[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flX4jDIvoIRfbpzXV1Aryggr2fSpxRgx6veezNk_5xpo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},1323,"Ihmiskunnan edustajia","Emerson, Ralph Waldo",1803,1882,"1323-emerson-ralph-waldo-ihmiskunnan-edustajia","1323__Emerson_Ralph_Waldo__Ihmiskunnan_edustajia",null,"muistelmat",[],[15],"amerikkalainen","fi",1850,1909,49529,344334,false,52305,[24,25,26,27,28,29,30],"Biography","Goethe, Johann Wolfgang von, 1749-1832","Montaigne, Michel de, 1533-1592","Napoleon I, Emperor of the French, 1769-1821","Plato","Shakespeare, William, 1564-1616","Swedenborg, Emanuel, 1688-1772",[32,33,34],"American Literature","Essays, Letters & Speeches","Philosophy & Ethics","\"Ihmiskunnan edustaja\" by Ralph Waldo Emerson is a philosophical text written in the early 20th century. The book examines the significance of great individuals throughout history and their impact on humanity, touching upon figures such as Plato, Shakespeare, and Napoleon. Emerson explores the essential quality of respect for these towering intellects as foundational to personal and cultural growth, suggesting that acknowledging and learning from great minds can elevate the human spirit.  The opening of the book introduces Emerson’s perspective on the importance of great individuals, suggesting that humanity is inherently indebted to these exemplary figures. He reflects on the notion that, throughout history, people instinctively seek connections with these \"greats\" who embody truth and wisdom. Emerson emphasizes the value of learning from the wisdom of these individuals, asserting that they serve as guiding lights in society, capable of transforming and enriching our understanding of life’s deeper meanings. Through his eloquent prose, Emerson sets the stage for a discourse on the power of thought and its manifestations in the lives of exceptional people. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Kilpi, Volter",295,"Esseekokoelma tarkastelee historian merkkihenkilöitä, jotka edustavat inhimillisen kokemuksen eri puolia. Teoksessa analysoidaan muun muassa Platonin, Shakespearen ja Napoleonin merkitystä suurina ajattelijoina ja toimijoina.","Ralph Waldo Emersonin 'Ihmiskunnan edustajia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1323. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","IHMISKUNNAN EDUSTAJIA\n\nKirj.\n\nRalph Waldo Emerson\n\n\nSuom. Volter Kilpi\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Esipuhe.\n   I. Suurten miesten merkityksestä.\n  II. Plato, filosofi.\n        Plato, lisäyksiä.\n III. Swedenborg, mystikko.\n  IV. Montaigne, epäilijä.\n   V. Shakespeare, runoilija.\n  VI. Napoleon, käytännön mies.\n VII. Goethe, kirjailija.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\n_Ralph Waldo Emerson_ syntyi 25 p. toukok. 1803 Bostonissa.\nHän kuului vuonna 1685 Amerikaan muuttaneeseen englantilaiseen\ndissenters' sukuun. [Dissenters'eiksi nimitettiin Englannissa\nvaltiokirkkoon kuulumattomia uskonlahkoja.] Hänen esi-isänsä\nolivat kuudessa polvessa olleet pappeja, samalla myöskin kulkien\npaikkakuntansa kirjallisten harrastusten etunenässä. Papilliselle\nuralle antautui nuori Ralph Waldokin, suorittaen 1829 papintutkinnon,\nja tullen papiksi Bostonin unitaristiseen seurakuntaan. Vaikka hän\nsaavuttikin suurta suosiota saarnaajana, ilmeni kumminkin pian\nristiriitoja, ja jo 1832 erosi hän vakinaisesta papintoimestaan.\nHän kyllä myöhemminkin vielä esiintyi saarnaajana, mutta suhde\nhänen ja teologisen maailman välillä oli sentään särkynyt, ja\nkun hän 1837 julkaisi Jumaluusopillisen tiedekunnan vanhemmalle\nosastolle osoitetun kirjelmänsä, jossa hän julisti uskonnollista\nriippumattomuutta ja vapautumista muodollisesta, kirkollisesta\nkristinuskosta, tuli juopa täydelliseksi, ja hän erosi lopullisesti\npapillisesta toimestaan 1838.\n\nSitä ennen oli hän 1833 matkustanut Europaan, kulkenut Italiassa,\nRanskassa, Englannissa, tutustunut Europan johtaviin henkiin, tullen\npersoonalliseen yhteyteen m.m. Wordsworthin, Coleridgen, ja samoin\nThomas Carlylen kanssa, johon hän liittyi elinikäisen ystävyyden\nsiteillä. Amerikaan palattuaan alkoi hän toimia kirjailijana, sekä\nesiintyä luennoitsijana, tehden lukuisia laajoja luentomatkoja.\nAluksi sai hän kokea kiihkeää vastustusta, häntä pidettiin\nhourupäisenä haaveilijana, mutta vähitellen, kirja kirjalta ja luento\nluennolta alkoi hänen vaikutuksensa teho kasvaa. Hänen ympärilleen\nmuodostui Bostonissa ja pienessä lähikaupungissa Concordissa piiri\nnuoria intoilijoita -- transcendentalisteiksi he nimittivät itseään\n--; ehkä voi ryhmää lähimmin ja valaisevimmin verrata vähän myöhemmin\nEnglannissa John Ruskinin ympärille muodostuneeseen prerafaelitiseen\nliikkeeseen. Tähän ryhmään kuului joukko myöhemmin laajempaakin\nmainetta saavuttaneita nimiä, kuten Thoreau, Hawthorne, Alcott,\nMargaret Fuller y.m. Tästä, sanoisinko seurakunnasta säteili\nEmersonin vaikutus, vähä vähältä, mutta varmasti leveten, kunnes\nhänen saavuttamansa tunnustus jo noin 1860 tienoilla alkoi olla täysi\nja ehdoton. Yhä senkin jälkeen hän jatkoi luentomatkojaan viime\nvuosiinsa asti, matkaten Amerikassa ja Englannissakin, ja julkaisi\nyhä uusia, kasvavalla suosiolla vastaanotettuja kirjoitelmakokoelmia.\nTäten viettäen tyyntä ja työteliästä ajattelija-elämää kuoli hän\nvihdoin 27 p. huhtik. 1882 yhtenä Europan ja Amerikan ajatuselämän\ntunnustettuna johtajana ja kasvattajana. --\n\nEmersonin maine perustuu hänen lukuisiin kirjoitelmakokoelmiinsa. Hän\non kyllä julkaissut kokoelman runojakin, mutta hänen hengenlaadullaan\nei ollut sitä välitöntä lyyrillisyyttä, että runous olisi ollut hänen\nhenkensä lähin ja luonnollisin ilmaisumuoto. Hän oli liika kylmä\nkaru ihminen, voidakseen tulvahtua elämän välitöntä lämpöä huokuviin\nnäkyihin ja tuntemuksiin, hän oli elämään etäisemmässä viileämmässä\nsuhteessa kuin elämää luova, iloonsa ja suruunsa hykertyvä runoilija.\nRunoilijan, puhuakseen täydestä, vavahtuneesta rinnasta, täytyy\ntuntemuksellaan sukeltaa elämän aaltoihin, täytyy itse elää mukana\nilon ja kärsimyksen erehdyksessä, täytyy tuntea hetken tuska kaikessa\nkovassa pakahduttavassa lievittämättömyydessään, suoraan rajoitettuun\nihmiseen kohdistuvassa rajattomuudessaan, täytyy tuntea ilokin\nehdottomana, varjottomana, sulana elämän valona ja viserryksenä.\nAjattelija on elämästä kauempana. Hänkin näkee elämän, mutta\nelämän, jossa on nykyhetkessä läsnä entisyyskin ja tulevaisuuden\nmahdollisuudet. Niinpä ei hän voikaan niin täydellä olennon\npohjaisella vakuutuksella jättäytyä hetken mielialan valtaamaksi.\nHänen ajatuksensa ikäänkuin eristää hänet suorasta syttyneestä\ntuskasta ja suorasta syttyneestä ilosta.\n\nJotain tämmöistä on Emersonin suhteessa elämään. Hänen järkensä\non kuin tasainen tyyni valaistus, joka yltäyleisenä levittäytyy\nelämän ylitse. Hänessä on jotain omituista älyn irrallisuutta ja\nviileyttä, on kuin ei persoonallisen elämän kipeät, samentavat,\ntuskalliset liikutukset ylettyisi häneen asti, hän näkee kaiken\ninhimillisen, mutta joku ihmeellinen taika vapahtaa hänet joutumasta\ntämän inhimillisen uhriksi, hän näkee elämän, mutta ei ikäänkuin\ntunne elämän yksityistuntemuksien sakeaa samentavaa pakkoa, hänen\nhenkisessä ilmapiirissään vallitsee valaiseva, läpinäkevä järki, ei\nkipeä, elämän pohjalla kärsivä, inhimillinen rajoitettu tuntemus.\nKun lukee hänen kirjojaan, on kuin saisi järkensä omituisesti\nvalaistummaksi ja ikäänkuin ylennetyksi, vapautetuksi, näkee saman\nelämän, kuin jokapäiväisesti ympärillään, mutta ihmeellisesti\nitsestään eroitettuna, nähtynä kuin ihmeellisen tyynnyttävän ja\nkirkastavan seesteen läpi. Aivan kuin seisoisi ihminen läpinäkyvällä\njäällä ja näkisi rauhassa allaan kirkkaana ja heijeisen selvänä sen\nsyvänteen, joka muulloin levottomana vaarallisena velloo.\n\nJokainen hänen lauseensa on kylmää, lämmittämätöntä, mutta lempeästi\nvalaisevaa järjen säteilyä, josta levittäytyy mieleen tyven\nehtymätön henkinen ilo. Ja ne ovat jokainen vilpittömiä, läheisiä,\noleellisia. Niitä saa jättäytyä pohtimaan mielessään turvallisella\nluottamuksella. Ne sisältävät aina jotakin. Ne ovat niin sanoakseni\nsentraalisia, aina kunkin sanottavan keskelle upottauvia, ja\nvalaisevat ne sieltä kuin yhdessä silmänräpäyksessä kaikki sanottavan\nkanssa yhteydessä olevat asiat. Jokainen lause on oma ajatuksensa,\nja vaikka se ensi silmäykseltä olisi hämäräkin ja oraakelinomainen,\ntietää ennakolta, että kannattaa vaivan aukaista sen tarkoitus\nitselleen selväksi, sillä jokainen niistä lauseista kätkee valovoimaa\nitsessään.\n\nEmersonin kirjat ovat valmiin kypsän miehuuden hartauskirjoja. Hän\nkirjoittaa ihmisille, jotka vakavan, ihmisensä vaativan työn lomassa\nkaipaavat hengen maailmankin virvoittavaa vilvakasta kosketusta ja\nsitä varten etsivät ystävää, jonka huulilta juoksee elämänkokemus\npainokkaina, sisällökkäinä sanoina, joita saavat hetkeksensä unohtua\nkuulemaan ja omassa mielessään tosiksi havaitsemaan. Tämmöinen\nkokenut, miehekäs ystävä juuri on Emerson. Hän puhuu meille\njokapäiväisimmistä asioista, puhuu kaikesta, mikä jokapäiväisessä\nelämässä on mieltämme ja ajatuksiamme lähellä; tuskinpa on ihmisellä\nmielentilaa, jota hän ei jossain lauselmassaan olisi pukenut sanoiksi\nja kuulakkaaksi, tyynnyttäväksi ajatukseksi.\n\nSe ytimekkyys ja sisällökkyys, jolla Emersonin joka lause on ladattu,\nriippuu osaksi hänen työtavastaan kirjailijana. Hän ei kirjoita\nmitään yhtenäisiä esityksiä, hän kirjoittaa lauseittain. Ajatuksen,\nmikä kulloinkin on kirkastunut hänelle, on hän pukenut lauselmaksi,\nnämä lauselmansa sommittelee hän myöhemmin yhteen, sikäli kuin ne\novat jossakin ajatus- tai asiayhteydessä keskenään. Tätenpä ei hän\njohdukaan mihinkään kuolleeseen johtelemiseen, jokaisen lauseensa\nantaa hän semmoisenaan, asiallisuudellaan itsensä todistavana,\nelävänä, elämää sisältävänä. Sisällökäs ihminen on sulkenut itsensä\nniihin kokonaisesti, antanut niissä koko hetkellisen elämän\nnäkemyksensä.\n\nTosin johtuu tästä samasta asiasta sekin, ett'ei hän koskaan anna\njärjestelmällistä, täydellistä esitystä elämänkatsomuksestaan. Ja\nmyöskin se, että hänen ajatuksensa yhdessä kohtaa saattavat näyttää\nolevan vaikeasti ristiriidassa hänen jossakin toisessa yhteydessä\nesittämiensä ajatusten kanssa. Mutta tämä on ainoastaan näennäistä ja\njohtuu arvostelijan malttamattomuudesta. Hänen maailmankatsomuksensa,\nsemmoisena kuin se puhuu hänen kaikista teoksistaan ja hänen\njokaisesta lauseestaan, on päinvastoin ihmeellisen eheä. Juuri\nse, että hän joka lauseessa antaa ajatuksensa niin välittömästi\nja kokonaisesti ja minkään sivuajatuksen heikentämättä, valaa\nniihin semmoisen yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvaisuuden, jommoista\nhän ei olisi voinut saavuttaa rautaisimmallakaan ulkonaisella\njärjestelmällisyydellä. Jos hänen ajatuksensa joskus tilapäisesti\nnäyttävät olevan ristiriidassa keskenään, niin on upottauduttava\nniiden henkeen, tunkeuduttava ainoastaan syvemmälle hänen\npersoonallisuuteensa, ja sieltä käsin, kuin korkeammalta tasolta,\non selkenevä, kuinka tämä ristiriita ei olekaan mikään ristiriita,\nainoastaan sama asia nähtynä eri valaistuksessa. Ajatusrakenteen\nkokonaisuus riippuu sisällisesti rehellisyydestä ja kiinteästä,\nkohdistuvasta, asiassa pysyvästä kuvausvoimasta, eikä mistään\nulkonaisesti noudatetusta johdonmukaisuudesta. Ken puhuu\nvälittömästi havaitsemuksensa mukaisesti ja valaa lauselmansa omasta\npersoonallisuudestaan, hänen sanansa oikeassa hengessä ymmärrettyinä\neivät voi joutua ristiriitaan keskenään; ristiriidan tuo niihin\nainoastaan vieras, typistävä, ajatusten hennot juuret katkaiseva\nkatsoja, joka ei voi omassa mielessään uudestaan synnyttää ja nähdä\nherätettyä kuvaa yhteyksissään ja riippuvaisuuksissaan.\n\nTämmöisen jokaiseen yksityiseen kohtaan keskittyvän\nsisältöpitoisuutensa vuoksi onkin Emerson henkisesti ravitsevimpia\nkirjailijoita. Sanon ravitsevimpia, sillä en löydä muutakaan sanaa,\njoka lähemmin vastaisi sitä tyydytettyä, turvallista tunnetta,\njolla häntä lukee. Tosin löytyy kirjailijoita ja ajattelijoita,\njotka ovat elämän tykyntää lähempänä, joiden suonissa elämä itse\nväkevämpänä, ahdistavampana, mutta ihanampanakin sykkii, joilla\non hedelmällisempi, suurempia kokonaisuuksia omakseen sulattava\nomistuskyky, jotka voivat hengestään heittää valtaavammat siltakaaret\nihmisen järjen ja olemisen salaperäisyyden välille, jotka, lyhyesti\nsanoen, ovat elämää uhkuvammat, riemukkaammat ja riemastuttavammat,\nsemmoisia, joiden olennossa on väkevämpi usko ja elämä, ja jotka\nsiis voivat sytyttääkin väkevämpää uskoa ja elämää, mutta näiden\nihmiskunnan huumaajain ja hurmaajain rinnalla ja ohella on Emersonin\nlaatuisilla viileämmillä, karummilla hengilläkin oma ihana ylevä\ntehtävänsä ihmiselämän kirkastajina ja tyynnyttäjinä. Heidän\nsilmäinsä alla ei tosin olemisemme salaperäisyydessä muodostu mitään\nuutta, he eivät hedelmöitä meitä, avaa meitä uusiin näkemyksiin,\nnäkemyksiin, joiden huumauksessa unohtaisimme itsemme, omat rajamme,\nulkonaisen olemisemme vajanaisuudet, mutta he avaavat meille olevan\nhetken arvokkaaksi, täyttävät mielemme mietiskeliäällä tyvenellä\njärjen ilolla, rikastuttavat jokapäiväistä olemistamme. --\n\nSe Emersonin kirja, joka täten ilmestyy suomenkielellä, ei\nehkä ole se kirja, jossa Emersonin kirjoitustapa esiintyy\nluonteenomaisimpanaan ja välittömimpänään. Emerson on siellä\nparhaiten kotonaan, missä hän saa lausua ajatuksensa vapaasti,\nminkään ulkonaisen sommittelu-näkökohdan häntä häiritsemättä. Niinpä\novatkin hänen omimpia kirjojaan ne, joissa hänen selvitettävänään\noleva aine ei mitenkään sido häntä pysymään jonkun ulkonaisen\nkokonaisuuden puitteissa, vaan joissa hän saa pudotella ajatuksensa\nkuin kultamurusina lukijan poimittaviksi ja joissa ei useinkaan näe,\nmissä yhteydessä juuri luettu lause on edelliseensä ja selvitettävään\nasiaan, mutta joissa lause itsenään ja semmoisenaan on täyden\najattelevan huomion arvoinen. Tässä, nyt puheenaolevassa kirjassa ei\nEmerson ihan niin vapaasti ja huolettomasti saa jättäytyä kuhunkin\nyksityiseen lauseeseensa, hänen täytyy, -- vaikka toisinaan tunteekin\nmiten väkinäisesti se tapahtuu -- koota ajatuksensa kulloinkin\nkäsiteltävän persoonallisuuden ympärille, ryhmittää ne tiukemmin\nja kohdistuvammin käsiteltävää ainetta koskeviksi. Mutta tästä\nulkonaisesta keskittäymispakosta johtuu myöskin, että tämä kirja\nlienee edullisin ensi tutustaumiselle Emersoniin. Hänen ihmiskunnan\njohtavia henkiä käsittelevät luentonsa saavat siitä semmoisen\nhelposti seurattavan yhtenäisyyden, jota muuten ei Emersonilla\ntapaa, ja ovat ne siitä syystä kevyemmät lukea kuin useat muut hänen\nkirjoituksensa. Sen ohella on Emerson näissäkin yhä Emerson, lyhyt,\nytimekäs, sattuva, ja tarjoo esitettävä, korkea, ihmistä lähellä\noleva aine hänelle tilaisuuden lukemattomiin karun miehekkäisiin,\nhenkeä rohkaiseviin ja valaiseviin sanoihin.\n\n-- Varsinkin luulisi kirjan semmoisen kun tämä otolliseksi ja\nterveelliseksi aikana ja oloissa semmoisissa kuin nykyiset meillä\ntäällä Suomessa, jolloin kaikki keskinäinen arvonanto ja kunnioitus\nihmisten välillä tuntuu olevan järkähtänyt sijoiltaan ja jolloin\nkaikenmoiset, ei päivänsankarit edes, vaan päivänkirkujat täyttävät\npimeällä, pienellä touhullaan ja kiihkollaan mielet ja jolloin\nräikeys tuntuu vievän miehensä pitemmälle kuin pätevyys. On hyvä, jos\ntässä masentavassa sekasorrossa mielet hetkeksi tulevat johdetuiksi\nsiihen mielentilaan, joka on kaiken todellisen edistymisen ensimäinen\nehto ja lähde, kunnioitukseen ihmiskunnan parhaimpia kohtaan.\n_Kunnioitus_, ehdoton, avaroittava, on nimittäin ihmisen kasvattavin,\nkohottavin tunne; siitä juo sielu iäisyyttä ja kasvuvoimaa, ja\nsen varassa vartumme, tulemme ihmisiksi. Kunnioituksen voima on\nsivistyksen voimaa. Siinä kansassa ei ole ainesta sivistyskansaksi,\njonka jäsenissä ei pala sammumaton, harras kunnioitus, joka ei,\nkaiken muun unohtaen, kunnioita henkeä. Ja hengen kunnioittamiseen on\nEmerson suuri kasvattaja.\n\n_Volter Kilpi_.\n\n\n\n\nI.\n\nSuurten miesten merkityksestä.\n\n\nOn luonnollista uskoa suuriin miehiin. Emme hämmästyisi yhtäkkiä\ntavatessamme nuoruutemme toverit sankareina ja ruhtinaallisessa\nasemassa. Kaikki mytologia alkaa puolijumalilla, ja olot, joissa nämä\nelävät, saavat ylevän ja runollisen loisteen: heidän neronsa kohottaa\nne kirkkauteen. Gautama-taruissa söivät ensimäiset ihmiset maata, ja\nmaistui se heistä suloisen hyvältä.\n\nLuonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä\nvoima on parasten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja\nterveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut\niloisaa ja virkistävän voimakasta. Elämä tulee suloiseksi ja\nsiedettäväksi ainoastaan uskoessamme, että tällainen seurustelu\non mahdollista, ja todellisuudessa tai henkisesti pyrimme me\nolemaan ylempiemme seurassa. Heidän nimiensä mukaan nimitämme me\nlapsemme ja maamme. Heidän nimensä ovat kutouneet sanoiksi kieleen,\nheidän teoksensa ja kuvansa kaunistavat huoneitamme, ja jokainen\npäiväntapahtuma johtaa mieleen jonkun kaskun heistä.\n\nEtsiä suurta miestä on nuoruuden unelma ja miehuuden vakavin teko.\nMe matkustamme vieraisiin maihin tavataksemme hänen luomiaan -- jos\nmahdollista saadaksemme nähdä vilahduksen hänestä itsestäänkin.\nMutta sen sijaan työntää kohtalo meidät toisaalle. Te sanotte,\nettä englantilaiset ovat käytännöllistä väkeä, saksalaiset\nvieraanvaraisia, että Valensiassa on suloinen ilmasto ja että\nSacramenton vuorissa on kultaa koottavana. Entä sitte, mutta minä en\nmatkusta tavatakseni mukavuudessa elävää, rikasta ja vieraanvaraista\nkansaa tai kirkasta sini-ilmaa tai kalleuksia, jotka ovat liika\nkalliita. Mutta kunpa olisi joku magneetti, joka osoittaisi ne maat\nja asumukset, missä sisällisesti rikkaita ja voimakkaita ihmisiä\nasuu, niin moisin kaiken ja ostaisin sen, ja vielä tänäpäivänä\nlähtisin minä matkalle.\n\nKoko ihmissuku on yhdessä kanssamme velassa heille. Tieto, että\njossakin kaupungissa asuu mies, joka on keksinyt rautatien, kohottaa\nkaikkien sen asukkaiden arvoa silmissäni. Mutta suunnattominkin\nkaupunki, jos sen asukkaat ovat henkisesti mierolaisia, on inhottava\nkuin mätänevä juusto, tai muurahaiskeko, -- mitä suurempi, sitä\ninhottavampi.\n\nMeidän uskontomme on näiden suojeluspyhäimme rakastamista ja\nhellimistä. Tarujen jumalat ovat huippu- ja välkekohtia suurten\nmiesten elämässä. Kaikki me valamme astiamme saman kaavan mukaan.\nKaikki meidän valtaavat jumaluusoppimme, juutalaisuus, kristinusko,\nbuddhalaisuus, muhamettilaisuus, ovat välttämättömiä ja välittömiä\nihmismielen vuodatuksia. Historiantutkija on kuin mies, joka menee\nkauppapuotiin ostaakseen pukuja tai verhoja. Hän kuvittelee saaneensa\nuuden esineen. Jos hän käväisisi tehtaassa, havaitsisi hän, että\nhänen uusi kankaansa vain toistaa samoja kiehkuroita ja ruusukkeita\nkuin ne, mitkä tapaa Theben pyramidien sisäseinämillä. Käsityksemme\njumalasta ja jumaluudesta on ihmissielun kirkastunut kuva. Ihminen\nei voi piirtää, luoda taikka ajatella muuta kuin ihmistä. Hän uskoo,\nettä suurten alkuaineitten pohjana ovat hänen ajatuksensa. Ja meidän\najattelumme tapaa kaikkialla saman alkuolemuksen, olkoon se sitte\nyhtenä tai erillisenä.\n\nJos nyt ryhdymme tutkimaan sen avun laatua, minkä saamme muilta,\nniin varokaamme liiaksi noudattamasta nykyaikaista tutkimusta\nja alkakaamme kylliksi alusta. Me emme saa taistella rakkautta\nvastaan emmekä kieltää toisten ihmisten oleellista olemassaoloa. En\ntiedä, miten meidän on käyvä. Meissä elää yhteiskunnallisia voimia\nja vaistoja. Meidän tunteemme toisia ihmisiä kohtaan synnyttää\njonkinlaisen edun ja hyödyn vuorovaikutuksen, jota ei mikään voi\nkorvata. Voin toisen avulla tehdä semmoista, jota en voi tehdä\nyksin. Voin sanoa sinulle semmoista, jota en ennen ole voinut sanoa\nitselleni. Muut ihmiset ovat suurennuslaseja, joiden avulla luemme\nomaa mieltämme. Kukin ihminen etsii ihmisiä, jotka ovat toista\nlaatua kuin hän itse, ja hyviä laatuaan; se on: hän etsii ihmisiä,\njotka ovat hänen vastakohtiaan, ja mitä jyrkimmässä määrässä hänen\nvastakohtiaan. Mitä voimakkaampi on luonto, sitä tehokkaampi on sen\nvastavaikutus. Säilyttäkäämme laadut puhtaina. Jättäkäämme pikkunerot\narvoonsa. Pääeroavaisuus ihmisten välillä on siinä, täyttävätkö\nhe omat tehtävänsä vai eivätkö. Ihminen on semmoinen jalo kasvi,\njoka kehkeää kuin palmu sisältä ulospäin. Omat tehtävänsä, vaikka\nmahdottomat toisille, voi hän suorittaa kevyesti ja kuin leikillä.\nSokurin on helppoa olla makeata ja salpietarin suolaista. Näemme\nusein paljon vaivaa tavoittaaksemme ja saavuttaaksemme semmoista,\njoka itsestään lankeaisi käsiimme. Sitä ihmistä pidän minä suurena\nmiehenä, joka elää korkeammissa ajatuspiireissä, joihinka toisten\ntäytyy kohota työllä ja vaivalla; hänen tarvitsee ainoastaan aukaista\nsilmänsä nähdäkseen asiat niiden todellisessa valossa ja suurissa\nsuhteissa, kun taas toisten täytyy tehdä tuskallisia korjauksia\nja valppaasti varoa itseään kaikilta mahdollisilta erehdyksiltä.\nSellainen ihminen auttaa meitä juuri tässä suhteessa. Kauniin\nhenkilön ei ole mikään vaiva kuvastaa kauniilta silmiimme, ja\nkuitenkin, kuinka armaan hyvä on hänen tekonsa! Vaikeampaa ei ole\nviisaankaan jakaa viisauttaan toisille. Ja kukin voi tehdä omat\nparhaat tekonsa helpoimmasti. \"Peu de moyens, beaucoup d'effét.\"\n[Vähällä paljon.] Se on suuri, ken luonnostaan on sitä, mitä hän on,\neikä missään muistuta toisia.\n\nMutta hänen täytyy olla hengenheimolaisemme ja vaikuttaa jollakin\ntapaa selvittävästi elämäämme. En voi itse ilmaista, mitä haluaisin\ntietää, mutta olen huomannut löytyvän ihmisiä, joiden luonne\ntai teot vastaavat kysymyksiin, joita en ole älynnyt tehdäkään.\nVastaapa joku semmoiseenkin kysymykseen, jota ei kukaan hänen\naikalaisistaan ole tehnyt, ja jää yksin. Menneet ja nykyiset\nuskonnot ja filosofiat vastaavat moneen muuhun kysymykseen. Muutamat\nihmiset vaikuttavat meihin rikkaina mahdollisuuksina, mutta ollen\navuttomia itsessään ja avuttomia aikansa keskellä eivät he --\nikäänkuin jonkun leikkivän ilmassa liihottelevan vaiston uhreina\n-- voi ilmaista sitä, mitä kaipaamme ilmaistuksi. Mutta suuret\novat lähellä, me tunnemme heidät ensi silmäykseltä. He tyydyttävät\nkaikki odotuksemme ja täyttävät aina paikkansa. Mikä on hyvää,\nse on aina vaikutusvoimaista, hedelmällistä; se ottaa tilansa,\nhankkii ravintonsa ja liittolaisensa. Terve omena kantaa siemeniä,\nei sekasikiö. Jos mies on paikallaan, on hän luova, hedelmällinen,\nkiehtova, ja hurmaten joukot panee hän aikeensa täytäntöön. Virta\nuurtaa omat uomansa, ja kukin oikeutettu aate murtaa omat tiensä ja\nluo omat menestymisehtonsa: -- viljaa ravinnoksi, muodot ja laitokset\nilmaisukeinoiksi sisäisille pyrinnöille, aseet taistelua varten,\noppilaat, jotka sitä selvittävät. Todellisella taiteilijalla on koko\nmaanpiiri alustanaan, seikkailijalla ei vuosikausien taistelujen\njälkeenkään ole leveämpää ponnistusalaa jalkainsa alla kuin omat\nanturansa.\n\nTavallisessa puheessamme eroitamme kaksi eri laatua hyötyä tai\netua, joita meillä on suurista miehistä. Välitön anti on mieluista\nalkuperäisemmälle käsityskannalle; välitön aineellisen tai henkisen\navun anti, semmoisten kuin terveys, ikuinen nuoruus, tarkat aistit,\nparannustaito, taikavoima, ennustustaito. Poikanen uskoo, että on\nolemassa opettaja, joka voi myydä hänelle viisautta. Kirkkokunnat\nuskovat vieraaseen lunastusvoimaan. Mutta, tarkemmin katsoen, emme\nanna suurta arvoa välittömille antimille. Ihminen on sisältäpäin\nkehkeävä olento, ja kasvatus on ainoastaan kehittämistä. Muilta\nsaamamme apu on keinotekoista, ulkonaista, verrattuna luonnon\nilmestyksiin itsessämme. Minkä täten opimme, on ihanaa opittuna ja\ntoteutettuna, ja vaikutus siitä jää elämään. Todellinen siveys on\nsisäistä ja säteilee sielusta ulospäin. Antimet ovat ristiriidassa\nkaikkeuden lakien kanssa. Toisia palvellen palvelemme itseämme.\nIhmisen lunastus tapahtuu hänen itsensä kautta. \"Hoida omat asiasi!\"\nsanoo henki: \"houkkio, aiotko kurottaa pilviin tai sekaantua muiden\nihmisten asioihin?\" Vielä on jälellä välillinen palvelus. Ihmisillä\non kuvannollinen ja edustava merkitys, ja hyödyttävät he meitä\nhenkisesti. Böhme ja Swedenborg näkivät, että oliot ja asiat ovat\nesikuvallisia ja edustavia. Samaten ovat ihmiset esikuvallisia,\nedustaen ensinnäkin olioita, toiseksi aatteita.\n\nKuten kasvit muuntavat kivennäisaineita eläinten ravinnoksi,\nsiten muuntaa kukin ihminen jotakin raaka-ainesta luonnossa\nihmistarpeisiin. Tulen, sähkön, magnetismin, raudan, lyijyn,\nlasin, pellavan, silkin, puuvillan keksijät; työ-aseitten tekijät,\nkymmenmurtolaskutavan keksijä, mittaustieteilijä, insinööri,\nsoittotaiteilija, -- kukin he omalta kohdaltaan tasoittavat yhteistä\ntietä läpi tiettömän, tuntemattoman tiheikön. Kussakin ihmisessä\nelää joku salaperäinen veto jotakin varmaa luonnonalaa kohti,\njonka toteuttaja ja tulkitsija hän on, kuten Linné kasvien, Huber\nmehiläisten, Fries jäkäläin, Van Mons päärynäin, Dalton atoomien,\nEuclides viivojen, Newton differentsiaalilaskutavan.\n\nIhminen on luonnon keskiö, josta langat johtavat kaikkeen maailmassa,\nniin juoksevaan kuin kiinteäänkin, niin aineellisesti olevaan kuin\naineessa vaikuttavaankin. Maa pyörii, ja jokainen turve, jokainen\nkivi joutuu kerta puolipäivän auringon paahteeseen: samaten joutuu\njokainen elin, jokainen elintoiminta, happo, kide, tomuhiukkanen\nsuhteeseen ihmisen aivojen kanssa. Se saa vartoa kauan, mutta\nsen vuoro tulee. Kullakin kasvilla on oma loisensa ja kullakin\nluodulla oliolla oma rakastajansa ja runoilijansa. Höyry, rauta,\npuu, kivihiili, magneetti, jodi, vilja, puuvilla ovat jo päässeet\noikeuksiinsa; mutta kuinka harvoja aineksia on taidokkuutemme\nsentään tähän asti käyttänyt hyväkseen! Enimmät luontokappaleet\nja luonnonvoimat piilevät vielä salassa ja odottavat. Näyttää\nkuin kukin niistä odottaisi, kuten tarujen lumottu prinsessa,\nmäärättyä ihmisellistä vapauttajaansa. Kukin niistä on päästettävä\nlumouksestaan ja astuva päivänvaloon ihmishaamussa. Keksintöjen\nhistoriassa näyttää kuin olisi kukin kypsä ja salattu totuus\nikäänkuin muovaillut aivot itselleen. Magneetin piti ruumiillistua\nihmiseksi jonakin -- Gilbertinä, Swedenborgina, tai Örstedinä,\nennenkuin ihmisjärki voi käsittää sen voimat.\n\nJos rajoitamme huomiomme ainoastaan silmiinpistävimpiin\nvoittopuoliin; -- niin liittyy kivennäis- ja kasvimaailmaan omituinen\nvakava viehätys, joka korkeimmissa asteissa suorastaan ilmenee\nluonnon sulona -- kuten kiteen säihke, luontaistaipumusten varmuus,\nkulmien täsmällisyys. Valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, nälkä ja\nravinto, makea ja karvas, kiinteät ja nestemäiset aineet sekä kaasut\nkiertävät ympärillämme armaassa kehässä, viihdyttäen miellyttävällä\nvaihtelullaan elämän päivää. Jok'ikinen päivä toistaa silmä tuota\nensimäistä olemisen ylistystä, -- \"ja katso, kaikki oli sangen\nhyvää\". Me tiedämme, missä ne ovat löydettävissä nuo taiturit, ja\nmieltymyksemme niihin yhä suurenee rohkeampien sielujen vähäisen\nkokemuksen perustalla. Mutta olemmekin oikeutetut korkeampiin\netuihin. Tiede näet on vajanainen niin kauan kuin ihmismieli ei\nole leimannut sitä vaikutuksellaan. Toista on logaritmijärjestelmä\nja toista sen elävä toteutuminen kasvitieteessä, säveltaiteessa,\noptiikassa, rakennustaiteessa. Laskutaito, anatomia, rakennustaide,\ntähtitiede kätkevät itsessään edistysmahdollisuuksia, joita tuskin\nvoi aavistaakaan ensi näkemältä, kun ne yhtyneinä järkeen ja tahtoon\nastuvat elämään ja toistuvat puhelussa, luonteissa ja yhteiselämässä.\nMutta tästä myöhemmin. Nyt puhumme ainoastaan perehtymisestämme\nniihin niiden omassa piirissä ja siitä, miten ne näyttävät ikäänkuin\ntenhoavan ja vetävän luokseen jonkun neron, joka koko elämäkseen\nomistautuu yhdelle ainoalle asialle. Tulkitsemisen ja selvittämisen\nmahdollisuus perustuu jonkinmoiseen yhteyteen havaitsijan ja\nhavaittavan välillä. Kaikella aineellisella on taivaallinen\npuolensa, on se kohtansa, jossa se kosketuksessa ihmismielen kanssa\nvaihtuu henkiseksi ja kohoo välttämättömyyksien piiriin, jossa\nsillä on yhtä ehdoton sijansa kuin kaikella muullakin. Ja tätä\npäätekohtaansa kohden pyrkii kaikki oleva alinomaa. Kaasut tihenevät\nkiinteiksi, kemialliset aineet joutuvat kasveihin ja kasvavat,\njoutuvat eläimiin ja liikkuvat, joutuvat ihmiseen ja ajattelevat.\nMutta valitsijakunta määrää myöskin edustajansa kannan. Hän ei\nainoastaan edusta, vaan kuuluu itse myöskin edustettavainsa piiriin.\nAinoastaan kaltainen voi ymmärtää kaltaistaan. Syy, miksi ihminen\nymmärtää jotakin luonnosta, on se, että hän itsekin on sitä, hän on\nsuorastaan puhjennut luonnosta, tai olemasta sen osana. Eläväksi\ntullut kloori tietää jotakin kloorista, lihaksi tullut sinkki\nsinkistä. Ainesten laatu määrää hänen elämänsä suunnan; ja hän voi\nlukuisissa vivahduksissa ilmaista näiden ainesten ominaisuuksia ja\nvoimia, koska hän on muodostunut niistä. Ihminen, maailman tomusta\nluotu, ei unohda alkuperäänsä; ja kaikki mitä ei henki vielä ole\nvirvoittanut eläväksi, on kerta puhuva ja ajatteleva. Luonto, jonka\nsyvänteitä ei vielä ole paljastettu, on joskus tuleva ilmi kaikissa\nsalaisuuksissaan. Sanoisimmeko että kvartsivuoret ovat jauhenevat\nlukemattomiksi Vernereiksi, von Buch'eiksi, Beaumont'eiksi, ja\nettä ilmapiirien laboratoriossa soljuu alkutilassaan ties mitä\nBerzeliuksia ja Davys'ia?\n\nNiinpä istumme lietemme ääressä ja tapailemme käsillämme maailmaa\nnavasta napaan. Tämä ikäänkuin kaikkialla läsnäoleminen lievittää\ntilamme puutteenalaista vajanaisuutta. Jonakin noista taivaallisista\npäivistä, jolloin taivas ja maa kohtaavat ja kohottavat ihanuuteen\ntoisensa, tuntuu vajanaiselta, että meillä on ainoastaan yksi\nelämä elettävänämme: halajaisimme itsellemme tuhannet päät ja\ntuhannet ruumiit, jotta voisimme viettää sen sanomatonta kauneutta\nlukemattomilla tavoilla ja lukemattomissa paikoissa. Onko tämä\nainoastaan kuvittelua? Niinpä toden totta, edustajissamme\ntoistuvat voimamme moninkertaisina. Kuinka helposti omistammekaan\nheidän töittensä hedelmät! Kukin Amerikaan purjehtiva laiva on\nsaanut karttansa Kolumbukselta. Joka ainoa novelli on lainannut\nHomeroolta. Jokainen salvumies, joka käyttää höyläänsä, lainaa\nunohtuneen keksijän neroa. Elämää ympäröi tietojen kehä, ihmisten\njälkeenjättämä, ihmisten, jotka ovat häipyneet, jättääkseen\nvalosäikeensä taivaallemme. Insinööri, kauppias, lakimies, lääkäri,\nsiveysopin saarnaaja, jumaluusoppinut, jokainen ihminen, sikäli\nkuin hänellä on jotakin tietoa, kaikki ovat he elinehtojemme\nkartoittajia, sen pituus- ja leveysasteiden määrittelijöitä. Nämä\nuranaukaisijat rikastuttavat meitä joka taholle. Meidän pitää\navaroittaa elinpiiriämme ja monistaa suhteitamme. Me voitamme yhtä\npaljon havaitessamme uuden ominaisuuden vanhassa maapallossamme kuin\nkeksiessämme uuden tähden.\n\nOlemme liian alttiisti vastaanottavia saadessamme tuollaista\naineellista tai puol'aineellista apua. Emme saa olla yksinomaan\nsäkkejä ja vatsoja. Tai astuaksemme askelta korkeammalle -- meitä\nhyödyttää enemmän myötätuntomme. Toimeliaisuus on tarttuvaa.\nTähtäämällä katseemme sinne, minne toisetkin tähtäävät katseensa, ja\nkäsittelemällä samoja asioita, tavoitamme ja oivallamme sen lumon,\njoka on viehättänyt nämä toisetkin. Napoleon sanoi: \"Älä taistele\nliika usein saman vihollisen kanssa, muuten opetat hänelle koko\nsotataitosi.\" Puhumalla paljon jonkun valpasmielisen ihmisen kanssa\nopimme hyvin nopeasti näkemään asiat samassa valossa kuin hänkin, ja\naavistamme kussakin eri tapauksessa hänen ajatuksensa.\n\nIhmiset voivat auttaa toisiaan järjellään ja tunteellaan. Muu apu\non minusta ainoastaan näennäistä. Jos aiotte antaa minulle leipää\nja lämpöä, niin tunnen maksavani niistä täyden hinnan, ja lopulta\njään kuitenkin samaksi mitä olinkin, en paremmaksi enkä huonommaksi;\nkaikki henkinen ja siveellinen hyvä taas on suoranaista voimien\nlisäystä. Se lähtee sinusta, tahtoen tai tahtomattasi, ja hyödyttää\nminua, jota et ikinä ole ajatellutkaan. En voi kuulla puhuttavankaan\nminkäänlaatuisista persoonallisista avuista ja suuresta työkyvystä\ntuntematta mielessäni virkoavan elokkaan päättäväisyyden. Kaikki\nmikä on ihmisvoimin suoritettavissa herättää meissä kilvoittelun\nhalua. Cecilin sanat Valter Raleighistä: \"Tiedän hänellä olevan\nsuunnattoman työkyvyn\", ne vaikuttavat kuin sähköisku. Samaten\nvaikuttavat Clarendonin kuvaukset Hampdenista, \"jonka työteliäisyyttä\nja valppautta ei uutterinkaan voinut väsyttää ja uuvuttaa, ja joka\noli niin läpitunkevan lahjakas, ettei ovelinkaan ja teräväpäisinkään\nvoinut johtaa häntä harhaan, sekä jonka mieskohtainen rohkeus\noli tasapinnassa hänen parhaiden avujensa kanssa\", -- tai\nFalklandista, \"joka siinä määrin kunnioitti totuutta, että hän\nennemmin olisi tahtonut varastaa kuin teeskennellä\". Emme voi lukea\nPlutarkoa sykähtämättömin sydämin; yhdyn kiinalaisen Menciuksen\nlauselmaan: \"Viisas mies on satojen sukupolvien opettaja. Missä\nLoon tavat tunnetaan, siellä tulevat tyhmät viisaiksi ja horjuvat\npäättäväisiksi.\"\n\nTämä selittää elämäkerrallisten kuvausten siveellisen merkityksen;\nkuitenkin on vainajien vaikeampi liikuttaa elävien sydämiä kuin omien\naikalaisten, vaikkapa näiden nimet eivät eläisikään yhtä kauan.\nMitä merkitsee minulle semmoinen ihminen, jota en koskaan ajattele,\nkun taas syvimmässä yksinäisyydessäkin ovat luonani ne, jotka\ntukevat henkeäni ja ihmeellisesti ylentävät ja elähyttävät mieltäni.\nRakkaus osaa aavistaa toisen ihmisen elämäntehtävän paremmin kuin\nhän itse ja uljaasti rohkaisten pysyttää häntä tehtävässään.\nMitä on ystävyydessä ylevämpää kuin tuo jalo vetovoima, jolla se\nliittyy kaikkeen hyvään meissä? Emme koskaan enää ole ajattelevat\nhalventavasti itsestämme ja elämästä. Olemme kannustetut pyrkimään\njotakin tarkoitusperää kohti, eikä maatyömiehen työskentely radan\nvarrella enää saata meitä häpeämään.\n\nTästä riippuu tuo minusta mitä puhtain kunnioitus, jota kaikki\nkansanluokat tuntevat päivän sankaria kohtaan, Coriolanuksesta ja\nGracchuksesta alkaen Pittiin, Lafayetteen, Wellingtoniin, Websteriin,\nLamartineen asti. Kuulkaa, mikä riemu täyttää kadut. Kansa ei voi\nnähdä häntä kyllikseen. Miehestä he riemuitsevat! Kas siinä pää ja\nvartalo! Mikä otsa! mitkä silmät! Atlaksen olkapäät, ja koko ryhti\nsankarillinen; ja sisäistä voimaa kyllin johtamaan tuota mahtavaa\nkoneistoa! Tämä ilo siitä, että on päässyt täyteen ilmaisuunsa se,\nmikä jokapäiväisessä kokemuksessa tavallisesti esiintyy surkastuneena\nja keskeneräisenä, toistuu ja paljoa korkeammassa muodossa siinä\nilossa, joka lukijalla on kirjailijanerosta, ja on juuri tässä tämän\nilon salaisuus. Mitään ei ole jätetty kätköön. On tulta kyllin, jotta\nsillä sulattaa vaikka kokonaisen kultavuoren. Shakespearen pääansion\nvoi sanoa olevan siinä, että hän kaikista ihmisistä parhaiten on\nosannut englannin kieltä ja voinut ilmaista, mitä on tahtonut. Mutta\ntuo ilmaisun vapaa ja esteetön virtailu uomissaan ja kanavissaan on\nainoastaan terveyttä tai onnellista luonnonlaatua. Shakespearen nimi\njohtaa mieleen toisia ja puhtaasti henkisiä lahjoja.\n\nSenaattoreilla ja ruhtinailla ritarimerkkeineen, kunniamiekkoineen\nja vaakunakilpineen ei ole jaettavinaan suosionosoituksia,\nverrattavia siihen, että ilmaisee toiselle ihmiselle ajatuksia,\njotka edellyttävät vissiä ylemmyyttä hänen hengenelämässään. Tätä\nkunniaa, joka jokapäiväisessä ympäristössä tuskin kohtaa ihmistä\nkuin kerran pari hänen elämässään, jakaa nero alinomaa ympärilleen\ntyytyväisenä, jos silloin tällöin, kerta vuosisadassa, hänen\nantimensa otetaan vastaan. Aineellisten arvojen määrääjät alenevat\nikäänkuin joiksikin kokeiksi ja leipureiksi, kohta kun ilmenee joku\nnoita henkisten arvojen määrittelijöitä. Nero on yliaistillisten\nasiain luonnontutkija tai maantieteilijä, ja piirtää hän niiden\nkarttaa; ja tutustuttamalla meitä uusiin toiminnan aloihin jäähdyttää\nhän mielenkiintoamme entisiin. Me omaksumme nämät yhtäkkiä sinä\ntodellisuutena, josta se maailma, johon aiemmin olimme tutustuneet,\noli ainoastaan heijastuskuva.\n\nMenemme voimistelusaliin tai uimakouluun nähdäksemme ruumiinvoimaa\nja -kauneutta; yhtäläinen ilo ja korkeampi nautinto on kaikenlaisten\nhenkisten lahjojen näkemisestä; semmoisten kuin muiston voima,\nmatemaattinen yhdistelykyky, suuri ajattelumahti, elävä mielikuvitus,\nsamaten monipuolisuus ja syventymis- ja keskittymisvoima, nämä\nkaikki kun ilmaisevat ihmismielen näkymättömiä elimiä ja jäseniä,\njotka jäsen jäseneltä vastaavat ruumiinosia. Me astumme näet täten\nuudelle voimistelutanterelle ja opimme arvioimaan ihmisiä heidän\ntodellisimpien ominaisuuksiensa mukaan tai, kuten Plato sanoo:\n\"valitsemaan ne, jotka ilman silmien tai minkään muun aistimen\napua etenevät kohti totuutta ja todellista olemista\". Ensimäinen\nnäistä voimista on mielikuvituksen ilakointi, lumo ja riemukas\nluova toiminta. Ihmisen mielikuvituksen herätessä näyttävät hänen\nvoimansa kasvavan kymmen- ja tuhatkertaisiksi. Se herättää meissä\nihanan vapauden ja riippumattomuuden tunnon ja virittää mielessämme\nuljaan uskaltavan rohkeuden. Me tulemme kimmoisiksi kuin ruutikaasu,\nja lauselma jossakin kirjassa tai sana, joka on lausuttu jossakin\nkeskustelussa, vapahtavat mielikuvituksemme, ja silmänräpäyksessä\nhuuhtelee päätämme linnunrata ja jalkamme tallaavat syvänteiden\npohjaa. Ja tämmöinen hyväteko on todellista, sillä nämä hengen\navaruudet ovat oikeutettua perintöämme, ja kerta astuttuamme yli\nrajojen, emme enää koskaan ole aivan samoja säälittäviä rajoitettuja\nolentoja kuin ennen.\n\nYlemmät hengen lahjat ovat niin läheisiä toisilleen, että kaikissa\netevimmissä kyvyissä aina ilmenee jotakin mielikuvituksen voimaa,\njopa lahjakkaimmissa matematikoissakin mutta varsinkin ilmenee sitä\nmielissä, joiden ajattelu on välitöntä sisäistä havaitsemista. Nämät\nauttavat meitä sillä, että käsittävät elämän pohjaa hallitsevan\nyhteyden ja vastakohtaisuuden. Plato, Shakespeare, Swedenborg, Goethe\neivät ikinä ummistaneet silmiään kummaltakaan näistä laeista. Näiden\nlakien tajuaminen on jonkinlainen sielujen mittapuu. Pienet sielut\novat pieniä juuri siksi että ovat voimattomia niitä tajuamaan.\n\nMutta näilläkin kemuilla on mässäyksensä. Järjen meissä herättämä\nilo muuttuu järjen tulkitsijan jumaloimiseksi. Varsinkin tapaamme\nesimerkkejä tämmöisestä orjistumisesta silloin kun ihmiskuntaa on\nopettanut ja ohjannut henki, jonka ajatusvoima on ollut erikoisesti\nsääntöperäistä. Tästä ovat esimerkkejä Aristoteleen hallitseva\nasema ajatusmaailmassa, Ptolemaioksen tähtitiede, Lutherin, Baconin\nja Locken vaikutus, -- sekä uskonnossa kaikkien pappisvaltojen,\npyhimysten ja lahkokuntien historia, jotka ovat ottaneet nimensä\nperustajansa mukaan. Mutta voi, joka ihminen on sellainen uhri.\nIhmiselimen heikkous viekottelee aina voimaa käyttämään voimaansa\nväärin. Jokapäiväinen kyky riemukseen huikaisee ja sokaisee katsojan.\nTodellinen nero taas tahtoo varjella meitä itseltään. Todellinen nero\nei tahdo orjuuttaa, vaan vapahtaa ja herättää meissä uusia aisteja.\nJos kaupunkiimme ilmestyisi viisas mies, niin herättäisi hän niissä,\njotka puhuisivat hänen kanssaan, uuden voiman ja rikkauden tunnon,\naukaisemalla heidän silmänsä näkemään heille tähän asti tuntemattomia\naarteita, hän rauhoittaisi mielemme horjumattoman vakaiksi ja\ntyynnyttäisi meidät vakuutetuiksi siitä, ettei meitä voi pettää,\nkoska kukin voisi nähdä elinehtojemme vajanaisuudet ja varmuudet.\nRikas näkisi erehdyksensä ja köyhyytensä, köyhä turvasijansa ja\napuneuvonsa.\n\nMutta luonto saattaa kaiken aikanaan tasapainoon. Sen keinona\non kiertokulku. Sielu ei siedä vallitsijaa ylitsensä, ja kaipaa\nvaihtelua. Perheenemännät sanovat palvelijasta, joka on ollut\nkelvollinen: hän on palvellut jo liika kauan meillä. Olemme\nainoastaan taipumuksia, tai paremmin vielä ilmauksia ja oireita, eikä\nkukaan meistä ole täydellinen. Me hipaisemme ja käymme, ja juomme\nsiemauksen sieltä täältä elämän lukemattomia kuohuja. Kiertokulku\non luonnon laki. Kun luonto riistää meiltä suuren miehen, tähystää\nkansa taivaanrantaa nähdäkseen hänen seuraajansa, mutta semmoista ei\nnäy, eikä ole näkyväkään. Hän on viimeinen laatuansa. Lähin suuri\nmies on esiytyvä jollakin toisella kokonaan uudella alalla; tällä\nkertaa ei mikään Jefferson tai Franklin, vaan joku suuri kauppanero,\nsenjälkeen joku rautatiekuningas, sitten kalojen tutkija, sitte joku\npuhvelinpyytäjä ja tutkimusmatkailija, tai joku puolivilli Lännen\nkenraali. Tämä on turvamme karkeampiin vallitsijoihimme nähden,\nparhaimpia vastaan taas on hienompi apukeino. Voima, josta he tekevät\nmeidät osallisiksi, ei ole heidän omaansa. Kun meitä hurmaavat\naate-ihanteet, niin emme ole niistä velassa Platolle, vaan niille\nitselleen, joiden velallinen itse Platokin on.\n\nEn saa unohtaa, että olemme erikoisessa velassa eräälle erityiselle\nryhmälle. Elämä on asteikkosarja. Suuret miehemme ovat suuressa\nmäärässä eriarvoisia. Ihmiset ovat kaikkina aikoina noudattaneet\njoitakin harvoja miehiä, jotka joko sen aatteen laadun vuoksi,\njota he edustavat, tai suuren vastaanottokykynsä takia ovat\noikeutetut johtajan ja lainsäätäjän asemaan. Nämä opettavat meille\nalkuperäisen luonnon ominaisuudet -- avaavat meille luonnon sisäisen\nlainmukaisuuden. Me uiskentelemme päivä päivältä harhojen virtaa, ja\nmieltämme tenhoovat ne ilmalinnat ja kangastukset, jotka pettävät\nihmisiä ympärillämme. Mutta elämä on totinen asia. Valoisina hetkinä\nsanomme: \"Auetkoon minulle tie todellisuuteen, liika kauan olen\nkantanut narrinkaapua.\" Tahdomme oppia tuntemaan taloustieteemme\nja valtiotaitomme perusteet. Oppikaamme salakirjaimien selitys,\ntai, jos ihmiset ja asiat ovat jonkun taivaallisen sävelteoksen\nkatkelmia, niin perehtykäämme sen juoksutuksiin. Järkemme on pettänyt\nmeitä, mutta on ollut täysijärkisiä, tervemielisiä ihmisiä, jotka\novat iloinneet ja nauttineet rikkaasta, sisällökkäästä olemisesta.\nMinkä he tietävät, sen tietävät he meidän hyväksemme. Jokaisen uuden\nmiehen ohella tulee ilmi jokin uusi luonnonsalaisuus, eikä raamattua\nole kirjoitettava loppuun, ennenkuin on syntynyt viimeinen suuri\nmies. Nämä miehet taltuttavat eläimellisen luonnon huumehaaveet,\nhe saattavat meidät mieleviksi ja malttaviksi ja antavat meille\nuusia pyrintöperiä ja uusia voimia. Ihmisten kunnioitus valitsee\nnämät korkeimmalle sijalle. Siitä ovat todistuksena ne lukemattomat\nmuistopatsaat, muotokuvat ja muistomerkit, jotka johtavat heitä\nmieliimme jokaisessa kaupungissa, kylässä, asunnossa ja laivassa: --\n\n    Yhä nousevat etehemme haamunsa heidän\n    Ylevämmät veljemme, yhtä tok' verta;\n    Ja he vihkivät pöydät ja vuotehet meidän\n    Sulolemmellä sanojensa, katseittensa.\n\n[Käännöksessä esiytyvät runosäkeet on suomentanut maisteri _O. E.\nHelkiö_.]\n\nKuinka ilmaisisin ja selittäisin aatteiden ratkaisevan merkityksen,\nsen ihanan palveluksen, jonka tekevät meille ne, jotka istuttavat\nsiveellisiä totuuksia ihmismieliin ja yleistajuntaan? -- Elämäni\najan on minua kiusannut eräs ainainen arviointi. Kun työskentelen\npuutarhassani ja karsin ja hoidan omenapuutani, niin tyydyttää\ntyöskentelyni minua, ja voisin jatkaa sitä loputtomiin. Mutta silloin\ntuleekin mieleeni, että päivä on kulunut ja ett'en ole tehnyt\nmuuta kuin tätä mieluisaa tyhjänpäiväistä. Matkustan Bostoniin\ntai New-Yorkiin ja juoksen asioillani: ne tulevat suoritetuiksi,\nmutta päättynyt on päiväkin. Minua kiusaa muistellessani, minkä\nhinnan täten olen maksanut tämmöisistä joutavuuksista. Johtuu\nmieleeni tarun aasinnahka, joka oli semmoinen, että ken vaan istui\nsillä, hänen toivonsa täyttyivät, mutta joka toivolta hävisi siitä\npalanen. Menen hyväntekeväisyysyhdistykseen. Mitä tehnenkin,\nen voi siirtää silmiäni kellosta. Mutta jos ilmaantuisi siellä\nseuraan joku hieno ylevä sielu, joka tietäisi tuskin mitään eri\nihmisistä ja puolueista, Carolinasta ja Cubasta, mutta joka voisi\npaljastaa lain, jota nämä kaikki erikoisasiat noudattavat, ja siten\nvakuuttaisi minut siitä iäisestä oikeudesta, joka tekee tyhjäksi\njokaisen väärän pelaajan aikeet ja joka saattaa vararikkoon jokaisen\nomanvoiton pyytäjän, joku, joka antaisi minulle tunnon siitä\nett'en ole riippuvainen maastani ja ympäristöstäni ja ajasta ja\nihmisruumiista, niin vapahtaisi se ihminen minut; minä unohtaisin\nkellon, liukuisin ulkopuolelle tukalia ahdistavia suhteitani,\ntoipuisin vammoistani, heräisin kuolemattomaksi päästessäni tuntoon\niäisistä haihtumattomista omaisuuksistani. Täällä keskellämme on\nkamppailu ankara rikkaudesta ja köyhyydestä. Me elämme torilla, jolla\non saatavissa ainoastaan rajoitettu määrä vehnää tai villaa tai\nmaata, ja jos minulla on niitä enemmän, niin täytyy niitä jollakin\ntoisella olla sitä vähemmän. Näyttää kuin en saisi omistaa mitään\nrikkomatta hyviä tapoja vastaan. Kukaan ei iloitse toisen ilosta,\nkoko olomme on alinomaista sotajalalla olemista, alinomaista väärää\nsortamista. Jokainen saksilaisrotuinen lapsi on kasvatettu tahtomaan\nolla ensimäinen. Se on meidän järjestelmämme; ja jokainen joutuu\narvostelemaan arvonsa sen mukaan, miten syvää mielipahaa, kateutta\nja vihaa hän herättää kanssakilpailijoissaan. Mutta noilla uusilla\naloilla, aatteitten mailla on tilaa yllin ja kyllin: siellä ei ole\nsortavaa oman arvon tuntoa eikä töykeätä toisten teiden sulkemista.\n\nIhailen suuria miehiä, millä alalla he esiintyvätkin, ihailen\ntoiminnan miehiä ja ajatuksen miehiä, ihailen jyrhiä ja ihailen\nherkkiä, \"Jumalan ruoskia\" ja \"ihmiskunnan lemmikkejä\". Ihailen\nensimäistä Caesaria ja Espanjan Kaarle V:ttä; Ruotsin Kaarle\nXII:tta, Richard Plantagenetiä ja Ranskan Bonapartea. Ylistän\njokaista kelvollista miestä, virkamiestä, joka täyttää sijansa,\nupseeria, ministeriä, senaattoria. Ihailen hallitsijaa, joka seisoo\nlujasti, raudanvarmasti paikallaan, jalosyntyisenä, rikkaana,\nylväänä, kaunopuheliaana, menestyvänä, lumoten kaikki alaisikseen\nja valtansa ja voimansa tuiksi. Miekka ja nuija, tai mielet kuin\nmiekka ja nuija, jouduttavat maailmojen työtä. Mutta suurempana\npidän häntä, jos hän voi kieltää itsensä, ja kaikki sankarit ja\nsallia, että tulvii niiden sijalle järjenvalo, jonka rinnalla ja\nedessä yksityisoliot unohtuvat, tuo ylevänhieno, vastustamattomasti\nylöspäin kohottava voima hengessämme, joka hävittää tunnon kaikesta\nyksityisolemisesta; voima niin suuri, että voiman omistajakin sen\nedessä hupenee olemasta. Silloin on hän oikea hallitsija, jos hän\nantaa hallitusmuodon kansalleen, silloin oikea pappi, jos hän\njulistaa sielujen yhdenvertaisuutta ja vapahtaa palvelijansa heidän\nsokeasta jumaloimisestaan, silloin oikea keisari, jos hän voi olla\nilmankin valtakuntaansa.\n\nMutta tarkoitukseni oli ainoastaan vähän tarkemmasti määritellä paria\nkolmea näistä palveluksista. Luonto ei koskaan säästä opiumiaan ja\nlievityskeinojaan; vaan kaikkialle missä se vammaa luomiaan jollakin\nrumuudella tai puutteellisuudella, tuhlaa se voiteitaan haavalle,\nja kärsivä kulkee iloisana läpi elämänsä, aavistamatta kurjuuttansa\nja kykenemättä näkemään sitä, vaikka koko maailma jok'ikinen päivä\nosoittaa sitä sormellaan. Arvottomat ja vahingolliset yhteiskunnan\njäsenet, joiden olemassaolo on yhteiskunnallinen mätä, pitävät\npoikkeuksetta itseään sorretuimpina olentoina maailmassa eivätkä\nikinä toivu hämmästymästä aikalaistensa kiittämättömyyttä ja\nitsekkyyttä. Maapallomme paljastaa kätkettyjä voimiansa, ei\nainoastaan sankareissa ja ylienkeleissä, vaan myöskin kielikelloissa\nja juoruakoissa. Eiköhän ole omituista sekin, että on kätketty\nkaikkeen olevaan varma määränsä hitaista saamattomuutta, säilyttävää,\nvastustavaa voimaa, jolle kaikki muuttuminen ja herääminen on\nvastahakoista? Ihan riippumatta kunkin henkisistä voimista ylpeilee\njokainen ihminen mielipiteestään ja on varma siitä, että hän on\noikeassa. Ei ole sitä raihnaisinta isoäitiä, eikä narrimaisinta\nhölmöä, joka, käyttäen viimeisiä hitusia ymmärryksen ja järjen\nlahjojaan, ei omassa mielessään virnistelisi ja ilkkuisi toisten\nmielettömyyksille. Mikäli joku ihminen on erilainen kuin minä, sikäli\non hän minun silmissäni houkkio. Ihminen ei voi aavistaakaan, että\nhän saattaisi olla väärässä. Miten nerokasta liittää asiat toisiinsa\ntuolla liitekeinolla lujemmalla kuin mikään sementti! Mutta kesken\nkaikkea tätä sokean itsetyytyväisyyden virnistelyä astuu yht'äkkiä\nohitsemme haamu, jota itse Thersiteskin voisi kunnioittaa ja ihailla.\nSe on hän, jonka pitäisi johtaa meitä sillä tiellä, jota vaellamme.\nHänen apunsa on rajaton ja ehtymätön. Ilman Platoa melkeinpä\nkadottaisimme uskomme järkiperäisten kirjojen mahdollisuuteen.\nMe näytämme tarvitsevamme ainoastaan yhtä, mutta juuri sen me\ntarvitsemmekin. Me kaipaamme liittyä ylevän uljaisiin ihmisiin, koska\nvastaanottokykymme on rajoittamaton ja koska seurustelu suurten\nkanssa helposti istuttaa suuruutta ajatuksiimme ja tapoihimme.\nKaikissa meissä asuu viisauden mahdollisuus, vaikkapa se ainoastaan\nniin harvoissa elävänä vaikuttaa. Tarvitaan ainoastaan yksi viisas\nseurassa, ja kaikki ovat viisaita; niin nopea on tartunta.\n\nSiten ovat suuret miehet kuin voide, joka poistaa silmiltämme\nitserakkauden kalvon, antaen meille kyvyn nähdä toisia ihmisiä\nja heidän tekojaan. Mutta on vikoja ja heikkouksia, jotka ovat\nsyöpyneet kokonaisiin kansoihin ja aikakausiin. Ihmiset tulevat\naikalaisiinsa, vieläpä enemmän kuin esi-isiinsä. On huomattu,\nettä vanhat aviopuolisot, tai henkilöt, jotka monta vuotta ovat\nasuneet yhdessä, tulevat toistensa näköisiksi; ja, jos he eläisivät\nkylliksi kauan, emme voisi eroittaa heitä toisistaan. Luonto kammoo\ntuommoista yhteenmukauvaisuutta, joka uhkaisi sulattaa maailman\nmuodottomaksi möhkäleeksi, ja rientää särkemään tuommoisia hentoja\nyhteenliittymisiä. Samanlaista sulaumista tapahtuu saman kaupungin,\nsaman lahkon, saman puolueen jäsenien kesken; ja ajan aatteet\nliikkuvat ilmassa ja tartuttavat kaikki, jotka hengittävät sitä.\nNähtyinä tarpeeksi korkealta näyttäisivät New-York täällä ja tuolla\nLontoo, ja koko länsimainen sivistys kuin mielettömyyksien pesältä.\nMe pidämme toisiamme silmällä ja kiihotamme kilvoittelevalla\nkateudellamme ajan virmaa mielettömyyttä. Kilpenä omaatuntoamme\nvastaan käytämme yleistä tapaa ja aikalaisiamme. Ja toisaalta on\nylen helppoa olla yhtä viisas ja hyvä kuin kanssaihmisemme. Opimme\nvarsin helposti aikalaisiltamme sen minkä hekin tietävät, ja opimme\nsen ikäänkuin omistaisimme sen ihomme huokosten kautta. Me tajuamme\nsen myötätunnon voimalla, tai kuten vaimo kohoo miehensä henkiselle\nja siveelliselle tasolle. Mutta me pysähdymme siihen, mihin hekin\npysähtyvät. Hyvin vaikeata on meidän astua siitä edemmäksi. Suuri\nihminen, tai semmoinen, joka pysyy luonnon povella ja katkaisee\ntapojen siteet, pelastaa meidät uskollisesti noudattaessaan\njohtavia aatteita sovinnaisista erehdyksistä ja suojelee meitä\naikalaisiltamme. He ovat niitä poikkeuksia, joita tarvitsemme\nkaiken muun yhtäläistyessä. Vieras suuruus on vastamyrkky kaikelle\nummehtuneelle, keskinkertaisuuteensa piintyvälle salaseuraisuudelle.\n\nTäten vahvistaa ja vaurastuttaa meitä nero, ja me virkenemme\ntahmentumisesta, jonka liika paljo seurusteleminen vertaistemme\nkanssa on aiheuttanut, ja me uskallamme riemuiten luonnon syvyyksiin,\nsuuntaan, johonka hän meitä johtaa. Miten korvaakaan yksi ainoa suuri\nmies kokonaiset kääpiökansat! Jokainen äiti soisi yhden pojistaan\nneroksi, vaikkapa kaikki muut jäisivätkin keskinkertaisiksi. Mutta\nuusi vaara uhkaa suuren miehen vaikutuksen liikanaisuudessa. Hänen\nvetovoimansa tempaa meidät sijaltamme. Me olemme tulleet henkisesti\nriippuvaisiksi ja henkisiksi itsemurhaajiksi. Oi! tuolla jo häämöttää\napumme taivaan rannalla: -- uusia suuria miehiä, uudenlaatuisia ja\nuusin lahjoin, kaikki tasoittaen ja heikentäen toistensa vaikutusta.