[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fU0UQN4fRsMZfSTpH4GkJi1tPlFkRmsXb8b2q5SShoBc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1322,"Isäntä ja renki","Tolstoi, Leo",1828,1910,"1322-tolstoi-leo-isanta-ja-renki","1322__Tolstoi_Leo__Isäntä_ja_renki",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1895,13686,79365,false,52350,[23,24,25],"Merchants -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish","Sacrifice -- Fiction",[27,28],"Russian Literature","Short Stories","\"Isäntä ja renki\" by graf Leo Tolstoy is a short story written in the late 19th century. The narrative explores the dynamics between a master, Wasili Andrejitsh Brehunov, and his servant, Nikita, in a rural Russian setting. The story delves into themes of class, morality, and the human experience, particularly focusing on the struggles and relationships faced by the characters.  At the start of the story, a winter celebration is underway in the village, where Wasili Andrejitsh is occupied with hosting guests before hastily making plans to engage in a profitable timber deal. Nikita, the only sober servant, prepares the horse for the journey. His backstory reveals a man of respectable character yet burdened by personal demons—specifically, his battles with alcohol that have strained his family life. As the duo sets out into the cold, their contrasting situations begin to unfold against a backdrop of discussion about Nikita's aspirations to own a horse and the ever-present tension of servitude. The opening introduces significant characters and sets the stage for a deeper exploration of their lives along with the harsh realities they face. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Wuori, Martti",215,"Kauppias Vasili Andrejitš ja hänen renkinsä Nikita eksyvät lumimyrskyyn matkalla metsäkaupoille 1870-luvun Venäjällä. Teos kuvaa heidän kamppailuaan luonnonvoimia vastaan ja isännän sisäistä muutosta kuolemanvaaran uhatessa.","Leo Tolstoin 'Isäntä ja renki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1322.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ISÄNTÄ JA RENKI\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuom. Martti Wuori\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1895.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSe tapahtui 70-luvulla, talvella, Nikolainpäivän jälkeisenä päivänä.\nPitäjäässä oli juhla ja kauppias Wasili Andrejitsh Brehunov, majatalon\npitäjä, ei voinut olla poikessa, hänen kun kirkonisäntänä piti olla\nkirkossa ja sitte kotona ottaa vastaan ja kestitä sukulaisia ja\ntuttavia. Mutta niin pian kuin viimeiset vieraat olivat lähteneet pois,\nalkoi Wasili Andrejitsh heti hankkiutua matkalle naapuriin kartanon\nomistajan luo, jonka kanssa jo kauan oli eräästä metsästä kauppaa\nhieronut. Wasili Andrejitsh teki kiirettä, ett'ei kaupungin\nkauppamiehet kerkiäisi ennen häntä tehdä tuota edullista kauppaa. Nuori\nkartanon herra pyysi metsästä kymmenen tuhatta ruplaa sen tautta vaan,\nettä Wasili Andrejitsh tarjosi siitä seitsemän. Metsän oikeasta arvosta\noli se kuitenkin ainoastaan kolmas osa, Wasili Andrejitsh olisi ehkä\ntinkinyt vieläkin enemmän hinnasta, sillä metsä oli hänen piirissään ja\nhänen ja muiden maakauppiaitten kesken oli jo ammoin olemassa semmoinen\njärjestys, ett'ei toinen kauppias korottanut hintaa toisen piirissä;\nmutta hän tiesi, että muita metsänostajia oli aikeessa mennä kauppaa\nhieromaan Gorjatshkinin metsästä, ja hän päätti heti lähteä ja lopettaa\nasia kartanon herran kanssa. Ja sen tautta hän, niinpian kuin juhla oli\nohi, otti arkustaan 700 ruplaa, lisäsi niihin huostassaan olevia kirkon\nrahoja 2,300, jotta kaikkiaan oli 3,000 ruplaa, ja ne tarkkaan\nluettuaan ja pantuaan lompakkoon oli valmis lähtemään.\n\nRenki Nikita, ainoa Wasili Andrejitshin rengeistä, joka sinä päivänä ei\nollut humalassa, juoksi hevosta valjastamaan. Nikita sen tautta ei\nollut humalassa sinä päivänä, että hän oli juoppo ja nyt paastosta\nasti, jota ennen oli viinaan menettänyt sekä takkinsa että saappaansa,\noli vannomalla päättänyt olla juomatta eikä juonutkaan toista\nkuukautta. Silläkään kertaa hän ei juonut, vaikka juhlan ensimmäisinä\npäivinä viljanaan vuotava viina siihen häntä kovasti viettelikin.\n\nNikita oli viidenkymmenen vanha mies, naapurikylästä kotoisin. Hän ei\nollut oma isäntänsä, niinkuin hänestä sanottiin, vaan suurimman osan\nelämästään hän oli ollut palveluksessa muilla. Joka paikassa pidettiin\nhäntä arvossa hänen työteliäisyytensä, sukkeluutensa ja voimansa\ntähden, pääasiallisesti kuitenkin hänen hyvän, miellyttävän luonteensa\ntähden; mutta ei missään hän pysynyt kauempaa aikaa, sillä pari kertaa\nvuodessa, jopa välistä useamminkin, hän juopotteli ja silloin sitä\npaitsi menetti viinaan kaikki päältään ja kävi raivoisaksi ja\ntoraisaksi. Wasili Andrejitshkin oli jo muutamia kertoja ajanut hänet\nluotaan, mutta ottanut sitte taas takaisin, sillä hän piti arvossa\nhänen rehellisyyttään, rakkauttaan eläimiä kohtaan ja ennen kaikkea\nvähäpalkkaisuuttaan. Wasili Andrejitsh ei maksanut Nikitalle 80 ruplaa\npalkkaa, minkä sellaisen rengin olisi pitänyt saada, vaan noin 40,\njotka antoi hänelle ilman tiliä, vähinerin, ja enimmäkseen tavarassa\nkalliista hinnasta puodista eikä rahassa.\n\nNikitan vaimo, Martta, reima muija, joka ennen oli ollut kaunis nainen,\nemännöitsi kotona kasvavan pojan ja kahden tytön kanssa. Nikitaa hän ei\npyytänytkään luoksensa asumaan ensiksikin sentähden, että jo 20 vuotta\neli erään tynnyrintekijän, toisesta kylästä olevan miehen kanssa, joka\nmajaili samassa talossa, ja toiseksi sentähden, että hän, vaikka\nkohtelikin miestään, miten tahtoi, kun tämä oli selvänä, pelkäsi häntä\nkuin tulta, kuin hän oli humalapäissään. Nikita oli näet kerran, kun\noli kotona juonut päihinsä, luultavasti kostaakseen vaimolleen kaiken\nselvänä kärsineen nöyrtymisensä, murtanut auki hänen kirstunsa, ottanut\nsieltä kaikki hänen kalliimmat koristeensa ja kirveellä hakkuupölkyllä\npieniksi pirstaleiksi paloitellut kaikki hänen röijynsä ja hameensa.\nKoko Nikitan ansaitsema palkka annettiin hänen vaimolleen eikä Nikita\nollenkaan pannut sitä vastaan. Niinpä nytkin Martta paria päivää ennen\npyhää tuli Wasili Andrejitshin luo ja otti häneltä vehnäjauhoja, teetä,\nsokeria ja pullollisen viinaa, kaikkiaan kolmella ruplalla, sekä vielä\nviisi ruplaa rahassa. Tästä kaikesta hän vielä kiitti, niinkuin\nmistäkin hyvästä työstä, vaikka Wasili Andrejitshin vähintäin olisi\nollut 20 ruplaa maksettava.\n\n-- Ollaankos me sinun kanssasi mitä sopimusta tehty? -- sanoi Wasili\nAndrejitsh tavallisesti Nikitalle. -- Kun tarvitset, niin ota,\nsittepähän sen taas työllä ansaitset. Eikä minun luonani tehdä niinkuin\nmuualla, että saat palkkaa ja tiliä odottaa ja vielä palkasta\nrangaistukseksi osa poisluetaan. Täällä käypi kaikki rehellisesti. Sinä\nkun minulla palvelet, niin en minäkään sinua jätä. Kun hätä tulee, niin\nminä kyllä päästän. -- Ja näin puhuessaan Wasili Andrejitsh oli ihan\nvakuutettu, että hän oli Nikitan hyväntekijä. Osasipa hän niin varmasti\nsen sanoa, että kaikki, Nikitasta alkaen, myönsivät hänen haastavan\noikein.\n\n-- Ka, ymmärränhän minä sen, Wasili Andrejitsh, ja palvelenhan minä\nteitä kuin omaa isääni, parastani koetan, varsin hyvin sen ymmärrän, --\nvastasi Nikita, varsin hyvin ymmärtäen, että Wasili Andrejitsh petti\nhäntä, mutta samalla tuntien, ett'ei ollut koettelemistakaan selvitellä\nlaskujaan, vaan että piti elää siinä niin kauan kuin ei toista paikkaa\nollut ja ottaa mitä annettiin.\n\nSaatuaan isännän käskyn valjastaa hevosen, lähti Nikita nyt, niinkuin\nainakin, iloisesti ja mielellään, astuen reippaasti ja kevyesti hanhen\ntavoin käyvillä jaloillaan, liiteriin, otti sieltä naulasta tupsukkaat\nsuitset ja niitä helisytellen meni sulettuun talliin, jossa seisoi\nerillään se hevonen, jonka isäntä oli käskenyt valjastaa.\n\n-- Vai tuli jo sinun ikävä, tuhmuri? -- puheli Nikita vastatessaan\nhirnahtamiseen, jolla häntä tervehti keskikokoinen, nöyrä, hiukan\nmatalalanteinen, tummanruskea orit, joka seisoi yksin tallissa. -- No,\nno! Vielä tuossa kerkiät, annahan kun ensin juotan sinua, hölmö, --\npuhutteli hän hevosta aivan kuin ymmärtäväistä olentoa ja,\npyyhkäistyään takin liepeellä hevosen pölyistä, keskeltä uurteelle\nlihavoittunutta selkää, pani sen kauniisen, nuoreen päähän suitset,\nkorjasi korvia ja tupsua ja, riimun heitettyään, meni juottamaan.\nVarovasti astuttuaan ulos tallista alkoi Rusko tepastella ja vikuroida,\nollen potkaisevinaan takajalallaan Nikitaa, joka hänen kanssaan kilvan\nkaivolle juoksi.\n\n-- Kujeile, kujeile, veitikka! -- puheli Nikita, joka tiesi, miten\nvarovasti Rusko heitteli takajalkaansa sillä ainoastaan koskettaakseen\nhänen turkkiaan eikä potkaistakseen, ja joka hyvin rakasti tätä hevosen\nkujetta.\n\nJuotuaan kylmää vettä hevonen vähän aikaa seisoi, puhalsi, liikutellen\nmärkiä huuliaan, joiden karvoista tippui sankoon kimaltelevia\npisaroita, ja kuorsahti.\n\n-- Kun et tahdo, niin ole ilman, sittepähän sen tiedän; eläkä enää\npyydäkään, -- sanoi Nikita ihan vakavasti ja tarkkaan selitellen\nRuskolle, mitä teki. Ja taas juoksi hän liiterin luo, suitsista vetäen\npotkivaa ja pelmuavaa iloista nuorta hevosta.\n\nMuita renkejä ei siinä ollut. Oli vaan muudan vieras, keittäjättären\nmies, joka oli tullut sinne pyhänä käymään.\n\n-- Menehän, hyvä mies, kysymään, -- sanoi Nikita hänelle, -- minkä\nre'en käskee panemaan, suuren vai pienen?\n\nMies meni taloon ja palasi kohta takaisin ilmoittaen, että käskettiin\npanemaan pieni reki. Nikita oli sillä välin jo pannut valjaat hevosen\nselkään, kiinnittänyt setolkan ja, kantaen toisella kädellään\nköykäistä, maalattua vempelettä, toisella taluttaen hevosta, astui\nliiterissä olevan kahden re'en luo.\n\n-- Pannaan pieni sitte, -- sanoi hän ja talutti aisoihin viisaan\nhevosen, joka koko ajan kujeili ja oli häntä puraisevinaan. Ja vieraan\nmiehen auttaessa alkoi hän valjastaa.\n\nKun kaikki jo oli melkein valmiina ja ohjakset vaan vielä olivat kiinni\npantavat, niin Nikita lähetti vieraan miehen hakemaan liiteristä olkia\nja aitasta säkkivaatteen.\n\n-- Kas niin! No, elä pönkyttele! -- sanoi Nikita, painellen rekeen\nvieraan miehen tuomia tuoreita olkia. Ja nyt anna vaate, niin\npeitetään. Kas noin, nyt se hyvä tulee, -- sanoi hän, peitellen olkia\nja tukkien niitä joka taholta istuimen ympäri.\n\n-- Suur' kiitos, hyvä mies, sanoi Nikita miehelle, kahden käypi aina\nsukkelammin. -- Ja selvitettyään ohjakset, istuutui Nikita pukille ja\nantoi lähtemään pyrkivän hyväluontoisen hevosen juosta pihan portille.\n\n-- Nikita kulta, Nikita hoi! -- huusi hänen jälkeensä, juosten\nkiireesti ulos talosta, seitsenvuotias poika, jolla oli päällään lyhyt\nmusta turkki, jalassa valkoiset vilttisaappaat ja päässä karvalakki. --\nOta minut istumaan! pyysi hän lapsen äänellä, pannen juostessaan\nturkkinsa nappeja kiinni.\n\n-- No, no, tule, kultaseni, -- sanoi Nikita, seisautti hevosen, otti\ntalon ilosta loistavan pojan rekeen ja ajoi ulos tielle.\n\nKello kävi kolmatta. Oli pakkanen, -- noin 10 astetta, pilvinen ja\ntuulinen ilma. Pihalla tuntui tyyneltä, mutta maantiellä puhalteli kova\ntuuli. Naapuritalon liiterin katolta tuiskusi kuin lakaisemalla lunta\nja nurkassa, saunan luonna, pyöritteli pyry. Tuskin oli Nikita ajanut\nulos ja kääntänyt hevosen portaiden eteen, kun Wasili Andrejitshkin,\npaperossi hampaissa ja lammasnahka-turkissa, joka oli kovaan ja alas\nvyöllä vyötetty, astui eteisestä kuistiin, jonka lumiseksi tallattu\nlattia vingahteli hänen vilttisaappaittensa alla, ja seisattui\nkorjaamaan turkkinsa kaulusta. Kauluksen käret hän käänsi sisäänpäin\nmolemmin puolin punakkaita ja, paitsi viiksiä, sileiksi ajettuja\nkasvojaan, ett'ei nahka kastuisi hengittämisestä.\n\n-- Katsos vekkulia, kun jo siihen kerkisi! -- sanoi hän, nähtyään\npoikansa istuvan re'essä ja vetäen suunsa nauruun niin, että hänen\nvalkoiset hampaansa näkyivät, Wasili Andrejitsh oli maistellut\nvieraiden kanssa, ja oli sen tähden tavallista enemmän tyytyväinen\nkaikkeen, mikä oli hänen omaansa, ja kaikkeen, mitä hän teki. Hänen\nkalpea ja laiha vaimonsa, joka oli raskaana ja jonka pää hartioita\nmyöten oli villahuiviin kääritty niin, että vaan silmät näkyivät, oli\ntullut saattamaan ja seisoi hänen takanaan eteisessä.\n\n-- Ottaisit toden perään Nikitan mukaan, -- sanoi hän, arasti astuen\noven takaa esiin. Wasili Andrejitsh ei vastannut mitään, vaan sylkäisi.\n-- Rahoja viet, -- jatkoi hänen vaimonsa samaan valittavaan nuottiin.\n-- Ja jos vielä Jumalan ilma tulee. Todenperään.\n\n-- Niinkuin en minä tietä tuntisi, vai, että aina pitää saattaja mukana\nolla? -- sanoi Wasili Andrejitsh samalla luonnottomalla äänen painolla,\njolla hän tavallisesti puhutteli ostajia ja myyjiä, nähtävästi ihaellen\nomaa puhettaan.