti jalo, on senkin vaikuttimena ollut yksinomaan\n_alhaisuus:_ halu onkia ihmisten kunnioitusta, tai jotain muuta...\"\n\nHän mietti edelleen ja jatkoi:\n\n-- \"Magdassa ja rouva Esempiossa olen perinnä etsinyt muuta, kuin\nkotia, vaikka minä petin _itseni_ ja uskottelin kotia etsiväni...\nMinä etsin aistillisuutta, edelliseltä kultaakin, ja molemmissa\ntapauksissa oli vaikutin alhainen, vaikka minä en sitä itsellenikään\nmyöntänyt... Lisäksi minä inhosin molempia ja ainoastaan Tamaraa olen\nkatsellut niillä tunteilla, joilla on omaa vaimoa katseltava. Minun\nelämäni on siinä, kuten kaikessa _erehdys_... se on _rikos_...\"\n\nMieli katkerana jatkoi hän:\n\n-- \"Jos tässä kuoleman keskellä olen kerrankin rehellinen, niin\nminä sanon näin: Minussa ei ole ollut rahtuakaan rehellisyyttä...\nei pienimmissäkään asioissa... Minä olin sosialisti, vaikka\ninhosin kansanvaltaa, kun sitä tyynenä joskus ajattelin... Minä\nolen tarvaalaisten häpeänä, vaikka itse asiassa olen ollut niistä\nyhtä kaukana, kuin kaikesta muustakin maailmasta... Minä en ollut\ntarvaalainen, enkä mikään... Ja jos jotain olin, olin sosialisti\nsiinä mielessä, että aina uskoin vaistomaisesti niiden pyrintöjen ja\nvaatimuksien olevan jalot, oikeutetummat kuin kenenkään muiden. Se\ntieto on minua aina polttanut sormenpäitä myöten. Ja ne minä olen\npettänyt, kuin Judas.\"\n\nKylmä hiki juoksi hänen ihoansa pitkin. Hän muisteli sitten\nteostansa, jossa hän oli alussa rehellisyyden rehellisyys. Hän puhui:\n\n-- \"Kun minä siinäkin, tässä lapseni haudalla ja elämäni raunioilla\npuhuen, olen suora, niin sanon näin: Minä olin siinä rehellinen,\nmutta se rehellisyys _ei_ johtunut vapaasta siveellisestä tahdosta\nvaan _kuolemanpelosta_... Se rehellisyys oli siis siveetön... Ja\nedelleen: Kun minä teostani kirjoitin, niin vaikuttamassa olivat\nlopulta jo kaikki alhaiset himot ja halut: Minä etsin mainetta...\nkultaa... seppeleitä... Minä tapailin jo tyylin täydellisyyttä\nansaitakseni arvostelijoiden ylistyksen... Minä kyllä halveksin\narvostelijoita, mutta minä tiesin, että jos mieli menestyä, täytyy\nniitä kutkutella... Teokseni loppua kirjoittaessa oli jo alhaisuus\nainoa vallitseva vaikutin...\"\n\nHarhama litistyi elämänsä painon alle, kuin etana vuoren alle. Hän\nmietti suhdettansa ihmisiin, narrimaista itsensä ihailua, jatkaen:\n\n-- \"Minä olen ollut niillekin epärehellinen ja kavala. Minä olen\nsalannut, että halveksin heitä, sillä se salaaminen oli minulle\nedullista... siten sain minä 'ystäviä'... Ainoastaan Nikolain\nja munkki Pietarin edessä olen ollut se mikä olen... Ainoastaan\nTamaralle ja Anna Pawlownalle olen näyttänyt sieluani, mutta senkin\nolen tehnyt kavaluudesta: minä tahdoin kietoa ne itseeni... aivan\nvaan huvikseni... Näennäinen vaatimattomuuteni on ollut pelkkää\npetosta ja jonkun alhaista suosion onkimista...\"\n\nHän ajatteli jotain hyvin katkeraa ja huokasi:\n\n-- \"Minun elämäni on siis kaikessa ollut petosten ja rikosten sarja,\nse on ollut yksi ainoa erehtymä...\"\n\nJa yhä selvemmäksi kirkastui hänelle olemuksensa perus-olio: _paha_\nja _halpamaisuus_. Hän vetäytyi aivan kokoon, masentui maahan asti.\n\nMutta oman syyllisyydentunteen ilmaus oli vielä ohimenevää. Hänen\nhenkensä oli liian kovasti kiinni jumaluuden kysymyksessä. Hän istui\nkauvan ja alkoi tylsänä miettiä Jumalan ja Perkeleen kysymystä ja\nteostansa. Vielä pilkahti halu julkaista teos... Tylsänä, kuin\nkone, otti hän käsikirjoituksen, selaili sitä, ihaili sen puhdasta\ntaidetta, sen runouden kauneutta ja syvyyttä. Siinä oli runosäkeitä,\njotka hän muisti miettineensä lähes kaksikymmentä vuotta sitten.\nNiin kauvan oli hän niitä muistossansa säilyttänyt, muovaillut ja\nkaunistellut... Hänen elämänsä, sen valoisimmat ajatukset olivat\nsiinä paperiliuskoilla, siroteltuina, kuin ihanat kukkaset valkealle\nliinalle... Kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä niitä katsellessa...\n\nMutta siiloin sattui hänen silmiinsä ensimäisen luvun alku, jonka\nrouva Esempio oli läpi lukenut. Harhama huomasi siinä kaksi\nhänen korjaustansa: u oli korjaamalla muutettu a-kirjaimeksi ja\np-kirjaimesta selvennetty j. Hän muisti nämä korjaukset. Oli, kuin\nolisi niistä taas tuoksahtanut rouva Esempion hengityksen ilkeä\nlöyhkä. Harhama sai heti ankaran hermokohtauksen ja raivostui. Hän\nmutisi hampaittensa välistä:\n\n-- \"Kaikkialla sen käsien jälet minua seuraavat. Kirousta minulle\ntuottaa jokainen esine, jota hän on hyppysissänsä pidellyt.\"\n\nJa hän repi raivoissansa koko ensimäisen luvun pieniksi kappaleiksi,\npotkaisi multaan pienen kuopan Ritvan haudalla, ja hautasi\npaperipalaset ja Velikodushofilta varastamansa viidensadan ruplan\nrahan, ja päätti ettei ikinä julkaise teostansa, koska siihen oli\nrouva Esempio koskenut. Peittäen kuopan mullalla, mutisi hän:\n\n-- \"Siellä ovat nyt kaikki sinun kanssasi eletyn haureuden hedelmät\nja häpeät...\"\n\nNyt ei hänellä enää ollut mitään muuta, kuin häpeänsä. Isänmaassa ei\nhänellä ollut kolkkaa, jonne olisi voinut mennä sitä piiloon, sillä\nsiitä oli levinnyt tieto kaikkialle.\n\nTaivas synkistyi synkistymistänsä. Hautausmaa oli jo puolipimeä.\nKokoon kutistuneena mietti Harhama, mitä varten hän on elänyt.\n\n-- \"Niin, mitä varten olen elänyt? Mikä on ollut elämäni tarkotus ja\ntulos?\" -- kysyi hän itseltänsä.\n\nJa kun hän taas mietti, huomasi hän äskeisen mieltä masentavan\ntuloksen ja mutisi:\n\n-- \"Minusta on tullut suomensuvun suurin, loistavin häpeäpilkku...\noikea 'tähti'...\"\n\nHän nauroi kamalaa naurua ja lisäsi:\n\n-- \"Se on siis ollut elämäni tarkotus ja tulos...\"\n\nHän mietti taas ja huomasi Ritvan haudalla kasvavan pienen\nrikkaruohon. Hän katseli sitä ja lausui toivottomana:\n\n-- \"Se on varmaankin imenyt ravintoa Ritvan ruumiista.\"\n\nHän taittoi rikkaruohon ja kätki sen taskukirjansa medaljonkiin,\njossa hän säilytti Anna Pawlownan kuvaa, ja lausui katkerasti\nnaurahtaen:\n\n-- \"Tämä rikkaruoho ja häpeä on ainoa tulos minun elämästäni!\"\n\nJa sitten kyseli hän itseltänsä:\n\n-- \"Miten olen minä tähän tilaan joutunut?...\"\n\nHän muisti hetkessä munkki Pietarin kaikki puheet ja kysyi itseltänsä:\n\n-- \"Jos minä olisin rakentanut sille peruskivelle, joka on Jeesus\nKristus, niin istuisinkohan minä nyt tässä Suomen häpeänä?... Ja\neiköhän silloin elämästäni olisi muuta tulosta kuin rikkaruoho ja\nhäpeä?...\"\n\nHän ajatteli sitä kauvan, istuen elämänsä raunioilla, ruhjoksi\nlyötynä, häpeän vyöryessä hänen hartioillensa vuorena ja pilkkanaurun\nsoidessa. Hän ei enää jaksanut ihmisiäkään halveksia. Hänen\nhaaksirikkonsa oli äärimäinen.\n\nSilloin tuli hän ajatelleeksi erästä asiaa. Hän puhui:\n\n-- \"Jos olen rehellinen, niin minä sanon, että minä olen etsinyt\nJumalaa korutavarakseni, enkä ole tutkinut Sen tahtoa...\nTeoksessanikaan en ole Sen tahdosta suuria välittänyt... Olen etsinyt\nJumalaa, enkä totuutta... Minä olen unohtanut hyvän ja pahan rajat.\nEikä ole rikosta, jota en ole tehnyt...\"\n\nEilinen hirmutyönsä muistui hänen mieleensä. Hän ajatteli:\n\n-- \"Jos olisi vaikka se kirkon Jumala ollut minussa, niin olisinkohan\nminä ainakaan näin moneen rikokseen tahrautunut?...\"\n\nSilloin tuli hän ajatelleeksi erästä työtänsä: Hän oli teostansa\nmiettiessänsä kirjoittanut erään ylistysteoksen Jeesukselle, -- ei\ntosin Jumala- vaan ihmis-Jeesukselle -- ja hän ajatteli ensi kertaa\nsen julkaisemista ja Jeesuksen panemista peruskiveksi.