Haudantakainen elämä
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Doylen tietoteos käsittelee spiritualismia, meedioita ja mahdollista yhteydenpitoa kuolleiden kanssa. Kirjailija esittelee omia tutkimuksiaan ja näkemyksiään sielun kuolemattomuudesta sekä henkimaailman ilmiöistä.
Arthur Conan Doylen 'Haudantakainen elämä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1326. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
HAUDANTAKAINEN ELÄMÄ
Kirj.
Arthur Conan Doyle
Seitsemännestä englanninkielisestä painoksesta suomentanut
Valfrid Hedman
Alkuperäinen nimi: The New Revelation
"ELÄMÄN ARVOJA", ajattelu-lukemista 20. vuosisadan ihmisille, 9.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.
OMISTUS
Kaikille niille rohkeille miehille ja naisille, yksinkertaisille tai oppineille, joilla seitsemänkymmenen vuoden kuluessa on ollut siveellistä tarmoa pilkan tai maallisten ikävyyksien ja haittojen uhallakin antaa varmentava lausuntonsa meille kaikille mitä tärkeimmästä tosiasiasta. Maaliskuulla 1918.
SISÄLLYS:
Alkulause. I. Tutkistelu. II. Ilmestys. III. Tulevainen elämä. IV. Ratkaistavia pulmia.
Liitteitä:
I. Elämän seuraava vaihe. II. Automaattisesta kirjoituksesta. III.
Cheritonin suojahauta.
HAUDANTAKAINEN ELÄMÄ
Voimmeko me, vai emmekö voi, haastella vainajien kanssa? Sir ARTHUR CONAN DOYLE vastaa: Voimme.
ALKULAUSE.
Monet minua pätevämmät mietiskelijät ovat pohtineet tämän aiheen uskonnollista puolta, ja monet tieteellisemmät tutkijat ovat kiinnittäneet huomionsa sen ilmiöihin. Mutta, mikäli tiedän, ei tätä ennen ole koskaan yritetty osoittaa edellisen täsmällistä suhdetta jälkimäiseen. Minusta tuntuu, että jos minun onnistuisi tehdä tämä hiukan selvemmäksi, niin olisin avustanut sen kysymyksen valaisemisessa, joka minusta on ihmiskuntaa koskevista asioista kaikkein tärkein.
Kuuluisa herkkäsielu rouva Piper lausui vuonna 1899 sanat, jotka tohtori Hodgson silloin julkaisi. Hän puhui horrostilassa henkiuskonnon tulevaisuudesta, sanoen: "Seuraavalla vuosisadalla tämä käy kummastuttavan selkeästi tajuttavaksi kaikille ihmisille. Esitän myöskin väitöksen, jonka varmasti näette toteutuvan: Ennen henki-ilmoitusten täyttä selviämistä syttyy kauhea sota, joka ulottuu maapallon eri osiin. Koko maailman täytyy puhdistua ja peseytyä ennenkuin kuolevainen voi sielullisilla silmillään nähdä ystävänsä verhon tällä puolen; ja juuri tätä toimintasuuntaa kulkemalla saavutaan täydellisyyden tilaan. Ystäväni, ajattelehan näitä seikkoja."
Meillä on ollut "kauhea sota maapallon eri osissa". Ennustuksen jälkimäisen puolen toteutumista on vielä odotettava.
1918.
ARTHUR CONAN DOYLE.
I
Tutkistelu
Psyykillinen eli sielullinen tutkistelu on ala, jota olen ajatellut enemmän ja jonka suhteen olen hitaammin eli varovaisemmin muodostanut itselleni käsityskannan kuin mistään muusta asiasta. Käydä kitkutellessamme elon tiellä sattuu tuon tuostakin jotakin, mikä voimakkaasti muistuttaa meille siitä tosiasiasta, että aika rientää ja että ensin nuoruus ja sitten miehuudenikä lipuvat tiehensä. Sellainen tapaus sattui aivan äskettäin. Oivallisessa Light-nimisessä lehtisessä on palsta omistettuna sellaiselle, mitä julkaistiin vastaavana päivänä sukupolven aika – toisin sanoen, kolmekymmentä vuotta – sitten. Silmäillessäni äskettäin tuota palstaa ihan säpsähdin nähdessäni oman nimeni ja lukiessani uudestaan painettuna vuonna 1887 kirjoittamani kirjeen, jossa selostelin muuatta eräässä istunnossa (séance) sattunutta spiritististä kokemusta. Näin on ilmeistä, että harrastukseni tällä alalla on jo melkoisen vanha, ja myöskin, että en ole hätiköinyt käsityskantani muodostamisessa, koskapa vasta viimeisten parin vuoden kuluessa olen lopullisesti julistanut olevani tyytyväinen todistukseen.
Jos esitän muutamia kokemuksiani ja vaikeuksiani, niin eivät lukijani toivottavasti pidä sitä itsekkäänä minun puoleltani, vaan käsittänevät, että se on kuvaavin ja selvin menettelytapa ilmi tuodakseni ne seikat, jotka luultavasti sattuvat eteen jokaiselle muulle tutkistelijalle. Päästyäni tämän taipaleen yli on helpompi ryhtyä johonkin luonteeltaan yleisempään ja persoonattomampaan.
Päätettyäni lääketieteelliset opintoni vuonna 1882 huomasin olevani, kuten monet muutkin nuoret lääketieteen tutkijat, piintynyt materialisti henkilökohtaisen päämäärämme suhteen. En ollut koskaan lakannut hartaana theistinä uskomasta Jumalan olemassaoloon, koska Napoleonin Egyptiin matkatessaan atheismin tunnustajille tähtikirkkaana iltana tekemään kysymykseen: "Ken, hyvät herrat, on luonut nuo tähdet?" ei ole koskaan vastattu. Väittää, että maailmankaikkeus on muuttumattomien lakien tulos, siirtää kysymyksen vain astetta etäämmälle, noiden lakien luojaa tiedustelevaksi.
En tietenkään uskonut ihmisenmuotoiseen jumalaan, mutta uskoin silloin, kuten uskon nytkin, järkevään voimaan kaikkien luonnon toimintani takana – niin äärettömän monivivahteiseen ja suureen voimaan, että rajoitetut aivoni eivät kyenneet tunkeutumaan pitemmälle kuin sen olemassaolon tajuamiseen. Oikean ja väärän näin myöskin suurina eittämättöminä tosiasioina, joiden selittämiseksi ei tarvittu jumalallista ilmestystä.
Mutta kun tuli kysymys oman pienen persoonallisen minämme jatkumisesta kuoleman jälkeen, niin koko luonnon analogia eli samanmukaisuus näkyi mielestäni sotivan sitä vastaan. Kun kynttilä palaa loppuun, niin lieska sammuu. Kun sähköpatteri murskautuu, niin virta lakkaa. Kun ruumis joutuu hajoamistilaan, niin aines loppuu. Itsekkyydessään saattaa jokainen ihminen tuntea, että hänen elämänsä pitäisi jatkua, mutta katselkoonpa hän esimerkiksi tavallista tyhjäntoimittajaa – korkea- tai halpasäätyistä. Tahtoisiko kukaan väittää olevan mitään ilmeistä syytä, miksi tuo persoonallisuus jatkuisi? Se näytti minusta harhalta, ja olin varma, että kuolema tosiaan oli kaiken loppuna, vaikka en silti käsittänyt, että sen seikan olisi pitänyt vaikuttaa velvollisuuteemme ihmiskuntaa kohtaan tämän ohimenevän olemassaolomme aikana.
Tässä mielentilassa olin, kun spiritistiset henkimaailman ilmiöt ensiksi kiinnittivät huomioni. Olin aina katsellut tätä asiaa suurimpana järjettömyytenä maan päällä ja lukenut petollisten medioiden ilmisaamisesta sekä ihmetellyt, kuinka tervejärkiset miehet saattoivat mokomaa uskoa. Tapasin kuitenkin muutamia tähän asiaan innostuneita ystäviä ja olin heidän mukanaan joissakuissa pöydänliikkumis-istunnoissa. Saimme yhtenäisiä tiedonantoja. Pelkään, että ne eivät tehneet minun mieleeni muuta vaikutusta kuin herättivät minussa hieman epäluuloa näitä ystäviä kohtaan. Usein ne olivat pitkiä, nykäyksin tavailtuja tiedoituksia, ja oli aivan mahdotonta, että ne olisivat aiheutuneet sattumasta. Jonkun täytyi siis liikuttaa pöytää. Minä arvelin heidän sitä liikuttavan. He taas luultavasti epäilivät siitä minua. Minua se hämmensi ja kiusasi, sillä he eivät olleet ihmisiä, joiden olisin voinut otaksua petkuttavan, – enkä kuitenkaan voinut käsittää, kuinka nuo sanomat saattoivat johtua muusta kuin tietoisesta kosketuksesta.
Niihin aikoihin – kaiketikin vuonna 1886 – sattui käsiini kirja nimeltä "Tuomari Edmundsin muistelmat". Hän oli Yhdysvaltain ylioikeuksien tuomareita ja perin arvossapidetty mies. Kirjassa kerrottiin hänen vaimonsa kuolemasta ja kuinka hänen monet vuodet oli onnistunut pysyä kosketuksissa vainajan kanssa. Kaikenlaisia yksityiskohtia esitettiin. Luin kirjan mielenkiinnolla ja ehdottomana epäilijänä. Se näytti minusta esimerkiltä, kuinka jäykällä käytännön miehellä saattoi olla heikko kohta aivoissaan ikäänkuin vastapainona niille elämän kouraantuntuville tosiasioille, joissa hänen oli puuhailtava.
Missä oli tuo henki, josta hän puhui? Jos otaksumme että ihminen tapaturmaisesti murskaisi kallonsa, niin muuttuisi hänen koko sisäinen olemuksensa; ja ylevästä luonteesta saattaisi tulla alhainen. Alkoholilla tai opiumilla ja monilla muilla rohdoilla voisi näennäisesti kokonaan muuttaa ihmisen sielun. Henki olisi siis aineesta riippuvainen. Nämä olivat niitä vastaväitteitä, joita siihen aikaan käytin. En käsittänyt, että tuollaisissa tapauksissa ei muuttunutkaan sielu eli henki, vaan se ruumis, jonka välityksellä henki toimi, samoin kuin ei voisi syyttää soittoniekkaa tai kieltää hänen taitoansa, jos hypistelisitte hänen viulunsa sellaiseksi, että se värähdyttelisi pelkkiä epäsointuja.
Minulla oli kyllin mielenkiintoa jatkaakseni tällaisen kirjallisuuden lukemista, milloin sitä käsiini sattui. Kummastuksekseni huomasin, kuinka monet suuret miehet, – miehet, joiden nimet mainittiin tieteen ensimmäisten joukossa – täydellisesti uskoivat, että henki oli aineesta riippumaton ja saattoi jatkaa elämäänsä aineen häviämisen jälkeen. Katsellessani spiritismiä oppimattoman rahvaan karkeana harhaluulona oli minulle mahdollista sille hymähdellä ja sitä halveksia; mutta kun sitä kannattivat sellaiset miehet kuin Crookes, jonka tiesin olevan Britannian etevimmäksi kohoavan kemistin, sellaiset kuin Darwinin kilpailija Wallace ja sellaiset kuin Flammarion, parhaaksi tunnettu tähtientutkija, niin minulla ei enää ollut varaa sitä olkapäitäni kohautellen hyljätä.
Oli kyllä hyvin helppoa raastaa alas kirjat, joissa nämä miehet olivat esittäneet kypsyneitä päätelmiään ja huolellisia tutkimuksiaan, sanomalla: "Niin, hänen aivoissaan on joku ruuvi löyhässä", mutta ihmisen täytyy olla kovin itseensä tyytyväinen, jos ei tule päivä, jolloin hän ei aavistellen kysäisisi itseltään, eikö tuo löyhtynyt kohta voi olla hänen omissa aivoissaan. Jonkun aikaa sain epäuskolleni tukea, ajattelemalla, että monet kuuluisat miehet, kuten Darwin itse, Huxley, Tyndall ja Herbert Spencer, ivailivat tätä uutta opinhaaraa; mutta kuultuani heidän pilkallisen halveksumisensa menneen niin pitkälle, että he eivät edes huolineet sitä tarkastella ja että Spencer oli selvin sanoin ilmoittanut jo ennakolta ratkaisseensa kysymyksen kieltävään suuntaan, Huxleyn taas lausuessa, että se ei herättänyt hänessä mitään mielenkiintoa, täytyi minun myöntää, että, olivatpa he tiedemiehinä kuinka suuria tahansa, oli heidän menettelynsä tässä suhteessa perin epätieteellistä ja ennakolta omaksuttuihin dogmeihin luottavaa, kun taas niiden menettely, jotka tutkivat näitä ilmiöitä ja koettivat keksiä niitä hallitsevat lait, oli sen oikean polun polkemista, jolla kaikki inhimillinen edistys ja tieto on saavutettu. Näin pitkälle olin aprikoimisessani tullut, eikä epäuskoinen kantani siis enää ollut yhtä vankka kuin ennen.
Omat kokemukseni sitä kuitenkin jonkunverran vahvistivat. On muistettava, että toimin ilman mediota, mikä on samaa kuin jos astronoomi työskentelisi kaukoputketta. Minulla itselläni ei ole psyykillisiä kykyjä, ja niillä, jotka puuhailivat mukanani, oli tuskin sen enempää. Yhteisponnistuksin saatoimme hankkia juuri sen verran tuota magneettista voimaa tai miksi sitä tahtonettekin nimittää, että aikaansaimme pöydän liikkeitä epäilyttävine ja usein tyhmine tiedoituksineen. Minulla on vielä muistiinpanoja noista istunnoista ja ainakin joidenkuiden sanomien jäljennöksiä.
Eivät ne aina ehdottomasti typeriä olleet. Niinpä eräässä tilaisuudessa tehtyäni muutamia koekysymyksiä, sellaisia kuin, kuinka monta kolikkoa minulla oli taskussani, oli pöytä tavannut: "Olemme täällä kasvattaaksemme ja kohottaaksemme emmekä arvoituksia arvaamassa." Ja sitten: "Me haluamme kehittää uskonnollista emmekä arvostelevaa mielentilaa."
Voisiko kukaan väittää, että tuo oli lapsellinen tiedoitus? Toiselta puolen kiusasi minua aina pelko, että läsnäolijat tahtomattaan pitelivät pöytää. Sitten tapahtui jotakin, mikä minua kovin hämmensi ja suututti. Meillä oli eräänä iltana varsin hyvät edellytykset ja syntyi joukko liikkeitä, jotka näkyivät olevan aivan riippumattomia omasta kosketuksestamme. Pitkiä ja seikkaperäisiä tiedoituksia saapui ja ne olivat tulevinaan hengeltä, joka mainitsi nimensä ja ilmoitti itsensä Exeterin äskeisessä tulipalossa surmansa saaneeksi kauppamatkustajaksi. Kaikki yksityiskohdat olivat tarkat, ja hän pyysi meitä kirjoittamaan perheelleen, jonka sanoi asuvan Slattenmere-nimisessä paikassa Cumberlandissa. Minä noudatin kehoitusta, mutta kirje palautettiin säännöllisessä järjestyksessä perille saattamattomien lähetysten toimiston kautta. Vielä tänä päivänä en tiedä, petkutettiinko meitä vai oliko paikannimessä joku erehdys. Mutta siten oli asian laita, ja minua kiukutti niin, että harrastukseni koko asiaan joksikin aikaa laimeni. Toista on tutkia jotakin asiaa, toista joutua siinä puuhassaan tahallisesti suunnitellun ilveilyn esineeksi, ja niinpä minusta olikin aika pysähtyä. Jos maailmassa olisi Slattenmere niminen paikka, niin sen tietäminen vieläkin minua ilahduttaisi.
Harjoitin siihen aikaan ammattiani Southseassa, ja siellä asui kenraali Drayson, luonteeltaan hyvin merkillinen mies ja spiritismin uranuurtajia tässä maassa. Hänen luokseen käännyin pulassani ja hän kuunteli kärsivällisesti valituksiani. Hän sivuutti keveästi arvosteluni monien näiden tiedoitusten hupsuudesta ja muutamien ehdottomasta valheellisuudesta.
"Te ette ole käsittänyt asian perustotuutta", sanoi hän. "Se totuus on siinä, että jokainen lihallistunut henki siirtyy ruumiista erottuansa toiseen maailmaan ilman minkäänlaista muutosta. Tämä maailma on täynnä heikkoja ja hupsuja ihmisiä. Niin on tulevainenkin. Teidän ei tarvitse ryhtyä niiden kanssa tekemisiin enempää kuin ryhdytte tässäkään maailmassa. Ihminen valitsee toverinsa. Mutta otaksukaamme, että tämän maailman asukas, joka on yksinään elellyt huoneissaan koskaan antautumatta lähimmäistensä seuraan, vihdoin pistäisi päänsä ulos ikkunasta nähdäkseen, millaista täällä on ja mitä täällä tapahtuu. Joku pahankurinen poikaviikari luultavasti sanoisi jotakin törkeätä. Niinpä tuo henkilö kaiketikaan ei näkisi mitään maailman viisaudesta tai suurenmoisuudesta. Hän vetäisi päänsä takaisin ajatellen, että se on perin kurja loukko. Te olette menetellyt ihan samalla tavalla. Sekalaisessa istunnossa, jolla ei ollut mitään määrättyä päämäärää, olette työntänyt päänne tulevaiseen maailmaan ja kohdannut joitakuita vallattomia poikia. Käykää eteenpäin ja koettakaa saavuttaa jotakin parempaa."
Se oli kenraali Draysonin selitys, ja vaikkei se minua sillä haavaa tyydyttänyt, arvelen nyt, että se ylimalkaisin piirtein läheni totuutta.
Nämä olivat ensimmäiset askeleeni spiritismin tiellä. Olin yhä epäilijä, mutta tutkin toki asiaa; ja kuullessani jonkun vanhanaikaisen arvostelijan sanovan, että siinä ei ollut mitään selitettävää, että kaikki oli pelkkää petosta tai silmänkääntäjäntemppuja vain, jotka toinen taituri voisi paljastaa, niin tiesin ainakin, että moinen puhe oli hölynpölyä. Tosin kyllä eivät omat siihen asti saavuttamani todistukset riittäneet minua asiasta varmentamaan, mutta alituisen lueskeluni tuloksena huomasin, kuinka pitkälle toiset henkilöt olivat tähän alaan syventyneet, ja minun täytyi tunnustaa todistusten olevan niin päteviä, että mikään muu maailman uskonnollisista liikkeistä ei voinut mitään niihin verrattavaa esittää.
Tuo ei riittänyt totuuden takeeksi, mutta ainakin se osoitti, että kysymystä oli kunnioituksella käsiteltävä ja että se ei ollut syrjään pyyhkäistävissä. Mainitkaamme yksi esimerkki siitä, mitä Wallace on syystä nimittänyt nykyajan ihmeeksi. Minä valitsen sen, koska se näyttää uskomattomimmalta. Tarkoitan väitöstä, että D. D. Home – joka sivumennen sanoen ei ollut palkattu seikkailija, kuten tavallisesti otaksutaan, vaan kotoisin arvokkaasta perheestä – leijaili yhdestä ikkunasta ulos ja toisesta sisälle seitsemänkymmenen jalan korkeudella maasta.
Minä en voinut sitä uskoa. Mutta tietäessäni, että tuon tapauksen silminnäkijöinä oli kolme henkilöä ja että mm kolme olivat loordi Dunraven, loordi Lindsay ja kapteeni Wynne, kaikki perin kunnioitettavia ja tunnettuja miehiä, jotka jälkeenpäin olivat valmiit näkemänsä valalla vahvistamaan – niin, tietäessäni tuon en kuitenkaan voinut olla myöntämättä, että todistus tässä oli välittömämpi kuin missään niistä etäisistä tapahtumista, jotka koko maailma on suostunut todeksi uskomaan.