\n\n-- Ota nyt todenperään. Rukoilen sinua Jumalan tähden! -- sanoi vaimo\nuudelleen, kiertäen huivinsa toiselle puolelle.\n\n-- Sekös nyt kiusaa!... Minnekä minä hänet otan?\n\n-- Wasili Andrejitsh, minä kyllä olen valmis lähtemään, -- sanoi Nikita\niloisesti. -- Kunhan vaan hevosille ruokaa antaisivat poissa ollessani\n-- lisäsi hän kääntyen emäntään päin.\n\n-- Kyllä minä pidän huolen, Nikita hyvä, Simon käsken antamaan, --\nsanoi emäntä.\n\n-- No, lähdenkö minä sitte, Wasili Andrejitsh, vai? -- sanoi Nikita\nodotellen.\n\n-- Näkyy pitävän eukon mieltä noudattaa. Vaan jos lähteäksesi, niin\nmene ja pane lämpimämpi kauhtana päällesi, -- sanoi Wasili Andrejitsh,\njälleen hymyillen ja vilkuttaen silmää, katsellessaan Nikitan\nkainaloista, selästä ja liepeistä repeytynyttä, likaista ja jos\njossakin hyvässä ollutta turkkia.\n\n-- Kuulehan, mieshyvä, tulehan pitelemään hevosta! -- huusi Nikita\nsamalle vieraalle miehelle.\n\n-- Minä itse, minä pitelen! -- sanoi poika, ottaen palelevat, punaiset\nkätensä taskuista ja tarttuen kylmiin nahkaisiin ohjaksiin.\n\n-- Vaan elä kauan kauhtanaasi laittele! Joutuun! huusi Wasili\nAndrejitsh, ilkkuillen Nikitalle.\n\n-- Tuossa tuokiossa olen valmis, Wasili Andrejitsh, -- sanoi Nikita ja\njuoksi, paikatut ja likaiset saappaan käret sisäänpäin käännettyinä,\npihan poikki tupaan.\n\n-- Lennätä pian, Arinushka, uunilta takkini, isännän kanssa lähteä\npitää! -- sanoi Nikita, tullen tupaan ja siepaten vyön naulasta.\n\nPiika, joka oli maannut päivällisen jälkeen ja nyt asetti samovaarin\nkiehumaan, tuli Nikitan kiireestä iloiseksi ja otti sukkelaan uunilta\nhänen siellä kuivaneen, huonohkon, kuluneen kauhtanansa, puisteli ja\npehmitteli sitä.\n\n-- Nytkös tulee hyvä isännän kanssa ajella, -- sanoi Nikita\nkeittäjättärelle, sillä hyvänsävyisestä kohteliaisuudesta lausui hän\naina jotakin sille, jonka kanssa jäi kahden kesken. Ja kiertäen\nvyötäisiensä ympäri kapean, kuluneen vyön, veti hän sisäänpäin\nmuutenkin laihan mahansa ja kiristi vyön niin kovaan, kuin suinkin\njaksoi.\n\n-- Kas niin, -- sanoi hän sen jälkeen, ei enää keittäjättärelle, vaan\nvyölle, jonka päitä hän tuppaili vyön ja turkin väliin. -- Nyt et pääse\nulos hyppäämään! -- ja hartioitaan kohoutettuaan, jotta olisi väljempi\nkäsivarsissa, puki hän kauhtanan päällepäin, sitäkin selästä ja\nkainaloista avarammaksi korjaillen, ja otti hyllyltä rukkaset. No, nyt\non hyvä.\n\n-- Panisit e'es toiset jalkineet, Nikita, -- sanoi keittäjätär, -- kun\novat saappaasi noin huonot.\n\nNikita seisattui, ikäänkuin jotakin muistettuaan.\n\n-- Pitäisipä panna... Vaan välttäähän se näinkin; eihän tuo oo pitkä\nmatka! Ja hän juoksi ulos pihalle.\n\n-- Eiköhän sun tule kylmä, Nikita hyvä? -- kysäisi emäntä, kun hän tuli\nre'en luo.\n\n-- Vielä mitä, lämminhän täss' on kovin, -- vastasi Nikita, korjaillen\nolkia re'en sevässä, niillä jalkojaan peittääkseen ja pistäen piiskan\nolkien alle, se kun oli tarpeeton nöyrälle hevoselle.\n\nWasili Andrejitsh istui jo re'essä, jonka kuperan perän hän kaksine\nturkkineen milt'ei yksin täytti, tarttui heti ohjiin ja antoi mennä.\nKun hevonen jo oli liikkeessä hyppäsi Nikita vasemmalta etupuolelle ja\njätti toisen jalkansa re'estä ulos.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJalakset hiukkasen narahtivat, kun nöyrä orit vetäisi reen liikkeelle\nja lähti nopeasti polkemaan kylän tasaiseksi ajettua, jäätynyttä tietä.\n\n-- Minnekäs sinä takerruit? Annapas tänne piiska, Nikita, -- huudahti\nWasili Andrejitsh, nähtävästi hyvillä mielin huomatessaan poikansa,\njoka oli hypännyt taakse reen kannaksille seisomaan. -- Minä sinut\nopetan! Juokse äidin luo, nulikka!\n\nPoika hyppäsi pois. Rusko astui ensin nopeammin ja potkaisi sitte\njuoksuun.\n\nSiinä kylässä, jossa Wasili Andrejitsh asui, oli kuusi taloa. Kohta\nkuin olivat ajaneet viimeisen, sepän talon ohitse, tunsivat he, että\ntuuli oli paljoa vinhempi, kuin olivat luulleetkaan. Tie katosi melkein\nkokonaan. Reen jalaksen jälet tuisku ajoi heti umpeen ja tien saattoi\nhuomata ainoastaan siitä, että se oli korkeammalla. Koko kenttä pyrysi\nja taivaan rantaa ei erottanut ollenkaan. Metsä, joka aina näkyi hyvin,\nhäämöitti vain lumituiskun läpi. Tuuli kävi vasemmalta, puhalsi koko\najan Ruskon harjan toiselle puolelle, jopa sen solmuun sidotun\nhännänkin käänsi syrjään ja painoi tuulen puolella istuvan Nikitan\nkauhtanan pitkän kauluksen hänen kasvojaan ja nenäänsä vasten.\n\n-- Ei pääse oikein juoksemaan lumen takia, -- sanoi Wasili Andrejitsh\nhevosestaan ylpeillen. -- Kerran kun Pashutinossa kävin, niin puolessa\ntunnissa vei perille.\n\n-- Mitäh?\n\n-- Pashutinoon, sanoin, puolessa tunnissa ajoin.\n\n-- Tietäähän sen, nöyrä hevonen! sanoi Nikita.\n\nHe vaikenivat. Mutta Wasili Andrejitshin teki mieli puhella. Hän alkoi\nNikitan vaimon ja tynnyrintekijän välisestä suhteesta, vakuutettuna,\nettä Nikitan piti olla mielissään siitä, jotta sai tarinoida niin\nmahtavan ja ymmärtäväisen miehen kanssa, kuin hän, eikä hänen\npäähänsäkään pälkähtänyt, että tuo keskustelu voi olla Nikitalle\nepämiellyttävä.\n\nTuulen takia ei Nikita oikein kuullut isännän sanoja, vastasi niihin\nvälinpitämättömästi ja puhe kääntyi toiselle tolalle.\n\n-- No, kevääksi kai ostat hevosen itsellesi? -- alkoi Wasili Andrejitsh\nuudesta aineesta.\n\n-- Taitaapa olla ostettava, -- vastasi Nikita, avaten kauhtanan\nkaulusta ja kumartuen isäntään päin.\n\nTämä puhe nyt kiinnitti Nikitan mieltä ja hän tahtoi kuulla kaikki.\n\n-- Poika on jo isoksi kasvanut, pitää itsensä kyntää eikä aina muilla\ntyöt teettää, -- sanoi hän.\n\n-- Ka, osta minulta ruuna, paljoa en siitä pyydä, huusi Wasili\nAndrejitsh innostuneena, kun pääsi puhumaan mieliaineestaan,\nhevoskaupoista.\n\n-- Tai jos viisitoista ruplaa annatte, niin hevostorilta ostan, --\nsanoi Nikita, joka tiesi, että Wasili Andrejitshin tarjoamasta\nhevosesta korkein hinta oli seitsemän ruplaa, vaan että Wasili\nAndrejitsh, jos sen hänelle myöpi, laskee siitä kaksikymmentä viisi, ja\nhän siten puoleen vuoteen ei saa häneltä rahaa irti.\n\n-- Se on hyvä hevonen. Ja minä toivon sinulle samaa, kuin itselleni.\nOmantunnon mukaan teen. Brehunov ei tee vääryyttä kellekään ihmiselle.\nVaikka omani menköön, mutta muiden tavoin en tee. Rehellisesti kaikki,\n-- huusi hän kuin ainakin kauppoja tehdessään. -- Se on oikea hevonen.\n\n-- On maar', -- sanoi Nikita huo'ahtaen, ja vakuutettuna, ett'ei\nmaksanut enää kuunnella, päästi hän irti kauluksensa, joka heti peitti\nhänen korvansa ja kasvonsa.\n\nNoin puolen tunnin ajan ajoivat he ääneti. Tuuli puhalsi kylmäksi\nNikitan sivun ja käsivarren siltä kohdin, mistä turkki oli rikki.\n\nHän kyyhistäytyi ja hengitti kaulukseen, joka peitti hänen suunsa, ja\nhänen henkensä tuntui lämmittävän häntä.\n\n-- Mitä luulet, ajetaanko Karamyishevoon vai suoraan? -- kysyi Wasili\nAndrejitsh.\n\nKaramyishevoon kävi enemmän ajettu tie, joka oli viitoitettu molemmin\npuolin, mutta oli pitempi matka. Suoraan taas oli lyhyempi tie, mutta\nvähemmin ajettu ja viittoja ei ollut, tahikka oli huonoja ja umpeen\npeittyneitä.\n\nNikita mietti hetkisen.\n\n-- Karamyishevoon on kyllä pitempi, mutta parempi ajaa, -- vastasi hän.\n\n-- Eihän sitä ole suoraan muuta, kuin alhon poikki ajaa, kunhan ei vaan\neksyisi, ja sitte kyllä hyvä tie, sanoi Wasili Andrejitsh, jonka teki\nmieli ajaa suoraan.\n\n-- Kuinka tahdotte, -- sanoi Nikita ja laski taas kauluksensa.\n\nNiin Wasili Andrejitsh tekikin ja, ajettuaan noin puolen virstan\nverran, käänsi hän vasemmalle.\n\nKäänteestä asti oli tuuli heille melkein vastassa. Ja sitä paitsi alkoi\nsataa lunta. Wasili Andrejitsh ajoi hevosta, pullisteli poskiaan ja\npuhalteli alaalta viiksiinsä. Nikita torkkui.\n\nÄäneti ajoivat he niinikään noin kymmenen minuuttia. Yht'äkkiä Wasili\nAndrejitsh sanoi jotakin.\n\n-- Mitä? -- kysyi Nikita, silmiään aukaisten.\n\nWasili Andrejitsh ei vastannut, vaan kumartui milloin toiselle milloin\ntoiselle puolelle ja katseli eteen ja taaksepäin. Hevonen, joka oli\nmärkänä kaulan ja reisien kohdalta, astui käyden.\n\n-- Mikä nyt on, hä? -- uudisti Nikita kysymyksensä.\n\n-- Hä, hä, -- matki häntä Wasili Andrejitsh vihaisesti. -- Viittoja ei\nnäy! Varmaan ollaan eksytty.\n\n-- Seis sitte, niin katsastan tietä, -- sanoi Nikita, hyppäsi keveästi\nreestä, otti piiskan käteensä ja astui vasemmalle, samalle puolelle,\njossa istui.\n\nSinä vuonna ei ollut kovin paljon lunta, niin että saattoi ajaa yltä\nyleensä, vaan paikoittain kuitenkin polviin asti, ja lunta meni Nikitan\nsaappaan varsiin. Nikita astui, tunnusteli jaloillaan ja piiskalla,\nmutta tietä ei ollut missään.\n\n-- No? -- sanoi Wasili Andrejitsh, kun Nikita palasi reen luo.\n\n-- Tältä puolen ei ole tietä. Pitää mennä toiselle puolelle.\n\n-- Tuolla edessäpäin jotain häämöittää, mene sinne katsomaan, -- sanoi\nWasili Andrejitsh.\n\nNikita meni sinne. Se oli multaa, joka pisti esiin lumen alta.\nKäveltyään sitte oikeallekin, palasi Nikita reen luo, puisteli lumen\npäältään ja saappaan varresta ja istuutui rekeen.\n\n-- Oikealle pitää ajaa, -- sanoi hän varmasti, Mutta tietä vaan ei\nollut. He ajoivat siten vähän aikaa. Tuuli ei talttunut ja lunta sateli\nyhä.\n\n-- Mepä, Wasili Andrejitsh, taidetaan olla ihan eksyksissä, -- sanoi\nNikita yht'äkkiä ihan kuin hyvillään. Mitäs tämä on? -- sanoi hän\nosottaen mustia perunan varsia, jotka lumen alta törröttivät.\n\nWasili Andrejitsh pysäytti märän ja voimiaan ponnistelevan hevosen. --\nMikä nyt? -- kysyi hän.\n\n-- Nyt sitä ollaan Saharjevan pellolla. Näetsen, minne jouduttiin!\n\n-- Valehtelet! -- sanoi siihen Wasili Andrejitsh, joka nyt puhui ihan\ntoista, yksinkertaista talonpojan kieltä, kuin kotona.\n\n-- Enkä valehtele, Wasili Andrejitsh, totta puhun, -- sanoi Nikita. --\nReen kulustakin kuuluu, että perunamaata kuletaan; tuossa on varsia\nläjässäkin. Saharjevan tehtaan peltoa tämä on.\n\n-- Katos, minne eksyttiin! -- sanoi Wasili Andrejitsh. -- Mitenkäs nyt\nsitte?\n\n-- Pitää kääntää oikealle, ei muuta mitään, jonnekinpahan sitte\ntullaan, -- sanoi Nikita.\n\nWasili Andrejitsh totteli ja käänsi hevosen, niinkuin Nikita oli\nsanonut. Siten he ajoivat jotenkin kauan. Milloin he ajoivat\nkasvismaille, missä oli alastomia paikkoja ja nietoksia rinnan, milloin\npelloille ja kesannoille, milloin taas syvän ja kaikkialla yhtä\nvalkoisen, tasaisen lumen peittämälle kentälle. Lunta satoi yläältä ja\ntuprusi alaaltapäinkin. Milloin tuntui kuin he olisivat ajaneet\nalamäkeä, milloin taas vastamäkeä, milloin oli kuin he olisivat\nseisoneet paikallaan ja lumikenttä kiitänyt heidän ohitsensa. Molemmat\nolivat ääneti. Hevonen näkyi uupuneen; se oli ihan kuurassa ja astui\nkäyden. Yht'äkkiä se pysähtyi ja istui ojaan. Wasili Andrejitsh tahtoi\npidättää, mutta Nikita huusi hänelle.\n\n-- Mitä siinä pitelee! Kun tartuttiin, niin ylös pitää päästä -- No,\nhevonen, no, no! -- huusi hän iloisella äänellä hevoselle, hypäten ulos\nreestä ja upoten itse ojaan. Hevonen tempaisi ja pääsi kohta ylös\nkovalle penkereelle. Siinä oli näköjään kaivos.\n\n-- Missäs sitä sitte ollaan? -- sanoi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Kohtapahan nähdään! -- vastasi Nikita. -- No, ala mennä!\nJonnekinpahan tästä tullaan.\n\n-- Eikös tuo liene Gorjatshkinin metsää? -- sanoi Wasili Andrejitsh,\nosottaen jotakin mustaa, joka häämöitti heidän edessään.\n\n-- Jahka likelle päästään, niin nähdään, mikä metsä se on, -- sanoi\nNikita. Nikita näki, että sieltä päin lenteli soikeita pajun lehtiä, ja\ntiesi, ett'ei se ollut metsää, vaan ihmisasunto, vaikka ei tahtonut\nsanoa. Ja todenperään. Eivät olleet ajaneet vielä kymmentä syltä\nojasta, niin jo heidän edessään häämöitti puita ja kuului omituista,\nuutta alakuloista ääntä. Nikita oli arvannut oikein: se ei ollut\nmetsää, vaan rivi korkeita pajupensaita, joissa siellä täällä räpytteli\nmuutamia lehtiä. Pajut näköjään kasvoivat riihen luona olevan ojan\nvarrella. Tultuaan tuulessa alakuloisesti valittavien pajupensaiden\nluo, nousi hevonen yht'äkkiä ensin etujaloillaan rekeä korkeammalle,\nsitte takajaloillaan eikä uponnut enää polviin saakka lumeen. Siinä oli\ntie.\n\n-- Nyt sitä tultiin, -- sanoi Nikita, -- vaan tiesi minne.\n\nHevonen juoksi hairahtumatta umpeen tuiskunnutta tietä pitkin, eivätkä\nhe olleet ajaneet vielä neljääkymmentä syltä, kun näkyi riihen aita,\njosta lakkaamatta tuiskusi lunta. Riihen toisella puolen kääntyi tie\nmyötätuuleen ja he ajoivat kinokseen. Mutta edessäpäin näkyi kuja\nkahden talon välissä, niin että kinos sen tautta näköjään oli\nmuodostunut tielle ja oli ajettava yli. Ja niin olikin. Kun he olivat\najaneet nietoksen yli, tulivat he tielle. Takapihalla riippui nuoralla\nkuivamassa jäätyneitä liinavaatteita, joita tuuli vihaisesti reposteli.\nKovimmin häilyi siinä valkoinen paita, ankarasti hihojaan viuhtoen. --\nKatos akkoja, kun laiskuudessaan pyhäksikään eivät ole vaatteita pois\nkorjanneet, -- sanoi Nikita, katsellessaan kuivamassa olevia vaatteita.