\n\nSitä ajatellessaan hän painui kokoon, kutistui, hajosi ja ikäänkuin\nvaipui maan alle ja ajatukset aivan tylsistyivät.\n\nHän mietti edelleen sitä hulluuden kuplaa jota hän oli puhallellut\nmuuta ahkerammin: kuviteltua \"kykyänsä\". Ja hän näki jo itsensä\noikeassa valossa: kyvyttömyyden perikuvana. Hän puheli:\n\n-- \"Minähän olen ollut aivan kyvytön omaa elämäänikin johtamaan...\nMinä tiedän kuin apina, mitä se ja se on jostain asiasta sanonut,\nmutta minulla ei ole pienimmässäkään asiassa elävää tietoa: minä en\ntiedä, kuka on oikeassa ja minkätähden...\"\n\nHän muisteli teostansa, joka oli eheä, ihana runo. Mutta nyt hän\nhuomasi, että sekään ei ollut muu kuin sairauden tuote: 18-vuotisten\nsairaloisten miettimisten tulos, eikä kyvystä lähtenyt... Hän\nhämmästyi nerottomuuttansa, näki itsensä raukkana.\n\nHän etsi jotain hyvää itsessänsä. Hän muisteli säälineensä köyhiä,\nheltyneensä kyyneliin asti, nähdessänsä kurjuutta. Mutta siinäkin hän\nhuomasi alhaisuutensa ja puhui:\n\n-- \"Se sääli on ollut minussa luonnonvaisto, eikä siveellinen,\nvapaaehtoinen tunne, ja siksi ei se ole estänyt minua elämästä\nköyhien kustannuksella...\"\n\nJa taas hän ajatteli:\n\n-- \"Jos olisin riippunut kiinni Jumalassa, olisikohan niin ollut?...\"\n\nHän vaipui tomuksi kysymyksensä painon alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo puoliyö. Harhama istui elämänsä raunioilla ihmisruhjoutumana\nja mietti elämäänsä ja sen masentavaa tulosta. Kun hänen henkensä\nyritteli vielä kohota, nousta uhmaan ja ajatella tulevaisuutta,\npainoi sen siipiä raskas kivipaino, eikä se voinut enää\nmaasta kohota. Hänen hillitön, lapsuudesta asti harjaantunut\nmielikuvituksensakin oli ruhjottu, siipirikko, ja ajatus oli rampa.\nKoko hänen olemuksensa alkoi tylsistyä.\n\nViimein loppuivat kaikki voimat, kuten hänelle aina kävi henkisten\ntaistelujen aikana. Ne taistelut olivat niin voimakkaita ja rajuja,\nettä tyhjensivät hänet viimeistä pisaraa myöten, päättyen aina uneen\nja uupumiseen. Nyt siihen vielä vaikutti moni-öinen valvominen.\n\nYhä mustemmaksi synkkeni taivas, yhä enemmän pimeni hautausmaa. Mutta\nHarhama ei sitä huomannut. Hänen mielensä oli mustaakin mustempi. Kun\noli yö, eikä paikkaa mihin mennä, istahti hän hautaristiä vastaan\nnojaten hautakummulle, kääriytyi takkiinsa ja hetken istuttuansa\nnukahti. Silloin näki hän kamalan unen: Hän oli seisovinansa\nhautausmaalla... Yö alkoi lähestyä... Se pimeni pimenemistänsä...\n\nJo oli pilkkosen pimeä... Mutta sitten alkoi valaista outo, kaamea\nkuoleman valo... Se valaisi himmeästi... Tuskin voi erottaa\nhautaristejä...\n\nSitten alkoi kulkea Harhaman ohi hänen elämänsä... Kaikki ne, joita\nhän oli pettänyt, uhkasivat häntä... joita hän oli halveksinut,\nne nyt nauroivat hänelle... Hän hikosi... koetti peittäytyä...\nkätkeytyä... Nyt tulivat jo ne, joita hän oli herjannut, kun ne\nhäntä muistuttivat... Ne soittivat pilkankelloja... osottivat\nsormellansa... Harhama vetäytyi sykkyrään... Sitten ilmestyivät taas\nPerkeleen näyt, sen tuhannet enkelit tanssivat Unelmalassa, ilkkuen\nhänelle... riemuiten hänen häpeästänsä... Vihan-temppelin alttarilta\nosotti Perkele hänen viheliäisyyttänsä, lausuen: \"_Ecce homo!_...\"\nMusta käärme alkoi kietoutua hänen jalkojensa ympäri... Kauhu ja hätä\ntäyttivät Harhaman koko olemuksen... Hän yritti huutaa avuksensa\nmunkki Pietaria, mutta huomasi tuomitsevan Jumalan seisovan Sinain\nvuorella, eikä uskaltanut pelosta huutaa... Käärme kietoutui yhä\nlujemmin jalkojen ympärille... Harhama kiemurteli tuskissansa...\nHän yritti taas huutaa, mutta samassa räjähti majuri Velikodushofin\nhuvila ja ääni tukahtui siihen...\n\nSitten alkoivat haudat hiljaa aueta... Harhama kauhistui... Haudat\naukenivat edelleen... Hautapatsaat kaatuivat kumoon ja niiden alta\nnousivat vainajat luurankoina... Ne irvistelivät huutaen ja ilkkuen:\n\n-- \"Huu! Semmoisenako sinä tulet tänne?...\"\n\nHän kauhistui entistä enemmän.\n\nNyt alkoi kuulua ylhäältä ryminää... Hän katsahti hirmustuneena\nsinne ja näki tulisen pilven... Hänen askeleensa olivat nousseet\ntiestä, muuttuneet tulisiksi kiviksi, kuten munkki Pietari ennusti...\nNe olivat kokoontuneet pilveksi ja nyt alkoivat ne pudota hänen\npäällensä...\n\nHädissään yritti hän paeta, mutta edessä oli avonainen hauta,\njosta kuollut irvisti... Hän yritti toisaalle, mutta sielläkin oli\navonainen hauta ja kuolleet nauroivat sen pohjalta...\n\nHän alkoi vapista... Kivipilvi nousi uhkaavampana... Joka hetki\npelkäsi hän tulisen kivisateen alkavan... \"Nyt, nyt se alkaa!\" --\ntuskitteli hän joka hetki... Hiki vuoti virtana... Hän yritti taas\nhuutaa, mutta ääni tukahtui kuolleiden nauruun... Taas pimeni...\nJoka askeleella avautui hauta... Tuhannet kuolleet nousivat hänelle\nilkkumaan... Koko ruumis vapisi tuskasta.\n\nTaas kääntyi hän paetaksensa, mutta silloin kohtasi häntä hirvittävä\nnäky: Nikitin seisoi hänen edessänsä, pää retkallansa, niskanikama\npoikki... Hän alkoi hirmuissansa hyppiä yli hautojen pakoon...\nNikitin seurasi häntä, huutaen kamalalla äänellä:\n\n-- \"Huu!... Hu... huu!\"\n\nJa vainajat vastasivat haudoistansa:\n\n-- \"Hu-huu!... Hu-huu!\"\n\nKorppien rääkkynä sekaantui kamalaan huutoon... Harhaman hätä ja\nkauhu oli kuvaamaton... Mielipuolena hyppii hän avonaisten hautojen\nyli...\n\nÄkkiä avautui hänen edessänsä hirmuinen kuilu ja hän näki sen\npohjalla helvetin... Ritva katsoi helvetistä häneen, kasvot tuskan\nvääntäminä... syyttäen, että hylkäsi hänet vieraan vaimon hoitoon...\n\nHarhamalta pääsi hirmuhuuto... Hän kääntyi poispäin... Nikitin oli\nhävinnyt ja hänen sijallensa oli ilmestynyt rouva Esempio... Hän\nlähestyi tanssien majuri Velikodushofin kanssa, toisessa kädessä\nraudat, toisessa hirttonuora... \"Nyt, nyt se lähestyy\", -- hätäili\nHarhama... Hän ei voinut huutaa, eikä paeta... Hänellä ei ollut\nvoimaa mitään tehdä... Rouva Esempio viskasi hirttonuoran hänen\nkaulaansa... Velikodushof ja Edelmuth sitoivat sen toisen pään\npuuhun... Jokainen Harhaman jäsen vapisi kauhusta... Nyt potkaisi\nvenäläinen pyöveli hänet kuiluun... Jo putosi hän... Kaulanikama\nniksahti aivan samalla lailla kuin Nikitinin... Rouva Esempio\nnauroi... Harhama pudota mätkähti helvettiin, ja silloin kuului sen\ntulimerestä ankara jyrähdys...\n\nHarhama heräsi jyrähdykseen likomärkänä ja huudahti kauhusta...\nTaivas oli synkässä pilvessä, ankara ukkosenjyrinä raikui öisessä\nilmassa ja hautaristit välkkyivät kirkkaassa salamavalossa. Oli\nnoussut pelottava ukkos-ilma, mutta sade ei ollut vielä alkanut.\n\nHarhama hyppäsi ylös hätääntyneenä, kiireesti, kumartui ottamaan\nkäsilaukkuansa, lähteäksensä pois. Tuulenpuuska käänsi silloin\nhaudalla olevan sanomalehtipalasen ja Harhaman silmiin sattui siitä\nhänen oma nimensä. Hän otti paperin ja luki. Siinä oli painettu rouva\nEsempion hänestä kirjoittama paljastuskirjoitus, aijottu varottamaan\nihmisiä hänestä. Kirjoitus oli lehdessä, jota Harhama oli kerran\nvuosikauden ilmaiseksi avustanut, ja sen alla oli rouva Esempion\nkirjailijanimi, jolla hän, kuten Harhama tiesi, kirjoitteli sanottuun\nlehteen.\n\nHarhama raivostui. Kaikki äskeinen, juureton masennus nousi vielä\nkerran uhmaksi, mutta uhmaksi, jonka siivet olivat jo poikki\nleikatut. Hän mietti katkerana, kykenemättömänä taas tuntemaan, että\nrouva Esempio oli sen kirjoittanut jalossa tarkotuksessa ja että\nkirjoitus oli ansaittu:\n\n-- \"Miten paljon olen hänen tähtensä sanomalehdenkin herjauksia\nvastaan taistellut... ja sillä olen kasvattanut hänestä itseni\nherjaajan... Lapsen haudallakin hän häpäisee minua!