[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkAFyju32FrB5hdpI9-Pl90bh5-ujj1BtKegvdxsy_jU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1330,"Lukemisia lapsille 5","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1330-topelius-zacharias-lukemisia-lapsille-5","1330__Topelius_Zacharias__Lukemisia_lapsille_5",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1880,1893,41780,260252,false,43679,[23],"Fairy tales",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Lukemisia lapsille 5\" by Zacharias Topelius is a collection of children's stories written in the late 19th century. The work seems to focus on whimsical and moralistic tales, likely designed to entertain and educate young readers, promoting values such as kindness, integrity, and the wonders of nature and imagination. The stories feature various characters like angels, guardians, and playful children, exploring themes of innocence and life lessons through their adventures.  The opening of the book introduces a lyrical and serene ambiance, beginning with a reflection on the comforting presence of a guardian angel that watches over children. This is followed by a description of the enchanting \"Höyhensaaret\" or \"Feather Islands,\" mystical places that can only be found by those who are weary and in need, symbolizing peace and solace. These stories appear to blend realism with fantasy, inviting children to explore their imaginations while imparting gentle wisdom. The narrative illustrates various settings, such as peaceful natural landscapes and heartwarming interactions among children, setting the tone for the moral and imaginative adventures that follow throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],237,"Viides osa Topeliuksen laajasta lastenkirjasarjasta sisältää satuja, runoja ja lyhyitä kertomuksia. Kokoelma tarjoaa lukijalleen opetuksia ja mielikuvituksellisia tarinoita, kuten kertomukset Prinsessa Kultakutrista ja Rakennusmestari Talvesta.","Z. Topeliuksen 'Lukemisia lapsille 5' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1330. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","LUKEMISIA LAPSILLE 5\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS.\n\n\nSuomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Suojelusenkelin ääni.\n Höyhensaaret.\n Rakennusmestari Talvi.\n Refanut.\n Alauda cantat.\n Ilo-Matin lapset.\n Koulupoikain voittolaulu.\n Sanomalehdenlatoja kirjasinlaatikkonsa ääressä.\n Vaivaisukko.\n Prinsessa Kultakutri.\n Iltakävely.\n Mistä saamme joulukuusen?\n Kuu kirkas.\n Kevätpäivä Suomenlahdella.\n Tuulentupa.\n Pikku haltia.\n Höyryveneen lämmittäjä.\n Mustanmeren merimies.\n Yrjön valtakunnat.\n Pikku Lassi.\n Rautatien konduktööri.\n Niityn sunnuntai-aamu.\n Vanha herra.\n Tulitikku.\n Telegrafisti.\n Johanna d'Arc.\n Petter Matin kivi.\n Muurahainen etsimässä lääkärin apua.\n Pohjaismyrskyn kehtolaulu.\n Postiluukulla.\n Kekola ja Sammalparta\n Virkeitä poikia\n Uusi vuosi 1868\n Huhtikuun viimeinen päivä\n Berndt Michaelin uni\n Sikku\n\n\n\n\nSUOJELUSENKELIN ÄÄNI.\n\n\n    Muistatko, kuinka kehtosi\n    Ääressä seisoi enkeli?\n    Sua seuraa vielä tänään tuo,\n    Varoittaa, varjelusta suo.\n\n    Kuuletko kehoitusta sen:\n    Ain' ollos puhdas, totinen,\n    Rakasta Luojaa, luotuja;\n    Äl' olla häpee lapsena.\n\n    Sun laises lapsi ollut on\n    Uroskin vahvin, verraton;\n    On viisain ollut pienenä:\n    Voit samoin sinä elpyä.\n\n    Vaan suurin ei, ei viisainkaan,\n    Ylistetyinkään päällä maan\n    Jumalan valtakuntaan käy,\n    Jos lapsen mielt' ei hällä näy.\n\n    Valossa asut ylhäällä\n    Elämän riemun lähteillä,\n    Lähteillä urhotöidenkin:\n    Ne sieltä virtaa laaksoihin.\n\n    Vaan ijäkkäämpäin alhaalla\n    Laaksossa täytyy taistella,\n    Jalassa pistin, pyrkien\n    Toiselle korkeudellen.\n\n    Säilytä lapsen-uskos vaan\n    Jesuksen kautta Jumalaan;\n    Ei muutoin ole milloinkaan\n    Valoa, rauhaa ollenkaan.\n\n    Kun sanotaan: ei suurena\n    Sit' uskota kuin lapsena,\n    Niin muista: taivaankin ja maan\n    Hukkuissa Sana säilyy vaan.\n\n    Vaikk' aivan rikas olisit,\n    Niin nöyrry vain kuin enkelit:\n    He itseään ei ylistä,\n    Vaan Herraa, hoitain ihmistä.\n\n    Laps olet köyhä, vähäinen,\n    Viallinen ja puutteinen;\n    On oppimatta sinulla\n    Elämän läksy lavea.\n\n    Sä heikko, Herran voimakkaan\n    Apua ano ainiaan,\n    Valoa, pyhitystä ja\n    Hyvyyden tielle neuvoa.\n\n    Tee työtä mielin uljahin\n    Iloisin, pelkäämättömin,\n    Valona kodin laulellen\n    Kuin vapaa, nuori lintunen.\n\n    Ole uskollinen ilossa\n    Ja suruss'; auta vaivaista\n    Rakastavasti, säälien;\n    Näe vikas, älä veljien.\n\n    Kotoas, maatas rakasta;\n    Voimassa, viisaudessa,\n    Hyveissä kasva; iloiten\n    Ann' henkes eestä totuuden!\n\n    Laps! Enkelis tää ääni on.\n    Sen koko maamme kuulkohon,\n    Niin kukkii se; sä olet sen\n    Keväinen nuori, kaunoinen.\n\n    Koivuniemellä elokuussa 1879.\n\n                      Z. Topelius.\n\n\n\n\nHÖYHENSAARET.\n\n\nTuolla ulkona Pohjanlahdessa, melkein Suomen ja Ruotsin keskivälillä\non muutamia vehreitä saaria, joita sanotaan _Höyhensaariksi_. Siellä\non niin kaunista. Eipä olisi luullut kaukana aavalla merellä, jossa\nlaineet vyöryvät tuvan korkuisina ja laivat hukkuvat syysöinä, niin,\neipä siellä olisi luullut olevan niin raittiita, iloisia, vehreitä\nsaaria tarjoamassa väsyneille purjehtijoille ystävällistä satamaa.\nSiellä ei ole myrskyä, ei pauhaavia aaltoja eikä yksinäisen kalalokin\nyksitoikkoista rääkynää kuohuvain maininkien keskellä. Kaikki huokuu\nsiellä niin suloista lepoa. Talvi lepää, aalto makaa, linnut laulavat\nhiljaa, hyvin hiljaa, ja kullankeltaiselta loistava kuunvalo leikkii\ntuoksuvilla kukilla ja puiden oksilla, jotka juovat kirkasta kastetta\nillan viileydessä.\n\nAh, miten hyvältä ja suloiselta tuntuu siitä, joka pikku ruuhessaan\ntaistelee aaltojen pauhua vastaan, kun viimeinkin saa levähtää niin\nkauniilla ja iloisella rannalla kuin Höyhensaarien. Mutta sangen moni\nniitä turhaan etsii, heitä vain laineet ajelevat yöt päivät, eivätkä\nhe koskaan osaa tietä Höyhensaarille. Ja hyvin moni antaisi kultaa ja\nmitä hyvänsä, jos vain löytäisi ne onnelliset saaret, ja kuitenkin ne\nheidän edestänsä aina vain vaipuvat syvälle ja yhä syvemmälle mereen.\n\nSillä nuo Höyhensaaret ovat vähän omituiset ja salaperäiset. Ei\nole ainotakaan niin tarkkaa ja taitavaa perämiestä, vaikka hän\nolisi purjehtinut ympäri koko maailmankin, että hän aina löytäisi\nHöyhensaaret edes keskellä valoisaa päivääkään, jolloin aurinko\npaistaa täydeltä terältä ja ihmiset ja eläimet työskentelevät koko\nvoimallaan. Mutta jos hän on hyvin väsyksissä valvonnasta ja kovasta\ntyöstä, jos hän hartaasti rukoilee iltasiunauksensa ja sitte asettuu\nhiljaan ruuheensa sekä antaa virran sitä omin päin kuljetella,\nniin silloin hän saapuu sinne yhtä varmaan kuin laskisi kompassin\nja merikarttojen mukaan. Sillä Höyhensaarille päästään kolmea\ntutkimatonta väylää myöten, joilla on nimenä _Työn kanava, Terveyden\nraitis ulappa_ ja _Hyvän omantunnon tyyni satama_.\n\nSattuupa niinkin, että Höyhensaarille päästään ainoastaan\nviimeinmainittua väylää. Sillä sinne saapuu myöskin monta sairasta ja\nmurheellista, jos heillä on hyvä omatunto. Ja silloin he unhottavat\nkaikki tuskansa ja nojaavat onnellisina kuin hyvät lapset päätään\näitinsä syliin.\n\nTämä voi kyllä näyttää hyvin kummalliselta, ja sinä ehkä ajattelet,\nett'ei noita saaria ole ollenkaan olemassa. Mutta kyllä ne on yhtä\nvarmaan, kuin aurinko joka ilta laskeutuu ja joka aamu nousee\npaistamaan sekä hyville että pahoille. Kysyhän vaikka keltä hyvältä\nlapselta, he kyllä tietävät Höyhensaaret. Mahdoton on tarkalleen\nnäyttää, missä paikassa Höyhensaaret ovat, sillä ne ovat samanlaiset,\nkuin Gotlanti-saaren sanotaan ennen muinoin olleen: ne näet joka aamu\nsilloin, kun kukko laulaa, vaipuvat kaikkine ihanuuksineen meren\nsyvyyteen, ja joka ilta, kun varjot pitenevät ja tähdet alkavat\ntuikkia taivaalla, nousevat ne meren salaperäiset ihmeet kaikessa\nkukoistavassa vehreydessään jälleen meren pinnalle. Silloin ne\nuiskentelevat keveästi kuin untuvat ja höyhenet kirkkaalla meren\npinnalla, ja siitä ne luultavasti ovat saaneet nimensäkin, ell'eivät\nole saaneet sitä muusta syystä.\n\nNäillä suloisilla saarilla ja keskellä synkintä metsää on raakuista\ntehty luola, koristettu kaiken maailman komeudella, iltataivaan\nihanuudella ja kaikilla meren rikkauksilla. Siellä välkkyvät\nsinisimmät tähdet, siellä loistavat jaloimmat kivet. Kauneimpia\nkoralliportaita myöten pääsee vaeltaja perlemo-saleihin, joissa\nkirkkaimmat kultaseinät kuvastuvat hohtavista hopealattioista ja\nsäteilevistä kristallikatoista. Tuhannen tuhansia kalliita helmiä on\nlukemattomina pikku ikkunoina kultaseinissä, ja säihkyvät timantit\nriippuvat tulisäteinä katoista. Kaikki kesän rakkaat kukat levittävät\nnäihin saleihin suloisinta tuoksuansa. Hiljainen uupumus ja rauha\nlaskeutuu kaikkien päälle, jotka hengittävät niiden hajua. Mutta\nväkevimmin kaikista tuoksuu siellä unikkokukka, joka muuten on maan\npäällä välinpitämätön. Ei se siellä luolassa seiso, niinkuin tuolla\nulkona kukkanurmikolla, komeana ja yksinkertaisena, niinkuin se,\njolla on kaunis ruumis, vaan tyhmä sielu; ei, vaan siellä leviää sen\ntummanpunaisesta ja mustansinervästä terästä hieno ja miellyttävä,\nmutta huumaava höyry, suloisempi kuin makein hunaja, kauas ylt'ympäri\nHöyhensaarien.\n\nMonta sataa, lukemattomia saleja on siinä kauniissa luolassa. Kaikki\nne ovat korkeat ja säihkyvän valoisat, mutta niiden valo ei ole\npäivän valkoista valoa, vaan se on ennemmin kuin tähden loistoa tai\nkuutamoa kauniilla järvellä yöllä. Senpätähden kun niihin astutaan\nhäikäsevästä päivänpaisteesta, niin luullaan astuvansa varjojen ja\nhämärän ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohtapa huomataan, miten kaikki\nesineet levittävät omaa ihmeellistä loistoaan, vaan eivät koskaan\nhäikäse. Ja siinä lempeässä valon hämyssä voidaan hyvästi erottaa\nkaikki rakkaat kasvojenpiirteet, siellä nähdään ja tunnetaan kaikki\nrakkaat ja hyvät vanhat ystävät.\n\nSiellä tulee sinulle vastaan paraat ystäväsi, aivan niinkuin\nolisivat siellä kotonaan; he syleilevät sinua ja toivottavat sinulle\nsydämmestänsä tervetuloa. Ja vaikkapa he muuten ovatkin kaukana,\naivan toisissa maissa, taikka kuolleet ijäisessä rauhassa ja sinä\nolet ehtinyt jo tuhannesti itkeä heidän ruohottuneilla haudoillansa,\nniin he kuitenkin täällä Höyhensaarien kauneissa luolissa astuvat\nvastaasi niin kukoistavina terveydestä ja nuoruudesta, niin\niloisina ja onnellisina, kuin suru ja kuolema eivät olisi teitä\nkoskaan erottaneet toisistanne. Sinä otat heitä kädestä, suutelet\nheidän punakoita poskiansa, ja sinusta tuntuu kaikki olevan aivan\nentisellään. Silloin leikitte taaskin entisiä leikkejänne. Komean\npallosi, jonka sait pikku poikana ja joka ammoin sitte hävisi sinulta\nkenties minne, sen nyt löydät ja se lentää kuin ennenkin, paremmin\nkuin mikään muu pallo maailmassa. Ja vanha rakas nukke, jolta ammoin\nsitte katkesivat sekä kädet että jalat; maalattu puuhevonen, jonka\nkerran sait joululahjaksi ja joka sitte katkasi kaikki jalkansa;\nkaunis kuvakirja, jonka pikku sisaresi sinulta repi silloin, kun\nolit poissa; ja kelkka, se, jossa oli raudat jalasten alla ja joka\njuoksi edelle kaikista muista kelkoista ja jota surit niin kovin, kun\nse sinulta varastettiin; kaikki, kaikki ne löydät jälleen, uusina,\nkauneina, aivan kuin ne ensin saadessasi olivat. Pallossa ei ole\nainoatakaan likapilkkua; nukke on eheä ja siisti ensimäisessä uudessa\npuvussaan; hevosella on kaikki kunnolliset jalat ehyet; kuvakirja on\nvahingoittumatta, siinä ei ole edes lehtien nurkatkaan käännettynä,\neikä kelkalla ole mitään muuta halua kuin päästä luistamaan pitkin\nmäkeä. Niin, kukapa voisi uskoa sellaista onnea? Mutta kas, niin se\non, ja se on hauskaa!\n\nNyt rupeat leikkimään. Mutta se ei käy aivan niinkuin muissa\nleikeissä. Leikkikalu häviää käsistäsi, tietämättäsi millä tavalla,\nja heti on toinen sen sijassa, sinun ottamattasi, aivan itsestään\ntullut. Ystäväsi tulevat ja häviävät niin ihmeellisellä tavalla.\nJa sinä itse olet milloin missäkin, mutta jos sinulla mielestäsi\non hyvin kiire, niin et ehdi ollenkaan liikkeelle etkä pääse\npaikastasi. Muuten liikut kuin ilmassa. Kun paraillaan leikit\nvanhassa kodissasi, jossa kaikki on niin tuttua, olet jo samana\nsilmänräpäyksenä ehtinyt lukea läksysi koulussa, etkä tiedä, mitenkä\nolet sinne joutunutkaan. Ja kun istut veneessäsi järvellä ja pääset\nyhdellä airojen vedällyksellä monta peninkulmaa, joudut tietämättäsi\nsilmänräpäyksessä korkealle vuorelle. Mutta se ei sinua ollenkaan\nkummastuta. Koira, joka haukkui sinua eilen, muuttuu yht'äkkiään\nsamaksi koiraksi, joka monta vuotta sitte kävi noutamassa sinun\nkeppisi järvestä. Koulumaisterista on tullut pikku poika, joka ammoin\nsitte paimenteli lehmiä. Ja sinä itse olet samalla kertaa niin pieni,\nett'et itse saa pannuksi kenkiäsi kiinni, mutta kuitenkin niin suuri\nja vanha, että sinulla on monta pikku lasta, joille sinun pitää tehdä\nvoileipiä. Ja se kaikki tuntuu sinusta aivan luonnolliselta, sekin,\nettä hevosesi muuttuu puuksi, talosta tulee kissa ja sinun kirjastasi\npiparkakku. Sinä et edes ajattele, että niinhän sen pitää ollakin.\nSinä et sitäkään ihmettelisi, jos kerrassaan kasvaisit seitsemän\npeninkulmaa pitkäksi ja olisit tuhat vuotta vanha.\n\nOn sanomattoman hauskaa ja käsittämättömän kaunista Höyhensaarilla.\nMutta vähän matkan päässä ovat _Ohdakesaaret_. Sinne joutuu moni,\njoka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka\non hankkinut itselleen pahan omantunnon. Ohdakesaarissa on myöskin\nluola, jonka suu on samannäköinen kuin Höyhensaarten luolan, ja juuri\nsentähden moni hairahtuukin. Vaan kyllä se erehdys pian huomataan.\nNäiden Ohdakesaarten luolaan vie livakka polku pitkin karkeata, kovaa\nvuorta. Kosteat seinät ovat homeessa ja katosta riippuu hämähäkin\nverkkoja. Höyhensaarten ruusuvuoteiden sijassa on täällä nokkosia,\npurojen suloisen lorinan sijassa pauhaavia koskia ja lintujen\nliverryksen sijassa varisten raakuntaa. Täällä on korkea torni,\njosta alinomaa ollaan putoamaisillaan, ja syvä hetesuo, josta ei\nmillään tavalla päästä ylös. Kummallisia ja rumia olentoja kuljeksii\nsiellä päälaellaan. Ja pimeässä yössä piirustelee valkoinen enkeli\ntulihiilellä seiniin tottelemattomain, petollisten, kateellisten ja\nriitaisten vaeltelijain pahoja töitä.\n\nEi, mepä emme lähdekään Ohdakesaariin emmekä _Painajaisen_ luo, joka\nsiellä asuu. Me purjehdimme Höyhensaariin, sillä siellä asuu hyvä\nystävä. Siellä on vanha, hyvin vanha ukko luolan suulla; niin, hän\non niin vanha, että kun Aadam ensi kerran nukkui paratiisin puun\nalle, seisoi vanha _Nukku Matti_ jo silloin hänen vieressänsä ja\nlevitti hänen päällensä ruusupeitten. Pitkä, valkoinen parta riippuu\nkunnianarvoisen ukon leuassa; vyöllä on hänellä punainen samettivyö.\nHänen pitkä valkoinen nuttunsa, hänen siniset sukkansa ja keltaiset\nkenkänsä ovat kaikki kudotut pehmoisimmista untuvista. Kun hän\nojentaa sinulle kätensä, on se pehmoinen kuin hienoin puuvilla, ja\nkun hän hiljaa koskee sinun silmäluomiisi, tulevat ne heti niin\nsuloisen raskaiksi. Ei ole mitään niin hyväilevän lempeää kuin hänen\näänensä, kun hän lehtien hiljaa suhistessa ja mettisten suristessa\nlaulaen nukuttaa hyviä lapsia, ja niin suloisen lempeät ovat hänen\nsilmänsä, että arimmatkin tytöt mielellään hiipivät hänen syliinsä ja\npainavat kutripäätänsä hänen ystävälliseen helmaansa.\n\nOi, niitä kauniita silmiä, jospa tietäisit, miten Jumalan rakkaus ja\nlaupeus niistä loistaa, niin rakastaisit häntä vielä kahta vertaa\nenemmän. Sillä kun laupias Jumala katsoi ensimäistä paratiisia,\nlähetti hän hyvän enkelin sulkemaan ihmisten silmiä pimeän yön\najaksi; ja nähtyään maan päällä olevan niin paljo vaivaa ja surua,\nlähetti Jumala saman hyvän enkelin antamaan ihmisille lepoa ja\nunhotusta. Ja se hyvä enkeli oli Nukku Matti, kuoleman vanhempi\nveli; sentähden loistaa hänen kauneista silmistään ijankaikkisuuden\nsyvyyttä. Ja kaikki kansat tuntevat hänet, rakastavat häntä ja\nantavat hänelle eri nimiä. Mutta enimmin kaikista rakastavat\nlapset häntä, sillä heitä hän hellimmästi hoitelee. Jo he niinkin\npieninä, ett'eivät tunne omaa äitiänsä, tuntevat kuitenkin hänet,\nja hän istuu heidän kehtonsa vieressä yöt päivät. Ja kun lapset\nkasvavat suuremmiksi, ottaa hän heidät syliinsä ja vie kaikki hyvät\nlapset Höyhensaarille, ja hän tahtoisi niin mielellään viedä sinne\nmyöskin pahat ja tottelemattomat lapset, mutta he eivät tahdo itse.\nSilloin Nukku Matti itkee, että heille pitää käymän niin pahoin\nOhdakesaarilla, ja hän kuuntelee lakkaamatta, eivätkö he ehkä kadu,\nettä hän iloksensa saisi ottaa heidät vastaan ruusuvuoteille.\n\nKoska hän niin suuresti rakastaa lapsia, tekee hän usein heille\npikku kepposiakin. Hän se iltasilla kylvää heille silmiin hiekkaa\nja maalaa heidän poskillensa Höyhensaarien ruusuja. Hän se narraa\npoikia virutteleimaan koulussa ja tyttöjä haukottelemaan pianota\nsoittaessaan. Niin, tuleepa hän välistä käskemättä myöskin ylhäisten\nherrain ja neuvosmiesten istuntoihin tai oppineiden maisterien\npuheihin tai ylioppilasten kieliopin lukuun, ja heti kaikki ne\nherrat tuntevat sanomatonta puolipäivä-levon halua. Mummot ovat\nusein kirkossa pahassa pulassa Nukku Matista. He nyykäyttävät tuon\ntuostakin päätään ja korvat rupeavat suhisemaan papin saarnatessa.\nSiinä Nukku Matti tekee hyvin veitikkamaisesti, mutta hän vain\nkoettelee, onko kirkonkäynti oikein sydämmestä vaiko vain tavan\nvuoksi. Miten hyvä hän muuten on, sen kaikki ne itse paraiten\ntietävät, jotka kerrankaan ovat käyneet Höyhensaarilla. Hän osaa\nniin hyvin sijoittaa vieraansa juuri niihin huoneihin, jotka\nkullekin paraiten sopivat; väsyneen työmiehen panee hän hämärään\nsaliin tähtien valoon ja tanssista väsyneen tytön ruusunkarvaiseen\nkuutamokammariin. Siellä hän kylvelee valkoisia tuomenkukkia heidän\npäällensä ja lähettää suloisimmat unensa liihoittelemaan heidän\nympärilleen.\n\nTunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se\nsentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia\nja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas\niltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien\nlävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta;\nsentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi\nhyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin\nhaamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen\nkuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja\ntuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea,\nmitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen:\nmutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain\nnäyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat\nsokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin,\nja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin\ntapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä\nmoittia. Unet ovat vain unia.\n\nOhdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden\nkäsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa,\nvaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä,\njossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä\nvihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä\nei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua.\nÄlä mene Ohdakesaarille!\n\nMonta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken\nvain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista\nsaduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen,\nsillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään\ntomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois\nlaistuina.\n\nMinä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin\nluona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia\npyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa\niltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja\nnousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän\nyön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin\nhäkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia,\nja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti\nnauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta\ntanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja\nkertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin\nkirjassa: \"Pikku Lassi\" ja \"Prinsessa Kultakutri\". Kyllä niitä on\npaljo muitakin.\n\n\n\n\nRAKENNUSMESTARI TALVI\n\n\n    Nyt kunkin kuullaan kertovan\n    Jo rautasilloista, sokkeloista,\n    Vaan talven työ sepä vast' on toista.\n    Hän miesten mies ihan varmahan.\n    Niin ei muut mestarit tehdä saata,\n    Kuin kaikkialle hän pitkin maata\n    Järville siltoja sitelee\n    Ja lumitorneja laittelee.\n    Ja katusulkuja, muurit lisää,\n    On kelkkamäkien kanta-isä.\n    Kaljuiksi hän kadut silottaa,\n    Hän silkkihattuhun metsän saa\n    Ja kaikki hienoksi kiillottaa.\n    Myös tietää kyllä sen kukin meistä,\n    Ett' oivan huolen hän pitää teistä.\n    Rämettä Suomessa ei, ei suota\n    Niin pohjatonta ja pehmeää,\n    Ett'ei hän saa lasisiltaan tuota\n    Ja tietä sen yli sileää.\n    Niin on se kuin teräs-rautatie,\n    Sen kiskot kestävät, pitkä rata,\n    Kaks kertaakin peninkulmaa sata,\n    Se kauas sun napamaille vie.\n    Maan päällä moitita ei rantarataa,\n    On sillä kulkea iloisata:\n    Kas, metsä juoksee! Kas, lahti kaartaa!\n    Kas, höyryhepo -- se reki on --\n    Höyryttä kulkevi kuutamon\n    Valossa tuulena vettä, saarta!\n    Se hanskaa Pohjolan eloa:\n    Ei rettelöidä, ei jankata,\n    Kun rautatien, jota Talvi laittaa,\n    Saa valtiopäivittä, valtiaitta,\n    Ei miljooneja sen teko maksa,\n    Köyhinkin kulkea sillä jaksaa,\n    Sen konduktööri on poikanen,\n    Hän junaa johtavi riemuiten.\n\n    Rakennusmestari Talvi, mitä\n    Sä joskus juonia viitsit pitää.\n    Kun lammikkoon sinä loiskahdat,\n    Ties lumiloskalla tahrajat?\n    Miks toisinaan sinä juonittelet,\n    Kun lumivyöryjä vierittelet\n    Ja raesatehin sokaiset\n    Sun siltas oivat ja kaunoiset?\n    Työs paremmin koe, Talvi, johtaa!\n    Ja kiltti ollos sä meitä kohtaan,\n    Suo tietäs turvassa matkata,\n    Ett'emme uimahan uppoa!\n    Suo lunta hienoa, puhdasta,\n    Sä reen ja kelkkamme luistaa anna,\n    Suo teräsluistimet jalkaan panna,\n    Yön tähtikynttiläin loistaa suo,\n    Suo, että kuutamo kultaa luo,\n    Hopeajärvellä jään suo hohtaa,\n    Suo lasten mäessä kelkkaa johtaa\n    Ja, kädet kontassa, leipoa\n    Sokerikakkunen Suomesta!\n\n\n\n\nREFANUT.\n\n\nToivo-laiva oli satamansiltaan kiinnitettynä: poikajoukko oli saanut\nluvan mennä kiipeilemään sen nuoriin. Muutamat uskalsivat nousta\naina suureen märssykoriin asti, kaksi pääsi vieläkin ylemmäksi,\npieneen märssykoriin, ja yhdellä oli hyvä halu kerran eläessään\nkoettaa, miltähän tuntuisi pramraaka-pirulla ratsastaminen. Oli\nsunnuntai-ilta. Nuora-Matti istui ankkurinketjuilla etukannella ja\nhän oli juuri lukenut virsikirjaansa, vaan pani sen nyt viereensä ja\nrupesi katselemaan poikia. Nuora-Matti oli vanha pikinuttu, oikea\nahvettunut merimies, joka oli koetellut kaikkia tuulia ja purjehtinut\nkaikenlaisilla vesillä ja merillä aina siitä asti, kun jaksoi nostaa\nairon. Iloinen ja leikillinen mies hän oli, tämä Nuora-Matti-vanhus;\nhän osasi kertoa monta hupaista seikkailua ja pani aina omiansa\nlisäksi, niin että kyllä riitti, mutta sepä se juuri onkin monen\nmielestä kaikkein parasta. Pojat rakastivat Nuora-Mattia, hän se\nvasta oli aika mies ja osasi kertoa historioita paremmin kuin kukaan\nmuu, vaikka kyllä välistä melkein kuin kurillansa.\n\nNuora-Matti pani pois virsikirjan, vilkasi märssyyn päin ja huusi:\n\"hoi, pojat, siellä köysissä!\"\n\n\"Hoi!\" vastasivat pojat, jotka olivat nousseet ylimmäksi.\n\n\"Luota sinä käsiisi äläkä jalkoihisi, sinä siellä latvassa, muuten\ntulla tuiskahdat alas kuin variksen poika!\" neuvoi Nuora-Matti.\n\n\"Ihan niin!\" huusi ylimmäksi ehtinyt huimapää, liihentäytyen yhä\nulommaksi pramraa'alle.\n\nNuora-Matti mutisi jotakin koiranpennuista, jotka tahtovat olla\nkissanpoikia, eikä ollut enää niinä miehinäänkään, että muka huomaisi\nkoko poikajoukkoa, mutta piti kuitenkin hyvin varansa ja vilkasi\nvähäväliä sinne päin, koska hän kerran oli vahtina laivan kannella.\nPianpa pojat väsyivätkin kiipeilemiseen. Eräs märssypoika pyyhki\nhikeä otsastaan ja arveli Toivoa aika suureksi laivaksi, jonka\nraa'annokkaan kiipeäminen ei suinkaan ollut mitätön urhotyö.\n\n\"No niin\", sanoi Nuora-Matti välinpitämättömästi, \"onhan tuo vähän\nlikempänä kuuta. Kyllä Toivo on suuri, mutta olisittepas nähneet\nRefanutin!\"\n\n\"Mikä se on, se Refanut?\" kysyivät pojat, \"Kerros meille, Matti!\"\n\n\"No, senhän toki tietää joka kokkipoikakin, joka on veneellä vienyt\npuuastioita Köpenhaminaan. Eihän teistä kukaan liene niin tietämätön.\"\n\nMutta pojista ei ollut kukaan kuullut puhuttavan mitään sellaista\nkaikissa luonnon kolmessa valtakunnassa; Matin piti kaikin mokomin\nkertoa.\n\nNuora-Matti laittoi poskeensa aivan uuden mällin, siveli partaansa,\nkatsoa tirkisti veitikkamaisesti poikia ja alkoi:\n\n\"Onko teistä kukaan käynyt Torniossa?\"\n\n\"Ei\", vastasivat pojat.\n\n\"No, samapa se. Tornio on kaupunki niin etäällä tuolla pohjoisessa\npäin, että kun siellä lasketaan rysä, niin voidaan saada siihen\naurinkokin menemään juhannuksen aikaan. Siellä saadaan niin suuria\nlohia, että niillä on silmät kuin täyskuu. Vielä pohjoisempana\non korkea vuori Aavasaksa, jonne ihmisiä matkustelee satojen\npeninkulmain päästä asettamaan kellojansa auringon mukaan juuri kello\n12 yöllä ja kirjoittelemaan harakanvarpaita vuoreen.\"\n\n\"Vai niin\", sanoivat pojat.\n\n\"Torniossa asui monta vuotta sitte rikas kauppias, herra Petter.\nHän oli niin rikas, niin suunnattoman rikas, että hänellä oli\nkaksikymmentä laivaa merellä, ja kun kuningas tuli Tornioon katsomaan\nkeskikesäisen yön aurinkoa, teetti herra Petter lasiseinäisen\nkammarin jokeen, että kuningas näkisi lohien uiskentelemisen.\n\n\"Mutta eihän se ihminen koskaan saa kylliksensä; niinpä herra\nPetterkin, jolla jo oli niin paljo rikkautta, mietiskeli, että hänen\npitäisi päästä vielä toista vertaa rikkaammaksi. Hän oli päättänyt\nvuorata koko Aavasaksa-vuoren kullalla, koska se kerran oli niin\nmerkillinen, ja sitte tulisi koko maailman kuuluksi, että sen on\nherra Petter tehnyt. Sentähden hän haetti Lapista kuuluisan velhon ja\nkysyi häneltä, mitenkä hän lyhyessä ajassa saisi niin paljon kultaa,\nkuin tarvitsisi. Velho mietti asiaa seitsemän vuotta, kysellen neuvoa\nkaikilta Lapinmaan muilta velhoilta, ja vastasi viimein:\n\n\"'Rakennuta Refanut!'\n\n\"'Mikä se on?' kysyi herra Petter, sillä hän ei ollut yhtään viisaampi\nteitä, sylttynokat, vaikka oli niin rikas.\n\n\"'Niin', sanoi velho, 'Refanut on velholaiva, jonka vertaista ei ole\nkoko maailmassa. Siihen mahtuu enempi tavaraa kuin sataan muuhun\nlaivaan, ja vähemmässä kuin kolmessa vuodessa saa se kokoon enemmän\nkultaa kuin Lapissa on kiviä.'\n\n\"Ohoh!\" sanoivat pojat.\n\n\"Niin, aivan niin sanoi herra Petterkin. Ohoh! sanoi hän. Mistä\nihmeestä minä saisin rakennustarpeita ja rakennusmestareja semmoisen\nlaivan tekoon?\"\n\n\"'Kyllä minä siitä pidän huolen', sanoi velho. 'Minä rakennan\nkaikki valmiiksi, enkä tahdo sinulta muuta kuin tyttäresi neiti\nPäivänpaisteen vaimokseni.'\n\n\"Herra Petter mietti asiaa vähän, sillä velho oli sata vuotta vanha\neikä neiti Päivänpaiste vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Mutta kun\nhän ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, niin jopa se ihanne voitti, hän\nsuostui velhon kauppaan ja pani vain ehdoksi, että häät oli pidettävä\nvasta sitte, kun Refanut ehti palata ensi matkaltaan.\n\n\"Nyt alkoi velho rakentaa. Kuusamon tunturilla kaukana pohjoisessa\non honkia, jotka eivät ole paljon nuoremmat vedenpaisumista.\nSinne lähetettiin kaikki Lapin velhot hakkaamaan ja vetämään;\nkarhut valjastettiin rekien eteen ja ne vetivät rakennustarpeet\nmeren rantaan. Siihen tehtiin veistämö, niin suuri ja korkea kuin\nvuorenselkä, ja siinä rakennettiin Refanut. Kun se viimein laskettiin\nvesille, kuohahti meri yli rantojensa, merenpohja halkesi, hyökylaine\nnousi aina Oulunjärveen saakka ja kivitti kaikki Keminjoen kosket.\n\n\"Kun Refanut sitte seisoi vesillä, oli sen perä Torniossa, vaan\netukeulan lippu häilyi Vaasan kohdalla ja keulan kärki lakasi eräässä\nkäännöksessä kumoon kaikki Hämeen metsät. Kolme mastoa siinä oli,\nmutta niiden kumpikin väli oli niin pitkä, että varikselta kului\nkoko päivä lentäessä maston latvasta toiseen. Ja niin pitkät ne\nmastot olivat, että kun pieni laivapoika lähetettiin sitomaan kiinni\nmärssypurjetta, hän oli vanha harmaapää ukko tullessaan sieltä alas.\nLaivaväeksi valittiin 10,000 reipasta merimiestä, ja kun joka mies\nsöi puoli kappaa herneitä ja vadillisen puuroa päivässä, niin siitä\nvoi kuka hyvänsä sormillaan laskea, miten paljo herneitä ja puuroa\nsiinä tarvittiin vuoden varaksi.\"\n\nPojat nauroivat ja alkoivat lukea sormillaan.\n\n\"Joka väkipyörässä oli ruokapaikka ja joka märssyssä seurahuone.\nAnkkuriketjuista ei puhettakaan; joka rengasta nostamaan tarvittiin\nkaksitoista miestä. Nuorat olivat paksummat kuin minä...\"\n\n\"No, jopa olivat paksut!\" sanoivat pojat.\n\n\"Ja partuunit ... no niin, pahin oli, että kun laivaa tahdottiin\nkääntää ja purjeita sovittaa tuulen mukaan, täytyi ratsumiehen\najaa lennättää kolme viikkoa täyttä laukkaa ensin pitkin laivaa,\nsitte poikki edestakaisin ja huutaa täyttä kurkkua, että oli aivan\nläkähtyä: 'hei pojat! käännetään!'\"\n\n\"Sitte siellä on täytynyt olla kestkievarejakin välillä!\" virkkoi\nmuuan poika.\n\n\"Sanopas muuta! Miksikä siellä ei olisi ollut kestkievareja! Mutta\neipä ollut helppo löytää taitavaa kapteenia niin suurelle laivalle;\nkaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman\npäästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei\npuhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen\nei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin\nhakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät\nkuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin\nkuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa\nvaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi\nkorttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä\nkorttelia, en muista niin tarkkaan...\"\n\n\"No, kolme tuumaa!\" oikasivat pojat.\n\n\"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää,\nvääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon\nrappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin,\nja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe\noikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja\ntornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne\njo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta\nonpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin\nverkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja\n39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin\nmies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu\nhuomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin\n15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku\nmies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi\nOuluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan\npadosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä\n120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät\nkatsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen\nLapissa?'\"\n\n\"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja\nhänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan\noli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan.\nPäätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta\nja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia\nmaustimia.\n\n\"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden\nlepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä,\nmeren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan\nasti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat\nmeriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen\nkäsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa\nkultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste\nitki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden.\nHän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi\nvoinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan\npalaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon\nvaimoksi.\n\n\"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli\nolevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut\nmitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen,\nmaan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan\npurjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei\nkoskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole\ntyhmää olla sellainen maamoukka?\"\n\n\"Hyvin tyhmää\", myönsivät pojat.\n\n\"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi\njoutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki\nkoskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat\najattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä\nsanonut hänelle: Hyvä velho -- sillä pitää olla hyvin kohtelias\nvelhoille -- hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä\nolisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi\nennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin,\nsillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen\nja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään\njärkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi.\"\n\n\"No, kuinkas sitte kävi?\" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli\nuutta mälliä.\n\n\"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli;\nperäkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa,\nja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä,\nRefanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen\nlaivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri\nlaivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että\nsiitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan\nMikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?\"\n\n\"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!\"\n\n\"Samapa se.\"\n\n\"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta\nmaarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin\npäivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri\nMikonsaarilla.\"\n\n\"Ohoh!\" sanoivat pojat.\n\n\"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää\nvettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä.\nKokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun\nsuunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista\nprikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas',\ntiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat\nrannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne\nturmelemaan meidän puuroamme!'\n\n\"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman\nja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa,\nhuutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin\nsananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo\nvalmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia\nsuoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin\nhyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu\nmennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä\nJuutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana\nItämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi\nkoko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva\nkiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu.\nEikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin\nRefanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni\nJuutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä\nkahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti.\"\n\n\"Olipas se!\" sanoivat pojat.\n\n\"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni\nja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto\näkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti.\nTuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi\npaikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät\nturhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan\nheittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja\n200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan\nja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa\nkoko laivaan.\n\n\"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että\ntanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin\noli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan\ntorppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin\nhe muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla\npahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat\nvalittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän\npitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä\nsisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä\nodottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja\nPohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää\nilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme\nodottaa suurta ja hirmuista sotaa.'\n\n\"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä\nhajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä;\nvelhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne\nvoineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia\ntuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren.\nMonta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois,\nsyntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat,\nkaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.'\n\n\"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies,\nja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen\nnuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista\nnuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi\nyli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa,\nmutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.'\n\n\"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa\nja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea\nkohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!'\n\n\"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja\nsentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja\npistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks',\nkolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut.\n\n\"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa\nkomentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks',\nkaks', kolme!'\n\n\"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän.\n\n\"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan ... yks',\nkaks', kolme!'\n\n\"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten\nupseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki\nyhdestä suusta.\n\n\"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä,\nettä kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko\nvuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!'\n\n\"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota\nkoettaa.'\n\n\"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi\nmustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin,\nettä kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän,\nett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs\npäävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja\nluvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin\nseitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren\nhalkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja\nhyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan\npalavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja...\"\n\n\"No?\" kysyivät pojat.\n\n\"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä\nruutivuorta.