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKadun päässä vielä tuuli ja tie oli ummessa, mutta kylän sisällä oli\ntyyni, lämmin ja iloista. Erään talon kohdalla haukkui koira, toisen\nkohdalla seisattui ajavia katselemaan muudan nainen, joka oli jostakin\njuossut takki korvissa. Keskeltä kylää kuului naisten laulua. Näytti\nsiltä kuin kylässä olisi ollut vähemmin sekä tuulta että lunta ja\nkylmää.\n\n-- Tämähän on Grishkino, -- sanoi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Niin on, -- vastasi Nikita.\n\nJa se olikin Grishkino. He olivat ajaneet harhaan vasemmalle noin\nkahdeksan virstaa, mutta olivat kuitenkin tulleet lähemmäksi\nmääräpaikkaansa. Grishkinosta Gorjatskinoon oli noin viisi virstaa..\n\nKeskellä kylää tuli heitä vastaan isokasvuinen mies, joka astui\nkeskitietä.\n\n-- Kuka siinä ajaa? -- kysyi mies, pysäyttäen hevosta. Ja tunnettuaan\nheti Wasili Andrejitshin, tarttui hän aisaan ja, kulettuaan haparoiden\nsitä pitkin rekeen asti, istuutui pukille.\n\nSe oli Wasili Andrejitshille tuttu mies Esa, joka oli sillä seudulla\ntunnettu hevosvaras.\n\n-- Ka, Wasili Andrejitsh, minnekäs teitä viedään! -- kysyi Esa, joka\nhaisi kovasti viinalle.\n\n-- Gorjatshkinoonhan se oli aikomus...\n\n-- Ja tänne jouduitte! Malahovoonhan teidän olisi\najaa pitänyt.\n\n-- Niinpä olisi pitänyt, vaan ei osuttu, -- sanoi Wasili Andrejitsh\nseisauttaen hevosta.\n\n-- Nöyrä hevonenhan tämä on, -- sanoi Esa, katsellen hevosta ja vetäen\ntottuneella käden liikkeellä häntäsolmun kovemmalle.\n\n-- Kai sitte tänne yöksi jäätte, vai?\n\n-- Eikä, välttämättä keritä pitää.\n\n-- Niin näkyy pitävän. Vaan kukas tämä on? Ka, Nikitahan se on!\n\n-- Kenkäs sitte? -- vastasi Nikita. -- Vaan mitenkäs sitä, hyvä mies,\non ajettava, ett'ei taas eksyttäisi.\n\n-- Missä sitä tässä eksyy? Kääntyy takaisin suoraan tietä myöten ja\nsitte, kun ulos tulette, niin yhä vaan suoraan. Vasemmalle ei pidä\nkääntyä. Vasta kun suurelle tielle tulette, niin ottakaa vasemmalle.\n\n-- Käännytäänkö sitä suurelta tieltä kesä- vai talvitietä? -- kysyi\nNikita.\n\n-- Talvitietä. Kun tulette ulos, niin siinä on paikalla pensaikko,\nvastapäätä pensaikkoa vielä iso puu seisoo, ja siitä se sitte tie\nlähtee.\n\nWasili Andrejitsh käänsi hevosen takaisin ja ajoi kylän läpi.\n\n-- Olisitte ennemmin yöksi jääneet! -- huusi Esa heidän jälkeensä.\nMutta Wasili Andrejitsh ei vastannut hänelle, vaan riennätti hevosta.\nViisi virstaa, joista kaksi metsätietä, tuntui hänestä helposti\najetuilta, varsinkin koska tuuli oli ikäänkuin tyyntynyt ja lunta oli\nlaannut satamasta.\n\nAjettuaan takaisin tasaista kylätietä sen pihan kautta, jossa vaatteet\nnuoralla riippuivat kuivamassa, saapuivat he jälleen kovasti humisevien\npajupensaiden luo ja ajoivat ulos lakealle kedolle. Tuisku ei ollut\ntauonnut, vaan näyttipä vielä kiihtyneenkin. Tie oli aivan ummessa ja\nainoastaan viitoista saattoi tietää, ett'ei ollut eksynyt. Mutta\nviittojakin oli vaikea edessäpäin huomata, sillä tuuli oli vastassa.\n\nWasili Andrejitsh käänteli päätään ja tähysteli viittoja, vaan antoi\nhevosen juosta, luottaen siihen. Eikä hevonen eksynytkään, vaan kulki\nkääntyen milloin oikealle milloin vasemmalle sen mukaan kuin tunsi tien\njalkojensa alla tekevän mutkia. Sillä lailla näkyivät viitat aina\nmilloin oikealla, milloin vasemmalla, vaikka tuisku ja tuuli\nyltyivätkin.\n\nNäin ajoivat he kymmenen minuutin verran, kun hevosen edessä yht'äkkiä\nnäkyi jotakin mustaa, joka liikkui tuulen ajamassa viistossa\nlumiverkossa. Ne oli muita samaa tietä ajavia. Rusko oli ehättänyt\nheitä ja satutteli kavioillaan edessä kulkevien rekien kannaksiin.\n\n-- Ajakaa sivu... ai... edellepäin! -- huudettiin reestä.\n\nWasili Andrejitsh lähti ajamaan sivu. Reessä istui kolme miestä ja\nnainen. Ne näkyivät olevan juhlaväkeä. Yksi miehistä piiskasi hevosta\nvitsalla. Toiset kaksi huitoivat käsillään ja huusivat jotakin. Nainen,\njoka oli peitetty moniin vaatteisiin ja luminen, istui rauhallisesti\nre'en perällä.\n\n-- Keitä olette? -- huusi Wasili Andrejitsh.\n\nKuului epäselvä vastaus.\n\n-- Keitä olette, sanon minä.\n\nYksi miehistä huusi jälleen minkä jaksoi, mutta sittenkään ei voinut\nerottaa mitään, keitä he olivat.\n\n-- Aja! Elä laske edelle!\n\n-- Juhlaväkeä näkyvät olevan.\n\n-- Anna mennä! Aja, Simo! Aja sivu! Aja!\n\nReet iskivät yhteen ja olivat vähällä tarttua kiinni toisiinsa, vaan\nvieraat jäivät vähitellen jälelle.\n\nJonkun aikaa kuului vielä uupuneen hevosen läähötystä ja talonpoikain\njuopuneita huutoja, vaan sitte katosivat nekin kuulumattomiin. Ja\nylt'ympäri ei erottanut mitään muuta, kuin korvissa vinkuvaa tuulta ja\nväliin reen jalaksien narahdusta tien nietoksilla.\n\nTämä kohtaus teki Wasili Andrejitshin iloisemmaksi ja rohkaisi häntä,\nja hän ajoi, viitoista välittämättä, reippaammin, luottaen hevoseen.\n\nNikitalla ei ollut mitään tekemistä ja hän nukahti. Yht'äkkiä hevonen\nsitte seisahtui ja Nikita oli pudota nenälleen.\n\n-- Taaskaan ei ajeta oikein, -- sanoi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Viittoja ei näy. Varmaan ollaan taaskin poissa tieltä.\n\n-- Jos on tie kadoksissa, niin etsiä pitää, -- vastasi Nikita lyhyesti,\nnousi ja meni jälleen, keveästi astuen jalat sisään päin, lumessa\nkävelemään. Hän käveli kauan, milloin kadoten silmistä, milloin taas\nnäkyen, ja palasi vihdoin takaisin.\n\n-- Tässä ei ole tietä, ell'ei edessä ole, -- sanoi hän istuutuen\nrekeen.\n\nAlkoi jo tulla ihan hämärä. Tuisku ei yltynyt, vaan ei vähentynytkään.\n\n-- Jospa e'es niitä miehiä kuuluisi, -- sanoi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Eipähän tavottaneet, varmaan siis ollaan etäälle joutuneet tieltä.\nTahikka ehkä he ovat ajaneet syrjään, -- sanoi Nikita.\n\n-- Minnekäs sitte ajetaan? -- kysyi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Antaa hevosen kulkea, -- sanoi Nikita. -- Kylläpähän viepi perille.\nAntakaa ohjat tänne!\n\nWasili Andrejitsh antoi mielelläänkin ohjakset pois, sillä hänen\nkäsiään alkoi palella villaisissa kintaissa.\n\nNikita otti ohjakset, joita vaan piteli käsissään ollenkaan\nliikuttelematta, ja luotti iloisena lempihevosensa viisauteen. Hevonen\nalkoikin todenperään vähitellen kääntää, mutkitellen milloin toiselle\nmilloin toiselle puolelle ja kuunnellen vuoron toisella vuoron toisella\nkorvalla.\n\n-- Pitää olla ääneti, -- sanoi Nikita. -- Näetsen mitä tekee. Mene,\nmene, minne tiedät! Noin, noin.\n\nAlkoi tuulla takaapäin ja tuli lämpöisempi.\n\n-- Sekös on viisas, -- jatkoi Nikita mielissään hevosesta.\nKirgisiläinen hevonen on väkevä, mutta tuhma.\n\nVaan katsos, mitä tämä korvillaan tekee. Ei mitään telekraahviakaan\ntarvitse, virstan päähän aistitsee.\n\nEikä kulunut puolta tuntiakaan, kun edessä todellakin häämöitti jotakin\nmustaa, metsäkö vai kylä, ja oikealla näkyi jälleen viittoja. He olivat\nsilminnähtävästi taas saapuneet tielle.\n\n-- Tämähän on taas sama Grishkino, -- sanoi Nikita yht'äkkiä.\n\nTodella olikin nyt heistä vasemmalla sama riihi, jonka katolta pyrysi\nlunta ja sama nuora, jossa ne vaatteet riippuivat kuivamassa yhtä\ntuimasti tuulen pieksettävinä.\n\nTaas saapuivat he lantaiselle kyläntielle, taas oli tyynempi,\nlämpimämpi ja iloisempi, taas kuului ääniä ja laulua, taas alkoi koira\nhaukkua. Oli jo niin pimeä, että muutamista ikkunoista näkyi valkea.\n\nKeskellä kylää Wasili Andrejitsh käänsi hevosen ison talon luo ja\nseisautti portille.\n\n-- Kutsuhan Taras ulos, -- huusi hän Nikitalle.\n\nNikita meni lumisen valaistun ikkunan luo, jonka valossa kimalteli\ntanssivia lumihiutaleita, ja koputti piiskan varrella.\n\n-- Kuka siellä? -- kysyi ääni sisältä.\n\n-- Kauppias Brehunov, -- vastasi Nikita. -- Käyhän ulos kotvaksi aikaa.\n\nIkkunasta poistuttiin sisällä ja parin minuutin perästä kuului, kuinka\ntuvan kiinni jäätynyt ovi aukesi, sitte naksahti ulko-oven säppi ja\novea pidellen, ett'ei sitä tuuli tempaisi, näyttäytyi sieltä vanha\nvalkopartainen mies, korkea lakki päässä ja lyhyt turkki valkoisen\npyhäpaidan päällä hartioilla, ja hänen jälessään nuorempi mies,\npunainen mekko yllään ja nahkasaappaat jalassa.\n\n-- Tehkää niin hyvin, -- sanoi ukko.\n\n-- Me tässä on ajettu eksyksiin, -- sanoi Wasili Andrejitsh; -- oli\naikomus päästä Gorjatshkinoon, vaan nyt tänne teille jouduttiin. Täältä\nkerran jo lähdettiin ja taas takaisin palattiin.\n\n-- Vai niin eksyitte, -- sanoi vanhus. -- Pekka, mene porttia\naukaisemaan, -- kääntyi hän punamekkoisen nuoren miehen puoleen.\n\n-- No, kyllä, -- vastasi mies iloisella äänellä ja juoksi porstuaan.\n\n-- Ei me, veli kulta, yöksi jäädä, sanoi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Minnekäs te nyt yöllä lähdette? Olkaa täällä huomiseksi.\n\n-- Vallan mielellänikin olisin, vaan pitää lähteä.\n\n-- Lämmitelkäähän sitte edes! Paraiksi samovaarin aikaan kerkisitte, --\nsanoi ukko.\n\n-- Lämmitellä kyllä voipi, -- sanoi Wasili Andrejitsh, -- pimeämpihän\nei kuitenkaan tule, kun kuukin nousee, vaan valoisampi. Käydään sitte\nsisään lämmittelemään, Nikita.\n\n-- Mikäs siin' on, voihan sitä lämmitellä, -- sanoi Nikita, joka oli\nhyvin viluissaan ja sitä vaan toivoikin, että pääsisi uunille\nkohmettuneita jäseniään oikomaan.\n\nWasili Andrejitsh meni vanhuksen kanssa tupaan ja Nikita ajoi hevosen\nPekan aukaisemasta portista pihaan ja sitte, hänen osotuksensa mukaan,\nliiterin katoksen suojaan seisomaan. Tunkio oli katoksen alla niin\nkorkea, että vempele hipaisi orteen. Kanat kukkoineen, jotka jo olivat\nasettuneet orrelle, alkoivat tyytymättöminä kaakattaa ja käydä\nraaputtelivat ortta pitkin. Lampaat, pelästyneinä ja nalkutellen\nkavioillaan kovaa tunkiota myöten, hurahtivat syrjään. Koira, joka\nnäkyi olevan aivan nuori, äityi armottoman kimakkaasti ja vihaisesti\nhaukkumaan vierasta.\n\nNikita puhutteli kaikkia, pyysi kanoilta anteeksi ja lohdutteli heitä,\nett'ei toista kertaa enää vaivaa, soimasi lampaita, että he pelästyvät\nitsekään tietämättä mitä, ja tyynnytteli lakkaamatta koiraa sillä\naikaa, kun sitoi kiinni hevosta.\n\n-- Nyt se hyvä tulee, -- sanoi Nikita ja paukutteli lumen vaatteistaan.\n-- Sekös yhä haukkuu! -- lisäsi hän koiralle. -- Ole jo tuossa, hölmö!\nHerkiä! Itseäsi vaan vaivaat, -- sanoi hän. -- Eihän tässä varkaita\nole, vaan omia miehiä.\n\n-- Niin se on, kuin on sanottu, että talolla on kolme neuvonantajaa, --\nsanoi nuori mies, paiskaten voimakkaasti katoksen alle sen ulkopuolelle\njääneen reen.\n\n-- Mitenkä niin neuvonantajat? -- sanoi Nikita.\n\n-- Niin on Paulsonin kirjassa sanottuna: kun varas taloon pyrkii,\nhaukkuu koira ja se merkitsee, että silmät auki! Kun kukko laulaa, niin\nse merkitsee, nouse ylös! Kun kissa peseytyy, niin se tietää, että\nrakas vieras tulee, jota pitää kestitä, -- puheli nuori mies.\n\nPekka oli lukutaitoinen ja osasi melkein ulkoa ainoan hänellä olevan,\nPaulsonin kirjoittaman kirjan. Ja kun hän oli pikkuisen ryypännyt, niin\nkuin sillä kertaa, niin hän hyvin mielellään mainitsi siitä lauseita,\njotka hänestä olivat tilaisuuteen sopivia.\n\n-- No, just' niin se on, -- sanoi Nikita.\n\n-- Tuli se maar' vilu tiellä? -- kysäisi Pekka.\n\n-- Eipä tuo ilmankaan ole, -- sanoi Nikita. Ja he menivät pihan poikki\nporstuan kautta tupaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTalo, johon Wasili Andrejitsh poikkesi, oli kylän rikkaimpia. Siihen\nkuului viisi jako-osuutta ja vuokrattuna oli vielä maata muualtakin.\nSiinä oli kuusi hevosta, kolme lehmää, kaksi hiehoa ja noin\nparikymmentä lammasta. Perhekunnassa oli kaikkiaan 22 henkeä, joista\nneljä nainutta poikaa, kuusi lapsenlasta, joista Pekka yksin oli\nnainut, kaksi lapsenlapsenlasta, kolme orpoa ja neljä miniätä. Se oli\nyksi niitä harvoja taloja, joka vielä pysyi jakamattomana; mutta\nsiinäkin jo kauan oli olemassa sisällistä eripuraisuutta, joka, kuten\nainakin, oli saanut alkunsa akkaväestä ja välttämättä piakkoin oli\nsaava ja'on toimeen. Kaksi poikaa oli Moskovassa vedenvetäjänä, yksi\noli sotamiehenä. Kotona olivat nyt vaari, mummo, isännöivä poika ja\npyhäksi Moskovasta kotia tullut toinen poika sekä kaikki naiset ja\nlapset; paitsi omaa väkeä oli vielä vieraana naapuri, kylänvanhin.\n\nTuvan pöydän kohdalla riippui kattolamppu, joka valaisi kirkkaasti\npöydällä olevat teeastiat, viinapullon ja kylmät ruo'it sekä ylänurkan,\njossa riippui Jumalan kuvat ja molemmin puolin niitä muita kuvia.\nPöydän nenässä istui, musta lyhyt turkki yllään, Wasili Andrejitsh,\nimien jäätyneitä viiksiään ja tarkastellen ihmisiä ja tupaa\nmulkoilevilla raukan silmillään. Paitsi häntä istui pöydän ääressä\nvalkopartainen, kaljupäinen vanhus, valkoinen kotikuteinen mekko\npäällään, hänen vieressään, puettuna hienoon kattuunimekkoon,\njyhkeäselkäinen ja -harteinen poika, joka oli pyhäksi tullut Moskovasta\nkotiin, ja vielä toinen poika, leveäharteinen vanhin veli, joka oli\nisäntänä talossa, sekä laiha, punatukkainen kylänvanhin.