Näiden vuosien kuluessa jatkoin vielä pöytäistuntojen pitämistä,
jotka toisinaan eivät johtaneet mihinkään tuloksiin, toisinaan varsin
joutaviin ja toisinaan jokseenkin kummastuttaviin. Minulla on vielä
tallella muistelmani näistä istunnoista ja mainitsen tässä yhden
sellaisen tulokset, jotka olivat varmasti määriteltyä laatua ja
poikkesivat ilmoituksissaan niin kokonaan kaikista käsityksistä, mitä
minulla haudantakaisesta elämästä oli, että ne minua siihen aikaan
pikemmin huvittivat kuin valistivat. Nyt olen kuitenkin huomannut,
että ne varsin läheisesti sopivat yhteen "Raymondin" [Sir Oliver
Lodgen teos, ilmestynyt suomennoksena tässä sarjassa. – Suom.]
ilmestysten ja muiden myöhempien selostusten kanssa, jotenka nyt
katselen niitä toisin silmin.Tiedän, että kaikki nämä kertomukset haudantakaisesta elämästä eroavat yksityiskohdissaan – luullakseni kaikki kertomuksemme nykyisestäkin elämästä eroaisivat yksityiskohdissaan, – mutta pääpiirteissään on niissä hyvin suurta yhtäläisyyttä, jota tässä tapauksessa emme suinkaan aavistaneet, yhtä vähän minä itse kuin kumpikaan piirin kahdesta naishenkilöstä. Kaksi tiedoittajaa lähetti sanomia, ja ensimmäinen niistä tavasi nimekseen "Dorothy Poslethwaite" – kaikille kolmelle tuntematon nimi. Hän sanoi kuolleensa Melbournessa viisi vuotta sitten kuusitoista-vuotiaana, vakuutti olevansa nyt onnellinen, kertoi itsellään olevan työtä ja sanoi käyneensä samaa koulua kuin toinen naishenkilöistä. Pyydettyäni sitä naishenkilöä kohottamaan kätensä ja luettelemaan nimiä, nytkähti pöytä aivan oikein opiston johtajattaren nimeä mainittaessa. – Tämä oli kokeena.
Tyttö kertoi edelleen, että hänen nykyinen olopiirinsä ympäröi maapalloa, sanoi tietävänsä kiertotähdistä: Marsissa asui meitä edistyneempi rotu ja kanavat olivat keinotekoisia. Hänen omassa olotilassaan ei kärsitty ruumiillista kipua eikä siellä voitu tuntea sielullista levottomuutta tai tuskaa. Heitä hallittiin; he nauttivat ravintoa. Hän oli ollut katolinen ja oli yhä katolinen, mutta hänelle ei ollut käynyt sen paremmin kuin protestanteille. Hänen olopiirissään oli myöskin buddhalaisia ja muhamettilaisia, mutta kaikilla oli samanlaiset olot. Hän ei ollut koskaan nähnyt Kristusta eikä tiennyt hänestä enempää kuin maan päällä eläessään, mutta uskoi hänen vaikutukseensa. Henget rukoilivat ja ne kuolivat uudessa olotilassaan ennenkuin astuivat seuraavalle tasolle. Heillä oli huvituksia – muun muassa musiikkia. Se oli valon ja iloisen naurun paikka. Kertoja lisäsi, että heidän keskuudessaan ei ollut rikkaita eikä köyhiä ja että elinehdot olivat ylimalkaan paljoa onnellisemmat kuin maan päällä.
Neitonen sanoi meille hyvää yötä, ja heti kävi pöytään käsiksi joku paljoa rotevampi voima ravistaen ja paiskellen sitä aika hurjasti. Vastaukseksi kysymyksiini se väitti olevansa miehen henki, jota tahdon nimittää Doddiksi. Hän oli kuuluisa kriketinpelaaja, ja minä olin muutaman kerran vakaasti keskustellut hänen kanssaan Kairossa ennenkuin hän purjehti Niiliä ylös ja kohtasi kuolemansa Dongolan retkikunnassa. Olemme nyt, sopii huomauttaa, tulleet vuoteen 1896 kokemuksissani. Kumpikaan naisista ei tuntenut Doddia. Aloin kysellä häneltä aivan kuin olisin nähnyt hänet edessäni istumassa, ja hän lähetti vastauksensa hyvin nopeasti ja päättäväisesti. Ne olivat usein aivan päinvastaisia kuin mitä odotin, joten en voi uskoa niihin itse vaikuttaneeni.
Hän sanoi olevansa onnellinen eikä toivovansa takaisin maan päälle. Hän oli ollut vapaa-ajattelija, mutta ei ollut senvuoksi uudessa elämässään kärsinyt. Rukous oli kuitenkin hyvä asia, koska se piti meidät kosketuksissa henkimaailman kanssa. Jos hän olisi enemmän rukoillut, olisi hän ollut korkeammassa asemassa henkien maailmassa.
Minun täytynee huomauttaa, että tuo tuntui jokseenkin ristiriitaiselta siihen hänen väitökseensä nähden, että hän ei ollut kärsinyt vapaa-aatteisuutensa vuoksi; kuitenkin tiedämme olevan paljon ihmisiä, jotka laiminlyövät rukoilemisen, vaikka eivät ole vapaa-ajattelijoita.
Hänen kuolemansa oli ollut tuskaton. Hän muisti erään ennen häntä kuolleen Polwhele-nimisen nuoren upseerin loppuhetket. Kun hän (Dodd) kuoli, oli hän tavannut ihmisiä lausumassa hänet tervetulleeksi, mutta Polwhele ei ollut näiden joukossa.
Hänellä oli työtä tehtävänä. Hän tiesi Dongolan kukistumisen, mutta ei ollut hengessään ollut saapuvilla Kairossa myöhemmin pidetyssä juhlassa. Hän tiesi enemmän kuin eläessään. Hän muisti mitä Kairossa olimme keskustelleet. Elämän mitta tätä seuraavalla tasolla oli lyhempi kuin maan päällä. Hän ei ollut nähnyt kenraali Gordonia eikä kenenkään muun kuuluisan miehen henkeä. – Henget elivät perhe- ja yhdyskunnissa. Naimisissa olleet eivät välttämättömästi tavanneet toisiansa, mutta rakastavaiset kohtasivat toisensa jälleen.
Olen antanut tämän yleiskatsauksen henkihaastattelusta osoittaakseni minkälaisia tietoja saimme – vaikka tämä oli hyvin suotuisa näyte sekä pituutensa että yhtenäisyytensä vuoksi. Se osoittaa, ettei ole oikein eräitten arvostelijain tavoin väittää saavamme kuulla pelkkää hupsuttelua. Tässä ei ollut mitään hupsuttelua, ellemme nimitä hupsutteluksi kaikkea, mikä ei käy yhteen ennakkokäsitystemme kanssa. Mutta mitä takeita oli toiselta puolen näiden ilmoitusten todenperäisyydestä? En voinut nähdä mitään sellaisia takeita, ja kuvaukset pelkästään oudoksuttivat minua. Saatuani laajempaa kokemusta, jonka nojalla tiedän samanlaisia ilmoituksia saapuneen toisistaan riippumattomina varsin monelle henkilölle monissa eri maissa, ajattelen nyt, että todistusten sopusointuisuus tässä kuten kaikissa todistettavissa seikoissa on jonakin takeena todenperäisyydestä. Mutta siihen aikaan en voinut sovelluttaa sellaista käsitystä tulevaisesta maailmasta omaan filosofiseen järjestelmääni, ja niinpä sen vain merkitsin muistiin ja kuljin edelleen.
Jatkoin tätä kysymystä käsittelevän kirjallisuuden tutkimista, lukien montakin teosta, ja minulle selvisi yhä enemmän, kuinka yllättävän paljon todistajia oli olemassa ja kuinka huolellisia havaintoja ne olivat tehneet. Tämä teki minuun paljoa syvällisemmän vaikutuksen kuin ne rajoitetut ilmiöt, jotka olivat tulleet oman tutkijaryhmämme ulottuville.
Silloin tai myöhemmin luin monsieur Jacolliotin kirjan Intiassa todetuista salailmiöistä. Jacolliot oli ranskalaisen Chandenagurin siirtolan ylituomari, hyvin arvostelukykyinen sielu, mutta jokseenkin ennakkoluuloinen spiritismiä kohtaan. Hän toimeenpani sarjan kokeita alkuasukasfakiirien kanssa, joiden luottamuksen hän voitti, koska oli sympaattinen, myötätuntoa herättävä mies ja puhui heidän kieltänsä.
Hän kuvailee, kuinka paljon vaivaa hänellä oli poistaakseen petoksen mahdollisuuden. Tehdäksemme pitkästä tarinasta lyhyen, hän tapasi heidän keskuudessaan pitkällekin kehittyneen europalaisen mediumismin jokaisen ilmiön, tapasi kaikki, mitä esimerkiksi Home koskaan oli saavuttanut. Hän totesi ruumiin keventymisen, tulen pitelyn, esineiden siirron pitkän matkan päähän, kasvien silmänräpäyksellisen nopean kehittymisen, pöytien kohoamisen. Fakiirit selittivät nämä ilmiöt piirien eli henkien teoiksi, ja menettelytapa erosi meikäläisestä vain siinä, että he enemmän käyttivät välitöntä manausta. He väittivät, että nämä voimat olivat peräisin ikimuistoisilta ajoilta ja että niiden vaikutusta voitiin seurata taaksepäin hamaan kaldealaisten taikatieteeseen asti. Kaikki tämä teki minuun varsin valtavan vaikutuksen, koska meillä tässä meikäläisistä riippumattomina oli todettavissa aivan samat tulokset, eikä niihin kuitenkaan langennut mitään amerikalaisen petkutuksen tai nykyaikaisen räikeän rahvaanomaisuuden varjoa, jollaisesta niin usein Europassa esiintyneitä yhtäläisiä ilmiöitä syytettiin.
Minuun vaikutti samaan aikaan myöskin Dialektisen seuran selostus, vaikka se oli julkaistu jo vuonna 1869. Se oli perin vakuuttava lehtinen ja vaikka sen ajan tietämättömät ja materialistiset sanomalehdet vastaanottivat sen pilkkakuorolla, oli se hyvin arvokas todistuskappale. Mainitun yhdistyksen perusti joukko arvossa pidettyjä, hyvässä asemassa olevia henkilöitä, jotka olivat kyllin ennakkoluulottomia ja herkkiä ryhtyäkseen tutkimaan spiritismin fyysillisiä eli aineellisia ilmiöitä. Julkaisussa annetaan täydellinen selostus heidän kokemuksistaan ja huolellisen tarkoista varovaisuustoimenpiteistään petosta vastaan. Nuo todistukset luettuaan ei voi käsittää, kuinka he olisivatkaan voineet tulla mihinkään muuhun kuin saavuttamaansa lopputulokseen eli siihen, että ilmiöt olivat epäilemättömästi oikeita ja viittasivat lakeihin ja voimiin, joita tiede ei ollut tutkinut. On merkillepantava seikka, että jos tuomio olisi lausuttu spiritismiä vastaan, olisi selostusta varmaan tervehditty tämän liikkeen kuoliniskuna, jotavastoin se ilmiöiden varmennuksena sai osakseen pelkkää ivaa. Tämä on ollut monien monituisten tutkistelujen kohtalona aina niistä asti, joita paikallisesti toimeenpantiin Hydesvillessä vuonna 1848, tai siitä, joka oli seurauksena, kun filadelfialainen professori Hare pyhän Paavalin tavoin nousi vastustamaan, mutta pakoitettiin alistumaan totuuteen.
Vuoden 1891 tienoilla olin liittynyt Psyykkiseen tutkimusseuraan ja minulla oli siten etu, että sain lukea kaikki sen pöytäkirjat ja raportit. Maailma saa kiittää paljosta tämän seuran väsymätöntä uutteruutta ja sen lausuntojen maltillista tasapuolisuutta, vaikka myönnänkin, että viimemainittu ominaisuus toisinaan tuskastuttaa, ja tuntui siltä kuin seura pyrkiessään välttämään tunteellista hälinää ei rohkaisisi maailmaa ottamaan selvää sen oivallisesta työstä ja käyttämään sitä hyväkseen. Seuran puolittain tieteellinen sanasto myöskin tympäisee ja karkoittaa pois tavallisia lukijoita ja sen kyhäyksiä silmäiltyään voisi toisinaan sanoa niinkuin eräs amerikalainen sadinpyydystäjä Kalliovuorilla minulle lausui eräästä yliopistomiehestä, jota oli kesäkauden opastellut. "Hän oli niin viisas", sanoi vuorelainen, "että ei voinut ymmärtää mitä hän puhui".
Mutta näistä pienistä omituisuuksista huolimatta ovat kaikki meistä, jotka ovat kaivanneet valoa pimeyteen, aina löytäneet sitä mainitun seuran järjestelmällisen, uupumattoman työn välityksellä. Seuran vaikutus oli niitä voimia, jotka auttoivat minua käsitysteni muovaamisessa.
Oli sentään vieläkin seikka, joka teki minuun syvän vaikutuksen.
Tähän asti olin lukenut suurten kokeilijain kaikki ihmeelliset
saavutukset, mutta en ollut koskaan tavannut mitään heidän taholtaan
tehtyä yritystä järjestelmän rakentamiseksi, joka käsittäisi ja
sisältäisi ne kaikki. Nyt luin Myersin merkkiteoksen "Ihmisen
itselöllisyys" [Ilmestyy suomennoksena tässä sarjassa. – Suom.]
– suuren peruskirjan, jonka istuttamasta vesasta vielä kasvaa
kokonainen tiedonpuu. Tässä teoksessaan Myers ei kyennyt laatimaan
mitään kaikkiin "henkisiksi" nimitettyihin ilmiöihin soveltuvaa
kaavaa, mutta pohtiessaan sellaista sielun vaikutusvaltaa sieluun,
jota hän itse on nimittänyt telepatiaksi eli "kaukotuntemukseksi",
on hän täydellisesti todistanut sanottavansa; ja hän esitti sen niin
uutteran perinpohjaisesti ja niin monilla esimerkeillä valaisten,
että kaikille, jotka eivät tahallisesti ummistaneet silmiänsä
todistukselle, se tästä lähin muodostui tieteelliseksi tosiasiaksi.Ja tämä oli ääretön edistysaskel. Jos sielu voi matkan päästä vaikuttaa sieluun, niin oli olemassa inhimillisiä voimia, jotka olivat aivan erilaisia siitä, mitä aina olimme aineella käsittäneet. Maa luisui materialistin jalkain alta, ja minun vanha asemani oli hävitetty. Olin sanonut, että liekki ei voinut palaa, kun kynttilä oli kulunut loppuun. Mutta tässä oli liekki pitkän matkan päässä kynttilästä omintakeisesti toimimassa. Analogiani oli ilmeisesti väärä analogia. Jos ihmisen sielu, henki, äly saattoi toimia etäällä ruumiista, niin se oli jotakin, mikä sikäli saattoi ruumiista eroittua. Miksi ei se siis eläisi omintakeisesti ruumiin häviämisenkin jälkeen? Ei tullut matkan päästä ainoastaan vaikutelmia äsken kuolleilta vainajilta, vaan samaten todistettiin, että kuolleet henkilöt todella ilmestyivät hahmoutuneina niiden mukana; ja se osoitti, että nuo vaikutelmat saatteli meille jokin, mikä oli aivan ruumiin kaltaista ja kuitenkin toimi itsenäisesti ja eli ruumiin kuoleman jälkeen. Todistusten ketju yksinkertaisimmista ajatustenlukemis-tapauksista toiselta puolen todellisiin ruumiista riippumattoman hengen ilmestyksiin toisella oli yksi ainoa katkeamaton ketju, jonka jokainen rengas liittyi seuraavaan, johtaen vaiheesta vaiheeseen. Ja tämä tosiasia näytti minusta tuovan ensimmäiset merkit tieteellisestä järjestelmästä ja säännöllisyydestä ainehistoon, joka tähän asti oli ollut kirjava kokoelma hämmennyttäviä ja enemmän tai vähemmän irtonaisia yksityistapauksia.
Siihen aikaan minulla oli mielenkiintoinen kokemus, sillä minä olin yhtenä kolmesta valtuutetusta, jotka Psyykillinen seura lähetti erääseen kummittelun alaiseen taloon. Tässä oli kysymys tuollaisesta "jyryhenkien" teuhaamisesta, joka esiintyy meluna ja hupsuina kujeina, ja sitä oli jatkunut useita vuosikausia. Tapaus muistutti suuresti Epworthissa asuneen John Wesleyn perheessä vuonna 1726 sattuneita klassillisen kuuluisiksi tulleita ilmiöitä tai myöskin sitä, mitä todettiin Foxin perheessä Rochesterin läheisyydessä Hydesvillessä vuonna 1848 – siis nykyaikaisen spiritismin ensimmäiseksi sysäykseksi eli lähtökohdaksi tullutta tapausta.
Mihinkään huomiota herättäviin tuloksiin ei matkamme johtanut, mutta se ei silti ollut aivan hedelmätön. Ensimmäisenä yönä ei tapahtunut mitään. Toisena kuulimme kauheata jyskettä, ikäänkuin joku olisi sauvalla paukuttanut pöytää. Olimme tietysti ryhtyneet kaikkiin varokeinoihin emmekä voineet selittää noita jymähdyksiä; mutta emme myöskään voineet vannoa, etteikö meille olisi tehty jotakin nerokasta kepposta. Siihen se asia sillä kertaa päättyi.
Muutamaa vuotta myöhemmin tapasin kuitenkin erään talossa asuvan
perheen jäsenistä, joka kertoi minulle, että käyntimme jälkeen oli
kaivettu puutarhasta esille kaikesta päättäen kauan sitten haudatun
lapsen luut. Myöntänette, että tämä oli varsin merkillistä. Vain
harvoissa taloissa kummittelee, ja taloja, joiden puutarhaan on
haudattuna ihmisolentoja, on toivoaksemme myöskin harvassa. Että
molemmat seikat sattuivat yhteen samassa talossa, puhuu epäilemättä
ilmiöiden todellisuuden puolesta. On mielenkiintoista muistaa, että
Foxin perheen tapauksessa myöskin mainittiin kellarista löydetyistä
ihmisluista ja murhan todistuksista, vaikka rikosta ei koskaan
todella saatu selville. En juuri epäilekään, että jos Wesleyn perhe
olisi päässyt juttusille vainoojansa kanssa, niin sekin olisi saanut
kuulla jonkun syyn ahdisteluun. Näyttää melkein siltä, että äkkiä
ja väkivaltaisesti katkaistulla elämällä on jälellä jonkinlainen
varasto kuluttamatonta elinvoimaa, joka voi ilmaantua omituisella,
vallattomalla tavalla. Myöhemmin minulla oli toinen omituinen
omakohtainen kokemus samaa lajia, jonka kuvaillen tämän jutteluni
lopulla. [Katso 3. liitettä.]Tästä ajan kohdasta sodan puhkeamiseen asti jatkoin joutohetkinäni samaa uutteraa ja huolellista tutkimista. Kokemuksiani lisäsi sarja istuntoja, jotka tuottivat hyvin hämmästyttäviä tuloksia, näiden joukossa muutamia hämärässä valossa nähtyjä hahmoutumisia. Mutta kun medio vähän sen jälkeen saatiin kiinni vehkeilystä, pyyhkäisin ne kokonaan pois todistuskappaleiden joukosta. Samalla minusta tuntuu varsin selvältä se otaksuma, että muutamissa tapauksissa voivat Eusapia Palladinon kaltaiset mediot tehdä itsensä syypäiksi kujeisiin, kun heidän voimansa pettävät, ja kuitenkin toisin ajoin omata aivan todellisia lahjoja. Medion ominaisuus on alemmissa muodoissaan pelkkä fyysillinen avu, olematta missään suhteessa siveellisyyteen, ja monissa tapauksissa tuo kyky on välivuoroinen eikä ole mielinmäärin hallittavissa.