\nMe saamme kyllämme kunkin erikoisen suuruuden hunajasta. Jokainen\nsankari muuttuu lopulta rasitukseksi. Voltaire ei ollut ehkä mikään\nilkeä ihminen, kuitenkin hän sanoi lempeästä Jesuksesta: \"Kunpa en\nikinä enää tarvitsisi kuulla sen miehen nimeä.\" Ylistetään George\nWashingtonin kuntoa. -- \"Hitto vieköön koko Georg Washingtonin!\"\non jakobini-paran ainoa vastaus ja puolustus. Mutta ihmisluonto\ntarvitsee tämmöisen turvakeinon. Mitä suurempi on keskihakuisuus,\nsitä suurempi on myöskin keskipakoisuus. Suuren miehen vastapainoksi\nasetamme hänen vastakohtansa, ja valtion menestys riippuu tästä\nvipusimesta.\n\nOn joka tapauksessa sentään jyrkkä rajansa suurten miesten\nvaikutuksella. Suuret määrät semmoisia ominaisuuksia, joita emme voi\nkäyttää, estävät meitä lähestymästä neroja. He vaikuttavat varsin\ntenhoovasti ja luokseenvetävästi meihin, ja ovat kaukaa nähden kuin\nomiamme, mutta joka taholta olemme estetyt lähestymästä heitä. Mitä\nvahvempi on veto heitä kohti, sitä tehoisampi on myöskin työntö\npoispäin. On ikäänkuin jotain epätodellista, epäpätevää siinä\nhyvässä, jonka he ovat tehneet meille. Syvimmät havaintonsa ja\nnäkemyksensä havaitsee ja näkee ihminen itselleen. Ne ovat jotakin\nepäoleellista hänen seuraajalleen, niin kauan kuin hän ei itse ole\nomassa olemuksessaan niitä kokenut. On kuin olisi jumaluus varustanut\njokaisen sielun, jonka se lähettää luontoon, varmoilla voimilla\nja hyveillä, joita ei voi jakaa ja antaa toisille ihmisille, ja\nkuin olisi se lähettäessään tämän sielun toteuttamaan jotain uutta\ntehtävää olevain piirissä, piirtänyt sille sanat: \"Ei siirrettävä\ntoiselle henkilölle\", tai \"Ainoastaan tätä matkaa varten\". On jotakin\npettävää ihmismielten keskinäisissä suhteissa. Rajakivet ihmisten\nvälillä ovat näkymättömät, mutta niiden yli ei koskaan voi astua.\nIhmisessä elää niin harras tahto jakaa ja niin harras tahto ottaa\nvastaan, että jokainen ihminen pyrkii häipymään toiseksi ihmiseksi;\nmutta yksilöisyyden laki tekee tehoisiksi salaiset voimansa: sinä\nolet sinä ja minä olen minä, ja niinä pysymme.\n\nSillä luonto tahtoo, että kaikki pysyy itsenään; ja samalla kuin\nkukin yksilö pyrkii kasvamaan ja kasvamaan ja sulkemaan kaiken muun\npois ja laajenemaan maailman ja olemisen ääriin asti ja tekemään\ntyhjäksi omalla itsellään kaiken, silloin on luonnon sitkeä\nalinomainen pyrkimys suojella kaikkea yksityistä kaikelta muulta.\nKaikkeen on kätkettynä itsensäsäilyttämisen ja itsensäpuolustamisen\nvoima. Mikään ei ole ilmeisempää kuin se voima, joka suojaa jokaista\nyksilöä toisilta yksilöiltä maailmassa, jossa hyväntekijä niin\nhelposti vaihtuu sortajaksi, ainoastaan siten, että hän jatkaa\nvaikutusvoimaansa aloille, joissa sitä ei enää tarvita, maailmassa,\njossa lapset näyttävät niin kokonaan olevan ajattelemattomain\nvanhempainsa armoilla, ja jossa yleensä melkein kaikki ihmiset ovat\nliiaksi seuranhaluisia ja toistensa asioihin sekautuvia. Täydellä\nsyyllä puhumme me lasten suojelusenkeleistä. Kuinka paljon ovatkaan\nhe, juuri lapset edellämme välittömyydessään ja vaistossaan,\njoka kavahtaa huonoja henkilöitä sekä kaikkea halpamaisuutta! He\nvuodattavat omaa yltäkylläistä suloansa kaikkeen, mitä he näkevät.\nSenpävuoksi eivät he olekaan semmoisten kasvattajapoloisten armoilla,\nkuin me täysikäiset. Jos me töykimme ja nuhtelemme heitä, niin\nunohtavat he nopeasti sen ja saavat itseluottamusta, ja jos me\nhemmottelemme heitä ja suvaitsemme heidän vikojaan, niin löytävät he\nmuualta ohjeensa.\n\nMeidän ei tarvitse pelätä ylivoimaista vaikutusta. Jalolla, alttiilla\nluottamuksella saamme antautua. Palvele suuruutta! Älä kavahda\nmitään nöyrtymistä. Äläkä säästä mitään palvelusta, jonka vaan voit\ntehdä. Ole jäsen heidän ruumiistaan, heidän suunsa hengitys. Uhraa\nitsekkyytesi! Mitä siitä, kun vaan tulet avarammaksi ja jalommaksi?\nÄlä välitä, jos sinua tästä moitittaisiin: altistuminen, antauminen\nolkoon kernaasti suurempi kuin tuo nurja ylpeys, joka saidasti\nsäilyttää omat rajansa. Tule toiseksi; älä ole itseäsi, vaan Platon\noppilas; älä itsenäinen ihminen, vaan kristitty, älä luonnontutkija,\nvaan Descartesin oppilas, älä runoilija, vaan Shakespearen seuraaja.\nTurhaa, kehityksen pyörää ei voi pysäyttää; ei hitauden ja pelon,\neipä itse rakkaudenkaan voimat voi sinua kiinnittää. Eteenpäin,\niäti eteenpäin! Mikroskooppi havaitsee monadin tai väre-eläimen\nliikkuvan infusorioiden keskellä veden pisarassa. Yht'äkkiä ilmestyy\neläimeen pilkku, joka laajenee raoksi, ja samassa on edessämme kaksi\ntäydellistä eläintä. Samanlaista iäti jatkuvaa eroittautumista\ntapahtuu ajatusmaailmassa ja yhteiskunnassa. Lapset luulevat,\nett'eivät he voi elää ilman vanhempiaan. Mutta pikemmin kuin he\nhuomaavatkaan, on tuo musta pilkku ilmestynyt ja ero tapahtunut. Joku\nsattuma paljastaa heille nyt heidän riippumattomuutensa.\n\nMutta _\"suuret miehet\"_ -- se nimitys on melkein loukkaus. Löytyykö\nsiis luokkia? Onko olemassa kohtalo? Miten käy sen lupauksen, joka\non hyveelle annettu? Syvämielinen nuorukainen valittaa luonnon\nkohtuuttomuutta. \"Ylväs ja ihana on sankarinne\", sanoo hän, \"mutta\nkatsokaahan Pekka-parkaa tuossa, jonka maailmana ovat hänen\ntyöntikärrynsä, katsokaahan kaikkia noita lukemattomia Pekkoja!\"\nMiksi ovat joukot hamasta historian alkupäivistä asti olleet\nmiekkojen ja kanuunoiden ruokana. Ihanteet aateloivat muutamat harvat\njohtajat, joilla on tunnetta, järkeä, rakkautta, uhrautumisvoimaa; ja\nnämä pyhittävät sodan ja kuoleman; mutta mitä jää noiden poloisten\nosaksi, jotka he pestaavat ja surmaavat? Ihmisten halpa-arvoisuus\non jokapäiväinen murhenäytelmä. Toisten halpuus on meille yhtä\noleellinen tappio kuin se, että itse olisimme halpoja; sillä me\nkaipaamme yhteiselämää.\n\nVastaukseksi näihin huomautuksiin voisi sanoa, että yhteiskunta on\nikäänkuin Pestalozzin järjestelmän mukaan toimiva koulu: kaikki ovat\nvuoroonsa sekä opettajia että oppilaita. Meille on yhtä edullista\nsekä vastaanottaa että jakaa. Ihmiset, jotka tietävät samaa, eivät\nläheskään ole edullisin seura toisilleen. Mutta saatettakoon\nsen sijaan jokaisen älykkään ihmisen seuraan toinen, toisilla\nkokemuksilla varustettu ihminen, ja kohta on kuin laskisi vettä\njärvestä, kaivamalla rinnalle matalamman säiliön. Tämä tuntuisi\ntuottavan jo aivan ulkonaistakin etua, ja suureksi hyödyksi on\nse jokaiselle puhujalle, koska hän siten voi muovata ajatuksensa\nselviksi itselleen. Persoonallinen mielentilanne vaihtuu varsin\nkeveästi arvokkuudesta riippuvaisuuteen. Ja jos näyttää siltä, kuin\nei joku koskaan istuisi johtajan istuimella, vaan aina seisoisi\nja palvelisi, niin johtuu se siitä, ett'emme ole saaneet seurata\nseuran toimintaa tarpeeksi pitkää aikaa, jotta näyteltäväin osain\nkiertokulku olisi ollut täydellinen. Mitä taas tulee siihen, että\npuhumme joukoista ja tavallisista ihmisistä, niin ei ole mitään\ntavallisia ihmisiä. Kaikilla ihmisillä on lopullisesti sama arvo, ja\ntodellinen taide on mahdollinen ainoastaan sen vakuutuksen pohjalla,\nettä kukin kyky kohdallaan saa ylistävän tunnustuksensa. Rehellinen\nkilpailu ja vapaa kenttä ja tuoreimmat laakerit kaikille voittajille\nalallaan! Mutta taivas on varannut saman liikkumistilan kaikelle\nolevalle. Kukin on levoton, kunnes hän on heittänyt oman säteensä\nkaikkeuden kupuun, ja siten nähnyt oman voimansa kirkastetuimmassa\nihanuudessaan ja täydellisyydessään.\n\nPäivän sankarien suuruus on suhteellista; he kasvavat nopeammin; tai\novat he semmoisia, joissa menestyksen hetkenä on ollut kypsänä jokin\nominaisuus, jota sinä hetkenä on kaivattu. Toiset ajat vaativat taas\ntoisia ominaisuuksia. Muutamat säteet livahtavat tavallisen katsojan\nnähtävistä, ja tarvitsevat hienompaa silmää, tullakseen huomatuiksi.\nKysy suurelta mieheltä, onko ketään häntä suurempaa. Hänen\naateveljiään on, eikä silti että joukko ei heitä huomaa vähemmän\nsuuria, vaan päinvastoin suurempia. Luonto ei ikinä lähetä suurta\nmiestä elämään uskomatta samalla salaisuutta siitä jollekin toiselle\nsielulle.\n\nYksi ilahuttava tosiasia käy esiin näistä tutkisteluistamme, -- se\nettä rakkaudessamme on todellista kohoamisvoimaa. Yhdeksännentoista\nvuosisadan kuuluisuudet ovat joskus lueteltavat todistuksina\nkehittymättömyydestämme. Ihmiskunnan kehitys on kaiken historioimisen\nainoana todellisena aineena. Meidän täytyy siinä monessa kohdassa\nluottaa omiin johteluihimme ja täyttää monta aukkoa kertomuksessa.\nKaikkeuden historia on ilmiöiden esille tulemista, ja elämä on\nmuistelemista, mieleen johtamista. Yksikään ihminen kaikissa\nkuuluisuuksien sarjoissa ei ole sulaa järkeä tai valoa tai sitä\nelämän ja tiedon alkuolentoa, jota etsimme; hän on ainoastaan omalla\nalallaan ikäänkuin tähystyskohta uusia mahdollisuuksia kohden. Kunpa\nvoisimmekin jonakin päivänä saattaa päätteeseen tuon ikiolennon\nkuvan, josta nuo sädehtivät pisteet ovat osia! Tutkiessamme muutamia\nihmisiä joudumme kuin joillekin alkualoille, jossa yksilöllisyys\nhäipyy ja kaikki koskevat ja yhtyvät toisiinsa voimainsa\näärimmäisyydessä. Siellä ei enää voi tulvehtivaa ajatusta ja tuntoa\nsitoa ja pidättää mikään persoonallisuuden raja. Tässä on suurten\nmiesten voimien salaisuus -- heidän sielunsa laajenee ja vuodattuu.\nUusi sielun ominaisuus työskentelee päivät ja yöt ja levittäytyy\nkuin keskipisteestään ulospäin laajeneva rengas sekä pyrkii ilmoille\nnoudattaen uusia tuntemattomia lakejaan: sielujen sisäinen yhteys\nnäyttäytyy läheisimmäksi: mikä on löytänyt tiehykkeensä yhteen, sitä\nei voi sulkea toisestakaan, ja pieninkin lisäys totuudenhavainnossa\nja voimassa jollakin taholla on yhtä suuri lisäys kaikkien tuon\nhenkisen tasavallan jäsenien totuuden havainnossa ja voimissa. Jos\nkaikki erot kyvyssä ja asemassa häipyvät olemattomiin, kun katsoo\nyksilöitä siinä iäisyydessä, joka on välttämätön, jotta kunkin\ntehtävä saa todellisen täytäntönsä, niin häipyy tuo näennäinen\nvääryys vielä nopeammin, jos kohoomme näkemään kaikkien yksilöiden\nsisäisen, keskisen yhteyden, ja havaitsemme, että ne ovat saman\niäisen olemuksen muodostumia, josta virtaa kaikki oleva ja elämä.\n\nIhmisyyden henki on historian oikea näkökohta. Laadut ja ominaisuudet\npysyvät; ihmiset, joissa ne ilmenevät, ilmaisevat niitä, milloin\nkirkkaammin, milloin heikommin, ja väistyvät taaskin; laadut ja\nominaisuudet jäävät ja ilmenevät taas uusissa aivoissa. Mikään\nkokemus ei ole jokapäiväisempi. Joskus on nähty fenixlintuja, niitä\nei enään nähdä, mutta maailma ei silti ole päässyt lumouksestaan.\nAstiat, joille näette piirretyiksi pyhiä vertauskuvia, esiytyvät\nteille nyt tavallisina savenvalajan teoksina, mutta kuvien on pyhä,\nja vielä tänä päivänä saatatte nähdä ne samat kuvat, mutta nyt\npiirrettyinä kaikkeuden seinille. Joksikin aikaa ovat opettajamme\nmeille ikäänkuin edistysaskeleittemme merkkipaaluja ja mittoja.\nJoskus ovat he olleet tiedon enkeleitä ja heidän haamunsa piirtelivät\npilviä. Myöhemmin tulimme lähemmäksi heitä, näimme heidän voimansa,\nkehityksensä ja rajansa; ja he luovuttivat sijansa toisille neroille.\nOnpa onni, jos jokukin nimi jää niin korkealle, ett'emme vielä pysty\nlukemaan sitä lähempää ja että aika ja vertailu eivät ole riistäneet\nsädettäkään sen loisteesta. Mutta lopulta olemme herkeävät etsimästä\nihmisissä täydellisyyttä ja tyytyvät heidän yhteiskunnalliseen ja\nedustavaan laatuunsa. Kaikki, mikä koskee yksilöä, on tilapäistä ja\nainoastaan tulevaisuutta varten, kuten yksilö itsekin, joka kohoo\nrajoistaan ja rajoituksistaan yleiseen olemiseen. Emme koskaan saa\ntodellisinta ja parasta hyötyä nerosta niin kauan kuin pidämme häntä\nalkuperäisenä voimana. Samana hetkenä, jona hän lakkaa olemasta\nmeille perussyynä, alkaa hän auttaa meitä sitä enemmän vaikutuksena.\nSillä silloin ilmenee hän meille valtaavamman mielen ja tahdon\ntulkkina. Pimeä minäkin muuttuu läpinäkyväksi Alkusyyn valossa.\n\nKuitenkin, ihmiskasvatuksen ja ihmistoimeliaisuuden rajoissa voimme\nsanoa, että suuria miehiä on olemassa, jotta voisi esiintyä vielä\nsuurempia. Elollisen luonnon tarkoituksena on pyrkiä korkeampaan, ja\nken voi määrätä tämän pyrkimyksen rajat? Ihmisen tehtävänä on luoda\nvaloa hämäryyteen ja kylvää kaikkialle, koko elämänsä ajan, tiedon ja\nlaulun siemeniä, jotta ilmasto, vilja, eläimet, ihmiset lauhkenisivat\nja jotta rakkauden ja lempeyden taimet versoisivat moninkertaisina.\n\n\n\n\nII.\n\nPlato, filosofi.\n\n\nKaikista maallisista kirjoista ansaitsee yksin Plato Omarin\nuskonkiihkoisan ylistyslauseen Koraanista, kun hän sanoi: \"Polttakaa\nkirjastot, niiden arvo ja sisältö on tässä kirjassa.\" Hänen\nlauselmiinsa sisältyy kansojen sivistys, ne ovat koulujen kulmakivet,\nne ovat kaiken kirjallisuuden ehtymättömät lähdesuonet. Ne ovat\nkasvatuksena kaikkeen logiikkaan, aritmetiikkaan, kaunotaiteeseen,\nsopusuhteitten tajuamiseen, runousoppiin, kielitieteeseen,\npuhetaitoon, tieteelliseen jäsentelyyn, siveysoppiin, käytännölliseen\nelämänviisauteen. Ei ole ollut toista ihmistä, jonka ajatus olisi\nkäsittänyt niin avarat alat. Platosta on lähtöisin kaikki, jota\nvieläkin ajattelevat mielet kirjoittavat ja pohtivat. Valtaava on\nPlaton aikaansaama vaurio alkuperäisyyksiemme keskuudessa. Hänessä\nolemme saavuttaneet sen vuoren, josta ovat lähtöisin kaikki nuo\nirtonaiset lohkareet. Kaksituhatta kolmesataa vuotta on hän ollut\noppineitten raamattuna, ja jokainen tulimielinen nuori mies, joka\nvuorostaan on sanonut jotakin hienoa ja sattuvaa vastahakoiselle\najalleen -- joku Boëthius, Rabelais, Erasmus, Bruno, Locke, Rousseau,\nAlfieri, Coleridge -- kaikki ovat he olleet Platon lukijoita, jotka\novat näppärästi kääntäneet omalle kielelleen hänen syvällistä\nviisauttaan. Suurempipuitteisetkin henget joutuvat kärsimään\njommoistakin vähennystä arvossaan, koska onnettomuudekseen (niin\nsanoakseni) ovat joutuneet tulemaan jälkeen tämän tyhjentävän\najattelijan. Pyhä Augustinus, Copernikus, Newton, Böhme, Swedenborg,\nGoethe ovat niinikään hänen velallisiaan, ja heidän täytyy puhua\nhänen jälissään. On nimittäin kohtuullista lukea laajaperäisimmän\najattelijan laskuun kaikki ne erityisseikat, jotka voi johtaa hänen\nopeistaan.\n\nPlato sisältää koko filosofian, ja koko filosofia sisältyy Platoon\n-- Platoon, joka yht'aikaa on sekä ihmiskunnan kunnia että häpeä,\nkoska ei yksikään germaani tai romaanilainen ole voinut lisätä\nainoatakaan uutta aatetta hänen peruskäsitteihinsä. Hänellä ei ollut\nvaimoa eikä lapsia, mutta kaikkien sivistyneiden kansojen ajattelijat\novat hänen jälkeläisiään, ja heissä on väre hänen sieluansa. Kuinka\nmonta suurta henkeä lähettää väsymätön luonto yöstään olemaan hänen\nmiehiään -- platonisteja! Aleksandrialaisen koulun, kokonaisen\nsikermän neroja; samanlaisen sikermän Elisabethin aikoina: sir\nThomas More, Henry More, John Hales, John Smith, lordi Bacon, Jeremy\nTaylor, Ralph Cudworth, Sydenham, Thomas Taylor; Marcilius Ficinus\nja Picus Mirandola. Calvinismi sisältyy hänen Phaidoniinsa, siihen\nsisältyy koko kristinuskokin. Muhamettilaisuus on saanut kaiken\nsiveysopin käsikirjassaan, Akhlak-y-Jalaly'ssä löytyvän filosofiansa\nhäneltä. Mystisismillä on Platossa kaikki alku- ja peruskirjansa.\nTällä muutaman kreikkalaisen kaupungin asujamella ei ole kotikylää\neikä isänmaata. Englantilainen lukee häntä ja huudahtaa: \"kuinka\nenglantilaista!\" saksalainen: \"kuinka germaanista!\" italialainen:\n\"kuinka roomalaista ja kreikkalaista!\" Kuten Argoon Helenan\nkauneuden sanotaan olleen niin yleistä laatua, että ken vain hänet\nnäki, tunsi kuin olevansa sukua hänelle, samoin näyttää Plato\nuus'englantilaiselle lukijalle amerikkalaiselta nerolta. Hänen\nlaaja ihmisyytensä kasvaa kuin kaikkien eroittavien rajojen ylä- ja\nulkopuolelle.\n\nTämä Platon arvo opettaa meille myöskin, mitä meidän on ajatteleminen\ntuosta paljon pohditusta kysymyksestä hänen kirjoittamikseen\narveltujen teoksien suhteen -- mitkä niistä ovat alkuperäisiä, mitkä\nväärennettyjä. On omituista, että missä tahansa tapaamme miehen,\npäätään pitemmän kaikkia aikalaisiaan, myöskin varmasti esiintyy\nepäilyjä siitä, mitkä ovat hänen oikeita teoksiaan. Siten on laita\nHomeroon suhteen, siten Platon, Rafaelin, Shakespearen. Nämä miehet\nnimittäin ikäänkuin tenhoovat, sähköttävät aikalaisensa niin, että\nheidän oppilaansa tekevät heidän hengessään semmoista, jommoista he\neivät koskaan voisi tehdä omassa hengessään; ja suuri mies elää täten\nuseammassa ruumiissa ja kirjoittaa tai piirtää tai tekee tekonsa\nuseammalla kädellä, niin että jonkun ajan kuluttua on vaikeata\nmääritellä, mikä on mestarin omaa tekoa, mikä ainoastaan hänen\noppilaittensa.\n\nMyöskin Plato, kuten jokainen suuri mies, käytti ja tyhjensi koko\noman aikansa. Mitä on suuri mies muuta kuin valtaavaa omistamis- ja\nsulattamisvoimaa, joka ottaa itseensä ravinnokseen kaikki taiteet\nja tieteet, kaiken tiedettävän? Hän ei voi olla käyttämättä mitään;\nkaikki kelpaa hänelle. Mikä ei vartuta hänen siveellisiä voimiaan, se\nvartuttaa hänen tietojaan. Siksipä syyttääkin häntä hänen oma aikansa\naina kirjallisesta varkaudesta ja jäljittelemisestä. Mutta ainoastaan\nluova henki osaa lainata, ja ihmiskunta on hyvillään saadessaan\nunohtaa nuo lukemattomat työntekijät, jotka ovat palvelleet tätä\narkkitehtiä hänen työssään, ja säästää kaiken kiitollisuutensa\nhänelle. Kun ylistämme Platoa, tuntuu siltä, kuin oikeastaan\nylistäisimme joitakin Solonilta, Sophronilta tai Philolaokselta\ntehtyjä lainauksia. Vaikkapa niinkin. Jokainen kirja on lainaa, ja\njokainen huone on lainaa metsistä, kaivannoista, kivilouhimoista;\njokainen ihminenkin on lainaa esi-isistään. Ja tämä ahnehtiva keksijä\nottaa lunnaansa kaikista maista.\n\nPlato imi itseensä aikakautensa kaiken tiedon -- Philolaoksen,\nTimaioksen, Heraklitonin, Parmenideen ja mitä heitä muita oli,\nvielä lisäksi oppimestarinsa Sokrateen; ja tuntien itsessään\nvoiman luoda tietonsa vielä valtaavammaksi kokonaisuudeksi --\nkokonaisuudeksi, jolla ei ole vertaansa, ei silloisessa eikä\nmyöhemmässä ajatusmaailmassa -- vaelsi hän Italiaan omistaakseen sen,\nmitä hänellä oli omistettavaa Pythagoraan opissa, sitte Egyptiin ja\nehkäpä paljon syvemmällekin itään avatakseen sieltä europalaiselle\najatusmaailmalle ne lähteet, jotka siltä vielä puuttuivat. Tämä\nlaajapohjaisuus tekee hänet filosofian itseoikeutetuksi edustajaksi.\nHän sanoo \"Tasavallassaan\": \"Semmoinen mieli, jommoinen filosofilla\nvälttämättä pitää olla, esiintyy ainoastaan harvoin kaikkine\nominaisuuksineen yhdessä henkilössä, mutta sen eri ominaisuudet\nilmenevät useasti eri henkilöille jakauneina.\" Jokaisen ihmisen,\njoka tahtoo tehdä jotakin hyvin, täytyy käydä työhönsä korkeammalta\nperustalta. Filosofin pitää olla enemmän kuin filosofi. Platolla\non kaikki runoilijan voimat, ovatpa ne hänellä mitä korkeimmassa\nmäärässä, ja vaikka luulenkin, että häneltä puuttui lyyrillisen\nvälittömyyden ratkaiseva lahja, hän pääasiallisesti siitä syystä\nyksin ei ole runoilija, että hän on käyttänyt runoilijalahjojaan\nkorkeampaa päämäärää varten.\n\nSuurilla neroilla on lyhyimmät elämäkerrat. Heidän serkkunsa eivät\ntiedä mitään kaskua heistä. He elävät teoksissaan, ja niinpä heidän\nelämänsä kotona ja ulkona oli tavallista ja jokapäiväistä. Jos\nhaluatte oppia tuntemaan heidän makuaan ja mielenlaatuaan, niin on\nheidän ihailevin lukijansa enimmän heidän kaltaisensa. Platolla\nerittäinkään ei ole mitään ulkonaista elämäkertaa. Oliko hänellä\nystäviä, puoliso, lapsia, siitä emme kuule mitään. Kaikki ne häipyvät\nhänen kuvaukseensa. Kuten hyvä uuni polttaa oman savunsa, siten\nfilosofikin muuttaa kaiken arvokkaan kohtalossaan henkensä tuotteeksi.\n\nHän syntyi 430 e.Kr., jokseenkin samoihin aikoihin kuin Perikles\nkuoli; kuului aikansa ja kaupunkinsa ylimystöön, ja sanotaan hänen\nnuorena aikoneen sota-alalle, mutta tultuaan kahdenkymmenen vuotiaana\nyhteyteen Sokrateen kanssa luopui hän tämän neuvosta tästä aikeesta\nja jäi kymmeneksi vuodeksi hänen oppilaakseen, kunnes Sokrates kuoli.\nSilloin lähti hän Megaraan, noudatti Dionin ja Dionysioksen kutsua\nSisilian hoviin ja kävi siellä kolmasti, vaikka hänen osakseen\nsiellä tulikin hyvin oikullinen kohtelu. Hän matkusti Italiaan,\nsitte Egyptiin, jossa hän viipyi pitkän aikaa, muutamien mukaan\nkolme -- toisten kolmetoista vuotta. Sanotaan hänen matkustaneen\npitemmällekin, aina Babyloniaan, mutta se on epävarmaa. Palattuaan\nAteenaan luennoi hän Akademiassa semmoisille, jotka hänen maineensa\nkutsui sinne, ja kuoli, kuten kerrotaan, par'aikaa kirjoittaessaan\nkahdeksankymmenen yhden vuoden vanhana.\n\nMutta Platon elämäkerta on sisäistä. Meidän on selitettävä tämän\nmiehen ylevän korkea asema sukumme henkisessä kehityshistoriassa --\nmistä johtuu se, että mitä korkeammalla ihminen on sivistyksessä,\nsitä enemmän hän on hänen oppilaansa, että, kuten juutalainen\nraamattumme on juurtunut jokaisen europalaisen ja amerikkalaisen\nmiehen ja naisen pöytäkeskusteluun ja kotielämään, samaten Platon\nkirjat ovat vallanneet kaikki koulut, jokaisen totuuden rakastajan,\nkaikki kirkot, jokaisen runoilijan -- tehden korkeimmissa\najatuspiireissä liikuttaessa mahdottomaksi ajatella muuten kuin\nikäänkuin hänen välityksellään. Hän seisoo totuuden ja jokaisen\ntotuuteen pyrkivän ihmissielun välillä ja on melkeinpä lyönyt nimensä\nja leimansa kieleen ja ajatuksen alkumuotoihin. Häntä lukiessani\nhämmästyttää minua hänen kirjoitustapansa ja hengenlaatunsa\nihmeellinen nykyaikaisuus. Hänessä tapaamme taimessaan sen Europan,\njonka niin hyvin tunnemme pitkine taide- ja sotahistorioineen, kaikki\nsen luonteen ominaisuudet ovat havaittavina jo Platossa -- mutta ei\nkenessäkään häntä ennen. Se on laajentunut ja levittäynyt satoihin\nhistorioihin, mutta ainoatakaan uutta piirrettä ei senjälkeen ole\nsiinä ilmestynyt. Tämä ikuinen nykyaikaisuus on jokaisen taideteoksen\narvon mittana, koska sen luojaa ei ole eksyttänyt mikään ohimenevä ja\ntilapäinen, vaan hän on pysynyt todellisissa ja pysyvissä piirteissä.\nKuinka Plato täten on tullut ikäänkuin edustamaan Europaa ja\nfilosofiaa, melkeinpä kirjallisuuttakin, sen selittäminen on tehtävä,\njoka meidän nyt on suoritettava.\n\nTämä on voinut tapahtua ainoastaan terveen, vilpittömän ja\nlaajamielisen ihmisen kautta, joka yht'aikaa voi käsittää ja antaa\narvonsa sekä aatteille, hengen laeille, että kohtalolle, luonnon\njärjestykselle. Kansan kuten yksityisen ihmisenkin ensimäinen\nkehityskausi on itsetiedottomain voimain aika. Lapset itkevät,\nkirkuvat ja polkevat vimmoissaan jalkaansa lattiaan voimatta\nilmaista halujaan. Kohta kun he voivat puhua ja ilmaista tarpeensa\nja selittää ne, muuttuvat he sävyisämmiksi. Täysi-ikäiset taas,\nniin miehet kuin naiset, puhuvat kiihtyneesti ja liioitellen,\nniin kauan kuin käsitteet ovat himmeät ja kehittymättömät; he\ntekevät ajattelemattomuuksia ja riitelevät, heidän käytöksensä on\nhiomattoman jyrkkää, heidän puheensa on kirouksia täynnä. Kohta kun\nsivistyksen heitä hioessa asiat alkavat hiukan kirkastua heille\neivätkä he enää näe niitä sekaisina järjestymättöminä ryhminä\nja joukkioina, vaan järjestelmällisemmin jaettuina, herkeävät\nhe tehottomasta vimmaisuudestaan ja selvittävät tarkoituksensa\nyksityiskohtaisemmin. Ellei kieli olisi muodostunut ilmaisemaan\nselviä äänteitä, olisi ihminen yhä vielä metsän eläin. Samanlaista\nheikkoutta ja vajanaisuutta, vaikka korkeammalla tasolla, tapaa\nkasvatus joka aika nuorissa tulisissa nuorukaisissa ja neidoissa.\n\"Oi, te ette ymmärrä minua, minä en ole vielä tavannut ketään, joka\nolisi ymmärtänyt minua\", ja huudahdusta seuraa huokauksia ja itkua,\nrunoja päiväkirjaan ja yksinäisiä kävelyjä -- kaikki siksi ett'eivät\nhe kykene tarkistamaan sanoiksi toivomuksiaan. Kuukautta tai paria\nmyöhemmin voi suotuisa kohtalo sallia heidän kohdata, elämänsä tiellä\nolennon, joka on niin läheinen ja sopusoinnussa heidän kanssaan, että\nhän voi vapahtaa heidät heidän liika pakahtuneesta mielentilastaan;\nja kun täten ilmaisutaito ja tiehykkeet kerta ovat aukeuneet,\nsukeutuu heistä tästä lähtien kelpo kansalaisia. Siten on aina asian\nlaita. Kaikki edistys johtaa sokeasta voimasta tarkkuuteen, taitoon\neristää ja älytä selvästi, sekä totuuteen.\n\nJokaisen kansan historiassa on kohta, jolloin se astuen esiin\nnuoruutensa umeudesta saavuttaa voimiensa kypsyyden ja jolloin\nälylliset voimat siinä virkoovat olematta vielä yksityiskohtaisesti\nylen ja liika tarkkoja: tämä on hetki, jolloin siinä kansassa ihminen\nkurottautuu tajuamaan olemisen kokonaisuutta, seisten vielä yön\nikuisten voimien pohjalla tavoittaa hän jo silmillään ja otsallaan\ntaivaan ja tähtien salaisuuksia. Tämä on täysikasvuisen terveyden\nhetki ja voimien huippukohta.\n\nSamanlainen on Europankin historian kulku kohta kohdalta ja\nsamanlainen on filosofiankin. Aikaisimmat melkein häipyneet muistot\nkuvaavat vaellusta Aasiasta sisältäen barbaarien unia: sekoitelma\nalkuperäisen kehittymättömiä siveyssääntöjä ja luonnonfilosofiaa,\njoka vähitellen kirkastuu yksityisten ajattelijain osittaisten\ntietosaavutusten kautta.\n\nEnnen Periklestä esiintyy seitsemän viisasta ja heidän mukanaan\ngeometrian, metafysiikan ja siveysopin alkeet, heitä seuraavat\nalkuaine-filosofit, jotka johtivat aineiden alun liikunnasta,\nvedestä, ilmasta, tulesta tai hengestä. Kaikki he sekoittivat näihin\nalkuperusteihinsa mytologisia kuvauksia. Viimeksi tulee Plato,\njärjestäjä, joka ei kaipaa ja tarvitse mitään barbaarien värejä tai\nihokoristeluja ja kirkunaa, sillä hän osaa määritellä. Hän jättää\nAasian ja sen mukana kaiken muodottoman ja liioitellun, hän merkitsee\ntarkkuuden ja järjen valtaanpääsyä. \"Ken voi jäsennellä ja määritellä\noikein, hän on oleva minulle kuin Jumala.\"\n\nTällainen määritteleminen on filosofiaa, filosofia on ihmishengen\nsuorittama tilinteko itselleen maailman rakenteesta. Sen pohjana on\naina kaksi perustotuutta: yksi tai kaksi. 1. Ykseys eli Identtisyys.\n2. Moninaisuus. Me näemme asiat yhtenä havaitessamme lain, joka\nliittävänä kulkee niiden läpi, sekä havaitessamme pintapuoliset\neroavaisuudet ja syvät yhtäläisyydet. Mutta ajattelu -- niinpä juuri\ntämän identtisyyden eli ykseyden tajuaminenkin -- havaitsee aina\nasioiden erilaisuuden. Yhdenlaisuus ja toisenlaisuus. On mahdotonta\npuhua tai ajatella, ilman että kumpikin näistä käsitteistä yht'aikaa\nelää mielessämme läsnä.\n\nHengessä on sisäinen pakko etsiä useamman asian yhteistä perustetta,\nsitte tämän perusteen perustetta ja edelleen tämän perustetta\nsukeltaen siten yhä syvemmälle ja syvemmälle, vakuutettuna että\nse siten joskus on saavuttava ehdottoman ja riittävän ykseyden\n-- ykseyden, joka on kaikkeus. \"Keskellä aurinkoa on valo, valon\nkeskellä totuus ja totuuden keskellä iäinen oleminen\", sanovat\nVedat. Kaikella filosofialla, niin idän kuin lännenkin, on sama\npyrkimys keskuutta kohti. Päinvastaisen välttämättömyyden pakottamana\nkääntyy henki ykseydestä takaisin semmoiseen, joka ei ole yhtä,\nvaan muuta tai monta, perusteesta vaikutukseen, ja tunnustaa\nmoninaisuuden välttämättömyyden sekä kummankin, niinhyvin ykseyden\nkuin moninaisuudenkin itsenäisyyden, toinen toiseensa sisältyvänä.\nAjatuksen tehtävänä on eroittaa toisistaan ja taas sovittaa yhteen\nnämä niin pienimpäänsä asti yhteen solmiuneet olemisen perusosat.\nNiiden olemassaolo on molemminpuolisesti vastakkaista ja toisensa\npoissulkevaa, ja kumpikin on sentään niin läheisesti liukunut\ntoiseen, ett'emme koskaan voi sanoa, mikä on yhtä ja mikä ei sitä\nole. Tuo Proteus on yhtä herkeästi läsnä niin korkeimmassa kuin\nmatalimmassakin, niinhyvin ajatellessamme yhtä, totuutta, hyvyyttä,\nkuin kääntyessämme pinnalla olevaan ja aineellisimpaan.\n\nKaikissa kansoissa on mieliä, joissa elää sisällinen taipumus\nantautua havaitsemaan ja tuntemaan perusykseyttä. Tulinen, syvä\nrukous ja haltioittunut hartaus haihduttavat kaiken olevan yhteen\nolevaan. Tämä pyrintö on löytänyt korkeimman ilmaisunsa idän,\netupäässä Indian uskonnollisissa kirjoissa, semmoisissa kuin Vedat,\nBhagavat Ghita ja Vishnu Purana. Nämä kirjat sisältävät tuskin muuta\nkuin tämän aatteen ja kohoovat ne sitä ylistäessään puhtaimpiin ja\nylevimpiin laulelmiin.\n\nKaikki on samaa; ystävä ja vihamies ovat samaa ainetta, kyntäjä,\naura ja vako ovat samaa ainetta, ja tämä aine on sellaista ja\nsitä on niin suuressa määrässä, että muodon vaihtelut kadottavat\nkaiken merkityksensä. Ylin Krishna sanoo eräälle viisaalle: \"Sinun\nvoimissasi on havaita ja käsittää, että sinä et ole muuta kuin\nminäkään. Sitä mitä minä olen, sitä olet sinäkin, ja sitä on koko\ntämä maailma jumalineen, sankareineen, ihmisineen. Ihmiset näkevät ja\najattelevat eroavaisuuksia, koska tietämättömyys sokaisee heidät.\"\n\"Sanat _minä_ ja _minun_ aikaansaavat ja ovat tietämättömyyttä. Mikä\non kaiken olevan suuri päämäärä, sen olet nyt oppiva minulta. Se on\nsielu -- sama kaikissa ruumiissa, kaikki täyttävä, vaihtumaton ja\nmuuttumaton, täydellinen, luontoa korkeampi ja sen yläpuolella oleva,\nvapaa synnystä, kasvusta ja kuolosta, kaikkialla läsnäoleva, puhdasta\nsulaa tietoa, itsenäinen, riippumaton kaikesta epäoleellisesta, kuten\nnimestä, lajista ja muusta semmoisesta niin menneisyydessä kuin\nnykyisyydessä ja tulevaisuudessakin. Tieto, että oleellisesti yhtä\noleva henki on läsnä jokaisen omassa ja kaikissa muissa ruumiissa,\non semmoisen ihmisen viisaus, joka tuntee kaiken olevaisen ykseyden.\nKuten hajauva ilma kulkien huilun reikien kautta ja erittäytyen\nsävelikön eri ääniksi alkuaan on yhtä, samaten on Suuren Hengen\nluontokin yhtä, olkoot sen muodot kuinkakin moninaiset puhjetessaan\nesiin tekojen seurauksista. Kun on poistettu se ero, jonka verhoava\nmuoto, olkoon se sitten Jumalan tai jonkun muun, aikaansaa, niin\nei ole enää mitään eroavaisuutta olemassa.\" \"Koko maailma on vain\nVishnun ilmestystä, joka on yhtä kuin kaikki oleva, ja on viisaan\nnähtävä hänet, ei erilaisena kuin hän itse on, vaan samana. En ole\nminä semmoinen, joka menen, enkä semmoinen, joka tulen; eikä ole\nsijaa, kussa minä viivähdän, etkä ole sinä sinä, eikä toiset toisia,\nenkä ole minä minä.\" Ikäänkuin olisi hän sanonut: \"Kaikki on olemassa\nsielua varten, ja sielu on Vishnu; eläimet ja tähdet ovat häipyviä\nkuvakangastuksia ja valo vain haihtuvaa heijettä, kaikki kestäminen\non pettävää ja muodot vankeutta ja taivas itsekin vain pettävää\nnäköharhaa.\" Sielu pyrkii sulautumaan olemiseen, yli muotojen,\nulkopuolelle Tartaruksen ja taivaan -- vapahtumaan luonnosta.\n\nJos ajattelu täten tavoittelee jotakin kammottavaa ykseyttä, joka\nnielaisee kuiluunsa kaiken olevan, niin tavoittelee toimeliaisuus\naivan päinvastaisessa järjestyksessä moninaisuutta. Edellinen\non ihmissielun suunta tai sen pyrkimys painopistettään kohti,\njälkimäinen on luonnonvoima. Luonto on moninaisuutta. Ykseys imee\nitseensä, sulattaa ja niukentaa. Luonto avaa ja luo. Nämä kaksi\nperusaatetta, ykseys ja moninaisuus, ilmenevät alinomaa ja täyttävät\nja läpäisevät joka asian ja ajatuksen. Toinen on olemista, toinen\njärkeä; toinen on välttämättömyyttä, toinen vapautta; toinen on\nlepoa, toinen liikuntaa; toinen on voiman patoumista, toinen sen\nsäteilemistä; toinen tarmoa, toinen nautintoa; toinen paisuvaa\nitsetietoisuutta, toinen tarkistavaa määrittelyä; toinen neroa,\ntoinen kykyä; toinen hartautta, toinen tietoa; toinen omistamista,\ntoinen kauppaa; toinen syntyperäistä, toinen sivistyksellä\nsaavutettavaa; toinen kuninkuutta, toinen kansanvaltaa; ja jos\nvoimme pitkittää näitä yleistämisiä askelta korkeammalle ja mainita\nkummankin näiden lopullisen tarkoitusperän, niin voisimme sanoa,\nettä toisen tarkoitusperänä on vapautua yksilöllisestä olemisesta --\npäästä puhtaaseen tietoon; toisen taas saavuttaa korkein apuneuvojen\nkäyttämiskyky eli toimeenpaneva jumaluus.\n\nKukin tutkija tunnustaa, luonteenlaatunsa tai tottumuksensa\nperustalla, jompaakumpaa näistä hengen jumaluuksista. Uskonnon\npohjalla hän pyrkii ykseyteen; järjen tai aistien pohjalla\nmoninaisuuteen. Liika ripeä ykseyttäminen ja liiallinen pyrkimys\nosiin ja yksityisseikkoihin ovat ajattelun kaksoisvaarat.\n\nNäillä yksipuolisuuksilla on vastineensa kansojen historiassa.\nAasia on ykseyden, järkkymättömien tapojen ja sääntöjen maa,\nfilosofisten järjestelmien tyyssija, jotka riemulla antauvat\nyliaistillisiin mietiskelyihin, ja ihmisten, jotka niin opissa\nkuin käytännössä vakaasti uskovat kuuroon, säälimättömän ankaraan\nja äärettömään kohtaloon; yhteiskunnassa toteuttaa se tämän\nuskonsa kastilaitoksessa. Toisaalta taas on Europan henkinen\nluonne toimekasta ja luovaa: se tekee kastilaitoksen tehottomaksi\nhengenviljelyksellä, sen filosofia on tieteellistä taitoa, se on\ntaiteiden, keksintöjen, kaupan ja vapauden maa. Jos Itä rakasti\nrajattomuutta, niin on Lännen riemu rajojen asettamisessa.\n\nEuropalainen sivistys on kyvyn riemukulkua, se on ajatusjärjestelmien\nlaajakantoisuutta, järjen hioutumista, notkean taipuisaa älykkyyttä,\nmuoto- ja ilmaisu-iloa sekä iloa selvistä johtopäätöksistä. Perikles,\nAteena, Kreikka olivat työskennelleet tässä hengessä neron ilolla,\njota ei mikään ennakkokokemus liiallisuuden turmiollisuudesta\nvielä ollut lannistanut. Heitä ei ollut säikäyttämässä mikään\npimeä valtiotalous, ei mikään pahaa ennustava Malthus, ei mikään\nPariisi tai Lontoo, ei mitkään tylynjyrkät luokkarajat -- ei\nneulaseppien, kankurien, palvelijain, sukankutojain, karstaajain,\nkehrääjäin, kaivostyömiesten kurjuus, ei mikään Irlanti, eikä mitkään\nintialaiset kastit, jotka ovat vain voimistuneet europalaisten\nhävitysyrityksistä. Järki oli kevätkukoistuksessaan. Taide säteili\nnuoruuttaan. He leikkelivät Penthelion marmoria kuin olisi se lunta;\nja heidän täydelliset luomansa rakennus- ja veistotaiteen alalla\nnäyttivät luonnollisimmilta asioilta, ei sen vaikeammilta kuin\nuuden laivan valmistuminen Medfordin veistämöillä tai uusi mylly\nLowellissa. Ne ovat jokapäiväistä ja ovat semmoisina hyväksyttävät.\nRoomalaiset legioonat, byzantinilainen lainsäädäntö, Englannin\nkauppa, Versailles'in salongit, Pariisin kahvilat, höyrymyllyt,\nhöyrylaivat, höyryvaunut ovat nähtävät perspektiivisesti omassa\nympäristössään; samoin äänestysuurnat, sanomalehdet ja halpahintainen\nkirjallisuus.\n\nSillä välin omisti Plato Egyptissä ja matkoillaan Itä-mailla koko\nolennollaan aatteen yhdestä jumaluudesta, joka sulkee itseensä kaiken\nolevan. Plato tuli yhdistämään toisiinsa Aasian ykseyttä ja Europan\nmoninaista eriseikkaisuutta, aasialaisen mielen rajoittamattomuutta\nja määrittelevää, tuloksia rakastavaa, koneitakyhäilevää,\npintapuoleen takertuvaa, teattereissa käyvää Europaa, ja korotti\nhän kummankin voimaa saattamalla ne kosketukseen toisensa kanssa.\nSekä Europan että Aasian etevämmyydet ovat läsnä hänen aivoissaan.\nMäärittelevä ajattelu ja luonnonfilosofia ovat europalaisen hengen\ntuntomerkkejä; hän laski niiden pohjaksi Aasian uskonnollisuuden.\n\nLyhyesti, oli syntynyt henki, jonka mieli saattoi itsessään\ntasapainoon nämä voimat, pohjaansa myöten tajuten kummankin. On\nyhtä helppoa olla suuri kuin pienikin. Syy miksi emme kohta usko\nsuuriin henkiin on se, että ne ovat kokemuksemme ulkopuolella.\nTodellisessa elämässä ovat ne niin harvinaisia, että ne ovat melkein\nuskomattomia; mutta pohjaltaan ei ole olemassa mitään ennakkoluuloja\nheitä vastaan, vaan päinvastoin on mitä vahvimmat ennakkoluulot\nheidän edukseen. Mutta olkoonpa kuultu ääniä pilvistä vai ei, olkoon\nhänen äitinsä tai isänsä uneksinut, että poikanen olisi Apollon\nlapsi, olkoon mehiläisparvi laskeunut hänen huulilleen vai ei,\nihminen oli syntynyt, joka voi nähdä saman asian molemmat puolet.\nTuo ihmeellinen, luonnossa niin tavallinen yhdiste, Jupiter-mitalin\npäällinen ja alinen puoli, mahdottomuuksien yhdistymys, joka ilmenee\nja toistuu jok'ainoassa oliossa: niiden todellinen ja niiden henkinen\nmerkitys -- se oli nyt kokonaisenaan siirtynyt myöskin ihmistajuntaan.\n\nSielu ilmestyi, jossa voimat olivat tasapainossa. Joskin hän rakasti\nyliaistillista totuutta, pelasti hän itsensä asettamalla sille\nvastapainoksi yleistajuisimman kaikista periaatteista, ehdottoman\nhyvyyden, joka hallitsee hallitsijoitakin ja tuomitsee tuomaritkin.\nJoskin hänen erittelynsä ja jäsentelynsä olivat yliaistillisia, niin\ntuki hän asemaansa ottamalla kuvansa aloilta, joita puhujat ja hieno\npuhekieli halveksivat, puhuen tammoista ja penikoista, ruukuista\nja soppakauhoista, kokeista ja kuuluttajista, saviastiakaupoista,\nhevoslääkäreistä, teurastajista ja kalakauppiaista. Hän ei salli\nitsensä horjahtavan mihinkään yksipuolisuuteen, vaan on vakuutettu,\nettä asioiden kummatkin puolet ovat oikeutetut ilmenemään hänen\nesityksessään. Hänen perusteensa ja hänen lauselmansa ovat\ntäyspitoisia ja kokonaisen painokkaita. Niissä esiintyvät aina\nasioiden kummatkin puolet; vieläpä saavat ne kuin kädetkin itselleen,\njoilla ottaa ja omistaa omansa.\n\nJokainen suuri taiteilija on ollut suuri juuri yhdistämisvoimansa\nperusteella. Meidän voimamme on siirtyvä, vaihtuva, sanoisinko kuin\nkahden asian välikohdalla väilyvä. Meren rantaviiva, meri nähtynä\nrannalta, ranta mereltä; kahden toisiaan koskettavan metallin\nvaikutus, voimiemme elostuminen kohdatessamme tai erotessamme\njostakin ystävästämme; kokemuksemme runollisesta luomiskyvystä, joka\nei ole virkeimmillään kotona ollessamme tai matkustaessamme, vaan\nsilloin kun siirrymme toisesta toiseen ja jota siirtymistä sentähden\non taidolla viljeltävä kiihdykkeenä, jotta olisi elämällemme niin\npaljon vaihtuvaa taiterikasta pintapuolta kuin mahdollista; tällainen\nkahden aineen yht'aikainen vallitseminen selittäköön Platonkin\nvoiman ja luonnon. Taide ilmaisee sen, mikä itsessään on yhtä ja\nehyttä kokonaisuutta, herättämällä sen vaihtelevaisuuden eloon\nja välkkeeseen. Järki pyrkii tuntemaan ykseyden ykseyttä; runous\nilmaisee sen meille moninaisuuden avulla tai toisin sanoen, aina\njonakin esineenä tai vertauskuvina. Platolla ovat kummatkin astiat\nvierellään, toisessa iäisyyden eetteriä, toisessa elämän värejä, ja\nkäyttää hän alinomaa kumpaakin. Asia lueteltuna asian rinnalla kuten\nstatistiikassa ja historiassa muodostaa ainoastaan tavaraluettelon.\nAsiat taas käytettyinä kielenä ja ilmaisukeinona omaavat ehtymättömän\nkiinnitysvoiman. Plato kääntää alinomaa esiin milloin toisen, milloin\ntoisen puolen Jupiter-mitalia.\n\nOttaaksemme yhden esimerkin: -- luonnonfilosofit olivat suunnitelleet\nkukin oman maailmanmuodostumisteoriansa, atoomiteorian, tuli-,\nliikunta-, henkiteorian, teorioja, luonteeltaan joko kemiallisia\ntai mekaanisia. Plato, matematiikan syvä tuntija ja luonnon lakien\nja syiden tutkija, tuntee että nämä toisarvoisina syinä eivät\nsemmoisinaan voi selittää maailman olemassaoloa, vaan ovat ainoastaan\nikäänkuin ainehistoluetteloja. Luonnon tutkimuksen johdannoksi hän\nsenvuoksi lausuu seuraavan oppisäännön: \"Selittäkäämme syy, mikä\nsai korkeimman järjestäjän luomaan ja muodostamaan maailman. Hän\noli hyvä, ja ken on hyvä, hänessä ei ole jälkeäkään kateudesta.\nIlman kateutta kun hän oli, tahtoi hän että kaikki oleva ja kaikki\nolevat niin paljo kuin mahdollista olisivat hänen kaltaisiansa. Ken\ntahansa viisaitten miesten ohjaamana myöntää tämän maailman synnyn\nja perustamisen alkusyyksi, hän on totuudessa.\" \"Kaikki oleva on\nolemassa hyvyyden vuoksi, ja on hyvyys kaiken kauniin alkusyynä.\"\nTämä oppisääntö elähyttää ja antaa hengen hänen filosofialleen.\n\nTämä yhdistämisvoima, joka on ominaista hänen hengenlaadulleen,\nilmenee kaikissa hänen luonnonlahjoissaan. Jokaisessa monipuolisessa\nnerossa tapaamme lahjoja, jotka varsin luontevasti mukauvat\nja sointuvat toisiinsa elävässä henkilössä, mutta jotka\nkuvauksessa näyttävät yhteensoveltumattomilta. Platon henki ei\nole esitettävissä minkään kiinalaisen luettelon avulla, vaan\ntarvitaan häntä käsittämään alkuperäinen mieli, joka tajuaa hänet\nhänen alkuluontoisten voimainsa elävässä työskentelyssä. Vapain,\nrajattomin antautuminen on hänessä yhtyneenä geometrin tarkkuuteen.\nHänen rohkea mielikuvituksensa sallii hänen sitä varmemmin käydä\nkäsiksi tosiasioihin, samoinkuin korkeimmalle lentävällä linnulla\non lujimmat siipiluut. Hänen patriisista hienouttaan ja hänen\nsisäistä hioutumistaan, jota kärjistää niin terävä ironia, että se\npistää ja lyö rammaksi, kaunistaa kukoistavin terveys ja voimakkain\nruumiinrakennus. Tai kuten vanha lauselma sanoo: \"Jos Jupiter astuisi\nmaan päälle, puhuisi hän kuten Plato.\"\n\nTämän hienon ylhäisen sävyn ohella on useitten hänen teostensa\nsuorana tarkoitusperänä ja kaikkienkin niiden pohjasävynä\njonkinmoinen vakavuus, joka \"Tasavallassa\", ja \"Phaidonissa\"\nkohoo hartaudeksi. Häntä on syytetty, että hän olisi tekeytynyt\nsairaaksi Sokrateen viimeisinä elinpäivinä. Mutta näiltä ajoilta\nsäilyneet kaskut todistavat hänen miehekästä esiintymistään kansan\nedessä mestarinsa puolesta, koskapa kansankokouksen vimmaisa\nkirkunakin Platoa vastaan on säilynyt kertomuksissa; ja se kiivaus\nkansanvaltaista hallitusmuotoa vastaan, joka ilmenee useissa hänen\nteoksissaan, todistaa persoonallista suuttumusta. Hän on vilpittömän\nrehellinen, ja hänessä elää synnynnäinen kunnioitus oikeutta ja\nkunniaa kohtaan ja ihmisellisyys, joka tekee hänen suvaitsevaiseksi\nkansan taikauskoisuudellekin. Lisättäköön tähän, että hän uskoo,\nettä runous, profeetallinen voima ja kaikki korkein tieto ovat\nlähtöisin viisaudesta, joka ei ole ihmisen hallittavissa, ja että\njumalat eivät työskentele filosofisten perusteitten mukaan, vaan\ntekevät ihmeelliset tekonsa ikäänkuin jossain taivaallisessa\nhoureessa. Istuen näillä siivekkäillä ratsuillaan liitää hän pimeyden\nvaltakunnat, käy siellä, minne ei ihmisliha voi astua; hän näkee\nsielut tuskassaan, hän kuulee viimeisen tuomion humun, hän näkee\nrankaisevan sielunvaelluksen ja kohtalottaret kehrinpuineen ja\nsaksineen ja kuulee heidän värttinäinsä huumaavan hurinan.\n\nMutta ikinä ei hänen valppautensa pettänyt häntä. Voisi sanoa,\nettä hän on lukenut kirjoitukset Busyranen porteilla: -- \"Ole\nuljas!\" ja toisella portilla -- \"Ole uljas, uljas, aina uljas!\"\nja sitte pysähtynyt miettien kolmannella portilla: \"Älä ole liika\nuljas.\" Hänen voimansa on kuin lentävän tähden äkillisyys ja hänen\nmalttavaisuutensa kuin tämän tähden pysyminen tarkalla täydellisellä\nradallaan -- niin erinomainen on hänen kreikkalainen rakkautensa\nsopusuhtaiseen rajoittaumiseen ja hänen määrittelytaitonsa.\nLogaritmeja lukiessaan ei ihminen ole sen varmempi kuin seuratessaan\nPlatoa hänen lennossaan. Mikään ei ole kylmempi kuin hänen päänsä\nhänen mielikuvituksensa salamain leikkiessä yli taivaan. Hänen\najatusrakenteensa on valmis, ennenkuin hän esittää sen lukijalleen,\nja hänen esityksensä vilisee oikean kirjallisuudenmestarin\nyllätyksiä. Hänellä on rikkaus, joka varustaa hänet kulloinkin\ntarvittavalla aseella. Niinkuin ei rikas mies kanna päällään\nuseampia pukuja eikä aja useammalla hevosella eikä istu useammassa\nhuoneessa kuin köyhäkään, -- vaan on hänellä kulloinkin juuri se\npuku tai ne vaunut tai se työase, joka on hetken ja tarpeen vaatima,\nsamoin Plato runsaudessaan ei koskaan ole sidottu tai estetty\nsanonnassaan, vaan on hänellä aina käytettävänään oikea sana. Eipä\ntosiaankaan ole koko järjen asevarastossa asetta, joka ei olisi\nhänen käytettävänään ja jota hän ei käyttäisi -- eepillinen esitys,\nerittelevä kyky, profeetallinen huumaus, välitön aavistava näkemys,\ntuudittava soinnukkuus, iva, katkera pilkka, aina jokapäiväisyyksiin\nja kohteliaisuuksiin asti. Hänen selityksensä ovat runoutta, ja\nhänen kompasanansa selittävät. Sokrateen vertaus kätilötoimestaan\najatuksen esille päästämisessä on hyvää filosofiaa, ja hänen\narvostelunsa Gorgiaassa puhetaidosta, että se on \"kokkitaituruutta\"\nja \"liehakoimistaidetta\", on yhä vieläkin omiansa kirkastamaan\nkäsitystämme siitä. Mikään puhuja ei voi vaikutuksessa kilpailla sen\nkanssa, joka osaa antaa sattuvia pilkkanimiä.\n\nMillä hillinnällä ja maltilla hän aseitaan käyttää, ja mitenkä\nosaakaan hän heikentää ukkosensa jyrinää! Hän on suopean auliisti\nantanut hovimiehelle ja porvarille kaikki aseet, joita voi käyttää\nkouluja ja oppineisuutta vastaan: \"Sillä filosofia on hienoa ja\nvalitun kaunista, kun ainoastaan kohtuullisesti harrastaa sitä, mutta\njos liika paljon heittäytyy sen valtaan, turmelee se miehensä.\"\nHänellä oli varoja olla antelias, -- hänellä, jolla näköpiirinsä\nauringontapaisen keskellisyyden ja rajattomuuden vuoksi on uskon\navaruus, jota ei ainoakaan pilvi hämmentänyt. Yhtä avarakäsitteinen\nkuin hänen havaintonsa ja järkensä oli hänen puheensakin: hän\nleikkii epäilyksillä ja imee niistä niiden kaiken mehun; hän\nmaalailee ja laskee sanasutkauksia, ja yht'äkkiä puhkee siitä esiin\nmietelmä, joka järkähyttää maat ja meret. Tuo ihmeellinen ylevä\nvakavuus tulee esiin, ei ainoastaan silloin tällöin, kun keskustelu\nkypsyy täydelliseen myönnytykseen tai kieltoon, vaan kokonaisina\nvalotulvahduksina. \"Minut, Kallikles, ovat nämä mielipiteet\ntäydellisesti vakuuttaneet, ja mietin nyt, kuinka olen saava sieluni\nsemmoiseksi, että se terveenä astuu tuomarin eteen. Sentähden\nhalveksien sitä kunniaa ja niitä kunnianosoituksia, joihin useimmat\nihmiset panevat arvoa, ja luoden silmäni totuuteen olen voimieni\nmukaan pyrkivä elämään totuudessa ja hyveessä ja siten kuolemaankin.\nJa haastan kaikki muut ihmiset, ja sinutkin vuorostasi haastan minä\nvoimaini takaa kilvoitteluun, joka, sen takaan, on asettava varjoon\nkaikki muut kilpataistelut täällä.\"\n\nHän on suuri sopusoinnun ihminen; semmoinen joka ylevimpään\najatteluun liittää voimiensa tasa- ja sopusuhdan, niin että\nihmiset näkevät hänessä unensa ja ajatusvälähdyksensä toteutuneina\nja varsinaisessa arvossaan. Hänen terve järkensä valtuuttaa ja\noikeuttaa hänet maailman tulkiksi. Hänellä on järkeä, kuten kaikilla\nfilosofeilla ja runoilijoilla; mutta hänellä on myöskin, mitä näillä\nei ole, -- tuo voimakas, selvittävä terve aisti, joka yhdistää hänen\nrunoutensa maailman ilmiöihin ja rakentaa sillat kaupunkien kaduilta\nAtlantikseen. Hän etenee aina askel askeleelta, ja kuinka viehättävä\nolisikin syvänne toisella puolella, aina valmistaa hän kuin viettävän\nnousun tasangolta ajatukseensa. Hän ei ikinä kirjoita haltioissaan\ntai kiedo meitä runolliseen huumaukseen.\n\nPlato käsitti ratkaisevat totuudet. Hän voi heittäytyä maahan ja\npeittää silmänsä palvellen sitä olentoa, jota ei voi laskea tai\nmitata tai tuntea tai nimittää: sitä, josta kaikkea voi myöntää ja\nkaikkea kieltää: sitä, \"joka on oleva ja olematon\". Hän nimitti\nsitä \"ylioleelliseksi.\" Hän oli valmis todistamaankin kuten\nParmenideessä, että siten oli laita -- että tämä Oleva kohosi järjen\nrajojen yläpuolelle. Kukaan ihminen ei ole koskaan täydellisemmin\ntunnustanut iäisesti Nimittämätöntä. Täten kunnioitettuaan ikäänkuin\nkoko ihmissuvun puolesta Ääretöntä nousi hän ylös ja todisti\nihmissuvulle: \"Ja kuitenkin ovat asiat järjellä käsitettäviä!\" --\nse on, hän kunnioitti ensiksi sydämensä pohjasta sielunsa Aasiaa,\n-- rakkauden ja voiman valtamerta, iäisesti Samaa, Hyvää, Yhtä\nennen muotoa, ennen tahtoa, ennen tietoa; ja nyt tämän hartaan\nkunnioituksensa elvyttämänä ja vahvistamana saa hän takaisin sielunsa\neuropalaisen luonnonlaadun, nimittäin sivistyksen, viljeltymisensä;\nja hän huudahtaa: Kuitenkin ovat asiat käsitettäviä! Ne ovat\nkäsitettäviä, koska asiat, ollen alkujaan yhdestä, vastaavat\ntoisiaan. On olemassa asteikko; ja taivaan ja maan, aineen ja sielun,\nosien ja kokonaisuuden yhtäpitäväisyys keskenään on oppaanamme.\nKuten on olemassa tähtitiede, jota sanotaan astronomiaksi, tiede\nsuureista, jota sanotaan matematiikaksi, tiede ainelaaduista, jota\nsanotaan kemiaksi, samaten on myöskin tiede tieteistä -- sanon sitä\ndialektiikaksi -- joka on Järki ja joka eroittaa väärän todesta.\nSe perustuu yhtäläisyyden ja erilaisuuden tarkkaamiseen, sillä\narvosteleminen on asialle kuuluvan käsitteen liittämistä siihen.\nTieteet, parhaimmatkin -- matematiikka ja astronomia -- ovat kuin\nmetsästäjät, jotka anastavat minkä saaliin hyvänsä, joka vain\nsattuu heidän tielleen, vaikk'eivät voisi sitä mitenkään hyödykseen\nkäyttääkään. Dialektiikka opettaa heitä käyttämään niitä hyödykseen.\n\"Tämä tiede on niin tärkeä ja arvokas, ett'ei kukaan järkevä ihminen\ntahdo ryhtyä mihinkään tutkimukseen sen tutkimuksen itsensä vuoksi,\nvaan ainoastaan sentähden, että hän sitä tietä etenisi siihen ainoaan\ntieteeseen, joka käsittää kaiken.\"\n\n\"Ihmisen olemus tai erikoisuus on kokonaisuuden käsittämisessä,\nelikkä sen, mikä vaikutelmien erilaisuudessa on käsitettävissä\njärkiperäiseen yhteyteen kuuluvana.\" \"Sielu, joka ei koskaan ole\ntajunnut totuutta, ei voi pukeutua ihmismuotoon.\" Minä julistan\nihmisille Järkeä. Minä julistan heille sitä hyvää, että he ovat sen\nhengen läpitunkemat, joka on luonut luonnon, erittäinkin sitä hyvää,\nettä se voi ymmärtää luontoa, joka sen on luonut ja luo. Luonto on\nhyvä, mutta järki on parempi, samoin kuin lainlaatija on enempi kuin\nlainkuulija. Sen ilosanoman tuon minä teille, oi ihmislapset, että\ntotuus on kokonaan terveellistä ja että voimme toivoa pääsevämme\nselville siitä, mikä on kaiken olevan todellinen itse. Ihmisen\nvajanaisuus on siinä, että hän on suljettu näkemästä totuuden\nolemusta ja että luulot johtavat häntä harhaan; mutta korkein hyvä on\ntodellista, korkein kauneus on todellista, ja kaikki hyve ja kaikki\nonni riippuu tämän todellisen tietämisestä; sillä rohkeus ei ole\nmitään muuta kuin tietoa, ja ihanin onni, mikä ihmistä voi kohdata,\non että hänen suojelushenkensä johtaa häntä siihen, joka todella on\nhänen omaansa. Tämä on myöskin oikeuden todellinen olemus -- antaa\nkullekin mitä hänelle tulee; niinpä hyveen tuntemukseen ei voi päästä\nmuuta tietä kuin syventymällä mietiskelemään jumaluuden olemusta.\nRohkeutta siis! sillä \"vakuutus siitä, että meidän täytyy etsiä ja\ntutkiskella sitä, mitä emme vielä tunne, tekee meidät verrattomasti\nparemmiksi, uljaammiksi ja toimekkaammiksi, kuin jos pitäisimme\nmahdottomana päästä selvyyteen siitä, mitä emme vielä tunne, ja\nsentähden hyödyttömänä siihen pyrkiäkään.\" Kiihkeällä totuuden ja\ntodellisuuden rakkaudellaan turvaa hän meille sijan, jota ei mikään\nvoi meiltä riistää, antaen filosofialle arvoa ainoastaan sikäli kuin\nse on iloa yhteydestä todellisen olemisen kanssa.\n\nTäten täytenään europalaista henkeä sanoi hän: sivistystä! Hän näki\nSpartan lait ja säädökset ja älysi, tekisi mieli sanoa nerokkaammin\nkuin kukaan hänen jälkeensä, mitä toiveita voi liittää kasvatukseen.\nHän iloitsi kaikesta täydellisestä, jokaisesta kauniista,\nhyödyllisestä tai todesta teosta; varsinkin olivat neron loisto ja\nhenkiset saavutukset hänen ilonsa lähteitä. \"Oi Sokrates\", sanoi\nGlaukon, \"koko elämän korvaa viisaalle semmoisten keskustelujen\nkuunteleminen kuin tämä nyt.\" Minkä arvon antaakaan hän neron\nsuurteoille, Perikleen, Sokrateen, Parmenideen hengen voimille! Minkä\narvon, arvoakin kalliimman neroille itselleen! Jumaliksi sanoi hän\nihanasti personoiden eri hengenlahjoja! Minkä arvon antaakaan hän\nkasvatuksessa voimistelulle, minkä geometrialle, soittotaiteelle,\nastronomialle, joidenka viihdyttävää ja lääkitsevää voimaa hän\nylistää! Timaioksessa hän osoittaa, kuinka voimme ylevimmällä tavalla\nkäyttää silmiämme: \"Olemme väittäneet, että Jumala keksi ja soi\nihmiselle näkövoiman sitä varten, että me katsellessamme järjen\nkehiä taivaalla käyttäisimme oman järkemme voimia sitä elokkaammin,\njotka voimat -- vaikkakin sekanaiset verrattuina noihin toisiin,\nniin yksisointuisen vaihtelemattomiin -- kuitenkin ovat sukua noiden\nkiertokuluille, ja että täten opittuamme ja luonnon varustamina\njärkiperäisellä pohtimiskyvyllä voisimme jäljitellen jumaluuden\nvaihtumattoman yhtämuotoisia kehäkiertoja taivaalla oikaista omia\neksymisiämme ja hairahduksiamme oikealta radalta.