\n\nMiehet olivat juuri, ryypättyään ja haukattuaan, rupeamaisillaan teetä\njuomaan ja samovaari jo alkoi kiehua humista lattialla uunin luona.\nLavereilla ja uunilla näkyi lapsia. Penkillä istui nainen kätkyen\nääressä. Vanha muori, jonka kasvot olivat täynnä ryppyjä joka suunnalle\nja huuletkin ryppyiset, kestitsi Wasili Andrejitshiä.\n\nNikitan tullessa tupaan muori juuri tarjosi Wasili Andrejitshille\nviinaa, jonka oli kaatanut paksuun lasiin.\n\n-- Elkää nyt, Wasili Andrejitsh, eihän sitä miten ilman, pitää toki\nonneksi juoda, -- sanoi vaari.\n\nViina ja sen haju saivat Nikitan kovin hämille, varsinkin nyt, kun hän\noli viluinen ja väsynyt. Hän rypisti otsaansa ja, ravisteltuaan lumen\ntakistaan ja vaatteistaan, asettui Jumalan kuvia vastapäätä, ja\nikäänkuin ketäkään näkemättä, kolme kertaa teki ristinmerkin ja kumarsi\nkuville, kääntyi sitte vanhaan isäntään päin, kumarsi ensin hänelle,\nsitte muille pöydän ääressä istuville, sitte naisille, jotka seisoivat\nuunin luona, ja toivotti onnellisia pyhiä. Ja sitte hän alkoi riisua\npäällysvaatteitaan, vilkaisematta pöytään päin.\n\n-- Oletpas sinä, hyvä ystävä, kuurassa, -- sanoi vanhin veli,\nkatsellessaan Nikitan huurteisia kasvoja, silmiä ja partaa. Nikita\nriisui kauhtanansa, puisteli vielä sitä, ripusti lähelle uunia ja meni\npöydän luo. Hänelle tarjottiin myöskin viinaa. Se oli minuutti\ntuskallista taistelua. Hän oli vähällä ottaa lasin ja kallistaa\ntuoksuavan kirkkaan nesteen suuhunsa. Mutta hän katsahti Wasili\nAndrejitshiin, muisti valansa, muisti viinaan menettämät saappaansa,\nmuisti tynnyrintekijän, joka eli hänen vaimonsa kanssa, muisti poikansa,\njolle kevääksi oli luvannut ostaa hevosen, huo'ahti ja kieltäytyi\njuomasta.\n\n-- Minä en juo, kiitän nöyrimmästi, -- sanoi hän otsaansa rypistäen ja\nistui penkille toisen ikkunan luo.\n\n-- Mitenkäs se niin on? -- kysyi vanhin veli.\n\n-- En juo, siinä kaikki -- sanoi Nikita silmiään nostamatta ja, katsoen\nkieroon viiksiinsä ja partaansa, sulatteli niistä jääpuikkoja.\n\n-- Ei sen kelpaa juoda, -- sanoi Wasili Andrejitsh, pureksien\nvesirinkeliä ryypyn jälkeen.\n\n-- No teetä sitte, -- sanoi ystävällinen muori. Olet maar' ihan\nviluissasi, mies parka? -- Mitä te, tytöt, samovaarin kanssa\nkuhnustelette?\n\n-- Jo on valmis, -- vastasi nuorin nainen ja pyyhkäistyään vaatteella\nkiehuvan samovaarin, kantoi sen vaivoin pöydän luo, kohotti ja\njyskäytti pöydälle.\n\nSillä aikaa Wasili Andrejitsh kertoi, miten he olivat eksyneet tieltä,\nmiten kaksi kertaa olivat palanneet samaan kylään ja miten tiellä\ntapasivat juopuneita. Isäntäväki ihmetteli, selitteli, missä ja minkä\ntähden he olivat eksyneet ja ketkä ne juopuneet olivat ja neuvoi, miten\noli ajettava.\n\n-- Moltshanovkaan kyllä lapsikin löytää, pitää vaan osata kääntyä\nsuurelta tieltä, missä pensaikko näkyy. Vaan te ette sinne asti\najaneet! -- puheli kylän vanhin.\n\n-- Olkaahan yötä. Tytöt kyllä vuoteen valmistavat, -- kehoitteli muori.\n\n-- Ja aamulla on oikein mainio lähteä, -- vakuutteli vaari.\n\n-- En voi, velikulta, asiat vaativat! -- sanoi Wasili Andrejitsh, --\nminkä tunnissa menettää, usein ei saa vuodessa takaisin, -- lisäsi hän\nmuistaen metsän ja kauppiaat, jotka voivat ehtiä ennen häntä. -- Ehkä\nsitä perille päästään? -- sanoi hän kääntyen Nikitan puoleen.\n\nNikita ei vastannut pitkään aikaan, vaan oli yhä sulattavinaan\njääpuikkoja parrastaan ja viiksistään.\n\n-- Kun ei taaskin eksyttäisi tieltä, -- sanoi hän synkästi. Nikita oli\nsynkkänä siitä syystä, että hänen teki armottomasti mieli viinaa ja\nainoa, joka saattoi tämän halun sammuttaa, oli tee, vaan teetä hän ei\nvielä saanut.\n\n-- Kunhan vaan käänteesen päästään, niin ei sitte enää eksytä, metsän\nkauttahan sitte tie käypi perille asti, -- sanoi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Se on teidän vallassanne, Wasili Andrejitsh, lähdetään sitte vaan,\n-- sanoi Nikita, ottaessaan hänelle tarjotun lasin teetä.\n\n-- Juodaan teetä ja sitte matkalle.\n\nNikita ei sanonut mitään, pyöritti vaan päätään ja, kaadettuaan\nvarovasti teetä lautaselle, alkoi lämmitellä sen höyryssä kylmiä\nkäsiään. Puraistuaan sitte pikkuruisen murusen sokeria, kumarsi hän\nisäntäväelle ja sanoi:\n\n-- Teidän terveydeksenne, -- ja särppi suuhunsa lämmittävää nestettä.\n\n-- Kun olisi joku käänteesen asti saattanut, -- sanoi Wasili\nAndrejitsh.\n\n-- Se käypi kyllä laatuun, -- sanoi vanhin poika.\n\n-- Pekka valjastaa hevosen ja saattaa käänteesen saakka.\n\n-- Valjasta sitte, hyvä mies. Kyllä minä siitä kiitokset suoritan.\n\n-- Mitä te joutavia, -- sanoi ystävällinen muori. Oikein mielellämmehän\nse tehdään.\n\n-- Pekka, mene valjastamaan tamma, -- sanoi vanhin poika.\n\n-- No, kyllä, -- sanoi Pekka hymyillen ja siepattuaan heti naulasta\nlakkinsa, juoksi valjastamaan.\n\nSillä aikaa kuin hevosta valjastettiin kääntyi puhe siihen, mihin oli\npysähtynyt silloin, kuin Wasili Andrejitsh ajoi ikkunan luo. Vaari\nvalitteli kylänvanhimmalle kolmatta poikaansa, joka ei ollut\nlähettänyt hänelle pyhäksi mitään, vaan vaimolleen ranskalaisen huivin.\n\n-- Ei ne kelpaa nuoret enää mihinkään, -- sanoi vaari.\n\n-- Eivät kelpaakaan, -- sanoi kylänvanhin. Liian ovat viisaiksi\ntulleet. Djemotshkinin poika, näet, kun isältään käsivarrenkin mursi.\nKaikki, näämmä, vaan liiasta viisaudesta johtuu.\n\nNikita kuunteli, tarkasteli läsnäolevia ja näkyi tahtovan myöskin ottaa\nosaa puheesen, mutta joi niin innokkaasti teetä, että kerkesi vaan\nmyöntävästi nyökäytellä päätään. Hän joi lasillisen toisensa perästä ja\nhänen tuli yhä varimpi ja parempi olla. Puhetta kesti kauan yhä samasta\nasiasta, omaisuuden jakamisen turmiollisuudesta, eikä se näköjään ollut\npelkkää yleistä puhetta, vaan asia koski jakoa siinä talossa, jota\njakoa vaati toinen poika, siinä jurona ja ääneti istuva. Se näkyi\nolevan kipeä kohta ja tämä kysymys kiinnitti kaikkien osallisten\nmieliä, vaikka he vieraiden läsnäolon takia eivät ryhtyneet asiata\npohtimaan. Mutta lopulta vaari ei malttanut mieltään, vaan sanoi\nitkevällä äänellä, ett'ei hän anna jakaa, niin kauan kuin elossa on, ja\nettä talo hänellä on Jumalan kiitos hyvä, mutta jos se jaetaan, niin\nkaikki mierolle joutuvat.\n\n-- Ihan niinkuin Matvejevin perheen kävi, -- sanoi kylänvanhin. -- Oli\nheilläkin hyvä talo, vaan kun jaettiin, niin ei yhdelläkään mitään\nollut.\n\n-- Niinikään sinäkin tahdot, -- kääntyi vaari poikansa puoleen.\n\nPoika ei vastannut mitään ja tukala äänettömyys seurasi. Äänettömyyden\nkeskeytti Pekka, joka jo oli valjastanut hevosen ja pari minuuttia tätä\nennen oli palannut tupaan ja koko ajan hymyili.\n\n-- Semmoinen se on Paulsonin kirjassa satukin, sanoi hän. -- Antoi isä\nkerran pojilleen vastan taitettavaksi. Yhdellä kertaa eivät saaneet\npoikki, vaan vitsoittain taittamalla se oli helppoa. Niin tässäkin, --\nsanoi hän, hymyillen, suu leveänä. -- Hevonen on valmis! lisäsi hän.\n\n-- Kun on valmis, niin lähdetään, -- sanoi Wasili Andrejitsh. -- Vaan\njakoon elä suostu, vaari! Sinä olet omasi ansainnut ja sinä olet siis\nsen haltiakin. Valita rauhantuomarille. Kyllä se järjestyksen näyttää.\n\n-- Niin juonittelee, niin juonittelee, -- valitti vanhus yhä itkevällä\näänellä, -- ett'ei sen kanssa mihin pääse! Ihan on kuin riivattu!\n\nNikita, joka sillä aikaa oli juonut viidennen lasillisen teetä, ei\nkuitenkaan pannut lasiaan lautaselle ylösalasin [Kun venäläinen\ntalonpoika panee teelasinsa ylösalasin lautaselle, on se merkki, ett'ei\nhän tahdo lisää. Suom.], vaan syrjälleen, toivoen, että hänelle\nkaadetaan vielä kuudes. Mutta samovaarissa ei ollut enää vettä eikä\nemäntä tarjonnut hänelle lisää, kun Wasili Andrejitshkin jo rupesi\npukeutumaan. Nikitakin siis nousi ylös, pani takaisin sokeriastiaan\nsokeripalasensa, josta oli puraissut joka puolelta, pyyhki\ntakinliepeesen hiestä märkiä kasvojansa ja meni pukemaan kauhtanan\npäälleen.\n\nPukeuduttuaan hän raskaasti huo'ahti, kiitti isäntäväkeä, hyvästeli ja\nastui lämpöisestä, valoisasta tuvasta ulos pimeään, kylmään porstuaan,\njohon tuuli ulvoen tunkeutui ja tuisku ajoi lunta, sekä sieltä ulos\npimeälle pihalle.\n\nTurkki päällä seisoi Pekka hevosineen keskellä pihaa ja saneli\nhymyillen runoa Paulsonin kirjasta. Nikita kuunteli ja nyökäytteli\nhyväksyvästi päätään ohjaksia selvitellessään.\n\nVaari tuli saattamaan Wasili Andrejitshiä ja toi lyhdyn porstuaan\nvalaistakseen hänelle, mutta tuuli puhalsi sen heti sammuksiin. Ja\npihallakin huomasi, että tuisku oli yltynyt kovemmaksi.\n\n\"Onpas nyt ilma!\" ajatteli Wasili Andrejitsh; \"ehk'ei päästäkään\nperille, vaan kuitenkaan ei voi jättää, -- asiat vaativat. Ja kun jo\nkerran ollaan lähdössäkin. Talon hevonenkin jo on valjaissa tuossa.\nPäästään kai, Jumalan avulla.\" Vanha isäntä arveli myöskin, ett'ei\npitänyt lähteä; mutta hän oli jo pyytänyt jäämään, vaan häntä ei\ntoteltu. \"Ehkä minä vaan vanhuuttani pelkään, ja he kyllä perille\npääsevät\", arveli hän. -- \"Ja ainakinhan ajoissa maata päästään ilman\npuuhitta.\"\n\nPekka näki myöskin, että oli vaarallinen lähteä, ja häntä pelotti,\nmutta hän ei tahtonut sitä millään lailla näyttää, vaan oli olevinaan\nrohkea eikä muka pikkuistakaan pelännyt. Nikitan ei tehnyt ollenkaan\nmieli lähteä, mutta hän oli ammoin jo oppinut olemaan ilman omaa tahtoa\nja palvelemaan muita. Näin ollen ei mikään pidättänyt lähteviä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nWasili Andrejitsh astui reen luo, löysi sen töintuskin pimeässä,\nistuutui siihen ja tarttui ohjaksiin.\n\n-- Ajakaa edellä! -- huusi hän. Pekka, seisten polvillaan liistereessä,\npäästi hevosen menemään. Rusko, joka jo monasti oli hirnunut, tuntien\ntamman edessään, lähti perässä ja he tulivat ulos tielle. Taaskin he\najoivat kylän lävitse samaa tietä ja saman pihan kautta, jossa ne\njäätyneet vaatteet riippuivat, vaikk'ei niitä nyt voinut nähdä, saman\nriihen vieritse, joka nyt jo melkein kattoon asti oli kinoksen peitossa\nja josta lakkaamatta tuprusi lunta ja sitte samojen synkästi ja\nalakuloisesti valittavien ja humisevien pajupensaiden sivuitse. Ja taas\nsaapuivat he samalle yltäyleensä ryöppyävälle lumiulapalle. Tuuli oli\nniin kova, että kun se kävi sivustapäin ja ajajat risteilivät sitä\nvastaan, niin se kallisteli rekeä syrjälleen ja vei hevosta tiepuoleen.\nPekka ajaa karitteli säyseällä tammallaan edessäpäin ja tuontuostakin\nhuuteli reippaasti. Rusko potkaisi perässä.\n\nAjettuaan siten noin kymmenen minuuttia, Pekka kääntyi ja huusi\njotakin. Tuulen takia ei siitä saanut selkoa Wasili Andrejitsh eikä\nNikita. Mutta he arvasivat, että olivat saapuneet tien käänteesen.\nPekka toden perään käänsikin oikealle ja tuuli, joka oli ollut\nsyrjäinen, alkoi käydä vastaan, ja oikealla puolen häämöitti lumen läpi\njotain mustaa. Se oli pensaikko käänteessä.\n\n-- No, Jumalan haltuun!\n\n-- Suur' kiitos, Pekka!\n\n-- Myrsky taivon mustaks' peittää, -- huusi Pekka ja katosi näkyvistä.\n\n-- Sitäkös on runoniekka, -- sanoi Wasili Andrejitsh ja nykäisi\nohjaksia.\n\n-- Oikein soma poika, -- sanoi Nikita.\n\nHe ajoivat eteenpäin. Nikita, joka oli hyykistäytynyt ja vetänyt päänsä\nhartioihin niin, että hänen vähäinen partansa verhosi kaulan, istui\nääneti ja koetti pysytellä ruumiissaan teen juonnilla saamansa lämmön.\nEdessä hän näki aisain suorat viivat, jotka yhtämittaa näyttivät hänen\nsilmissään maantieltä, hevosen liikkuvan takapuolen ja solmuun sidotun\nhännän, jota tuuli aina sivullepäin painoi, ja etempänä edessäpäin\nkorkean vempeleen ja hevosen nyökkyvän pään ja kaulan hulmuavine\nharjoineen. Silloin tällöin vilahti hänen silmissään joku viitta, josta\nhän tiesi heidän vielä olevan tiellä, ja hänellä ei siis ollut mitään\ntekemistä.\n\nWasili Andrejitsh ajoi itse hevosta ja antoi sen itsensä pysytelläidä\ntiellä. Mutta vaikka Rusko olikin saanut kylässä puhaltaa, niin se\nkuitenkin juoksi vastahakoisesti ja ikäänkuin käänteli syrjään, niin\nettä Wasili Andrejitshin täytyi muutaman kerran ohjata sitä tielle.\n\n\"Tuossa on oikealla viitta, tuossa toinen, tuossa kolmas\", luki Wasili\nAndrejitsh, -- \"ja kas tuossahan on edessä metsä\", ajatteli hän,\nkatsellen jotakin edessä häämöttävää mustaa. Mutta se, mikä hänestä\nnäytti metsältä, olikin vaan pensas. He sivuuttivat pensaan, ajoivat\nvielä noin parikymmentä syltä, -- ei ollut neljättä viittaa eikä\nmetsää.\n\n\"Siinä paikassa pitää tulla metsä\", ajatteli Wasili Andrejitsh ja,\nviinan ja teen innostamana, ajoi hän pysäyttämättä. Nöyrä ja hyvä\nluontokappale totteli ja juoksi milloin hölkytellen, milloin ravia\nsinne, minne ajettiin, vaikka tiesikin, että viedään ihan väärälle\nsuunnalle. Kului noin kymmenen minuuttia ja metsää vaan ei näkynyt.\n\n-- Taaskin jouduttiin pois tieltä, -- sanoi Wasili Andrejitsh,\nseisauttaen hevosen.