[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWoelyRot0JPB0JwIuIT12_sXXzUsATwKLZm2MI7CuCk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1325,"Ihmispeto","Zola, Émile",1840,1902,"1325-zola-emile-ihmispeto","1325__Zola_Émile__Ihmispeto",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1890,1906,102855,661354,false,52313,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Novels","\"Ihmispeto: Siveysromaani\" by Émile Zola is a novel written in the late 19th century. It delves into the complex lives of its characters, particularly focusing on Roubaud and Séverine, as they navigate their tumultuous relationship against a backdrop of social and moral dilemmas. The story explores themes of jealousy, infidelity, and the darker aspects of human nature, indicative of Zola's naturalistic style.  At the start of the novel, we are introduced to Roubaud, who is anxiously waiting for his wife Séverine to return from shopping while reminiscing about their life together. The tension is palpable as Roubaud grapples with his insecurities and suspicions, particularly about Séverine's loyalty. When Séverine finally arrives, her vibrant demeanor contrasts sharply with Roubaud's darker mood, leading to a tense and intimate exchange that hints at underlying secrets and complicity. The opening sets the stage for a drama steeped in complex emotions and foreshadows a brewing conflict that will challenge their relationship. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Ilmoni, Wikki",253,"Zolan naturalismin klassikko sijoittuu 1800-luvun lopun rautatiemaailmaan. Tarina seuraa veturinkuljettaja Jacques Lantieria ja hänen kamppailuaan väkivaltaisia impulsseja vastaan. Teos yhdistää rikoskertomuksen ja tarkan kuvauksen teollistuvan ajan yhteiskunnasta.","Émile Zolan 'Ihmispeto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1325. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","IHMISPETO\n\nSiveysromaani\n\n\nKirj.\n\nEMILE ZOLA\n\n\nSuomentanut Wikki Ilmoni\n\nAlkuperäinen nimi: La Bête Humaine\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersin\n1906.\n\nOtto Andersin'in kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nRoubaud astui huoneeseen ja laski pöydälle leipäkakun, piirakkaan ja\npullon valkoista viiniä. Mutta Victoire eukko lienee aamulla, ennen\nkun läksi vartiopaikalleen, pannut liian paljon hiiliä kamiiniin,\nsillä täällä oli tukahduttavan kuuma, minkä vuoksi hän avasi akkunan,\nnojausi akkunanpuitteeseen ja kurkisti ulos.\n\nSe oli Amsterdaminkadun varrella, viimeinen talo oikealla, johon\nLänsiradan yhtiö oli majoittanut osan henkilökunnastaan. Akkuna,\njonka ääressä hän seisoi, oli kulma-akkuna kolmannessa kerroksessa,\nja kun se oli ratapihalle päin, mikä muodosti suuren koverruksen\nQuartier de l'Europeen, oli siitä lavea näköala yli näköpiirin, joka\ntänä iltapäivänä kosteine ja haaleine, auringonsäteiden lävistämine\nharmaine helmikuuntaivaineen näytti vielä tavallista suuremmalta.\n\nHänen edessään häämöitti hämäränä ja epäselvänä Rue de Romen\nvarrella oleva huonerivi. Vasemmalla avautuivat rautatiehallit\njättiläismäisine pylväineen ja savun mustaamine ruutuineen.\n\nRoubaud seurasi hetkisen mielenkiinnolla elämää ja liikettä tuolla\nalhaalla olevalla ratapihalla ja vertasi sitä ratapihaansa Havressa,\njossa hän oli ollut alipäällikkönä. Joka kerta, kun hän täten\njoutui viettämään päivän Pariisissa ja meni majailemaan Victoire\neukon luo, vaati virkansa hänet jälleen työhön. Hän oli juuri\nlähtemäisillään akkunan luota, kun ääni huusi häntä, minkä vuoksi\nhän astui balkongille. Neljännen kerroksen akkunassa hän äkkäsi\nnuoren, kolmannellakymmenennellä ikävuodellaan olevan miehen, Henri\nDanvergnen, joka oli ylikonduktööri ja asui siellä isänsä, joka oli\nyliapulaisena kaukoliikenteessä, ja molempien sisartensa, Clairen ja\nSophien kanssa. Nämä, jotka olivat kaksi ihastuttavaa valkoverikkiä,\nijältään kahdeksantoista ja kaksikymmentä vuotta, ja jotka aina\nolivat iloiset ja hyvällä tuulella, hoitivat taloutta isälle ja\nveljelle, jotka ansaitsivat yhteensä kuusituhatta frangia vuodessa.\n\n-- Kas, herra Roubaud, oletteko te Pariisissa? Vai niin minä\nymmärrän, se on tuon aliprefektiä koskevan asian takia!\n\nRoubaud selitti, että hänen oli täytynyt matkustaa Havreen samana\naamuna pikajunalla kuusi ja neljäkymmentä. Hänet oli kutsuttu\nliikennepäällikön määräyksellä ja oli hän saanut kelpo läksytyksen.\nOli onni, ett'ei häntä oltu pantu viralta.\n\n-- Entäs missä on rouva? kysyi Henri.\n\nHänkin oli matkustanut mukana, tehdäkseen muutamia ostoksia, ja mies\nodotti häntä tässä huoneessa. Nyt eivät he enään voineet kuulla\ntoistensa puhetta, sillä molemmat sisarukset sisähuoneessa olivat\nalkaneet takoa piaanoa ja nauroivat vielä äänekkäämmin, saadakseen\nvieläkin enemmän eloa lintuihin, jotka lauloivat häkissä. Tätä piti\nnuori mies hauskana, minkä vuoksi hän lausui hyvästi ja vetäysi\njälleen asuntoonsa. Hetkistä myöhemmin Roubaudkin läksi balkongilta.\n\nKun Roubaud näki kukkuvasta kellosta, että se oli kaksikymmentä\nminuuttia yli kolmen, teki hän epätoivoisen eleen. Minkä lemmon\nvuoksi viipyi Séverine niin kauvan? Jos hän oli jossakin myymälässä,\nniin eikö hän siis milloinkaan voinut tulla sieltä pois?\n\nKello löi puoli neljä. Roubaud käveli edestakaisin, kuunnellen\npienintäkin melua rappusista. Kulkiessaan näin toimetonna ja odottaen\npysähtyi hän peilin eteen ja katseli itseänsä siitä. Hän ei ollut\nvanhentunut ja hän oli lähempänä neljääkymmentä, ilman että hänen\ntulipunaiset, kiharat hiuksensa olivat alkaneet vaaleta. Hänen\ntäysipartansa oli edelleen yhtä tuuhea ja vaalea.\n\nHän oli keskikokoinen, mutta tavattoman väkevä; pää oli litteähkö,\notsa oli matala ja niska jykevä; ja noita pyöreitä, vereviä kasvoja\nvalaisi kaksi vilkasta silmää, joiden pörheät kulmakarvat olivat\nkasvaneet yhteen.\n\nHänen vaimonsa oli häntä viisitoista vuotta nuorempi, mutta hänen\nahkerat silmäyksensä peiliin rauhoittivat häntä ja saivat hänet\nsangen tyytyväiseksi itseensä.\n\nSyntyneenä Plassansissa Etelä-Ranskassa, missä isä oli ajurina,\noli hänestä vihdoin tullut asemamestari Barentinin asemalle, ja\nsiellä oli hän tehnyt tuttavuutta rakkaan vaimonsa kanssa, -- jonka\nkanssa hän nyt oli ollut naimisissa kolme vuotta --, kun tämä tuli\nDoinvillestä ja matkusti junassa presidentti Grandmorinin tyttären,\nBerthe neidin, seurassa.\n\nSéverine Aubry oli erään Grandmorinin palveluksessa kuolleen\npuutarhurin nuorin tytär. Mutta presidentti, joka oli hänen kumminsa\nja holhoojansa, oli hemmotellut häntä aika tavalla, antanut hänen\nolla tyttärensä seurana ja he olivat molemmat käyneet samassa\nkasvatuslaitoksessa Rouenissa. Hän oli luonnostaan niin hieno, että\nRoubaud kauvan aikaa oli tyytynyt etäältä ihailemaan ja ikävöimään\nhäntä intohimolla, jota hiukkasen sivistystä saanut työmies tuntee\nhienoa ja hänen luullakseen kallisarvoista koristetta kohtaan.\nSe oli ainoa romaani hänen elämässänsä. Hän olisi voinut naida\nhänet siinäkin tapauksessa, ett'ei hänellä olisi ollut soutakaan,\npelkästään ihastuksesta omistaa hänet, ja kun hän vihdoinkin siksi\nrohkaistui, että uskalsi kosia, voitti todellisuus hänen unelmansa.\nHän ei ainoastaan saanut Séverinen mukana kymmenentuhatta frangia\nmyötäjäisiä, vaan olipa presidentti, joka nyttemmin oli ottanut\neronsa, mutta pysyi Länsiradan yhtiön johtokunnan jäsenenä, vielä\nlisäksi ottanut hänet suojelukseensa, ja jo häidensä jälkeisenä\npäivänä oli hänet ylennetty alipäälliköksi Havren asemalla.\n\nNyt oli Roubaudin kärsivällisyys tykkänään lopussa. He olivat\nsopineet kohdataksensa toisensa kello kolmelta. Missä saattoi hän\nolla? Ei hän voisi uskotella häntä, että kokonainen päivä kuluisi\nkenkäparin ja kuuden paidan ostamiseen. Kulkiessaan uudelleen peilin\nohi, huomasi hän, että hän rypisteli kulmiansa, ja että syvä ryppy\nnäkyi hänen otsallaan. Havressa ei hän koskaan epäillyt häntä. Mutta\nPariisissa hän kuvitteli mielessään kaikkia mahdollisia vaaroja,\nvehkeitä ja hairahduksia. Veri nousi hänen päähänsä. Hänestä tuli\njälleen voimastaan tietämätön eläin ja hän olisi voinut kuristaa\nhänet sokean raivon vimmassa.\n\nOvi aukeni ja Séverine tuli näkyviin iloisena ja reippaana.\n\n-- Tässä olen... Luulit kai minun kadonneen?\n\nSäteillen kahdenkymmenen viiden vuoden nuoruudesta näytti hän\npitkältä, hoikalta ja hyvin notkealta. Ensi silmäyksellä ei hän ollut\nkaunis, sillä hänellä oli pitkulaiset kasvot ja voimakaspiirteinen\nsuu, mutta hampaat olivat ihastuttavat. Mutta kun katseli häntä\nlähemmin, mieltyi hänen omituisiin, suuriin sinisilmiinsä tuon\nrunsaan, mustan tukan alla.\n\nKun hänen miehensä vastaamatta edelleen tarkasteli häntä, silmissä\ntuo neuvoton ilme, jonka hän niin hyvin tunsi, lisäsi hän:\n\n-- Oi, kuinka olen juossut... Voitko ajatella, oli aivan mahdoton\nlöytää raitiotievaunua. En tahtonut kustantaa itselleni vaunuja ja\njuoksin sen vuoksi! Katso, kuinka minun on kuuma.\n\n-- Oh, minua et uskotakaan, vastasi hän kiivaasti, tulevasi\nsuorapäätä Bon Marchésta.\n\nHän heittäytyi heti kuin sievä lapsi hänen kaulaansa ja asetti pienen\nsoman, pyylevän kätensä hänen suulleen.\n\n-- Vaiti, ilkimys, vaiti...! Tiedäthän, että pidän sinusta.\n\nKoko hänen persoonansa todisti sellaista vilpittömyyttä, että\nmies tunsi hänen pysyneen siveänä ja kunniallisena, ja hurjasti\nrakastuneena sulki hän hänet syliinsä. Siten kävi aina hänen\nepäluuloisuutensa lopuksi. Vaimo antautui hänelle, koska hän piti\nhyväilyistä. Hän antoi hänelle suuteloja, joihin hän ei vastannut.\nMutta tämäkin, tämä toimeton, melkein tyttärellinen mieltymys kuin\nsuuressa lapsessa, jossa rakastajatar ei vielä ole herännyt, jätti\nkuitenkin häneen epämääräisen levottomuuden.\n\n-- Siinä tapauksessa olet kai pannut paljaaksi koko Bon Marchén?\n\n-- Kylläpä. Sinä saat kuulla... Mutta syökäämme ensin... Voi, kuinka\nolen nälissäni! Niin, se oli totta. Minulla on mukanani pieni lahja\nsinulle. Mutta pyydä ensin: Saanko minä pienen lahjan.\n\nHän nauroi hänelle päin silmiä ja piti oikeata kättään taskussa,\njossa hän salasi jotakin.\n\n-- Pyydä kiltisti: Saanko minä lahjan.\n\nMies nauroi hyväntahtoisesti ja totteli.\n\nSéverine oli ostanut hänelle veitsen sen sijaan, joka oli kadonnut\nneljätoista päivää sitten, ja jota hän kaipasi. Hän ihastui tuohon\nuuteen kauniiseen ja hyvään veitseen, jossa oli elehvantinluinen\nvarsi ja välkkyvä terä. Hänen täytyi heti koetella sitä. Vaimo oli\nonnellinen hänen ilonsa vuoksi ja pyysi pilanpäiten souta, jott'ei\nheidän ystävyytensä loppuisi.\n\nHän oli mennyt miehensä luo akkunan ääreen, nojautui hänen\nolkapäähänsä ja seisoi siinä muutamia sekunteja, katsellen ulos tuon\nlaajan asema-alueen yli.\n\n-- Ne ovat iloisia tyttöjä nuo Dauvergnen tytöt, sanoi Roubaud ja\nmeni pois akkunan luota. Kuuletko, kuinka he takovat pianoa? Puhuin\nhetki sitten Henrin kanssa ja hän pyysi sanomaan terveisiä.\n\n-- Ruokaa, ruokaa! huusi Séverine.\n\nHän hyökkäsi muutamain sardiinien kimppuun ja hotkasi ne suuhunsa.\nOli niin kauvan siitä kun he olivat saaneet vähäisen ruo'an murun\nMantesissa. Hän oli vallan hulluuntunut Pariisista, onnesta\nkulkea sen katukäytävillä ja hänessä oli oikea kuume asioihinsa\nBon Marchén luona. Joka kevät tuhlasi hän siellä kaikki talvella\ntekemänsä säästöönpanot. Hän osti mieluimmin kaikki sieltä, ja\nväitti säästävänsä, mitä koko matka tuli maksamaan. Minuutiksikaan\nherkeämättä syömästä, ei hän kyllästynyt siitä puhumaan. Hiukan\nvastahakoisesti tunnusti hän vihdoin punastuen, kuinka paljon hän oli\npannut menemään; se nousi yli kolmensadan frangin.\n\n-- Kas hittoa, sanoi Roubaud ällistyneenä, sinäpä pukeudut hienosti,\nollaksesi alipäälikön vaimo. Mutta sinunhan piti vain ostaa kuusi\npaitaa ja kengät.\n\n-- Voi, ystäväni, se oli niin tavattoman halpaa!... Palanen\nihastuttavaa, juovikasta silkkiä! Tuollainen ihmeen aistikas pikku\nhattu; valmiita hameita koruommeltuine lenkuttimineen! Ja kaiken\ntämän sain ilman niin mitään. Havressa olisi saanut maksaa kaksi\nkertaa niin paljon... Saatpa nähdä, jahka tavarat tulevat kotiin!\n\nRoubaud nauroi vihdoin, hän oli niin sievä tyytyväisyydessään ja\nrukoilevine, pelokkaine kasvojenilmeineen. Olihan sitäpaitsi jotakin\nihastuttavaa tässä valmistamattomassa ateriassa näin kahden kesken\nja se maistui niin hyvältä, paljon paremmalta, kuin jos he olisivat\nsyöneet ravintolassa. Séverine, joka tavallisesti ei juonut muuta\nkuin vettä, poikkesi kerran tavastaan ja tyhjensi viinilasinsa sitä\najattelematta. Kun sardiinilaatikko oli syöty tyhjäksi, iskivät he\npiirakkaaseen tuolla kauniilla, uudella veitsellä. Se leikkasi niin\nhyvin, että oikein oli hauska sitä katsella.\n\n-- No miten kävi sinun asiasi? kysyi hän vihdoin. Tässä minä istun\nlörpöttelemässä, etkä sinä kerro, miten sinun on käynyt.\n\nHän toki seikkaperäisesti selkoa vastaanotosta liikennepäällikön\nluona. Voi, hän oli saanut aika lailla nuhteita. Hän oli\npuolustautunut: kertonut, miten se oli tapahtunut, ja että tuo pieni,\nherrasteleva aliprefekti oli itsepintaisesti tahtonut ottaa koiransa\nensi luokan vaunuun, vaikka eräs toisen luokan vaunu oli varattu\nmetsästäjiä ja heidän koiriansa varten, ja siitä aiheutuneesta\nsananvaihdosta. Päällikkö myönsi hänen ylipäänsä olevan oikeassa.\nMutta varmaankin olisi hänet siirretty, ellei presidentti Grandmorin\nolisi häntä niin lämpimästi puolustanut.\n\nSéverine keskeytti hänet silloin:\n\n-- Katsohan, teinpä oikein viisaasti siinä, että kirjoitin hänelle\nja otin sinut mukaani käydessäni hänen luonaan tänä aamuna, ennen\nkuin sinun oli lähdettävä saamaan nuhteita... Tiesin kyllä, että hän\npäästäisi meidät pulasta.\n\n-- Niin, hän pitää sinusta paljon, jatkoi Roubaud, ja hänellä on\npitkät käsivarret yhtiössä. Siitä näkee, mitä hyötyä siitä saa, että\non kunnollinen virkamies! Kiitossanoja ei ole säästetty: minulla\ntosin ei ollut suurtakaan kykyä alunpitäen, mutta käyttäydyin hyvin,\nosoitin kuuliaisuutta ja päättäväisyyttä! Mutta ellet sinä olisi\nollut vaimonani ja ellei Grandmorin sinun takiasi olisi käynyt\npuolelleni, olisi minun nyt käynyt nolosti ja minut olisi karkotettu\njollekin pikkuasemalle.\n\nSéverine tuijotti avaruuteen ja mutisi kuin itseksensä puhuen:\n\n-- Niin, niin, hänellä on pitkät käsivarret. Äänettömyys seurasi ja\nSéverine jatkoi tuijottamistaan, eikä syönyt enään. Hän palautti\nmuistiinsa epäilemättä lapsuudenpäivänsä tuolla kaukana Doinvillen\ntilalla, neljä lieutä Rouenin ulkopuolella. Hän ei ollut milloinkaan\nnähnyt äitiänsä. Hänen isänsä, puutarhuri Aubry, kuoli, kun hän\ntäytti kolmetoista vuotta, ja presidentti, joka jo oli leski, oli\nsilloin ottanut hänet Berthe tyttärensä seuralaiseksi. Berthe, joka\noli häntä kaksi vuotta vanhempi oli puolta vuotta myöhemmin, kuin\nhän, mennyt naimisiin pienen, kuivan ja keltaisen de Lachesnayen\nkanssa.\n\nMikäli hän saattoi muistaa presidenttiä, oli hän aina ollut\nkaltaisensa: tanakka ja vahvarakenteinen, varhain harmaantunut,\nsäilyttäen jälkiä karhean tukkansa alkuperäisestä vaaleasta väristä,\nlyhyeksi leikattu parta leuvassa, mutta vailla viiksiä. Tuimat,\nsiniset silmät ja suuri nenä antoivat noille neliskulmaisille\nkasvoille ankaran ilmeen, joka soveltui hyvin hänen töykeään\nolintapaansa ja siihen peljästykseen, minkä hän sai aikaan kaikissa,\njotka tulivat hänen läheisyyteensä.\n\nRoubaudin täytyi korottaa ääntänsä ja uudistaa kysymyksensä kahdesti.\n\n-- No, mitä sinä ajattelet?\n\nHän säpsähti ja näytti sekä hämmästyneeltä, että pelästyneeltä.\n\n-- En mitään erityistä.\n\n-- Sinä et syö mitään, eikö sinun enään ole nälkä?\n\n-- On kyllä ... saatpa nähdä.\n\nSéverine joi viinilasistansa ja söi sen piirakkaanpalasen, joka\nhänellä oli jäljellä lautasellaan. Mutta nyt tuli aika hälinä; he\nolivat syöneet kaikki leivät, eikä heillä ollut palastakaan jäljellä\njuuston kanssa syödäksensä. He kirkuivat ja nauroivat ja käänsivät\nkaikki mullin mallin, kunnes vihdoin Victoire eukon ruokakaapista\nlöysivät kuivan leipäpalasen.\n\nHeidän pahin nälkänsä oli tyydytetty ja he söivät nyt hyvin hitaasti\nja verkallensa ja leikkasivat juuston pieniksi palasiksi jatkaakseen\naikaa. Heidän keskustelunsakin oli keskeytymäisillään.\n\n-- Sepä totta; huudahti Roubaud, unhoitin kysyä sinulta... Miksi\nvastasit kieltävästi presidentin kutsuun tulla Doinvilleen?\n\nVaimo ei vastannut.\n\n-- Kuten tiedät, jatkoi Roubaud, en minä voinut nähdä mitään\npahaa siinä matkassa. Olisin voinut järjestää asiani niin, että\nsinä olisit voinut viipyä siellä aina torstaihin asti. Meidän\nasemassamme ovat he meille tarpeen. Ei ole viisasta kieltäytyä heidän\nkohteliaisuuksistansa, sitäkin vähemmin, kun epäämisesi näytti\ntodella saattavan hänet pahoilensa... Miksi siis et tahtonut?\n\nSéverine teki kärsimättömän eleen.\n\n-- En voi jättää sinua vallan yksinäsi.\n\n-- Se ei ole mikään syy... Niinä kolmena vuotena, mitkä olemme olleet\nnaimisissa, olet kahdesti ollut Doinvillessa, viikon kummallakin\nkertaa. Eihän sinua mikään olisi estänyt matkustamasta sinne vieläkin\nkerran.\n\nHän käänsi päänsä poispäin ja tuli yhä enemmän hämilleen.\n\n-- Ethän voine pakottaa minua tekemään sellaista, mikä tuntuu\nvastenmieliseltä.\n\nRoubaud ojensi käsivartensa juuri kuin selittääkseen, ett'ei hän\ntahtonut pakottaa häntä mihinkään, mutta jatkoi kuitenkin:\n\n-- Sinä salaat minulta jotakin... Etkö pidä presidentistä, kun hän on\nsiellä?\n\nSéverine, joka tähän asti oli vastaillut hitaasti ja yksikantaan,\ntuli nyt kärsimättömäksi.\n\n-- Hän! Mikä sinuun nyt on mennyt?\n\nJa hän jatkoi lyhyin, hermostunein lausein. Häntä tuskin näkyikään.\nHänellä oli yksikseen rakennus puistossa, jonka portti oli\nyksinäiselle tielle päin ja hän tuli ja meni, ilman että edes\ntiedettiin koska. Ei hänen oma sisarensakaan tietänyt milloinkaan\nvarmaan, koska hän oli odotettavissa. Hän vuokrasi vaunut\nBarentinista ja ajoi illalla Doinvilleen ja saattoi siten kaikkien\nhuomaamatta oleskella useampia päiviä rakennuksessaan. Eikä suinkaan\nhän siellä ketään häirinyt.\n\n-- Tulin ajatelleeksi häntä sen vuoksi, että sinä monta monituista\nkertaa olet maininnut, että te lapset pelkäsitte häntä vallan\nmielettömästi.\n\n-- Minä muistan sen niin hyvin. Kun olin pieni tyttö ja me leikimme\nlehtokujissa, niin menivät kaikki muut piiloon hänen tullessansa,\nyksinpä hänen tyttärensä Berthekin, joka alituisesti pelkäsi saavansa\ntoria. Mutta minä jäin tyynenä paikolleni, ja kun hän näki minun\nseisovan siinä nenä pystyssä ja hymyilevänä, taputti hän minua\nposkelle... Ja jälkeenpäin, kun olimme kuusitoistavuotiaita ja Berthe\ntahtoi saada jotakin, lähetti hän aina minut sitä pyytämään. Minä\ntein sen, enkä luonut katsettani maahan, vaikka kyllä tunsin, miten\nhän lävisti minut silmillään. Se ei minua vähäkään pelottanut, sillä\nminä olin niin varma siitä, että hän myöntäisi minulle kaikki, mitä\ntoivoin!\n\nHän vaikeni ja sulki silmänsä. Hänen lämpimäin, paisuneiden\nkasvojensa yli näytti kulkevan pöyristys, kun hän itsekseen muisteli\nnäitä menneitä päiviä.\n\n-- Niin, hän on kyllä ollut sangen kiltti sinua kohtaan, alkoi\nuudelleen Roubaud, joka oli sytyttänyt piippunsa. Hän ei ole\nainoastaan kasvattanut sinua kuin hienoa neitiä, vaan myöskin\nviisaalla tavalla hoitanut sitä vähää, mikä sinulla oli, ja lisännyt\nsitä, kun menimme naimisiin... Puhumattakaan siitä, että hän on\nluvannut jättää jälkeensä jotakin sinulle.\n\n-- Niin, mutisi Séverine, Droix-de-Maufrasin varrella olevan talon,\ntuon paikan, missä rautatie kulkee tilusten halki. Mutta siihen ei\nole luottamista, sillä Lachesnayelaiset kyllä koettavat vaikuttaa\nhäneen, ett'ei hän antaisi minulle mitään. Ja minä olen yhtä\ntyytyväinen siihen.\n\nHän oli lausunut viimeiset sanansa niin vilkkaasti, että mies\nhämmästyi, otti piipun suustaan ja katsoi hänen suurein, pyörein\nsilmin.\n\n-- Sinäpä olet hauska. Sanotaan presidentillä olevan useampia\nmiljooneja, ja mitäpä pahaa siinä olisi, jos hän testamentissaan\nmuistaisi ristitytärtänsä? Se ei voisi hämmästyttää ketään ja silloin\nme saisimme asiamme hyvin järjestettyä.\n\nSilloin pälkähti hänen päähänsä asia, joka sai hänen nauramaan.\n\n-- Sinä ehkä pelkäät, että ihmiset uskovat sinun olevan hänen\ntyttärensä? Kuten tiedät kerrotaan presidentistä kylläkin kauniita\nasioita, vaikka hän näyttää niin jäykältä ja ankaralta.\n\nSéverine syöksähti ylös aivan hurjana ja kasvoiltaan tulipunaisena,\nsinisissä silmissään peljästyksen ja hämmingin ilme.\n\n-- Hänen tyttärensä, hänen tyttärensä!... Et saa laskea leikkiä\ntuolla tapaa! Voinko minä olla hänen tyttärensä? Olenko hänen\nnäköisensä?... Olkoon tämä kylliksi, puhukaamme jostakin muusta. En\ntahdo matkustaa Doinvilleen, koska en tahdo; tahdon mieluummin palata\nsinun kanssasi Havreen.\n\nJuuri kuin rauhoittuakseen täydellisesti, ennen kun alkaisi hiukan\nsiivota jälkiänsä huoneessa, meni hän takaisin akkunan luo. Mies pani\npois veitsen ja piipun ja seurasi perässä sinne. Hän sulki vaimonsa\nsyliinsä, nojasi leukaansa hänen olkapäähänsä ja kallisti päätänsä\nhänen päätään vastaan. Liikkumattomina katselivat he ratapihalle.\n\nVähitellen, sanomatta mitään, tuli Roubaud hänen lämpimän, nuoren\nruumiinsa hurmaamana yhä lähemmäksi ja hyväilevämmäksi. Hän vei hänet\npois akkunan luota ja alkoi intohimoisesti suudella häntä.\n\n-- Ei, ei, päästä minut, mutisi Séverine.\n\nHänen verensä kiehui, tuntui siltä kuin kaikki olisi häntä\njuovuttanut: ruoka ja viini, kuumeiset kävelyt Pariisin kaduilla,\nliiallinen kuumuus huoneessa. Ja kuitenkin osoittautui hän\nvastahakoiseksi, asettui vastarintaan, liikutettuna ja peljästyneenä\nsyystä, jota hän ei olisi voinut selittää.\n\n-- Ei, ei, minä en tahdo.\n\nTulipunaisena kasvoiltaan piteli mies häntä kiinni karkeilla,\nvoimakkailla käsillään. Hän olisi voinut murskata hänet. Hän voisi\ntulla hulluksi, ei milloinkaan ollut hän tuntenut vaimoansa niin\nhehkuvaksi, niin lihallisen himoittavaksi. Séverinen mustat hiukset\ntummina heijastuivat hänen muuten niin tyynistä, tummansinisistä\nsilmistään ja uhkea, veripunainen suu erosi silminnähtävästi noista\nsuloisista, pyöreistä kasvoista. Hän ei enään tuntenut tätä naista.\nMiksi kieltäytyi hän?\n\n-- Ei, ei. Minä pyydän sinua, anna minun olla!... Minä en tiedä, mitä\nse on, mutta pelkkä ajatuskin tukahuttaa minut. Se ei olisi onneksi.\n\nMolemmat istuivat nyt sängyn reunalla. Roubaud pyyhki kädellä\nkasvojaan, kuin olisi hän tahtonut karkoittaa tuon tuiman polton.\nNähdessään hänet jälleen tyynenä, nojausi Séverine ystävällisesti\nhäntä vastaan, painoi suudelman hänen poskelleen; hän tahtoi näyttää\njoka tapauksessa pitävänsä hänestä paljon. He olivat tointuaksensa\nhetkisen puhumatta. Mies oli jälleen tarttunut hänen vasempaan\nkäteensä ja leikki vanhalla kultasormuksella, kultaisella käärmeellä\npienine, punatimanteista valmistettuine päineen, jota hän kantoi\nsamassa sormessa, kuin vihkisormustakin. Mies muisti hänen aina\nkantaneen sitä siinä.\n\n-- Pikku käärmeeni, sanoi Séverine tahtomattansa ja uneksien, luullen\nhänen katselevan sormusta ja tuntien vastustamatonta puhumisen\ntarvetta.\n\n-- Hän antoi sen minulle Croix-de-Maufrasissa, kun täytin kuusitoista\nvuotta.\n\nRoubaud kohotti hämmästyneenä päätään.\n\n-- Kuka antoi? Presidenttikö?\n\nMiehensä katsoessa häneen hän säpsähti ja heräsi äkisti. Hän tunsi\nposkiansa jäätävän. Hän koetti vastata jotakin, mutt'ei keksinyt\nmitään; hän oli kuin halvattu.\n\n-- Mutta, jatkoi Roubaud, sinä olet aina sanonut saaneesi sormuksen\näitisi jälkeen.\n\nSéverine olisi vielä voinut ottaa takaisin, mitä hän huomaamattaan\noli päästänyt suustaan. Hänen olisi tarvinnut vain nauraa tai\nnäytellä hajamielistä. Mutta hän oli ajattelemattoman itsepintainen.\n\n-- Hyvä ystäväiseni, en milloinkaan ole sanonut, että olen saanut\nsormuksen äitini jälkeen.\n\nRoubaud katsoi häneen tuimasti ja kalpeni samassa.\n\n-- Mitä? Etkö ole milloinkaan sanonut niin? Olethan sanonut sen\nvähintäänkin kaksikymmentä kertaa... Ei siinä ole mitään pahaa, että\npresidentti on antanut sinulle sormuksen. Hän on antanut sinulle\npaljon muuta. Mutta minkä vuoksi olet pitänyt sen salassa? Miksi olet\nvalehdellut ja sen sijaan puhunut äidistäsi?\n\n-- En ole maininnut äitiäni; rakas ystävä, sinä erehdyt!\n\nHän teki tyhmästi, ollessaan niin itsepäinen. Hän ymmärsi olevansa\nhukassa, että mies luki selvästi hänen sisimmästään, ja hän olisi\ntahtonut peruuttaa, mitä oli sanonut, mutta nyt se oli liian\nmyöhäistä, hän tunsi kasvojensa vääristyvän ja että koko hänen\npersoonansa ilmaisi vasten hänen tahtoaan rikoksen tunnustamista.\nPoskien kylmyys oli levinnyt yli koko kasvojen ja hänen huulensa\nvärähteli hermostuneesti. Roubaud sitävastoin oli hirvittävän\nnäköinen, hän oli äkisti tullut niin punaiseksi, että olisi voinut\nluulla veren halkaisevan suonet; hän tarttui vaimonsa ranteeseen,\ntuijotti häntä läheltä, paremmin voidakseen hänen hämmästyneistä ja\npeljästyneistä silmistään lukea sen, mitä hän ei ääneensä lausunut.\n\n-- Kuolema ja helvetti, änkytti hän.\n\nSéverine rupesi pelkäämään, pani kätensä kasvojen eteen, aavistaen,\nettä mies löisi häntä. Vähäinen, merkityksetön pikkuasia, erään\nsormusta koskevan valheen unhoittaminen oli pari sanaa vaihdettua\ntäydellisesti paljastanut hänet. Minuutin kuluttua heitti Roubaud\nhänet työntämällä poikkipuolin sänkyyn ja alkoi lyödä häntä. Niiden\nkolmen vuoden kuluessa, mitkä he olivat olleet naimisissa, ei hän\nollut antanut hänelle pienintäkään lyöntiä, mutta nyt ruhjoi hän\nhäntä sokeassa, törkeässä katkeruudessaan.\n\n-- Kirottu lutka; sinä olet ollut ... sinä olet ollut ... vanhan,\nelähtäneen ukon -- rakastajattarena.\n\nHän sähisi suustaan nuo sanat, käheänä katkeroitumisesta. Hän kuuli\nvain, kuinka vaimo vastasi: ei! Se oli ainoa, mitä hän osasi sanoa\npuolustuksekseen; hän kielsi, jott'ei mies ottaisi häntä hengiltä.\nTämä itsepintainen pysytteleminen valheessa teki Roubaudin vihdoin\naivan mielettömäksi.\n\n-- Tunnusta!\n\n-- En, en!\n\nHän tempasi Séverinen ylös ja tuki häntä käsivarsillansa, jott'ei hän\nvaipuisi alas ja koettaisi suojella kasvojaan peitolla. Hän pakotti\nvaimonsa katsomaan häntä suoraan silmiin.\n\n-- Tunnusta!\n\nMutta Séverine liukui pois, pääsi irti ja aikoi juosta ovelle.\nMutta yhdellä hyppäyksellä oli hän jälleen hänen kimpussaan ja\nlöi hänet kumoon, niin että hän kaatui pöydän viereen. Roubaud\nheittäytyi hänen viereensä ja tarttui hänen tukkaansa. He olivat niin\nliikkumattomina silmänräpäyksen, ja tämän kamalan vaitiolon aikana\nkuului Dauvergne-neitien soitto ja laulu. Näiden meluava pianonsoitto\noli onneksi häivyttänyt heidän kamppailustaan lähteneen äänen\nkuulumattomiin.\n\n-- Tunnusta, että olet ollut hänen rakastajattarenaan.\n\nHän ei enään uskaltanut kieltää, eikä sen vuoksi vastannut mitään.\n\n-- Tunnusta, taikka lyön sinut kuoliaaksi!\n\nSéverine luki selvästi hänen silmistään, että hän voisi tappaa hänet.\nKaatuessaan oli hän nähnyt veitsen avoimena pöydällä; ja hän näki\nvieläkin edessään tuon välkkyvän terän ja luuli Roubaudin ojentavan\nkätensä ottaaksen veitsen. Hän tunsi pelon itseään herpaisevan ja oli\nvalmis tyytymään kaikkeen, kunhan tästä vaan tulisi loppu.\n\n-- No niin, se on totta, anna minun nyt mennä.\n\nTämä tunnustus, jota mies oli niin kiivaasti vaatinut, vaikutti\nkuin lyönti vasten hänen kasvojaan; se oli hänen mielestään jotakin\nniin mahdotonta, niin ennen kuulumatonta. Hän ei ikinä olisi voinut\najatellakaan tuollaista riettautta. Hän tarttui hänen päähänsä ja\nkolhi sitä pöydänjalkaan. Séverine ponnisteli vastaan ja hän laahasi\nhäntä tukasta huoneen poikki tuoleja ja kaikkia vastaan. Läähättäen\nja hammasta purren raivosi hän hurjasti ja mielettömästi. Hän oli\ntyöntänyt pöytää, niin että kamiini oli ollut kaatumaisillaan. Kun he\nhengähtivät, tylstyneinä ja hengästyneinä tämän hirveän kohtauksen\njälkeen olivat he jälleen lähellä sänkyä, vaimo nurinniskoin\npermannolla, mies alaspäin kumartuneena ja pitäen häntä kiinni\nolkapäistä; molemmat ähkien. Mutta heidän yläpuolellaan jatkui soitto\nja kuului tuo nuorekkaan selkeä nauru.\n\nÄkisti Roubaud tempasi Séverinen ylös ja pukkasi hänet sängynlaitaa\nvastaan. Ollen yhä polvillaan ja kumarassa hänen ylitsensä, sai hän\nvihdoin puhelahjansa takaisin. Hän ei enään lyönyt häntä, hän kiusasi\nhäntä kysymyksillään, johon häntä kannusti sammumaton tarve saada\ntietää kaikki.\n\n-- Lutka! Sinä olet ollut hänen rakastajattarenaan... Sano se\nuudelleen, sano uudelleen... Kuinka vanha olit silloin?\n\nSéverine oli aivan äkisti tyrskähtänyt itkuun, eikä voinut\nnyyhkytyksiltä vastata.\n\n-- No, perkele soikoon, tahdotko vastata!...\n\nMitäpä hyödyttikään enään tenätä vastaan? Mies olisi karkeilla\nkäsillään voinut repiä sydämen hänen ruumiistaan. Kuulustelun\njatkuessa kertoi hän kaikki, niin masentuneena häpeästä ja\npelosta, että hänen hiljaa kuiskatut sanansa tuskin kuuluivat.\nMustasukkaisuuden julmien tuskien ärsyttämänä tunsi hän katkeruuden\nja kärsimyksen itseään repelevän, kuullessaan näitä pakollisia\ntunnustuksia. Hän ei luullut koskaan saavansa tietää tarpeeksi ja\npakoitti hänen puuttumaan vielä enemmän yksityiskohtiin, lausumaan\nsanottavansa vieläkin selvemmin. Nyrkki uhkaavasti kohotettuna\nlyömään uudelleen, jos hän vaikenisi, kuunteli hän tuskaisena, pitäen\nkorvansa aivan lähellä tuon onnettoman naisen huulia.\n\nKoko Doinvillessa kulunut aika, lapsuus, nuoruus tarkasteltiin.\nAjatteliko presidentti häntä jo ottaessaan hänet puutarhurin kuoltua\nhuostaansa ja kasvatuttaessaan hänet yhdessä tyttärensä kanssa? Ihan\nvarmaan oli se jo alkanut siihen aikaan, kun muut tytöt pakenivat\nleikeistään, milloin hän tuli näkyviin, jota vastoin hän hymyillen ja\npää kenossa odotti, että presidentti ohitse kulkiessaan taputtaisi\nhäntä poskelle. Ja myöhemmin, kun hän rohkeni katsoa presidenttiä\nsuoraan kasvoihin, milloin hänellä oli jotakin sanomista, ja kun\nhän sai toimeen kaikki mitä halusi, eikö hän silloin ollut tuntenut\nvaltaansa ja eikö hän silloin ollut halukas kohteliaisuuksille, joita\nhänelle lateli tämä muuten niin arvokas ja ankara tytöstelijä?\n\nLäähättäen kysyi Roubaud:\n\n-- No, kuinka vanha olit silloin? Vastaa!\n\n-- Puolen seitsemättätoista vuotias.\n\n-- Valehtelet.\n\nSéverine kohautti olkapäitänsä, lopen uupuneena ja masentuneena.\nHerra paratkoon, miksipä hän valehtelisikaan!\n\n-- No, missä tapahtui se ensi kerran?\n\n-- Croix-de-Maufrasissa.\n\nRoubaud epäröi hetkisen, hänen huulensa värähtelivät ja silmänsä\niskivät tulta.\n\n-- Minä tahdon, että kerrot kaikki.\n\nHän pysyi vaiti. Mutta kun mies kohotti nyrkkinsä, sanoi hän:\n\n-- Sinä et usko minua.\n\n-- Sano kuitenkin.\n\nHän tahtoi tietää kaikki, hän alentui lausumaan mitä raa'impia\nsanoja ja kysymyksiä. Séverine ei avannut huuliansa, vaan vastasi\nmyöntävillä ja kieltävillä eleillä. Kentiesi he molemmat tuntisivat\nlohdutusta, sittenkun hän olisi tunnustanut kaikki. Mutta\nyksityiskohdat, joiden hän luuli tekevän asian viattomammaksi,\nkiusasivat miestä vielä enemmän. Tämä hänen yhteytensä vanhan,\nelähtäneen maailmanmiehen kanssa tuntui Roubaudista pelkältä\nmädännäisyydeltä ja haavoitti hänen sisintä olemustansa\nmustasukkaisuuden myrkytetyillä tikareilla. Nyt oli kaikki ohitse,\nnyt oli elämä hänestä mahdotonta, aina tulisi hän muistamaan tämän\nriettauden.\n\nNyyhkytykset repelivät hänen rintaansa.\n\n-- Se on liian paljon ... se on mahdotonta!\n\nMutta äkisti tarttui hän vaimoonsa ja ravisti häntä kiivaasti.\n\n-- Herran nimessä sitten, minkä vuoksi tulit kanssani naimisiin? Etkö\nymmärrä kuinka halpamaisesti olet minua pettänyt? Moni nainen istuu\nvankilassa paljoa vähemmästä... Sinä halveksit minua silloin... Miksi\ntulit kanssani naimisiin?\n\nSéverine teki epämääräisen eleen. Tiesikö hän sen nyt niin tarkoin?\nAvioliitto Roubaudin kanssa teki hänet onnelliseksi, koska hän\ntoivoi sen kautta pääsevän tuosta toisesta. On olemassa niin paljon\nsellaista, jota ei tahdottaisi tehdä ja kuitenkin tehdään, koska\nse on viisainta. Ei, hän ei rakastanut miestään, mutta karttoi\nsanoa hänelle, että ellei tuota juttua olisi ollut olemassa, ei hän\nmilloinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimokseen.\n\n-- Hän tahtoi kai saada sinut sijoitetuksi johonkin? Ja hän\nsai käsiinsä, hyvänlaitaisen naudan... Hän tahtoi saada sinut\nsijoitetuksi johonkin, voidakseen jatkaa. No, sen te luonnollisesti\nmolemmat teitte kernaasti, kun olit siellä vierailemassa? Senkö\nvuoksi hän otti sinut mukaansa?\n\nHän tunnusti jälleen elkeellä.\n\n-- Ja senkö vuoksi hän pyysi sinua mukaansa tälläkin kertaa? Ja tämä\nsikamaisuus olisi alkanut uudelleen. Eikä siitä tule loppua, ellen\nminä väännä niskojasi nurin.\n\nHän ojensi vapisevat kätensä hänen kaulaansa kohden. Mutta tällä\nkertaa Séverine teki kapinan.\n\n-- Nyt olet väärässä. Minähän kieltäydyin sinne menemästä. Muista,\nettä sinä tahdoit lähettää minut sinne, ja että se harmitti minua...\nNäethän, ett'en tahdo jatkaa. Se oli loppunut, loppunut ainiaaksi.\n\nRoubaud tunsi itsessään, että vaimo puhui totta, mutta se ei\ntuottanut hänelle mitään lohdutusta. Se, mikä Séverinen ja tuon\nihmisen välillä oli tapahtunut, oli auttamatonta, ja hän kärsi\nkauheasti, kun ei kyennyt tekemään sitä tekemättömäksi. Hellittämättä\nkäsiänsä lähensi hän kasvojansa hänen kasvoihinsa; oli, kuin olisi\nhän tahtonut vaimonsa pienistä, sinisistä silmistä löytää kaiken,\nmitä tämä oli tunnustanut.\n\n-- Punaisessa huoneessa Croix-de-Maufrasissa, mutisi hän, juuri\nkuin tuskallisen näyn valtaamana... Minä tunnen sen, akkuna\nrautatielle päin, sänky sen kohdalla. Se tapahtui siis siinä\nhuoneessa... Nyt ymmärrän hänen puheensa siitä, että hän antaisi\ntalon sinulle perinnöksi. Olet sen ansainnut. Ei ollut liikaa, että\nhän vartioitsi sinun rahojasi ja antoi sinulle myötäjäiset. Tuomari,\nmiljoonainomistaja, niin arvossa pidetty, niin sivistynyt, niin\nkorkeassa asemassa oleva. Siitä voi ihan tulla hulluksi. Oliko hän\nsinun isäsi?\n\nSéverine nousi nyt vaivalloisesti seisoalleen. Hän työnsi Roubaudin\nsyrjään tavattomalla voimalla siihen nähden, että hän oli niin heikko\nja masentunut.\n\n-- Ei, ei, kaikkea näitä tahdot, vaan ei sitä, vastusti hän\nkiivaasti!... Lyö minua, tapa minut... Mutta sinä valehtelet, jos\nsanot niin.\n\nRoubaud piti yhä hänen kättään omiensa välissä.\n\n-- Tiedätkö jotakin siitä? Sinä epäilet sitä itse ja sentähden tulet\nniin liikutetuksi.\n\nKun Séverine irroitti kätensä, tunsi mies sormuksen, tuon\npienen, punatimanttipäällä varustetun kultakäärmeen, joka oli\nhänen sormessaan. -- Roubaud tempasi sen irti ja astui uudessa\nraivonpuuskassa korollaan sen päälle. Sitten käveli hän ääneti\nliikutettuna edestakaisin huoneessa. Vaimo oli vaipunut vuoteen\nlaidalle ja tuijotti häneen suurilla silmillään. Syntyi pitkä, kauhea\näänettömyys.\n\nRoubaudin raivo ei tahtonut talttua. Heti kun se näytti alkavan\nhiukan vähentyä, palasi se suurin, vielä hillitsemättömin lainein,\njotka tempasivat hänet huimaten mukaansa, juuri kuin juopumuksessa.\nKadottaen kaiken itsensähillitsemiskykynsä, syöksyi hän edestakaisin\nhuoneessa, hurjan intohimon, kaikkien pieksevien tuulenpuuskien\nheiteltävänä ja ainoastaan tuntien tarvetta saattaa se villipeto\nrauhoittumaan, joka ulvoi hänen sisimmässään. Tämä oli puhtaasti\nruumiillinen, välitön tarve, kostonhimo, joka raivosi hänessä, eikä\ntulisi jättämään häntä rauhaan, ennen kun hän olisi tyydyttänyt sen.\n\nKeskeyttämättä kävelemistään, löi hän ohimoonsa ja änkytti\ntuskaisesti:\n\n-- Mitä pitää minun tekemän?\n\nKoska hän ei ollut tappanut vaimoansa heti, ei hän sitä nytkään\ntulisi tekemään. Pelkuruutensa, että antoi hänen elää, katkeroitti\nhäntä vielä enemmän, sillä se oli pelkurimaista. Hän oli jättänyt\nhänet kuristamatta sen vuoksi, että vielä oli heikko tuon lutkan\nsuhteen. Mutta siihen hän ei voinut mukautua, että pitäisi hänet\nedelleen luonansa. Ajaisiko hän siis Séverinen pois, heittäisikö\nhänet kadulle, olisiko milloinkaan enään tapaamatta häntä? Hänet\nvaltasi jälleen tuska ja inho, kun hän tunsi, ett'ei tulisi tekemään\nedes sitä. Mitä oli siis tehtävissä? Hän ei siis voinut muuta, kuin\ntyytyä inhoonsa ja ottaa hänet mukaansa kotiin Havreen ja jatkaa\ntyyntä yhdyselämäänsä hänen kanssaan, niin kuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Ei, ei! Mieluummin kuolema, kuolema molemmille, nyt heti!\nViheliäisyytensä valtasi hänet niin syvästi, että hän raivoissaan\nhuusi vieläkin äänekkäämmin:\n\n-- Mitä pitää minun tekemän?\n\nSéverine, joka yhä istui vuoteella, seurasi häntä suurin,\nihmettelevin silmin. Tuolla tyynellä, toverillisella mieltymyksellä,\njota hän tunsi miestään kohtaan, hän jo tunsi säälivänsä hänen\nmäärätöntä tuskaansa. Hän olisi antanut anteeksi hänen raakuutensa\nja lyöntinsä, ellei häntä olisi niin hämmästyttänyt tämä miehen\nhurja tunteidenpurkaus, eikä hän ollut vielä tointunut tästä\nhämmästyksestä. Hän, joka vastustelematta ja oppivaisna oli\nvarsin nuorena mukautunut ukon mielitekoon ja myöhemmin antanut\nsioittaa itsensä, ainoastaan saadakseen asiat järjestykseen, ei\nvoinut käsittää tuollaisia mustasukkaisuuden purkauksia vanhojen\nhairahdusten takia, joita hän vielä lisäksi katui. Hänessä oli\naistillisuus tuskin herännyt ja puoleksi asioita tietämättä sekä\nkaikesta huolimatta viattomana ja kilttinä tyttönä katsoi hän\nmieheensä, kun tämä raivoissaan kulki edestakaisin, samalla tapaa\nkuin olisi hän katsellut sutta ja jonkin muun laatuista eläintä.\nMikä häntä vaivasi? Eivätpä monet olisi noin kovin suuttuneet niin\nvähästä. Eniten häntä peljästytti tunne siitä, että villipeto, jonka\nolemassaoloa hän kuluneiden kolmen vuoden aikana oli epäillyt sen\nkumean karjunnan perusteella, nyt oli päässyt valloilleen, raivoisana\nja puremaan valmiina. Mitä olisi hänen sanottava onnettomuuden\nehkäisemiseksi?\n\nJoka kerta kun Roubaud kääntyi ympäri, tuli hän lähelle vaimoansa.\nKun hän nyt tuli jälleen, rohkaisi Séverine mielensä ja puhutteli\nhäntä.\n\n-- Ystäväni, kuulehan...\n\nMutta hän ei kuunnellut hänen puhettansa, vaan läksi huoneen toiseen\npäähän, kuin myrskyn ajelema oljenkorsi.\n\n-- Mitä pitää minun tekemään? Mitä pitää minun tekemän?\n\nSéverine tarttui vihdoin hänen ranteeseensa ja pysäytti hänet\nhetkiseksi.\n\n-- Ystäväni, minähän kieltäydyin matkustamasta sinne... En olisi enää\nmilloinkaan matkustanut sinne! En milloinkaan! En koskaan enää...\nSinua yksin minä rakastan. Hän rupesi hyväilemään, veti Roubaudin\nluokseen ja kohotti huulensa, jotta tämä suutelisi häntä. Mutta\nvaivuttuaan hänen viereensä työnsi mies hänet pois luotansa, tehden\nkauhua ilmaisevan liikkeen.\n\n-- Kas niin vaan, nyt sinä olet myöntyväinen... Äsken olin sinusta\nvastenmielinen... Ja nyt. Koetat uudelleen saada minut valtaasi,\nsaada minut oikein sidotuksi... Mutta minä tunnen, kuinka se\nmyrkyttäisi vereni.\n\nHäntä pöyristytti tuo houkutteleva ajatus heittäytyä Séverinen\nsyliin, ja sielun synkästä yöstä ja hänen verta vuotavasta,\nsaastuneesta mieliteostansa nousi luulo kuoleman välttämättömyydestä.\n\n-- Ellen tahdo kuolla siitä, että edelleen eläisin yhdessä sinun\nkanssasi, täytyy minun sitä ennen tappaa tuo toinen... Minun täytyy\nse tehdä. Minun täytyy ottaa hänet hengiltä.\n\nNousten seisalleen toisteli hän tätä äänekkäästi, kuin olisi tämä\npäätös antanut hänelle takaisin rauhan. Ääneti ja hiljaa meni hän\npöydän luo ja katseli veistä, joka oli siinä avattuna. Hän pani sen\nkoneentapaisesti kiinni ja pisti taskuunsa. Heiluttaen käsivarsiansa\nja katsellen kauvas avaruuteen seisoi hän samassa paikassa\najatuksiinsa vaipuneena. Hänen otsaansa ilmestyi kaksi suurta\nryppyä, mitkä synnytti ajatus esteistä, joita hän ei voinut voittaa.\nHelpommin keksiäkseen jonkun keinon hän asettui akkunaan, minkä\noli avannut ja koetti vilvoittaa kasvojansa kylmässä ilta-ilmassa.\nSéverinen valtasi uudelleen pelko; hän nousi ja asettui miehensä\ntaakse, koettaen arvata, mitä tässä kovassa pääkallossa liikkui;\nmutta hän ei uskaltanut tehdä Roubaudille ainoatakaan kysymystä.\n\nKun Roubaud kääntyi ympäri, oli jotakin raakamaista ja taipumatonta\nhänen kasvoissaan; oli kuin olisi alkava pimeys luonut varjonsa\nniiden yli. Hän oli tehnyt suunnitelman ja tehnyt päätöksensä. Hän\nkatsoi kukkuvaan kelloon ja sanoi ääneensä:\n\n-- Kahtakymmentä minuuttia yli viiden.\n\nHäntä ihmetytti, ett'ei kello ollut enempää; tuskin oli tunti kulunut\nja niin paljon oli tapahtunut sinä aikana. Hän olisi saattanut\nluulla, että he olivat repineet toisiaan viikkokausia.\n\n-- Kahtakymmentä minuuttia yli viiden, silloinpa meillä on hyvää\naikaa.\n\nSéverine, joka ei uskaltanut kysyä häneltä mitään, seurasi häntä\nlakkaamatta hätääntynein katsein. Hän näki hänen kurkistavan kaappiin\nja poimivan esille paperia, mustepullon ja kynän.\n\n-- Tässä on! Kirjoita!\n\n-- Kenelle sitten?\n\n-- Hänelle... Istuudu!\n\nKun Séverine itsetiedottomasti peräytyi tuolin luota, vaikk'ei\ntietänyt, mitä mies aikoi käskeä, vei Roubaud hänet takaisin sinne\nja pakotti istuutumaan pöydän ääreen niin pontevasti, että hän jäi\nistumaan.\n\n-- Kirjoita... \"Matkustakaa tänä iltana pikajunalla kuusi ja\nkolmekymmentä ja näyttäytykää vasta Rouenissa\".\n\nSéverine piteli kynää, mutta käsi vapisi ja yhä suuremmaksi kävi\nhänen pelkonsa sen tuntemattoman kuilun suhteen, joka avautui hänen\neteensä näissä kahdessa yksinkertaisessa rivissä. Hän rohkeni\nrukoillen katsoa mieheensä.\n\n-- Ystäväni, mitä aijot tehdä... Pyydän sinua selittämään sen\nminulle...\n\nRoubaud toisti lujalla, taipumattomalla äänellä: Kirjoita, kirjoita.\n\nKatsoen vaimoansa silmiin, ilman vihaa, ilman suuria sanoja, mutta\ntaipumattomuudella, joka nöyryytti ja masensi tämän, lausui hän:\n\n-- Saat nähdä, mitä tulen tekemään... Ja kuulehan: Minä tahdon,\nettä sinä olet osallisena siinä, mitä aijon tehdä. Jos meidän\nkerran täytyy vetää yhtä köyttä, niin siitä tulee luja side meidän\nvälillemme.\n\nHänen sanansa kauhistuttivat Séverineä ja hän vetäytyi takaperin.\n\n-- Ei, ei, minä tahdon tietää... En kirjoita ennen.\n\nRoubaud ei viitsinyt vastata, vaan tarttui hänen pieneen, hentoon\nlapsenkäteensä ja puristi sitä rautanyrkissään kuin ruuvipihdissä,\nniin että se olisi voinut musertua. Tuskan keralla hän puristi\ntahtonsa Séverinen tahtoon; vaimo kirkasi; kaikki hänessä\nmurskaantui; hän myöntyi, eikä voinut enään ponnistella vastaan. Hän\nei saanut mitään tietää, ja hempeässä voimattomuudessaan hän saattoi\nainoastaan totella, olipa sitten kysymyksessä kuolema taikka rakkaus.\n\nJa kovasti voimiaan ponnistaen hän kirjoitti kivistävällä\nkäsirukallansa.\n\n-- Hyvä on, teit kiltisti, sanoi Roubaud, saatuaan kirjeen. Siivoa\nnyt täällä hiukkasen... Minä tulen sinua noutamaan.\n\nHän oli nyt niin levollinen, solmisi kaulaliinansa peilin edessä,\notti hattunsa ja lähti. Séverine kuuli, miten hän sulki oven\nkaksinkertaisella lukolla ja otti avaimen mukaansa. Tuli yhä\npimeämpi. Séverine jäi istumaan ja kuunteli tarkkaavaisuuttaan\njännittäen kaikkia ulkoa tulevia ääniä.\n\nKun kello oli neljännestä yli kuuden, tulla porhalsi Havreen menevään\npikajunaan kuuluva veturi esiin Port de l'Europesta ja kytkettiin\njunan eteen. Itse junasillan katon alla oli niin ahdasta, että\njuna seisoi sen ulkopuolella erään laiturin vieressä, joka kapean\nsatamamerkin tavoin ulkoni sysimustaan pimeyteen, missä muutamat\nkaasulyhdyt radan varrella loistivat kuin talikynttilät. Rankkasade\noli äsken laannut ja jättänyt jälkeensä jääkylmän kosteuden.\n\nKaikki tämä tuntui joltakin yhtä valtavalta kuin hirvittävältä; se\noli läpimärkänä vedestä, siellä täällä veripunaisia tulipilkkuja,\nepämääräisiä ääriviivoja läpinäkymättömistä ainejoukkioista,\nyksityisistä vetureista ja vaunuista, junien jäännöksistä, jotka oli\njätetty raiteille. Ja tämän varjojen järven syvyydestä kuului hälinää\nja kohinaa: jättiläsmäisiä, kuumeisesti läähättäviä hengähdyksiä,\nvihellyksiä, jotka muistuttivat raiskattujen naisten vihlovia\nhuutoja, etäisiä vaikeroivia torventoitotuksia ja kaiken tämän\nkeskellä lähikatujen melu. Äänekkäästi jaettiin käskyjä yhden vaunun\nkytkemisestä entisten lisäksi.\n\nKahtakymmentä minuuttia yli kuuden Roubaud ja Séverine tulivat.\nViimeksimainittu oli sivumennen jättänyt avaimen Victoire eukolle, ja\nRoubaud jolla oli hattu takaraivolla, ahdisteli häntä ja oli levoton\nja kiivas, kuin ainakin herra, joka on saanut varrota rouvaansa.\nVaimolla sitävastoin oli tiheä harso silmillä ja hän näytti hyvin\nepävarmalta ja kuin olisi hän aivan lopen uupunut. Matkustajain\njono täytti asemasillan ja he liittyivät siihen ja kulkivat junan\nvieressä, etsien tyhjää ensimäisen luokan vaunua. Kulkuradalla\ntuli yhä eloisampaa, asemamiehiä tuli vetäen matkatavaravaunuja,\neräs tarkastaja koetti tehdä tilaa suurilukuiselle perheelle,\nja merkkilyhty kädessä tarkasti aliratamestari vaunujen\nyhteenkytkemistä. Roubaud äkkäsi vihdoin tyhjän vaunun, johon hän\naikoi käskeä Séverinen nousta, kun hänet huomasi asemapäällikkö\nVandorpe, joka käveli ensimäisen kaukoliikenneapulaisensa Dauvergnen\nkanssa, molemmat kädet selän takana ja katsellen vaunujen\nyhteenkytkemistä. Tervehdittiin ja pysähdyttiin juttelemaan. Aluksi\ntuli puhe aliprefektin kanssa sattuneesta asiasta, joka oli päättynyt\nyleiseksi tyytyväisyydeksi. Sitten pohdittiin erästä Havressa\nsamana aamuna tapahtuneesta onnettomuudesta, josta sähkösanoma\noli saapunut: eräässä veturissa, Lisonissa, joka torstaisin ja\nlauvantaisin kuljetti pikajunaa kuusi ja kolmekymmentä, oli\nveivitanko katkennut junan juuri saapuessa ratapihalle. Korjauksen\ntakia veturinkuljettaja, Jacques Lantier, joka oli kotoisin samalta\npaikkakunnalta kuin Roubaud, ja hänen lämmittäjänsä, Pecqueux,\nVictoire eukon mies, saivat vapautta pariksi päiväksi.\n\nSéverine odotti vaununoven ulkopuolella, kun taas hänen miehensä\nnäytti hyvin ujostelemattomalta ja huolettomalta keskustellessaan\nnoiden molempain herrain kanssa, jutteli ja nauroi äänekkäästi. Nuori\nHenri Dauvergne, joka seurasi junaa ylikonduktöörinä, oli tuntenut\nSéverinen harsosta huolimatta ja äkillisellä liikkeellä vienyt\nhänet syrjään, niin ett'ei avoinna oleva ovi saanut häntä nyhjätä.\nHän pyysi Séverineltä hymyillen ja hyvin kohteliaasti anteeksi\nja ilmoitti, että vaunu oli aijottu eräälle yhtiön johtokunnan\njäsenelle, joka oli sitä pyytänyt puolta tuntia ennen junan lähtöä.\nSéverine naurahti hermostuneesti ilman mitään nähtävää syytä ja\nylikonduktööri riensi hyvin ihastuneesti takaisin virkatoimiinsa; hän\noli näet usein sanonut itselleen, että Séverinestä voisi tulla hyvin\nmiellyttävä rakastajatar.\n\nRautatienkello näytti kahtakymmentä seitsemää minuuttia yli kuuden.\nVielä puuttui kolme minuuttia. Roubaud, joka asemapäällikön kanssa\njutellessaan kaukaa oli pitänyt odotussalin ovia silmällä, läksi nyt\naivan äkisti hänen luotaan ja palasi Séverinen luo. Mutta vaunut\nolivat siirtyneet paikoiltaan ja heidän täytyi kulkea muutamia\naskeleita päästäkseen tyhjään vaunuun. Hän töykkäsi vaimoansa ja\npakotti voimakkaalla kädenpuristuksella hänet nousemaan ylös, kun hän\ntuskallisesta myöntyväisyydestään huolimatta vaistomaisesti katsoi\nympärilleen nähdäkseen, mitä oli tekeillä.\n\nEräs matkustaja oli myöhästynyt. Hän kantoi ainoastaan matkahuopaa,\noli nostanut suuren sinisen päällystakkinsa leveän kauluksen\npystyyn ja painanut pyöreän hattunsa niin alas otsalle, että noiden\nliekuttavien kaasuliekkien valossa ei kasvoista näkynyt muuta, kuin\nvähän valkoista partaa. Vaikka matkustaja nähtävästi halusi, ettei\nhäntä nähtäisi, menivät Vandorpe ja Dauvergne lähemmäksi ja kulkivat\nhänen perässään. Mutta vasta kolmen vaunun päässä siitä, varatun\nvaunun luona, johon hänellä oli kova kiire päästä, tervehti hän\nheitä. Se oli hän. Séverine vaipui vapisten eräälle penkille, mutta\nriemuiten puristi Roubaud kovasti hänen käsivarttaan; nyt oli hän\nvarma siitä, että voisi panna suunnitelmansa toimeen.\n\nAlipäällikkö kohotti nyt lyhtyänsä, jotta veturinkuljettaja\ntiedustelisi, oliko rata selvä. Kaksi vihellystä kuului ja vaihteen\nluona oleva punainen valo vaihtui valkoiseen. Matkatavaravaunun\novella odotti konduktööri lähtömääräystä, minkä hän sitten toisti.\nVeturinkuljettaja antoi vielä pitkän ilmoitusmerkin, avasi\njärjestimen ja päästi irti. Juna lähti liikkeelle. Aluksi oli\nliikunta huomaamatonta, mutta sitten vieri juna matkoihinsa. Se\nliukui Port de l'Europen alatse Batignolles-tunneliin. Junasta, joka\njuuri kuin vuosi verta avoimista haavoista, näkyi ainoastaan kolme\ntakana olevaa lyhtyä, tuo punainen kolmikas. Vielä muutamia sekunteja\nsaattoi sitä seurata yön kaameaan pimeyteen. Nyt kiiti se tiehensä\ntäydellä koneella eikä mikään enää voinut sen vauhtia hillitä. Juna\nkatosi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAsuinrakennus Croix-de-Maufrasin luona on viistoon puutarhasta,\njonka läpi kulkee rautatie, ja niin lähellä rataa, että se tärisee,\nkun juna kulkee ohitse. Ken kerrankaan, vaikka nopeastikin, on\nmatkustanut sen ohi, hän ei sitä unhoita, vaan tuntee sen jälleen\nhyvin, vaikk'ei tiedäkään siitä mitään sen lähemmin, se kun tuossa\non suljettuna ja hyljättynä harmaine akkunaluukkuineen, joista\nlänsituulet ovat värin vieneet. Ja tämä hyljätyntila lisää vielä\nhiljaisuutta, mikä vallitsee tässä etäisessä kolkassa, jossa ei\nlieuen matkalla näe ainoatakaan ihmisolentoa. Ainoa, mikä siellä\non, on portinvartijan tupa sen tien varrella, joka kulkee radan yli\nDoinvilleen, mikä sijaitsee viiden kilometrin päässä sieltä.\n\nNyt kysymyksessä olevana iltana tuli eräs matkustaja, joka\nBarentinissä oli astunut pois Havren junasta, kulkien pitkin askelin\nCroix-de-Maufrasiin viepää polkua.\n\nPortinvartijan puutarhassa oli nuori tyttö ottamassa vettä kaivosta.\nHän oli kahdeksantoista vuotias, kookas, vaaleva ja voimakas,\nvoimakaspiirteisine suineen, suurine vihertävine silmineen, sekä\nmataline otsineen, joka näkyi tuon tuuhean, raskaan tukan alta.\nKaunis ei hän ollut, hänellä oli tukevat lonkat ja käsivarret olivat\njykevät kuin pojalla. Huomatessaan vaeltajan, kun tämä tuli polkua\npitkin, laski hän sangon maahan ja juoksi aidassa olevan veräjän luo.\n\n-- Kas vaan, Jacques!\n\nMies nosti päänsä pystyyn. Hän oli äskettäin täyttänyt\nkaksikymmentäkuusi vuotta ja oli myöskin pitkä ja suuri ja\npulskannäköinen pyöreine, säännöllisine kasvoineen, joita pilasi\nainoastaan liian voimakkaat leukapielet. Hänellä oli tuuhea, kihara\ntukka ja viikset, jotka olivat niin paksut ja tummat, että ihon\nkalpeus sitäkin selvempänä esiintyi. Hienoine hipiöineen ja puhtaaksi\najettuine kasvoineen olisi häntä voinut luulla herrasmieheksi,\nellei muualla olisi ollut häviämättömiä merkkejä hänen ammatistaan,\nnimittäin noita keltaisia rasvapilkkuja käsissä, jotka kuitenkin\nolivat pysyneet pieninä ja pehmeinä.\n\n-- Hyvää iltaa, Flore, vastasi hän.\n\nMutta kiille sammui hänen suurista mustista, melkein\nkultapilkkuisista silmistään, niiden yli ikäänkuin vetäytyi punertava\nkalvo. Hän loi katseensa maahan ja käänsi silmänsä poispäin, äkisti\nhämillään, milt'ei pahoinvoipana. Ja koko ruumiineen vetäytyi hän\nvaistomaisesti takaperin. Tyttö, joka seisoi siinä liikkumattomana\nja katseet häneen kiinnitettynä, oli huomannut tämän tahattoman\nvapistuksen, jota mies koetti hillitä. Se kohtasi viimeksi mainittua\njoka kerta, kun hän tuli lähelle naista. Se näytti saattavan tytön\nvakavaksi ja synkäksi. Kun mies hämilläänoloaan salatakseen kysyi,\noliko tytön äiti kotona, vastasi hän ainoastaan nyökäyttämällä\npäätään ja meni pois tieltä, jotta mies voisi kävellä häneen\nkoskettamatta, ja palasi sanaakaan sanomatta suorana ja ylpeänä\nkaivolle.\n\nJacques kulki reippain askelin tuon kapean puutarhan läpi taloon.\nTäällä tapasi hän keskellä ensimäistä huonetta, joka oli suuri\nkeittiö, missä syötiin ja oleskeltiin, täti Phasien, joksi hän\nlapsuudestaan saakka oli häntä nimittänyt, yksinään istumassa pöydän\nääressä suurella vitsatuolilla, jalat käärittyinä vanhaan saaliin.\nHän oli hänen isänsä serkku ja omalta nimeltään Lantier sekä oli\nollut hänen kumminaan. Kun hänen vanhempansa olivat karanneet\nPariisiin, oli Phasie ottanut huostaansa häntä, joka silloin oli\nkuuden vuoden ikäinen ja jätetty Plasfansiin, jossa hän myöhemmin\nkävi teknillistä koulua. Hän oli Phasie tädille hyvin kiitollinen ja\nsanoi saavansa kiittää tätä siitä, että hänestä oli tullut ihminen.\nKun hän kaksi vuotta palveltuaan oli päässyt ensi luokan koneen\nkuljettajaksi Länsiradan yhtiöön, oli hän tavannut äitikumminsa, joka\noli mennyt uusiin naimisiin erään ratavartijan kanssa, jonka nimi oli\nMisard, ja ensimäisessä avioliitossaan saamiensa kahden tytön kanssa\njoutunut asumaan tähän syrjäiseen soppeen Croix-de-Maufrasin luo.\nVaikka tuskin oli neljänkymmenen viiden ikäinen, oli Phasie täti,\njoka ennen oli ollut niin hyvinvoivan näköinen, pitkä ja pulska, nyt\nlaiha ja keltainen ja hänellä oli alituisen vilunpuistatuksia; hän\nnäytti nyt kuudenkymmenen vuoden ikäiseltä.\n\nHän päästi ilohuudon.\n\n-- Mitä, sinäkö se olet, Jacques!... Suuri poika-kultaseni! Olipa se\noikea yllätys!\n\nHän suuteli vaimoa poskille ja kertoi, että hän aivan odottamatta oli\nsaanut lomaa kahdeksi päiväksi. Hänen veturistaan, Lisonista, oli\ntänä aamuna Havreen saavuttaessa katkennut muuan veivitanko, ja kun\nkorjausta ei voitu toimittaa vähemmässä ajassa kuin vuorokaudessa,\noli hänen ryhdyttävä toimeensa vasta seuraavana iltana pikajunassa\nkuusi ja neljäkymmentä. Hän oli silloin saanut tulla tervehtimään\nPhasieta, ja lupasi olla täällä yötä sekä palata Barentinista vasta\naamujunalla seitsemän ja kaksikymmentä kuusi. Hän puristeli Phasien\nlaihtuneita käsiä omissaan ja kertoi, kuinka levottomaksi hän oli\ntullut tädin viime kirjeen johdosta.\n\n-- Niin, niin, poikani, tämä ei enään vetele. Teitpä kiltisti\narvatessasi, että minä kernaasti tahdoin sinua tavata. Mutta minä\ntiesin sinulla olevan paljon työtä, enkä uskaltanut pyytää sinua\ntulemaan. Mutta nyt sinä siis olet täällä ja minulla on sydämelläni\nniin paljon, niin paljon, mitä tahtoisin sanoa sinulle.\n\nHän vaikeni ja katsoi peljästyneenä ulos akkunasta. Oli vielä\nsiksi valoisaa, että hän saattoi nähdä miehensä, Misardin, radan\ntoisella puolella, missä hän oleskeli tuollaisessa lautasuojuksessa,\njonkalaisia oli joka viidennen tai kuudennen kilometrin kohdalla.\nLiikenneturvallisuuden suojaamista varten olivat nämä vahtituvat\nsähkölennätinyhteydessä toistensa kanssa. Vaimon ja Floren pitäessä\nhuolta ylikäytävän luona olevasta veräjästä, oli Misardista tehty\nratavartija.\n\nHäntä pöyristi ja hän alensi ääntään, juuri kuin voisi mies muuten\nkuulla, mitä hän sanoi.\n\n-- Luulen, että hän antaa minulle myrkkyä.\n\nJacques säpsähti saadessaan tämän hämmästyttävän luottamuksen,\nja silmät, jotka hän käänsi akkunaan päin, saivat uudelleen tuon\nomituisen hämmästyneen ilmeen; niiden yli vetäytyi jälleen sama\nkevyt, punertava kalvo.\n\n-- Joutavia, täti Phasie, sinä vaan mielessäsi kuvittelet sellaista,\nmutisi hän. Hänhän näyttää niin siivolta ja heikolta.\n\nHavreen menevä juna oli juuri kulkenut ohi, ja Jacques piti silloin\nvaransa, tarkastellakseen Misardia kun tämä oli ulkona vahtituvasta\nja nosti punaisen ilmoitusmerkin. Hän oli pieni ja heikko\nvarreltansa, kärsimyksen uurtamine kasvoineen ja ohuine, vaaleine\nhiuksineen ja partoineen. Hän näytti harvasanaiselta, vaatimattomalta\nja kärsivälliseltä sekä hyvin myöntyväiseltä ja kohteliaalta\nesimiestensä edessä. Hän meni sitten taas vahtitupaansa, pannakseen\nmuistiin ajan, jolloin juna oli kulkenut ohi, ja painakseen\nsähkönappeihin, ilmoittaakseen lähinnä edelliselle vartijalle, että\nrata oli selvä, ja jälkimäiselle, että juna oli tulossa.\n\n-- Voi, sinä et tunne häntä, alkoi Phasie täti uudelleen. Minä sanon\nsen sinulle, hän syöttää minulla jotakin iljettävää. Minä kun olin\nniin voimakas, että olisin voinut syödä hänet suuhuni, ja nyt tuo\nkurja raukka lopen tuhoaa minut.\n\nMelkein kuumesairaana äänettömästä katkeruudestaan ja pelostaan,\ntunsi hän ihastuvansa, tavatessaan vihdoinkin jonkun, joka tahtoi\nhäntä kuulla, ja hän kevensi nyt sydäntänsä. Mitä olikaan hän\najatellut, mennessään uusiin naimisiin tuollaisen kavalan olennon\nkanssa, joka ei omistanut rakkautta niin rahtuakaan, hän, joka\noli viisi vuotta vanhempi, ja jolla oli kaksi tyttöä, toinen jo\nkuusivuotias ja toinen kahdeksan vuoden ikäinen? Siitä oli kohta\nkulunut kymmenen vuotta kun hän oli tehnyt tuon tyhmyyden, eikä\ntuntiakaan ollut kulunut, ilman että hän oli saanut sitä katua. Sehän\noli kurjuudessa elämistä, täydellistä karkoitusta tähän jääkylmään\nloukkoon, jossa häntä yhtämittaa paleli, niin että hän värisi, ja\njossa hänellä oli kuolettavan ikävää, ei ainoatakaan puhetoveria, ei\nedes naapurivaimoa. Mies oli entinen ratakiskojen panija ja ansaitsi\nnyt kaksitoista sataa frangia ratavartijana, vaimo oli saanut alun\npitäen viisikymmentä frangia veräjästä, jota nykyisin hoiti Flore, ja\nsiinä eli koko heidän nykyinen ja tulevainen elämänsä, ilman toivoa\nparemmasta, mutta sillä varmuudella, että saisivat elää ja kuolla\ntässä pesässä tuhannen lieuen päässä muista ihmisistä.\n\nHän ei puhunut siitä lohdutuksesta, mikä hänellä oli ollut, ennen\nkun tuli kipeäksi, silloin kun mies työskenteli soranajossa ja hän\nyksin tytärtensä kanssa hoiti veräjää. Hänellä oli näet silloin\nkoko linjalla Rouenista Havreen sellainen maine kauneudestaan, että\nrata-insinöörit sivumennen aina kävivät hänen luonaan, vieläpä\nkilpailivat hänen suosiostaan. Mies ei häirinnyt ketään, hän oli\nmukautuvainen kaikkia kohtaan, hiipi ovista sisään, meni ja tuli\nmitään näkemättä. Mutta näistä huvituksista oli tullut loppu, ja hän\nistui nyt siinä viikkoja ja kuukausia samalla tuolilla ja samassa\nyksinäisyydessä, ja tunsi tunti tunnilta riutuvansa yhä enemmän.\n\n-- Minä sanon sinulle, toisti hän lopuksi, että hän väjyy henkeäni,\nja niin pieni kuin onkin, tulee hän tekemään minusta lopun.\n\nKiivas soitto sai hänet jälleen näyttämään levottomalta. Se\noli lähinnä edellinen ratavartija, joka ilmoitti Misardille,\nettä Pariisiin menevä juna lähestyi ja akkunan edessä olevan\nmerkinantolaitoksen viisari osoitti suuntaa. Hän vaiensi soiton ja\nmeni ulos, antaakseen kahdella torventörähdyksellä merkin junalle.\nFlore sulki veräjän ja näytti merkkiä nahkakoteloon pistetyllä\nlipulla. Juna, joka vielä oli käänteen peitossa, kuului lähenevän yhä\nlujemmin kohisten. Kovasti täristen se kulki ohi salaman kaltaisella\nnopeudella, uhaten tuolla voimakkaalla ilmanvedolla pyyhkäistä\nmatalan tuvan mukaansa. Flore oli jo palannut vihannestensa luo, kun\ntaas Misard oli asettanut pysähdysmerkin ohimenneen junan jälkeen ja\notti punaisen merkin pois vastakkaiselta puolelta. Uusi soitto, josta\nseurasi toisen viisarin nouseminen, ilmoitti näet, että juna, joka\noli ollut siinä viisi minuuttia sitten, nyt oli kulkenut seuraavan\nvartijan ohi. Hän astui jälleen sisälle, antoi tiedon lähimmille\nvartijoille, merkitsi ohikulun muistiin ja istuutui odottamaan muita\njunia. Alati teki hän samaa työtä kahdentoista tunnin ajan, ja\nhän eli siinä ja söi siinä, lukematta riviäkään sanomalehdestä ja\nainoankaan ajatuksen näyttämättä mahtuvan hänen kokoonpainuneeseen\nkalloonsa.\n\nJacques, jolla ennen oli ollut tapana laskea äitikumminsa kanssa\nleikkiä tämän valloituksista rata-insinöörien keskuudessa, ei voinut\nolla hymyilemättä ja kysyi:\n\n-- Kentiesi on hän mustasukkainen?\n\nMatta Phasie kohautti sääliväisesti olkapäitänsä ja hymy näkyi\nväkistenkin hänen raukeista silmäparoistaan.\n\n-- Poikani, mitä sinä puhut? Hänkö mustasukkainen! Hän ei milloinkaan\nvälittänyt siitä, kun se ei maksanut hänelle mitään.\n\nUudelleen väristen jatkoi hän:\n\n-- Ei, ei, siitä hän ei paljoa välittänyt. Hän välittää ainoastaan\nrahoista... Se häntä ärsyttää, näetkös, kun minä en tahdo antaa\nhänelle niitä tuhatta frangia, jotka perin isältäni viime vuonna.\nHän uhkasi silloin, että se koituisi minulle onnettomuudeksi ja minä\nsairastuin... Enkä minä ole ollut terveenä siitä saakka, niin, juuri\nsiitä ajasta saakka.\n\nJacques ymmärsi nyt, ja kun hän luuli, että Phasie sairaudessaan\nkatseli kaikkea pahalta puolelta, koetti hän jälleen puhua hänelle\njärkeä. Mutta eukko pudisti vaan päätään, hänellä oli omat\najatuksensa. Vihdoin virkkoi hän:\n\n-- No, silloinpa lienee, jos tahdotte saada siitä lopun,\nyksinkertaisin keino se, että annatte hänelle rahat.\n\nPhasie nousi tavattomalla voimanponnistuksella ylös ja huusi\nraivokkaasti:\n\n-- Minun tuhannen frangiani, ei ikimaailmassa! Mieluummin kuolen...\nNepä ovatkin koko hyvässä kätkössä, tiedä se! Tupa voidaan kääntää\nylösalaisin ja minä väitän, ett'ei niitä sittenkään löydetä... Tuo\nkonna on kyllä koettanut! Olen kuullut hänen öisin koputtelevan\nseiniin. Hae vaan, hae! Minä maltan mieleni pelkästään siitä huvista,\nettä näen hänen saavan pitkän nenän... Saa nähdä kuka ensiksi\nantautuu, hänkö vai minä. Minä olen epäluuloinen enkä syö mitään,\nmihin hän saattaa päästä käsiksi. Ja jos minä kuolla kupsahdan, niin\nei hän sittenkään saa minun tuhatta frangiani, vaikka minun täytyisi\nviedä ne mukanani hautaan.\n\nHän vaipui jälleen tuolille, väsyneenä ja uuden torventörähdyksen\nvärisyttämänä. Se oli Misard, joka kynnykseltään antoi merkin Havreen\nmenevästä junasta. Huolimatta itsepintaisesta päätöksestään olla\njättämättä miehelleen perintöä, tunsi Phasie häntä kohtaan salaista,\nalati kasvavaa pelkoa, jättiläisen pelkoa itikkaa kohtaan, minkä\nse tuntee itseään syövän. Ilmoitettu juna, joka oli kahdentoista\nja neljänkymmenen viiden sekajuna Pariisista, tuli kumeasti\nvyöryen etäällä. Se kuului tulevan ulos tunnelista ja korskuvan\nvielä kovemmin avoimella kentällä. Sitten kulki se ohi kumisten ja\nraskaasti, kuin vastustamaton hirmumyrsky.\n\nJacques, joka oli kurkistanut ylös akkunaan ja nähnyt pienten,\nneliskulmaisten vaununakkunain, joista näkyi matkustajien kasvoja,\nkulkevan ohitse, tahtoi hälventää Phasien synkät ajatukset ja sanot\nleikillisesti:\n\n-- Kummi valittaa sitä, ett'ei hän milloinkaan näe edes kissaakaan\ntässä luolassa... Mutta onhan tuossa ihmisiä!\n\nPhasie joutui hämilleen eikä aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti:\n\n-- Ihmisiä, missä sitten?... Niin kyllä, sellaisia, jotka matkustavat\nohitse. Niistä ei mitään iloa heru. En tunne heitä enkä saa jutella\nheidän kanssaan.\n\nJacques nauroi yhä.\n\n-- Tunnettehan minut, minun näette usein menevän ohitse.\n\n-- Niin, sinut kyllä tunnen, tiedän koska sinun junasi tulee ja\nkatselen sinua veturissasi. Mutta sinä vain kiidät ohi. Eilen sinä\nviittosit minulle kädelläsi, mutta minä en voinut edes vastata... Ei,\nei, sillä tavalla ei ihmisiä tavata.\n\nJacques nyökkäsi jälleen ilmoittaakseen olevansa samaa mieltä kuin\nhän. Hän oli hetkisen istunut katsellen Florea, joka avasi veräjän\nsuunnattomia kivimöhkäleitä kuljettaville vaunuille. Tie ei kulkenut\npitemmälle kuin Bécourtin kivilouhimoon saakka, minkä vuoksi veräjä\nöisin oli tavallisesti suljettuna munalukolla, ja varsin harvoin\ntapahtui, että Floren täytyi nousta sitä avaamaan. Nähdessään hänen\ntuttavallisesti juttelevan ajomiehen, pienen, tumman nuorukaisen\nkanssa, huudahti hän:\n\n-- Onko Cabuche sairaana, koska hänen serkkunsa Louis ajaa hänen\nhevosiansa?... Näkeekö kummi usein Cabucheparkaa?\n\nPhasie ei vastannut, vaan nosti kätensä ylös ja huokasi raskaasti.\nViime syksynä oli tapahtunut jotakin, joka ei suinkaan ollut omiansa\nvirkistämään häntä. Hänen nuorin tyttärensä, Louisette, joka\npalveli kamarineitsyenä presidentin sisaren, rouva Bonnehonin luona\nDoinvillessä, oli eräänä iltana puoliksi mieletönnä ja rääkättynä\npaennut hyvän ystävänsä Cabuchen luo, hänen keskellä metsää\nsijaitsevaan asuntoonsa, ja kuollut siellä. Liikkeellä oli ollut\nhuhu, joka syytti presidentti Grandmorinia väkivallan yrityksestä\nhäntä vastaan, mutta siitä ei uskallettu ääneen puhua. Äiti kyllä\ntiesi mitä hänen oli uskottava, mutta hän ei mielellään tahtonut\npuhua siitä aineesta. Hän sanoi kuitenkin lopuksi:\n\n-- Ei, hän ei enään tule tänne, hänestä tulee oikea susi... Louisette\nraukka, hän oli niin soma ja kiltti ja herttainen. Hän piti oikein\npaljon minusta, ja hän olisi hoitanut minua, kun taas Flore, herra\nJumala ei silti, että minä häntä moittisin, mutta varmaankaan ei hän\naina ole tolkussaan; kaiken täytyy käydä hänen päänsä mukaan, ja hän\non niin ylpeä ja kiivas luonnostaan ja pitkiin aikoihin ei häntä\nnäekään... Kaikki on niin surullista, niin surullista.\n\nJacques katseli edelleenkin kivivaunuja, jotka nyt olivat saapuneet\nradalle. Mutta pyörät tarttuivat ratakiskoihin ja ajajan täytyi\nläimäyttää ruoskallaan, ja Florekin kirkui yllyttääkseen hevosia.\n\n-- Lempo soikoon, sanoi Jacques, nytpä ei juna saisi tulla... siitäpä\ntulisi aika munakokkeli!\n\n-- Ei ole vaaraa, vastasi Phasie täti. Flore voi kyllä monasti olla\nomituinen mutta hän ymmärtää tehtävänsä ja pitää silmänsä avoinna...\nMeillä ei, Jumalan kiitos, ole nyt viiteen vuoteen tapahtunut\nainoatakaan onnettomuudentapausta. Kerran ennen ajoi juna erään\nmiehen yli. Mutta meillä on ollut tekemistä ainoastaan yhden lehmän\nkanssa, vaikka juna oli joutumaisillaan pois kiskoilta. Eläinraukan\nruumis löydettiin täältä ja pää tuolta tunnelin läheltä... Kun Flore\non täällä, voin kyllin nukkua levollisesti.\n\nVaunut olivat nyt päässeet yli ja pyörät kuuluivat etäällä tärisevän\nnoissa syvissä raitioissa. Silloin palasi Phasie ainaiseen huoleensa,\nmuiden samoinkuin omaankin terveyteensä.\n\n-- No, entäs sinä, oletko sinä nyt oikein terve? Muistathan\nsairautesi tuolla kotona, sen, jota ei lääkäri ymmärtänyt.\n\nJacquesin katseeseen palasi sama levoton, epämääräinen ilme.\n\n-- Niin, kiitos kummi, minä voin sangen hyvin.\n\n-- Todellakin! Onko se kokonaan poissa, tuo kolotus korvien\ntakana, joka kulki läpi aivojen, ja nuo ankarat kuumekohtaukset ja\nsynkkämielisyys, joka pakoitti sinut eläimen tavoin piiloutumaan\njohonkin loukkoon?\n\nMitä kauvemmin hän jatkoi tätä puhettaan, sitä levottomammaksi tuli\nJacques ja hän tunsi vihdoin voivansa niin pahoin, että keskeytti\neukon puheen varsin kiivaasti.\n\n-- Minä vakuutan voivani sangen hyvin. Ei minua enään vaivaa mikään.\n\n-- Sitä parempi, poikaseni!... Ei se minua terveeksi tekisi, jos sinä\nolisit kipeä. Ja terveenä oleminen kuuluu sinun ijällesi. Voi, ei ole\nolemassa mitään niin hyvää kuin terveys... Teitpä oikein kiltisti\ntullessasi minua katsomaan nyt, kun olisit voinut huvitella jossakin\nmuussa paikassa. Syöthän meidän luonamme ja maata voit sinä ylhäällä\nullakolla, Floren huoneen vieressä.\n\nTaas keskeytti hänet torventörähdys. Nyt oli aivan pimeä ja he\nsaattoivat akkunan lävitse vain hyvin epäselvästi eroittaa Misardin,\njoka keskusteli jonkun toisen miehen kanssa. Kello oli vastikään\nlyönyt kuusi ja yövartija päästi Misardin kotiin. Nyt vihdoinkin\npääsi hän vapaaksi, oleskeltuaan kaksitoista tuntia tässä vajassa,\njonka ainoana sisustuksena oli pieni pöytä konelaa'an alta, tuoli ja\nkamiini, joka levitti sellaista kuumuutta, että hänen melkein alati\ntäytyi pitää ovea avoinna.\n\n-- No, nyt tulee hän sisään, mutisi Phasie täti ja rupesi uudelleen\npelkäämään.\n\nIlmoitettu juna, joka oli hyvin raskas ja hyvin pitkä, lähestyi yhä\näänekkäämmin puhkuen. Jacquesin täytyi kumartua eteenpäin, jotta\nsairas kuulisi hänen sanansa. Häntä liikutti se viheliäinen tila\nmissä hän jälleen huomasi Phasien olevan, ja tahtoi koettaa lohduttaa\nhäntä.\n\n-- Kuulkaapa, kummi, jos hän nyt todellakin hautoo pahoja ajatuksia,\nniin saataisiin hänet kentiesi luopumaan niistä, jos hän tietäisi\nminun puuttuvan asiaan... Paras olisi, että uskoisitte tuhannen\nfrangianne minulle.\n\n-- Tuhannen frangiani! huudahti eukko mieli kuohahtaen, sinulle annan\nniitä yhtä vähän kuin hänellekään!... Mieluummin kuolen, sen sanon\nminä sinulle.\n\nJunia tuli ja toisia meni. Kuinka paljon väkeä! Vieläkin loppumaton\nihmisjono sekä kaikki nämä vierivät vaunut, sähisevät veturit,\nsuhisevat sähkölennätinlangat ja kellonsoitot! Oli kuin olisi suuri\nruumis, jättiläismäinen olento, maannut poikittain maassa, pää\nPariisissa ja selkänikamat pitkin linjaa sekä jäsenet ojennettuina\nsivuradoille, jalat ja kädet Havressa ja muissa loppukohdissa. Ja\njuna kiiti koneellisesti ja voitosta varmana kohti tulevaisuutta\nmatemaattisella tarkkuudella, ja anteeksiantamattoman tietämätönnä\nsiitä, mitä sen kumpaisellekin puolelle jäi jälelle ihmisestä,\nsalattuna, mutta aina elävänä: ikuisesta intohimosta ja ikuisesta\nrikoksesta.\n\nFlore tuli ensiksi sisälle. Hän sytytti varjostimettoman\nfotogeenilampun ja kattoi pöydän. He eivät vaihtaneet sanaakaan,\ntyttö tuskin vilkaisi Jacquesiin, joka seisoi akkunan luona selin\nhäneen. Liedellä oli kaalikeittoa kiehumassa. Hän kaatoi sitä\nlautasille, kun Misard vuorostansa tuli sisään. Hän ei ollenkaan\nnäyttänyt hämmästyvän kohdatessaan Jacquesin. Kentiesi oli hän nähnyt\nhänen tulevan, ainakaan ei hän tehnyt hänelle mitään uteliaita\nkysymyksiä. Kädenpuristus, pari lyhyttä sanaa oli kaikki. Jacques\nsai kenenkään kehoittamatta toistaa kertomuksen katkenneesta\nveivitangosta ja päätöksestään käydä äitikummiansa tervehtimässä ja\nolla yötä siellä.\n\nMisard vain hiljaa pudisti päätään, kuin olisi se hänen mielestään\nollut aivan oikein tehty, ja sitten he istuutuivat ja alkoivat\nkiirehtimättä syödä, aluksi vaitiollen. Phasie, joka aamusta\nsaakka ei ollut kääntänyt katsettaan padasta, jossa kaalisoppa oli\nkiehumassa, nautti yhden lautasellisen. Mutta kun hänen miehensä\nnousi antamaan hänelle rautavettä, minkä Flore oli unhoittanut,\nnimittäin vesipulloa, jossa oli rautanauloja, ei hän siihen koskenut.\nVähäpätöisenä ja hintelänä ja kuivasti yskiskellen ei mies ollut\nhuomaavinaankaan niitä tuskallisia katseita, joilla vaimo seurasi\nhänen pienimpiäkin liikkeitään. Kun Phasie pyysi suolaa, jota ei\nollut pöydällä, sanoi mies, että hänen pitäisi varoa syömästä niin\npaljon suolaa, sillä se juuri teki hänet sairaaksi, mutta sen\nsanottuaan hän nousi ylös ja toi hyppysellisen suolaa lusikalla,\njonka Phasie vastaanotti epäluulotta, sillä suola puhdistaa kaiken,\nsanoi hän. Sitten ruvettiin puhumaan tavallisen leudosta ilmasta,\njota oli kestänyt muutamia päiviä, ja junan kiskoilta syöksymisestä,\nmikä oli tapahtunut Marommessa. Jacques tuli lopuksi siihen uskoon,\nettä hänen äitikumminsa näki aaveita kirkkaalla päivällä, sillä hän\nei voinut nähdä mitään epäilyttävää tuossa avuliaassa peukaloisessa,\njonka silmät näyttivät niin viattomilta. Ruokapöydässä istuttiin\ntoista tuntia. Kahdesti oli Flore mennyt hetkiseksi ulos torvella\nannetun merkinannon johdosta... Lasit tärisivät pöydällä junien\nkulkiessa ohi, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa.\n\nUusi merkinanto kuului taas, mutta tällä kertaa ei Flore, joka sitä\nennen oli korjannut ruo'at pöydältä, palannut. Hän oli jättänyt\näitinsä ja molemmat miehet, joiden edessä pöydällä oli pullo\nhedelmäviinaa; ja he istuivat siinä vielä puoli tuntia. Silloin otti\nMisard, joka viime hetkenä oli luonut vaanivan katseen erääseen\nhuoneen nurkkaan, hattunsa ja meni ulos, sanottuaan vaatimattomasti\nja yksikantaan hyvää yötä. Hän näet varkain kalasteli läheisissä\npuroissa, joissa oli aika ankeriaita, eikä hän milloinkaan mennyt\nlevolle, sitä ennen kokematta reivejänsä.\n\nHänen ulosmentyänsä katseli Phasie kummipoikaansa.\n\n-- No, uskotko nyt? Näitkö, miten hän katseellaan nuuski tuota\nnurkkaa?... Hän on tullut siihen uskoon, että minä olen kätkenyt\nroponi voiruukun taakse... Oh, minä tunnen hänet, olen varma siitä,\nettä tänä yönä hän siirtää ruukun syrjään etsiäkseen niitä.\n\nHiki alkoi taas valua hänestä ja hänen koko ruumiinsa tärisi.\n\n-- Näetkö nyt tulee se taas! Hän on antanut minulle myrkkyä, minulla\non sellainen katkera maku suussani, kuin jos olisin niellyt vanhoja\nrahoja. Jumala tietäköön, ett'en ole vastannottanut mitään häneltä.\nYhtä hyvin voisin samalla hypätä järveen... Tänä iltana en jaksa\nenempää; on parasta, että menen makaamaan. Hyvästi siis, poikani, kun\nsinä lähdet huomen aamulla seitsemän ja kaksikymmentäkuusi, on se\nminulle aivan liian varhaista. Tulethan sinä takaisin. Toivokaamme,\nettä minä silloin vielä olen elossa.\n\nJacques sai auttaa häntä menemään huoneeseensa, jossa hän laskeutui\nlevolle ja nukkui lopen uupuneena. Jäätyään yksin ei hän oikein\ntietänyt, menisikö hänkin nukkumaan heiniin, jotka odottivat häntä\nullakolla. Mutta kello oli kymmentä minuuttia vailla kahdeksan, niin\nettä aikaa oli vielä kyllin; ja hän meni myös ulos, jättäen lampun\npalamaan tuohon yksinäiseen, uinuvaan tupaan, jota tuon tuostakin\ntärisytteli ankarasti puhkuva juna.\n\nKun Jacques tuli ulos, ihmetytti häntä se, että ilma oli niin leuto.\nVarmaankin tulisi lisää sadetta. Maidonkarvainen, ruumiin muotoinen\npilvi oli levinnyt taivaalle, ja täysikuu, joka oli piilossa sen\ntakana, valaisi koko taivaankantta punertavalla heijastuksella.\nHän saattoi sen vuoksi tässä vienossa valossa, joka loisti yhtä\nrauhaisasti kuin yölamppu, selvästi eroittaa ympärillä olevat kentät\nsekä kukkuloiden ja puiden tummat ääriviivat. Hän kulki kertaalleen\nläpi tuon pienen kyökkikasvitarhan ja ajatteli sitten lähteä\nDoinvilleen päin, koska sinne johtava tie ei ollut niin mäkinen.\n\nMutta kun hän näki tuon yksinäisen talon, joka oli viistossa\nrautatien toisella puolella, veti se häntä puoleensa, ja hän meni\nsen vuoksi radan yli. Hän tunsi talon varsin hyvin, koska hän näki\nsen jokaisella matkallaan -- se tavallansa kummittelikin hänelle,\nkun hänellä oli epämääräinen tunne, että se merkitsi jotakin hänen\nelämällensä. Aluksi tunsi hän joka kerta juurikuin pelkoa, ett'ei\nhän tapaisi sitä paikoillansa, ja voi sen jälkeen melkein pahoin,\nkun sai nähdä sen olevan paikoillaan. Hän ei tietänyt talosta muuta,\nkuin että sen omistaja oli presidentti Grandmorin, ja tänä iltana\ntunsi hän vastustamatonta halua ohjata kulkunsa sinne, mahdollisesti\nsaadakseen enempi tietoja.\n\nHän jäi pitkäksi aikaa seisomaan aitauksen editse kulkevalle tielle.\nSitten hän astui muutamia askeleita taaksepäin, kiskotteli ja koetti\nperehtyä paikkaan. Kulkiessaan puutarhan poikki oli rautatie jättänyt\nrapun eteen ainoastaan kapean pihamaan, jota muurit ympäröivät, kun\ntaas talon takapuolella oli sangen suuri alue, jota vain hila-aita\nympäröi. Talo teki autiossa ja hyljätyssä tilassaan utuisen yön\npunaisessa kajastuksessa sanomattoman synkän vaikutuksen, ja hän oli\njuuri vapisten poistumaisillansa, kun huomasi aukon hila-aidassa.\nHän ajatteli silloin, että olisi pelkurimaista jättää käyttämättä\ntilaisuutta ja meni sen vuoksi aukosta sisään. Hänen sydämensä sykki,\nja kulkiessaan erään rappeutuneen kasvihuoneen ohitse hän pysähtyi\näkisti, nähdessään tumman varjon, joka istui kokoonkyyristyneenä\novella.\n\n-- Kuinka, sinäkö se olet? huudahti hän hämmästyneenä, tuntiessaan\nFloren. Mitä sinä täällä teet?\n\nTyttö oli myös säpsähtänyt hämmästyksestä, mutta vastasi sitten\ntyynesti:\n\n-- Näethän, että otan muutamia köysiä... He ovat jättäneet tänne\njoukon köysiä, jotka mätänevät täällä hyödyttämättä ketään. Mutta\nminä tarvitsen aina sellaisia, ja sen vuoksi olen niitä noutamassa.\n\nVahva sirppi kädessä hän maassa seisoen suori päät ja leikkasi solmut\npoikki, milloin ei työ muuten tahtonut luistaa.\n\n-- Eikö siis omistaja enään milloinkaan tule tänne? kysyi Jacques.\n\nTyttö rupesi nauramaan.\n\n-- Oh, tuon jutun jälkeen, mikä presidentillä oli Louisetten kanssa,\nei ole pelkoa, että hän pistää nenäänsä tänne. Minä voin huoleti\nottaa köydet. --\n\nJacques oli hetkisen vaiti, hämillään siitä, että oli herättänyt\neloon muiston tästä traagillisesta seikkailusta.\n\n-- Ja sinä uskot mitä Louisette kertoo, uskot, että hän tahtoi paolla\npelastautua presidentin kynsistä, ja että tämä silloin teki hänelle\npahaa?\n\nTyttö herkesi nauramasta ja huusi kiivastuneena:\n\n-- Louisette ei koskaan valehdellut, eikä Cabuche liioin. Hän on\nystäväni.\n\n-- Kentiesi on hän nyt sinun rakastajasi?\n\n-- Hänkö? Oh, enhän minä mikään lutka liene... Ei, hän on ystäväni.\nMinulla ei ole rakastajaa, enkä haluakaan sellaista.\n\nHän kohotti voimakasta päätään, jonka vaalea hiusjoukko ulettui\nkauvas otsalle; ja koko hänen voimakas, notkea olentonsa ilmaisi\nlujaa, lannistumatonta tahdonvoimaa. Hänestä oli jo syntynyt tarina\npaikkakunnalla. Hänestä ja hänen ihmeellisistä pelastumisistaan\nkerrottiin joukko juttuja: yhdellä tempauksella oli hän vetänyt\nsyrjään tavaravaunun, joka oli tulevan junan tiellä; hän oli\npysäyttänyt rautatievaunun, joka yksinään kiiti Barentinin vierrettä\nalas, ja samoin hurjistuneen härän, joka syöksyi pikajunaa vastaan.\nTämä voimanosoitus herätti hämmästystä ja teki hänet miehille\nmieluiseksi, sitäkin enemmän, kun aluksi luultiin häntä olevan helppo\nlähestyä; hän näet kuljeskeli kedoilla kohta kun pääsi vapaaksi,\nja etsi syrjäisiä kolkkia, joihin saattoi jäädä lepäämään hiljaa\nja ylös avaruuteen tuijottaen. Mutta ensimmäiset, jotka uskalsivat\nlähteä liikkeelle, eivät mielineet toista kertaa yrittää. Hän kylpi\nmielellään useita tunteja eräässä läheisessä purossa, ja muutamat\nhänen ikäisensä pojat olivat huvitelleet katselemalla häntä, mutta\nviitsimättä edes vetää paitaa ylleen, oli hän tarttunut erääseen\nja antanut hänelle sellaisen löylyn, ett'ei kukaan sen jälkeen\nvaaninut häntä. Vihdoin oli hän joutunut väleihin erään vaihdemiehen\nkanssa, joka oli Dieppen sivuradalta, tunnelin toisesta päästä.\nHän, jonka nimi oli Ozil, hyvin siivo, kolmannellakymmenellä\nikävuodella oleva nuorimies, jota hän kerran näytti rohkaisseen,\noli eräänä iltana luulotellut saavansa tahtonsa perille, mutta\nvähältä piti, ett'ei tyttö kepiniskulla lyönyt häntä kuoliaaksi.\nHänellä oli neitseellisyytensä tallella, hän oli äkäinen ja halveksi\nkaikkia, jotka miehen nimeä kantoivat, mikä saattoi ihmiset lopulta\nvakuutetuiksi siitä, ett'ei hän ollut oikein tolkussaan.\n\nKuullessaan hänen selittävän, ett'ei hän halua rakastajaa, jatkoi\nJacques leikinlaskuansa hänen kanssaan.\n\n-- No, eikö siis tulekaan mitään häistäsi Ozilin kanssa? Olen kuullut\nsanottavan, että sinä joka päivä mennä huristat hänen luokseen\ntunnelin läpi.\n\nTyttö kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Pah! Minun hääni... Minä pidän tunnelista. Minua huvittaa laukata\npuolen kolmatta kilometriä pimeässä ja ajatella junan voivan ajaa\nylitseni, ellen pidä silmiäni avoinna. Kuulisitpa, kuinka juna puhkuu\ntuolla sisällä... Ozil suututti minut. Hän ei ole se oikea.\n\n-- Sinä siis haluat jonkun toisen sulhasen?\n\n-- Sitä en tiedä... Oh, en, enpä suinkaan.\n\nHän tunsi olevansa hieman hämillään ja oli taas tarttunut köysiinsä,\nmutta ei tahtonut saada erästä solmua auki ja purskahti nauruun.\nSitten kysyi hän ylös katsomatta, juuri kuin olisi edelleen ollut\nhyvinkin kiintynyt työhönsä:\n\n-- No, entäs sinä, eikö sinulla ole morsianta?\n\nNyt muuttui Jacques vuorostaan totiseksi. Hänen katseensa kääntyivät\npoispäin ja harhailivat ylt'ympäri pimeässä. Hän vastasi lyhyesti:\n\n-- Ei.\n\n-- Minulle on sanottu, jatkoi Flore, että sinä inhoat naisia. Emme me\nole eilispäivän tuttuja, etkä sinä ole koskaan sanonut minulle mitään\nystävällisiä sanoja. Mistä se riippuu?\n\nKun Jacques ei vastannut, tuli hän päästäneeksi solmun ja\nkatsahtaneeksi häneen.\n\n-- Oletko edelleenkin rakastunut vain veturiisi? Tiedät kai, että\nsiitä lasketaan leikkiä. Sanotaan, että sinä alati hankaat ja\nkiillotat sitä, ikäänkuin et voisi muita hyväillä. Voinhan sanoa sen\nsinulle, koska kerran olen ystäväsi.\n\nNyt silmäsi Jacqueskin ylös ja katseli häntä tuossa kelmeässä\nvalossa. Hän muisti hänet pienenä; jo silloin oli hän kiivas ja\nitsepäinen, mutta hänessä oli herännyt hurja intohimo häneen ja\nhän heittäytyi hänen kaulaansa, kun hän tuli. Sitten oli hän usein\nkadottanut hänet näkyvistään, mutta vaikka hän joka kerta, kun he\ntapasivat toisensa, oli tullut isommaksi, vastaanotti hän hänet\nsamalla tapaa ja saattoi hänet yhä enemmän hämilleen suurten,\nkirkkaiden silmiensä hehkulla. Nyt oli hän täysikasvuinen nainen,\nkomea ja tavoittelemisen arvoinen, ja aivan varmaan rakasti hän\nhäntä vielä vanhalla lapsuuden rakkaudellansa. Jacquesin sydän\nalkoi sykkiä nopeammin, hän tunsi äkisti, että tyttö odotti juuri\nhäntä. Veri nousi hänen päähänsä ja samalla tunsi hän tulevansa yhä\nenemmän hämilleen ja levottomaksi. Ensin pälkähti hänen päähänsä\npaeta tiehensä. Joka kerta, kun hän mieli jotakin naista, joutui hän\njärjiltänsä, kaikki näytti hänestä punaiselta.\n\n-- Miksi seisot noin? alotti Flore jälleen. Istuudu.\n\nHän empi uudelleen. Mutta hänen polvensa notkahtivat äkisti\nväsymyksestä ja haluten vielä kerran kiusata rakkautta, vaipui hän\ntytön viereen köysikasalle. Hänen kurkkunsa oli kuiva, eikä hän enään\npuhunut. Nyt Flore, joka muuten oli niin ylpeä ja harvapuheinen,\nalkoi lörpötellä rentomielisesti ja ajattelemattomasti, niin että\nolisi voinut läkähtyä.\n\n-- Näetkös, äiti teki tyhmästi mennessään Misardin kanssa naimisiin.\nSiitä hänen tulee käymään hullusti... Mutta minä en siitä välitä,\nsillä minulla on tarpeeksi omistakin asioistani. Ja muuten sanoo äiti\naina, että minun pitää mennä maata, kun tahdon siihen sekaantua. Hän\nsaa itse selvittää sen asian. Minä pysyttelein ulkosalla ja ajattelen\nmitä tuonempana tulee... Minä kyllä näin sinut aamulla veturissasi.\nIstuin pensastossa. Mutta sinä et milloinkaan kurkista... Minä kerron\nsinulle mitä ajattelen, mutta en vielä, vaan myöhemmin, jahka meistä\ntulee oikein hyvät ystävykset.\n\nFlore oli pudottanut sirpin ja yhä vaiti ollen tarttui Jacques\nhänen molempiin käsiinsä, jotka hän ihastuneena salli hänen ottaa.\nMutta kun hän vei ne polttaville huulillensa, peljästyi Flore.\nHänen sotainen mielensä heräsi ja nousi tätä miehen ensimmäistä\nlähestymistä vastaan.\n\n-- Ei, ei, anna minun olla, minä en tahdo. Ole nyt rauhallisesti\nja hiljaa, niin me juttelemme... Miehet ajattelevat ainoastaan\ntuollaista! Oh, jos minä puhuisin sinulle mitä Louisette kertoi\nminulle samana päivänä kun hän kuoli Cabuchen luona... Minä tiesin\nsen muuten presidentistä, sillä näinpä vasta kauniita asioita silloin\nkun hän oli täällä nuorten tyttöjen kanssa... Yhtä heistä ei kukaan\nepäile, erästä, jonka hän sitten toimitti miehelään.\n\nJacques ei kuunnellut mitä hän sanoi: hän syleili häntä rajusti\nja suuteli intohimoisesti. Hiljainen huuto, pikemmin syvä, lempeä\nvalitus, jossa piili tunnustus kauvan salatusta hellyydestä, pääsi\ntytöltä. Mutta vaistomaisesti hän kuitenkin rimpuili vastaan. Hän\nhalusi kuulua Jacquesille ja taisteli kuitenkin vastaan, tuntien\ntarvetta tulla voitetuksi ja vallatuksi. Hameenmiehusta repeytyi auki\nja hänen vankka, maidonkarvainen, taistelun jälkeen yhä uhkuvampi\npovensa tuli näkyviin. Hän vaipui maahan, tunnustaen tulleensa\nvoitetuksi.\n\nMutta läähättäen Jacques hillitsi itseänsä, katseli Florea\nomistamatta häntä. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen raivo, hän\ntuijotti hurjasti ympärilleen, etsien asetta, kiveä tai jotakin\nmuuta, millä tappaisi tytön. Hän huomasi sirpin, joka välkkyi\nköysien keskellä, sieppasi sen käteensä ja olisi pistänyt sen tähän\npaljaaseen valkoiseen rintaan. Mutta kova vilunpöyry kulki hänen\nläpitsensä ja sai hänet selkiämään, hän heitti sen pois ja pakeni\nsäikähtyneenä, kun taas Flore, joka loi katseensa alas, luuli hänen\nhalveksivan häntä sen vuoksi, että hän oli tehnyt vastarintaa.\n\nJacques pakeni ulos synkkään yöhön, syöksyi polkua pitkin mäelle\nja sitten alas kapeaan alhoon. Pikkukivet, joihin hän potkaisi,\npeljästyttivät häntä ja hän juoksi vasemmalle pensastoon, teki sitten\nkierroksen, palasi jälleen oikealle ja nousi aukealle ylänkölle. Hän\nasteli nopeasti alas ja syöksyi päin rautatien vartta kulkevaa aitaa:\njuna tuli jymisten ja savua syösten; aluksi hän ei peljästyksissään\nkäsittänyt mitä se oli. Oh, sehän oli sama keskeytymätön ihmisvirta,\nhänen maatessaan siinä kuolintuskassansa. Hän läksi jälleen\nliikkeelle, kiipesi ylös ja sitten taas alas toiselle puolelle. Nyt\nsyöksyi hän kaikkea vastaan radalla, joka milloin kulki siltoja\npitkin kuilujen yli, milloin täytettyjen kohtien yli, jotka sulkivat\nnäköpiirin jättiläismäisillä suluilla. Tämä autio, epätasainen seutu\nmuistutti ääretöntä sokkeloa, jossa häntä huumauksensa ajoi takaa\nviljelemättömien ketojen lohduttomassa synkkyydessä. Pitkät hetket\noli hän kiipeilyt ja kuljeskellut yltympäri jyrkänteillä, kun hän\nnäki edessään tunnelin mustan, syvän kidan. Ylöspäin menevä juna\nsyöksyi siitä sisään ulvoen ja sähisten ja jätti jälkeensä, sitten\nkun se maan nielemänä oli kadonnut, maan pitkäksi aikaa kovasti\ntärisemään.\n\nJacqaes kaatui radan äyräälle, hänen jalkansa eivät enään\nkannattaneet ja hän puhkesi suonenvedon tapaisiin nyyhkytyksiin,\nkellien vatsallansa ja kasvot ruohoon painettuina. Herra Jumala,\noliko siis tuo inhoittava sairaus, josta hän oli luullut\nparantuneensa, palannut takaisin? Hän oli tahtonut tappaa hänet!\nNaisen tappaminen, naisen tappaminen: se oli soinut hänen korvissansa\nlapsuudesta saakka sitä voimakkaammin mitä kuumeisemmaksi ja\nhuumaavammaksi hänen himonsa oli tullut. Samoin kuin muut miehenikään\ntultuansa uneksivat naisen omistamisesta, joutui hän pois suunniltaan\najatellessaan naisen tappamista. Hän ei voinut itseltään kieltää,\nettä hän, nähdessään tytön valkoisen, lämpöisen poven, oli tarttunut\nsirppiin, pistääkseen sen hänen ruumiiseensa. Eikä se tapahtunut\nsiksi, että hän oli tehnyt vastarintaa, ei, se oli nautinnon vuoksi,\nsen vuoksi, että hän olisi tuntenut iloa siitä ja koska hän tunsi\nsellaista halua sen tekemiseen, että ellei hän olisi tarrautunut\nkiinni ruohoon, olisi hän nyt rientänyt takaisin sinne ottaakseen\nhänet hengiltä. Ja, Herra Jumala, kuitenkin oli se Flore, jonka\nhän oli nähnyt kasvavan, tämä hurja lapsi, jonka syvää rakkautta\nhäntä kohtaan hän vast'ikään oli tuntenut. Hän väänteli käsiänsä ja\ntunki ne maahan, mitä epätoivoisinten nyyhkytysten ja korahdusten\nraastelemana.\n\nHän koetti saada takaisin tyyneytensä ja nähdä selvästi. Mikä olikaan\noikeastaan eroituksena hänen ja muiden välillä? Hän oli tehnyt\nitsellensä sen kysymyksen jo usein Plassansissa, ollessansa nuori.\nHänen äitinsä, Gervaise, oli tosin ollut sangen nuori saadessaan\nhänet, ainoastaan puolen kuudettatoista vuoden ikäinen; mutta hän oli\nhänen toinen lapsensa ja hän oli tuskin täyttänyt neljätoista vuotta,\nsaadessaan esikoisensa, Clauden. Mutta ei kumpaisellakaan hänen\nveljistään, ei Claudella eikä Etiennellä, joka syntyi myöhemmin,\nnäkynyt olleen mitään haittaa siitä, että heillä oli ollut äiti, joka\nvielä oli lapsi, ja isänä sellainen poika, kuin kaunis Lantier, jonka\nhäijyys maksoi Gervaisille niin monta kyyneltä.\n\nEhkäpä sentään hänen veljensäkin kantoivat kärsimyksiänsä, joista\neivät tahtoneet puhua. Eritotenkin vanhin, jota vaivasi niin hurja\nhimo olla maalari, että häntä nimitettiin puolihulluksi neroksi.\nPerheessä ei paljon ollut luonteen vakaisuutta, ja monessa heistä oli\njotakin vaillinaista.\n\nToisin hetkin hän varsin hyvin tunsi tämän perinnöllisen puutteen;\nei silti, että hänellä olisi ollut heikko terveys, sillä ainoastaan\nnoiden taudinpuuskien aiheuttama levottomuus ja häpeä oli ennen\nhäntä laihduttanut. Mutta hän saattoi aivan äkisti kadottaa\ntasapainon; hänessä oli kuin halkeamia, kuin aukkoja, joiden kautta\nhänen oma itsensä pakeni pois, suuren savupilven ympäröimänä, joka\nrumensi kaiken. Hän ei enään ollut oma herransa, vaan lihaksiensa,\nsisällään raivoavan villipedon orja. Hän ei kuitenkaan koskaan\njuonut, kieltäytyi ottamasta pientä konjakkilasiakaan, sillä hän oli\nhuomannut, että pieninkin alkohoolipisara riisti häneltä järjen.\nJa hän kuvitteli mielessään, että hän sai kärsiä muiden takia --\nesi-isiensä takia, jotka olivat juoneet, juoppouteen vajonneiden\nsukupolvien takia, joilta hän oli perinnyt turmeltuneen veren,\nhitaasti riuduttavan myrkyn, villiytymisen, joka saattoi hänet susien\nkaltaiseksi, jotka metsässä vaanivat naisia ja repivät ne kappaleiksi.\n\nJacques nousi kyynärpäähänsä nojaten ylös ja tuijotti ajatuksiin\nvaipuneena mustaan tunnelin aukkoon; ja uusi nyyhkytys kulki hänen\nruumiinsa läpitse, kupeilta ylös niskaan, hän kaatui jälleen ja vieri\nmaassa tuskasta kirkuen.\n\nHän oli tahtonut tappaa hänet! Hän tunsi jälleen tuota vihlovaa,\nilkeätä tunnetta. Tuntui siltä, kuin olisi sirppi tunkeutunut hänen\nomaan ruumiiseensa.\n\nMiten hän miettikään, ei hän voinut saada takaisin levollisuuttansa:\nHän oli tahtonut tappaa hänet ja hän olisi ehdottomasti sen tehnyt,\njos tyttö nyt olisi ollut siinä paljain rinnoin.\n\nHän muisti varsin hyvin tuskin olleensa kuusitoista vuotias, kun\nhänet ensi kerran oli vallannut tämä tauti eräänä iltana, kun hän\nleikki tytön kanssa, joka oli hänelle sukua ja kahta vuotta nuorempi\nkuin hän; tyttö oli langennut ja silloin oli hän syöksynyt hänen\nkimppuunsa. Seuraavana vuonna oli hän, sen hän muisti: hionut\nveitsen, jonka aikoi pistää erään pienen vaalean tytön kaulaan, tämä\nkun joka aamu kulki hänen ovensa ohitse. Sitten seurasi kaikkien\nniiden kamala rivi, jotka olivat ärsyttäneet hänen kuohahtavaa\nmurhanhimoansa: naisia, joiden ohi hän oli kulkenut kadulla tai\njotka hän sattumalta oli saanut naapureiksensa. Varsinkin yksi,\nnuori, vastanaitu rouva, joka istui hänen lähellänsä teaatterissa ja\nnauroi ääneensä; hänen oli täytynyt paeta teaatterista kesken erästä\nnäytöstä, jott'ei olisi heittäytynyt hänen kimppuunsa ja pistänyt\nhäntä kuoliaaksi.\n\nEi hän tuntenut heitä, ja mistä se siis johtui, että hänet valtasi\nsellainen raivo heitä vastaan? Sillä joka kerta oli se kuin\nhillitöntä, sokeata raivoa, kuin sammuttamatonta janoa kostaa hyvin\nvanhoja loukkauksia, joita hän ei edes oikein muistanut! Tuliko\nse siis kaukaa, jostakin pahasta, minkä naiset olivat tehneet\nhänen rodullensa, vihankaunasta, miehestä toiseen kulkeneesta,\nensimmäisestä uskottomuudesta luolien syvyydessä? Ja noiden\nkohtausten sattuessa, tunsi hän ikäänkuin pakkoa taistella,\nvalloittaa ja, kukistaa naisen, häpeällistä tarvetta kaataa hänet\nkuoliaana maahan kuin jonkin otuksen, jonka on ainiaaksi temmannut\nluokseen. Hänen päätään särki että se olisi voinut haljeta hänen\nkoettaessaan etsiä vastausta tähän, hän tiesi liian vähän, luuli hän,\nhänen aivonsa tylstyivät siitä tuskasta, jota hän tunsi ollessaan\npakoitettu tekoihin, joihin nähden hänen tahdollaan ei ollut mitään\nmerkitystä, ja joiden syytä hän ei voinut ymmärtää.\n\nUudelleen kulki juna ohitse, ja ukkosen tavoin joka jylisee ja\nsitten häipyy avaruuteen, hautautui se tunneliin, ja Jacques nousi\nseisoallensa, pidätti kyyneleitäntä ja koetti näyttää viattomalta,\nikään kuin olisi tämä tuntematon, välinpitämätön ihmisjoukko\nvoinut kuulla hänen äänensä. Miten usein olikaan hän tuollaisen\ntaudinpuuskan ohimentyä säpsähtänyt kuin rikoksellinen pienimmänkin\näänen kuullessansa. Hän tunsi olevansa levollinen ja onnellinen\nainoastaan silloin kun hän, erossa kaikista ihmisistä, oleskeli\nveturissansa. Kun se tärisevillä pyörillään vei häntä salaman\nnopeudella eteenpäin, kun hän käsi nopeudenjärjestimen päällä\nkokonaan syventyi radan ja merkinantojen tähystelemiseen, oli hän\najatuksista vapaa ja hengitti täysin keuhkoin tuota raitista,\npuhdasta ilmaa, joka myrskytuulen tavoin aina lehahti häntä vastaan.\nSiksi oli hän niin kiintynyt veturiinsa, se oli kuin rakastajatar,\njonka luona hän saavutti ainoastaan rauhaa ja onnellisuutta.\n\nTeknillisen koulun käytyänsä oli hän terävästä älystään huolimatta\nvalinnut veturinkuljettajan ammatin juuri sen yksinäisyyden ja\nhuumautumisen takia, jossa hän siinä saattoi olla. Hän ei muuten\nollut kunnianhimoinen, ja kun hän neljässä vuodessa oli ylentynyt\nensimmäiseksi veturinkuljettajaksi ja jo ansaitsi 2,800 frangia,\njoka hiili- ja öljysäästöjen kanssa nousi 4,000 frangiin, ei hän\nkohottanut toiveitansa ja haaveitansa sen korkeammalle. Hän näki\nkolmas- ja neljäsluokkaisten toveriensa eli konetyömiesten, jotka\nyhtiö otti oppilaiksi ja opetti ammattiinsa, melkein kaikkien\nmenevän naimisiin vähäpätöisten työläisnaisten kanssa, joita ei\nnähnyt koskaan muulloin kuin junien lähtiessä, jolloin he tulivat\ntuomaan ruokakorejansa. Kunniahimoiset toverit, eritotenkin jos\nolivat käyneet teknillisen koulun, viivyttivät naimistaan kunnes\npääsivät varikonpäälliköiksi toivoen saavansa vaimon jostakin\nporvariperheestä, hattua käyttävän naisen.\n\nHän pelkäsi naisia, ja mitä olikaan hänellä heidän kanssaan\ntekemistä? Milloinkaan ei hän menisi naimisiin; hänellä ei ollut\nmuuta tulevaisuutta kuin yksinänsä, rauhatta ja levotta, kiitää\nveturillansa edestakaisin. Kaikki hänen esimiehensä pitivätkin\nhäntä erinomaisena veturinkuljettajana, joka ei juonut, ja jolla ei\nollut mitään selkkauksia naisten kanssa. Syrjäiset toverit tekivät\npilkkaa hänen liikanaisen siivosta elämästänsä, ja toiset tunsivat\nsalaista levottomuutta, kun hän kalmankalpein kasvoin ja värittömin\nkatsein vaipui äänettömään synkkämielisyyteen. Miten olikaan hän aina\nvapaana ollessansa munkin tavoin sulkeutunut pieneen huoneeseensa Rue\nCardinetin varrelle, josta saattoi nähdä Batignollesin varikon, mihin\nhänen veturinsa kuului.\n\nJacques yritti nousta ylös. Mitä oli hänellä täällä ruohostossa\ntekemistä tänä leutona, sumuisena talviyönä? Kedot olivat yhä pimeään\nverhoutuneina, ainoastaan taivas oli valoisa; tuo hieno usva oli kuin\nhimmeäksi hiotusta lasista tehty suunnaton kupu, jota valaisi sen\ntaakse piiloutuneen kuun vaaleankeltainen heijastus; ja tuo tumma\nnäköpiiri lepäsi kuoleman kaltaisessa rauhassa. Kello lienee tulossa\nkymmenen ja silloinpa olisi parasta palata kotiin ja mennä nukkumaan.\n\nMutta veltostuneessa tilassaan hän näki palaavansa Misardin asuntoon,\nnousevansa ullakon rappusia ylös ja heittäytyvänsä pitkälleen\nheiniin Floren huoneen viereen. Hänet erottaisi tytöstä ainoastaan\nyksinkertainen puuseinä ja hän kuulisi hänen hengityksensä, ja kun\nFlore ei milloinkaan lukinnut oveansa, voisi hän muitta mutkitta\nmennä hänen luokseen.\n\nJa jälleen valtasi hänet ankara väristys ja mielessään kuvitellen\nFlorea makaamassa vuoteellansa vaipui hän ankarasti nyyhkyttäen\ntakaisin maahan. Voi, hän oli tahtonut tappaa hänet!\n\nHän oli tukehtumaisillansa kuoliaaksi ajatellessaan, että jos hän\nnyt menisi kotiin, syöksyisi hän sisään ja tappaisi hänet hänen\nvuoteeseensa. Mitä se teki, ett'ei hänellä ollut mitään asetta; hän\ntunsi, että petoeläimen vaisto ja halu kostaa vanhoja vääryyksiä\npakoittaisi hänet vastoin tahtoansa työntämään oven auki ja\nkuristamaan hänet.\n\nEi, ei! mieluummin kuljeskelisi hän yön kedolla, eikä palaisi sinne!\n\nHän syöksyi ylös ja pakeni uudelleen.\n\nPuolen tunnin ajan kiiti hän edestakaisin kedolla, kuin olisivat\nhäntä kannustaneet kaikkien kauhujen irtipäästetyt kahlekoirat. Mäkiä\nylös ja alas ahtaisiin alhoihin. Perätysten tapasi hän pari puroa:\nhän kahlasi niiden yli ja kastui vyötäisiinsä saakka. Pensaikko, joka\nsulki häneltä tien, saattoi hänet raivoon. Hänen ainoana ajatuksenaan\noli päästä yhä kauvemmaksi, paeta itseänsä, tuota toista, villipetoa,\njonka hän tunsi sisällänsä raivoavan. Mutta se rupesi pääsemään\nhänestä voitolle, se riensi yhtä nopeasti. Seitsemän kuukautta sitten\nluuli hän saaneensa sen karkoitetuksi ja oli uudelleen alkanut tuntea\nitsensä toiseksi ihmiseksi. Ja nyt täytyi hänen alottaa uudestaan,\ntäytyi taistella itsensä kanssa, jott'ei heittäytyisi ensimmäisen\nnaisen kimppuun, minkä sattumalta tapaisi.\n\nSyvä hiljaisuus ja avara yksinäisyys rauhoittivat häntä kuitenkin\nhiukan, ja hän vaipui unelmoimaan hiljaisesta ja yksinäisestä\nelämästä, sellaisesta kuin esim. tässä autiossa seudussa, missä hän\nvoisi kulkea kulkemistansa, tapaamatta ainoatakaan ihmistä.\n\nHän lienee tietämättään kääntynyt ympäri, sillä hän saapui nyt\nradalle toiselta puolelta, kuljettuaan suuren puoliympyrän\npensaskasvuisten kukkulain joukossa tunnelin yläpuolella. Hän\nkääntyi ympäri harmissansa ja peljäten taas kohtaavansa ihmisiä.\nKoettaessaan sitten kiertää erään kukkulan taitse, kulki hän harhaan,\neikä tuntenut itseänsä ennen kun rautatien säleaidan luona, juuri\nsiinä, missä rata tuli ulos tunnelista ja lähellä niittyä, jolla\nhän vast'ikään oli vaikeroinut. Siinä seisoi hän nyt voitettuna,\nkun aluksi heikko, mutta sitten sekunnin kuluttua kasvava kohina\nmaan sisuksista tulevasta junasta naulitsi hänet paikalleen. Se\noli Havreen menevä pikajuna, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja\nkolmekymmentä, ja joka kulki tästä ohitse yhdeksän ja kaksikymmentä\nviisi, se oli sama juna, jota hän tavallisesti kuljetti joka toinen\npäivä.\n\nJacques näki aluksi tunnelin mustan kidan käyvän valoisaksi kuin\nuuninsuu, kun puut syttyvät tuleen. Nyt tuli veturi kovasti jyristen\nja sen suuresta, ympyriäisestä silmästä, etupuolella olevasta\nlyhdystä, lankesi häikäisevä valo yli kentän ja pitkin raiteita\nsyttyi pitkä kaksoisrivi tulenliekkejä. Mutta tuo kaikki vaikutti\nsalamankaltaisen ilmiön tavoin: vaunut tulivat heti jäljestä\nvoimakkaasti valaistuine akkunoineen ja täyteen ahdettuine vaunuineen\nja kiitivät ohi niin huimaavalla vauhdilla, että silmä oli epävarma\nsiitä, mitä se todellisuudessa oli saanut nähdä.\n\nMutta vaikka tuota kaikkea ei kestänyt enempää kuin neljäsosa\nsekuntia, huomasi kuitenkin Jacques varsin hyvin erään valaistun\nvaununakkunan lävitse, kuinka muuan mies oli kaatanut toisen kumoon\nja pisti häntä puukolla kurkkuun, jolla aikaa musta ainejoukkio,\nkentiesi joku kolmas henkilö, mutta mahdollisesti myöskin joitakuita\nalasromahtaneita matkakapineita, makasi raskaasti murhatun\nsuonenvedon tapaisesti koukistuneiden jalkojen päällä. Juna oli\nkadonnut Croix-de-Maufrasiin päin ja siitä näkyi pimeässä ainoastaan\nkolme takana olevaa lyhtyä, punainen kolmikas.\n\nKuin kiinninaulattuna paikalleen seurasi nuori mies katseellansa\njunaa, jyrinän häipyessä seudun syvään rauhaan. Olikohan hän nähnyt\noikein? Hän oli epävarma eikä voinut enään väittää todelliseksi\ntätä näkyä, joka oli tullut ja mennyt kuin salama. Ei ainoakaan\nkasvojenpiirre tämän murhanäytelmän molemmista näyttelijöistä elänyt\nhänen mielessään. Tuo musta esine oli varmaankin matkahuopa, joka oli\npudonnut uhrin päälle. Aluksi oli hän kuitenkin luullut eroittavansa\nhienot, kalpeat kasvot paksun, hajallaan olevan hiuskasan alta. Mutta\ntuo kaikki meni sekaisin ja haihtui kuin unessa. Silmänräpäyksen\nnäyttäytyivät vielä samat, mutta katosivat sitten ainiaaksi.\nVarmaankin oli se pelkkää mielikuvitusta. Ja kaikki tämä jähmetytti\nhäntä ja näytti hänestä niin tavattoman omituiselta, että hän lopulta\nuskoi sen olleen harhanäyn, minkä hänen vast'ikään kärsimänsä hirveä\ntaudinpuuska oli synnyttänyt.\n\nJacques kuljeskeli vielä lähes tunnin vaipuneena sekanaisiin\nunelmiinsa. Hän oli aivan masentunut; ja kuumetta oli seurannut\nkova sisällinen kylmyys. Vastoin aikomustansa palasi hän vihdoin\nCroix-de-Maufraniin päin. Saavuttuaan takaisin Misardin tuvalle,\nsanoi hän itsekseen, ei hän menisi sisälle, vaan nukkuisi tuvan\ntoisen päädyn luona olevassa vähäisessä vajassa. Mutta valoviiru\ntunkeutui esiin oven alta ja hän työnsi koneenomaisesti oven auki,\nmutta kynnyksellä pidätti hänet odottamaton näky, joka hänelle\nsilloin näyttäytyi.\n\nMisard oli siirtänyt voiruukun nurkkaan ja ryömi nyt pitkin\npermantoa, lampun valossa tunnustellen seinää kevyillä koputuksilla.\nKuullessaan kolinaa ovelta, nousi hän ylös, mutta ei näyttänyt\nvähintäkään hämmästyneeltä ja sanoi, kuin olisi se ollut luonnollisin\nasia maailmassa:\n\n-- Tulitikut ovat pudonneet permannolle.\n\nJa asetettuaan voiruukun paikoillensa, lisäsi hän:\n\n-- Olen ollut noutamassa lyhtyäni, sillä minä huomasin äsken\npaluumatkalla ollessani, että radalla makaa joku... Otaksuttavasti on\nse joku kuollut.\n\nJacques, joka aluksi oli joutunut hämilleen ajatellessaan Misardin\netsivän Phasie tädin rahoja ja siten saanut epäilyksensä eukon\nväitteiden suhteen muuttumaan varmuudeksi, tuli niin liikutetuksi\ntästä ruumiin löytämistä koskevasta uutisesta, että unhoitti sen\ntoisen murhenäytelmän, jota näyteltiin tässä yksinäisessä tuvassa.\nKohtaus vaunussa, pikainen kuvaelma miehestä, joka murhasi toisen,\nesiintyi jälleen salaman nopeudella.\n\n-- Mies radalla! Missä sitten? kysyi hän ja kalpeni.\n\nMisard oli juuri kertomaisillaan, että hän oli reivillä saanut\nkaksi ankeriaista ja että hänellä oli ollut kova kiire tulla kotiin\npannakseen ne piiloon. Mutta eihän hänen tarvinnut ottaa tuollaista\npoikaa uskoaksensa. Hän teki sen vuoksi epämääräisen eleen ja vastasi\nainoastaan:\n\n-- Se on tuolla päin -- taitaa olla viidensadan metrin päässä.\nSaadanhan katsoa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä Jacques kuuli jotakin mätkähtävän\nyläpuolellansa ja säpsähti peljästyksestä.\n\n-- Ei se mitään ole, sanoi ukko, Flore siellä vaan liikuskelee.\n\nJa Jacques kuuli nyt todellakin, kuinka tyttö laski molemmat paljaat\njalkansa lattialle. Hän oli varmaankin odottanut Jacquesia ja raotti\nnyt ovea kuunnellaksensa.\n\n-- Minä tulen mukananne, sanoi Jacques. Oletteko varma siitä, että\nhän on kuollut.\n\n-- Olen, siltä se näytti. Mutta saadaanhan katsoa tarkemmin lyhdyn\nvalossa.\n\n-- No, mitä te siitä arvelette? Se on kai tapaturma?