\"\n\nSilloin kirosi Harhama itsensä lapsensa haudalla, sielunsa kaikilla\nvoimilla ja rehellisesti. Ukkos-ilma raivosi pelottavana. Salama\nseurasi toistansa ja jyrähdykset tärisyttivät maata. Hullun tavoin\nhuusi Harhama jyrinän säestämänä:\n\n-- \"Nouskoon jokainen askeleeni kirouksena pilviin ja pudotkoon\nsieltä alas päälleni tulikuumina kirokivinä!\n\n\"Avautukoon syvyys ja pursutkoon minulle kirousta ja tuomiota!...\nVuotakoon kirous ja pilkka minulle jokaisen ihmisen suusta!\n\n\"Ottakoon talven tuuli lunta ja heittäköön sen kirouksena silmilleni,\nkaikkialla missä kulkenenkin! Olkoon kaikki minussa kirottua!\n\n\"Vuotakoon kirous kesällä pilvestä päälleni vesisateena!\"\n\nEnsimäinen saderoihu valui ukkospilvestä ja tuuli loi sen vasten\nHarhaman kasvoja.\n\n-- \"Kas niin!\" -- huusi Harhama. -- \"Kuulitpas _nyt_ rukoukseni, Sinä\npilvissä Piilottelija!\"\n\nJa ojentaen nyrkkiin puristetun kätensä taakse päin, valmiiksi iskuun\nja uhitellen salamoivaa synkkää pilveä kohti, huusi hän raivohullun\ntavoin:\n\n-- \"Niin, jyrise vaan! Sinä Raukka, joka et uskalla näyttäytyä, kun\nSinua etsin...\"\n\nSalamat vilisivät nuolina. Jyrinä yltyi. Harhama huusi edelleen:\n\n-- \"Riehu vaan Sinä hedelmän syötättäjä, sinä _ihon\npuhdistuttaja_!... Riehu ja jyrise!... Vai luuletko että Sinua\n_nyt_ pelkään. Niin! Vielä kovemmin jyrise! En minä peittäänny\nviikunanlehtien alle, enkä hameen taakse... Kuule, Sinä Jumala, jos\nSinä kerran olet olemassa... kuule nyt totuus: Nyt en minä Sinua\nkiellä... Minä _tunnustan_ Sinut, minä tunnustan että olet voittanut\nminut, mutta minä _en pelkää_ Sinua... Minä astun eteesi uhmaten...\nNiin, jyrise kovemmin... Minä astun _itse_ vastaamaan teoistani...\nKuuletko: _itse_!... Minä en ryömi edessäsi... Minä koetan tulla\nrikostaakkani kanssa toimeen ja vastata siitä, kun aika joutuu...\"\n\nMaa tärisi jyrinästä. Kaiku kierteli äärettömyydessä, jylisi\nsalamoivassa pilvessä. Se oli hurjan uhman kaiku, sortuneen\nihmishengen viimeinen vimmatun ponnistuksen kaiku. Sen jylistessä\njatkoi Harhama:\n\n-- \"Tule nyt tiliä vaatimaan ja kuule alaston totuus: Minä _itse_\nolen syyllinen, _minä_ eivätkä muut, ja minä vastaan kerran...\nMinua ei ole kukaan vietellyt... Minua _ei voi_ kukaan vietellä...\nMinä _itse_ olen tehnyt, mitä olen tehnyt ja minä itse vastaan...\nkuuletko... minä vastaan _itse_... Kas niin, jyrise kovemmin...\nMinä olen polttanut huviloita, eivätkä huvilat minua... Minä olen\nvarastanut tavaroita, eivätkä tavarat minua... Eivät portot ole\nmaanneet minua, vaan _minä_ porttoja... legioonan... Eivät ne ole\nminulla ihoansa puhdistuttaneet, vaan minä olen niiden ruumiin ja\nhengen ravannut... Itsetietoisesti olen sen tehnyt, en vieteltynä...\nEivät muut ole minua murhanneet, vaan minä muita...\"\n\nSalama löi maahan Harhaman lähelle ja hänen päänsä päällä räjähti\njyrähdys. Ritvan haudalta nousi sateen kasteleman mullan tuore haju.\n\n-- \"Iske, iske!\" -- huusi Harhama. -- \"Avaa vaan koko hauta! Ja sinä\nRitva, sinä pikku rosvo...\"\n\nPelottava salama keskeytti raivostuneen puhujan, mutta sitä\nuhmaavampana jatkoi Harhama:\n\n-- \"Niin, niin! Sillä rosvoa se on rosvon lapsikin ja varasta varkaan\nvaimo... Kiroa sinäkin, Ritva, minua... minua... _minua_ yksin, sillä\nminä sinut elämään kutsuin...\"\n\nHän potkaisi haudan multaa. Siihen haudatut, revityt teoksen\nalkulehdet nousivat näkyviin. Salamana leimahtivat hänelle\nuneksimansa maineenseppeleet ja kirjailijamaine. Hän raivostui\nsilloin edelleen ja kirosi:\n\n-- \"Olkoon kirottu jokainen, joka minua koskaan kirjailijaksi\nmainitsee ivallakaan!... Muuttukoon jokainen semmoinen kirjailijanimi\nkiroukseksi, joka syö minua kuin nälkäinen rotta! Muuttukoot kaikki\nuneksimani kirjailijaseppeleet kiroukseksi, jotka polttavat minua yöt\nja päivät! Olkoon koko elämäni omaa kiroustani!\"\n\nKoko hautausmaa leimusi salamoista. Jyrinä yltyi. Musta vesipilvi\nvyöryi likellä maan rajoja ja siitä virtasi vesi, kuin taivaalle\nnostetusta hetteestä. Luonnon voimat riehuivat kamalina. Harhama\nseisoi uhmaavana, hurjistuneena, kasvot salamoivaa pilveä kohti ja\nhuusi:\n\n-- \"Nyt, Jumala, kai Sinä olet olemassa, astu eteeni ja murskaa minut\ntähän haudalle... Kiroa minut!... Vai etkö _voi_... Minä en lähde\nKainin tavoin Sinua pakoon... Elä luule sitä! Minä astun nyt Sinun\neteesi... Sinua vastaan minä astun nyt _vastaamaan elämästäni_...\nLähetä nyt vaan eukko hirttonuorinensa... En minä sinua pakene\nKainina... Avaa nyt helvettisi...\"\n\nPilvi repeili ja raoista leimusivat salamat ja jyrinä ei tauonnut\nhetkeksikään. Taivas oli tulen vallassa. Harhama ojensi molemmat\nnyrkkinsä pilveä kohti ja huusi:\n\n-- \"Iske nyt! Iske tuliset raudat näihin käsiin!... Niin, niin...\nIske enemmän!... Vaan joko loppuivat nuolesi... Sinä Piilottelija!...\n\n\"Sinä opetutat, että _Sinä_ ohjaat ihmis-elämää... Tällä laillako\nSinä sitä ohjaat? Tähänkö Sinä johdat ihmisen? Sinä opetutat, että\nelämä on kulkua Sinun johdollasi, Sinun kädessäsi, että sillä on siis\njärjellinen tarkotus... Se on valhe... Kuule, se on _törkeä_ valhe...\nIhmis-elämä ei ole kulkua kenenkään johdolla... ei Sinunkaan, Sinä\njyrisijä... Ihmis-elämä on joukko harha-askelia...\"\n\nJa ojentaen taas nyrkkinsä salamoivaa pilveä kohti huusi hän pauhun\nsäestämänä:\n\n-- \"Ihmis-elämä on joukko harha-askelia... Se on yksi ainoa erehtymä.\"\n\nHän kokosi kaikki voimansa ja lopetti ihmispedon eleillä:\n\n-- \"Se on yksi ainoa järjetön harha-askelten yhtymä, yksi ainoa\nharhama... Kuuletko: ihmis-elämä on _har-ha-ma_...\"\n\nPelottava salama iski aivan Harhaman vieressä maahan, ankara räjähdys\nlaajeni pauhuksi ja koivun latvassa nauroi ilkeä Harakka...\n\n\n\n\nVarjoa ja koti-ikävää.\n\n\n    Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä...\n\n    Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme...\n\nÄärettömyys puhkui maailmoiden synnytyskivuissa... Se imi häviävät\nitseensä... Nopeasti syttyvänä ja sammuvana tulituksena tuikki\nsiinä maailmoiden synty ja häviö... Tyynenä katseli sitä leikkiä\nijankaikkisuus ja äärettömyys.\n\nAvaruuden tähditetty puolikupera kirmaa taas maan mukana. Vinhasti\nhuitoen viskautuu se ihmispoloisen asuman maan ympäri, pysytellen\nauringon valokuperan vastaisella puolella. Kuu kieriksii ijäisiä\nratojansa koreillen lainavalossa ja maailmat pauhaavat ikilentoansa\näärettömyyden halki. Yhdet syntyvät, toiset häviävät. Auringot\nsammuvat, uudet syttyvät sijalle. Idästä karkaa päivä yön\nkintereille, ajaen sitä edellänsä, lännessä karkottaa yö päivää\ntieltänsä. Ne kirmaavat ainaisessa kilpajuoksussa, ja äänettömänä\nhohottaa kylmän äärettömyyden sysimusta autio, maailmoiden\nkuihtumaton emätin ja täyttymätön hauta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhaman iso-isä oli vääryydellä koonnut rikkautta. Sen rikkauden oli\nhän haudannut aarteena maahan, ja lausunut, ettei sitä kukaan koskaan\nlöydä.\n\nSateisena yönä hautasi Harhama teoksensa, Perkeleen taruston ja\nelämäkertansa luonnoksen suletussa sinkkiarkussa maahan. Vahva paasi\nvartioi siellä henkistä aarretta, jonka hän oli haalinut. Sateisen\nyön istui Harhama siellä haudalla ja itki kuin lapsi. Hän päätti\nettei siitä teoksesta saa _yksikään ainoa_ kokonainen lause hänen\nkauttansa julkisuuteen tulla.