[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiRkEUv2K1YZn8nU8c3Ac29ZbMspqkAeNF4YOLqXuwKw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1324,"Magnhild","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"1324-bjornson-bjornstjerne-magnhild","1324__Björnson_Björnstjerne__Magnhild",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1877,1914,31773,199210,false,52306,[24],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Magnhild: Kertomus\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in a picturesque Nordic setting, where we are introduced to the titular character, Magnhild, who navigates a series of personal traumas and societal expectations after surviving a devastating childhood event. The novel explores themes of fate, identity, and the quest for personal meaning, as Magnhild grapples with her past and future aspirations.  The opening of the novel establishes a vivid landscape filled with high mountains and a winding valley, setting the tone for a reflective journey. We meet a traveling passenger who observes a young coachgirl, Rönnaug, who calls for Magnhild, hinting at their connections and past. As the passengers make their way, conversations reveal tragic elements of Magnhild’s backstory—she is the sole survivor of a catastrophe that claimed her entire family. This somber revelation leaves the passengers in thought, and as the narrative progresses, it captures the emotional undercurrents of loss and longing that will shape Magnhild’s life and decisions. The beginning sets a contemplative atmosphere that invites readers to delve into Magnhild's complex character and her unfolding story. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Koskimies, Kaarlo",307,"Norjalaisen nobelistin romaani kertoo Magnhildista, joka uskoo olevansa tarkoitettu johonkin suureen mutta päätyy onnettomaan avioliittoon karkean satulasepän kanssa. Teos kuvaa naisen sisäistä heräämistä ja pyrkimystä itsenäisyyteen jylhissä vuonomaisemissa.","Björnstjerne Björnsonin 'Magnhild' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n1324. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MAGNHILD\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nBJÖRNSTJERNE BJÖRNSON\n\n\nSuomentanut Kaarlo Koskimies\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1914.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMaiseman muodostavat korkeat, jyrkät tunturit, joiden poikki\npar'aikaa liikkuu etääntyvä raju-ilma. Laakso on kapea ja polveilee\nyhtenään. Vuolas virta koukertelee mukana ja tämän vartta käy tie.\nYlempänä mäenrinteillä seisovat itse talot, ollen enimmäkseen\nmatalia, maalaamattomia asuntoja, mutta monilukuisia; ylt'ympärillä\nleviää niitettyä heinää ja puoleksi tuleentuneita viljapeltoja.\n\nKun laakson viimeiset notkot on suoritettu, näkyy merenvuono. Se\nlepää nyt läikkyen ylöspäin kohoavan pilvipenkereen alla. Se on niin\nympärinsä tunturien kiertämä, että se näyttää sisäjärveltä.\n\nTietä pitkin ajaa hölkyttävät kyytikääsit tavallista tahtiaan.\nAjopelistä pistää näkyviin sadetakki ja lounashatun niminen sadelakki\nsekä näiden välistä parta, nenä ja silmälasit. Takaistuimen päälle on\nköytetty matka-arkku ja tämän päällä istuu takaperin täysikasvuinen\nkyytityttö kääriytyneenä villavaippaan. Hän istuu roikkuvin säärin,\nkarkeat kengät jalassaan. Käsivarret ovat pujotettuina vaipan alle.\nYht'äkkiä hän kirkaisee: \"Magnhild! Magnhild!\".\n\nMatkustaja käännähti katsomaan solakkaa, sadetakkiin puettua naista,\njoka vastikään oli sivuuttanut heidät. Hän oli himmeästi erottanut\nkapeat, hienopiirteiset kasvot päähineen alta, joka oli vedetty pään\nyli; nyt hän näki naisen seisoa tuijottavan etusormi suussa. Kun hän\nkatseli naista liian kauan, punastui tämä. \"Pistäyn kohta luonasi,\nsaatuani hevosen katosalle\", huusi ajurityttö. He ajoivat.\n\n\"Kultaseni, kuka se oli?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Se on alhaalla Örenissa (joensuussa) asuvan satulasepän vaimo\",\ntuli vastaus. Hetken kuluttua olivat he ehtineet niin pitkälle, että\nsaattoivat nähdä vuonon ja ensimäiset talot Örenissa. Ajurityttö\nseisautti hevosen ja astui alas. Hän siivosi ensin vähän hevosen\nasua, sitten omaansa. Ei satanut enää; hän otti siis yltänsä ison\nroidin, kääri sen kokoon ja laski sen pieneen laukkuun ajopelin\netunokkaan. Päähineensä alle pujotti hän sormensa järjestääkseen\nhiuksiaan, jotka valuivat palmikkoina poskille.\n\n\"Tuo näytti kummalliselta, tuo nainen\" -- sanoi matkustaja, osottaen\nsormellaan taaksensa. Tyttö katsahti mieheen ja hyräili. Sitten hän\nkeskeytti itsensä lausuen: \"Muistatko mäen vieremää, jonka ohi ajoit\npari peninkulmaa tästä ylös tuntureille päin?\" -- \"Ajoin niin monen\nvieremän ohi.\" -- Tyttö naurahti. \"Niin, mutta se oli erään kirkon\ntoisella puolen.\" -- \"Se oli vanha vieremä.\" -- \"Niin, siitä on kyllä\nkauan aikaa, kun se vierähti. Mutta siellä oli hänen isänsä talo. Se\nvierähti hänen ollessaan kahdeksan tai yhdeksän vuoden ikäinen. Hänen\nvanhempansa, veljensä, sisarensa ja kaikki mitä talossa elävää oli,\nsuistuivat surmaan; hän yksinänsä pelastui. Vierros siirrälsi hänet\nvirran poikki, ja hänet löydettiin kohta, kun ihmisiä sattui tulemaan\nsinne; hän makasi tainnoksissa.\"\n\nMatkustaja vaipui aatoksiinsa. \"Hän on varmaan johonkin erityiseen\ntarkoitukseen määrätty\", lausui hän vihdoin. Tyttö katsahti ylös. Hän\nodotti kauan, mutta heidän katseensa eivät enää kohdanneet toisiaan.\nTyttö istui matka-arkun päälle, ja he ajoivat edelleen. Laakson\npohja täällä alhaalla joensuun kohdalla laajeni jonkun verran.\nTalot sijaitsivat itse lakealla; tuolla oikealla puolen seisoi\nkirkko kirkkotarha ympärillään, vähän alempana siitä itse joensuu,\nsatamapaikka, jolta kohosi joukko taloja, etenkin yksikerroksisia,\nvalko- ja punamaalissa taikka aivan maalaamattomia; vuonon reuna\noli täynnä laitureita. Par'aikaa savusi siellä höyrylaiva; edempänä\nvirran suussa näkyi pari vanhaa prikiä ottavan lastia.\n\nKirkko oli uusi, sitä oli koetettu rakentaa vanhaan norjalaiseen\npuukirkkotyyliin. Matkustajamme taisi oivaltaa tämän, sillä hän\nseisahtui, tarkasti tuokion verran kirkon ulkopuolta, astui sitten\nmaahan ja meni portista sisään sekä edelleen kirkon ovesta; sekä\nportti että ovi seisoivat avoinna. Hän oli tuskin päässyt sisään,\nkun alettiin kelloilla soittaa; hän näki oviaukosta morsiussaaton\nlähestyvän satamapaikalta. Kun hän taas tuli ulos, oli morsiusväki\nlikellä kirkkotarhan porttia, ja tässä hän seisoi väen kulkiessa\nsiitä sivutse: -- sulhanen, vanhanpuoleinen mies, jolla oli pari\nrotevaa nyrkkiä ja iso naama, morsian nuori neito, pyöreähkö ja\nkömpelö. Morsiusneidot olivat kaikki valkoisiin pukeutuneet ja\nkäsineet käsissä; ei kukaan heistä uskaltanut silmäillä muukalaiseen,\nmuuta kuin sivusta vilhuen, useimmat olivat käyristyneet, yksi oli\nvino, tuskin oli ainoatakaan oikein säännöllisen muotoista.\n\nHeidän miehiset ihanteensa tulivat jälestäpäin, harmaat, ruskeat tai\nmustat huopahatut päässä, maatalaahaavat lievetakit, väljät kurtikat\ntai pyörönutut yllään; tukkansa olivat useimmat kiertäneet kiemuralle\neteenpäin korvan juureen, ja mitä heillä oli partaa, kasvoi se\nylä- tai alaleuvassa. Kasvot olivat luisevat, suut enimmäkseen\nraakamaiset; useilta oli tupakanliemi suupielet tummaksi painanut,\nmuutamain pullutti poskessa purumälli.\n\nMatkustaja tuli ehdottomasti ajatelleeksi naista sadetakissa. Hänen\nhistoriansa oli maiseman historia. Hänen hienot, itsetiedottomat\nkasvonsa uneksivat hämärää kaipuuta, kuten tunturit täynnänsä\nsadesäitä; kaikki, mitä hän näki, muuttui tämän naisen kehyksiksi,\nmaisemat samoin kuin kansa.\n\nHänen tultuansa tien viereen astui kyytityttö pyörtänölle, missä\nhevonen kalvoi ruohoa. Mutta vielä hillitessään hevosta ohjaksista\nkatseli hän, siirtämättä silmiään muuanne, morsiussaattoa. \"Oletko\nkihloissa?\" kysyi herra hymyillen. -- \"Joka minut omakseen vie, ei\nole vielä silmiä saanut\", vastasi neito sananlaskulla. -- \"Taidatpa\nsiis ikävöidä jonnekin edemmäs kuin missä nyt olet?\" kysyi toinen,\n\"ehkäpä Amerikkaan?\" lisäsi hän. Neito ihmetteli; se sana iski\nvarmaan kohdalleen. \"Matkarahojako pikemmin ansaitaksesi sinä kyytejä\najelet? Juomarahoja heruu kai runsaasti? Mitä?\" Tyttö punastui eikä\nantanut sanaakaan vastimeksi, mutta istui selin matkustajaan, jo\nennenkuin tämä oli ajopeliin noussut.\n\nHe olivat pian hotellien kohdalla, joita kohosi valkoisiksi\nmaalattuina kahden puolen tietä, heti siinä mistä tie aukeni\nvarsinaiselle lastauspaikalle. He pidättivät yhden tämmöisen\nrakennuksen ulkopuolella. Ylhäällä säleaidan nojassa seisoi muutamia\nsouvareita, enimmästään nuoria poika-jätkiä; he olivat kaiketi\nkatselleet morsiussaattoa ja odottivat nyt matkustajia, joiden oli\nlähdettävä höyrylaivalle. Vastasaapunut astui alas ja meni sisään,\nsillä välin kuin neito ryhtyi irroittamaan matka-arkkua siteistä.\nSill'aikaa lienee hänelle tarjottu apua, sillä kun matkustaja tuli\nikkunaan, näki hän neidon tyrkkäävän luotansa pitkää lyhytnuttuista\nviikaria. Arvattavasti virkahti tämä samassa jotakin siivotonta ja\nsai samanlaisen vastauksen, koska toiset räjähtivät nauramaan. Neito\ntuli kantaen raskasta arkkua. Matkustaja avasi hänelle oven ja neito\nnaurahti kohdatessaan hänet. Laskiessaan rahaa kokoon neidolle lausui\nhän: \"Minä olen, Rönnaug, samaa mieltä kuin sinäkin siinä, että sinun\ntulee päästä pois täältä Amerikkaan niin pian kuin mahdollista.\"\nNeito sai kaksi species-riksiä juomarahaa. \"Minä panen roponi lisää\",\nsanoi mies totisena. Neito katsahti suurin silmin ja auki suin\nhäneen, otti rahat ja kiitti, tarttui sitte molemmin käsin tukkaansa,\njoka taas oli valahtanut silmille. Mutta siinä hän hukkasi muutamia\nrahoja, jotka hänellä oli toisessa, puolittain nyrkistyneessä\nkourassaan. Kun hän kumartui näitä ottamaan, lähti muutamia hakasia\nirti hänen alusliivistään, jolloin kaulahuivi irtausi ja siitä\npujahti esiin nipukka, johon jotakin oli sidottu, niin että se oli\nraskas. Sillä välin kuin hän tätä järjesteli, hukkasi hän taaskin\nrahoja. Hän selvisi kuitenkin perältä koko ylellisyytensä jutusta ja\nhänet vastaanotettiin heti säädyttömillä kokkapuheilla. Mutta tällä\nkertaa hän ei vastannut; sen sijaan hän arasti vilkaisi sisään,\najaessaan siitä reippaasti ohi hevosellaan. Matkustajan oli sallittu\nvielä kerran nähdä hänet, sillä kun hän vähän myöhemmin ajoi alas\nlaivarantaan, seisoi neito selin katuun päin ovessa jonka yläpuolella\nriippui nimikilpi kirjaimineen: \"Skarlie, Satulaseppä.\" Hän tuli\nlikemmä ja näki Magnhildin seisovan eteisessä. Tämä ei ollut riisunut\nyltään sadetakkia, vaikka jo aikaa oli laannut satamasta. Huipukka\noli hänellä vielä päänsä peittona. Magnhild näki herran ensinnä ja\nvetäytyi peremmälle eteiseen: Rönnaug kääntyi ja peräytyi hänkin heti.\n\nSinä iltana ostettiin Rönnaugin matkapiletti, sillä summa oli täysi.\nMagnhild ei riisunut yltänsä, kun Rönnaug myöhään yöllä lähti\nkotiin päin. Hän istui isossa tuolissa pienessä, matalassa majassa,\ntai käyskenteli edes ja takaisin. Ja kerran hän, nojaten raskasta\npäätänsä akkunaruutuun, lausui puolittain ääneensä: \"niin lieneepä\nhän, Rönnaug, määrättynä johonkin.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nHän oli ennen kuullut nämä sanat.\n\nEnsi kerran hän ne kuuli kirkkomaalla tuona tuulisena talvipäivänä,\njolloin hänen neljätoista sukulaistaan haudattiin, kaikki ne, joita\nhän rakasti, sekä vanhemmat että sisaret ja veljet. Nyt seisoi\nhän siinä jälleen! Tuuli oli sieltä täältä lakaissut pois lumen;\naidanseipäät törröttivät esiin lumesta, näkyviin nostivat myös isot\nkivet kasvonsa ikäänkuin mitkäkin hirviönpäät, jotka viruivat siinä,\nmuu ruumis lumihankeen haudattuna. Tuuli vinkui heidän takanaan\naukeassa kirkonkäytävässä, josta lapiot äsken oli ulos otettu,\nja alhaalle vanhasta puutapulista kirkon katolta kello rämisi\nrämisemistään korvia vihloen.\n\nTalonpoikaiskansa seisoi ympärillä sinisenä viluissaan lapaset\nkäsissä ja napitettuna; pappi hylkeensaappaissa ja nahkavaatteet\nmessukasukan alla; hänelläkin oli käsissään isot villalapaset, joilla\nhän nyt hosui ja piirteli ympärilleen. Hän osoitti toisella lapasella\ntyttöä. \"-- -- Lapsi rukka jäi seisomaan jaloilleen, ja kelkka\nkädessään hänet syydettiin alas jäätyneen virran poikki, -- ainoana\nolentona, jonka Herra tahtoi pelastaa! _Mikä osa hänelle lienee\nsallittu_?\" -- --\n\nTyttö ajoi kotiin hänen seurassaan, istuen hänen sylissään. Hän,\npappi oli uskonut hänet seurakuntansa holhottavaksi ja otti hänet\nnyt \"toistaiseksi\" itse luokseen \"näyttääkseen itse ensimäisenä\nhyvää esimerkkiä.\" Tyttö istui tyynnä suojelijansa turkin turvissa,\npienet viluiset kätösensä hänen pehmeissä suurissa lapasissaan, hänen\nlihavain, pehmeiden kättensä kätkössä. Ja kaiken aikaa hän istui ja\najatteli: \"Mikähän se minulle sitten lie osakseni sallittu?\"\n\nHän ajatteli saavansa nähdä sen jo sisään tultuansa. Mutta hän ei\nnähnyt siellä mitään semmoista, jota hän ei jo olisi nähnyt ennen,\npaitsi kun hän astui sisemmäisiin suojiin, missä etenkin eräs\npiano, jolla par'aikaa soitettiin, suuressa määrin kiinnitti hänen\nhuomiotansa.\n\nMutta siinäpä hän unohtikin sen ajatuksen, jonka valtaamana hän oli\nsisään astunut.\n\nTässä talossa oli kaksi tytärtä, hieman jäykkää jäseniltään, joilla\noli pyöreähköt pääkköset ja suuret vaaleat hiuspatukat. He olivat\nhiljan saaneet opettajattaren, kalpean ja lihavahkon, jonka kaula\noli paljaampi ja hiat avonaisemmat, kuin mitä Magnhild vielä oli\nnähnyt. Hänen puheestaan kuului kuin jos ääni ei olisi oikein\npuhtaana kurkusta kulkenut ja Magnhildin täytyi ehdottomasti pari\nkertaa rykäistä hänen asemestaan, vaikka tietysti siitä ei mitään\napua ollut. Opettajatar kysyi Magnhildin nimeä ja osasiko hän lukea,\nja sitä Magnhild osasi, sillä koko hänen sukunsa oli ollut hyvin\nluvunhaluista. Ja silloin opettajatar ehdotti, aina saman epäpuhtaan\näänen siinä sivussa sorahtaessa, että hänen siis pitäisi yhtyä\npikkutyttöjen kanssa samalle opinuralle kannustamaan heitä eteenpäin.\nMagnhild oli vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.\n\nRouva istui vieressä ja pisteli koruompelua. Nyt hän katsahtaen\nylös Magnhildiin virkkoi: \"Niin, halusta\", ja siitä kallistui hän\njälleen koruompelunsa yli. Hän oli keskikokoinen, ei ollut laiha,\neikä lihava ja hänellä oli pieni pää ja vaaleat hiukset. Pappi, järeä\nja raskas, tuli alas riisuttuaan yltään kauhtanan; hän poltteli ja\nsanoi huoneen lävitse astuessaan: \"Tuolla näkyy tulevan kalakuorma\",\nja astui edelleen ulos. Nuorin tytöistä ryhtyi uudelleen soittamaan\nskaalojansa. Magnhild ei tiennyt, oliko hänen jälleen mentävä ulos\nkeittiöön. Hän istui vielä halkolaatikolla uunin vieressä, tämä\nepätietoisuus kiusanansa, kun ihmiset kutsuttiin viereiseen suojaan\naterialle. Kaikki panivat työkalunsa kokoon, ja pianon ääressä\nistunut pikkutyttö sulki sen. Mutta kun Magnhild oli yksinään ja\nkuuli veisten kalinan, alkoi hän itkeä, sillä hän ei ollut vielä sinä\npäivänä syönyt. Keskellä ateriaa tuli pappi ulos ruokahuoneesta;\nsillä sisällä oli päästy yksimielisyyteen siitä, että hän oli\nkenties ostanut liian vähän kalaa. Hän aukaisi akkunan ja huusi\nmiestä odottamaan, kunnes he olisivat ruokineet. Hän kääntyi jälleen\nruokahuoneeseen ja näki pikkutytön halkolaatikolla. \"Oletko sinä\nnälissäsi?\" kysyi hän. Tyttö ei vastannut. Pappi oli elänyt kylliksi\nkauan rahvaan kesken ymmärtääkseen, että hänen äänettömyytensä\nmerkitsi myöntöä, ja niinpä hän otti tytön kädestä ja talutti hänet\npöytään, jossa ääneti tehtiin tilaa hänelle. Jälkeen puolisten luisti\nhän kelkkamäkeä pikkutyttöjen kanssa, luki sitten yhdessä heidän\nkanssaan ja sai raamatunhistoriasta läksyn samalla kuin hekin, söi\nsitten heidän mukanaan välipalaa ja asuili taas mukana, kunnes tuli\nillallinen, jolloin hän aterioi toisten kanssa samassa pöydässä. Hän\nnukkui sen yön syömäsuojan rahilla ja työskenteli seuraavan päivän\nyhdessä papin tytärten kanssa.\n\nHänellä oli ainoastaan ne vaatteet, joihin hän oli pukeutunut; mutta\nopettajatar ompeli jonkun vanhan hameen uudestaan hänelle; hän\nsai myös omakseen vanhan paidan toiselta pikku-neitoselta ja hän\nastua tellusteli rouvan kengissä. Rahi, jonka lotjassa hän vietti\nöitänsä, siirrettiin ruokahuoneesta, silloin kun tämä jätettiin\nasunnoksi parille suutarille, joiden nyt oli \"neulottava talo\nkuntoon.\" Se asetettiin keittiöön, mutta oli siellä tiellä; sitten\npalvelusneitojen suojaan, mutta ovi osui aina lyömään siihen, ja näin\nse siirtyi ylös lastenkammioon. Näinpä siis tapahtui että Magnhild\njoutui järjestään syömään, työskentelemään ja nukkumaan yhdessä papin\ntytärten kanssa; ja kun hänelle ei koskaan tullut ommeltua omia\nvaatteita, joutui hän käymään puettuna heidän vaatteihinsa.\n\nYhtä odottamatta hän joutui soittelemaan. Keksittiin näet, että\nhänessä piili runsaammin soiton lahjoja ja taipumuksia kuin\ntyttärissä; niin täytyi hänen siis itse oppia voidakseen auttaa heitä\noppimaan.\n\nItse puolestaan hän kasvoi pitkäksi ja sai kauniin lauluäänen.\nOpettajatar opasteli häntä, mutta etupäässä laulamaan nuottien\nmukaan, alunpitäen vain siitä syystä, että opettajatar ylipäänsä\netusijassa noudatti konemaisuutta, myöhemmin sen ohessa siksi että\nheitä heidän yksinäisyydessään siellä ylämaissa alkoi huvittaa se\nettä hän kykeni kehittäytymään erinomaiseen taituruuteen laulamaan\nsuoraan nuottilehdestä. Kirkkoherra saattoi loikoa sohvalla (tämä oli\nhänen mieliasentonsa) ja nauraa ääneensä, milloin Magnhild niinkuin\norava puussa lauloi ylös- ja alaspäin kaikellaiset harjoitelmat\njärjestänsä. Siitä koitui Magnhildille se seuraus, että hän sai\noppia lisää -- ei soitantoa, kuten ehkä olisi odottanut, -- vaan\njuurikopankudontaa!\n\nSiihen aikaan syttyi näet kiihkeän kuumeen tavoin ihmisissä se\nusko, että näppäryyttä käsitöissä olisi levitettävä rahvaan\nkeskuuteen ja opettajia sitä varten toimitettiin myöskin puheemme\nalaisiin seutuihin. Magnhild valittiin ensi oppilaaksi; hän\noli varmaan sormistaan sukevin. -- Vasunkudonnan jälkeen tuli\nkaksinkertainen kehruurukki, sen jälkeen kankaan kudonta, semminkin\nenemmän taidetekoinen, sitten koruompelu j.n.e., j.n.e. Hän oppi\ntuon kaiken hyvin ripeästi, t.s. hän oppi innokkaasti niin kauan\nkuin oli perehdyttävä aineeseen; mutta pitemmälti häntä ei enää\nhuvittanut kehittyä. Mutta kun hänen nyt oli opetettava muita, sekä\ntäysikasvuisia että lapsia, varttui tavaksi että hänen kahdesti\nviikossa tuli tavata oppilaansa kansakoululla, jossa monta silloin\noli koolla. Mikä kerran oli järjestynyt totutuksi tavaksi, sitä hän\nei enempää ajatellut. Talo, jossa hänellä oli toimensa, antoi sen\nhänelle.\n\nRouva suoritti säännöllisen kiertokulkunsa keittiössä, kellarissa\nja navetassa, sitten hän pisteli koruompeluansa; koko talo oli\nkauttaaltaan koruin ommeltu. Hänen olisi uskonut itsensä olleen\npaksun hämähäkin, jonka pieni pyöreä pää kutoeli verkkojansa\nistuinten, pöytien, sänkyjen, rekien, vaunujen päällitse. Harvoin\nkuultiin hänen ääntänsä, harvoin häntä puhuteltiin.\n\nKirkkoherra oli rouvaansa paljoa vanhempi. Hänen kasvonsa pistivät\nkatsojan silmiin senpuolesta, että niissä oli niin niukalta nenää ja\nleukaa, niin vähän silmäin puolta, mutta niin paljon kaikkea muuta.\nHän oli aikoinaan suorittanut laihan tutkinnon ja elättänyt itseään\nkotiopettajan toimella, kunnes hän vanhemmiten joutui naimisiin\nerään entisen kouluoppilaansa, sangen varakkaan neidin kanssa.\nSilloin hän alkoi hakea papinvirkoja, \"ainoa ala millä hän konsanaan\noli ilmaissut jäntevyyttä\", kuten hänen oli tapansa puhua laskien\npilaa itsestään. Kymmenen vuotta haettuaan hän saikin (vähän aikaa\nsitten) tämän pappispaikan, eikä hän juuri koskaan voinut toivoa\nsaavansa parempaa. Hän loikoi mieluimmin sohvalla ja lueskeli, eniten\nromaaneja, mutta myöskin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.\n\nOpettajatar istui samassa tuolissa, jossa Magnhild oli nähnyt hänet\nensi päivänä, kulki saman kierroksen kirkolle ja sieltä takaisin joka\npäivä, ja oli kellon lyömällä tehtävissään. Hän oli vähitellen käynyt\nylenmäärin lihavaksi, piti yhä edelleen näkyvissä alastonta kaulaansa\nja paljaita käsivarsiaan, toi yhä edelleen kuuluviin tuon hillityn,\nsorahtavan äänen kurkustaan, jota ei mikään liikutus vielä ollut\nsaanut puhdistaa.\n\nPapintyttäristä varttui isot ja kömpelöt isänsä perään, ollen\nheillä pienet, pyöreät päät äitinsä mukaan. Magnhild ja he olivat\nystävyksin, s.o. he nukkuivat samassa huoneessa, tekivät työtä,\nleikkivät ja ruokivat yhdessä. Siellä ei liikkunut ajatuksia niillä\nseuduin. Jos ne tulivat ulkoapäin, eivät ne missään tapauksessa\nennättäneet kansliaa edemmäs. Kirkkoherra ei ilmaissut mieltänsä\nmuille. Hän korkeintaan luki heille jonkun uuden tai vanhan romaanin,\nse tahtoo sanoa, milloin se oli hauska.\n\nEräänä iltana he istuivat kokoontuneina pöydän ympärillä; kirkkoherra\nsuostuttuaan heidän pyyntöihinsä luki heille par'aikaa ääneensä\n\"Pickwick-klubin papereista.\"\n\nSilloin aukeni hitaasti keittiön ovi, ja sisään pisti iso kalju\npää, siinä leveä tylppänenä ja hymyilevät kasvojen eleet. Sisään\npistettiin hyvin väljässä housunlahkeessa lyhyt sääri, tämän\njälkeen toinen käyrä ja sentakia vielä lyhyempi. Koko kuvio nilkkui\nkääntyessään tämän käyrän säären taipeessa ympäri lukitsemaan ovea.\nHän esitti heille samassa takaosan samaa suurta päätä ynnä soukan\nhiusreunan sen alapuolella, nelitahkoisen selän, suhdattoman suuren\ntakapuolen, jota vain puoleksi peitti pyöreä mekko. Taaskin hän\nteki ikäänkuin kumartavan käänteen heitä kohden ja tarjosi jälleen\nnäkyviin hymyilevän naamansa tylppänenineen. Pikkutytöt kallistuivat\nsyvään käsitöidensä yli; tukahutettu naurun tirske kuului yhden\nompelupöydän luota, samallainen toisen. \"Onko se satulaseppä?\"\nkysyi pappi ja nousi seisoalle. \"On niin\", vastattiin, ja vieras\nnilkutti esiin ja tarjosi kouran, niin ylön suuren ja niin leveillä\npyöreillä sormenpäillä varustetun, että papin ehdottomasti täytyi\nsitä katsella, kätellessään sitä. Kouraa tarjottiin edelleen\nkateltavaksi, ja kun vuoro tuli Magnhildille, rämähti tämä nauruun\nnähdessään kätensä katoavan tuohon kouraan. Toinen naurunräjähdys\ntoisensa perästä kuului ja tukahutettiin. Kirkkoherra kiiruhti\nsanomaan, että he lukivat \"Pickwick-klubia.\" -- \"Aa-haa!\" vastasi\nsatulaseppä; \"niin, se kyllä osaa naurattaa.\" -- \"Oletteko lukenut\nsen?\" kysäisi kirkkoherra. -- \"Kyllä, niinä vuosina, jolloin olin\nAmerikassa, luin minä useimmat englantilaiset kirjailijat; ne ovat\nminulla kaikki tyynni koottuina kotonani\", vastasi hän ja alkoi\njutella niistä helppohintaisista kansanpainoksista, joita siellä voi\ntavata käsiinsä. Nuorten tyttöjen naurut eivät ole niinkään helposti\nhillittävissä; semmoinen oli taaskin räjähtämässä, vielä sittenkin\nkun satulaseppä oli saanut sytytetyn piipun hampaihinsa ja lukemista\njatkettiin. Nythän he jo helposti saivat tekosyyn nauruunsa.\nKirkkoherra hetken päästä väsyi ja tahtoi lopettaa, mutta satulaseppä\ntarjoutui lukemaan lisää ja lukikin todella. Hän luki kuivaan,\ntyyneen tapaan ja niin oudosti lausuen esiintyviä henkilöiden ja\npaikkain nimiä, että tekstin oma huumori vaikutti vastustamatta;\nitse kirkkoherra yhtyi nauruun, jota ei kukaan enää pidättänyt.\nTytöt eivät tehneet itselleen selvää mitä he kukin nauroivat; vielä\nylös tultuansa levolle mennäkseen, he naureskelivat, ja riisuessaan\nhe kävelivät satulasepän tavoin, matkivat hänen tervehtimis- ja\npuhetapaansa, mainitsivat vieraat nimet hänen (englantilaisella)\nlausunnallaan; Magnhild oli näppärin jätkyttelemään; hän oli pannut\nhuomioonsa enimmät seikat.\n\nSilloin hän oli viidentoista vuotias, käyden kuudettatoista vuottansa.\n\nSeuraavana päivänä viettivät he jokaisen pienenkin joutohetken\nruokasalissa, joka ei enää ollut ruokalana, vaan työpajana.\nSatulaseppä jutteli monivuotisesta oleskelustaan Amerikassa sekä\nmatkoiltaan Englannissa ja Saksassa; hän kertoili keskeyttämättä\ntyötänsä ja aina sekotellen juttuihinsa pilapuhetta. Alituinen\nnaureskelu kuulijatarten puolelta seurasi kertomuksen kulkua.\nHe tuskin itsekään havaitsivat, miten he vähitellen lakkasivat\nnauramasta häntä ja sensijaan mieltyivät hänen juttujensa\nälykkyyteen; eivät he myöskään ennenkun myöhemmin huomanneet, mitä\nkaikkea he oppivat häneltä. Häntä kaivattiin siinä määrin, sittenkun\nhän vihdoin matkusti pois, että puheet hänestä täyttivät enemmän\nkuin puolet heidän yhdessäolostaan monta päivää perästäpäin eivätkä\nmilloinkaan peräti lakanneet.\n\nKaksi asiaa oli syvimmin vaikuttanut Magnhildiin. Ensinnäkin\nne englantilaiset ja saksalaiset laulut, jotka hän oli heille\nlaulanut. Magnhild ei ollut ymmärtänyt tekstiä, paitsi kenties\npaloittain; mutta miten sävelmät olivatkaan häntä viehättäneet! --\nVirsiä veisattaessa eräänä pyhäpäivänä olivat he vasta ensikerran\nhuomanneet, että Skarliella oli kaunis ääni. Nyt hänen täytyi\nalituiseen laulaa. Nuo vieraat sävelmät, tänne liehuneina, ensin\nvirittyään täyteläämmästä elämästä, vapaammista oloista, suuremmista\nvaikutelmista elivät Magnhildin mielessä kaiken kesää. Ne olivat ensi\nkuvat, jotka herättivät todellista kaipiota. Voipi myös sanoa, että\nhän nyt ensi kerran oikein oivalsi, mitä laulu on. Eräänä päivänä\njälleen laulellessaan noita ijänikuisia skaaloja, alottaakseen\nsiitä jälleen nuottien laulantoa hän tapasi itsensä tuntemasta\ntätä sävelitöntä laulua ikäänkuin siipien suhinaksi häkin seiniä\nvastaan, miten se alituisena turhana kaipiona liiteli ylös ja alas\nseiniä, ikkunoita, ovia vastaan -- niinpä vihdoin hämähäkin verkkoina\nlaskeutui verhoamaan huonekaluja. Ainoastaan _hänen_ laulujansa\nsaattoi hän kuulla väsymättä! Hänen niitä hyräillessään metsän värit\nliittyivät yhteen ainoaksi kuvaksi, ja sitä hän ei milloinkaan ennen\nollut havainnut. Taajuus ja vahvuus puiden latvoissa ylhäällä ja\npuiden latvojen alla, ylös pitkin koko tunturiseinämää ikäänkuin\ntempasi hänet valtaansa; virran pauhina viehätti häntä salatenholla.\n\nToinen mikä niin tenhoisasti oli vaikuttanut Magnhildiin ja tässä\ntoimi mukana, oli Skarlien kertomus miten hän oli ontuvaksi joutunut.\nHän oli Amerikassa nuorena miehenä pelastanut 12-vuotiaan pojan\npalavasta talosta; hän oli pojan kanssa kaatunut raunioksi raukeavan\ntalon alle. Molemmat oli vedetty esiin raunioiden alta, Skarlie jalka\nmurskana, mutta poika ehjänä ja terveenä. Nyt tuo oli yksi Amerikan\netevimpiä miehiä. Hän oli pelastettava, \"hän oli määrätty jotakin\nvarten.\"\n\nTämä muistutus --! Magnhildin oman sallimuksen ajatus oli tähän asti\nmaannut piilossa kirkkotarhan talvipuvussa, talvihämärässä, itkussa\nja korvia särkevässä kellojensoitossa; se oli ollut joinkin määrin\nhämärä. Nyt se siirtyi suuriin kaupunkeihin tuolle puolen valtamerta\nlaivojen, palavien talojen, laulujen, suurten kohtaloiden vaiheille.\nTästä ajasta alkaen hän uneksi siitä, mikä hänelle oli sallittuna,\njonakin etäisenä ja suurena.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLopulla samaa kesää kaikki kolme tyttöä laskettiin ripille. Heille\nkaikille tämä tuli jonakin niin tiettynä, että se mikä antoi\nheille enimmän ajattelemista oli millaisen puvun he saisivat täksi\njuhlapäiväksi. Magnhild, joka ei vielä koskaan ollut pitänyt itseänsä\nvarten leikattua ja neulottua pukua, ihmetteli saisiko hän nyt\nsellaisen. Ei. Pikkuneidit saivat silkkipuvut, hän sai uudestaan\nneulottuna vanhan mustan hameen, joka oli kutistunut liian pieneksi\nrouvalle.\n\nSe oli liian lyhyt sekä liivin että helmojen puolesta; mutta sitä hän\nitse tuskin huomasi. Hän sai pienen värillisen silkkihuivin kaulaansa\nopettajattarelta sekä hopeasoljen; hän lainasi rouvan arkisaalin,\nkäsineet lainasi hänelle opettajatar.\n\nHänen sisällinen valmistuksensa ei ollut ulkonaista suurempi.\n\nPäivä solui hauskasti ilman erikoista mielenliikutusta. Uskonnolliset\nmielialat olivat pappilassa, samoin kuin kai muutenkin seutukunnassa,\ntyyntä tottumustouhua. Itkusteltiin jonkun verran kirkossa,\nkirkkoherra tarjosi viiniä pöydässä ja esitti maljan, ja puhuttiin\nvähinsä siitä, mitä nyt Magnhildista tulisi. Viimeisestä oli\nsen verran jälkivaikutusta, että Magnhild kahvin jälkeen lähti\nulos istumaan itsekseen. Hän tuijotti tuonne leveää hiekka- ja\nkiviraidetta kohti keskellä lehväpukuista tunturiseinämää, vihdoin\nmahtavaa metsikköä kohti keskellä lakeutta, sillä siellä oli hänen\nkotinsa ollut.\n\nPikkuveikot ja siskot seisoivat hänen edessään, toiset valoisat\nkasvot toistensa vieressä. Tuli myös hänen äitinsä, jonka\nraskasmielinen katse tapaili hänen silmiään; uurteen suun pielessä\nnäki hän jälleen. Emon lempeä ääni, kaunis virren veisuu valui\nhänen ympärillään. Oltiin juuri tänään kirkossa veisattu yksi niitä\nvirsiä, joita hänen oli tapana laulaa. Isä istui jälleen rahin\nääressä hopeatöineen, joissa hän oli taituri. Kirja tai sanomalehti\noli levällään hänen vieressään, jonka lukemiseen hän vähä väliä\nsyventyi tai käänsi lehden kun seisahtui työstään. Hänen pitkät,\nhienot kasvonsa kääntyivät toisinaan kamaria ja siellä olevia\nkohtaan. Vanhat isotvanhemmat istuivat tuvassa Magnhildin sivulla.\nIsoäiti hääri löytääkseen jonkun herkkupalan Magnhildille, samalla\nkuin toinen isovanhus kertoi hänelle jonkun seikkailun. Koira venyi\npitkänään lieden ääressä, pörröisenä ja harmaana. Sen ulina oli\nviimeinen elävä ääni, minkä Magnhild oli kuullut takanaan, silloin\nkun hänet vietiin alas ylitse. Tuo harmaan kaamea päivä peitti taas\nkoko lapsuuden kuvan yöhön, ukonjylinään ja kauhistukseen. Hän peitti\nkatseensa ja hyrskähti itkuun.\n\nSatulasepän laulut tulivat tuuditellen -- kaihoa, epäselviä kuvia.\nHänen puolittain ymmärrettyjä viisujansa ja jutelmiansa, joihin\nMagnhild usein otaksui perättömiä edellytyksiä, kulki kirjavana\njonona ohitse ja väsyneenä päivän ajatuksista, liikutuksista ja\nikävistä, -- tyhjänä, hylättynä vaipui hän nukuksiin.\n\nIllalla tuli Rönnaug, jonka he olivat tulleet tuntemaan ripille\npäästön valmistusaikana; hän palveli siellä läheisyydessä ja sai\nlomaa päivän johdosta. Hän toi muassaan joukon jutelmia seudun\nrakkausseikoista; pappilan vähätietoiset tytöt istuivat ihmettelevin\nsilmin ja kuuntelivat. Hänen syynsä oli että nuorin sai repeämän\nuuteen silkkihamoseensa. Rönnaug vierittelihe alas mäkiä niin\nkäsittämättömän rivakasti, että hänen täytyi toistaa temppunsa moneen\nkertaan ja sai papintyttären mukaansa.\n\nSitten ilmestyi hän usein iltasin työn loputtua. Kaikkia ilahutti\nhänen hilpeä vallattomuutensa. Hän oli terve ja pyöreä kuin varsa;\nhänellä oli niukalti vaatteita pukeutuakseen, koska hän aina repeli\nniitä risoiksi, ja ääreti hommaa hänellä oli tukastansa, joka aina\nroikkui hänen silmillään, syystä että hän ei koskaan malttanut\njärjestää sitä kunnolleen ylös. Kun hän nauroi, ja sitä hän teki\nyhtenään, heitähti hän päänsä vähän takakenoon, niin että ihmiset\nhalki hammassarjan, valkoisen kuin petoeläinten, näkivät syvälle\nhänen kurkkuunsa.\n\nSkarlie palasi syksyllä. Oli eroa sen vastaanoton välillä, minkä hän\nnyt sai osakseen ja edelliskertaisen. He seisoivat kaikki kolme hänen\nrekensä ympärillä, he kantoivat sisään hänen kapineensa, huolimatta\nhänen hymyilevistä vastusteluistaan, he nauroivat kun hän seisoi\neteisessä ottaakseen turkit yltänsä.