\n\nNikita nousi ääneti pois reestä ja lähti, pidellen kiinni kauhtanataan,\njota tuuli milloin painoi häntä vastaan, milloin käänteli ja tempoeli\nirti, astuskelemaan lumihangessa; käveli ensin toista, sitte toista\npuolta. Pari, kolme kertaa hän poistui kokonaan näkyvistä. Vihdoin hän\npalasi ja otti ohjakset Wasili Andrejitshin käsistä.\n\n-- Oikealle on ajettava, -- sanoi hän kovasti ja varmasti ja käänsi\nhevosen.\n\n-- Aja sitte oikealle, jos on ajettava, -- sanoi Wasili Andrejitsh,\nantaessaan pois ohjakset ja pistäen kohmettuneet kätensä hihan suihin.\n-- Jospa e'es veisi takaisin Grishkinoon, -- lisäsi hän.\n\nNikita ei vastannut mitään.\n\n-- No, oleppas hyvä, ystäväni, -- huusi hän hevoselle, mutta hevonen\nastui vaan käyden, vaikka ohjia puisteltiinkin. Lunta oli polvia myöten\nja rekeä nytkäytti jokaisesta hevosen liikkeestä.\n\nNikita otti piiskan, joka riippui reen sevällä, ja löi hevosta. Nöyrä,\npiiskaan tottumaton hevonen ponnahti juoksuun, mutta alkoi kohta taas\nhölkytellä ja astua. Siten ajoivat he noin viisi minuuttia. Oli niin\npimeä ja niin ryöppysi yläältä ja alaalta, että välistä ei näkynyt\nvempelettäkään. Välistä oli, kuin reki olisi seisonut paikallaan ja maa\njuossut taaksepäin. Yht'äkkiä seisattui hevonen paikalleen,\nsilminnähtävästi tuntien edessään jotakin tavatonta. Nikita hyppäsi\ntaas keveästi reestä, heitti ohjakset ja meni hevosen eteen katsomaan,\nmitä se seisattui; mutta tuskin oli hän tahtonut astua askeleen\nhevosesta eteenpäin, kuin hänen jalkansa luiskahtivat ja hän alkoi\nluisua jotakin kuilua alas.\n\n-- Tpruu, tpruu, tpruu, -- sanoi hän itselleen, pudotessaan ja koettaen\npysättäytyä, vaan ei voinut, ja pysähtyi vasta upottuaan jalkoineen\nsyvänteen pohjalla olevaan paksuun kinokseen.\n\nJyrkänteen partaalla riippuva kinos, joka Nikitan pudotessa irtautui,\ntuli hänen päälleen ja lunta karisi hänen niskaansa.\n\n-- Sitäkös nyt on...! -- sanoi Nikita nuhtelevasti, ikäänkuin kinosta\npuhutellen ja puistellen lunta kauluksen sisästä.\n\n-- Nikita, Nikita hoi! -- huusi Wasili Andrejitsh ylhäältä. Mutta\nNikita ei hänelle vastannut.\n\nHänellä ei ollut aikaa, sillä hän puisteli pois lunta ja etsi sitte\npiiskaa, jonka oli pudotessaan kadottanut. Piiskan löydettyään tahtoi\nhän ryömiä suoraan takaisin, mitä tietä oli vajonnut; mutta\nylöskapuaminen ei onnistunut, hän soljui takaisin ja piti lähteä\nalahalla etsimään toista ylöspääsöä. Kolmen sylen päästä siitä\npaikasta, johon oli pudonnut, hän töin tuskin pääsi nelinryömin ylös ja\nastui syvänteen reunaa takaisin sinne, missä hevonen piti olla. Hevosta\nja rekeä hän ei nähnyt; mutta vastatuulta kun astui, niin hän,\nennenkuin näki heidät, kuuli Wasili Andrejitshin huudon ja Ruskon\nhirnunnan, joka hänet tunsi.\n\n-- Tulen, tulen. Mitä hahatat, -- sanoi hän. Vasta ihan reen luo\ntultuaan huomasi hän hevosen ja vieressä seisovan Wasili Andrejitshin,\njoka näytti suunnattoman isolta.\n\n-- Minne helvettiin sinä katosit? Takaisin pitää ajaa. Käännytään\nvaikka Grishkinoon, -- alkoi isäntä vihaisesti huutaa Nikitalle.\n\n-- Minä kyllä mielelläni, Wasili Andrejitsh, vaan minne tässä ajaa!\nSiinä on semmoinen horna, että ken sinne joutuu, ei poiskaan pääse.\nTöintuskin sieltä ylöskapusin.\n\n-- Eihän sitä tähänkään jäädä seisomaan? Jonnekinhan sitä pitää ajaa,\n-- sanoi Wasili Andrejitsh.\n\nNikita ei vastannut mitään. Hän istui reenlaidalle selin tuuleen päin,\nriisui jalkineensa ja karisteli ulos lumen, joka oli varsiin\ntunkeutunut, otti olkia ja tukki niillä tarkkaan sisältäpäin vasemmassa\nkengässä olevan rei'än.\n\nWasili Andrejitsh oli vaiti, ikäänkuin jättäen kaikki Nikitan valtaan.\nSaatuaan taas kengät jalkaansa Nikita nosti jalat rekeen, pani rukkaset\nkäsiinsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen pitkin kuilun äärtä.\nMutta tuskin olivat he sata askelta ajaneet, kun hevonen jälleen\npysähtyi. Sen edessä oli jälleen syvänne.\n\nNikita nousi taas reestä ja meni astumaan hangessa. Hän käveli jotenkin\nkauan. Vihdoin hän palasi vastakkaiselta suunnalta, kuin minne oli\nmennyt.\n\n-- Wasili Andrejitsh, oletteko siellä? -- huusi hän.\n\n-- Täällä olen, -- vastasi Wasili Andrejitsh. -- No, kuinka on?\n\n-- Eihän tässä pimeässä mitään selkoa saa. Kuiluja vaan. Pitää ajaa\ntuulta kohti.\n\nHe ajoivat taas, taas käveli Nikita ja tuli, upottuaan lumeen, taas\nhengästyneenä re'en luo.\n\n-- No? -- kysyi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Mitäs, ihan minä jo olen lopussa. Ja hevonenkin paikalleen pysähtyy.\n\n-- Mitäs nyt sitte tehdään?\n\n-- Paikalla. -- Nikita katosi taas ja palasi kohta takaisin.\n\n-- Tule perässä, -- sanoi hän, astuen hevosen edellä.\n\nWasili Andrejitsh ei enää komentanut, vaan teki kaikki, mitä Nikita\nkäski.\n\n-- Tänne, minun perässäni! -- huusi Nikita, mennen nopeasti oikealle\nja, tartuttuaan suitsiin, talutti Ruskon hankeen. Hevonen piti ensin\nvastaan, vaan hyppäsi sitte, toivoen päästä yli, ja kun ei jaksanut,\nniin upposi lumeen valjaita myöten. -- Nouskaa ylös! -- huusi Nikita\nWasili Andrejitshille, joka yhä istui reessä, tarttui toiseen aisaan ja\nalkoi auttaa vetämään.\n\n-- Vaikeatahan se on, hyväseni, puheli hän Ruskolle, vaan minkäs sille\ntekee, koeta nyt! No, no, pikkuisen vielä! -- huusi hän. Hevonen\ntempaisi pari kertaa, vaan ei päässyt sittenkään paikaltaan. Se\nliikutteli korviaan ja haisteli lunta, pää kumarassa, ikäänkuin jotakin\nmiettien. -- Kuulehan, hyväseni, ei tämä kelpaa, kehoitteli Nikita\nRuskoa. -- No, vielä kerta! -- Taas veti Nikita aisasta toiselta ja\nWasili Andrejitsh toiselta puolelta. Hevonen luimisti korviaan ja\ntempaisi sitte yht'äkkiä.\n\n-- No, no, elä pelkää, et uppoa, -- huusi Nikita. Hevonen hyppäsi\nkerran, toisen, kolmannen, pääsi vihdoin hangesta ja seisattui\nraskaasti huohottaen ja ravistellen itseään.\n\nNikita tahtoi viedä sen etemmäksi, mutta Wasili Andrejitsh hengästyi\nniin molemmissa turkeissaan, ett'ei voinut astua ja heittäytyi rekeen.\n\n-- Annahan huo'ahtaa, -- sanoi hän ja aukaisi huivin, jolla oli sitonut\nkiinni turkin kauluksen.\n\n-- Tässä ei estä mikään, loikokaa vaan, -- sanoi Nikita; -- minä\ntalutan. Ja Wasili Andrejitshin istuessa reessä talutti hän suitsista\nhevosta alaspäin vielä noin kymmenen askelta, sitte vähän ylöspäin ja\nseisattui.\n\nPaikka, johon Nikita seisattui, ei ollut alava ja semmoinen, mihin\nolisi lunta keräytynyt, vaan osaksi se oli kuitenkin törmän alla ja\nsuojassa tuulelta. Oli hetkiä, jolloin siinä tuuli ikäänkuin vähän\ntalttui, mutta se ei kestänyt kauan ja, ikäänkuin lepoa korjatakseen,\nmyrsky sen jälkeen kiiti sinne monta kertaa kovemmin ja vielä rajummin\ntempoi ja pyöri. Semmoinen tuulen puuska sattui sillä kertaa, kun\nWasili Andrejitsh, levähdettyään, nousi ylös reestä ja meni Nikitan luo\npuhellakseen siitä, mitä oli tehtävä. Molemmat hyykistäytyivät\nehdottomasti ja olivat ääneti, kunnes ankara puuska meni ohi. Rusko\npainoi myöskin ehdottomasti korvansa alas ja ravisti päätään. Niin pian\nkuin tuulen puuska oli hiukan talttunut otti Nikita rukkaset käsistään,\npisti ne vyöhön, hengitti käsiinsä ja rupesi päästämään vempeleestä\nhihnaa.\n\n-- Mitäs sinä teet? -- kysyi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Riisun valjaista, mitäs muuta? En jaksa enää, ikäänkuin anteeksi\npyytäen vastasi Nikita.\n\n-- Eikös sitte minnekään ajeta?\n\n-- Eikä ajeta, hevosen vaan uuvutamme. Sehän ei ole enää minkään\nnäköinen, -- sanoi Nikita, osottaen nöyrästi seisovaa, kaikkiin\nvalmista ja voimiaan ponnistellutta hevosta. -- Yötä pitää olla, --\nlisäsi hän, ikäänkuin olisi majataloon jäänyt yöksi, ja alkoi päästää\nrahetta. Länget laukesivat auki.\n\n-- Vaan eikös me palelluta? -- sanoi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Mitäs? Jos paleltuukin, niin eihän siitä millä pääse, -- sanoi\nNikita.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nWasili Andrejitshin oli molemmissa turkeissaan hyvin lämmin olla,\nvarsinkin sen jälkeen, kun hän oli lumessa kahlannut. Mutta vilu karmi\nhänen selkäänsä, kun hän käsitti, että todellakin piti jäädä siihen\nyöksi. Rauhoittuakseen istuutui hän rekeen ja kävi ottamaan esille\npaperosseja ja tulitikkuja.\n\nNikita riisui sillä aikaa hevosen valjaista. Hän päästi auki mahavyön\nja setolkkaremmin, otti irti ohjakset, kiersi vempeleen pois ja puheli\nyhtä mittaa hevoselle, kehoitellen sitä.\n\n-- No, tule tule, -- sanoi hän, taluttaen sitä aisoista -- Ja tähän\nsidon sinut kiinni. Panen olkia eteen ja otan kuolaimet suusta, --\npuheli hän ja teki, mitä sanoi.\n\n-- Kun syöt vähän, niin tulee iloisempi ollaksesi.\n\nMutta Rusko ei näkynyt rauhoittuvan Nikitan puheista, vaan oli levoton.\nSe muutteli jalkojaan, likistäytyi reen viereen, asettui takaperin\ntuulta vastaan ja hieroi turpaansa Nikitan hihaan.\n\nIkäänkuin vaan sentähden, ett'ei olisi maistamatta Nikitan tarjoomia\nolkia, joita hän pani hevosensa suun eteen, sieppasi Rusko kerran tukun\nreestä, mutta arveli heti, ett'ei nyt ollut aika olkia syödä, päästi\nirti ja tuuli riuhtaisi ne silmänräpäyksessä, kiidätti pois ja peitti\nlumeen.\n\n-- Nyt tehdään merkki, -- sanoi Nikita, käänsi reen keulan tuulta\nkohti, sitoi setolkkaremmillä aisat yhteen, nosti ne pystyyn ja veti\nkeulaan päin. -- Kun nyt jäädään lumen alle, niin hyvät ihmiset\naisoista huomaavat ja kaivavat esille, -- sanoi Nikita. -- Niin vanhat\nihmiset neuvoivat.\n\nWasili Andrejitsh höllitti sillä välin turkkinsa, peitti kasvonsa sen\nliepeillä ja raapaisi tulitikun toisensa perästä teräslaatikkoa\nvastaan, mutta hänen kätensä värisivät ja tuuli sammutti kaikki\nsytytetyt tikut, minkä ihan alussa, minkä juuri kuin hän nosti sen\npaperossin kärkeen. Vihdoin yksi tikku syttyi palamaan ja valaisi\nsilmänräpäyksen ajan hänen turkkinsa nahan, kätensä, jonka etusormessa\noli kultainen kantasormus, ja reen loimen alta esiinpistävät lumiset\noljet, -- ja paperossi syttyi palamaan. Pari kertaa veti hän ahnaasti\nsavua sisäänsä, nielaisi, puhalsi sen ulos viiksiensä läpi, tahtoi\nvielä vetää, mutta tuuli tempaisi tupakan ja tulen ja vei sinne, minne\noletkin.\n\nMutta nämäkin muutamat tupakan savut saivat Wasili Andrejitshin\niloiseksi.\n\n-- Kun kerran pitää yöksi jäädä, niin jäädään! sanoi hän päättävästi.\nJa nähtyään ylösnostetut aisat, teki hänen mieli tehdä parempi merkki\nja neuvoa Nikitaa. -- Odotahan minä teen vielä lipun, -- sanoi hän ja\nnosti ylös huivin, jonka oli kaulastaan ottanut ja oli heittämäisillään\nrekeen. Sitte otti hän pois käsineensä, kurottihe ylettyäkseen ja sitoi\nhuivin umpisolmuun kiinni aisan setolkkaremmiin.\n\nHuivi rupesi heti rajusti läpättämään, takeltui välistä aisaan, välistä\ntaas yht'äkkiä pullistui, pingoittui ja paukahteli.\n\n-- Sepä on sukkela konsti, -- sanoi Wasili Andrejitsh, ihaellen omaa\ntekoaan ja istuutui rekeen.\n\n-- Kahden olisi lämpimämpi, vaan ei sovita, -- sanoi hän.\n\n-- Kyllä minä itselleni paikan löydän, -- vastasi Nikita, -- vaan pitää\nensin hevonen peittää; se on ihan märkä. -- Antakaahan, -- lisäsi hän\nja otti reestä Wasili Andrejitshin alta loimen, pani sen kaksin\nkerroin, otti hevosen selästä valjaat ja setolkan ja peitti Ruskon.\n\n-- Ainakin tulee sun lämpimämpi, tuhmuri, -- sanoi hän, pannen jälleen\nsetolkan ja valjaat loimen päälle.\n\n-- Ette kai te tarvitse vaatetta? Ja oljet antakaa minulle, -- sanoi\nNikita lopetettuaan ja astuen jälleen reen luo.\n\nJa otettuaan kumpasetkin Wasili Andrejitshin alta meni hän reen taakse,\nkaivoi itselleen sinne lumeen kuopan, pani siihen oljet ja, painettuaan\nlakin silmilleen ja kääriydyttyään kauhtanaansa sekä peitettyään\nitsensä vaatteella, istuutui oljille ja nojasi reen selkäintä vasten,\njoka suojasi häntä tuulelta ja tuiskulta.\n\nWasili Andrejitsh pyöritteli tyytymättömänä päätään katsellessaan mitä\nNikita teki, sillä hän yleensäkään ei suvainnut talonpojan\nsivistymättömyyttä ja typeryyttä, ja alkoi valmistautua yöksi.\n\nHän tasoitteli rekeen jääneitä olkia, pani niitä paksummalta kylkensä\nalle, pisti kädet hihan suihin ja painoi päänsä reensevän nurkkaan,\ntuulen suojaan. Häntä ei nukuttanut. Hän vaan loikoi ja ajatteli.\nAjatteli sitä yhtä mikä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen elämänsä\nsisällys, ilo ja ylpeys; ajatteli sitä, kuinka paljon hän jo oli\nansainnut ja vielä saattoi ansaita rahaa, kuinka paljon hänen\ntuttavansa ansaitsivat ja omistivat rahaa, ja millä lailla he olivat\nansainneet ja ansaitsevat rahansa sekä miten hän, samoin kuin hekin,\nvielä voipi ansaita hyvin paljon rahaa.