[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE0tLzhs_IXTiWr6I2XUUHgn1tNGPNCSt3wc7sjlAGgs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1328,"Nenä","Gogol, Nikolai",1809,1852,"1328-gogol-nikolai-nena","1328__Gogol_Nikolai__Nenä",null,"novelli",[14],"huumori",[16],"venalainen","fi",1836,1883,6925,44617,false,52496,[25,26,27,28],"Nose -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish","Saint Petersburg (Russia) -- Officials and employees -- Fiction",[30,31,32],"Humour","Russian Literature","Short Stories","\"Nenä\" by Nikolai Vasilevich Gogol is a satirical short story written in the early 19th century. The narrative explores themes of identity and social status through absurdity, revolving around a man who unexpectedly loses his nose, which then takes on a life of its own as it masquerades as a government official. The story is a critique of the bureaucratic nature of society and the importance of appearances.  The plot follows Major Kovalev who wakes up one morning to find that his nose has vanished. Confounded, he soon discovers that his nose is walking around town, dressed as a high-ranking official. In a desperate attempt to reclaim his lost appendage, Kovalev embarks on a humorous and absurd quest, encountering various characters and revealing the absurdities of social status. Gogol's tale uses this bizarre premise to comment on vanity, the superficiality of social hierarchies, and the individual's struggle against societal norms, ultimately reflecting broader truths about human nature and identity. (This is an automatically generated summary.)",[],278,"Absurdi satiiri kertoo pietarilaisesta virkamiehestä, jonka nenä katoaa ja alkaa elää itsenäistä elämää korkea-arvoisena valtioneuvoksena. Tarina seuraa hämmentyneen omistajan yrityksiä palauttaa karkuteillä oleva ruumiinosansa takaisin kasvoilleen.","Nikolai Gogolin 'Nenä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1328. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NENÄ\n\nKirj.\n\nNikolai Gogol\n\n\nSuomennos,\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nK. E. Holm'in kustantama,\n1883.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHuhtikuun 25 päivänä oli Pietarissa harvinaisen kummallinen tapaus.\nKotonaan Vosnesenskoi kadun varrella heräsi eräänä aamuna jokseenkin\nvarhain kuuman leivän hajusta parturi Ivan Jakovlevits (hänen\nsukunimensä on unohtunut); eipä katutaulussakaan ole muuta kuin\nsaippualeukaisen hevosmiehen kuva ynnä kirjoitus: \"myöskin lasketaan\nverta\". Kohotettuaan hiukan päätään huomasi hän, että hänen kahville\nharras vaimonsa -- arvoisa rouva -- otti juuri uunista paistuneita\nleipiä.\n\n\"Tänään en minä, Praskovja Osipovna, huoli kahvista laisinkaan\", sanoi\nIvan Jakovlevits. \"Minun mieleni tekee sen sijaan kuumaa leipää sipulin\nkanssa.\" (Se on: Ivan Jakovlevits olisi kyllä tahtonut molempia, mutta\nhän tiesi, että oli aivan mahdoton vaatia kahta asiaa yht'aikaa, sillä\nPraskovja Osipovna ei voinut laisinkaan semmoista kärsiä.)\n\n\"Antaa hänen hullun syödä leipää; eipä minulle sitä tarvis ole\",\najatteli vaimo itsekseen, \"jääpihän minulle kahvia sen enemmän\", ja\nheitti yhden leivän pöydälle.\n\nSäädyllisyyden vuoksi veti Ivan Jakovlevits, paitasillaan kun oli,\nhännystakin ylleen ja istahdettuaan pöydän ääreen, riputti leivälle\nsuoloja, toi kaksi sipulin pumppua, otti veitsen käteensä ja rupesi\ntotisen näköisenä leikkaamaan leipää. Jaettuaan leivän kahteen\npuoliskoon, katsahtaa hän sen keskustaa -- ja kummastuksekseen huomaa\njotain valkeata. Ivan Jakovlevits kaivoi vähän veitsen kärjellä, koetti\nsormellaan: \"Sitkeätä!\" sanot hän itsekseen. \"Mitähän tuo lienee?\" Hän\npisti sormensa, veti ulos -- nenä! -- -- Ivan Jakovlevits laski\nkätensä, hieroi silmiään, koetti uudestaan: \"nenä, totta tosiaan!\"\nNäyttipä se tutultakin. Kauhu ilmaantui Ivan Jakovlevitsin kasvoille.\nTämä kauhu ei kumminkaan ollut mitään sen kiukun rinnalla, mikä hänen\nvaimonsa valloitti.\n\n\"Keltä sinä, peto, nenän olet leikannut?\" tiuskasi tämä vimmoissaan.\n\"Lurjus, juoppo! Mimmoinen rosvo! Johan minä kolmelta ihmiseltä olen\nkuullut, että sinä partaa ajellessasi häärit nenän ympärillä tuskin\nkärsittävällä ahneudella.\"\n\nIvan Jakovlevits ei enää ollut elossa, eikä kuollutkaan. Hän oli\ntullut siihen päätökseen, ettei tämä nenä ollut kenenkään muun kuin\nkollegi-assessorin Kovalev'in nenä, jonka partaa hän ajeli joka\nsunnuntaina ja keskiviikkona.\n\n\"Kuules, Praskovja Osipovna! Minä panen tämän nenän rievun sisään ja\nasetan tuonne nurkkaan; antaa sen loikoa siellä vähän aikaa. Kyllä minä\nsitten sen korjaan.\"\n\n\"En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Minäkö antaisin huoneessa olla\nleikatun nenän?... Kuivunut raato! Osaat vaan partaveistä hihnaan\nhivuttaa, mutta tulet pian kykenemättömäksi koko virkaasi toimittamaan,\nheittiö, kelvoton! Että minä sitten saisin sinun tähtesi oikeudessa\nvastata?... Vie pois se täältä, pois! Vie minne tahansa, ett'en minä\ntietäisi haisuakaan siitä! Likaturpa, aasi!\"\n\nIvan Jakovlevits seisoi kuin halolla päähän lyötynä. Tuumaili, ajatteli\n-- eikä tiennyt mitä ajatella.\n\n\"Hiisi sen tietää, miten tässä on käynyt\", mutisi hän viimein\nkaapaisten kädellään korvantaustaa, \"lienenkö minä ollut humalassa, vai\nenkö, sitä en totta tosiaan voi varmaan sanoa. Siltä näyttää, että\ntässä on jotain tavatonta. Sillä leipä -- siinä ei mitään sen\nkummempaa, vaan nenä -- siinäpä arvoitus. En, en käsitä laisinkaan!\"\nIvan Jakovlevits vaikeni. Ajatus, että poliisi ehkä löytää häneltä\nnenän, todistaa hänet syylliseksi, saattoi miehen aivot sekasin, hänen\nsilmiinsä haamoitti jo somasti hopealla koristettu kaulus, miekka... ja\nhän vapisi kiireestä kantapäähän. Vihdoin viimeinkin sai hän käsiinsä\nalusvaatteensa, saappaansa, puki ylleen kaiken tuon \"joutavan\" ja\nPraskovja Osipovnan tuskastuttavien saarnojen saattamana läksi kadulle\nriepuun kääritty nenä kourassa.\n\nHän tahtoi pistää sen jonnekkin kenenkään huomaamatta: joko portin\npatsaan juurelle tahi jollain tapaa muka vahingossa pudottaa sen\nkadulle, samalla suikahtaen itse syrjäkadulle. Kaikeksi onnettomuudeksi\nsattui vastaan tulemaan joku tuttava, kysellen: \"Minne menet?\" tahi\n\"Kenen partaa näin varhain ajelemaan?\" niin ett'ei Ivan Jakovlevits\nmitenkään saanut sopivaa hetkeä. Jopa hän kerran pudottikin nenän\nmaahan, mutta kaukaa jo osoitti eräs vartija kepillään hänelle,\nälähtäen: \"Nosta ylös, sinä pudotit jotain!\" ja Ivan Jakovlevitsin\ntäytyi kuin täytyikin nostaa nenä maasta ja pistää uudestaan taskuunsa.\nHän vaipui yhä suurempaan epätoivoon, koska ihmisiä rupesi yhä enemmän\nvilisemään kadulla sen mukaan kuin makasinit ja puodit avattiin.\n\nHän päätti mennä Iisakin sillalle tuumaellen eikö hänen sieltä\nonnistuisi jollakin viekkaudella pudottaa se Nevaan... Mutta\nansaitsenpa moitetta siitä, etten tähän saakka ole virkkanut mitään\nIvan Jakovlevitsista, tuosta monessa suhteessa arvoisasta miehestä.