\n\n-- Se on mahdollista. Se on kentiesi joku iloinen sielu, jonka yli on\najettu, taikka joku matkustaja, joka on hypännyt pois junasta.\n\nJacques vapisi.\n\n-- Kiiruhtakaa! Kiiruhtakaa!\n\nEi milloinkaan ollut häntä vallannut noin kuumeinen kiihko ottaa\nselko jostakin asiasta. Sillä välin kun Misard, ilmaisematta mitään\nmielenliikutusta, valaisi rataa lyhdyllä, oli hän suutuksissaan\nhänen hitautensa johdosta ja juoksi edellä, juuri kuin olisi häntä\nkannustanut ruumiillinen himo, sama sisällinen tuli, joka kohtaamisen\nhetkellä jouduttaa rakastuneiden askeleita. Hän pelkäsi sitä, mikä\nhäntä odotti ja kiiti kuitenkin sinne, jännittäen kaikki lihaksensa.\nPerille päästyään, kun hän oli syöksymäisillään alaspäin kulkevan\nradan lähellä olevaa mustaa kasaa vastaan, jäi hän siihen seisomaan\nkuin kiinninaulattuna ja vapisi kiireestä kantapäähän saakka. Ja\ntuskastuneena siitä, ett'ei voinut nähdä mitään selvästi, alkoi hän\nkiroilla tuota toista, joka oli niin hidasliikkeinen ja jolla oli\nvielä neljättäkymmentä askelta kuljettavana.\n\n-- Mutta, Jumalan tähden, tulkaa nyt jo!\n\nJos hän olisi hengissä, voitaisiin häntä auttaa.\n\nMisard tulla kuhnusteli hiljakseen eteenpäin. Lyhdyllä valaistuaan\nruumista sanoi hän:\n\n-- Joutavia! Hän on saanut kylliksensä.\n\nKuolleen oli varmaankin vaunu työntänyt kumoon ja oli hän langennut\nkasvoillensa maahan korkeitansa puolen metrin päähän radasta.\nPäästä näkyi ainoastaan sileä, valkoinen hiuskiehkura. Jalat olivat\nharallaan ja oikea käsivarsi oli kuin irtireväistynä, kun taas vasen\noli rinnan alle taivutettuna. Hän oli hyvässä puvussa ja hänen yllään\noli suuri, sinisestä verasta tehty päällystakki, upeat jalkineet\nja hienot alusvaatteet. Ruumiissa ei näkynyt mitään ruhjevammoja,\nmutta kaulasta oli juossut runsaasti verta, joka oli tahrannut\npaidanrintamuksen.\n\n-- Se on hieno herra, joka on saanut kaikki mitä hän tarvitsee,\nvirkkoi Misard tyynesti, tutkittuaan ruumista ääneti muutamia\nsekunteja.\n\nHän kääntyi sitten Jacquesiin, joka seisoi siinä töllöttäen ja\nliikkumatonna.\n\n-- Häneen ei saa koskea; se on kielletty... Jääkää tänne vartioimaan\nsiksi aikaa, kun minä menen ilmoittamaan asiasta Barentinin\nasemapäällikölle.\n\nHän nosti lyhdyn ylös ja katsoi erästä ratapylvästä.\n\n-- Se on aivan pylvään n:o 153 luona.\n\nHän asetti lyhdyn maahan ruumiin viereen ja läksi sitten hitaasti\nmatkaansa.\n\nJacques, joka nyt oli yksinänsä, ei liikahtanut paikaltaan ja\ntuijotti yhä tähän liikkumattomaan, kokoonlyyhistyneeseen kasaan,\njoka muuttui hyvin epäselvän näköiseksi tuossa maasta lähtevässä\nepämääräisessä valossa. Se levottomuus, joka oli jouduttanut hänen\naskeleitansa, ja se kamala vetovoima, joka pidätti häntä tuossa,\nkohdistui tähän terävään, koko hänen olemuksestaan esiinsukeltavaan\najatukseen: hän, tuo toinen mies, jonka hän oli luullut näkevänsä\nveitsi kädessä, hän oli uskaltanut! Hän oli toteuttanut\ntoivomuksensa, hän oli tappanut! Oi, kunpa ei hänkään olisi pelkuri,\nvaan vihdoinkin tyydyttäisi haluansa, pistäisi puukolla sen sijaan,\nkymmenen vuotta kiusaantuu samasta himosta!\n\nHän tunsi kiihkeästi halveksivansa itseään ja ihailevan tuota toista\nja tunsi varsinkin tarvetta katsella sitä, sammumatonta janoa\nkatsella kyllikseen tätä ihmisriepua, tätä rikottua nukkea, joksi\npuukonpisto oli muuttanut ihmisen. Tuo toinen oli suorittanut sen,\njosta hän uneksi!\n\nJos hän tappaisi, näyttäisi se tuollaiselta maassa. Hänen sydämensä\ntykytti, niin että se oli halkeamaisillaan, hänen murhanhimoansa\närsytti yhä enemmän tämän traagillisen kuoleman näkeminen. Hän astui\naskeleen eteenpäin ja tuli vielä lähemmäksi, kuin hermosairas lapsi,\njoka kauhuun tutustuu. Niin, hänkin uskaltaisi, kun hänen vuoronsa\ntulisi!\n\nMutta hänen takaansa kuuluva jyrinä pakoitti hänet nyt hyppäämään\nsyrjään. Sieltä tuli juna, ja hän oli ollut niin vaipunut\najatuksiinsa, ett'ei edes ollut kuullut sitä, ja se oli ollut\najamaisillaan hänen ylitsensä. Vasta veturin aikaansaama hirveä\nilmanveto oli varoittanut häntä. Juna kulki ohitse kuin myrskytuuli,\npauhaten, savuten ja liekiten. Tässäkin junassa oli paljon väkeä\nja matkustajia tulvi edelleenkin Havreen seuraavan päivän juhlan\njohdosta. Muuan lapsi painoi nenäänsä ruutua vastaan ja tirkisteli\npimeälle kentälle, mieskasvoja vilahteli ohitse, kun taas eräs nuori\nnainen veti ruudun alas ja heitti ulos paperin, jossa oli voi- ja\nsokeripilkkuja. Juna oli jo etäällä, välittämättä tästä ruumiista,\njohon se oli melkein hipaissut pyörillänsä. Ja ruumis makasi tuossa\nedelleenkin kasvoillansa lyhdystä lähtevässä himmeässä valossa ja yön\nkolkossa rauhassa.\n\nSilloin sai Jacques halun katsoa haavaa yksin ollessansa. Mutta\najatus, että se kentiesi näkyisi, jos hän olisi koskettanut päätä,\nsaattoi hänet levottomaksi ja ehkäisi häntä. Hän oli laskenut, että\nMisard tuskin voisi palata asemapäällikön seurassa ennen kuin kolmen\nneljännestunnin kuluttua: Ja hän antoi minuuttien kulua ja ajatteli,\nettä Misardkin, joka oli niin hidas ja tyyni, uskalsi ja mitä\nlevollisimman näköisenä otti ihmisiä hengiltä myrkyllä. Tappaminen\noli siis hyvin helppoa? Kaikki ihmiset tappoivat.\n\nHän meni nyt lähemmäksi. Ajatus katsoa haavaa kiihdytti häntä niin,\nettä koko hänen ruumistansa poltti. Siinä olisi jotakin nähtävää,\nkuinka se oli tapahtunut ja mitä oli vuotanut, ja katsella tuota\npunaista läpeä. Jos hän laskisi pään tarkoin takaisin, niin ei kukaan\nsitä huomaisi. Mutta hänen epäröimisensä takana piilohtelihe toinen\npelko, jota hän ei edes tunnustanut itselleenkään, nimittäin itse\nverta kohtaan. Aina ja kaikkialla heräsi hänessä pelko samaan aikaan\nkuin himokin. Neljännestunti oli hänen vielä oltava yksinään ja hän\noli juuri päättänyt sen tehdä, kun hänet peljästytti sivultapäin\nkuuluva hiljainen töminä.\n\nFlore seisoi siinä ja tuijotti kuten hänkin. Hän oli aina utelias\nnäkemään onnettomuudentapauksia. Jos saatiin tietää, että juna oli\nmurskannut eläimen taikka ajanut ihmisen yli, voitiin olla varmoja\nsiitä, että hän heti lähtisi sinne. Hän oli jälleen pukeutunut\nja tahtoi nähdä kuolleen. Luotuaan ensimäisen silmäyksen, ei hän\nollenkaan epäröinnyt. Hän kumartui alas, otti lyhdyn toiseen käteensä\nja tarttui toisella päähän, kääntäen sen ylöspäin.\n\n-- Ole varuillasi, se on kiellettyä, mutisi Jacques.\n\nMutta tyttö kohautti olkapäitänsä ja valaisi lyhdyllä päätä; se oli\nukonpää, jossa oli suuri nenä ja avoimet suuret siniset silmät.\nLeuvan alla ammotti ruma haava, puhki kurkun pistetyn syvän kolon\nsuulla, kuin olisi haavaa nirhattu puukolla. Rintamuksen koko\noikea puoli oli veren tahraama. Vasemmalla puolella päällystakin\nnapinreijässä oli komentajan ruusuke, joka näytti verihyydepilkulta.\n\nFlorelta pääsi hiljainen hämmästyksen huuto.\n\n-- Ah, kas ukkoa!\n\nJacques, joka oli kumartunut eteenpäin kuten hänkin, tuli nyt\nparemmin nähdäkseen lähemmäksi ja sattui silloin hiuksillaan\nhipaisemaan hänen hiuksiansa. Hän aukoi suutansa niin innokkaasti,\nettä oli tukehtumaisillaan. Tietämättään toisteli hän:\n\n-- Ukko... Ukko...\n\n-- Niin, ukko Grandmorin -- presidentti.\n\nVielä hetkisen tarkasteli Flore noita kalpeita kasvoja vääristyneine\nsuineen ja suurine, peljästyneine silmineen. Sitten laski hän pään,\njohon jo oli tullut kuolon jäykkyys, alas raiteelle, jolloin haava\nmeni umpeen.\n\n-- Nyt on tyttöjen narrailemisesta tullut loppu, jatkoi hän\nhiljemmin. Se on tapahtunut jonkin sellaisen asian vuoksi... Oi,\nLouisette raukkani! Se on vallan oikein tuolle sialle!\n\nSyntyi pitkä vaitiolo. Flore asetti lyhdyn paikoilleen ja odotti,\nvarkain katsellen Jacquesia, joka ruumiin toisella puolella seisoi\nliikkumattomana ja aivan menehtyneenä siitä, mitä vast'ikään oli\nnähnyt. Kello oli nyt otaksuttavasti vähää vaille yksitoista. Häntä\nhävetti se, mikä ennen oli tapahtunut heidän välillään ja sen vuoksi\noli hänen vaikea katkaista hiljaisuutta. Mutta nyt kului ääniä.\nTulossa oli isä asemapäällikön kera ja kun Flore ei tahtonut, että\nhänet nähtäisiin, päätti hän tehdä Jacquesille kysymyksen:\n\n-- Etkö makaa tänä yönä meidän luonamme?\n\nMies vapisi ja silmänräpäyksen näytti häntä liikuttavan sisällinen\ntaistelu. Sitten vastasi hän epätoivoisella ponnistuksella:\n\n-- En, en.\n\nTyttö ei tehnyt mitään elettä, mutta tavassa, millä hänen voimakkaat\nkäsivartensa riippuivat alas, oli niin paljon surua.\n\nIkäänkuin pyytääkseen anteeksi ennen tekemäänsä vastarintaa, kysyi\nhän silloin hyvin myöntyväisesti:\n\n-- Et siis enään palaa meidän luoksemme, en siis enää saa sinua nähdä?\n\n-- Et, et.\n\nÄänet lähenivät ja koettamatta puristaa Jacquesin kättä, koska\ntämä näytti tahallansa antavan ruumiin eroittaa heitä, ja edes\nlausumatta miehelle jäähyväisiä lapsuudenaikuisella tuttavallisella,\ntoverillisella tavallaan, meni hän nyt tiehensä ja katosi pimeään,\nkorisevin ja raskain hengähdyksin, kuin olisi hän tukahuttanut\nnyyhkytyksiä.\n\nAsemapäällikkö tuli nyt sinne Misardin ja kahden asemamiehen\nseurassa. Hänkin todisti, että se aivan oikein oli presidentti\nGrandmorin, jonka hän tunsi, koska tämä astui junasta hänen\nasemallaan joka kerta kun hän kävi sisarensa, rouva Bonnehonin luona\nDoinvillessä. Ruumis sai jäädä paikoilleen, ja hän peitti sen vain\nviitalla, jonka toinen miehistä oli tuonut mukanansa. Eräs virkamies\noli Barentinissa astunut yhdentoista junaan ilmoittaakseen asiasta\nRouenin keisarilliselle prokuraattorille. Mutta tätä ei voitaisi\nodottaa saapuvaksi ennen kello viittä tai kuutta aamulla, jolloin hän\ntoisi mukanansa sekä tutkintotuomarin ja tuomio-istuimen sihteerin\nettä lääkärin. Sen jälkeen asemapäällikkö antoi käskyn, että miehet\nyöllä vuorottelisivat, niin että toinen aina seisoisi lyhty kädessä\nruumista vartioimassa.\n\nJacques viipyi siellä kotvasen, ennen kun saattoi lähteä etsimään\nitsellen yösijaa jostakin Barentinin aseman lähellä sijaitsevasta\nvajasta, josta hän palaisi Havreen vasta kahtakymmentä yli seitsemän.\nMutta sitten tuli hän ajatelleeksi odotettua tutkintotuomaria ja\nkävi levottomaksi, juurikuin olisi ollut osallinen rikokseen.\nKertoisiko hän mitä oli luullut nähneensä pikajunan kulkiessa\nohi...? Ensin päätti hän puhua, koska hänellä oikeastaan ei ollut\nmitään pelättävänä. Muuten, eihän hän saattanut olla epätietoinen\nvelvollisuudestansa. Mutta sitten hän kysyi itseltänsä, mitä se\nhyödyttäisi; eihän hän voisi esittää ainoatakaan ratkaisevaa\ntodistusta tai uskaltaisi väittää mitään varmaa murhaajasta. Olisi\ntyhmyyttä sekaantua siihen ja hän tuhlaisi vaan aikaa ja hankkisi\nitselleen mielenliikutuksia hyödyttämättä sillä ketään. Ei, ei, hän\nei sanoisi mitään!\n\nHän läksi vihdoin pois, mutta kääntyi kahdesti ympäri ja katseli\nsitä tummaa kohopaikkaa, minkä ruumis muodosti maahan keltaisessa\nlyhtyvalossa. Ankarampi kylmyys valahti nyt usvaiselta taivaalta alas\nlohduttomaan erämaahan ja laihoihin mäkiin. Toisia junia oli kulkenut\nohi, niiden joukossa hyvin pitkä Pariisin menevä. Taipumattomasti\nkuljetti niitä niiden koneellinen voima toisiaan vastaan ja ne\nkiitivät etäistä päämääräänsä, tulevaisuutta kohden, huomaamatta,\nettä ne olivat koskettamaisillaan tämän miehen puoliksi irtileikattua\npäätä, tämän miehen, jonka toinen mies oli murhannut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli kello lyönyt viisi\nHavren kaikissa torneissa, kun Roubaud tuli alas junasillalle,\nryhtyäkseen virkatoimitukseen. Oli vielä pimeä, mutta merituulen\nvoima oli kasvanut ja se alkoi loitontaa pilviä, jotka ryhmittyivät\nkukkuloiden yläpuolelle Sainte-Adressesta Tourvillen linnoitukseen\nasti. Satamansuusta länteenpäin alkoi päivä valjeta ja tähdet häipyä\ntaivaalta. Pengermällä yhä paloivat kaasuliekit kalpeavaloisina\nkosteassa aamukylmässä. Ensimmäistä Montivilliersiin menevää junaa\nparhaillaan pantiin kuntoon erään alipäällikön johdolla joka\noli yöpalveluksessa. Odotussalin ovia ei vielä oltu avattu ja\nasemalaiturit olivat tyhjinä, kun kankeaksi paleltunut asema jälleen\nheräsi.\n\nTullessaan ulos odotussalien yläpuolella sijaitsevasta asunnostaan,\nRoubaud kohtasi rahastonhoitajan vaimon, rouva Lebleun, joka\nseisoi hiljaa yhteisessä käytävässä, jonka varrella virkamiesten\nasunnot sijaitsivat. Hän oli useamman viikon ajan noussut öisin\nvakoilemaan konttoristia, neiti Guichonia, jonka hän epäili olevan\nlemmensuhteissa asemapäällikön, herra Dabadien, kanssa. Mutta\nsittenkään ei hän ollut saanut ilmi mitään, ei niin hiventäkään. Nyt\ntuli hänelle kova kiire huoneisiinsa, mutta hän oli niinä kolmena\nsekuntina, mitkä Roubaud tarvitsi avatakseen ja sulkeakseen ovensa,\nsuureksi ihmeekseen ehtinyt huomata, että kaunis Séverine rouva,\njolla muuten oli tapana maata ja kiskotella aina yhdeksään saakka,\njo oli ylhäällä ja istui ruokasalissa, puettuna, suittuna ja kengät\njalassa.\n\nNiinpä herättikin hän heti miehensä, Lebleun, ilmoittaakseen tästä\nmerkillisestä seikasta. Edellisenä iltana eivät Lebleun puolisot\nolleet tahtoneet mennä makuulle, ennen kun pikajuna oli tullut\nPariisista viittä yli yksitoista, koska he paloivat uteliaisuudesta\nsaada tietää, mitenkä juttu aliprefektin kanssa oli päättynyt. Mutta\nhe eivät olleet voineet huomata mitään Roubaudista, jonka ulkomuoto\noli sama kuin tavallisesti, ja he olivat turhaan kuunnelleet aina\npuoliyöhön saakka, kuulematta mitään naapureiltaan, jotka luultavasti\nolivat heti vaipuneet sikeään uneen. Mutta kaiketikaan ei tulos ollut\nhyvä, sillä muuten ei Séverine olisi noussut niin varhain. Kun\nrahastonhoitaja kysyi miltä hän oli näyttänyt, niin hänen vaimonsa\nkoetti häntä kuvailla: hän oli ollut hyvin kalpea ja tuijottanut\njäykästi suurilla, loistavilla, mustan tukan alta näkyvillä\nsinisilmillänsä; hän ei ollut tehnyt pienintäkään liikettä ja oli\nnäyttänyt unissakävijältä. Päivemmällä kyllä saataisiin tietää,\nmitenkä asian laita oikeastaan oli.\n\nAlhaalla junasillalla Roubaud kohtasi toverinsa Moulinin, joka\noli ollut yöpalveluksessa, ja ryhtyi nyt toimeen, mutta tämä\nkäveli muutamia minuutteja hänen kanssansa, jutteli ja ilmoitti\nhänelle monenmoista hyvää, mikä oli eilisestä lähtien tapahtunut:\nmuutamat irtolaiset oli yllätetty, kun he olivat koettaneet\nhiipiä vartijahuoneeseen, kolme asemamiestä oli saanut nuhteita\ntottelemattomuudesta; eräs kytkye oli rikkunut Montvilliersiin\nmenevää junaa pantaessa kuntoon.\n\nRoubaud kuunteli häntä ääneti ja tyyneenä ja oli ainoastaan\nhiukan kalpea, mikä luultavasti johtui siitä, että hän oli vielä\nvähän väsynyt, minkä seikan silmiä ympäröivät siniset renkaatkin\nilmaisivat: Kun hänen toverinsa oli herennyt juttelemasta, näytti\nkuitenkin siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä hänelle erään\nkysymyksen, kuin olisi hän odottanut saavansa kuulla muistakin\ntapahtumista. Mutta kun mitään muuta ei kuulunut, painoi hän päänsä\nalas ja katseli hetkisen maahan.\n\nKävellessään asemalaiturilla oli hän saapunut sen avonaisen hallin\ntoiseen päähän, jonka oikealla puolella oli talli niitä vaunuja\nvarten, jotka olivat tulleet edellisenä iltana ja joiden oli määrä\nseurata seuraavan päivän junia. Hän kohotti päätänsä ja kiinnitti\nkatseensa erääseen ensi luokan vaunuun, Numeroltaan 293, johon muuan\nkaasuliekki loi liehuvaa valoansa, kun Moulin huudahti:\n\n-- Ah, minä unhoitin...\n\nPuna kohosi Roubaudin kalpeille kasvoille, eikä hän voinut olla\nhiukan säpsähtämättä.\n\n-- Minä unhoitin sen, toisti Moulin. Tätä vaunua ei saa lähettää\nmenemään; älkää ottako sitä pikajunaan neljäkymmentä yli kuusi nyt\naamulla.\n\nSyntyi lyhyt vaitiolo, mutta Roubaud kysyi äänellä, joka kuulosti\naivan luonnolliselta:\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Yksi vaunu on tilattu tämän iltaisesta pikajunasta, eikä ole\nvarmaa, että toinen sellainen saapuu päivän kuluessa.\n\nRoubaud katseli häntä edelleenkin lujin katsein ja vastasi:\n\n-- Niinpä niinkin.\n\nMutta hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta ja joutui äkisti pois\nsuunniltaan inhosta.\n\n-- Onpa oikein inhottavaa, kuinka he laiminlyövät puhdistamisen!\nVaunu näyttää siltä kuin ei sitä olisi puhdistettu kahdeksaan päivään.\n\n-- Niin, vastasi Moulin, kun jokin juna saapuu yhdentoista jälkeen,\nei miehiä uskalleta laskea sinne riepuinensa. Se saa riittää, että\nhe kulkevat vaunujen läpi. Tässä muuanna iltana he unhoittivat erään\nmatkustajan, joka nukkui penkillä, eikä herännyt ennen kun seuraavana\naamuna.\n\nHaukotusta pidättäen sanoi hän nyt menevänsä makuulle. Mutta\nollessaan jo menossa, palasi hän kovasti uteliaana.\n\n-- No, teidän ja aliprefektin välinen asia on kai nyt lopussa?\n\n-- On, on, minä olen hyvin tyytyväinen matkaani.\n\n-- Sepä hyvä... Ja muistakaa nyt kaikin mokomin, ett'ei 293 saa\nlähteä.\n\nJäätyänsä yksin asemalaiturille, Roubaud hitaasti palasi odottavan,\nMontvilliersiin lähtevän junan luokse. Odotussalien ovet oli nyt\navattu ja harvalukuiset matkustajat alkoivat saapua: muutamia\nmetsästäjiä koirineen, pari kolme pikkukauppiasta perheineen, jotka\naikoivat sunnuntaina nauttia vapaudestansa, y.m. Sitten kun tämä\npäivän ensimäinen juna oli lähtenyt, ei ollut aikaa hukattavana,\nvaan täytyi hänen viipymättä pitää huolta siitä, että Roueniin\nja Pariisiin menevä sekajuna viisi ja neljäkymmentäviisi pantiin\nkuntoon. Näin varhain aamulla ei asemamiehistö ollut täysilukuinen,\nminkä vuoksi virantoimituksessa olevan alipäällikön täytyi toimittaa\nja ajatella varsin erilaisia asioita. Valvottuaan kunkin vaunun\nottamista vaunutallista ja työntämistä eteenpäin, minkä junasillalla\nolevat miehet tekivät, täytyi hänen pikimmältään pistäytyä\nsilmäämässä pilettien myyntiä ja matkatavaroiden leimaamista.\nMuutamien sotamiesten ja erään virkamiehen välillä syntyi riita,\njota hänen täytyi välittää. Puolen tunnin ajan täytyi hänen nyt,\njääkylmälle viimalle alttiina ja noiden viluisten, vielä tuskin\nheränneiden, pimeyden, tyrkkäysten ja tungoksen takia pahatuulisten\nmatkustajain ympäröimänä, tehdä työtä kahden puolesta, ollenkaan\najattelematta itseänsä.\n\nSitten kun asema sekajunan lähdettyä oli tyhjentynyt, läksi hän\nkiireesti vaihteen luo, tullakseen vakuutetuksi siitä, että siellä\nkaikki oli kunnossa, sillä juuri nyt tuli suoraan Pariisista eräs\ntoinen juna, joka oli myöhästynyt. Hän riensi takaisin, valvoakseen\nmatkustajien vaunuista astumista ja odotti kunnes he olivat\njättäneet pilettinsä ja sijoittuneet hotelliomnibuksiin, jotka tässä\ntilaisuudessa odottivat pengermällä, ainoastaan yksinkertaisen aidan\nerottamina radasta. Ja vasta nyt, kun ratapiha taas oli tullut\nautioksi ja äänettömäksi, saattoi hän hengähtää.\n\nKello löi kuusi. Roubaud kulki hitaasti ulos tuosta katoksella\nvarustetusta hallista. Sen edustalla, vapaassa ilmassa, nosti hän\npäänsä pystyyn ja veti henkeänsä, nähdessään että päivä vihdoinkin\nalkoi koittaa. Satamansuusta puhaltava tuuli oli täydellisesti\nkarkoittanut usvat ja aamu oli kirkas ja kaunis. Hän saattoi nähdä\nrannikon Ingouvillestä pohjoiseen aina hautausmaalla oleviin puihin\nsaakka sinipunervana viiruna kuvautuvan vaalenevalle taivaalle.\nKääntyen sitten etelään ja itään hän huomasi meren yläpuolella\nviimeiset tähteet kevyistä, valkoisista pilvistä, jotka purjehtivat\nhitaasti eteenpäin kuin laivasto, samaan aikaan kun koko itä Seinen\nsuunnattoman suun yläpuolella alkoi hehkua kohta nousevan auringon\nkultaamana.\n\nKonemaisesti hän riisui kullalla kirjaellun hattunsa, jäähdyttääksen\notsansa aamun viileässä ilmassa. Kun hän näki tämän niin tutun\nnäköpiirin ja tuon laajan asema-alueen, joka oli suuri kuin\nkokonainen kaupunki, tullessa vasemmalla kädellä, sitten veturitallin\nja oikealla tavaratoimiston, näkyi se rauhoittavan häntä ja\npalauttavan hänet alituisen samanlaisen päivätyön rauhaan. Muurin\nyläpuolella Rue Charles-Laffetten puolella savusivat tehtaiden\nsavupiiput ja näkyivät nuo tavattomat hiilivarastot pitkin Vaubanin\nlaivaveistämöä. Toisista laivaveistämöistä kuului jo hälinää.\nTavarajunien vihellykset, tuulen sinne kuljettamien aaltojen pauhina\nja suolaisuus, käänsivät hänen ajatuksensa päivän juhlaan, laivaan,\njoka laskettaisiin vesille, ja väentungokseen, mikä silloin syntyisi.\n\nKun Roubaud palasi avonaiseen halliin, tapasi hän miehistön panemassa\nkuntoon pikajunaa 6,40, ja kun hän luuli heidän aikovan työntää\nesille 293:n, katosi raittiin aamun antama tyyneys kokonaan ja hän\närjäsi vihastuneena:\n\n-- Älkää hitossa ottako sitä vaunua! Antakaa sen olla paikoillaan;\nsitä ei käytetä ennenkun illalla.\n\nEsimies selitti, että vaunua oli työnnetty ainoastaan, jotta\nsaataisiin toinen, takana ollut, esille. Mutta hillittömässä\nsuuttumuksessaan hän ei kuullut, mitä mies sanoi.\n\n-- Kirotut pölkkypäät, onhan teille sanottu, että ette saa koskea\nsiihen.\n\nKun hän vihdoinkin käsitti mistä oli kysymys, pysyi hän kuitenkin\nraivostuneena ja alkoi moittia tuota epämukavaa ratapihaa, jossa ei\nvoitu edes vaunua kääntää. Asema, joka oli linjan vanhimpia, oli\ntodellakin liian pieni, eikä se vanhoine puisine vaunutalleineen,\npuusta ja sinkistä rakennettuine pieniruutuisine junasiltoineen, sekä\nautioine ja synkkine rakennuksineen, joissa oli halkeamia kaikkialla,\nollut kylliksi arvokas Havrelle.\n\n-- Se on hävytöntä, enkä minä voi käsittää miksi ei yhtiö, aikoja\nsitten ole hajotuttanut sitä maan tasalle.\n\nMiehet katselivat häntä ihmetellen, kuullessaan hänen, joka muuten\npiti kurista niin tarkkaa lukua, puhuvan noin vapaasti. Hän huomasi\nsen ja vaikeni äkisti sekä jatkoi äänetönnä ja jäykkänä työn\nvalvomista. Tuolle matalalle otsalle ilmaantui tyytymättömyyden\nryppy, kun taas hänen pyöreiltä tummanpunaisilta kasvoiltaan näkyi\ntahdonlujuus.\n\nTämän jälkeen sai Roubaud takaisin koko kylmäverisyytensä. Hän\npiti sangen tarkkaa huolta pikajunasta ja tarkasti pienimmätkin\nyksityiskohdat. Vaunujen yhteenkytkemiset, mitkä hän katsoi\ntaitamattomasti tehdyiksi, täytyi tehdä uudestaan, hänen\nvalvonnallaan. Eräs rouva molempine tyttärineen, jotka seurustelivat\nhänen vaimonsa kanssa, pyysivät hänen apuaan, saadakseen paikat\nnaistenvaunussa. Ennen kun hän sitten antoi lähtömerkin, tarkasti\nhän vieläkin oliko juna asianmukaisessa kunnossa; seurasi hän sitä\nkauvan sellaisen miehen valvovalla katseella, jonka pieninkin\ntarkkaamattomuus voi maksaa ihmishenkiä.\n\nKohta sen jälkeen täytyi hänen kulkea radan poikki vastaanottamaan\nRouenista tulevaa junaa joka juuri nyt saapui asemalle. Tässä oli\nmuuan postivirkamies, jonka kanssa hänen oli tapana joka päivä\nkeskustella. Tuona muuten niin tarkoin virantoimitukseen käytettävänä\naamuna oli Roubaudilla nyt lyhyt lepoaika, lähes neljännestunti,\njonka kuluessa hän saattoi levätä, milloin ei mikään välittömästi\nvaatinut hänen virantoimitustaan. Ja tänä aamuna kuten tavallista\npyöräytti hän paperossin ja jutteli sangen iloisesti.\n\nOli tullut valoisampaa ja kaasulyhdyt oli vastikään sammutettu\njunasillalta. Katossa olevat ruudut olivat niin pienet ja kurjat,\nettä harmaa auer vallitsi siellä vielä mutta ulkopuolella,\nsuurella taivaslaella, jota kohden halli avautui, leimusivat jo\nauringonsäteet. Koko taivaanranta purppuroitui. Ja tämän kauniin\ntalviaamun puhtaassa ilmassa näkyivät kaikki esineet selvästi ja\ntarkasti.\n\nKello kahdeksalta aamulla oli asemapäälliköllä, herra Dabadiella,\ntapana tulla alas vastaanottamaan alipäällikkönsä tiedonannot.\nDabadie oli kaunis, hyvin ruskeahiveinen mies, jolla oli hyvä\nryhti: hänen esiintymistavassaan oli jotakin, mikä muistuttaa\nsuuresta kauppiaasta, joka kokonaan antautuu asioimistehtäviinsä.\nHän ei suurestikaan harrastanut matkustajaliikennettä, vaan\nharjoitti etenkin laivaveistämöliikettä, tuota suunnatonta\nvälikauppaliikennettä, ja oli alituisissa tekemisissä Havren ja koko\nmaailman korkeamman kauppamaailman kanssa.\n\nTänään oli hän myöhästynyt ja Roubaud oli jo kaksi kertaa avannut\nhänen huoneensa oven tapaamatta häntä siellä, ja posti oli pöydällä\navaamattomana. Roubaudin katse lankesi sattumalta kirjeiden välissä\nolevaan sähkösanomaan. Kuin lumouksen pidättämänä hän ei lähtenyt\novelta ja kääntyi tietämättään ympäri, salaa vilkaisten pöydälle.\nHerra Dabadie tuli vihdoinkin kymmenen minuuttia yli kahdeksan.\nRoubaud istuutui, mutta ei sanonut mitään, antaakseen hänelle\ntilaisuutta avata sähkösanoman. Mutta hänen päällikkönsä ei pitänyt\nkiirettä ja tahtoi olla hyväntahtoinen alaisellensa, jota hän piti\nsuuressa arvossa.\n\n-- Kävikö kaikki hyvin Pariisissa?\n\n-- Kyllä, kiitos.\n\nHän oli vihdoinkin avannut sähkösanoman, mutta ei lukenut sitä\nja hymyilee edelleen ystävällisesti toiselle, jonka ääni oli\nmuuttunut hillitymmäksi, kun hän ankarasti koetti estää leukaansa\nhermostuneesti vavahtamasta.\n\n-- Me olemme hyvin onnelliset, kun saamme pitää teidät täällä.\n\n-- Ja minä olen sangen tyytyväinen, saadessani jäädä tänne.\n\nDabadie ryhtyi nyt lukemaan sähkösanomaa ja Roubaud, jonka kasvoille\nhiki hiljalleen kohosi, katseli häntä. Mutta hän ei osoittanut\nmerkkiäkään Roubaudin odottamasta mielenliikutuksesta; hän luki\nsähkösanoman tyynesti ja heitti sen sitten pöydälle: luultavasti\nkoski se jotakin vähäpätöistä virka-asiaa. Ja sen jälkeen ryhtyi\nhän viipymättä avaamaan postia, samalla kun hänen alipäällikkönsä,\nkuten tavallisesti, joka aamu, suullisesti ilmoitti, mitä yöllä ja\naamulla oli tapahtunut. Mutta tänä aamuna oli Roubaud epävarma ja\nhänen täytyi muistutella, ennen kun muisti mitä hänen virkaveljensä\noli kertonut vartijahuoneessa tavatuista irtolaisista. Heidän\nvielä vaihdettuaan muutamia sanoja, antoi Roubaudin esimies\nhänelle merkin poistua, kun hänen molemmat laivaveistämö- ja\ntavaraliikenne-apulaisensa astuivat sisään, myös antaakseen\nselontekonsa. Heillä oli mukanansa yöllä tullut sähkösanoma, jonka\neräs virkamies vastikään asemalaiturilla oli heille antanut.\n\n-- Saatte mennä, virkkoi Dabadie, nähdessään Roubaudin pysähtyvän\noven luo.\n\nMutta tämä jäi seisomaan ja tuijotti suurilla, pyöreillä silmillään,\nja meni pois vasta sitten kun sähkösanoma samalla välinpitämättömällä\neleellä oli viskattu pöydälle. Hän kuljeskeli sen jälkeen hetkisen\njunasillalla, epäröivänä ja hämmentyneenä. Kello oli nyt viisi\nminuuttia yli puoli yhdeksän, eikä hänellä nyt ollut mitään junaa\nennen kun sekajuna yhdeksän ja viisikymmentä. Tavallisesti käytti hän\ntämän väliajan kiertääkseen kertaalleen aseman ympäri. Hän käveli\nmuutamia minuutteja, oikein tarkoin tietämättä mihin hänen jalkansa\nhäntä kuljettivat. Mutta kun hän sitten katsahti ylös ja huomasi\njälleen olevansa 293:n luona, kääntyi hän kiivaasti ympäri ja läksi\nveturitallia kohden, vaikk'ei hänellä ollut mitään tekemistä sillä\ntaholla.\n\nAurinko oli nyt ylhäällä taivaanrannalla ja kultaista tomua satoi\nkalpeaan ilmaan. Mutta hän ei enään nauttinut kauniista aamusta, vaan\nkiiruhti askeleitaan ja näytti siltä kuin olisi hänellä ollut paljon\ntekemistä, koettaen haihduttaa odotuksensa tuskastuttavaisuutta.\n\nAivan odottamatta pysäytti hänet ääni:\n\n-- Hyvää päivää, herra Roubaud! Tapasitteko vaimoani?\n\nSe oli lämmittäjä Pecqueux, iso, laiha, neljänkymmenenkolmen vuotias\nvelikulta, jonka kasvot olivat kuumuuden ja savun palvaamat. Hänen\nharmaat silmänsä tuon matalan otsan alapuolella ja hänen suuri\nulkoneva suunsa osoittivat juoppolallun alituista naurua.\n\n-- Vai niin, tekö se olette? vastasi Roubaud ja pysähtyi ihmeissään.\nAh, sepä totta, minä unhoitin veturille tapahtuneen onnettomuuden...\nJa te lähdette taas tänä iltana. Onhan se kylläkin hupaista, kun saa\nkahdenkymmenen neljän tunnin loman.\n\n-- Niin, se on kyllä hupaista, toisti toinen, joka oli ollut\nhiprakassa edellisestä illasta saakka.\n\nHän oli kotoisin eräästä Rouenin lähellä olevasta kylästä ja\noli varsin nuorena tullut yhtiön palvelukseen konetyömieheksi.\nMutta täytettyään kolmekymmentä vuotta, oli hän kyllästynyt\ntyöpajaan ja tahtonut ruveta lämmittäjäksi, yletäkseen sitten\nveturinkuljettajaksi. Hän nai silloin Victorien, joka oli kotoisin\nsamasta kylästä kuin hän. Mutta vuodet kuluivat ja hän pysyi\nlämmittäjänä, eikä voisi huonon käytöksensä ja ryhtinsä vuoksi\nmilloinkaan päästä veturinkuljettajaksi; hän joi ja laukkasi tyttöjen\nperässä. Monesti olisi hänet erotettu toimestaan, ellei presidentti\nGraudmorin olisi suojellut häntä ja ellei olisi totuttu hänen\npaheisiinsa, jotka annettiin anteeksi. Hänen hyvän mielenlaatunsa\nja vanhana työmiehenä omaamansa kokemuksen takia. Hänen takiansa\ntarvitsi olla levoton ainoastaan milloin hän tuli humalaan, sillä\nsilloin muuttui hän todelliseksi eläimeksi, joka saattoi tehdä jonkin\npahan kepposen.\n\n-- No, tapasitteko te vaimoni? kysyi hän uudelleen ja nauraa virnotti.\n\n-- Tietysti tapasimme me hänet, vastasi Roubaud. Vieläpä söimmekin\nteidän kodissanne! Teillä on oivallinen vaimo, Pecqueux, ja te teette\nhyvin rumasti ollessanne hänelle uskoton.\n\nHän virnisteli vieläkin pahemmin.\n\n-- Ah, mitenkä niin voidaan sanoa! Hänhän itse tahtoo, että minä\nhuvittelen.\n\nSe oli kylläkin totta. Victoire, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi\nja oli tullut tavattoman paksuksi niin että hänen oli vaikea liikkua,\npisti hänen taskuunsa muutamia sadan soun kappaleita, jotta hän\nvoisi huvitella kodin ulkopuolella. Vaimo ei milloinkaan ollut kovin\npannut pahaksensa hänen uskottomuuttaan ja alituisia hairahduksiansa,\njotka olivat hänelle luonnollisena tarpeena. Nyt oli hänen elämänsä\njärjestyksessä; hänellä oli kaksi vaimoa, yksi kumpaisessakin päässä\nrataa, nimittäin vaimonsa Victoire Pariisissa ja toinen Havressa\nsiksi ajaksi, minkä hän oleskeli siellä kahden junan välillä.\nVictoire, joka oli hyvin säästäväinen ja itse eli sangen itarasti,\ntiesi kaikki tyynni ja kohteli häntä varsin äidillisesti ja toisti\nkernaasti, ett'ei hän tahtonut, että miehen tarvitsisi hävetä tuon\ntoisen takia. Joka kerta kun Pecqueux läksi matkaan tarkasteli hän\nhänen alusvaatteensakin ja varoi tarkoin, ett'ei tuo toinen voisi\nsyyttää häntä siitä, ett'ei hän pidä miestään siistinä.\n\n-- Olkoonpa niinkin, vastasi Roubaud, mutta te ette missään\ntapauksessa te siinä kauniisti. Minun vaimoni on hyvin kiintynyt\nimettäjäänsä ja on toruva teitä.\n\nMutta hän vaikeni nähdessään vaunuvajasta, jonka luona he olivat,\ntulevan pitkän, kuivan naisen, Philomène Sauvagnatin, joka oli\nveturitallin päällikön sisar ja jo vuosikauden ollut Pequeuxin\nvara vaimona Havressa. Molemmat olivat jutustelleet vajassa, kun\nPecqueux oli tullut ulos tervehtimään alipäällikköä. Hän näytti vielä\nnuorelta, huolimatta kolmestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan; hän\noli pitkä ja kulmikas, matalarintainen, kiihkeän intohimoinen ja\npitkine päineen ja hehkuvine silmineen hän muistutti laihaa tammaa.\nHäntä syytettiin juopottelemisesta, ja sitä pientä rakennusta, jossa\nhänen veljensä asui veturitallin läheisyydessä, piti hän hyvin\nsiivottomassa kunnossa.\n\nVeljellä, joka oli itsepintainen auvergnelainen ja vaati ankaraa\njärjestystä, ollen suuresti esimiestensä suosiossa, oli ollut sangen\nsuuria ikävyyksiä hänen takiansa, olipa hänet uhattu erottaakin.\nJoskin nyt Philomènea suvaittiin hänen takiansa, niin oli se\nainoastaan sukurakkaus, joka vaikutti, että hän piti sisarensa\nluonaan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, milloin yllätti hänet\nhänen rakkaus seikkailuissaan, antamasta hänelle niin kovaa\nselkäsaunaa, että hän jäi puolikuoliaana makaamaan lattialle. Hän\nja Pecqueux viihtyivät hyvin yhdessä: viimeksimainitun voimakkaissa\nkäsivarsissa oli hän vihdoinkin saanut intohimonsa tyydytetyksi\nja Pecqueux oli kyllästynyt tavattoman lihavaan vaimoonsa ja oli\nonnellinen saatuaan käsiinsä toisen, joka oli laiha, ja lausui usein\npiloillaan, että nyt ei hänen enään tarvinnut etsiä muilta tahoilta.\nMutta Séverine oli katsonut velvollisuudekseen Victoiren takia rikkoa\nvälinsä Philomènen kanssa, jota hän jo ennenkin oli luontaisen\nylpeytensä vuoksi karttanut ja lakannut tervehtimästä.\n\n-- Vai niin, hyvästi siis, Pecqueux, virkkoi Philomène hävyttömällä\näänellä. Minä menen tieheni, koska herra Roubaud aikoo läksyttää\nsinua vaimonsa puolesta.\n\nPecqueux nauroi suopeasti.\n\n-- Jää tänne, hän laskee vain leikkiä.\n\n-- Ei, ei! Minä menen viemään rouva Lebleulle pari tuoretta munaa,\njotka olen hänelle luvannut!\n\nHän oli tarkoituksella lausunut tämän nimen koska tunsi\nrahastonhoitajan vaimon ja alipäällikön rouvan välisen äänettömän\nvihamielisyyden, ja oli olevinaan hyvää pataa ensinmainitun kanssa,\nkiusoittaakseen jälkimmäistä. Mutta hän jäi kuitenkin paikoilleen,\näkisti innostuneena, kun kuuli lämmittäjän kysyvän aliprefekti-asiaa.\n\n-- Se kai järjestettiin niin, että voitte olla tyytyväinen, herra\nRoubaud?\n\n-- Niin, minä olen sangen tyytyväinen.\n\nPecqueux vilkutti ilkipintaisesti silmää.\n\n-- Niinpä kaiketi, ei teidän tarvinnut levoton ollakaan, sillä niin\nse käy, kun on herrojen sukua... Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun\nvaimoni on myös hänelle paljossa kiitollisuuden velassa.\n\nRoubaud keskeytti tämän vihjauksen presidentti Grandmoriniin ja kysyi\nkiivaasti:\n\n-- Ettekö lähde ennen kun illalla?\n\n-- En, Lison on silloin valmis, ja veivitanko on juuri pantu\npaikoilleen. Minä odotan veturinkuljettajaani, joka on ollut ulkona\nhengittämässä raitista ilmaa. Ettekö tunne häntä? Hän on Jacques\nLantier, hän on teidän kotiseudultanne syntyisin.\n\nRoubaud seisoi hetkisen hajamielisenä ja vastaamatta; mutta havahtui\nsitten taas äkisti:\n\n-- Häh? Veturinkuljettaja Jacques Lantier? Niin, tietysti tunnen\nhänet, s.o. me tervehdimme toisiamme kun satumme yhteen. Hän on minua\nnuorempi, enkä minä milloinkaan tavannut häntä Plassansissa, vasta\ntäällä me olemme kohdanneet toisemme... Viime syksynä toimitti hän\nvaimolleni erään asian hänen serkkujensa luona Dieppessä... Hänen\nsanotaan olevan kelpomies.\n\nHän puhui ummet ja lammet ja enimmäkseen sattuman kaupalla. Äkisti\nläksi hän pois, sanoen:\n\n-- Hyvästi, Pecqueux... Minä pistäyn katsomassa tälläkin taholla.\n\nNyt vasta meni Philomène tiehensä pitkillä hevosenaskeleillaan,\nkun taas Pecqueux jäi paikoilleen kädet taskussa ja naureskeli\ntyytyväisenä sen johdosta, ett'ei hänellä ollut mitään tekemistä\ntällaisena hupaisena aamuna, mutta ihmetteli sitä, että alipäällikkö\ntuli niin pian takaisin, ainoastaan kertaalleen käveltyänsä\nvajan ympäri. Se ei ollut pitkä katsastusmatka. Mitä olikaan hän\nvakoilemassa?\n\nKun Roubaud palasi junasillalle, löi kello yhdeksän. Hän käveli\nsen toiseen päähän saakka lähellä rahtitavaratoimistoa ja katseli\nympärillensä, näyttämättä löytävän etsittäväänsä, ja palasi sitten\nsamoilla kärsimättömillä askelilla. Hän tarkasteli toimistoa toisensa\njälkeen. Tähän aikaan oli asema tavallisesti äänetön ja autio; ja\nhän käveli silloin yksinään, nähtävästi yhä hermostuneempana tästä\ntyyneydestä, ikäänkuin olisi uhkaavan hirmukohtauksen odotus tuntunut\nhänestä niin kiduttavalta, että hän lopulta olisi innokkaasti\ntoivonut sen tuloa. Hänen kylmäverisyytensä oli lopussa, eikä hän\nvoinut pysyä hiljaa ja kääntää katsettaan asemakellosta. Nyt oli\nkello yhdeksän, nyt viisi minuuttia yli. Tavallisesti meni hän\nasuntoonsa aamiaista syömään vasta kello kymmeneltä, sitten kun\n9,50:n juna oli lähtenyt. Mutta nyt meni hän aivan äkisti kotiin,\najatellen Séverineä, joka varmaankin myös odotti.\n\nHänen ollessaan käytävässä, avasi rouva Lebleu oven Philomènelle,\njoka läheisenä naapurina oli tullut hatuttomin päin ja kaksi munaa\nkädessänsä. He pysähtyivät ja hänen täytyi mennä asuntoonsa heidän\nvielä seisoessaan paikallansa ja katsoa töllöttäessään häneen.\nHänellä oli avain taskussansa ja koetti nopeasti avata, mutta\nkuitenkin onnistui heidän nähdä Séverine, joka istui tuolilla\nruokasalissa, toimettomana, kalpeana ja liikkumattomana. Ja rouva\nLebleu veti Philomènen huoneeseensa ja kertoi oven suljettuansa, että\nhän oli nähnyt hänet tuollaisena jo aamulla. Aliprefektin juttu oli\nvarmaankin päättynyt surullisesti. Mutta sitäpä ei uskonut Philomène,\njoka selitti juuri tulleensa sen vuoksi, että hänellä oli uutisia\nkerrottavana, ja hän toisti mitä vast'ikään oli kuullut alipäällikön\nitsensä kertovan. Silloin rupesivat he arvailemaan. Siten kävi\naina, kun he kohtasivat toisensa, että he joutuivat loppumattomaan\nsananvaihtoon.\n\n-- Voisinpa vannoa, kultaseni, että he ovat saaneet aika tavalla\ntakkiinsa...\n\n-- Olisikin toden totta oikein hyvä, jos voisimme päästä heistä.\n\nTuohon yhä katkerampaan vihamielisyyteen Lebleun ja Roubaudin\nperheiden välillä oli aivan yksinkertaisesti syynä asuntokysymys.\nKoko ensimmäistä kerrosta odotussalien yläpuolella käytettiin\nvirkamiehistön asuntoina ja välikäytävä, keltaiseksi maalattu\nja ylhäältä valaistu, jakoi kerroksen kahteen osaan ruskeaksi\nmaalattuine ovineen oikealla ja vasemmalla pitkin käytävää. Se\neroitus oli kuitenkin olemassa, että oikealla olevien asumusten\nakkunat olivat lähtöpihalle päin, jonne oli istutettu vanhoja jalavia\nja jonka yli oli hurmaava näköala Ingouvillen rannikolle, kun taas\nvasemmanpuoliset asumukset mataloine, kaarevine akkunoinensa olivat\nsuorastaan junasillan puolella, jonka korkea sinkkikatto likaisine\nruutuineen kaihti näköalan. Ne, jotka saivat katsella tuota vilkasta\nelämää ratapihalla, viheriöitä puita ja laajoja ketoja, eivät juuri\nvoineet parempaa toivoakaan, jota vastoin noilla toisilla, joiden\nasumuksissa vallitsi alituinen hämärä, niin että taivas näytti kuin\nvankilaan suljetulta, oli kuolettavan ikävää.\n\nEtupuolella asuivat asemapäällikkö, ja alipäällikkö Moulin sekä\nLebleun väki, takapuolella Roubaudin perhe ja kirjanpitäjä, neiti\nGuichon, jotapaitsi kolme huonetta oli varattu matkatarkastajoille.\nNyt oli yleisesti tunnettu asia, että molemmat alipäälliköt aina\nolivat asuneet vieretysten. Se, että Lebleu oli päässyt sinne,\nriippui Roubaudin edeltäjän osoittamasta kohteliaisuudesta, tämä\nkun oli lapseton leskimies sekä tahtoi osoittaa rouva Lebleulle\nystävällisyyttä ja sen vuoksi luovutti asuntonsa heille. Mutta eikö\nsen olisi jälleen pitänyt joutua Roubaudin väelle, ja oliko oikein\najaa heidät takapuolelle, koska heillä oli oikeus asua etupuolella?\nNiin kauvan kun nuo molemmat perheet olivat eläneet hyvässä\nsovussa, oli Séverine peräytynyt naapurirouvansa tieltä, joka oli\nhäntä kaksikymmentä vuotta vanhempi ja sitäpaitsi kivulloinen ja\nniin lihava, että aina oli hengästyksissään. Sota oli julistettu\nvasta sitten, kun Philomène oli ärsyttänyt heitä molempia häijyllä\njuorumisellaan ja lörpöttelemisellään.\n\n-- Ne ovat sellaisia ihmisiä, virkkoi Philomène, -- että he kyllä ovat\nolleet valmiit käyttämään hyväkseen Pariisin-matkaansa koettaakseen\nsaada teidät karkoitetuiksi huoneistanne... Minulle on sanottu heidän\nkirjoittaneen pitkän kirjeen tirehtöörille ja vaatineen oikeuksiansa.\n\nRouva Lebleu joutui suunniltaan suuttumuksesta.\n\n-- Sellaisia roistoja!... Olen varma siitä että he koettavat saada\nneiti Guichonin puolellensa; hän on tuskin tervehtinytkään minua\nviimeisten neljäntoista päivän kuluessa... Sekin on oikein soma\njuttu. Mutta minä pidän häntä silmällä.\n\nHän alensi ääntänsä kertoakseen, että neiti Guichon joka yö kävi\ntervehtimässä asemapäällikköä, jonka ovi oli vastapäätä hänen\noveansa. Dabadie oli leskimies ja hänellä oli suuri tytär, joka yhä\noli eräässä kasvatuskoulussa, ja juuri hän oli lähettänyt sinne\nneiti Guichonin, joka oli kalpea, valkoverinen, noin kolmenkymmenen\nvuotias nainen, hiljainen ja pieni ja notkea kuin käärme. Hän\noli varmaankin aikaisemmin ollut opettajattarena tai jonakin\nsellaisena. Oli mahdotonta saada hänestä selkoa, sillä hän hiipi niin\näänettömästi sisään pienimmistäkin raoista. Mutta jos neiti Guichon\noli asemapäällikön rakastajatar, oli hänellä määräävä vaikutusvalta,\nja voitokasta olisi omistaa hänen salaisuutensa ja siten pitää häntä\nvallassaan.\n\n-- Minä kyllä lopultakin saan siitä selvän, jatkoi rouva Lebleu. En\ntahdo antaa syödä itseäni... Me olemme tässä ja tähän me jäämmekin.\nKaikki kunnolliset ihmiset pitävät meidän puoltamme, eikö totta,\nystävä kultaseni?\n\nKoko asema seurasi todellakin intohimoisesti tätä sotaa kahdesta\nasumuksesta. Erittäinkin koski se niitä, jotka asuivat käytävän\nvarrella. Toinen alipäällikkö, Moulin, oli milt'ei ainoa, joka ei\nsiitä välittänyt. Hän oli varsin tyytyväinen siihen, että itse sai\nasua etupuolella ja oli naimisissa pienen, kainon ja hennon rouvan\nkanssa, joka ei koskaan näyttäytynyt ja joka synnytti hänelle lapsen\njoka kahdentenakymmenentenä kuukautena.\n\n-- Mutta vaikkakin he, sanoi Philomène lopuksi, istuvat epävakavasti,\neivät he sittenkään maahan putoa tällä kertaa... Olkaa varuillanne,\nsillä he tuntevat sellaisia ihmisiä, joilla on pitkät käsivarret.\n\nHän antoi nyt molemmat munat, joita hän koko ajan oli pitänyt\nkädessään: hän oli samana aamuna ottanut ne kanoilta.\n\nLebleun eukko kiitteli innokkaasti.\n\n-- Sepä nyt oli oikein kiltisti tehty! Te hemmoittelemalla vallan\npilaatte minut... Pistäytykää toki täällä vähän useammin juttelemassa\nhetkinen. Kuten tiedätte, istuu mieheni koko päivän rahastonsa\nääressä, ja minä istun tänne teljettynä. Enhän jaloiltani koskaan\npääse ulos ja minulla on niin ikävää. Mitenkähän minun kävisikään,\njos nuo roistot riistäisivät minulta näköalani?\n\nKun hän sitten seurasi vierastansa ovelle ja oli avaamaisillansa sen,\npani hän sormen suulleen ja sanoi:\n\n-- Hiljaa! Kuunnelkaamme!\n\nMolemmat seisoivat kokonaista viisi minuuttia käytävässä\nliikkumattomina, tekemättä ainoatakaan elettä ja hengitystään\npidättäen. He kumartuivat eteenpäin ja heristivät korviansa Roubaudin\nruokasalia kohden. Mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut, siellä\nvallitsi kuolon hiljaisuus. Peljäten yllättämistä erosivat he vihdoin\nja nyökkäsivät viimeisen kerran jäähyväisiä toisillensa, sanomatta\nsanaakaan. Toinen tepsutteli pois varpaisillaan ja toinen sulki oven\nniin hiljaa, ett'ei avaimen kiertämistä lukossa kuulunut.\n\nKaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli Roubaud jälleen\njunasillalla. Hän valvoi siellä sekajunan 9,50 kokoonpanoa, ja\nkaikista tahdonponnistuksistaan huolimatta liikehti hän vielä\nenemmän, polki jalkaa ja kääntyi yhtämittaa ympäri tarkastellakseen\nasemalaituria päästä toiseen. Mutta mitään ei tapahtunut ja hänen\nkätensä vapisivat.\n\nMutta aivan odottamattomasti, kun hän vielä katseli taaksensa\nja katseillaan nuuski ratapihaa, kuuli hän lähellänsä erään\nsähkölennätinvirkamiehen hengästyneenä kysyvän:\n\n-- Tietääkö herra Roubaud, missä asemapäällikkö ja poliisikomisarius\novat... Minulla on heille sähkösanomia ja olen etsinyt heitä jo\nkymmenen minuuttia...\n\nRoubaud kääntyi ympäri, koko ruumis niin jäykkänä, ett'ei ainoakaan\nlihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Hän tuijotti noihin molempiin\nsähkösanomiin. Virkamiehen mielenliikutus osoitti hänelle varmasti,\nettä hirmukohtaus vihdoinkin oli käsissä.\n\n-- Herra Dabadie meni tästä ohi aivan äsken, vastasi hän tyynesti.\n\nEi milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin kylmäverinen, niin\nselvä-ajatuksinen ja valmis puolustukseen. Nyt oli hän aivan varma\nitsestään.\n\n-- Kas, tuossa hän tulee.\n\nAsemapäällikkö palasi todellakin rahtitavaratoimistosta. Silmättyään\nsähkösanomaa, tämä huudahti:\n\n-- Linjalla on tapahtunut murha... Tässä on sähkösanoma Rouenin\nasemapäälliköltä.\n\n-- Mitä sitten? kysyi Roubaud; miehistön keskuudessako tapahtunut\nmurha?\n\n-- Ei, ei, murhattu on eräs matkustaja, vaunussa. Ruumis on heitetty\nulos melkein Malaunay-tunnelin päässä, pylvään n:o 153 kohdalla.\nJa murhattu on yksi meidän johtokuntamme jäsenistä, presidentti\nGrandmorin.\n\nAlipäällikkö huudahti nyt vuorostaan:\n\n-- Presidentti! Voi, kuinka murheelliseksi tuleekaan vaimoni!\n\nHänen huudahduksensa oli niin aiheutettu, niin vaikeroiva, että herra\nDabadie silmänräpäykseksi kiinnitti huomionsa siihen.\n\n-- Niin, se on totta, te tunsitte hänet. Hän oli todellakin kelpo\nmies.\n\nSitten tuli hän ajatelleeksi toista sähkösanomaa, joka oli osoitettu\npoliisikomisariukselle, ja lausui:\n\n-- Se on kaiketi tutkintotuomarilta ja koskee varmaankin jotakin\nmahdollisuutta. Kello on vasta viisikolmatta minuuttia yli yhdeksän,\nja silloin ei herra Cauche luonnollisesti vielä ole tullut... Menkäät\nheti Kauppakahvilaan Cours Napoléonin varrella. Hän on varmaan siellä.\n\nHerra Cauche tuli viiden minuutin kuluttua, erään asemamiehen\nkäytyä häntä katsomassa. Hän oli entinen upseeri ja piti tointansa\nperäytymispaikkana, eikä milloinkaan ilmaantunut asemalle ennen\nkymmentä, kuljeskeli silloin siellä hetkisen ja palasi sitten\nkahvilaan. Tämä murhanäytelmä, joka oli häirinnyt häntä kesken\npiquét-peliä, hämmästytti häntä ensin, koska muuten ei juuri\nkovinkaan tärkeitä asioita kulkenut hänen kättensä kautta. Mutta\nsähkösanoma oli Rouenin tutkintotuomarilta, ja sen tuleminen\nkaksitoista tuntia ruumiin löytämisen jälkeen riippui siitä, että\ntämä tuomari ensiksi oli sähköttänyt Pariisin asemapäällikölle,\nsaadakseen tietoja murhatun matkallelähdöstä. Saatuaan tietoonsa\njunan ja vaunun numerot, oli hän ainoastaan lähettänyt\npoliisikomisariukselle käskyn toimittaa tarkastus vaunussa n:o 293,\njos se vielä oli Havressa. Herra pahastui sen johdosta, että häntä\noli suotta häiritty, katosi heti ja sen sijalle tuli tapahtumaan\ntavattoman vakavuuden mukaan sovellettu tärkeys.\n\nTullen äkkiä levottomaksi ja peljäten, ett'ei olisikaan tilaisuudessa\nryhtyä tutkimaan, huudahti hän:\n\n-- Ei suinkaan vaunu ole täällä, se on kai lähtenyt tänä aamuna.\n\nRoubaud, joka näytti hyvin tyyneltä, lohdutti häntä kuitenkin:\n\n-- Ei, anteeksi... Täksi illaksi on tilattu yksi vaunu ja se on\ntuossa vapaana.\n\nHän kulki edellä ja komisarius ja asemapäällikkö tulivat hänen\nperässään. Uutinen näkyi sillä välin levinneen, sillä asemamiehet\nhiipivät töistään ja tulivat jälestä ja toimistojen ovilla\nnäyttäytyivät virkamiehet, jotka vihdoin tulivat lähemmäksi, toinen\ntoisensa perästä. Pian muodostivat he väkijoukon.\n\nVaunun luo saavuttua lausui herra Dabadie ääneensä tämän mietelmän:\n\n-- Siellä oli tarkastus eilen illalla. Jos silloin olisi joitakin\njälkiä huomattu, olisi siitä annettu tieto.\n\n-- Saammepa nähdä, vastasi herra Cauche.\n\nHän avasi oven ja astui vaunuun, mutta hairahtui ja kirosi melkein\nsamassa silmänräpäyksessä huudahtaen:\n\n-- Lempo soikoon! Täällähän näyttää siltä kuin olisi sika tapettu!\n\nLäsnäolijain läpi kulki heikko väristys ja he ojensivat päänsä\neteenpäin, ja herra Dabadie, joka oli etumaisten joukossa, tahtoi\nmyös nähdä ja nousi rappusille, sillä aikaa kun hänen takanansa\nRoubaud ja muut kurottivat kaulaansa.\n\nVaunussa ei näkynyt mitään epäjärjestystä; akkunat olivat suljetut\nja kaikki näytti olevan oikealla paikallaan. Inhoittava löyhkä\nvain tunki ulos avoimesta ovesta, ja keskellä muuatta pielusta oli\nhyytyneen veren muodostama lätäkkö, ja tämä lätäkkö oli niin syvä ja\nniin leveä, että siitä oli, juuri kuin lähteestä, puro juossut alas\nmatolle. Hyytynyttä verta oli roiskunut sinne tänne veralle, mutta\nmuuten ei siellä ollut mitään, ainoastaan tätä luontoa kääntävää\nverta.\n\nHerra Dabadie raivostui.\n\n-- Missä ovat ne miehet, jotka tarkastivat vaunun eilen illalla?\n\nNämä, jotka sattumalta olivat saapuvilla, sammalsivat\nanteeksipyyntöjänsä.\n\nOli ollut pimeä, eivätkä he olleet voineet nähdä mitään; he olivat\nkäsin koetelleet kaikkialta ja voivat vannoa, ett'eivät he illalla\nolleet mitään tunteneet.\n\nHerra Cauche seisoi vaunussa ja teki muistiinpanoja selontekoansa\nvarten. Hän huusi Roubaudia, jonka kanssa hän mielellään\nseurusteli ja jonka seurassa hänellä oli tapana polttaa paperossia\nasemalaiturilla, milloin he olivat joutilaina.\n\n-- Tulkaa tänne, herra Roubaud, ja auttakaa minua.\n\nJa kun alipäällikkö oli kavunnut matolla olevan veren yli, välttäen\nsiihen astumista, sanoi hän hänelle:\n\n-- Katsohan toisen pieluksen alle, onko sinne jäänyt mitään.\n\nRoubaud kohotti pielusta ja etsi varovasti uteliain silmin.\n\n-- Siellä ei ole mitään.\n\nMutta hän huomasi selkänojan rypytetyssä kankaassa pilkun ja osoitti\nsitä komisariukselle.\n\nEikö se ollut sormenjättämä verijälki? Ei, se se ei ollut, ja vihdoin\ntultiin yksimielisiksi siitä, että se oli likaa.\n\nKaikki muutkin tulivat nyt lähemmäksi, voidakseen paremmin seurata\ntutkimusta ja saada vihiä rikoksesta, ja tungeksivat asemapäällikön\ntakana, joka hienotunteisesti oli jäänyt rappusille.\n\nÄkisti tuli hän ajatelleeksi erästä seikkaa.\n\n-- Olihan herra Roubaud mukana junassa, virkkoi hän. Palasittehan te\npikajunalla eilisiltana... Te voisitte ehkä antaa meille muutamia\ntietoja?\n\n-- Niin, se on totta, huudahti komisarius. Huomasitteko jotakin?\n\nRoubaud oli vaiti kolme, neljä sekuntia. Hän oli näet kumartunut\ntutkimaan mattoa. Mutta hän nousi pystyyn melkein heti ja vastasi\nluonnollisella, vaikka nyt hiukan karkealla äänellä:\n\n-- Niin, kernaasti kerron mitä tiedän... Vaimoni oli mukanani. Jos\nse, mitä sanon, pannaan selontekoon, näkisin kuitenkin mieluummin,\nettä hän saisi tulla tänne, jotta saan vertailla muistojani siihen,\nmitä hän voi muistaa.\n\nCauche herra piti tätä varsin järkevänä ja Pecqueux, joka juuri oli\ntullut sinne, tarjoutui hakemaan rouva Roubaudia. Hän saapasteli\ntiehensä pitkin askelin ja hetkisen odotus syntyi. Philomène, joka\noli juossut sinne lämmittäjän seurassa, katsoi hänen jälkeensä\nsuuttuneena siltä, että hän oli ottanut tuon asian toimittaakseen.\nMutta nähdessään rouva Lebleun, joka riensi sinne niin nopeasti kuin\najettuneilta jaloiltansa pääsi, syöksyi hän häntä vastaan ja auttoi\nhäntä. He ojensivat kätensä taivasta kohden ja kirkuivat, kovasti\nliikutettuina siitä, että noin inhoittava rikos oli tehty.\n\nVaikka vielä ei mitään tiedetty, oli jo liikkeellä suuri joukko\nerilaisia kertomuksia asian kulusta kaikkien näiden ihmisten\nkeskuudessa, joiden ällistys näkyi heidän liikkeistään ja\nkasvoistaan; Philomène, jonka ääni voitti kaikki muut, vakuutti\nkunniasanallansa, vaikk'ei hän ollut sitä keltään kuullut, että\nrouva Roubaud oli nähnyt murhaajan. Vasta kun Pecqueux palasi hänen\nkerallansa, tuli hiljaista.\n\n-- Tuolla hän tulee! mutisi rouva Lebleu. Voisiko uskoa, että hän,\njoka koettaa olla vallan prinsessan näköinen, on mennyt naimisiin\nalipäällikön kanssa! Tuskin oli vielä päivä valjennut tänä aamuna,\nkun hän jo oli noin suittu ja kureliiviin puettu, kuin olisi aikeessa\nlähteä vieraisille.\n\nSéverine tuli lyhyin, säännöllisin askelin. Hänen oli kuljettava\nhyvän matkaa asemalaiturilla kaikkien näkyvissä, mutta hän pysyi\nlujana, painoi vain nenäliinan silmilleen syvässä surussaan, joka\njuuri oli kohdannut häntä hänen saadessaan tiedon murhatun nimestä.\nPuettuna mustaan, hyvin komeaan villahameeseen, näytti hän jo\nkantavan surupukua suojelijansa kuoleman johdosta. Hänen paksu, tumma\ntukkansa loisti auringonvalossa, kun hän ei edes ollut, kylmästä\nhuolimatta, kuluttanut aikaa pannakseen jotakin päähänsä. Hän näytti\nnyt oikein liikuttavalta lempeine sinisilmineen, jotka katselivat\nniin tuskaisesti ja olivat täynnä kyyneliä.\n\n-- Niin, niin, hänellä on kyllä syytä itkuun, sanoi Philomène\npuoliääneen. Nyt kun heidän huolenpitäjänsä on tapettu, on heidän\nlaitansa niin ja näin.\n\nKun Séverine saapui kaikkien näiden ihmisten keskelle avonaisen\nvaununoven luo, astuivat herrat Cauche ja Roubaud ulos vaunusta ja\nviimemainittu alkoi heti kertoa mitä tiesi.\n\n-- Emmekö me, rakkaani, eilen aamulla, heti Pariisiin saavuttuamme,\nmenneet vieraisille presidentti Grandmorinin luo? Kello taisi olla\nneljännestä yli yhdentoista?\n\nHän katseli vaimoansa ja tämä toisti oppivaisesti:\n\n-- Niin, se tapahtui neljännestä yli yhdentoista.\n\nMutta hänen katseensa olivat tällä välin osuneet veren tahraamaan\npielukseen, hän sai suonenvetokohtauksen ja syvät nyyhkytykset\ntunkeutuivat esiin hänen rinnastaan. Tämä liikutti asemapäällikköä,\njoka innokkaasti astui väliin.\n\n-- Ellei rouva Roubaud voi sietää tätä näkyä ... ja me ymmärrämme\nvallan hyvin teidän tuskanne ... niin...\n\n-- Ainoastaan pari sanaa, keskeytti komisarius. Sitten viemme rouva\nRoubaudin takaisin kotiin.\n\nRoubaudille tuli kiire jatkaa.\n\n-- Juteltuamme useista asioista, lausui presidentti Grandmorin\naikovansa seuraavana aamuna matkustaa sisarensa luo Doinvilleen...\nMinä näen hänet vielä istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Minä\nistuin tässä ja vaimoni tuossa... Eikö hän sanonut, ystäväni,\naikovansa matkustaa seuraavana aamuna?\n\n-- Sanoi, seuraavana aamuna.\n\nHerra Cauche, joka edelleen nopeasti teki lyijykänällä\nmuistiinpanoja, kohotti nyt päätään.\n\n-- Kuinka, seuraavana aamuna? Mutta matkustihan hän illalla!\n\n-- Odottakaahan! vastasi Roubaud. Saadessaan kuulla, että me aijoimme\npalata samana iltana, juolahti hänen mieleensä tuuma tulla meidän\nseurassamme pikajunalla, jos vaimoni seuraisi häntä Doinvilleen ja\nviettäisi siellä muutamia päiviä hänen sisarensa luona, kuten hän on\nennenkin tehnyt. Mutta vaimollani oli paljon puuhaa täällä kotona ja\nhän vastasi sen vuoksi kieltävästi... Teithän niin?\n\n-- Kyllä, sen tein.\n\n-- Hän oli hyvin ystävällinen ... ja minun asiaani kiintynyt ja\nseurasi meitä aina työhuoneensa ovelle... Eikö niin?\n\n-- Niin, ovelle saakka.\n\n-- Illalla me matkustimme... Ennen kun me asetuimme paikoillemme\nvaunuun, keskustelin minä asemapäällikön, herra Vandorpen kanssa,\nenkä silloin huomannut niin mitään. Olin luullut olevamme kahden, ja\nsen vuoksi oli mielestäni varsin ikävää, että siellä istui nurkassa\nmuuan nainen, jota en ollut huomannut, ja vieläkin ikävämpää,\nkun kaksihenkilöinen perhe sitten astui vaunuun viimeisessä\nsilmänräpäyksessä. Roueniin saakka ei tapahtunut mitään erikoista,\nenkä minä nähnyt mitään... Senpä vuoksi hiukan hämmästyimmekin\nRouenissa, jossa olimme astuneet ulos vaunusta vähän liikutellaksemme\njalkojamme, kun saimme nähdä presidentti Grandmorinin seisovan erään\nvaunun ovella kolmen, neljän vaunun päässä meidän vaunustamme. \"Herra\npresidentti matkusti siis! Ei meillä ollut aavistustakaan siitä, että\nolimme samassa junassa kuin herra presidentti...\" Hän kertoi silloin\nsaaneensa sähkösanoman... Juna vihelsi ja me kiiruhdimme vaunuumme,\njossa emme tavanneet ketään, koska kaikki meidän vaunutoverimme\nolivat jääneet Roueniin, mistä seikasta me tietysti emme olleet\npahoillamme... Ja siinä onkin kaikki, ystäväni?\n\n-- Niin, siinä on kaikki.\n\nNiin yksinkertainen kuin tämä kertomus olikin, oli se kuitenkin\ntehnyt voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Kaikki seisoivat suu\nammollaan ja koettivat ymmärtää. Komisarius taukosi kirjoittamasta ja\nilmaisi yleistä hämmästystä kysymällä:\n\n-- Oletteko aivan varma siitä, ettei vaunussa ollut ketään\npresidentti Grandmorinin seurassa?\n\n-- Olen, aivan varma.\n\nVäristys kulki ihmisten läpi. Tämä salaperäisyys pelotti heitä ja\njokainen tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään. Jos hän olisi ollut\nyksinänsä vaunussa, kuka oli silloin voinut murhata hänet ja heittää\nruumiin ulos kolmen lieun päässä siitä, ennen kun juna oli uudelleen\npysähtynyt?\n\nPhilomènen ilkeä ääni katkaisi vaitiolon.\n\n-- Sepä vasta on naurettavaa.\n\nRoubaud, joka tunsi hänen tuimasti katsovan itseensä, katsoi takaisin\nhäneen ja hänen leukansa nytkähti, kuin olisi hän tahtonut sanoa,\nettä hänkin piti sitä koomillisena. Hän huomasi Philomènen lähellä\nPecqueuxin ja rouva Lebleun, jotka samoin pudistivat päätään.\nKaikkien silmät olivat häneen suunnattuina, odotettiin jotakin\nenempää, häneltä etsittiin jotakin unhoittunutta erityisseikkaa,\njoka voisi kokonaisuutta valaista. Näissä polttavissa, uteliaissa\nkatseissa ei ollut mitään syytöstä, mutta hän luuli kuitenkin niistä\nhuomaavansa epämääräistä epäluuloa, sellaista epäluuloa, joka\ntoisinaan muuttaa vähimmänkin poikkeusseikan varmuudeksi.\n\n-- Se on hyvin omituista, mutisi herra Cauche.\n\n-- On, tosiaankin, vahvisteli herra Dabadie.\n\nSilloin päätti Roubaud puhua.\n\n-- Minä olen myös sangen varma siitä, että pikajunalla, joka\npysähtymättä kulkee Rouenista Barentiniin, oli säännön määräämä\nnopeutensa, enkä minä huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa...\nTäten voin väittää sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä, koska olimme\nkahden, vedin akkunan alas polttaakseni paperossin; ja minä katsahdin\nsilloin tällöin ulos ja saatoin kuulla kaikki junasta lähtevät äänet,\nBarentinissa minä tunsin seuraajani asemapäällikön virassa, herra\nBessièren, huusin häntä ja me vaihdoimme pari sanaa hänen seisoessaan\nastuimella ja puristaessaan kättäni. Vai kuinka, rakkaani, voidaanhan\nkysyä herra Bessièreltä ja hän on sanova samoin.\n\nSéverine, edelleenkin kalpeana, liikkumattomana ja hienot kasvonsa\nsuruun vaipuneina, vahvisti vieläkin kerran miehensä selityksen.\n\n-- Niin, sen on hän tekevä.\n\nTämän jälkeen oli aivan mahdotonta kohdistaa epäluuloa Roubaudiin,\njos kerran he Rouenissa olivat palanneet vaunuunsa ja Barentinissa\ntervehtineet tuttavaa. Se epäluulon varjo, minkä Roubaud oli luullut\npilkistävän heidän silmistään, oli poissa ja yleinen hämminki\nlisääntyi. Murha sai yhä salaperäisemmän leiman.\n\n-- Oletteko aivan varma siitä, kysyi komisarius, ett'ei kukaan olisi\nvoinut Rouenissa astua vaunuun sen jälkeen kun te olitte jättäneet\npresidentti Grandmorinin?\n\nRoubaud ei nähtävästi ollut edeltäkäsin arvannut tätä kysymystä,\nsillä ensi kerran tunsi hän olevansa hämillään, eikä hänellä\netukäteen ollut vastausta valmiina. Hän katsoi epäröiden vaimoonsa.\n\n-- En, sitä en luule... Ovet suljettiin ja tuuli kävi ja me ehdimme\ntöin tuskin takaisin vaunuumme... Ja tuo vaunu oli tilattu, joten\nluulen, ett'ei kukaan olisi voinut nousta siihen...\n\nMutta hänen vaimonsa silmät kävivät niin peloittavan suuriksi, että\nhän pelkäsi olleensa liian suorasukainen.\n\n-- Mutta muuten en voi niin varmaan tietää. Niin, onhan mahdollista,\nettä joku nousi vaunuun... Siinä tuupiskeltiin kovasti.\n\nMitä kauemmin hän puhui, sitä selvemmäksi muuttui jälleen hänen\näänensä ja koko tämä juttu, jonka hän tekaisi, kuulosti hyvin\nuskottavalta.\n\n-- Havren juhlallisuuksien vuoksi oli väkeä suunnaton joukko. Meidän\noli pakko puolustaa vaunuamme toisen, vieläpä kolmannen luokan\nmatkustajilta... Sitäpaitsi on asema hyvin huonosti valaistu, ei\nnähnyt mitään ja lähtövilinässä oli semmoinenkin tungos ja kirkuna...\nNiin, on siis varsin mahdollista, että joku, joka ei tietänyt mistä\nvoisi saada paikan tai tahtoi käyttää tungosta hyväksensä, on viime\nhetkellä tunkeutunut vaunuun.\n\nHän keskeytti puheensa ja kääntyi vaimoonsa.\n\n-- Siten se on varmaankin käynyt, vai miten sinä luulet, ystäväni?\n\nLopen uupuneena ja nenäliina silmien edessä toisti Séverine:\n\n-- Kyllä, siten on tapahtunut.\n\nNyt oli asia saatu päätökseen, ja mitään sanomatta vaihtoivat\npoliisikomisarius ja asemapäällikkö keskinäistä ymmärtämistä\nosoittavan katseen. Ympärillä seisojat alkoivat liikkua; he tunsivat\nruumiissaan, että tutkinto oli lopussa, ja tunsivat sangen suurta\ntarvetta tehdä omia selityksiään ja muistutuksiaan: kullakin oli\njotakin erikoista kerrottavana ja arvelu toisensa perästä lähti\nkiertämään.\n\nKaikki virantoimitus asemalla oli hetkeksi seisahtunut ja koko\nhenkilökunta oli kokoontunut siihen, kokonaan syventyneenä murhaan,\nja yleinen hämmästys syntyi, kun saatiin nähdä 9,38-junan saapuvan\nasemalle. Riennettiin pois, vaunujen ovet avattiin ja matkustajia\nalkoi tulvia ulos. Mutta melkein kaikki uteliaammat olivat kuitenkin\njääneet komisariuksen luo, joka turhantarkkuudessansa viimeisen\nkerran tutki tuota veren tahraamaa vaunua.\n\nPecqueux, joka jutteli ja elehti rouva Lebleun ja Philomènen kanssa,\näkkäsi silloin veturinkuljettajansa, Jacques Lantierin, joka\nvast'ikään oli tullut junasta ja seisoi nyt hiljaa, etäältä katsellen\nväkijoukkoa. Hän viittasi häntä kiivaasti luokseen, mutta Jacques ei\nliikahtanut paikaltaan. Vihdoin tuli hän kuitenkin aivan hiljakseen.\n\n-- Mistä on kysymys? kysyi hän lämmittäjältään.\n\nHän tiesi vallan hyvin mitä se oli ja kuunteli vain hajamielisenä\nuutista murhasta ja mitä siitä otaksuttiin. Hän tunsi olevansa\nhämmästynyt ja omituisen liikutettu sen johdosta, että osui keskelle\ntutkimusta ja näki jälleen tämän vaunun, joka nopeasti kiitäen\noli vilahtanut hänen ohitsensa pimeässä. Hän ojensi kaulaansa ja\nkatseli pieluksella olevaa hyytynyttä verta. Hänen silmiensä edessä\noli jälleen murhanäytelmä ja ennen kaikkea ruumis, joka kaula\npoikkileikattuna makasi pitkällänsä radan vieressä.\n\nKun hän sitten käänsi silmänsä poispäin, äkkäsi hän Roubaud-puolisot,\nPecqueuxin edelleen kertoessa hänelle, miten nämä olivat asiaan\nsekaantuneet, heidän lähdöstään Pariisista samalla junalla kuin\nmurhattu, viimeisistä sanoista, mitkä he Rouenissa olivat vaihtaneet.\nHän tunsi Roubaudin, he tervehtivät toisiansa väliin kädestä,\nsittenkun hän oli ruvennut palvelemaan pikajunassa. Roubaudin\nvaimon oli hän nähnyt silloin tällöin, mutta sairaaloisessa\npelossa oli hän karttanut häntä kuten kaikkia muitakin naisia.\nMutta tässä silmänräpäyksessä, kun Séverine seisoi siinä itkien,\nkalpeana ja peljästynyt ilme lempeissä sinisilmissään tuon mustan,\nsuuren hiuskasan alla, pisti hän hänen silmiinsä. Hän ei kääntänyt\nkatsettansa hänestä ja oli kuin poissa kaikesta siitä mitä tapahtui.\nHän kysyi itseltänsä ällistyneenä miksi Roubaudit ja hän olivat\nsiellä, mitenkä tapaukset olivat voineet tämän vaunun luona viedä\nyhteen heidät, jotka olivat palanneet Pariisista edellisenä iltana,\nja hänet, joka aivan vastikään tuli Barentinista.\n\n-- Niin, minä tiedän, sanoi hän ääneensä ja keskeytti lämmittäjän\npuheen. Minä olin sattumalta tunnelin päässä eilen illalla ja luulen\nnähneeni jotakin, juuri kun juna kulki ohi!\n\nNyt syntyi kova hälinä ja kaikki kokoontuivat hänen ympärillensä. Hän\nitse vapisi ensiksi, hämillään ja ällistyneenä sen johdosta, mitä oli\nsanonut. Miksi oli hän puhunut, olihan hän kerrassaan päättänyt olla\nvaiti? Ja kuitenkin olivat sanat hänen tietämättään hiipineet hänen\nhuulillensa, kun hän seisoi vaipuneena tämän naisen katselemiseen.\nSéverine tempasi nenäliinan pois ja tuijotti häneen kyyneleisillä\nsilmillään, jotka olivat käyneet vieläkin suuremmiksi.\n\nMutta komisarius lähestyi nopeasti.\n\n-- Mitä olette nähnyt?\n\nJa Jacques, jossa Séverinen katse liikkumattomana lepäsi, kertoi\nmitä hän oli nähnyt: valaistun vaunun, joka täyttä vauhtia kiiti ohi\npimeässä, ja kahden miehen ohivilahtavat kasvot, toinen kaadettuna\nmaahan ja toinen puukko kädessä. Roubaud seisoi vaimonsa vieressä ja\nkuunteli, katsellen häntä suurin, vilkkain silmin.\n\n-- Voisitteko tuntea murhaajan? kysyi komisarius.\n\n-- En, sitä en usko.\n\n-- Oliko hän puettuna takkiin vai puseroon?\n\n-- En voi väittää mitään. Ajatelkaahan, juna, joka kulki ainakin\nkahdeksankymmenen kilometrin nopeudella.\n\nSéverine, joka oli kadottanut koko tahdonvoimansa, vaihtoi nyt\nkatsetta Roubaudin kanssa, jolla oli tarpeeksi voimaa sanoaksensa:\n\n-- Niin, siihenpä tarvittaisiin todellakin oikein hyvät silmät.\n\n-- Se on joka tapauksessa tärkeä todistus. Tutkintatuomari kyllä on\nauttava teitä pääsemään selville kaikesta tästä. Minä pyydän herrojen\nRoubaudin ja Lantierin täydellisiä nimiä haastetta varten.\n\nNyt se oli lopussa, ja uteliaat hajaantuivat vähitellen ja työ\nasemalla pääsi taas täyteen vauhtiin. Vallankin Roubaudille tuli\nkova kiire junan 9,50 takia, jossa matkustajat jo alkoivat asettua\npaikoilleen. Hän oli lyönyt Jacquesille kättä, voimakkaammin kuin\ntavallisesti; ja tämä, joka oli jäänyt yksinään Séverinen kanssa\nrouva Lebleun, Pecqueuxin ja Philomènen taakse, jotka kuiskaillen\nmenivät pois, luuli olevansa velvollinen saattamaan hänet junasiltaa\npitkin aina virkamiesten asuntoihin johtavien rappujen luo. Hän ei\nsaanut sanotuksi mitään, mutta pysyi kuitenkin hänen läheisyydessään\nkuin olisi vast'ikään liitto solmittu heidän välillään. Nyt oli\ntullut kauniimpi ilma, aurinko oli karkoittanut aamun kaikki usvat\nja kohousi säteillen sinertävän kirkkaalle taivaalle, ja merituuli,\njonka voima virran mukana kasvoi, toi sinne raikasta suloisuutta.\nHeidän vihdoin erotessaan, kohtasi hän uudelleen Séverinen suuret\nsilmät, joiden peljästynyt, anovan lempeä katse niin syvästi oli\nhäntä liikuttanut.\n\nNyt kuului kevyt vihellys. Roubaud näet antoi lähtömerkin. Veturi\nvastasi pitkällä, pitkäveteisellä vihellyksellä, ja 9,50-juna lähti\nliikkeelle, lisäsi sitten nopeuttaan ja katosi etäisyyteen auringon\nkultaisessa kimmellyksessä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTutkintotuomari, herra Denizet, oli erääksi päiväksi toisella\nviikolla maaliskuussa uudelleen kutsuttanut virkahuoneustoonsa\nRouenin oikeuspalatsiin muutamia tärkeitä todistajia Grandmorinin\nmurhajutussa.\n\nTämä asia oli nyt kolmen viikon ajan herättänyt suunnatonta huomiota.\nSe oli kääntänyt koko Rouenin ylösalaisin, ja Pariisi seurasi sitä\nintohimoisesti, ja vastustussanomalehdistö käytti sitä aseena\nankarassa taistelussaan keisarikuntaa vastaan. Levottomuus tulossa\nolevien vaalien suhteen, jotka herättivät politillistä mielenkiintoa,\nteki taistelun vieläkin kuumeisemmaksi. Edustajakamarissa oli\nsattunut sangen myrskyisiä kohtauksia. Eräässä näistä oli kiivaasti\nvastustettu kahden, keisarin persoonaan kiintyneen edustajan\nvaltakirjojen kelpaavaisuutta. Muutamassa toisessa oli ankarasti\nhyökätty Seineprefektin raha-asiain hoidon kimppuun ja vaadittu\npaikallisneuvoston valitsemista.\n\nSilloin tuli Grandmorinin murhajuttu aivan parahiksi, antaakseen\nvaalikiihoitukselle uutta vauhtia. Mitä tavattomimpia juttuja pantiin\nliikkeelle, ja sanomalehdet olivat joka aamu täynnä uusia, hallitusta\nloukkaavia arveluja. Muutamilla tahoilla annettiin tiedoksi, että\nmurhattu, joka oli varsin hyvin tunnettu Tuilerieissa ja oli\nentinen tuomari ja kunnialegioonan komentaja sekä monimiljonääri,\noli antautunut mitä ruokottomimpiin irstailuihin. Toisaalla taas\nruvettiin, kun tutkimus ei näyttänyt johtavan mihinkään tuloksiin,\nsyyttämään poliisia ja oikeusviranomaisia leväperäisyydestä ja\nlaskettiin pilaa tuosta satumaisesta, kiinnijoutumattomasta\nmurhaajasta. Näissä hyökkäyksissä oli paljon totuutta ja se teki ne\nvaan sitäkin tuntuvammiksi.\n\nHerra Denizet hyvin tunsikin raskaan edesvastuunsa painon. Mutta\nhän harrasti asiaa intohimoisesti, sitäkin enemmän kun hän\noli kunnianhimoinen ja innokkaasti halusi päästä käsiksi niin\nmerkitykselliseen asiaan kuin tämä, tullakseen tilaisuuteen osoittaa\nsitä erinomaista tarkkanäköisyyttä ja tarmokkuutta, jota hän luuli\nomaavansa. Hän oli erään suuren normandilaisen karjankasvattajan\npoika ja oli opiskellut lakitiedettä Caenissa sekä vasta jotensakin\nmyöhään joutunut virkamiesuralle, jolla hänen vähäpätöisen\nalkuperänsä takia ja vielä enemmän isänsä konkurssin jälkeen oli\nollut vaikea edistyä. Aluksi määrättynä apujäseneksi Bernayn, Dieppen\nja Havren oikeuksiin, oli hän tarvinnut kymmenen vuotta päästäkseen\nkeisarilliseksi prokuraattoriksi Port-Audemeriin. Sitten tuli hän\napulaiseksi Roueniin ja oli nyt, viisikymmentä vuotta täytettyään,\nollut tutkintotuomarina puolen toista vuotta.\n\nHänellä ei ollut mitään omaisuutta eivätkä hänen laihat tulonsa\nriittäneet hänen moniin tarpeisiinsa ja hän oli sen vuoksi\nhuonopalkkaisten virkamiesten riippuvassa asemassa, johon ainoastaan\nkeskinkertaiset kyvyt tyytyvät, kun taas nerokkaat siinä kiusaantuvat\nja odottavat jotakin tilaisuutta myydäkseen itsensä.\n\nHänellä oli hyvin vilkkaat ja nuorteat taipumukset, olipa hän\nrehellinenkin sekä rakasti ammattiansa. Hänen rajaton valtansa, joka\nteki hänet virkahuoneessaan täydellisesti muiden vapauden herraksi,\nnousi hänelle päähän. Ainoa mikä hiukan hillitsi hänen intohimoansa\ntässä asiassa, oli hänen itsekäs pyyteensä. Hän näet paloi halusta\nsaada kunniamerkki rintaansa ja tulla siirretyksi Pariisiin. Tämä\nvaikutti, että sitten kun hän ensimmäisessä kuulustelussa oli antanut\nvirkaintonsa hurmata itsensä, hän nyt liikkui mitä suurimmalla\nvarovaisuudella ja vainusi joka taholta kuiluja, joihin hänen\ntulevaisuutensa saattaisi hukkua.\n\nOn kuitenkin huomattava, että hän oli valmistautunut, sillä jo\ntutkinnon alussa oli muuan ystävä neuvonut häntä käymään Pariisin\noikeusministeriössä. Siellä oli hän ollut pitkässä keskustelussa\nylisihteeri Camy-Lamotten kanssa, joka oli tärkeä henkilö ja vallitsi\ntäydellisesti kaikkia alaisiansa, koska hän ratkaisi nimitykset ja\noli alituisessa yhteydessä Tuileriein kanssa.\n\nCamy-Lamotten oli komeannäköinen mies. Hän oli kuten Denizetkin\nalkanut uransa viransijaisena, mutta tuttavuuksiensa ja vaimonsa\navulla oli hänestä tullut edusmies ja kunnialegioonan suur-upseeri.\nHän oli varsin luonnollisella tavalla päässyt käsiksi tähän asiaan;\nRouenin keisarillinen prokuraattori, joka tunsi olevansa levoton\ntämän epäilyttävän murhajutun takia; missä uhrina oli entinen\nkorkea virkamies, oli näet ollut siksi varovainen, että oli\nkääntynyt ministerin puoleen, joka puolestansa oli neuvonut hänet\nylisihteerinsä luokse.\n\nTämä oli tavallansa omituinen sattuma: herra Camy-Lamotte oli näet\npresidentti Grandmorinin vanha koulutoveri, vaikkakin muutamia vuosia\nnuorempi, ja oli ollut hänen kanssaan niin läheisissä väleissä,\nettä tunsi hänet perin pohjin, yksinpä hänen paheensakin. Hän\npuhuikin ystävänsä surullisesta kuolemasta syvästi murheellisena ja\nlausui suurella painolla herra Denizetille hartaan toivomuksensa,\nettä rikoksellinen saataisiin ilmi. Mutta hän ei salannut, että\nTuilerieissa oltiin hyvin pahoillaan siitä liioitellusta hälinästä,\njohon asia oli antanut aihetta, ja otti itsellensä vapauden kehoittaa\nhäntä noudattamaan suurta hienotunteisuutta.\n\nDenizet oli kaikesta voinut ymmärtää tehneensä viisaasti, ollessaan\nkiirehtimättä ja panematta mitään alttiiksi ilman että oli hankkinut\nhyväksymisen etukäteen. Sen saatuaan hän palasi Roueniin varmana\nsiitä, että ylisihteerillä puolestansa oli asiamiehiä liikkeellä, ja\nettä hänkin halusi päästä asiasta selville. Totuus tahdottiin tietää,\njotta se voitaisiin paremmin salata, jos se näyttäisi tarpeelliselta.\n\nPäivät kuluivat sillä välin ja vaikka kaikki koettivat rauhoittua,\närsytti sanomalehdistön pilanteko Denizetiä. Poliisimies heräsi\nhänessä jälleen ja hän vainusi kuin hyvä metsästyskoira. Hänet\ntempasi mukaansa halu löytää oikeat jäljet, kunnianhimo ensiksi\nkeksiä rikoksellinen, vaikka olisikin pakotettu päästämään hänet jos\nsaisi määräyksen siitä. Odottaen saavansa ministeriöstä vastaanottaa\nkirjeen, neuvon, pelkän viittauksen, oli hän jälleen tarmokkaasti\nryhtynyt tutkimuksiinsa. Kaksi tai kolme vangitsemista oli\ntapahtunut, mutta vangitut oli täytynyt päästää irti.\n\nPresidentti Grandmorinin testamentin avaaminen herätti hänessä\nkuitenkin aivan äkisti epäluulon, josta hän oli tuntenut alkua jo\nensi hetkestä saakka, nimittäin että Roubaud mahdollisesti oli\nrikoksellinen. Testamentti, joka oli täynnä omituisia määräyksiä,\nasetti näet Séverinen Croix-de-Maufrasin maatilan perijäksi.\n\nNyt oli siis vihdoinkin saatu selville tuo siihen asti turhaan\netsitty vaikuttava syy murhaan, Roubaud-puolisot tunsivat testamentin\nja olivat murhanneet hyväntekijänsä, saadakseen perinnön heti\nhaltuunsa.\n\nHän piti sitäkin suuremmalla syyllä kiinni tästä asiankäänteestä, kun\nherra Camy-Lamotte erityisesti oli puhunut rouva Roubaudista, johon\nhän aikaisemmin oli tutustunut presidentin luona, hänen ollessaan\nvielä nuori tyttö. Ja kuitenkin, miten monta epätodennäköisyyttä\nsekä aineellista ja siveellistä mahdottomuutta! Alettuaan johtaa\ntutkimuksiansa siihen suuntaan, kohtasi hän joka askeleella\ntosiasioita, jotka vaikuttivat hämmennystä hänen käsitykseensä\nmallikelpoisesti johdetusta tutkinnosta tuomio-istuimessa. Mikään ei\nkäynyt selvemmäksi, tuo suuri keskikohtainen selvyys, päävaikutin,\njoka olisi kokonaisuuteen valoa luonut, puuttui.\n\nOli tosin olemassa toinenkin mahdollisuus, jota Denizet ei ollut\nkadottanut näkyvistään, se minkä Roubaud oli jättänyt, nimittäin\nettä joku oli voinut lähtöaikana vallinneen tungoksen turvin nousta\nvaunuun. Se oli tuo merkillinen, saavuttamaton, satumainen murhaaja,\njonka kustannuksella kaikki vastustussanomalehdet pitivät niin\nhauskaa. Ensin oli vaivannäöt suunnattu siihen, että saataisiin\nselko tämän henkilön ulkomuodosta Rouenissä, josta hän oli tullut,\nja Barentinissa, jossa hän oli astunut pois junasta, mutta mihinkään\nvarmaan tulokseen ei oltu päästy. Väittävätpä muutamat todistajat\nmahdottomaksi, että joku voisi tunkeutua toiselle varattuun vaunuun,\nkun taas toiset antoivat mitä vastakkaisimpia selityksiä.\n\nEikä tästä mahdollisuudesta näyttänyt mitään hyötyä lähtevän, kun\ntuomari, kuulustellessaan portinvartija Misardia, tahtomattansakin\ntutustui tuohon murhenäytelmän tapaiseen seikkailuun nuoren\nLouisetten kanssa, joka presidentin raiskaamana oli paennut hyvän\nystävänsä Cabuchen luo ja kuollut siellä. Nyt sai hän kaikki\nitsellensä salamankaltaisen selväksi, mikä on mallikelpoisen\nsyytöskirjoituksen päämuodostelu.\n\nSiinähän oli kaikki, mitä tarvittiin; kuolemanuhkauksia, joita\nkivityömies oli tehnyt uhria vastaan, tämän huonossa huudossa oleva\nentinen elämä, taitamattomasti todistukseksi vedetty muualla-olo,\njota oli mahdoton näyttää toteen.\n\nTarmokkuuden äkisti valtaamana oli hän edellisenä iltana kaikessa\nsalaisuudessa vangituttanut Cabuchen siinä pienessä tuvassa, jossa\nhän asui metsän sydämessä, aivan kuin missäkin pesässä, ja sieltä\nlöydettiin veren tahraama housupari. Ja vaikka hän ponnisteli tätä\nkäsitystä vastaan, joka väkisin pyrki hänen mieleensä, ja päätti\nolla luopumasta Roubaud-puolisojen rikoksellisuutta koskevasta\notaksumasta, riemuitsi hän ajatellessaan, että hänellä yksinään oli\nollut tarpeeksi hieno nenä, saadakseen ilmi todellisen rikoksellisen.\nPäästäkseen tästä varmuuteen, oli hän täksi päiväksi kutsunut eteensä\nuseita todistajia, joita jo oli kuulusteltu murhan jälkeisenä päivänä.\n\nTutkintotuomarin virkahuone sijaitsi Rue Jeanne-d'Arcin\nvarrella eräässä vanhassa, rappeutuneessa talossa vanhojen\nnormandilaisten herttuoiden palatsin vieressä, joka nyt oli muutettu\noikeuspalatsiksi, ja jota se rumensi. Päivänvaloa oli niin vähän\ntuossa suuressa, synkässä huoneessa, joka sijaitsi alimmassa\nkerroksessa, että lamput täytyi sytyttää jo kello kolmelta talvisin.\nHuoneen seinäpaperit olivat viheriät, mutta vanhat ja vaalenneet,\nja ainoat huonekalut, mitä huoneessa oli, olivat kaksi lepotuolia,\nneljä tuolia, tuomarin pöytä ja notarion pikkupöytä, ja kylmän lieden\npäällä oli suuri tummasta marmorista tehty pöytäkello, jonka sivulla\noli kaksi pronssikannua. Tuomarin pöydän takaa johti ovi toiseen\nhuoneeseen, mihin tuomari toisinaan kätki henkilöitä, joita tahtoi\npitää käytettävänään; sisäänkäytävä oli välittömästi yhteydessä\npitkän käytävän kanssa, missä oli penkkejä, joilla todistajat\nsisäänhuutoa odottaessaan saivat istua.\n\nVaikka olivat kutsutut vasta kello kahdeksi, tulivat Roubaudit jo\nkello puoli kahdelta. He olivat tulleet Havresta ja olivat tuskin\nmalttaneet syödä aamiaista eräässä pienessä ravintolassa Grand-Ruen\nvarrella. He olivat molemmat mustiin puetut, mies sadetakkiin,\nvaimo silkkipukuun kuin hieno ylimysnainen, ja he osoittivat hiukan\nraukeata arvokkaisuutta, mikä soveltui sukulaisen menettämistä\nsurtaessa. Vaimo istui hiljaa eräällä penkillä, sanomatta sanaakaan,\njota vastoin mies kädet selän takana käveli hänen edessään lyhyin\naskelin edestakaisin. Mutta joka kerta, kun mies kääntyi ympäri,\nkohtasivat heidän katseensa toisensa ja salainen ahdistus loi silloin\nvarjon heidän äänettömille kasvoilleen.\n\nCroix-de-Maufrasin testamenttaaminen oli tosin tuottanut heille\nsuuren ilon, mutta oli uudelleen herättänyt heissä pelkoa.\nPresidentin perhe, varsinkin tytär, oli kovin katkeroittunut noista\nmonista omituisista lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen\nomaisuuteen, ja puhui testamentin moittimisesta, ja miehensä\nkehoituksesta kohteli rouva de Lachesnaye erittäin epäystävällisesti\nvanhaa ystävätärtään Séverineä, jota vastaan hän tunsi mitä pahimpia\nepäluuloja.\n\nMyöskin vaivasi Roubaudia tätä nykyä alituinen pelko erään\ntodistuksen olemassaolosta, jota hän ei ollut ennen tullut\najatelleeksi: kirjeen, jonka hän oli pakottanut vaimonsa\nkirjoittamaan, saadakseen presidentin matkalle. Ellei hän ollut sitä\nhävittänyt, niin se voitaisiin löytää ja käsiala tunnettaisiin.\n\nOnneksi kuluivat päivät minkään tulematta ilmi, ja kirje oli\notaksuttavasti revitty rikki. Mutta joka kerta kun puolisot\nuudelleen kutsuttiin tutkintotuomarin eteen, antoi se heille aihetta\ntuskanhikeen, niin tarkoin kuin he käyttäytyivätkin kuten perillisten\nja todistajain tulee.\n\nKello löi kaksi ja nyt saapui Jacques vuorostansa. Hän tuli\nPariisista. Roubaud meni heti hyvin tuttavallisesti häntä vastaan ja\nojensi kätensä häntä kohden.\n\nJacques pysähtyi äkisti nähdessään Séverinen, joka yhä istui hiljaa.\nKuluneiden viikkojen aikana oli alipäällikkö käyttäytynyt hyvin\nkohteliaasti joka kerta, kun hän oleskeli Havressa. Kerrankin oli\nhänen täytynyt vastaanottaa kutsut aamiaiselle. Ja kun hän oli tuon\nnuoren rouvan läheisyydessä, kasvoi hänen levottomuutensa ja häneen\npalasi tuo vanha väristys. Valtasiko hänet siis himo Séverineenkin?\nHänen sydämensä tykytti ja käsiä poltti, kun hän vaan näki tuon\nvalkoisen kaulan. Hän oli nyt lujasti päättänyt paeta häntä.\n\n-- No, mitä Pariisissa sanotaan asiasta? kysyi Roubaud. Ei mitään\nuutta, luullakseni? Mitään ei tiedetä, eikä mitään saadakaan\ntietää... Ettekö tahdo tervehtiä vaimoani?\n\nHän vei hänet mukanansa, niin että Jacquesin täytyi astua esiin ja\ntervehtiä Séverineä, joka hämillänsä hymyili lapsellisen pelokkaine\nkasvojenilmeineen. Hän yritti puhua kaikenlaisista joutavista\nasioista, puolisojen taukoamatta häntä silmäillessä, kuin olisivat he\nkoettaneet lukea, ei ainoastaan hänen ajatuksensa, vaan myöskin hänen\nepämääräiset unelmansa, joihin hän itse empi antautua.\n\nMiksi oli hän niin kylmä? Miksi näytti hän koettavan karttaa heitä?\nOliko hänen muistinsa heräämäisillään, oliko heidät kutsuttu\nkuulusteltaviksi vastatusten hänen kanssaan? Hän oli ainoa\ntodistaja, jota he pelkäsivät, ja he olisivat tahtoneet voittaa\nhänet puolellensa, kiinnittää hänet itseensä niin sydämellisillä\nystävyydensiteillä, ett'ei hän milloinkaan rohkenisi todistaa heitä\nvastaan.\n\nKiusaantunut alipäällikkö palasi jälleen murha-asiaan.\n\n-- Onko teillä mitään aavistusta siitä, minkä vuoksi olette kutsuttu\ntänne? Onko ehkä jotakin uutta kysymyksessä?\n\nJacques teki välinpitämättömän eleen.\n\n-- Asemalla liikkui vast'ikään eräs huhu, kun minä tulin, ja\npuhuttiin jostakin vangitsemisesta.\n\nRoubaud-puolisot hämmästyivät ja ällistyivät kovin.\n\n-- Mitenkä niin, vangitsemisesta? He eivät olleet kuulleet niin\nkuiskaustakaan siitä. Oliko vangitseminen jo toimeenpantu, vai oliko\nse odotettavissa?\n\nHe ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hänellä ei ollut sen enempää\nkerrottavana.\n\nTässä silmäräpäyksessä veti muutamien käytävässä kuuluvien askelten\nääni puoleensa Séverinen huomion.\n\n-- Siinä on Berthe ja hänen miehensä, mutisi hän.\n\nNe olivat todellakin de Lachesnaye-puolisot. He kulkivat\nhyvin jäykkinä Roubaud-pariskunnan ohitse, eikä Berthe luonut\nkatsettakaan entiseen toveriinsa. Eräs vahtimestari vei heidät heti\ntutkintotuomarin luo.\n\n-- Saammepa varustautua kärsivällisyydellä, sanoi Roubaud. Kaiketi\nsaamme istua täällä hyvinkin pari tuntia... Istuutukaa siis!\n\nHän itse oli istuutunut Séverinen vasemmalle puolelle ja viittasi\nJacquesta istuutumaan hänen toiselle puolelleen. Jacques jäi vielä\nhetkeksi seisomaan. Mutta kun Séverine katsoi häneen lempeän,\nujon näköisenä, istuutui hän. Kuinka pieneltä ja hennolta nainen\nnäyttikään heidän molempain välissä! Jacques tunsi hänen nöyrää\nhellyyttään, ja hänestä säteilevä kevyt lämpö vaivutti hänet\nvähitellen heidän pitkänä odotusaikanaan täydelliseen horrostilaan.\n\nDenizetin luona olivat kuulustelut alkamassa. Valmistavista\ntutkimuksista oli jo syntynyt suuri joukko asiapapereita, useampia\nsinisillä päällyksillä varastettuja kimppuja. Oli yritetty seurata\nuhria aina hänen Pariisista lähdöstänsä saakka.\n\nAsemapäällikkö, herra Vandorpe, oli todistanut pikajunan lähdöstä\n6,30, vaunu n:o 293:n kiinnittämisestä junaan viime hetkessä,\nsanoista, mitkä hän oli vaihtanut Roubaudin kanssa, joka oli noussut\nvaunuun vähää ennen presidentti Grandmorinin saapumista, ja lopuksi\ntämän jälkimmäisen sijoittamisesta vaunuun, jossa hän varmaankin oli\nyksin.\n\nJunan konduktööriä, Henri Dauvergnea, oli kuulusteltu sen johdosta,\nmitä Rouenissa oli tapahtunut tuona kymmenen minuutin viipymisaikana,\nmutta hän ei ollut voinut mitään varmuudella ilmoittaa. Hän oli\nnähnyt Roubaud-puolisojen seisovan vaunun edustalla ja hän kyllä\nluuli heidän palanneen vaunuunsa, jonka oven eräs virkamies sitten\noli sulkenut; mutta hän tahtoi jättää tämän sanomatta asemalla\nvallinneen tungoksen ja hämärän takia. Mitä tuli lausunnon antamiseen\nsiitä, olisiko joku, tuo kiinnijoutumaton murhaaja, voinut tunkeutua\npresidentin vaunuun samalla hetkellä, jolloin juna läksi liikkeelle,\nei hän juuri luullut sitä todennäköiseksi, vaikk'ei tahtonutkaan\nkieltää sen mahdollisuutta, koskapa sellaista oli mikäli hän tiesi,\ntapahtunut parisen kertaa.\n\nRouenin aseman muut virkamiehet, joilta oli kysytty samoja kohtia,\nolivat sen sijaan, että olisivat luoneet jotakin valaistusta asiaan,\noikeastaan tehneet vastaisilla vastauksillaan asianhaarat vieläkin\nepäselvemmiksi. Totena ja todistettuna asiana pysyi näin ollen\nainoastaan se kädenlyönti, minkä Roubaud vaunustansa oli vaihtanut\nBarentinin asemapäällikön kanssa, joka oli noussut vaununrappusille:\nTämä asemapäällikkö, herra Bessière, oli nimenomaan tunnustanut tämän\nilmoituksen oikeaksi ja lisännyt, että hänen virkaveljensä oli ollut\nkahdenkesken vaimonsa kanssa, joka oli puoliksi pitkällään ja näytti\nnukkuvan rauhallisesti.\n\nOlipa toisakseen etsitty niitäkin matkustajia, jotka tulivat\nPariisista samassa vaunussa kuin Roubauditkin. Tuo paksu\npariskunta, joka oli tullut viime hetkellä, oli muuan porvariperhe\nPetit-Couronnesta ja oli selittänyt, että koska he heti olivat\nuneen vaipuneet, eivät he voineet sanoa mitään, ja mitä tuli siihen\ntummahiveiseen naiseen, joka istui hiljaa eräässä nurkassa, niin oli\nhän kadonnut kuin varjo ja häntä oli mahdoton löytää.\n\nSitäpaitsi oli lopuksi kuulusteltu muita todistajia, jotka\nsaattoivat todistaa ne henkilöt samoiksi, jotka samana iltana olivat\nastuneet pois Barentinissa, koska murhaajan siellä olisi pitänyt\nlähteä junasta. Oli laskettu piletit ja onnistuttu saamaan selko\nkaikista matkustajista, paitsi yhdestä ainoasta, juuri eräästä\nsuuresta, karkeatekoisesta miehestä, jonka pää oli kääritty siniseen\nnenäliinaan, ja joka muutamien ilmoituksen mukaan oli puettu\npäällystakkiin, toisten tiedonannon mukaan puseroon. Ainoastaan\ntätä unen tavoin kadonnutta koskevia asiapapereja oli kokoelmassa\nkolmesataa kymmenen, mutta jotka aikaansaivat ainoastaan mitä\nsuurinta hämmennystä, koska jokaisen todistuksen tässä kokoelmassa\nkumosi joku toinen.\n\nLisäksi tuli joukko liitteitä:\n\nPöytäkirja, minkä oli laatinut se notario, joka oli seurannut\nkeisarillista prokuraattoria ja tutkintotuomaria rikospaikalle;\nse sisälsi tarkan kuvauksen siitä paikasta radan varrella, mistä\nmurhattu tavattiin, ruumiin asennosta, puvusta sekä niistä taskuissa\nolleista esineistä, joiden avulla ruumis tunnettiin.\n\nLisäksi pöytäkirja, jonka myös mukana seurannut lääkäri oli tehnyt;\ntässä oli tieteellisin sanoin seikkaperäisesti tehty selkoa kurkkuun\npistetystä haavasta, mikä oli ainoa haava, inhoittava pisto, joka oli\ntehty jollakin teräaseella, epäilemättä veitsellä.\n\nSitäpaitsi oli useita muita pöytäkirjoja ja asiapapereja ruumiin\nkuljettamisesta Rouenin ruumishuoneesta ja ajasta, mikä sitä oli\nsiellä säilytetty, kunnes merkillisen nopea mädäntyminen oli\npakoittanut viranomaiset luovuttamaan sen perheelle.\n\nMutta koko tässä uudessa paperikasassa oli ainoastaan pari tärkeätä\nasianhaaraa.\n\nEnsinnäkin se, että murhatun taskuista ei oltu löydetty kelloa eikä\npientä lompakkoa, jonka piti sisältäneen kymmenen tuhannen frangin\nseteliä, minkä summan presidentti Grandmorin oli velkaa sisarelleen,\nrouva Bonnehonille, ja jonka tämä odotti saavansa. Tästä olisi\nsiis voinut uskoa, että murha oli tehty varastamisen aikomuksessa,\nellei toisakseen suuri hohtokivisormus olisi ollut paikoillaan\nkädessä. Tämä oli jälleen antanut aihetta koko jonoon arveluita.\nOnnettomuudeksi ei tiedetty pankkisetelien numeroita, mutta kello\noli hyvin tunnettu: se oli suuri remontoaarikello, jonka kuoressa\npäälläpäin oli presidentin kaksi alkukirjainta ja sisäpuolella\nvalmistusnumero 2,156.\n\nAse, veitsi, jota murhaaja oli käyttänyt, oli vihdoin antanut\naihetta laajoihin tutkimuksiin pitkin rataa, sen varrella olevissa\npensastoissa, kaikkialla, minne se oli saatettu heittää. Mutta nämä\ntutkimukset olivat olleet turhat, murhaaja oli luultavasti kätkenyt\nveitsen samaan paikkaan, mihin setelit ja kellonkin.\n\nAinoa, mikä löydettiin sadan metrin päästä Barentinin asemalta, oli\nmurhatun matkahuopa, joka asiaan kuuluvana esineenä oli jätetty\nsinne. Se olikin todistuskappalten joukossa.\n\nKun de Lachesnaye-puolisot astuivat huoneeseen, seisoi herra\nDenizet kirjoituspöytänsä ääressä ja luki taasen ensimmäisistä\nkuulustelupöytäkirjoista yhden, jonka hänen notarionsa vastikään\noli ottanut esille. Herra Denizet oli pieni jotensakin\nvoimakasrakenteinen henkilö, sileäksi ajeltu ja harmaantunut. Nuo\ntäyteläiset posket, neliskulmainen leuka ja leveä nenä olivat\nkalpeat ja liikkumattomat, ja tämän vaikutusta lisäsivät vielä\nenemmän raskaat silmäluomet, jotka puoliksi peittivät noita suuria,\nkirkkaita silmiä. Mutta kaikki se terävä-älyisyys, kaikki se\ntaitavuus, minkä hän luuli omaavansa, oli paennut suuhun. Hänellä\noli näyttelijän erittäin eloisa suu, ja se muodostui varsin pieneksi\nja kapeaksi, milloin hänen oli näytettävä oikein viekkaalta. Mutta\nhänen viekkautensa oli usein hänelle vahingoksi, hän oli liian\nterävä-älyinen, hän oli liian paljon piilosilla yksinkertaisen,\nteeskentelemättömän totuuden kanssa. Hän oli näet mielessänsä\nmuodostanut ihanteen ammatistansa ja piti itseänsä jonkinlaisena\nsiveysopillisena haavalääkärinä, joka oli erinomaisen nerokas ja\nsisällisellä tarkkanäköisyydellä varustettu. Mutta muuten ei hän\nollutkaan tyhmä.\n\nHän käyttäytyi heti rakastettavasti rouva de Lachesnayea\nkohtaan, sillä hänessä oli vielä jäljellä jotakin siitä hienosta\nvirkamiehestä, joka seurusteli Rouenin ja sen ympäristöjen parhaissa\nseurapiireissä.\n\n-- Olkaa hyvä ja istukaa, rouvaseni.\n\nHän työnsi itse esiin tuolin tuolle nuorelle, surupukuiselle\nrouvalle, joka oli pieni, hento valkoverikki, terävä ja\nepämiellyttävä ulkomuodoltansa. Mutta herra de Lachesnayea\nkohtaan, joka myös oli vaaleaverevä ja hoikka, oli hän ainoastaan\nkohtelias, jopa hiukan mahtavakin. Tämä, joka appensa vaikutuksesta\nja niiden palvelusten perusteella, joita hänen isänsä, myös\nvirkamies, aikoinaan oli tehnyt eri toimituskunnissa, oli jo\nkolmenkymmenen kuuden vuotiaana päässyt apellatsioonituomio-istuimen\njäseneksi ja saanut kunniamerkin, edusti näet Denizetin mielestä\neteenpäintyönnettyjä, varakkaita keskinkertaisia kykyjä, jotka\nsukuyhteyksiensä ja omaisuutensa perusteella voivat odottaa nopeata\nylenemistä, kun taas hänen itsensä, köyhä ja suojelijaa vailla kun\noli, täytyi armon-anojana alati notkistaa selkäänsä ylentymisen\nyhtämittaa taaksepäin vierivän kiven alla. Hänellä ei sen vuoksi\nlainkaan ollut vastenmielistä virkahuoneessaan antaa toisen tuntea\nkaikkivaltaansa, tuota rajatonta valtaa, mikä hänellä oli muiden\nvapauden suhteen, niin että hän yhdellä sanalla saattoi muuttaa\ntodistajan pidätetyksi ja, jos sitä halusi toimittaa tämän heti\npaikalla vankilaan.\n\n-- Suonette minulle anteeksi, rouvaseni, että vaivaan teitä\ntällä surullisella asialla. Mutta minä tiedän teidän toivovan\nyhtä hartaasti kuin minäkin, että selvyyttä saataisiin, ja että\nrikoksellinen saisi sovittaa rikoksensa.\n\nSitten kun hän merkinannolla oli huomauttanut notariota, suurta,\nkeltahipiäistä, luisevarakenteista miestä, alkoi kuulustelu.\n\nMutta jo ensimmäisiä kysymyksiä tehtäessä rouva de Lachesnayelle,\nkoetti mies, joka oli istuutunut huomatessaan, ett'ei viitsitty\nkäskeä häntä sitä tekemään, vastata hänen puolestaan. Hän purki\nkaiken katkeruutensa appi-ukon testamentin johdosta.\n\nMitä oli ajateltava kaikista näistä lukuisista, melkoisista\nlahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen koko omaisuudesta,\nmikä teki kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta frangia! Ja ne oli\nannettu henkilöille, joita suurimmaksi osaksi ei tunnettu, kaikkiin\nmahdollisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville naisille. Olipa näiden\njoukossa eräs pieni orvokkien myyjätärkin Rue du Rocherin portilta.\nOli mahdoton tyytyä sellaiseen, ja hän odotti ainoastaan tutkimuksen\npäättymistä ottaakseen selkoa siitä, eikö olisi olemassa mitään\nkeinoa saada tuo mieletön testamentti kumotuksi.\n\nSillä aikaa kun hän hammasta purren purki murhettansa ja näytti,\nmiten tyhmä, maalaismaisen itsepintainen ja paatuneen ahne hän oli,\nkatseli herra Denizet häntä suurilla, puoliavoimilla silmillään, ja\nhänen hieno suunsa ilmaisi sekä kateutta että halveksimista tuota\nkykenemätöntä raukkaa kohtaan, joka ei ollut tyytyväinen kahteen\nmiljoonaan, ja jonka hän epäilemättä jonakin kauniina päivänä näkisi\nnäiden rahojen vuoksi puettuna korkeimman tuomiovallan purppuraan.\n\n-- Luulen, että tekisitte siinä tyhmästi, sanoi hän lopuksi.\nTestamentti voidaan kumota ainoastaan, jos kokonaissumma nousee\npuolen omaisuuden yli, miten nyt ei ole laita.\n\nHän kääntyi sitten notarionsa puoleen ja sanoi:\n\n-- Minä otaksun, Laurent, ett'ette te kirjoita kaikkea tätä muistiin.\n\nTämä hymyili tarkoittavasti, kyllä hän ymmärsi, mitä hänen oli\ntehtävä.\n\n-- Mutta, väitti herra de Lachesnaye, vieläkin katkeroittuneempana,\nminä toivon, ett'ei luulotella minun antavan noiden Roubaudien saada\nCroix-de-Maufrasia. Antaa sellainen lahja palvelijan tyttärelle!\nJa miksi ja millä tekosyyllä? Jos näytetään toteen, että he ovat\nosallisia rikokseen...\n\nHerra Denizet palasi silloin murha-asiaan.\n\n-- Luuletteko todellakin niin?\n\n-- Kyllä, jos heillä on ollut tieto testamentista, niin onpa se,\nhitto vieköön, todistus siitä, että he toivoivat meidän isäparkamme\nkuolevan. Huomatkaa sitäpaitsi, että juuri he viimeksi puhuivat hänen\nkanssaan. Kaikki tämä tekee asian varsin epäiltäväksi.\n\nLevottomana ja häiriintyneenä uudessa olettamuksessaan, kääntyi\ntuomari Bertheen:\n\n-- Entäs te, rouvaseni, luuletteko te vanhan ystävättärenne voineen\ntehdä sellaisen rikoksen?\n\nBerthe katsoi mieheensä, ennen kun vastasi. Molempain epämiellyttävä\nja kuiva luonne oli niinä kuukausina, mitkä he olivat olleet\nnaimisissa, vaikuttanut keskinäisesti ja käynyt yhä terävämmäksi.\nHe ymmärsivät toisiansa ja mies oli siihen määrään ärsyttänyt hänet\nSéverineä vastaan, että hän, saadakseen maatilan takaisin, olisi\nvoinut vangituttaa hänet paikalla.\n\n-- Jumalani, sanoi hän vihdoin, henkilö, josta puhutte, osoitti jo\nnuorena varsin huonoja taipumuksia.\n\n-- Mitenkä niin? Syytättekö häntä siitä, että hän olisi Doinvillessa\nkäyttäytynyt huonosti?\n\n-- Oi, en, en siitä, isäni ei siinä tapauksessa olisi sallinut hänen\nsiellä pysyä.\n\nTällä lausunnollaan hän ilmaisi sitä porvarillista\ntekohäveliäisyyttä, joka ei milloinkaan sallinut itseänsä moitittavan\nmistään hairahduksesta, ja joka piti kunnianansa olla yksi Rouenin\nkaikkein hyveellisimmistä, jota kaikki tervehtivät, ja joka\nkaikkialla otettiin vastaan.\n\n-- Mutta, jatkoi hän, kun on ajattelemattomuudesta ja\ntuhlaavaisuudesta johtuvia pahoja tapoja... On sanalla sanoen paljon\nsellaista, jota en ennen olisi uskonut mahdolliseksi, mutta joka nyt\nnäyttää minusta varmalta.\n\nDenizet teki jälleen kärsimättömyyttä osoittavan liikkeen. Hän ei\nenään seurannut tätä jälkeä ja jokaista, joka siitä piti kiinni, piti\nhän vihollisena, joka epäili hänen neronsa erehtymättömyyttä.\n\n-- Täytyy kuitenkin olla olemassa syitä ja todisteita, huudahti hän.\nRoubaudien kaltaiset ihmiset eivät tapa sellaista miestä kuin teidän\nisänne oli, saadessaan periä. Ainakin tavattaisiin todistusaiheita\nheidän innostaan perinnön saamiseen, ja minä löytäisin muita oireita\nsiitä, että he ahnehtivat rahoja ja nautintoja... Ei, se syy ei\nriitä, täytyy etsiä toinen, ja mitään sellaista ei ole, te ette itse\nvoi sellaista ilmoittaa... Jos katselette itse tosiasioita, niin\nettekö voi huomata, että se aineellisesti on mahdotonta?\n\nKukaan ei ole nähnyt Roubaud-puolisojen nousevan presidentin vaunuun.\nLuuleepa eräs virkamies voivansa väittää, että hän näki heidän\npalaavan vaunuunsa. Ja koska he todellakin Barentiniin saavuttaessa\nolivat siellä, niin täytyy otaksua heidän menneen omasta vaunustansa\npresidentin vaunuun, joka oli kolmen vaunun päässä siitä, ja sitten\npalanneen takaisin, tehden kaiken tämän muutamassa minuutissa, junan\nkulkiessa suurimmalla nopeudellaan.\n\nOnko se todenmukaista? Minä olen kysynyt veturinkuljettajilta\nja konduktööreiltä, ja kaikki ovat yksin suin selittäneet, että\nainoastaan joku, jolla olisi siinä suuri tottumus, voisi omata\nkylliksi kylmäverisyyttä ja tarmoa tehdäkseen jotakin sellaista.\nVaimo ei missään tapauksessa olisi voinut sitä tehdä, ja mies\nolisi silloin yksinään antautunut sellaiseen vaaraan tappaakseen\nsuojelijan, joka vastikään oli pelastanut heidät pahasta pulasta? Ei,\nei se olettamus pidä paikkaansa, täytyy etsiä toiselta taholta...\n\nKentiesi on joku, joka on noussut vaunuun Rouenissa ja lähtenyt pois\nseuraavalla asemalla, ja joka vähää ennen on uhkaillut murhattua...\n\n-- Innossaan joutui hän nyt uuteen järjestelmäänsä ja oli\nilmaisemaisillaan liikoja, kun ovi puoliksi avautui ja eräs\nvahtimestari pisti päänsä sisään. Mutta ennen kun tämä ennätti\nsanaakaan sanoa, avasi käsineeseen puettu käsi oven kokonaan, ja\nsisään astui vaaleanverinen, erittäin komeaan surupukuun puettu\nnainen. Hän oli vielä viidenkymmenen vuotiaana erittäin hyvin\nsäilynyt ja omasi vanhenevan jumalattaren muhkean ja voimakkaan\nkauneuden.\n\n-- Minä se olen, rakas tuomarini. Suonette minulle anteeksi, että\ntulen näin myöhään. Mutta tiet ovat huonossa kunnossa, ja Doinvillen\nja Rouenin väliset kolme lieuea olivat tänään yhtä pitkät kuin\nrunsaat kuusi.\n\nDenizet nousi hyvin kohteliaasti ylös.\n\n-- Minä toivon, rouvaseni, että olette ollut hyvissä voimissa sitten\nviime sunnuntain?\n\n-- Erinomaisissa... Ja minä toivon, että te, hyvä tuomari, olette\ntoipunut siitä peljästyksestä, minkä ajajani teille aiheutti?\nHän on kertonut minulle olleensa vähällä kaatua teidän kanssanne\npaluumatkalla, tuskin kahden kilometrin päässä maatilasta.\n\n-- Joutavia, se oli vain ankara täräys ja minä sitä tuskin muistan...\nMutta olkaa hyvä ja istuutukaa, ja kuten juuri sanoin rouva de\nLachesnayelle, suokaa anteeksi, että vaivaan teitä tällä kauhealla\nasialla, joka varmaankin on herättävä teissä surua.\n\n-- Niin, Herra Jumala! koska se on välttämätöntä... Hyvää päivää,\nBerthe! Hyvää päivää Lachesnaye!\n\nHän oli rouva Bonnehon, murhatun sisar. Hän suuteli veljensä tytärtä\nja puristi hänen miehensä kättä. Rouva Bonnehon oli kolmenkymmenen\nvuotiaana jäänyt leskeksi eräästä tehtaanomistajasta, joka oli\njälkeensäjättänyt hänelle suuren omaisuuden. Mutta hän oli ollut\nhyvin varakas jo itsestäänkin, kun hän veljensä kera oli omistanut\nDoinvillen maatilan.\n\nHän oli aina elänyt sangen mukavasti ja hänellä oli, kuten\nsanottiin, ollut monta pientä lemmenunelmaa, mutta aina oli hän\nulkonaisessa esiintymisessään ollut niin moitteeton, suora ja\nreipas, että oli säilyttänyt itsellään määräämisvallan Rouenin\nseurapiireissä. Sattumat ja maku olivat vaikuttaneet, että hän\naina valitsi rakastajansa lakimiesten ja virkamiesten joukosta ja\noli nyt kahdenkymmenen viiden vuoden aikana maatiloillansa pitänyt\nvastaanottoja ja kestejä Rouenin tuomarimaailmalle, joka hänen\najoneuvoissaan tuotiin noihin alituisiin juhlallisuuksiin ja vietiin\ntaas niistä pois.\n\nHän ei vielä ollut rauhoittunut ja väitettiin hänen tuntevan\näidillistä hellyyttä erästä tuomio-istuimessa palvelevaa nuorta\nylimääräistä, apellatsioonineuvos Chaumetten poikaa kohtaan; hän\ntyöskenteli pojan ylenemiseksi ja miellytteli isää kutsuilla ja\nkohteliaisuuksilla.\n\nMutta hän piti sitäpaitsi erään entisaikaisenkin ystävän,\napellatsioonineuvos Desbazeillesin, joka oli pysynyt vanhanapoikana\nja hienosti sepitetyillä, usein esitetyillä soneteillaan loi\nkirjallista loistoa tuomioistuimeen. Hänellä oli vuosikausia ollut\nvakituinen huone Doinvillessa. Vaikka hän nyt oli jättänyt kuudennen\nvuosikymmenen, oli hän alati siellä päivällisillä, kuten ainakin\nvanha ystävä ja toveri, joka säilöstystautinsa vuoksi saattoi elää\nvain muistoissaan.\n\nAlkavasta vanhuudesta huolimatta säilytti hän siis miellyttävän\nkäytöstapansa kautta ylivaltansa, eikä kukaan aikonut\nkilpailla hänen kanssaan vallasta. Vasta viime talvena oli hän\nkilpailijakseen huomannut rouva Leboucqin, joka oli naimisissa erään\napellatsioonineuvoksen kanssa, ja joka todellakin oli sangen komea\nja kaunis, noin kolmenkymmenen vuotias ruskeasilmäinen nainen,\njonka kanssa laki- ja virkamiehet alkoivat ahkerasti seurustella.\nTämä seikka antoi hänen tavalliselle hyvätuulisuudellensa pienen\nsurumielisyyden vivahduksen.\n\n-- Jos sallitte, alkoi Denizet jälleen, niin minä pyydän saada tehdä\nteille muutamia kysymyksiä.\n\nLachesnaye-puolisojen kuulustelu oli päättynyt, mutta hän ei\nantanut heille viittausta poistua, ja hänen muuten niin hiljainen\nvirkahuoneensa muuttui hauskaksi salongiksi.\n\nNotario valmistautui hitaasti jatkamaan kirjoittamistaan.\n\nIloisena ja hymyillen, kuin olisi kysymyksessä ollut ainoastaan\nystävällinen keskustelu rupesi nyt rouva Bonnehon todistamaan.\n\n-- Minä en kirjoittanut veljelleni, mutta odotin häntä ja tiesin\nhänen tulevan, vaikk'ei päivää oltu määrätty. Hän tuli tavallisesti\nluoksemme vallan odottamatta ja saapui melkein aina yöjunalla.\n\nKun hän asui yksinäisessä sivurakennuksessa puutarhassa, aution\ntien varrella, emme edes kuulleet, koska hän tuli. Hän otti vaunut\nBarentinista ja näyttäytyi vasta seuraavana päivänä, toisinaan vasta\nmyöhään päivällä, jolloin hän tuli vieraisille, kuin monivuotinen\nnaapuri ainakin.\n\nSyy, miksi nyt odotin häntä, oli se että hänellä nyt piti olla\nmukanansa minulle annettavaksi kymmenentuhatta frangia erään\nkauppa-asian selvittämistä varten. Hänellä oli varmaankin tämä summa\nmukanaan. Ja sen vuoksi olen aina luullut, että hänet murhattiin\naivan yksinkertaisesti rosvoamisen tarkoituksessa.\n\nTuomari ei heti vastannut mitään, sitten lausui hän, katsoen häntä\nkasvoihin:\n\n-- No, mitä luulette te rouva Roubaudista ja hänen miehestään?\n\nHän pani vastaan hyvin innokkaasti.\n\n-- Ei, herra Denizet hyvä, ette suinkaan te luulottele sellaista\ntuosta kunnon ihmisestä... Séverine oli hyvä ja kiltti pikkutyttö,\nhyvin helposti ohjattava ja sitäpaitsi herttainen ja rakastettava,\nmikä ei suinkaan asiaa pilaa. Koska tahdotte, että minun on se\ntoistettava, niin on minun mielipiteeni, ett'eivät hän ja hänen\nmiehensä saata tehdä mitään huonoa tekoa.\n\nTuomari nyökkäsi hyväksyvästi ja loi voittoriemuisen katseen rouva\nLachesnayeen. Tämä pahastui ja otti itsellensä vapauden sekaantua\nkeskusteluun.\n\n-- Minun mielestäni on täti tosiaankin hyvin herkkäuskoinen.\n\nRouva Bonnehon vastasi tähän tavalliseen suorasukaiseen tapaansa:\n\n-- Rakas Berthe, siinä asiassa me emme milloinkaan tule ymmärtämään\ntoisiamme... Hän oli iloinen ja nauroi mielellään, ja siinä oli\nhän varsin oikeassa... Minä tiedän sangen hyvin, mitä sinä ja\nmiehesi ajattelette. Mutta itsekkäisyys lienee saattanut päänne\nkovin pyörälle, koska olette niin ihmeissänne siitä, että isäsi\ntestamenttasi Croix-de-Maufrasin tuolle kiltille Séverinelle...\nOlihan hän kasvattanut hänet ja antanut hänelle myötäjäiset,\nja silloinpa oli aivan luonnollista, että hän muisti häntä\ntestamentissaan. Eikö hän tavallaan pitänyt häntä tyttärenänsä!...\nVoi, rakas ystäväni, rahat merkitsevät niin vähän, milloin onnesta on\nkysymys?\n\nRouva Bonnehon, joka aina oli ollut sangen varakas, osoittautui\ntodellakin ehdottoman epäitsekkääksi. Kauniin ja ihaillun naisen\nsuloudella oli hän kauneudessa ja rakkaudessa näkevinänsä elämän\nainoan tarkoitusperän.\n\n-- Juuri Roubaud on puhunut sähkösanomasta, huomautti herra de\nLachesnaye sangen kuivasti. Ellei mitään sähkösanomaa olisi ollut,\nniin ei suinkaan presidentti olisi voinut sanoa hänelle saaneensa\nsellaisen. Miksi on Roubaud valehdellut?