Eusapia yllätettiin ainakin kahdesti perin kömpelöstä ja hupsusta petoksesta, mikä voitiin varmasti todistaa, jotavastoin hän monet kerrat kesti pitkät tutkinnot mitä täydellisimpien kokeitten alaisena, joita johtivat Ranskan, Italian ja Englannin parhaimmiksi tunnetuista henkilöistä kokoonpannut tieteelliset komiteat. Itse puolestani kuitenkin tahdon mieluummin poistaa epäluotettavan medion avulla saamani kokemuksen aineistostani; ja mielestäni täytyy kaikkien pimeässä esiintyneiden ilmiöiden välttämättömästi menettää paljon arvostansa, jollei niiden mukana seuraa myöskin todistavia tiedoituksia. Arvostelijaimme tapa on otaksua, että jos hylkäämme mediot, jotka ovat saattaneet meidät pulaan, niin pitäisi hyljätä melkein kaikki todistukset. Niin ei ole asianlaita. Ennen tuota mainittua tapausta en ollut koskaan ollut mukana ammattimedion ympärille kokoontuneessa piirissä ja kuitenkin olin kerännyt varmojakin todistuksia.
Kaikista medioista etevin, herra D. D. Home, esitti ilmiönsä täydessä päivänvalossa, oli valmis alistumaan jokaiseen koetukseen, eikä häntä voitu koskaan syyttää mistään vehkeilystä. Niin oli monien muidenkin laita. On varsin kohtuullista lisäksi huomauttaa, että kun julkinen medio on oivallisena maalitauluna maineen ja kuuluisuuden tavoittelijoille, amatööridetektiiveille ja huomiota herättävien uutisten etsijöille, ja kun hän puuhailee hämärien, viekkaiden ja herkästi haihtuvien ilmiöiden kanssa ja hänen täytyy puolustautua valamiehistöjä ja tuomareja vastaan, jotka tavallisesti eivät tiedä mitään ilmiöihin vaikuttavista ehdoista ja olosuhteista, niin olisi ihmeellistä, jos medio siitä aina suoriutuisi ilman satunnaista skandaalia. Sitäpaitsi koko se järjestelmä, että palkkio suoritetaan tuloksien mukaan, mikä järjestelmä nykyisin on oleellisesti käytännössä, koska medio, joka ei pääse mihinkään tuloksiin, pian jäisi aivan palkkiotta, on virheellinen järjestelmä. Vasta kun ammattimediolle voidaan taata tuloksista riippumaton vuosipalkka, vasta silloin voidaan poistaa kova kiusaus asettaa luuloteltuja ilmiöitä todellisten tilalle, milloin näitä ei saada esiinloihdituiksi.
Olen nyt seurannut oman käsityskantani kehitystä sodan syttymiseen asti. Toivoakseni voin väittää, että menettelin harkitsevasti enkä ilmaissut mitään merkkejä siitä herkkäuskoisuudesta, josta vastustajamme meitä syyttävät. Menettelinpä liiankin harkitsevasti, sillä minä olin moitittavan hidas asettamaan totuuden vaakakuppiin pikku vaikutusvaltaa, joka minulla saattanee olla. Olisin voinut ajelehtia kautta elämäni psyykillisenä tutkistelijana myötätuntoisen, mutta enemmän tai vähemmän pelkän omaksi huvikseen puuhailevan dilettantin asennossa koko kysymykseen nähden, ikäänkuin olisimme pohtineet jotakin persoonatonta, omaa yksilöämme koskematonta asiaa, kuten Atlantis-mantereen esihistoriallista olemassaoloa tai kiistaa Shakespearen teoksien kirjoittajasta.
Mutta sitten syttyi maailmansota; ja sota toi vakavuutta meidän kaikkien sieluihin ja pakoitti meidät tarkemmin katsastamaan omia uskojamme ja uudestaan mittaamaan niiden arvoa. Eläen kuolemantuskassa kamppailevan maailman piirissä, kuullen joka päivä rotumme parhaimmistoa kaatuvan kokemattoman nuoruutensa lupaavassa ensi kukkeudessa, nähden ympärillämme vaimoja ja äitejä, joilla ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mihin heidän rakkaimpansa olivat menneet, olin äkkiä näkevinäni tämän kysymyksen, jonka kanssa olin niin kauan leikitellyt, edessäni kysymyksenä, joka ei ollut pelkkää tieteen rajapyykkien ulkopuolella olevan voiman tutkimista, vaan jotakin sangen todellista, mahtavaa, hirvittävää. Näin siinä kahden maailman välisten seinien luhistuvan, näin suoran eittämättömän ilmoituksen verhon tuolta puolen, toivon ja opastuksen toitahduksen ihmiskunnalle sen syvimmän kärsimyksen hetkellä. Kysymyksen objektiivinen puoli lakkasi minua viehättämästä, sillä kun kerran oli tehnyt myönteisen johtopäätöksensä sen totuudesta, niin siihenhän asia siltä näkökannalta katsoen loppui. Mutta sen uskonnollinen puoli oli ilmeisesti äärettömän paljoa tärkeämpi. Puhelimen kello on itsessään varsin lapsellinen laite, mutta se voi olla perin tähdellisen tiedonannon merkkinä.
Tuntui siltä, että kaikki nämä ilmiöt, suuret ja pienet, olivat olleet puhelinkelloja, jotka itsessään sisällöttä olivat hälyttäneet ihmiskunnan. "Herätkää! Nouskaa! Olkaa tarkkaavaisia! Tässä on teille merkkejä. Ne opastavat teidät ottamaan vastaan tiedonannon, jonka Jumala tahtoo lähettää." Näin olivat kellot kilahdelleet. Sanoma se – eivätkä signaalit – todella jotakin merkitsi. Uusi ilmestys näkyi olevan saapumaisillaan ihmiskunnalle. Mutta kuinka kauan se vielä oli pysyvä niin sanotulla Johannes Kastajan asteella ja tokko mitään suurempaa täydellisyyttä ja selvyyttä oli tämän jälkeen odotettavissa, sitä ei kukaan ihminen osannut sanoa.
Minun näkökantani on, että nuo fyysilliset ilmiöt, täysin todettuina kaikkien varalle, jotka tahtovat todistusta tarkastaa, ovat itsessään merkityksettömiä ja että niiden varsinainen arvo on siinä tuessa ja objektiivisen asiallisessa varmennuksessa, jonka ne antavat otaksumalle äärettömän tietovaraston olemassaolosta. Tuon täytyy syvästi muuntaa aikaisemmat uskonnolliset käsityksemme ja oikein ymmärrettynä ja tajunnassamme sulatettuna tehdä uskonto sangen todelliseksi – sellaiseksi, joka ei enää perustu uskoon, vaan elävään kokemukseen ja tunnettuihin tosiasioihin. Juuri tähän asianpuoleen tahdonkin nyt kohdistaa huomioni, mutta aikaisempiin lausuntoihini omista kokemuksistani on minun lisättävä, että sodan puhkeamisen jälkeen on minulla ollut poikkeuksellisen hyviä tilaisuuksia varmentaa kaikki ennemmin muodostamani mielipiteet niiden ylimalkaisten seikkojen totuudesta, joihin käsitykseni perustuvat.
Nämä tilaisuudet sain siten, että eräässä luonamme asuvassa henkilössä, neiti L. S:ssä, kehittyi automaattisen eli itsetoimivan kirjoituksen kyky. Kaikista mediolaisuuden muodoista on tämä minusta se, jota pitäisi ankarimmin koetella, koska se hyvin helposti soveltuu, ei niin paljoa petokseen, vaan itsepetokseen, mikä on vielä viekkaampaa ja vaarallisempaa. Kirjoittaako neiti itse vai onko, kuten hän väittää, joku voima häntä määrääjänään ohjaamassa, samoin kuin juutalaisten ajantietojen kirjoittaja raamatussa väittää itseänsä ohjatun? Mitä mainitsemaani neitiin tulee, ei ole kiellettävissä, että jotkut hänen tiedonannoistaan osoittautuivat epätosiksi; – varsinkin aikaan nähden ne olivat aivan epäluotettavia. Mutta toiselta puolen ne monet, jotka osoittautuivat tosiksi, olivat kaukana kaiken arvaamismahdollisuuden rajojen tuolla puolen, eivätkä mitenkään tilapäiseksi sattumaksi selitettävissä. Niinpä medio Lusitanian haaksirikon jälkeen ja täkäläisten aamulehtien ilmoittaessa, että, mikäli tiedettiin, ei mitään ihmishenkiä ollut hukkaantunut, heti kirjoitti: "Se on kauheata, kauheata – ja sillä on suuri vaikutus sodan kulkuun."
Koska se oli ensimmäinen voimakas sysäys, joka ärsytti Amerikan sotatuulelle, oli tiedonanto molemmissa suhteissa totta. Toisella kertaa hän ennusti tärkeän sähkösanoman tulon määrättynä päivänä, jopa mainitsi lähettäjän nimenkin – aivan aavistamattoman henkilön. Yleensä ei kukaan voinut epäillä hänen inspirationinsa todenperäisyyttä, vaikka harhaiskut olivatkin huomattavia. Siitä sai sen vaikutelman kuin olisi hyvä tiedonanto saapunut perille perin puutteellisen puhelinkoneen kautta.
Toinenkin tapaus sodan alkupäiviltä on muistissani etualalla. Eräs tuntemani rouvashenkilö oli kuollut maaseutukaupungissa, ja tapaus koski minuunkin. Hän oli kroonillista tautia poteva sairas, ja hänen vuoteensa äärestä löydettiin morfiinia. Toimeenpantiin tutkinto ja tehtiin välipäätös. Kahdeksaa päivää myöhemmin minä menin istuntoon, jossa herra Vout Peters esiintyi. Juteltuaan minulle paljon hämärää ja yhteenkuulumatonta hän sanoi äkkiä: "Täällä on eräs naishenkilö. Hän nojaa vanhempaan naiseen. Toistelee sanaa 'morfiini'. Kolme kertaa hän on sen lausunut. Hänen järkensä oli sekaannuksissa. Hän ei sitä tarkoittanut. Morfiinia!" Nuo olivat melkein tarkalleen hänen omat sanansa. Ajatustenlukeminen ei voinut tulla kysymykseen, sillä minä mietin silloin jotakin aivan muuta enkä odottanut mitään tällaista tiedonantoa.
Paitsi omakohtaista kokemusta täytyy tämän liikkeen saada paljon lisävakavuutta sen ympärille muutamina viime kuluneina vuosina versoneesta ihmeellisestä kirjallisuudesta. Jollei mitään muita spiritistisiä teoksia olisi olemassa kuin viime vuonna tai aivan hiljakkoin ilmestyneet viisi – professori Lodgen "Raymond", Arthur Hillin "Psyykillisiä tutkimuksia", professori Crawfordin "Psyykillisten ilmiöiden todellisuus", professori Barrettin "Näkymättömän kynnyksellä" ja Gerald Balfourin "Dionysiuksen korva", – niin jo nuo viisi olisivat mielestäni kyllin riittävät todistamaan nämä seikat jokaiselle järkevälle tutkijalle.
Ennenkuin puutumme kysymykseen uudesta uskonnollisesta ilmestyksestä, kuinka se saavutetaan ja mitä se sisältää, tahtoisin lausua sanasen eräästä toisesta asiasta: Vastustajillamme on aina ollut kaksi hyökkäysrintamaa. Ensiksikin he väittävät, että esittämämme seikat eivät ole totta. Sitä asianpuolta olen jo käsitellyt. Toiseksi he sanovat, että liikumme kielletyllä alueella, jolta meidän pitäisi peräytyä ja jättää se sikseen. Minulle, joka lähdin jokseenkin materialismin kannalta, ei tällä huomautuksella koskaan ole ollut mitään merkitystä, mutta muita kehoittaisin miettimään paria kohtaa. Tärkein niistä on, että Jumala ei ole antanut meille ainoatakaan sellaista kykyä, jota emme missään olosuhteissa saisi käyttää. Jo se, että meillä joku kyky on, todistaa, että ehdoton velvollisuutemme on sitä tutkia ja kehittää. On kyllä totta, että tätä, kuten jokaista muutakin avua, voidaan käyttää väärin, jos menetämme yleisen suhteellisuus- ja järkevyysvaistomme. Mutta toistan, että sen pelkkä omistaminen on voimakas syy osoittamaan, että sen käyttäminen on luvallista ja velvollisuutemmekin.
Täytyy myöskin muistaa, että tuo huuto luvattomasta tiedosta on, enemmän tai vähemmän sopivien tekstien tukemana, nostettu jokaista inhimillisen tiedon edistystä vastaan. Sitä käytettiin uutta astronomiaa vastaan, ja Galilein täytyi suorastaan peruuttaa väitteensä. Sitä käytettiin Galvania ja sähkövoima-oppia vastaan. Sitä käytettiin Darwinia vastaan, joka varmasti olisi joutunut polttoroviolle, jos olisi elänyt muutamia vuosisatoja aikaisemmin. Sitä käytettiin myöskin Simpsonia vastaan, ja hänen aloittamansa kloroformin käyttö lapsensynnyttämistapauksissa tuomittiin sillä perusteella, että raamatussa julistettiin: "teidän on synnytettävä lapsia kivulla". – Näin usein tehtyä ja yhtä usein hyljättyä vastaväitettä ei suinkaan voi ottaa varsin vakavalta kannalta.
On eräitä jumaluusoppineita, jotka eivät ainoastaan vastusta tällaista kulttia, vaan menevätpä lausunnoissaan niin pitkälle, että väittävät tiedonantojen tulevan vainajiamme henkilöiviltä paholaisilta, jotka muka ovat olevinaan taivaallisia opettajia. On vaikea uskoa, että ne, jotka näin ajattelevat, ovat koskaan itse kokeneet mitään näiden ilmoitusten vastaanottajaansa tekemästä lohduttavasta ja kohottavasta vaikutuksesta. Ruskinista tiedämme hänen jälkeensä jättämiensä kirjoitusten nojalla, että hänen varmuutensa tulevasta elämästä aiheutui spiritismistä, vaikka hän jokseenkin kiittämättömästi ja epäjohdonmukaisesti lisäsi, että hän tuohon varmuuteen päästyänsä ei enää tahtonut olla missään tekemisissä spiritismin kanssa.
On kuitenkin monta, quorum pars parva sum, sellaista, jotka empimättä voivat julistaa, että he tätä kysymystä tutkimalla kääntyivät materialismista tulevaisen elämän uskoon ja kaikkeen mitä siihen sisältyy ja siitä johtuu. Jos tämä on perkeleen työtä, niin täytyypä sanoa, että se herrasmies näkyy olevan aika patustelija ja saavuttaa touhullaan tuloksia, jotka ovat hyvin kaukana siitä, mitä hänen otaksuisi tavoittelevan.
II
Ilmestys
Voin nyt keveämmin mielin ryhtyä tarkastelemaan tätä suurta kysymystä persoonattomalta, yleisemmältä näkökannalta. On jo viitattu uuden opin ainehistoon. Mistä se on saatu? Se tulee pääasiallisesti automaattisen kirjoituksen välityksellä, jossa inhimillisen medion kättä ohjaa joko väitetty vainajan henki, kuten oli laita neiti Julia Amesin suhteen, tai otaksuttu korkeampi opettaja, kuten herra Stainton Mosesin tapauksessa. Näiden kirjoitettujen tiedoitusten lisäksi tulee suuri määrä haltioituneessa tilassa eli "transsissa" annettuja lausuntoja ja henkien suullisia ilmoituksia medioiden huulilta kuultuina. Joskus ne ovat saapuneet välittöminä ääninäkin, kuten niissä lukuisissa tapauksissa, joita amiraali Usborne Moore selostelee kirjassaan "Ääniä". Välistä ne ovat tulleet perhepiirin ja pöydänliikkumisen välityksellä, kuten esimerkiksi niissä kahdessa tapauksessa, joista olen aikaisemmin omista kokemuksistani puhuessani kertonut. Toisinaan, kuten mainittiin rouva de Morganin kokeneen, on niiden saattajana ollut lapsen käsi.
Nyt joudumme tietysti heti vastatusten ilmeisimmän vastaväitöksen kanssa – mistä tiedämme, että nämä ilmoitukset todella saapuvat maallisen elämän kynnyksen tuolta puolen? Mistä tiedämme, että medio ei kirjoita tietoisesti, tai jos se ei ole luultavaa, että hän ei kirjoita itsetiedottomasti oman korkeamman minänsä sanelun mukaan? Tämä on täysin oikeutettua arvostelua, ja sellaista, jota meidän täytyy ankarasti sovelluttaa jokaiseen tapaukseen, sillä jos maailma täyttyisi pienemmillä profeetoilla, joista jokainen esittäisi omat mielipiteensä uskonnollisesta tilasta ilman muita todistuksia kuin oma vakuutuksensa, niin joutuisimme tosiaan pian takaisin sokean uskon pimeään aikakauteen. Vastauksena täytyy olla, että me vaadimme merkkejä, joita voimme koetella ja jotka kestävät koetuksen, ennenkuin hyväksymme väitöksiä, joiden todistaminen ei ole meidän vallassamme.
Muinoisina aikoina vaadittiin profeetoilta merkkejä ja tunnustähtiä, ja se oli aivan järkevä pyyntö ja pitää vielä paikkansa. Jos joku tulee luokseni kertomaan elämästä jossakin tulevaisessa maailmassa eikä hänellä ole muita todistuskirjeitä kuin oma vakuutuksensa, niin viskaisin hänen sepustuksensa mieluummin paperikoriin kuin asettaisin sen työpöydälleni. Elämä on liian lyhyt punnitaksemme tuollaisten tuotteiden arvoa. Mutta jos, kuten on Stainton Mosesin laita, joka julkaisi "Henkien opetukset", noiden verhon toiselta puolen saapuviksi väitettyjen tietojen esittäjällä on suuri määrä tavallisuudesta poikkeavia kykyjä – ja Stainton Moses oli kaikissa suhteissa suurimpia medioita, mitä Englannissa on syntynyt, – silloin katselen asiaa toisessa valossa ja vakavammin mielin.
Ja kun taas neiti Julia Amesin henki voi kertoa herra Steadille asioita omasta maallisesta elämästään, joista tällä ei saattanut olla tietoa, ja kun nämä asiat tarkastettuina osoittautuvat tosiksi, niin silloin on taipuvaisempi uskomaan että nekin asiat, joita ei voida tarkastaa, ovat totta. Tai kun Raymond voi kertoa meille valokuvasta, josta ei yhtään kappaletta ollut ehtinyt Englantiin ja joka osoittautui aivan sellaiseksi kuin hän sen kuvaili, ja kun hän vieraiden ihmisten huulien välityksellä voi kertoa meille kaikenlaisia yksityiskohtia kotielämästään, mitkä tiedot hänen omien sukulaistensa täytyi tarkistaa ennenkuin huomasivat ne tosiksi, niin onko järjetöntä otaksua, että hän on välttävän tarkka kuvauksessaan omista kokemuksistaan ja uudesta olotilastaan juuri sillä hetkellä, jolloin hän puhuu? Tai kun herra Arthur Hill saa tiedoituksia henkilöiltä, joista ei ole koskaan kuullut, ja jälkeenpäin toteaa ne joka kohdassa oikeiksi, niin eikö ole kohtuullista sen nojalla otaksua, että nämä puhuvat totta silloinkin, kun jollakin tavoin valaisevat nykyistä olotilaansa?
Tapaukset ovat moninaisia, ja minä mainitsen niistä vain muutamia, mutta kantani on se, että koko tämä systeemi alhaisimmasta pöydännaputus-ilmiöstä profeetan haltioituneimpiin lausuntoihin asti on täydellinen kokonaisuus, jossa jokainen rengas liittyy toiseensa, ja että, kun tuon ketjun alempi pää oli asetettuna ihmiskunnan käteen, niin tarkoituksena oli saattaa ihmiset kykeneviksi uutteruutensa ja järkensä avulla hapuilemaan ylöspäin, kunnes saavuttaisivat sen lopussa odottavan ilmestyksen. Älkää ilveilkö näille vaatimattomille alotteille, pöydän kohoamisille, niin paljon kuin sellaisia ilmiöitä lieneekin käytetty väärin ja valheellisesti mukailtu, vaan muistakaa, että painolain opetti meille putoava omena, että kiehuvasta kattilasta kehittyi höyrykone ja että sammakon värähtelevä koipi herätti sen ajatusjuoksun ja kiihoitti siihen kokeiluun, joiden tuloksena oli sähkövoiman keksiminen. Niinpä ovat Hydesvillen karkealuontoiset ilmennykset kypsyneet tuloksiksi, jotka ovat viimekuluneiden kahdenkymmenen vuoden ajan kiinnittäneet tämän maan terävimpien nerojen huomion ja jotka minun luullakseni ovat määrätyt tuottamaan suurimman kehityksen ihmiskokemuksessa, mitä maailma on milloinkaan nähnyt.