\n\nIvan Jakovlevits oli, niinkuin kaikki jollaiset venäläiset\nkäsityöläiset, kauhea juoppo, ja vaikka hän ajelikin joka päivä muitten\nleukoja, oli hänen omansa aina ajelematonna. Hännystakki oli hänellä\n(Ivan Jakovlevits ei pitänyt koskaan yllään päällystakkia) kirjava,\ntoisin sanoen se kyllä oli musta, mutta täynnä tummankeltaisia ja\nharmaita pilkkuja; kaulus kiiltävä; vaan kolmen napin sijalla rippuivat\nainoastaan rihmat. Ivan Jakovlevits oli oikea syynikkiläinen, ja kuu\nkollegi-assessori Kovalev tapansa mukaan partaa ajeltaessa hänelle\nsanoi: \"Sinun kätesi, Ivan Jakovlevits, haisahtavat jollekin!\" niin\nIvan Jakovlevits vastasi kysymykseen: \"Millepä ne haisahtaisivat?\" \"En\ntiedä, veikkonen, mutta haisevatpa vaan\", sanoi kollegi-assessori, ja\nIvan Jakovlevits, nuuskaa otettuaan, saippuoitti häneltä palkaksi tästä\nleuan ja ylähuulen, korvantaustan ja leuanaluksen, sanalla sanoen --\nmistä häntä vaan halutti.\n\nOlipa tämä arvoisa porvari jo Iisakin sillalla. Hän katsahti ensin\nympärilleen, kumartui käsipuun ylitse muka tirkistääkseen sillan alle\ntokko siellä paljo kaloja uiskenteli, ja pudotti varovasti rievun nenän\nkanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin kymmenen puntaa olisi harteilta\nvierähtänyt: Ivan Jakovlevits oikein naurahti. Sen sijaan, että olisi\nvirkamiesten leukoja mennyt ajelemaan, käänsi hän askeleensa\nlaitokseen, jonka oven päällä oli sanat: \"Syötävää ja teetä\",\npyytääkseen lasillisen totia, kun hän äkkiä hoksasi sillan päässä\nseisovan, ylevän näköisen kvartaalin-tarkastajan [korkeampi\npoliisivirkamies] leveine poskipartoineen, kolmikulmaisine hattuineen\nja miekkoineen. Hän jähmettyi; samassa tarkastaja viittasi hänelle\nsormellaan ja lausui: \"Tuleppas tänne, ystäväni!\"\n\nIvan Jakovlevits tunsi puvun ja, otettuaan jo kauempana patalakin\npäästään, astui varovasti hänen luokseen lausuen: \"Olkaa terveenä,\nteidän ylhäisyytenne!\"\n\n\"Oi, ei tässä ole puhe, veikkonen, ylhäisyydestä -- sanoppas, mitä sinä\nteit tuolla sillalla?\"\n\n\"Jumal'avita, herra, kävin partoja ajelemassa ja katsahdin vaan,\njuokseeko virta kovasti.\"\n\n\"Valehtelet, valehtelet! Etpä sillä pääse. Vastaappas vaan.\"\n\n\"Minä olen valmis ajelemaan teidän armollisuutenne partaa kahdesti,\nvaikkapa kolmesti viikossa vastustelematta\", vastasi Ivan Jakovlevits.\n\n\"Äläppäs nyt, veikkonen! Ne ovat loruja vaan. Minulla on kolme\nparranajajaa ennestään, ja pitävätpä sitä suurena kunnianaankin. Mutta\nsanoppas nyt vaan, mitä sinä siellä teit?\"\n\nIvan Jakovlevits vaaleni... Tähän haihtui kokonaan tapausten juoksu\nhämärään, eikä ole mitään tietoa siitä, kuinka sitten kävi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKollegi-assessori Kovalev heräsi jotensakin varhain ja päästi\nhuuliltaan äänen örrr!... jonka hän aina teki herätessään, voimatta\nitsekään selittää minkätähden. Hän nousi istualleen, käski tuoda\nitselleen pienen, pöydällä seisovan peilin. Hän tahtoi katsoa näpykkää,\njoka eilisiltana oli noussut hänen nenälleen; mutta suurimmaksi\nkummastuksekseen huomaa hän, että nenän sijalla on ihan tasainen\npaikka! Säikähtyneenä käski Kovalev tuoda itselleen vettä ja hieroi\npyyhinliinalla silmiänsä: \"totta tosiaan, ei ole nenää laisinkaan!\"\nHän rupesi hapuroimaan käsillään tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän\nnähnyt unta; näyttää siltä, kuin hän todellakin olisi valveilla!\nKollegi-assessori hyppäsi vuoteeltaan, kaappasi kädellään -- ei ole\nnenää!... Hän käski heti paikalla tuoda vaatteensa ja läksi\nkiireimmiten ylipoliisimestarille.\n\nSillä välin täytyy puhua hiukan Kovalev'ista, jotta lukija voisi nähdä,\nmitä lajia tämä kollegi-assessori oikeastaan oli. KoIlegi-assessoreja,\njotka tiedoillaan tämän arvonimen hankkivat, ei saa laisinkaan verrata\nniihin kollegi-assessoreihin, jotta siksi tulivat Kaukasossa. Nämät\novat kaksi aivan eri lajia. Oppineet kollegi-assessorit... Tämä\nVenäjä on kumminkin sellainen kummallinen maa, että jos sanot\njotain yhdestä kollegi-assessorista, niin kaikki kollegi-assessorit\nRiiasta Kamtschatkaan saakka ottavat sen itseensä; se tietääkin\nkaikista nimityksistä ja arvonimistä. Kovalev oli kaukaasialainen\nkollegi-assessori. Hänellä oli tämä arvonimi ollut vasta kaksi vuotta;\nsentähden hän ei voinut sitä hetkeksikään unhottaa; mutta lisätäkseen\nkiitollisuuden tunnetta itseensä, hän ei koskaan kollegi-assessoriksi\nitseään nimittänyt, vaan aina majuriksi.\n\n\"Kuuleppas eukkoseni\", puhui hän tavallisesti kohdatessaan kadulla\nmuijan, jolla maniskoja oli kaupan, \"tuleppas luokseni kotiini;\nasuntoni on Sadovoi-kadun varrella, kysy vaan: asuuko täällä majuri\nKovalev, niin sinulle näyttää sen kuka tahansa.\" Jos hän taas kohtasi\njonkun kaunottaren, niin antoi hän sen lisäksi salaisen viittauksen,\nlisäten: \"Kysy vaan, kaunokaiseni, majuri Kovalev'in kortteeria.\"\nTämänpä tähden mekin rupeamme tästä lähtien tätä kollegi-assessoria\nmajuriksi nimittämään.\n\nMajuri Kovalev'illa oli tapana kävellä joka päivä Nevskin prospektilla.\nHänen maniskansa kaulus oli aina erinomaisen puhdas ja kiiltävät.\nPoskiparrat olivat hänellä semmoiset, jommoisia nytkin saa nähdä\nläänin- ja piirikunnanmaamittareilla, arkkitekteillä ja rykmentin\nlääkäreillä, samoin kaikellaisilla virkamiehillä ja ylimalkaan kaikilla\nmiehillä, joilla on pulleat punaset posket ja jotka erittäin hyvin\npelaavat \"bostonia\"; nämä poskiparrat menevät poskien keskitse\nsuoraan nenään asti, Majurilla riippui kellon perissä suuri tukku\nkarneooli-sinettejä, vaakunoita ja semmoisia, joihin oli piirretty:\nkeskiviikko, tuorstai, maanantai y.m. Majuri Kovalev oli tullut\nPietariin asioille, suoraan sanoen -- etsimään itselleen sopivata\npaikkaa: jos onnistuisi niin vaikkapa virkaatoimittavan kuvernörin,\njoll'ei -- tuomarin virkaa, jossain näkyvämmässä piirikunnassa. Eipä\nmajurilla ollut mitään naimisiin menoakaan vastaan, mutta ainoastaan\nsillä ehdolla, että morsianta seuraisi kolme sataa tuhatta ruplaa\nmyötäjäisiä. Tästäpä lukija voi itse päättää mimmoinen oli tämän\nmajurin tila, kun hän huomasi jotensakin kovan ja säännöllisen nenänsä\nsijassa tasaisen, sileän syvennyksen.\n\nIkäänkuin onnettomuudeksi ei näkynyt kadulla yhtään vosikkaa ja hänen\ntäytyi, kietouduttuansa päällysnuttuunsa, peitettyään kasvonsa\nliinalla, mennä jalkasin, teeskennellen, että hänen nenänsä vuosi\nverta. \"Mutta jospa se näytti vaan minusta siltä; ei se voi olla\nmahdollista, että nenä omin päinsä katoaisi\", ajatteli hän, astuen\ntahallaan kahvilaan katsoakseen peiliin. Onneksi ei kahvilassa ollut\nketään; pojat lakasivat lattioita ja asettelivat tuoleja paikoilleen;\nmuutamat kantoivat silmät unisina tarjottimilla kuumia piirakoita;\npöydillä ja tuoleilla levisivät siellä täällä eiliset kahvilla valetut\nsanomalehdet. \"No Jumalan kiitos, ei ole ketään\", mutisi Kovalev,\n\"nytpä saapi tarkastella\". Hän meni peläten peilin luo ja katsahti:\n\"Piru vieköön, tämä on hävytöntä\", lausui hän sylkäisten; \"vaikkapa\nedes jotain olisi nenän sijalla, vaan kun siinä ei ole mitään!\"\n\nHarmistuneena huulta purren läksi hän kahvilasta ja päätti vasten\ntavallisuutta olla keneenkään katsomatta ja kellekään hymyilemättä.\nÄkkiä jäi hän aivan kuin naulatuksi seisomaan erään talon ovelle; hänen\nkasvoissaan liikkui selittämätön asia: käytävän eteen seisattuivat\numpivaunut; ovi aukeni ja ulos hyppäsi kyyryselkäinen herra\nvirkanutussa ja juoksi rappuja ylös. Kuinka suuri Kovalevin kauhu ja\nhämmästys oli, kun hän hoksasi, että tuo oli -- juuri hänen nenänsä!