\n\nHänet oli erotettu toimestansa konttorissa kyvyttömyytensä ja huonon\nelämänsä tähden. Rangaistusta peläten pakeni hän Moskovaan, jossa\npiilotteli, välistä alhaisimman roskaväen joukossa. Haudalla alkanut\noman syyllisyyden tunne sammui kiroukseen ja hän alkoi taas tehdä\nitsestänsä marttyyria, uskoen olevansa muka yleisen elämän ja toisten\nihmisten pahuuden uhri. Siveellinen ihminen oli hänessä vielä taas\nosaksi kuollut. Entistä sairaaloisemmin halveksi hän taas ihmisiä,\nkaikkia erotuksetta, ja samalla hän häpesi niitä.\n\nJa kun silloin hän luki herjauksiksi luulottelemiansa nuhteita,\ntai näki jonkun osottavan häntä, tulvi hänestä aina esille hänen\nolemuksensa ydin, alhaisuus. Hän maksoi nuhteet herjauksilla,\nalhaisuudella, ja nautti siitä teostansa.\n\nMutta se sama hänen luonteensa alhaisuus, kun se oli aikansa tulvinut\nja väsynyt, johti hänet samalla sitä alhaisuutta miettimään ja\ntutkimaan itseänsä. Oman syyllisyyden tunteen ilmaukset tuikahtelivat\nsilloin entistä voimallisempina ja tiheämpänä, ja hän rutistui niiden\npainamana.\n\nJa joka hetki levisi elämä hänen eteensä ja levitti hänen jälkensä\nja sanoi: katso! Hän lyyhistyi silloin aina kokoon, painautui\nsyvemmälle seinänrakoon maailmaa paeten. Hän pelkäsi lähteä matkalle,\npeläten sillä tapaavansa rouva Esempion, joka tuntui aina kierivän\nhänen kantapäillänsä maailman sormen osottaessa ja pilkanhuilujen\nsoittaessa: katso! katso Jumalaasi! Ja silloin ilmestyi hänelle aina\nmyös elämän hämärä, rikoksiensa kirjavaan vaippaansa puettuna, ja\nkaikki muu haihtui sen väreihin ja pimeyteen ja maailman sormi osotti\nsitä ja hän kuuli aina äänen ilkkuvan:\n\n-- \"Katso elämääsi!... Katso sormiesi likaisia jälkiä elämän\npuhtaalta pinnalta!...\"\n\nSemmoisina hetkinä hän salassa itki, kuin lapsi, ja julkisuudessa\nhän pingotti voimansa salataksensa kaikki siltä maailmalta, jota hän\nhäpesi ja halveksi. Hän häpesi koska oma syyllisyydentunne vähitellen\nvalkeni, kuin päivä, ja pesi valollansa häntä puhtaaksi, ja riisui\nhänen päästänsä marttyyrikruunun. Jumalan kättä totteleva elämä alkoi\nhäntä painaa.\n\nSemmoisina hetkinä hän myös muisteli niitä henkilöitä, jotka\nseisoivat Jumala-uskon lujalla kalliolla, etupäässä munkki Pietaria\nja Routalan Timoa. Hän näki niiden pysyvän sortumatta kaiken muun\nsortuessa omaan mitättömyyteensä. Hän näki niiden luonteessa jotain\noutoa: jaloa, ylevää, puhdasta. Hänestä alkoi tuntua, että ne henget\novat yläpuolella kaiken: yläpuolella ja ylempänä puolueita, kunniaa,\npilkkaa ja kaikkea.\n\nHän ajatteli sitä päiväkaudet. Ja yhä enemmän alkoi hän ikävöidä sitä\nlujaa jumala-uskon kalliota, joka näytti niin vankalta. Se ikävä\nsyntyi hänessä, kuin koti-ikävä lapsessa, kun se on kylliksensä\nkylässä ollut ja sen herkkuihin kyllästynyt. Aivan sairaaloisesti hän\nikävöi nähdä syntymätalonsa ja kaipasi Korpelan väkeä.\n\nJa heti sen ikävän ilmestyttyä, tunsi hän oudon muutoksen: Kun hän\nnäki häntä osoteltavan, katseli hän sitä verrattain tyynenä. Hän\najatteli jo: \"Ne tekevät oikein, sillä minä olen sen _ansainnut_.\"\nHän alkoi käsittää, että ne osottelut ja hänen rikollisen-inhottavan\nelämänsä paljastukset olivat välttämättömiä, että yleinen elämä\npysyisi puhtaana. Ne paljastukset olivat jokaisen ylevän ihmisen\nsiveellinen velvollisuus.\n\nHän muisti munkki Pietarin sanat: _\"Jumala on tuomio\"_, ja alkoi\njo alistua sen tuomion alle. Oma syyllisyydentunne alkoi yhä\nvoimallisemmin kohottautua, narrimainen marttyyrikruunu hävisi sumuna\nja hartioille ilmestyi häpeänvaippa.\n\nJoskus valtasi silloin mielen kamala epätoivo. Hän kärsi siitä, että\nhänellä oli äiti, joka sai hänestä hävetä ja että hän kuului Suomen\nkansaan, jonka suurimmaksi tahraksi hän oli itsensä elänyt.\n\nJa väliin taas sammui kaikki oman syyllisyyden tunne, ja uhma ja\nhalpamaisuus ryöppysivät näkyviin. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä.\n\nSuomalaisena jouluaattona heitti eräs ohikulkija hänelle kukan, ehkä\nsattumalta. Silloin tuntui hänestä, kuin soisivat kaikki lapsuus-ajan\nkirkonkellot ja niiden soidessa katseli hän taas munkki Pietaria,\nRuonan Karhua, Nataaliaa, Nikolain äitiä ja Looljaa ja Routalan\nTimoakin, jotka seisoivat jumala-uskon kalliolla hopeahohteinen\nkruunu päässä, rauhallisina ja ylevinä keskellä maailman turhuutta.\nHän meni yösydännä ulos, katseli sitä näkyä talvikylmässä ja mietti\nelämäänsä.\n\nJa kun kaikki alkoi kirkastua, tuli hän surulliseksi omaa\nviheliäisyyttänsä ajatellessaan ja mietti sen syitä. Eikä hän taas\njaksanut irtautua sielunsa alhaisuudesta ja tunnustaa omaa vikaansa,\nvaan etsi taaskin syyllistä elämästä. Hän muisteli, kuinka hänen\nisänsä, kun hän oli vielä pieni lapsi, piteli häntä armottomasti,\nkun hän oli tehnyt pienen erehdyksen, katkaissut veitsen. Hän etsi\nalhaisuutensa muka aiheuttajia edelleen. Hän muisti, kuinka kerran,\nkun hän oli koulussa ja toverien kesken puhuttiin, mitä varten kukin\non kouluun lähtenyt, hän vastasi rehellisesti, ehkä liioitellen, että\nhäntä on kouluun vetänyt osaltaan halu päästä paremmille päiville.\nSilloin hyökkäsivät toverit hänen kimppuunsa ja ainoastaan joukon\ntyhmin asettui hänen puolelleen ja pelasti hänet pahoinpitelystä.\nMolemmista tapauksista oli hänen sieluunsa jäänyt naarmu.\n\nHän vierautui isästänsä ja muista ihmisistä ja ajatteli jo lapsena,\nettä ihmisille ei maksa olla rehellinen ja hän alkoi jo silloin niitä\nhalveksia.\n\nMutta se rikollisen elämänsä ja epärehellisyytensä vierittäminen\ntoisten hartioille ei ollut enää sama, kuin ennen. Hän teki sitä\njo epäröiden, oman viheliäisyytensä vaistomaisesti tuntien ja\ntunnustaen. Kun hän sitä viheliäisyyttänsä, kykenemättömyyttänsä\najatteli keskellä jouluyötä, näki hän taas lopulta ihmiskurjuutensa,\ntajusi elämänsä epärehellisyyden, petoksensa, maailman ilkeimmän\nrikosluettelonsa ja narrimaiset tekonsa, ja hänen hartioillensa\nvetäytyi häpeän raskas vaippa ja luuloteltu 'nero' haihtui kuplana\nhänen silmistänsä. Hän kyyristyi kokoon ja muisteli teostansa. Hän\nmuisti, kuinka hän oli sillä lopulta tavotellut kirjailijamainetta.\nNyt kauhistutti häntä se ajatus, että hänen nimeänsä olisi joskus\nmainittu Suomen kirjailijoiden _yhteydessäkään_, sillä hän käsitti,\nettä se olisi ollut sanottujen kirjailijoiden törkeää häpäisemistä\njoka suhteessa. Hän painui maahan ja mutisi synkkänä:\n\n-- \"Siinä ovat nyt ennustuksien valkeat linnut... Siinä on nyt se\nminun 'suuri neroni'... Se olikin rapakosta kohoava vesipore... se\noli kupla, joka haisee halettuansa...\"\n\nHän nauroi katkerana ja katseli taas kademielin niitä Jumalan\nihmisiä, jotka seisovat uskon ihanoilla kallioilla. Hän katseli ja\nikävöi lapsuutensa kotia... sen joulukirkkoa... kirkkomatkoja... ja\nsitä josta äiti oli puhunut... Hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää\nilman sitä harhailla.\n\nSilloin heräsi hänessä myös joskus halu selittää elämänsä, vetää sen\nlika julkisuuteen anteeksipyynnöksi ihmisiltä, varotukseksi muille,\netteivät seuraisi häntä, eläisi itseänsä hänen laillansa ihmisestä\neläimeksi, ja että ne tietäisivät häntä karttaa ja tuomita. Hän\nikävöi sen paljastamista myös kiitokseksi Arjanteelle ja muille,\njotka olivat häntä nuhteillansa yritelleet parantaa. Mutta siinä näki\nhän suunnattomia vaikeuksia: Hänen elämänsä liasta täytyi kärsiä\nniiden, joiden poluille hän oli sattunut. Kauhistuen huomasi hän\ntulleensa siksi, josta jokaisen ylevän ihmisen täytyi sanoa, että\nhän on negativinen opettaja, s.o. varottava esimerkki: kehnoutensa\nja syntinsä kautta ase Jumalan kädessä, kuten käärmeet korvessa. Hän\nmuisti Anna Pawlownan ennustuksen \"esimerkin-puukosta\".