Henkilöt, joiden mielipiteitä minä syvästi kunnioitan – etenkin sir William Barrett – ovat väittäneet, että psyykillinen tutkistelu on aivan erillistä uskonnosta. Epäilemättä on se siinä merkityksessä, että ihminen saattaa olla perin taitava sielullisten havaintojen tekijä ja kuitenkin varsin häijy henkilö. Mutta psyykillisen tutkistelun tulokset, ne johtopäätökset, jotka siitä voimme vetää, ja ne opetukset, jotka voimme saada, tiedoittavat meille sielun jatkuvan elämän, kertovat sen elämän laadusta ja millä tavoin täkäläinen käytöksemme siihen vaikuttaa. Jos tämä on jotakin uskonnosta erillistä, täytyy minun tunnustaa, että en sitä eroitusta käsitä. Minulle se on uskontoa – kuuluu ihan uskonnon ytimeen.
Mutta tuo ei merkitse, että se välttämättömästi kiteytyy uudeksi uskonnoksi. Itse puolestani toivon, että niin ei kävisi. Olemmehan jo liiankin erimielisiä. Mieluummin tahtoisin siinä nähdä suuren yhdistävän voiman, ainoan jokaiseen uskontoon liittyvän todistettavan seikan, joten kristityt ja ei-kristityt muodostaisivat sen yhteisen vankan pohjan, jolle kukin voi rakentaa, jos sellainen rakentaminen on välttämätöntä, erilaisiin luonteisiin ja sielullisiin tyyppeihin tehoavan erilaisen järjestelmänsä. Etelän rodut vaativat aina jotakin vähemmän ankaraa kuin pohjolan, länsi jää aina arvostelevammaksi kuin itä. Kaikkia ei voida muovata tasaisen yhtäläisiksi. Mutta jos omaksutaan ne laveat perusteet, jotka haudan takaa tulevat opetukset meille takaavat, niin silloin on ihmissukukunta astunut pitkän harppauksen uskonnon rauhaa ja yhtenäisyyttä kohti. Silloin esiintyy meille kysymys, mitä kantavuutta tällä vaikutuksella on oleva vanhempiin uskonnollisiin ja filosofisiin järjestelmiin, jotka ovat ihmisten tekoja ohjailleet.
Vastauksemme on, että ainoastaan yhdelle näistä uskonnollisista tai filosofisista suunnista tämä uusi ilmestys on ehdottomasti tuhoisa. Nimittäin materialismille. En sano tätä missään vihamielisessä hengessä materialisteja kohtaan, jotka, mikäli he esiintyvät järjestyneenä joukkona, ovat luullakseni yhtä vakavia, rehellisiä ja siveellisiä kuin mikä muu ryhmä tahansa. Mutta ilmeistä on, että jos henki voi elää ilman materiaa, niin perustus luhistuu materialismin alta ja koko rakennelma romahtaa maahan.
Mitä muihin uskontunnustuksiin tulee, täytyy myöntää, että meille haudan tuolta puolen saapuvan opetuksen vastaanottaminen syvällisesti muuntaisi sovinnaisen kristinopin. Mutta nämä muutokset olisivat pikemmin selittävää ja kehittävää kuin vastaansanovaa laatua. Ne oikaisisivat vakavia väärinkäsityksiä, jotka aina ovat loukanneet kaikkien ajattelevien ihmisten järkeä; mutta samalla ne vahvistaisivat ja tekisivät eittämättömän varmaksi kuolemanjälkeisen elämän, joka on kaiken uskonnon perustuksena. Ne vahvistaisivat todeksi synnin onnettomat seuraukset, vaikka ne osoittaisivat, että nuo seuraukset eivät koskaan ole ehdottomasti jatkuvia ja pysyväisiä.
Täten tulisi myöskin todistetuksi enkelien nimellä tuntemaimme korkeampain olentojen olemassaolo ja että meidän yläpuolellamme on yhä ylenevä luokka-asteikko, jossa Kristus-henki saa sijansa ja joka päättyy äärettömyyden korkeuksiin – ajatuksissamme kaikki vallalle eli Jumalalle kuvittelemaamme olemuspiiriin. Varmentuisi käsitys taivaasta ja väliaikaisesta rangaistuksentilasta, joka pikemmin vastaa itsellemme luomaamme kuvaa kiirastulesta kuin helvetistä. Muutamissa tähdellisimmissä kysymyksissä tämä uusi ilmestys siis ei ole tuhoisa vanhoille uskonopeille, vaan sitä tulisi kaikkien uskontunnustusten tosivakaiden seuraajain tervehtiä mitä voimakkaimpana liittolaisena pikemmin kuin vaarallisena pirun luomana vihollisena.
Kääntäkäämme sitten huomiomme niihin seikkoihin, joissa tämän uuden ilmestyksen täytyy muovailla kristinoppia.
Ennen kaikkea tahtoisin minä sanoa sen, minkä täytyy olla selvää monelle, niin paljon kuin sitä valittanevatkin. Kristinuskon täytyy muuttua tai joutua perikatoon. Elämän laki vaatii, että kaiken täytyy mukautua olosuhteisiin tai tuhoutua. Kristinusko on viivytellyt tämän muutoksen tekemisessä kovin kauan, se on siirtänyt sen niin pitkälle, että sen kirkot ovat puolittain tyhjät, naiset sen pääasiallisina kannattajina ja seurakunnan oppinut osa toiselta puolen ja köyhin luokka toiselta, niin maalla kuin kaupungeissa, suurelta osaltaan siitä vieraantunut. Yrittäkäämme etsiä tämän syytä. Se on ilmeistä kaikissa uskonlahkoissa ja johtuu siis jostakin syvällisestä yleisestä syystä.
Ihmiset vieraantuvat, koska he suoraan sanoen eivät usko heille esitettyjä asioita tosiksi. Heidän järkensä yhtä hyvin kuin heidän oikeuden tuntonsakin loukkaantuu. Ei voi nähdä mitään oikeutta sijaisuhrissa, eikä vanhurskautta jumalassa, joka moisin keinoin voidaan lepyttää. Varsinkaan eivät monet voi käsittää sellaisia lauseita kuin "lunastus synnistä", "karitsan verellä pestyt" ja niin edespäin.
Niin kauan kuin vielä voitiin puhua ihmisen lankeemisesta, voitiin tuollaiset sananparret edes jollakin tavoin selittää; mutta kun tuli toteennäytetyksi, että ihminen ei ollut koskaan langennut, – kun yhä varmemmin tiedoin saatoimme johtaa sukupuumme taaksepäin luolaihmisen ja kuleksijaihmisen kehitysasteelta hamaan siihen hämärään, etäiseen aikaan, jolloin ihmismäinen apina vähitellen kehittyi apinamaiseksi ihmiseksi, – niin katsahtaessamme takaisin tähän laajaan elämänsarjaan tiesimme, että ihminen oli aina tehnyt nousua askel askeleelta. Missään ei näkynyt merkkiäkään lankeemisesta. Mutta jollei ollut lankeemusta, niin mihin sitten joutui sovitus, lunastus, perisynti, suuri osa kristinopin mystillistä filosofiaa? Ja vaikka se itsessään olisi yhtä järkevääkin kuin se todella on järjetöntä, niin se sittenkin olisi kokonaan ristiriidassa tosiasioiden kanssa.
Näkyi tehdyn liian suuri numero Kristuksen kuolemastakin. Ei ole mitään harvinaista kuolla aatteensa puolesta. Jokaisella uskonnolla on ollut omat marttyyrinsä. Ihmisiä kuolee alituisesti vakaumuksensa edestä. Tuhansittain poikiamme uhraa tällä hetkellä henkensä Ranskan tantereilla. Niinpä on Kristuksen kuolo, niin kauniina kuin se evankeliumin kertomuksessa esiintyykin, näkynyt ihmisten mielissä saavan liian suurta merkitystä, ikäänkuin olisi aivan ennenkuulumaton ilmiö, että joku uhraa henkensä uudistuspyrinnöissä.
Minun mielestäni on Kristuksen kuolemaa tehostettu liian paljon, ja hänen elämäänsä taas aivan liian vähän. Viimemainittu oli todella suurenmoista ja opettavaista. Se on elämä, jossa noiden rajoitettujen kertomusten puitteissakaan emme huomaa mitään epäkaunista piirrettä – elämä, josta uhkuu leppoisaa suvaitsevaisuutta muita kohtaan, herttaista lähimmäisenrakkautta, avarasieluista kohtuullisuutta, herkkää rohkeutta, aina eteenpäin pyrkivää ja avointa uusille aatteille. Eikä Hän kuitenkaan koskaan osoittanut katkeruutta niitä aatteita kohtaan, joiden sijalle Hän tositeossa oli tuomassa uusia, vaikkakin Hän toisinaan kivahti vanhurskaasta suuttumuksesta niiden tekopyhiä, itserakkaita ja liian ahdasmielisiä kannattajia vastaan. Varsinkin täytyy rakastaa Hänen herkkyyttään syventyä uskonnon henkeen pyyhkäisten syrjään tekstit ja muodollisuudet. Koskaan ei ole kenelläkään ollut niin vääjäämättömän tervettä järkeä tai niin suurta myötätuntoa heikkoutta kohtaan. Tämä mitä ihmeellisin ja erikoisin elämä, eikä hänen kuolemansa, on kristillisen uskonnon oikea keskipiste.
Katselkaamme nyt asioita siinä valossa, jonka kristinoppiin nähden saamme henkijohtajiltamme. Mielipiteet eivät siellä toisessa elämässä ole ehdottomasti yhtäläisiä enempää kuin täälläkään; mutta lukiessamme tästä kysymyksestä joukon tiedoituksia tulemme seuraaviin johtopäätöksiin: Vainajiemme joukossa on paljon korkeampia henkiä. Niiden arvoasteet vaihtelevat. Nimittäkäämme niitä "enkeleiksi", niin joudumme kosketuksiin vanhan uskonnollisen ajattelun kanssa. Korkealla kaikkien näiden yläpuolella on suurin henki, jonka he tuntevat – ei Jumala, sillä Jumala on niin ääretön, että HÄN ei ole heidän tajuttavissaan, – vaan joku, joka on Jumalaa lähempänä ja sikäli edustaa Jumalaa. Tämä on Kristus-henki. Hänen erikoisena tehtävänään on huolenpito maasta. Hän astui alas maan päälle suuren turmeluksen aikaan – aikana, jolloin maailma oli melkein yhtä paha kuin se on nykyään, – antaakseen ihmisille ihanteellisen elämän opetuksen. Sitten hän palasi omaan korkeaan asemaansa jätettyään meille esimerkin, jota vielä joskus noudatetaan. Tämä on Kristuksen elämäntarina sellaisena kuin henget ovat sen kuvailleet. Siinä ei hiiskuta mitään sovituksesta tai lunastuksesta. Mutta se on täysin mahdollinen ja järkevä järjestelmä, johon minäkin puolestani voisin kernaasti uskoa.
Jos tuollainen käsitys kristinopista yleisesti hyväksyttäisiin ja kun se tulisi varmennetuksi meille haudan takaa saapuvan uuden ilmestyksen antamilla vakuutuksilla ja todistuksilla, niin silloin saisimme uskontunnustuksen, joka voisi yhdistää kirkot, olisi sopusoinnussa tieteen kanssa, kykenisi uhmaamaan kaikkia hyökkäyksiä ja voisi kantaa kristinuskon äärettömien aikakausien lävitse. Järki ja usko pääsisivät vihdoin sovintoon, painajainen poistettaisiin mieltämme rasittamasta ja henkinen rauha vallitsisi.
Minä en näe sellaisten tulosten saapuvan äkillisenä voittona tai rajuna mullistuksena. Pikemminkin ne saapuvat rauhallisena, läpitunkevana tajuuntumisena niin kuin jotkut karkeat käsitykset, esimerkiksi ikuisen helvetin käsite, jo meidän omana elinaikanamme ovat hiljalleen haihtuneet. Mutta milloin ihmissielua kyntää ja äestää kärsimys, silloin voidaan totuuden siementä kylvää, ja siten varmaan nousee henkinen laiho nykypäiviemme vainiolta.
Lukiessani Uutta testamenttia spiritistisen tiedon valossa tulen syvästi vakuutetuksi, että alkuajan kirkko monissa tärkeimmissä suhteissa kadotti Kristuksen opetuksen, ja että se ei ole meille saapunut. Kaikilla noilla viittauksilla voittoon kuoleman yli tuntuu minusta olevan vähän merkitystä nykyisessä kristillisessä filosofiassa, jotavastoin niihin nähden, jotka vaikkapa varsin hämärästikin, ovat kurkistaneet verhon läpi ja edes hiukkasenkin koskettaneet sen takaa meille ojennettuja käsiä, kuolema on tosiaan voitettu. Lukiessamme niin monia viittauksia meille tutunomaisiin ilmiöihin, kuten kohoutumisiin, tulikieliin, suhisevaan tuuleen, hengellisiin lahjoihin, ihmeiden tekoon, me tunnemme, että kaiken keskustotuus, elämän jatku vaisuus ja kanssakäymisemme vainajien kanssa, oli aivan varmasti tunnettu. Huomiomme kiintyy sellaiseen lauseeseen kuin: "Täällä Hän ei tehnyt mitään ihmeitä, koska ihmisillä ei ollut uskoa."
Eikö tämä ole ehdottomasti sopusoinnussa psyykillisen lain kanssa sellaisena kuin sen tunnemme? Tai kun Kristus sairaan naisen koskettamana lausui: "Kuka on se, joka minuun rupesi? Minä tunsin voiman minustani lähteneen ulos", niin olisiko hän saattanut selvemmin sanoa sen, mitä parantajamedio nykyisin sanoisi, paitsi että tämä käyttäisi sanaa "vaikutus" sanan "voima" asemesta? Tai kun luemme: "Koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta", niin eikö se ole ihan sama neuvo kuin nykyään annettaisiin ensikertalaiselle hänen mennessään johonkin spiritistiseen istuntoon? Kysymys on liian laaja, jotta minä voisin muuta kuin viitata siihen, mutta minä uskon, että tämä asia, jota vastaan ankarammat kristityt kirkot nyt niin katkerasti hyökkäävät, on todella itse kristinuskon ydinoppi.
Niille, jotka haluavat lukea enemmän tästä ajatussuunnasta, suosittelen lämpimästi tohtori Abraham Wallacen kirjaa "Jesus Natsarealainen", jollei tuota arvokasta pikku teosta ole loppuunmyyty. Hän todistaa siinä mitä vakuuttavimmin, että Kristuksen ihmetyöt tapahtuivat kaikki psyykillisen lain voimapiirissä, niinkuin sen lain nykyään käsitämme, ja olivat pienimmissäkin yksityiskohdissa tällaisen lain täsmällisten suuntaviivojen mukaisia.
Kaksi esimerkkiä on jo annettu. Monta muuta käsitellään vielä siinä kirjasessa. Yksi väite, jonka totuudesta tulin vakuutetuksi, oli se että kertomus kahden profeetan hahmoittumisesta vuorella oli erinomaisen tarkka psyykillisen lain kannalta arvosteltuna. Tiedämme sinne viedyiksi Pietarin, Jaakopin ja Johanneksen (jotka muodostivat psyykillisen piirin, kun kuolleet herätettiin eloon, ja olivat luultavasti siihen tarkoitukseen otollisimmat opetuslasten joukosta). Sitten tiedämme, että tilaisuutta varten oli valittu vuoren korkea puhdas ilma, luemme mukana olleiden medioiden uneliaisuudesta, puhutaan kirkastamisesta, välkkyvistä vaatteista, pilvestä. Ja Pietari lausuu: "Tehkäämme tähän kolme majaa", eli toisin sanoen: "Tehkäämme kolme kojua eli kammiota" – vaikuttavin tapa voiman tiivistämiseksi ja hahmoutumisen aiheuttamiseksi.
Kaikista näistä seikoista saamme varsin johdonmukaisen teorian toimituksen laadusta. Sitäpaitsi on se luettelo ominaisuuksista, jotka pyhä Paavali esittää välttämättöminä opetuslapselle, aivan yksinkertaisesti luettelo hyvin voimakkaan medion lahjoista, joihin sisältyy ennustuskyky, sairaiden parantaminen, ihmeiden (eli fyysillisten ilmiöiden) aikaansaaminen, selkeänäköisyys (clairvoyance), "kielillä puhuminen" ja muita avuja (I. Kor. XII, 8–11). Alkuajan kristillinen kirkko oli spiritismin läpitunkema, eivätkä seurakuntalaiset näkyneet kiinnittäneen huomiota niihin Vanhan testamentin kieltoihin, joiden tarkoituksena oli pysyttää nuo voimat ainoastaan papiston käytettävinä ja papistolle hyötyä tuottavina.
III
Tulevainen elämä
Jättäkäämme nyt tämä laaja ja kenties riitaisuutta aiheuttava kysymys niistä muutoksista, joita sellaisen ilmestyksen täytyy aiheuttaa kristinuskoon, ja yrittäkäämme tarkkailla, mitä ihmiselle kuoleman jälkeen tapahtuu. Todistukset tässä suhteessa ovat varsin täydellisiä ja johdonmukaisia. Tiedoituksia vainajilta on saatu monissa maissa ja eri aikoina, ja niihin sisältyy paljon sellaista tätä maailmaa koskevaa, minkä voimme tarkistaa.
Kun täten saapuu sanomia, niin on mielestäni vallan kohtuullista otaksua, että, jos se, minkä voimme tarkistaa, on totta, niin silloin on totta sekin, minkä tarkistamiseen meillä ei ole tilaisuutta. Kun senlisäksi havaitsemme tiedotuksissa varsin suurta yhdenmukaisuutta ja kun ne yksityiskohdissaan, jotka eivät ollenkaan seuraa mitään aikaisempaa ajatussuuntaa, ovat toistensa kanssa sopusoinnussa, niin ovat totuuden edellyttämisen syyt hyvin voimakkaat. On vaikea ajatella, että viisitoista tai kaksikymmentäkin eri lähteistä saapunutta sanomaa, joista minulla on omia muistiinpanojani, kaikki käyvät yhteen ja kuitenkin kaikki olisivat vääriä; eikä ole helppo otaksua, että henget voivat puhua totta meidän maailmaamme nähden, mutta valehtelisivat oman maailmansa suhteen.
Sain äskettäin samalla viikolla kaksi kertomusta tulevaisen maailman
elämästä, toisen niistä erään korkean kirkonmiehen läheisen
sukulaisen käden välityksellä, kun taas toisen perillesaattajana oli
erään käsityöläis-mekanikon vaimo Skotlannissa. Kumpikaan ei voinut
olla tietoinen toisensa olemassaolosta, ja kuitenkin ovat molemmat
selostukset niin yhtäläisiä, että ne oleellisesti ovat samoja. [Katso
I. liitettä.]Viesti tuntuu minusta näissä suhteissa tavattoman rauhoittavalta sekä omaamme että ystäviemme kohtaloon nähden. Kaikki edesmenneet ovat yhtä mieltä siitä, että lähtö on tavallisesti sekä helppo että tuskaton ja että sitä seuraa äärettömän rauhan ja hyvinvoinnin huojentava tunne. Asianomainen huomaa olevansa henkiruumiissa, joka on täsmällinen jäljennös hänen entisestään, sillä eroituksella vain, että kaikki taudit, heikkous tai rujous ovat poissa. Tämä ruumis seisoo tai leijuu vanhan ruumiin vieressä ja on tietoinen sekä siitä että ympäröivistä ihmisistä. Sillä hetkellä on kuollut lähempänä ainetta kuin sitten enää milloinkaan, ja siitä johtuu, että silloin sattuu enimmät noista tapauksista, jolloin henkiruumis seuraa vainajan johonkuhun etäällä olevaan kohdistuneita ajatuksia ja ilmaantuu tuolle henkilölle. Kahdestasadastaviidestäkymmenestä herra Gurneyn huolellisesti tutkimasta tapauksesta sattui 134 tuollaista ilmestystä todellakin eriämishetkellä, jolloin saattoi otaksua uuden henkiruumiin mahdollisesti olleen siihen määrin aineellisen, että se oli näkyvämpi myötätuntoiselle ja vastaanottavalle ihmissilmälle kuin mitä se myöhemmin olisi ollut.