\nTämän tavattoman seikan tähden huomasi hän silmänsä pimenevän; päättipä\nkumminkin, vavisten niinkuin haavanlehti, odottaa, käyköön sitten miten\ntahansa, kunnes tuo palaisi vaunuihinsa. Parin minutin päästä nenä\ntodella palasikin. Hänellä oli yllä kullalla koristettu,\npystykauluksinen virkatakki, jalassa säämyskäiset roimahousut, miekka\nvyöllä. Töyhtöhatusta oli helppo huomata, että hänellä oli\nvaltioneuvoksen arvo. Kaikesta saattoi päättää, että hän aikoi juuri\naamutervehdykselle. Hän katseli kummallekin puolelle, huudahti\najurille: \"Annas tänne!\" astui vaunuihin ja läksi.\n\nOnneton Kovalev oli vähällä menettää järkensä. Hän ei tiennyt mitä\nhänen oli ajatteleminenkaan moisen tapauksen johdosta. Mitenkä se\ntotta tosiaan olikaan mahdollista, että nenä, joka eilen vielä oli\nhänellä tuossa poskien välissä, ei voinut ajaa, eikä kävellä, nyt oli\nsaanut virkatakin yllensä! Hän juoksi vaunujen jälestä, jotka onneksi\neivät vierineetkään kauas, vaan seisattuivat Gostinnoi dvor'in eteen\n[oikeastaan vieraspiha; suuri ryhmä makasiineja ja kauppapuoteja].\nHän juoksi sinne, tunkeutui läpi joukon kerjääjä-ämmiä, joitten\nkasvot olivat peitetyt hunnuilla, mihin vaan silmiä varten oli\nkaksi aukkoa jätetty, tuon joukon, jota hän ennen niin kovasti\noli pilkannut. Kansaa ei ollut paljo. Kovalev huomasi olevansa\nniin suuresti hämmennyksissään, ett'ei hän kyennyt vakavasti\naprikoimaankaan, ja etsi silmillään tuota herraa joka taholta.\nVihdoin äkkäsi hän hänen seisovan erään puodin edessä. Nenän kasvot\nolivat kokonaan pystykauluksen takana piilossa, ja hän katseli syviin\najatuksiin vaipuneena jotakin esinettä.\n\n\"Kuinkahan minä lähenisin häntä?\" arveli Kovalev. \"Kaikesta --\nvirkanutusta, hatusta -- näkyy, että hän on valtioneuvos. Piru ties\nmiten tässä on tehtävä!\"\n\nHän alkoi yskiä hänen takanaan; mutta nenä ei vaan muuttanut\nhetkeksikään asentoansa.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi Kovalev sisällisesti pakoittaen itseään\nrohkeuteen, \"armollinen herra...\"\n\n\"Mitä tahdotte?\" sanoi nenä kääntyen.\n\n\"Minua kummastuttaa, armollinen herra... minusta näyttää. Teidän\npitäisi tietää oma paikkanne. Ja nyt minä löydän teidät... missä?...\nAjatelkaahan...\"\n\n\"Suokaa anteeksi, minä en käsitä mistä te puhutte\", lausui nenä.\n\"Selittäkää asianne!\"\n\n\"Mitenkä minä hänelle selittäisin!\" ajatteli Kovalev ja, rohkaisten\nitsensä, alkoi: \"Tosin kyllä, minä... muuten, minä olen majuri.\nMyönnättehän, etten minä mitenkään saata ilman nenää olla. Joku\ntuommoinen kaupittelija-akka, joka Vosnesenskoi-sillan luona\npuhdistettuja appelsiineja myypi, voi kyllä istua nenätönnä; mutta kun\nottaa huomioon, että... sitä paitsi, ollessani tuttava useissa\npaikoissa naisten kanssa: Tschehtirev'in, valtaneuvoksen rouvan, ja\nmuitten.... Päättäkää itse... minä en tiedä armollinen herra (tämän\nsanottuaan Kovalev kohotti hartioitaan) suokaa anteeksi... jos tämä\nsoveltuu velvollisuuden ja kunnian lakeihin... Te voitte itse\nymmärtää...\"\n\n\"En totta tosiaan ymmärrä sanaakaan\", vastasi nenä. \"Selittäkää\nparemmin.\"\n\n\"Armollinen herra\", sanoi Kovalev, muistaen oman arvonsa, \"minä en\ntiedä kuinka minä ymmärtäisin teidän sananne. Tässä on, luullakseni,\nkoko asia aivan selvä... Vai tahdotteko te...? Olettehan te -- minun\noma nenäni!\"\n\nNenä katsahti majuriin, ja hänen kulmansa rypistyivät.\n\n\"Te erehdytte, arvoisa herra: minä olen aivan erityinen henkilö. Muuten\nmeidän välillämme ei voi olla mitään lähempää yhteyttä. Teidän\nvirkaatekevän nuttunne napeista päättäen kuulutte te aivan toiseen\nsäätyyn.\" Tämän sanottuaan käänsi nenä selkänsä.\n\nKovalev hämmentyi kokonaan tietämättä mitä tehdä ja mitä ajatellakaan.\nSilloinpa kuului miellyttävä naisvaatteiden sohina: lähestyi ijäkäs\nnainen, kiireestä kantapäähän pitseillä koristettu, ja hänen perässään\nsolakka neitonen erittäin miellyttävästi pukeutunut valkeihin\nvarrenmukaisiin vaatteisin, päässä keltanen hattu, keveä kuin voileipä.\nHeidän taakseen seisattui, nuuskarasiaansa avaten, pitkä heitukka\npitkine poskipartoineen, kaulassa koko tusina kauluksia.\n\nKovalev astui lähemmäs, veti esiin maniskansa patisti-kauluksen,\nkorjasi kiiltävissä perissä rippuvat sinetit ja hymy huulilla vilkuen\nkummallekin puolelle, käänsi koko huomionsa tuohon hentoon naiseen,\njoka keväisen kukan keveydellä nyykäytteli päätään ja vei otsalleen\nvalkean, melkein läpinäkyvän kätensä. Hymy Kovalev'in kasvoissa\ntuli yhä suuremmaksi, kun hän hatun alta näki ympyriäisen loistavan\nvalkean leuan ja osan poskea kevään ensiruusun varjostamana; mutta\näkkiä hypähti hän taaksepäin ikäänkuin olisi polttanut itsensä.\nHänelle johtui mieleen, ettei hänellä nenän sijalla ollut mitään, ja\nkyyneleet vierivät hänen silmistään. Hän kääntyi heti toisaalle,\nsanoakseen tuolle herralle virkatakissa, että hän vaan oli tekeytynyt\nvaltioneuvokseksi, ettei hän ollut muu, kuin lurjus ja hunsvotti, ja\nettei hän ollut mikään muu kuin hänen oma nenänsä... Mutta nenää ei\nenää löytynytkään; hän ennätti ajaa tiehensä, varmaankin jollekin\naamutervehdykselle.\n\nTämä saattoi Kovalev'in epätoivoon. Hän läksi takasin ja seisattui\nhetkeksi pylväsrivin alle huolellisesti katsellen joka taholle, eikö\nsattuisi jostain nenä tulemaan. Hän muisti aivan hyvin, että sillä oli\ntöyhtöhattu päässä, kullalla ommeltu virkatakki yllä, mutta hänen\npäällysnuttuaan ei hän muistanut huomanneensa, ei hänen vaunujensa\nväriä, ei hevosta, eikä edes sitäkään, oliko hänellä vaunujen takana\nlakeija, ja millaisessa puvussa. Sitä paitsi kulki vaunuja niin paljo\nedestakasin ja semmoisella vauhdilla, että oli vaikea eroittaa niitä\ntoisistaankin; vaikkapa hän sitten olisi merkinnytkin jonkun niistä, ei\nhänellä ollut mitään keinoa saada niitä seisattumaan. Päivä oli ihana\nja lämmin. Nevskillä pilveili ihmisiä; naisia kihisi, niinkuin\nvesipisaroita kukkasruiskun hanikasta. Poliisikamarin kohdalta aina\nAnitschkin'in sillalle saakka. Tuossapa tulee hänen tuttavansa\nhovineuvoskin, jota hän överstiksi nimitti, erittäinkin jos syrjäläisiä\nsattui läsnä olemaan. Tuollapa Jarjigin, sekin hänen hyvä ystävänsä,\njoka bostonia pelatessa aina menetti kun kahdeksan henkeä oli osaa\nottamassa. Kah! toinen majuri, joka Kaukasossa assessoriksi oli tullut,\nviittilöipi häntä kädellään luokseen.\n\n\"Piru vieköön!\" mutisi Kovalev. \"Vosikka hoi! Ajappas suoraan\npoliisimestarille!\"\n\nKovalev istuutui troskaan ja yhtämittaa huudahteli ajajalle: \"Anna\nluisua!\"\n\n\"Onko poliisimestari kotona?\" kysyi hän, astuttuaan etehiseen.\n\n\"Ei ole, herra\", vastasi ovenvartija, \"vast'ikään läksi hän kotoa.\"\n\n\"Sepä kaunista!\"\n\n\"Niin\", lisäsi ovenvartija, \"ei siitä paljon aikaa ole, mutta mennythän\nvaan onpi; jospa olisitte hiukkasta ennen tulleet, niin olisitte ehkä\ntavanneet hänet kotona.\"\n\nOttamatta vaatetta kasvoiltaan, astui Kovalev takasin vosikalle ja\nhuudahti epätoivon äänellä: \"Anna mennä!\"\n\n\"Minne?\" sanoi vosikka.\n\n\"Suoraan eteenpäin.\"\n\n\"Mitenkä suoraan eteenpäin? Tässä on käännös oikeaan tahi vasempaan?\"\n\nTuo kysymys seisotti Kovalev'in ja pakoitti hänet taas ajattelemaan.