\n\n-- Mutta, huudahti Denizet ja joutui intoihinsa, presidentti on\nsangen hyvin itse voinut keksiä tuon sähkösanoman, selittääkseen\nRoubaudeille äkillisen matkansa. Heidän oman todistuksensa mukaan\nolisi hän matkustanut vasta seuraavana aamuna, ja koska hän oli\nsamassa junassa kuin he, täytyi hänen keksiä joku tekosyy, ellei hän\ntahtonut ilmoittaa todellista syytä, jota muuten ei kukaan meistä\ntiedä... Tällä asianhaaralla ei ole mitään merkitystä, eikä se johda\nmihinkään.\n\nSyntyi jälleen vaitiolo. Kun tuomari taas alkoi puhua, oli hän hyvin\ntyyni ja noudatti suurta varovaisuutta.\n\n-- Nyt minun täytyy puuttua sangen arkaluontoiseen asiaan, ja minä\npyydän teitä suomaan anteeksi kysymysteni laadun. Ei kukaan voi\nenemmän kunnioittaa velivainajanne muistoa, kuin minä. Mutta onhan\nhuhuja ollut liikkeellä. On väitetty hänellä olleen rakastajattaria.\n\nRouva Bonnehon, joka oli suunnattoman suvaitsevainen, hymyili\nuudelleen.\n\n-- Oh, herraseni, hänen ijällään!... Veljeni jäi aikaisin leskeksi,\nenkä minä milloinkaan katsonut olevani oikeutettu paheksumaan sitä,\nminkä hän itse katsoi oikeaksi. Hän eli omalla tavallaan, minun\nvähintäkään sekaantumatta hänen elämäänsä. Sen vaan tiedän, että hän\npiti arvossa yhteiskunnallista asemaansa, ja että hän kuolemaansa\nsaakka yhtämittaa seurusteli parhaimmissa seurapiireissä.\n\nBerthe, joka oli pakahtumaisillaan suuttumuksessa, kun hänen\nläsnäollessaan puhuttiin isän rakastajattarista, loi katseensa maahan\nja mies, joka oli hiukan hämillään, asettui akkunan luo, selkä\nhuoneeseen päin.\n\n-- Anteeksi, ett'en jätä tätä asiaa, sanoi Denizet. Eikö teillä ollut\njoku selkkaus erään kamarineidon kanssa?\n\n-- Niinpä kyllä, Louisette... Mutta, rakas ystävä, hän oli pieni\npahantapainen tyttöriepu, jolla neljäntoista vuotiaana oli suhteita\nerääseen irtipäästettyyn vankiin. Hänen kuolemaansa koetettiin\nkäyttää veljeäni vastaan. Se oli häpeällistä ja minä kerron teille,\nmitenkä asian laita oli.\n\nVarmaankaan ei hän puhunut vastoin parempaa tietoansa. Vaikka hän\ntiesi, mitä hänen oli ajateltava presidentin siveydestä ja vaikka\ntämän traagillinen kuolema ei ollut häntä hämmästyttänyt, tunsi hän\nkuitenkin tarvetta suojella perheen korkeata asemaa. Mitä muuten tuli\ntuohon ikävään juttuun Louisetten kanssa, niin vaikka hän uskoikin\nveljensä varsin hyvin saattaneen tehdä viettelysyrityksiä tuota\nnuorta tyttöä vastaan, oli hän toki yhtä vakuutettu viimeksimainitun\nvarhaisesta tapainturmeluksesta.\n\n-- Kuvitelkaa mielessänne aivan nuorta tyttöä, oi, niin pientä ja\nherttaista, valkoista ja punaista kuin enkeli, ja sitäpaitsi lempeätä\nja hellää kuin pieni pyhimys, niin että hän olisi voinut saada\nherran ehtoollisen, antamatta itseänsä ripittää... Voitteko sitä\najatella! Hän ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta, kun hän\noli ystävättärenä jonkinlaisella eläimellä, eräällä Cabuche-nimisellä\nkivityömiehellä, joka oli istunut viisi vuotta vankilassa sen vuoksi,\nettä oli kapakassa lyönyt erään miehen kuoliaaksi.\n\nTuo mies eli villin tavoin Becour-metsässä, mihin hänen isänsä, joka\noli kuollut surusta, oli jättänyt hänelle perinnöksi puunrungoista\nja mullasta tehdyn majan. Itsepintaisesti työskenteli hän\nmuutamissa siellä sijaitsevissa hyljätyissä kivilouhimoissa, joista\nminun luullakseni on tuotu puolet siitä kivestä, mistä Rouen on\nrakennettu... Ja juuri hänen luolassaan kävi pienokainen katsomassa\nihmissuttaan, jota koko paikkakunta niin kauheasti pelkäsi, että\nhänen täytyi, kuten ruttotautisen, elää kokonaan muista erotettuna.\nJa heidät tavattiin usein yhdessä kuljeskelemassa halki metsien,\nkäsitysten, tyttö niin pienenä ja hentona, mies niin suurena ja\neläimellisenä. Se oli sanalla sanoen niin suurta tapain turmelusta,\nettä sitä tuskin saattoi uskoa.\n\nLuonnollisesti sain minä sen tietää vasta paljon myöhemmin. Olin\nottanut Louisetten luokseni melkein armeliaisuudesta ja tehdäkseni\nhyväntyön. Tiesin, että hänen perheensä oli köyhä, mutta Misardit\nolivat tarkoin varoneet kertomasta, että he turhaan olivat antaneet\nlapselle vitsoja, estääkseen häntä livistämästä Cabuche-ystävänsä luo\nheti, kun vaan ovi oli avoinna...\n\nJa silloin tapahtui onnettomuus. Veljelläni ei Doinvillessa ollut\nomia palvelijoita, vaan Louisette ja eräs toinen palvelustyttö\nsiivosivat hänen huoneensa. Eräänä aamuna meni tyttö yksinänsä\nhänen asuntoonsa, eikä koskaan palannut. Minun vakaumukseni mukaan\noli hän jo aikoja sitten suunnitellut pakonsa, ehkäpä odotti hänen\nrakastajansa häntä ja vei hänet mukanaan...\n\nMutta kauheinta oli, että viisi päivää myöhemmin pantiin liikkeelle\nhuhu, että Louisette oli kuollut ja että veljeni olisi tehnyt\nväkivaltaisen raiskausyrityksen häntä vastaan niin liikuttavain\nasianhaarain vallitessa, että lapsen sanottiin joutuneen kokonaan\npois suunniltansa, lähteneen Cabuchen luo ja siellä kuolleen\naivokuumeeseen. Liikkeellä on ollut niin monta erilaista selitystä,\nettä on vaikea sanoa, mitä todellakin on tapahtunut. Mutta minä\npuolestani luulen, että Louisette, joka todellakin on kuollut\npahanlaatuiseen kuumeeseen, sillä sen on eräs lääkäri todistanut,\non heittänyt henkensä jonkun varomattomuuden johdosta öisin\nkuljeskellessaan soiden keskellä. Mutta ettehän voine uskoa, rakas\ntuomarini, että veljeni olisi häntä rääkännyt. Sehän olisi liian\ninhoittavaa ja on aivan mahdotonta.\n\nHänen tätä kertoessaan, oli Denizet tarkkaavaisesti kuunnellut,\nilmaisematta mitään hyväksymistä taikka paheksumista. Ja rouva\nBonnehon tunsi lopuksi olevansa hiukan hämillään ja lisäsi sen vuoksi:\n\n-- Herra Jumala, minä en suinkaan tahdo kieltää, että veljeni\nmahdollisesti on tahtonut laskea leikkiä hänen kanssaan. Hän piti\nnuoresta väestä ja jäykän pintansa alla oli hänellä kätkössä paljon\nrentomielisyyttä. Voimmehan otaksua hänen suudelleen häntä.\n\nKun hän lausui tämän, tunsivat Lachesnaye-puolisot kainoudessansa\nolevansa syvästi liikutetut.\n\n-- Oi, täti sinä, täti!\n\nMutta hän kohautti olkapäitänsä:\n\n-- Minkävuoksi pitäisi valehdella oikeuden edessä?\n\n-- Hän suuteli häntä, kentiesi hyväili häntä. Mutta ei suinkaan se\nollut mikään rikos... Ja näin otaksun minä siitä syystä, ett'ei\nkivityömies ole sitä keksinyt. Varmaankin se on ollut Louisette itse,\njoka on ollut epatto ja valehdellut ja pahentanut asian, kentiesi\nsaadakseen jäädä rakastajansa luo, ja siitä on johtunut, että tämä,\njoka oli, kuten jo olen sanonut, eläin, hyvässä uskossa lopulta\nluulotteli, että hänen rakastajattarensa oli murhattu... Hän oli\nraivosta mieletönnä ja kertasi kaikissa kapakoissa, että jos hän\npääsisi presidenttiin käsiksi, niin pistäisi hän hänet kuoliaaksi\nkuin sian...\n\nTuomari, joka tähän asti oli ollut vaiti, keskeytti vilkkaasti:\n\n-- Onko hän sanonut niin, onko siihen todistajia?\n\n-- Kyllä, niin monta kuin haluatte... Sanalla sanoen oli se sangen\nikävä asia tuo, josta meillä on ollut surua. Onneksi oli veljeni\nasema sellainen, että hän oli kaikkien epäluulojen yläpuolella.\n\nRouva Bonnehon oli saanut selville, mitä uutta jälkeä herra Denizet\nnyt seurasi, mutta hän tunsi olevansa hiukan levoton ja piti\nsen vuoksi parempana olla siihen liiaksi puuttumatta tekemällä\npuolestansa tuomarille kysymyksiä.\n\nDenizet nousi nyt ylös ja selitti, ett'ei hän kauvempaa tahtonut\nhyväksensä käyttää perheen tuskallista hyväntahtoisuutta. Hänen\nkäskystänsä notario nyt luki annetut todistukset, ennen kun ne\nallekirjoitettiin. Hän oli laatinut ne täysin oikein ja niin\nperattuina kaikista tarpeettomista ja loukkaavista lausunnoista, että\nrouva Bonnehon, kun hän piti kynää kädessään kirjoittaakseen alle\nloi hyväntahtoista hämmästystä ilmaisevan katseen tuohon kalpeaan ja\nlaihaan Laurentiin, jota hän tähän saakka ei ollut edes huomannut.\n\nKun sitten tuomari seurasi häntä sekä hänen veljentytärtään ja tämän\nmiestä ovelle saakka, puristi hän hänen kättään.\n\n-- Älkää unhoittako minua! Te tiedätte aina olevanne tervetullut\nDoinvilleen. Kiitos, ystäväni, te olette yksi minun viimeisistä\nuskollisistani.\n\nHänen hymynsä verhosi surumielisyyden, jota vastoin hänen\nkuivakiskoinen ja epämiellyttävä veljentyttärensä, joka ensimmäisenä\nläksi huoneesta otti hyvin vaillinaisesti jäähyväiset.\n\nYksin jäätyään hengitti Denizet yhden minuutin. Hän jäi seisomaan\najatuksiinsa vaipuneena. Grandmorin, jonka maine tässä suhteessa\noli vakaantunut, oli aivan varmaan tehnyt itsensä syypääksi\nväkivaltauksen yritykseen. Tämä teki tutkimuksen sangen\narkaluontoiseksi asiaksi ja hän päätti olla vieläkin varovaisempi,\nsiksi kunnes saisi ministeriöstä odottamansa viittauksen. Mutta ei\nhän silti sen vähemmin riemuinnut. Vihdoinkin oli hän siis saanut\nrikoksellisen käsiinsä:\n\nAstuttuaan paikallensa pöydän ääreen, soitti hän vahtimestaria.\n\n-- Antakaa herra Jacques Lantierin tulla sisään.\n\nRoubaud-puolisot odottivat yhä käytävän penkillä näköjänsä sangen\nkärsivällisinä ja juuri kuin horroksiin vaipunein kasvojenpiirtein,\njoita hermostunut vavahteleminen ainoastaan silloin tällöin häiritsi.\nMutta kun vahtimestari kutsui Jacquesia, he ikäänkuin heräsivät ja\nhieman säpsähtivät. He katsoivat silmät suurina hänen jälkeensä, kun\nhän katosi tuomarin luo. Sitten vaipuivat he jälleen odotukseensa,\nyhä edelleenkin äänettöminä ja kalpeina.\n\nKoko tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan pitänyt Jacquesia sangen\nikävässä mielentilassa, aivan kun se lopulta olisi koskenut häntä\nitseänsä. Se oli sangen tyhmää, sillä eihän hänen tarvinnut soimata\nitseänsä mistään, ei edes siitä, että oli ollut vaiti, ja kuitenkaan\nei hän voinut mennä tuomarin luo tuntematta jotensakin samaa\nväristystä kuin rikoksellinen, joka pelkää tulevansa ilmi. Hän koetti\nrauhoittua hänen kysymystensä suhteen ja ajatteli tarkoin asiaa,\npeljäten sanovansa liian paljon. Eikö hänen silmistään voinut lukea\nettä hänkin olisi voinut murhata? Ei mikään olisi voinut tuntua\nhänestä vastenmielisemmältä kuin se, että hänet kerran toisensa\njälkeen kutsuttaisiin oikeuden eteen, ja se tavallansa ärsytti häntä,\njonka aika oli täpärällä, että häntä vaivattiin asioilla, joiden\nkanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.\n\nTällä kertaa käsitteli herra Denizet ainoastaan kysymystä murhaajan\ntuntomerkeistä. Koska Jacques oli ainoa todistaja, joka vilahdukselta\noli nähnyt murhaajan, saattoi hän yksinään antaa luotettavia tietoja.\nMutta Jacques pysyi ensimmäisessä todistuksessaan ja toisti että hän\noli tuskin sekunnin ajan katsellut murhanäytelmää, ja että sen kuva\noli ollut niin nopeasti häipyvä, että se oli muistossa muodottomana\nja epämääräisenä. Hän oli nähnyt ainoastaan sen, että joku leikkasi\ntoiselta kaulan poikki, eikä mitään muuta.\n\nPuolen tunnin ajan ahdisteli tuomari häntä hitaasti ja\nitsepintaisesti ja käänteli samaa kysymystä kaikilla ajateltavissa\nolevilla tavoilla: Oliko hän suuri, oliko hän pieni? Oliko hänellä\npartaa, pitkä vai lyhyt tukka? Miten oli hän puettu? Mihin\nyhteiskuntaluokkaan näytti hän kuuluvan? Mutta Jacques oli hämillään\nja antoi ainoastaan epämääräisiä vastauksia.\n\n-- No, kysyi Denizet vihdoin kiivaasti ja katsoi häntä silmiin,\ntuntisitteko hänet jälleen, jos saisitte hänet nähdä?\n\nJacquesin silmäluomet vavahtivat ja hänet valtasi tuska tämän katseen\nedessä, joka tutkisteli hänen aivojansa. Hän kysyi omaltatunnoltaan\nääneensä:\n\n-- Tuntisinko hänet ... kyllä... ehkä.\n\nMutta se omituinen pelko, jota hän tunsi itsetiedottoman\nrikoksellisuuden suhteen, palautti hänet heti hänen kiertelevien\nvastaustensa järjestelmäänsä.\n\n-- En, enpä luule, että koskaan voisin siitä varmasti väittää.\nAjatelkaa itse? Kahdeksankymmenen kilometrin nopeus tunnissa?\n\nTuomari oli juuri alakuloisuutta ilmaisevalla eleellä käskemäisillään\nhänen astua viereiseen huoneeseen, pitääkseen hänet käytettävänään,\nkun hänen mieleensä juolahti toinen ajatus.\n\n-- Jääkää tänne ja istuutukaa.\n\nHän soitti uudelleen ja sanoi vahtimestarille:\n\n-- Tuokaa sisään herra ja rouva Roubaud.\n\nKun nämä jo ovella saivat nähdä Jacquesin, pimeni heidän silmänsä ja\nvilkuelivat levottomasti sinne tänne. Oliko hän puhunut? Istuiko hän\npaikoillaan, jotta häntä kuulusteltaisiin vastatusten heidän kanssaan.\n\nKoko heidän luottamuksensa katosi, kun he tunsivat hänen läsnäolonsa,\nja aluksi antoivat he vastauksensa jonkun verran hillityllä äänellä.\nMutta tuomari otti esiin ainoastaan heidän ensimmäisen todistuksensa\nja heidän tarvitsi vain toistaa samat asiat melkein sanasta sanaan\nsamalla tavalla, hänen kuunnellessaan heitä pää kumarassa ja edes\nkatselematta heitä.\n\nSitten kääntyi hän aivan äkisti Séverineen:\n\n-- Poliisikomisarion pöytäkirjan mukaan, joka on minun hallussani,\nolette sanonut hänelle, että teidän mielipiteenne mukaan oli joku\nRouenissa noussut vaunuun juuri kun juna lähti liikkeelle.\n\nHän ällistyi. Miksi muistutti hän häntä siitä? Oliko se ansa? Oliko\nhänen tarkoituksenaan vetoamalla hänen selityksiinsä houkutella hänet\npuhumaan ristiin? Hän löi sen vuoksi kysyvän katseen mieheensä, joka\nvarovaisesti puuttui puheeseen.\n\n-- En luule, virkkoi hän, vaimoni lausuneen ajatustaan niin varmassa\nmuodossa.\n\n-- Anteeksi... Kun te esititte tuon mahdollisuuden, lausui rouva\nRoubaud: Siten kai se tapahtui.\n\n-- Minä haluaisin nyt tietää, oliko teillä mitään erityistä syytä\nlausua näin?\n\nHän joutui nyt aivan hämmennyksiinsä ja oli vakuutettu siitä, että\nellei hän pitäisi varaansa, niin tuomari vastaus vastaukselta\npakoittaisi hänet tunnustamaan. Mutta eihän hän kuitenkaan voinut\npysyä vaiti.\n\n-- Ei, ei mitään erityistä syytä. Sanoin sen aivan yksinkertaisesti\njotakin puhuakseni, sen vuoksi, että muuten olisi ollut vaikea\nselittää, kuinka se on tapahtunut.\n\n-- Ette siis ole nähnyt kysymyksessäolevaa miestä, ette siis voi\nantaa meille mitään tietoja hänestä?\n\n-- En, en ollenkaan mitään!\n\nHerra Denizet näytti nyt jättävän tämän erityiskohdan tutkimuksessa\nsikseen, mutta palasi heti siihen, kun hän kuulusteli Roubaudia.\n\n-- Mistä siis johtuu se; ett'ette te ole nähnyt kysymyksessäolevaa\nmiestä, jos hän todellakin on noussut vaunuun, sillä todistuksestanne\nkäy selville, että te juttelitte uhrin kanssa vielä lähtömerkkiä\npuhallettaessa?\n\nTämä itsepintaisuus peljästytti asemapäällikön täydellisesti,\nepätietoinen kun hän oli siitä, mikä olisi viisainta, hyljätä\nmiestä koskeva keksintö, vaiko itsepintaisesti pysyä siinä. Jos\nhäntä vastaan oli todistuksia, niin voisi otaksuma tuntemattomasta\nmurhaajasta tuskin pitää paikkaansa, vieläpä voisi se pahentaa hänen\nasemaansa. Odottaen pääsevänsä tästä selville, vastasi hän hyvin\nperinpohjaisilla ja sekavilla selityksillä.\n\n-- On todellakin ikävää, virkkoi herra Denizet, että muistinne on\njäänyt niin epäselväksi, sillä te voisitte auttaa meitä saamaan lopun\nepäluuloista, joita on syntynyt useampia eri henkilöitä vastaan.\n\nTämä tuntui olevan lausuttu niin suorastaan Roubaudia vastaan, että\nhän tunsi vastustamatonta tarvetta näyttää syyttömyytensä toteen. Hän\nluuli tulleensa ilmi ja teki heti päätöksensä.\n\n-- Se on omantunnonkysymys ja onhan luonnollisin asia maailmassa,\nettä tunnen olevani epäröivä. Jos myöntäisin; että minä kyllä luulin\nnähneeni hänet...\n\nTuomari teki riemuitsevan eleen, ajatellen itsekseen, että tämä\ntaipumus vilpittömyyteen oli seurauksena hänen taidostaan johtaa\nkuulustelua. Hän sanoi omaavansa kokemusta siitä omituisesta\nvaikeudesta, mikä muutamilla todistajilla on kertoa sitä, minkä\ntietävät, ja hän mielisteli itseänsä sillä, että hän kyllä saisi nämä\npusertamaan tietonsa esille, vaikk'eivät he sitä tahtoneet.\n\n-- Puhukaa siis... Minkälainen hän oli? Pieni tai suuri taikka noin\nteidän mittaisenne?\n\n-- Eipä suinkaan, paljon pitempi. Ainakin sain minä sen käsityksen,\nsillä se oli vain havainto henkilöstä, johon nyt melkein varmasti\nluulen koskettaneeni, kun juoksin ehtiäkseni takaisin vaunuuni.\n\n-- Odottakaa, sanoi herra Denizet, ja kääntyi Jacquesiin, kysyi hän\ntältä:\n\n-- Oliko hän, jonka te näitte puukko kädessä, pitempi kuin herra\nRoubaud?\n\nVeturinkuljettaja, joka alkoi käydä levottomaksi, kun hän pelkäsi\nmyöhästyvänsä viiden junasta, nousi ylös ja tarkasteli Roubaudia.\nTuntui siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen häntä katsellut ja\nhän ihmetteli, huomatessaan hänet niin pieneksi ja karkeatekoiseksi\nomituisine piirteineen, jotka hän oli nähnyt jossakin ennen, kentiesi\nunissaan.\n\n-- Ei, mutisi hän, ei pitempi, jotensakin sama vartalo.\n\nMutta alipäällikkö pani innokkaasti vastaan.\n\n-- Paljonkin pitempi, päätänsä ainakin.\n\nJacques katsoi edelleenkin häneen silmät hyvin suurina, ja tämän\nkatseen esineenä, josta hän luki kasvavaa hämmästystä, liikahti\nRoubaud, ikäänkuin paetakseen omaa näköisyyttänsä, samalla kun\nhänen vaimonsakin peljästyksestä jähmettyneenä seurasi sitä muistin\näänetöntä työtä, joka heijastui nuoren miehen kasvoille. Tämä oli\nselvästikin aluksi ihmetellyt eräitä yhtäläisyyksiä Roubaudin ja\nmurhaajan välillä. Sitten oli hän aivan äkisti päässyt varmuuteen\nsiitä, että Roubaud todellakin, kuten huhu oli väittänyt, oli\nmurhaaja. Mutta sen jälkeen näytti hän, joka seisoi tuossa suu\navoinna, joutuneen niin kovan mielenliikutuksen valtaan tämän huomion\njohdosta, että oli mahdotonta tietää, mitä hän tulisi tekemään, eikä\nhän edes itsekään sitä tietänyt. Jos hän puhuisi, olisivat puolisot\nhukassa. Roubaudin ja hänen katseet sattuivat yhteen, ja he kumpikin\nkatsoivat toistensa sielun syvyyksiin. Seurasi hetken vaitiolo.\n\n-- Teidän käsityksenne ei siis ole sama, sanoi herra Denizet. Jos hän\nteistä näytti pienemmältä, niin sehän on epäilemätöntä, syystä että\nhän seisoi kumartuneena uhrinsa yli.\n\nHänkin katseli kumpaakin miestä. Hän ei ollut ajatellut voivansa näin\nkäyttää hyväkseen tätä ristikuulustelua, mutta hänen ammattivaistonsa\nsanoi hänelle tällä hetkellä, että totuus oli ilmassa. Hänen uskonsa\nCabuchea koskevaan asiainkäänteeseen alkoi jonkun verran horjua.\nOlisikohan Lachesnayes ollut oikeassa? Olisivatko tosiaankin vastoin\nkaikkea todennäköisyyttä tämä kunnon virkamies ja hänen nuori,\nherttainen vaimonsa rikollisia?\n\n-- Oliko miehellä täysiparta? kysyi hän Roubaudilta.\n\nTällä oli kyllä voimaa vastata, äänensä vähääkään väräjämättä;\n\n-- Täysiparta, ei suinkaan! Luulen, että hänellä ei ollut partaa\nlaisinkaan.\n\nJacques ymmärsi, että hänelle tehtäisiin sama kysymys. Miten hän\nvastaisi? Hän olisi voinut vannoa, että miehellä oli täysiparta.\nHänenhän ei itse asiassa tarvinnut vähääkään välittää näistä\nihmisistä, ja miks'ei hän sitten sanoisi totuutta?\n\nMutta kun hän käänsi katseensa pois miehestä, sattui hänen silmiinsä\nvaimon katse, josta hän luki niin palavan rukouksen, koko hänen\nolentonsa niin täydellisen antautumisen, että hän aivan ällistyi.\nHäneen palasi vanha väristys: rakastiko hän siis häntä, voisiko hän\nsiis rakastaa häntä lemmekkäästi, ilman luonnotonta hävittämishalua?\nJa samassa silmänräpäyksessä hänen levottomuutensa vaikutti häneen\nomituisesti, päinvastaista, hänestä tuntui, kuin olisi hänen\nmuistinsa himmentynyt, eikä hän enään tuntisi Roubaudia murhaajaksi.\nKoko murhanäytelmä oli nyt hänen edessään epäselvin ääriviivoin ja\nhän tuli siinä määrin epäröiväksi, että olisi kuolemaksensa katunut,\njos olisi puhunut.\n\nDenizet kysyi nyt häneltä:\n\n-- Oliko hänellä täysiparta, kuten herra Roubaudilla?\n\nJa Jacques vastasi rehellisesti:\n\n-- Minä en todellakaan voi sitä sanoa. Minä muistutan vieläkin siitä,\nettä tuo kaikki kävi niin nopeasti. En tiedä mitään, enkä tahdo\nväittää mitään varmuudella.\n\nMutta Denizet oli itsepintainen, sillä hän tahtoi saada lopun\nepäluuloista alipäällikköä vastaan. Hän ahdisteli tätä ja hän\nahdisteli veturinkuljettajaa ja pusersi vihdoin ensinmainitusta\nmurhaajan täydelliset tuntomerkit.\n\nTämä oli pitkä ja karkeatekoinen, parraton ja oli ollut puettuna\npuseroon, s.o. hänen omien tuntomerkkiensä täydellinen vastakohta.\n\nMutta veturinkuljettajalta saattoi tuomari poimia ainoastaan\nkierteleviä yksitavuisia sanoja, jotka vahvistivat toisen tekemiä\nväitöksiä.\n\nTuomari palasi tämän johdosta ensimmäiseen vakaumukseensa: Hän oli\noikeilla jäljillä, todistajan murhaajasta antama kuva havaittiin\nniin tarkaksi, että jokainen uusi erityiskohta siinä teki sen\nvieläkin varmemmaksi. Nuo syyttömästi epäillyt puolisot saattaisivat\nmusertavalla todistuksellaan rikoksellisen mestauslavalle.\n\n-- Astukaa tuonne, sanoi hän Roubaud-puolisoille ja Jacquesille\nja antoi heidän astua viereiseen huoneeseen, sitten kun he olivat\nallekirjoittaneet todistuksensa. Odottakaa siellä, kunnes kutsun\nteitä.\n\nHeti sen jälkeen käski hän, että vanki tuotaisiin sisään ja oli niin\nhyvällä tuulella menestyksestään, että virkkoi notariollensa:\n\n-- Nyt, Laurent, on hän käsissämme.\n\nOvi avattiin ja kaksi santarmia toi suuren, pitkän, viidenkolmatta\ntai kolmenkymmenen vuotiaan miehen. Tuomarin viittauksesta he\npoistuivat ja Cabuche seisoi yksinään keskellä huonetta hämillään ja\nvastaan hangoittelevana kuin saarrettu eläin.\n\nHän oli suuri ja roteva voimakkaine kauloineen ja suunnattomine\nnyrkkeineen, vaalea ja valkohipiäinen, parta oli harvaa, melkein\npelkkää kiharaa, keltaista haiventa, silkin pehmoista. Täyteläiset\nkasvot ja matala otsa osoittivat niukkaa ymmärrystä ja kiivasta\nluonnetta, joka noudatti hetken mielijohteita, mutta suuri suu\nja neliskulmainen nenä, joka muistutti säyseän koiran kuonoa,\nilmaisi juuri kuin hellyyden tarvetta ja nöyryyttä. Väkivallalla\ntuotuna luolastaan ja metsästään varhain aamulla ja suuttuneena\nsyytöksistä, joita hän ei käsittänyt, sai hän jo ällistyksensä\nkautta ja repaleisella puserollansa sen epäiltävän vanginnäön,\nsen luihun rosvomuodon, minkä vankila antaa kunniallisimmallekin\nihmiselle. Tuli hämärä ja hän katosi tuon tumman huoneen varjoon,\nkun vahtimestari toi sisään suuren lampun, joka loi kirkasta valoaan\nhänen kasvoillensa.\n\nDenizet tarkasteli häntä suurilla, kirkkailla silmillään noiden\nraskaiden silmäluomien alta. Hän ei sanonut mitään, se oli äänetön\nkamppailu, ensimmäinen voimakoetus, ennen kun tuo hurja taistelu\nviekkauksineen ja ansoineen ja moraalisine kidutuksineen olisi\nalkava. Olihan hän rikoksellinen, häntä vastaan oli kaikki sallittua,\nhänellä ei enään ollut muuta oikeutta, kuin tunnustaa rikoksensa.\n\nKuulustelu alkoi sangen hitaasti.\n\n-- Tiedättekö, mistä rikoksesta teitä syytetään?\n\nCabuche murisi äänellä, joka oli paksuna voimattomasta vihasta:\n\n-- Minulle ei sitä ole sanottu, mutta minä epäilen mitä se on. Siitä\non tarpeeksi asti lörpötelty!\n\n-- Tunnetteko presidentti Grandmorinin?\n\n-- Kyllä, liiankin hyvin!\n\n-- Eräs nuori tyttö, Louisette nimeltänsä, joka oli teidän\nrakastajattarenne, palveli kamarineitona rouva Bonnehonin luona.\n\nKivenhakkaaja joutui nyt pois suunniltansa raivosta. Hän oli niin\nkatkeroittunut, että kaikki muuttui punaiseksi hänen silmissään.\n\n-- Ei, vaikka piru olisi! Ne, jotka sitä väittävät, ovat kirottuja\nvalehtelijoita. Louisette ei suinkaan ollut minun rakastajattareni.\n\nTuomari oli uteliaana kuunnellut tätä purkausta. Hän poikkesi hiukan\nkuulustelusta ja sanoi:\n\n-- Te olette sangen hurjapäinen; teidät on tuomittu viideksi vuodeksi\nvankeuteen siitä, että eräässä kahakassa olette lyöneet miehen\nkuoliaaksi.\n\nCabuche painoi päänsä alas. Tämä tuomio oli hänen häpeänsä. Hän\nmutisi:\n\n-- Hän sen alkoi... Istuin vankilassa ainoastaan neljä vuotta ja sain\nyhden vuoden armahduksen.\n\n-- Te väitätte siis, jatkoi Denizet, ett'ei Louisette ollut teidän\nrakastajattarenne?\n\nCabuche pujoi taas nyrkkejänsä. Sitten lausui hän hiljaa ja\nkatkonaisesti:\n\n-- Mutta ajatelkaahan, että hän oli vasta lapsi, ei edes neljäntoista\nvuotias, kun minä jälleen pääsin vapaaksi... Kaikki ihmiset\nkarttoivat minua silloin ja olisivat voineet heittää kiviä minun\npäälleni. Mutta hän, jonka aina kohtasin metsässä, hän tuli luokseni\nja jutteli ja oli niin herttainen... Meistä tuli hyvät ystävykset ja\nme kuljimme käsi kädessä. Se oli niin onnellista aikaa se...\n\nOn kyllä totta, että hän kasvoi, ja että minä ajattelin häntä. En voi\nmuuta sanoa, olin rakastunut häneen, niin että olisin voinut tulla\nhulluksi. Hänkin piti paljon minusta, ja olisi kyllä voinut käydä,\nkuten te sanoitte, mutta hänet otettiin minulta pois ja hänelle\nhankittiin paikka Doinvilleen.\n\nKun sitten eräänä iltana tulin kotiin kivilouhimosta, tapasin\nhänet oveni edustalla. Hän oli silloin puoliksi mieletönnä ja niin\nrasittunut että hänellä oli polttavan kuuma. Hän ei ollut uskaltanut\npalata vanhempiensa luo ja etsi senvuoksi minut, kuollakseen minun\nluonani... Voi tuota kirottua sikaa! Minun olisi heti pitänyt pistää\npuukko hänen kurkkuunsa.\n\nTuomari puristi ohuet huulensa yhteen, ihmeissään siitä\nvilpittömyydestä, mikä ilmeni Cabuchen lausunnosta. Hänen oli\nselvästikin pakko pelata ovelammasti, hän oli tekemisissä\nvoimakkaamman vastustajan kanssa, kuin oli luullutkaan.\n\n-- Niin, minä tunnen tuon rivon jutun, jonka te ja tyttö keksitte.\nMutta muistakaa tarkoin, että presidentti Grandmorinin koko elämä\nkohotti hänet teidän syytöstenne yläpuolelle.\n\nÄllistyneenä ja suurin, pyörein silmin sekä kalisevin hampain änkytti\nCabuche:\n\n-- Mitä me olemme keksineet?... Muut ne valehtelevat ja meitä\nsyytetään valheista!\n\n-- Älkää näytelkö viattoman osaa... Olen jo kuulustellut Misardia,\njoka on naimisissa teidän rakastajattarenne äidin kanssa. Jos tarvis\nvaatii, niin minä kuulustelen häntä ja teitä vastatusten, jolloin\nsaatte nähdä mitä hän ajattelee teidän jutustanne... Varokaa tarkoin\nvastauksianne. Meillä on todistajia, me tiedämme kaikki, ja te\ntekisitte viisaimmin puhumalla totta.\n\nHänen tavallinen menettelytapansa oli koettaa peloitella silloinkin,\nkun hän ei mitään tietänyt, ja kun hänellä ei ollut todistajia.\n\n-- Kiellättekö siis julkisesti ja kaikkialla kerskuneenne siitä, että\nte iskisitte suonta presidentti Grandmorinista?\n\n-- Siten kyllä olen sanonut. Ja minä sanoin sen aivan rehellisesti,\nsillä sormeni kovasti syhyivät!\n\nTuomari hämmästyi tästä hänen myöntämisestänsä niin kovin. Hän oli\nodottanut järjestelmällistä ja yhtämittaista kieltämistä. Mutta\npuhuteltu tunnusti nyt uhkauksensa. Mikähän viekkaus tässä piili?\nPeläten menettelevänsä liian kiireisesti, mietti hän silmänräpäyksen,\nsilmäili Cabuchea tarkoin ja sitten yht'äkkiä tämän kysymyksen:\n\n-- Mitä teitte helmikuun 14 ja 15 päivien välisenä yönä?\n\n-- Laskeuduin levolle 6 ajoissa... En voinut oikein hyvin, ja\nserkkuni Louis teki minulle sen palveluksen, että ajoi kivikuorman\nDoinvilleen.\n\n-- Niin, serkkunne on nähty silloin, kun hän kuorminensa ajoi radan\nyli. Mutta kysyttäessä ei serkkunne ole voinut sanoa muuta, kuin että\nte olitte eronneet päivällisen ajoissa, ja ettei hän enään senjälkeen\nnähnyt teitä. Voitteko näyttää toteen että menitte makuulle kello\nkuudelta?\n\n-- Mitä tyhmyyksiä. En minä voi näyttää sitä toteen. Minulla on oma\nyksinäinen tupa metsänlaidassa. Minä sanon olleeni siellä, ja siinä\nkaikki.\n\nSilloin päätti herra Denizet lyödä suuren iskun musertavalla\nväitteellä. Hänen kasvonsa jäykistyivät tahdonvoiman jännityksestä ja\nsuu näytteli kokonaisen näytelmän.\n\n-- Minä sanon teille, mitä te teitte helmikuun 14 päivän iltana...\nKello 8 te Barentinissa nousitte Rouenin junaan tarkoituksessa,\nmikä ei vielä ole tutkimuksesta käynyt selville. Te aijoitte palata\nkuriirijunalla, joka pysähtyy Rouenissa yhdeksän ja kolme, ja\nte olitte väkijoukossa asemasillalla, kun äkkäsitte presidentti\nGrandmorinin vaunussaan. Huomatkaa nyt, että minä varsin kernaasti\nmyönnän, ett'ei se ollut mikään edeltäpäin suunniteltu rikos, vaan\nettä te saitte sen ajatuksen vasta silloin... Teidän onnistui\ntungoksessa tunkeutua vaunuun, te odotitte, kunnes juna oli\nMalaunay-tunnelissa, mutta te olitte laskenut ajan väärin, sillä juna\njätti tunnelin, juuri kun te teitte murhan... Sitten heititte ruumiin\nulos ja poistuitte junasta Barentinissa, sitten kun myös olitte\nviskannut matkahuovan menemään... Sen te teitte.\n\nHän vakoili pienintäkin ryppyä Cabuchen punaisilla kasvoilla ja\nsuuttui, kun tämä, joka aluksi oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti,\nlopuksi purskahti nauruun.\n\n-- Mitä juttua te kerrottekaan?... Jos minä olisin sen tehnyt, niin\npuhuisin siitä.\n\nSitten jatkoi hän tyynesti:\n\n-- Minä en ole sitä tehnyt, mutta minun olisi pitänyt tehdä se. Niin,\nhitto vieköön, olempa pahoillani, etten ole sitä tehnyt.\n\nDenizet ei voinut saada Cabuchelta urkituksi mitään. Hän toisti\nturhaan kysymyksensä, palasi kymmenen kertaa samoihin asioihin,\nvaikkakin eri teitä. Ei, yhä vaan ei! Hän ei ollut se. Hän kohautti\nolkapäitänsä ja piti sitä hullunkurisena. Häntä vangittaessa oli\ntutkittu hänen majansa, vaan ei oltu löydetty aseita, pankinseteleitä\neikä kelloa, mutta raskauttavana todistuksena oli otettu\ntakavarikkoon housut, joissa oli muutamia pieniä veripilkkuja. Hän\npäästi uuden naurunhohotuksen: Olipa sekin soma juttu: jänis, jonka\nhän oli pyydystänyt ansaan, oli tahrinut hänen säärensä vereen!\n\nNyt oli se tuomari, joka rikoksesta saamassaan päähänpälkähtämässä\nkadotti jalansijan ja liian suuressa ammattitaidossaan sekotti asian\nja joutui pois yksinkertaisesta totuudesta. Tuo yksinkertainen\nmies, joka ei pystynyt käyttämään viekkautta, kävi alituisella\nkieltäytymisellään voittamattomaksi, ja se saattoi Denizetin\nvähitellen aivan raivoihinsa. Sillä hän ei voinut muuta, kuin pitää\nhäntä syyllisenä ja jokainen uusi kieltäminen ärsytti häntä vielä\nenemmän, koska hän piti sitä itsepintaisena pysymisenä valheessa ja\nhurjuudessa. Mutta hän kyllä pakottaisi hänet paljastamaan itsensä.\n\n-- Te siis kiellätte?\n\n-- Tietysti, koska minä en ole se... Jos minä se olisin, niin minä\nylpeilisin ja puhuisin siitä.\n\nDenizet nousi nyt kiivaasti ylös ja avasi itse pienen viereisen\nhuoneen oven. Ja kutsuttuaan sisään Jacquesin, kysyi hän häneltä:\n\n-- Tunnetteko tämän miehen?\n\n-- Kyllä, minä tunnen hänet, vastasi veturinkuljettaja hämmästyneenä.\nOlen ennen nähnyt hänet Misardin luona.\n\n-- Ei, ei ... tunnetteko hänet rautatievaunussa olleeksi murhaajaksi?\n\nJacques kävi heti varovaiseksi. Eihän hän sitä paitsi tuntenutkaan\nhäntä rautatievaunussa olleeksi. Tuo toinen oli näyttänyt hänestä\nlyhyemmältä ja tummemmalta. Hän oli juuri sanomaisillaan sen, kun\nhuomasi, että se olisi liiaksi pitkälle uskallettua. Ja sen vuoksi\nvastasi hän edelleenkin vältellen:\n\n-- En tiedä, en voi sitä sanoa... Minä vakuutan, herra tuomari,\nett'en voi sitä sanoa.\n\nViipymättä kutsui Denizet nyt sisään Roubaud-puolisot vuorostansa ja\nkysyi heiltä:\n\n-- Tunnetteko te hänet?\n\nCabuche hymyili edelleen. Hän ei hämmästynyt ja nyökkäsi\nSéverinelle, jonka hän oli tuntenut, kun tämä nuorena tyttönä asui\nCroix-de-Maufrasissa. Mutta Séverine ja hänen miehensä ällistyivät,\nsaadessaan nähdä hänet. He ymmärsivät, että hän oli se vangittu,\njosta Jacques oli maininnut, ja että hänen pyyntönsä oli aiheuttanut\nheidän uudelleen kuulustelemisensa. Roubaud oli hämillään ja\npeljästyksissään hänen yhdennäköisyydestään sen olemattoman murhaajan\nkanssa, jonka tuntomerkit hän oli kuvannut suorastaan omiensa\nvastakohdaksi. Tämä oli sula sattuma, ja hän joutui siitä niin\nsekaannuksiinsa, ett'ei tietänyt, mitä vastaisi.\n\n-- No, tunnetteko hänet?\n\n-- Herra Jumala! Se oli, sanon sen vieläkin kerran, pelkkä\nmielikuvite, henkilö, joka liipaisi minua... Hän on kyllä tuon toisen\nmittainen, ja vaaleatukkainen ja parraton...\n\n-- Tunnetteko hänet?\n\nAlipäällikkö tunsi ahdistusta ja hänen koko ruumiinsa vapisi\nsisällisestä, äänettömästä taistelusta, mutta itsesäilytysvaisto\nvoitti.\n\n-- En voi sitä varmasti väittää. Mutta yhdennäköisyys on suuri.\n\nNyt alkoi Cabuche kiroilla. Hän ei voinut muuta kuin lopen ikävystyä\nja suuttua sellaisista jutuista. Koska se ei ollut hän, niin\ntahtoi hän lähteä tiehensä. Veri nousi hänen päähänsä, hän huitoi\nnyrkeillään ja tuli niin hirmuiseksi, että täytyi kutsua santarmit\nviemään hänet pois.\n\nMutta Denizet riemuitsi tästä rajuudesta, näistä ahdistetun\npetoeläimen ponnistuksista, joka tahtoo murtautua ulos. Nyt oli hänen\nvakaumuksensa järkähtämätön ja hän osoitti sen.\n\n-- Huomasitteko hänen silmiänsä? Silmistä minä heidät tunnen! Hän on\nnyt saanut tarpeeksensa ja on meidän hallussamme.\n\nRoubaud-puolisot katsoivat jäykästi toisiinsa. Nyt oli se siis ohi,\nhe olivat pelastetut, koska oikeus oli saanut rikollisen käsiinsä. He\nolivat edelleenkin hiukkasen hämillään ja heillä oli paha omatunto\nsen osan johdosta, jota heidän oli asiainhaarain pakosta ollut pakko\nnäytellä. Mutta heidän ilonsa karkoitti kaikki epäillykset. He\nhymyilivät Jacquesille ja odottivat keventynein mielin ja ikävöiden\nraittiiseen ilmaan, että tuomari antaisi heidän kaikkien kolmen\nlähteä, kun vahtimestari samassa tuli tuomaan kirjettä.\n\nDenizet istuutui taasen nopeasti pöytänsä ääreen ja luki kirjeen\nhyvin tarkkaan, unhoittaen noiden kolmen todistajan läsnäolon.\nSe oli kirje ministeriöltä, se viittaus jota hänen olisi pitänyt\nodottaa, ennen kun uudelleen joudutti tutkimista. Ja kirjeen\nsisällys lienee vähentänyt hänen voittoriemuansa, sillä vähitellen\nhänen kasvonsa jäykistyivät ja niille palasi järkähtämätön\nsynkkyytensä. Silmänräpäykseksi hän kohotti päätään ja vilkaisi\nRoubaud-puolisoihin, kuin olisi kirje muistuttanut häntä heistä.\n\nHeidän lyhyt ilonsa loppui nyt, he vaipuivat takaisin samaan ikävään\nmielialaan ja tunsivat jälleen olevansa pulassa. Miksi oli hän nyt\nniin katsellut heitä? Oliko Pariisissa löydetty tuo varomaton, kolme\nriviä sisältävä kortti, jonka takia hän alati oli ollut levoton?\nSéverine tunsi varsin hyvin herra Camy-Lamotten, jonka hän usein oli\ntavannut presidentin luona, ja tiesi että hän oli saanut tehtäväkseen\njärjestää vainajan paperit. Roubaudia kalvoi katkera katumus sen\njohdosta, ettei hän ollut ajatellut lähettää vaimoansa Pariisiin\nedullisille vierailuille ja ainakin hankkimaan varmuutta ylisihteerin\nsuojeluksesta siltä varalta, että yhtiön johtokunta ikävystyisi\nnoihin pahoihin huhuihin ja erottaisi hänet virastaan. He eivät\nkääntäneet silmiänsä tuomarista ja tunsivat molemmat levottomuutensa\nkasvavan sikäli kuin näkivät hänen käyvän synkemmäksi. Häntä näkyi\nvaivaavan tuo kirje, joka sotki sekaisin koko hänen menestyksellisen\npäivätyönsä.\n\nVihdoin laski Denizet kirjeen pois ja oli hetkisen ajatuksiinsa\nvaipuneena, tuijottaen Roubaud-puolisoihin ja Jacquesiin. Sitten hän\ntyytyi kohtaloonsa ja puhui ääneensä itsekseen:\n\n-- No niin, saammehan nähdä, asia täytyy ottaa vielä kerran\nkäsiteltäväksi... Saatte lähteä.\n\nMutta kun heidän kaikkien kolmen piti lähteä, ei hän voinut vastustaa\nhaluansa saada varmuutta, luoda valoa siihen tärkeään kohtaan, joka\nturmeli hänen uuden järjestelmänsä, vaikkakin häntä kehoitettiin\nolemaan tekemättä mitään enempää ilman edelläkäypää yhteistä\nneuvottelua.\n\n-- Ei, te voitte jäädä vielä silmänräpäykseksi, sanoi hän\nJacquesille, minulla on vielä kysymys tehtävänä teille.\n\nRoubaud-puolisot odottivat käytävässä. Ovet olivat avoinna, mutta\nhe eivät voineet lähteä tiehensä, jokin pidätti heitä, ahdistus sen\njohdosta, mitä tuomarin huoneessa tapahtui, fyysillinen mahdottomuus\nmennä pois ennen kun olivat saaneet kuulla Jacques'ilta, mitä\nhäneltä vielä oli kysytty. He seisoivat liikkumattomina samassa\npaikassa, vaikka jalkansa olivat lopen väsyneet. Vihdoin vaipuivat he\näänettöminä vieretysten samalle penkille, jossa aikaisemmin olivat\ntuntikausia odottaneet.\n\nKun veturinkuljettaja jälleen tuli näkyviin, nousi Roubaud sangen\nvaivaloisesti seisoalleen.\n\n-- Me odotimme teitä, saadaksemme seuraa ratapihalle... No?\n\nMutta Jacques käänsi tuskastuneena päänsä poispäin, ikään kuin olisi\nhän tahtonut välttää Séverinen katsetta, joka oli häneen kiinnitetty.\n\n-- Hän ei nyt tiedä enempää kuin ennenkään, hän vain sekoittaa asian.\nNyt kysyi hän minulta, eikö murhaajia ollut kaksi. Ja kun minä\nHavressa olin puhunut mustasta kasasta, joka makasi ukon jalkojen\npäällä painamassa, niin kysyi hän minulta siitä... Hän näyttää olevan\nsitä mieltä, että se vain oli matkahuopa. Hän noudatti sen ja minun\ntäytyi lausua siitä mielipiteeni... Niin, Herra Jumala, ehkä se\nolikin matkahuopa.\n\nRoubaud-puolisot vapisivat. Oltiin heidän jäljillänsä, ja tämä\nnuoren miehen lausuma sana voisi syöstä heidät perikatoon. Hän\ntiesi varmasti, miten asianlaita oli, ja lopultakin hän saataisiin\nlörpöttelemään siitä.\n\nVaitiollen kulkivat he pois oikeuspalatsista, rouva Roubaudin\nkävellessä molempien herrojen välissä.\n\nHeidän saavuttuaan kadulle, virkkoi alipäällikkö:\n\n-- Sepä totta, toveri, vaimoni täytyy matkustaa päiväksi Pariisiin\nasioita toimittamaan. Tekisitte sangen kauniisti, jos pitäisitte\nhänestä huolta siinä tapauksessa, että hän jotakin apua tarvitsee.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMinuutilleen neljännestä yli kahdentoista ilmoitti Pont de\nl'Europen luona oleva vartia ohjesäännöissä määrätyillä kahdella\ntorventörähdyksellä Havren pikajunan, joka nyt tuli esiin\nBatignolles-tunnelista. Kääntöpyörä pantiin liikkeelle ja päästäen\nlyhyen vihellyksen ajoi juna ratapihalle, natisten, savuten ja valuen\nrankkasadetta, jota oli kestänyt Rouenista saakka.\n\nAsemamiehet eivät vielä olleet vääntäneet vaunuovien salpoja auki,\nkun muuan ovi avautui ja Séverine hyppäsi reippaasti asemalaiturille,\nennen kun juna edes oli oikein pysähtynyt. Hänen vaununsa oli\nloppupäässä ja hänen täytyi sen vuoksi kiiruhtaa, päästäkseen veturin\nluo tuon vaunuista nousseiden matkustajain muodostaman vahvan virran\nsekä lasten ja matkakapineiden sekamelskan lomitse. Jacques seisoi\nveturissa, odottaen menoa veturitalliin, sillä aikaa kun Pecqueux\nrievulla pyyhkieli messinkiheloja.\n\n-- Siitä on siis suostuttu, sanoi Séverine, nousten varpaisilleen.\nMinä olen kello 8 Rue Cardinetin varrella, ja te olette silloin niin\nkiltti, että esitätte minut päälliköllenne, jotta voin lausua hänelle\nkiitokseni.\n\nRoubaud oli keksinyt sen tekosyyn, että hänen oli kiitettävä\nBatignollen veturivarikon päällikköä jostakin palveluksesta,\nminkä tämä muka oli tehnyt. Siten pääsisi Séverine tilaisuuteen\nkäyttää Jacquesin avuliaisuutta hyväksensä sekä voisi vetää nauhat\nkireämmälle ja vaikuttaa häneen.\n\nNokisena, läpimärkänä ja väsyneenä taistelussa sadetta ja tuulta\nvastaan, loi Jacques häneen ankaran katseen, eikä vastannut.\nHavresta lähdettäessä ei hän ollut voinut vastata kieltävästi hänen\nmiehelleen, mutta ajatellessaan olevansa kahden kesken hänen kanssaan\nhän ällistyi, sillä hän tunsi liiankin hyvin nyt himoitsevansa häntä.\n\n-- Vai kuinka? toisti Séverine hymyillen ja loi häneen suloisesti\nhyväilevän katseen, vaikkakin häntä sekä hämmästytti että loukkasi\nnähdä hänet noin likaisena ja melkein tuntemattomana. -- Minä luotan\nteihin.\n\nKun hän kurkotti vieläkin enemmän ja nojasi käsineen peittämän\nkätensä erääseen rautavedikkeeseen, oli Pecqueux siksi kohtelias,\nettä varoitti häntä.\n\n-- Varokaa, te ryvötätte itsenne.\n\nJacquesin täytyi silloin lopultakin vastata, mutta hän teki sen hyvin\nyrmeällä äänellä:\n\n-- Niin, Rue Cardinet... Ellen minä vaan sula tässä kirotussa\nsateessa. Nyt on oikea koiranilma.\n\nSéverine punastui Jacquesin viheliäisen tilan johdosta ja lisäsi,\njuuri kuin olisi viimemainittu saanut kärsiä ainoastaan hänen\ntähtensä:\n\n-- Voi minkälaiselta te näytätte, ja minun kun oli niin hyvä olla!...\nMinä ajattelin teitä ja olin vallan epätoivoissani, kun satoi niin\nhirveästi... Minä joka iloitsin siitä, että te toitte minut tänne ja\nveisitte minut tänä iltana pikajunalla takaisin!\n\nMutta tämä rakastettava ja hyvin hellä tuttavallisuus näytti vain\nsaattavan hänet vieläkin levottomammaksi ja häntä rauhoitti se,\nkun kuului huuto: \"Peräyttäkää!\" Hänelle tuli silloin kiire antaa\nhöyrypillin soida, jolloin lämmittäjä viittasi Séverineä menemään\npois tieltä.\n\n-- Kello 3!\n\n-- Niin, kello 3!\n\nVeturin lähtiessä liikkeelle, oli Séverine viimeinen, joka\npoistui asemalaiturilta. Kun hän Rue d'Amsterdamilla aikoi avata\nsateenvarjonsa, huomasi hän iloksensa, että sade oli tauonnut. Hän\nkäveli aina Place de Havrelle saakka, jossa hän hetken mietittyään\nkatsoi parhaaksi heti syödä aamiaista. Kello oli nyt viisikolmatta\nminuuttia yli yhdentoista; hän meni erääseen Rue Saint-Lazaren\nkulmauksessa sijaitsevaan ravintolaan tilasi itselleen kyljyksen\npaistettujen munien kera. Hän söi hyvin hitaasti ja vaipui kokonaan\nsamoihin ajatuksiin, jotka olivat kiusanneet ja vainonneet häntä\nnyt useampia viikkoja. Tällöin hän kalpeni, kävi levottomaksi, eikä\nhänellä enään ollut jäljellä sävyisää vietteleväistä hymyänsä.\n\nRoubaud oli pitänyt vaarallisena odottaa kauemmin ja oli sen\nvuoksi edellisenä iltana, eli kaksi päivää jälkeen Rouenissa\npidetyn kuulustelun, tullut siihen päätökseen, että Séverinen oli\nmatkustettava tervehtimään herra Camy-Lamottea, ei ministeriöön,\nvaan hänen kotiinsa Rue du Rocherin varrelle, missä hän asui eräässä\naivan Hôtel Grandmorinin vieressä sijaitsevassa hotellissa. Séverine\ntiesi hänen olevan tavattavissa siellä klo 1, eikä sen vuoksi pitänyt\nkiirettä. Hän ajatteli sitä, mitä sanoisi ja koetti arvata hänen\nvastauksensa, jott'ei antaisi minkään sekaannuttaa itseänsä.\n\nSe oli uusi levottomuuden syy, mikä edellisenä iltana oli jouduttanut\nhänen matkustamistansa. Juorukellojen kautta asemalla oli hän saanut\nkuulla rouva Lebleun ja Philomènen kertoneen kaikkialla, että yhtiö\nerottaisi Roubaudin, koska hänen virassa pitämisensä katsottiin\nmuka häpäisevän yhtiötä. Ja pahinta oli, että herra Dabadie suoraan\nkysyttäessä ei ollut sitä kieltänyt, mikä seikka antoi huhulle sangen\nsuuren merkityksen. Hänen oli silloin välttämätön pakko rientää\nPariisiin puhumaan heidän puolestansa ja ennen kaikkea anomaan tämän\nmahtavan henkilön suojelusta, kuten ennen presidentin.\n\nMutta sellaisen pyynnön takana joka ainakin kelpaisi selittämään\nvieraisilla käyntiä, oli vieläkin pakottavampi vaikutin, nimittäin\nheidän tuntemansa polttava, ääretön tarve saada tietoja asemasta,\nsama tarve, joka pakottaa rikoksellisen ennemmin ilmaisemaan itsensä\nkun olemaan tietämättömyydessä. Tietämättömyys olisi tappanut heidät\nnyt, kun he tunsivat tulleensa ilmi, sitten kun Jacques oli kertonut\nheille, että viranomaiset epäilivät vielä toisenkin murhaajan\nolevan olemassa. He olivat väsymättömät keksimään uusia otaksumia\nkirjeen löytämisestä, uuden tutkimuksen toimeenpanemisesta j.n.e.\nTunnin toisensa jälkeen he odottivat kotitarkastusta, vangitsemista;\nja heidän tuskansa tulivat niin suuriksi ja pieninkin asia, mikä\ntapahtui heidän läheisyydessään, teki niin uhkaavan ja levottomuutta\nherättävän vaikutuksen heihin, että he lopulta pitivät hirmukohtausta\nparempana, kuin tätä alituista levottomuutta. He halusivat saada\nvarmuutta ja päästä kauemmin kitumasta.\n\nSéverine söi kyljyksensä ja vaipui niin ajatuksiinsa, että ihan\nsäpsähti hämmästyneenä siitä, että oli julkisessa ravintolassa.\nKaikki kävi maultansa niin karvaaksi ja hänen oli niin vaikea niellä\nmitään, eikä hän voinut edes juoda kahvia. Mutta miten hitaasti hän\nsöikään, kello oli tuskin neljännestä yli kahdentoista, kun hän läksi\nravintolasta. Vielä kolme neljännestuntia kulutettavana! Hän, joka\njumaloi Pariisia, ja oli niin ihastunut kaduilla kuljeskelemiseen\nniinä harvoina kertoina, joina hän oli siellä, hän tunsi nyt\nolevansa niin eksynyt ja peloissaan ja kärsimätön saamaan lopun\nkaikesta ja sitten piiloutumaan. Katukäytävät alkoivat jo kuivaa\nja vieno tuuli ajoi pilvet kokonaan pois. Hän kulki Rue Tronchetia\nalaspäin ja saapui la Madeleinen luona olevalle kukkatorille. Nyt\noli yksi noista viimeisistä, kalpeista maaliskuun talvipäivistä,\njolloin varsinkin kevätesikköjen ja atsaleeojen tuonti on niin\nrunsas. Hän vaelteli puolisen tuntia tässä varhaisessa keväässä ja\nvaipui epämääräisiin haaveiluihin, ajatellen Jacquesia vihollisena,\njolta hänen oli riistettävä aseet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän\njo käynyt Rue du Rocherin varrella, ja että kaikki kävisi hyvin\nsillä taholla, että hänen nyt vain oli päästävä varmuuteen tuon\nnuoren miehen vaitiolosta. Mutta se oli varsin hankala yritys, ja\nhänen aivoillaan oli paljon tekemistä, keksiessään kaikenlaisia\nromantillisia suunnitelmia, joiden mukaan se tapahtuisi. Tämä ei\nkuitenkaan vaikuttanut väsymystä eikä levottomuutta, vaan tuuditti\nhänen ajatuksensa hiljaiseen lepoon.\n\nMutta silloin äkkäsi hän äkisti erään huvimajan kellon ... kymmenen\nminuuttia yli yhden. Hän ei ollut toimittanut asiaansa, hänet valtasi\nuudelleen tuska asiain todellisen tilan johdosta ja hän kiiruhti Rue\ndu Rocherille.\n\nHerra Camy-Lamottesin hotelli sijaitsi mainitun kadun ja Rue de\nNaplesin kulmauksessa, ja Séverinen täytyi kulkea ohi Grandmorinin\nhotellin, joka lepäsi siinä autiona ja hiljaisena, alaslasketuin\nakuttimin. Hän katsahti ylöspäin ja joudutti askeleitansa. Hän muisti\nviimeisen käyntinsä tässä talossa, ja näki sen seisovan suurena\nja uhkaavana edessänsä. Ja kun hän muutaman askeleen pääsi siitä,\nvaistomaisesti kääntyi ympäri ja katsoi taakseen, kuin kirkuvan\nväkijoukon takaa-ajama henkilö, huomasi hän vastapäätä olevalla\nkatukäytävällä Rouenin tutkintotuomarin, herra Denizetin, joka\nmyös käveli katua ylöspäin. Hän pysähtyi ällistyneenä. Oliko hän\nhuomannut hänet, kun hän silmäili taloa? Ei, tutkintotuomari käveli\ntyyneesti ja hän päästi hänet edelle, kulkien hyvin levottomana hänen\nperässään. Ja hän sai uuden piston sydämmeensä, nähdessään Denizetin\nRue de Naplesin kulmauksessa soittavan Camy-Lamotten ovikelloa.\n\nHän joutui aivan suunniltaan peljästyksestä. Nyt ei hän ainakaan\nuskaltaisi mennä sinne. Hän kääntyi ympäri, joutui Rue de\nEdimbourgille ja kulki sitä Pont de Europeen saakka. Vasta siellä\nluuli hän olevansa turvassa. Hän ei hämmingissään enää tietänyt,\nminne menisi tai mihin ryhtyisi, ja nojasi liikkumattomana\nkaidepuihin ja katseli rantarakennelmien lävitse alas tuolle laajalle\nasema-alueelle, jolla junat lakkaamatta tulivat ja menivät. Hän\nseurasi niitä peljästyneillä katseillaan, hän oli vakuutettu siitä,\nettä tuomari oli tullut sinne murha-asian takia, että he molemmat\npuhuivat hänestä, että hänen kohtalonsa ratkaistiin juuri tällä\nhetkellä. Epätoivoissaan sai hän silloin halun mieluimmin heti\nheittäytyä junan alle, kuin palata Rue du Rocherille. Hän saattoi\njuuri nyt nähdä erään junan tulevan ulos kaukoliikennettä varten\nvaratulta junasillalta. Se kulki hänen jalkojensa alitse ja haalea,\nvalkoinen savupyörre lehahti vasten hänen kasvojansa.\n\nMutta ajatus siitä, että matka silloin olisi ollut tyhmä ja hyödytön,\nja siitä hirveästä tuskasta, minkä hän jälleen veisi mukanansa\nkotiin, ellei hänellä olisi kylliksi voimia hankkia itsellensä\nvarmuutta, pääsi silloin valtaan sellaisella painolla, että hän\npäätti viiden minuutin kuluessa voittaa takaisin rohkeutensa.\nVeturit sähisivät ja hän seurasi silmillänsä pientä sellaista, joka\nkuljetti erästä junaa kiertolinjalle. Ja nostaen katseensa ylös\nvasemmalle, tunsi hän pakkahuoneen yläpuolella, korkealla Amsterdamin\nkujan varrella olevassa talossa Victoire eukon akkunan ja hän näki\njälleen olevansa siellä miehensä kanssa, tuijottaen alas akkunasta\nvähää ennen tuota inhoittavaa kohtausta, joka oli syynä koko heidän\nonnettomuuteensa. Tämä palautti muistiin hänen vaarallisen asemansa\nniin kirvelevällä tuskalla, että hän heti tunsi olevansa valmis\nuhmailemaan kaikkea, saadakseen siitä lopun. Torventörähdykset ja\npitkäveteinen jyrinä huumasivat häntä ja taajat savupilvet, jotka\nlensivät Pariisin kirkkaalle, avaralle taivaalle, katkaisivat\nnäköalan. Hän palasi nyt Rue du Rocherille ja kulki kuin olisi mennyt\nitsemurhaa tekemään, kiireisin askelin, äkisti ruvettuaan pelkäämään\nett'ei enää tapaisi häntä kotona.\n\nKun Séverine oli painanut soittojohdon nappulaa, kiiti jäätävä\npeljästys jälleen hänen lävitsensä. Mutta palvelija oli jo kysynyt\nhänen nimeänsä ja pyytänyt häntä istuutumaan odotushuoneeseen. Hiljaa\navattujen ovien kautta kuuli hän sangen selvästi kahden henkilön\nvälisen vilkkaan keskustelun. Sitten syntyi syvä ja täydellinen\näänettömyys. Hän ei tuntenut mitään muuta, kuin sen, miten kumeasti\nhänen ohimojensa kohdalla tykytti. Hän sanoi itselleen, että tuomari\nvielä harkitsi asiaa, ja että hän epäilemättä saisi odottaa sangen\nkauan, mikä tuntuisi hänestä sietämättömältä. Mutta hän hämmästyi:\npalvelija antoi hänen astua sisään. Tuomari ei varmaankaan ollut\nlähtenyt, ja Séverine aavisti hänen seisovan piilossa oven takana.\n\nHän oli viety suureen, synkkään virkahuoneeseen, jossa oli tummat\nhuonekalut, paksu matto ja paksut oviverhot, mitkä tekivät sen\nniin umpinaiseksi, ett'ei mikään ääni ulkoa voinut tunkeutua\nsisälle. Mutta siellä oli kukkia, vaaleita ruusuja pronssikorissa,\njotka kaikessa tässä ankarassa totisuudessa ilmaisivat salattua\nlempeyttä, harrastusta mukavaan elämään. Talon isäntä seisoi suorana.\nVarsin moitteettomasti istuvassa takissaan ja kapeine kasvoineen,\nmitkä harmaantunut poskiparta teki jonkun verran suuremmiksi,\nnäytti hän tosin ankaralta ja vakavalta, mutta hänellä oli vielä\nnotkea vartalo ja oli hän myös jonkun verran säilyttänyt vanhan\nmaailmanmiehen hienoutta ja ylhäisyyttä, jonka tarkoituksellisen,\nvirallisen jäykkyyden taakse hymy tuntui voivan piiloutua. Huoneessa\nvallitsevassa hämärässä hän näytti sangen ylhäiseltä ja arvokkaalta.\n\nSéverine tunsi sisään astuessaan, kuinka lämmin, ummehtunut\nilma painosti hänen rintaansa. Hän näki siellä ainoastaan herra\nCamy-Lamotten, joka katseli häntä, kun hän lähestyi. Camy-Lamotte\nei antanut mitään merkkiä kehoittaakseen häntä istumaan, eikä\nosoittanut olevansa halukas alottamaan keskustelua, vaan odotti, että\nhän selittäisi syyn käyntiinsä. Tämä vielä pidensi vaitioloa, mutta\nankaralla ponnistuksella sai Séverine äkkiä itsehillitsemiskykynsä\ntakaisin ja astui kylmäverisenä ja varovaisena vaaraa vastaan.\n\n-- Herra ylisihteeri, suvainnette suoda anteeksi rohkeuteni\nkoettaa vedota teidän hyväntahtoiseen muistiinne. Te tunnette\nsen korvaamattoman vahingon, minkä olen kärsinyt, ja nykyisessä\nhyljätyssä tilassani olen rohjennut toivoa teiltä jossain määrin\nedelleenkin saavani sitä puolustusta ja suojelusta, jota teidän\nystävänne, minun niin katkerasti kaivattu suojelijani, meille\nlahjoitti.\n\nCamy-Lamotte ei silloin voinut muuta, kuin viittauksella\nkehoittaa häntä istumaan, sillä tämä oli naisellisen teeskentelyn\nsynnynnäisellä taidolla lausuttu täysin vilpittömällä äänellä,\nliikanaisetta nöyryydettä taikka surutta. Mutta hän ei vieläkään\nvirkkanut mitään, vaan istuutui itsekin ja odotti. Oivaltaessaan,\nettä hänen oli tarkemmin selitettävä sanottavansa, jatkoi Séverine:\n\n-- Pyydän saada muistuttaa teitä siitä, että minulla on ollut kunnia\ntavata teidät Doinvillessä. Voi, se oli onnellinen aika minulle...\nNyt on paha aika tullut, ja minulla on ainoastaan teidät, minä\npyydän teidän apuanne sen miehen nimessä, jonka me molemmat olemme\nkadottaneet. Te, joka olitte niin kiintynyt häneen, täydentäkää te\nhänen hyvätyönsä, korvaatkaa te hänet.\n\nYlisihteeri kuunteli hänen puhettansa ja katseli häntä; ja kaikki\nhänen epäluulonsa järkähtivät; Séverine näytti näet siinä määrin\nluonnolliselta ja viehättävältä kaipauksessaan ja rukouksissaan.\nSe lyhyt, nimetön kirjelappu, jonka hän oli löytänyt Grandmorinin\npaperien joukosta, ei hänen mielestään ollut voinut tulla keneltäkään\nmuulta, kuin Séverineltä, jonka myöntyväisyys presidentin\ntoivomuksiin ei hänelle ollut tuntematon. Jo ilmoitus hänen tulostaan\noli aivan äsken saanut hänet täydellisesti vakuutetuksi siitä, ja hän\noli keskeyttänyt keskustelunsa tuomarin kanssa ainoastaan saadakseen\nvarmuutensa vahvistetuksi. Mutta mitenkäpä olisi häntä voinut luulla\nrikokselliseksi kukaan, joka näki hänet niin lempeänä ja hurskaana.\n\nHän tahtoi kuitenkin päästä siitä täydellisesti selville, ja pysyen\nedelleen mitä totisimman näköisenä, sanoi hän:\n\n-- Selittäkää tarkemmin... Minä muistan teidän varsin hyvin, enkä\nmuuta pyydä kuin olla teille hyödyksi, ellei se kohtaa mitään\nvastusta.\n\nSéverine kertoi nyt kiertelemättä, kuinka hänen miestään uhkasi\nvirkaero. Häntä kadehdittiin kovin hänen kelvollisuutensa ja sen\nkorkean suojeluksen takia, jota hän tähän saakka oli nauttinut. Nyt,\nkun luultiin häneltä puuttuvan puolustajia, toivottiin voitavan\nriemuita ja ponnistettiin kaksin verroin. Hän ei kuitenkaan maininnut\nketään nimeltä erikseen, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta hän\npuhui hyvin harkituin sanoin. Päättäessään lähteä Pariisiin oli hän\nkuitenkin ollut vakuutettu siitä, että ripeä puuttuminen asiaan oli\nvälttämätön. Kentiesi oli se seuraavana päivänä liian myöhäistä: hän\npyysi sen vuoksi pikaista apua ja tukea.\n\nHän lausui kaiken tämän esittämällä niin runsaasti loogillisia\ntosiasioita ja hyviä syitä, että näytti todellakin mahdottomalta,\nettä hän olisi vaivannut itseänsä jossakin muussa tarkoituksessa.\n\nCamy-Lamotte otti huomioon hänen huultensa pienimmät ja\nhuomaamattomimmatkin värähdykset ja iski nyt ensimmäisen iskun.\n\n-- Minkä vuoksi sitten yhtiö erottaisi teidän miehenne? Ei suinkaan\nsillä ole mitään vakavaa moitetta häntä vastaan?\n\nSéverine ei liioin kääntänyt katsettansa hänestä ja vakoili hänen\nkasvojensa pienempiäkin ryppyjä ja kysyi itseltänsä, oliko mies\nlöytänyt kirjeen. Ja vaikka kysymys olikin sangen viaton, tuli hän\näkkiä vakuutetuksi siitä, että kirje oli jossakin tässä huoneessa.\nCamy-Lamotte tietää jotakin, sillä hän asetti paulan hänen eteensä ja\ntahtoi nähdä, uskaltaisiko hän puhua erottamisen todellisista syistä.\nMies oli muuten antanut niin suuren painon sanoillensa, että Séverine\ntunsi, kuinka hänen vaaleat, raukeat silmänsä tutkistelivat häntä\nhänen sisimpään olemukseensa saakka.\n\nHän uhmaili nyt vaaraa urheasti.\n\n-- Voi, Jumalani, se on kerrassaan kuulumatonta, mutta on epäilty,\nettä me tuon onnettoman testamentin takia olisimme ottaneet hengen\nhyväntekijältämme. Meidän ei ollenkaan ole ollut vaikea näyttää\nsyyttömyyttämme toteen. Mutta tuollaisista häpeällisistä syytöksistä\njää aina jotakin jäljelle ja yhtiön johtokunta epäilemättä pelkää\nhäväistysjuttuja.\n\nCamy-Lamotte tunsi uudelleen olevansa ihmeissään ja hämillään,\nkuullessansa tätä suoruutta ja olletikin sitä kunniallista tapaa,\njolla nainen tämän lausui. Hän, joka ensi silmänräpäyksessä oli\narvellut, ett'ei Séverine olisi minkään näköinen, alkoi sitä paitsi\nnyt pitää häntä perin vietteleväisenä nöyrine, myöntyväisine\nilmeineen sinisissä silmissään tuon valtavan, mustan hiuskasan\nalla. Ja hän ajatteli ystäväänsä Grandmorinia sekä kateudella että\nihailulla: Kuinka hitossa oli tämä, joka kumminkin oli kymmenen\nvuotta häntä vanhempi, oli voinut kuolemaansa saakka omistaa\nsellaisia naisia, kun hänen sitä vastoin jo oli täytynyt olla\nsellaisitta leikkikaluitta, ollakseen menettämättä sitä vähää ydintä,\nmikä hänessä vielä oli jäljellä? Nainen oli todellakin varsin\nihastuttava ja hieno, ja nyt jo epä-itsekkääksi käyneen rakastajan\nhymy mursi rikki ylhäisen kylmän kasvojen-ilmeen, mikä soveltui\nvihamiehelle, joka oli saanut ikävän asian niskoillensa.\n\nMutta nyt Séverine hairahtui. Hän tunsi voimansa ja muuttui\nröyhkeäksi. Hän näet virkkoi:\n\n-- Me emme ole niitä ihmisiä, jotka tappavat rahoja saadakseen. Olisi\ntarvittu jokin muu vaikutin, ja sellaista ei ollut.\n\nCamy-Lamotte katsoi häneen ja huomasi, miten hänen suupielensä\nnytkähtivät. Hän se oli. Nyt oli hän aivan lujasti vakuutettu\nsiitä. Ja Séverine itse ymmärsi olevansa hänen vallassaan siitä,\nettä hän oli lakannut hymyilemästä, ja että hänen leukansa nyt\nalkoi nytkähdellä. Hän tunsi olevansa voimaton, oli kuin ei häntä\nenään olisi ollut olemassa. Mutta hän istui kuitenkin yhä suorana\ntuolillansa, kuuli edelleen puhuvansa samalla tasaisella äänellä ja\nsanovansa, mitä sanottaman piti. Keskustelua jatkettiin, mutta tämän\njälkeen ei kumpaisellakaan ollut mitään toiselta tiedusteltavaa; ja\nmerkityksettömin sanoin puhuivat molemmat nyt ainoastaan sellaisista\naineista, jotka eivät heitä huvittaneet. Camy-Lamottella oli kirje,\nja hän, Séverine, oli sen kirjoittanut. Tämä ilmeni yksinpä heidän\nvaitiolostaankin.\n\n-- En tahdo kieltäytyä, sanoi Camy-Lamotte lopuksi, puolustamasta\nteitä yhtiölle, jos te todellakin olette avun arvoiset. Odotan\nliikennepäällikön juuri tänä iltana tulevan luokseni erään toisen\nasian takia... Mutta minä tarvitsen muutamia tietoja. Olkaa hyvä\nja kirjoittakaa miehenne nimi, ikä ja virka-ansiot, sanalla sanoen\nkaikki, mitä tarvitaan, jotta minä perehtyisin asemaan.\n\nHän työnsi nyt Séverinen eteen pienen divaanipöydän, mutta katseli\npoispäin hänestä, jott'ei hän ylen pahasti peljästyisi. Hän vapisi:\nCamy-Lamotte halusi saada mallin hänen käsialastaan, voidakseen\nverrata sitä kirjeeseen. Silmänräpäyksen hän epätoivoissaan mietti\njotakin tekosyytä, koska oli päättänyt olla kirjoittamatta. Sitten\najatteli hän: Mitäpä se hyödyttää, koska kerran hän tunsi todellisen\nasianlaidan. Ainahan he voisivat saada haltuunsa joitakuita hänen\nkädestänsä lähteneitä rivejä.\n\nNähtävästi levottomuudetta ja kuin olisi se ollut yksinkertaisin\nasia maailmassa, kirjoitti hän mitä toinen pyysi, samalla kun tämä\nseisoi hänen takanansa ja heti tunsi täydellisesti saman käsialan,\nvaikka se oli suurempaa ja vähemmän vapisevaa kuin kirjeessä. Hän\npiti tuon pienen, solakan naisen tekoa oikein urheana ja hymyili\nuudelleen, milloin ei tämä voinut häntä nähdä, sellaisen kokeneen\nmiehen hymyilyä, joka veltostuneena ja kaikesta vilpittömänä voi\nainoastaan sulosta hurmaantua. Ei todellakaan maksanut vaivaa\nharrastaa oikeutta. Hän valvoi ainoastaan sen hallituksen etua, jota\nhän palveli.\n\n-- Antakaa se minulle, niin minä kuulustelen, mitä voin tehdä.\n\n-- Olen teille sangen kiitollinen. Te siis toimitatte, että mieheni\npysytetään virassaan ja minä voin niin ollen pitää asiaani ajettuna?\n\n-- Eikös hitossa, minä en sitoudu mihinkään... Minun täytyy katsoa ja\nharkita.\n\nHän epäröi todellakin, hän ei tietänyt, mille kannalle asettuisi\nRoubaud-puolisojen suhteen.\n\nAinoa seikka, mikä vielä sen jälkeen kun hän tunsi olevansa\nriippuvainen Camy-Lamotten mielivallasta, ahdisti hänen mieltänsä,\noli tämän epäröiminen, se, että mies joko pelastaisi tai kukistaisi\nhänet hänen voimatta aavistaa niitä syitä, jotka määräisivät hänen\ntoimintansa.\n\n-- Voi, ajatelkaa, miten tuskallista se on meille. Te ette voi sallia\nminun lähteä, antamatta minulle varmuutta.\n\n-- Herra Jumala, rouva Roubaud. Enhän minä voi sille mitään tehdä.\nOdottakaa.\n\nCamy-Lamotte vei hänet ovelle, ja hän kulki mieletönnä epätoivosta\nja säikähdyksestä ja oli vilpittömästi tunnustamaisillaan kaikki,\npakoittaakseen hänet suoraan sanomaan, mitä hän aikoi heille tehdä.\nVoidakseen viipyä siellä vielä hetkisen ja toivoen sinä aikana\nkeksivänsä keinon, huudahti hän:\n\n-- Minä unhoitin, että aijoin pyytää teiltä neuvoa tuon onnettoman\ntestamentin suhteen... Arveletteko, että meidän on otettava lahjoitus\nvastaan?\n\n-- Laki on teidän puolellanne, vastasi Camy-Lamotte varovaisesti. Se\nriippuu asianhaaroista ja teidän käsityksestänne.\n\nHän oli nyt ovella ja teki viimeisen yrityksen.\n\n-- Minä rukoilen teitä, älkää antako minun lähteä näin, sanokaa\nminulle, voinko toivoa.\n\nKiihtymystä ilmaisevin elein oli hän tarttunut miehen käteen. Tämä\nriistäytyi irti. Mutta hän katsoi häneen niin kauniisti ja lämpimän\nrukoilevasti, että hän tuli liikutetuksi.\n\n-- No niin, tulkaa takaisin kello viideltä. Ehkäpä minä silloin voin\nsanoa teille jotakin.\n\nHän läksi ja poistui hotellista vielä huolestuneempana kuin oli sinne\ntullessaan. Asema oli nyt kärjistynyt, ja hänen kohtalonsa oli vielä\nratkaisematta ja vangitseminen tapahtuisi ehkä kohta. Kuinka voisi\nhän elää viiteen saakka? Silloin heräsi jälleen ajatus Jacquesista,\njonka hän oli vallan unhoittanut. Hän oli myöskin yksi, joka saattoi\nkukistaa hänet, jos hän vangittaisiin. Vaikka kello nyt oli tuskin\npuoli kolme, riensi hän Rue du Rocheria pitkin Rue Cardinetia kohden.\n\nYksin jäätyänsä seisoi Camy-Lamotte hetkisen hiljaa kirjoituspöytänsä\nääressä. Perehtynyt kun oli oloihin Tuilerieissa, jonne hänen\ntoimensa oikeusministerin ylisihteerinä kutsui häntä melkein joka\npäivä, ja yhtä kaikkivoipa kuin itse ministeri ja käytetty mitä\narkaluontoisimmissakin tehtävissä, tiesi hän aivan hyvin, kuinka\nGrandmorinin murhajuttu oli herättänyt kiihtymystä ja levottomuutta\nkorkeimmassa paikassa.\n\nVastustussanomalehdet kävivät edelleenkin meluisaa taistelua.\nMuutamat syyttivät poliisin olevan niin kiintynyt valtiolliseen\nvakoiluunsa, ett'ei sillä ole aikaa ottaa selkoa murhaajista,\ntoiset taas pöyhivät presidentin elämää ja huomauttivat hänen\nkuuluneen hoviin, jossa mitä raaimmat irstailut vallitsivat. Tämä\ntaistelu kävi todella tuhoisaksi sitä mukaan kun vaalit lähestyivät.\nYlisihteerillekin oli lausuttu toivomus, että siitä tehtäisiin\nloppu niin pian kuin mahdollista, samantekevää millä tavalla.\nKoska ministeri oli jättänyt tuon arkaluontoisen asian hänen\nhuostaansa, oli hänellä yksinänsä päätösvalta ja hän yksin siitä\nedesvastuun kantoi. Tämä oli otettava tarkoin harkittavaksi, sillä\nhän ei epäillyt kaikkien silmissä saavansa kantaa koiranpäätä, jos\nosoittaisi jotakin taitamattomuutta.\n\nEdelleenkin ajatuksiinsa vaipuneena Camy-Lamotte avasi oven\nviereiseen huoneeseen, jossa Denizet odotti. Tämä, joka oli\nkuunnellut, huudahti hänen sisään tullessaan:\n\n-- Sitähän juuri sanoinkin, että on aivan aiheetonta epäillä heitä...\nNähtävästi aikoo hän vaan pelastaa miehensä virkaerosta. Hän ei\nlausunut ainoatakaan epäilyttävää sanaa.\n\nYlisihteeri ei heti vastannut. Ajatuksiinsa vaipuneena hän kiinnitti\nkatseensa tuomariin, jonka korkeat piirteet ja ohuet huulet pistivät\nhänen silmiinsä. Hän ajatteli nyt sitä virkamieskuntaa, jota hän sen\nsalaisena päällikkönä piti käsissään, ja ihmetteli, että se kaikessa\nköyhyydessään saattoi pysyä niin arvokkaana ja ammattitottumuksesta\nhuolimatta niin älykkäänä. Mutta tämä, niin ovela kuin luulikin\nolevansa, oli kuitenkin intohimoisen itsepäinen, luullessaan\npäässeensä totuuden perille.\n\n-- Te siis edelleenkin väitätte, että tuo Cabuche on syyllinen? Kysyi\nCamy-Lamotte.\n\nDenizet säpsähti hämmästyksestä.\n\n-- Tietysti?... Kaikki todistaa mitä varmimmin häntä vastaan. Olen\njo lukenut todistukset, ne ovat, sen uskallan sanoa, mallikelpoiset,\nsillä ei puutu niin ainoatakaan... Olen tarkoin tutkinut kysymystä,\nolisiko vaunussa mahdollisesti ollut joku rikostoveri, nainen,\nkuten te sanoitte. Se näyttikin pitävän yhtä sen veturinkuljettajan\ntodistuksen kanssa, joka oli vilahdukselta nähnyt murhatapauksen,\nmutta minä olen häntä tarkoin kuulustellut, eikä hän ole pysynyt\nensimäisessä todistuksessaan sekä on sitäpaitsi tuntenut matkahuovan\nsiksi tummaksi esineeksi, josta hän oli puhunut... Niin Cabuche on\nvarmaankin rikoksellinen, sitäkin suuremmalla syyllä kun, ellei hän\nse ole, meillä ei ole ketään muuta.\n\nTähän asti oli ylisihteeri tahallansa vitkastellut ilmoittaa hänelle\nsitä kirjallista todistusta, joka hänellä oli, mutta nyt, kun hänellä\noli varma vakaumus, kiiruhti hän vielä vähemmän ilmaisemaan totuutta.\nMitäpä hyödytti hävittää tutkintotuomarin väärää jälkeä, jos oikea\naiheuttaisi vielä suurempaa epätietoisuutta? Tämä kaikki oli ensin\notettava tarkan harkinnan alaiseksi.\n\n-- Herra Jumala! vastasi hän väsyneesti hymyillen, tahdon mielelläni\ntunnustaa, että te olette oikeilla jäljillä... Olen kutsuttanut\nteidät vain yhdessä teidän kanssanne tutkiakseni eräitä tärkeitä\nkohtia. Asia on varsin tavaton, ja siitä on nyt, kuten kai tiedätte,\ntullut politillinen asia. Meidän on siis kentiesi toimittava\nhallituksen miehinä... Sanokaa minulle nyt ihan vilpittömästi,\nuskotteko kuulustelunne perusteella, että tuo tyttö, joka oli\nCabuchen rakastajattarena, on raiskattu?\n\nTuomari väänsi kasvonsa viekkaan näköisiksi ja hänen silmänsä\npuoliksi katosivat silmäluomien taakse.\n\n-- Kyllä, minä luulen, että presidentti on hänet raiskannut, ja että\nse varmasti käy selville oikeudenkäynnissä... Jos puolustaminen\njätetään jonkun vastustuspuolueen asianajajan toimeksi, voidaan\nsitäpaitsi valmistautua siihen, että esille tulee vedettäväksi joukko\nhäväistysjuttuja, sillä sellaisista ei siellä meillä ole puutetta.\n\nDenizet ei ollut mikään tyhmä, milloin hän ei ollut virkatottumuksen\norjana, eikä istunut ehdottoman tarkkanäköisyytensä ja kaikkivaltansa\nhuipulla. Hän oli ymmärtänyt, miksi hänet oli kutsuttu, ei\noikeusministeriöön, vaan ylisihteerin yksityisasuntoon.\n\n-- Me saamme sanalla sanoen varsin roskaisen asian, sanoi hän vihdoin\nnähdessään ett'ei toinen liikahtanut paikaltaan.\n\nCamy-Lamotte vain pudisti päätään. Hän laski parhaillansa tuloksia\noikeudenkäynnistä Roubaud-puoIisoja vastaan. Jos mies joutuisi\ntuomioistuimen eteen, niin hän aivan varmaan kertoisi kaikki:\nettä hänen vaimonsakin on nuorena tyttönä väkivallattu ja sitten\navioliittorikoksesta ja siitä raivoisasta mustasukkaisuudesta, joka\nvastustamattomasti pakoitti hänet murhaan. Puhumattakaan siitä,\nett'ei tällä kertaa ollut kysymys palvelustytöstä ja entisestä\nvangista, ja että tämän virkamiehen kautta, jolla oli kaunis\nvaimo, vedettäisiin asiaan osalliseksi tärkeä osa keskisäädystä ja\nrautateiden henkilökunnasta. Saatettiinko sitä paitsi ollenkaan\ntietää, mihinkä se päättyisi, kun oli kysymys presidentin kaltaisesta\nmiehestä? Saattaisi ehkä tulla ilmi sellaisia roskaisia, inhoittavia\nasioita, joita ei nyt voitu aavistaa.\n\nEi, oikeudenkäynti todellisia pahantekijöitä, Roubaud-puolisoja\nvastaan, tulisi varmaankin olemaan vielä paljon roskaisempi. Se\noli siis ratkaistu; hän antaisi sen ajatuksen raueta. Sillä ellei\nannettaisi koko asian mennä myttyyn, luotti hän siihen, että\npysyttäisiin kiinni viattoman Cabuchen asiassa.\n\n-- Minä yhdyn teidän mielipiteeseenne, sanoi hän vihdoin. On\ntodellakin olemassa sangen karkeita seikkoja, jotka puhuvat\nkivenhakkaajaa vastaan, jos hänellä oli oikeudenmukainen syy\nkostaa... Jumalani, kuinka se on surullista ja kuinka paljon likaa\nsiinä liikuteltaisiinkaan!... Minä tiedän kyllä, ett'ei oikeuden pidä\nhuolehtia seurauksista ja yksityisetujen yläpuolella...\n\nHän ei sanonut lausetta loppuun, vaan päätti sen eleellä, samalla\nkun tuomari, joka nyt vuorostansa oli vaiti, synkän näköisenä odotti\nmääräyksiä, joiden hän tunsi olevan tulossa.\n\nSamalla hetkellä kun tunnustettiin totuus, jonka hän itse oli saanut\nilmi, hänen oman neronsa tuote, oli hän valmis uhraamaan oikeuden\naatteen niiden katsantotapojen hyväksi, mitkä hallituksen etu teki\nvälttämättömäksi. Mutta huolimatta tavallisesta taitavuudestaan\nsellaisissa asioissa, innostui ylisihteeri hiemasen liikaa ja puhui\nliian nopeasti kuin hallitsija, joka on tottunut siihen, että häntä\ntotellaan.\n\n-- Halutaan siis, että käsittelyjen jatkaminen keskeytetään. Toimikaa\nniin, että juttu voidaan pyyhkiä pois luettelosta.\n\n-- Anteeksi, selitti Denizet, mutta asia ei enää ole minun\nvallassani, se on riippuvainen minun omastatunnostani.\n\nCamy-Lamotte hymyili, muutti heti menettelytapansa ja otti takaisin\nmahtavan, mutta samalla kohteliaan kasvojen-ilmeensä, joka näytti\npilkkaavan koko maailmaa.\n\n-- Niin, niinpä tietenkin. Teidän omantuntonne puoleenhan minä\nkäännynkin. Minä annan teidän tehdä päätöksen, jonka se teille\nmäärää, ja olen varma siitä, että te olette oikeudenmukaisesti\npunnitseva syyt puolesta ja vastaan, jotta terveet opit ja yleinen\nmoraali pääsevät voitolle. Te tiedätte paremmin kuin minä, että\ntoisinaan tarvitsee olla urhoollinen tyytyäkseen pahaan, ellei\ntahdota joutua vielä pahempaan... Lyhyesti sanoen vedotaan ainoastaan\nhyvään kansalaiseen, kunnolliseen mieheen. Ei kukaan aijo mitenkään\nvaikuttaa teidän itsenäisyyteenne, ja sen vuoksi minä vielä kerran\ntoistan, että tämä rikosasia täydellisesti on teidän vallassanne,\nkuten lain tahto muuten onkin.\n\nArka kun oli rajattomasta vallastaan, varsinkin ollessaan\nväärinkäyttämäisillään sitä, vastaanotti tuomari kunkin näistä\nlauseparsista tyytyväisesti pudistaen päätään.\n\n-- Muuten, jatkoi toinen kohteliaisuudella, joka liioittelunsa\nkautta muuttui ivalliseksi, me tiedämme sangen hyvin, kenen puoleen\nkäännymme. Olemme kauvan tarkkaavaisuudella seuranneet teidän\npyrinnöitänne, ja minä voin ilmoittaa teille, että me jo nyt\nkutsuisimme teidät Pariisiin, jos joku virka olisi avoinna.\n\nDenizet ei voinut olla liikahtamatta. Mitä nyt? Ei siis tyydytettäisi\nhänen suurta kunnianhimoansa, hänen unelmaansa siirrosta Pariisiin,\njos hän tekisi sen palveluksen, jota pyydettiin. Mutta Camy-Lamotte,\njoka käsitti hänen tunteensa, kiiruhti lisäämään:\n\n-- Paikkanne täällä on annettu toiselle, ja se on ainoastaan\najankysymys... Mutta koska jo olen tehnyt itseni syypääksi\nsuulauteen, olen onnellinen voidessani ilmoittaa, että teidän nimenne\non merkitty kunnialegioonan listalle elokuun 15 päiväksi.\n\nTuomari mietti silmänräpäyksen. Hän olisi pitänyt virkaylennystä\nparempana, sillä hän laski, että se aina olisi tuottanut noin\nsadan kuudenkymmenen kuuden frangin lisäyksen kuukaudessa, ja\nsiinä salaisessa puutteessa, jossa hän tätä nykyä eli, merkitsi\nse hyvinvointia. Hän olisi silloin voinut uusia vaatevarastonsa\nja hänen kiltti Mélaniensa olisi saanut parempaa ravintoa ja sen\nkautta muuttunut vähemmän häijyksi. Mutta kunniamerkki oli sentään\naina hyvä kapine saada. Olihan sitäpaitsi annettu lupaus. Ja hänet,\njoka ei olisi antanut lahjoa itseänsä, ja joka oli kasvatettu\nalemman tuomarikunnan kunniallisissa pyrintötiedoissa, masensi nyt\nyksinkertainen toivo, epämääräinen luulottelu ylempien suosiosta.\nTuomarinvirka oli nyt vain ammatti, kuten muutkin, ja hän laahasi\nylenemistoiveiden luotia kuin nälkiintynyt armon-anoja, aina valmiina\ntaipumaan vallanpitäjien käskyihin.\n\n-- Olen sangen liikutettu, mutisi hän, ja pyydän teitä lausumaan\nminun kunnioitettavat kiitokseni herra ministerille.\n\nHän nousi ylös, koska hän tunsi itsessään, että kaikki, mitä he nyt\nsaattaisivat sanoa, ainoastaan saattaisi heidät hämilleen.\n\n-- Minä olen siis, virkkoi hän vihdoin, ja hänen silmänsä kävivät\nraukeiksi ja kasvojen piirteet jäykiksi, lopettava tutkimukseni ja\nottava huomiooni teidän epäilyksenne. Ellei meillä ole ehdottomasti\npäteviä todistuksia tuota Cabuchea vastaan, on tietysti parempi,\nett'ei anneta mahdollisuutta oikeudenkäynnistä johtuvalle\nhyödyttömälle häväistysjutulle. Minä päästän hänet vapaaksi, mutta\npidän häntä edelleenkin silmällä.\n\nVielä ovella osoittautui ylisihteeri erittäin rakastettavaksi.\n\n-- Me luotamme täydellisesti, herra Denizet, teidän suureen\ntaitavuuteenne ja ylevään kunnollisuuteenne.\n\nTaasen jäätyänsä yksin, vertaili Camy-Lamotte nyt aivan hyödyttömällä\nuteliaisuudella Séverinen kirjoittamaa lehteä siihen nimettömään\nkirjelappuun, jonka hän oli löytänyt presidentti Grandmorinin\npaperien joukosta. Yhtäläisyys oli silmiinpistävä. Hän taittoi\nkirjeen kokoon ja lukitsi sen sangen tarkoin laatikkoon, sillä,\nvaikk'eikään hän ollut tutkintatuomarille antanut pienintäkään\nviittausta sen olemassaolosta, saattoi sellainen ase olla hyvä\nkätkettynä. Ja kun hän jälleen näki hänen kuvansa niin pienenä\nja hentona, ja kuitenkin niin voimakkaana hermostuneessa\nvastarinnassaan, kohautti hän anteeksiantavasti ja leikillisesti\nolkapäitään. Voi niitä naisia, kun he vaan tahtovat!\n\nSéverine tuli jo kahtakymmentä minuuttia vailla kolme Jacquesia\ntapaamaan Rue Cardinetille. Hänellä oli siellä ahdas huone erään\nsuuren talon yläkerroksessa, mutta hän ei oleskellut siellä juuri\nmuulloin, kuin iltaisin, saadakseen nukkua. Hän olikin poissa\nkahdesti viikossa, nimittäin ne kaksi yötä, jotka hän vietti\nHavressa ilta- ja aamujunan väliajalla. Tänään oli hän kuitenkin,\nläpimärkänä ja perin uupuneena mennyt sinne ja heittäytynyt\nvuoteellensa. Sen vuoksi olisi Séverine kukatiesi saanut odottaa\nhäntä turhaan, ellei hän olisi herännyt riitaan naapuriperheessä,\nmissä mies kuritti vaimoansa ja tämä ulvoi. Kun Jacques kurkisti\nulos ullakkoakkunastansa ja tunsi hänet katukäytävällä, peseytyi ja\npukeutui hän, ollen sangen huonolla tuulella.\n\n-- Siinäkö te vihdoinkin olette! huudahti Séverine, nähdessään hänen\ntulevan portista ulos. Pelkäsin ett'en ollut teitä oikein ymmärtänyt.\nSanoittehan Rue Saussuren kulmauksessa...\n\nJa odottamatta hänen vastaustansa, tähysteli Séverine taloa.\n\n-- Täälläkö te siis asutte?\n\nJacques oli, hänelle sitä sanomatta, määrännyt kohtauspaikaksi\nporttinsa edustan, koska veturivarikko, jonne heidän oli määrä\nyhdessä mennä, oli melkein vastapäätä. Mutta Séverinen kysymys\nsaattoi hänet vielä enemmän hämilleen, hän kuvitteli mielessään, että\ntuo nainen menisi tuttavallisuudessa niin pitkälle, että pyytäisi\nsaada nähdä hänen huoneensa. Mutta se oli niin huonosti kalustettu ja\nniin epäjärjestyksessä, että häntä hävetti.\n\n-- En minä täällä asu, minulla on vaan pieni nurkka, jossa nukun,\nvastasi hän. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä minä pelkään, että\npäällikkö on jo lähtenyt ulos.\n\nTodellakaan he eivät tavanneet häntä saapuessaan siihen pieneen\ntaloon, jossa hän asui asema-alueella veturitallin takana, ja he\netsivät häntä turhaan vajasta toisensa jälkeen. Kaikkialla sanottiin\nheille, että heidän olisi tultava takaisin puoli viiden ajoissa, jos\ntahtoisivat varmasti tavata hänet korjauspajoissa.\n\n-- Hyvä on, me tulemme takaisin, selitti Séverine.\n\nOllessaan taas aseman edustalla Jacquesin kanssa kahden, sanoi hän:\n\n-- Onko teillä, jos olette vapaa, mitään sitä vastaan, jos vartoan\nteidän seurassanne?\n\nHän ei juuri hevin voinut vastata kieltävästi, ja muuten, huolimatta\nsiitä kalvavasta levottomuudesta, minkä hän hänessä sai aikaan,\nherätti hän hänessä yhä suurempaa ja voimakkaampaa ihastusta, niin\nettä se tahallisesti poiskarkoittava nyreys, jota hän oli päättänyt\nosoittaa, katosi naisen lempeiden katseiden tieltä. Kenellä oli\nniin hellät ja peljästyneet kasvot, oli varmaan lemmessäänkin kuin\nuskollinen koira, jota ei edes raski lyödä.\n\n-- Ei, minä en teitä suinkaan jätä, sanoi hän vähemmän äkeästi.\nMeillä on tunti aikaa... Menemmekö johonkin kahvilaan?\n\nSéverine hymyili hänelle ja oli onnellinen, huomatessaan hänen\nvihdoinkin käyneen hieman ystävällisemmäksi.\n\n-- Ei, ei, minä en tahdo sulkeutua sisälle... Mieluummin kävelemme\nkaduilla, missä vaan tahdotte.\n\nJa hän tarttui itse sangen näppärästi hänen käsivarteensa.\n\nNyt, kun hän ei enää ollut musta ja nokinen matkan jäljeltä, näytti\nhän Séverinen mielestä hienolta. Hän käyttäytyi kuin lomalle\nlähtevä virkamies, ja hänen siivoa, porvarillista ulkonäköänsä\nkorotti jonkinlainen reipas ylevyys, joka oli seuraus tottumuksesta\nraittiiseen ilmaan ja jokapäiväisestä vaaran uhmailemisesta. Ei\nmilloinkaan ollut hän niin selvästi huomannut, että Jacques oli niin\nkaunis pyöreine, säännöllisine kasvoineen ja valkealla hipiällä\nolevine tummanruskeine viiksineen. Ainoastaan hänen arat katseensa,\nnuo kultatäpläiset silmät, jotka karttoivat häntä, herättivät\nSéverinessä edelleenkin epäluuloa.\n\nJos hän karttoi katsomasta häntä suoraan kasvoihin, niin merkitsikö\nse sitä, että hän ei tahtonut sitoutua mihinkään, tahtoi menetellä\nmiten mielensä teki häntäkin kohtaan? Siinä epätoivoisuudessa,\njonka vallassa hän nyt oli, ja vapisten joka kerta, kun ajatteli\nRue du Rocherin varrella olevaa huonetta, jossa hänen kohtalonsa\nnyt ratkaistiin, oli hänellä tämän jälkeen ainoastaan yksi\ntarkoitusperä, nimittäin saada se käsitys, että mies, joka antoi\nhänelle käsivartensa, kuului hänelle kaikkineen päivineen, saada\nhänet, silloin kun hän avasi silmänsä, upottamaan katseensa syvälle\nhänen katseeseensa. Silloin kuuluisi hän hänelle. Séverine ei ollut\nrakastunut häneen, ei edes ajatellutkaan sellaista. Mutta hän koetti\naivan yksinkertaisesti muuttaa hänet omaisuudeksensa, jott'ei hänen\nkauemmin tarvitsisi peljätä häntä.\n\nHe kulkivat muutamia minuutteja ääneti keskellä sitä kävelijäin\nalituista virtaa, joka on kysymyksenalaiselle väkirikkaalle seudulle\nominainen. Toisinaan oli heidän pakko astua alas katukäytävältä ja\nmennä ajotien yli noiden kaikkien vaunujen lomitse. Sitten saapuivat\nhe Batignollespuistoon, joka tähän vuodenaikaan oli hyvin kaunis.\nTaivas, jonka aamullinen rankkasade oli puhdistanut, säteili nyt\nlempeän sinisenä ja sireenit aukoivat umppujansa maaliskuun auringon\nvienossa paisteessa.\n\n-- Menemmekö tuonne sisälle? kysyi Séverine. Tämä väenpaljous panee\npääni pyörälle.\n\nJacques aikoi tehdä sen muutenkin, tajuamatta tarvetta, jota hän\ntunsi saada hänet itsellensä kaukana muista ihmisistä.\n\n-- Niin, sinne taikka johonkin muualle, vastasi hän.\n\nHe kävelivät aivan hiljalleen ruohostossa lehdettömien puiden\nkeskellä. Ulkona oli paljon vaimoja pikkulasten kanssa ja muutamia\nmuita, joilla oli kiire, ja jotka sen vuoksi kulkivat oikotietä\npuiston läpi. He kapusivat purojen yli ja menivät kukkuloiden\nkeskelle; sitten palasivat he hiljakseen kävellen, kunnes saapuivat\nmuutamien kuusistojen luo, joiden tumma vehreys välkkyi auringon\nvalossa. Ja koska tässä yksinäisessä kolkassa oli penkki, piilossa\ntoisten katseilta, istuutuivat he sille, edes keskustelemattakaan\nsiitä ja juuri kuin yhteisestä suostumuksesta sinne tulleina.\n\n-- Tulipa sentään kaunis ilma tänään, sanoi Séverine hetkisen\näänettömyyden jälkeen.\n\n-- Tuli, vastasi Jacques, aurinko on jälleen tullut näkyviin.\n\nMutta heidän ajatuksensa eivät olleet siellä. Jacques, joka arasteli\nnaisia, oli tullut ajatelleeksi tapahtumia, jotka olivat lähentäneet\nhäntä Séverineen. Tämä istui tuossa, hipaisi häntä, uhkasi valloittaa\nhänen olemuksensa, ja hän tunsi yhtämittaista hämmästystä. Viimeisen,\nRouenissa toimitetun kuulustelun jälkeen ei hän enää epäillyt hänen\nolevan osallinen Croix de-Maufrasin luona tehtyyn murhaan. Voimatta\nselvästi ratkaista kysymyksiä, oli hän kysynyt itseltään: Miten oli\nse tapahtunut? Minkälaisista seikoista oli se johtunut? Mikä intohimo\ntaikka harrastus oli pakoittanut heitä siihen? Hän oli kuitenkin\nlopulta sommitellut siitä itsellensä seuraavan päätelmän:\n\nMies oli itsekäs ja hurjapäinen ja oli tahtonut saada lahjoituksen\nhaltuunsa. Kentiesi hän pelkäsi, että testamentti muutettaisiin\nheidän vahingoksensa. Ehkäpä oli hän tehnyt sen kiinnittääkseen\nvaimonsa itseensä verisellä siteellä.\n\nJa hän pysyi kiinni tässä jutussa, jonka synkällä kohdalla oli suuri\nvetovoima häneen ja kiinnitti kovin hänen mieltään, vaikk'ei hän\nkoettanut saada siihen selvyyttä. Häntä kiusasi myöskin se ajatus,\nettä hänen velvollisuutensa oli kertoa kaikki oikeuden edessä. Juuri\ntämä ajatus liikkui hänen mielessään, kun hän huomasi istuvansa\npenkillä niin lähellä Séverineä, että lonkassansa tunsi hänestä\nsäteilevää lämpöä.\n\n-- On todellakin ihmeellistä, että maaliskuussa voimme näin istua\nulkosalla, kuin olisi kesä, virkkoi hän vihdoin.\n\n-- Niinpä kyllä, vastasi Séverine, kohta auringon noustua\nkorkeammalle on oikein ihanaa.\n\nSéverine puolestansa ajatteli, että Jacques varmaankin oli oikein\ntyhmä, ellei epäillyt heitä rikoksellisiksi. He olivat liian\ninnokkaasti pyrkineet hänen suosioonsa, tälläkin hetkellä juoksi\nhän liian silmiinpistävällä tavalla hänen perässään. Sillä aikaa\nkun vaitiolon tuon tuostakin keskeytti jokunen merkityksetön sana,\nseurasi Séverine hänen ajatustensa kulkua. He katsoivat toisiansa\nsilmiin ja Séverine luki hänen katseestaan, että hän kysyi\nitseltänsä, oliko se Séverine, jonka hän näki mustana kasana koko\npainollansa painavan uhrin jalkoja alaspäin. Mitä tekisi ja sanoisi\nhän kiinnittääkseen hänet itseensä irroittamattomalla siteellä?\n\n-- Tänä aamuna oli Havressa sangen kylmä, lisäsi hän.\n\n-- Puhumattakaan kaikesta siitä sateesta, minkä saimme, vastasi\nJacques.\n\nTässä silmänräpäyksessä sai Séverine äkisti erään päähänpälkähtämän.\nHän ei tuumaillut, ei taistellut, se tunkeutui häneen kuin\nvaistomainen vaikutus hänen järkensä ja sydämensä synkistä\nsyvyyksistä, sillä jos hän olisi ajatellut asiaa, ei hän olisi mitään\nsanonut. Mutta hän tunsi, että se oli hyvä, ja että hän puhumalla\nvoittaisi hänet.\n\nHän tarttui lempeästi Jacquesin käteen ja katseli häntä. Vihreät\nviidakot kätkivät heidät läheisillä kaduilla liikkuvilta ihmisiltä;\nainoastaan vaunujen etäinen vierinä kuului aurinkoisen puiston\nyksinäisyydessä, ja lehtokujan kulmauksessa leikki lapsi itseksensä\naivan hiljaa, lapiolla ajamalla hiekkaa pienoiseen sankoon. Ilman\nmitään selityksiä ja pannen koko sielunsa sanoihinsa, kysyi hän\npuoliääneen:\n\n-- Luuletteko, että minä olen rikoksellinen?\n\nJacques hieman vapisi ja upotti katseensa hänen katseeseensa.\n\n-- Luulen, vastasi hän yhtä hiljaisella ja liikutetulla äänellä.\n\nSilloin puristi hän hänen kättänsä, jota oli pitänyt omassansa vielä\nvoimakkaammin, mutta ei jatkanut heti, vaan tunsi, kuinka heidän\nkuumeensa suli yhteen.\n\n-- Te erehdytte, minä en ole rikoksellinen.\n\nHän sanoi näin, ei saadakseen hänet vakuutetuksi, vaan ainoastaan\nantaakseen hänelle viittauksen siitä, että hänen oli kaikkien muiden\nsilmissä oltava viaton. Se oli tunnustus naiselta, joka sanoi ei,\ntoivoen että se joka tapauksessa olisi ei ja siinä pysyisi.\n\n-- Minä en ole rikoksellinen... Ette saa kauvemmin pahoittaa mieltäni\nuskomalla että minä olen rikoksellinen.\n\nHän tunsi olevansa sangen onnellinen huomatessaan Jacquesin katsovan\nsyvälle hänen silmiinsä. Mitä hän nyt oli tehnyt, oli epäilemättä\nitsensä antamista, sillä hän antautui Jacquesin valtaan, ja jos\ntämä myöhemmin tekisi vaatimuksia hänen persoonansa suhteen, ei hän\nvoinut panna vastaan. Mutta nyt oli irroittamaton side solmittu\nheidän välillensä: hän ei nyt peljännyt hänen voivan ilmaista mitään,\nJacques oli hänen niinkuin hän Jacquesin. Tunnustus oli yhdistänyt\nheidät.\n\n-- Ettehän enää pahoita mieltäni, te uskotte minua?\n\n-- Kyllä, minä uskon teitä, vastasi Jacques hymyillen.\n\nMinkä vuoksi pakoittaisi hän Séverinen raa'asti kertomaan tämän\nroskaisen asian? Myöhemmin kertoisi hän hänelle kaikki tyyni, jos hän\ntuntisi tarvetta sen ilmaisemiseen. Tämä tapa hankkia rauhaa siten,\nettä mitään sanomatta tunnusti hänelle syntinsä, liikutti häntä\nsuuresti, se oli todistus rajattomasta hellyydestä. Séverine oli\nniin luottavainen, niin heikko suloisine sinisilmineen! Hän näytti\nJacquesista niin naiselliselta, miehelle niin antauneelta, valmiilta\ntaipumaan hänen tahtonsa mukaan, voidakseen olla onnellinen. Ja mikä\neritotenkin ihastutti Jacquesia heidän käsiensä puristaessa toisiaan\nja heidän katseidensa pysyessä luopumatta toisistansa, oli se seikka,\nett'ei hän enään ollenkaan tuntenut sitä pahoinvointia, sitä salaista\nväristystä, joka muulloin vaivasi häntä naisen läheisyydessä, kun\nhän ajatteli omistaa hänet. Muihin naisiin hän ei voinut koskea,\ntuntematta halua purra heitä, johon häntä kannusti inhoittava\nmurhanhimo. Voisiko hän siis rakastaa Séverineä ottamatta häntä\nhengiltä?\n\n-- Te tiedätte kyllä, että minä olen teidän ystävänne, ja ett'ei\nteillä minusta ole mitään pelkoa, kuiskasi hän Séverinen korvaan.\nMinä en tahdo tuntea teidän asioitanne, ne saavat olla kuten\nte suvaitsette. Ymmärrättekö minua? Minä olen kokonaan teidän\nkäytettävänänne.\n\nJacques oli tullut niin lähelle häntä, että tunsi hänen lämpimän\nhengityksensä viiksissänsä. Vielä samana aamuna olisi hän vapissut\nkohtauksen pelosta. Mitä siis tapahtui, koska hän tuskin tunsi\njälkeäkään väristyksestä, vaan ainoastaan toipumaan päin olevan\nsairaan miellyttävää väsymystä? Tuo nyt varmuudeksi muuttunut ajatus\nettä Séverine oli tappanut, asetti hänet nyt hänen silmissänsä aivan\ntoiseen, paljon suurempaan valoon. Ehkäpä ei hän ollut ainoastaan\nauttanut, vaan itse käyttänyt veistä. Hän tuli vakuutetuksi, että\nasian laita oli niin, vaikk'ei hänellä ollut mitään todistuksia sen\notaksumiseen. Ja tämän jälkeen tuntui Séverine hänestä rauhoitetulta,\nkaiken arvostelun yläpuolelle korotetulta siinä tiedottomassa,\npelonsekaisessa himossa, jota hän nyt hänessä herätti.\n\nMolemmat juttelivat nyt keskenänsä kuin haaveksiva pari, joka on\njoutunut yhteen, ja jossa rakkaus alkaa versoa.\n\n-- Antakaa minulle kätenne että voin sitä lämmittää?\n\n-- Ei, ei, ei, täällä. Meidät voidaan nähdä.\n\n-- Kuka sitten, koska olemme kahden? Eihän siinä sitä paitsi mitään\npahaa olisi.\n\n-- Minä toivon sitä.\n\nSéverine nauroi vilpittömästi iloissaan siitä, että oli pelastettu.\nHän ei ollut rakastunut Jacquesiin, siitä oli hän varma, ja\nvaikka hän oli lupautunut hänelle, ajatteli hän jo jotakin keinoa\npäästäkseen siitä vapaaksi. Mies näytti siivolta, eikä varmaankaan\nolisi liian vaatelias, joten asia voitaisiin sangen hyvin järjestää.\n\n-- Se oli päätetty, me olemme hyvät toverukset, ilman että kenenkään\nmuun, ei edes mieheni, tarvitse siitä olla pahoillaan. Päästäkää\nnyt käteni irti, älkääkä katsoko minun tuolla tavalla, te kulutatte\nsilmänne pilalle.\n\nMutta Jacques piti hänen hienot sormensa omiensa välissä ja änkytti\nhyvin hiljaa:\n\n-- Minä rakastan teitä.\n\nSéverine säpsähti ja riistäytyi nopeasti irti, Jacquesin jäädessä\npenkille istumaan.\n\n-- Mitä hullutuksia! Olkaa nyt järkevä! Joku tulee!\n\nTuli todellakin muuan lapsentyttö, kantaen kapalolasta, joka oli\nnukkunut. Sitten kulki joku nuori tyttö sangen nopeasti ohitse.\nAurinko katosi nyt taivaanrannalla sinipunervaan usvaan, ja\nauringonsäteet luopuivat nyt ruohokentistä ja varistelivat kultatomua\nkuusten viheriöihin latvoihin. Tuli kuin äkillinen keskeytys tuohon\nainaiseen vaunujen jyrinään. Läheisyydessä kello löi nyt viisi.\n\n-- Oi, herra Jumala, huudahti Séverine, kello, on viisi, ja minulla\nkun on kohtaus Rue du Rocherin varrella.\n\nHänen ilonsa katosi ja hän tunsi jälleen pelkäävänsä sitä\ntuntematonta, mikä häntä odotti, ja hän muisti ett'ei hän vielä ollut\npelastunut. Hän kävi aivan kalpeaksi ja huulet vapisivat.\n\n-- Mutta varikonpäällikkö, jota teidän piti käydä tapaamassa!\nmuistutti Jacques, joka oli noussut penkiltä, tarjotaksensa hänelle\nkäsivartensa.\n\n-- Niin, se on ikävää, mutta se saa jäädä toiseen kertaan... Nyt,\nystäväni, en enään tarvitse teidän seuraanne. Sallikaa minun nyt\ntoimittaa asiani, ja vielä kerran kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni.\n\nSéverine puristi Jacquesin käsiä ja hänellä oli kiire päästä\nlähtemään.\n\n-- Me näemme toisemme junalla.\n\n-- Niin, junalla.\n\nSéverine oli jo poissa ja katosi nopeasti puiston puiden joukkoon,\nJacquesin lähtiessä hitaasti kulkemaan Rue Cardinetia kohden.\n\nCamy-Lamotte oli vast'ikään ollut pitkässä neuvottelussa\nLänsirata-yhtiön liikennepäällikön kanssa. Tämä, joka oli\nkutsuttu sinne muka toisen asian takia, oli lopulta maininnut\nyhtiön johtokunnan olevan kovasti pahoillaan Grandmorin jutusta.\nEnsinäkin sanomalehtien valitusten johdosta, jotka koskivat ensi\nluokan matkustajien niukkaa turvallisuutta. Sitten oli vielä koko\nhenkilökunta sekotettu asiaan ja useita virkamiehiä oli epäilty,\npuhumattakaan Roubaudista, joka oli eniten asiaan sotkeutunut ja\nsaattoi tulla vangituksi milloin tahansa. Lopuksi näyttivät vielä\nnekin häväistysjutut, mitkä olivat liikkeellä presidentistä, joka oli\nollut yhtiön johtokunnan jäsen, lankeavan koko johtokunnan niskoille.\n\nJa sitten oli käynyt niin, että tuo kaksimielinen iljettävä ja\nlikainen juttu rikoksesta, jota luultiin pienen, vähäpätöisen\nala-asemapäällikön tekemäksi, vaikutti varsin moninaisella tavalla.\nSen takia tuli epäjärjestystä ja hämminkiä suuren rautatieyrityksen\nkoko suunnattomaan koneistoon, vieläpä korkeampi hallintokin joutui\nepäkuntoon. Sen vaikutukset ulottuivat vielä korkeammallekin, aina\nministeristöön saakka, ja ne saattoivat nykyisen valtiollisen\nahdingon aikana käydä valtiollekin vaarallisiksi: vaikeana saattoi\nmitättöminkin kuume jouduttaa suuren yhteiskunta ruumiin hajoamista.\n\nKun Camy-Lamotte sai liikennepäälliköltä kuulla, että johtokunta\nsamana päivänä oli päättänyt erottaa Roubaudin, vastusti hän\nsangen vilkkaasti sellaista toimenpidettä Ei, ei! Ei mikään olisi\nsen taitamattomampaa, se aiheuttaisi kaksin verroin enemmän melua\nsanomalehdistössä, jos siinä ruvettaisiin esittämään alipäällikköä\npoliittisena marttyyrinä. Kaikki natisisi silloin vielä enimmän\nalhaalta ylöspäin, ja Jumala tiesi mitä ikäviä paljastuksia muillekin\nsilloin voisi tulla päivän valoon! Häväistysjuttua oli kestänyt\njo liian kauvan, ja kaikki tyyni oli vaiennettava niin pian kuin\nmahdollista.\n\nLiikennepäällikkö tunsi tulleensa vakuutetuksi ja sitoutui pitämään\nRoubaudin toimessaan sekä olemaan edes siirtämättä häntä pois\nHavresta Se kyllä nähtäisiin, ett'ei yhtiön palveluksessa ollut\nkunnottomia ihmisiä. Asia päättyisi ja pyyhittäisi pois luettelosta.\n\nKun Séverine hengästyneenä ja sydän ankarasti sykkien jälleen seisoi\nCamy-Lamotten edessä tuossa vakavassa huoneessa Rue du Rocherin\nvarrella, katseli tämä häntä ääneti silmänräpäyksen. Häntä huvitti\nSéverinen tavattomat ponnistukset näyttää tyyneeltä, ja hän tunsi\ntodellakin suosivansa tuota hienoa, heikkoa rikoksentekijää, jolla\noli niin siniset, viattomat silmät.\n\n-- No niin!\n\nHän keskeytti puheensa, nauttiakseen vielä muutamia sekunteja\nSéverinen tuskasta. Mutta naisen katse oli niin syvä ja hän tunsi\nkoko hänen olemuksensa syöksyvän vastaansa niin vastustamattomalla\nvarmuuden tarpeella, että hän tunsi sääliä.\n\n-- No niin! Olen tavannut liikennepäällikön ja saanut aikaan, ett'ei\nteidän miestänne eroiteta virastaan. Asia on järjestetty.\n\nYlenpalttinen ilo melkein pani Séverinen pyörtymään. Hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelillä, eikä hän voinut sanoa mitään, vaan hymyili\nainoastaan.\n\nYlisihteeri toisti painavasti, jotta hän käsittäisi sanojen koko\nmerkityksen.\n\n-- Asia on järjestetty... Te voitte tyyneesti palata Havren.\n\nSéverine käsitti sen vallan hyvin: hän tahtoi sanoa hänelle, ett'ei\nheitä vangittaisi, että heitä armahdettaisiin. Se ei merkinnyt\nainoastaan sitä, että Roubaud saisi pitää paikkansa, vaan myöskin,\nettä tuo kauhea asia unhotettaisiin ja haudattaisiin. Vaistomaisen\nhyväilevällä liikkeellä, kun kaunis kotieläin, joka kiittää ja\nmielistelee, kumartui Séverine nyt hänen käsiensä yli, suuteli niitä,\nvei ne poskilleen ja piti niitä siinä. Ja tällä kertaa ei ylisihteeri\nvetänyt niitä pois, koska hän tunsi tulleensa sangen liikutetuksi\ntässä kiitollisuudessa esiintyvästä sulosta ja hellyydestä.\n\n-- Mutta muistakaa tarkoin, virkkoi hän taas ja koetti jälleen\nnäyttää vakavalta ja ankaralta, että käyttäydytte hyvin.\n\n-- Oi, kyllä!\n\nMutta hän halusi edelleenkin pitää heidät vallassaan, sekä vaimon\nettä miehen, ja hän viittasi senvuoksi kirjeeseen.\n\n-- Muistakaa, että asiapaperit ovat tallella ja että pienimmänkin\nhairahduksen tapahtuessa kaikki voidaan uudelleen ottaa esille...\nKehoittakaa ennen kaikkea mieheänne olemaan sekaantumatta\npolitiikkaan. Siinä suhteessa me pysymme taipumattomina. Minä tiedän,\nettä hän on paljastanut itsensä, ja minulle on kerrottu ikävästä\nriidasta, mikä hänellä on ollut aliprefektin kanssa. Teidän miestänne\npidetään republikaanina ja sitä ei voida suvaita. Hänen on oltava\njärkevä, muuten me aivan yksinkertaisesti vapautamme itsemme hänestä..\n\nSéverine ei ollut istunut. Hän halusi päästä ulos purkamaan ilonsa,\njoka melkein saattoi tukehduttaa hänet.\n\n-- Me tottelemme ja olemme sellaisia, kuin te tahdotte... Teidän\ntarvitsee vaan käskeä milloin ja missä tahansa, niin minä olen teidän.\n\nCamy-Lamotte hymyili taas sellaisen miehen väsynyttä, hieman\nhalveksivaa hymyä, joka aikoja sitten on tyhjentänyt nautintojen\nmaljan pohjaan asti.\n\n-- Joutavia, minä en ole sitä väärinkäyttävä.\n\nHän avasi oven itse. Rappusilla Séverine kahdesti kääntyi taakseen ja\nhänen säteilevät kasvonsa kiittivät ylisihteeriä jälleen.\n\nSéverine syöksyi kuin mieletön Rue du Rocherille. Hän huomasi aivan\naiheettomasti kulkevansa katua ylöspäin, ja palasi sen vuoksi\nalaspäin ja syöksyi vallan tarpeettomasti ajotien yli, olen vaarassa\ntulla yli ajetuksi. Hän tunsi tarvetta liikkua, kirkua, tehdä\nliikkeitä. Hän ymmärsi jo, minkä vuoksi heitä armahdettiin ja hän\ntuli sanoneeksi:\n\n-- He pelkäävät, hitto vieköön, ei ole ollenkaan pelkoa siitä,\nettä he kaivavat tämän uudelleen esiin. Teinpä oikein tyhmästi,\nkiusatessani itseäni tuolla tavalla. Se on selvää... Ja mikä onni\nsitten! Pelastettu, pelastettu, todellakin pelastettu... Kuitenkin\npeljästytän mieheni niin että hän pysyy hiljaa... Pelastettu,\npelastettu, pelastettu, mikä onni!\n\nSaavuttuaan Rue Saint-Lazarelle, näki hän erään kultasepän kellosta,\nettä kello oli kahtakymmentä minuuttia vailla kuusi.\n\n-- Nytpä minä tosiaankin kustannan itselleni hyvän päivällisen. Sen\nehdin kyllä tehdä.\n\nHän valitsi komeimman ravintolan vastapäätä asemaa. Hän istui\nyksinään kadunpuolisen akkunan luona olevan pienen, valkoisen pöydän\nääreen, koska kadulla vallitseva vilkas liike huvitti häntä suuresti,\nja tilasi hienon päivällisen, johon kuului ostereita, vasikankieli\nmuhennosta ja paistettua kanaa. Olihan vallan paikallaan, että hän\nkorjasi sen vahingon, minkä oli kärsinyt kehnosta aamiaisesta. Hän\nnieli ruo'an, oli ihastunut leipään ja tilasi vielä erästä herkkua.\nKun kahvi oli juotu, tuli hänelle kiire, sillä hänellä oli vain\nmuutaman minuutin aika ehtiäkseen pikajunaan.\n\nErottuaan hänestä oli Jacques mennyt asuntoon ja pukeutumaan\ntyövaatteisiinsa ja läksi sitten heti varikkoon, jonne hän\ntavallisesti saapui vasta puolta tuntia ennen, kun hänen veturinsa\noli valmis lähtemään. Hän oli lopulta jättänyt huolenpidon sen\ntarkastamisesta Pecqueuxille, vaikka lämmittäjä oli juovuksissa kaksi\nkertaa kolmesta. Mutta tämä siinä rakastuneessa mielentilassa kun\noli, tunsi hän tietämättään epäilyksiä ja tahtoi itse vakuttautua\nsiitä että koneen kaikki osat toimivat hyvin, varsinkin kun aamulla\nHavresta tultaessa oli luullut huomaavansa suurempaa voimankuletusta\nja pienempää työn-tulosta.\n\nTuossa suuressa, suljetussa vajassa, joka oli mustana noesta ja sai\nvalaistuksensa korkeista, tomuisista akkunoista, oli muiden veturien\njoukossa, joita ei aijottu käyttää, Jacquesin veturi, jonka oli\nmäärä ensiksi lähteä ulos, ja joka jo oli ajettu raiteelle. Eräs\nveturitallin lämmittäjistä oli vastikään täyttänyt pesät ja punaisia\nhiiliä putoili kuoppiin, joiden tarkoituksena oli koota kuumuutta.\nSe oli suuri, erittäin komea pikajunakone kaksine koplattuine\nakseleineen, isoine kevyine pyörineen, jotka olivat terästangoilla\nyhdistetyt, ja leveine rintakehinensä se muodosti kauniin kuvan siitä\nmetalliin muokatusta logiikasta ja luotettavaisuudestaan, joka tekee\nveturin kaikkia metaliesineitä etevämmäksi kaunottareksi, jossa\ntäsmällisyys on voimaan yhdistettynä. Kuten muutkin Länsiratayhtiön\nomistamat veturit, oli tämä nimeänsä paitsi saanut nimen eräästä\nasemasta nimittäin Lisonista, joka on muuan asema Cotentinin luona.\nMutta Jacques, joka helli veturiansa, oli muuttanut sen naisnimeksi\nLison, jonka hän lausui lempeästi hyväilevästi.\n\nNiin, hän oli todellakin rakastunut veturiinsa, jota hän nyt oli\nkuljettanut neljä vuotta. Hän oli kuljettanut toisia, jotka olivat\nsäyseitä tai vikuroivia, reippaita taikka laiskoja. Hän ei ollut\ntietämätön siitä, että kullakin veturilla on erityinen luonteensa ja\nettä monesta niistä ei ollut paljoa mihinkään, kuten on tapana sanoa\nlihaa ja verta olevista naisista, niin jos hän pitikin Lisonista,\ntapahtui se siksi, että sillä oli ne harvinaiset ominaisuudet mitkä\ntavataan kelpo naisella.\n\nLison näet oli kiltti ja tottelevainen, helppo panna käyntiin ja\nsillä oli oivallisen höyrynmuodostumisensa vuoksi säännöllinen ja\ntasainen kulku. Väitettiin tosin, että joskin se oli niin helppo\npanna käyntiin, niin johtui se pyörien oivallisista ympäryksistä\nja erittäinkin luistien tarkasta toiminnasta, samoinkuin jos\nvoimakkaaseen höyrymuodostumiseen kuluikin niin vähän hiiliä, se\nriippui putkissa olevan vasken laadusta ja höyrypannun onnistuneesta\nrakenteesta. Mutta hän tiesi, että siinäkin oli jotakin muuta, sillä\ntoisissa vetureissa, jotka olivat samalla tapaa rakennetut ja yhtä\nhuolellisesti varustetut ei huomannut ainoatakaan Lisonin ansioista.\nSe oli sielu, valmistuksen salaisuus, tuo jokin, jonka sattuma\nvasaroidessa oli antanut metallille, ja jonka kokoonpanija antaa\nosille: veturin personallisuus, henki.\n\nHän oli kiitollisen miehen tavoin kiintynyt Lisoniin, joka läksi\nliikkeelle ja pysähtyi yhtä nopeasti kuin voimakas ja tottelevainen\ntamma. Hän piti Lisonista, koska tämä hankki hänelle paitsi\nvakinaista palkkaa, hyviä lisätuloja säästetystä hiiltenkulutuksesta.\nSiinä oli näet niin oivallinen höyrymuodostuminen, että se säästi\npaljon hiiliä.\n\nYhdestä asiasta vain hän sitä moitti: se tarvitsi aivan liian paljon\nvoitelemista, eteenkin lieriö nieli suunnattomat määrät rasvaa; se\noli alinomaista nälkää, Lison kerrassaan mässäili. Hän oli turhaan\nkoettanut sitä parantaa. Mutta se tuli heti hengästyksiinsä, sen\nluonto vaati sitä. Vihdoin oli hänen täytynyt tyytyä suvaitsemaan sen\nahmattuutta, samaten kuin ollaan näkemättä jotakin vikaa henkilöissä,\njoilla muuten on pelkkiä ansioita.\n\nSilläaikaa kun pesässä kohisi ja höyrypaine Lisonissa vähitellen\nnousi, käveli Jacques sen ympärillä, tarkasteli jokaista osaa ja\nkoetti saada selville, minkä vuoksi aamulla oli kulunut rasvaa\ntavallista enemmän. Mutta hän ei huomannut mitään. Veturi kiilsi ja\nsiitä näkyi se miellyttävä siisteys ja puhtaus, joka on todistuksena\nveturinkuljettajan huolenpidosta ja uskollisuudesta. Hänen nähtiinkin\nalati kuivaavan ja puhdistavan, etenkin perille saavuttaessa, kuten\non tapana kuivata hevosta, joka on vaahdossa pitkästä ratsastuksesta.\nHän hankasi veturia voimakkaasti käyttäen hyväkseen sen lämpimänä\noloa, paremmin saadakseen tahrat lähtemään ja siivotakseen rosoiset\npaikat. Eikä hän koskaan rasittanut sitä liiaksi, piti sen\nsäännöllisessä käynnissä ja varoi myöhästymistä, mikä sitten tekee\nepämukavan kiirehtimisen välttämättömäksi.\n\nHän ja veturi, olivat siis sopineet niin hyvin yhteen, ett'ei\nhän neljän vuoden aikana kertaakaan ollut tehnyt siitä valitusta\nvarikossa toimitetussa luettelon teossa missä veturinkuljettajat\nmerkitsevät toivomuksensa korjaustöiden suhteen; taitamattomat,\nlaiskat tai juopot veturinkuljettajat ovat näet alituisessa riidassa\nveturiensa kanssa. Mutta tänään oli hän todellakin levoton siitä,\nettä rasvaa kului niin paljon. Ja sitäpaitsi oli vielä jotakin muuta,\nnimittäin epämääräinen ja syvä tunne, jonkalaista hän ei ennen\nollut tuntenut, levottomuus, epäluulo Lisonia kohtaan, kuin olisi\nhän epäillyt sitä ja tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei se\nmatkalla käyttäytyisi huonosti.\n\nPecqueux ei vielä tällä aikaa ollut saapunut, ja Jacques torui häntä\nsiitä, kun hän vihdoinkin tuli, kieli vielä tahmeana hyvän ystävän\nseurassa syödystä aamiaisesta. Tavallisesti he tulivat hyvin toimeen\ntoistensa kanssa pitkän toveruutensa vuoksi joka ulottui rautatien\ntoisesta päästä toiseen, he kun työskentelivät vieretysten ja heitä\nkun ahdisti sama työ ja samat vaarat. Vaikka olikin lämmittäjäänsä\nkymmenen vuotta nuorempi, kohteli veturinkuljettaja häntä sangen\nisällisesti, moitti hänen paheitansa ja antoi hänen nukkua tunnin,\nmilloin hän oli liikaa humalassa. Ja tämä vastasi hyväntahtoisuuteen\nkoiran uskollisuudella ja oli muuten, milloin ei ollut juovuksissa,\nkunnollinen työmies, hyvin perehtynyt ammattiinsa. Hänkin piti\nLisonista, eikä oikeastaan muuta tarvittukaan, jotta he olisivat\nhyvin sopineet keskenänsä. He ja veturi muodostivat kolmihenkisen\nperheen, eikä heidän välillään koskaan ollut mitään riitaa.\n\nSen vuoksi Pecqueux kovasti ällistyikin noin huonosta vastaanotosta\nja katseli vieläkin suuremmalla hämmästyksellä Jacquesia, kuullessaan\ntämän murahtelevan ja lausuvan epäilevänsä Lisonia.\n\n-- Mitä sitten? Sehän kiitää kuin keijukainen ikään!\n\n-- Ei, ei, minä en ole rauhallinen.\n\nJa vaikka kaikki osat olivat hyvässä kunnossa, pudisti hän\nedelleenkin päätänsä. Hän hölkytteli kädensijoja ja tarkasti, että\nkaikki henkiläpät toimivat oikein. Hän nousi veturisillalle ja täytti\nitse lieriöitten rasvakupit, sillä välin kun lämmittäjä pyyhki kuvun,\nmissä vielä oli pieniä ruosteenjälkiä. Tanko hiekkalaatikkoon meni\nhyvin; kaiken olisi pitänyt rauhoittaa häntä. Mutta syynä hänen\nlevottomuuteensa oli se, ett'ei Lison enään yksinänsä vallinnut hänen\nsydäntänsä. Toinen hellyys versoi siellä, rakkaus tuohon hentoon,\navuttomaan olentoon, jonka hän nyt aina näki edessään, siinä kun\nhän istui hänen vieressään penkillä puistossa, mielistelevänä ja\nheikkona, rakkauden ja suojeluksen tarpeessa. Ei koskaan ennen\nollut hän, kun hän vastoin tahtoansa oli myöhästynyt ja sen vuoksi\nollut pakoitettu nostamaan veturin nopeuden kahdeksaankymmeneen\nkilometriin, ajatellut siitä koituvan vaaraa matkustajille. Mutta\nnyt saattoi hänet levottomaksi pelkkä ajatus, että hän toi takaisin\nHavreen sen jota hän aamulla oli melkein inhonnut, ja jonka mukaan\ntulemisesta hän oli ollut pahoillaan. Hän aavisti onnettomuutta ja\nkuvitteli mielessään näkevänsä Séverinen hänen menettelynsä takia\nvahingoittuneena, kuolevana hänen sylissään. Jo nyt oli rakkaus\ntaakkana hänelle. Epäluulonalaisen Lisonin oli käyttäydyttävä\nmoitteettomasti, jos se tahtoisi säilyttää sen maineen, että se kulki\nhyvin.