\n\nLoppumatta rakeili hänelle kyselmiä ensi kerran kun he istuivat\nhänen luonaan hänen työhuoneessaan; ne olivat talteen pantuja\narveluita ja epäilyksiä sen johdosta mitä hän viimeksi oli kertonut\n-- myöskin muuten niitä näitä pulmia, joita he uskoivat hänen\npystyvän selvittämään. Harvoista seikoista niillä seuduin hänellä\noli tavallinen mielipide, -- mutta hän puikahti tavallisesti\npilapuheeseen, milloin häneltä jostakin haluttiin liian tarkkaa\nselontekoa. Ollessaan kahden Magnhildin kanssa saattoi hän lausua\nmielipiteensä jonkin verran vapaammin; alussa varovasti, mutta\nvähitellen rohkeammin.\n\nMagnhild ei ollut koskaan kritikoinut ketään ympäristössään; nyt\nnauroi hän pian Skarlien kanssa kirkkoherran viimeistä saarnaa tai\nhänen laiskaa, unteloa elämäänsä, myöskin rouvan hämähäkin-verkon\nkuteloa, sillä Skarlie kuvaili kaikkea tuota niin hupaisesti.\nOpettajattaren \"lihavaa lepoa\", vieläpä ystävätärtenkin \"ymmyrkäisiä\nkeltapäitä\" saattoi hän naureskella, sillä pilapuhe millä Skarlie\nkuvasi, oli siksi yllättävän uutta; -- Magnhild ei huomannut, että\ntämä pilapuhe vähin erin löyhensi maan hänen ympäriltään.\n\nMaalla niin tavallinen ajanvietto syytellä nuorta neitoa\nrakastuneeksi kääntyi sillä välin jotenkin odottamatta Magnhildiä\nkohtaan; häntä nimitettiin \"satulasepän vaimoksi\", syystä että hän\naina istuskeli tämän luona. Satulaseppä sai itsekin kuulla siitä\nja kutsui silloin oitis itsekin häntä \"vaimokseen\", \"pitkäksi\nvaimokseen\", \"valkoveri-vaimokseen\", \"omaksi vallan nuoreksi\nvaimokseen.\"\n\nSeuraavana kesänä papintyttäret muuttivat kaupunkiin kehittyäkseen\npitemmälle. Opettajatar jäi \"toistaiseksi\" paikoilleen.\n\nSatulaseppä tuli taas syksyllä suorittamaan työnsä valmiiksi.\nMagnhild oleskeli nyt sen johdosta entistä enemmin kahden kesken\nhänen seurassaan. Satulaseppä oli rattoisampi kuin milloinkaan\nennen. Eräs pilanlasku, jota hän usein uusiskeli, oli matkustelu\nmaan ympäri \"nuoren vaimonsa\" kanssa. Heillä oli hirmuisen paljon\nseikkailuja matkallaan, ja paljon merkillistä he kokivat, jota hän\nkertoi asiallisesti ja jolla oli itsenäkemyksen arvo. Mutta kaikkein\nrattoisimmin noiden kahden matkustajan kuvat pistivät esiin -- mies\nnilkuttaen edellä matkalaukku kädessään ja nainen rientäen perässä\nsadetakki yllään ja sateenvarjo kädessään, poikki aution aron,\npölypilvessä janoissaan ja sydämestään suuttuneena äijäänsä. Sitten\nhe olivat lepäävinään miehen pikku talossa Örenissä, missä Magnhild\nteki mitä vain halusi ja varusti itselleen olonsa mukavasti kuin\nkuningatar.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole helppo kuvata minkä näköistä naamaa kirkkoherra esitti eräänä\niltana, jolloin satulaseppä astui virastoon, istui häntä vastapäätä\nja yleisen johdannon jälkeen kysyi: oliko kirkkoherralla mitään sitä\nvastaan, että Magnhild tulisi hänen vaimokseen? Kirkkoherra makasi\nsohvalla poltellen piippuaan, hän hukkasi piipun suustaan, käsi\nvaipui sen mukana, lihava naama veltostui taikinan tapaiseksi, josta\nsilmät pistivät aatteettomina esiin kuin kaksi rusinaa -- kunnes\nhän yht'äkkiä rytkähti ja melkoinen joukko joustimia ja pontimia\nhänen allansa natisten ja pamahtaen notkahti; kirja, joka virui\nnurinpäin hänen polvellaan, luisti lattialle, satulaseppä otti sen\nhymyillen ylös ja selaili sitä. Kirkkoherra oli noussut seisoalle.\n\"Mitä Magnhild siihen sanoo?\" Satulaseppä katsahti hymyillen ylös:\n\"Luonnollisesti en olisi kysynyt, ellei häntä voitaisi ajatella\nsopivaksi minun kanssani siitä asiasta.\" Pappi otti piipun suuhunsa\nja höyrysi poispäin. Hän tyyntyi vähitellen jonkun verran, ja\npysähtämättä kulkuaan lausui: \"oikeastaan minä en tiedä mitä tuosta\ntytöstä on tuleva.\" Satulaseppä tuijotti taas ilmoihin kirjasta,\njota hän selaili ja jonka hän nyt laski käsistään: \"Onhan se enemmin\njonkinlaista adoptionia eli omaksi-ottoa kuin avioliittoa. Magnhild\nvoipi tuolla alhaalla minun luonani kehittyä miksi hän itse tahtoo.\"\nKirkkoherra katseli miestä, puuhkaili ja meni -- ja puuhkaili. \"Niin,\nolettehan te varakas mies?\" -- \"No, jollen varakaskaan, niin ainakin\non minulla kyllin varoja mennäkseni naimisiin.\" Hän hymyili.\n\nMutta tuossa naurussa oli jotakin joka ei oikein miellyttänyt\nkirkkoherraa. Ei häntä myöskään tyydyttänyt se välinpitämätön tapa,\njolla toinen oli ottavinaan asian. Kaikkein vähimmin oli hänelle\nmieliksi joutua näin yllätetyksi. \"Minun täytyy puhua asiasta vaimoni\nkanssa\", sanoi hän ja puhisi. \"Niin minun täytyy\", lisäsi hän\nvarmemmin; -- \"ja Magnhildin kanssa\", tuli jälestäpäin.\n\n\"Luonnollisesti\", sanoi toinen ja nousi seisoalleen.\n\nTuokion perästä istui rouva siinä missä satulaseppä oli istunut. Hän\nlepuutti molempia käsiään avoimina sylissään ja tuijotti ylös ja alas\nhöyryävää aviomiestään. \"Niin, miten sinusta näyttää?\" kysyi tämä\njälleen ja seisahtui puolisonsa eteen. Hän ei saanut mitään vastausta\nja meni jälleen. \"Mies on liian vanha\", sanoi papinrouva vihdoin. --\n\"Ja varmaan perin ilkijuoninen\", lisäsi kirkkoherra. Hän seisahtui\nrouvansa likelle ja kuiskasi: \"Ei kukaan tiedä oikeastaan, mistä hän\ntulee tai miksi hän tahtoo olla juuri täällä. Hänhän voisi pitää\nsuurta tehdasta suuressa kaupungissa. -- Varakas ja viekas lurjus!\"\n\nKirkkoherra ei käyttänyt jokapäiväisessä seurustelussaan hienointa\nkieltä.\n\n\"Voi, että tyttö onkin antanut viekoitella itseään tähän!\" kuiskasi\nrouva. -- \"Viekoitella! juuri se sana: viekoitella!\" toisti pappi ja\nnäpsäytti sormillaan, \"viekoitella!\" Hän mennä höyrytti poispäin.\n\n\"Minun on niin paha ollakseni hänen tähtensä!\" virkkoi rouva, jolta\nvierähti muutamia kyyneliä. Tästä heltyi kirkkoherra. \"Kuules,\neukkoseni, meidän pitää puhua hänelle itselleen meidän kahden!\" ja\nliikahti raskaasti paikalta.\n\nHetken päästä seisoi Magnhild virastohuoneen oven sisäpuolella,\noudoksuen mitä kummaa häneltä tahdottaisiin. Kirkkoherra alkoi: \"Onko\ntodella totta, että sinä, Magnhild, olet suostunut rupeamaan tuon\nsatulaseppäroivion vaimoksi?\" Kirkkoherra käytti usein tuommoista\nyhteisnimitystä \"roivio\" oikean nimen asemesta. Magnhild lensi\nniin punaiseksi kuin hän ei kai koskaan vielä ollut ollut. Tämän\nkäsittivät molemmat myöntämiseksi. \"Miksi sinä et tule meidän\npuheille sellaisista asioista?\" kysyi pappi pahoillaan. \"Tämä on\nniin kummallista sinulta, Magnhild\", sanoi rouva ja itki. Magnhild\nsuorastaan säikähtyi.\n\n\"Tahdotko todella saada hänet?\" kysyi kirkkoherra ja seisahtui\nratkaisevasti tytön eteen. Eihän nyt Magnhild milloinkaan ollut\ntottunut tuttavallisuuteen. Näin siis tutkittuna hän ei nyt myöskään\nrohjennut ruveta suoraan kertomaan, miten asia alusta pitäen oli\nollut leikintekoa; että hän sitten tosin oli aavistanut täyttä\ntottakin leikin takana, mutta että siihen aina uudestaan oli\nsekoitettu niin paljon pilanpitoa, ettei hän enää ollut pitemmältä\npiitannut sanoa vastaan. Kuinka voisi hän kirkkoherran seistessä\nhänen yläpuolellaan ruveta semmoista pitkää selitystä latelemaan? Ja\nnäin hän sensijaan alkoi itkeä.\n\nNo, -- eihän kirkkoherra tahtonut kiduttaa häntä. Tehty kuin tehty.\n-- Hänen kävi vain Magnhildia sääliksi, ja niinpä hän sydämensä\nhyvyydessä tahtoi auttaa häntä laskemaan perusteita hänen valintansa\npohjaksi. Olihan Skarlie, lausui hän, sangen varakas mies, ja hän,\nMagnhild ainoastaan köyhä tyttö, joka ei ainakaan siltä puolen nähden\nvoinut odottaa parempaa avio-onnea. Vanha mies tosin oli, mutta oli\nitse sanonut katsovansa asiaa pikemmin adoptionin kuin naimakaupan\nkannalta; hän tahtoi tytön onnea.\n\nMutta kaikkea tätä Magnhild ei sietänyt kuullakaan, ja näin hän\njuoksi ulos ovesta. Ulkona porstuassa hän tyrskähti itkemään\nikäänkuin sydämestään murtuakseen; hänen täytyi itkuansa hillitäkseen\nrientää ylös ullakolle. Ja siellä ylhäällä hänen surunsa vähitellen\nselkeni jonkunlaiseen itsetajuntaan. Ei hän surrut sitä että\nsatulaseppä tahtoi häntä omakseen, vaan sitä _etteivät_ kirkkoherra\nja rouva tahtoneet häntä omakseen.\n\n_Niin_ oli _hän_ asian käsittänyt.\n\nKun opettajatar sai tiedon asiasta, joutui hän suorastaan riitaan\nrouvan kanssa, joka ei osannut ymmärtää Magnhildia; sillä siihen\nopettajatar pystyi niin oivallisesti. Olihan tuo sukkela mies, oikein\nälykäs. Hän oli rikas, hauska, tosin hiukan ruma, -- mutta eihän\nsen seikan laita ollut niin arka ainakaan tuolla alhaalla Örenissä.\n(Hänen nimenomaiset sanansa.) Ja samaan sävyyn puheli hän myös\nMagnhildille, kun hän vihdoin onnistui saamaan tämän satuttaviinsa.\nMagnhild oli jo pilalle itkeytynyt ja hyrskähti uudelleen itkuun,\nmutta ei muuten virkkanut sanaakaan.\n\nKirkkoherra lausui jokseenkin lyhyesti satulasepälle, että kun nyt\nkerran asian laita oli näin, olisi hänen parasta lähteä tiehensä.\nSatulaseppä itse halusi tätä; hän olikin nyt saanut, työnsä\nvalmiiksi. Kuinka paljon hän koettikin päästä Magnhildin puheille, ei\nhän saanut edes nähdä tätä. Hänen täytyi siis matkustaa ilman häntä.\n\nMagnhild ei seuraavina päivinä näyttäytynyt arkisalissa eikä\npöydässä. Ei kukaan etsinyt häntä puhutellakseen häntä. Opettajatar\nkatsoi aivan luonnolliseksi, että hän kuitenkin niin vakavan asian\ntakia tahtoi olla yksinään ja itsekseen.\n\nEräänä päivänä heidät yllätettiin sillä, että posti toi kirjeen ja\nison paketin Magnhildille. Kirje kuului:\n\n    'Saattaakseni hauskan pilanpitomme perille, rakas Magnhild, olen\n    matkustanut tänne alas. Taloni maalattiin kesällä ulkoa sekä\n    sisältä, pilanteko joka nyt näyttää miltei todelta, -- eikös\n    totta?\n\n    Sänkyjä, huonekaluja, sänkyvaatteita j.n.e. pidän kaupan,\n    niin että nyt voin ostaa niitä itseltäni. Kun ajattelen\n    tarkoitusperää, syntyy siitä hupaisin kauppa mitä milloinkaan\n    olen tehnyt.\n\n    Voitko muistaa, miten me nauroimme, silloin kun minä otin mittaa\n    sinusta oikein kerrankin todistaakseni, miten aivan liian lyhyt\n    sinun hameesi oli miehustasta, aivan liian väljä olkapäistä\n    ja liian kapea helmoista? Sattumalta kirjoitin muistiin sinun\n    mittasi, ja niiden mukaan neulotan nyt sinulle:\n\n    1 mustan silkkihameen (Lyonin taftia),\n\n    1 ruskean (Kashemiria),\n\n    1 sinisen (ohutta villa-kangasta).\n\n    Kuten aina olen sinulle sanonut, luulen sinisen pukevan sinua\n    parhaiten.\n\n    Nämä tavarat eivät heti ilman muuta ole valmiit; ne saapuvat\n    sentähden vasta sopivan tilaisuuden tultua.\n\n    Mutta, mitä kenties haluat, tilasin sähkösanomalla Bergenistä,\n    heti tänne alas saavuttuani; siellä on kaikki semmoinen valmisna\n    saatavissa. Odotettavasti saat ne samalla postissa, jossa tämän\n    kirjeen saat.\n\n    Kuten näet (ja vastedes saat nähdä) seuraa kaikenlaista\n    pilanpitoa naimisiin joutumisen mukana. Niinpä minä myös tänään\n    olen tehnyt testamenttini ja siinä määrännyt sinut perillisekseni.\n\n    Kunnioittavasti tervehtien kirkkoherraa ja hänen arvoisaa\n    perhettään, merkitsen nimekseni alamainen pilanpitäjäsi\n\n                                      _T. Skarlie_.'\n\nMagnhild oli paennut turvaan ullakolle mukanaan sekä kirje että\niso paketti. Hän oli karannut käsiksi kirjeeseen ja lakkasi sitä\nlukemasta hämmentyneenä ja peloissaan, hän repäisi auki paketin\nja löysi siitä useampia kertoja kaikkea sellaista mikä muodostaa\nnaisen alusvaatetuksen. Hän nakkeli niitä joka puolelle, hehkuvan\npunastuneena, suutuksissaan ja hämillään. Hän istahti ja itki\nääneensä.\n\nNyt hän tunsi uskaltavansa puhua. Hän juoksi alas rouvan luo,\nheittäytyi tämän kaulaan, kuiski: \"anteeksi!\" pisti kirjeen hänelle\nkäteen ja katosi. Rouva ei ymmärtänyt hänen sanaansa \"anteeksi!\",\nmutta kyllä sen että hän itki ja oli suuressa mielenliikutuksessa,\notti kirjeen ja luki. Se näytti olevaa kummallinen muodoltaan; mutta\nsisällys tuntui hänestä sitä selvemmältä, sillä olihan se vanhemman,\njärkevän miehen huolenpitoa ja kaikin puolin kunnioitettavaa.\nSe miellytti vanhaa perheen äitiä ja hän meni sitä miehelleen\nnäyttämään. Tämä havaitsi samaa; hän alkoi uskoa että tämän omituisen\nmiehen kanssa täytyi Magnhildin tulla onnelliseksi. Rouva haki\nkaikkialta Magnhildia sanoakseen tälle, että he molemmin, sekä\nkirkkoherra että hän, huomasivat kirjeen lupaavan hyvää. Kerrottiin\nMagnhildin olevan ullakolla, jonka takia rouva otti vaatetta yllensä,\nkoska oli kylmä, ja nousi sinne ylös. Hän tapasi opettajattaren,\njonka hän otti mukaansa. He eivät nähneet Magnhildia, vaan tavarat,\njotka romustivat heitettyinä pitkin permantoa, laatikoita ja\nkapsäkkejä. He kokoilivat ne yhteen, laskivat ne, tarkastivat niitä\nja näkivät ne oivallisiksi. He ymmärsivät että sellainen lahja voi\nsaattaa nuoren neidon hämilleen, mutta olihan antaja jo vanhempi\nmies, jolla oli lupa ottaa asia isällisesti. Tämän he sanoivat\nMagnhildille, kun vihdoin löysivät hänet. Ja hän -- ei uskaltanut\nenää olla tuttavallinen. Tämä johtui siitä, että rouva opettajattaren\navustamana puhui, kuten he itse sanoivat, järkeä hänelle. Hänen ei\ntulisi olla ylpeä, vaan muistaa olevansa köyhä tyttö, jolla ei ollut\nsukulaisia eikä tulevaisuutta.\n\nSeuraavina päivinä kävi hän itsekseen salaista taistelua. Mutta\nhäneltä puuttui siihen jäntevyyttä. Ja mistäpä hän olisikaan sitä\nsaanut? Mihin hän turvautuisi, kun kirkkoherran herrasväki niin\nilmeisesti oli väsynyt häneen?\n\nVähän jälkeenpäin tuli laatikko sisältäen hänen pukujansa y.m.\nMagnhild antoi sen seista, mutta opettajatar, joka niin hyvin ymmärsi\ntämän kainouden, piti huolta siitä että se avattiin. Hän ja rouva\nottivat ulos vaatekappaleen toisensa perästä, eikä aikaakaan, kun\nMagnhild jo seisoi verhottuna toiseen pukuun toisensa perästä ison\nkuvastimen ääressä salin etusuojamassa. Ovet olivat suljetut, rouva\nja opettajatar kovin innoissaan. Vihdoin tuli musta silkkipuku,\neikä Magnhild enää jäänyt väliäpitämättömäksi. Hän tunsi punastuvan\nmielihyvän nähdessään peilissä oman kuvansa hienon puvun puitteissa.\nHän keksi ilmi oman itsensä pala palalta. Jos ne olivat kasvot, niin\nei hän ennen kuin vasta tänään oikein ollut pannut merkille, että\nniiden kasvot, jotka hän nyt näki vieressään, valuivat yhteen, kun\ntaas hänen kasvonsa -- -- Hän näki sen sillä itsetunnolla, minkä\nkaunis, hyvin istuva puku heti paikalla herättää.\n\nTämä hänen oman itsensä kuva seisoi päiväkausin elävänä hänen\nedessään. Hän varoi hämmentämästä sitä katselemalla enään itseään\npeilissä. Taaskin keräysivät nuo vanhat unelmat, jotka pyrkivät meren\ntaa jotakin vierasta ja suurta etsimään.\n\nEntäs naimaliitto? Sen työnsi hän tämmöisten tunnelmain vallitessa\nluotansa niinkuin laskuportaat, jotka vedetään maihin sittekun niitä\non käytetty. Miten saattoi hän näin tehdä? -- Niin, kuinka monasti\nhän niinä vuosina, jotka seurasivat, seisahtuikaan ajattelemaan tätä\nasiaa? Mutta se jäi hänelle aina yhtä käsittämättömäksi.\n\nHäntä ei saatu taivutetuksi pukemaan yllensä yhtäkään noita uusia\npukuja, sinä päivänä jolloin Skarlie oli tulossa, eikä myöskään\nlähtemään ulos häntä kohtaamaan; päinvastoin hän piiloutui\nnäkyvistä. Myöhemmin ja ikäänkuin sattumoisin hän tuli näkyviin,\njohdonmukaisesti kohteli hän sekä naimiskauppaa että sulhasta\njonakin, joka ei koskenut häntä.\n\nSkarlie oli pirteänä; sekä rouva että kirkkoherra koettivat näet\nkorvata Magnhildin puuttuvaa kohteliaisuutta, ja hän myöstyi heidän\nponnistuksiinsa oikein voittavalla tavalla. Opettajattaren mielestä\nhän oli suorastaan rakastettava.\n\nMagnhild istui toisena iltana ruokasalissa järjestellen muutamia\nkapineita, jotka kuuluivat käsityökouluun ja nyt piti toimitettaman\ntilaajille. Hän oli yksinään ja Skarlie tuli vaiti ja hymyillen,\nlukitsi vitkaan oven jälkeensä ja istuutui hänen viereensä. Tyttö\ntunsi satulasepän hajun, mutta ei katsahtanut ylös. Skarlie\nhaasteli kauan yhdentekevistä asioista, niin että tyttö jälleen\nalkoi hengitellä tyynesti, uskalsipa vihdoin katsahtaakin häneen,\njoka istui siinä etukumarassa savutellen. Hän näki satulasepän\nkaljun pään, tuuheat kulmakarvat ja tylppänenän nykermän, sitten\nhänen suuret kouransa ja niiden niin omituiset kynnet, ne kun näet\nsomanmuotoisina piilivät syvällä lihassa, joka taas kaikkialta,\nsiis myös edestäpäin ympäröi ne vahvalla, pyöreällä kehyksellä.\nEtuisimmasta päästään ne olivat likaiset -- seikka, josta\nopettajatar, jolla itsellään oli kauniit kädet, oli varoittanut\noppilaitaan ikäänkuin kuoleman synnistä. Magnhild katseli niitä\npunertavia, yksitellen törröttäviä ihokarvoja, jotka kauttaaltaan\npeittivät noita kouria. Mies oli hetken aikaa ollut ääneti, mutta\nikäänkuin tuntien olevansa tarkastuksen alaisena, oikaisi hän\nitseään ja ojentaen hymysuin toisen karvanyrkkinsä neitoa kohti ja\nsanoen: \"Niin vain, Magnhild!\" laski hän sen kumppalinsa molempain\nkäsien peitoksi. Neitoa tärisytti kauttaaltaan, ja heti jälestä\nistui hän ikäänkuin hervottomana. Hän ei kyennyt liikahtamaan,\nei osannut ajatella muuta kuin että suuri merirapu oli tarttunut\nhäneen. Miehen pää tuli lähemmäs, silmätkin olivat kuin hummerin,\nne pistivät. Sitä Magnhild ei vielä koskaan ollut niissä nähnyt,\nhän karkasi pystyyn. Skarlie jäi istumaan. Magnhild ei katsonut\ntaaksensa, vaan alkoi askaroida, siinä missä seisoi, järjestellen\nloppuosaa käsityötekeleitään. Ei hän siis jättänyt huonetta missään\ntapauksessa, hetkisen perästä _mies_ sen jätti.\n\nOpettajatar puki Magnhildin seuraavana päivänä; rouvakin oli mukana,\nhän sanoi sen häntä ilahuttavan. Magnhild antoi kaiken tapahtua\nliikkumatta, äännähtämättä, kyyneltä itkemättä.\n\nSamoin vierassuojassa. Hän istui liikahtamatta. Häneen oli tullut\nlisää jotakin uhman näköistä. Muutamia neitsyeitä ja torppareita\nistui ja seisoi keittiön ovella, ja tässä, joka oli raollaan, hän\nnäki lastenpäitä.\n\nLukkari pani virren soimaan, heti kun kirkkoherra tuli alas.\n\nMagnhild ei silmännyt sulhoansa. Pappi kosketti helliä soittimen\nkieliä, rouva itki, opettajatar samoin, mutta Magnhildin kylmyys\nvaikutti viluttavasti sekä edelliseen että molempiin jälkimäisiin.\nPuhe supistui lyhyeksi ja liikkui aivan yleisissä ajatuksissa.\nJälestä tuli kuivia onnitteluja ja kiusallinen äänettömyys. Jopa\nsatulaseppäkin oli hukannut hymynsä. Tuli kuin vapauttavana tieto,\nettä päivällinen oli valmis.\n\nPäivällispöydässä tahtoi kirkkoherra esittää maljan ja aloitti:\n\"Rakas Magnhild, minä toivon, ettei sinulla ole mitään meitä vastaan\n-- --\", pitemmälle hän ei päässyt, sillä tässä tyrskähti Magnhild\nniin rajuun itkuun, että se vähitellen tempasi mukaansa rouvan,\nopettajattaren, vieläpä kirkkoherrankin ja tuokioksi seisahtui\nkaikki. Kirkkoherra yksin kykeni vasta vihdoin lisäämään lauseen:\n\"Muista meitä!\" Mutta siinä syntyi taas sama sydäntä särkevä itku,\nniin ettei mitään maljaa tullut juotua. Mitä tuo nyt oikeastaan oli,\nse ei selvennyt kellekkään heistä, paitsi ehkä sulhaselle, joka jäi\nolemaan vaiti.\n\nJälkiruoan aikana tuli yksi neitsyeistä sisään ja kuiskasi muutaman\nsanan morsiamelle. Siellä oli Rönnaug, joka tahtoi jättää hänet\nhyvästi. Hän oli odottanut siitä asti kuin he menivät pöytään, eikä\nnyt voinut kauempaa odottaa. Magnhild lähti ulos. Rönnaug seisoi\nulkona porstuan portailla, perin viluisena, hän ei sanonut tahtovansa\nolla sisällä tiellä. Hän katseli morsiamen pukua ja huomasi sen\nylenmäärin hienoksi, hän veti lapasen toisesta kädestään ja pyyhkäisi\nsiihen kätensä takapuolta. \"Niin kyllä hän on rikas\", sanoi\nRönnaug, \"mutta vaikka olisivat antaneet minulle hopeaisen hameen,\nen sittekään tahtoisi\", ja hän lisäsi jotakin, jota ei sovi tässä\nkertoa, josta Magnhild hehkuvin poskin antoi hänelle kunnollisen\nkorvatillikan. Kaulahuivi tosin lievensi sitä jonkun määrin, mutta\nkyllä se oli erittäin hyvin tarkoitettu.\n\nMagnhild tuli jälleen sisään ja istahti, mutta ei paikalleen yljän\nviereen, vaan lavitsalle akkunan ääreen. Hän ei sanonut tahtovansa\nsyödä enää. Ei auttanut, että häntä pyydettiin ainakin olemaan mukana\nkunnes muut olisivat valmiit. Hän ei sanonut jaksavansa.\n\nLähtö seurasi pian kahvin jälkeen. Sattui väliin eräs tapahtuma, joka\nhillitsi liikutuksen millaiseksi tahansa tämä saattoikin sukeutua. Se\noli se että ylkä -- ensi kiireessä hän näytti karvaiselta pedolta --\ntuli kantaen sisään turkiskappaa, karvoilla sisustettuja patinoita,\nkarvatakkia ja lakkia, karvanahkakäsineitä ja puuhkaa. Koko\nkantamuksensa hän laski Magnhildin jalkain juureen ja sanoi kuivan\nvakavasti: \"Lasken tämän sinun jalkojesi juureen!\" Räjähdettiin\nnauruun, johon Magnhildinkin täytyi yhtyä. Kaikki kokoontuivat\ntavarain ympärille, jotka makasivat hujan hajan matolla, ja kaikki\njoutuivat ihmetyksiin. Oli selvä, ettei Magnhildillekään ollut\nvastenmielistä nähdä eteensä hajotettavan semmoista lahjaa juuri\ntalvimatkan edellä, jota varten hän oli saanut luvan lainata\nkoko joukon kapineita.\n\nHiukan jälestäpäin seisoi hän verhottuna siniseen pukuunsa, ja\nsen verran lapsi tai nainen hän oli, että se hänestä tuntui\nhupaiselta. Välittömästi perään puettiin hänen yllensä uudet\npäällysvaatteet, verho verholta, yleisen mielenkiinnon vallitessa,\njoka nousi ylimmilleen silloin kun Magnhild talutettiin peilin\nääreen katselemaan itseänsä. Hevonen oli ajettu porraspäihin, ja\nSkarlie saapui juuri, hänkin matkapuvussa, yllään koirannahkaturkit,\npäällyssaappaat ja säärystimet poronnahkaiset sekä litteä turkislakki\npäässään. Hän oli melkein yhtä paksu kuin pitkä, ja nostaakseen\nvireille hilpeyttä ontua nilkutti hän peilin puoleen, asettuen\nkuivan lystikkäästi Magnhildin kanssa vierekkäin. Kaikki nauroivat,\njopa morsian itsekin -- vaietakseen kuitenkin kohta tuppisuuksi.\nSama tuppisuisuus painoi vielä valtaansa hyvästijätön. Vasta heidän\npappilan jätettyään pyrskähti nuorikko jälleen itkuun.\n\nHän katseli lumipeittoista sorakumpua kotinsa kohdalla, mutta\nväsyneenä, ikäänkuin hänkin sisältä olisi ollut soran ja lumen\npeitossa.\n\nSää oli kylmä. Laakso kapeni yhä ahtaammaksi, tie puikkelehti tiheän\nmetsän lävitse. Yksinäinen tähti kimalsi.\n\nSkarlie oli piirtänyt kuvia lumeen ruoskallaan, nyt osotti hän sillä\ntähteä ja alkoi hyräillä, sitten laulella jotakin skottilaista\nlaulua. Se seurasi niinkuin raskasmielinen lintu myötä toiselta lumen\nalla painuksissa huokaavalta hongalta toisen luo. Magnhild kysyi\nsen sisällystä, ja se soveltui hyvin rekiretkelle syvällä metsässä.\nSkarlie kertoili enemmän Skotlannista, sen historiasta, oleskelustaan\nsiellä.\n\nKerran aljettuaan jatkoi hän ja jutteli vähin erin niin rattoisia\nkaskuja, että Magnhildin, heidän astuessaan ulos reestä levähtämään,\ntäytyi ihmetellä sitä että hän oli jaksanut nauraa ja että he olivat\najaneet melkein kaksi peninkulmaa.\n\nSkarlie auttoi Magnhildia ulos reestä ja sisälle majatalon suojiin,\nmutta lähti itse heti ulos antamaan apetta hevoselle.\n\nSisällä istui ylhäinen nuori nainen avoimen tulisijan ääressä ja\nlämmittelihe. Ylt'ympäri raheilla viruivat hänen päällysvaatteensa\nollen osittain niin hienoista kankaista ja turkiksista tehdyt, että\nMagnhildin uteliaana täytyi tunnustella niitä. Myöskin matkapuku,\njota nainen piti yllään, teki, mitä kankaaseen ja kuosiin tulee,\nsaman vaikutuksen kuin luonnonhistoriassa aivan toisesta maailman\nosasta ilmestynyt eläin. Hänen kasvoissaan kuvastui nuoruus ja\nsurunsekainen leppeys. Hän oli valkeaverinen, silmät olivat hänellä\nhieman raukeat, nenä hienon kaareva. Hiuksetkin olivat omituiseen\ntapaan asetetut. Lattialla käveli nuori laihahko mies edes ja\ntakaisin. Hänen päällyssaappaansa seisoivat tulisijan luona, itse\nasteli hän ympärillä keveissä sahvianikengissä, jotka oli sisustettu\nvalkoisella nahalla. Sirosti ja keveästi hän sipsutteli.\n\n\"Oletko sinä Skarlien nuori vaimo?\" kysyi majatalon emäntä, eräs\nhieman vanhempi nainen, joka asetti tuolin takan ääreen Magnhildille.\nEnnenkuin Magnhild ennätti vastata, tuli Skarlie tuoden muutamia\nkapineita reestä. Hänen paljas päänsä, joka puoleksi nousi näkyviin\nkaiken pörröisen karvaympärystänsä sisältä, poronnahkakengät suurten\nlaajain juurten lailla jatkuen lattialle vetivät herrasnaisen\nkummastelevat silmät puoleensa. -- \"Onko tuo vaimosi?\" toisti\nemäntä, kääntyen Skarlien puoleen. \"Kyllä, se on vaimoni\", sanoi\ntoinen hilpeästi ja ontui edelleen. Nuori mies katseli Magnhildia,\njoka tunsi punastuvansa tuliseksi hänen katseensa alaisena. Tämä\noli jotakin aivan uutta hänelle. Oliko se ilkkumista? Nyt jo\nherrasnainenkin katseli Magnhildia, emäntä pyysi tätä istumaan\nvalkean loistoon, mutta hän jäi hämärään tuonnemmas rahille.\n\nKello oli kai jo kymmenen, kun he saapuivat Öreniin; mutta kaikki\nkynttilät olivat sammutetut, jopa siitäkin talosta, jonka edustalle\nhe seisahtuivat. Heränneenä kulkusten kalinasta tuli vanha eukko\nportin edustalle, avasi ja kurkisti ulos, meni sitten takaisin ja\nsytytti. Hän kohtasi Magnhildin porstuassa, valaisi hänelle ja\nsanoi viimein: \"Ollos sinä tervetullut!\" Inhakka satulasepän haju\ntäytti eteisen, sillä työpaja ja myymälä olivat vasemmalla. Äikeä\nhaju esti Magnhildia vastaamasta. He poikkesivat oikealle. Magnhild\nriisui kiireesti päällysvaatteet yltänsä, sillä hän tunsi itseään\noksettavan. Tuskin oli hän riisuutunut valmiiksi, ennenkun hän\nluomatta katsetta ympärilleen tai sanomatta mitään akalle, joka\nseisoi katsellen häntä kynttilän liekin takaa, meni ja avasi erään\noven, jonka hän kohta sisään astuessaan oli pannut huomioonsa. Hän\nvalaisi ensin sisään ja astui heti perästä sinne. Hän sulki oven\nlukkoon peräänsä. Eukko kuuli että siellä sisällä alkoivat huonekalut\nkolista, ja meni ovelle. Siinä kuuli hän, että yhtä sängyistä\nalettiin vetää pitkälle. Heti tuli Magnhild jälleen ulos, kynttilä\nkädessään. Hänen kasvonsa punersivat valonloisteessa. Hän näytti\nlujalta. Eukolle hän sanoi, ettei hän tahtonut häneltä mitään.\nSatulaseppä tuli vasta kauan aikaa perästäpäin, sillä hän hoiteli\nhevosta, jonka hän oli matkaa varten lainannut. Kynttilä seisoi salin\npöydällä. Ei ollut ketään ylhäällä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTuosta illasta oli kulunut kaksi vuotta ja kolmattakin kelpo kappale.\n\nMagnhild oli yhtä pitkältä perehtynyt uuteen totunnais-elämäänsä kuin\nvanhaan.\n\nKirkkoherra oli käynyt häntä katsomassa kolme neljä kertaa vuodessa,\nmaaten yötä työpajan yläpuolella olevassa suojassa, missä Skarlie\nmuuten vietti yönsä, kotosalla ollessaan. Päivisin hän oleskeli\nkapteenin tai tullivirkailijan tai nimismiehen luona. Sitä\nnimitettiin papinajoksi, kun ne päivät tulivat.\n\nSilloin pelattiin shakkia päivisin ja korttia iltasin. Rouva ja\nneidit olivat myös pari kertaa käyneet alakerrassa tervehtimässä.\nItse lastauspaikalla ei ollut sanottavasti ketään, jonka kanssa\nMagnhild seurusteli.\n\nBergeniin olivat Skarlie ja hän tehneet matkan. Mitä sillä lienee\ntapahtunut tai jäänyt tapahtumatta -- vähät siitä, mutta sen perästä\nhe eivät matkustaneet Bergeniin enempää kuin mihinkään muuallekaan.\n\nSkarlie oli enemmän matkoilla kuin kotona, hän harjoitteli\nrahakeinottelua. Käsityönsä hän melkein oli jättänyt sikseen,\nvaikka vielä pitikin myymälää. Magnhild itse oli jonkun aikaa\nseudulle tulonsa jälkeen, arvatenkin Skarlien välityksellä, saanut\nkoulutoimikunnalta toimekseen ruveta erään käsityökoulun johtoon. Nyt\nhänellä oli joka päivä tunti tai kaksi isossa kansakoulussa, sitä\npaitsi antoi hän yksityisopetusta täysikasvuisille tytöille. Aika\nkului muuten käveltäissä, lauleltaissa ja hieman ommeltaissa, mutta\nlukua hän ei melkein ollenkaan harjoitellut. Se ikävystytti häntä.\n\nRönnaug oli heti hänen jälkeensä saapunut Öreniin. Hän oli ottanut\npalveluspaikan likimmällä kyytiasemalla ansaitakseen nopeasti rahoja\nAmerikan piljettiä varten. Hän ei sanonut tahtovansa virua täällä\nenää minään hylkiönä.\n\nMagnhild otti huostaansa Rönnaugin rahat ja pelästyi siitä että ne\nniin nopeasti karttuivat. Sillä hänellä oli omat ajatuksensa siitä\nasiasta. Nyt oli piljetti ostettu, Magnhild jäisi tänne olemaan ypö\nyksinään.\n\nNostihan se vireille monet ajatukset, että matka valtameren poikki\ntuota outoa ja ehkä suurtakin päämäärää kohti menestyisi toiselta\nniin helposti eikä toiselta ollenkaan.\n\nAamulla tämän läpivalvotun yön jälkeen astui hän tavallisen\nkiertokävelynsä laivalaiturille nähdäkseen höyrylaivan tulevan.\nHän näki tavallisen määrän kauppamatkailijoita astuvan maihin,\ntavallisen joukon kohvertteja kannettavan heidän peräänsä, mutta tänä\npäivänä näki hän sitä paitsi kalpean, pitkä- ja pehmeä-tukkaisen\nsekä suurisilmäisen miehen kulkevan ison laatikon ympärillä, jonka\nhän vihdoin vaivalla sai tavaravaunun päälle hinatuksi. \"Varovasti!\nvarovasti!\" hoki hän yhtenään. Se oli varmaankin piano.\n\nKurkistettuaan pikimmältään kouluun näki Magnhild saman kalpean\nmiehen ja ison laatikon hänen takanaan seisovan talonsa oven\nedustalla. Yksi majatalon isännistä oli mukana. Skarliella oli salin\nja makuusuojan yläpuolella olevat huoneet varattuina vuokrattaviksi\nmatkustajille, kun majatalot sattuivat olemaan täysinä. Tämä\nmatkustaja oli kivulloinen ja tahtoi mieluimmin asua yksin.\n\nMagnhild ei ollut ajatellut huonetta pitemmälti vuokrattavaksi\nja siten ottaa liikaa huolta vastuulleen. Hän kävi epäröiväksi.\nMies tuli nyt lähemmäs. Sellaisia silmiä ei Magnhild ollut vielä\nmilloinkaan nähnyt, ei milloinkaan niin hienoja, niin sielukkaita\nkasvoja. Kerrassaan lumoovina nuo silmät kiehtoivat häntä. Oli\nikäänkuin yht'aikaa kaksi ilmettä tuossa katseessa, sisätysten toinen\ntoisensa takana. Hän ei kyennyt itse tarkemmin tutkimaan seikkaa,\nmutta se valtasi hänet siinä määrin, että hän pisti etusormen\nsuuhunsa ja unohti vastata.\n\nNyt vieraan kasvot vaihtoivat ilmettä, hän kävi tähystävän\nnäköiseksi. Magnhild tunsi sen, havahti, punastui, vastasi ja lähti.\n_Mitä_ hän vastasi? Myönsikö vai kielsikö? Isäntä meni perästä.\nVastaus oli siis myöntävä. Magnhildin täytyi ensin astua ylös\nkatsomaan oliko kaikki kunnossa, sillä hän ei luottanut enää omaan\nsäntillisyyteensä.\n\nSyntyi kauhea puuha, kun piano oli hommattava paikalleen ylös; aikaa\notti myöskin sängyn ja sohvan siirrot j.n.e. Mutta kerran kaikki\npuuha kuitenkin loppui, kaikki hiljeni. Kalpea mies oli varmaankin\nväsynyt. Eikä aikaakaan, niin Magnhild ei enää kuullut yhtään\naskelta, yhtään kolinaa päänsä päältä.\n\nOn erotusta sen hiljaisuuden välillä, joka on täynnä, ja sen, joka on\ntyhjä.\n\nEi Magnhildkaan uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja kuunteli.\nTulisiko piano soimaan? Olihan vieras säveltäjä, niin oli isäntä\nsanonut. Olipa hänkin mielestään lukenut tuon nimen sanomista.\nMillaiseltahan tuollaisen soitto kuuluisi? Täytyisihän siinä\nikäänkuin ihmeitä tapahtua! Täytyihän kumminkin siitä helähtää\njotakin hänen köyhään elämäänsä, joka siitä kajahtaisi. Hän\ntarvitsi mielestään jonkin mahtavan hengen ilmestystä itselleen.\nHänen katseensa luisui kukkasten yli, jotka koristivat hänen\nikkunoitaan ja joilla auringon säteet vilkkuivat. Silmät tähdättyinä\n\"Kauppamatkueeseen erämaassa\", joka riippui kehyksissä lasin alla\noven pielessä ja joka nyt kerrassaan näytti hänestä niin eloisalta,\nniin somasti järjestetyltä ryhmiin ja henkilöihin nähden -- korvat\nherkkinä tajuamaan lintujen viserrystä naapurin puutarhassa ja\nharakkain säkätystä edempänä vainiolla, hän istui iloiten ja odotti.