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro\nse vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta\nvehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän\noli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka\nvakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän\nheti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle,\nkaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi\npalavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus\nruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi\nlevisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan.\nYli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan\nkokoista muruakaan.\n\n\"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies...\"\n\n\"Se olit varmaankin sinä, Matti!\" huusivat pojat.\n\n\"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä\nmerimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta.\nHän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon\nosaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja\nvettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi.\nHakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton\nsotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä\nsen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.'\n\n\"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli\nsotaministeri.\n\n\"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali.\n\n\"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaan\nKattegatissa', huomautti yli-hovimestari.\n\n\"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä',\nvirkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat\nselviävät.'\n\n\"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin\nmerkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota\nei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren\nRefanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä\npuujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas\nja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä\njäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin\nkolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti\nkulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen.\nMutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen\nnuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki\nvalaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja\nkaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa.\n\n\"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes\npientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että\noli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta,\nettä Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti\nheti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin\neikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin\nkultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari;\nnyt pidetään ylpeät häät.'\n\n\"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin\nvelhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun\nantamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti\nPäivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava\nauringonlasku.\n\n\"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki\nkiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että\nhurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta\nRefanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena\nniinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa\nrepalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan\nlaivan kohtaloa.\n\n\"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin\narvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät\npois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui\nkasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter\nköyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta\nAavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon\nsäteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän\njoutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat\nherra Petterin ruodulta luokseen.\n\n\"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan\nvanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta\nkokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa\nja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin\nomituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa\nsuunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet\ntaivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat\nhattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä\nja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs\nkeulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!'\nSillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa,\nmutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä.\nJos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna\njalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa,\nsillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma\naivan edessänne.\"\n\n\"Onko tuo kaikki totta, Matti?\" kysyi eräs pieni poika viattomasti.\n\n\"No, en minä huoli sitä vannoa\", vastasi Matti. \"Mutta kyllä se on\nyhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo\nkymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat\nkuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron.\"\n\n\n\n\nALAUDA CANTAT.\n\n\n    Niin, herra maisteri, naurullista:\n    Kun istuin -- onko se mahdollista?\n    Keväällä, kartiini suojanain,\n    Ja päivä paistoi latinahain,\n    Niin -- mitä luulla? --\n    Sain lintuin kuulla\n    Tuhansin laulavan sulosuulla,\n    Ja parvi tää\n    Näin visertää:\n    Alauda cantat! Alauda cantat!\n\n    Mua päästäkää ulos! Puiston puolla\n    Alauda cantat on irti tuolla,\n    Kirjaimet sääskinä kirmajaa,\n    Nyt osaa luontokin latinaa.\n    Voi, leivot ratki,\n    Nuo mokomatki,\n    Hävyttä läksyni kaiken matkii!\n    Alati vain\n    Soi korvissain:\n    Alauda cantat! Alauda cantat!\n\n    Katolta varpunen visertääpi:\n    Nyt kevään leivoset herättääpi!\n    Alauda cantat, ne sanat soi,\n    Taivaalta, maasta ne kuulla voi.\n    Kun aamu loistaa,\n    Yön varjot poistaa\n    Laaksoista, kentiltä, -- silloin noista\n    Taas ennättää\n    Korviini tää:\n    Alauda cantat! Alauda cantat!\n\n    Nyt herää unesta metsät tuoreet,\n    Nyt valon virrassa kylpee vuoret,\n    Soi järvi, tanssivi puronen,\n    Säteilee saarikin lemuten,\n    Ja pisarina\n    Kuin kukkasina\n    Tippuilee lauluja suloisina,\n    Ja rintanen\n    On riemuinen!\n    Alauda cantat! Alauda cantat!\n\n\n\n\nILO-MATIN LAPSET.\n\n\nOli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja\nkoska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä\nIlo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa\nhäissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat,\nei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu,\nomaa tekoa ja nimeltä _Vinkura_. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen\nmielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu,\nmutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä\noli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli\nkorkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului\nvain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan\npaikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan,\nettä tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin\npolkemisessa.\n\nIlo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He\nelivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta,\nkulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin\nsoinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat\nnuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa\naivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja\nharvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta\noleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla,\nja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa\nmorsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen\ntoimi.\n\n\"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin\", sanoi\nRiitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa\nlähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä.\n\n\"Minäkö tarttuisin lapioon!\" sanoi Matti. \"Eihän toki, silloin sormet\nkangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?\"\n\nSeuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä\nsoittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin,\ntuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin\nkaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti\nei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta,\nja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän\nitse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei\nollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja\nalkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun\nsaattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin\nja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin\njälkeen iloista polskaa.\n\nSe nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin.\nSillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin\nkummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini\nvasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut\nkielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona\nkautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet\nvain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin\nmakkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu\nkaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin\nvanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve,\nMatillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin\nettä hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä.\n\n\"Kyllä minä tiedän\", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton.\n\"Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin\nviime sunnuntaina.\"\n\nIlo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan\nnähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä\nolla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi.\nOikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin,\nvaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan\nkaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia,\nja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on\njaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti\nkyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti\nvähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin\ntoinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin\nennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen;\nhän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan\nlukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja.\n\nMatilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla\nvanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden\nvuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan\nerilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen\nvanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat\nsilmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä\nhiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla\nsisarellaan.\n\nKoska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein\noli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan\nkuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella\nhautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista\nhautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen\nvälissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli\nsurullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon\nhautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja\nlukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin\nnäkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin.\nUsein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma\nhautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat\nkuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden\npuutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja\npikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta\nsaattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät\njonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain\nhaudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa.\n\nTulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten\nleikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika:\nMatti. \"No niin\", virkkoi pappi, \"niin ihmiskieli lausuu teidän\nnimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna _Vita_ ja\n_Mors_.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Ilo-Matti, \"eihän almanakassa ole sellaisia\nnimiä.\"\n\n\"_Vita_ merkitsee elämää ja _Mors_ kuolemaa\", vastasi pappi. \"Tuo\nhyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät\nelämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla.\"\n\nSitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta\njonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo\nRiitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän\naivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään.\nLapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana\nlähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin\naamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut,\nmutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka\nnukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi\nIlo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin\nmakaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee.\n\nIlo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän\nheittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja\nkysyivät, mitä hän itki.\n\n\"Äiti on kuollut!\" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua\nkurkkuun.\n\nHetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat\nhyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin\nitkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita\nhaudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen\nmerkitsi. \"Haudataanko äiti?\" kysyivät he.\n\n\"Haudataan\", vastasi isä, \"vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin\noman hautani.\"\n\n\"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?\" kysyivät lapset vielä.\n\n\"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä\", vastasi\nisä huoaten.\n\nSepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät,\nmitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin\nsitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että\nse suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat\nensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta\nolivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä\najattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. \"Kas, tuossa\nse Ilo-Matti astuu molempine lapsineen\", sanoivat ihmiset.\n\nIlo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai\nuudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut\nhautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti\nsoittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat\nkankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli\njälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: \"tanssikaapas nyt,\nkun saatte uuden äitin!\"\n\nLapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja.\nHe olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän\nsydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle.\nOli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet\noman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen\nhaudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän\nkanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät\npois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista.\nKukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten\nsilmät kyynelöityivät.\n\n\"Minä lähden kotiin äitin luo\", sanoi Riitta. \"Mutta hän on niin\nsyvällä maassa; miten pääsemme sinne?\"\n\n\"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne\", sanoi Matti.\n\nSiellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja\nkävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. \"Ei, ei tästä tule\nmitään\", sanoi Riitta, \"liian syvä se on meille.\"\n\nNuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran\nennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille:\n\"Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?\"\n\nRiitta sanoi: \"Äiti on kuollut.\"\n\nPappi sanoi: \"Ettekö ole kuulleet, että ken uskoo Jumalan poikaan,\nhän elää, ehkä onkin kuollut? Teidän äitinne uskoi, ja katsokaa, hän\nelää!\"\n\n\"Minä lähden kotiin äitin luo\", sanoi poika.\n\n\"Minä lähden myös\", virkkoi tyttökin.\n\n\"No, tulkaa minun kanssani\", sanoi nuori pappi, \"niin minä neuvon\nteille tien Jumalan valtakuntaan, ja sieltä me löydämme hänet.\"\n\n\"Onko sinne pitkä matka?\" kysyi poika.\n\n\"Onko se syvällä maassa?\" kysyi tyttö.\n\n\"Jumalan valtakunta on aina lähellä niitä, jotka sitä oikein\netsivät\", vastasi pappi. \"Se on kaikkialla, kun Jumalakin on joka\npaikassa.\"\n\nLapset eivät häntä ymmärtäneet. He kyllä uskoivat äitinsä olevan\nJumalan valtakunnassa, mutta silloinhan Jumalan valtakunnan piti\nolla haudassa, jossa heidän äitinsäkin oli. He kävivät hautausmaalla\nistumaan eräälle hautakivelle.\n\nKukat yhä tuoksuivat, linnut lauloivat, ja Ilo-Matti soitteli\nVinkuraansa tuolla tuvassa. Nuori pappi mietti, mitenkä hän osaisi\nselittää Jumalan valtakuntaa lapsille. Ne olivat niin pienet ja\ntietämättömät; eiväthän he ymmärtäneet niin mitään.\n\nHetkisen kuluttua sanoi poika: \"Minä muistan äitin.\"\n\n\"Niin\", sanoi tyttö, \"minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi\nminulle: minä olen aina teidän luonanne.\"\n\nNytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan\nvaltakuntaa. Hän sanoi lapsille: \"No, jos teidän äitinne on aina\nteidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa.\"\n\nLapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui\nheistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän\näitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan\nhänen jäljestänsä.\n\n\"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen\", sanoi\nopettaja.\n\n\"Silloin aurinko makaa\", virkkoi poika.\n\n\"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen\", sanoi tyttö.\n\n\"Teidän äitinne makaa myöskin.\"\n\nSitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä\noli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä\njälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle\nunissa.\n\n\"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?\" kysyi opettaja.\n\n\"Hän on Jumalan valtakunnassa.\"\n\n\"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan\nsitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin\nsanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan.\"\n\nLaskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat\nihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä\nymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että\nheidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan\nvaltakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä.\n\nYhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat\nhäitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin\nlapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa?\n\n\n\n\nKOULUPOIKAIN VOITTOLAULU.\n\n\n    Kevään kuningas nyt sotaan saa\n    Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta,\n    Idän myrskyjä hän puhaltaa,\n    Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa,\n    Pakoon, pakoon synkän talvipilven lyö,\n    Maailma on uusi, kuollut on nyt yö.\n    Kevään kuningas nyt sotaan saa\n    Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta,\n    Idän myrskyjä hän puhaltaa,\n    Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa.\n\n    Ken nyt vannoo uskollisuuden?\n    Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa?\n    Maailmaa nyt vastaan ryntää ken?\n    Henkensä ken valon tiellä antaa?\n    Arat raukat värisevät nurkassaan,\n    Uljaat pojat iloiten käy sotimaan.\n    Ken nyt vannoo uskollisuuden?\n    Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa?\n    Maailmaa nyt vastaan ryntää ken?\n    Henkensä ken valon tiellä antaa?\n\n\n\n\nSANOMALEHDEN LATOJA KIRJASINLAATIKKONSA ÄÄRESSÄ.\n\n\n    Mä olen vuohien paimen; niitä\n    Mä satatuhatta riviin liitän,\n    Lihavat vien sekä laihat, huonot\n    Otukset, mustat ja lyijykuonot\n                Niitylle, mi\n                On paperi.\n    Kesyinä kyllä ne käy nyt syömään,\n    Vaan puskemaan ne jos saa ja lyömään,\n    Ne kumoon maailman syöksevät\n    Ja moneen kuhmuja iskevät.\n\n    Mä kyllä suljen ne karsinahan\n    -- Muut kahleihin panis karja-pahan --\n    Mun vuohillani on jalat oivat,\n    Yli aitain, portin ne kiitää voivat;\n                Ei veräjää,\n                Mi pidättää;\n    Huonoimman mökin ja linnan luokse\n    Ne riemuin rientäen syömään juoksee;\n    On tietää melkein mahdoton,\n    Ken niiden sarvilta säästynyt on.\n\n    Tuli säihkyy vuohteni sarviloista:\n    Ne itse kuin tulitorni loistaa,\n    Jäljistä niiden käy loiste moinen,\n    Kuin yöllä paistaisi aurinkoinen,\n                Sen mukaan vaan,\n                Kuin ruokitaan.\n    Neron mietteitä niiden on syödä tapa,\n    Mut usein kyllä ne saa vain rapaa:\n    Ne riistaa lypsävät toisinaan,\n    Mut joskus rainta on tyhjä vaan.\n\n    Etäällä uhkuvi kanervista\n    Hopealähde maan uumenista;\n    Totuuden tytön on siellä valta.\n    Jos vuohiani hän juottaa malttaa,\n                Ne voimaa saa\n                Vuort' murentaa.\n    Vaan valhe myrkkyä usein tuottaa\n    Lähteesen, vuohia sillä juottaa;\n    Ne sitten kuin rakit puree vaan,\n    Ja susi syöpi ne herkkunaan.\n\n    Nyt poika, niinkuin peikko musta,\n    Tuo toimittajalta kirjoitusta.\n    Huis, karsinastani vuohet ulos!\n    Kai uutisista on oiva tulos.\n                Sanomihin\n                Sitä mahtuukin...\n    Pyh, ilmoituksia turhia! noita\n    Vain on nyt leivän hakijoita...\n    Yks neiti kenkänsä kadotti,\n    Yks metsänhaaskaajan konkurssi.\n\n    Tää takaperin nyt käy kuin rapu;\n    Vaan ensi numero, siit' on apu;\n    Mun vuohilaumani silloin lennä!\n    Saat ajan kanssa sä kilpaa mennä.\n                Siis ulos vaan,\n                Pois maailmaan!\n    Sanoma tietävi kaikki ratki,\n    Se tietää tapahtumattomatki...\n    Ei i:n sijahan, ä ystäväin,\n    Ett'ei _niin_ paikkahan joutuis _näin_!\n\n\n\n\nVAIVAISUKKO.\n\n\nOletteko nähneet Lohtajan vaivaisukkoa? Luullakseni se seisoo\npaikallansa vielä tänäkin päivänä niinkuin viisikymmentä vuotta\nsitte, puettuna siniseen hännystakkiin, punaiseen liiviin ja\nkeltaisiin housuihin, joka kaikki on liian kaunista vaivaisukolle;\nja hän ojentaa lakkaamatta kättänsä kaikille maantiellä\nmatkustavaisille, samoin kuin kirkkoväellekin joka pyhä. Siinä\nhän on seisonut niin kauan, kuin muistetaan taapäin, eikä kukaan\ntiedä, miten monta vaskirahaa on vierinyt sisään pienestä reiästä,\njoka on keskellä punaista liiviä ukon vatsan yläpuolella. Ja kun\nse oli uusi, sanotaan monen kunnon talonpoikais-emännän tulleen\nvain leikillänsä koettamaan, sopisikohan tuosta pikku reiästä\nvierähtämään alas huivin nurkassa säilytetty hopearahakin, ja silloin\non hopeataaleri sinne tipahtanut ja jäänytkin, vaikka emäntä kuinka\nolisi vaikeroinut ja vakuuttanut, että se tapahtui vahingossa. No,\nluulisipa nyt vaivaisukon olevan yhtä rikkaan kuin joku kauppaneuvos,\nkun se on niin monta monta vuotta sillä tavalla koonnut rahaa;\nmutta päinvastoin. Ei hän näytä ollenkaan rikastuneen, vaan tulleen\nyhä köyhemmäksi, mitä kauemmin on siinä seisonut. Ainakin on sen\npuku hyvin haalennut ja kasvot käyneet rumiksi, nenästä on kappale\npudonnut pois ja joutunut muiden roskain kanssa rikkatunkioon.\nEipähän sitä suotta ollakaan vaivaisukko. Kyllä on raskasta seisoa\nnoin yöt päivät kerjäämässä maantien vieressä, olkoonpa sää millainen\nhyvänsä; tuulet ja sateet, tuiskut ja pakkaset kaikki on kärsittävä.\nJa enimmän vielä mieltä masentaa, kun kirkkoväärti tulee kerran\nkuukaudessa, avaa seljästä luukun ja ottaa pois kaikki kokoutuneet\naarteet. Mitä apua on vaivaisukolle kitsastelemisesta, alinomaisesta\nkurjalta näyttämisestä ja kerjäämisestä kaikenlaisilta ihmisiltä, kun\nkoko rikkaus aina kuukauden kuluttua menee seljästä omia teitään?\nEi, tuskin sietäisi mustalainenkaan seisoa siinä kaikkien nauruksi\nnieleksimässä vaskea ja hopeaa ja pysyä kuitenkin yhtä laihana ja\nkurjana, vaikka vielä kiusaksi onkin yllä sininen hännystakki ja\njalassa keltaiset housut.\n\nMutta Lohtajan vaivaisukolla oli merkillinen seikkailu, jota ei\ntapahdu kaikille vaivaisukoille. Siinä pitäjässä asui vanha loinen\nPietari eli Puu-Pietari, kuten häntä tavallisesti sanottiin, koska\nhän oli hyvin kätevä mies, niin että osasi pienellä veitsellään\nvuoleksia kummallisimpia kapineita, hevosia talonpoikain pojille\nsekä kotkia, nukkeja ja kaikenlaisia taidokkaita kapineita. Mutta\nsydämmeltään oli Puu-Pietari ahne ja kavala mies, hän ei ajatellut\nmuuta kuin rahan kokoamista millä tavalla hyvänsä. Niin, hän oli niin\nahne, että hän oli metsään kiven alle kaivanut aarteen, monta sataa\nriksiä hopeaa ja kultaa, jonka hän oli koonnut osaksi veistelyllä\nja osaksi monivuotisella kerjäilyllä; mutta sitä ei kukaan tiennyt,\nkoska se vanha veitikka näköään oli kaikkein köyhin raukka, jonka\nryysyisyyttä ja laihuutta kaikki säälivät.\n\nKun sitte kirkonkokouksessa päätettiin, että seurakunta tarvitsi\nvaivaisukkoa, sanoivat kaikki, että Puu-Pietari, joka oli niin köyhä\nja kätevä, tehköön puusta ukon ja saakoon vaivastaan yksitoista\nplootua. Ja koska niin oli päätetty, ei Puu-Pietari vastustellut.\nEi suinkaan, päinvastoin ei kukaan olisi voinut olla tyytyväisempi\nsiihen tarjoukseen kuin Puu-Pietari itse, sillä hän oli mielessään\nmiettinyt, miten hän voisi rikastua vaivaisukon kautta. Ja sentähden\nhän keksi seuraavan petoksen.\n\nVaivaisukon vatsa on ontelo. Siihen putoavat kaikki rahat, mitä\nanteliaat ihmiset pistävät rintakoloon, ja ne rahat otetaan sitte\npois ukon seljästä aukosta, jonka suu on suljettuna luukulla ja\nlukolla. Luukun sivulle, jonka avain oli ainoastaan kirkkoväärtillä,\nteki Puu-Pietari toisen salaluukun ja sovitti sen niin taitavasti\nkiinni, ett'ei kukaan sitä huomannut. Kun vaivaisukko asetettiin\npaikallensa ja raha toisensa perästä vieri alas hänen vatsaansa,\nhiivi Puu-Pietari jonakin pimeänä yönä, milloin kuu ei paistanut,\nukon luo ja kouri salaluukustaan pois rahat vaivaisukosta. Niin\nviisas se veitikka kuitenkin oli, ett'ei koskaan ottanut aivan\nkaikkia, mitä milloinkin oli, vaan jätti näön vuoksi aina joitakuita\nvaskirahoja sinne jäljellekin, ett'ei voitaisi epäillä siellä\nvarkaita käyneen, vaan luultaisiin pitäjäläisten olleen niin niukkoja\nköyhiänsä kohtaan. Sitä kesti pitkän ajan, ja Puu-Pietarin oma aarre\nkiven alla kasvoi kasvamistaan, vaan vaivaisrahastolla oli ukosta\nniin pienet tulot, että vähän kukin itsekseen ihmetteli sitä.\n\nEräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä,\nmitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi\ntavattoman ankaralla äänellä: \"Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä\nminulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta\ntäytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta\nhyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset\npyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain\nensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette,\nsanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä.\nMiten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat\neheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita.\"\n\nKyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui\nhämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta\nkäsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta,\nkoska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt\nmuuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti,\ntutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko\nja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin\nelinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti\nmaanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko.\n\nKirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa\nja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää\nkertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa\nnyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä\nnurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti\nkertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen;\nhän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne\nviimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että\nminähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin\nmennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se\nmetsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat\nkaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun\nmurhanneen vaivaisukon?\n\nEikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa.\nHeti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja\nsorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja\nja rautoja.\n\nOli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että\nnurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain\nalla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui\nastumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun\naika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt\nnäin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin\nkuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa.\n\nKun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä\ntienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään\nhelppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty\nkirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa\ntyössä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä.\nJo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun\nraudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa\ntarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja\nviskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen\nsitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota\nsen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni.\n\nVaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta\nodottamaton tapaus pelasti sen.\n\nPuu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta\npanemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen\nlumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan.\nOnnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle\ntaivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän\nja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin\ntehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti\nhuomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne?\nNiin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut\npaikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa\nrappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo\nmaantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan.\nPietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse\nrappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä\nmaantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä\nsiitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja\nkeltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin\nvaloisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt\npari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät\nmennä ohitse.\n\nSiispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin\nsuorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain\nkättensä tekoa.\n\nMutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista,\nKorsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin\nmyöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja\nvanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään,\ntarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö\nmistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se\nvilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi\nrappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi,\nniinkuin oli tarkoituskin. \"Katsos!\" sanoi hän kumppanilleen, \"tuossa\non vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme\nkylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään.\"\n\nKun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat\nkarkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari\nkauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan\nihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että\nnyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta\npeljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät\ntehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin\nsuorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan\neivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään\nja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä\nvaivaisukon rahat.\n\n\"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa\nvuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!\" sanoi toinen, tarkoittaen\nvaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään\ntarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta.\n\n\"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu\", sanoi toinen karkulainen.\n\"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?\"\n\n\"Minun mielestäni\", vastasi kumppani, \"hakkaamme ensin poikki jalat\nja sitte koko ukon pikku palasiksi.\" (Puu-Pietari otti kaikki\nitsellensä.)\n\n\"Taitaa riittää\", virkkoi toinen, \"kun ensin hakkaamme auki vatsan\nja sitte poltamme hänet.\" (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa\nhakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.)\n\n\"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!\" sanoi ensiksi puhunut\nkarkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa\nvaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin\nhäväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin\nja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei\nPuu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä\nhuutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli.\nSepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat\nuskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja\nhuutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko\noli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä\nilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan\nminkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko\njoukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki\nkolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen\ntoistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään\notettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat\njoutuneensa hirveän velhon kynsiin.\n\nNiin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto.\n\nNytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies\noli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä\nkuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan,\noli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä,\noikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa.\nSopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa\noli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon,\njoka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti\nrientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että\nkarkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta\nhyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi\nvetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat\nrappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan.\nKarkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei\nminkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä.\nPuu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain\njoutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa\ntulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä,\nettä nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: \"vai niin, ukko\nparka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!\" Ja kun nimismies rupesi\nankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki\nkirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt\nvaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa\nvaivaisille korvaukseksi.\n\nJa tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko\nkannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan\nja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan\npäässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä\nasetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte\non tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin\nvoi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet\nseisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti\nse nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha\nnenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty\nHelsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin\nsavenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään\nole mahdotonta.\n\n\n\n\nPRINSESSA KULTAKUTRI.\n\n\nJa nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan,\nruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat\nkorukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät\nsydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin\nsinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä\njärvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla,\nja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja\nrakkaudesta yht'aikaa.\n\nOli kerran kuningas Persiassa, nimeltä _Shah Nadir_, ja hän oli\näärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat\nja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä\nkultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian\nmaustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi\npääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto,\nsata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon\npaisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä\nkauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat\nkalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin\nviittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa.\n\nTämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai\nvalloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa;\nmoni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja\nmonta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin,\nkun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas.\nVaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli\npehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä\nkeväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan\nauringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta,\nistuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja\nkannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos\ntarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja.\n\nShah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta\nvaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle\niloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän\nmielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen\nhenkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki\npois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän\nvain ainoan tyttärensä, prinsessa _Kultakutrin_ jota hän rakasti yli\nkaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko\nvaltakuntaansa.\n\nTosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa,\nsitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet\noikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä\nPohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli\nnuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein\noli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle,\njoka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään\nmuuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa,\nnimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti,\nettä prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se\nloisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä.\n\nJa toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän\nmaan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri.\nHänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta\nulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi\nja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin\nei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko\nShah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei\nolisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja\nhyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian.\n\nSen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä\npehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa.\nKultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen\nöittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän\nkiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman\nvangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun\nShah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita\ntyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille\nja heidän perillisilleen.\n\nMutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja\nsynniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle.\nHän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle\nrakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli\nväärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli\nvasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän\nkuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi\nhäntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se\nsyntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin\nrangaistustuomion.\n\nEipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin\nprinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen\nsuojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon\nlorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin\nkammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain\nläpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun\ntultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta\nja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja\nleikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän\nneitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen\nlaulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi\nkultaperhosilla ja tummilla ruusuilla.\n\nSillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä;\nmutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista\nPohjolassa.\n\nEi ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi\npienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja\noikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut.\nHänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta\nperhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet,\nei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä\nusein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä\nhän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei\ntiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan\npäällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia\nja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen\nse oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on,\nennenkuin osasi oikein nauttia iloa.\n\nViimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään\nkaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa\nsuljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä\nsuuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen\njälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan\nsuurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan\nkuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei\nvoinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä\ntuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen\nollut hänelle mieluinen.\n\nShah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä\npelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän\nei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan;\nmutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut\nhäneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten\nkuningas _Turanista_, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on\nPersian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli _Bom-Bali_. Hän\noli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon\n_Hirmun_, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas\nentiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri\neläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja\nsanoi: \"koira, tahdotko elää?\"\n\nHirmu vastasi: \"herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö.\nTiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää.\"\n\nBom-Bali sanoi: \"Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu\nIspahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän\nvuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä\nminulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo.\"\n\n\"Koirasi tottelee herransa käskyä\", sanoi tuo lappalainen velho.\n\nJa Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta\nkaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä\nIspahaniin.\n\nTuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat\nvalmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin,\njopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa\nsuuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten\ntehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle\ntuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta\nheidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva,\nrautainen ristikkoaita.\n\nAikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri\nriemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään,\nhän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi\nleijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin\nvälissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta,\nja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä.\n\nKatsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla\nkoossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan\nvartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli\nkanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan\nmukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin\nihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista\nryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein\nkauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta\ntaakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa,\nniin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan\nkauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa\npelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen\nneitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille.\nSenpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin\nyht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista\nollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir\nvoittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua\nkuningasta seurassansa.\n\nMahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä\nnähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille\npurpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen\nkalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu.\n\nEnsin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa\nhöyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli\nhyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista.\n\nSitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja\ntoisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se\npäässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa,\nkotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa\nkotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin\nse oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin\nsuurtakin voittajaa.\n\nTuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä\nvesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille\nkrokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen,\njonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa\nkuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa\nvesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti\npitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki\nseljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti\nkiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle,\neikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein\nhereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja\npujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi\npienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan\nja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan\nsaaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan\neivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin.\nViimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja\nahmasi porsaan.\n\nSeurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen\nTuranin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin\nsusikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi\nshakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta\naina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä\ntuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja\nainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja\nurhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti\nlempikoiraansa _Valledivauta_. Koira kuuli herransa äänen ja sai\nuutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen\nhammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi.\n\nVaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja\nsen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen\nheitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen\nhampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli\nvahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin.\n\nNyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa\nistui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri\nja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan\nsanottiin _Ahrimaniksi_. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa\närsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät\nsäkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa\neräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman\nviuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti\nvuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan\nja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan\nmusertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua\nnousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan.\nTuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta\nturhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui\nhitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi\nvihollisen vertä.\n\nAhrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri\nleijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä _Ormus_, ja näiden\neläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa\nprinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen.\nHän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin\npedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti\nsiihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut\nelefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin\nliikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi\nOrmusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko\nkaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi\nheidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät\nyhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa\npäälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan\noli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri\nkukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten\nvietiin Ormus pois kentältä.\n\nNyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin\njoukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko\npaahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat\nehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle\nkatsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat.\nUteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin\ntahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut\naavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja\nlaululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana\nastui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla\nkoristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia\njalkojansa.\n\nMitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot\nvahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman,\nmakasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen\nkauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti\npyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa.\n\nSilloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti\nprinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois.\n\nKauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta\nei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan\nurhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja\nyritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa\nja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki\noikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään\ntanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi\nnäkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan.\n\nShah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa\nsekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä\ntuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat\njoka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri\noli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän\nkeihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli\nAasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin,\ntuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt.\n\nShah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä\nsynnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä\noli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan\nsurupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa\nmoskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin\nhän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen\ntyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian\nkruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa\npalkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen.\n\nNiin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja\nruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta\nkuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat\nennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi\nAbderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa\nviisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää\nhänet tai kuolla.\n\nJos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin,\nniin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri\nei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta\nprinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa\neläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli\nvaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä\neli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa\nKultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan\njuoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja\npiti itse prinsessan.\n\nSilloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka _Pimpedora_ istui\nja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa _Pimpepanturi_ istui\npuuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi\noli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska.\nHänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa\nhänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin\nvain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi\nlappalaisakka pojaltaan: \"Kuuletko mitään?\"\n\n\"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa\", vastasi\nPimpepanturi haukotellen hyvin pitkään.\n\n\"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa\nsyysyöstä?\" kysyi uudestaan lappalaisakka.\n\n\"Kuulenhan tuota sitäkin\", sanoi Pimpepanturi. \"Se on vain susi, joka\nvarmaankin vie jotakuta meidän poroistamme.\"\n\n\"Eipä olekaan susi\", sanoi lappalaisakka, \"vaan isä se siellä palaa.\nHän on nyt ollut poissa jo neljä talvea, mutta minä kuulen hänen\närähtelevän kuin villipeto; hänellä lienee kova kiiru kotiin.\"\n\nSamassa jo tulikin Hirmu tiikerin haahmossa ja prinsessa Kultakutri\nkidassa. Hänet hän laski telttaan sammalille sekä otti heti jälleen\noman sydämmensä ja muotonsa, samalla sanoen: \"No, eukko, mitä ruokaa\nsinulla on? Minä olen juossut aika matkan.\"\n\nTiikeri kaatui kuoliaana teltan lattialle; lappalaisakka oli ollut\nvähällä kaatua säikäyksestä puuropataan. Mutta hän tunsi ukkonsa ja\nlupasi hänelle hyvän illallisen, jos hän vain suostui kertomaan,\nmissä oli ollut neljä talvea ja minkä kauniin nuken hän siinä oli\ntuonut.\n\n\"Se kävisi liian pitkäksi kertoa\", arveli Hirmu. \"Hoida sinä vain\nkaunista nukkeamme ja anna hänelle lämmintä tevanan eli naarasporon\nmaitoa, niin että hän virkoaa henkiin. Hän on ylhäinen neiti\nPersiasta ja tuo meille onnea.\"\n\nPrinsessa Kultakutri ei ollut kuollut eikä edes haavoittunutkaan;\nhän oli vain peljästyksestä pyörryksissä. Herätessään huomasi hän\nmakaavansa kalliissa helmi- ja hopeapuvussaan poronnahkalla, joka\noli levitetty teltan sammalille. Oli niin kylmä ja pimeä; tuli\nvalasi teltan ahtaita seiniä ja lappalaisakkaa, joka juotti hänelle\ntevananmaitoa. Kultakutri luuli olevansa kuolleiden asunnossa\nManalassa maan alla ja itki, että hänet oli niin nuorena riistetty\npois Persian ja Ispahanin suloisista ruusutarhoista. Velho oli\nmiettinyt itsekseen viekkaan keinon saada käsiinsä Persian rikkaudet\nja sanoi prinsessa Kultakutrille:\n\n\"Älä itke, kaunis prinsessa; et sinä kuollut ole, sinut vain julma\ntiikeri ryösti juhlallisista leikeistä. Minun poikani, urhollinen\nritari _Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu_, pelasti sinut oman\nkalliin henkensä suurella vaaralla. Me olemme sinun orjinasi ja\npalvelemme sinua suurimmalla ahkeruudella, kunnes saamme mahdollisen\ntilaisuuden viedä sinut takaisin Persiaan.\"\n\n\"Mitä sinä siinä valehtelet, ukko?\" sanoi rehellinen lappalaisakka\nomalla kielellään velho Hirmulle.\n\nVelho sanoi prinsessalle: \"Vaimoni sanoo, että jos otat puolisoksesi\nmeidän poikamme, verrattoman kauniin ja urhollisen ritarin Morus\nPandorus von Pikkulukulikukkulun, niin viemme sinut heti paikalla\ntakaisin Persiaan.\"\n\nPimpepanturi ei ymmärtänyt Persian kieltä, mutta hyvin hän ällistyi,\nkun isä työnsi hänet prinsessan eteen ja painoi molemmilla käsillään\nhänen kankeata selkäänsä, että siitä olisi syntynyt edes vähän\nkumarruksen näköistä. Kultakutri ei olisi ollut prinsessa eikä\nmahtavan Shah Nadirin tytär, ell'ei olisi pahastunut sellaisesta\nhävyttömyydestä. Hän katsoi velhoa ja hänen tyhmän näköistä poikaansa\nniin äkäisesti, että silmät salamoivat, sillä Persiassa osataan\nsalamoida silmillä; ja siitä sekä isä että poika oikein peljästyivät.\n\n\"Ei, ei tästä mitään tule\", sanoi velho, \"hänet pitää ensin kesyttää.\"\n\nVelholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi\nleveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli\nporonjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä\nja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja\nrevontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään.\n\nViaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä\nhän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä\nsalaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin.\nKultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden\nijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu\nruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten\nseurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena\nyksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin\nnuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka\nhunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin\nhuvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui.\nMutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen\nukko, jota suomalaiset sanovat _Nukku Matiksi_, ruotsalaiset\n_John Blundiksi_ ja norjalaiset _Ole Luköjeksi_, persialaiset en\ntiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien\nkauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle.\nKaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi\ntaatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana\nkevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa\nsilkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin\nomaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten\nneitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin\npaikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja\nkuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän\nLapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä\nenää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä\npelastajasi tulee!\n\nKukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään\ntietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka\nkyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut.\nJa Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian\nlaiska.\n\nNiin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset\ntanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: \"no, nyt hän jo on kesynyt.\" Ja\nhän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin\nPersiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa\nsankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu,\nniin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti.\n\nKultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta\nAbderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut\nvertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut\nmitään.\n\nSilloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä\nsyvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. \"Kohta\nkypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin\net vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi,\nseuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä\nmarjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn,\nmitä olet päättänyt.\"\n\nKultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli\nLapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja\nkastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät\nkalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin.\nSillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi\nyöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän\nsai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa\nveden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan\nvihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin\nruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli\nitämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen\nkaiun tunturin seinistä.\n\nKolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja\nviimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. \"No\", kysyi\nhän, \"mitäs nyt olet päättänyt?\"\n\nKultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään.\n\n\"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa\", sanoi velho, \"ja minä annan\nsinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja.\"\n\nNiin sanoen avasi hän luolan oven, ja heti tulvaili sisään kuin\npilvi. Se oli Lapin nälkäisten itikkain pilvi, tuhannen tuhansia;\nkunnes luola oli täynnä kuin sakeaa savua. \"Toivotan sinulle suurta\nhuvia uusista tuttavistasi\", sanoi ilkeä velho ovea sulkiessaan.\n\nKultakutri ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Hänhän ei tiennyt\nmitään Lapin itikoista eikä Persian tulikärpäsistä, sillä yöt päivät\noli ennen muinoin joku neitsyt aina seisonut hänen vieressään\npitkällä riikinkukon höyhenellä ajelemassa pois ilman petoja. Eikä\nhänen nytkään tarvinnut oppia tuntemaan ihmisten ilkeyttä, sillä heti\nkun ovi sulkeutui, kiertyi hänen ympärilleen tiheä harso, kudottu\nhienoimmista aineksista, jonka unet toivat hänelle keijukaisten\nkangaspuilta. Sen harson läpi eivät itikat päässeet eivätkä siis\nsaaneet sinä päivänä ja yönä maistaa tippaakaan kuninkaallista verta.\nNe pistelivät kaikin voimin tunturin kovaa kraniittia eli harmaata\nkiveä, mutta huomattuaan sen liian laihaksi imeä ja hyvät toiveensa\nrauenneiksi sijoittuivat ne kuin harmaa hämähäkin verkko pitkin\nkaikkia vuoren seinien rakoja ja reunoja.\n\nPuolen yön aikaan aukesi hiljaa luolan ovi ja sisään astui\nlappalaisakka, kädessä ruukku, sekä jäljestä Pimpepanturi tulipäreen\nkanssa. \"Lapsi raukka\", sanoi hyväluontoinen mummo, \"sääli minun on\nsinua, mutta minä en tohdi laskea sinua ulos, sillä ukkoni silloin\nminut muuttaisi tunturirotaksi. Kas, tässä tuon sinulle ruukussa\npikiöljyä, voitele sillä koko ruumiisi, se on paras keino suojella\nitseään itikoilta.\"\n\n\"Ja kas, tässä tuon minä savustetun poronpaistin, ett'et kuole\nnälkään\", sanoi Pimpepanturi leppeästi. \"Johan siitä vähän\npureskelin, kun tuli niin nälkä tänne astuessa, vaan vielä siinä on\nlihaa luiden päällä. Minä varastin luolan avaimen isän maatessa,\nmutta en minä tohdi sinua laskea ulos, sillä isä minut muuttaisi\nahmaksi. Ei sinun siltä tarvitse ottaa minua mieheksesi; uskallanpa\nvaikka lyödä vetoa, ett'et sinä osaisi edes keittää minulle kunnon\nverileipääkään.\"\n\n\"En, sitä minä en suinkaan osaa\", vastasi Kultakutri ja kiitti\nmolempia hyväntahtoisuudesta, mutta selitti samalla, ett'ei hänellä\nollut ollenkaan nälkä eivätkä itikatkaan olleet häntä yhtään\npistelleet.\n\n\"No, jääköön sentään pikiöljy tänne varmuuden vuoksi\", sanoi\nlappalaisakka.\n\n\"Niin, jääköön sentään tänne poronpaistikin\", sanoi Pimpepanturi.\n\n\"Kiitos, kiitos!\" virkkoi Kultakutri.\n\nJa ovi sulkeutui ja yö kului. Aamusilla tuli Hirmu ja luuli nyt ihan\nvarmaan tapaavansa vangin niin kesynä, kuin suinkin saattoi toivoa,\nsekä itikkain pistelemisistä puolikuolleena. Mutta nähtyään hänen\nyhtä kukoistavana kuin ennenkin peittävän kasvonsa eikä vastaavan\nmitään, suuttui hän hirmuisesti.\n\n\"Tule ulos!\" tiuskasi hän.\n\nKultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona\nja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa\nsyrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen\nsäteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin\nsinivuorilla.\n\nHirmu sanoi: \"Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle\nBom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta\nkultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt,\nmitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan\nkankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt\naurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän\nkuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat\nkuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran\nkysyn.\"\n\nHirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta,\nmutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho\nkiukusta vapisevalla äänellä:\n\n_\"Adama donai marrabataësan!\"_ Se merkitsee ihmisten kielellä:\nihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä\nsyysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin\ntuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan\ntuuleen.\n\nNoista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki\nkankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän\nitsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää\nmikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista\nvaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin\nsaloilla.\n\n\"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!\" mutisi itsekseen Hirmu\nja palasi lappalaiskotaan.\n\nTäll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli\nriippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan\netsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon,\nkylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän\nsaattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita\ntiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin\nrahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään\nollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan,\nja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran\nsaamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo.\nKun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: \"Jätä minut\nhenkiin, niin minä sanon jotakin!\"\n\n\"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu\", sanoi prinssi\nkummastellen, \"mitä sinulla sitte on sanomista?\"\n\n\"Ratsasta Lappiin!\" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon.\n\nLappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa\nmainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin:\n\"Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy\nkuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa\non muurattu uuni!\"\n\nMerkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa,\nratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat\neikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja.\nOli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät\nkedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi,\nja sen tyynnyttyä oli tuleva halla.\n\nPrinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan\nihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen\nkodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään\nsamat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin\nhän sanomattomasti kummastuen luki tunturin seinästä kauas näkyvän\nkirjoituksen: _Kultakutri_. Hirmu oli näet hakannut sen sanan\ntunturiluolan suulle, jossa prinsessa oli ollut, merkiksi, että\nlöytäisi sen paikan, jos välillä muuttaisi kotansa muuannekin.\n\nNyt prinssi sivalsi vasemmalla kädellään sapelinsa ja läksi\ntunkeutumaan telttaan, vaan Hirmu astui ulos hänelle vastaan, ollen\naikeessa kanervakankaalle päin.\n\n\"Anna minulle prinsessa Kultakutri taikka minä lähetän sinut\nAhrimanin valtakuntaan!\" sanoi prinssi jyrkästi.\n\nVelho oli viekas ja monesti hän jo ennen oli tempuillaan pelastunut\npulasta; mutta nytpä hän ei sattunutkaan olemaan kyllin kekseliäs\nnäin äkillisessä pälkähässä. Hän muuttautui silmänräpäyksessä\ntunturiketuksi ja pakeni samaa vauhtia tunturia kohti. Siten hän\nkyllä luuli olevansa turvassa prinssin sapelilta; mutta koira, joka\nseurasi herraansa, olikin häneltä jäänyt huomaamatta. Vallediveau,\nhuomattuaan ketun, läksi heti sitä ajamaan takaa. Kettu pujottelihe\nkaikkien rotkojen läpi ja hyppi kuilujen yli, mutta Vallediveau oli\nvielä nopeampi, sai ketun kiinni tunturin korkeimmalla huipulla, repi\nsen ja söi sydämmen. Siihen se Hirmu kuoli, sillä hänen sydämmensä\noli siirtynyt kettuun, niinkuin ennen tiikeriin, ja kun sydän joutui\nkoiran suuhun, tuli koko velhosta loppu.\n\nKun koira palasi verissä kuonoin, ymmärsi hänen herransa, että nyt\nvarmaankin oli heidän molempain vihollinen kuollut. Mutta missä oli\nKultakutri?\n\nPrinssi astui telttaan.\n\nLappalaisakka Pimpedora keitti poronlihaa ja poika Pimpepanturi\nmakasi pehmeillä sammalilla, tehdäkseen edes jotakin hyödyllistä\npäivällistä odottaessaan.\n\n\"No, mummo\", sanoi prinssi, \"teidän miehenne on kuollut, antakaa\nminulle Kultakutri, niin teille ei tapahdu mitään pahaa!\"\n\n\"Ah, todellako, onko hän kuollut?\" sanoi mummo, näyttämättä kovinkaan\ntuosta surustuvan. \"Niin, mikäpä niistä muu voi tullakaan lopuksi\nhänen pahoista kujeistaan. Mutta Kultakutria pitää teidän etsiä\nkankaan kanervikosta. Mieheni muutti hänet kanervakukaksi, aivan\nsellaiseksi, kuin ne tuhannet muutkin ovat; ja tänä yönä tulee halla,\nsilloin on hänellä kuolema edessä.\"\n\n\"Voi sinua, rakkain pikku Kultakutri, täytyykö sinun nyt kuolla tänä\nyönä, enkä minä löydä sitä kanervankortta, jossa sinä kuihdut!\"\nvaikeroi prinssi ja heittäytyi pitkäksensä kanervikkoon, jonka\nääriä ei voinut erottaa avaralla kankaalla; siinä lukemattomat\nvaaleanpunaiset kukat odottivat kuolemaa, ollen toinen aivan toisensa\nnäköinen.\n\n\"Malttakaas!\" sanoi lappalaisakka. \"Nyt johtuu mieleeni ne sanat,\njoilla Kultakutri muutettiin. Minua se lapsi säälitti, sentähden minä\nhiivin kiven taa katsomaan, mitä mieheni hänelle teki. Silloin kuulin\nhänen sanovan:\n\n\"'_Adama donai marrabataësan_!'\"\n\n\"Mitäpä niistä apua\", huokasi prinssi, \"kun emme tiedä sanoja millä\npurkaa lumousta.\"\n\nPimpepanturin mielestä päivällinen viipyi liian kauan ja hän läksi\nteltasta ulos etsimään äitiänsä. Kuultuaan prinssin valittavan\nraapasi hän pari kertaa miettivästi korvallistansa ja sanoi: \"No, isä\naina käänsi sanat takaperin, kun tahtoi peruuttaa lumousta.\"\n\n\"Niin, niin hän tosiaankin teki\", vakuutti lappalaisakkakin.\n\nPrinssi Abderrahman sai hiukkasen toivoa, kiipesi kalliolle ja\nhuusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi, aavaa kangasta kohti:\n_Marrabataësan donai Adama!_\n\nHuuto kajahti turhaan, ei ainoakaan kukka liikahtanut; aurinko vaipui\nnopeasti taivaan rantaa kohti, tuuli laimeni.\n\nPrinssi pelkäsi ei osaavansa oikein taivuttaa tuota tuntematonta\nluonnon kieltä ja kertoili sentähden lakkaamatta niitä sanoja aina\neri järjestyksessä ja eri muodoissa. Kaikki turhaan. Ainoastaan\nkerran näytti hänestä eräs kanerva etäisellä kunnaalla nousevan\nkuuntelemaan, mutta pian sekin vaipui takaisin äärettömään,\nyksitoikkoiseen ja ikävään kanervikkoon.\n\n\"Aurinko laskeutuu jo\", sanoi lappalaisakka. \"Jos ette pian keksi\noikeaa sanaa, tulee halla, eikä sitte enää mikään auta.\"\n\nJa auringon punakehrä näytti jo olevan aivan vierähtämäisillään alas\ntaivaan rannan taa. Oli niin hiljaista luonnossa, kylmä ja kostea\niltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkulain\nyli. Kaikki kasvit, jotka vähän aikaa sitte olivat uskaltaneet\nkukoistaa Lapissa, olivat nyt jo melkein kuoleman kourissa.\n\nPrinssi Abderrahman oli kauhusta aivan kalpeana; hän tuskin jaksoi\nkuiskaamalla sanoa viimeisiä sanoja, joita ei ollut vielä koettanut:\n\n_\"Marraba donai Adama taësan!\"_\n\nMutta kas, silloin nousi etäisellä kunnaalla kanervakukan varsi. Se\nkasvoi nopeasti, niinkuin lilja aamuruskossa, milloin Ginnistanin\nkeijukaiset taikasauvoillaan koskettavat sinivuoria. Sumua oli jo\nylt'ympäri kukkulaa, sumusta kasvoi hento olento, ja kun prinssi\nhengästyksiin asti juosten ehti sinne, astui hänelle vastaan\nKultakutri kalpeana niinkuin se, joka on maistanut kuoleman ensi\nviileyttä. Prinssi oli viime hetkenä osannut lausua oikean sanan.\nPrinssi Abderrahman kantoi käsissänsä kalpean prinsessan telttaan, ja\nvähitellen voimistui Kultakutri lappalaisakan hoidossa. Pimpedora oli\nonnellinen, Pimpepanturi ilossaan unhotti ikävöidyn päivällisensä,\njoka oli palanut padan pohjaan, ja prinssi Abderrahman teki\njotakin, jota prinssit eivät juuri tee; hän näet pyörtyi pelkästä\nihastuksesta. Hänen ensi sanansa, kun hän jälleen heräsi, olivat\nrukous Allahille, ja sitte hän heti kysyi Kultakutrilta: \"Miltä\ntuntui tuo muuttuminen kanervakukaksi?\"\n\n\"Tuntui siltä, kuin vaipuisi takaisin ensi lapsuutensa kehtoon\neikä tietäisi muuta kuin syödä, juoda ja olla onnellinen Jumalan\nrakkaudessa\", vastasi Kultakutri.\n\n\"Ja miltä tuntui jälleen eloon herääminen?\"\n\n\"Kuin herääminen kirkkaana aamuna raskaasta ja suloisesta unesta.\"\n\n\"Huomenna me palaamme Persiaan!\"\n\n\"Palatkaamme vain!\" vastasi Kultakutri. \"Mutta tämä hyvä mummo ja\nhänen poikansa ovat säälineet minua, vanki raukkaa. Sentähden me\nviemme heidät kanssamme Persiaan, heidän pitää asuman Ispahanin\npalatsissa.\"\n\n\"Ei, kiitoksia paljon\", vastasi Pimpedora, \"minusta on parempi täällä\nLapissa omassa porontalja-teltassani.\"\n\n\"Onko siellä lunta ja poroja Persiassa?\" kysyi Pimpepanturi.\n\n\"Lunta on ainoastaan korkeimmilla vuorilla, ja porojen sijasta on\nmeillä peuroja, antilooppeja ja gaselleja\", sanoi prinsessa.\n\n\"Ei, kiitos kaunis\", arveli Pimpepanturi, \"sinä saat mennä ja ottaa\nmieheksesi kenen hyvänsä. Ei missään maailmassa ole niin hyvää maata\nkuin Lappi.\"\n\nEi siinä maksanut vaivaa ruveta kiistelemään. Prinssi ja prinsessa\nläksivät seuraavana päivänä, annettuaan lappalaisakalle ja hänen\npojalleen kullankirjaiset ja kalliskiviset pukunsa ja saatuaan niiden\nsijaan poronnahkaiset lappalaisvaatteet.\n\nLappalaisakka sulloi kalliit persialaiset puvut tuohikonttiin ja\niloitsi itsekseen, kun arvaili niillä saavansa kokonaisen maton\njauhoja.\n\nShah Nadir istui yksikseen ja ikävästä harmaantuvana Ispahanissa\nkultapalatsissaan; hän ei voinut unhottaa kadonnutta tytärtänsä.\nHänen kiittämättömät poikansa olivat tehneet häntä vastaan kapinan\nja marssineet suuren sotavoiman kanssa pääkaupungin luo kukistamaan\nhäntä valtaistuimeltansa. Silloin suurvisiiri ilmoitti nuoren\nvillimiehen, jolla oli kanssansa nuori villinainen, molemmat\neläinnahkavaatteissa, ja koira, tahtovan laskeutua kuninkaan jalkain\njuureen. Shah Nadir ei koskaan kieltänyt vierasta pääsemästä\nluoksensa; ehkäpä vieras muukalainen tiesi jotakin hänen rakkaimmasta\nlapsestaan. Villi-ihmiset tuotiin sisään; villimies laskeutui\npolvilleen, vaan nainen kiersi heti käsivartensa kuningasvanhukselle\nkaulaan, niin että suurvisiirin parta muuttui peljästyksestä\nvehreäksi. Mutta Shah Nadir tunsi Lapin poronnahkankin alta niin\nkauan kaivatun ja niin toivottomasti ikävöidyn lapsensa. \"Allah,\nAllah!\" huudahti hän, \"nyt minä voin kuolla.\"\n\n\"Ei, herra kuningas\", sanoi prinssi Abderrahman, \"nyt sinun pitää\nelää ja iloita meidän kanssamme ja saada takaisin valtakuntasi.\"\n\nShah Nadir, kuultuaan tyttärensä pois ryöstämisen ja prinssin\nuskollisen avun, nimitti heti prinssi Abderrahmanin valtakunnan\nperintöruhtinaaksi, lupasi hänelle antaa tyttärensä prinsessa\nKultakutrin puolisoksi ja lähetti hänet niiden viidenkymmenen\ntuhannen kultasuitsisen ratsumiehen johtajana karkoittamaan\nkapinoitsija-joukkoa. Ja kohtapa urhollinen prinssi saavuttikin\nvasemmalla kädellään loistavan voiton, vangitsi kuninkaan\nkapinoitsevat pojat ja palasi riemusaatossa riemuitsevaan Ispahaniin.\nSitte pidettiin prinssi Abderrahmanin ja prinsessa Kultakutrin häät\nhyvin komeasti, mutta ilman eläintaistelua, ja he elivät sitte kauan\nja onnellisesti yhdessä. Mutta yhtenä päivänä vuodessa, 31 päivänä\nelokuuta eli prinsessa Kultakutrin vapautuspäivänä, näyttäytyi\nkuninkaallinen pariskunta, suureksi ihmeeksi komeudenhaluiselle\nPersialle, lappalaisten yksinkertaisessa puvussa, ett'eivät he\nonnen aikana unhottaisi vastoinkäymisiä. Shah Nadir sai vanhana\nkiikutella polvellaan lastenlapsia; hänen ilkeät poikansa elivät\nlopun ikänsä jättiläisten kuninkaan Bom-Balin sikopaimenina\nTuranissa. Koira Vallediveau eli 30 vuotta, kuoli hammastautiin\nja sen nahka täytettiin hyvin komeasti. Mutta Pimpedorasta ja\nPimpepanturista, jolla kerran oli tuo muhkea nimi Morus Pandorus von\nPikkulukulikukkulu, ei sitte enää kuultu mitään koko Persiassa. He\nluultavasti eivät koskaan löytäneet parempaa maata koko maan päällä\nkuin Lappi.\n\n\n\n\nILTAKÄVELY.\n\n\n    On ilta, tähdet kirkkahat,\n    Käyn luota Lauri setäni.\n    Ne kestit kyllä kelpasi,\n    Ne hienot kestit olivat.\n\n    Söin siellä lohipiirasta\n    Ja Mainkin kanssa tauhusin,\n    Kissaa ja rottaa leikitsin.\n    Herttainen hän ja hupaisa.\n\n    Mä iso mies jo olenkin:\n    Olenhan yhdentoista ja\n    Jo kolmannella luokalla;\n    Yks, kaks saan lyyryn lakkihin.\n\n    Ja silloin... Mitä? Tähtönen\n    Kauniisti lensi taivaalla.\n    Oi, suur' on Luojan maailma,\n    Ja minä, oi, kuin pienonen!\n\n    Kas, tähdet, kuin mua seuraa ne!\n    Kun seison, nekin seisoo, oi!...\n    Ivallako se Maikki soi\n    Jo \"herra\"-nimen minulle?\n\n    Jäljellä tortun puolikas...\n    Kuin kummallista kuitenkin,\n    Mä olen, jos kuin kulkisin,\n    Keskellä, Luoja, maailmas.\n\n    Uh, olis tyhjää, kylmää vaan\n    Maailman keskess' seisoa,\n    Jos ei myös olis Jumala,\n    Mi kaikki ohjaa kulussaan!\n\n    Jos vaikka minne menenkään,\n    Jumala ain' on luona vaan,\n    Isäni Hän on ainiaan,\n    Mä olen Hänen kädessään.\n\n    Kuin näihin tuumiin tulinkin\n    Käydessä luota setäni,\n    Min kestit kyllä kelpasi,\n    Ja suuhun paljo suotihin?\n\n    Jumalan silmät kirkkahat\n    On tähdet laella taivahan,\n    Sen uskon aivan varmahan,\n    Ja poveemme ne katsovat.\n\n    Kuin kirkkaasti ne tuikkivat,\n    Kummasti mua katsovat!\n    Kun kuljen, nekin kulkevat,\n    Kun seisahdun, ne seisovat.\n\n    Käyn kotiin -- myös käy tähdet nuo.\n    Mun retkeni ne tietää tään,\n    Mä niiden tiet' en tiedäkkään,\n    Ennenkuin pääsen niiden luo.\n\n    Kotini täss' on. Hyväst' vain,\n    Jumalan kauniit lyhdyt te!\n    Kun yöllä mua katsotte,\n    Niin silmäilkää myös Maikkiain!