\" Ja \"Tasavallassa\":\n-- \"Jokainen näistä opinhaaroista puhdistaa ja elvyttää meissä\njonkin sielunvoiman, jonka toisenlaatuinen tutkimus on sokaissut ja\nhaudannut, jonkin sielunvoiman, joka ansaitsee tulla pelastetuksi\nennemmin kuin tuhannet silmät, koska se yksin voi käsittää totuuden.\"\n\nHän sanoi: sivistystä, hengenviljelystä; mutta ennen kaikkea\ntunnusti hän tämän hengenviljelyksen perustukselle sille\ntulevan arvon asettaen verrattomasti etusijalle synnynnäiset\nluonnonlahjat. Hänen ylimykselliset vaistonsa laskivat painoa\nsynnynnäisille eroavaisuuksille. Oppi olennaisesta luonteenlaadusta\nja ennakkotaipumuksista kätkee itsessä kastilaitoksen idun. \"Ne,\njotka olivat määrätyt hallitsemaan, niiden olemukseen sekoitti\nmuodostava jumaluus kultaa, sotilaisiin hopeaa, rautaa ja vaskea\ntalonpoikiin ja käsityöläisiin.\" Itä ilmoittaikse aina ja kaikkina\naikoina tässä uskossa. Koraanilla on tässä kastikysymyksessä selvä\nkantansa. \"Ihmiset ovat kokoonpannut metalleistaan, mitkä kullasta,\nmitkä hopeasta. Ne teistä, jotka olivat arvokkaita tietämättömyyden\ntilassa, ne ovat olevat arvokkaita uskon tilassakin omistaessaan\nsen.\" Platon kanta oli yhtä selvä. \"Olemisen viidestä järjestyksestä\nvoivat tavalliset ihmiset oppia ainoastaan neljä.\" \"Tasavallassaan\"\nhän viivähtää puhuessaan nuorukaisten luonteensävystä ja\ntaipumuksista, ikäänkuin olisi se tärkeimmistä tärkein.\n\nViehättävämpi esimerkki hänen luonnolle antamastaan merkityksestä\nesiintyy vuoropuhelussa nuoren Theageen kanssa, joka halusi\nsaada Sokrateen opetusta. Sokrates selittää, että jos joku on\ntullut viisaaksi seurustellessaan hänen kanssaan, niin hän ei\nansaitse kiitosta siitä, vaan on tämä yksinkertaisesti kehittynyt\nviisaammaksi sill'aikaa kun, eikä sentähden että hän on seurustellut\nhänen kanssaan, ja väittää hän, ett'ei hän tiedä mitenkä se on\ntapahtunut. \"Se ei onnistu moneen nähden, eikä semmoisilla ole\nmitään hyötyä liittymisestä minuun, joita kohtaan minua vallitseva\nhenki on vastahakoinen, niin että minun on mahdotonta elää heidän\nkanssaan. Henkeni ei toki estä minua antaumasta keskusteluun monen\nkanssa, jotka kuitenkaan eivät mitenkään hyödy tästä seurustelusta.\nSemmoista, Theages, on antautua minun seuratoverikseni; jos se on\nJumalalle otollista, olet sinä edistyvä pitkin ja nopein askelin;\nmutta et ole edistyvä, jos se ei ole otollista. Arvostele nyt,\neiköhän sinun ole varmempaa ottaa opettajaksesi joku noista, jotka\nvastaavat siitä hyödystä, jota he jakavat ihmisille, kuin minut,\njoka voin hyödyttää sinua taikka en voi, kuinka vaan sattuu.\" Aivan\nkuin hän olisi sanonut: \"Minulla ei ole mitään järjestelmää. Minä\nen voi mennä vastuuseen puolestasi. Sinä olet tuleva siksi, miksi\nsinun pitää tulla. Jos välillämme on rakkautta, niin on seurustelumme\noleva sanomattoman suloista ja hyötyisää, ellei ole, niin kulutat\nsinä aikaasi turhaan, ja minä ainoastaan ikävystyn sinusta. Minä\nolen tuntuva sinusta typerältä ja maineeni valheelliselta. Kokonaan\nyläpuolellamme, ulkopuolella kummankin meidän tahtoamme, on tällä\nsalaisella sieluja liittävällä tai eroittavalla voimalla sijansa.\nKaikki hyvä minussa on luoksensa vetävää, ja minä kasvatan en\nantamalla opetustunteja, vaan suorittamalla tehtäväni.\"\n\nHän sanoi: hengenviljelystä! -- hän sanoi: luontoa! eikä hän jättänyt\nlisäämättä: mutta on myöskin olemassa jumalallista. Ei herää ajatusta\nihmismielessä, joka ei nopeasti pyrkisi pukeumaan voimaksi ja joka\nei järjestäisi itselleen suunnattomia toteutumisen apuneuvoja.\nPlato, rajoituksia rakastava, rakasti rajattomuutta ja näki sen'\nkohottavan ja jalostavan voiman, joka lähti totuudesta semmoisenaan\nja hyvyydestä semmoisenaan, ja koetti ikäänkuin ihmisjärjen puolesta\nkerta kaikkiaan osoittaa sille sille tulevaa kunnioitusta --\nkunnioitusta semmoista, jota sopii osoittaa äärettömälle hengelle,\nja kuitenkin kunnioitusta, joka oli ihmisjärjen arvon mukaista.\nHän sanoi silloin: \"Meidän voimamme levittäytyvät äärettömyyteen\nja palaavat sieltä jälleen meihin. Me voimme määritellä ainoastaan\npienen osan tietä; mutta tässä on tosiasia, joka ei ole\nsivuutettavissa, ja jos ummistamme silmämme siltä, teemme henkisen\nitsemurhan. Kaikki asiat seuraavat toisiaan asteettain, ja alkakaamme\nmistä alammekin, aina on meidän kohoamistamme kohottava. Kaikki asiat\novat esikuvallisia; ja mitä me sanomme tuloksiksi, ovatkin alkeita\".\n\nAvain Platon ajattelutapaan ja sen täydellisyyteen on hänen kahdesti\nkahtia jaettu viivansa. Valaistuaan ehdottoman hyvyyden ja ehdottoman\ntotuuden välisiä suhteita sekä järjellä tajuttavan maailman muotoja\nsanoo hän: \"Otaksukaamme viiva leikatuksi kahteen erisuureen osaan.\nLeikattakoon vielä kahtia kumpikin näistä osista -- toinen edustava\naistien, toinen käsitteiden maailmaa -- ja näistä kahdesta uudesta\nleikelmästä, jotka edustavat näiden maailmojen kirkasta ja pimeätä\nosaa, on sinulla oleva toisena aistien maailman osana kuvia: varjoja\nja heijastuksia, toisena taas näiden kuvien todelliset esineet:\nkasvit, eläimet ja taiteen sekä luonnon tuotteet. Sitte jaettakoon\nkäsitteiden maailma samalla tapaa, ja toinen näistä leikelmistä on\nsisältävä luuloja ja otaksumisia, toinen taas totuuksia.\" Näitä\nneljää leikelmää vastaa ihmishengen neljä toimintaa: luulo, usko,\nymmärrys, järki. Kuten jokainen lammikko kuvastaa auringon kuvaa,\nsamaten toistaa jokainen ajatus tai asia meille korkeimman Jumalan\nkuvaa tai luomaa. Miljoonat kanavat puhkaisevat kaikkeutta hänen\ntoimintansa tiehykkeinä. Kaikki oleva kohoo kohoamistaan.\n\nKaikilla hänen ajatuksillaan on tämä nousu: Phaidroksessa\nopettaessaan, että kauneus on armainta maailmassa, se kun herättää\neloon hilpeyden ja vuodattaa toivoa ja luottamusta maailmaan, minne\nse saapuukin -- ja jossakin määrässä saapuu se kaikkeen olevaan;\nmutta että on olemassa vielä jotain muutakin, joka on niin paljon\nkauniimpi kauneutta kuin kauneus on kaaosta, nimittäin viisaus, jota\nmeidän ihmeellinen näköaistimme ei voi tavoittaa, mutta joka, jos\nsen voisimme nähdä, hurmaisi meidät täydellisellä todellisuudellaan.\nSaman arvon antaa hän sille kaiken hyvän ja erinomaisen lähteenä\ntaiteessa. \"Jos taiteilija valmistaessaan jotakin teosta pitää\nsilmällä sitä, joka on iäisesti samaa ja muuttumatonta, ja käyttäen\ntällaista esikuvaa mallinaan ilmaisee teoksessaan sen aatetta ja\nvoimaa, silloin on välttämättä seurauksena että hänen luomansa on\nkaunis. Mutta jos hän havaitsee ainoastaan sen, joka on syntynyt ja\nkuolee, niin on hänen teoksensa oleva kaukana kauniista.\"\n\nSama on asianlaita aina: \"Juhlapidot\" on opetus samassa hengessä,\njoka nykyään jo on niin tuttua kaikelle runoudelle ja kaikille\nsaarnaajille ja julistajille maailmassa, että nimittäin sukupuolinen\nrakkaus on vajanaista ja puuttuvaista ja että se on ainoastaan\nkaukainen vertauskuva sielun rakkaudesta siihen äärettömään kauneuden\nmereen, jota etsiäkseen se on olemassa. Tämä usko Jumaluuteen on aina\nläsnä hänen hengessään, ja muodostaa se kaikkien hänen opetustensa\npohjan. Ruumis ei voi jakaa meille viisautta -- ainoastaan Jumala.\nSamassa hengessä hän taukoamatta vakuuttaa, että hyvettä ei voi\nopettaa ihmiselle, että se ei ole tietoa, vaan hengenlahjaa, että\nsuurimmat hyvämme olemme saaneet haltioittuneen hurmauksen kautta ja\nettä ne ovat tulleet meille jumalaisena lahjana.\n\nTämä johtaa minut siihen henkilöön, jonka hän on asettanut\nikäänkuin Akatemiansa keskukseksi ja jonka suun kautta hän lausuu\nkaikki painokkaimmat viisaudet ja jonka elämäkerran hän samaten on\nmuovaillut, niin että historialliset tosiasiat ovat häipyneet Platon\nhengen luoman kuvan rinnalla. Sokrates ja Plato muodostavat sen\nkaksoistähden, jota voimakkaimmatkaan tähystimet eivät kokonaan voi\neroittaa osiinsa. Sokrates taas omituisuuksissaan ja nerossaan on\nparas esimerkki siitä yhdistämiskyvystä, jossa Platon ihmeellisten\nvoimien salaisuus piilee. Sokrates, alhaissäätyinen mutta\nkunniallinen mies, hänen elämänsä tapahtumat mitä jokapäiväisimmät,\ntavoissaan niin erikoisesti yksinkertainen ja kohtuullinen, että se\ntoisissa olisi antanut aihetta leikinlaskuun -- sitä enemmän kun\nhänen mehevä hyvänsävyisyytensä ja herkkä tajunsa onnistuneelle\npilalle aivan viekottelemalla viekottelivat kokkapuheisiin, jotka\naina saivat vastauksensa. Näyttelijät esittivät häntä näyttämöltä,\nsavenvalajat piirsivät hänen rumat kasvonsa kiviruukkuihinsa. Hän\noli kylmäverinen veitikka, joka sukkeluutensa ohella oli tyynein ja\nitsensä hillitseväisin ihminen ja jolla oli semmoinen ihmistuntemus,\nettä kenen kanssa hän tulikin puheisiin, hän kohta älysi miehensä ja\njohti hänet varmaan tappioon jossakin väittelyssä -- väittelemään\nhän olikin ylen hanakka. Nuoret miehet ovat äärettömästi ihastuneet\nhäneen ja kutsuvat häntä juhliinsa, ja hän menee niihin saadakseen\nkeskustella. Hän osaa juodakin puolestaan, hänellä on kestävin pää\nkoko Ateenassa, ja juotuaan koko seuran pöydän alle lähtee hän pois\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja ryhtyy keskustelemaan ja\nväittelemään jonkun selväpäisen kanssa. Lyhyesti hän oli kuten meillä\nsanotaan \"aika velikulta\".\n\nHän tavoitteli monella tapaa käydä kelpo kansalaisesta, oli\nhirmuisesti innostunut Ateenaansa, vihasi puita, ei ikinä ehdollaan\nlähtenyt ulkopuolelle kaupungin muurien, tunsi vanhat tunnusmerkit,\nantoi arvoa jurottajille ja poroporvareillekin ja piti kaikkea\nAteenassa hieman parempana kuin muualla maailmassa. Hän oli\npuheessaan ja puvussaan koruton kuin kveekari, tapaili jokapäiväisiä\nlausetapoja ja kuvansa nouti hän kukoista ja peltokanoista, padoista\nja puulusikoista, hevosrengeistä ja puoskareista, vieläpä ammateista,\njoita ei voi nimittääkään -- varsinkin jos hän puhui jonkun hyvin\nhienon henkilön kanssa. Hänen viisautensa muistutti Benjamin\nFranklinin viisautta. Siten todisti hän kerta eräälle, joka pelkäsi\njalan lähteä Olympiaan, ett'ei sinne ollut sen pitemmältä matkaa\nkuin että hänen päivittäinen kävelynsä omassa huoneessaan yhtäpäätä\njatkettuna helposti voisi riittää sen suorittamiseen.\n\nKunnon vanha setä hän oli suurine korvineen -- kauhea lavertelija\n-- mutta kerrotaanpa hänen kerran pari Boiotian sodassa osoittaneen\nuskaliasta päättäväisyyttä, joka oli ehkäissyt kokonaisen\njoukkokunnan paon; toinen juttu taas tiesi, että hän kerta\njouduttuaan sattumalta jäseneksi kaupungin hallitukseen oli tekeytyen\nyksinkertaiseksi osoittanut rohkeutta asettumalla yksin vastustamaan\nkansan mielipidettä, ja oli se teko ollut vähällä syöstä hänet\nturmioon. Hän on hyvin köyhä, mutta karaistu kuin sotilas ja voi hän\nelää muutamalla oliivilla, tavallisesti sanan täydessä merkityksessä\nvedellä ja leivällä, paitsi silloin kun hänen ystävänsä häntä\nkestitsivät. Hänen välttämättömät menonsa olivat ylen pienet, eikä\nkukaan voinut elää sillä tapaa kuin hän. Hän ei käyttänyt mitään\nalusvaatteita, ja hänen pukunsa oli sama kesät talvet; hän kulki\npaljain jaloin, ja sanottiin että hän valmistaakseen itselleen\ntilaisuutta mielihuvitukseensa -- puhua mielensä mukaan kaiken\npäivää hienoimpain ja sivistyneimpäin nuorukaisten kanssa -- silloin\ntällöin pistäysi työpajaansa valmistamaan myytäväksi kuvapatsaita,\nhyviä tai huonoja, kuinka kulloinkin. Oli miten oli, varmaa vaan\non, ett'ei hän enää löytänyt huvia mistään muusta kuin tämmöisistä\nkeskusteluista ja että hän käyttäen verukkeenaan teeskenneltyä\ntietämättömyyttä ahdistaa ja saattaa pulaan kaikki Ateenan hienot\npuhujat ja hienot filosofit, olkoot he sitten syntyperäisiä\nateenalaisia tai muukalaisia Vähästä Aasiasta tai saarilta. Ei kukaan\nvoi kieltäytyä antaumasta puheisiin hänen kanssaan, hän on niin\nvakaa ja hänen tiedonhalunsa niin vilpitön; mies, joka mielellään\nsuvaitsee, että hänen väitteensä kumotaan ellei hän puhu totuutta,\nmutta joka yhtä kernaasti kumoo toiset heidän väittäessään jotain\nväärää, yhtä huvitettuna kummastakin sekä kumoamisesta että itse\nkumotuksi tulemisesta; hänestä nimittäin ei ihmiselle voinut tapahtua\nmitään sen suurempaa pahaa kuin erehtyä käsityksessään oikeasta ja\nväärästä. Säälimätön väittelijä, joka ei tiedä mitään, mutta jonka\nylivoimaisen järjen verroille ei kukaan toinen ihminen voi nousta,\njonka mielentyyneys oli järkähtämätön, jonka pelottava logiikka\naina oli kevyt ja leikkisä; niin huoleton ja tietämätön, että hän\nsai varovaisimmatkin riisumaan aseensa johtaen heidät sitte mitä\nherttaisimmalla tavalla kamaliin epäilyihin ja sekaannukseen. Mutta\nhän tunsi tien uloskin niistä; tunsi, mutta ei ilmaissut sitä.\nEi pakotietä minnekään; hän pakottaa heidät mitä uhkarohkeimpiin\njohtopäätöksiin joko -- tahi'llaan, ja viskelee hän Hippiaitaan ja\nGorgiaksiaan maailmanmaineineen kuten joku poika pallojaan. Tuo\nhirmuvaltainen realisti! Meno on tuhannet kerrat laveasti ja monelle\nseuralle puhunut hyveestä ja hyvinkin mielestään, mutta nyt hän ei\nedes voi sanoa, mitä se onkaan -- tuo Sokrates-tahkiainen on siinä\nmäärin noitunut hänet.\n\nTämä paatunut humoristi, jonka oudot mielijohteet, kujeet ja sävykäs\nlystinkurisuus huvittivat nuoria patriiseja, samalla kuin maine\nhänen lausunnoistaan ja sanasutkauksistaan päivä päivältä levisi\nyhä laajemmalle, osoittautui sittemmin omaavansa rehellisyyden yhtä\nvoittamattoman kuin hänen logiikkansa ja olevansa joko heikkomielinen\ntai ainakin tällaisen mielentilan varjossa hartaasti uskova ihminen.\nSyytettynä tuomarien edessä kansan uskon turmelemisesta tunnustaa\nhän sielun kuolemattomuuden ja palkinnon ja rangaistuksen tulevassa\nelämässä, ja kieltäydyttyään peruuttamasta tätä tuomittiin hän\nkansanvallan oikusta kuolemaan ja lähetettiin vankeuteen. Sokrates\nastui vankilaan ja poisti siltä kaiken häpeällisyyden, se ei\nvoinut olla mikään vankila niin kauan kuin hän oli siellä. Kriton\nlahjoi vanginvartian, mutta Sokrates ei tahtonut saada vapauttaan\npetoksella. \"Mitä vaikeuksia seuranneekaan, oikeus on asetettava\nkaiken yläpuolelle. Ne asiat, joita kuulen, ovat kuin torvet ja\nrummut, joiden ääni tekee minut kuuroksi kuulemaan sitä, mitä te\npuhutte.\" Tämän vankilan ja siellä tapahtuneiden keskustelujen\nmaine sekä maine myrkkymaljan tyhjentämisestä ovat ihanimpia sivuja\nmaailman historiassa.\n\nTuo merkillisyys yhdistäen rumassa ruumiissaan ilvehtijän ja\nmarttyyrin, tuo terävä katu- ja toriväittelijä ja samalla lempein\npyhimys, mitä mikään historia siihen aikaan tunsi, oli vahvasti\nkiinnittänyt Platon mieltä, joka itsessään oli niin herkkä\ntajuamaan tuommoisia vastakkaisuuksia, ja Sokrateen haamu asettui\nkuin itsestään näyttämön etualalle sopivimpana niiden henkisten\naarteitten ilmituojana, jotka hänellä oli jaettavinaan. Olipa\nonnellinen sattuma, että tämä alhaison keskuudesta noussut Aisopos\nja tämä juhlaviitassa astuva oppinut kohtasivat toisensa tehdäkseen\ntoisensa kuolemattomiksi kumpikin kyvyillään. Sokrateen luonteen\nomituinen yhdiste oli omansa kätkemään itsessään Platon hengen\nyhdistelemisvoimaa. Vielä lisäksi voi hän tällä keinoin suoranaisesti\nja kateutta herättämättä käyttää hyväkseen Sokrateen neroa ja arvoa,\njoille hän epäilemättä on suuressa kiitollisuuden velassa; ja nämä\ntaas esiytyivät erinomaisesti edukseen Platon täydellisen taiteen\nkuvastamina.\n\nOn vielä sanottavanani, että Platon ainoa heikkous on se, mikä\nvälittömästi johtuu hänen hengenlaadustaan. Hänen tarkoitusperänsä\novat puhtaasti henkisiä ja siksipä ilmaisussaan puhtaasti\ntieteellisiä. Kohoten taivaisiin, sukeltaen syvyyksien kuiluihin,\nselvitellen valtion lakeja, rakkauden intohimoa, syyllisyyden tuskia,\nkuolevan sielun toivoja aina on hänen esityksensä tieteellistä eikä\nmitään muuta. Se onkin melkein ainoa heikkous Platon ansioissa, että\nhänen kirjoitelmillaan ei ole -- ja tämä riippuu epäilemättä juuri\njärjen ylivallasta hänen teoksissaan -- sitä elävää vaikutusvoimaa,\nmikä on jonkun profeetan huudahduksilla tai jonkun oppimattoman\narabialaisen tai juutalaisen saarnoilla. Hänen kirjoitelmansa\nasettavat lukijan ikäänkuin välimatkan päähän, ja liittyäkseen\njohonkin tarvitsee välttämättä päästä kosketukseen sen kanssa.\n\nEnpä tiedä mitä vastata tähän huomautukseen muuta kuin että olemme\ntässä joutuneet luonnon laissa säädetyn tosiasian eteen: tammi ei ole\nmikään omenapuu. Sokurin ominaisuudet ovat sokurin ominaisuuksia ja\nsuolan ominaisuudet suolan.\n\nToisekseen puuttuu häneltä ajatusjärjestelmää. Hänen innokkaimmat\npuoltajansa ja oppilaansa joutuvat tässä pulaan. Hän tavoitteli kyllä\nolemisen selitystä, mutta hänen selityksensä ei ole täydellinen ja\nselkeä. Toinen arvelee hänen tarkoittaneen sitä, toinen taas tätä:\nhän on sanonut toisella kertaa toista, toisella aivan vastakkaista.\nHäntä vastaan on väitetty, ettei hän ole selittänyt, mitenkä aate\npukeutuu aineeseen. Edessämme on maailma, eheä kuin pähkinä,\ntäydellinen, pienintäkään hivahdusta kaaoksesta ei siihen ole jäänyt,\nei ompelun jälkeä eikä langan päätä, ei merkkiäkään kiirehtimisestä,\nei mitään parsimisia tai korjauksia; kun taas maailmanselitykset ovat\npaljaita tilkka- ja palatekeleitä.\n\nPisinkin aalto häipyy nopeasti mereen. Platosta olisi platonismi\nollut kylläkin suotava: itsetietoinen ja tarkka maailmankuva,\nennen kaikkea tarkka. Sen pitää olla maailma kulkeneena Platon\nhengen kautta, ei mitään vähempää. Jokaisella atoomilla pitää olla\nplatoninen vivahdus; jokaisen ennen tuntemasi atoomin, jokaisen\nsuhteen tai ominaisuuden olet tapaava täällä ja tunteva, mutta\nnyt järjestettynä, ei luontoa enää, vaan taidetta. Ja sinä olet\ntunteva että Aleksander todellakin valtasi miehin ja ratsuin\nvaltakuntia taivaankappaleissa -- mutta nämä valtakunnat ja aine,\njosta valtakunnat luodaan, alkuvoimat, itse taivaankappaleetkin\nja taivaankappalten ja ihmisten lait ovat kulkeneet kuin ravinto\nhänen ruumiiseensa eivätkä enää ole ravintoa, vaan ruumista;\nsiten on koko tämä jättiläissuupala sulanut Platoksi. Hän on\nanastanut omistusoikeuden koko maailmaan. Tämä on individualismin\nylväin pyrintö. Mutta tämä suupala osoittautuu liika suureksi.\nJättiläiskäärmeellä on hyvä halu nielaista se, mutta se ei onnistu.\nSen yritys raukee tyhjiin, ja purressaan tukehtuu se: purtu maailma\ntarrautuu purijaa hampaisiin. Siinä on hänen turmansa: voittamaton\nluonto elää edelleen ja unohtaa hänet. Siten tapahtuu kaikille: siten\ntäytyy tapahtua Platollekin. Iäisen luonnon rinnalla häipyy Plato\nainoastaan filosofiseksi kokeeksi. Hän pohtii sinne ja pohtii tänne.\nTeräväjärkisinkään saksalainen, hänen uskollisin oppilaansa, ei ole\nkoskaan voinut sanoa, mitä platonismi todella on; ja tosiaankin,\nhäneltä voi jokaisessa suuressa kysymyksessä esittää mitä ihanimpia\nlausuntoja tueksi aivan päinvastaisille käsityksille.\n\nOlemme pakotetut sanomaan tämän, jos meidän täytyy ottaa huomioon\nPlaton tai jonkun toisen filosofin yrityksiä vallita luontoa -- joka\nei ole vallittavissa. Ikinä ei ole mikään neronvoima vähimmälläkään\nmenestyksellä voinut selittää olemista. Arvoitus pysyy arvoituksena.\nMutta on väärin olettaa että Platolla oli tämä kunnianhimo. Älkäämme\nnäyttäkö kohtelevan kevytmielisesti hänen kunnioitettavaa nimeään.\nIhmiset ovat järjen voimiensa mukaan antaneet tunnustuksensa hänen\nyliaistillisille pyrinnöilleen. Ken tahtoo oppia tuntemaan häntä,\nverratkoon häntä ei luontoon vaan toisiin ihmisiin. Kuinka monet\nihmispolvet ovatkaan menneet lepoonsa, ja yhä on hän saavuttamaton!\nMahtavana ihmisjärjen rakenteena kuin joku Karnak tai keskiaikaiset\ntuomiokirkot tai etrurialaiset muinaisjäännökset vaatii hänen\nelämäntyönsä tullakseen käsitetyksi ihmishengen voimat kaikessa\nniiden laajuudessa. Minä arvelen, että hänet näkee todellisimmin,\nkun näkee hänet syvimmän kunnioituksen silmillä. Mitä syvemmin\nhäneen perehtyy, sitä syvempänä ilmenee hänen järkensä ja sitä\nmoninkertaisempina hänen ansionsa. Sanoessamme: kas tuossa on hieno\nkokoelma satuja tai kiittäessämme hänen kirjoitustapaansa tai\ntervettä älyään tai aritmeettista kykyään puhumme kuin koulupojat,\nja pelkäänpä että suurin osa siitä kärsimättömästä kritiikistämme,\njolla arvostelemme dialektiikkaa, ei ole paljoakaan pätevämpää.\nTämä kritiikkimme on hiukan sukua kärsimättömyydellemme penikulman\npituudesta, kun meillä on kiire; mutta on kuitenkin parasta, että\npenikulma saa pitää tuhat seitsemänsataa kuusikymmentä kyynäräänsä.\nSyvällenäkevä Plato on suhdittanut valot ja varjot elämämme hengen\nmukaan.\n\n\nPlato, lisäyksiä.\n\nBohnin \"Serial library\" sarjassa ilmestynyt oivallinen\nenglanninkielinen käännös Platon teoksista, jota pidämme parhaimpana\npalveluksena, minkä halpahintaiset kirjallisuussarjat ovat tehneet,\ntarjoo meille tilaisuuden muutamaan pikaiseen huomautukseen tämän\nkiintotähden korkeudesta ja valovoimasta tai liittämään tähän, kuten\nsanomalehdet sanovat, tuoreimmat tiedot Platosta.\n\nLaajan yleistämiskykynsä kautta on nykyaikainen tiede oppinut\nkorvaamaan ihmisen tutkijalle yksilöiden vajanaisuudet piirtämällä\nhänen eteensä sukujen kasvun ja kehityksen ääriviivat ja herättämään\ntyyntymystä ja toivoa mielessä ainoastaan yksinkertaisesti\nvalaisemalla ääretöntä taustaa. Ihmisolennon kehityksen taustana\novat sisilisko ja kasvi. Hänen taiteensa ja tieteensä, hänen otsansa\nkevyet kirkkaat lapset, näyttävät ihmeellisiltä katsottuina siinä\nvalossa, että niiden luojan otsa joskus on ollut härän, krokotiilin\ntai kalan otsan kaltainen. Näyttää kuin luonto ei mitenkään olisi\nollut tyytymätön tuloksiinsa, kun se verrattuna geologiseen yöhön\ntakanaan viidessä kuudessa vuosituhannessa on tuonut ilmoille viisi\nkuusi miestä semmoista kuin Homeros, Phidias, Menu ja Kolumbus.\nJa todistavatkin nämä näytteet puun kelpoisuutta. Ne osoittavat\nselvää edistystä trilobiittiin tai sisiliskoon nähden ja ovat\nhyvänä perustana vastaiselle edistymiselle. Tällä taiteilijalla\non aikaa ja tilaa yllin kyllin, eikä se tajua teidän puheitanne\nikävistä valmisteluista. Se odotteli kärsivällisesti ohivierivät\npaleontologiset ajanjaksot, kunnes löi hetki, jolloin ihminen\noli ilmestyvä. Ja taaskin kuluu aikoja ja ajanjaksoja ennenkuin\nihmisjärki aavistaa maan liikkuvan, ja taaskin aikoja ennenkuin\nvoidaan piirtää vaistojen ja hengenvoimien kartat. Mutta kuten\nsukujen samaten on yksityisten ihmistenkin toistaan seuraaminen\nkohtalon määräämä ja ihana, ja Platolla on onni merkitä ihmiskunnan\nhistoriassa uuden ajanjakson alkua.\n\nPlaton maine ei perustu mihinkään yksityiseen johtopäätelmään tai\nsokraattisten mietiskelyjen mestarilliseen esitykseen tai mihinkään\nerikoiseen todisteluun, kuten esimerkiksi todisteluun sielun\nkuolemattomuudesta. Hän on enempi kuin erikoistuntija tai koulumies\ntai geometrian tutkija tai yleensä jonkun erityisen sanoman julistaja\nja profeetta. Hän edustaa hengen etuoikeuksia, nimenomaan varsinkin\nsitä hengenvoimaa, joka johtaa asioita korkeammalle ja korkeammalle\ntasolle ja siten kehittelee kussakin asiassa esille taimen, jossa\nse ikäänkuin sisältä kasvaa ja levenee. Tämmöiseen kasvuvoimaan\nherättäminen kuuluu ajatuksen olemukseen. Luonnontutkija ei koskaan\nvoi johtaa meitä käsittämään sitä, vaikka hän tekisi mitä havaintoja\nmaailmankaikkeudesta tahansa, vaan on hän yhtä köyhä piirtäessään\npapereilleen Orionin sumutähtiä kuin mitatessaan maapalstan kulmaa.\nMutta Platon Tasavallan voi sanoa tällaisen sisäisen levenemisvoiman\nvuoksi aiheuttaneen ja siis ikäänkuin edeltäkäsin itsessään\nkäsittäneen Laplacen astronomian. Kasvu- ja levenemisvoima on\nelimellistä. Henki ei luo sitä, mitä se käsittää, yhtä vähän kuin\nsilmä luo näkemänsä ruusun. Lukiessamme Platon ansioksi sen, että\nhänellä oli tätä ajatuksen kasvuvoimaa, sanomme ainoastaan että hän\noli täydellisempi ihminen, joka voi käyttää luonnon tajuamiseen\naistien, ymmärryksen ja järjen täyttä asteikkoa. Tämä ajatuksen\nsisäinen levenemisvoima on siinä, että henkinen näkövoimamme jatkuu\nvielä, kun taivaanranta jo rajoittaa luonnollista näkemistämme, ja\nettä tämä kaukonäkö paljastaa meille luonnonlakien kauaskantoiset\njoka taholle levittäytyvät säteet. Plato seisoo kaikkialla\nteiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta\nkaikkeuden. Senpätähden kasvaakin jokainen hänen sanansa kuin luonnon\nselitykseksi. Minne hän luokin silmänsä, näkee hän sivu sen, mikä\non, johonkin syvempään ja vieläkin syvempään. Hänen havaitsemuksensa\nvastakohtien synnystä toisistaan, kuoleman elämästä ja elämän\nkuolemasta -- tuo laki, jonka mukaan luonnossa eroittaminen on\nyhdistämistä, mätäneminen ja kolera ainoastaan merkkejä uuden elämän\nmuodostumisesta; se, mitenkä hän näkee pienen suuressa ja suuren\npienessä, mitenkä hän tutkii valtiota kansalaisessa ja kansalaista\nvaltiossa ja lopulta jättää epäilemään, onko hän esittänytkin\nTasavaltansa vertauskuvaksi yksityisen ihmissielun kasvatuksesta;\nhänen ihanat määrittelynsä aatteista, ajasta, muodosta, laadusta,\nviivoista, määrittelynsä, jotka toisinaan ovat ehdollisia, kuten\nmäärittelyt hyveestä, rohkeudesta, oikeudesta, kohtuudesta; hänen\nmieltymyksensä opettaviin vertauksiin ja hänen vertauksensa itsekin:\nTrophoniuksen luola, Gygeen sormus, vaunujenajaja hevosineen,\nkultainen, hopeainen, vaskinen ja rautainen luonteenlaatu, Theuth ja\nThamus ja näky Hadeksesta ja Kohtalottarista -- satuja, jotka ovat\nsyöpyneet ihmisten mieliin kuin eläinradan merkit; hänen aurinkoinen\nsilmänsä ja hänen lempeä sielunsa hänen yhtäläistymisoppinsa, hänen\noppinsa muistelemisesta, hänen selvä näkemyksensä toistumisen laeista\ntai siitä vastavaikutuksesta, joka turvaa oikeuden välittömän\ntoteutumisen kautta kaikkeuden: oppi, joka esiytyy kaikkialla, mutta\nvarsinkin lauselmassa: \"Mitä tulee meihin Jumalasta, se palaa meistä\nJumalaan\", ja. Sokrateen uskossa, että lait täällä alhaalla ovat\ntuolla ylhäällä vallitsevien lakien siskoja.\n\nVielä sattuvampia esimerkkejä tarjoovat hänen siveelliset\njohtopäätöksensä. Plato väittää, että tieto ja hyve ovat yhtä, pahe\nnimittäin ei voi koskaan tuntea itseään ja hyvettä, mutta hyve\ntuntee sekä itsensä että paheen. Silmä todisti, että oikeus oli\nparasta niin kauan kuin se oli hyödyllistä, Plato opettaa, että\nse on aina hyödyllistä, että hyöty siitä on sisäistä ja pysyvää,\nvaikkapa oikeamielinen salaisikin oikeutensa jumalilta ja ihmisiltä,\nettä on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä, että rikollisen\npitäisi tavoitella rangaistustaan, että valhe oli vahingollisempi\nkuin murha ja että tietämättömyys ja tietämättömyydessä lausuttu\nvalhe oli turmiollisempi kuin tapaturmassa tehty murha, että sielu\nvastahakoisesti sallii itseltään riistettävän totuuden, ett'ei\nyksikään ihminen tee syntiä ehdoin tahdoin, että luonnon tie\nedistykseen kulkee hengestä ruumiiseen ja että vaikkapa terve ruumis\nei voi saattaa entiselleen sairasta sielua, niin voi kuitenkin terve\nsielu palauttaa ruumiin parhaaseen mahdolliseen tilaan. Viisaalla\non oikeus vallita tietämätöntä, nimittäin ohjata häntä tietoon. Ken\nsoittaa väärin, hänelle on oikea rangaistus se, että hän ohjataan\noikeaan ääneen; sakko, joka on hyvän ihmisen maksettava hänen\nkieltäytyessään hallitsemasta, on että hän joutuu itseään huonomman\nhallittavaksi; jotta hänen vartiomiehensä eivät tavoittelisi, kultaa\nja hopeaa, on heille opetettava, että heillä on omissa sieluissaan\nkultaa ja hopeaa, ja on tämä saattava ihmiset taipuvaisiksi antamaan\nkullekin, mitä hän vaan tarvitsee.\n\nTämä kaukonäkö selittää myöskin sen merkityksen, jonka hän antaa\ngeometrialle. Hän näki, että yliaistillinen maailma oli yhtä\nlakiperäinen ja säännönmukainen kuin maapallokin ja että taivaallinen\ngeometria oli yhtä paikallaan siellä kuin viivojen ja kulmien\nlogiikka täällä alhaalla, että maailma oli läpeensä matemaattinen,\nettä hapen, typen ja kalkin suhteet ovat muuttumattomat, että aina on\nolemassa varmat määrät vettä, liuskakiveä ja magnesiumia; tarkalleen\nyhtä muuttumattomat ovat siveysperusteidenkin keskinäiset suhteet.\n\nTämä aikaisin Goethe vihaten kaikkea teennäisyyttä ja valhetta\niloitsi voidessaan paljastaa sen tosiolevan, joka on tilapäisen\npohjana: hän tuo ilmi kaikkialla vallitsevan yhteyden, yhtenäisyyden\nja kuvaannollisuuden, vihaa kaikkea eristäytymistä ja ilmestyy\nkuin rikkauden jumala maankiertäjäin hökkeleihin saaden voiman ja\ntaidon lähteet kumpuamaan esiin kaikessa, mihin hän koskettaakin.\nSiveystiede oli silloin vielä uusi ja köyhä, kun Plato voi kirjoittaa\ntäten: \"Kukaan niistä, joiden ajatukset ovat säilyneet aikamme\ntunnettaviksi, ei ole vielä koskaan tuominnut vääryyttä tai ylistänyt\noikeutta muuten kuin sikäli kuin se on omansa kohottamaan mainetta\ntai kunniaa tai tuottamaan etua; samalla kun ei kumpaakaan niihin\nitseensä ja niiden itsenäiseen olemassa oloon nähden ihmisen sielussa\nsalassa sekä jumalilta että ihmisiltä ole läheskään riittävästi\ntutkittu, ei runomuodossa eikä suorasanaisissa kirjoitelmissa --\nerittäinkin kuinka toinen niistä on suurin paha, mitä ihmissielu voi\nitsessään kätkeä, ja oikeus taas ihmissielun suurin hyvä.\"\n\nHänen määrittelynsä aatteista, että ne ovat yksinkertaisia, pysyviä,\nyhtenäisiä, itsestään olevia -- joka määrittely iäksi eroitti ne\nälyn havainnoista -- merkitsee uuden kehityskauden alkua maailmassa.\nHän oli syntynyt havaitsemaan hengen itsestäänkehkenevän ja\nkehittyvän, rajattoman ja aina uutta synnyttävän voiman, voiman, joka\nyht'aikaa on olemisen sekä keskellisyyden että häviämisen salaisuus.\nPlato on itsessään niin keskitetty henki, että hän hyvin olisi\nvoinut tulla toimeen ilman oppikaavojaankin. Tiedon ja aatteiden\nolemassaolo paljastaa hänelle iäisyyden olemassaolon, ja hän esittää\noppinsa muistelemisesta todennäköisimpänä yksityiskohtaisena\nelämänselityksenä. Olkoon, että se oli haaveellinen -- se ei merkitse\nmitään; tietomme ja olemisen pohjattomuuden välillä on kuitenkin\nolemassa todellinen yheys, ja yhtä suurenmoinen kuin se on, pitää sen\nselityksenkin olla.\n\nHänen ajatuksensa on koskettanut kaikkia ajattelun pääkohtia. Hän\nkirjoitti hengen oman asteikon pohjalla ja niinpä ovat kaikki\nasiat sopusointuisessa järjestyksessä hänen kuvauksessaan.\nVäsymättä sovitti hän siihen kaiken menneisyyden ja kävi käsiksi\nyksityiskohtiin rohkeudella, jonka hän havaitsi vallitsevan\nluonnonelämässä. Voisi sanoa, että hänen edeltäjänsä olivat\npiirtäneet hengen kartalle kukin oman maatiluksensa, maakuntansa,\nsaarensa, mutta että Plato vasta piirsi maapallon kuvan. Hän\nihmisellistyttää luonnon hengen, ihminen on pienoismaailma. Kaikki\nnäkyväisen taivaan kehät vastaavat kukin kehäänsä ihmisen hengessä.\nEi ole olemassa hituistakaan, joka ei olisi maailmanlakien alainen,\neikä ole mitään satunnaista ihmishengen toiminnassa. Olioiden\nnimetkin ovat salliman määräämät ja noudattavat olioiden luontoa.\nKaikilla Panteonin jumalillakin on jokin syvä merkityksensä, joka\nilmenee heidän nimissään. Jumalat ovat aatteita. Pan ilmaisee\npuhelahjaa tai ilmaisemiskykyä, Saturnus mietiskelyä, Jupiter\nhallitsevaa, kuninkaallista mieltä, Mars intohimoa, Venus\nsopusuhtaisuutta, Calliope maailmansielua, Aglaia hengen valaistusta.\n\nNämä ajatukset olivat jo useinkin valonkipinöinä ilmenneet hurskaille\nja runollisille hengille, mutta nyt tulee tämä laajasti ja syvästi\nsivistynyt, kaikki tunteva kreikkalainen mittaustieteilijä, hengen\nEuclides mahteineen ja sommittelee ne arvoonsa ja järjestykseensä\nvihkien toisiinsa luonnon kummatkin puolet. Aikaisemmin kuin kukaan\ntoinen ihminen havaitsi hän siveellisen tunteen henkisen arvon. Hän\nkuvaa oman ihannekuvansa esittäessään Timaioksessa jumalan, joka\njohtaa olevan sekaannuksesta järjestykseen. Hän sytytti valkean\nniin tarkalleen olemisen keskipisteeseen, että koko olemisen kehään\nlevittäytyi valo ja että voimme eroittaa navat ja päiväntasaajan\nja leveysasteet, jokaisen kaaren ja solmun: maailmanselitelmä\nniin tasasuhteinen ja niin hienovireinen että tekisi mieli sanoa\nsen sopusuhtaista rakennetta huuhtoilleen kokonaisten aikakausien\ntuulenhumun, eikä että se oli lyhytikäisen kirjoittajan hätäisesti\nhaamuilema kyhäelmä. Tästä johtuu että erästä tarkalleen rajoitettua\nlaatua ihmisiä, nimittäin niitä, jotka ovat taipuvaisia antamaan\njokaiselle totuudelle henkisen eli siis siveellisjärkiperäisen\nselityksen asettaen sille ikäänkuin kaukaisemman ja toisen\ntarkoitusperän kuin sen, mikä on varsinaisesti sen oma, sanotaan\nplatonisteiksi. Siten on Michel Angelo platonisti soneteissaan.\nShakespeare on platonisti, kun hän kirjoittaa, \"Luontoa ei tehdä\nparemmaksi keinoilla, mutta luonto itse tekee keinot\", tai:\n\n                  \"Ken uskollisna\n    kukistunutta herraa vielä seuraa,\n    hän voittaa sen, ku voitti hältä herran,\n    ja sijansa saavuttaa hän historjassa.\"\n\nHamlet on sula platonisti, ja ainoastaan Shakespearen oma\nhengensuuruus estää lukemasta häntä tämän koulun mainioimmaksi\nedustajaksi. Swedenborg on koko suorasanaisessa runoelmassaan\n\"Aviollinen rakkaus\" platonisti.\n\nHänen ylevä terävyytensä perusti hänen arvonsa ajattelijain\nkesken. Hänen saavuttamansa yleisen suosion salaisuus on taas\nhänen siveellisessä pyrintöperässään, joka teki hänet rakkaaksi\nja kallisarvoiseksi ihmisille. \"Järki\", sanoi hän, \"on taivaan\nja maan kuningas\"; mutta Platolla on järki aina siveellistä.\nHänen kirjoituksillaan on samaten runouden ikuinen nuoruus. Hänen\nväitteensä, enimmät niistä, olisi voinut pukea soneteiksi, eikä\nolekaan runous ikinä liihoitellut korkeammalle kuin Timaioksessa\nja Phaidroksessa. -- Runoilijanakin on hän ainoastaan ajatuksen\nmaailmoissa liikkuva. Hän ei kuten Pythagoras tehnyt itseään\ntehottomaksi sommittelemalla ulkomaailmaa koskevia säännöksiä.\nKoko hänen esityksensä Tasavallassa on käsitettävä myytilliseksi,\njonka tarkoituksena oli toisinaan räikein värein ilmaista hänen\najatuksiaan. Ei voi ryhtyä sääntelemään joutumatta vaaraan tulla\nulkokullaiseksi teeskentelijäksi.\n\nOli suurisuuntainen tuuma tuo suuruuden rajoittamaton\netuoikeuksellisuus, jonka hän myönsi palkintona parhaimmille (ja\njonka hän sitä erikoisesti painostaakseen puki vaimojen yhteisyyden\nmuotoon). Kaksi laatua ihmisiä on oleva ulkopuolella lakeja:\nensinnäkin semmoiset, jotka hairahduksien kautta ovat asettaneet\nitsensä ulkopuolelle lakien suojeluksen -- lakipatot, ja toiseksi\nne, jotka luonnonlahjojensa tai ansioittensa vuoksi ovat meidän\nhyvitystemme saavutuspiirin ulkopuolella: he olkoot vapautetut\nkansalaisvelvollisuuksista ja lakien yläpuolella. Me uskomme heidät\nheidän omaan edesvastuuseensa, tehkööt he kanssamme miten tahtovat.\nÄlköön kukaan tohtiko arvostella Michel Angelon ja Sokrateen\nepäsäännöllisyyksiä jokapäiväisen elämän mittapuulla.\n\nTasavaltansa kahdeksannessa kirjassa sirottaa hän hieman\nmatemaattista tomua silmiimme. On surullista nähdä hänen tuollaisten\nylevän jalojen opetusten jälkeen myöntävän hallitseville\noikeuden valehdella. Plato suvaitsee leikkiä pikkuisen Kohtaloa\nvähäarvoisemmille ihmisille kuten ihmiset suvaitsevat tehdä\nkoirilleen ja kissoilleen.\n\n\n\n\nIII.\n\nSwedenborg, mystikko.\n\n\nEtevistä henkilöistä eivät ne, jotka ovat ihmisille\nkallisarvoisimmat, kuulu siihen ihmiskunnan luokkaan, jota\ntaloustieteilijät sanovat tuottavaksi: heillä ei ole mitään käsissään\ntarjottavana, he eivät ole kasvattaneet ruista, eivät leiponeet\nleipää, he eivät ole perustaneet mitään siirtomaata, eivät keksineet\nmitään kangastuoleja. Korkeampaan arvoluokkaan kuuluvat tämän\nkaupunkeja rakentavan, toreilla hyörivän ihmissuvun arvostelussa\nja rakkaudessa nuo runoilijat, jotka henkisistä valtakunnistaan\nilahuttavat ja elähyttävät ajatusta ja mielikuvitusta aatteilla\nja kuvilla, jotka kohottavat ihmisen yläpuolelle tätä viljan ja\nrahan maailmaa ja lohduttavat häntä päivän pettymyksissä ja kaupan\nja aherruksen jokapäiväisyydessä. Samoin on filosofillakin arvo,\njoka mairittelee hänen järkeään antaen sen ratkaistavaksi ajatuksen\npulmia, jotka virittävät hänessä uusia voimia. Muut rakennelkoot\nkaupunkejaan -- hän on olemassa ymmärtääkseen niitä ja ylläpitääkseen\nniissä kunnioitusta. Mutta on vielä olemassa eräs luokka, joka\njohtaa meitä kokonaan toiselle alalle siveyden tai tahdon maailmaan.\nTälle ajatuksenalalle ovat erikoista sen vaatimukset. Missä tahansa\noikeudentunto ilmoittaikse, siellä astuu se etusijalle kaikkeen\nmuuhun nähden. Muut asiat luon minä runoksi, mutta siveellinen tunne\nluo runoksi minut.\n\nOn toisinaan tullut mieleeni, että tekisi parhaimman palveluksen\nnykyaikaiselle arvostelulle se, joka määrittelisi Shakespearen\nja Swedenborgin väliset suhteet. Ihmishenkeä hämmentää aina eräs\nkaksinaisuus: se vaatii järkeä ja se vaatii pyhyyttä ja on yhtä\nlevoton, kun toinen tai toinen näistä puuttuu. Vielä ei ole\nilmestynyt niiden yhdistäjää. Jos kyllästymme pyhimyksiin, on\nShakespeare turvamme. Toki opettaa vaistomme meille nopeasti,\nettä olemisen kysymys, kysymykset: mistä? mitä? ja minne? ovat\nratkaistavat ennen kaikkea muuta -- ja että näiden kysymyksien\nratkaisu on tavattavissa jossakin ihmiselämässä, eikä missään\nkirjassa. Joku näytelmä tai runoelma vastaa ainoastaan lähenteleväsi\nja välillisesti niihin, kun taas Moses, Menu, Jesus pyrkivät suoraan\nniiden ratkaisuun. Siveellisen tunteen ilmapiiri on ylevyyden\nilmapiiriä, jonka rinnalla kaikki aineellinen suurekkuus ja upeus\nkutistuu kuin vähäpätöiseksi lastenleikiksi, mutta joka kuitenkin\naukaisee kelle poloiselle tahansa, jolla vaan on järkeä, kaikkeuden\nportit. Melkeinpä kuumeisella kiireellä valtaa se ihmisensä. Tai\nKoraanin kielellä lausuttuna: \"Jumala sanoi: taivas ja maa ja kaikki,\nmitä niiden välillä on, luuletteko te, että loimme teidät leikillä ja\nett'ette enää palaa meihin?\" Siveellinen tunne on tahdon valtakuntaa\nja valliten ja elähyttäen tahtoa, joka on persoonallisuuden tyyssija,\nnäyttää se pukevan kaikkeuden persoonan haamuun.\n\n    \"Sua elämän vallat kaikki kumartaa,\n    Ne ei vain sun, vaan sua ne kaikki on.\"\n\nKaikki ihmiset tottelevat hurskasta. Koraani eroittaa eri luokkaan\nne, joiden luonto on hyvä ja joiden hyvyys voi vaikuttaa toisiin,\nja julistaa juuri tämän luokan olemisen tarkoitukseksi: toisilla\nluokilla on osansa olemisen juhlasta ainoastaan siksi, että ne\nseuraavat tätä sen saattueena. Ja persialainen runoilija huudahtaa\ntämänlaatuiselle ihmiselle:\n\n    \"Uljaasti viettämään käy elämän juhlaa!\n    sä kutsun sait -- muut vain sun kanssas pääsee!\"\n\nTämän luokan etuoikeutena on päästä luonnon salaisuuksien ja\nrakenteen perille jotakin toista korkeampaa tietä kuin kokemuksen.\nKuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, että ihminen oppii\nkokemuksen kautta, sen sanotaan erinomaisen teräväjärkisen ihmisen\naavistavan ilman kokemusta. Arabialaiset kertovat, että Abul\nKhain, mystikko, ja Abu Ali Seena, filosofi, kerta keskustelivat\nkeskenään ja heidän erotessaan sanoi filosofi: \"Kaiken minkä hän\nnäkee, tiedän minä,\" mystikko taas: \"Kaiken minkä hän tietää,\nnäen minä\". Jos vaadittaisiin selittämään tällaista välitöntä\nnäkemystä, johtaisi vastaus siihen sielunominaisuuteen, jota\nPlato nimitti muistelemiseksi ja jonka bramiinit ovat sulkeneet\nsielunvaellusoppiinsa. Kun sielu on syntynyt useat kerrat tai kuten\nhindut sanovat: \"on vaeltanut olemisen taivalta tuhannet kerrat\nuudestaan syntyen\" ja nähnyt olemisen täällä maanpäällä ja taivaissa\nja syvyyksissä, niin ei ole olemassa mitään, josta se ei olisi saanut\ntietoa; eipä ihmettä siis, jos se kussakin yksityisessä tapauksessa\nvoi johtaa mieleensä sen, minkä se ennakolta jo tiesi. \"Koska kaikki\nasiat luonnossa ovat yhteydessä keskenään ja suhtautuvat toisiinsa,\nja koska sielu ennakolta on tuntenut kaiken, niin mikään ei estä\nihmistä, joka on muistanut tai, kuten jokapäiväisessä puheessa\nsanotaan, oppinut yhden ainoankin asian, itsestään johtamasta\nmieleensä kaikkea entistä tietoaan ja tämän yhden tietonsa nojalla\nlöytämästä kaikkea muutakin, kun hänellä vaan on rohkeutta ja kun hän\nei uuvu kesken tutkimuksissaan. Sillä kaikki tutkiminen ja oppiminen\non muistelemista.\" Kuinka paljoa enemmän vielä, jos hän, joka tutkii,\non pyhä ja jumalainen henki! Sillä ollen yhtä laatua kuin alkuhenki,\njossa ja josta kaikki oleva on, liittyy ihmishenki kevyesti\nkaikkeen olevaan ja kaikki oleva siihen: ne sulautuvat toisiinsa;\nja ihmishenki on täydellä myötätunnolla läsnä olevan rakenteessa ja\nlaeissa.\n\nTaival on vaikea, salaperäinen ja kauhujen saartama. Muinen\nsanottiin tämmöistä hengentilaa haltioissaan olemiseksi tai loveen\nlankeamiseksi -- sielun irtauminen ruumiista kohotakseen ajatusten\nmaailmaan. Kaikki uskon historia sisältää jälkiä pyhien miesten\nhaltiotilasta -- autuas tunne, mutta ilman ilon värähdystäkään,\nvakava, yksinäinen, vieläpä raskaskin, \"yksinäisen pako yksinäisen\nluoksi\", sanoo Plotinos; \"mystis\", silmien sulkeminen -- siitä\nsana mystikko. Sokrateen, Plotinoksen, Porphyriuksen, Böhmen,\nBunyanin, Foxin, Pascalin, Guionin ja Swedenborgin haltioittumiset\njohtuvat heti mieleen. Mutta yhtä nopeasti johtuu mieleen tätä\ntilaa seuraava epämukava mielentila. Tämä autuus tulee kauhuna ja\njärkyttää vastaanottajansa mielen. \"Se runtelee tämän multamajan\"\nja saa ihmisensä mielipuoleksi tai antaa hänen hengelleen semmoisen\nväkivaltaisen suunnan, että se vaikuttaa heikentävästi hänen\narvostelukykyynsä. Tapauksiin, joissa uskonnollinen valaistus ilmenee\nkirkkaimpanaan, sekoittautuu aina jotain sairasta, huolimatta siitä\nkohottavasta vaikutuksesta, mikä sillä epäilemättä on henkisiin\nvoimiin. Täytyneekö siis korkeinta hyvää seurata ominaisuus, joka\nheikentää ja halventaa sitä? --\n\n               \"Vie tottakin\n    se saavutuksistamme korkeimmista\n    syvyyden, voiman ominaisuuttemme.\"\n\nSanoisimmeko, että säästeliäs luontoäiti antaa mitan ja painon mukaan\nainoastaan niin paljon maata ja multaa kuin tarvitaan ihmiseen, mutta\nei hituistakaan enempää, menehtyköönpä sitte vaikka johtajaansa\nvailla oleva kansa? Siksipä maksoivatkin Jumalan miehet tietonsa\nmielipuolisuudella tai kärsimyksillä. Jos haluat puhdasta hiiltä,\nrubiinia tai timanttia tehdäksesi aivot läpihohtaviksi, niin ovat\nruumis ja jäsenet jäävät sitä karkeammiksi: porsliinin sijasta\nastiasavea, savea tai mutaa.\n\nUudempina aikoina ei ole esiytynyt silmiinpistävämpää tapausta\ntämmöisestä sisäänpäinkääntyneestä hengenlaadusta kuin Emanuel\nSwedenborg, syntynyt Tukholmassa 1688. Tämä mies, joka aikalaistensa\nsilmissä oli henkiennäkijä ja haaveilija, eli epäilemättä ainakin\nyhtä todellista elämää kuin kukaan muu ihminen hänen aikanaan, ja\nnyt kun hänen päiviensä kuninkaalliset ja ruhtinaalliset Fredrikit,\nKristianit ja Braunschweigit ovat häipyneet unohdukseen, alkaa tieto\nhänestä herätä tuhansien tajunnassa. Kuten on laita suurten miesten,\nnäytti hän kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi olevan kuin\nyhdistetty useammista henkilöistä -- ikäänkuin puutarhoissa nuo\njättiläishedelmät, jotka ovat valmistuneet neljän viiden yksityisen\nkukan yhtymisestä. Hänen luontonsa on pukeunut avarampiin puitteisiin\nja sillä on suuruuden etuudet. Kuten on helpompaa nähdä taivaan\nkuvun heijastus suuressa pallossa, vaikkapa sitä siinä pilaisikin\njoku halkeama tai vamma, kuin vedenpisarassa, samaten suursuuntaiset\nihmiset, semmoiset kuin Pascal tai Newton, vaikkapa heitä\nhäiritsisikin joku liioiteltuisuus tai mielettömyys, ovat meille\nsuuremmaksi avuksi kuin sopusuhtaiset keskinkertaiset henget.\n\nHänen nuoruutensa ja kasvatuksensa eivät voineet olla muuta\nkuin epätavallisia. Hänenlaisensa poika ei voinut vihellellä ja\ntanssia, vaan kulki kaivaa purastellen kaivannoissa ja vuorissa\nja tutkiskellen kemiaa, optiikkaa, fysiologiaa, matematiikkaa\nja astronomiaa löytääkseen kuvia, jotka voivat vastata hänen\nmonipuolista, laajasisältöistä mieltään. Häntä voi sanoa\noppineeksi jo lapsena ja sai hän kasvatuksensa Upsalassa.\nKahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana nimitti Kaarle XII hänet\nasessoriksi vuoritoimikuntaan. 1716 jätti hän neljäksi vuodeksi\nkotimaan ja kävi Englannin, Hollannin, Ranskan ja Saksan\nyliopistoissa. Hän suoritti 1718 Fredrikshallin piirityksessä\nloistavan mestariteon insinöörinä kulettaen kuninkaan käytettäväksi\nkaksi sotalaivaa, viisi alusta ja yhden purjeveneen maitse noin\nneljätoista englanninpenikulmaa. 1721 matkusti hän läpi Europan\ntutkiakseen vuorikaivantoja ja sulatusuuneja. Hän julkaisi 1716\nkirjansa \"Daedalus Hyperboreus\" ja työskenteli tästä lähtien\nseuraavat kolmekymmentä vuotta sommitellen ja julkaisten tieteellisiä\nteoksiaan. Samalla intoisalla voimalla antautui hän tutkimaan\nteologiaa. 1743, kun hän oli viidenkymmenenneljän vuoden vanha, alkoi\nhänessä se, jota nimitetään hänen hengenvalaistuksekseen. Kaikki\nhänen metallurgiansa ja taitonsa kulettaa maitse laivoja häipyi\nnyt tähän henkiseen innostukseen. Hän ei enää julkaissut mitään\ntieteellisiä kirjoja, luopui kaikista käytännöllisistä toimistaan ja\nantautui kokonaan laajojen teologisten teostensa kirjoittamiseen ja\njulkaisuun, jotka painettiin joko hänen omalla tai Braunschweigin\nherttuan tai jonkun muun ruhtinaallisen henkilön kustannuksella\nDresdenissä, Leipzigissä, Lontoossa tai Amsterdamissa. Myöhemmin\nerosi hän asessorintoimestaan, mutta tätä tointa seuraava palkkio\nmaksettiin hänelle koko hänen loppuikänsä. Hänen virkatoimensa\nolivat saattaneet hänet läheiseen tuttavuuteen Kaarle XII:n kanssa,\njoka monessa asiassa kysyi hänen neuvoaan ja suuresti kunnioitti\nhäntä. Sama suosio tuli hänen osakseen Kaarle XII:n seuraajankin\npuolelta. Valtiopäivillä 1751, sanoo kreivi Höpken, olivat parhaimmat\nfinanssiasioita koskevat kirjoitelmat lähtöisin hänen kynästään.\nRuotsissa näyttää hän saavuttaneen yleistä huomiota. Hänen\nharvinaiset tietonsa ja käytännöllinen kykynsä, joihin tuli lisäksi\nhänen maineensa henkien näkijänä ja hänen ihmeelliset uskonnolliset\ntietonsa ja lahjansa, sai kuningattaria, aatelisia, kirkonmiehiä,\nmerikapteeneja ja muita tulemaan hänen puheilleen satamissa, joissa\nhänen tapansa oli käydä monilla matkoillaan. Papisto sekaantui\njonkun verran hänen uskonnollisten teostensa maahantuontiin ja\njulkaisuun, mutta vallassaolijat näyttävät suosineen häntä. Hän ei\nkoskaan ollut naimisissa. Hän oli hyvin vaatimaton ja ystävällinen.\nHänen tapansa olivat yksinkertaiset, hänen ravintonaan olivat leipä,\nmaito ja kasvikset, hän asui huoneustossa, joka sijaitsi avarassa\npuutarhassa, hän kävi useammat kerrat Englannissa, jossa hän ei\nnäytä saavuttaneen mitään huomiota oppineen eikä ylhäisen maailman\npuolelta; Lontoossa hän kuolikin 29 p. maaliskuuta 1772 halvaukseen\nkahdeksantenakymmenentenäviidentenä elinvuotenaan. Hän kuvataan\nLontoon-ajoiltaan hiljaiseksi, papillisen näköiseksi mieheksi,\njoka mielellään joi teetä ja kahvia ja oli lapsirakas. Kun hän oli\ntäydessä samettipuvussaan, kantoi hän miekkaa, ja aina liikkuessaan\nulkona oli hänellä kädessään kultakahvainen keppi. Löytyy hyvin\njokapäiväinen kuva hänestä vanhanaikuisessa takissa ja peruukissa,\nmutta hänen kasvoillaan on siinä haaveksiva, harhaileva ilme.\n\nNero, jonka oli valaistava aikansa tieto paljoa ylevämmällä\ntiedolla, jonka oli mentävä ulkopuolelle avaruuden ja ajan rajoja\nja uskaltauduttava hämäriin henkien valtakuntiin ja koetettava\nperustaa uusi uskonto maailmaan -- alkoi opintonsa kivilouhimoissa\nja pajoissa, sulatuspannujen ja sulatuskauhojen parissa,\nlaivaveistämöillä ja leikkaushuoneissa. Kukaan yksityinen ihminen ei\nehkä kykene arvostelemaan kaikkien hänen niin eri aloja käsitteleväin\nteostensa ansioita. Ilokseen huomaa asiantuntijain antavan korkeimman\ntunnustuksensa hänen kirjoilleen vuorikaivoksista ja metalleista.\nNäyttää kuin olisi hän ennakolta aavistanut paljo semmoista, josta\nyhdeksännentoista vuosisadan tiede vasta on päässyt selville; niinpä\non hän astronomian alalla aavistanut seitsemännen kiertotähden\nolemassaolon -- vaan onnettomuudeksi ei kahdeksannen, myöskin\non hän ennakolta aavistanut nykyaikaisen astronomian käsityksen\nkiertotähtien muodostumisesta auringosta, magnetismin alalla taas\nmonta myöhemmän tutkijan tärkeätä koetta ja johtopäätöstä, kemiassa\natoomiteorian, anatomiassa Schlichtingin, Monron ja Wilsonin\nkeksinnöt sekä on selittänyt ensimäisenä keuhkojen toiminnan. Hänen\noivallinen englantilainen julkaisijansa ei, ylevämielisesti kyllä,\nmitenkään erikoisesti painosta hänen keksintöjään, koska hän itse\noli liika suuri tavoitellakseen alkuperäisyyden mainetta, ja voimme\nsiitä, mistä hän katsoi voivansa olla välittämättä, arvostella, mitä\nhänessä todella oli.\n\nOllen verrattoman suuri henki on hän kaukana ajastaan, joka ei häntä\nymmärrä, ja vaatii hän suunnatonta etäisyyttä tullakseen huomatuksi;\nhän kuten Aristoteles, Bacon, Selden, Humboldt herättää mielessä\ntunteen jonkinmoisen rajattoman oppineisuuden mahdollisuudesta\nikäänkuin ihmishengen kaikkialla läsnäolemisesta luonnossa. Hänen\nylevässä näkemyksessään, kun hän ikäänkuin jostain tornista\nkatsoo yli luonnon ja taiteiden koskaan kadottamatta huomiostaan\nolioiden rakennetta ja järjestystä, melkeinpä toteutuu hänen oma\nkuvauksensa \"Principiassa\" ihmisen alkuperäisestä täydellisyydestä.\nMutta paljon ylempänä vielä kuin hänen erikoiskeksintönsä on hänen\npääansionsa, hänen voimiensa tyven kokonaisuus. Vedenpisaralla on\nmeren ominaisuudet, mutta siinä ei voi syntyä myrskyä. Orkesterilla\non kauneutensa niinkuin huilullakin, sotajoukolla voimansa niinkuin\nsankarillakin, ja ne, jotka ovat parhaiten perehtyneet nykyaikaiseen\nkirjallisuuteen, ovat Swedenborgissa ihailevat enimmän hänen\naineellista runsauttaan. Yhtenä kirjallisuuden mammutjättiläisenä ja\nmastodonttina ei hän ole mitattavissa kokonaisilla tieteellisillä\nseuroilla tavallisia oppineita. Hänen valtaava läsnäolonsa voisi\nlyödä pakosalle kokonaisten yliopistojen pitkätakit. Meidän\nkirjamme ovat harhaanviepiä, koska ne ainoastaan ovat katkelmia:\nniiden lauselmat ovat keveitä sanasutkauksia eikä luonnollisen\nkeskustelun elimellisiä osia, lapsellisia, luonnon herättämän ilon\ntai hämmästyksen huudahduksia tai, mikä pahempi, perustuu niiden\nlyhytaikainen maine niiden julkeuteen tai niiden vastahakoisuuteen\nluonnon järjestystä kohtaan muodostaen joitakin eriskummaisuuksia\ntai merkillisyyksiä, jotka ehdoin tahdoin ovat epäsoinnussa luonnon\nkanssa ja jotka ovat pukeuneet muotoon vartavasten ällistystä\nherättääkseen, kuten silmänkääntäjät tekevät salatessaan keinonsa.\nMutta Swedenborg työskentelee järjestelmällisesti, ja jokainen\nhänen lauselmansa kohdistuu olevaan todellisuuteen; kaikki syynsä\nesittää hän täsmällisesti, kaikki hänen hengenvoimansa työskentelevät\nastronomisella tarkkuudella, ja hänen ihmeellinen kirjoitustapansa on\ntäydellisesti vapaa kaikesta mahtailusta ja itsekkyydestä.\n\nSwedenborg oli syntynyt suurten aatteitten ilmakehässä. On vaikea\nsanoa, mikä oli hänen omaansa: joka tapauksessa löysi hänen elämänsä\nkirkastuksen ylevimmissä kaikkeuden kuvissa. Verevän voimakas\nAristoteleen ajatustapa, laajuudessaan ja täydellisyydessään\nsaattaen nerokkaalla säteilyllään häpeään meidän hedelmättömän ja\nkankean suorasuuntaisen logiikkamme, käyttäen apuneuvoinaan sarjoja\nja asteita, vaikutuksia ja tarkoitusperiä, kyeten eroittamaan\nvoiman muodosta, olevan tilapäisestä ja aukaisten terminologiallaan\nja määrittelyillään valtatiet luontoon, oli kasvattanut sarjan\natleettisia filosofeja. Harvey oli osoittanut veren kiertokulun,\nGilbert että maa oli magneetti, Descartes Gilbertin magneetin, sen\npyörre-, kierre- ja napaominaisuuksien opettamana oli vallannut.