\nOikeastaan olisi hänen nyt pitänyt muitta mutkitta kysyä neuvoa\njärjestys-toimistosta, ei suinkaan sentähden, eikä sillä on\nsuoranaista tekemistä poliisin kanssa, vaan siitä syystä, että\nsen toimet saattoivat olla paljoa nopeampia kuin muitten; suoraa\najattelemattomuutta olisi ollut mennä etsimään korvausta sen paikan\nesimiehiltä, jossa nenä näkyi palvelevan, sillä nenän omista sanoista\noli helppo päättää, ett'ei sille miehelle mikään pyhää ollut ja että\nhän siellä voi valehdella samoin kuin hän valehteli vakuuttaessaan,\nett'ei hän ollut häntä koskaan nähnytkään.\n\nJopa Kovalev oli käskeä ajamaan järjestys-toimistoon, kun hänelle\njohtui mieleen, että tuo lurjus, ilkiö, joka ensi kerran kohdatessa\nkäyttäytyi niin hävyttömällä tavalla, voisi käyttää aikaa hyödykseen ja\nsuilahtaa kaupungista -- ja silloin tulisivat kaikki etsimiset turhiksi\ntahi kestäisivät -- Jumala sen estäköön -- ehkä kokonaisen kuukauden.\nVihdoin näytti ikäänkuin itse taivas olisi tullut hänelle avuksi. Hän\npäätti lähteä suoraan sanomalehti-toimistoon ja ajoissa ilmoittaa hänen\nominaisuutensa, että kuka tahansa, joka nenän kohtaisi, heti paikalla\nvoisi hänet hänelle toimittaa, taikka ainakin ilmaista missä nenä\noleskeli. Niinpä hän nyt, tämän päätettyään, käski vosikan ajaa\nsanomalehti-toimistoon, koko matkan yhtä mittaa kolhien häntä\nnyrkillään selkään ja äännähdellen: \"Pikemmin lurjus, pikemmin\ntolvana!\"\n\n\"Voi teitä, herra!\" sanoi vosikka ravistaen päätään ja lyöden\nohjaksilla hevostaan, jolla oli yhtä pitkä karva kuin katurakilla.\nRuoska seisattui viimein ja Kovalev juoksi hengästyneenä pieneen\nvastaanotto-huoneesen, jossa harmaapäinen virkamies, vanha hännystakki\nyllä, silmälasit silmillä, istui pöydän takana ja kynä hampaissa luki\nvasta tuotuja vaskitahoja. \"Kuka täällä ottaa ilmoituksia vastaan\",\nhuusi Kovalev, \"hyvää huomenta!\"\n\n\"Terve tullut\", sanoi virkamies kohottaen hetkeksi silmänsä ja laskien\nne takasin vieretysten asetettuihin vaskiraharöykkiöihin.\n\n\"Minä tahdon painattaa...\"\n\n\"Sallikaa, pyydän hiukan odottamaan\", lausui virkamies, kirjoittaen\nyhdellä kädellään numeroja paperille ja muuttaen vasemman käden\nsormilla helmilaudassa kaksi helmeä vasemmalle. Lakeija nauhuksineen ja\npuvussa, josta voi päättää hänen palvelevan jossain ylimysperheessä,\nseisoi kirje kädessä pöydän luona ja rupesi näyttämään omaa\narvostelukykyään lausuen:\n\n\"Uskotteko, herra, ett'ei koira maksa kahdeksaa riunaa [10 kopekkaa],\nse on minä en siitä maksaisi kahdeksaa rossaa [1/2 kopekkaa], mutta\nkreivitär, Jumal'aut', rakastaa sitä -- senpätähden se, joka sen\nlöytää, saa sata ruplaa! Totta tosiaan, niin aivan kuin me tässä, ovat\nihmisten maut erilaiset; jos kerran olet koirien ihailija, niin pidäkin\njo jahtikoiraa tahi villuria; älä sääli viittä sataa, anna tuhat, että\nsitten koira todellakin olisi hyvä.\"\n\nArvoisa virkamies kuunteli tuota arvokkaalla katsannolla, samalla aikaa\nlaskien lukua, montako kirjainta tuodussa lipussa oli. Huoneen seiniä\nvasten seisoi kaupittelija: ämmiä ja dvornikkoja [talonvahti\nkaupungissa] laput kourissa. Yksi sisälsi että palvelukseen päästetään\nuljas kuski; toisessa -- vähän käytetyt vaunut, tuodut Parisista vuonna\n1814; siellä kaksi palvelusta, henkiorja, 19-vuotias pesutyöyön\ntottunut ja muihinkin toimiin kykenevä tyttö; käytettäväksi kelpaava\ntroska ilman toista notkurautaa; nuori, tulinen, harmaa, 17-vuotias\nhevonen; Lontoosta tuotuja vereksiä nauriin ja retisan siemeniä; huvila\nkaikkine mukavuuksineen: kaksi pilttoota hevosia varten ja paikka,\njohon sopii istuttaa kaunis koivu- tahi tammi-metsä; siellä oli\nilmoitus niille, jotka haluavat ostaa vanhoja saappaanpohjia,\nkehoituksella tulemaan huutokauppaan kello 8:sta 3:een aamua.\n\nHuone, jossa tämä kirjava seura oli, ei suinkaan suuri ollut ja ilma\nsiinä oli hirveän raskas; kollegi-assessori Kovalev ei kumminkaan\nvoinut hajua tuntea, kun hänen kasvonsa peitossa olivat ja itse nenä\nsiihen aikaan, Jumal'ties, missä lienee ollutkaan.\n\n\"Hyvä herra, sallikaa minun kysyä... minulla on erittäin tärkeä asia\",\nsanoi hän viimein tuskastuen odotukseen.\n\n\"Heti paikalla, heti paikalla! Kaksi ruplaa neljäkymmentäkolme\nkopekkaa! Kohta, kohta! Rupla kuusikymmentäneljä kopekkaa\", jutteli\nharmaasilmäinen herra, viskoen akoille ja dvornikoille vasten silmiä\nheidän lappunsa: \"Mitä teille on tarvis?\" sanoi hän viimein kääntyen\nKovalev'iin.\n\n\"Minä pyydän...\", sanoi Kovalev, \"tapahtui hävyttömyys eli ilkityö --\nminä en ole saanut tähän saakka selville. Minä pyydän vaan teitä\njulkaisemaan, että se, joka toimittaa minulle tämän lurjuksen, saa\nkohtuullisen palkkion.\"\n\n\"Sallikaa minun kysyä, mikä on nimenne?\"\n\n\"Miksikä nimeäni? En minä sitä voi ilmaista. Minulla on paljo tuttavia.\nTschehtirev, valtioneuvoksen rouva, Palageja Grigorjevna Podtotschin,\nstaapiupseerin rouva... Annas kun saavat tietää, Jumala varjelkoon! Te\nvoitte vaan kirjoittaa kollegi-assessori tahi vielä paremmin: mies,\njolla on majurin arvo.\"\n\n\"No onko tuo karkulainen teidän henkiorjanne?\"\n\n\"Mikä henkiorja! Eihän tuo mikään niin suuri ilkityö olisikaan! Minulla\npakeni -- nenä...\"\n\n\"Hm! kummallinen nimi! Ja suurenko summan tuo Nenä teiltä varasti?\"\n\n\"Nenä, se on... älkää te luulko... Nenä, minun oma nenäni katosi, eikä\nole mitään tietoa, minne. Itse piru tahtoi tehdä pilaa kanssani.\"\n\n\"Mitenkä se katosi? Minä en voi ymmärtää!\"\n\n\"En minä tiedä sanoa, mitenkä. Pääasia on, että hän nyt ajelee pitkin\nkaupunkia ja nimittää itseään valtioneuvokseksi. Ja siitä syystä pyydän\nteitä ilmoittamaan, että se, joka hänet kiinni saa, toimittakoon mitä\npikemmin suoraa tietä luokseni. Todellakin, voitte itse päättää, kuinka\nminä voin olla ilman niin tärkeätä ruumiin osaa. Ei se ole mikään\npikkuvarvas jalassa, jonka voi saappaasen piilottaa -- eikä kukaan\nhuomaa, vaikkei sitä löydykään. Minä olen joka tuorstaina valtioneuvos\nTschehtirev'in luona; Podtotschin, Palageja Grigorjevna,\nstaapi-upseerin rouva ja hänen erittäin soma tyttärensä ovat myöskin\nhyviä tuttavia, ja ajatelkaa kuinka minä nyt voin... Enhän minä voi\nheille näyttäytyäkään.\"\n\nVirkamies painui syviin ajatuksiin, niinkuin hänen rypistetyistä\nhuulistaan voi päättää.\n\n\"En minä voi antaa tilaa lehdessä tuommoiselle ilmoitukselle\", sanoi\nhän viimein pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n\"Kuinka? Mitenkä?\"\n\n\"Siten -- lehti voi menettää arvonsa. Jos jokainen rupeaa\nkirjoittamaan, että häneltä karkasi nenä, niin... Muutenkin jo kuuluu\nmoitteita siitä, että muka painetaan hullutuksia ja perusteettomia\nvalheita.\"\n\n\"No, mutta mitenkä tämä asia hullutus on! Ei tässä minusta mitään\nsemmoista ole.\"\n\n\"Se näyttää vaan siltä, niinkuin ei olisi. Viime viikolla oli\nsamallainen tapaus: Tulipa tänne eräs virkamies, samoin kuin te nyt,\ntoi lapun, rahaa rätingin mukaan 2 r. 27 k., ja koko ilmoitus sisälsi,\nettä oli karannut musta villakoira. Eihän siinä olisi luullut sen\nkummempaa olevan. Vaan tästäkös syntyi ivajuttu: villuri olikin\nrahaston hoitaja eräästä laitoksesta, jonka nimeä en muista.\"\n\n\"Enhän minä villurista ilmoitusta annakaan, vaan omasta nenästäni, siis\nmelkein sama, kuin itsestäni.