\nHalki ilon viilsi kysymys: \"Tyytyyköhän Skarlie nyt siihen, mitä\nolet tehnyt? Uusi sohva voi saada vahinkoa, uusi sänky samoin\npilaantua?... Mies on kivulloinen, ei kukaan saata tietää...\"\nMagnhild nousi istualle, otti esiin kynän, mustetta, paperia ja\nkirjoitti Skarlielle ensi kerran eläessään. Toista tuntia hän\nponnisteli ennenkuin kirje valmistui. Se kuului näin:\n\n    'Olen vuokrannut salin ja makuukamarin yläpuolella olevat\n    huoneet eräälle kivulloiselle herralle, joka soittaa pianoa.\n    Hintojen määrääminen jääköön sinun tehtäväksesi.\n\n    Olen antanut kantaa yhden uusista sohvista (jouhilla\n    täytöstetyn) sekä yhden joustavapohjaisista sängyistä sinne\n    ylös. Vuokralaisemme tahtoo asustaa pehmeästi. Ehkei se\n    ollut minulta oikein tehty.\n\n                                          _Magnhild_.'\n\nHän oli pyyhkäissyt pois sanat: \"Nyt saan kuulla soittoa.\"\nPäällekirjoitus oli tuottanut tukaluutta; hän jätti mitään\nkäyttämättä. \"Vaimosi\" oli hän ensin kirjoittanut alle, mutta sitten\npyyhkäissyt sen. -- Tämän muotoisena kirje kyhättiin puhtaaksi ja\npantiin menemään; se helpotti hänen mieltänsä. Hän istui taas tyynnä\nalas odottamaan. Hän kuuli herran saavan päivällistä, hän söi silloin\nitsekin hiukan ja uinahti uneen. Eipä hän ollutkaan nukkunut juuri\nollenkaan edellisenä yönä.\n\nHän heräsi, -- vieras ei vielä soittanut; Magnhild nukkui jälleen ja\nnäki unta, että jossain oli silta pingotettu tunturilta tunturille.\nHän sanoi itsekseen että se oli Kölnin viereinen silta, josta\nsuuri kivipainos-kuva riippui seinällä sänkykamarin kohdalla.\nMutta nyt se kumminkin ulottui toisen korkean tunturin harjulta\npoikki syvän laakson toiselle, kohoten korkeana ristikkorakenteena\nylös maasta. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä vienommaksi\nja värikkäämmäksi se sukeutui, sillä katso! se oli kutoutunut\nsateenkaaren säikeistä ja se seisoi säkenöiden ja läpikuultavana\nkuin kohtisuoraan tunturiselänteeltä selänteelle vedetty viiva.\nMutta tämän poikki pingotettiin ristikkäin toinen silta, siitäpä\nmolemmat heilumaan vitkallista, kaksijakoista tahtia, ja pian oli\nsiitä laakso sädemerenä, missä kaikki värit välkkyivät ja heiluivat\nristin rastin, siltoja vain ei enää näkynyt. Eipä tuntureitakaan enää\nollut, vaan riutuvat värit yksinään täyttivät kaikki ajateltavissa\nolevat näköalat. Kuinka avarat ne olivat! kuinka kauas hän nyt pystyi\nnäkemään? Hän hätääntyi äärettömyydessä ja heräsi... Hän kuuli\nsoitettavan päänsä yläpuolella. Talon ulkopuolella seistiin paikka\ntäynnä väkeä, joka hiljaa silmäili ylöspäin.\n\nMagnhild ei liikahtanut. Sävel virtasi täyteläänä, valoisa kauneus\nloisti hänen soitostaan. Magnhild istui kuunnellen, kunnes tunsi\nsoiton virtana valavan päätänsä, käsiänsä, helmaansa. Tästä valui\nsiunausta hänen pikkukodilleen, sen sisäinen kyynelmaailma loisti\nikihelmien valossa. Hän työnsi tuolinsa syvemmälle nurkkaan. Mutta\nsielläkin, missä hän istui, tunsi hän olevansa kaikkihyvän Salliman\nnähtävissä, joka oli hänen kohtalonsa salannut. Taiteilija soitteli\nsäveliään kuuluviin tiedosta, jota Magnhildilla ei ollut, mutta\nintohimoksi, joka samassa heräsi hänessä. Hän ojensi ulos kätensä,\nvetäisi ne kohta takaisin puoleensa ja hyrskähti itkuun.\n\nKauan tämän ohi mentyä -- kun kansa jo oli hajonnut ja taiteilija\nvaiennut -- istui Magnhild vielä paikallaan. Elämällä oli tarkoitus,\nmyös hänkin saisi astua sinne sisään rikasta ihanuutta nauttimaan.\nNiinkuin nyt lauloi hänessä, olisi kerran laulava hänen ympärillään!\nRiisuessaan yltänsä käytti hän siihen sekä salia että makuusuojaa\njopa puolta tuntia tavallista runsaammin. Hän laskeutui makuulle,\nensikerran tuntien omaavansa jotakin, jota varten kannatti nousta.\nHän kuuli yläpuolellaan taiteilijan askeleet, jotka olivat\nköykäisemmät kuin muiden. Myöskin kosketteli hän huonekaluja vienon\nvarovasti; hänen silmistään loisti hyväntahtoisuus, tämä loisto\nsekä sen takainen syvä, puoleensa vetävä ilme oli se, mitä Magnhild\nviimeiseksi selvään huomasi.\n\nSeurasi päiviä, joita on mahdoton kuvata. Magnhild kävi\nopetustunneillaan, mutta riensi niiltä kotia, jossa musiikki otti\nhäntä vastaan, ja talon ympärillä kihisi kuuntelijoita. Hän tuskin\nollenkaan enää jätti kotiansa. Joko oli taiteilija kotona ja\nMagnhild odotti hänen soittoansa, tai lähti edellinen kävelylle ja\njälkimäinen odotti häntä kotiin palaavaksi. Magnhild punastui, kun\nhän käväisi tervehtimässä ja vetäytyi peremmäksi. Jos taiteilija\ntuli saliin pyytämään jotakin, tärähti Magnhild läpitsensä, kun\nedellisen jalat kuuluivat lähestyvän. Hän seisoi hämmentyneenä ja\ntuskin tajusi, mitä mies pyysi siinä seistessään. He olivat tuskin\npuhuneet keskenään kymmentä sanaa kymmeneen päivään, mutta nainen\ntiesi jo miehen pienimmätkin totunnaistavat, pienimmät erikoisseikat\nhänen puvussaan. Hän näki milloin tuo ruskea pehmyt tukka asui korvan\ntakana tai oli vierähtänyt eteen päin, milloin hänen harmaa hattunsa\najelehti niskassa tai kohosi otsalle, milloin hän käytti käsineitä\ntai milloin oli käyttämättä, milloin hänellä oli hartiot käärittyinä\nvillaroitiin, milloin ei. Entäs nainen itse? Kaksi uutta kesäpukua\noli hän teettänyt itselleen, ja kävi vain puettuna toiseen. Uuden\nhatun oli hän ostanut.\n\nHän luuli syntyneensä soitantoa varten -- mutta ei tuntenut ollenkaan\nhalua minkään alun tekoon. Häntä tyydytti kyllin tuon toisen soitto\nja läheisyys.\n\nHän kehkeytyi päivä päivältä yhä runsaammin versovaan ajatusten\nsilmikkoelämään. Se oli alkuaan valmistaunut hänen uneilu-elämästään,\nmutta musiikin ilmaa tunsi hän nyt kaipaavansa elääkseen. Hän ei\nälynnyt, että tuon miehen vieno olento, jota sairaus oli vielä\nenemmän henkevöittänyt, oli hänen elämässään jotakin uutta, kallista,\najatuksia elvyttävää. Siitä mielihyvästä, jota taiteilija vaikutti ja\njosta Magnhild punastui, siitä tämä kiitti ja kunnioitti yksin soiton\nsäveliä.\n\nKoulussa sai hän yksityishenkilöä kohtaan mielenkiinnon, jommoista\nhän ei koskaan ennen ollut tuntenut, vieläpä merimiehen vaimonkin\nkanssa, joka siivosi hänen asuntoaan, antausi hän haasteluun. Hänen\nsielustaan revähti joka päivä rikki joku peittävä esiverho. Hän\npehmeni niinkuin siirto-iässä oleva nainen, jota ikää hän ei koskaan\nollut kokenut. Kirjoja, joita hän oli pappilassa lukenut tai kuullut\nluettavan, nousi jälleen uusina eloon hänelle. Nousi ilmi henkilöitä,\njoita hän ei silloin ollut nähnyt; ne saivat verta, väriä, eloa.\nOlipa tapauksia elämästä tai kirjoista, jotka aikoinaan olivat\nliukuneet ohi sumuna; nyt vasta sumu niistä haihtui ja hälveni ja\näkkiä astui ilmi elokuvia. Magnhild heräsi, kuten itämainen impi,\nseraljiin suljettuna, jonakin päivänä herää lauluun akkunansa alta ja\nturbaanin väläykseen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun Magnhild eräänä aamuna hilpeänä ja hiljakseen hyräillen astui\nsaliin mennäkseen avaamaan akkunaa kadulle päin, seisoi herrasnainen\nvastapäätä avoimessa akkunassa toisella puolen katua.\n\nTalo sitä ympäröivässä puutarhassa oli sangen matala, sen omisti eräs\npaikalta muuttanut virkamies; lehvästöä oli kutoutunut palmikoiksi\nakkunain ympärille riippuen nyt osittain näiden päällitse alas.\nHerrasnainen järjesteli par'aikaa lehtipalmikoita, jotka roikkuivat\ntiellä. Hänen oli päänsä ympäröity kutreilla, pikemmin mustilla\nkuin ruskeilla. Silmät loistivat, otsa oli matala, mutta leveä,\nkulmakarvat olivat sangen suorat, nenä samoin, mutta voimakas ja\npyöreä, suu uhkea, kaula kohosi niin komeasti olkapäiden välistä,\nettä Magnhildinkin täytyi se huomata. Avoimet puvunhihat olivat\nluisuneet takaisin ylös lehväpalmikoiden kanssa otellessa ja\npaljastivat käsivarret. Magnhild ei saanut silmiänsä hänestä\nirroitetuiksi. Kun nainen keksi Magnhildin, nyökkäsi hän ylitse tälle\nja hymähti.\n\nMagnhild hämmentyi ja vetäysi takaperin.\n\nSamassa tuli eräs lapsi herrasnaisen luo, joka kallistui sen puoleen\nja suuteli sitä. Lapsenkin päätä peittivät kutrit, vaikka vaaleat,\nkasvot eivät olleet äidin ja olivat kuitenkin äidin moiset. Väri\nse oli harhaanviepä, sillä lapsi oli vaaleanverinen. Lapsi kiipesi\ntuolille ja katsahti ulos. Äiti kävi taas käsiksi palmikoihin, mutta\nsilmäili Magnhildiin päin. Kummallinen silmäys! Magnhild asetti\npäähänsä hatun, hänen oli mentävä kouluun, mutta tuo silmäys teki,\nettä hän lähti ulos takatietä ja palasi samaa tietä tuntia myöhemmin.\n\nHerra soitteli. Magnhild seisoi hetkisen somassa puutarhassaan\nkuunnellen, mutta hänen täytyi mennä sisään nähdäkseen mitä\ntämä soittelu vaikutti kauniiseen rouvaan. Hän meni keittiöön\nja sieltä saliin, mutta pysyi piilossa. Ei! ei mitään vierasta\nherrasnaista ollutkaan ikkunassa toisella puolen. Magnhild tunsi\nolonsa keventyneeksi ja astui esiin. Hänen piti siirrellä muutamia\nkukkaruukkuja auringon mukaan -- hänen tavallista työtänsä. Hän oli\nvähällä pudottaa kukkaruukun kadulle, sillä siinäpä vieras nainen\npistikin päänsä sisään avoimesta ikkunasta. \"Älä pelästy!\" hymyili\nhän niin suostuttavalla anteeksipyynnön anomuksella, että se voitti\nkaiken ystävällisyyden tai rukouksen minkä Magnhild ennestään tunsi.\n\"Saanhan minä tulla sisään teille vai kuinka?\" Ja ennenkuin Magnhild\najatteli vastausta, oli hän jo tulossa. Toisessa tuokiossa hän seisoi\nkorkeana ja kauniina Magnhildin edessä. Outo tuoksu leijaili hänen\nympärillään, hänen astellessaan siellä sisällä jutellen milloin\nkivipainoskuvista seinillä, milloin laaksosta, tunturista tai\nkansasta. Äänen sointu, tuoksu, käyskely, silmät, jopa puvun kangas\nja aistikkuus ja semminkin rohkea värien yhtymys tenhosi mielet.\nSiitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin hän huoneeseen astui, oli se\nhänen omansa, jos hän haisteli kukkaa ja sanoi siitä jotakin, tuli\nsiitä kaksin verroin kukka -- se, mitä nämä silmät katselivat, sai\njuuri sen verran arvoa, minkä hän sille antoi.\n\nYläkerrasta kuului askelia. Herrasnainen seisahtui, Magnhild\npunastui. Edellinen hymyili, Magnhild kiirehti sanomaan: \"Se on\neräs majakas... joka...\" \"Minä tiedän sen, hän otti minut eilen\nvastaan laiturilla.\" Magnhildin silmät lensivät suuriksi. Rouva tuli\nlikemmäs: \"Minun mieheni ja hän ovat oikein ystävykset keskenään.\"\nRouva kääntyi hyräillen ja katseli makuukamarin seinän ja ikkunan\nvälisessä nurkassa olevaa lyömäkelloa. \"Onko kello täällä jo niin\npaljon?\" Hän katsahti omaa kelloansa. \"Meidän piti lähteä ulos k:lo\nyksitoista tänä päivänä. Te tulette kai mukaan, eikös niin? Näyttäkää\nmeille kauniimmat kohdat metsässä kirkon takana ja siitä ylös vuoren\nkupeita pitkin!\" Magnhild vastasi oitis myöntäen.\n\n\"Kuulkaas tiedättekö mitä? Minä juoksen ylös hänen luokseen ja sanon,\nettä te tulette mukaan, ja niin lähdemme heti paikalla!\" Hän pusersi\nlievästi Magnhildin kättä, avasi oven ja juoksi portaita ylös herran\nluo. Magnhild jäi seisomaan paikalle -- aivan kelmeänä.\n\nPäätä pyörrytti, korvissa humisi, Magnhild kellahti. Eipä sentään\nromahtaen, ei vaan, kohta perästä oli niin tyhjää ja hiljaista. Pari\nnarisevaa askelta ylhäältä eikä sen perästä mitään.\n\nHän seisoi varmasti kauan niin. Tartuttiin oveen ja hän karkasi\nmolemmin käsin kiinni sydämeensä. Siitä hän tahtoi paeta. Mutta\ntuo pienoinen valkokutrinen lapsenpää pistäysi ovesta sisään, sen\nsilmät olivat niin raukeat ja vakavat. \"Onko äiti täällä?\" kysyi hän\nniin varovasti. \"Hän on siellä ylhäällä\", vastasi Magnhild, ja oman\näänensä soidessa ja sanain sisällyksen kuullessaan tunsi hän itkun ja\nhänen täytyi kääntyä toisaalle. Lapsi oli vetänyt päänsä takaisin,\nsulkenut oven.\n\nMagnhild ei ehtinyt heti selventää itselleen, mitä oli tapahtunut,\nsillä lapsi tuli takaisin alas hänen luokseen: \"Äiti tulee; minun\npiti käydä sinun luonasi. -- -- Miks sinä itket?\" -- Mutta Magnhild\nei itkenyt. Hän ei vastannut lapselle. \"Nyt äiti tulee.\" Ja\nMagnhild kuulikin rouvan tulon portaista. Silloin hän meni sisään\nmakuukamariin. Hän kuuli muutamia sanoja vaihdettavan salissa lapsen\nja äidin välillä sekä sitten kauhukseen käytävän kiinni makuukamarin\nlukkoon. Rouva tuli sisään. Hänen silmissään ei näkynyt syyllisyyden\nvilaustakaan, vaan ne levittivät läpi huoneen onnea, lämpöä,\navomielisyyttä. Mutta kohdatessaan Magnhildin silmiä, niissä vaihtui\nilme, niin että toinen hämmentyi ja loi katseensa maahan.\n\nRouva tuli aivan perille asti. Hän kietaisi kätensä Magnhildin\nvyötäisille, laski toisen hänen olkapäälleen. Magnhildin täytyi\nkatsahtaa jälleen ylös ja hän kohtasi silloin tuskallisen hymyn. Se\noli samalla niin hyvä, niin luja ja siksi niin houkutteleva, että\nhän salli tuon painaltaa itseään poveansa vastaan ja pian häntä\nsuudeltiin -- ensin hiljaa, ikäänkuin hänen päällensä olisi vain\nhengitetty, samalla kuin tuo tuntematon, aina myötäseuraava tuoksu\nympäröi heitä ja silkkipuku kahisi kuiskauksen tavoin -- sitten\nkiivaasti -- povi aaltoili häntä vastaan ja hengitystä vedettiin\nsyvästi ikäänkuin hengenhädässä.\n\nTaaskin ääneti, ja sitten kuiskien: \"Tule nyt!\" Nainen kävi\nedellä, taluttaen Magnhildia kädestä. Olihan Magnhild vain lapsi\nkokemuksessa. Ristiriitaisin tuntein seisoi hän siinä somassa\nmatalassa majassa, jossa vieras rouva asui, edessään avonaiset\nkohvertit ja vaatteita levitettyinä kahteen suojaan.\n\nRouva haeskeli eräästä kohvertista ja tuli tuoden esiin valkoisen\npitsihuivin. \"Tämä sopii teille paremmin kuin se mikä teillä on\nyllänne, sillä se ei sovi teille ollenkaan\", sanoi hän päästäen auki\nsen huivin ja sitoen päälle toisen ruususolmuun, ja Magnhild tunsi\nitse tämän sopivan hyvin punaista pukuverhoa vastaan. \"Vaan kuinka\nte pidätte tukkaanne? Teidänhän kasvonne ovat soikeat -- ja sitten\ntuommoinen tukanasento? Ei --\" ja ennenkuin Magnhild ehti tehdä\nvastarintaa, oli hänet painettu alas tuolille. \"Nyt minä koetan\n--!\" Rouva alkoi päästää hajalle. Magnhild yritti sanoa jotakin\nvastaan tulipunaisena ja säikähtyneenä, mutta kohtasi lujan: \"Ei\nsuinkaan!\" Tuntui ikäänkuin tahtoa säteilevän komean rouvan sanoista,\nkäsivarsista, sormien päistä. Magnhildin tukkalaite hajotettiin,\nlaskettiin irralle, järjestettiin, sidottiin sitten solmuksi niskaan,\njosta se muuten jäi valtoimena riippumaan. \"Katsos nyt!\" ja edessä\npidettiin peiliä. Kaikesta tästä nuoren naisen hämmennys eneni siinä\nmäärin, että hän tuskin enää tiesi ketä itse katseli peiliä hänen\nedessään pidettäessä. Komea rouva hänen edessään, tuoksu hänen\nympärillään ja hänen polvensa vieressä lapsi, joka vakavin silmin\nkatsellen sanoi: \"Nyt sa olet kaunis!\" -- ja herra ikkunassa, joka\nmyös silmäili alaspäin ja hymyili -- Magnhild nousi seisaalle ja\ntahtoi paeta, mutta ainoastaan joutuakseen rouvan syleiltäväksi sekä\nperemmälle huoneeseen vedetyksi. \"Älä ujostele! Me pidämme vielä\nhauskaa yhdessä\", ja hänen ystävyytensä uhkui taas samaa sydämen\nhellyyttä, jonka vertaa Magnhild ei vielä koskaan ollut kokenut.\n\"Juoskaa nyt toiselta puolen noutamaan hattuanne, niin saamme sitten\nmennä!\"\n\nMagnhild meni. Hän oli tuskin vielä yksin, kun ahdistus, suru kuristi\nhänen sydäntään, ja vieras rouva seisoi hänen silmissään inhottavana,\npäälletunkevana, jopa hänen hyvyytensäkin vääntyneenä -- suhtamäärän\npuutteeksi -- Magnhild ei löytänyt sanaa oikein ilmaisemaan sitä mikä\nhäntä vaivasi.\n\n\"No, ettekö jo tule?\" lausui rouva sädehtien ikkunasta sisään\npäässään hattu, jonka röytä oli kääritty ylöspäin ja josta heilui\nväikkyvä sulkatöyhtö. Heittäen taakseen hiuskutrinsa hän pujotti\nkäsineet sormiinsa. \"Ei tuo hattu sentään hullummin vaateta teitä.\nTulkaa nyt!\" -- Ja Magnhild tuli. Pienokainen suikelti heti hänen\nturviinsa. \"Minä menen sinun mukanasi!\" hän sanoi. Magnhild ei\nkuullut tätä, sillä hän kuuli vain portaissa asteltavan; Tanden,\nsäveltäjän piti myös tuleman mukaan. \"Sinun kätesi vapisee!\" sanoi\npikku tyttö. Pikainen katse rouvalta, josta Magnhild tunsi punan\npolttavan kaulaansa, poskiansa, ohimoitaan, -- vielä yksi katse\nTandelta, joka nyt seisoi katuportailla ja ollen hieman hämillään\ntervehti. \"Menemmekö ylös metsään?\" kysyi pienokainen, joka piti\nhäntä kiinni kädestä. \"Kyllä\", vastasi rouva; \"eikös tästä käy\noikotie poikki maiden, talon taitse?\" -- \"Kyllä.\" -- \"No mennään\nsitte sitä.\"\n\nHe astuivat jälleen huoneeseen ja ulos takatietä läpi puutarhan ja\npoikki niittyjen. Metsää kasvoi ylhäällä vasemmalla puolen kirkkoa\npeittäen alinta tunturinrinnettä. Magnhild ja lapsi astuivat edellä,\nrouva ja Tande tulivat perässä. \"Mikä on nimesi?\" kysyi pikku tyttö.\n-- \"Magnhild.\" -- \"Sepä on mukavaa, sillä minun nimeni on Magda, ja\nse on melkein samaa kuin Magnhild.\" Kohta jälestä hän kysyi: \"Oletko\nnähnyt isääni virkapuvussa?\" Ei, sitä Magnhild ei ollut nähnyt. \"Hän\ntulee pian tänne hänkin, ja silloin minä pyydän häntä pukeutumaan\nunivormuun.\" Hän jäi juttelemaan isästään, jota hän tuntui rakastavan\nyli kaiken muun maailmassa. Toisia sanoja Magnhild kuuli, toisia ei\nkuullut. Takanatulijat haastelivat niin hiljaa, ettei hän voinut\nsanaakaan erottaa, vaikka he tulivatkin kohta kintereillä. Kerran\nvain hän äkkiä katsahtaessaan taakseen huomasi rouvan mielenilmeen\nhuolestuneeksi, Tanden vakavaksi.\n\nHe olivat metsässä. \"Kah, tässähän meillä onkin heti mitä viehättävin\npaikka!\" puhkesi rouva puhumaan, ja nyt hän sädehti uudelleen,\nikäänkuin hänen mielentilansa ei koskaan olisi ollutkaan muuta kuin\nmitä riemastuneinta. \"Tähän me majaudumme!\" ja samassa istahti\nhän heikosti huudahtaen ja naurahtaen. Tande istausi vitkalleen\nja vähän syrjemmäs, Magnhild ja pikku tyttö toisella puolella.\nPienokainen juoksahti kohta taas ylös, sillä hänen äitinsä halusi\nkukkasia, sammalia, ruohoja ja heinänkorsia. Hän ryhtyi sitelemään\nkukkasvihkoja, eikä pienokainen lie nyt ensikertaa hänelle vihon\naineksia poiminut, sillä hän tiesi kaikkien eri kukkasten nimet ja\ntuli aina ihastuksesta ilakoiden tavattuansa jotakin, mitä äiti ei\nollut nähnyt, mutta minkä tyttö tiesi olevan tälle mieluisaa.\n\nAjatuksia lausuttiin. Muutamia, ei kaikkia sieppasi kuuluviinsa\nTande, joka oikoi ruohossa ja näytti tahtovan levähtää. Mutta siitä\ntuokiosta alkaen, jolloin he osuivat juttelemaan eräästä asiasta,\njoka oli sattunut juuri niinä päivinä, nim. että eräs miehensä\nhyljännyt vaimo sittemmin joutui rakastajansa hylkäämäksi, otti Tande\nvilkkaasti osaa keskusteluun soimaten ankarasti rakastajaa, jota taas\nrouva Bang puolusti: ei ollut muka hyvä toimia rakkauden perustalla,\njota ei enää ollut olemassa. Mutta ainakin velvollisuuden perustalla,\narveli Tande. Ah, velvollisuudenhan he jo olivat heittäneet hyvästi,\nvastasi rouva ja pisti kukkia koristeeksi Magdan hattuun. Keskustelun\njatkuessa ilmeni aina tilapäisesti, että rouva seurusteli maan\nparhaissa piireissä, että hän oli laajalti matkustellut ja että\nhänellä varmaan oli varoja elää missä ja miten vain itse halusi. Ja\nkuitenkin istui hän vain täällä hiljakseen huolehtien Magnhildin,\nTanden ja lapsensa parasta. Kaikille näistä mainituista oli hänellä\nlempeä sana varalla; jokaisen pikku lauseen hän otti talteen ja sai\nsiitä kohta suetuksi jotakin, samoin kuin niistä ruohonkorsista,\njoita hän nyt pujotti yksitellen kukkakimppuunsa, jopa niin ettei ne\nsinne hukkuneet, vaan pääsivät näkyviin.\n\nTanden kaidat, kalpeat kasvot ihmeen hienoine hymyineen ja pehmeine\nhiuksineen, jotka ikäänkuin hyväillen kietoivat kasvot kehiinsä,\nvilkastuivat vähitellen.\n\nOlihan tuo värikäs, lämmin nainen, jonka luona hän nyt istui, osa\nsiitä maailmasta, jossa hän runoili ja eleli.\n\nSe paikka, missä he istuivat, oli koivujen ja haapojen ympäröimä.\nMänty ei ollut vielä päässyt näitä kukistamaan, vaikka sen vesat jo\ntörröttivät esiin. Niin kauan saivat myös kukat ja ruoho elää -- vaan\nei kauemmin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMagnhild heräsi toisena aamuna -- ei suloisiin muistelmiin, kuten\njoka päivä lähinnä ennen kuluneina viikkoina. Siinä mihin hänen\noli noustava, oli jotakin, jota hän pelkäsi, paitsi että se vielä\naiheutti tuskaa. Ja kuitenkin kaikitenkin se häntä viehätti -- mitä\nhän olisikaan tänään kokeva?\n\nHän oli nukkunut kauan. Tultuaan saliin, näki hän rouva Bangin\navoimessa akkunassa ja sai heti tervehdyksen ja päännyökkäyksen.\nJotakin hattua kohotettiin näkyviin ja väikyteltiin. Vähän\njälkeenpäin oli Magnhild niin kokonaan hänen herttaisen hyvyytensä,\nkauneutensa, elävyytensä lumeissa, että hän oli vähällä unohtaa mennä\nopetustunnilleen.\n\nSopuisa suostumushuuto kohtasi häntä koulussa, kun hän tuli tukka\nuudessa asennossa, uusi hattu päässä ja valkoinen pitsikaulahinen\npunaisen puvun päällä! Magnhild oli itse pukunsa vuoksi hämmentynyt\nja hämmentyi yhä lisää. Mutta se vilpitön hyväksyntä, joka\nmoniäänisenä seurasi, lohdutti häntä pian ja hän lähti koulusta\nsamalla tunteella kuin virkamies, joka on ylennyt asteen verran\narvossa.\n\nTänäkin päivänä oli kaunis ilma. Sentähden päätettiin tehdä huviretki\njälkeen puolisten. Edellä puolenpäivää soitteli Tande. Akkunat olivat\nselkiselällään joka puolella, ja rouva Bang istui omassa ikkunassaan\nitkien. Kansaa kuleksi ohitse ja tuijotti, mutta rouva ei piitannut\nsiitä.\n\nTanden tänpäiväisessä soitossa oli jotakin niin intohimoisen\nhyrskyisää ja toisinaan niin tuskankirkuvaa, jommoista Magnhild\nei vielä milloinkaan ollut kuullut. Ehkä soittaja itsekin tunsi\nsiinä tahattomasti hairahtuneensa, sillä hän hillitsi itsensä\näkkiä ja viritti eleille koko virrallisen valoisia, sätehikkäitä\nkuvia juoksemaan keskelle päivänpaistetta ja hyönteisten\nsurinaa. Kastepisaroista kostea takasuvipäivä tarjosi näköalan,\njoka täydeltään tulvi hauskoja havaintoja. Kadunpöly, joka oli\nkuivamaisillaan, kimalteli tuhansin helmin, nurmella välkkyivät\nvärit vihreinä, pelloilla keltaisen ja ruskean sävyyn. Metsässä\nvärien loiste vivahteli yhtenään vaihdellen keltaiseen, punaiseen,\nruskeaan ja vihreään. Mahtavan tunturin ylimmän huipun ilma ei vielä\nkoskaan liene kyllemmälti ollut mehustettuna sinisellä. Tämä esiintyi\nväkevästi merenlahden ympäriltä kohoavain, kiiltäviksi kuluneiden\nkalliovuorten välkkyvän harmaan rinnalla. Soitto keskittyi, siinä\nvärähti vielä tuskan tunne, mutta vain kaikuna tai särkyneenä\npisaroiksi, jotka silloin tällöin solisivat uuden tunnelman\naurinkovoimaan. Rouva Bang oli pannut päänsä käsivarren nojaan.\nMagnhild katseli hartioiden liikkeitä, itse hän vetäysi takaisinpäin.\nHäntä ei miellyttänyt moinen näytteillepano.\n\nJälkeenpuolenpäivän kävelyllä täytyi Magnhildin taas astua edellä\nlapsen kanssa, molemmat muut tulivat perästä kuiskaten. He\nkokoontuivat nyt toiselle paikalle, vähän matkaa ylemmäs tunturille.\nRouva Bang oli itkenyt. Tande oli ääneti, mutta näytti ehkä vielä\ntavallistaan henkisentyneemmältä.\n\nKeskustelu lähti tänään Norjan vuonomaisemasta, miten ne tunturit,\njotka kaikkialta sulkevat, vaikuttavat mieleen painostavasti.\nMainittiin kaikki kansan henkisen elämän esteet; sovinnaisuus,\ntotunnaiselämä, ennen kaikkea totunnainen kristillisyys,\nulkokullaisuus luistivat rataansa rattoisaa menoa, rakkauden\noikeus esitettiin äärettömäksi -- -- \"Kas nyt tuota, joka taas\nistuu etusormi suussaan!\" naurahti rouva Bang. Magnhild säikähtyi\nsanomattomasti ja hilpeämieli nousi.\n\nVähän myöhemmin Magnhild antoi Magdan pistää kukkia ja ruohoja\ntukkaansa. Hän laulaa hyräili, kuten oli tottunut siitä asti kun hän\npappilassa nuottien mukaan lauleli. Tällä kertaa hänen säännötön\nlaulunsa elpyi tavallista vilkkaampaan vauhtiin, kun ajatukset\ntäyttivät sen kuten tuulet purjeen. Kuta korkeammalle hän nousi,\nsitä kovemmin hän lauloi, kunnes Magda sanoi: \"Tuolla tulee äiti!\"\nMagnhild vaikeni. Aivan oikein tulikin rouva Bang, ja vähän jälestä\nTande: \"Mutta, lapsi, laulathan sinä?\" He olivat päivän kuluessa\nalkaneet sinutella toisiaan, s.o. rouva Bang sinutteli puolestaan,\nMagnhild ei saattanut tehdä samoin. -- \"Sepä oli korkein ja kirkkain\nsopraano, mitä pitkään aikaan olen kuullut\", sanoi Tande joka nyt\nhänkin tuli lähemmäs ja hehkui punasissaan siitä, että oli astunut\nnuo muutamat askeleet tavallista vinhemmin. Magnhild kavahti\npystyyn, niin että kukat ja ruohot karisivat hänen päältään maahan\nja samalla hän kävi tukkaansa poistaakseen kaikki millä Magda oli\nhäntä somistellut, josta tyttö valitti surkeasti. Mutta Tanden sanat,\nulkonäkö ja ne katseet, joita hän nyt Magnhildiin tähtäsi, sekottivat\ntämän, ja rouva Bang teki kiltisti siinä, että hän yritti ikäänkuin\nsuojella Magnhildia.\n\nHetken perästä he olivat menomatkalla kotiapäin -- ja mentiin suoraa\npäätä Tanden asuntoon koettelemaan Magnhildin ääntä.\n\nRouva seisoi pidellen häntä kädestä. Magnhild osasi ihmeen tarkasti\njoka nuotin päähän ja laulaa lasketteli sävelikköjä, niin että Tanden\ntäytyi pysähtyä ja katsoa ylös. Magnhildin täytyi silloin sanoa\nlaulaneensa jo ennen.\n\nHän tunsi vähitellen onnea, sillä häntä suosittiin -- siitä ei\nsaattanut erehtyä. Ja kun piti koeteltaman pientä kaksiäänistä\nlaulua, ja Magnhild osasi laulaa suorastaan lehdestä sopraanoa sekä\nsamoin toisen ja kolmannen kera, syntyi siitä pian pikkupiirissä\nsemmoinen ilo, että Magnhild siitä lämpeni ja toi näkyviin semmoisen\nkauneuden, jommoista hänellä ei vielä yhtenäkään elämänsä hetkenä\nollut nähty.\n\nRouva Bangilla oli hyvä alto-ääni. Se ei ollut niin kehittynyt,\nkuin se oli sympaattinen, se ei myöskään ollut voimakas, mutta sopi\nsentähden sitä paremmin soimaan Magnhildin äänen myötä, sillä jos\ntämä mahdollisesti olikin väkevämpi, ei hän koskaan ollut viljellyt\nsitä muuta kuin heikosti eikä nytkään tehnyt toisin.\n\nMikäli he tutustuivat lauluihin, laajensi Tande säestävän\nsävelsoiton. Katu oli täynnä yleisöä. Mitään tämmöistä ei oltu\nkoskaan kuultu tällä vähäpätöisellä paikalla. Epäilemättä liiteli\nsiinä koko liuma uusia kuvitelmia heidän päittensä päällä. Varmaankin\ntänä iltana ajateltiin ja juteltiin hienommin kuin muulloin. Lapset\nkaiketi aavistivat vieraita maita. Sadella vihmoi; korkeat tunturit\nmolemmin puolin laaksoa ja vuonon ympärillä seisoivat huiput\nverhottuina, mutta kohosivat mielikuvitukselle kahta korkeampina\npuolihämärästä. Metsän värivivahdukset, tyyni merenpinta, sateen\npimentämänä, niityn raikas odelma, virran kova kohina eikä muuten\nyhtään häiritsevää ääntä. Jos sattuivat vaunut ajamaan ohitse,\nseisahtuivat ne.\n\nYleisön hiljaisuus ulkona viritti tunnelmansa sisällä oleviin.\n\nKun he vihdoin lopettivat, lausui Tande tahtovansa päivittäin tunnin\najan opettaa Magnhildia ääntänsä käyttämään, niin että tämä heidän\nlähdettyään oppisi omin päin harjoittelemaan pitemmälti. Muuten\nhe pitkittäisivät yhdessä laulelua, sillä siitä karttuisi makua.\nRouva Bang lisäsi, että siitä äänestä voitaisi saada jotain suurta\nsyntymään.\n\nTanden silmät seurasivat Magnhildiä ikäänkuin tähystäen, niin että\ntämä oli iloinen, kun pääsi lähtemään.\n\nHän unohti jonkun nuottivihkojaan ja kääntyi ovesta sitä ottamaan.\nTande seisoi ovessa ja hymyili kuiskaten: \"kiitos tästä päivästä!\"\nMagnhild kompastui siinä kynnykseen ja nolostuen oli hän vähällä\nmyös horjahtaa ylimpään portaaseen. Hän saapui alas pahanpäiväisesti\nhämillään. Rouva Bang katsahti häneen, sillä hän seisoi siellä vielä\nodottaen saadakseen sanoa \"hyvää yötä.\" Hän viivähti hiukan ennenkuin\nsen sanoi, ja silloin se oli viileää, hajamielistä. Mutta mentyään\nmuutaman askelta kääntyi hän takaisin, ja nähdessään Magnhildin\nseisovan ihmeissään, palasi hän juosten ja painoi hänet kiihkeästi\nvasten poveaan.\n\nHiljan oli ollut ilta, josta Magnhild oli ajatellut että se oli hänen\nelämänsä onnellisin. Mutta tämä --?\n\nKun ylhäältä kuului askelten liikuntaa, vapisutti häntä valtavasti.\nHän muisti soittajan suuren katseen, kun tämä kohotti silmänsä kesken\nsoittoaan. Timantti hänen vasemmassa kädessään leikkasi välkkyviä\npyörylöitä pianon pinnalle, sinisuoniset kädet -- esiin suljahtava\npitkä tukka -- hienot, harmaat vaatteet, hänen tyyni olentonsa kaikki\nvaluvan virran tavoin suli säveliin ja sopusointuihin ja hänen\nkuiskaukseensa \"kiitos tästä päivästä!\" -- Rouva Bangin puolella oli\npimeä.\n\nEnnen keskiyötä Magnhild ei ollut vuoteessa eikä silloinkaan\nvielä nukkuakseen. Eipä säveltäjäkään tuolla ylähuoneessa vielä\nollut unessa, päinvastoin juuri silloin hän rupesi soittamaan.\nSurunvoittoista, yksinkertaista laulua hän soitteli, ensin\nsopraanosoolona, sitten naiskuorona, sopusointu oli niin heleän\npuhdas. Ottamatta huomioonsa ajatuksensiirtoa, istui Magnhild tuolla\nmäen rinteellä tuona ripillepääsö-iltana ja katseli sinne kauas,\njossa hänen kotinsa oli ollut. Kaikki pikkuveikot ja -siskot tulivat\nhänen ympärilleen. Taiteilija soitti aina samaa kappaletta eri\ntavoin, mutta aina loi se Magnhildin mieleen saman kuvan.\n\nKoulussa kohtasivat häntä seuraavana aamuna monet kysymykset\neilis-illasta, oliko _hän_, Magnhild laulanut, _mitä_ he olivat\nlaulaneet, olivatko molemmat muut laulaneet, tulisivatko vielä\nuseammin laulamaan.\n\nKysymykset täyttivät häntä ilolla: suuri salaisuus, _hänen_\nsalaisuutensa piili siinä perinnä sisällä. Hän tunsi olevansa\njäntevä. Niinkuin tänä päivänä, ei hän koskaan ennen ollut rientänyt\nkotia. Olihan hänen vielä samana aamupäivänä laulettava taiteilijan\nkanssa! --\n\nJa niin tapahtuikin. Herra Tande lähetti sanan merimiehen vaimon\nmukana odottavansa Magnhildia klo 12. Hiukan aikaisemmin kuuli\nMagnhild vielä kerran tuon eilisen surunvoittoisen vienon kappaleen.\n\nSäveltäjä otti Magnhildin vastaan puhuttelematta häntä. Hän vain\ntervehti ja mennen suoraan pianon ääreen käänsi päätänsä ikäänkuin\npyytääkseen vierasta tulemaan lähemmäs. Tämä lauloi sävelikköjä,\ntoinen viitteillä oikaisi, yleensä katselematta häneen, koko tunti\nsujui tyynesti kuin mikäkin rauhainen toimitus; Magnhild oli siitä\nkiitollinen.\n\nHän meni opettajansa luota ylitse rouva Bangin puolelle. Tämä istui\ntai paremmin oikoi pitkänään sohvalla avattu kirja polvellaan,\nmutta edessään Magda, jonka kanssa hän puheli. Hän oli vakava\ntai pikemmin suruissaan. Hän katsahti Magnhildiin, mutta puhui\nedelleen tytön kanssa, ikäänkuin ei kukaan olisi tullut sisään.\nMagnhild jäi seisomaan, peräti pettyneenä. Silloin rouva Bang\ntyönsi lapsen luotaan ja katsahti jälleen ylös. \"Tule lähemmäs!\"\nsanoi hän väsyneesti ja teki kädellään liikahduksen, jota Magnhild\nei ymmärtänyt. \"Istu tuohon lavitsalle, tarkoitan!\" Se tapahtui.\n\"Sinä olet ollut hänen luonansa?\" Rouvan sormet olivat laskeneet\nirralle Magnhildin hiukset: \"Solmu ei ollut oikein sidottu\" -- ja\nvähän jälkeenpäin taputtaen häntä: \"Sinä olet suloinen lapsi.\" Rouva\nistautui ylös sohvaan, katsasti Magnhildia silmiin ja käänsi hänen\npäätänsä ylöspäin. \"Olen päättänyt tehdä sinut somaksi, itseäni\nsomemmaksi. Näetkös, mitä tänään olen ostanut?\" Pöydällä Magnhildin\ntakana oli pitkä kangaskäärö kesäpukua varten. \"Se on sinua varten,\nse vaate on somistava sinua!\" -- \"Mutta, rouva Bang!?\" -- \"Älä sano\nmitään, ystäväni! Minä en ole onnellinen, jollen saa tehdä jotakin\ntämmöistä ja tässä on minulla lisäksi omat syyni.