\n\n\"Tammet kelpaavat reen jalaksiksi. Hirsipuut sinään. Ja halkoja lähtee\nkai noin kolmekymmentä syltä desjatiinalta\", arvosteli hän näkemäänsä\nmetsää, jota nyt oli ostamaan menossa. \"Kymmentä tuhatta ruplaa en\nsittenkään anna, vaan noin kahdeksan tuhatta, ja ahomaat lukuun\nottamatta. Maanmittarille pistän kouraan sata ruplaa, vaikka puolikin\ntoista, niin hän mittaa minulle ahoa viisi desjatiinaa enemmän. Ja\nkyllä se kahdeksasta tuhannesta sen antaakin. Paikalla lyön\nkolmetuhatta pöytään, niin kyllä pehmiää\", -- ajatteli hän,\ntunnustellen käsivarrellaan, oliko lompakko povitaskussa. \"Vaan Jumala\nties, miten sitä käänteestä eksyttiin. Siinähän piti olla metsä ja\nvahtikoju. Koiriakin olisi pitänyt kuulua. Vaan eivätpähän hauku,\nkirotut, kun tarvis on\". Hän aukaisi vähän kaulusta ja alkoi kuunnella\nja katsella: pimeässä häämöitti vaan Ruskon pää ja selkä, jossa loimi\nliehui, eikä kuulunut muuta, kuin yhtä samaa tuulen ulvontaa, huivin\nläpätystä aisassa ja tuiskuavan lumen rapsahtelemista reenlaitaan. Hän\npeitti taas kasvonsa. \"Jospa tietäisi, pitääkö tässä yötä olla. No,\nvaan samantekevä, saavutaanpahan sitte huomennakin. Yksi päivä vaan\nturhaan menee. Ja eihän ne tällaisessa ilmassa nekään sinne pääse\". Ja\nhän muisti, että yhdeksäntenä päivänä hänen oli saatava teurastajalta\nrahaa. \"Tahtoi itse tulla, vaan nyt ei tapaa minua, ja eukko ei osaa\nsiltä rahaa ottaa, se kun on semmoinen taitamaton. Ei se osaa oikein\nkäyttäytyä\" -- ajatteli hän yhä edelleen, muistellen, miten hänen\neukkonsa ei osannut käyttäytyä stanovoinkaan [melkein sama kuin meillä\nvallesmanni. Suom.] kanssa, joka oli eilen ollut heillä vieraissa. --\n\"Tietäähän sen, -- nainen! Missä hän on mitään nähnyt? Ja mikä se\nmeidän talo oli vanhempien aikaan? Isä tuollainen varakas maanmoukka,\njolla oli ryynimylly ja majatalo, siinä koko omaisuus. Mutta mitäs minä\nolen viidessätoista vuodessa aikaansaanut? Nyt on puoti, kaksi kapakkaa\nja jauhomylly. Kaksi taloa on arennilla. Talo aittoineen rautakaton\nalla\", -- muisteli hän ylpeänä. \"Niin ei ollut isän aikaan. Ja kenen\nnimi se nyt pitäjäässä kajahtelee? Brehunovin\".\n\n\"Ja minkä tähden? Sen tähden, että pidän asioista huolta, koetan\nparastani, enkä ole niinkuin muut, jotka loikovat tahi muita tuhmuuksia\ntekevät. Ja minä en makaa yölläkään. Olipa myrsky taikka ei, niin olen\nliikkeellä sittenkin. Ja täten tulee jotakin tehdyksi. Vielä sitte\nluulevat, että rahat itsestään tulevat. Vaan ei, työtä pitää tehdä ja\najatella päänsä puhki. Luulevat, että onni luopi ihmisen. Tuossa on\nMironov, jolla nyt on monta miljoonaa. Ja miten hän ne sai? Kun tekee\ntyötä, niin Jumala antaa. Suokoon Jumala vaan terveyttä\". -- Ja ajatus,\nettä hänestäkin kerran saattoi tulla samallainen miljoonain omistaja,\nkuin Mironov, joka oli tyhjästä alkanut, innostutti niin Wasili\nAndrejitshin, että hänen teki mieli puhella jonkun kanssa. Mutta\nhänellä ei ollut, kenen kanssa puhella... Jospa olisi Gorjatshkinoon\npäässyt, niin olisi kartanon herran kanssa puhellut ja aukaissut hänen\nsilmänsä.\n\n\"Nytkös tuulee! Ajaa niin umpeen, ett'ei aamulla lähtemäänkään päästä\",\n-- ajatteli hän, kuunnellen tuulta joka ankarasti puhalsi reenkeulaa\nvasten ja vihmoi siihen lunta.\n\n\"Turhaan tottelin Nikitaa\", ajatteli hän. -- \"Olisi pitänyt ajaa, niin\nolisi ainakin jonnekin tultu. Vaikka Grishkinoon olisi takaisin\njouduttu ja oltu yötä Tarasin luona. Vaan istu nyt tässä koko yö. Ja\nmitä siitä hyvää lähtee? Minkä palkan Jumala antaa tyhjäntoimittajalle\nja hölmöille? Pitää e'es tupakoida\". Hän istuutui, otti esille\npaperossikotelonsa, kävi mahalleen, suojusti turkin liepeellä tulta,\nmutta tuuli tiesi aina tiensä ja puhalsi tikut sammuksiin. Vihdoin\nhänen onnistui saada tulta paperossiin ja se ilahutti häntä kovin.\nVaikka paperossia poltteli enemmän tuuli, kuin hän, niin hän sai\nkuitenkin vedetyksi pari kolme savua ja hänen tuli taas iloisempi olla.\nHän heittäytyi taas reen perään, peittäytyi ja alkoi taas muistella ja\nhaaveksia, ja torkahti. Mutta yhtäkkiä mikä lie ihan kuin häntä\nsurvaissut ja herättänyt hänet. Ruskoko se nyhtäisi olkia hänen altaan\nvaiko hänen ruumiissaan jotakin hytkäytti, mutta hän heräsi ja hänen\nsydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja kovasti, että hänestä näytti\nikäänkuin reki olisi tärissyt. Hän aukaisi silmänsä. Hänen ympärillään\noli kaikki niinkuin ennenkin, mutta näytti vaan valoisammalta.\n\"Sarastaa\", ajatteli hän, -- \"varmaan ei ole aamuun enää pitkältä\".\nMutta hän muisti heti, että oli valoisampi vaan sentähden, että kuu oli\nnoussut. Hän kohottautui ja katsasti ensin hevosta. Rusko seisoi yhä\ntakaperin tuuleen päin ja värisi kovasti. Lumen peittämä loimi oli\nkääntynyt toiselta puolen, valjaat olivat pudonneet syrjälleen ja\nhevosen luminen pää ja sen liehuva harja näkyivät nyt selvemmin. Wasili\nAndrejitsh kumartui reen selkäimen yli ja kurkisti sen taakse. Nikita\nistui yhä samassa asennossaan, kuin ennen. Vaate, jolla hän oli\nverhonnut itsensä, ja hänen jalkansa olivat lumen peitossa. \"Kun ei\nvaan mies paleltuisi, kovin on hänellä huonot vaatteet. -- Saan vielä\nvastata hänestä. Uuvuksiinsa juoksi eikä mies muutenkaan ole kovin\nhäävi\", ajatteli Wasili Andrejitsh ja tahtoi ottaa hevosen selästä\nloimen peittääksen sillä Nikitan. Mutta oli kylmä nousta ylös ja\nkääntyä, ja hän pelkäsi, että hevonen vilustuu. -- \"Mitä minä hänet\nmukaan otinkaan? Eukon tuhmuutta kaikki!\" ajatteli Wasili Andrejitsh,\nmuistellessaan vaimoaan ja heittäytyi jälleen entiselle paikalleen reen\nkeulaan. -- \"Samalla lailla oli setäkin kerran koko yön lumessa\nistunut\", muisti hän, -- \"eikä mitään. Vaan Tahvo, kun kaivettiin\nesille\", -- muistui hänelle toinen tapaus mieleen, -- \"oli kuollut ja\nkankea, kuin jäätynyt raato\".\n\n\"Olisin jäänyt Grishkinoon yöksi, niin ei olisi ollut mitään\". Ja\npantuaan turkkinsa hyvin kiinni, ett'ei lämmin pääsisi mistään ulos,\nvaan pitäisi varina joka paikan, kaulan, polvet ja jalat, sulki hän\nsilmänsä ja koetti maata. Mutta vaikka hän miten koettikin, ei hän\nvoinut nukkua, vaan tunsi päinvastoin olevansa ihan valpas ja vireä. Ja\ntaas rupesi hän laskemaan voittojaan ja saataviaan, taas alkoi hän\nylistellä itseään ja iloita itsestään ja asemastaan, mutta kaikki\nkeskeytti silloin hiipivä pelko ja tuo harmittava ajatus, ett'ei hän\nollut jäänyt yöksi Grishkinoon. Hän kääntelihe ja asettautui useita\nkertoja saadakseen mukavamman ja enemmän tuulen suojassa olevan\nasennon, mutta hänestä tuntui yhä vaan epämukavalta. Hän kohottautui\njälleen, muutti asentoa, kääri jalkansa peittoon, verhosi silmänsä ja\noli hiljaa. Mutta joko alkoi korkeissa huopakengissä olevia jalkoja\nkolottaa tahi puhalsi tuuli jostakin ja, vähän aikaa maattuaan, muisti\nhän harmissaan sitä, miten nyt olisi voinut rauhassa levätä lämpöisessä\ntuvassa Grishkinossa, ja hän kohottautui taas, kääntelihe, kääriytyi ja\npaneutui taas maata.\n\nKerran tuntui Wasili Andrejitshistä, että hän kuuli kaukaa kukonlaulua.\nHän ihastui, käänsi turkin kaulusta ja alkoi tarkkaan kuunnella, mutta\nvaikka hän hyvin jännittikin kuuloaan, ei hän kuullut muuta, kuin\ntuulen ulvovan aisoissa ja lumen reen laitaan pieksävän. Nikita istui\nsiinä, mihin oli istuutunut, koko ajan hievahtamatta eikä vastannut\nWasili Andrejitshillekään, joka pari kertaa puhutteli häntä. \"Hänellä\nei ole huolta mitään, makaa varmaan\", ajatteli Wasili Andrejitsh\nharmissaan, kurottautuen reen selkäimen yli katsomaan ihan lumen\npeitossa olevaa Nikitaa.\n\nSiten Wasili Andrejitsh nousi ja paneutui jälleen maata noin\nparikymmentä kertaa. Hänestä yö näytti loppumattomalta. -- \"Nyt tulee\nvarmaan jo kohta aamu\", ajatteli hän kerran, kohottautuen ja silmäillen\nympärilleen. \"Annas, kun katson kelloa. Vaan tulee vilu avata turkki.\nMutta kun saan tietää, että aamu on likellä, niin tulee iloisempikin\nolla. Ja sitte pannaan valjaisin\". Wasili Andrejitsh tiesi kyllä hyvin,\nett'ei vielä voinut olla aamu, mutta hän alkoi yhä kovemmin pelätä ja\ntahtoi samalla kertaa sekä vakuuttaida että pettää itseään. Hän aukaisi\nvarovasti sisäturkin hakaset, pisti kätensä poveen ja kopeloi kauan,\nennenkuin pääsi liiviin. Töintuskin sai hän esille hopeaisen kellonsa,\njossa oli emaljeerattu kukka, ja alkoi katsella. Ilman tulta ei hän\nnähnyt mitään. Hän kävi taas alassuin, niinkuin silloin paperossia\nsytyttäessään, ja otettuaan tunnustelemalla tulitikun, jossa oli\npaksuimmalta fosforia, sai hän sen syttymään ensi kerralta. Valaistuaan\nsillä kellontaulun hän katsahti eikä uskonut omia silmiään. Oli vasta\nkymmenen minuuttia yli kaksitoista. Koko yö oli vielä edessä.\n\n\"Onpas tämä yö pitkä!\" -- ajatteli Wasili Andrejitsh, tuntien\nvilunväreet selkäytimessään. Ja pantuaan taas turkkinsa kiinni ja\npeitettyään itsensä, hän painautui reen kolkkaan. Yht'äkkiä hän kuuli\nselvään yksitoikkoisessa tuulen kohinassa uuden, elävän olennon äänen.\nÄäni kasvoi tasaisesti ja, käytyään ihan selväksi, alkoi taas yhtä\ntasaisesti heiketä. Ei ollut epäilystäkään, että se oli susi. Ja susi\nulvoi niin lähellä, että tuulen kantamana kuuli selvään, miten se,\nleukojaan liikutellen, vaihetteli ääntään. Rusko kuunteli myöskin\ntarkkaan, korviaan luimistaen, ja kun susi oli lopettanut ulvontansa,\nniin se muutti jalkojaan ja kuorsahti varoittavasti. Tämän jälkeen ei\nWasili Andrejitsh millään mokomin enää voinut nukkua eikä rauhoittua.\nVaikka hän miten koetteli ajatella asioitaan, mainettaan, arvoaan ja\nrikkauttaan, niin pelko valtasi hänet valtaamistaan, ja kaikkiin hänen\najatuksiinsa sekaantui ensimmäisenä ajatus siitä, miksi hän ei jäänyt\nyöksi Grishkinoon.\n\n\"Vähät koko metsästä, ilman sitäkin on, Jumalan kiitos, asioita\nkylliksi. -- Äh, kun pääsisi nukkumaan\", puheli hän itsekseen. --\n\"Juopuneiden sanotaan paleltuvan\", ajatteli hän, -- \"ja minä join\". --\nJa hän tunsi, jotta alkoi vavista, itse tietämättä miksi, vilusta vaiko\npelosta. Hän koetti peittää itsensä ja loikoa niinkuin ennen, mutta ei\nvoinut sitä enää tehdä. Hän ei voinut olla paikallaan, hän tahtoi\nnousta ylös, tehdä jotakin haihduttaakseen itsessään syntyvän pelon,\njota vastaan hän tunsi olevansa voimaton. Hän otti jälleen esille\npaperossit ja tulitikut, mutta tikkuja oli enää jälellä ainoastaan\nkolme ja nekin huonoja. Kaikki kolme sammuivat syttymättä palamaan.\n\n-- Perhana sinut vieköön; senkin riivattu! -- haukkui hän tietämättä\nitse ketä ja viskasi pois rutistuneen paperossin. Tahtoi viskata\ntulitikkukotelonkin, mutta pidätti kätensä liikkeen ja pisti kotelon\ntaskuunsa. Hänen valtasi sellainen levottomuus, ett'ei hän voinut enää\npysyä paikoillaan. Hän nousi ylös reestä, asettui selin tuulta vasten\nja alkoi uudelleen sitoa kiinni vyötään kireälle ja matalalle.\n\n\"Mitä siitä paranee, että loikoo ja kuolemata odottaa, parempi on\nnousta hevosen selkään ja lähteä tiehensä\", juolahti hänelle yht'äkkiä\nmieleen. -- \"Hevonen ei jää tielle selässä ajaen. Ja hän\", ajatteli hän\nNikitaa, \"kuolee kuitenkin. Mitä hänen elämänsä on? Hänen ei ole sitä\nsäälikään, vaan minulla on kyllä, Jumalan kiitos, millä elää\"...\n\nJa päästettyään hevosen irti heitti hän suitset sen pään yli ja tahtoi\nhypätä selkään, mutta putosi takaisin. Silloin kävi hän reen laidalle\nja tahtoi siitä nousta. Mutta reki horjahti hänen painostaan ja hän\nputosi taas. Kolmannen kerran vielä talutti hän hevosen reen viereen ja\nnoustuaan varovasti laidalle, pääsi vihdoin mahalleen poikittain\nselkään. Oltuaan siten kotvan aikaa, hän kiskaisihe eteenpäin pari\nkertaa, heitti vihdoin toisen jalan hevosen selän yli ja kävi istumaan\nnojaten jalkojaan valjaiden sivuhihnoihin, jalustimien asemasta.\nSurvaus, joka siirsi reen paikaltaan, herätti Nikitan, hän kohottautui\nja Wasili Andrejitsjiistä kuului, että hän sanoi jotakin.\n\n-- Kun tottelee teitä, hölmöjä, niin hukka peri ihan suotta aikojaan,\n-- huusi Wasili Andrejitsh, korjasi polviensa alle turkin liehuvat\nliepeet, käänsi hevosensa ja ajoi pois reen luonta sinnepäin, missä\noletti metsän ja vahtikojun olevan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNikita oli istunut hievahtamatta reen takana siitä asti, kuin kävi\nsinne istumaan ja peitti itsensä säkkivaatteella. Niinkuin kaikki\nihmiset, jotka elävät luonnon parissa ja ovat tottuneet hätään, niin\nhänkin oli kärsivällinen ja saattoi rauhallisesti odottaa tunti-, jopa\npäiväkausiakin hätäilemättä tahi tuskastumatta. Hän kuuli, kuinka\nisäntä kutsui häntä, mutta ei vastannut sen tähden, ett'ei tahtonut\nliikkua paikaltaan. Se ajatus, että hän saattaa, jopa että hänen\nluultavasti täytyykin kuolla sinä yönnä, johtui hänelle mieleen\nsilloin, kuin hän istuutui reen taakse. Vaikka hänen vielä oli lämmin\nsekä teen juonnista että siitä, että hän oli paljon liikkunut ja\nkahlannut lumessa, niin hän tiesi, ett'ei sitä riittäisi kauaksi aikaa\nja ett'ei hän enää kykenisi liikkumalla saamaan ruumiinsa lämpimäksi,\nsillä hän tunsi olevansa kovin väsynyt. Hän tunsi olevansa samassa\ntilassa, kuin missä hevonen tuntee olevansa kun se seisattuu ja sitä\npitää ruokkia, että se uudelleen jaksaisi tehdä työtä. Sitä paitsi\nhänen toinen jalkansa, jossa oli rikkinäinen saapas, oli kohmettunut ja\nhän ei tuntenut enää suurta varvastaan. Ja koko hänen ruumiinsakin kävi\njo yhä kylmemmäksi.