\"\n\n\"En, semmoista ilmoitusta en voi ottaa mitenkään vastaan.\"\n\n\"Mutta kun minulta todella katosi nenä!\"\n\n\"Jos se katosi, niin on teidän kääntyminen lääkärin puoleen. Sanotaan,\nettä niitä on semmoisia, jotka voivat asettaa mimmoisen nenän tahansa.\nMuuten minä huomaan, että te olette leikkisä mies ja teette mielellänne\nseurassa pilaa.\"\n\n\"Minä kiroan teitä, niin totta kuin Jumala on pyhä! Koska tämä niin\npitkälle on mennyt, niin minä näytän teille.\"\n\n\"Älkää vaivatko itseänne!\" jatkoi virkamies vetäen nuuskaa sieramiinsa,\n\"tahikka, joll'ei teille siitä vaivaa ole\", lisäsi hän uteliaalla\nliikahduksella, \"niin kyllähän olisin halukas katsomaan.\"\n\nKollegi-assessori otti liinan kasvoiltaan.\n\n\"No totta toisen kerran, ihme ja kumma\", lausui virkamies, \"aivan\ntasainen paikka, ihan kuin vastapaistettu kakkara. Niin uskomattoman\ntasainen.\"\n\n\"No, rupeatteko nyt väittämään vastaan? Te näette itsekin, ett'ei saata\nolla sitä sanomalehdessä julkaisematta. Minä tulen teille erittäin\nkiitolliseksi, ja olen iloinen että tämä tapaus on saattanut minulle\nonnen tutustua teihin.\" Niinkuin tuosta näkyy päätti majuri tällä\nkertaa käyttää hiukan viekkauttakin.\n\n\"Helppohan tuo julaista olisi\", sanoi virkamies, \"mutta minä en näe\nteille siitä mitään hyötyä olevan. Jos tahdotte, niin antakaa\nsemmoisen, jolla on terävä kynä, kertoa tämä, niinkuin harvinainen\nluonnon-ilmiö ainakin, ja painattakaa se 'Pohjan Mehiläiseen' (nyt hän\notti vielä kerran nuuskaa) nuorison hyödyksi (hän pyyhki nenäänsä) tahi\nmuuten yleisön huviksi.\"\n\nKollegi-assessori vaipui täydelliseen toivottomuuteen. Hän käänsi\nsilmänsä alas sanomalehteen, jossa oli ilmoitus näytännöistä; jopa\nhänen kasvonsa olivat valmiit hymyilemään, huomattuaan erään soman\nnäyttelijättären nimen, ja hänen kätensä meni jo taskuun saadakseen\ntietää, oliko hänellä muassa sininen paperiraha [viisi ruplaa], sillä\nstaapiupseerien piti Kovalevin mielestä istua nojatuolissa; mutta\nmuisto nenästä pilasi kaikki.\n\nItse virkamiestäkin näkyi Kovalev'in tukala tila liikuttavan. Tahtoen\nhuojentaa edes jonkun verran hänen tuskaansa, piti hän sopivana\nilmaista osanottavaisuuttaan muutamilla sanoilla:\n\n\"Minun todellakin käy sääliksi, että teille tämmöinen onnettomuus on\ntapahtunut. Ettekö tahdo ottaa nuuskaa rohkaistukseksi; tämä parantaa\npäänsäryt ja lauhduttaa surulliset ajatukset; moneen muuhunkin tautiin\non tämä hyvää.\" Sen sanottuaan virkamies tarjosi Kovalev'ille\nnuuskarasiasta, näpsästi asetettuaan hienon naisen kuvalla koristetun\nkannen sen alle.\n\nTämä typerä teko lopetti Kovalev'in kärsivällisyyden. \"Minä en ymmärrä,\nkuinka te tässä leikille sijaa löydätte\", sanoi hän närkästyen, \"ettekö\nnäe, ett'ei minulla juuri sitä ruumiin osaa ole, jolla nuuskataan? Piru\nvieköön teidän nuuskanne. Minä en nyt saata katsoakaan siihen, vaikka\nhuonon nuuskanne sijaan tarjoisitte itse Rapé-lajia.\"\n\nTämän sanottuaan läksi hän tiehensä sanomalehtitoimistosta, kovasti\nnyreissään ja käänsi askeleensa kaupungin viskaalin luokse.\n\nKovalev tuli hänen luokseen juuri kun tämä kohottaen kätensä ylös\nvenytti itseään ja haukotellen lausui! \"Kas nytpä parin tunnin nukahdus\nhyvää tekee!\"\n\nEipä ollut siis vaikea nähdä, ett'ei kollegi-assessorin tulo ollut\nlaisinkaan ajallansa. Viskaali oli kaikkien taiteitten ja käsitöitten\nsuosija; keisarillisia velkaseteleitä hän toki piti paraina kaikista.\n\"Kas sekös tavaraa\", oli hänellä tapana sanoa, \"eipä ole mitään sen\nmukavampaa: syödä ei se tahdo, tilaa tarvitsee vähän, taskuun mahtuu\naina, putoaa -- ei mene rikki.\"\n\nViskaali otti Kovalev'in hyvin kuivasti vastaan ja sanoi, ett'ei\npäivällisen jälkeen ollut aika tutkinnon pitämiseen; itse luonnon jo\nmääränneen, että syötyä on hiukan nukahtaminen (tästä kollegi-assessori\nsaattoi nähdä, ett'ei viskaalille olleet tuntemattomia muinaisten\nviisaitten lauseparret); ettei kunnon mieheltä nenää paikaltaan\ntemmata.\n\nHän ei siis puhunut ollenkaan koristellen lauseitaan, vaan suoraan\nvasten silmiä, pitää huomauttaa, että Kovalev et paljoa tarvinnut\nsuuttuakseen. Hän saattoi antaa anteeksi kaikki, mikä vaan ei koskenut\nhäntä itseään, mutta ei mitenkään leppynyt, jos loukkaus koski hänen\nvirkaansa tahi arvoansa. Hänen mielipiteensä oli se, että\nnäytelmäkappaleissa voisi olla sallittu kaikki, mikä koski\nober-upseerejakin, kun vaan staapi-upseerien annettiin olla rauhassa.\nViskaalin odottamaton käytös saattoi hänet niin suuresti hämille, että\nhän päätään ravistaen, arvokkaan näköisenä, kädet hiukan hajallaan sai\nainoastaan sanotuksi: \"Myönnän että näin loukkaavien huomautuksienne\njälkeen ei voi mitään lisätä...\" ja meni tiehensä.\n\nHän tuli kotiin, tuskin tuntien jalkoja allaan. Oli jo hämärä.\nSurulliselta, hirveän rumalta näytti hänestä hänen kotinsa näitten\nepäonnistuneitten puuhien jälkeen. Astuttuaan etehiseen näki hän\nnahkasella, tahratulla sohvalla loikovan lakeijansa Ivanin, joka maaten\nselällään syljeskeli lakeen ja sattui jokseenkin tarkasti samaan\npaikkaan. Tuommoinen ihmisen tyynimielisyys saattoi hänet raivoon ja\nhän iski miestä hatullaan vasten kuonoa ärjästen: \"Aina sinä, sika,\ntyhyyksiin aikaasi kulutat!\"\n\nIvan hypähti nopeasti sijaltaan ja rupesi mitä tulisimmalla kiiruulla\nhäärien majurin kampsuja riisumaan.\n\nAstuttuaan huoneesen, heittäytyi majuri väsyneenä ja surullisena\nkiikkutuoliin. Vähän levähdettyään huudahti hän vihdoin: \"Jumalani,\nJumalani! Miksikä tämmöinen onnettomuus? Jospa olisin vaikka jalan tahi\nkäden menettänyt, sekin olisi parempi; mutta nenätön mies itse hittohan\nse on; linnuksi se ei ole lintu, eikä porvariksi porvari: eihän se\nkelpaa muuhun kuin ottaa niskasta ja paiskata ikkunasta ulos. Jospahan\nse sitten sodassa tahi kaksintaistelussa olisi pois isketty, taikka\nolisin sen menettämiseen itse syypää; mutta kun se katosi ilman syyttä\nminkäänlaista, katosi aivan ilmaiseksi, tuottamatta minulle\nrossaakaan!... Mutta eihän se voi olla mahdollista\", lisäsi hän vähän\naprikoituaan, \"mahdotonta, että nenä olisi kadonnut, ei, ei se ole\nmitenkään mahdollista. Tämä joko on ainoastaan unta tahi muuten vaan\nnäyttää siltä; ehkäpä minä jollain tavoin join veden sijaan viinan,\njolla minä parran-ajelun jälkeen voitelen leukaani. Ehkä Ivan hullu\nsiitä ei huolinut ja minä ryyppäsin sen itse.\"\n\nTullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän ollut juovuksissa, iski majuri\nitseään niin kovasti, että hänen täytyi kiljaista. Tämä kipu sai hänen\nuskomaan, että hän todellakin oli ja toimi valveilla. Hän läheni\nvarovasti peiliä ja räpsäytti ensin silmiään ajatellen, että nenä ehkä\nilmestyykin äkkiä omalle paikalleen, mutta hypähti paikalla takasin,\nhuudahtaen: \"Voi tuota ilettävää näköä!