Nämä tapaukset ovat kuitenkin hyvin harvinaisia verrattuina kuolemantapausten kokonaissummaan. Useimmiten kiinnittää luullakseni vainajan huomion liian paljon hänen oma kummastuttava kokemuksensa, jotta hän joutaisi paljoa ajattelemaan muita. Pian havaitsee hän hämmästyksekseen, että vaikka hän yrittää käydä juttusille tai ajatustenvaihtoon niiden kanssa, joita näkee, niin hänen eteerinen äänensä ja eteerinen kosketuksensa eivät kumpikaan kykene tekemään mitään vaikutusta niihin inhimillisiin elimiin, jotka ovat vireessä vain korkeampien kiihoitinten teholle.
On oivallinen tutkistelu- ja mietiskelyaihe, eikö niiden keveiden säteiden täydellisempi tunteminen, joita tiedämme olevan värispektrumin kummallakin puolen, tai täydellisempi tutustuminen niihin ääniin, joiden olemassaolon voimme todeta välikalvon (diafragman) väreilystä, vaikka ne ovat liian korkeita kuolevaiselle korvalle, viene meitä pitemmälle psyykillisessä tieteessä.
Sivuuttakaamme kuitenkin se kysymys ja seuratkaamme nyt vain elämästä eronneen hengen kohtaloita. Hän havaitsee piankin, että suojassa on saapuvilla muitakin kuin ne, jotka hänen eläessään siellä olivat, ja näiden muiden joukossa, jotka hänestä näyttävät yhtä oleellisilta kuin elävätkin, näkyy tuttuja kasvoja, ja hänen kättään puristavat tai huuliansa suutelevat henkilöt, joita hän oli rakastanut ja jotka oli menettänyt. Sitten hän niiden seurassa ja jonkun sivummalla seisoneen ja uutta tulokasta odotelleen säteilevämmän olennon avulla ja ohjauksella leijailee kummastuksekseen kaikkien jähmeiden aineellisten esteiden läpi ulos uuteen avartuvaan elämäänsä.
Tämä on varma lausunto ja kertomus, jonka yhä useammat ja useammat ovat esittäneet niin yhtäpitävästi, että se vaatii uskomista. Se on jo aivan erilaista kaikesta vanhasta teologiasta. Henki ei ole kirkastettu enkeli tai tuomittu peikko, vaan aivan yksinkertaisesti ihminen itse, jolla on mukanaan kaikki voimansa ja heikkoutensa, viisautensa ja hupsuutensa, aivan samoin kuin hän on säilyttänyt ulkomuotonsakin. Voimme hyvin uskoa, että niin suuri ja järkyttävä kokemus peloittaisi kevytmielisimmät ja hupsuimmatkin säädyllisyyteen; mutta vaikutelmat tylstyvät pian, vanha luonto saattaa taas päästä voitolle uudessakin ympäristössä, ja kevytmieliset elävät yhä edelleen, kuten istuntohuoneemme voivat todistaa.
Ja nyt vaipuu henki ennen uuteen elämäänsä astumista joksikin ajaksi uneen, joka vaihtelee pituudeltaan, joskus supistuen melkein olemattomiin, toiste taas kestäen viikkoja, jopa kuukausmääriä. Raymond sanoo, että hänen unitilaansa kesti kuusi vuorokautta. Yhtä pitkä oli unikausi myöskin eräässä tapauksessa, josta sain omakohtaisia todistuksia. Herra Myers [Tiedemies, joka eläessään lupasi asettua ystäviensä yhteyteen haudan takaa, mikäli se olisi mahdollista. – Suom.] taas sanoi, että hänen tiedottomuusaikaansa jatkui hyvin kauan. Aavistelen, että jakson pituuden määrää tämän elämän huolet tai sielulliset askartelut, jolloin pitempi lepo paremmin auttaa niiden haihduttamista. Pieni lapsi ei kaiketikaan tarvitsisi ollenkaan tuollaista välitilaa. Tämä viime otaksuma on pelkkää arvelua, mutta on olemassa melko paljon mielipiteiden yhteyttä tästä unhokaudesta, joka sattuu uuden elämän ensimmäisten vaikutelmain ja sen velvollisuuksiin ryhtymisen välille.
Tästä unesta herättyään on henkiolento heikko, aivankuin lapsi on heikko maallisen syntymisensä jälkeen. Mutta pian palaa voima, ja uusi elämä alkaa. Tämä johtaa meidät kysymykseen taivaasta ja helvetistä. Voin sanoa, että helvetti putoaa kokonaan pois, kuten se jo kauan sitten on pudonnut jokaisen järkevän ihmisen ajatuksista. Tämä inhoittava käsite, joka saattaa Luojan perin herjaavaan valoon, sai alkunsa itämaisten lauseiden liioitteluista ja oli ehkä hyödyksi raa'alla aikakaudella, jolloin ihmisiä voitiin peloittaa hornan liekeillä niinkuin petoeläimiä matkustajat säikyttävät. Helvettiä ei pysyvänä piinanpaikkana ole olemassa. Mutta toisesta maailmasta saapuneiden selostusten perusteella olemme oikeutetut otaksumaan rangaistuksen, puhdistavan kurituksen, niin sanoaksemme kiirastulen. Ilman sellaista rangaistusta ei maailmankaikkeudessa voisi olla oikeutta, sillä olisihan kerrassaan mahdotonta otaksua, että jonkun Rasputinin kohtalo on sama kuin isä Damienin kaltaisen henkilön.
Rangaistus on perin varma ja perin vakava, vaikka se lievemmissä muodoissaan sisältyy vain siihen, että karkeammat sielut joutuvat alempiin piireihin ja tietävät omien töittensä heidät sinne saattaneen. Mutta niillä on myöskin toiveita siitä, että syntien sovitus ja heitä ylempänä olevien apu kehittää heitä ja kohottaa heidät toisten tasalle. Tämä pelastustyö on osana korkeampien henkien toiminnasta. Kuolemansajälkeisessä kauniissa kirjassaan lausuu neiti Julia Ames mieleenpantavat sanat: "Taivaan suurimpana ilona on helvetin tyhjentäminen."
Kun jätämme syrjään nuo koetuspiirit, joita ehkä olisi mieluummin pidettävä heikkojen sielujen parantolana kuin rankaisuyhdyskuntana, ovat kaikki toisesta maailmasta tulleet tiedoitukset yhtäpitäviä siinä, että elämä ja olosuhteet siellä ovat miellyttäviä. Ne käyvät yhteen todetessaan, että samanlainen saapuu samanlaisensa luo, että kaikki, jotka rakastavat tai joilla on yhteisiä harrastuksia, löytävät toisensa ja joutuvat yhteen, että elämä siellä on mielenkiintoista ja perin toimeliasta ja että sinne päässeet eivät suinkaan haluaisi palata. Kaikki nuo ovat kieltämättä suuren ilon viestejä, ja toistan vielä, että tämä ei ole mitään hämärää uskoa tai toivoa, vaan että sitä kannattavat kaikki todistelun lait, ne kun myöntävät, että monien toisistaan riippumattomien todistajain antamat samanlaiset lausunnot oikeuttavat pitämään asiaa totena. Jos tuo kertomus tulisi kirkastetuilta, kaikesta inhimillisestä heikkoudesta silmänräpäyksessä puhdistetuilta sieluilta, jotka alituisessa jumaloimisen hurmassa seisovat Kaikkivaltiaan valtaistuimen ympärillä, niin sitä voisi kylläkin epäillä pelkäksi heijastukseksi siitä kansanomaisesta jumaluusopista, johon kaikkia medioita on heidän nuoruudessaan yhtäläisesti kasvatettu. Mutta se eroaakin aivan kokonaan kaikista aikaisemmista järjestelmistä ja, kuten jo olen huomauttanut, sitä ei kannata ainoastaan kertomusten yhtäpitäväisyys, vaan lisäksi se tosiseikka, että nuo kertomukset ovat lopullinen tulos pitkästä ilmiöiden sarjasta, jotka ilmiöt niitä huolellisesti tutkineet henkilöt ovat havainneet tosiksi.
Puhuttaessa ylimalkaan elämästä kuoleman jälkeen, sanonevat ihmiset, että he jo uskon avulla ovat päässeet tähän tietoon. Mutta niin kaunista kuin usko yksilöllä onkin, on se suurille ihmisjoukoille aina ollut kaksiteräistä miekkaa muistuttava ominaisuus. Kaikki olisi hyvin, jos jokaisen usko olisi samanlaista ja jos ihmiskunnan sielulliset näkemykset olisivat johdonmukaisia ja keskenään sopusoinnussa. Mutta tiedämme, että niin ei ole asianlaita. Usko merkitsee, että täydellisesti uskotte johonkin, mitä ette voi todistaa. Yksi sanoo: "Minun uskoni on tällainen." Toinen sanoo: "Minun uskoni on tuollainen." Kumpikaan ei voi sitä todistaa ja niin he kiistelevät alituisesti, joko hengellisin asein, tai, kuten tapahtui entisaikaan, voimakeinoin. Jos toinen on toista väkevämpi, on hän taipuvainen ahdistamaan toista vängätäkseen hänet omaan uskoonsa. Koska Filip II:n usko oli voimakas ja selvä, surmautti hän aivan johdonmukaisesti satatuhatta alankomaalaista, toivoen käännyttävänsä heidän maanmiehensä ainoaan autuaaksitekevään oppiin.
Mutta jos tunnustettaisiin, että ei ole suinkaan hyveellistä eli ansiokasta väittää sellaista, mitä ei voi todistaa, niin silloin meidän olisi pakko vaarinottaa tosiasioita ja tehdä niistä johtopäätöksiämme; ja siten kenties pääsisimme yhteisymmärrykseen. Juuri senvuoksi näyttää tämä psyykillinen liike niin arvokkaalta. Sen saavutukset lepäävät vankemmalla pohjalla kuin tekstien, perinnäistarujen ja tunnelmallisten aavistusten varassa. Se on uskontoa molempain maailmain hamaan tähän päivään ulottuvalta näkökannalta katsoen, eikä vain yhden maailman vanhoja perinnäistietoja.
Emme voi katsella tuota tulevaista maailmaa ikäänkuin jotakin siistiä, hyvin hoidettua hollantilaista kukkatarhaa, joka on niin täsmällisen säännöllinen, että sen helposti saattaa kuvailla. On luultavaa, että ne viestintuojat, jotka saapuvat luoksemme, ovat kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrässä kehityksen alaisessa tilassa ja esittävät samaa meidän rannoiltamme peräytyvää elämän aaltoilua. Tiedoitukset tulevat tavallisesti niiltä, jotka vasta hiljakkoin ovat keskuudestamme poistuneet, ja pyrkivät käymään heikommiksi, kuten odottaa voikin. On opettavaista tässä suhteessa huomata, että Kristuksen ilmestysten opetuslapsilleen tai Paavalille sanotaan tapahtuneen aivan ensimmäisinä vuosina hänen kuolemansa jälkeen ja että alkuajan kristityt eivät koskaan myöhemmin väitä häntä nähneensä.
Tapaukset, joissa henget antavat hyviä takeita kertomansa todenperäisyydestä ja kuitenkin ovat jo verrattain kauan sitten jättäneet maallisen majansa, eivät ole tavallisia. Herra Dawson Rogersin elämäkerrassa on oivallinen esimerkki sellaisesta hengestä; se nimitti itseänsä Mantoniksi, väitti syntyneensä Lawrence Lydiardissa sekä tulleensa vuonna 1677 haudatuksi Stoke Newingtonissa. Jälkeenpäin saatiin varmasti selville, että sellainen mies oli elänyt ja että hän oli ollut Oliver Cromwellin kappalaisena. Mikäli omasta lukemisestani tiedän, on tämä vanhin henki, minkä kerrotaan kummitelleen. Tavallisesti ne ovat aivan äskettäin kuolleiden sieluja. Näin ollen saamme kaikki tietomme niin sanoakseni yhdeltä ainoalta sukupolvelta, emmekä siis voi pitää niitä lopullisina, vaan ainoastaan osittaisina. Kuinka henget voivat katsella asioita erilaisessa valossa, sikäli kuin ne edistyvät toisessa maailmassa, sitä todistaa neiti Julia Amesin sanat, hän kun alussa piti kovin tarpeellisena tiedonantotoimiston perustamista, mutta viittätoista vuotta myöhemmin myönsi, että tuonelan virran tuolla puolen asuvien suuressa joukossa ei ollut tavattavissa yhtä miljoonasta, joka koskaan olisi halunnut lähettää sanomia meille, sitte kun heidän omat rakkaansakin jo olivat astuneet rajan yli. Aluksi oli hänet vienyt harhaan se seikka, että hän ensi askeleita ottaessaan oli siellä tavannut vain äskentulleita, kuten hän itsekin oli.
Näin ollen saattavat saamamme tiedot olla puolueellisia, mutta sellaisinakin ne ovat perin yhtäpitäviä ja tavattoman mielenkiintoisia, koska ne koskevat omaa ja rakastamiemme kohtaloa. Kaikki henget myöntävät, että elämä siellä väliverhon tuolla puolen on pituudeltaan rajoitettu, minkäjälkeen he siirtyvät edelleen vielä toisiin vaiheisiin eli olotiloihin; mutta ilmeisesti on enemmän kanssakäymistä noiden olotilojen välillä kuin meidän ja henkien maan kesken. Alemmat eivät voi astua ylös, mutta ylemmät voivat mielinmäärin astua alas. Elämä siellä on perin yhdenmukaista täkäläisen parhaimman elämän kanssa. Se on pääasiallisesti sielunelämää, kuten tämä on ruumiillista. Elatushuolet, rahanhimo, lihalliset vaistot, näläntunne ja niin edespäin kuuluvat ruumiiseen ja ovat poissa. Soitanto, taiteet, älyllinen ja hengellinen tieto ovat edistyneet ja lisääntyneet. Ihmiset käyvät puettuina, kuten saattoi odottaakin, koska ei ole mitään syytä, miksi kainoudentunne häviäisi uuden muodon saadessamme.
Nuo muodot ovat ehdottoman tarkkoja jäljennöksiä entisistä muodoistamme näiden parhaimmillaan ollessa: nuoret kasvavat täysi-ikäisiksi ja vanhojen astraaliruumiit kehittyvät taaksepäin, kunnes kaikki tulevat normaalitilaan. Asukkaat elävät yhdyskunnissa, kuten saattaa odottaakin, jos samanlaatuinen kerran vetää samanlaatuista puoleensa; ja miehinen henki löytää edelleenkin oikean naisellisen vastapuolensa, vaikka ei ole mitään sukupuolielämää sanan karkeammassa merkityksessä eikä lapsensynnytystä. – Koska yhteydet vielä jatkuvat ja samalla kehitysasteella olevat pysyttelevät rinnatusten, niin voi odottaa, että kansat vieläkin ovat hatarasti toisistaan eroitettuina, vaikka kieli ei enää tuota vastusta, koska ajatus on tullut keskustelun välineeksi.
Kuinka kiinteä sukulaissielujen välinen yhteys siellä on, sitä osoittaa tapa, jolla Myers, Gurney ja Roden Noel, kaikki ystäviä ja työtovereja maan päällä, yhteisesti lähettelivät sanomia rouva Hollandin välityksellä, joka ei heistä ketään tuntenut; ja jokainen sanoma tuntuu lähettäjäinsä luonteen mukaiselta niistä, jotka nuo miehet maan päällä tunsivat. Samaa todistaa tapa, millä professorit Verrall ja Butcher, molemmat mainehikkaita kreikan kielen ja kirjallisuuden tuntijoita, yhteistöin esittivät kreikkalaisen probleemin, jonka herra Gerald Balfour on analysoinut teoksessaan "Dionysiuksen korva", sillä seurauksella, että tuon oivallisen auktoriteetin todistuksen mukaan tätä tulosta eivät olisi voineet saavuttaa mitkään muut yksilöt kuin ainoastaan Verrall ja Butcher.
Voinen ohimennen huomauttaa näiden ja muiden esimerkkien selvästi osoittavan, että hengillä joko on käytettävissään mainio käsikirjasto tai sitten että heidän muistinsa kantavuus lähentelee kaikkitietäväisyyttä. Mikään ihmismuisti ei kykenisi sisältämään kaikkia niitä täsmällisiä lainauksia, joita esiintyy sellaisissa tiedonannoissa kuin "Dionysiuksen korvassa" tavattavat.
Nämä ovat ylimalkaisesti puhuen haudantakaisen elämän suuntaviivat sen yksinkertaisimmassa esiintymismuodossa. – Mutta se ei suinkaan muutoin ole yksinkertaista, koska meille häämöittää välähdyksiä lukemattomista hämärään haihtuvista piireistä alhaalta ja lukemattomista piireistä ylhäältä, jotka taas kohoavat kunniaa kohti, kaikki edistyen, kaikki tarkoituksestaan tietoisina, kaikki voimakkaan elävinä.
Kaikki henget ovat yhtä mieltä siitä, että mikään uskonto maan päällä ei sellaisenaan ole toistansa parempi tai tuota erikoisetuja, vaan että luonne ja sydämen jalostus ovat kaikki kaikessa. Samaten kaikki yhtyvät siihen mielipiteeseen, että jokainen uskonto, joka kehoittaa rukoukseen ja kohotuttaa katseen ylös, sensijaan että vaatisi luomaan silmät aina samalle tasolle, on hyvä. Tässä merkityksessä ja vain tässä – apuneuvona henkiseen elämään – saattaa jokainen hartaudenmuoto olla tarkoituksenmukainen jollekulle. Jos messinkilieriön pyörittäminen pakoittaa tiibettiläisen myöntämään, että on olemassa jotakin hänen vuoriansa korkeampaa ja hänen jakejansa eli röhkähärkiänsä arvokkaampaa, niin sikäli se on hyvä asia. Emme saa tällaisia seikkoja ankarasti arvostella.
On yksi asia, joka voitaneen tässä mainita ja joka ensi kuulemalta hämmästyttää, mutta kuitenkin välttämättömästi vetoo järkeemme, kun sitä tarkemmin mietimme. Tarkoitan toisesta maailmasta alati tulevaa väitöstä, että äskettäin saapuneet eivät tiedä olevansa kuolleita ja että kuluu pitkä aika, joskus hyvin pitkä aika, ennenkuin heidät saadaan se käsittämään. Kaikki kertojat myöntävät, että tämä hämmennystila on vahingollinen ja hidastuttaa hengen kehitystä ja että jokunen tieto todellisesta asianlaidasta verhon tällä puolella saavutettuna on ainoa keino varmentuakseen siitä, että ei huikaistu sinne tultuaan. Huomattuaan olosuhteet aivan eroaviksi kaikesta, mihin joko tieteellinen tai uskonnollinen opetus oli heidät valmistanut, ei ole ihmeellistä, että he pitävät näitä uusia vaikutelmiaan jonakin kummallisena unena. Ja mitä ankarammin oikeaoppisia he mielipiteiltään ovat olleet, sitä vaikeammaksi heille käy mukautua tähän uuteen ympäristöön kaikkineen, mitä siihen sisältyy.
Tästä syystä, samoinkuin monesta muusta, tämä uusi ilmestys on ihmiskunnalle hyvin tärkeä. Pienempi seikka, jolla on käytännöllistä merkitystä, on se, että iäkkäät käsittäisivät vielä maksavan vaivan kehittää hengenlahjojansa, sillä vaikka heillä ei olisikaan aikaa käyttää vereksiä tietojansa tässä maailmassa, jäävät ne osaksi heidän henkisistä myötäjäisistään tulevaisessa.