\nEuropan ajatuksellaan pyörreliikunnosta luonnon salaisuuden\nselityksenä. Newton julkaisi samana vuonna, jona Swedenborg\nsyntyi, \"Principia'nsa\" ja perusteli yleisen painovoiman. Malpighi\nseuraten Hippokrateen, Leukippon ja Lucretiuksen korkeita oppeja\noli painostanut sitä sääntöä, että luonto vaikuttaa vähimmässä --\n\"tota in minimis existit natura\" --. Verrattomat anatomit, kuten\nSwammerdam, Leeuwenhoek, Winslow, Eustachius, Heister, Vesalius,\nBoerhaave olivat jättäneet leikkelyveitselle ja mikroskoopille\nainoastaan vähän paljastettavaa ihmisen ruumiinrakenteessa ja\nvertailevassa anatomiassa; Linné, hänen aikalaisensa, oli oman\nihanan tieteensä alalla todistanut, että \"luonto on aina itsensä\nkaltainen\", ja lopuksi olivat Leibnitz ja Christian Wolff kosmologian\nalalla osoittaneet sääntöperäisen menettelytavan etevämmyyden ja\nlaajimmasti sovelluttaneet periaatteita käytäntöön, samalla kun Locke\nja Grotius olivat vetäneet niistä siveysopilliset johtopäätökset.\nMitä jäi laajasuuntaisimman neron tehtäväksi muuta kuin kohota heidän\nyläpuolelleen ja osoittaa heidän perusteensa tosiksi ja yhdistää ne\ntoisiinsa? Helposti näkeekin näissä hengissä Swedenborgin tutkimusten\nalkujuuret ja hänen ajatustehtäviensä herättäjät ja aiheuttajat.\nHänellä oli voima sulattaa itseensä ja herättää eloon nämä\nsuunnattomat ajatusmäärät. Näiden nerojen läheisyys, joista toinen\ntai toinen aina oli ollut jonkin hänen pääaatteensa keksijä, tekee\nkuitenkin Swedenborgista uuden esimerkin siitä, kuinka vaikeata on\nhedelmällisimmänkin neron osoittautua alkuperäiseksi ja olla jonkun\nluonnonlain ensimäinen havaitsija ja ilmaisija.\n\nHän nimitti lempinäkemyksiään muoto-opiksi, sarja- ja asteopiksi,\nvaikutusopiksi ja vastaavaisuusopiksi. Hänen esityksensä näistä\nopeista on semmoinen, että sitä kannattaa tutkia hänen kirjoissaan.\nNe eivät ole joka ihmisen luettavia, mutta ken voi lukea niitä,\nhänen vaivansa tulevat palkituiksi. Hänen teologiset teoksensa ovat\nomiansa valaisemaan muita. Hänen teoksensa riittäisivät kirjastoksi\nyksinäiselle ja versoovanväkevälle tutkijalle, ja hänen kirjansa\n\"Elävän maailman taloudesta\" on yksi niitä kirjoja, jotka ajattelunsa\nylevän arvokkuuden vuoksi ovat ihmissuvulle kunniaksi. Hän ei\nsuotta ollut tutkinut kiviään ja metallejaan. Hänen monipuoliset ja\nvarmapohjaiset tietonsa antavat hänen kirjoitustavalleen kärjekkään\nkimalteen ja saavat sen kiteymään kuin ajatuksensärmiksi, niin\nettä se muistuttaa talviaamua, jolloin ilma säteilee ja kimaltaa\njäähiuteista. Aineen ylevyys valaa ylevyyttä kirjoitustapaankin.\nHän oli luontainen kosmologi, koska hänellä oli synnynnäinen\ntaipumus havaitsemaan yhteyden kaikessa, mikä teki pelkän suuruuden\nmerkityksettömäksi hänelle. Magneettisessa rauta-atoomissa havaitsi\nhän samat voimat vaikuttamassa kuin ne, jotka ovat muodostaneet\nauringon ja tähtien kierteet.\n\nHänen elinajatuksensa olivat: jokaisen luonnonlain yleispätevyys,\nplatoninen oppi kaiken olevan asteettaisuudesta, kaiken muuttuminen\nja vaihtuminen toinen toiseensa ja siitä johtuva kaikkien osien\ntoisiaan vastaavaisuus, tuo syvämielisen hieno ajatus, että pieni\nselittää suuren ja suuri pienen, ihmisen keskeisasema luonnon\nsydämessä ja yhteys, jossa kaikki oleva on keskenään; hän näki,\nettä ihmisruumis tarkimmasti käsittää itsessään luonnonkaikkeuden,\non pienoismaailma, on ikäänkuin väline, jonka avulla sielu omistaa\nitseensä aineellisen maailman; niin piti hän aivan päinvastoin kuin\nskeptikot, että \"mitä viisaampi ihminen on, sitä hartaammin on hän\nkunnioittava Jumaluutta\". Lyhyesti, hän kannatti hartaasti sitä\nfilosofiaa, joka opettaa kaiken olevan yhteyttä, jota uskoa hän ei\nsentään kuten uneksijat Berlinissä ja Bostonissa omistanut joutessaan\nja leväperäisesti, vaan jolla hän kokeili ja jonka hän perusteli\nvuosikausien työllä osoittaen sitä omistaessaan samaa uljuutta ja\nvoimaa kuin ankarin viikingi, jonka hänen tuima Ruotsinsa koskaan oli\nlähettänyt taistoretkille.\n\nHänen maailmanselitelmänsä perustuu vanhimpiin filosofeihin, ja\nvalaisevat sitä kukaties parhaiten uusimpain ajattelijain havainnot.\nSe on tämä: luonto toistaa toistamistaan samoja voimiaan, vaikka\neri tasoilla. Vanha mietelmä sanoo: \"Luonto pysyy aina itsensä\nkaltaisena.\" Kasvissa kehkeytyy silmukka tai itävä solu lehdeksi\nja taaskin uudeksi lehdeksi, tässä lehdessä taas on voima muuttua\njuurukaksi, heteeksi, emiöksi, teriöksi, verhiöksi, siemeneksi.\nKoko kasvi on lehden toistumistaan toistumisessa, vähempi tai\nsuurempi määrä lämpöä, valoa, kosteutta ja ravintoa määrää sitte\nsen muodon, mikä lehdelle on tuleva. Eläimessä muodostaa luonto\nselkänikaman tai sarjan selkänikamia ja etenee edelleen uusin nikamin\nrajoitetusti ainoastaan muunnellen niiden muotoa nikama nikamalta,\nmaailman loppuun. -- Eräs runollinen anatomi meidän päivinämme\nsanoo, että käärme vaakasuorana viivana ja ihminen kohtisuorana\nviivana muodostavat suoran kulman ja että näiden salaperäisten\nviivojen välille soveltuu koko elävä maailma, ja hän olettaa, että\njouhimato, kastemato tai käärme on ollut selkärangan alkumuotona\neli perikuvana. Ilmeisesti sovittaa luonto tämän selkärangan päähän\nkaksi pienempää nikamajaksoa käsivarsiksi ja käsivarsien päähän uusia\nkäsiksi; toisessa päässä selkärankaa se toistaa tämän menettelynsä\nmuodostaen sääret ja jalat. Rungon huippuun sovittaa se vielä yhden\nnikamasarjan, joka käpristyy ja kiertyy kuten toukka sykkyräksi\nja muodostaa pääkallon, jolla taas vuorostaan on ulkonemansa:\nkädet muodostuvat täällä yläleuaksi, jalat alaleuaksi, sormia\nja varpaita edustavat ylä- ja alahampaat. Tämä uusi nikamasarja\non määrätty täyttämään korkeita tarkoitusperiä. Se on ikäänkuin\nuusi ihminen edellisen hartioilla. Se voi melkeinpä irtautua\nrungostaan ja elää omin neuvoin, kuten Plato kuvaa Timaioksessa.\nSiinä toistuu korkeammalla tasolla kaikki, mitä on tapahtunut\nitse rungossakin. Luonto sanelee opetuksensa toistamiseen, vaikka\nylemmässä sävellajissa. Henki on hienompi laji ruumista, ja toistuvat\nsiinä uudessa ja eetterisemmässä muodossa kaikki sen toiminnat,\nravinnon nauttiminen, sulattaminen, yhdistäminen ja erittäminen sekä\nsikiytyminen. Täällä aivoissa toistuu koko tämä ravitsemistoiminta\nkokemusten omistamisessa, niiden vertailemisessa, kypsyttämisessä\nja sulattamisessa. Täällä toistuu myöskin sikiytymisen mysteria.\nAivoissa on sekä mies- että naispuolisia ominaisuuksia: siellä\ntehdään avioliittoja ja on hedelmällisyyttä. Eikä ole mitään\nrajaa näille toistensa takaa aukeneville kohoaville asteille,\nvaan seuraa sarja sarjaa. Kaikki täytettyään jonkun tarkoituksen\notetaan mukaan seuraavaan sarjaan, ja jokainen sarja toistaa\nkohta kohdalta edellisen sarjan elintoimintaa. Me olemme alttiit\nsoveltumaan äärettömyyteen. Meitä on vaikea tyydyttää, emmekä rakasta\nmitään loppuvaa; eikä luonnossa ole mitään loppuvaa, vaan kaikki\ntäytettyään jonkun tarkoituksen siirretään ylempään sarjaan kohoten\ntäten kohoamistaan aina henkisiin ja taivaallisiin olentoihin asti.\nKuten joku säveltäjä, siten luova voimakin väsymättä toistaa jotain\nyksinkertaista säveltä tai aihetta, milloin korkeassa äänilajissa,\nmilloin matalassa, milloin yksi- milloin moniäänisesti antaen sen\nkaikua tuhatkertaisena, kunnes se laulullaan täyttää maat ja taivaat.\n\nPainolaki Newtonin selittämänä on hyvä kylläkin, mutta vielä\nvaltaavampi on se havaitessamme, että kemia on saman ainejoukkoja\nhallitsevan lain ulottautumista ainehiukkasiinkin ja että\natoomiteoria osoittaa kemiallisten vaikutusten myöskin olevan\nmekaanista laatua. Metafysiikka osoittaa myöskin henkisen elämän\nilmiöissä vallitsevan jonkinlaisen painovoiman, ja ranskalaisten\ntilastotieteilijäin kamalat taulut näyttävät, että voi tarkistaa\njokaisen päähänpiston ja oikunkin varmoihin numerolukuihin. Jos\nyksi kahdesta- tai kolmestakymmenestä tuhannesta ihmisestä syö\nanturanahkaa tai nai isoäitinsä, niin silloin löytyy jokaisessa\nkahdessa- tai kolmessakymmenessä tuhannessa ihmisessä joku sellainen,\njoka syö anturanahkaa -- tai nai isoäitinsä. Mitä me nimitämme\npainovoimaksi ja pidämme ehdottomana, onkin vain mahtavamman virran\nsivuhaara, jolle meillä ei vielä ole nimeä. Astronomia on oivallinen\nasia, mutta sen pitää ylettyä elämään saavuttaakseen täyden arvonsa\neikä pysyä yksin tahdissaan ja avaruuksissaan. Veren pallohiukkanen\nkiertää oman napansa ympäri ihmisen suonissa kuten tähti taivaalla,\nja järjen kehät ovat sukua taivaan kehille. Jokaisella luonnonlailla\non sama yleismaailmallinen luonteensa: syömisellä, unella tai\ntalvihorroksella, pyörimisellä, sikiytymisellä, muodonvaihdoksella,\nkierreliikunnolla, jonka havaitsee yhtähyvin munassa kuin\nkiertotähdessäkin. Nämä luonnon valtaavat loppusoinnut ja toistumiset\n-- nuo rakkaat, niin tutut kasvot, jotka jokaisessa uudessa muodossa\nsäikäyttävät meitä niin odottamattoman naamarin verhoomina, että\nluulemme ne kokonaan vieraiksi, ja lopulta kohottavat tämän\nyhdennäköisyyden aina jumalallisten muotojen haamuun -- ilahuttivat\nja riemastuttivat Swedenborgin profeetallista silmää, ja meidän\non pidettävä häntä yhtenä johtajana siinä vallankumouksessa, joka\nantamalla tieteelle aatesisällön on antanut tarkoitusperää vailla\noleville lukemat: tornille kokeiluille niiden sisäisen johteen ja\nmuodon ja lahjoittanut niille sykkivän sydämen.\n\nJonkinmoisella mielihaikeudella tunnustan, että hänen painetut\nteoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen komeaan nidokseen, joista\nnoin puolet käsittävät hänen tieteelliset teoksensa, ja kuuluupa\njoukko käsikirjoituksia vielä olevan julkaisemattakin Tukholman\nkuninkaallisessa kirjastossa. Hänen tieteelliset teoksensa ovat juuri\nvastikään käännetyt englannin kielelle ja ilmestyneet oivallisena\npainoksena.\n\nSwedenborg painatti nämä tieteelliset teoksensa kymmenen vuoden\nkuluessa 1734:sta vuoteen 1744, ja ovat ne siitä asti pysyneet\nhuomaamattomina, ja nyt, kun vuosisata niiden ilmestymisestä\non kulunut umpeen, on hän vihdoinkin tavannut oppilaansa Mr\nWilkinsonissa Lontoossa, filosofisessa kriitikossa, jonka järjen ja\nmielikuvituksen voimat ovat niin tasasuhtaisen elokkaaat ja vilkkaat,\nettä niitä voi verrata ainoastaan Lord Baconin hengenlahjoihin, ja\non tämä nyt herättänyt uuteen eloon mestarinsa tähän päivään asti\nhaudatut kirjat ja kääntänyt ne erinomaisen onnistuneesti niiden\nunohdetusta latinasta englannin kielelle antaakseen niiden alkaa\nvaelluksensa maailman ympäri meidän kauppa- ja valloittajakielemme\nsiivin. Tämä hämmästyttävä Swedenborgin uudestaan ilmestyminen\nsata vuotta jälkeenpäin hänen oppilaassaan on asetettava rinnan\noudoimpien tapausten kanssa hänen elämässään. Kuten kerrotaan, on\ntämä runollinen oikeuksiinsa pääseminen tapahtunut Mr Clissoldin\naineellisin turvin, ja on sitä suuresti myöskin tukenut kääntäjän\nkirjallinen aisti. Ne erinomaiset esipuheet, joilla Mr Wilkinson on\nrikastuttanut näitä nidoksia, asettavat varjoon kaiken sen, mitä\nviime aikoina on kirjoitettu Englannissa filosofian alalla, eikä\nminulla ole mitään lisättävänä niiden omalla alalla.\n\n\"Elävä maailma\" on ihmeellisen ansiokas kirja. Sen tarkoitusperä\non mitä ylevin -- se tahtoo yhdistää taaskin yhdeksi tiedon ja\nhengen, jotka niin kauan ovat olleet erillään toisistaan. Se oli\nanatomin kuvaus ihmisruumiista suoritettuna ylevimmällä runollisella\nlennolla. Ei voi lukea mitään uljaanylväämpää ja loistoisampaa kuin\ntätä esitystä aineesta, joka tavallisessa käsittelyssä on niin\nkuivakiskoista ja vastenmielistä. Hän näki luonnon, \"joka kiersi\nikuisena kierteenä rattain, jotka eivät ikinä kuivu, ja akselein,\njotka eivät ikinä kitise,\" ja koetti toisinaan \"löytää ne salaiset\nlymypaikat, joissa Luonto työskentelee tuliensa ääressä työpajojensa\nsyvyydessä,\" samalla kuin hänen kuvauksensa arvoa kohottaa se kiinteä\nuskollisuus, jolla se perustuu anatomisiin kokeisiin. On huomattava,\nettä tämä ylevä nero ehdottomasti asettaa analyyttisen, jäsentelevän\ntutkimustavan etusijalle synteettiseen, yhdistävään, kokonaisesti\nhavaitsevaan nähden ja että hän kirjassa, jonka koko sävy on uljasta\nrunollista kokonaisnäkemistä, vetoomalla vetoo siihen, että hän aina\nnojautuu tarkkaan kokemukseen.\n\nHän tunsi, vaikkapa yksinkin, luonnon iäisen virtailun sekä kuinka\nviisas oli Amasiksen ammoinen vastaus sille, joka pyysi häntä juomaan\nmeren tyhjäksi: -- \"Kernaasti, jos sinä vaan suljet ne lähteet, jotka\nsiihen juoksevat.\" Harva tunsi niinkuin hän luonnon ja sen kaikki\nhienoudet tai ilmaisi niin terävän tarkasti sen menettelytavat.\nHän arveli, että luonto asettaa uskomme yhtä kovalle koetukselle\nkuin ihmeetkin. \"Hän huomasi, että luonto edeten alkuperusteistaan\nasteettain kulki kautta kaikkien olotilojen, ikäänkuin kulkisi sen\ntie kautta kaiken olevan.\" \"Sillä niin usein kuin se kohottautuu\nyläpuolelle näkyväisten ilmiöiden piirin tai toisin sanoen vetäytyy\nsisäisyyteensä, se aivan kuin häviää näkyvistä, eikä kukaan\ntiedä, mitä siitä on tullut tai minne se on mennyt, niin että on\nvälttämätöntä turvautua tieteen apuun sen askeleita seuratessa.\"\n\nTuommoinen jonkin lopullisen päämäärän tai lopputarkoituksen\nvalossa harjoitettu tutkimus elähyttää ihmeellisesti tai herättää\nkuin persoonalliseksi koko kirjan. Tämä kirja tuo esiin hänen\nmielioppinsa: Hippokrateen muinaisen opin, että aivot ovat rauhasia,\nLeukippon, että atoomin ominaisuudet tuntee ainesjoukkojen\nominaisuuksista, tai Platon, että makrokosmin tuntee mikrokosmista,\nmaailmankaikkeuden pienoismaailmasta, tai opin, joka sisältyy\nLucretiuksen säkeihin, --\n\n    Ossa videlicet e pauxillis atque minutis\n    Ossibus sic et de pauxillis atque minutis\n    Visceribus viscus gigni, sanguenque creari\n    Sanguinis inter se multis coeuntibus guttis;\n    Ex aurique putat micis consistere posse\n    Aurum, et de terris terram concrescere parvis;\n    Ignibus ex igneis, humorem humoribus esse.\n\n                                     Lib. I. 835.\n\n    Muodostuneitapa luut ovat pienen pienistä luista,\n    elimetki kaikki on niin ylen pienistä vain elimistä,\n    suonia kiertävä vuo, sekin syntyy veripisaroista,\n    kulta on kitehiä vain, on maakin rakehia mullan,\n    valkea kipenistä saa, kuten pisarista paljous vetten --\n\ntai joita Malpighi on sisällyttänyt oppilauselmaansa, että \"luonto\non ja sisältyy kokonaan eläimiin\", -- ja on tämä oppi Swedenborgin\nmieliajatus. \"On pysyvänä lakina elimellisessä maailmassa, että\nsuuremmat, yhdistetyt ja näkyvät muodot ovat olemassa ja muodostuvat\npienemmistä, yksinkertaisemmista ja lopulta näkymättömistä\nmuodoista, jotka työskentelevät samalla tavalla kuin suuremmatkin,\nmutta täydellisemmin ja yleispätevämmin, lopulta pienimmissä,\näärimmäisissä muodoissaan niin täydellisesti ja yleispätevästi, että\nne ovat kuin aate, joka käsittää koko niiden kaikkeuden.\" Jokaisen\nelimen pienoisosat ovat yhtä monta pienoiselintä, yhdenlaatuiset\nkuin se, jonka ne kaikkineen muodostavatkin: kielen pienoisosat\novat pienoiskieliä, vatsan pienoisosat pienoisvatsoja, sydämen\npienoissydämiä. Tämä hedelmällinen aate avaa meille tien kaikkiin\nsalaisuuksiin. Mikä on liika pientä silmän havaittavaksi, sen voi\nnähdä yhdisteryhmistä, mikä taas on liika suurta käsitettäväksi,\nsen voi käsittää sen pienoisosista. Tämän ajatuksen voi sovelluttaa\nkaikkialle. \"Nälkä on yhdistelmä lukemattomia pikkunälkiä eli\nverenmenetyksiä pienoissuonissa kautta koko ruumiin.\" Se avaa meille\nteologiankin. \"Ihminen on jonkinlainen pienoistaivas vastaten henkien\nmaailmaa ja taivasta. Jokainen ihmisen yksityinen aate, jokainen\nmielenliikutus, vieläpä jokainen pienin mielenliikutuksen osakin\novat itsessään hänen kuvansa ja kuvastuksensa. Hengen voi tuntea\nlaadulleen yhdestä ainoasta ajatuksesta. Jumala on suuri ihminen.\"\n\nHänen luonnontutkimuksensa pelkäämättömyys ja perinpohjaisuus\nhaastoi hänet selittämään muodotkin. \"Muodot kohoavat järjestyksessä\nalhaisimmasta korkeimpaan. Alhaisin muoto on kulma tai maallinen ja\nruumiillinen muoto. Toinen ja lähimmästi korkein muoto on ympyrä,\njota myöskin sanotaan rajattoman monikulmaiseksi, koska ympyrän\npiiri on rajattomasti toistuva kulma. Tätä ylempi muoto on kierre,\nspiraalimuoto, ympyrän alkuperä ja mitta, sen halkaisijat eivät\nole suoraviivaisia, vaan vaihdellen ympyränmuotoisia, ja niiden\nkeskuksena on pallopinta, sentähden sanotaankin sitä rajattomasti\ntoistuvaksi ympyräksi. Tätä ylempi muoto on pyörremuoto eli\nrajattomasti toistuva kierre, sitä lähin on rajattomasti toistuva\npyörremuoto eli taivas, ja lopuksi rajattomasti toistuva taivaallinen\nmuoto eli henki.\"\n\nOlikohan ihme, että noin rohkea nero uskalsi astua viimeisenkin\naskelen -- kuvitella, että hän voi saavuttaa tietojenkin\ntiedon, paljastaa maailman tarkoituksen? \"Elävän maailman\" ensi\nnidoksessa hän jo viittaa tähän muutamassa varsin merkittävässä\nreunamuistutuksessa: --\n\n\"Opissamme eduskuvallisuudesta tai vastaavaisuuksista tulemme\nkäsittelemään kumpaakin näitä vertauskuvallisia ja perikuvallisia\nyhtäläisyyksiä ja niitä hämmästyttäviä tosiasioita, jotka esiytyvät\nei ainoastaan elävässä ruumiissa, vaan koko luonnossa, ja jotka niin\nkokonaan vastaavat ylimpiä ja henkisiä ilmiöitä, että olisi valmis\nvalalla vannomaan, että fyysillinen maailma on pelkkä henkisen\nmaailman vertauskuva, jopa siinä määrin, että jos ilmaisemme minkä\ntahansa luonnontotuuden fysikallisena ja kielellisesti tarkkana\noppilauselmana ja annamme tälle lauselmalle ainoastaan vastaavan\nja henkisen sisällön, tällä keinoin saamme fysikallisen totuuden\ntai säännön sijasta henkisen totuuden tai teologisen oppilauselman,\nvaikkapa kukaan kuolevainen ei olisi voinut ennakolta sanoa, että\njotakin tuommoista olisi voinut tulla esiin ainoastaan suoran\nkirjaimellisen merkitysvaihdon kautta, varsinkin kun toinen sääntö\nerikseen katsottuna ei näytä olevan missään suhteessa toiseen. Aion\nmyöhemmin julkaista sarjan esimerkkejä tämmöisistä vastaavaisuuksista\nsekä samalla sanaluettelon, joka sisältää henkisten asiain\nnimitykset, samoinkuin fyysillistenkin, joidenka vastineita ne ovat.\nTämä vertauskuvallisuus ulottuu koko elävään ruumiiseen.\"\n\nTämä näissä sanoissa julkilausuttu totuus on kätkettynä kaikkeen\nrunouteen, vertauksiin, satuihin, tunnusmerkkien käytäntöön ja\nkielenrakenteeseen. Plato tunsi sen, kuten ilmenee hänen kahdesti\nkahtia jaetusta viivastaan Tasavallan kuudennessa kirjassa. Lordi\nBacon oli havainnut, että totuus ja luonto eivät eroa toisistaan\nenempää kuin leimasin leimastaan, ja hän esittää näytteeksi muutamia\nfysikallisia väitteitä sekä niiden rinnalle väitteitä, joissa\nniiden merkitys on käännetty siveellisiä ja poliittisia asioita\nkoskevaksi. Böhme ja kaikki mystikot edellyttävät tätä lakia\nhämärissä arvoituksellisissa kirjoissaan. Runoilijat, sikäli kuin he\novat runoilijoita, noudattavat sitä, mutta he tuntevat sen ainoastaan\nleikkikaluna, kuten tunnettiin magneetti jo ammoisista ajoista.\nSwedenborg vasta ensimäisenä tarkemmin ja tieteellisesti määritteli\ntämän totuuden, koska hän tunsi sen läsnäolon kaikessa eikä\nkoskaan kadottanut sitä näkyvistään. Se sisältyi, kuten jo olemme\nselittäneet, sekä yhteys- että toistumisoppiin, koska henkiset sarjat\ntarkalleen vastaavat aineellisia sarjoja. Sitä huomaamaan tarvittiin\nkäsityskykyä, joka voi asettaa asiat järjestykseen ja sarjoihin,\ntai paremmin, siihen tarvittiin niin oikeaa tähystyskohtaa, että\nsilmien näköviiva lankeisi yhteen maailman akselin kanssa. Maa\noli ylläpitänyt ihmislapsiaan viidet kuudet vuostuhannet, heillä\noli tieteensä, uskontonsa, filosofiansa, ja kuitenkaan eivät he\nolleet kyenneet näkemään sitä sisällistä vastaavaisuutta, joka on\nvallitsemassa luonnon jokaisen osan välillä. Ja tähän hetkeen asti\nei ole kirjallisuudessa kirjaa, joka tieteellisesti selvittäisi\ntämän kaiken olevan vertauskuvallisuutta. Luulisi, että kohta kun\nihmiset olivat saaneet viittauksenkin, että jokainen aisteilla\ntajuttava esine -- eläin, vuori, virta, ilma -- vieläpä avaruus\nja aikakin eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai yleensä minkään\naineellisen loppumäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena kuvakielenä\nainoastaan kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista\nvelvollisuuksista, kaikki muut tieteet olisi sysätty syrjään, ja\nettä tuollainen noin suuria lupaava tiede olisi anastanut kaikki\nvoimat palvelukseensa sekä että jokainen ihminen kysyisi kaikelta\nolevalta, mikä on sen tarkoitus? miksi pidättää tämä ilmapiiri minut\niloineni ja suruineni kehässään? miksi kuulen minä saman ajatuksen\nlukemattomain eri äänten ilmituomana ja luen samaa, ei koskaan\nkokonaisenaan julkilausuttua totuutta loputtomassa kuvakielessä?\nToki, olkoonpa sitten, ettei näitä asioita voi järjellä tajuta tai\nettä vaaditaan vuosisatojen työskentelyä ja valmistusta, ennenkuin\nvoi ilmestyä niin harvinainen ja rikas henki -- ei ole sitä\npyrstötähteä, vuorikerrostumaa, kivettymää, kalaa, nelijalkaista,\nhämähäkkiä, sientä, joka ei kiinnittäisi oppineiden ja luokittelijain\nmieltä suuremmassa määrässä kuin koko olemisen tarkoitus ja päämäärä.\n\nMutta Swedenborg ei tyytynyt katsomaan maailmaa ainoastaan\ntällaiselta käytännölliseltä kyökkinäkökannalta. Hänen\nviidentenäkymmenentenäneljäntenä ikävuotenaan valtasivat nämä\najatukset hänet, ja syvässä hengessään antoi hän tilaa sille\nvaaralliselle, uskonnon historiassa liika usein esiytyvälle luulolle,\nettä hän oli epätavallinen ihminen, jolle oli suotu tulla yhteyteen\nenkelien ja henkien kanssa, ja tämä haltioittuminen yhdistyi hänessä\njuuri hänen tehtäväänsä näkyvän maailman sisällisen siveellisen\nmerkityksen selittäjänä. Luonnon järjestyksen oikeaan tajuamiseen,\nsamalla sekä laajakantoiseen että yksityiskohtaisesti tarkkaan,\nlisäsi hän siveellisten lakien älyämisen nähtyinä niiden laajimmalta\nyhteiskunnalliselta näkökannalta, mutta mitä ikänä hän näkikin,\nsen hän näki jonkinlaisen äärimmäisen, hänen luontoonsa perustuvan\nmuotoon pyrkivän hengenlaatunsa vuoksi havainnollisesti, kuvissa,\nkuuli vuorokeskusteluina, ja muodostui se hänelle tapahtumaksi.\nKoettaessaan ilmaista jotakin lakia tarkimmin ja terveimmin kätki hän\nsen välttämättömästi vertauksen muotoon.\n\nNykyaikainen psykologia ei voi esittää toista tämän vertaista\nesimerkkiä horjahtaneesta henkisestä tasapainosta. Hengen päävoimat\npysyivät yhä terveessä toiminnassa, ja lukijalle, joka voi\nkompastumatta suvaita esityksessä esittäjän omituisuuksia, ovat\nesityksen tulokset silti valaisevia, ja todisti hän sattuvammin\nyleisiä lakejaan kuin mitä heikompihenkinen, mutta tasapainossa oleva\nihminen olisi voinut tehdä. Hän koettaa kuvata uuden hengentilansa\nlaatuakin vakuuttaen, että \"hänen läsnäoloansa henkimaailmassa\nseuraa jonkinmoinen eroittautuminen, joka sentään ainoastaan koskee\nhänen olentonsa ajattelevaa eikä sen tahtovaa osaa\"; ja väittää hän\nnäkevänsä \"sisällisellä näöllään tuon toisen elämän ilmiöt selvemmin,\nkuin hän näkee ilmiöt tässä maailmassa\".\n\nOmaksuttuaan uskon, että muutamilla kirjoilla Vanhassa- ja\nUudessatestamentissa oli läpeensä vertauskuvallinen luonne\ntai että ne olivat kirjoitetut enkelien tai haltioittumisen\nvalaistuksessa, käytti hän viimeiset elinvuotensa kehitelläkseen\nniiden kirjaimellisesta merkityksestä esiin niiden yleismaailmallisen\nsisällön. Hän oli lainannut Platolta tuon hienon syvällisen\ntarinan \"ammoisesta kansasta, ihmisistä, parempia kuin me ja\njumalia lähempänä olevista\", ja lisäsi hän siihen, että nämä\nihmiset käsittivät ja käsittelivät maata vertauskuvallisesti,\nettä he nähdessään maallisia asioita ja ilmiöitä eivät ollenkaan\najatelleetkaan niitä, vaan ainoastaan sitä, mitä ne merkitsivät ja\nedustivat. Vastavuoroisuus ajatusten ja ilmiöiden välillä valtasi\ntästä lähtien hänet kokonaan. \"Itsepä elimellinen muotokin on\nsen tarkoituksen kaltainen, jonka leimaa se kantaa.\" Yksityinen\nihminen on kokonaisuudessaan ja yksityiskohdissaan sovellettua\noikeutta tai vääryyttä, itsekkyyttä tai kiitollisuutta. Ja syyn\ntähän sopusuhtaisuuteen mainitsee hän \"Arcana\" teoksessaan: \"Syy,\nmiksi kaikki yksityiset ilmiöt taivaassa ja maan päällä ovat\neduskuvallisia, on se, että ne ovat olemassa Jumalan, taivaan\nkautta tapahtuvan voiman vaikutuksesta.\" Tämä suunniteltu aie\nnäiden vastaavaisuuksien esittämisestä, joka yksityiskohtaisen\ntarkasti suoritettuna olisi muodostunut maailmojen runoksi, jossa\nhistoria ja tieteet olisivat esittäneet ratkaisevinta osaa,\nsuppeutui ja hämmentyi siitä yksinomaan teologisesta suunnasta,\njonka hänen tutkimuksensa nyt saivat. Hänen luonnonkäsityksensä\nei ole ihmisellistä ja yleismaailmallista, vaan mystillistä ja\nhebrealaista. Hän kiinnittää jokaisen luonnon ilmiön johonkin\nteologiseen käsitteeseen: -- hevonen merkitsee lihallista ymmärrystä,\npuu havaitsemusta, kuu uskoa, kissa merkitsee sitä, kamelikurki tätä,\nkaali jotain kolmatta, ja kytkee hän täten kuivakiskoisesti jokaisen\nvertauskuvan johonkin kirkolliseen käsitteeseen. Liukas, ketterä\nProteus ei ole niin helposti vangittavissa. Luonnossa esiintyy\njokainen erikoinen vertauskuva lukemattomissa eri osissa, samaten\nkuin jokainen aineshiukkanen kiertää vuorostaan jokaisen ainesyhtymän\nkautta. Elämän pohjaa hallitseva yhteys tekee mahdolliseksi kullekin\nvertauskuvalle perättäin ilmaista kaikki todellisen olemisen laadut\nja vivahdukset. Kun lasketaan taivasten vesiä maan päälle, sopii\njokainen siivilä jokaiseen vesijohtoon. Luonto kostaa viipymättä\nturhantarkkurille, joka yrittää jäähmetyttää ja kahlehtia sen\nlaineita. Se ei noudata kirjainta. Kaikki on käsitettävä neron\nleimahduksella, ja meidän pitää seistä ihmisyytemme ja voimaimme\nhuipulla ymmärtääksemme jotakin oikein.\n\nHänen teologiset mielitekonsa hämmensivät siis täten onnettomasti\nhänen luonnontulkitsemis-yritystään, ja vertauskuvien sanaluettelo on\nvielä kirjoittamatta. Mutta tämä tulkitsija, jota ihmiskunta yhä saa\nodottaa, ei ole tapaava toista edelläkävijää, joka olisi päässyt niin\nlähelle itse tehtävää.\n\nSwedenborg nimittää itseään kirjojensa nimilehdellä \"Herran Jesuksen\nKristuksen palvelijaksi,\" ja järkensä voimaan ja vaikutukseen\nnähden onkin hän viimeinen kirkkoisä, jolla todennäköisesti ei\nenää ole oleva seuraajaa. Ei ole mikään ihme, että hänen syvä\nsisällinen viisautensa antoi hänelle suuren merkityksen opettajana.\nKuihtuneeseen, tapoihin jäähmettyneeseen kirkkoon, joka enää tuotti\nainoastaan kuivakiskoisia katekismuksiaan, johti hän taaskin luonnon,\nja uskova päästen vapaaksi sanojen ja tekstien sakastista, havaitsee\nhämmästyksekseen itse olevansa osa uskonsa kokonaisuudesta: hänen\nuskonsa ajattelee hänen puolestaan ja on sovitettavissa kaikkeen:\nhän kääntelee sitä joka taholle, se sopii joka kohtaan elämässä,\nselvittää ja ylentää jokaisen yksityisen kohdan. Uskonnon asemesta,\njoka kolme neljä kertaa elämässä tuli viralliseen kosketukseen hänen\nkanssaan -- kun hän syntyi, kun hän meni avioliittoon, kun hän\nsairastui ja kun hän kuoli, ja muuten jätti hänet omaan rauhaansa\n-- esiytyi tässä hänelle oppi, joka seurasi häntä kaiken päivää,\nseurasi häntä hänen uneensa ja uniinsakin, seurasi häntä hänen\najatuksiinsa ja osoitti hänelle, miten kaukaista, korkeaa sukuperää\nhänen ajatuksensa ovat, seurasi häntä hänen seurapiiriinsä ja osoitti\nhänelle, mitkä sukulaisuussiteet liittävät häntä hänen vertaisiinsa\nja vastustajiinsa, seurasi häntä luonnon ilmiöiden piiriinkin ja\nosoitti niiden alkuperän ja tarkoituksen, mikä oli ystävällistä\nja mikä vaarallista ja vahingollista, ja aukaisi se tulevaisen\nmaailmankin ihmisille ilmoittaen että samat lait ovat jatkuvat siellä\nkuin täälläkin. Hänen oppilaansa vakuuttavat, että hänen kirjojensa\ntutkiskelu on elähyttänyt heidän järjenvoimiaan.\n\nEi ole toista niin vaikeaa tehtävää kritiikille kuin hänen\nteologisten teostensa arvosteleminen; niiden ansiot ovat niin\nilmeiset ja suuret, ja kuitenkin täytyy niiden arvosta niin paljon\nvähentää. Niiden suunnaton erämainen laveus on kuin hiekka-aavikko\nja niiden sekainen yhteydettömyys kuin autiointa kuumehourailua.\nHän on niin ylenmäärin seikkaperäinen selittelyissään ja hänen\nkäsityksensä ihmisten tietämättömyydestä on merkillisen liioiteltu.\nIhmiset ovat hyvin kerkeitä uskomaan tämänlaatuisia totuuksia. Hän\nkuitenkin ihan uhkuu uusia väitöksiä: hän on rikas keksijä, ja hän\nkeksii asioita, jotka meille ovat ylen tärkeitä. Hänen ajatuksensa\nupottautuu ja havaitsee kaikki olennaiset yhtäläisyydet kuten\nrakennuksen ja sen rakentajan yhtäläisyyden keskenään. Hän näki\nilmiöt niiden laeissa, toiminnan vaan ei rakenteen yhtäläisyydessä.\nIlmaistessaan ja kehitellessään esiin totuutta noudattaa hän\naina vaihtumatonta järjestystä ja menettelytapaa edeten asiaan\nsäännöllisesti sisältä uloskäsin. Mikä vakavuus ja painokas hartaus\nasuukaan hänessä -- hänen silmänsä ei hetkeksikään hievahda, ei\nturhamaisuuden värähdystäkään hänessä, ei katsahdustakaan itseensä,\nei minkäänlaatuista tavallista kirjailijaylpeyttä, ajatuksen ja\nmietiskelyn mies, mutta mies, jota ei ainoakaan käytännön mies\nmaailmassa voisi teeskennellä halveksivansa! Platon olkapäitä\npeittää oppineen viitta: hänen pukunsa, vaikkapa purppurasta ja\nmelkeinpä taivaissa kudottu, on akadeeminen juhlapuku, ja estävät sen\navarat laskokset hänen liikuntojaan. Mutta tämä mystikko herättäisi\nCaesarinkin kunnioituksen. Itsepä Lykurgos kumartaisi hänen edessään.\n\nSwedenborgin siveellinen tieto, hänen toimintansa yleisten erehdysten\noikaisijana ja siveellisten lakien julistajana kohottavat hänet\nasemaan, jossa hän ei ole verrattavissa mihinkään nykyaikaiseen\nkirjailijaan, ja oikeuttavat hänelle sijan ihmiskunnan lainsäätäjien\nseassa, joka jonkun ihmispolven on ollut tyhjänä. Se hitaasti\nlevittäytyvä, mutta valtaava vaikutus, jonka hän on saavuttanut, on\nsaavuttava huippukohtansa kuten muittenkin uskonnollisten nerojen\nvaikutus, ja on sillä oleva nousu- ja laskuaikansa ennenkuin se voi\ntyyntyä pysyvään määräänsä. Epäilemättä ei se, mikä on todellista\nja yleispätevää hänessä, voi rajoittua niiden piiriin, jotka\ntäydellisimmästi ovat hänen henkensä läpitunkemat, vaan on se\nsiirtyvä viisaan ja oikean ajattelun yhteiseen varastoon. Maailmalla\non varmasti vaikuttava kemiallinen menettelytapansa, jolla se\neroittaa ja vetää itseensä kaiken, mikä sen lapsissa on arvokasta,\njättäen syrjään suurimpainkin henkien heikkoudet ja rajoitukset.\n\nSe sielujenvaellus, jonka kreikkalaisten vanha Ovidiuksen kokooma\nmytologia tuntee, sekä indialaisten oppi samasta asiasta, jonka\nhe käsittävät objektiiviseksi tai todellisesti tapahtuvaksi\nruumiissa vieraan tahdon voimasta -- pukeutuu Swedenborgin mielessä\nfilosofisempaan asuun. Se on hänelle subjektiivista ja riippuu\nkokonaan asianomaisen henkilön ajatuksesta. Kaikki asiat kaikkeudessa\njärjestäytyvät uudestaan suhteessaan kuhunkin henkilöön riippuen\nsiitä rakkaudesta, joka vallitsee tämän sielua. Ihminen on sellainen,\nmillaiset hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat. Ihminen on ihminen\ntahtonsa voimasta, ei tietojensa ja ymmärryksensä vuoksi. Sellainen\nkuin hän on, siten hän näkee asiat. Maalliset avioliittositeet\novat katkaistut. Sisäiset ominaisuudet liittävät kaiken toiseensa\nhenkisessä maailmassa. Mihin tahansa enkelit loivatkin katseensa,\noli kaikki taivaallista heille. Jokainen pahahenki pitää itseään\nihmisenä, ja on hän sille, joka on yhtä paha kuin hän itsekin,\nmukava mies, puhtaalle taas on hän kaiken saastan pesä. Ei mikään\nvoi vastustaa yhtymispyrintöä, kaikessa on painoja vetovoimansa,\nkaltainen etsii kaltaistaan, mitä me sanomme runolliseksi oikeudeksi,\ntapahtuu silmänräpäyksessä. Olemme joutuneet maailmaan, joka on\nelävää runoa. Kaikki on samaa kuin minäkin. Linnut ja eläimet eivät\nole lintuja ja eläimiä, vaan kaikkien nykyhetkellä elävien ihmisten\nsielujen ja tahtojen vuodatuksia. Kunkin huone ja tila muodostuu\nhänen itsensä mukaan. Henkiä ahdistaa kuoleman pelko, eivätkä he\nmuista, että he jo ovat kuolleet. Ne, jotka elävät pahuudessa ja\nvääryydessä, pelkäävät kaikkia muita. Jotka ovat sammuttaneet\nitsessään rakkauden, harhailevat ja pakenevat, piirit, joita he\nlähenevät, havaitsevat heidän laatunsa ja karkoittavat heidät\npois. Ahnaat ovat asuvinaan komeroissa, joissa säilytetään heidän\nrahansa, joita hiiret kaluavat. Ne, jotka pitävät hyviä tekoja\nansiollisina, ovat hakkaavinaan puita. \"Kysyin heiltä, eivätkö\nhe jo olleet väsyneet? He vastasivat, ett'eivät he vielä olleet\ntehneet tarpeeksi työtä ansaitakseen taivasta.\" Hän lausuu kultaisia\nsanoja, jotka ihmeellisen ihanasti ilmaisevat siveellisiä lakeja,\nkuten pukiessaan sanoiksi tuon kuuluisan lauselmansa: \"Taivaassa\nenkelit päivä päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että\nvanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta.\" \"Mitä enemmän enkeleitä,\nsitä enemmän tilaa.\" \"Ihmisen täydellistymys on hyödyn rakkaudessa.\"\n\"Ihminen täydellisessä muodossaan on taivas.\" \"Mikä on Hänestä, on\nHäntä.\" \"Tarkoitusperät kohoavat, sikäli kuin luonto alenee.\" Ja\ntuo runollinen kuvaus sisimmässä taivaassa olevasta kirjoituksesta,\njota oppimatonkin voi lukea, se kun on kokoonpantu taivaan muodon\nmukaisista kaarista. Hän melkeinpä tekee oikeutetuksi väitteensä\nyliluonnollisista näkemyksistään ihmeellisillä havaitsemuksillaan\nihmisruumiin ja hengen rakenteesta. \"Taivaassa ei ole kenenkään\nsallittu seistä toisen takana ja katsoa häntä niskaan, sillä silloin\nhäiriytyisi Jumalasta virtaava vaikutus.\" Enkelit tuntevat ihmisen\näänen soinnusta hänen rakkautensa, tämän soinnun vivahduksista hänen\nviisautensa ja hänen sanojensa merkityksestä hänen tietonsa.\n\nKirjassaan \"Aviollinen rakkaus\" on hän kehitellyt esiin avioliiton\nmerkityksen. Tästä kirjasta voi sanoa, että se huolimatta\nylevimmästä sisällöstään ei kuitenkaan ole saavuttanut menestystä.\nSe oli tulemaisillaan rakkauden ylistyslauluksi, siksi, jota Plato\ntavoitteli \"Juhlapidoissaan,\" rakkauden, josta, kuten Dante sanoo,\nCasella lauloi enkeleille paratiisissa ja joka oikeasti ylistettynä\nheräämisessään, nautinnossaan ja vaikutuksissaan kylläkin voisi\nylentää sydämiä, se kun avaisi ihmisten eteen kaikkien järjestöjen,\nsäännösten ja tapojen synnyn. Kirjasta olisi tullut ylevä ja suuri,\njos hän olisi jättänyt pois kaiken hebrealaisuuden ja jos hän olisi\nesittänyt lain ilman väkinäisiä teennäisiä sommitteluja sulana\nsiveyssääntönä ja sillä ylentymis- ja kohottaumisvapaudella, jota\nolemisen luonne vaatii.\n\nKirja on hieno platonisesti kehittelevä esitys avioliiton\nkäsitteestä, ja opettaa se, että sukupuolellinen eroavaisuus\non yleistä eikä paikallista, että miehisyys miehessä määrää\nlaadulleen jokaisen elimen, teon ja ajatuksen, naisellisuus\nnaisessa. Senpätähden ei avioliitollisella yhdistymisellä niinhyvin\ntodellisessa kuin henkimaailmassakaan ole hetkellistä merkitystä,\nvaan on sen merkitys täydellinen, koko olennon käsittävä ja\nalituinen; puhtaus ei ole mikään paikallinen, vaan yleinen, koko\nolennon käsittävä hyve, epäpuhtaus kun ilmenee yhtä hyvin kaikessa\nolossa ja elossa, puheessa ja ajattelussa kuin siitostoiminnassakin,\nja vaikkapa immet, jotka hän näki taivaassa, olivat ihania, niin\nolivat aviovaimot vielä verrattomasti ihanampia, ja yleni heidän\nihanuutensa päivä päivältä.\n\nToki pingottaa Swedenborg tapansa mukaan tämänkin teoriansa\ntilapäiseen muotoon. Hän antaa avioliitolle aivan ylenmääräisen\nmerkityksen, ja vaikkapa hän havaitseekin vääriä avioliittoja\nmaan päällä, kuvittelee hän, että taivaassa tapahtuvat viisaammat\nvalinnat. Mutta kehittyvien, muodostuvien sielujen kaikki rakkaudet\nja ystävyydet ovat hetkellisiä. _Rakastatko minua?_ tarkoittaa:\nNäetkö sinä saman totuuden kuin minä? Jos näet, on ilomme yhteinen,\nmutta pianpa toinen meistä havaitsee uuden totuuden, ja me olemme\neroitetut, eikä mikään side maailmassa voi pysyttää meitä yhdessä.\nMinä tiedän, kuinka ihana on tämä rakkauden malja -- minä olen\nolemassa sinua varten, sinä minua varten -- mutta se on lapsen\ntarrautumista leikkikaluunsa, yritys ikuistaa kotiliesi ja hääkammio,\nsäilyttää kuva-aapinen, josta niin somasti ammensimme ensi tietomme.\nJumalan Eedeni on autio ja aava kuten luonto ja maailma ulkona,\nkun sitä kuvittelee räiskyvän, lämpöisen lieden ääressä iltasella,\nsiellä ulkona tuntuu niin kylmältä ja alakuloiselta, kun siinä\nkyyröttää hehkuvan hiilustansa ääressä; mutta kerran ulkona taaskin\nsäälimme niitä, jotka voivat kieltää itseltään luonnon ylevän\nsuuruuden istuakseen kynttilänsä ja korttiensa ääressä. Ehkäpä onkin\n\"Aviollisen rakkauden\" oikeana aineena ihmisten olo ja seurustelu\nkeskenään, joidenka lakeja tässä perusteellisesti valaistaan. Kirja\non väärä, jos sen ajatukset kirjaimellisesti sovitetaan avioliittoa\nkoskeviksi. Sillä Jumala on sielun morsian ja sulhanen. Taivas ei ole\nkahden hengen sovittamista yhteen, vaan kaikkien sielujen yhteyttä.\nMe kohtaamme toisemme ja viivähdämme hetken yhdessä jonkun ajatuksen\ntemppelissä ja eroamme ikään kuin emme eroaisikaan yhdistyäksemme\nuudessa ajatuksessa uusiin kanssailoitsijoihimme. On niin vähän\njumalaista tuon _rakastatko sinä minua?_ alhaisessa ja omistavassa\nsisällössä, että ainoastaan kun jätät ja kadotat minut antautumalla\nja heittäytymällä tunteeseen, joka on meitä molempia korkeampi,\ntulen vedetyksi ja olen lähellä sinua, rinnallasi, ja tulen taas\nsysätyksi luotasi, jos liität silmäsi minuun ja pyydät rakkauttani.\nItse asiassa vaihdamme me henkisessä maailmassa joka silmänräpäys\nsukupuolta. Sinä rakastat sitä, mikä minussa on arvokasta, silloin\nolen minä sinun miehesi, mutta minä en liitä sinua itseeni, vaan\nminun arvoni liittää sinut, ja se arvo taas on pisara siitä arvon\nvaltamerestä, joka aukenee yläpuolellani. Sillävälin ihailen minä\nsuurempaa arvoa jossakin toisessa, ja tulen siten hänen vaimokseen.\nHän taas pyrkii kohden korkeampaa arvoa jossakin toisessa hengessä ja\nalistuu vaimoksi eli vastaanottavaksi tälle vaikutukselle.\n\nOlkoon syynä se itseään kiduttava tapa, johon hän oli totuttautunut,\ntai epäluuloinen ankaruus sitä heikkoutta kohtaan, jonka uhriksi\najattelevat ihmiset ovat niin alttiita joutumaan, joka tapauksessa\nsaavutti hän tuon erikoisen siveellisen vajanaisuuden esittämisessä\nja selvittämisessä terävyyden, jota ei yksikään omatunto voi kestää.\nTarkoitan hänen tunnettaan siitä, että tiede vaikuttaa turmelevasti\nja särkevästä hyvään ihmisessä. \"Uskon arvosteleminen on samaa kuin\nsen epäileminen ja kieltäminen.\" Hän oli tuskallisesti tietoisa\ntiedon ja teon välillä vallitsevasta erosta, ja tämän tunteensa tuo\nhän alinomaa ilmi. Filosofit ovat sentähden kyy- ja lohikäärmeitä,\nlentäviä liskoja y.m. kauhuja, oppineita velhoja ja silmänkääntäjiä.\n\nMutta tämä asianhaara juuri herättää meissä sen raskaan epäluulon,\nettä tässä olemme hänen oman tuskansa jäljillä. Mahdollisesti\nkostivat Swedenborgin sisäänpäinkääntyneet hengenlahjat täten\nitsensä. Menestys tai suotuisa nerokkuus näyttävät riippuvan\nsydämen ja järjen onnellisesta tasapainosta keskenään ja siitä\nsiveellisten ja henkisten voimien oikeasta suhteesta toisiinsa,\njota on niin vaikea tavoittaa ja joka kenties noudattaa samoja\nkemiallisia suhdelakeja kuin nekin, jotka tekevät välttämättömäksi,\nettä ainemäärät ovat varmassa suhteessa toisiinsa, jotta voi syntyä\nyhdistys, kuten juuri esimerkiksi kaasut yhdistyvät toisiinsa\nvisseissä tarkoissa suhdemäärissä, mutta eivät missä suhteissa\ntahansa. Täysinäistä maljaa on vaikea kantaa, ja tämä mies, joka niin\nyltäkylläisesti oli varustettu sydämen ja hengen lahjoilla, joutui\njo aikaisin vaaralliseen ristiriitaan itsensä kanssa. Kirjassaan\n\"Elävä maailma\" hämmästytti hän meitä ilmoittamalla, että hän rakasti\njäsentelevää eikä yhdistelevää ja yhtenänäkevää menettelytapaa\ntieteessä, ja nyt täytettyään viidennenkymmenennen ikävuotensa alkaa\nhän kadehtia järkeään ja vaikkapa hän älyykin, ett'ei totuus eikä\nhyvyys kumpikaan esiinny erikseen, vaan että kummankin aina täytyy\nsekautua ja liittyä toiseensa, taistelee hän asettuen omantunnon\npuolelle omaa järkeään vastaan ja panettelee ja herjaa sitä joka\ntilaisuudessa. Tämmöinen kiihkomielisyys kostaa itsensä paikalla.\nKauneus kadottaa sulonsa, rakkaus armautensa, kun totuus, taivaan\ntoinen puolisko, kielletään, samaten kuin nerokkaan miehen vallannut\nkatkeruus johtaa hänet purevaan pilkkaan ja himmentää hänen\narvostelukykynsä. Hän on viisas, mutta viisas itsensä uhallakin.\nLoputtoman surun sävy ja valituksen ääni täyttää koko tämän kaamean\nkaikkeuden. Profeetan istuimella istuu vampyyri, ja mässää se\nkamalalla ahneudella tuskan kuvissa. Totisesti, lintu ei kyhää\nnopeammin pesäänsä, eikä myyrä kaivaudu näppärämmin maahan kuin tämä\nsielujen tietäjä rakentaa jokaiselle uudelle rikoksellisten parvelle\nuuden helvetin ja manalan, toistaan kamalamman. Hän laskettiin alas\npilaria myöten, joka näytti olevan vaskea, mutta sen muodostivatkin\nenkelihenget, jotta hän voisi loukkaantumatta laskeutua piinattujen\nluokse ja nähdä sielujen perikadon, ja hän kuuli siellä heidän\nloputtomat valituksensa, hän näki heidän kiduttajansa, jotka\nkiihdyttivät ja lisäsivät heidän tuskiaan rajattomiin, näki\nveijarien, murhamiesten, irstailijoiden helvetit sekä rosvojen, jotka\nsurmaavat ja keittävät ihmisiä, näki petturien hirvittävän kuilun,\nnäki ruumiinulostuksia sisältävät helvetit, kostonhimoisten helvetin,\nkostonhimoisten, joiden kasvot olivat kuin pyöreä, leveä kakku ja\njoiden käsivarret pyörivät kuin ratas. Lukuunottamatta Rabelais'ta ja\nSwiftia ei kukaan ole tuntenut saastaa ja turmelusta niin perinpohjin\nkuin hän.\n\nNäitä kirjoja on käytettävä varovasti. On vaarallista antaa noiden\nhaihtuvien ajatuskuvien jäähmettyä varmaan muotoon. Ollen tosia\nliihoittelevassa muodossaan muuttuvat ne vääriksi kiinteinä. Niiden\noikeinkäsittämiseen vaaditaan hänen kanssaan melkein tasavoimaista\nneroa. Mutta kun hänen näkynsä muuttuvat useiden eri-ikäisten ja\nerilahjaisten ihmisten sovinnaiseksi yhteiskieleksi, väärenee niiden\nmerkitys. Kreikan viisas kansa tapasi antaa lahjakkaimpain ja\nhyveellisimpäin nuorukaistensa heidän kasvatukseensa kuuluvana oppia\neleusilaiset salaopit, joissa heille komeilla menoilla ja asteettain\nopetettiin korkeimmat vanhan ajan viisauden tuntemat totuudet.\nTulinen ja syvämielinen nuorukainen, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen\nvuotias, lukekoon kerta nämä Swedenborgin kirjat, nämä rakkauden ja\nomantunnon salaopit, ja sitte sysätköön ne ikipäiviksi syrjään. Neroa\nahdistavat aina tämänlaatuiset unet, kun sille aukeavat helvetit\nja taivaat. Mutta nämä kuvat ovat käsitettävät mystillisinä eli\nsiis kokonaan mielivaltaisina ja tilapäisinä totuuden kuvina -- ei\nitse totuutena. Joku toinen vertauskuva olisi saattanut olla yhtä\npaikallaan; silloin voi vaaratta käsitellä niitä.\n\nSwedenborgin maailmanjärjestelmältä puuttuu keskeinen itsemääräävä\nvälittömyys; se on voimaperäinen eikä elävä, ja siltä puuttuu elämää\nsynnyttävä voima. Se ei tunne yksilöitä. Kaikkeus on jättiläiskide,\njonka kaikki hiukkaset ja liuskat lepäävät häiritsemättömässä\njärjestyksessä ja murtumattomassa yhteydessä, mutta kylminä ja\nliikkumattomina. Mikä näyttää yksilöltä ja tahdolta, ei ole sitä.\nKeskuksesta ääriviivaan asti ulottuu loputon sarja väliketjuja\nriistäen kaikelta toiminnalta vapauden ja luonteen. Kaikkeus riutuu\nhänen runossaan magneettisessa unessa ja kuvastaa ainoastaan\nmagnetiseeraajansa henkeä. Jokainen ajatus herää jokaisessa ihmisessä\nhäntä ympäröivien enkelipiirien vaikutuksesta ja näissä taas vielä\nkorkeampien piirien ja niin yhä edelleen. Kaikki hänen perikuvansa\ntarkoittavat samoja harvoja asioita. Kaikki hänen henkilönsä puhuvat\nsamaa kieltä. Kaikki hänellä puhuvat Swedenborgin tapaan. Olkoot he\nkeitä tahansa, saman värisiä ovat he lopulta kaikki. Tämä Kaaron\nkulettaa heidät kaikki venheessään, kuninkaat, neuvokset, hovimiehet,\noppineet, Sir Isak Newtonin, Sir Hans Sloanen, kuningas Yrjö II:n,\nMuhammedin tai kenen tahansa, ja kaikki tulevat he muodoltaan ja\nolennoltaan yhtä kolkon näköisiksi. Ainoastaan Ciceron ilmestyessä\nsävähtää kohtelias tietäjämme hieman ja kaihtaa sanomasta, että\nhän oli puhunut Ciceron kanssa, ja huomauttaa jonkinmoisella\ninhimillisellä epäröinnillä puhuneensa \"erään kanssa, jonka minun oli\nsallittu uskoa olevan Ciceron\"; mutta kun tuo roomalaiseksi itsensä\nsanova aukaisee suunsa, niin kauaksi kaikkonevat silloin Rooma ja\nkaunopuheisuus -- me kuulemme sulaa swedenborgilaista teologiaa\nkuten kaikkialla muuallakin. Hänen taivaansa ja helvettinsä ovat\ntyhjiä ja autioita tämän yksilöllisyyden puutteen vuoksi. Siellä\nei ole ihmisten tuhansia lukemattomia suhtautumisia toisiinsa. Se\nmielenkiinto, joka luonnossa liittyy jokaiseen ihmiseen, koska hän\non oikeassa ollessaan väärässäkin ja väärässä ollessaan oikeassakin,\nkoska hän tekee tyhjiksi kaikki säännöt ja luokitteluyritykset -- on\notettava nimittäin huomioon niin monet poikkeukset, satunnaisuudet\nja tulevaisuusmahdollisuudet -- koska hän on voimakas paheittensa\nvuoksi ja koska juuri hänen hyveensä taas usein tekevät hänet\ntehottomaksi -- kaikki tämä laukenee hänen maailmassaan vallitsevan\ntäydellisen yksisointuisuuden vuoksi. Tämä puute tehoo aina\nhänen maailmanjärjestelmänsä keskukseen asti. Vaikkapa \"Herran\"\ntyöskentelystä puhutaan joka rivillä, ei se sentään koskaan herää\nmielessämme eläväksi. Ei ole mitään loistetta siinä silmässä, joka\ntuijottaa keskuksesta ja jonka pitäisi virvoittaa eloon siitä\nkokonaan riippuva suunnaton olevain piiri.\n\nPerusvirhe Swedenborgin hengessä on sen teologinen suunta. Missään\nemme tapaa hänellä kaikkeakäsittävän viisauden ennakkoluulottomuutta,\nvaan olemme aina kirkossa. Hebrealainen runotar, joka opetti\nihmisille tiedon oikeasta ja väärästä, on yhtä rajattomasti\ntenhonnut hänet, kuin se oli tenhonnut kansat. Muodot ja tavat\nkohosivat, samaan pyhyyteen kuin olemuskin. Palestiina alkaa tulla\nyhä arvokkaammaksi ihmiskunnan historian lukuna, mutta yhä vähemmän\nsoveliaaksi kasvatusvälineenä. Swedenborgin nero, suurin uudempina\naikoina näillä ajatuksen aloilla, tuhoutui yrittäessään elähyttää ja\nsäilyttää sitä, joka jo oli saapunut luonnollisille rajoilleen ja\njoka sääntävän Salliman määräyksestä jo oli väistymässä hallitsevasta\nasemastaan länsimaisten ajatus- ja ilmaisutapojen tieltä.\nSwedenborg ja Böhme hairahtuivat kumpikin liittyessään kristinuskon\nvertauskuvaan, sensijaan että olisivat liittyneet siihen siveelliseen\ntunteeseen, joka kantaa sylissään lukemattomat kristinuskot,\nihmisyydet, jumaluudet.\n\nTämä vieraan vaikutuksen ylenmääräisyys osoittaikse myöskin\nmeille oudossa ja luonnottomassa kaunopuheisuudessa. \"Mitä minä\",\nkummastelee kärsimätön lukija, \"noista jaspiksista ja sardoniksista,\nberylleistä ja kalsedoneista, arkeista ja pääsiäislampaista,\nefaheista ja efodeista, spitaalisista ja syöksytautisista,\nylistysuhreista ja makeista leivistä, tulivaunuista, kruunu- ja\nsarvipäistä, lohikäärmeistä, behemoteista ja yksisarvisista? Jääkööt\nne itämaalaisille, minulle ne eivät merkitse mitään. Mitä suurempaa\noppineisuutta osoitat niitä selvittäessäsi, sitä ilmeisempi on\nniiden asiaankuulumattomuus. Mitä yhteenkuuluvampi ja huolellisemmin\nsommiteltu järjestelmä on, sitä vähemmän on se minulle mieleen. Sanon\nkuten spartalainen: 'Miksi puhut niin paljon asian hyväksi, joka ei\nole miksikään hyväksi?' Minun oppini on semmoista kuin sen Jumala\nminulle on antanut synnyssäni ja jokapäiväisessä olossani, kun olen\nilokseni ja opikseni käyttänyt omia silmiäni enkä kenenkään toisen\nihmisen. Minusta näyttää kaikista mielettömyyksistä joutavimmalta\nse, että tulee joku vierasmaalainen ja lupaa antaa minulle minun\nkaunopuheisuuteni sijasta omansa ja ilahuttaa minua pelikaaneillaan\nja haikaroillaan rastaan ja leppäkertun asemasta, palmuillaan ja\nseetrimetsillään kuusien ja mäntyjen sijasta.\"\n\nLocke sanoi: \"Kun Jumala luo profeetan, ei hän samalla tee ihmistä\nolemattomaksi!\" Swedenborgin elämäkerta vahvistaa tämän huomautuksen.\nPitäjäriidat Ruotsin kirkossa Lutherin ja Melanktonin kannattajain ja\nvastustajain välillä \"ainoastaan uskosta\" tai \"ainoastaan teoista\"\ntunkeutuvat hänen mietiskelyihinsä kaikkeuden järjestyksestä ja\ntaivaallisista yhteiskunnista. Tämä luterilaisen piispan poika, jolle\ntaivaat aukenevat, niin että hän omin silmin ja rikassisältöisimmissä\nvertauksissa näkee olemisen kaamean valtaavan totuuden ja sitte\njulistaa kirjoissaan kuin taivaallisella valtuudella siveellisen\nluonnon kumoamattomia salaisuuksia -- hän pysyy kaiken tämän\nsuuruuden ohella itsessään luterilaisen piispan poikana; hänen\narvostelunsa ovat ruotsalaisen kynäsoturin, ja hänen suunnattomat\nnäkemyksensä ovat ostetut kivikovain rajoitusten hinnalla. Muisto\nhänen väittelyistään seuraa häntä hänen seurusteluunsa henkienkin\nkanssa. Hän on kuin Michel Angelo, joka freskoissaan pisti ne\nkardinaalit, jotka olivat loukanneet häntä, paistumaan kokonaisten\nperkelevuorien alle, tai kuin Dante, joka rankaisevissa säkeissä\nkosti kaikki hänelle yksityisesti tehdyt vääryydet, tai ehkäpä\nvielä enemmän kuin Montaignen maalaispappi, joka raeilman piestessä\nkylää ajattelee tuomiopäivän tulleeksi ja pakanain ja ihmissyöjäin\njo saaneen osansa. Swedenborg hämmästyttää meitä yhtä paljon\nMelanktonillaan, Lutherillaan ja Wolffillaan, joita hän kiduttaa\nhelvetissä, kuin omilla kirjoillaan, joita hän kuuluttaa enkeleille.\n\nSamaan teologiseen puristimeen ovat pingotetut useat hänen\noppilauselmistaan. Hänen pääperustansa siveyskysymyksissä on, että\npahaa pitää karttaa kuin syntiä. Mutta se ei tunne, mitä paha on ja\nmitä hyvä, joka arvelee laskevansa perustan sanomalla, että pahaa\non kartettava kuin pahaa. Epäilemättä johtui hän tähän halusta\nsovelluttaa tähän käsityksen Jumalan persoonallisuudesta. Mutta se\nei auta pitkälle. Joku, sanot sinä, pelkää ruusu tautia -- osoita\nhänelle, että se pelko on paha; tai joku pelkää helvettiä -- osoita\nhänelle, että _pelko_ on paha. Ken rakastaa hyvyyttä, hänessä\nasustavat enkelit, hän kunnioittaa kunnioitusta ja elää yhteydessä\nJumalan kanssa. Mitä vähemmän askartelemme syntiemme kanssa, sitä\nparempi. Yhdelläkään ihmisellä ei ole varaa tuhlata hetkiään\nomantunnon tuskiin. \"Ainoastaan työskentelemisen velvollisuus ei\nmuodostu siteeksi meille\", sanovat hindut; \"tieto vapahtaa meidät,\nkaikki muut velvollisuudet ainoastaan uuvuttavat meitä.\"\n\nToinen opinkappale, joka kehkeää hänen vahingollisesta teologisesta\nrajoituksestaan, on hänen oppinsa helvetistä. Swedenborgilla on\nperkeleitä. Paha, sanovat vanhat filosofit, on hyvää, joka on\nsyntymässä. Sulan pahuuden olemassaolo on epäuskon äärimmäinen\noletus. Se on oletus, jota ei voi tukea millään järjen perusteella,\nse on ateismia, se on äärimmäisintä jumaluuden pilkkaamista.\nEuripides lausui aivan oikein:\n\n    Hyvyys ja elämä jumalain on samaa;\n    ken pahoiks' väittää, kuolleiks' heidät lamaa.\n\nMihinkä tuskaisaan nurjuuteen olikaan muotoihin jäähmettynyt\nteologia kehittynyt, jotta Swedenborg voi kieltää kaiken kääntymisen\nmahdollisuuden pahoilta hengiltä! Mutta jumalainen voima ei\nväsähdä hetkeksikään, raato muuttuu auringonpaisteessa ruohoksi ja\nkukkasiksi, ja ihminen, olkoon hän sitte porttolassa, tyrmässä tai\nhirsipuussa, vaeltaa aina kohti sitä, mikä on hyvää ja totta. Burns\nhuudahtaessaan hurjalla ilvehdinnällä \"Vanhalle Nickie Ben raukalle\"\n[\"Nickie Ben\", skotlantilainen pirunnimitys.]\n\n    Viel' tutki itseäs ja käänny!\n\non oikeammassa kuin kostonhimoinen teologimme. Kaikki muu on\nulkopuolista ja hukkuu, ainoastaan rakkaus ja totuus pysyvät. Suurin\ntunne on aina tosin tunne, ja me tunnemme indialaisen Vishnun\nylevämmän hengen sanoissa: -- \"Minä olen sama kaikille ihmisille. Ei\nole olemassa ketään, joka ansaitsee, että minä häntä rakastan tai\nvihaan. Ne, jotka palvelevat minua hartaudella -- heissä olen minä ja\nhe minussa. Jos joku, jonka tiet ovat läpeensä pahat, palvelee minua\nyksin, on hän yhtä kunnioitettava kuin oikeamielinenkin ihminen;\nhän uurastaa täysin oikealla alalla, ja kohta on hänestä tuleva\nhyveellinen henki, ja hän on saavuttava iäisen autuuden.