\" Hänen suuret\nihmeelliset silmänsä ikäänkuin uiskelivat. \"Kas niin nyt\", sanoi hän\nja nousi äkisti seisaalle. \"Nyt syömme yhdessä päivällistä, mutta\nensin pieni kävely, ja jälkeen puolisten pitkä kävely ja sitten\nlaulua ja sitten suloinen lepo -- hän suosii semmoista! --\"\n\nMutta yhtä vähän pitkää kuin lyhyttäkään kävelyä syntyi, sillä sattui\nsade. Silloin rouva Bang heti kävi käsiksi Magnhildin kesäpukuun,\njonka hän omien antamiensa mittojen mukaan sai siellä lähistössä\nneulotuksi.\n\nHe lauloivat yhdessä, jopa enemmän kuin edellisenä päivänä.\nSähkösanomalla tilattiin kaksiäänisiä lauluja. Pari päivää\njälkeenpäin ne saapuivat. Seuraavina päivinä useimmat mitä tarkimmin\nläpikäytiin. Magnhildilla oli joka päivä määrätty tuntinsa. Tande\nmeni sille noudattaen samaa afäärimaista hiljaisuutta kuin ensi\npäivänä. Magnhild rohkaisi mielensä.\n\nIhmeellisiä päiviä nuo! Laulua ja uudelleen laulua ja yhdessä-oloa,\nenimmäkseen rouva Bangin luona, jossa he tuon tuostakin söivät sekä\npäivällistä että illallista. Toisena päivänä rouva mitä iloisimmalla\ntuulella, otellakseen taas seuraavana päivänä pahan päänsäryn\npoltteissa, jolloin hän, musta-puna-ruskearaitainen huivi kiedottuna\npäänsä ympäri turbaaniksi, istui tai makasi raukeasti uinaillen.\n\nHeidän istuessaan muutamana päivänä yhdessä ja Magdan seistessä\nakkunan pielessä, lausui pienoinen: \"Sinun tykösi, Magnhild, menee\nmuuan mies, joka ontuu.\" Magnhild nousi peräti punastuneena.\n\n\"Mitä se on?\" sanoi rouva Bang, joka päänsäryn poltteissa makasi\nsohvalla ja puheli kuiskaillen Tanden kanssa. \"Aa, onko se --\"\nMagnhild etsi hattuansa, löysi sen ja lähti. Hän kuuli avoimesta\nakkunasta lapsen puheen: \"-- -- ontuva, ruma mies joka -- --\"\n\nSkarlie teki sen vuoden työtä aavalla merenrannikolla. Siellä oli\nulkomainen höyrylaiva joutunut haaksirikkoon, Skarlie ja pari\nmiestä Bergenistä olivat ostaneet hylyn, sillä se voitiin korjata\nkulkukuntoon paljon vähemmällä rahankulungilla kuin alkuaan oli\nluultu. Olivatpa vielä erinomaisesti hyötyneet kaupasta. Skarlie\njohti puuveistäjän, maalarin sekä satulasepän työt aluksen\nkorjauksessa. Nyt hän tuli kotia hakemaan lisää muonaa työmiehilleen.\n\nAstuessaan taloonsa joutui hän heti ihmetyksen valtaan, joka ei\nollut vähäinen. Kaikki kunnossa! Ja huoneet täynnä sulotuoksua!\nMagnhild tuli -- sisään astui komea herrasnainen! Itse kasvot olivat\nmuuttuneet. Ne olivat ikäänkuin avoimet, ja hiukset, vapaasti valuen\nkaulan ja hieman viettäväin olkapäiden yli loivat valonloisteen\nohimoille ja koko vartalon ympärille. Hän jäi seisomaan kynnykselle\nkäsi lukolla. Mies oli istautunut isoon tuoliin nurkassa, jossa hän\npyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Ensi kummastuksen ohi mentyä hän\nsanoi: \"Hyvää päivää!\" Ei mitään vastausta. Mutta Magnhild astui\nsisään ja sulki oven jälkeensä. \"Kuinka hienoa työtä täällä on tehty!\nOnko se hyyryläisesi --?\" Magnhild kipristi suutansa, pienensi\nsilmiänsä ja katsoi kylmästi mieheen. Mutta tämä jatkoi sävyisämmin:\n\"Hänkö se myös on sinulle uuden läningin neulonut?\" Nyt Magnhild\nnauroi. \"Kuinkas sinun nykyään käy?\" kysyi hän hetkisen perästä.\n\"Kyllähän ei sovi moittia, olen pian saanut asiani valmiiksi.\" Hän\noli saanut olentoonsa vähän sen miehen leveilyä, joka hyötyisästi\nhoitaa asioitansa. \"Täälläpä vasta lämmin lekottaa.\" sanoi hän.\nAurinko oli juuri ikään paljastanut kasvonsa pitkällisen sateen\njälkeen ja paahtoi niinkuin se osaakin syyskuun alulla. Skarlie\noikaisi jalkansa niin pitkälle kuin käyrä sääri salli ja kallistautui\ntaappäin samalla kun hänen valtavat kouransa jäivät riippumaan tuolin\nsivunojain ylitse alaspäin, niinkuin minkäkin merihirviön uimukset.\n\n\"Sinä katselet minua?\" sanoi hän hullunkurisimmalla eleellään.\nMagnhild kääntyi tutkivalla silmäyksellä akkunaan päin.\n\nSali oli kohta täynnä sitä satulasepänhajua, joka seurasi Skarlieta.\nMagnhild olisi tahtonut avata akkunan, mutta malttoi mielensä ja\nperäytyi.\n\n\"Missä vuokralaisesi on?\" -- \"Hän on tuolla toisella puolen.\" --\n\"Asuuko sielläkin joku?\" -- \"Asuu eräs rouva Bang tyttärensä kanssa.\"\n-- \"Niidenkö kanssa siis sinä seurustelet?\" -- \"Niin!\"\n\nSkarlie nousi seisaalle, riisui yltänsä takin, sitten liivin ja\nkaulahuivin. Hän pisti piipunpesänsä täyteen, sytytti sen palamaan ja\nistui jälleen, tällä kertaa nojaten toista käsivarttaan kyynäspäähän\nsekä poltellen. Hän silmäili naljakkaasti hymyillen aviopuolisoaan.\n\"Vai tahdot sinä siis nyt ruveta hienoksi vallasnaiseksi, Magnhild?\"\nToinen ei vastannut. \"Vai niin! Mun täytyy kai siis alkaa päällen\ntulla herrasveikariksi!\" -- Magnhild käännähtyi ja katseli hymyillen\nhäntä: rinta kasvaen mitä taajinta tummanpunaista karvaa oli\npaljaana, sillä paita oli auki, naama oli päivän paahtama ja pääkallo\nvalkoisena. \"Peijakas, kuinka tarkastatkin minua! -- Enhän kai tosin\nole niin kaunis mies kuin vuokralaisesi, voinen ajatella?\" \"Tahdotko\njotain syötävää?\" kysyi Magnhild. -- \"Minä söin jo laivassa.\" --\n\"Entäs juotavaa?\" Magnhild meni noutamaan pullon olutta ja asetti\nsen pöydälle ynnä lasin. Mies kaasi pullosta lasiin, joi ja katseli\njuodessaan poikki kadun. \"Kas siinäpä saakelin vallasnainen! _Sekö_\nsiis se rouva?\" Magnhild lensi tulipunaiseksi, sillä hänkin näki\nrouvan seisovan akkunassa tuijottaen puolialastonta miestä.\n\nHän pakeni sänkykamariin ja sieltä ulos puutarhaan, jonne vihdoin\nistautui.\n\nHän oli kai istunut siellä muutaman minuutin, kun kuuli sänkykamarin\novessa kuljettavan, sitten keittiön ovessa ja kohta perästä miehensä\naukaisevan oven puutarhaan: \"Magnhild? -- Oikein, siellä se on!\"\nPikku Magdan vaaleakutrinen pää pujahti esiin, katsellen ympärilleen\nkaikkialle, kunnes keksi Magnhildin ja silloin vitkalleen kulki häntä\nkohden. Skarlie oli peräytynyt.\n\n\"Minä kysyisin, etkö tulisi meille syömään?\" -- \"Tervehdi ja kiitä,\nen voi ma sitä nyt.\" Lapsi seisoi hiljaa tuumiskellen, kunnes\nkysäisi: \"Mikset voi sitä? Tuonko miehen takia et voi?\" -- \"Niin!\"\n-- \"Kuka hän on?\" -- Magnhildin liikkui jo huulilla: \"Se on minun --\",\nmutta hän ei saanut sanaa sanotuksi, sen sijaan kääntyi hän\ntoisaalle, salatakseen lapselta liikutustaan. Magda seisoi kauan\nääneti, mutta vihdoin: \"Miksi itket, Magnhild?\" Tämä lausuttiin niin\nkauniisti; se soi kuin muistutellen koko siitä valoisasta maailmasta,\njoka nyt jälleen sulkeutui. Senjälkeen hän kuiskasi: \"Älä kysele\nminulta enää, Magda pienoinen, vaan palaja kotiin tästä puutarhan\nportista, ja sano äidillesi etten minä enää voi tulla.\" Magda meni,\nkatsahtaen vielä taakseen pari kertaa.\n\nMagnhild poisti silmistään kaikki kyynelten jäljet ja lähti\nkaupungille ostoksille, sillä hänen ruokasäiliönsä oli melkein\ntyhjänä.\n\nKun hän kotiin tultuaan palasi salin kautta, istui Skarlie vielä\ntuolissaan, oli kaiketi hiukan nukahtanut; nyt hän haukotteli ja\nrupesi nysäänsä pistämään. -- \"Olihan tuo herrasnainen tuollapuolen\nnaimisissa, sanoit sa?\" \"Kyllä niin.\" -- \"Onkos herra taiteilija\nmyöskin nainut?\" -- \"En minä tiedä.\" -- \"Minä näin heidän suutelevan\ntoisiaan\", sanoi Skarlie.\n\nMagnhild kalpeni, sitten punastui. \"Sitä en minä milloinkaan ole\nnähnyt!\" -- \"Ei, ei, he eivät kyllä uskoneet minunkaan sitä näkevän\",\nsanoi hän ja sytytti piippuaan. Magnhild olisi saattanut lyödä häntä.\n\nMagnhild meni keittiöön, mutta ei kuitenkaan voinut olla tulematta\ntakaisin sisään. Skarlie virkoi: \"Eipä ole kumma, että he suosivat\nsinua, sillä olethan siellä ollut asetettuna noin niinkuin esiliinan\neli vartian virkaan.\" Magnhild tuli tuoden liinaa levitettäväksi\npöydälle. Sen hän viskasi suoraan vasten miehensä nauravaa naamaa.\nMutta Skarlie sieppasi sen lennosta kiinni ja nauroi vain rennommin,\njopa niin että kyynelet helmeilivät silmistä, hän ei saanut hillittyä\nniitä.\n\nMagnhild oli rientänyt takaisin keittiöön ja seisoi voin, juuston ja\nmaidon edessä, joita hänen oli kannettava sisään, seisoi ja itki.\n\nOvi aukeni, Skarlie tuli liikaten. \"Olen levittänyt pöydälle\nliinan\", sanoi hän, olematta vieläkään vallan vapaa naurusta,\n\"sillä se kai oli tuon tarkoitus?\" -- ja nyt hän otti mitä oli\nesiin pantu, kappaleen toisensa perästä, ja kantoi sisään. Hän\nkysyi hyvänsävyisesti jotakin puuttuvaa, mitä lie ollut, ja sai\nmyös vastauksen. Vähän jälkeenpäin nousi Magnhild itsekin ja asetti\nliedelle teevettä.\n\nPuolta tuntia myöhemmin istuivat he molemmin vastatusten varhaisessa\nillallispöydässä. Nyt ei sanaakaan vastapäätä olevista. Skarlie\nkertoi työstänsä höyrylaivalla, mutta seisahtui samassa äkkiä, sillä\nTande alkoi soittaa. Musiikkia tajuamaan oli hänellä herkkä aisti.\nLevotonna, melkeinpä vihaisena tuo soitto alkoi, mutta kuinka pian se\nkirkastuikaan! Ja se päättyi tuohon pikku sävelmään, joka aina siirsi\nMagnhildin takaisin hänen vanhempainsa kotiin, kaikkien veljesten ja\nsisarten valoisat rakkaat päähyet hänen ympärillään. Skarlie nautti\noikein silminnähtävästi ja soiton loputtua hän ylisti sitä mitä\nhartaimmin. Silloin Magnhild kertoi laulavansa Tanden johdolla, tämän\nmielestä hänellä oli ääntä. Hän ei päässyt pitemmälle, kun soitto\nalkoi taas. Sen jälleen loputtua, sanoi Skarlie: \"Tiedätkös mitä,\nMagnhild? Salli sinä sen miehen antaa sinulle kaiken opetuksen minkä\nvoit häneltä saada, sillä hän on suuri taituri -- ja muun kanssa\neihän sinun ole mitään tekemistä!\" Skarlie oli erinomaisen hyvällä\njäällä, vielä silloin kun hän matkasta väsyneenä astui satulasepän\ntyöpajan yläpuoliseen suojaan ruvetakseen makuulle.\n\nHän pisti piippuunsa tupakkaa ja otti englantilaisen kirjan ynnä\nkynttilän mukaansa.\n\nMagnhild tuuletti perinpohjin huoneita ukon perään, avaten kaikki\nikkunat. Hän käyskeli kauan edestakaisin pimeässä, ennenkun laskeutui\nlevolle.\n\nEnsi aamuna hän hiipi takatietä kouluun ja palasi samaa tietä kotia.\n\nSiellä, koulussa oli valloillaan suuri ilo erään tiedon johdosta,\njonka Skarlie vast'ikään oli tuonut heille, että koko joukko\nkäsityön tuotteita, joille hän oli sitoutunut hankkimaan ostajia\nkaupungeissa, oli saatu myydyksi tavattoman edullisesti. Skarlie oli\nkyllä kertonut hänellekin saman asian aamupuoliskon kuluessa, mutta\nhän oli ollut niin omien ajatustensa vallassa, että tuskin oli sitä\nhuomannut. Tuskin se aine oli lopussa, kun joku tytöistä (se oli\nsillä tunnilla, jolloin molempia sekä täysikasvuisia että lapsia oli\nyhdessä) alkoi ihmetellä Magnhildin ulkomuotoa, että se oli ihan\ntoisenlainen kuin edellisinä päivinä. He kysyivät silloin, puuttuiko\nhäneltä jotakin. Eikä hänellä myöskään ollut sitä pukua, s.o. rouva\nBangin, joka somisti häntä niin suuresti. Etenkin kyhmyniska Maiju\nja pitkä, suurisilmäinen Lotta olivat äänekkäimmät sekä ilossa että\nkummastuksessa. Magnhild ei tuntenut olevansa oikein hyvillä mielin\nheidän seurassaan ja lähti varhain. Heti kotiin tultuaan hän sai\nilmoituksen merimiehen vaimolta, että Tande odotti. Lyhyt ottelu --\nja hän puki taas yllensä sen puvun, joka somisti häntä paraiten.\nHänet otettiin vastaan samoin kuin eilen, toissapäivänä ja joka\npäivä, Tande tervehti keveästi kumartaen ja istuutuen pianon ääreen\nlyödä näpähytti alkusävelet. Hänen kartteliaisuudestaan erittäin tänä\npäivänä oli Magnhild hänelle niin kiitollinen, että hän, halutessaan\npalkita häntä siitä, ei löytänyt sopivaa keinoa millä sen tekisi.\n\nTultuaan portaista alas näki hän Skarlien ja rouva Bangin seisovan\njuttelemassa rouvan portilla. He nauroivat molemmin. Magnhild\npuikahti kenenkään näkemättä sisään ja tarkasti heitä pitemmälti.\n\nVilkasta eloa liikkui kumpaisenkin kasvoilla, siinä he kyllä olivat\nyhtäläiset, mutta siihen loppuikin kaikki yhtäläisyys, sillä niin\nrumalta Skarlie ei kumminkaan koskaan ollut näyttänyt kuin nyt\nrouva Bangin rinnalla. Kiiltonahkahattu, joka hänellä oli päässään,\npeitti päälliseksi vielä otsan, niin että koko kasvot saivat jotakin\nlatistuneen näköistä, sillä otsa yksinään oli melkein kaiken muun\nkokoinen. Tässä silmänräpäyksessä vaivasi Magnhildia miehensä\nvastenmielisyys sormien perimpiin päihin asti.\n\nRouva Bang oli pelkkää vireyttä, hänen ympärillään vilkkui ja\nvälkkyi, joko hän nakkeli päätään, niin että hiuskiharat aallehtivat,\ntai vaihtoi jalkaa seuraten myötä ylävarrellaan, tai torjui luotaan\njonkun ajatuksen toisella kädellään tai kuvasi toisen elävällä\nkädenkäänteellä.\n\nNe nopeat, varmat silmäykset, joita he vaihtoivat keskenään,\nnäyttivät katsojasta taistelun otteilta. Mies nauraen, viekkaana,\nvaimo leimahtaen taistelun halusta. Ottelu ei ottanut loppuakseen\n-- siitäkö että he ehkä mieltyivät toisiinsa? tai taisteluun vai\naineeseenko? Ellei Tande olisi tullut alas, olisivat he töin tuskin\neronneet ennen päivällistä. Mutta silloin vaihdettiin tervehdykset,\nSkarlie tuli ontuen ja yhä edelleen hymyillen, ja molemmat muut\nastuivat rouva Bangin luo, joka nauroi ääneensä.\n\n\"Saakelin rouva!\" lausui Skarlie riemastuneena, \"kylläpä hän osaa\nvääntää pään nurin miehenpuolelta!\" Ja rapsien nysäänsä tyhjäksi\nlisäsi hän: \"Ellei hän olisi niin kiltti, olisi hän saamarin riivattu\n-- se nainen näkee kaikki!\" Magnhild seisoi ja odotti lisää. Mies\nkatsahti pari kertaa häneen, sillä välin kun hän täytti nysäänsä\nnahkakukkarostaan; hän näytti jotenkin siltä, joka ajattelee:\n\"Sanonko ma sen vai enkö?\" Magnhild tunsi tuon katseen ja meni. Mutta\nehkä juuri tämä liikunto päästi kiusottelun halun voitolle. \"Rouva\noli tosiaan nähnyt, että yöllä loisti valkeaa työpajan päällisestä\nhuoneesta. Mä ajattelin, että hän myöskin kysyisi, josko -- --\"\nMagnhild oli jo keittiössä.\n\nPäivällisten aikana ajoivat vaunut esiin. Skarlie oli aikeissa\nmatkustaa ylämaihin ostamaan lihaa työmiehilleen meren rannalla.\n\nHänen matkalle lähdettyään tuli rouva Bang juosten poikki kadun.\nKävi kuten aina: ei hän vielä ehtinyt hymyillen seista salissa,\nennenkuin kaikki pahat ajatukset, joita Magnhild oli mielessään\nhautonut hänestä, häpeissään hiipivät tiehensä ja hän sanatonna\nrukoillen anteeksi taipui sen kiivauden alle, jolla rouva Bang nyt\npainoi häntä rintaansa vasten, suuteli häntä ja hyväillen laski hänen\npäänsä vasten olkapäätään -- tällä kertaa sanaakaan sanomatta. Mutta\nMagnhild suli myötätuntoon jokaisesta käden hivelystä, kuten ennen\nsyleilystä ja suutelusta. Kun rouva Bang päästi hänet, lähtivät\nkumpikin omalle taholleen, Magnhild taittaen muutamia kuihtuneita\noksia jostain kukasta ikkunalla.\n\nSilloin hän tunsi rouva Bangin lämpöisen hengityksen poskellaan ja\nkaulallaan. \"Ystäväni\", kuuluu hiljainen kuiskaus hänen korvaansa,\n\"suloinen, puhdas ystäväiseni! Sinä talutat petoeläintä lapsenkäsin.\"\n\nMagnhild värisi kuullessaan nämä sanat, tuntiessaan tämän lämpöisen\nhengitelmän, joka valeli ne ikäänkuin loihtimalla. Rouva Bang näki\nkyyneliä vierähtävän Magnhildin kädelle: \"Älä murehdi!\" kuiskasi hän.\n\"Laulussa omistat loihtusormuksen, jota voit kierahuttaa, milloin\nhaluat pois! -- Älä itke!\" Ja hän käänsi hänet ympäri itseänsä kohti.\n\"Ehtoopäivällä on kaunis ilma, ehtoopäivällä liitymme taas yhteen\nmetsässä ja salissa ja laulamme yhdessä ja nauramme yhdessä. Ah, ei\nmeillä enää ole monta yhdessä-olo päivää!\" Magnhildia pisti sydämeen,\nsyksy oli lähellä -- ja niinpä hänen jälleen oli oltava yksin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHe seisoivat jälestä puolenpäivän ylhäällä pianon luona ja lauloivat,\nkun kuulivat Skarlien tulevan kotiin, alipuoliseen saliin. Mutta\nhe eivät vaihtaneet tästä sanaakaan keskenään, jatkoivat vain. He\nlauloivat vihdoin kynttiläin ollessa viritettyinä, mutta avointen\nikkunain takaa.\n\nMagnhildin tultua alas, oli Skarliekin avannut ikkunansa ja\nistui nurkkatuolissaan. Hän nousi ja sulki ikkunat, laski alas\nkäärekaihtimet ja sytytti sill'aikaa kynttilät. Mutta vielä\npimeässä alkoi hän kiitellä äsken kuulemaansa laulua ja varsinkin\nsen säestöä. Hän kiitteli myös Magnhildin ääntä samoin kuin rouva\nBangin altoa, mutta palasi silloin aina Magnhildin sopraanoon: \"Se\non puhdas -- niinkuin itsekin olet, lapseni!\" hän sanoi. Hän oli\njuuri silloin tulitikulla koskettanut kynttilän liekkiä, ja seisten\ntämän yläpuolella näytti melkein kauniilta. Niin hiljaiset ja vakavat\nolivat hänen älykkäät kasvonsa. Mutta eipä aikaakaan, kun jo toiset\ntuumat alkoivat niissä elehtiä. Muutos oli tulossa.\n\n\"Sillä välin kuin te lauloitte, tuli rouva Bangin mies,\ninsinöörikapteini tänne.\" Magnhild luuli miehensä pilaa puhuvan.\nMutta Skarlie lisäsi. \"Hän makasi tuolla akkunakomerossa ja\nkuunteli.\" Sitten Skarlie nauroi.\n\nTästä Magnhild pelästyi niin kovin, ettei hän pitkään aikaan saanut\nunta silmiinsä sinä iltana. Ensi kerran katseli hän rouva Bangin\nsuhdetta siltä puolen, että tämän mies oli ehkä vastenmielinen\nvaimolleen. Entä jos sitte nuo kaksi todella rakastivat toisiaan!\nOtaksu, että hän itse olisi siinä asemassa! -- Hän tunsi itsensä\nhehkuvan kuumaksi, sillä Tanden kuva seisoi paikalla hänen edessään.\n\nHeti aamulla herätessään hän ehdottomasti teroitti korvaansa\nkuullakseen, jokohan myrsky jo raivosi. Hän pukeutui ripeästi ja\nmeni sisään, missä Skarlie jo hankkiutui matkalle. Osa kapineita,\njoita tällä piti olla mukanaan, ei ollut vielä saapunut; hänen täytyi\nlähteä mukanaan vain ne mitkä hänellä oli, ja muutaman päivän perästä\npalata noutamaan loppuja tavaroitaan. Hän sanoi ystävällisesti\njäähyväiset.\n\nMagnhild saattoi häntä alas koululle asti. Tuskin oli hän sieltä\npalannut, kun näki punapartaisen ja vaaleatukkaisen miehen tulevan\nulos rouva Bangin luota. Mies ohjasi Magdaa kädestä. Se oli varmaan\nMagdan isä; tytöllä oli hänen tukkansa karva ja jotakin hänen\nkasvonsa ilmettä, vaikk'ei muuten mitään hänen piirteitään tai\nmuotoaan, mies oli kai siksi liian jykevä. He tulivat kadun poikki,\nastuivat sisään ja portaita ylös -- eihän sentään saattanut syntyä\nmitään kiistaa, kun lapsi oli mukana. Magnhild kuuli Tanden menevän\nja pukeutuvan, ja hän kuuli äänekkään \"Hyvää päivää, oletko _sinä_\ntäällä!\" lausuttuna Tanden puheella. Sitten ei mitään enempää, ovi\nsuljettiin hiljaa. Magnhild oli niin peloissaan, että hän tarkkasi\npienintäkin oudompaa ääntä ylhäältä päin. Mutta hän kuuli vain\nasteltavan, milloin yksin, milloin kaksittain, -- nyt avattiin ovi,\nhän kuuli ääniä, mutta ei mitään kiistaa. He tulivat alas kaikki\nkolme ja menivät ulos. Kadulla seisoi jo rouva Bang, säteillen\npuvussaan ja juhlahymy huulillaan. Tande tervehti häntä, hän ojensi\ntälle sydämellisesti kätensä. Kaikki neljä astuivat talon portin\nohi ja puutarhatietä sisään, mennäkseen tavallista polkua niittyjen\npoikki metsään ja sieltä tunturille. Ensin astelivat he ryhmässä,\nvitkaan, sitten isä käveli lapsen kanssa, joka näytti tahtovan ohjata\nkulkuetta, heidän perässään rouva Bang ja Tande, hyvin hitaasti,\nhyvin tuttavallisesti; perinnä jäi paikalleen Magnhild, äärimmäisen\nhämmästyksen vallassa.\n\nIltapäivällä tuli Magda isänsä kanssa yli Magnhildin puolelle. Herra\nmyhäili Magnhildille ja pyysi anteeksi rohkeuttaan; tyttö pikkarainen\ntahtoi häntä vihdoin tulemaan tervehtimään ystävätärtänsä, sanoi hän.\n\nHerraa pyydettiin istumaan, mutta hän ei istunut heti. Hän katseli\nMagnhild rouvan kukkia, puhui niistä asiantuntemuksella, jommoista\nMagnhild ei ennen ollut kuullut, ja pyysi saada lähettää hänelle\nmuutamia muita, joiden hoitotapaa hän selitti. \"Pikku Magda ne\noikeastaan lähettää\", sanoi hän hymyillen kääntyessään Magnhildin\npuoleen. Tällä kertaa Magnhild tunsi, että herra arasti silmäili\nhäntä.\n\nHän katseli kuvatauluja seinillä, Kölnin siltaa, Niagaran\nvesiputousta, Washingtonin kaupungin valkoista taloa, kauppamatkuetta\nerämaassa ja Horace Vernetin Juditia, katseli muutamien outojen,\nmonasti kömpelöiden, osittain vieraspukuisten miesten ja naisten\nvalokuvia. \"Teidän miehenne on varmaan matkustellut paljon?\" sanoi\nhän, ja antoi katseensa liukua muotokuvista takaisin Juditiin,\nseisoessaan siinä pyyhkäisten partaansa.\n\n\"Oletteko jo kauankin ollut naimisissa?\" kysyi hän ja istautui.\n\"Pian kolme vuotta\", Magnhild punastui. -- \"Sinun täytyy ottaa\nyllesi virkapukusi, niin että Magnhild saa nähdä sinut siinä\", sanoi\npienokainen, seisten pystyssä isänsä polvien välissä ja hypistellen\nmilloin hänen paidannappejaan, milloin hänen partaansa. Isä hymähti.\nPari piirrettä silmäin vieressä ja joku piirre suupielessä pääsivät\nhymähtäessä selvemmin ilmi ja todistivat murhetta. Ajatuksissaan\ntaputteli hän pienokaisen päätä, tämä kallisti päänsä hänen rintansa\nnojaan niin tyynesti, niin turvallisesti.\n\nHerra heräsi haaveistaan luoden suuren, aran silmäyksen Magnhildiin,\nalkoi silittää partaansa ja lausui: \"Täällä on hyvin kaunista,\ntäällä.\" -- \"Milloin Magnhild saa ne kukat, joista puhuit?\"\nkeskeytti tyttö. -- \"Kohta tultuani takaisin kaupunkiin\", sanoi\nisä ja hyväili häntä. -- \"Isä rakentaa linnoja\", selitti pienoinen\neikä ylvästelemättä, \"isä rakentelee kotonakin\", hän lisäsi, \"isä\nrakentelee yhtenään, ja nyt meillä kohoaa talon katolta tornit, ja\nhuoneet ovat tulleet niin koreiksi -- sinun pitäisi nähdä ne!\" Ja\ntyttönen ryhtyi kertomaan niistä Magnhildille, mitä hän muuten jo\nkyllä ennenkin oli tehnyt. Isä kuunteli häntä sillä hymyllä, joka ei\nmitään hymyä ollut. Ja ikäänkuin tästä päästäkseen lausui hän äkkiä:\n\"Olimme kävelyllä edelläpuolisten, vähän matkaa ylhäällä vuorella\"\n-- pikku Magda selitti heti missä he olivat --, \"ja sieltä --\", hän\naikoi kaiketi sanoa jotakin, mutta tämän ajatuksen ehti varmaan\ntoinen ajatus ehkäistä kesken.\n\nHän vaipui mietteihin. Silloin alkoi yläpuolella Tande soitella.\nHerra Bangin kasvot valvahtivat, niistä ilmeni suuri, arka silmäys;\nsitte painoi hän päänsä alas ja alkoi sivellä tytön hiuksia. \"Tuo\nsoittaa erinomaisen kauniisti\", hän virkkoi ja nousi seisaalle.\n\nSeuraavana päivänä kapteini lähti matkaan. Hän tulisi mahdollisesti\ntakaisin tapaamaan linnoituskenraalia, jonka kanssa hänen oli\nlähdettävä tarkastusmatkalle. Jälellejääneiden elämä solui vanhaan\nväyläänsä.\n\nEräänä iltana ilmestyi Magnhild rouva Bangin luona silmiinpistävän\nretuisesti puettuna.\n\nHeti kun rouva tämän havaitsi, vilkaisi hän häneen ja suojeli itse\nhänen paluuretkeänsä. Magnhild oli niin häpeissään, että hän ei\ntahtonut mennä jälleen sisään. Ja kesken rouva Bangin hymyileviä\nlohdutussanoja, Magnhildin mieltä liikutti rouvan alituinen hyvyys,\nhänen hellä huolenpitonsa. Oli niin outoa kuulla Magnhildin puhuvan\nsuunsa oikein puhtaaksi, että rouva syleili häntä ja kuiskasi; \"Niin,\nlapsi, voitpa sanoa että minä olen hyvä sinulle, sillä sinä tapat\nminut!\" Magnhild riuhtautui nopeasti irti; hän ei pyytänyt sanoilla\nmitään selitystä, sillä sitä tehdäkseen oli hän liian hämmästynyt,\nmutta silmät, kasvojen ilme, ryhti -- ovi oli avoinna, äkillisen\nhämmästyksen tilasta hän joutui hämilleen. Tande kääntyi sillä välin\nhyräillen Magdan puoleen, ikäänkuin hän ei olisi mitään huomannut\nja alkoi leikkiä tyttösen kanssa. Sittemmin puheli hän Magnhildille\ntämän laulusta, jota hänen ei enää mitenkään pitäisi jättää kesken.\nJos asiaa voitaisi järjestää niin, että Magnhild saisi asua\nkaupungissa (ja helpostihan sitä niin voitaisiin), niin hän sekä itse\nauttaisi häntä että hankkisi hänelle parempaa apua toisilta.\n\nRouva Bang kuljeskeli edestakaisin, järjestellen illallista.\nPalvelustyttö tuli kantaen tarjotinta, jolla oli kermaa y.m., ja\nmiten lie sattunutkaan, tuli rouva Bang sysänneeksi tarjotinta ihan\nnoiden kahden edessä ja hänen yrityksensä estää astioiden kaatumista\njäi onnistumatta siitä syystä että nuo muut eivät kyllin pian\nehtineet apuun -- kaikki kierähti kumoon. Molempain naisten hameet\ntahrautuivat; Tande koetti heti nenäliinallaan pyyhkiä Magnhildin\npukua puhtaaksi. \"Te olette vähemmin huomaavainen minua kuin häntä\nkohtaan\", nauroi rouva, joka oli paljon pahemmin tahrittu kuin\nMagnhild. Tande katsahti ylös: \"Minä tunnenkin Teidät paremmin kuin\nhänet\", vastasi hän ja pyyhki edelleen.\n\nRouva Bang kalpeni harmaaksi. \"Hannu!\" huusi hän ja hyrskähti itkuun.\nHän syöksähti viereiseen suojaan. Magnhild ymmärsi tätä yhtä vähän\nkuin edellistä kohtausta. Niin, kuluipa kuukausia, ennenkuin hän\neräänä päivänä kulkiessaan yksinään maantiellä lumisohjossa, ja\najatustensa liitäessä tuhannen peninkulman päässä rouva Bangista ja\nkoko tuosta kohtauksesta, yht'äkkiä pysähtyi: -- se ajatus minkä\nrouva Bang oli sanoihinsa salannut oli äkkiä selvinnyt hänelle.\n\nTande oli noussut; sillä Magnhild oli peräytynyt ollakseen ottamatta\nhäneltä enempää apua vastaan. Että _hänen_ pitäisi tehdä niin ja että\nTanden nimi oli Hannu, oli ainoa mitä hän vielä ymmärsi. Tande käveli\nedestakaisin huoneessa. Hän oli kovin kalpea, senverran kuin Magnhild\nsaattoi nähdä, sillä oli alkanut pimetä. Pitäisikö hänen mennä sisään\nrouva Bangin perään, tai ylimalkaan ollenkaan mennä? Magda oli\nkeittiössä, vihdoin hän arveli paraaksi mennä tämän luo. Ja siellä\nauttoi hän tyttöä panemalla uutta marjahilloa muutamista tölkeistä\nlautasille. Keittiön viereisestä huoneesta kuuli hän pian hillittyä\nkeskustelua ja nyyhkytystä. Kun Magda ja hän tulivat lautasineen\nsaliin, ei siellä ollut Tandea. Illallinen viipyi niin kauan, että\nMagda nukahti ja Magnhild meni.\n\nVähän jälestä kuuli hän Tanden tulevan. Seuraavana aamupäivänä lauloi\nhän Tanden johdolla, joka käyttäysi aivan kuin tavallisesti. Rouva\nBangin hän iltapäivällä sattumalta kohtasi kadulla. Tämä teki pienen\noikaisun Magnhildin vapaaharjoitelmiin, joita hän vähän aikaa ennen\noli kuullut avoimesta akkunastaan, samalla kun hän hiukan korjasi\nMagnhildin hatun asentoa, joka ei ollut aivan säntillään.\n\nSkarlie tuli takaisin. Hän kertoi eräällä Bergenin matkalla saaneensa\nkapteini Bangin seurakseen.\n\nEräs henkilö samalla laivalla, sanoi hän, tunsi rouva Bangin\nsuhteen herra Tandeen ja oli ottanut sen puheiksi. Magnhild epäili\npahasti itsekseen, että tuo \"eräs\" ei ollut kukaan muu kuin Skarlie\nitse, sillä tämän edellisen kotona käynnin jälkeen oli hän kuullut\nviittauksia samaan suhteeseen sekä Tanden huoneensiivoojalta,\nmerimiehen vaimolta että parilta muiltakin.\n\n\"Kapteini oli kiltti\", kertoi Skarlie, \"hän oli itse mielestään\narvoton saamaan rakkautta niin rikkaalta hengeltä. Hän oli sentähden\niloinen siitä että puolisonsa oli löytänyt vertaisensa.\" Magnhild\nvirkkoi: \"Sinä näytät tyytyväiseltä; minun mielestäni sinä olet vielä\nlikaisempi kuin se, mitä sinä -- -- .\" Magnhild oli juuri menossa\nrouva Bangin puolelle ja menikin huolimatta päättää puhettansa.\n\nHänen oli mentävä Magdan kanssa \"esitykseen\", jota vanha ruotsalainen\ntuhattaituri vaimoineen lapsineen aikoi antaa tuolla talon takana\nniityllä.\n\nMagnhildin saapuessa seisoi jo rouvakin valmiina; hän tahtoi mennä\nmukaan. Syy tähän selveni myös kohta, s.t.s. Tande tuli saattamaan\nrouvaa. Hän tiesi kertoa kenraalin tulleen.\n\nNäin he siis lähtivät liikkeelle, Magda ja Magnhild, rouva Bang ja\nTande. Joukko ihmisiä oli kokoontunut, enin osa kuitenkin aitauksen\nulkopuolelle, jossa maksu oli vapaaehtoinen. Aitauksen sisäpuolella\noli \"varatut paikat\", toisin sanoen istumapenkkejä ja näille\npaikoille rouva Bang seurueineen ohjasi kulkunsa.\n\nVanha \"taituri\" oli jo paikalla, vaimonsa avulla järjestämässä\nkapineitansa. Ukko oli naurettaviin asti Skarlien näköinen,\noli kaljupäinen, pystynenäinen, rotevarakenteinen, eikä hänen\nulkoihmisensä ollut rattoisia eleitä vailla. Ja tuskin oli Magnhild\ntämän havainnut, kun hän kuuli Magdan kuiskaavan äidilleen: \"Näetkös,\nkuinka tuo on Magnhildin miehen näköinen!\" Rouva hymähti. Samassa\ntuli vanhus heitä kohti. Sillä \"varattujen\" paikkojen joukossa\noli hänellä vielä yksi \"erityisemmin varattu\", nim. selkänojalla\nvarustettu. Hänen äänensä oli kovin käheä, ja puheensa, niin\nkauas kuin sitä kuuli, oli niin hassunkurista ruotsin ja norjan\nsekamelskaa, että lähinnä olijat nauroivat ja se klovnimainen\nkohteliaisuus, jota hän silloin heti esitti houkutteli edempänäkin\nseisovia nauramaan. Mutta heti kun naurettiin, Tande peräytyi pari\naskelta. Rouva Bang astui esiin ja Magda ja Magnhild seurasivat.\n\nVanhalla \"taiteilijalla\" oli paljoa nuorempi vaimo, mustatukkainen,\nkolosilmä, laiha olento, jossa ilmeni jotakin onnensa hukannutta.\nSamassa huipahti teltasta esiin kiharatukkainen, vilkassilmäinen\npoikaveitikka, kasvoissaan ja vartalossaan hieno ilme, joka ei\nollut hänellä äidin, ja vielä vähemmin ilvehtijän, isän perintöä.\nHän oli puettu ilveilijäksi, mutta oli itse teossa kaikkea muuta.\nHän seisoi hiljaa äitinsä ääressä ja kysyi tältä jotakin ranskaksi.\nRouva Bang, johon Tanden itserakas arkailu vaikutti vastenmielisesti,\npuhutteli poikaa tämän äidinkielellä. Poika tuli esiin, mutta vain\nkatsellakseen häntä etäältä ylhäisesti. Tämä huvitti rouvaa, joka\notti esiin kukkaronsa ja antoi hänelle isomman rahan. _\"Merci,\nmadame!\"_ sanoi poika ja kumarsi.\n\n\"Suutele kädelle!\" komensi vanhus. Poika suuteli ujosti ja nopeasti.\nHän juoksi takaisin telttaan, josta kuului parin hurtan haukunta.\n\nLiikuntoa syntyi joukossa istuvien takana. Siellä oli nainen, kolmen,\nneljän vuoden ikäinen lapsi käsivarrellaan, joka pyrki esille. Hän\nei jaksanut seisoa ja pitää lasta ijäti -- sanoi hän -- hän tahtoi\nistua. Hän oli siksi yhtä hyvä kuin kukaan muukin.\n\nMutta ei ollut mitään paikkaa tyhjänä, paitsi ensi penkillä.\nNiinpä siis nainen astui sinne esiin, yleisön iloisesti melutessa,\nsillä nainen oli tunnettu. Olihan se \"kone-Martta.\" Kaksi vuotta\ntakaperin oli hän tullut paikkakunnalle mukanaan lapsi ynnä kaksi\nompelukonetta, suurempi ja pienempi, joilla hän elätti itseään, sillä\nhän oli reipas ja kätevä. Hän oli hyljännyt miehensä ja lähtenyt\nmatkalle erään kauppiaan kanssa, jonka erikoisalana olivat m.m.\nompelukoneet. Tämä oli pettänyt hänet. Hän oli sitten hairahtunut\nonnettomaan vikaan tuon tuostakin ryypätä itsensä juovuksiin ja\noli silloin raaka ja törkeä. Hänen kasvonsa olivat nyt kuin tuhon\nraastamat, hänen tukkansa sikin sokin pörröllään. Mutta häneltä\nnäytti vielä liikenevän melko määrin voimaa poisrajuttavaksi. Hän\nistui aivan likitysten rouva Bangin viereen, joka siirtyi vähän\nsivummas, koska uudesta naapurista lähti väkevä Baijerin oluen löyhkä.\n\nVanha \"taituri\" oli nähnyt tuon ehdottoman liikkeen rouva Bangin\npuolelta. Kohta hän oli käsillä ja käski Marttaa, käheästi ja\näreästi, istumaan muualle.\n\nMartta ehkä itsekin kammahti kaikkea sitä silkin kahinaa, jonka\nkosketuksiin hän oli joutunut, sillä hän nousi todella mennäkseen\ntoisaalle. Magnhild katsahti hänen peräänsä ja äkkäsi Skarlien. Aivan\ntämän viereen nainen seisahtui. Heti perästä astui hän jälleen esiin\nja lausui: \"Istunpa nyt kumminkin tähän minä!\" Hän istui penkille,\nlapsi sivullaan.\n\nUkko jätti komppeensa. Hän oli vihoissaan. \"Sinä senkin saakel... --\"\nHän muisti kai seisovansa hienojen herrasväkien edessä, sillä hän\njatkoi: \"Maksaa rahaa istua tässä!\" -- \"Tässä on riksi!\" sanoi Martta\nja kurotti samalla rahansa.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" kähisi herra, \"mutta istu nyt toiselle penkille!\nTahtooko herrasväki siirtyä vähän likemmäs yhteen!\" pyysi hän niitä,\njotka istuivat likinnä olevilla penkeillä. Joko näin nyt tehtiin\ntai jäi tekemättä, Martta ei liikahtanut: \"Piru vieköön, jos niin\nteen!