Mitä haudantakaisen elämän pienempiin yksityiskohtiin tulee, on ehkä parempi olla niitä käsittelemättä siitä varsin hyvästä syystä, että ne ovat pikkuseikkoja. Saamme ne pian kukin itse kohdastamme oppia, ja ainoastaan turhanpäiväinen uteliaisuus viettelee, meitä nykyisin niitä tiedustelemaan. Yksi asia on selvä: siellä on korkeampia olentoja, neroja, joille synteettinen kemia, ei ainoastaan aineiden kokoonpano eli luominen, vaan halutun muodonkin muovaaminen, on mitä helpoin tehtävä. Näemme heidät työssä karkeammissa medioissa ja heidän työnsä tulokset ovat istuntohuoneessa ruumiillisilla aisteillamme havaittavissa. Jos he istuntohuoneessa kykenevät luomaan kuvia, niin kuinka paljon voimmekaan heiltä odottaa, kun he työskentelevät eteerisissä esineissä siinä eeterissä, mikä on heidän oma toimialansa. Voidaan yleensä sanoa, että he kykenevät tekemään mitä tahansa, jolla on yhdenmukaisuutta maan päällä tavattavaan. Kuinka he siinä menettelevät, saattaa hyvinkin olla arvailemisen ja mietiskelyn aiheena vähemmän edistyneille hengille, samoinkuin nykyisen tieteen ilmiöt saavat meidät arvailemaan ja mietiskelemään.
Jos jonkun ali-inhimillisen maailman asukas äkkiä kutsuisi jonkun meistä maahansa ja meitä pyydettäisiin täsmällisesti selittämään, mitä painovoima on tai mitä magnetismi on, niin kuinka avuttomia olisimmekaan! Voimme siis ajatella itsemme Raymond Lodgen kaltaisen nuoren sotilasinsinöörin asemaan, joka koettaa esittää jonkinlaista teoriaa siitä, mitä ainetta on ylemmissä piireissä – teoriaa, jota hyvin luultavasti vastustaisi joku toinen samaten tajuntansa yläpuolella olevia asioita arvaileva henki. Hän voi olla oikeassa ja voi olla väärässäkin, mutta hän tekee parhaansa esittääkseen arvelunsa, aivan kuin me tekisimme samanlaisessa tapauksessa. Hän uskoo, että hänen yliaistilliset kemistinsä kykenevät tekemään mitä tahansa ja että sellaisetkin perin maalliset aineet kuin alkoholi ja tupakka saattaisivat olla heidän vallassaan, ja että niitä yhä saattaisivat kaivata uudestisyntymättömät henget. Tämä on kutkuttanut arvostelijoita siihen määrin, että heidän huomautuksiansa lukiessaan todellakin luulisi sen olleen ainoan lausunnon neljäsataa tiheästi painettua sivua käsittävässä kirjassa. Raymond voi olla oikeassa tai väärässä, mutta minusta tuo väliseikka todistaa ainoastaan sen miehen järkkymätöntä rohkeutta ja rehellisyyttä, joka tuon lauseen pani muistiin, vaikka hyvin tiesi, millaisen aseen antoi vihollisilleen.
Monetkin väittävät, että tuo maailma kuvaillaan meille liian aineelliseksi, jotta se voisi heitä miellyttää. Se ei ole heidän toivomustensa mukainen. Niin, maailmassa on paljon asioita, jotka näyttävät erilaisilta kuin me haluaisimme, mutta siitä huolimatta ovat olemassa. Ryhtyessämme tarkastamaan tätä syytöstä materialismista ja yrittäessämme rakentaa jonkinlaisen järjestelmän, mikä tyydyttäisi idealisteja, osoittautuu se kuitenkin varsin vaikeaksi. Pitäisikö meidän muuttua pelkiksi kaasumaisen onnellisuuden ilmassa leijaileviksi huiskuiksi? Sellainen näkyy olevan heidän ihanteensa. Mutta jollei ole omaamme verrattavaa ruumista ja omamme suuntaista luonnetta, niin sanokaa mitä tahdotte, silloin me olemme lakanneet olemasta. Mitä merkitsee äidille, jos hänelle näytetään joku persoonaton kirkastettu olento? Hän sanoisi: "Tuo ei ole poika, jonka kadotin, – minä kaipaan hänen kellervää tukkaansa, hänen herkkää hymyään, hänen pikku oikkujaan, jotka ovat minulle niin tuttuja." Niitä hän tahtoo; ne hän luullakseni saakin; mutta hän ei saisi niitä minkään järjestelmän avulla, joka aivan kuin veitsellä leikaten eroittaisi meidät kaikesta, mikä muistuttaa meitä aineesta, ja veisi meidät leijailevien tunnelmien utumaiseen seutuun.
On vastakkainen arvostelijain ryhmä, joka pikemminkin näkee vaikeaksi kuvitella herkkähavaintoista, voimakastunteista elämää ja vankkaa ympäristöä rakennettuna vain niin läpikuultavasta aineksesta. Mutta muistakaamme, että kaikki riippuu suhteesta ympäröiviin esineisiin.
Jos osaisimme kuvitella tuhat kertaa tiiviimmän, raskaamman ja tummemman maailman kuin tämä, voisimme selvästi havaita, että se asukkailleen näyttäisi jokseenkin samanlaiselta kuin omamme meille, koska heidän voimansa ja kudoksensa olisivat samassa suhteessa. Mutta jos he joskus tulisivat kosketuksiin meidän kanssamme, pitäisivät he meitä tavattoman ilmavina olentoina, jotka elämme omituisessa, valoisassa, henkisessä olopiirissä. He eivät muistaisi, että mekin, koska olemuksemme ja ympäristömme ovat sopusoinnussa ja oikeassa suhteessa toisiinsa, tunnemme ja toimimme ihan kuin he itse.
Meidän on nyt kohdistettava huomiomme vielä toiseen ilmapiiriin, toiseen elämän kerrokseen, joka on yhtä paljon meidän yläpuolellamme kuin tuo lyijynraskas yhteiskunta olisi alapuolellamme. Meistäkin näyttää siltä kuin nämä ihmiset, nämä henget, kuten heitä nimitämme, eläisivät usvamaista varjojen elämää. Emme muista, että sielläkin kaikki on oikeassa suhteessa ja sopusoinnussa, joten henkien näyttämö tai henkien asunnot, jotka meistä voisivat tuntua pelkiltä utukuvilta, ovat yhtä todellisia hengille kuin omat näyttämömme tai omat kotimme ovat meille, ja että hengen ruumis on yhtä todellinen ja yhtäläisesti käsin kosketettavissa toiselle hengelle kuin omat ruumiimme ystävillemme.
IV
Ratkaistavia pulmia
Jättäen täksi erää laajemman perustelun, joka koskee tämän ilmestyksen suuntaviivoja ja sen pätevyyden selviä todistuksia, ryhdyn käsittelemään muutamia pienempiä seikkoja, jotka tätä asiaa miettiessäni ovat kiinnittäneet huomioni. Vainajiemme koti näkyy olevan hyvin lähellä meitä – niin lähellä, että me heidän sanojensa mukaan alituisesti unessamme vierailemme heidän luonaan. Paljon siitä tyynestä kohtaloonsa alistumisesta, jota olemme havainneet ihmisissä näiden menetettyä rakastettunsa – ihmisissä, jotka aikaisemman käsityksemme mukaan sellainen menetys olisi saattanut mielipuoliksi, – johtuu siitä tosiasiasta, että he ovat nähneet kuolleet omaisensa; ja vaikka vaihdelaitteen toiminta on täydellinen eivätkä he muista mitään unessa saavuttamistaan kokemuksista henkien maassa, niin heidän alitajuinen minänsä kuitenkin välittää tuon lohduttavan tuloksen. Vaihteen toiminta on täydellinen, kuten sanoin, mutta toisinaan se jostakin syystä viivähtää murtosekunnin ja sellaisina hetkinä uneksija palaa unestaan "laahaten mukanaan kunnian pilviä".
Tästä johtuvat myöskin kaikki ne ennustavat unet, joista monet ovat selvästi todistetut. Minulla on äskettäin ollut mieskohtaista kokemusta sellaisesta, joka ehkä ei vielä ole täysin toteutunut, mutta jo nytkin on merkillinen. Huhtikuun 4 päivänä viime vuonna (1917) heräsin sellaisin tuntemuksin, että minulle oli ilmoitettu jotakin, mistä olin muistissani säilyttänyt vain yhden sanan, joka nyt soi korvissani. Tuo sana oli "Piave". Mikäli suinkin saatoin muistaa, en ollut tuota sanaa koskaan kuullut. Kun se kuulosti paikannimeltä, niin menin, heti pukeuduttuani työhuoneeseeni ja etsin kartastani nimiluettelosta. Ihan oikein löysinkin sieltä "Piaven" ja näin, että se oli eräs joki Italiassa, noin neljänkymmenen englanninpenikulman päässä rintaman takana, joka siihen asti oli voitollisesti edennyt.
Tuskin olisin voinut ajatella mitään vähemmän luultavaa kuin että sota siirtyisi takaisin Piavelle enkä voinut käsittää, että mitään tärkeämpää taistelua tai sotaliikettä voisi siellä tapahtua, mutta sittenkin oli saamani vaikutelma niin syvällinen, että piirsin lausunnon, jossa mainitsin siellä jotakin sellaista tapahtuvaksi, annoin sihteerini sen allekirjoittaa ja vaimoni todistaa sekä liitin siihen päivämäärän, huhtikuun neljännen.
On historiallinen tosiasia, kuinka kuusi kuukautta myöhemmin italialaisten koko rintama perääntyi, kuinka armeija luovutti virroilla yhä uusia asemia ja kuinka se pysähtyi tälle joelle, jota sota-arvostelijat pitivät strateegisesti miltei mahdottomana puolustaa. Ellei mitään enempää tapahtuisikaan (minä kirjoitan helmikuun 20 päivänä 1918), niin viittaus tuohon nimeen on ollut aivan oikeutettu, otaksuen, että joku ystävä haudantakaisessa maassa arvaili sodan tapahtumia.
Ihmiset voivat kyllä väittää tätä unenteoriaa vastaan sillä perusteella, että kaikki nuo luonnottomat, eriskummaiset, järjettömän hirviömäiset ja inhon tunnetta herättävät unet, jotka meitä kiusaavat, eivät voi olla kotoisin korkeammasta lähteestä. Tässä suhteessa on minulla perin varma käsityskanta, joka ehkä ansaitsee tulla pohdinnan alaiseksi. Minusta on olemassa kahdenlaisia unia ja ainoastaan kahdenlaisia: vapautuneen hengen kokemukset ja hengen poissaollessa ruumiiseen jääväin alempien kykyjen sekava toiminta. Edelliset ovat kauniita ja harvinaisia, mutta muistimme ei välitä niitä tietoisuuteemme. Jälkimäiset ovat tavallisia ja erilaatuisia, mutta enimmiten houreellisen eriskummaisia ja epäjaloja. Tarkkaamalla sitä, mikä puuttuu näistä alemmista unista, voi sanoa mitkä nuo niissä esiintymättömät ominaisuudet ovat ja siten päättää, mikä osa meistä muodostaa hengen.
Niinpä puuttuu niistä huumori, koska näemme asioita, jotka jälkeenpäin tuntuvat meistä hullunkurisilta eivätkä kuitenkaan meitä naurattaneet. Suhteellisuusaisti, arvostelukyky ja pyrkimys ovat kaikki poissa. Sanalla sanoen on kaikki ylevämpi ilmeisesti poissa, ja alemmat vaistot, kuten pelontunne, aistilliset vaikutelmat ja itsesäilytys vaisto, toimivat sitä elävämmin, koska ne ovat vapautuneet korkeammasta ohjauksesta.
Henkien kykyjen rajoitukset johtuvat näitä asioita tutkivan mieleen. Ihmiset sanovat: "Jos henkiä on olemassa, miksi ne eivät tee tätä tai tuota?" Vastaus on tavallisesti, että ne eivät voi. Niillä tuntuu olevan varsin määrätyt rajoituksensa kuten meilläkin. Tämä näkyy hyvin selvästi käyneen ilmi ristikirjevaihto-kokeista, joissa useat kirjoittajamediot toimivat matkan päässä aivan riippumattomina toisistaan, ja tarkoitus oli saada haudantakaisesta elämästä yhtäpitäviä tietoja, joiden yhtäläisyyttä ei mitenkään voisi satunnaiseksi epäillä. Henget näkyvät täsmällisesti tietävän, mitä ne elävien mieleen tahtovat teroittaa, mutta eivät tiedä, kuinka pitkälle tuossa opetuksessaan onnistuvat. Niiden ja meidän välinen kosketus on välivuoroista, usein katkeavaa.
Niinpä ne ristikirjevaihto-kokeissa yhtä mittaa kyselevät meiltä: "Saitteko sen?" tai "Oliko se oikein?" Toisinaan tietävät ne osittain, mitä tapahtuu; niinpä Myers kerran sanoi: "Minä näin kehän, mutta en ollut varma kolmiosta."
Kaikkialla ilmenee, että henget, niidenkin henget, jotka Myersin ja Hodgsonin tavoin olivat erityisen läheisessä kosketuksessa psyykillisten kysymysten kanssa ja tiesivät kaikki, mitä voitiin tehdä, joutuivat vaikeuksiin halutessaan tietoja jostakin aineellisesta esineestä, esimerkiksi kirjoitetusta asiakirjasta. Otaksunkin, että ne voivat onnistua siinä vain siten, että osittain hahmoutuvat, ja ehkä ei niillä kaikilla ole ollut itsehahmoutumisen kykyä. Tämä mietelmä luo hiukan valoa siihen vastustajamme varsin usein aseenaan käyttämään tunnettuun tapaukseen, jossa Myers ei kyennyt mainitsemaan jotakuta sinetöittyyn laatikkoon jätettyä sanaa tai lausetta. Kaiketikaan hän silloisesta asemastaan ei voinut tuota paperia nähdä, ja jos hänen muistinsa petti, niin hän varsin luultavasti olisi siinä erehtynyt.
Monet hairahdukset voitaneen mielestäni tällä tavoin selittää. Rajan tuolta puolen on vakuutettu, ja vakuutus tuntuu minusta järkevältä, että henget omista olosuhteistaan haastellessaan puhuvat asioista, joita tuntevat ja joista voivat helposti ja varmasti keskustella; mutta kun vaadimme (kuten meidän joskus täytyy vaatia) heitä alistumaan maallisiin kokeisiin, vetää se heidät takaisin toisenlaiselle tasolle ja saattaa heidät asemaan, joka on paljoa vaikeampi ja erehdyksille altis.
Toinen kohta, jota voidaan käyttää meitä vastaan, on tämä: Henkien on perin vaikea saada nimiä saapumaan meille. Ja senvuoksi monet niiden tiedonannoista jäävät niin hämäriksi ja epätyydyttäviksi. Ne juttelevat asiasta pitkin ja poikin eivätkä sittekään saa ilmoitetuksi nimeä, joka sen selvittäisi. Tätä koskeva esimerkki on äskettäin "Light"-julkaisussa esitetyssä tiedonannossa, jossa kerrotaan, kuinka vastikään kuollut nuori upseeri yritti rouva Susanna Harrisin välittömän äänimetoodin avulla saattaa sanomaa isälleen. Mutta hän ei saanut nimeänsä läpi. Hän kykeni kuitenkin selvittämään, että isä oli jäsenenä Kildarekadun kerhossa Dublinissa. Tiedusteltua tavattiin isä, ja silloin saatiin tietää, että isä oli jo Dublinissa vastaanottanut itsenäisen sanoman, jolla ilmoitettiin Lontoosta saapuvasta tiedustelusta.
Lieneekö asianlaita niin, että maallinen nimi on pelkkä hetkellinen, haihtuva käsite, aivan henkilöllisyydestä irrallinen ja kenties ihan ensimmäinen seikka, joka viskataan syrjään? Se on tietenkin mahdollista. Tai saattaa olla niinkin, että joku laki määrittelee kanssakäymisemme haudantakaisten seurassa estäen sen tulemasta liian välittömäksi, jotta jäisi jotakin oman älymme varaan.
Otaksumaa, että on olemassa laki, joka tekee välillisen haastehan helpommaksi kuin välittömän, kannattaa suuresti kokemus ristikirjevaihdosta, jossa kiertosanonta alituisesti tulee suoranaisten väitösten tilalle. Niinpä pyhää Paavalia koskevassa kirjevaihdossa, jota käsitellään Psyykillisen tutkimusseuran heinäkuun julkaisussa, ajatus pyhästä Paavalista oli saatettava yhdeltä automaattiselta kirjoittajalta kahdelle muulle, jotka kumpikin olivat matkan päässä, toinen Intiassa asti. Tohtori Hodgsonin henki lupautui "puheenjohtajaksi" tähän kokeeseen. Olisi luullut, että yksinkertaiset sanat "Pyhä Paavali", jotka esiintyivät muissa kyhäyksissä, olisivat täysin riittäneet. Mutta ei; hän ryhtyy tekemään kaikenlaisia epäsuoria viittauksia, puhuu kummastakin kirjoituksesta Paavalin nimeä kiertäen ja lainaa viisi kohtaa pyhän Paavalin kirjoitelmista.
Tämä ei ole mitenkään sattumaksi selitettävissä, vaan vakuuttavan varmaa, mutta sittenkin valaisee se sitä omituista tapaa, jolla henget turvautuvat kiertopuheisiin, sensijaan että kävisivät suoraan asiaan. Jos voisi otaksua jonkun viisaan enkelin siellä sanovan: "No, älä tee sitä heille liian helpoksi. Anna heidän käyttää vähän omiakin aivojansa. He muuttuvat pelkiksi koneiksi, jos laitamme heille kaikki valmiiksi" – jos voisimme tuon otaksua, niin sepä selvittäisikin asian. Mutta mikä tahansa syynä lieneekin, on tämä huomionarvoinen tosiseikka.
On vielä toinenkin mainitsemisen arvoinen kohta henki-ilmoituksissa. Se on edesmenneiden epävarmuus kaikkiin aikamääriin nähden. Heidän arvostelunsa ajasta ovat melkein poikkeuksetta vääriä. Maallinen aika on luultavasti jotakin toista kuin henkien aika, ja siitä hämmennys. Kuten jo mainitsin, oli meillä se etu, että perheessämme asui eräs kirjoittajamedio. Tämä naishenkilö oli läheisessä kosketuksessa kolmen veljeksen kanssa, jotka kaikki olivat kaatuneet sodassa. Välittäessään tiedonantoja veljiltänsä hän oli asioihin nähden tuskin koskaan aivan väärässä ja ajan suhteen tuskin koskaan oikeassa.
Sattui kuitenkin huomattava poikkeus, joka jo sellaisenaan on ajatuksia herättävä. Vaikka hänen ennustuksensa yleisten tapausten suhteen aikamäärältään menivät viikkoja, jopa kuukausiakin harhaan, niin hän kerran ennusti päivälleen sähkösanoman saapumisen Afrikasta. Tuo sähkösanoma oli jo lähetetty, mutta oli viivästynyt, mistä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että hän saattoi edeltäpäin ilmoittaa todella liikkeelle asetetun tapaussarjan ja laskea, kuinka pitkä aika lopulliseen päättymiseen asti kuluisi. Toiselta puolen täytyy minun myöntää, että hän luotettavasti ennusti neljännen, Saksassa sotavankina olevan veljensä pakoon pääsyn, ja että se ennustus asianmukaisesti toteutui. Ylimalkaan jään yhä odottavalle kannalle profeetallisen kyvyn voimiin ja rajoituksiin nähden.
Mutta näiden rajoitusten lisäksi jouduimme, ikävä kyllä, tekemisiin ehdottoman kylmäverisen valehtelemisen kanssa, jota häijyt tai ilvehtivät henkiolennot harjoittavat. Jokainen, joka on tätä alaa tutkinut, on luullakseni tavannut esimerkkejä ehdoin tahdoin viljellystä petoksesta, joihin toisinaan on ollut sekoitettuina hyviä ja oikeitakin tiedonantoja. Sellaisia sanansaattajia tarkoitti kaiketikin apostoli kirjoittaessaan: "Rakkaani, älkäät uskoko kaikkia henkiä, vaan koetelkaat henget, ovatko ne Jumalasta." Nämä sanat voivat tarkoittaa vain että ensimmäiset kristityt eivät ainoastaan harjoittaneet spiritismiä sellaisena kuin me sen käsitämme, vaan myöskin, että heillä oli samat vaikeudet edessään.