\n\nKello löi kuusi, Jacques ja Pecqueux nousivat sille pienelle\nsillalle, joka yhdisti hiilipurnun veturiin ja sitten kun lämmittäjä\nesimiehensä viittauksesta oli avannut menoventtiilin, tuli tuo musta\nvaja täyteen valkoisen höyryn pyörteitä. Kun sitten veturinkuljettaja\nväänsi järjestimen kädensijasta, lähti Lison tottelevasti liikkeelle,\nliukui ulos vajasta ja vihelsi, saadakseen tien vapaaksi. Se saattoi\nmelkein heti mennä Batignollen tunneliin, mutta Pont de l'Europella\ntäytyi sen odottaa, ja vasta ohjesäännössä määrätyllä ajalla antoi\nvaihdemies sen tulla pikajunan kuusi ja kolmekymmentä luo, johon\nkaksi asemamiestä kytki sen kiinni.\n\nEi ollut enään enempää kuin viisi minuuttia junan lähtöön, ja\nJacques kumartui eteenpäin ja hämmästyi, kun ei nähnyt Séverineä\nväkijoukossa. Hän oli varma siitä, ett'ei tämä nousisi junaan\nennenkuin ensin olisi käynyt hänen luonaan. Vihdoin tuli hän\nnäkyviin, hän oli myöhästynyt ja hänen täytyi tulla puolijuoksua. Hän\nkulki todellakin koko junan ohi ja pysähtyi vasta veturin luo ilosta\nsäteillen ja tulipunaisena kasvoiltansa.\n\nHän nousi pienten jalkojensa terille ja kurkotti ylöspäin hymyileviä\nkasvojansa.\n\n-- Älkää olko levoton, nyt olen minä täällä.\n\nJacques alkoi nauraa onnellisena siitä, että hän oli tullut.\n\n-- Se on hyvä!\n\nMutta Séverine kurottautui vielä enemmän ja kuiskasi hiljemmin:\n\n-- Minä olen niin tyytyväinen, niin tyytyväinen ystäväni... Minulla\non ollut sellainen onni... Kaikki, mitä toivoin...\n\nJacques ymmärsi sen täydellisesti ja oli siitä sangen iloinen. Kun\nSéverinen sitten piti juosta takaisin, kääntyi hän ympäri ja lisäsi\nleikillään:\n\n-- Ettehän vaan musertane jalkojamme?\n\n-- Eikös hitossa, älkää peljätkö, huusi Jacques iloisesti\nvastaukseksi.\n\nOvia parhaillaan suljettiin ja Séverinen täytyi kiiruhtaa junaan.\nYlikonduktöörin merkinannon johdosta Jacques soitti ja avasi sitten\njärjestimen. Juna lähti liikkeelle. Oli samanlaista kun tuon\nonnettoman junan lähtiessä helmikuussa, sama lähtöaika ja sama vilkas\nelämä asemalla, sama hälinä ja sama savu. Se vaan oli erotuksena,\nettä nyt oli vielä valoisa, selkeä ja tavattoman leuto ilma. Séverine\npisti päänsä ulos vaunun akkunasta.\n\nLisonilla seisoi Jacques oikealla kädellä, lämpimästi puettuna\nhousuihin ja villatakkiin, jossa oli suojeluslaput silmälaseille,\nmitkä kiinnitettiin pään taakse lakin alle. Hän ei enään kääntänyt\nkatsettaan radalta ja nojautui joka silmänräpäys suojelusakkunan\nulkopuolelle, voidakseen nähdä paremmin. Vaikka hän kovasti tärisi\njunan tärinän vuoksi ei hän sitä edes huomannut. Hän piti oikealla\nkädellään kiinni kääntöpyörästä, jonka avulla nopeus määrättiin,\nkuten perämies ruorista. Hän käänteli sitä huomaamattomasti ja\nkeskeymättömästi, milloin vähentäen, milloin lisäten nopeutta. Ja\nvasemmalla kädellänsä hän yhtämittaa veti höyrypillinventtiilistä,\nsillä lähtö Pariisista on vaikea ja väjyviä vaaroja täynnä. Hän\nvihelsi ylikäytävien, asemien, tunnelien ja isompien mutkien\nkohdalla. Milloin punainen merkki tuli näkyviin kaukana yhä\nlisääntyvässä hämärässä, pyysi hän pitkällä merkkivihellyksellä\nvapaata rataa ja ajoi sitten ohitse kuin salama.\n\nTöin tuskin ehti hän sillointällöin vilkasta manometriin, ja\nhän väänsi tuota pientä pyörää, milloin paine nousi kymmeneen\nkilogrammaan. Hänen katseensa palasi aina edessäpäin olevaan rataan.\nHän kiintyi niin täydellisesti pienimpäinkin yksityiskohtien\nsilmälläpitoon ja oli niin tarkkaavainen ett'ei nähnyt mitään muuta,\neikä edes tuntenut, miten tuuli myrskyten puhalsi häntä vastaan.\nManometri laski, hän avasi pesän luukun ja kohotti kalteria, ja\nPecqueux joka oli tottunut tähän liikkeeseen, ymmärsi heti, pienensi\nhiiliä ja levitti ne pienellä lapiolla hyvin tasaiseksi kerrokseksi\nyli koko arinan leveyden. Kova kuumuus poltti heidän sääriänsä, mutta\nsitten kun luukku oli suljettu, kulki jääkylmä tuulahdus uudelleen\nheidän läpitsensä.\n\nTuli pimeä ja Jacques lisäsi varovaisuuttaan. Hän oli harvoin\ntuntenut Lisonin niin tottelevaiseksi. Hänellä oli se täydellisesti\nvallassaan, hän ohjasi sitä hallitsijan tahdolla, eikä milloinkaan\nantanut perään ankaruudessansa vaan kohteli sitä kuin lannistettua\neläintä, jota aina täytyy epäillä. Takanansa junassa, joka kohisten\nkiiti eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella, näki hän miellyttävät\nkasvot, jotka luottavaisesti ja uskollisesti hymyillen häntä\nkatselivat. Hän värisi hieman ja tarttui vielä lujemmin nopeutta\nmääräävään pyörään, ja hänen tarkka katseensa tunkeutui lisääntyvään\npimeyteen, etsien punaisia lyhtyjä.\n\nKuljettuaan Asnièresiin ja Colombesiin johtavien sivuratojen ohi,\nhengähti hän hieman. Aina Mantesiin asti kävi kaikki hyvin, rata\noli aivan tasainen ja juna vyöryi kevyesti eteenpäin. Mantesin\ntuolla puolen hänen täytyi kiirehtiä Lisonia päästäkseen lähes\npuolen lieuen pituisen, varsin jyrkän mäen päälle. Vauhtia\nvähentämättä ajoi hän sen vuoksi Rolleboise-tunnelin luona olevaa\npuolen kolmatta kilometrin pituista rinnettä alas, minkä matkan hän\nehti vajaassa kolmessa minuutissa. Sitten oli jäljellä ainoastaan\nGaillonin lähellä olevan Roulen tunneli ennen Sottevillen asemaa,\njota asemaa peljättiin, koska monet sekavat raiteet, alituiset\nvaihteet ja alinomainen tungos tekivät sen sangen vaaralliseksi.\nHän keskitti kaiken voiman valppaisiin silmiinsä ja työskenteleviin\nkäsiinsä, ja sähisten ja höyryten kulki Lison täydellä koneella\nSottevillen ohi sekä pysähtyi vasta Rouenissa. Sieltä lähti se hiukan\nrauhoituttuansa, ja kulki nyt jotenkin hiljaa ylöspäin mäkeä, joka\nulottui aina Malaunayhyn.\n\nKuu paistoi nyt kirkkaana ja valkoisena, niin että Jacques saattoi\neroittaa pienimmätkin pensaat, vieläpä tiellä olevat kivetkin, kun\nhe kiitivät ohitse. Malaynayn-tunnelista päästyänsä katsahtaessaan\noikealle, levottomana varjosta, minkä muuan suuri puu loi radan yli,\ntunsi hän jälleen sen paikan pensaikkoa kasvavalla kedolla, josta\nhän oli katsellut murhaa. Tuo autio, viljelemätön maisema kiiti\nohitse lukuisine kukkuloineen, synkkine metsineen notkoineen ja\nlohduttomine yksitoikkoisuuksineen. Sitten sai hän Croix-de-Maufrasin\nluona liikkumattomassa kuutamossa vilahdukselta nähdä talon, joka\noli siinä poikkipuolin hyljättynä ja autiona alituisesti suljettuina\nluukkuineen, mitkä tekivät niin ikävän vaikutuksen. Syytä tietämättä\ntunsi Jacques mielensä raskaammaksi kuin muuten, juuri kun olisi\nhäntä täällä onnettomuus odottanut.\n\nMutta kohta sen jälkeen hänen silmänsä äkkäsivät toisen kuvan.\nMisardin tuvan lähellä seisoi Flora, nojaten ylikäytävän veräjään.\nJoka matkalla näki hän tytön nyt aina samassa paikassa odottavan\nja väjyvän häntä. Hän ei liikahtanut paikaltaan, käänsi ainoastaan\npäätään voidakseen seurata Jacquesia vielä kauvemmaksi, tämän\nkiitäessä pois salaman nopeudella. Tuo suuri tumma varjo kuvastui\nvaaleassa kuutamossa ja ainoastaan hänen kultaiset kutrinsa\nkimmelsivät tähtien kalpeassa valossa.\n\nSitten kun Jacques oli ajanut Lisonin Mottevillen mäen päälle,\nantoi hän sen liukua läähättää Bolbec-tasangolle. Sen jälkeen hän\najoi Saint-Romainista Harfleuriin, joka oli suurin vieru koko\nlinjalla, eli kolme lieuea, minkä matkan veturit kulkevat laukaten\nkuin hurjat hevoset, jotka tuntevat tallin olevan lähellä. Kun he\nsaapuivat Havreen, oli Jacques aivan menehtynyt väsymyksestä, ja\ntäällä asemalaiturilla, jonka täytti hälinä ja saapuneen junan\nsavu, kiiruhti Séverine hänen luokseen, ennen kun meni kotiinsa, ja\nhyvästeli häntä iloisen ja hellän näköisenä:\n\n-- Kiitoksia ja hyvästi huomiseen saakka.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKuukausi kului, ja syvä rauha vallitsi jälleen siinä huoneustossa,\nmikä Roubaud-puolisoilla oli asematalon toisessa kerroksessa,\nodotussalin päällä. Sekä heille että heidän käytävänaapureillensa\ntässä pienoisessa virkamiesmaailmassa, jonka olemisen kellonlyönnit\nmääräsivät, niin että ohjesäännön määrämä aika aina samanlaisesti\ntuli takaisin, oli elämä taasen palautunut yksitoikkoiseen kulkuunsa.\nOli kun ei mitään odottamatonta tai kamalaa olisi tapahtunut.\n\nTuo meluisa ja inha Grandmorinin murhajuttu vaipui aivan hiljalleen\nunhoon ja oli määrätty pyyhittäväksi pois vireilläolevien\nasioiden joukosta, koska viranomaiset nähtävästi eivät kyenneet\nilmisaamaan rikoksellista. Vielä neljätoista päivää pidettyään\nCabuchea vankilassa, selitti tutkintotuomari Denizet, että häntä\nvastaannostettu juttu raukesi, koska riittäviä todisteita hänen\nrikoksellisuudestaan ei ollut. Romantillinen poliisitarina oli\nsyntymäisillään. Se kertoi tuntemattomasta, saavuttamattomasta\nmurhaajasta, kaikkialla läsnäolevasta seikkailijasta, jonka\nsyyksi pantiin kaikki murhat ja joka savuksi hupeni, heti kun\npoliisi näyttäytyi. Vain muutaman yksityisen kerran laski\nvastustussanomalehdistö, joka oli lähestyvien yleisten vaalien takia\nhermostunut, leikkiä tuosta satumaisesta murhaajasta. Hallituksen\nharjoittama sorto ja prefektien väärinkäytökset antavat sille joka\npäivä muita syitä närkästystä ilmaiseviin kirjoituksiin, ja kohta kun\nsanomalehdet eivät enään asiaa pohtineet, taukosi myöskin yleisön\nuteliaisuus ja intohimoinen asianharrastus. Siitä ei enään edes\npuhuttu.\n\nSeikka, joka antoi Roubaub-puolisoille kokonaan takaisin heidän\nrauhansa, oli se onnistunut tapa, millä oli poistettu kaikki\nne vaikeudet, jotka uhkasivat syntyä presidentti Grandmorinen\ntestamentin johdosta. Rouva Bonnehonin neuvosta olivat näet\nLachesnaye-puolisot lopultakin luopuneet testamenttia moittimasta;\nhe pelkäsivät häväistysjuttua ja olivat muuten sangen epävarmat\noikeusjutun päättymisestä. Roubaud-puolisot siis ottivat haltuunsa\nsen, minkä he olivat saaneet testamentissa vastaanottaa, ja olivat\nnyt viikon ajan omistaneet talon ja puutarhan Croix-de-Maufrasin\nluona, jotka olivat yhteensä arvostellut noin neljänkymmenen tuhannen\nfrangin arvoiseksi.\n\nHe päättivät heti myydä tämän talon, joka oli ollut irstailujen ja\nveren tyyssijana, joka kiusasi heitä kuin painajainen, ja jossa he\nentisaikojen peikkojen pelosta eivät olisi uskaltaneet nukkua, ja\nmyydä sen summamutikassa huonekaluineen kaikkineen ja siinä kunnossa\nkuin se oli, korjaamatta tai edes puhdistamatta sitä. Mutta kun he\njulkiseen huutokauppaan olisivat menettäneet liian paljon, koska ei\nollut montakaan kärkkyjää, jotka olisivat olleet halukkaat asettumaan\nnoin autioon seutuun, päättivät he koettaa myydä sen suorastaan.\nTalon etupuolelle he vain panivat suuren kyltin, joka helposti\nvoitiin lukea alati ohikulkevista junista. Tämä kyltti, tuo lohduton\nmyymisen into lisäsi sitä kolkkoa vaikutusta, minkä suljetut luukut\nja vadelmapensaiden ympäröimä puutarha itsestäänkin tekivät.\n\nKun Roubaud oli jyrkästi kieltäytynyt edes käymäseltä käymästä\npaikalla ryhtyäkseen mahdollisesti tarvittaviin toimenpiteisiin, oli\nSéverine matkustanut sinne eräänä iltapäivänä ja sitten jättänyt\navaimet Misardeille, jotka saivat tehtäväkseen näytellä paikkaa jos\njotakin ostajia ilmaantuisi. Ei tarvitsisi enempää kuin pari tuntia\nkotiutuakseen siellä, sillä yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa.\n\nKun nyt ei enään mikään saattanut Roubaud-puolisoita levottomiksi,\nantoivat he kunkin päivän kulua, tylsästi odottaen huomista. He\npääsisivät lopultakin eroon talosta, sijoittaisivat rahat ja\nkaikki kävisi mainiosti. He unhoittivat muuten koko talon ja\nelivät ikäänkuin eivät koskaan muuttaisi pois nykyisistä kolmesta\nhuoneestaan: ruokasalista, joka oli suoranaisessa yhteydessä\nkäytävän kanssa, oikealla puolella olevasta sangen suuresta\nsänkykamarista sekä pienestä ahtaasta keittiöstä vasemmalla. Eipä\nedes sinkkikattokaan akkunan edessä, joka vankilamuurin tavoin\nkaihti näköalaa, enään heitä harmittanut, vaan tuntui antavan heille\nlepoa ja lisäsi sitä äärettömän tyyneyden, virvoittavan rauhan\ntunnelmaa, jossa he elivät. Naapurit eivät ainakaan voineet nähdä\nheidän asuntoonsa; vakoilevat silmät eivät heitä aina tähystelleet,\nja kun kevät tuli, eivät he enään valittaneet tukahuttavaa kuumuutta\nja häikäilevää heijastusta sinkkikatosta, jota ensimmäiset\nauringonsäteet lämmittivät.\n\nSen kamalan mielenliikutuksen jälkeen, joka lähes kahden kuukauden\najan oli pitänyt heitä alituisessa vavistuksessa, nauttivat he\nonnellisina tästä vastavaikutuksena lisääntyvästä tylsyydestä. He\neivät tahtoneet liikahtaa, olivat onnellisia pelkästä olemisesta, kun\nheidän ei enään tarvinnut vapista eikä kiusaantua.\n\nEi milloinkaan ollut Roubaud osoittautunut niin täsmälliseksi ja\ntarkaksi toimessaan: sinä viikkona, jona hän oli virantoimituksessa,\nsaapui hän junalaiturille klo 5 aamulla, meni vasta klo 10 syömään\naamiaista, palasi klo 11 ja viipyi siellä aina klo 5:teen illalla,\ns.o. kokonaista yksitoista tuntia virkatoimissa. Sinä viikkona, jona\nhänellä oli virantoimitus yöllä, kesti se viidestä illalla viiteen\naamulla, eikä hänellä ollut edes niin suurta väliaikaa, että olisi\nvoinut syödä kotonaan, vaan hän söi illallista konttorissaan. Mutta\nhän näytti jonkinlaisella tyytyväisyydellä kärsivän tätä ankaraa\norjuutta. Hän näytti viihtyvän hyvin tuolla alhaalla, hän puuttui\nerikoisseikkoihinkin, tahtoi itse tarkastaa ja tehdä kaikki. Oli kuin\nolisi hän löytänyt unhotusta näistä vaivoista ja alkua tasapainon ja\nsäännöllisen elämän saavuttamiseen.\n\nSéverineen taas, joka melkein aina oli yksin, ja jota joka toinen\nviikko voitiin pitää \"elävän leskenä\", ja joka näki miehensä joka\ntoinen viikko ainoastaan aamiais- ja päivällispöydässä, näytti\ntarttuneen into tulla kunnolliseksi perheenemännäksi. Muuten oli\nhän tavallisesti istunut koruompelemassa, eikä ollut tahtonut ottaa\nosaa taloudenhoitoon, josta vanha Simon-eukko piti huolta yhdeksän\nja kahdentoista välillä. Mutta sitten kun Séverine jälleen oli\nsaavuttanut rauhan kotonaan ja tullut vakuutetuksi saavansa jäädä\nsinne, ryhtyi hän siivoamaan ja järjestämään, eikä istunut, ennen\nkuin oli ollut mukana ja nuuskinut kaikkialla.\n\nMolemmat nukkuivat muuten hyvin, ja harvoin kohdatessaan toisensa\nkahden kesken; kuten aterioidessa ja öisin, kun he makasivat samassa\nhuoneessa, eivät he enään koskaan puhuneet asioita, ja he luulivat\nvarmaan, että koko kysymys oli loppuunkäsitelty ja haudattu.\n\nEtenkin Séverine eli nykyään taas hyvin rauhallisesti. Hän sai taas\npian takaisin vanhan laiskuutensa ja mukavuusharrastuksensa ja jätti\njälleen kaikki taloustoimet Simon-eukolle; ikäänkuin hän itse olisi\nollut hieno nainen, jonka sopi tehdä ainoastaan hienompia käsitöitä.\nHän alotti erään työn, joka ei näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi,\nerään koruommellun couvre pied'in, joka uhkasi kestää koko hänen\nelinaikansa. Hän nousi ylös hyvin myöhään onnellisena siitä, että\nsai maata ja venytelleitä yksinään vuoteella, lähtevien ja saapuvien\njunien uneen tuudittamana, jotka hänelle ilmoittivat ajan kulun\ntäsmälleen kuten kello.\n\nAvioliittonsa ensi aikoina oli häntä häirinnyt kova melu asemalta,\nhöyryvihellykset, kääntölevyn jymähdykset, tuo ukkosen kaltainen\npauhina, nuo ankarat jyrähdykset, jotka maanjäristyksen tavoin\nravistelivat häntä ja kaikkea, mitä huoneessa oli. Mutta vähitellen\noli hän siihen tottunut, ja tuo kaikuen tärisevä asema sisältyi hänen\nelämäänsä. Ja nyt miellytti se häntä, juuri tämä melu muodostivat\nhänen rauhansa.\n\nEnnen aamiaista siirtyi hän toisesta huoneesta toiseen ja jutteli\neukon kanssa, joka siivosi ja piti huolta taloudesta, mutta itse hän\nei tehnyt mitään. Pitkät iltapäivät vietti hän ruokasalin akkunassa\nja työt, jotka hän oli tekevinään, putosi useimmiten polvelle ja\nhän tunsi olevansa onnellinen siitä, ett'ei hänellä ollut mitään\ntekemistä. Niinä viikkoina jolloin hänen miehensä päivän koittaessa\ntuli ylös mennäkseen levolle, kuuli hän hänen kuorsaavan iltapuoleen\nsaakka. Se oli muuten hupaista aikaa, ja hän eli kuten ennen\nnaimisiin menoaankin. Hänellä oli silloin hallussaan koko tuo leveä\nsänky ja hän huvitteli sen jälkeen kuten halusi ja hänellä oli koko\npäivä käytettävänään.\n\nHän ei juuri koskaan mennyt ulos, koko Havresta näki hän sinkkikaton\nyli, joka kaihti näköalaa muutaman metrin päässä hänen silmistään,\nainoastaan nuo läheisistä tehtaista nousevat suuret, mustat\nsavupilvet. Tämän ikuisen muurin takana sijaitsi kaupunki ja hänellä\noli aina jokin aistimus siitä, että se oli siellä. Hänen mielipahansa\nsen johdosta, ett'ei hän koskaan nähnyt sitä, oli vähitellen\nkadonnut. Viisi, kuusi ruukkua, joissa kasvoi leukoijia, ja jotka\nhän oli asettanut peronkikaton räystäälle, muodostivat koko hänen\npuutarhansa ja sulostuttivat hänen yksinäisyyttänsä.\n\nKun Roubaud oli vapaana, oli hänellä tapana kavuta ulos akkunasta,\nkävellä räystästä pitkin, kiivetä sitten sinkkikattoa ylöspäin ja\nistuutua päädyllä Cours Napoléonin yläpuolella. Siellä poltteli hän\npiippuansa ulkona vapaassa ilmassa ja hänen jalkojensa alapuolella\noli kaupunki ja laivaveistämö korkeine mastometsineen ja ääretön\nvaalean viheriä meri.\n\nSama unteluus näytti vallanneen ne toisetkin virkamiesperheet,\njotka olivat Roubaudin naapureina. Käytävä, jossa tavallisesti\noli ollut niin loppumatonta löpinää, oli nyt myös käynyt\nhiljaiseksi. Philomènen käydessä rouva Lebleun luona saattoi tuskin\nkuulla pienintäkään ääntä heidän keskustelustaan. Ällistyneinä\nmolemmat siitä, mitenkä asia oli kehittynyt, puhuivat he nykyään\nasemapäällikön apulaisesta vain halveksivan säälivästi. Oli ihan\nvarmaa ja totta, että hänen vaimonsa, jotta mies saisi pitää\npaikkansa, oli Pariisissa käydessään puuhaillut hyvin somissa\nasioissa. Roubaud oli nyt piloillemennyt mies, eikä voinut vapautua\neräistä epäluuloista.\n\nMutta kun rahastonhoitajan vaimo sitä paitsi oli vakuutettu\nsiitä, ett'ei hänen naapurillaan tämän jälkeen olisi tarpeeksi\nvaikutusvaltaa ottaakseen häneltä hänen asuntoansa, osoitti hän\nheille peittelemättä etevämmän halveksimista, meni heidän ohitseen\nhyvin kopeasti ja tervehtimättä. Loukkasipa hän Philomèneakin,\njoka yhä harvemmin kävi hänen luonaan, koska alkoi pitää häntä\nylpeänä ja ikävänä. Omatakseen jotakin tointa rouva Lebleu kuitenkin\nedelleen vakoili neiti Guichonin ja asemapäällikkö Dabadien välisiä\nlemmenasioita, mutta ei onnistunut koskaan saamaan mitään selkoa.\nKäytävästä ei nyt enään kuulunut muuta kuin hänen huopatohvelinsa\nmelkein äännetön laahustus. Sillä tavoin kului kuukausi tuollaisessa\nsyvässä, mahtavassa rauhassa, mikä on tavallinen suurten\nhirmutapausten jälkeen.\n\nMutta Roubaudeilla oli kuitenkin jotakin, joka kiusasi heitä ja\nsaattoi heidät levottomaksi. Ja se oli muuan paikka ruokasalissa,\njota heidän silmänsä eivät voineet kohdata, ilman että he jälleen\ntunsivat mielensä levottomaksi ja pahaksi. Se oli akkunan vasemmalla\npuolella, mistä he olivat irroittaneet ja sitten jälleen paikoilleen\npanneet tammipienan ja sen taakse piiloittaneet kellon ja ne\nkymmenen tuhatta frangia, mitkä he noin kolme sataa frangia kultaa\nsisältävän rahakukkaron kera olivat ottaneet Grandmorin-vainajalta.\nRoubaud oli ottanut kellon ja rahat vain jotta luultaisiin ne\nvarastetun. Hän ei ollut mikään varas, hän voisi, sanoi hän, kuolla\nnälkään, ennen kuin käyttäisin edes centimeäkään niistä tahi myisi\nkellon. Sen ukon rahat, joka oli häväissyt hänen vaimonsa, ja jota\nhän oli rangaissut, nämä likaiset, verentahraamat rahat, ei, ei,\nne eivät olleet tarpeeksi puhtaat, jotta kunniallinen mies voisi\nniihin koskea. Kuitenkin ei hän silloin ollenkaan ajatellut taloa\nCroix-de-Maufrasin luona, jonka hän otti vastaan. Ainoastaan se, että\nhän tätä inhoittavaa murhaa tehdessään oli tutkinut uhrin taskut ja\nottanut nämä rahat, suututti häntä, liikutti hänen omaatuntoansa ja\npeloitti häntä.\n\nMutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan saanut halua polttaa ne, sekä\njonakin iltana heittää kello ja kukkaro mereen. Vaikka yksinkertaisin\nvarovaisuus neuvoi häntä tekemään sen, niin oli hänessä kuitenkin\njotakin, mikä pani sitä vastaan. Hänessä oli näet itsetiedoton\nkunnioitus rahoja kohtaan, eikä hän milloinkaan olisi voinut taipua\nhävittämään sellaista summaa. Ensi yönä oli hän pistänyt kaikki\ntyyni pieluksensa alle, eikä pitänyt mitään paikkaa tarpeelliseksi\nvarmana. Seuraavina päivinä oli hän ponnistanut voimiaan löytääkseen\npiilopaikkoja, muutti säilytyspaikkaa joka aamu ja tuli levottomaksi\npienimmästäkin melusta, hän kun pelkäsi kotitarkastusta. Ei\nmilloinkaan ollut hän ollut niin kekseliäs. Mutta vihdoin eräänä\npäivänä ei hän voinut löytää yhtään ovelampaa kätköpaikkaa ja\nväsyneenä tuosta alituisesta levottomuudelta oli hän liian laiska\nottaakseen esille rahat ja kellon, jotka hän edellisenä iltana oli\nkätkenyt puitten taa.\n\nNyt ei hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut etsiä sieltä.\nSe oli kun luutalo, kauhun ja kuoleman luola, josta peikot häntä\nväijyivät. Väistyipä hän silloinkin, kun hän meni asettamaan jalkansa\nsaman lankun päälle, sillä hän sai vastenmielisen tuntemuksen\nsiitä ja hän luuli silloin tuntevansa kevyen työnnön jaloissaan.\nIltapäiväisin istuessaan akkunan luo, veti Séverine tuolin syrjään,\njott'ei istuisi suoraan sen ruumiin päällä, jota he siten pitivät\npiilossa permantonsa alla. He eivät koskaan puhuneet siitä keskenään,\nhe koettivat mielessään kuvitella tottuvansa siihen, mutta suuttuivat\nvihdoin löytäessään sen jälleen, tuntiessaan sen tunti tunnilta\nyhä sietämättömämmäksi jalkojensa alla, ja tämä ikävä tunne oli\nomituisempi, kun he eivät ollenkaan tunteneet tuskaa veitsen\nkatselemisesta, tuon kauniin, uuden veitsen, jonka vaimo oli ostanut,\nja jolla mies oli pistänyt rakastajaa kaulaan. He olivat ainoastaan\npesseet sen ja nyt oli se eräässä laatikossa ja Simon-eukko käytti\nsitä usein leivän leikkaamiseen.\n\nTähän rauhaan, jossa he elivät, toi kuitenkin Roubaud erään\ntoisen syyn vähitellen kasvavaan levottomuuteen, pakoittamalla\nJacquesin ahkerasti seurustelemaan heidän kanssansa. Viranteko toi\nveturinkuljettajan Havreen kolme kertaa viikossa: maanantaisin\nklo 10,35:stä edellä puolenpäivän 6,20:een illalla: torstaisin\nja lauvantaisin 11,5:stä illalla 6,40:een aamulla. Ensimmäisenä\nmaanantaina Séverinen matkan jälkeen oli alipäällikkö hyvin\nitsepäinen ja innokas saamaan hänet kotiin.\n\n-- Ette saa kieltäytyä, toveri, vaan tulkaa toki hitossa syömään\npalanen meidän luonamme! Te olette ollut niin rakastettava vaimoani\nkohtaan, ja minun täytynee voida jollakin tavoin saada osoittaa\nkiitollisuuttani.\n\nKahdesti oli Jacquesin yhden kuukauden ajalla siis täytynyt noudattaa\nkutsua aamiaiselle. Roubaudia näkyi vaivaavan se syvä äänettömyys,\njoka nykyään vallitsi hänen ja vaimon aterioidessa, ja hän tunsi\nlohdutusta, saadessaan kolmannen henkilön pöytään. Silloin muisti hän\njuttuja, puheli ja laski leikkiä.\n\n-- Tulkaa nyt takaisin niin usein kuin voitte. Näettehän ett'ette\nmeitä häiritse.\n\nEräänä torstai-iltana, kun Jacques oli peseytynyt ja hänen piti mennä\nlevolle, tapasi hän alipäällikön kuljeskelemassa veturitallissa, ja\nvaikka oli myöhäinen, vei Roubaud, jonka mielestä oli ikävä kulkea\nyksin, Jacquesin mukanaan asemalle ja sitten asuntoonsa. Séverine oli\nvielä valveilla ja istui lukemassa. Juotiin lasi ja pelattiin korttia\nyli puoliyön.\n\nTämän jälkeen muuttuivat maanantai-aamiaiset sekä torstai- ja\nlauvantai-yhdessäolot tavaksi. Se oli Roubaud itse, joka, kun\ntoveri eräänä päivänä oli poissa, väijyi häntä saadakseen hänet\nmukaansa kotiin ja moitti häntä hänen laiminlyömisestään. Roubaud\nkävi yhä synkemmäksi, eikä ollut koskaan oikein iloinen, paitsi\nuuden ystävänsä seurassa. Tämä, joka alussa oli herättänyt hänessä\nniin kamalaa levottomuutta, ja jota hänen kaiketi nyt olisi pitänyt\ninhota niiden hirveiden asiain todistajana, ja elävänä muistuttajana,\njotka hän halusi unhoittaa, oli päinvastoin käynyt hänelle aivan\nvälttämättömäksi, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän tunsi asian\ntodellisen laidan eikä kuitenkaan ollut puhunut. Tämä tuli ikäänkuin\nlujaksi siteeksi heidän välilleen, rikostoveruudeksi. Usein\nkatsoi asemapäällikkö toiseen keskenäistä ymmärtämistä ilmaisevin\nkasvojenilmein, puristi äkkiä hänen kättään aivan liiaksi tuntuvasti\nja vilkkaasti, jotta se olisi voinut olla pelkkä hyvän toveruuden\nilmaisu heidän välillään.\n\nSeurustelu Jacquesin kanssa tuli sitäpaitsi huvitukseksi noille\nmolemmille puolisoille. Séverinekin otti hänet mielellänsä vastaan\nja päästi hänen sisäänastuessaan heikon huudahduksen, kuin olisi hän\njotakin huvia odottanut. Hän jätti kaikki, käsityön, kirjat ja alkoi\npuhua ja nauraa, kun hän nyt pääsi tuosta jokapäiväisestä harmaasta\ntorroksissa olemisesta ja yksitoikkoisuudesta.\n\n-- Ah, olipa kiltisti tehty, että tulitte. Minä kuulin pikajunan\näänen ja ajattelin teitä.\n\nAamiasista tuli oikeita juhlia. Séverine tunsi jo hänen makunsa ja\nmeni itse ulos ostamaan tuoreita munia ja teki sen esiintyäkseen\nkohteliaana ja hyvänä emäntänä, joka vastaanottaa talon ystävän,\nilman että siinä vielä voitiin nähdä muuta kuin halu osoittautua\nrakastettavaksi ja valmistaa itselleen huvia.\n\n-- Tulkaa takaisin maanantaina, siioin on räämiä.\n\nKun tätä seurustelua oli kestänyt kuukauden, olivat Roubaud-puolisot\nsillä välin joutuneet yhä kauvemmaksi toisistaan. Murhan jälkeen\nja tietämättä syytä, oli Séverine saanut kovan vastenmielisyyden\nmieheensä. Hän tunsi olevansa hermostunut ja peloissaan. Eräänä\niltana, kun valkeata ei vielä oltu sammutettu, kirkaisi hän\npeljästyksestä, hän luuli hänen punaisista, vääristyneistä\nkasvoistaan näkevänsä murhaajan kasvojen piirteet, ja sen jälkeen\nvapisi hän joka kerta kun tuli häntä liian lähelle, hänellä oli\nkamala tunne murhasta, siitä, että mies syöksyi hänen kimppuunsa\nveitsi kädessä. Sehän oli mielettömyyttä, mutta kuitenkin\ntykytti hänen sydämensä peljästyksestä. Mies taasen välitti yhä\nvähemmän hänestä. Oli kuin olisi tuo kamala käännekohta, tuo\nvuodatettu veri aikaansaanut heidän välilleen tuon väsymyksen ja\nvälinpitämättömyyden, minkä muuten vanhuus tavallisesti tuo mukanaan.\nJa Jacques osaltaan aivan varmasti vaikutti siihen, että ero tuli\ntäydelliseksi ja hänen läsnäolonsa vapautti heidät vaivasta, jota he\ntunsivat toistensa seurassa.\n\nRoubaud ei kuitenkaan tuntenut mitään omantunnontuskia. Hän oli\nainoastaan peljännyt seurauksia, ennen kun asia oli liitetty\nasiakirjoihin, ja erittäinkin oli hän ollut hyvin levoton paikkansa\nmenettämisestä. Nyt ei hän enään ollenkaan valittanut tuota tehtyä\nmurhaa. Se tahtoo sanoa jos hänen olisi täytynyt tehdä se uudelleen,\nei hän kenties olisi sekoittanut vaimoansa asiaan; naiset joutuvat\nheti pelon valtaan ja hänen vaimonsa liukui yhä enemmän hänen\nluotaan sen vuoksi, että hän oli pannut liian raskaan taakan hänen\nhartioilleen. Hänen olisi pitänyt pysyä vaimonsa hallitsijana, eikä\nalentua hänen kanssansa valitsemaan rikoksen kamalaa ja toraisaa\ntoveruutta. Mutta asia oli nyt kerran se mikä oli ja siihen\ntäytyi mukautua. Nyt hänen täytyikin oikein ponnistaa voimiaan\njälleen päästäkseen siihen sieluntilaan, jossa hän oli, kun hän\nvaimon tunnustuksen jälkeen oli pitänyt murhaa välttämättömänä,\njotta hän itse voisi pysyä elossa. Ellei hän olisi tappanut\nhäntä, arveli hän silloin, ei hän itse olisi voinut elää. Nyt,\nkun hänen mustasukkaisuutensa oli sammunut, nyt, kun hän ei enään\ntuntenut tuota sietämätöntä kivistystä ja oli tointunut, ikäänkuin\nhänen sydänverensä olisi kaikesta tuosta vuodatetusta verestä\ntullut paksummaksi ei hän enään niin selvästi oivaltanut murhan\nvälttämättömyyttä. Sattui, että hän kysyi itseltään oliko todellakin\nmaksanut vaivan tehdä tämä murha.\n\nMutta tämä ei muuten merkinnyt edes sitä, että hän tunsi katumusta,\nse oli korkeintaan pettävä mielihoure, ajatus, että usein tehdään\ntekoja, joista ei tahdota puhua, jotta oltaisiin onnellisia,\nilman että silti tullaan siksi enemmän. Hän, joka oikeastaan\noli luonteeltaan niin puhelias, oli nyt vaiti pitkät ajat ja\nvaipui epäselviin mietteisiin, mitkä tekivät hänet vieläkin\nsynkkämielisemmäksi. Välttääkseen istumasta kasvot kasvoihin\nvaimonsa kanssa päivällisen jälkeen, meni hän nykyään joka päivä\nperonkikatolle, istuutui päädylle, ja alttiina satamansuusta\ntuleville tuulenpuuskille ja tuudittautuen epämääräisiin unelmiin\npoltteli hän siellä piippukyökkäänsä, katsellen yli kaupungin ja\npostiveneiden, jotka katosivat taivaanrannalle matkalla kaukaiselle\nmerelle.\n\nMutta eräänä iltana heräsi äkkiä hänen hurja mustasukkaisuutensa\nentisiltä ajoilta. Hän oli noutanut Jacquesin veturitallista ja\nvienyt hänet mukanaan kotiin juomaan lasin, ja silloin kohtasi hän\nrappusilla ylikonduktööri Henri Dauvergnen. Tämä näytti olevan\nhämillään ja selitti tulevansa rouva Roubaudin luota, jolle hänellä\noli ollut asiaa sisariltaan. Asian todellinen laita oli, että hän\njo jonkun aikaa oli tunkeillut Séverinen seuraan, toivoen voivansa\nvoittaa hänen vastustuksensa.\n\nHeti ovesta sisään tultuansa pauhasi alipäällikkö kiivaasti\nvaimollensa.\n\n-- Mitä oli tuolla nulikalla täällä tekemistä? Sinä tiedät ett'en\nminä suvaitse häntä.\n\n-- Mutta, ystäväni, sehän oli erään koruompelumallin takia.\n\n-- Minä annan palttua teidän malleillenne, luuletko sinä minun olevan\nniin tyhmän, ett'en käsitä, minkä vuoksi hän tulee tänne?... Varo\nitseäsi!\n\nHän meni vaimoansa kohden nyrkit pystyssä ja tämä väistyi syrjään\naivan kalpeana ja hämmästyneenä tästä kiivaasta keskeytyksestä siinä\ntyyneessä välinpitämättömyydessä, jota he molemmat nyt tunsivat\ntoisiaan kohtaan. Mutta mies rauhoittui heti ja kääntyi seuralaisensa\npuoleen.\n\n-- Minä joudun aina raivoihini nähdessäni tuollaisia herroja, jotka\ntunkeutuivat perheeseen ja kuvittelevat mielessään, että vaimo heti\nheittäytyy heidän syliinsä ja mies tuntee olevansa hyvin kunnioitettu\nja sulkee silmänsä kaikelta... Jos minulle tapahtuisi jotakin\nsellaista, niin minä heti paikalla ampuisin vaimoni. Ja parasta on\ntuolle herra hyväiselle, ett'ei hän tule takaisin, sillä silloin\njoutuu hän minun kanssani tekemisiin... Se on liian inhoittavaa, vai\nkuinka?\n\nJacques tunsi olevansa hyvin hämillään, kun hänen täytyi olla läsnä\ntuollaisessa kohtauksessa, eikä hän oikein tiennyt, mille kannalle\nasettuisi. Oliko tuo liioitettu katkeruus tarkoitettu hänelle?\nTahtoiko mies antaa hänelle varoituksen? Hän rauhoittui kuitenkin,\nkun Roubaud jälleen virkkoi iloisella äänellä:\n\n-- Mutta mikä aasi minä olenkaan, tiedänhän, että sinä itse ajaisit\nhänet portille... Anna meille jotakin juomista.\n\nHän taputti Jacquesia olalle, ja Séverine, joka oli toipunut,\nhymyili noille molemmille miehille. Sitten joivat he lasin yhdessä\nja viettivät varsin hupaisen hetken toistensa seurassa. Tällä tavoin\nvei Roubaud vaimonsa ja toverinsa lähemmäksi toisiaan ja teki\nsen mitä parhaan ystävyyden varjolla ja näyttämättä ajattelevan\nmahdollisia seurauksia. Tämä mustasukkaisuuden purkaus tuli\njuuri syyksi lähempään tuttavallisuuteen, kokonaiseen salaiseen\nhellyyteen Jacquesin ja Séverinen välillä, hellyyteen joka tuli\nluottamuksen osoituksista suuremmaksi. Kun näet Jacques taas tapasi\nhänet seuraavana päivänä, surkutteli hän häntä sen raa'an kohtelun\njohdosta, jota hän oli saanut kärsiä, kun taas Séverine kostein\nsilmin vasten tahtoaan ylenmääräisin valituksin tunnusti, kuinka\nvähän onnea hän oli saavuttanut avioliitossaan.\n\nTästä hetkestä saakka oli heillä erityinen puheenaiheensa, ystävyyden\nrikostoveruus, joissa he lopulta ymmärsivät toisiaan merkin kautta.\nJokaisella uudella vierailulla katsoi Jaqcues kysyvästi Séverineen\nsaadakseen kuulla oliko tällä ollut jokin uusi syy murheeseen. Hän\nvastasi samalla tapaa ainoastaan liikuttamalla silmäluomiansa.\nHeidän kätensä etsivät toisiaan miehen seljän takana; he tulivat\nrohkeammiksi ja ilmoittivat toisilleen tunteitansa pitkällisillä\nkädenpudistuksilla ja kertoilivat toisilleen lämpöisillä sormillaan\nsiitä kasvavasta mielenkiinnosta, jota he tunsivat pienimpiinkin\nasioihin toistensa elämässä. Harvoin oli heillä onni kohdata toisensa\nedes nimeksikään, ilman että Roubaud oli läsnä. Aina oli hän heidän\nkerallaan tuossa surullisennäköisessä ruokasalissa, eivät he tehneet\nmitään karttaaksensa häntä, eivätkä he edes ajatelleetkaan sopia\nkohtauksesta aseman jossakin etäisessä kolkassa. Se oli nyt vielä\ntodellista ystävyyttä, elävää myötätuntoisuutta, joka vei heidät\nyhteen, niin että miehen läsnäolo tuskin vaivasi heitä, koskapa\nkatse, kädenpuristus vielä oli tarpeeksi, jotta he ymmärsivät\ntoisiaan.\n\nEnsi kerran kun Jacques kuiskasi Séverinelle odottavansa häntä\nseuraavana torstaina kello kaksitoista yöllä veturivarikon takana,\ntuli hän liikutetuksi ja veti kätensä nopeasti pois. Se oli hänen\nvapaaviikkonsa, s.o. hänen miehensä oli yöt virkatoimissaan. Mutta\nsyvä levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli, että hän lähtisi\nkotoaan ja menisi Jacquesin luo kauvas pois asemakartanon pimeyteen.\nHän tunsi ajatusten hämmennystä, jonkalaista hän ei koskaan ennen\nollut tuntenut, samaa pelkoa ja sydämentykytystä kuin nuoret,\nkokemattomat tytöt. Hän ei heti myöntänyt, Jacquesin täytyi pyytää\nhäntä lähes neljätoista päivää, ennen kun hän antoi suostumuksensa,\nvaikka hän itse oikein paloi halusta sellaiseen yölliseen\nkävelyretkeen.\n\nKesäkuu alkoi ja illat muuttuivat polttavan kuumiksi, eikä merituuli\nvoinut paljoakaan viileyttä levittää. Kolme kertaa oli Jacques jo\nodottanut Séverineä, toivoen hänen tulevan epäämisestään huolimatta.\nTänä iltana oli hän tosin myöskin sanonut ei; mutta kuu ei valaissut\ntänä yönä, taivas oli peitossa, eikä yksikään tähti paistanut sen\nhiostavan usvan läpi, joka tummensi taivaan. Mutta seisoessaan siinä\nvarjossa, sai Jacques vihdoinkin nähdä hänen tulevan mustiin puettuna\nja hiljaa, äänettömin askelin. Oli niin pimeä, että Séverine olisi\nvoinut liipaista häneen tuntematta häntä, ellei hän olisi ottanut\nhäntä syliinsä ja suudellut. Häntä pöyristi ja hän päästi hiljaisen\nhuudahduksen. Mutta nauraen antoi hän sitten huuliensa levätä miehen\nhuulia vastaan. Siinä oli kuitenkin kaikki, hän ei mitenkään tahtonut\nistuutua mihinkään noista ympärillä olevista vajoista. He kävelivät\nyhtä mittaa aivan toistensa rinnalla ja juttelivat hyvin hiljaa.\n\nVeturivarikko ja mitä siihen kuului käsitti laajan alueen Rue Verten\nja Rue Francois-Mazelinen välillä, jotka kulkevat raiteiden yli.\nTällä suurella melkein äärettömällä maakaistaleella oli raiteita,\nsäiliöitä, vesijohtoja, kaikkia mahdollisia telineitä ja rakennuksia,\nkaksi suurta suojusta vetureja varten, Sauvagnat-sisarusten pieni\ntalo, jota ympäröi käden suuruinen keittiökasvitarha, vanhoja\nrakennuksia, joihin korjauspajat oli sijoitettu, vartiotupa, jossa\nveturinkuljettajat ja lämmittäjät nukkuivat. Oli mitä helpoin asia\nmaailmassa piiloutua sinne, kadota juurikuin syvälle metsään näiden\nmutkaisten ja sekaisin kulkevien katujen keskelle. Tunnin ajan\nnauttivat he siellä suloisesta yksinäisyydestään ja lohduttivat\nsydämiään niillä ystävällisillä sanoilla, jota he niin kauvan olivat\nmielessään hautoneet. Séverine tahtoi kuulla puhuttavan ainoastaan\nystävyydestä, hän oli heti selittänyt Jacquesille ett'ei hän koskaan\nkuuluisi hänelle ja että olisi liian inhoittavaa siten saastuttaa\nheidän puhdasta ystävyyttänsä. Hän oli niin ylpeä siitä, koska hän\ntunsi tarvetta kunnioittaa itseänsä. Jacques seurasi häntä sitten Rue\nVertelle, heidän huulensa yhtyivät suloiseen suudelmaan ja hän palasi\nkotiinsa.\n\nSiihen aikaan yöstä alkoi Roubaud alipäällikköjen konttorissa\nnukahtaa vanhassa nahkatuolissa, mutta nousi ylös vähintäänkin\nkaksikymmentä kertaa yössä, jäsenet puuttuneina. Kello 9:ään saakka\noli hänen vastaanotettava ja lähetettävä iltajunia. Siinä oli\nliikuntoja, yhteenkytkemisiä ja toimituksia hyvin tarkoin valvottava.\nKun sitten pikajuna Pariisista oli saapunut ja katkaistu, söi hän\nyksinänsä illallista konttorissaan erään pöydän päässä. Hänen\nillallisenaan oli ainoastaan kappale kylmää lihaa, jonka hän oli\ntuonut mukanaan kotoa, ja pari leivän viipaletta. Viimeinen juna,\nsekajuna Rouenista saapui asemalle puoli yhdeltä.\n\nAsemasillat olivat nyt autioina ja hiljaisina, ja vain jokunen\nyksinäinen kaasuliekki sai palaa. Koko asema ikäänkuin nukahti tähän\nväräjävään hämärään. Koko miehistöstä oli jäljellä ainoastaan kaksi\nvartijaa ja neljä tai viisi asemamiestä alipäällikön päällikkyyden\nalaisena. Nämä makasivat kuorsaten vartiohuoneen lattialla, sillä\naikaa kun Roubaud, jonka oli pakko herättää heidät pienimmänkin\nhälyytyksen kuuluessa, nukkui vain korvat hörössä. Peläten väsymyksen\naamupuoleen pääsevän voitolle, asetti hän herätyskellonsa soimaan klo\n5, jolloin hänen täytyi olla ylhäällä vastaanottaakseen ensimmäisen\njunan Pariisista. Mutta jo jonkun aikaa oli hän erittäinkin kärsinyt\nunettomuutta ja vääntelihe nojatuolissaan. Hän meni silloin ulos,\nteki kiertokulun, minkä ulotti aina vaihdemieheen saakka, jonka\nkanssa jutteli hetkisen. Mutta tuo musta taivas ja yön syvä rauha\ntyynnytti vihdoinkin hänen kuumeisen levottomuutensa. Maankiertäjäin\nkanssa tapahtuneen yhteentörmäyksen johdosta oli hänet varustettu\nrevolverilla, jota hän kuljetti ladattuna taskussaan.\n\nSillä tavoin käveli hän usein päivänkoittoon saakka, pysähtyi,\nluullessaan jonkin liikkuvan pimeässä, ja lähti senjälkeen taas\nliikkeelle tuntien epämääräistä kaihoa sen johdosta ett'ei ollut\nsaanut ampua, ja tuli lohdutetuksi, vasta kun taivas valkeni ja tuo\nsuuri, kalpea, aavemainen asema astui esiin varjosta. Nyt, kun päivä\nkoitti jo klo 3, meni hän jälleen sisälle, heittäytyi nojatuoliinsa,\njossa nukkui lyijyn raskaasta unta, kunnes herätyskello peljästytti\nhänet hereille.\n\nJoka neljäntenätoista päivänä kohtasivat Séverine ja Jacques toisensa\ntorstaisin ja lauvantaisin. Eräänä yönä, kun Séverine kertoi\nhänelle revolverista, jolla hänen miehensä oli asestettu, tulivat\nhe levottomiksi. Roubaud ei tosin koskaan tullut niin kauvas kuin\nveturivarikon luo. Mutta se antoi kuitenkin heidän kävelyilleen\nvaaran vivahduksen, joka teki niiden hupaisuuden kahdenkertaiseksi.\nHe tiesivät erään paikan, jota he pitivät erittäin ihastuttavana:\nSauvagnat-sisarusten talon takana oli suunnattomien hiilikasojen\ntakana jonkinlainen käytävä, joka muistutti autiosta kadusta\nvieraassa kaupungissa mustasta marmorista tehtyine neliskulmaisina\npalatsineen.\n\nSiellä oltiin aivan piilossa ja käytävän toisessa päässä oli pieni\ntyökaluvaja, missä kasa tyhjiä säkkejä olisi voinut olla varsin\npehmeänä makuupaikkana. Mutta eräänä lauvantaina, kun ankara\nsadekuuro pakoitti heidät turvautumaan sinne sisälle, kieltäytyi\nSéverine itsepintaisesti istuutumasta sinne ja luovutti vain huulensa\nloppumattomiin suuteloihin. Tämä suuteleminen ei loukannut hänen\nkainouttansa, vaan ikäänkuin ystävyydestä antautui hän alttiiksi\nmiehen intohimoisille suudelmille. Mutta kun Jacques sitten\nhimoissaan koetti saada hänet valtaansa, teki hän vastarintaa, itki\nja toisti joka kerta samat syyt. Miksi tahtoi hän tuottaa hänelle\nniin paljon surua? Hänestä tuntui niin suloiselta ja viehättävältä,\nettä he rakastivat toisiaan ilman tuota saastaista lihallisuutta.\n\nKuudentoista vuoden ijässä tuon irstaan ukon viettelemänä,\njonka verinen haamu vainosi häntä, ja sitten alttiina miehensä\neläimelliselle himokkuudelle, säilytti hän siitä huolimatta\nlapsellisen viattomuuden, neitsellisyyden ja vielä itsetiedottoman\nintohimon ihastuttavan kainouden. Mikä Jacquesissa erittäinkin\nmielytti häntä, oli hänen lempeytensä, hänen tottelevaisuutensa, kun\nhän käsiensä antoi jäädä lepäämään hänen heikkoihin käsiinsä, kun hän\nniillä oli niihin tarttunut. Ensi kerran rakasti hän, eikä kuitenkaan\nantautunut hänelle, koska juuri se olisi tuhonnut hänen rakkautensa,\njos hän heti olisi tullut hänen omakseen samalla tapaa kun hän oli\nollut noiden molempien omana. Hän halusi itsetiedottomasti pidentää\nainiaaksi tuota niin ihastuttavaa vaikutusta siitä, että hän jälleen\ntulisi aivan nuoreksi kuten oli ennen kun tuli vietellyksi, että\nhänellä olisi hyvä ystävä, jollainen omataan viidentoista vuotiaina\nja jota suudellaan keskelle suuta ovien takana. Paitsi niinä hetkinä,\njolloin intohimo kuumeentapaisesti valtasi Jacquesin, ei hänellä\nollut mitään vaatimuksia ja hän mukautui nöyrästi Séverinen tahtoon.\n\nSamoin kun hän, tahtoi Jacqueskin palata lapsuuteen ja alkavaan\nrakkauteen, joka tähän asti oli ollut hänelle jotakin kauhistavaa.\nJoskin hän oli tottelevainen ja veti kätensä takaisin heti kun\nSéverine työnsi ne pois, tapahtui se siksi, että hänen hellyytensä\npohjalla asui pelko, voimakas levottomuus sen johdosta, että\nhimokkuus sekottuisi hänen entiseen murhanhaluunsa. Séverine,\njoka oli murhannut, oli kuin sen todelliseutuminen, mistä hänen\naistillisuutensa oli uneksinut. Hän tuli päivä päivältä yhä\nvarmemmaksi parantumisestaan, koskapa Séverine tuntikausia oli\nriippunut hänen kaulallaan ja hänen suunsa Jacquesin huulilta\noli juonut hänen sieluaan, ilman että viimeksimainitun raivoisa\nhalu saada hänet kuristamalla valtaansa oli herännyt. Mutta hän\nei kuitenkaan uskaltanut ja parastahan oli odottaa, jättää heidän\nrakkaudelleen huolenpito heidän tuomisestaan toistensa syliin, sitten\nkun hetki on tullut, eikä heidän tahtonsa enään jaksa ponnistella\nvastaan.\n\nOnnellinen kohtaus seurasi toistaan, he eivät kyllästyneet\nsilmänräpäykseksi tapaamasta toisiaan, pimeässä kävelemästä yhdessä\nnoiden suurten hiilikasojen keskellä, jotka tekivät ympärillä\nvallitsevan yön vieläkin pimeämmäksi.\n\nEräänä heinäkuun iltana täytyi Jacquesin, ehtiäkseen määrättyyn\naikaan 11,5 Havreen, jouduttaa Lisonia, ikäänkuin tuo tukahuttava\nkuumuus olisi tehnyt sen laiskaksi. Rouenista ajoi häntä takaa\nhänen vasemmalla puolellaan raju-ilma, joka suuria häikäiseviä\nsalamia leimautellen kulki pitkin Seine-laaksoa. Silloin tällöin hän\nkääntyi levottomana ympäri. Séverinen piti näet kohdata hänet ja hän\npelkäsi, että jos raju-ilma puhkeisi liian aikaisin, se estäisi häntä\nlähtemästä ulos. Hänen onnistui kuitenkin päästä ratapihalle, ennen\nkun sade alkoi, mutta hän tuli kärsimättömäksi siitä, kun matkustajat\nniin hitaasti poistuivat vaunuista.\n\nRoubaud, joka tänä yönä oli toimissaan, seisoi asemasillalla ja sanoi\nnauraen:\n\n-- Ompa teillä hiton kiire ryömiä vuoteelle. Nukkukaa hyvin.\n\n-- Kiitos.\n\nKuljetettuaan junaa takaperin, puhalsi Jacques ja läksi varikkoon.\nNuo suuret ovet olivat avoinna ja Lison ajoi suojukseen, joka\nmuodosti jonkinlaisen gallerien kaksine raiteineen ja oli noin\nseitsemänkymmenen metrin pituinen voiden sinne mahtua kuusi veturia.\nSiellä oli hyvin pimeä, ja neljä kaasuliekkiä voi vain heikosti\nsitä valaista, näyttäen tekevän pimeyden vielä suuremmaksi niillä\nsuurilla, liikkuvilla varjoilla, joita ne loivat. Silloin tällöin\nvalaisivat voimakkaat salamat lasikattoa ja noita korkeita akkunoita\noikealla ja vasemmalla: silloin voi, kuten tulipaloliekkien valossa,\neroittaa nuo likatäpläiset seinät, sysimustat hirsikerrokset ja\nkaiken rappeutuneen ja viheliäisen tuossa nykyään liian pienessä\nrakennuksessa.\n\nKaksi veturia seisoi siellä jo kylmänä ja nukkuneena.\n\nPecqueux alkoi heti sammuttaa valkeata. Hän sekoitteli nopeasti ja\nhehkuvia hiiliä putosi tuhkapesästä alas kuoppaan.\n\n-- Minä olen hirveästi nälissäni ja aijon syödä palasen, sanoi hän.\nEttekö tekin tee samoin?\n\nJacques ei vastannut. Vaikka hänellä olikin kiire, ei hän tahtonut\nlähteä Lisonin luota, ennen kun valkea oli sammutettu ja höyrypannu\ntyhjänä. Kunnon veturinkuljettajana oli hän hyvin tarkka ja vaatelias\nsen suhteen, eikä hän milloinkaan poikennut siitä tavasta. Kun\nhänellä oli aikaa, ei hän lähtenyt, ennen kun oli tarkastanut ja\nkuivannut veturin yhtä huolellisesti, kuin lemmikkieläintä hoidetaan.\n\nVesi valui nyt suurina virtoina alas kuoppaan ja hän sanoi ainoastaan:\n\n-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\n\nPeloittava ukkosenjyrinä vaijensi hänen äänensä. Tällä kertaa\nkuvastuivat korkeat akkunat leimuavalle taivaalle niin selvästi,\nettä nuo lukuisat rikkinäiset ruudut olisi voinut laskea. Vasemmalla\npuolella eräässä ruuvipihdissä, jota käytettiin laitostöissä, oli\nmuuan levy, joka soi pitkällisesti värähdellen, kuten kello. Vanha\nkatonkannatin natisi.\n\n-- Hyi hitto! sanoi lämmittäjä ainoastaan.\n\nVeturinkuljettaja teki epätoivoisen eleen. Ei ollut ajattelemistakaan\ntapaamista, varsinkaan kun oikea vedenpaisumus nyt purkautui\nsuojuksen yli ja uhkasi särkeä lasikaton. Tuolla ylhäällä lienee\njokin ruutu jo ollut rikki, sillä suuria, nopeita pisaroita putoili\nLisonin päälle. Vihuri tunkeutui sisään portaista, jotka oli jätetty\nauki, ja olisi voinut luulla, että myrsky tempaisi mukanansa tuon\nvanhan rakennuksen rungon.\n\nPecqueux sai veturin vihdoinkin täydelleen kuntoon.\n\n-- Huomenna näkee selvemmin... Nyt ei sitä tarvitse enempää siistitä.\n\nHän palasi ensimmäiseen ajatukseensa.\n\n-- Minun täytyy saada palanen ruokaa... Sataa aivan liiaksi, jotta\nvoisi muitta mutkitta mennä loikoilemaan olkivuoteellensa.\n\nRuokailupaikka oli aivan varikon vieressä. Sitä vastoin oli yhtiön\ntäytynyt Rue Francois-Mazelinen varrelta vuokrata talo, mihin oli\njärjestetty vuoteita veturinkuljettajille ja lämmittäjille, joiden\ntäytyi olla yötä Havressa. Tuollaisessa vedentulvassa olisi helposti\nvoinut tulla läpimäräksi.\n\nJacquesin täytyi tyytyä seuraamaan Pecqueuxia, joka oli ottanut\nesimiehensä pienen korin, ikäänkuin olisi tahtonut säästää häntä\nsen kantamisen vaivasta. Hän tiesi, että korissa vielä oli kaksi\nviipaletta kylmää vasikanlihaa, leipää ja pullo, jonka Jacques tuskin\noli avannut, ja aivan yksinkertaisesti juuri se saattoi hänet niin\nnälkäiseksi. Sade lisääntyi ja ukkonen uudelleen tärisytti suojusta.\nKun nuo molemmat miehet astuivat ulos vasemmalle siitä pienestä\nportista, joka vei ruokapaikkaan, oli Lison melkein kylmä. Yksinään\nhyljättynä nukkui se pimeässä, jota ankarat salamat katkoivat,\nsuurten vesipisaroiden valuessa sen päälle. Sen läheisyydessä vuoti\nmuuan huonosti suljettu vesijohtoputki ja muodosti lätäkön, josta\nvesi juoksi veturinpyörien lävitse alas kuoppaan.\n\nJacques tahtoi puhdistautua, ennen kun menee ruokailupaikkaan.\nEräässä huoneessa oli aina kuumaa vettä ja soikkoja. Hän otti esille\nsaippuan koristansa ja puhdisti kätensä ja kasvonsa, jotka matkan\njäljeltä olivat mustat. Ja kun hän oli siksi varovainen, että hänellä\nveturinkuljettajille annetun kehoituksen mukaisesti oli mukanaan puku\nmuuttamisen varalta, saattoi hän vaihtaa pukua kiireestä kantapäähän\nasti, minkä hän keikailunhalusta tekikin Havreen saavuttuaan joka\nilta, jolloin hänellä oli kohtaus Séverinen kanssa. Pecqueux, joka\npesi ainoastaan nenännipukkansa ja sormenpäänsä, odotti häntä jo\nruokailupaikassa.\n\nRuokailupaikkana oli aivan yksinkertaisesti pieni huone paljaine,\nkeltaisiksi maalattuine seinineen ja varustettu ainoastaan yhdellä\nuunilla ruo'an lämmittämistä varten sekä kiintonaisella pöydällä,\njoka pöytäliinan asemasta oli peitetty sinkillä. Kaksi penkkiä\nmuodosti koko muun kalustuksen. Miehet saivat tuoda ruokaa mukanansa\nja syödä sitä puukon avulla paperilta. Huone sai valaistuksensa\nsuuresta akkunasta.\n\n-- Sepä oli inha sade! huudahti Jacques ja istuutui akkunan viereen.\n\nPecqueux oli istuutunut penkille pöydän ääreen.\n\n-- Ettekö syö mitään?\n\n-- En, ukkoseni, syökää te minun leipäni ja lihani, jos haluatte.\nMinua ei maita.\n\nAntamatta pyytää itseään kahta kertaa, hyökkäsi Pecqueux\nvasikanpaistin kimppuun ja tyhjensi pullon. Hänellä oli usein\ntuollaisia juhla-aterioita, sillä hänen esimiehensä oli\nvähäruokainen, ja koiramaisella uskollisuudellaan piti Pecqueux\nvielä enemmän Jacquesista niiden murujen vuoksi, jotka siten\nputoilivat hänen pöydältään. Suu ruokaa täynnä alkoi Pecqueux hetken\nvaitioltuansa jutella.\n\n-- Mitäpä lempoa sade meille tekee, koska nyt olemme turvassa. Mutta\njos sitä jatkaa, niin minä jätän teidät. Minun on mentävä tähän\nviereiseen taloon.\n\nHän rupesi nauramaan, sillä nyt ei hän enään piilotelleinnut, vaan\noli katsonut olevansa pakoitettu ilmaisemaan Jacquesille suhteensa\nPhilomène Sauvagnatiin, jott'ei hän ihmettelisi sitä, että hän\noli ulkona kaikkina niinä öinä, joina hän ja Philomène kohtasivat\ntoisensa. Kun tämä veljensä luona asui eräässä alakerroksen huoneessa\nkeittiön vieressä, tarvitsi hänen ainoastaan kolkuttaa luukalle, niin\nPhilomène avasi ja hän kiipesi akkunasta sisälle.\n\nJacquesilta pääsi kirous, kun hän väliajan kuluttua sai nähdä sateen\nkäyvän vieläkin ankarammaksi.\n\nPecqueux, jolla oli viimeinen lihanpala veitsensä kärjessä, nauroi\ntaasen kuten pieni lapsi.\n\n-- Lempo soikoon, onko teillä siis tekemistä tänä iltana? Eipä meitä\nmolempia voida juuri moittia siitä, että kuluttaisimme liiaksi\npatjoja tuolla Rue Francois-Mazelinen varrella.\n\nJacquesille tuli hyvin kiire pois akkunan luota.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- No niin, keväästä saakka ette te, kuten en minäkään, ole tullut\nkotiin, ennen kun kahden, kolmen ajoissa aamulla.\n\nHän oli varmaankin selvillä jostakin, ehkä oli hän joskus yllättänyt\nheidät, kun he kohtasivat toisensa. Kussakin makuuhuoneessa siellä\nolivat vuoteet parittain, lämmittäjän vuode veturinkuljettajan\nvuoteen vieressä, sillä niitä koetettiin pitää niin paljon kuin\nmahdollista yhdessä, jotka olivat määrätyt työskentelemään niin\nlähellä toisiansa. Ei siis ollut niinkään ihmeellistä, että Pecqueux\noli ottanut huomioonsa sen epäsäännöllisen elintavan, jota hänen\nennen niin säännöllinen esimiehensä nykyään noudatti.\n\n-- Pääni on kipeä, valehteli Jacques, ja silloin on suloista olla\nulkona kävelemässä yöllä.\n\nMutta lämmittäjä pyyteli anteeksi sekaantumistaan asiaan.\n\n-- Mitäpä siitä, onhan teillä vapautenne. Ymmärtänettehän, että sanon\nsen leikillä... Mutta jos jonakin päivänä tapahtuu jotakin ikävää, ei\nteidän tarvitse kainostella kääntymästä minun puoleeni ja minä olen\ntekevä kaikki, mitä te haluatte.\n\nHän ei lähemmin selittänyt tarkoitustansa, vaan tarttui hänen\nkäteensä ja puristi sitä kelpo lailla, ikäänkuin todistukseksi siitä,\nettä Jacques saattoi käskeä koko hänen persoonaansa. Sitten rypisti\nhän kokoon ja heitti pois lihan ympärillä olleen rasvaisen paperin\nja pisti tyhjennetyn pullon takaisin koriin, kuten kelpo palvelija\nainakin, joka on tottunut hoitamaan sekä lautaa että pesusientä.\nMutta kun sadetta jatkui yhtä itsepintaisesti, vaikka ukkonen oli\nlaannut, sanoi hän:\n\n-- Niin, nyt minä lähden ja annan teidän hoitaa omia asioitanne.\n\n-- Koska yhä edelleenkin sataa, vastasi Jacques, niin minä panen\nmaata makuusijalle.\n\nVarikon vieressä oli näet sali, jossa oli palttinalla päällystettyjä\npatjoja, jotta ne henkilöt, joiden tarvitsi odottaa ainoastaan\nkolme, neljä tuntia Havressa, voisivat loikoa siellä vaatteet yllä.\nKohta kun hän oli nähnyt lämmittäjän katoavan sateeseen Sauvagnatin\ntaloa kohden, uskalsi hän vuorostaan lähteä ulos ja juoksi\nvartiahuoneeseen. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan pysähtyi ovelle,\njonka hän antoi olla selki seljällään, kun tuo painostava kuumuus\nsalissa oli tukahuttaa hänet. Siellä makasi jo eräs veturinkuljettaja\npitkin pituuttaan seljällänsä ja kuorsasi suu avoinna.\n\nMuutamia minuutteja kului vielä, eikä Jacques voinut taipua luopumaan\nkaikesta toivosta. Hänen katkeroittumiseensa tuon hullunaikaisen\nmyrskyn johdosta sekoittui yhä voimakkaampi mieletön halu kuitenkin\nmennä kohtauspaikalle ja iloita ainakin siellä olemisesta, joskaan\nei hän enään voinut toivoa tapaavansa Séverineä. Koko hänen sisin\nolentonsa pakoitti häntä sinne ja hän meni lopulta ulos sateeseen,\nja hiilikasojen välistä mustaa käytävää kulkien saapui hän vihdoin\nmielikolkkaansa. Mutta koska hän ei voinut nähdä mitään niiden\nsuurten sadepisarien takia, jotka vihmoivat hänen kasvojansa, meni\nhän työkaluvajaan, josta hän jo kerran ennen oli etsinyt suojaa hänen\nkanssansa.\n\nKun Jacques astui siellä vallitsevaan synkkään pimeyteen, kiedottiin\nkaksi pehmeätä käsivartta hänen ympärilleen ja kaksi lämmintä huulta\npainettiin hänen huuliansa vastaan. Séverine oli siellä.\n\n-- Herra Jumala, oletteko te tullut?\n\n-- Olen, minä näin raju-ilman lähestyvän ja kiiruhdin tänne ennen\nsadetta. Kylläpä te olette viipynyt!\n\nJacques huokasi raskaasti, eikä koskaan ollut hän tuntenut Séverinen\nnoin tahdottomana riippuvan hänen kaulallaan. Nainen liukui alas\ntyhjien säkkien muodostamalle pehmeälle sijalle, joka täytti\nkoko nurkan. Jacqueskin vaipui alas hänen viereensä, ilman että\nheidän käsivartensa irtautuivat toisistaan. He eivät voineet nähdä\ntoisiansa, heidän hengityksensä pyörrytti heitä, kaikki, mikä heitä\nympäröitsi, katosi heidän tietoisuudestaan.\n\nMutta tulisesti suudellessansa he alkoivat sinutella toisiansa,\nikäänkuin olisivat sekoittaneet sydänverensä.\n\n-- Sinä odotit minua...\n\n-- Voi, minä odotin sinua, minä odotin...\n\nJa heti, jo ensi silmänräpäyksessä, melkein sanaa sanomatta, Séverine\nkiivaasti tempasi hänet luokseen ja pakoitti hänet omistamaan\nitsensä. Ei hän ollut tätä etukäteen arvannut. Kun Jacques tuli, ei\nhän enään luullut saavansa kohdata häntä, ja hän tempautui mukaan\nilossaan ja hämmästyksessään, vastustamattoman himon pakottamana\nkuulumaan hänelle, ja hän antautui Jacquesille arvelematta ja\nharkitsematta. Se tapahtui siksi, että niin täytyi tapahtua.\n\nSade vihmoi vielä ankarammin suojusta ja viimeinen juna Pariisista,\njoka nyt tuli, kulki ohitse, sähisten ja jyryten, niin että maa\ntärisi.\n\nKun Jacques jälleen nousi ylös, kuunteli hän ihmeissään sadetta.\nMissä oli hän siis? Ja kun hän uudelleen löysi maasta erään vasaran\nvarren, jonka hän oli istuutuessaan tuntenut, joutui hän suunniltaan\nonnesta. Séverine oli siis kuulunut hänelle, eikä hän ollut tarttunut\nvasaraan murskatakseen hänen päänsä. Hän ei enään tuntenut tuota\nvaistomaista halua heittää hänet hengetönnä maahan, kuten saaliin,\njoka on toisilta varastettu. Hän ei enään tuntenut halua kostaa\nhyvin vanhoja vääryyksiä, joita hän ei niin tarkoin muistanut,\neikä vihankaunaa, jota oli kokoontunut koirakselta koirakselle\naina ensimmäisestä uskottomuudesta saakka luolien syvyydessä. Ei,\nSéverinen omistamisella oli suuri hurmausvoimansa ja hän oli tehnyt\nhänet terveeksi, sillä hän näki hänessä jonkun kokonansa toisen,\nsellaisen, joka oli väkivaltainen heikkoudessansa, ihmisen verellä\npeitetty, ja se ympäröi hänet juurikuin kauhistuksen rautapaidalla.\nSéverine vallitsi häntä, jolta oli puuttunut rohkeutta, ja\nkiitollisuudesta liikutettuna ja haluten tulla hänen kanssaan yhdeksi\nsulki hän hänet jälleen syliinsä.\n\nSéverinekin tunsi olevansa onnellinen siitä, että oli antautunut ja\nvapautunut taistelusta, johon hän ei enään ymmärtänyt syytä. Miksi\noli hän ponnistellut vastaan niin kauvan? Olihan hän lupautunut\nhänelle ja hänen olisi pitänyt antautua hänelle, koska hän siitä voi\ntuntea ainoastaan huvia ja mielihyvää. Nyt ymmärsi hän sangen hyvin\naina sitä toivoneensa, silloinkin, kun hänestä odottaminen tuntui\nniin ihanalta. Hänen sydämmensä ja ruumiinsa eli nyt ainoastaan\nehdottomassa, kestävässä rakkauden tarpeessa, ja kamalata julmuutta\npiili kaikissa näissä tapahtumissa, jotka hänen kauhistuksekseen\nolivat vieneet hänet kaikkiin näihin ikävyyksiin. Tähän saakka oli\nelämä pidellyt häntä pahoin, laahannut häntä loassa ja veressä niin\nväkivaltaisesti, että hänen kauniit, siniset vielä lapsellisesti\nkatselevat silmänsä olivat tuon traagillisen, mustan hiuskypärin alla\nkäyneet suuriksi kauhusta. Mutta kaikesta huolimatta oli hän pysynyt\nneitsellisenä, tälle nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi, antautui hän\nensikerran kokonaan ja toivoi sulautuvansa häneen, olevansa hänen\npalvelijattarensa. Hän oli hänen omansa, hän saattoi mielensä mukaan\nkäskeä häntä.\n\n-- Ota minut, pidä minut, armaani, sinun tahtosi on minun lakini.\n\n-- Ei, ei, lemmittyni. Sinä olet minun valtijattareni, minä olen\nolemassa ainoastaan lempiäkseni ja totellakseni sinua.\n\nTunnit kuluivat. Sade oli aikoja sitten tauonnut, syvä hiljaisuus\nvallitsi ratapihalla ja häiritsi sitä ainoastaan kaukainen ja\nepäselvä ääni mereltä. He olivat vielä sylityksin, kun laukaus heidät\npeljästytti. Päivä alkoi tulla ja kalpea, vaalakka kaistale tuli\nnäkyviin taivaalla Seinen suun yläpuolella. Mikä laukaus se oli? He\nolivat menetelleet varomattomasti, mielettömästi viipyessään niin\nkauvan, ja he kuvittelivat äkkiä mielessään, että mies vainosi heitä\nrevolverinlaukauksillansa.\n\n-- Jää tänne sisälle, minä menen katsomaan.\n\nJacques hiipi varovaisesti ovelle. Tuossa vielä synkässä pimeydessä\nkuuli hän jonkun tulevan juosten ja hän tunsi Roubaudin äänen, joka\nkiirehti vartijoita ja huusi, että hän aivan selvästi oli nähnyt\nkolme kappaletta, jotka olivat olleet varastamassa hiiliä. Varsinkaan\nviimeisten viikkojen ajalla ei ollut kulunut yhtäkään yötä, jona hän\nei olisi nähnyt ikäänkuin näkyjä varkaista. Tällä kertaa oli hänet\näkkiä peljästytetty ja hän oli summamutikassa ampunut laukauksen\npimeään.\n\n-- Pian, pian, emme voi jäädä tänne, mutisi nuori mies. He tulevat\netsimään suojuksesta... Juokse!\n\nHaltioissaan sulkivat he toisensa jälleen syliinsä ja suutelivat\nintohimoisesti. Sitten kiiti Séverine varikkoa pitkin tuon suuren\nmuurin suojassa, Jacquesin koettaessa piiloutua hiilikasojen\nkeskelle. Ja se tapahtui todellakin hyvään aikaan, sillä Roubaud\naikoi tutkia suojuksen. Hän vannoi, että hiilivarkaiden täytyi\nolla siellä. Vartijain lyhdyt heiluivat maata pitkin. He joutuivat\nriitaan ja vihdoin palasivat he kaikki asemalle, harmissaan tästä\nhyödyttömästä takaa-ajosta.\n\nKun Jacques tunsi rauhoittuneensa ja päätti vihdoinkin mennä\nyömajaansa Rue Francois Mezelinen varrella olevaan taloon, tapasi hän\nihmeekseen Pecqueuxin, joka raa'asti kiroillen parhaillansa riensi\nkotiin.\n\n-- Mitä nyt, ukkoseni?\n\n-- Ah hitossa, älkää puhuko siitä. Nuo naudathan herättivät\nSauvagnatin ja hän kuuli silloin, että minä olin hänen sisarensa\nluona. Hän tuli paitasillaan alas, ja minun täytyi kiiruhtaa\nhyppäämään ulos akkunasta. -- Kuuletteko?\n\nNyt kuului selkäänsä saavan naisen äänekästä kirkunaa ja nyyhkytystä,\nsamalla kun karkea miehenääni toraili ja kiroili.\n\n-- Kuuletteko? Nyt kurittaa hän häntä aika tavalla, ja vaikka hän on\nkolmenkymmenen kahden vuotias, saa hän selkäänsä kuten pieni tyttö,\njoka saadaan kiinni jostakin. Se on kyllä paha hänelle, mutta minä en\nsiihen sekaannu: onhan se hänen veljensä!\n\n-- Mutta minä luulin, sanoi Jacques, hänen sietävän teitä, suuttuvan\nainoastaan tavatessaan hänet joidenkuiden muiden seurassa.\n\n-- Joutavia, ei sitä koskaan voi tietää. Toisinaan ei hän ole minua\nnäkevinäänkään. Mutta sitten joskus löylyttää hän häntä... Se ei\nkuitenkaan estä häntä pitämästä sisarestaan. Onhan hän kuitenkin\nhänen sisarensa ja hän luopuisi ennen kaikesta muusta, kuin eroaisi\nhänestä. Mutta hän vaatii, että tytön on käyttäydyttävä siivosti...\nLuulenpa nyt todellakin, että hän on saanut saatavansa.\n\nKirkuna taukosi ja muuttui syviksi, vaikeroiviksi huokauksiksi, ja\nnuo molemmat miehet menivät tiehensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin\nnukkuivat he sikeästi vieretysten tuossa pienessä makuuhuoneessa,\njossa oli keltaiseksi sivellyt seinät, ja jonka ainoina huonekaluina\noli neljä sänkyä, neljä tuolia ja pöytä, jolla oli sinkkinen pesuvati.\n\nJokainen uusi yöllinen kohtaus oli Jacquesille ja Séverinelle\ntämän jälkeen pelkkää autuutta ja onnea. Aina eivät he myrskyn\nkautta saaneet samaa suojaa kuin tällä ensimmäisellä kerralla.\nTähtikirkkaat taivaat ja häikäisevät kuuvalot häiritsivät heitä,\nja he hiipivät silloin eteenpäin varjossa ja etsivät pimeitä\nkolkkia, joissa tuntui niin suloiselta lähestyä toisiansa. Elo- ja\nsyyskuun yöt olivat niin ihanat ja leudot, että aurinko olisi\nvoinut yllättää heidät, väsyneinä ja nukahtaneina sylityksin, ellei\naseman herääminen ja veturien kaukainen melu olisi pakoittannt heitä\neroamaan. Eivät edes lokakuun ensimmäiset kylmät yöt tuntuneet\nheistä ikäviltä. Séverine tuli silloin lämpimästi puettuna ja\nkääriytyneenä suureen kaapuun, johon Jacqueskin pian puoleksi katosi.\nSitten vetäytyivät he työkaluvajan turviin, jonka Jacques osasi\nsulkea sisäpuolelta rautatangolla. He olivat siellä kuin kotonaan,\nmarraskuun myrskyt ja tuulenpuuskat saattoivat kiskoa kattotiilet\nirti, edes koskettamattakaan heihin. Jo ensi illasta saakka oli\nJacquesin kuitenkin vallannut halu, että he sijoittaisivat idyllinsä\nSéverinen omaan kotiin, jossa hän näytti hänestä aivan toiselta\nja paljon hurmaavammalta porvarillisen rehellisissä, hymyilevässä\nlevollisuudessaan. Mutta Séverine oli aina evännyt, vähemmän\nnaapurien vakoilemisen pelosta, kuin viimeisestä kunnioituksesta\nkodin pyhyyttä kohtaan. Mutta eräänä maanantaina, kun hänen piti\nsyödä aamiaisensa siellä ja kun mies, joka oli jäänyt asemapäällikön\nluo, ei tullutkaan, unohtivat he itsensä ja ajattelematon uhkarohkeus\nvei heidät toistensa syliin. Sen jälkeen ei Séverine enään osoittanut\nmitään vastahakoisuutta ja jokaisena torstai- ja lauvantai-iltana\nkahdentoista jälkeen kävi Jacques hänen luonaan hänen asunnossaan.\nTämä oli hirveästi vaaranalaista ja he uskalsivat tuskin liikahtaa.\nMutta he tunsivat kaksinkertaista hellyyttä, uutta nautintoa. Usein\najoi kuitenkin oikullinen halu yölliseen kuljeskeluun heidät jälleen\nulos jääkylmien öiden pimeyteen ja autiuteen.\n\nJacques ja Séverine olivat nyt jo neljä kuukautta rakastaneet\ntoisiansa yhä voimakkaammalla intohimoisuudella. Molemmat olivat\ntodellakin vasta-alkajia sydämensä lapsellisuudessa, ensi lemmen\nhämmästyneessä viattomuudessa ja hurmauksessa vähimmistäkin\nhyväilyistä. Heissä tapahtui alistuvaisuuden taistelu siitä, kumpi\nuhrautuisi enemmän. Jacques ei enään epäillyt, ettei hän ollut\nparantunut kamalasta, peritystä kärsimyksestään, sillä murha-ajatus\nei enään vaivannut häntä. Olikohan ruumiillinen omistaminen\ntyydyttänyt tuon murhaamisentarpeen? Olikohan omistaminen ja\nkuolettaminen samanarvoista ihmiseläimen pimeässä kuilussa? Hän ei\nmietiskellyt, koska hän oli liiaksi tietämätön, eikä edes yrittänyt\nraottaa kauhistuksen porttia. Toisinaan palasi hänen mieleensä\nSéverinen sylissä äkkiä muisto siitä, mitä hän oli tehnyt, murhasta,\njonka hän ainoastaan katseella oli tunnustanut Batignollen puiston\npenkillä, eikä hän tuntenut edes halua tulla tuntemaan lähempiä\nyksityiskohtia siitä.\n\nSéverineä sitä vastoin näytti yhä enemmän vaivaavan halu puhua\nsiitä. Kun hän painoi Jacquesia itseään vastaan, tunsi tämä aivan\nhyvin, että hän läähätti salaisuutensa alla, että hän tahtoi\nsulautua Jacquesiin, ainoastaan saadakseen lohdutusta siitä, mikä\nuhkasi tukahuttaa hänet. Mutta suudelmalla sulki hän levottomuuden\nvaltaamana hänen suunsa, sinetillä sulki tunnustuksen. Minkä vuoksi\nolisivat he antaneet tuon tuntemattoman tunkeutua välilleen?\nSaattoiko olla varma, ett'ei heidän onnensa kärsisi siitä? Mies\nvainusi vaaraa, häntä pöyristytti ajatus, että hän Séverinen kanssa\npenkoisi noita verisiä asioita. Tämä epäilemättä arvasi sen, hän\ntuli hyväileväksi ja myötenantavaksi, luoduksi vain rakastamaan ja\ntulemaan rakastetuksi. Mieletön himo toistensa omistamiseen vei\nheidät silloin jälleen toistensa syliin.\n\nRoubaud oli kesästä saakka laihtunut, ja sitä mukaa kun hänen\nvaimonsa sai takaisin kaksikymmenvuotiasta iloaan ja tuoreuttaan,\nvanheni hän ja kävi yhä synkemmäksi. Hän oli, kuten Séverine sanoi,\npaljon muuttunut neljässä kuukaudessa. Hän puristi edelleenkin\nsangen sydämellisesti Jacquesin kättä, kutsui hänet kotiinsa, eikä\nollut onnellinen, ellei hän ollut hänen pöydässään. Mutta tämä ei\nkuitenkaan tuottanut hänelle tarpeeksi huvitusta, usein oli tuskin\nheretty syömästä, kun hän meni ulos ja jätti Jacquesin huoleksi\nyksinään pitää seuraa rouvalle, sillä tekosyyllä, että häntä itseään\ntukahutti ja hän tarvitsi raitista ilmaa. Asian todellinen laita oli\nkuitenkin se, että hän nykyään kävi eräässä pienessä kahvilassa Cours\nNapoléonin varrella, jossa hän tapasi rautatien poliisikomisario\nCauchen. Hän ei juonut paljoa, ainoastaan muutamia pieniä lasillisia\nrommia, mutta hän oli peliin saanut mieltymyksen, joka lähenteli\nintohimoa. Hän elostui, unhotti kaikki vasta sitten, kun hän istui\nkortit kädessä ja pelasi lukemattomia piquet-pelejä. Cauche, joka oli\nintohimoinen peluri, oli määrännyt, että pelattaisiin rahasta ja nyt\npelattiin sadan soun pelejä. Roubaud, joka ihmeekseen tunsi olevansa\njuurikuin toinen ihminen, paloi voitonraivosta; hänet valtasi tuo\nkiivas voitonkuume, joka voi siinä määrin villitä miehen, että\nyhdelle arvanheitolle panee alttiiksi asemansa ja henkensä. Tähän\nasti ei siitä ollut ollut haittaa hänen virantoimitukselleen, mutta\nhän lähti kahvilaan heti kun hänellä oli vapaata aikaa ja tuli kotiin\nvasta kahden, kolmen ajoissa aamulla niinä öinä, joina hän ei ollut\nyövuorolla. Hänen vaimonsa ei sen vuoksi ollut tyytymätön, moitti\nhäntä ainoastaan siitä, että hän aina kotiin tullessaan oli niin\nhuonolla tuulella; hänellä oli näet harvinaisen huono onni ja lopulta\nhän velkaantui.\n\nEräänä iltana Séverine ja Roubaud ensi kerran joutuivat riitaan.\nVaimo ei tosin vielä ollut alkanut vihata miestään, mutta hänen oli\nvaikea sietää häntä, sillä hän tunsi, että Roubaud oli taakkana\nhänen elämässään. Hän olisi tuntenut mielensä niin kevyeksi,\nniin onnelliseksi, ellei yhdyselämä Roubaudin kanssa olisi häntä\npainostanut. Muuten ei hän ollenkaan tuntenut omantunnon vaivoja\nsiitä, että petti miestään: Eikö se ollut tämän vika, eikö hän\nollut melkein pakoittanut häntä lankeamaan? He joutuivat vähitellen\nyhä kauvemmaksi toisistaan, mutta kumpikin lohdutteli ja huvitteli\nitseään omalla tavallaan, vapautuakseen parhaillaan tapahtuvan\nsisällisen hajaantumisprosessin tunteesta. Koska miehellä oli peli,\nniin sai kai vaimolla olla rakastaja.\n\nMutta mikä erittäinkin suututti Séverineä, ja johon hän ei tahtonut\ntyytyä, oli rahanpula, johon miehen alituiset tappiot saattoivat\nhänet. Sitten kun talousrahat menivät Cours Napoléonin varrella\nolevaan kahvilaan, ei hän toisinaan tietänyt, kuinka voisi maksaa\npesijättärelle. Hänen täytyi olla ilman kaikenlaisia mukavuuksia ja\npieniä pukutarpeita.\n\nTällä kertaa antoi aihetta heidän torailuunsa juuri kysymys\nkenkäparin ostamisesta, jonka hän aivan välttämättömästi tarvitsi.\nRoubaud oli juuri lähdössä ulos, eikä saanut käsiinsä pöytäveistä\nleikatakseen itsellensä leipäpalasen, vaan otti suuren puukon,\nmurha-aseen, joka oli eräässä ruokakaapin laatikossa. Séverine katsoi\nhäneen, kun hän kieltäytyi antamasta hänelle niitä 15 frangia kenkiin\nsen vuoksi, että hänellä ei ollut rahoja, eikä hän tiennyt, mistä\nniitä saisi. Vaimo toisti itsepintaisesti pyyntönsä ja pakoitti hänet\nuudistamaan kieltonsa ja hän kävi vähitellen yhä katkeroituneemmaksi.\nAivan äkisti osoitti Séverine silloin sitä kohtaa lattiasta, missä\npeikot uinailivat, sanoi hänelle, että siellä oli rahoja, ja että hän\ntahtoi saada rahoja.\n\nRoubaud kävi sangen kalpeaksi ja päästi puukon, niin että se putosi\ntakaisin laatikkoon. Séverine luuli silmänräpäyksen, että hän löisi\nhäntä, sillä hän tuli häntä kohden mutisten, että rahat saisivat\nmädätä sinne, ja että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin\nottaisi ne. Hän pui nyrkkejään ja uhkasi lyödä hänet kuoliaaksi, jos\nhän hänen poissaollessaan uskaltaisi ottaa pienan pois ja varastaa\nvaikkapa vain centimenkin. Ei koskaan, ei koskaan! Se oli kuollut ja\nhaudattu.\n\nMutta Séverinekin kalpeni ja oli pyörtymäisillään ajatellessaan\nkaivamista tuossa aukossa. Tulipa hätä miten suureksi tahansa, he\nmolemmat mieluummin kuolisivat nälkään, kuin koskisivat noihin\nrahoihin.\n\nHe eivät kauvemmin puhuneetkaan siitä, ei edes niinäkään päivinä,\njolloin olivat sangen suuressa pulassa. Ja kun he jalallaan astuivat\nsille paikalle, poltti se vieläkin enemmän ja sietämättömämmin, niin\nettä he lopulta kaartain kulkivat sen ohi.\n\nSitten syntyi toisia riitoja Croix-de-Maufrasin johdosta. Miksi ei\ntaloa myyty? He syyttivät toisiaan molemmin puolin siitä, ett'eivät\nhe tehneet mitään, mikä oli tarpeellista myymisen jouduttamiseksi.\nMies kieltäytyi aina kiivaasti puuttumasta siihen, kun taas Séverine\nkirjoitti muutamia hajanaisia kirjeitä Misardille, mutta sai\nainoastaan hyvin epämääräisiä vastauksia: Ei ainoatakaan ostajaa\nollut ilmaantunut, hedelmät olivat kuivettuneet, eivätkä vihannekset\nkasvaneet sen vuoksi, kun niitä ei oltu ollenkaan kasteltu.\n\nSe syvä rauha, johon puolisot olivat hirmutapauksen jälkeen\nvaipuneet, häiriytyi täten vähitellen ja sen sijaan tuntui tulevan\nuusi, kamala kuume. Kaikki taudinsiemenet, esim. nuo piiloon pannut\nrahat ja kotiin tunkeutunut rakastaja, olivat kehittyneet ja\nerottivat heitä nyt ja yllyttivät heitä toisiaan vastaan. Ja tämä\nkasvava mieltenkuohu ja levottomuus teki elämän helvetiksi.\n\nIkäänkuin tuhoisan vastavaikutuksen kautta tuhoutui muuten kaikki\nRoubaud-puolisojen ympäristössä. Käytävässä alkoi uusi juoruamisen ja\nlörpöttelyn purkaus. Philomène oli äskettäin ankarasti riitaantunut\nrouva Lebleun kanssa tämän viimeksimainitun häpeällisen syytöksen\njohdosta, että hän muka oli varastanut häneltä itsekuolleen kanan.\nMutta todellisena syynä välien rikkoutumiseen oli Philomènen ja\nSéverinen välinen läheneminen. Sitten kun Pecqueux eräänä yönä oli\ntuntenut Séverinen Jacquesin käsikoukussa, oli Séverine vaijentanut\nvanhat arvelunsa ja alkanut osoittautua rakastettavaksi lämmittäjän\nlemmityistä kohtaan. Ja Philomène, jota mairitteli seurustelu naisen\nkanssa, joka kieltämättä oli aseman kaunein ja hienoin, haukkui nyt\nrahastonhoitajan vaimoa, jonka hän sanoi olevan vanha rakkariämmä ja\njuorukontti. Se oli hänen syynsä kaikki tyynni, ja hän kirkui nyt\nkaikkialla, että kadunpuolinen asunto oikeastaan kuului Roubaudin\nperheelle ja että oli mieltä liikuttavaa, ett'eivät he sitä saaneet\ntakaisin.\n\nAsiat alkoivat kääntyä varsin ohraisiksi rouva Lebleulle, sitäkin\nenemmän, kun hänen itsepintaisuudestaan vakoilla neiti Guichonia,\nsaadakseen ilmi hänen suhteensa asemapäällikköön, uhkasi tulla ikäviä\nseurauksia. Hänen onnistui yhtä vähän nyt kuin ennenkään saada heitä\npaljastetuksi, mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi yllättää\nitsensä kuuntelemasta ovilla, mikä vaikutti sen, että Dabadie, joka\nraivostui huomatessaan siten olevansa alttiina hänen vakoiluilleen,\nsanoi alipäällikkö Moulinille, että jos Roubaud edelleenkin vaati\ntuota huoneustoa, olisi hän valmis kannattamaan tätä vaatimusta.\nJa sitten kun Moulin, joka ei tavallisesti ollut juuri puhelias,\noli toistanut sen, ei paljoa puuttunut, ett'eivät käytävän varrella\nasujat hyökänneet toistensa tukkaan; siinä määrin olivat intohimot\njälleen joutuneet kuohuksiin.\n\nKaikessa tässä lisääntyvässä ikävyydessä ja levottomuudessa oli\nSéverinellä ainoistaan yksi onnellinen päivä, nimittäin perjantai.\nLokakuussa oli hän ollut siksi rohkea ja kekseliäs, että käytti\nensimmäiseksi parhaaksi tekosyyksi kipua polvessaan, mikä vaati\nerikoistuntijan käsittelyä; ja joka perjantai 6,40 aamulla matkusti\nhän Pariisiin pikajunalla, jota Jacques kuljetti. Hän vietti koko\npäivän hänen seurassaan Pariisissa ja palasi sitten pikajunalla 6,50.\nAluksi oli hän luullut olevansa velvollinen ilmoittamaan miehellensä,\nmitenkä polven laita oli: milloin oli se parempi, ja milloin oli se\nhuonompi. Mutta kun hän sitten huomasi, ett'ei mies edes kuunnellut,\nmitä hän sanoi, lakkasi hän muitta mutkitta siitä. Toisinaan katsoi\nhän häneen ja kysyi itseltään, tiesikö hän jotakin. Mistä se johtui,\nettä hän, joka oli ollut niin hurja mustasukkaisuudessaan, ja joka\nsokeassa murhanhimossaan oli tappanut mielettömässä raivossa, nyt\nsuvaitsi rakastajaa? Hän ei voinut uskoa sitä hänestä, hän ajatteli\naivan yksinkertaisesti hänen tulleen tyhmäksi.\n\nEräänä jääkylmänä yönä joulukuun alussa odotti Séverine myöhään\nyöhön miestänsä. Hänen piti seuraavana päivänä, joka oli perjantai,\nennen päivänkoittoa matkustaa pikajunassa, ja sellaisina iltoina\nhän tavallisesti valmistautui huolellisesti ja pani vaatteensa\njärjestykseen, jotta hän heti vuoteelta noustuansa voi pukeutua.\nMutta lopuksi pani hän maata ja nukkui yhden ajoissa. Roubaud ei\nvielä silloin ollut tullut kotiin. Hän oli kaksi kertaa ennen\ntullut kotiin vasta päivän koittaessa, koska hän kokonaan joutui\nyhä voimakkaammaksi käyneen pelihimonsa valtaan, eikä enää voinut\nriistäytyä irti kahvilasta, jossa muuan sisähuone vähitellen muuttui\noikeaksi peliluolaksi, siellä kun nykyään pelattiin écartéta suurista\nsummista. Onnellisena muuten sen johdosta, että sai maata yksinään ja\ntuudittautuen onnellisen huomispäivän odotukseen nukkui nuori rouva\nsikeään uneen, mukavasti kääriytyen lämpöiseen peitteeseensä.\n\nKellon ollessa lähes kolme, heräsi hän omituiseen ääneen. Aluksi ei\nhän voinut käsittää mitä se oli, vaan luuli sen olevan unta ja nukkui\nuudelleen. Kuului kumeata jyskytystä, natinaa, juurikuin olisi joku\ntahtonut särkeä oven. Nyt tempaistiin vieläkin kiivaammin ja jotakin\nmeni rikki, niin että hän nousi istumaan ja joutui aivan suunniltaan\npeljästyksestä: Siellä oli aivan varmaan joku, joka käytävästä käsin\nkoetti murtaa lukkoa auki. Hän ei uskaltanut liikahtaa minuutin\naikaan, vaan kuunteli, mutta hänen korvissaan surisi. Sen vuoksi\nrohkaisi hän mielensä ja nousi katsomaan; hän käveli äänettömästi\npaljain jaloin ja raotti hiljaa ovea. Kokoon kyyristyneenä ja\nväristen paljaassa paidassaan, niin että hän oli aivan kalpea,\nsai hän silloin ruokasalissa nähdä näön, joka yhtäkkiä hänet niin\nhämmästytti ja peljästytti, että hän jäi kuin kiinninaulattuna\nseisomaan paikalle.\n\nLattialla makasi näet Roubaud suullaan kyynärpäihinsä nojaten ja oli\nvast'ikään kynttilän valossa, joka oli hänen vieressään permannolla\nja loi suuren varjon hänestä aina kattoon saakka, taltalla\ntemmannut pienan auki. Ja juuri nyt nojautui hän aukon yli, joka\nmuodosti mustan halkeaman lattiaan ja tuijotti alas siihen suurin,\nammottavin silmin. Hänen poskensa olivat veren pullistamat ja hän oli\nmurhamiehen näköinen. Hän pisti kätensä kiivaasti sisään, mutta se\nvapisi, niin ett'ei hän heti löytänyt mitään ja hänen täytyi viedä\nvalkea lähemmäksi. Kaukana aukossa näkyi rahakukkaro, setelit ja\nkello.\n\nSéverine kirkasi tahtomattansa ja Roubaud kääntyi peljästyneenä\nympäri. Hän ei heti tuntenut vaimoansa, vaan luuli epäilemättä, että\nse oli kummitus, kun hän näki hänen seisovan siinä aivan valkoisena\nja peljästynein katsein.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? kysyi Séverine.\n\nRoubaud ymmärsi silloin kuka se oli ja vastausta välttäen päästi hän\nainoastaan kumean karjunnan. Hän katsoi häneen vaivautuneena hänen\nläsnäolostaan ja halusi ajaa hänet takaisin sänkyynsä. Mutta hän\nei keksinyt ainoatakaan järjellistä sanaa, vaan olisi mieluimmin\nläimäytellyt häntä korville, hänen seisoessaan siinä noin väristen ja\nalastomana.\n\n-- Sinä kiellät minulta kengät, jatkoi hän, mutta otat rahat omaan\nlukuusi, koska olet hävinnyt pelissä.\n\nNyt mies raivostui: olisiko vaimo edelleenkin tuhoava hänen elämäänsä\nja estävä häntä huvittelemasta. Hän ei enään ollenkaan välittänyt\nhänestä, vaan piti hänen miehenään olemista kerrassaan ikävänä.\nKoska hän saattoi huvitella toisella taholla, ei hän enään tarvinnut\nSéverineä.\n\nHän kopeloi uudelleen aukkoa, mutta otti ainoastaan rahakukkaron,\njossa oli kolmesataa frangia kullassa. Pantuaan sen jälkeen jalallaan\nlaudan kiinni paikoilleen, sanoa paukahutti hän hänelle hammasta\npurren päin kasvoja:\n\n-- Sinä ikävystytät minut kuoliaaksi; mutta minä teen mitä tahdon.\nKysynkö minä sinulta, mitä sinä aijot tehdä Pariisissa?\n\nRaivoisasti kohauttaen olkapäitänsä palasi hän sen jälkeen kahvilaan\nja jätti kynttilän lattialle.\n\nSéverine otti sen ylös ja meni jääkylmänä aina sydämeen saakka,\nvuoteeseensa takaisin. Hän antoi kynttilän palaa, eikä voinut\nuudelleen nukkua pikajunan aikaa odottaessansa. Vähitellen kävi hän\naivan kuumeiseksi ja lepäsi siinä suurin, avoimin silmin. Nyt se oli\nvarma, Roubaudissa tapahtui nyt kehittyvä hajoamisprosessi; rikos\noli ikäänkuin asuttunut häneen ja juuri sen kautta oli jokainen side\nheidän välillään katkennut. Roubaud tiesi kaikki.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNe, jotka aikoivat lähteä pikajunalla 6,40 Havresta, huomasivat\nkummakseen, että lunta oli puoliyöstä saakka satanut niin taajoina\nja suurina hiutaleina, että sitä kaduilla oli jo kolmekymmentä\nsenttimetriä paksulta.\n\nLison puhisi ja savusi hallin alla ja sen perään oli kiinnitetty\njuna, johon kuului seitsemän vaunua, kolme toisen ja neljä\nensimmäisen luokan. Kun Jacques ja Pecqueux puoli kuuden ajoissa\nolivat tulleet veturitalliin tarkastamaan veturia, olivat he\npahoitelleet ja olleet levottomia tuon jatkuvan lumentulon takia. Nyt\nolivat he paikoillaan, odottaen lähtömerkkiä, ja tuijottivat kauvas\neteenpäin pitkin junasillan edustaa ja näkivät, kuinka nuo hiljaa\nja loppumattomasti putoilevat lumihiutaleet vetelivät vaaleita,\nväräjäviä viiruja pimeyteen.\n\nVeturinkuljettaja mutisi:\n\n-- Hitto minut vieköön, jos näen ainoankaan merkin.\n\n-- Niin, kumpahan vaan päästäisiin perille! vastasi lämmittäjä.\n\nRoubaud joka oli saapunut määrättynä aikana ja jälleen ryhtynyt\nvirantekoonsa, seisoi asemasillalla lyhtyineen. Hänen silmiensä\nympärillä oli suuret, mustat renkaat ja ne painuivat toisinaan\nväsymyksestä umpeen, ilman että hänen valppautensa silti taukosi.\nKun Jacques kysyi häneltä, eikö hän tietänyt mitään tilasta radalla,\nmeni hän hänen luokseen, puristi hänen kättään ja vastasi, ett'ei\nsiitä vielä ollut tullut mitään sähkösanomaa. Kun Séverine nyt tuli\nsuureen kaapuun kietoutuneena, vei Roubaud itse hänet erääseen ensi\nluokan vaunuun ja sijoitti hänet sinne. Hän oli epäilemättä huomannut\nsen levottoman, hellän katseen, jonka nuo molemmat lempiväiset\nvaihtoivat; mutta hän viitsi ainoastaan sanoa vaimolleen, että oli\nvarsin varomatonta lähteä matkaan sellaisella ilmalla, ja että hän\ntekisi viisaammin lykkäämällä matkansa toistaiseksi.\n\nNyt tuli useampia matkustajia turkit yllä ja kuormitettuina\nmatkakapineillaan, ja syntyi ankara tungos tuossa kauheassa\naamupakkasessa. Lumi ei sulannut jalkineista ja jokainen kääriytyi\nvaatteisiinsa ja sulki heti ovet, asemasilta oli autio ja huonosti\nvalaistu muutamien kaasuliekkien epäselvässä valossa. Ainoastaan\nveturin tulipesän eteen kiinnitetty lyhty loisti kuin jättiläisen\nsilmä ja loi tulimertaan kauvas ulos pimeyteen.\n\nMutta Roubaud kohotti lyhtynsä ja antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri\nvihelsi ja Jacques vastasi, avattuaan järjestimen ja väännettyään\npientä kääntöpyörää vauhdin määräämistä varten. Juna lähti, ja\nalipäällikkö seurasi vielä hetkisen levollisena silmillään junaa,\njoka poistui myrskyyn.\n\n-- Nyt on pidettävä silmät auki! sanoi Jacqucs Pecqueuxille. Ei\nmitään tyhmyyksiä tänä päivänä!\n\nHän oli huomannut, että hänen toverinsakin oli lyyhistymäisillään\nkokoon väsymyksestä, hän oli varmaankin ollut ulkona irstailemassa\nedellisenä iltana.\n\n-- Oh, ei vaaraa mitään! änkytti lämmittäjä.\n\nHeti päästyään hallista ulos olivat he keskellä lumipyryä. Tuuli\npuhalsi lännestä, mutta se osui myös suoraan veturiin, jota vihurit\npieksivät. Suojuksensa takana, vahvoihin vaatteihin puettuna ja\nsilmät lasisilmien suojelemina ei heillä ensi aluksi ollut pahaakaan\nhätää. Mutta nuo valkoiset, taajaan putoilevat lumijoukot nyt\npimeässä ikäänkuin tukahuttivat veturilyhdyn häikäisevän valon. Sen\nsijaan, että olisi ollut valaistu kahden -- kolmen sadan metrin\nmatkalta näkyi rata nyt jonkinlaisessa maidon valkeassa usvassa,\njosta ainoastaan lähimmät esineet voi eroittaa juuri kuin unessa.\n\nEniten saattoi veturinkuljettajan levottomaksi se, että hän jo\nensimmäisen ratavartijan lyhdyn luona voi todeksi havaita, mitä oli\npeljännyt, eli ettei hän ohjesäännöissä määrätyltä matkalta voinut\neroittaa punaisia pysähdysmerkkejä. Hän eteni sen vuoksi sittemmin\nerittäin varovasti, voimatta kuitenkaan vähentää nopeutta, kun tuuli\nteki niin suunnatonta vastarintaa ja jokaisesta viivytyksestä koitui\nsuuri vaara.\n\nAina Houfleurin asemalle saakka oli Lison kulkenut hyvin ja\ntasaisesti. Jacquesin ei vielä tarvinnut olla levoton luminietoksien\nvuoksi, sillä satanut lumi oli korkeintaan kuusikymmentä senttimetriä\nsyvää ja lumiaura poisti helposti metrinkin syvyisiä lumiläjiä. Hän\nsiis suuntasi koko huolellisuutensa nopeuden pysyttämiseen ennallaan,\nsillä hän tiesi, että kunnollisen veturinkuljettajan, paitsi että\nhän on kohtuullinen ja veturiinsa kiintynyt, on pidettävä veturinsa\nsäännöllisessä kulussa ilman tempomisia ja mahdollisimman korkealla\npaineella. Hänen ainoa vikansa olikin se, ettei hän taipunut\npysähtymään ja noudattamaan annettuja merkkejä, koska hän aina\nluuli voivansa ohjata Lisonia ajoissa. Hän ajoikin toisinaan liian\nkauvas ja kaksi kertaa oli hänet viikoksi pidätetty toimestaan sen\nvuoksi, että oli ajanut paukkumerkkien yli. Mutta tällä hetkellä ja\ntietoisena siitä suuresta vaarasta, jossa oli, teki ajatus siitä,\nettä Séverine oli mukana junassa, ja että hän oli vastuunalainen\nhänen rakkaasta hengestään, hänen tahdonvoimansa kaksin verroin\nvahvemmaksi ja piti sitä täydessä jäntevyydessä kaikkia niitä\nvaikeuksia vastaan, jotka hänen oli voitettava ennen Pariisiin\nsaapumista.\n\nJacques jäi seisomaan levysillalle, joka yhdisti veturin\nhiilipurnuun, välittämättä noista alituisista tärähdyksistä ja\nnojautui lumesta huolimatta ulospäin oikealle puolelle nähdäksensä\nparemmin. Suojusseinän akkunasta, joka oli epäselvänä vedestä, ei\nhän eroittanut mitään, ja hän seisoi paikallaan kasvot alttiina\ntuulenpuuskille ja tuhansien neulojen piestessä hänen ihoaan, ja\npakkanen oli niin purevan ankara, niin että tuntui, kuin olisi hän\nleikellyt itseään partaveitsellä. Silloin tällöin vetäytyi hän\ntaaksepäin hengittämään; hän otti silmälasit päästään ja kuivasi\nne. Sitten palasi hän tähystyspaikalleen ja katsot tiukin katsein\nmyrskyyn, näkyisikö noita punaisia valoja ja hän syventyi siihen\nniin, että hän kaksi kertaa harhanäkynä näki nopeiden veripunaisten\nkipinöiden pilkkuina kuvautuvan sille vaalealle esiripulle, joka\nväreili hänen edessään.\n\nMutta äkkiä sai hän pimeässä huomioonsa, ett'ei hänen lämmittäjänsä\nenään pitänyt vaaria tehtävästään. Vain pieni lyhty valaisi\nvedenkorkeutta, jott'ei hieman voimakkaampi valo sokaisisi\nveturinkuljettajaa. Nyt oli hän huomannut manometritaulusta, jossa\nemalji omituisesti kimmelsi, että tuo sininen, tärisevä neula\nlaskeutui, nopeasti. Tuli väheni. Lämmittäjä oli näet unen valtaamana\npannut maata hiilihinkalon päälle.\n\n-- Kirottu juopporatti! huusi Jacques raivoissaan ja ravisteli häntä.\n\nPecqueux nousi ylös ja puolustihe käsittämättömällä mörinällä. Hän\nvoi tuskin seisoa jaloillaan, mutta tottumuksen voima vei hänet heti\nhänen tulensa luo. Vasaralla särki hän hiilet, levitti ne kihvelillä\ntasaiseksi kerrokseksi ja lakaisi sitten luudalla loput syrjään.\nKun tulisijan ovi oli auki, sulatti se heijastus, jonka höyrypannu\nhehkuvan pyrstötähden hännän tavoin loi taaksepäin junan yli, lumen,\njoka suurina kultapisaroina satoi alas.\n\nHarfleurin tuolla puolen alkoi se kolmen lieun pituinen mäki,\njoka ulottuu Saint Romainiin saakka ja on vaikein koko linjalla.\nVeturinkuljettaja käänsi jälleen huomionsa liikuntoon ja\nvalmistautui aimo tempaukseen, päästäkseen mäen päälle, mikä\nkauniillakin ilmalla oli kyllin vaikeata. Käsi kääntöpyörällä näki\nhän sähkölennätinpylväiden karkeloivan ohitse ja koetti laskea\nvauhtia. Se väheni, Lison läähätti ja ja lumiauran hankautumisesta\nvoi huomata vastustuksen kasvaneen. Jalallaan avasi Jacques luukun\nja lämmittäjä, joka torkkui, ymmärsi hänen tarkotuksensa ja kohensi\ntulta lisätäkseen höyrypainetta. Nyt hehkui luukku punaisena ja loi\npunasinervän kajastuksen heidän molempien jalkoihinsa. Mutta he eivät\ntunteneet tuota polttavaa kuumuutta sen jääkylmän ilmavirran vuoksi,\njoka heitä ympäröi.\n\nKuljettajan viittauksesta kohotti lämmittäjä tuhkalaatikon\nkädensijaa, mikä teki vedon vaikuttavammaksi. Manometrin viisari\nnousi nopeasti kymmenen atmosferia ja Lison pani käytäntöön\nkaiken sen voiman, mihin se kykeni. Veturinkuljettajan, joka näki\nvedenkorkeuden laskevan, täytyi silmänräpäykseksi vääntää injektorin\nkääntöpyörää, vaikkakin paine sen kautta väheni. Se nousi kuitenkin\npian, veturi puhkui ja pärisi kuin väsyksiin ajettu eläin, hyppi\nja nousi pystyyn, niin että olisi voinut luulla kuulevansa, kuinka\nsen jäsenet natisivat. Hän kohteli sitä pahasti, ikäänkuin olisi\nse tullut vanhaksi ja kelpaamattomaksi, eikä näkynyt enään omaavan\nentistä hellyyttänsä sitä kohtaan.\n\n-- Se on liian laiska, se ei ikinä pääse tuon mäen päälle! sanoi hän\nhammasta purren, hän, jolla muuten ei koskaan ollut tapana puhua\nmatkalla.\n\nPecqueux katsoi häneen hämmästyneenä kaikessa uneliaisuudessaan.\nMitä oli hänellä nyt Lisonia vastaan? Eikö se edelleenkin ollut\nsama tottelevainen veturi, jolle vauhdin lisääminen oli niin\nhelppoa, niin että oli hauskaa panna se liikkeelle, ja jolla oli\nniin oivallinen höyrynmuodostaminen, että se säästi kymmenennen\nosan hiilistä Pariisin ja Havren välisellä taipaleella? Kun\nveturilla oli sellainen luisu kuin Lisonilla, niin oivallinen\nsulkulaitos, että höyry sen kautta kokonaan sulkeutui, saattoi kai\nsietää muutamia epätäydellisyyksiä, niin kuin ei kukaan suuttune\ntaloudenhoitajattarelle, joka pitää oman päänsä, kunhan hän vaan\nkäyttäytyy hyvin ja on säästäväinen. Tosin vaati se liian paljon\nrasvaa. Mutta mitäpä siitä? Kun vaan voiteli sen, niin siinä oli koko\nasia!\n\nJacques toisti suuttuneena:\n\n-- Se ei ikinä pääse mäen päälle, ellei sitä voidella.\n\nJa hän teki mitä ei ollut tehnyt kolmea kertaa elämässään. Hän otti\nrasvakannun voidellakseen veturin sen ollessa käynnissä. Hän kiipesi\nkaiteen yli ja nousi sillanteelle, joka kulki höyrypannua pitkin.\nMutta se oli mitä vaarallisin yritys; hänen jalkansa luiskahtelivat\ntuolla kapealla rautalevyllä, joka oli märkänä lumesta, hän ei voinut\nnähdä mitään ja tuo hirveä myrsky uhkasi lakaista hänet pois kuten\noljenkorren. Hänen riippuessa kupeellaan jatkoi Lison läähättävää\njuoksuaan pimeässä halki tuon suunnattoman, valkoisen nietoksen,\njohon se uursi itselleen syvän vaon. Se ravisteli häntä ja vei hänet\nmukanaan. Kun hän saapui poikkitangon luo, lyyhistyi hän kokoon\noikeanpuolisen lieriön rasvakupin luona ja hänen oli tuiki vaikeata\ntäyttää se, pitäessään toisella kädellään kiinni. Sitten täytyi\nhänen hyönteisen tavoin ryömien tehdä sama matka, voidellakseen\nvasemmanpuolista silinteriä. Palatessaan oli hän lopen uupunut ja\nkalpea, hän oli tuntenut olevansa lähellä kuolemaa.\n\n-- Se on siivoton elukka! mutisi hän.\n\nPecqueux hämmästyi noin tavattomasta kiivaudesta heidän Lisoniaan\nkohtaan, eikä voinut olla turvautumatta vanhaan sukkeluuteensa.\n\n-- Minunpa olisi pitänyt saada mennä. Minä ymmärrän, minkälainen\nvoide naisväelle soveltuu.\n\nHän oli nyt hiukan enemmän hereillä, oli myös lähtenyt paikalleen\nja piti silmällä radan vasenta puolta. Hänellä oli hyvät silmät\nja tavallisesti näki hän paremmin kuin päällikkönsä. Mutta tässä\nmyrskyssä oli kaikki kadonnut, ja nämä molemmat, jotka olivat niin\nperehtyneet matkan jokaiseen kilometriin, voivat nyt tuskin tuntea\nseutua, jonka läpi he kulkivat. Rata hautaantui lumen alle, talotkin\nnäyttivät tulleen niellyksi ja se oli nyt vain avoin, ääretön aro,\nepämääräinen, valkea kaavi, jossa Lison näytti kulkevan eteenpäin\nmiten halusi. Koskaan eivät nuo molemmat miehet olleet niin syvästi\ntunteneet heitä yhdistävää veljeyttä, nuo, jotka nyt kiitivät\neteenpäin tässä kaikkia vaaroja vastaan irtipäästetyssä veturissa,\njossa he olivat enemmän yksinään ja enemmän maailman hylkääminä, kuin\njos olisivat olleet johonkin huoneeseen teljettyinä. Ja sen lisäksi\ntuli painostavan raskas edesvastuu niistä ihmishengistä, joita heillä\noli takanaan junassa.\n\nJacques, jota Pecqueuxin pilapuhe suututti, hymyili kuitenkin lopuksi\nja hillitsi itseään. Ei tosiaankaan ollut oikea hetki riitelemiseen.\nSatoi lunta vieläkin enemmän ja esirippu taivaanrannalla kävi\nvieläkin tiheämmäksi. Kuljettiin edelleen mäkeä ylöspäin, kun\nlämmittäjä vuorostaan luuli etäällä näkevänsä punaista kajastusta.\nHän sanoi siitä sanasen esimiehelleen, mutta sitten ei hän sitä enään\nlöytänyt, hänen silmänsä olivat nähneet unta, kuten hän toisinaan\nsanoi.\n\nJa veturinkuljettaja, joka ei ollut mitään nähnyt, sai\nsydämmentykytystä, tuli levottomaksi toisen harhanäystä ja kadotti\nluottamuksen itseensä. Hän luuli lumihiutaleitten valkoisen vilinän\ntakaa eroittavansa suunnattomia mustia ääriviivoja, suuria esineitä,\njotka näyttivät jättiläismäisiltä, tummilta kappaleilta; ne\nnäyttivät liikkuvan ja tulevan veturia vastaan. Olivatkohan ne ehkä\nkukistuneita kukkuloita, vuoria, jotka sulkivat radan, ja joihin juna\nmurskautuisi? Hänet valtasi pelko ja hän veti höyrypillin nyöristä ja\npuhalsi pitkään ja voimakkaasti, ja tuo vaikeroiva kolkko ääni kuului\nkauvas ja pitkäveteisenä myrskyssä. Sitten joutui hän aivan hämilleen\nsiitä, että oli viheltänyt oikeaan aikaan, sillä juna kulki nyt\nsuurella nopeudella ohi Saint-Romainin aseman, jonne hän luuli vielä\nolevan kaksi kilometriä.\n\nLison, joka oli kulkenut tuon vaikean ylämäen, alkoi nyt\nvieriä helpommin ja Jacques saattoi silmänräpäyksen hengähtää.\nSaint-Romainista Bolbeciin nousee rata huomaamattomasti ja kaikki\nkävisi otaksuttavasti hyvin tasangon toiseen päähän saakka. Ollessaan\nBen-Zevillessä, missä viivyttiin kolme minuuttia, huusi hän kuitenkin\nasemapäällikköä, jonka hän huomasi asemasillalla, ilmoittaakseen\nhänelle arvelunsa lumen suhteen, joka kävi yhä syvemmäksi. Hän ei\nikinä pääsisi Roueniin saakka, olisi parasta käyttää tilaisuutta\nja panna lisäksi toinen veturi, nyt kun oltiin varikon luona,\nmissä valmiita vetureja aina oli odottamassa. Mutta asemapäällikkö\nvastasi, ett'ei hän ollut saanut mitään määräystä siitä, ja ett'ei\nhän katsonut voivansa ottaa sellaista toimenpidettä vastuulleen.\nAinoa, mitä hän voi tarjoutua jättämään oli viisi, kuusi puulapiota\nraiteiden puhtaiksi lapioimista varten tarpeen vaatiessa. Ja Pecqueux\notti vastaan lapiot, jotka hän asetti erääseen nurkkaan.\n\nLison jatkoikin hyvällä vauhdilla ja liikanaisetta vaivatta matkaansa\ntasangon yli. Kuitenkin väsyi se. Veturinkuljettajan täytyi lopulta\nantaa lämmittäjälle viittaus avata tulisijan luukku, jotta hän\npanisi sinne enemmän hiiliä, ja joka kerta, kun tämä tehtiin loi\nhäikäisevä tähdenpyrstö yössä valoaan tuon synkän, mustan junan\nyli, joka kaikessa tässä valkoisessa ympäristössä oli juuri kuin\npaarivaatteella peitetty. Kello oli 7,45 ja päivä alkoi valjeta,\nmutta sitä voi tuskin huomata taivaasta sen suunnattoman vaaleahkon\npyörteen vuoksi, joka täytti avaruuden taivaanrannan toisesta\npäästä toiseen. Tämä epämääräinen valaistus, jossa edelleenkään ei\nmitään voinut eroittaa, teki vielä levottomammaksi nuo molemmat\nmiehet, jotka koettivat nähdä kauvas eteenpäin, mutta joiden silmät\nsilmälaseista huolimatta olivat täynnä kyyneliä. Päästämättä\njärjestimen pyörää kädestään, piti veturinkuljettaja edelleenkin\nkiinni höyrypillin nauhasta ja puhalsi varovaisuuden vuoksi melkein\nyhtämittaa, ja se kuului hätään joutuneen vaikeroimiselta tällä\nlumiaavikolla.\n\nKuljettiin esteettömästi Bolbecin ja sitten Yvetotin ohi. Mutta\nMottevillessä kyseli Jacques jälleen alipäälliköltä, mutta tämä\nei voinut antaa hänelle mitään varmoja tietoja radan laadusta.\nAinoatakaan junaa ei vielä ollut tullut, ja eräs sähkösanoma oli\naivan yksinkertaisesti ilmoittanut, että Pariisista tuleva sekajuna\noli lumeen uupuneena turvassa Rouenissa. Lison läksi jälleen\nliikkeelle ja kulki raskaasti ja väsyneesti ne kolme alaspäin\nviettävää lieuta, jotka veivät Barentiniin. Nyt valkeni päivä, mutta\nhyvin hillitysti, ja näytti kuin olisi se tullut vain lumesta. Lunta\nsatoi yhä sakeammin. Oli kuin olisi taivas haljennut ja sirpaleet\nupottivat maan, samaan aikaan kun koitto laskeutui alas hämäränä ja\nkylmänä.\n\nSitä mukaa kun päivä kului, kasvoi tuulen voima kaksinkertaiseksi\nja hiutaleet lentelivät kuin luodit; lämmittäjän täytyi joka\nminuutti ottaa lapionsa ja lapioida lumi pois hiilistä vesisäiliön\nseinien väliin. Oikealla ja vasemmalla näytti seutu siinä määrin\ntuntemattomalta, että noista molemmista miehistä tuntui, kuin\nolisivat he edenneet unessa: Avarat kentät, suuret aidatut laidunmaat\nja hedelmäpuiden ympäröimät viertotiet muodostivat nyt vain valkoisen\nlumimeren, missä tuskin muutamia lyhyitä aaltoja tyrskyi, kalpean,\nväräjävän mittaamattomuuden, missä kaikki sulautui sen valkeuteen,\nja veturinkuljettajaa, joka edelleen seisoi käsi kääntöpyörällä, ja\njonka kasvoja myrsky pieksi, alkoi kylmä kauheasti kiusata.\n\nBarentinissa pysähdyttäessä tuli asemapäällikkö Bessiére itse veturin\nluo ilmoittaakseen Jacquesille, että oli annettu tieto suurien\nluminietosten olemassaolosta Croix-de-Maufrasin seutuvilla.\n\n-- Luulenpa vielä voivan päästä perille, lisäsi hän. Mutta\nvaivalloista se tulee olemaan.\n\nSilloin Jacques raivostui.\n\n-- Perhana vieköön! Sanoinhan sen Bexevillessä! Mitä se olisi tehnyt,\nvaikka olisi pantu yksi veturi lisäksi... Nyt vasta hauskaa saamme!\n\nYlikonduktööri tuli nyt tavaravaunustaan ja oli myös suutuksissaan.\nHän oli tähystellessään käynyt aivan jääkylmäksi ja selitti,\nett'ei hän voinut eroittaa ainoatakaan merkkiä mistään\nsähkölennätinpylväästä. Oli tosiaankin kuin olisi hamuiltu eteenpäin\nkaikesta tästä valkoisesta huolimatta.\n\n-- Te olette joka tapauksessa saaneet siitä tiedon, lisäsi herra\nBessiére.\n\nMatkustajat alkoivat jo ihmetellä, minkä vuoksi viivyttiin niin\nkauvan tällä hiljaisella, lumen peittämällä asemalla, missä ei edes\nkuulunut virkamiesten huutoja, eikä ovien paukkumista. Muutamia\nakkunoita vedettiin alas ja joukko kasvoja tuli näkyviin: hyvin\npaksu rouva ja kaksi ihanaa nuorta valkoverikkiä, epäilemättä hänen\ntyttäriään, ja kaikki kolme olivat aivan varmasti englantilaisia;\nja kauvempana nuori erittäin kaunis ruskeaverikki, jonka eräs\nvanhanpuoleinen herra pakoitti vetäytymään takaisin; sen lisäksi\npisti pari herraa, nuorempi ja vanhempi, kumpikin vaunussaan puoli\nruumistaan ulos akkunasta ja puhuivat keskenänsä.\n\nMutta kun Jacques loi katseen taaksepäin, sai hän nähdä ainoastaan\nSéverinen, joka myös oli nojautunut ulos ja katsoi levottomana hänen\ntaholleen. Voi tuota rakasta pikkuolentoa, kuinka hän lieneekään\nlevoton ja kuinka hän tunsikaan sydäntään ahdistavan ajatellessaan,\nettä hän tässä vaarallisessa tilaisuudessa samalla kertaa oli niin\nlähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana! Hän olisi voinut antaa\nhenkensä, kunhan hän jo olisi ollut Pariisissa ja olisi jättänyt\nhänet sinne terveenä ja vahingoittumatonna.\n\n-- Lähtekää nyt, sanoi asemapäällikkö lopuksi. On tarpeetonta\nsäikähdyttää ihmisiä.\n\nHän antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri, joka oli noussut\ntavaravaunuunsa, puhalsi, ja Lison läksi jälleen liikkeelle,\nvastattuaan pitkällä, vaikeroivalla kiljahduksella.\n\nJacques huomasi heti, että rata muuttui toisenlaiseksi. Ei oltu enään\ntasangolla, nyt ei ollut mitään paksua lumimattoa, joka kääriytyi\näärettömiin ja jossa veturi liukui eteenpäin kuten höyrylaiva,\njättäen vanan jälkeensä. Nyt saavuttiin epätasaisiin seutuihin,\nkukkulain ja laaksojen keskelle, mitkä suunnattomina särkkinä\nulettuivat aina Malaunayhin saakka ja tekivät isoja kyhmyjä maahan.\nLunta oli kasaantunut jotensakin epäsäännöllisesti; paikoittain oli\nrata paljas, jota vastoin suunnattomat nietokset olivat sulkeneet\nmuutamia solia. Tuuli, joka oli lakaissut kohopaikat puhtaiksi,\ntäytti sitävastoin kuopat. Siinä oli keskeytymätön sarja esteitä,\njotka täytyi voittaa, suuria taipaleita, jotka olivat vapaina, mutta\nsitten tulivat oikeiden lumivallien tukkimiksi. Nyt oli täysi päivä\nja tuo autio seutu kapeine solineen ja jyrkkine vieruineen, tuli\nlohduttoman jäämeren näköiseksi, joka on jähmettynyt myrskyssä.\n\nKoskaan ennen ei pakkanen ollut Jacquesista tuntunut niin\nläpitunkevalta. Tuhannet hienot lumineulat raatelivat hänen\nkasvojaan, niin että tuntui kuin olisi niistä vuotanut verta; eikä\nhänellä ollut enään mitään tuntoa käsissään, jotka olivat puutuneet,\nja hän vapisi huomatessaan, ett'ei hän sormillaan enään tuntenut\nkääntöpyörää. Kun hän nosti käsivartensa ylös vetääkseen höyrypillin\nnauhasta, riippui käsivarsi olkapäässä kuin kuollut. Nuo alituiset\ntäräykset olisivat voineet repiä hänen sisälmyksensä ulos, eikä\nhän olisi voinut sanoa, kantoivatko hänen jalkansa häntä. Määrätön\nväsymys valtasi hänet yhdessä vilun kanssa ja hän oli paleltunut\naivoihin saakka, hän pelkäsi, että hän menisi tainnoksiin, ett'ei\nhän enään tietäisi, kuljettiko hän vielä veturia, sillä hän väänsi\nainoastaan aivan konemaisesti ja katseli tylsänä, kuinka manometrin\nviisari laskeutui.\n\nKaikki jutut, mitkä hän oli kuullut harhanäyistä, tunkeutuivat\nhänen päänsä läpi. Eikö tuolla ollut kumoon työnnetty puu radan\npoikki? Eikö hän ollut nähnyt punaisen lipun liehuvan tuon\nviidakon yläpuolella? Eivätkö paukkumerkit joka hetki pamahdelleet\nmyllertävien pyörien alla? Hän ei olisi voinut sanoa, mitenkä oli\nlaita, ja hän toisteli hiljaa itsekseen, että hänen pitäisi pysäyttää\njuna, mutta kuitenkaan ei hän voinut päättää tehdä sitä.\n\nTunto tästä tilasta vaivasi häntä muutamia minuutteja, nähdessään\nPecqueuxin, joka taas makasi nukuksissa hiilten päällä saman\nmasentavan vilun valtaamana, josta hän itsekin kärsi, joutui hän\näkkiä sellaiseen vihan vimmaan, että lämpisi tuossa tuokiossa.\n\n-- Kirottu porsas!\n\nJa hän, joka tavallisesti oli niin anteeksiantavainen tämän juopon\npaheita kohtaan, potki hänet hereille ja löylytti häntä, kunnes\nsai hänet taas jaloilleen. Toinen oli tylsä ja tyytyi muutamiin\nmurahduksiin ja tarttui jälleen lapioonsa.\n\n-- Niin, niin, olenhan minä tässä!\n\nKun tulisija täytettiin, nousi paine jälleen ja se tapahtuikin\nviime tingassa, sillä Lison oli juuri saapunut laaksoon ja sen\noli tunkeuduttava toista metriä paksun lumipaljouden läpi. Se\nliikkui eteenpäin niin viimeisiäkin voimiaan ponnistaen, että se\nkauttaaltansa tärisi. Kerran oli se aivan uuvuksissa, ja näytti siltä\nkuin jäisi se seisomaan kuten laiva, joka on törmännyt hietasärkälle.\n\nErittäinkin oli vaivaksi tuo raskas lumikerros, joka vähitellen\noli kerääntynyt vaunujen katolle. Tämä valkoinen liina levitettynä\nylleen liukuivat nämä tummina eteenpäin sen valkoisessa vanavedessä.\nItsellään oli sillä vain kärpännahkareunukset tummilla lanteillaan,\njoilla lumihiutaleet sulivat ja satoivat pisaroina alas. Mutta\npainosta huolimatta vapautui se jälleen ja jatkoi matkaansa. Saattoi\nvielä suurta kaarrosta pitkin kohopaikan yli seurata junaa, joka\nmustan nauhan tavoin kevyesti liukuu eteenpäin valkohohtoisessa\nsatumaassa.\n\nMutta etempänä alkoivat jälleen syvät rotkot ja Jacques ja Pecqueux,\njotka olivat huomanneet Lison'in väsähtäneen, ponnistelivat vilua\nvastaan, seisoen paikallaan, jota he eivät edes kuolemankielissä\nollessaan saisi jättää. Veturi vähensi jälleen vauhtiaan. Se oli nyt\njoutunut kahden lumivuoren väliin ja pysähtyi hiljaa nytkähtelemättä.\nOli kuin olisi takertunut liimaa kaikkiin sen pyöriin, se joutui yhä\nahtaammalle ja hengästyi yhä enemmän. Se ei enään liikahtanutkaan.\nLoppu oli tullut. Se seisoi nyt voimattomana ja lumen vangitsemana.\n\n-- Siinä nyt oltiin! sanoi Jacques ja kirosi.\n\nHän jäi vielä muuttamaksi minuutiksi seisomaan paikalleen käsi\nkääntöpyörällä ja avasi kaikki ilmareijät katsoakseen, eikö este\nantaisi myöten. Mutta kun hän tunsi Lisonin sähisevän ja läähättävän\nturhaan, sulki hän järjestimen ja kirosi hurjasti.\n\nYlikonduktööri oli nojautunut vaununsa ovesta ulos ja Pecqueux, joka\noli kääntynyt ympäri, kiljasi vuorostaan hänelle:\n\n-- Siinä oltiin nyt!\n\nKonduktööri hyppäsi reippaasti alas lumeen, joka ulettui hänen\npolviinsa saakka. Hän tuli sinne ja nuo kolme miestä pitivät\nneuvottelua.\n\n-- Muuta emme voi tehdä, kuin koittaa lapioida lunta syrjään, sanoi\nveturinkuljettaja lopuksi. Onpa onni, että meillä on lapioita.\nHuutakaa alikonduktööriänne, niin kaipa me neljä saamme pyörät irti.