\" sanoi hän. \"Antakaa hänen istua!\" kuiskasi rouva Bang. \"Ei\nmillään muotoa!\" lausui liehakoiva vanha herra \"tässä on ylhäisen\nherrasväen paikka!\" ja hän tarttui Martan lapseen. Mutta silloinkos\nMartta karkasi pystyyn kuin vimmattu. \"Annakkos sinä, Ruotsin velho,\nmun vesani heti olla rauhassa!\" Joukko räjähti nauruun, joka rohkaisi\nmuijaa jatkamaan. \"Vai ylhäistäkö herrasväkeä? Vieläkö mitä! Rojua!\n-- ei tuo ole hituistakaan minua parempi, mokomakin -- siinä kuin\nminäkin!\" -- Nimitys jääköön mainitsematta, mutta Martta tähysti\nrouva Bangia. Naurun räiskähdys yleisön puolelta, ja sitten ikäänkuin\nkomennosta, haudan hiljaisuus.\n\nRouva Bang oli noussut ylväsnä ja kauniina. Hän katsahti ympärilleen\nhakien suojustajaansa. Hän tahtoi lähteä. Tande ei ollut kaukana\nseisten parin matkailijan välissä, jotka olivat pyytäneet saada\nesitellä itseään kuuluisalle säveltäjälle.\n\nRouva Bangin silmät tähtäsivät leimuten Tanden silmiä. Tämä katsahti\ntakaisin häneen, silmiään räpähyttämättä. Kaikki katselivat Tandea.\nMutta ei kukaan päässyt hänen silmäänsä syvemmälle kuin hiottuun\nteräskuplaan.\n\nMutta kuinka tutkimaton tämä silmäys olikaan, yhden asian se kyllin\nselvästi ilmaisi: \"Rouva, minä en tunne teitä!\" Ja hänen hienosti\nkaareutuva otsansa, suoraviivainen nenänsä, tiviisti sulkeutuneet\nhuulensa, hieman kololle vajonnut poskensa, jopa välkkyvät\ntimanttinapit hänen paitansa rinnuksessa, koko puvun ylimysmäisyys\nnäyttivät sanovan: \"Älä koske minuun!\" Silmä veti harson harson\npäälle.\n\nKaikki oli tapahtunut tuokiossa. Rouva oli kääntynyt Magnhildin\npuoleen, ikäänkuin ottaakseen hänet todistajaksi. Eikä kuitenkaan!\nSillä ei kukaan koko maailmassa paitsi herra Tande ja rouva Bang\nvoinut tietää, minkä uhrien edellinen nyt antoi savuna haihtua\ntyhjiin, kuinka suuren rakkauden hän nyt työnsi luotaan.\n\nTaaskin kääntyi rouva häneen päin pikimmältään, aivan kuin\nvilaukselta vain. Minkä suuttumuksen, minkä parahduksen, minkä\nmuistojen liuman, minkä ylpeyden, minkä halveksunnan hän\nsingahuttikaan häntä kohti! Sai Magnhildkin vielä osakseen tuosta\nhäipyvän jäännöksen, kun rouva Bang kääntyi -- niin, mitähän\ntehdäkseen? Kasvot ilmaisivat äkkiä mitä surkeinta hylätyn tilaa\nja sitten armon-anomuksen niin liikuttavan kuin lapsen lausuman.\nKyynelet vierivät. Magnhild, kokonaan yhtyen hänen mielialaansa,\nkurotti kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja pusersi sitä\nniin, että Magnhild ainoastaan hädin tuskin voi hillitä itseään\nparkaisemasta. Solvaistu, hylätty nainen saattoi vain tällä\nulkonaisella ponnistuksella pakottaa kokoon kaikki voimansa ja\nsilloin se korotti hänet. Sillä samassa silmänräpäyksessä hän\nhymyili. Kas tuolla! Poikki niityn, siltä kohtaa, mistä seurueen\nnuora oli pingoitettu ja joka oli pidettävä vapaana, astui esiin\nkaksi upseeria kaikkien nähtävinä -- mutta kukapa kieltää kenraalin\nlakilta pääsön? Ja sellainen oli sen mahtajan päässä, joka siinä\npitkin askelin ja leveälle heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin hän\nitse olisi sekä päällikkönä että sotajoukkona, marssi esiin ajutantti\nvasemmalla sivullansa. Jo kaukaa tervehti hän mitä kunnioittavimmin\nkapteininsa kaunista puolisoa. Tämä riensi pelastajaansa kohtaamaan.\nKenraalin käsivarren turvissa hän palasi paikalleen, ja kenraali\nistuutui hänen viereensä. Ajutantti sattui Magnhildin osalle,\nsittekun rouva oli heidät toisilleen esittänyt. Kenraali katsahti\nusein Magnhildiin, ja ajutantti oli itse ilmetty kohteliaisuus. Tämä\noli osapuille ainoa, mitä Magnhild huomasi. Hän värisi.\n\nRouva Bang säkenöi sukkeluutta, hilpeyttä ja kauneutta. Se vain\noutoa, että hän vähä väliä tarttui Magnhildin käteen ja puserteli\nsitä samalla heltiämättömällä voimalla. Hän virkisti itseään edes\nsilmänräpäyksen totuudella. Magnhildin siinä tuntema ruumiillinen\nkipu vastasi hänen sielunsa tuskaa. Hän kuuli vieressään istuvan\najutantin sekä Magdan ihailuhuudot. Hän näki itsekin muutamain\nkuulain välkkyvän ilmassa, ja näki jonkun katselijoista heiluttavan\nmuutamaa isoa kuulaa, jonka tuo vanha urheilija sitten heitti\nniinkuin lasipallon ja heitettyään otti koppina takaisin\nkäsivarsillaan, hartioillaan tai rinnallaan; -- mutta hän kuuli\nsamassa rouva Bangin lausuvan kenraalille, että ensi aamuna seuraa\nhän tätä: hän sanoi vain odottaneensa kenraalia, sittenkun hänen\nmiehensä ei ollut voinut saapua.\n\nTiesihän Magnhild kaiken nyt olevan mennyttä! -- mutta joko ensi\naamuna? Huudonremahus, etenkin poikaviikarien nostattama vihlasi\nhänen tuskansa halki. Vanha urheilija heitteli molemmin käsin\nvuorotellen raskasta kuulaa ja aivan pikkaraista palloa ja oli\njo hetken aikaa tätä menoa pitkittänyt. Magnhildin mielestä hän,\nMagnhild, itse oli tuo pieni kuula; -- ja entäs suuri --? Ei\nhän tahallaan tätä vertauskuvaa hakenut, eikä hän sitä myöskään\nyksityiskohtiin asti ajatellut; mutta kaikki muuttui hänestä kuvaksi.\nNiinpä siis kuulain alituinen välkyntä ilmassa oli juuri tuo jääkylmä\nsilmäys, joka äsken oli häntä värisyttänyt.\n\n\"Tuo ukko on tavattoman väkevä\", sanoi ajutantti. \"Näin kerran\nVenetiassa miehen, joka seisoi ja kannatti hartioillaan seisovaa\ntoista miestä, ja tämä kumartui alas ja otti vielä kolmannen, joka\nasettui pystyyn hänen olkapäilleen, ja aatelkaas! he ottivat vielä\nhuipukseen neljännen, joka seisoi pystyssä kolmannen hartioilla.\nAlimmainen asteli kantaen kaikki muut yletysten päällänsä, samalla\nkuin päällimmäinen vielä nakkeli kuulia -- --\"\n\n\"-- Jos minä kuolisin tällä hetkellä\", puheli rouva Bang toisella\npuolen, \"ja sieluni unohtaisi kaiken täällä ja saisi uuden\npaljouden ihmeellisiä tehtäviä, äärettömiä näköjä, ja yhä uudet\nkeksinnöt hurmaisivat minua -- mitähän ihanampaa voisi tulla?\"\n-- \"Niin pitkälle minä en ajattele\", vastasi kenraalin vankka\nääni, \"mutta tahdonpa antaa pääni pantiksi siitä, että suurin\nonni, minkä hyvin järjestetty ihminen voi kokea, on saada elää ja\nkuolla velvollisuutensa täytännössä. Kaikki muu sen rinnalla on\nyhdentekevää.\" Magnhild tunsi taas polttavan kädenpuserruksen.\n\n\"Taputtakaa käsiänne herrasväki, taputtakaa!\" lausui ilve-sankari\nkäheästi ja hyvänsävyisesti. Yleisö naurahti hiukan, mutta ei\nliikahtanut paikoiltaan.\n\n\"Miks'eivät koirat kohta tule näkyviin?\" kyseli Magda, kun kuuli\nniiden maltittomasti juoksentelevan sinne tänne teltassa.\n\nTunturit kohottivat korkeuteen päälakensa sankkain pilvisarjojen\nröyheltäminä; ilmassa liikkuva suhina ennusti sään muutosta;\nvuonon pinta musteni mustenemistaan vihurien taajetessa. Maiseman\nyläpuolella vallitsi jotakin äärettömän suurta, jotakin kamalan\nkammottavaa.\n\nAlkoi kylmetä. Ihmisjoukko tuolla takana tuntui kolkolta ja\npainostavalta. Nyt tuli esille klovnin vaimo; hänen oli hypeltävä\nnuoraa pitkin. Laihalla entisellä kaunottarella oli pääntiestä\nkaarrettu, lyhythihainen puku. Rouva Bang tunsi, katsoessaan\nnais-raukkaa, vilun väreitä, valitti jalkojansa palelevan ja nousi\nseisaalle. Samoin tekivät järjestään kenraali, ajutantti ja sitä\nmukaa myös Magnhild. Ainoastaan Magda jäi istumaan rukoilevin silmin;\nhän odotti koiria. Yksi ainoa silmäys äidin puolelta riitti; hänkin\nnousi eikä sanonut mitään.\n\nLähdettiin ulos samaa tietä, jota upseerit olivat tulleet, ei kukaan\nkatsonut taakseen. Rouva Bang nauroi heleintä nauruansa, josta\nvyörähti sulosoinnun aalto yli koko ihmisjoukon. Kaikki loivat\nsilmänsä hänen jälkeensä. Kenraali astui rivakasti, niin että rouva\npysyäkseen rinnalla sai panna nopsat, keveät jalkansa liukkaasti\nliikkeelle. Kenraalin kookas vartalo loi rouvan vartalolle erikoista\nsomuutta; edellisen jäykän ryhdin ja muodon rinnalla rouvan sorja,\nsolakka olento esiintyi erittäin edukseen. Värien vastakohta rouvan\npuvussa, hatun päältä heiluva sulkatöyhtö, hänen naurunsa helakka\nsointi loi jokaiseen yleisön joukossa saman tunnelman kuin hiljakseen\netääntyvä soitto.\n\nKun upseerit jättivät hyvästi rouva Bangin ovella, ei tämä\nlausunut Magnhildille sanaakaan, eipä edes katsahtanut häneen\nsisään mennessään. Magnhild tunsi syvän myötätuntonsa loukatuksi.\nPahastuneena meni hän omalle puolelleen.\n\nTande palasi myöhään. Magnhild kuuli hänen astelevan edes takaisin,\ntavallista nopeammin. Keveät askeleet tuolla yläpuolella ilmaisivat\nkuuluvasti, jopa vihdoin tahdin mukaan tuota samaa: \"Älä koske\nminuun!\" -- timanttinappien välke, puvun ylimysmallisuus, kasvojen\nsyvä umpimielisyys vainosivat Magnhildia. Rouva Bangin rakkauden\nkaipuu kirkui kimeästi noiden askelten alta. Mitä rouva nyt\nkärsineekään? Että hän nyt keskellä tuskansa salamia ja jyrinää\nmuistaisi minua, olisi luonnotonta, ajatteli Magnhild. Ensi\nsäikähdyksessään oli rouva kiitänyt hänen turviinsa, ikäänkuin katon\nsuojiin, mutta tietysti heti perästä unohtanut kaikki.\n\nEteisestä kuului joku tulevan. Olikohan se sanantuoja rouva Bangilta?\nEi, se oli Skarlie. Nuo kolme-neljännestahdin askeleet tunsi Magnhild\nkyllä. Mies tähysi pikaa, tutkivasti häneen, sisään tullessaan.\n\"Kyllä mun nyt pian onkin aika matkustaa\", hän sanoi. Hän oli muuten\nitse ystävällisyys ja alkoi hamuta kokoon matkakapineitaan. \"Onko\nsinun täytynyt odottaa kyytimiestä?\" kysyi Magnhild. -- \"Ei, vaan\nlihaa, jota viime kerralla tilattuani jäin vaille, niin että täytyi\nlähteä ilman; se tuli nyt äsken.\" -- Magnhild ei puhunut enempää, ja\nSkarlie oli valmis lähtöön. -- \"Voi nyt hyvin sen aikaa!\" hän oli\nottanut kamssunsa ja katsahti \"kultaansa.\"\n\n\"Skarlie\", sanoi tämä; \"sinäkö annoit ompelukone-Martalle\nriksin-rahan?\" -- Mies vilkutti silmäänsä pari kertaa ja virkkoi:\n\"Mitäs pahaa, armaani, siinä oli?\" -- Magnhild kalpeni: \"Olen usein\nhalveksinut sinua\", hän sanoi, \"mutta en milloinkaan niin kuin sillä\nkertaa.\" Hän kääntyi ja meni makuukamariinsa, työntäen salvan eteen.\nKuultuaan miehen poistuvan, hän paneusi vuoteelle.\n\nMuutaman tahdin soitahdus kajahti ylähuoneen pianosta, mutta useampia\nei seurannut. Arvatenkin oli soittaja itse säikähtänyt säveliään.\n\nMagnhildin oli ehdottomasti täytynyt jäädä näitä säveliä\nkuuntelemaan. Hänen täytyi nyt kuunnella askelia, jotka jälleen\nalkoivat.\n\nJotakin salaperäistä, arvaamatonta oli nyt valamassa uutta hohtoa\nTanden ylitse. Magnhild oli alkanut pelätä häntä.\n\nHän oli jo ennenkin tuntenut väristystä Tanden lähellä ollessa; nyt\nhän tunsi samaa yksin ajatellessaankin häntä.\n\nAskeleet seisahtuivat, ja Magnhild solahti tuosta mitä oli mahdoton\nselittää ylitse Skarlien luo; sillä siinä hän kumminkin oli asioista\nselvillä. Kuinka hän vihasikaan tuota! Ja ajatellessaan, että ennen\nneljäntoista päivän kuluttua tuo palajaisi ja esiintyisi niin, kuin\nei yhtään mitään olisi tapahtunut, pui hän raivoisasti nyrkkejänsä\nja avasi ne jälleen; sillä nyt kävisi tietenkin samoin kuin sadasti\nennen: hän, Magnhild, tahtoisi unohtaa kaiken, koskapa tuo mies\nsentään oli niin kiltti ja antoi hänen elää ja olla niinkuin hän itse\nmieli.\n\nOmaa voimattomuuttansa syvälti sureva sydän peitti hänen mielensä\nöiseen sumuun. Hän hyrskähti itkuun. Hän ei kyennyt selvittämään\nitselleen ainoatakaan suhdetta, ei muiden välistä eikä omaansa,\nei kyennyt tekemään ainoatakaan vapauttavaa päätöstä. Mikähän se\nsaattaisikaan olla?\n\nAskeleet alkoivat uudelleen astua, milloin nopeammin, milloin\nhitaammin. Ja taaskin ilmestyi tuo selittämätön, vaikkei\nvastenmielinen vavistus Tandea kohtaan.\n\nOli vihdoin tullut pimeä; Magnhild nousi ja meni sisään. Rouva\nBangilla oli valaistu, kaihtimet olivat lasketut alas. Magnhildin\ntäytyi myös sytyttää valoa. Tuskin sen tehtyään hän kuuli askelia\nulkoapäin, ja ovea koputettiin. Hän kuunteli, taas koputus. Hän meni\nitse ovelle. Oli sanantuoja rouva Bangilta pyytämässä Magnhildia\ntulemaan sille puolen. Magnhild sammutti ja seurasi. Siellä\noli kaikki muutettuna. Avoimia, täyteen sullottuja laatikoita,\nkohvertteja, vasuja, koppia, laukkuja, Magda makaamassa oman\npienen matkalippaansa päällä, joku apu-akka, niinkuin neitsytkin,\npuuhaamassa edelleen pakkaamista. Neitsyt nousi ja sanoi: \"Rouva\nlähti vähän aikaa sitten sisään ja paneusi maata. Käväisenpä hänelle\nsanomassa.\" Magnhild koputti ovelle ja astui sisään.\n\nRouva Bang makasi valkoisten uudinten takana pitseillä koristetussa\nyöpuvussa. Hänellä oli päänsä ympäri käärittynä tuo turkkilainen\nhuivi, joka eroamatta kuului hänen päänsärkyynsä. Lamppu seisoi vähän\ntaempana, verhonaan punaisesta, pehmeästä paperista tehty varjostin,\njoka hieman liikahti. Hän makasi toisen kyynäspäänsä nojassa, syvälle\npielusten väliin painuneena, uupuneena ojentaen vapaan, vasemman\nkätensä ja antaen väsyneen, tuskallisen silmäyksen seurata sitä.\nKuinka kaunis hän oli! Hän valloitti jälleen kerrassaan Magnhildin\nomakseen, jopa siinä määrin, että tämä heittäysi rouvan kaulaan\nja itki. Tästä ikäänkuin sähkötäräyksen saaneena sairas kohoutui\nistualle ja painalsi ystävänsä vasten lämmintä, täytelästä poveansa.\nHän tahtoi kaikkein väkevimmällä otteellaan vetäistä ymmärtämyksen ja\nmyötätunnon puolelleen. \"Kiitos!\" kuiskasi hän Magnhildille. Hänen\nepätoivonsa tuntui ikäänkuin värisevän kaikissa niissä ruumiinosissa,\njoita kosketeltiin. Ote heltesi, Magnhild nousi seisaalle, rouva\nBang vajahti takaisin ja kehoitti Magnhildia ottamaan tuolin ja\nistumaan ihan sängyn viereen. \"Täällä kuuluu kaikki\", hän kuiskasi\nosottaen ovelle päin. Magnhild tuli tuolineen. \"Ei, tähän sängylle!\"\nsanoi rouva Bang ja siirrähti sinnemmäs. Tuoli asetettiin jälleen\npaikalleen. Rouva tarttui Magnhildin käteen ja piti sitä omien\nkäsiensä välissä. Hän katseli Magnhildia silmiin, jotka vielä\nvaluivat kyynelissä. Kuinka lempeästi, todesti, ymmärtävästi hän\nkatseli! Magnhild kallistui alas ja suuteli häntä. Huulet olivat\nhervottomat.\n\n\"Olen pyydättänyt sinut tänne, Magnhild\", sanoi hän hiljaa. \"Minulla\non pari asiaa sanottavana sinulle. -- Älä pelästy\" -- seurasi käden\npuserrus; \"se ei ole minun historiani, -- se onkin aivan lyhyt, sillä\nminun tarvitsee olla yksinäni.\" Kyyneleet vierähtivät näiden viime\nsanojen ohessa alas poskille. Hän tunsi tämän ja hymyili.\n\n\"Sinä olet joutunut naimisiin -- -- en ymmärrä miten, -- -- enkä\ntahdokaan sitä tietää!\" Hän vapisi läpitysten ja pysähtyi. Vähäksi\naikaa hän käänsi päänsä toisaalle ja jatkoi sitten: \"Älä kosta --\"\nmutta pitemmälle hän ei päässyt, vaan veti molemmat kätensä luokseen,\nverhoutui peittoonsa, kääntyi kokonaan ympäri ja itkeä tihutti\npielusten välissä. Magnhild näki liikutuksen selän ja käsivarsien\nkiskottelevista väreistä. Itse hän nousi seisomaan.\n\n\"Se oli tyhmästi minulta\", kuuli hän vihdoin. Rouva oli kääntynyt\nMagnhildiin päin ja hieroi silmiään ja otsaansa esanssilla, joka\ntäytti huoneen mehevällä sulohajullaan. \"Ei minulla ole mitään neuvoa\nantaa -- mitä apua siitä pait'sitä olisikaan? -- Istu jälleen!\"\nMagnhild istahti; rouva laski mehupullon luotansa ja otti hänen\nkätensä omien käsiensä väliin. Hän taputti ja siveli kättä, samalla\npitkälti ja tutkivasti katsellen häntä. \"Tiedätkö, että _sinä_ olet\nsyypää siihen mitä tänään tapahtui?\" -- Magnhild kävi hehkuvan\npunaiseksi ikäänkuin palavan roihun ääressä; hän tahtoi nousta, mutta\nrouva pidätti häntä. \"Hiljaa, lapseni! Minä olen tuntenut _hänen_\najatuksensa silloin kuin olimme yhdessä. Sinä olet puhdas ja hieno,\n-- ja minä --!\" Rouva sulki silmänsä ja jäi makaamaan hiljaa kuin\nkuollut. Ei kuulunut henkäystäkään, -- ennenkuin hän vihdoin huokasi\nniin syvälti, niin pitkään, ja samalla loi ylös katsauksen täynnä\nääretöntä kärsimystä --!\n\nMagnhild kuuli oman sydämensä sykkivän; hän ei uskaltanut liikahtaa,\nhillitsi vain omia henkäyksiään. Hän tunsi hikoavansa. --\n\n\"Niin niin, Magnhild -- ole sinä nyt varuillasi!\" Magnhild nousi\npystyyn. Rouva Bang käänsi päänsä hänen jälkeensä: \"Älä huoli\nylvästellä!\" hän lausui. \"Onko sinulla mitään paikkaa, jonne voit\npaeta turviin? -- Vastaa minulle!\"\n\nMagnhild kykeni töin tuskin kokoamaan ajatuksiaan, mutta vastasi\n\"on\", ainoastaan tottumuksesta tottelemaan rouva Bangia. Hän ei\najatellut mitään pakopaikkaa, vaan ainoastaan lähteä sieltä missä oli\nja heti paikalla. Mutta ennenkuin hän pystyi tähän, lausui rouva Bang\nkatseltuaan häntä kaiken aikaa: \"Minä sanon sinulle asian, josta et\ntiedä. Sinä rakastat _häntä.\"_\n\nMagnhild suoristihe salaman nopeasti, silmät tähdättyinä rouva Bangin\nsilmiin. Siitä syntyi lyhyt taistelu, jossa rouva Bangin silmät\nikäänkuin hengittivät vastustajansa silmiin. Tämä hämmentyi, punastui\nja kallisti päänsä käsiänsä kohden. Rouva Bang oikasihe suoraksi\nistualtaan ja kävi kiinni hänen käsivarteensa. Magnhild vastusti\nvielä, rintansa nousi ja laski -- hän horjahti, ikäänkuin etsien\ntukea, ja kallistui vihdoin siihen suuntaan, missä hän tunsi rouva\nBangin käden pusertavan.\n\nHän laskeutui pitkäkseen toisen rintaa vasten ja itki kiihkoisasti.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana aamuna Tande vielä virui vuoteellaan, kun merimiehen vaimo\nojensi hänelle kirjeen. Sen sulki sisäänsä siro, vanhanaikuinen,\nvähän kellastunut kiiltokuori, ja päällekirjoituksen oli tottumaton\nnaisenkäsi piirtänyt hienoilla kirjaimilla, joihin jokaiseen, mikä\nmeni viivan alapuolelle, oli lisätty pieni tarpeeton koukero,\nympyriäiseksi yritelty, vaikka liian arka oikein onnistuakseen.\n\"Keltähän tuo saattaa olla?\" Hän aukaisi. Allekirjoitus oli\n\"Magnhild.\" Tande tunsi hiukan lämpenevänsä ja luki:\n\n    'Herra H. Tande!\n\n    Minä kiitän Teitä suuresti hyvyydestänne minua kohtaan ja\n    opetuksestanne, jonka Te niin puutteitani moitteelta säästellen\n    olette minulle antaneet. Mieheni on sanonut, ettei Teidän ole\n    maksettava mitään asunnon vuokraa.\n\n    Minun täytyy matkustaa saamatta sanoa Teille tätä. Vielä kerran\n    lämpimät kiitokseni.\n\n                                             _Magnhild_.'\n\nTande luki kirjeen varmaankin viidesti. Sitte tutki hän vielä kutakin\nsanaa ja kirjainta erikseen. Tämän kirjeen edellä oli käynyt kymmenen\nkonseptia, kymmenen hylättyä jäljennöstä, sen hän tunsi. \"Magnhild\"\noli sujuvammin kirjoitettu kuin muut sanat, sitä lie harjoiteltu\nuseammin jo ennen.\n\nMutta tämmöiset pienet keksinnöt eivät lievittäneet sitä ankaraa\nsoimausta, joka tuijotti häntä vastaan koko kirjeestä! Hän makasi\nkauan hiljaa laskettuaan kirjeen kädestään.\n\nHän alkoi hetken päästä oikealla kädellään rummuttaa raidille erään\nsävellyksen diskanttia; jos se olisi ehtinyt pianolle asti ja\nMagnhild olisi sen kuullut, olisi hän sen tuntenut.\n\nYht'äkkiä syöksähti hän vuoteelta ja sisään vierimäiseen suojaan.\nKaihtimen takaa katseli hän varovasti toiselle puolelle. Aivan\noikein: siellä olivat kaikki ikkunat auki, kaksi eukkoa hommasi\nlattian pesossa, talo oli tyhjä. Tande käveli edestakaisin viheltäen.\n\nHän käveli, kunnes häntä vilutti. Sitten rupesi hän pukeutumaan.\nSiihen toimeen meni häneltä tavallisesti tunti, joll'aikaa hän ehti\nvähän pianoakin soitella. Tänään vei pukeminen kaksi tuntia, eikä hän\nsilti pysähdellyt pianon ääreen.\n\nHän teki hyvin pitkän kävelyretken sinä aamupäivänä, eikä sentään\nniille paikoille, joilla he ennen olivat yhdessä käyneet. Jo tällä\nkävelyllä alkoivat eletyt seikat järjestyä siten, että hän itse sai\npaljon vähemmän syytä osalleen. Toisena päivänä hänelle ei jäänyt\njuuri ollenkaan enää syyllisyyttä. Kolmantena alkoi taas illemmalla\nsydän sulaa. Mutta seuraavana aamuna heitti hän hymyhuulin koko\n\"jutun\" unohduksiin.\n\nEnsi päivänä oli hän kahdesti alottanut kirjettä Magnhildille, mutta\nkummallakin kertaa reväissyt kirjeen kahtia. Neljäntenä päivänä keksi\nhän sensijaan sävelaiheen. Siitä saattoi, kirjavasti soittimille\nsoviteltuna, syntyä rikas sommitelma, uhkuen loistavaa levottomuutta.\nMuutaman tahtia siitä luontevasta, sulovienosta säveleestä, joka oli\nloihtinut Magnhildille kuvia hänen lapsuudestaan, saattoi sivauttaa\nvihmana sekaan. Voihan ne erottaakin siitä?\n\nMutta kun ei tuosta aiheesta koskaan tahtonut valmista tulla, tajusi\nhän ettei tehtävä ollut täällä eikä tällä kertaa suoritettavissa. Hän\nkuljeskeli siellä vielä viikonpäivät, niin sulloi hän pillit pussiin.\nPianon jätti hän avain suulla ja samosi sitten matkalle Saksaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nViidettä vuotta jälemmin, eräänä pyhäiltana keväällä, käveli\njoitakuita nuoria neitoja lastauspaikan ainoaa suurempaa katua\nylöspäin, kävelivät käsikkäin; heitä keräytyi yhä useampia, sillä\nneidot astelivat kolmiäänisin laulellen.\n\nSatulasepän talon kohdalla (jossa muuten ei enää ollut mitään\nnimikilpeä ovella eikä myymälää) astuivat he hitaammin, ikäänkuin\ntarkoittaen laulunsa kuuluviin saamista sinne. Ehkä myös odottivat\nsaavansa nähdä eräät kasvot noissa matalissa ikkunoissa; mutta he\neivät nähneet mitään ja astuivat eteenpäin.\n\nKun viimeisetkin olivat menneet ohi, nousi eräs nainen isosta\nnurkkatuolista. Hän ei ollut muuta kuin puoliksi pukeissa, astui\nhajalla hiuksin, laahaten tohveleita jaloissaan. Kun hän tiesi,\nettei ketään asunut vastapäätä, eikä nähnyt ketään kadulla, uskalsi\nhän edetä akkunalle asti, vaipui siellä ajatuksiin nojaten päätänsä\nkäsivarteen, tätä taas akkunapieleen. Hän kuunteli sävelten sointuja,\njotka silloin tällöin saapuivat hänen korviinsa.\n\nTämä laulukunta muistutti Magnhildia siitä, että hänkin kerran oli\nrakastanut laulua ja siinä luullut päämääränsä olevan. Hän se siinä\nnyt seisoi, hän, vaikka olikin sunnuntai tai ehkä juuri siitä syystä\nettä oli sunnuntai, ei ollut katsonut maksavan vaivaa pukea yllensä.\nOli jo kello kuusi jälkeenpuolenpäivän.\n\nHän heräsi ajavain vaunujen kolinaan toiselta taholta. Höyrylaiva\noli siis saapunut. Niin tottunut oli hän tähän ainoaan poikkeukseen\nlastauspaikan tavallisesta autiudesta, että hän unohti ettei\nollutkaan pukeutunut: hänen täytyi nähdä keitä siinä tuli. Ne olivat\nkaksi herrasnaista, toinen lapsi sylissään ja päivänvarjostin\nlevitettynä ylitsensä, toinen hiuksissaan häilyvä harso, vilkkaat\nsilmät vähän pyöreähköjen kasvojen puitteissa. Yllään skottilainen\nmatkapuku -- vaunujen ohi huristessa -- hän nyökkäsi Magnhildille,\nhänen auringon paahtamat kasvonsa säteilivät. Nyt hän käänsi päänsä\ntakaisin ja vihjasi hansikoidulla kädellään.\n\nKuka ilmojen alla tuo taisikaan olla? Magnhild oli hämmästyksestä,\njoka hänessä aina muuttui ujoudeksi, väistynyt kauas peremmälle\nhuoneeseen. Kukahan se saattoi olla? Siinä oli jotakin tuttua esiin\npyrkimässä, vaikka voimatta -- kun sama herrasnainen tulikin juosten\nalas tietä jälleen. Hänen rivakka matka-asunsa viritti vauhtia; siinä\nhän hyppäsi portaita ylös ja seisoi selko selälleen avatussa ovessa.\nHe katselivat toisiaan silmästä silmään.\n\n\"Etkös s'nää' tunnekkaan mua?\" kysyi komea herrasnainen paikkakunnan\nleveimmällä murteella.\n\n\"Rönnaug!\"\n\n\"Niinpä tietysti!\" Ja he syleilivät toisiaan.\n\n\"My dear! I am here (kultaseni, olen täällä) ainoastaan sinun\ntähtesi. I will (tahdon) sanua sinulle että all those years I have\n(kaikkina näinä vuosina) olen ajatellut paljon tätä hetkeä. My dear\nMagnhild!\"\n\nHän haasteli kolmea kieltä: englantia, paikkakunnan murretta ja\nhiukan maan yleiskieltä!\n\n\"I have spoken (olen puhunut) norjaa a couple of months only (vasta\npari kuukautta) enkä osaa ollenkaan puhua hyvin.\"\n\nHänen kasvonsa olivat kehittyneet; silmät leimusivat entistään vielä\nlämpöisemmin; muutenkin täyteläs suu oli muodostunut vilkkaassa\nvaihtelussa ilmaisemaan iloa, hyvyyttä, tarmoa. Hänen muotonsa oli\nmuhjennut, vartensa puhjennut upeammaksi, mutta hänen reippailta\nliikkeiltään ja loistavalta puvultaan ei tullut tuota havainneeksi.\nHänen kämmenensä, jotka leveydellään muistuttivat kovan työn aikaa,\nsulkivat niin lämpimästi Magnhildin kädet väliinsä, ja kohta perästä\nistuivat he rinnatusten sylitysten, sill'aikaa kuin Rönnaug yhtä\nmenoa jutteli neljän viiden viime vuoden ihmeellisistä vaiheista.\nHän ei ollut tahtonut kirjoittaa, sillä eipä kukaan olisi häntä\nuskonut. Ja miks'ei hän ollut kirjoittanut, kuten oli luvannut, heti\nylitultuansa, siihen oli aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän jo\nyli kulkiessaan oli siirtynyt kolmannesta luokasta ensimmäiseen, ja\nsyyn, mistä tämä oli aiheutunut, sen kaikki varmaan olisivat väärin\nkäsittäneet.\n\nHän oli lähdettäissä Liverpoolista istunut ison matkalaivan\netupartaalla. Silloin oli muuan herra tullut hänen luokseen ja\nlausunut huonolla norjan kielellä tuntevansa hänet, sillä niinkuin\ntyttö istui tuossa, samoin oli hän istunut hänen, herran kääsien\ntakana, joku kuukausi ennen. Rönnaug muisti myöskin herran, ja he\njuttelivat sitten kahden kesken sen päivän ja useammankin. Sitten\ntuli herra jonkun rouvasihmisen kanssa. Seuraavana päivänä tuli hän\ntaas saman rouvasihmisen kanssa ja kysyi Rönnaugilta haluaisiko\ntämä seurata heitä ylitse ensi luokan sijalla. Siinä aloittivat\nhe sitten, rouvashenkilö ja Rönnaug englantilaisen keskustelun\nmainitun herran avulla. Siinä syntyi hupaisa kohtaus, paljon ihmisiä\nliittyi heihin lisää, ja leikki loppui siihen sopimukseen, että\nRönnaug jäisi olemaan siellä ensi luokan matkustajain joukossa,\nhän ei todella itsekään tiennyt, kenen luona. Hän kylpi ja sai\nuudet vaatteet kiireestä kantapäihin, jossa puuhassa useita\nsäätyläisnaisia oli auttamassa, ja sitten oli hän siellä heidän\nvieraanansa. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti. Hän seurasi\nsitten ensinmainittua rouvashenkilöä höyrylaivalta maihin -- se\noli tuon häntä ensinnä puhutelleen herran täti, -- ja sai pian\ntietää että saman herran kulungilla oli hän matkan suorittanut,\nja sai sitten osakseen opetusta sekä mitä runsainta elatusta.\nHerran kulungilla he sitten myös tekivät yhdessä pitkiä matkoja.\nKaksi vuotta oli hän nyt siitä asti ollut tämän miehen vaimona;\nhyvinkin vuoden, vanha lapsi oli hänellä mukanaan. Ja se lapsi pitää\nMagnhildin nähdä -- ei \"huomenna\", eikä myöskään \"sitten\", vaan nyt,\n_heti paikalla!_ Magnhild ei ollut pukeissa, no, saipa hän sitten\nkiirehtiä pukeutumaan, Rönnaug tulisi auttelemaan -- ja Magnhildin\nvastusteluista huolimatta seisoivat he molemmin hänen makuusuojassaan.\n\nMagnhild oli paraiksi päässyt pukeutumisen puuhiin, kun Rönnaug\nkuljeksi ympäri huoneessa kysyen Magnhildilta vain yhtä asiaa,\nnimittäin, miksei Magnhild vielä ollut pukeissa, vaikka päivä jo\noli niin pitkälle kulunut, mutta hän sai vain pitkäveteisen \"noo'n\"\n-- vastaukseksi. Rönnaug alkoi hyräillä, kulkiessaan ulommaisessa\nhuoneessa. Vähän jälkeenpäin kuului hyräilystä sanojakin --\nenglantilaisia, joista Magnhild selvästi erotti sanan \"disappointed.\"\nMagnhild osasi englannin kieltä, sillä kolmen viime talven aikana\noli Skarlie lukenut sitä hänen kanssaan, hän osasi jo lukea ääneensä\nmiehelleen erästä amerikkalaista viikkolehteä, jonka pitäminen\nsiit'asti, kuin Skarlie oli siellä oleskellut, oli käynyt hänelle\nelämäntarpeeksi. Magnhild tiesi siis, että \"disappointed\" merkitsee\n\"pettynyt.\" -- Toisinaan tapahtuu mielialassamme muutos sen johdosta\nettä aurinko, joka äsken täytti koko huoneen, yht'äkkiä on poissa,\nja ilma on harmaa, kolea sisällä samoin kuin ulkona. Näin Magnhild\nehdottomasti tunsi epämääräistä pelkoa, ja aivan oikein: kun Rönnaug\ntoistamiseen hyräillen kulki avoimen oven ohitse (tarkastellen\nseinäkuvia), heitti hän pikaisen sivukatseen sisälle Magnhildia\nkohti; ei se oikeastaan ollut epäystävällinen, ja kuitenkin se tuntui\nMagnhildista ikäänkuin nuolen ampumalta. Mitä ihmeen kummaa oli\ntapahtunut, tai oikeammin sanoen, mitä oli ilmi saatu? Sitä hänen\noli mahdoton ymmärtää. Kun hän valmistuttuaan astui saliin, urkki\nhän ympärillensä kaikkialle. Mutta turhaan hän tähysteli nähdäkseen\nmitään sellaista, joka olisi ilmaissut jotakin hänen omasta\nmielestään salattavaa tai voinut herättää mielipahaa? Mitähän tuo lie\nollut? Rönnaugin kasvojen sävy oli nyt aivan muuttunut -- ei, mitähän\ntuo nyt olikaan?\n\nHe menivät, molemmat ollen ääneti. Vielä kadullakin, missä varmaan\noli monta muiston herättämis-aihetta, hän, joka äsken oli puhunut\nkolmea kieltä, osasi vaieta kaikilla kolmella. He kohtasivat\nkääseissä ajavan miehen, joka puhui kiivaasti nuoremmalle,\nseisauttamalleen miehelle. Molemmat tervehtivät Magnhildia,\nvanhempi väliäpitämättä, nuorempi voittoriemun loisto näppyisessä\nirvinaamassaan ja säkenöivissä silmissään -- vasta silloin Rönnaug\nheräsi. Vaikka koht'ikään viisi vuotta oli kulunut siitä kun hän\nkyyditsi sitä tuntematonta miestä, joka oli puhunut Magnhildin\ntarkoitusperästä, ja joka oli nähnyt hänet itsensä, Rönnaugin,\nsuhteissa, joita tämä häpesi -- tunsi hän miehen heti. Rönnaug\ntarttui äkkiä Magnhildin käteen: \"Do you know him? What is his name?\nDoes he live here?\" (Tunnetko hänet? Mikä on hänen nimensä? Asuuko\nhän täällä?) Hän ei muistanut kiireessään käyttää äidinkieltänsä.\nMagnhild vastasi ainoastaan viimeiseen kysymykseen: \"Asuu, viime\ntalvesta saakka.\" -- \"What hänen nimensä on?\" -- \"Grong.\" -- \"Have\nyou puhunut hänen kanssaan?\" -- \"Enemmän hänen poikansa kanssa; se\noli hän, joka seisoi tuolla.\" Rönnaug katsahti Grongin jälkeen, joka\njuuri ajoi kiivaasti -- voipa melkein sanoa vihaisesti, -- heidän\nohitsensa.\n\nHe saapuivat toisen hotellin luo oikealla puolen, kysyttiin\npalvelusneidolta, eikö joku rouvashenkilö pienen lapsen kera ollut\npoikennut sinne. Heitä osotettiin toiseen kerrokseen. Siellä seisoi\nse herrasnainen, joka oli ollut Rönnaugin seurassa. Tämä kysyi\nhäneltä englannin kielellä, missä lapsi oli, samalla kuin hän esitti\nmiss Rolandia mrs. Skarlielle, jonka jälkeen kaikki kolme menivät\nlähinnä olevaan huoneeseen nukkuvan lapsen luo. \"Todellakin, olemmeko\nsaaneet kehdon!\" huudahti Rönnaug englanniksi ja heittäysi polvilleen\nkehdon ääreen. Magnhild jäi seisomaan sen eteen vaikk'ei aivan\nlähelle sitä. Kaunis oli lapsi, mikäli hän saattoi nähdä. Rönnaug\nkallistautui lapsen yli, katsahtamatta ylös tai puhumatta mitään.\nMutta Magnhild näki suuria kyyneliä vierivän hienolle vaipalle, joka\noli levitetty kehdon päälle. Vaitiolo tuntui tuskalliselta.\n\nRönnaug nousi ja silmäisten syrjästä Magnhildia meni hän nopeasti\ntämän ohitse etumaiseen suojaan, jonne Magnhildin myös vihdoin täytyi\nseurata häntä. Silloin seisoi Rönnaug akkunan ääressä. Samassa\nseisahtuivat vaunut ulkopuolelle, Magnhild näki kolmen miehen vetävän\nniitä; ne olivat uudet kauniit matkavaunut, komeimmat mitä hän\nmilloinkaan oli nähnyt. -- \"Kenenkä nuo ovat?\" -- \"Minun!\" vastasi\nRönnaug.\n\nBetsy Roland tuli sisään ja kysyi jotakin. Rönnaug seurasi häntä\nulos. Heti perästä palattuaan sisään, astui hän suoraan Magnhildin\nluo, joka vielä istui katsellen vaunuja. Rönnaug kietoi toisen\nkäsivartensa hänen kaulansa ympäri. \"Will you go with me in this\ncarriage through the country, Magnhild?\" Jo koskettelusta oli\nMagnhild pelästynyt, hän tunsi Rönnaugin silmät, tunsi hänen\nhengityksensä, käsivarsi lepäsi hänen päällään kuin rautakanki,\nvaikkei se suinkaan pusertanut. \"Tahdotko matkustaa mun kanssani läpi\nmaakunnan in this -- näissä ajoneuvoissa, Magnhild?\" kuuli hän vielä\nkerran kysyttävän vapisevalla äänellä. \"Tahdon\", kuiskasi Magnhild.