Ei ole mitään hämmästyttävämpää ja pulmallisempaa kuin se tosiasia, että joku voi saada pitkän, yhtenäisen kuvauksen kaikkine yksityiskohtineen ja että se osoittautuu pelkäksi sepusteluksi. Mutta meidän tulee muistaa, että jos yksikin sanoma saapuu aivan oikeana, se sovittaa ja korvaa monet pettymykset, samaten kuin yhden oikean sähkösanoman saadessanne tietäisitte, että oli olemassa linja ja lennätinlaitos, vaikkapa ne jälkeenpäin olisivatkin särkyneet. Mutta täytyy myöntää, että tuo on kovin hämmennyttävää ja saa tutkijan epäluuloiseksi tiedonantojen suhteen ennenkuin ne ovat koetellut.
Sukua näille valheellisille voimille ovat kaikki "Miltonit", jotka eivät osaa lausua runoja, "Shelleyt", jotka eivät osaa laatia loppusointuja, "Shakespearet", jotka eivät osaa ajatella, ja kaikki muut mahdottomat henkilöitymiset, jotka saattavat aineemme naurunalaiseksi. Se on luullakseni harkittua petosta joko tältä puolen tai toiselta. Mutta väittää niiden kumoavan koko kysymyksen on yhtä järjetöntä kuin kieltää oma maailmamme siksi, että täällä tapaamme vastenmielisiä ihmisiä.
Yhden asian voin todella vakuuttaa, sen nimittäin, että noista valheellisista sanomista huolimatta en ole kaikkien näiden vuosien kuluessa vielä tavannut herjaavaa, tylyä tai rivoa tiedonantoa. Sellaisten tapausten täytyy olla perin poikkeuksellista laatua. Luulen myöskin, että, mitä tulee syytöksiin mielipuolisuudesta, pahojen henkien riivauksesta ja niin poispäin, ovat ne kokonaan kuviteltuja. Hulluinhuoneiden tilastot eivät anna tukea sellaisille väitöksille, ja mediot elävät yhtä pitkään keski-ikään kuin ketkä muut tahansa. Pelkään kuitenkin, että istuntokulttia on harjoitettu aivan liiaksi. Kun jo olemme vakuuttautuneet ilmiöiden totuudesta, niin tuollainen kokeilu on tehnyt tehtävänsä, ja mies tai nainen, joka tuhlaa aikansa juoksentelemalla istunnosta istuntoon, muuttuu helposti pelkäksi aistillisten vaikutelmain etsijäksi. Tässä kuten muissakin kulteissa on vaara tarjolla, että muoto saattaa pääasian varjoon, ja hakiessa fyysillisiä todistuksia voi unohtaa, että kaikkien näiden seikkojen varsinaisena päämääränä, kuten olen koettanut osoittaa, on antaa meille luottamusta tulevaisuuteen ja henkiseen voimaan nykyisyydessä sekä auttaa meitä oikeaan käsitykseen aineen haihtuvaisuudesta ja aineettoman kaikkitärkeydestä.
Pitkän totuudenetsintäni lopputuloksena siis on, että huolimatta tilapäisestä vilpillisyydestä, jota spiritistit valittavat, ja hurjien kuvittelujen uhallakin, joita he koettavat hillitä, jää tälle liikkeelle suuri vankka ydin, joka on äärettömästi lähempänä varsinaista todistusta kuin mikään muu tuntemani uskonnollinen suunta. Kuten olen osoittanut, näyttäisi tämä pikemminkin vanhan uudestilöytämiseltä kuin miltään vasta keksityltä asialta; mutta tulos tällä materialistisella aikakaudella on sama.
Ne ajat ovat varmaan ohi menemässä, jolloin sellaisten miesten kypsyneet ja harkitut mielipiteet kuin Crookes, Wallace, Flammarion, Chas. Richet, Lodge, Barrett, Lombroso, kenraalit Drayson ja Turner, lainopin tohtori Ballantyne, W. T. Stead, tuomari Edmunds, amiraali Usborne Moore, edesmennyt arkkidiakoni Wilberforce sekä monilukuisten muiden pätevien todistajain lausunnot voidaan sivuuttaa tyhjillä kaavamaisiksi käyneillä huudahteluilla. "Pelkkää hölynpölyä!" tai "Tympäisevää lörpötystä!" Kuten Arthur Hill on aivan oikein sanonut, olemme saavuttaneet kohdan, missä enemmät todistukset ovat tarpeettomia ja missä vastatodistukset ovat kieltäjäin esitettävät. Juuri ne henkilöt, jotka meluten tiukkaavat todistuksia, eivät ylimalkaan ole vaivautuneet tarkastamaan sitä laajaa todistus määrää, joka jo on olemassa. Jokainen näkyy ajattelevan, että koko kysymys olisi aloitettava alusta, siksi että hän on halunnut tietoja.
Vastustajamme menettelytapana on takertua viimeiseen henkilöön, joka on tämän asiaintilan esittänyt – tällä hetkellä se sattuu olemaan sir Oliver Lodge – ja sitten taistella häntä vastaan, ikäänkuin hän olisi tuonut esille joitakin yksinomaan hänen väitöksensä varassa lepääviä uusia mielipiteitä, joilla ei ole mitään yhteyttä niin monien ennen häntä toimineiden itsenäisten uurastajain antaman vahvistuksen kanssa. Tämä ei ole rehellistä arvostelua, sillä jokaisessa tapauksessa todistusten yhtäpitäväisyys on langetettavan tuomion ytimenä ja pohjana. Mutta oleellisesti on paljon erillisiä todistuksia, jotka voivat tätä asiaa tukea.
Jos esimerkiksi ainoa tietomme salaisista voimista perustuisi belfastilaisen tohtori Crawfordin tutkimuksiin, joka asetti amatöörimedionsa vaakatuoliin, niin että tuon naisen jalat riippuivat vapaina maahan koskettamatta, ja kykeni rekisteröimään saavutettuja fyysillisiä ilmiöitä vastaavan useiden naulain painoeron – hänen tositieteellisessä hengessä ja tieteellisellä varovaisuudella toteamansa ja selostamansa tulos – niin en käsitä, kuinka noita saavutuksia voitaisiin epävarmoina epäillä. Ilmiöt ovat ja ovat kauan olleet varmasti todistettuina jokaiselle ennakkoluulottomalle ihmiselle. Tuntuu siltä, että tutkimusten aste on sivuutettu ja että on jo hyvinkin aika ruveta uskonnolliseen rakenteluun.
Sillä pitäisikö meidän tyytyä tarkkaamaan ilmiöitä kiinnittämättä mitään huomiota niiden merkitykseen, aivan kuin ryhmä villejä saattaisi tuijottaa langattomaan sähkölaitteeseen käsittämättä tai pitämättä arvossa sen lävitse saapuvia sanomia, vai onko meidän päättävästi ryhdyttävä määrittelemään näitä haudan takaa tulevia hienoja ja haihtuvan herkkiä lausuntoja ja rakentamaan niistä uskonnollista järjestelmää, joka perustuu täkäläiseen ihmisjärkeen ja sikäläiseen henki-innoitukseen! Nämä ilmiöt ovat eläneet sen asteen yli, jolloin ne sopivat seuraleikiksi; ne kohoavat nyt väittelynalaisen tieteellisen uutuuden tasolta, ja ne hahmoittuvat tai niiden pitäisi hahmoittua määrätyksi uskonnollisen ajattelun järjestelmäksi, joka muutamissa suhteissa vahvistaa aikaisemmat systeemit, toisissa taas raivaa aivan uusia teitä.
Todistusmäärä, jolla tämä järjestelmä lepää, on niin suunnattoman suuri, että sen säilyttämiseksi tarvittaisiin melkoinen kirjasto, eivätkä todistajat ole hämärässä muinaisuudessa eläneitä ja meidän ristikuulustelumme tavoittamattomissa olevia varjomaisia henkilöitä, vaan omia aikalaisiamme, luotettavia, lujatahtoisia ja nerokkaita ihmisiä, joita kaikkien täytyy kunnioittaa.
Kysymyksessä voi minun käsittääkseni esiintyä vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen näistä otaksumista olisi, että on sattunut mielenvikaisuuden purkaus, joka ulottuu kahden sukupolven yli ja kahteen suureen maanosaan – mielipuolisuuden, joka hätyyttää muuten erinomaisen tervejärkisiä naisia ja miehiä. Toinen otaksuma on, että viime vuosina on meille jumalallisista lähteistä saapunut uusi ilmestys, joka Kristuksen syntymän jälkeen on suurin uskonnollinen tapaus (uskonpuhdistushan oli vain vanhan uudestaan järjestämistä eikä minkään uuden ilmoittamista), sellainen ilmestys, joka muuttaa kokonaan kuoleman ja ihmisen kohtalon muodon. Näiden kahden otaksuman välillä ei ole mitään vankkaa maaperää. Teoriat vilpistä tai näköhäiriöistä eivät voi todistuksia kumota. On kysymyksessä joko ehdoton mielipuolisuus tai uskonnollisen ajatuksen valkeneminen, ilmestys, joka sivutuotteinaan kokonaan poistaa meiltä kuoleman pelon ja tarjoo meille ääretöntä lohtua rakkaimpamme poistuessa verhon taakse.
Tahtoisin lisätä muutamia käytännöllisiä neuvoja niille, jotka tuntevat sanojeni totuuden. Seisomme tässä äärettömän, uuden kehityksen edessä, ihmiskunnan historian suurimman. Kuinka meidän on siihen suhtauduttava? Kunniantuntomme kaiketi velvoittaa meidät esittämään oman uskomme, varsinkin hädässä oleville. Mutta esitettyämme vakaumuksemme meidän ei tulisi sitä tyrkyttämällä tyrkyttää, vaan jättää loput omaamme korkeamman viisauden johtoon. Emme tahdo kaataa mitään uskontoa. Haluamme vain tuoda takaisin aineellismieliset – noutaa heidät ulos ahtaasta rotkostaan ja sijoittaa heidät vuorenharjanteelle, missä voivat hengittää puhtaampaa ilmaa ja nähdä etäämpää toisia laaksoja ja toisia harjanteita. Uskonnot ovat enimmäkseen kivettyneitä ja riutuneita, muodollisuuden sammalen peitossa ja salaperäisyyden tukehduttamia. Voimme todistaa, että mitään tuollaista, mitään muodollisuuksia ja salaoppeja ei tarvita. Kaikki tähdellinen on sekä hyvin yksinkertaista että hyvin varmaa.
Selvänä kaikuu meille avunhuuto niiltä, jotka ovat kärsineet menetyksen ja hartaasti haluavat uudistaa yhteytensä vainajainsa kanssa. Mutta tässäkin voidaan mennä liian pitkälle. Jos poikanne olisi Australiassa, niin ettehän odottaisi hänen alituisesti keskeyttävän työnsä kyhäilläkseen teille pitkiä kirjeitä sekä sateella että poudalla. Kun kerran olette päässyt kosketuksiin, niin olkaa kohtuullinen vaatimuksissanne. Älkää tyytykö todistuksiin, jotka eivät ole parasta laatua, mutta ne saatuanne voitte mielestäni odottaa sen lyhyen ajan, jonka kuluttua kaikki jälleen yhdymme. Olen tätä nykyä tekemisissä kolmentoista äidin kanssa, jotka ovat ajatustenvaihdossa kuolleiden poikiensa kanssa. Jokaisessa tapauksessa, jossa puoliso on elossa, myöntää hän todistuksen perusteelliseksi. Vain yhdessä tapauksessa, mikäli tiedän, oli äiti tutustunut psyykillisiin kysymyksiin ennen sotaa.
Useilla näistä tapauksista on omia erikoispiirteitänsä. Kahdessa
niistä ovat kuolleiden poikain hahmot ilmestyneet äitien viereen
valokuvassa. [Katso "Maailma" 1922, s. 548.] Eräässä tapauksessa
saapui ensimmäinen sanoma äidille vieraan välityksellä, jolle äidin
oikea osoite oli annettu. Myöhemmin kävivät tiedonannot välittömiksi.
Eräässä tapauksessa taas sanomain lähettäminen tapahtui viittaamalla
erityisiin etäisissä kirjastoissa olevien teosten sivuihin ja
riveihin, jotka sitten kokonaisuudessaan muodostuivat tiedonannoksi.
Tämän menettelytavan tarkoituksena oli perata pois kaikki telepatian
mahdollisuus. – Ei ole tosiaankaan mitään keinoa, jolla joku totuus
voidaan vahvistaa ja jota ei tämän totuuden vahvistamiseksi olisi
hyvillä tuloksilla käytetty.Kuinka teidän on meneteltävä? Siinä vaikeus. On rehellisiä henkilöitä ja on vilpillisiä. Teidän on toimittava varovaisesti. Mitä ammattimedioihin tulee, niin teidän ei ole vaikea saada suosituksia. Parhaimpainkin kanssa voitte kokonaan epäonnistua. Ehdot ovat värähtelevän herkkiä; vaikea on osata oikeaan. Ja silti pääsevät jotkut heti tuloksiin. Emme voi määritellä mitään lakeja, koska lait vaikuttavat toiselta puolen yhtä hyvin kuin tältäkin. Melkein jokainen nainen on kehittymätön medio. Koetelkoon hän omia kykyjänsä automaattisessa kirjoituksessa. Ja sitten on se, mitä tehdään, tehtävä mitä tarkimmin varoen itsepetosta sekä kunnioittavassa ja rukoilevassa mielentilassa. Mutta jos olette tosissanne, niin tavalla tai toisella pääsette pyrkimyksenne perille, sillä joku toinen on luultavasti yrittämässä toiselta puolen.
Jotkut henkilöt kieltävät hyväksymisensä vainajain kanssa seurustelulta sillä perusteella, että se muka on haitallista näiden kehitykselle. Mutta siitä meillä ei ole todistuksen hitustakaan. Henkien vakuuttelut käyvät aivan päinvastaiseen suuntaan, ja ne selittävät, että kosketuksiin tuleminen heille rakkaiden henkilöiden kanssa auttaa ja vahvistaa heitä. Tunnen harvoja liikuttavampia kohtia niiden koruttoman poikamaisesta kaunopuheisuudesta kuin ne, joissa Raymond kuvailee kuolleiden nuorukaisten tunteita, kun nämä haluavat lähettää sanomia omaisilleen ja havaitsevat tietämättömyyden ja ennakkoluulojen olevan alituisena esteenä. "On haikeaa ajatella, että poikanne ovat kuolleet, mutta suuri joukko ihmisiä ajattelee niin. On tuskastuttavaa kuulla poikien teille valittavan, että kukaan ei heille koskaan puhu. Se vihloo minua ytimiin asti."
Ennen kaikkea pitäisi teidän lukea tätä alaa käsittelevää kirjallisuutta. Sitä on aivan liiaksi laiminlyöty, ei ainoastaan maallismielisten, vaan "uskovaistenkin" taholta. Avautukaa siis tälle suurelle totuudelle. Tutustukaa sen valtaviin todistuksiin. Siirtykää pois sen ilmiöllisestä piiristä ja tutkikaa ylevää oppia sellaisista kauniista kirjoista kuin "Kuoleman jälkeen" tai Stainton Mosesin "Henkien opetuksia". On olemassa kokonainen arkisto sellaista kirjallisuutta, arvoltaan erilaista, mutta ylimalkaan hyvin arvokasta ja ylevää. Laajentakaa ja henkevöittäkää ajatuksenne. Osoittakaa seuraukset jokapäiväisessä elämässänne. Epäitsekkyys on kehityksen avain ja kulmakivi. Todetkaa itsellenne ei vain uskona tai oppina, vaan yhtä oleellisena, silminnähtävänä ja käsin koskettavana tosiasiana kuin Lontoon kadut, että saavutte pian toiseen elämään, että kaikki on siellä hyvin onnellista ja että sitä onnea ei voi tärvellä eikä viivyttää muulla kuin hupsuudellamme ja itsekkäisyydellämme näiden muutamien haihtuvien vuosien kuluessa.
On toistettava, että vaikka tämä uusi ilmestys saattanee näyttää turmiolliselta ja rikkirepivältä niistä, jotka äärimmäisen ankarasti pitävät kiinni kristinopin dogmeista, on sillä aivan päinvastainen vaikutus niiden mieleen, jotka, kuten on laita monien valistuneiden ihmisten nykyaikana, ovat johtuneet katselemaan koko kristillistä oppisysteemiä suurena hairahduksena. Osoittautuu selvästi, että vanhalla ilmestyksellä on uuden kanssa niin monta yhtäläistä piirrettä, joskin ajan hampaan kuluttamaa, ihmiskätten patustamaa ja materialismin runtelemaa, mutta silti samaan yleiseen järjestelmään viittavaa, että molemmat epäilemättä ovat samaa alkuperää. Yleensä hyväksytyt käsitteet elämästä kuoleman jälkeen, korkeammista ja alemmista hengistä, omasta käytöksestämme riippuvasta suuremmasta tai pienemmästä onnesta, kärsimysten tuottamasta kurituksesta, suojelushengistä, korkeammista opettajista, äärettömästä keskusvoimasta, yhä kohoavista, Hänen olemustaan lähenevistä piireistä – kaikki nämä käsitteet esiintyvät jälleen ja tulevat monien todistajain lausunnoilla vahvistetuiksi. Ainoastaan hairahtamattomuuden ja yksityisoikeuden vaatiminen teoloogien taholta, heidän omavanhurskautensa, tekopyhyytensä ja mestaroiva, pikkumainen suvaitsemattomuutensa sekä ihmisten laatimat menot pusertavat elämän pois Jumalan suomista ajatuksista, – ainoastaan se on totuuden tärvellyt ja rumentanut.
En voi lopettaa tätä kirjasta paremmin kuin lainaamalla sanat, jotka ovat paljoa kaunopuheisemmat kuin mitä itse osaisin kirjoittaa – oivallinen esimerkki englantilaisesta tyylistä samoinkuin englantilaisesta ajattelustakin. Ne ovat mahtavan ajattelijan ja runoilijan, Gerald Masseyn, kynästä ja kirjoitettiin monta vuotta sitten.
"Spiritismi on minulle, samoinkuin monille muillekin, ollut sellaisena henkisen ilmapiirin kohottajana ja sellaisena taivaitten avaajana – sellaisena uskon havainnollistuttajana, että elämää ilman sitä voin verrata ainoastaan purjehtimiseen laivassa sen kiinninaulattujen laskuovien alle vangittuna, elämiseen kynttilän valossa, josta sitten äkkiä jonakuna komeana tähtikirkkaana iltana ensi kerran pääsee kannelle katselemaan taivaanlaen hämmästyttävää, yltäyleensä Jumalan kunniasta leimahtelevaa rakennetta."
LIITTEITÄ
1.
Elämän seuraava vaihe.
Olen kirjassani puhunut siitä huomiotaherättävästä tavasta, jolla kertomukset elämästä seuraavassa olotilassa, vaikkakin peräisin mitä erilaisimmista ja toisistaan riippumattomista lähteistä, kuitenkin pääasiassa käyvät yhteen – jopa toisinaan ovat yhtäpitäviä vähäisiin yksityisseikkoihin asti. Vaihtelua aiheuttaa se täydellisempi näkökyky, jolla voi katsella ja kuvailla useampaa kuin yhtä tasoa, mutta kertomukset siitä onnellisesta maasta, johon tavallinen kuolevainen voi toivoa pääsevänsä, ovat hyvin yhtäpitäviä.
Selostukseni kirjoitettuani olen lukenut kolme uutta itsenäistä kuvausta, jotka tätä kohtaa jälleen vahvistavat. Yksi niistä on erään lakineuvoksen äskeisessä kirjassaan "Kuulin äänen" esittämä, jota teosta suosittelen totuudenetsijöille, vaikka sen läpi kulkee voimakas roomalaiskatolinen virtaus osoittaen, että maallisten ajatustemme pääsuunnat ovat itsepintaisia. Toinen on pienoinen teos nimeltä "Valoa tulevaisuuteen", joka antaa vakaan ja kunnioitettavan dublinilaisen piirin keräämiä perin mielenkiintoisia yksityistietoja haudantakaisesta elämästä. Kolmannen kuvauksen sain yksityisessä kirjeessä herra Hubert Walesilta, ja se on mielestäni kaikkein opettavaisin.