\n\nViittoiltiin toiselle konduktöörille, joka myöskin oli astunut alas\nvaunustaan. Hän voi tuskin päästä perille ja oli uppoamaisillansa\nlumeen. Mutta matkustajat alkoivat käydä levottomiksi siitä, että\njuna noin pysähtyi valkoiselle, autiolle lakeudelle, ja että noin\näänekkäästi keskusteltaisiin mitä pitäisi tehdä, sekä että muuan\nkonduktööri vaivalloisesti rämpi eteenpäin junan sivulla. Akkunat\nvedettiin alas, huudettiin ja kyseltiin, ja se oli epämääräistä\nsekamelskaa, joka kävi yhä suuremmaksi.\n\n-- Missä me olemme?... Miksi pysähdytään ... mikä nyt on?... Herra\njumala, onko jokin onnettomuus tapahtunut?\n\nKonduktööri näki välttämättömäksi koettaa rauhoittaa matkustajia.\nJuuri kun hän lähestyi matkustajavaunuja, puhutteli häntä\nenglannitar, jonka paksut, punaset kasvot pistäytyivät esiin hänen\nkahden ihanan tyttärensä kasvojen välitse. Hän kysyi vahvasti murtaen:\n\n-- Eihän se liene mitään vaarallista?\n\n-- Ei, ei, vastasi konduktööri. Siinä on ainoastaan vähän lunta ja\njuna lähtee heti.\n\nAkkuna vedettiin ylös ja nuorten tyttöjen vilkasta kuherrusta kuului;\nenglanninkielessä on niin eloisa, kaunis sointu, kun se kujahtelee\nnuorilta, ruusunpunaisilta huulilta. Molemmat nauroivat ja heillä oli\nhyvin hauskaa.\n\nMutta etempänä huusi eräs vanha herra konduktööriä, samalla kun hänen\nnuori rouvansa uskalsi pistää kauniin, ruskean päänsä näkyviin hänen\ntakanaan.\n\n-- Miksi ei ole ryhdytty mihinkään varokeinoihin?... Se on\nsietämätöntä. Minä tulen kotiin Lontoosta ja minulla on tänä aamuna\nasioita toimitettavana Pariisissa ja minä sanon teille etukäteen,\nettä panen yhtiön edesvastuuseen jokaisesta viivytyksestä.\n\nKonduktööri saattoi ainoastaan toistaa:\n\n-- Me lähdimme kolmen minuutin kuluttua.\n\nOli hirveän kylmä, lunta satoi sisään ja kasvot vetäytyivät sen\nvuoksi takaisin ja akkunat vedettiin ylös. Mutta noissa suljetuissa\nvaunuissa saattoi kumeasta surinasta huomata, että siellä vallitsi\nsuuri levottomuus ja peljästys. Ainoastaan kaksi akkunaa pysyi\nalasvedettynä ja kolmen vaunun matkalla keskusteli kaksi matkustajaa,\njotka nojasivat kyynärpäillään oviin; toinen oli noin neljänkymmenen\nikäinen ameriikkalainen ja toinen nuori, Havressa asuva mies.\nMolempia huvitti lumenluonti suuresti.\n\n-- Ameriikassa olisivat kaikki matkustajat astuneet alas junasta ja\navustaneet.\n\n-- Oh, tämä on pikkuasia. Viime vuonna istuin kiinni kaksi kertaa.\nToimeni vaatii minut joka viikko Pariisiin.\n\n-- Ja minun toimeni noin joka kolmas viikko.\n\n-- Kuinka, aina New-Yorkistako?\n\n-- Niin, New-Yorkista.\n\nJacques johti työtä. Saadessaan nähdä Séverinen eräässä ovessa\nensimäisessä vaunussa, johon hänellä aina oli tapana sijoittua,\nollakseen lähempänä häntä, loi hän häneen rukoilevan katseen. Hän\nymmärsi ja vetäytyi takaisin jott'ei kauvempaa olisi alttiina tuolle\njäätävälle tuulelle, joka poltti kasvoja.\n\nSéverineä ajatellen työskenteli Jacques sen jälkeen reippain\nmielin. Mutta hän huomasi, ett'ei syy junan kiinnijäämiseen tai\npakkautuneeseen lumeen ollut pyörissä, sillä ne tunkeutuivat\npaksuimmankin lumikerroksen läpi, vaan että niiden välillä oleva\ntuhkalaatikko oli esteenä siten, että se muodosti kovia, suunnattoman\nsuuria lumipalloja. Hän sai erään tuuman.\n\n-- Meidän täytyy ruuvata tuhkalaatikko irti.\n\nYlikonduktööri aluksi pani sitä vastaan.\n\nVeturinkuljettaja oli hänen päällikkyytensä alainen, eikä hän\ntahtonut valtuuttaa häntä koskemaan veturiin, mutta lopuksi hän\nmyöntyi.\n\n-- No niin, mutta te saatte ottaa edesvastuun niskoillenne!\n\nSe oli hankalaa työtä, ja maaten sulavassa lumessa pitkin pituuttansa\nveturin alla selällänsä saivat Jacques ja Pecqueux tehdä sitä lähes\npuoli tuntia. Onneksi oli heillä työkalulaatikossaan ruuviavaimia\nkäsillä. Parikymmentä kertaa oltuaan vaarassa palaa ja murskaantua\nonnistui heidän vihdoin saada tuhkalaatikko irti. Mutta vielä eivät\nhe olleet saaneet sitä veturin ulkopuolelle Se oli suunnattoman\nraskas ja tarrautui kiinni pyörien ja lieriöiden keskelle.\nNelinkontin ryömien vetivät ja laahasivat he sen kuitenkin vihdoin\nradan ulkopuolelle.\n\n-- Nyt lapioimme jälleen, sanoi konduktööri.\n\nJuna oli nyt lähes tunnin ajan ollut pulassa ja matkustajat olivat\nkäyneet yhä tuskaantuneemmiksi. Joka minuutti vedettiin akkuna alas\nja joku kysyi, miksi ei ollenkaan lähdetty liikkeelle. Siinä oli\nkirkunaa ja kyyneleitä ja oikea pakokauhu oli syntymäisillään.\n\n-- Ei, sitä ei tarvita, se on tarpeeksi lapioitu, selitti Jacques.\nNouskaa ylös, minä vastaan lopusta.\n\nHän asettui jälleen paikoilleen Pecqueuxin kera, ja kun molemmat\nkonduktöörit olivat palanneet vaunuihinsa, väänsi hän erästä\nraanaa. Lämmin höyry, joka sähisten virtasi ulos, sulatti\ntäydellisesti lumiröykkiöt, jotka vielä olivat kiinni kiskoissa. Käsi\nkääntöpyörällä hän sitten ajoi takaperin. Hän ajoi hitaasti noin\nkolmesataa metriä takaperin, voidakseen ottaa vauhtia. Sekotettuaan\ntulta ja päästyään yli korkeimman sallitun paineen, ajoi hän jälleen\neteenpäin lumivallia vastaan, joka sulki tien ja puristi Lisonia sitä\nvastaan sen koko koolla ja vetämänsä junan painolla. Se läähätti\nraskaasti, kuten puunhakkaaja, joka suurella voimalla käyttelee\nkirvestänsä, ja sen vahvat rautajäsenet natisivat. Mutta vielä ei se\npäässyt eteenpäin, se tarttui kiinni, savuten ja täristen yrityksen\njälkeen.\n\nHänen täytyi ottaa sama liike vielä kahdesti uudestaan, peräytyä\nja syöksyä lunta vastaan tunkeutuakseen sen läpi, ja joka kerraksi\notti Lison vauhtia ja läähätti raivoisasti suunnattomalla\nhengityksellään. Vihdoin näytti se hengähtäneen tarpeekseen, jännitti\nmetallilihaksensa äärimmäiseen ponnistukseen, pääsi läpi ja juna\nseurasi raskaasti perässä noiden molempien hajotettujen lumimuurien\nlomitse. Se oli vapaa.\n\n-- Se on sentään aika rumilas, virkkoi Pecqueux.\n\nJacques oli aivan sokeana, otti silmälasit pois nenältään ja\nkuivasi ne. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, eikä hän enään\nollenkaan tuntenut vilua. Mutta aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi\nsyvää laaksoa, joka sijaitsi noin kolmensadan metrin päässä\nCroix-de-Maufrasista. Se oli tuulen puolelta avonainen, ja sinne\noli lunta varmaankin kerääntynyt melkoinen määrä. Hän tuli heti\nvakuutetuksi, että siinä paikassa hän kärsisi haaksirikon. Hän\nkurottautui ulospäin. Kaukaa suorassa linjassa viimeisen kaarteen\ntakaa tuli laakso näkyviin pitkänä, lumen täyttämänä hautana.\nNyt oli täysi päivä ja lumihiutaleita putoili lakkaamatta tuolle\näärettömälle, kimmeltävän valkoiselle kentälle.\n\nMutta Lison vyöryi eteenpäin keskinkertaisella nopeudella, enään\nkohtaamatta mitään estettä. Oltiin niin varovaisia, että annettiin\nlyhtyjen junan sekä alku- että loppupäässä jäädä palamaan; ja\ntulisijan alapuolella oleva valkoinen lyhty loisti kuten Kyklopin\nsilmä päivänvalossa. Lison vyöryi eteenpäin ja tuli suurine,\nammottavine silmineen yhä lähemmäksi notkelmaa. Silloin tuntui siltä,\nkuin olisi se alkanut hengittää lyhyesti ja katkonaisesti, kuten\npelkäävä hevonen. Se jyrisi ja tärisi kovasti, nousi pystyyn ja meni\neteenpäin ainoastaan veturinkuljettajan vakavan käden ohjaamana.\nTämä oli jälleen avannut tulipesän luukut, jotta lämmittäjä panisi\nsuurempaa vauhtia valkeaan. Ja nyt se ei enään ollutkaan loistava\npyrstötähden pyrstö yön pimeydessä, se oli tiheä, musta savuluuta,\njoka ryvetti tuon suuren, kelmeän, ja kylmän taivaan.\n\nLison vyöryi eteenpäin. Vihdoin oli sen mentävä noron sisälle.\nRatavallit oikealla ja vasemmalla olivat hautaantuneet lumeen ja\nrata oli aivan näkymättömissä. Se oli kuin myrskyn kovertama luola,\njoka oli laitojaan myöten täynnä lunta. Se meni sinne sisälle,\ntunkeutui eteenpäin noin viisikymmentä metriä, hengästyneenä ja\nyhä hitaammin. Lumi, minkä se työnsi tieltään, muodosti sulun sen\neteen, kohisi ja nousi kuten vaahtopäinen aalto, uhaten niellä sen.\nSilmänräpäyksen näytti se aaltoon haudatulta ja voitetulta. Mutta\nviimeisen kerran ponnistaen kaikkia lihaksiansa se vapautui ja\nkulki vielä kolmekymmentä metriä. Se oli kuitenkin loppu, viimeinen\nkuolinnytkähdys. Lumiröykkiöt taas putoilivat alas, hautasivat\npyörät ja kaiken muunkin veturista, jonka osat tulivat ikäänkuin\njäävitjoilla kahlituiksi. Lison seisoi nyt aivan hiljaa, vetäen\nviimeisen henkäyksensä ankarassa pakkasessa. Sen henki oli sammunut,\nse oli jäykkä ja eloton.\n\n-- Siinä sitä oltiin nyt, sitä juuri odotinkin, sanoi Jacques.\n\nHän tahtoi heti ajaa takaperin, uudelleen koettaakseen samaa\nliikettä. Mutta tällä kertaa Lison ei liikahtanut paikaltaan. Se\ntahtoi yhtä vähän liikkua taakse- kuin eteenkinpäin; se seisoi joka\ntaholta sisään suljettuna, maahan kiinni naulattuna, saamattomana\nja kuurona. Sen takana oleva junakin näytti kuolleelta ja akkunoita\nmyöten syvään lumeen vajonneelta. Lumentulo ei tauonnut, vaan lunta\nsatoi vieläkin sakeammin pitkien tuulenpuuskien mukana. Veturi ja\nvaunut, jotka jo olivat puoliksi peitossa, hävisivät näkyvistä yhä\nenemmän, oli kuin olisivat ne uponneet tuohon äänettömään, kylmään,\nvalkoiseen erämaahan. Mikään ei enään liikahtanut ja lumi kietoi\njunan kääriliinoihinsa.\n\n-- No, alkaako se taas? kysyi ylikonduktööri ja nojautui ulos\nakkunastaan.\n\n-- Nyt me olemme jään alla! huusi Pecqueux pitemmittä puheitta.\n\nTällä kertaa oli asema todellakin arveluttava. Alikonduktööri\nkiiruhti panemaan junan jälkeen paukkumerkkejä, jotta se olisi\nsuojattu siltä taholta; ja veturinkuljettaja puhalsi sillä välin\nhurjasti, lyhyin keskeytyksin, läähättävän ja kolkon hätämerkinannon.\nMutta lumi teki ilman niin paksuksi ja raskaaksi, että merkkivihellys\nhukkui siihen, eikä otaksuttavasti voinut kuulua edes Barentiniin.\nMitä oli tehtävä? Heitä ei ollut enempää kuin neljä, eivätkä he\nkoskaan voisi lapioida pois sellaista lumenpaljoutta. Sitä varten\nolisi tarvittu kokonainen työmieskunta. Välttämätöntä oli rientää\nnoutamaan apua. Ja pahinta oli, että uusi pakokauhu uhkasi syntyä\nmatkustajain keskuudessa.\n\nEräs ovi avattiin ja kaunis ruskeatukkainen nainen hyppäsi alas\naivan säikähtäneenä, luullen jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Hänen\nmiehensä, vanha kauppias, tuli hänen perässään ja kirkui:\n\n-- Se on hävytöntä, minä kirjoitan ministerille.\n\nNaisten itkusta lähtevä ääni ja raivostuneita miesääniä tunkeutui nyt\nulos vaunuista kiivaasti alasvedettyjen akkunain läpi. Ainoastaan\nmolemmat englannittaret olivat tyynet ja hymyilivät, pitäen koko\nasiaa hauskana. Kun ylikonduktööri koetti rauhoittaa kaikkia\nihmisiä, kysyi nuorempi tyttö häneltä hieman englanniksi sorahtaen\nranskankielellä:\n\n-- Tähänkö pysähdytään?\n\nUseita herroja oli mennyt ulos vaunuista, vaikka lumi oli niin syvää,\nettä siihen vajosi vatsaa myöden. Ameriikkalainen kohtasi tällöin\nhavrelaisen nuoren miehen, kun he molemmat menivät veturin luo\nkatselemaan. He pudistivat päätään.\n\n-- Nyt kuluu varmaankin neljä, viisi tuntia, ennen kun veturi voidaan\nsaada irti.\n\n-- Niin, vähintäänkin, ja sittenkin tarvittaisiin ainakin\nparikymmentä työmiestä.\n\nJacques oli juuri saanut ylikonduktöörin lähettämään\nalikonduktöörinsä Barentiniin apua noutamaan. Hän tai Pecqueux eivät\nvoineet jättää veturia.\n\nKonduktööri läksi liikkeelle ja pian katosi hän näkyvistä laakson\ntoisessa päässä. Hänellä oli neljän kilometrin matka, eikä hän\nehkä voisi palata ennen kun kahden tunnin kuluttua. Jacques, joka\noli epätoivoissaan, jätti silmänräpäykseksi paikkansa ja juoksi\nensimäisen vaunun luo, missä hän näki Séverinen, joka oli vetänyt\nakkunan alas.\n\n-- Älkää peljätkö! ehätti hän sanomaan. Ei ole mitään vaaraa.\n\nSéverine vastasi samoin sinuttelematta häntä, koska hän pelkäsi\njonkun kuulevan:\n\n-- En minä tietenkään pelkää. Olen vaan ollut hyvin levoton teidän\ntakianne.\n\nNämä sanat tekivät heille niin hyvää, että he tunsivat tulleensa\nlohdutetuiksi ja hymyilivät toisilleen. Mutta kun Jacques kääntyi\nympäri, sai hän hämmästyksekseen nähdä ratapengertä pitkin tulevat\nFloren ja Misardin ynnä kaksi muuta miestä, joita hän ensi aluksi\nei tuntenut. Nämä olivat näet kuulleet hätämerkin, ja Misard,\njoka oli vapaana, riensi sinne kahden toverinsa kera, joille hän\nvast'ikään oli tarjonnut valkosta viiniä. He olivat kivenhakkaaja\nCabuche, joka lumen takia ei voinut tehdä työtä, ja vaihdemies Ozil,\njoka oli tullut tunnelin läpi Malaunaysta tervehtimään Florea,\njota hän edelleenkin hakkaili huolimatta huonosta vastaanotosta\ntämän puolelta. Tyttö, joka oli rohkea ja väkevä kuin poika,\ntuli uteliaisuudesta heidän seurassaan. Hänen samoin kuin hänen\nisäpuolensakin mielestä se oli todellinen tapahtuma, tavaton\nseikkailu, että junan noin täytyy pysähtyä heidän ovensa edustalle.\n\nKuinka monen junan olivatkaan he nähneet tuulen nopeudella kiitävän\nohi niinä viitenä vuotena, mitkä he olivat siellä asuneet, joka\ntunti päivällä ja yöllä, rumalla ja kauniilla säällä! Aina oli tuuli\nnäyttänyt tempaavan junat mukaansa, eikä koskaan ollut yksikään juna\nedes vähentänyt vauhtiaan, vaan he näkivät niiden kiitävän pois ja\nkatoavan etäisyyteen, voimatta saada niistä mitään lähempiä tietoja.\nKoko maailma vilahti heidän ohitsensa ja ihmisjoukko vietiin pois\ntäyttä vauhtia, ja ainoat, joihin he tutustuivat, olivat muutamat\nkasvot, jotka salaman tavoin vilahtivat ohi, kasvot, joita he eivät\nkoskaan saisi uudelleen nähdä, mutta joskus myös kasvoja, jotka\nkävivät heille jossain määrin tutuiksi sen kautta, että ne palasivat\nmäärättyinä päivinä, mutta jotka heille pysyivät nimettöminä. Ja\nkas, nyt laski lumesta maihin juna heidän portillaan: luonnollinen\njärjestys oli käännetty ylösalaisin, he saivat nyt läheltä nähdä\ntämän tuntemattoman maailman, jonka onnettomuuden tapaus toi heidän\ntielleen, ja he olivat yhtä hämmästyneinä ja suurisilmäisinä kuin\nvillit, jotka ovat rientäneet rannalle, eurooppalaisten ollessa\nhaaksirikkoon joutumaisillaan. Avoimissa ovissa näkyi turkkikaapuihin\nkääriytyneitä naisia ja paksuihin takkeihin pukeutuneita herroja, ja\nnähdessään kaiken tämän komeuden ja loiston, mikä oli ajautunut tähän\njäämereen, he tulivat hämmästyksestä liikkumattomiksi.\n\nMutta Flore oli tuntenut Séverinen. Hän, joka alati väijyi Jacquesin\njunaa, oli viime viikkoina pannut merkille, hänen olonsa pikajunassa\nperjantai-aamuisin, ja sen oli hän voinut tehdä sitäkin helpommin,\nkun Séverine aina, tullessaan rata-ylikäytävän läheisyyteen,\npisti päänsä ulos akkunasta luodakseen silmäyksen maatilaansa\nCroix-de-Maufrasiin. Floren silmät pimenivät, kun hän näki hänen\npuoliääneen puhelevan veturinkuljettajan kanssa.\n\n-- Ah, kas rouva Roubaudia! huudahti Misard, joka juuri nyt tunsi\nhänet ja heti muuttui matelevan näköiseksi. Sepä oli onnettomuus...\nMutta te ette saa jäädä tänne, vaan tulkaa meidän luoksemme.\n\nJacques, joka oli tarttunut ratavartijan käteen, kannatti hänen\ntarjoustaan.\n\n-- Hän on oikeassa, Jacques sanoi. Se kestää ehkä useita tunteja ja\nte voisitte paleltua kuoliaaksi sinä aikana.\n\nSéverine ei ollut halukas ja selitti, että hän oli niin lämpimässä\npuvussa. Myöskin pelkäsi hän hiukan kävellä kolmeasataa metriä\nlumessa. Silloin tuli Flore, joka tuijotti häneen suurilla\nsilmillään, esiin ja sanoi:\n\n-- Tulkaa, minä kannan rouvaa.\n\nEnnen kuin Séverine edes oli ehtinyt hyväksyä tarjouksen, oli hän\nottanut hänet väkeville käsivarsilleen ja nosti hänet ylös kuten\npienen lapsen. Sitten asetti hän hänet maahan radan toiselle\npuolelle, missä se jo oli tallattu, eikä lumi vajottanut.\nHämmästyneet matkustajat rupesivat nauramaan. Sepä oli luja tyttö!\nOllappa tusina hänen kaltaisiansa, niin ei tarvittaisi kaksia tunteja\nlumen luomiseen.\n\nUutinen Misardin ehdotuksesta ja ratavartijantuvan olemassaolosta,\njohon voisi mennä suojaan, ja jossa voisi lämmitellä sekä ehkä saada\nruokaa ja vähän viiniä, levisi vaunusta toiseen. Levottomuus asettui,\nkun alettiin käsittää, ett'ei mikään välitön vaara ollut uhkaamassa.\nMutta asema ei tullut vähemmän surkeaksi: lämmityslaitokset\njäähtyivät; kello oli yhdeksän, ja janoa ja nälkää saataisiin kärsiä,\njos apu viipyisi. Se saattoi venyä ijankaikkisuuteen saakka ja kuka\ntiesi, eikö täytyisi yötäkin siellä viettää?\n\nMuodostui kaksi eri puoluetta. Muutamat olivat epätoivoissaan,\neivätkä tahtoneet lähteä vaunuista, vaan majoittuivat niihin, juuri\nkuin olisivat olleet valmiit kuolemaan niissä, kääriytyivät huopiinsa\nja heittäytyivät raivoissaan pitkälleen penkeille. Toiset taas\npitivät parempana uskaltautua kävelemään lumeen, toivoen saavansa\nparemmat oltavat tuolla ja varsinkin haluten päästä pakoon tuon\nmaihin ajautuneen, kuoliaaksi paleltuneen junan tuskastuttavaa näkyä.\nHe muodostivat kokonaisen joukkueen, johon kuului vanha kauppias\nja hänen nuori rouvansa, englannitar ja hänen molemmat tyttärensä,\nHavresta kotoisin oleva nuori mies, ameriikkalainen ja tusina muita,\nja olivat valmiit lähtemään liikkeelle.\n\nJacques oli, hiljaa puhuteltuaan Séverineä, saanut hänen seuraamaan\nmukana, ja vannonut, jos voisi päästä pälkähästä, antaa hänelle\ntietoja asemasta. Kun Flore edelleenkin katseli heitä synkin silmin,\npuhutteli hän häntä ystävällisesti, kuten vanhaa ystävää ainakin.\n\n-- Siitä on siis sovittu, sinä näytät naisille ja herroille tietä...\nMinä pidän Misardin ja nuo muut. Me pysymme paikoillamme ja teemme\nkaikki mitä voimme sillä aikaa.\n\nCabuche, Ozil ja Misard olivat todellakin heti tarttuneet lapioihin\nsekä liittyneet Pecqueuxiin ja ylikonduktööriin, jotka jo olivat\nkäyneet luminietosten kimppuun. He koettivat saada veturin irti,\nkaivoivat pyörien alta ja heittivät lumen ratapengertä alas. Kukaan\nei enään sanonut mitään, ja ainoa, mikä kuului valkoisen seudun\ntukahuttavassa synkkyydessä, oli nyt heidän hiljainen, raivoisa\ntyönsä. Kun tuo pieni matkustajajoukko poistui, loi se viimeisen\nkatseen junaan, joka seisoi siinä yksinään ja hyljättynä, kuten\nkapea, musta viiva tiheän, painavan lumikerroksen alla. Ovet olivat\nsuljetut ja akkunat vedetyt ylös. Lunta satoi edelleen hiljaa ja\nitsepintaisesti ja se hautasi junan hitaasti ja varmasti.\n\nFlore tahtoi jälleen kantaa Séverineä, mutta tämä epäsi ja tahtoi\nkävellä kuten muutkin. Nuo kolmesataa metriä olivat hyvin tukalat:\nnotkelmassa vajottiin vyötäröihin saakka ja kaksi eri kertaa täytyi\npelastaa suuri englantilaisnainen, joka oli puoliksi uppoamaisillaan\nlumeen. Hänen tyttärensä nauroivat yhä ja olivat ihastuksissaan.\nVanhan herran nuori rouva lipesi ja oli pakotettu vastaanottamaan\nnuoren havrelaisherran käden, sillä aikaa kun hänen miehensä\nameriikkalaisen seurassa sadatteli Ranskaa. Laaksosta pois päästyä\nkävi tie mukavammaksi, mutta täytyi seurata erästä pengertä ja kulkea\neteenpäin tuulen tuivertamana sekä huolellisesti välttää reunoja,\njotka olivat lumen alla epävarmat ja vaaralliset.\n\nVihdoinkin oltiin perillä ja Flore antoi matkustajain majoittua\nkeittiöön, mutta ei voinut edes valmistaa kaikille istumapaikkoja,\nsillä heitä oli lähes parisenkymmentä ja he täyttivät koko huoneen,\njoka onneksi oli jotensakin suuri. Ainoa, minkä hän saattoi keksiä,\noli noutaa muutamia lautoja ja talossa olevien tuolien avulla\nlaittaa pari penkkiä. Hän heitti sitten risukimpun takkaan ja teki\nsen jälkeen eleen, ikäänkuin olisi sillä tahtonut sanoa, että siinä\noli kaikki, mitä saatiin pyytää. Hän ei ollut koko aikana virkkanut\nainoatakaan sanaa ja jäi seisomaan, katsellen näitä ihmisiä suurilla,\nvihertävillä silmillään ja hurjanrohkean näköisenä. Ainoastaan kaksi\nhenkilöä hän tunsi sen vuoksi, että hän nyt kuukausimääriä oli usein\nhuomannut heidät vaununikkunoissa. Ne olivat ameriikkalainen ja\nhavrelainen nuori mies, ja hän tarkasteli heitä, kuten tutkitaan\nsurisevaa hyönteistä, mikä nyt vihdoinkin on istuutunut, ja jota ei\nsen lentäessä voitu seurata. He näyttivät hänestä omituisilta, hän\nei ollut mielessään kuvitellut heitä juuri sellaisiksi, vaikk'ei hän\nollut tietänyt heistä mitään muuta kuin heidän ulkomuotonsa.\n\nMitä noihin toisiin tuli, niin näyttivät ne hänestä kuuluvan toiseen\nrotuun, olevan tuntemattoman maailman asukkaita, jotka olivat\npudonneet taivaasta, ja jotka toivat hänen keittiöönsä vaatteita,\ntapoja ja ajatuksia, joita hän ei koskaan olisi voinut uskoa siellä\nsaavansa nähdä.\n\nEnglannitar ilmoitti nuorelle kauppiaanrouvalle olevansa matkalla\nIntiaan vanhimman poikansa luo, joka oli korkeana virkamiehenä\nsiellä. Ja toinen laski leikkiä huonosta onnestaan ensimmäisellä\nkertaa, kun hänen päähänsä oli pälkähtänyt seurata miestään\nLontooseen, jonne tämä matkusti kaksi kertaa vuodessa.\n\nKaikki vaikeroivat ajatellessaan tulevansa suljetuiksi tähän autioon\nseutuun: Herra Jumala! kuinka voitaisiin saada jotakin syötävää ja\nmissä voitaisiin saada nukkua? Flore, joka liikkumattomana kuunteli\nheitä, kohtasi katseen Séverineltä, joka istui tuolilla tulen edessä,\nja antoi hänelle silloin merkin seurata mukana viereiseen huoneeseen.\n\n-- Äiti, ilmoitti hän, saapuessaan sinne sisälle, -- se on rouva\nRoubaud. Eikö sinulla ole mitään sanomista hänelle?\n\nPhasie makasi vuoteella, kasvot olivat keltaiset ja sääret ajettuneet\nja hän oli niin sairas, ett'ei hän nyt neljääntoista päivään ollut\nnoussut vuoteelta. Ja tuossa kurjassa huoneessa, jossa kamiini\nylläpiti tukahuttavaa kuumuutta, hän koetti saada tunnit kulumaan\nmietiskelemällä itsepintaista päähänpistoansa, eikä hänellä ollut\nmuuta huvitusta kuin pikajunan vihellykset.\n\n-- Ah, rouva Roubaud, mutisi hän. Vai niin.\n\nSilloin Flore kertoi hänelle onnettomuudentapauksesta ja puhui sinne\ntuomistaan ihmisistä, jotka nyt olivat siellä. Mutta tämä kaikki ei\ntehnyt häneen mitään vaikutusta.\n\n-- Vai niin, vai niin, toisti hän samalla väsyneellä äänellä.\n\nHän koetti kuitenkin muistella, kohotti silmänräpäykseksi päätään ja\nsanoi:\n\n-- Jos rouva tahtoo käydä talossaan, niin sinä tiedät, että avaimet\novat naulassa kaapin luona.\n\nMutta Séverine epäsi. Häntä pöyristi ajatus palaamisesta\nCroix-de-Maufrasiin tällaisessa myrskyssä ja näin himmeässä valossa.\nEi, ei, siellä ei ollut mitään, jota hän olisi halunnut katsoa;\nmieluummin jäisi hän sinne, missä oli, ja odottaisi lämpöisessä.\n\n-- Istukaa sitten, rouva, sanoi Flore. Täällä on parempi olla kuin\ntuolla ulkona. Meillä ei ole ruokaa, niin että se riittäisi kaikille\nnoille ihmisille, mutta jos teidän on nälkä, niin sanokaa pois, aina\nsitä sentään on palanen teitä varten.\n\nHän työnsi esiin tuolin, osottautui edelleen kohteliaaksi ja koetti\nnähtävästi heittää pois tavallisen juroutensa. Mutta hänen silmänsä\neivät herenneet tähystelemästä nuorta rouvaa, ikäänkuin olisi hän\ntahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa ja hankkia itselleen\nvarmuuden eräästä kysymyksestä, minkä hän joku aika sitten oli\nitselleen tehnyt. Hänen kohteliaisuudessaan piili tarve päästä häntä\nlähemmäksi, tuijottaa häneen, koskea häneen päästäksensä varmuuteen.\n\nSéverine kiitti ja istuutui uunin lähelle, koska hän todellakin\nmieluummin oli yksin sairaan kanssa kamarissa, jonne hän toivoi\nJacquesin keksivän jonkin keinon tulla häntä tervehtimään. Kaksi\ntuntia kului, painostava lämpö valtasi hänet ja seudusta juteltuansa\nhän vaipui uneen, kun Flore, jota joka minuutti kutsuttiin keittiöön,\njälleen avasi oven ja sanoi käheällä äänellä:\n\n-- Astukaa sisään vaan, onhan hän täällä.\n\nSe oli Jacques, joka oli hiipinyt tiehensä, tuodakseen hyviä uutisia.\nBarentiniin lähetetty mies oli näet tullut takaisin, tuoden mukanaan\nkokonaisen työmiesjoukon, kolmisenkymmentä sotamiestä, mitkä\nrautatiehallitus onnettomuudentapauksien varalta oli lähettänyt\nuhatuille paikoille, ja kaikki olivat nyt täydessä toimessa\nlapioineen ja kuokkineen. Mutta sitä kestäisi kauvan, eikä liikkeelle\npäästäisi kentiesi ennen kuin yöllä.\n\n-- Eipä teillä täällä ole huonot oltavat, lisäsi hän, olkaa vain\nkärsivällinen. No, Phasie täti, ettehän antane rouva Roubaudin kuolla\nnälkään?\n\nNähdessään suuren poikansa, joksi hän häntä nimitti, oli Phasie\nvaivoin noussut istualleen, ja hän katseli häntä, kuunteli hänen\npuhettaan ja tunsi olevansa elostunut ja onnellinen hänet nähdessään.\nKun Jacques oli tullut lähelle hänen vuodettansa, selitti hän:\n\n-- Vai niin, vai niin! Oh, vai olet sinä täällä, suuri poikani. Vai\nsinä se olet antanut lumen vangita itsesi! Eikä tuo aasi kerro sitä\nminulle.\n\nHän kääntyi nyt tyttärensä puoleen ja torui häntä:\n\n-- Ole nyt ainakin kohtelias ja mene herrain ja rouvasväen luo ja\npuuhaile heidän kanssaan, jott'eivät mene sanomaan hallitukselle,\nettä me olemme oikein aika villejä.\n\nFlore oli asettunut Jacquesin ja Séverinen väliin. Hän näytti\nolevan kahden vaiheella ja miettivän pysyä itsepintaisesti siellä,\nhuolimatta äidin käskystä. Mutta eihän hän saisi nähdä mitään, koska\näidin läsnäolo esti heitä ilmaisemasta tunteitaan, ja hän meni sen\nvuoksi ulos huoneesta sanomatta mitään, mutta loi heihin pitkän\njäähyväissilmäyksen.\n\n-- Mitenkä on laitasi, Phasie täti, kysyi Jacques ja näytti\nhuolestuneelta, oletko nyt tykkänään vuoteen omana? Onko se\nvaarallista?\n\nPhasie veti hänet lähelleen, pakottipa hänet istuutumaan patjan\nreunalle, ja välittämättä Séverinestä, joka hienotunteisena oli\nsiirtynyt syrjään, etsi hän häneltä lohdutusta ja puhui hyvin hiljaa:\n\n-- Onko se muka vaarallista? On oikea ihme, että vielä tapaat minut\nhengissä... En ole tahtonut kirjoittaa sinulle, sillä tuollaisesta\nei kirjoiteta... Olen ollut henkeni heittämäisilläni, mutta nyt voin\nparemmin ja luulen hyvinkin pelastuvani tällä kertaa.\n\nJacques katseli häntä tarkoin ja peljästyi taudin edistymisestä.\nHän ei voinut enään huomata hänessä jälkeäkään hänen entisestä\nkauneudestaan ja terveydestään.\n\n-- Täti Phasie raukka, teitä vaivaa siis edelleenkin tuo kouristus ja\npyörtymys?\n\nPhasie puristi hänen kättään niin, että oli rusentamaisillaan sen, ja\njatkoi vieläkin hillitymmällä äänellä:\n\n-- Ajatteles, minä olen saanut hänet ilmi... Kuten muistat,\nmietiskelin paljon sen vuoksi, kun en tietänyt, kuinka hän voi\nsaada myrkkyään sisälleni. Minä en juonut enkä syönyt mitään,\nmihin hän kosketti, ja kuitenkin oli minulla joka ilta kuin\nvalkea vatsassani... Hän pani myrkkyä suoloihin... Minä näin sen\neräänä iltana... Ja minä kun kaikessa käytin runsaasti suoloja,\npuhdistaakseni vertani.\n\nSitten kun Séverinen omistaminen näytti parantaneen Jacquesin, oli\nhänellä tapana toisinaan ajatella tätä pitkällistä ja itsepintaista\nmyrkytysjuttua samalla tavalla kuin epäillen ajatellaan pahaa unta.\nHän likisti nyt vuorostaan sairaan käsiä ja koetti rauhoittaa häntä.\n\n-- Onkohan se sentään mahdollista? Sanoakseen jotakin sellaista\ntäytyy olla aivan varma... Ja tapahtuuhan se aivan liian hitaasti,\nvoidakseen olla sitä. Se lienee pikemmin joku tauti, jota lääkärit\neivät ymmärrä.\n\n-- Niin, tauti, ilkkui hän, tauti, jonka hän on salaa saanut\nruumiiseeni! Mutta siinä olet oikeassa, mitä puhut lääkäreistä, kaksi\nsellaista on ollut täällä, eivätkä he ymmärtäneet mitään, vielä\nvähemmin voivat edes päästä yksimielisyyteen. Ainoakaan tuollainen ei\nsaa tämän jälkeen jalallansa tänne astua. Kuuletko, hän antoi minulle\nsitä suolan seassa! Ja minä voin vannoa, että näin sen. Se tapahtui\nminun tuhannen frangini vuoksi, jotka perin isältäni. Hän tietysti\nluulottelee saavansa ne käsiinsä toimitettuansa minut hengiltä.\nMutta niitä hän turhaan havittelee. Ne ovat jossakin, josta yksikään\nihminen ei ole saava niitä käsiinsä, ei koskaan, ei ikipäivinä...\nMinä voin nyt lähteä täältä ja olla levollinen siitä, ett'ei kukaan\nmilloinkaan saa käsiinsä minun tuhatta frangiani!\n\n-- Mutta jos minä olisin teidän sijassanne Phasie täti, niin\nlähettäisin noutamaan santarmeja, ollessani niin varma asiastani.\n\nHän teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.\n\n-- Oh, ei mitään santarmeja... Tämä asia ei liikuta ketään muuta; se\non hänen ja minun välinen asia. Minä tiedän, että hän tahtoo syödä\nminut suuhunsa, mutta luonnollisesti en minä sitä halua. Minun on\nvain puolustettava itseäni, eikä oltava niin tyhmä kuin olin hänen\nsuolansa suhteen... Kukapa voisi uskoa, että tuollainen epäsikiö,\ntuollainen pieni palleroinen, jonka saattaisi taskuunsa pistää,\nkykenisi, jos saisi sen rauhassa tehdä, rotanhampaillaan jyrsimään\nkuoliaaksi tällaisen suuren naisen kuin minä olen?\n\nHäntä pöyristytti ja hän hengitti vaivalloisesti, ennen kun sai\nkaiken sanottavansa lausutuksi.\n\n-- Mutta missään tapauksessa ei se tällä kertaa onnistu. Nyt voin\nparemmin ja pääsen kyllä jalkeille neljäntoista päivän kuluttua. Ja\nhänen täytyy olla lopen viekas, voidakseen minua enään pettää. Siihen\nnähden olen utelias. Jos hän saa uudelleen annetuksi minulle myrkkyä,\nniin selvää on, että hän on väkevämpi ja silloin minun menehtymistäni\nei voida auttaa. Mutta se on asia, johon ei kellään muulla ole\noikeutta puuttua.\n\nJacques luuli, että se oli hänen sairautensa, joka täytti hänen\naivonsa tuollaisilla kamaloilla haaveilla, ja koetti laskea hänen\nkanssaan leikkiä, saadakseen hänet luopumaan sellaisista ajatuksista,\nmutta silloin alkoi hän vapista peitteen alla.\n\n-- Nyt tulee hän, kuiskasi hän. Minä tunnen ruumiissani, milloin hän\non läheisyydessä.\n\nMuutamia sekunteja myöhemmin tuli Misard todellakin huoneeseen.\nPhasie oli tullut aivan kalpeaksi ja oli sellaisen vastentahtoisen\nsäikähdyksen uhrina, jota rumilaat tuntevat nähdessään hyönteisiä,\njotka syövät niitä. Siinä, että hän itsepintaisesti tahtoi yksinään\npuolustautua, piili näet kasvava kauhistus, jota hän ei tahtonut\ntunnustaa. Misard, joka heti ovelta oli luonut vilkkaan katseen\nhäneen ja veturinkuljettajaan, oli sen jälkeen olevinansa ikäänkuin\nei olisi nähnyt heitä noin vieretysten, vaan raukein silmin,\nyhteenpuristetuin huulin ja tavallinen nöyrä ilme kasvoillaan alkoi\nhän nyt osoittaa erinomaisen toimeliasta kohteliaisuutta Séverinelle.\n\n-- Tulin ajatelleeksi, että rouva kentiesi tahtoisi käyttää\ntilaisuutta hyväkseen ja luoda silmäyksen maatilaansa ja otin\nitselleni sen vuoksi hetkisen vapautta... Jos rouva niin haluaa,\ntulen minä mukaan.\n\nMutta kun Séverine uudelleen kieltäytyi, jatkoi hän pelokkaalla\näänellä:\n\n-- Rouva taisi joutua ihmeisiinsä hedelmien suhteen. Mutta ne olivat\nmadonsyömiä kaikki tyynni, niin ett'ei todellakaan maksanut vaivaa\nkoota niitä laatikkoihin... Sitäpaitsi tuli myrsky ja se teki paljon\nvahinkoa... Sepä on ikävää, ett'ei rouva voi saada myydä... Muuan\nherra on ollut sitä katsomassa, mutta hän tahtoi saada korjauksia...\nMutta minä olen aina käytettävänä ja rouva voi olla varma, että kun\nminä olen rouvan sijassa, niin se on yhtä hyvä kuin jos rouva itse\nolisi paikalla.\n\nSitten tahtoi hän välttämättömästi tarjota Séverinelle leipää sekä\npäärynöitä, jotka olivat hänen omasta puutarhastaan, eivätkä suinkaan\nolleet madonsyömiä. Séverine piti hyvänänsä.\n\nKulkiessaan keittiön läpi oli Misard kertonut matkustajille, että\nlumenluontityö kävi hyvin, mutta että se hyvinkin veisi vielä neljä,\nviisi tuntia. Kello oli yli kahdentoista ja nyt tuli uusi vaikerrus,\nsillä nälkä alkoi ankarasti ahdistaa. Flore selitti suoraan, ett'ei\nhänellä ollut ruokaa kaikille näille ihmisille. Mutta hänellä oli\nrunsaasti viiniä ja hän toi kellarista kymmenen litraa, jotka asetti\nriviin pöydälle. Mutta laseista oli puute ja useampien täytyi tulla\nsamalla toimeen: englannitar molempine tyttärineen yhdellä, vanhan\nherran nuorine rouvineen toisella j.n.e.\n\nTämä viimeksimainittu tapasi havrelaisessa nuoressa miehessä uutteran\nja kekseliään seuralaisen, joka valvoi hänen hyvinvointiansa. Hän\nkatosi ja tuli sitten takaisin tuoden omenia ja leivän, mitkä oli\nsaanut käsiinsä puuvajasta. Flore suuttui ja ymmärsi, että se oli\nhänen sairaan äitinsä leipä. Mutta mies oli jo leikellyt sen ja\njakoi sitä naisille, alottaen nuoresta rouvasta, joka tunsi olevansa\nimarreltu ja hymyili hänelle tuttavallisesti. Mutta hänen miehensä\noli edelleenkin mitä huonoimmalla tuulella, eikä enään välittänyt\nhänestä, vaan kehui yhdessä ameriikkalaisen kanssa New-Yorkin\nkauppaoloja. Milloinkaan eivät omenat olleet nuorten englannittarien\nsuussa maistuneet niin hyvältä. Heidän äitinsä oli hyvin väsynyt ja\ntorkkui. Kaksi naishenkilöä oli istuutunut lattialle lieden eteen\nja he olivat aivan menehtyneet odotuksesta. Herrat, jotka olivat\nmenneet ulos tupakoimaan ja siten kuluttamaan neljännestuntia,\npalasivat sisään kylmettyneinä ja vilusta väristen. Tunne vakavasta\npulasta kävi yhä suuremmaksi huonosti tyydytetyn nälän ja väsymyksen\njohdosta, jotka hämmennys ja kärsimättömyys teki vielä suuremmiksi.\nTuo kaikki alkoi muistuttaa haaksirikkoa ja sitä hyljättyä tilaa\nmihin joukko meren autiolle saarelle heittämiä sivistysihmisiä on\njoutunut.\n\nKun Misard tullessaan ja mennessään jätti oven auki, saattoi Phasie\ntäti tautivuoteeltansa nähdä keittiöön. Siellä siis olivat nuo\nihmiset, joiden hän kohta vuoden aikana, retostautuessaan vuoteestaan\ntuolille, oli nähnyt kiitävän ohitse salaman nopeudella. Nyttemmin\nvoi hän ainoastaan harvoin mennä radalle, vaan oli tuolla sisällä\npäivät ja yöt yksinään ja kiinnikytkettynä, tuijottaen silmillään\nulos akkunasta ja ilman muuta seuraa kuin nämä ohikiitävät junat.\n\nHän oli aina pahoitellut tätä susien maata, jossa ei milloinkaan\nkukaan ihminen tervehtinyt häntä, ja nyt oli kokonainen joukko\nihmisiä tuosta tuntemattomasta maailmasta poikennut tänne.\nAjattelepa, että kaikkien näiden joukossa, jotka olivat niin\ninnokkaat pääsemään liikeasioihinsa, ei ollut ainoatakaan, jolla\noli epäilystäkään siitä, että hänen suolaansa oli pantu tuollaista\npahusta! Hän mietiskeli paljon sitä päähänpistoa ja kysyi itseltään,\nsallisiko Jumala sellaisen kavalan konnantyön tapahtua, ilman että\nsitä edes huomattaisiin. Ja kuitenkin kulki siitä ohitse niin monta\nihmistä, tuhansia ja taasen tuhansia, mutta aina nelistäen, eikä\nollut ainoatakaan, joka olisi mielessänsä kuvitellut, että tässä\npienessä, matalassa majassa aivan vapaasti ja hiljaisesti otettiin\nihminen hengiltä. Ja Phasie täti tuijotti toiseen toisensa perästä\nkaikista näistä ihmisistä, jotka olivat kuin kuusta pudonneet, ja\najatteli, että kun oli niin paljon tekemistä, ei ollut ihme, jos\nkuljettiinkin viheliäisyyksien ohi niistä mitään tietämättä.\n\n-- Tuletteko mukana tuonne? kysyi Misard Jacquesilta.\n\n-- Kyllä, kyllä, vastasi hän, minä teen teille seuraa.\n\nMisard meni ja sulki oven jälkeensä. Mutta Phasie pidätti Jacquesin\nja kuiskasi hänelle:\n\n-- Jos minä menehdyn, niin saat nähdä hänen muotonsa, kun hän ei\nsaa noita lantteja käsiinsä. Se huvittaa minua, kun sitä vain\najattelenkin. Ja joka tapauksessa minä kuolen tyytyväisenä.\n\n-- Pitääkö siis rahojen, Phasie täti, joutua hukkaan kaikilta\nihmisiltä? Ettekö anna tyttärenne saada niitä?\n\n-- Florenko? Jotta Misard ottaisi ne häneltä! Enpä suinkaan! En tahdo\nantaa niitä edes sinullekaan, suuri poikaseni, sillä sinäkin olet\nliian tyhmä ja hän kyllä puijaisi itsellensä ainakin jotakin. En\ntahdo antaa niitä kenellekään muulle kuin maalle, johon joudun!\n\nHän hengästyi ja Jacques sai hänet paneutumaan pitkälleen ja\nkoetti tyynnyttää häntä, syleili häntä ja lupasi taas pian käydä\ntervehtimässä. Kun hän näytti vaipuvan uneen, meni Jacques Séverinen\ntaakse, joka edelleen istui lieden läheisyydessä. Hän hymyili ja\nnosti sormensa kehoittaakseen häntä varovaisuuteen, ja ääneti ja\nviehkeästi taivuttautui hän taaksepäin ja ojensi suunsa häntä kohden,\nja hän kumartui alas, painoi suunsa hänen suutaan vasten syvään ja\näänettömään suudelmaan. He sulkivat silmänsä ja imivät toistensa\nhengitystä. Mutta kun he hurmautuneina jälleen avasivat silmänsä,\nseisoi Flore, joka oli avannut oven, siinä heidän edessään ja katseli\nheitä.\n\n-- Eikö rouva Roubaud halua lisää leipää? kysyi hän käheällä äänellä.\n\nSéverine, joka oli hyvin hämillään ja pahoillaan, änkytti muutamia\nepämääräisiä sanoja:\n\n-- Ei, kiitos.\n\nJacquesin silmät paloivat, kun hän silmänräpäyksen tuijotti Floreen.\nHän oli kahden vaiheella, huulet vapisivat, kuin olisi hän aikonut\nsanoa jotakin, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä, vaan meni pois,\ntehden suuren, raivoisan, uhkaavan liikkeen, ja paukautti oven\nkiivaasti kiinni jälkeensä.\n\nPitkänä ja komeana kuin amatsooni ja vaalea, raskas kassa korkealle\ntyönnettynä jäi Flore seisomaan. Hänen tuskansa, kun hän joka\nperjantai näki tämän naisen Jacquesin kuljettamassa junassa, ei\nsiis ollut häntä pettänyt. Varmuuden, jota hän oli etsinyt siitä\nsaakka, kun he olivat täällä yhdessä, oli hän vihdoinkin saavuttanut\nja se oli täydellinen. Milloinkaan ei se mies, jota hän rakasti,\nrakastaisi häntä: se oli tuo hento, mitätön olento, jonka hän oli\nvalinnut. Ja katumus vastarinnan johdosta, jota hän oli tehnyt sinä\niltana, jolloin Jacques raa'asti koetti saada hänet valtaansa, tuntui\njälleen niin tuskallisena, että hän oli nyyhkyttämäisillään. Sillä\nhän päätteli aivan yksinkertaisesti niin, että jos hän vaan olisi\nantautunut Jacquesille ennen tuota toista, niin se nyt olisi hän,\njoka olisi hänen rakastajattarenaan. Missä voisi hän nyt tavata hänet\nniin häiritsemättä, että voisi heittäytyä hänen kaulaansa ja huutaa\nhänelle; -- Ota minut, minä olen ollut tyhmä, mutta minä en parempaa\nymmärtänyt!\n\nMutta voimattomuuden tunto herätti hänessä raivoa tuota heikkoa\nolentoa kohtaan, joka seisoi siinä niin tuskaisena ja sammaltavana.\nVoimakkailla käsivarsillaan olisi hän voinut likistää hänet\nkuoliaaksi kuten pienen linnun. Miksi hän ei siis rohjennut? Hän\nvannoi kostavansa hänelle, hän tiesi kilpailijattarestaan sellaisia\nasioita, että hän voisi saada hänet vankeuteen, vaikka hänen nyt\nannettiin kulkea vapaana kuten kaikkien lutkien, jotka myivät\nitsensä äveriäille ja vaikutusvaltaisille ukoille. Mustasukkaisuuden\nkiduttamana ja täynnä vihaa alkoi hän kiivaasti ja hurjasti poimia\npois päärynäin ja leivän jäännöksiä.\n\n-- Koska ei rouva halua lisää, niin annetaan toisille.\n\nKello löi kolme, kello löi neljä. Aika kului äärettömän hitaasti ja\nväsymys ja ärtyisyys lisääntyivät yhä enemmän. Nyt alkoi sinisen\nkalpea hämärä jälleen levitä tuon laajan, valkoisen maiseman yli ja\njoka kymmenes minuutti tulivat herrat, jotka olivat menneet alus\netäältä katsoakseen, kuinka työ sujui, takaisin sisälle ja kertoivat,\nettei veturi vielä näyttänyt olevan vapaana. Yksinpä molemmat pikku\nenglannittaretkin alkoivat hermostuneesti itkeä. Eräässä nurkassa oli\nkaunis ruskeatukkainen nainen vaipunut uneen, nojaten havrelaiseen\nnuoreen mieheen, jota hänen vanha miehensä ei edes huomannut tuossa\nyleisessä hämmingissä, missä sopivaisuuden säännöt unhoitettiin.\nKeittiössä tuli kylmä ja he värisivät vilusta, edes ajattelemattakaan\nlisätä puita takkaan, ja ameriikkalainen meni vihdoin tiehensä,\nkun hänen mielestään oli parempi maata vaunun penkillä. Kaikki\najattelivat ja katuivat nyt jotakin: Miksi ei oltu jääty sinne,\nsilloin ei ainakaan olisi tarvittu kiusaantua epävarmuudessa siitä,\nmitä tapahtui. Täytyi pidättää englannitarta, joka myös sanoi\npalaavansa vaunuun ja menevänsä siellä levolle. Kun pöydän kulmalle\noli pantu kynttiläjalka, jotta ihmiset voisivat nähdä jotakin tuossa\npimeässä keittiössä, kävi rohkeuden puute äärettömäksi ja kaikki\nsulautui synkäksi epätoivoksi.\n\nTuolla etäämpänä oli sillä välin heretty lumenluonnista, ja sillä\naikaa kun sotamiehet, jotka olivat veturin vapauttaneet, lakaisivat\nrataa kappaleen eteenpäin, olivat veturinkuljettaja ja lämmittäjä\nasettuneet jälleen paikoillensa.\n\nNähdessään, että lumentulo vihdoinkin taukosi, sai Jacques takaisin\nrohkeutensa. Vaihdemies Ozil oli vakuuttanut hänelle, että tunnelin\ntoisella puolella Malaunayhyn päin oli lunta satanut paljoa vähemmän.\nJacques kysyi Ozililta uudelleen:\n\n-- Tulitteko tunnelin läpi kävellen? Voitteko helposti päästä sisään\nja ulos?\n\n-- Voin, kuten sanon! Minä vastaan siitä, että te pääsette läpi.\n\nCabuche, joka oli ahkerasti työskennellyt jättiläisvoimallaan, oli jo\npoistumaisillaan ujoudessaan ja arkuudessaan, mitkä hänen viimeinen\nselkkauksensa oikeuden kanssa oli tehnyt vain suuremmiksi, ja\nJacquesin täytyi huutaa häntä.\n\n-- No, toveri, ojennappa meille nyt nuo lapiot, jotka seisovat tuossa\nratavallin nojassa, jotta ne ovat meillä, jos tarvitsemme.\n\nKivenhakkaajan tehtyä hänelle tämän viimeisen palveluksen, löi\nJacques voimakkaasti kättä Cabuchelle, osoittaakseen hänelle, että\nhän kaikesta huolimatta piti häntä arvossa, nähtyään hänet työssä.\n\n-- Tepä olette kelpo mies, te!\n\nTämä ystävyyden osoitus liikutti Cabuchea tavattomasti.\n\n-- Kiitos, vastasi hän aivan yksinkertaisesti ja tukahutti\nkyyneleensä.\n\nMisard, joka oli sopinut hänen kanssaan, syytettyään häntä\ntutkintotuomarin edessä, nyökkäsi hyväksyvästi ja veti ohuet huulensa\nhymyyn. Hän oli hyvän aikaa sitten lakannut työskentelemästä ja\nseisoi nyt kädet taskuissa ja tarkasteli junaa keltaisilla silmillään\nja näytti odottavan katsoakseen, eikö hän voisi löytää joitakin\nhukkaan joutuneita esineitä pyörien alta.\n\nVihdoinkin oli ylikonduktööri sopinut Jacquesin kanssa siitä, että\nvoitaisiin yrittää taas lähteä liikkeelle, kun Pecqueux, joka jälleen\noli laskeutunut radalle, huusi veturinkuljettajaa.\n\n-- Kas vaan! Täällä on eräs lieriö saanut vamman.\n\nJacques meni nyt sinne ja kumartui alas. Huolellisesti tarkastaessaan\nhän äkkäsi heti, että Lison oli haavoittunut. Lunta luotaessa oli\nhuomattu, että tammiparrut, jotka ratavartijat olivat jättäneet\nratavalleille, olivat lumen ja tuulen vaikutuksesta liukuneet alas\nradalle ja osaltaan olleet syynä kiinnijäämiseen, kun veturi oli\ntörmännyt parruja vastaan. Nyt näkyi lieriön päällyksessä naarmu, ja\nsen sisällä kulkeva akseli näytti hiukan vääristyneen. Mutta se oli\nainoa näkyvissä oleva vamma, ja se rauhoitti häntä ensi alussa. Mutta\nkentiesi oli olemassa arveluttavia sisäisiä vaurioita, sillä ei ole\nmitään herkempää kuin koneen monimutkainen mekanismi, jossa sykkivä\nsydän, elävä sielu asustaa.\n\nJacques nousi jälleen veturiin, puhalsi, avasi järjestimen\nkoetellakseen, olivatko Lisonin jäsenet kunnossa. Veturi tärisi\nkauan kuten henkilö, joka on langennut ja loukkautunut, eikä ole\nsaanut takaisin kykyä käyttää jäseniään. Vaivalloisesti läähättäen\nse vihdoin pääsi irti, antoi pyörien kulkea muutamia kertoja ympäri,\nmutta oli vielä vauhko ja kankea. Se onnistuisi, kone voisi päästä\neteenpäin ja suorittaa matkan. Mutta Jacques pudisti päätään,\nsillä hän, joka tunsi Lisonin niin hyvin, oli huomannut siinä\njotakin omituista: se oli muuttunut, vanhentunut ja saanut johonkin\nkuolinpiston. Sen lienee se saanut täällä luminietoksissa, se oli\njokin sydänvika tai kuoleman tuottava vilustuminen, niin kuin nuoret,\nvahvarakenteiset naiset voivat saada kuolettavan rintataudin sen\nvuoksi, että ovat menneet tanssiaisista kotiin jääkylmässä sateessa.\n\nJacques päästi uuden merkki vihellyksen, sitten kun Pecqueux oli\navannut ejektorin. Molemmat konduktöörit olivat paikoillaan. Misard,\nOzil ja Cabuche nousivat ensimäisen tavaravaunun astuimelle. Ja\njuna liukui nyt hiljalleen eteenpäin laaksosta sotamiesten välitse,\njotka lapioillaan asestettuina olivat asettuneet radan oikealle\nja vasemmalle puolelle. Sitten se pysähtyi ratavartijatuvan luo\nottaakseen matkustajat mukaansa.\n\nFlore seisoi siinä tuvan edustalla ja Ozil ja Cabuche asettuivat\nhänen viereensä, mutta Misardille tuli kiire sanomaan hyvästi\nnaisille ja herroille, jotka tulivat ulos hänen tuvastaan, ja\nkokoilemaan hopealantteja, joita he antoivat.\n\nVihdoinkin siis jälleen oltiin vapaat! Mutta odotus oli käynyt liian\npitkäksi ja kaikki värisivät vilusta, nälästä ja väsymyksestä.\nEnglannitar tuli puolinukuksissa olevine tyttärineen, havrelainen\nnuori herra nousi samaan vaunuun kuin kaunis ruskeatukkainen nainen,\njoka oli hyvin uupunut ja tarjosi hänen miehelleen palveluksiaan.\nOlisi voinut luulla näkevänsä pakenevan, hajaantuneen joukon, jossa\ntungeskeltiin toistensa ympärillä tallatussa lumisohjussa, tuupittiin\ntoisiaan ja kadotettiin lopulta siivouden tunnekin. Silmänräpäyksen\nnäkyi kamarin akkunan takaa täti Phasie, joka uteliaisuuden ajamana\noli noussut vuoteeltaan ja retostautunut katsomaan. Suurilla,\nsairauden johdosta sisäänpainuneilla silmillään katseli hän tätä\ntuntematonta joukkoa, näitä katoavan maailman matkalaisia, joita hän\nei enään koskaan tulisi näkemään, ja jotka myrsky oli kuljettanut\nsinne ja sitten jälleen pois.\n\nMutta Séverine tuli viimeksi ulos tuvasta. Hän kääntyi ympäri ja\nhymyili Jacquesille, joka kumartui eteenpäin seuratakseen häntä\nsilmillään, kunnes hän saapui vaununsa luo. Flore, joka salaa katseli\nheitä, kalpeni uudelleen, nähdessään nämä heidän molemminpuolisen\nhellyytensä äänettömät ilmaukset. Hän lähestyi kiivaasti Ozilia, jota\nhän tähän saakka oli välttänyt, ikäänkuin olisi hän nyt vihassaan\ntuntenut miehen tarvetta.\n\nYlikonduktööri antoi nyt lähtömerkin, johon Lison vastasi\nvaikeroivalla vihellyksellä, ja tällä kertaa pani Jacques koneen\nkäyntiin, pysäyttääkseen sen vasta Rouenissa. Kello oli kuusi ja yö\noli nyt täydellisesti laskeutunut synkältä taivaalta tuon valkoisen\nmaiseman yli; mutta maata pitkin oli vielä jäljellä kamalan kolkko,\nheikko kajastus, joka valaisi autiota, hävitettyä seutua. Ja tässä\nepämääräisessä valossa kohousi viistoon käsin Croix-de-Maufrasin\nluona oleva talo, aivan mustana ja vielä enemmän rappeutuneena, lumen\nkeskeltä fasaadeineen, jossa oli sanalla: \"Myytävänä\" varustettu\nkyltti.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJuna saapui Pariisin asemalle vasta kymmenen ja neljäkymmentä\nillalla. Oli viivytty Rouenissa kaksikymmentä minuuttia, jotta\nmatkustajat saivat aikaa syödä, ja Séverine oli kiiruhtanut\nlähettämään sähkösanoman miehelleen, ilmoittaakseen hänelle, että hän\npalaisi Havreen vasta pikajunalla seuraavana iltana.\n\nKohta Mantesista lähdettyään oli Pecqueux saanut erään tuuman.\nHänen vaimonsa, Victorie eukko, oli jo viikon maannut sairaalassa\nnyrjäytettyään pahasti jalkansa langetessaan, ja koska hänellä,\nkuten hän virnistellen sanoi, oli käytettävänään toinen sänky\nkaupungissa, tarjosi hän huoneensa rouva Roubaudille. Siellä\nolisi hänellä paljonkin paremmat oltavat kuin jossakin läheisessä\nhotellissa ja hän voisi oleskella siellä aina seuraavaan iltaan\nsaakka juuri kuin kotonaan. Jacques oivalsi heti sellaisen sovittelun\nkäytännöllisyyden, sitäkin enemmän, kun hän ei tietänyt, mihin hän\nmuuten sijoittaisi hänet, ja kun hän junasillalta, matkustajain\nvihdoinkin virtaillessa ulos vaunuista, tuli veturin luo, jätti hän\nhänelle lämmittäjän antaman avaimen ja neuvoi häntä hyväksymään\ntarjouksen. Mutta hän epäröi ja kieltäytyi ensin, kun häntä hävetti\nlämmittäjän veitikkamainen ja asianymmärtäväinen hymy.\n\n-- Ei, ei, minulla on eräs serkku ja siellä minä kyllä saan\nmakuupaikan lattialla.\n\n-- Pitäkää hyvänänne vaan, sanoi Pecqueux lopuksi hyvänsuovan\nnäköisenä. Vuode on pehmeä ja niin suuri, että siinä voisi maata\nneljäkin henkilöä.\n\nJacques katsoi häneen niin itsepintaisesti, että hän otti avaimen\nvastaan. Veturinkuljettaja kumartui alas ja kuiskasi hänelle:\n\n-- Odota minua.\n\nSéverinen tarvitsi kulkea ainoastaan kappale Rue d'Amsterdamia ja\nsitten kääntyä sisään portista, mutta lumi oli niin liukasta, että\nhänen täytyi kulkea erittäin varovaisesti. Hänellä oli onni tavata\nportti avoinna ja hän meni rappuja ylös ilman, että häntä näki edes\nportinvartija-eukko, joka pelasi dominoa erään naapurivaimon kanssa;\nja saavuttuaan neljänteen kerrokseen avasi hän oven ja sulki sen\nniin hiljaa, että varmaan ei yksikään naapureista voinut epäillä\nhänen olevan siellä. Kulkiessaan kolmannen kerroksen rappusia oli\nhän kuitenkin sangen selvästi eroittanut naurua ja laulua Dauvergnen\nasunnosta. Molemmilla sisaruksilla oli kai ollut pienet kestinsä;\nheillä oli näet tapana kerran viikossa harjoittaa musiikkia\nystävättäriensä kanssa. Ja kun Séverine oli sulkenut oven jälkeensä,\nsaattoi hän huoneen painostavassa pimeydessä lattian läpi jälleen\nkuulla kaikkien nuorten vilkkautta ja iloa.\n\nSilmänräpäyksen oli pimeys hänen mielestään aivan läpitunkematon ja\nhän vapisi, kun kukkuva kello, jonka syvät lyönnit hän tunsi, alkoi\nlyödä yhtätoista pimeässä. Mutta hänen silmänsä tottuivat vähitellen\npimeään, molemmat akkunat häämöttivät kahtena valjuna nelikulmiona,\njoiden kautta lumen kimmellys valaisi kattoa. Hän kotiutui nyt ja\netsi tulitikkuja ruokakaapin kulmalta, jossa hän muisti ne nähneensä.\nVielä vaikeampi oli kuitenkin saada käsiinsä kynttilää, mutta\nvihdoin löysi hän kynttilänpätkän eräästä laatikosta. Hän sytytti\nsen ja huone tuli valaistuksi. Hän loi levottoman, nopean katseen\nympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa, oliko hän todellakin\nvallan yksin. Hän tunsi kaikki: tuossa oli se ymmyrkäinen pöytä,\njossa hän oli syönyt aamiaista miehensä kanssa, tuossa punaisine\npuuvillapeitteineen vuode, josta hän oli lyönyt hänet maahan\nnyrkin-iskulla. Huone oli aivan samallainen kuin silloin, kun hän oli\nsiellä kymmenen kuukautta takaperin.\n\nSéverine riisui nyt hiljaa hattunsa. Mutta kun hänen piti riisua\nkaapunsakin, värisi hän vilusta. Siellä oli vallan jääkylmä.\nHiiliä ja tikkuja oli pienessä laarissa takan vieressä. Enempää\nriisuutumatta hän sai päähänsä silloin heti ajatuksen sytyttää\nvalkea, ja se huvitti häntä ja vapautti hänet siitä epämiellyttävästä\ntunteesta, jota hän aluksi oli tuntenut. Nämä valmistukset ja ajatus,\nettä he molemmat saisivat oikein lämmintä, saivat hänet jälleen\niloiseksi ja onnelliseksi heidän seikkailunsa johdosta. He olivat\njo hyvin kauvan ilman toivoakaan, että se milloinkaan voitaisiin\ntoteuttaa, haaveilleet saavansa aivan häiritsemättömästi omistaa\ntoisensa.\n\nKun kamiinissa alkoi suhista, mietti hän muita valmistuksia, siirsi\ntuolit makunsa mukaisesti, otti esille puhtaita raiteja ja valmisti\nvuoteen kokonaan uudelleen, mikä oli sangen vaivalloista, sillä se\noli todellakin hyvin suuri. Mutta hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei\nvoinut ruokakaapista saada käsiinsä mitään syötävää eikä juotavaa:\nPecqueux oli varmaankin niinä kolmena päivänä, mitkä hän oli täällä\nherrastellut, kuluttanut kaikki putipuhtaaksi. Samoin oli laita\nkynttiläinkin, löytyi ainoastaan tuo kynttilänpätkä, mutta sepä ei\nmerkinnyt paljoa, kun kuitenkin pian mentäisiin levolle. Nyt oli\nhyvin lämmin, ja virkistyneenä asettui hän keskelle huonetta ja\nkatseli ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ett'ei mitään puuttunut.\n\nHäntä ihmetytti, ett'ei Jacques vielä ollut tullut, kun muuan\nvihellys johti hänet akkunan luo. Se oli suoraan Havreen menevä\njuna, joka nyt läksi 11,20. Tuolla alhaalla oli se laaja alue,\njoka ulottui asemalta Batignolles-tunneliin saakka, paljaana\nlumiverhona, jossa voi eroittaa ainoastaan rautatieraiteiden tummat\nhaarautumiset. Veturi ja vaunut raiteilla muodostivat valkoisia\nkasoja, ikäänkuin olisivat ne nukkuneet kärpännahkaisen peitteen\nalla. Ja isojen rautatiehallien nyt puhtaiden ruutujen ja Pont de\nl'Europen valkoisilla pitseillä reunustettujen tukipylväiden väliltä\npilkistivät, vaikka oli yö, kaikkea tätä valkoista vastaan Rue de\nRomen varrella vastapäätä sijaitsevat keltatäpläiset ja likaiset\ntalot. Havren juna tuli nyt näkyviin, mustana esineenä liukuen\neteenpäin, etunenässään lyhty, jonka kirkas valo tunki pimeyden läpi;\nja hän näki, miten se katosi sillan alle, junan perässä olevien\nkolmen lyhdyn luodessa veripunaista kajastusta lumelle.\n\nKääntyessään ympäri huoneeseen päin vapisi hän jälleen: Oliko\nhän todellakin aivan yksin? Hän oli luullut tuntevansa lämmintä\nhengitystä niskassaan ja vaatteiden läpi raakaa koskettamista\nruumiiseensa. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja katseli jälleen\nympärilleen huoneessa. Ei, siellä ei ollut ketään.\n\nMillähän Jacques huvittelihe, kun hän viipyi tuolla tavoin? Kului\nvieläkin kymmenen minuuttia. Hän säikähti, kuului hiljaista rapinaa,\njotkin kynnet raapivat ovea. Mutta hän ymmärsi pian mitä se oli ja\nkiiruhti avaamaan. Se oli Jacques, mukanaan pullo malagaa ja torttu.\n\nSéverine nauraa hytkytti ja ripustautui ylitsevuotavassa\nhellyydessään hänen kaulaansa.\n\n-- Ah, sinäkö se olet, rakkaani! Sinäpä olet tehnyt oivan keksinnön!\n\nMutta Jacques vaiensi hänet nopeasti.\n\n-- Hiljaa, hiljaa!\n\nSilloin alensi hän ääntään, luullen portinvartijattaren olevan\nJacquesin kintereillä. Ei, hänellä oli ollut se onni, että juuri\nkun hän aikoi soittaa, avattiin portti eräälle rouvalle ja hänen\ntyttärelleen, jotka luultavasti olivat olleet Dauvergnen luona, ja\nhän oli voinut tulla ylös ilman että kenelläkään oli aavistustakaan\nsiitä. Mutta ulkona rappusten välipaikalla oli hän aivan äsken\navoimesta ovesta nähnyt sanomalehtien myyjättären pesevän pientä\npyykkiä pesuastiassa.\n\n-- Olkaamme ääneti! Puhu hiljaa.\n\nSéverine vastasi siihen sulkemalla hänet intohimoisesti syliinsä\nja peittämällä hänen kasvonsa äänettömillä suudelmilla. Tämä\nsalaperäinen leikki ja se, että saatiin vain hyvin hiljaa kuiskailla,\nhuvitti häntä.\n\n-- Niin, niin, saatpa nähdä, ett'ei meistä kuulla enempää, kuin jos\nolisimme kaksi pientä rottaa.\n\nHän asetti kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen pöydälle\nkaksi lautasta, kaksi lasia ja kaksi veistä ja hänen teki kovasti\nmielensä nauraa, niin että seinät soi.\n\nHän huvitti Jacquesia suuresti ja tämä sanoi puoliääneen:\n\n-- Minä luulin sinun olevan nälissäsi.\n\n-- Niin, minä kuolen nälästä! Rouenissa oli niin huonoa ruokaa!\n\n-- Menisinköhän alas noutamaan kanan?\n\n-- Ei, kiitoksia, jotta et voisi tulla takaisin... Ei, torttu riittää\naivan hyvin.\n\nHe istuutuivat heti vieretysten samalle tuolille ja torttu jaettiin\nja syötiin monia rakastavaisten kujeita tehden. Séverine valitti\njanoaan ja joi yhtä kyytiä kaksi lasia malagaa, niin että veri\nlopulta nousi hänen päähänsä. Kamiini kävi tulipunaiseksi heidän\ntakanaan ja heidän selässään tuntuivat lämpimät väreet. Mutta\nkun Jacques suuteli liian kiivaasti hänen niskaansa, ehkäisi hän\nvuorostansa häntä.\n\n-- Hiljaa, hiljaa!\n\nSéverine antoi hänelle merkin kuunnella ja silloin kuulivat he\nuudelleen alhaalta Dauvergnen asunnosta hillittyä, soiton tahdin\nmukaista töminää, siellä alhaalla alettiin tanssia. Ja heidän\nhuoneensa edustalla tyhjensi sanomalehtimyyjätär pesuastian rappusten\nvieressä olevaan likaviemäriin. Hän lukitsi sitten ovensa, tanssi\ntuolla alhaalla taukosi hetkeksi ja ulkoa, akkunan alta, missä\nlumi vaimensi kaikki äänet, kuului ainoastaan kumea jyrinä eräästä\nlähtevästä junasta, jonka heikot vihellykset muistuttivat vaikerrusta.\n\n-- Auteniliin menevä juna, mutisi Jacques. Nyt on kello kymmentä\nminuuttia vailla kaksitoista.\n\nSitten kysyi hän hyväilevällä äänellä, joka oli kevyt kuin\ntuulenhenkäys:\n\n-- Rakastatko sinä minua?\n\nSéverine ei vastannut, entisyys tunkeutui hänen kimppuunsa kaikesta\ntästä onnen huimaavasta hurmauksesta huolimatta ja tahtomattansa eli\nhän uudelleen ne tunnit, mitkä oli siellä viettänyt miehensä kanssa.\nEikö tämä torttu, jota syötiin samassa pöydässä ja samojen äänien\nympäriltä kuuluessa, ollut jatkoa tuohon edelliseen aamiaiseen? Nuo\ntoiset asiat herättivät kasvavaa levottomuutta, muistot tunkeutuivat\nhänen mieleensä, ei milloinkaan ollut hän tähän saakka tuntenut niin\npolttavaa tarvetta sanoa rakastajalleen kaikki, antautua kokonaan.\nSe oli kuin ruumiillinen tarve, jota hän ei voinut pysyttää erossa\nintohimostaan, ja hän luuli tulevansa kuulumaan hänelle vielä enemmän\nja nauttimaan vielä suuremmassa määrässä hänen omanaan olemisen\nonnellisuutta ja riemua, jos hän hänen sylissään hiljaa tunnustaisi\nhänelle syntinsä. Se, mikä oli tapahtunut, kävi hänen silmissään\njälleen eläväksi, hänen miehensä oli läsnä, hän käänsi pois päänsä\nja kuvitteli mielessään näkevänsä hänen lyhyen, karvaisen kätensä\nojentuvan hänen olkapäänsä yli veistä ottamaan.\n\n-- Rakastatko minua? toisti Jacques.\n\nHän vapisi tuntiessaan Jacquesin huulten painautuvan hänen huuliaan\nvastaan, ikäänkuin olisi hän siten vielä kerran tahtonut sinetillä\nsulkea hänen salaisuutensa. Hän siirtyi lähemmäksi, painoi kasvonsa\nlähelle häntä ja huokasi hyvillään:\n\n-- Jumalani, kuinka olen onnellinen!\n\nHe eivät puhuneet mitään. Huone kävi yhä pimeämmäksi, niin että\ntuskin saattoi eroittaa noita kahta valjua akkunaneliötä; ja\nkatossa näkyi ainoastaan ikäänkuin pyöreä verinen pilkku kamiinin\nkajastuksesta. He katselivat toisiaan silmät selki selällään. Soitto\ntuolla alhaalla vaikeni, ovet paukkuivat ja koko talo vähitellen\nvaipui syvään ja sikeään uneen. Alhaalla tärisivät kääntölevyt\nCaenista tulevan junan saapuessa, ja siitä lähtevät kamalat äänet\ntuskin tunkeutuivat sinne ylös, ikäänkuin olisivat ne tulleet hyvin\nkaukaa.\n\nMutta kun Séverine piti Jacquesia niin lähellänsä, heräsi hänen\nintohimonsa. Ja samalla heräsi hänessä tarve tunnustaa. Se oli\nkiusannut häntä monta pitkää viikkoa! Katossa oleva punainen pilkku\nlaajeni ja siitä tuli ikäänkuin suuri, leveä veritäplä. Katsoessaan\nsiihen näki hän näkyjä, hänen ympärillään olevat esineet saivat\npuhekyvyn ja kertoivat kovalla äänellä koko tapahtuman. Hän tunsi,\nkuinka sanat tunkeutuivat esiin hänen huuliltaan, hermostuksen\naaltomaisesti kuohuessa hänen ruumiinsa läpi. Kuinka ihanaa\nolisikaan, kun ei tarvitsisi häneltä salata mitään, vaan voisi\ntäydellisesti sulautua häneen!\n\n-- Sinä et tiedä, rakkaani...\n\nJacques, joka ei myöskään kääntänyt katsettaan veritäplästä, ymmärsi\nvarsin hyvin, mitä hän aikoi sanoa. Hän saattoi seurata, kuinka tässä\npehmeässä, niin lähelle häntä likistäytyneessä olennossa tuo synkkä,\nvaltava jokin, mikä heillä kumpaisellakin alati oli ajatuksissaan,\nvaikka eivät he koskaan siitä puhuneet, kuohui yhä korkeammalle.\nTähän saakka oli hän saanut hänet olemaan vaiti, koska hän pelkäsi\nniiden pöyristysten palautuvan, jotka olivat hänen vanhan tautinsa\noireina, ja vapisi pelosta, että tämä muuttaisi heidän oloaan ja\ntoisi verta heidän välilleen. Mutta tällä kertaa oli hän voimaton,\nhän ei edes kyennyt kumartamaan alas ja sulkemaan hänen suutaan\nsuudelmalla. Hän luuli, että Séverine ilmaisisi kaikki. Sen vuoksi\ntuntui se hänestä helpotukselta hänen levottomassa odotuksessaan, kun\nSéverine näytti rauhattomalta ja epäröivältä ja sitten sanoi lopuksi:\n\n-- Sinä et tiedä, kultaseni, että mieheni epäilee minun olevan sinun\nrakastajattaresi.\n\nViimeisessä sekunnissa se tulikin olemaan muisto edellisestä yöstä\nHavressa, joka vastoin hänen tahtoaan tunnustuksen sijasta tunkeutui\nesiin hänen huuliltaan.\n\n-- Lorua, luuletko niin? mutisi Jacques epäuskoisesti. Hän näyttää\nniin ystävälliseltä, ja viimeksi tänä aamuna kätteli hän minua.\n\n-- Minä vakuutan sinulle, että hän tietää kaikki. Hän ajattelee\nvarmaan tällä hetkellä, että me olemme yhdessä! Minulla on\ntodistukseni.\n\nHän vaikeni ja puristi häntä vielä lujemmin itseään vastaan ja\ntässä hyväilyssä oli onneen sekoittuneena katkeruutta. Hetkisen\nhaaveiltuaan häntä pöyristytti ja hän sanoi:\n\n-- Voi, kuinka minä vihaan häntä, vihaan häntä!\n\nJacques hämmästyi. Hän ei suinkaan ollut suutuksissaan Roubaudille,\nvaan tuli mielestään hyvinkin helposti toimeen hänen kanssaan.\n\n-- Miksi niin sitten? kysyi hän. Eipä hän meitä suuresti häiritse.\n\nSéverine ei vastannut mitään, vaan toisti:\n\n-- Minä vihaan häntä... Se on kidutusta, kun vain tunnen hänen olevan\nlähellänikin. Voi, kuinka kernaasti minä, jos voisin, vapauttaisin\nitseni ja jäisin sinun luoksesi!\n\nLiikutettuna tästä intohimon purkauksesta, likisti Jacques hänet\nlähemmäksi itseään, ja melkein irroittamatta huuliaan, jotka painoi\nhänen kaulalleen, sanoi Séverine aivan hiljaa:\n\n-- Sinä et tiedä, rakkaani...\n\nTunnustus tunkeutui nyt välttämättömästi esille. Ja tällä kertaa\ntunsi Jacques olevansa niin vakuutettu siitä, että mikään maailmassa\nei voisi sitä estää. Talossa ei enään kuulunut henkäystäkään,\nyksinpä sanomalehtimyyjätärkin oli varmasti vaipunut sikeään uneen.\nUlkopuolelta, tuosta lumen peittämästä kaupungista, ei kuulunut\nedes vaunujen kolinaa, ja viimeinen Havren juna, joka oli lähtenyt\nkaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista, näytti vieneen mukanaan\nmitä asemalla vielä oli ollut elämästä jäljellä. Kamiini ei enään\nsuhissut, siinä kun oli enään vain muutamia hehkuvia hiiliä, mutta\nse punainen täplä oli vielä jäljellä katossa ja näytti pyöreältä,\nkamalalta silmältä.\n\n-- Rakkaani, sinä et tiedä...\n\nSilloin ei Jacques enään voinut olla puhumatta:\n\n-- Kyllä, kyllä, minä tiedän.\n\n-- Ei, sinä kentiesi epäilet, mutta sinä et voi mitään tietää.\n\n-- Minä tiedän, että hän teki sen perinnön takia.\n\nSéverine säpsähti ja nauroi hermostuneesti ja vastoin tahtoaan.\n\n-- Ah, perintö!\n\nJa aivan hiljaa, niin hiljaa, että jos yöperhonen olisi lepattanut\nruutuja vastaan, sen surina olisi kuulunut kovemmalta, kertoi\nhän lapsuudestaan presidentti Grandmorinin luona, tahtoi aluksi\nvalehdella, päästäkseen tunnustamasta yhteyttään hänen kanssaan,\nmutta antoi lopulta myöden välttämättömyydelle olla vilpitön,\nja tunsi lohdutusta, melkein huvia kertoessaan kaikki tyynni.\nHänen sanansa virtasivat sen jälkeen kevyesti ja kuiskaamalla ja\nkeskeytymättä.\n\n-- Ajatteles, se oli täällä, juuri tässä huoneessa edellisessä\nhelmikuussa, samaan aikaan kun hänellä, kuten muistat, oli juttunsa\naliprefektin kanssa. Me olimme juuri syöneet aamiaisemme hauskasti\nja iloisesti tämän pöydän ääressä, aivan kuten vastikään söimme\nillallista täällä. Hän ei luonnollisesti tietänyt mitään, enkä minä\naikonut hänelle mitään kertoa. Mutta eräästä sormuksesta, vanhasta\nlahjasta, pelkästä mitättömästä esineestä ja ilman että minä tiedän\nkuinka se tapahtui, ymmärsi hän kaikki tyynni... Voi, rakkaani, sinä\net voi mielessäsi kuvitella, kuinka hän rääkkäsi minua!\n\nHän vapisi ja Jacques tunsi, kuinka hänen pienet kätösensä\nhypistelivät häntä.\n\n-- Hän löi nyrkillään minut kumoon... Ja sitten laahasi hän minua\ntukasta... Ja sen jälkeen nosti hän jalkansa minun kasvojeni yli,\nikäänkuin olisi aikonut murskata minut. Niin kauvan kun elän olen\nmuistava sen... Ja lyönti toisensa jälkeen, Jumalani! Jos minä\ntoistaisin sinulle kaikki, mitä hän kysyi minulta, ja kaikki, mitä\nhän lopulta pakotti minut kertomaan! Kuten näet, olen minä sangen\nvilpitön, koska tunnustan sen sinulle, vaikka mikään ei pakota minua\nsitä tekemään. Mutta minä en koskaan uskaltaisi antaa sinulle edes\npienintä kuvaustakaan kaikista hänen loukkaavista kysymyksistään,\njoihin minun täytyi vastata, sillä muuten olisi hän aivan varmasti\nlyönyt minut kuoliaaksi.\n\nHän oli kyllä rakastunut minuun ja tuli kai kovin pahoilleen,\nsaadessaan kuulla tuon kaiken; ja minä myönnän, että olisin\nmenetellyt kunniallisemmin, jos olisin ilmoittanut sen hänelle,\nennen kun me menimme naimisiin. Mutta pitäähän sitä ymmärtää. Sehän\noli vanhaa ja unhoitettua. Täytyy olla ihka villi voidakseen tulla\nniin hulluksi mustasukkaisuudesta... No, armaani, herkeätkö nyt\nrakastamasta minua, kun tiedät tämän?\n\nJacques ei ollut liikahtanut, vaan istui siinä hitaana ja\nmiettiväisenä Séverinen käsivarsien kietoutuessa elävien käärmeiden\ntavoin hänen kaulansa ympärille. Hän oli hyvin hämmästynyt. Hän ei\nollut koskaan epäillyt mitään sellaista. Kuinka kaikki kävikään\nsotkuiseksi! olisihan testamentti riittänyt selittämään kaikki!\nMutta muuten oli se hänen mielestään parempi siten; varmuus siitä,\nett'eivät aviopuolisot olleet tehneet murhaa rahojen takia, vapautti\nhänet halveksumisen tunteesta, jota hän toisinaan oli epäselvästi\ntuntenut, yksinpä Séverinen suudellessakin.\n\n-- Miksi en enään rakastaisi sinua?... Minä en välitä sinun\nedellisestä elämästäsi. Se on asia, joka ei minua liikuta... Sinä\nolet naimisissa Roubaudin kanssa, voisit yhtä hyvin olla sitä jonkun\ntoisen kanssa.\n\nSyntyi äänettömyys. Molemmat syleilivät toisiaan, niin että ihan\nolisivat voineet tukehtua.\n\n-- Ah, sinä olet siis ollut ukon rakastajatar. Onpa se kuitenkin\nnaurettavaa.\n\nMutta Séverine ryömi ihan hänen suunsa luo ja sammalsi uudelleen:\n\n-- Vain sinua minä rakastan, en ole milloinkaan rakastanut ketään\nmuuta. Ah, jospa tietäisit, minkälaisia nuo toiset olivat, kun taas\nsinä, armaani, teet minut niin sanomattoman onnelliseksi!\n\nHän hyväili intohimoisesti Jacquesia, mutta vaikka tässäkin kuohui\nintohimo, hillitsi hän kuitenkin vielä itseään:\n\n-- Ei, ei, ole rauhallinen... Entäs ukko sitten?\n\nKoko ruumis vapisten tunnusti hän aivan hiljaa:\n\n-- Niin, me murhasimme hänet.\n\nVäristys, jonka himo hänessä aikaan sai, muuttui jälleen\nkuolinvapistukseksi. Kaiken tämän nautinnon takana oli ikäänkuin\nkuolonkamppauksen uudelleen alkaminen. Silmänräpäyksen oli hän\npuhumatonna ja juurikuin pyörryksissä. Painaen sitten nenänsä jälleen\nrakastajansa olkapäälle kuiskasi hän aivan hiljaa:\n\n-- Hän pakotti minut kirjoittamaan presidentille, että hän\nmatkustaisi pikajunassa samalla kertaa kuin me, mutta näyttäytyisi\nvasta Rouenissa. Minä istuin vapisten nurkassani, hämmentyneenä\nja miettien onnettomuutta, jota kohden me kuljimme. Vastapäätä\nminua istui mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään, ja joka\npeljästytti minut hirveästi. En edes nähnyt häntä, kuvittelin\nmielessäni, että hän saattoi selvästi lukea meidän aivoistamme,\nja että hän varsin hyvin tiesi, mitä me aijoimme tehdä... Sillä\ntapaa kuluivat nuo kaksi tuntia Pariisin ja Rouenin välillä. Minä\nen sanonut sanaakaan, en liikahtanut paikaltani ja suljin silmäni,\njotta minun luultaisiin nukkuvan. Tunsin, että mieheni istui yhtä\nliikkumattomana vieressäni ja se, mikä minua peljästytti, oli tieto\nniistä kamaloista suunnitelmista, joita hän hautoi, vaikka en voinut\ntäsmälleen arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä... Voi, sellainen\nmatka kaikkine noine hämmentyneine ajatuksineen ja sen lisäksi kaikki\nvihellykset, nykäykset ja pyörien kolina!\n\nJacques, joka oli haudannut suunsa hänen paksuun, hyvältä tuoksuvaan\ntukkaansa, suuteli häntä tietämättään ja kauvan, pitäen säännöllisiä\nväliaikoja.\n\n-- Mutta miten menettelitte tappaaksenne hänet, kun ette olleet\nsamassa vaunussa?\n\n-- Odota, niin saat kuulla... Se oli mieheni suunnitelma, vaikka\ntietysti se oli sattuma, joka pani sen onnistumaan... Rouenissä\nviivyttiin kymmenen minuuttia. Me astuimme alas vaunusta ja hän\npakotti minut menemään presidentin vaunun luo, ikäänkuin olisimme\ntahtoneet oikoa jäseniämme. Ja siellä oli hän olevinaan hyvin\nhämmästynyt, saadessaan nähdä presidentin vaununovella, juurikuin ei\nolisi tietänyt hänen olevan junassa mukana.\n\nAsemasillalla oli hirveä tungos ja joukko ihmisiä valtasi toisen\nluokan vaunut erään juhlan johdosta, joka piti pidettämän Havressa\nseuraavana päivänä. Kun ovia alettiin sulkea, pyysi presidentti\nitse, että me tulisimme hänen luokseen. Minä sammalsin ja puhuin\nmeidän matkalaukustamme, mutta hän sanoi, ett'ei suinkaan sitä meiltä\nvarastettaisi, ja että me voisimme palata vaunuumme, kun saapuisimme\nBarentiniin, sillä siellä astuisi hän pois junasta. Silmänräpäyksen\nnäytti mieheni levottomalta ja tahtoi juosta matkalaukkua noutamaan.\nMutta samalla hetkellä puhalsi konduktööri, ja silloin hän teki\npäätöksensä, työnsi minut ylös vaunuun, nousi itse perässä ja\nsulki oven ja akkunan. Sitä, ett'ei meitä nähty, en vieläkään voi\nselittää. Oli kaiketi laita niin, että paljon ihmisiä tuli juosten ja\nvirkamiehet joutuivat pyörälle, eikä sanalla sanoen ollut todistajaa,\njoka olisi nähnyt selvästi. Ja juna liukui hiljalleen pois asemalta.\n\nHän oli vaiti muutamia sekunteja, palauttaen tapausta muistiinsa.\n\n-- Ah, ensimmäiset silmänräpäykset vaunussa, kun tunsin maan\npakenevan aitamme. Minä olin kuin pyörällä päästäni, ajattelin\naluksi meidän matkalaukkuamme. Kuinka saisimme sen takaisin? Eikö\nse ilmaisisi meitä, jos jättäisimme sen sinne? Kaikki tyynni näytti\nminusta niin tyhmältä, niin mahdottomalta, vain lapsen pahalta\nunelta, niin että täytyisi olla mielipuoli koettaakseen panna sitä\ntoimeen. Jo seuraavana aamuna olisimme vangitut ja syyllisiksi\ntodistetut. Koetin sen vuoksi rauhoittua ja sanoin itselleni, että\nmieheni peräytyisi, että se olisi mahdotonta, ja ett'ei siitä koskaan\ntulisi mitään.\n\nMutta ei, minun tarvitsi ainoastaan katsoa häneen hänen puhuessaan\npresidentin kanssa, ymmärtääkseni, että hän järkähtämättömästi\npysyi hurjassa päätöksessään. Kuitenkin oli hän sangen tyyni,\nvieläpä puheli iloisesti ja tavallisen näköisenä, ja ainoastaan\nhänen kirkkaasta katseestaan, jonka hän tuon tuostakin kiinnitti\nminuun, luin minä hänen itsepintaisen tahtonsa. Hän ottaisi hänet\nhengiltä kilometrin, ehkä kahden päässä, mutta täsmälleen sillä\npaikalla, jonka hän oli määrännyt, vaikka minä en tietänyt, missä\nse oli. Se oli varmaa ja se loisti esiin yksinpä niistä tyynistä\nsilmäyksistäkin, millä hän tarkasteli toista, jota hetken kuluttua\nei enään olisi olemassa. Minä en sanonut mitään, mieleni oli syvästi\nliikutettu, mutta minä koetin sitä salata ja olin hymyilevinäni,\nkohta kun joku katsoi minuun.\n\nMiksi en sitten ajatellutkaan estää tuota kaikkea? Vasta myöhemmin,\nkun tahdoin päästä selvyyteen, ihmettelin sitä, ett'en alkanut\nhuutaa akkunasta taikka painanut hälyytyslaitoksen nappulaa. Tässä\nsilmänräpäyksessä olin kuin halvattu, tunsin olevani aivan voimaton.\nVallan varmaan arvelin, että miehelläni oli täysi oikeus puolellaan;\nja koska ilmaisen sinulle kaikki, armaani, täytynee minun tunnustaa\nsekin. Tahtomattani olin koko olennollani hänen puolellansa tuota\ntoista vastaan; molemmat olivat omistaneet minut, mutta hän oli\nnuori, jota vastoin tuo toinen, ah, tuo toinen hyväilyinensä...\nMuuten, mitä tietää ihminen? Hän tekee toisinaan tekoja, joita ei\nikinä uskoisi voivansa tehdä. Kun ajattelen, ett'en uskaltaisi ottaa\nkanaakaan hengiltä. Oh, oli kuin olisi hurja myrsky-yö raivonnut\nsisälläni ja kuin olisi olentoni pohjalla ulvonut ja kirkunut jokin\nmusta ja hirvittävä!\n\nJacques huomasi nyt tässä heikossa pikku olennossa, joka oli hänen\nsyliinsä suljettuna, samaa läpitunkemattomuutta, samaa pohjatonta,\nsynkkää syvyyttä, josta hän puhui. Vaikka hän kuinka kovin painaisi\nhäntä rintaansa vastaan, ei hän kuitenkaan voisi tunkeutua hänen\nsisimpäänsä. Kertomus murhasta sai hänet kuumeeseen.\n\n-- Sano, olitko sinä apuna ukon tappamisessa?\n\n-- Minä istuin eräässä nurkassa, jatkoi Séverine, vastaamatta\nhänen kysymykseensä. Mieheni erotti minut presidentistä, joka\nistui toisessa nurkassa. He juttelivat tulevista vaaleista... Tuon\ntuostakin näin mieheni kumartuvan eteenpäin ja, juuri kuin olisi hän\nollut kärsimätön, luovan katseen ulos, saadakseen selville missä me\nolimme... Joka kerta seurasin minä hänen katsettansa ja selvitin\nmyös itselleni, kuinka kauvas olimme tulleet. Yön valjussa valossa\nkiitivät mustat puuryhmät hurjaa vauhtia ohitse. Ja yhtämittaa\ntuota pyörien kolinaa, jonka kaltaista en koskaan ole kuullut, ja\nraivokkaiden ja vaikeroivien äänien inhoittavaa melua ja kuoleman\nkanssa kamppailevien eläinten kolkkoa vaikerrusta!\n\nJuna Syöksyi eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella. Yhtäkkiä tuli\nvaloisa ja junan kaiku kajahteli rakennusten välillä eräällä\nasemalla. Olimme Marommessa, s.o. puolen kolmatta penikulman päässä\nRouenista. Nyt puuttui Malaunay ja sitten Barentin. Mitä silloin\ntapahtuisi? Odottaisiko hän viime hetkeen saakka? Minulla ei enään\nollut tietoa ajasta eikä etäisyydestä ja kuten uppoava kivi vajosin\nminä vastarintaa tekemättä ja huumautuneena alas halki pimeyden,\nkunnes Malaunayn ohi kuljettaessa yht'äkkiä käsitin: se tapahtuisi\ntunnelissa, kilometrin päässä sieltä...\n\nMinä käännyin mieheni puoleen, katseemme yhtyivät! niin, tunnelissa\nkahden minuutin kuluttua... Juna syöksyi eteenpäin, kuljettiin\nDieppeen vievän sivuradan ohi, minä huomasin vaihdemiehen paikallaan.\nRataa ympäröivät nyt kunnaat ja kukkulat ja minä luulin selvästi\nvoivani eroittaa ihmisiä, jotka olivat ojentaneet käsivartensa ylös\nja laskettelivat meille haukkumasanoja. Sitten puhalsi veturi pitkän,\npitkäveteisen merkkivihellyksen: nyt tuli tunneli... Ja juna syöksyi\nsen sisään, oi, mikä kaiku tässä pitkässä holvissa! Sinä tunnet\nvapisevien kiskojen kolinan, se muistuttaa nopeata vasaraniskua\ntoisen jälkeen alasimella, ja tällä hämmingin hetkellä luulin minä,\nettä se oli ukkonen, joka jyrisi.\n\nHän värisi ja keskeytti puheensa, senjälkeen sanoakseen toisella,\nmelkein nauravalla äänellä:\n\n-- Eikö se sentään ole hyvin tyhmää, aarteeni, että minun vielä\npitää tuntea kylmää väristystä selkäpiissäni? Onhan minun kuitenkin\nniin suloinen olla sinun luonasi ja minä tunnen olevani niin\ntyytyväinen ja onnellinen... Eikähän muuten nyt enään ole mitään\npeljättävänä: asia on pyyhitty pois, puhumattakaan siitä, että\nkorkeilla viranomaisilla on vielä vähemmän halua kuin meillä vetää\nsitä päivänvaloon... Oi! sen voin niin hyvin ymmärtää, ja minä olen\naivan rauhallinen ja huoleton.\n\nHän lisäsi sen jälkeen nauraen:\n\n-- Sinä voit muuten imarrella itseäsi sillä, että peljästytit meitä\naika tavalla. Ja sanoppa minulle -- sen suhteen olen aina ollut\nutelias -- mitä sinä oikeastaan näit?\n\n-- Sen, mitä sanoin tuomarille enkä mitään muuta, nimittäin miehen,\njoka pisti toisen kuoliaaksi... Te käyttäydyitte minua kohtaan niin\nkummallisesti, että minä lopuksi aloin epäillä. Vieläpä kerran\ntunsinkin sinun miehesi... Mutta se tapahtui kuitenkin vasta\nmyöhemmin, kun tulin ehdottomasti varmaksi...\n\nSéverine keskeytti iloisesti:\n\n-- Niin, muistatko puistossa tuona päivänä, jolloin minä kielsin ensi\nkerralla kun olimme kahdenkesken Pariisissa... Onpa se kuitenkin\nkummallista! Minä sanoin sinulle, että me emme sitä tehneet, ja minä\ntiesin täydellisesti, että sinä ymmärsit asian olevan päinvastoin.\nEikö se ollut juurikuin olisin kertonut sinulle kaikki? Oi, aarteeni,\nminä ajattelin sitä usein ja luulenpa, että juuri siitä päivästä\nsaakka olen pitänyt sinusta.\n\nJa hän jatkoi:\n\n-- Juna kiiti tunnelin läpi... Se on hyvin pitkä. Sitä kestää kolme\nminuuttia. Minusta tuntui kuin olisimme olleet siellä tunnin...\nPresidentti taukosi huumaavan kolinan takia puhumasta. Ja mieheni\nlienee viime hetkessä vaipunut jonkinlaiseen tainnostilaan, sillä hän\nei liikahtanutkaan vielä. Minä näin vain lampun lekottavassa valossa,\nkuinka hänen silmänsä kävivät sinipunerviksi. Aikoiko hän odottaa,\nkunnes jälleen olisimme avoimella kentällä? Koko asia oli nyt käynyt\nminusta niin onnettomuutta tuottavaksi, niin välttämättömäksi, että\nminulla oli ainoastaan yksi toivomus, nimittäin päästä kärsimästä\ntätä odotusta. Miksi ei hän sitten tappanut, kun hänen kuitenkin\ntäytyi? Olisin voinut itse ottaa veitsen saadakseni siitä lopun,\nsiihen määrään olin mieletönnä pelosta ja tuskasta... Hän katsoi\nminuun. Hän saattoi selvästi lukea sen kasvoistani. Ja yht'äkkiä,\nsyöksyi hän ylös ja kourasi oveen päin kääntynyttä presidenttiä\nolkapäähän. Presidentti peljästyi ja riistäytyi vaistomaisesti irti\nja ojensi kätensä merkinanto nappulaa kohden, joka oli suoraan hänen\npäänsä yläpuolella. Hän ulottui siihen, mutta toinen iskijälleen\nkiinni häneen ja heitti hänet penkkiin sellaisella vauhdilla,\nettä hän tuli kuin taitetuksi kahtia. Hän ällisteli hämillään ja\npeloissaan ja päästi muutamia sekavia huutoja; mitkä häipyivät\nkolinaan, kun minä sitä vastoin kuulin mieheni sähisevällä,\nraivoisalla äänellä selvästi hokevan: Senkin sika, senkin sika!\n\nMutta kolina vaimeni ja juna ajoi ulos tunnelista, valju maisema tuli\njälleen näkyviin ohikiitävine tummine puineen. Minä olin istunut\npaikoillani nurkassani ja likistäydyin jähmettyneenä niin pitkälle\nsohvan selkämystä vastaan kuin mahdollista. Kuinka kauvan kesti\nheidän ottelunsa? Se lienee kestänyt tuskin muutamia sekunteja.\nMutta minusta tuntui, kuin ei se koskaan päättyisi, kuin kuulisivat\nkaikki matkustajat nuo huudot ja kaikki puut näkisivät meidät.\nMieheni, jolla oli veitsi avattuna, ei voinut iskeä, kun hänet\npotkaistiin takaperin ja hän luiskahti tärisevällä lattialla. Hän oli\nlankeamaisillaan polvilleen ja juna kiiti eteenpäin täyttä vauhtia,\nveturin viheltäessä rataylikäytävän kohdalla Croix-de-Maufrasin\nluona...\n\nSilloinpa minä, ilman että sitten olen voinut muistaa kuinka se\ntapahtui, heittäydyin presidentin sätkyttelevien säärien yli. Niin,\nminä putosin alas kuin käärö ja painoin koko painollani alas hänen\njalkojaan, niin ett'ei hän enään voinut niitä liikuttaa. Enkä minä\nmitään nähnyt, mutta tunsin kaikki.\n\nJacques oli tiedonhaluinen ja tahtoi keskeyttää hänet, tehdäkseen\nhänelle kysymyksiä. Mutta nyt oli Séverine innokas pääsemään loppuun.\n\n-- Ei, odota... Kun nousin ylös, kuljimme me täydellä höyryllä\nCroix-de-Maufrasin ohitse. Minä voin selvästi eroittaa talon\netupuolen ja sen jälkeen portinvartijan tuvan. Nyt puuttui neljä\nkilometriä, eli korkeintaan viisi minuuttia, ennen kun olisimme\nBarentinissa... Ruumis makasi kokoonkäännettynä penkillä ja veri\nvalui paksuun lätäkköön. Ja pystysuorana, tylsänä ja pysytellen\ntasapainossa vaunun nytkähdellessä seisoi mieheni siinä ja vain\ntuijotti tuijottamistaan, kuivaten veistä nenäliinalla. Kului\nminuutti, kumpaisenkaan meistä tekemättä mitään pelastuaksemme... Jos\njättäisimme ruumiin makaamaan siihen ja itse jäisimme paikoillemme,\nsaataisiin ehkä kaikki ilmi jo Barentiniin pysähdyttäessä...\n\nMutta hän pisti veitsen taskuun ja näytti heräävän tajuntaan. Minä\nhuomasin, että hän tutki ruumista, otti kellon, rahat ja kaikki\nmitä käsiinsä sai, ja avattuaan oven koetti hän työntää ruumiin\nradalle, mutta varoi tarttumasta siihen käsillään, kun pelkäsi\ntahraantuvansa vereen. -- Autapa minua! Työnnä mukana! -- Minä en\nedes yrittänytkään, en tuntenut enään voivani hallita jäseniäni. --\nTyönnä, hiidessä! -- Pää saatiin ulos ensiksi ja roikkui astuimelle\nsaakka, kun taas itse ruumis, joka oli käärästy pallon muotoiseksi,\nei mahtunut ovesta. Ja juna kiiti eteenpäin. Vihdoin heltisi ruumis\neräästä voimakkaammasta töytäyksestä ja katosi myllertävien pyörien\nväliin. -- Ah, nyt on siitä siasta tehty loppu! -- Sitten otti hän\nhuovan ja heitti senkin ulos. Nyt olimme vain me kaksi jäljellä,\nseisoimme verilätäkön edessä penkillä, jolle emme rohjenneet istuutua.\n\nOvi heilahteli edelleen avoimena, enkä minä mieletönnä ja\nhämmentyneenä ollen aluksi ymmärtänyt, kun näin mieheni astuvan alas\nja vuorostansa katoavan. Hän palasi pian. -- Kiiruhda, tule mukana,\nellet tahdo, että kaulamme katkaistaan! Minä en liikahtanut paikalta,\nhän kävi kärsimättömäksi. -- Tule hiidessä! Meidän vaunumme on tyhjä,\npalaamme sinne. -- Vaunumme oli tyhjä; oliko hän ollut siellä? Oliko\nvarmaa, ett'ei tuo mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään ja\njonka kasvoja ei voinut eroittaa, istunut vielä jossakin nurkassa?\n-- Tahdotko tulla mukaan, muuten heitän sinut radalle, kuten tuon\ntoisenkin!\n\nHän nousi jälleen vaunuun ja hoputti minua mielettömällä raakuudella.\nJa minä tulin ulos astuimelle ja pitelin molemmin käsin kiinni\nmessinkitangosta. Hän astui ulos minun perässäni ja sulki\nhuolellisesti oven. -- Riennä, riennä! -- Mutta huimaavan vauhdin\ntakia en uskaltanut myrskyn voimaisen tuulen pieksäessä. Tukkani\npääsi hajalleen ja minä luulin käsieni heltiävän otteestaan. --\nKiiruhda, piru vieköön! Hän työnsi minua edelleen ja minun täytyi\nmennä, ottaen kiinni toisella kädellä toisen jälkeen ja painautuen\nlähelle vaunua, hameiden lepattaessa ympärilläni. Jo pitkän matkan\npäästä erään mutkan takaa näkyi valonkajastus Barentinin asemalta.\nVeturi vihelsi. -- Kiiruhda, saatana soikoon! Oi tätä hornan ääntä,\nnäitä kovia tärähdyksiä! Oli kuin olisi myrsky tarttunut minuun ja\nlakaissut minut mukanaan kuten oljenkorren, murskatakseen minut\ntuolla muuria vastaan. Takanani pakeni maisema ja puut hurjasti\nnelistäen ajoivat minua takaa, ikäänkuin luikerrellen itsensä ympäri\nja ohi kulkiessaan päästäen lyhyen valitushuudon.\n\nPäästyäni vaunun toiseen päähän, kun minun piti kavuta seuraavan\nvaunun astuimelle ja tarttua toiseen tankoon, pysähdyin enkä\nuskaltanut mennä pitemmälle. En mitenkään jaksanut. -- Riennä,\nhiidessä! -- Hän oli kintereilläni ja hoputti minua, minä suljin\nsilmäni enkä tiedä, kuinka saatoin jatkaa eteenpäinkulkua ainoastaan\nvaiston voimalla, kuten eläin, joka iskee kyntensä kiinni eikä tahdo\npudota. Kummallista, ettei meitä nähty. Me kuljimme ohi kolmen vaunun\nja yksi niistä, joka oli toisen luokan vaunu, oli täpö täynnä. Minä\nmuistan joukon kasvoja lampun valossa, luulen, että voisin tuntea\nne, jos jonakuna päivänä saisin ne jälleen nähdä: siinä oli m.m.\neräs suuri mies, jolla oli punainen poskiparta ja eritotenkin kaksi\nnuorta tyttöä, jotka olivat eteenpäin kumarassa ja nauroivat. --\nKiiruhda, hiidessä! Riennä! -- Ja sitten en enään ollut tajuissani,\nBarentinin valot lähenivät, veturi vihelsi, viimeinen huomioni oli,\nettä hän laahasi ja veti minua mukanaan. Hän lienee tarttunut minuun,\navannut hartiaini ylitse oven ja lennättänyt minut vaunuun. Makasin\nläähättäen ja puoliksi tainnoksissa eräässä nurkassa, kun pysähdyimme\nja liikahtamatta kuulin minä hänen vaihtavan muutamia sanoja\nBarentinin asemapäällikön kanssa. Junan sen jälkeen jälleen lähdettyä\nliikkeelle, vaipui hän uupuneena penkille. Havreen saakka emme\nsanoneet sanaakaan... Voi, minä vihaan häntä, vihaan häntä, näetkös,\nkaiken tämän inhoittavan takia, jota hän on antanut minun kärsiä. Ja\nsinua, armaani, rakastan minä kaiken sen onnen vuoksi, jonka minulle\nvalmistat!\n\nSitten kun Séverine yhä intohimoisemmaksi käyden oli päässyt pitkän\nkertomuksensa loppuun, ilmaisi hän tällä huudahduksella noiden\ninhoittavien muistojen lomassa ilon tarvettansa. Mutta Jacques, jota\ntämä kertomus oli hämmentänyt ja kiihoittanut, piti häntä vielä\nkiinni ja kysyi:\n\n-- Ei, ei odota... Ja sinä makasit hänen polviensa päällä ja tunsit\nkuinka hän kuoli?\n\nHänessä heräsi jälleen eloon tuo tuntematon kummitus, hänen\nsisimmästään tunkeutui esiin vaahtopäinen, hurja aalto, joka pani\nhänen silmissään vilahtelemaan punaiselta. Hänet valtasi jälleen\nuteliaisuus murhan suhteen.\n\n-- Sano minulle aivan vilpittömästi, minkä vaikutuksen murha teki\nsinuun? Tuntuiko se tuskalliselta?\n\n-- Ei, ei tuskalliselta.\n\n-- Tuottiko se sitten iloa sinulle?\n\n-- Ah, ei, ei sitäkään.\n\n-- Mitä sitten, lemmittyni? Minä pyydän sinua, sano minulle kaikki...\nJos tietäisit... Kerro minulle, miltä se tuntuu.\n\n-- Jumalani, eihän sitä osaa sanoa. Se on jotakin hirveätä ja\nse vetää mukanaan niin kauvas, niin kauvas pois! Koin siinä\nsilmänräpäyksessä enemmän kuin olin kokenut koko kuluneessa\nelämässäni.\n\nKamiini oli nyt tykkänään sammunut ja ankara pakkanen tunkeutui\nsisälle ja teki huoneen aivan jääkylmäksi. Ei ääntäkään tunkeutunut\nsinne lumen peittämästä Pariisista. Kotvan oli kuulunut kuorsaamista\nviereisestä, sanomalehtimyyjättären asunnosta. Mutta sitten oli\nnukkuvan talon synkkä syvyys niellyt kaikki.\n\nJacques oli pitänyt Séverinen sylissään ja tunsi nyt,\nkuinka viimeksimainittu ikäänkuin menehtyneenä antoi myöten\nvastustamattomalle unenhalulle. Matka, pitkällinen odotus Misardin\nluona ja tämä kuumeinen yö masensivat hänet. Hän sammalsi hyvää yötä\nkuten pieni lapsi ja nukkui sitten rauhallisesti.\n\nLähes tunnin piti Jacques häntä vielä käsivarrellaan, joka vähitellen\npuutui. Hän ei voinut ummistaa silmiään, oli kuin olisi näkymätön\nkäsi pimeässä itsepintaisesti avannut ne yhä uudelleen. Nyt ei\nhän enään voinut eroittaa mitään huoneessa, joka kaikkinensa,\nkamiineineen, huonekaluineen, seinineen upposi pimeyteen, ja hänen\ntäytyi kääntyä, löytääkseen jälleen nuo molemmat liikkumattomat\nakkuna-nelikulmiot, jotka kimmelsivät valjusti ja kevyesti kuin uni.\nHuolimatta hänen tuskaisesta väsymyksestään piti aivojen kiihoittunut\ntoiminta häntä hereillä ja sai hänet herkeämättä pöyhimään samaa\najatuslyhdettä.\n\nJoka kerta kun hän luuli tahtoaan ponnistamalla vaipuvansa\nuneen, alkoivat samat kuvat taasen lipua ohi ja herättivät\nsaman vaikutuksen. Ja se, mikä siten kehittyi koneenomaisella\nsäännöllisyydellä, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat ja aito\navoimina tulivat täyteen varjoja, oli murha, yksityiskohta toisensa\njälkeen. Se oli hirveätä, hän oli tukehtumaisillaan. Oi, kun saisi\nantaa sellaisen veitsenpiston, tyydyttää tuon niin harvinaisen\nhimon, kun saisi tietää miltä se silloin tuntuu, nauttia tuosta\nsilmänräpäyksestä, jolloin kokee enemmän, kuin koko entisessä\nelämässään!\n\nTuon tukahuttavan tunteen kasvaessa luuli Jacques että se oli\nSéverinen paino hänen käsivarrellaan, joka esti häntä vaipumasta\nuneen. Hän asetti hänet luotaan vuoteeseen. Aluksi hengitti hän\nkevyemmin ja luuli, että uni nyt tulisi. Mutta kaikista hänen\nponnistuksistaan huolimatta avasivat nuo näkymättömät sormet jälleen\nhänen silmäluomensa ja murha näkyi taas pimeässä verisin piirtein,\nveitsi tunkeutui sisään, ruumis nytkähteli. Verisade piirteli viiruja\npimeyteen, haava kurkussa oli suunnattoman suuri ja ammottava,\nkuin olisi se ollut kirveellä tehty. Silloin ei hän kauvempaa\ntaistellut vastaan, vaan jäi tuon itsepintaisen harhanäyn saaliina\nmakaamaan selälleen. Sisässään tunsi hän aivojen työskentelevän\nmonenkertaisesti, koko koneisto jyski. Se tuli hyvin kaukaa, aina\nhänen nuoruudestaan saakka.\n\nHän oli kuitenkin luullut parantuneensa, sillä hänen murhaamishalunsa\noli nyt ollut kuukausia kuolleena, sitten kun hänestä oli tullut\nSéverinen rakastaja. Mutta nyt tämän murhan vaikutuksen alaisena,\njosta nainen kiinteästi häneen painautuneena kuiskaten oli kertonut,\ntunsi hän samaa murhaamishalua enempi kuin koskaan ennen. Hän\nvetäytyi nyt eroon Séverinestä, vähinkin kosketus poltti hänen\nihoansa. Sietämätön kuumuus nousi ylös pitkin selkää, ikäänkuin\nolisi patja muuttunut polttorovioksi. Takana niskassa pisteli kuin\ntuliterillä. Silmänräpäykseksi koetti hän panna kätensä peitteen\npäälle, mutta ne kävivät heti niin kylmiksi, että häntä pöyristi.\nHän tuli levottomaksi käsiensä suhteen ja pisti ne peitteen alle,\npiti niitä ensin ristissä vatsan päällä ja paneutui lopulta niitten\npäälle, pitääkseen ne siten vangittuina, juuri kuin olisi hän\npeljännyt niiden tekevän jonkin häpeällisen teon, jota hän ei\ntahtoisi, mutta jonka hän kuitenkin tulisi tekemään.\n\nJoka kerta kun kello löi, laski Jacques lyönnit Se tuli neljä, se\ntuli viisi, se tuli kuusi. Hän ikävöi päivää, hän toivoi, että\naamun sarastus karkottaisi tämän painajaisen. Hän kääntyi nyt\nakkunaan päin ja tarkasteli ruutuja. Mutta yhäti näkyi vain lumen\nepämääräistä heijastusta. Neljännestä vailla viisi kuuli hän suoraan\nHavresta tulevan junan saapuvan ainoastaan neljäkymmentä minuuttia\nmyöhästyneenä, joka osoitti, että yhteys oli saatu entiselleen. Vasta\nkellon käydessä kahdeksaa sai hän nähdä ruutujen aivan hiljalleen\nvalkenevan ja saavan maidonkaltaisen, kalpean kajastuksen: lopulta\nvalaisi huonetta epäselvä valo, jossa huonekalut näyttivät sulautuvan\nyhteen. Kamiini tuli jälleen näkyviin, samoin kaappi, ruokakaappi.\nHän ei vieläkään voinut ummistaa silmiänsä, päinvastoin alkoivat ne\nharhailla yhä enemmän ja tunsivat katselemisen tarvetta.\n\nKohta, jopa ennenkin kun tuli tarpeeksi valoisa, aavisti hän pikemmin\nkuin näki pöydällä veitsen, jota hän illalla oli käyttänyt tortun\nleikkaamiseen. Nyt ei hän enään nähnyt mitään muuta kuin tämän\npienen, suippopäisen veitsen. Koittava päivä ja kaikki valo, mikä\ntunkeutui akkunasta sisälle, loi heijastustaan ainoastaan tuon\nveitsen kapeaan terään. Pelko siitä, mihin kädet ryhtyisivät, sai\nhänen tunkemaan ne vielä enemmän ruumiinsa alle, sillä hän tunsi\nsangen hyvin, kuinka niitä tempoili ja kuinka ne olivat voimakkaammat\nkuin hänen tahtonsa. Lakkaisivatko ne olemasta hänen omaisuuttaan?\nTulivatko ne joltakulta toiselta, oliko hän perinyt ne esi-isiltään\nniiltä ajoilta, jolloin ihmiset väänsivät niskat nurin metsän\nvillieläimiltä?\n\nJotta ei hänen enään tarvitsisi katsella veistä, kääntyi Jacques\nympäri Séverineen päin. Hän nukkui aivan rauhallisesti suuressa\nväsymyksessään ja hengitti kevyesti kuin lapsi. Hänen raskas, musta,\nhajalleen päässyt tukkansa oli kuin tumma päänalus, alas hartioihin\nsaakka ulottuva, ja leuvan alta pilkisti noiden mustien kutrien\nlomitse esiin hänen hurmaava, maidonvalkea povensa. Hän katsoi\noudosti Séverineen. Hän ihaili häntä kuitenkin, kuljetti mukanaan\nkaikkialla hänen kuvaansa ja paloi halusta häneen, mikä usein sai\nhänet levottomaksi, vieläpä silloinkin, kun hän oleskeli veturissa.\nSe valtasi hänet siinä määrin, että hän eräänä päivänä heräsi kuin\nunesta samassa silmänräpäyksessä, kun hän merkinannoista huolimatta\najoi täydellä höyryllä erään aseman ohi.\n\nMutta tuon valkoisen poven näkeminen herätti hänessä nyt äkillisen\nja järkähtämättömän pakkokuvittelun ja paitsi sitä kauhua, josta hän\noli tietoinen, tunsi hän, kuinka hänessä syntyi yhä voimakkaampi\nja käskevämpi halu mennä noutamaan pöydältä veitsi ja pistää se\nkädensijaa myöten tähän naisruumiiseen. Hän taisteli vastaan ja\nkoetti vapautua tästä mielikuvasta, mutta kadotti joka hetki\nosan tahdonvoimastaan, ikään kuin olisi tämä päähänpisto vetänyt\nhäntä alas syvyyteen ja hän ollut äärimmäisellä reunalla, jossa\ntuntee itsensä voitetuksi ja antaa myöden vaiston vaikutukselle.\nKaikki meni sekaisin, hänen kapinoivat kätensä veivät voiton hänen\npyrkimyksestään pitää niitä piilossa ja yhdessä. Ja hän käsitti\nliiankin hyvin, että tästä lähtien ei hän enää niitä hallitsisi,\nvaan että ne häikäilemättä panisivat toimeen aikomuksensa, jos hän\nedelleen katselisi Séverineä, ja ponnistaen viimeisetkin voimansa,\nheittäytyi hän ulos vuoteesta ja vierähti lattialle kuin olisi hän\nollut juovuksissa.\n\nSiitä nousi hän pystyyn, mutta oli kaatumaisillaan uudestaan. Hän\nhorjui, etsi ihmeissään vaatteitansa ja hänen ainoana ajatuksenaan\noli pukeutua nopeasti, ottaa veitsi ja syöksyä ulos kadulle\npistääkseen kuoliaaksi jonkun toisen naisen. Tällä kertaa kiusasi\nmurhaamishalu häntä siinä määrin, että hänen täytyi ottaa joku\nhengiltä. Hän ei saanut vaatteitaan käsiinsä ja kosketti niihin kolme\nkertaa, ennen kun sai selville, että ne todellakin olivat siinä.\nSitten oli hänellä suunnattomasti vaivaa saappaiden vetämisestä\njalkoihinsa. Vaikka nyt oli kirkas päivä, tuntui hänestä, että\nhuone oli täynnä punertavaa savua, aamunkoiton jääkylmää sumua,\njohon kaikki upposi. Hän värisi kuumeisesti, mutta oli vihdoinkin\nvalmis ja oli juuri kätkenyt veitsen hihaansa, lujasti päätettyään\ntappaa ensimäisen naishyväsen, jonka kohtaisi katukäytävällä, kun\nalusvaatteiden kahinaa ja pitkä huokaus kuului vuoteesta, ja se sai\nhänet kalpenemaan sekä pysähtymään pöydän viereen.\n\nSéverine heräsi.\n\n-- Mitä nyt, armaani, joko lähdet ulos?\n\nJacques ei vastannut mitään, eikä edes katsonut häneen, koska hän\ntoivoi hänen vaipuvan uneen uudellensa.\n\n-- Mihin sinä lähdet, lemmittyni?\n\n-- Se on vain eräs virka-asia, sammalsi Jacques. Nuku sinä, minä\npalaan takaisin.\n\nSéverine lausui muutamia sekavia sanoja, sulki sitten silmänsä ja\nnukahti uudelleen.\n\n-- Oi, minä olen niin unissani, niin unissani... Anna minulle\nsuudelma, lemmittyni.\n\nMutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan, sillä hän tiesi, että jos\nhän menisi tuonne takaisin veitsi kädessä, jos hän vain näkisi hänet\nhänen maatessaan siinä niin ihastuttavana ja kauniina kevyessä ja\nepäjärjestyksessä olevassa yöpuvussaan, olisi hänen tahdonvoimansa\nmennyttä kalua. Hänen kätensä kohoisi silloin vastoin hänen tahtoansa\nja työntäisi veitsen Séverinen kaulaan.\n\n-- Armaani, anna minulle suudelma...\n\nHänen äänensä vaikeni, hän uinahti vienosti ja hyväilevästi\nkuiskaten. Jacques avasi oven ja pakeni pyöräpäisnä ulos.\n\nKello oli kahdeksan, kun Jacques saapui Rue d'Amsterdamin\nkatukäytävälle. Lunta ei oltu vielä luotu pois ja harvojen\njalankulkijain askeleet tuskin kuuluivat. Hän sai heti nähdä erään\nvanhan vaimon, mutta tämä kääntyi Rue de Londresille, eikä hän\nseurannut häntä... Hän kohtasi muutamia miehiä ja meni alas Place de\nHavrea kohden, pitäen kiinni veitsestä, jonka auki käännetty terä\noli piilossa hihan sisällä. Kun noin neljäntoista vuotias pikkutyttö\ntuli ulos eräästä vastapäätä olevasta talosta, meni hän suoraan\nkadun poikki, mutta tuli liian myöhään, kun tyttö poikkesi erääseen\nvieressä sijaitsevaan leipäkauppaan. Hän oli niin kärsimätön, ett'ei\nodottanut enempää, vaan meni eteenpäin, saadakseen käsiinsä jonkun\ntoisen. Sen jälkeen kun hän oli lähtenyt huoneesta veitsi kädessä,\nei se enään ollut hän, joka toimi, vaan tuo toinen, se, jonka hän\nniin usein oli huomannut sisimmässään, tuo tuntematon, joka oli\ntullut niin kaukaa ja joka paloi peritystä murhaamishalusta. Hän\noli ennenkin tappanut ja hän tahtoi tappaa vieläkin. Ja kaikki\nhänen ympärillään oli nyt vain unta, sillä hän katseli kaikkea\npäähänpistonsa lävitse. Hänen tavallinen, jokapäiväinen elämänsä\noli kuin poispyyhitty, hän kulki kuin unessakävijä muistamatta\nmitään entisyydestä, ollenkaan ajattelematta tulevaisuutta,\ntäydellisesti murhavaistonsa vallassa. Ruumis liikkui, mutta hänen\npersoonallisuutensa yli jättänyt sen.\n\nKaksi naista meni hänen ohitseen liipaisten silloin häneen; tämä\nsai hänen jouduttamaan käyntiänsä ja hän saavutti heidät juuri kun\neräs mies pysähdytti heidät, minkä jälkeen kaikki kolme nauroivat\nja juttelivat yhdessä. Kun tämä miehen kohtaaminen tapahtui hänelle\nsopimattomaan aikaan, alkoi hän seurata erästä toista ohikulkevaa\nnaista, joka oli hento ja tummahiveinen ja näytti köyhältä ohuessa\nsaalissaan. Hän käveli hitaasti johonkin luultavasti epämukavaan,\nvaivalloiseen ja huonopalkkaiseen työhön, sillä hän ei pitänyt\nkiirettä ja näytti hyvin epätoivoiselta ja surulliselta. Nyt kun\nJacques oli saanut kiinni jonkun, ei hänkään pitänyt kiirettä ja\ntahtoi valita paikan, jossa voisi mukavasti pistää hänet kuoliaaksi.\nHän huomasi aivan varmaan, että nuori mies tuli hänen perässään,\nsillä hän katsoi häneen sanomattoman tuskainen ilme silmissään\nja oli epäilemättä hyvin ihmeissään siitä, että kukaan saattoi\ntahtoa tutustua häneen. Jacques oli jo tullut hänen perässään Rue\ndu Havren keskikohdalle ja nainen kääntyi kahdesti ympäri, mikä\nkumpaisellakin kerralla esti häntä käyttämästä veistä, jonka hän\nveti hihastaan, pistääkseen sen hänen kaulaansa. Hänellä oli niin\nsurkuttelua herättävä ja rukoileva katse! Tuolla, missä nainen\nastuisi alas katukäytävältä, hän iskisi. Mutta aivan äkisti kääntyi\nJacques sivulle ja alkoi kulkea erään toisen naisen perässä, joka\nkäveli vastakkaiselle taholle. Hän teki sen aivan harkitsemattaan\nja tahtomattaan, vain siksi, että hän kulki ohitse samassa\nsilmänräpäyksessä, ja siksi, että hänen täytyi niin tehdä.\n\nJacques palasi hänen kintereillään asemalle. Nainen käveli pienin,\nlyhyin, hyvin vilkkain, lujin askelin ja oli ihastuttavan suloinen,\nkorkeintaan kaksikymmentä vuotta, jo aika pyylevä, vaaleaverinen,\nkauniine iloisine silmineen, jotka hymysivät elämälle. Hän ei edes\nhuomannut, että joku tuli hänen jäljessään, ja hänellä lienee\nollut hyvin kiire, sillä hän kiiruhti aseman rappusia ylös ja meni\nodotussaliin, jonka läpi hän melkein juoksi päästäkseen kiertoradan\npilettiluukuille. Kun hän sieltä pyysi toisen luokan piletin\nAuteniliin, pyysi Jacques samanlaisen ja meni hänen perässään\nodotussalien läpi asemalaiturille ja samaan vaunuun, jossa istuutui\nhänen viereensä. Juna lähti kohta sen jälkeen.\n\n-- Minulla on hyvää aikaa, ajatteli hän, minä tapan hänet, kun\nsaavumme tunneliin.\n\nMutta ainoa henkilö, joka heitä paitsi oli vaunussa, vanha nainen,\njoka istui heitä vastapäätä, oli juuri tuntenut tuon nuoren rouvan.\n\n-- Mitä, tekö se olette? Mihinkä te näin aikaisin matkustatte?\n\nToinen nauroi suopeasti ja teki hauskan eleen, joka oli ilmaisevinaan\nepätoivoa.\n\n-- Eihän sitä voi tehdä mitään, tulematta nähdyksi. Toivon,\nett'ette petä minua... Huomenna on mieheni syntymäpäivä, ja kohta\nkun hän läksi ulos asioillensa, tuli minulle kiire käteen, aijon\nmennä erään puutarhurin luo Auteniliin, jossa hän on nähnyt erään\nkämmekkä-kasvin, johon hän on aivan hullaantunut. Ymmärrättehän,\nsiitä tulee yllätys.\n\nVanha nainen nyökkäsi hyväntahtoisesti ja liikutettuna.\n\n-- Ja pienokainen voi hyvin?\n\n-- Oi, pienokainen on ihastuttava... Minä vieroitin hänet kahdeksan\npäivää takaperin ja näkisittepä, kun hän syö keittoansa... Meillä\nkaikilla on ihan kauheasti hyvät oltavat.\n\nHän nauroi vielä äänekkäämmin ja hänen valkoiset hampaansa tulivat\nnäkyviin noiden punaisten, raikkaiden huulien välitse. Jacques,\njoka istui hänen oikealla puolellaan ja piti veistä kädessään\ntakanansa, sanoi nyt itselleen, että iskeminen kävisi hyvin helposti.\nHänen tarvitsisi ainoastaan kohottaa käsivarttaan ja piirtää\nsillä puoliympyrä ulettuakseen häneen. Mutta heidän ollessaan\nBatignolles-tunnelissa, ehkäisi häntä ajatus hatun leukanauhasta.\n\n-- Tuossa on solmu, ajatteli hän, joka tulee haittaamaan minua, mutta\nminä tahdon olla oikein varma.\n\nMolemmat naiset jatkoivat iloista pakinaansa.\n\n-- Voin ymmärtää, että te olette onnellinen.\n\n-- Kyllä, niin onnellinen, ett'en voi sitä kuvailla! Se on kuin\nunta... Kaksi vuotta takaperin en ollut niin mitään. Muistanette,\nett'ei tätini luona ollut kovinkaan hauskaa, eikä minulla ollut\nriunaakaan myötäjäisiä... Kun hän tuli, vapisin minä, olin niin\nrakastunut häneen. Ja hän oli niin kaunis, niin rikas... Ja nyt on\nhän omani, on mieheni ja me molemmat omistamme pienokaisen! Se on\nmelkein liian suuri onni!\n\nTarkastellessaan hattunauhan solmua huomasi Jacques, että sen alla\nriippui mustassa samettinauhassa suuri, kultainen muistokotelo, ja\nhän otti kaikki lukuun.\n\n-- Minä tartun hänen kaulaansa vasemmalla kädelläni, taivutan pään\ntaaksepäin ja siirrän muistokotelon syrjään, jotta saan kaulan\npaljaaksi.\n\nJuna pysähtyi joku minuutti ja läksi jälleen liikkeelle. Oli kuljettu\nlyhyiden tunnelien läpi Courcellesin ja Neuillyn luona. Tarvittaisiin\nainoastaan sekunti.\n\n-- Olitteko kesällä meren rannalla? kysyi vanha nainen.\n\n-- Kyllä, me olimme kuusi viikkoa Bretagnessa, eräässä syrjäisessä\nkolkassa, oikeassa paratiisissa. Sen jälkeen vietimme syyskuun\nPoitoussa minun appeni luona, jolla on siellä isoja metsiä.\n\n-- Ettekö talveksi asutu etelään?\n\n-- Kyllä me tulemme olemaan Cannesissa 15 päivän seutuvilla... Olemme\nvuokranneet erään talon, jolla on ihastuttava, pienoinen puutarha,\nja meri edessään. Olemme lähettäneet sinne ihmisiä, jotka panevat\nkaikki kuntoon siksi kun me tulemme... Ei silti, että mieheni taikka\nminä olisimme kylmän arkoja, mutta päivänpaiste on sentään ihanaa...?\nMe palaamme maaliskuussa. Seuraavaksi vuodeksi jäämme Pariisiin.\nKahden vuoden kuluttua, kun pienokaisesta on tullut iso nainen, me\nmatkustamme. Se on kuin alituista juhlaa.\n\nHän tunsi olevansa niin onnellinen, ja hillitsemättä tarvettaan\npurkaa tunteitaan, kääntyi hän nyt hymyillen Jacquesiin, jota hän\nei tuntenut. Tämän liikkeen vaikutuksesta siirtyi nauhan solmu,\nmuistokotelo joutui syrjään ja ruusunpunainen kaula tuli näkyviin\npienine varjon kultaamine kuoppineen.\n\nJacquesin sormet puristautuivat vieläkin lujemmin veitsenvarteen, ja\nhänen päätöksensä oli peruuttamaton.\n\n-- Minä isken tuohon pilkkuun. Niin, teen sen hetken kuluttua, kun\nolemme Passyn tällä puolella sijaitsevassa tunnelissa.\n\nMutta Trocadéron asemalta tuli muuan virkamies, joka tunsi Jacquesin,\nvaunuun ja istuutui sinne ja alkoi jutella hänelle viranteosta ja\neräästä hiilivarkaudesta, johon muuan veturinkuljettaja ja hänen\nlämmittäjänsä oli syyllisiksi todistettu. Tästä hetkestä lähtien\nkaikki meni sekaisin hänen tajunnassaan, sittemmin ei hän koskaan\nvoinut tarkalleen selittää itsellensä, mitä todella oli tapahtunut.\n\nHe olivat jatkaneet nauramistansa ja kaiken tämän onnen säteily oli\nikäänkuin tunkeutunut hänen läpitsensä ja huumannut hänet. Hän oli\nehkä matkustanut noiden molempain naisten seurassa aina Auteniliin\nsaakka, mutta hän ei voinut ollenkaan muistaa, olivatko he siellä\nastuneet pois junasta. Hän itse seisoi lopulta Seinen rannalla,\nvoimatta selittää itselleen, kuinka se oli tapahtunut. Vain siitä\noli hän varsin selvästi tietoinen, että hän siellä oli heittänyt\nveitsen, joka hänellä yhä oli ollut kädessään, alas veteen. Tylsänä\nja hajamielisenä ei hän sitten enään tietänyt, mistä tuo toinen\nveitsinensä oli tullut. Hän lienee sen jälkeen summamutikassa\nkuljeskellut kaduilla ja toreilla. Ihmiset ja talot kulkivat hänen\nohitsensa valjuhohtoisina. Hän oli luultavasti poikennut johonkin\nsisälle ja syönyt jossakin salissa, joka oli väkeä täynnä, sillä\nhän näki selvästi edessään valkoisia lautasia. Myöskin oli hänellä\npysyväinen vaikutelma punaisesta ilmoituslapusta erään suljetun\nmyymälän ovella. Mutta sitten vajosi kaikki synkkään syvyyteen,\nolemattomuuteen, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa, ja jossa hän oli\nmaannut tainnoksissa kentiesi vuosisatoja.\n\nTullessaan tajuihinsa oli Jacques ahtaassa huoneessaan Rue Cardinetin\nvarrella, jossa hän vaatteet yllä oli heittäytynyt poikkipuolin\nvuoteeseen. Vaisto oli johtanut hänet sinne kuten jäykkäkoipisen\nkoiran, joka retostautuu koppiinsa. Mutta hän ei voinut muistaa\nmitään siitä, kuinka hän oli tullut rappuja ylös ja vaipunut uneen.