\"\n\nMitä tulee hänen tavattomaan väitteeseensä ylimaailmallisten\nilmestysten näkemisestä -- niin ainoastaan hänen rehellisyytensä\nja neronsa voivat oikeuttaa niitä vakavammin tarkastamaan. Hänen\nilmestyksensä turmelevat itse luotettavuutensa seikkaperäisyydellään.\nJos joku sanoo Pyhän Hengen ilmoittaneen hänelle, että viimeinen\ntuomio (tai viimeisin tuomio) tapahtuu 1757 tai että hollantilaiset\ntoisessa maailmassa asuvat omassa erityisessä taivaassaan ja\nenglantilaiset omassaan, niin vastaan minä, että se Henki, joka on\npyhä, on vaikeneva ja vaitelias ja ilmoittautuu laeissa. Ainoastaan\ntarujen aaveet ja kummitukset lavertelevat ja ennustavat. Korkeimman\nHengen opetukset ovat maltteliaita ja yksityisseikkoihin nähden\nkielteisiä. Sokrateen suojelushenki ei neuvonut häntä tekemään tai\nlöytämään jotakin, vaan jos hän aikoi ryhtyä johonkin, joka ei ollut\nedullista, varoitti se häntä. Hän sanoi: \"En tiedä, mitä Jumala on,\nmutta sen tiedän, mitä hän ei ole.\" Hindut ovat nimittäneet Ylintä\nOlemista \"sisäisyyden pakoksi\". \"Valaistut\" kveekarit selittävät\n\"valonsa\" olevan ei mitään semmoista, joka johtaa johonkin tekoon,\nvaan semmoista, joka estää jostakin huonosta teosta. Mutta oikeimpia\nesimerkkejä ovat yksityiskohtaiset kokemukset, jotka ehdottomasti\ntodistavat samaa tässä suhteessa. Täsmällisimmin sanoen perustuvat\nSwedenborgin ilmestykset siihen, että hän sekoittaa toisiinsa\ntapahtumat kahdella aivan eri tasolla anteeksiantamaton erehdys\nniin oppineelle luokittelijalle. Se on pinnalla vallitsevain lakien\nsiirtämistä perussisältöä koskeviksi, yksilöllisyyden ja sen harhojen\nsiirtämistä oleellisuuden ja yleisyyden valtakuntiin, mikä merkitsee\nkaiken hämmentämistä ja kaaosta.\n\nTaivaan salaisuus pysyy salaisuutena polvesta polveen. Ainoakaan\najattelematon tai puhelias enkeli ei koskaan ole antanut livahtaa\nhuuliltaan varomatonta sanaa vastaukseksi hurskasten kaipaukseen tai\nkuolevaisten pelkoon. Polvillamme olisimme kuunnelleet semmoista\njumalten lemmikkiä, joka nöyremmän, hartaamman kuuliaisuutensa\nvuoksi olisi saanut ajatuksensa yhtäsuuntaisiksi ja sointuisiksi\ntaivaallisten virtausten kanssa ja olisi voinut antaa ihmisille\nvihjauksen vastaeronneiden henkien olinpaikasta ja olosta. Mutta\nvarmaa on, että hänen kuvauksensa niistä pitää kohota sen verroille,\nmikä on parasta luonnossa. Se ei voi olla sävyltään alempana tämän\ntaiteilijan jo tuntemiamme teoksia, joka on veistänyt ja muovannut\ntähtitarhojen taivaankappaleet ja kirjoittanut siveelliset lait. Sen\nmaailman pitää olla raikkaankirkkaampi kuin taivaankaari, lujempi\nkuin vuoret, sointua kukkasiin ja vesien nousuun ja laskuun ja\nsyystähtien kohoamiseen taivaalle ja laskemiseen. Soinnukkaimmat\nrunoilijat ovat tuntuvat sorahtavilta kuin katulaulajat, kun\njoskus kajahtaa luonnon ja hengen kaikkitäyttävä ikisävel -- tuo\nsydämentykyntä, maan- ja meren tykyntä, jonka soinnun mukaan aurinko\nvierii rataansa ja verenhiukkanen suonissa ja mahla puussa.\n\nTässä mielentilassa kuulemme kerrottavan, että tietäjä on\nsaapunut ja kertonut näkemänsä. Mutta emme saakaan nähdä mitään\nkauneutta, mitään taivasta: enkelien sijasta aaveita. Tuo kolkko\nrunotar rakastaa yötä ja kuolemaa ja syvänteiden pimeyttä. Hänen\nmanalansa on kaameata hengetöntä unta. Hänen henkinen maailmansa\non samassa suhteessa niihin yleviin ja autuaan ihaniin totuuksiin,\njoita ihmishenget jo ovat meille ilmaisseet, kuin jonkun ihmisen\nmielihoureiset pahat unet ovat hänen ihanne-elämäänsä. Äärettömässä,\nkaameiden kuvien esiinloihtimiskyvyssään muistuttaakin se tosiaan\nhyvin paljon uninäkyjä, jotka öisin saavat monen kunniallisen,\nhyväntahtoisen kunnon miehen, jolla on huono ruuansulatus, kurjaksi\npoloiseksi, joka luimii kuin hylkykoira luomakunnan syrjäisimpiä\ntakapihoja ja rapakkoja. Kun hän kohoo taivaisiin, niin en kuule\nhänen puhuvan taivasten kieltä. Älköön kukaan kertoko minulle,\nettä hän on vaeltanut enkelien parissa, hän todistakoon itsensä\nsillä, että hän tekee minut enkeliksi. Voivatkohan ylienkelit olla\nvähemmän yleviä ja ihananlempeitä kuin olennot, jotka todella ovat\nvaeltaneet maan päällä? Ne enkelit, jotka Swedenborg kuvaa meille,\neivät herätä meissä varsin korkeata käsitystä heidän kasvatuksestaan\nja sivistyksestään; kaikki he ovat maalaispappeja: -- heidän\ntaivaansa on jonkinmoinen maalaisjuhla, evankelinen lähetysjuhla tai\nsemmoinen juhlatilaisuus, jossa Ranskassa jaetaan siveyspalkintoja\ntalonpojille. Omituinen kaavaperäinen, saarnaava, kuivakiskoinen,\nveretön mies, joka luokittaa sieluja kuin kasvitieteilijä ruohojaan\nja joka kulkee tuskaisissa helveteissään kuin tarkastelisi hän\nkalkki- ja liitukerrostumia! Hän ei tunne mitään myötätuntoa. Hän\nkulkee ihmismaailmaa kuin mikäkin nykyaikainen. Rhadamantuskummitus\nperuukkeineen ja kultakahvakeppeineen ja luokittelee sielujaan\njonkun tuomarin väliäpitämättömin ja kylmäkiskoisin ilmein.\nLämmin, tuhatvivahteinen, intohimoja vellova maailma on hänelle\nainoastaan sikermä hieroglyfikaavakkeita ja vertauskuvallinen\nvapaamuurarikulkue. Kuinka toisenlainen onkaan Jakob Böhme! Hän\nvärähtää liikutuksesta ja kuuntelee vavahtuneella kunnioituksella ja\nlempeimmällä ihmisellisyydellä Opettajaa, jonka sanoja hän julistaa,\nja kun hän vakuuttaa, että \"rakkaus jossakin suhteessa on suurempi\nkuin Jumala\", niin lyö hänen sydämensä niin kovasti, että sen tykyntä\nhänen nahkaesiliinaansa vastaan kuuluu vuosisatojen läpi. Siinä on\nsuuri ero. Böhme on terveesti ja ihanasti viisas, huolimatta hänen\nmystillisestä ahtaudestaan ja vaikeatajuisuudestaan. Swedenborg on\nloukkaavan viisas, ja kaikkine kukkuroittuine lahjoineen rampaa hän\nhenkeä ja työntää luotaan.\n\nSuuren luonteen varmin tuntomerkki on, että se ikäänkuin aukaisee\nnäkyaloja ihmisen eteen ja viekottaa hänet kulkemaan eteenpäin kuin\naamuntuoksuissa kylpevä maisema. Swedenborg luo katseensa taaksepäin,\nemmekä voi riisua häneltä hänen lapiotansa ja käärinliinojaan.\nMuutamat henget ovat iäti estetyt syventymästä luontoon, toiset\ntaas iäti voimattomat kohoamaan siitä esiin. Swedenborg, vaikkapa\nhänellä oli monen ihmisen voimat, ei voinut koskaan katkaista sitä\nnapasuonta, joka sitoi häntä luontoon, ja kohota puhtaan hengen\npiiriin.\n\nOn merkillistä että tämä mies, joka niin perinpohjin käsitti\nvertauskuvien merkityksen ja näki ja ymmärsi olemisen runollisen\nkokonaisrakenteen sekä hengen ja aineen perus- ja alkusuhteet\ntoisiinsa, niin kokonaan oli vailla sitä runollista ilmaisuvoimaa,\njoka tavallisesti seuraa tätä näkemystä. Hän tunsi äidinkielen\nkieliopin ja alkeet -- miksikä hän ei voinut loihtia siitä\nainoatakaan soivaa säveltä? Kävikö hänen kuin Saadin, joka näyssään\naikoi poimia sylinsä täyteen taivaallisia kukkia tuodakseen\nystävilleen, mutta kukkien tuoksu hurmasi hänet niin, että hän\nhellitti pukunsa liepeestä? Vai olisiko rikos taivaallisia tapoja\nvastaan kertoa maan päällä siellä kuulemansa? Vai oliko syy siinä,\nettä hän näki näkynsä järjellään, ja johtuuko siitä tuo alinomainen\njärjen parjaaminen, joka on niin läpikäyvänä ominaisuutena hänen\nkirjoissaan? Olkoon miten tahansa, hänen kirjoissaan ei ole mitään\nsulosointua, ei mitään mielen ylennystä, eikä niissä pilkistä mikään\nlempeä ilonsävy, eikä vilkastuta niiden autiota, elotonta lakeutta\nainoakaan kohouma. Hänen laajan tarkat kuvauksensa eivät herätä\nmitään iloa, koska niissä ei ole mitään kauneutta. Me vaellamme\nturvattoman alakuloisina keskellä noita synkeitä maisemia. Yksikään\nlintu ei ikinä ole livertänyt noissa kuoleman puistoissa. Tuo\ntäydellinen runousvoiman puuttuminen niin harvinaisessa hengessä\ntietää sairaalloisuutta, ja on jonkinlaiseksi varoitukseksi, kuten\nkäheä ääni kauniilla ihmisellä. Toisinaan arvelen, ett'ei häntä ole\nenää kauan luettava. Hänen suuri nimensä on muuttuva sananparreksi.\nHänen kirjansa ovat tulleet hautapatsaaksi. Hänen laakeriseppeleensä\nnivoutuu niin paljon sypressiä, temppelisuitsutukseen sekautuu niin\npaljon kalmanhajua, että nuorukaiset ja neidot ovat karttavat paikkaa.\n\nKuitenkin kaikitenkin, tällä neron ja maineen uhraamisella omantunnon\nalttarilla on ylevä, yli kaiken kiitoksen kohoova ansionsa. Hänen\nelämällään oli tarkoitus: hän antoi, elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden\nsiksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa\nluonnon ongelmallisuudessa. Monet mielipiteet pyrkivät kilvan kohti\nolemisen todellista keskustaa. Haaksirikossa turvautuvat muutamat\nköysiin ja vanteisiin, toiset tynnyreihin ja ammeisiin, toiset\nraakoihin tai mastoihin; luotsi valitsee taidokkaimmin: -- tälle\npaikalle asettaudun minä, kaikki muu uppoo ennen tätä paikkaa;\n\"se pääsee maihin, joka purjehtii minun kanssani.\" Älä perusta\nluottamustasi taivaan suosioon tai mielettömyytesi herättämään\nsääliin tai viisauteesi tai terveeseen järkeesi, noihin ihmisten\nvanhoihin ja tavallisiin turviin: mikään ei voi turvata sinua\n-- ei kohtalo, ei terveys, ei ihmeellinen järki, mikään ei voi\nturvata sinua muu, kuin oikeamielisyys, oikeamielisyys aina ja\nalati! -- ja sitkeydellä, joka ei hetkeksikään jätä häntä kaikissa\nhänen tutkimuksissaan, keksinnöissään ja unissaan, pysyy hän tässä\nuljaassa, kerta tekemässään valinnassa. Ajattelen hänestä kuten\neräästä intialaisen tarun muotoavaihtavasta pyhimyksestä, joka\nsanoo, \"Vaikka olisin koira tai shakaali tai muurahainen luonnon\nalimmilta asteilta verhottuna mihinkä muotoon tai viileyteen tahansa,\npidän minä kiinni oikeasta varmana johtona kohotakseni ihmiseen ja\nJumalaan.\"\n\nSwedenborg on tehnyt ihmiskunnalle kaksinkertaisen palveluksen,\njoka vasta nyt alkaa selvitä. Kokeilevan ja käytännöllisen tieteen\nalalla otti hän ensi askelensa: hän teki havaintoja ja saattoi ilmi\nluonnon lakeja ja edeten oikeassa järjestyksessä: ilmiöistä niiden\njohtopäätöksiin ja alkuperusteihin, valtasi hänet tulinen kunnioitus\nhavaitsemaansa sopusointua kohtaan, ja antautui hän kokonaan riemunsa\nja jumaloivan hartautensa valtaan. Tämä oli hänen ensimäinen\npalveluksensa. Jos tämä kunnia huikaisi hänen silmiänsä, jos hän\nhorjui riemunsa hurmauksessa, sitä ihanampi oli hänen näkemänsä näky\nja hänen lävitsensä säteilevä ja leimuava olemisen todellisuus, jota\neivät voi himmentää mitkään profeetan heikkoudet -- ja näin tekee\nhän ihmiskunnalle toisen passiivisen palveluksensa, palveluksen, ei\nedellistä pienemmän olemisen suuressa kehässä -- ja palkitsevan ja\nrankaisevan henkisen luonnon edessä kukaties yhtä kunniakkaan ja yhtä\nihanan hänelle itselleen kuin edellinenkin.\n\n\n\n\nIV.\n\nMontaigne, epäilijä.\n\n\nKullakin asialla on aistillinen ja henkinen puolensa. Ja perustuu\najatusten leikki siihen, että toisen puolen ilmetessä on löydettävä\ntoinenkin; kun on yläpuoli tiedossa, on löydettävä alapuolikin. Ei\nole mitään niin ohutta, ettei sillä olisi kahta puoltansa, ja kun\nkatsoja on nähnyt sen puolen, joka on hänen edessänsä, kääntää hän\nesiin vastakkaisen. Elämä on tällaista lantin viskelemistä: \"kruuna\ntai klaava!\" Emme koskaan väsy tähän leikkiin, sillä yhä valtaa\nmeidät heikko hämmästyksen väristys toisen tai toisen puolen tullessa\nesiin ja havaitessamme niiden kummankin vastakkaisuuden. Ihmisen\nyllättää äkillinen menestys, ja hän pysähtää ajattelemaan, mitä\ntuo merkinnee. Hän harjoittaa kauppaansa kaduilla, mutta saattaapa\ntapahtua, että hän itsekin tulee ostetuksi ja myydyksi. Hän näkee\njotkut kauniit ihmiskasvot ja alkaa etsiä tämän kauneuden perussyytä,\njonka täytyy olla vielä kauniimman. Hän takoo onneaan, noudattaa\nlakeja, kasvattaa ja rakastaa lapsiaan, mutta hän kysyy itseltään,\nmiksi? mitä varten? Tämä \"kruuna ja klaava\" kuuluu filosofien\nkielellä: ääretön ja äärellinen, ehdoton ja tilapäinen, todellinen\nja näennäinen, ja monilla muillakin hienoilla nimityksillä voi sitä\nkutsua.\n\nJokainen ihminen on syntynyt luontaisella taipumuksella toiseen tai\ntoiseen näistä luonnon kahdesta puolesta, ja helposti voi tavata\nihmisiä, jotka yksinomaan ovat omistautuneet joko toiselle tai\ntoiselle. Toisilla on kyky käsittää eroavaisuuksia, he käsittelevät\ntosiasioita ja pintailmiöitä, kaupunkeja ja henkilöitä, ja saattavat\nhe asiat ja tapahtumat kulkuun -- taidon ja toiminnan miehiä. Toiset\ntaas tajuavat elämän pohjaa hallitsevan yhteyden, ja ovat he uskon ja\najattelun miehiä, neroja.\n\nKumpikin näistä ratsastajista kannustaa ratsuaan liika kovaan.\nPlotinus uskoo ainoastaan filosofeihin, Fenelon pyhimyksiin, Pindaros\nja Byron runoilijoihin. Luettakoon vain, miten halveksivasti Plato\nja Platon oppilaat puhuvat ihmisistä, jotka eivät kokonaan ole\nomistautuneet heidän omien kimmeltäväin ajatusrakenteillensa ja\nyleistelyjensä esillekehittämiseen: muut ihmiset ovat heille kuin\nmitäkin hiiriä tai rottia. Kirjailijat muodostavat yleensä hyvin\nylpeän ja suletun piirin. Popen ja Swiftin välinen kirjeenvaihto\nkuvailee ihmiset heidän ympäristössään kuin miksikin hirviöiksi, ja\nGoethen ja Schillerin kirjeenvaihto myöhemmin on tuskinpa paljoakaan\nlempeämpi.\n\nVarsin helposti huomaa, mistä tämmöinen ylimielisyys johtuu.\nNero on nero ensi silmäyksessään, jonka hän luo johonkin asiaan.\nOnko hänen silmissään luova voima? Ellei hän takerru kulmiin tai\nvärivivahduksiin, vaan näkee merkityksen ja tarkoituksen -- niin\nhän silmänräpäyksessä näkee niinkuin puhki näkemänsä esineen\n-- ja se alenee hänelle arvossa semmoisenaan. Hänen voimansa\nhetkinä hänen ajatuksensa ikäänkuin särkee taiteen ja luonnon teot\nniiden perussyihin, niin että teot itse näyttävät kömpelöiltä\nja virheellisiltä. Hänen sielussaan elää kauneuden aate, jota\nkuvanveistäjä ei voi pukea muotoon. Maalaus, kuvapatsas, temppeli,\nrautatie, höyrykone ovat ensinnä eläneet taiteilijan mielessä ilman\nmitään vammaa, virhettä tai kankeutta, jotka haittaavat sitä, kun\nse on muutettu todellisuuteen. Sama on laita kirkon, valtion,\nkoulun, hovin, yhteiskunnallisten laitosten ja kaikkien muiden\nihmissäännelmäin. Eipä ihme, että nämä miehet muistaen, mitä ovat\nnähneet aatteessaan ja mitä siitä toivoneet, halveksien vakuuttavat\naatteiden ylemmyyttä. Ja havaittuaan joskus, että onnellinen\nihmissielu käsittää itsessään kaikki taiteet voiman mahdollisuutena\nsanovat he: miksi rasittaisimme itseämme turhalla toteuttamisella?\nja kuten uneksuva kerjäläinen ovat he puhuvinaan ja toimivinaan\nikäänkuin olisivat nämä ihmishengessä uinuvat arvot jo siirtyneet\ntodellisuuteen.\n\nToisaalta työn ja kaupan ja nautinnon miehet -- aineellinen maailma,\nkäsittäen itsessään aineellisen filosofissa ja runoilijassakin --\nja käytännön maailma, käsittäen itsessään sen tuskallisen työn ja\nponnistuksen, josta ei yksikään filosofi tai runoilija enempää kuin\nmuutkaan ihmiset ole vapahdettu -- painavat raskaasti toisella\nvaa'allaan. Kauppa kaduillamme ei usko mihinkään metafysillisiin\nperussyihin, eikä tuhlaa ajatustakaan sen voiman käsittämiseen, josta\novat olemassa kauppiaat ja tämä kauppaatekevä kiertotähtemme, ei\najatustakaan, vaan häärää se kattuuneineen, sokureineen, villoineen\nja suoloineen. Meidän vaalikokouksiamme ei häiritse ja hillitse\nmikään epäilys näiden äänestystemme tärkeydestä. Kuuma elämä virtaa\nomaa varmaa suuntaansa. Maailmanmiehistä, aineellisen voiman ja\naineellisen innostuksen miehistä, käytännöllisen kyvykkyyden\nmiehistä, niinkauan he ovat takertuneina omaan maailmaansa, näyttävät\najatusten ja aatteiden miehet olevan järjiltään. Ainoastaan he itse\novat säilyttäneet järkensä.\n\nMyöskin aineelliset asiat opettavat filosofiaansa elikkä älyä ja\nkokemusta. Kukaan ei hanki itselleen omaisuutta oppimatta samalla\nhiukka laskutaitoakin. Englannissa, rikkaimmassa maassa, mitä\nkoskaan on ollut, pidetään omaisuutta verrattuna personallisiin\nkykyihin suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Päivällisen\njälkeen uskoo ihminen vähemmän ja kieltää enemmän: totuudet ovat\nmenettäneet osan viehätystään. Päivällisen jälkeen on aritmetiikka\nainoa tiede: aatteet ovat vain nuorukaisten mielissä kiehuvia\nhoureita, turmiota tuottavia ja tulenarkoja, jotka vakavampi osa\nihmiskuntaa hylkää, ja ihmisen arvo on hänen ruumiillisissa ja\naineellisissa ominaisuuksissaan. Spence kertoo, että Pope oli kerta\nGodfrey Knellerin luona, kun tämän veljenpoika, muuan guinealainen\nkauppias tuli sisään. \"Veljenpoikani\", sanoi Godfrey, \"sinulla on\nkunnia nähdä edessäsi kaksi maailman suurinta miestä\". \"Enpä tiedä\nmiten suuria lienette\", vastasi guinealainen, \"mutta en pidä teidän\nulkonäöstänne. Olen monasti ostanut miehen paljoa paremman kuin te\nmolemmat yhteensä, vallan lihaksia ja luuta kymmenellä kultarahalla.\"\nTäten kostavat aistien ja aineellisuuden miehet professoreille ja\nmaksavat ylenkatseen ylenkatseella. Edelliset olivat rientäneet\njohtopäätöksiin, jotka eivät vielä olleet kypsiä, ja väittäneet\nenemmän kuin mikä on totta; toiset taas pitävät filosofeja pilkkanaan\nja punnitsevat ihmistä punnissa. He uskovat, että sinappi polttaa\nkieltä, että pippuri on tulista, että tulitikku sytyttää, että\nrevolveria on käsiteltävä varovasti, että housun kannattimet\nkannattavat housuja, että laatikolliseen teetä sisältyy paljon\ntunnetta, että hyvä viini tekee ihmisen kaunopuheliaaksi. Jos olet\nhellä ja herkkätunteinen -- niin syö enemmän lihapiirakkaa. Heistä\noli Lutherilla maitoa suonissa, kun hän lauloi\n\n    \"Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang.\n    Der bleibt ein Narr sein Leben lang.\"\n\n    [Ken ei rakasta viiniä, naista, laulua,\n    Narri hän on ja narrina pysyy elämänsä kaiken.]\n\ntai kun hän neuvoi nuorta oppinutta, joka oli kokonaan takertunut\noppiin armovalinnasta ja tahdonvapaudesta, juomaan itsensä hyvään\nhumalaan. \"Hermot\", sanoo Cabanis, \"muodostavat ihmisen\". Naapurini,\niloinen farmari istuessaan ravintolan tarjoiluhuoneessa tuumii, että\nrahan käyttää parhaiten mitä varmemmin ja nopeammin sen tuhlaa.\n\"Hän puolestaan\", sanoo hän, \"antaa omansa mennä kurkustaan alas ja\nnauttii siten niiden hyvän.\"\n\nTämän ajatustavan epämukavuus on siinä, että se johtaa\nväliäpitämättömyyteen ja lopulta kyllästykseen. Elämä kuluttaa\nmeidät. Olemme kohta olevat tarua mekin. Pysykäähän kylminä: kaikki\ntuo on oleva yhdentekevää sadan vuoden perästä. Meneehän elämäkin\nmukiin, mutta iloiset olemme olevat siitä kerta seljetessämmekin,\nja iloksi on se oleva toisillekin. Miksikä uurastaa ja ponnistaa?\nRuokamme on maistuva huomenna samalta kuin eilenkin, ja lopulta\nolemme saavat siitä kyllämme. \"Oh\", sanoi elähtänyt herrasmies\nOxfordissa, \"ei ole mitään, joka olisi uutta tai totta -- mutta mitä\nsiitä!\"\n\nHieman katkerammin uikuttaa kyynikko: elämämme on kuin aasi,\njota viedään markkinoille kantamalla heinätukkoa sen edessä: se\nei näe muuta kuin heinätukkonsa. \"On niin paljo vaivaa maailmaan\ntulemisesta\", sanoi lordi Bolingbroke, \"ja vielä enemmän vaivaa ja\nvielä lisäksi kaikenmoista halpuutta tarvitaan ennenkuin pääsee\nsiitä pois, jotta tuskinpa kannattaa koko homma.\" Tunnen erään\ntämänlaatuisen filosofin, jolla oli tapana koota kokemuksensa\nihmisluonteesta sanoihin: \"Ihminen on kirottu konna\" ja luonnollisena\nlisälauseena seuraa jotakuinkin varmasti: -- \"maailma elää petoksen\nja valheen varassa ja samanpa aion minäkin.\"\n\nAatteen ja aineen rakastajien täten ahdistellessa ja katkeroittaessa\ntoisiansa ja äärimmän aineellisuuden pukeutuessa pilkkaajan muotoon\nesiytyy kolmas ajatussuunta ottaen kantansa näiden kahden välillä,\nskeptisismi nimittäin. Skeptikko, epäilijä pitää kummankin erehtyvän\nmennessään äärimmäisyyksiin. Hän ponnistelee saadakseen jalansijan\nvipusimen niskapuulla. Hän ei tahdo purjehtia pitemmälle kuin hänen\nkarttansa osoittaa. Hän huomaa toiminnan miesten yksipuolisuuden,\nhän ei tahdo olla mikään gibeoniti; hän on henkisten kykyjen mies,\nkylmäpäinen harkitseva ihminen, harrastava kaikkea, joka voi\nsäilyttää ihmisen kylmänä; ei mitään tarpeetonta toimeliaisuutta, ei\nmitään palkitsematonta itseuhrautumista, ei mitään turhaa aivojen\ntuhlausta. Olenko minä mikään härkä tai juhta? -- Te liioittelette\nkumpikin, sanoo hän. Te, jotka tahdotte kaiken niin käytettävän\nkelvolliseksi ja maailman varmaksi kuin lyijykanki, te erehdytte\nperinpohjin: te luulette perustanne lujaksi kuin timantti, ja\nkuitenkin jos paljastamme tietojemme varmat äärimmät johtopäätökset,\nniin olette vaappuvat kuin kuplat virralla tietämättä minne ja\nmistä, ja kauttaaltaan olette te kääriyneet ja kietouneet harhaan ja\nharhaluuloihin.\n\nMutta ei hän tahdo jättäytyä kirjojenkaan orjaksi eikä kietoutua\noppineen kaapuun. Oppineet ovat itsensä uhreja: ovat kaitoja\nja kalpeita, jalkansa kylmiä, päänsä kuumia, yönsä unettomia,\npäivänsä kuluvat alinomaisessa häiriytymisen pelossa -- kalvakkoja,\nlikaisia, nälkiytyneitä, itsekkäitä. Jos lähenee heitä, huomaa\nmiten täytenään he ovat sulia mielikuvitelmia -- he ovat pelkkiä\nilmakuvien sepittelijöitä, uneksivat päivät ja yöt uniaan, odottavat\nkoko ihmiskunnan kunnioittaen polvistuvan jonkun merkillisen\najatuskokonaisuuden eteen, joka on rakennettu totuudelle, mutta\nrakennettu ilman mitään suhteita esityksessä, mitään kohtuutta\nja tarkkuutta käytäntöön sovituksessa ja ilman mitään pontta ja\ntahdonvoimaa sen sommittelijassa, mikä saattaisi sen muotoon ja\nelämään.\n\nMutta näen selvästi, ett'en voi nähdä mitään, sanoo skeptikko.\nMinä tiedän, ettei ihmisen voima ole äärimmäisyyksissä, vaan\näärimmäisyyksien karttamisessa. Minä ainakin olen karttava\nfilosofeeraamasta yli voimieni. Mitä hyödyn minä siitä, että\nteeskentelen voimia, joita minulla ei sentään ole? Mitä hyödyttää\nteeskennellä varmuutta toisesta elämästä, jota varmuutta sentään\nei ole? Miksikä liioitella hyveen voimaa? Miksikä pyrkiä enkeliksi\nennen aikojaan? Nämä jänteet liika kireälle pingotettuina katkeavat.\nJos meissä elää kuolemattomuuden kaipaus, mutta ei mitään todistusta\nsen tueksi, niin miks'emme myöskin tunnusta sitä? Jos meillä on\nvastakkaisia varmuuksia, niin miks'emme ilmaise niitä? Ellei\nvilpittömällä ajattelijalla ole tarpeeksi pohjaa ratkaistakseen\nkantaansa, sanoakseen suoraa on tai ei'tänsä -- miksei hän lykkää\nlopullisen lausuntonsa antamista. Minä olen kyllästynyt noihin\noppisääntöjen laatijoihin. Väsynyt olen noihin alinomaisiin itsensä\nmatkijoihinkin, jotka kieltävät kaikki dogmit. Minä en väitä, enkä\nkiellä. Olen vaan tutkiakseni asiaa. Olen vaan katsellakseni,\n\"skopein\", punnitakseni asiaa. Koetan pitää vaakaa tasapainossa.\nMitä hyötyä siitä, että istuisin opettajan istuimelle ja latelisin\noppijärjestelmiäni yhteiskunnasta, uskonnosta, luonnosta, kun\ntietäisin, että niiden toteuttamista estää käytännölliset vaikeudet,\njoita en minä enkä kanssaihmiseni voi voittaa? Miksikä olisin\njulkisesti niin lavertelias, kun jokainen naapurini voisi kumota\nminut vastaväitteillä, joille en mahtaisi mitään. Miksipä yrittää\nväittää, että elämä on niin yksinkertaista leikkiä, kun kuitenkin\ntiedämme, kuinka ketterä väistymään ja harhaanvievä tämä Proteus\non? Miksikä luulotella voivamme sulkea kaikki asiat ahtaaseen\nkanakoppiimme, kun kumminkin tiedämme, että niitä ei ole ainoastaan\nyksi ja kaksi, vaan kymmeniä, kaksiakymmeniä, tuhansia asioita,\nkaikki erilaisia? Miksikä kuvitella, että itse omistamme kaiken\ntotuuden? On niin paljo väiteltävää puolelta jos toiselta.\n\nKen voi kieltää viisaalta skeptisismiltä sen oikeutuksen, kun\nhuomaa, ett'ei ole ainoatakaan käytännöllistä kysymystä, jota voi\nratkaista muuten kuin ainoastaan lähennellen? Eiköhän avioliitto\nole avoin kysymys, koska maailman alusta asti on väitetty, että\nsemmoiset, jotka ovat siinä, haluavat siitä pois ja ne, jotka\neivät siinä ole, haluavat siihen? Ja Sokrateen vastaus eräälle,\njoka kysyi häneltä, olisiko hänen mentävä naimisiin vai eikö,\npysyy yhä sattuvana: \"menetkö vai olet menemättä, kummassakin\ntapauksessa olet katuva tekoasi.\" Entä kysymys valtiosta sitte?\nKoko yhteiskunta on eri mieltä käsityksessään valtiosta. Kukaan\nei sitä rakasta, hyvin monet vihaavat sitä ja kärsivät omantunnon\ntuskia noudattaessaan alamaisvelvollisuuksiaan, ja ainoa syy sen\npuolustukseksi on pelko, että olisi vielä pahempi, jos se särkyisi.\nEntä mitenkähän on laita kirkon? Tai esittääksemme kysymyksen,\njoka lähimmin koskee ihmiskuntaa onko nuoren miehen pyrittävä\njohtavaan asemaan lakitieteen alalla tai politiikassa tai kaupan\nalalla? Ei voitane väittää, että menestys näillä aloilla lankeaa\ntäysin yhteen sen kanssa, mikä on parasta ja sisäisintä nuorukaisen\nsielussa. Onko hänen siis katkaistava ne siteet, jotka liittävät\nhäntä yhteiskuntaan, ja sysättävä haahtensa vesille ilman muuta\nohjetta kuin oma neronsa? Asioissa on aina tukea sekä syille että\nvastasyille. Ajateltakoon ainoastaan ratkaisematonta kysymystä\nnykyisen \"vapaa kilpailu\"-järjestelmän ja \"yhteistoiminnan\"\nystäväin välillä. Jalo, ylevä mieli omistaa alttiisti aatteen, että\ntyö on jaettava tasan kaikkien kesken; se on ainoa kunniallinen\nja turvallinen tapa jakaa työvelvollisuudet. Raatajan hökkeliin\nainoastaan perustuu tarmo ja hyve: ja kuitenkin esitetään toisaalta,\nettä työ rumentaa muodon ja uuvuttaa hengentulen, ja työmiehet\nhuutavat yhdestä suusta: \"Meillä ei ole mitään ajatuksia!\"\nSivistys, kuinka välttämätön onkaan se! Minä en voi suoda sinulle\nanteeksi sielusi kehityksen puutetta, ja kuitenkin, sivistys on\nsilmänräpäyksessä tukahuttava sinussa välittömyyden ihanan sulon.\nTärkeä on raakalaiselle sivistys, mutta kun hän kerrankin on lukenut\nkirjaa, ei hän enää voi olla ajattelematta Plutarkon sankareita.\nLyhyesti, koska ihmisjärjen todellinen voima on siinä, \"ettemme\nanna sen, minkä tiedämme, häiriytyä siitä, mitä emme tiedä\",\nniin pitää meidän tukea ja varmentaa niitä luonteemme ja tilamme\nhyviä puolia, jotka ovat vallassamme, eikä panna niitä vaaraan\ntavoittelemalla ilmalinnoja ja saavuttamattomia. Niinpä siis, ei\nmitään haaveita! Tehkäämme matkoja, työskennelkäämme ja toimikaamme,\noppikaamme, hankkikaamme, omistakaamme, pyrkikäämme. \"Ihmiset\novat kuin jonkinmoisia liikkuvia kasveja, ja kuten puut saavat he\nsuuren osan ravintoansa ilmasta. Jos he ovat liika paljon kotona,\nkuihtuvat he.\" Olkoon elämämme karaisevaa, miehekästä, tietäkäämme\nse, minkä tiedämme, varmasti; minkä omistamme, olkoon se kunnollista,\nkäytettävää ja omaamme. Pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla.\nOlkoot ihmiset, joiden kanssa tulemme tekemisiin, todellisia eikä\nmitään huppelehtivia aaveita.\n\nTässä nyt on meillä skeptikon oikea perusta -- tämä punnitsevan\nkatselemisen ja pidättäytymisen perusta; se ei siis mitenkään perustu\nepäuskoon tai yleiseen kieltämiseen tai yleiseen epäilemiseen -- jopa\noman epäilyksensäkin epäilemiseen -- kaikkein vähimmän perustuu se\npilkkaan ja kaiken vakaan ja hyvän ylimieliseen ilkkumiseen. Nämä\neivät kuulu sen henkeen enempää kuin uskonnon ja filosofiankaan.\nEpäilijä on punnitsija ja viisas, mies, joka kokoo purjeensa ja\nlaskee omaisuutensa sekä elää varojensa mukaan, joka arvelee, että\nihmisellä on muutenkin liika paljon virkamiehiä, jotta hänellä vielä\nlisäksi olisi varaa olla oma virkamiehensä, ett'emme voi varata\nitsellemme liika paljon etuja siinä epätasaisessa taistelussa, jossa\ntoisella puolella ovat niin suunnattomat ja ehtymättömät voimat,\ntoisella taas semmoinen mitätön, mahtaileva, haavoittuva papukaija\nkuin ihminen, joka on kuin kaarna aalloilla jokaisessa vaarassa.\nHänen, epäilijän asema on puolustusasema, turvallisempi ja helpompi\npuolustaa ja samalla mukava ja käyttökelpoinen, ikäänkuin huonetta\nrakentaessamme noudatamme sääntöä: ei liika korkealle, jos ei liika\nmatalallekaan -- tuulilta suojaan, mutta ei laakson lokaankaan.\n\nFilosofia, jota me kaipaamme ja tarvitsemme, on filosofiaa, joka\nsoveltuu ja mukautuu. Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on\nliika jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen\nja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu\nliika ohuelta ja eetteriseltä. Me kaipaamme kimmoista mukauvaa\nteräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimäinen. Me\ntarvitsemme laivaa näillä aalloilla, joilla asumme. Jäykkäkulmainen,\ndogmaattinen rakenne särkyisi pirstoiksi tässä lukemattomien\nvoimien temmellyksessä. Ei, sen pitää olla tiiviin ja ihmismuodon\nmukaisen pysyäkseen ollenkaan eheänäkään, kuten raakun pitää\nmäärätä rakennuksen muodon, joka perustetaan veteen. Ihmishengen\npitää olla oppirakennuksemme kaavana, aivan kuten ihmisruumis on\nkaava, jonka mukaan asuntorakennus on rakennettu. Mukautuvaisuus\non ihmisluonteen erikoiskyky. Me olemme kultaisia keskimääriä,\nohimeneviä pysyväisyyksiä, vastapainollaan tehottomaksi tehtyjä\ntai säännöllisesti toistuvia erehdyksiä, vedelle perustettuja\nrakennuksia. Viisas skeptikko tahtoo saada nähdä mahdollisimman\nläheltä parhaimmat leikit ja ylimmät leikkijät, parhaan, mitä\nkiertotähtemme tarjoo nähtävää, parhaimman taiteen ja luonnon,\nparhaimmat paikat ja tapahtumat, mutta varsinkin parhaimmat ihmiset.\nKaiken mitä on ihmiskunnassa erinomaista: -- suloiset muodot,\nrautainen käsivarsi, huulet, joilta vuotaa vakuutuksen hunaja,\nneuvokkaat aivot, jokainen ihminen, joka osaa leikkiä ja voittaa,\nkaiken hän tahtoo saada nähdä ja kaikkea arvostella.\n\nEhdot, joilla tätä näytelmää pääsee katsomaan, ovat: katsojalla pitää\nitsellään olla jonkinmoinen varma ja järkiperäinen elämänsuunta,\njokin varmentunut menettelytapa tyydyttäessään ihmiselämän\nvälttämättömiä tarpeita, todistuksia, että hän on näytellyt osaansa\ntaidolla ja menestyksellä, hänellä pitää olla semmoista tyyneyttä\nja luonteenlujuutta sekä lahjakkuutta, että hän aikalaistensa ja\nmaanmiestensä kesken on ansainnut ystävyyttä ja luottamusta. Sillä\nelämän salaisuudet aukeavat ainoastaan ystävyydelle ja vertaisille.\nIhminen ei usko itseään pojille tai houkkioille tai pedanteille,\nvaan ainoastaan arvoisilleen. Ihminen, jolla on jonkinmoinen\njärkevä rajoittautumiskyky, jonkinmoinen keskeinen, välittävä asema\näärimmäisyyksien välillä samalla sentään omaten oman varman pohjan,\nvoimakas pätevä mies, joka ei ole niin yksinomaan suolaa ja sokuria,\nvaan kylliksi maailmaatunteva myöntääkseen oikeuden niin Pariisille\nkuin Lontoollekin, ollen samalla sentään tarmokas ja alkuperäinen\najattelija, joka ei niitä hämmästy, vaan käyttää niitä hyväkseen --\nsiinä sopiva henkilö edustamaan tätä filosofista ajatuskantaa.\n\nNämä ominaisuudet yhtyvät Montaignen luonteessa. Koska kuitenkin\npersonallinen kunnioitukseni Montaignea kohtaan mahdollisesti on\nkohtuuttoman suuri, niin tahdon tämän egoistien ruhtinaan kilven\nturvissa puolustaakseni sitä, että valitsen juuri hänet skeptisismin\nedustajaksi, esittää sanan pari selittääkseni, kuinka olen ruvennut\npitämään tästä ihailtavasta lavertelijasta ja kuinka rakkauteni\nhäneen yhä on kasvanut.\n\nYksi ainoa Cottonin englanniksi kääntämä nidos hänen \"Kirjoitelmiaan\"\n(Essais) oli jäänyt minulle isäni kirjastosta, kun vielä olin\npoika. Se sai kauan levätä huomaamatta kunnes monen vuoden kuluttua\nvast'ikään lopetettuani yliopistolukuni luin kirjan ja hankin\nlisäksi puuttuvat nidokset. Muistan millä ilolla ja ihmetyksellä\nsyvennyin siihen. Tuntui ikäänkuin olisin itse kirjoittanut kirjan\njossakin edellisessä elämässä, niin vilpittömän välittömästi puhui\nse tunteelleni ja kokemukselleni. Ollessani Pariisissa 1833 tulin\nPère la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste\nCollignon, joka oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vuoden\nvanhana ja joka hautapatsaan mukaan \"oli elänyt harrastaakseen\noikeutta ja joka oli kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen\nkirjoitelmien johdolla\". Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin\nhienosti sivistyneeseen englantilaiseen runoilijaan John\nSterlingiin ja jatkuneen kirjeenvaihtomme kautta opin tuntemaan,\nettä hän rakkaudesta Montaigneen oli tehnyt toivioretken hänen\nlinnaansa, joka yhä on jälellä lähellä Castellania Perigordissa,\nja jäljentänyt hänen kirjastonsa seiniltä lauselmat, jotka\nMontaigne kahtasataa viittäkymmentä vuotta aiemmin oli niille\npiirtänyt. Tämän John Sterlingin matkakertomuksen, joka on julkaistu\nWestminster Review'issa, on Hazlitt ottanut \"Essais\"-painoksensa\njohdantoon. Ilokseni kuulin, että yksi äskettäin löydetyistä\nWilliam Shakespearen omakätisistä nimikirjoituksista oli eräässä\nFlorion Montaigne-käännöksen jäljennöksessä. Se on ainoa kirja,\njonka varmasti tiedämme löytyneen runoilijan kirjastossa. Ja\nomituista kylläkin, toisessa yhtäpitävässä Florio-jäljennöksessä,\njonka (kuten minulle museossa ilmoitettiin) Brittiläinen museo on\nhankkinut itselleen suojellakseen Shakespearen käsikirjoitusta, on\nkuulunut alkulehdellä olevan Ben Jonsonin omakätinen nimikirjoitus.\nLeigh Hunt kertoo lordi Byronista, että Montaigne oli ainoa suuri\nmenneiden aikojen kirjailija, jota hän luki täydellä tyydytyksellä.\nSattui muitakin tapauksia, joita on tarpeetonta tässä mainita,\njotka saattoivat tämän vanhan gascognelaisen pysymään yhä uutena ja\nkuolemattomana minulle.\n\nV. 1571 isänsä kuollessa jätti Montaigne, silloin\nkolmenkymmenenkahdeksan vuotias, lakimiestoimensa Bordeaux'ssa ja\nasettui maatilalleen. Vaikka hän oli rakastanut huveja ja toisinaan\nollut hovimiehenäkin, saivat nyt opinnolliset harrastukset ylivallan\nhänessä, ja hän mieltyi maalaisaatelismiehen säännölliseen,\ntyyneen ja riippumattomaan elämään. Hän ryhtyi täydellä todella\ntaloudenhoitoonsa ja saattoi maatilansa mitä tuottavimmalle kannalle.\nSuorana ja vilpittömänä käytökseltään ja kavahtaen sekä pettymistä\nettä pettämistä saavutti hän paikkakuntalaistensa kunnioituksen\nälyllään ja rehellisyydellään. Liigan sisällisten sotien aikoina,\njolloin jokainen rakennus muuttui linnaksi, piti Montaigne porttinsa\navoimina ja talonsa puolustuksetta. Kaikki puolueet liikkuivat\nvapaasti hänen linnassaan, sillä kaikki pitivät arvossa hänen\nrohkeuttaan ja kunniaansa. Lähiseudun aatelisto toi kalleutensa\nja arvopaperinsa turviin hänen linnaansa. Gibbon laskee näinä\ntekohurskaina aikoina Ranskassa ainoastaan kaksi vapaamielistä miestä\n-- Henrik IV:n ja Montaignen.\n\nMontaigne on kaikista kirjailijoista suorin ja vilpittömin.\nHänen ranskalainen suorapuheisuutensa melkein lähenee karkeutta;\nmutta hänen tunnustustensa aulis avomielisyys on leikannut\nkärjen kaikelta arvostelulta. Hänen päivinään tarkoitettiin\nkirjat ainoastaan toisen sukupuolen luettaviksi ja kirjoitettiin\nmelkein kaikki latinaksi, ja salli tämä humoristille vapauden\njonkinmoiseen alastomuuteen esityksessä, jota meidän nykyiset\ntapamme eivät suvaitse kirjallisuudessa, joka on yhtä paljon\ntarkoitettu kummankin sukupuolen luettavaksi. Mutta vaikkapa hänen\nraamatullinen suorasukaisuutensa sekoittuneena koko lailla epäpyhään\nkevytmielisyyteen voikin tehdä hänen kirjansa epämieluisiksi monelle\nherkkätunteiselle lukijalle, on tämä loukkautuminen kuitenkin\npintapuolista. Hän uhittelee sillä, hän asettaa sen mahdollisimman\nnäkösälle, kukaan ei voi ajatella tai puhua pahemmin hänestä kuin\nhän itse. Hän väittää itsensä syypääksi melkein mihinkä paheeseen\ntahansa, ja jos hänessä olisi jotakin hyvettä, on se livahtanut muka\nvarkain häneen. Hänen mielestään ei ole ainoatakaan ihmistä, joka\nei viidesti kuudesti olisi ansainnut hirsipuuta, ja itse puolestaan\nei hän väitä itseään miksikään poikkeukseksi. \"Viisi kuusi yhtä\nhullua juttua\", sanoo hän, \"voisi vielä kertoa minusta, kuten\njokaisesta muustakin ihmisestä.\" Mutta huolimatta tästä tosiaankin\nylenmääräisestä suorapuheisuudesta juurtuu jokaisen lukijan mieleen\nvakuutus hänen ehdottomasta rehellisyydestään.\n\n\"Jos tarkimmin ja tunnollisimmin punnitsen itseäni, niin huomaan,\nettä parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittuneena pahaa, ja\nminä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi\nja täydellisesti kuin kuka tahansa maailmassa, pelkään, että\nPlato itsekin puhtaimmassa hyveessään, jos olisi kuunnellut ja\nhiipinyt korvansa aivan lähelle itseään, olisi kuullut sorahduksen\nihmissekoitusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkonakin ja\netäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana.\"\n\nTässä ilmenee kärsimättömyyttä, ja vihaa kaikenlaista värittelyä\nja suurentelemista vastaan. Hän on ollut hoveissa kylliksi kauan\nherätäkseen tuliseen vastenmielisyyteen kaikkea ulkokuorta kohtaan;\nvirkistyksekseen laskee hän pienen kirouksenkin, hän tahtoo puhua\nmerimiesten ja mustalaisten kanssa ja käyttää hyväkseen kansanomaisia\nkokkapuheita ja renkutuksia, hän on ollut sisällä niin kauan, että\nhän tuntee itsensä kipeäksi ja tahtoo nyt ulos vapaaseen ilmaan,\nsataisipa siellä sitte vaikka kuulia. Hän on liika kauan saanut\nnähdä pitkätakkisia herroja, niin että hän nyt kaipaa nähdä villejä\nihmissyöjiä ja on niin hermostunut teeskenneltyyn elämään, että hän\narvelee: mitä raakalaisempi, sitä parempi ihminen. Hän rakastaa\nsatulaansa. Muualta saatte etsiä teologiaanne, kielitiedettänne,\nfilosofiaanne. Mitä täällä on saatavissa, se maistuu ja tuntuu maalta\nja todelliselta elämältä, hyvältä, karvaalta tai kirpeältä. Hän ei\nmitenkään arkaile kertoa teille sairauksiaan, ja hänen kertomuksensa\nItalian matkasta ihan vilisee tämänlaatuisia juttuja. Hän oli\nsaavuttanut ja säilytti tasapainonsa. Nimensä yläpuolelle piirsi hän\nkaksi esikuvallista vaakamaljaa ja kirjoitti alle: Que sçais je?\n[Mitä tiedän minä?] Kun katselen hänen kuvaansa kirjan alkulehdellä,\non kuin kuulisin hänen puhuvan: Olkaa olevinanne niin tietoviisaita\nkuin tahdotte, kiistelkää ja liioitelkaa -- minä en hellitä\ntotuudesta, ja vaikkapa sitte saisin Europan kaikki valtiot ja kirkot\nja tulot ja hyvän maineen, en ole antava sille kuivakiskoiselle\ntosiasialle, jonka näen, suurempaa arvoa kuin näen sillä olevan;\ntahdon mieluummin laihassa proosassa jupista siitä, mitä varmasti\ntiedän -- huoneestani ja lapsistani, isästäni, vaimostani ja\nalustalaisistani, vanhasta, raihnaasta, paljaasta päälaestani,\nveitsistäni ja kahveleistani, ruuista, joita syön, ja juomista,\njoista enimmän pidän, ja sadasta muusta yhtä hullunkurisesta\npikkuasiasta -- kuin hienolla hanhensulalla kirjoittaa hienoa\nromanssia. -- Minä rakastan harmaita päiviä, syksyä ja talvi-ilmaa.\nOlen itse harmaa ja syksyinen ja pidän, että arkipuku ja vanhat\nkengät, jotka eivät ahdista jalkoja, ja vanhat ystävät, joiden tähden\nminun ei tarvitse häiriytyä oloissani, ja selvät yksinkertaiset\npuheenaineet, joiden tähden minun ei tarvitse ponnistaa itseäni ja\nvaivata aivojani, ovat mukavimmat. Asemamme ihmisinä on itsessäänkin\nkylläksi kiperä ja kapera. Eihän ihminen koskaan voi olla varma\nitsestään ja kohtalostaan, vaan voi hän joka hetki tulla suistetuksi\njohonkin säälittävään ja naurettavaan suhteeseen. Miksipä mahtailisin\nja näyttelisin filosofin osaa sen sijaan, että parhaimpani mukaan\nkoettaisin pitää tasapainossa tätä huppelehtivaa ilmapalloa? Siten\nainakin elän jonkinmoisissa rajoissa, säilytän toimintavapauteni\nja voin lopulta laskea purteni lahden tuolle puolen edes hiukankin\nonnistuneesti. Jos on jotakin hullunkurista tuommoisessa elämässä,\nniin vika ei ole minun: tulkoon se kohtalon ja luonnon laskuun!\n\nKirjoitelmat ovat siis hupaisaa yksinpuhelua mistä satunnaisesta\naineesta tahansa, joka tulee hänen mieleensä, käsitellen kaikkea\nsuoraan ja kursailematta, mutta miehekkäällä aistilla. On löytynyt\nihmisiä, joilla on ollut syvemmät tiedot kuin hänellä, mutta tekisi\nmieli sanoa, ett'ei ole löytynyt ketään, jolla olisi niin runsaasti\najatuksia: hän ei ole ikinä pitkäveteinen eikä teeskentele koskaan,\nja on hänellä kyky saada lukija huvitetuksi siitä, mikä huvittaa\nhäntä.\n\nHänen suoruutensa ja ytimekkyytensä ylettyy jokaiseen hänen\nlauseeseensakin. En tunne toista kirjaa, joka tuntuisi vähemmän\nkirjoitetulta. Se on puhelua kirjoitetussa muodossa. Jos leikkaisi\nnoita sanoja, vuotaisivat ne kuin verta: niin meheviä ja eläviä ne\novat. On sama ilo häntä lukiessa kuin kuunnellessa jotakin, joka\ntyöskennellessään johtuu puhumaan itsekseen, kun yhtäkkiä sattuu\njoku epätavallisempi asianhaara. Sillä sepät ja tallirengit eivät\nkompastu ja tapaile puheessaan, se virtaa kuin kuulasade. Akateemikot\nne ovat, jotka korjailevat sanojaan ja alkavat uudelleen ja\nuudelleen lauseensa ja vielä lisäksi tahtovat sievistää ja sirostaa\nliika paljon ja eksyvät esitettävästä asiasta esityksen muotoon.\nMontaigne puhuu terävästi, tuntee maailman ja kirjat ja itsensä,\nliikkuu aina varmalla pohjalla: ei huuda, ei väittele ja rukoile, ei\nmitään heikkoutta, kiihkoilua ja liioittelua: hän ei ole joutumassa\nsuunniltaan, hän ei näyttele hulluttelijaa eikä tahdo tehdä tyhjäksi\naikaa ja avaruutta, vaan hän on luotettava ja varma, nauttii päivän\njokaisesta hetkestä, pitää tuskastakin, koska se saattaa hänen\ntuntemaan itseänsä ja tekee asiat todellisiksi, samoinkuin me\nnipistämme itseämme tullaksemme vakuutetuiksi, että olemme valveilla.\nHän pysyy tasamaalla, kohoo tai alenee siltä harvoin, rakastaa\nvarmaa pohjaa ja kiviä jalkainsa alla. Hänen kirjoitustavassaan ei\nole mitään innostusta ja kaipuun henkevyyttä; tyvenentyytyväisenä\nja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi\npoikkeus tästä -- hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä\nhehkottuvat kerran hänenkin kasvonsa, ja hänen kirjoitustapansa\nkohoaa intohimoisemmaksi.\n\nMontaigne kuoli vuonna 1592 kuudenkymmenen vuoden vanhana\nkurkkumätään. Kuolemaisillaan antoi hän toimittaa messun huoneessaan!\nKolmenkymmenen kolmen vuoden vanhana oli hän mennyt naimisiin.\n\"Mutta\", sanoi hän, \"jos olisin noudattanut omaa tahtoani, en olisi\nmennyt naimisiin itse viisaudenkaan kanssa, jos se olisi huolinut\nminusta; mutta oli liika vaikeata ja työlästä olla sitä tekemättäkin,\nyleinen tapa ja tottumus kun vaativat niin. Enimpiin tekoihini olen\njohtunut esimerkkien kautta, en omasta valinnastani.\" Kuolemansakin\nhetkellä myönsi hän yleiselle tavalle saman määräämisvallan. Que\nsçais je? Mitä tiedän minä?\n\nMaailma on omaksunut tämän Montaignen kirjan kääntäen sen kaikille\nkielille ja julkaisten siitä seitsemänkymmentäviisi eri painosta\nEuropassa, ja tämä on tapahtunut, vaikkapa lukijapiiri on verrattain\nrajoitettu, nimittäin hovimiehiin, sotureihin, ruhtinaisiin,\nmaailmanmiehiin sekä teräväpäisiin ja jalomielisiin ihmisiin.\n\nOnko meidän sanottava, että Montaigne on puhunut viisaasti, että\nhän on oikealla ja pysyvällä tavalla tulkinnut ihmismieltä elämän\njärjestämiseen nähden. Meillä on luontainen taipumus uskoon. Totuus\nyksin tai yhteys syyn ja vaikutuksen välillä kiinnittää mieltämme.\nOlemme vakuutetut, että kautta kaiken olevan kulkee yhdistävä lanka,\nkaikki maailmat ovat pujotetut siihen kuin helmet nauhaansa: ja\nihmiset, tapahtumat, elämä saapuvat meille ainoastaan tuon langan\nvuoksi, ne tulevat ja menevät ainoastaan, jotta tuntisimme tuon\nviivan suunnan ja yhtäjaksoisuuden. Mieltämme masentaa kirja tai\nperustelu, joka pyrkii osoittamaan, ett'ei ole semmoista viivaa,\nvaan ainoastaan sattumaa ja sekavuutta: -- syytön onnettomuus ja\nansaitsematon onni, houkkiosta syntynyt sankari ja sankarista\nsyntynyt houkkio. Näemmekö sen vai emmekö, me uskomme, että\nsemmoinen side on olemassa. Kyky sepittelee valhesiteitä, nero näkee\ntodelliset. Me kuuntelemme tiedemiestä, koska edeltäpäin aavistamme\nsen luonnon ilmiöiden johdonmukaisuuden, jonka hän paljastaa. Me\nrakastamme kaikkea, joka myöntää, yhdistää ja pitää voimassa, ja\nvihaamme kaikkea, joka särkee ja kumoo. Esiintyy mies, joka kaikille\nilmenee säilyttävänä ja rakentavana: hänen läsnäolonsa edellyttää\nhyvinjärjestettyä yhteiskuntaa, maanviljelystä, kauppaa, kehittyneitä\nlaitoksia ja hallitusta. Ellei näitä olisi olemassa, niin hänen\ntoimintansa herättäisi ne eloon. Senpävuoksi vaikuttaakin hän niin\nelähyttävästi ja rohkaisevasti ihmisiin, jotka erinomaisen alttiisti\ntuntevat kaiken tämän hänessä. Tyytymättömät ja kumousmieliset\nesittävät kaikenmoisia epäämättömiä syitä yhteiskuntajärjestystä\nvastaan, mutta he eivät osoita meille mitään omaa suunnitelmaansa\nperhe- tai valtiojärjestykseksi. Vaikkakin siis kaupunki, valtio,\nelämänjärjestys, jota meidän lainlaatijamme on tarkoittanut, olisikin\nylen vaatimaton taikkapa tunkkeinenkin onni, niin ihmiset kuitenkin\nsyystä kyllä noudattavat häntä ja hylkäävät uudistajan, niin kauan\nkuin tämä esiytyy ainoastaan kirves ja rautakanki kädessä.\n\nMutta vaikkapa olemmekin luonnoltamme taipuvia säilyttämään ja\nnäkemään asioiden syyjohteisuuden toisistaan ja vaikkapa hylkäämme\nkatkeran, sokean epäuskon, niin on sillä skeptisismisuunnalla, jota\nMontaigne edustaa, kuitenkin oikeutuksensa, ja jokainen ihminen on\njonakin aikana elämästään taipuvainen siihen. Jokainen ylevämpi henki\non kehityksessään saapuva tähän tasapainopisteeseenkin tai paremmin\nsanoakseni, on oppiva käyttämään hyväkseen näitä luonnon vasta- ja\ntasapainoja luonnollisena aseena hurskailijoiden ja pölkkypäiden\nliioittelua ja kaavamaisuutta vastaan.\n\nSkeptisismi on se kanta, jolle tutkija asettuu niihin\nyksityisseikkoihin nähden, joita yleensä ihaillaan, mutta jotka hän\nhavaitsee kunnioitusta ansaitseviksi ainoastaan pyrintöperiltään\nja hengeltään. Epäilijän, skeptikon omaksuma perusta on temppelin\nesipiha. Yhteiskunta ei suvaitse epäilyksen henkäyksenkään\nkoskettavan olevaa yhteiskuntajärjestystä. Mutta jokaisen ylevämmän\nhengen kehityksessä on välttämätön aste, jolloin hän asettaa\nkyseeseen sovinnaiset tavat kaikissa kohdissaan, ja todistaa tämä\njuuri, että hän käsittää sen aaltoavan runsaan elämänvoiman, joka\nkaikissa muutoksissaan pysyy samana.\n\nYlevämpi henki on havaitseva olevansa yhtä vastustavalla kannalla\nyhteiskunnan heikkouksiin nähden kuin niihin ehdotuksiinkin\nnähden, joita on tehty niiden parantamiseksi. Viisas skeptikko on\nhuono kansalainen, hän ei ole mikään vanhoillinen, hän havaitsee\nomistamisessa piilevän itsekkyyden ja yhteiskunnallisten laitosten\nkömpelyyden. Mutta hän ei myöskään ole sovelias työskentelemään\nmissään tähänastisessa kansanvaltaisessa puolueessa, sillä puolueet\nvaativat miehensä kokonaan, ja hän näkee läpi kaiken ylimalkaisen\nisänmaallisuuden. Hänen politiikkansa on sama kuin sir Walter\nRaleighin \"Souls Errand\" kirjassa tai Krishnan Bhagavatissa: \"Ei\nole olemassa ketään, joka ansaitsisi minun rakkauteni tai vihani\"\n-- ja samalla hän lausuu mietelmiään laeista, luonnonvoimista,\njumaluudesta, kaupasta ja tavoista. Hän on yhteiskunnan parantaja:\ntoki ei silti mikään sopiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistykseen.\nKäypi ilmi, ett'ei hän ole mikään työntekijäin, köyhien tai vankien\nja orjien esitaistelija. Hänen mieleensä on juurtunut käsitys, että\nelämämme tässä maailmassa ei ole aivan niin helposti selitettävissä\nkuin kirkot ja kouluoppikirjat sanovat. Hän ei pyri vastustamaan\nnäitä hyväätarkoittavia harrastuksia ja esittämään pahuuden\nasianajajan osaa maailmassa sekä toitottamaan maailmalle jokaista\nepäilyä ja ilkkuvaa havaintoa, joka pimittää häneltä auringon. Hän\nsanoo ainoastaan, että on aihetta epäilyyn.\n\nAion käyttää tilaisuutta ja viettää Pyhän Mikael Montaignemme\nnimipäivää sillä, että luettelen ja kuvaan näitä epäilyjä tai\nkielteisiä väitteitä. Haluan ajaa ne esiin luolistaan ja hieman\ntuulettaa niitä. Meidän on meneteltävä niiden kanssa kuten poliisi\nmenettelee vanhojen roistojen kanssa, joita näytetään yleisölle\nraatihuoneella. Ne eivät enää voi olla niin peloittavia ja tuhoisia,\nkun ne kerta ovat tulleet tunnetuiksi ja kirjoihin merkityiksi. Mutta\ntarkoitukseni ovat vilpittömät niitä kohtaan -- noillekin hirmuille\non myönnettävä heidän oikeutensa. En ole vetävä esiin mitään\nsunnuntaipäähänpistoja, semmoisia, jotka ovat esitetyt ainoastaan\nkumottaviksi. Olen valitseva käsiteltävikseni pahimmat, mitä voin\nlöytää, olkoot ne sitte ylivoimaisia minulle tai minä niille.\n\nEn ryhdy ahdistelemaan materialistista skeptisismiä. Tiedän\nettä nelijalkaisuusoppi ei koskaan ole pääsevä ylivaltaan. On\nyhdentekevää, mitä lepakot ja härät ajattelevat. Ensimäinen\narveluttava ilmiö, johon kajoon, on henkevyyden kevytmielisyys: on\nkuin horjuttaisi paljotietoisuus ihmisen vakavuutta. Tietäminen on\ntieto siitä, ett'emme voi mitään tietää. Yksinkertaiset rukoilevat,\nnerot ovat keveitä ilkkujia. Kuinka kunnianarvoisaa onkaan vakavuus\nkaikilla aloilla, mutta järki surmaa sen. Niinpä San Carlo,\nteräväjärkinen ihailtava ystäväni, teräväpäisimpiä ihmisiä, on\nhavaitsevinaan, että kaikki välitön sielunylentymys, vieläpä ylevä\nhartauskin, johtaa tähän kolkkoon näkemykseen ja suistaa hartailijan\norpona takaisin. Minun hämmästyttävä San Carloni arveli, että\nlainlaatijat ja pyhimyksetkin ovat kokeneet tämän pettymyksen. He\ntapasivat arkin tyhjänä, näkivät, mutta eivät tahtoneet kertoa,\nja koettivat häätää lähenevät seuraajansa tältä tieltä sanoen:\n\"Toiminta, toiminta, rakkaat ystäväni, on teidän osanne.\" Niin\nvaikea kuin olikin minulle tämä San Carloni paljastus, tämä halla\nheinäkuussa, tämä isku, jonka sai kuin morsiamelta, niin vaikeampi\noli vielä pyhimysten kyllästymys ja ylenkyllästymys. Ilmestyksen\nvuorella, ennenkuin he vielä ovat nousseet polviltaan, sanovat he:\nme havaitsemme, että tämä hartautemme ja autuutemme on osittaista\nja muodotonta, löytääksemme lievityksen täytyy meidän paeta tuon\nepäillyn ja solvaistun järjen, ymmärryksen turviin, Mefistofeleen,\nkyvyn ja älyn elähyttäjän?\n\nTämä on ensimäinen esiinloitsittu henki, ja vaikkapa se onkin\nyhdeksännellätoista vuosisadallamme ollut monen kaihoavan runoelman\nesineenä, Byronin, Goethen ja monen muun vähemmän mainehikkaan\nrunoilijan laulama, jättääkseni mainitsematta lukuisat erinomaiset\nyksityiset havaintojen tekijät -- niin tunnustan sentään, ett'ei\nse ole tuntunut perin kiehtovalta mielikuvitukselleni, se tuntuu\nnimittäin tähtäävän nukkerakennusten ja ruukkuhyllyjen kumoamiseen.\nSe mikä saa huojahtelemaan perustuksillaan Rooman tai Englannin\ntai Geneven tai Bostonin kirkon, voi vielä olla varsin kaukana\nkoskettamastakaan mitään uskonperusteita. Minusta ovat järki ja\nsiveellinen tunne sopusoinnussa keskenään, ja vaikkapa filosofia\nhävittääkin valhehaamut, suo se kuitenkin luonnolliset pidäkkeet\npahalle ja sielulle tietoisan tasapainon. Arvelen, että mitä\nviisaampi ihminen on, sitä ihmeteltävämmiksi havaitsee hän luonnon\nja siveyden lait ja kohottautuu yhä ehdottomampaan luottamukseen ja\nuskoon.\n\nOvat vielä jälellä ihmisen mielialat, joista jokainen tekee tyhjäksi\nkaiken muun paitsi oman tosiasia- ja uskokudoksensa. On lisäksi\nruumiinrakennuksen vaikutus, joka ilmeisesti vaikuttaa mielialoihin\nja mielenlaatuun. Usko ja epäusko osoittautuvat riippuvaisiksi\nihmisen ruumiinrakenteesta, ja kohta kun ihminen on saavuttanut\nsen tasapainon ja elokkuuden, joka sallii koko koneiston ryhtyä\ntoimintaan, hän ei enää kaipaa mitään ulkonaisia esimerkkejä, vaan\non ripeästi omassa elämässään kokeva kaikki mielipiteet vuoron\nperään. Meidän elämämme on maaliskuun ilmaa, yhdessä hetkessä\nsekä tuimaa että kirkasta. Ankaran vakaina, altistuneina uskoen\nkohtalon rautaisiin ohjaksiin kuljemme tietämme emmekä hievahuttaisi\njalkaammekaan pelastaaksemme elämäämme: mutta yht'äkkiä lennättää\njoku kirja tai kuvapatsas tai ainoastaan jonkun nimen kaiku säkenen\nläpi hermojemme, ja yht'äkkiä uskomme tahtoon: sormukseni muuttuu\nSalomonin sinetiksi, kohtalo on olemassa ainoastaan houkkioita\nvarten, kaikki on mahdollista päättävälle mielelle. Kohtapa kääntää\nuusi kokemus ajatukset taas uudelle tolalle: terve jokapäiväinen\njärki anastaa jälleen ylivaltansa; me sanomme, sotilasura on\nsittenkin suorin tie maineeseen, hienoihin tapoihin, runouteen\n-- ja nähkääs, lopulta on kuitenkin siten, että itsekkyys kylvää\nparhaiten ja korjaa parhaimmat sadot, tekee parhaat kaupat ja\nparhaimmat kansalaiset. Riippuvatkohan ihmisen mielipiteet oikeasta\nja väärästä, kohtalosta ja perussyistä häiritystä unesta ja huonosta\nruuansulatuksesta? Eiköhän ihmisen usko Jumalaan ja velvollisuuteen\nolekaan perustettu syvemmälle kuin vatsan todistukseen? Ja mikähän\ntakaa näiden mielipiteiden pysyväisyyden? Minä en pidä ranskalaisesta\nnopeakäänteisyydestä -- uusi kirkko ja valtio kerta viikossa. Tämä\non Montaignen toinen kielteinen kanta, olkoon sillä se arvo, mikä\nsillä voi olla. Mikäli se olettaa mielentilojen kiertokulkua,\nviittaa se minusta omaan vastalääkkeeseensä, nimittäin katsomaan\nasioita pitempien ajanjaksojen kuluessa. Mikä on monen mielentilan,\nkaikkien mielentilojen keskiarvo? Vakuuttaakohan eri aikojen ja\nsukupolvien yhteinen kokemus oikeaksi ainoatakaan periaatetta, tai\nonkohan havaittavissa mitään etäisille ajoille ja paikoille yhteistä\ntuntemusta? Ja jos semmoiseksi ilmenisi itsekkyys, niin hyväksyn minä\nsenkin jumalallisen lain osana ja täytyy minun parhaimpani mukaan\nkoettaa sovelluttaa se yhteen ylevämpäin pyrintöjen kanssa.