Herra Wales on varovainen ja jokseenkin epäilevä tutkija, joka oli asettanut tuloksensa syrjään niitä uskomatta (hän oli saanut ne oman automaattisen kirjoituksensa välityksellä). Lukiessaan selostustani, jossa kuvailin haudantakaisia olosuhteita, hän etsi esille oman vanhan kirjoituksensa, joka alussa oli niin vähän saavuttanut luojansa suosiota.
Hän sanoo: "Luettuani kirjoitelmanne minä havahdin, melkeinpä säpsähdin sen tosiasian johdosta, että minulle muka haudantakaisia olosuhteita kuvailevina tehdyt ilmoitukset sopivat – luullakseni pienimpiä yksityiskohtia myöten – yhteen sen kanssa, mitä esitätte varsin monista lähteistä saamanne ainehiston vertailemisen tuloksena. En saata muistaa, että aikaisemmin olisin lueskellut mitään sellaista, josta johtuvaksi tämä yhteensattuminen voitaisiin selittää. Aivan varmaan en ollut lukenut mitään teidän tästä kysymyksestä julkaisemaanne; olin tahallani välttänyt 'Raymondia' ja muita senkaltaisia kirjoja, jotten tärvelisi omia tuloksiani; ja Psyykillisen tutkimusseuran asiakirjat, joita olin siihen aikaan silmäillyt, eivät, kuten tiedätte, koskettele kuoleman jälkeisiä olosuhteita. Joka tapauksessa sain eri ajoin tiedoituksia (kuten silloiset muistiinpanoni osoittavat) siitä, että vainajilla tuossa jatkuvassa olotilassaan on ruumiit, jotka, vaikka eivät ole meidän aistiemme havaittavissa, ovat heistä yhtä kiinteätä ainesta kuin omamme meille, ja että näiden ruumiiden perustana ovat samat yleispiirteet kuin nykyistemmekin, mutta että ne ovat muodoltaan kaunistettuja. Sain tietää, että niillä ei ole ikää eikä tuskaa, että siellä ei ole köyhiä eikä rikkaita, että vainajat käyttävät vaatteita ja nauttivat ravintoa, että he eivät nuku (vaikka toisinaan puhuvat puolinaiseen horrostilaan vaipumisesta, jota nimittävät 'nukkumiseksi' – tilaan, joka juuri saamani mielijohteen mukaan näkyy suunnilleen vastaavan hypnoottista unta). Minulle ilmoitettiin, että aikakauden jälkeen, joka tavallisesti on lyhempi kuin ihmisen keski-ikä täällä, he siirtyvät johonkin uuteen olotilaan, että samamietteiset, -vaistoiset ja -tunteiset pyrkivät yhteen; että aviopuolisot eivät välttämättömästi jälleen yhdy, mutta että miehen ja naisen välinen rakkaus jatkuu ja vapautuu niistä aineksista, jotka meidän keskuudessamme usein sotivat sen täydellistä toteutumista vastaan; että ihmiset heti kuoleman jälkeen vaipuvat puolitietoiseen, pituudeltaan vaihtelevaan lepotilaan, että ruumiillisen tuskan tunto on heille aivan vierasta, mutta että eräänlainen sielullinen levottomuus heitä ajoittain vihloo. Tuskallinen kuolema kuuluu olevan 'aivan tuntematonta', erilaiset uskontunnustukset eivät aiheuta minkäänlaista eroitusta jälkitilassa; vainajat viettävät ylimalkaan mitä onnellisinta elämää eikä kukaan ole vielä milloinkaan tuntenut kaipuuta palata tänne. – Minä en saanut mitään sanallista vihjausta 'työstä', mutta kuulin paljonkin niistä erilaisista harrastuksista, joita heillä sanottiin olevan. Se on luultavastikin vain toinen tapa lausua sama ajatus. 'Työ' on meidän keskuudessamme joutunut tavallisesti merkitsemään 'työtä elinkeinona', ja niin ei ollut laita heillä, kuten minulle nimenomaan korostettiin, kaikki elämäntarpeet 'hankkiutuivat' heille jollakin salaperäisellä tavalla. En myöskään saanut mitään viittausta 'tilapäisen rangaistusaseman' olemassaolosta, mutta käsitin, että henkilöt siellä alkavat siltä henkisen ja siveellisen kehityksen tasolta, jolle he täällä lopettavat. Ja koska heidän onnellisuutensa pääasiallisesti perustui myötätuntoon, niin ne, jotka saapuivat rajan yli alhaisessa siveellisessä tilassa, olivat aluksi eripitkiä aikakausia kykenemättöminä sitä onnea arvossapitämään ja nauttimaan."
Tahtoisin lisätä tähän vielä vereksen todistuksen eräästä toisesta pienestä kirjasta, nimeltä "Häviävätkö ajatukset?" jota juuri olen käsitellyt. Vaikka nimetön, sen kirjoittaja on selvästi paljon kokenut ja vakavaluontoinen nainen. Hänen ilmoitustensa ajanmäärät osoittavat, että ne epäilemättä ovat kirjoitetut samaan aikaan kuin 'Raymond' ja aivan siitä riippumatta. Silti on kuvaus nuorten, vastikään manalle menneiden sotilasten tunteista ja kokemuksista pääpiirteissään aivan sama kuin Raymondin. Kuinka selittää vihamielinen arvostelija tämän ehdottoman itsenäisesti ja toisistaan erillään toimivan todistajain lausuntojen yhtäpitäväisyyden?
2.
Automaattisesta kirjoituksesta
Tämä mediumismin laji antaa kaikkein parhaita tuloksia ja kuitenkin se jo luonnostaan johtaa itsepetokseen. Käytämmekö kättämme itse vai ohjaako sitä joku ulkonainen voima? Ainoastaan saamaimme tiedonantojen nojalla voimme siitä päästä selville, ja silloinkin täytyy meidän laajasti ottaa huomioon oman alitajuisen tietomme toiminta. Maksaa ehkä vaivan esittää tässä tapaus, joka minusta näyttää olevan kaikelta arvostelulta turvattu, jotta kyselijä näkisi kuinka vahvoja todistuksia on siitä, että nämä sanomat eivät ole itsestään muodostuneita.
Tämä tapaus kerrotaan herra Arthur Hillin äsken julkaistussa kirjassa "Ihminen on henki", ja sen esittää herrasmies, joka nimittää itseänsä kapteeni James Burtoniksi. Hän on tietääkseni sama medio (amatööri), jonka ilmoitusten perusteella Glastonburyn hautautuneitten raunioiden asema äskettäin on saatu tietoon.
"Viikko isäni hautajaisten jälkeen", lausuu hän, "kyhäsin liikeasioita koskevaa kirjettä, kun jotakin näytti tulevan käteni ja aivojeni liikuntakeskusten väliin, ja käteni kirjoitti kummastuttavan nopeasti kirjeen, joka oli varustettu isäni nimimerkillä ja saapui muka häneltä. Minä säikähdin suunniltani, ja oikea kylkeni ja käsivarteni kävivät kylmiksi ja kohmettuneiksi. Vuoden kuluessa tämän jälkeen saapui kirjeitä usein ja aina odottamattomaan aikaan. Koskaan en tiennyt, mitä ne sisälsivät, ennenkuin tarkastin niitä suurennuslasilla: kirjoitus oli mikroskooppisen hienoa. Ja ne sisälsivät suuren joukon asioita, joiden tunteminen minulle oli mahdotonta.
"Noin kuudenkymmenen englanninpenikulman päässä minusta asuva äitini menetti lempikoiransa, jonka isäni oli hänelle lahjoittanut. Samana iltana sain viimemainitulta kirjeen, jossa tämä surkutteli äitiä ja ilmoitti, että koira nyt oli hänen luonaan. 'Kaikki ne, jotka meitä rakastavat ja maailmassa ovat onnellemme tarpeellisia, ovat meillä täällä.' – Mitä pyhin salaisuus, jota ei tuntenut kukaan muu kuin isäni ja äitini ja joka koski vuosia ennen syntymääni tapahtunutta seikkaa, ilmoitettiin minulle myöhemmin kirjoituksessa seuraavin kehoituksin: 'Kerro tämä äidillesi, niin hän tietää, että se olen minä, isäsi, joka kirjoitin.' Äiti ei ollut tähän asti voinut uskoa asiaa mahdolliseksi, mutta kertoessani hänelle tämän, hän lyyhistyi ja meni tainnoksiin. Siitä pitäen muuttuivat kirjeet hänen suurimmaksi lohdukseen; sillä he olivat säilyttäneet molemminpuolisen lempensä ja rakastaneet toisiansa koko nelikymmenvuotisen avioliittonsa ajan, ja puolison kuolema oli melkein murtanut äidin sydämen.
"– Omasta puolestani olen varma, että isäni on olemassa alkuperäisessä henkilöllisyydessään aivan kuin hän yhä ahertaisi työhuoneessansa suljetun oven takana. Hän ei ole sen kuolleempi kuin jos oleskelisi Amerikassa.
"– Olen verrannut näiden kirjeiden esitystapaa, lauserakennusta ja sanastoa omissa kyhäyksissäni käyttämiini – olenhan jotakuinkin tunnettu aikakautisjulkaisujen avustajana – enkä huomaa niiden välillä mitään yhtäläisyyksiä."
Tämä tapaus tarjoo paljon muitakin todistuksia, ja sitävarten kehoitan lukijaa itseänsä kirjaan tutustumaan.
3.
Cheritonin suojahauta
Olen kirjani puitteissa maininnut äskeisistä kokemuksistani tapauksessa, jolloin jokin meluava kummitus oli tehnyt kujeitaan ja kepposiaan. Nämä olennot näkyvät kuuluvan kehittymättömään luokkaan ja olevan lähempänä maallisia olosuhteita kuin mitkään muut, joihin olemme tutustuneet. Tämä verraten suuri aineellisuus niiden puolelta sijoittaa ne alhaalle henkien asteikossa; mutta vaikka ne kenties ovat epämieluisia tiedoittajina, on niillä juuri siksi erikoista merkitystä huomionkiinnittäjinä karkeisiin, ihmisaisteilla todettaviin ilmiöihin, jotka pakoittavat ihmiset tarkkaamaan asioita ja käsittämään, että maailmankaikkeudessa on muitakin elonmuotoja.
Nämä rajaseudun voimat ovat ohimennen kiinnittäneet huomiota eri aikoina ja eri paikoissa menneisyydessä, kuten osoittavat sellaiset tapaukset kuin Wesleyn perheen vainoaminen Epworthissa, Tedworthin rumpali, Bealingin kellot j.n.e., jotka jonkun aikaa peloittivat ja hämmästyttivät ympäristöä – ne kun kaikki olivat tuntemattomien voimien kouraantuntuvaa puuttumista ihmiselämään. Melkein samaan aikaan sattuivat sitten Hydesvillen selkkaus Ameriikassa ja Cidevillen häiriöt Ranskassa, jotka olivat niin merkillisiä, että niitä ei voitu ylimielisesti sivuuttaa. Niistä kehittyi koko nykyinen liike, joka tehden johtopäätöksiään ylöspäin vähäpätöisistä seikoista suuriin, karkeista kehittyneisiin, ilmiöistä tiedonantoihin, on luova uskonnolle lujimman perustan, mitä sillä vielä koskaan on ollut.
Niinpä nämä ilmennykset näennäisestä vähäpätöisyydestään ja hupsuudestaan huolimatta ovat olleet suuren kehitysjakson siemeninä ja ansaitsevat kunnioittavaa, joskin arvostelevaa, huomiotamme.
Monia tuollaisia ilmennyksiä on viime vuosina tapahtunut eri osissa maailmaa, joita kaikkia sanomalehdistö käsittelee enemmän tai vähemmän pilkallisesti kaiketikin siinä uskossa, että sanalla "kummituksia" tehdään tapahtuma joutavaksi loruksi ja asia raukee siihen. On merkillistä, että jokaista tapausta käsitellään aivan erillisenä ilmiönä, joten tavallinen lukija ei havaitse kasaantuvain todistusten voimaa. Tässä erityisessä Cheritonin suojahautaa koskevassa tapauksessa on asianlaita seuraava:
Herra Jaques, rauhantuomari, sivistynyt ja nerokas mies, joka asui Embrookin talossa lähellä Folkestonea, kaivautti suojahaudan aivan asuntonsa vastapäätä turvaksi ilmahyökkäyksiä vastaan. Sietänee mainita, että talo oli hyvin vanha, koska osana siitä oli muinoinen luostarirakennus neljänneltätoista vuosisadalta. Suojahauta rakennettiin pienen törmän juurelle ja kaivaminen oli tehtävä tavallisen pehmeän hiekkakiven lävitse. Työn toimitti muuan paikkakunnan urakoitsija, nimeltään Rolfe, erään nuorukaisen avulla.
Heti työn aloittamisen jälkeen tuskastutti häntä se seikka, että hänen kynttilänsä alituisesti sammui hiekkasuihkuista ja että samanlaisia suihkuja suhahteli hänen kasvoilleenkin. Näiden ilmiöiden hän otaksui johtuvan joistakin kaasu- tai sähkövirtailuista, mutta ne menivät niin pitkälle, että vakavasti häiritsivät hänen työtänsä. Hän valitti tätä herra Jaquesille, joka kuunteli kertomusta ehdottomana epäilijänä. Hätyyttely jatkui kuitenkin ja lisääntyi voimassa, kunnes hän sai varsinaisia iskuja liikkuvilta aineilta. Melko suuria esineitä, kuten kiviä ja tiilensirpaleita lensi hänen ohitseen ja kolahteli aika tuimasti seiniin.
Vieläkin etsien luonnollista selitystä läksi urakoitsija Rolfe herra Heskethin, Folkestonen kunnallisen sähköteknikon, luo. Tämä hyvin sivistynyt ja tietorikas mies meni tapahtumapaikalle ja näki kyllin paljon varmentuakseen siitä, että ilmiöt olivat täysin todenperäisiä eivätkä säännöllisten luonnonlakien pohjalla selitettävissä. Eräs herra Rolfen luo majoitettu kanadalainen sotamies kuuli isännältään näistä tapahtumista ja lausuttuaan vakaumuksenaan, että viimemainitulla oli "lepakkoja tapulissaan", meni turvahautaan, missä hänen kokemuksensa olivat niin välittömät ja rajut, että hän kauhistuneena hyökkäsi ulos kaivoksesta. Kartanon taloudenhoitajatar oli myöskin tiilten lentelemisen todistajana, milloin niitä eivät mitkään ihmiskädet kosketelleet.
Herra Jaques, jonka epäuskoisuus kaikkien näiden todistusten vaikutuksesta vähitellen oli sulanut, meni alas kaivokseen aivan yksinään, ja hänen lähtiessään sieltä ropsahti viisi kiveä ovea vasten sisäpuolelta. Hän avasi oven jälleen ja näki ne maassa kynnyksen edessä.
Sir William Barrett oli tällävälin käynyt paikalla, mutta ei ollut mitään nähnyt. Hän viipyi vain lyhyen ajan. Minä tein myöhemmin neljä vierailua viipyen parisen tuntia kerrallaan luolassa, mutta en havainnut mitään välittömästi, vaikka kyllä näin uuden muurauksen siihen osuneista iskuista sieltä täältä säröilleen. Temmeltävillä voimilla ei näkynyt olevan pienintäkään harrastusta psyykillisiin tutkimuksiin nähden, sillä ne eivät koskaan aloittaneet leikkiänsä tutkistelijan tarkattavaksi, ja kuitenkin on niiden olemassaolo ja toiminta ilmennyt ainakin seitsemälle eri henkilölle; ja kuten sanottu, jättivät ne jälkiä puuhailustaan, jopa siihen määrin, että kiskoivat piikivet ulos lattiaksi aiotusta uudesta sementistä ja järjestivät ne sieviin pieniin pinoihin.
Helposti mieleen johtuva selitys, että poika olisi ollut taitava kujeilija, täytyy sivuuttaa senvuoksi, että ilmiöt tapahtuivat hänen poissaollessaan. Eräs erityinen tiedemies matkusti hetkiseksi paikalle, mutta hänen selityksensä, että liikkeet muka johtuivat suokaasun ulospursuamisesta, ei asiaa paljoa valaissut. Häiriöt jatkuvat yhä, ja minä sain kirjeen juuri tänä aamuna (helmikuun 21 p:nä 1918), jossa insinööri Hesketh antaa täydellisempiä ja vereksempiä yksityiskohtaisia tietoja.
Mikä on tällaisen asian todellinen selitys? Voin vain sanoa, että olen neuvonut herra Jaquesia kaivamaan törmää, jonka alle hän maaholviansa rakentaa. Tein itse muutamia tutkimuksia sen huipulla ja pääsin varmuuteen siitä, että maan pintakerrosta sillä kohdalla on joskus liikuteltu vähintäänkin viiden jalan syvyydeltä. Päättelin sinne joskus haudatuksi jotakin, ja on luultavaa, että, kuten oli laita kirjassani esitetyssä tapauksessa, on jotakin yhteyttä sen ja näiden häiriöiden välillä. On hyvin otaksuttavaa, että herra Rolfe tietämättään on fyysillinen medio ja että hän ollessaan kellarin rajoitetussa alassa muodosti sen kabinetiksi, johon hänen magneettiset kykynsä voivat kerääntyä käytettäviksi. Sattui sitten niin, että paikalla oli joku voima, joka halusi niitä käyttää, ja siitä johtuivat nuo ilmiöt.
Herra Jaquesin yksinään mennessä luolaan oli Rolfen jälkeensä jättämä voima vielä kuluttamatta, sitten kun hän siellä oli aamukauden puuhaillut, ja näin saattoi herra Jaqueskin havaita joitakin ilmennyksiä. Niin minä sen tulkitsen, mutta paras on varoa olemasta dogmaattisen jyrkkä tällaisten kysymysten suhteen. Jos ryhdyttäisiin järjestelmälliseen kaivamiseen, niin odottaisin jälkinäytöstä tälle tarinalle.
Siihen aikaan kun näistä näytteistä sanomalehdistössä kerrottiin, tuli tietooni toinen hyvin merkillinen aaveiden teuhaaminen. En voi minulle annettua luottamusta rikkomatta paljastaa yksityiskohtia, ja ilmiöt jatkuvat vielä. Omituista kyllä, tuli tämä toinen juttu tietooni siten, että eräs henkien temmellyksestä kärsineistä luki lausuntojani Cheritonin suojakaivoksen ilmiöistä; sillä kysymyksessä oleva naishenkilö kirjoitti minulle heti pyytäen neuvoja ja apua. Paikka on etäällä, enkä ole vielä saanut tilaisuutta siellä käydä, mutta minulle nyttemmin lähetetyistä täydellisistä selostuksista päättäen tässä näkyy esiintyvän kaikki tutunomaiset piirteet ja lisäksi välittömän kirjoituksen ilmiö. Muutamia näytteitä tuosta kirjoituksesta on minulle saapunut.
Kaksi pappismiestä on yrittänyt hillitä näitä ilmiöitä, jotka ajoittain ovat kovin rajuja, mutta toistaiseksi tuloksetta. Saattanee tuottaa jotakin lohtua muille tuonlaatuisesta vitsauksesta kärsiville tietää, että niissä monissa tapauksissa, jotka ovat huolellisesti tutkitut ja kirjoitetut muistiin, ei ole ainoatakaan, jossa minkäänlaista ruumiillista vahinkoa olisi aiheutunut ihmisille tai eläimille.
Sitte kun tämä oli kirjoitettu, on eräs kolmas pappismies, joka hiukan tuntee salatieteitä, myötätuntoisella puhuttelulla ja rukouksella onnistunut taivuttamaan häiritsijän lupaukseen, että se ei perhettä enää vaivaa. Saamme jäädä odottamaan, onko parannus pysyväinen.