\n\nSe ajatus, että hän sinä yönnä kuolee, ei näyttänyt hänestä erittäin\nepämiellyttävältä eikä erittäin kamalalta. Epämiellyttävältä ei hänestä\nnäyttänyt se ajatus sentähden, että koko hänen elämänsä ei ollut ollut\nalituista lepopäivää, vaan päinvastoin lakkaamatonta työpäivää, johon\nhän alkoi väsyä. Eikä erittäin kamala ollut se ajatus sen tähden, että\nhän paitsi niistä isännistä, niinkuin Wasili Andrejitsh, joita hän\npalveli täällä, tunsi olevansa riippuvainen, toisestakin yli-isännästä,\nHänestä, joka oli lähettänyt hänet tähän elämään, ja että hän tiesi\nkuollessaankin jäävänsä sen isännän valtaan ja sen isännän ei tekevän\nvääryyttä kellekään.\n\n\"Sääli on jättää se, mihin on elämässä tottunut. Vaan minkäs sille\ntekee? Uuteenkin pitää tottua.\"\n\n\"Synnit?\" juolahti hänen päähänsä ja hän muisti juoppoutensa, viinaan\nmenettämät rahansa, vääryytensä vaimoaan kohtaan, torat, sen, ett'ei\nkäynyt kirkossa ja paastoa vaarinottanut ja kaikki, mistä pappi oli\nnuhdellut häntä ripittäessään. \"Tietysti minä olen syntejä tehnyt. Vaan\nolenkos minä ne itse päälleni ottanut? Semmoiseksi näkyy Jumala jo\nminut luoneen. Niin kyllä synnit. Minnes niistä pääset?\"\n\nNiin ajatteli hän sitä, mikä saattoi hänelle tapahtua sinä yönnä ja,\nratkaistuaan asian sillä lailla, antautui hän niiden ajatusten ja\nmuistojen valtaan, jotka itsestään johtuivat hänelle mieleen. Ja hän\nmuisti vaimonsa tulon, työmiesten juomingit, oman kieltäymisensä viinaa\njuomasta, tämän matkan, Tarasin tuvan, puheet talon ja'osta, oman\npoikansa ja Ruskon, jonka nyt oli lämmin loimen alla ja isännän, joka\nkäännellessään narisutti rekeä. \"Etpä taida itsekään, hyvä mies, olla\ntyytyväinen, että tielle läksit\", ajatteli hän, \"semmoisesta elämästä\nei tee mieli kuolla -- toista on meikäläinen.\" Ja kaikki nämä muistot\nja ajatukset alkoivat mennä sekaisin, hämmentyä hänen aivoissaan. Ja\nhän nukkui.\n\nKun Wasili Andrejitsh, noustessaan hevosen selkään, liikahutti rekeä ja\nreen perä, johon Nikita nojautui, kokonaan kääntyi syrjään, niin että\njalas satutti häntä kylkeen, niin hän heräsi ja oli vasten tahtoaankin\npakoitettu muuttamaan asentoa. Vaivoin oikoen jalkojaan ja karisuttaen\nniistä lumen hän nousi ja heti tunki kova vilu koko hänen ruumiinsa\nläpi. Oivallettuaan asian laidan tahtoi hän, että Wasili Andrejitsh\nolisi jättänyt hänelle, hevoselle nyt tarpeettoman, loimen, jotta hän\nsillä olisi voinut verhoutua, ja hän huusi siitä hänelle.\n\nMutta Wasili Andrejitsh ei seisauttanut, vaan katosi lumituiskuun.\nJäätyään yksin Nikita hetkisen mietti, mitä oli tehtävä. Mennä\nihmisasuntoa etsimään, siihen hän ei tuntenut kykenevänsä ja käydä\nentiselle paikalleen istumaan oli enää mahdotonta, se kun jo oli ihan\nlumen peitossa. Reessä tunsi hän, ett'ei voinut lämmetä, sillä ei ollut\nmillä peittäytyä, ja hänen turkkinsa ja kauhtanansa eivät lämmittäneet\nhäntä. Hänen oli niin kylmä, kuin olisi ollut paitasillaan. -- Hän\nseisoi vähän aikaa, mietti, huo'ahti sitte ja, ottamatta vaatetta\nkorviltaan, paiskautui rekeen isännän paikalle.\n\nHän kyyhistyi kippuraan ihan reen pohjalle, vaan ei tullut mitenkään\nlämpimäksi. Siten makasi hän noin viisi minuuttia, väristen koko\nruumiillaan. Sitte meni väristys ohi ja hän alkoi vähitellen kadottaa\ntajuntansa. Kuolemako se oli vai uni, sitä hän ei tiennyt, mutta tunsi\nolevansa yhtä valmis kumpaankin. Jos Jumala määrää heräämään eloon\nvielä tässä maailmassa ja, niinkuin tähän asti, olemaan renkinä,\nhoitamaan yhä muiden ihmisten hevosia, vetämään vieraita jyviä myllyyn,\naina samalla lailla juopoittelemaan ja vannomaan, ett'ei enää koskaan\njuo, ja samalla lailla antamaan rahansa eukolleen ja sille\ntynnyrintekijälle ja yhä odottamaan poikansa täysi-ikäisyyttä, -- niin\nse on Hänen pyhä tahtonsa. Jos taas Jumala määrää heräämään toisessa\nmaailmassa, jossa kaikki tulee olemaan yhtä uutta ja iloista, kuin ensi\nlapsuudessa olivat täällä äidin hyväilyt, lasten leikit, niityt, metsät\nja mäenlaskut talvella, ja alkaa toinen, muista ihan erillinen, uusi\nelämä, -- niin sekin on Hänen pyhä tahtonsa. Ja Nikita meni kokonaan\ntainnuksiin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSillä välin ajoi Wasili Andrejitsh, kannustaen hevosta jaloillaan ja\nlyöden sitä ohjasten perillä, sinne päin, missä jostakin syystä oletti\nmetsän ja vahtikojun olevan. Tuisku sokaisi hänen silmiään ja tuuli\nikäänkuin pidätti häntä, mutta hän ajoi vaan hevosta lakkaamatta,\nkumartuen eteenpäin ja yhä sulkien turkkiaan ja kääntäen sen liepeitä\nalleen ja setolkan väliin, joka kylmänä ja täynnä nauloja esti häntä\noikein istumasta. Hevonen juosta hölkytteli nöyrästi, vaikka\nvaivaloisesti, sinne, minne sitä ajettiin.\n\nNoin viisi minuuttia näytti hän ajavan suoraan eteenpäin, näkemättä\nmitään muuta, kuin hevosen pään ja valkoisen aavikon, ja kuulematta\nmuuta kuin tuulen vinkuvan hevosen korvien ja oman turkinkauluksensa\nkohdalla.\n\nYht'äkkiä hänen edessään häämöitti jotakin mustaa. Hänen sydämmensä\nalkoi iloisesti sykkiä ja hän ajoi sitä kohti, luullen jo näkevänsä\nkylän talojen seiniä. Mutta se, mikä häämöitti, ei seisonut paikallaan,\nei ollut kylä, vaan liikkui ja olikin rajamerkki, jonka ympäri oli\nkasvanut korkeata marunaa, jota tuuli viheltäen huojutti yhä samalle\nsuunnalle. Jostakin syystä tämä näky sai Wasili Andrejitshin\nvavahtamaan ja hän rupesi sukkelaan ajamaan hevosta huomaamatta sitä,\nettä hän ihan muutti suuntaa ja ajoi nyt aivan toisaalle, vaikka yhä\nkuvitteli mielessään ajavansa vahtikojua kohti. Mutta hevonen painoi\nyhä oikealle ja sen tautta hän koko ajan käänteli sitä vasemmalle.\n\nJälleen häämöitti hänen edessään jotakin mustaa. Hän ihastui\nvakuutettuna, että nyt se varmaan oli kylä. Mutta se oli taaskin\nsamallainen rajamerkki. Taaskin huojui yhtä armottomasti ruoho\npelästyttäen Wasili Andrejitshiä. Mutta tämän rajamerkin vieressä kulki\njälki, jota tuuli ajoi umpeen. Wasili Andrejitsh pysäytti, kumartui ja\nkatseli: se oli hiukan lumen peittämä hevosjälki eikä voinut olla\nkenenkään muun, kuin hänen oman hevosensa jälki. Hän oli\nsilminnähtävästi tehnyt kierroksen ja pienellä alalla. \"Hukkaan minä\ntässä joudun\", ajatteli hän, mutta ett'ei pelko valtaisi häntä, alkoi\nhän yhä kovemmin ajaa hevosta tuijottaen valkoiseen lumiaavikkoon,\njossa hän ei nähnyt muuta, kuin välistä ilmestyviä ja kohta taas\nkatoavia valopisteitä. Kerran oli, kuin hän olisi kuullut koirain\nhaukuntaa tahi susien ulvontaa, mutta nämä äänet olivat niin heikkoja\nja epämääräisiä, ett'ei hän tiennyt, kuuliko hän vaiko oli vaan\nkuulevinaan ja seisauttaen hevosen alkoi hän tarkkaan kuunnella.\n\nYht'äkkiä kaikui hirveä, huimaava huuto hänen korvissaan ja kaikki\nalkoi väristä ja vavista hänen ympärillään. Wasili Andrejitsh tarttui\nhevosen korviin, mutta hevosenkin kaula vapisi kokonaan ja hirveä huuto\nkävi vieläkin kamalammaksi. Muutamaan sekuntiin Wasili Andrejitsh ei\nvoinut tointua ja käsittää mitä oli tapahtunut. Tapahtunut oli\nkuitenkin vaan se, että Rusko, joko itseään rohkaistakseen tahi\nkutsuakseen avuksi, hirnahti kovaan ja pitkään.\n\n\"Hyi senkin kirottua, kun säikäytti!\" sanoi Wasili Andrejitsh\nitsekseen.\n\nMutta käsitettyään pelkonsa oikean syyn ei hän enää voinut haihduttaa\nsitä.\n\n\"Pitää malttaa mieltään, olla tyyni\", -- sanoi hän itselleen, vaan\nsamalla kuitenkaan ei voinut olla ajamatta hevosta. Ja hän ei\nhuomannut, ett'ei ajanut enää vasta- vaan myötätuuleen. Hänen\nruumistaan paleli, varsinkin reisistä, mistä se oli peittämättä ja\nkosketti setolkkaan, kivisti ja puistatti. Hän unhotti vahtikojun ja\ntoivoi nyt vaan sitä, että pääsisi takaisin reen luo, ett'ei hukkuisi\nyksin, kuin se maruna tuossa kauheassa lumituiskussa.\n\nYht'äkkiä hevonen vajosi hänen allaan, se oli joutunut lumikaivantoon\nja alkoi nyt potkia jaloillaan ympärinsä. Wasili Andrejitsh hypähti\nalas, jolloin hän sysäsi kokonaan sivulle valjaiden sivuhihnan, johon\nhän oli tukeutunut jaloillaan, alas hypätessään hän työnsi sivulle\nloimenkin, josta oli kiinni pitänyt. Heti kun hän oli hypähtänyt alas\nhevosen selästä, pääsi hevonenkin ennalleen, nykäisi eteenpäin, hypähti\nkerran, sitten toisenkin ja lähti menemään raahaten perässään\nkiemurtelevaa loimea ja vetohihnaa, se hävisi isäntänsä silmistä\njättäen tämän yksikseen lumimassojen keskelle. Wasili Andrejitsh juoksi\nhevosen perästä, mutta lumi oli niin syvää ja turkki niin raskas,\nett'ei hän päässyt enempää kuin parikymmentä askelta, jolloin hän\nvajosi aina polviaan myöten; sitten jäi hän hengästyneenä seisomaan\npaikalleen. \"Metsät, jäärä, vuokratut talot, kauppa, kapakat\", ajatteli\nhän, \"mitä niistä nyt kaikista tulee? Mitä sitten tapahtuu täällä\nminulle? Niin ei voi olla!\" välähti hänen aivoissaan. Ja erikoisen\nmielleyhtymän kautta muisti hän tuulenpieksämää marunaa, jonka hän oli\nohittanut kaksi kertaa ratsastuksensa aikana, ja hänet valtasi\nsellainen kauhu, ett'ei hän ollenkaan voinut uskoa siihen\ntodellisuuteen, mitä hänelle oli tapahtumassa. Hän ajatteli: \"Eikö tämä\nkaikki sittenkin ole vain unta?\" ja tahtoi herätä; mutta se ei\nollutkaan unta, josta hän olisi voinut herätä. Se oli ihan oikeaa\nlunta, joka piiskasi hänen kasvojaan ja häntä värisytti, ja se oli\naivan oikea hätätila, johon hän oli nyt yksin joutunut, samoinkuin tuo\nmarunakin; häntä näytti odottavan vääjäämätön, pikainen, kaikki aistit\nja ymmärryksen sumentava kuolema.\n\n\"Taivaan kuningatar, ihmeitätekevä Nikolaus!\" hän huudahti muistellen\nsamalla eilistä kirkkorukousta ja mustunutta pyhimyksenkuvaa\nmaalauksineen ja kultaisine kehyksineen ja kynttilöitä, jotka hän oli\nostanut sytyttääkseen tämän pyhimyksenkuvan edessä ja jotka tuotiin\nhänelle heti takaisin ja jotka hän sitten, kun ne olivat tuskin\nsyttyneet, pani jälleen säilöön laatikkoonsa. Ja nyt hän rukoili tätä\nsamaa ihmeitätekevää Nikolausta pelastuakseen ja lupasi hänelle\nkiitosjumalanpalveluksen ja kynttilöitä. Mutta samalla hän oli\nehdottomasti selvillä siitä, että tämä pyhimyksenkuva kehyksineen ja\nkynttilät ja jumaliset ja rukoukset, jotka kaikki tosin siellä kirkossa\nolivat hyvin tärkeitä ja tarpeellisia, eivät voineet häntä mitenkään\nauttaa, ja ett'ei toisaalta noiden kynttilöiden ja rukousten ja\ntoisaalta hänen surullisen tilansa välillä ollut eikä tulisikaan\nolemaan mitään yhteyttä.\n\n\"En saa menettää rohkeuttani\", sanoi hän itselleen. \"Minun täytyy\nseurata hevosen jälkiä, muuten nekin katoavat näkyvistä\". Ja hän lähti\nliikkeelle. Mutta vaikka hän oikeastaan aikoi kulkea rauhallisesti,\nalkoi hän kuitenkin juosta, kaatuili jatkuvasti, nousi taas ylös ja\nkaatui jälleen. Sellaisissa paikoissa, joissa lumi ei ollut syvää,\nnäkyivät hevosenjäljet tuskin ollenkaan. \"Olen mennyttä miestä\",\najatteli Wasili Andrejitsh, \"minä kadotan vielä nämä jäljet\". Mutta\nsiinä silmänräpäyksessä hän huomasi eteensä katsahtaessaan jotain\ntummaa. Se oli ruskeankeltaista, eikä yksin ruskeankeltaista, vaan reki\nylösnostettuine aisoineen. Ruskeankeltainen, josta setolkka, sivuhihna\nja loimi olivat kokonaan pois luiskahtaneet, ei ollut enää\naikaisemmalla paikallaan, vaan lähempänä aisoja lyöden päätään sinne\ntänne, ja suitset, joiden päälle hän oli astunut, liukuivat alas. Kävi\nilmi, että Wasili Andrejitsh oli jäänyt loukkuun siihen syvänteeseen,\nmissä aiemmin sama oli Nikitalle tapahtunut, ja että hevonen oli tuonut\nhänet takaisin reen luo ja että paikka, missä hän oli eronnut\nhevosesta, ei ollut reestä 50 askelta kauempana.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Wasili Andrejitsh oli raahautunut reen luokse, piti hän siitä\nkiinni ja seisoi siinä kauan, liikkumatta, koettaen rauhoittua ja saada\nhengityksensä tasaantumaan. Nikita ei ollut enää entisellä paikallaan;\nmutta reessä makasi jotain, joka oli jo aivan kokonaan lumen peittämä:\nWasili Andrejitsh arvasi, että se oli Nikita. Wasili Andrejitshin pelko\noli nyt kokonaan kadonnut, ja jos hän vielä nytkin jotain kammosi, oli\nse juuri tuo kauhea tuskantila, joka hänet oli vallannut hevosen\nselässä ja nimenomaan silloin, kun hän oli joutunut yksin tuohon\nlumikaivantoon. Millään muotoa hän ei olisi antanut käydä niin, että\ntuo kauhu valtaisi hänet uudelleen, ja jott'ei niin kävisi, hän ei\nsaisi ajatella itseään vaan jotain muuta, hänen täytyisi jotain tehdä.\nSiksipä hän asettui selkä tuulta vastaan ja höllitti turkkinsa vyön.\nNiin pian kuin hän sitte vähän oli saanut hengityksensä asettumaan,\nkaristi hän lumen lappaistaan ja kintaistaan ja sitoi uudelleen vyön\nkiinni kireälle ja matalalle, joten hän sen sitoi aina, kun meni ulos\nrekilöistä ostamaan talonpoikain tuomia jyviä. Hän valmistautui työhön.