\n\nSana kohtalo tai sallima ilmaisee kaikkina aikoina ihmisen tunnetta\nsiitä, että maailman lait eivät aina ole suosiollisia meille, vaan\nusein loukkaavatkin ja musertavat meidät. Kohtalo luonnon haamussa\nkasvaa ylitsemme kuin ruoho. Me kuvaamme ajan viikate kädessä,\nrakkauden ja onnen sokeaksi, kohtalon kuuroksi. Meidän voimamme ovat\nliika heikot vastustaaksemme tuota hirmua, joka uhkaa nielaista\nmeidät. Mitä vastarintaa voimme tehdä noille välttämättömille,\nvoitokkaille, pahaasuoville voimille? Mitä voin tehdä saattaakseni\ntehottomaksi rodun vaikutuksen omassa elämässäni? Mitä voin tehdä\nperinnöllisiä ja synnynnäisiä taipumuksiani vastaan, mitä risa- ja\nkeuhkotautia sekä heikkoutta vastaan, mitä ilmastoa ja raakalaisuutta\nvastaan synnyinmaassani? Minä voin järkeillen järkeillä ja kieltää\nkaiken, paitsi tuota iänikuista vatsaa: se vaatii ja sen täytyy saada\nravintonsa, enkä voi tehdä sitä kunnioitettavaksi.\n\nMutta päävastus, jonka myöntöperäinen välittömyytemme kohtaa ja joka\nitsessään käsittää kaikki muut, on oppi olemisesta harhanäkynä.\nKiertää tuskallinen huhu, että olisimme kaikissa elämän ratkaisevissa\nkohdissa pidetyt pilkkana ja että tahdon ja toiminnan vapaus olisi\nvain tyhjää puhetta. Meitä höystetään ja maustetaan ilmalla ja\nravinnolla, naisilla, lapsilla, tieteillä, tapahtumilla, ja olemme\nyhtä hyvät niin ennen kuin jälkeenkin. Matematiikka, valitetaan,\njättää hengen entiselleen, samaten kaikki tieteet, siten myöskin\nkaikki tapahtumat ja teot. Minä tapaan ihmisessä, joka on tutkinut\nkaikki tieteet, saman moukan, joka hän alkuaankin oli, ja kaikkien\nniinhyvin oppi- kuin virka- ja yhteiskunta-arvojen ja asemien takana\nhavaitsen minä lapsen. Ja yhtäkaikki olemme pakoitetut tunnustamaan\nniille elämän. Tosiaankin, voisimme johtua omaksumaan varmaksi\nsäännöksi ja lauselmaksi kasvatustilassamme sen, että Jumala on\nperussisältöä ja hänen ilmestymistapansa harhaa. Idän viisailla oli\njumalatar Yoganidra, Vishnun suuri harhavoima, joka äärimäisenä\ntietämättömyytenä eksytti koko maailman.\n\nVai lausuisinko sen täten? -- Elämän outous perustuu jokaisen\nsopusoinnun vivahduksenkin puutteeseen elämän aatteellisen ja\nkäytännöllisen puolen välillä. Järki, ylistetty todellisuus, laki\nhavaitaan silloin ja tällöin jonakin kirkkaana ja syvänä hetkenä\nkesken kaikkea huolten ja toimien hyörinää, joilla ei ole mitään\nsuoraa suhdetta siihen kadotetaan taaskin näkyvistä kuukausiksi\ntai vuosiksi, löydetään taaskin hetkeksi ja kadotetaan uudelleen.\nJos laskemme nämä hetket yhteen, niin olemme mahdollisesti\nviidessäkymmenessä vuodessa eläneet puolen tusinaa järkeviä tunteja.\nMutta kirkastavatko sitte nämä hetket huolemme ja toimemme? Me emme\nnäe elämässä mitään sääntöperäistä menettelytapaa, ainoastaan tuon\nvastaavan rinnakkaisuuden suuren ja pienen välillä, jotka eivät\nkoskaan vaikuta tai vastaanota vaikutusta toiseltaan tai ilmaise\ntaipumusta sulautumaan toiseensa. Kokemukset, varallisuus, valta,\nluvut, kirjaileminen eivät auta mitään asiassa, aivan kuten emme\nhuomaa sisäänastuvasta miehestä, onko hän syönyt jamssijuurta vai\npuhvelinlihaa -- hänessä on niin paljo luuta ja lihaa, kuin hän\ntarvitsee, olkoon se sitte muodostunut riissistä tai lumesta. Niin\nsuunnaton on epäsuhta aatteiden taivaanlaen ja sen alla uurastavan\ntyömuurahaisen välillä, että olkoon ihminen viisas tai houkkio,\nse ei merkitse niin suuria kuin me arvelemme. Lisäänkö minä tähän\nyhtenä tämän lumouksen kepposena vielä sen ihmeellisen, ihmiset\ntoistensa yhteydestä sulkevan lain, joka tekee kaiken yhteistoiminnan\nmahdottomaksi. Nuorekas henki halajaa yhteyttä toisten ihmisten\nkanssa. Mutta kaikki sivistyksen ja sisäisen suuruuden tiet johtavat\nyksinäisyyden vankeuteen. Hän on monasti saanut pettyä. Hän ei\nodottanut ajatuksilleen myötätuntoa kotikylältään, vaan kääntyi hän\nvalittujen ja lahjakasten puoleen, mutta ei saanut osakseen mitään\nrohkaisua näiltä, vaan pelkkää väärin ymmärrystä, vastahakoisuutta\nja ivaa. On ihmeellistä, miten väärään aikaan ihmiset elävät,\nmiten väärin heitä käytetään, ja kunkin etevyys on kiihtyneessä\nyksilöllisyydessä, joka eroittaa hänet yhä enemmän toisista.\n\nNämä nyt ja monet muut ovat ne ajatuksen sairaudet, joita tavalliset\nopettajamme eivät yritäkään parantaa. Onkohan meidän nyt, koska\nhyvät luonnontaipumukset johtavat meitä hyvettä kohden, kiellettävä\nepäilyksien olemassaolo ja valehdeltava hyvän asian vuoksi? Onkohan\nmeidän elettävä elämämme uljaan vaiko pelkurin tavoin, ja eiköhän\nepäilyjen tyydyttävä ratkaiseminen ole miehuudelle olennaista?\nOnkohan hyveen nimi oleva esteenä tiellä hyveeseen? Etteköhän voi\nkuvitella, että vakava ja karkeatekoinen mies ei löydä tyydytystään\nteessä, kirjoitelmissa ja katekismuksissa, vaan vaatii rajumpaa\nkasvatusta, kaipaa ihmisiä, työskentelyä, liikettä, maatyötä, sotaa,\nnälkää, rakkautta, vihaa, epäilyä, kammoa, jotta asiat selkenisivät\nhänelle, ja eiköhän hän ole oikeutettu tulemaan vakuutetuksi omalla\ntiellään? Jos hän on tullut vakuutetuksi, on näillä vaivoilla ollut\ntarkoituksensa.\n\nUsko on sielun vakuutusten omaksumista, epäusko niiden kieltämistä.\nMuutamat mielet eivät voi epäillä. Ne epäilyt, joita he tunnustavat\nkantavansa mielessään, ovat pikemmin kohteliaisuutta tai mukaumista\nheidän seurapiirinsä tavalliseen puhesävyyn. He tohtivat kernaasti\nantautua ajatteluun, sillä heillä on paluutie aina avoinna.\nKerta päästyään ajattelun taivaaseen he eivät näe siinä mitään\nsuistumista takaisin yöhön, vaan sanomatonta vetoa ja kutsua tuolle\npuolen. Taivas kaartuu taivaan takana, paratiisi paratiisin, ja\njumaluus ympäröi heitä kaikkialla. On toisia taas, joille taivas on\nvaskea, joka sulettuna lepää maanpinnan yllä. Tämä riippuu kunkin\nluonteesta ja enemmästä tai vähemmästä uppoumisesta luontoon. Näillä\njälkimäisillä pitää hätätilassa olla jonkinmoinen heijastunut tai\ntoisilta saatu usko, ei välitöntä todellisuuden näkemistä, vaan\nvaistomainen luottamus todellisuuden näkijöihin ja uskojiin. Uskovien\ntavat ja ajatukset hämmästyttävät heitä ja vakuuttavat heidät siitä,\nettä nämä ovat nähneet semmoista, joka heiltä itseltään on salassa.\nMutta heidän aistillinen näkemystapansa pyrkii kahlehtimaan uskovaa\ntähän ensimäiseen näkemykseen, samalla kuin hän itse alati ja\nvälttämättä etenee, ja pianpa epäuskoinen rakkaudesta uskoon polttaa\nuskovan.\n\nSuuria uskovia pidetään aina epäuskoisina, epäkäytännöllisinä,\nhaaveellisina jumalankieltäjinä ja oikeastaan ihmisinä, joita ei\noteta lukuun. Saattaapa henki-ihminen tulla pakoitetuksi ilmaisemaan\nuskonsa kokonaisina yhtäjaksoisina epäilyinä. Armeliaat tulevat\nehdotuksineen ja pyytävät hänen myötävaikutustaan. Mitenkä saattaa\nhän empiä? Onhan suora kohteliaisuuden ja ystävällisyyden velvoitus\nmyönnytellä, missä vaan voi, ja pukea lauseensa suosiollisimman\nystävälliseksi, eikä mitenkään laskea siihen mitään jäätävää ja\njyrkkää. Mutta hän on pakoitettu sanomaan: \"Oi, nuo asiat pysyvät\nsinä, mitä niiden täytyy olla, ettekä te voi niille mitään! Nuo\nerikoiset vaivat ja pahat ovat niiden puiden lehvistöä ja hedelmiä,\njotka näemme kasvavan. On turhaa syyttää lehteä tai marjaa, leikkaa\nse pois ja sijaan on kasvava toinen aivan yhtä huono. Syvemmältä\non parannus alettava.\" Jokapäiväisyyden armeliaisuusteot ovat\nhänelle vieraita ja vaikeita. Se mikä huolettaa muita ja aiheuttaa\nkysymyksiin, ei huoleta ja aiheuta kysymyksiin häntä, heidän\nmenettelysääntönsä eivät ole hänen menettelysääntöjään, ja vasten\nkaikkia lempeämielisyyden vaatimuksia on hän pakoitettu sanomaan,\nett'eivät ne häntä huvita.\n\nEivätpä voi hänen kanssaihmisensä sommitella ihmistoiveiden\nkalliimpia oppejakaan, oppia jumalaisesta kaitselmuksesta ja sielun\nkuolemattomuudesta siihen muotoon, että hän voisi ne hyväksyä.\nMutta hän kieltää ne siksi, että hänen uskonsa on suurempi, eikä\nsentähden, että se on pienempi. Hänen vilpittömyytensä saa hänet\nkieltämään. Hän tahtoo mieluummin, että häntä pidetään houkkioisena\nepäilijänä kuin valehtelijana. Minä uskon, sanoo hän, kaikkeuden\nsiveelliseen perussisältöön, se on olemassa ihmissielujen\nystävälliseksi hyväksi, mutta teidän oppisääntönne tuntuvat minusta\nvääristeleviltä pilakuvilta, miksi ponnistaisin uskoakseni niihin?\nVäittääköhän kukaan, että tämä on kylmää ja epäuskoista? Viisas ja\nylevämielinen ei ainakaan ole väittävä sitä. Hän on riemuitseva hänen\nkaukonäköisestä kieltäymyksestään, joka voi suoda vastustajalle\nkaikkien perinnäisten käsitysten ja yleisen uskon perustan\nmenettämättä silti vähääkään voimastaan. Hän näkee tilapäisten\nmuotojen ohitse. George Fox näki \"kokonaisen pimeyden ja kuoleman\nvaltameren, mutta samalla rajattoman valon ja rakkauden valtameren,\njoka aaltoili tuon pimeyden yllä\".\n\nLopullinen ratkaisu, johon skeptisismi häipyy, on siveellinen tunne,\njoka ei ikinä menetä päätösvaltaansa. Voi vaaratta antautua kaikkiin\nmielialoihin ja myöntää merkityksensä jokaiselle vastaväitteelle:\nsiveellinen tunne painaa ne vaa'assa alas kaikki yhdessä yhtä\nhelposti kuin yhden ainoankin. Se on se pisara, joka pitää meret\ntasapainossa. Minä leikin tosiasiain kirjavalla sikermällä ja katson\nasioita niiltä pinnalla liikkuvilta näkökannoilta, joita me nimitämme\nskeptisismiksi, mutta minä tiedän, että ne kohta ovat ilmenevät\nminulle järjestyksessä, joka tekee skeptisismin mahdottomaksi.\nAjattelevan ihmisen täytyy tuntea ajatus, joka on kaikkeuden lähde:\nluonnon muodot lainehtivat kuin meren aallot. Tämä usko selittää\nelämän ja olioiden kaikki muodot. Maailma on sulaa jumaluutta ja\nlakia. Ken uskoo täten, hän suvaitsee oikeaa ja väärää ja katsoo\ntyynenä houkkioita ja narreja ja tyhmyyden ja vääryyden voittokulkua\nmaailmassa. Hän voi tyvenin mielin katsoa sitä ammottavaa kuilua,\njoka on olemassa ihmisen kunnianhimon ja hänen toteuttamisvoimansa\nvälillä, sitä eroitusta ihmisvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä,\nmikä muodostaa ihmissielujen sisällisen tuskanhaavan.\n\nCharles Fourier julisti, että \"ihmisen halut suhtautuvat hänen\nsaavutettavissaan olevaan onneen\", toisin sanoen, jokainen toive\nennustaa omaa täyttymistään. Kuitenkin todistaa kaikki kokemus\naivan päinvastaista; voimien riittämättömyys on nuorten ja tulisten\nhenkien yleisenä surunaiheena. He syyttävät jumalallista kaitselmusta\njonkinmoisesta kitsaudesta. Se on näyttänyt taivaan ja maan\njokaiselle lapselle ja herättänyt hänet kaipaamaan kokonaisuutta,\nkaipaamaan kiihkeästi, rajattomasti, herättänyt hänessä nälän kuten\navaruudessa, joka himoitsee täyttyä taivaankappaleilla, herättänyt\nnälänkirkunan semmoisen, jolla pahat henget vaativat sieluja\nitselleen, ja sen nälän tyydyttämiseksi on kullekin ihmiselle\npäivittäin annettu yksi ainoa pisara, yksi kasteen helmi elonvoimaa\n-- malja, suuri kuin avaruus ja siinä yksi ainoa pisara elämän\nvettä. Jokainen ihminen heräsi aamusin elämänhalulla semmoisella,\nettä hän olisi voinut nielaista aurinkokunnat kuin kakun, tulisella\npyrkimyksellä rajattomaan toimintaan ja intohimoon, hän olisi voinut\nlaskea kätensä aamutähdelle, hän olisi voinut tehdä johtopäätöksiä\npainolaista ja kemiasta -- mutta ensi yrityksellä koettaessaan\nvoimiaan hervahtivat kädet, jalat, aistit eivätkä totelleet häntä.\nHän oli kuin maansa hylkäämä hallitsija, joka oli jätetty viheltämään\nitsekseen tai suistettu kuin kokonaiseen hallitsijain hylkyjoukkoon,\njotka kaikki vihelsivät -- ja yhä lauloivat seireenit: \"ihmisen halut\nsuhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen\". Jokaisessa\nhuoneessa, jokaisen neidon ja nuorukaisen povessa, taivaita kaihoovan\npyhimyksen sielussa on tavattavissa tämä juopa -- juopa ihanteellisen\nvoiman suurimpien lupausten ja kurjan todellisuuden välillä.\n\nTotuuden väljenevä luonne tulee kimmoisana, saavuttamattomana\navuksemme. Ihminen löytää pelastuksensa laajasisältöisemmissä\nyleistyksissä. Elämä opettaa meitä yleistämistaitoon, uskomaan\nmitä vuodet ja vuosisadat todistavat tuntia vastaan, vastustamaan\nerityisseikkoja anastamasta etualaa, tunkeumaan yksityiskohtien\nyleiseen merkitykseen. Asiat näyttävät puhuvan yhtä ja\nsanovatkin aivan päinvastaista. Ne ovat näöltään epäsiveellisiä,\ntuloksiltaan siveellisiä. Ne näyttävät tähtäävän alas, oikeuttavan\ntoivottomuuteen, suosivan roistoja, tuhoavan oikeamielisiä: ja\nniinhyvin konnat kuin marttyyritkin edistävät oikeutta. Vaikkapa\nkonnat voittavatkin jokaisessa valtiollisessa taistelussa, vaikkapa\nyhteiskunta hallitusten vaihtuessa näyttääkin joutuvan toisen\nrosvojoukon käsistä toisen rosvojoukon käsiin ja vaikkapa sivistyksen\ntie onkin sarja konnantekoja, niin tulevat yleiset päämäärät sentään\njotenkuten tyydytetyiksi. Näemme nykyään väkisin pakoitettavan\nesiin tapahtumia, jotka näyttävät hidastuttavan, jopa työntävän\ntaaksepäinkin vuosisatojen sivistystä. Mutta maailmanhenki on hyvä\nuimari, eivätkä myrskyt ja aallot voi hukuttaa häntä. Hän näpsäyttää\nsormiaan laeille: ja samalla lailla näyttää taivas kautta koko\nhistorian tavoittelevan alhaisia ja mitättömiä keinoja. Vuosien ja\nvuosisatojen kautta, huonojen välikappaleiden avulla, mitättömyyksien\nja atoomien lävitse virtaa vastustamatonna suuri ja armahtava voima.\n\nOppikoon ihminen havaitsemaan pysyvän vaihtuvassa ja virtaavassa,\noppikoon hän kunnioitustaan kadottamatta kestämään niiden asioiden\nsortumisen, joita hän oli tottunut kunnioittamaan, oppikoon hän\nolevansa täällä ei tehdäkseen ja muodostaakseen, vaan tullakseen\nitse muodostetuksi, ja että, vaikkapa kuilu aukenee kuilun alla ja\nmielipide syrjäyttää mielipiteen, kaikki kuitenkin lopulta sisältyy\niäiseen perussyyhyn.\n\n\"Jos uppoo venhe, vie se uuteen mereen.\"\n\n\n\n\nV.\n\nShakespeare, runoilija.\n\n\nSuuret miehet ovat huomattavia enemmän alansa laajuuden ja runsauden\nkuin alkuperäisyytensä vuoksi. Jos vaadimme saven löytämisessä,\ntiilien tekemisessä, rakennuksen muuraamisessa alkuperäisyyttä\nsemmoista kuin hämähäkki osoittaa kutoessaan verkkonsa omista\nsisuksistaan, niin ei yksikään suuri mies ole alkuperäinen. Eikä ole\nalkuperäisyyden arvo siinä, että on erilainen kuin muut ihmiset.\nSankari seisoo sankimmassa sotilasparvessa ja keskellä taistelun\ntuoksinaa, ja nähden, mitä ihmiset tarvitsevat, ja ottaen osaa heidän\nkaipauksiinsa antaa hän heille tarvittavan lisän heidän näkö- ja\ntoimintavoimaansa, jotta saavutetaan kaivattu päämaali. Suurin nero\non velallisin ihminen. Runoilija ei ole mikään sanamylly, joka puhuu\nkaikkea, mitä vaan mieleen sattuu, ja joka lopuksi joskus puhuu\njotain hyvääkin, koska hän puhuu kaiken, vaan on hän sydän, joka\non soinnussa aikansa ja maansa kanssa. Ei ole mitään oikullista ja\npilventakaista hänen tuotannossaan, vaan lempeätä harrasta vakavuutta\ntäynnä painokkainta vakaumusta ja suunnattu ratkaisevimpia päämääriä\nkohti, mitä kukaan ihminen tai ihmisluokka hänen aikoinaan tuntee.\n\nAikamme henki on kateellinen yksilöille eikä suvaitse suuria\nyksilöitä muuten kuin yleisyyden edustajina. Nerolla ei ole mitään\nvalintavapautta. Suuri mies ei herää jonakin kauniina aamuna ja sanoo\nitselleen: \"Olen tulvillani elämää, minä lähden merille ja löydän\njonkun Etelänapamaanosan, tänään olen keksivä ympyrän neliön, olen\ntutkiva kasvitiedettä ja keksivä uuden ravintoaineen ihmisille,\nminulla on mielessäni aivan uusi uudenlaatuinen rakennustaide,\nminä aavistan uuden mekaanisen voiman\"; ei siten, vaan tapaa hän\nitsensä ajatusten ja tapausten virrassa, ja hänen aikalaistensa\naatteet ja tarpeet pakoittavat häntä eteenpäin. Hän seisoo paikalla,\njossa kaikkien katseet ovat suunnatut yhdelle tolalle ja jossa\nkaikkien kädet osoittavat suuntaa, johonka hänen on lähteminen.\nKirkko on kasvattanut hänet juhlamenojensa ja komeutensa keskellä,\nja hän toteuttaa ne viittaukset, jotka sen laulu ja soitto ovat\nhänelle antaneet, ja rakentaa tuomiokirkon, jossa kuorolaulut\nsaavat humista ja kulkueet upeilla. Hän tapaa riehuvan sodan, se\nkasvattaa hänet sotatorvien pärinässä ja leirielämän keskellä, ja hän\nparantaa sotalaitoksen. Hän tapaa kaksi maata yrittämässä kulettaa\nkivihiiltä tai viljaa tai kalaa tuotantopaikasta myyntipaikkaan\nja keksii rautatien. Jokainen mestari on tavannut aineksensa jo\nkoottuina, ja hänen voimansa on ollut hänen myötätunnossaan ja\nsopusoinnussaan kansansa kanssa ja hänen rakkaudessaan aineksiin,\njoita hän käsitteli. Mikä voimien säästö! mikä elämän lyhyyden\nkorvaus! Kaikki on valmiina häntä varten. Maailma on auttanut\nhänet näin pitkälle hänen tiellään. Ihmiskunta on käynyt hänen\nedellään, tasoittanut vuoret, täyttänyt syvänteet, silloittanut\nvirrat. Miehet, kansat, runoilijat, käsityöläiset, naiset, kaikki\novat he työskennelleet häntä varten, ja hän omaksuu heidän työnsä\nhedelmät. Jos hän valitsisi jonkun muun asian yleisten pyrintöperien,\nkansallisten tunteitten ja historian ulkopuolelta, saisi hän tehdä\nkaiken itse, hänen voimansa kuluisivat alkuvalmisteluihin. Melkeinpä\nolisi taipuvainen sanomaan, että suuri neron voima on ilman kaikkea\nalkuperäisyyttä, on kauttaaltaan vastaanottava antaen maailman tehdä\nkaiken ja sallien hetken hengen virtailla esteettömästi mielensä\nlävitse.\n\nShakespearen nuoruus sattui aikaan, jolloin Englannin kansa\nkiihkeästi halusi näytelmällisiä huvituksia. Hovi loukkautui\nhelposti poliittisista salaviittauksista ja koetti tukahuttaa niitä.\nPuritaanit, kasvava ja voimakas puolue ja uskonnollismieliset\nvaltiokirkolliset halusivat myöskin ehkäistä niitä. Mutta kansa\nkaipasi niitä. Ravintolapihat, katottomat huoneet, tilapäiset\naitaukset maaseutumarkkinoilla olivat valmiita näyttämöjä\nkuleksiville näyttelijöille. Kansa oli päässyt tämän uuden\nhuvituslajin makuun, ja kuten meillä nykyään olisi mahdotonta\ntukahuttaa sanomalehdistöä -- vaikkapa olisimme vahvinkin puolue\n-- niin yhtä mahdotonta oli silloin kuninkaan, mahtavan piispan,\npuritaanin joko yksin tai kaikki yhdessä tukahuttaa ilmiötä, joka\nyht'aikaa oli balladi, epos, sanomalehti, kansankokous, esitelmä,\npilalehti, lukutupa. Ehkäpä kuningas, piispa, puritaani havaitsivat\nsen omainkin etujensa mukaiseksi. Kaikista syistä oli se saavuttanut\nkansallisen merkityksen -- toki ei mitenkään niin silmiinpistävää,\nettä kenenkään suuren oppineen mieleen olisi juolahtanut käsitellä\nsitä Englannin historiassa -- mutta ei silti mitenkään vähemmän\ntärkeän, että se oli halpa ja arvoton kuin leipuripuoti. Paras\ntodistus sen elinvoimaisuudesta on se sarja kirjailijoita, jotka\nyht'äkkiä esiintyvät tällä alalla: Kyd, Marlowe, Greene, Jonson,\nChapman, Dekker, Webster, Heywood, Middleton, Peele, Ford, Massinger,\nBeaumont ja Fletcher.\n\nOn mitä tärkeintä runoilijalle, joka työskentelee näyttämöä varten,\nettä hän on varma yleisön mielenkiinnosta. Hänen ei tarvitse tuhlata\naikaa turhiin kokeiluihin. Hänellä on jännityksellä odottava\nkuulijakunta. Shakespearen aikoina olivat olosuhteet vielä paljoa\nedullisemmat. Aikoihin, jolloin hän jätti Stratfordin ja tuli\nLontooseen, oli olemassa käsikirjoituksina suuri joukko eri aikoina\nja eri tekijöiden kirjoittamia näytelmäkappaleita, joita vuoroin\nesitettiin näyttämöillä. Semmoisia oli kertomus Troiasta, josta\nyleisö kernaasti kuunteli osan kerran viikossa, oli Julius Caesarin\nkuolema ja muita Plutarkon mukaan sepitettyjä kappaleita, joihin se\nei koskaan kyllästynyt, kokonainen hyllyllinen Englannin historiaa\nBrutin ja Arthurin tarinoista aina kuninkaallisiin Henrikkeihin\nasti, joita ihmiset halulla kuuntelivat, sekä kokonainen sarja\nsurullisia murhenäytelmiä, hauskoja italialaisia kertoelmia ja\nespanjalaisia matkaseikkailuja, jotka jokainen lontoolainen oppipoika\ntunsi. Ja koko tätä ainesjoukkoa on jokainen näytelmäin sepittäjä\nkäsitellyt, mikä suuremmalla, mikä vähemmällä kyvyllä, ja kuiskaaja\non säilyttänyt noita tahrauneita ja rikkinäisiä käsikirjoituksia. On\nnykyään enää mahdotonta sanoa, kuka on kirjoittanut ne ensiksi. Ne\novat olleet niin kauan teatterin omaisuutena, ja niin moni kohoava\nnero on laajentanut ja muutellut niitä sovittamalla niihin jonkun\npuheen tai kokonaisen kohtauksen tai lisäämällä jonkun laulun,\nettä kukaan ei enää voi vaatia itselleen painatusoikeutta tähän\nlukemattomain tekijäin teokseen. Ja onneksi ei kukaan sitä tahdokaan.\nHeidän toiveensa eivät vielä ole kääntyneet siihen suuntaan. Meillä\non vähän lukijoita, mutta paljon katsojia ja kuuntelijoita. Kappaleet\nmaatkoot kernaasti siellä, missä ovat.\n\nShakespeare kuten hänen ammattiveljensä piti tätä vanhojen\nnäytelmäkappaleiden varastoa isännättömänä ainehistona, jota vapaasti\nvoi käyttää omiin tarkoituksiin ja kokeihin. Jos olisi silloin ollut\nvallitsemassa se kirjallisen omistusoikeuden kunnioitus, joka turvaa\nnykyaikaista näytelmätaidetta, ei olisi mitään saatu aikaan. Elokkaan\nEnglannin raisu lämmin veri sykähteli näytelmäkappaleissa niinhyvin\nkuin arkkiveisuissakin ja antoi ruumiin, jota hän tarvitsi ilmaisan\nylevälle ja majesteetilliselle mielikuvitukselleen. Runoilija\ntarvitsee pohjakseen kansanomaisia muistoja ja taruja, joita hän voi\nmuovailla ja jotka puolestaan pidättävät häntä oikeissa rajoissa.\nNe liittävät hänet kansaan, antavat perustan hänen rakennukselleen,\nja antaen hänen käytettäväkseen niin paljo valmista sallivat\nne hänelle täyden vapauden ja voiman laskea mielikuvituksensa\nrohkeimpaan lentoon. Lyhyesti, runoilija on lähdetarinalleen yhtä\nsuuressa kiitollisuuden velassa kuin kuvanveistäjä temppelille.\nEgyptin ja Kreikan kuvanveistotaide on kehittynyt rakennustaiteen\nsuojassa. Se koristi temppelin seinää: aluksi karkeatekoisena\nkorkokuvana, joka oli hakattu temppelien päätykolmioon, sittemmin\ntehdään nämä korkokuvat rohkeammin, pää tai käsi kurottautuu\nesiin seinästä ryhmän yhä sentään pysyessä sommiteltuna silmällä\npitäen rakennuksen vaatimuksia, joka muodostaa kehykset ja taustan\nkuviolle, ja kun lopulta oli saavutettu suurin käsittelyn ja tyylin\nvapaus, löi rakennustaiteen yhä vieläkin ylimahtinsa vaikutus\nkylmentävän ja hillitsevän leimansa veistokuvaan. Kohta kun\nalettiin muovailla kuvapatsaita itsenäisinä teoksina riippumatta\ntemppeleistä ja palatseista, alkoi kuvanveistotaide rappeutua,\noikullisuus, liioittelu ja komeilemishalu anastivat entisen hillityn\ntyyneyden sijan. Tällaisen hillikkeen, joka kuvanveistäjällä oli\nrakennustaiteessa, tapasi herkästi kiihtyvä runollinen kyky siinä\nkeräytyneessä näytelmäainehistossa, johonka kansa jo oli tottunut\nja joka oli saavuttanut jonkinmoisen täydellisyyden, jommoista ei\nainoakaan yksinäinen nero, vaikka kuinkakin etevä, voinut toivoa\nluomiinsa.\n\nItse asiassa ilmeneekin, että Shakespeare lainaa joka taholta ja\nvoi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä hän vaan tapaakin, ja on hänen\nvelkamääriensä suuruus nähtävissä Malonen uutterissa laskelmissa\n\"Henrik VI:n\" ensimäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan nähden,\njoidenka \"6043 säkeestä 1771 on kirjoittanut joku Shakespearen\nedeltäjä, 2373 hän itse edeltäjänsä esitystä muovailemalla ja 1899\nkokonaan itse\". Ja edistyvä tutkimus tuskin jättänee ainoatakaan\nkappaletta hänen ehdottomaksi omaisuudekseen. Malonen arvostelu on\ntärkeä palanen ulkoista historiaa. \"Henrik VIII:ssa\" olen selvästi\nnäkevinäni, kuinka hän on vuollut alkuperäistä vuorta, jolle hänen\noma hienompi kerroksensa on laskettu. Alkuperäisen näytelmäkappaleen\noli kirjoittanut syvälahjainen, ajatusrikas mies, jolla sentään\noli epätarkka korva. Voin eroittaa hänen säkeensä, ja tunnen hyvin\nniiden poljennan. Tarkastettakoon ainoastaan Wolseyn yksinpuhelua\nja sitä seuraavaa kohtausta Cromwellin kanssa, jossa Shakespearen\nrunomitan sijasta, jonka salaisuus on siinä, että ajatus rakentaa\nja määrää soinnun, niin että kun lukee ajatuksen mukaan, paljastuu\nparhaiten poljenta, täällä säkeet ovat sommitellut varman runomitan\nmukaisesti, ja lausunnalla itselläänkin on jonkinmoinen saarnaava\nvivahdus. Mutta kappale sisältää koko matkan ilmeisiä Shakespearen\nkäsialan jälkiä, ja muutamat palaset, kuten kertomus kruunauksesta,\nkantavat selvimmästi alkulähteensä leimaa. Omituista on, että\nkohteliaisuuslauselma kuningatar Elisabethille on huonopoljentainen.\n\nShakespeare tunsi, että kansantaruista voi ammentaa paljon parempia\njuonia, kuin mitä paraskaan kekseliäisyys voi sepitellä Jos hänen\nkekseliäisyytensä siitä jonkun verran menetti arvoaan, niin\nkasvoivat hänen voimansa, eikä nykyaikainen kiihkeä alkuperäisyyden\nvaatimus ollut siihen aikaan vielä niin pakoittava. Ei ollut vielä\nolemassa mitään kirjallisuutta miljoonille. Yleinen lukutaito\nja halpahintainen kirjallisuus olivat vielä tuntemattomia.\nSuuri runoilija, joka esiytyy epäkirjallisena aikana, vetää\nomaan loistokehäänsä kaiken sen valon, mikä vaan sädehtiikin\nhänen aikanaan. Hänen ihanana tehtävänään on jakaa kansalleen\njokainen henkinen jalokivi, jokainen tunteen kukkanen, mikä vaan\njaettavissa on, ja hänen muistonsa on hänelle yhtä arvokas kuin\nhänen keksimiskykynsäkin. Hän välittää sentähden vähät siitä, mistä\nhänen ajatuksensa kulloinkin tulevat hänelle; olkoon hän ammentanut\nne käännöksistä, traditsioneista, matkoiltaan vieraissa maissa,\nrunollisesta innostuksestaan, mistä lähteistä tahansa ne ovatkin,\nyhtä tervetulleita ovat ne hänen epäkriitilliselle kuulijakunnalleen.\nJopa lainaa hän aivan välittömästä läheisyydestäänkin. Toiset ihmiset\npuhuvat yhtä viisaasti kuin hänkin, ainoastaan että he puhuvat paljon\ntuhmaa sekaan eivätkä tiedä, koska he ovat puhuneet viisaasti. Hän\ntuntee, missä todellinen jalokivi säihkyy ja asettaa sen oikealle\npaikalleen, missä hän sen löytääkin. Sellaisessa onnellisessa\nasemassa oli ehkäpä Homeros, sellaisessa Chaucer ja Saadi. He\ntunsivat, että kaikki tieto ja äly oli heidän tietoaan ja älyään. Ja\nhe ovat yhtä paljon kirjastomiehiä ja historian kirjoittajia kuin\nrunoilijoitakin. Jokainen tarinoitsija on maailman kaikkien kaskujen\nperijä ja täys'oikeuksinen käyttäjä.\n\n    \"Kertoen Theben ja Pelopsin aikeet,\n    myös jumalaisen Troian vaiheet.\"\n\nChaucerin vaikutus on huomattavissa kaikessa vanhemmassa\nenglantilaisessa kirjallisuudessa, ja myöhemminkin eivät ainoastaan\nPope ja Dryden ole velassa hänelle, vaan havaitaanpa melkein kaikkien\nenglantilaisten kirjailijain olevan tunnustamattomassa velassa\nhänelle. Ihastuttava on rikkaus, jolla on niin paljon turvatteja.\nMutta Chaucer itsekin on mitä suurisuuntaisin lainaaja. Chaucer\nnäyttää Lydgaten ja Caxtonin välityksellä yhtä päätä ammentavan\nGuido di Colonnalta, jonka latinankielinen romaanirunoelma Troian\nsodasta vuorostaan oli kokoonkyhätty Dares Phrygiuksen, Ovidiuksen\nja Statiuksen mukaan. Edelleen ovat Petrarca, Boccaccio ja\nprovencelaiset runoilijat hänen hyväntekijöitään: \"The Romaunt of\nthe Rose\" on ainoastaan vapaa käännös Guillaume de Lorris'in ja Jean\nde Meun'in \"Ruusun romaanista\", \"Troilus ja Cressida\" Lollius di\nUrbinon kirjasta, \"Kukko ja kettu\" Marian Lais'ista, \"Maineen huone\"\n(House of Fame) ranskan tai italian kielestä, ja Gower poloista\nkäyttää hän hyväkseen aivan kuin olisi tämä mikäkin tiilipolttimo\ntai kivilouhimo, josta sopii ottaa rakennustarpeensa. Hän puolustaa\nitseään sillä, että hänen ottamallaan ei ole mitään arvoa siellä,\nmissä hän tapaa sen, mutta siellä taas suurin arvo, minne hän sen\njättää. On tullut ikäänkuin jonkinlaiseksi käytännölliseksi säännöksi\nkirjallisuudessa, että se, joka joskus on osoittautunut pystyvänsä\nalkuperäiseen luomiseen, on senjälkeen oikeutettu varastamaan toisten\nkirjoituksista mielensä mukaan. Ajatus on sen omaisuutta, joka voi\nomistaa sen, ja sen, joka voi sitä oikein käyttää. Jonkinmoinen\nsulaumaton avuttomuus leimaa aluksi lainattuja ajatuksia, mutta\njahka olemme tottuneet käsittelemään niitä, tulevat ne täydellisesti\nomiksemme.\n\nSitenpä on kaikki alkuperäisyys suhteellista. Jokaisen ajattelijan\nkatse on luotuna taaksepäin. Westminsterin tai Washingtonin\nlakiasäätävän eduskunnan oppinut jäsen puhuu ja äänestää tuhansien\npuolesta. Osoittakaa meille valitsijakunta ja ne nykyään näkymättömät\ntiehykkeet, joita myöten edustaja on päässyt selvyyteen sen\ntoiveista, se joukko käytännöllisiä ja tiedokkaita miehiä, jotka\nkirjeenvaihdon tai suullisen keskustelun kautta ovat varustaneet\nhänet todisteilla, yksityistiedoilla ja laskelmilla, ja hänen\nhieno terävyytensä ja lujuutensa kadottavat jotakin tehostaan ja\nsädekehästään. Kuten sir Robert Peel ja mr Webster äänestävät,\nsiten ajattelevat Locke ja Rousseau tuhansien puolesta, ja\nsiten oli Homeroolla, Menulla, Saadilla, Miltonilla ympärillään\nlähteitä, joista he ammensivat: ystäviä, ihailijoita, kirjoja,\nperinnäistietoja, sananlaskuja kaikki nyt jo ammoin häipyneitä --\njotka tunnettuina melkoisesti vähentäisivät heidän ihmeteltävyyttään.\nPuhuiko siis runoilija alkuperäisen vakuutuksen voimalla? Vai\ntunsiko hän toisen runoilijan itseänsä etevämmäksi? Tämä kysymys\nvetoaa kirjailijan omaantuntoon. Onko lopultakin hänen rinnassaan\noraakkeli, jolta voi kysyä jokaisesta ajatuksesta ja asiasta, onko se\ntodella siten ja siten, onko vai eikö? ja jolta voi saada vastauksen,\njohonka voi luottaa. Kaikki velka, mihin sellainen ihminen voi toisen\nneroon nähden joutua, ei koskaan voi hämmentää hänen tietoisuuttaan\nomasta alkuperästään, sillä kirjojen ja toisten ihmisten hänelle\ntekemä palvelus on kuin savupilvi verrattuna siihen sisäisimpään\ntodellisuuteen, jonka hän on nähnyt kasvoista kasvoihin.\n\nOn helppoa havaita, että parhaasti kirjoitettu tai tehty maailmassa\nei ole yhden yksinäisen neron työn hedelmää, vaan on se muodostunut\nlaajan yhteistyön kautta siten, että tuhannet ovat kirjoittaneet\nkuin yksi ja totelleet samaa sisäistä pakkoa. Englanninkielinen\nraamattumme on loistava näyte kielemme voimasta ja suloudesta.\nMutta sitä ei ole kääntänyt kielellemme yksi mies, eikä sitä ole\nkäännetty johonkin varmaan aikaan, vaan vuosisadat ja kirkot ovat\ntyöskennelleet sen täydellistyttämiseksi. Ei ollut aikaa, jolloin\nei olisi ollut jotain käännöstä olemassa. Liturgia, jota ihaillaan\nniin paljon voimakkaan ylevän henkensä vuoksi, on kokoelma eri\naikojen ja kansojen hartaustunnelmia, käännös katolisen kirkon\nrukouksista ja menoista -- jotka taas vuorostaan ovat kootut pitkien\najanjaksojen varsilla pyhimysten ja pyhäin kirjailijain rukouksista\nja hartausmietelmistä kautta koko maailman. Grotius huomauttaa samaa\n\"Isä meidän\" rukouksen suhteen, että ne eri lauselmat, joista se\non kokoonpantu, olivat käytännössä jo Kristuksen aikoina rabbinien\nrukousmuodoissa. Hän poimi ainoastaan esiin kultajyväset. Voimakas\nlakikielemme, lainkäyttömme merkitsevät menot ja lakitieteellisten\nmääritelmien tarkka sattuvaisuus ja täsmällisyys ovat kaikkien niiden\nterävä-älyisten, voimakashenkisten miesten töiden hedelmää, jotka\novat eläneet niissä maissa, joissa nämä lait vallitsevat. Plutarkoon\nteoksien käännös on siksi niin etevä, että se perustuu niin moneen\nedelliseen käännökseen. Näitä käännöksiä on tehty kaikkina aikoina.\nKaikki todella kielenmukaiset ja kansalliset käänteet ovat säilyneet\nja kaikki muut vähitellen karsiuneet ja tulleet hyljätyiksi. Jotakin\nsamanlaista on vielä aiemmin tapahtunut alkuperäisille kirjoille.\nMaailma menettelee verrattain vapaasti maailmankirjallisuuteen\nkuuluvain teosten kanssa. Vedat, Aisopoon sadut, Pilpay, Tuhat ja\nyksi yötä, Cid, Iliadi, Robin Hood, skottilaiset runoelmat eivät\nole yhden miehen työtä. Tuommoisten teosten sommittelussa on\naika ajatellut puolestamme, tori, muurari, salvumies, kauppias,\nmaanviljelijä, narri, kaikki ovat he ajatelleet puolestamme. Jokainen\nkirja liittää aikansa sanavarastoon jonkun onnistuneen hyvän sanan,\njokainen laki, kauppa, hetken mieltymys omansa, ja kaiken käsittävä\nyleinen nero, joka ei arkaile ja kaihdi olla alkuperäisyydestä\nvelassa kaikkien yhteiselle alkuperäisyydelle, esiytyy myöhemmälle\najalle kuin oman aikansa ruumiillistumisena ja muistiin kirjoittajana.\n\nOlemme kiitollisuuden velassa muinaistutkijoille ja\nShakespeare-seuralle niistä tutkimuksista, joilla he ovat\nselvittäneet englantilaisen draaman kehittymisen pappien kirkoissa\nesittämistä mysterioista ja lopullisen eroittautumisen kirkosta\nsekä täydellistymisen maallisiksi näytelmäkappaleiksi \"Ferrex ja\nPorrex\" ja \"Gurton-mummon neula\" nimisistä kappaleista alkaen aina\nniihin aikoihin asti, jolloin näyttämöitä vallitsevat juuri ne\nkappaleet, joita Shakespeare muodosteli ja muovaili ja jotka hän\nlopulta teki omikseen. Menestyksensä rohkaisemina ja tehtävänsä\nherättämän kasvavan mielenkiinnon kannustamina ovat he nuuskineet\njokaisen kirjahyllyn, aukaisseet jokaisen kirjalaatikon vinnillä\neivätkä sallineet ainoankaan vanhan kellastuneen paperivihon jäädä\npilautumaan homeeseensa ja toukkiinsa, niin kärkkäitä olivat\nhe saamaan tietää, oliko Shakespeare poikanen todella ollut\nsalametsästäjä vai eikö, oliko hän pitänyt huolta hevosista teatterin\nportilla, oliko hän pitänyt koulua, ja miksikä hän testamentissaan\noli määrännyt vaimolleen Anna Hathaway'lle ainoastaan lähinnä parhaan\nsänkynsä.\n\nOn jotakin liikuttavaa siinä hairahtuvassa ajattelemattomuudessa,\njolla aika valitsee henkilönsä ja tapahtumansa, joita kaikki\nkynttilät valaisevat ja joita kohden kaikki katseet ovat käännetyt,\nsiinä huolellisuudessa, millä merkitään kirjoihin jokainen\nvähäpätöisinkin pikkuasia, joka koskee kuningatar Elisabethia tai\nkuningas Jaakkoa, Essexejä, Leicesterejä, Burleigheja, Buckinghameja,\nsamalla kuin se ilman ainoatakaan arvokkaampaa huomautusta sivuuttaa\ntoisen hallitsijasuvun perustajan, hallitsijasuvun, jonka vuoksi\nyksin Tudorin hallitsijasukua joskus on muistettava -- miehen, joka\nhäntä elähyttävän hengen ja innostuksen voiman vuoksi käsittää\nitsessään koko saksilaisen rodun ja jonka ajatuksista maailman\nensimäiset kansat jotkut vuosisadat ovat löytävät henkisen ravintonsa\nja henget ainoan johtonsa. Tavallinen näyttelijä -- ainoakaan ihminen\nei aavistanut, että hän oli ihmiskunnan runoilija; tämä salaisuus\npysyi yhtä syvänä salaisuutena runoilijoille ja hengen miehille\nkuin hovimiehille ja tyhjänpäiväisillekin. Bacon, joka kirjoitti\nkuin tavaraluettelon aikansa henkisistä saavutuksista, ei mainitse\nhänen nimeänsäkään. Ben Jonson, vaikka olemmekin koettaneet antaa\nmitä liioitelluimman merkityksen hänen harvoille tunnustaville ja\nylistäville sanoilleen, ei aavistanutkaan sitä joustavaa kasvavaa\nmainetta, jonka ensi väreilyjä hän itse oli herättämässä. Hän\npiti epäilemättä hänelle antamaansa tunnustusta perin runsaana ja\njalomielisenä ja piti itseään ehdottomasti parempana runoilijana\nheistä kahdesta.\n\nJos on totta, kuten sananlasku sanoo, että ainoastaan äly älyää\nälyn, niin olisi Shakespearen ajan kyllä pitänyt voida ymmärtää\nhäntä. Sir Henry Wotton oli neljä vuotta nuorempi Shakespearea ja\neli kaksikymmentä kolme vuotta hänen jälkeensä, ja tapaa hänet\nkirjevaihdossa tai tuttavuussuhteissa seuraaviin henkilöihin:\nTheodor Beza, Isaac Casaubon, sir Philip Sidney, kreivi Essex,\nlordi Bacon, sir Walter Raleigh, John Milton, sir Henry Vane, Isaac\nWalton, t:ri Donne, Abraham Cowley, Bellarmine, Charles Cotton,\nJohn Pym, John Hales, Kepler, Vieta, Albericus Gentilis, Paolo\nSärpi, Arminius, joista kaikista on todisteita, että hän on ollut\ntekemisissä heidän kanssaan, mainitsematta useita muita, jotka hän\nepäilemättä on tavannut, -- Shakespeare, Spenser, Jonson, Beaumont,\nMassinger, molemmat Herbertit, Marlowe, Chapman ja muut. Sitte\nPerikleen aikojen, jolloin Kreikassa oli esiytynyt sellainen sikermä\nsuuria miehiä, ei ole ollut toista sellaista piiriä, ja kuitenkaan\nei heidän neronsa riittänyt havaitsemaan maailman suurinta neroa.\nRunoilijamme naamari oli läpinäkymätön. Vuorta ei havaitse läheltä.\nVierähti kokonainen vuosisata, ennenkuin sen olemassaoloa alettiin\nepäillä, ja vasta kahden vuosisadan kuluttua hänen kuolemastaan\nalettiin häntä arvostella siten kuin meistä on hänen arvonsa\nmukaista. Ennen meidän aikojamme ei ole ollut mahdollista kirjoittaa\nShakespearen historiaa, sillä hän on saksalaisen kirjallisuuden\nisä: saksalaisten tutustauminen Shakespeareen Lessingin kautta sekä\nWielandin ja Schlegelin käännökset hänen teoksistaan aiheuttivat mitä\nläheisimmästi saksalaisen kirjallisuuden äkillisen esillepuhkeamisen\nja kukoistuksen. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla, jonka\nmietiskelevä henki on jonkinmoinen elävä Hamlet, voi Hamlet-tragedia\ntavata ihailevat lukijansa. Nykyään on Shakespeare lyönyt leimansa\nkirjallisuuteen, filosofiaan ja ajatteluun. Hänen henkensä on\nse näköpiiri, jonka sivu me meidän päivinämme emme näe. Hänen\nsäkeittensä kasvattamina ovat korvamme tottuneet sointuun.\nColeridge ja Goethe ovat ainoat arvostelijat, jotka jonkinmoisella\ntäsmällisyydellä ovat tulkinneet tunteemme ja vakuutuksemme hänestä,\nmutta kaikissa sivistyneissä mielissä elää sanaton arvonanto hänen\nvaltaavaa voimaansa ja ihanuuttaan kohtaan, jotka kuten kristinusko\nmääräävät aikakautemme henkisen laadun.\n\nShakespeare-seura on ulottanut tutkimuksensa joka taholle, tehnyt\ntiettäväksi, mitä tietoja vielä puuttuu, tarjonnut rahapalkkiota\njokaisesta johonkin varmuuteen johtavasta tiedonannosta; ja millä\ntuloksilla? Lukuunottamatta muutamia tärkeitä tietoja englantilaisen\nnäytelmätaiteen historiasta, joihin olen viitannut, on tullut esiin\nainoastaan joku harva seikka koskeva runoilijan varallisuussuhteita\nsekä hänen toimenpiteitään omaisuuteensa nähden. Ilmenee, että hän\nvuosi vuodelta omisti aina suuremman osan Blackfriarsin-teatteria:\nsen vaatevarasto ja muu kalusto olivat hänen omiansa, että hän\nsäästöillään kirjailijana ja osakkeenomistajana osti itselleen\ntilan synnyinkaupungissaan, että hän asui Stratfordin kauneimmassa\nrakennuksessa, että naapurit uskoivat hänen hoidettavakseen asioita\nLontoossa, kuten lainojen nostoja y.m., että hän oli todellinen\nmaanviljelijä. Jokseenkin niihin aikoihin, jolloin hän kirjoitti\nMacbethia, velkoo hän Stratfordin oikeusistuimen edessä Philip\nRogersilta 35 shillingiä 10 penceä viljasta, jonka tämä oli eri\notteissa saanut, ja esiytyy kaikissa suhteissa kelpo isäntänä\nilman mitään eriskummaisuuden ja liioittelun mainetta itsestään.\nHän oli hyvänsävyisä mies, näyttelijä ja teatterinosakas, joka\nei mitenkään silmiinpistävästi eronnut muista näyttelijöistä ja\nteatterinjohtajista. Myönnän nämä tiedot tärkeiksi. Ne korvaavat\ntäydellisesti ne vaivat, joilla ne ovat hankitut.\n\nMutta mitä tiedon sirpaleita hänen elinsuhteisiinsa nähden nämä\ntutkimukset lienevätkin paljastaneet, ne eivät mitenkään voi valaista\nsitä rajatonta luovaa mielikuvitusta, joka on se salattu magneetti,\njoka hänessä vetää meitä puoleensa. Olemme varsin kankeita historian\nkirjoittajia. Me kerromme sukuluettelon, synnyn, synnyinpaikan,\nkoulunkäynnin, koulutovereista, rahojen ansaitsemisesta,\navioliitosta, kirjojen julkaisemisesta, kuuluisuudesta, kuolemasta,\nja kun olemme päässeet lorumme loppuun, ei ilmene mitään suhdetta\nkuvamme ja jumal'syntyisen välillä ja on kuin olisimme umpimähkään\naukaisseet \"Nykyaikaisen Plutarkon\" ja lukeneet siitä jonkun\nelämäkerran: se olisi yhtä hyvin soveltunut runoihin. Kuuluu runouden\nolemukseen puhjeta ihmeen sateenkaarikimaltelevana tyttärenä esiin\nnäkymättömästä ja hälventää läsnäolollaan menneisyys ja kieltää\nhistoria. Malone, Warburton, Dyce ja Collier ovat tuhlanneet\nöljyään. Mainehikkaat teatterit, Covent Garden, Drury Lane, Park\nja Tremont ovat suotta tarjonneet apuaan. Betterton, Garrick,\nKemble, Kean ja Macready omistavat elämänsä tälle nerolle; häntä he\nkruunaavat, kirkastavat, noudattavat, tulkitsevat. Nero ei heitä\ntunne. Esitys alkaa; joku kultainen sana kimmahtaa kuolematonna\nesiin kaikesta tuosta maalatusta joutavuudesta ja täyttää mielemme\nsuloisella levottomuudella kutsuen meitä omille saavuttamattomille\nkotisijoilleen. Muistan kerran käyneeni katsomassa Hamletia erään\nkuuluisan näyttelijän, Englannin näyttämön ylpeyden esittämänä,\nja kaikki mitä silloin kuulin ja kaikki, mitä nyt muistan\nnäyttelijästä, on semmoista, jossa näyttelijällä ei ollut mitään\nosaa, yksinkertaisesti Hamletin kysymyksen aaveelle:\n\n    \"Se mitä tietää,\n    Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar yllä\n    Kuun välkkehessä kummittelet.\"\n\n    [P. Cajanderin suomennos.]\n\nSama mielikuvitus, joka avaroittaa kammion, jossa hän kirjoittaa,\nmaailmaksi ja täyttää sen kaiken arvoisilla ja laatuisilla\nvoimilla ja olennoilla, muuttaa yhtä helposti ynseän todellisuuden\nkuunvälkkeeksi. Nämä hänen taikavoimansa ihmeet tärvelevät meiltä\ntavallisten teatterikeinojen lumon. Mikähän elämäkerta voisi valaista\nseutuja, joihin Kesäyön unelma meidät vie? Uskoikohan Shakespeare\nmillekään notariolle tai pitäjäkirjurille, millekään lukkarille\ntai kylätuomarille Stratfordissa tämän ihanan armaan luoman\nsynnyinsalaisuutta. Ardennien metsät, Scone Castlen hilpeä eloisa\nilma, kuun kalve Portian huvilan yllä, \"avarat rotkot, karut auhdot\",\njoissa Othello oli vankeudessa -- missähän on pikkuserkku tai veljen\npojanpoika, missä semmoinen keräjäasiakirjatukku tai yksityinen\nkirje, että ne olisivat säilyttäneet sanasenkaan näistä ylevistä\nsalaisuuksista? Lyhyesti, näissä näytelmissä kuten kaikessa suuressa\ntaiteessa -- Egyptin ja Indian kyklooppisessa rakennustaiteessa,\nPhidiaan veistotaiteessa, gootilaisissa tuomiokirkoissa, Italian\nmaalaustaiteessa, Espanjan ja Skotlannin kertovissa kansanrunoelmissa\n-- on nero vetänyt tikapuut mukanaan korkeuteen, kun luova sukupolvi\non häipynyt taivaisiin jättääkseen tilaa uudelle polvelle, joka näkee\nteot, mutta turhaan kysyy, kuinka ne ovat syntyneet. --\n\nShakespeare on Shakespearen ainoa elämäkerran kirjoittaja, eikä\nhänkään voi kertoa meille muuten kuin Shakespearelle meissä\nitsessämme eli siis meidän vastaanottavimpina, myötätuntoisimpina\nhetkinämme. Hän ei voi astua alas kolmijalaltaan ja kertoa meille\nkaskuja runollisen haltioittumisensa hetkistä. Lukekaahan noita\nvanhoja asiakirjoja, joita Dycen ja Collierin uutteruus on esittänyt,\nselvittänyt ja vertaillut toisiinsa, ja lukekaa senjälkeen joku\nnoita ilmaheijeisiä ajatuksia -- taivaitten purjehtijoita -- jotka\nnäyttävät pudonneen taivaasta ja jotka, ei kokemuksemme, vaan\nihminen povessamme omistaa kuin kohtalon Sanelmina -- ja sanokaahan,\nvastaavatko ne toisiaan, selittävätkö edelliset mitenkään jälkimäisiä\ntai kummatko valaisevat historiallisemmin häntä ihmisenä.\n\nSiispä, vaikka ulkoiset elämäkerralliset tietomme ovat niin\nniukat, on meillä, jos meillä on elämäkerran kirjoittajana\nAubrey'n ja Rowe'n sijasta Shakespeare, todelliset, oleelliset\ntiedot hänestä, semmoiset, jotka kuvaavat hänen luonnettaan ja\nkohtaloaan, semmoiset, jotka meidän olisi tärkeintä tuntea,\njos voisimme kohdata hänet elämässä ja joutua tekemisiin hänen\nkanssaan. Meillä on kirjoitettuina muistoon hänen vakaumuksensa\nniistä kysymyksistä, jotka kolkuttavat vastausta jokaisesta\nsydämestä -- hänen käsityksensä elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta,\nrikkaudesta ja köyhyydestä, elämän arvoista ja keinoista, joilla\nvoimme ne saavuttaa, ihmisluonteista ja niistä salaisista tai\nilmeisistä vaikutuksista, jotka johtavat heidän kohtalojaan, noista\nsalaperäisistä, ylimahtisista voimista, joita tietomme ei voi\nkäsittää, mutta jotka kuitenkin kutovat ilkeyttään tai lahjojaan\nkirkkaimpiin hetkiimme. Kukahan on lukenut hänen sonettinsa\nhavaitsematta, että runoilija niissä naamarien suojissa, jotka\nymmärtävälle lukijalle eivät ole mitään naamareita, on ilmaissut\noppinsa ystävyydestä ja rakkaudesta: tunnelmien hämmennyksen\nherkimmässä ja samalla älykkäimmässä ihmismielessä? Mitä oman\nhenkensä sisimpiä piirteitä onkaan hän kätkenyt näytelmiinsä?\nHänen loistavista todellisen miehen ja kuninkaan kuvauksistaan\nvoi havaita, mitkä muodot ja hienoudet häntä miellyttävät: hänen\nmieltymyksensä laajaan ystäväpiiriin, hänen taipumuksensa runsaaseen\nvierasvaraisuuteen ja iloisen ystävälliseen anteliaisuuteen. Puhukoot\nTimon, Warwick, kauppias Antonio hänen laajasydämisyydestään.\nKaukana siitä, että Shakespeare olisi vähimmän tunnettu, päinvastoin\non hän ainoa henkilö koko uudemmassa historiassa, jonka tunnemme.\nMitähän kohtaa siveyden, tapojen, talouden, filosofian, uskonnon,\naistikkuuden, elämänviisauden alalla ei hän olisi selvittänyt.\nMistähän salaisuudesta hän ei olisi ilmaissut tietoaan? Mitähän\nvirkaa, tointa tai toiminta-alaa hän ei olisi kosketellut? Millehän\nkuninkaalle hän ei olisi opettanut ryhtiä kuten Talma Napoleonille?\nKuka neito ei olisi havainnut häntä hienommaksi omaa hentouttaan?\nMikä rakastaja ei tuntisi rakkauttaan kylmäksi hänen rakkautensa\nrinnalla? Mikä viisas ei tyhjäksi viisauttaan? Kenelle hienolle\nmaailmanmiehelle hän ei olisi todistanut hänen kömpelyyttään?\n\nEräät kyvykkäät ja terävät arvostelijat eivät pidä mitään arvostelua\nShakespearesta pätevänä, ell'ei se puhtaasti rajoitu hänen arvoonsa\ndramaattisena kirjailijana, ja pitävät he vääränä punnita häntä\nrunoilijana ja ajattelijana. Minä asetan hänen dramaattiset ansionsa\nyhtä korkealle kuin nämä arvostelijatkin, mutta pidän ne kuitenkin\ntoisarvoisina. Hän oli täysi, tulvillaan oleva ihminen, jolla oli\npaljon sanottavaa, aivot, jotka olivat pakahtumallaan ajatuksia ja\nkuvia, jotka etsien ilmaa tapasivat draaman lähimpänä tiehykkeenään.\nJos hän olisi ollut vähäisempi, olisi meidän ihailtava sitä, kuinka\nhyvin hän täytti paikkansa ja mikä erinomainen näytelmäkirjailija\nhän oli -- ja semmoisena on hän maailman suurin. Mutta ilmeneepä,\nettä se, mitä hänellä on sanottavanaan, on niin painokasta, että se\nkääntää huomion jonkun verran hänen sanontakeinoistaan, että hän\non kuin pyhimys, jonka elämäkerta on käännetty kaikille kielille,\nesitetty runomuodossa ja suorasanaisesti lauluissa ja kuvissa ja\ntypistetty sananlaskuiksi, niin että sattuma, joka antoi pyhimyksen\najatuksille puhelun tai rukouksen tai lakikirjan muodon, muuttuu\nepätähdelliseksi verrattuna sen yleispätevyyteen. Sama on asianlaita\nviisaan Shakespearen ja hänen elämänkirjansa kanssa. Hän kirjoitti\nsävelmät koko nykyaikaiselle soittotaiteellemme, nykyaikaisen\nelämämme ja nykyaikaiset tapamme hän kirjoitti runoiksi, hän kuvasi\nenglantilaisen ja europalaisen ihmisen, amerikalaisen isän, hän\npiirsi ihmiset ja kuvasi päivät ja mitä niitten kuluessa tehtiin,\nhän luki miesten ja naisten sydämet, niiden vilpittömyyden, niiden\nvilpillisyyden, niiden heikkoudet, niiden heikkoudensynnit ja ne\nvälivaiheet, joissa hyveet ja paheet liukuvat vastakohtiinsa, hän\nvoi eroittaa äidin osan isän osasta lapsen kasvoissa tai piirtää\nhienot vivahderajat ihmisen vapauden ja kohtalon välille, hän\ntunsi ne ehkäisevät pidättävät lait, jotka muodostavat luonnon\njärjestysvallan, hänen silmiinsä kuvasti ihmiskohtalon sulous ja\nkammo yhtä todesti, mutta yhtä lievittyneenäkin kuin kuvastaa silmään\nedessä lepäävä maisema. Ja tämän elämänviisauden painokkuuden\nrinnalla hälvenee huomiosta muodon merkitys, olkoon se sitte draamaa\nvai eeposta. Ken kiinnittää huomionsa siihen, tekee kuin se, joka\nalkaisi tutkia paperia, jolle kuninkaan julistus on kirjoitettu.\n\nShakespeare on yhtä kaukana suurien kirjailijain piiristä, kuin\nhän on kaukana tavallisista ihmisistä. Hän on käsittämättömän\nviisas, muut käsitettävän. Oikea lukija voi jollakin tavoin\nikäänkuin tunkeutua Platon aivoihin ja ajatella sieltäkäsin,\nmutta ei Shakespearen. Jäämme aina oven ulkopuolelle. Esitys- ja\nluomisvoimaltaan on Shakespeare verraton. Kukaan ei voi kuvitella\nsitä paremmaksi. Hän saavutti sen äärimmän hengenhienouden, joka\nsuinkin on mahdollista säilyttämällä yksilöllisen itsenäisyyden --\nhän on terävänhienoin kirjailija ja on melkeinpä kohoamaisillaan\nulkopuolelle taiteen ja kirjailemisen rajoja. Tämän elämänviisauden\ntasalla ovat hänen mielikuvituksensa ja lyyrillinen voimansa. Hän\npuki kappaleittensa henkilöt muotoon ja tunteilla, kuin olisivat ne\nihmisiä, jotka olivat eläneet hänen kattonsa alla, ja harvat todella\neläneet ihmiset ovat jättäneet jälkeensä niin selviä luonnekuvia\nkuin nämä mielikuvitelmat. Ja he puhuivat kieltä, joka oli yhtä\nsuloista kuin se oli asianmukaista. Ja kuitenkaan eivät hänen\nlahjansa koskaan viekotelleet häntä loistamaan yksin niillä, eikä hän\nhelähytellyt ainoastaan yhtä kieltä. Aina läsnäoleva ja vaikuttava\nihmisyys rinnastaa sopusuhtaisiksi kaikki hänen voimansa. Kertokoon\njoku kyvykäs mies jonkun kertomuksen, ja hänen erikoisuutensa\nesiytyy kohta. Hänellä ovat varmat havaintonsa, mielipiteensä ja\npuheenaineensa, jotka tilapäisesti ovat vallanneet hänet ja joita hän\nhalulla esittää. Hän kuvaa yhtä asiaa toisen kustannuksella ottaen\nhuomioon ei sitä, mikä on asianmukaista, vaan sen, mikä soveltuu\nhänelle itselleen ja hänen esitysvoimilleen. Mutta Shakespearella\nei ole mitään erikoisuuksia, ei mitään kiusallisia mieliaineita,\nvaan esittää hän kaiken täsmällisesti ja asiaankuuluvasti, ei mitään\noikkuja ja eriskummaisuuksia, hän ei ole mikään yksinomainen lehmien\nkuvaaja tai lintujen piirtäjä, hänellä ei ole mitään erikoisalaa tai\nsovinnaista tekotapaa, hänessä ei ole mitään esiytyvää itsekkyyttä:\nylevän kertoo hän ylevästi, vähäpätöisen arvonsa mukaisesti. Hän on\nviisas ilman liioittelua ja pokkuroimista, hän on voimakas, kuten\nluonto on voimakas, joka kohottaa maat vuorenharjanteiksi ilman\nponnistusta ja saman lain voimalla, jolla se kohottaa kuplan ilmaan,\ntehden kummankin yhtä mielellään. Tästä johtuu, että hänen voimansa\novat yhtä suuret niin ilveilyssä kuin murhenäytelmässäkin, niin\nkertovassa esityksessä kuin rakkauslauluissakin: runollinen voima\nniin ehtymätön, että jokainen lukija epäilee, voivatko toiset lukijat\nsitä täydellisesti käsittää.\n\nTämä ilmaisuvoima tai voima siirtää olemisen sisin totuus soinnuksi\nja runoksi tekee hänestä runoilijan perikuvan ja on antanut\nuuden tehtävän ajattelun ratkaistavaksi. Tämän vuoksi kuuluu hän\nluonnonhistoriaan ikäänkuin maapallomme päätuotteena, joka ennustaa\nuusia aikoja ja uutta kehitystä. Asiat kuvastuivat hänen runoudessaan\nilman vammaa tai tahraa; hän voi piirtää hienon tarkkuudella\nja suuren liioittelematta, traagillisen ja koomillisen yhtä\ntasapuolisesti ilman mitään pingoittelua tai yksipuolista suosimista.\nHän ulotutti voimakkaan kuvauskykynsä vähimpään pikkuseikkaan asti,\nhiuskarvalleen, hän piirtää silmäripset ja kuoppasen poskella yhtä\ntarkasti ja varmasti kuin hän piirtää vuoren, ja kuitenkin kestävät\nnämä kuten luonnon luomat vahvimmankin mikroskoopin tarkastuksen.\n\nLyhyesti, hän on pääesimerkki todistamaan, että enempi tai vähempi\ntuotteliaisuus, useammat tai harvemmat taulut eivät merkitse mitään.