\n\nSemmoisina hetkinä hän hikosi ja vapisi. Mutta kaikki oli vielä\nohimenevää. Kaikki loppui ensimäisen puuskan sattuessa raivoon.\nAinoa pysyvä oli se että hän himmeästi ikävöi jotain lapsuutensa\nkotia ja munkki Pietaria ja kuunteli ihmisten ivanaurua tyynenä,\nvaistomaisesti tunnustaen, että on sen _ansainnut_.\n\nHän aavisti jo että _Jumala on tuomio_. Ja yhä vakavammin alkoi hän\nmiettiä sen kirjoituksen panemista peruskiveksensä, jonka oli nuorena\nkirjoittanut Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimein alkoi häntä etsiä poliisi, sillä oli tullut ilmi hänen\nrikoksiansa, muun muassa Velikodushofin huvilan räjähdyttäminen.\nRangaistusta pelätessä oli Harhamassa kehittynyt vainu saada kaikesta\nvihiä ja urkkia kaikkia keinoilla millä hyvänsä. Kun hän sai tietää\nettä poliisi häntä etsii, pakeni hän Moskovasta. Eräällä asemalla,\npuolitiessä Pietarin ja Moskovan välillä, tuli hän junasta arkaillen\nulos, aivan kuin sattumalta. Ensimäisenä astui häntä vastaan rouva\nEsempio, ja katsoi hänen silmiinsä, ilkkuva hymy huulilla, kuten\nkatsotaan palkkansa saaneeseen pahantekijään. Jokainen solu värähti\nsilloin Harhamassa. Hänessä nousi petona loukkautumisen tunne, häpeä,\nraivo, inho ja kaikki. Kaikki sekottui hänessä ja pimeni. Ja hän\nsylkäisi inhonsa rouva Esempion kasvoille ja kirosi hänet...\n\nJuna vihelteli taas, metsät vilisivät ohi. Oli yö. Kaikki sekaantui\ntaas Harhamassa, kaikki himmeni ja pimeni ikipimeydeksi. Mutta\nsen pimeyden takaa nousi hänen elämänsä taas kuin tulikirkas\nkuunkehä ja siinä näkyi hänen elämänsä jokaikinen täplä. Siinä\nnäkyi maailmankurjuus, jonka edessä hän oli polvistunut, korottaen\nsen Jumalaksi, kurjuus, jonka hän sitten oli kironnut ja joka oli\nkironnut hänet. Siinä näkyi se nainen, jonka hän oli kaiken hyvän\nja kauniin esikuvana kietonut jumaluuden ihanimpiin värivaippoihin.\nNyt oli hän senkin kironnut ja sen silmille syläissyt. Hän mietti\nelämänsä karvasta tulosta.\n\n-- \"Oi minua!\" -- huokasi hän tuskissansa, tavaten päätänsä. Se oli\nhiuuksista lähes paljas. Yksi vuosi oli sen paljastanut. Kuolema\nnosti taas hänen eteensä luukyntensä, hän tunsi sen raapimisen\npäälaessansa.\n\n-- \"Elämä ei suo minulle edes harmaita hiuuksia\", -- vaikeroi hän.\n\nElämä veisasi virttänsä. Se soitteli uusia kelloja:\n\nKiinnijoutumista peläten pukeutui Harhama tuntemattomaksi ja\nlunasti makuuvaunun piletin, sammutti vielä valaistuksen, ollakseen\npeitettynä ja alkoi taas miettiä elämäänsä. Makuuvaunun seinästä\nhuomasi hän tulevan valoa pienestä reijästä ja arkana alkoi hän sitä\ntutkia. Hän huomasi, että oli lävistetty reikä viereiseen osastoon ja\nsieltä kuului kahden henkilön puhelu. Hän alkoi sitä urkkia ja kuuli\nmiesten puhuvan hänestä.\n\nHänen hermonsa vapisivat. Hän sai puheesta sen selvän, että rouva\nEsempiota oli kavaluudella, tämän itsensä tietämättä, koetettu saada\nilmottamaan, jos mitä tietää Harhaman osan-otosta vallankumoukseen.\nRouva Esempio oli siis siinä aivan syytön. Saman asian yhteydessä\nkuuli hän mainittavan viimeisen suomalaisen ystävänsä, Porcuksen\nnimeä.\n\nKaikki menneiden päivien haamut ja toiveet ja teot alkoivat taas\nkarkeloida Harhaman silmien edessä. Hän näki jumalansa tomuna hänen\nitsensä sylkeminä ja kiroamina ja turmioon viejinä. Hänelle selvisi\njo himmeästi, että _hän, miehenä_ oli velvollinen vastaamaan, eikä\nrouva Esempio. Hänelle selvisivät himmeästi munkki Pietarin sanat:\n\"Parannuksen täytyy alkaa miehestä\". Hänelle selvisi, että _hän_\nolikin se, joka oli rikollisen, haureellisen suhteen voinut estää\nsyntymästä, mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan päinvastoin. Ja\nsitten seurasi kuvaus hänen elämästänsä. Pelottavana loihtiutui hänen\neteensä koko hänen elämänsä. Se irvisteli hänelle rikoksien kirjavaan\nvaippaan puettuna. Se riisui hänen päästänsä kaikki narrimaiset\nmarttyyrikruunut. Se paljastautui itse ilkeäksi luurangoksi, jonka\nlikaisina hapsina häilyivät hänen erehdyksensä ja luista vuoti\nytiminä, ilkeänä visvana, hänen rikoksensa... Hän näki taas elämänsä\nperus-olion: pahan.\n\nSilloin putosi Harhama lopullisesti siltä temppelinharjalta, jolle\nhän oli noussut. Hän putosi pohjattomuuteen. Hän näki itsensä\nviheliäisimpänä ihmis-olentona, henkisenä raukkana, mihinkään\nkykenemättömänä. Siipirikkona laski hänen henkensä lopullisesti alas.\n\nSilloin avautuivat hänen silmänsä ja _hän huomasi olevansa alasti_...\n\nHän oli ennen tehnyt vaikuttimistansa, tai jostain muusta\nviikunalehtiä, joilla peitti elämäänsä. Tuuli puhalsi nyt pois\nvaikuttimista taitetut viikunan lehdet. Hän oli taas alasti\nmaailman silmien edessä. Hän oli vetäytynyt toisten selän taa ja\ntakonut itsellensä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion teoista\nmarttyyrikruunua, mutta nyt näki hän, että se kruunu kuuluukin\njuuri rouva Esempiolle, joka oli hänen elämänsä ja himojensa uhrina\nhäneen sitoutunut. Se kruunu kuuluu, sen huomasi hän, majuri\nVelikodushofillekin, jonka elämä olisi ehkä onnen satama, jos ei\nhäntä olisi maailmassa ollut. Hän oli ottanut tulisen omenan elämän\npuusta, pudottanut sen kauhuissansa, poltettuansa kätensä ja tunsi jo\ntulisen elämänkäärmeen kietoutuvan ympärillensä, puristamaan hänestä\nhänen eteensä sitä häpeää, minkä hän oli elämällänsä ansainnut.\n\nValekruunu karisi Jumalan tulisen seulan silmistä, hän huomasi\ntaas olevansa aivan alasti, päälaella rikollisen elämän paljastama\nhäpeäpilkku. Hän vapisi ja pelkäsi putoavansa itsekin seulansilmien\nläpi...\n\nJa silloin avautui hänelle elämänsä ääretön tyhjyys, kuin kaiken\nolemattomuus, johon hävisi kaikki, kaikki, kaikki, rikokset ja\npyrinnöt, toiveet ja unelmat, rakkaudet ja vihat ja muistotkin. Se\ntyhjyys rutisti häntä, se imi hänet itseensä, kuin sieni veden.\nHän hätääntyi ja sekaantui ja selvisi. Seula kävi, kaikki oli pois\nvarissut ja sen kaiken kanssa koko elämä. Äärettömän tyhjyyden\npilkkopimeästä kirkastui hänelle rouva Esempio. Hän näki tämän nyt\nhänen elämänsä uhrina. Hän näki hänet elämänvirran vesikuplana. Hän\nnäki kuinka virta vie häntä mukanansa, kuten se oli häntä itseänsäkin\nvienyt... Nyt painoi se jo hänet pohjaan... pohjamutiin... nosti\npinnalle... painoi taas niille lihan vuoteille, joilla hänkin oli\nmaannut, koristeltuansa ne ensin rakkauden valevaipoilla...\n\nVirta ryöppysi. Hän näki rouva Esempion taas kohoavan pinnalle...\nkirkastuvan, häviävän, kärsivän maailman sormen edessä...\n\nHän näki hänen astuvan niihin pihteihin, joissa hän oli\nkiemurrellut... näki hänen palavan Hänen ahjonsa tulessa, näki hänen\npainautuvan Hänen alasimellensa...\n\n-- \"Minä olen osaltani lisännyt hänelle sen ahjon tulta, jossa\nhän nyt vuorostansa palaa... Millä oikeudella olen sen tehnyt?...\nMiksi?... Miksi?... Miksi sidoin hänen elämäänsä omani?\" -- vaikeroi\nHarhama.\n\nHän vaikeroi ja vaikeroi ja silloin näki hän rouva Esempion\nvaikuttimien poreilevan elämän virran pinnalla kirkkaina, puhtaina\nvesikuplina. Ne kokoontuivat, nousivat vedestä, leijailivat ja\npukivat lopulta rouva Esempion puhtaaseen, ihanaan vesikuplavaippaan,\njossa hän hohti kärsivänä, erehtyvänä ihmishenkenä ja astui\nihmis-erehdyksien ja onnettomuuden kuningattarena Jumalan ahjoon,\nkärsimyksien tuleen. Ja sikäli kuin rouva Esempio kirkastui, pimeni\nHarhamalle oma elämänsä pilkkopimeydeksi, joka imeytyi äärettömään\ntyhjyyteen, kuin vesi sieneen, ja kaikki hajosi pölyksi ja tomuksi.