\nHän heräsi lyijynraskaasta unesta ja säikähti noin äkisti jälleen\ntullessaan tajuihinsa juurikuin syvän pyörtymyksen jälkeen. Kentiesi\noli hän nukkunut kolme tuntia, kentiesi kolme päivää. Yhtäkkiä\npalasi hänen muistinsa: hän muisti Séverinen seurassa viettämässä\nyön, hänen kertomuksensa murhasta ja kuinka hän oli syöksynyt ulos\nkuten verenjanoinen eläin. Hän tuli nyt vähitellen entiselleen ja\noli hämillään ja hämmästyksissään siitä, mitä hänen tietämättään oli\ntapahtunut. Sitten hän muisti, että Séverine odotti häntä, ja syöksyi\nylös. Hän katsahti kelloon, näki sen jo olevan neljä, ja tyhjin\naivoin ja rauhallisena kuten voimakkaan suoneniskun jäleltä kiiruhti\nhän takaisin Amsterdaminkadulle.\n\nSéverine oli nukkunut sikeästi puolipäivään saakka. Silloin hän\nheräsi ja hämmästyi, kun ei nähnyt Jacquesia siellä. Hän sytytti\ntulen kamiiniin, ja vihdoinkin saatuaan pukeutuneeksi päätti hän,\njoka oli nälkään kuolemaisillaan, kahden ajoissa mennä alas ja syödä\nläheisessä ravintolassa. Jacquesin tullessa näkösälle, oli hän\nvast'ikään palannut, toimitettuaan muutamia asioita.\n\n-- Oi, armaani, kuinka olen ollut levoton!\n\nSéverine ripustautui hänen kaulaansa ja katsoi syvälle hänen\nsilmiinsä.\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\nJacques, joka oli lopen väsynyt ja nyt ruumiiltaan aivan kylmä,\nrauhoitti häntä hiljaa ja äänettömästi ja osoittamatta mitään\nhämminkiä.\n\n-- Ei se ollut mitään, ainoastaan ikävä tehtävä. Saatuaan jonkun\nkäsiinsä, eivät he tahdo hänestä ollenkaan hellittää.\n\nSéverine alensi ääntään, käyden lähenteleväksi ja hyväileväksi.\n\n-- Voitko arvata, mitä minä mielessäni kuvittelin... Se ajatus\noli niin kauhea ja kidutti minua niin kovin... Sanoin itselleni,\nettä sinä sen jälkeen, mitä olen sinulle ilmaissut, et ehkä enään\nvälittäisikään minusta... Ja minä luulin sinun lähteneen pois siinä\nmielessä, ett'et enää koskaan palaisi, et koskaan, koskaan enään!\n\nItku valtasi hänet, hän tyrskähti nyyhkytyksiin ja painoi Jacquesin\nintohimoisesti syliinsä.\n\n-- Voi! lemmittyni, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sitä, että\nminua kohtaan ollaan kilttejä!?... Rakasta minua oikein paljon, sillä\nnäetkös, vain sinun lempesi voi minulle unhoitusta lahjoittaa...\nNyt, kun olen kertonut sinulle kaikki onnettomuuteni, et saa minua\nhyljätä; minä rukoilen sinua olemaan sitä tekemättä!\n\nJacques heltyi hänen liikutuksestaan. Vastustamaton herpautuminen\nteki hänestä vähitellen hentomielisen ja heikon. Hän sammalsi:\n\n-- Ei, ei, älä pelkää, minä rakastan sinua.\n\nJa hänkin tuli liikutetuksi ja itki sitä onnetonta, inhoittavaa\nsairautta, joka oli häneen tarttunut, ja josta hän ei voisi koskaan\nparantua. Hänet valtasi rajaton häpeä ja epätoivo.\n\n-- Voi, rakasta sinäkin minua kaikin voimisi, sillä minä tarvitsen\nsitä yhtä hyvin kuin sinäkin!\n\nSéverine vapisi ja tahtoi tietää, mitä se oli.\n\n-- Sinun täytyy kertoa minulle huolesi.\n\n-- Ei, ei, eivät ne huolia ole, ne ovat asioita, joita ei ole\nolemassa, synkkiä tunteita, jotka tekevät minut hirveän onnettomaksi,\nilman että siitä on edes mahdollista puhua.\n\nHe kaulailivat toisiansa ja sulautuivat toistensa alakuloisuuteen ja\ntuskaan. Heidän kärsimyksensä oli ääretön, ilman unhoituksen, ilman\nanteeksiantamuksen mahdollisuutta. He itkivät ja tunsivat olevansa\nelämän, taistelun ja kuoleman sokeiden voimieni painon alla.\n\n-- On aika ajatella poislähtöä, sanoi vihdoin Jacques ja\nirrottautui... Sinä olet kotona Havressa tänä iltana.\n\nTummana, synkkänä ja hämmentynein katsein mutisi Séverine hetken\nvaitiolon jälkeen:\n\n-- Jospa kuitenkin olisin vapaa, jospa ei miestäni olisi olemassa!...\nOi, kuinka nopeasti me silloin unhoittaisimme!\n\nJacques teki kiivaan eleen ja ajatteli ääneensä:\n\n-- Emmehän toki voine ottaa häntä hengiltä?\n\nSéverine tarkasteli häntä, ja hän vapisi ihmeissään siitä, että oli\nsanonut tuon, jota ei koskaan ollut ajatellut. Koska hän kerran\ntahtoi murhata jonkun, niin miksi sitten ei hän tappanut sitä, josta\nhänelle oli haittaa?\n\nKun hän vihdoin lähti Séverinen luota kiiruhtaakseen veturitalliin,\nsulki nainen hänet jälleen syliinsä ja peitti hänen kasvonsa\nsuuteloilla.\n\n-- Oi, rakasta minua oikein paljon, lemmittyni. Minä olen pitävä\nsinusta vielä paljoa enemmän... Me tulemme onnellisiksi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHavressa osoittautuivat Jacques ja Séverine jo seuraavina\npäivinä hyvin varovaisiksi ja levottomiksi. Koska Roubaud tiesi\nkaikki, niin kenties vakoili hän heitä, yllättääkseen heidät ja\nkostaakseen huomiota herättävällä tavalla. He muistivat hänen\nmustasukkaisuudenpurkauksensa entisaikoina, hänen, entisen\nasemamiehen, raa'at nyrkiniskut. Ja kun he näkivät hänet noin\nsalakähmäisenä ja vaiteliaana ja sameakatseisena, eivät he voineet\nmuuta uskoa, kuin että hän mietti jotakin katalaa viekkautta, jotakin\nansaa heille, saadakseen heidät valtoihinsa. Seuraavana kuukautena\nkohtasivat he toisiansa sen vuoksi mitä suurinta varovaisuutta ja\nvalppautta noudattaen.\n\nRoubaud kävi tällä välin yhä enemmän näkymättömäksi. Kenties katosi\nhän noin ainoastaan palatakseen odottamatta ja tavatakseen heidät\nsylityksin.\n\nMutta heidän pelkonsa ei toteutunut. Päinvastoin pitenivät hänen\npoissaolonsa siinä määrin, ett'ei hän koskaan ollut kotona, vaan\nläksi pois heti kun pääsi vapaaksi ja palasi vasta määrätyllä\nkellonlyömällä, jolloin virka vaati hänen läsnäoloansa. Niinä\nviikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus päivisin, oli hänen\nmahdollista kello kymmeneltä hotkaista aamiainen viidessä minuutissa\nja sitten olla näyttäytymättä ennen kun kello tuli puoli kaksitoista;\nsitten kun hänen toverinsa oli asettunut hänen tilalleen kello viisi\niltapäivällä, oli hän tipotiessään, usein koko yön. Hän nukkui tuskin\nmuutamia tunteja. Samaten oli laita niinäkin viikkoina, jolloin\nhänellä oli virantoimitus öisin. Silloin pääsi hän vapaaksi jo kello\nviisi aamulla ja söi ja nukkui sitten luultavasti ulkona, sillä joka\ntapauksessa tuli hän takaisin vasta kello viisi illalla.\n\nKaikessa sekasorrossa oli hän kuitenkin kauvan osoittanut\nihanteellista tarkkuutta toimessaan, saapui aina täsmälleen\nminuutilleen, ja vaikka hän toisinaan oli niin läpikotaisin uupunut,\nettä tuskin voi seisoa jaloillaan, seisoi hän kuitenkin suorana\nja teki työnsä tunnollisesti. Mutta nytpä alkoi hän osoittautua\narveluttavan huolimattomaksi. Toinen ali-asemapäällikkö, Moulin,\noli jo kaksi kertaa saanut tunnin odottaa häntä, olipa eräänäkin\naamuna, saadessaan kuulla, ett'ei häntä näkynyt aamiaisen jälkeen,\nollut niin kiltti, että oli asettunut hänen sijaansa, säästääkseen\nhäntä nuhteilta. Koko Roubaudin virantoimituksessa alkoi tämä hänen\nvitkallinen rappiollejoutumisensa tuntua. Päivisin ei hän enään ollut\nsama toimelias mies, joka ei lähettänyt eikä vastaanottanut junaa,\nilman että oli sitä ennen omin silmin katsellut kaikkea, ja joka\nilmoitti vähäisimmätkin pikkuasiat raportissaan asemapäällikölle,\nkoska hän oli yhtä ankara muita kuin itseänsäkin kohtaan. Öisin\nnukkui hän Iyijyraskasta unta toimiston suuressa nojatuolissa.\nKun hän oli valveilla, näytti hän vielä nukkuvan kävellessään\nedestakaisin asemasillalla kädet ristissä selän takana ja veltolla\näänellä antaessaan määräyksiä, joiden toimeenpanoa hän ei valvonut.\nKaikki kävi kuitenkin vanhasta tottumuksesta, lukuunottamatta sitä,\nettä hänen huolimattomuutensa kerran aiheutti yhteentörmäyksen sen\nkautta, että eräs matkustajajuna joutui väärälle raiteelle. Hänen\ntoverinsa tekivät hänestä pilkkaa ja kertoivat, että hän alkoi\nhurjistella.\n\nAsian todellinen laita oli, että Roubaud nykyään tykkänänsä asui\nsiinä pienessä ensi kerroksen salissa Café du Commersessa, jossa\npelattiin écartéta, ja joka vähitellen oli muuttunut oikeaksi\npeliluolaksi. Sanottiin sinne öisin tulevan naisia, mutta totta\npuhuen niitä oli vain yksi. Se oli erään eronsaaneen kapteenin\nrakastajatar, hän oli vähintäänkin neljänkymmenen vuotias ja\nhänestä oli tullut hurja peluri. Alipäällikkö tyydytti siellä\nainoastaan sitä kamalaa pelinhimoa, joka sattumalta oli hänessä\nherännyt murhan jälkeen yhdestä piquet-pelistä, sitten kasvanut\nja muuttunut välttämättömäksi tottumukseksi, sen vuoksi että peli\nveti hänen ajatuksensa pois kaikesta muusta. Pelinhimo valtasi\nhänet siinä määrin, että se karkotti tästä raa'asta miehestä kaiken\nsukupuolitarpeen; se vallitsi häntä nyt täydellisesti ja oli hänen\nainoa huvinsa ja tyydytyksensä.\n\nEi silti, että omantunnonvaivat milloinkaan olisivat häntä niin\nkiusanneet, että hän olisi tuntenut unhoittamisen tarvetta; mutta sen\nhajoamistilan jälkeen, jossa hänen avioliittonsa oli, ja kun hänen\nelämänsä oli niin turmeltunut, oli hän saanut lohdutusta ja huumausta\nsiitä itsekkäästä onnesta, jota hän saattoi nauttia yksinänsä, ja\nhän joutui nyt karvoineen kaikkineen tämän intohimon valtaan, joka\nsaattoi hänet täydellisesti siveelliseen rappiotilaan. Alkohooli\nei olisi voinut antaa hänen kuluttaa aikaa helpommin ja nopeammin\nja suuremmalla vapautuksen tunteella. Pääsipä hän kaikesta elämän\nmurheestakin. Hän luuli elävänsä tavattoman elämänhaluisesti, mutta\noli muuten välinpitämätön ja aivan huoleton niistä ikävyyksistä,\njotka ennen olisivat voineet saada hänet raivosta halkeamaan. Ja\nlukuunottamatta edellisestä yöstä johtunutta väsymystä voi hän\nsangen hyvin, hän oikein kostuikin, tuli lihavaksi ja hitaaksi ja\nsai kellertävän hipiän ja silmäluomet riippuivat raskaina noiden\nlevottomien silmien yli. Jälleen palatessaan kankeana ja unisena\nkotiin, osoitti hän siellä ylimielistä välinpitämättömyyttä kaikesta.\n\nSamana yönä, jona Roubaud oli palannut ottamaan lattian alla\nolevasta piilopaikasta noita kolmeasataa frangia kullassa, oli hänen\naikomuksenaan maksaa poliisikomisarius Cauchelle mitä oli hänelle\nhävinnyt useampana kertana perätysten. Tämä, joka oli vanha peluri,\nomasi tavattoman kylmäverisyyden, joka teki hänet peloittavaksi.\nHän väitti pelaavansa ainoastaan huvikseen; virkamiehenä oli\nhänen pidettävä kiinni arvostaan entisenä sotilaana; hän oli\njäänyt vanhaksipojaksi ja vietti elämäänsä kaikessa rauhassa ja\nhiljaisuudessa kahvilassa. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä usein\npelaamasta korttia iltaisin ja nylkemästä toisilta heidän rahojaan.\nSiitä puhuttiin ja hänen syytettiin olevan niin epäsäännöllinen\nvirantoimituksessaan, että oli kysymys hänen pakottamisestaan\neroamaan. Mutta siitä ei tullut mitään, hänellähän oli niin vähän\ntehtävää, minkä vuoksi siis vaadittaisiin suurempaa uutteruutta? Ja\nhän tyytyi edelleenkin näyttäytymään silmänräpäyksen asemasillalla,\njossa kaikki häntä tervehtivät.\n\nKolme viikkoa myöhemmin oli Roubaud jälleen Cauchelle velkaa lähes\nneljäsataa frangia. Hän ilmoitti, että vaimon perintö oli tehnyt\nheidät äveriäiksi, mutta lisäsi nauraen, että vaimolla oli hallussaan\nkassakaapin avaimet, mikä seikka anteeksiannettavasti selitti hänen\nhitautensa pelivelkojen suorittamisessa. Eräänä aamuna, kun hän oli\nyksin, otti hän, jota velka tuntui tuskallisesti liikuttavan, listan\njälleen pois ja veti piilopaikasta esiin tuhannen frangin setelin.\nSilloin vapisi hänen joka jäsenensä eikä hän ollut tuntenut yhtä\nsuurta mielenliikutusta sinä yönä, jolloin hän otti kultarahat,\nkoska hän epäilemättä oli tehnyt sen vain sattumalta, jota vastoin\nhän, ottamalla tämän setelin alkoi varastaa. Pahoinvoinnin tunne\nkiiti hänen läpitsensä, kun hän ajatteli noita kirottuja rahoja,\njoita hän oli itselleen luvannut olla milloinkaan koskematta. Ennen\noli hän itselleen vannonut mieluummin kuolevansa nälkään, koin\nkoskettavansa niihin, mutta nyt hän kumminkin otti näistä rahoista,\neikä hän olisi voinut itselleen selvittää, mihin hänen epäröimisensä\nolivat joutuneet, otaksuttavasti olivat ne hävinneet vähitellen päivä\npäivältä sen hitaan huonontumisprosessin johdosta, jossa hän murhan\njälkeen oli.\n\nHän luuli tuolla alhaalla kolossa tuntevansa jotakin kosteata,\njotakin pehmeätä ja niljakasta, ja häntä pöyristi. Hän pani listan\nnopeasti takaisin ja uudisti valansa, että hän mieluummin leikkaisi\nkätensä poikki, kuin järkähyttäisi sitä vielä kerran. Hänen vaimonsa\nei ollut häntä nähnyt, ja hän hengähti lohdutettuna ja joi ison\nlasillisen vettä toipuaksensa. Nyt löi hänen sydämensä ilosta, kun\nhän ajatteli, että hän voi maksaa velkansa ja sitäpaitsi omisti niin\npaljon pelirahoja.\n\nMutta kun hänen piti vaihtaa seteli, heräsi hänen pelkonsa jälleen.\nEnnen oli hän rohkea ja olisi vapaaehtoisesti ilmiantanut itsensä,\nellei olisi tehnyt sitä tyhmyyttä, että sekoitti vaimoansa asiaan.\nMutta nyt saattoi hän hikoilla kylmää hikeä vain ajatellessaankin\nsantarmeja. Siitä ei ollut apua, että hän tiesi ett'eivät\nviranomaiset olleet selvillä kadonneiden setelien numeroista ja että\nasia sitäpaitsi oli ainiaaksi haudattu käsittelystä poistettujen\njuttujen joukkoon. Hänet valtasi pelko kohta kun hän ajatteli mennä\njohonkin sisälle pyytämään saada vaihdetuksi. Hän kantoi seteliä\ntaskussaan viisi päivää ja hänelle tuli tavaksi, tarpeeksi ottaa se\nmukaansa, vaihtaa säilytyspaikkaa ja öisin olla panematta sitä pois\nluotansa. Hän laati sangen ovelia suunnitelmia, mutta joutui aina\nristiriitaan mitä aavistamattomimpien levottomuuden syiden kanssa.\nHän oli aluksi ajatellut asemaa: miksi ei hän voisi jättää sitä\njollekin toverille, jolla oli joku rahasto huostassaan? Mutta sitten\ntuntui se hänestä niin perin vaaralliselta, ja hän ajatteli mennä\nsiviilipukuisena johonkin paikkaan Havren toiseen päähän ja ostaa\nsieltä jotakin, mitä tahansa. Mutta eikö se herättäisi kummastusta,\njos hänen nähtäisiin vetävän esiin niin suuren summan ostaakseen\njonkun pikkuesineen?\n\nHän päätti silloin lopuksi käyttää sitä keinoa, että jättäisi setelin\nsikaarimyymälään Cours Napoléonin varrelle, johon hän poikkesi\njoka päivä. Eikö se olisi yksinkertaisinta? Olihan tunnettua,\nettä hän oli saanut perintöä, niin ett'ei myymälässä kukaan voisi\nhämmästyä. Hän oli sen edustalla, mutta kadotti rohkeutensa ja käveli\nVauban-veistämölle karaistakseen luontoaan. Hän palasi puoli tuntia\nkäveltyään takaisin, eikä kuitenkaan voinut päättää sitä tehdä.\n\nMutta illalla Café du Commersessa Cauchen läsnäollessa hän äkkiä\nrohkaistui, veti setelin esiin ja pyysi emäntää vaihtamaan sen.\nTällä ei ollut rahoja, vaan hän lähetti tarjoilijan sen kera\nsikaaripuotiin. Laskettiinpa leikkiäkin siitä, että se näytti\naivan uudelta, vaikka se oli päivätty kymmenen vuotta sitten.\nPoliisikomisarius tarttui siihen ja käänteli sitä ja sanoi, että\nse on ollut piilossa jossakin kolossa, ja se antoi kapteenin\nrakastajattarelle aihetta kertoa jutun, josta ei koskaan tahtonut\nloppua tulla, eräästä piilotetusta omaisuudesta, joka oli löydetty\nmarmorilaatan alta eräästä piirongista.\n\nUseampia viikkoja kului, ja nämä rahat, jotka Roubaudilla oli\nhallussaan, kiihoittivat hänen pelihimonsa huippuunsa. Ei silti, että\nhän olisi pelannut korkeata peliä, mutta häntä vainosi perinpohjaisen\nhuono onni, että nuo jokapäiväiset pikkutappiot, kun ne laskettiin\nyhteen, vihdoin nousivat suuriin summiin. Kuukauden lopulla oli hän\ntaas rahatonna ja oli jo kunniasanallaan velkaa muutamia louisdoreja\nja oli melkein sairaana siitä, ett'ei enään uskaltanut koskea\nyhteenkään korttiin. Hän rimpuili vastaan, mutta oli joutumaisillaan\nvuoteen omaksi. Ajatus niistä yhdeksästä setelistä, jotka edelleen\nolivat ruokasalin permannon alla, ahdisti häntä joka minuutti, hän\nsaattoi nähdä ne läpi lattian, ne polttivat hänen jalkapohjiansa. Jos\nhän olisi tahtonut, niin olisihan hän muitta mutkitta voinut ottaa\nvielä yhden! Mutta tällä kertaa oli hän vannonut oikein kunnollisesti\nja hän olisi kernaammin pistänyt kätensä tuleen, kuin kopeloinnut\nsieltä uudelleen. Mutta eräänä iltana, kun Séverine oli nukkunut\nvarhain, antoi hän raivoissansa myöten, ja sellaisen mielipahan\nvaltaamana, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, otti hän\nlistan pois. Mitä hyödytti vastustaa kauvemmin? Se olisi ainoastaan\ntarpeetonta kärsimistä, siksi hän ymmärsi, että hän nyt ottaisi ne\nkuitenkin toisen toisensa perästä, kunnes ei enää ainoakaan olisi\njäljellä.\n\nSeuraavana aamuna Séverine sattumalta äkkäsi aivan uuden naarmun\nlistan syrjässä. Hän kumartui alas ja havaitsi kopeloimisen jälkiä.\nMies nähtävästi jatkoi rahojen ottamista. Ja hän ihmetteli, että se\nsuututti häntä niin kovin, sillä hän ei tavallisesti ollut turhan\ntarkka, puhumattakaan siitä, että hänkin oli päättänyt mieluummin\nkuolla nälkään, kuin koskea noihin verentahraamiin seteleihin. Mutta\neivätkö ne olleet yhtä hyvin hänen kuin miehenkin? Miksi käytti\nmies niitä noin salaperäisesti ja karttaen edes kysymästä häneltä\nneuvoa? Koko aamupäivän kiusasi häntä varmuuteen pääsemisen tarve\nja hän olisi itse vuorostansa ottanut listan pois ja tarkastanut,\nellei olisi tuntenut kylmän väristyksen kulkevan tukkansa läpi\najatellessaan kopeloivansa siellä aivan yksinään. Eikö kuollut\nnousisi ylös aukosta? Tämä lapsellinen pelko teki ruokasalin hänelle\nniin vastenmieliseksi, että hän otti työnsä mukaansa ja sulkeutui\nhuoneeseensa.\n\nKun myöhemmin illalla he molemmat ääneti söivät paistin tähteitä,\nharmistui hän uudelleen, ja nähdessään miehensä vasten tahtoaan\nvilkuilevan permannon nurkkaan, kysyi hän kiivaasti:\n\n-- Oletko jälleen ollut siellä ottamassa?\n\nMies katsahti hämmästyksissään ylös.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Oh, älä teeskentele, sinä ymmärrät kyllä mitä tarkoitan... Mutta\nkuulepa nyt: minä en tahdo, että sinä otat enempää, sillä ne eivät\nole sinun eivätkä minunkaan rahojani, ja minä ihan tulen sairaaksi\najatellessani, että sinä kosket niihin.\n\nRoubaud tavallisesti karttoi riitaa. Heidän yhdyselämänsä oli nykyään\nainoastaan kahden toisiinsa sidotun olennon välttämätöntä kosketusta,\nolentojen, jotka saattoivat viettää kokonaisia päiviä vaihtamatta\nsanaakaan, ja jotka menivät ja tulivat kuten kaksi muukalaista,\nvälinpitämättöminä ja yksinäisinä. Hän tyytyikin vain kohauttamaan\nolkapäitään, eikä ryhtynyt mihinkään selvityksiin.\n\nMutta vaimo oli sangen liikutettu ja tahtoi saada lopun noita\npiilotettuja rahoja koskevasta kysymyksestä, joka oli kiusannut häntä\nsiitä päivästä saakka, jona rikos tehtiin.\n\n-- Minä tahdon saada vastauksen... Rohkenetko väittää, ett'et ole\nniihin koskenut?\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu?\n\n-- Se kuuluu minuun, koska se liikuttaa minua. Vasta tänään minä\nrupesin pelkäämään, enkä voinut jäädä huoneeseen. Joka kerta, kun\nsinä kosket niihin, näen minä sitten pahoja unia kolmena yönä... Emme\npuhu siitä milloinkaan. Ole hiljaa, äläkä pakoita minua puhumaan\nsiitä.\n\nMies tuijotti häneen silmät ammollaan ja toisti hitaasti:\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu, että minä kosken niihin, ellen pakoita\nsinua sitä tekemään. Sehän on minun yksityinen asiani.\n\nSéverine teki kiivaan eleen, jota hän kuitenkin hillitsi.\nLiikutettuna ja kasvoillaan kärsimyksen ja inhon ilme virkkoi hän\nsitten:\n\n-- En ymmärrä sinua... Olithan sinä kuitenkin kunniallinen mies.\nNiin, sinä et olisi voinut ottaa keneltäkään soutakaan... Ja se,\nminkä teit, voitaisiin antaa anteeksi, sillä sinä olit poissa\nsuunniltasi ja olit tehnyt minutkin mielettömäksi... Mutta nämä\nrahat, oh, nämä inhoittavat rahat, joiden ei enään pitäisi sinulle\nolla olemassa, ja joita sinä nyt varastat, soun toisensa jälkeen,\nhuviasi varten...Mitä tapahtuukaan? Kuinka olet voinut vajota niin\nsyvälle?\n\nMies kuunteli häntä ja silmänräpäyksen selvänäköisyyden aikana\nihmetteli hänkin sitä, että oli alentunut varastamaan... Eri asteet\ntuossa hiljalleen tapahtuvassa henkisessä rappeutumisesta katosivat\nhänen tietoisuudestaan, eikä hän voinut uudelleen solmita murhan\nkatkaisemaa sidettä siihen, mitä oli ollut ennen, hän ei voinut enään\nitselleen selittää, kuinka toinen olemus, melkeinpä uusi olento oli\nalkanut sen yhteydessä, että hänen aviollinen yhdyselämänsä purkautui\nja hänen vaimonsa vetäytyi pois hänen luotaan ja muuttui hänen\nvihollisekseen. Mutta hän oivalsi heti, että se oli auttamatonta,\nja hän teki eleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua kaikista\nepämieluisista mietteistä.\n\n-- Kun kotona on ikävää, ärjäsi hän, niin etsitään huvitusta sen\nulkopuolelta. Koska sinä et enään rakasta minua...\n\n-- En, en, minä en enään rakasta sinua.\n\nRoubaud katsoi vaimoonsa ja iski nyrkkinsä pöytään ja veri nousi\nhänen kasvoihinsa.\n\n-- Anna minun olla rauhassa! Estänkö minä sinua huvittelemasta?\nRupeanko minä sinun tuomariksesi? On monta seikkaa, jotka\nkunniallinen mies tekisi minun asemassani, mutta joita minä en tee.\nEnsi aluksi potkaisisin sinut ovelle. Sitten kentiesi taukoisin\nvarastamasta.\n\nSéverine oli käynyt aivan kalpeaksi, sillä hänkin oli ajatellut, että\nkun mustasukkaista miestä vaivaa sisällinen paha siihen määrään,\nettä hän suvaitsee vaimonsa rakastajaa, on se merkki moraalisesta\nsyövästä, joka leviää yhä enemmän, kuolettaa kaikki epäröimiset ja\nhajoittaa koko omantunnon. Mutta hän tenäsi vastaan, eikä tahtonut\ntunnustaa mitään edesvastuuta itselleen. Änkyttäen huudahti hän:\n\n-- Minä kiellän sinua koskemasta rahoihin.\n\nMies oli herennyt syömästä. Hän kääri lautasliinansa tyynesti kokoon,\nnousi sitten ylös ja sanoi pilkallisen näköisenä:\n\n-- Voimmehan jakaa, jos sinä sitä tahdot.\n\nHän kumartui heti alas, ottaakseen listan pois.\n\nSéverine syöksyi esiin ja pani jalkansa lattialle.\n\n-- Ei, ei! Sinä tiedät, että minä mieluummin tahtoisin kuolla... Älä\nota sitä pois. Älä, älä, ei minun nähteni!\n\nSéverinellä oli tänä iltana kohtaus Jacquesin kanssa\ntavarajuna-aseman takana. Kun hän puolen yön jälkeen palasi kotiin,\nesiintyi taas edellisen illan näytelmä hänelle ja hän sulkeutui\nhuoneeseensa. Roubaudilla oli yövuoro eikä vaimon tarvinnut edes\npeljätä hänen makaavan kotona, jonka hän muuten nykyään teki harvoin.\nMutta vaikka hän oli vetänyt peitteen leukaan saakka ja antoi lampun\npalaa, ei hän saanut unta. Miksi oli hän kieltäytynyt jakamasta?\nEikä näiden rahain anastamisen ajatus nyt enään niin suuresti\nkoskenut hänen kunniantuntoonsa. Eikö hän ollut vastaanottanut\nCroix-de-Maufrasin testamenttaamista? Silloinpa saattoi hän yhtä\nkernaasti pitää rahatkin hyvänään. Mutta silloin häntä taas hirvitti.\nEi, ei koskaan! Rahoja sellaisinaan olisi hän voinut ottaa; mutta\nmihin hän ei uskaltanut koskea, pelosta että ne polttaisivat sormia,\nolivat juuri nämät rahat, jotka oli varastettu kuolleelta, nuo\ninhoittavat murharahat.\n\nHän rauhoittui jälleen ja järkeili itsekseen: Hän ei olisi ottanut\nniitä pannakseen ne jälleen menemään; päinvastoin olisi hän kätkenyt\nne muualle, haudannut ne johonkin paikkaan, jonka hän yksinään olisi\ntietänyt, missä ne olisivat maanneet ijankaikkisiin aikoihin; ja\nsilloin olisi ainakin toiset puolet ollut pelastettu miehen käsistä.\nHän ei saisi sitä riemua, että pitäisi kaikki, mies ei saisi pelissä\nkuluttaa sitä, oli hänen.\n\nKun kello löi kolme, katui hän katkerasti, että oli kieltäytynyt\njakamasta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, vielä epäselvä ja\netäinen: hän nousisi ylös ja etsisi esiin rahat lattian alta,\njott'ei mies saisi enempää. Mutta tämä ajatus jääti häntä silloin\nniin, ett'ei hän tahtonut sitä enempää ajatella. Ottaa kaikki,\npitää kaikki, ilman että mies edes uskaltaisi nurista. Tämä ehdotus\ntunkeutui vähitellen hänen mieleensä ja tahto, joka oli voimakkaampi\nkuin hänen vastaanhangoittelemisensa, nousi hänen sisällään olevista\ntiedottomista syvyyksistä. Hän ei tahtonut, mutta syöksyi kuitenkin\nkiivaasti ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Hän\nruuvasi lampun irti ja läksi ruokasaliin.\n\nNyt ei Séverine enään vapissut. Koko hänen pelkonsa oli ohitse,\nhän toimi aivan kylmäverisesti hitain ja mittamääräisin liikkein,\nkuten unissakävijä. Hän etsi hiilihangon, sillä vääntääkseen listan\nirti. Kun kolo oli avattuna, valaisi hän sitä lampulla, koska hän\nnäki huonosti. Mutta hän kävi aivan kankeaksi ja liikkumattomaksi\nällistyksestä: kolo oli tyhjä. Hänen ollessaan Jacquesia tapaamassa,\noli Roubaud selvästikin tullut takaisin, ennen häntä saman kaiken\nottamisen ja pitämisen himon valtaamana, ja hän oli yhdellä kertaa\npistänyt taskuunsa kaikki setelit, niin, ett'ei ainoatakaan ollut\njäljellä. Hän kumartui alas ja havaitsi kolossa ainoastaan kellon ja\nkellonperät, jotka loistivat tomussa hirsien välillä. Kylmäverisessä\nraivossaan pysyi hän, joka oli puolialasti, silmänräpäyksen samassa\nasennossa ja hoki parikymmentä kertaa korkealla äänellä:\n\n-- Varas! Varas! Varas!\n\nSitten hän raivoisasti tempasi käteensä kellon, jolloin suuri,\nmusta hämähäkki, joka oli peljästynyt, juoksi tiehensä kipsiä\npitkin. Hän potkasi listaa kantapäällään ja meni makuulle, pannen\nlampun yöpöydälle. Jälleen lämmetessään katsoi hän kelloa, jota\nhän piti nyrkkiin puristetussa kädessään, käänteli ja tutki sitä\nkauvan. Erittäinkin herättivät hänen mielenkiintoaan presidentin\nkaksi nimikirjainta kuoren päällä. Sen sisäpuolella näki hän\nvalmistumisnumeron 2516. Tämän kalleuden säilyttäminen oli varsin\nvaarallista, sillä poliisi tiesi numeron. Mutta suutuksissaan siitä,\nett'ei voinut pelastaa enempää, ei hän enään tuntenut mitään pelkoa.\nVieläpä tuntui hänestä siltä, että hänen pahat unensa nyt olivat\nlopussa, koska ei ruumiin tavaroita enään ollut lattian alla. Hän\nvoisi vihdoinkin liikkua vapaasti kotonansa, missä halusi. Hän pisti\nkellon päänalusensa alle, sammutti lampun ja vaipui uneen.\n\nSeuraavan päivän oli Jacques vapaana ja odotti, että Roubaud tapansa\nmukaan läksisi Cafe du Commerceen, jolloin hän menisi Séverinen\nluo ja söisi hänen kanssaan aamiaista. He tekivät tämän toisinaan,\nmilloin uskalsivat. Heidän nyt syödessään puhui Séverine, jota vielä\nhirvitti, hänen kanssaan rahoista, ja kertoi, kuinka hän oli tavannut\npiilopaikan tyhjänä. Hänen katkeruutensa miestä kohtaan ei vielä\nollut talttunut ja sama huudahdus uusiintui taukoamatta:\n\n-- Varas! Varas! Varas!\n\nSen jälkeen otti hän esille kellon ja tahtoi ehdottomasti antaa sen\nJacquesille, huolimatta tämän osoittamasta vastenmielisyydestä.\n\n-- Etkö siis ymmärrä, armaani, ett'ei kukaan ole etsivä sitä sinulta.\nJos minä pidän sen, niin hän ottaa sen minulta... Ja näetkös, minä\nantaisin hänen mieluummin repiä ruumiin palasiksi. Ei, hän on saanut\naivan liiaksikin paljon. Minä en tahtoisi saada noita rahoja,\nne hirvittivät minua, enkä minä milloinkaan olisi pannut niistä\nsoutakaan menemään. Mutta mikä oikeus hänellä oli käyttää niitä\nhyväksensä? Voi, kuinka minä vihaan häntä!\n\nHän itki ja rukoili Jacqaesia niin itsepintaisesti, että tämä vihdoin\npisti kellon liivintaskuunsa.\n\nTunti oli kulunut ja Séverine istui vielä puoliksi pukeutuneena hänen\npolvellaan. Hän nojautui taaksepäin hänen olkapäätään vastaan ja oli\nkietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille hiukeaan hyväilyyn,\nkun Roubaud, jolla oli oma avain, astui sisään. Séverine syöksähti\nylös, mutta olihan hänet yllätetty itse työssä, niin että olisi\nhyödytöntä kieltää. Roubaud oli äkkiä pysähtynyt eikä voinut päästä\nohi, kun rakastaja ällistyksissään jäi istumaan. Mutta vaimo ei\nvaivannut itseään edes minkäänlaisella selityksellä, vaan meni häntä\nvastaan ja hoki raivokkaasti:\n\n-- Varas! Varas! Varas!\n\nRoubaud epäröi hetkisen. Sitten kohautti hän olkapäitänsä, ikäänkuin\nolisi se ollut jotakin, joka ei ollenkaan koskenut häntä, ja meni\nhuoneeseen noutamaan erästä muistikirjaa, jonka hän oli unhoittanut\nsinne. Mutta Séverine seurasi häntä ja löylytti häntä nuhteilla:\n\n-- Sinä olet jälleen ollut siellä? Uskallatko sitä kieltää?... Ja\nsinä olet ottanut kaikki tyynni. Varas! Varas! Varas!\n\nSanaakaan sanomatta meni mies ruokasalin läpi. Vasta ovella hän\nkääntyi ympäri ja loi vaimoonsa synkän katseen.\n\n-- Tahdotko antaa minun olla rauhassa!\n\nHän meni, paukahuttamatta edes ovea kiinni. Oli kuin ei hän olisi\nnähnyt mitään, eikä hän ollut tehnyt mitään huomautusta rakastajan\nläsnäolosta.\n\nPitkän väliajan kuluttua Séverine kääntyi ympäri Jacquesiin päin.\n\n-- Uskotko sinä nyt?\n\nTämä, joka ei ollut sanonut sanaakaan, nousi nyt vihdoinkin ylös ja\nlausui mielipiteensä.\n\n-- Hän on mennyttä miestä!\n\nMolemmat olivat yhtä mieltä siitä. Heidän hämmästystään sen johdosta,\nettä toista rakastajaa suvaittiin, vaikka ensimäinen oli murhattu,\nseurasi nyt inho miehen auliutta kohtaan. Kun mies on joutunut noin\npitkälle, istuu hän auttamattomasti kiinni liejussa ja voi vajota\nmiten syvälle tahansa.\n\nTämän päivän jälkeen oli Séverinellä ja Jacquesilla täysi vapaus ja\nhe käyttivät sitä, enään välittämättä Roubaudista. Mutta nyt, kun\nmies ei enään tehnyt heitä levottomiksi, tuli heidän suurimmaksi\nmurheekseen naapurin, rouva Lebleun vakoilu, joka aina oli väjymässä.\nAivan varmaan epäili hän jotakin. Kulkipa Jacques miten hiljaa\ntahansa, niin huomasi hän joka käynnillä vastapäätä olevan oven\nhuomaamattomasti avautuvan raolleen ja silmän tirkistävän häneen\naukosta. Se kävi sietämättömäksi, eikä hän enään uskaltanut mennä\nsinne ylös, sillä hän pelkäsi, että ovella kuunneltaisiin, kun\ntiedettäisiin hänen olevan siellä. Ei siis ollut mahdollista suudella\neikä edes jutella häiritsemättä. Katkeroituneena tästä uudesta\nesteestä hänen intohimollensa, alotti Séverine silloin uudelleen\nvanhan sotaretkensä Lebleun perhettä vastaan, saadakseen haltuunsa\nheidän asuntonsa. Oli asianmukaista, että se kaikkina aikoina oli\nollut alipäälliköllä. Mutta nyt ei se enään ollut tuo oivallinen\nnäköala akkunoista lähtöpengermälle ja Ingouvillen kukkuloille, joka\nhäntä houkutteli. Ainoana syynä hänen toivomukseensa, jota syytä\nhän tietysti ei maininnut, oli se, että asumukseen oli toinenkin\nsisäänkäytävä, keittiön rapulle johtava ovi. Jacques voisi silloin\ntulla ja mennä, ilman että rouva Lebleulla oli edes aavistustakaan\nhänen käynnistään. Vihdoinkin he silloin olisivat vapaudessaan.\n\nSiitä tuli hirveä ottelu. Tämä taistelu, joka jo ennenkin oli pannut\nkoko käytävän tuleen ja liekkeihin, pantiin jälleen vireille ja\nkävi yhä kiivaammaksi. Rouva Lebleu, jota uhattiin, puolustautui\nurheasti ja väitti, että se veisi häneltä hengen, jos hänet\nsuljettaisiin tuohon pimeään huoneustoon, joka oli kolkko kuin\nvankila, ja jolta katto vei kaiken näköalan. Miten voitaisiinkaan\nluulla hänen saattavan elää tuossa luolassa, hänen, joka oli tottunut\nvaloisaan huoneeseensa avarine näköaloineen ja jota huvitti katsella\nmatkustajain alituista vuota? Hänen jalkansa epäsivät häneltä\nkaiken kävelemisen, ja nyt ei hän koskaan saisi nähdä muuta kuin\nsinkkikaton; yhtä hyvä olisi tappaa hänet paikalla.\n\nValitettavasti olivat nämä vain tunteensyitä ja hänen oli pakko\ntunnustaa, että hänellä oli sama huoneusto kuin Roubaudin edeltäjällä\nalipäällikön virassa, joka nuorenamiehenä oli ollut siksi kohtelias,\nettä oli luovuttanut sen hänelle. Sitäpaitsi piti olla olemassa\nhänen miehensä kirjoittama kirjekin, jossa hän sitoutui luovuttamaan\nhuoneuston, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Kun kirjettä vielä\nei oltu löydetty, kielsi hän sen olemassaolon. Mitä huonommaksi\nhänen asemansa kävi, sitä kiivaammin ja pontevammin hän esiintyi.\nKerran koetti hän vetää puolelleen toisen alipäällikön, Moulinin,\nvaimon, jonka hän väitti sanoneen nähneensä herrojen suutelevan rouva\nRoubaudia rappusissa. Mutta Moulin suuttui, sillä hänen vaimonsa,\njoka oli kiltti ja vähäpätöinen olento, jota ei koskaan näkynyt, itki\nja vakuutti, ett'ei hän ollut mitään nähnyt eikä sanonut. Viikon ajan\nlietsoi tämä juorupuhe myrskyä, joka raivosi käytävän toisesta päästä\ntoiseen.\n\nMutta rouva Lebleun suurin vika, jonka täytyi tuottaa hänelle\ntappion, oli, että hän edelleenkin suututti neiti Guichonia\ntoimistossa itsepintaisella vakoilemisellaan. Se oli hänen\nharha-ajatuksensa, hänen päähänpistonsa, että neiti Guichon\njoka yö kävi asemapäällikön luona, ja tämä hänen tarpeensa\nyllättää hänet siitä oli muuttunut kerrassaan sairaalloiseksi ja\nsitäkin polttavammaksi, kun hän oli vakoillut neiti Guichonia\nkahden vuoden ajan saamatta vähintäkään ilmi. Mutta hän oli\nvarma heidän yhteydestään ja se oli tehdä hänet hulluksi. Neiti\nGuichon, joka oli raivoissaan siitä, ettei voinut tulla ja mennä\njoutumatta vakoilluksi, vaati sen vuoksi nyt, hänkin, että hänet\nkarkoitettaisiin talon taka-osassa olevaan huoneustoon. Silloin olisi\nyksi huoneusto heidän välillään, eikä hänen ainakaan tarvitsisi olla\nhäntä vastapäätä ja hän pääsisi kulkemasta hänen ovensa ohitse. Näkyi\nselvästi että asemapäällikkö Dabadie, joka näihin saakka ei ollut\nvälittänyt tästä taistelusta, päivä päivältä yhä enemmän kallistui\nLebleun perhettä vastaan, ja se oli vakava merkki.\n\nAsianhaarat sotkeutuivat vielä enemmän persoonallisen torailun\njohdosta. Philomène, joka nyt meni tuoreine munineen Séverinen luo,\nkäyttäytyi hyvin hävyttömästi joka kerta kun tapasi rouva Lebleun,\nja kun tämä tahallaan antoi ovensa yleiseksi harmiksi alati olla\navoinna, vaihdettiin yhtämittaa ohimennen pahoja sanoja noiden\nmolempain välillä. Séverinen ja Philomènen tuttavuus oli muuttunut\ntuttavallisuudeksi, ja viimeksimainittu oli vihdoin alkanut käydä\nJacquesin asioilla hänen rakastajattarensa luona, kun ei hän itse\nuskaltanut tulla. Hän tuli muninensa, toi terveisiä ja muutti\ntapaamisia, selitti, miksi Jacquesin oli täytynyt edellisenä iltana\nolla varovainen ja kertoi kuinka kauvan hän oli viipynyt hänen\nluonaan ja mistä he olivat jutelleet. Milloin tuli jokin este, jäi\nnäet Jacques toisinaan mielellänsä kotiin Sauvagnatin luo, joka oli\nveturitallin esimies. Hän meni Pecqueuxin kanssa sinne, ikäänkuin\nolisi hän tuntenut huvittelemisen tarvetta ja peljännyt olla koko\niltaa yksinään.\n\nVieläpä kun Pecqueux katosi, lähteäkseen seikkailuillensa\nmerimieskapakoihin, meni hän Philomènen luo, antoi hänelle jonkun\ntervehdyksen perillevietäväksi ja istuutui eikä lähtenyt pois.\nJa Philomène, joka oli sekaantunut heidän rakkausjuttuunsa, tuli\nvähitellen liikutetuksi, sillä siihen asti oli hän tuntenut\nainoastaan raakoja rakastajoita. Jacquesin pienet, hienot kädet\nja koulutettu käytöstapansa, hänen surumielisyytensä ja lempeä\nulkomuotonsa olivat hänelle kuin tuntemattomia herkkuja. Pecqueuxissa\noli nykyään enimmäkseen juopumusta ja raakuutta, jota vastoin,\nkun hän vei hienon tervehdyksen veturikuljettajalta alipäällikön\nvaimolle, hän omastakin puolestaan tunsi kielletyn hedelmän\nherkullista makua. Kerran hän ilmaisi omia salaisuuksiaan ja moitti\nlämmittäjää, jonka hän väitti olevan hyvin pahansisuinen huolimatta\nhymyilevästä ulkomuodostaan ja juovuksissa ollessaan voivan tehdä\njonkun ruman kepposen. Jacques huomasi, että Philomène hoiti enemmän\nruumistaan ja ulkomuotoaan, joi vähemmän ja piti kodin siistimpänä.\n\nHänen, veljensä, Sauvagnat, oli eräänä iltana kuullut miesääntä ja\nsilloin syöksynyt sisään kurittaakseen sisartaan, mutta nähdessään\nkuka tämän kanssa jutteli, oli hän tarjonut Jacquesille pullon\ncideriä. Jacques näytti viihtyvän täällä hyvin, kun hänet otettiin\nhyvin vastaan, ja hän tunsi parantuneensa kuumepuistatuksistaan.\nPhilomène alkoi myös osoittaa yhä vilkkaampaa ystävyyttä Séverineä\nkohtaan ja ahdisti rouva Lebleuta, jota hän alituisesti nimitti\nvanhaksi noidaksi.\n\nEräänä yönä, kun hän tapasi nuo molemmat rakastavaiset pienen\npuutarhansa takana, meni hän heidän seurassaan pimeässä vajan luo,\njohon he tavallisesti piiloutuivat.\n\n-- Te olette todellakin liian kiltti. Koska huoneusto on teidän, niin\nminä, jos olisin teidän sijassanne, laahaisin hänet tukasta ulos.\nÄlkää antako perään.\n\nMutta Jacques ei harrastanut mitään riitelyä.\n\n-- Ei, herra Dabadie on puuttunut asiaan ja paras on odottaa, kunnes\nse käy säädyllisellä tavalla.\n\n-- Ennen kuukauden loppua, selitti Séverine, olen makaava hänen\nhuoneessaan, ja silloin voimme me tavata toisemme milloin tahansa.\n\nVaikka oli pimeä, tunsi Philomène, kuinka Séverine tätä toivomusta\nlausuessaan hellästi likisti rakastajansa käsivartta. Ja kun hän\nerosi heistä mennäkseen kotiinsa, pysähtyi hän varjon salaamana\nkolmenkymmenen askeleen päähän siitä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi\nsyvää mielenliikutusta, ajatellessaan heidän olevan yhdessä. Mutta\nhän ei kuitenkaan ollut kade, vaan tunsi itsetiedotonta tarvetta\nrakastaa ja olla rakastettu samalla tavalla.\n\nJacques kävi päivä päivältä yhä synkemmäksi. Kaksi kertaa hän keksi\ntekosyitä, ollakseen tapaamatta Séverineä ja viipyi toisinaan\nSauvagnatien luona, karttaakseen häntä. Hän oli kuitenkin yhä\nedelleenkin rakastunut häneen alati lisääntynein intohimoin. Mutta\nkun Séverine sulki hänet syliinsä, valtasi hänet uudelleen hänen\nkamala kärsimyksensä ja häntä pyörrytti, niin että hän vapautti\nitsensä pian, kauhusta jähmettyneenä sen johdosta, ett'ei enään\nvoinut hillitä itseään, kun villipeto hänessä seisoi valmiina\npuremaan. Hän koetti uuvuttaa itsensä pitkillä matkoilla, pyysi\nylimääräistä työtä ja saattoi seisoa yhtämittaa kaksitoista tuntia\nveturissansa, ruumis täristysten ruhjomana ja keuhkot tuulen\nkuivaamina.\n\nHänen tovereillaan oli tapana moittia kovaa ammattiansa, joka\nkahdessakymmenessä vuodessa vei miehen manalle. Mutta hän olisi\ntahtonut sen tapahtuvan heti, hän ei voinut koskaan tarpeeksi uupua\nja tunsi olevansa onnellinen ainoastaan kiitäessään Lisonissa\neteenpäin, ajattelematta enempää, enään näkemättä muuta kuin\nannettuja merkkejä. Perille päästäessä oli hän niin menehtynyt\nväsymyksestä, ett'ei edes malttanut puhdistautua. Mutta heräämisen\nmukana palasi sama tuskallinen päähänpisto.\n\nHän oli samaten koettanut saada takaisin hellyytensä Lisonia\nkohtaan ja käytti uudelleen useampia tunteja tehdäkseen sen\nhienoksi ja puhtaaksi ja vaati, että Pecqueux panisi teräksen\nheloittamaan hopean lailla. Tarkastajat, jotka matkan varrella\nnousivat veturiin, onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli\nsaanut noin oivallisen veturin. Mutta hän pudisti päätään ja\npysyi tyytymättömänä, sillä hän tiesi hyvin, että luminietoksissa\ntapahtuneen viivytyksen jälkeen ei hänen veturinsa enään ollut\nyhtä hyvässä kunnossa kuin ennen. Korjattaessa oli sen sielu\nepäilemättä vahingoittunut, se oli kadottanut elämän salaperäisen\ntasapainon, mikä sattumalta riippui korjauksesta. Hän kärsi siitä ja\nsuri niin katkerasti tätä veturin huonontumista, että hän vaivasi\nesimiehiänsä järjettömillä valituksilla ja pyysi tarpeettomia\nkorjauksia ja keksi suoritettavaksi mahdottomia parannuksia. Hän sai\nkieltävän vastauksen ja kävi yhä synkemmäksi, vakuutettu kun oli\nsiitä että Lison oli kovasti sairas ja ett'ei sillä tämän jälkeen\nvoitaisi mitään oikein hyvin tehdä. Hän tuli alakuloiseksi; mitä\nhyödyttikään rakastaa, koska hän kuoletti kaikki, mitä rakasti? Ja\nkun hän tuli rakastajattarensa luo, oli hän täynnänsä epätoivoista\nrakkaudenraivoansa, jota eivät suru eikä väsymys voineet tukahuttaa.\n\nSéverine oli huomannut hänen muuttumisensa ja oli myös murheellinen,\nkoska hän luuli, että se tapahtui hänen takiansa ja että tieto\nmurhasta teki hänet synkkämieliseksi. Nähdessään, kuinka hän vapisi\nhänen sylissään ja kiivaasti karttoi hänen suudelmiansa, kysyi hän\nitseltänsä, eikö se johtunut siitä että hän muisti, mitä hän oli\nkertonut ja hän sen kautta herättänyt hänessä inhoa. Hän ei koskaan\nuskaltanut palauttaa keskustelua näihin aineisiin. Hän katui,\nettä oli milloinkaan niistä puhunut ja ihmetteli sitä, että hänen\ntunnustuksensa oli tunkeutunut esiin. Hän ei enään muistanut niin\nkauvan tuntemaansa tarvetta tehdä hänet uskotukseen, ja tunsi nyt\ntyydytystä siitä, että hän oli osallinen hänen salaisuuteensa. Ja hän\nrakasti häntä ja himosi häntä varmaankin vielä enemmän, sen jälkeen\nkun hän ei enään ollut tietämätön mistään. Hänen intohimonsa oli\nääretön, nainen oli vihdoinkin herännyt, hän oli luotu ainoastaan\nhyväilyä varten, ainoastaan ja yksinomaan rakastajattareksi, ilman\nmitään äidillisiä vaistoja. Jacques oli nykyään hänen elämänsä, ja\nlempeine, passiivisine luonteineen olisi hän tahtonut kissan tavoin\nmaata hänen polvellaan aamusta iltaan.\n\nAinoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta kauheasta murhatapahtumasta,\noli ihmetys siitä, että hän oli siihen sekaantunut! Siitä oli\nniin kauvan että hän hymyili sille eikä edes olisi ollut vihainen\nmiehelleen, ellei tämä olisi häntä häirinnyt. Mutta hänen inhonsa\nhäntä kohtaan kasvoi samassa määrässä kuin hänen intohimonsa, hänen\nmielitekonsa tuohon toiseen lisääntyi. Nyt, kun tuo toinen tiesi ja\noli julistanut hänet syyttömäksi, oli hän hänen hallitsijansa, jota\nhän seuraisi ja joka saattoi määrätä hänestä kuten omaisuudestansa.\nHän oli saanut häneltä hänen valokuvansa ja hän vei sen mukanaan\nvuoteeseen, kun hän meni levolle ja nukkui muotokuva suutaan vasten,\nitse perin onnettomana, nähdessään hänet onnettomana, ja onnistumatta\noikein arvaamaan, minkä vuoksi hän siten kärsi.\n\nHeidän tapaamisensa jatkuivat tällä välin ulkosalla heidän\nodottaessaan voivansa rauhassa ja levossa tavata toisensa Séverinen\nluona tuossa vasta hankitussa asunnossa. Talvi lähestyi loppuaan\nja helmikuu oli hyvin leuto. He pitensivät kävelyretkiään ja\nkuljeskelivat tuntikausia asemaan kuuluvilla rakentamattomilla\nalueilla; sillä Jacques karttoi pysähtymistä ja kun Séverine nojautui\nhänen olkapäähänsä, jolloin hänen oli pakko istuutua, tahtoi hän sen\ntapahtuvan pimeässä, peljäten tappavansa hänet, jos saisi nähdä hänen\npaljasta ruumistansa. Niin kauvan kun hän ei sitä tekisi, voisi hän\nkenties vastustaa murhaamishaluansa. Pariisissa, jonne hän meni hänen\nkanssaan joka perjantai, veti hän akkunaverhot huolellisesti eteen,\nilmoittaen päivänvalon itseään häiritsevän.\n\nNykyään läksi hän tälle joka viikko uusiintuvalle matkalle edes\nantamatta miehellensä mitään selitystä. Naapureille käytti hän vanhaa\ntekosyytään, kolotusta polvessa, mutta hän sanoi sitäpaitsi käyvänsä\ntervehtimässä vanhaa imettäjäänsä, Victoire eukkoa, joka vielä makasi\nsairashuoneessa. Molemmille oli tästä matkasta suurta huvitusta,\nJacques seurasi silloin hyvin tarkkaavaisesti veturin kulkua ja\nSéverine oli ihastuksissaan, nähdessään hänet vähemmän synkeänä,\ntunsipa hauskuutta itse matkastakin, vaikka alkoikin osata ulkoa\npienimmätkin kukkulat, pienimmätkin lehdot tien varrella.\n\nHavresta Mottevilleen oli istutettujen omenapuuaitojen katkaisemia\nniittyjä ja ketoja, mutta sen jälkeen aina Roueniin saakka oli\nseutu epätasaista ja autiota. Rouenin toisella puolella kaarteli\nSeine ja rata kulki joen yli Sottevillen, Oisselin ja Pont-de\nl'Archen luona; sitten näkyi joki taas, lakkaamatta virraten\neteenpäin leveänä ja suurena noiden laajojen kenttien lomitse.\nGuillonin jälkeen oli se alati matkassa; se juoksi vasemmalla\npuolella hitaasti eteenpäin matalien rantojensa välitse, joita\npoppelit ja pajut reunustivat. Rata kulki pitkin erästä kukkulaa\nja erosi joesta Bonniéresissa ainoastaan yht'äkkiä yhtyäkseen\nsiihen Rosnyn luona Rolleboise-tunnelista päästyä. Seine oli kuin\nystävällinen matkatoveri. Vielä kolme kertaa kuljettiin sen ohi,\nennen kun päästiin perille. Siinä oli Nantes kirkontorneineen\npuiden välissä, Triel vaaleine kipsilouhimoineen, Poissy, jonka\nrata leikkasi keskeltä kahtia, Saint-Germanin metsän vihreät\nmuurit, liljojen runsaasti verhoamat vieremät Colombesin luona, ja\nlopuksi itse Pariisi, jota oli kauvan aavistettu ja joka oli nähty\nPont d'Asnieresista, etäällä olevine riemukaarineen, joka kohousi\nlikaisten rakennusten ja tehtaiden lukuisain savupiippujen yli.\nVeturi tunkeutui nyt Batignolles-tunneliin ja kohta sen jälkeen\noltiin meluisalla ratapihalla.\n\nIltaan saakka he olivat vapaudessaan ja kuuluivat toisillensa.\nPaluumatkalla oli pimeä ja silmät ummessa Séverine uudelleen nautti\nonnestansa. Mutta joka kerta kun hän kulki Croix-de-Maufrasin ohi,\ntapahtuipa se sitten aamulla taikka illalla, pisti hän päänsä ulos\nja katsoi salaa, näyttäytymättä, koska oli varma siitä, että tapasi\nFloren seisomassa portin edessä, tehden kunniaa kotelossaan olevalla\nlipulla ja tarkastellen junaa tulisilla katseillaan.\n\nSen jälkeen kun Flore lumipyrypäivänä oli nähnyt heidän suutelevan\ntoisiaan, oli Jacques varoittanut Séverineä. Hän ei ollut epävarma\nsiitä hurjasta, lapsellisesta intohimosta, jota Flore oli tuntenut\nhäneen lapsuudesta pitäin, ja hänestä tuntui siltä, että tyttö oli\nmustasukkainen ja että hänen lemmenkateudessaan piili miehekäs\ntarmo, irtipäästetty, murhanhaluinen viha... Toiselta puolen lienee\nhän tuntenut liian paljon, sillä Jacques muisti hänen viittailunsa\npresidentin suhteesta erääseen nuoreen tyttöön, jota ei kukaan\nepäillyt ja jonka hän sitten oli naittanut. Jos hän tiesi tämän, niin\nhän varmaankin epäili, kuka oli rikoksen tehnyt, ja varmaankin hän\nsekä puhuisi että kirjottaisi siitä ja kostaisi ilmiannolla.\n\nMutta päivät ja viikot kuluivat, ilman että mitään tapahtui ja\nhän tapasi hänet vain alati paikallaan radan varrella. Niin pian\nkun hän pitkän matkan päästä huomasi hänen veturinsa, tunsi hän,\nettä tytön palavat silmät häntä seurasivat. Hänen katseensa näki\nhänet savusta huolimatta, ripustautui kiinni häneen ja seurasi\nhäntä salamankaltaisesta nopeudesta huolimatta pyöräin pauhatessa,\nja samaan aikaan tutkittiin, tarkastettiin ja koeteltiin juna\nensimmäisestä viimeiseen vaunuun. Joka perjantai huomasi hän silloin\naina hänet, kilpailijan, jonka hän tiesi olevan junassa mukana.\nSiitä ei ollut apua, että tuo toinen, joka tunsi vastustamatonta\nkurkistelemisen tarvetta, vaikka miten vähän olisi päätään esiin\npistänyt; hänet nähtiin kuitenkin ja molempain katseet risteilivät\nkuin miekkain terät. Eteenpäin rientävä juna oli jo poissa ja\nhän seisoi siinä yksinään jäljellä kykenemättä sitä seuraamaan\nja raivoissaan onnesta, minkä se vei mukanaan pois. Flore näytti\nkasvavan, joka matkallaan huomasi Jacques hänen olevan yhä suurempi,\nja nyttemmin levotonna siitä, ett'ei hän tehnyt mitään, kysyi mies\nitseltänsä mitä hän mielessänsä hautoikaan, tuo suuri, tumma tyttö,\njonka liikkumatonta vartaloa hän ei voinut karttaa näkemästä.\n\nMyöskin eräs virkamies nykyään vaivasi Séverineä ja Jacquesia,\nnimittäin ylikooduktööri Henri Dauvergne. Hän kulki juuri\nperjantain junassa ja osoitti silloin Séverinelle huomiota,\njoka tuli varsin sopimattomaan aikaan. Hän oli huomannut hänen\nyhteytensä veturinkuljettajan kanssa ja luulotteli itseään,\nettä hänenkin vuoronsa kentiesi tulisi. Kun juna läksi Havresta\nniinä aamuina, joina Roubaud oli virantoimituksessa, virnuili\nhän sille ilmeiselle huomiolle, jota Henri osoitti Séverinelle;\ntämä varasi hänelle kokonaisen vaununosaston, vei hänet sinne ja\ntutki lämpöjohdon. Eräänä päivänä Jacques, joka edelleen jutteli\ntyyneesti ja rauhallisesti Roubaudin kanssa, iski tälle silmää\nosoittaakseen hänelle nuoren Henrin kohteliaisuutta ja ikäänkuin\nkysyäkseen häneltä, suvaitsiko hän sitä. Mutta kun Roubaud riiteli\nvaimonsa kanssa, syytti hän häntä häikäilemättä noiden molempien\nrakastajattareksi. Séverine luuli erääseen aikaan, että Jacqueskin\nuskoi niin, ja että juuri se saattoi hänet synkkämieliseksi. Itku- ja\nnyyhkytyskohtauksen vallassa vakuutti hän olevansa viaton ja pyysi\nhäntä tappamaan hänet, jos hän olisi hänelle uskoton. Jacques kävi\nsilloin hyvin kalpeaksi, mutta koetti laskea leikkiä, suuteli häntä\nja vastasi tietävänsä hänen olevan kunniallinen ja toivovansa, ett'ei\nhän koskaan tulisi ottamaan ketään hengiltä.\n\nMaaliskuun ensimäiset illat olivat niin ikävät, että heidän täytyi\nkeskeyttää kohtaamisensa, ja Pariisin-matkat lyhyine vapauksineen\neivät enään olleet kylliksi Séverinelle. Hänessä kasvoi tarve saada\nJacques itsellensä, kokonaan itsellensä, olla yhdessä hänen kanssaan\npäivät ja yöt, ilman että he koskaan jättäisivät toisiansa. Hänen\ninhonsa mieheensä kävi yhä suuremmaksi, hänen pelkkä läsnäolonsa sai\nhänet sairaalloiseen, sietämättömään ärtymykseen. Niin sopuisa ja\ntaipuisa kuin hän muuten olikin, joutui hän suunniltaan kohta kun\ntuli kysymys hänestä ja tiuskahti pienimmästäkin esteestä, minkä mies\npani hänen tahtoaan vastaan. Silloin näytti siltä, kuin olisi hänen\nmustien hiustensa varjo levittänyt tummaa varjoa hänen kirkkaiden,\nvaaleansinisten silmiensä yli.\n\nHän hurjistui, syytti miestään siitä, että tämä oli siinä määrin\ntuhonnut hänen olemassaolonsa, että nyt oli muka mahdoton elää hänen\nrinnallaan. Eikö se ollut hän, joka oli kaiken tämän aiheuttanut?\nEikö se ollut hänen vikansa, että heidän yhdyselämänsä oli\ntuhoutunut, että hänellä oli rakastaja? Miehen typerä tyyneys, se\nvälinpitämätön katse, jolla hän vastasi hänen katkeruuteensa, hänen\npyöreä selkänsä ja suuri mahansa, koko tuo sienimäinen lihakasa,\njohon ei mikään näyttänyt vaikuttavan, kaikki tämä teki hänet\nlopulta niin katkeroituneeksi, että hän suorastaan kärsi siitä.\nHän ei nykyjään muuta ajatellut kuin eroamista, lähtemistä pois\nhänen luotaan ja elämän alottamista uudelleen jossakin muualla. Oi,\nalkaa uudestaan, laittaa etenkin niin, ett'ei ollutta enään olisi\nolemassa, alottaa elämä sellaisena kuin se oli, ennen kun kaikki nämä\niljettäväisyydet olivat alkaneet, tulla samallaiseksi kuin hän oli\nviidentoista vuotiaana, rakastua ja olla rakastettu kuten hän silloin\nuneksi elämästä!\n\nViikon ajan hautoi hän pakosuunnitelmaa: hän matkustaisi Jacquesin\nkanssa, he piiloutuisivat Belgiaan ja asettuisivat sinne asumaan\nnuorena, työteliäänä pariskuntana. Mutta hän ei puhunut edes\nhänenkään kanssaan siitä, sellaiselle olisi heti esiintynyt\nesteitä; he joutuisivat hyvin säännöttömään asemaan johon liittyisi\nalituista levottomuutta, ja kaikkein ikävintä oli antaa miehen\npitää omaisuus, rahat ja Croix-de-Maufras. He olivat näet tehneet\nkeskinäisen testamentin, ja hän oli sen kautta miehensä vallassa ja\ntämän laillinen holhousvalta sitoi hänen kätensä. Mieluummin kuin\nmatkustaisi ja luopuisi ainoastakaan sousta, kuolisi hän siellä.\nEräänä päivänä kun mies tuli kotiin ja kertoi, että hän, mennessään\nerään veturin ohi oli tuntenut puskimen hipaisevan kyynärpäätään,\ntuli hän ajatelleeksi, että jos mies kuolisi niin hän pääsisi\nvapaaksi. Hän tuijotti häneen suurilla silmillään: miksi ei mies voisi\nkuolla, koska hän ei enään pitänyt hänestä ja hän oli vaivana ja\nvastuksena kaikille?\n\nSen jälkeen saivat Séverinen unelmat toisen suunnan. Roubaud\noli tapaturmaisesti kuollut ja hän matkusti Jacquesin kanssa\nAmerikaan. Mutta sitä ennen olivat he menneet naimisiin, myyneet\nCroix-de-Maufrasin ja muuttaneet koko omaisuuden rahaksi. He\neivät jättäneet jälkeensä mitään pelon syytä. Jos he lähtisivät\nisänmaastaan, olisi se uudestisyntymistä toistensa syliin. Siellä\nkaukana ei olisi jäljellä mitään siitä, jonka hän tahtoi unhoittaa,\nhän voisi luulla elämän alkaneen uudelleen. Koska hän oli onnen\nsuhteen pettynyt, niin koettaisi hän uudelleen ja alusta alkaen\nonneansa. Jacques saisi kyllä jonkin toimen, ja hän yrittäisi\njotakin; he voisivat koota omaisuuden, epäilemättä saisivat he lapsia\nja silloin alkaisi uusi olemassaolo työssä ja onnessa.\n\nOllessaan yksin aamusin vuoteessa, päivisin koruompeluksen\nääressä, hän kokonaan antautui tämän mielikuvansa valtaan, teki\nmuutoksia ja lisäyksiä ja uskoi lopulta elävänsä pelkän riemun ja\nmenestyksen elämää. Hän, joka muuten meni harvoin ulos, sai nyt\nintohimokseen katsella postihöyryjen lähtöä: hän meni satamiin ja\nseurasi höyrylaivan savua, kunnes se katosi meren usvien joukkoon;\nhän kohdistautui, luuli seisovansa kannella Jacquesin rinnalla ja\nolevansa jo kaukana Ranskasta matkalla uneksittuun paratiisiin.\n\nEräänä iltana maaliskuun keskivaiheilla, kun Jacques oli rohjennut\nmennä hänen luokseen, kertoi hän, että junassa oli ollut mukana eräs\nhänen vanhoista koulutovereistaan, joka nyt oli matkalla New-Yorkiin,\ntoteuttamaan muuatta uutta keksintöä, nappien valmistuskonetta; ja\nkun tämä tarvitsi yhtiömiestä, oli hän tarjoutunut ottamaan hänet\nmukaansa: Ah, se olisi oiva liikeyritys, jossa ei tarvittaisi\nsuurempaa osuusmaksua kuin vajaat kolmekymmentä tuhatta frangia,\nja josta ehkä voisi ansaita miljoonia. Hän sanoi tämän ainoastaan\npuhuaksensa jotakin ja lisäsi sitäpaitsi, että hän luonnollisesti oli\nvastannut tarjoukseen kieltävästi. Mutta se oli sentään ikävää, sillä\nkovaa oli olla pakotettu luopumaan onnesta, kun se tarjoutui.\n\nSéverine kuunteli hänen puhettaan ilmeettömin katsein. Eikö siinä\nolisi hänen unensa toteutettuna?\n\n-- Ah, mutisi hän vihdoin, me läksisimme huomen aamulla...\n\nJacques katsahti hämmästyneenä ylös.\n\n-- Mitenkä niin, lähtisimmekö me?\n\n-- Lähtisimme, jos hän olisi kuollut.\n\nSéverine ei maininnut Roubaudin nimeä, osoitti häntä vain\nnyökkäyksellä. Mutta Jacques ymmärsi ja teki epämääräisen liikkeen\nvastatakseen, että mies valitettavasti ei ollut kuollut.\n\n-- Me läksisimme, toisti Séverine hiljaa ja syvällä äänellä.\nTulisimme tuolla kaukana niin onnellisiksi. Minä voisin saada\nkolmekymmentä tuhatta frangia myymällä tuon tilan ja sittenkin jäisi\nvielä jotakin meidän asuttumistamme varten... Sinä tekisit rahat\nvoittoatuottaviksi ja minä järjestäisin pienen kodin meitä itseämme\nja rakkauttamme varten... Oi, kuinka se olisi onnellista!\n\nJa hän lisäsi aivan hiljaa:\n\n-- Loitolla kaikista muistoista, uusi elämä edessämme!\n\nJacquesin valtasi suuri hellyys, he puristivat vaistomaisesti\ntoistensa käsiä, eikä kumpikaan sanonut enempää, molemmat tämän\ntoiveen hurmaamina. Séverine myöhemmin katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Sinun pitäisi kuitenkin etsiä ystäväsi uudelleen käsiisi, ennen\nkun hän matkustaa, ja pyytää häntä olemaan hankkimatta itselleen\nketään toista yhtiömiestä, ilmoittamatta siitä sinulle.\n\nJacques hämmästyi jälleen.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Niin, eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Äskettäin se oli veturi\nkysymyksessä, olisi tarvittu vain sekunti myöhempään, niin minä\nolisin ollut vapaa!... Voihan sitä aamulla olla hengissä ja illalla\nmaata kuolleena.\n\nHän tarkasteli häntä ja toisti:\n\n-- Oh, jospa hän olisi kuollut!\n\n-- Ethän kai tahtone, että minä ottaisin hänet hengiltä? kysyi\nJacques ja koetti hymyillä.\n\nHän uudisti kieltävän vastauksensa kolmasti, mutta hänen silmänsä,\nhänen lempeät naisensilmänsä sanoivat \"kyllä\", hänen intohimonsa\nteki hänet säälimättömän julmaksi. Koska hän oli tappanut toisen,\nniin miksi ei häntä voitaisi surmata? Tämä ajatus tunkeutui häneen\njohtopäätöksenä, välttämättömänä loppuna. Yksinkertaisin asia\nmaailmassa olisi ottaa hänet hengiltä ja sitten matkustaa tiehensä.\nKun hän olisi kuollut, olisi kaikki ohi ja hän voisi alottaa kaikki\nuudestaan. Hän ei enään katsonut muuta ratkaisua mahdolliseksi, hänen\npäätöksensä oli peruuttamaton, vaikka hän vienosti väristen yhä\nedelleenkin sanoi \"ei\", koska hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa\nväkivaltaisuuttansa.\n\nJacques, joka seisoi ruokakaappiin nojautuneena, tavoitteli edelleen\nhymyilyä. Hän huomasi veitsen, joka oli siellä.\n\n-- Sinun pitänee antaa minulle veitsi, jos tahdot, että otan hänet\nhengiltä... Onhan minulla jo kello, niin että saan pienen museon.\n\nHän nauraa hohotti, mutta Séverine vastasi vakavasti:\n\n-- Ota veitsi.\n\nJa sitten kun Jacques oli pistänyt sen taskuunsa, ikäänkuin ajaakseen\npilan päähän saakka, suuteli hän häntä.\n\n-- Hyvää yötä nyt. Minä etsin heti ystäväni ja pyydän häntä\nodottamaan... Ellei lauvantaina sada, niin etsi minut Sauvagnatin\ntalon takaa. Siitä on sovittu vai kuinka?... Ja ole tyyni, me emme\nota ketään hengiltä, me vain laskemme leikkiä.\n\nVaikka oli myöhäinen, meni Jacques nyt alas satamaan etsimään\nhotellista toveria, jonka oli määrä matkustaa pois seuraavana\npäivänä. Hän puhui hänelle toiveista mahdollisesti saada periä ja\npyysi neljäntoista päivän lykkäytystä, ennen kun antaisi hänelle\nvarman vastauksen. Kulkiessaan suuria, mustia lehtokujia pitkin\ntakaisin asemalle, ajatteli hän, mitä oli tehnyt ja ihmetteli sitä.\nOliko hän siis päättänyt surmata Roubaudin, koska hänellä jo oli\nhallussaan hänen vaimonsa ja rahansa? Ei, hän ei suinkaan ollut\npäättänyt mitään, ja hän kyllä myös ryhtyisi varokeinoihin siinä\ntapauksessa, että tekisi sellaisen päätöksen. Mutta nyt astui esiin\nmuisto Séverinestä ja hänen kuumasta kädenpuristuksestaan ja hänen\nlujasta katseestaan, joka sanoi \"kyllä\", hänen suunsa sanoessa \"ei\".\nIlmeisesti tahtoi hän, että Jacques ottaisi Roubaudin hengiltä. Hän\nkävi sangen levottomaksi. Mitä pitäisi hänen tekemän?\n\nPalattuaan Rue François-Mazelinelle ja laskeuduttuaan levolle\nkuorsaavan Pecqueuxin läheisyyteen, ei Jacques voinut nukkua. Vastoin\nhänen tahtoaan työskentelivät hänen aivonsa tässä murha-ajatuksessa,\nsuunnittelemassa murhanäytelmää, jota hän mietti ja harkitsi sen\netäisimpiin seurauksiin saakka. Hän etsi ja punnitsi syitä myöten\nja vastaan. Kun hän mietiskeli kylmästi ja ilman kuumetta, puhuivat\nkaikki syyt myöten. Eikö Roubaud ollut ainoa este heidän onnellensa?\nJos hän olisi kuollut, voisi hän naida Séverinen, eikä hän salannut\nitseltänsä jumaloivansa häntä. Silloin omistaisi hän hänet kokonaan\nja ainiaaksi. Olisihan siinä sitäpaitsi rahoja, koko omaisuus.\nHän luopuisi rasittavasta ammatistaan ja tulisi vuorostaan omaksi\nherrakseen tuossa Amerikassa, josta hän oli kuullut toveriensa\npuhuvan maana, missä mekanikot kokoilivat kultaa lapioilla. Ikäänkuin\nunessa esiintyi hänelle nyt kuva hänen uudesta elämästään tuolla\nkaukana: vaimo, jota hän intohimoisesti rakasti, nopeasti kootut\nmiljoonat, rento elämä, rajaton kunnianhimo, kaikki mitä hän tahtoi.\nJa tämän unelman toteuttamiseksi oli tarpeen ainoastaan yksi liike,\nainoastaan erään ihmisen toimittaminen pois tieltä, niinkuin\npoljetaan alas eläin, kasvi, joka kävellessä on haitaksi. Hän ei\nenään ollut edes miellyttävä, tuo mies, joka nyt oli lihava ja\nraskas ja kokonaan hupeni tyhmään pelihimoonsa, joka hävitti hänen\nkaiken entisen tarmokkuutensa. Minkä vuoksi häntä säästettäisiin? Ei\nkerrassaan mikään puhunut hänen eduksensa. Kaikki tuomitsi hänet,\nkoska vastaukseksi joka kysymykseen tuli, että toisten etu vaati\nhänen kuolemataan. Epäröiminen olisi hassua ja pelkurimaista.\n\nMutta Jacques, jonka selkää poltti, ja joka oli laskeutunut\nvatsallensa, kääntyi ympäri ja hypähti ylös. Eräs ajatus, joka tähän\nsaakka oli väikkynyt hänen mielessään varsin epämääräisenä, kiusasi\nhäntä nyt niin ankarasti, että tuntui siltä, kuin olisi jokin terävä\nesine porattu hänen aivoihinsa. Hän, joka lapsuudesta asti oli\nhalunnut tappaa jonkun, ja jota kauhistus tämän päähänpiston johdosta\noli kiduttanut, miksi ei hän siis surmaisi Roubaudia? Kentiesi voisi\nhän, valitsemalla tämän uhrin, ainiaaksi tyydyttää murhaamishimonsa,\nja sillä tapaa hän ei ainoastaan tekisi hyvää kauppaa, vaan myös\nsitäpaitsi parantuisi. Parantuisi, herra Jumala! Ei enään tuntisi\nnoita verenjanoisia pöyristyksiä, voisi omistaa Séverinen, ilman\nettä vanha hurjuus hänessä heräisi. Kylmä hiki tihkui esiin, hän\nnäki seisovansa veitsi kädessään ja työntävän sen Roubaudin kaulaan,\nkuten tämä oli tehnyt presidentille, ja tuntevansa tyydytystä ja\nkylläisyyttä sitä mukaa kuin veri poreilisi hänen käsiensä lomitse.\nHän tappaisi hänet, se oli hänen päätöksensä, koska siinä olisi hänen\npelastuksensa ja jumaloidun vaimon ja omaisuuden saanti. Jos hänen\npitäisi tappaa joku, niin olisi se tämä joka hänen pitäisi surmata,\nhän tietäisi ainakin silloin, mitä hän tekisi ja siinä olisi järkeä\nja logiikkaa ja hyötyä.\n\nKun Jacques oli tehnyt tämän päätöksen, oli kello juuri lyönyt\nkolme ja hän koetti nukkua. Hän oli jo vaipunut tajuttomuuteen, kun\nhän syvästi liikutettuna nousi pystyyn vuoteessa. Herra Jumala,\noliko hänellä sitten oikeus ottaa tämä mies hengiltä? Kun häntä\nvaivasi kärpänen, löi hän sen kuoliaaksi, ja kerran kun kissa oli\nsotkeutunut hänen jalkoihinsa, oli hän, tosin tahtomattaan, potkulla\nmurskannut sen jäsenet. Mutta tämä ihminen, hänen kaltaisensa!\nHänen täytyi uudistaa koko tuumailunsa todistaakseen oikeutensa\ntuon murhan tekemiseen, sen oikeuden, mikä on väkevämmillä, joita\nheikommat vaivaavat ja jotka sen vuoksi hävittävät ne. Nyt rakasti\nhäntä toisen vaimo, ja tämä itse tahtoi päästä vapaaksi voidakseen\ntulla naimisiin hänen kanssaan ja antaa hänelle omaisuutensa. Hän\nainoastaan laittaisi esteen aivan yksinkertaisesti pois tieltään. Jos\nkaksi sutta kohtaa toisensa metsässä ja naarassusi on läsnä, eikö\nvoimakkaampi susi silloin vapauta itseään tuosta toisesta? Ja eikö\nalkuaikoina, jolloin ihmiset susien tavoin turvautuivat luoliin,\nhimoittu nainen kuulunut joukosta sille, joka kykeni voittamaan hänet\nitselleen kilpakosijainsa veressä? Koska se oli elämän laki, oli sitä\nkaiketi noudatettava, välittämättä yhteiselämän vuoksi myöhemmin\nkeksityistä verukkeista.\n\nVähitellen näytti hänestä hänen oikeutensa ehdottomalta, hän tunsi\nkoko päättäväisyytensä palaavan, jo seuraavana päivänä hän valitsisi\najan ja paikan ja valmistelisi toimeenpanoa. Epäilemättä olisi paras\npistää Roubaud kuoliaaksi hänen yöllä kierrellessään asema-alueella,\njotta ihmiset voisivat luulla maankiertäjien hänet murhanneen. Hän\ntiesi hyvän paikan hiilikasojen takana. Kunpa voisi houkutella\nhänet sinne! Vaikka hän koetti nukkua, järjesti hän nyt koko\nmurhakohtauksen, pohti, mihin asettuisi ja kuinka iskisi, kaataakseen\nhänet kuoliaana maahan.\n\nMutta hänen syventyessään pienimpiin erikoisseikkoihin, palasi\nhiljaa ja vastustamattomana hänen vastenmielisyytensä. Hänessä oli\njotakin, mikä pani sitä vastaan ja sai hänen verensä kuohuksiin.\nEi, ei, hän ei iskisi. Se tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä,\nniin toimeensaamattomalta, niin mahdottomalta. Hänessä nousi sitä\nvastaan sivistysihminen, hänen saamansa kasvatus, se, minkä perityt\nmielipiteet hiljaa ja hävittämättömästi olivat rakentaneet. Hän oli\näidinmaidon mukana imenyt menneiltä sukupolvilta, ett'ei saa tappaa!\nhänen hienostuneet aivonsa olivat täynnä epäilyksiä ja inhoten\nhylkäsivät murha-ajatuksen, heti kun ne alkoivat sitä harkita. Niin,\ntoinen asia olisi tappaa, jos siihen kannustaisi himo, kuohahtava\nintohimo! Mutta tappaa tarkoituksella, harkiten ja itsekkäisyydestä,\nei, sitä ei hän milloinkaan voisi!\n\nPäivä alkoi sarastaa, kun Jacquesin onnistui hiukan nukahtaa, mutta\nuni oli niin kevyt, että hänessä tapahtui sotkuinen väittely tuosta\ninhoittavasta kysymyksestä. Seuraavista päivistä tuli tuskallisimmat\nhänen elämässään. Hän karttoi Séverineä, ja peljäten hänen silmiään,\nlähetti hän hänelle terveisiä, ett'ei hän voisi tulla tapaamaan\nlauvantaina.\n\nMutta maanantaina ei hän voinut päästä häntä jälleen kohtaamasta, ja\nkuten hän oli peljännyt, täyttivät hänen suuret sinisilmänsä, nuo\nniin lempeät, niin suloiset, hänet tuskalla. Séverine ei puhunut\nsiitä, ei eleellä, ei sanallakaan kehoittanut häntä.\n\nMutta silmät olivat täynnä tätä asiaa, ne kysyivät häneltä,\nne rukoilivat sitä. Hän ei tietänyt, miten pääsisi siitä\nkärsimättömyydestä ja nuhteesta, minkä hän luki niistä; hän näki ne\nalati kiinnitettynä häneen ihmetyksen ilmein siitä, että hän saattoi\nepäröidä olla onnellinen. Lähtiessään hänen luotaan, sulki Jacques\nhänet kiivaasti syliinsä saadakseen hänet ymmärtämään, että hän oli\ntehnyt päätöksensä. Hän oli sen todellakin tehnyt ja pysyi siinä aina\nrappusten alapäähän saakka, mutta sitten hänen omatuntonsa epäilykset\npalasivat. Kun hän näki hänet jälleen kaksi päivää myöhemmin, oli\nhänellä samallainen outo kalpeus ja arka katse, kuin pelkurilla, joka\nperäytyy välttämättömästä teosta. Séverine puhkesi nyyhkytyksiin\nsanomatta mitään ja itki hänen kaulassaan riippuen, hirveän\nonnettomana, ja Jacques joutui suunniltaan ja hänet täytti sellainen\nitsensä halveksuminen, että hän olisi voinut kuolla.\n\n-- Etkö tahdo torstaina tulla? kysyi Séverine matalalla äänellä.\n\n-- Kyllä, torstaina odotan sinua.\n\nTorstaina oli yö sangen pimeä, tähtiä ei loistanut läpikuultamattoman\nsynkällä taivaalla, joka oli täynnä merestä noussutta usvaa.\nTavallisuuden mukaan tuli Jacques ensiksi ja oukaili, seisoen\nSauvagnatin talon takana, Séverinen tuloa. Mutta pimeys oli niin\nsynkkä ja Séverine juoksi niin kevyesti, että Jacques vapisi\nhipaistessaan häneen, ilman että oli sitä ennen häntä huomannut.\nSéverine lepäsi hänen sylissään levottomana, kun tunsi hänen\nvapisevan.\n\n-- Minä säikähdytin sinua, mutisi hän.\n\n-- Ei, ei, minä odotin tuloasi... Menkäämme, ei kukaan voi meitä\nnähdä.\n\nJa käsivarret kiedottuina toistensa vyötäisille kävelivät he nyt\nhiljaa ylt'ympäri noilla rakentamattomilla alueilla. Veturitallin\ntällä puolella oli kaasulyhtyjä vähän, muutamissa pimeissä paikoissa\nei ollut sellaisia ollenkaan, jota vastoin kauvempana aseman puolella\noikein vilisi niitä, jotka näyttivät kirkkailta tähtösiltä.\n\nHe kävelivät sillä tapaa kauvan, sanomatta sanaakaan. Séverine nojasi\npäätään Jacquesin olkapäähän ja suoristautui toisinaan suudellakseen\nhäntä leukaan, ja mies kumartui ja vastasi hänen suudelmaansa\nsuutelemalla häntä ohimoon hiusrajan kohdalle. Etäällä olevista\nkirkoista oli juuri kuulunut yhtä lyövän kellon vakava ääni. He eivät\npuhuneet, koska he ymmärsivät toistensa ajatukset. He ajattelivat\nainoastaan tätä, he eivät enään voineet olla yhdessä tuon ajatuksen\nheitä vaivaamatta. He harkitsivat asiaa yhä edelleen, mutta mitä\nhyödytti ääneen sanoa tarpeettomia sanoja, koska täytyi toimia? Kun\nSéverine suoristautui häntä vastaan hyväilläksensä häntä, tunsi hän\nveitsen olevan housuntaskussaan. Oliko hän siis päättänyt sen tehdä?\n\nMutta Séverinen ajatukset virtasivat yli ja hänen huulensa avautuivat\ntuskin kuuluvaan kuiskaukseen:\n\n-- Hän oli vast'ikään ylhäällä, en tiedä mistä syystä... Sitten näin\nhänen ottavan revolverinsa, jonka oli unhoittanut... Hän lähtee\nvarmaankin kiertomatkalle.\n\nTuli jälleen hiljaista ja vasta kahdenkymmenen askeleen päässä sieltä\nsanoi Jacques vuorostaan:.\n\n-- Viime yönä on täällä varastettu lyijyä... Hän tulee hetken\nkuluttua varmaankin tänne.\n\nSéverine vapisi hieman ja molemmat olivat jälleen vaiti ja\nhiljensivät kulkuaan. Mutta Séverine alkoi epäillä, että se oli\nveitsi, joka oli Jacquesin taskussa. Hän suuteli häntä kaksi eri\nkertaa saadakseen paremmin selville, kuinka asian laita oli.\nMutta kun hän kuitenkin, noin hankautuessaan häntä vastaan, jäi\nepävarmuuteen, laski hän kätensä riipuksiin ja tunnusteli, samalla\nkun suuteli häntä uudelleen. Se oli veitsi. Mutta Jacques ymmärsi\nhänen tarkoituksensa, painoi hänet kiivaasti rintaansa vastaan ja\nsammalsi hänen korvaansa:\n\n-- Hän tulee, sinä pääset vapaaksi.\n\nMurha oli nyt päätetty, heistä tuntui ikäänkuin he eivät enään\nolisi kävelleet, vaan vieras voima olisi vienyt heitä eteenpäin\nmaata pitkin. Heidän aistimensa olivat äkkiä erittäin teroittuneet,\nvarsinkin tunto, sillä heidän käsiänsä kolotti niiden ollessa\ntoisissaan ja huulten pieninkin kosketus tuntui raappimiselta. He\nkuulivat myös veturin vierimisestä ja etäisestä ähkymisestä lähtevät\nhäipyvät äänet, kumeita jyskähdyksiä, harhailevia askelia pimeässä.\nJa he katsoivat pimeyteen, eroittivat mustat pilkut esineistä,\nikäänkuin usva olisi kadonnut heidän silmistään: he voivat seurata\nohilentävän yölepakon äkkinäisiä heilahduksia. He pysähtyivät\nliikkumattomiksi erään hiililäjän kulmaan ja vaanivat silmin ja\nkorvin ja jännittivät koko ruumiinsa. Nyt he kuiskailivat.\n\n-- Etkö kuullut hätähuutoa tuolta?\n\n-- En, se on vaunu, joka viedään sisälle.\n\n-- Mutta tuolla vasemmalla puolellamme kävelee joku. Hiekka narisi.\n\n-- Ei, ei, rotat vain juoksentelevat kasojen välissä ja pudottelevat\nhiiliä alas.\n\nMuutamia minuutteja kului. Äkkiä pusersi Séverine Jacquesia vieläkin\nvoimakkaammin.\n\n-- Se on hän.\n\n-- Missä sitten? Minä en näe mitään.\n\n-- Hän kääntyi tavarajunien veturitallin ympäri ja tulee suoraan\nmeitä kohden. Etkö näe hänen varjoaan valkoisella seinällä?\n\n-- Sinä luulet siis, että se on tuo musta kohta. Hän on siis yksin?\n\n-- Niin, yksin, hän on yksin.\n\nTässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä heittäytyi Séverine\nintohimoisesti Jacquesin kaulaan ja painoi kuumat huulensa hänen\nhuuliaan vastaan. Hän olisi pitkässä, intohimoisessa suudelmassaan\ntahtonut antaa hänelle osan intohimostaan. Kuinka hän rakasti häntä\nja kuinka hän inhosi tuota toista! Oh! Jos hän olisi uskaltanut,\nolisi hän jo monta kertaa tehnyt sen itse, säästääkseen Jacquesin\nkauhistuksesta. Mutta hänen kätensä huojuivat, hän tunsi olevansa\nliian pehmeä, siihen tarvittiin miehen koura. Ja tässä suudelmassa,\njoka ei koskaan tahtonut loppua, oli kaikki, minkä hän saattoi\npuhaltaa häneen rohkeudestansa, se oli lupautuminen kokonaan. Veturi\nvihelsi etäällä, päästäen pimeyteen surumielisen, vaikeroivan\nhätähuudon. Kuului tietämättömässä paikassa olevan jättiläisvasaran\nsäännölliset iskut, samalla kun merestä nousevat usvat joukkioina\najelehtivat taivaalla ja toisinaan näyttivät saavan nuo säkenöivät\nkaasuliekit sammumaan. Kun hän vihdoin veti suunsa pois, ei hänellä\nollut itsellensä jäljellä mitään, hän luuli kokonaan sulautuneensa\nJacquesiin.\n\nNopealla liikkeellä avasi mies jo veitsen ja päästi kohta sen jälkeen\npuoliksi tukahutetun kirouksen.\n\n-- Hitto soikoon, se on taas jäähtynyt. Hänhän menee tiehensä.\n\nSe oli totta, varjo, joka oli lähestynyt viidenkymmenen askeleen\npäähän heistä, kääntyi vasemmalle ja poistui sellaisen yövartijan\nsäännöllisellä astunnalla, jota ei mikään ole saattanut levottomaksi.\n\nSéverine kannusti Jacquesia.\n\n-- Mene jo!\n\nMolemmat läksivät jälleen liikkeelle, Jacques edellä ja Séverine\nhänen kintereillään, ja he hiipivät hänen perässään varoen\naiheuttamasta pienintäkään kolinaa. Korjauspajojen kulmauksessa\nkadottivat he hänet silmänräpäykseksi näkyvistään; mutta kun he sen\njälkeen kulkivat erään sivuraiteen yli, huomasivat he hänet jälleen\nkahdenkymmenen askeleen päässä siitä. Heidän täytyi etsiä suojaa\npienimpienkin muurien takana, koska yksi ainoakin harha-askel olisi\nheidät ilmaissut.\n\n-- Me emme saa häntä käsiimme, mutisi Jacques kumeasti. Jos hän ehtii\nvaihteen luo, pääsee hän meiltä pakoon.\n\nSéverine hoki edelleen aivan hänen korvaansa:\n\n-- Mene, mene!\n\nTällä hetkellä ja näiden laajojen, pimeyteen hautaantuneiden alueiden\nkeskellä ja suuren aseman öisen tyhjyyden ympäröimänä, oli Jacques\nluja päätöksessään, ja tyhjyydessä tapasi hän rikostoverin murhaan.\nKiiruhtaessaan hiipivää kulkuansa tuli hän vielä innokkaammaksi\nja harkitsi yhä mielessään ja etsi syitä, jotka tekisivät murhan\nviisaaksi ja oikeutetuksi teoksi, johon hän ryhtyisi loogillisen\nmiettimisen ja päätöksen perusteella. Hänhän käyttäisi oikeuttaan,\nelämisen oikeuttaan, koska toisen veri oli välttämätön hänen omalle\nolemisellensa. Tarvittaisiin ainoastaan isku tällä veitsellä, jotta\nhän saavuttaisi onnensa.\n\n-- Me emme saavuta häntä, emme saavuta häntä, hoki Jacques\nraivoissaan, nähdessään varjon kulkevan vaihteen ohi. Se on kirottua,\nkas nyt kiitää hän pakoon.\n\nMutta Séverinen hermostunut käsi tarttui häntä kiivaasti olkapäähän\nja pakoitti hänet seisomaan hiljaa vastapäätä häntä.\n\n-- Katso, hän kääntyy ympäri.\n\nRoubaud kääntyi todellakin ympäri. Hän oli kääntynyt oikealle ja tuli\nsitten takaisin. Kenties oli hänellä seljässään ollut epämääräinen\ntunne siitä, että häntä ajettiin takaa. Hän jatkoi kuitenkin tyynesti\nmatkaansa kuten tunnollinen vartija ainakin, joka ei tahdo mennä\nsisälle, ennen kuin on luonut katseen kaikkialle.\n\nJacques ja Séverine pysähtyivät äkkiä juoksussaan, eivätkä\nliikahtaneet. Sattuma oli vienyt heidät erään hiililäjän nurkkaan. He\nnojautuivat siihen ja näyttivät joutuvan sen sisään, likistäessään\nselkänsä mustaa muuria vastaan ja ikäänkuin upotessaan tähän\nmustelätäkköön. He pidättivät hengitystään.\n\nJacques näki Roubaudin tulevan suoraan heitä kohden. Heidän\nvälillään oli tuskin kolmenkymmenen metrin matka ja se väheni joka\naskeleelta, säännöllisesti ja rytmillisesti, ikäänkuin sallimuksen\njärkähtämättömällä heilurilla järjestettynä. Nyt oli jäljellä\nkaksikymmentä askelta, nyt ainoastaan kymmenen ja hän seisoisi hänen\nedessään ja hän kohottaisi käsivartensa näin ja työntäisi veitsen\nhänen kurkkuunsa ja vetäisi sen oikealta vasemmalle estääkseen hänet\nkirkumasta. Sekunnit eivät hänen mielestään tahtoneet ollenkaan\nloppua, sellainen joukko ajatuksia virtasi hänen tyhjien aivojensa\nläpi, niin että ajan mitta oli hävinnyt hänen tietoisuudestaan.\nKaikki syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään päätöksensä, olivat\nvielä kerran tarkastettavina ja hän näki jälleen selvästi edessänsä\nmurhan, syineen ja seurauksineen. Nyt oli jäljellä viisi askelta.\nHänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän tahtoi murhata ja tiesi\nminkä vuoksi.\n\nNyt oli jäljellä kaksi askelta, nyt yksi askel. Mutta nyt tapahtui\nhänessä hirmukohtaus. Kaikki syöksyi yht'äkkiä kokoon. Ei, ei, hän ei\ntappaisi, hän ei voisi tällä tapaa surmata tuota turvatonta ihmistä.\nMiten hän miettikin, ei se koskaan voisi tehdä hänestä murhaajaa;\nsiihen vaadittaisiin puremisen vaisto, hyökkääminen saaliin kimppuun,\nnälkä tai intohimo, joka pakoittaa raatelemaan. Mitä se merkitsi, jos\nomatunto oli kokoonpantu ainoastaan hitaasti perintönä kulkeneista\noikeuskäsitteistä. Hän tunsi itsessään, ett'ei hänellä ollut oikeutta\ntappaa, eikä hänen onnistuisi vakuuttautua siitä, että hän voisi\nottaa itselleen tuon oikeuden.\n\nRoubaud kulki aivan rauhallisena ohitse. Hänen hihansa hipaisi\nheitä molempia, heidän seisoessaan siinä hiilien keskellä. Heidän\nhengityksensä olisi voinut ilmaista heidät, mutta he seisoivat kuin\nkuolleina. Käsivartta ei kohotettu, veistä ei isketty ruumiiseen. Ei\nmikään pannut noita taajoja varjoja värisemään, ei edes pöyristys.\nNyt oli hän jo kymmenen askeleen päässä sieltä ja he seisoivat vielä\nliikkumattomina paikoillaan, selin tuota mustaa hiilikasaa päin ja\ntäydellisesti pidättäen hengitystään, pelon valtaamina tuon yhden\nainoan aseettoman miehen takia, joka juuri niin rauhallisena oli\nkulkenut heidän ohitsensa.\n\nJacques tukahutti raivon ja häpeän nyyhkytyksen.\n\n-- Minä en voi, en voi.\n\nHän aikoi jälleen tarttua Séverineen, nojautuakseen häneen, siitä\nsaadakseen sen anteeksiannon, sen lohdutuksen, jota hän tarvitsi.\nMutta hän pakeni mitään sanomatta pois. Jacques ojensi kätensä\nja tunsi ainoastaan hänen hameensa liukuvan käsiensä välitse ja\nkuuli vain hänen kevyen pakonsa. Hän kulki turhaan hetkisen hänen\nperässään, hänen nopea katoamisensa kokonaan ällistytti hänet.\nOliko hän siis niin katkeroitunut hänen heikkoutensa johdosta?\nHalveksiko hän häntä? Varovaisuus esti Jacquesia ottamasta häntä\nkiinni. Mutta kun hän jälleen oli yksinään näillä laajoilla,\nrakentamattomilla alueilla noine pienine, keltaisine valopilkkuineen,\nvaltasi hänet hirveä epätoivo ja hän riensi pois ja painoi päänsä\nvuodepielukseensa, siten tukahuttaakseen kirouksen, joka lepäsi hänen\nolemassaolonsa yli.\n\nKymmenkunta päivää myöhemmin, maaliskuun lopussa, pääsivät Roubaudit\nvihdoinkin voitolle Lebleun perheestä. Hallinto oli tunnustanut\noikeutetuiksi Roubaudien vaatimukset, joita asemapäällikkö\nDabadie puolsi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun neiti Guichon\netsiessään vanhoja tilejä aseman arkistosta, oli äskettäin löytänyt\npuheenaolleen kirjeen, jossa rahastonhoitaja sitoutui luopumaan\nasunnosta, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Katkeroituneena\ntappionsa johdosta puhui rouva Lebleu heti muuttamisesta: koska\nkerran tahdottiin hänen kuolevan, niin olisi parasta tehdä loppu\nyksin tein.\n\nTämä muistettava muutto sai käytävän kolmeksi päiväksi täydelliseen\nkuumeeseen. Yksinpä pikku rouva Moulin, joka muuten teki itsensä niin\nvähän huomatuksi, ja jonka ei koskaan nähty menevän eikä tulevan,\nsekaantui siihen ja kantoi Séverinen työpöydän toisesta huoneustosta\ntoiseen. Mutta varsinkin Philomène kiihoitti epäsopua. Hän saapui\nsinne jo ensi hetkellä avustamaan, teki nyyttejä, siirsi huonekalut\nja tunkeutui Lebleun asuntoon, ennen kun perhe oli sieltä lähtenyt.\nHän se ajoi rouva Lebleun pois sieltä, vaikka molempien perheiden\nhuonekalut vielä olivat aivan sekaisin. Hän oli alkanut osoittaa\nsellaista harrastusta Jacquesia ja kaikkea kohtaan, mihin tämä\noli kiintynyt, että Pecqueux tuli ihmeisiinsä ja epäluuloiseksi.\nKasvoillaan salavihainen, häijy ilme kysyi hän häneltä, oliko hän\nväleissä veturinkuljettajan kanssa. Hän ilmoitti hänelle etukäteen,\nettä hän panisi molemmat tilille, jos saisi heistä jotakin selville.\nPhilomène ihaili vielä enemmän tuota nuorta miestä ja palveli häntä\nja hänen rakastajatartaan, toivoen heidän väliinsä tunkeutumalla\nvoivansa hiukan nauttia hänestä. Kun hän oli kantanut sisälle\nviimeisen tuolin, suljettiin ovet. Äkkiä huomasi hän jakkaran, jonka\nrahastonhoitajan rouva oli unhoittanut paikoilleen, hän avasi silloin\noven jälleen ja heitti jakkaran käytävään. Muutto oli sillä lopetettu.\n\nElämä siellä palasi vähitellen yksitoikkoiseen kulkuunsa. Sillä aikaa\nkun rouva Lebleu istui reumatismin kahlehtimana lepotuolissaan ja\noli kuolettavasti ikävissään ja itki suuria kyyneliä sen vuoksi,\nett'ei hänellä ollut muuta näköalaa kuin sinkkikatto, joka kaihti\ntaivasta, istui Séverine erään etupuolella olevan akkunan luona ja\nkatseli loppumattomiin. Hänellä oli silmiensä edessä tuo vilkas\nvilinä lähtevien junien ratapihalla ja ajavien ja kävelijäin\nalituinen virta. Aikainen kevät oli jo saanut katukäytävien suuret\npuut viheriöitsemään, ja tuolla takapuolella levisivät etäällä\nIngouvillen kunnaat puita kasvavine rinteineen ja valkoisine\nhuviloineen. Mutta häntä ihmetytti se, että hän tunsi niin vähän\nhupia vihdoinkin nähdessään unelmansa toteutuneena, oleskellessaan\ntässä huoneustossa, jota hän niin oli mielinyt, ja saadessaan tilaa,\npäivää ja aurinkoa. Kun hänen apuvaimonsa, Simon eukko, nurisi siitä,\nettä häntä häirittiin totutuissa tavoissansa, saattoi Séverine tulla\nkärsimättömäksi ja toisinaan kaipasi hän vanhaa pesäänsä, jossa,\nkuten hän sanoi, lika näkyi vähemmän.\n\nRoubaud oli aivan yksinkertaisesti antanut hänen olla olojaan. Hän\nei näyttänyt tietävän muuttaneensa asuntoa; tapahtui usein, että\nhän erehtyi ja huomasi erehdyksensä vasta kun hänen uusi avaimensa\nei sopinut vanhaan lukkoon. Mutta muuten oli hän yhä enemmän\npoissa, ja aviollisen yhdyselämän hajaantumista jatkui. Kerran\nnäytti hän kuitenkin virkoavan uudelleen eloon; hänen poliittiset\nharrastuksensa olivat heränneet, vaikk'eivät ne olleet kovinkaan\nselvät eikä intohimoiset, mutta hänen sydämessään säilyi katkeruus\ntuon vanhan jutun johdosta aliprefektin kanssa, joka oli hänelle\nmaksaa hänen paikkansa. Hän riemuitsi siitä, että yleiset vaalit\nolivat järkähyttäneet keisarikuntaa, joka nyt läpikävi kauheata\nselkkausta, ja hoki, ett'eivät nuo ihmiset aina olisi herroja.\nMutta ystävällinen varoitus Dabadielta, joka oli siitä saanut\ntiedon neiti Guichonilta, jonka läsnäollessa hän oli puhunut tähän\nvallankumoukselliseen tapaan, riitti muuten tekemään hänet jälleen\ntyyneksi. Koska käytävässä nyt taas vallitsi rauha ja sopu, sitten\nkun rouva Lebleu, joka oli kuolemaisillaan ikävästä, kävi päivä\npäivältä yhä huonommaksi, niin minkä vuoksi siis hankittaisiin uusia\nikävyyksiä sekottautumalla politiikkaan. Roubaud teki yksinkertaisen\neleen, hän välitti yhtä vähän politiikasta kuin kaikesta muustakin...\nHän, joka ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, kävi päivä päivältä yhä\nlihavammaksi ja kulki välinpitämättömänä ja hitaana tietään eteenpäin.\n\nSen jälkeen kun Jacques ja Séverine voivat kohdata toiseensa koska\ntahansa, oli heidän keskenäinen hämilläolonsa lisääntynyt. Nyt ei\nenään mikään estänyt heidän onneansa; hän voi mennä hänen luokseen\ntoisia rappusia milloin halusi, eikä hänen tarvinnut peljätä,\nettä häntä vakoiltaisiin. Se oli heidän huoneustonsa ja hän olisi\nvoinut nukkua siellä yötä, jos olisi ollut niin rohkea. Mutta se,\njota he molemmat olivat tahtoneet, ja josta he olivat sopineet,\noli suorittamatta ja jäi toteuttamatta, ja ajatus siitä synnytti\nkeskenäistä hämilläoloa ja nosti heidän välilleen ylipääsemättömän\nmuurin. Hän häpesi heikkouttaan ja huomasi hänen joka kerta olevan\nyhä enemmän pahoillaan ja onneton odottaessaan turhaan. Heidän\nhuulensa eivät enään etsineet toisiansa, sillä tämä puolinainen\nomistaminen ei enään ollut heille kylliksi; he halusivat koko onnea,\nmatkustaa, mennä naimisiin tuolla kaukana, uutta elämää he kaihosivat.\n\nEräänä iltana hän tapasi Séverinen itkemässä, ja kun tämä sai nähdä\nhänet, ei hän herennyt, vaan ripustautui hänen kaulaansa ja itki\nvielä kovemmin. Hän oli ennenkin itkenyt siten, mutta silloin oli\nJacques voinut tyynnyttää hänet painamalla hänet rintaansa vastaan.\nMutta nyt mitä enemmän hän painoi häntä itseään vastaan, sitä enemmän\ntunsi hän hänen epätoivonsa lisääntyvän. Hän joutui pois suunniltaan\nja otti vihdoin hänen päänsä käsiensä väliin. Hän katsoi syvään hänen\nsilmiinsä. Hän ymmärsi, miksi hän oli niin epätoivoissaan; se oli\nsiksi, että hän oli nainen, eikä lempeässä toimettomuudessaan itse\nuskaltanut antaa surmaavaa veitseniskua.\n\n-- Anna minulle anteeksi ja odota vielä vähän... Vannon sinulle\ntekeväni sen pian, niin pian kuin voin.\n\nSéverine painoi heti suunsa hänen suutaan vastaan, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut varustaa tämän lupauksen sinetillä, ja he suutelivat\ntoisiaan taas syvästi ja intohimoisesti.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPhasie täti kuoli viimeisen kouristuskohtauksen jälkeen\ntorstai-iltana kello yhdeksän. Misard, joka istui hänen vuoteensa\nvieressä ja odotti kuolemaa, koetti turhaan sulkea hänen silmiään;\nne jäivät itsepintaisesti auki, pää oli kylmennyt ja oli hiukan\nkallellaan olkapäähän päin, ikäänkuin katsellakseen ympärilleen\nhuoneessa, ja vääristyneiden huulten ympärillä näkyi pilkallinen\nhymy. Erään pöydän kulmalla paloi yksi ainoa kynttilä. Ja junat,\njotka yhdeksän jälkeen täydellä nopeudella kulkivat siitä ohitse,\neivät aavistaneet mitään tästä ruumiista, jossa ruumiinlämpö vielä\noli jäljellä, ja tärisyttivät sitä silmänräpäyksen kynttilän\nlekottaessa.\n\nPäästäkseen Floresta, lähetti Misard hänet heti Doinvilleen\nilmoittamaan kuolemantapauksesta. Hän ei voinut olla kotona ennen\nyhtätoista, niin että Misardilla oli kaksi tuntia käytettävänään.\nHän leikkasi ensin itselleen leivänpalan kaikessa rauhassa, sillä\nhän tunsi vatsansa olevan tyhjä, kun hän ei ollut syönyt päivällistä\nvaimonsa kuolinkamppauksen vuoksi, josta ei ollenkaan tahtonut\nloppua tulla. Hän ei istuutunut, vaan käveli syödessään edestakaisin\njärjestelemisen touhussa. Toisinaan täytyi hänen kuitenkin tauota\nniiden ankarain yskänpuuskien takia, jotka häntä ahdistivat, ja\nkoukistua kumaraan. Puolikuollut ja laiha ja heikko kuin oli\nkiillottomine silmineen ja värittömine hiuksineen, ei hän todellakaan\nnäyttänyt siltä, että hän kauvan voisi nauttia voitostaan. Mutta hän\noli joka tapauksessa tehnyt lopun vaimostaan, joka oli ollut niin\nsuuri ja kaunis ja roima nainen, niinkuin hyönteinen kalvaa tammea.\nNyt makasi hän tuossa masennettuna ja tuhottuna, Misardin vielä\nollessa jäljellä.\n\nHän tuli silloin ajatelleeksi erästä asiaa, kumartui alas ja veti\nvuoteen alta esiin hiukan lesevettä sisältävän maljan, joka oli\nlaitettu kuntoon peräruisketta varten. Sitten kun Phasie oli saanut\nselville, että hänen miehensä pani myrkkyä suoloihin, ei tämä enään\nkäyttänyt niitä, vaan antoi Phasielle myrkkyä tällä tavalla, ilman\nettä vaimolla oli epäilystäkään siitä. Ulkona tyhjennettyään astian,\npalasi hän sisälle ja pesi tahraantuneen lattian sienellä. Miksi\noli Phasie ollut niin itsepintainen? Hän oli tahtonut näytellä\nviekasta ja sai syyttää itseänsä. Täytyy pitää silmänsä auki, jos\nperheessä on kysymys siitä, kuka saa haudata toisen, ilman että muut\nihmiset saavat vihiä asiasta. Misard oli tästä ylpeä ja naureskeli\nkuten oivallista tarinaa, että vaimo noin kiltisti nautti myrkkyä\nsitä tietä, vaikka hän oli niin varovainen kaiken sen suhteen, mikä\nkulki suun kautta. Tässä silmänräpäyksessä kulki ohitse pikajuna,\njoka kääri tuon matalan tuvan sellaiseen ilmanvetoon, että hän,\nvaikka olikin siihen niin tottunut, kääntyi vapisten akkunaan päin.\nOh, siinä oli tuo alituinen virta ihmisiä, jotka tulivat kaikilta\nmahdollisilta maailman kulmilta, ja jotka eivät tietäneet tai\nvälittäneet siitä, keitä he murskasivat matkallaan, niin kiire oli\nheillä itsellään mennä hornan tuuttiin! Ja kun kaamea hiljaisuus oli\njunan mentyä palannut, kohtasi hän uudelleen kuolleen suuret, auki\njääneet silmät, jotka näyttivät seuraavan hänen jokaista liikettään,\npilkallisen hymyn edelleen viipyessä huulten ympärillä.\n\nMuuten niin hidasluontoinen Misard ei nyt voinut olla tekemättä\nvihaa ilmaisevaa liikettä. Hän ymmärsi sangen hyvin, että Phasie\nsanoi hänelle: Etsi, etsi! Ei hän vienyt tuhatta frangiaan\nmukanansa, ja nyt, kun ei häntä enään ollut, saisi kai Misard ne\nlopultakin käsiinsä. Miksi ei hän ollut voinut antaa niitä hänelle\nvapaaehtoisesti, niin että olisi päästy kaikista ikävyyksistä? Silmät\nseurasivat häntä kaikkialle. Etsi, etsi! Hän ei ollut uskaltanut\ntutkia tätä huonetta, niin kauvan kun vaimo oli siellä ollut elossa,\nmutta nyt tarkasti hän sen. Ensiksi kaapin. Hän veti avaimet esiin\npieluksen alta, kouri alusvaatteilla täytettyjä hyllyjä, tyhjensi\nmolemmat laatikot ja veti ne ulos katsoakseen, eikö niiden taakse\noltu mitään kätketty. Ei, siellä ei ollut mitään.\n\nSitten ajatteli hän yöpöytää, irroitti marmorilevyn ja käänsi\npöydän turhaan ylösalasin. Takan päällä oli kapea markkinapeili,\njoka oli lyöty kiinni parilla naulalla. Sielläkin toimitti hän\ntutkimuksen; työnsi peilin taakse sileän viivoittimen ja sai esille\nainoastaan joukon mustaa tomua. Etsi, etsi! Välttääkseen noita suuria\navonaisia silmiä, joiden hän tunsi itseään katselevan, laskeutui hän\nnelinkontin ja koputteli sinne tänne lattiaan kuunnellakseen, eikö\nvastakaiku ilmaisisi hänelle mitään kolopaikkaa. Useita lankkuja oli\nirrallaan ja hän kiskoi ne pois. Ei mitään, yhäkään ei mitään!\n\nKun hän nousi, olivat kuolleen silmät jälleen suunnattuina häneen,\nhän kääntyi ympäri ja koetti kohdata niiden lujaa katsetta. Hän ei\nvoinut sitä enään epäillä. Phasie teki hänestä pilkkaa. Etsi, etsi!\nHän joutui pois suunniltaan, meni hänen luokseen erään epäluulon\najamana, joka muutti hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi. Minkä\nvuoksi oli hän ollut niin varma siitä, ettei Phasie veisi tuhatta\nfrangiaan mukanansa? Hän teki sen ehkä sittenkin lopultakin. Ja hän\nrohkaisi mielensä, veti peiton pois hänen päältään ja riisui hänet\nilki alasti, koska hän sanoi hänelle, että hänen pitäisi etsiä.\nJa hän etsi hänen altaan ja hänen niskansa takaa, pöyhi vuoteen\nylösalaisin ja pisti käsivartensa olkapäätä myöten olkiin. Hän ei\nlöytänyt mitään. Etsi, etsi! Mutta pää putosi takaisin väärään\nkääntyneelle pielukselle ja katsoi häneen edelleen pilkallisilla\nsilmillään.\n\nKun Misard raivoissaan ja vapisten koetti järjestää vuodetta, tuli\nFlore kotiin Doinvillestä.\n\n-- Se on kello yksitoista ylihuomenna, sanoi hän.\n\nHän tarkoitti hautausta, mutta ensi silmäyksellä hän ymmärsi,\nmikä työ oli saattanut Misardin niin hengästyksiinsä hänen\npoissaollessaan. Hän teki halveksivaa välinpitämättömyyttä ilmaisevan\nliikkeen.\n\n-- Älkää hakeko, ette te kuitenkaan saa mitään käsiinne.\n\nMisard kuvitteli mielessään hänenkin uhmailevan ja meni hampaitaan\nkiristellen häntä vastaan.\n\n-- Hän on antanut ne sinulle ja sinä tiedät, missä ne ovat.\n\nSellaiselle ajatukselle, kuin että hänen äitinsä oli voinut antaa\nrahat jollekin, vaikkapa omalle tyttärelleen, ei hän voinut muuta\nkuin kohauttaa olkapäitään.\n\n-- Oh, joutavia! Antanut ne... Niin, antanut ne maalle!... Niin,\nsiellä ne ovat, sieltä voitte niitä etsiä.\n\nJa suurin elein osoitti hän koko taloa, puutarhaa kaivoineen,\nrautatietä ja koko tuota avaraa maisemaa. Niin, siellä ne varmasti\nolivat jossakin kolossa, mistä ei kukaan voisi niitä löytää. Kun\nMisard harmista halkeamaisillaan alkoi siirrellä huonekaluja ja\nkoputella seiniä, vähintäkään häikäilemättä tuota nuorta tyttöä,\njatkoi tämä akkunan luona seisoen puoliääneen:\n\n-- Ah, kuinka nyt on kaunis yö!... Olen kävellyt nopeasti, tähdet\nloistavat kuin keskellä päivää... Huomenna, kun aurinko nousee, tulee\nkaiketi oikein kaunista.\n\nFlore jäi kotvaseksi seisomaan akkunan luo ja katseli valoisaa,\nhuhtikuun ensi lämmön elähyttämää maisemaa, joka vaivutti hänet\nunelmiin ja avasi jälleen ne sydänhaavat, jotka häntä vaivasivat.\nMutta kun hän kuuli Misardin lähtevän huoneesta ja jatkavan\ntutkimuksiaan toisissa huoneissa, meni hän vuorostaan kuolinvuoteen\nluo, istuutui ja katseli äitiään. Kynttilä paloi edelleen pöydällä\nkorkein ja hiljaisin liekein. Juna kulki nyt ohitse ja tärisytti koko\ntupaa.\n\nFloren aikomuksena oli valvoa koko yö kuolleen luona, ja hän vaipui\najatuksiinsa. Ruumiin näkeminen irroitti hänet ensi aluksi hänen\npäähänpistostaan, joka oli vainonnut häntä koko matkan Doinvillestä\ntuossa hiljaisessa, rauhallisessa tähtikirkkaassa yössä. Mikä häntä\nnyt hämmästytti ja vaimensi hänen kärsimystään, oli se, ett'ei\nhän enään surrut äidin kuolemaa, eikä itkenyt. Hän oli kuitenkin\nollut hyvin kiintynyt äitiin, vaikka hän villiintymisessään ja\nvaiteliaisuudessaan alati pysyttelihe ulkosalla ja kuljeskeli\nkedoilla, milloin hänellä vaan ei ollut mitään tekemistä. Viimeisen\ntaudinpuuskan aikana, joka johti äidin kuolemaan, oli hän monta\nmonituista kertaa istuutunut hänen vuoteensa viereen ja innokkaasti\npyytänyt häntä kutsuttamaan lääkärin, sillä hän epäili Misardin\nkonnantyötä ja toivoi, että hänet voitaisiin peloittaa luopumaan\nsiitä. Mutta hän ei ollut koskaan saanut muuta vastausta kuin\nraivoisan kiellon. Oli kuin olisi äiti pitänyt jonkinlaisena\nylpeytenä olla ottamatta vastaan apua keneltäkään ja joka tapauksessa\nkatsonut olevansa varma voitostaan, koska hän kuitenkin ottaisi rahat\nmukaansa. Sen jälkeen ei Flore ollut puuttunut asiaan, vaan kadonnut\nja alkanut uudelleen kuljeskella, ylt'ympäri unhoittaakseen oman\nkärsimyksensä, joka häntä jälleen niin kiusasi.\n\nVarmaankin se oli se, joka teki hänen niin tunnottomaksi äidin\nkuoleman suhteen. Kun itse kantaa jotakin hyvin suurta surua, niin\nei ole tilaa millekään muulle. Hänen äitinsä oli mennyt pois hänen\nluotansa ja hän näki hänen nyt makaavan siinä kalpeana ja tuhottuna\nja kuitenkaan, vaikka hän sitä yrittikin, ei hänen surunsa tullut\nentistään suuremmaksi. Mitäpä hyödyttäisi kutsua santarmeja ja\nilmiantaa Misard, koska kaikki kuitenkin luhistui kokoon. Vähitellen\nja vaikka hänen katseensa yhä oli kiintyneenä kuolleeseen, lakkasi\nhän näkemästä häntä ja palasi vastustamattomasti siihen, mikä oli\nhänen sisäisen näkönsä edessä, ja vaipui kokonaan siihen ajatukseen,\njoka oli kuin kiinninaulattuna hänen aivoissaan, ja ainoa, josta hän\nnyt enään oli tietoinen, oli ankara täristys junista, joiden ohikulku\nhänelle ilmoitti aikaa.\n\nNyt oli hetken aikaa pitkän matkan päässä jyrissyt Pariisista saapuva\nsekajuna. Kun veturi suurine lyhtyineen vihdoin mennä vohotti akkunan\nohi, valaisi huonetta ikäänkuin salama, tulipalo.\n\n-- Yksi ja kahdeksantoista, ajatteli hän. Vielä viipyy seitsemän\ntuntia. He kulkevat ohitse kahdeksan ja kuusitoista nyt aamulla.\n\nUseamman kuukauden aikana oli tämä odotus joka viikko häntä\nkiusannut. Hän tiesi, että Séverine matkusti Pariisiin joka\nperjantai-aamu pikajunalla, jota Jacques kuljetti; ja koko hänen\nelämänsä täytti nyt kiduttava lemmenkateus, joka pani hänet väijymään\nheitä ja huomaamaan heidät ja sai hänet sanomaan itselleen, että\nhe saivat Pariisissa häiritsemättä kuulua toisilleen. Voi, kuinka\ninhottavalta tuntui, kun ei voinut tarrautua kiinni kiitävän junan\nviimeiseen vaunuun ja myös mennä mukaan. Oli kuin olisivat junan\nkaikki pyörät kulkeneet hänen sydämensä yli. Hänen kärsimyksensä\noli niin suuri, että eräänä iltana hän sulkeutui huoneeseen\nkirjoittaakseen viranomaisille. Hänen kärsimyksensä näet taukoisi,\njos hän voisi saada Séverinen vangituksi, ja hän luuli voivansa\nsaada hänet kiinni, jos hän, joka oli saanut ilmi hänen ruokottoman\nsuhteensa presidenttiin, puhuisi siitä tuomarille. Mutta kun hän\nistui siinä kynä kädessään, ei hän koskaan voinut saada muotoa\nkirjeeseen, ja kuuntelisivatko muuten viranomaiset häntä? Kaikki nuo\nhienot ihmiset varmaankin olivat yhtä puolta. He kentiesi panisivat\nhänet itsensä vankilaan, kuten olivat tehneet Cabuchelle. Ei, hän\nkostaisi, mutta yksinään, tarvitsematta apua keneltäkään toiselta.\nTarkoin katsottuna ei hän kuitenkaan ajatellut kostaa, tuottaa\nkenellekään toiselle kärsimystä päästäkseen vapaaksi omastaan; häntä\nkannusti tarve saada loppu kaikesta, syöstä kaikki nurin, ikäänkuin\nukkonen olisi lakaissut ne pois. Hän oli hyvin ylväs ja voimakkaampi\nja kauniimpi kuin toiset sekä vakuutettu täydestä oikeudestaan saada\nrakkautta osakseen. Kulkiessaan yksinään noita autioita polkuja tässä\nsusien maassa paljaine, raskaine, vaaleine hiuspalmikoineen, olisi\nhän tahtonut saada käsiinsä kilpailijansa Séverinen, jotta he kahden\nvihamielisen amatsoonin tavoin ratkaisisivat riitansa jossakin metsän\nkolkassa. Koskaan ei ollut yksikään mies uskaltanut koskea häneen,\nsillä hän ajoi ne pakosalle; ja siinä piili hänen vastustamaton\nvoimansa, hänen voitonvarmuutensa.\n\nEdellisellä viikolla oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä jotakin,\njoka istui siellä kuin naulalla lyötynä, hän ei tietänyt mistä:\nHän tappaisi heidät, niin ett'eivät he enään voisi yhdessä\nmatkustaa siitä ohitse matkalla Pariisiin. Hän ei mietiskellyt,\nhän vain totteli hurjaa hävittämisvaistoaan. Kun oas tarttui hänen\nruumiiseensa, tempasi hän sen pois ja olisi, jos tarvis olisi\nvaatinut, voinut leikata sormensa poikki. Hän surmaisi heidät,\ntappaisi heidät ensi kerralla, kun he kulkisivat ohitse, ja\nsitä tarkoitusta varten laahaisi hän pölkyn alas radalle taikka\ntempaisi irti kiskon, niin että juna joutuisi pois raiteelta, ja\nkaatuisi kumoon, sanalla sanoen, niin että kaikki murskaantuisi\nja hautaantuisi. Jacques jäisi varmaankin makaamaan veturiin\njäsenet murskaantuneina ja Séverine, joka aina istui ensimmäisessä\nvaunussa ollakseen häntä lähempänä, ei pääsisi pakoon. Mitä tuli\ntoisiin, tuohon katkeamattomaan ihmisvirtaan, niin ei hän heitä edes\najatellut. Eihän hän tuntenut heitä. Tunnin toisensa jälkeen ajatteli\nhän tätä, kokonaisen junan murskaamista, niin monen ihmishengen\nuhraamista. Se olisi ainoa hirmukohtaus, joka olisi tarpeeksi suuri\nja verinen ja täynnä vaikerrusta, jotta hän siinä voisi hautoa\nkyynelten turvottamaa suurta sydäntänsä.\n\nEdellisen perjantain aamuna oli hän kuitenkin tuntenut olevansa\nheikko, eikä voinut vielä päättää mistä ja kuinka hän ottaisi pois\nkiskon. Mutta illalla, kun hän oli vapaana, pälkähti hänen päähänsä\nmennä tunnelin läpi ja kulkea aina Dieppeen vievälle haararadalle\nsaakka. Hänen mielikävelyjään oli kulkea läpi tämän runsaan puoli\nlieuea pitkän suoran holvin, jossa hänestä tuntui kuin olisivat\njunat häikäisevine valoineen vierineet hänen ylitsensä. Joka kerta\noli juna murskaamaisillaan hänet ja varmaankin se oli vaara, joka\nhoukutteli häntä ja pani hänen tuntemaan tarvetta osoittautua\nuljaaksi. Sitten kun hän kysymyksessä olevana iltana oli välttänyt\nratavartijan huomion ja päässyt tunnelin puoliväliin, jolloin hän\nsiirtyi vasemmalle, ollakseen varma, että jokainen edestäpäin tuleva\njuna kulkisi hänen oikealta puoleltaan, oli hän niin varomaton,\nettä kääntyi ympäri seuratakseen katseellaan Havreen menevän junan\nlyhtyjä. Kun hän sitten jälleen läksi liikkeelle, astui hän harhaan\nja meni ympäri eikä enään tietänyt, mille suunnalle punaiset lyhdyt\näsken olivat kadonneet. Niin rohkea kuin olikin, pysähtyi hän, vielä\nhämmentyneenä pyörien kolinasta, kädet kylminä ja paljaan tukan\nnoustessa päässä pystyyn peljästyksestä. Kun nyt tulisi uusi juna, ei\nhän enään voisi tietää, kuvitteli hän mielessään, olisiko se menossa\nylös- vaiko alaspäin, ja heittäytyipä hän oikealle tai vasemmalla,\njoutui hän vaaraan tulla kädenkäänteessä silvotuksi. Hän koetti\nsäilyttää mielenmalttiaan, muistaa ja harkita. Mutta sitten valtasi\nhänet aivan äkkiä pelko ja hän syöksyi raivoisasti ja summanmutikassa\ntietä eteenpäin. Ei, ei, hän ei tahtonut tulla tapetuksi ennen\nkun oli tappanut nuo molemmat toiset! Hänen jalkansa sotkeutuivat\nkiskoihin, hän luiskahti ja lankesi ja juoksi vielä nopeammin.\nTunneli sai hänet pois suunniltaan, oli kuin olisivat seinät\ntunkeutuneet yhteen tukahuttaakseen hänet, holvista kimposi takaisin\nkaikkia mahdollisia ääniä, uhkaavia ääniä ja kamalasti pauhaavaa\njyrinää. Joka silmänräpäys kääntyi hän ympäri, kun luuli tuntevansa\nniskassaan veturin kuuman huohotuksen. Kaksi kertaa tuli hän aivan\näkkiä vakuutetuksi siitä, että hän erehtyi, että kuolema tuli häntä\nvastaan siltä taholta, johon hän pakeni ja tuossa tuokiossa muutti\nhän suuntaa. Hän kiiti kiitämistään eteenpäin, mutta silloin näkyi\nhäntä vastaan etäältä tulevan tähti, pyöreä, leimuava silmä, joka\nkävi yhä suuremmaksi. Hän voitti vastustamattoman halun kääntyä\nympäri, joka hänet valtasi. Silmä muuttui hiilivalkeaksi, höyrypannun\nkaikkinieleväksi aukoksi. Sokaistuna hyppäsi hän tietämättään syrjään\nvasemmalle ja juna kulki ukkosenjyrinän tavoin ohi ja kietoi hänet\nvihuriinsa. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän vahingoittumattomana\nulkona tunnelista Malaynayn puolella.\n\nKello oli yhdeksän ja Pariisista tulevan pikajunan piti olla siellä\nmuutaman minuutin kuluttua. Hän jatkoi yhtämittaa kulkuaan kaksi\nsataa metriä aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka ja tutki\nsamalla rataa nähdäkseen, voisiko hän mahdollisesti käyttää jotakin\nasianhaaraa hyväksensä. Dieppen radalla, joka oli korjauksen\nalaisena, oli parhaillaan sorajuna, jonka hänen ystävänsä Ozil\näskettäin oli vaihteesta sinne ohjannut. Hän sai aivan äkkiä erään\ntuuman ja teki suunnitelmansa. Hän aivan yksinkertaisesti estäisi\nvaihdemiehen kääntämästä vaihdetta Havren radalle, niin että\npikajuna ajaisi sorajunan päälle ja murskautuisi sitä vastaan.\nSiitä päivästä saakka, jona Ozil intohimossaan oli heittäytynyt\nhänen päällensä ja hän oli kepillään melkein halkaissut hänen\nkallonsa, oli hänessä säilynyt jonkinlaista ystävyyttä häntä\nkohtaan ja häntä huvitti vuorelta alas tullessaan eksyneen vuohen\ntavoin tulla häntä tervehtimään. Ozil, joka oli ollut sotamiehenä\nja oli hyvin laiha ja vähäpuheinen, antautui kokonaan toimeensa,\neikä koskaan tehnyt itseään syypääksi huolimattomuuteen, vaan piti\nsilmänsä yötä päivää avoimina. Ainoastaan tämä villitär, joka oli\nhäntä löylyttänyt, ja joka oli väkevä kuin poika, voi, kun hän vain\nliikutti pikkusormeaankin, saada hänen verensä kuohuksiin. Vaikka\nhän oli tyttöä neljätoista vuotta vanhempi, himoitsi hän häntä ja\noli itselleen vannonut voittavansa hänet kärsivällisyydellä ja\nystävällisyydellä, koska ei ollut väkivallalla onnistunut.\n\nKun Flore nyt kysymyksenalaisena yönä pimeässä lähestyi hänen\nvahtikojuaan ja kutsui häntä ulos, unohti hän kaikki seurustellakseen\nhänen kanssaan. Hän sekoitti hänen ajatuksensa ja houkutteli hänet\nmukaansa kedolle ja sepitteli juttuja äidin sairaudesta ja ett'ei hän\njäisi Croix-de-Maufrasiin, jos kadottaisi hänet. Sillä aikaa kuunteli\nhän tarkkaavaisesti, voisiko hän etäältä kuulla pikajunan kolinaa,\njoka täysin höyryin oli tulossa Malaunaystä, ja kun hän sen kuuli,\nkääntyi hän ympäri katsomaan. Mutta hän ei ollut muistanut noita\nuusia turvallisuuskoneita, kun juna saapui Dieppen-radalle, antoi\nse itse pysähdysmerkin ja veturinkuljettaja ehti pysähdyttää junan\nmuutaman askeleen päähän sorajunasta. Ozil kirkasi kuten mies, joka\nherää siitä, että talo on luhistumaisillaan kokoon hänen ylitsensä,\nja juoksi takaisin paikalleen, Floren seisoessa siinä liikkumattomana\nja tunnottomana pimeässä, katsellakseen sitä liikettä, mikä\nonnettomuudesta seurasi. Kaksi päivää sen jälkeen tuli vaihdemies,\njoka oli saanut siirron, lausumaan jäähyväisiä hänelle, jota hän ei\nollenkaan epäillyt, ja pyysi häntä innokkaasti etsimään hänet, sitten\nkun hänen äitinsä ei enään olisi elossa. Sillä kertaa se siis ei\nollut onnistunut, täytyi keksiä jotakin muuta.\n\nNämä haaveilut, jotka tähän saakka olivat tehneet Floren katseen\nniin sameaksi, katosivat nyt tästä muistutettaessa; ja hän katseli\nuudelleen kuollutta, jota keltainen kynttilänvalo valaisi. Hänen\näitinsä ei enään ollut elossa, läksisikö hän pois ja menisi naimisiin\nOzilin kanssa, joka oli rakastunut häneen ja kentiesi tekisi hänet\nonnelliseksi? Koko hänen olentonsa nousi sitä vastaan. Ei, ei! Jos\nhän olisi niin pelkuri, että antaisi noiden molempien toisten jäädä\neloon ja eläisi itse, kuljeskelisi hän kernaammin teillä tai rupeisi\npalvelustytöksi, kuin kuuluisi kenellekään, jota hän ei rakastaisi.