\"\n\nTuo oli todellakin selittämätöntä. Jospa olisi kadonnut nappi,\nhopealusikka, kello tahi muu sellainen esine -- mutta... kadota, ja\nmiksi? erittäinkin omassa kortteerissa!... Majuri Kovalev arveli,\nharkittuaan kaikki asianhaarat, todenmukaisimmaksi, että syypää tähän\nei ollut kukaan muu, kuin staapi-upseerin rouva Podtotschin, joka\ntahtoi että hän ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Hän tosin\nmielellään hakkaili tyttöä, mutia vältti viimeistä temppua. Kun rouva\nkerran hänelle suoraan ilmaisi, että hän oli suostuvainen antamaan\ntyttärensä majurille, keksi tämä kierteleviä kohteliaisuuden osoitteita\nlausuen, että hänen täytyi ensin palvella vielä vuotta viisi, ollakseen\ntarkalleen neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Ja sentähden tuo rouva\nkostaakseen hänelle, varmaankin päätti rumentaa hänen kasvonsa ja sai\ntähän toimeen joitakuita noita-ämmiä, sillä ei millään muotoa voinut\notaksua, että nenä olisi leikattu. Eihän kukaan käynyt edes hänen\nluonaankaan! parturi Ivan Jakovlevits ajeli hänen partaansa\nkeskiviikkona ja koko keskiviikon ja koko torstainkin vielä nenä oli\npaikallaan -- sen hän muisti ja tiesi aivan varmaan; sitä paitsi olisi\nhän tuntenut kipua ja epäilemättä ei haava olisi kasvanut niin pian\nkiinni, eikä tullut aivan kakkaran näköiseksi. Hän tuumaili, manaisiko\ntuon rouvan laillisesti oikeuteen vai menisikö hänen luokseen ja\nnäyttäisi hänet suusanallisesti syylliseksi. Hänen aprikoimisensa\nkeskeytyi valon kautta, joka näkyi kaikista oven raoista ja ilmaisi,\nettä etehisessä Ivan jo oli kynttelin sytyttänyt. Pian ilmaantui itse\nIvankin, tuoden edessään kyntteliä ja valaisten sillä koko huoneen.\nEnsi liikunnollaan näytti Kovalev aikovan temmata liinan, peittääkseen\ntuon paikan, jossa eilen vielä nenä oli ollut, ett'ei moinen tyhmä mies\nseisattuisi ällistelemään, nähtyään herrassa semmoisen kumman.\n\nEipä ennättänyt Ivan mennä vielä omaan soppiinsa, kun etehisessä kuului\ntuntematon ääni ja sanat: \"Täälläkö kollegi-assessori Kovalev asuu?\"\n\n\"Astukaa sisään; majuri Kovalev on täällä\", sanoi Kovalev, hypäten\njaloilleen ja avaten oven.\n\nSisään astui pulskan näköinen poliisivirkamies, ei juuri valkeat, mutta\neipä mustatkaan poskiparrat hyvin pulskeilla, sama mies, joka\nkertomuksen alussa seisoi Iisakin sillan päässä.\n\n\"Te olette katsoneet hyväksi kadottaa nenänne?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Se on löydetty nyt!\"\n\n\"Mitä puhutte?\" huudahti majuri Kovalev. Ilo sitoi hänen kielensä. Hän\nkatsoi tutkistelevin silmin kiireestä kantapäähän edessään seisovaa\ntarkastajaa, jonka pulleista huulista ja ympyriäisistä poskista\nvapiseva kynttelin valo heijasti. \"Millä tavoin?\"\n\n\"Ihmeellisellä tavalla: hän saatiin kiinni melkein jo tieltä. Hän\nistahti vaunuihin mennäkseen Riikaan. Ja passi oli kirjoitettu aikoja\nsitten erään virkamiehen nimelle. Ihmeellisin kaikista on se että\nminäkin luulin hänet ensin herrasmieheksi. Mutta aivan kuin onneksi\nolivat lasisilmät muassani ja minä huomasin, että se olikin nenä. Minä,\nnäetten, olen likinäköinen; jos te asetutte ihan minun eteeni, näen\nsittenkin ainoastaan, että teillä on kasvot, vaan en voi eroittaa\nnenää, en partaa, enkä muutakaan: Anoppini, se on, vaimoni äiti, ei näe\nliioin mitään.\"\n\nKovalev riemuitsi. \"Missä hän on? Missä? Minä juoksen heti paikalla...\"\n\n\"Älkää vaivatko itseänne. Minä tiesin, että hän on teille tarpeen ja\ntoin hänet muassani. Kummallisin seikka tässä on se, että kaikkeen on\nsyypää parturi Vosnesenskoi kadulta, joka nyt istuu lukon takana. Minä\njo kauan aikaa sitten huomasin hänet juopoksi ja varkaaksi, ja vielä\nkaksi päivää sitten nyhtäsi hän eräästä puodista tusinan nappeja. Nenä\nitse on ihan samallainen kuin se oli ennenkin.\" Tämän sanottuaan\ntarkastaja työnsi kätensä taskuunsa ja veti sieltä esiin paperiin\nkäärityn nenän.\n\n\"Niin, hän se on!\" huudahti Kovalev, \"totta tosiaan, oma nenäni! Juokaa\nkanssani tänään kupillinen teetä.\"\n\n\"Pitäisin sitä mitä suurimpana kunnianani, mutta en voi mitenkään,\nsillä minun täytyy pistäytyä tuonne rangaistuslaitokseen... Hirveästi\novat kaikkien ruokatavarain hinnat nousseet... Minulla on kotona\nelätettävänä anoppi, se on, vaimoni äiti, ja lapset; vanhimmasta on\nsangen suuret toiveet, erittäin viisas poika; mutta ei ole varoja\nminkäänlaista korkeampaa kasvatusta varten...\"\n\nKollegi-assessori jäi tarkastajan mentyä muutamaksi minutiksi aivan\nhämmennyksiin ja hetken perästä tuskin sai näkö- ja tunto-aistinsa\ntakasin, ja tähän tilaan saattoi hänet odottamaton ilo. Hän otti\nvarovasti kadoksissa olleen nenän molempaan näppiinsä ja katseli sitä\nvielä kerran tarkasti.\n\n\"Totta tosiaan, sama nenä!\" puhui hän. \"Tuossahan vasemmalla puolella\non tuo näpykkäkin, joka siihen eilen ilmaantui\". Majuri milt'ei\nnaurahtanut ilosta.\n\nMutta maailmassa ei mikään ole pysyväistä, niinpä riemukin seuraavalla\nminutilla ensimmäisen jälkeen jo oli laimeampi; kolmannella se jo\nheikkoni koko lailla -- ja viimein -- huomaamatta haihtui sielun\ntavalliseen tyyneyteen, niinkuin saari, jonka veteen pudotettu kivi\nsiihen muodostaa, vähitellen tasoittuu sileälle pinnalle. Kovalev\nrupesi tuumailemaan ja hoksasi, ett'ei asia sillä ollutkaan tehty: nenä\non kyllä löydetty, mutta pitäähän se asettaa, sovittaa paikalleen.\n\n\"Mutta jos se ei pysykään siinä?\"\n\nTämä kysymys saattoi majurin vaalenemaan.\n\nSelittämättömän kauhun valtaamana hypähti hän pöydän ääreen ja nosti\neteensä peilin, ett'ei vahingossa asettaisi nenää väärälleen. Hänen\nkätensä vapisivat. Varovasti, huolellisesti asetti hän nenän entiselle\npaikalleen. Voi kauhua! Nenä ei pysykään kiinni!... Hän laski sen\nsuunsa eteen, lämmitteli sitä hengityksellään ja kohotti sen taasen\nposkien väliselle tasaiselle paikalle; mutta nenä ei vaan juurru\nkiinni.\n\n\"No, no siinä, pidä kiinni, hullu!\" jutteli hän nenälle, vaan tämä oli\nkuin puusta tehty ja putosi pöydälle mätkähdyksellä semmoisella, että\nolisi luullut sitä korkkipalaseksi. Majurin naama vääristyi ikäänkuin\nsuonen vedosta. \"Mutta eiköhän se juurru kiinni?\" tuumaili hän kauhusta\nvaaleana. Vaikka hän olisi kuinka monta kertaa asettanut sen omalle\npaikalleen -- olivat hänen vaivansa turhat, niinkuin ennenkin.\n\nHän huusi Ivania ja lähetti hänet lääkäriä hakemaan, joka asui talon\nparaimmassa kortteerissa, ensi kerroksessa. Tämä lääkäri oli\nulkomuodoltaan komea mies, hänellä oli jyhkeät, pikimustat poskiparrat,\nnuori, terve rouva, söi aamulliseksi tuoreita omenia ja piti suutansa\ntavattoman puhtaana, huuhdellen sitä joka aamu melkein kolme\nneljännestä tuntia ja hivuttaen hampaitaan viidenlaisilla harjasilla.\nLääkäri tuli heti paikalla. Kysyttyään joko siitä oli pitkä aika kun\nonnettomuus tapahtui, kohotti hän majuria leuasta ja antoi hänelle\nkeskisormellaan siihen paikkaan, jossa ennen nenä oli ollut,\nnäppäyksen, niin että majurin täytyi temmata päänsä taaksepäin\nsemmoisella voimalla, jotta se komahti seinään. Lääkäri sanoi, ett'ei\ntuo merkinnyt mitään ja neuvottuaan majuria tulemaan vähän kauemmas\nseinästä, käski hänen kääntää päänsä ensin oikealle ja koettaen sitä\npaikkaa, jossa nenä ennen oli ollut, myhähti: \"hm!\" ja sitten käski\nhänen kääntää päänsä vasemmalle ja päästi äänen \"hm!\" sekä lopuksi\nantoi keskisormellaan näppäyksen, niin että majuri Kovalev tempasi\npäänsä ikäänkuin hevonen, jolta tahdotaan hampaita katsoa. Tämmöisen\ntutkimuksen tehtyään lääkäri ravisti päätään lausuen: \"Ei, ei sovi.\nParempi on että jäätte nenättömäksi, sillä saattaa käydä vielä\npahemmin. Sen kyllä voi liittää siihen; vaikkapa liittäisin heti\npaikalla; mutta minä vakuutan, että näin on paljoa parempi.