\n\nRönnaug laski hänet, meni toisen akkunan luo eikä enää katsahtanut\nhuoneen sisään. \"Ovatko nuo vaunut Amerikasta?\" -- \"Lontoosta.\" --\n\"Mitäs niistä annoit?\" -- \"Charles bought it.\" [Charles osti ne] --\n\"Onko miehes mukanasi?\" -- \"Yes -- on!\" -- ja Rönnaug lisäsi: -- \"Not\nhere; Constantinople, -- delivery of guns. -- September we are to\nmeet -- Liverpool.\" [Ei täällä; vaan Konstantinopelissa -- kanuunain\nhankinta. Syyskuussa tapaamme Liverpoolissa.] Ja hän katsahti ylös\nMagnhildiin suurin silmin. Mitä hän sillä tarkoitti?\n\nMagnhild tahtoi mennä. Rönnaug saattoi häntä portaita alas. He\nmenivät molemmin pois vaunujen luo, joiden ympärillä seisoi paljon\nväkeä, väistyen samalla vähän sivummalle. Rönnaug osoitti miten\nmukavasti vaunut oli sisustettu ja pistäessään päätänsä niiden\nsisään hän kysyi: \"Sinun huoneesi upstairs, are they to be let?\"\n(yläkerrassa, ovatko vuokrattavana?). -- \"Ei, semmoinen touhu tuottaa\nniin paljon vaivaa.\" Rönnaug lausahti pikaan \"hyvää yötä\" ja harppasi\nrappuja ylös tiehensä.\n\nMagnhild ei ollut montakaan askelta astunut ennenkun hän tunsi,\nettä hänen varmaan olisi pitänyt pyytää Rönnaugia asumaan\nullakkohuoneissa. Olisiko hänen nyt käännyttävä takaisin? Johan nyt!\n\nTästä tuli yksi Magnhildin unettomia öitä. Rönnaug oli säikähdyttänyt\nhäntä. Ja tuo matka? Sille hän ei ikipäivinä tahtonut lähteä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMinkä hän ensiksi näki, tullessaan aamulla kymmenen jälkeen ulos\nmakuusuojastaan, oli taaskin Rönnaug, joka tullen lastauspaikalta\njuuri oli menossa hänen -- ei hänen, vaan papin luo, sen nuoren\npastorin, joka asui Magnhildin luona entisessä satulasepän\ntyöpajassa. Rönnaug, hänkö papin luona? Vielä kello 11 hän oli\nsiellä. Ja tullessaan ulos, pastorin, nuoren ujon miehen saattamana,\npisti hän vain pikimmältään päänsä Magnhildin majaan, tervehti ja\nkatosi taas pastorin seurassa.\n\nMagnhild sai vielä enemmän ihmettelyn aihetta, kun hän päivemmällä\nnäki Rönnaugin Grongin seurassa. Tämä pisti hänen vihakseen, vaikkei\nhän itsekään selvästi tiennyt miksi. Sitten seuraavana päivänä\nkäväisi Rönnaug häntä katsomassa, mutta aivan pikipäinsä; juteltiin\nhiukan niistä näistä lastauspaikan asukkaista, joita Rönnaugia oli\nhuvittanut tavata uudestaan, mutta ei matkasta sanaakaan. Kului\nuseita päiviä, eikä asiasta mainittu -- oliko hän ehkä jättänyt sen\nsikseen!\n\nMutta sitte kuuli Magnhild samasta matkasta muilta: ensiksi\nmerimiehen vaimolta, joka siivosi hänen huoneitaan, sitten siltä,\njolta hän osti kalaa, vihdoin kaikilta. Mikä siis neuvoksi? Sillä\nlähteä mukaan hän ei millään ehdoin tahtonut.\n\nRönnaug kertoi hänelle lukevansa norjaa Grongin, samoin, jottei\nkiusaisi liiaksi yhtä kerrallaan, pastorin johdolla; hän sanoi\nmyöskin kirjoittavansa \"aineita\", ja naurahti. Näin lyhyesti hän\nkosketteli henkilöitä, suhteita, kuvaten niiden luontoa ja laatua --\nja tuosta heti taas toisiin asioihin! Magnhildia ei kutsuttu tulemaan\nhotelliin. Rönnaug veti usein lastansa pienessä vankkurissa, jonka\nhän oli ostanut. Hän seisahteli silloin ja näytti lastaan kaikille\nihmisille, joita kohtasi, mutta Magnhildille hän ei kertaakaan tullut\nlapsen kanssa.\n\nRönnaug herätti erinomaista huomiota lastauspaikalla. Satamissa tosin\nei ole harvinaista tavata merkillisiä onnen ja olojen vaiheita. Mutta\npäättäen Rönnaugin antamista lahjoista, koko hänen esiintymisestään,\ntäytyi hänen olla upporikas, samalla kun hän kuitenkin oli\nkunnollisin ja luontevin kaikista. Magnhild kuuli vain yhtenään häntä\nkiiteltävän; ainoastaan pastori tuli kerran sanoneeksi, että häntä\nvarmaan haittasi se kärsivällisyyden puute, joka on onnenlapsen\nomituisuus.\n\nMutta mitähän Rönnaug kuulikaan Magnhildista? Sillä siitä ei kai\nollut epäilemistäkään, että hän tiedusteli muilta sitä mitä hän\nei kysynyt Magnhildilta itseltään. Niin hän tekikin, vaikka perin\nvarovasti. Oli oikeastaan vain kaksi, joilta hän kyseli asiaa\nsuoraan: toinen oli pastori, toinen Grong.\n\nPastori sanoi, että kaiken aikaa, minkä hän oli siellä ollut,\nja se oli kohta kokonainen vuosi, ei hän ollut koskaan kuullut\ntai nähnyt muuta kuin hyvää. Skarlie oli enemmän epäilyttävä\nhenkilö. Yksimielisen todistuksen mukaan oli hän sijoittunut tänne\nasumaan ainoastaan perinpohjin opastuakseen olosuhteihin ja sitten\nkäyttääkseen niitä edukseen -- \"tarvitsematta kilpailla kenenkään\nkanssa tai olla kenenkään valvonnan alaisena.\" Hän oli \"ivailija\nja kyynikko\", vaikkei pastori voinut kieltää, että toisinaan oli\nhauskaa jutella tuon miehen kanssa. Pastori ei ollut koskaan kuullut\nmuuta kuin että Skarlie suurella arvonannolla kohteli vaimoansa --\neli oikeammin kasvattitytärtänsä, sillä missään muissa suhteissa\nnuo kaksi tuskin olivat keskenään. Ja nuori ujo pastori näytti itse\nkovasti pelästyvän siitä että hänen täytyi tämmöistä puhua.\n\nGrong sitävastoin sanoi, että Magnhild oli laiska, itserakas,\nvaativainen letukka. Se ei viitsinyt edes itse sitoa sukkanauhojansa,\nsen hän oli omin silmin nähnyt. Se käsitöiden opetus, minkä\nMagnhild kerran oli pannut alkuun, oli aikaa sitten jätetty erään\nkyttyräselkäisen Maria nimisen tytön ja erään \"pitkän Loviisan\"\ntoimeksi. Magnhild opetti noille silloin tällöin jotakin uutta,\nmutta ei sekään ollut hänen ansiotansa, vaan hänen miehensä, joka\nmatkoillaan älysi ja otti onkeensa yhtä ja toista hyvää ja sitte\ntaivutti vaimonsa panemaan ne käytäntöön kotosalla. Skarlie oli\nylipäänsä aimo toimekas mies, joka oli virittänyt elämää koko tähän\ntylsään, tietämättömään seutuun, ehkä vähinsä myös peijannut niitä\nnäitä -- mutta täytyyhän sitä maksaa oppirahojakin.\n\nEntäs tuo Magnhildille aiottu päämäärä? Pyh! Grong oli aikoja sitten\nheittänyt menemään kaikki mokomat lorut. Hän oli kolme vuotta sitte\nNorrlannissa nähnyt vanhan äijän, joka lasna oli yksin pelastunut\nkokonaisesta pikku-pitäjästä; muut oli lumivyöry haudannut alleen.\nMies oli aika lurjus; oli elänyt 66 vuoden vanhaksi tekemättä\nhituakaan, paitsi mitä vähän souteli, ja hän kuoli viime vuonna\nvaivaistalon hoitolaisena. Mikähän tuonkin päämäärä lienee ollut?\nHyvin harvassa niitä on, joilla on jotakin tarkoitettu.\n\nGrong oli siihen aikaan huonolla tuulella. Hän oli uskonut lahjakkaan\npoikansa määrätyksi johonkin, ainoastaan tämän vuoksi ukko eli --\nja silloinpa poika hulttio ei tehnyt muuta kuin että rakastui!\nMutta Rönnaug, joka ei tietänyt mitään Grongin omasta kohtalosta,\npelästyi pahasti hänen ankarasta tuomiostaan. Ei hän myöskään\npäässyt pohtimaan asiaa hänen kanssaan, sillä ukko julisti suoraan\nsydämmestään ikävystyneensä Magnhildiin.\n\nNiinpä Rönnaug siis jälleen pyrki ja pääsikin itse Magnhildin\npakinoille, mutta tapasi hänet niin umpimielisenä, että oli aivan\nmahdoton päästä häntä lähemmäs. Jos Rönnaug siis mieli pysyä\naikeessaan, ei ollut muuta neuvoksi kuin yllättää hänet arvaamatta.\n\nSiksipä hän eräänä päivänä niin väliäpitämättömällä äänellä kuin\nsuinkin ilmoitti Magnhildille aikovansa ylihuomenna matkustaa.\nMagnhildin ei tarvitse ottaa mukaansa mitään enempää sälyjä, sillä\njos he jossakin pysähtyisivät, sopisi heidän siellä ostaa mitä\ntarvitsisivat. Niin aikoi hän itse tehdä.\n\nTämä oli klo 9 vaiheilla edelläpuolisten, ja aina 12:teen asti\nMagnhild ponnisteli saadakseen kokoon sähkösanomaa miehellensä, joka\njuur'ikään oli ilmoittanut hänelle saapuneensa Bergeniin. Sähkösanoma\nsukeutui lopuksi tähän muotoon:\n\n    'Rönnaug, naimisissa rikkaan amerikkalaisen Charles Randon'in\n    kanssa, New-York'ista, on täällä. Tahtoo saada minut mukaansa\n    pitkälle matkalle.\n\n                                             _Magnhild_.'\n\nHänestä tuntui olonsa kuin kavaltajan, kun hän täsmälleen klo 12 pani\ntämän sähkösanoman menemään. Kavaltajan? Ketä vastaan? Oliko hän\nsitte velvollinen tilintekoon kellekään? -- Miten olikaan, pois hän\nlähti sinä iltapäivänä, jottei häntä tavattaisi kotona. Kun ehtoolla\npalasi kotiin, oli sillä välin saapunut sähkösanoma:\n\n\"Huomenna kotona höyrylaivalla. _Skarlie.\"_\n\nRönnaug haki Magnhildia klo 8 seuraavana aamuna; hän tahtoi yllättää\nhäntä ihan valmiilla matkapuvulla, joka löytyi hotellissa. Mutta\nMagnhildin puolella oli ovi lukossa. Rönnaug kiersi toiselta puolen\nja kurkisti sisään sänkykamariin ikkunasta, jossa kartiini oli\nvedetty ylös. Magnhild oli ulkosalla! Hän joka harvoin oli jalkeilla\nennen kello 9.\n\nHyvä, mitäs muuta kuin sinne klo 9. Ovi lukossa! Klo 10 samoin;\nsitten sinne järjestään joka neljännestunnin kuluttua, mutta\nyhäti lukossa. Silloin alkoi Rönnaug epäillä. Ja klo 11 hän antoi\nrunsaat juomarahat kahdelle poika naskalille, että nämä seisoisivat\nvartioimassa ja ilmoittaisivat hänelle kun näkisivät Magnhildin\ntulevan kotia.\n\nItse oli hän hotellissa odottamassa. Kello tuli 1, 2, 3 -- ei mitään\ntietoa. -- Hän tarkasti vartioitansa, nämä järjestyksessä. Kello tuli\n4, 5; -- taas tarkastus. Tuli 6, -- silloin tuli toinen poika karkua\njuosten, ja Rönnaug hattu kädessä portaita alas poikaa kohti.\n\nHän tapasi Magnhildin keittiössä. Magnhild hommasi niin tulisella\nkiireellä, ettei Rönnaug saanut hänelle sanaa sanotuksi. Hän kierteli\nlakkaamatta keittiön, pihan, huoneitten väliä. Oli hän kellarissakin,\noli hyvin kauan. Rönnaug odotti, mutta kun Magnhild ei koskaan\npäässyt lepoon, etsi hän hänet käsille syömäkammiosta. Kysyi siellä,\neikö Magnhild voisi seurata häntä pikimmältään hotelliin. Ei ollut\naikaa. Hän latoi par'aikaa voita lautaselle. \"Kelle voita latelet?\"\n-- \"Aa --\". Hänen kätensä, joka piteli lusikkaa värisi; sen Rönnaug\nhuomasi. \"Tuleeko Skarlie höyrylaivalla -- nyt?\" Magnhild ei voinut\nkieltää; sillä olisihan se kohta nähty perättömäksi, ja sentähden hän\nsanoi: tulee. -- \"Niinpä olet siis kutsunut häntä tulemaan?\" Magnhild\nlaski lusikan kädestään ja meni sisään. Rönnaug perään.\n\nJa nyt kävi selväksi, kuinka paljon hyvää, mehevää norjaa Rönnaug\ntäll'aikaa oli oppinut, jos se ei ollutkaan aivan puhdasta tai\nvirheetöntä. Hän kysyi ensin, tiesikö tämä sitä että Skarlie estäisi\nhänen matkansa. Ja kun Magnhild, sen sijaan että vastaisi, pujahti\nsänkykamariin, riensi Rönnaug perään, sanoen, että \"tänään et\nkumminkaan pääse käsistäni.\"\n\nTämä \"tänään\" kertoi Magnhildille, että Rönnaug jo kauan oli pitänyt\nhäntä mielessään. Jos akkuna, jonka ääressä Magnhild nyt seisoi,\nolisi ollut vähän väljempi, olisi hän varmaan hypännyt siitä ulos.\n\nMutta ennenkuin Rönnaug ehti ryhtyä mihinkään toden teolla,\ntapahtui jotakin. Kadulta kuului melua ja naurun rähinää ja sen\nseasta raivokas miehen ääni \"Ja sinäkö tahdot kieltää minua ripille\nmenemästä, sen ulkokullattu perkele?\" Hiljaa -- ja siitä taas helakka\nnaurun rämäys. Arvatenkin mies samalla joutui poliisin käsiin ja\nvietiin pois, poikien ja ämmäin äänet yhtyivät huutaen ja nauraen\nyleiseen hälinään, hiljeten hiljenemistään etääntyessään.\n\nEi kumpikaan kamarissa olijoista ollut poistunut paikaltaan. He\nolivat kumpikin katsahtaneet ulos ovesta salin ikkunoihin päin, mutta\nolivat myös kumpikin kääntyneet jälleen sisään, Magnhild puutarhaa\nkohti. Mutta Rönnaug oli tämän keskeytyksen johdosta muistanut\nompelukone-Marttaa, joka aikanaan oli ollut lastauspaikan kauhuna ja\nriemuna. Tuskin oli siis meteli tauonnut, kun hän lausui: \"Muistatko\nMasiina-Marttaa? Muistatko, että sanoin sulle jotakin miehestäsi ja\nhänestä? -- Olen nyt tiedustellut tarkemmin, ja tiedän enemmän. Mutta\narvollesi alentavaa on elää saman katon alla Skarlien moisen miehen\nkanssa.\"\n\nMagnhild pyörähti ympäri kalpeana, ylpeänä. \"Se ei koske minuun.\"\n-- \"Eikö se koske sinuun? Sinä istut hänen huoneissaan, syöt hänen\nruokaansa, pidät hänen vaatteitaan ja nimeään -- eikö se koske\nsinuun?\"\n\nMutta Magnhild sujahti hänen sivutsensa saliin suomatta hänelle\nsanaakaan vastineeksi. Hän jäi seisomaan yhden kadunpuoleisen ikkunan\nääreen.\n\n\"Niin, ellet tunne tuosta häpeää, Magnhild, niin olet jo syvemmälle\nvaipunut kuin uskoinkaan.\"\n\nMagnhild oli juuri nojannut päätänsä akkunapieleen. Nyt kohotti hän\nsitä senverran että saattoi katsahtaa Rönnaugiin ja hymyillä, sitten\nlaski hän sen jälleen alas. Mutta tuo hymyily viritti punastuksen\nRönnaugin poskille, sillä hän tunsi tuossa heidän yhdessä vietettyä\nnuoruuttaan verrattavan toisiinsa.\n\n\"Minä ymmärrän, mitä ajattelet\" -- hänen äänensä värisi -- \"enkä\nluullut sinua niin ilkeäksi, vaikka kyllä heti kohdatessamme huomasin\nerehtyneeni siinä että ikävöin sinua.\"\n\nMutta tämä oli kai hänen omastakin mielestään liian ankaraa, sillä\nhän pysähtyi. Eihän hänen aikeensa sitäpaitsi ollutkaan rikkoa\nvälejänsä Magnhildin kanssa, päinvastoin! -- Ja niinpä hän suuttui\nMagnhildille, joka oli saattanut hänet niin pahasti unohtamaan\nitsensä! Eikö tuo ollut alusta asti toiminut niin? Kuinka lämpimästi\nhän olikaan tullut, ja kuinka kylmästi häntä oli kohdeltu! Ja näitä\najatellessaan hän alkoi puhua ääneensä.\n\n\"En tiennyt mitään ihanampaa maan päällä kuin saada näyttää sinulle\nlastani! Eihän minulla ollut ketään toista, jolle sitä näyttäisin.\nMutta sinä et tahtonut edes nähdäkään sitä -- sillä et viitsinyt\nmuuttaa vaatteitasi niin vähäisen asian vuoksi.\" Hän oli alkanut\nlempeästi, mutta ennenkun pääsi loppuun, värisi ääni ja hän tyrskähti\nitkuun.\n\nYht'äkkiä Magnhild kavahti pystyyn ja ohjasi askeleensa -- ensin\nkeittiön ovelle, mutta siellähän juuri olikin Rönnaug, sitten\nsänkykamarin ovea kohti, mutta muisti ettei sinne auttaisi paeta,\nkääntyi siitä takaisin, kohtasi Rönnaugin, ei tiennyt minne mennä --\nja peräytyi entiseen asemaansa.\n\nMutta tätä ei Rönnaug itse asiassa nähnyt, sillä nyt hänen oma\nmielensä oli kiihkeästi kuohuksissa. \"Sinulla ei ole ollenkaan\nsydäntä, Magnhild; hirveää on että täytyy sanoa se! Niin kauan olet\nantautunut loassa laahattavaksi, kunnes olet menettänyt kaiken\ntunteesi, -- niin oletkin vain! Kun minä pakotin sinua katsomaan\nlastani, et viitsinyt edes suudella sitä! Et edes kyykistynyt sen\npuoleen, et sanonut ainoata sanaa, et sanaakaan, et nähnyt kuinka\nkaunis se oli!\" -- Puhe tukahtui jälleen itkuun. \"Mutta se on\nymmärrettävissä\", jatkoi hän, \"sillä eihän sinulla itsellä ole lasta\nollut. Sitä en tullut ajatelleeksi -- sillä muuten olisin palannut\n_heti_ paikalla! -- Kuinka _minä_ petyin -- no, siitä olenkin\nCharlesille kirjoittanut!\" -- Hän keskeytti itsensä puhuen uuteen,\npontevampaan äänisävyyn: \"Minä en tiedä, mitä sinä ajattelet. Tai on\nvarmaankin kaikki sinussa kuollut! Kun sinulla on vara valita ihan\nvapaasti -- ja silloin valitset Skarlien! Mennä kirjeellä Skarlieta\nnoutamaan!\" -- Astellen kiivaasti edes ja takaisin hän jatkoi: \"Ei,\nei! Tämä on kuitenkin sama Magnhild, joka oli niin hieno ja puhdas,\nettä pelasti minun!\" Hän seisahtui ja katsoi Magnhildiin. \"Mutta\nsitäpä en koskaan unohdakaan, _ja sinun on tultava minun kanssani,\nMagnhild_!\" -- -- Ja äkkiä heltyen: \"Eikö sinulla ole sanaakaan\nminulle? Etkö voi käsittää, että minä pidän sinusta? -- -- Etkö\nvähääkään välitä siitä, että olen tullut tänne sinua hakemaan aina\nAmerikasta?\"\n\nHän ei tarkannut, että tuli lausuneeksi koko asiansa, hän seisoi\nvain ja odotti saadakseen nähdä Magnhildin heräävän ja kääntyvän\nhäneen päin. Hän ei ollut kyllin likellä, nähdäkseen että kyyneliä\njo putoili ikkunalaudalle. Hän näki vain ettei Magnhild liikahtanut,\nei hievahtanut paikaltaan. Tästä hän sydäntyi, ja äkkinäisenä\npäätöksissään, kuten ainakin sydämen kuohuessa kyllyyttään, hän lähti\npois. Magnhild näki hänen itkien kiirehtivän katua ylös katsahtamatta\nsisään.\n\nEikä Rönnaug hillinnyt itkuansa, eipä silloinkaan kun hän kallistui\nlapsensa yli suudellakseen sydänkäpyään. Hän otti sen kerta kerralta\nsyliinsä, ikäänkuin oikein varmistuakseen elämänsä aarteesta.\n\nHän oli odottanut että Magnhild tulisi perästä. Kello tuli 8, ei\ntullut ketään Magnhildia; se tuli 9, ei vieläkään ketään; silloin\nhän heitti vaipan hartioilleen ja hiipi satulasepän talon ohitse.\nMies lienee jo aikaa tullut. Siellä oli aivan hiljaa eikä ketään\nikkunoissa. Rönnaug kääntyi takaisin kotia, ja riisuessaan maata\npannakseen hän harkitsi, mitä nyt oli tehtävä, pitäisikö hänen\ntodella lähteä paluumatkalle ilman Magnhildia, -- näin hän ajatteli\nvain silmänräpäyksen -- ei, hänen oli jäätävä ja anottava apua! Hänen\ntuli uskaltaa taisteluun, vaikkapa itse Skarlieta vastaan, apunansa\npastori ja Grong ja muuta kunniallista kansaa. Hän arvosteli asiaa\nkenties hieman amerikkalaiseen tapaan, mutta varma hän oli.\n\nHän nukkui ja näki unta, että hän ja mr. Skarlie tappelivat. Tuo oli\nsuurilla, karvaisilla käsillään tarttunut hänen päähänsä, käsiinsä,\nhartioihinsa, tuo inhottava naama hampaattomat ikenet irvillään,\ntirkisti hymysuin hänen silmiinsä. Hän ei voinut torjua ilkiötä\nluotaan... nyt se oli taas hänen päässään kiinni kynsillään... Siinä\nsamassa Magnhild huutaa huikahutti hänelle kerran, kohta toisenkin\nja hän heräsi. Magnhild seisoi hänen vuoteensa ääressä. \"Rönnaug!\"\n-- \"Niin, niin!\" -- \"Minä se olen -- Magnhild!\" -- Rönnaug kohousi\nistualleen sängyssään vielä unen horroksissa. -- \"Kyllä näen, --\nsinä -- se olet sinä -- Ei todellako? sinäkö se oletkin, Magnhild?\nTahdotko seurata mukanani?\" -- \"Tahdon!\" Ja Magnhild heittäysi hänen\nylitsensä ja hyrskähti itkuun -- millaiseen itkuun? Sellaiseen\nkuin lapsi, joka kauan oltuaan kauhuissaan löytää jälleen äitinsä\n-- \"Herra Jumala, mitä on tapahtunut?\" -- \"Minä en voi sitä sanoa!\"\nja taaskin tuo pitkä, sydämen syvyydestä tyrskivä itku, ja niin\nirtausi hän hiljaa ja meni ja asettausi erikseen. -- \"Mutta nyt sinä\nseuraat minua?\" \"Kyllä\", kuului hän kuiskaavan ja sitten taas itkua.\nJa Rönnaug ojensi käsivartensa, avasi sylinsä, mutta kun ei ketään\nsiihen tullut, huippasi hän itse sängystä, ja otti ilonsa käytännön\nkannalta pukeutumalla huimaa vauhtia. Siinä eli iloa, voitonriemua\nsielussa.\n\nIstuessaan siinä pukeutumispuuhissa sängyn laidalla tuli hän\ntarkemmin katselleeksi Magnhildia. Kesäyö oli valoisa, ja Magnhild\noli kierittänyt ylös ikkunaverhon, avannut ikkunan ja seisoi siinä.\nSaattoi olla noin kolmen aika. Magnhild seisoi alushameessa, kaapu\nyllänsä, tuolilla oli kääry, siinä ehkä hänen pukunsa. Mitähän\nolikaan tapahtunut? -- Rönnaug meni toiseen huoneeseen pukeutumaan\nvalmiiksi, ja kun Magnhild tuli perään, virui siellä levällään hänen\nuusi matkapukunsa, joka näin nyt näytettiin hänelle. Ei hän sanonut\nkiitosta, tuskin silmäilikään sitä, istui vain viereen ja itki\nuudelleen. Rönnaugin täytyi pukea hänet. Tätä tehdessään hän sipaisi:\n\"Yrittikö tuo väkivaltaa?\" -- \"Ei, sitä hän ei ole koskaan tehnyt\",\nsanoi Magnhild, \"ne ovat muita asioita\", ja itku valtasi taas hänet\nniin, että Rönnaug ei puhunut enempää vaan laittoi sekä hänet, että\nitsensä tuota pikaa valmiiksi. Hän riensi jälleen sisään herättämään\namerikkalaista ystävätärtään, siitä alas saamaan majatalon väen\nvalveille, hän tahtoi muka lähteä matkaan ennen tunnin kuluttua.\nHän tapasi Magnhildin samassa asennossa, johon oli hänet jättänyt.\n\"Ei, riipaise nyt itsesi ripeäksi! Ennen tunnin kuluttua on meidän\ntäältä lähdettävä:\" Magnhild jäi vieläkin istumaan, hän näytti\ntyhjentäneen kaikki voimansa siihen taisteluun ja päätökseen, johon\nhän vastikään oli päässyt. Rönnaug antoi hänen olla olojaan, olipa\nhänellä itselläänkin tarpeeksi tehtävää. Kaikki tavarat säälittiin\nkokoon ja lopuksi lapsi käärittiin matkavaippoihin sen heräämättä.\nTunnin kuluessa olivat he kaikki aivan oikein kaluineen kaikkineen\nsulloutuneet sijoilleen hänen komeihin matkavaunuihinsa. Kaikki\nnukkui heidän ympärillään. Matka kulki valoisana huomenhetkenä kirkon\nsivutse. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta itäinen taivas rusotti\ntunturien yläpuolelta, maisema lepäsi pimeiden varjojen peitossa,\ntunturien korkeimmat kupeet mitä syvimmän tummansinervän harsossa,\nvirta, saamatta valon viiruakaan valaisemaan taisteluansa, viilsi\nuraansa niinkuin jono hurjia, rajupäisiä vieraita, jotka tunturilta\ntullen juuri tällä heräämisen hetkellä, syöksyivät alas kiihkosta\nkiehuen, riemusta riehuen ja nauraa hohottivat hurjaa menoansa ja\nonnistunutta aiettansa.\n\nNe luonnonvaikutelmat ja tunteet, joita tämmöinen matka muuten\nolisi voinut tuottaa Magnhildille -- virkistysretkenä monivuotisten\nkärsimysten jälkeen tai ensi peninkulmana uudella elon taipaleella\nlapsuusystävänsä uhkeissa vaunuissa -- -- ne haipuivat tyhjiin\nväsähtyneen turtumuksen tilaan. Olihan koko hänen elämänsä tähän\npäivään asti ollut vain monivuotista lepoa tottumusten siteissä,\nniin että yhden illan mielenliikutus oli tyhjentänyt hänen voimansa.\nHän ei ikävöinyt mitään enemmin kuin sänkyä. Ja Rönnaug, joka mieli\nnähdä vastakohdan ihmeet kerrassaan toteutuneina, ei tahtonut\nainoastaan päästä omiin vaunuihinsa, kaksi hevosta edessä (nousujen\nalkaessa tahtoi hän neljä hevosta valjaihin), -- vaan hän tahtoi\nmyös nukkua jossakin sen majatalon vierasvuoteessa, jossa hän oli\npiikana palvellut. Ja niin he tekivätkin, ja kolmen tunnin unet\nsiellä nukuttiin. Talon emäntä tunsi Rönnaugin; mutta kun tämä ei\nmiellyttänyt Rönnaugia, ei heidän välillään syntynyt mitään juttelua.\n\nNukuttuaan he söivät ja maksoivat, ja sitten täytyi Rönnaugin\nomakätisesti kirjoittaa kyytikirjaan. Se oli kaikki julman hauskaa.\nHän luki siinä viimeiseksi kirjoitettuna: kaksi henkeä, 1 hevonen,\nseuraava kyytiasema -- ja reunaan lisättynä:\n\n    \"Meille linnut liversivät kvit-kvit!\n    _Meill'_ asua aiotte kai, kvit-kvit?\"\n    \"Emme aattele rahtuakaan, tra-raa,\n    Vaan lemmimme toisiamme, tra-raa!\"\n\n\"Mitä hassutusta tämä on?\" Molemmat muut lähenivät; Betsy Rolandille\nse käännettiin.\n\nNyt muistivat he kaikki, että juuri silloin kun he ajoivat majatalon\npihaan, he olivat nähneet herran ja rouvasihmisen ajavan vaunuissa\nsieltä ulos nopeasti heidän ohitsensa ylämaihin päin. Herra oli\nkääntynyt poispäin, ikäänkuin karttaakseen heidän katsettansa,\nnaisella oli ollut harso kasvojen edessä.\n\nHe puhelivat vielä tästä vaunuissa istuessaan ja eteenpäin ajaessaan,\nsillä välin kuin kaikki talon väki oli kokoontunut. Matkustajamme\nälysivät, että runosäkeet eivät voineet olla muiden kuin kahden\nvastanaineen onnellisen sepittämät, -- ja niiden ajatusyhtymäin\njohdosta, joille ei mitään voi, tuli Magnhild ajatelleeksi niitä\nkahta nuortamiestä sahvianisaappaissa ja naista, jonka tukka oli\nniin omituisesti nutturalle pantu, jotka heidän häämatkansa illalla\nkohtasivat heitä lähimmässä majatalossa. Tästä tuli hän muistaneeksi\nomia häitänsä, siitä ajatelleeksi mitä kaikkea hän oli kokenut\nkaikkina näinä vuosina, kuinka perus-ohjetta vailla hänen elämänsä\noli kulunut ja kului, katsoipa sitä taappäin tai eteenpäin.\n\nTästä oli kuitenkin valjennut ihmeellinen päivä, aurinko oli kohonnut\ntällä kohtaa niin korkeiden tunturien yläpuolelle. Laakso, vaikkakin\nahdas, oli siinä asemassa, että aurinko täytti sen paisteellaan\nalhaalta asti. Virta soukkeni täällä, samalla kuin sen juopa kävi\nkivisemmäksi; se juoksi valkoisena vaahdosta, missä aaltojen telme\nkiehui, riensi ruohon vihreänä, missä telme tyyntyi, sinisenä,\nmissä pengermän harju sitä varjosti, harmaana missä se savisesta\npohjasta nosti liejua pinnalle. Ruoho alempana pörrötti karheina\nkarvatyppäinä, ylempänä nostellen keskeltään suuria voikukkia,\nsuurimpia mitä he vielä olivat nähneet.\n\nTunturit ylinnä kimalsivat. Tumma hongisto nousi; niiden povelta\nja helmasta niin mehuisan rehevänä, että ken sitä oikein osasi\nkatsella, hän ehdottomasti virkistyi siitä. Täällä likinnä tietä\nkasvoi lehtimetsää, sillä hongisto: oli siitä hakattu pois, mutta\nmuuten se kyllä uutta alaa valloittaen tunkeusi jälleen esiin\nsankasta emämaastaan taempaa. Maantie oli pölytön. Metsän laidassa\nvälkkyi tunturikukkasia ja niissä viimeiset kastehelmet siltä\npäivältä. Matkailijat seisauttivat ja poimivat kukkia, istuivat\nsitten ja huvittelivat lasta kukilla, sitoivat seppeliä, joilla\nsitä koristivat. Vähän ylempänä, missä virta vaipui syvemmä heidän\nallensa, niin ettei sen pauhina painanut kaikkia muita ääniä\nkuulumattomiin, livertelivät lintuparvet riemuissaan. Rastaat joko\nyksitellen tai parvittain hyppivät keikkuen puusta puuhun, niiden\nvoimakas sävel virvotti mieltä; joku säikähtynyt metso pakeni väkevin\nsiivin siuvaisten pois oksien välitse. Hevosten jäljissä juokseva\nkoira säikähytti riekkoja lentoon; ne kirkuivat, lentää räpyttivät,\nlymysivät kanervikkoon, kirkuivat ja pelosta pyrähtivät uudelleen\nlentoon, mutta palasivat kiertäen kaartaen entisille asemilleen.\nNiillä oli varmaankin pesänsä täällä, missä koivuja kasvoi niin\ntaajassa pienen kanervalaikan ympärillä.\n\n\"Oi, kuinka olen halunnut tälle matkalle! Ja Charles, joka laski\nmun sille!\" -- Kyynelet kimalsivat Rönnaugin silmissä, mutta hän\nkeskeytti puheensa suudeltuaan lastaan: \"Ei mitään kyyneliä! Miksi?\"\n\nJa hän lauloi:\n\n    \"Shed no tear! Oh shed no tear!\n    The flower will bloom another year.\n    Weep no more! Weep no more!\n    Young buds sleep in the roots with core.\"\n\nSuomeksi:\n\n    Älä itke yhtään kyyneltä!\n    Ens' vuonna kukkii kasvi taas\n    Jo lakkaa kyynelöimästä!\n    Nuoret silmikot uinuu juurissa.\n\n\"Tämä on meidän kesämatkamme, Magnhild! The summer-travels in Norway!\nNyt eteenpäin!\"\n\nMutta Magnhild kallistui alas ja kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Kyllä olosi kääntyy hyväksi, Magnhild! Charles pitää siitä huolta,\nhän on niin kiltti!\"\n\nMutta juuri silloin hän kuuli Magnhildin nyyhkyttävän, ja niinpä hän\npidättyi.\n\nSe aurinkoinen päivä, jona he matkustivat, se raikas, tuoksuva\ntunturi-ilma, jota hengittivät, se riemastus joka kohtasi heitä\nmetsästä, tämän kaiken johdosta elpyneet lapsuuden muistot kävivät\nRönnaugille liian valtaviksi. Hän unohti Magnhildin ja lauloi\njälleen. Sitte otti hän luokseen lapsen ja jutteli lenteillä mielin\nsille ja miss Ro landille. Hän hämmästyi, kun Magnhild kysyi häneltä\n\"Rakastatko sinä miestäsi, Rönnaug?\" -- \"Josko häntä rakastan? No\n--! Kun mr. Charles Randon sanoi minulle 'Minä tahdon huolehtia\nTeidän kasvatustanne, Rönnaug, toivon, että tuotatte minulle iloa',\n-- no, niin tuotin hänelle iloa. Kun mr. Charles sanoi minulle:\n'Rakas Rönnaugini, olen melkomäärin Teitä vanhempi; jos kuitenkin\ntahtoisitte ruveta minun vaimokseni, niin olen varma siitä, että\ntulisin onnelliseksi'; -- no, hyvä -- hän tuli onnelliseksi. Ja\nkun mr. Charles sanoo: 'armas Rönnaug, katso, että vaalit pikku\nHarryä, niin että tapaan teidät kaikki Liverpoolissa syyskuussa ja\nnorjalaisen ystävättäresi myös mukana', -- niin tapaa hän meidät\nLiverpoolissa syyskuussa ja pikku Harryn terveenä -- ja norjalaisen\nystävättäreni myös!\" ja hän suuteli lasta ja sai sen nauramaan.\n\nHe vaihettivat hevosia majatalossa. Molemmat muut jäivät istumaan\nvaunuihin, mutta Rönnaug astui alas, osaksi nähdäkseen jälleen\nvanhoja tuttuja paikkoja, osaksi koska hän tahtoi itse kirjoittaa\npäiväkirjaan. \"Se kuului asiaan\", sanoi hän. Kohta perästä tuli hän\nhymysuin ulos päiväkirja kädessään. Saman osotteen alla, nimittäin:\n\"kaksi henkilöä ensi kyytiasemalle\" -- sattuvasti kuvaten näitä\n\"kahta henkilöä\" ja heidän suhdettansa todellisuuteen, etteivät\nedes olleet katsoneet ensi majatalon nimeä! -- oli kirjoitettuna\nseuraavasti:\n\n    \"Silmut, marjat, koko kukka,\n    koko kasvi lempeen yhtyy;\n    kourillaan kun talvi ryhtyy\n    oksiin -- kasvin perii hukka.\n    Lemp' ei tunne keskimaata --\n    Elää täytyy sen tai laata!\"\n\nRönnaug käänsi tämän englanniksi Betsy Rolandille, ja kaikki\nkolme koettivat, mikä norjan mikä englannin kielellä, selittää\narvoitusta omalla tavallaan. Siinä olivat kaikki yhtä mieltä, että\ntässä oli epäilemättä kaksi rakastavaa matkailemassa, jopa varsin\nomituisissa olosuhteissa -- mutta missä? Olivatko vastanaineita\nvai ainoastaan rakastavia, olivatko pakoretkellä, vai kujeilivatko\nvain muuten piloillaan onnella kestetyn taistelun jälkeen, vai -- --\nniin olihan siinä monta mahdollisuutta tarjona! Rönnaug tahtoi\njäljentää säkeet, ja Magnhild tarjosi hänelle sitä varten lehden\nmuistiinpanokirjastaan. Hänen ottaessaan tämän esiin, putosi siitä\nkirje, hän kummastui siitä itse. Vaan silloinpa hän muisti saaneensa\nsellaisen postissa noin tuntia sen jälkeen kuin hänen miehensä\neilen illalla oli tullut kotiin. Otellessaan tämän kanssa oli hän\ntoistaiseksi pistänyt kirjeen taskukirjaansa. Kun hän ei koskaan\nkirjeitä saanut, ei hän voinut ymmärtää keitä tämä saattoi olla. Nuo\nkaksi Amerikasta tullutta eivät havainneet ulkomaista postimerkkiä\nkirjeen kuoressa. Magnhild huomasi sen kohta. Hän avasi kuoren, siitä\ntuli esiin kirje hienosti kirjoitettu hienolle paperille, pitkä\nkirje. Siinä oli ylinnä München, ja alinna -- lukiko hän oikein?\n-- Hans Tande! Hän kääräisi kirjeen kokoon itsekään tietämättänsä\nsamalla kuin hehkuva puna peitti hänen kasvonsa ja kaulansa. Molemmat\nmuut eivät olleet mitään huomaavinaan, ja Rönnaug ryhtyi runosäkeitä\nkopioimaan.\n\nHe ajoivat reippaasti eteenpäin ja antoivat Magnhildin olla olojansa.\nMutta tämä joutui yhä enemmän hämilleen, niin että hänelle itselleen\nkävi tuskalliseksi istua vaunuissa muiden kanssa. Hän pyysi nöyrästi\nsaada astua maahan ja kävellä vähän matkaa. Rönnaug hymyili ja käski\najajan seisahduttaa -- tässä oli tasanko, jolla hevoset saattoivat\nlevähtää sen ajan. Matkailijain maahan astuttua, Rönnaug talutti\nMagnhildia muutaman askelta taempana olevan pienen metsikön luo ja\nsanoi: \"Kas niin, mene nyt tuonne ja lue kirjeesi!\"\n\nMagnhild päästyään metsään seisahtui. Hänen mielenliikutuksensa\npakotti häntä siihen. Hän tähysti ympärilleen, ikäänkuin peläten\ntäälläkin olevan ihmisiä läsnä. Aurinko välähti sieltä täältä\nkellastuneiden havuneulasten lomitse, luhistuneiden lahoin kantojen\nkylkiin, tummanvihreälle sammaleelle kivien päällä sekä niiden\nvälissä kasvavalle kanervalle. Täällä vallitsi täysi hiljaisuus,\nloitompaa auringon valaisemalta metsän ranteelta kuului vain\nyksinäisen linnun viserrystä, lapsen lallatusta ja Rönnaugin naurua.\nSe soi niin heleästi puiden välistä.\n\nMagnhild uskalsi jälleen vetää kirjeen esiin, hän kääri sen auki. Sen\ntaitteet olivat menneet sekaisin. Hän levitti sen sileäksi eteensä,\nniinkuin vanhanpuolinen vaimo katselee arkussa kauan talletettua\nmorsiuspukuansa. Yksinäinen säde osui siihen oksain lomitse ja\nvilhui siinä levotonna, milloin pyöreänä, milloin pitkulaisena.\nSäteen valokehässä näki hän sanan tai kaksi muita selvemmin: \"Suuria\ntoiveita -- ja petin\" oli siinä -- suuria toiveita -- ja petin,\nhän luki sen ja vapisi. Ah, ah, ah! Uudestaan ja yhä uudestaan hän\nluki tuon ja korjasi niin rikkaan sadon odotusta, pelkoa, muistoja\n-- onnellisuuden ja taistelon muistoja -- -- hän ei malttanut\nistua, hän nousi seisaalle, mutta ainoastaan istuakseen jälleen ja\nkoettaakseen. Pitkä, helakka naurahdus Rönnaugilta pujahti puitten\nvälistä ikäänkuin sauva, johon Magnhild turvikseen tarttui. Hän sai\nrohkeutta hänen rohkeudestaan ja silmäili sinne tänne kirjeeseen,\nei lukeakseen sitä, vaan nähdäkseen uskaltaisiko hän lukea. Mutta\nhän oli liian kiihtynyt voidakseen sovitella yhteen hajanaisia\nlauseen sirpaleita ajatelmiksi ja johtui itse tietämättänsä\nlukemaan kirjeen yhteen jaksoon. Hän ei tajunnut kaikkea mitä luki,\nmutta hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin yhdessä oltaisi, kättä\npuserreltaisi, kosketeltaisi. Hänen ympärillään humisi ja suhisi\nikäänkuin soittoa, Tanden soittoa, hän oli jälleen lähellä tätä,\nsen tuoksun, sen silmäyksen, sen kainon vaiteliaisuuden piirissä,\njossa hän Tanden luona oli maistanut maisen elämän ylhäisintä onnea.