\n\nKaiken sen kaaoksen keskellä sai hän hermokohtauksen ja menetti\nkaiken ajatuskykynsä. Rouva Esempio häilyi aina varjona hänen\nedessänsä. Hän, entinen ihmisten halveksija, huomasi nyt vihdoinkin\nolevansa niistä kurjin, viheliäisin, mihinkään kykenemätön,\nnerottomuuden perikuva, kykenemätön omaa elämäänsä hallitsemaan, ja\nihmisviheliäisyyden, halpamaisuuden ja rikoksien lihaksitulemus.\nJossain oli hän poistunut junasta, tai hypännyt siitä ja harhaili\ntajutonna talvisia teitä myöten. Kolme vuorokautta oli hän niin\nmielipuolena kuleksinut syömättä ja nukkumatta. Neljäntenä päivänä\nsaapui hän Pietariin, tietämättä itse, mitä teitä oli tullut.\nVaatteet olivat likomärät talvisesta sateesta ja kasvot ja ryntäät\nnenästä vuotaneen veren tahraamia. Hän näytti ihmiskurjimukselta.\n\nOli aamuyö, kun hän saapui Pietarin katuja harhailemaan. Raskas,\nkylmä sumu painui harmaana vaippana kaupungin yli. Sitä halkaisi\nkirkonkellon kumahdus ja ohkaiset valokuidut, jotka tunkivat sen läpi.\n\n-- \"Herra Harhama!\" -- kuuli hän äkkiä takanansa ja mustapukuinen\nnainen tarttui hänen käsivarteensa.\n\nHän tuijotti naisen silmiin kauvan, sanattomana. Nainen oli\nhämillänsä, neuvotonna ja kyynel tunkeutui silmänurkkaan. Jotakin\nalkoi silloin Harhamalle kirkastua. Hän muisti Nikolain korkean otsan\nja avoimet silmät... Hän katseli teoksensa jumalatarta...\n\n-- \"Loolja\", -- tapaili hän kaiken taas himmetessä ja kaiken\nkääntyessä hänessä nurin. Nikolain muisto loihti hetkessä\nhänen eteensä menneet päivät, jolloin hän kuvitteli kohoavansa\nmaailmankurjuuden kuninkaaksi ja hengenruhtinaaksi. Hän muisti sitä,\nteoksensa vielä kerran hänen ylitsensä kohotessa tulipunertavana\nmustatähtisenä taivaanlakena ja kyynelien vuotaessa hänen silmistänsä.\n\nLoolja hätääntyi, koetti hillitä kyyneliänsä ja lohdutella Harhamaa,\npuhellen:\n\n-- \"Herra Harhama... Miten Te nyt tällaisena... Mitä on tapahtunut?\"\n\n-- \"Heitä minut, rakas Loolja! Minä olen onnettomampi sinua... Minä\nolen kurjista kurjin\", -- keskeytti Harhama.\n\nLoolja hätääntyi. Kyyneleet vuotivat virtana hänen silmistänsä.\nMolemmat olivat taas vaiti. Kirkonkellot alkoivat soida,\njoulukynttilät tuikkia. Loolja lausui viimein vapisevalla äänellä:\n\n-- \"Teillä on kylmä ja raskas... Mennään kirkkoon! Siellä on lämmin\nja sydän rauhottuu.\"\n\n-- \"Ei, Loolja... Ei kirkko _minua_ lämmitä\", -- vastasi Harhama\nhajanaisena.\n\n-- \"Lämmittää. Varmasti lämmittää, kun vaan uskotte. Te ette tiedä\nmiten armollinen on Jumala... Maria Petrownakin on kirkossa löytänyt\nrauhan ja käy joka päivä rukoilemassa... Ja hän oli niin suuri\nsyntinen... Ja minutkin on armollinen Jumala siellä puhdistanut...\nja pelastanut... Siskot ovat jo turvatut ja Kaatja... Tänään uhraan\nHänelle kynttilänä viimeiset ruumiini hintarahat... lopullisen\npuhdistumiseni muistoksi\", -- lohdutteli Loolja ja lopetti:\n\n-- \"No, herra Harhama!... Mennään kirkkoon.\"\n\nHarhama raukesi ja hajosi yhä enemmän. Kaikki mennyt vilisi silmissä\nsakean sumun läpi tuikkivina joulutulina ja taivaalla helotti\nlapsuuden joulukirkko kauniin Kirkkoniemen kunnaalla. Polvet\nhorjuivat, vaatteet jäätyivät. Hän supisi synkkänä:\n\n-- \"Ei, Loolja! En minä voi _kirkkoon_... jos siellä on Jumala...\"\n\n-- \"No, kävelemään sitten!\" -- ehdotti Loolja, tarttui lempeästi\nHarhaman käsivarteen ja vei häntä mukanansa Harhaman sitä milt'ei\nhuomaamatta.\n\nHarhama käveli sanatonna, eteensä katsomatta, tylsänä. Loolja puheli\nhänelle jotain, jota hän ei täysin tajunnut.\n\n-- \"Mennään tänne! Tänne!\" -- puheli Loolja tukien Harhamaa ja\njohtaen häntä hänen huomaamattansa kirkkoa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe tulivat Kasanin kirkon pylväistöön. Silloin vasta huomasi Harhama\nkuin houreissa, että hän oli kirkkoon menossa. Ja juuri kuin pahuuden\npesän suulla, pysähtyi hän, kauhistuen sen sisälle menoa. Hän lausui\npäättävästi:\n\n-- \"Ei, Loolja. Ei sinne. Ei minusta Jumalatkaan huoli... Niillekin\nminä olin häpeä...\"\n\nHän vajosi istumaan kirkon pylväistöön, sen kiviportaalle.\nHänen ylitsensä kupertui taas taivaan punakirkkaana kupukattona\nhänen teoksensa suuret sivut. Se oli runohelmillä siroteltu.\nJokainen runosäe loisti jalokivenä... Sitten muttuivat runohelmet\nmustiksi tähdiksi ja alkoivat liikkua, ensin hitaasti madellen,\nsitten nopeammin... Vähitellen alkoivat ne soiketa... venyivät\npitkulaisiksi... muuttuivat madoiksi ja viimein muuttuivat ne\nmustiksi käärmeiksi, joita vilisi täynnä koko taivaan punakirkas\nkupera. Ne kiemurtelivat, katselivat hänen sormiensa päihin ja\nsihisivät: \"Niistä me olemme vuotaneet...\"\n\n-- \"Voi... voi... voi!\" -- huokasi Harhama kasvonlihakset tuskan\nvääntäminä. Loolja itki, eikä tienyt mitä tehdä.\n\nPaikalle saapui silloin Maria Petrowna, joka oli kirkkoon menossa.\n\n-- \"Auttakaa minua, Maria Petrowna, saattamaan herra Harhamaa!\" --\npyysi Loolja lisäten: \"Autetaan hänet ylös.\"\n\nMaria Petrowna oli ryysyihin puettu, mutta silmissä loisti uuden\nelämän kirkas, puhdas valo. Hän luuli Harhamaa juopuneeksi, ja kysyi\nLooljalta:\n\n-- \"Onko hän juovuksissa?\"\n\nHarhama kuuli kysymyksen ja vastasi mieli synkinnä yö-sydännä:\n\n-- \"Olen... Minä olen juopunut... Minä olen juonut elämän\nsappikarvaan viinamaljan.\"\n\nMaria Petrowna hämmästyi ja teki ristinmerkin. Harhama jatkoi, mieli\nkuolonkatkerana:\n\n-- \"Sinä, Maria Petrowna, lausuit kerran, että elämä on suuri musta\nkäärme... Katso! Taivas kihisee täynnä mustia käärmeitä... minun\nelämäni matoja...\"\n\nMaria Petrowna hämmästyi, neuvotonna kysyi hän Loojalta:\n\n-- \"Kuka hän on?\"\n\nHarhama kuuli kysymyksen ja vastasi katkerana:\n\n-- \"Kukako minä olen?... Etkö sinä, Maria Petrowna tunne? Minä olen\nihmis-olennon erehdys... Minä olen ihmis-harhama.\"\n\n-- \"Hän on onneton\", -- kuiskasi hätääntynyt Loolja.\n\nMaria Petrowna tajusi edessänsä olevan oman entisen ihmisensä. Hän\nteki ristinmerkin ja rukoili:\n\n-- \"Kaikkivaltias armollinen Jumala! Johda hänet luoksesi ja armahda\nhäntä, kuten olet minuakin syntistä armahtanut!\"\n\nJa Looljalle hän lisäsi:\n\n-- \"Viedään hänet kirkkoon!\"\n\nNöyränä, kuin anteeksi pyytäen, tarttui hän sitten Harhaman kainaloon\nLooljan nostaessa toisesta. Molemmin puolin tukien saattoivat nämä\nkaksi langennutta naista Harhaman pylväskäytävää myöten kirkkoon\ntämän sitä enään tajuamatta, saattoivat hänet sinne jouluaamuna,\nVenäjän kaikkien kirkonkellojen soidessa ja sen miljoonien veisatessa\nkunniaa Jumalalle korkeudessa... Katkerana mutisi Harhama itseksensä,\nelämäänsä muistellen:\n\n-- \"Ah! Mitä onkaan elämä!\"\n\nMaria Petrowna kuuli sanat ja lausui:\n\n-- \"Voi Te onneton! Ettekö tunne mitä on elämä? _Elämä on Jumalan\nijankaikkisen rakkauden tulinen käärme, jolla hän kuristaa meistä\npois kaiken pahan ja onnettomuuden ja vetää meidät armosyliinsä,\njoulukirkkoonsa_...\"\n\nJa kun he olivat jo kirkon ovella lausui Maria Petrowna:\n\n-- \"Jumala juottaa meillä armossansa kullakin oman kalkkimme... Hänen\ntahtonsa on, että elämänkalkki ei saa mennä meiltä pois muutoin, kuin\nettä me sen juomme...\"\n\nHarhama kuuli sanat. Ja silloin purskahti hänessä vielä kerran\noma ylpeys rajuna, voimakkaana, nousi kuin rutto siivillensä. Hän\npysäytti taluttajansa, oikaisi itsensä, muisti koko elämänsä kalkin\nsen pohjasakkaa myöten ja lausui ylpeänä:\n\n-- \"Kuule, Maria Petrowna: Minä en ole sitä armoa _kerjännyt_... en\nole kerjännyt armoa saada jättää elämänkalkki juomatta... Minä en\nole raukkana arastellut juodessani elämän kalkkia pohjaan asti...