\n\n\n\n\nMISTÄ SAAMME JOULUKUUSEN?\n\n(Joulu-leikki.)\n\n\nMatti ja Mikki ovat tulleet metsään joulukuusta hakkaamaan. Lapset\novat olevinaan puina: yksi on koivu, toinen pihlaja, kolmas tuomi,\nneljäs haapa, viides kuusi ja kuudes kataja. Pisin lapsista on\nkuusena. Pienin lapsi voi ruveta tähdeksi ja mennä piiloon kuusen\ntaa. Jos puiden päälle voi saada jotakin valkoista, niin se kuvaa\nlunta.\n\n_Matti_. Huh! Onpa aika vaikea kaalaa paksuissa lumikinoksissa.\nOlemmeko nyt jo metsässä?\n\n_Mikki_. Totta kai olemmekin; miksipä tässä muuten olisi niin monta\npuuta?\n\n_Matti_. Miten vääriä vinkuloita ja monimuhkaisia! Eihän tuollaiset\ndromedaarit kelpaa muuksi kuin polttopuuksi.\n\n_Mikki_. Etkö häpeä, Matti, toruessasi siivo puita? Nythän nuo\nenimmäkseen ovat paljaat, mutta jospa näkisit, miten ne kevään\ntullessa pukeutuvat vehreiksi ottamaan vastaan käkeä!\n\n_Matti_. Makkarapuikkoja nuo ovat eikä puita. Ennenkuin etsimme\nkunnollisen joulukuusen, saattaisimme ensin hakata vähän puita\njoulutakkaan. Mitäpä, jos aluksi hakkaamme tuon koivun?\n\n_Mikki_. Olkoon menneeksi. Koivu hoi, tuleeko sinusta meille kelpo\njoulupuita? Äiti keittää sinulla oikein kaunista puuroa, mutta sinä\net saa räiskyä, puuroon.\n\n_Koivu_ (laulaa). (Sävel: Läksin minä kesäyönä käymään.)\n\n    Oi, kevääsen mun paikallain\n    Suo jäädä seisomahan.\n    Kun rastas istuu latvahain\n    Ja käki kukkumahan!\n    Niin lehdin päivän paisteessa,\n    Viserrän joka oksalta\n    Keväiseen maisemahan.\n\n_Mikki_. Seiso sinä vain kevääsen asti, koivu. Parempihan tuo on,\nettä laulat meille, kuin että räiskyisit. -- Mutta tässähän on vanha,\nhuononpäiväinen tuomi. Vastaas, tuomi, rupeatko sinä joulupuiksi?\nÄiti keittää sinulla lipeäkalaa.\n\n_Tuomi_ (laulaa).\n\n    Oi, säästä minut suvehen.\n    Kun päivä mulle paistaa!\n    Niin saan mä sulot nuoruuden,\n    Mont' kukkaa ihanaista;\n    Ne kenttään, laaksoon lemuaa,\n    Ja niillä huoneen kaunistaa\n    Niin monta lapsukaista.\n\n_Matti_. Kuulehan vain, hän aikoo vielä kukoistaa tuo vanha kanto!\nNo, kuki vain, jos haluttaa: me otamme tuon nuoren pihlajan. Hoi,\npihlaja, kelpaatko sinä joulupuiksi! Isä kertoo sinulle tarinoita\nkeijukaisista, jotka tanssivat kuutamossa.\n\n_Pihlaja_ (laulaa).\n\n    Mun ensi syksyyn jäädä suo!\n    Niin ystäväni saapi\n    Mun kypsäin terttujeni luo\n    Ja mua lohduttaapi.\n    Se onpi tilhi pienonen;\n    Mä olen silloin punainen,\n    Myös metsä punoittaapi.\n\n_Mikki_. Ja luuletko hänen tulevan sinun tähtesi? Ei, vaan sinun\nmarjojesi tähden hän tulee, pihlaja raukka! Mutta samapa tuo, saat\njäädä seisomaan. Tässä on ikävän näköinen mänty, sammaleinen ja\nparrakas. Kuules, mänty, rupeatko joulupuiksi? Mummo kertoo sinulle\njättiläisistä ja noidista.\n\n_Mänty_. Antakaa minun olla rauhassa! Minä aion tulla laivaksi.\n\n_Matti_. Vielä vai? Aiotko sinä laivaksi? Äläpäs, mänty, siksi olet\nliian hoikkasäärinen. Hyi! pyyhi paremmin partasi, olethan sinä\nryvetetty pihkalla yltä päältä. Saatammehan me ottaa katajan, hän\nosaa räiskyä. Kataja, tahdotko, että sinut hakataan hienoksi ja\nkylvetään jouluaamuna porstuaan?\n\n_Kataja_. Koskeppahan vain minuun, niin näet, miten minä raavin!\nMinusta tulee jousenkaari.\n\n_Mikki_. Kyllä kai! Mutta kylläpä kaikki puut tänään ovat itsepäiset.\nNo, onneksi on tuossa muhkea joulukuusi. Hakkaa se, Matti!\n\n_Kuusi_ (juoksee pois). Jokos sait!\n\n_Matti_. Juokseehan se! Olipa se veitikka. Se on ensimäinen puu, kuin\nminä olen nähnyt juoksevan metsässä.\n\n_Mikki_. Oh, miten typerä sinä oletkin! Etkö ole nähnyt puiden\njuoksevan, kun talvella ajetaan hyvää vauhtia metsätiellä? Ota häntä\ntäällä vastaan, niin minä juoksen hänet kiinni!\n\n(He ajavat kuusta. Kaikki puut asettuvat ajajain tielle, suojellen\nnaapuriansa. Viimein ne asettuvat piiriin, ja kuusi seisoo keskellä).\n\n_Matti_ (piirin ulkopuolella). En minä enää jaksa. Onko mokomaa\nmetsän veitikkaa ennen nähty? Minulla on kuusi kuhmua otsassa, se kun\nkolahteli puihin.\n\n_Mikki_ (piirin ulkopuolella). Minulla on seitsemän reikää nutussa ja\nkuusi housuissa, kun lankeilin kantoihin ja puunjuuriin.\n\n_Matti_. Maltahan, kuusi; minä hakkaan sinut havuiksi ja kylvätän\ntielle ruumissaaton jalkoihin.\n\n_Mikki_. Äläpäs ole tyhmä, Matti! Eihän kuusi tiedä, mihin suureen\nkunniaan me hänet veisimme. Kuuleppas, Kuutonen tai Kuusela, vai\nmikä nimesi lienee, me aiomme hakata sinut joulukuuseksi. Me puemme\nsinut kukkiin ja tähtiin ja kultaomeniin. Saat seisoa keskellä salia\nja loistaa kynttilöistä, niinkuin taivas tähdistä. Anna nyt vain\nsiivosti hakata itsesi, sillä niin suurta kunniaa sinulle ei koskaan\ntule täällä pimeässä metsässä.\n\n_Kuusi_. Mitä minä huolin teidän kunniastanne? Minua paremmin\nmiellyttää kasvaa ylös taivaasen asti.\n\n_Matti_. Etkö häpeä ollessasi noin kopea ja ylvästelevä?\n\n_Mikki_. Malta, malta, Matti; älä nyt riitele. Etkö tiedä, Kuusamo,\nettä saat kuulla enkelien laulua jouluaamuna?\n\n_Kuusi_. Niin, kyllähän se on kaunista, mutta sitä minä kuulen täällä\nulkonakin.\n\n_Matti_. Harakoita sinä kuulet, raukka, ja ne nauravat sinulle.\n\n_Mikki_. Ole vaiti, Matti! Sinä vain suututat häntä. Kuulehan nyt,\nKuusikangas, etkö suosi pieniä, iloisia lapsia?\n\n_Kuusi_. Tottahan. Kukapa heitä ei suosisi?\n\n_Mikki_. No, jos nyt siivosti annat hakata itsesi joulukuuseksi,\nniin lupaan varmaan, että monta iloista pikku lasta asettuu piiriin\nympärillesi tanssimaan, ja he kaikki rakastavat sinua sydämmestänsä.\n\n_Kuusi_. No, se on toista. Jos voin lapsia huvittaa, niin hakatkaa\nminut vaikka pikku muruiksi. Paukuttakaa vain.\n\n_Mikki_. Se oli hyvin sanottu, kelpo Lehtikuusi! Mutta kyllä tuletkin\nkauniiksi. Ja nyt kai metsä on niin kohtelias, että siirtyy vähän\nsyrjemmälle.\n\n_Koivu_. Saammeko mekin konvehteja?\n\n_Tuomi_. Saammeko kultatähtiä?\n\n_Pihlaja_. Ja rusinoita?\n\n_Mänty_. Niin, ja lippuja?\n\n_Kataja_. Saammeko antaa selkään lapsille, kun he riistävät turkin\njoulupukilta?\n\n_Matti_. Minä teille selkään annan!\n\n_Mikki_. Malttakaahan, kyllä minä tiedän, mitä te saatte. Joulupukki\njakelee kauneita lahjojansa koko metsälle. Nuori koivu saa uuden\nauringon taivaalle ja kultakamman pitkälle tukallensa. Tuomi-vanhus\nsaa uuden kevään ja uusia kukkia. Pikku pihlaja saa kirsikkaviiniä\nrypäleihinsä ja samettiliepeen silkkipyrstöönsä. Mänty saa\nlaivaviirin latvaansa ja kataja sakset leikellä pitkiä kynsiänsä.\nMinä pyydän lumihöytyviä sokeroimaan koko metsän valkoiseksi, ja\nsitte neiti Päivänpaiste sulattaa sokurin karamelleiksi. -- No, mitäs\nnyt arvelet, rakas metsä? Tyydytkö näihin joululahjoihin?\n\n_Kaikki puut_. Kiitos, Mikki, nyt alkaa ilo metsässä. (He siirtyvät\netemmä, jättäen kuusen yksin seisomaan.)\n\n(Matti ja Mikki hakkaavat kuusta. Kaikki puut laulavat ja tanssivat):\n\n    Piiri pyörii kanervilla, lumella,\n    Nyt me seppelöimme nuorta neitoa.\n    Joulukuusi, metsän talvimorsian,\n    Koreasti vaatetetaan kukkahan,\n    Avulla niin monen kauniin kaason.\n    Morsiolle tähdet päärmää linnikon,\n    Enkelit jo alkaa sulon soittelon.\n    Raottaapi kohta portin joulu jo,\n    Kiirehtii kuin ennen, varro tuokio!\n    Joulukuusi morsian on kaunokkain\n    Puku vehreä on hällä yksin vain;\n    Joulu-iltana nyt häät jo taas on.\n\n\n\n\nKUU KIRKAS.\n\n(Talvi-leikki.)\n\n\nHenkilöt:\n\n Jeronimus, rikas talonpoika.\n Ukko Maunu.\n Akka Maunu.\n Matti  |\n Maija  | kaksi köyhää lasta.\n Kuu.\n\nKuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee\nläpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa\nmetsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole\npimeä, vaan pimenee kohta.\n\nUkko ja Akka Maunu tulevat kaupungista.\n\n_Ukko_. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja\nmitä katsot?\n\n_Akka_. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa.\nJeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja\nhän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän\nansiomme, ukko.\n\n_Ukko_. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä\non voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin.\n\n_Akka_. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin,\nmiten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme\njonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta\nhopearahaakin. Ohhoh!\n\n_Ukko_. Ohhoh!\n\n_Akka_. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain\naamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes\npuoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa\noikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se\njotakin, se, ukko hyvä.\n\n_Ukko_. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua.\n\n_Akka_. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan.\nSepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan\nkohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin.\n\n_Ukko_. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita.\n\n_Akka_. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa\npikku jaon hänen kanssansa.\n\n_Ukko_. Perunoistammeko?\n\n_Akka_. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt\ntulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta\nkuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte\nme...\n\n_Ukko_. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka?\n\n_Akka_. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin\nvähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi\nolla muuta kuin laillista ja oikeata.\n\n_Ukko_ (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta...\n\n_Akka_. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös,\non laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa\nrikkaudestaan köyhille.\n\n_Ukko_. Niin, mutta...\n\nMatti ja Maija tulevat, seljässä pussit.\n\n_Maija_. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa\nrikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle).\nHyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä\nkotia. Saammeko olla teillä yötä?\n\n_Akka_. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin\nmeillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!... Tule, ukko,\nmeidän pitää rientää kotiin. (He menevät.)\n\n_Matti_. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin\ntottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita\nomenia! (Hän laulaa:)\n\n    Kaksi kultaomenaa.\n    Oi, jos olis mulla,\n    Saisin hevon ratsastaa.\n    Voisin rikkaaks tulla.\n    Vaan nyt tässä tallustaa\n    Rakkaan siskon kanssa saa,\n    Linnun lailla karkoittaa\n    Huolet laulelulla.\n\n_Maija_. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi\npitelisit paria noista kelpo omenista omanasi?\n\n_Matti_.\n\n    Heittääkseni koppia\n    Jos mull' olisi niitä,\n    Heittäisin kaikk' sulle ma:\n    Hauskaa tulis siitä.\n    Vaan nyt musakiven sain...\n\n_Maija_.\n\n    Männyn käpy mull' on vain...\n\n_Molemmat_.\n\n    Olkoot sijass' omenain,\n    Kun ei rahaa riitä.\n\n_Maija_. Ota koppia, sinä kultaomeninesi.\n\n_Matti_. Ota itse, jos saat!\n\n(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.)\n\n_Maija_. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos!\n\n_Matti_. Maltas, nyt viskaan ylemmä.\n\n_Maija_. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.)\n\n_Matti_. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.)\n\n_Jeronimus_ (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä\nkuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen\nolla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi\nkerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä\nteette?\n\n_Matti_. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä.\n\n_Jeronimus_. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani?\n\n_Matti_. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa\nomenasatoamme.\n\n_Jeronimus_. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun\naitani yli?\n\n_Maija_. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan\nvarsilla on vielä enempi.\n\n_Jeronimus_. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten\ntyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)\n\n_Matti_. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee\nvarkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta\nmeidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)\n\n_Maija_. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?\n\n_Matti_. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.\n\n_Maija_. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes\nkuu olisi paistamassa!\n\n(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on\npalovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa\nedessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).\n\n_Kuu_ (laulaen kuin palovartia).\n\n    Kello on kahdeksan lyönyt:\n    Kotihin kulkee karja jo syönyt,\n    Loppunut päivän on puuha ja työ;\n    Sisään, lapset! jo joutuu yö!\n\n_Maija_. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah,\nmiten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin\nlaulanut jotakin?\n\n_Matti_. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa!\nPalovartia se lauloi tuolla kylässä.\n\n_Maija_. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina\nlauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli:\n\n    Ilman kannella istuu kuu\n    Ja lasista kurkistaapi.\n    Mun mieleni...\n\n_Matti_.\n\n               ... tuosta riemastuu\n    Ja soittoon sormeni saapi.\n\n_Molemmat_.\n\n    Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas,\n    Kun yllä maan on olla sun virkas!\n    Saat nähdä jo...\n\n_Kuu_.\n\n                 ... Ohoh, ohoh!\n\n_Maija_. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh!\n\n_Matti_. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku.\n\n_Maija_. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh,\nohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin\ntaivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan\npäällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä\nottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia\nharppauksia.\n\n_Matti_. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin\nyövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat\neksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä,\nnäetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä\npoliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille!\n\n_Maija_. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta:\n\n    Näet hullutuksia paljon, näin\n    Kulkeissasi iltasilla...\n\n_Matti_.\n\n    Näet tuskiin sortuvan lempiväin.\n    Näet riemua rakastavilla.\n\n_Molemmat_.\n\n    Näet kyyneleitäkin monta, mutta\n    Ne luoksesi kohden korkeutta\n    Ei nousta voi...\n\n_Kuu_.\n\n                ... Ei nousta voi.\n\n_Matti_. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä\nmeille tietä hyvään latoon!\n\n_Maija_. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu!\n\n(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:)\n\n    Näet kyyneleitäkin monta, mutta\n    Ne luoksesi kohden korkeutta\n    Ei nous...\n\n_Kuu_ (yksin). \"Ei nousta voi\", laulavat lapset. No niin, liian\nkorkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte\nniin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla\nsitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea\nyksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää\nkoko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä.\nMinun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän\nkultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain\npuoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua\nminä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin,\nniin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin\npieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää\nkilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven\nnäkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn\npiiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä\nyö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat\nparaillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite\nputoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään\nyöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin\nlapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan\nheitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen\nkanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin\nminäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)\n\nSävel: Onpa vielä Suomessa...\n\n    Olin pieni lapsi maan,\n    Eksyin kerran maailmaan,\n    Etsin vielä emoain\n    Seuraan häntä vuosittain.\n            Yhä vaan\n            Ympär' maan\n    Pyörin, paljon nähdä saan;\n    Illat pimeet valistaa\n    Saatan, milloin nukkuu maa.\n\nAh, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena\npäiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen\nminä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan\nsinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi\npalovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta...\n\n    Vaan kun vuotta tuhannen\n    Sua vielä seurailen,\n    Surus tuudin nukuksiin,\n    Lastes majaa vahdin, -- niin\n            Taivaalta\n            Laajalta\n    Syliis suo mun pudota,\n    Rauhaan siihen nukkuen\n    Kuin laps' äitin rinnoillen.\n\nKun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini.\nHäpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe\nsinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee\npimeä.)\n\n(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)\n\n_Ukko_. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan\nmelkein siltä, kuin menisimme varastamaan.\n\n_Akka_. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset\noikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän.\nMutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me\nsäästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat\npystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen\nsäkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen\npimeä.\n\n_Ukko_ (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja\nolen syytön...\n\n_Akka_. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)\n\n_Kuu_. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois\npeitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)\n\n_Ukko_. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.\n\n_Akka_. Kerää vain, äläkä huoli!\n\n_Ukko_. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen\nyömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)\n\n_Akka_. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton\nkuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?\n\n_Ukko_. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?\n\n_Akka_. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja\nharjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää\nrehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me\nopetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.\n\n_Ukko_. Niin, mutta ... mutta...\n\n_Akka_. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista\ntupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)\n\n_Kuu_. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset!\nSopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että\noikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa,\nvaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!\n\n_Jeronimus_ (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun\npuhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani\nhimoitsevat... Ahah, tässä on portaat!... Ja säkki... Kyllä nyt on\nasia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon.\nMitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä\nonkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma\ntallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain\nnäkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä\nnäytän. (Laulaa:)\n\nSävel: Mä olen Papageno...\n\n    Mä olen tuima tyranni;\n    Piiskaani pelkää orhini.\n    Lyön härkää, lehmää, lammasta,\n    En pelkää pässin puskuja.\n    Ja koira, kissa, renki saa\n    Myös lyöntejäni koettaa.\n    Jos varas vain käy tänne, niin\n    Hän heti joutuu arestiin.\n\nMutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon\ntähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he\nsaattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon\nsäkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he\ntulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin\nkissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)\n\n_Kuu_. Tyhmeliini!\n\n_Jeronimus_ (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?... Hst! tuolta\ntulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)\n\n(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista\nharjaa.)\n\n_Akka_. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset,\nettä yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen\ntervapyttyä.\n\n_Ukko_. Liian on korkealla.\n\n_Akka_. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti\nnähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä)\nmitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti?\nSepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka,\noletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme.\nKyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän\nsitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen\naikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!\n\n_Kuu_. Ha ha ha!\n\n_Ukko_. Säkki nauroi.\n\n_Akka_. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!\n\n_Ukko_ (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin,\nakka, että se on liian korkealla.\n\n_Akka_ (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun\ntulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.\n\n_Kuu_. Ha ha ha!\n\n_Ukko_. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!\n\n_Akka_. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs\nsinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas\nniin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me\ntuhraamme... Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!\n\n_Ukko_. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni,\nauttakaa! auttakaa!\n\n(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa\nrakeita. Ukko ja akka häviävät).\n\n(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)\n\n_Matti_. Maija! Missä olet, Maija?\n\n_Maija_. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.\n\n_Matti_. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää\nsiellä olevan talo.\n\n_Maija_. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin\neksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.\n\n_Matti_. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla\nylhäällä on Jumalan taivas... Oletko hyvin märkä?\n\n_Maija_. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme\ntässä. Ah, jospa olisi kuutamo!\n\n_Matti_. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?\n\n(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen\nkilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja\ntervapyttyineen).\n\n[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka\nmustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]\n\n_Maija_. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas\ntunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin\nkauniita omenia.\n\n_Matti_. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla\nkuussa riippuu?\n\n_Maija_. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja...\n\n_Matti_. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken\ntäällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?\n\n_Kuu_. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa;\nsentähden minä otin heidät.\n\n_Maija_. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä,\nsaadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.\n\n_Matti_. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun\nkuulet kuun puhuvan.\n\n_Maija_. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden\nja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla\nliikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)\n\n_Matti_. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai\nniin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet\nlähtenyt kävelylle?\n\n_Jeronimus_ (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!\n\n_Matti_. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas\nsäkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti?\nMyllynränniinkö?\n\n_Jeronimus_ (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä\nolen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut\nirti!\n\n_Maija_. Säkin nimi on Jeronimus!\n\n_Matti_. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet\nviisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä\nannat minulle lunnaittesi vakuudeksi?\n\n_Jeronimus_ (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen\nkaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!\n\n_Maija_. Päästä hänet irti, Matti!\n\n_Matti_. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin\nsinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!\n\n_Jeronimus_ (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on,\nkaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän\nvierettelekse.)\n\n_Matti_. Onko se oikein varma? Vannoppas!\n\n_Jeronimus_. Minä vannon Pellen sarvien kautta.\n\n_Matti_. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa\njohonkin!\n\n_Jeronimus_. Minä vannon hopearahaini kautta.\n\n_Matti_. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse\njaloillasi! Se on mukavampaa.\n\n_Jeronimus_ (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas... Vai niin,\ntekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä\nannan teille selkään!\n\n_Matti_. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!\n\n_Jeronimus_. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa?\nEi ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi,\ntaikka...\n\n_Matti_. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo\nkaivoin pois puun alta!\n\n_Jeronimus_. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte\nvielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat\nsata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.\n\n_Matti_. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai\nrupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme\nvain tehneet sinulle pilaa.\n\n_Jeronimus_. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita,\nvarastaaksenne omenia?\n\n_Maija_. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli\nliian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä,\nmiten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.\n\n_Jeronimus_ (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan,\nnäet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat.\nOlkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?\n\n_Matti_. Matti ja Maija.\n\n_Jeronimus_. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut\nsäkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan\nota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun\navukseni poimimaan omenoitani. Entä jos ... ihan oikein, mieleeni\npälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä.\nMinä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin,\nettä saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?\n\n_Matti_. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!\n\n_Maija_. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin\nköyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!\n\n_Kuu_. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.\n\n_Kaikki laulavat_.\n\n    Kuu ilman kannella kuljeksii\n    Ja tielle hän tirkistääpi.\n    Ja tiellä nyt ukko astuksii,\n    Ja akka se häpeääpi.\n    Sua, kuu, he tervata halusivat,\n    Vaan itse ansahan lankesivat:\n    He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.\n\n    Nyt ukko ja akka on siellä vaan\n    Ja siellä pysyvät aina.\n    Sun kultalevystäs lapset maan\n    Alati kultia lainaa.\n    Mut' sinä vain kuljet matkojasi\n    Ja peilaat vesihin muotoasi\n    Niin ylhäältä, niin ylhäältä.\n\n\n\n\nKEVÄTPÄIVÄ SUOMENLAHDELLA.\n\n\n    Meremme Suomen Lahti, sa\n    Nyt olet kaunis, iloisa\n    Tuhansin valkopurjein.\n    Vast' olit tyhjä, poloinen.\n    Jäät poves peitti, sitoi sen,\n         Ja talvea\n         Piti aaltos, ja\n    Kuolleena oli Ahtola.\n\n    Vaan vapaa, uljas olet nyt,\n    Siteittes aik' on päättynyt,\n    Sun lainees riemuin laulaa,\n    Pyydystää verkkos, kajavas\n    Taas huutaa, loistaa majakkas.\n         Ja höyrysi\n         Taas suitsuvi,\n    Kevättä rantas henkivi.\n\n    Suikertaa sitees hopeinen\n    Nyt Viron hiekan keltaisen\n    Ja Suomen vuorten väliin;\n    Kronstadtin rautalaivan ja\n    Myös kaislavenon kannat sa,\n         Ja riemuiten\n         Nyt kylpien\n    Sä tanssit mailman portillen.\n\n    Käy, tuuli! Aalto, kohoa!\n    Käy ylös rantaan, suurilla\n    Mietteillä mielet täytä!\n    Pois huuhdo vesin suolaisin\n    Laimennut mieli, himotkin.\n         Ja virkistä\n         Taas ihmistä,\n    Luo, voima, valo, elämä!\n\n    Sä meidän uljas meremme!\n    Sun Herra antoi Suomelle,\n    Lipulle Suomen tieksi,\n    Ja kun se liekuu vapaana\n    Sinisenä ja valkoisna,\n         Niin ennustat\n         Ajat tulevat,\n    Lippumme värein vipajat.\n\n\n\n\nTUULENTUPA.\n\n\nSattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja\ntaivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon\nlaskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan\nrannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät\nkeveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa\nmuuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan\nkauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma;\nne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät\nkehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja\nhaihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa\netäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät\nole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia\nkaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka\nasuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko\nheidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden\nraskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset,\nniinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin\nheidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista,\nhe tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat\nhe iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä\nkorkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru\nsinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten\npuuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta,\nkirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi,\nJumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi\nkaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.\n\nKuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi\nhenkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan\nsisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri;\nvedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on\nvehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään\nmetsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja\nlähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista\nmuutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat\nnäkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä\nkiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin\nme ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte,\nettä ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä,\ntuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki\ntuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa\npurjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja\nkevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa\nei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on\nvaloa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta;\njokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma\nkansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?\n\nOletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi\nilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia\nsulkiansa niitylle?\n\nTunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän\nKeristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään\nlakastuu vanhuuden voimattomuudesta?\n\nOletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee\nkaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka\nkauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?\n\nTiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja\nkutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?\n\nJos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi,\njoista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene\njonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan.\nPaina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele,\nsykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti\nja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele\nsitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita\npunertavissa iltapilvissä.\n\nMutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä\nsydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä\nja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista,\nmitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se\nhaihtuu ja häviää tyhjäksi.\n\nPienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja\nkatselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat\nkulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä\nloistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua\noli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein\nsaapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi.\nSiihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä\nja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen\npaikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä\nkaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden\nja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne\ntänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat\njäljekkäin \"haukkasilla\", kupertuivat toinen toisensa päälle,\ntukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat.\nIloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua,\njoka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät\nsiitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät\nsokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen\nja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai\nkipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja\nrupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka\nhiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista\nilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat\niltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta\nilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta\nse nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava\nkynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät\nylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli\nkuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä;\nhe paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja\ntanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat\npois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja\nhenkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet\naaltoilevina liekkeinä iltatuulessa...\n\nSemmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin\nkasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa\ntomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien\ntaivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa.\n\nOli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja\nsuuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän\noli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja.\n\"Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa\", sanoi\nusein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi\nkyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. \"Poika on liian\nhieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento\nkelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä\npojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät.\nElias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille\nkaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta\nollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun\nsanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua\npilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen\nkuutamoa.\"\n\n\"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia\", sanoi lukkari,\njoka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. \"Hyvähän on\nvahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia\nsilmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa.\nPankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte\", myönsi isä. Ja Elias alkoi\nlukea lukkarin johdolla.\n\nEräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen,\nsatuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan\nympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei\nkoskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun\nnäet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä\nkukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja\nprinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin\ntarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista,\njotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta\nAhdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit\nrakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana,\nvaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin.\n\n\"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!\" huokasi\neräs pienokainen.\n\n\"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!\"\nvirkkoi nikkarin pikku Petter.\n\nSen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti\nystävällisesti päätään. \"Mikäs konsti se on\", sanoi hän; \"näenhän\nminä niitä melkein joka päivä.\"\n\n\"Sinäkö?\" huusivat lapset. \"Sinäkö?\" toisti Eerikkikin nauraen.\n\"Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän\nkatajikossa!\"\n\n\"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen\nauringonlaskua\", sanoi Elias hiljaisesti.\n\n\"Kyllä me tulemme!\" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he\nmenivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas\nmerelle. \"Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä\", sanoi\nElias. \"Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin\niloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa.\"\n\nKaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa\niltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan\nodottaakaan.\n\nTuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä\nvalo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista\nnäkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget\nastuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.\n\nSe oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista... Elias paukutti pikku\nkäsiään ja huusi: \"Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!\"\n\nKaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään,\nmuutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni,\nrepaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi\nilon innoissaan: \"Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!\"\n\n\"Mitkä tulevat?\" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. \"En\nminä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee.\nPilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän\nkuin te siitä asiasta.\"\n\n\"No, mitä sinä tiedät?\" kysyivät lapset. \"Niin, minä tiedän\nsananlaskun, joka opettaa: _iltarusko selvä ilma, aamurusko\npilvipäivä_.\"\n\n\"Ei, eipäs se niin ollut\", huusi toinen poika. \"Näin se oli:\n_aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä_.\"\n\n\"Tuosta sinä viisastelija saat\", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat\nlyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon\nkauneutta.\n\n\"Katsokaas, miten kaunista!\" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö\nsekä monta muuta lapsista huusivat samoin: \"katsokaas, miten\nkaunista!\" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli\nkoko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat\nkultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä\nkierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa\nkaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun\nensi pakkanen tekee sillat järville.\n\n\"Odotapas\", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; \"minä\nmenen kotiisi ja kaipaan isällesi!\"\n\n\"Mutta etkö näe mitään?\" huusi Elias ihastuksissaan. \"Nyt nousee\ntorni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!\"\n\n\"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi,\nja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!\" riemuitsi yhtä\nihastuksissaan pikku kerjäläistyttö.\n\n\"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!\" sanoi Eerik äkeissään.\n\n\"Malttakaahan vielä\", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen\nja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. \"Ah, miten\nkirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat\nvehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät\npilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden\npunaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten\nhopeanhohtavaksi vaahdoksi!\"\n\n\"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu\nhiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!\" virkkoi kerjäläistyttö.\n\n\"Katsokaas!\" kehotti Elias, \"katsokaa tuonne! Siellä marssii\nhenkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä,\nrynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja\ntaluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän\non? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa,\nja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet,\nsyöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin\nlinnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja\nvastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät\nja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin\ntulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee\nja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin\nvälistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä\nhopeaharso-leninki.\"\n\n\"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä\", mutisi\nEerik halveksivasti. \"Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää\nkielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa.\"\n\n\"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa\", sanoivat useimmat\nmuutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter\nviipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre\nhaihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen.\n\nSiitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa\nkaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas\ntalonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella,\nkynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon.\nElias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän\nkirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista\nihmeistä.\n\nEräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla,\nkatsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana\npilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter,\njoka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten\nuiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa\nyli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä\nharvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He\nkatsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin\ntaas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat\ntoistensa ajatukset. \"Niin, niin\", sanovat he; \"kaikki on kuin\nennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina.\nNäyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon\nraikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me\nvielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia.\"\n\n\"Muistatko sitä iltaa\", sanoi maalari leikillisesti, \"kun me\nihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän\niloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään\npuuroa?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Elias, \"kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja\npuurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon\nkauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin\nmeidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän\noli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä\naalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja\nlaulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on\nmeidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton\nniinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin\nmeillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan\nsuurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa\njoutuu hukkaan maan päällä!\"\n\nEliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä\nääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen\nja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen\nsepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin\nillaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku\nkerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten\nja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä,\nsuloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja\nniityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat\nliikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. \"Katsos\", sanoivat he, \"eipä\nJumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa\nsuloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen\nrikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme\nsinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan\nraivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja\nunhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin\nhukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta\nuusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja\nkuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja\nvähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme,\nvaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja\nlaulamme sitä, joka ei koskaan katoa.\"\n\nNyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko\ntaivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne\nkauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja\nhopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat\nmereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne\nasettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja\nkukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli\nmerellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet\nkirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla,\nmaalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa.\n\n\n\n\nPIKKU HALTIA.\n\n\nOli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan\nkuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava\narvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää\npaljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä\nkirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän\nei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku\nsiipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle,\nsillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli,\nniinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin\nsilloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän\nkimpuroimaan.\n\nEräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme\nlukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa\nyönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen\nkuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja\nnäki auringon paistavan. \"Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!\" sanoi hän\nitsekseen.\n\nHän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja\npullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä,\nja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän\nrikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi\nmaitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt\npois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle.\nSiellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta\nsitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan\nvalkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä\npajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä\nhyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä\nne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät,\narveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä\nvanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa\noksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes\nmaahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos.\n\nVaikeampi oli tuossa kauniissa puistossa ajella lentäviä otuksia;\nniillä oli niin sukkelat siivet, eikä kirjaneuvoksella ollut\nmillaisiakaan siipiä. Hän väijyi suvenkorennoita ja perhosia,\ntavoitteli ilmasta paarmoja, pistiäisiä ja kultakärpäsiä, ja moni\nnoista elukoista saikin surmansa hänen kauttaan; ei hän säästänyt\nverkkojansa paimentavia hämähäkkejäkään. Inhottavimmat kaikista\nolivat usein kaikkein harvinaisimmat. Kaikki kelpasi kirjaneuvoksen\nkokoelmiin, ja siinä kirjaneuvos olikin oikeassa, sillä luonnossa ei\nole mitään, jolla ei olisi omaa tarkoitustansa ja opettavaisuuttansa.\nSiinä kirjaneuvos vain erehtyi, että hän vähän piti lukua elävän\ntarkoituksesta, kunhan hän vain sen sai kokoelmiinsa ja osasi kertoa,\nmillainen sen pieninkin osa oli.\n\nNyt oli metsästys onnistunut huonosti, sillä mitäpä kirjaneuvos teki\nmuutamilla sadoilla paarmoilla, hevoskärpäsillä ja kaalimadoilla,\njoita hänellä oli monta sataa ennestäänkin? Väsyneenä ja\ntyytymättömänä istuutui hän lammikon rannalle, jossa suuri, valkoinen\nlumpeenkukka juuri oli avannut kauniin, nuoren kupunsa kesäaurinkoa\nvasten.\n\n\"Ahah!\" huudahti kirjaneuvos äkisti ihastuen. Hän oli löytänyt\npienen, erittäin kummallisen olennon lumpeenkukan terälehtien\npeitosta.\n\nElukka oli tuskin puoli tuumaa pitkä, hieno kuin kukanvarsi,\nvalkoinen ja pikkuinen, vaaleanpunaiselta välähtelevä; mutta muuten\nmuodoltaan ja rakennukseltaan melkein ihmislapsen kaltainen, paitsi\nettä se oli niin ihmeellisen pikkuinen ja että sen lumivalkoisissa\nhartioissa oli läpinäkyvät, loistavat perhonsiivet. Kuka hyvänsä\nolisi huomannut tuon pikku olennon viehättävän sieväksi. Olipa\nkirjaneuvoskin aivan liikutettu ilosta, mutta ainoastaan sentähden,\nettä oli löytänyt harvinaisen hyönteisen.\n\nSiispä hän pisti elukan pulloon muiden hyönteisten joukkoon ja\nastuskeli tyytyväisenä takaisin lukuhuoneesensa. Siellä pisti\nhän uuden hyönteisensä neulaan ja neulan korkkilevyyn sekä alkoi\nmikroskoopilla tutkia löytöänsä.\n\n\"Onpa tämä merkillistä, perin merkillistä!\" arveli kirjaneuvos.\n\"Moista hyönteistä en ole vielä koskaan löytänyt. Se on varmaankin\n_homunculus minimus_, mikroskoopilla katseltava ihmisnulikka!\nMutta tuo kiemurtelekse liian kovin, enhän voi lukea varpaita sen\ntakajaloista. Kuolkoon ensin sill'aikaa, kun minä kirjoistani etsin\n_homunculus_-suvun!\"\n\nNiinpä pikku elukka asetettiin neulassaan korkkiin pistettynä\nlukuhuoneen nurkkaan, ja kirjaneuvos läksi selailemaan kirjojansa.\nKun hän ei niistä löytänyt _homunculus_-suvun merkkiäkään, riensi\nhän heti kaupungin suurimpaan kirjastoon, jossa oli satatuhatta\nkirjaa rivissä hyllyillä, ja alkoi niistä etsiskellä kannesta kanteen\njotakin kertomusta pikun pikku ihmisestä, joka olisi ainoastaan puoli\ntuumaa pitkä. Sepä oli pitkällinen ja vaivaloinen työ. Kirjaneuvos\netsi etsimistään kokonaista seitsemän vuotta; hän tuli etsimisestä ja\nhuolesta kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, ja nuuskanruskea nuttu alkoi\nkukoistaa kuin perunamaa; mutta ei mitään _homunculusta_ löytynyt, ei\nainakaan sellaista, joka eläisi ja oleskelisi lumpeenkukan kuvussa.\nSeitsemän vuoden kuluttua palasi kirjaneuvos jälleen lukuhuoneesensa\nja päätti nyt itse kirjoittaa omintakeisen kirjan uudesta\n_homunculus-hyönteisestä_, joka elää kukantuoksusta ja tavallisesti\noleskelee erään nimitetyn lammikon luona, nimitetyssä puistossa\nja määrättynä vuodenaikana ja jolla sitä paitsi on se ihmeellinen\nominaisuus, että sen voivat ainoastaan oppineet, nuuskanruskeaan\nnuttuun pukeuneet miehet löytää.\n\nKirjaneuvos nyt, tuon päätöksen tehtyään, etsi nurkkakaapin\ntomuisesta laatikosta korkkilevyn, jolla _homunculus_ oli neulassaan\nseisonut kätkössä seitsemän vuotta. Elukka riippui neulassa\nilmi elävänä, iloisena ja kiemuroiden, kuten ennenkin. Olipa se\nkasvanutkin, sillä nyt se oli lähes tuuman pituinen.\n\nKirjaneuvoksesta se oli hyvin kummallista ja hän käänteli elukkaa,\ntarkastellen joka puolelta. \"Vielähän tuo kiemuroipi!\" sanoi hän.\n\"Minun pitää ripustaa se savuun.\" Ja hän pani sen savustumaan koko\nyöksi.\n\nAamulla hän meni katsomaan elukkaa. Ihmeen ihme! Se kiemurtelihe\nyhtä elävänä ja oli taaskin kasvanut puolen tuumaa. Olisipa se ehkä\nlentänytkin, ell'ei olisi ollut pistettynä neulaan.\n\n\"No, oletpa aika sitkeähenkinen veitikka!\" sanoi kirjaneuvos.\n\"Maltas, kun leikkelen sinut palasiksi.\" Ja kirjaneuvos leikkeli\npikku olennon monen moneksi pikku muruksi. Mutta kun hän kääntyi\ntoisaanne, ja sitte jälleen katsahti palasia, olivat ne kaikki\nkasvaneet yhteen ja silloin näki hän elukan nauravan.\n\nKirjaneuvos ei ollut mikään pahaluontoinen mies, mutta jopa alkoi\nhäntä tuo suututtaa, että mokoma hyönteinen nauroi. \"Vai niin!\" sanoi\nhän, \"vai naurat sinä, hä? Kyllä minä sinut opetan!\" -- Hän otti\nsuuren rautahuuhmarensa ja raskaan petkelen, pisti elukan huuhmareen\nja survoi sen jauhoksi. \"Nyt ainakin pysynet hiljaa!\" arveli\nkirjaneuvos.\n\nMitä vielä! Kirjaneuvos katsahti huuhmareen ja näki piskuisen istuvan\npohjalla vielä iloisempana ja elävämpänä kuin ennen. Ei maksanut\nvaivaa edes koettaakaan survoa sitä, yhtä hyvin olisi voinut pistellä\nreikiä ilmaan. Ja nyt se jo oli kasvanut kahden tuuman pituiseksi.\n\n\"Ohoh!\" sanoi kirjaneuvos hämillään ja suutuksissaan. \"Jos olet sitä\nlajia, niin ei kaiketi ole muuta neuvoa kuin polttaa sinut poroksi.\"\n-- Hän teki suuren tulen kammarinsa uuniin, viskasi elukan tuleen ja\nuunin sivupellit kiinni. \"Nyt se vekkuli ei enää kiemurtele!\" ajatteli\nhän.\n\nKun valkea oli palanut, tuli kirjaneuvos uteliaaksi ja avasi pellit.\nSiinä se piskuinen nytkin istui iloisena ja vahingoittumatta\ntuhkassa. Ja nyt se oli jo kolme tuumaa pitkä sekä osasi puhuakin.\n\n\"Täällä on lämpöinen ja hyvä olla\", sanoi se pikku olento ivallisesti\nhienon hienolla äänellänsä, joka ei ollut juuri kovempi kuin itikan\nhyminä.\n\n\"No, kautta Jupiterin!\" sanoi kirjaneuvos, lyöden kummastuksesta\nkätensä yhteen, \"sinäpä olet sitkeähenkisin kuoriainen, kuin koskaan\nolen nähnyt.\" Sitte hän otti elukan tuhkasta, meni sen kanssa metsään\nja kaivoi sen parin sylen syvyyteen maan sisälle. Ja ollakseen oikein\nvarma asiastaan vieretytti hän vielä suuren kiven elukan haudalle.\n\nMutta eipä hän kuitenkaan ollut oikein varma, vaan meni viikon\nkuluttua samaan paikkaan metsään katsomaan. Metsä oli kyllä\nentisellään, kivi paikallaan ja hauta täynnä, mutta se pikku olento,\njosta ei millään tavalla voitu päästä erilleen, istui, nyt jo neljän\ntuuman pituiseksi kasvaneena, iloissaan ja vahingoittumatta kivellä.\n\"Onpa täällä oikein kaunista ja vilpoista metsässä\", sanoi hän.\n\nSilloin, niin, vasta silloin kirjaneuvos oikein kovin peljästyi.\nHarva tukka nousi pystyyn hänen kuutamopäälakensa ympärillä, vehreät\nsilmälasit hypähtivät hänen nenällään, nuuskanruskea nuttu ratkesi\nompeleistaan, ja kirjaneuvos läksi juoksemaan pakoon min kerkesi. Ja\nsiitä tuli sellainen juoksu, että hän sitä kyytiään juoksee vielä\ntänäkin päivänä.\n\nJonkun ajan kuluttua sattui hyväluontoinen kanamummo astumaan\nmetsäpolkua ja löysi pikku olennon istumasta kiveltä, johon\nkirjaneuvos oli hänet jättänyt. \"No, pikku pahanen\", sanoi mummo,\n\"miten sä niin yksiksesi olet? Tuleppas tänne, niin minä lämmittelen\nsua tuvassani muiden kananpoikasten kanssa!\" Ja samassa hän otti\npiskuisen varovasti köhmyräisten sormiensa väliin ja kantoi sen\nesiliinassa kotiinsa.\n\nMummolla oli puinen häkki, jossa kana asui poikasineen; siinä oli\nuusi elukkakin saava asua. Mutta kana ei suvainnutkaan kotiinsa\nvieraita, vaan noukki tuota pikaa silmät pikku olennolta pois päästä.\nMummo huomasi sen ja huudahti peljästyksestä. \"Ei mitään hätää!\"\nsanoi piskuinen. Ja kohta hän, silmät terveinä ja kauneina, istui\nhymyillen hajasäärin kanapojan seljässä ratsastamassa.\n\n\"Saat asua porsaan kanssa\", sanoi mummo, \"ja jos se rupeaa tekemään\nsinulle pahaa, niin ryömi kaukalon alle!\"\n\nNiin tehtiin. Piskuinen asetettiin porsaan asuinkumppaniksi, mutta\nsepä ei onnistunut paremmin, kuin että porsas nielasi hänet yhtenä\nsuupalana. Yksi leukojen losaus vain, niin se oli tehty!\n\nMummo sen huomasi ja hämmästyi niin, että oli ensi hädässään\nteurastaa koko porsaan. Jo seisoi hän valmiina porsaan vieressä, ja\nkohta olisi varmaankin päättynyt sen nuori elämä, ell'ei mummo olisi\nkuullut vienon äänen sanovan: \"Mitäs nyt aiot, pikku emäntä? Vallan\nhyvinhän minä voin!\" Ja siinä se kummallinen olento nauraen istui\nporsaan seljässä.\n\n\"Nyt minä hänet paremmin suojelen\", arveli mummo, ja asetti hänet\nheinille ämpäriin, joka oli oven vieressä tuvassa. Mutta kohta\nsattui mummon mies tulemaan janoissaan pellolta kotiin, otti ämpärin\nja laski syvälle syvimpään kaivoon. \"Mitä hulluja nyt teit?\" sanoi\nmummo. \"Hukutit minun rakkaimman pikku elukkani!\"\n\nKana-ukko peljästyi ja hämmästyi, sillä hän piti eukkoansa hyvin\nsuuressa arvossa; mutta ennenkuin hän vielä ehti vastata mitään,\nkuului heikko ääni taaskin sanovan: \"Ei hätää, pikku emäntä, kyllä\nminun on täällä hyvä ollakseni.\" Ja pikku olento istui nauraen\nämpärin sangalla ratsastamassa.\n\nTämä alkoi viimeinkin mummosta tuntua jo vähän kummalliselta. Hän\nsovitti sangattomat silmälasit nenällensä, katseli piskuista tarkkaan\njoka puolelta ja sanoi hänelle: \"Mikä sinä oikeastaan olet?\"\n\n\"Olento\", vastasi hän.\n\n\"Hm!\" sanoi mummo. \"No, mistä tämä olento on kotoisin?\"\n\n\"Kaikkialta enkä mistään\", kuului vastaus.\n\n\"Vai niin, sepä oli hyvin selvää, se\", arveli mummo. \"No, mikä sun\nnimesi on?\"\n\n\"Sano minua Pikku Haltiaksi.\"\n\n\"Onko se almanakassa?\"\n\n\"Etsi!\"\n\nMummo etsi sekä silmälaseilla että ilman, mutta ei löytänyt koko\nalmanakasta Pikku Haltian nimistä pyhimystä. \"Ahah, nyt ymmärrän\",\nsanoi hän; \"se on lapsi, jonka ristinimi on Pikku ja sukunimi Haltia.\nKummallisia nimiäpä ne ihmiset nykyaikaan panevatkin lapsilleen.\nMutta kun oikein ajattelen asiaa, niin kukapa tietää, onko tuo\nelukka edes oikea ihmislapsikaan. Vastaa, nulikka, missä on sinun\npapinkirjasi?\"\n\n\"Papinkirjaniko? Mikäs se on?\"\n\n\"Maltahan, tämä ei suinkaan ole aivan oikeaa peliä\", ajatteli mummo.\nTuo olento ei edes tiedä, mikä papinkirja onkaan. \"Varminta lienee,\nettä minä jollakin sopivalla tavalla pääsen eroon tuosta Pikusta.\nArvoisa provasti kaiketi tiennee neuvon; sillä minä en vain tahdokaan\npitää noitavehkeitä kodissani.\" Ja mummo pisti Pikku Haltian hiljaa\nkoriin, sitoi paksun huivin peitteeksi päälle ja meni korinensa\npappilaan.\n\n\"Arvoisa provasti!\" sanoi mummo perille päästyään, \"tässä on\nihmeellinen olento, jonka löysin toissa keskiviikkona metsästä.\nSilloin se oli neljä tuumaa pitkä, mutta on sitte kasvanut\nviisitumaiseksi; ei syö mitään, ei juo mitään, ei makaa koskaan,\nnäyttää olevan erittäin ilomielinen ja sitkeähenkinen. Kuitenkin\nnäyttää se melkein ihmislapselta, paitsi että sillä on jonkinlaiset\nperhonsiivet hartioissa; osaa myöskin puhua ja sanoo itseään _Pikku\nHaltiaksi_. Nyt minä kysyisin teiltä, arvoisa provasti, mitä minun\npitää tekemän sille, sillä minä toden totta en tiedä, onko se ihminen\nvai mikä.\"\n\nProvasti näytti hyvin ajattelevaiselta, mietti hyvän aikaa asiaa ja\npyysi viimein nähdäksensä moista otusta.\n\n\"Tässä se on\", sanoi mummo, aikoen auaista koriansa, mutta Pikku\nHaltia jo istuikin hänen olkapäällänsä, kumarteli hyvin tuttavasti ja\nsanoi: \"tässä mä olen!\"\n\n\"Hm, hm!\" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja\nalkoi tarkastella pienoista joka taholta. \"Et sinä kuulu minun\nseurakuntaani\", sanoi hän, \"missä olet syntynyt?\"\n\nPikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan\nprovastin lasinsangoille. \"Missäkö olen syntynyt?\" sanoi hän.\n\n    \"Taattoni on taivon päivä.\n    Maammoni on aava ilma,\n    Majani on mailma laaja,\n    Vakaa kehtoni vapaus,\n    Voima vahva elonani,\n    Valo runsas ruokanani,\n    Jalo lämmin juomanani.\n    Unenani valvominen...\"\n\n\"Kyllä mun täytyy sanoa\", virkkoi provasti vähän mietittyään,\n\"että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun\nkirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja\nsitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun\nkärpäsläpästäni?\"\n\nPiskuinen naurahti:\n\n    \"Ei minua sorto sorra,\n    Teräs ei minuhun pysty,\n    Tuli tuimin ei mua polta\n    Eikä musta multa peitä.\n    Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa.\n    Pedon kitaa, ihmiskättä\n    En mä pelkää; pääsen niistä\n    Surman suuhun sortumatta,\n    Hymyillen kuin kevään lehti.\n    Mitä mielitkään minusta,\n    Herra, herttainen provasti?\"\n\n\"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!\" torui\nprovasti. \"Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en\nsinua tunne.\"\n\n\"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit\", sanoi piskuinen, nostaen\nveitikkamaisesti etusormeaan.\n\n\"Milloinkahan se olisi ollut?\" kysyi provasti. \"Minä ainakaan sitä en\nmuista.\"\n\n\"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa\npuiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä\nsinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja\naaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja\nnäin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä.\"\n\n\"Joutavia lapsellisuuksia!\"\n\n\"Sitte kun tulit nuorukaiseksi ja ylioppilaaksi, istuin sinun\nkanssasi yksinäisessä kammarissasi ja tavailin kuun paistetta\njäisestä ikkunastasi. Minä kirjoitin sinulle kauneimmat ajatuksesi\nkunniasta ja sankaruudesta, rakkaudesta ja isänmaasta. Minä tahdoin\nsinusta tehdä suurta miestä, provasti, ja suureksi sinun omakin\nhalusi siihen aikaan paloi.\"\n\n\"Nuoruuden unelmia!\" huokasi provasti.\n\n\"Nyt sanot niin\", jatkoi piskuinen, \"ja ne unelmat kuitenkin\nolivat paraat koko elämässäsi. Sittemmin olet tehnyt työtä leivän\ntähden, kirkkoherran-paikkojen, arvonimien ja kunnian tähden. Jos\nolisit tehnyt työtä Jumalan valtakunnan eduksi, provasti, niin\nenpä uskaltaisi tehdä pilaa sinusta. Mutta nyt uhkaat lyödä minua\nkärpäsläpälläsi, kun olet syömällä ja makaamalla hävittänyt sielusi\nkuolemattoman osan. Se ei ole oikein hyvin tehty, isä hyvä!\"\n\nOnneksi ei provasti kuullut viimeisiä sopimattomia sanoja. Hän istui\nääneti ja vaipuneena nuoruuden muistoihin.\n\n\"Arvoisa provasti, lähettäkää hänet nimismiehelle, kun hän käyttää\nsuutansa sopimattomasti teitä kohtaan\", sanoi kanamummo, ollen\nloukkautunut provastin puolesta.\n\n\"Antakaamme sen lentää!\" sanoi provasti sävyisästi ja avasi ikkunan.\n\"Kas tässä, Pikku Haltia; vapaus on kehtosi, lennä vapauteen!\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä provasti!\" sanoi pienokainen ja lensi samassa pois\nkuin päivänsäde kohti sinistä kesätaivasta.\n\nKanamummo ei ollut käsittänyt sanaakaan Pikku Haltian puheesta\nmuuta kuin että hän ei ollut osoittanut provastille kylliksi\nkunnioitusta. Mutta provasti kyllä käsitti kaikki tyyni, ja se\njuuri teki hänet niin ajattelevaiseksi. Hän tunsi mielessään\njotakin, mitä sitte lienee ollutkaan, joka melkein tuntui surulta ja\nkatumukselta. Ja kun he molemmat, provasti ja mummo, nyt seisoivat\nikkunan edessä ihmetellen piskuisen katoamista, näkivät he vanhan\nmiehen, yllä nuuskanruskea nuttu ja päässä vehreä lakki, juoksevan\nhengästyksissään mätästen ja aitain yli.\n\n\"Mitä hullua?\" sanoi kanamummo, tuntien miehen; \"sehän on\nkirjaneuvos! No, hänpä näkyy harppailevan kiiruummin kuin maanmittari\nruispellossa!\"\n\n\"Niin!\" sanoi provasti. \"Tuolla tavalla voi juosta ainoastaan se,\njolla on käsissään ollut Pikku Haltia, vaan joka on piinannut häntä.\nJa kun sitte tunnetaan Haltia toiste, saadaan sellainen kauhu, kuin\nkirjaneuvoskin näkyy saaneen. Hyväpä oli, ett'en minä ehtinyt tarttua\nkärpäsläppään.\"\n\n\"Eihän tuo vain liene vaarallista minulle, niin että minunkin\ntäytyisi juosta?\" kysyi kanamummo.\n\n\"Ei, teille, hyvä mummo, se ei ollenkaan ole vaarallista. Mutta\nminulle ja monelle muulle. Tahdotteko tehdä minulle pienen\npalveluksen?\"\n\n\"No, niin varsin mielelläni, arvoisa provasti!\"\n\n\"Polttakaa tuo kärpäsläppä! Minä saattaisin pikastua, jos hän vielä\nmilloin ehkä palaa.\"\n\n\n\n\nHÖYRYVENEEN LÄMMITTÄJÄ.\n\n\n    Tulivin! Tulivin! Alus hytkyvi tää,\n    Ojan aaltohon propelli kun nävertää,\n    Telat tuskittelee sekä männät ne käy,\n    Kuten niiss' olis henki, jot' ei toki näy.\n            Minun tointani vaan\n            Se ei liikutakaan.\n    Ne on toiminnassaan, saman teen minäkin,\n            Tulivin! Tulivin!\n\n    Nyt on syys, pimeää, kovin myrskyelee,\n    Näen luukusta kuin säen sinkoelee,\n    Tuuli jäätävä on, meri möyryelee,\n    Joko lunta tai vettä nyt virtaelee\n            Minä täss' yhä vaan\n            Valon, lämpimän saan,\n    Jopa paistun... Jos raitista ois jotakin!\n            Vari on. -- Tulivin!\n\n    Olen kokkina orjan mä nälkäisen, mi\n    Yhä ahkera on, yhä puuhoavi,\n    Tavaraa yhä sinne ja tänne se tuo,\n    Kun ei kerkeä muut: konelaitos on tuo.\n            Uros, vait' ole ain'.\n            Tahi kilju, kun vain\n    Pysyt häkissä! Jos ulos käyt, alus tää --\n            Tulivin -- häviää.\n\n    Ja kun hiiliä luon, tuli räiskyelee,\n    Hiki nokiset kasvoni kun valelee, --\n    Peninkulmia monia alla mä maan\n    Sytytän tulivuoren oksentamaan,\n            Siten luulen ... mut saan\n            Heti keinuilemaan,\n    Ja mä vain olen kiikkuva kaarnanen, min\n            Vesi vie. -- Tulivin!\n\n    Avaran meren aalto se voi murentaa\n    Emäpuun sekä myös tulen sammuttaa.\n    Mun ja kuoleman välillä tuuma on, voi!...\n    Jumal' on toki turva ja suoja; Hän soi\n            Välill' liekin ja myös\n            Veden olla mun työss'.\n    Tuli räiskyös! Laulaos propellikin:\n            Tulivin! Tulivin!\n\n\n\n\nMUSTAN MEREN MERIMIES.\n\n\n    Kas meripojat, niitä\n    Ei pelko painakkaan!\n    Maan ympäri he kiitää\n    Ja lappaa touvejaan.\n    Kun meri pauhaa, myrskysää\n    Touveihin, mastoon yllättää,\n    Niin laulaa lauluansa\n    Iloisin mielin nää.\n\n    Mies mustan meren laivan\n    On Niku nokkela;\n    Niin ketterä hän aivan,\n    Ett'ei vois uskoa.\n    Kas, kuin hän hyppää uimaankin,\n    Ja mustana käy takaisin\n    Kuin musta meri, mutta\n    Sydämmin iloisin.\n\n    Hän laivan valkokantta\n    Nyt \"hyppii varista\"'\n    Ja mustat merkit antaa\n    Jaloistaan tihkua.\n    Niin varpait' tulee variksen.\n    Mutt ei ol' orja Nikunen,\n    Merensä mustan, rakkaan\n    Hän maalaa kaikillen.\n\n    Hän joskus töhrää, milloin\n    Pitäisi koristaa;\n    Paperipätkin silloin\n    Selkäänsä Niku saa.\n    Vaan joskus, uljaast' uituaan.\n    Kauniisti kantta juostuaan.\n    Hän pannaan villapaitaan\n    Ja puhtaaks siivotaan.\n\n    Hän teräksisin kengin.\n    Puusäärin astelee\n    Ja pojan, tyttösenkin\n    Keralla leikitsee.\n    Kun hän on hauska veikkonen,\n    Hän piirtää kirjaan lapsien\n    A:n sauvoin kulkevaisen.\n    B:n köyryselkäisen.\n\n    Käy, Niku, tähän laivaan\n    Nyt lippus nostamaan!\n    Laps-pienet päätään vaivaa,\n    Ken Niku olleekaan.\n    Hän on... No, kappas juonta sen!\n    Taas pulskahti hän merehen,\n    Kirjoittain noustuansa:\n    Huomenta, pienonen!\n\n\n\n\nYRJÖN VALTAKUNNAT.\n\n\nAh, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen\nja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren\nkeskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja\njoka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja\nkasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren\nleikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun\nvilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen\nnäkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua,\nsill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu\nJumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin\nolla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja\nkiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein\nonnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento\nmaan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan\nrakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä?\n\nSellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin\nhän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin,\nhän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli,\nvaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet\naina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja\nsatoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun\nkoivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi,\nsiinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille\nviinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet\neivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä\nniiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka\npakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei\nhänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät\nmieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille\nja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa,\nruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä\nsen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija\nhän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin\nkuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää\niloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä\nniiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita\nhuvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä.\n\nSiellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa,\nei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä\npurjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita\nmaalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset\nmonitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa\nei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten\noli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä\nsinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta\ntietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata\npurjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät\nihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää;\nYrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä\nrakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli\nomia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille.\n\nSuuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita\nhöyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi.\nMutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja\npistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö\njuuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku\nsalmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa\nhoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan\nmutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle\npäästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin\ntunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli\nhauskaa!\n\nEipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan\noikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien\ntekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain\nmerkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt\nolisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut\nYrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä.\nOnneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet\nkulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri\nseisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: \"Oletko\nhulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?\"\n\n\"Jumala varjelkoon herra kapteenia!\" vastasi perämies. \"Jos minä\nlaskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti\nvuoreen.\"\n\n\"Mitä?\" tiuskasi kapteeni. \"Eikö se ole meidän oma merkkimme?\"\n\n\"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen\", vastasi perämies,\n\"ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi\nmerkinnyt tuon niemen.\"\n\nKapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon\neksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän\nmerkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi\nollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen\nvääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut\ntutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan\npulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki\nliikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes\nuskaltako turmella saariston maantiedettä.\n\n\"Kuuleppas, hyvä Yrjö\", sanoi eno, \"nyt me luovumme\nsota-rakennusmestarin toimesta.\"\n\n\"Enkö saa enää rakennella torneja?\" kysyi Yrjö.\n\n\"Rakentele vain, miten mielesi tekee!\" sanoi eno, \"mutta rakentele\noman mallisi mukaan, ett'eivät tornit tule samannäköisiksi kuin\nkruunun maamerkit. Mitäpä rupeaisit muita matkimaan? Keksi jotakin\nuutta!\"\n\nYrjö rupesi miettimään. \"Eno\", sanoi hän, \"minä luin jostakin\nkirjasta, että kun kapteeni Cook löysi asumattoman saaren ja otti\nsen haltuunsa Englannin kuninkaan Yrjön nimeen, teetti hän siihen\nkiviröykkiön ja pystytti röykkiöön Englannin lipun. Se oli merkkinä\nettä saari oli kuningas Yrjön oma.\"\n\n\"Niin\", sanoi eno, \"samoin tekevät merillä purjehtijat vielä nytkin,\nkun sattuvat löytämään tuntemattoman ja asumattoman saaren.\"\n\n\"Olenhan minäkin merellä purjehtija\", arveli Yrjö. \"Ja täällä on\nmonta tuntematonta ja asumatonta saarta. Minä otan ne haltuuni.\"\n\n\"Ota vain!\" sanoi eno.\n\nYrjöstä tuli mahtava valloittaja. Koko saaristo oli täpö täynnä\nasumattomia saaria. Yrjö valitsi itselleen suuria kuningaskuntia ja\npikku ruhtinaskuntia, suurimetsäisistä ja korkeavuorisista saarista\naina pienimpiin luotoihin saakka, joissa oli tilaa ainoastaan\nyhdelle koivulle ja yhdelle viinimarja-pensaalle. Jokaiseen kokosi\nYrjö kiviroukkion ja pystytti siihen kuningas Yrjön lipun. Miksipä\nhän ei olisi saattanut olla kuningas yhtä hyvin kuin Otaheitissakin\nkuningas oli? Lipputankoja oli kaikkialla, ja liput Yrjö laittoi\nerilaisiksi saaren suuruuden tai muun merkillisyyden mukaan. Suurin\nsaari nimitettiin Georgiaksi eli Yrjönmaaksi ja sen anastuksen\nmerkiksi tehtiin kunnollinen lippu sinikirjaisesta nenäliinasta ja\npantiin liehumaan tornin päähän keskelle korkeaa Ararat-vuorta.\nPienemmät saaret saivat tyytyä paperi tai tuohilippuihin. Joka saari\noli eri valtakunta, kun joka saaressa oli miljooneja asukkaita:\nmuurahaisia, itikoita ja lintuja. Yksin kalatkin, jotka kuuluivat\nvaltakunnan meriväkeen, luettiin sen asujamiin, koska ne asuivat\nkuninkaan alueesen kuuluvassa ruokometsässä rannalla. Joka saaressa\noli sitä paitsi laajoja metsiä, suuria kaupunkeja, väkirikkaita\nkyliä, muhkeita kivikartanoita. Joka saaressa oli satamia ja\nlaivoja, palatseja ja linnoja, suuria karjalaumoja, aavikkoja ja\nvuorenseljänteitä, teitä ja vainioita.\n\nAh, olipa suloista tietää olevansa niin monen valtakunnan kuningas!\nEi kukaan ollut niin rikas kuin kuningas Yrjö, ei kukaan keisari niin\nmahtava kuin hän. Kun hän souteli veneessänsä, mukana uskollinen\npoliisimestari Passi, kuningaskunnasta toiseen, nousten milloin\nmissäkin satamassa maalle, otettiin häntä joka paikassa vastaan\nvaltakunnan ylipäämiehenä. Ruoko kumarteli, puut hurrasivat, pensaat\nolivat liputetut, joka ruo'onkorsi näytti kunniaa kiväärillä,\nkukat niiasivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat\nkatrillia ja sudenkorennot polkkaa; joka taholla välkkyvät aallot\nlauloivat kansanlauluja. Kuningas sitoi venheensä kantoon, sanoen\nkannolle: \"ole vartioimassa!\" Hän tervehti majesteetillisesti puita\nja kallioita, lausui niille kuninkaallista suosiotansa ja jakeli\nkäskyjänsä. Ne olivat uskollisia ja tottelevia alamaisia, seisoivat\nhievahtamatta vartioimassa, poistumatta koskaan paikaltansa. Kuningas\nastui poliisimestarinsa kanssa halki valtakunnan, rajasta toiseen,\nraivasi tiet, lakasi torit, istui oikeutta, ja katsoi, että kaikki\nkaupungit, kylät, satamat ja linnat olivat kunnossa, samoin sotaväki.\n\nSillä Yrjöllä oli kaksi mahtavaa vihollista, meren ja ilman\nkuninkaat, jotka välistä hyökkäsivät hänen valtakuntaansa, hävittäen\nhirmuisesti. Sentähden piti kallioiden seisoa vartioimassa,\nsentähden piti vuorten olla linnoina ja suurten puiden suojella\npikku kukkia myrskyltä. Kuningas iloitsi, kun hänen väkensä taisteli\nurhollisesti ja ajoi vihollisen pakoon; mutta eihän aina päästy ilman\ntappioitakaan.\n\nKerran sousi kuningas niinikään tarkastamaan valtakuntiansa ja\npoliisimestari seurasi häntä. Passi oli musta villakoira, oikeaa\nEspanjan rotua, ja hänellä oli erinomaisen tarkka aisti vainuta\nkarkulaisia metsästä. Hän katsoi velvollisuudekseen puhdistaa\nvaltakunnan sellaisista nihilisteistä ja kuljeksijoista, kuin\njäniksistä, ketuista ja teyreistä, mutta pahaksi onneksi hän välistä\nerehtyi niinkuin muutkin poliisimestarit ja kohteli useinkin lain\nkoko kovuudella viatonta lammaskatrasta, joka sattui olemaan\nlaitumella saaressa.\n\nKuningas souteli Kreikanmaan, Italian, Espanjan, Ranskan, Englannin,\nSaksan, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen ohi ja huomasi kaikki\nolevan muuten kunnossa, vaan korppi piti meteliä Rooma-kalliolla\nja huuhkaja rääkyi suuressa hevoskastanja-puussa, jolla oli nimenä\nruhtinas Bismarck. Huomasipa kuningas Yrjö myöskin kahdessa\npikkuvaltakunnassa, Tanskassa ja Suomessa, sotaa ruskeain ja mustien\nmuurahaisten välillä. Mutta kuningas Yrjö oli yhtä ankara kuin\noikeudentuntoinenkin; hän julisti käskyn yli koko valtakuntain, että\nmikä hyvänsä muurahaiskeko täst'edes uskalsi hätyyttää toista, se\narmotta piti lapiolla järveen heitettämän kalain ruoaksi. Ja tämän\nkäskyn poliisimestari haukkumalla ilmoitti yli vuorien ja mäkien.\n\nTällä kertaa ei kuningas ehtinyt käydä etäisemmissä valtakunnissaan,\njoita oli Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea,\nMadeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Uusi Seelanti, Sumatra,\nJaava ja Borneo. Hän nousi Yrjönmaalle, jonne Höyhensaaret etäältä\nsiintivät, asettui Päivölän palatsiin, joka oli kaunis kallio\nrannalla, ja päätti armollisesti siinä syödä voileipänsä.\n\nOli lämmin kesäpäivä, juuri puolenpäivän rinnassa (kello 11 ja 12\nvälillä). Meri oli kirkkaana kuin suuri peili, ja sen kehyksenä\npäilyi monta pikku peiliä saarten välillä. Merenkuningas Ahti ja\nilmankuningas Tuulenpuuska näyttivät tehneen ainaisen sovinnon\nja rauhan Yrjön kuningaskuntien kanssa. Kaksi pitkää honkaa,\nTaivaantasa ja Pilvenparta, Yrjönmaan vartiat, lepäsivät keihästensä\nvarassa ja näyttivät hyvin unisilta, niinkuin heillä nyt ei olisi\nmitään tekemistä. He olivat korkeihin latvoihinsa ottaneet kiinni\nviimeiset mereltä tulleet tuulenhenkäykset ja panneet ne nukkumaan\nhavuvuoteelle.\n\nKuningas Yrjö, syötyään voileipänsä, joll'aikaa poliisimestari oli\nhuvikseen pureskellut vanhaa hevosensäärtä, katseli koko saaren ja\nhuomasi kaikki olevan hyvässä järjestyksessä. Rannan kivet olivat\npeseytyneet puhtaaksi merivedessä ja kukat aamukasteessa; mansikat\nolivat pukeutuneet univormuun, alta valkoisiksi, päältä punaisiksi.\nMustikat olivat pyytäneet yhdeksi viikoksi virkavapautta, ehtiäkseen\ntulla oikein sinisiksi; vaapukat olivat nöyrimmästi ilmoittaneet\njuuri nyt alkaneensa tehdä raakaleita; tuomet ja pihlajat olivat\njo kuninkaan edellisellä käyntikerralla kylvelleet kukkiansa ja\nalamaisimmasti lupasivat toimittaa marjoja syksyksi; koivu oli\nsukinut riippuvat oksahiuksensa; kuusi ja mänty olivat ahkerassa\nuusien käpyjen teossa. Ainoa tyytymätön oli hauki, joka oli\njoutunut riitaan rannan kiiskien kanssa siitä, että ne pörhistivät\nselkäevänsä, kun hauki yritti heitä nielemään. Kuningas nosti\nkeppinsä ja käski taistelijain sopimaan. Muuten hän oli tyytyväinen\nväkeensä, tarkasti mettiäisten uuden hunajatehtaan, kiitteli\nmuurahaisten maanteitä ja neuvotteli peipposten kanssa, mikä olisi\nparas keino puhdistaa tuomien lehdet madoista.