\"\n\n\"Tämäpä hyvä! mitenkä minä nenättömäksi voin jäädä?\" sanoi Kovalev.\n\"Pahemmaksi ei asia enää voi tulla, kuin se nyt on. Tämähän on piru\nties mitä! Minne voin näyttäytyä, tämmöisen irvinaaman kanssa? Minulla\non ylhäisiä tuttavia; tänä iltanakin minun pitää olla kahdessa talossa.\nMinulla on paljo ystäviä: valtioneuvoksen rouva Tschehtirev,\nPadtotschin, staapiupseerin rouva... vaikk'ei minulla hänelle viimeisen\ntekonsa tähden muuta asiaa olekaan kuin poliisin kautta... Olkaa niin\nhyvä\", jatkoi Kovalev rukoilevalla äänellä, \"eikö löydy keinoa?\nAsettakaa jollakin tavalla se siihen kiinni; vaikk'ei niin hyvinkään,\nkunhan vaan kestäisi, voinhan minä kädelläni suojella sitä\nvaarallisissa tiloissa. Muuten minä en tanssikaan, että jollakin\nvaromattomalla liikkeellä voisin sitä vahingoittaa. Mitä\nkiitollisuuteen tulee, teidän vaivojenne tähden, voitte olla varma,\nettä minkä minun varani myöten antavat...\"\n\n\"Uskokaa\", sanoi tohtori ei juuri kovalla, joll'ei vienollakaan,\näänellä hyvin sävyisästi ja lempeästi, \"etten minä parantele sairaita\nvoiton tähden. Se on vasten minun tapaani ja mielipiteitäni. Totta on,\nettä minä otan vaivoistani jotain, mutta ainoastaan sentähden, ett'en\nkiellollani ketään loukkaisi. Minä kyllä voin asettaa nenän paikalleen,\nmutta minä vakuutan kunniani kautta, joll'ette sanaani usko, että asia\ntulee siitä vaan pahemmaksi. Paljo parempi on, jos antautte luonnon\nvaikutuksen alle. Peskää useammin itseänne kylmällä vedellä, ja minä\nvakuutan, että te nenätönnä tulette olemaan yhtä terve, kuin jos teillä\nnenä olisi. Nenän neuvon minä teitä taas pahemaan sprii-astiaan tahi,\nvielä parempi, kaatamaan astiaan kaksi ruokalusikallista väkevää viinaa\nja kuumennettua etikkaa -- silloin voitte saada nenästänne melkoisen\nrahasumman. Minä itse ostan sen, joll'ette liian paljo siitä vaadi.\"\n\n\"En, en! En missään tapauksessa myy sitä!\" kiljasi epätoivoissaan\nmajuri Kovalev, \"kadotkoon ennen!\"\n\n\"No, suokaa anteeksi!\" lausui tohtori kumartaen, \"minä tahdoin olla\nteitte hyödyksi... Mitäpä minä sille sitte voin! Ainakin näette hyvän\ntahtoni.\" Tämän sanottuaan tohtori majesteetillisen näköisenä läksi\nhuoneesta. Kovalev ei eroittanut edes hänen kasvojaankaan ja, syvässä\ntunnottomuudessa ollen, näki ainoastaan tohtorin mustan hännystakin\nhihoista esiinpistävät, puhtaat ja lumivalkeat mansetit.\n\nSeuraavana päivänä päätti hän ennen kanteen nostamista kirjoittaa\nstaapiupseerin rouvalle, eikö tämä suostuisi oikeuteen menemättä\nkorvaamaan hänelle hänen vahinkonsa. Kirjeen sisältö oli seuraava:\n\n    Kunnioitettava rouva\n        Aleksandra Grigorjevna!\n\n    En voi ymmärtää Teidän kummallista menettelyänne. Olkaa varma\n    siitä, että tällä käytöksellänne ette mitään voita, ettekä saa\n    minua pakoitetuksi ottamaan vaimokseni tytärtänne. Uskokaa, että\n    juttu minun nenästäni on kokonaan selville saatu samoin kuin\n    sekin, että asia on pääasiassa Teidän toimeenpanemanne, eikä\n    kenenkään muun. Sen äkkinäinen eroaminen oikeasta paikastaan,\n    sen karkaaminen ja muutteleminen ensin virkamieheksi ja viimein\n    alkuperäiseen muotoonsa, ei ole mitään muuta kuin seurauksia\n    Teidän ja niitten toimeenpanemasta noitumisesta, jotka\n    harjoittelevat niitä teidän mielestänne kunniallisia askareita.\n    Minä puolestani pidän velvollisuutenani ilmoittaa Teille\n    ajoissa, että jos ei mainitsemani nenä tänään vielä ole pantu\n    omalle paikalleen, minä olen pakoitettu hakemaan lain suojaa\n    ja puolustusta.\n\n    Muuten täydellisestä kunnioituksesta Teihin on minulla kunnia\n    olla\n\n                                      nöyrin palvelijanne\n                                        Platon Kovalev.\n\nVastaus:\n\n    Kunnioitettava herra\n        Platon Kusmits.\n\n    Suuresti kummastelen teidän kirjettänne. Minä lausun suoraan,\n    ett'en odottanut Teiltä tuommoisia epäkohteliaita moitteita.\n    Minä vakuutan, ett'en ole koskaan tuota virkamiestä, josta\n    puhutte, kotiini vastaanottanut, en sala- enkä julki puvussa.\n    Onhan minun luonani tosin kyllä ollut Philip Ivanovits\n    Potanschikov. Ja vaikka hän, käytökseltään siivo ja tiedoiltaan\n    etevä ja oppinut mies, pyysi tyttäreni kättä, en minä koskaan ole\n    hänelle antanut pienintäkään aihetta toivoon. Te mainitsette\n    vielä jotain nenästä. Jos sillä tarkoitatte, että minä muka\n    antaisin Teille pitkän nenän, se on, antaisin teille muodollisen\n    kiellon, kummastuttaa minua, että Te siitä puhutte, vaikka\n    tiedätte että minä aina olen ollut ihan vastaista mieltä, ja jos\n    Te vielä nytkin kositte tytärtäni laillisella tavalla, olen\n    valmis heti paikalla Teille mieliksi tekemään, jotta se\n    todistaisi ainiaan elävintä myötätuntoisuuttani Teihin, ja\n    siinä toivossa jään aina valmiiksi palvelijaksenne.\n\n                                      Aleksandra Podtotschin.\n\n\"Ei\", virkkoi Kovalev tämän kirjeen luettuaan, \"hän on toden totta\nviaton. Ei hän voi olla syyllinen. Kirje on kirjoitettu niin, ett'ei\nsitä voi sillä tavoin syyllinen ja rikoksellinen kirjoittaa.\"\nKollegi-assessori oli tottunut semmoisiin asioihin, sillä hän oli\nollut lähetettynä useampia kertoja Kaukasoon tutkintoa pitämään.\n\n\"Mitenkä sitten, millä ihmeen tavalla tässä on käynyt? Piru itse tämän\nyksin voi selittää!\" sanoi hän viimein laskien kätensä alas.\n\nSillä välin levisi huhu tästä ihmeellisestä tapauksesta koko\npääkaupunkiin ja tietysti, niinkuin tavallista, kaikellaisilla\nlisäyksillä. Nytpä kaikkien huomio kääntyi tähän ihmeesen; vast'ikään\noli yleisö ollut kiintyneenä kokemuksiin magnetismin vaikutuksesta.\nSitä paitsi kertomus tanssivista tuoleista Konjuschennoi-kadun varrella\noli vielä vireänä muistissa; eipä siis ihme että pian ruvettiin\nkertomaan kollegi-assessori Kovalev'in nenän tarkalleen kello kolme\nkäyskentelevän Nevskillä. Uteliaita kokoontui joka päivä joukottain.\nJoku tiesi kertoa, että nenä oli muka Junker'in makasiinissa -- ja\nJunkerin eteen ilmaantui semmoinen tungos ja ahdinko, että poliisin\ntäytyi ryhtyä asiaan. Eräs arvoisan näköinen poskiparrakas\nkeinottelija, joka tavallisesti teaterien edessä myyskenteli\nkaikellaisia kuivia paistoksia, teetti varta vasten puusta mukavia,\nkestäviä rahia, joille kehoitti uteliaita nousemaan, vaatien tuosta\nainoastaan kahdeksankymmentä kopekkaa. Eräs täysinpalvellut översti\nläksi tahallaan tätä varten tavallista aikaisemmin liikkeelle kotoaan\nja tunkihe suurella vaivalla väkijoukon läpi; mutta suurimmaksi\nkummastuksekseen näki makasiinin ikkunassa nenän sijassa tavallisen\nvillavaatteen ja kivipiirroksen sukkaaneulovasta tytöstä, jota puun\ntakaa katseli pienipartainen keikari liivit hajallaan, kuvan, joka jo\noli rippunut samalla paikalla enemmän kuin kymmenen vuotta.\nPoiskääntyessään lausui hän harmissaan: \"Kuinka rohjetaan tämmöisillä\ntyhmyyksillä ja väärillä huhuilla hämmentää kansaa?\" Sitten levisi\nhuhu, ett'ei majuri Kovalev'in nenä kävellytkään Nevskillä, vaan\nTaurian puutarhassa, että hän muka jo aikaa sitten oli siellä\nollut, että Hosrev-Mirfa, siellä asuessaan, oli ihmetellyt tätä\nluonnonleikkiä. Muutamat Kirurgian Akademian ylioppilaat läksivät\nsinne. Eräs ylhäinen, arvoisa rouva pyysi erityisellä kirjeellä\npuutarhan hoitajaa näyttämään hänen lapsilleen tätä harvinaista\nilmiötä, jos mahdollista opettavaisten ja nuorisolle hyödyllisten\nselitysten kanssa.