\nTimantti viilteli valorenkaita pianolle, soittelijan hieno käsi\nloihti leikiten \"kukkasia nurmelle.\" Ollen kokonaan Tanden luona\nalkoi Magnhild hurmaantuneena lukea kirjettä uudestaan, käsitti\nenemmin, seisahtui, riemastui sanatonna, luki kyynelten valuessa.\nHän pysähtyi tietämättänsä, ainoastaan koska hän ei nähnyt, alkoi\nuudestaan huomaamattansa, keskeytti, hyrskähti itkuun, luki, lopetti\nalottaakseen jälleen taas. Kolme, neljä, viisi kertaa toistamiseen.\nHän ei voinut enempää! --\n\nMitä ajatuksia ja tunteita, joita hänessä ennen oli tuhannesti\nliikkunut, hän nyt ajatteli ja tunsikaan uudelleen, ja mitä ajatuksia\nja tunteita, joita hän ei milloinkaan ollut aavistanut!\n\nEnsimmäinen eheä vaikutus, minkä hän sai kootuksi puolikosteassa\nmetsän katveessa, jossa hän istui piillen, oli ikäänkuin kimppu\nväräjäviä säteitä. Se oli se aavistus jonka hän sai -- se ei ollut\nlausuttuna, ja kuitenkin se hengitti joka riviltä (tuhat kertaa\nsuloisempana näin!), se aavistus, niin se varmuus, että hän, juuri\n_hän_ oli rakastanut häntä! ja tätä lähinnä se täysi tieto, mikä\nTandella samaan aikaan oli ollut hänen, Magnhildin rakkaudesta --\nkauan, kauan, ennenkuin hän itse oli sen tajunnut! -- ja johon hän,\nTande, ei sentään ollut kajonnut, eipä silmäykselläkään. -- Kuinka\nhienotunteinen, kuinka moitteelta säästävä hän oli ollutkaan! Ja mitä\nkaikkea hän sentään olikaan nähnyt hänessä, Magnhildissa! Oliko se\ntotta, saattoiko se olla totta?\n\nOi, vähät siitä! Mutta saada tuntea pohjimmiten kaikkea, mitä\nTande oli tuntenut, se oli Magnhildin surussa ikäänkuin aurinko,\njoka kostean ilman takaa vähitellen soluu utukerroksiin, luoden\ntuhansia, ennen aavistamattomia valovaikutelmia ylös ja alaspäin.\nMikä virkoamisen tunne vuosikausien tyhjyyden, kaipuun, sureksinnan\nperästä!\n\nVasta myöhemmin pyrkivät ajatukset esiin yksitellen, eikä oikeastaan\nennenkuin Rönnaug saapui. Se olikin niin vaikea lukea, tämä kirje,\nse tuntui paikotellen ikäänkuin käännökseltä vieraasta kielestä. --\nMutta nyt kirjeeseen! -- --\n\n    'Minä palajan etelästä. Luulin olevani kyllin voimakas. Ah! --\n    Sanomalehdet ovat kai kertoneet Teille, että olen sairas. Mutta\n    ne eivät tiedä, mitä minä nyt tiedän.\n\n    Ensimmäinen, minkä teen tässä uudessa tietävyydessäni, on että\n    kirjoitan Teille, rakas Magnhild.\n\n    Te kummastutte tietenkin tuskallisesti nähdessänne minun\n    allekirjoitukseni. Minä herätin suuria toiveita -- ja petin,\n    silloin kun ne piti täytettämän.\n\n    Tuhannesti olen sitten ajatellut, kuinka vastahakoiselta Teistä\n    on täytynyt tuntua mennä pianon luo ja koetella laulua, jota me\n    kolmisin olimme yhdessä opiskelleet, tai harjoitelmaa, jota me\n    kahden olimme suoritelleet. Olisi tosiaankin ihme, jos voisitte\n    siinä edistyä.\n\n    Tuhannesti olen myös itsekseni miettinyt, kirjoittaisinko Teille\n    ja sanoisinko, mitä nyt viimeinkin sanon Teille että tämä on\n    ollut elämäni syvin murhe.\n\n    Te vapautitte minut eräästä kerran rikkaasta, mutta sitten\n    ala-arvoisesta suhteesta, ja tämä kaikki koitui minulle\n    nousuksi. Viattomuuden itu sielussani oli jälleen saanut ilmaa.\n    Tämän vapautuksen koko laajuutta en oivaltanut, niin kauan\n    kuin olimme yhdessä. Ja kiitokseksi siitä mitä teitte minulle,\n    olen hävittänyt Teidän elämäänne minkä vain olen voinut. Mutta\n    olen myöskin ikävöinnyt saadakseni sanoa Teille mitä nyt\n    uskon, nimittäin: meidän tarkoituksemme täällä maan päällä\n    ei ole ainoastaan se, minkä itse tunnemme, ei ainoastaan se\n    minkä uskomme olevan elämämme päätehtävän. Kun Te, itse siitä\n    tietämättänne annoitte minulle puhtaamman, korkeamman suunnan,\n    täytitte Tekin tarkoitusperän, rakas Magnhild. Se oli ehkä\n    vähäinen, mutta olikin ehkä vain sadannes jostakin suuremmasta\n    elintehtävästä, jota olette suorittanut paljon useampia kohtaan\n    itse aavistamattanne sitä.\n\n    Magnhild, nyt voin minä sanoa sen joutumatta väärinkäsitetyksi\n    ja samalla myös vahingoittamatta, sillä Te olette tullut\n    puoliviidettä vuotta vanhemmaksi, ja minä lähden pois -- niin,\n    nyt minä uskon Teille tulevan siitä apua, että saatte kuulla\n    sen. Siis: sielunne viattomuus oli ihmeellisen kohtalonne\n    kautta kasvanut siveellisyydeksi, joka Teissä ilmeni voimana,\n    suurempana kuin kenessäkään muussa, jota olen tuntenut. Se\n    oli sitä ihanampi, kun se ei itse tietänyt ilmauksistaan. Se\n    hengähti kaiken, ujostelevan tottumattomuutenne jok'ainoasta\n    liikkeestä. Se tuli minun huomattaviini ei ainoastaan\n    Teidän punastuksessanne, Magnhild, ei, vaan myöskin äänenne\n    soinnussa, sekä siinä välittömässä suhteessa, johon asetuitte\n    jokaista kohtaan, jolle puhuitte, tai jota vain silmäsitte tai\n    tervehditte. Se ihminen Teidän lähellänne, joka ei ollut puhdas,\n    esiintyi inhottavana. Te opetitte langenneellekin, mikä kauneus\n    siveellisyydellä on.\n\n    Teillä on täysi oikeus iloita siitä, mitä tässä sanon Teille.\n    Niin soisinpa, että se vielä enemmän kuin ainoastaan ilahuttaisi\n    Teitä. Ei ole hyvä murehtia hukkaan mennyttä elämäntarkoitusta,\n    Magnhild, ja Grongilta saamistani kirjeistä saatan ymmärtää, että\n    Te nyt teette niin. Ken ei saavuta ensimmäistä tai suurinta,\n    mitä mielisi saavuttaa, ei silti saa heti vaipua alakuloiseen\n    toimettomuuteen, sillä täten hän ehkäisee sen tuhatlehtisen\n    päämäärän, mikä elämänpuulla on. -- Ehkä itse pettymyksenkin\n    täytyi olla siinä mukana?'\n\n        *       *       *       *       *\n\n    (Viisi päivää myöhemmin.)\n\n    'Magnhild, minä en puhu näin puolustellakseni itseäni. Joka\n    kerta kuin aattelen Teidän lauluanne, tiedän mitä olen\n    ehkäissyt edistymästä. Siinä oli puhtaus jota ei intohimo\n    ollut koskettanut, sentähden se puhdistavasti värähti läpi\n    sieluni. Siitä tuoksui hyviä muistoja, jotka palauttivat\n    mieleeni lapsuuden ajat, äitini, hyvät opettajani, ensimmäiset\n    käsitykseni soittotaiteesta, ensimmäisen haluni saada tyydykettä\n    rakkaudelleni tai kauneuden kaipuulleni. Myöskin elämän\n    ensimmäiset heleät värit soluivat jälleen esiin, ne jotka tosin\n    eivät vielä olleet räikeitä, mutta eivät myöskään lian tahrimia.\n\n    Ajattelen tätä laulua taiteellisesti kehitettynä, kauttaaltaan\n    sielullista elämää säteilevänä -- mikä ilmestys! Ja tämän minä\n    olen ehkäissyt.\n\n    Ostin yhdessä ollessamme muutamia isänne tekemiä solkia. En\n    näyttänyt niitä kellekään. Silloisessa ympäristössäni ne olisivat\n    herättäneet epäluuloja ja siten rauhattomuutta. Mutta näissä\n    soljissa tajusin perinnäisiä taipumuksia, Magnhild -- suvun\n    tehtäviä, joita Teidän luontaislahjanne jatkaisivat. Teidän\n    isänne töissä ilmenee viaton mielikuvitus, kärsivällisyys,\n    epätäydellisessä ikäänkuin huokaus vielä arvokkaampien,\n    valloilleen vielä päästämättömäin voimien povesta.\n\n    Onko kaikki tämä nyt seisahtunut, sentähden että _Te_ olette\n    seisahtunut, joka olette suvun viimeinen ja lapseton? Ei, en minä\n    itseäni puolustele.'\n\n       *       *       *       *       *\n\n    (Minun on taas täytynyt jättää kirjeeni kesken useaksi päiväksi.\n    Nyt täytyy yrittää jatkaa loppuun.)\n\n    'Älkää antako sen, minkä minä olen rikkonut Teitä ja siten\n    valitettavasti myös useita muita vastaan sekä nykyaikana että\n    tulevaisuudessa, kelvata Teille puolusteeksi olemaan sen takia\n    tästä lähin enää mitään tekemättä! Voittehan, jos tahdotte,\n    laskea valloilleen sen mitä Teissä piilee kykyjä, tavalla tai\n    toisella. Ja tehkää nyt niin senkintähden että minä rukoilen sitä\n    Teiltä! Te voitte keventää rikokseni taakan ajatukselleni nyt\n    elämäni viimeisinä hetkinä.\n\n    Niin oloani helpottaakin tätä kirjottaessani. Se lempeys, jolla\n    Te vielä kaikesta huolimatta ajattelette minua (minä tunnen sen!)\n    lähettää minulle sanoman.\n\n    Teidän tulee, minkä suinkin voitte, pelastaa elämäni työ, myöskin\n    siinä missä se jäi keskeneräiseksi, kuten se on aljettu. Teidän\n    tulee se rakentaa ja parantaa päiseksi, Magnhild!\n\n    Tunnette kai kuitenkin tämän rukouksen samalla lohdutukseksi?'\n\n       *       *       *       *       *\n\n(En päässyt pitemmälle, mutta tänään voin paremmin.) 'Jos tämä\nauttaa avaamaan Teille jälleen mailman, niin että astutte sisään ja\nkäytte käsiksi siihen -- niin, jos kaikki se, minkä joko tykkänään\nlaiminlöitte tai jätitte puolitiehen, voipi saada arvon olla renkaana\ntehtävässä ja täten tulla rakkaaksi -- silloin teette hyvää minulle,\nmuistakaa se! Jääkää hyvästi!\n\nAh niin, jää _hyvästi!_ Minun on muita kirjeitä kyhättävä enkä jaksa\npaljon. _Jääkää hyvästi!_\n\n                                               _Hans Tande_.'\n\n       *       *       *       *       *\n\n(Kahdeksan päivää myöhemmin.)\n\n'Siirrän kirjeeseeni Teille seuraavan kohdan toisesta kirjeestä\ntoiselle henkilölle:\n\nEi ole totta, että rakkaus on _kaikille_ kulkutienä elämään. Ehk'ei\nse ole sitä edes puolillekaan niistä, jotka saapuvat perille _tosi\nelämään_.\n\nNiitä on monta, jotka pilaavat olemassa-olonsa kaipaamalla rakkautta\ntai tavoittelemalla rakkauttaan. Muutamat heistä eivät ehkä\nvoisikaan muuta (ihmiset ovat niin erilaiset, olosuhteet usein heitä\npuolustamassa), mutta ne, joiden olen nähnyt niin tekevän, olisivat\nehdottomasti voineet hillitä itseään ja siitä saaneet omakseen uuden\nvoiman. He jättivät kuitenkin kaikki yritykset sikseen, saatuaan\ntähän yllykettä kirjallisuudesta ja taiteesta, jonka lyhytnäköisyys\njohtui siitä että se oli tahdoltaan tahrattu.'\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMagnhild ja Rönnaug tulivat käsi-kädessä ulos metsästä, josta\nRönnaugin lopuksi oli täytynyt noutaa hänet ja jossa niin paljon\noli asioitu, tutkittu, harkittu. He astuivat aina tasangolle asti.\nMissä sini-utu-puvussa nousivatkaan tunturit korkeuteen -- ja tämän\nkehyksen sisällä hongisto tuonnempana, kanervikko tännempänä, ja\nsitten tasanko, jolla miss Roland ja lapsi istuivat sinisillä ja\npunaisilla huopapeitoilla vaunun vieressä. Tältä etu-alalta äidin\nkatse lähti mielikuvitukseltaan vilkkaampana vaeltamaan kooten vielä\nvahvemmalti vaikutteita luonnon kuvataulun viivoista, valaisusta,\nväreistä.\n\n\"The summer-travels in Norway, the summer-travels in Norway!\"\n[Kesäretket Norjassa] hoki hän itsekseen.\n\nJokaisesta sanasta saattoi aavistaa, että näihin englantilaisen\nsanavarastonsa sanoihin hän pani enimmin mielikuvitusta.\n\nHe kulkivat hitaasti edelleen ympäristössä. Rönnaugille oli Magnhild\nmuuttunut uudeksi, tämän sielunelämä oli avartunut, sen kasvot\nsäteilivät läpitysten, eivätkä enää olleet nuo entiset. Olihan\nMagnhild jo kohta viisi vuotta salassa surrut hukkaan mennyttä\nelämäntehtäväänsä ja hukkaan mennyttä rakkauttaan, noita kahta\nsisarusta, jotka elivät ja kuolivat yhdessä. Hän oli nyt avannut\nsielunsa toiselle -- siinä oli jotakin tapahtunut!\n\nHe valjastuttivat hevoset ja ajoivat edelleen. Mutta luonnon\npäivällislepoa eivät he häirinneet, tuskinpa vaunujenkaan ratinalla,\nsillä he ajoivat hiljaa rinteitä ylös.\n\nSeuraavassa majatalossa he lukivat päiväkirjasta nämä sanat:\n\n    Meit' tervehti kaarneet tiellämme.\n    Se huono on enne; vaan jumalille\n    emme uhranneet ole vihaisille,\n    eikä leppeetkään meitä suosine.\n    Mitäs siitä? Me uskomme taivaan Luojaa,\n    joka voimamme on ja meitä suojaa.\n    Siis pelko pois! Me nauramme enteille,\n\nNäistä pikku-säkeistä syntyi itsestään linnunlaulukuoro\nmatkailijoille. Mutta sopusoinnuton ilo saa mielen alakuloiseksi ja\ntässä sitäpaitsi runo juuri sisälsi pahan enteen, sillä olivathan\nvasta ehtineet vähän matkaa majatalosta, kun heidän katseitaan\nkohtasi kirkontorninhuipuke siltä kummulta, jonka mullassa Magnhildin\nvanhemmat ja sisarukset lepäsivät, ja vasemmalta maantie; tunturin\nrinteellä siellä missä hänen lapsuutensa koti oli ollut.\n\nTuo karu maantie muistui aina Magnhildin mieleen, milloin hän\najatteli omaa, hukkaan elettyä pitkää elämän-uraansa. Nyt sen näkö\ntaaskin herätti hänessä samanlaisen tunteen. Se lohdutus, minkä hän\näsken oli saanut, ei kyennyt pitemmältä puhumaan hänelle. Sillä\nseurasihan sen mukana niin paljon selviämätöntä ja epätietoista. Hän\nläheni nyt sitä kohtaa, mistä kaikkityynni oli lähtöisin: kukkulalta\nsaattoi nähdä pappilan.\n\nOli sovittu, että he poikkeisivat sinne. Vaunut vierivät\nkoivukujannetta alas sievälle pihamaalle. Rönnaug jutteli neiti\nRolandille papinperheestä, vieläpä hauskasti. Samassa he kaikki\npelästyivät, kun vaunut olivat kellahtaa kumoon. Ihan kääntäessään\nporraspään puoleen ajaja oli suistanut syrjään isolle paadelle,\njonka matalin laita oli juuri sillä kohtaa. Rönnaug ja miss Roland\nkirkaisivat hiukan molemmat -- ja kun pahasta oli päästy niin\nvähällä, naurahtivat he. Heidän mielihyväkseen nauroi Magnhildkin\nmukaan. Niin vähäpätöinen kuin tapaus olikin, auttoi se häntä\nsiirtymään haaveista todellisuuteen. Nyt hän siis oli kuin olikin\npappilassa! Tuo sama kivi -- kuinka monet sadat rattaat olivatkaan\najaneet sen päälle, mutta oliko se silti koskaan toimitettu pois?\nSiinä seisoi vanha Antti, vanha Söyrinki, vanha Nuutti! Tuolla se\nAune eukkokin kurkisti pihalle! Koira haukkui pirtistä. Magnhild\nkysäisi: \"Ovatko ne saaneet koiran?\" Rönnaug vastasi: \"Lyönpä vetoa,\nettä se on tullut itsestään!\"\n\nVanha Aune otti huostaansa tavarat, Rönnaug lapsen, heidät osotettiin\nkaikki eteisestä perhesaliin; mutta siellä ei ollut ketään paitsi\nkoira, suuri, pörröinen otus, joka ensimmäisen ystävällisen sanan\nkuultuaan leppyi lempeäksi ja mennä tallusti nuuskien ja häntä\nlierussa toisen luota toisen luo, siitä jälleen pesän juureen,\njohon laskihe loikumaan lihavana, hyvin ruokittuna. Ritkahteli ja\nrytkähteli ylhäällä -- kirkkoherra se siellä nousi sohvasta. Tämä\njoustinten soitto oli Magnhildille ennestään hyvin tuttua. Tunsi sen\nkoirakin, sillä se nousi ja tahtoi ulos isäntänsä seuraan. Mutta\ntämä, jonka astunta kuului huoahtavista puuportaista, ei mennytkään\nulos, vaan tuli sisään, niin että koira vain tervehti häntä,\nlierutti häntäänsä ja meni takaisin pesän luo, jossa se niin pitkän\nliikkeillä-olon perästä öhkyen kääntyi kellelleen.\n\nKirkkoherra oli mikäli mahdollista kaikin puolin entisellään. Hän oli\nkuullut Rönnaugista ja iloitsi saamastaan nähdä hänet; hänen lihavat\nkätensä pitelivät niin ystävällisesti ja kauan Rönnaugin, ja vielä\nkauemmin Magnhildin käsiä. Hän tervehti Miss Rolandia, ja lapsi häntä\nhuvitti, kun taas lapsen ilona olivat kaikki uudet esineet huoneessa,\netenkin koira.\n\nSytytettyään piippunsa ja saatuaan muut sekä itsensä sijoitetuiksi\nkoruompeluin kirjatuille sohville ja istuimille, täytyi hänen ensi.\nasiakseen kertoa (sillä se oli täsmälleen kuukausi takaperin hyvin\nja onnellisesti aikaansaatu), että \"pikkutyttöjen\" tulevaisuus\noli turvattu. He olivat näet kumpikin saaneet elinkorkonsa, ja\nne oli todella erittäin edullisilla ehdoilla saatu. Jumala oli\nkäsittämättömässä armossaan ollut niin hyvä heille. -- Enemmän\nhuolissaan olivat he olleet \"neidin\" puolesta (näin nimitettiin\nentistä opettajatarta). Olivathan he aikoneet tehdä jotain hänenkin\nhyväkseen, vaikka siitä tuskin olisi riittävää apua ollut, sillä\nsiihen eivät heidän varansa riittäneet, eikä hän itse olisi voinut\nmitään lisää ansaita, sillä hän oli käynyt niin kankeaksi. Mutta\nJumala oli tutkimattomassa armossaan muistanut häntäkin. \"Neiti\"\nei enää tarvinnut mitään elinkorkoa. Hän oli ollut tervehtimässä\nmuutamaa sukulaistaan monen peninkulman takana täältä, siellä\noli Jumala kutsunut hänet luokseen; hän ei ollut kestänyt matkan\nrasitusta. Kuolonsanoma oli tullut heille pari päivää sitten, ja\npappi oli kovin epätietoinen, voisiko hän matkustaa hautajaisiin;\ntämä riippui eräästä morsiusparista, josko sen sopisi lykätä\nvihkiäisensä muutamaksi päivää eteenpäin. \"Niin monivaiheista,\nMagnhild rakas, on tämä elämä. Toinen lähtee hautaan, toinen\nvihkituoliin. Ah juu! -- Mutta sinullahan onkin vasta kaunis puku,\nlapseni! Skarlie on totisesti hyvä mies sinulle. Muuta ei sovi sanoa!\"\n\nVihdoin tuli rouva molempine tyttärineen. Hieman märät hiukset,\npuhtaat hiansuut, vasta silotetut hameet osottivat, että he olivat\nasuaan siistinneet vierasten tulon takia. He eivät puhuneet mitään,\npuheesta kirkkoherra piti huolen, he vain niiasivat kätellessään,\nottivat käsille koruompeluksensa ja istuivat ompeluin-kirjatulle\nlavitsalleen. Toinen tyttäristä nousi kuitenkin pian ja kuiskasi\njotakin äidilleen; siitä suunnasta, jonne ensin hänen, sitten äidin\nsilmä kääntyi, saattoi päättää, että kysymys koski riisuttaisiko\nharsopeite peilin, taulujen ja parin kipsikuvan päältä. Koska tyttö\ntaas istuutui, oli arvatenkin päätetty ettei sitä riisuttaisi.\n\"Ja neiti kun on kuollut?\" sanoi Magnhild. Kaikki kolme laskivat\nyht'aikaa koruompeluksensa alas ja nostivat vähän päätänsä. \"Hän\nkuoli halvaukseen\", sanoi rouva. Näin istuivat he vähän aikaa, sitten\njatkoivat koruompeluansa.\n\nKirkkoherra nousi laskemaan koiraa ulos. Se meni hirveän häpeissään,\njosta taas kirkkoherra sitä kiitteli. Sitten seurasi sen useita\nmuitakin hyveitä, jutun hiljakseen jatkuessa. Koira oli tullut heille\nkolme vuotta sitte, Herra yksin tiesi mistä, mutta hän yksin tiesi\nmyöskin miksi, sillä jo ensimäisenä kesänä oli se pelastanut Neidin\nhengen, kun Olli Björgans'in vimmattu härkä oli karannut häntä\nvastaan hänen tavallisella kävelymatkallaan kirkolle.\n\nKolmas suuri tapaus: vanha Antti oli iskenyt jalkaansa, tuli sitten\nvuorostaan yhtä vitkalleen kerrottuna. Kirkkoherra kertoi juuri mitä\nvanha Antti sanoi, kun kirkkoherra oli kantanut hänet vuoteelle.\nSilloin kertomus katkesi siitä, että ovea ulkoapäin nöyrästi\nkaapittiin; se oli tietysti koira. Paksu pappi nousi heti laskemaan\nsitä sisälle, puhui sille ystävällisesti ja varottavasti, joka\notettiin vastaan liehittelevällä ujoudella.\n\nKoira vilkaisi ympärilleen. Ja kun rouvan silmä selvästi lempeimmin\nkatseli häntä, meni se kohta tämän luo ja nuoleksi kättä, jonka hän\ntarjosi.\n\nSamassa nousi Magnhild, meni suoraa päätä rouvan luo ja silitti hänen\nhiuksiaan; hän tunsi että kaikki katsoivat häneen, mutta varsinkin\nrouva hämillään ja ihmeissään -- ja Magnhild ei osannut pitemmälti\nselittää, miksi hän näin oli tehnyt, vaan riensi sentakia ulos. Hänen\njälkeensä vallitsi huoneessa hiljaisuus.\n\nMitä tuo oli? mitä oli tapahtunut? Oli tapahtunut se, että Magnhild\naamupäivällä oli saanut tuon kirjeen, jonka tunnemme, ja sen jälkeen\nkatseli hän pappilan elämää aivan toisilla silmin.\n\nIkävyys haihtui, hän havaitsi tämän takana sydämellisyyden ja\nviattomuuden, jonka hän aina oli jättänyt huomaamatta, ja hän alkoi\naavistaa jotakin.\n\nKirkkoherran kertomuksissa ensimmäisestä viimeiseen asti ei sanaakaan\nmuistuttamassa, että hän tai joku hänen omistaan olisi tehnyt mitään\nhyvää. Sitä täytyi kunkin itse keksiä. Mutta sen oli koira tehnyt,\nennenkun Magnhild sitä teki.\n\nSe kiitti: oliko hän koskaan kiittänyt? Ja tämä asianlaita koski\nniin vuolteen voimalla häneen, että se ajoi hänet pakostakin\ntekoon sellaiseen. Kun hän par'aikaa oli täyttämässä aiettaan,\nhuomasi hän kaikkien kummastuksesta, kuinka tottumattomat he olivat\nkiitollisuuteen tai kiitollisuuden osotuksiin hänen puoleltaan, ja\ntämä se säikähdytti häntä niin, että hän poistui.\n\nHän asteli tietä kirkolle päin, kenties siksi että se äsken oli ollut\npuheena. Itse oli hän kokonaan uuteen katsantotapaansa kiintynyt.\nHän oli tähän silmänräpäykseen asti tarkoin tähynnyt kaikkia heidän\nnaurettavia puoliansa, se oli totta. Ne olivat häntä harmittaneet,\nnaurattaneet tai tympäisseet. Mutta hän ei ollut ennen kuin vasta\nnyt huomannut, että mitä äsken hänessä kiiteltiin, sen hän oli\nsaanut tässä kodissa, se oli täällä suojelevana levittäynyt hänen\nsielunsa yli, niinkuin koruompelut heidän huonekalujensa päälle.\nJos Skarlie oli osannut hyväkseen käyttää kaikkia kodin heikkoja\npuolia viekoitellakseen häntä, oli hän tässä kodissa myös saanut sen\nvoiman, jolla hän tähän päivään asti oli kyennyt pitämään puoliaan\nviekoittelijaa vastaan.\n\nJos hän oli elänyt täällä mitään tarkoitusperää vailla, niin siihen\nei ollut syynä yksin talon hiljainen totunnaiselämä, vaan myös ja\netupäässä hän itse, joka jo täällä oli sulkeutunut unelmiinsa.\nTarvittiin koko se suvaitsevaisuus, joka oli tälle kodille ominainen,\njotta häntä sittekin siedettiin siinä määrin, kuin he olivat\nsietäneet, jopa hellittiin. Jostakin toisesta kodista hänet olisi\najettu maantielle -- rasittavana, epäkauniina, kiittämättömänä, kuten\nhän oli ollut.\n\nNiin, kiittämätönnä! Ketä oli hän koskaan kiittänyt? Kyllä erästä,\njoka oli tehnyt hänelle enimmin pahaa, -- mutta myös enimmin hyvää,\nsillä tätä miestä hän rakasti. Sitä ei sopinut ottaa lukuun.\n\nMutta ketä muuten? Ei ketään täällä. Ei Skarlieta, vaikka tämä olikin\nalati ollut hänelle kiltti monessa kohdin, hänkin. Ei rouva Bangia,\nja kuinka kiltti tämä olikaan ollut! Ei Rönnaugia, ei edes Rönnaugia!\n\nHän säikähti. Puhuihan hän nyt ensikerran eläessään oikein itsensä\nkanssa, eikä hän sentään melkein koskaan ollut muuta tehnytkään.\n\nNyt hän oivalsi, vaikka tuo ajatus jo kerran ennen, silloin tosin\nvain sivumennen oli häntä säikähyttänyt, -- nyt vasta hän käsitti,\nmiltä oli täytynyt tuntua Rönnaugista ensin monta vuotta ikävöidä\nMagnhildin luo kertomaan tälle ihmeellisestä elämän muutoksestaan,\nnäyttämään hänelle lastansa, vapauttamaan häntä ja tehdä hänet\nonnellisemmaksi -- ja sitten tavata semmoinen, joka ei viitsi edes\nseurata hänen mukaansa hotelliin, sata askelta sieltä -- sentähden\nettei ollut viitsinyt pukea ylleen.\n\nHän istui jälleen kukkulalle vanhempainsa raunistuneen kodin ääreen\nja peitti häveten kasvonsa.\n\nNiiden ajatusten seurasta, jotka täällä syntyivät, hän ei eronnut\nennenkuin iltapuoleen, väsyneenä sielultaan ja ruumiiltaan.\n\nMyöhän ehtoolla sanoessaan hyvää yötä Rönnaugille, kietoi hän\nkäsivartensa tämän vyötäisille ja kallisti päänsä häntä vasten. Mutta\nhän ei löytänyt mitään sanoja, sillä niitä ei ilmaannu ensi kerralla.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nRönnaug näki seuraavana aamuna unta laulusta, hän kuuli sitä vielä\nherätessään, ja vähän jälkeenpäin hän selveni sen verran, että kysyi\nitseltään, Magnhildkohan se todella siellä lauloi! Tämän ajatuksen\npiristämänä hän vallan valveillaan jätti vuoteensa.\n\nTuskin saatuaan aamupuvun yllensä, hän avasi ikkunan. Arkisalista,\ns.o. talon alikerroksen toisesta päästä soi laulua heikon\npianonsoiton myötä. Laulu oli puhdasta, korkeaa, se oli ihan varmaan\nMagnhildin.\n\nRönnaug kiirehti suoriutuakseen valmiiksi ja tullakseen alas.\nUllakolta otti hän kenkänsä, vetääkseen ne jalkaansa vasta ulkona,\nkun näet pelkäsi herättää miss Rolandia ja lasta. Siellä tuli joku\nportaissa; hän laski pikaa kengät alas ja asettausi eteen, sillä pää,\njoka pisti ylös, oli Grongin. Tuoko täällä?\n\nMies tervehti naista katsahtaen häneen tiukan terävästi ja meni\nmitään sanomatta viereiseen suojaan.\n\nRönnaug istui kuunnellen laulua pukeutuessaan valmiiksi. Se solui\nniin tasaisesti ja tyynesti. Siitä soi kyllä iloakin, mutta\nhillittyä, sitä saattoi sanoa kuulakan heleäksi.\n\nRönnaug pysyi hiljaa, kunnes Magnhild lopetti, ja viipyi vielä\nhiukan. Sitten meni hän alas. Ovi oli raollaan, sentähden oli hän\nkuullut niin selvästi. Magnhild oli kääntynyt pianotuolin mukana ja\nistui puhellen molemmille pikkuystävilleen lapsuusvuosiltaan, he\nistuivat hänen kummallakin puolellaan. Heille hän näytti laulaneen.\n\nHe nousivat kaikki seisomaan, kun Rönnaug astui sisään. Magnhild\npyysi hänen katsoa kelloa. Tosiaankin se oli vasta kymmenen! Magnhild\noli jo ollut kauan jalkeilla. -- Ja laulanut?\n\nTytöt lähtivät tuomaan kahvia, munia y.m. ruokasaliin. Heti\nhuomattuaan olevansa Rönnaugin kanssa kahden riensi Magnhild tältä\nkysymään, tiesikö hän, että Grong oli täällä. Rönnaug kertoi\nvast'ikään kohdanneensa hänet. \"Niin\", kuiskasi Magnhild, \"hän\non matkalla poikaansa peräämässä. Aatteleppas tuo on karannut\nmorsiamensa kanssa! Sulhanen on 20-vuotias, morsian kai kuudentoista\nkorvissa!\"\n\n\"Siis runot?\" -- \"Olivat tietysti sulhon sepittämät. Grong on\nraivoissaan. Olihan poika kasvatettava runoilijaksi!\" He nauroivat\nmolemmin. Poika puitukka oli todella harvinaisen lahjakas, kertoi\nMagnhild edelleen, ja isä oli hänen tähtensä lukenut jos jotakin, ja\nmatkustellut hänen kanssaan Saksat, Ranskat, Englannit ja Italiat.\nNyt piti pojan vielä saada jotakin vaikutusta mieleensä kotimaan\nluonnosta ja kansanelämästä, ja -- kippis! -- samassa tuo onkin\ntiessään!\n\nGrongin askelia kuului portaista, joten ei sen enempää tullut\njuteltua. Mutta terävän tuikkeen he saivat ukon silmästä hänen sisään\ntultuaan. Hän asteli edes ja takaisin, kätkeytyen partaansa ikäänkuin\nmetsään ja piillen silmälasiensa takana, niinkuin se joka kurkistaa\nkuvaansa kaivossa.\n\nIstuttiin myöhäiseen aamiaispöytään, jossa papinrouva ujon\nystävällisenä tervehti kutakin yksitellen. Kirkkoherra oli poissa\nkoululla kokouksessa.\n\nAamiaisen jälkeen, jonka aikana Grong ei avannut suutansa muuta\npaitsi syödäkseen ja juodakseen, meni hän arkihuoneen ja eteisen\nlävitse suoraan ulos rappusille. Rönnaug meni pelotonna perään,\nkoska tahtoi puhutella häntä. Grong huomasi sen ja tahtoi väistää,\nmutta saavutettiin ja hänen täytyi astella toisen kanssa tuonnemmas\ntien suuntaan. Mutta kuullessaan mitä kysymys koski, huusi hän:\n\"Minä olen niin saakelisti suuttunut tuohon pitkään naiseen ja\nhänen ijänaikuiseen tarkoitusperäänsä, että minun suustani ette saa\nsanaakaan! Odotan sitäpaitsi kyytimiestäni.\" Hän tahtoi kääntyä\npois, mutta Rönnaug piti nauraen hänestä kiinni ja palautti hänet\npuheen-aiheesen. Mutta ennenkuin Rönnaug ehti kertoa, mitä Grongin\ntarvitsi tietää, keskeytti tämä hänet.\n\n\"Ei sillä suoraan sanoen ole mitään tarkoitusperää ollenkaan,\nsen pituinen se tarina! -- Entäs tuon laulu? Tande on niin usein\nkirjoittanut minulle tuosta laulusta. Nyt kuuntelin sitä tässä\naamulla -- ja tiedättekö mitä? Virheetöntä säntillisyyttä, puhdas\nnuotti, tekniikkaa, niin tietysti, mutta ei mitään kuvitusvoimaa,\nei mitään sieluun sattuvaa, ei sisältöä -- ja mistä saakelista hän\n_sitä_ olisi saanutkaan?\n\n\"Jos hänellä olisi ollut kuvitusvoimaa, olisi hänellä myös ollut\ntarmoa ja semmoisilla laulukeinoilla, semmoisella tekniikan taidolla\nhän olisi _ollut laulajatar_ -- olipa sitten löytynyt Tandea tai ei,\noli sitten ollut Skarlien tai Farlien kanssa naimisissa?\"\n\nGrongin puheen karkeasta ja törkeästä muodosta huolimatta saattoi\nsiinä kuitenkin olla senverran totta, että kannatti suoria hänelle\noikein selville Magnhildin historia. Grong ei kyennyt vastustamaan\nsielunelämän esityksen viehätystä. Hän oli tuota pikaa pelkkää\nkorvaa, unohti sekä suuttumuksensa että hevoskyytinsä.\n\nHän kuuli siitä Magnhildista, joka tuskin viitsi pukea yllensä ja\nantoi Skarlien tehdä ja sanoa mitä tahansa, mutta joka samassa kuin\nSkarlie mainitsee Tanden ja hänen nimensä yhdessä -- s.o. murtautuu\nsinne missä Magnhild asuu piilossa -- heti paikalla karkaa hänen\nluotansa Amerikkaan! Eikö siinä kenties ollut tarmoa?\n\nGrong sai kuulla siitä Magnhildista, joka estettynä suurimmasta\nei mielinyt mitään enää. Suhde Tandeen asetettiin ilmi selville:\ntunsihan Grong sen jo osittain Tanden omien sanojen perusteella.\nRönnaug luuli olevankin oikeinta kertoa hänelle Tanden kirjeestä;\ntämän hän muisti, se kun oli niin syvästi häneen vaikuttanut. Ja mitä\nse nyt vaikutti myös Grongiin! Kuinka raskaalta lieneekään kerran\ntuntunut tästä miehestä luopua siitä mihin hän ensin oli luullut\nolevansa aiottu? Ja nyt taas heittää poikansa menneeksi? Kuinka\nolivat Rönnaug ja Magnhild hennoneet nauraa jotakin semmoista --\nkuten he vielä tänä aamuna olivat tehneet!\n\n\"Lohdutustako siinä ajatuksessa, että meidän tarkoitusperämme on\nkorkeampi ja moninaisempi kuin mitä itse näemme? Niin sille, joka\ntahdottomasti ja sokeasti alistuu tuon tuntemattoman hallituksen\nalle. Minä en sitä voi!\" Hän nosti nyrkistyneen kätensä, mutta antoi\nsen hiljaa vaipua. \"Onko rikos ohjata määrätyitä tarkoitusperiä\nkohden, panna tahtonsa, edesvastuunsa siihen mukaan? Katsos\nhyönteistä tuossa. Se kulkee oijeti eteenpäin, se tahtoo varmaan\njotakin. Nyt poljen sen kuoliaaksi. Kas noin!\"\n\nHetken perästä hän jatkoi: \"Olisittepa nähnyt vaimoni! Hän kiiti\ntietänsä liehuvin lipuin -- silmät, ajatukset säkenöivät. Minnekä?\nJuuri silloin kun hän minun avullani alkoi saada selville kykynsä ja\ntehtävänsä, hän sammui. Tähdenlento!\n\n\"Minulla oli ystävä. Kuinka lahjakas ja innokas! Kuinka kaunis hän\nolikaan! Kahdenkymmenen ja muutaman vuoden ikäisenä hän kaatui\ntanskalaisella sotavallilla hädin mainittuna, hädin muistettuna!\nTähdenlento!\n\n\"Mutta mikä huolenpito olennoista, jotka eivät tahdo eivätkä voi\nmitään! Tuo kalastaja Norrlannista ('Pohjoismaalta') pelastui\nyksinään, kun kokonainen pitäjä sortui häviöön. Ja hän sai elää yli\n60 vuotta, tyhmänä kuin se turska, jota hän merestä veteli.\n\n\"Vai muittenko vuoksi? Samanaikuistenko kasvattamiseksi?\nJälkipolvienko hedelmän edistämiseksi? Niin niin! lohduttakaa te\nsillä itseänne! Minun täytyy, voidakseni niin tehdä, itse nähdä, itse\ntuntea se. Myyrän elämää pimeässä ja sattuman varassa minä en osaa\nelää, enpä edes vaikka saisin todistuksen siitä, että kerran kaikki\nvalkenee, nimittäin haudan tuolla puolen. Ihmettelen niitä, jotka\nsitä osaavat!\"\n\n\"Toisin sanoen: te halveksitte niitä!\" väitähti väliin Rönnaug. Grong\nkatsahti häneen, mutta ei vastannut.\n\nRönnaug halusi mielellään tietää, mihin nyt neuvottaisi Magnhildia.\nGrong vastasi rivakasti: \"Työtä tekemään!\" -- \"Määräsuuntaakin\nvailla? Työtäkö vain tekemään?\" -- Grong pysähtyi. \"Sanonpa teille,\nhyvä rouva, yhden asian. Magnhildin onnettomuus on ollut siinä, että\nhän on kaiken ikänsä saanut ihan itsestään kaikki, mitä hänellä piti\nolla, joka aterian, joka puvun. Jos hän olisi ollut kovassa työssä\ntai kasvattanut lapsia, ei hän olisi unelmia haparoinut.\" -- \"Siis\ntehdä työtä ilman tarkoitusperää?\" toisti Rönnaug. -- \"Niit' on niin\nmonenlaisia tarkoitusperiä\", sanoi Grong äreästi ja vaikeni siihen.\nSilminnähtävästi hän oli kiertänyt piirinsä umpeen ja seisoi taas\nlähtökohdalla vihoissaan siitä, mitä oli sattunut hänelle itselleen.\n\nHe olivat pyörtäneet ja seisoivat jälleen kauniissa koivukujanteessa\ntalon tykönä. Sieltä he kuulivat laulua, menivät likemmäs,\npysähtyivät ja kuuntelivat tarkasti. Sillä akkunat olivat auki ja\njoka sävel soi kirkkaana puhtaana. \"Siinä äänessä on viattomuutta\",\nGrong virkkoi, \"se on kyllä totta. Mutta viattomuus on vain\npassiivinen ominaisuus.