\n\nÄkisti alkoi poliisimestari kovasti haukkua, ja kuningas Yrjö\nhuomasi variksen väijyvän koivussa kottaraisten pesää. Yrjö oli\nankara kuningas eikä kärsinyt roistoja valtakunnassaan. Hän jännitti\njousensa, joka hänellä aina oli muassa, tähtäsi varista ja nuoli\nlennähti toiseen siipeen. Kraa! huusi varis ja lensi vaivaisena pois\nmetsään.\n\nNiin kuninkaalla on paljo tekemistä; hänen täytyy ajatella kaikki\nasiat. Suoritettuaan hallitustoimensa istahti kuningas Yrjö Päivölän\npalatsiin mukavaan nojatuoliin, jonka sieltä löysi. Siitä hänen sopi\nkatsella aukeaa merta; hän näki selvään toiselta puolen Höyhensaarien\nkuuluisan luolan ja toiselta Ohdakesaarien harmaan ja kolkon rannan.\nOnkohan, ajatteli Yrjö itsekseen, paha Painajainen saanut tänään\nkynsiinsä ketään tottelematonta lasta?\n\nKaikki oli hiljaa. Meri nukkui kiikkuvassa kehdossaan, tuuli nukkui\nkorkealla honkain ja kuusien latvoissa. Aurinko paahtoi palatsin\nmuureja.\n\nNukku Matti vanhus astui ulos Höyhensaarien luolasta, kiiti\ntuulenhenkäyksenä yli meren ja kylvi kourallisen hienon hienoa\nhiekkaa ilmaan. Kuningas Yrjö nukkui ja oli heti ruusuvuoteella,\ntietämättänsä missä. Poliisimestari ojensi myöskin kaikki neljä\njalkaansa suoraksi ja nukkui.\n\nSilloin heti alkoivat ilveilevät unet pitää iloista leikkiänsä.\nHe pukivat nukkuvan kuninkaan purppura-viittaan, taluttivat hänet\nkultaisen valtaistuimen luo ja antoivat hänelle valtikan lausuen:\n\"Suuri kuningas, ota vastaan kansasi kunnioitus! Tässä ovat kaikki\nkuulemansa sinun käskyjäsi.\"\n\nJa silloin levisivät valtakunnat ja maat mahtavan hallitsijan\nsilmäin eteen; tuhannen tuhansia muotoja, joita ei kukaan voinut\nlukea, kaikki ilman linnut, kaikki maan kasvit ja eläimet, kaikki\nmeren kalat tekivät valtaistuimen edessä huvittavimpia kuperkeikkoja\nja huusivat kilpaa: \"eläköön kuningas!\" Niin, tuo kuuluu vähän\nomituiselta, että kalatkin huusivat. Ainoastaan yksi ääni parkui\nkovemmin kuin muut: \"minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!\"\nSe oli varis, jolta oli siipi ammuttu siitä, että hän oli\nväijyskellyt kottaraisten pesää. Ja kohtapa kuului toinenkin ääni:\n\"minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!\" Ja se oli hauki, joka\nei ollut saanut rauhassa syödä kiiskejä.\n\n\"Minä en tahdo tehdä pienimmällekään alamaiselleni vääryyttä\",\nvastasi oikeudentuntoinen kuningas valtaistuimeltansa. \"Asettakaamme\noikeus tuomitsemaan variksen ja hauin pahoja tekoja.\"\n\n\"Hirmuvaltias!\" huusi heti jymisevä ääni ilmasta. \"Varis on _minun_\nalamaiseni; hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua\nheti pyytämään polvillasi häneltä anteeksi ja teettämään kultasepällä\nhänelle uudet siivet kullasta.\"\n\nKuka huimapää se uskalsi puhua niin rohkeasti? Se oli ilman mahtava\nkuningas Tuulenpuuska; hän lähestyi mustassa ukkospilvessä ja uhaten\nsinkautti pari tulinuolta lentämään.\n\n\"Hirmuvaltias!\" kuului heti sen jälkeen pauhuääni merestä. \"Sinä olet\nuskaltanut heristää kepilläsi haukea, joka on _minun_ alamaiseni.\nHän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti\nastumaan alas veteen, pyytämään häneltä anteeksi ja leikkaamaan\nkynäveitselläsi selkäharjat pois kaikilta kiiskeiltä.\"\n\nTämä toinen peljättävä vihollinen ei ollut kukaan muu vähempi\nkuin itse meren kuningas Ahti, joka ratsasti suunnattoman aallon\nseljässä avosalmesta kohti saarta. Ikäänkuin uhoitellen lähetti hän\nhyökylaineen rannasta ylös aina kuninkaan valtaistuimen eteen asti.\n\n\"Mitä nyt, ilman kuningas?\" vastasi kuningas Yrjö suoravaisesti.\n\"Pysy vain hiljaa äläkä luule voivasi säikyttää minua salamoillasi!\nJos linnut ovat sinun alamaisiasi, pitää sinun myöskin suojella\nheikkoja vahvempien väkivallalta eikä antaa variksen hätyyttää\nkottaraisten pesiä. Ja sinä, Ahti, luuletko minun kalliojeni olevan\nsammalesta? Vedä pois vallaton aaltosi, se on vain vaahtoa, äläkä\nrynnistele minun kanssani. Jos kalat ovat sinun alamaisiasi, niin on\nsinun velvollisuutesi myöskin kurittaa rosvoilijoita eikä riistää\nheikommilta aseita, kun he puolustavat henkeänsä. Minä sanon teille\njotakin, ja se on kuninkaan sana: oikeutta kaikille! Ken teidän\nalamaisistanne tekee väkivaltaa minun alueellani, hänen täytyy tyytyä\nminun valtakuntani lakeihin.\"\n\n\"Me julistamme sinua vastaan sodan!\" tiuskasi ilman kuningas.\n\n\"Niin sodan hengen uhalla!\" pauhasi Ahti.\n\n\"No niin, urholliset sotajoukot ja linnat, olkaa varoillanne!\" käski\nkuningas Yrjö sankarillisesti ja hypähti alas valtaistuimelta,\nlähtien järjestämään valtakuntansa puolustusta. Koko se\nmonituhantinen, suuri joukko, joka äsken oli huutanut eläköötä\nkuningas Yrjölle, hajosi nyt yht'äkkiä. Valtaistuimen ympäristö jäi\npimeäksi. Ohdakesaarien ilkeät unet lensivät salmesta rantaan ja\nkoettivat yhtä uutterasti näyttää rumia vehkeitään kuin Höyhensaarien\nunet iloista leikkiänsä. Ylt'ympäri kohisi ja pauhasi ja jymisi kuin\ntulvavesi ja tuuliaispäät. Kuningas Yrjö tunsi kädessään olevan\nkirkkaan miekan ja juoksi korkeimman kalliolinnan harjalle. Siinä\nhän taisteli horjumatta Ahtia ja Tuulenpuuskaa sekä heidän ärjyviä\nsotajoukkojansa vastaan. Hänen väkensä taisteli niinkuin hänkin.\nSiinäpä oli jyskettä ja jyrinää yli koko taivaan kannen. Tornin\nkorkuinen aalto syöksyi nielemään koko Yrjönmaata...\n\nSilloin heräsi poliisimestari ja alkoi haukkua.\n\nNiin, ja silloin heräsi myöskin kuningas Yrjö siitä, että sadepisarat\npieksivät häntä kasvoihin ja juoksivat mekon kauluksen alle. Hän\nistui Päivölän kalliolla oman kivitorninsa juurella, johon oli\nnukkunut puolipäivän lämpimässä, huomaamatta, että hänen maatessaan\noli noussut kova ukonilma. Ja nyt se juuri pauhasi paraallaan. Unet\nsiis eivät olleet pettäneet, vaan antaneet ainoastaan hänelle käteen\nvälkkyvän miekan ja panneet hänen suuhunsa sankarin sanat. Sankarin\nsydäntä niiden ei tarvinnut hänelle antaa, sillä se hänellä jo\nennestään oli, vaikka käsivarsi vielä oli heikko.\n\nSe ei ollutkaan mikään leikkisota, vaan ilman ja meren voimat\nolivat todella julistaneet sodan Yrjön valtakuntia vastaan. Kaikki\nsaaren puut taipuivat kaariksi vinkuvan myrskyn käsissä, ruohot ja\nkukat paneutuivat pitkin maata, rauhalliset pikku salmekkeet olivat\nkuohuvana vaahtona, sade näytti korkealta ruokometsältä, joka pisara\npieksi aaltoja, että niiden täytyi asettua, ja vesi juoksi virtanaan\npitkin vuorenrinteitä. Poliisimestari ei enää haukkunut vaan ulvoi,\nhuusi kapinaa ja ryömi niin syvälle kuin pääsi erääsen vuorenkoloon.\nHätäisesti vain ehti Yrjö katsahtaa salmelle päin, josta oli unissaan\nnähnyt torniaallon hyökyvän. Ja toden totta siellä tulikin kokonainen\nvuori mustanvehreää vettä, harja valkoisena kuohuen; se puristui\nrantojen väliin, lakasi pois puut ja vyöryi Yrjönmaata kohti...\n\nEnempää ei Yrjö nähnyt, hän ehti vain niinkuin unissaankin huutaa:\n\"olkaa varoillanne, linnat!\" Hän heittäytyi pitkäkseen Päivölän\nvuorenkoloon poliisimestarin viereen. Jättiläisaalto tuli, vierähti\nvuoren yli, mutta murtui sen lujia muureja vastaan, jakautui ja pääsi\nainoastaan pikku hyökyinä tunkeutumaan saarelle, jota oli aikonut\nhävittää. Sieltä täältä huuhtoutui pois joku kukkamätäs, sieltä\ntäältä taittui nuori haapa tai ruusupensaan oksa: mutta enempää ei\nAhti jaksanut hävittää. Ei ainoatakaan linnunpesää ollut turmeltunut,\nei ainoatakaan muurahaiskekoa hävinnyt; haltuunotto-torni ja linnan\nkalliomuurit olivat koskematta. Päivölän linna oli pelastanut saaren,\nja läpimärkänä, mutta voitollisena nousi kuningas Yrjö suojelevan\nmuurinsa takaa seisomaan.\n\nIlmasota pauhasi vielä puoli tuntia täydessä raivossaan. Yrjö\ntempasi airon ja juoksi keskelle taistelua, missä vaara oli suurin.\nTuntuipa koko saari saavan uutta voimaa, kun näki hänet. Taivaantasa\nja Pilvenparta sotivat nuoren metsän eturinnassa ja ottivat vastaan\nmyrskyn rajuimmat hyökkäykset. Tuuli tukisteli heidän tuuheita\nlatvojansa niin ankarasti, että havuneulaset sateena lentelivät ja\noksat paukkoivat. Sieltä täältä putosi joku oksa, pyöri ilmassa ja\nlensi tuulen voimasta alas pauhaavaan mereen. Mutta Taivaantasa ja\nPilvenparta, samannimisten, yleväin isiensä turmeltumattomat pojat,\nkestivät vähääkään horjahtamatta kaikki vihollisen rynnäköt. He eivät\ntuumaakaan taivuttaneet vahvoja runkojansa: niihin murtui myrskyn\npuuska, niinkuin aalto vähää ennen murtui kalliota vastaan, ja nuori\nmetsä oli pelastettu. \"Voitto! voitto!\" huusi kuningas Yrjö linnansa\ntornista. \"Voitto! voitto!\" haukkui poliisimestari Passi, joka oli\nmuristen ryöminyt ylös linnan kätköstä.\n\nAnkarat herrat harvoin kauan hallitsevat. Puolen tunnin kuluttua\noli ukonilma jo ehtinyt ohitse, taivas oli jälleen kirkas, myrsky\nlaimennut, ja meri lähetteli häpeeviä pikku aaltoja rantaan ikäänkuin\nrauhaa hieromaan. Yrjö tunsi mielessään suurta kiusausta vaihtamaan\nkoko kuninkaan arvonsa kansalaisen kuoripiimään.\n\nHän katsahti sinnepäin, johon oli veneensä sitonut. Voi!\nvihollisvoimat olivat sulkeneet häneltä paluutien kokonaan siten,\nettä olivat heittäneet veneen terävään kiveen, josta se oli saanut\nlaitaansa reiän ja tullut hylkiöksi.\n\nKuninkaan pitää toki osata auttaa itseänsä! arveli Yrjö, tukki veneen\nreiän sammalilla ja souti uskaliaasti Passin kanssa pois rannasta.\nSammal kesti paraiksi kaksi syltä; silloin vesi pursuamaan veneesen.\nYrjön täytyi uskollisen kumppaninsa kanssa palata. Märjät olivat he\nennestään; mitäpä siitä, että nyt jalatkin kastuivat.\n\nMissä nyt olivat kaikki ne monta tuhatta, jotka olivat olleet koossa\nvaltaistuimen ympärillä odottamassa hallitsijansa käskyjä? Ei kukaan\nniistä kyennyt soutamaan häntä yli järven. Ell'ei kuninkaallinen\nmajesteetti tyytynyt mansikoihin ja mustikan raakaleihin, sai hän\njäädä ihan ilman päivällistä.\n\nNo, entä sitte? Eikö kuningas ollut voittanut suuressa taistelussa?\nEikö hän ollut torjunut meren ja ilman mahtavain kuningasten\nrynnäkköä, jotka olivat hävittäneet niin monta mahtavaa laivaa?\nJa eikö myöskin moni sankari ollut niin monesti saanut jäädä\nilman päivällistä kuin nyt hän? Yrjö nauroi, kävi istumaan\nPäivölä-linnaansa ja rupesi lauleskelemaan.\n\nLaulu kaikui niin raikkaasti yli rannan ja järven. Leppäkerttu,\nluullen itseänsä laululla tarkoitetun, vastasi heti, ja muut linnut\nyhtyivät säveliin, niin että kohta koko metsä oli täynnä viserrystä.\nNytpä oli iloista Yrjönmaassa. Jospa alamaiset eivät voineetkaan\nsoutaa kuningastansa pois kotiin päivälliselle, niin he ainakin\npitivät huolta päivällismusiikista. Ja mansikat näyttivät rinteellä\nniiaillen sanovan: \"Olkaa niin hyvä, älkää katsoko ylön, mitä täällä\non tarjota!\"\n\nMutta Yrjö _ei tahtonut_ tietää mitään näljästä. \"Raahen pojalla\" ei\nollut Ateenan linnassa mitään muuta syötävää kolmeenkymmeneen päivään\nkuin kourallinen maissia ja muutamia papuja päiväksi. Se keino on\nhyvä osata, jos milloin sattuisi sitä tarvitsemaan. Yrjö kuivaili\nmärjät vaatteensa auringonpaisteessa ja lauloi laulun toisensa\nperästä.\n\nKello tuli yksi, tuli kaksi ja kolmekin; sen voi Yrjö huomata\nauringon kulusta. Hän päätti vielä kerran vaeltaa ympäri saaren ja\nkorjaella kaikki vahingot, mitä sota oli tuottanut. Silloin näkyi\nvene soutavan saarta kohti...\n\n\"No, löydänkö sinut viimeinkin?\" kuului enon iloinen ääni veneestä.\n\"Minä olen etsinyt sinua kaikista kuningaskunnistasi. Ja osaathan\nvielä laulaa ilman päivällistäkin ja sellaisen sodan jälkeen!\"\n\n\"Oh, eno, vene on romuna, mutta minulla on urhollisia sotilaita ja\nlujat linnat! Minä olen voittanut ilman ja meren kuninkaat; eiväthän\nne jaksaneet kukistaa edes minun tornianikaan. Miksipä en sitte\nlaulaisi!\"\n\nPoliisimestari Passi ajatteli toisin. Hän oli kyllästynyt pureksimaan\nhevosenluutansa ja olisi mielellään vaihtanut koko voiton, kunnian ja\nsankarimaineen tuoreesen lehmänhännän-tynkkään. Yhdellä aimo hypyllä\nloikahti hän ensinnä enon veneesen.\n\nMutta kuningas Yrjö lauleskellen palasi odottelevalle päivälliselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului monta viheriöivää kesää ja lumista talvea. Meren ja ilman\nkuninkaat tuontuostakin yhä hyökkäilivät Yrjön kuningaskuntia\nvastaan, mutta aina heidät torjuttiin pois. Päivölä-linna puolusteli\nsotapäällikköjen Taivaantasan ja Pilvenparran avulla Yrjönmaata\nyhtä urhollisesti kuin ennenkin. Muurit eivät horjuneet, kalliot\neivät hajonneet; unet yhä tekivät iloista pilaansa uneliaille\npurjehtijoille.\n\nMutta missä oli kuningas Yrjö?\n\nMonen vuoden kuluttua tästä Yrjön kesästä soutelin eräänä kesänä\nyksinäni peilikirkkaita salmia Yrjön kuningaskuntain ohitse. Siinä ne\nolivat kaikki: Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea,\nMadeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Sumatra, Uusi Seelanti,\nJava, Borneo, Kreikanmaa, Italia, Espanja, Ranska. Englanti, Tanska,\nNorja, Ruotsi ja Suomi. Muutamissa näin vielä tornin jäännöksiä\nkukkuloilla. Vaan olinpa jo huomaavinani rappeutumisen merkkejä ja\njonkinlaista epäjärjestystä muutamissa saarissa. Kaatuneet puut\nsulkivat polkuja; kaupunkien torit olivat täynnä meriruohoja ja\nkuivia oksia, vaikka ne ennen muinoin olivat niin huolellisesti\nlaistut ja puhdistetut. Sataman varukset eli muurit ja padot olivat\nmonin paikoin kaatuneet kumoon. Minulla ei ollut aikaa tutkia saarten\nsisäosia, mutta luulen jotenkin varmaan voivani sanoa, että varikset\ntaas hätyyttivät kottaraisten pesiä ja että ruskeat muurahaiset\nsotivat mustia vastaan. Missähän nyt oli kuningas Yrjö?\n\nMinä laskin Yrjönmaan rantaan. Oli kaunis ja lämmin päivä.\nHaltuunotto-torni oli melkein eheänä Ararat-vuoren kukkulalla.\nLipputanko oli vielä entisellään pystyssä kivien välissä, mutta\nsiniruutuisen nenäliinan oli tuuli riistänyt ja vienyt teille\ntietämättömille. Päivölän linna ja vanhat sotapäälliköt seisoivat\nmyöskin uljaina vahdissaan. Tuntui siltä kuin tämä ja kaikki muutkin\nsaaret olisivat odottaneet kuningastansa. Ruo'ot kumartelivat, puut\nhurrasivat, pensaat olivat lipuilla koristetut, joka ruohonkorsi\nnäytti kunniaa kivääreillä, kukat niiailivat, heinäsirkat soittivat\nviulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa,\nvälkkyvät aallot ylt'ympärillä lauloivat kansanlauluja. Ah, ne\nolivat tunteneet minun veneeni ja luulivat minun tuovan heille\nkuningastansa. Kun saavuin rantaan, kuulin heidän yhteen ääneen\nhuutavan: \"Missä on kuningas Yrjö?\"\n\nNiin, missä hän oli? Jospa olisin tiennytkin sanoa sen heille, niin\nei minulla olisi ollut rohkeutta sanoa, sillä heidän rakas muistonsa\nminua liikutti. Kaunis luonto oli kesäkukoistuksessaan, ja pyysi nyt\ntakaisin lapsuutensa kuningasta. Matta enhän minä tiennyt sanoa,\nmissä hän oli; sen vain tiesin, että hän oli kaukana, hyvin kaukana\npoissa, oli kauniimmassa maassa, jossa on ijäinen kesä ilman myrskyä\nja sotaa, ja että hän siellä lauleli paljon kauniimpia lauluja kuin\nmilloinkaan ennen. He eivät olisi ymmärtäneet sanojani; minä ennemmin\njätin heidät tietämättömyydessään kukoistamaan ja kuihtumaan lyhyen\naikansa perästä. Onnellinen Yrjö, onnellinen kuningas lapsuutensa\nkukoistavissa valtakunnissa, jotka ovat pysyneet sinulle uskollisina\nja joiden et nähnyt lakastuvan vanhuutensa syksynä!\n\n\n\n\nPIKKU LASSI.\n\n\nOli kerran poika Lauri, jota sanottiin pikku Lassiksi, koska hän\noli niin pieni. Hän oli urhollinen mies ja matkusteli ympäri koko\nmaailman herneenpalko-veneessään.\n\nOli se aika kesästä, jolloin herneenpalot kasvoivat paraillaan\nvehreinä ja pitkinä puutarhassa. Lassi ryömi hernemaahan penkkien\nvälille ojaan, jossa herneenvarret ulottuivat paljon ylemmäksi hänen\nlakkiansa, ja kokosi seitsemäntoista suurinta ja suorinta palkoa,\nkuin suinkin löysi. Pikku Lassi ehkä ajatteli, ett'eihän kukaan\nnähnyt häntä sieltä, mutta se oli hyvin tyhmästi, sillä Jumalan silmä\nnäkee kaikkialta, joka paikasta.\n\nSattuipa puutarhuri astumaan siitä ohitse, pyssy olalla, ja kuuli\njotakin rapisevan hernemaassa. \"Taitaapa olla siellä varpusia\", sanoi\nhän. \"St! ssst!\" Mutta sieltä ei tullutkaan varpusia, sillä pikku\nLassilla ei ollut siipiä, kaksi pikku jalkaa vain.\n\n\"Maltahan, kun lataan pyssyni ja ammun varpuset!\" sanoi puutarhuri.\n\nSilloin pikku Lassi peljästyi ja ryömi pois hernemaan ojasta.\n\"Antakaa anteeksi, hyvä puutarhuri\", sanoi hän; \"minä vain etsin\nkauniita veneitä.\"\n\n\"Olkoon nyt täällä kertaa\", virkkoi puutarhuri. \"Mutta toiste pitää\nsinun pyytää lupa etsiäksesi veneitä hernemaasta.\"\n\n\"Kyllä pyydän!\" vakuutti Lassi, ja sitte juoksemaan rantaan. Siellä\nhän availi palkonsa nuppuneulalla, halkasi ne huolellisesti ja katkoi\npikku tikkuja soutupenkeiksi eli teljoiksi. Herneet, jotka olivat\nolleet paloissa, asetteli hän painoksi veneihin. Muutamat palot\nmenivät rikki, toiset pysyivät ehyinä; ja kun oli kaikki valmiina,\noli pikku Lassilla koko kaksitoista venettä. Mutta eivätpä ne Lassin\nmielestä olleetkaan veneitä, vaan suuria sotalaivoja: kolme suurta\nlinjalaivaa, kolme frekattia, kolme prikiä ja kolme kuunaria.\nSuurimman linjalaivan nimi oli Herkules ja pienimmän kuunarin Kirppu.\nPikku Lassilla olivat ne kaikki vedessä, ja ne uiskentelivat niin\nkomeasti, ett'ei mikään suuri tosi laiva kauniimmin tanssi meren\naalloilla.\n\nNyt piti laivain lähteä purjehtimaan ympäri maailman. Suuri saari\ntuolla ulompana oli Aasia, suuri karikivi Afrikka ja pienempi saari\nAmerikka; pikku kivet olivat Polyneesia eli Tyynenmeren saaristo, ja\nranta, josta laivat läksivät purjehtimaan, oli Europpa. Koko laivasto\nläksi laskettelemaan kauas eri maanosiin. Linjalaivat purjehtivat\nsuoraa päätä Aasiaan, frekatit Afrikkaan, prikit Amerikkaan ja\nkuunarit Polynesiaan. Mutta pikku Lassi seisoi Europan rannalla,\nheitellen huviksensa pikku kiviä aavaan valtamereen.\n\nOlipa siinä rannassa suurikin vene, isän oma, kaunis, valkoiseksi\nmaalattu vene, ja pikku Lassi kiipesi siihen. Palkoveneet olivat jo\nehtineet niin kauas, että niitä tuskin enää näkyi hienon hienoina\nheinäkorsina aavalla selällä. Pikku Lassin alkoi tehdä mieli itsekin\nmatkustaa tuonne toisiin maanosiin. Isä ja äiti olivat sen huvituksen\nkyllä kieltäneet, mutta eipä pikku Lassi kieltoa muistanut. Minä\nsoudan vain vähäsen matkaa, ajatteli hän. Minä soudan kiinni\nHerkules-laivan tuolla lähellä Aasian rantaa ja sitte soudan takaisin\nEuroppaan.\n\nPikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan,\nja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on\ntoki mies, ja Lassi läksi vesille.\n\nNiin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen\nsoutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta\nkun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne\nolivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään\nehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo,\nkuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja.\n\nMitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä\nrannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä\nyhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis\nvain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli\npuutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään\npikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla.\n\nVoi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt\nveneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli\nkatumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän\njäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä?\nHuudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan\nkuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: \"Hyvä Jumala, älä\nole vihoissasi pikku Lassiin!\"\n\nJa siihen hän nukkui.\n\nVaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten\nrannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli\nhiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti\nveneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle.\n\nSitte hän antoi käskyn eräälle unelle: \"leiki pikku Lassin kanssa,\nett'ei hänelle tule ikävä!\"\n\nSe oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä\noli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen\nlakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku\nLassin luo ja sanoi: \"tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko\nmaailman?\"\n\n\"Tekee!\" sanoi Lassi unissaan; \"tottahan sellaiselle matkalle!\"\n\n\"No, lähde sitte!\" sanoi unipoika, \"ja purjehtikaamme sinun\nherneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden\nKirpulla.\"\n\nNiinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua\nolivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana\nmaailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää\nTyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla\nVegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli\nkylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti\nja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet\npistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla\nrannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä\nkantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli\nulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi,\nmutta rekien edessä oli valjaissa koiria.\n\n\"Nousemmeko tähän maalle?\" kysyi unipoika.\n\n\"Emme nouse\", sanoi pikku Lassi, \"minua niin kovin pelottaa, että\nvalaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat.\nPurjehtikaamme toiseen maanosaan!\"\n\n\"Lähtekäämme vain!\" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; \"ei\ntästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan.\" Ja samassa he jo olivat\nsiellä.\n\nOli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä\nriveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä,\npunaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla\nvehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka\ntavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman\nsuuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja\nheittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa\npalmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli\nkäärmeen vatsassa.\n\n\"Nousemmeko tähän maalle?\" kysyi unipoika.\n\n\"Emme nouse!\" sanoi pikku Lassi, \"minua niin pelottaa, että\npuhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä\nmeidät. Menkäämme toiseen maanosaan!\"\n\n\"Menkäämme vain\", sanoi valkomekkoinen uni; \"tästä onkin vain\nhiukkanen matkaa Polyneesiaan!\" ja samassa he jo olivatkin siellä.\nSiellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun\näsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia\nmaustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä\nkahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset,\nkasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä\nrannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski\nkyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat.\n\n\"Joko tähän nousemme maalle?\" kysyi unipoika.\n\n\"Emme nouse!\" sanoi pikku Lassi, \"etkö näe tiikeriä tuolla\npippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!\"\n\n\"Purjehtikaamme!\" myönsi sinisilmäinen unipoika, \"pian tästä\nAfrikkaan pääsemme.\" Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä.\n\nHe pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin\nvehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön\nhieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin\nkuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja\nihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin\naavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan,\nja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita\nsisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat\nvälkkyivät.\n\n\"Emmeköhän tähän nouse maalle?\" kysyi unipoika.\n\n\"Emme nouse!\" vastasi pikku Lassi. \"Aurinko polttaa meitä, leijonat\nja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen\nmaanosaan.\"\n\n\"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan\", sanoi valkotukkainen\nunipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin.\n\nHe laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja\nystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa\nistui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin\nvanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi\noli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa\nhernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä\nvehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset.\nPelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi\nhuiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa.\nHyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan,\nmiten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin\ntuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu,\nkatsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö\njuoksentelivat huutaen: \"Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin\nsyömään voileipää!\"\n\n\"Nousemmeko tähän maalle?\" kysyi unipoika, katsoen niin\nveitikkamaisesti sinisilmillään.\n\n\"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää\nja maitoa!\" virkkoi pikku Lassi.\n\n\"Maltahan vähän!\" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven\nolevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin\nolisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun.\n\n\"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?\" kuiskasi iloinen\nunipoika.\n\n\"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa\", sanoi pikku Lassi ja\nyritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut\nhänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan.\nNyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen\ntuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat\nlaulamaan pikku laulua:\n\n    Suuri, suur' on maailma,\n    Lassi, Lassi pieni.\n    Suurempi kuin uskot sa,\n    Lassi, Lassi pieni!\n\n    Siell' on kylmää, kuumuutta,\n    Lassi, Lassi pieni!\n    Kaikki kaitsee Jumala,\n    Lassi, Lassi pieni!\n\n    Monet siellä asuvat,\n    Lassi, Lassi pieni!\n    Onnekkaat on hurskahat,\n    Lassi, Lassi pieni!\n\n    Enkeli kun kanssas on,\n    Lassi, Lassi pieni!\n    Käärmekin on vaaraton,\n    Lassi, Lassi pieni!\n\n    Missä viihdyt parhaimmin?\n    Lassi, Lassi pieni!\n    Koto-olo herttaisin,\n    Lassi, Lassi pieni!\n\nUnet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja\nNukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan\nhiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä\ntuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä\nhän viimein heräsi ja avasi silmänsä.\n\nHän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin\nettä kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin\nrantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista\noli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista\nloisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin\nkuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi\npannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä\nhyville lapsille.\n\nPikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen.\nKaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja\nherneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet,\ntoiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa\nAasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin\nmaanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin.\n\nPikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin\nusein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten\nunet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan\npäätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta\ntaloon.\n\nVeli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa:\n\"Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat\nvoileipää!\" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen\nrätinä.\n\nPuutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. \"No\",\nsanoi hän, \"missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?\"\n\nPikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: \"Minä purjehdin\nherneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!\"\n\n\"Ohoh!\" sanoi puutarhuri.\n\nHän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret.\n\nMutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa,\nja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät\nkoskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto\nlakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä.\nNiinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään\nvanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä\nolet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne\novat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman\nsinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen,\nhopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä\nhän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat,\nkylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset\nihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta\npalaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet\nsinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran\nmaailman?\n\n\n\n\nRAUTATIEN KONDUKTÖÖRI.\n\n\n    Sali on kuin kauppatori,\n    Lisää vielä vaunut tuo,\n    Rouvat kädessänsä kori,\n    Herrat polttain hyökkää luo.\n    Kahvipannuilleen Loviisa,\n    Pikku Lyylinensä Liisa.\n    Kalle, kas, voileivälleen\n    Istui maahan itsekseen.\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh'\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n    Kone selväks! Auki ovi!\n    Kukin ottaa omansa.\n    Pönkkähameinen ei sovi\n    Oikein vaunun ovesta.\n    Päitä pyrkii akkunalle,\n    Nekun sovinnoks saa Kalle.\n    Liisa laulaa lallattaa.\n    Isä lähtösuukon saa.\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh!\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n    Oikein merkitty on kaikki.\n    \"Oiva täss' on istua.\"\n    \"Varo tulta, rakas Maikki!\"\n    \"Matkaan, täti, onnea!\"\n    \"Pian mulle kirjoitappas!\n    Suojaa hallalt' taimet!\" -- \"Kappas,\n    Herra Heimo hiljastui!\"\n    \"Vuottakaa!\" -- \"Ei voi, ei.\" -- \"Ui!\"\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh!\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n    Piii... Nyt lähtöön juna saapi.\n    Noan arkin painoinen.\n    Kaupunkimme katoaapi;\n    Mennään puiston ohitsen.\n    Kauniin Maamme-laulun tuolla\n    Junan jyryyn täytyy kuolla.\n    Muistojemme kaupunki,\n    Järvi armas, hyvästi!\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh!\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n    Raukka rautatienmies, mulla\n    Aina näin soi korvissani.\n    Aina täytyy mennä, tulla,\n    Passit, passit huostassain!\n    Vaunun portahilla kastun.\n    Joka vaunun halki astun.\n    Katselen kuin karhuten,\n    Lippuin nurkat nyppäilen.\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh!\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n    Yhä näin me samaa tietä\n    Maailmalle menemme;\n    Tuskin seistään, kunnes sietää\n    Saada voita leivälle.\n    Pian haukkaa palaa pari!\n    Täysin suin juo kahvi vari!\n    \"Missä Kalle?\" -- \"Ulkona.\"\n    \"Sisään! Ollos varova!\"\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh!\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n    Metsän puut kuin vuohet juoksee,\n    Vuoret hölkkää vastaamme,\n    Tuossa tullaan järven luokse,\n    Tässä joen ylitse.\n    Lentää talot, sillat, kankaat,\n    Sananlennättimen langat\n    Kiitäin kaartuu tolpista\n    Aaltoisina viivoina.\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh!\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n    Höyryhepo hirnaseepi.\n    Jotkut pois jo astuvat,\n    Tuttuin syli vuotteleepi.\n    Suukot sinkoelevat;\n    Punaposkin Lyyli havaa\n    Mummon syliin, silmät avaa\n    Mesileivän  saatuaan;\n    Kallen uni katkaistaan.\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh!\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n    Levätä en saa vain minä.\n    Kenkään ei mua kättele;\n    Höyry viheltää: pois sinä\n    Outoon seutuun etäälle!\n    Ajan siipi se ei näänny,\n    Ketään vuottamaan ei käänny,\n    Vaunut, rata ryskyvi,\n    Savuun haihtuu eloni.\n        Kello jo\n        Soi nyt, soh!\n    Vuodesta käy tuokio.\n\n\n\n\nNIITYN SUNNUNTAI-AAMU.\n\n(Kesäinen leikki.)\n\n\nMäntymäki lähellä järveä näkyy ja vehreä niitty vuoren juurella.\nSiinä esiytyvät haltiatar Satakauno, pikku Kaarle, monta kukkaa,\njoitakuita puita, sammal, sanajalka, myyrä, käki, peippo, sammakko,\nvuori, maa, ilma, vesi ja tuli. On varhainen kevätaamu. Kaikilla\nkukilla on seppele, puilla ja elementeillä kruunu päässä.\n\n_Kukat laulavat_. [Kedon kukkien laulu.]\n\n    Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan.\n    Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.\n    Hänen vehreän kesk'kesähuonehens' me,\n    Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.\n\n    Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,\n    Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.\n    Niin loistanut ei jalo Salomokaan\n    Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.\n\n_Käki_\n\n    Päivä nousee merestä,\n        Kukkuu!\n    Kaste päilyy metsässä,\n        Kukkuu!\n    Päivä avaa kukan terää.\n    Viehättävä niitty, herää!\n    Kevät on nyt kaunoisin.\n        Kukkuu!\n\n_Vuokko_ anemone (hieroo unen silmistään).\n\n    Nousen mielin iloisin.\n\n_Orvokki_ viola (haukottelee).\n\n    Vielä maata mielisin.\n\n_Angervo_ (poika).\n\n    Yöllä jo hän suutaan soittaa,\n    Häirii unen parhaankin.\n\n_Esikkö_ primula.\n\n    Yh, sä laiska! Päivä koittaa.\n    Aamuhetki kultaa tuo.\n\n_Metsätähti_ trientalis.\n\n    Ken se tuolta saapuu luo?\n\n_Ketoneilikka_ dianthus.\n\n    Se on poika pienokainen,\n    Kunkin kukan tuntevainen,\n    Yksi meidän ystävä.\n\n_Nokkonen_ urtica.\n\n    Enpä häntä polta mä.\n\n_Takiainen_ arctium (poika).\n\n    En mä häntä pistä takkiin.\n\n_Kurjenpolvi_ geranium.\n\n    Turhaa tuosta loruillakkin,\n    Kun me kukin puolestamme\n    Hälle kaulaan kapsahdamme.\n\n_Lemmikki_ myosotis.\n\n    Kaunis puhe! Oi, jos vaan\n    Mua ei hän muistakkaan!\n\n_Kurjenmiekka_ iris.\n\n    Kohta mar he alkaa lyödä\n    Toisiaan!\n\n_Mustikka_ vaccinium.\n\n              Mun saa hän syödä,\n    Siniseks kun käyn.\n\n_Mansikan kukka_ fragaria.\n\n                      Ja mun,\n    Jahka oikein punastun.\n\n_Virmajuuri_ Valeriana.\n\n    Näette, rakkaat, turhan vaivan:\n    Hän vain halaa lemuista;\n    Niin hän lausuu usein aivan.\n\n_Tähtimö_ stellaria.\n\n    Hiljaa! Hän on paikalla!\n\n(Pikku Kaarle tulee, kirja kainalossa.)\n\n_Kaarle_.\n\n    Huomenta, mun niittyni,\n    Kaste, päivä, kukkani!\n    Tiedättekö, kukat, sitä,\n    Ett' on tänään pyhä? Mitä?\n\n_Kielo_ convallaria.\n\n    Siks se kuuluu mainittavan.\n    Mutta Herraa rakastavan\n    Pyhä päiv' on jokainen.\n\n_Kaarle_.\n\n    Joko Herraa ylistitte.\n    Aamuvirren visersitte?\n\n_Esikko_.\n\n    Jos me unhotamme sen.\n    Ei ois kenttää vehreää,\n    Järven peittäis paksu jää,\n    Olis kylmä päivä taivaan,\n    Kaatuisimme itse me\n    Maahan kuihtuneina aivan.\n\n_Kaarle_.\n\n    Teille ei, kuin linnuille.\n    Ole kieltä, mieltä luotu,\n    Jolla Luojaa kiitätte;\n    Vaan on teille lemu suotu:\n    Mykkä kiitosvirsi tuo\n    Nousee maasta Luojan luo...\n    Nukuitteko makeasti?\n\n_Orvokki_.\n\n    Hupuss' olin aamuun asti.\n\n_Sinivuokko_.\n\n    Minut peitti lehti kuiva.\n\n_Päivänkukka_ chrysanthemum.\n\n    Kylvin kasteessa kuin uiva.\n\n_Voikukka_ taraxacum.\n\n    Lukin kanssa riitelin.\n\n_Tädyke_ veronica.\n\n    Minä pyörryin sumuihin.\n\n_Rengaskukka_ calendula.\n\n    Silmät peittoon sitasin.\n\n_Apilas_ trifolium.\n\n    Mulle hörräs kimalainen.\n\n_Ruusupensas_ rosa.\n\n    Mulle hurras sontiainen.\n\n_Harakanhattu_ campanula.\n\n    Aamukirkkoon minä soitin.\n\n_Tervakko_ lychnis.\n\n    Kärpästä mä kiinni koitin.\n\n_Mansikan kukka_.\n\n    Konna katsoi minua.\n\n_Kurjenpolvi_.\n\n    Yöllä vesikorvoa\n    Kännä kantoi, apua\n    Antoi muurahainen.\n\n_Koiranputki_ heracleum.\n\n                       Toukka\n    Tuli luoksein laiha, soukka,\n    Parrakas; mä annoin, houkka,\n    Sille simakeittoain.\n\n_Takiainen_.\n\n    Ruokaa sullot kaikkiin vain!\n    Kirpun jalan katkasin.\n\n_Hikiheinä_ milium.\n\n    Iltapostiin kirjoitin.\n\n_Tähtimö_.\n\n    Hallalta mä korjasin\n    Kupuun munat korennon.\n\n_Kaarle_.\n\n    Kiitos sulle olkohon!\n    Vaan nyt lekotellessamme\n    Olkoon tämä koulunamme\n    Maisterina olen mä,\n    Synnyin Floran [Kukatar] päivänä.\n    Kehno olen opissani,\n    Puutteinen on latinani;\n    Opettajakunta keksi\n    Minut hieman hölmöiseksi.\n    Ei nyt siitä huolita.\n    Tässä teidän huoneessa\n    Olen tiedonlähde jalo,\n    Josta teille virtaa valo...\n    Sinä, vesikuusonen,\n    Hevon hännän muotoinen,\n    Sano, punaliivinen,\n    Kuinka monta sinulla\n    Takissa on nappia?\n\n_Vesikuusi_ hippuris (poika).\n\n    Yks.\n\n_Kaarle_.\n\n         Ei muuta? -- Tyttö kulta,\n    Tädyke, mä kysyn sulta,\n    Kuinka monta nappia\n    Sull' on kukkalaudalla?\n\n_Tädyke_.\n\n    Kaks.\n\n_Kaarle_.\n\n          No, Kurjenmiekalla\n    Kuinka monta?\n\n_Kurjenmiekka_.\n\n    Kolme vaan.\n\n_Kastikainen_ aira.\n\n    Saman sanoa mä saan.\n\n_Kaarle_.\n\n    Vai niin. Entä Virmajuuri,\n    Onko sulla luku suuri?\n\n_Virmajuuri_.\n\n    Neljä.\n\n_Nokkonen_.\n\n    Mulla myös.\n\n_Kaarle_.\n\n                     No, mitä?\n    Koko neljä! Kas vain sitä!\n    Esikkoni, entä sulla?\n\n_Esikko_.\n\n    Viisi.\n\n_Harakanhattu_.\n\n    Mulla myös.\n\n_Orvokki_.\n\n    Ja mulla.\n\n_Lemmikki_.\n\n    Mullakin, ole varma siitä.\n\n_Koiranputki_.\n\n    Mull' on viisi pitkää niitä.\n\n_Kaarle_.\n\n    Parvi sangen suurenmoinen!\n    No, mä teidät panna voinen\n    Samaan luokkaan lukemaan. --\n    Kuinka monta, ruoholaukka,\n    Sulla lienee, poika raukka?\n\n_Ruoholaukka_ allium.\n\n    Kuus.\n\n_Kielo_.\n\n    Ja mulla.\n\n_Kaarle_.\n\n                    Korkeaan\n    Luokkaan kuulutte, te poijat:\n    Neidet Narsissit, Leukoijat,\n    Hyasintit, Tulppaanit\n    Samaan kuuluvat ja Lilja...\n    Ruoholaukka, ollos hiljaa!\n    Niityllä sä melusit;\n    Muista, nyt sä kouluun lähdet!\n    Kuulutteko, Metsätähdet,\n    Tänne?\n\n_Metsätähti_.\n\n         Seitsemän on nastaa\n    Meillä.\n\n_Kanerva_.\n\n    Mulla kahdeksan.\n\n_Mustikka_.\n\n    Mullakin.\n\n_Kaarle_.\n\n    No, sepä vasta!\n\n_Hapro_ rheum.\n\n    Yhdeksän on mulla niitä.\n\n_Kurjenpolvi_.\n\n    Mulla -- kun ei sekään riitä --\n    Kymmenen on.\n\n_Apilas_.\n\n                 Anteeks suo!\n    Mullakin on luku tuo.\n\n_Neilikka_.\n\n    Mulla myös.\n\n_Tähtimö_.\n\n    Ja myöskin mulla.\n\n_Reseda_.\n\n    Minulla on kaksitoista.\n\n_Kaarle_.\n\n    Sepä sangen suurenmoista!\n\n_Vuokko_.\n\n    Summa suurempi voi tulla\n    Meille, jos on aikaa sulla\n    Laskea.\n\n_Kaarle_.\n\n            Kakstoistakaan\n    Eikö riitä? Tosiaan!\n    Monta keikailevaa lasta,\n    Joill' on monta somaa nastaa!\n    Muistoon tämän merkitsemme.\n\n(Merkitsee luokat.)\n\n_Mänty_.\n\n    Kysy meiltä! kertonemme.\n\n_Kuusi_.\n\n    Kysy talvivihannuutta!\n\n_Pihlaja_.\n\n    Kysy marjain mehuisuutta!\n\n_Haapa_.\n\n    Kysy, kuinka lehti puhkee.\n\n_Tuomi_.\n\n    Kuinka juopi kukka muhkee!\n\n_Kataja_.\n\n    Kysy havuin terävyyttä!\n\n_Tammi_.\n\n    Kysy kasvin kestävyyttä!\n\n_Sanajalka_.\n\n    Kysy, kuinka minä kylvän,\n\n_Sammal_.\n\n    Kuinka puen vuoren ylvään!\n\n_Koivu_.\n\n    Kysy! Käki toivees kuulee.\n\n_Ilma_.\n\n    Kysy multa, kuinka tuulee!\n\n_Vuori_.\n\n    Kysy, kuinka taon malmit.\n\n_Maa_.\n\n    Kysy, mist' on jyvät valmiit!\n\n_Vesi_.\n\n    Kysy, kuinka heiluu laivas!\n\n_Tuli_.\n\n    Kysy, kuinka leimuu taivas!\n\n_Aurinko_.\n\n    Kysy, kuinka pilvet kultaan!\n\n_Sammakko_.\n\n    Silmäs luo myös tänne multaan;\n    Kalan kutemista kysy,\n    Kysy, kuinka mato hiipii,\n    Kuinka käärme veessä pysyy!\n\n_Peippo_.\n\n    Kysy, mist' on kotkan siipi,\n    Kysy leivon laulamista!\n\n_Myyrä_.\n\n    Mulla kun on kaivamista\n    Mättähässä luona jalkas,\n    Niin mä kerron siitä palkaks\n    Meistä nelijalkaisista.\n\n_Kaarle_.