\nEnsimmäinen teko, mikä hänestä oli tehtävä, oli se, että piti irroittaa\nhevosen jalka. Wasili Andrejitsh tekikin niin, irroitti ohjakset, sitoi\nRuskon jälleen kiinni reensevän rautaan entiselle kohdalle ja alkoi\nkorjata paikoilleen valjaita, setolkkaa ja lointa. Mutta silloin hän\nnäki, että reessä jotakin liikkui ja lumen alta, johon se oli\npeittynyt, kohosi Nikitan pää. Hän kohottautui nähtävästi suurella\nvaivalla, istuutui ja huitoi hyvin kummallisesti käsillään nenänsä\nedessä ikäänkuin olisi kärpäsiä ajanut pois, sekä sanoi jotakin, mikä\nWasili Anrejitshista kuului, kuin hän olisi kutsunut häntä luokseen.\n\nWasili Andrejitsh jätti loimen korjaamisen kesken ja meni reen luo.\n\n-- Mitä sinä? -- kysyi hän. -- Mitä sinä sanot?\n\n-- Kuo-oo-len nyt, -- sai Nikita vaivoin ja katkonaisella äänellä\nsanotuksi. -- Antakaa saatavani pojalleni. Tahi eukolle -- yhden\ntekevä.\n\n-- Mitä, oletko paleltunut? -- kysyi Wasili Andrejitsh.\n\n-- Tunnen kuoleman tulevan... Anteeksi, Kristuksen tähden... -- sanoi\nNikita itkevällä äänellä yhä huitoen käsillään, ikäänkuin kasvoistaan\nolisi kärpäsiä ajanut.\n\nWasili Andrejitsh seisoi noin puoli minuuttia ääneti ja liikkumatta,\nastui sitte yht'äkkiä ja yhtä ratkaisevasti, kuin hän aina paiskasi\nkättä edullista kauppaa tehdessään, askeleen taaksepäin, veti ylös\nturkkinsa hihat ja alkoi molemmin käsin kaivaa pois lunta Nikitan\npäältä ja reestä. Sen tehtyään päästi hän nopeasti irti vyönsä, aukaisi\nturkkinsa ja, survaistuaan Nikitaa, kävi hänen päällensä peittäen häntä\nei ainoastaan turkillaan, vaan myöskin koko lämpöisellä, varisella\nruumiillaan.\n\nKorjattuaan käsillään turkinliepeitä reen laidan ja Nikitan väliin ja\npainaen niitä polvillaan, Wasili Andrejitsh makasi siten alas-suin,\nnojasi päätään reensepään eikä kuullut nyt enää hevosen liikkeitä ja\ntuulen ulvontaa, vaan ainoastaan Nikitan hengitystä. Nikita makasi\nensin kauan hievahtamatta, huo'ahti sitte kovaan ja liikahti, kun\nsilminnähtävästi alkoi lämmetä.\n\n-- No, näetsen nyt, ja sinä kun jo sanoit kuolevasi! Makaa nyt ja\nlämpene tällä lailla... -- alkoi Wasili Andrejitsh.\n\nMutta ihmeekseen ei hän voinut puhua enemmän, sillä kyyneleet\nkiertyivät hänen silmiinsä ja alaleuka alkoi nopeasti vavista. Hän\ntaukosi puhumasta ja nieli vaan sen, mikä nousi hänelle kulkkuun.\n\n\"Kylläpäs minä pelästyin, kun nyt olen näin heikko\", ajatteli hän\nitsekseen. Mutta tämä heikkous ei ollut hänelle vähääkään\nvastenmielinen, vaan tuotti hänelle päinvastoin erityistä iloa,\njommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.\n\n-- Ollaan vaan tällä lailla! -- puheli hän itsekseen tuntien omituista,\nsuloista riemua. Ja jotenkin kauan makasi hän siten ääneti, hieroen\nsilmiään turkin nahkaan ja vetäen polven väliin turkin oikeanpuolista\nlievettä, jota tuuli yhä käänteli nurin.\n\nMutta häntä halutti kovin ilmaista jollekin tämän iloisen mielialansa.\n\n-- Nikita! -- sanoi hän.\n\n-- Hyvä on, lämmin, -- vastattiin hänelle alhaalta päin.\n\n-- No niin, veli kulta! Ja minut oli jo ihan hukka periä. Sinä olisit\npaleltunut, ja minä... Mutta siiloin alkoivat taas hänen leukapielensä\nvavista, hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyyneleillä ja hän ei saanut\nenempi sanotuksi.\n\n\"No, sama se\", ajatteli hän. -- \"Tiedänpähän itse, mitä tiedän\", -- ja\nhän vaikeni.\n\nMuutamia kertoja katsoi hän ylös hevoseen ja näki, että sen selkä oli\nalaston ja että loimi ja valjaat riippuivat lumessa. Hän tiesi, että\nolisi pitänyt nousta ylös ja peittää hevonen, mutta hän ei uskaltanut\nhetkeksikään jättää Nikitaa ja häiritä sitä iloa, jota hän nautti. Nyt\nei hän tuntenut pelkoa mitään.\n\nNikita lämmitti häntä alhaalta ja turkki päältäpäin; ainoastaan hänen\nkätensä, joilla hän piteli turkkinsa liepeitä Nikitan sivuja vastaan,\nja jalkansa, joista tuuli lakkaamatta puhalteli pois turkin, alkoivat\njähmettyä. Niistä hän ei kuitenkaan huolinut, vaan siitä, miten saisi\nallaan makaavan miehen lämpenemään.\n\n-- Ei se pääse siitä mihinkään, -- puheli hän itsekseen tästä\nlämmittelemisestä yhtä kerskaavasti, kuin aina kauppoja tehdessään.\n\nSiten makasi Wasili Andrejitsh jotenkin kauan. Ensin kiiti hänen\nmielikuvituksessaan muistot myrskystä, aidoista ja hevosesta, joka\nvapisi hänen silmäinsä edessä, ja Nikitasta, joka makasi hänen allaan;\nsitte niihin sekaantui muistot juhlasta, hänen vaimostaan ja\nstanovoista, kynttilälaatikosta, ja taaskin Nikitasta, joka makasi sen\nlaatikon alla; sitte ilmestyi talonpoikia, ostajia ja myyjiä, ja\nvalkoisia seiniä ja rautakattoisia taloja, joiden alla Nikita makasi,\nsitte kaikki hämmentyi, sekaantui yhteen ja, kuin taivaan kaaren värit,\njotka yhtyvät yhdeksi valkoiseksi valoksi, kaikki nämä eri muistot\nhälvenivät tyhjiin, ja hän nukkui. Hän nukkui kauan uneksimatta, mutta\npäivän valjetessa ilmestyi jälleen unennäköjä. Hänestä näytti, että hän\nseisoi kynttilälaatikon ääressä, että muudan nainen pyysi ostaa viiden\nkopeikan kynttilän, että hän tahtoo antaa hänelle kynttilän, mutta hän\nei voi nostaa käsiään, ne kun olivat kiinni taskuissa. Hän tahtoo\nkiertää laatikon ympäri, vaan jalat eivät liiku ja uudet, kiiltävät\nkalossit ovat kasvaneet kiinni lattiaan; hän ei saa niitä nousemaan\nylös eikä jalkoja niistä ulos. Ja yht'äkkiä kynttilälaatikko ei ole\nenää laatikko, vaan vuode ja Wasili Andrejitsh on makaavinaan mahallaan\nlaatikon päällä s.o. vuoteellaan kotonaan. Hän makaa vuoteellaan eikä\nvoi nousta ylös, vaikka pitää nousta, sillä kohta tulee häntä hakemaan\nstanovoi, Ivan Matvejitsh, jonka kanssa pitää lähteä joko metsää\nostamaan tahi korjaamaan valjaita Ruskon selässä. Ja hän kysyy\nvaimoltaan:\n\n-- No, onko hän käynyt! -- Ei, vastaa vaimo, ei ole käynyt. -- Ja hän\nkuulee jonkun ajavan kuistin eteen. Se on varmaankin hän. -- Ei, ajoi\nohi. -- Kuulehan, eikö hän vieläkään ole tullut. -- Ei ole. -- Ja hän\nmakaa jo vuoteellaan eikä voi nousta ylös, odottaa vaan, ja odotus on\nsekä tuskallinen että iloinen. Ja yht'äkkiä tapahtuu ilo, saapuu se,\njota hän on odottanut, mutta se ei ole Ivan Matvejitsh, vaan joku\ntoinen, vaikka kuitenkin se sama, jota hän odottaa. Hän tulee ja kutsuu\nhäntä ja se joka häntä kutsuu, on se sama, joka huusi hänelle ja käski\nkäydä Nikitan päälle makaamaan. Ja Wasili Andrejitsh on hyvillään, että\ntuo joku tuli häntä hakemaan. -- Tulen! huutaa hän iloissaan. Ja tämä\nhuuto herätti hänet. Ja hän herää, vaikka aivan toisellaisena, kuin oli\nnukkunut. Hän tahtoo nousta, vaan ei voi. Tahtoo liikuttaa kättään, --\nei voi. Jalkaansa, -- ei voi. Tahtoo kääntää päätään, sitäkään ei voi.\nJa hän ihmettelee sitä, vaan ei ole siitä millään. Hän ymmärtää, että\nse on kuolema, mutta ei ole siitäkään millään. Ja hän muistaa, että\nNikita on hänen allaan, on lämmennyt ja on hengissä, ja hänestä on,\nkuin hän olisi Nikita ja Nikita hän ja ett'ei hänen henkensä ole\nhänessä itsessään, vaan Nikitassa. Hän jännittää kuuloaan ja kuulee\nNikitan hengityksen, jopa heikon kuorsaamisenkin. -- \"Nikita elää, siis\nminäkin elän\", -- sanoo hän riemuissaan itsekseen. Ja jotakin aivan\nuutta, jota hän ei ollut koko elinijässään tuntenut, astuu alas hänen\nsieluunsa.\n\nJa hän muistaa rahat, puodin, talon, kaupat, Mironovin miljoonat, ja\nhänen on vaikea käsittää, minkätähden se mies, joka tunnettiin Wasili\nBrehunovin nimellä, on toiminut niissä töissä, joissa on toiminut.\n\n-- \"Mutta eihän hän ole tietänyt, mitenkä asian oikea laita on\", --\najatteli hän Wasili Brehunovia. \"Jos en ole tietänyt tähän asti, niin\nnyt sen tiedän. Erehtymättäni sen _nyt tiedän_.\" Ja taas kuulee hän sen\nhäntä kutsuvan, joka jo oli häntä huutanut. -- Tulen, tulen! -- vastaa\nkoko hänen olentonsa ihastuneena, heltyneenä. Ja hä tuntee olevansa\nvapaa eikä minkään enää pidättävän häntä.\n\nJa muuta mitään Wasili Andrejitsh ei enää nähnyt tai kuullut eikä\ntuntenut tässä maailmassa.\n\nYmpärillä tuiskusi yhä samalla lailla. Samat vihurit pyörittelivät\nlunta ja peittelivät kuolleen Wasili Andrejitshin turkkia, kokonaan\nvapisevaa Ruskoa ja pikkuruisen vaan enää näkyvää rekeä ja sen pohjalla\nmakaavaa, kuolleen isännän alla lämpenevää Nikitaa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNikita heräsi aamun valjetessa. Hänet herätti vilu, joka jälleen alkoi\ntunkea hänen selkäänsä. Hän näki unta, että oli ajamassa kotiin\nmyllystä talon jauhokuormaa, kääntyi Ljapinin kohdalla sillan ohi ja\nsitoi kuorman kiinni. Ja hän uneksi, että konttasi kuorman alle ja\ntahtoo nostaa sitä hartioillaan. Mutta kummallista! kuorma ei\nhievahdakaan, vaan tarttui kiinni hänen selkäänsä, ja hän ei jaksa sitä\nnostaa eikä pääse pois sen alta. Hänen lanteensa ovat ihan\nmuserruksissa. Ja ihanhan hän on kylmäkin! Pitää päästä pois. \"Anna jo\nolla!\" sanoo hän jollekin, -- sille, joka painaa häntä kuormalla\nselkään. -- \"Ota säkit pois!\" -- Mutta kuorma painaa häntä yhä\nkylmempänä, kun yht'äkkiä jysähtää jokin ja hän herää kokonaan ja\nmuistaa kaikki. Kylmä kuorma se on kuollut, kylmennyt isäntä, joka\nmakaa hänen päällään. Se mikä jysähti, oli Rusko, joka potkaisi kaksi\nkertaa kavioillaan rekeä vastaan.\n\n-- Wasili Andrejitsh, Wasili Andrejitsh! -- sanoo Nikita isännälle\nvarovasti, aavistaen, mitä oli tapahtunut ja selkäänsä ponnistaen.\n\nMutta isäntä ei vastaa. Ja hänen mahansa ja jalkansa ovat kankeat ja\nkylmät ja painavat kuin lyijy.\n\n\"Kuollut varmaan. Herra suokoon hänelle taivaan autuuden!\" -- ajattelee\nNikita.\n\nHän kääntelee päätään, kaivelee kädellään lumen pois edestään ja\naukaisee silmänsä. On valoisa. Samalla lailla viheltelee tuuli aisoissa\nja samalla lailla pyryää lumi, sillä erotuksella vaan, ett'ei se enää\nkovaan pieksä reen laitaa, vaan hiljaa peittelee rekeä ja hevosta, yhä\nkorkeammalle, ja hevonen ei kuulu enää liikahtavan ja hengittävän.\n\"Varmaan jo sekin on paleltunut\", muistaa Nikita Ruskoa. Ja todella\nolivatkin ne kavion kolahdukset rekeä vastaan, jotka herättivät\nNikitan, ihan jo kohmettuneen Ruskon viimeiset kuoleman ponnistukset\npysytellä jaloillaan.\n\n-- \"Herra, taivaan Isä, näköjään kutsut minutkin pois\", -- sanoi Nikita\nitsekseen. -- \"Tapahtukoon Sinun pyhä tahtosi! Vaan kammottaa. No,\neihän sitä kahdesti kuole ja kerran kuitenkin kuolla pitää. Kunpa sitte\npikemmin...\" Ja hän peittää taas kätensä, sulkee silmänsä ja vaipuu\nunheesen, ihan vakuutettuna, että nyt hän varmaan täydellisesti kuolee.\n\nJo päivällisen aikaan seuraavana päivänä kaivoivat miehet lapioilla\nWasili Andrejitshin ja Nikitan esille kolmenkymmenen sylen päässä\ntieltä ja puolen virstan päässä kylästä.\n\nLumi oli peittänyt reen, mutta aisat ja niissä riippuva huivi olivat\nvielä näkyvissä. Rusko seisoi, valjaat ja loimi riipuksissa, ihan\nvalkoisena mahaa myöten hangessa, kuollut pää painuneena kohmettunutta\nkaulaa vastaan. Sen sieraimet olivat täynnä jääpuikkoja, silmät olivat\nkuurassa ja niihin oli jäätynyt ikäänkuin kyyneleitä. Se oli tänä\nyhtenä yönä laihtunut niin, ett'ei siitä ollut jäljellä muuta kuin luut\nja nahka. Wasili Andrejitsh oli kankea kuin pölkky, ja niinkuin hänen\njalkansa olivat olleet hajallaan, niin hän siitä, sääret haritettuina,\nkäännettiinkin pois Nikitan päältä. Hänen mulkoilevat haukansilmänsä\nolivat hyytyneet ja avoin suunsa tasaisiksi leikattujen viiksien alla\noli täynnä lunta. Nikita oli hengissä, vaikka ihan kohmettunut. Kun hän\nherätettiin, niin hän oli vakuutettu, että hän jo oli kuollut ja että\nkaikki, mitä hänen kanssaan tehtiin, ei tapahtunut tässä, vaan toisessa\nmaailmassa. Ja kun hän kuuli miesten, lapioidessaan ja kääntäessään\njähmettyneen isännän hänen päältään, huutavan, niin hän ensin\nihmetteli, että miehet toisessakin maailmassa huutavat samalla lailla.\nMutta kun hän käsitti vielä olevansa täällä, tässä maailmassa, niin hän\npikemmin oli siitä pahoillaan, kuin iloissaan, varsinkin kuin tunsi,\nettä hänen molempain jalkainsa varpaat olivat paleltuneet.\n\nNikita makasi sairaalassa kaksi kuukautta. Kolme varvasta häneltä\nleikattiin pois, muut paranivat, niin että hän saattoi tehdä työtä. Ja\nvielä kaksikymmentä vuotta palveli hän ensin renkinä ja sitte vanhoilla\npäivillään vahtina. Hän kuoli vasta tänä vuonna kotonaan ja, niinkuin\ntoivoi, pyhäinkuvain alla, sytytetty vahakyntteli kädessä. Kuollessaan\nhän pyysi anteeksi vanhalta eukoltaan ja antoi hänelle anteeksi hänen\nelämänsä tynnyrintekijän kanssa, otti hyvästi pojaltaan ja\nlapsenlapsiltaan, ja kuoli todellisesti iloissaan siitä, että vapautti\nkuolemallaan poikansa ja miniänsä liiasta leipätaakasta ja nyt\ntodenperään itse pääsi tästä hänelle jo ikävästä elämästä siihen\ntoiseen elämään, joka joka vuosi ja hetki kävi hänellä yhä selvemmäksi\nja houkuttelevammaksi. Onko hänen nyt parempi vai pahempi siellä, minne\nhän tämän todellisen elämän jälkeen heräsi, pettyikö hän toiveissaan\nvai löysi siellä sen, mitä odotti, -- sen me kaikki kohta tulemme\ntietämään.\n\n\n\n"]