\nHänellä oli kuvauksen voima. Daguerre havaitsi, kuinka voi syövyttää\nyhden kukkasen kuvan jodilevylle, ja senjälkeen voi niitä helposti\nsyövyttää miljoonia. Esineitä ja aiheita on aina, mutta koskaan ei\nole ollut niiden täyspitoista kuvausta. Tässä on nyt lopultakin\ntäydellinen kuvausvoima, ja nyt astukoon maailma kuvattavaksi. Ei voi\nantaa mitään ohjetta, kuinka joku Shakespeare on tehtävä, mutta on\nnäytetty toteen, että on mahdollista muuttaa elämä runoksi.\n\nHänen lyyrillinen voimansa asuu teoksen yleishengessä. Sonetit,\nvaikkapa niiden erinomaisuus häipyy draamojen loisteen rinnalla, ovat\nyhtä saavuttamattomia kuin nekin, eikä se riipu yksityisten säkeitten\nansiosta, vaan on se kappaleen kokonaisansio, ja näiden runollisten\nluomien äänensävy on kuin jonkun erinomaisen henkilön puheensointu,\nja on nykyään yhtä mahdotonta luoda uudestaan yhtään säettä kuin koko\nrunoa.\n\nVaikkapa kappaleiden puheilla ja yksityisillä säkeillä on kauneus,\njoka viekottelee korvan viivähtämään niiden sulosoinnussa, niin\ntulvehtii kuitenkin jokainen lause niin kukkurallaan ajatusta ja\non niin kiinteästi liitetty edellisiinsä ja seuraaviinsa, että\nloogillisinkin mieli on tyydytetty. Hänen keinonsa ovat yhtä\nihmeteltäviä kuin hänen tarkoitusperänäkin; jokainen sivuseikkakin,\njonka hän keksii yhdistääkseen toisiinsa jotkut sovittamattomat\nvastakkaisuudet, muodostuu hänellä runoksi. Hän ei ole pakoitettu\nastumaan alas ratsailta ja käymään sentähden että hänen hevosensa\nolisivat pillastuneet ja pyrkisivät toisaanne; hän pysyy kyllä\nsatulassa.\n\nHerkin runous on alkuaan kokemusta, mutta ajatus on kehittynyt ja\nvaihtanut muotoa siitä kuin se oli kokemus. Sivistynyt ihminen\nsaavuttaa useinkin jonkinmoisen taitavuuden runojen sepittämisessä;\nmutta helposti lukee heidän runoistaan heidän oman yksityisen\nelämäkertansa: joku, joka on perehtynyt yksityiskohtiin, voi nimittää\njokaisen nimeltä: tämä tässä on Antti ja tuo Raakel. Ajatus pysyy\ntäten epärunollisena. Se on siivellinen toukka, mutta ei vielä mikään\nperhonen. Runoilijan mielessä taas on tapahtuma kokonaan sulautunut\nuuteen ajatusmaailmaan ja kadottanut kaiken tilapäisyytensä.\nTällaista hengen runsautta tapaa Shakespearella aina. Hänen\nkuvauksensa totuuden ja kiinteän yhtenäisyyden vuoksi sanoisimme,\nettä hän ammentaa sanottavansa omasta sydämestään. Ja kuitenkaan ei\nsiinä ole itsekkäisyyden jälkeäkään.\n\nEräs vielä kuninkaallisempi piirre on runoilijalle ominainen.\nTarkoitan hänen kirkasta ilomieltään, jota ilman ei kukaan voi olla\nrunoilija -- onhan kauneus hänen tarkoitusperänsä. Hän rakastaa\nhyvettä, ei velvollisuutena, vaan siksi, että se on ihana: hän\nriemuitsee maailmasta, miehestä, naisesta sen armaan valon vuoksi,\njoka sädehtii niistä. Hän vuodattaa maailmaan kauneutta, ilon ja\nhilpeyden kirkkautta. Epikuros kertoo, että runoudella on semmoinen\nsulo ja viehätys, että rakastaja voisi luopua rakkaimmastaan\npäästäkseen nauttimaan siitä. Ja todelliset runoilijat ovat tunnetut\ntyynestä, kirkkaaniloisesta mielenlaadustaan. Homeros lepää\nauringonpaisteessa, Chaucer on iloinen ja rohkea, ja Saadi sanoo:\n\"On huhuttu, että minä tekisin parannusta ja katuisin, mutta mitä\non minulla tekemistä parannuksen ja katumisen kanssa?\" Yhtä ylevän\nkirkas ja iloinen -- tai vielä paljoa kirkkaampi ja ilomielisempi\non Shakespearen hengen sävy. Hänen nimensä herättää riemun ja\nvapahduksen tunteen ihmisrinnassa. Jos hän ilmestyisi johon seuraan,\nken ei liittyisi hänen saattueeseensa? Hän ei kosketa mihinkään, joka\nei saisi terveyden voimaa ja verevyyttä hänen juhlivan loistokkaassa\nesityksessään.\n\nJa nyt, mikä on ihmisen lopputili tämän laulajansa ja hyväntekijänsä\nkanssa, jos yksinäisyydessä sulkien korvamme hänen maineensa\nhumulta koetamme punnita hänen merkitystään meille? Yksinäisyydellä\non ankarat opetuksensa, se voi opettaa meitä olemaan ilman\nniinhyvin sankareita kuin runoilijoita, se asettaa Shakespearenkin\nvaakalaudalle ja havaitsee hänessäkin ihmisyyden puolinaisuutta ja\nepätäydellisyyttä.\n\nShakespeare, Homeros, Dante, Chaucer näkivät sen ylevän loiston ja\nsisällisen merkityksen, joka leikkii ja värehtii näkyvän elämän yllä;\nhe tunsivat, että omenapuulla oli muu syvempi tarkoitus kuin kantaa\nomenoita, viljalla muu tarkoitus kuin jauhetuksi tuleminen ja että\nmaapallo ei ollut olemassa ainoastaan ollakseen kynnettävänämme ja\ntienämme, että kaikki nämä kantoivat toista, hienompaa ja ihanampaa\nsatoa ihmishengelle: olivat ihmishengen ajatusten vertauskuvia\nja luonnonhistorian alalla kuin jonakin ihmishengen sanattomana\nselityksenä ja vastineena. Shakespeare käytti niitä väreinä ja\nmuodosti kuvansa niistä. Hän tyytyi niiden kauneuteen eikä koskaan\nastunut sitä askelta, joka tuntui välttämättömältä semmoiselle\nnerolle kuin hän: hän ei pyrkinyt näkemään ja tutkimaan sitä\nvoimaa ja merkitystä, joka on kätkettynä näihin vertauskuviin,\nselvittämään mitä ne itse itsessään sanovat? Hän käytti niitä\nalkuvoimia, jotka odottivat hänen herätystään, ihmisten huvitukseksi.\nHän oli ihmiskunnan huvitusmestari. On aivan kuin olisi joku\ntieteen majesteetillisen voiman avulla saanut taivaankappaleet\nvallittavikseen ja nyt vetänyt ne radoiltaan loistamaan jossakin\nsunnuntai-iltaisessa ilotulituksessa ja kuuluttaisi nyt kaikissa\nkaupungeissa: \"Todellakin erinomainen ilotulitus tänä iltana!\"\nEivätkö luonnon voimat ja niiden tajuaminen ole sen arvokkaammat\nkuin katuserenadi tai sikarin savu? Muistuu mieleen torventorahdus\nKoraanista: \"Taivaat ja maa ja mitä niiden välillä on -- luuletteko\nte, että olemme luoneet ne leikillä?\" Kun kysytään ainoastaan kykyä\nja hengenvoimaa, ei ihmismaailmassa ole toista hänen vertaistansa.\nMutta kun on kysymys elämästä, elämän aineksista ja apukeinoista,\nmiten hyödyttää hän minua silloin? Mitä merkitsee elämä? Onko se\nainoastaan jokin \"Laskiaistiistai\" tai \"Kesäyön unelma\" tai \"Talvinen\ntarina\"? Mitä merkitsee kuva enemmän tai vähemmän? Tulee mieleen\nShakespeare-seuran egyptiläinen tuomio, että hän oli rattoisa\nnäyttelijä ja teatterinjohtaja. En saa mielessäni tätä asiaa\nsopusointuun hänen runoutensa kanssa. Muut ihmeteltävät miehet ovat\neläneet elämänsä jonkinmoisessa sopusoinnussa ajatustensa kanssa,\nmutta tämä taas ilmeisimmässä ristiriidassa. Jos hän olisi ollut\nvähäisempi, jos hän olisi saavuttanut ainoastaan tavallisen suuren\nkirjailijan suuruuden, jonkun Baconin, Miltonin, Tasson, Cervantesin,\nolisimme jättäneet tämän asian ihmiskohtalojen hämärään, mutta että\nhän, tämä ihmisten ihminen, joka antoi tiedollemme ihmishengestä\nuudet laajemmat ainekset kuin koskaan ennen ja joka vei ihmiskunnan\nlippua muutaman kivenheiton eteenpäin kaaokseen -- että hän ei\nollut viisas omassa elämässään -- se on merkittävä ihmiskunnan\naikakirjoihin, että suurin runoilijoistamme on elänyt, maineettoman\nja jokapäiväisen elämän ja käyttänyt neronvoimaansa yleisön\najanvietteeksi.\n\nHyvä -- toisetkin ihmiset, pappi ja profeetta, israelilainen,\nsaksalainen ja ruotsalainen ovat nähneet samaa kuin hänkin: hekin\novat nähneet elämän lävitse mitä se sisälsi. Ja millä tuloksella?\nKauneus hupeni kuin tuhka tuuleen, he näkivät ehdottoman käskyn,\nsuvaitsemattoman, vuorenkorkean velvollisuuden, pakko ja kolkkous\nlaskeutui heidän ylleen kuin vuorten painona, ja elämä riisuutui\naaveellisen kaameaksi, ilottomaksi toivioretkeläisen katumusmatkaksi,\nkoettelemukseksi, jota joka taholta saartivat tuskalliset tarinat\nAdamin lankeamisesta ja kirouksesta takanamme, tuomiopäivästä,\nkiirastulesta ja piinanpaikasta edessämme; ja näkijän samoinkuin\nkuulijan sydän heissä lannistui.\n\nTäytyy tunnustaa, että nämä ovat puol'ihmisten puol'näkemyksiä.\nMaailma odottaa yhä vielä runoilijapappiaan, sovittajaa, joka ei ole\nilveilevä näyttelijä Shakespearen kanssa eikä hapuileva haudoissa\nmustamieli Swedenborgin kanssa, vaan joka on näkevä, puhuva, toimiva\naina yhtä ehtymättömällä hengenvoimalla. Sillä tieto on kohottava\nauringonloistonkin kirkkaammaksi; oikea on ihanampi kuin mikään\nyksityinen tunneliikutus, ja rakkaus voi sointua yhteen kaiken\nkäsittävän viisauden kanssa.\n\n\n\n\nVI.\n\nNapoleon, käytännön mies.\n\n\nYhdeksännentoista vuosisadan etevimpien henkilöiden seassa on\nBonaparte ehdottomasti tunnetuin ja valtaavin, ja perustuu hänen\nvalta-asemansa siihen uskollisuuteen, jolla hän ilmaisee ja\nedustaa sitä ajatus- ja hengensuuntaa ja niitä pyrintöperiä, jotka\nvallitsevat aikamme käytännöllisissä ja sivistyneissä piireissä.\nSwedenborgin opin mukaan on jokainen elin muodostunut sen kanssa\nyhdenlaatuisista pikkuelimistä, eli kuten toisinaan sanotaan,\njokainen kokonaisuus on muodostunut kaltaisistaan eli että\nkeuhkot ovat muodostuneet lukemattomista pikkukeuhkoista, maksa\nlukemattomista pikkumaksoista, munuaiset pikkumunuaisista j.n.e.\nJos havaitaan, että joku voi tempaista mukaansa joukkojen voiman ja\ninnostuksen, jos Napoleon on Ranska, jos Napoleon on Europa, niin\ntapahtuu se tämän yhdenmukaisuuslain mukaan siksi, että kansa, jota\nhän vallitsee, on muodostunut pienois-Napoleoneista.\n\nMeidän yhteiskunnassamme on vallitsemassa kestävä vastakohtaisuus\nvanhoillisen ja kansanvaltaisen luokan välillä; niiden välillä, jotka\njo ovat koonneet satonsa aittaan, ja nuorten ja köyhien välillä,\njoiden vielä on koottava; kuolleen työn etujen välillä -- se on\ntyön, jonka ovat tehneet jo kauan sitte haudassa levänneet kädet ja\njoka työ nyt on kätkettynä joutilaitten kapitalistien omistamiin\npääomiin, maaomaisuuksiin tai rakennuksiin, ja toisaalta elävän työn\netujen välillä, työn, joka pyrkii itse omistamaan maan, rakennukset\nja pääomat. Edellinen luokka on pelokas, itsekäs, ahdasmielinen,\nuudistuksia vihaava ja menettää se alinomaa kuoleman kautta\njäseniään. Jälkimäinen luokka on myöskin itsekäs, anastushaluinen,\nrohkea, itseensä luottava, lukumäärältään aina edellistä valtaavampi\nja lisäytyy se joka hetki uusien syntymäin kautta. Se haluaa pitää\nkaikki tiet avoinna kaikkien kilpailulle ja yhä lisätä teiden lukua\n-- liikemiesluokka Amerikassa, Englannissa, Ranskassa ja koko\nEuropassa: teollisuuden ja kyvykkyyden miehet. Napoleon on heidän\nedustajansa. Toimekkaat, kunnolliset, kyvykkäät miehet kautta koko\nkeskiluokan ovat kaikkialla vaistollaan tunteneet Napoleonissa\nruumiillistuneen demokraatin. Hänellä oli heidän hyveensä ja heidän\npaheensa ja ennen kaikkea heidän henkensä ja pyrintöperänsä. Tämä\npyrintöperä on aineellinen, tavoittelee aistillista menestystä, ja\nkäyttää se rikkaimpia ja moninaisimpia keinoja saavuttaakseen tämän\npäämäärän; mekaanisiin voimiin perehtyneenä on se korkeimmassa\nmäärässä älyperäinen, laajasti ja seikkaperäisesti oppinut\nja taidokas, mutta se alistaa kaikki järjen- ja hengenvoimat\napukeinoiksi aineellisen menestyksen saavuttamisessa. Rikkaaksi\ntuleminen on päämäärä. \"Jumala on luvannut\", sanoo Koraani,\n\"jokaiselle kansalle profeetan sen omalla kielellä.\" Pariisi, Lontoo\nja New York, liike, raha ja aineellinen mahti olivat myöskin saavat\nprofeettansa, ja Bonaparte katsottiin soveliaaksi ja lähetettiin.\n\nKaikki ne miljoonat lukijat, jotka lukevat kaskuja, muistelmia,\nelämäkertoja Napoleonista, riemuitsevat niistä, koska he niissä\ntutkivat omaa historiaansa. Napoleon on läpeensä nykyaikainen\nilmiö, ja onnensa kukkulalla vallitsee hänessä ihan sama henki kuin\nnykyaikaisessa sanomalehdistössä. Hän ei ole mikään pyhimys -- tai\nkäyttääksemme hänen omia sanojaan, \"mikään kapusiinimunkki\" -- hän\nei ole mikään sankari sanan ylevässä merkityksessä. Jokapäiväinen\nihminen näkee hänessä samat ominaisuudet ja voimat kuin muissakin\njokapäiväisissä ihmisissä. Hän näkee hänessä ihmisen, itsensä\nkaltaisen, synnyltään tavallisen kansalaisen, joka varsin tajuttavien\nansioiden vuoksi saavutti semmoisen valta-aseman, että hän voi\nnoudattaa kaikkia niitä mielitekoja, jotka elävät tavallisessa\nihmisessä, mutta jotka tämä on pakoitettu salaamaan ja kieltämään:\nhyvää seuraa, hyviä kirjoja, nopea matkustus, pukuja, komeita\naterioita, lukematon palvelijakunta, mieskohtaista vaikutusvoimaa,\ntilaisuus esiytyä ympäristönsä hyväntekijänä, maalauksien,\nkuvapatsaitten, soitannon, palatsien tarjoomat hienostuneet\nnautinnot, julkiset kunnianosoitukset -- tarkalleen sitä, mikä\nilahuttaa yhdeksännentoista vuosisadan ihmisen sydäntä -- kaikkea\nsitä oli tällä valtaavalla miehellä yllin ja kyllin.\n\nOn luonnollista, että mies, joka niin kokonaan kuin Napoleon mukausi\njoukkojen ja ympäristönsä yleisen hengen mukaan, ei ainoastaan\nedusta, vaan suorastaanpa ottaa yksinoikeudekseen ja anastaa\ntoisten hengenominaisuudet. Täten lainasi ja omisti Mirabeau\njokaisen onnistuneen ajatuksen ja sanan, joka lausuttiin Ranskassa.\nDumont kertoo, että hän istui Kansalliskonventin lehterillä ja\nkuunteli erästä Mirabeaun puhetta. Dumontin mieleen juolahti\nsopiva loppulause puheeseen, ja hän kirjoitti sen välittömästi\nlyijykynällä muistoon ja näytti sen lordi Elginille, joka istui\nhänen seurassaan. Tämä kiitti sitä ja Dumont näytti sen illalla\nMirabeaulle. Mirabeau luki sen, selitti sen mainioksi ja ilmoitti,\nettä hän sommittelee sen puheeseensa huomispäivän istunnossa. \"Se\non mahdotonta\", sanoi Dumont, \"koska, ikävä kyllä, olen näyttänyt\nsen lordi Elginille.\" \"Vaikka olisittekin näyttänyt sen lordi\nElginille ja vielä viidellekymmenelle muulle henkilölle lisäksi,\nniin pidän sen kuitenkin huomenna\", ja hän pitikin sen todella\nseuraavan päivän istunnossa, ja vaikutti se varsin tehokkaasti.\nMirabeau tunsi nimittäin valtaavassa persoonallisuudessaan, että\najatukset ja henki, jotka hänen läsnäolonsa herätti, olivat yhtä\npaljon hänen omiansa, kuin jos hän olisi itse lausunut ne julki, ja\nettä hän omistamalla ne omikseen antoi niille kantavuuden. Paljon\nehdottomampi ja keskittävämpi vielä oli vaikutukseltaan Mirabeaun\nkansansuosion perijä, joka peri vielä paljon muutakin kuin hänen\nvalta-asemansa Ranskassa. Itse asiassa lakkaa Napoleonin laatuinen\nmies puhumasta ja ajattelemasta yksityisenä ihmisenä. Hän on niin\nlaajassa määrässä vastaanottava, ja on hänen asemansa semmoinen,\nettä hän tulee kuin kaiken aikansa ja maansa neron, älyn ja voiman\ntoimistoksi. Hän voittaa taistelut, hän säätää lakikirjat, hän määrää\npainot ja mitat, hän tasoittaa Alpit, hän rakentaa tiet. Kaikki\netevät insinöörit, oppineet, tilastotieteilijät ammentavat tietonsa\nhänelle, samaten kaikki terävät päät joka alalla: hän omaksuu parhaat\ntoimenpiteet ja leimaa ne omikseen eikä yksin niitä, vaan vieläpä\njokaisen onnistuneen ja merkittävän lausunnon ja ilmiönkin. Jokainen\nNapoleonin lausuma sana ja jokainen hänen kirjoittamansa rivi\nansaitsee lukemista, sillä se edustaa Ranskan ajatusta.\n\nBonaparte oli tavallisen ihmisen epäjumala, sillä hänellä oli\nrajattomimmassa määrässä tavallisen ihmisen ominaisuudet ja\nhengenlahjat. On oma tyydytyksensä sillä, että pääsee valtiotaidon\nalimmille asteille, sillä siellä saamme heittää yli laidan kaiken\nteeskentelyn ja ulkokultaisuuden. Bonaparte kamppaili kuten koko se\nsuuri luokka, jota hän edustaa, saavuttaakseen valtaa ja rikkautta --\nmutta hän erikoisesti kamppaili kokonaan keinoista välittämättä. Hän\nsysäsi syrjään kaikki ne tunteet, jotka hämmentävät ja häiritsevät\nihmistä näissä pyrinnöissä. Tunteilemisen jätti hän naisten ja lasten\nasiaksi. Fontanes tulkitsi 1804 Napoleonin omaa ajatusta, kun hän\nsenaatista puhuessaan lausui: \"Sire, pyrkimys täydellisyyteen on\npahin sairaus, mikä koskaan on vaivannut ihmishenkeä.\" Vapauden ja\nedistyksen puolustajat ovat hänelle \"ideologeja\" -- jolla sanalla\nhänen suussaan on varsin halventava merkitys; \"Necker on ideologi\",\n\"Lafayette on ideologi.\"\n\nEräs italialainen, liiaksikin tunnettu sananlasku sanoo: \"Jos\ntahdot menestyä, älä ole liika hyvä.\" On eduksi asianomaiselle,\njos hän visseissä rajoissa on vapautunut säälin, kiitollisuuden ja\njalomielisyyden tunteista, koska silloin se, mikä meille ennen oli\nylipääsemättömänä esteenä ja yhä vieläkin on sitä toisille, muuttuu\nsopivaksi aseeksi tarkoitusperillemme aivan kuin joki, joka oli\nvaikeana esteenä, talvella muuttuu liukuisimmaksi tieksi.\n\nNapoleon luopui kerta kaikkiaan tunteista ja tunnesuhteista ja tahtoi\nturvautua ainoastaan käsiinsä ja päähänsä. Hänen ilmakehässään ei ole\nmitään ihmettä ja taikaa. Hän on työntekijä, joka käsittelee vaskea,\nrautaa, puuta, maata, teitä, rakennuksia, rahoja, sotajoukkojapa\non kaikessa johdonmukaisin, kestävin ja viisain työmestari. Hän ei\nikinä väsähdä tai ammenna tietojaan kirjoista, vaan työskentelee hän\nluonnonvoimien täsmällisyydellä. Hän ei ole menettänyt synnynnäistä\ntosiasiain vaistoaan. Semmoiselle ihmiselle antavat ihmiset\ntietä kuin luonnolle. Tosinhan löytyy ihmisiä yllin ja kyllin,\njotka ovat upottauneet aineellisiin asioihin, maatyöntekijöitä,\nseppiä, merimiehiä ja yleensä kaikki koneellisen työn tekijät,\nja tiedämme, kuinka todellisilta ja oleellisilta semmoiset\ntuntuvat tiedemiesten ja oppineiden rinnalla; mutta näiltä puuttuu\ntavallisesti järjestämiskyky, ja ovat he kuin käsiä ilman päätä.\nMutta Bonaparte liitti tähän maaperäiseen ja eläimelliseen voimaan\nälyämis- ja yleistämiskyvyn, niin että ihmiset näkivät hänessä\nyhdistyneinä luonnon ja hengen voiman, ikäänkuin olisivat meri ja maa\nruumiillistuneet ja alkaneet laskea. Senpävuoksi onkin, kuin olisivat\nmeri ja maa edellyttäneet häntä. Hän esiytyi omainsa keskellä, ja he\nomaksuivat hänet. Tuo laskeva työntekijä tuntee, mitä hän käsittelee\nja mikä on oleva tulos. Hän tunsi kullan ja raudan, pyöräin ja\nlaivojen, sotajoukkojen ja valtiomiesten ominaisuudet ja vaati, että\nkaikki työskentelisivät laatunsa mukaan.\n\nSotataito oli se leikki, jossa hän osoitti ja käytti laskutaitoaan.\nSen salaisuus oli hänen mukaansa siinä, että oli aina käytettävänä\nenemmän voimia kuin vihollisella sillä kohdalla, jolla itse tekee\nhyökkäyksen tai jolla vihollinen sen tekee, ja koko kykynsä kohdistaa\nhän loputtomiin liikenteisiin ja rintamasiirtoihin marssiakseen\naina vihollista vastaan kulmarintamassa ja tuhotakseen hänen\nvoimansa kohta kohdalta. On ilmeistä, että pienikin voima käytettynä\ntaidolla ja ripeästi siten, että on aina kaksi yhtä vastaan\ntaistelurintamassa, voi olla ylivoimainen paljoa suuremmallekin\njoukolle.\n\nAika, hänen luonteenlaatunsa ja aikaisemmat olosuhteensa yhdistyivät\nkehittääkseen esiin tämän demokraatin perikuvan. Hänellä oli\nluokkansa hyveet ja edellytykset niiden tehokkaiksi tekemiseen.\nTerve äly, joka samalla kuin se näkee jonkun pyrintöperän myöskin jo\nnäkee keinot sen saavuttamiseksi, ilo näiden keinojen käyttämisestä\nja näiden keinojen valinta, yksinkertaistuttaminen ja yhdistäminen\ntoinen toisensa tehostuttamiseksi, hänen toimintansa suora ja\npäättävä suuntauminen päämaalia kohden, se viisaus, jolla hän näkee\nkaiken, ja se tarmo, jolla hän tekee kaiken, tekevät hänestä sen\npuolueen luontaisen pään ja elimen, jota minä sen laajuuden vuoksi\nnimittäisin yleensä _nykyaikaisuus_puolueeksi.\n\nKaikessa menestyksessä on luonnolla verrattomasti suurin osansa ja\nniinpä tässäkin. Semmoista miestä tarvittiin, ja semmoinen mies\nsyntyi, mies kuin kiveä ja rautaa, joka voi istua hevosen selässä\nkuusitoista seitsemäntoista tuntia yhtäpäätä tai olla useammat\npäivät ilman lepoa ja ravintoa, paitsi mitä hän ikäänkuin varkain\nennätti; ahmaista itselleen, mies, joka heittäysi tekoihinsa tiikerin\näkillisyydellä ja voimalla, jota eivät estäneet ja häirinneet mitkään\nepäröinnit; eheän tarmokas, kestävän tulinen, itsekäs, ymmärtävä ja\nsiinä määrässä kaikki asiat läpinäkevä mies, että häntä eivät voineet\nerehdyttää ja viedä harhaan mitkään toisten ihmisten vakuutukset\nja väitteet tai hänen oma taikauskoisuutensa tai kiihkeytensä ja\ntulisuutensa. \"Minun rautakäteni\", sanoi hän, \"ei ollut käsivarteni\npäässä, se oli välittömästi liitettynä päähäni.\" Hän kunnioitti\nluonnon ja kohtalon voimia ja luki niiden ansioksi etevämmyytensä,\nsen sijaan että hän kuten lahjattomammat ihmiset olisi pöyhistellyt\nitseään taipumattomuutensa vuoksi ja rohjennut taisteluun luontoa\nvastaan. Hänen kaunopuheisuutensa mielilauseena oli viittaus\nhänen onnentähteensä, ja yhtä mielellään kuin kansakin sanoi hän\nitseään \"Kohtalon lapseksi\". \"Minua syytetään\", sanoi hän, \"että\nolen tehnyt suuria rikoksia. Minunlaiseni ihmiset eivät tee mitään\nrikoksia. Mikään, ei ole yksinkertaisempaa kuin minun ylenemiseni,\non turhaa laskea sitä vehkeilyjen ja rikosten syyksi: se perustui\najan olosuhteisiin ja maineeseen, että olin taistellut kunnollisesti\nmaani vihollisia vastaan. Olen aina astunut rinnan yleisen\nmielipiteen ja tapahtumain kanssa. Mitä olisivat rikokset silloin\nminua hyödyttäneet?\" Kerta taaskin sanoi hän puhuen pojastaan:\n\"Poikani ei voi täyttää sijaani, en voisi itse täyttää sijaani. Olen\nolosuhteitten luoma.\"\n\nHänellä oli suoraan asian ytimeen kohdistuva toimintatarmo\nyhdistyneenä ennenkuulumattomaan asiantuntemukseen. Hän on peloittava\nrealisti kaikille lavertelijoille, ja saattoi hän kaikki totuuden\nja todellisuuden kaihtijat hämmennyksiin. Hän näkee asioiden\noleellisen puolen ja heittäytyy suoraan käsiksi vastahakoiseen\nkohtaan muusta välittämättä. Hänen voimansa on oikeaa laatua, se\nperustuu asiantuntemukseen. Hän ei koskaan voittanut umpimähkään,\nvaan voitti hän taistelunsa päässään, ennenkuin hän voitti ne\nkentällä. Hänen pääapuneuvonsa ovat hänessä itsessään. Hän ei kysy\nneuvoa keneltäkään. 1796 kirjoitti hän Direktoriumille: \"Olen\njohtanut sotaretkeä keneltäkään neuvoa kysymättä. En olisi saanut\naikaan mitään, jos olisin ollut pakoitettu noudattamaan jonkun toisen\nhenkilön mielipidettä. Olen saavuttanut muutamia etuja taistellessani\nsuurempilukuista vihollista vastaan ja tämän aikana, jolloin olemme\nolleet kaiken puutteessa, ja on tämä voittoni johtunut siitä, että\nolen ollut vakuutettu luottamuksestanne minuun, ja tekoni sentähden\novat olleet yhtä ripeitä kuin ajatukseni.\"\n\nMeidän päiviimme asti vilisee historia esimerkkejä kuningasten ja\nhallitsijain kyvyttömyydestä. He ovat säälittäviä ihmisiä, sillä he\neivät tiedä, mitä heidän on tehtävä. Kutojat ovat lakossa leivän\npuutteen vuoksi, ja kuningas ja hänen ministerinsä tietämättä mitä\ntehdä vastaavat heille pajuneteilla. Mutta Napoleon ymmärsi asiansa.\nTässä oli mies, joka jokaisena hetkenä ja tapahtumainkäänteessä\ntiesi, mitä seuraavana oli tehtävä. Tämmöinen rohkaisee ja virkistää\nei ainoastaan kuningasten, vaan myöskin kansalaisten mieliä.\nUseimmilla ihmisillä ei yleensä ole seuraavaa hetkeä, he elävät\nkädestä suuhun ilman suunnitelmaa, ovat aina matkansa päässä ja\nodottavat joka tekonsa jälkeen toiminnanaihetta ulkopuoleltaan.\nNapoleon olisi ollut maailman erinomaisin ihminen, jos hänen\ntarkoitusperänsä olisivat olleet puhtaasti yleisiä. Semmoisenaankin\nherättää hän luottamusta ja rohkaisee mieltä toimintansa ihmeellisen\nyhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden vuoksi. Hän on järkähtämätön,\nvarma, itsensäkieltävä, tarpeen tullessa vaatimatonkin, valmis\nuhraamaan kaiken tarkoitusperänsä saavuttamiseksi -- rahaa,\nsotajoukot, kenraalit, oman turvallisuutensakin; häntä ei johda\nharhaan kuten tavallisia seikkailijoita hänen omien voimiensa\nloisto. \"Tapahtumat eivät saa määrätä valtiotaitoa\", sanoi hän,\n\"vaan valtiotaidon on määrättävä tapahtumat.\" \"Riuhtaistautua joka\ntapauksen mukaan, on samaa kuin olla omaamatta mitään valtiollista\njärjestelmää.\" Hänen voittonsa olivat hänelle ainoastaan yhtä monta\nporttia, eikä hän koskaan hetkeksikään tilapäisten olosuhteitten\nhuikaisevassa temmellyksessä kadottanut silmistään tietään eteenpäin.\nHän tiesi, mitä oli tehtävä, ja riensi suoraan päämaaliansa\nkohden. Hän olisi tahtonut lyhentää suorinta kohtisuoraa tietäkin\npäämääräänsä. Epäilemättä voi hänen elämäkerrastaan poimia kamalia\nkaskuja siitä hinnasta, millä hän osti saavutuksensa, mutta häntä ei\nsilti ole katsottava julmaksi, vaan ainoastaan semmoiseksi, joka ei\ntuntenut mitään esteitä tahdolleen; hän ei ollut verenhimoinen ja\njulma -- mutta onneton se asia tai ihminen, joka oli hänen tiellään!\nEi verenhimoinen, mutta verta säästämätön -- ja säälitön. Hän näki\nainoastaan tarkoittamansa asian: esteen oli väistyminen tieltä.\n\"Sire, kenraali Clarke ei voi itävaltalaisten patterin hirvittävän\ntulen vuoksi yhtyä kenraali Junot'iin.\" -- \"Vallatkoon patterin.\" --\n\"Sire, jokainen rykmentti, joka lähenee tuota helvetillistä tulta,\non tuhon oma. Sire, mitä käskette?\" -- \"Eteenpäin, eteenpäin!\"\nSeruzier, tykistöeversti, kuvaa \"Sotamuistelmissaan\" seuraavasti\nmuutamaa kohtausta Austerlitzin tappelun jälkeen: \"Juuri kun Venäjän\narmeija vaikeasti, mutta hyvässä järjestyksessä peräytyi jäätyneen\njärven yli, kiidätti keisari Napoleon täyttä karkua tykistöä kohden.\n'Te tuhlaatte aikaa', huusi hän, 'ampukaa noita joukkoja, niiden\ntäytyy hukkua, tähdätkää jäähän!' Käsky pysyi kymmenen minuuttia\ntäyttämättä. Turhaan sijoitettiin tarkoituksen saavuttamiseksi joukko\nupseereita, minut niiden mukana erään mäen rinteelle, kuulamme\nkiitivät jäätä myöten sitä murtamatta. Havaiten tämän koetin minä\nyksinkertaista keinoa tähtäämällä kevyemmillä tykeillä ylöspäin.\nRaskaitten kuulien melkein kohtisuora putoaminen aikaansai toivotun\ntuloksen. Minun keinoani noudattivat välittömästi viereiset patterit,\nja silmänräpäyksessä olimme haudanneet muutamia tuhansia venäläisiä\nja itävaltalaisia järven pohjaan.\" [Koska en ole saanut tietoani\nalkuperäisestä lähteestä enkä ole tilaisuudessa saamaan käsiini\nSeruzier'ta, en tohdi käyttää tapaamaani korkeaa lukumääräilmoitusta.]\n\nHänen apuneuvojensa runsauden edessä tuntui jokainen este hupenevan\nolemattomiin. \"Ei saa olla mitään Alppeja\", sanoi hän ja rakensi\noivalliset tiensä, jotka asteettain kiemurrellen kapusivat niiden\näkkijyrkimpiä rinteitä, kunnes Italia oli yhtä avoimena Pariisille\nkuin mikä kaupunki tahansa Ranskassa. Tarmonsa takaa taisteli hän\nkruununsa puolesta. Päätettyään, mitä oli tehtävä, teki hän sen\nkaikella mahdillaan. Hän ponnisti kaikki voimansa. Hän pani kaikki\nalttiiksi eikä säästänyt mitään, ei ampumavaroja, ei rahaa, ei\njoukkoja, ei kenraaleja, ei itseään.\n\nIlolla näemme kaiken täyttävän tehtävänsä laatunsa mukaan, olkoon\nse sitte lypsylehmä tai kalkkarokäärme; ja jos sota on paras keino\nkansainvälisiä riitaisuuksia ratkaistaessa (kuten suurin osa\nihmiskuntaa näkyy arvelevan), niin oli Bonaparte varmaankin oikeassa\nkäydessään niitä perinpohjin. \"Sodan suuri perusaate on siinä\", sanoi\nhän, \"että armeijan pitää aina, päivällä ja yöllä ja joka hetki olla\nvalmiina voimainsa mukaiseen vastarintaan.\" Hän ei ikinä säästänyt\nampumavarojaan, vaan antoi hän sataa vihollisen asemaa vastaan\nrautavirran -- pommeja, kuulia, yhteislaukauksia -- tuhotakseen\nkaiken vastustuksen. Jokaista kohtaa vastaan, jossa vastarinta\noli tulinen, keskitti hän eskvadroonan eskvadroonan jälkeen\nmusertavaksi ylivoimaksi, kunnes se oli pyyhitty pois tieltä. Eräälle\nrakuunarykmentille sanoi Napoleon Lobensteinissä, kaksi päivää ennen\nJenan taistelua:\n\n\"Pojat, älkää pelätkö kuolemaa; kun sotamiehet käyvät uljaasti päin\nkuolemaa, pakoittavat he sen vihollisen riveihin.\" Hyökkäyksen\ntuoksinassa hän ei enää säästänyt itseään. Hän pusersi kaikki\nvoimansa. On sula totuus, että hän Italiassa teki, minkä hän voi ja\nkaiken, minkä hän voi. Hän oli toisinaan perikadon partaalla, ja\nhänen oma persoonansa häilyi suurimmassa vaarassa. Arcolen luona\ntuli hän suistetuksi suohon, itävaltalaiset seisoivat hänen ja\nhänen joukkojensa välillä täydessä hyökkäyksessä, ja hän pelastui\nainoastaan äärimpäin ponnistusten kautta. Lonaton luona ja muissa\npaikoissa riippui hiuskarvasta, ett'ei hän joutunut vangiksi. Hän\ntaisteli kuudessakymmenessä taistelussa. Hän ei koskaan saanut\nkyllikseen, jokainen voitto oli ainoastaan uusi ase. \"Minun\nvaltani kukistuisi, ellen ylläpitäisi sitä aina uusilla voitoilla;\ntaistelut ja voitot ovat tehneet minusta sen mitä olen, taistelujen\nja voittojen avulla on minun pysyttävä pystyssäkin.\" Hän tunsi\nkuten jokainen viisas mies, että tarvitaan yhtä paljon elinvoimaa\nsäilyttämiseen kuin luomiseenkin. Olemme aina vaarassa, aina\nvaikeuksissa, aina perikadon partaalla, ja ainoastaan neuvokkuus ja\nrohkeus voi meidät pelastaa.\n\nTätä elokkuutta valvoi ja hillitsi kylmin järki ja tarkkuus.\nPikainen kuin salama hän oli hyökätessään ja saavuttamaton\nvallituksissaan. Hänen hyökkäyksensäkään ei koskaan ollut\näkkipikaisen rohkeuden teko, vaan tarkkojen laskujen tulos. Hänen\nkäsityksensä parhaasta puolustuskeinosta oli, että piti aina olla\nhyökkäävänä puolena. \"Kunnianhimoni\", sanoi hän \"oli suuri, mutta\nkylmä.\" Eräässä keskustelussaan Las Casas'in kanssa huomautti\nhän: \"Mitä siveelliseen rohkeuteen tulee, niin olen harvoin\ntavannut semmoista kello-kaksi-aamulla-laatua: tarkoitan semmoista\nvalmistaumatonta rohkeutta, joka on tarpeen odottamattomissa\ntilaisuuksissa ja joka kaikkein aavistamattomimmissakin tapauksissa\nsallii mielen täysin vapaasti arvostella ja ratkaista\"; ja\nepäröimättä selitti hän itsellään olevan suurimmassa määrässä tuota\n\"kello-kaksi-aamulla-rohkeutta, ja ainoastaan harvoin tavanneensa\nvertaisiaan siinä suhteessa.\"\n\nKaikki riippui hänen laskelmiensa tarkkuudesta, eivätkä tähdet olleet\ntäsmällisemmät kierrossaan kuin hänen laskunsa. Hänen persoonallinen\nhuomionsa ulottui vähäpätöisimpäänkin pikkuseikkaan. \"Montebellon\nluona käskin Kellermannin hyökkäämään kahdeksansadan ratsumiehen\nkanssa, ja näillä eristi hän kuusituhatta unkarilaista krenatööriä\naivan itävaltalaisen ratsuväen silmien edessä. Tämä ratsuväki\noli parin kilometrin päässä ja olisi neljännestunnissa voinut\nsaapua paikalle ja olen huomannut, että juuri nämä neljännestunnit\naina ratkaisevat taistelun.\" \"Ennen taistelua ajatteli Bonaparte\nainoastaan hiukan, mitä olisi tehtävä, jos hän saisi voiton, mutta\npaljon, mitä hänen oli tehtävä, jos onni kääntyisi vastaiseksi.\"\nSama punnitseva ja terve järki ilmenee kaikessa hänen toiminnassaan.\nHänen ohjeensa kirjurilleen Tuileriessa ansaitsevat mainitsemista.\n\"Yöllä astukaa huoneeseeni niin harvoin kuin mahdollista. Älkää\nherättäkö minua, jos teillä on jotain hyviä uutisia; niillä ei ole\nmitään kiirettä. Mutta jos teillä on huonoja uutisia, herättäkää\nminut paikalla, sillä silloin ei ole hetkeäkään tuhlattavana.\"\nSamanlaatuista omituista ajansäästöä tavoitteli hän menettelyssään\nrasittavan kirjeenvaihtonsa suhteen ollessaan kenraalina Italiassa.\nHän määräsi Bourriennen jättämään kaikki kirjeet aukaisematta\nkolmeksi viikoksi ja huomasi silloin suureksi tyydytyksekseen,\nkuinka suuri osa kirjeenvaihdosta täten oli saanut täytäntönsä\ntosiasioissa, eikä enää kaivannut vastausta. Hänen työkykynsä oli\nsuunnaton, melkein yli-inhimillinen. On ollut monta työkykyistä\nkuningasta Odysseuksesta Wilhelm Oranialaiseen asti, mutta ainoakaan\nei ole saanut toimeen kymmenettäkään osaa siitä, mitä tämä mies on\nennättänyt.\n\nNäihin luonnonlahjoihin liittyi Napoleonilla se etu, että hän oli\nsyntynyt yksityiseen ja halpaan asemaan. Myöhempinä päivinään\noli hän kylläkin heikko koettaakseen liittää kruunuihinsa ja\nkunniamerkkeihinsä vielä aatelisuuden säätykunnian; mutta\nhän tunnusti, missä kiitollisuuden velassa hän oli ankaralle\nkasvatukselleen, eikä salannut halveksumistaan syntyperäisiä\nkuninkaita, \"noita perinnöllisiä aaseja\" kohtaan, kuten hän\nkarkeasti nimitti Bourboneja. Hän sanoi, että \"maanpakonsa aikana\neivät he olleet oppineet mitään eivätkä unohtaneet mitään\".\nBonaparte oli palvellut kaikissa sotapalveluksen eri arvoasteissa\nja ollut kansalainen ennenkuin hän oli keisari, ja oli hänellä siis\navain ymmärtämään kansaa. Hänen huomautuksensa ja arvostelunsa\nilmaisevat hänen keskiluokantuntemuksensa pätevyyttä ja tarkkuutta.\nNe, joilla oli tekemistä hänen kanssaan, havaitsivat, että hän\nei ollut petettävissä, vaan että hän voi laskea yhtä hyvin kuin\njoku toinenkin. Tämä ilmenee joka kohdassa hänen S:t Helenalla\nkirjoitettaviksi sanelemiaan \"Muistelmia\". Kun keisarinnan menot\nja hänen oma taloutensa sekä palatsinsa olivat saaneet hänet\nsuuriin velkoihin, tarkasti Napoleon itse velkojien laskut, keksi\nliikavaatimuksia ja laskuvirheitä ja supisti heidän vaatimuksistaan\nmelkoisia summia.\n\nValtaavasta aseestaan, nimittäin niistä miljoonista, jotka\nnoudattivat hänen käskyjään, sai hän kiittää edustavaa asemaansa. Hän\nkiinnittää mieltämme semmoisena kuin hän seisoo edessämme Ranskan\nja Europan ensimäisenä; ja hän pysyy päällikkönä ja kuninkaana\nainoastaan sikäli kuin vallankumous tai työtä tekeväin joukkojen\nedut tapaavat hänessä elimensä ja johtajansa. Yhteiskunnallisessa\nsuhteessa tunsi hän työn merkityksen ja arvon ja kallistui\nluonnostaan sille puolelle. Minua miellyttää muuan tapaus, jonka eräs\nhänen elämäkerrankirjoittajistaan S:t Helenalla kertoo. \"Kävellessään\nkerta mrs Balcomben kanssa meni muutamia palvelijoita ohitse\ntiellä kantaen raskaita laatikkoja, ja mrs Balcombe vaati jotenkin\nsuuttuneesti heitä pysymään jälissä. Napoleon keskeytti sanoen:\n'Kunnioittakaa kuormaa, rouva!' Keisariutensa aikoina kiinnitti\nhän huomiotaan pääkaupungin torien korjaamiseen ja kaunistamiseen.\n'Tori', sanoi hän, 'on tavallisen kansan Louvre.' Hänen päätekonsa,\njotka ovat jääneet hänen jälkeensä, ovat hänen mainiot tiensä. Hän\ntäytti joukkonsa hengellään, ja jonkinmoinen vapaa ja toverillinen\nsuhde kehittyi hänen ja niiden välille, suhde, jommoista hovisäännöt\nja -muodot eivät milloinkaan suvainneet upseerien ja hänen itsensä\nvälillä. Ne tekivät hänen silmäinsä alla semmoista, johonka mitkään\nmuut joukot eivät olisi pystyneet. Paras todiste hänen suhteestaan\njoukkoihinsa on hänen päiväkäskynsä Austerlitzin taistelupäivän\naamulla, jossa Napoleon lupaa joukoilleen pysyttäytyä poissa tulesta.\nTämä julistus, joka on aivan päinvastainen, kuin mitä kenraalit ja\nruhtinaat tavallisesti antavat taistelupäivän aamulla, valaisee\nriittävästi armeijan ihailevaa kunnioitusta johtajaansa kohtaan.\"\n\nMutta vaikkapa täten yksityiskohdissa onkin yhteyttä Napoleonin ja\nrahvaan välillä, niin piilee hänen todellinen voimansa sentään siinä\nkansan vakaumuksessa, että hän nerossaan ja pyrintöperissään oli sen\nedustaja ei ainoastaan silloin, kun hän imarteli sitä, vaan myöskin\nkun hän antoi sen tuntea valtaansa ja kun hän otti sen nuorukaiset\nriveihinsä. Yhtä hyvin kuin kuka Jakobiini tahansa Ranskassa osasi\nhän haastella vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta; viitattaessa siihen\nkalliiseen, vuosisatoja vanhaan vereen, joka oli vuodatettu,\nkun murhattiin Enghienin herttua, lausui hän: 'Eihän minunkaan\nvereni mitään ojavettä ole.' Kansa tunsi, että valtaistuimella\nei enää istunut ja maata imenyt pieni joukko vallanperijöitä,\njotka olivat eroitetut kaikesta yhteydestä maanlasten kanssa, ja\njotka elivät ammoin sitte unohdetun yhteiskuntatilan aatteissa ja\nennakkoluuloissa. Tuon verenimijäin sijasta hallitsi nyt Tuileriessa\nmies heidän joukostansa, jolla oli samat tiedot ja mielipiteet kuin\nheilläkin ja joka siis aukaisisi heille ja heidän lapsilleen tiet\nvoimaan ja vaikutukseen. Lopussa oli nyt uneliaan ja itsekkään\npolitiikan aika, joka aina ehkäisi ja asetti rajat nuorten miesten\nvoimille ja edistymiselle, ja toiminnan ja kunnianhimon aika\nalkanut. Ihmisen voimat ja toimeliaisuus olivat nyt löytäneet\nkäytäntönsä; loistavat palkinnot kimaltelivat nuorukaisten ja\nkykyjen silmäin edessä. Vanha, rautasiteinen, keskiaikainen Ranska\noli muuttunut nuoreksi Ohioksi tai New Yorkiksi, ja ne jotka saivat\ntuntea uuden hallitsijan hellittämätöntä ankaruutta, suvaitsivat\nsitä sen sotilasjärjestelmän välttämättömänä seurauksena, joka oli\nkarkoittanut sortajat. Ja vielä silloinkin kun kansan enemmistö jo\noli alkanut kysellä, olivatko he todella voittaneet mitään uuden\nhallitsijan uuvuttavain sotaväen ottojen ja veronkantojen kautta --\nvielä silloinkin astuivat kaikki maan kyvykkäät miehet, mitä arvoa ja\nlaatua he olivatkin, puolustamaan häntä luonnollisena suojelijanaan.\nKun häntä 1814 neuvottiin turvautumaan ylempiin kansanluokkiin, sanoi\nNapoleon ympärillään oleville: \"Hyvät herrat, nykyisessä asemassani\non ainoa aatelistoni esikaupunkien roskaväki.\"\n\nNapoleon vastasi näitä luontaisia odotuksia. Hänen asemansa vaati\nvälttämättömästi häntä suosimaan kaikenlaatuista kyvykkyyttä ja\nantamaan sille kaikki luottamustoimet, ja hänen taipumuksensa\nkävi tässä yhteen hänen valtiotaitonsa kanssa. Kuten jokainen\nsuurempilahjainen henkilö kaipasi hänkin epäilemättä miehiä ja\nvertaisiaan ja tunsi halua mitata voimiaan toisten mestarien kanssa\neikä sietänyt houkkioita ja ala-arvoisia henkilöitä. Italiassa\netsi hän miehiä eikä löytänyt ainoatakaan. \"Hyvä Jumala!\" sanoi\nhän, \"kuinka harvinaisia ovat todelliset miehet! Italiassa on\nkahdeksantoista miljoonaa ihmistä, ja suurella vaivalla olen tuskin\ntavannut heitä kaksi -- Dandolon ja Melzin.\" Myöhemmin hänen\nkokemuksiensa laajetessa ei hänen kunnioituksensa ihmisiä kohtaan\nkasvanut. Muutamana katkerana hetkenä sanoi hän eräälle vanhemmista\nystävistään: \"Ihmiset ansaitsevat sen halveksimisen, jonka he minussa\nherättävät. Minun tarvitsee ainoastaan ripustaa hiukan kultarihmaa\nkunnon tasavaltalaisteni takille, ja kohta ovat he, mitä ikinä vaan\ntahdon.\" Tämä kärsimättömyys kaikkea henkistä löyhyyttä vastaan oli\nkuitenkin epäsuora tunnustus niille kyvykkäille henkilöille, jotka\nolivat pakoittaneet hänen kunnioittamaan itseään, ei ainoastaan\nhänen ystävinään ja apumiehinään, vaan myöskin hänen vastustajinaan.\nHän ei voinut sekoittaa Foxia ja Pittiä, Carnotia, Lafayettea\nja Bernadottea hovinsa liehakoitsijoihin, ja huolimatta hänen\njärjestelmällisen itsekkyytensä aiheuttamasta pyrinnöstä halventaa\nniiden suurten sotapäällikköjen ansioita, jotka taistelivat hänen\nkanssaan ja puolestaan, on hän antanut varsin suuren tunnustuksen\npäälliköille semmoisille kuin Lannes, Duroc, Kleber, Dessaix,\nMassena, Murat, Ney ja Augereau. Vaikkakin hän tunsi itsensä heidän\nsuojelijakseen ja heidän onnensa perustajaksi, ikäänkuin silloin kun\nhän sanoi: \"Olen tehnyt kenraalini maan tomusta,\" ei hän kuitenkaan\nvoinut salata tyydytystään saadessaan heiltä apua ja kannatusta,\njoka suhtautui hänen tehtävänsä suuruuteen. Venäjän sotaretkellä\nvaltasi hänet marsalkka Neyn rohkeus ja neuvokkuus siinä määrin,\nettä hän sanoi: \"Minulla on rahakirstussani kaksisataa miljoonaa,\nja ne kaikki antaisin Neystä.\" Luonnekuvaukset, jotka hän on\npiirtänyt muutamista marsalkoistaan, ovat tarkkapiirtoiset, ja\nvaikkapa ne eivät tyydyttäneetkään ranskalaisten upseerien pohjatonta\nturhamaisuutta, ovat ne kuitenkin epäilemättä tarkalleen osattuja. Ja\nitse asiassa, kaikenlaatuista ansiokkuutta tarvittiin, ja oli sillä\nvapaa edistymismahdollisuus hänen hallituksensa aikana. \"Tunnen\",\nsanoi hän, \"jokaisen kenraalini syvyyden ja ponnen.\" Luontaista\nkykyä kohtasi varmasti ystävällinen vastaanotto hänen hovissaan.\nSeitsemäntoista miestä on hänen aikoinaan kohonnut tavallisesta\nsotamiehestä kuninkaiksi, marsalkoiksi, herttuoiksi tai kenraaleiksi,\nja Kunnialegioonan ristejä jaettiin persoonallisen arvon eikä\nperhesuhteitten mukaan. \"Kun sotamiehet ovat saaneet tulikasteen\ntaistelutanterella, ovat he kaikki samanarvoisia silmissäni.\"\n\nKun kuningas, joka luonnostaan on kuningas, saa kuninkaan nimenkin,\non jokainen tyydytetty ja hyvillään. Vallankumous oikeutti Faubourg\nSt. Antoinen mahtavan roskaväen samaten kuin jokaisen tallipojan ja\nruudinkantajan armeijassa pitämään Napoleonia lihana heidän lihastaan\nja heidän puolueensa miehenä; mutta suuren kyvyn menestyksessä on\njotakin, joka voittaa puolelleen yleisenkin myötätuntoisuuden.\nMissä vaan järki ja henki voittaa tuhmuuden ja vilpin, siellä\ntuntevat kaikki järkevät ihmiset oman etunsa päässeen voitolle, ja\njärkiolentoina tunnemme ilmassa kuin puhdistavan sähköiskun, kun\nhenkinen mahti kukistaa aineellisen voiman. Kun vaan irtaudumme\npaikallisesta ja tilapäisestä puolueellisuudesta, tunnemme, että\nNapoleon taistelee puolestamme; hänen voittonsa ovat kunniallisia\nvoittoja, tuo voimakas höyrykone työskentelee meidän hyväksemme. Mikä\nvaan vetoaa mielikuvitukseemme kohoten yli tavallisten ihmisvoiman\nrajojen, rohkaisee ja vapahtaa ihmeellisesti mieltämme. Tuo kyvykäs\nvaltaava pää, joka vyörytteli ja käsitteli itsessään semmoisia\naatteita ja suunnitelmia, tuo silmä, joka kantoi läpi Europan,\ntuo neuvokas kekseliäisyys, nuo ehtymättömät apuneuvot: -- mitä\ntapahtumia, mitä romanttisia kuvia, mitä outoja ja ihmeellisiä\ntilaisuuksia ja käänteitä! -- kun hän auringon laskeutuessa Sisilian\nmereen tähystelee Alppeja kohden, kun hän järjestäen sotajoukkojaan\ntaistelurintamaan pyramiidien juurella sanoo niille: \"Noiden\npyramiidien laelta katsoo teitä neljäkymmentä vuosisataa\", kun\nhän kulkee läpi Punaisen meren ja kahlaa Suezin kannaksen lahtea.\nPtolemaisin rannikolla hautoi hän päässään suunnattomia suunnitelmia.\n\"Jos olisin saanut valloitetuksi Acren, olisin muuttanut maailman\nmuodon.\" Yönä jälkeen Austerlitzin taistelun, joka oli hänen\nkeisariksi tulemisensa vuosipäivä, tervehti hänen armeijansa häntä\nkoristelaitteella, jonka muodosti neljäkymmentä taistelussa vallattua\nlippua. Ehkä hänen ilonsa saadessaan tehdä nämä vastakohdat niin\nräikeiksi kuin mahdollista on hieman lapsellista, kuten silloin\nkun hän huvitti itseään antamalla kuningasten vartoa itseään hänen\nodotushuoneissaan Tilsitissä, Pariisissa, Erfurtissa.\n\nEmme voi kesken kaikkea ihmisten yleistä saamattomuutta,\nryhdittömyyttä ja väliäpitämättömyyttä kylliksi onnitella itseämme\nsiitä, että meillä on tämä ripeä, voimakas, toimekas mies, joka\ntarttui tilaisuutta partaan ja osoitti meille, mitä on tehtävissä ja\nsaavutettavissa pelkästään niillä voimilla, jotka jossakin määrin\novat jokaisen ihmisen käytettävissä, nimittäin täsmällisyydellä,\ntarkkuudella, rohkeudella ja päättävällä perusteellisuudella!\n\"Itävaltalaiset\", sanoi hän, \"eivät tunne ajan arvoa.\" Esittäisin\nhänet aikaisempina vuosinaan varovan viisauden perikuvana. Hänen\nvoimansa ei piile missään hurjassa uhkarohkeassa yltiöpäisyydessä,\nmissään haltioittuneessa innostuksessa kuten Muhammedin tai missään\nerikoisessa valtaavassa lumous- ja vakuutuskyvyssä, vaan on se siinä,\nettä hän kussakin erikoisessa tapauksessa turvautui terveeseen\njärkeensä eikä luottanut sääntöihin ja tapoihin, Opetus, jonka hän\nantaa meille, on sama, jonka elokkuus ja valppaus aina antavat\n-- nimittäin, että niillä on aina tilaa maailmassa. Miten moneen\npelokkaaseen epäilyyn on tämän miehen elämä vastauksena. Kun hän\nastui esiin, oli yleisenä mielipiteenä sotilaspiireissä se, ett'ei\nollut mitään uudistettavaa sota-alalla kuten nykyään on yleisenä\nmielipiteenä, ett'ei ole mitään uudistettavaa valtiotaidon, kirkon,\nkirjallisuuden, kaupan, maanviljelyksen tai yhteiskunnallisten\nolojen ja tapojen aloilla, ja kuten on kaikkina aikoina yleisenä\nuskona, että maailma on saavuttanut lopullisen kehityksensä. Mutta\nBonaparte ymmärsi asiat paremmin kuin yleinen mielipide ja vielä\nenemmän: hän tiesi, että hän ymmärsi ne paremmin. Luulen että\nkaikki ihmiset ymmärtävät asiat paremmin kuin mitä heidän tekonsa\nosoittavat, tietävät että ne laitokset, joita me niin monisanaisesti\nylistelemme, eivät ole muuta kuin käyntikortteja ja kuplia; mutta\nhe eivät jaksa uskoa tietoonsa. Bonaparte luotti omaan järkeensä\neikä välittänyt vähääkään toisten ajatuksista. Maailma kohteli hänen\nuutuuksiaan aivan kuten se kohtelee kaikkia uutuuksia -- esitteli\nloputtomia vastaväitteitä, esitti kaikkia mahdollisia esteitä, mutta\nhän näpsäytti sormiaan sen vastaväitteille. \"Se, mikä tuottaa niin\nsuuria vaikeuksia maasotapäällikölle\", huomaa ja huomauttaa hän, \"on\nniin runsaiden ihmis- ja eläinmäärien välttämätön muonitus. Jos hän\nantautuu toimennusmiestensä määrättäväksi, ei hän pääse liikahtamaan\npaikaltaan, ja kaikki hänen liikkeensä ovat olevat tehottomat.\"\nHänen terveestä järjestään on esimerkkinä hänen lausuntonsa menosta\nyli Alppien talvisaikaan, jota siihen asti kaikki sotakirjailijat\ntoinen toistaan matkien olivat kuvanneet mahdottomaksi. \"Talvi\",\nsanoo Napoleon, \"ei ole epäedullisin vuodenaika menolle yli korkeiden\nvuorien. Lumi on silloin lujaa, ilmasuhteet tasaisia, eikä tarvitse\npelätä lumivyöryjä, jotka ovat ainoa todellinen vaara Alpeilla.\nNoilla korkeilla vuorilla on usein joulukuulla varsin kauniita\npäiviä, jolloin ilma on kuivahkon kylmää ja erinomaisen tyyntä.\"\nLuettakoon edelleen hänen kuvauksensa taistelun voittamisen taidosta.\n\"Jokaisessa taistelussa tulee hetki, jolloin uljaimmatkin joukot\nuskaliaimpain ponnistusten jälkeen tuntevat halua livistää pakoon.\nTämä säikäys syntyy siitä, että ne kadottavat luottamuksen omaan\nrohkeuteensa, ja tarvitaan ainoastaan vähäpätöinen sysäys, jokin\ntekosyy, joka herättää niiden rohkeuden uudelleen. Taito on nyt\ntämän sysäyksen aikaansaamisessa ja tämän tekosyyn keksimisessä.\nArcolen luona voitin minä taistelun kahdellakymmenellä viidellä\nratsumiehellä. Älysin tuon väsähdyshetken ja käytin sitä hyväkseni,\nannoin jokaiselle noista kahdestakymmenestäviidestäni torven ja\nvoitin taistelun tällä hyppysellisellä miehiä. Nähkääs, kaksi\narmeijaa on kuin kaksi elävää ruumista, jotka kohtaavat toisensa\nja koettavat säikäyttää toisiaan: tulee silloin säikähdyksen\nsilmänräpäys, ja sitä silmänräpäystä on käytettävä hyväksi. Kun\non ottanut osaa moneen taisteluun, huomaa tämän silmänräpäyksen\nhelposti: se on yhtä helppoa kuin yhteenlasku.\"\n\nTämä yhdeksännentoista vuosisadan edustaja liitti muihin lahjoihinsa\nmyöskin lahjan mietiskellä yleisiä asioita. Häntä ilahutti käsitellä\nkaikkia käytännöllisiä, kirjallisia ja yliaistillisia kysymyksiä.\nHänen mielipiteensä on aina alkuperäinen ja käy aina suoraan asiaan\nkäsiksi. Egyptin matkallaan oli hänen tapansa päivällisen jälkeen\nmäärätä kolme neljä henkilöä puolustamaan jotakin lauselmaa ja yhtä\nmonta vastustamaan sitä. Hän määräsi puheenaineen, ja koskivat\nkeskustelut uskontoa, eri laatuisia hallitusmuotoja ja sotataitoa.\nEräänä päivänä kysyi hän, olivatko tähdet asuttuja? Toisena\nkuinka kauan maailma oli ollut olemassa? Kolmantena esitti hän\npohdittavaksi, oliko maapallo häviävä tulen vaiko veden kautta, joku\ntoinen kerta keskusteltiin taas aavistusten todenperäisyydestä tai\npettävyydestä ja unien merkityksestä. Varsinkin oli hän mieltynyt\npuhumaan uskonnosta. 1806 puhui hän Fournier'in, Montpellier'in\npiispan kanssa teologisista asioista. Oli kaksi asiaa, joista he\neivät voineet päästä yksimielisyyteen, nimittäin opit helvetistä\nja pelastuksesta kirkon ulkopuolella. Keisari kertoi Josefinelle\nväitelleensä näistä kahdesta asiasta oikein peijakkaasti, mutta\npiispan pysyneen järkähtämätönnä. Filosofeille hän kernaasti myönsi\nkaiken, mitä oli todistettu uskontoa vastaan ihmisten ja ajan tekona;\nmutta hän ei sietänyt kuulla mistään materialismista. Eräänä kauniina\nyönä laivan kannella kesken kiihkeätä väittelyä materialismista\nosoitti Bonaparte tähtiä kohden ja sanoi: \"Hyvät herrat, puhukaa\nniin paljo kuin tahdotte -- mutta kuka on tehnyt kaiken tuon?\"\nHäntä ilahutti keskustella tiedemiesten kanssa, varsinkin Monge'n\nja Berthollet'in; mutta kirjailijoita hän ylenkatsoi: \"ne ovat\npelkkiä suupaltteja\". Myöskin lääketieteestä puhui hän mielellään\nvarsinkin niiden käytännöllisten lääkärien kanssa, joita hän piti\nkorkeimmassa arvossa, kuten Corvisart'in Pariisissa ja Antonomarchi'n\nSt. Helenalla. \"Uskokaa minua\", sanoi hän tälle jälkimäiselle,\n\"olisi parempi meille jättää kaikki nuo lääkityskeinot: elämä on\nlinnoitus, josta ette te enkä minä tunne mitään. Miksikä häiritä sitä\nsen itsepuolustautumisessa? Sen omat keinot ovat paljoa tehoisammat\nkuin teidän työhuoneenne kaikki leikkelyveitset. Corvisart tunnusti\nsuoraan minulle, että kaikki teidän likaiset sekoitelmanne eivät\nkelpaa mihinkään. Lääketiede on kokoelma epävarmoja määräyksiä,\njoiden tulokset kaiken kaikkiaan otettuina ovat ihmiskunnalle enemmän\nvaarallisia kuin hyödyllisiä. Vesi, ilma ja puhtaus ovat minun\nlääkekirjani pääkappaleet.\"\n\nHänen muistelmillaan, jotka hän saneli kreivi Montholon'ille ja\nkenraali Gourgaud'ille St. Helenalla, on suuri arvo sittenkin, vaikka\nniissä hänen tunnetun vilpillisyytensä vuoksi nähtävästi onkin\ntehtävä melkoisia miedonnuksia ja poistoja. Hänellä on luonteessaan\nsitä hyvänsuopuutta, joka seuraa voimaa ja itsetietoista ylemmyyttä.\nIhailen hänen yksinkertaisia, selviä taistelukuvauksiaan, jotka ovat\nyhtä hyvät kuin Caesarin, hänen suopeata ja tarpeeksi kunnioittavaa\nesitystään marsalkka Wurmserista ja muista vastustajistaan ja\nhänen kirjailijakykyään vaihtelevien aineittensa asianmukaisessa\nkäsittelemisessä. Miellyttävin osa on kuvaus Egyptinretkestä.\n\nHänellä oli ajattelevat ja syvät hetkensä. Joutohetkinään joko\nleirissä tai palatsissaan Napoleon osoittautuu neroksi, joka\nheittäytyy punnitsemaan yliaistillisia asioita samalla synnynnäisellä\ntotuudenpyrkimyksellä ja samalla kärsimättömyydellä kaikkea tyhjää\nsanahelinää vastaan, jota hän oli tottunut osoittamaan sodassa.\nHän voi nauttia yhtä paljon jokaisesta mielikuvituksen leikistä,\nromaanista tai sukkeluudesta kuin onnistuneesta sotaliikkeestäkin\ntaistelutanterella. Häntä huvitti kiihdyttää Josefinen ja hänen\nhovinaistensa mielikuvitusta kertomalla hämärästi valaistussa\nhuoneessa tekaistuja kauhujuttuja, joiden vaikutusta hänen äänensä ja\nnäyttelijäkykynsä erinomaisesti lisäsivät.\n\nSanon Napoleonia aikamme keskiluokan edustajaksi ja asianajajaksi,\ntuon joukon, joka tavoitellen rikkautta tungokseen asti täyttää\nnykyaikaisen maailman torit, puodit, konttorit, tehtaat, laivat.\nHän oli kansankiihottaja, vanhojen tapojen kukistaja, sisällinen\nuudistaja, vapaamielinen, äärimmäisyysmies, keinojen keksijä, joka\naukaisi ovet ja torit ja kumosi yksinoikeudet ja väärinkäytökset.\nLuonnollisesti eivät rikkaat ja ylimykset pitäneet hänestä.\nEnglanti, pääoman keskus, ja Rooma ja Itävalta, perinnäistapojen\nja sukutaulujen keskukset, vastustivat häntä. Vanhentuneiden\nja vanhoillisten kansanluokkien hämmennys, Rooman ylhäisten\npappihupakkojen ja narrien säikäys -- jotka toivottomuudessaan olivat\nvalmiit turvautumaan kaikkeen, tuliseen rautaankin -- valtiomiesten\nonnistumattomat yritykset turhilla lupauksilla pettää ja vilpistää\nhäntä, Itävallan keisarin salakavala ystävyys sekä nuorten tulisten,\ntoimintakykyisten miesten vaisto, joka kaikkialla havaitsi hänessä\nkeskiluokan mahtavan edustajan, antavat loistoa ja tehoa hänen\nelämäkerralleen. Hänellä oli edustamainsa joukkojen hyveet,\nhänellä oli myöskin heidän huonot puolensa. Surukseni on minun\ntunnustaminen, että tällä loistavalla kuvalla on toinenkin puolensa.\nMutta rikkauksien tavoittelussamme havaitsemme aina sen onnettoman\npuolen, että se pettää meidät ja on saavutettavissa ainoastaan\ntunteittemme tukahuttamisen tai heikentämisen kustannuksella;\neikä ole siis vältettävissä, että tapaamme saman asianlaidan\nvallitsemassa tämän taistelijan elämässäkin, joka yksinkertaisesti\noli päättänyt saavuttaa loistavan menestyksen elämässä valitsematta\nja häikäilemättä keinojaan.\n\nBonapartelta puuttuivat aivan ihmeteltävässä määrässä kaikki jalommat\ntunteet. Maailman sivistyneimmän ajan ja kansan ensimäisellä\nedustajalla ei ole tavallisen totuudenrakkauden ja kunniallisuuden\ntajua ja hyveitä. Hän tekee vääryyttä kenraaleilleen, on itsekäs ja\nomistaa kaiken itselleen, anastaa halpamaisesti Kellermannin tai\nBernadotten suurtekojen kunnian ja ansion, hän vehkeilee syöstäkseen\nuskollisen Junot'insa toivottomaan vararikkoon poistaakseen hänet\nsiten Pariisista, jossa hänen tapojensa tuttavallinen, suorasukaisuus\nloukkaa hänen valtaistuimensa nuorta arvoa. Hän valehtelee\nhäikäilemättä. Virallinen lehti, hänen Moniteurs'insa ja kaikki hänen\ntiedonantonsa ja julistuksensa sisältävät ainoastaan sen, minkä hän\nsoisi ihmisten uskovan; ja mikä pahempi, yksinäisessä saaressaan\nistui hän kylmäverisesti väärentäen tosiasioita, aikamääriä\nja luonteita saadakseen elämänsä teatraalisesti tehokkaaseen\nvalaistukseen. Kuten kaikki ranskalaiset rakasti hän intohimoisesti\nnäyttämöllistä vaikuttavaisuutta. Jokaisen teon, josta huokuisikin\nylevämpi henki, myrkyttää tämä alituinen vaikutuksen ja tehon\nlaskeminen. Hänen \"tähtensä\", hänen kunnian rakkautensa, hänen\noppinsa sielun kuolemattomuudesta ovat kaikki aitoranskalaisia.