\n\n    Armaat ystäväiseni,\n    Olen kärkäs peräti,\n    Oikein ahnas tietämään,\n    Paljon tulen kysymään;\n    Siis vain mulle vastatkaatte!\n    Selittää te kaikki saatte.\n    Vaan nyt käyt mä hiukan tuolla\n    Mäntymäessä päivän puolla.\n    Siell' on kukkatyttö, jolla\n    Tääll' on liian märkä olla\n    Hänen kanssaan palajan,\n    Teille sitte kumarran.\n\n(Hän menee).\n\n_Kaikki_.\n\n    Palaa, palaa! Hyvästi!\n\n_Tädyke_.\n\n    Ken se tyttö lienevi,\n    Jonka luokse hän niin kiitää?\n\n_Kanerva_.\n\n    Mustasukkainenko siitä\n    Olet?\n\n_Tädyke_.\n\n    Kyllä.\n\n_Kurjenmiekka_.\n\n                 Takkiainen,\n    Vene tänne pikaan vainen!\n    Koko niityn kastaakin\n    Kukkatytöt kyynelin;\n    Kuivin jaloin täst' ei päästä.\n\n_Esikko_.\n\n    Nokkaviisas, lorus säästä!\n\n_Vuokko_.\n\n    Esikko, sä tyttö raiska,\n    Miks on Satakauno laiska?\n    Puiden varjot lyhenee,\n    Uunikuuman tortunlainen\n    Aurinkoinen valkenee\n    Taivaan vadissa kuin vainen\n    Sokeroituna; ei vaan\n    Satakauno saavukkaan.\n\n_Esikko_.\n\n    Heti hän on ehtivä.\n    Hän on ihmis-ystävä;\n    Pienten lasten luo hän jääpi.\n    Unin heitä miellyttääpi.\n    Kun he herää unelmista\n    Ihmeisistä, iloisista,\n    Niin, kas, koko kammari.\n    Kukkalemuin tuoksuupi...\n    Satakauno oli se.\n\n(Haltiatar Satakauno eli Bellis tulee.)\n\n_Metsätähti_.\n\n    Tuossa on hän!\n\n_Satakauno_.\n\n                   Kaikille\n    Hyvää päivää toivottaa\n    Saan ja paljon vihantaa\n    Viivyin, älkää kummastelko:\n    Pienen pojan jäljet johti\n    Suoraan tätä paikkaa kohti;\n    Niistä täytyi saada selko.\n    Kysyin päivän säteheltä,\n    Tutkin tuulen sälköseltä:\n    Sainkin tietää; tännepäin\n    Käyvät jäljet, jotka näin,\n    Ovat kuninkaan ... mut mä\n    Sit' en oikein ymmärrä\n\n_Apilas_.\n\n    Täällä oli hän.\n\n_Harakanhattu_.\n\n                   Nyt tuolla\n    Astuvi hän kummun puolla.\n    Johtaa pientä kukkaa...\n\n_Satakauno_.\n\n                             Kas,\n    Hän on kukkain kuningas\n    Varrottu! Nyt -- saatte kuulla --\n    Vuoret vonkuu, alkaa tuulla,\n    Pauhu meren kaukaisen\n    Rantaan raikuu riemuiten,\n    Linnut -- tuhansin on niitä --\n    Hänen ympärillään liitää.\n\n(Kaarle tulee, taluttaen Vanamoa, molemmilla seppele päässä).\n\n_Vuokko_.\n\n    Nyt hän puhuu kukallen.\n\n_Kaarle_ (Vanamolle eli linnealle).\n\n    Kysyt, miks sua lempinen.\n    Siks, kun olet pienoinen,\n    Nöyrä, puhdas, viaton,\n    Tuskin tohdit katsees nostaa\n    Mättäästä, mi kehtos on.\n    Tiedä, mull' on verraton,\n    Kaunis, viisas kirja, josta\n    Tiedän: pienin maailmassa\n    Suurin onpi taivahassa;\n    Tien hän enkelten luo löytää...\n    Vaan kas meidän kukkapöytää!\n\n_Satakauno_.\n\n    Pieni poika ihmislasten,\n    Tulit tänne, mitä vasten?\n    Kuni lintu häkissään\n    Tuomittuna ikävään,\n    Yhden vapaapäivän sait,\n    Onnellisna meidät hait,\n    Täällä kaikk' on tuttujasi,\n    Ystäviäs, sukuasi:\n    Jylhä metsä isäsi,\n    Kaunis niitty äitisi,\n    Puro vilpas veljyesi,\n    Kukin kukka siskosesi.\n    Niittypuron tuolla puolla,\n    Metsäin takapuolla, tuolla\n    Vuorten, vetten takan' on\n    Valtakuntas verraton.\n\n_Kaarle_. Ei, maltappa, Satakauno; mitä sanot? Etkö tiedä, että minua\nkoulussa pidetään tyhmänä?\n\n_Satakauno_.\n\n    Siemen pien' on honka vasta,\n    Linnan laatii pieni lasta.\n    Niin ei pientä puolainta\n    Unhoteta, tallata;\n    Niin ei diadeemia\n    Koskaan kunnioiteta.\n\n_Kaarle_. Lörpöttelet, Satakauno. Luulet tietäväs enemmän kuin\nmuut, kun sinulla on niin monta nastaa, vaan ne ovat kaikki yhteen\nkasvettuneet.\n\n_Satakauno_.\n\n    Sinut suuri Mestari\n    Huonettansa lähetti\n    Siivoomaan ja sulle noissa\n    Luonnon laajan kartanoissa\n    Tarvittavat tiedot soi.\n    Oi, kuin varroimme sua, oi!\n    Suvun jälkeen syntyi toinen\n    -- Sen sai aikaan aurinkoinen --;\n    Sua kaikki vartoivat,\n    Joka keväält' tutkivat,\n    Kyselivät syksyn tullen:\n    Eikö tulle hän jo mullen?\n    Vaan ne kuihtuin kuolivat.\n    Syntyi taas ja laskivat\n    Tunnit asti tulosi.\n    Katso ympärillesi,\n    Tänään meille riemu näytä.\n    Odotus tuo pitkä täytä.\n    Vuoren, metsän kanssa anna\n    Meidän kruunu päähäs panna.\n    Tehdä näin sun kuuluisaksi\n    Luonnon lasten kuninkaaksi!\n\n_Kaarle_. Satakauno, oletko lukenut raamattua?\n\n_Satakauno_.\n\n    Luonnon kirja opettaa\n    Paljon Herran kunniaa.\n\n_Kaarle_. Minä luen siis teille kirjoitettua sanaa.\n\n_Satakauno_.\n\n    Lue! Kaiken juomme sen\n    Kuni aamusatehen.\n\n_Kaarle_ (lukee). \"Ja Jumala sanoi: vihoittakoon maa ja kasvakoon\nruohon, jossa siemen on, ja hedelmälliset puut, jotka hedelmän\nkantavat lainsa jälkeen, jossa sen siemen on maan päällä. Ja tapahtui\nniin. Ja maa vihoitti ja kasvoi ruohon, jossa siemen oli lainsa\njälkeen, ja hedelmälliset puut, joiden siemen oli itsessänsä lainsa\njälkeen. Ja Jumala näki sen hyväksi. Ja tuli ehtoosta ja aamusta\nkolmas päivä\"... Käsitättekö nyt, ketä odottaneet olette?\n\n_Satakauno_.\n\n    Ymmärrän nyt, että me\n    Tuhat vuotta vuotimme\n    Häntä, elon antavaista,\n    Häntä, Isää taivahaista,\n    Häntä, joka kaikki voi,\n    Joka kaikki hyvin loi.\n    Huomaan: Eedenissä ihan\n    Puuttui suru, synti, viha,\n    Paha, surun tuoja turma,\n    Syksy, kesäriemun surma,\n    Talvi tuima tuiskuineen,\n    Kuurosateet rakeineen,\n    Viikate, mi meidät niittää:\n    Saimme Jumalaa vain kiittää.\n\n_Kaarle_.\n\n    Kun Hän, alkulähde hyvän,\n    Vartoomanne ainiaan,\n    Vihdoinkin on ilmestyvä\n    Palkitsemaan, kostamaan,\n    Niin Hän rauhan rakentaa,\n    Entiselleen uudistaa;\n    Silloin kukat, ruohosetkin,\n    Ihmiset ja eläimetkin,\n    Koko luotuin jakso suuri,\n    Hyvä, puhdas, uus on juuri,\n    Tullen täten sopivaksi\n    Herran, Luojan palvelijaksi.\n\n_Kaikki kukat_. Amen.\n\n_Kaarle_.\n\n    Niitty nuori, ihanainen!\n    Kauan kukkas kaunokainen\n    Luojaa kiitti sanoitta\n    Lintuin kanssa kilvalla.\n    Kauan unhotettuna,\n    Tiedotonna, kainona\n    Näytti kukoistukses aika\n    Luojan kaikkivallan taikaa.\n    Luonnon kirkossa sait Luojaa\n    Palvella, sun onnes Suojaa.\n    Päivin Luojan raamattu\n    Etees oli avattu\n    Yli ilman, vetten, maan,\n    Yli tähtein yöllä vaan.\n    Niittyni, nyt parhaimpihin\n    Kiedo itses seppelihin:\n    Nyt sull' Luoja palkan soi,\n    Pyhää nyt sä viettää voit\n    Hartain mielin, riemuisana,\n    Seuranasi Herran sana.\n    Nyt sä oikein voit sen tietää,\n    _Kenet_ kruunata sun sietää.\n\n_Kaikki kukat_. Amen.\n\n(Ensinnä Kaarle ja sitte kaikki kukat nostavat seppelen päästänsä,\nlaskevat sen maahan sekä panevat kätensä ristiin. Puut laskevat\nkruununsa pois ja kumartavat).\n\n_Kaarle_.\n\n    Jos mä kukkisin ruohona aamulla\n    Ja jo illalla kuivaisin pois,\n    Elämäin lyhyt, kaunis ja kukkaisa,\n    Kevätpäivyen kaltainen ois,\n    Ja mä tietäisin: saan\n    Puvun lahjana maan,\n    Sekä: taivas mun näkevi vain --\n    Tekisin toki työs,\n    Ylistäisinpä myös\n    Iki-armoas, oi Jumalain!\n\n    Isä, suur' olet, viisahin, voimallisin,\n    On hallussas taivas ja maa;\n    Sanojais, ylistystäsi pieninkin\n    Jyvä, halvin kors' julistaa.\n    Tomu vain olen, mi\n    Haen jälkiäsi,\n    Salatiesi mä viitoitsen.\n    Nimes voimalla vaan\n    Sylissäin pidän maan\n    Pyhitänpä niin sinullen.\n\n    Näe heikot ja pienet,\n    Sä voimallinen!\n    He nyt astuvat istuimes luo.\n    Tomu on he, mut kuulet Sä, taivahinen,\n    Kun Sun mahtias kiittävät nuo.\n    Väen kukkihin luot\n    Sekä voimasi suot\n    Myös halpahan kaarnasehen;\n    Nimes kirkasta vain,\n    Ole suojamme ain',\n    Ota lapsesi taivahasen!\n\n(Kaarle seisoo kukkien ympäröimänä. Vanamo nojautuu hänen rintaansa\nvastaan. Aurinko paistaa kirkkaana, ja kukat tuoksuvat).\n\n\n\n\nVANHA HERRA.\n\n\nOli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin\noudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua.\nHänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt,\nmistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon\nopettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku\ntytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa\nei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin\nettä hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja\nvarmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti\nlapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka\nkannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja\nja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia\nja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja\ntarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset\npysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen\ntuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo\npikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan\njäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä.\nHehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että\nhänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei\nedes kiittänytkään pois juostessaan.\n\nNiin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä.\n\"Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja\nsokuriryynejä\", ajatteli hän itsekseen. \"Se ilo kestää niin vähän\naikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua\nrakastaisivat?\"\n\nSitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä\nsyytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan\nhuolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän\nniin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä\nvain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki\nhänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme\ntuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä\nvanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä\nsuretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista\nniistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei\nhän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen\nja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä\nkohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se\nolikin hänen ainoa huvinsa.\n\nNyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata\nhattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa,\nsöi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa\nhuveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin\nmenot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön\npantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi.\nSe saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää,\nhän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä\nhän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan\nhänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku\njuutalainen Puolasta ja sanoo: \"antakaas tänne, minun se on!\"\n\nVanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen\nvanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan\nlaveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli\nkuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli\nitsekseen: \"mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?\"\n\nAika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset,\nnähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan\ntapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!... Tulipa vanha\nherra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset\nihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa\nraha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii\nkaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään\nuskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän\nenemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi\nhänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään\nköyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä.\nNo, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua!\n\nVanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli\nvielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt\njotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi\nsaattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut\neläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä\nvasta hänen kuoltuansa.\n\nNo niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin\nmuidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta\nsilloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut\nyhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli\nmaistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat\nniin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista,\nja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi\nsellaista visukinttua!\n\nMutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra\noli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan\nmietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle,\njota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää\ntestamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin.\nNiin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt\nitseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin\nnyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia\nkaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta\nkäy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen\nkaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran\nvaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän\npaikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy\nvuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella\neteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta,\neroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä,\nsillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla\nniin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven\nvastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi.\n\nNyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä\nolen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä\nfrakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia\nja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja\nvaloisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten\nyksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun\nhän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he _eivät\nvoi_ enää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän\nkeskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista\nlauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään.\nRasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan\nahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja\nsokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään\nkatselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota\nihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän\non aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että\nhän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja\njuoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan;\nmutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista\nlapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen\nsaa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin\nmonta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä\narkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä\nlapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka\nsäästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia\nsaitureja on maailmassa.\n\nViime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten\nkuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine\nkynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi\npiirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran\nkuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle,\nkaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden\nkuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä,\njota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa!\nMinusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli\nalas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät\nenää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan:\nÄlä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se\non sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa\nvälikappaleesi. _Sinun_ nimesi olkoon ylistetty!\n\n\n\n\nTULITIKKU.\n\n\nTulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä\nja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut.\nHänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut\nvirran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein\nhöylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku\nitse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin\ntovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin\nkuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon.\nEipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä.\nMutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin\nmaailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka\naina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi,\njoka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun\npää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon,\nettä tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla\nikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo\ntulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: \"syökse nyt esiin, ja\ntoimita jotakin!\" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin\nvastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: \"ei, malta, odota vielä vähän,\nkysy ensin, joko aika on tullut!\"\n\nKun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä\npolttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta\nhaapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: \"Jokohan\nnyt on aika?\" Laatikon kylki sanoi siihen: \"minä huomaan, että sinä\nolet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin\npäin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä\nkuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton\ntulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on\nmeidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?\"\n\nTulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain\ntoverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas\npaha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi\nsen taas. \"Joko nyt on aika?\" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi:\n\"en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi!\nLuuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan\nkaupungin?\"\n\nTulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli\npimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli\nsuuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. \"Joko nyt on aika?\"\nkysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista\npimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: \"malta, kunnes\nkuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa.\"\n\nMyrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. \"Malta vieläkin\",\nkuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa,\ntulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin\nlaatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan\näitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun\ntikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään\npahan himon yltyvän ja kysyi: \"onko nyt jo aika?\" \"Odota\", vastasi\nlaatikon kylki, \"jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä\npolttaa tupaa.\" Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä\nhäntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan.\n\"Malta mielesi\", sanoi laatikon kylki tikulle.\n\nToisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle.\nYöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla\nheinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta\nheinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään.\nTulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: \"anna minun nyt\nraavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä\ntuleen.\" Laatikko sanoi: \"malta, kunnes kysyn ensin sateelta\", joka\noli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: \"ole\nalallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn\nsuojella latoa.\" \"Malta vielä\", sanoi laatikko tikulle.\n\nToisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi:\n\"hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni\nsieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan.\nOnko teillä tulitikkua minulle lainata?\" Tyttö antoi hänelle\ntikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan,\njossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan\nvuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla\ntäytetty astia. \"Nytkö?\" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään\nsyöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui\nhäntä ja sanoi: \"häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen\nruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?\"\n\nMerimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin\nja meni siellä \"Österbotten\"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän\nVaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli\npäiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä\nja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: \"oletko\nhengissä?\" Tikku vastasi: \"minä odotan aikaani, en ole milloinkaan\nollut niin valmiina toimeen kuin nyt.\" \"Sittepä minä sinulle ilmoitan\nsalaisuuden\", kuiskasi laatikko. \"Minä kuulin laineiden kysyvän\ntuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut\nsaaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan\nalle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään\nkäskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin\nhiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet\njotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin\nkaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään\nneljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen\ntäytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?\"\n\n\"Minä, sanoi tulitikku.\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi laatikko, \"sillä sinä olet vain\nalkuaineiden pikkunen juoksupoika.\"\n\nTulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut\ntappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan.\n\nNuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia\npaperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni\nmuu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin\npapyrossin ja sitte tulitikkulaatikon.\n\n\"Nyt, taikka ei milloinkaan!\" sanoi tikku laatikolle. \"Eihän toki\",\nsanoi laatikko, \"ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä\nkallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat\ntehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei\nvielä, ei vielä!\"\n\nMutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se\nsyttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan\nhuomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti\npapyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti.\nNyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota\nhe kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa\nkuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja\npaperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut\ntulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut\npalaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä\nankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva\nhukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet\ntuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat.\n\nAivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja\nhiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun\nviimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen\noli ollut tulitikkulaatikko. -- \"Voi sinua onneton tulitikku, mitä\nnyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi\nleikattu haapapuun sydämmestä.\"\n\nPieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja\nvastasi:\n\n\"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani.\nNyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan,\nkoko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin\nsuureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani.\nNyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni\ntuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria\ntöitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion\nsytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä,\nettä vielä teen monta ihmistä onnelliseksi.\"\n\nIso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen\npäälakensa, kuuli nämä sanat. \"Sinä kurja raiska isosta puusta\",\nsanoi laine, \"mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella\nkäskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista\nsinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin\nodottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja\nmielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!\"\n\nJa laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi\nallensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea\nhänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta,\njossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen\nomana.\n\n\n\n\nTELEGRAFISTI.\n\n\n    Tien suuren varrella tässä työtä\n    Teen päivää, yötä.\n    Täst' ajaa vaskisin rattain laukkaa\n    Sanoma kaukaa.\n    Sen suitset pitää\n    Mun  käten', ohjaan\n    Sen länteen, itään\n    Etelään, pohjaan,\n    Vaan istun kaikessa kiirussain\n    Vain paikallain.\n\n    Hei, helskyy -- kuulehan tuota vasta!\n    Jokainen nasta:\n    Nyt miete kiitävi kiirein ani\n    Mun sormistani,\n    Ja pian kyllä\n    Maan ympär' aivan\n    Se pantsar' yllä\n    Tien riemuin raivaa,\n    Mut lyijyraskas on ajaja:\n    Täss' istun ma!\n\n    Ja väsyneenä täss' istuissani,\n    Saan langassani\n    Takaisin tietoja kaukaisista\n    Tapahtumista.\n    Paperikaista\n    Kuin puro juoksee,\n    Kaikista maista\n    Tuo tiedot luokse;\n    Viivoina on ne ja pisteinä;\n    Ne tavaan mä.\n\n    Ne mulle kertovat kaikenmoista\n    -- En kieli noista --;\n    Lukea riemuista, surullista\n    Saan kaistasista:\n    Nyt sormuksesta\n    Taas onnitellaan,\n    Nyt rukkasista\n    Jo surkutellaan;\n    Nyt rahaa, nauloja, rautaa saa\n    Taas ilmoittaa.\n\n    Euroopan onni on langassani\n    Mun huostassani;\n    Paremmin tiedän kuin kielipalot\n    Tään ajan olot.\n    Monesti mielis\n    Ja olis hupaa,\n    Jos noista kielis;\n    Vaan ei ol' lupaa.\n    Ah, joka päivänä halkeen -- niin! --\n    Mä uutisiin.\n\n    Tien suuren varrella tässä työtä\n    Teen päivää, yötä.\n    Ohitse sormeni aika liitää\n    Ja mailma kiitää.\n    Sekunniss' entää\n    Maan halki sana;\n    Mä pysyn sentään\n    Täss' istuvana.\n    Ken ehtis kuskia muistamaan?\n    Siis aja vaan!\n\n\n\n\nJOHANNA D'ARC.\n\n\n    Sä kasvoit hiljaisissa laaksoloissa\n    Rypälten jaloin kotiseutuvilla;\n    Saleissa metsän elit korkeoissa,\n    Kirkasten lähtehitten rantamilla.\n\n    Sä olit paimentyttö köyhä, kaino,\n    Et tiennyt mailman suurten taistelusta.  --\n    Kun maatas kohtas vieraan sorto, vaino,\n    Lähetit ylös monta rukousta.\n\n    Ja Herra, joka syöksee koroitetun,\n    Voimansa käsin nöyrän nousta antaa,\n    Sun uskos näki, löys sun unohdetun,\n    Soi sulle voimaa sotisopaa kantaa.\n\n    Näin saavuit Israelin Deboorana\n    Sä hennoin käsivarsin kaatamahan\n    Ne, jotka mailmassa on mahtavana,\n    Siteitä sorrettujen ratkomahan.\n\n    Kun saavuit, hajaantui kuin tomupilvet\n    Jokainen joukko voitollinen, suuri;\n    Sä särjit vaunut, kypärät ja kilvet,\n    Eteesi murtui mahtavakin muuri.\n\n    Kuin raekuuro lyöpi viljan hiekkaan,\n    Niin mainees löi, jos saavuit vaikka mihin.\n    Sua vastaan turhaan turvattihin miekkaan,\n    Ja turhaan sodan nuolet karaistihin.\n\n    Sun kansas vuoti vertä, suitsui maasi,\n    Vaan jaksoi hädän, kuolon, kahleet voittaa.\n    Kun olit turva itse kuninkaasi,\n    Pyhäksi tahdottiin sua kunnioittaa.\n\n    Sä tahdoit kunnian vain Herrall' antaa.\n    Ainoinen halus oli käydä sotiin\n    Onneksi kurjan maasi, kalpaa kantaa,\n    Unohtua ja päästä jälleen kotiin.\n\n    Niin unohduit, kun hätä poistui maasta,\n    Työs täyttyi, päästit kädestäsi kalvan,\n    Vihollisesi sai sun vangiks raastaa\n    Ja polttaa lavalla kuin noidan halvan.\n\n    Ristissä käsin, kelpo lapsen tapaan,\n    Rukoilit, kun sun päivääs ilta seuras;\n    Liekeissä taivaasen lens' henkes vapaa,\n    Hurskaana,  aivan syytön uhriteuras.\n\n    Ei hautaa sulla, tuhaks haihtui luistos,\n    Sai nimes, mainees häijyn herjauksen;\n    Vuos'satain halki säilyy toki muistos,\n    Vaan pyövelisi vaipuu unhotukseen.\n\n    Jos miss' on isänmaista harrastusta,\n    Jos missä käsi urhotöihin ryhtyy,\n    Johanna d'Arc, sä lisäät innostusta,\n    Uroihin kaikkihin sun voimaas yhtyy.\n\n    Suo, Herra, meille suuret ajatukset,\n    Kun käymme taisteluun; suo into pyhä;\n    Suo nöyrinä myös kestää kamppaukset;\n    Heikoissa väkevä Sä ollos yhä!\n\n\n\n\nPETTER MATIN KIVI.\n\n\nKun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä\nsalmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen\nlaajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi,\ntäynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren\nsisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan\noli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä\nsiinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja\nmykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja\nläähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti;\nse huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään\nkerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille\nLapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi\npalasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan\nsaaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina\nvihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka\nroiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti.\n\nSiinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta\nnousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen\npinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta\nsuuri yksinäinen kallio, _Petter Matin kivi_. Ei kenkään enää\ntiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut\nnimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli\nverkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään\nkuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina\nlapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen\nsalaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana\npoissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä\naina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne\nheittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä,\npelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun\nsekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin\nnimittäin kaukaiset esineet _kajastivat_ merestä ja näyttivät\nikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen\nilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat\npunertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin\nkivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan\nja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen\nkeskellä.\n\nKerran oli Petter Matin kivi saanut yht'äkkiä asukkaan; sen huipulla\nliikkui jotakin jättiläisen kaltaista. Haamu oli kyllä ihmisen, mutta\nmillainen ihminen! Hän oli vähintään yhdeksän kyynärää pitkä, siitä\npäättäen, kun hän levitti käsivartensa taivasta vasten. Minulle\njohtui mieleen Ahti; hänköhän se olisi? Seuraavana päivänä sain\nkuulla pienen kalastaja-pojan olleen kivellä etsimässä vesilinnun\nmunia -- hän näet ei kuulunut kevät-yhdistykseen -- ja kivellä\nseisoessaan kajasti hän ja kasvoi niin merkillisesti ilmaa vasten,\nettä näytti paljon pitemmältä kaikkia niitä jättiläisiä, joita\nvälistä näytellään rahasta kuin petoja.\n\nSiitä päivästä asti minun hyvin teki mieleni nähdä Petter Matin\nkiveä aivan läheltä, ja itsekseni mietiskelin, miten ihmeellistähän\nolisikaan seisoa sen huipulla ja ojentaa käteni taivasta vasten. Minä\ntunsin erään vanhan kalastajan, joka aina joka maanantai purjehti\nkiven ohi ulommaksi merelle yksinäiseen kalastuspaikkaansa ja joka\nlauantai palasi kaupunkiin tuomaan suolaisia silakoita nelikoissa.\nMuutamana kauniina maanantai-aamuna, kun puhalteli kohtuullisen kova\nlounatuuli, että oli hyvä purjehtia kiven luo ja sieltä takaisin,\nhuusin vanhaa ystävääni, ja hän suostui rupeamaan luotsikseni; niinpä\nlaskimme kohti aavaa merta. Se oli pitkä matka, paljon pitempi, kuin\nolin luullutkaan; minä arvasin sen peninkulmaksi, mutta sitä oli\nkolmattakin. Mitä etemmäksi poistuimme saarista ja niiden pienistä\nkalakojuista, sitä yksinäisemmiltä ja autiommilta alkoivat minusta\nnäyttää nuo aavat siniseljät, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa.\nMinä odottelin Petter Matin kiven kasvavan suuremmaksi, mikäli sitä\nlähestyimme; olinpa aivan vakuutettu, että se muka oli hirvittävän\nkorkea vuori. Mutta se päinvastoin ennemmin pieneni kuin suureni, ja\nkun pääsimme sen luo, oli se tuskin suurempi tavallista heinälatoa.\nNyt vasta huomasin sen näyttäneen matkan päähän suurelta ainoastaan\nsentähden, että se seisoi niin yksinään aavalla sileällä pinnalla,\ntakanansa ainoastaan sinertävä ilma, eikä lähellä mitään, johon sitä\nolisi voitu verrata.\n\nTotta puhuakseni ei tuo kivi läheltä katsoen näyttänyt yhtään\nkummallisemmalta kuin moni muukaan kallio merenrannalla. Mutta\nyksinäisyys pani siihen jotakin tavatonta, juhlallista ja\nsalaperäistä. Se oli seisonut siinä niin yksinään monta, monta sataa\nvuotta, ja koko sen pitkän ajan olivat meren aallot voimattomina\nmurtuneet sen röhmyisiä kylkiä vasten. Mitähän kaikkea se oli\nsaanutkaan kokea, vaikk'ei se osannut sitä kertoa. Aallot eivät\nolleet kirjoittaneet nimiänsä vuoreen, vuosisatain lumet ja\npäiväpaisteet olivat samoin jättäneet puumerkkinsä piirtämättä.\nPohjoissivu oli kuohun voimasta hankautunut aivan sileäksi; muissa\nsivuissa näkyi ruskeita raitoja, veden eri korkeuden merkkejä.\nHienoinen, harmaa sammal, seassa meren vehreätä limaa, peitti\nsen osan kiven pinnasta, joka ei ollut veden alla. Lukemattomat\nlinnut olivat tehneet valkoisia merkkejä kivelle, ja meidän\nlähestyessämme lensi parikymmentä kalalokkia pahasti rääkyen ylös\ntuolta leposijaltaan, jota niin harvoin häirittiin. Ne ottivat meitä\nvastaan kuin rosvoja, liitelivät aivan likellä ympärillämme, aikoen\nvain pyrkiä hakkaamaan pois silmiämme, niin että meidän täytyi\npuolustautua airoilla. Lokit taistelivat oman isänmaansa puolesta;\nolihan heillä pesät kalliolla.\n\nMinä kiipesin ylös liukkaalle kalliolle. Sen päällys oli melkein\ntasainen ja noin kammarin lattian kokoinen. Kukoistava punainen\nhorsma ja kuihtuva viinapensas olivat löytäneet jalansijaa päivän\npuolelta raosta raakkujen ja merihauran välistä. Kaikki tahtoo elää;\nyksin kova kalliokin ponnistaa voimiaan ja koettaa kantaa kukkia ja\nhedelmiä!\n\nMitä tuo on? Kirjainko? Ei, ei tosiaankaan kirjain, vaan ehkä\npuumerkki, ell'ei se ollut vain tuollainen harakanvarvas, kuin\nluonto itse usein piirtelee sileihin kallionkylkiin. Minä kumarruin\nja raaputin sammalen pois kivestä. Sellaisia merkkejä näytti olleen\nparikymmentäkin hakattuna länsisivuun ja melkein yhtä monta itäiseen.\nMonta niistä oli melkein näkymättömäksi kulunut sateen, auringon\nja merenaaltojen voimasta. Mutta miksi ne olivat hakatut ikäänkuin\nkahteen vihollisleiriin? Olivatko lokit ja sorsat taistelleet Petter\nMatin kivestä? Ei sitä kukaan tiennyt, kivi oli ääneti, meri mutisi\njotakin, mutta pitäähän se ääntä aina. Se ei osaa olla vaiti, mutta\nei saa kertoakaan.\n\nMinulle johtui mieleen kalastajapoika, joka oli kasvanut\njättiläiseksi. Miksipä minä en voisi kilvoitella hänen kanssansa?\nPetter Matin kivi, joka itse näyttää matkan päähän jättiläiseltä,\nvoi kuvitella tuolla etäällä oleskeleville pikku ihmisille mitä\nhyvänsä. Minä nousin varpailleni kiven korkeimmalle kohdalle, levitin\nkäsivarteni myllynsiiviksi ja käännyin hitaasti ja juhlallisesti\nympäri kuin torni. Ah, miten nyt lienen näyttänyt hirvittävän\nsuurelta ja korkealta sinertävää ilmaa vasten! Eivätköhän vain\nihmiset rannalla sanoneet: siinä Petter Matti ottaa aurinkoa alas\ntaivaalta!\n\n\"Ehkä nyt jo lähdemme?\" sanoi kalastaja.\n\nMe läksimmekin, ja tuntuipa oikein hupaiselta jälleen päästä ihmisten\npariin sieltä autiolta mereltä. Pitkän ajan kuluttua tästä päivästä\netsin minä jotakin vanhoista Kustaa Vaasan aikaisista papereista.\nIhmeekseni puhuttiin niissä yksinäisistä meren kivistä, joille\nhylkeet nousevat \"päivää paistattamaan\". Hylkeenampujat saivat\nparaat saaliinsa sellaisilta kiviltä, joita sentähden sanottiinkin\n_hyljekiviksi_ ja pidettiin hyvin arvokkaina. Eri kyläin pyydystäjät\njoutuivat riitaan hyljekivistä, menivät oikeuteen ja pyysivät, ett'ei\nkukaan muu saisi siellä pyydystää. Nyt minä ymmärsin, miksi puumerkit\noli Petter Matin kiveen hakattu kahteen leiriin.\n\nMutta olipa siinä kivessä muutakin merkillistä. Jos se kolmesataa\nvuotta sitte oli hyljekivi, niin pitihän sen silloin olla niin\nmatalalla vedenpinnasta, että hylkeet pääsivät sille nousemaan. Ja\nnyt se oli vähintään kuusi kyynärää korkeampi. Niin paljon on siis\nveden täytynyt aleta siitä asti ja yhtä paljon Suomen rannikon nousta\nylemmäksi merta kolmessa sadassa vuodessa. Eikö se ole merkillistä?\nMutta niin kuitenkin on. Joka vuosisadassa on Pohjois-Suomi,\nsamoin kuin Pohjois-Ruotsikin valloittanut mereltä hyvän kappaleen\nmaata, joka on kuivanut, kun meren vesi on vähennyt kaksi kyynärää\nalemmaksi. Ja Etelä-Suomi voittaa kyynärän korkeudelta maata. Niin\nkasvaa maa ja valloittaa yhä uusia aloja Ahdin valtakunnasta. Sen\ntietää Petter Matin kivi. Olipa sillä kuitenkin jotain sanomista,\nvaikka olikin kivi. Hän sanoi minulle: \"sinun maasi kasvaa!\"\n\n\n\n\nMUURAHAINEN ETSIMÄSSÄ LÄÄKÄRIN APUA.\n\n\n\"Jospa nyt katsahtaisin ulos!\" sanoi pikku muurahainen.\n\n\"Maltahan vähän\", varoitti emämuurahainen, \"minä ensin katson, miltä\nmaailma näyttää.\" Ja hän katsahti ulos muurahaiskeon laessa olevasta\naukosta, mutta ei nähnyt mitään, kun aurinko paistoi hänelle vasten\nsilmiä.\n\n\"Nyt minä katson!\" sanoi taas pikku muurahainen ja ryömi ylös reiästä.\n\nMuurahaiskeko oli rakennettu suuren kuusen alle. Aurinko paistoi\nvehreihin oksiin, jää suli oksain alta, pieni jääpuikko pudota\npötkähti muurahaiskeolle ja katkasi jalan pikku muurahaiselta, joka\noli ryöminyt ulos keosta.\n\n\"Miten nyt kävi?\" sanoi emämuurahainen.\n\n\"Minulta vain jalka katkesi\", vastasi lapsi.\n\nEmämuurahainen säikähti, veti lapsensa takaisin sisään ja alkoi\nlaastaroida jalkaa pihkalla. Se tuntuikin jo olevan aivan lujasti\nkiinni, mutta kun muurahaislapsi yritti astumaan, putosi jalka pois.\n\n\"Ei tämä näin käy päinsä; meidän täytyy lähteä lääkäriin!\" sanoi\nemämuurahainen.\n\nHän teki kuivaneesta menneenkesäisestä kielolehdestä pienen pussin,\npisti jalan siihen, otti lapsen selkäänsä ja läksi matkalle.\nMuurahaiskeko oli mäellä aivan likellä rautatietä, ja emämuurahainen\ntiesi, milloin junan piti tulla. Hän jäi siis odottelemaan ja juna\ntuli. Sur! rurrr! emämuurahainen hyppäsi kiskolta pyörään, hyrräsi\nmuutamia kertoja ympäri, mutta pääsi lapsineen kuitenkin onnellisesti\nvaunuun ja matkusti ilman lippua Helsinkiin.\n\nPerille päästyään astui emämuurahainen hyvin varovasti alas, katsoen,\nett'ei vain joutunut kenenkään jalan alle, ja kiipesi rohkeasti\neräihin ajurinvaunuihin, yhä kantaen lasta seljässään ja jalkaa\npussissa.\n\n\"Nyt ajamme lääkäriin. Mitähän hevonen arvellee näin raskaasta\nkuormasta?\" tuumaili emämuurahainen.\n\n\"Mitähän valkoisia vuoria nuo ovat?\" kysyi pikku muurahainen, kun\najoivat suurten kivikartanoiden ohi.\n\n\"Ne ovat sellaisia kekoja, joissa ihmiset asuvat\", vastasi\nemämuurahainen. \"Kekolaisia me kaikki olemme.\" He saapuivat suureen\nklinikkaan, sillä ajurin kärryissä oli istunut eräs nuori lääkäri,\njoka oli käynyt Pietarissa kuulemassa Kristiina Nilsonin laulavan\nAhdin laulua.\n\nMuurahainen unhotti kyytirahan maksamatta ja kiipesi rappuja ylös,\nlapsi seljässä. Päälääkäri istui pöytänsä edessä kirjan ääressä\nlukemassa, miten uusia neniä tehdään. Emämuurahainen kiipesi pöydälle\nja hiipi kirjalle. Lääkäri huomasi hänet ja näpäytti häntä pois\nsormellaan, mutta muurahainen tarttui leukapielillään kiinni lehteen\nja alkoi kertoa jääpuikon ja pojan jalan historiaa.