\n\nTavaton ääni sai hänet nyt kuuntelemaan, hän ymmärsi, että se\noli Misard, joka kuokalla tutki keittiön maapermantoa. Hän etsi\nraivoisasti rahoja ja olisi voinut repiä koko tuvan alas. Flore\nei kuitenkaan tahtonut jäädä hänenkään luokseen. Mihinkä ryhtyisi\nhän? Myrskytuuli suhisi, seinät tärisivät ja kuolleen kasvoilla\nloi heijastus tulenvaloaan avonaisten silmien ja pilkallisesti\nvääntyneiden huulten ylitse. Se oli viimeinen Pariisista tuleva\nsekajuna raskaine, hitaine vetureineen.\n\nFlore kääntyi ympäri ja katsahti tähtiin, jotka kirkkaassa kevätyössä\nsäteilivät.\n\n-- Kymmenen minuuttia yli kolmen. Viiden tunnin kuluttua ovat he\ntäällä.\n\nHän kärsisi liian paljon, jos se alkaisi uudelleen. Kävisi yli\nhänen voimiensa nähdä heidän siten käyvän joka viikko rakkautensa\nonnelassa. Nyt, kun hän oli varma siitä, ett'ei koskaan saisi\nyksinään omistaa Jacquesia, piti hän parempana, ett'ei häntä enää\nolisi olemassa. Synkkä huone, jossa hän nyt valvoi, teki hänet\nsurulliseksi ja hänen halunsa hävittää kaikki kasvoi siitä. Koska\nei ollut jäljellä ketään, joka rakasti häntä, saattoivat nuo toiset\nkernaasti seurata äitiä hautaan. Silloin olisi kuolleita joukottain\nja heidät voitaisiin kaikki viedä kirkkomaahan samalla kertaa. Hänen\nsisarensa oli kuollut, hänen äitinsä oli kuollut, ja kuollut oli myös\nhänen rakkautensa: mitä oli silloin tehtävä? Jäätävä yksin, jäätävä\npaikoilleen vaiko lähdettävä, edelleenkin yksin, noiden toisten\nollessa kaksin. Ei, ei, mieluummin sittenkin antaa kaiken luhistua\nkokoon ja kuoleman, joka oli tässä ummehtuneessa huoneessa, lehahtaa\nyli radan ja lakaista pois koko ihmiskasan!\n\nSiten pitkän harkinnan jälkeen tehtyään päätöksensä, mietti hän\nparasta keinoa sen toimeenpanemiseen. Hän palasi silloin siihen\najatukseen, että ottaisi pois kiskon. Se olisi varmin, käytännöllisin\nja helpoin keino: tarvitsi ainoastaan vasaralla lyödä naulat pois ja\nsitten antaa kiskon hypätä pois ratapölkyiltä. Hänellä oli sellaisia\ntyökaluja ja hän voi tehdä sen kenenkään näkemättä tällä autiolla\nseudulla. Sopivin paikka olisi varmaankin eräs mutka, joka Barentinin\ntiellä vei yli seitsemän- tai kahdeksansadan metrin särkän muutaman\nlaakson halki. Siellä olisi kiskoilta poisjoutuminen välttämätön\nja seuraukseksi tulisi hirveä kuperkeikka. Sitten saattoi hänet\nlevottomaksi ajan laskeminen. Ennen Havren pikajunaa, jonka oli määrä\nkulkea siitä ohi kahdeksan ja kuusitoista, tuli ainoastaan ylöspäin\nmenevä juna, nimittäin sekajuna seitsemän ja viisikymmentä viisi.\nSilloin olisi aivan hyvin. Mutta siinä oli vain se, että vakinaisten\njunien väliajoilla kulki usein, ja varsinkin milloin suuria\nlaivanlasteja oli saapunut, odottamatta lähetettyjä tavarajunia.\nJa silloin voisi vaaranuhka olla hyödytön. Mitenkä voisi etukäteen\ntietää, tulisiko se todellakin olemaan pikajuna, joka murskaantuisi?\nHän punnitsi todennäköisyyksiä kauvan. Oli vielä pimeä ja kynttilä,\njosta tali valui virtanaan, paloi edelleen pitkine, savuavine\nsydämineen, jota hän ei viitsinyt ruokota.\n\nJuuri kun tavarajuna tuli Rouenista, astui Misard uudelleen\nhuoneeseen. Hänen kätensä olivat aivan multaiset hänen etsimisensä\njohdosta puuvajassa ja hän läähätti hengästyneenä ja uupuneena\ntuloksettomasta yrityksestään. Hän oli niin suunniltaan voimattomasta\nraivosta, että hän alkoi uudelleen hakea huonekalujen alta ja takasta\nja kaikkialta muualta. Tuon päättymättömän junan suurien pyörien\nsäännöllisestä jyrinästä ei tahtonut tulla ollenkaan loppua ja joka\nkerta niiden jyskähtäessä hypähti kuollut vuoteessansa. Kun hän\nojensi käsivartensa ottaakseen erään pienen taulun alas seinältä,\nkohtasi hän jälleen nuo avonaiset silmät, jotka seurasivat hänen\nliikkeitään, saman ainaisen hymyn näyttäessä nyrpistävän huulia. Hän\nkalpeni ja alkoi väristä ja sammalsi samalla kertaa katkeroituneena\nja peljästyneenä:\n\n-- Niin, niin, etsi, etsi!... Minä olen saapa ne käsiini, vaikka\nminun pitäisi kääntää nurin jokainen kivi tuvassa ja jokainen\nmultakokkare sen ulkopuolella.\n\nMusta juna oli vihdoinkin kulkenut ohi painostavalla hitaudella\nhämärässä ja kuollut, joka nyt makasi liikkumattomana, katseli\nedelleenkin miestään niin pilkallisin, niin voitonvarmoin ilmein,\nettä tämä katosi uudelleen, jättäen oven auki jälkeensä.\n\nFlore, joka häiriytyi mietteissään, nousi ylös ja sulki oven,\njott'ei Misard tulisi takaisin häiritsemään hänen äitiään, ja omaksi\nihmeekseen kuuli hän sanovansa aivan lujaa:\n\n-- Kymmenen minuuttia on kylliksi.\n\nHän ennättäisi todellakin tehdä sen kymmenessä minuutissa. Ellei\nkymmentä minuuttia ennen pikajunaa olisi ilmoitettu mitään muuta\njunaa tulevaksi, voisi hän sen tehdä. Nyt kun asia oli suunniteltu ja\npäätetty, taukosi hänen levottomuutensa ja hän tuli hyvin tyyneksi.\n\nViiden ajoissa valkeni uusi päivä raikkaana ja kirkkaana. Vaikka\noli varsin koleata, avasi hän akkunan seposelälleen ja päästi\nruumishuoneeseen, joka oli täynnä savua ja kalmanhajua, raitista,\nmiellyttävää aamu-ilmaa. Aurinko oli vielä taivaanrannan alla erään\nmetsäisen kunnaan takana, mutta nyt se tuli näkyviin ja sen lämpöiset\nsäteet levisivät yli rinteiden, täyttivät solatiet ja herättivät maan\niloiset kevättunteet uuteen eloon. Flore ei ollut edellisenä iltana\nerehtynyt, tulisi kaunis päivä, yksi noista nuoruutta ja terveyttä\nsäteilevistä päivistä, jolloin iloitaan elämästä. Kuinka olisikaan\nollut ihanaa voida mielensä mukaan kuljeskella tässä autiossa\nseudussa kaikkien noiden kunnaiden ja kapeiden laaksojen keskellä!\nKääntyessään ympäri ja taas katsoessaan huoneeseen, hämmästytti häntä\nse, että kynttilä näytti melkein sammuneelta ja kimalteli valoisassa\npäivänkoitteessa ainoastaan kuten valju kyynel. Kuollut näytti nyt\nkatselevan radalle, jolle junat edelleenkin tulivat ja menivät, ilman\nettä kukaan edes huomasikaan kynttilän valjua kajastusta ruumiin\nvieressä.\n\nVasta päivän valjettua alkoi taas Floren virantoimitus ja hän läksi\nhuoneesta vasta kaksitoista minuuttia yli kuuden, jolloin Pariisista\ntuleva sekajuna kulki ohi. Kello kuudelta päästi Misardkin vapaaksi\ntoverinsa, joka oli ollut vartioimassa yöllä, ja kun Misard antoi\ntorvellansa merkin, asettui Flore portin eteen lippu kädessään. Hän\nseurasi junaa kotvasen silmillänsä.\n\n-- Nyt on jäljellä kaksi tuntia, ajatteli hän ääneensä.\n\nHänen äitinsä ei enään tarvinnut apua keneltäkään, ja hän tunsi nyt\nvoittamatonta vastenmielisyyttä huoneeseen palaamiseen. Se oli nyt\nohitse; hän oli suudellut häntä ja voi päättää omastaan ja muiden\nolemassaolosta. Tavallisesti oli hänellä tapana kadota ja olla\npoissa junien väliajoilla, mutta tänä aamuna näytti jokin harrastus\npidättävän häntä paikoillaan ja hän istuutui portin lähellä olevalle\npenkille, jona oli yksinkertainen lauta radan äyräällä. Aurinko nousi\nnyt taivaanrannalle, haalea kultasäde valahti läpi puhtaan ilman,\nmutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan istui leudossa ilmassa\navaran maiseman keskellä. Silmänräpäyksen kiinnitti hänen huomiotaan\nMisard, joka radan toisella puolella sijaitsevassa lautasuojuksessaan\noli ilmeisesti hyvin liikutettu ja vapaa tavallisesta\nuneliaisuudestaan; hän meni ja tuli ja käsitteli koneitaan sangen\nhermostuneesti ja tuijotti yhtämittaa tupaan ikäänkuin olisi hänen\nsielunsa ollut siellä ja hän edelleenkin etsinyt. Sitten Flore\nunhoitti hänet, eikä ollut edes tietoinen hänen lähelläolostaan. Hän\nvaipui kokonaan odotukseensa, ääneti ja jäykkänä tuijotti hän radan\nloppupäätä kohden Barentiniin päin. Tuolla kaukana, missä aurinko\npaistoi niin iloisesti, lienee hänelle ilmestynyt näky, josta hänen\nitsepäinen, hurja katseensa ei voinut väistyä.\n\nMinuutit kuluivat, eikä Flore liikahtanut paikaltaan. Mutta kun\nMisard, kellon tultua seitsemän ja viisikymmentä viisi, kahdella\ntorventörähdyksellä ilmoitti Havresta ylöspäin tulevan sekajunan\nsaapumisen, nousi hän ylös, sulki portin ja asettui sen eteen lippu\nkädessään. Nyt oli juna jo kaukana ja kuului kuinka se mennä kolisi\ntunneliin, johon sen ääni sitten häipyi. Hän ei mennyt takaisin\npenkille, vaan jäi seisomaan ja laski uudelleen minuutteja. Ellei\nkymmenen minuutin kuluessa ilmoitettaisi minkään muun junan tuloa,\nsyöksyisi hän tuonne mutkaan ja ottaisi kiskon pois.\n\nHän tunsi olevansa hyvin tyyni ja ainoastaan rintaa jonkun verran\nahdisti, ikäänkuin hänen hurja aikomuksensa olisi painostavan\nraskaana levännyt sen päällä. Mutta viimeiseen silmänräpäykseen\nsaakka oli ajatus, että Jacques ja Séverine lähestyivät ja kulkisivat\nsiitä ohi mennäkseen rakkautensa onnelaan, ellei hän heitä estäisi,\ntarpeeksi tekemään hänet horjumattoman lujaksi päätöksessään sokeaksi\nja kuoroksi kaikelle muulle, niin ett'ei hän edes ruvennut sitä\njälleen miettimään. Naarassuden käpälän täytyi peruuttamattomasti\nmurskata sen jäsenet, joka mitään epäilemättä kulki ohi. Itsekkäässä\nkostonhimossaan näki hän ainoastaan heidän molempain silvotut\nruumiinsa, välittämättä tuosta muusta tuntemattomasta ihmisjoukosta,\njoka jo vuosikausia oli kulkenut hänen ohitsensa. Aurinko, tämä\naurinko, jonka lämmin, iloinen loiste ärsytti häntä, kätkeytyisi ehkä\nveren ja ruumisläjien taakse.\n\nVielä kaksi minuuttia ja vielä yksi ja hänen piti juuri lähteä\nliikkeelle, kun häntä ehkäisivät muutamat kumeat kolahdukset\nBécourtin tiellä. Se oli varmaankin kivivaunu, joka tahtoi\npäästä radan yli, ja hänen täytyisi avata portti ja seisoa\nsiinä hetkinen juttelemassa. Hänelle kävisi mahdottomaksi panna\nsuunnitelmaansa toimeen ja se menisi taasen hukkaan. Hän teki raivoa\nja huolettomuutta ilmaisevan eleen ja aikoi lähteä paikaltaan,\nantaakseen vaunun ja sen ajomiehen itse hoitaa itsensä. Mutta ruoska\nläjähti raittiissa aamu-ilmassa ja joku huusi iloisesti:\n\n-- Heipä hei, Flore!\n\nSe oli Cabuche ja Flore pysähtyi portin eteen.\n\n-- No, seisotko sinä täällä ja nukut, jatkoi mies, vaikka on niin\nkaunis auringonpaiste? Jouduhan, niin pääsen ylitse, ennen kun juna\ntulee.\n\nKaikki luhistui Floressa kokoon. Se oli epäonnistunut, he molemmat\nmenisivät onneansa kohti, ilman että hän voi keksiä mitään\nmurskatakseen heidät tuossa, ja hitaasti avatessaan puoliavoimen\nportin, joka narisi ruosteisilla saranoillaan, katseli hän\nraivoisasti ympärilleen nähdäkseen jonkin esteen, jonka voisi heittää\nkeskelle rataa, ja hän oli siihen määrään kiihoittunut, että olisi\nvoinut heittäytyä itse, jos olisi luullut itsellänsä olevan tarpeeksi\nlujan luuston, jotta veturi voisi suistua raiteelta. Mutta hänen\nsilmänsä osuivat silloin tuohon matalaan, karkeatekoiseen, kahdella\nkivilohkareella kuormitettuun vaunuun, jota viisi vahvaa hevosta\nvaivoin veti. Nuo jättiläismäiset korkeat ja leveät kivimöhkäleet\nolivat jotakin, millä hän voi sulkea radan, ja hänet valtasi mieletön\nhalu saada ne sinne. Portti oli nyt avoinna ja nuo viisi hevosta\npäristelivät hikisinä ja läähättävinä.\n\n-- Mikä sinua tänään vaivaa? kysyi Cabuche. Sinä näytät niin\nkummalliselta.\n\nFlore vastasi:\n\n-- Äitini kuoli eilen illalla.\n\n-- Oh, Flore raukkani! Sehän oli aikoja sitten odotettavissa, mutta\nkuitenkin tuntuu se kovalta... Hän makaa varmaankin tuolla sisällä,\nminä menen häntä katsomaan, me olisimme kyllä lopulta sopineet, ellei\nonnettomuutta olisi tapahtunut.\n\nHän seurasi Florea hiljaa tuvan luo. Kynnykselle saavuttuaan katsoi\nhän kuitenkin taaksensa hevosiaan kohden, mutta tyttö rauhoitti hänet\nmuutamalla sanalla.\n\n-- Ei siinä ole mitään vaaraa, ne kyllä seisovat hiljaa, ja\nsitäpaitsi on pikajuna vielä kaukana.\n\nHän valehteli. Harjaantuneella korvallaan oli hän voinut kuulla,\nkuinka pikajuna juuri oli lähtenyt Barentinin asemalta. Viiden\nminuutin kuluttua olisi se siellä ja tulisi näkyviin laaksosta sadan\nmetrin päässä ylikäytävästä. Cabuchen jäädessä ruumishuoneeseen ja\nliikutettuna ajatellessa Louisettea, seisoi Flore ulkona akkunan\nluona ja kuunteli etäältä veturin säännöllistä puhkinaa, joka\ntuli yhä lähemmäksi. Aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi Misardia.\nHän ei voinut olla näkemättä Florea ja estäisi häntä; mutta hän\ntunsi ikäänkuin töytäyksen rinnassaan, kun hän kääntyi ympäri\nja huomasi, ett'ei Misard ollut paikallaan. Hän huomasi hänen\ntuvan toisella puolella etsivän jotakin maasta kaivosäiliön alta.\nHän ei ollut voinut vastustaa etsimishaluaan ja oli epäilemättä\naivan äkisti saanut päähänsä, että rahat oli kätketty sinne, ja\nhän etsi etsimistään, joutuneena kokonaan intohimonsa valtaan\nja kuurona ja sokeana kaikelle muulle. Mutta se oli Florelle\nikäänkuin lisäkehoituksena. Tapahtumat sen vaativat. Yksi hevosista\nalkoi hirnua, veturin huohottaessa mäen toisella puolella hyvin\näänekkäästi, kuten ihminen, jolla on kiire.\n\n-- Sinun ei tarvitse peljätä, sanoi Flore Cabuchelle, minä kyllä\npitelen niitä.\n\nHän syöksyi nyt esiin, tarttui ensimäisen hevosen suitsiin ja\nveti niistä monenkertaisella voimalla. Hevoset alkoivat vetää ja\nsilmänräpäyksen horjui tuo suuri, raskas kivikuorma liikkumatta\npaikaltaan, mutta kun Flore ikäänkuin valjasti itsensä ylimääräiseksi\nhevoseksi, läksi kuorma liikkeelle ja saapui radalle. Se oli keskellä\nrataa, kun pikajuna tuli laaksosta esiin sadan askeleen päässä.\nPidättääkseen siinä kuorman, jonka hän pelkäsi muuten ehtivän ylitse,\nveti hän nyt hevosia kiivaasti takaperin niin ylenluonnollisella\nponnistuksella, että hänen ruumiinsa rouskui. Hän, jonka tavattomista\nvoimannäytteistä huhu tiesi niin paljon kertoa, teki nyt sellaisen:\nrautakourillaan piteli hän noita viittä hevosta, jotka nousivat\npystyyn ja hirnuivat, vaistomaisesti aavistaen vaaraa.\n\nKului kymmenen rajattoman kauhun sekuntia. Nuo molemmat suunnattomat\nkivimöhkäleet näyttivät sulkevan taivaanrannan. Salamoivine\nmessinkiheloineen ja loistavine teräsakseleineen tulla kohisi\nnyt veturi eteenpäin ihanan aamun kultasateessa. Se oli nyt\nvälttämätöntä, ei mikään maailmassa voisi yhteentörmäystä enään\nestää. Mutta sen odottaminen kävi sietämättömän pitkäksi.\n\nMisard riensi takaisin paikalleen, ulvoen ja heilutellen\nkäsivarsiaan, kuin olisi hän ollut mieletön ja tahtonut varoittaa\njunaa ja pysähyttää sen. Cabuche, joka pyörien kolinan ja hirnunnan\nkuullessaan oli syöksynyt ulos tuvasta, juoksi esiin ja ulvoi\nkehoittaakseen hevosia. Mutta Flore, joka vast'ikään oli heittäytynyt\nsyrjään, piteli hänestä kiinni ja pelasti siten hänen henkensä.\nMies luuli, ett'ei Flore ollut jaksanut pidellä hevosia, ja että ne\nolivat vetäneet hänet mukanaan. Ja hän syytti itseään ja nyyhkytti,\nja ulisi epätoivoissaan ja säikähdyksissään, Floren seisoessa siinä\nliikkumattomana ja pitkänä ja suurin, palavin silmin katsellessa\ntuota kaikkea. Samalla hetkellä, jolloin veturi ei ollut enää ehkä\nmuuta kuin metrin päässä kivilohkareista, näki tyttö sangen selvästi\nJacquesin. Hän oli kääntynyt ympäri ja heidän silmänsä kohtasivat\ntoisensa katseessa, joka Floresta tuntui äärettömän pitkältä.\n\nSamana aamuna oli Jacques hymyillyt Séverinelle, kun tämä Havressa\ntuli asemasillalle, lähteäkseen pikajunassa tavanmukaiselle\nviikkomatkalleen. Miksipä antaa aivokummitusten tärvellä elämäänsä.\nMiksipä olla käyttämättä tarjona olevia onnenpäiviä? Kentiesi kaikki\nlopulta saataisiin järjestetyksi. Ja Jacques oli lujasti päättänyt\nnauttia ainakin tämän päivän riemusta, hän teki suunnitelmia ja\nhaaveksi aamiaisen syönnistä Séverinen kanssa jossakin ravintolassa.\nKun Séverine loi häneen huolestuneen katseen, pahoillaan siitä,\nett'ei junan etupäässä ollut ensi luokan vaunua ja hänen sen vuoksi\noli pakko sijoittua etäälle hänestä junan loppupäähän, tahtoi Jacques\nlohduttaa häntä ja hymyili hänelle sen vuoksi niin iloisesti.\nOltiinhan nyt toki ainakin samassa junassa ja Pariisissa tavattaisiin\njälleen.\n\nOlipa hän siksikin hyvällä tuulella, että kun hän oli kumartunut\nulos ja nähnyt Séverinen nousevan erääseen junan loppupäässä olevaan\nvaunuun, hän laski leikkiä ylikonduktööri Henri Dauvergnen kanssa,\njonka hän tiesi hakkailevan häntä. Edellisellä viikolla oli Jacques\nkuvitellut mielessään, että hän oli tullut rohkeammaksi, ja että\nSéverine rohkaisi häntä tarviten saada huvitusta ja päästä siitä\nkamalasta olotilasta, jonka hän oli itselleen valmistanut. Roubaudkin\nsanoi, että hänestä lopulta tulisi nuoren Henrin rakastajatar, vaikka\nsiitä ei olisi hänelle mitään hupia, mutta ainoastaan siksi, että\nhän kaipasi jotakin uutta. Ja Jacques kysyi Henriltä, kenelle tämä\nedellisenä iltana oli heitellyt lentomuiskuja, seisoessaan piilossa\nerään lepän takana ratapihalla. Pecqueux ei silloin voinut olla\npurskahtamatta nauruun, siinä ruokkiessansa Lisonia, joka seisoi\nsavuten ja lähtöön valmiina.\n\nHavren ja Barentinin välin oli pikajuna kulkenut ohjesäännön\nmukaisella nopeudellaan, ilman että mitään tapahtui; ja se oli\nHenri, joka tähystyspaikastaan ensiksi, junan tultua notkelmasta,\nilmoitti kivikuorman olevan poikkipäin radalla. Etunenässä oleva\ntavaravaunu oli täynnä matkakapineita, kun junassa, joka oli hyvin\ntäynnä, oli koko joukko edellisenä iltana postihöyryllä tulleita\nmatkustajia. Ylikonduktööri seisoi tämän kotelo- ja matkalaukkukasan\nkeskellä, joka tanssi junan täristessä, pulpettinsa ääressä ja\njärjesteli papereitansa, erään naulalla kiinnipannun mustetolpon myös\nyhtämittaa keinuessa. Joka aseman jälkeen, mihin matkatavaroita oli\njätetty, oli hänellä paljon kirjoittamista, mihin kului neljä, viisi\nminuuttia. Barentinissa oli kaksi matkustajaa poistunut junasta ja\nhän oli juuri saanut paperinsa selviksi, kun hän, joka oli mennyt\nylös ja istuutunut tähystyspaikkaansa, tapansa mukaan loi katseen\nradalle junan eteen ja taakse. Hän istui siinä koko sen ajan, kun\nhän oli vapaana, valvomassa junaa. Tenderi esti hänet näkemästä\nveturinkuljettajaa, mutta korkealta paikaltaan näki hän usein\nkauvemmaksi ja aikaisemmin kuin tämä. Juna oli vielä notkelmassa,\nkun hän etäältä sai nähdä esteen. Hän hämmästyi niin, että hän\nsäikähdyksen herpaisemana, pysyi silmänräpäyksen neuvottomana.\nMuutamia sekunteja meni hukkaan ja juna oli jo laakson ulkopuolella,\nkun hän kykeni vetämään hälyytyskellon nuorasta, joka riippui hänen\nedessään.\n\nTässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä olivat Jacquesin ajatukset\nminuutin ajan poissa ja hän katseli näkemättä. Hän ajatteli\nepäselvästi vallan muita asioita, jotka olivat sangen kaukana\nsiitä, yksinpä Séverinen kuvakin oli kadonnut hänen mielestään.\nHälytyskellon mieletön soitto ja Pecquexin ulvonta hänen takanaan\nherättivät hänet tajuntaan. Pecqueux, joka oli ollut tyytymätön\nvetoon ja sen vuoksi pannut tuhkapesän peitin ylös, oli juuri\nkumartunut eteenpäin varmistuakseen nopeuden suhteen. Ja\nkalmankalpeana näki ja tajusi Jacques kaikki tyynni: kivikuorman,\njoka seisoi radan poikki, veturin eteenpäinkiitämisen ja sen\nkauhean yhteentörmäyksen, joka oli välttämätön, ja näki kaiken\ntämän niin täydellisen selvästi, että hän eroitti tarkalleen nuo\nmolemmat kivet, tuntien jo ruumiissaan esimakua tulossa olevasta\nyhteentörmäyksestä. Se oli välttämätön. Hän väänsi kiivaasti pyörää\nja avasi itsetiedottomasti höyrypillin läpät, ikäänkuin olisi\nhän voimattomuudessaan tahtonut raivoisasti varoittaa ja saada\ntuon jättiläismäisen sulun pois tieltä. Nämä kamalat hätämerkit\nhalkaisivat ilmaa, mutta Lison ei kuitenkaan totellut, vaan syöksyi\neteenpäin yhtä kyytiä, tuskin edes vähentäen nopeutta. Se ei enään\nollut niin säisy ja oppivainen kuin ennen. Lumessa menetettyään\nhyvän höyrymuodostuksensa ja kevyen käyntiinpanonsa, oli se\nmuuttunut oikulliseksi ja äkäiseksi kuten vanhahko nainen, joka\non kylmetyksestä saanut rintansa kipeäksi. Se huohotti ja nousi\npystyyn ohjaksien alla, mutta kulki eteenpäin yhtä itsepintaisesti\nja raskaasti. Pecqueux tuli peljästyksestä hulluksi ja hyppäsi pois.\nOikealla kädellään tarrautuen kiinni nopeudenjärjestimeen ja toisella\ntietämättään vetäen höyrypillin nyöristä, seisoi Jacques paikoillaan\nsäikähdyksestä kivettyneenä ja odotti. Savuten ja ähkien ja kimakalla\nkarjunnalla, joka ei tahtonut loppua, törmäsi Lison kivikuormaa\nvastaan niiden kolmentoista vaunun suunnattomalla painolla, joita se\nveti.\n\nKahdenkymmenen metrin päässä ja radan syrjällä, johon peljästys\nnaulasi heidät kiinni, katselivat Misard ja Cabuche käsivarret\nilmassa ja Flore muljottavin silmin tuota kamalaa näkyä, junaa,\njoka nousi suoraan ylös, jolloin seitsemän vaunua kohosi torniksi\ntoistensa päälle, sen jälkeen pudotakseen hirveällä ryskeellä\ntakaisin alas muodottomaksi sirpalekasaksi. Kolme ensimäistä\nvaunua oli aivan kappaleina, neljä seuraavaa läjääntyi kattojen,\nmurskaantuneiden pyörien, ovien, kettinkien, puhverttien ja\nrikkuneiden lasiruutujen sekamelskaksi. Mutta yli kaiken tämän\nkuului veturin törmäys kiviä vastaan, se oli kumea, murskaantumista\nilmaiseva ääni, joka sulautui yhdeksi ainoaksi kuolemantuskan\nhuudoksi. Lison oli hajalle raastettu ja huojui vasemmalle\nkivikuorman yli, ja kivet menivät halki ja lensivät ilmaan kuten\nräjähdyspanos ja noista viidestä hevosesta oli neljä kaatunut ja\nmakasi hengettömänä paikalla. Mutta junan kuusi viimeistä vaunua\nolivat jääneet vahingoittumattomiksi, eivätkä olleet edes syöksyneet\npois kiskoilta.\n\nNyt kuului kirkumista ja hätähuutoja, mutta sanat sotkeutuivat\nrumaääniseksi, eläimelliseksi ulvonnaksi.\n\n-- Auttakaa! Auttakaa!... Oi, Jumalani, minä kuolen! Auttakaa!\nAuttakaa!\n\nEnään ei kuultu eikä nähty mitään. Lisonista, joka aukirevityin\nmahoin makasi seljällään, purkautui höyry ulos irtikiskotuista\nhanoista ja haljenneista putkista, ja se ähkyi kuten raivoisissa\nkuolonkorahduksissa oleva jättiläisnainen. Tiheitä, lyhyitä\nhöyrypyörteitä matoi yhtämittaa maata pitkin, samalla kun kekäleiden\nyli, jotka olivat tulisijasta pudonneet punaisina kuin veri sen\nsisälmyksissä, levisi hulmuavia, mustia savupilviä. Ankarassa\nyhteentörmäyksessä oli savupiippu tunkeutunut maan sisään, kehys\noli katkennut ja molemmat pituuskappaleet olivat vääntyneet\nvinoon. Pyörät ilmassa ja vääntyneine veivitankoineen, haljenneine\nlieriöineen ja murskaantuneine hanoineen muistutti Lison siinä\nmaatessaan suunnattoman suurta hevosta, jonka jotkin hirveät sarvet\novat repineet hajalle, ja joka raivoisasta epätoivosta äänekkäästi\npuhkuen näkee hengen pakenevan ammottavasta, kamalasta haavasta.\nAivan Lisonin vieressä makasi vielä elossa oleva hevonen, jonka\nmolemmat etujalat olivat poikki, ja jonka sisälmykset valuivat ulos\nmahassa olevasta haavasta. Päähän oli tullut kamalan tuskallinen\nkouristus ja voitiin nähdä sen kamalasti hirnuvat kuolonkorahdukset,\nmutta niistä ei voitu mitään kuulla kuoleman kanssa kamppailevan\nveturin melun takia.\n\nKirkunat häipyivät kuulumattomiin.\n\n-- Pelastakaa minut! Tappakaa minut!... Minä kärsin niin kovin,\ntappakaa minut! Tappakaa minut toki!\n\nTämän huumaavan hälinän kestäessä ja savun sokaistessa silmiä,\navattiin vahingoittumattomiksi jääneiden vaunujen ovet ja matkustajat\nsyöksyivät ulos. He kaatuivat radalle, nousivat ylös ja vapauttivat\nitsensä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Kohta kun he tunsivat lujan maan\njalkojensa alla ja näkivät avonaiset kentät edessään, pakenivat he\ntiehensä, hyppäsivät aitojen yli ja kiitivät ketoja pitkin, antaen\nperään tuolle ainoalle vaistolle päästä pois, kauvas, kauvas pois\nkauhun paikasta, ja ulvoen katosivat sekä miehet että naiset metsään.\n\nNurin viskautuneena, tukka hajallaan ja hame repaleina oli Séverine\nvihdoin vapauttanut itsensä, mutta hän ei paennut, vaan kiiti ähkivää\nveturia kohden ja joutui silloin vastatusten Pecqueuxin kanssa.\n\n-- Jacques, Jacques! Hän on kai pelastettu?\n\nLämmittäjä, joka ihmeeksi ei ollut niin jäsentäkään nyrjähyttänyt,\nriensi myöskin sinne, tunnonvaivoissa sen ajatuksen johdosta,\nettä hänen veturinkuljettajansa oli tuossa joukossa. Oli kuljettu\nniin kauvan, niin paljon kinasteltu ja yhdessä kärsitty pahoja\npäiviä tuossa alituisessa, hankalassa tuulessa. Ja heidän yhteinen\nystäväparkansa, veturi, makasi nyt tuossa seljällään haljennein\nkeuhkoin ja haukotteli henkeänsä.\n\n-- Minä hyppäsin alas, sammalsi hän, enkä tiedä yhtään mitään.\nKiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\n\nRatapenkereellä he törmäsivät Florea vastaan, joka näki heidän\ntulevan. Hän ei vielä ollut liikkunut paikaltansa, ikäänkuin\nhuumautuneena hämmästyksestä tuon tehdyn teon ja tämän verisaunan\njohdosta, jonka hän oli aiheuttanut. Oli hyvä, että se oli tehty,\nja hän tunsi mielessään ainoastaan helpotuksen tunnetta siitä,\nettä hänen toiveensa oli toteutunut, eikä hän tuntenut mitään\nsääliväisyyttä toisten kärsimysten vuoksi, joita hän ei edes\nhuomannut. Mutta kun hän tunsi Séverinen, laajenivat hänen silmänsä\nsuunnattomasti ja varjo jostakin kauheasti kiduttavasta lankesi hänen\nkalpeille kasvoilleen. Elossa oli siis tämä nainen, jota vastoin\nJacques varmasti oli kuollut! Se ankara tuska, jota hän nyt tunsi\nsurmatun lempensä vuoksi, tuo puukonpisto, jonka hän oli antanut\nkeskelle sydäntään, teki hänet aivan äkisti tietoiseksi siitä\nhäpeällisestä rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Hän oli tämän tehnyt,\nhän oli murhannut hänet, hän oli surmannut kaikki nuo ihmiset!\nHän päästi vihlovan kiljahduksen, väänteli käsivarsiaan ja juoksi\neteenpäin kuin olisi hän ollut mielipuoli.\n\n-- Jacques! Oh! Jacques!... Hän on kuollut, minä näin hänen\nviskautuvan taaksepäin...? Jacques, Jacques!\n\nLisonin korahdukset olivat nyt vähemmän äänekkäät ja sen käheä\nvaikeroiminen kävi yhä heikommaksi. Sen johdosta kuuluivat\nhaavoittuneiden valitushuudot yhä selvempinä ja yhä vihlovampina.\nMutta savua oli siinä edelleen sankasti ja tuo suunnaton sirpalekasa,\njosta kaikki nuo kauhun ja tuskan äänet tulivat, näytti olevan\nmustan pölyn peittämänä, joka lepäsi siinä liikkumattomana\nauringonpaisteessa. Mitä oli tehtävä? Mistä olisi alotettava? Miten\npäästäisiin haavoittuneisiin käsiksi?\n\n-- Jacques! huudahti edelleenkin Flore. Minä sanon teille, että hän\nkatsoi minuun ja viskautui tuonne tenderin alle. Kiiruhtakaa tänne ja\nauttakaa minua!\n\nCabuche ja Misard olivat juuri nostaneet ylös ylikonduktööri Henrin,\njoka viimeisessä sekunnissa myöskin oli hypännyt alas. Hän oli\nnyrjähyttänyt jalkansa ja he laskivat hänet maahan aitaa vastaan,\njosta hän mykkänä ja tylsänä katseli pelastustyötä näyttämättä\ntuntevan mitään kolotusta.\n\n-- Cabuche, tule auttamaan minua, minä sanon sinulle, että Jacques\nmakaa tuolla alla!\n\nCabuche ei kuullut häntä, vaan riensi auttamaan toisia haavoittuneita\nja kantoi pois erään nuoren naisen, jonka reidet olivat murskautuneet.\n\nSen sijaan Séverine syöksyi esiin Floren huudon johdosta.\n\n-- Jacques, Jacques!... Missä sitten? Minä autan teitä.\n\n-- Tuossa. Auttakaa minua!\n\nHeidän kätensä sattuivat yhteen ja he vetivät yhdessä eräästä\nmurskautuneesta pyörästä. Mutta Séverine ei voinut heikoilla\nsormillaan saada aikaan mitään, jota vastoin tuo toinen sai vahvoilla\nkourillaan pois sen, mikä oli tiellä.\n\n-- Katsokaa ylös! huusi Pecqueux, joka myös alkoi vetää.\n\nHän tempasi kiivaasti syrjään Séverinen, kun tämän piti kiivetä erään\nkäsivarren päälle, joka oli olkapäästä katkennut, ja jolla vielä\noli sininen hiha yllään. Hän peräytyi kauhusta. Hän ei kuitenkaan\ntuntenut sitä, se oli tuntematon käsivarsi, joka oli vierinyt sinne\nja ruumis löydettäisiin otaksuttavasti jostakin toisesta paikasta.\nHän joutui sellaiseen täristykseen, että jäi seisomaan itkien ja\nikäänkuin herpautuneena ja katseli, kuinka toiset tekivät työtä,\nhänen kykenemättä edes poimimaan pois noita repaleisia lasinpalasia,\njoihin he haavoittivat itseään.\n\nKuolevien pelastus- ja kuolleiden etsimistyö oli yhdistettynä\nsuureen vaaraan ja levottomuuteen, sillä veturin tuli oli tarttunut\npuuaineeseen ja alkavan tulipalon tukahuttamiseksi täytyi lapioida\nmultaa sen päälle. Samalla kun kiiruhdettiin Barentiniin apua\nnoutamaan ja sähkötettiin Roueniin, järjestettiin mahdollisimman\ntehokkaalla tavalla työ sirpaleiden toimittamiseksi syrjään ja kaikki\nottivat siihen urheasti osaa. Paenneista oli moni palannut häveten\npakokauhuaan. Mutta täytyi menetellä mitä varovaisimmin, jokainen\nsirpale täytyi ottaa pois suurella huolellisuudella, kun voitiin\npeljätä, että sortuminen veisi hengen niiltä onnettomilta, jotka\nolivat tuonne alle hautautuneina. Läjästä pisti esiin haavoittuneita,\njotka olivat kiinni rintaa myöten ikäänkuin ruuvipihdissä ja ulvoivat\nhirveästi.\n\nTäytyi työskennellä neljännestunti erään irroittamiseksi, joka oli\nkalpea kuin palttina, mutta ei valittanut ja väitti, ett'ei häntä\nmikään vaivannut. Kun hänet saatiin esille, ei hänellä huomattu enään\nolevan jalkoja. Hän kuoli heti, peljästyksessään saamatta tietää tai\ntuntematta tuota kamalaa typistystä. Kokonainen perhe vedettiin esiin\nmuutamasta toisen luokan vaunusta, johon tuli oli tarttunut: isän ja\näidin polvet olivat vahingoittuneet ja isoäidin toinen käsivarsi oli\nruhjoutunut, mutta eivät hekään tunteneet omaa kärsimystään, vaan\nnyyhkyttivät ja huusivat pientä valkokutrista, lähes kolmen vuotiasta\ntyttöänsä, joka yhteentörmäyksessä oli kadonnut, mutta joka sitten\nlöydettiin reippaana ja vahingoittumattomana, iloisena ja hymyilevänä\nerään katon sirpaleiden alta. Eräs toinen tyttö, joka oli veren\npeitossa ja jonka pienet kätöset olivat ruhjoutuneet, oli kannettu\nsyrjään odottamaan, kunnes saataisiin käsiin hänen vanhempansa, ja\nhän istui siinä hyljättynä ja tuntemattomana ja melkein puoliksi\ntukehtuneena, sanomatta sanaakaan, mutta hänen kasvonsa vääntyivät\nsanomattomasta tuskasta, kohta kun joku lähestyi häntä.\n\nOvia ei voitu avata, kun rautahelat olivat törmäyksessä vääntyneet,\nvaan täytyi särkyneistä akkunoista tunkeutua vaunuihin. Jo oli neljä\nruumista asetettu riviin radan viereen. Kymmenkunta vahingoittunutta\nmakasi pitkällään maassa ruumiiden lähellä ja sai odottaa ilman\napua ja ilman lääkäriä, joka olisi voinut sitoa heidät. Perkaustyö\noli kuitenkin tuskin alussa ja yhä saatiin käsille uusia uhreja,\nmutta läjä ei näyttänyt pienenevän ja kaikki höyrysi ja valui tässä\nihmisteurastamossa.\n\n-- Minä sanon teille, että Jacques on tuolla alla! toisti Flore\nja etsi lohdutusta tästä itsepintaisesta, tarkoituksettomasta\nhuutamisesta. Oli kuin olisi hänen epätoivonsa vaikerrus siitä\nilmennyt. -- Ettekö kuule, hän huutaa!\n\nTenderi oli vaunujen alla, jotka olivat kasaantuneet päälletysten\nja sen jälkeen kaatuneet sen päälle, ja nyt kun veturi korahteli\nvähemmän äänekkäästi, kuultiin lujan miesäänen karjuvan läjän alla.\nSikäli kuin työ edistyi, kävi tämä kuolonhuuto vielä äänekkäämmäksi\nja niin suunnattoman tuskalliseksi, ett'eivät työmiehet kauvemmin\nvoineet sitä kestää, vaan alkoivat itse itkeä ja kirkua. Mutta kun he\nvihdoin pääsivät mieheen käsiksi ja päästivät hänen jalkansa irti ja\nalkoivat vetää häntä, taukosi mylvintä. Hän oli kuollut.\n\n-- Ei, sanoi Flore, ei se ole hän. Hän on syvemmällä, hän on tuolla\nalla.\n\nJa voimakkailla käsivarsillaan nosteli hän pyöriä ja heitti niitä\nkauvas pois, väänsi kattolaatat kokoon, murti ovet ja tempasi\njälellejääneet kettingit pois. Löydettyään jonkun, joka oli kuollut\ntai haavoittunut, huusi hän toisia kantamaan hänet pois, koska hän ei\ntahtonut edes sekunniksikaan heretä raivoisasta etsinnästään.\n\nHänen takanaan työskentelivät Cabuche, Pecqueux ja Misard, jota\nvastoin Séverine, joka oli pyörtymäisillään seisoessaan siinä\nvoimatta toimittaa mitään, istuutui pienelle penkille, joka oli\ntempautunut irti muutamasta vaunusta. Mutta Misard, joka oli saanut\ntakaisin tavallisen kylmäverisyytensä ja välinpitämättömyytensä,\nvältti kaikkea isompaa vaivaa ja oli apuna pääasiallisesti ruumiiden\nkuljettamisessa. Ja hän, samoin kuin Florekin, tarkasteli ruumiita,\nikäänkuin olisivat he toivoneet voivansa tuntea heidät tästä\ntuhansien ja taas tuhansien kasvojen vilinästä, jotka kymmenen vuoden\naikana olivat vilahtaneet heidän ohitsensa täydellä höyryllä ja\njättäen jälkeensä ainoastaan sotkuisen muiston ihmisjoukosta, joka\ntuli ja katosi salaman nopeudella.\n\nEi. Siinä ei edelleenkään ollut muuta kuin tuo tuntematon ohikulkeva\nmaailma. Satunnainen törkeä kuolema pysyi nimettömänä niinkuin se\npulppuava elämäkin, joka siitä ohikulkien meni tulevaisuutta vastaan.\nEivätkä he voineet nimeltä mainita tai antaa mitään varmaa tietoa\nnoiden onnettomien kauhusta vääntyneistä kasvoista, onnettomien,\njotka olivat matkalla kaatuneet, poljetut jalkoihin ja ruhjoutuneet,\nkuten sotamiehet, joiden ruumiit makaavat kuopissa siinä, missä\narmeija on rynnännyt eteenpäin. Flore luuli kuitenkin tuntevansa\nerään, jonka kanssa hän oli puhunut sinä päivänä, jolloin juna istui\nkiinni lumessa: amerikalaisen, jonka kasvoihin hän lopulta oli\nlikipitäin tutustunut, vaikka hän ei tiennyt hänen nimeään, eikä\nmitään hänestä ja hänen omaisistaan. Misard kantoi hänet pois toisten\nkuolleiden mukana, jotka, tullessaan -- ei tiedetty mistä -- oli\npidätetty tuossa matkalla -- ei tiedetty mihin.\n\nUusi, sydäntäsärkevä näytelmä. Kumoon kaatuneesta ensi luokan\nvaunusta löydettiin nuori, aivan varmasti vast'ikään naimisiin\nmennyt pariskunta. He olivat viskautuneet toisiaan vastaan niin\nonnettomalla tavalla, että vaimo makasi raskaasti miehen päällä\nvoimatta liikahtaakaan valmistaakseen tälle lievitystä. Mies oli\ntukehtumaisillaan ja korahteli jo, jota vastoin vaimo, jonka suu\noli vapaana, rukoili mielettömästi, että kiiruhdettaisiin, ja hänen\nsydämensä oli halkeamaisillaan pelosta, että hän ottaisi miehensä\nhengiltä. Kun heidät molemmat saatiin vapaiksi, niin se olikin vaimo,\njoka aivan äkkiä heitti henkensä. Hän oli puskurista saanut reijän\nkylkeensä. Hänen miehensä, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kirkui\nkovasti tuskasta ja lankesi polvilleen hänen viereensä, jonka silmät\nvielä pysyivät täynnä kyyneliä.\n\nNyt oli löydetty kaksitoista kuollutta ja neljäkymmentä\nloukkaantunutta. Onnistuttiin saamaan tenderi vapaaksi ja Flore\npysähtyi toisinaan ja pisti päänsä puiden ja rantojen keskelle ja\netsi innokkaasta silmillään, eikö hän saisi veturinkuljettajaa\nnäkyviinsä. Yhtäkkiä kiljasi hän:\n\n-- Minä näen hänet, hän on tuolla alla! Kas tuossa on hänen\nkäsivartensa sinisessä verkanutussa! Hän ei liikahda, hän ei\nhengitä...\n\nHän nousi pystyyn ja kirosi kuin mies.\n\n-- Perkele vieköön, kiiruhtakaa, vetäkää hänet esiin!\n\nHän koetti molemmin käsin temmata syrjään erästä vaunulankkua,\nmutta muita sirpaleita oli tiellä. Hän juoksi silloin noutamaan\nkirveen, jota Misardin kotona käytettiin puiden halkomiseen, ja\nheiluttaen sitä halonhakkaajan tavoin, kun tämä kaataa puita\ntammimetsästä, hyökkäsi hän raivoisin innoin lankun kimppuun.\nToiset menivät pois tieltä, ja kehoittaen häntä olemaan varovainen,\nantoivat hänen olla. Mutta, siellä ei ollut ketään muuta\nhaavoittunutta kuin veturinkuljettaja, ja hän makasi vaununakselien\nja pyörien muodostaman sekasorron suojassa. Mutta, innoissaan ja\nvastustamattoman varmana asiastaan ei hän kuullut mitä he sanoivat.\nHän hakkasi puuta poikki ja joka iskulla löi hän läpi jonkin,\nmikä oli tiellä. Vaalea tukka tuulessa hulmuten ja käsivarret\npaljaina, koska hän oli heittänyt hameenmiehustan pois yltään,\nraivasi hän peloittavana tietään kaiken sen hävityksen keskellä,\njonka hän itse oli matkaansaattanut. Viime iskulla muuatta\nvaununakselia vastaan meni kirveen terä kahtia. Toisten avulla\npoisti hän pyörät, jotka olivat suojelleet nuoren miehen muuten\nvälttämättömältä ruhjoutumiselta, ja hän se oli, joka ensiksi tarttui\nveturinkuljettajaan ja sitten kantoi hänet sylissään pois.\n\n-- Jacques, Jacques!... Hän hengittää, hän elää. Ah, Herra Jumala,\nhän elää... Minä tiesin kyllä, että näin hänen putoavan ja että hän\noli tuolla.\n\nSéverine seurasi häntä poissa suunniltaan. He laskivat hänet aidan\nviereen lähelle Henriä, joka edelleen tirkisteli yhtä hämillään,\nonnistumatta käsittämään missä hän oli ja mitä hänen ympärillään\ntehtiin. Pecqueuxkin tuli sinne ja jäi seisomaan veturinkuljettajansa\neteen suunniltaan siitä, että näki hänet noin kurjassa tilassa.\nMolemmat naiset lankesivat polvilleen hänen oikealle ja vasemmalle\npuolelleen ja tukivat hänen päätään, tähystellen tuskaisina\npienimpiäkin värähdyksiä hänen kasvoissaan.\n\nVihdoin avasi Jacques silmänsä ja hänen hämmentyneet katseensa\nsuuntautuivat heihin vuorotellen, ilman että hän näytti tuntevan\nheitä. He eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa, mutta kun\nhänen katseensa muutaman metrin päässä siitä kohtasivat kuolevan\nveturin, saivat ne ensin peljästyksen ilmeen, mutta kiintyivät\nsitten veturiin, suurentuen kasvavasta mielenliikutuksesta. Hän\ntunsi sangen hyvin Lisonin, ja sen näkeminen palautti kaikki hänen\nmuistiinsa. Hän muisti molemmat kivilohkareet radan keskellä, tuon\nkamalan yhteentörmäyksen, tuon ruhjoutumisen, jonka hän oli tuntenut\nyht'aikaa siinä, ja itsessään, ja heräämisensä, veturin varmasti\nkuollessa siitä. Sen kestävyys ei ollut mikään rikos, sillä sen\ntaudin jälkeen, minkä se luminietoksissa oli saanut, ei ollut sen\nsyy, että se oli vähemmän tarkka, puhumattakaan siitä, että vanhuus\ntekee ruumiin jäsenet kankeammiksi ja nivelet kovemmiksi. Hän\nantoi sille sen vuoksi kernaasti anteeksi ja tunsi ylitsekuohuvaa\nsurua, nähdessään sen makaavan kuolettavasti haavoittuneena ja\nkuolonkamppauksessa.\n\nLison raukalla oli nyt ainoastaan muutamia minuutteja jäljellä. Se\njäähtyi, kekäleet sen tulisijasta putoilivat tuhkaan, höyry, joka\noli ankarasti pursunut ulos sen repeytyneistä kyljistä, muuttui\nitkevän lapsen heikoksi vaikerrukseksi. Kun se, joka aina oli ollut\nniin kiiltävä ja hieno, nyt makasi siinä mullan ja loan tahraamana\nseljällänsä mustassa hiililätäkössä, oli sen loppu yhtä traagillinen,\nkuin milloin loistohevonen onnettomuustapauksen johdosta kaatuu\nkeskelle katua. Sen haljenneiden sisälmysten läpi saattoi hetkisen\nnähdä elimien vielä toimivan, höyry kierteli putkissa kuten veri\nsuonissa, höyrypaineen näyttäjät sykkivät kuten kaksi kaksoissydäntä;\nmutta veivitangot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti kuten kaksi\nkäsivartta elon viimeisissä ilmauksissa, ja sen sielu meni nyt\npois sen voiman kanssa, mikä teki sen eläväksi, tuo suunnaton\nhengitys, josta hän ei oikein tahtonut päästä eroon. Rikkirevitty\njättiläisnainen tuli yhä tyynemmäksi ja vaipui vähitellen hiljaiseen\nuneen sekä vaikeni vihdoin. Se oli kuollut ja se rauta-, teräs- ja\nmessinkiläjä, joka jäi jäljelle tuosta ruhjoutuneesta rumilaasta\nhaljenneine päineen ja levälleen pingoitettuine jäsenineen ja\npahoinpideltyine, paljastettuine elimineen, muuttui vastenmielisen\nsynkästi suunnattoman ihmisruumiin, kokonaisen maailman kaltaiseksi,\njoka on elänyt, ja josta henki vast'ikään on tuskallisesti tempaistu\nulos.\n\nJacques, joka käsitti, ett'ei Lisonia enään ollut olemassa, sulki\nsilloin silmänsä, toivoen itsekin saavansa kuolla ja tuntien muuten\nolevansa niin heikko, että luuli hänet tempaistavan pois samassa\nkun veturi veti viimeisen henkäyksensä. Kyyneliä tihkui nyt hänen\nsuljettujen silmäluomiensa alta ja vieri hitaasti poskia alas.\nTämä oli liikaa Pecqueuxille, joka seisoi siinä liikkumattomana ja\nahdistetuin mielin. Heidän ystävättärensä kuoli ja nyt tahtoi hänen\nveturinkuljettajansakin seurata sitä kuolemaan. Heidän yhdyselämänsä\nolisi siis lopussa. Ja lopussa myöskin heidän yhteiset matkansa\nLisonin seljässä, jossa he voivat kulkea satoja lieueja vaihettamatta\nsanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he kaikki kolme toisiansa niin\nhyvin, ett'ei heidän tarvinnut edes merkeillä sanoa mitä halusivat.\nVoi Lison parkaa, joka kaikessa voimassaan oli niin säisy ja oli\nniin upea loistaessaan auringonvalossa! Ja Pecqueux, joka kuitenkaan\nei ollut juovuksissa, ei voinut hillitä itseään, vaan puhkesi niin\nankaroihin nyyhkytyksiin, että koko hänen ruumiinsa tärisi.\n\nSéverine ja Flore kävivät myös hyvin epätoivoisiksi ja levottomiksi\nsiitä, että Jacques pyörtyi uudelleen. Flore juoksi asuntoonsa\nnoutamaan hiukan kanverttiviinaa, jolla hän alkoi hieroa häntä,\ntehdäkseen edes jotakin. Mutta mikä saattoi nuo molemmat naiset vielä\ntuskaisemmiksi ja liikutetummiksi, oli se rajaton kuolonkamppaus,\njota hevonen kärsi, yksinään jäljellä viidestä maatessaan siinä\netujalat poikki. Se oli lähellä heitä ja hirnui herkeämättä;\noli melkein kuin olisi ihminen vaikeroinnut ja se kuulosti niin\nläpitunkevalta ja kamalalta, että kaksi loukkaantunutta alkoi myös\nmylviä eläinten tavalla. Ei milloinkaan ollut mikään niin syvästi\nvalittava kuolinkirkuna tunkeutunut ilman läpi ja hyydyttänyt verta,\nniin ett'ei se koskaan voinut lähteä mielestä. Se kävi sietämättömän\ntuskalliseksi, säälistä ja suuttumuksesta vapisevat äänet rukoilivat,\nettä tehtäisiin loppu tuosta viheliäisestä koniparasta, joka kitui\nniin kovin ja jonka loppumattomat korahdukset nyt, kun veturi oli\nkuollut, kaikuivat viimeisinä valitushuutoina hirmutapauksen jälkeen.\nPecqueux, joka vielä nyyhkytti taukoamatta, otti rikkuneen kirveen\nja tappoi hevosen lyömällä sitä päähän. Nyt tuli tappotantereella\nhiljaista.\n\nKahden tunnin odotuksen jälkeen tuli vihdoinkin apua.\nYhteentörmäyksessä olivat kaikki vaunut viskautuneet vasemmalle,\nniin että alaspäin menevä linja voitiin tehdä selväksi muutamassa\ntunnissa. Kolme vaunua käsittävässä junassa saapuivat Rouenista\nprefektin kanslian päällikkö ja keisarillinen prokuraattori sekä\nuseita yhtiön insinöörejä ja lääkärejä, kaikki syvästi liikutettuina\nja innokkaina, joita paitsi Barentinin asemapäällikkö, herra\nBessiére, jo ennen oli saapunut, sinne työmiesten kanssa ja ryhtynyt\ntyöhön jälellejääneiden kanssa. Vallitsi tavaton levottomuus ja\nhermostuminen tässä tavallisesti niin hyljätyssä ja hiljaisessa\nseudussa. Ne matkustajat, jotka olivat päässeet vahingoittumattomina,\ntunsivat pakokauhunsa jälkeen kuumeista tarvetta olla yhtämittaa\nliikkeellä: muutamat koettivat saada kiinni joistakuista vaunuista,\nkun ajatus jälleen nousemisesta rautatievaunuun löi heidät\nkauhistuksella; toiset taas, jotka huomasivat, ett'ei voitaisi\nonnistua löytämään edes työntökärryjä, olivat jo levottomia siitä,\nmitenkä voitaisiin saada ruokaa ja asuntoja. Kaikki tahtoivat he\npäästä sähkölennätinkonttoriin ja läksivät sähkösanomineen jalkaisin\nBarentiniin.\n\nSillä aikaa kun viranomaiset radan hallinnon avustamina alkoivat\ntutkia tapahtumaa, kiiruhtivat lääkärit alottamaan loukkaantuneiden\nsitomista. Useat olivat pyörtyneet verilätäkköjen ympäröiminä.\nToiset vaikeroivat heikosti, kun heihin koskettiin pinseteillä ja\nneuloilla. Kaikkiaan oli 15 kuollutta ja kolmekymmentä kaksi pahasti\nloukkaantunutta matkustajaa. Tuntemistaan odottaen saivat kuolleet\nmaata maassa aidan suuntaisessa rivissä kasvot ylöspäin. Nuori,\nvaalea ja punainen pikku notario yksinään puuhaili hyvin toimessaan\nheidän luonaan, hän etsi heidän taskuistaan jotakin paperia, korttia\ntai kirjettä, joka saattaisi hänet tilaisuuteen voida kuhunkin\nkiinnittää nimellä ja osoitteella varustetun lapun. Mutta sillä välin\nmuodostui hänen ympärilleen piiri töllistelevistä ihmisistä, sillä\nvaikka ei ainoatakaan taloa ollut lähempänä kuin lieuen päässä, oli\ntullut, epävarmaa mistä, kolmisenkymmentä uteliasta miestä, naista\nja lasta, jotka vain seisoivat tiellä, eivätkä antaneet vähintäkään\napua. Tumma pöly, savu- ja höyryharso, joka oli peittänyt kaikki,\noli nyt hajaantunut, huhtikuun säteilevä aamu riemuitsi voitostaan\ntappotantereella, luoden lempeätä, kirkasta päivänpaistettaan\nkuoleviin ja kuolleisiin, raadeltuun Lisoniin ja kaikkeen tähän\nsirpalekasojen sekasortoon, jota työmiehet raivasivat pois tieltä\nkuten ahkerat muurahaiset, jotka korjaavat epäjärjestystä, minkä joku\nohikulkija ajatuksissaan on jalallansa aikaansaanut heidän keossaan.\n\nJacques oli edelleenkin pyörryksissä ja Séverine oli rukoillen\npidättänyt erään ohikulkevan lääkärin. Tämä tutki Jacquesia eikä\nlöytänyt mitään ulkonaista vammaa, mutta pelkäsi sisällisiä vammoja,\nkun huulilla alkoi näkyä pieniä veriviiruja. Hän ei voinut sanoa\nenempää ja neuvoi, että Jacques tärähdyksiä välttäen vietäisiin niin\npian kuin mahdollista pois ja toimitettaisiin vuoteeseen.\n\nLääkärin kouriessa Jacquesia, avasi tämä jälleen silmänsä ja päästi\nheikon tuskanhuudon. Nyt tunsi hän Séverinen ja änkytti hämillään:\n\n-- Viekää minut pois täältä, viekää minut pois täältä!\n\nFlore kumartui hänen ylitsensä, ja kääntäessään päätään tunsi\nJacqueskin hänet. Mutta hänen katseensa ilmaisivat lapsellista\nsäikähdystä, ja vihan ja kauhun valtaamana peräytyen hän heittäytyi\nSéverineä vastaan.\n\n-- Viekää minut täältä pois heti!\n\nSéverine sinutteli häntä silloin, koska he nyt olivat kahden, sillä\nFlorea ei hän ottanut lukuun, ja kysyi:\n\n-- Haluatko sinä Croix-de-Maufrasiin? Etkö pane sitä pahaksesi? Se on\nvastapäätä ja me olemme silloin kotonamme.\n\nYhä vapisten ja silmät toiseen kiinnitettyinä Jacques heti suostui\nsiihen.\n\n-- Kyllä, minne tahdot, mutta heti!\n\nFlore kalpeni, kohdatessaan hänen peljästyneen ja kiroavan katseensa.\nTässä tuntemattomien ja viattomain verilöylyssä ei hänen siis\nollut onnistunut ottaa hengiltä kumpaakaan näistä molemmista; hän,\nJacquesin rakastajatar, pelastui siitä vähimmättäkään naarmutta ja\nmyöskin Jacques nyt kentiesi pääsisi siitä hengissä; tällä tavoin oli\nhän ainoastaan vienyt heidät lähemmiksi toisiaan ja toistensa syliin\nelämään yksinään itsellensä. Hän näki heidät majoittuneina tuohon\nautioon taloon, Jacques parantuneena ja toipuvana ja Séverine antaen\nhänelle mitä hellintä hoitoa ja saaden valvomisistaan palkaksensa\nalituisia hyväilyjä ja molemmat kaukana kaikista muista ihmisistä ja\ntäysin vapaina jakamaan sitä kuherruskuukautta, jonka hirmukohtaus\noli heille hankkinut. Jäätävä kylmyys kulki hänen läpitsensä, hän\nkatseli kuolleita, jotka hän hyödyttömästi oli surmannut.\n\nLuodessaan tämän silmäyksen murhapaikkaan, näki Flore, että\nMisardille ja Cabuchelle tekivät kysymyksiä muutamat herrat, jotka\nvarmaankin olivat viranomaisia. Keisarillinen prokuraattori ja\nkanslianpäällikkö näet koettivat saada selville, mistä se johtui,\nettä kivikuorma oli keskellä rataa. Misard väitti, ettei hän ollut\nlähtenyt paikaltaan, mutta ei voinut antaa mitään varmoja tietoja;\nhän ei todellakaan tiennyt mitään ja väitti kääntäneensä selkänsä\nsinnepäin sen vuoksi, että oli puuhaillut koneillansa. Mitä Cabucheen\ntuli, niin kertoi hän, joka vielä oli aivan poissa suunniltaan,\npitkän, sekavan jutun, miksi hän oli tehnyt sen virheen, että oli\nlähtenyt hevosten luota katsomaan kuollutta ja kuinka hevoset olivat\nlähteneet yksinään, eikä nuori tyttö ollut voinut niitä pidättää. Hän\nsekautui puheessaan ja alotti uudestaan, onnistumatta saamaan itseään\nymmärretyksi.\n\nFloren jääkylmä veri kiehui uudestaan hurjasta vapaudenkaipuusta. Hän\ntahtoi olla vapaa, voida vapaasti harkita ja tehdä päätöksensä, koska\nhän ei milloinkaan tarvinnut kenenkään toisen apua valitakseen oikean\ntien. Mitäpä hyödyttikään odottaa, että hänet ikävystytettäisiin\nkysymyksillä ja kentiesi vangittaisiin! Sillä rikosta\nlukuunottamatta, oli tehty virkavirhe, josta hänet voitaisiin asettaa\nsyytteeseen. Hän ei kuitenkaan mitenkään voinut saada lähdettyä, niin\nkauvan kun Jacques oli siinä.\n\nSéverine oli vihdoin innokkailla rukouksillaan saanut Pecqueuxin\nhankkimaan paarit, ja hän tuli nyt erään toverinsa kanssa kantamaan\nvahingoittunutta Jacquesia pois. Lääkäri oli niinikään saanut\nSéverinen ottamaan luoksensa ylikonduktööri Henrin, joka istui siinä\ntylsänä ja hupelona ja näytti kärsivän ainoastaan aivotärähdyksestä.\nHänet kuljetettaisiin sinne Jacquesin jälkeen.\n\nKun Séverine kumartui päästääkseen auki Jacquesin kauluksen, joka\ntätä vaivasi, suuteli hän häntä julkisesti silmiin, antaakseen\nhänelle rohkeutta kestämään kuljetuksen.\n\n-- Älä pelkää, me tulemme onnellisiksi.\n\nJacques hymyili ja vastasi hänen suudelmaansa. Tämä suudelma repi\ntäydellisesti rikki Floren sydämen; Jacques temmattiin häneltä pois\nainiaaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen verensä virtoina valunut\njostakin parantumattomasta haavasta. Kun Jacques kannettiin pois,\nläksi hän pakoon. Mutta mennessään tuvan ohi, näki hän akkunan\nläpi ruumishuoneen kalpeine valonkajastuksineen kynttilästä, joka\nvielä keskellä valoisaa päivää paloi äidin ruumiin läheisyydessä.\nOnnettomuuden tapahtuessa oli kuollut saanut maata yksinään, pää\npuoliksi poiskäännettynä, suuret silmät edelleenkin avoimina ja\nhuulet väännyksissä, ikäänkuin olisi hän nähnyt, kuinka kaikki nuo\nihmiset, joita hän ei tuntenut, murskaantuivat kuoliaiksi.\n\nFlore syöksyi matkoihinsa, poikkesi heti Doinvillen tien tekemään\nmutkaan ja heittäytyi sitten vasemmalla puolella olevien pensaiden\nsekaan. Hän tunsi maan joka kolkan hyvin ja uhmaili santarmeja\nottamaan hänet kiinni, jos heitä lähetettäisiin häntä väijymään.\nSen vuoksi hän aivan äkisti herkesi juoksemasta ja jatkoi pienin\naskelin matkaansa erääseen piilopaikkaan, jonne hän mielellään ryömi\nsellaisina päivinä, jolloin hän oli synkällä mielellä. Se oli eräs\nrotko tunnelin yläpuolella. Hän katsahti ylös, ja näki auringosta,\nettä oli puolenpäivän aika. Päästyään luolaansa oikasihe hän kovalle\nkalliolle ja jäi liikkumatonna makaamaan kädet ristissä niskan takana\nja mietti. Syntyi hirveä tyhjyys hänen sisimmässään, hän ikäänkuin\ntunsi olevansa kuollut ja jäsenien vähitellen kangistavan.\n\nSe ei kuitenkaan johtunut siitä, että hän olisi tuntenut omantunnon\nvaivoja sen takia, että oli hyödyttömästi surmannut kaikki nuo\nihmiset, sillä hänen täytyi ponnistaa voimiaan tunteakseen katumusta\nja kauhua siitä, mitä oli tehnyt. Mutta nyt oli hän varma, että\nJacques oli nähnyt hänen pysäyttävän hevoset, ja hän oli vast'ikään\ntajunnut hänen arkuudestaan, että hän tunsi häntä kohtaan samanlaista\nvastenmielisyyttä, kuin tunnetaan petoeläimiä kohtaan. Hän ei\nmilloinkaan unhoittaisi. Mutta muuten, kun rikotaan toisia vastaan,\nei saa rikkoa itseään vastaan. Hän ottaisi heti itsensä hengiltä.\nHänellä ei enään ollut mitään toivoa, hän tunsi kuinka ehdottomasti\nvälttämätöntä se oli, ja tunsi sen vieläkin enemmän nyt, kun hän oli\nsiellä ja voi kaikessa rauhassa miettiä. Se oli ainoastaan väsymys\nja tunne koko hänen olentonsa tyhjiin raukeamisesta, joka esti häntä\nnousemasta ylös ja etsimästä käsiinsä jotakin, jolla tappaisi itsensä.\n\nMutta siitä vastustamattomasta uneliaisuudesta, joka hänet valtasi,\nnousi kuitenkin rakkaus uudelleen eloon, onnellisuuden tarve,\nviimeinen unelma omastakin onnelliseksi tulemisestaan, kun hän antoi\nnoiden molempien toisten nauttia onnestaan ja vapaina elää yhdessä.\nMiksi ei hän odottanut yötä ja kiiruhtanut Ozilin luo, joka jumaloi\nhäntä, ja joka voisi häntä puolustaa? Hän vaipui suloisiin, sekaviin\najatuksiin ja nukkui syvään uneen.\n\nFloren herätessä oli aivan pimeä. Päästään pyörällä kopeloi hän\nympärilleen, mutta muisti äkkiä missä oli, tuntiessaan paljaan\nkallion, jolla hän lepäsi. Salaman tavoin selvisi nyt hänelle tuo\narmoton välttämättömyys: hänen täytyi kuolla. Oli kuin olisi tuo\nsuloinen pelkuruus, tuo alttius vielä elämisen mahdollisuuteen\noli kadonnut väsymyksen keralla. Ei, ei! Ainoastaan kuolema oli\ntoivottava. Hän ei kaiken tämän verenvuodatuksen jälkeen voinut\nelää rikkirevityin sydämin ja sen ainoan miehen kiroamana, jota hän\nmilloinkaan oli rakastanut, ja joka oli toisen oma. Nyt, kun hänellä\noli siihen voimaa, täytyi hänen kuolla.\n\nFlore nousi nyt ja astui ulos kallioluolastaan. Hän ei enään\nepäröinnyt, sillä hänen vaistonsa oli hänelle sanonut, minne hänen\noli mentävä. Uudelleen silmäiltyään taivaan tähtiä ymmärsi hän, että\nkello oli tulossa yhdeksän. Kun hän saapui radalle, meni juna ohitse\ntäydellä nopeudella alaspäin menevää linjaa ja tämä tuntui tuottavan\nhänelle huvitusta. Kaikki kävisi hyvin, se linja oli nähtävästi\ntehty selväksi, jota vastoin tuo toinen otaksuttavasti vielä oli\ntukossa, koska ei vapaata liikeyhteyttä näytty saaneen aikaan. Sitten\njatkoi hän matkaansa pitkin aidanvierustaa tuossa autiossa, perin\nhiljaisessa seudussa. Hänen ei tarvinnut kiiruhtaa, mitään junaa ei\ntulisi ennen Pariisin pikajunaa, ja se olisi siellä vasta yhdeksän ja\nkaksikymmentä viisi. Hän seurasi edelleen aitaa pienin askelin tuossa\nsynkässä pimeydessä, hyvin tyynenä, kuin olisi hän ollut jollakin\nnoista tavallisista kävelyretkistään autioilla poluilla. Hän nousi\nkuitenkin aidan yli, ennen kun saapui tunneliin, ja jatkoi matkaansa\nhitaasti itse radalla, mennäkseen pikajunaa vastaan.\n\nHänen täytyi menetellä hyvin ovelasti, jott'ei vartija häntä näkisi,\nja niin täytyi hänen tavallisesti tehdä joka kerta, kun hän meni\nOzilia tapaamaan tunnelin toiseen päähän. Ja tunnelissa kulki hän\nyhtämittaa. Mutta ei ollut niin, kuin edellisellä viikolla; hän ei\nenään peljännyt, ett'ei hän, jos kääntyisi ympäri, enään varmasti\ntietäisi, mille taholle olisi menossa. Tunnelihulluus ei enään\nraivonnut hänen aivoissaan, tuo tilapäinen hulluus, missä kaikki\npauhina ja tunne tunnelin katon musertavasta painosta saavat kaiken,\nsekä ajan että paikan tuntumaan hämärältä ja sekanaiselta. Mitä\nvälitti hän siitä nyt? Hän ei enään mietiskellyt, ei sitä edes\najatellut ja hänellä oli ainoastaan yksi ainoa kiinteä ajatus: mennä\nmenemistään suoraan eteenpäin, niin kauvan kun hän ei nähnyt junaa,\nja sitten jatkaa kulkuaan suoraan kohti veturin lyhtyä, kohta kun\nsaisi nähdä sen loistavan pimeässä.\n\nFlore tunsi kuitenkin olevansa hämmästynyt, sillä hän luuli noin\nkulkeneensa useita tunteja. Kuinka tuo kaivattu kuolema olikaan\netäällä! Ajatus, ett'ei hän sitä kohtaisikaan, että hän kulkisi\nlieuesin toisensa jälkeen sitä tapaamatta, saattoi hänet hetkiseksi\nepätoivoon. Hänen jalkansa väsyivät; täytyisikö hänen siis istuutua,\nodottaa sitä radalla maaten? Mutta se tuntui hänestä arvottomalta,\nhänen neitseellisen sotainen vaistonsa sanoi hänelle, että hänen\npitäisi jatkaa kulkuaan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ja\nkuolla pystyssä. Tarmo heräsi hänessä jälleen ja kannusti häntä\nuudelleen eteenpäin, kun hän etäällä huomasi pikajunan veturilyhdyn\nkimaltelevan pienen tähden kaltaisena yksinänsä sysimustan taivaan\ntaustaa vastaan. Juna ei ollut vielä tullut tunneliin, eikä sen\njyrinää vielä kuulunut: ainoastaan tuo eloisa, iloinen, vähitellen\nkasvava loiste ilmoitti sen lähestyvän.\n\nJälleen suoristautuen kuten korkea, notkea kuvapatsas, kulki hän\nnyt eteenpäin pitkin, lujin askelin, kuitenkaan juoksematta junaa\nvastaan, ikäänkuin olisi se ollut ystävä, jolta hän tahtoi säästää\nkappaleen matkaa. Juna saapui nyt juuri tunneliin, tuo kamala kohina\ntuli yhä lähemmäksi ja maa tärisi kuten myrskyn käsissä, tähden\nmuuttuessa suunnattoman suureksi silmäksi, joka juoksi esiin pimeästä\nja suureni suurenemistaan. Selittämättömän tunteen valtaamana,\nkentiesi siitä, että kuolisi aivan yksinään, tyhjensi hän silloin\ntaskunsa, sitä tehdessään taukoamatta urheasta, itsepintaisesta\nkulustaan, ja heitti kokonaisen käärön radan viereen, nenäliinan,\navaimia, kaksi veistä, nuoraa. Riisuipa hän kaulaliinansakin, joka\noli kaulan ympäri solmittuna, päästi auki hameenmiehustansa ja riisui\nsen puoliksi yltään.\n\nNyt muuttui silmä hiilituleksi, tultasyöksyväksi uuniksi, ja hirviön\nhengitys lehahti jo häntä vastaan kosteana ja lämpöisenä, vierivien\npyörien pauhinan käydessä yhä huumaavammaksi. Hän kulki yhä edelleen\nsuoraan tuota suurta tulta kohden, ollakseen väistämättä veturia,\nniinkuin joku yön hyönteisistä, jonka liekki vetää luokseen. Kamala\nyhteentörmäys tapahtui, mutta vielä itse syleilyssäkin hän jälleen\nsuoristautui, ikäänkuin hänen taistelunhalunsa olisi viimeisellä\nhetkellä uudelleen herännyt ja hän olisi tahtonut painia jättiläisen\nkanssa ja lyödä sen maahan. Pää ajautui keskelle lyhtyä, joka sammui.\n\nVasta tuntia myöhemmin korjattiin Floren jäännökset pois.\nVeturinkuljettaja oli tosin nähnyt tuon suuren, valjun, kamalan\nomituisen olennon tulevan veturia vastaan tuon kirkkaan loisteen\nympäröimänä, ja kun lyhty aivan äkisti sammui ja juna oli synkässä\npimeydessä, tunsi hän kuoleman läheisyyden ja vapisi. Kun juna pääsi\nulos tunnelista, koetti hän huutaa vartijalle onnettomuudesta. Mutta\nvasta Barentinissa hän saattoi kertoa, että joku oli ajattanut\nylitsensä tunnelissa: se oli varmaankin ollut nainen; hiuksia ja\npääkallon osia oli vielä jäljellä veturilyhdyn murskaantuneessa\nlasissa. Kun miehet, jotka oli lähetetty ruumista etsimään, löysivät\nsen, hämmästyivät he, nähdessään sen niin marmorinvalkeana. Ankara\ntörmäys oli heittänyt sen ylöspäin menevien junien linjalle, pää\noli murskaantunut möyhyksi, mutta noissa puoliksi paljastetuissa\njäsenissä ei ollut naarmuakaan, vaan lepäsivät ne ihmeen kauniina\npuhtaudessaan ja voimassaan. Miehet verhosivat hänet ääneti. He\nolivat tunteneet Floren. Hän oli varmaankin mielenhäiriössä ajattanut\nylitsensä, välttääkseen sen kamalan edesvastuun, joka lepäsi hänen\nniskoillaan.\n\nPuolenyön aikaan lepäsi Floren ruumis tuvassa äidin ruumiin vieressä.\nLattialle oli asetettu patja ja sytytetty kynttilä molempien välille.\nPhasie, jonka pää edelleenkin nojasi eteenpäin ja jonka vääntyneillä\nhuulilla oli tuo inhoittava irvistys, näytti nyt suurilla, kiinteillä\nsilmillään katselevan tytärtään, sillä aikaa kun Misard tuossa joka\ntaholla vallitsevassa syvässä, äänettömässä yksinäisyydessä kuului\nläähöttävän ja ponnistavan voimiaan etsimisissään, jotka olivat\nalkaneet uudelleen. Määrätyin väliajoin kulkivat junat jälleen ja\nkohtasivat toisensa molemmilla linjoilla, sitten kun liikeyhteys oli\ntäydellisesti palautettu. Koneellisessa kaikkivaltiudessaan kiitivät\nne järkähtämättöminä ohitse, välinpitämättöminä ja tietämättöminä\nnäistä traagillisista tapahtumista ja näistä rikoksista. Mitäpä\nmerkitystä olikaan sillä, että joukko tuntemattomia kaatui matkalla\nja murskaantui pyörien alla! Kuolleet oli korjattu ja veri pesty pois\nja nyt kuljettiin jälleen tulevaisuutta kohden.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nCroix-de-Maufrasin suuressa, punaisella damastilla verhotussa\nmakuuhuoneessa oli kaksi korkeata akkunaa radalle päin, joka kulki\nmuutaman metrin päässä sieltä. Vuoteesta, joka oli vanha, pylväillä\nvarustettu vuode ja seisoi akkunan edessä, voi nähdä junien kulkevan\nohi. Vuosikausiin ei ollut otettu pois ainoatakaan esinettä eikä\nsiirretty huonekaluja tässä huoneessa.\n\nSéverine oli antanut viedä pyörtyneen Jacquesin tähän huoneeseen,\nkun taas Henri Dauvergne sai jäädä erääseen toiseen ja pienempään\nmakuuhuoneeseen alikerroksessa. Itselleen otti hän erään Jacquesin\nhuoneen vieressä sijaitsevan huoneen, jonka ainoastaan raput siitä\neroittivat. Kahdessa tunnissa oli se saatu järjestettyä kyllin\nmukavaksi, kun koko talo oli täydellisesti kalustettu ja varustettu\nja yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa. Séverine solmi eteensä\nesiliinan ja huomasi muuttuneensa sairaanhoitajattareksi, sitten\nkun hän aivan yksinkertaisesti oli sähköttänyt Roubaudille, ett'ei\ntämä odottaisi häntä, ja että hän otaksuttavani jäisi sinne\nmuutamiksi päiviksi hoitamaan loukkaantuneita, jotka hän oli sinne\nvastaanottanut.\n\nJo seuraavana aamuna luuli lääkäri voivansa vastata Jacquesista,\njonka hän toivoi voivansa saada jalkeillekin viikon kuluessa: oli\noikein ihme, että hän oli päässyt niin vähällä, vain muutamilla\nlievillä sisällisillä vammoilla. Mutta hän suositteli mitä suurinta\nhuolenpitoa ja mitä täydellisintä hiljaisuutta. Kun Jacques avasi\nsilmänsä, pyysi Séverine, joka piti hänestä huolta kuten lapsesta,\nhäntä olemaan kiltti ja tottelemaan häntä kaikessa. Jacques, joka\nvielä oli sangen heikko, lupasi sen päätään liikahuttamalla. Hän\noli nyt täydellisesti saanut tajuntansa takaisin ja tunsi huoneen,\njonka Séverine oli hänelle kuvaillut: se oli tuo punainen huone,\njossa hän puolen seitsemättätoista vuoden ikäisenä oli antautunut\npresidentti Grandmorinille. Se oli tämä sänky, jossa Jacques\nnyt makasi, ja tuossa olivat akkunat, joista hän, edes päätään\nnostamatta, saattoi nähdä junien kulkevan ohi. Ja itse talon, jonka\nhän oli niin usein nähnyt kulkiessaan siitä ohi veturillansa,\ntunsi hän niin hyvin vanhastaan. Hän näki sen silmiensä edessä,\nsiinä kun se lepäsi poikittain radalle päin, autiona ja hyljättynä\nsuljettuine luukkuineen ja vielä enemmän surullisena ja salaperäisenä\ntuon suunnattoman kilven takia, jossa se ilmoitettiin myytäväksi,\nminkä kautta umpeenkasvettuneen puutarhan synnyttämä surumielinen\nvaikutelma vielä suureni. Hän muisti sen synkkyyden ja tuskallisen\ntunteen, jota hän tunsi joka kerta, ikäänkuin tuottaisi tuo talo\nhänelle onnettomuutta. Kun hän nyt lepäsi tässä huoneessa ja tunsi\nolevansa heikko, luuli hän ymmärtävänsä, mitä se oli; se ei voinut\njuuri muuta merkitä, kuin että hän varmaankin kuolisi tänne.\n\nNähtyään hänen kykenevän käsittämään, mitä sanottiin, kiiruhti\nSéverine rauhoittamaan häntä ja kuiskasi hänelle vetäen peitteen ylös:\n\n-- Älä ole levoton, minä olen poiminut tavarat taskuistasi ja ottanut\nkellon talteen.\n\nJacques katsoi häneen silmät suurina ja koetti muistaa.\n\n-- Kello... Ah niin, kello.\n\n-- He olisivat voineet tutkia sinun vaatteesi, mutta minä olen\nkätkenyt sen tavaroideni joukkoon, niin ett'ei sinun tarvitse olla\npeloissasi.\n\nHän kiitti häntä puristaen hänen kättään. Kääntäessään päätään,\nnäki hän pöydällä veitsen, joka niinikään oli ollut eräässä hänen\ntaskussaan. Mutta sitä ei ollut tarvis piilottaa; se oli kaikkien\ntoisten veisten kaltainen.\n\nJo seuraavana päivänä Jacques tunsi olevansa virkeämpi ja alkoi\ntoivoa, ett'ei hän kuolisi tänne. Hän tunsi todellista iloa, kun hän\nlähellään tunsi Cabuchen, joka oli hyvin avulias ja koetti kulkea\nniin hiljaa kuin mahdollista raskailla, suunnattomilla jaloillaan.\nOnnettomuustapauksesta saakka ei Cabuche ollut jättänyt Séverineä;\noli kuin olisi hänkin tuntenut lämmintä tarvetta antautua jollekulle:\nhän jätti työnsä ja tuli joka aamu auttamaan häntä karkeampien\naskareiden teossa ja palveli häntä kuten uskollinen koira silmät\nyhtämittaa hänen silmiinsä suunnattuina. Vaikka Séverine näytti\nnyt niin hennolta, oli hän, sanoi Cabuche, oikea kelpo nainen, ja\nsopihan tehdä jotakin hänen avukseen, joka teki niin paljon toisten\nhyväksi. Tuo rakastava pari tottui häneen, vieläpä sinuttelivat ja\nsuutelivatkin he toisiansa häikäilemättä, kun hän kulki huoneen läpi\nja koetti olla niin hienotunteinen ja tekeytyä niin pieneksi kuin\nmahdollista.\n\nJacquesia kummastutti kuitenkin se, että Séverine niin usein oli\npoissa hänen luotaan. Ensimäisenä päivänä oli Séverine lääkäriä\ntotellen salannut häneltä Henrin sielläolon, kun hän hyvin ymmärsi\nsen rauhoittavan, miellyttävän vaikutuksen, minkä häneen tekisi\najatus siitä, että hän oli aivan yksinään.\n\n-- Olemmehan yksinämme?\n\n-- Olemme lemmittyni, aivan yksinämme... Nuku nyt rauhallisesti.\n\nSéverine katosi aina tuon tuostakin, jo toisena päivänä oli Jacques\nkuullut alikerroksesta askelten ja kuiskausten ääntä. Mutta\nseuraavana päivänä kuului tuolta alhaalta iltistä ilonpitoa, iloisia\nnaurunremahduksia ja kaksi nuorta, raikasta ääntä, jotka eivät\nollenkaan tahtoneet vaijeta.\n\n-- Mitä se on? Kuka siellä on?... Emmehän siis olekaan yksinämme?\n\n-- Emme, rakas ystäväiseni, tuolla alhaalla juuri sinun huoneesi alla\non eräs toinen loukkaantunut, joka minun on täytynyt ottaa hoitooni.\n\n-- Oh!... Kuka sitten?\n\n-- Henri, tiedäthän, ylikonduktööri.\n\n-- Henri... Ah!\n\n-- Hänen sisarensa tulivat tänä aamuna. Heidän äänensä sinä juuri\nkuulet, he nauravat kaikkea mahdollista... Koska hän on paljon\nvirkeämpi, matkustavat he jo tänä iltana, kun heidän isänsä ei voi\nolla heitä paitsi, mutta Henri jää vielä pariksi, kolmeksi päiväksi\ntoipuakseen täydellisesti... Ajatteles, hän hyppäsi alas, hän,\neikä hänestä murskaantunut mitään; hän tuli ainoastaan ikäänkuin\nlöylynlyömäksi, mutta on saanut järkensä takaisin.\n\nJacques oli vaiti ja katsoi häneen niin kauvan, että hän lisäsi:\n\n-- Sinä ymmärrät. Ellei hän olisi täällä, voisi syntyä juoruja meistä\nmolemmista... Mutta niin kauvan kun en ole yksin sinun kanssasi, ei\nmieheni voi mitään sanoa, ja minulla on hyvä tekosyy viipymiseeni\ntäällä... Ymmärrätkö?\n\n-- Kyllä, kyllä, se on sangen hyvä.\n\nIltaan saakka saattoi Jacques kuulla Dauvergnen tyttöjen naurua, jota\nhän muisti kuulleensa Pariisissa, tunkeutuvan alapuolella olevasta\nkerroksesta siihen huoneeseen, jossa Séverine oli tehnyt hänelle\ntunnustuksia. Sen jälkeen tuli hiljaista ja hän kuuli ainoastaan\nSéverinen kevyet askeleet, kun tämä meni hänen tyköänsä toisen\npotilaansa luo. Ovi tuolla alhaalla suljettiin ja koko talo vaipui\nsyvään äänettömyyteen. Kaksi kertaa, kun hän oli kovasti janoissaan,\ntäytyi hänen kolistaa tuolilla permantoon, jotta Séverine tulisi\nylös. Kun tämä tuli sisään, oli hän sangen hymyileväinen ja innokas\nja selitti, ett'ei hän ollenkaan tahtonut päästä rauhaan, kun hänen\ntäytyi alituiseen vaihtaa kylmiä kääreitä.\n\nJo neljäntenä päivänä voi Jacques nousta ylös ja istua kaksi tuntia\ntuolilla akkunan ääressä. Hiukan kumartuessaan eteenpäin, huomasi hän\nsen kapean, valkoisia villejä orjantappurapensaita täyteenkasvaneen\npuutarhan, jonka rautatie oli halkaissut, ja jota ympäröitsi\nmatala muuri. Ja hän muisti tuon yön, jolloin hän oli ojentautunut\nkurkistaakseen muurin yli, ja näki jälleen sen jokseenkin laajan\nalueen talon toisella puolella, jota ympäröitsi ainoastaan sama aita,\njonka läpi hän oli tunkeutunut, ja jonka toisella puolella hän oli\nkohdannut Floren, siinä kun tämä istui tuon pienen, rappeutuneen\nkasvihuoneen kynnyksellä suorimassa varastamiansa nuoria. Voi, mikä\nihana yö ja miten säikähtynyt hän silloin olikaan kärsimyksestään!\nSitten kun hänen muistinsa oli jälleen herännyt ja tullut yhä\nselvemmäksi, suuntautuivat hänen ajatuksensa yksinomaan Floren\nkuvaan, siinä kun hän seisoi korkeine, notkeine vartaloineen ja\nleimuavat silmänsä suoraan hänen silmiinsä kiinnitettyinä. Aluksi\nei hän ollenkaan puhunut onnettomuustapauksesta ja varovaisuudesta\nei kukaan toisistakaan tahtonut sanoa siitä mitään. Mutta mikäli\nkukin yksityiskohta hänelle jälleen selvisi, sikäli rakensi hän\nkaikki uudelleen ja ajatteli hän sitä nyt niin herkeämättömästi ja\nyksinomaan, että hänen ainoana työnään akkunan ääressä oli nyt etsiä\njälkiä ja miettiä, ketkä olivat hirmukohtauksen aiheuttaneet. Miksi\nei hän enään nähnyt Florea vartiopaikallaan lippu kourassa? Hän ei\nuskaltanut sitä kysyä ja se pahensi sitä epämieluisaa tunnetta, jonka\ntämä synkkä ja hänen mielestään kummituksia täynnä oleva talo hänellä\nvaikutti.\n\nEräänä aamuna, kun Cabuche oli läsnä ja auttoi Séverineä, sai hän\nvihdoinkin kysytyksi:\n\n-- Onko Flore sairaana?\n\nHämillään ollen käsitti Cabuche väärin Séverinen viittauksia ja luuli\ntämän käskeneen häntä puhumaan:\n\n-- Flore raukka, hän on kuollut!\n\nJacques katsoi häneen ja vapisi, ja silloin oli parasta kertoa kaikki\ntyynni. He kertoivat siis hänelle tuon nuoren tytön itsemurhasta ja\nkuinka hän oli ajattanut ylitseen tunnelissa. Äidin hautaaminen oli\nlykätty iltaan, jotta samalla voitiin tytärkin viedä pois, ja he\nlepäsivät nyt vieretysten Doinvillen pienessä kalmistossa, jossa jo\nennen heitä oli kiltti Louisette parka, joka myös oli äkkiä temmattu\npois ja ryvetetty vereen ja lokaan. He olivat kolme onnetonta, jotka\nolivat matkalla kaatuneet ja ruhjoutuneet ja kadonneet ikäänkuin\nohikulkevien junien kamalan ilmanvedon poislakaisemina.\n\n-- Herra Jumala! Onko hän kuollut! toisti Jacques aivan hiljaa,\nPhasie täti, Flore ja Louisette parka! Kaikki ovat he kuolleet.\n\nKuullessaan tämän viimeisen nimen katsahti Cabuche, joka auttoi\nSéverineä vuoteen laatimisessa, vaistomaisesti viimeksimainittua\nkohden. Hänen entisen rakkautensa muisto saattoi hänet hämilleen sen\nuuden intohimon edessä, johon hän vastaanhangoittelematta antautui,\nhellämielinen ja lyhytjärkinen kun oli ja muistutti kilttiä koiraa,\njoka antautuu jo ensimäisellä hyväilyllä. Mutta Séverine, joka tunsi\nhänen traagillisen lemmentarinansa, pysyi totisena ja katsoi häneen\nmyötätuntoisesti. Tämä liikutti häntä suuresti, ja kun hänen kätensä\nsattumoiltaan kosketti Séverinen käteen, kun hän ojensi hänelle\npieluksia, oli hän tukehtumaisillaan ja saattoi ainoastaan sammaltaen\nvastata Jacquesin kysymyksiin.\n\n-- Syytettiinkö häntä onnettomuuden aiheuttamisesta?\n\n-- Oh, eipä suinkaan. Mutta ymmärrättehän, että se oli hänen syynsä.\n\nKatkonaisin lausein hän kertoi mitä tiesi. Itse ei hän ollut nähnyt\nmitään, sillä olihan hän ollut tuvassa, kun hevoset olivat lähteneet\nliikkeelle ja joutuneet radalle. Hän soimasi itseään tästä katkerasti\nja oli saanut viranomaisilta sangen ankaroita nuhteita: ei saanut\nlähteä hevostensa luota; jos hän olisi pysynyt niiden luona, ei tuota\nhirveätä onnettomuutta olisi tapahtunut. Tutkimuksen tuloksena oli\nainoastaan Floren puolelta tapahtuneen huolimattomuuden muistiin\nmerkitseminen, ja kun hän oli noin kamalalla tavalla itse rangaissut\nitseänsä, sai asia jäädä silleen. Ei edes viitsitty siirtää Misardia,\njoka matelemisellaan ja nöyryydellään suoriutui pälkähästä ja pani\nkaikki kuolleen syyksi. Tämä ei koskaan tehnyt muuta, kuin mikä\npälkähti hänen päähänsä ja Misardin täytyi aina sulkea veräjä hänen\njälkeensä. Yhtiö ei muuten ollut voinut muuta kuin havaita todeksi,\nettä Misard sinä aamuna oli hoitanut toimensa aivan virheettömästi;\nja hän sai luvan, kunnes menisi uusiin naimisiin, pitää luonansa\nveräjän hoitamista varten erään paikkakunnalta kotoisin olevan\nvanhanpuoleisen naisen, nimeltä Ducloux, joka oli ollut\npalvelijattarena ravintolassa ja nyt eli entispäivien salaperäisillä\nsäästöillä.\n\nCabuchen lähtiessä pois huoneesta, loi Jacques Séverineen katseen,\nettä tämä jäisi. Hän oli hyvin kalpea.\n\n-- Se oli Flore. Hän piteli hevosia, niin että kivikuorma pysähtyi\nradalle.\n\nNyt kalpeni Séverine vuorostaan.\n\n-- Lemmittyni, mitä sinä sanot?... Sinussa on kuume, sinun täytyy\nuudelleen laskeutua makuulle.\n\n-- Ei, ei, se ei ole mikään paha uni... Näetkös, minä näin hänet,\nniin kuin sinä näet minut. Hän piteli hevosia voimakkailla käsillään\nja esti niitä vetämästä kuormaa syrjään.\n\nSéverine vaipui eräälle tuolille aivan masentuneena.\n\n-- Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen peloissani. Se on hirveätä...\nminä en saa nukuttaa tänä yönä.\n\n-- Niin, asia on aivan selvä, jatkoi Jacques. Hän tahtoi ottaa meidät\nmolemmat hengiltä. Hän oli kauvan ollut rakastunut minuun ja oli\nmustasukkainen. Sitäpaitsi oli hän sukkela kapine ja hänellä oli\nmonta merkillistä ajatusta... Ah, tehdä niin monta murhaa yhdellä\nkertaa, panna kokonainen ihmisjoukko vuodattamaan vertansa! Oh, hän\noli peto!\n\nHänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja hänen huulensa nytkähtelivät\nhermostuneesti. Hän vaikeni ja he katselivat edelleen toisiaan hyvän\naikaa. Sitten tempautui hän irti niistä kamaloista näyistä, joita\nhänen eteensä oli astunut, ja jatkoi puoliääneen:\n\n-- Hän on siis kuollut. Senpä vuoksi hän siis kummittelee! Jälleen\ntultuani tajuihini, tuntuu minusta aina, että hän on läsnä. Viimeksi\ntänä aamuna käännyin ympäri ja luulin hänen seisovan päänaluseni\nvieressä... Hän on kuollut ja me elämme. Kunpa ei hän nyt kumminkaan\nkostaisi!\n\nSéverineä pöyristytti.\n\n-- Hiljaa, hiljaa; Sinä teet minut hulluksi.\n\nHän astui ulos ja Jacques kuuli hänen menevän alas tuon toisen\ntoipion luokse. Hän jäi akkunan ääreen ja vaipui uudelleen\nkatselemaan rataa, ratavartijan tupaa suurine kaivoineen,\nmerkinantopylväineen ja ahtaine puuvajoineen, jossa Misard näytti\nistuvan ja nukkuvan säännöllisesti palautuvan, yksitoikkoisen\ntyönsä ääressä. Kaiken tämän katselemiseen saattoi hän syventyä\nuseammaksi tunniksi, ikäänkuin olisi hän miettinyt tehtävää, jota ei\nvoinut ratkaista, mutta jonka ratkaisu kuitenkin oli tärkeä hänen\nmenestykselleen.\n\nHän ei voinut kyllästyä katselemaan Misardia, joka oli niin hoikka\nja nöyräkäytöksinen ainaisine inhoittavine yskänkohtauksineen,\nmutta kuitenkin ikäänkuin kalvava hyönteinen oli intohimoisella\nitsepintaisuudellaan tehnyt myrkyn avulla lopun voimakkaasta kelpo\nvaimostaan. Hänellä ei varmaankaan ollut useampaan vuoteen ollut\naivoissaan mitään muuta ajatusta päivin ja öin noiden kahdentoista\nloppumattoman tunnin vartioimisen aikana. Jokaisen sähkökellonsoiton\njälkeen, joka ilmoitti hänelle junan olevan matkalla, oli hänen\npuhallettava torveensa; sitten, kun juna oli kulkenut ohi ja rata\noli suljettu, oli hänen painettava erästä nappulaa ilmoittaakseen\nsen lähimmälle vartijalle, ja painettava erästä toista tehdäkseen\nradan selväksi edelliselle vartijalle, nämä olivat puhtaasti\nkoneellisia liikkeitä, jotka lopulta olivat muuttuneet ruumiin\ntavoiksi. Luonteeltaan tylsänä ja kun ei osannut lukea, istui hän\nsiinä koko ajan käsivarret riipuksissa ja silmissään hämmentynyt ja\nmerkityksetön ilme, kun hänen koneensa jättivät hänet rauhaan.\n\nHän oli melkein aina vartiovuorollaan, eikä hänellä ollut muuta\nhuvitusta, kuin aamiaisen venyttäminen niin pitkäksi kuin\nmahdollista. Sen jälkeen vaipui hän takaisin tylsyyteensä, aivot\nolivat aivan tyhjät, eivätkä sisältäneet ainoatakaan ajatusta.\n\nErityisestikin kärsi hän kauheata uneliaisuutta ja nukkui toisinaan\navoimin silmin. Öisin täytyi hänen, jott'ei auttamattomasti\nuinahtaisi, nousta kävelemään, ja silloin horjuivat hänen jalkansa,\nikäänkuin olisi hän ollut juovuksissa. Taistelu hänen vaimonsa\nkanssa, tuo äänetön kamppailu siitä, kuka toisen kuoltua saisi nuo\npiilotetut tuhannen frangia, lienee kuukaudesta toiseen ollut ainoa\najatus, joka oli viihtynyt tämän erakon tylsistyneissä aivoissa.\nKun hän puhalsi torveensa, kun hän liikutti merkinantovehkeitään,\nautomaatin tavoin valvoen niin monen ihmishengen turvallisuutta,\najatteli hän ainoastaan myrkkyä, ja kun hän odotti kädet ristissä, ja\nsilmät unesta räpyttelevinä, ajatteli hän sitä yhä. Ei mitään muuta\nkuin sitä, että hän ottaisi vaimonsa hengiltä, etsisi käsiinsä ja\npitäisi rahat.\n\nJacquesia ihmetytti nyt, että hän oli täydellisesti entisellään.\nVoitiin siis ottaa ihmisiä hengiltä aivan tyyneesti ja niin\nettä elämä sen jälkeen kulki tavallista kulkuaan. Ensimäisten\nkuumeisten etsimisten jälkeen oli Misard todellisuudessa vaipunut\ntakaisin entiseen saamattomuuteensa ja saanut takaisin salakavalan\nnöyryytensä. Siitä ei ollut apua, että hän oli tehnyt lopun\nvaimostaan, joka tapauksessa se oli vaimo, joka riemuitsi voitosta.\nHän pysyi voitettuna ja voi kääntää talon nurin miten tahansa,\nsaamatta näkyviinsä niin centimeäkään. Ainoastaan hänen levottomat,\nväijyvät katseensa ja hänen harmaankalpeat kasvonsa ilmaisivat hänen\nhuoliansa. Hän näki alati edessään kuolleen kaksi suurta silmää\nja tuon kamalan irvistyksen huulten ympärillä, joka hoki: \"Etsi!\nEtsi!\" Hän etsi, eikä voinut nyt antaa aivoilleen minuutiksikaan\nlepoa Ne työskentelivät työskentelemistään levotta ja rauhatta\nsaadakseen selville, missä rahat saattoivat olla piilossa. Hän seuloi\najatuksissaan, mitkä piilopaikat saattoivat olla ajateltavissa, ja\nhylkäsi ne, mitkä jo oli tutkinut, sai kuumeen heti kun oli ajatellut\njonkun uuden ja saattoi silloin päästää kaikki, mitä hänellä oli\nkäsissään, juostakseen sinne, mutta aina turhaan. Se oli tuskaa,\njoka ajan oloon kävi sietämättömäksi, kostavaksi kidutukseksi,\njonkinlaiseksi aivojen unettomuudeksi, joka hänen päähänpistonsa\ntasaisesti naksuttaessa piti hänet valveilla, teki hänet tyhmäksi ja\nvastoin hänen tahtoaan myöskin miettiväiseksi.\n\nHän etsi, puhaltaessaan torveansa, kerran alaspäin meneville,\nkahdesti ylöspäin meneville junille. Noudattaessaan soittoja,\npainaessaan koneidensa nappuloita avatakseen tai sulkeakseen\nradan, etsi hän. Hän etsi pysähtymättä, etsi raivoisasti päivällä,\nistuessaan siinä toimettomuuden tylsistyttämänä pitkässä\nodotuksessaan, ja yöllä, jolloin häntä vaivasi unettomuus ja hänen\nympärillään oli tuo suuri, äänetön, pimeä seutu ja hän tunsi olevansa\nikäänkuin karkotettu maailman loppuun. Ducloux eukko, joka nyt hoiti\nveräjänvartijan tointa, ja joka kernaasti tahtoi päästä naimisiin,\nmielisteli häntä ja näytti olevan sangen levoton siitä, ett'ei hän\nkoskaan nukkunut.\n\nEräänä iltana, kun Jacques, joka nyt alkoi voida hiukan kävellä\nsisällä, oli noussut ja mennyt akkunan luo, näki hän lyhdyn\nliikkeessä Misardilla; hän oli varmaankin etsimispuuhissa. Mutta\nseuraavana yönä, jolloin Jacques myös oli valveilla, näki hän\nihmeekseen Cabuchen seisovan siinä suuren, mustan varjon kaltaisena\ntiellä viereisen huoneen akkunan alla, joka oli Séverinen makuuhuone.\nMutta sen sijaan, että tämä olisi häntä suututtanut, täytti se, hänen\ntietämättään minkä vuoksi, hänet säälillä ja surumielisyydellä. Tuo\nsuuri, karkea mies, joka vartioi tuossa uskollisen koiran tavoin oli\nsiis onneton hänkin.\n\nSéverinellä, joka oli niin heiveröinen eikä, kun häntä tarkasteli\nyksityiskohdittain, oikeastaan ollut kaunis, lienee siis\ntodellisuudessa mustine hiuksineen ja vaaleansinisine silmineen\nollut tavaton lumousvoima, koskapa oikeat villit, suuret, tyhmät\njättiläisetkin joutuivat niin pois suunniltaan, että kainojen\nja saamattomien poikain tavalla viettivät öitä hänen akkunansa\nedustalla. Hänen mieleensä muistui nyt yhtä ja toista, kuten\nesimerkiksi Cabuchen into olla Séverinen apuna ja ne orjamaisen\nnöyrät katseet, joilla hän asettui hänen palvelukseensa. Cabuche\noli aivan varmasti rakastunut, niin, intohimoisesti rakastunut\nSéverineen. Ja seuraavana päivänä, kun hän erityisesti piti häntä\nsilmällä, näki hän hänen hiipivän ottamaan ylös hiusneulaa, joka\nSéverineltä putosi hänen vuodetta laittaessaan, ja piilottavan sen\nkäteensä, päästäkseen antamasta sitä takaisin. Jacques ajatteli\nsilloin, kuinka hän itse oli kiusaantunut, ja kaikkea, mitä hänen\nintohimonsa oli saanut hänet kärsimään, ja kaikkea sitä levottomuutta\nja pelkoa, joka heräsi eloon sikäli kuin hän sai terveytensä takaisin.\n\nVielä kaksi päivää kului, viikko oli nyt mennyt menojaan, ja kuten\nlääkäri oli ennustanut, voivat loukkaantuneet jälleen ryhtyä\ntoimeensa. Eräänä aamuna oli veturinkuljettaja akkunasta nähnyt\nlämmittäjänsä, Pecqueuxin, ajavan ohi uudella veturilla ja huitovan\nhänelle, ikäänkuin olisi kutsunut häntä. Mutta Jacques ei pitänyt\nkiirettä, hänen jälleen herännyt intohimonsa pidätti häntä siellä ja\nhän odotti jonkinlaisella levottomuudella, mitä tuleman piti.\n\nSamana päivänä sai hän alhaalta kuulla nuorekkaan raikkaita\nnaurunhohotuksia, jotka täyttivät tuon kolkon talon yhtä suurella\nmeluisalla iloisuudella, kuin jos siellä olisi ollut koko nuorten\ntyttöjen koulu ulkona huvimatkalla. Hän tunsi nuoret Dauvergnen\ntytöt, mutta ei sanonut siitä mitään Séverinelle, joka muuten\npysyttelihe poissa koko päivän, eikä voinut viittä minuuttia viipyä\nhänen luonansa. Kun tuli ilta, valtasi kuolon hiljaisuus koko talon.\nJa kun Séverine totisena ja hiukan kalpeana tuli huoneestansa, jossa\noli viipynyt ylen kauvan, katseli Jacques häntä ja kysyi:\n\n-- Onko hän nyt matkustanut? Veivätkö hänen sisarensa hänet mukanaan?\n\nSéverine vastasi lyhyesti:\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ja nyt olemme aivan yksinämme, aivan itseksemme?\n\n-- Niin, aivan yksinämme. Huomenna täytyy meidän erota ja minä palaan\nHavreen. Oleskelu täällä erämaassa on lopussa.\n\nJacques katsoi häneen edelleen, samalla kertaa hymyillen ja\nhämillään. Hän pääsi kuitenkin lopuksi tasapainoon ja sanoi:\n\n-- Oletko ehkä pahoillasi siitä, että hän on matkustanut?\n\nKun Séverine vapisi ja tahtoi vastustaa, ehätti hän hänet.\n\n-- En tahdo toimeenpanna mitään näytelmää. En ole mustasukkainen.\nSanoit minulle kerran, että minä tappaisin sinut, jos olisit minulle\nuskoton, enkäpä minä näyttäne rakastajalta, joka aikoo ottaa\nrakastajattarensa hengiltä... Mutta sinähän et tosiaankaan tahtonut\nollenkaan tulla sieltä pois. Oli mahdotonta saada pitää sinua edes\nyhtä minuuttia, ja minä muistin vihdoin, mitä sinun miehesi sanoi,\nettä sinusta jonakin kauniina päivänä voisi tulla tuon nuorukaisen\nrakastajatar, ei siksi, että se tuottaisi sinulle erityistä\nhuvitusta, vaan ainoastaan alottaaksesi jotakin uutta.\n\nSéverine ei viitsinyt kiistellä, vaan ainoastaan toisti hiljaa kaksi\neri kertaa.\n\n-- Alottaakseni jotakin uutta, alottaakseni jotakin uutta...\n\nSitten virkkoi hän vastustamattoman vilpittömyyden valtaamana:\n\n-- No niin, kuulehan, se on totta... Me voimme sanoa toisillemme\nkaikki. On niin paljon sellaista, joka sitoo meitä yhteen... Hän on\nmonta kuukautta ollut tunkeileva. Hän tiesi minun kuuluvan sinulle,\neikä luullut sen minuun enemmän koskevan, jos rupeaisin hänen\nomakseen. Kun me jälleen tapasimme toisemme täällä, puhui hän minulle\nsiitä uudestaan ja toisti, että hän oli kuolemakseen rakastunut\nminuun, ja näytti olevan syvästi kiitollinen hänelle osoittamastani\nhuolenpidosta ja oli niin hellä ja lempeä, että minä todellakin\nsilmänräpäyksen uneksin rakastuvani häneenkin, alottavani jotakin\nuutta, jotakin parempaa, jotakin suloista ... niin, kentiesi jotakin,\nmikä ei olisi tuottanut minulle erityistä huvitusta, mutta joka olisi\nantanut minulle rauhaa...\n\nHän keskeytti puheensa ja empi jatkaa.\n\n-- Sillä meiltä molemmilta on nyt tie tukossa, emme pääse\npitemmälle... Unelmamme matkustamisesta täältä pois, toiveemme\nrikkauden ja onnen löytämisestä Amerikassa -- koko tämä onnellisuus,\njoka riippui sinusta, se on nyt tehty mahdottomaksi, koska sinä\net voinut siihen alistua. Voi, minä en moiti sinua mistään, onpa\nvielä parempikin, ett'ei sitä ole tapahtunut: mutta minä tahdon\nsaada sinut ymmärtämään, että sinun kanssasi minulla ei enään ole\nmitään odotettavana: päivä tulee olemaan toisen kaltainen, samoine\ntuskineen, samoine murheineen.\n\nJacques antoi hänen puhua puhuttavansa ja kysyi häneltä vasta, kun\nnäki hänen vaikenevan:\n\n-- Senkö vuoksi sinusta on tullut hänen rakastajattarensa?\n\nSéverine käveli muutaman askeleen huoneessa, kääntyi sitten ympäri ja\nkohautti olkapäitään.\n\n-- Ei, en ole ollut hänen rakastajattarenaan, ja sanon sinulle aivan\nyksinkertaisesti mitenkä se on, ja minä olen varma, että sinä uskot\nminua, koska meidän kumpaisenkaan ei tarvitse valehdella mitään\ntoisillemme... Ei, en ole voinut siihen taipua, yhtä vähän kuin sinä\nvoit, kun oli kysymys tuosta toisesta asiasta. Sinua ihmetyttää,\nett'ei nainen voi antautua miehelle, kun hän lähemmin harkitessaan\nhuomaa, että siitä olisi hänelle hyötyä. Minä itse en sitä kauvankaan\najatellut: minun ei ollenkaan ollut vaikea siinä suhteessa tyydyttää\nmiestäni tai sinua, kun näin teidät itseeni näin rakastuneina. Mutta\ntällä kertaa en sitä voinut. Hän on ainoastaan suudellut kättäni,\nei edes suutani. Vannon sinulle, että niin on. Hän odottaa minua\ntuonnempana Pariisissa. Nähdessäni hänet niin onnettomana, en\ntahtonut saattaa häntä aivan epätoivoon.\n\nHän oli oikeassa, Jacques uskoi häntä ja ymmärsi sangen hyvin, ett'ei\nhän puhunut valhetta. Hänet valtasi jälleen tuska, hänen kamalasti\nliikutettu himonsa kasvoi hänen ajatellessaan, että hän nyt oli yksin\nhänen kanssaan, kaukana kaikista muista ihmisistä, ja että heidän\nintohimonsa jälleen loimotti korkeana. Hän tahtoi päästä pakoon ja\nhuudahti:\n\n-- Mutta entäs tuo toinen sitten? Onhan vieläkin yksi lisäksi,\nCabuche.\n\nSéverine astui taas kiivaasti häntä kohden.\n\n-- Oh, sinä olet huomannut sen, sinä tiedät senkin... Niin, se on\ntotta, hän on myöskin. Minä kysyn itseltäni, mikä heitä kaikkia\nvaivaa. Hän ei koskaan ole sanonut minulle sanaakaan siitä. Mutta\nminä näen kyllä, kuinka hän vääntelee käsiänsä, kun me suutelemme\ntoisiamme, ja kuullessaan minun sinua sinuttelevan, itkee hän\nsalaa. Ja sitäpaitsi varastaa hän minulta kaikkea mahdollista,\nkäsineitä, vieläpä nenäliinojakin katoaa ja hän piilottaa ne\nluolaansa, ikäänkuin olisivat ne aarteita... Mutta et suinkaan sinä\nvoine mielessäsi kuvitella, että minä saattaisin antautua tuolle\nvillille. Minä pelkäisin häntä. Muuten ei hän pyydä mitään. Ei, ei,\nkun tuollaiset suuret, tyhmät miehet ovat ujoja, voivat he kuolla\nrakkaudesta, ilman että heillä on mitään pyyteitä. Sinä voisit jättää\nminut hänen huostaansa kokonaiseksi kuukaudeksi, eikä hän koskettaisi\nminua sormellaankaan, yhtä vähän kuin Louisettea, sen voin nyt taata.\n\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa tämän muiston johdosta ja\näänettömyys syntyi. Menneisyys esiintyi heidän katseelleen, he\nmuistivat kohtaamisen tutkintatuomarin luona Rouenissa, tuon hauskan\nensimäisen Pariisinmatkan ja kohtaukset Havressa ja kaiken sen\nhupaisen ja kamalan, mikä sen jälkeen oli seurannut. Hän tuli niin\nlähelle Jacquesia, että tämä tunsi hänen haalean hengityksensä.\n\n-- Ei, ei, vielä vähemmin hänen kuin jonkun toisen kanssa. Ei\nkenenkään kanssa, kuuletko, sillä se olisi minulle mahdotonta. Ja\ntahdotko tietää miksi? Minulla on nyt tunne siitä, ja minä olen\nvarma, ett'en pety. Se on siksi, että sinä olet ottanut minut\nkokonaan. Ei ole olemassa mitään muuta sanaa siitä. Niin, ottanut,\nkuten otetaan jotakin molemmin käsin ja kannetaan se pois ja\nkäytetään sitä joka minuutti, niinkuin jotakin, joka on omaa. En\nole kuulunut kenellekään ennen sinua. Minä olen sinun ja pysyn\nomanasi, vaikka et sitä tahtoisikaan, vaikka en itsekään sitä\ntahtoisi... En voisi sitä selittää. Tiemme ovat nyt kerran siten\nyhtyneet. Kun on noista toisista kysymys, herättää se minussa\npelkoa ja vastenmielisyyttä, jota vastoin sinä, sinä tuotat minulle\nsuloista nautintoa, todellakin taivaallisia onnea. Ah! minä rakastan\nainoastaan sinua, en voi rakastaa ketään muuta kuin sinua.\n\nHän ojensi kätensä häntä kohden, painaakseen häntä itseänsä vastaan,\nnojatakseen päätään hänen olkapäähänsä ja painaakseen huulensa hänen\nhuuliaan vastaan. Mutta Jacques tarttui hänen käsiinsä ja työnsi\nhänet takaisin hämmennyksissään ja peljästyksissään siitä, että tunsi\ntuon vanhan pöyristyksen kiitävän jäseniänsä pitkin ja veren nousevan\npäähänsä. Hänen korvissaan soi ja päässään kolkutti ja melusi\nsekavasti samalla tapaa, kuin koska hänellä muinoin oli pahimmat\nkohtauksensa. Muutamaan aikaan ei hän ollut voinut koskea häneen\nkeskellä valoisaa päivää taikka edes kynttilän palaessa, koska hän\npelkäsi tulevansa sairaaksi, jos näkisi hänet. Tässä tilaisuudessa\npaloi lamppu, joka loi kirkasta valoa heidän molempain yli; ja jos\nhän siinä määrin vapisi noin, jos hän alkoi joutua raivoon, tapahtui\nse aivan varmasti sen vuoksi, että hän eroitti hänen valkoisen,\npyöreän povensa hänen aamunuttunsa auki päästetystä kauluksesta.\n\nHän jatkoi samalla kertaa rukoilevasti ja intohimoisesti:\n\n-- Meidän olemisemme on tosiaankin, ikävä kyllä, suljettu. Vaikka en\nodotakaan sinulta mitään uutta, vaikka tiedänkin, että huomispäivä\non tuottava meille samoja tuskia ja samoja murheita, on se minusta\nyhdentekevää, eikä minulla ole muuta tehtävää, kuin elää retuuttaa\nja kärsiä sinun kanssasi. Me palaamme Havreen, käyköön kuinka\ntahansa, kunhan minä vaan saan sinut silloin tällöin hetkiseksi\nhuostaani... Nyt on kulunut kolme yötä, joina en ole voinut nukkua\nhuoneessani rappujen toisella puolella, syystä että olen ikävöinnyt\nsinua. Mutta sinä näytit niin kärsivältä ja olit niin synkkä, että\nminä en uskaltanut... Mutta salli minun nyt jäädä luoksesi tänä\niltana. Saatpa nähdä, kuinka siitä tulee suloista. Minä tekeydyn\nniin pieneksi, ett'en ole sinulle haitaksi. Ja ajatteles, että tämä\non viimeinen yö. Täällä olemme ikäänkuin olisimme maailman lopussa.\nEmme kuule tuulahdusta, emme suhinaakaan. Ei kukaan tule, me olemme\nyksin, niin täydellisesti, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa, vaikkapa\nkuolisimme toistemme syliin.\n\nRaivoisassa, Séverinen hyväilyjen kuumittamassa himossaan Jacques,\njolla ei ollut mitään asetta, ojensi kätensä, tarttuakseen Séverinen\nkaulaan ja kuristaakseen hänet, kun hän itsestään noudatti totuttua\ntapaa, kääntyi ympäri ja sammutti lampun. Samoin kuin sinä yönä,\njolloin Séverine Victoire eukon huoneessa Pariisissa tunnusti\nhänelle kaikki, kuunteli hän nyt äänetönnä hänen loppumattomia\nkuiskauksiansa. Kentiesi oli hän tänä iltana, sammuttaessaan lampun,\ntuntenut kuoleman leijailevan päänsä päällä. Aina tähän päivään\nasti oli hän, vaikka kuolema häntä alituisesti uhkasi, hymyillen\nja huoletonna levännyt lemmittynsä sylissä. Mutta nyt oli jääkylmä\nväristys kulkenut hänen läpitsensä ja selittämätön pelko vei hänet\naivan lähelle Jacquesin rintaa, ikäänkuin olisi hän tuntenut miehisen\nsuojeluksen tarvetta. Hänen kevyt hengityksensä oli ikäänkuin koko\nhänen olentonsa antama lahja.\n\n-- Oi, lemmittyni, jos olisit voinut siihen ryhtyä, kuinka\nonnellisiksi me olisimme siellä tulleet... Ei, ei, en enään\npyydä sinua tekemään sellaista, jota et voi; mutta minä niin\nkovasti kaipaan sitä, mistä silloin uneksimme!... Äsken minä niin\npeljästyin. En tiedä, mutta on ikäänkuin jokin uhkaisi minua. Ne ovat\nluonnollisesti pelkkiä lapsellisuuksia, mutta joka minuutti käännyn\nympäri ja on ikäänkuin joku olisi tuolla aikeessa iskeä minuun ja\nsuojanani olet ainoastaan sinä armaani. Kaikki iloni riippuu sinusta,\nsinä olet nyt ainoa, joka pysytät minua elämässä.\n\nVastaamatta painoi Jacques hänet vielä lähemmäksi itseänsä ja pani\nsiihen sen, mitä hän ei sanoin ilmaissut, nimittäin liikutuksensa,\nvilpittömän toivomuksensa olla hyvä häntä kohtaan ja sen intohimoisen\nrakkauden, jota hän hänessä edelleenkin herätti. Ja kuitenkin oli hän\naikonut tappaa hänet tänä iltana, ja hän olisi varmaan kuristanut\nhänet, ellei hän olisi kääntynyt ympäri ja sammuttanut lamppua. Hän\nei milloinkaan tulisi terveeksi, kohtaukset palasivat nyt sattumalta,\nilman että hän edes voi saada selville ja miettiä syitä. Minkä vuoksi\nolikaan hän tahtonut tappaa hänet tänä iltana, vaikka havaitsi\nhänet uskolliseksi ja luottavaiseksi ja hänen intohimoisuutensa\nsuuremmaksi? Oliko siis niin, että mitä enemmän Séverine häntä\nrakasti, sitä enemmän tahtoi hän saada hänet huostaansa, vaikka se\njohtaisikin hänen menehtymiseensä. Oliko se miehisen itsekkäisyyden\nmustiin syvyyksiin kätketty toivomus? Tahtoiko hän omistaa hänet,\nniin kuin maakin, kuolleena!\n\n-- Sano minulle, armaani, minkä vuoksi siis olen peloissani? Tiedätkö\nmitään vaaraa, joka minua uhkaa?\n\n-- En, en, ole rauhallinen, ei sinua mikään uhkaa.\n\n-- Toisinaan vapisee koko ruumiini. Takaani uhkaa alituinen vaara,\njota en näe, mutta jonka tunnen... Miksi siis olen peloissani?\n\n-- Ei, ei, älä pelkää... Minä rakastan sinua, enkä salli kenenkään\ntehdä sinulle mitään pahaa... Kuinka ihanaa onkaan siten sulautua\ntoisiinsa!\n\nSyntyi suloinen äänettömyys.\n\n-- Oi, rakastettuni, jatkoi Séverine kevyen hyväilevästi hengittäen,\nvielä monta sellaista yötä, kuin tämä... Me myisimme tämän talon ja\nmatkustaisimme rahoinemme, Amerikasta etsiäksemme ystäväsi, joka\nsinua edelleenkin odottaa... En ainoanakaan päivänä mene levolle\nsuunnittelematta, kuinka me järjestäisimme elämämme siellä... Ja\nkaikkina iltoina tulisi olemaan samanlaista kuin tänä iltanakin. Minä\nkuuluisin sinulle ja lopuksi me nukkuisimme toistemme syliin... Mutta\nminä tiedän, että sinä et voi, ja jos puhunkin sinulle siitä, en tee\nsitä saattaakseni sinut pahoille mielin, vaan sen vuoksi, että se\nvastoin tahtoani tunkeutuu esiin sydämestäni.\n\nJacques teki nyt saman kiivaan päätöksen, jonka hän jo ennen oli\nniin usein tehnyt, nimittäin tappaa Roubaud, päästäkseen tappamasta\nSéverineä. Nyt, kuten kaikkina muinakin kertoina, uskoi hän\ntahtovansa sitä lujasti ja järkähtämättömästi.\n\n-- En ole voinut, mutisi hän vuorostaan, mutta minä olen sen tekevä.\nEnkö ole sitä sinulle luvannut?\n\nSéverine teki heikon vastaväitteen.\n\n-- Ei, minä pyydän sinua, älä lupaa mitään... Me tulemme sairaiksi,\nsitten kun rohkeutesi on sinut pettänyt... Ja se on sitäpaitsi\ninhoittavaa, se ei saa tapahtua.\n\n-- Kyllä, tiedäthän, sen päinvastoin pitää tapahtua. Sen vuoksi olen\nsaapa voimaa sen tekemiseen. Tahtoisin puhua sinun kanssasi siitä, ja\nme keskustelemme siitä, koska olemme täällä itseksemme ja rauhassa,\nemmekä voi nähdä edes omien sanojemme väriä.\n\nSéverine hengitti syvään ja antoi tapahtua Jacquesin tahdon mukaan,\nhänen sydämensä sykki niin kovasti, että Jacques tunsi sen lyövän\nomaa sydäntänsä vastaan.\n\n-- Oi, Jumalani, minä toivoisin niin innokkaasti sellaista, jonka ei\npitäisi tapahtua ... mutta nyt, kun siitä tulee täyttä totta, en voi\nkauvemmin elää.\n\nHe vaikenivat uudelleen, tämän päätöksensä raskaan painon\nmasentamina. Heillä oli tuntoa ympärillä olevan raivaamattoman seudun\nlohduttomasta yksinäisyydestä. Kun Jacques sitten, ikäänkuin etsien,\nsuuteli häntä kaulaan leuvan alle, alkoi hän uudelleen kuiskailla:\n\n-- Meidän täytyy saada hänet tänne... Niin, minä voisin kutsua\nhänet tänne jollakin tekosyyllä. En vielä tiedä, mitä olen keksivä,\nmutta sen saamme sitten nähdä. Sinä odotat häntä piilossa ja se käy\naivan itsestään, sillä täällä voipi olla varma siitä, ett'ei tule\nhäirityksi. Siten on tehtävä.\n\nJacques tyytyi aivan myöntyväisesti vastaamaan:\n\n-- Niin, niin.\n\nMutta Séverine punnitsi jokaisen yksityiskohdan hyvin tarkoin, ja\nsitä mukaa kuin hän kehitti suunnitelmaa päässään, arvosteli ja\nparanteli hän sitä.\n\n-- Mutta me tekisimme hyvin tyhmästi, armaani, ellemme ryhtyisi\nvarokeinoihin. Jos antaisimme vangita itsemme seuraavana päivänä,\nolisi parempi antaa olla niin kuin on... Olen lukenut sen jostakin,\nen nyt voi muistaa mistä, mutta kai se oli jossakin romaanissa, ja\nparasta taitaisikin olla saattaa ihmiset siihen uskoon, että se\noli itsemurha... Hän on nyt jonkun aikaa ollut niin kummallinen ja\nsynkkä, ett'ei kukaan joutuisi ihmeisiinsä, saadessaan yht'äkkiä\nkuulla hänen matkustaneen tänne ottaakseen itsensä hengiltä... Mutta\nnyt on keksittävä jokin keino asian järjestämiseksi niin, että\nitsemurha näyttää todenmukaiselta. Vai kuinka?\n\n-- Niin, epäilemättä.\n\n-- Jotakin, mikä poistaa jäljet vai kuinka... Sepä olisi ajatus!\nJos hänellä esimerkiksi olisi haava kaulassa, tarvitsisi meidän\nainoastaan ottaa ja kantaa hänet alas radalle. Ymmärrätkö?\nAsettaisimme hänet raiteelle, niin että ensimäinen juna irroittaisi\nhänen päänsä. Kun kaikki on ruhjoutunut, voivat he sitten saada etsiä\nniin paljon kuin haluavat, silloin ei löydy edes reikääkään... Mitä\nsinä siitä sanot?\n\n-- Niin, se on mainiota!\n\nMolemmat oikein vilkastuivat ja Séverine tuli melkein iloiseksi ja\nylpeäksi siitä, että hänellä oli niin paljon mielikuvitusta. Mutta\nkun Jacques hyväili häntä hiukan tulisesti, kulki väristys hänen\nläpitsensä.\n\n-- Ei, odota... Kun lähemmin ajattelen, ei se kuitenkaan ole oikein\nhyvin. Jos sinä olisit minun luonani, näyttäisi itsemurha joka\ntapauksessa epäilyttävältä. Sinun täytyy olla poissa. Kuulehan nyt.\nSinun on huomenna lähdettävä pois aivan julkisesti, niin että sekä\nCabuche että Misard sen näkevät ja niin, että sinun poissaolosi\nvoidaan näyttää toteen. Sinä menet junaan Barentinissa ja astut\njollakin tekosyyllä pois Rouenissa. Sitten palaat takaisin heti kun\non tullut pimeä ja minä päästän sinut sisään. Siinä on ainoastaan\nneljä lieuea, niin että sinä voit olla palannut vähemmässä kuin\nkolmessa tunnissa... Tällä kertaa on kaikki järjestetty ja sitten se\nkäy helposti, kunhan sinä vaan tahdot.\n\n-- Niin, minä tahdon. Se on selvää.\n\nJacques harkitsi nyt itse ja syntyi hetken vaitiolo, jonka aikana\nhe pysyivät liikkumattomina, ikäänkuin olisivat täydellisesti\nsyventyneet tuohon päätettyyn, nyt varmaan tekoon.\n\n-- Mutta, virkkoi Séverine äkkiä -- mitä tekosyytä käytämme,\nsaadaksemme hänet ulos? Hän ei voi tulla ennen kun kahdeksan junalla\nillalla, lopetettuaan virantekonsa, eikä hän ole perillä ennen\nkymmentä. Mutta niin on parempi... Niin, nyt olen siitä selvillä.\nMisard on puhunut eräästä talonostajasta, jonka pitäisi tulla tänne\nylihuomenna. Minä sähkötän miehelleni huomenna, kun tulen ylös, että\nhänen läsnäolonsa on ehdottomasti välttämätön. Hän tulee silloin\nhuomen illalla, sinä lähdet iltapäivällä ja voit olla palannut ennen\nhänen saapumistaan. Silloin on pimeä, ei kuuvalo, eikä mikään muukaan\nmeitä häiritse. Kaikki voidaan järjestää erinomaisesti.\n\n-- Niin, erinomaisesti.\n\nKun he vihdoin nukkuivat, alkoi pimeys, joka siihen saakka oli\nkätkenyt heidät toisiltansa, ikäänkuin olisivat he olleet mustaan\nkaapuun verhottuina, vaalenemaan koittavan aamun edessä. Jacques\nnukkui raskaasti ja uneksimatta aina kymmeneen saakka, ja kun hän\navasi silmänsä, oli hän yksinään; Séverine pukeutui huoneessaan rapun\ntoisella puolella. Säteilevä päivämeri tunkeutui sisään akkunasta ja\nloi hehkuaan punaisiin vuodeverhoihin ja seinäpapereihin ja kaikkeen\nmuuhun punaiseen huoneessa. Samaan aikaan tärisytti taloa kohisten\nohikulkeva juna, ja luultavasti juna hänet herätti. Sokaistuneena\ntarkasteli hän aurinkoa ja sitä punaista sädettä, jossa hän oli.\nSitten hän muisti: Se oli päätetty, seuraavana yönä hän tappaisi,\nsitten kun tämä suuri aurinko olisi mennyt pois.\n\nKaikki kävi tänä päivänä niin kuin Séverine ja Jacques olivat\nsuunnitelleet. Ennen aamiaista pyysi ensinmainittu Misardia viemään\nmiehelle osoitetun sähkösanoman Doinvilleen ja kolmen ajoissa, kun\nCabuche oli siellä, valmistautui Jacques julkisesti lähtöön.\n\nKun hän läksi, astuakseen Barentinissa neljän ja neljäntoista junaan,\nsai hän vielä seuraansa Cabuchenkin, jolla ei ollut mitään tekemistä,\nja joka tunsi itsetiedotonta tarvetta olla hänen lähellänsä,\nonnellisena siitä, että tapasi rakastajassa jotakin siitä naisesta,\njota hän jumaloi. Rouenissa, jonne Jacques saapui kahtakymmentä\nminuuttia yli viiden, majoittui hän erääseen ratapihan lähellä\nsijaitsevaan majataloon, jota piti eräs hänen kansalaisettarensa. Hän\nmainitsi siellä, että hän seuraavana päivänä kävisi tervehtimässä\nmuutamia tovereita, ennen kun palaisi Pariisiin, jälleen ryhtyäkseen\nvirantekoonsa. Mutta hän sanoi olevansa hyvin väsyksissään, koska\noli liiaksi ponnistanut voimiansa, ja meni sen vuoksi jo kello\nkuudelta sisälle laskeutuakseen levolle eräässä huoneessa, jonka\nhän oli itselleen annattanut alakerroksessa, ja jonka akkuna oli\nautiolle veräjälle päin. Kymmenen minuuttia myöhemmin kapusi hän\nhuomaamattomasti ulos akkunasta ja sulki luukun, jotta voisi tulla\nsisään yhtä huomaamattomasti, ja läksi matkalle Croix-de-Maufrasiin.\n\nVasta neljännestä yli yhdeksän oli Jacques jälleen saapunut tuon\naution, hyljätyn talon luo. Oli hyvin pimeä, eikä yksikään kynttilä\nvalaissut rakennuksen ilmanpitävästi suljettua etuosaa. Hän tunsi\ntaas ikäänkuin tuskallisen piston sydämessään, tämä kamala synkeys\nherätti hänessä aavistuksen välttämättömästä onnettomuudesta.\nSéverinen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan heitti hän kolme pientä\nkiveä punaisen huoneen luukkuun. Sitten meni hän talon takapuolelle,\njossa muuan ovi vihdoin aivan hiljaa avattiin. Suljettuaan sen\njälkeensä, seurasi hän hapuillen noita kevyitä askeleita rappusissa.\nMutta saapuessaan ylös, pysähtyi hän liikkumattomana hämmästyksestä,\nkun hän suuren lampun valossa, joka seisoi erään pöydän kulmalla,\nnäki vuoteen jo epäjärjestyksessä ja nuoren naisen vaatteet\nviskattuina tuolille ja hänet itsensä paitasillaan, paljain jaloin\nja yöksi suittuna, nuo paksut hiuspalmikot korkealle sidottuina ja\njättäen kaulan vapaaksi.\n\n-- Kuinka? Sinä olet jo mennyt levolle!\n\n-- Niin, se on epäilemättä paljon parempi... Sain erään ajatuksen!\nSinä voit ymmärtää, että jos minä menen alas näin ja avaan hänelle,\nkun hän tulee, on hänen vieläkin vaikeampi epäillä mitään. Minä sanon\nsilloin hänelle, että päätäni kivistää. Misard uskoo jo, että minä\nvoin pahoin. Sen vuoksi voin sanoa, ett'en ole lähtenyt huoneesta,\nkun hänet huomen aamulla tavataan alhaalta radalta.\n\nMutta Jacques, joka jälleen alkoi vapista, innostui liikaa:\n\n-- Ei, ei, pukeudu... Sinun täytyy olla ylhäällä... Sinä et voi olla\nnoin.\n\nSéverine hymyili ihmeissään.\n\n-- Miksi niin, armaani? Minä vakuutan sinulle, ett'ei sinun tarvitse\nolla levoton, ei minun ole ollenkaan vilu. Tunnustele, enkö ole\nlämmin!\n\nHän lähestyi maikaillen ripustautuakseen hänen kaulaansa paljailla\nkäsivarsillaan, ja paita liukui tällöin olkapäältä alas ja paljasti\npyöreän poven. Mutta kun Jacques vetäytyi syrjään ja näytti tulevan\nyhä ärtyisämmäksi, antoi hän myöden.\n\n-- Älä vain suutu, minä ryömin jälleen vuoteeseen, jott'ei sinun\ntarvitse kauvemmin olla levoton siitä, että minä vilustun.\n\nSitten kun Séverine oli uudelleen laskeutunut levolle ja vetänyt\npeitteen ylös leukansa alle, näytti Jacques todellakin hiukan\nrauhoittuvan. Séverine jatkoi puhumistaan aivan hiljaa.