\n\nNäihin juttuihin olivat erittäin mieltyneet kaikki nuo maalliset\nnäytelmäin jokapäiväiset ihailijat, joitten mielitekona on naisten\naivojen sekoittaminen, sillä siihen aikaan näkyvät nämä kokonaan\nmenettäneen puolustus-kykynsä. Suuri osa arvokkaita, yhteisen hyvän\nharrastajoita olivat kovasti pahoillaan. Eräs herra ei sanonut\nymmärtävänsä, kuinka nykyisenä sivistyneenä aikakautena tuommoiset\ntyhmät valheet voivat levitä ja lausui kummastelevansa, kuinka\nhallitus ei käännä niihin huomiotansa. Tämä herrasmies näkyy\nkuuluneen niitten herrojen joukkoon, jotka tahtoisivat kietoa\nhallitusta kaikkiin, jokapäiväisiin riitoihin akkojensakin kanssa...\nmutta tässä haihtui tapausten juoksu kokonaan hämärään eikä ole\ntietoa siitä, kuinka sitten kävi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTolkuttomuus vallitsee maailmassa. Välistä ei saa enää uskoa mitään.\nÄkkiä sama nenä, joka ajeli valtaneuvoksena ja sai aikaan semmoisen\nmelun kaupungissa, ilmaantui, ikäänkuin ei se missään olisi ollutkaan,\ntakasin omalle paikalleen, se on: majuri Kovalev'in molempien poskien\nväliin. Tämä tapahtui jo Huhtikuun 7:nä päivänä. Herättyänsä ja\nsattumalta vilkaistuansa peiliin näkee hän -- nenän! Koettaa kädellään\n-- totta tosiaan nenä! \"No, vie sun peeveli!\" huudahti Kovalev ja oli\nruveta paljain jaloin \"trippatkaa\" tanssimaan. Ivan sen kumminkin\nsisään astumisellaan keskeytti. Hän käski tuoda heti paikalla itselleen\npesuvettä ja, pestyään itsensä vielä kerran katsahti peiliin -- nenä!\nPyyhittyään itsensä tirkisti vielä kerran -- nenä! \"Katsoppas, Ivan,\neikö nenälläni ole näpykkä\", sanoi hän ajatellen samalla: \"Silloinpa\npula, jos Ivan sanoo: 'Ei ole näpykkää, herra, eikä itse nenääkään'.\"\nMutta Ivan vastasi: \"Ei ole, herra, minkäänlaista näpykkää; puhdas nenä\non!\"\n\n\"Hyvä, perhana vieköön!\" huudahti itsekseen majuri ja solkahutti\nsormillaan. Samassa näyttäytyi parturi Ivan Jakovlevits ovelle, peläten\nniinkuin kissa, jota vast'ikään on kuritettu rasvan varastamisesta.\n\n\"Sanoppas ensin, ovatko kätesi puhtaat!\" huusi hänelle jo kaukaa\nKovalev.\n\n\"Puhtaat ovat.\"\n\n\"Valehtelet!\"\n\n\"Jumal'aut', puhtaat, herra.\"\n\n\"No, varo itseäsi.\"\n\nKovalev kävi istumaan. Ivan Jakovlevits peitti hänet liina-vaatteella\nja sutasi yhdessä silmänräpäyksessä penselillään koko hänen partansa ja\nosan poskiakin vaahtoon, jommoista tarjotaan kauppamiesten\nnimipäivillä.\n\n\"Katsoppas vaan\", sanoi itsekseen Ivan Jakovlevits, katsellen nenää;\nkumarsi päänsä sitten toiselle puolelle ja katseli sitä syrjästäpäin:\n\"Siinä se on nyt! Kummallista totta tosiaan, kun ajattelet\", jatkoi hän\nja katsoa tuijotti siihen kauan aikaa. Viimein nosti hän kätensä\nkeveästi, varovaisuudella, jommoista kukin itsekseen vaan voi kuvailla,\ntarttuakseen nenän päähän sormillaan. Ivan Jakovlevitsin järjestelmä\noli sellainen.\n\n\"No, no, no, varo itsesi!\" kiljasi Kovalev.\n\nIvan Jakovlevits tempasi kätensä, säikähti ja hämmästyi niin suuresti,\nettei vielä koskaan ollut niin suuresti hämmästynyt. Vihdoin viimeinkin\nrupesi hän varovasti raappimaan leuan alustaa ja, vaikka hänen olikin\naivan epämukava ja vaikea ajella partaa kiinni pitämättä siitä ruumiin\nosasta, jossa haisti on, sai toki, nojaamalla karkeata yläsormeaan\nposkeen ja alaleuan ikeniin, lopuksi, jospa vaivallakin, voitetuksi\nkaikki vastukset ja ajelluksi leuan.\n\nKun kaikki oli tehty, kiiruhti Kovalev heti paikalla pukeutumaan, otti\nvosikan ja ajoi suoraa tietä ravintolaan. Astuttuaan sisään huusi hän\njo ovelta: \"Poika, lasi schukladia!\" mutta itse riensi heti peilille --\nonpa nenä, Hän pyörähti reippaasti toiseppäin ja iva huulilla, silmät\nvähän raollaan katsahti kahteen upseeriin, joista toisella oli tuskin\nliivinnapin suuruinen nenä. Tämän jälkeen meni hän sen osaston\nkansliaan, johon hän pyrki varakuvernöriksi tahi jos tuo ei onnistuisi\ntuomariksi. Mennessään vastaanottohuoneen läpi, katsahti hän vietä\npeiliin -- nenä on! Sitten ajoi hän erään toisen kollegi-assessorin\ntahi majurin, suuren ivantekijän luokse, jonka teräviin pistosanoihin\nKovalev'illa oli tapana vastata: \"Niin, no johan minä sinut tunnen,\nkoiranleuka!\" Matkalla aprikoi hän: \"Joll'ei majurikaan hypähdä\npaikaltaan, minut nähtyään, silloin saattaa olla ihan varma siitä, että\nkaikki on hyvin.\" Eipä kollegi-assessori mitään virkkanut. \"Hyvä, hyvä,\nperhana vieköön!\" tuumaili Kovalev. Matkalla tapasi hän rouva\nPodtotschin'in tyttärensä kanssa, tervehti heitä ja sai vastaukseksi\nhuudahduksia: \"Hänelle ei siis ole mitään vahinkoa tapahtunutkaan.\"\nHän jutteli kauan heidän kanssaan, ja täytti, otettuaan esiin\nnuuskarasiansa, tahallaan hyvän aikaa molempia nenänsä katon-aluksia\nnuuskalla, mutisten itsekseen: \"Täss' on teille, akat, naarakset!\nTyttärestäpä en huoli kumminkaan. Paitsi jos ainoastaan 'par amour',\nmiks'ei!\"\n\nJa siitä saakka majuri Kovalev käyskenteli, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunutkaan, Nevskillä, teatereissa ja kaikkialla. Ja nenäkin, aivan\nkuin ei se missään olisi ollutkaan, törötti hänen kasvoillaan, ja\nmahdotonta oli huomata, että sen syrjät edes olisivat irti olleet. Sen\njälkeen nähtiin majuri Kovalev aina olevan hyvällä tuulella,\nnaurahtelevan, seuraavan kaikkia kauniita naisia ja seisattuvan kerran\nerään Gostinnoi dvor'in makasiinin eteenkin sekä ostavan jonkun\nritarinauhan, vaikk'ei ole tietoa siitä, mitä varten, sillä hän itse ei\nmihinkään ritarikunnan luokkaan kuulunut.\n\nTämmöinen tapaus oli avaran keisarikuntamme pohjoisessa\npääkaupungissa! Nytpä kumminkin sitä kokonaisuudessaan katsellessamme,\nhuomaamme, että siinä on paljo valhetta. Puhumattakaan siitä, että\nihmeellistä, yliluonnollista oli tuo nenän irtaantuminen ja\nilmaantuminen eri paikoissa valtioneuvoksen muodossa -- oli Kovalev'in,\nvaikka kuinka päätänsä vaivasi, mahdoton ymmärtää, miks'ei\nsanomalehtiin saa painattaa ilmoitusta nenästä. Minä en tätä sano siinä\ntarkoituksessa, että minusta tuntuisi kalliilta suorittaa, mitä\nilmoitus tulisi maksamaan. Se on lorua vaan, sillä minä en kuulu\nomanvoitonpyytäjien joukkoon; mutta eihän se ole sopivata, ei ole hyvä,\neihän se käy laatuun! Ja taasen: mitenkä nenä voisi ilmaantua\npaistettuun leipään, ja mitenkä itse Ivan Jakovlevits... en totta\ntosiaan tuota ymmärrä, en laisinkaan! Mutta ihmeellisintä,\nmahdottominta käsittää on se, kuinka kirjailijat saattavat valita\naiheiksi kirjoituksilleen mokomia. Myönnän, että tuo on kokonaan\nmahdotonta, tämä on todellakin... ei, ei, minä en ymmärrä ollenkaan!\nEnsiksi, ei mitään hyötyä isänmaalle; toiseksi... eipä siitä\ntoiseksikaan ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, minä en tiedä, mitä\ntämä...\n\nMutta kuitenkin tuossa kaikessa, vaikkapa tosin joskus voikin suilahtaa\nyhtä, ja toista, ja kolmatta, saattaapa... no, ja missä sitten ei ole\nepäjohteenmukaisuutta? Mutta kuitenkin, kun tarkoin ajattelee, tässä\nkaikessa on sentään jotain. Sanottakoon mitä tahansa, kummallisiakin\ntapauksia on maailmassa -- harvoin, mutta onpa kumminkin.\n\n\n\n"]