\n\n\"Vai niin, eikö mitään muuta?\" sanoi tohtori ja yritti panemaan\nkiinni pikku muurahaisen jalkaa. Mutta hänen pihtinsä olivat liian\nsuuret, niin että hän vahingossa nykäsikin pois terveen jalan.\n\n\"Mitä nyt?\" kysäsi emämuurahainen.\n\n\"Eipä juuri mitään, minulta vain pääsi irti toinenkin jalka\", sanoi\npikku muurahainen kärsiväisesti.\n\nTohtori syytti silmälasejaan ja läksi etsimään pienempiä pihtejä,\nmutta emämuurahainen ei ruvennut enää odottelemaan, vaan pisti\nmolemmat irtonaiset jalat pussiin, otti lapsen selkäänsä ja ryömi\nkiireimmiten tiehensä.\n\n\"Kyllä kaiketi meidän pitää lähteä vesilääkäri Ewerthin luo\", sanoi\nemämuurahainen, ja kohta hänen onnistuikin löytää toinen ajuri, joka\nläksi viemään saman lääkärin luo lihavaa herraa, joka aikoi laihtua.\n\nTohtori Ewerth seisoi suuren kylpyammeen luona juuri pistämäisillään\nsiihen lihavaa herraa, kun emämuurahainen kiipesi hänen kädelleen,\ntullakseen huomatuksi. Lääkäri heti pisti kätensä veteen, ja sinne\njäivät muurahaiset.\n\nEmämuurahainen kuitenkin kohta kiipesi kylpyammen laidalle ja huutaen\nneuvoi lastansa pitämään kiinni hameen liepeestä. Mutta päästyään\nvaarasta ei emämuurahainen enää nähnytkään missään lastansa, sillä\nlihava herra mellasteli vettä ammeessa niin pahasti, että kaikki oli\nyhtenä koskena.\n\n\"Mitenkä on sinun asiasi?\" huusi emä.\n\n\"Vähäsen märkä vain, ja nyt minä juuri hukun!\" kuului muurahaislapsen\nhento ääni kuohuvasta ammeesta.\n\nEmämuurahainen heti viskautui koskeen ja veti sanomattomalla vaivalla\nlapsensa kuivalle. Mutta se oli jo kuollut.\n\n\"Kyllähän minun pitää matkustaa kansanlääkärin Bäckin luo\", virkkoi\nemämuurahainen itsekseen. Ja tohtori Bäck silloin sattumalta oli\nHelsingissä, muuten olisi muurahaisen täytynyt odottaa höyrylaivan\nlähtöä Vaasaan, sillä eihän hän sinne asti olisi jaksanut kävellä\nlumikinosten läpi. Niinpä hän läksi kuolleen lapsensa ja molempain\nirtonaisten jalkain kanssa sen miehen luo, joka oli tohtori ilman\ntohtorinhattua.\n\nTohtori Bäck otti suurennuslasin, katsoi kuollutta muurahaislasta ja\nirtonaisia jalkoja ja sanoi: \"Tätä pitää hieroa; mutta minä en sitä\nosaa, kun minulla on liian suuret ja paksut sormet.\"\n\nMuurahaisemä mietiskeli ja olisi mielellään pyytänyt kärpäsiä\navukseen, ne kun ovat niin kuuluisia hierojia, mutta ne olivat kaikki\nkuolleena siihen aikaan vuodesta. \"Maltappas, minä katson suuren\nkyökinuunin solaan\", sanoi hän.\n\nMuurahainen ryömi uunin taa ja löysi puolikuolleen sirkan, joka oli\nsiellä maannut syksystä asti. Sen hän hyvin suurella vaivalla veti\ntakaperin päivän valoon. Hetkisen kuluttua virkosi sirkka eloon ja\nalkoi iloisesti hieroa muurahaislasta. \"No, noin sen pitää käydä!\"\nsanoi tohtori Bäck ja osoitti sukkapuikolla, miten sirkan piti oikein\ntaitavasti hieroman, että se olisi oikeaa \"massaasia\", joksi oppineet\nsanovat hieromistaitoa.\n\nKolme minuuttia tai vähän neljättä hieroi sirkka, ja muurahaislapsi\nvirkosi henkiin, josta emämuurahainen tietysti hyvin iloitsi. Sitte\nsovitettiin irtonaiset jalat paikoilleen, ja pikku muurahainen oli\naivan terve.\n\n\"Mitä nyt saan maksaa suuresta vaivastanne, herra tohtori?\" kysyi\nmuurahaisemä.\n\n\"Sinun pitää antaa omassa tuvassasi ruokaa leppäkertulle, kun hän\nensi kerran tulee muurahaiskeolle\", vastasi tohtori Bäck.\n\n\"Sen minä kyllä teen\", vakuutti emämuurahainen iloissaan, \"minä annan\nhänelle hunajakakkua ja kuusen pihkaa niin paljon, kuin hän vain\njaksaa syödä.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Bäck. \"Ja hyvästi nyt, täällä on vielä kuusi kättä\nja neljä jalkaa odottamassa.\"\n\nKun muurahainen palasi keollensa, oli jo kevät, ja kaikki\nnaapurit olivat ryömineet esiin pesistään sekä alkaneet raivata\nmuurahaistietä, joka kulki metsämäen poikki, sillä lumikinokset\nolivat jättäneet paljon roskaa jälkeensä. Kaikki keon asujamet\ntietysti hyvin iloitsivat ja ihmettelivät, kaikki tahtoivat katsoa ja\ntunnustella, olivatko muurahaislapsen jalat todellakin oikein hyvästi\nkiinni. Silloinpa tulikin eräs leppäkerttu väsyksissä, nälkäisenä ja\nviluissaan, kiiveten ensimäisten mäelle nousseiden ruohonkorsien yli.\nMuurahaiset tempasivat terävät, kuusenhavuiset keihäänsä ja läksivät\npois ajamaan tuota vierasta kulkulaista. Mutta emämuurahainen\nnousi takajaloilleen seisomaan, nosti pitkän vehreän ruohonkorren,\nleppäkerttua puolustaen, ja pyysi häntä tupaansa aterialle. Keon\nsisällä laitettiin kohta aika muhkeat pidot, ett'ei sellaisia\nmuistettu pitkään aikaan olleen. Sirkka soitteli ruokamusiikkia ja\nmuurahaislapsi tanssi terveillä jaloillaan. Aurinko paistoi niin\nlämpimästi ja pikku keväänpoika lensi suhisevin siivin vehreän\nmetsämäen yli.\n\n\n\n\nPOHJAISMYRSKYN KEHTOLAULU.\n\n\n    Viihdy, hurja, kiitävä\n    Lapsi, uneen ratkee!\n    Isä käyttää myllyä:\n    Myllyn siivet kätkee!\n    Äiti kuivaa vaatteita\n    Valkeita ja hienoja;\n    Pois niit' et saa heittää\n    Etkä hiekkaan peittää.\n\n    Pikku poika kuurassa\n    Sulun rantaan laittaa;\n    Älä vettä sekoita,\n    Riemua se haittaa!\n    Älä estä pääskystä,\n    Joka luovaa pesäänsä,\n    Kukkain loistaa anna,\n    Sääksein tanssiks panna!\n\n    Säästä purjeet aluksen\n    Merellä, mi pauhaa!\n    Lahden peilityvenen\n    Salli viettää rauhaa!\n    Kalamies, kas, venossaan\n    Soutain pyrkii satamaan:\n    Hänet salli päästä,\n    Perheen suru säästä!\n\n    Olet kaunis, uljas niin,\n    Kun sä ilmaa jyskäät:\n    Meri käypi valkoisiin,\n    Honkain latvat ryskää,\n    Kylä syttyy tulehen.\n    Taivas veripunainen...\n    Tok' on tenhoisempi\n    Kuiskees hiljaisempi.\n\n    Puhdistit jo maailman,\n    Tehty työs on suuri:\n    Päätä unen helmahan\n    Matkas huima juuri!\n    Lampaaks muutu, leijona,\n    Pohjatuuli, liipota\n    Hiljaa perhon lailla\n    Kukkaisilla mailla!\n\n    Ryskeet, jyskeet unhota,\n    Valkolaineen huiskeet,\n    Punaliekkein leimunta,\n    Tummain honkain kuiskeet!\n    Kampaa tukkas sekava,\n    Kylve illan vihmassa,\n    Puron hopeoissa\n    Ynnä ruusustoissa!\n\n    Ilman kotka, leijaile\n    Vienosti ja tyynyyn\n    Paina pilven reunalle\n    Pääs ja silmäs kyynyyn!\n    Sumu sulla patjanen,\n    Raiti taivaansininen,\n    Peittees -- kai sen uskot? --\n    Neuloi iltaruskot.\n\n    Siinä aamun koittohon\n    Makaat makeasti;\n    Päivän suloon suukkohon\n    Heräät iloisasti.\n    Perho muuttuu kotkaksi,\n    Lammas jalopeuraksi,\n    Rientää matkustamaan\n    Mailmaa puhdistamaan.\n\n\n\n\nPOSTILUUKULLA.\n\n\n    Ken siellä? -- Se on ylioppilas:\n    Kai kirjeen isältä saan?\n    -- Täss' \"Oppinut Herra\" on päällä ja, kas,\n    Rahakirje se muodoltaan.\n    -- No, elää kelpaa taas vähän aikaa;\n    Velalla söin mitä milloin saikaan.\n    Nyt tyydytän matammin,\n    Ja kuolevat karhutkin.\n    Olis kunnon isäni mieli karvas,\n    Jos seikat kaikki hän hiukan arvais.\n\n    Ken nyt? -- Se äiti on riemuton:\n    Kirjettäkö pojalta?\n    Niin kauan poissa hän ollut on\n    Ja niin kovin kaukana.\n    -- Nimenne, rouva? -- Se on Johanna...\n    -- Ei mitään. -- Eikö hän mitään anna!\n    -- Kas, tässä on \"Hanna Heinonen\",\n    Se sisältää satamarkkasen.\n    -- Hän muistaa äitinsä! lauseheni\n    Sen muistatte. Siunattu poikaseni!\n\n    Ken taas? -- Se hellä on impynen:\n    Tulin kirjettä kuulemaan.\n    -- Omistaja? -- Ulrika Virtanen.\n    -- Ei Virtasta ollenkaan.\n    -- Sisällä sen määrä on olla sormus,\n    Lähettäjä räätälin sälli Vormus...\n    -- Ei tääll' ole, ei niin nappiakaan!\n    -- Voi, kuinka mä sälliä uskoinkaan! --\n    Ja immyt kulmahan kaulahuivin\n    Poskelta kyynelen pyhkii kuiviin.\n\n    Ken? -- Vahtimestari kanslian:\n    Lainhakemuskirjaa? -- On tuo.\n    -- Ken taas? -- Mies Viljon & Valjakan;\n    -- Kakstoista kirjettä, nuo!\n    -- Ken siellä? -- Herra von Uusi-Muoti:\n    -- Pumaatapönttö ja seljaa luoti.\n    -- Ken se? -- Mies tohtori Tuitterin,\n    Hän saapi postissa murmelin.\n    -- No, moista myös tulis postin tuottaa;\n    Ikänsä tohtori saanee vuottaa.\n\n    Vaan vihdoin niiavi tyttönen\n    Niin vilpas ja vikkelä:\n    Pakettia eiks ole minullen?\n    Se tulisi äidiltä.\n    -- Mitä siinä on? -- Kukapas sen tiennee?\n    Kai syötävää siinä jotain lienee.\n    -- No, katsotaan, mitä siinä on!...\n    Saat leivoksia ja katkismon.\n    Nyt kukko munille rupeaapi,\n    Sen seikan toimehen posti saapi.\n\n    Käy kiinni luukku, ja sisään jää\n    Mies vaivattu, puuhaava;\n    Kuin mylläri, vuodesta vuoteen tää\n    Myös laittavi jauhoja.\n    Maailman puuha sen virtaa kiitää,\n    Maailman koukerot kulkee siitä,\n    Hän jauhaa kullat ja kukkaset,\n    Surut, murheet, sormukset, rukkaset.\n    Nyt katsoo koskessa uivaa kaarnaa\n    Hän, mailman puuhasta elävä saarna.\n\n\n\n\nKEKOLA JA SAMMALPARTA.\n\n\nMuurahaiskeko oli keskellä metsää vuorella, pitkän satavuotisen\nhongan juurella, jonka nimi oli _Sammalparta_, ja sen paikan nimi\noli _Kanervala_, koska siinä tasangolla kasvoi kaikkialla kanervia.\nSammalparta oli sen verran muinaisen Tantaluksen kaltainen, että\nhänkin oli tuomittu lakkaamatta janoamaan, vaikka hänellä oli vettä\nsilmäinsä edessä, mutta siihen hän ei ulottunut. Sammalparta sai vain\nkatsella aukealle merelle, mutta kuitenkin ainiaan janota kuivalla\nvuorella, josta sadevesi juoksi niin nopeasti pois, että ainoastaan\nmaanpinnassa olevat juuret ehtivät hiukan kostua. Turhaan ojenteli\nhonka juuriaan kauas vuoren rakoihin; siitä hän tosin sai tukea,\nseistäksensä, ja kyllä sitäkin tarvittiin myrskyssä; mutta vettä hän\nsai ainoastaan pienestä sammakkojen ropakosta, joka oli lähellä,\nmutta sekin oli enimmäkseen kuivana. Sammalparta olisi kuollut\njanosta, ell'ei iltapilvi olisi välistä antanut hänelle kastemaljaa\ntai kostea merensumu välistä käärinyt valkoista, märkää lakanaansa\nhänen ympärilleen, virvoittaen hänen kuihtuvia oksiaan. Muuten hän\nhuoaten katseli ylös pilviin, jotka lensivät niin ylhäältä hänen\npäällitsensä, tai mereen, joka pauhasi niin syvällä hänen allansa.\nNuorena ollessaan oli hän päättänyt kasvaa ylös hamaan taivaasen\nasti, mutta aina vielä vähän puuttui pituutta, eikä hän viimein enää\nkasvanut pituudelleen, vaan paksuudelleen. Kuitenkin teki hänen\nmielensä vieläkin taivaasen; sinne tahtoi hän kaikin mokomin kerran\npäästä tästä janoisesta maasta.\n\nSammalparran juurella oli muurahaisten asunto, ja sen nimi oli\n_Kekola_. Se oli muurahaisten mielestä kaunis nimi; he häpesivät\nsanoa sitä vain _keoksi_, silloinhan heitä olisi muka saatettu luulla\nkenties miksi raukoiksi. Kekola oli täydellinen tasavalta, jossa\njok'ainoa jäsen teki työtä yhteiseksi hyväksi sekä taisteli kuin\nsankari kaikkia käärmeitä, turilaita ja muita vihollisia vastaan. He\nolivat ahkeraa ja lainkuuliaista väkeä, nämä muurahaiset, joka oli\nheille suureksi kunniaksi, mutta he eivät vain käsittäneet, miksi\nSammalparta oli niin suuri, kun he itse olivat niin pienet. Pieninkin\nhavuneula, joka putoisi Sammalparrasta, oli heille kokonainen hirsi,\nja siitäpä he juuri saivatkin rakennustarpeita Kekolaansa.\n\nMuutamat muurahaiset olivat kiivenneet aivan Sammalparran latvaan\nasti, ja se oli heille koko päivänmatka. Palattuaan alas luulivat he\nolleensa jo aivan puolitiessä kuuhun. \"Sammalparta pyrkii taivaasen\",\nsanoivat he. \"Mitenkä voidaan ollakaan niin suunnattoman suuri ja\nniin äärettömän tyhmä?\"\n\nSammalparta kuuli, mitä nuo pikku elukat puhua supisivat hänen\njuurellansa, ja katsoi heitä korkeudestaan. \"Kyllä minä pyrinkin\ntaivaasen\", sanoi hän. \"Täällä maan päällä ei minulla ole muuta kuin\ntuo kova vuori ja sammumaton jano.\"\n\n\"Kuulepas vain, mitä hän sanoo!\" sanoivat muurahaiset toinen\ntoiselleen. \"Miksi hän ei tee työtä, niinkuin me, jokapäiväisestä\nleivästään ja katosta päänsä päällä ja pysy kauniisti täällä maan\npäällä, johon hänen juurensa kuitenkin ovat kiinni kasvaneet. Kun on\nsuojaa ja ruokaa, ei tarvita taivaan valtakuntaa.\"\n\n\"Mutta kuitenkin on jotakin, joka panee minut haluamaan taivaasen\",\nsanoi Sammalparta. \"Sinne päin minä olen pyrkinyt aina pikkuisesta\nasti.\"\n\nMuurahaiset nauroivat. \"Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat\ntaivaasen\", sanoivat he. \"Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä,\nja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet\npysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät\nhuvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen\nsiikasien ruoaksi.\"\n\nSammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon\nmajesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää\nvastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei\nhuolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä,\ntullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään\nparempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä\nharmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua.\n\nEräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan\npoimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika\nAgapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan\npaperosseja. \"Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!\" sanoi\nAgapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja\nsytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä.\n\nPienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan,\nleviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin\nmuurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän\npoltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi\noli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti\nkankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi\npieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva\nkanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan\nkatsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä\ntoiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja\nhuviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi.\nVähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat\nlentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset\npeloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus\nkäpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän\nkompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä,\nniin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja\nsentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli.\n\nTasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä\nkielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein\nKekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten\ntavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen\nkortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta\nheinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli\nvetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän\nvälillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla ... huh, miten se\nkähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja\nheidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa.\n\nSammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan\nkärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän\nitse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt\nihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä\npaitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin,\nne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten\nviimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli\nkantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla\nnokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet.\nKolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli\nvasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus\nvain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa.\n\n\"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen\", ajatteli\nSammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin\nrinnettä alas mereen.\n\n\"Etpä suinkaan ole hukassa!\" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka\niltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen\nkatsellut. \"Etpä suinkaan ole hukassa\", jatkoi pilvi, \"sillä nyt minä\notan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun\nsitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset\nsinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon\npuun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat\njuoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla\njanoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä,\njoka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun\näänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?\"\n\n\"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella\noksiani taivasta kohden?\" kysyi Sammalparta.\n\n\"Ei koskaan\", vastasi iltapilvi. \"Juuresi saavat olla ijäisessä\nrauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun\nkirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen\nmyöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää.\"\n\n\"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?\" kysyi Sammalparta,\nsillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen.\n\n\"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet\nparempaa\", vastasi iltapilvi. \"Heistä on kirjoitettu, että he ovat\nsaaneet palkkansa.\"\n\n\"Päästäkää vuorikin taivaasen!\" anoi vielä Sammalparta, mutta\nne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui\nkokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan\nilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen.\nSammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai\neikö.\n\nIltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen\nmärkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta\nnyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä\nSammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat\njoutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori,\njoka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan\nmelkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri\nkertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan\nsitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä\nkukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö.\n\n\n\n\nVIRKEITÄ POIKIA.\n\n\n    Sen veltoks pojaks mainitsen,\n    Ken talvell' arkailee.\n    Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,\n    Kun tuuli henkäisee,\n    Ja yskän oitis silloin saa,\n    Kun raitis pohja puhaltaa.\n\n    Kivuljas, heikko, semmoinen\n    Hän olkoon alallaan.\n    Vaan ken on veltto, hemmoinen,\n    Hän halvaks arvataan.\n    Ja voi, jos pelkur' on hän vaan.\n    Varokoon silloin turkkiaan.\n\n    On roihun luona rattoisaa,\n    Kun illat jatkuvat\n    Ja tuuli puita tuivertaa\n    Ja juoksee jutelmat.\n    Mut kunnon talvipäivänä\n    Vapaasen ilmaan riennän mä.\n\n    Siell' itse ajan hevostan'\n    Ja kelkkaan' ohjailen.\n    Harjulla hangen korkeimman\n    Mä viihdyn parhaiten,\n    Ja jyrkänteeltä kukkulan\n    Sokerimaahan soljahdan.\n\n    Ja jäällä kirkkain luistimin\n    Kuin tuuli liitelen,\n    Välistä suksin notkuvin\n    Hangella kiitelen\n    Iloisna, punaposkisna,\n    Kans kumppanien kilvalla.\n\n    Laadimme lumilinnoja,\n    Ja sitten taistellaan,\n    Ja voitto taikka kuolema,\n    Mi osaks tulleekaan!\n    Voi kurjaa, joll' ei tarmoa,\n    Ei hälle annet' armoa!\n\n    Virkeitä oomme poikia,\n    Pidämme telmettä.\n    Virkeistä nousee pojista\n    Uljaita miehiä.\n    Ja voimaa, kättä jäntevää\n    Tarvitsee kyllä maamme tää.\n\n    Hyv' äiti, älä hemmoita\n    Sä liioin minua!\n    Mun käten' täytyy karaista\n    Suojaamaan sinua.\n    Kun vahvuutta saan tahdollen'\n    Niin turvaan sua riemuiten.\n\n    Kun erehdyn, sä hyvyyteen\n    Ojenna mua vaan:\n    Jumalanpelkoon, nöyryyteen\n    Ja työhön uutteraan;\n    Niin, äiti, mua neuvo sä,\n    Ett' öisin miesnä mielevä!\n\n    Mä maan ja kansan parasta\n    Vaan tahdon harrastaa,\n    Jos kirja, miekka aseena\n    Tai aura olla saa,\n    Tarvitsen kaikkeen vahvuutta,\n    Ja ruumiin, sielun voimia.\n\n    On veltto siis se poikanen,\n    Ken talvell' arkailee.\n    Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,\n    Kun tuuli henkäisee.\n    Me, pojat, virkeit' olemme\n    Ja uljaiks miehiks aiomme.\n\n\n\n\nUUSI VUOSI 1868.\n\n\n    Terve sä pienoinen!\n    Tunnetko tähtien\n    Juoksijapoikaa?\n    Tääll' olen jällehen.\n    Toveri rientävä,\n    Nuori ja nälkäisä,\n    Onkosta ruokaa\n    Vaan hyvä ystävä?\n\n    Kerran ol' isäni\n    Pieni kuin minäki,\n    Myös lumisilla\n    Täällä hän teuhaili.\n    Sattuipa puuskahdus,\n    Vaikea vilustus,\n    Siitäpä seuras\n    Kylmä ja kohmetus.\n\n    Juur' ihan silloin mä\n    Kelkalla pienellä\n    Mäkeä laskin\n    Taivahan sinessä,\n    Rinne ol' jyrkkä ja\n    Kelkkani luistava,\n    Sieltä mä maahan\n    Soljahdin paikalla.\n\n    Kun tulin entäen,\n    Maa tämä louhinen,\n    Köyhä ol' aivan\n    Peitossa hankien.\n    Kuitenki lapsoset\n    Leikkivät iloiset,\n    Kosk' ei he huolta\n    Ymmärrä, pienoset.\n\n    Niinp' olen minäkin\n    Laps, kuten sinäkin, --\n    Viikkoa vanha\n    Tuskin mä olenkin.\n    Kuinkas mä murheisna\n    Aikojen vammoista\n    Häiritä voisin\n    Leikkiäs riemuista!\n\n    Siis tule leikkimään\n    Viimassa talvi-sään,\n    Hehkuvin poskin\n    Hangelle hiihtämään!\n    Ruusujen ihanuus,\n    Honkien vihannuus,\n    Olkohon myötäs,\n    Eik' alakuloisuus!\n\n    Jos sua joskuskaan\n    Sattuisi viittaamaan\n    Äitisi hellä,\n    Silloin sä muista vaan\n    Onhan sull' oma maa,\n    Hälle sä lempes jaa,\n    Äitiä köyhää\n    Täytyyhän rakastaa!\n\n    Ahdingon aikana\n    Aina hän altisna\n    Jakeli sulle\n    Leipänsä palasta.\n    Siis sinä puolestas,\n    Avulla Jumalas,\n    Suo hänell' aina\n    Mit' on sun omanas!\n\n    Leipä se ma'ukkain,\n    Ruoka se herkukkain,\n    Puutteessa minkä\n    Kotonas nautit vain.\n    Myös puku lämpöisin,\n    Takki se sopivin,\n    Väristen minkä\n    Yllesi puetkin.\n\n    Kasva kuin honka vaan!\n    Vahvistu ainiaan,\n    Äitiäs köyhää\n    Lemmiten suojaamaan,\n    Että hän juurellais\n    Myrskyissä turvan sais,\n    Lehväsi häntä\n    Vaaroissa varjoais!\n\n    Niin, hyvä ystävä\n    Tänn' alasmäkeä\n    Luokses mä saavuin\n    Tähtien kentältä.\n    Kelkalla kiitelen\n    Latuja enkelten,\n    Surusta toivoon,\n    Talvesta kevääsen.\n\n\n\n\nHUHTIKUUN VIIMEINEN PÄIVÄ.\n\n\n    Nyt, sanoi Kevät, ennän,\n    Jo voitin ahdingot,\n    Mä seppelpäisnä lennän,\n    Tuon kermat, karpalot.\n    Pois turkit, muhvit joutaa,\n    Kaikk' kuumaan pakahtuu,\n    On lämmintä ja poutaa...\n    Huh, huhti huhtikuu!\n\n    Ei, virkkoi Talvi, kyllä\n    Mä jälleen ennätän:\n    On tarpeen turkit yllä.\n    Suo anteeks ystävän'!\n    Saat jäätelöä totta,\n    Sä armas herkkusuu!\n    Nyt sopii kelkat ottaa...\n    Huh, huhti huhtikuu!\n\n    Vaan Vappu oven takaa\n    Virkahtaa iloisna:\n    Kun olet siivo, vakaa,\n    Saan luokses huomenna.\n    On kylmä Talven rusko,\n    On viekas Kevään suu,\n    Sä älä heitä usko...\n    Huh, huhti huhtikuu!\n\n\n\n\nBERNDT MICHAELIN UNI.\n\n\n    Jos mä lounaismyrskynä pauhaisin,\n    Asuntoin olis ilmassa vain,\n    Hevon korskuvan seljässä kiitelisin,\n    Syyspilvi mun tanteren ain,\n        Ja mä kulkisin vaan\n        Yli vetten ja maan,\n        Sekä oikaisten,\n        Yli ihmisien\n    Hälyn, kourani tarmoisen;\n\n    Sydän-yöhön mä aamun koitosta niin\n    Läpi Pohjolan liitelisin;\n    Someroon erämaihin kaukaisiin\n    Minä rosvoja hautaisin;\n        Meren aavikotkin\n        Minä piiskaisin,\n        Kunnes saan aluksen\n        Joka ainoisen\n    Meren nielemän ilmoillen.\n\n    Minä myös sulattaisin jäät napojen,\n    Elon pois kun ne karkoittaa,\n    Vilvottaisin kuuman mä vyöhykkehen,\n    Joka vehreän kuihduttaa.\n        Ja mä iskisinkin\n        Alas sortajihin\n        Tulen turmiokkaan,\n        Joka polttelis vaan\n    Sitehet, vapauttaen maan.\n\n    Parantaisin haavat mä hurmehiset,\n    Hädän kaiken mä poistaisin\n    Sekä pyyhkisin kärsivän kyynelehet,\n    Ruoan köyhälle antaisin;\n        Vale, vilppi se vain\n        Kuolis miekallain;\n        Hyveen halveksitun\n        Sekä unhotetun\n    Näkis nousevan suojassa mun.\n\n    Väsyneenä kun töistäni kääntyisin\n    Isän armahan kartanohon,\n    Hevon siivikkähän minä päästäisin\n    Vähäin siskojen hoitelohon,\n        Sekä hiljallehen\n        Sua suudellen,\n        Oma äitini, saan\n        Heti uinuamaan\n    Urostöistäni ympäri maan.\n\n    Mut sä mun tulikuumalle poskelleni\n    Hymyten kätes laskisit taas,\n    Sanoen: rajupäinen mun tuuloseni,\n    Sua vaativi viel' isänmaasi\n        Isä taivahan, maan,\n        Pyhä ainoa vaan,\n        Ei sun eksyä suo,\n        Avun, johdon Hän tuo,\n    Pyhän voiman sun miekkahas luo.\n\n\n\n\nSIKKU.\n\n\nKahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä\npaimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus,\nmutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan\noikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat\nhelpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia,\npaitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua.\nHän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella\npaimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen\ntorveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan.\n\nSikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja\nolipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja\npitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen.\nNämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu\najoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä\nlevolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin\nyhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin\nvarsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista\nlähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa:\nmansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja\npihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta\nsellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään\nkuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja\nkylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen.\nVoi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä\nhän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai\nnuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa\nsaviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään\npäättyi ilman kahakkaa.\n\nAnttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun\nkuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä,\nettä talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin\nlypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta\nSikku ei tiennyt koko maailmassa.\n\nEräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa\nvartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli\nmetsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt\nollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi.\nHänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki\nauringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun\npilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa\njälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen\ntoisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa;\nsen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu:\n\n    Sipurin vuori tutuu, tutuu,\n    Luliluu!\n    Ei maailmass' ole poikaa toista\n    Ken laitumelle vie karjaa moista,\n    Tutuu, tutuu,\n    Luliluu!\n\nHänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka\nhänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle:\n\n\"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni\nja tottelet minua.\"\n\n\"Ohoh\", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli\nnoita-akka Allisten mökistä.\n\n\"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo\", sanoi akka, \"ja kun tulet\nkotiin, niin sano, että susi sen repi.\"\n\nSikku tuosta ällistyi ja virkkoi: \"en maar, niin tyhmä en ole.\"\n\n\"No syytä sitte itseäsi!\" sanoi akka ja samalla hän hyppäsi harakkaa\nmäkeä pitkin alas.\n\nKettu alkoi laaksossa haukkua, Sikku juoksi alas ja näki yhden\nlehmistä vajonneen suohon niin syvälle, ett'ei enää näkynyt muuta\nkuin sarvet viheriäisestä nevasta. Sikku koki sitä vetää ylös, mutta\nhänen voimansa ei kestäneet, vaan kun hän oli itsensä reutonut\nväsyksiin, täytyi hänen mennä kotiin, neljätoista lehmää mukanansa.\nKellokas lehmä Mansikki ammui, Kettu ulvoi. Sikku kertoi, miten\nonnettomuus oli tapahtunut, sai selkäänsä ja lähetettiin toisena\npäivänä paimeneen ilman evästä.\n\nNyt hän ei laulanut mitään laulua, vaan istui suruisena ja nälissään\nvuoren juurelle. Silloin Allisten pitkäpartainen noita-ukko tuli ja\nsanoi hänelle: \"anna minulle musta lehmäsi Mustikki, ja sano, että\nsusi on sen repinyt, niin minä annan sulle kaiken sen maan, kuin voit\nnähdä Sipurin vuorelta!\"\n\n\"En, niin tyhmä en ole\", vastasi Sikku närkästyneenä.\n\n\"No syytä sitte itseäsi!\" sanoi ukko ja samalla hän laski\nkuperkeikkaa pitkin vuorta alas.\n\nKettu alkoi haukkua, Sikku juoksi katsomaan, ja näki Mustikin\nkuolleena mäen rinteessä. Se oli syönyt jotakin myrkyllistä ruohoa,\neikä sitä enää voitu saada henkiin. Sikku itki, toi tuohisessa\ntuutissa vähän vettä lähteestä ja kaatoi sen Mustikin päähän, mutta\nse ei auttanut, hänen täytyi ajaa kotiin vaan kolmetoista lehmää\nja kertoa mikä onnettomuus oli tullut. Nyt hänet pantiin kolmeksi\npäiväksi ilman ruoatta kellariin. Neljäntenä päivänä hänet taas\nlähetettiin lehmiä paimentamaan; hän sai evästä pussiin, mutta kun\nhän jo kotiveräjällä oli nälissään ja avasi pussin, oli siinä vaan\nharmaja kivi.\n\nSikku meni lehmien kanssa vuoren luo, söi marjoja metsästä ja istui\nsurullisena kannon päähän keskelle karjaa, ett'ei enää mitään\nonnettomuutta tapahtuisi. Silloin hänen luoksensa tuli Allisten\npieni, kaunis noitatyttö, jolla aina oli silmät kierossa, tarjosi\nhänelle pehmeätä vehnäkakkua, taputti häntä laihalle poskelle ja\nsanoi: \"anna minulle punainen lehmäsi Mansikki, ja sano kotiin\ntullessasi, että karhu on sen repinyt, niin saat vehnäkakun ja kaiken\nmaan, jonka voit nähdä Sipurin vuorelta!\"\n\nSikku oli niin nälissään, että olisi nielaissut vaikka sammalista\ntehdyn kakun. Hän katsoi kakkuun ja tuohon pieneen, kauniisen\nnoitatyttöön ja hänen täytyi purra omaa kieltänsä, ett'ei hän heti\nolisi antanut myöntävää vastausta. Mutta noitatyttö nauroi ja se\nsuuttutti Sikkua. \"En\", sanoi hän, \"niin tyhmä en ole.\"\n\n\"No syytä sitte itseäsi!\" sanoi tyttö ja samalla hän lentää lekutti\naivan kuin harakka metsään.\n\nSikku pelkäsi jotakin uutta onnettomuutta ja juoksi Mansikin luo,\njoka oli aivan hänen lähellänsä, mutta Mansikki oli jo suorana\nheinikossa, kyykäärme oli kiinni sen turvassa ja vähän ajan kuluttua\noli Mansikki kuollut. Mitäpä siitä oli apua, että Sikku tappoi\nkäärmeen. Hänen täytyi mennä kotiin kahdentoista lehmän kanssa ja\nkertoa tapahtunut onnettomuus.\n\n\"Sano nyt, minkä rangaistuksen ansaitset!\" sanoi isäntä vihoissansa.\n\"Tahdotko, että sinut korvennan saunan uunissa vai pitääkö minun\nviskata sinut syvään kaivoon?\"\n\n\"En minä sille mitään voi\", sanoi Sikku itkien. \"He ovat kolmasti\nminulle luvanneet kaiken maan, jonka voisin nähdä Sipurin vuorelta,\njos tahtoisin varastaa ja valhetella, mutta sitähän en voi tehdä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi isäntä. \"Sehän on kaikki minun maatani, joka\nSipurin vuorelle näkyy ja minä lupaan sen sinulle, jos sinä ennen\nensi täysikuuta tuot yhdeksän kaunista lehmää niiden kolmen, Kimon,\nMustikin ja Mansikin sijaan, jotka nyt ovat kuolleina vuoren luona.\nMutta mitä minun sulle pitää tekemän? Joku rangaistus sinun tulee\nsaada.\"\n\n\"Sido hänet käsistä ja jaloista Sipurin korkeimmalle vuoren huipulle\nja anna hänen saada kylliksensä ravintoa katselemalla maata!\" sanoi\nemäntä, joka ei voinut Sikulle antaa anteeksi sitä, että hänen\nkauniit lehmänsä olivat joutuneet hukkaan.\n\nTämä ehdotus miellytti isäntää. Sikku sidottiin käsistä ja jaloista\nja jaettiin Sipurin vuoren huipulle, ja kaikille annettiin kielto,\nett'ei saanut antaa hänelle ruokaa eikä juomaa. Jäljellä olevat\nkaksitoista lehmää ajoi toinen paimenpoika laitumelle toisaanne päin\nkauas Sipurin vuoren seuduilta.\n\nSikku oli sidottuna ja puolikuolleena nälästä vuorella. Metsä\ntuoksui, järvet kiilsivät auringon paisteessa kuusien oksain välistä,\ntuli ilta, tuli yö, yökaste lankesi maahan, laulurastas lauleli,\ntähdet tuikkivat taivaalla, kuu katseli alas köyhää poikaraukkaa,\neikä kukaan maailmassa näyttänyt enää pitävän hänestä lukua.\n\nMutta ylhäällä metsän, järvien, kasteen, rastaan, kuun ja tähtien\nyläpuolella oli kuitenkin Yksi, joka näkee kaikki hyljätyt\nmaailmassa, ja hän näki myöskin köyhän Sikku raukan. Jumala lähetti\nhänelle uskollisen ystävän, ja kukapa se olisi ollut joll'ei Kettu?\nKettu sai puuroa kotona talossa, Kettu taisi tapansa mukaan varastaa\nmaitoa kissamirrin rikkinäisestä astiasta vesisaavin vierestä, mutta\nKettu juoksi mieluummin nälkäisenä vuorelle, rupesi Sikun sidotuille\njaloille ja nuoleskeli hänen sidottuja käsiänsä. Sikku tunsi itsensä\ntästä niin iloiseksi ja onnelliseksi ja sitte molemmat nukkuivat kuun\nvalossa.\n\nKahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana oli suuri sota etelä-osassa\nmaata. Pohjainen osa maasta ei paljoa tiennyt sodasta, vaan oli\nrauhassa suurien metsien takana, kun äkkiä meren rannikoille\nilmestyi vihollinen sotalaivasto, josta nousi maalle sotajoukkoja,\nja nämä rupesivat hävittämään ja ryöstämään maata kaikkialla, mihin\nvaan tulivat. Sellainen julma vihollisjoukko tuli nyt tällekin\nseudulle, hävitti ja poltti Anttilan talon, vei pois kaiken karjan\nja otti isännän itsensä vangiksi. Kun tämä oli tapahtunut, hajautui\nvihollisparvi ryöstämään muitakin kyliä ja monta kasakkaa jätettiin\nvangiksi otettuja vartioimaan sekä paimentamaan ryöstettyä karjaa,\nkunnes tulisi sopiva tilaisuus viedä se laivoihin.\n\nAikaisin aamulla Sikku heräsi, kun Kettu puri tuntematonta miestä\nsääreen. Kaksi villiä partaista miestä oli kiivennyt ylös vuoren\nhuipulle, sieltä katsellakseen mihinkä heidän piti nyt lähtemän.\nHe löysivät pojan sidottuna, säälivät häntä, vaikka olivatkin\nvihollisia, aukasivat hänen siteensä, antoivat hänelle leipää\nlaukustansa ja veivät hänet mukaansa. Vuoren juurelle he olivat\nsitoneet hevosensa puihin, toinen nosti pojan hevosensa selkään ja\najoi pois Ketun. Ja sitte lähdettiin matkaan täyttä vauhtia, kunnes\nratsastajat lähestyivät suuren järven rantaa.\n\nTänne oli vihollinen kerännyt paljon saalista ja monta vankia. Mutta\nkun kasakoilla oli suuri halu saada jatkaa ryöstämistä, niin he\njättivät ainoastaan kuusi miestä saalista ja vankeja vartioimaan\nsillä välin kun toiset ratsastivat eteenpäin. Tuli yö, ja nuo\nkuusi kasakkaa alkoivat peljätä, että maan asukkaat hyökkäisivät\nheitä vastaan pimeän aikana. Sen tähden he istuivat venheesen,\nottivat Sikun mukaan ja soutivat järven saareen viettämään yötä\nsiellä turvallisemmin; mutta karja jätettiin rannalle syömään ja\nvangit sidottiin lujasti kiinni puihin samoin kuin kasakkain kuusi\nhevostakin.\n\nSikku makasi kasakkain keskellä autiolla saarella. Yö oli pimeä,\nsuuret laineet pauhasivat saaren kivikkorantaa vastaan ja tuuli\npuhalsi mantereelle päin. Sikku oli valveilla ja kuuli, väsyneiden\nkasakkain pitkän, tasaisen hengityksen, kun he nukkuivat hänen\nsivullansa. Heitä oli maalla viisi, mutta kuudes oli venheessä\nvahtina.\n\nSikku nousi hiljaa istualle ja kuunteli. Yksi kasakoista puheli\nunissaan ja hosui ympärilleen käsillään. Sikku rupesi pitkäkseen,\nmutta ei voinut nukkua. Vähän ajan kuluttua hän taas nousi istualle\nja kun kaikki oli hiljaa, niin hän hiipi makaavien kasakkain välitse\nalas venheesen rannalle. Täällä makasi vartijakin venheessä niin\nsikeästi, ett'ei hän huomannut, että Sikku hiljaa sysäsi venheen\njärvelle, istui hajareisin peräkeulalle ja antoi tuulen viedä venheen\nmannermaan rannalle.\n\nKasakka makasi yhä vaan. Hän oli ratsastanut monta peninkulmaa, eipä\nsiis ollut kumma, että hän makasi kuin pölkky!\n\nKun Sikku tunsi, että vene otti kiinni maahan, kiipesi hän hiljaa\nvenheestä, otti taskustansa linkkuveitsensä ja leikkasi vankien\nsiteet. Kasakka makasi.\n\nVangit tuskin uskoivat pelastustansa. He seurasivat Sikkua ja\nsitoivat vihollisensa venheessä samalla köydellä, joka äskettäin oli\nsitonut heidät itsensä. Silloin kasakka heräsi, mutta liian myöhään;\nhän oli nyt itse vankiensa vankina.\n\n\"Lyökää hänet kuoliaaksi! Soutakaamme saareen ja lyökäämme heidät\nkaikki kuoliaiksi, kun he makaavat!\" huusi yksi äsken vapaaksi\npäässeistä.\n\n\"Ei\", sanoi Sikku, joka tunsi isäntänsä äänen, \"viekäämme ennen\nheidän saaliinsa ja pelastakaamme itsemme turvallisuuteen!\"\n\n\"He ovat polttaneet minun taloni ja ryöstäneet kaiken omaisuuteni!\"\nhuokasi isäntä.\n\n\"He ovat irroittaneet minun siteeni ja antaneet minulle ruokaa!\"\nsanoi Sikku, joka oli äkkiä paisunut koko mieheksi.\n\nUseimmat tuumailivat samoin kuin Sikku. Muutamat ratsastivat tiehensä\nkasakkain hevosilla, toiset ajoivat karjan piiloon metsiin, jokainen\notti mukaansa vihollisen saaliista, minkä jaksoi viedä, ja Sikku otti\nosansa.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen oli vihollinen taas mennyt laivoihinsa.\nIhmiset palasivat takaisin metsistä ja vuorenrotkoista, joihin\nhe hädän aikana olivat paenneet. Monet keräytyivät poltetuista\ntaloistansa kirkolle ja keskustelivat, mitä heidän tuli tehdä.\nJa mitä he tekisivät noille kuudelle vangitulle kasakalle, sillä\nsaaressakin olleet kasakat otettiin vangiksi?\n\n\"Lyökää heidät kuoliaiksi!\" huusivat taas muutamat.\n\n\"Ei, antakaa heidät Sikulle!\" sanoivat toiset. \"Sikku ne vangiksi\notti.\"\n\nSikku sai nuo kuusi vankia omiksensa, otti heiltä lupauksen,\nett'eivät he enää ottaisi osaa sotaan maatamme vastaan ja antoi\nheidän sitte vapaasti kulkea matkaansa toveriensa luo.\n\nAnttilan isäntä ja emäntä olivat muuttaneet asumaan riiheen, jota\nvihollinen kiireessään ei ennättänyt polttaa. \"Voi\", sanoivat he,\n\"jospa meillä nyt olisi kelpo lehmämme!\"\n\nSamalla he näkivät pienen paljaspäisen, paljasjalkaisen paidattoman\npojan, joka kellertävän koiran avulla ajoi yhdeksän kaunista lehmää\nmäenrinteestä alas riihelle päin.\n\n\"Eikös tuolla ole Sikku ja Kettu?\" huudahti isäntä.\n\n\"Eikös nuo ole meidän lehmiämme?\" parkasi emäntä.\n\nOlivatpa niinkin Sikku ja Kettu, ja Anttilan talon omat lehmät,\njotka vihollinen oli ryöstänyt. Kolme olivat kasakat jo ennättäneet\nteurastaa, yhdeksän oli jäljellä, ja ne oli Sikku pyytänyt osaksensa\nsaaliista.\n\n\"Tässä minä tuon teille yhdeksän lehmää!\" huusi Sikku ja olisi\niloissaan mielellänsä heilutellut lakkiansa, mutta eihän hänellä\nollut lakkia.\n\n\"Herttainen poika, sinäkö sieltä tulet?\" huusivat isäntä ja emäntä\nhyvillänsä, syleilivät Sikkua ja hyväilivät lehmiä. Kettu oli jo\nsujahtanut riiheen katsomaan, olisiko sielläkin vesikorvon vieressä\nKissamirrin maitoastia lattialla. Kissamirri suhisi ja silloin taas\nsyntyi kahakka talossa.\n\n\"Onko sinulla nälkä?\" kysyi emäntä Sikulta. Emännällä näet oli paha\nomatunto.\n\n\"Ei, kiitoksia tarjoomastanne\", vastasi Sikku. \"Eipä vielä ole\ntäysikuukaan.\"\n\nIsäntä oli hämillänsä ja kaapi pitkän korvansa taustaa. Hän oli\nruvennut ajattelemaan Sikusta aivan toisella tavoin ja muisti\najattelemattoman lupauksensa. \"Kuuleppas, Sikku\", sanoi hän,\n\"olkaamme hyvät ystävät! Mitäpä sinä niin paljolla maalla tekisit,\nkun olet niin pieni? Palvele minua uskollisesti seitsemän vuotta,\nniin minä pidän sanani, ja sinä saat kaiken maan, joka näkyy Sipurin\nvuorelle.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Sikku.\n\nSikku palveli uskollisesti seitsemän vuotta Anttilan talossa,\nkasvoi pitkäksi ja väkeväksi, sai lakin, paidan ja saappaat, otti\nvaimoksensa talon tyttären, kelpo Kreetan ja sai hänen kanssansa\nsekä kaiken sen maan, joka Sipurin vuorelle näkyi, että myöskin koko\nAnttilan uudestaan rakennetun talon. Kettu ja Mirri ovat kumpikin\nhaudatut vuoren juurelle; mutta Allisten noidista ei muuta tiedetä,\nkuin että siellä nyt on variksen pesä ja ihmiset sanovat, ett'ei\nvariksiin ole luottamista.\n\n\n\n"]