\" He astuivat edemmäs.\n\n\"Ei siis kuitenkaan pelkkää tekniikkaa?\" kysyi Rönnaug.\n\nTähän Grong ei vastannut mitään. Hän oli joutunut toiseen\najatussarjaan. Heidän seistessään rakennuksen edustalla, hän\npysähtyi: \"Magnhild on kai kuten minäkin keskeneräisen sukutyön\nkannattaja. Mutta kuoleehan hänen sukunsa loppuun hänessä -- entäs\nminun? Ei, tästä saattaa tulla hulluksi! Missä on kyytini?\" --\n\nGrong kulki päärakennuksen sivutse takapihalle päin, Rönnaug\nhitaammin jälessä. Kyytimies ei ollut tullut. Grong murisi ja lähti\nmenemään vaunuvajalle, jonka ovi oli avoinna, ja siellä hän näki\nRönnaugin vaunut. Tämä tuli mukaan, ja Grong puhui hänelle vaunuista.\nNe olivat kyllä liian köykäiset matkavaunuiksi, tuumi ukko. Toinen\netupyörä oli jo nähtävästi vioittunut, koska se oli otettu pois.\nSiis riippui sepästä, kauanko naisten oli jäätävä tänne. Mutta hän\nmatkustaisi heti, sillä tuossapa perältäkin! -- kyyti ajoi paikalle.\n\nGrong hyvästeli vain pikimmältään, ikäänkuin hänen olisi jo ensi\nnurkasta käännyttävä takaisin; hän kävi noutamassa kapineitaan.\nRönnaug tahtoi kuitenkin odottaa, kunnes hän jälleen tulisi ulos.\n\nRönnaug oli kiintynyt häneen. Ehkei pojan sentään ollutkaan niin\nhuonosti laita, kuin isästä nyt näytti. Grongissa oli semmoinen\nrauhattomuus; aiheutuiko se ehkä siitä että hänellä oli niin\nmonenlaiset \"lahjat\", mutta ei mitään määräsuuntaista lahjaa? Rönnaug\noli kerran kuullut hänen käyttävän samaa sanaa puolittain piloillaan\neräästä toisesta. Mutta yhdeksi päälahjaksi koottuna sen täytyi olla,\nsen Rönnaug älysi. Näin oli kyllä Magnhildin laita, mutta kenties se\noli liian vähäinen? Tekniikka? Niin, jos tämä oli hänen päälahjansa,\nniin voihan se sukeutua muotoonsa laulussa!\n\nEi tuo selvennyt hänelle. Ja se oli niin lohdutonta, sillä nythän\noli neuvo annettava, päätös tehtävä. Rönnaug rukoili Jumalaa\nystävättärensä puolesta sekä tuon synkän miehen puolesta, joka\njuuri tuli ulos, papinrouvan saattamana, ainoan, jota hän näytti\nhyvästelleen.\n\n\"Sano sitten terveisiä vanhalle opettajalleni\", lausui hän ylhäältä\nkääsin istuimelta, tarttuen rouvan käteen. \"Sano hänelle -- älä sano\nhänelle mitään!\" Grong läimähytti hevosta niin äkkiä, että kyytipoika\noli vähällä jäädä pääsemättä mukaan.\n\nPapinrouva virkahti jotakin, että tuo mies ei varmaankaan ole\nonnellinen; jäi siitä seisomaan ja katseli hänen jälkeensä. Silloin\ntuli samaa tietä joku nainen ylös heitä kohti. Se tervehti myhäillen\nrouvaa mennessään ohi keittiöön. \"Saitko sen myydyksi?\" -- \"Sainhan.\"\n-- \"Niin näkeehän sen sinusta.\" Ja kääntyen Rönnaugiin sanoi rouva:\n\"Se eukko, uskokaa, teki Magnhildin onnelliseksi tänä aamuna\", --\n\"Mitenkä niin?\" -- \"Eukon piti mennä kauppiaalle käsitöineen, hän\n-- kauppias -- on ostelijana eräälle kauppaliikkeelle kaupungissa.\"\nSamassa sattui Magnhild tulemaan keittiöön. Eukko nähdessään hänet\ntervehti -- luistaahan siltä puhe niin helposti -- ja alkoi jutella\nja itkustella, itkustella ja jutella, miten köyhä hän oli ollut,\nmutta kuinka hyvin he nyt tulivat toimeen hän sekä lapset. Magnhild\non näet useampana vuonna pitänyt käsityökoulua täällä ylämaissa, ja\ntuo eukko on ollut kaikkein ahkerimpia siinä. Voittepa uskoa, että\ntuo kotiteollisuus-homma on niin levinnyt koko ympäristöön, että\ntuskin on ainoatakaan köyhää enää pitäjässämme.\n\n\"Mutta Magnhild -- ilostuiko hän?\" -- \"Hän ilostui niin -- sillä pian\nsen perästä kuulimme hänen laulavan. Ja viime kerralla, kuin hän oli\ntäällä, emme saaneet häntä edes pianoa soittamaan.\"\n\nRönnaug tervehti miss Rolandia ja lastansa, jotka parhaiksi tulivat.\nVähän myöhemmin tahtoi hän mennä eteisestä arkisaliin, silloin\nkuului taas sieltä laulun säveliä. Molemmat papintyttäret lauloivat\nkaksiäänisesti hennoilla äänillään, toinen vähän epäselvemmin kuin\ntoinen. Laulaa laahateltiin:\n\n\"Herran isän-kä'ess' on kaikk'.\"\n\nOvi oli avoinna. Toinen tytöistä istui pianon ääressä, toinen seisoi\nvieressä. Magnhild istui heidän edessään nojautuen pianoon.\n\nRauha säteili pienen virren säkeestä, syystä että sen laulajissa\nasui rauha. Pienet keltaiset päät puvunkaulusten yläpuolella eivät\nliikahtaneet, piano soi melkein kuiskien. Mutta päivänpaiste\nvälkehtien koruompeluin kirjatuilla huonekaluilla ja päällyspeitoilla\nsoi sopusointuisasti mukaan etäältä.\n\nTehtävänsä suoritettuaan kertoi heistä toinen, että eräs matkustava\nrouvasihminen oli opettanut heille virren, ja toinen että Neiti oli\nkirjoittanut siihen alto-äänen. Puhumatta tai asentoansa muuttamatta\nkurotti Magnhild kätensä ja lähinnä seisova tyttö kävi siihen kiinni.\n\nUlkoa kuului puhuvien ääniä, sieltä tuli kirkkoherra seurassaan\nuseita miehiä. He suuntasivat askeleensa suoraan portaille, joten\nsiis Rönnaug tuli sisään. Kohta kuului portailta poljentaa;\nsisällä-olijat nousivat paikoiltaan, Magnhild peräytyi Rönnaugin luo.\nSilloin ensin koira, sitte kirkkoherra astuivat mahtavasti sisään,\nja hänen jälissään kömpi vitkalleen sisään kuusi tai seitsemän\ntalollista peräkkäin, raskaita, työn kuluttamia ihmisiä pienestä\ntunturiseutukunnasta. Magnhild likistihe Rönnaugiin, joka myös\nväistyi vähän peremmäs, niin että he jäivät seisomaan tuon ison\nharsopeitteisen peilin eteen. Kirkkoherra sanoi hyvää huomenta ensin\nrouva Randonille sitte Magnhildille ja tiedusti heidän vointiansa.\nSitten tulivat talolliset toinen toisensa jälkeen ja kättelivät,\nkiertäen koko salin, järjestään kaikkia siellä olevia. \"Kutsu sisään\näiti!\" sanoi kirkkoherra toiselle tyttärelleen ja rykäisi. Rouva\nsaapui, ja heti talonpojat kukin vuorostaan kättelemään häntä ja\nsitten palaamaan paikalleen. Kirkkoherra pyyhki kasvojaan, asettui\npelästyneen Magnhildin eteen ja lausui:\n\n\"Rakas Magnhild, älä pelästy! Pienoisen seurakuntamme edustajat\novat tänäpänä sattumalta ko'ossa kouluhuoneella. Ja siellä tulin\nminä maininneeksi, että sinä matkasi varrelta olet poikennut tänne,\nja silloin siellä joku sanoi: häntä on meidän kiitettävä siitä,\nettä vaivaishoito täällä maksaa niin vähän. Ja samaa sanoivat\nuseat muutkin. Silloin minä sanoin, että tätä tulisi meidän lausua\nhänelle itselleen; siitä oltiin yhtä mieltä. Sinä et kaiketi koskaan\nole saanut kiitosta, rakas lapsi, et täällä, etkä tuolla alhaalla\nÖrenissä, vaikka siellä varmaankin vaikutukset työstäsi ovat\nsuuremmat ja ovatkin sieltä levinneet seurakuntiin kahden puolen\nvuonoa. Rakas lapsi, Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Niin kauan kuin\nnäemme ne omissa pikkukohtaloissamme, olemme onnelliset; mutta kun\nemme näe niitä, olemme kovin onnettomat.\" (Tässä tyrskähti Magnhild\nitkuun).\n\n\"Kun sinä, vetäen kelkkaa pikku kädelläsi, siirryit alas lumivyöryn\nmukana vahinkoon joutumatta, tapahtui tämä sitä varten, että sinusta\nkoituisi siunausta monelle.\n\n\"Älä halveksu tämän köyhän paikkakunnan kiitosta, se on rukous sinun\npuolestasi kaikkivaltiaalle. Itse tiedät, mitä hän on sanonut: kaiken\nminkä olette tehneet yhdelle pienimmälle minun veljistäni, sen olette\ntehneet minulle. -- Soisin että sen tuntisit!\"\n\nKirkkoherra kääntyi ja lausui samaan juhlalliseen saarnanuottiin\nvaimollensa: \"Antakaa näiden miesten tulla ruokituiksi!\" Laskien\nsitten leikkipuhetta, hän astuskeli heidän keskellään, mutta huone\njymähteli siitä. Mitä enemmin Magnhildin mieli oli heltynyt, sitä\nonnellisemmaksi kirkkoherra tunsi itsensä.\n\nMagnhild halusi saada puhua kirkkoherran kanssa kahden, sillä\nellei hän olisi joutunut tämän kotiin, ei olisi syntynyt mitään\nsellaista, josta hän nyt niin aivan ansaitsematta sai kiitosta. Mutta\nkirkkoherran kiivaus hillitsi häntä.\n\nMiehet ravittiin. He kättelivät taaskin koko talonväen järjestään\nja poistuivat kirkkoherra etupäässään, jonka ääni kaikui jääneiden\nkorviin melkein vielä koulupihalta asti.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nIltapäivällä tuli posti Örenistä ja siinä kirje Magnhildille. Tämä\npelästyi ja antoi sen Rönnaugille, joka jätti sen takaisin hänelle\nilmoittaen, että sen hän kyllä saattaisi lukea. \"Tästä saat nähdä,\nmitä matkasi on aikaansaanut\", lisäsi hän. Kirje oli pitkältä\nLoviisalta:\n\n    'Rakas Magnhild!\n\n    Minun piti tänään käydä luonasi noutamassa sitä mallia, jonka\n    lupasit selittää meille. Mutta tapasinkin hra Skarlien yksin\n    kotona, ja hän ei ollut oikein -- niin kuinka minä sen oikein\n    sanoisinkaan, sillä en ole koskaan nähnyt niin onnetonta ihmistä.\n    Hän sanoi sinun lähteneen tiehesi.\n\n    Kuulin sitten sinun matkustaneen rouva Randonin kanssa, ja\n    silloin ajattelin että nyt varmaankin olet siellä ylämaan\n    pappilassa, ja sinne minä kirjoitan. Sillä sinä et saa lähteä\n    pois meidän luotamme, Magnhild! Taikka jos matkustatkin, täytyy\n    sinun tulla takaisin luoksemme!\n\n    Olemme kyllä kaikki ymmärtäneet, ettet ole ollut onnellinen;\n    mutta sinä et ole tahtonut puhua siitä ja niinpä emme mekään ole.\n    Mutta etkö voisi olla _meillä?_\n\n    Miten on käyvä sen uuden työnpuuhan, jonka juuri olemme saaneet\n    hyvälle alulle? Emme siinä tule toimeen omin päin. Entäs laulun?\n    Rakas Magnhild, minua ja Mariaa kiittävät niin monet, mehän\n    nyt tässä vastaamme siitä. Mutta tiedämme kaikki, ketä meidän\n    on kiittäminen siitä, että meillä on hyvä toimeentulomme, että\n    pidämme hauskaa yhdessä ja voimme tukea toinen toistamme. Nyt\n    sinun lähdettyäsi vaivaa meitä niin hirveästi se ajatus, ettemme\n    kai milloinkaan ole tuottaneet sinulle mitään oikeaa iloa, niin\n    ettet tunne meitä.\n\n    Voisimme tehdä sinulle paljon taaskin puolestamme, uskotko,\n    jos vain saisimme siihen lupaa. Älä lähde luotamme! Tahi tule\n    takaisin, sittenkun olet tarpeeksi matkustanut!\n\n    Oma sydämensä pohjasta kiitollinen\n\n                                            _Loviisasi_.'\n\n\nKirjeessä oli ylensirosti piirretty jälkikirjoitus Marialta:\n\n    'Tulin niin murheelliseksi, kun Loviisa kertoi sen minulle.\n    Hän on etevämpi kyvyltään kuin minä kyttyräselkäinen raukka.\n    Hän on jo kirjoittanut ja sanonut mitä me kaikki, niin kaikki\n    ajattelemme asiasta.\n\n    Mutta minulla on _suurin_ syy kirjoittaa! Mitä minusta olisi\n    tullut maailmassa, ellet sinä olisi tullut kouluun ja tehnyt\n    minua taitavaksi juuri siinä mihin minä paraiten pystyn? Ilman\n    sinua olisin ollut muille rasituksena tai tehnyt ilotonta työtä.\n    Nyt olen mielestäni mukana semmoisessa, joka on alati kasvava.\n    Niin, nyt olen iloinen!\n\n    Kas, siinäpä sen nyt sanoinkin! Kuinka usein olenkaan tahtonut,\n    mutta en ole uskaltanut, sillä silloin sinä aloit ujoksua.\n\n    Olisimme oikeastaan voineet viihtyä niin erinomaisesti yhdessä.\n    Vaan, eiköhän vieläkin voitaisi elää niin?\n\n    Sinun\n\n                                          _Mariasi_.\n\n    Jälkikirjoitus:\n\n    Uskot ehkä minun tarkoittavan sitä, että olet jättänyt meitä\n    huomioon ottamatta. Ei, sitä et ole. Olet siksi ollut liian\n    kärsivällinen meitä kohtaan.\n\n    Ei, vaan tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut sinulle\n    yhdentekevää, ihmiset ja kaikki -- _sitä_ tarkoitan.\n\n    Etkö voi, kuten Loviisa sanoo, tulla meille? Me yhdymme\n    ympärillesi suojaamaan sinua niinkuin mehiläiset kuningatartansa.\n    Rakas Magnhild!'\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi voi paremmin sanoin ilmaista sitä, mikä nyt tapahtui Magnhildille,\nkuin että hänessä alkoi norua uusia elon lähteitä. Tämä avunanto\nsillä, mitä hän ei milloinkaan ollut ajatellut muuksi kuin\najanvietoksi ja totunnaistavaksi, teki tehonsa sekin. Hän tahtoi\nkuitenkin koettaa ansaita tätä harrastusta; hän tiesi nyt mitä hänen\noli tehtävä.\n\nHän meni puhumaan Rönnaugin kanssa ulos pihalle. Alkoi päivä jo\nillastua, kanat olivat menneet koppiinsa ja istuivat kaakottaen\npuikoillansa, lehmät oli tuotu laitumelta ja kulkivat ohitse.\nHeinänhaju tuoksahti niitä vastaan, sillä oli par'aikaa heinänkorjuu.\n\nRönnaug tunsi asemansa niin varmaksi, että hän uskalsi ilmoittaa\nMagnhildille, mitä sama posti oli tuonut, nimittäin sanomalehtiä,\njoissa oli sähkösanoma Münchenistä, että Tande oli kuollut. Tieto ei\nkoskenut Magnhildiin muuten paitsi että he seisahtuivat kotvan aikaa\nja kävelivät kauan ääneti, sillä olihan Tandea aina ajateltu joksikin\netäiseksi eikä hän nytkään tuntunut olevan likempänä. Ja mitä hän\nhiljan oli lähettänyt Magnhildille ohjeeksi, se toteni nyt syvemmin.\n\nEipä hän tämän jälkeen lähinnä ottanutkaan Tandea puheiksi, vaan\nSkarlien. Olisi kai ehkä sentään oikeinta viestinviejällä haettaa\nhänet tänne, niin että he saisivat keskenään sopia asioista\nennenkuin Magnhild matkustaisi. Rönnaug ei ollut haluton suostumaan\ntähän, tahtoi kuitenkin ettei Magnhild itse, vaan hän saisi pitää\nsopimuksesta huolta. Eihän siinä ollut muuta sanottavaa, kuin mitä\nMagnhild nyt oli päättänyt tehdä.\n\nPuheenvaihtelo liikkui toisa ja toisa aivan kuten he itsekin. Kaikki\ntalonväki oli heinäniityllä, siellä oli myös miss Roland lapsen\nkanssa. Sinne hekin olivat menossa. Samalla saapui pihaan muuan\nnuorukainen viheltäen ja molemmat kädet taskussa. Nähdessään nuo\nkaksi herrasnaista taukosi hän sekä astelemasta että viheltämästä.\nHän jäi seisomaan oikean jalan nojaan, siirsi vasemman eteenpäin\nkantapään varaan, samalla liikuttaen säärtä, niin että jalkaterä\nheilahteli sivuttain.\n\nPian tuli poika likemmäs. \"Sinäkö se olet nimeltäsi Magnhild?\"\nkysyi hän paikkakunnan laulavalla kielimurteella. Hän tähysti\noikeanpuolista henkilöä, joka vastasikin \"olen.\" -- \"Pyytäisin sinua\ntulemaan alas taloomme, Synstevolden'iin, sillä siellä istuu eräs\nrunko ja vartoo sinua.\"\n\n\"Mikä sen nimi on?\" kysyi Rönnaug. -- \"Sitä minun ei pitänyt sanoa\",\nvirkkoi poika, samalla kun hän taaskin työnsi eteenpäin vasemman\njalkansa, heilutti jalkaterää ja tuijotti heinäladolle päin. Niin\nRönnaug muutti puheensa murteen mukaan ja kysyi \"eikö tuo 'runko'\nollut liippajalka.\" \"Suittipa todella niin olla\", vastasi poika ja\nnaurahti.\n\nSilloin Rönnaug juoksahti vanhan Antin luo, joka juuri tuli\nladolta tyhjä häkki rattaillaan, ajaakseen jälleen ulos. Rattaiden\nkolina esti ukkoa kuulemasta Rönnaugin huutoa, tämän täytyi juosta\nsaadakseen hänet kuuluvansa. \"Sinäkö se olet ottanut toisen etupyörän\nvaunuistani?\" kysyi hän. -- \"Etupyörän vaunuistasi?\" kysyi vanha\nAntti, \"onko se poissa?\" -- \"Seiso hiljaa, pakana!\" huusi hän samalla\ntoiselle hevoselle ja tempasi sitä niin kovaa suupielistä, että se\nei enää pyrkinyt eteenpäin, vaan työnsi takaperin, se kun vielä oli\nvarsamainen.\n\nMutta sillävälin Rönnaug oli älynnyt oikean asianlaidan ja oli\njättänyt Antin. Hän kertoi vitkaan englanninkielellä Magnhildille,\nmitä luuli saaneensa selville. Pojan, joka vielä seisoi paikallaan,\nei pitänyt saada tietää sitä. Antti ajoi eteenpäin.\n\nMagnhild nauroi: \"Niin, hän on tullut, Hän se on!\" ja kääntyen\npoikaan päin sanoi hän kohta tulevansa mukaan.\n\nRönnaug koetti saada Magnhildia jäämään ja sallimaan _hänen_ mennä.\nEi, Magnhild tahtoi mennä itse. Hän oli jo täydessä menossa, kun\nRönnaug huusi hänen peräänsä tulevansa hetken päästä katsomaan miten\nasian kävi. Toinen kääntyi hymyillen taakseen: \"Teeppä niin halusta!\"\n--\n\nHetken päästä lähti Rönnaug menemään Synstevoldeniin päin. Hän tiesi\nkyllä, ettei Skarliella olisi tarjottavana mitään mikä houkuttelisi\nMagnhildia, mutta hän saattaisi olla vastenmielinen, kenties raaka.\nTuo etupyörä kehoitti olemaan varuillaan! --\n\nEi kai ollut ketään, jota Skarlie niin inhotti kuin Rönnaugia.\nTämä tunsi miehen! Ei kukaan paitsi Rönnaug voinut aavistaa,\nmitä kaikkea tuo, ollen kurja pelkuri oli koettanut Magnhildia\nkohtaan, tahratakseen hänen mielikuvitustaan, murtaakseen häneltä\nkunniantunnon. Magnhildin alituisella punastuksella oli oma\nhistoriansa.\n\nMikähän se niin sitoi tuota miestä häneen? Alussa tietenkin joku\ntoivo, joka pian haihtui tyhjiin. Mutta sitten? Eilen illalla, kun\nkatolilaiset luostarit sattuivat puheiksi, oli kirkkoherra maininnut\nSkarlien -- joka oli paljon maailmaa nähnyt sekä ajatteleva mies\n-- Skarlien sanoneen, että luostareissa munkit yöt päivät yhtenään\nrukoilevat sovittaakseen siten muun kansan yhtenäistä rukouksen\nlaiminlyöntiä. Sentähden ihmiset muka niin mielellään maksavat rahaa\nluostareihin, se on syntivelan vähin erin kuittaamista puhtaalla\nrahalla.\n\nTällöin oli Rönnaug istunut ajatellen: eiköhän Skarlie tässä vain\ntunnustanut omaa suhdettansa Magnhildiin? Hän piti tätä luonansa\nsiten suoritellakseen vähin erin syntivelka-taakkaansa!\n\nJa syystä hän ei suonut Magnhildia muille.\n\nOlisipa hän vain ollut tyly ja kärsimätön, niin Magnhild olisi heti\npaikalla jättänyt hänet. Vaan sepä juuri osui onnettomasti, että hän\noli pelkuri eikä koskaan voinut kokonaan luopua hänestä. Oltuaan\nahdistavainen, antoi hän heti myöten, oltuaan pahansisuinen tuli hän\nheti taas niin ystävälliseksi ja hauskaksi. Ja tämä se oli pitänyt\nkoko hökötyksen koossa.\n\nNäitä ja tämmöisiä miettien oli Rönnaug lähtenyt kulkemaan tilusten\npoikki, jottei häntä nähtäisi kartanosta. Täällä ei ruohoa vielä oltu\nniitetty, hän polki sitä jalkoihinsa armotta, mutta seisahtui erään\nnurmikon ääreen, jonka kukkasten kirjavaa väriloistoa hänen täytyi\nihailla. Silloin kuuli hän puhuvien ääniä. Edessä kasvoi paljon\npensaita, näiden välistä vilahti hänen silmiinsä ne kaksi, joita hän\netsi.\n\nSiellä istuivat Skarlie ja Magnhild ruohikossa, edellinen\npaitahihasillaan ja hatutta päin.\n\nPuolittain peläten Magnhildia ja vähääkään väliä pitämättä miehestä\nrupesi Rönnaug heti väijymään. Hän pysyi piilossa istuessaan kahden\npensaan välissä; nuo kaksi näkyivät selvästi, koska paikka heidän\ntakanaan oli avoin.\n\n\"Silloin minäkin lopetan kaikki työni Ören'in puolella, minä lähden\nperääsi.\" -- \"Tee niin aikaa, mutta lopeta nyt kaikki uhkaukset.\nViimeisen kerran: Minä lähden matkalle! Lähden näkemään ja oppimaan.\nSitten tulen takaisin opettamaan muita.\" -- \"Tuletko sitten minulle?\"\n-- \"Sitä en tiedä\". -- \"Oh, tiedätpä kyllä!\" -- \"No, niin ehkä\ntiedänkin. Sillä, jos olet muuttanut elämäsi, tulen kyllä luoksesi;\nmutta en usko että voit muuttaa itseäsi ja sentähden saatan yhtähyvin\nheti sanoa, että en tule.\" -- \"Sinä et tiedä mitä kaikkea minä voin\ntehdä sinun hyväksesi!\" -- \"Vai testamenttiko taas? Oi, elkäämme\npuhuko niistä mitään!\"\n\nMagnhild istui hypistellen kukkaa, jota hän katseli. Skarlie oli\npannut lyhyemmän jalkansa allensa, kasvot olivat kokoon rypistyneet,\nsilmät tuikkivat. \"Sinä et koskaan ole tunnustanut minun ansioitani!\"\n-- \"En, se on totta. Minun on sinua kiittäminen paljosta, jota\nolen ottanut sinulta vastaan kiittämättä. Jos Jumala suo, tulen\nkerran kiittämään.\" -- \"Eikö kaikki voisi korjautua hyväksi? Mitä\nsinä tahdot? Matkustaako? Matkustakaamme yhdessä, meillä on varoja\nsiihen.\" -- \"Kuten sanottu, heittäkäämme joutavat jutut!\" -- Mies\nparka huokaili, otti piippunysänsä ja peitti sen etusormellaan. Se\noli täyteen täpätty, hän otti esiin tulitikkulaatikon. -- \"Kun osaat\npoltella, ei ole vielä hätä käsissä\", sanoi Magnhild. -- \"Oi, en minä\npolttele, se on vain vanhaa tottumusta\", huoahti mies raskaasti.\n\"Ei se niin ole, Magnhild, että minun laitani on hyvin, jos sinä\nmatkustat. Sillä se on samaa kuin sulkea taloni ja karkoittaa\nminut. Ihmisten juorut käyvät ylön raskaiksi minulle.\" Mies näytti\nnyt oikein onnettomalta. Magnhild tapaili useampia kukkasia, mutta\njos Skarlie odotti vastausta, odotti hän turhaan. -- \"Ei ole hyvä\nsen, jolla on väkevä luonto\", sanoi hän -- \"perkele voittaa sen\nmonessa kohdin. -- Ajattelin, että _sinä_ minua auttaisit. Tahdoin\nvain sanoa sen: jos olisimme saaneet hupaisan kodin ja lapsia.\" --\nMagnhild kavahti niin nopeasti pystyyn, että kukat valahtivat hänen\nhelmastaan. \"Minä sanon: lopeta kaikki tuollaiset! Joka tahtoo\njotakin hyvää, ei aloita niinkuin sinä. Ja alustakaan huolimatta\n-- -- olisit ehkä sittenkin voinut -- Mutta miten menettelitkään?\nSanonpa vain: lakkaa kaikesta tuosta!\" Hän käveli pari askelta ja\ntuli takaisin: \"Ei, en minä tehnyt väärin, kun rupesin sinulle, sillä\nlupasithan, että saisin elää ja toimia ihan niinkuin itse tahtoisin.\nJa minä olin niin kokematon lapsi, etten ensinkään älynnyt, että sinä\nminulle viekkaasti paulan viritit. Mutta tein väärin, kun, kuultuani\nmiten asian laita oikeastaan oli, en heti hyljännyt sinua. Enkä\nsittemminkään vielä, vaan annoin asiain mennä menojaan! Mutta tämä\nriippuu niin monen seikan yhteydestä, -- -- ja niistä elkäämme nyt\npuhuko. Sillä nyt koskee kysymys vain sitä, että me kukin kohdastamme\nkorjaamme mitä olemme rikkoneet. Jätä _minut_ ja koeta täyttää\nvelvollisuutesi _muita_ kohtaan.\"\n\n\"Mitäs sillä tarkoitat?\" Hän tirkisti silmillään ja naama suippeni.\n-- \"Tarkoitan, mitä olen kuullut, että olet peijannut täällä toisia\nvoittosi vuoksi. Koeta korjata se vääryys -- jos todella niin haluat\nparannusta.\" -- \"Tuo ei ole totta. Sitäpaitsi se ei koske sinua.\" --\n\"Ei, ei; niin tulee kai parannuskin olemaan sen mukaan -- tässä kuten\nmuissa kohdin! -- -- No, niin hyvästi nyt! Asia jää siis silleen\nkuten olen sanonut.\" Mies katsahti ylös, murti suuta väänsi päätä\nja irvisti niin pahasti, että silmät melkein katosivat sankkain\nkulmakarvojen varjoon. \"Et sinä pääse täältä mihinkään, ellen minä\ntahdo!\" -- \"Oo!\" -- \"Oletko pait' sitä ajatellut mitä teet? Onko\nsinulla siihen oikeutta Jumalan edessä?\" -- \"Sinä tiedät, mitä minä\n_siitä_ asiasta ajattelen.\" -- \"Ja eikö jo mitä! Tuo epäsiveellisten\navioliittojen juttu, sehän on suoraan sanoen hassutusta. Ei siitä\nsanota mitään raamatussa. Olen katsonut perään.\" -- Magnhild\npyyhkäisi juuri hiuksensa otsaltaan: \"No, tässä kumminkin sanotaan\nsiitä\", virkkoi hän ja kääntyi mennäkseen. Silloin alkoi Skarlie\nnousta pystyyn, hän oli kovin vihoissaan.\n\nSamalla Rönnaugkin riensi ylös, sillä nyt hän saattoi tulla näkyviin.\n\nYht'äkkiä seisoivat he kaikki kolme vastakkain.\n\nRönnaug kävi sulosuin ja sirosilmin suoraan Skarlieta kohden, painoi\nsydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi englanniksi oikein iloinneensa\nhänen näkemisestään, herra S. oli muka aina ollut niin erinomaisen\nhyvä häntä, Rönnaugia kohtaan. Ja sitten rupesi hän pilaa laskemaan,\nsamalla uljaasti ja mielistellen. Miehen täytyi nauraa ja vastasipa\nhän jotain samoin englanniksi, niin Rönnaug siihen sivautti sukkelan\nkokkapuheen, johon toinen osasi vastata, ja kohta nauraa remahtivat\nhe oikein hilpeästi. Tämä muhkea, voimakkaasti kehittynyt nainen\nteki Skarlieen vaikutuksen, joka, hänen tietämättään, ikäänkuin\nsiirsi hänet toiseen paikkaan ja antoi hänen ajatuksilleen uuden\nsuunnan. Pilanpito vilkastui vilkastumistaan. Se kävi englanniksi,\njota mies haasteli huvikseen, mielellään hän myös toi näkyviin\ntaisteluvalmiutensa, sillä sitä hänellä oli. Rönnaug piti häntä\njonkinlaisen lumouksen vallassa, joka ei tehnyt mitään ehjän hyvää\nvaikutusta Magnhildiin. Sillä tätä pelotti nähdessään mitä voimia\nRönnaugilla oli käytettävissään. Tämä näytti kietovan kuin kapaloon\ntuon miehen katseellaan, puheellaan, taistoon vaativalla ilmiöllään.\nMutta hänen silmänsä säkenöivät keskellä naurua: hänen olisi tehnyt\nmieli lyödä vastustajaansa korvalle! On olemassa koossapitovoima\nnaisten välillä silloin kun heidän on suojeltava tai kostettava\ntoisiaan.\n\nVilkkaan pakinan kestäessä sai Rönnaug juttukumppalinsa nilkuttamaan\nmukaansa pensasten ympäri. Ja kun he seisoivat näiden toisella\npuolen, kääntyi hän sitä pensasta kohti, jonka takana hän oli piillyt\nkuunnellessaan. Siellä hän taivutti sivuun pari oksaa ja kysyi\ntoiselta hymyillen, eikö hän tahtoisi olla niin kohtelias, että\nauttaisi heitä vierittämään kotia pyörää, joka virui siellä piilossa.\nEi hän nyt kumminkaan voisi sallia naisten tehdä sitä yksin!\n\nSkarlie yhtyi ilman muuta Rönnaugin nauruun, mutta ei liikahtanut\nauttamaan häntä. Hän sanoi olevansa paitahihasilla, hänen täytyi\nensin mennä hakemaan takkinsa, jos hänen olisi tultava mukaan taloon.\n\nNoo! Saattoihan takin tuottaa sananviejällä, ja paitahihasilla\nolisi mukavinta pyörittää, arveli Rönnaug -- ja ryhtyi siitä yksin\nnostamaan pyörää, laulaen: \"Hohoi!\" Heti kun hän sai sen pystyyn,\nkaatui se kellelleen, \"sillä siinä täytyi olla kaksi sitä vekaraa\nveivaamassa!\" Hän taivuttihe pyörään päin ja katsahti siitä asemasta\nylös Skarlieen veitikkamaisilla silmillä, jotka vastustamatta vetivät\ntuon katseet hänen kasvoihinsa ja rehevään vartaloonsa. Mies kävi\nsilmänräpäyksessä kiinni, pyörä nousi. He vierittivät sitä yhdessä\nkumpikin tukien puoleltaan, toinen hyppien, toinen nilkuttaen\nhilpeiden sanojen ja räikeän naurun vaihdellessa. Magnhild tuli\nhiljakseen perässä. Hän loi katseen Skarlien kaljun pään yli, katse\nleimahti hilpeyttä ja voitonylpeyttä. Mutta kun se peräytettiin,\nolisi sen pitänyt jättää jälkeensä kaksi punaviirua poltettuina\nmiehen selkään ja niskaan.\n\nVäli ei ollut aivan lyhyt, mies ohkui. Pian Rönnaug tunsi hänen\nhikipisaroitaan käsillään, sitä nopeammin hän pyöritti. Miehen\nlauseet typistyivät sanoiksi, sanat tavuiksi, hän yritti nauraa\nsalatakseen nolouttansa. Vihdoin hän ei jaksanut siirtää kumpaakaan,\nei itseään eikä pyörää, vaan kuukertui ruohoon, punaisissaan kuin\npihlajamarja-terttu, silmät muljollaan ja ammossa suin, hän haukkoi\nhenkeään ja oli läkähtyä.\n\nRönnaug huusi vanhaa Anttia, joka par'aikaa ajoi ohi tiellä\nheinikuormineen, että hän tulisi sinne pyörää ottamaan. Sitten pisti\nhän käsivartensa Magnhildin käsikynkkään, hyvästeli ja kiitti --\nyhäti englannin kielin -- monin tuhansin kerroin oivallisesta avusta,\nnyt he voisivat lähteä matkalle huomen-aamulla varhain. -- Hyvästi!\n\nMaantielle noustuaan katsahtivat he taakseen. Antin eleistä he\nsaattoivat huomata, että hän kyseli Skarlielta, miten pyörä oli sinne\njoutunut. Skarlie teki äkäisen kädenliikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi\nlennättää sekä pyörän että Antin kauas pois tai ehkä toivottaisi\nmolemmille yht'aikaa hyvää matkaa sinne, jonne Norjassa ei ole\nharvinaista haluta sijoittaa vähemmin hyviä ystäviänsä. He näkivät\nhänen kääntyvän tielle päin, Rönnaug liehutti heti nenäliinallaan ja\nhuutaa huikahutti samaan ilmansuuntaan jäähyvästin. Se kajahti illan\nhiljaisuudessa.\n\nMutta he olivat astelleet ainoastaan muutaman askelta, kun Rönnaug\nseisahtui laskemaan loput suuttumustaan ilmoille. Se tapahtui\nsanoissa, joita tuli tulvanaan melkein kuiskaten. Magnhild erotti\nvain vähäisen osan sanoista, mutta ne olivat kyytityttö-ajalta kylän\nraitilta kotoisin, ja ne olivatkin sitten tavalliseen sanastoon\nverrattuina kuin virtahevoset kärpäsiin.\n\nMagnhild peräytyi. Rönnaug tuijotti häneen rajusti, koettipa sentään\njo malttaa mieltänsä: \"You are right!\" -- mutta siinä purskahtikin\nesiin uusi suuttumuksen, jopa kauhun puuska, sillä olihan hän nyt\njoutunut muistamaan noita aikoja, jolloin hänkin paraan taitonsa\ntakaa sohi päältään noita niljaisia, rumia elukoita, joita rahvaan\nrutakon sameasta syvyydestä ryömi pinnalle, ja moiset, kuin tuo\nrahjus tuolla mäen alla, istuivat rutakon reunalla onkien -- -- Hän\nkoperoi taskustaan Charles Randonin viimeistä kirjettä, jota hän aina\npiti irtonaisena päällään, kunnes tapasi viimeksi tulleen; tämän hän\npainoi huulilleen ja tyrskähti itkuun, jota pitkitti, niin että hänen\ntäytyi istautua.\n\nEnsi kerran heidän elämässään Magnhild nyt näki hänen itkevän. Eipä\nhän laivan kannellakaan, Amerikkaan lähtiessään, ollut itkenyt,\npäinvastoin!\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHe jäivät pappilaan useammaksi päiväksi. Sillä kun kerrottiin, että\nMagnhild aikoi lähteä myötä Amerikkaan, säikähtivät nuo kelpo-ihmiset\nniin pahanpäiväisesti, että täytyi antaa heille aikaa tutustua tuohon\najatukseen. Magnhild mieli myös oleskella yhdessä heidän kanssaan.\n\nEräänä päivänä oli kaikki naisväki kävelemässä maantiellä. Rönnaug ja\nmiss Roland taluttivat välissään pikku Harryä, niin ettei matka juuri\njoutunut nopeasti. Juuri hänen tähtensä kai he kaikki väistyivät\nisojen matkavaunujen tieltä, jotka tulivat ajaen perässä.\n\n\"Magnhild!\" huudettiin vaunuista, ennenkuin he oikein ehtivät kääntyä\nniihin päin.\n\nMagnhild katsahti ylös, muuan mustiin puettu nainen hymyili hänelle.\nMagnhild juoksi heti tämän luo, ajaja seisahutti. Se oli rouva Bang.\n\nRouva sulki Magnhildin syliinsä ja suuteli häntä. Rouvan vieressä\nistui lihava sotaherra, joka tervehti häntä. Rouva oli laiha, hänellä\noli yllään surupuku uusinta muotia: mustat helmet sirotettuina puvun\npäälle välkähtivät joka liikahduksesta; päässä oli hattu lierit\nkiverrettyinä ylöspäin, siinä heilahteli sulka ja alas valui viljava\nharso kääriytyen kaulan ympäri. Hän vilahutti säteilevät silmänsä\nyön helmasta, sillä juuri siinä ympärystössä ne saivat viehättävän\nloiston. Surunvoittoinen altistumus näytti ikäänkuin vallitsevan\nkasvoissa, tempoilevan niiden hermoja, taivuttavan suun hymyä,\nluukuvan silmissä. \"Niin, minä olen muuttunut\", sanoi hän raukeasti.\n\nMagnhild siirsi katseensa rouva Bangista lihavaan upseeriin. Rouvan\nsilmät seurasivat katsetta: \"Etkö enää tunne miestäni? Vai etkö\nnähnyt häntä koskaan?\"\n\nHerra istui kymmenkertaisessa rasvakerroksessa, ikään kuin suurten\npielusten sisällä, ottaen osalleen kaksi kolmannesta koko vaunujen\ntilasta, rouva istui vieressä likistyksissä, sillä herran toinen\nolkapää ja käsivarsi lepäsivät hänen olkapäällään ja käsivarrellaan.\nHerra näytti hyvänsuovalta ja varsin tyytyväiseltä. Mutta kun loi\nsilmänsä hänen raskaasta, lihakkaasta naamastaan ja ruumiistaan\nrouvan puoleen, näytti tämä henkisentyneeltä -- aina kättä myöten,\njonka hän nyt riisui paljaaksi käsineestä.\n\nYhtenään seuraten Magnhildin silmäystä, pyyhkäisi hän Magnhildin\notsalta takaisin kutrin, joka oli kierahtanut alas, ja antoi kätensä\nvitkaan, pehmeästi solua hänen poskeansa myöten. -- \"Te käytte\nsurupuvussa?\" -- \"Niin pitäisi koko maan tehdä, lapseni.\" Vähän\njälkeenpäin ja matalammin: \"Hän on kuollut.\"\n\n-- \"Sinä saat muistaa, että on kiire, jos meidän on ehdittävä\nhöyrylaivaan\".\n\nRouva Bang ei katsahtanut ylös aviomiehensä puhuessa: hän silitti\nhiuskiemuraa, jonka hän äsken oli pyyhkäissyt syrjään. Bang viittasi\najajalle, vaunut alkoivat vierrä.\n\n\"Minä aion Amerikkaan\", kuiskasi Magnhild, samalla kun luisahti alas\nvaunun astuimelta.\n\nRouva Bang katsoi hänen peräänsä, näytti sitten koko laajuudessaan\nkäsittävän mitä sisälsi se, että Skarlien vaimon piti lähteä pois,\nkauas pois -- mitä edellytyksiä sillä tapauksella täytyi olla, mitä\nseurauksia. Saivatpa näet hänen kasvonsa jälleen jotakin entistä\nhehkuaan, hänen ruumiinsa tarmoa: tuokiossa seisoi hän pystyssä,\nkääntyi kokonaan ympäri ja heilutti. Millä suloudella!\n\nMies ei antanut vaunujen uudelleen seisahtua. Hän rajoittautui vain\nkäymään kiinni rouvaan toisella kädellään. Tätä liikuntoa mahtoi\nseurata kehoitus istumaan, sillä niin teki rouva kohta.\n\nSulkatöyhtö näkyi heiluvan ihan herran olkapään vieressä. Enempää ei\nnäkynyt, rouva oli varmaan jättäytynyt luisuman alas.\n\n\n\n"]