\n\n-- Olen muutamien kuukausien kuluessa kärsinyt aivan liian paljon,\nenkä voi pitää hänestä. Satoja kertoja olen sanonut itselleni:\nMieluummin kaikkea muuta, kuin jäädä vielä viikoksikaan tämän miehen\nluo. Mutta sinä olet oikeassa; on hirveätä olla pakotettuna johonkin\ntuollaiseen, ja sitä voidaksemme täytyy meidän todellakin oikein\ninnokkaasti toivoa elävämme onnellisina yhdessä... Me menemme alas\nilman valkeata. Sinä asetut oven taakse, ja kun minä olen avannut\nja hän on tullut sisään, teet sinä kuten tahdot... Jos minä puutun\ntähän, tapahtuu se auttaakseni sinua, jott'ei sinun yksinäsi tarvitse\npitää siitä murhetta, ja minä järjestän niin hyvin kuin voin.\n\nJacques jäi seisomaan pöydän eteen, huomatessaan veitsen. Se oli sama\nveitsi, jota mies oli käyttänyt, ja Séverine oli ilmeisesti pannut\nsen siihen jotta hän vuorostaan käyttäisi sitä. Veitsi oli aivan\navattuna ja loisti lampunvalossa. Hän otti sen käteensä ja tutki\nsitä. Séverine oli vaiti ja katseli myös. Kun se oli Jacquesilla,\nniin olihan tarpeetonta puhua hänelle siitä. Ja vasta, kun hän oli\npannut sen takaisin pöydälle, jatkoi Séverine puhumistaan.\n\n-- Armaani, en tahdo sinua yllyttää. Vielä ei ole liian myöhäistä\nlähteä täältä, ellet saata sitä tehdä.\n\nJacques teki kiivaan liikkeen ja oli itsepäinen.\n\n-- Luuletko, että minä olen pelkuri? Tällä kertaa se on tapahtuva,\nsen olen vannonut.\n\nSamassa silmänräpäyksessä tärisytti taloa juna, joka salaman\nnopeudella kulki ohi niin läheltä, että se tuntui järkyttävän talon\nperustuksia, ja Jacques lisäsi:\n\n-- Se on hänen junansa, suoraan Pariisista tuleva juna. Hän on\npoistunut junasta Barentinissa ja on puolen tunnin kuluttua täällä.\n\nEi Jacques eikä Séverine puhuneet enempää ja pitkällinen äänettömyys\npääsi vallalle. He näkivät mielikuvituksessaan, kuinka hän kulki\nnoita kapeita polkuja pimeässä yössä. Jacques alkoi konemaisesti\nkävellä edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi hän laskenut\njoka askeleen, joka toi tuon toisen lähemmäksi. Askel lisäksi ja\nvieläkin yksi, ja lopuksi seisoisi hän väijyksissä porstuan oven\ntakana ja työntäisi veitsen toisen kaulaan, kohta kun tämä astuisi\nsisälle. Séverine, joka makasi seljällään, peite edelleen vedettynä\nylös leuvan alle, katseli suurin, kiintein silmin häneen, hänen\nkävellessään siinä edestakaisin, Jacquesin askelten säännöllinen\nrytmi, joka saapui hänen korviinsa toisten, tuolta kaukaa kuuluvien\naskelten kaikuna, tuuditti hänen mielensä lepoon. Toinen toisensa\njälkeen viivyttelemättä, eikä mikään enään voisi heitä ehkäistä. Kun\nheitä olisi tarpeeksi monta, syöksyisi hän ylös vuoteesta, menisi\npaljain jaloin ja kynttilättä rappuja alas avaamaan: \"Sinäkö se olet,\nystäväni, tule sisään, minä olen jo käynyt levolle\". Eikä mies ehtisi\nedes vastata, vaan kaatuisi maahan pimeässä, kaula katkaistuna.\n\nUusi juna meni nyt ohitse, se oli alaspäin menevä sekajuna, joka\nkohtasi suoranaisen junan viittä minuuttia ennen Croix-de-Maufrasia.\nJacques pysähtyi hämmästyneenä. Ainoastaan viisi minuuttia! Kuinka\npitkällistä olisikaan odottaa koko puoli tuntia! Hän tunsi tarpeen\nolla liikkeellä ja alkoi kävellä huoneen toisesta päästä toiseen.\nLevottomana ja niiden miesten kaltaisena, joita kohtaa hermohalvaus\nheidän miehuusvoimassaan, kysyi hän jo itseltään, tulisiko hän. Hän\ntunsi sangen hyvin tuon kaiken kulun, koska hän toistakymmentä eri\nkertaa oli ollut tilaisuudessa ilmiötä seuraamaan. Aluksi varmuus,\nehdoton päättäväisyys tappamiseen; sitten ahdistus rinnassa, kylmyys\nkäsissä ja jaloissa; ja sitten yht'äkkiä tahdon voimattomuus lihaksia\nvastaan. Hän koetti asiaa harkitsemalla yllyttää itseänsä ja toisti\nmielessään kaikki ne syyt, jotka hän oli itselleen niin monta kertaa\nsanonut: hänen etunsa Roubaudin raivaamisesta pois tieltä, omaisuus,\njoka odotti häntä Ameriikassa, sen naisen omistaminen, jota hän\nrakasti. Pahinta oli, että hän äsken, tavatessaan Séverinen noin\npuolialastomana, oli luullut asian vielä kerran menneen myttyyn,\nsillä kohta kun nuo vanhat pöyristykset alkoivat uudelleen, ei\nhän enään ollut oma herransa. Hän oli vapissut tuon ylivoimaisen\nkiusauksen edessä, kun se tarjoutui ja veitsi oli tuossa avattuna.\nMutta nyt tuli hän jälleen järkähtämättömäksi päätöksessään ja sai\njoustavuutensa takaisin. Nyt voisi hän sen tehdä. Ja hän odotti häntä\nedelleenkin, kävellen edestakaisin oven ja akkunan välillä, jolloin\nhän joka kerta kulki läheltä ohi vuoteen, johon hän ei tahtonut\nkatsoa.\n\nSéverine makasi edelleen liikkumattomana vuoteessa ja seurasi\nsilmillään hänen kävelyänsä. Hänkin oli levoton ja peloissaan, ett'ei\nJacques uskaltaisi sitä tälläkään kertaa. Hän tahtoi vain saada\ntästä lopun ja alottaa uuttaa elämää. Itsetiedottomasti kuuluu hän\nrakkaudessaan yksinomaan hänelle, joka hänet omisti, eikä hänellä\nollenkaan ollut sydäntä tuolle toiselle, johon hän ei koskaan ollut\ntuntenut mitään intohimoa. Olisihan luonnollisin asia maailmassa,\nettä hän toimitettaisiin pois tieltä, koska hänestä oli haittaa;\nja hänen täytyi erityisesti sitä miettiä, tullakseen liikutetuksi\nrikoksen häpeällisyydestä. Mutta kohta kun veren ja sen yhteydessä\nolevien kamalain seikkojen kuva katosi hänen tajunnastaan, sai hän\ntakaisin tyynen hymynsä ja viattoman, hellän ja nöyrän ilmeensä.\n\nHän, joka luuli niin hyvin tuntevansa Jacquesin, joutui kuitenkin\nkummiinsa. Siinä oli tosin edelleenkin hänen pyöreä, kaunis päänsä,\nhänen kiharaiset hiuksensa ja hyvin tummat viiksensä sekä ruskeat,\nkultapilkkuiset silmät, mutta alaleuka muistutti nyt pitkää,\nulospistävää kitaa, joka teki hänet suuressa määrin rumaksi.\nKun Jacques kulki hänen ohitsensa, tuli hän vastoin tahtoansa\nkatsahtaneeksi häneen, ja Séverine huomasi silloin, että ikäänkuin\npunainen usva oli laskeutunut hänen silmiensä yli ja himmentänyt\nniiden loisteen, jolloin hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin olisi\nperäytynyt koko ruumiillaan. Mitä hän tahtoi välttää? Pettikö\nhänen rohkeutensa vieläkin kerran? Tietämätönnä siitä alituisesta\nkuolemanvaarasta, jossa hän oli Jacquesin läheisyydessä, oli Séverine\njo jonkun aikaa tahtonut selittää aiheettoman, vaistomaisen pelkonsa\naavistukseksi lähellä olevasta välien rikkumisesta. Hän sai aivan\näkisti päähänsä, että ellei Jacques voisi tällä kertaa iskeä, niin\nhän pakenisi, eikä palaisi enään koskaan takaisin. Hän päätti\nsilloin, että Jacquesin oli ehdottomasti tappaminen, ja että hän\nantaisi hänelle rohkeutta, ja hän todellakin olisi sen tarpeessa.\nTässä silmänräpäyksessä häiritsi uusi ohikulkeva juna huoneen\npainostavaa hiljaisuutta. Se oli loppumattoman pitkä tavarajuna,\nja oli kuin olisivat viimeiset vaunut vierineet vierimistään\nloppumattomiin. Séverine nousi kyynärpäänsä nojalle ja odotti, kunnes\ntuo hirmumyrskyn kaltainen pauhina oli etäisyyteen häipynyt tuossa\nnukkuvassa seudussa.\n\n-- Viipyy vielä neljännestunnin, sanoi Jacques ääneensä. Hän on nyt\nehtinyt Bécourtin metsän läpi ja on puolimatkassa. Oh, kuinka kauvan\nse kestää!\n\nMutta kun hän palasi akkunan luo, tapasi hän Séverinen seisomassa\npaitasillaan vuoteen vieressä.\n\n-- Menkäämme lampun kanssa alas, ehdotti hän. Sinä voit silloin nähdä\npaikan ja asettua sinne, ja minä näytän sinulle, kuinka avaan oven ja\nkuinka sinun on meneteltävä.\n\nJacques vapisi ja peräytyi.\n\n-- Ei, ei! Ei lamppua!\n\n-- Niin, mutta me piilotamme sen sitten. Sinun täytyy kuitenkin olla\nasiasta selvillä.\n\n-- Ei, ei! Mene uudelleen levolle!\n\nSéverine ei totellut, vaan meni päinvastoin häntä kohden sellaisen\nnaisen voitonvarmalla ja itsevaltiaalla hymyllä, joka tuntee olevansa\nkaikkivoipa sen intohimon kautta, jota hän herättää. Kun hän sulkisi\nJacquesin syliinsä, niin tämä tekisi mitä hän tahtoisi, ja hän jatkoi\npuhumistaan hyväilevällä äänellä, saadakseen hänet suostumaan.\n\n-- Mutta lemmittyni, mikä sinua vaivaa? Voisipa luulla, että sinä\npelkäät minua. Kohta kun lähestyn, näytät sinä väistävän minua.\nJospa tietäisit, kuinka minun tässä silmänräpäyksessä tarvitsee\nnojautua sinuun, tuntea sinun olevan täällä, että me olemme täysin\nyksimieliset, ainiaaksi, kuuletko!\n\nHän oli vihdoin saanut hänet likistetyksi pöytää vastaan, niin ett'ei\nhän voinut päästä kauvemmaksi pakoon. Jacques katsoi häneen lampun\nkirkkaassa valossa. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä noin paljaana.\nHän taisteli vastaan, mutta veri, joka virtasi päähän, ja nuo kamalat\npuistatukset valtasivat ja hämmensivät hänet. Hän muisti silloin,\nettä veitsi oli hänen takanaan pöydällä; hän tunsi sen ja hänen\ntarvitsi ainoastaan ojentaa kätensä.\n\nSuurella vaivalla onnistui hänen sammaltaa:\n\n-- Mene maata, minä pyydän sinua.\n\nMutta Séverine ei sen suhteen pettynyt; se oli tuo valtaan pääsevä\nhimo häneen, joka pani Jacquesin noin vapisemaan. Hän tunsi\njonkinmoista ylpeyttä siitä. Minkä vuoksi pitäisi hänen totella\nhäntä, koska hän tahtoi tänä iltana saada hänet rakastumaan itseensä\naina hulluuteen naakka. Notkean maikailevana meni hän häntä yhä\nlähemmäksi ja oli nyt aivan hänen edessään.\n\n-- Suutele minua... Suutele minua yhtä lämpimästi kuin rakastat\nminua... Se on antava meille rohkeutta... Ah niin, rohkeutta, sitä\nme tarvitsemme! Meidän täytyy rakastaa toisiamme enemmän kuin ketään\nmuita, tehdäksemme mitä aijomme tehdä... Suutele minua kaikesta\nsydämestäsi, kaikesta sielustasi.\n\nJacques voi tuskin hengittää. Hän ei voinut kuulla mitään aivoissaan\nkuuluvien epäselvien äänien ja noiden tulipistojen takia, jotka\nkorvien takaa tunkeutuivat päähän ja sen jälkeen levisivät hänen\nkäsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Tuo toinen, tuo kimppuun hyökkäävä\neläin, tuli nyt syöksyen esiin ja ajoi hänet ulos hänen omasta\nruumiistaan. Hänen kätensä eivät häntä enään totelleet ja hän juopui\ntästä naisellisesta alastomuudesta, joka vietteli häntä niin ja\nlopulta saattoi hänet niin täydelliseen pyörtymykseen, että hänen\ntahtonsa masentui.\n\n-- Suutele minua lemmittyni, koska meillä vielä on minuutti aikaa...\nSinä tiedät, että hän on kohta täällä. Hän voi kolkuttaa minä\nsekuntina tahansa... Koska sinä et tahdo, että menemme alas, niin\nmuista, mitä sanon; minä avaan oven, ja silloin seisot sinä sen\ntakana, mutta älä viivyttele, vaan toimita se heti tehdyksi... Minä\nrakastan sinua niin paljon, meistä tulee niin onnelliset! Hän on\nhuono ihminen, joka on antanut minun kärsiä, ja on onnemme ainoana\nesteenä... Suutele minua, suutele minua!\n\nKääntymättä ympäri, kopeloi Jacques oikealla kädellä taakseen ja\ntarttui veitseen. Hetkiseksi jäi hän seisomaan siten ja puristi\nveistä kädessään. Oliko hän saanut takaisin tuon halun kostaa hyvin\nvanhoja loukkauksia, joita hän ei voinut tarkalleen muistaa, tämän\nvihan, jota oli kasaantunut toisesta miespuolisesta sukupolvesta\ntoisensa jälkeen naisen ensimäisestä uskottomuudesta saakka,\njoka tapahtui luolien syvyydessä? Hän tuijotti kuin mielipuoli\nSéverineen, ainoa, mitä hän nyt himoitsi, oli kaataa hänet pitkin\npituuttaan kuoliaana maahan, ikäänkuin olisi hän joltakin toiselta\nryöstetty saalis. Se kamala portti, joka johti sukupuolihimon mustiin\nsyvyyksiin, avautui nyt: rakkaus ja kuolema, tyhjäksitekeminen,\nomistaakseen vielä täydellisemmin.\n\n-- Suutele minua, suutele minua...\n\nHän taivutti päänsä taaksepäin rukoilevalla hellyydellä ja paljasti\nsiten povensa. Kun Jacques näki hänen valkoisen rintansa ikäänkuin\ntulen loisteessa, kohotti hän veitsen. Séverine näki veitsenterän\nvälkähtävän ja heittäytyi taaksepäin, änkyttäen hämmästyneenä ja\npeljästyneenä:\n\n-- Jacques, Jacques... Jumalani! Miksi? Miksi?\n\nHampaitaan kiristellen ja sanaakaan sanomatta, ajoi hän häntä takaa.\nLyhyen ajan kuluttua oli Séverine pakoitettu takaisin vuoteeseen. Hän\nväistyi arasti taaksepäin, voimatta puolustautua, ja paita repesi.\n\n-- Jumalani, Jumalani! Miksi?\n\nJacques antoi kätensä pudota ja veitsi keskeytti Séverinen\nkysymyksen. Työntäessään veitsen hänen kurkkuunsa, väänsi Jacques\nsitä ympäri, se oli käsi, joka tyydytti kamalan himonsa, ja se oli\nsamanlainen pisto kuin se, jolla presidentti Grandmorin oli tapettu,\nja se oli osunut samalle kohdalle ja sitä oli käytetty samalla\nraivolla. Oliko Séverine huutanut? Siitä ei hän koskaan voinut saada\nvarmuutta. Samassa silmänräpäyksessä kulki näet Pariisista tuleva\npikajuna ohitse sellaisella nopeudella ja ankaruudella, että lattia\ntärisi, ja Séverine makasi siinä kuolleena, ikäänkuin olisi tämä\nmyrsky iskenyt hänet maahan.\n\nJacques seisoi nyt liikkumattomana ja katseli häntä, kun hän makasi\nsiinä pitkänään hänen jaloissaan vuoteen vieressä. Juna katosi\nkauvas etäisyyteen ja Jacques katseli nyt häntä punaisen huoneen\npainostavassa äänettömyydessä. Ja erittäinkin saattoi hänet hämilleen\nse kamalan peljästyksen ilme, jonka nuo muuten niin miellyttävät,\nlempeät ja nöyrät kasvot olivat saaneet kuolemassa. Tuo musta tukka\noli noussut pystyyn niin kuin pikimustan fasaanin kypärintöyhtö.\nVaaleansiniset silmät olivat käyneet muodottoman suuriksi ja niissä\noli vielä kysyvä, hämmentynyt ja peljästynyt ilme. Miksi, miksi oli\nhän hänet murhannut? Yhtä tiedotonna kuin silloin, koska elämä oli\nlaahannut hänet lokaan ja vereen, ja kaikesta huolimatta vienona ja\nviattomana, oli hänet nyt, ilman että hän milloinkaan olisi sitä\nkäsittänyt, ruhjottu ja temmattu pois tuon onnettoman murhan kautta.\n\nMutta Jacques joutui hämilleen. Hän kuuli villipedon puhkinan,\nvillisian röhkinän, leijonan karjunnan; mutta hän tyyntyi, olihan se\nhän itse, joka hengitti niin kovasti. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin! Hän\noli siis tyydyttänyt himonsa, hän oli tappanut! Niin, tämä oli hänen\ntyötänsä.\n\nHän tunsi sekä hämmästystä että ylpeyttä ja hänen miehekäs\nitsetuntonsa ja etevämmyytensä kohosi. Hän oli tappanut hänet ja\nomisti hänet siten, kuin hän jo kauvan oli halunnut hänet omistaa,\nkokonaan ja täydellisesti, aina olemattomuuteen saakka. Séverine ei\nenään kuulunut, eikä koskaan tämän jälkeen voisi kuulua kenellekään\nmuulle.\n\nMuisto eräästä toisesta murhatusta, presidentti Grandmorinista,\njonka hän oli nähnyt murhattavan viidensadan metrin päässä siitä\ntuona kamalana yönä, valtasi nyt hänet. Tämä niin valkoinen\nja hieno verinaarmuinen ruumis oli yhtäläinen ihmisriepu, oli\nsellainen särjetty nukke ja pehmeä riepu, joksi veitsenpisto muuttaa\nihmisolennon. Niin, siten se oli. Hän oli tappanut ja nyt makasi tämä\nlattialla. Séverine oli kaatunut, kuten tuo toinenkin.\n\nLattiapalkkien kolina ja tärinä tempasi Jacquesin niistä\nhämmentyneistä mietteistä, joihin hän oli vaipunut kuolleen\nedessä. Aukenivatko ovet? Tuliko väkeä häntä vangitsemaan? Hän\nkatseli ympärilleen, eikä huomannut muuta kuin äänettömyyttä ja\ntyhjyyttä. Ah, vieläkin juna! Ja mies, joka kolkuttaisi ovea tuolla\nalhaalla, ja jonka hän oli aikonut tappaa! Hänet oli hän kokonaan\nunhoittanut. Hän ei katunut mitään, mutta katseli itseänsä jo\nniinkuin löylynlyömä. Mitä siis oli tapahtunut? Nainen, jota hän\nrakasti, ja joka rakasti häntä niin intohimoisesti, makasi nyt tuossa\nlattialla kurkku puhkaistuna, jota vastoin mies, joka oli heidän\nonnensa esteenä, eli vielä ja askel askeleelta tuli yhä lähemmäksi\npimeässä. Kuukausimääriä olivat hänen kasvatuksensa häneen istuttamat\nepäilykset ja vähitellen periytyneet ja hankitut ihmisyysaatteet\nsaaneet hänet säästämään tuota miestä. Mutta nyt sitävastoin oli hän,\nvaikka se oli vastoin hänen omaa harrastustaan, oli antanut perityn\nhurjuutensa, saman murhanhalun, joka aarniometsissä pani eläimen\nheittäytymään toisen kimppuun, temmata hänet mukaansa.\n\nHän tahtoi kääntää silmänsä pois, mutta hänellä oli ankara tunne\nsiitä, että eräs toinen valkoinen olento nousi vuoteen jalan\nkohdalta. Oliko kuollut kaksistunut? Sitten tunsi hän Floren.\nTämähän oli jo kummitellut, silloin kun hän makasi kuumeessa\nrautatieonnettomuuden jälkeen. Hän oli nyt kostettu; ja varmaankin\nriemuitsi. Jacquesia jääti kauhu ja hän kysyi itseltään, mikä\nhäntä vaivasi, kun hän noin viipyi huoneessa. Hän oli murhannut,\noli juopunut rikoksen kamalasta viinistä. Hän kompastui veitseen,\njoka oli lattialla, ja pakeni nyt tiehensä rappuja alas, avasi\nulkorapulle johtavan suuren oven, ikäänkuin ei pieni ovi olisi ollut\nkylliksi, ja syöksyi sysimustaan yöhön ja katosi raivoisasti juosten,\nkertaakaan kääntymättä ympäri, ja tuo salaperäinen talo viistossa\nradan varrella lepäsi siinä hänen takanaan, avonaisena ja lohdutonna\nkuolonkaltaisessa yksinäisyydessään.\n\nCabuche oli tänä yönä, kuten kaikkina muinakin öinä, mennyt aidan\nyli ja kuljeskeli Séverinen akkunan edustalla. Hän tiesi Roubaudia\nodotettavan, eikä sen vuoksi ihmetellyt valkeanvaloa, joka pilkisti\nluukun raoista. Mutta kun hän näki miehen hyppäävän alas rapulta ja\nsitten raivoisasti laukkaavan tiehensä ja katoavan nummelle päin, jäi\nhän seisomaan hämmästyksestä liikkumattomana. Oli jo liian myöhäistä\nalkaa ajaa pakenijaa takaa ja hän jäi seisomaan peljästyneenä ja\nlevottomuuden ja neuvottomuuden valtaamana avatun portin eteen, josta\nporstua ammotti heitä vastaan, kuten suuri, musta läpi. Mitä olikaan\ntapahtunut? Menisikö hän sisään? Kumea hiljaisuus ja täydellinen\npimeys, lampun edelleen palaessa tuolla ylhäällä, saattoi hänen\nmielensä yhä ankeammaksi.\n\nVihdoin rohkaisi Cabuche mielensä ja hamuili rappuja ylös.\nMakuukamarin oven edustalla, joka myös oli avoinna, pysähtyi hän\nuudelleen. Hän luuli tuossa kirkkaassa kajastuksessa näkevänsä\nkasan hameita vuoteen luona. Séverine oli varmaankin riisuutunut.\nLevottomana ja kiivaasti virtaavin verin huusi hän häntä hiljaa.\nSitten sai hän nähdä veren, ymmärsi nyt, mitenkä asian laita oli,\nja syöksyi esiin, päästäen hirveän kiljahduksen, joka tunkeutui\nesiin hänen särkyneestä sydämestään. Jumalani! Siinä makasi Séverine\nmurhattuna ja maahan viskattuna kamalassa alastomuudessa. Hän luuli\nvielä kuulevansa hänen kuolonkorahduksensa ja tunsi niin syvää\nepätoivoa, niin tuskallista häpeää nähdessään hänen makaavan ja\nkuolevan aivan alastomana, että hän veljellisellä myötätuntoisuudella\ntarttui molemmin käsivarsin hänen ympärilleen, nosti hänet ylös ja\npani vuoteeseen sekä heitti peitteen ylitse suojatakseen häntä. Mutta\ntästä syleilystä, joka oli ainoa hellyydenosoitus, mikä milloinkaan\noli heidän välillään tapahtunut, tulivat hänen kätensä ja rintansa\naivan vereen. Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän siellä Roubaudin\nja Misardin. Hekin olivat vihdoin päättäneet mennä rappuja ylös, kun\nhuomasivat kaikkien ovien olevan avoinna. Roubaud oli myöhästynyt sen\nvuoksi, että hän oli hetkeksi pysähtynyt juttelemaan ratavartijan\nkanssa, joka sitten oli tullut hänen mukanaan jatkaakseen\nkeskustelua. Molemmat seisoivat siinä tyhminä ja tuijottivat\nCabucheen, jonka kädet olivat veressä kuten teurastajan kädet.\n\n-- Se on samanlainen puukon pisto kuin se, jolla presidentti\nmurhattiin, selitti vihdoin Misard, joka tutki haavaa.\n\nRoubaud ravisteli päätään, vastaamatta ja voimatta kääntää katsettaan\nSéverinestä ja hänen kamalasta, peljästyneestä kasvojenilmeestään ja\ntuosta mustasta tukasta, joka tornina kohosi yli otsan, ja noista\nsuunnattomasti suurentuneista, kysyvistä sinisilmistä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKolme kuukautta sen jälkeen kuljetti Jacques eräänä lämpöisenä\nkesäkuunyönä pikajunaa, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja\nkolmekymmentä. Hänen uutta veturiansa, jolla oli numeronaan 608,\nja joka oli aivan uusi, mutta jonka hän alkoi tuntea sangen hyvin,\nei ollut helppo käsitellä. Se oli jämeä ja itsepintainen niinkuin\nvarsa, joka ensin täytyy väsyttää perin pohjin, ennen kun se tottuu\nsuitsiin. Hän kiroili sitä ja kaipasi Lisonia. Hänen täytyi katsoa\ntarkasti ylös joka silmänräpäys. Mutta tänä yönä oli ilma niin leuto\nja suloinen, että hän tunsi olevansa taipuvainen hiukan hellittämään\nja antamaan sen laukata melkein niinkuin se itse tahtoi, ja hän tunsi\nitse olevansa onnellinen, saadessaan hengähtää. Milloinkaan ei hän\nollut tuntenut sellaista hyvinvointia, ilman mitäkään tunnonvaivoja,\nja tuntenut olevansa niin syvästi onnellinen ja rauhallinen.\n\nHän, jolla ei muuten koskaan ollut tapana puhua matkalla, alkoi\nlaskea leikkiä Pecqueuxille, joka oli annettu hänelle lämmittäjäksi.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? Tehän avaatte silmänne juuri kuin ette joisi\nmitään muuta kuin vettä!\n\nPecqueux näytti todellakin vastoin tapaansa aivan selvältä ja oli\nhyvin synkkämielinen.\n\n-- Niin, kylläpä täytyy pitää silmänsä avoimina, jos tahtoo nähdä\nselvästi, vastasi hän varsin äkäisesti.\n\nJacques katsoi häneen epäluuloisesti. Hänen omatuntonsa ei ollut\npuhdas. Edellisellä viikolla oli hän näet heittäytynyt Pecqueuxin\nrakastajattaren, Philomènen syliin, joka jo kauvan oli häntä\nrakastuneesta kyönittänyt. Hän oli kuitenkin tehnyt sen ainoastaan\njonkinlaisesta uteliaisuudesta. Mikä erittäinkin saattoi hänet\nsiihen, oli kokeen tekemisen halu. Oliko hän nyt täydellisesti\nparantunut, tyydytettyään kamalan himonsa? Hänen syvä ilonsa ja tyyni\nhymyilevä näkönsä johtuivat, hänen tietämättänsä, varmaankin siitä\nonnesta, että hän nyt oli mies kuten kaikki muutkin.\n\nHän ehkäisi Pecqueuxia, joka oli avannut tulisijan luukun, pannakseen\nsisään enemmän hiiliä.\n\n-- Ei, ei, älkää lämmittäkö niin paljon. Se käy muutenkin hyvin.\n\nMutta lämmittäjä mörisi joukon rumia asioita.\n\n-- Kyllä kai... Tuota lötköä!... Ja kun ajattelen, että morkattiin\ntuota vanhaa, joka oli niin siivo... Tämä lutka ei ole edes\npotkunkaan arvoinen.\n\nPäästäkseen suuttumasta jätti Jacques vastaamatta. Mutta hän tunsi\nhyvin, että vanha yhdyselämä kolmeen henkeen oli mennyttä kalua;\nsillä hänen, toverin ja veturin välinen ystävyys oli Lisonin\nkuollessa kadonnut. Nyt jouduttiin riitaan kaikesta mahdollisesta,\nmutterista, joka oli ruuvattu liian kovaan, hiililapiollisesta,\njota ei oltu heitetty oikein. Ja hän päätti olla varovainen\nPhilomènen suhteen, koska hän ei tahtonut joutua julkitappeluun\ntällä ahtaalla, liikkuvalla sillalla, joka oli varattu hänelle ja\nhänen lämmittäjälleen. Niin kauvan kun Pecqueux, kiitollisena siitä,\nettä häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän voi valmistaa itselleen\npieniä sivuansioita ja saada tähteeksi jääneen ruoan, totteli\nhäntä niinkuin koira ja osoitti hänelle sellaista uskollisuutta,\nettä hän olisi voinut, jos niiksi olisi tullut, vääntää ihmisiltä\nniskat nurin, elivät he molemmat niinkuin veljekset, menivät\näänettöminä yhteistä vaaraa vastaan, eivätkä tarvinneet mitään sanoja\nymmärtääkseen toisiansa. Mutta siitä tulisi ikäänkuin oikea helvetti,\nellei voitaisi olla sovussa, kun alati oltiin pakoitetut elämään\nrinnatusten ja alttiina samoille töytäyksille, vaikka mieluimmin\nolisi nähty, että olisi voitu syödä toinen toisensa suuhunsa. Juuri\nviikkoa ennen oli yhtiön täytynyt erottaa Cherbourgin pikajunan\nveturinkuljettaja ja lämmittäjä sen vuoksi, että nämä olivat\njoutuneet riitaan eräästä naisesta ja ensinmainittu oli esiintynyt\nraa'asti toista kohtaan, joka ei ollut tahtonut totella; he olivat\nniin äkämystyneet, että matkalla oli syntynyt oikeita tappeluja, ja\nhe olivat aivan unhoittaneet koko sen pitkän matkustajajonon, joka\ntäyttä vauhtia vyöryi heidän takanaan.\n\nPecqueux ei viitsinyt totella, vaan avasi tulisijan vielä pari kertaa\nja heitti sisään hiiliä, otaksuttavasti saadakseen toran aikaan.\nMutta Jacques ei ollut sitä näkevinään, vaan näytti ainoastaan\npitävän silmällä liikuntaa ja koetti vähentää nopeutta. Tuntui niin\nraitis ja suloinen veto, kun juna pauhaten kulki eteenpäin tuona\nlämpimänä heinäkuunyönä. Kun pikajuna viittä yli yksitoista saapui\nHavreen, siistivät he veturia ikäänkuin olisivat olleet yhtä hyvät\nystävykset kuin ennenkin.\n\nKun he sen jälkeen läksivät veturitallista mennäkseen yömajaansa Rue\nFrancois-Mazelinen varrelle, huudettiin heille:\n\n-- Onko teillä niin kiire? Ettekö voi minuutiksikaan poiketa tänne?\n\nSe oli Philomène, joka veljensä talon kynnykseltä oli tähystellyt\nJacquesia. Mutta hän näytti jokseenkin nololta, saadessaan nähdä\nPecqueuxin, ja joskin hän tuli huutaneeksi heitä molempia, tapahtui\nse sen huvituksen toivossa, että saisi ainakin hiukan jutella uuden\nystävänsä kanssa, vaikka hänen entinen rakastajansa olikin läsnä.\n\n-- Anna meidän olla rauhassa! karjasi Pecqueux. Sinä ikävystytät\nmeidät kuoliaiksi, meidän täytyy nukkua.\n\n-- Onpa hän oikein rakastettava, vastasi Philomène hilpeästi. Mutta\nherra Jacques ei ole sinua kaltaisesi ja hän varmaankin nauttisi\npikku lasillisen... Vai kuinka, herra Jacques?\n\nJacques oli varovaisuudesta sanomaisillaan ei, kun lämmittäjä\nyht'äkkiä vastaanotti kutsun, ajatellen voivansa pitää heitä silmällä\nja hankkia itselleen varmuutta. He menivät keittiöön ja istuutuivat\npöydän ääreen, jolle nainen asetti kaksi lasia ja konjakkipullon,\njonka jälkeen hän sanoi matalammalla äänellä:\n\n-- Teidän täytyy koettaa olla pitämättä suurta melua, sillä veljeni\nnukkuu tuolla ylhäällä, eikä hän juuri pidä siitä, että minulla on\nvieraita.\n\nTarjotessaan heille, lisäsi hän kohta sen jälkeen:\n\n-- Tiedättekö, että Lebleu eukosta tuli loppu tänä aamuna... Mutta\nsitäpä minä aina sanoinkin... Se vie häneltä hengen, jos hänet\najetaan takakerrokseen, joka on oikea vankila. Hän kesti kuitenkin\nneljä kuukautta sitä, ett'ei nähnyt mitään muuta kuin sinkkikaton...\nMutta se, mikä varmaan teki tenän, kohta kun hän ei voinut liikkua\ntuolistaan, oli se, ett'ei hän enään voinut jatkaa tapaansa vakoilla\nneiti Guichonia ja herra Dabadieta. Niin, hän kuoli suuttuneena\nsiitä, ett'ei koskaan ollut yllättänyt heitä mistään.\n\nPhilomène keskeytti puheensa, nieli kulauksen konjakkia ja sanoi\nsitten nauraa hohottaen:\n\n-- Vaikka kyllä he kuhertelevat yhdessä... Mutta ne ovat niin\npahansuopia... Vaikka minä luulen kuitenkin, että pieni rouva Moulin\non nähnyt heidät eräänä iltana. Mutta siitä ei toki ole pelkoa,\nettä hän puhuisi mitään, siksi on hän liian tyhmä ja ja muuten niin\nkylläpä on hänen miehensä, alipäällikkö...\n\nHän keskeytti puheensa uudelleen huudahtaakseen:\n\n-- Kuulkaapa nyt, ensi viikollahan Roubaudin murhaa käsitellään\nRouenissa.\n\nTähän saakka olivat Jacques ja Pecqueux antaneet hänen lörpötellä,\npistämättä sanaakaan väliin. Viimemainittu arveli aivan\nyksinkertaisesti, että Philomène oli hirveän suulas, koskaan ei hän\nhänen seurassaan vaivannut itseään noin paljon keskustelulla. Hän ei\nvoinut kääntää silmiään pois hänestä ja tuli vähitellen ärtyisäksi ja\nmustasukkaiseksi, kuinka Philomène maikaili hänen esimiehelleen.\n\n-- Niin, vastasi veturinkuljettaja aivan tyynen näköisenä. Minutkin\non kutsuttu.\n\nPhilomène siirtyi lähemmäksi, onnellisena siitä, että sai\nkyynärpäällään hipaista häntä.\n\n-- Minäkin olen todistajana... Ah, herra Jacques, kun minulta\nkysyttiin teistä, sillä ymmärrättehän, että tahdottiin tietää oikea\ntotuus teidän suhteestanne häneen, tuohon ihmisparkaan, niin, kun\nminua kuulusteltiin, sanoin minä tuomarille: \"Jacques jumaloi häntä\nja siis on aivan mahdotonta, että hän on tehnyt hänelle mitään\npahaa!\". Olinhan nähnyt teidät yhdessä ja minähän olin sangen sopiva\npuhumaan siitä.\n\n-- Ah, vastasi Jacques ja teki välinpitämättömyyttä ilmaisevan\nliikkeen. Minä en ollut levoton ja saatoin tunti tunnilta ilmoittaa,\nkuinka olin viettänyt aikani... Kun yhtiö on pysyttänyt minut\ntoimessani, on se kaiketi tapahtunut siksi, ett'ei minua vastaan\nollut pienintäkään muistutusta.\n\nSyntyi äänettömyys ja kaikki kolme joivat hiljaa.\n\n-- Onpa se vaan jotakin hirvittävää, jatkoi Philomène. Sellainen\nvillipeto tuo Cabuche. Hänhän oli aivan veressä, kun hänet\nvangittiin. Kylläpä se on hassua, kun mies ottaa naisen hengiltä\nsen vuoksi, että haluaa häntä omaksensa, ikäänkuin näin tapahtuisi\nparemmin silloin, kun ei naista enään olisi olemassa!... Ja mitä en\nkoskaan eläissäni voi unhoittaa, on nähkääs se, kun herra Cauche\nalhaalla asemalaiturilla vangitsi Roubaudin. Minä olin siellä\nsilloin. Kuten tiedätte, oli kulunut ainoastaan viikko siitä kun\nRoubaud, vaimonsa hautajaisten jälkeisenä päivänä, aivan tyynesti oli\nmennyt virantoimitukseensa. Herra Cauche löi häntä silloin olkapäähän\nja sanoi, että hänellä oli määräys viedä hänet vankilaan. Ajatelkaapa\nsitä. He, jotka eivät koskaan voineet olla erossa toisistaan, ja\njotka pelasivat keskenänsä korttia kaiket yöt. Mutta ken on poliisi,\nhänen täytyy, jos niiksi on, viedä isänsä ja äitinsäkin giljotiinin\nluo, koska se on hänen ammattinsa. Eikä Cauche välitä sellaisesta\nja sitten olen nähnyt hänen pelaavan korttia Cafe du Commersessä,\nenempää välittämättä hyvästä ystävästään, kuin jos hän olisi ollut\nsuurturkki.\n\nPecqueux puri hampaansa yhteen ja iski nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Lempo soikoon! Olisinpa minä ollut tuon Roubaud kurjimuksen\nsijassa!... Te olette suhteissa hänen vaimoonsa ja toinen ottaa hänet\nhengiltä. Ja sitten pistävät he hänet putkaan... Se on niin, että voi\nharmista haljeta...\n\n-- Mutta, sinä suuri nauta, kirkui Philomène, sehän on siksi,\nettä hänen syytetään ottaneen tuon toisen vapauttamaan hänet\nhänen vaimostaan, niin, kuten sanotaan, rahojen takia! Cabuchelta\nlienee saatu pois presidentti Grandmorinin kello. Muistattehan, se\noli hän, joka murhattiin vaunussa puolentoista vuotta takaperin.\nSiispä asetettiin tämä murha yhteyteen tuon vanhan kanssa ja\nsiitä on sukeutunut koko juttu. Minä en voi sitä selittää, mutta\nsanomalehdessä oli pari paistaa koko asiasta.\n\nJacques oli hajamielinen, eikä näyttänyt edes kuulevan mitä hän\nsanoi. Hän mutisi:\n\n-- Mitä hyödyttääkään harkita sitä. Koskeeko se meihin?... Ellei\noikeus tiedä mitä se tekee, niin se ei ole meidän asiamme.\n\nSitten lisäsi hän, kalpein poskin ja tuijottaen kauvas pois.\n\n-- Mutta tuota vaimoraukkaa vaan tulee sääli. Onneton, onneton hän.\n\n-- Jos joku rohkenisi koskea minun vaimooni, virkkoi Pecqueux\nkiivaasti, niin minä totta totisesti kuristaisin heidät molemmat.\nSitten saisivat toiset huvitelleida lyömällä minulta pään poikki. Se\nolisi minusta yhdentekevää.\n\nNyt syntyi vaitiolo, ja Philomène, joka jälleen kaatoi laseihin,\noli virnistelevinään ja kohauttavinaan olkapäitänsä. Mutta hänen\nmielensä oli hyvin liikutettu ja hän vilkuili häneen. Hän laiminlöi\nitseään nykyjänsä paljon ja oli sangen likainen ja repaleinen,\nsitten kun Victoire eukon, josta oli jalan taittumisen kautta tullut\nraajarikko, oli täytynyt luopua paikastaan Pariisin rautatieaseman\nnaistenhuoneessa ja hänet oli otettu erääseen sairaskotiin. Nyt\nei hän enään voinut äidillisellä anteeksiantavaisuudellaan pistää\nhänelle lantteja ja pitää häntä ehjänä ja siistinä, koska hän ei\ntahtonut, että tuo Havressa oleva syyttäisi häntä siitä, ett'ei\nhän pitäisi huolta miehestään. Philomène, joka nyt oli mieltynyt\nJacquesin siistiyteen ja hienoon näköön, tunsi vastenmielisyyttä\nhäntä kohtaan.\n\n-- Vääntäisitkö sinä niskat nurin Pariisissa olevalta vaimoltasi?\nkysyi hän morakasti. Ei kai sinun tarvitse peljätä, että kukaan ottaa\nhänet pois sinulta.\n\n-- Häneltä tai joltakin muulta! mutisi Pecqueux.\n\nMutta, Philomène joi ja rupesi leikkisän näköiseksi.\n\n-- Niin, maljasi! Ja jätä minulle vaatteesi, niin minä pesen\nja laitan ne, sillä nykyään et sinä tosiaankaan tuota meille\nkumpaisellekaan kunniaa... Maljanne, herra Jacques!\n\nJacques vapisi, ikäänkuin olisi hän unesta herännyt. Vaikka hän\noli täydellisesti vapaa kaikista omantunnontuskista ja päinvastoin\ntunsi lievitystä ja ja ruumiillista hyvinvointia, näyttäytyi hänelle\nSéverinen kuva, ja hänen hellä, tunteellinen luontonsa tuli kyyneliin\nsaakka liikutetuksi. Hän joi maljoja ja kiiruhti sanomaan jotakin,\nsillä salatakseen levottomuutensa.\n\n-- Me saamme sodan, kuten tiedätte.\n\n-- Se ei ole mahdollista! huudahti Philomène. Kenen kanssa sitten?\n\n-- Preussilaisten kansa. Niin ... joku heidän prinsseistään tahtoo\npäästä Espanjan kuninkaaksi. Muusta ei eilen ollut puhetta kamarissa.\n\nSilloin Philomène tuli pahoille mielin.\n\n-- Oh, siitäpä vasta tulee hauskaa! Ikäänkuin ei vaaleissa ja\nPariisin katumellakoissa jo olisi ollut tarpeeksi rähinää. Jos syttyy\nsota, niin se kaiketi ottaa meiltä kaikki miehet?\n\n-- Oh, me pääsemme vapaiksi, sillä eihän voitane ottaa väkeä\nrautatieltä. Mutta joukkojen kuljetuksesta ja muonituksesta syntyy\nhämminkiä. Mutta tietysti täytyy tehdä velvollisuutensa.\n\nNäin sanoen nousi hän ylös, kun hän huomasi, kuinka Philomène vihdoin\noli salaa pistänyt toisen jalkansa hänen jalkansa alle, ja Pecqueux\nnäki sen ja sai veren kasvoihinsa ja alkoi pujoa nyrkkiään.\n\n-- Nyt lienee meidän aika lähteä ja mennä maata!\n\n-- Niin, se on parasta, änkytti lämmittäjä.\n\nHän tarttui Philomènen käsivarteen ja likisti sitä niin kovasti,\nettä se olisi voinut mennä poikki. Philomène pidätti tuskanhuudon ja\ntyytyi kuiskaamaan veturinkuljettajan korvaan, toisen raivoisasti\ntyhjentäessä lasinsa:\n\n-- Varo itseäsi, hän on oikea peto, kun hän on juonut.\n\nNyt kuului raskaita askelia rappusista ja Philomène peljästyi.\n\n-- Se on veljeni! -- kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\n\nHe eivät olleet ehtineet kahtakymmentä askelta talosta, ennen kun\nkuulivat korvapuustien äänen, jota seurasi ulvonta. Philomène sai\ntuntuvan kurituksen, ikäänkuin olisi hän ollut pieni tyttö, joka\noli yllätetty nenä hilloastiassa. Veturinkuljettaja pysähtyi ja\nvalmistautui menemään hänen avuksensa. Mutta lämmittäjä pidätti hänet.\n\n-- Koskeeko se teihin?... Jospa hän voisi lyödä tuon lutkan\nkuoliaaksi!\n\nRue Francois-Mazelinin varrella menivät Jacques ja Pecqueux levolle,\nsanomatta sanaakaan toisillensa. Heidän ahtaassa huoneessaan heidän\nvuoteensa melkein koskettivat toisiinsa ja he makasivat kauvan\nvalveilla avoimin silmin ja kuuntelivat toistensa hengitystä.\n\nSeuraavana maanantaina piti oikeudenkäynnin Roubaudin murhajutusta\nalkaa Rouenissa. Siitä näytti tulevan suuri riemuvoitto\ntutkintotuomari Denizetille, sillä lakimiesmaailmassa ei tahdottu\nollenkaan lakata lausumasta kiitossanoja siitä tavasta, jolla hän\noli johtanut tämän sotkuisen ja salaperäisen asian selvittämistä.\nSe oli mestariteos, sanottiin, hieno analyysi, totuuden loogillinen\nrakennelma, sanalla sanoen todellinen taideteos.\n\nSaavuttuaan itse paikalle, Croix-de-Maufrasiin, muutamia tunteja\nSéverinen murhan jälkeen, vangitutti hän Cabuchen. Kaikki\nosoitti hänet ilmeisesti murhaajaksi: veri, joka virtaili hänen\nympärillään ja Roubaudin ja Misardin musertavat todistukset, jotka\nkertoivat, kuinka he olivat yllättäneet hänet seisomasta yksinään\nja hämmentyneenä ruumiin ääressä. Ahdistettuna kysymyksillä miksi\nja kuinka hän oli tullut huoneeseen, alkoi hän sammaltaa juttua,\njonka tuomari vastaanotti kohauttamalla olkapäitään, koska se tuntui\nhänestä siinä määrin lapselliselta ja mielettömältä. Hän oli sitä\nodottanut. Se kummitteli aina ja oli aina kaltaisensa mielikuvituksen\nsynnyttämine murhaajineen, tekaistuine rikoksellisineen, jonka\ntodellinen rikoksellinen sanoi kuulleensa pakenevan pois pimeiden\nnummien yli. Tuo matkustaja olisi nyt kaukana tipotiessään, jos hän\nvielä jatkaisi juoksemistaan. Mutta kun häneltä kysyttiin, mitä\ntekemistä hänellä oli siihen aikaan päivästä talon edustalla, joutui\nCabuche hämilleen ja kieltäytyi vastaamasta ja selitti lopuksi, että\nhän oli ollut ulkona kävelemässä. Olihan lapsellista lausua jotakin\ntuollaista. Kuinka muuten voitaisiinkaan uskoa tuota salaperäistä\ntuntematonta, joka murhan tehtyään oli paennut, jättäen kaikki ovet\nauki jälkeensä ja tutkimatta mitään huonekalua tai ottamatta edes\nainoatakaan nenäliinaa mukaansa? Mistä hän olisi tullut ja mitä syytä\nolisi hänellä ollut tehdä tuo murha?\n\nJo tutkimuksen alussa oli tuomari kuitenkin saanut tiedon murhatun\nja Jacquesin välisestä suhteesta ja oli hyvin kärkäs saamaan tietää,\nkuinka tämä viimeksimainittu oli viettänyt aikansa. Mutta paitsi\nsitä, että syytetty itse tunnusti seuranneensa Jacquesia neljän ja\nneljäntoista-junalle Barentiniin, vakuutti Rouenin ravintolanemäntä\nmitä pyhimmin, että Jacques oli heti päivällistä syötyään mennyt\nlevolle, eikä lähtenyt huoneestaan ennen kun seitsemän ajoissa\nseuraavana aamuna. Muuten ei kai kukaan syyttä tappane lemmityistään,\njota jumaloi, ja jonka kanssa ei koskaan ole ollut pienimmässäkään\nriidassa. Sehän olisi tarkoituksetonta. Ei, ei, oli ainoastaan\nyksi murhaaja, joka oli mahdollinen ja otaksuttava, nimittäin tämä\nennen rangaistu, joka oli tavattu siellä verisin käsin ja veitsi\njaloissaan, tämä villipeto, joka koetti viranomaisille syöttää\nmahdottomia lastensatuja.\n\nMutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei kuitenkaan paljon\npuuttunut, ett'ei Denizet tuntenut olevansa hetkisen ymmällä, vaikka\nhän oli täysin vakuutettu siitä ja vaikka hänen vaistonsa, kuten\nhän sanoi, ohjasi häntä paljoa enemmän kuin mitkään todistukset.\nEnsimäisessä tutkimuksessa pidätetyn majassa syvällä Bécourtin\nmetsässä ei oltu saatu selville niin mitään. Kun mitään varkautta\nei voitu havaita tapahtuneeksi, oli murhaan etsittävä toinen\nvaikutin. Sattumalta tuli silloin Misard eräässä kuulustelussa aivan\nodottamatta antaneeksi hänelle vihjauksen kertomalla, että hän\neräänä yönä oli nähnyt Cabuchen kiipeävän muurin ylitse maatilalle\nkatsellakseen akkunan läpi rouva Roubaudia, joka oli menossa levolle.\nKun Jacquesilta vuorostaan kysyttiin, kertoi hän tyynesti mitä hän\ntiesi siitä hiljaisesta ihailusta ja siitä lämpimästä halajamisesta,\njolla Cabuche aina riippui hänen hameistaan, ollakseen hänelle\njoksikin avuksi. Siiloin ei mikään epäilys enään ollut mahdollinen:\nainoastaan eläimellinen intohimo oli kannustanut häntä murhaamaan.\nNyt oli varsin helppoa ymmärtää, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut:\nhän oli tullut sisään ovesta, jonka avain hänellä mahdollisesti oli\nollut, ja hämmennyksissään jättänyt sen auki jälkeensä, sen jälkeen\noli hänen ja Séverinen välillä syntynyt riita, joka oli johtanut\nmurhaan, ja ainoastaan miehen tulo oli senjälkeen keskeyttänyt\nraiskausyrityksen. Tätä vastaan esiintyi kuitenkin vielä viimeinen\nväite. Olisi nimittäin omituista, että hän, kun tiesi miehen olevan\ntulossa, olisi valinnut juuri sellaisen silmänräpäyksen, jolloin hän\nsaattoi olla vaarassa tulla yllätetyksi. Mutta lähemmin ajateltuna\npuhui juuri tämä epäluulonalaista vastaan ja oli kerrassaan\nmasentava, koska siitä kävi ilmi, että hän varmaankin oli toiminut\nintohimoisuuden puuskan vallassa ja sen ajatuksen hulluttamana, että\nellei hän käyttäisi hyväkseen tätä silmänräpäystä, jona Séverine\nvielä oli yksinään tässä eristetyssä rakennuksessa, ei hän koskaan\nsaisi häntä valtoihinsa, koska hän matkustaisi seuraavana päivänä.\nTästä hetkestä saakka oli tuomarin vakaumus järkähtämätön ja\ntäydellinen.\n\nVaikkakin alttiina alituisille kuulusteluille ja harkitun\nkiperille kysymyksille, pysyi Cabuche itsepintaisesti ensimäisissä\ntiedonannoissa, välittämättä ansoista, joita hänelle viritettiin. Hän\noli ollut ulkona tiellä hengittämässä raitista yö-ilmaa, kun joku\nhenkilö oli tullut juosten hänen ohitsensa niin nopeasti, ett'ei hän\npimeässä voinut edes nähdä, mille suunnalle hän pakeni. Levottomuuden\nvaltaamana oli hän silloin luonut silmäyksen taloon ja huomannut,\nettä ovi oli avoinna. Lopulta oli hän päättänyt mennä sinne ylös ja\nlöysi silloin murhatun vielä lämpimänä ja katsovana häneen suurilla\nsilmillään, niin että hän luuli hänen vielä elävän, ja kun hän aikoi\npanna hänet vuoteeseen, tuli hän aivan vereen. Tämä oli ainoa, minkä\nhän tiesi, eikä hänellä ollut mitään muuta sanottavana, milloinkaan\nmuuttamatta ainoatakaan yksityiskohtaa, ikäänkuin olisi hän\nitsepintaisesti pitänyt kiinni etukäteen sepitetystä kertomuksesta.\nKun häntä koeteltiin houkutella kompastumaan, peljästyi hän ja oli\nihkaisten vaiti, ikäänkuin ei hän tyhmyydessään olisi ymmärtänyt\nmitään muuta.\n\nEnsi kerralla, kun herra Denizet kuulusteli häntä sen intohimon\njohdosta, jota hän oli uhria kohtaan tuntenut, oli hän\npunastunut niin kuin aivan nuori poika, jota torutaan hänen\nensimäisestä lemmenhaaveilustaan. Hän kielsi ja puolustautui sitä\nepäluuloa vastaan, että hän milloinkaan olisi uneksinut hänestä\nrakastajattarenaan, se oli jotakin rumaa, jota hän ei tahtonut\ntunnustaa, mutta se oli samalla arkaluontoinen ja salaperäinen asia,\njonka hän kätki syvimmälle sydämeensä, ja jota hän ei voinut uskoa\nkenellekään. Ei, ei, hän ei ollut häneen rakastunut, hän ei ollut\nkoskaan tuntenut halajavansa häntä, eikä häntä voitaisi milloinkaan\nsaada puhumaan sellaista, joka näytti hänestä pyhyyden häväistykseltä\nnyt, kun hän oli kuollut.\n\nMutta tämä hänen itsepäisyytensä olla tunnustamatta asiaa, jonka\nuseat todistajat vakuuttivat, puhui vielä lisäksi häntä vastaan. Sen\nsuunnan jälkeen, minkä syytös nyt oli saanut, oli luonnollisesti\nhänen etunsa mukaista salata tuo raivoisa intohimonsa, joka vain\nmurhalla voitiin tyydyttää. Kun tuomari, kooten kaikki todistukset\nyhteen, koetti kiskaista hänestä totuuden suuntaamalla häneen\nratkaisevan iskun ja linkosi hänen kasvoilleen syytöksen murhasta\nja raiskauksesta, joutui hän aivan suunniltaan ja pani raivoisasti\nvastaan. Hänkö olisi murhannut hänet, saadakseen hänet valtoihinsa!\nHän, joka kunnioitti häntä niin kuin pyhimystä! Täytyi kutsua\nsantarmeja häntä pitelemään, kun hän uhkasi vääntää heiltä kaikilta\nniskat nurin. Hän oli siis yksi vaarallisimmista ja salavihaisimmista\npahantekijöistä, mutta kuitenkin kykenemätön hillitsemään\nraivokkuuttansa ja sen kautta ilmaisten olevansa syyllinen rikokseen,\njonka hän kielsi.\n\nOltiin tutkimuksen tässä kohdassa, ja syytetty raivostui ja huusi,\nettä se oli tuo salaperäinen pakolainen, joka kerta, kun jälleen\ntuli puhe murhasta. Mutta herra Denizet tuli silloin tehneeksi\nlöydön, joka muutti koko asian ja yht'äkkiä teki sen monta vertaa\nmerkityksellisemmäksi. Kuten hän sanoi, vainusi hän totuutta, ja\nikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus jostakin, tahtoi hän itse\ntoimittaa uuden tutkimuksen Cabuchen majassa. Hän löysi silloin\naivan yksinkertaisesti eräästä piilopaikasta muutaman palkin takaa\nnenäliinoja ja naisenkäsineitä sekä niiden alta kultakellon, jonka\nhän suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen heti tunsi: Se oli\npresidentti Grandmorinin kello, jota hän ennen oli niin innokkaasti\netsinyt, suuri kello, kaksine kierteisine alkukirjaimineen ja kuoren\nsisäpuolella valmistusnumero 2516. Salaman tavoin selvisi hänelle\nnyt kaikki, entinen liittyi nykyiseen, tosiasiat, jotka hän yhdisti,\nihastuttivat häntä loogillisella yhtäpitäväisyydellänsä.\n\nMutta seuraukset olivat niin pitkällekäypiä, että hän aluksi\nrajoittui kuulustelemaan Cabuchea käsineiden ja nenäliinojen\nsuhteen, silloin mainitsematta mitään kellosta. Silmänräpäyksen\nväikkyi Cabuchen huulilla tunnustus: Niin, hän jumaloi häntä, niin,\nhän himoitsi häntä, aina siinä määrin, että suuteli hameita, joita\nhän oli käyttänyt, poimi ja hänen selkänsä takana varasti kaikkea,\nmikä tuli itseltään häneltä, esim. kureliivin nauhoja, solkia,\nneuloja j.n.e. Mutta voittamaton häpeä sai hänet olemaan vaiti. Ja\nkun tuomari vihdoin pani kellon hänen eteensä, tarkasteli hän sitä\nhämmästyneen näköisenä. Hän muisti sangen hyvin tuon kellon, jonka\nhän ihmeekseen oli löytänyt nenäliinan kulmaan solmittuna, minkä\nhän oli ottanut erään pieluksen alta ja vienyt mukanansa saaliina\nkotiinsa. Sitten oli kello jäänyt paikoilleen hänen miettiessään,\nmiten hän menettelisi kantaakseen sen takaisin. Mutta mitäpä\nmuuten hyödyttikään puhua siitä? Silloin hänen myöskin olisi pakko\nkertoa toisistakin varkauksistaan häneltä, pikku kapineista ja\nhyvältätuoksuvista paidoista, joita hän niin häpesi. Eihän uskottu\nmitään, mitä hän sanoi. Muuten alkoi hän itse lakata ymmärtämästä\nmitään; kaikki nyt kerrassaan pyöri hänen yksinkertaisissa\naivoissaan. Häntä ei enään liikuttanut edes syytös murhasta; hän\ntuli tylsäksi ja toisti joka kysymykseen, ett'ei hän tiennyt mitään\nkäsineistä eikä nenäliinoista. Kellostakaan ei hän tiennyt mitään.\nHäntä ikävystytettiin ja yhtä hyvin voitaisiin hänen antaa olla\nrauhassa ja lähettää hänet yhtä kyytiä giljotiinin luo.\n\nSeuraavana päivänä tutkintotuomari vangitutti Roubaudin.\nVahvana kaikkivaltansa tunnossa laati hän vangitsemismääräyksen\neräänä tuollaisena henki-innoituksen hetkenä, jolloin hän uskoi\nerinomaiseen tarkkanäköisyyteensä, ehtimättä saada riittävästi\ntodistuksia alipäällikköä vastaan. Vaikka vielä oli paljon hämärää\nja valaisematonta, aavisti hän, että Roubaud oli kaksoismurhan\nalkuunpanija, ja hän tuli heti sangen riemuitsevaksi, kun hän sai\ntiedon siitä keskinäisestä testamentista, jonka Roubaud ja Séverine\nolivat tehneet notario Colinin luona Havressa viikko sen jälkeen,\nkun olivat päässeet Croix-de-Maufrasin omistajiksi. Silloin hän\njo selitti itselleen asiain koko yhteyden varmalla harkinnalla\nja vakuuttavalla voimalla, joka antoi hänen syytöskirjelmänsä\nrakenteelle niin järkähtämättömän lujuuden, että itse totuus olisi\nnäyttänyt vähemmän todennäköiseltä ja enemmän haaveelliselta ja\nepäloogilliselta.\n\nRoubaud oli pelkuri raukka, joka ei ollut itse uskaltanut\ntappaa, vaan oli kahdessa tilaisuudessa käyttänyt Cabuche pedon\nkäsivartta. Ensi kerralla oli hän ollut innokas perimään presidentti\nGrandmorinin, jonka testamentista hän oli selvillä, ja oli sen\nvuoksi, kun hän toiselta puolen tunsi Cabuchen katkeruuden\npresidenttiä kohtaan, Rouenissa työntänyt hänet junaan ja pistänyt\nveitsen hänen käteensä. Sitten kun nuo kymmenentuhatta frangia oli\njaettu, eivät nuo molemmat rikostoverit mahdollisesti olisi enään\nnähneet toisiansa, ellei murhan olisi täytynyt toista synnyttää.\n\nJa juuri tässä suhteessa oli tuomari osoittanut sitä rikospsykologian\nsyvää tuntemusta, jota niin ihailtiin. Hän näet selitti nyt,\nett'ei hän milloinkaan ollut herennyt pitämästä silmällä Cabuchea,\nkoska hän oli ollut täysin vakuutettu siitä että ensimäinen murha\nmatemaattisella välttämättömyydellä johtaisi toiseen. Ei oltu\ntarvittu enempää kuin puoli toista vuotta: Sen ajan kuluessa\noli Roubaudien avioliitto tullut onnettomaksi, mies oli pelissä\nmenettänyt viisituhatta frangiansa ja vaimo oli, huvitellakseen\nitseänsä, hankkinut itselleen rakastajan. Vaimo ei varmaankaan ollut\ntahtonut suostua Croix-de-Maufrasin myymiseen, kun hän pelkäsi miehen\nhävittävän rahat, kentiesi oli hän heidän alituisesti riidellessään\nuhannut jättää hänet oikeuden käsiin. Joka tapauksessa voitiin\nlukuisilla todistuksilla toteennäyttää molempien puolisoiden välinen\ntäydellinen epäsopu. Ja siten oli vihdoin tultu ensimäisen rikoksen\netäisiin seurauksiin: Cabuche esiintyi jälleen eläimellisine\nhimoineen, mies pysyttelihe taustassa ja pani taas veitsen hänen\nkäteensä, päästäkseen lopullisesti varmuuteen tuon onnettomuutta\ntuottavan talon omistamisesta, joka jo oli maksanut yhden ihmishengen.\n\nTämä oli totuus, kieltämätön totuus, ja kaikki vahvisti sen: kello,\njoka oli löydetty kivityömieheltä ja varsinkin se seikka, että\nmolemmilla ruumiilla oli samanlainen veitsenpisto kurkussa ja oli\nse ollut saman käden ja saman murha-aseen työtä, nimittäin veitsen,\njoka löydettiin huoneesta. Tässä viimeksimainitussa suhteessa\nilmaisi syytöskirjelmä kuitenkin jonkinlaista epätietoisuutta, koska\npresidentin haava näytti olevan tehty pienemmällä ja terävämmältä\nveitsellä.\n\nRoubaud vastaili aluksi ainoastaan myöntäen ja kieltäen ja yhtä\nunisen ja välinpitämättömän näköinen, kuin nykyään alituisesti\noli hänelle ominaista. Hän ei ollenkaan näyttänyt hämmästyneeltä\nsen johdosta, että hänet oli vangittu, sillä siinä asteettaisessa\nsiveellisessä hajaantumistilassa, jossa hänen olentonsa oli, oli\nhän tullut välinpitämättömäksi kaikesta. Jotta hänet saataisiin\npuhumaan, oli hänelle annettu erityinen vartija, jonka kanssa hän\npelasi korttia aamusta iltaan, ja se teki hänet sangen onnelliseksi.\nHän pysyi muuten vakuutettuna Cabuchen rikoksellisuudesta. Ei\nkukaan muu kuin hän voinut olla murhaaja. Kun häneltä kyseltiin\nJacquesista, kohautti hän nauraen olkapäitänsä ja osoitti sillä,\nettä hän varsin hyvin tunsi veturinkuljettajan ja Séverinen välisen\nsuhteen. Mutta kun Denizet, tunnusteltuaan hänen valtimoansa, vihdoin\nkehitti järjestelmäänsä tai koetti ahdistaa häntä ja masentaa hänet\nleimaamalla hänet rikostoveriksi, puristaakseen hänestä tunnustuksen\nesiin, joutui hän kovasti hämilleen, nähdessään olevansa alttiina\nsellaisille epäluuloille ja noudatti suurta varovaisuutta. Mitä\nnyt kerrottiinkaan? Se ei enään ollut hän, vaan Cabuche, joka oli\nmurhannut presidentin, samoin kuin Cabuche oli myöskin murhannut\nSéverinen. Mutta molemmissa tilaisuuksissa se kuitenkin oli ollut\nhän, joka oli ollut todellinen rikoksellinen, koska tuo toinen oli\nmurhannut ainoastaan hänen lukuunsa ja hänen sijastaan.\n\nTämä sotkuinen juttu hämmästytti häntä ja teki hänet erittäin\nepäluuloiseksi. Varmaankin viritettiin hänelle ansaa, pantiin se\nkokoon valheista, jotta hänet saataisiin pakotetuksi tunnustamaan\nosallisuutensa ensimäiseen murhaan. Heti kun hänet vangittiin,\naavisti hän, että tuo vanha juttu joutuisi jälleen esiin. Kun\nhänet asetettiin vastatusten Cabuchen kanssa, selitti hän, ett'ei\ntuntenut häntä. Mutta kun hän toisti tavanneensa hänet verisenä ja\nvalmiina tekemään väkivaltaa uhrillensa, raivostui Cabuche, ja syntyi\nkiivas ja erittäin sekava näytelmä, jonka kautta asiat yhä enemmän\nhämääntyivät. Kolme päivää kului ja tuomari piti joukon kuulusteluja,\nkoska hän oli vakautettu siitä, että nuo molemmat rikostoverit\nolivat tehneet sopimuksen vetää häntä nenästä väittämällään\nvihamielisyydellä. Roubaud kyllästyi koko juttuun ja päätti olla\nenempää vastaamatta, kun hän aivan äkisti kärsimättömyyden puuskassa\nja saadakseen asiasta lopun antoi myöten itsetiedottomalle vaistolle,\njoka useampia kuukausia oli hänessä liikkunut, ja ilmaisi totuuden,\nkoko totuuden ja totuuden yksinomaan.\n\nJuuri sinä päivänä koetti herra Denizet menetellä hyvin ovelasti,\nistuessaan virkahuoneessaan ja kätkiessään silmänsä raskaiden\nsilmäluomien taakse sekä koettaessaan olla tarkkanäköinen teki\nliikkuvat huulensa hyvin ohuiksi. Hän oli tunnin ajan ponnistanut\nkykyään miettien ovelan sutkauksen toisensa jälkeen syytettyä\nvastaan, jonka kömpelön, epäraittiin, kellertävän lihavuuden takana,\nhänen luulonsa mukaan, oli sangen suuri neuvokkaisuus kätkettynä.\nJa hän luuli ajaneensa häntä askel askeleelta ja kietoneensa hänet\njoka taholla ja saaneensa hänet oikein kiinni, kun tuo toinen, tehden\neleen ikäänkuin olisi hän ollut äärimmilleen ahdistettu, huudahti,\nettä nyt saisi lorusta tulla loppu, ja että hän piti parempana\ntunnustaa, jott'ei häntä kauvemmin kiusattaisi. Koska hänet tuota\npikaa tahdottiin tehdä rikokselliseksi, pitäisi sen ainakin tapahtua\nsiitä, mitä hän todellakin oli tehnyt.\n\nMutta mikäli hän kertoi koko jutun siitä, kuinka presidentti\nGrandmorin oli varsin nuorena vietellyt hänen vaimonsa, raivostaan\nja mustasukkaisuudestaan, saadessaan siitä selon, ja kuinka hän oli\ntehnyt murhan ja minkä vuoksi hän oli ottanut nuo kymmenentuhatta\nfrangia, veti tuomari silmäluomensa epäillen ylös, samalla kun hän\nammattimaisella, vastustamattomalla epäluuloisuudella virnisti suunsa\npilkalliseen irvistykseen. Kun syytetty oli vaiennut, hymyili hän.\nHän oli siis vieläkin viekkaampi, kuin hän oli luullut. Ensimäisen\nmurhan ottaminen niskoillensa ja antaen sen esiintyä yksinomaan\nintohimon vaikutuksesta tehtynä, jonka kautta hän pääsisi vapaaksi\nsiitä epäluulosta, että oli tehnyt harkitun varkauden ja olletikin\nkaikesta osallisuudesta Séverinen murhaan, se oli todellakin rohkea\ntemppu, joka ilmaisi vähemmän tavallista älyä ja tahdonlujuutta.\nMutta se oli joka tapauksessa kestämätön.\n\n-- Oh, ei Roubaudin maksa vaivaa kuvitella meidän olevan lapsia.\nTe siis väitätte olleenne mustasukkainen ja murhanneenne hänet\nmustasukkaisuuden puuskassa?\n\n-- Niin.\n\n-- Jos otaksumme todeksi, mitä te kerrotte, olisitte te siis mennyt\nvaimonne kanssa naimisiin, tuntematta hänen suhdettaan presidenttiin.\nOnko se todennäköistä? Päinvastoin todistaa kaikki teidän puoleltanne\nkeinottelua, jota teille on tarjottu, josta te olette keskustelleet,\nja jonka olette hyväksyneet. Teille annetaan vaimoksi nuori tyttö,\njoka on kasvatettu hienoksi neidiksi, hänelle annetaan myötäjäiset\nja hänen suojelijastaan tulee teidänkin suojelijanne, ettekä te ole\ntietämätön siitä, että hän on testamentannut teille maatilan, ja\nte väitätte kuitenkin, ett'ette epäillyt mitään, ette kerrassaan\nmitään! Oh, te olitte selvillä kaikesta, muutoin ei voida selittää\nteidän naimistanne. Muuten on tarvis mainita ainoastaan yksi asia\nteidän puheenne kumoamiseksi. Te ette suinkaan ole luonteeltanne\nmustasukkainen. Rohkenetteko edelleenkin väittää olevanne\nmustasukkainen?\n\n-- Minä puhun totta, raivoisan mustasukkaisuuden vallassa tein tuon\nmurhan.\n\n-- Selittäkää minulle siis, kuinka te, murhattuanne presidentin\nerään vanhan suhteen takia, joka muuten on teidän keksimänne, olette\nvoinut suvaita vaimonne rakastajaa, niin, juuri Jacques Lantieria!\nKaikki ihmiset ovat puhuneet siitä suhteesta, ettekä te itsekään\nole salannut tunteneenne sitä... Minkä vuoksi sallitte heidän\nhäiritsemättä matkustaa yhdessä?\n\nHämmentynein silmin tuijotti Roubaud ankein mielin avaruuteen,\nvoimatta antaa mitään selitystä. Vihdoin sai hän sammaltaneeksi:\n\n-- En tiedä... Minä tapoin hänet, mutta en ole tappanut tuota toista.\n\n-- Älkää siis enään sanoko kostavanne mustasukkaisuudesta, ja minä\nneuvon teitä olemaan kertomatta tuota romaania jurymiehille, sillä he\nkohauttaisivat sille vain olkapäitänsä... Uskokaa minua, muuttakaa\njärjestelmää, ainoastaan totuus voi teidät pelastaa.\n\nMitä itsepintaisemmin Roubaud tämän jälkeen väitti puhuvansa totta,\nsitä enemmän katsottiin hänen valehtelevan. Kaikki puhui muuten\nniin häntä vastaan, että ensimäisen murhan tutkimuspöytäkirjat,\njoiden olisi pitänyt olla tukena hänen uudelle selitykselleen,\nkoska hän silloin syytti Cabuchea, päinvastoin tulivat olemaan\ntodistuksena tavattoman taitavasti tehdystä sopimuksesta heidän\nvälillään. Todellisella ammattiharrastuksella syventyi tuomari sangen\ntyystin murhajutun psykologiiaan. Ei koskaan ollut hän, niin hän\nsanoi, tunkeutunut noin syvälle ihmisluonteeseen, mutta se tapahtui\nenemmän aavistuksen kuin huomion avulla, sillä hän imarteli itseään\nkuulumisestaan niiden selvänäköisten ja vaikutuksellisten tuomarien\nkouluun, jotka yhdellä silmänluonnilla voivat saattaa miehen\nhämilleen. Muuten ei ollut puutetta todistuksista, ne muodostivat\nmasentavan kokoelman. Tämän jälkeen saattoi tutkimus nojautua lujaan\nperustukseen, varmuus murtautui esiin häikäisevänä kuten auringonvalo.\n\nVielä enemmän lisäsi herra Denizetin kunniaa se, että hän esitti\nmolemmat murhat yhteydessä toistensa kanssa, sitten kun hän mitä\nsyvimmässä salaisuudessa oli suurella kärsivällisyydellä tehnyt\ntämän yhdistelmän. Kansanvaltaisuuden meluavan edistymisen jälkeen\noli maa yhtämittaisessa kuumeessa, sitä pyörrytystä muistuttamassa,\njoka käy suurten hirmukohtausten edellä ja ennustaa niiden\ntuloa. Keisarivallan lopulla vallitsi politiikassa ja varsinkin\nsanomalehdistössä alituinen levottomuus, ylenpalttinen ärtymys, joka\nvaikutti sen, että itse iloonkin tuli sairaalloinen liioittelu.\nSen vuoksi syntyi virallisessa sanomalehdistössä juhlaisan riemun\npurkaus, kun Croix-de-Maufrasin autiossa talossa tehdyn naismurhan\njälkeen saatiin tietää, kuinka mainiosti Rouenin tutkintotuomari oli\nosannut jälleen kaivaa esiin tuon vanhan Grandmorin murhan ja asettaa\nsen uuden rikoksen yhteyteen.\n\nToisinaan näet todellakin vielä vastustussanomalehdissä laskettiin\nleikkiä tuosta satumaisesta, saavuttamattomasta murhaajasta, jonka\ntodellisuudessa oli tehnyt poliisi, salatakseen eräitä häpäiseviä,\nkorkeassa asemassa olevien henkilöiden roistontöitä. Mutta\nvastauksen täytyi vaikuttaa masentavasti. Olivathan murhaaja ja\nhänen rikostoverinsa vangitut, ja presidentti Grandmorinin muiston\noli jälleen esiinnyttävä tahratonna ja koskemattomana. Väittely\nalkoi uudelleen ja jännitys Rouenissa ja Pariisissa kohosi joka\npäivä. Paitsi sitä, että tuo kamala romaani liikutti mielikuvitusta,\njoutuivat tunteetkin kuohuksiin, aivan niinkuin valtio olisi hyötynyt\ntuosta vihdoinkin ilmisaadusta ja kieltämättömästä totuudesta.\nKokonaisen viikon olivat sanomalehdet kukkuroillaan yksityiskohtia.\n\nDenizet, joka sai kehoituksen tulla Pariisiin, meni Rue du Rocherin\nvarrelle ylisihteeri Camy-Lamotten yksityisasuntoon. Hän tapasi\nhänet seisomassa kolkossa työhuoneessaan, laihtunein kasvoin ja\nvieläkin väsyneemmin ilmein. Hän kuihtui ja oli epäuskoisuudestaan\nhuolimatta täynnä synkkämielisyyttä, ikäänkuin hänellä, keisarikunnan\nloistavasta apoteoksesta huolimatta, olisi ollut aavistus sen vallan\nlähestyvästä kukistumisesta, jota hän palveli. Hän oli nyt kaksi\npäivää ollut sisällisen taistelun uhrina, kun hän ei tietänyt, mitä\ntekisi Séverinen kirjeellä, jonka hän oli pannut piiloon, ja joka\nolisi tuhonnut tuomarin koko syytejärjestelmän, koska se sisälsi\nkieltämättömän todistuksen Roubaudin esityksen tueksi. Ei kukaan\nmuu maailmassa tuntenut tuota kirjettä ja hän voi, jos niin tahtoi,\nhävittää sen.\n\nMutta edellisenä iltana oli keisari sanonut hänelle vaativansa\ntällä kertaa, että oikeus saisi tapahtua kaikesta vaikutuksesta\nhuolimatta vaikkapa hänen hallituksensa saisikin siitä kärsiä. Tämä\nkeisarin toivomus oli kentiesi rehellisyyden satunnainen ilmaus,\nehkäpä tuo taika-usko, että yksi ainoa väärä teko maan kunnioituksen\njälkeen muuttaisi hänen kohtalonsa. Ja vaikka ylisihteeri ei antanut\nmitenkään omantunnonarvelujen vaikuttaa itseensä, kun hän puolestaan\noli muuttanut tämän maailman asiat yksinomaan käytännöllisiksi\nkysymyksiksi, saattoi kuitenkin tuo hänen saamansa määräys hänet\nhämilleen ja hän oli epätietoinen siitä, pitäisikö hänen rakastaa\nherraansa siinä määrin, että olisi hänelle tottelematon.\n\nDenizet osoittautui heti hyvin riemuitsevaksi.\n\n-- No, vaistonipa ei pettänyt; se oli Cabuche, joka oli presidentin\nmurhaaja... Mutta minä myönnän myöskin, että tuossa toisessakin\njäljessä oli hiukan totuutta, ja minusta itsestäni tuntui siltä, että\nRoubaudia koskeva kysymys pysyi salaperäisenä... Mutta nyt ovat he\nmolemmat vihdoinkin käsissämme.\n\nHerra Camy-Lamotte tarkasti häntä valjulla katseellaan.\n\n-- On siis olemassa tukea kaikille kohdille siinä syytöskirjelmässä,\njoka minulle on jätetty, ja te olette ehdottomasti vakuutettu?\n\n-- Ehdottomasti. Ei ole mitään mahdollisuutta epäiltävänä...\nKaikki liittyy niin lujasti yhteen, ett'en minä voi muistaa mitään\noikeuskysymystä, jossa kaikista näennäisistä selkkauksista huolimatta\nrikos on noudattanut kehitystä, joka on ollut loogillisempi ja\nhelpompi ennakolta määrätä.\n\n-- Mutta Roubaudhan väittää vastaan, ottaa ensimäisen murhan\nniskoilleen ja kertoo kokonaisen jutelman siitä, kuinka vaimo on\nnuoruudessaan vietelty, ja että hän, mustasukkaisuuden vimmassa,\noli sokean raivon puuskassa tappanut. Kaikki vastustussanomalehdet\npuhuvat siitä.\n\n-- Ah, ne kertovat siitä ainoastaan huhujen mukaan, eivätkä edes itse\nuskalla sitä uskoa. Tuo Roubaud muka on mustasukkainen, hän joka\navusti vaimoaan tapaamaan erästä rakastajaa! Hän saa kernaasti kertoa\ntuon jutun tuomio-istuimelle, hän ei ole kuitenkaan voipa saada\naikaan tarkoitettua häväistysjuttua... Jospa hän kuitenkin voisi\nesittää jonkin todistuksen! Mutta hänellä ei sellaista ole. Hän puhuu\ntosin eräästä kirjeestä, jonka hän väittää pakoittaneensa vaimonsa\nkirjoittamaan, ja jonka pitäisi löytyä vaimon paperien joukosta...\nMutta silloin kaiketi herra ylisihteeri, joka on järjestänyt\npresidentin paperit, olisi sen löytänyt?\n\nCamy-Lamotte ei vastannut mitään. Se oli totta, että tuomarin\njärjestelmän kautta häväistysjuttu vihdoinkin tulisi haudatuksi. Ei\nkukaan voisi uskoa Roubaudia, presidentin muisto jäisi puhtaaksi\nnoista inhoittavista epäluuloista ja keisarikunta saisi hyötyä\nsellaisesta yhden sen elukan huomiotaherättävästä rankaisemisesta. Ja\nmuuten, koska Roubaud tunnusti olevansa rikoksellinen, niin mitäpä\nmerkitystä sillä oli oikeuden aatteelle, tuomittiinko hänet toisen\ntai toisen olettaman perusteella? Sittenhän oli vielä Cabuche, mutta\nellei hän ollut sekaantunut ensimäiseen murhaan, niin näytti hän\ntodellakin tehneen tuon jälkimäisen. Herra Jumala, oikeus, sehän oli\nviimeinen pettymys! Eikö oikeudenmukaisena oleminen ollut narripeliä,\nkoska tie totuuteen kulki niin monien pensaikkojen läpi? Olisi\nparempi olla viisas ja olkapää työnnettynä tämän yhteiskunnan alle,\njoka oli hajoamistilassa, ja jota perikato uhkasi.\n\n-- Vai kuinka? toisti Denizet, eihän herra ylisihteeri ole löytänyt\ntuota kirjettä.\n\nCamy-Lamotte kohotti katseensa uudelleen häneen. Hän oli nyt yksinään\naseman herrana, ja ottaen kärsiäkseen ne tunnonvaivat, jotka olivat\nsaattaneet keisarin levottomaksi, vastasi hän.\n\n-- En ole löytänyt niin mitään.\n\nSangen rakastettavasti hymyillen ylisteli hän sitten tuomaria.\nAinoastaan huulien vähäinen virnistys ilmaisi katkeraa\nivaa. Ei milloinkaan oltu tutkimusta johdettu niin suurella\ntarkkanäköisyydellä. Korkeimmassa paikassa oli määrätty, että hänet\ntuomio-istuinten loman jälkeen siirrettäisiin Pariisiin. Ja kovasti\nonnitellen seurasi hän häntä aina ulos rappusille.\n\n-- Te yksinänne olette todellakin ihailtavalla tavalla nähnyt\nselvästi... Ja sitten kun totuus puhuu, ei mikään voi sitä ehkäistä,\neivät persoonalliset harrastukset eivätkä edes valtiolliset syyt...\nAntakaa asian mennä menojaan, olkoot seuraukset mitkä tahansa.\n\n-- Tuomarikutsumuksen velvollisuus niin vaatii, vastasi herra\nDenizet, tervehti ja meni säteilevänä pois.\n\nJäädessään yksin sytytti Camy-Lamotte ensin kynttilän ja otti sen\njälkeen Séverinen kirjeen esille laatikosta, jossa hän oli sitä\nsäilyttänyt. Hän avasi kirjeen, lukeakseen uudelleen ne kaksi\nriviä, jotka se sisälsi, ja silloin muistui hänen mieleensä jälleen\ntuo sinisilmäinen, miellyttävä, rikoksellinen nainen, joka ennen\noli herättänyt hänessä niin hellää myötätuntoisuutta. Nyt oli hän\nkuollut ja astui hänen eteensä traagillisessa valossa. Kuka tunsi\nsen salaisuuden, jonka hän oli vienyt mukanansa hautaan? Niin,\ntotuus, oikeus oli aivan varmaan pettymystä! Ainoa, mikä hänellä\noli jäljellä tuosta tuntemattomasta, ihastuttavasta naisesta,\noli se haihtuva himo, minkä hän oli hänessä herättänyt, ja mitä\nhän ei ollut tyydyttänyt. Kun hän vei kirjeen kynttilän luo ja\ntuli tarttui siihen, valtasi hänet alakuloisuus, aavistus tulossa\nolevasta onnettomuudesta. Mitä hyödyttikään hävittää tämä todistus,\nrasittaa omatuntonsa tällä teolla, jos sallimus oli määrännyt, että\nkeisarikunta oli lakaistava pois, niin kuin tämä hyppysellinen mustaa\ntuhkaa, joka nyt putosi hänen sormiensa välitse?\n\nVajaassa viikossa oli Denizet lopettanut tutkimuksen.\nLänsiratayhtiössä hänelle oltiin erittäin kohteliaita ja hän löysi\nkaikki haluamansa asiakirjat ja kaikki todistukset, joista saattoi\nolla hyötyä. Yhtiökin toivoi hartaasti, että saataisiin loppu tästä\nsurullisesta asiasta, johon yksi sen virkamiehistä oli sekaantunut,\nja jonka vaikutuksia voitiin seurata taaksepäin läpi koko sen\nmonimutkaisen koneiston, ja joka oli ollut vaikuttamaisillaan\nsen johtokuntaan. Syövän tuhoama osa oli mahdollisimman pian\nleikattava pois. Uudelleen kulki sen vuoksi tutkintotuomarin ohitse\nHavren aseman henkilökunta: Dabadie, Moulin y.m., jotka antoivat\nhyvin epäedullisia tietoja Roubaudin käytöksestä; edelleenkin\nBarentinin asemapäällikkö, Bessière, samoin kuin useita Rouenin\nvirkamiehiä, joiden todistukset olivat ensimäiseen murhaan katsoen\nratkaisevaa laatua; sitten Pariisin asemapäällikkö Vandorpe, sekä\nratavartija Misard ja ylikonduktööri Henri Dauvergne, jotka molemmat\nviimemainitut olivat hyvin runsastietoisia, kun oli kysymys syytetyn\navuliaisuudesta vaimon rakastajaa kohtaan.\n\nHenri, jota Séverine oli hoitanut Croix-de-Manfrasissa, voi\nkertoa senkin, että hän eräänä iltana, vielä ollessaan heikkona,\noli luullut kuulevansa Roubaudin ja Cabuchen neuvottelevan hänen\nakkunansa edustalla. Tästä selvisi paljon ja molempien syytettyjen\njärjestelmällisen kieltämisen kumosi se, että he tunsivat toisensa.\nYhtiön koko henkilökunnan joukosta nousi paheksumisen huuto,\nsurkuteltiin noita onnettomia uhreja, tuota nuorta naisparkaa,\njonka hairahdusta niin moni seikka oli lieventämässä, ja tätä niin\nkunniallista vanhaa miestä, jonka muisto nyt esiintyi jälleen\npuhtaana niistä rumista jutuista, joita hänestä oli ollut liikkeellä.\n\nUusi oikeudenkäynti pani intohimot vilkkaasti kiertämään, varsinkin\nGrandmorinin perheessä, mutta vaikka Denizet siitä saikin voimakasta\ntukea, täytyi hänen sillä taholla käydä erityistä taistelua,\nsaadakseen pitää selvityksensä järkähtämättömänä. Lachesnaye-puolisot\nriemuitsivat ääneensä, sillä katkeroituneina Croix-de-Maufrasin\npoistestamenttaamisesta ja niin lopen ahneita kuin olivat, olivat he\naina pitäneet kiinni siitä, että Roubaud oli syyllinen. Kun asia nyt\notettiin uudelleen esille, näkivät he siinä ainoastaan keinon saada\ntestamentti mitättömäksi, nimittäin saada Séverinen perintöoikeus\nmaatilaan kumotuksi hänen osoittamansa kiittämättömyyden perusteella,\nhyväksyivät he osittain Roubaudin selityksen, nimittäin että\nSéverine oli ollut avullisena murhassa, ei kuitenkaan kostaakseen\nmitään luuloteltua roistomaisuutta, vaan ryöstääkseen hänet. Tämä\naiheutti selkkausta tuomarin ja heidän, erittäinkin Berthen, välillä,\njoka oli hyvin katkera murhattua kohtaan, ja hän lausui mitä\ninhoittavimpia syytöksiä entistä ystävätärtään vastaan, jotavastoin\ntuomari otti puolustaakseen häntä, koska hän tuli ärtyisäksi ja\nkiivastuneeksi, kun vaan vähänkin koskettiin hänen mestariteokseensa,\ntähän loogilliseen yhdistelmään, joka oli niin hyvin tehty, että,\nkuten hän itse ylpeän näköisenä selitti, jos siitä ainoatakin osaa\njärkähytettäisiin, se kokonaan luhistuisi kokoon.\n\nTämän johdosta syntyi hänen virkahuoneessaan sangen eloisa\nkohtaus Lachesnaye-puolisojen ja rouva Bonnehonin välillä. Tämän\nviimeksimainitun, joka ennen oli ollut hyvin suosiollinen Roubaudia\nkohtaan, oli nyt täytynyt hyljätä hänet. Mutta ollen sangen\nsuvaitsevainen lemmenasioissa sekä aivan poissa suunniltaan tämän\nromaanimaisen, verisen murhenäytelmän johdosta, syytti hän vaimoa\nedelleenkin jonkinlaisesta rakkauden rikostoveruudesta. Hän itse oli\nsangen vaatimaton ja halveksi rahoja. Ett'ei hänen veljentyttärensä\nhävennyt tahtoa ruveta jälleen riitelemään perinnöstä. Jos Séverine\noli rikoksellinen, niin oli pakko kokonaan hyväksyä Roubaudin\ntunnustus, ja silloin tulisi presidentti Grandmorinin muisto\njälleen häväistyksi ja lokaan vedetyksi. Vaikkapa tutkimus ei niin\nnerokkaasti olisikaan saanut totuutta selville, olisi se perheen\nkunnian takia pitänyt tekaista. Hän puhui samalla jonkinlaisella\nkatkeruudella Rouenin seurapiireistä, joissa tämä asia nyt oli\nniin paljon pakinoimisen esineenä. Hän ei näet enään ollut näiden\nseurapiirien johtajana, sitten kun hän oli tullut vanhaksi, eikä\nhänellä enään ollut jäljellä entistä junonista, vaaleanveristä,\nrehevää kauneuttaan.\n\nNiin, ei varemmin kuin edellisenä iltana oli rouva Leboucqin luona,\njoka komea, uljas ruskeaverikki juuri oli se, joka oli karkoittanut\nhänet valtaistuimelta, kuiskailtu joukko sopimattomia tarinoita,\nesim. seikkailusta Louisetten kanssa ja kaikenlaisia rumia asioita,\njoita ihmiset olivat olleet kyllin häijyjä keksiäkseen. Kun herra\nDenizet silloin puuttui keskusteluun ja ilmoitti, että Leboucq\nolisi apujäsenenä tuomio-istuimessa asian tulevassa käsittelyssä,\ntulivat Lachesnaye-puolisot levottomiksi, vaikenivat ja näyttivät\ntahtovan antautua. Mutta rouva Bonnehon rauhoitti heitä ja selitti\nolevansa varma siitä, että oikeus tekisi velvollisuutensa: oikeuden\npuheenjohtajana toimisi näet hänen vanha ystävänsä, Desbazeilles,\nhän, joka jäsenkolotuksensa vuoksi sai elää ainoastaan vanhojen,\nhupaisten aikojen muistoissa, ja toiseksi apujäseneksi tulisi\nChaumette, tuon nuoren, hänen suojeluksessaan olevan notarion isä.\nHän oli siis hyvin tyyni, vaikkakin surumielinen hymy näkyi hänen\nhuulillaan, kun hän mainitsi viimemainitun, jonka poika viime aikoina\ntapasi seurustella rouva Lebocqin luona, jonne hän itse oli hänet\nlähettänyt, jott'ei hänen tulevaisuutensa tuhoutuisi.\n\nKun tuo huomiotaherättävä oikeudenkäynti vihdoin alkoi, vaikutti\nkuitenkin huhu tulossa olevasta sodasta ja siitä jännityksestä, joka\ntäytti koko Ranskan, ett'eivät käsittelyt läheskään herättäneet\nniin yleistä huomiota, kuin ne muutoin olisivat tehneet. Mutta\nRouenissa vallitsi yhtä kaikki kolme päivää täydellinen kuume ja\ntuomio-istuinsalin ovissa tungeksittiin ja kaikki varatut paikat\nolivat kaupungin naisten hallussa.\n\nEi milloinkaan ollut tuo vanha Normandian herttuain palatsi siitä\nsaakka, kun se oli muutettu tuomio-istuinrakennukseksi, nähnyt\nsellaista ihmistulvaa. Oli kesäkuun kaikkein viimeiset päivät\nlämpimine, aurinkoisine iltapäivineen. Aurinko paahtoi noihin\nkymmeneen akkunaan ja loi valoaan tammikoristeihin ja valkoiseen\nmarmoriristiin, joka kuvautui mehiläisten peittämän esiripun\ntaustaan, ja tuohon kuuluisaan kattokoristukseen Ludvig XII ajoilta\npuuhun veistettyine nummineen ja himmeine kultauksineen.\n\nOli niin lämmin jo ennen käsittelyjen alkamista, että oltiin\ntukehtumaisillaan. Naiset kurottautuivat nähdäkseen jotakin\npöydältä, jolla Grandmorinin kello, Séverinen verinen paita ja\nmolemmissa murhissa käytetty veitsi olivat. Cabuchen pariisilaista\npuolustusasianajajaa myös paljon tähysteltiin kaukoputkilla.\nValamiesten penkillä istui rivissä kaksitoista rouenilaista, paksuina\nja juhlallisina tarkasti ruumiinmukaisissa mustissa hännystakeissaan.\nKun tuomio-istuin astui sisään, syntyi kuuntelijain joukossa\nsellainen tungos, että presidentti heti katsoi olevansa pakoitettu\nuhkaamaan tyhjennyttää salin.\n\nKäsittelyt alkoivat vihdoin, jurymiehet tekivät valan ja todistajien\nesiinhuuto sai kuulijat uudelleen uteliaisuuden ja jännityksen\nvaltaan. Rouva Bonnehonin ja Lachesnayen nimiä mainittaessa joutuivat\npäät liikkeeseen: mutta Jacques kiinnitti varsinkin naisten huomiota\nmitä suurimmassa määrässä, ja he seurasivat häntä innokkaasti\nsilmillään. Mutta sitten kun syytetyt oli tuotu sisään, kukin kahden\nsantarmin ympäröimänä, eivät kuulijat voineet kääntää silmiään\nheistä ja olla lausumatta toisilleen saamiaan vaikutelmia. Molempien\npahantekijäin ulkomuotoa pidettiin hurjana ja yksinkertaisena.\nYleistä kummastusta herätti se, että Roubaud, jolla oli mustat\nvaatteet ja huolimattomasti solmittu kaulaliina, näytti niin vanhalta\nja kasvoiltaan tylsältä ja pöhöttyneeltä. Mitä Cabucheen tuli, oli\nhän aivan sellainen, joksi häntä oli mielessä kuviteltu: Suurine\nnyrkkeineen ja petoeläintä muistuttavine leukoineen oli hän pitkässä,\nsinisessä puserossaan oikean murhamiehen mallikuva, hän oli sanalla\nsanoen sellainen olento, jota ei kernaasti kohdata metsässä.\n\nKuulustelu vahvisti tuota epäsuotuisaa vaikutusta ja moniaat\nvastaukset herättivät kiivasta mutinaa kuulijain joukossa. Kaikkiin\ntuomioistuimen puheenjohtajan kysymyksiin vastasi Cabucbe, ett'ei hän\ntietänyt: Hän ei tietänyt, mistä se johtui, että kello löydettiin\nhänen kätköistään; eikä hän myöskään tietänyt, minkä vuoksi hän\noli päästänyt todellisen murhaajan pakenemaan. Hän näet pysyi\nkertomuksessaan tuosta salaperäisestä tuntemattomasta, jonka hän\nsanoi kuulleensa juoksevan tiehensä pimeässä. Kun häneltä sen jälkeen\nkyseltiin hänen eläimellisestä intohimostaan onnettomaan uhriinsa,\nalkoi hän änkyttää ja tuli niin katkeroituneeksi ja hurjapäiseksi,\nettä molempain santarmien täytyi pitää hänestä kiinni. Ei, ei! Hän ei\nmuka ollut ollenkaan rakastunut häneen, ei ollut ollenkaan tuntenut\nmitään intohimoista halua häneen. Ne olivat pelkkiä valheita. Sehän\nolisi hänen käsityksensä mukaan ollut hänen saastuttamistaan, hänen,\njoka oli hieno nainen, kun sitä vastoin hän oli istunut vankilassa\nja eli villin elämää! Lopulta rauhoituttuaan vaipui hän synkkään\näänettömyyteen ja vastasi ainoastaan yksitavuisesti ja oli aivan\nvälinpitämätön siitä, minkä tuomion voisi saada.\n\nSamoin pysyi Roubaud siinä, jota syytöskirjelmässä nimitettiin\nhänen järjestelmäkseen. Hän kertoi kuinka ja minkä vuoksi hän oli\ntappanut Grandmorinin ja kielsi kaiken osallisuutensa vaimonsa\nmurhaan. Mutta hän teki sen katkonaisin, melkein yhtäpitämättömin\nlausein, unhoitti toisinaan aivan yht'äkkiä mitä aikoi sanoa ja\nhänen katseensa olivat niin harhailevat ja hän puhui niin paksuja,\nettä toisinaan tuntui siltä kuin olisi hän miettinyt ja tekaissut\nyksityiskohtia. Kun tuomio-istuimen puheenjohtaja ahdisti häntä ja\nosoitti hänen kertomuksensa heikot kohdat, kohautti hän lopuksi\nolkapäitänsä ja kieltäytyi vastaamasta. Mitä hyödyttikään totuuden\npuhuminen, koska valhe ja logiikka olivat sama asia? Mutta tämä\nuhmailevan halveksumisen asento, johon hän oli oikeutta vastaan\nasettunut, luettiin hänelle erityisesti viaksi. Huomioon otettiin\nmyöskin se suuri välinpitämättömyys, jota molemmat syytetyt\nosoittivat toisiaan kohtaan, ja nähtiin siinä todistus ennen tehdystä\nsopimuksesta, taitavasti laaditusta ja erinomaisella tahdonlujuudella\ntoimeenpannusta suunnitelmasta. He väittivät, ett'eivät he tunteneet\ntoisiansa, tekivätpä syytöksiäkin toisiansa vastaan, mutta tämän\ntekivät he ainoastaan ja yksinomaan saattaakseen tuomio-istuimen\nharhaan. Kun heidän kuulustelunsa olivat päättyneet, oli asia\nsellaisenaan jo ratkaistu. Tuomio-istuimen puheenjohtaja oli\ntaitavasti johtanut kuulustelut niin, että Roubaud ja Cabuche olivat\ntarttuneet viritettyihin ansoihin ja näyttivät luopuneen itsestään.\nSamana päivänä kuulusteltiin vielä muutamia merkityksettömiä\ntodistajia. Viiden ajoissa oli kuumuus käynyt niin sietämättömäksi,\nettä kaksi naista pyörtyi.\n\nSeuraavana päivänä herättivät muutamat todistajat todellista\nmieltenkuohua kuulijoissa. Rouva Bonnehonilla oli oikea menestys\nhienon ja arvokkaan esiintymisensä kautta. Mielenkiinnolla\nkuunneltiin yhtiön virkamiehiä, Vardorpea, Bessiereä, Dabadieta ja\nvarsinkin Cauchea, joka sangen seikkaperäisesti kertoi läheisestä\ntuttavuudestaan Roubaudin kanssa, kun hänellä oli tapana niin usein\npelata hänen kanssaan korttia Café du Commercessa. Henri Dauvergne\ntoisti musertavan todistuksensa, että hän oli melkein varma siitä,\nettä oli kuumeen vaikuttamassa unettomuudessaan kuullut molempien\nsyytettyjen hillityt äänet, jotka neuvottelivat keskenänsä. Kun\nhäneltä kyseltiin Séverinestä, osottautui hän hyvin hienotunteiseksi,\nantoi ymmärtää, että oli ollut rakastunut häneen, vaikka hän\nvaatimattomasti oli vetäytynyt takaperin, tietäessään hänen kuuluvan\ntoiselle.\n\nKun vihdoinkin tuo toinen, Jacques Lantier, huudettiin esiin, syntyi\nkuulijain parvessa surina, ja useat kurottautuivat saadakseen\nparemmin nähdä. Yksinpä valamiehetkin näkyivät olevan hieman\ninnokkaan tarkkaavaisia. Jacques oli sangen tyyni ja nojasi molemmin\nkäsin todistajakaiteeseen samalla ammattimaisella tavalla, jota\nhän käytti veturiaan kuljettaessaan. Olisi voinut luulla, että\ntämä oikeuden eteen asettaminen olisi häntä syvästi liikuttanut,\nmutta hän säilytti kuitenkin täydellisen ajatusten selvyyden ja\nmielenmaltin. Oli aivan kuin ei asia vähintäkään olisi koskenut\nhäntä. Hän oli valmis antamaan todistuksensa, ikäänkuin olisi hän\nollut aivan vieras, aivan viaton koko asiaan. Rikoksen teosta saakka\nei hänellä koskaan ollut ollut mitään puistatusta, hän ei sitä edes\najatellut, sen muisto oli kokonaan hävinnyt ja hänen elimistönsä oli\ntasapainossa ja täysin terve. Eikä edes nyt, kun hän seisoi kaiteen\nvieressä, hän tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja eikä arveluja; hän\noli kerrassaan itsetiedoton.\n\nHän katsoi heti kirkkain silmin Roubaudiin ja Cabucheen.\nEnsinmainitulle, jonka hän tunsi olevan syyllinen, nyökkäsi hän\nkevyesti ja hienotunteisesti, ajattelematta, että hän nyt julkisesti\noli hänen vaimonsa rakastaja. Sitten hymyili hän tuolle toiselle,\njoka oli viaton, ja jonka sijaan hänen olisi ollut asetuttava\nsyytettyjen penkille. Sehän oli todellisuudessa säyseä ja tyhmä\nnauta tuo, vaikka hän näytti pahantekijältä; hän oli nähnyt, kuinka\nkunnollinen hän oli työssään, ja oli silloin puristanut hänen\nkättään. Jacques lausui todistuksensa sujuvasti ja pakottomasti\nja vastasi lyhyesti ja selvästi tuomio-istuimen puheenjohtajan\nkysymyksiin. Sitten kun tämä oli seikkaperäisesti kysellyt\nhäneltä hänen suhdettaan murhattuun, antoi hän hänen tehdä selkoa\nlähdöstään Croix-de-Maufrasista muutamia tunteja ennen murhaa,\nja kuinka hän oli noussut junaan Barentinissa ja mennyt levolle\nRouenissa. Cabuche ja Roubaud kuuntelivat hänen tiedonantojaan\nja vahvistivat ne asennollaan. Tällä hetkellä levisi sanomaton\nsynkkyys noiden kolmen miehen välille. Kuolemanhiljaisuus syntyi\nsalissa; jokin, ei tiedetty mikä se oli, herätti silmänräpäykseksi\nvalamiehissä syvää mielenankeutta. Totuus kulki hiljaa huoneen\nhalki. Kun oikeuden puheenjohtaja halusi tietää hänen ajatuksensa\ntuosta tuntemattomasta, josta Cabuche oli puhunut, ja joka muka oli\nkadonnut pimeään, tyytyi Jacques ravistamaan päätänsä, ikäänkuin\nei hän olisi tahtonut sanoillansa ruhjoa syytettyä. Nyt tapahtui\njotakin, joka sai kuulijat kerrassaan liikutuksen valtaan. Jacquesin\nsilmät täyttyivät kyynelistä ja nämä alkoivat vieriä hänen poskiansa\npitkin. Séverinen, tuon onnettoman murhatun kuva suunnattoman suurine\nsinisilmineen ja tuo suuri musta hiusjoukko torniksi asetettuna\nkuten kamala kypärintöyhtö otsan yli, näyttäytyi näet jälleen hänen\nsilmilleen, kuten se jo kerran ennenkin oli tehnyt. Hän jumaloi häntä\nyhä ja hänet valtasi ääretön sääli, ja tietämätönnä rikoksestaan\nja unhoittaen missä oli ja kaikki häntä ympäröivät ihmiset,\nitki hän suuria, raskaita kyyneleitä. Useat naiset nyyhkyttivät\nmyötätuntoisuudesta. Heistä oli rakastajan suru hyvin liikuttava,\nsitäkin enemmän, kun aviomies seisoi tuossa kuivin silmin.\nTuomio-istuimen puheenjohtaja kysyi nyt puolustusasianajajilta, oliko\nheillä mitään kysymyksiä tehtävänä todistajille, mutta he kiittivät,\nsyytettyjen seuratessa tylsin katsein Jacquesia, kun hän yleisen\nmyötätuntoisuuden ympäröimänä palasi paikalleen.\n\nKolmas istuntopäivä kului kokonaan keisarillisen prokuraattorin\nedesvastuuvaatimuksiin ja asianajajien puolustuspuheisiin. Aluksi\nteki tuomio-istuimen puheenjohtaja yleiskatsauksen juttuun, jolloin\nhän ehdotonta puolueettomuutta teroittaen vieläkin vahvisti\nsyytöksiä. Keisarillinen prokuraattori, joka sen jälkeen esiintyi,\nei näyttänyt olevan oikein entisellään: tavallisesti vaikutti hän\nvakuuttavammalta, eikä noin tyhjältä kaunopuheisuudessaan. Mutta\nse kaikki pantiin tuon todellakin ruhjoavan kuumuuden syyksi.\nSitä vastoin saavutti Cabuchen pariisilainen asianajaja paljon\nmenestystä, kuitenkaan voimatta saada syyttömyyttä vakuutetuksi.\nRoubaudin puolustusasianajaja, jona oli eräs etevä asianajaja\nRouenista, teki mitä tehdä voi sangen epäkiitollisesta tehtävästään.\nYleinen syyttäjä ei edes saanut vastanneeksi, niin uupunut hän oli.\nKun jury astui pois neuvottelemaan, ei kello ollut enempää kuin\nkuusi, ja täysi päivänvalo tunkeutui vielä sisään noista kolmesta\nakkunasta ja aurinko loi viimeisen säteen normandilaisiin kaupungin\nvaakunoihin, jotka ovenkamanoita kaunistivat. Syntyi äänekäs puhelu\ntuon kullatun katon alla ja ihmiset tunkeilivat kärsimättöminä sitä\nrautaveräjää vastaan, joka erotti varatut paikat siitä yleisöltä,\njoka sai seisoa. Mutta jälleen tuli harras äänettömyys, kohta kun\njury ja tuomio-istuin uudelleen tulivat näkyviin. Jury myönsi olevan\nlieventäviä asianhaaroja ja tuomio-istuin tuomitsi molemmat syytetyt\nelinijäkseen rangaistustyöhön. Tämä aikaansai suurta hämmästystä\nja ihmiset tunkeilivat hälisten ulos salista ja kuten teaatterissa\nkuului silloin muutamia vihellyksiä.\n\nKoko Rouenissa keskusteltiin samana iltana tuomiosta ja\nseliteltiin sitä ihan loppumattomiin saakka. Yleisenä mielipiteenä\noli, että tuomio merkitsi tappiota rouva Bonnehonille ja\nLachesnaye-puolisoille. Ainoastaan kuolemantuomio, arveltiin, olisi\nvoinut tyydyttää perhettä, ja vihamieliset vaikutukset olivat\nvarmasti olleet toimessa. Mainittiin jo hiljaisuudessa rouva\nLeboucqia, jolla jurymiesten joukossa oli kolme tai neljä uskottuaan.\nHänen miehensä esiintyminen oikeuden apujäsenenä ei tosin ollut\nollut vähimmälläkään tavalla väärin. Mutta luultiin kuitenkin\nhuomatun, ett'ei enempi toinen apujäsen, Chaumette, kuin oikeuden\npuheenjohtajakaan, Desbazeilles, tunteneet pitävänsä asiakirjoja\nkäsissään niin kuin olisivat halunneet.\n\nKentiesi oli aivan yksinkertaisesti jury ruvennut epäröimään ja,\ntunnustaessaan lieventäviä asianhaaroja olevan olemassa, vielä\nollut sen epämiellyttävän epäilyksentunteen vaikutuksen alaisena,\njoka silmänräpäyksen oli kulkenut salin läpi tuon surumielisen\ntotuuden hiljaisen paon tapahtuessa. Tutkintotuomari Denizetin voitto\npysyi kuitenkin järkähtämättömänä, ei mikään voinut vähentää hänen\nmestarityötään. Mutta perhe kadotti monen myötätuntoisuuden kun\nsaatiin kuulla, että herra de Lachesnaye puhui, että hän ryhtyisi\ntoimenpiteisiin Croix-de-Maufrasin takaisinsaamiseksi, saadakseen\nperijättären kuolemasta huolimatta testamentin kumotuksi, aije, joka\nvarmaan kummastutti suuressa määrin, kun se oli lakimiehen päästä\nlähtenyt.\n\nKun Jacques tuli ulos tuomio-istuinrakennuksesta, niin Philomène,\njoka myöskin oli ollut todistajana, odotti häntä, eikä tahtonut\npäästää häntä saadakseen hänet jäämään yöksi Roueniin hänen\nseurakseen. Hän ryhtyisi vasta seuraavana päivänä jälleen virkaansa\ntoimittamaan ja suostui kyllä syömään hänen kanssaan päivällistä\nravintolassa, jossa väitti nukkuneensa sen yön, jona murha tehtiin.\nMutta nyt ei hän makaisi siellä, kun hänen oli pakko palata Pariisiin\nkahdentoista ja viidenkymmenen junalla yöllä.\n\n-- Voitko ajatella mielessäsi, kertoi hän, lähtiessään Jacquesin\nkäsikynkässä ravintolaan; voisin vannoa, että vast'ikään näin erään\ntuttavamme... Se oli Pecqueux, ja kuitenkin sanoi hän tässä eräänä\npäivänä, että hän ei suinkaan tämän asian takia viitsisi lähteä\nRoueniin... Käännyin kerran ympäri, ja mies, josta näin ainoastaan\nseljän, hiipi pakoon ihmisten joukkoon.\n\nVeturinkuljettaja keskeytti hänen puheensa ja kohautti olkapäitään.\n\n-- Pecqueux varmaankin tuntee olevansa onnellinen sen loman johdosta,\njonka minun virkavapauteni on hänelle hankkinut, ja on varmaan\nPariisissa hurjastelemassa.\n\n-- Se on mahdollista... Mutta meidän täytyy joka tapauksessa olla\nvaruillamme, sillä hän on maailman pahin ihminen, kun hän on\nraivoissaan.\n\nPhilomène painautui häntä vastaan ja vilkuili taaksensa.\n\n-- Tunnetko tuon, joka tulee perässämme?\n\n-- Kyllä, älä ole levoton hänen takiansa... Hänellä on ehkä minulta\njotakin kysyttävää.\n\nSe oli Misard, joka Rue des Juifsilta saakka oli heitä etäältä\nseurannut. Hänkin oli ollut todistajana ja lausunut todistuksensa\nuntelon näköisenä. Sitten oli hän jäänyt paikoilleen ja kierteli\nJacquesin ympärillä, voimatta lausua kysymystä, joka nähtävästi oli\nhänen huulillaan. Kun pari oli kadonnut ravintolaan, meni hänkin\nsinne ja tilasi lasin viiniä.\n\n-- Ah, tekö se olette, Misard! huudahti veturinkuljettaja. Mitenkä\nuusi vaimonne voi?\n\n-- Oh, oh, röhki ratavartija. Tuo ämmäroisto on vetänyt minua kelpo\ntavalla nenästä. Kerroinhan siitä teille viime kerralla, kun olin\ntäällä.\n\nJacquesia huvitti tämä juttu kovasti. Entinen ravintolanpalvelijatar,\nDucloux, jonka Misard oli ottanut pitämään huolta veräjästä, oli\nnähnyt hänen etsivän nurkista jotakin ja ymmärsi pian hänen etsivän\nvaimovainajansa piilottamia rahoja. Hän oli silloin saanut oivallisen\naatteen saadakseen hänet tulemaan kanssansa naimisiin. Puolinaisilla\nviittauksilla ja hymyilyillä hän näet antoi hänen ymmärtää, että hän\noli saanut niistä selvän. Aluksi ei paljon puuttunut, ett'ei hän\nvääntänyt häneltä niskoja nurin, mutta kun hän tuli ajatelleeksi,\nettä jos hän ottaisi hänet hengiltä kuten tuon toisen, ennen kun\nolisi saanut nuo tuhannen frangia, niin ei hän nytkään niitä saisi,\ntuli hän hyvin huomaavaiseksi ja ystävälliseksi. Mutta eukko pysytti\nhänet etäällä: ei, ei, vasta kun he olisivat naimisissa, saisi hän\nkaikki tyynni, sekä hänet että myös rahat. Mutta kun hän oli nainut\nhänet, teki hän hänestä pilaa ja sanoi, että hän oli pässinpää,\nuskoessaan kaikki, mitä hänelle syötettiin. Mutta koomillista oli,\nettä eukkoon itseensäkin tarttui hänen rahakuumeensa ja nykyään\netsi hän aivan yhtä raivoisasti kuin mieskin. Oh, he saisivat kyllä\njonakin kauniina päivänä selon noista saavuttamattomista tuhannesta\nfrangista, nyt kun heitä oli kaksi etsimässä. He hakivat hakemistansa.\n\n-- No, ettekö vieläkään ole löytänyt mitään? kysyi Jacques ivaten.\nEikö Ducloux auta teitä?\n\nMisard tuijotti häneen ja sanoi vihdoin:\n\n-- Te tiedätte missä rahat ovat, sanokaa se minulle.\n\nMutta veturinkuljettaja suuttui.\n\n-- Minä en tiedä mitään, Phasie täti ei ole antanut niitä minulle:\nette kai aikone syyttää minua varkaudesta?\n\n-- Niin, se on kyllä totta, ett'ei hän ole teille antanut mitään.\nSanokaa minulle, tiedättekö missä ne ovat? Näettehän, että minä voin\ntulla siitä sairaaksi.\n\n-- Antakaa minun olla rauhassa! Varokaa, ett'en minä puhu liikoja...\nEtsikääpä suolasalkkarista, eivätkö ne ole siellä.\n\nKalpeana ja palavin silmin katsoi Misard edelleenkin häneen. Hän sai\nikäänkuin äkillisen mielijohteen.\n\n-- Suolasalkkarista! Niin, se on totta. Laatikon alla on piilopaikka,\njosta en ole etsinyt.\n\nHänelle tuli kiire maksaa viininsä ja juosta rautatien asemalle,\nvoidakseen, jos mahdollista, matkustaa seitsemän ja kymmenen junalla.\nHän etsisi ijät kaiket tuolla kaukana pienessä, matalassa majassaan.\n\nHeidän lakattuaan syömästä, tahtoi Philomène, odottaessaan\nkahdentoista ja viidenkymmenen junaa, saada Jacquesin mukanansa\nnoiden pimeiden veräjäin läpi läheisyydessä oleville nummille.\nOli leuto, kuuvaloton heinäkuun yö ja Philomène riippui raskaasti\nläähättäen melkein hänen kaulallaan. Kaksi kertaa luuli hän\nkuulevansa askeleita heidän takanansa ja kääntyi ympäri, voimatta\ntuossa sankassa pimeydessä eroittaa ketään. Jacquesia kiusasi tämä\ntympäisevä yö kovasti. Hän, joka murhasta saakka oli ollut niin tyyni\nja tasapainossa ja nauttinut täydellistä terveyttä, oli juuri, kun\nhe istuutuivat pöytään, tuntenut epämääräisen pahoinvoinnin tunteen\npalautuvan joka kerta, kun Philomènen kädet kopeloivat häntä. Hän\noli otaksuttavasti väsyksissä ja hermostunut painostavan ilman\nvaikutuksesta.\n\nNyt tuli tuo tuskallinen himo vieläkin tulisemmaksi ja kumea\npeljästys tunki hänen lävitsensä, Philomènen ollessa niin lähellä\nhäntä. Tiesihän hän kuitenkin kokemuksesta, että hän oli parantunut.\nOlihan hän voinut aivan tyynenä ja kylmäverisenä omistaa hänet. Mutta\nhän tuli nyt niin liikutetuksi, että hän, kohtausta peljäten, olisi\nvoinut irroittautua hänen käsivarsistaan, ellei pimeys, joka kätki\nPhilomènen, olisi häntä tyynnyttänyt, sillä ei milloinkaan, ei edes\nsilloin, kun hänen kärsimyksensä oli häntä pahimmin kiusannut, ei\nhän olisi iskenyt, ellei hän olisi nähnyt. Mutta kun he kulkivat\nautiota polkua erään ruohoisan kunnaan lähitse ja Philomène veti\nhänet mukanansa sinne, joutui hän, kun he olivat istuutuneet sinne,\njälleen kamalan murhanhimonsa valtaan. Hän aivan raivostui ja kopeloi\nruohostosta kiveä tai jotakin muuta asetta ruhjoakseen hänen päänsä.\nMutta äkkiä syöksyi hän ylös ja pakeni hämillään tiehensä. Mutta kun\nhän sen teki, sai hän kuulla erään miesäänen ja kirouksia ja oikean\ntappelun.\n\n-- Oh, senkin lutka, nytpä oikein olen saanut sinusta selvän.\n\n-- Se ei ole totta, päästä minut!\n\n-- Oh, eikö se ole totta? Hän saa kernaasti juosta tiehensä. Minä\ntiedän, kuka hän on ja saan kyllä hänet käsiini! Tuosta saat senkin\nhaaska! Väitätkö vielä, ett'ei se ole totta!\n\nJacques syöksyi pois pimeyteen, ei paetakseen Pecqueuxia, jonka hän\näsken oli tuntenut, vaan mieletönnä tuskasta paetakseen itseänsä.\n\nYksi murha ei siis ollut riittänyt; hänen himonsa ei siis ollut\nlaimennut, kuten hän oli luullut viimeksi samana aamuna. Se alkoi\nuudelleen. Hänen täytyi murhata vielä yksi ja sitten jälleen yksi\nja vieläkin yksi. Kohta kun hän olisi tyydyttänyt kamalan nälkänsä,\nheräisi se muutamia viikkoja horroksissa oltuaan jälleen. Hän\ntarvitsisi lakkaamatta naisruumista tyydyttääkseen sitä. Nykyään\nei hänen edes tarvinnut nähdä viettelevää ruumista. Se riitti että\nhän tunsi lämpimän ruumiin käsivarsillaan, hänen antaakseen myöten\nhurjalle, rikokselliselle mielihalulleen. Elämä oli mennyttä kalua,\nnyt oli hänellä edessään ainoastaan syvä pimeys, rajaton epätoivo,\njohon hän nyt pakeni.\n\nMuutamia päiviä kului vielä. Jacques oli jälleen ryhtynyt\nvirkaansa toimittamaan, pysyttelihe erossa tovereistaan ja vaipui\ntakaisin entiseen tuskalliseen arkuuteensa. Myrskyisäin kokousten\njälkeen edustajakamarissa oli sota äskettäin julistettu; ja pieni\netuvartijakahakka oli tapahtunut, kuten sanottiin, menestyksellä.\nJo viikon ajan olivat jatkuneet rautatiehenkilökunnalle erittäin\nvaivalloiset joukkojenkuljetukset. Varsinaiset junat saapuivat\nepäsäännöllisesti, ylimääräiset junat aiheuttivat melkoista\nviivytystä; puhumattakaan siitä, että etevimmät veturinkuljettajat\notettiin käytettäviksi, jotta armeijaosastojen keskitys tehoisammin\nsaataisiin toimitetuksi. Tämä oli syynä siihen, että Jacques eräänä\niltana Havressa joutui tavallisen pikajunansa asemasta kuljettamaan\nsuunnatonta kahdeksantoista vaunun junaa, joka oli kukkuroillaan\nsotamiehiä.\n\nSamana iltana saapui Pecqueux kovasti juovuksissa veturitalliin.\nSen illan jälkeisenä päivänä, jona hän oli yllättänyt Philomènen ja\nJacquesin, oli hän palannut lämmittäjäksi veturiin n:o 608, jossa\nJacques oli kuljettajana. Hän ei tehnyt mitään viittauksia siihen,\nmitä oli tapahtunut, mutta oli synkän muotoinen, eikä näyttänyt\nuskaltavan edes katsoa esimieheensä. Mutta Jacques huomasi, että\nPecqueux oli yhä uppiniskaisempi ja vastahakoisempi tottelemaan ja\nvastaanotti kumeasti möristen jokaisen määräyksen, joka hänelle\nannettiin. He olivat kokonaan lakanneet puhumasta toistensa kanssa.\nTuo liikkuva pieni silta, joka ennen kantoi heitä niin yksimielisinä,\noli nyt ainoastaan kapea, vaarallinen paikka, jossa kaksi\nkilpakosijaa törmäsi toisiaan vastaan. Heidän vihansa kasvoi ja he\nolivat valmiina nielemään toisensa tässä, kiitäessään siinä eteenpäin\ntäyttä vauhtia, josta pieninkin ravistus olisi syössyt heidät alas.\nKun Jacques tänä iltana näki Pecqueuxin juovuksissa, tuli hän\nepäluuloiseksi, sillä hän tiesi hänen olevan liian arka raittiissa\ntilassa mihinkään hairahtaakseen, ainoastaan juovuspäissään päästi\nhän eläimelliset viettinsä valloilleen.\n\nJunan oli määrä lähteä kuuden ajoissa, mutta se viivästyi. Oli jo\npimeä, kun sotilaat lampaiden tavoin tungettiin eläinvaunuihin.\nOli aivan yksinkertaisesti naulattu lautoja istuimiksi ja heitä\najettiin sisään puoliosastottain ja täytettiin vaunut yli\nmahdollisuuden rajan. He istuivat päälletysten ja muutamat saivat\nseisoa niin ahtaalla, ett'eivät voineet käsivarttaankaan liikuttaa.\nPariisissa odotti heitä toinen juna, viedäkseen heidät Reinille.\nLähdön sekasorto oli jo uuvuttanut heidät. Mutta kun heille oli\njaettu paloviinaa ja useat sitäpaitsi olivat käyneet paikkakunnan\nkapakoissa, vallitsi heidän keskuudessaan raaka ja vallaton hilpeys,\nhe olivat kasvoiltaan hyvin punaisia ja silmät olivat pullollaan\npäässä. Kohta kun juna vyöryi pois asemalta, alkoivat he rähistä.\n\nJacques katsahti taivaaseen, jossa myrskypilvi kätki tähdet. Yö\ntulisi olemaan hyvin pimeä, eikä tuulenhenkäyskään vilvoittanut tuota\npolttavaa ilmaa, ja sen sijaan kun muulloin tavallisesti tuntui\nkuljettaessa niin raitis veto, tuntui nyt melkein haalealta. Pimeällä\ntaivaanrannalla ei näkynyt muuta valoa, kuin merkinantolyhtyjen\nvilkkaasti säteilevät kipinät. Hän lisäsi painetta päästäkseen ylös\ntuota suurta mäkeä Harfleurista Saint Romainiin. Vaikka hän oli\npitänyt veturia useampia viikkoja silmällä, ei hän vielä tuntenut\nolevansa kuudensadan kahdeksan herrana, se kun oli liian uusi ja sen\noikut ja nuorekkaat sivuhyppäykset hämmästyttivät häntä. Erittäinkin\ntänä iltana tunsi hän, että se oli jäykkä ja itsepintainen ja valmis\njuoksemaan tiehensä, jos sille vain annettaisiin hiiliä vähän\nliiaksi. Sen vuoksi valvoi hän lämmitystä hyvin tarkoin ja tuli\nyhä levottomammaksi lämmittäjänsä käytöksestä. Pieni lamppu, joka\nvalaisi vesisäiliötä, jätti sillan puolihämärään, joka tulisijan\npunaisenhehkuvan luukun valossa tuli punasinerväksi. Hän saattoi\nhyvin epäselvästi eroittaa Pecqueuxin, mutta oli kahdessa eri\ntilaisuudessa tuntenut jonkin hipaisevan sääriänsä, ikäänkuin olisi\nsormin koetettu saada niistä kiinni. Mutta se oli otaksuttavasti vain\npäihtymyksestä johtunutta kouhottelemista, sillä hälinästä huolimatta\nkuuli hän hänen naureskelevan hyvin äänekkäästi, ja tarpeettoman\nkovilla vasaraniskuilla ja liikanaisella kolinalla ruhjovan hiiliä ja\nkäsittelevän lapiota. Tämän tästä avasi hän luukun ja heitti ristikon\npäälle suunnattoman paljon polttoainetta.\n\n-- Jo riittää, kirkasi Jacques.\n\nToinen ei ollut ymmärtävinään, vaan heitti pesään lapiollisen\ntoisensa jälkeen. Kun veturinkuljettaja tarttui hänen käsivarteensa,\nkääntyi hän uhkaavasti ympäri. Nyt oli hän vihdoinkin saanut tekosyyn\nniin kauvan etsimäänsä riitaan ja juovuksissa ollen hän kävi yhä\nraivostuneemmaksi.\n\n-- Älkää koskeko minuun, taikka minä isken!... Minua huvittaa ajaa\nlujaa.\n\nNyt vieri juna täyttä vauhtia Bolbecin ja Mottevillen välistä\ntasankoa. Sen oli mentävä suoraapäätä kohden Pariisia, pysähtymättä\nmuuta kuin ottamaan vettä eräistä määrätyistä paikoista. Tuo\nkahdeksantoista vaunun mahtava jono, joka oli ahdettu täyteen\nihmiskarjaa, vieri myllertäen noiden pimeiden nummien lomitse. Ja\nnämä miehet, joita kuljetettiin teurastettavaksi, roinasivat täyttä\nkurkkua, niin että se voitti pyörien kolinan.\n\nJacques sulki luukun jalallansa. Hän voi vielä hillitä itseänsä ja\nsanoi:\n\n-- On liikaa lämmintä!... Nukahtakaa, jos olette humalassa.\n\nPecqueux avasi taas kohta, lisäsi itsepintaisesti hiiliä, ikäänkuin\nolisi tahtonut räjähyttää höyrypannun. Se oli niin puhdasta\nniskoittelua ja tottelemattomuutta annettuja käskyjä vastaan ja\nintohimoisessa suuttumuksessaan ei hän enään ajatellut kaikkien\nnäiden ihmishenkien turvallisuutta. Kun Jacques kumartui alas\nalentaakseen tuhkasäiliön vartta, saadakseen ainakin vähemmän vetoa,\ntarttui lämmittäjä häntä kiivaasti vyötäreihin ja koetti työntää\nhänet alas radalle.\n\n-- Vai niin, senkin veitikka, sitäkö sinä tahdoit!... Sinä luulit\nvoivasi sanoa minun pudonneen, senkin salakavala lurjus!\n\nHän oli tarttunut tenderin toiseen syrjään. Molemmat liukuivat\nulos ja tappelua jatkettiin tuolla pienellä, ankarasti tärisevällä\npeltisillalla. He purivat hampaansa yhteen, eivät puhuneet sanaakaan\nja koettivat työntää toisensa alas tuosta ahtaasta aukosta, jota\nainoastaan rautatanko oli sulkemassa. Mutta se ei käynyt niinkään\nhelposti, tuo ahne veturi yhäti vieri vierimistään. Kuljettiin\nBarentinin ohi ja juna mennä kohahti Malaunay-tunneliin ja he pitivät\nedelleenkin kiinni toisistaan, kieritteleivät hiilien seassa,\npuskien päänsä vesisäiliötä vastaan ja väistäen hehkuvanpunaista\ntulisijanluukkua, jossa heidän jalkansa voivat paistua, joka kerta\nkun he ojensivat ne suoriksi.\n\nJacques ajatteli silmänräpäyksen, että hän mahdollisesti voisi\nsaada juostuksi ylös, suljetuksi järjestimen ja huudetuksi apua,\njotta hänet voitaisiin vapauttaa tästä rajusta mielipuolesta, jonka\npäihtymys ja mustasukkaisuus saivat raivoamaan. Hän oli pienempi ja\ntunsi voimiensa vähenevän. Hän ei toivonut nyt olevansa kylliksi\nvoimakas syöksemään toista alas, hän tunsi jo olevansa voitettu\nja huomasi, kuinka tukka hänen päässään nousi putoamisen kauhusta\npystyyn. Kun hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja hapuili kädellään\nympärillensä, ymmärsi toinen Jacquesin aikomuksen, ja jaloillaan\nponnistaen nosti hän hänet ylös kuten lapsen.\n\n-- Ah, sinä aijot pysäyttää junan. Sinä olet ottanut minulta vaimoni.\nMutta nyt olet joutunut käsiini.\n\nVeturi kohisi kohisemistaan, ja juna tuli ulos tunnelista suurella\nkolinalla ja jatkoi juoksuaan eteenpäin pimeäin, avarain nummien\nlomitse. Malaunayn aseman ohi kuljettiin sellaisella myrskyn\nnopeudella, ett'ei alipäällikkö, joka seisoi asemalaiturilla, edes\nhuomannut noita kahta miestä, jotka parhaillaan ottivat toisiansa\nhengiltä, samalla kun heidät vietiin pois salaman nopeudella.\n\nMutta viimeisellä voimanponnistuksella onnistui Pecqueuxin vihdoin\nsyöstä Jacques alas, ja kun tämä tunsi tyhjän ilman takanaan\ntarrautui hän hämmennyksissään niin kiinni toisen kaulaan, että\nveti hänet mukaansa. Silloin kuului kaksi kamalaa parahdusta, jotka\nsulautuivat toisiinsa ja häipyivät avaruuteen. Nämä molemmat, jotka\nniin kauvan olivat eläneet kuin veljekset, putosivat nyt yhdessä\nalas junasta ja vauhti tempasi heidät pyörien väliin ja he tulivat\nkamalassa, lujassa syleilyssään samalla kertaa rikkirevityiksi.\nHeidät löydettiin sitten kahtena päättömänä ja jalattomana ruumiina,\njotka vielä olivat toisiinsa kietoutuneina, ikäänkuin olisivat\nkoettaneet tukehduttaa toisensa.\n\nVeturi, joka nyt oli vapautettuna kaikesta johdosta, mennä vohotti\nyhä eteenpäin. Vihdoinkin voi tämä jämeä, oikukas olento tyydyttää\nnuoruuden rajuuttansa ikäänkuin vielä ajoon tottumaton hevonen,\njoka on päässyt vartijaltaan karkuun ja nelistää tiehensä nummelle\npäin. Höyrypannussa oli vielä vettä; hiilet, joita vast'ikään oli\nlisätty, syttyivät itsestään palamaan, ja lähinnä seuraavan puolen\ntunnin kuluessa nousi paine mielettömästi ja nopeus tuli huimaavaksi.\nYlikonduktöörin oli epäilemättä vallannut väsymys ja hän oli vaipunut\nuneen. Sotilaat, jotka tulivat yhä enemmän juovuksiin, ollessaan\nnoin yhteensullottuina, saivat pian hauskuutta tuosta huimaavasta\nvauhdista ja roinasivat vielä kovemmin. Salaman nopeudella kuljettiin\nMarommen ohi. Nyt ei veturi enään puhaltanut lähestyessään\nmerkinantotauluja tai kulkiessaan asemien ohi. Se nelisti suoraan\neteenpäin, kuten eläin, joka painaa päänsä alas, ja syöksyi eteenpäin\nkaikkien esteiden läpi. Se syöksyi syöksymistään loppumattomiin\nsaakka, ikäänkuin olisi sen hengityksen kimakka ääni saanut sen yhä\nriivatummaksi.\n\nRouenissa olisi ollut otettava vettä, ja kauhistus jähmetytti\naseman, kun siellä nähtiin savun ja tulen pyörteessä tulevan tämän\nhullautuneen junan, tämän veturin, jossa ei ollut veturinkuljettajaa\neikä lämmittäjää, ja nämä eläinvaunut, sullottuina täyteen\nsotamiehiä, jotka roinasivat isänmaallisia lauluja. He olivat\nmatkalla sotaan ja tahtoivat vieläkin nopeammin päästä tuonne\nReinin rannoille. Virkamiehet jäivät seisomaan suut ammollaan\nja huiskuttivat käsivarsiaan. Syntyi heti yleinen kirkuna: ei\nmilloinkaan voisi tämä irtipäästetty, omiin hoteisiinsa jätetty juna\nonnettomuudetta kulkea ohi Sottevillen aseman, jossa tavallisesti\naina tapahtui junajärjestelyjä, ja joka oli täynnä vaunuja ja\nvetureja, kuten kaikilla suurilla varastoasemilla. Riennettiin\nsähkösanomatoimistoon ja ryhdyttiin valmistaviin toimenpiteisiin,\nja muuan tavarajuna, joka siellä sulki radan, ehdittiin juuri\ntöintuskin viedä vajaan. Kuultiin jo etäältä irtipäästetyn pedon\nhuohotus. Se oli syöksynyt niiden kahden tunnelin läpi, jotka olivat\nRouenin lähellä, ja tuli nyt rajusti nelistäen, kuten vastustamaton\njättiläisvoima, jota ei mikään voi ehkäistä. Sottevillen aseman\nohitse syöksyttiin ja juna mennä vohotti eteenpäin kaikkien esteiden\nlomitse, törmäämättä mihinkään, ja katosi sen jälkeen uudelleen\npimeyteen, johon sen pauhu vähitellen häipyi.\n\nMutta nyt olivat kaikki sähkölennätinkoneet pitkin linjaa liikkeellä\nja kaikkien sydämet sykkivät peljästyksestä, kun saapui tieto\ntuosta aaveenkaltaisesta junasta, jonka oli nähty kulkevan Rouenin\nja Sottevillen ohitse. Vavistiin pelosta, että eräs edelläpäin\noleva pikajuna saavutettaisiin. Niin kuin villisika suuressa\nmetsässä, jatkoi juna juoksuansa, välittämättä kerrassaan mistään\npysähdysmerkeistä. Ei paljon puuttunut, ett'ei se Oisselissa\ntörmännyt päivystäjäveturiin ja se säikähytti Pont-de l'Archen, sillä\nsen nopeus ei näyttänyt vähenevän. Kadottuaan sinne, mennä kohisi se\njälleen eteenpäin pimeässä yössä, ei tiedetty mihin.\n\nMitäpä välitti se niistä uhreista, jotka se ruhjoi matkallansa! Eikö\nse kuitenkin mennyt kohti tulevaisuutta, huoletonna vuodatetusta\nverestä? Kuljettajatta yön pimeydessä, kuten sokea ja kuuro eläin,\njoka on päästetty irti kuolemaan ja turmioon, mennä kohisi se\neteenpäin, täyteen kuormitettuna tuolla kanuunanruoalla, noilla\nväsymyksen jo tylsistyttämillä sotamiehillä.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]