\n\"Minun pitää häikäistä ja hämmästyttää. Jos myöntäisin painovapauden,\nolisi valtani kolmessa päivässä mennyttä.\" Hänen mielipyrkimyksensä\non herättää itsestään niin paljo melua kuin mahdollista. \"Suuri\nmaine on suurta melua, mitä enemmän, sitä kauemmaksi kuuluu.\nLait, laitokset, muistopatsaat, kansat, kaikki ne luhistuvat ja\nkukistuvat, ainoastaan huuto ja maine pysyy ja kaikuu aikojen\ntaakse.\" Kuolemattomuus on hänelle yksinkertaisesti mainetta. Hänen\nkäsityksensä siitä, mikä tehoo ihmisiin, ei ole perin mairitteleva.\n\"On kaksi vipusinta, joilla voi saada ihmiset liikkeelle --\nomanvoiton pyyntö ja pelko. Rakkaus on ainoastaan tuhma joutava\nmielijohde, uskokaa se. Ystävyys on ainoastaan sana. En rakasta\nketään. En rakasta veljiänikään, ehkä Josefia hiukan tottumuksesta ja\nkoska hän on vanhempi veljeni; ja Duroc'ista, hänestä pidän myöskin,\nmutta miksi? -- koska hänen luonteensa miellyttää minua: hän on tuima\nja päättävä, luulen, ett'ei se mies ole ikinä vuodattanut kyyneltä.\nJa omasta puolestani tiedän hyvin, ett'ei minulla ole ainoatakaan\nluotettavaa ystävää. Niin kauan kuin pysyn sinä, mitä olen, on\nminulla oleva niin sanottuja ystäviä kuinka paljon hyvänsä. Tunteet\njääkööt naisten asiaksi, miehen pitää olla luja sydämeltään ja\ntarkoitusperiltään tai olkoon sekoittumatta sotaan ja valtiotoimiin.\"\nHän oli täysin häikäilemätön. Hän olisi voinut varastaa, panetella,\nmurhata, hukuttaa tai myrkyttää, jos se vaan oli hänen edukseen. Hän\nei tuntenut mitään jalomielisyyttä, vaan pelkkää halpaa vihaa, hän\noli rajattoman itsekäs ja uskoton, petti korttipelissä, oli kauhea\njuoruamaan, aukaisi toisten kirjeitä ja ylpeili pahamaineisesta\npoliisilaitoksestaan, hieroi käsiään ilosta, kun oli saanut kuulla\njonkun salaisuuden ympäristöstään ja kehuskeli \"tietävänsä kaiken\",\nhän sekausi naispukujen leikkelemiseen ja kuunteli tuntematonna\nkaduilla kansan hurraahuutoja ja ylistelyjä. Hänen tapansa\nolivat karkeat ja jyrkät. Hän käyttäytyi naisia kohtaan alhaisen\ntuttavallisesti. Hän tapasi nypistää heitä korviin tai nipistellä\nposkeen ollessaan hyvällä tuulella, miehiäkin hän loppupäiviinsä\nasti nykii korvista ja viiksistä ja silittää ja taputtaa heitä kuin\nhevosia. Ei käy ilmi, onko hän kuunnellut avaimenrei'issä, ainakaan\nei ole saatu häntä siinä kiinni. Lyhyesti, kun olemme perehtyneet\nkaikkeen tuohon sädehtivään voimaan ja loistoon, niin huomaamme\nlopullisesti, ettemme ole olleet tekemisissä minkään kunnonmiehen\nkanssa, vaan petturin ja roiston: ja hän ansaitsee täydellisesti\nnimityksen _Jupiter Scapin_ tai Veijari-Jupiter.\n\nKuvatessani niitä kahta puoluetta, joihinka nykyaikainen yhteiskunta\njakautuu -- kansanvaltaista ja vanhoillista sanoin, että Bonaparte\nedustaa kansanvaltaisuutta, toiminnan ja käytännön miehiä\nennallaanolijoita ja vanhoillisia vastaan. En silloin huomauttanut\neräästä asiasta, joka kuuluu niiden oleellisiin ominaisuuksiin,\nnimittäin, että nämä puolueet eroavat toisistaan ainoastaan kuten\nnuori ja vanha. Kansanvaltainen on nuori vanhoillinen, vanhoillinen\nvanha kansanvaltainen. Ylimysmielinen on kypsynyt ja hedelmäksi\ntullut kansanvaltainen -- kumpikin puolue seisoo nimittäin samalla\npohjalla, omaisuuden ratkaisevan merkityksen perustalla, jota\ntoinen tavoittelee saavuttaakseen, toinen taas säilyttääkseen.\nBonaparten voi sanoa edustavan koko tämän puolueen historiaa, sen\nnuoruutta ja sen vanhuutta, vieläpä runollisen oikeudenmukaisuuden\nperustalla sen kohtaloakin omassa kohtalossaan. Vastavallankumous,\nvastapuolue odottaa yhä toteuttajaansa ja edustajaansa, miestä, joka\nrakastaa ja ajaa todellisesti yleisiä ja yhteishyvällisiä asioita ja\ntarkoitusperiä.\n\nNapoleon oli kuin mahdollisimman edullisissa olosuhteissa tehty koe\nsiitä, mihinkä järki pystyy ilman omaatuntoa. Ikinä ei ole ollut\njohtajaa, jolla olisi ollut semmoiset lahjat ja voimat, ikinä ei\nole ollut johtajalla semmoisia apuneuvoja ja apulaisia. Ja mitä\ntuloksia jättivät nyt tämä rajaton kyky ja valtava voima, nämä\nsuunnattomat armeijat, poltetut kaupungit, tuhlatut aarteistot,\nmiljoonat uhratut miehet, koko hämmennetty, turmeltu Europa? Ei\nmitään. Kaikki häipyi kuten hänen kanuunainsa savu eikä jättänyt\njälkeäkään. Hän jätti Ranskan pienempänä, köyhempänä, heikompana kuin\nminä hän sen tapasi, ja koko vapaustaistelu oli alettava alusta.\nKoko koe oli perusteeltaan itsemurhaavaa laatua. Ranska palveli\nhäntä voimallaan ja väellään ja varoillaan, niin kauan kuin se voi\nnähdä etunsa hänen eduissaan, mutta kun ihmiset huomasivat, että\nvoittoa seurasi uusi sota, tuhouneita armeijoita uudet sotamiesotot\nja että ne, jotka olivat ponnistelleet niin henkeen ja vereen asti,\neivät koskaan päässeet nauttimaan työnsä hedelmästä -- he eivät\npäässeet tuhlaamaan, mitä olivat saaneet kokoon, eivät päässeet\nlepäämään höyhenpatjoillaan eikä pöyhistelemään palatseihinsa,\n-- kun he huomasivat tämän kaiken, niin luopuivat he hänestä.\nIhmiset havaitsivat, että hänen kaikkinielaiseva itsekkyytensä oli\ntuhoisa kaikille muille. Hän oli kuin sähkörausku, joka vaikuttaa\nyhtämittaisia sähköiskuja siihen, joka on tarttunut siihen ja\naikaansaa nykäyksiä, jotka kiristävät kokoon käden lihakset, niin\nett'ei voi aukaista sormia, ja kala jatkaa ja antaa yhä voimakkaampia\niskuja, kunnes se lopuksi rampaa ja surmaa uhrinsa. Siten tämä\nrajaton itsekkyyden kuilu kutisti, heikensi ja omisti itseensä niiden\nihmisten voiman ja olemuksen, jotka palvelivat häntä; ja yleisenä\nhuudahduksena Ranskassa ja Europassa 1814 oli \"kylliksi hänestä\";\n\"kylliksi Bonapartesta\".\n\nSe ei ollut Bonaparten syy. Hän teki kaikkensa elääkseen ja\nmenestyäkseen ilman siveellisiä periaatteita. Hänet ehkäisi ja tuhosi\nasiain luonto, iäinen laki, joka vallitsee ihmisiä ja maailmaa,\nja vaikkapa tehtäisiin miljoonat kokeet, olisi tulos aina sama.\nJokainen koe, jolla on aineellinen ja itsekäs tarkoitusperä, on\nraukeava tyhjiin, tehköön sen sitte joukko tai yksityinen ihminen.\nRauhaarakastava Fourier on saava aikaan yhtä vähän kuin tuhoisa\nNapoleon. Niin kauan kuin sivistyksemme perustuu omaisuuteen,\nkeinotekoisiin esteihin ja etuoikeuksiin, on se oleva alinomaisten\nepäonnistumisten ja pettymysten uhrina. Rikkautemme ovat jättävät\nmeidät sairaiksi, hymyymme on sekautuva katkeruutta, ja viinimme on\npolttava suussamme. Ainoastaan se hyvä kantaa hedelmää, josta voimme\nnauttia ovet avoimina ja joka on hyväksi kaikille ihmisille.\n\n\n\n\nVII.\n\nGoethe, kirjailija.\n\n\nMaailman järjestyksessä tapaan minä sijan valmistetuksi myöskin\nkirjailijalle tai kirjanpitäjälle, joka kertoo tuon ihmeellisen\nelämänhengen teoista, joka tykkii ja työskentelee kaikkialla. Hänen\ntehtävänään on omistaa henkeensä ulkonaiset tapahtumat ja sitte\nvalita ja eroittaa niistä erinomaisimmat ja ilmekkäimmät.\n\nLuonto kaipaa ja vaatii kertomista. Kaikki ilmiöt työskentelevät\nkirjoittaakseen omaa historiaansa. Niin tähteä kuin hiekkajyvääkin\nseuraa sen varjo. Alas vyöryvä kivimöhkäle jättää naarmunsa vuoren\nkylkeen, joki viilloksensa maanpintaan, eläin luunsa maakerrostumaan,\nsanajalka ja lehti vaatimattoman hautakirjoituksensa kivihiileen.\nPutoava vedenpisara kaivertaa veistoksensa hiekkaan tai kiveen. Ei\nastu ihmisjalka askeltakaan lumella tai maanpinnalla piirtämättä\npysyvämpää tai haihtuvampaa karttaa matkastaan. Jokainen ihmisteko\nkaivertuu kanssaihmisten muistoon ja tekijänsä olentoon ja\npiirteisiin. Ilma on täynnä ääniä, taivas merkkejä, maanpinta on\nkauttaaltaan muistomerkkejä ja muistokirjoituksia, ja jokainen esine\non peitetty salamerkkien kudoksella, jotka puhuvat selvää kieltään\nsitä ymmärtävälle.\n\nLuonnossa tapahtuu tämä oman historian kirjoittaminen lakkaamatta, ja\nkertomus on kuin leimasimen jälkeä. Se ei liioittele eikä myöskään\nanna liika hiukkaa. Mutta luonto pyrkii ylemmäksi, ja ihmismaailmassa\non kertomus jo enemmän kuin pelkkää leimasimen jälkeä. Kertomus\nmuodostuu alkuperäisen esitettävän uudeksi ja hienommaksi kuvaksi.\nKertomus on elävä, kuten kerrottava on elävä. Ihmisen muisto on kuin\njonkinlainen kuvastin, joka vastaanotettuaan ympäröivien esineiden\nkuvat yht'äkkiä herää eläväksi ja esittää ne uudessa järjestyksessä.\nMenneet tapahtumat eivät jää siihen elottomina ja liikkumattomina,\nvaan muutamat hälvenevät varjoon, toiset taas kohoavat loistoon,\nniin että edessämme tuota pikaa on uusi kuva, jonka muodostavat\ntärkeimmät tapahtumat. Ihminen työskentelee myöskin omasta puolestaan\ntämän kuvan syntymisessä. Hän pyrkii ilmaisemaan itseään, ja se,\nmikä on hänen sanottavinaan, lepää kuin paino hänen sydämellään,\nkunnes hän on vapahtanut itsensä siitä. Mutta tällaisen yleisen\npuhelu- ja seurusteluilon ohella on muutamilla ihmisillä aivan\nerikoiset synnynnäiset voimat tämmöiseen elämän uudestiluomiseen.\nMuutamat ihmiset ovat syntyneet kirjailijoiksi. Puutarhuri hoivaa\njokaista vesaa ja siementä ja kirsikankiveä: hänen kutsumuksensa on\nkasvien istuttaminen. Yhtä harras on kirjailija omaan tehtäväänsä.\nMitä hän havaitsee ja kokeekin, muodostuu hänelle malliksi ja\nkuvauksen esineeksi. Hän pitää joutavina semmoisia puheita, että\nolisi muka jotakin, mitä ei voi sanoin kuvata. Hänen uskonsa on, että\nkaiken, minkä voi ajatella, voi kirjoittaakin, niin korkeimman kuin\nvähäpätöisimmänkin, ja hän tahtoisi kuvata Pyhän Hengenkin, ainakin\nyrittää kuvata. Mikään ei ole niin laajakantoista, niin syvämielistä,\nniin pyhää, ett'ei se juuri sentähden pakkautuisi hänen kynäänsä --\nja hän kirjoittaa sen. Hänestä on ihminen kertomis- ja kuvauskykyä\nja maailma taas olemassa kerrottavaksi. Jokaisessa onnettomuudessa\ntapaa hän uusia aineksia, kuten saksalainen runoilijamme sanoo:\n\"Soi jumalat mun laulaa, mitä kärsin.\" Vimma ja tuskatkin kasvavat\nhänelle korkoja. Äkkipikaisilla ajattelemattomilla teoilla ostaa\nhän viisautensa. Mielipahatkin ja intohimon myrskyt ainoastaan\ntäyttävät hänen purjeensa, tai kuten kunnon Lutherimme sanoo: \"Kun\nolen vihastunut, rukoilen hyvin ja saarnaan hyvin\", ja jos tuntisimme\nkaunopuheisuuden hienoimpain leimahdusten synnyinhistorian,\njohtuisi useasti mieleemme sulttaani Amurathin aulis kohteliaisuus\nhänen leikkauttaessaan muutamain persialaisten päitä, jotta hänen\nlääkärinsä Vesalius saisi nähdä heidän kaulalihastensa värähtelyn.\nKirjailijan onnettomuudet ja kompastukset valmistavat hänen\nvoittojaan. Uusi ajatus tai järkyttävä intohimo paljastaa hänelle,\nettä kaikki, mitä hän siihen asti on oppinut ja kirjoittanut, on\nainoastaan ulkopuolista -- ei itse asiaa, vaan ainoastaan jotain\nasian humua. Mitä silloin? Heittääkö hän kynän kädestään? Ei, hän\nalkaa kuvauksensa uudestaan ja siinä uudessa valossa, joka nyt\nloistaa hänelle -- voidakseen, jos mahdollista vielä pelastaa jonkun\ntotuuden sanan. Luonto on myötävaikuttamassa. Mikä voidaan ajatella,\nvoidaan myöskin lausua julki, ja pyrkii se alinomaa ilmaisuunsa,\nvaikkapa vaankin saamattomien ja sammaltavien ilmaisukeinojemme\nesilletuomana. Elleivät voimamme ja keinomme riitä käsittämään ja\nhallitsemaan sitä, vartoo ja valmistelee se, kunnes se lopulta on\nmuovannut ne tahtonsa mukaisiksi ja löytää ilmaisunsa.\n\nTämä pyrkimys ja jäljittelevän ilmaisun tavoittelu, jonka havaitsee\nkaikkialla, on hyvin ominaista luonnon tarkoitusperille ja on\nainoastaan jonkinmoista pikakirjoitusta. On korkeampiakin asteita, ja\nluonnolla on varalla loistavammat lahjat niille, jotka se on valinnut\nkorkeampaan tehtävään, tiedemiehille ja kirjailijoille, jotka\nnäkevät yhteyden siellä, missä muut näkevät ainoastaan katkelmia,\nja jotka ovat pakoitetut näkemään ja esittämään tapahtumat ja asiat\nkorkeammassa ihanteellisessa järjestyksessä ja siten antamaan\nolemiselle sen navan, jonka ympäri maailma kiertää. Luonnolle on\nsydämenasiana ajattelijan ja tiedemiehen syntyminen ja muodostaminen.\nSe on tarkoitusperä, jota se ei koskaan kadota näkyvistään ja joka on\nvalmistettu jo luonnon alkumuodossa. Semmoinen ihminen ei ole mikään\nainoastaan mahdollinen ja satunnainen ilmiö, vaan elimellinen osa,\nyksi perustekijöitä, jota on edellytetty ja jonka ilmenemistä on\nvalmistettu jo ammoisista ja iäisistä ajoista olemisen liitoksissa ja\nkudoksissa. Häntä elähyttävät ja kohottavat aavistukset ja välittömät\nnäkemykset. Hänen rinnassaan vallitsee jonkinmoinen tulisuus, joka\nseuraa alkuperäisen totuuden havaitsemista, joka totuus on kuin\nhenkisen auringon loisto kaivannon kuiluun. Jokainen ajatus, joka\nsarastaa sielussa, ilmaisee heräyshetkenään jo arvonsa, onko se\nainoastaan joku päähänpisto vai todellinen voima.\n\nJos kirjailijalla on sisäiset kiihottimensa ja sisäinen vetonsa,\nniin kaihotaankin ja kaivataan toisaalta hänen lahjojaan tarpeeksi.\nYhteiskunta kaipaa aina kaikkina aikoina terve- ja raitismielistä\nmiestä, jolla on riittävät ilmaisu- ja kuvausvoimat pysyttääkseen\nkaikki yksipuolisuuksien liioittelut oikeassa suhteessa tosioloihin\nnähden. Kunnianhimoiset ja voitonhaluiset tulevat viimeisellä\nkeppihevosellaan, mikä milläkin tullitaksallaan, Texas'in\nradallaan, uuskatolisuudellaan, mesmerismillään, Californiallaan;\nja irroittamalla asian suhteistaan voivat he helposti esittää sen\njonkinmoisen sädekehän ympäröimänä, joten kokonaiset ihmisryhmät\nhullaantuvat siihen, eikä tätä hullaantunutta joukkoa johda oikeaan\nja tee sen terveemmäksi toinen vastakkainen joukko, joka pelastuu\ntästä erikoisesta mielipuolisuuden lajista yhtäläisen huumaantumisen\nkautta, joka kohdistuu jonnekin toisaanne. Mutta jos jollakin\nihmisellä on niin laaja ja kokonainen yleiskatsaus asioihin, että\nhän voi palauttaa tuon eristetyn kumman oikeaan ympäristöönsä ja\nasemaansa taaskin -- niin kohta haihtuu harha, ja yhteiskunnan\npalaava arvostelukyky kiittää varoittajansa arvostelukykyä.\n\nTutkija puhuu vuosisadoille, mutta hänessä kuten muissakin ihmisissä\nelää myöskin halu olla sopusoinnussa aikalaistensa kanssa. Nyt\non pintapuolisista ihmisistä jotain naurettavaa oppineissa ja\nhengenmiehissä, tämä ei sentään merkitse mitään, ellei oppinut\nkiinnitä huomiotaan siihen. Meillä suosii ja ihailee niinhyvin\njokapäiväinen puhelu kuin yleinen mielipidekin käytännön miestä, ja\nvarmavaraisesta yhteiskunnan jäsenestä puhutaan varsin huomattavalla\nkunnioituksella kaikissa piireissä. Rahvas ajattelee aatteen miehistä\nsamalla tapaa kuin Bonaparte. Aatteet hämmentävät yhteiskunnallista\njärjestystä ja mukavuutta ja tekevät lopulta miehensä houkkioksi.\nArvellaan, että laivalastin lähettäminen New Yorkista Smyrnaan\ntai osakasten hommaaminen yhtiöön, jonka tarkoituksena on saada\nkäyntiin 5 à 10,000 rukkia, tai puuhailu kokouksissa ja maalaiskansan\nennakkoluulojen ja herkkäuskoisuuden hyväkseen käyttäminen, jotta\nvoisi olla varma heidän äänistään marraskuun vaaleissa -- että\nsemmoiset hommat ovat käytännöllisiä ja suositeltavia.\n\nJos minun pitäisi verrata paljon ylevämpilaatuistakin elämää\nmietiskelylle omistettuun elämään, niin en tohtisi suurellakaan\nvarmuudella langettaa ratkaisuani edellisen eduksi. Ihmiskunnalle\non sisällinen valaistus niin ratkaisevan tärkeä, että erakko ja\nmunkki voivat esittää monenmoista puolustaakseen omaa ajattelulle ja\nrukoukselle omistettua elämänlaatuansa. Jonkinmoinen yksipuolisuus,\nitsepintaisuus ja tasapainon puute on se hinta, jolla kaikki\ntoimeliaisuus on maksettava. Toimi ja työskentele, jos niin tahdot --\nmutta kaikki toimimisesi on turmioksesi. Ihmisen teot ovat hänelle\nylivoimaisia. Näytä minulle mies, joka on tehnyt jotakin ja joka ei\nole tullut tämän tekonsa uhriksi ja orjaksi. Mitä he ovat tehneet,\nse kietoo heidät ja pakoittaa heidät tekemään samaa yhä uudelleen.\nEnsimäinen teko, jonka piti olla ainoastaan koe, muuttuukin toiminnan\nohjeeksi. Tulinen uudistaja pukee ylevän aatteensa johonkin menoon\ntahi muotoon ja hän ja hänen ystävänsä tarrautuvat tähän muotoon\nunohtaen itse aatteen. Kveekari on perustanut kveekarilaisuuden,\nshakeri (vapisija) luostarinsa ja tanssinsa, ja vaikka kumpikin\npuhuu hengestä, niin ei heissä kuitenkaan ole mitään henkeä, vaan\nainoastaan kuollutta toistelua, joka on aivan hengen vastakohtaa.\nMutta mitä uutta on hänellä tänään tarjottavana. Innostuksen\nteoissakin jo ilmenee tämmöistä kuihtumista, mutta toimeliaisuuden\nalemmissa ilmestysmuodoissa, noissa, joilla ei ole muuta korkeampaa\ntarkoitusperää kuin mukavuutemme ja pelkuruutemme lisääminen,\nviekkauden teoissa, teoissa, jotka varastavat ja valehtelevat,\nteoissa, jotka eroittavat ihmisen henkisen ajatteluvoiman\nkäytännöllisestä kyvystä ja julistavat pannaan järjen ja tunteen,\nniissä ei ole muuta kuin kuihtumista ja kielteisyyttä. Hindut\nkirjoittavat pyhissä kirjoissaan: \"Lapset ainoastaan, vaan eivät\noppineet miehet puhu ajattelun ja toiminnan kyvyistä kahtena eri\nasiana. Ne ovat yhtä, sillä kummatkin saavuttavat saman päämäärän,\nja sija, jonka toiminnan miehet voivat voittaa itselleen, on\najattelijainkin voitettavissa. Hän, joka näkee, että ajattelun\noppi ja toiminnan oppi ovat samaa, hän näkee todellisesti.\" Sillä\nsuuren teon pitää perustua henkeen. Teon mittana on se tunne, josta\nse puhkee. Suurin teko voi helposti tapahtua mitä salatuimmassa\nyksityiselämässä.\n\nTämä halveksuminen ei milloinkaan lähde johtajista, vaan osoittavat\nsitä alemmat henkilöt. Voimakkaat miehet, jotka seisovat\nkäytännöllisen luokan etunenässä, ovat osallisia ajan aatteista ja\ntuntevat liika elävää myötätuntoa hengen miehiä kohtaan. Yleensä\neivät miehet, jotka jollakin alalla ovat eteviä, halveksi minkään\nmuun alan miehiä. Heillä on aina pääkysymyksenä Talleyrand'in\nkysymys, -- ei se: onko joku rikas? -- onko hänellä mitään\nluottamustoimia? kuuluuko hän oikeamielisiin? onko hänellä sitä tai\nsitä kykyä? kuuluuko hän edistyksen miehiin? vai vanhoillisiinko? --\nvaan: _onko hän yleensä jotakin?_ täyttääkö hän sijansa? Hänen pitää\nolla mies paikallaan. Se on kaikki, mitä Talleyrand, mitä valtion\njohtajat, mitä terve ihmisjärki häneltä vaativat. Ole todellinen ja\nihailtava, mutta älä sillä tapaa kuin me tunnemme, vaan sillä tapaa\nkuin itse tunnet. Kyvykkäät miehet eivät välitä, mitenkä ihminen on\nkyvykäs, kunhan hän vaan on kyvykäs. Mestari rakastaa mestaria eikä\nvälitä, onko hän puhuja tai taiteilija, käsityöläinen tai kuningas.\n\nYhteiskunnalle ei tosiaankaan mikään ole suuremmaksi eduksi kuin\nkirjailijoiden hyvä turvattu asema. Eikä ole kiellettävissä,\nett'eivätkö ihmiset sydämellisesti tunnustaisi ja tervehtisi henkisiä\ntekoja. Kuitenkaan ei meillä kirjailijalla ole mitään vallitsevaa\nasemaa. Luulen, että syy siihen on kirjailijain itsensä. Punta käy\naina punnasta. Oli aikoja, jolloin hän oli pyhä mies, hän kirjoitti\nraamattuja, ensimäiset hymnit, lakikirjat, kertovat runoelmat,\nmurhenäytelmiä, sibyllinisiä lauselmia ja kaldealaisia ennustuksia,\nlakonisia mietelmiä, jotka kaiverrettiin temppelien seiniin. Jokainen\nhänen sanansa oli totta ja herätti kansat uuteen elämään. Hän\nkirjoitti ilman kevytmielisyyttä ja sisäisestä välttämättömyydestä.\nJokainen sana oli kaiverrettu hänen eteensä, maanpintaan ja\ntaivaaseen, ja aurinko ja tähdet olivat ainoastaan piirroksia yhtä\ntärkeitä kuin hänenkin eikä sen välttämättömämpiä. Mutta kuinka voi\nhän olla kunnioitettu, ellei hän itse itseään kunnioita, jos hän\nsekautuu muuhun kansaan, jos hän ei enää ole lakiensäätäjä, vaan\nimartelija ja lautasen nuoleksija, joka kumartuu ajattelemattoman\nkansan vaihettelevain mielipiteitten mukaan, jos hänen\nhäpeämättömillä asianajotempuilla pitää puolustaa jotakin huonoa\nhallitusta tai vuodet umpeensa haukkua nalkuttaa vastustuspuolueessa\ntai kirjoittaa sovinnaisia arvosteluja ja kehnoja, epäsiveellisiä\nkirjoja tai yleensä kirjoittaa ajatuksetta ja palaamatta aina, joka\nsanassa, päivin ja öin sisäisen innostuksen lähteille?\n\nJonkin vastauksen näihin kysymyksiin voinee saada, jos järjestään\njohtaa mieleensä aikakautemme kirjalliset kyvyt. Niiden seassa ei\ntapaa toista nimeä, joka sisältörikkaammin ja valaisevammin edustaisi\ntutkijan ja kirjailijan voimia ja tehtäviä, kuin Goethe.\n\nKuvasin Bonapartea yhdeksännentoista vuosisadan yleisen ulkonaisen\nelämän ja pyrintöperien edustajana. Sen toisena puoliskona sen\nrunoilijana on Goethe, mies täysin kotiutunut vuosisataansa\nhengittäen sen ilmaa, nauttien sen hedelmiä, mahdoton minään\nedellisenä aikana ja valtaavilla lahjoillaan tehden tehottomaksi\nsen syytteen heikkoudesta, mikä ilman häntä kohtaisi aikakauden\nhenkistä tuotantoa. Hän esiytyy aikana, jolloin yleinen sivistys on\nlevittäytynyt kaikkialle ja heikentänyt kaikki jyrkemmät yksilölliset\npiirteet ja jolloin sankarillisten ylväiden luonteiden sijasta alkaa\nyleinen hyvinvointi ja yhteistoiminta. Ei ole ainoatakaan runoilijaa,\nmutta parvittain runollisia kirjailijoita, ei mitään Columbusta,\nmutta sadottain merikapteeneja kaukoputkineen, ilmapuntareineen,\nmehu- ja lihasäilykkeineen, ei mitään Demosthenesta tai Chattamia,\nmutta kokonainen joukko näppäriä parlamentti- ja asianajajapuhujia,\nei mitään profeettoja ja pyhimyksiä, mutta uskonnollisia virkakuntia,\nei oppineita miehiä, vaan tieteellisiä seuroja, halpahintaista\nkirjallisuutta ja lukematon joukko lukusaleja ja kirjastoja. Ei ole\nikinä ollut semmoista kaikkien asiain sekoitusta. Maailma laajenee\nkuin Amerikan kauppa. Me käsitämme kreikkalaisen tai roomalaisen\nelämän -- elämän keskiaikana -- yksinkertaiseksi ja selväksi asiaksi,\nmutta nykyaikainen elämä käsittää sellaisen kirjavan asiasikermän,\nettä se hämmentää.\n\nGoethe oli tämän moninaisuuden filosofi, satakäsinen, Argussilmäinen,\njoka kykeni ja joka ilolla kävi käsiksi tuohon vyöryävään aines- ja\ntietosikermään ja joka oman taipuisan monipuolisuutensa vuoksi\nhelposti voi vallita sitä ja saattaa sen järjestykseen, miehekäs\nhenki, jota eivät hämmentäneet ne lukemattomat sovinnaisuuden kuoret\nja verhot, joihin elämä oli kietoutunut, hänen hieno terävyytensä\nkun helposti voi puhkaista ne ja imeä voimansa suoraan luonnosta,\njonka kanssa hän eli lähimmässä yhteydessä. Omituista on lisäksi\nse, että hän eli pienessä kaupungissa, pikkuvaltiossa, kokonaan\nrappiolla olevassa valtakunnassa ja aikana, jolloin Saksalla ei\nollut mitään semmoista johtavaa asemaa maailman asioiden kulussa,\nettä se olisi voinut herättää poikainsa povessa mitään kansallista\ntulvivaa ylpeyden ja suuruuden tuntoa, semmoista mikä olisi voinut\nkohottaa ja rohkaista jonkin ranskalaisen tai englantilaisen tai\nmuinoisempina aikoina jonkin roomalaisen tai kreikkalaisen neron\nmieltä. Ja kuitenkaan ei hänen runoudessaan ole jälkeäkään pienten,\nrajoittavain olosuhteitten mataloittavasta vaikutuksesta. Hän ei\nriipu ympäristöstään, vaan on vapaa ja hallitseva nero.\n\nHelena tai Faustin toinen osa on runomuodossa esitettyä\nkirjallisuudenfilosofiaa, semmoisen miehen teos, joka itsessään\non tavannut kaikkien historioiden, tarustojen, filosofioiden,\ntieteiden, kansalliskirjallisuuksien mestarin ja hallitsijan siinä\nkaikki tiedonhaarat itseensä sulkevassa hengessä, jolla nykyaikainen\noppineisuus maailman kaikki kansat käsittävän yleisluonteensa\nkautta tutkii intialaista, etruskilaista, kyklooppista taidetta,\ngeologiaa, kemiaa, astronomiaa, ja kukin näistä aloista saa\njuuri moninaisuutensa vuoksi jonkinmoisen ilmaisan runollisen\nluonteen. Yhtä kuningasta katsoo kunnioituksella, mutta jos olisi\ntilaisuudessa näkemään kokonaisen kuningaskongressin, niin silmä\npian alkaisi arvostella kunkin yksityisiä omituisuuksia. Nämä\neivät ole mitään välittömästi esille kuohuvia ihmeellisiä lauluja,\nvaan tyystin sommiteltuja muotoja, joiden varaan runoilija on\nuskonut kahdeksankymmentä vuotta tehtyjen havaintojensa tulokset.\nTämä runoelman mietiskelevä ja arvosteleva viisaus tekee sen\nvielä täydellisemmin aikamme lapseksi. Se kantaa aikansa leimaa.\nJa kuitenkin on hän runoilija, runoilija, jolla on ylväämpi\nlaakeriseppeleensä kuin kenelläkään toisella hänen aikalaisellaan,\nja mikroskooppiensakin kiduttamana (hän näkee kuin jokaisella\nihohuokosellaan) helähyttää hän kanneltaan sankarin voimalla ja\nsulolla.\n\nKirjan ihmeellisyys on sen ylevässä ja henkisessä älyperäisyydessä.\nTämän miehen järki on niin tehokas sulatuskeino, että menneisyys ja\nnykyisyys, niiden uskonnot, politiikat ja ajatustavat liukenevat\nsiinä perusmuotoihinsa ja aatteisiinsa. Mitkä uudet tarustot\ntoimivatkaan tässä päässä! Kreikkalaiset sanoivat, että Aleksander\nsaapui aina kaaoksen rajoille, Goethe saapui jo muutamassa päivässä\nyhtä pitkälle ja uskalsi askelen ulommaksikin ja palasi onnellisesti\ntakaisin.\n\nHänen ajattelunsa on sydäntä viihdyttävän vapaata. Tuo suunnaton\nnäköpiiri, joka seuraa meitä kaikkialle, jakaa ylevyyttään niin\nvähäpätöisimmille asioille, sovinnaisuuksille ja välttämättömyyksille\nkuin juhlallisimmille ja korkeimmille tapauksillekin. Hän oli\nvuosisatansa sielu. Jos tämä oli oppinut, ja jos siitä asutuksensa,\nkiinteän yhteiskuntajärjestyksensä ja yksityiskohtaisten tietojensa\nvuoksi oli tullut kuin suuri tutkimusretkikunta, joka oli kasannut\nsemmoisen määrän yksityistietoja ja hedelmiä, että niiden\nluokitteleminen kävi siihenastisten oppineitten voimien yli, niin\nsisälsi tämän miehen henki avaroita kammioita, joihin ne kaikki voi\njärjestää. Hänellä oli voima yhdistää jälleen toisistaan eroitetut\natoomit niiden omien lakien mukaan. Hän verhosi nykyaikaiset\nelinmuotomme runouden harsolla. Vähimmässäkin ja yksityisseikoissa\nhavaitsi hän elämän hengen, vanhan juonikkaan Proteuksen, joka\nasustaa aivan lähellämme, ja hän osoitti, että yksivärisyys ja\njokapäiväisyys, jonka pidämme aikamme tunnusmerkkinä, onkin vaan yksi\nhänen naamareitaan: --\n\n    \"Pakonsakin salaista on läsnäolemista\",\n\nja että hän on ainoastaan vaihtanut loistavan juhlapuvun\njokapäiväiseen työasuun ja ett'ei hän ole hituistakaan vähemmän\nelokas tai rikas Liverpoolissa tai Haagissa kuin joskus Roomassa\ntai Antiokiassa. Hän etsi häntä toreilta ja pääkaduilta, puistoista\nja hotelleista, ja tottumusten ja aistien luotettavimmalla pohjalla\nosoitti hän vaanivan demonisen voiman, osoitti että tottumuksen\ntekoihinkin kutoutuu tarun ja sadun säije, ja tämän teki hän\njohtamalla jokaisen tavan ja käytännön, jokaisen laitoksen, työaseen\nja -keinon syntyperän niiden alkulähteestä ihmiselimistössä.\nHän ei suvainnut mitään otaksumisia ja korupuheita. \"Minulla\non itselläni arvoituksia kylliksi, kun joku kirjoittaa kirjan,\nkirjoittakoon ainoastaan sen, minkä hän tietää.\" Hän kirjoittaa mitä\nasiallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, jättää sanomatta\npaljo enemmän kuin mitä hän kirjoittaa, ja merkitsee jokainen hänen\nsanansa jotakin asiaa. Hän on selvittänyt eroituksen antiikkisen\nja nykyaikaisen hengen ja taiteen välillä. Hän on määritellyt\ntaiteen, sen pyrintöperät ja lait. Hän on lausunut parhaimmat sanat\nluonnosta, mitä ikinä on lausuttu. Hän käsittelee luontoa kuten\nvanhat filosofit, kuten Kreikan seitsemän viisasta sitä käsittelivät\n-- ja mitä ranskalainen luokittelu- ja erittelytäsmällisyys\nsiitä kärsiikin, runous ja ihmisyys säilyvät ehyinä meille, ja\ntapahtuu se kaikki jonkinmoisella oppineen taidolla. Silmät ovat\nlopultakin paremmat työaseet kuin teleskoopit ja mikroskoopit. Se\nihmeellinen taipumus näkemään kaikki yhtenä ja yksinkertaistettuna,\njoka oli hänen mielensä pohjasävynä, on antanut meille avaimen\nmoneen luonnonsalaisuuteen. Siten on Goethe ensimäisenä herättänyt\nnykyaikaisen kasvitieteen perusajatuksen, että nimittäin lehti\ntai lehtisilmukka on kasvimaailman yksikkö, ja että jokainen\nkasvinosa on ainoastaan olosuhteitten mukaan muuntunut lehti\nsekä että olosuhteitten muuttuessa lehti voi muuttua joksikin\nmuuksi kasvinosaksi ja muu kasvinosa lehdeksi. Samaten otaksui\nhän osteologian alalla, että selkänikamaa on pidettävä luurangon\nyksikkönä: pääkallo oli ainoastaan ylin, muuntunut selkänikama.\n\"Kasvi etenee silmukasta silmukkaan päättyen lopulta kukkaan ja\nsiemeneen. Samaten edistyy lapamato, toukka silmukasta silmukkaan\nja päättyy päähän. Ihminen ja korkeammat eläimet ovat muodostuneet\nnikamista voimien keskittyessä päähän.\" Optiikan alalla taas\nhylkäsi hän keinotekoisen seitsenväriopin ja oletti, että jokainen\nväri on sekoitelma valoa ja varjoa eri suhteissa. On itse asiassa\nyhdentekevää, mistä asiasta hän kirjoittaakin. Hän näkee jokaisen\nhuokosenkin, ja hänessä vaikuttaa jonkinmoinen painovoima totuutta\nkohden. Hän tahtoo toteuttaa sen, mistä toiset puhuvat. Hän ei\nsuvaitse, että häntä pidetään leikkinä ja että hän joutuu latelemaan\nuudestaan jotain vanhoja akkojen tarinoita, joihin ihmiskunta\non uskonut joku tuhatkunta vuotta. Hän voi yhtä hyvin kuin joku\ntoinenkin nähdä, mikä on totta. Ja niinpä tarkastaa hän asiaa. Hän\nikäänkuin sanoo: olen tässä nyt punnitakseni ja arvostellakseni noita\nasioita. Miksi omaksuisin niitä umpimähkään? Ja siksipä ei voi vaipua\nunohduksiin, mitä hän puhuu uskonnosta, intohimoista, avioliitosta,\ntavoista, omaisuudesta, paperirahoista, uskokausista, enteistä ja\nmistä tahansa yleensä.\n\nOttakaammepa tarkastaaksemme vaan ilmeisinkin esimerkki, minkä voimme\nesittää tästä hänen pyrkimyksestään todellistuttamaan jokaista\nyleisessä käytännössä olevaa puheenpartta. Paholainen on näytellyt\nmerkittävää osaa kaikkien aikojen tarustossa. Goethe ei tahtonut\nkäyttää sanaakaan, joka ei merkinnyt jotakin asiaa. Tässäkin oli\nhänelle avuksi ohjeensa: \"En ole kuullut mistään rikoksesta, jota\nen itse olisi voinut tehdä.\" Ja siten käy hän käsiksi paholaiseen.\nHän on oleva todellinen, hän on oleva nykyaikainen, europalainen,\nhän on pukeutuva kuin hieno maailmanmies, on käyttäytyvä kuten\nsemmoinen, on liikkuva kaduilla ja oleva täysin perehtynyt Wienin ja\nHeidelbergin elämään 1820, joko siten -- tai häntä ei ollenkaan ole\nolemassa. Niinpä riisui hän häneltä hänen tarunomaiset pukineensa,\nsarvet, pukinjalat, tupsuhännän, tulen ja tulikiven ja etsimättä\nhäntä kirjoista ja kuvista etsi hän häntä omasta mielestään,\njokaisesta kylmäkiskoisuuden, itsekkyyden, epäuskon varjosta, joka\nniin elämän hälyssä kuin yksinäisyydessäkin sumentaa ihmisajatusta,\n-- ja havaitsi, että kuva tuli todellisemmaksi ja kammottavammaksi\njoka piirteestä, jonka hän siihen lisäsi, ja jokaisesta, jonka hän\nsiitä poisti. Hän havaitsi, että tämän kummituksen olemus, joka oli\nasunut ihmisasumuksien varjoissa niin kauan kuin ihmisiä oli ollut,\noli puhdas järki asetettuna -- kuten aina on pyrkimys -- aistien\npalvelukseen; ja hän viskasi Mefistofeleessaan kirjallisuuteen\nensimäisen täyspätevän luoman, joka siihen oli muutamaan vuosisataan\nliitetty ja joka on pysyvä yhtä kauan kuin Prometheus.\n\nEn aio ryhtyä lähemmin tarkastamaan hänen lukuisia teoksiaan.\nNiitä on käännöksiä, arvosteluja, näytelmäkappaleita, lyyrillisiä\nja kaikenlaisia muita runoja, kirjallisia päiväkirjoja, kuvauksia\netevistä miehistä. Kuitenkaan en voi olla tarkemmin käsittelemättä\nWilhelm Meisteriä.\n\nWilhelm Meister on joka suhteessa romaani, paras laatuaan,\njota sen ihailijat sanovat ainoaksi nykyaikaisen yhteiskunnan\ntäydelliseksi kuvaukseksi -- ikäänkuin toiset romaanit, Scottin\nesimerkiksi käsittelisivät ainoastaan pukuja ja ulkosuhteita,\nmutta tämä elämän henkeä. Se on kirja, joka vielä on jonkinmoisen\nhämärän verhossa. Sitä lukevat ihmettelyllä ja riemulla monet hyvin\nteräväjärkiset ihmiset. Muutamat pitävät sitä Hamletiakin suurempana\nnerontekona. Luulen, ett'ei ainoakaan kirja vuosisadallamme\nkohoo sen verroille sen ihanassa sulossa, niin uudenlaatuinen,\nvirkistävä ja herättävä on se ilahuttaen mieltä niin runsailla\nselkeänkirkkailla ajatuksilla, niin tarkkapiirtoisen oikealla elämän,\ntapojen ja luonteiden käsityksellä, sisältäen niin lukuisia hyviä\nelämänkokemuksia ja havaintoja ja heittäen niin odottamattomia\nvalonvälähdyksiä ylempään maailmaan, sentään koskaan hipaisematta\ntyhjää korupuheisuutta tai lankeamatta jokapäiväisyyteen. Kirja,\njoka voi vaikuttaa varsin kiihdyttävästi ja herättävästi nuoreen,\nnerokkaaseen, vastaanottoherkkään mieleen, mutta joka sentään on\nsangen epätyydyttävä. Ken rakastaa kevyttä lukemista ja etsii siitä\nsitä hupia, joka hänellä tavallisesti on romaaneista, on laskeva\nsen epätyydytettynä kädestään. Mutta nekin, jotka alkavat lukea\nsitä semmoisilla korkeammilla toiveilla, että tapaisivat siinä\narvonmukaisen kuvauksen neron kehityksestä ja saisivat nähdä sen\nponnistuksillaan ja kieltäymyksillään saavuttavan ansaitsemansa\nlaakerin, niilläkin on syytä valitukseen. Meillä oli tässä äskettäin\neräs englantilainen romaani, joka väitti esittävänsä uuden kulta-ajan\ntoiveita ja tuovansa ilmi \"Nuor'-Englanti\"-nimisen puolueen\npoliittisia toiveita ja jossa hyveen ainoana palkintona oli sija\nparlamentissa ja päärin arvo. Goethen romaanin loppu on yhtä laimea\nja siveellistä tunnetta tyydyttämätön. George Sand on Consuelossaan\nja sen jatkossa piirtänyt eteemme todellisemman ja arvokkaamman\nkuvan. Kertomuksen edistyessä kasvavat sankarin ja sankarittaren\nluonteet siinä määrin, että ne särkevät ylimyksellisten tapojen\nja ennakkoluulojen porsliini-shakkilaudan: he jättävät säätynsä\nseurapiirin ja tavat, menettävät omaisuutensa, tulevat suurten\naatteitten ja ylevimpien yhteiskunnallisten ihanteiden palvelijoiksi,\nkunnes lopulta kirjan sankari, joka on perustanut ja on keskuksena\nyhdistykselle, jonka tarkoitusperänä on tehdä ihmiskunnalle\nsuurimpia hyviä tekoja, ei enää suvaitse itseään kutsuttavan omalla\nylhäisellä nimellään, se kuuluu vieraalta ja etäiseltä hänen\nkorvissaan. \"Olen ainoastaan ihminen\", sanoo hän, \"minä hengitän ja\nteen työtä ihmiskunnan hyväksi\", ja tapahtuu tämä köyhyydessä ja\näärimmäisillä uhrauksilla. Goethen sankarilla taas on päinvastoin\nniin paljo heikkouksia ja huonoja taipumuksia, ja hän viihtyy niin\nhuonoissa seuroissa, että siveän vakava englantilainen yleisö kirjan\nilmestyessä englanninkielellä tunsi vastenmielisyyttä sitä kohtaan.\nJa kuitenkin on se tulvillaan viisautta ja maailmaa hallitsevain\nlakien tuntemusta, henkilöt siinä ovat piirretyt niin todenmukaisesti\nja tarkanhienosti ja niin vähillä vetäisyillä, sanaakaan ei ole\nliikaa, ja kirja pysyy aina niin uutena ja tyhjentymättömänä, että\nmeidän täytynee antaa sen kulkea tietään ja auliisti ottaa siitä se\nhyvä, minkä voimme vakuutettuina, että se on vasta alkanut tehtävänsä\nja että se vielä on hyödyttävä miljoonia lukijoita.\n\nKirjan pääsisältönä on sankarin kehittyminen demokraatista\naristokraatiksi sanojen parhaimmassa merkityksessä. Ja tämä kehitys\nei tapahdu halpoja salateitä, vaan julkisinta pääsisäänkäytävää.\nLuonto ja luonne ovat tukemassa, ja yhteiskunnallinen arvo on tehty\ntodelliseksi ylhäisön hienon aistin ja kunnollisuuden kautta.\nAinoakaan ylevämielinen nuorukainen ei voi olla innostumatta ja\nriemastumatta tästä kirjan todellisuudesta, niin että se vaikuttaa\nvarsin ylentävästi ja elähyttävästi järkeen ja rohkeuteen.\n\nPalava harrasmielinen Novalis kuvaa kirjaa \"läpeensä nykyaikaiseksi\nja epärunolliseksi, kaikki romanttisuus on siitä kokonaan poistettu,\nsamoin kaikki luonnon runollisuus ja ihmeellisyys. Kirja käsittelee\nyksinomaan ihmisen jokapäiväisiä toimia ja tehtäviä, se on runollinen\nkuvaus porvarillisesta ja kotoisesta elämästä. Ihmeellisyys\nesiytyy siinä nimenomaan mielikuvituksen leikkinä ja haaveellisena\nuneksumisena\"; ja, mikä myöskin on kuvaavaa, palasi Novalis kuitenkin\npian takaisin kirjaan, ja se pysyi hänen mielilukemisenaan hänen\nelämänsä loppuun.\n\nMikä erityisesti kiinnittää ranskalaista ja englantilaista lukijaa\nGoethessä, on eräs ominaisuus, joka hänellä on yhteinen koko\nkansansa kanssa -- hänen alituinen perustautumisensa sisäiseen\ntotuuteen. Englannissa ja Amerikassa kunnioitetaan kykyä, ja yleisö\non tyydytetty, jos sitä käytetään jonkun varman ja tajuttavan hyödyn\ntai puolueen eduksi tai selvässä säännöllisessä vastarinnassa\njotakin sellaista vastaan. Ranskalaiset ihailevat vielä enemmän\nhenkistä säkenöivää loistokkuutta semmoisenaan. Ja kaikissa näissä\nmaissa kirjoittavat kyvyt juuri siksi että ovat kykyjä. Riittää, kun\nvaan äly saa jotain askaroitavaa ja maku tyydytyksensä -- montako\npalstaa, niin monta elokasta virkistävää tuntia. Saksalaiselta\nhengeltä puuttuu ranskalainen loistokkuus, englantilainen tarkka\nkäytännöllinen äly ja amerikalainen seikkailuhenki, mutta sillä on\nsensijaan jonkinmoista sisäistä vilpittömyyttä, joka ei koskaan\npysähdä pintaan, vaan kysyy alati: _mitä varten?_ Saksalainen yleisö\nvaatii kirjailijaltaan tarkkaavaa vilpittömyyttä. Järki työskentelee,\nmutta mitä varten? Mitä tarkoittaa mies? Mistä, mistä kaikki nämä\najatukset?\n\nKyky yksin ei muodosta kirjailijaa. Kirjan takana pitää olla miehen,\npersoonallisuuden, joka syntyperällään ja ominaisuuksillaan vastaa\nkirjassaan esittämistään opeista ja joka on olemassa nähdäkseen ja\nesittääkseen asiat juuri siten eikä millään muulla tavalla, joka käy\nkäsiksi tosiasioihin, koska ne ovat tosiasioita. Ellei hän voi tänään\nilmaista tarkalleen sitä, mitä hän tahtoo, niin pysyvät tosiasiat\nsamoina ja avautuvat ehkä huomenna hänelle. Hänen mielellään lepää\nkuin taakka -- totuuden taakka, joka kaipaa ilmaisuansa -- hän\nkäsittää sen selvemmin tai epäselvemmin, ja hänen tehtävänsä ja\nkutsumuksensa maailmassa on nähdä lävitse nuo tosiasiat ja tuoda\nne julki. Mitä merkitsee se, että hän astuu harhaan ja sammaltaa,\nettä hänen äänensä on karhea tai kirkuva tai että hänen tieteellinen\nkykynsä tai kuvansa eivät riitä? Hänen julistettavansa asia on\nlöytävä tieteelliset ilmitulemiskeinonsa ja kuvansa, täytelään\nsoinnukkaan ilmaisunsa. Vaikka hän olisi mykkä, puhkeisi se sanoiksi.\nEllei siten ole ellei miehessä syki ja polta semmoinen Jumalan sana\nmitä siitä, kuinka taidokas, luistava, loistokas hän on?\n\nMerkitsee paljon ajatuksen voimaan nähden, seisooko sen takana mies\nvai eikö. Tieteellisissä aikakauskirjoissa ja vaikutusrikkaissa\nsanomalehdissä en tapaa mitään varmaa luonnetta, ainoastaan\nedesvastuuttomia varjoja, usein jonkun varakkaan tieteellisen seuran\ntai jonkun onnenonkijan, joka sepitelmänsä turvin ja varjossa toivoo\nvoivansa käydä jostakin. Mutta oikean kirjan jokaisessa lauseessa\nja käänteessä näen minä todellista päättävää ihmistä silmään, hänen\nvoimansa ja kammonsa lainehtii joka sanassa, jokainen pilkkukin ja\najatusviiva elää, koko kirja on versoovan voimakas ja elokas -- voi\nvaikuttaa kauas ja kauan.\n\nEnglannissa ja Amerikassa voi olla kreikkalaisen tai roomalaisen\nkirjallisuuden täysi tuntija omaamatta silti säkenettäkään runollista\naistia tai tulta. Se seikka, että joku on käyttänyt vuosia\nperehtyäkseen Platoon tai Proclokseen, ei silti aiheuta otaksumaan,\nettä hänellä olisi ylevä ajatuskanta tai että hän halpelisi\nkaupunkinsa hienoja tapoja. Mutta saksalaisilla on naurettavan\nluja usko näihin asioihin, ylioppilas luentosalin ulkopuolellakin\nhautoo yhä päässään luentoa, ja professori ei voi irtautua siitä\nluulosta, että filosofian totuuksilla on jotain tehtävää Berlinissä\nja Münchenissäkin. Tämä harras vakavuus antaa heille voiman nähdä\npitemmälle kuin paljon lahjakkaammatkaan miehet. Siksipä ovatkin\nmelkein kaikki arvokkaammat jäsentelyt ja määrittelyt, jotka ovat\nkäypää tavaraa ylemmässä puhekielessä, saapuneet meille Saksasta.\nMutta sensijaan kuin nerokkaat ja oppineet miehet Englannissa ja\nRanskassa käyvät käsiksi tutkimukseensa ja tehtäväänsä jonkinmoisella\nkevyydellä, eikä mitenkään yleensä edellytetä, että aihe tai kanta,\njonka he ovat omaksuneet, jotenkin syvemmin ja luonteen perustuksia\nmyöten olisi vallannut heidät -- niin sensijaan Goethe, Saksan\nkansan pää ja tuki ei puhu ainoastaan siksi, että hänellä on kykyä,\nvaan loistaa totuus hänen sanojensa takaa: hän on syvimmässä\nmerkityksessä viisas, vaikkapa hänen kykynsä ja lahjakkuutensa\nusein kätkee hänen viisautensa. Kuinka erinomainen joku hänen\nlausumansa ajatus onkaan, hän tavoittaa sillä aina vielä jotakin\nenempää. Se herättää uteliaisuuteni. Hänellä on sitä peloittavaa\nhengen riippumattomuutta, jonka ihminen saavuttaa seurustellessaan\ntotuuden kanssa; kuulkaa häntä tai olkaa kuulematta, hänen tekonsa\npysyy, eikä teidän mielenkiintonne rajoitu hänen kertomukseensa,\neikä hän täytettyään tyydyttävästi tehtävänsä häivy muistosta kuten\nleipuri jätettyään meille leipänsä, vaan merkitsee hänen itsensä\nrinnalla hänen teoksensa vähemmän. Ikuinen, iäinen voima, joka on\nluonut maailman, on uskonut itsensä tälle miehelle suuremmassa\nmäärässä kuin kenellekään toiselle ihmiselle. En tohdi väittää, että\nGoethe olisi kohonnut korkeimmille huipuille, miltä nero on meille\npuhunut. Hän ei ole kunnioittaen nöyrtynyt korkeimman ykseyden\neteen, hän ei ole kyennyt koko olennollaan jättäytymään siveellisen\ntunteen valtaamaksi. On ylevämpiä, korkeampia säveliä runoudessa,\nkuin mitä hän koskaan on virittänyt hereille. On kirjailijoita,\njoilla on vähemmät lahjat, mutta joiden sointu on puhtaampi ja ja\nherkempi ja jotka liikuttavat syvemmin sydäntä. Goethe ei voi koskaan\ntulla rakkaaksi ihmisille. Hän ei ole sielunsa pohjasta antautunut\npuhtaalle totuudelle semmoisenaan, vaan ainoastaan totuudelle sikäli\nkuin se edistää sivistystä. Hän ei tavoittele sen vähempää kuin\nvallata koko luonnon, koko totuuden omalle osalleen: mies, jota\nei voi lahjoa tai johtaa harhaan tai säikäyttää, mies, jolla on\njärkähtämätön itsensähillitsemis- ja itsekieltäymisvoima ja jolla\non vaan yksi ainoa arvosteluperuste kaikkiin ihmisiin nähden --\n_mitä voit sinä opettaa minulle?_ Kaikkia ominaisuuksia ja lahjoja\narvostelee hän ainoastaan tältä kannalta: säätyarvoa, etuoikeuksia,\nterveyttä, aikaa, itse olemistakin.\n\nHän on sivistyksen perikuvallinen edustaja, kaikkien taiteiden,\ntieteiden ja tapahtumien harrastaja, taiteellinen, vaan ei\ntaiteilija, henkevä, vaan ei henkinen. Ei ole olemassa mitään, jota\nhän ei olisi oikeutettu tuntemaan, ei ole ainoatakaan asetta neron\nasevarastossa, jota hän joskus ei olisi ottanut käteensä, mutta\nmitä tarkimmin huolehtien ett'ei hänen apukeinonsa hetkeksikään\nkäy hänelle ylivoimaiseksi. Hän eristää joka asian valokehällä,\neristää itsensäkin ja kalliimman, minkä hän omistaa. Häneltä ei ole\nmitään salassa eikä mitään peitossa. Vaanivat pahat henget olivat\nhänen kuvattavinaan, samaten pyhimys, joka näki pahat henget, ja\nyliaistilliset voimat pukeutuivat muotoon. \"Hurskauskaan ei ole\nmikään päämäärä, vaan ainoastaan keino, jonka avulla me puhtaimman\nsisäisen mielenrauhan kautta saavutamme korkeimman sivistyksen.\"\nJa hänen voimansa tunkeutua kaunotaiteiden jokaisen salaisuuden\nperille tekee Goethen aseman vielä kylmemmän valtaavaksi. Hänen\ntunteensa palvelevat häntä kuten naiset, joita Cicero käytti\nhoukutellakseen tietoonsa salaliittolaisten juonet. Hänellä ei ole\nmitään vihollisia. Voit olla hänen vihollisensa -- jos sillä voit\nopettaa hänelle jotain, jota et voi ystävyydelläsi hänelle opettaa\n-- olkoonpa se opetus sitte vaikka ainoastaan kokemus, jonka hän\nvoi saada sortumisestasi. Vihollinen ja semmoisena tervetullut,\nmutta vihollinen ylevässä merkityksessä. Hän ei voi vihata ketään;\nhänen aikansa on liika kallis. Luonne-eroavaisuuksiin perustuvia\nvastakohtaisuuksia suvaittakoon, mutta vain kuten keisarien\nvihamielisyydet, jotka taistellaan arvokkaan ylväästi kuningaskuntien\npoikki ja yläpuolella.\n\nHänen itse kirjoittamansa elämäkerta, jolle hän pani nimeksi \"Runoa\nja totta elämästäni\", on tämän aatteen ilmituomista -- aatteen,\njoka nykyään saksalaisen hengen välityksellä tunnetaan kautta koko\nmaailman, mutta joka oli uutuus Englannille niinhyvin vanhalle kuin\nuudelle, silloin kun kirja ilmestyi -- että nimittäin ihminen on\nolemassa sivistyäkseen: ei sitä varten, mitä hän voi aikaansaada,\nvaan sitä varten, mitä voidaan aikaansaada hänessä. Ainoa huomattava\ntulos, mikä elämällä voi olla, on asioiden ja elämän vaikutus\nihmiseen. Henkevä syvämielinen ihminen voi katsoa itseään kuin\nvierasta henkilöä, siksipä kiinnittävät hänen mieltänsä yhtä paljon\nhänen heikkoutensa ja pettymyksensä kuin hänen menestyksensäkin.\nVaikkapa hän haluaakin edistyä ja menestyä aikeissaan, niin\nvielä syvempi on hänen halunsa oppia tuntemaan ihmisen elämää ja\nkohtaloa, sill'aikaa kuin itsepyyteiset sumeina pilvinä ajelehtivat\nhänen ympärillään eivätkä tavoittele ja pyydä muuta kuin matalaa\naineellista etua.\n\nTämä aate vallitsee _Dichtung und Wahrheit_-kirjaa ja määrää,\nmitkä elämänpuolet siinä tulevat esitetyiksi, jossa suhteessa\nasiain ulkonaisella näennäisellä tärkeydellä, henkilöiden arvolla\nja omaisuussuhteilla ei ole mitään määräämisvaltaa. Tosiaankin\ntarjoo kirja tuiki vähän aineksia semmoiselle esitykselle, mitä me\nsanoisimme \"Goethen elämäkerraksi\"; siinä esiytyy varsin niukalti\naikamääriä, kirjeenvaihtoa ei ollenkaan, ei mitään yksityiskohtaisia\ntietoja hänen viroistaan ja virkatoimistaan, ei mitään valoa hänen\navioelämäänsä, ja noin kymmenvuotinen ajanjakso hänen elämäänsä, aika\nhänen Weimariin asettumisensa jälkeen, jonka luulisi vilkkaimmaksi\nhänen elämässään, on kokonaan sivuutettu. Sensijaan anastavat\netualan muutamat rakkausjutut, jotka kuten sanotaan menivät\nmyttyyn, ja muuttuvat mitä tärkeimmiksi tapahtumiksi, hän ihan\nsyytää meille yksityiskohtia -- erityisellä mielihyvällä esittää\nhän joitakin omituisia mielikuvitelmia, maailman syntyoppeja ja\nitse muovailemiaan uskontoja sekä varsinkin suhteitaan merkittäviin\nmiehiin ja tärkeimpiin ajatusrikkaisiin ajanjaksoihin. Hänen\n\"Päivä- ja vuosikirjansa\", hänen \"Italian matkansa\", hänen \"Ranskan\nsotaretkensä\" ja hänen \"Värioppinsa\" historiallinen osa kiinnittävät\nmieltä samasta syystä. Viimeksimainitussa hän lyhyesti kuvaa\nKepleriä, Roger Baconia, Galileita, Newtonia, Voltairea j.n.e., ja\non tämän kirjanosan viehätys siinä suurpiirteisen yksinkertaisessa\ntavassa, jolla hän esittää suhteet Europan tieteellisen historian\nsuuruuksien ja itsensä välillä, tuo pelkkä viivojen vetäminen\nGoethestä Kepleriin, Goethestä Baconiin, Goethestä Newtoniin. Tuo\nviivanvetäminen on ajalle ja henkilölle mitä peloittavimman tehtävän\nsuoritus, ja se ilahuttaa mieltämme silloinkin, kun eivät Iphigenia\nja Faust voi meitä ilahuttaa, kysymättä sentään koskaan läheskään\nsitä mielikuvituksen ponnistusta kuin Faust ja Iphigenia.\n\nTämä taiteen lakiensäätäjä ei ole mikään taiteilija. Johtuiko tämä\nsiitä, että hän tiesi liika paljon, että hänen näkövoimansa oli\nmikroskooppinen ja esti häntä näkemästä oikeissa näkösuhteissa,\nnäkemästä kokonaisuutta? Hän luo katkelmittain, hän runoilee\ntilapäärunoja, hän kirjoittaa kokonaisia ensyklopedioja yksityisiä\nmietelmiä. Jos hän ryhtyy kirjoittamaan jotakin draamaa tai romaania,\nkokoo ja järjestää hän havaintonsa tuhansilta tahoilta ja yhdistää\nne yhdeksi ruumiiksi niin hyvin kuin hän taitaa. Paljo on semmoista,\njoka ei ota sulautuakseen kokonaisuuteen, ne hän liittää irtonaisina\nosina mukaan kuten kysymyksessä olevain henkilöiden kirjeinä, otteina\nheidän päiväkirjoistaan ynnä muuna semmoisena. Sittekin jää paljo\nsemmoista, jota ei saa sovitetuksi. Ne voi ainoastaan kirjansitoja\nliittää jonkinmoiseksi kokonaisuudeksi: ja sitenpä on meillä\nhuolimatta monen hänen teoksensa löyhästä hajanaisesta rakenteesta\nkokonaisia nidoksia irrallisia kyhäelmiä, mietelmiä, Xenioita y.m.\n\nOtaksun, että hänen kertomuksensa maailmallinen sävy johtuu\nhänen tietoisasta itsesivistyksestään. Se oli suuren oppineen,\nheikkoutta, joka rakasti maailmaa kiitollisuudesta, joka tiesi,\nmissä oli tavattavissa kirjastot, taidekokoelmat, rakennustaiteen\nmestariteokset, tieteelliset työhuoneet, oppineet ja huoleton vapaus\nja joka ei täysin luottanut siihen, että köyhyys ja alastomuus saavat\nhyvityksensä. Sokrates rakasti Ateenaa, Montaigne Pariisia ja Madame\nde Staël sanoi, että hänellä oli ainoastaan yksi heikkous (nimittäin\nPariisi). Tällä asianhaaralla on suotuisa puolensa. Kaikki nerot\novat tavallisesti niin huonosti varustetut ja hauraat, että aina\nhaluaisi heidän saaneen elää jossain toisissa olosuhteissa. Harvoin\ntapaamme jonkun, joka ei tuntisi itseään turvattomaksi ja pelkäisi\nelämässä. Hyvien ja ylevää tavoittelevien ihmisten kasvoilla lepää\njoku häpeän puna, ja heissä on joku vivahdus hullunkurisuutta.\nMutta tämä mies oli täysin kotonaan ja tyytyväinen ajassaan ja\nmaailmassaan. Ei kukaan ole ollut niin elämään soveltuva kuin hän\nja täydemmällä sydämellä ollut mukana leikissä. Siinä sivistyksen\nja hengenviljelyksen harrastuksessa, joka on hänen teostensa\nhenkenä, piilee niiden voima. Pyrkimys iäiseen ehdottomaan totuuteen\nriippumatta omasta henkisestä kehittymisestä sen ohessa, on tosin\nkorkeampi aate. Runollisen innostuksen valtaan antauminen on\nkorkeampaa, mutta verrattuna niihin vaikuttimiin, jotka aiheuttavat\nkirjat Englannissa ja Amerikassa, on tämä vakavaa totuutta ja on\ntällä totuuden kohottava ja herättävä voima. Siten on hän antanut\nkirjoille osan niiden entistä mahtia ja arvoa.\n\nGoethe saapuen liioinsivistyneeseen maahan ja aikaan, jolloin\nalkuperäistä neroa rasittivat kirjojen ja koneellisten apuneuvojen\ntaakka ja tehtävien hajoittava moninaisuus, opetti ihmisille, kuinka\non meneteltävä tämän vuorenkorkuisen asiasekoitelman kanssa ja kuinka\nse on tehtävä alamaiseksi. Yhdistän hänet ja Napoleonin, koska he\nmolemmat edustavat luonnon kärsimättömyyttä ja vastavaikutusta\nkaikkea muotoihin kangistunutta sovinnaisuutta vastaan kaksi ankaraa\ntodellisuuden miestä, jotka oppilaineen ovat nykyisiksi ja kaikiksi\najoiksi armahtamatta laskeneet kirveen kaiken näennäisyyden ja\ntekohurskauden juurelle. Tämä iloisa työntekijä, jota ei kiihoittanut\nmikään ulkonaisen kansansuosion tavoittelu tai muu yllyke, vaan\njoka nouti kaiken pyrkimysvoimansa ja kaikki pyrintöperänsä omasta\nrinnastaan, suuntaili itselleen työmäärät kuin jättiläiselle,\nväsähtämättä tai levähtämättä muuten kuin työalaa vaihtamalla\ntyöskenteli hän kahdeksankymmentä vuotta ensimäisen innostuksensa\nvoimalla.\n\nNykyaikaisen tieteen viimeinen opetus on, että suurin rakenteen\nyksinkertaisuus ei ole harvojen perusaineiden tulos, vaan syntynyt\nmitä kehittyneimmästä moninaisuudesta. Ihminen on luonnon\nmonimutkaisin ja yhdistetyin kappale -- väre-eläin, _volvox\nglobator_, muodostaa toisen äärimmäisyyden. Meidän tulee oppia\nnostamaan korkomme ja kantamaan tulomme entisten ja nykyisten aikojen\nsuunnattomasta perinnöstä. Goethe opettaa meille rohkeutta ja\nkaikkien aikojen yhdenarvoisuutta, ja että jonkin ajan epäsuotuisat\nolosuhteet ovat olemassa ainoastaan pelokkaalle mielelle. Nero\nleijaa auringonpaisteineen ja sointuineen pimeimpien ja kuuroimpien\najanjaksojen yllä. Mikään panttikirja, mikään tahra ei voi pidättää\ntai tarttua ihmisiin tai aikaan. Maailma on nuori: entisajan suuret\nmiehet kutsuvat meitä hartaan ystävällisinä. Meidänkin pitää\nkirjoittaa raamattumme, yhdistää taaskin taivaat ja maallinen\nmaailma. Neron salaisuus on siinä, ettei se suvaitse mitään\nharhakuvitelmia, että se tekee todelliseksi kaiken, minkä tiedämme,\nettä se nykyaikaisen elämän korkealle kehittyneessä hienoudessa\ntaiteen, tieteen ja kirjallisuuden alalla sekä ihmisissä vaatii\nharrasta vilpittömyyttä, todenperäisyyttä ja tarkoitusperää ja että\nse ensimäiseksi, viimeiseksi, keskimäiseksi ja aina kunnioittaa\njokaista totuutta saattamalla sen käytäntöön.\n\n\n\n"]