\nMinä olen juonut sen sakatkin ahnain huulin... Minä olen juonut sen\ntarkempaan kuin sinä... _Minä_ olen juonut sen tarkempaan kuin kukaan\nmaailmassa... Minä olen juonut sen myrkytkin... Ah...\"\n\nMaria Petrowna ja Loolja tekivät ristinmerkin ja edellinen lausui:\n\n-- \"Sen parempi Teille itsellenne!... Te tunnette sitä paremmin\nJumalan armon suloisuuden...\"\n\nJa Looljalle hän lisäsi:\n\n-- \"Vedän hänet Jumalan ja Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen\njalkoihin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasanin kirkko on rukoilijoita täynnä. Juhlavalaistus lainehtii\nvalomerenä, rukoukset nousevat kohisten kirkon kylmään kiviholviin.\nHarhama astui sinne aivan huomaamatta, mihin menee. Tylsänä katseli\nhän ympärillensä. Silloin lähestyi häntä väen seasta mies ja lausui:\n\n-- \"Tervetuloa, veli Harhama! Elävälle Jumalalle olkoon kiitos\ntulostasi!\"\n\n-- \"Ah!... Isä Pietari\" -- mutisi Harhama.\n\n    \"Sinulle olkoon kiitos\n    Sinulle kunnia!\n    Herra, armahda!\n    Herra, armahda!\"\n\nkertasi laulu munkki Pietarin lausumaa kiitosta.\n\nKirkon perällä, sen alttarin edessä, missä Jeesuksen veistetty\nruumis riippuu ristillä, rukoili Anna Pawlowna. Munkki Pietari johti\nHarhaman sinne, Looljan häntä käsivarresta taluttaessa.\n\nAnna Pawlowna oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös ja puhui\nhämmästyneenä itku kurkussa:\n\n-- \"Te!... Harhama! Voi hyvä Jumala!... Mitä on tapahtunut, kun\nolette tuommoisena? Näin unta, että putositte jostain korkealta ja\nrukoilin juuri puolestanne... Herra Jumala... mitä on tapahtunut?\"\n\n-- \"Ei mitään... Minä olen vaan _pudonnut_\", -- vastasi Harhama\nsynkkänä.\n\n-- \"Mistä pudonnut?... Junastako?... Puhukaa Herran tähden!\" --\nhätäili Anna Pawlowna.\n\n-- \"Ei vaan korkeammalta... Taivaasta olen pudonnut\", -- yritti\nHarhama.\n\n-- \"Herra Jumala!\" huudahti Anna Pawlowna avuttomana, kauhuissansa,\nluullen Harhaman tulleen hulluksi. Hän vapisi, kalpeni, kuiskasi\nmunkki Pietarille kysyvästi:\n\n-- \"Hän on tullut hulluksi?\"\n\nMunkki Pietari ja Loolja ristivät silmänsä. Harhama oli kuullut\nAnna Pawlownan kysymyksen ja käsittänyt sen. Hän jatkoi katkeraa\nselitystänsä.\n\n-- \"Niin... Minä olen pudonnut taivaasta, jonka itse rakensin...\"\n\nAnna Pawlownalle selvisi hiukan Harhaman elämän sumu. Hän hätääntyi\nja ilostui ja yritti puhua:\n\n-- \"Mutta Jumala...\"\n\n-- \"Jumalat minä olen pudottanut muassani\", -- keskeytti Harhama\nsynkkänä, surullisena.\n\n-- \"Ai, Te ihmispoloinen!... Ihmisharhaaja!\" -- pääsi Anna\nPawlownalta, joka käsitti kaikki himmeästi, sillä munkki Pietari oli\nhänelle kertonut Harhaman teoksesta. Munkki Pietari seisoi jalona,\nlempeänä, kuin antaisi hän kaiken Jumalan käteen. Viimein lausui taas\nAnna Pawlowna itkun seasta:\n\n-- \"Rauhottukaa! Onhan vielä Nostaja... No, Te olette pudonnut\n'jumalinenne', mutta eihän kaikki ole pudonnut...\"\n\nHarhama katsoi surullisena Looljan silmiin ja mutisi, tarkottaen\nLooljaa, joka myös oli hänen teoksensa jumaluuden vertauskuva:\n\n-- \"Ei kaikki... Ehkä ei... Se, joka ehkä vielä jäi, on tuonut minut\nvarkain sen Jumalan temppeliin, jonka istuimelle minä hänet olen\nkorottanut...\"\n\nMunkki Pietari käsitti asian, teki ristinmerkin ja lausui:\n\n-- \"Kiitos Sinulle, joka johdat kaikki polut itseesi, pelastat\neksyneitä väärillä jumaloillakin!\"\n\nAnna Pawlownakin käsitti nyt kaikki, katsahti ensin Looljaan, sitten\nHarhamaan ja itkuun yhtyen lausui hän:\n\n-- \"Voi Herra Jumala minne Te olette noussut... ja mistä pudonnut...\nja mitä teitä kulkenut!...\"\n\n-- \"Pudonnut olen... pudonnut!\" -- myönsi Harhama synkkänä.\n\n-- \"Nosta meitä, Jumala!... Nosta meitä!... Ohjaa meitä!... Tue\nmeitä!...\" -- kuului ihana laulu rukouksen ja huokauksien seasta.\n\nHarhama silmäili ympärillensä. Hän alkoi hieman selvitä, ajatus\nkirkastui rahtusen. Vähän loitompaa, erään alttarin edestä, näki\nhän Maria Petrownan nousevan polviltansa ja sytyttävän kynttilän.\nTämä risainen nainen kirkastui silloin Harhaman silmissä taivaan\nruhtinattareksi, joka rauhallisena, puhtaana hohti joulukynttilöiden\nkirkkaassa valossa, kädessä valtikka: kirkkaasti tuikkiva\nvahakynttilä. Hän seisoi semmoisena elämänturhuuden edessä uuden\nihmisen ihanana ilmestyksenä ja huikaisi Harhaman silmiä...\n\nKului hetki. Saman alttarin eteen, josta Maria Petrowna oli noussut\ntaivaan ruhtinattarena, astui väkijoukosta hätääntyneen näköinen\nylhäinen nuori nainen. Harhama vavahti. Hän tunsi paroonitar\nLichtensteinin.\n\nVielä hetki... Paroonitar Lichtenstein laskeusi nöyränä polvillensa\nsamalle paadelle, miltä Maria Petrowna oli juuri noussut. Silkissä\nkahisten ja kullassa ja helmissä loistaen, kuin jalokivivaippaan\npuettu kauneuden ja ihmis-onnen ja sulouden kuningatar vaipui\nhän rikkauden hallitsijattarena Jumalan alttarin eteen, kuin\nmaahan viskattu märkä riepu. Tukka hajosi kivilattialle ja hän\npainoi marmorikauniin otsansa lattian kylmälle, likaiselle\ngraniittipaadelle... hajosi... särkyi... rukoili... itki...\nkärsi... ja kiemurteli Jumalan tulipitimissä. Elämän tulinen käärme\noli kietoutunut hänen hennon vartalonsa ympärille, rutisti häntä\narmottomana, pujotti kaikkivaltiaan, hohtavan päänsä hienon puvun\nkauluksen alta ylös, kohottaen kaksihaaraisen, hehkuvan tulikielensä\nijankaikkisena valtikkana ylös, kirkkaan tulikruunun pään takaraivoa\nkoristaessa ja silmissä ikuisen viisauden loistaessa.\n\nJa kaikki kirkastui Harhamalle niin kirkkaaksi, että kaikki taas\nhimmeni siihen omaan kirkkauteensa. Hän näki taas rouva Esempion\nilmestyvän elämän tomuista ja erehdyksistä. Hän näki hänen kyyneleet\nsilmissä katselevan elämän hyvän- ja pahantiedonpuuta, joka hohti\nhänen edessänsä tuli-omenoista punaisena. Hän näki hänen muistelevan,\nitkevän ja katuvan niitä päiviä, jolloin he olivat yhdessä siitä\npuusta syöneet, erehtyneet, huomanneet alastomuutensa ja luoneet\nitsellensä elämän paratiisin sijalle erämaan, jossa ihmisten pilkka\npisti joka askeleella ohdakkeen okaana.\n\nMutta hän näki hänen myös alistuvan, kirkastuvan ja peseytyvän\nmaailman pilkkasateessa siitä tahrasta, joka hänenkin käsistänsä oli\nhäneen tarttunut... Hän näki hänen puhdistuvan... astuvan Jumalan\nahjon tuleen... palavan... kärsivän ja nousevan sieltä, kuin Maria\nPetrownan graniittipaadelta, ruhtinattarena, kirkkaat valokynttilät\nmolemmissa käsissä valtikkana.\n\nJa etäämpää hän näki majuri Velikodushofin varjon. Hän ymmärsi nyt\ntaas hänen jalot vaikuttimensa, rakkauden ja kaiken muun siihen\nkiedotun ja näki itsensä syyllisenä. Hän näki kuinka elämä otti juuri\n_hänen_ tähtensä majuri Velikodushofin kaikkivaltiaalla kädellänsä\nniskasta kiini, kuin Abraham uhrattavaa poikaansa ja painoi hänet\nuhrialttarille, kärsimyksien paadelle, nosti hänet siten ihmishengen\nkorkeimmalle alttarille kärsimään Harhaman elämän ja olemassa-olon\ntähden.\n\nJa taas ja taas näki Harhama oman olemuksensa ja elämänsä salamoivan\nohitsensa irvistelevänä ihmiskurjimuksena, sen mallina minkälainen\nihminen _ei saa_ olla.\n\n-- \"Niin... Minä olen korkealta pudonnut\", -- toisti hän taas.\n\nLoolja seisoi neuvotonna, hätääntyneenä, mitään selvästi käsittämättä.\n\n-- \"Mutta Jumala nostaa, jos olette pudonnut... Hän on armollinen\",\n-- tarttui viimein Loolja. Ja painaen Harhamaa hiljaa käsivarresta\nlisäsi hän itkussa suin:\n\n-- \"Rukoilkaa, herra Harhama! Rukoilkaa Jumalaa!... Minä sytytän\npuolestanne kynttilän...\" Ja hän osti kaksi kynttilää ruumiinsa\nviimeisillä hintarahoilla ja sytytti toisen Harhaman puolesta.\n\nKaikki loppukin särkyi silloin ja kaikki katkesi ja ratkesi ja väsyi\nHarhamassa. Elämä sumeni ja sen sumun takaa vilkutti joku tuntematon\nvalo, jonka kirkkaudessa kaikki eletty näytti usvalta. Ja siitä\nusvasta nousi joku -- ei hän käsittänyt mikä se oli -- ja osotti\nhänelle koko menneisyyden, jonka taustalta hän huomasi selvillä\ntulikirjaimilla kirjoitetut sanat:\n\n-- \"Sinulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa, vaan kaikilta\nanteeksi pyydettävää...\"\n\n-- \"Minua onnetonta, että minulla ei ole kenellekään\nanteeksiannettavaa!\" -- puhkesi silloin hänen rinnastansa.\n\n-- \"Herra armahda... armahda... armahda... armahda!\" -- soi yhä hänen\nkorvissansa.\n\nHäpeä painoi Harhamaa ja koko entinen elämä rutisti häntä. Hän\nkatsahti maassa kiemurtelevaa paroonitar Lichtensteinia ja muisti\nhänen sanansa: \"Elämän tarkotus on tuskallansa helpottaa kuoleman\ntuloa... Sen tarkotus on tehdä kuolema tuskista pois pääsyksi...\"\nHänelle olisi nyt ollut kuolema tuskasta rauhaan, kärsimyksestä\niloon, häpeästä kunniaan pääsy. Hän kauhistui ajatusta että hänen\npitäisi jäädä ijankaikkisesti elämään, kantamaan sitä häpeän ja\nkärsimyksien taakkaa, jonka hän oli hyvän- ja pahantiedon puusta\nhartioillensa nostanut. Hän iloitsi siitä, että ei ollut löytänyt\nsitä elämänpuuta, jonka hedelmistä hän olisi saanut ijankaikkisen\nelämän. Hän iloitsi että sitä puuta vartioi joku valpas ja väsymätön\nenkeli... Ja hän huokasi:\n\n-- \"Oi, jos minun täytyisi nyt elää ijankaikkisesti... Tai\nkauvankaan...\"\n\n-- \"Armahda meitä Jumala! Armahda kuolemallasi ja kaikella!\" --\nveisasi kuoro. Anna Pawlownan silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet\nja Harhama kuuli hänen supisevan:\n\n-- \"Armahda häntä Jumala ja säre hänet loppuun asti! Selvitä Sinä\nelämän suurin ristiriita: Sovita Sinä tämä suuri ihmis-erehdys, tämä\nluoksesi pyrkivän ihmishengen harhaannus...\"\n\n-- \"No, rukoilkaa elävää Jumalaa... Ja Vapahtajaa Jeesusta\nKristusta!\" -- kehotti vielä Loolja painaen häntä hellästi\nkäsivarresta polvillensa.\n\nJa Harhama tunsi jäseniensä raukeavan. Elämä painoi tulikuumana\nvuorena hartioita, polvet horjuivat ja aivan kuin väsymyksestä,\ntaudin raukaisemana, painui hän polvillensa, kuin sairas\ntautivuoteelle, Looljan hiljaa käsivarresta painaessa häntä Jumalan\njalkoihin sillä samalla kädellä, jonka Harhama oli nostanut Jumalan\nkäden sijalle. Se painoi häntä Jumalan jalkoihin ylistyslaulujen\npauhatessa ja kynttilöiden loistaessa Jumalan kunniaksi ja Looljan,\nAnna Pawlownan ja munkki Pietarin tehdessä ristinmerkkinsä. Hän\ntuijotti elottomilla silmillänsä Jeesuksen kuvaan sanattomana. Se\nainainen jumalatuli valkeni hänelle silloin taas, kuin valaistu\njoulukirkko, johon hän lapsena ajoi kuuraisen koivumetsän läpi,\njoulukulkusen hiljaa kilistessä. Hänen korvissansa humisi ihana\nlaulu, hänen vierellänsä seisoi kaksi naista silmät kyynelissä, ja\nmunkki Pietari lempeänä, surullisena. Joku ajettuma puhkesi silloin\nHarhamassa itsestänsä. Jumalan kuvaan tuskaisena tuijottaen, päässä\nhäpeän ja rikoksen seppele, jupisi hän, kuin taudin houreissa:\n\n-- \"Taivaan ja maan elävä, tuntematon, kaikkivoipa Jumala! Sammuta\nminut, sillä minä palan... minä palan... minä palan...\"\n\n-- \"Herra Jumala!... Herra Jumala!... Auta häntä!\" -- vaikeroi Anna\nPawlowna.\n\n    \"Herra, armahda!\n    Herra, armahda!\n    Herra, armahda!\"\n\nveisasi kuoro.\n\nHarhama jatkoi hourettansa, kyynelien silmistä tulviessa:\n\n-- \"Sinusta vuotavat minun tuskani... Sinusta juoksevat minun\nkipujeni kuidut.\"\n\n-- \"Sinussa sammuvat kaikki tuskat. Sinussa loppuvat kaikki kivut\",\n-- lauloi kuoro. Harhaman paisuma vuoti edelleen. Hän vaikeroi\nPetrovitshin ja toisten silmiänsä ristiessä.\n\n-- \"Sinä olet minun tuskieni ja vaivojeni lähde ja kärsimyksieni\nvesisuoni.\"\n\n-- \"Sinussa yksin on ikuinen rauha ja lohdutus. Sinä olet ehtymätön\narmon lähde... Herra armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!\"\n-- humisi laulu ja rukous.\n\nJa yhä hartaampana jupisi Harhama puoli-itseksensä... Yhä palavammin\nhouri hän:\n\n-- \"Sammuta minut!... Minä palan... minä palan... minä palan...\"\n\nJa yhä ihanampana ja palavampana kertasi veisuu ja tuhansien\nhuokaukset:\n\n    \"Herra, armahda!\n    Herra, armahda!\n    Herra, armahda meitä!\"\n\n-- \"Pyyhi Sinä pois kiroukseni jälet. Peitä ne siunauksella!\" --\njatkoi Harhama ja hänen korvissansa humisi veisuu:\n\n-- \"Sinusta vuotaa ikuinen siunaus... Sinussa sammuu synti, kuivuu\nkirous... Sinusta alkavat kaikki polut... Sinuun johtavat kaikki\ntiet... Jos ijankaikkisuus loppuisi, et Sinä lopu... Jos avaruus\nhaihtuisi, pysyt Sinä. Herra, armahda! Herra, armahda! Herra,\narmahda!\"\n\nJoulukynttilät loistavat kirkkaina, Looljan ostama muita\nvaloisampana. Kyyneleet vuotavat ja kuivuvat ja huokaukset\ntukahtuvat. Pappi luki alttarilla joulusaarnan tekstiä:\n\n-- \"Minä ilmotan teille suuren ilon: Teille on tänäpäivänä syntynyt\nvapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista.\"\n\nJa ihana laulu ja kirkonkellot alkoivat sävelillä ylistää jumalaa\nkorkeudessa. Oli, kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä vuotanut\nkeväinen armonsade, joka sammutti hartioita painavat tulikuumat\nvuoret ja huuhtoi ne pois ja pesi kyyneleet poskilta ja lauhdutti\ntuskat. Ja Harhamalle häämötti oma, eletty elämänsä epäselvänä,\nilkeänä sumuna, aamunhämäränä, joka hopeana haihtui valkenevan päivän\nkirkkauteen, ja joulukynttilöiden valo johonkin tuntemattomaan\nkirkkaaseen valoon, joka paloi äärettömyyden rajoja pitkin. Harhama\ntunsi siihen vajoavansa yhtenä ainoana erehtymänä, harha-askelten\njoukkona, yhtenä ainoana harhamana ja houri edelleen:\n\n-- \"Minun rikokseni painavat minua tulikuumina vuorina...\"\n\nMunkki Pietari teki ristinmerkin ja lausui hiljaa:\n\n-- \"Kiitetty ole Sinä kaikkivaltias elävä Jumala, joka olet\nosottanut, että syntikin on ase Sinun kädessäsi!\"\n\n-- \"Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,\nHerra, Davidin kaupungista\", -- kertautui yhä suuri ilosanoma ja\npappi todisti:\n\n-- \"Nyt on käärmeen pää rikki polettu. Nyt pääsevät Hänen\npalvelijansa rauhaan, sillä he ovat nähneet Hänen kunniansa.\"\n\nÄärettömyyden ja ijankaikkisuuden suuri morsiuspari katseli,\nkatoamattomuuden seppeleet päässä, häissänsä karkeloivaa\nelämänturhuutta ja elämän ja kuoleman ijäistä häätanssia...\n\nKun munkki Pietari oli lausunut viimeiset sanansa, kirahti\nkirkonkellosta kirpeä sävel. Perkele irtausi säveleestä ja\nlensi loistavalle meteorille. Siinä seisoi hän kruunu päässä ja\nkäärmevaltikka kädessä ylpeänä. Loistava meteori pauhasi halki\näärettömyyden ja sillä seisten, kaiken hohteessa, maailmoiden hänen\nympärillänsä tomuna karkeloidessa, hävitessä ja syntyessä lausui hän\nkiukkuisena:\n\n-- \"Munkin ilo on ennenaikaista, sillä: Taivas ja maa pitää hukkuman,\nmutta ei yksikään rahtu, tai piirto siitä, mitä Jehovan raamatussa\non kirjoitettu... Niin todistaa Jehova itsekin raamattunsa viime\nsanoissakin... Ja _minun_ nimeni myös mainitaan siinä raamatussa...\nMinä olen siinä mainittu suurempanakin, kuin rahtu ja piirto...\"\n\n\n\n"]