[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK5oLlF14vdxX0_IxLAxNxDUcL8gWQqY3Q7hweYqvCfo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1331,"Rotkoista","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"1331-lehtimaki-konrad-rotkoista","1331__Lehtimäki_Konrad__Rotkoista",null,"romaani",[],[],"fi",1910,23240,142406,false,52383,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Rotkoista\" by Konrad Lehtimäki is a narrative work written in the early 20th century. The book encompasses poignant themes of martyrdom, love, and despair, touching upon heavy moral dilemmas faced by its characters. The opening portion introduces a dramatic scene where condemned prisoners are led to their execution, highlighting their interactions, emotional turmoil, and the inescapable reality of their fate.  At the start of the narrative, the reader witnesses the somber procession of captives, bound and aware of their impending death. The atmosphere is charged with a mix of defiance and despair as they are surrounded by soldiers, and their collective song becomes a significant expression of sorrow and resistance. This scene sets the stage for exploring themes of sacrifice and the human spirit, as several characters grapple with their emotions in the face of mortality, ultimately leading to a complex commentary on the value and inevitability of life, suffering, and freedom. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Novellikokoelma sisältää karuja kertomuksia yhteiskunnan varjoisilta puolilta ja ihmiskohtaloista kuoleman äärellä. Tarinat käsittelevät syyllisyyttä, vihaa ja epätoivoa vankiloiden ja sota-ajan ankeissa puitteissa.","Konrad Lehtimäen 'Rotkoista' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1331.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ROTKOISTA\n\nKirj.\n\nKonrad Lehtimäki\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nSavon Kansan kirjapaino,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Marttyyrit\n Julma äiti\n Oliko se väärin?\n Kotitarkastus\n Tuomittu\n Murhaaja\n Taistelija\n Itsemurha\n\n\n\n\nMARTTYYRIT\n\n\nHe kulkivat kuolemaan...\n\nHe kulkivat kädet selän taakse sidottuina, astuivat epätasaisesti\neri jalkaa nopein, hermostunein askelin -- astuivat harmaana,\nkolkkona joukkona. Eräät tuijottivat eteensä tylsin, jähmettynein\nkatsein kuin unissakävijät tai pelästyksen lamauttamat, toisten\nkasvoilla kuvastui synkkä epätoivo ja tuska; jotkut koettivat näyttää\nvälinpitämättömiltä, pelottomilta, puristaen yhteen vapisevat\nhuulensa ja eräs vilkuili yhtämittaa ympärilleen kuin aikoen paeta.\nMutta muutamat astuivat pää pystyssä, ylpeinä ja uhmaavina, heidän\nkalpeat huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut ja heidän silmistään\nsalamoi tulinen, sammumaton viha... Useat vapisivat ja kaikki olivat\nkalpeita, sillä heidät oli juuri tuotu pimeistä, kosteista kopeista\nja tiesivät heti kuolevansa -- ehkä myös vilusta, sillä aamu oli\nkylmä ja heillä oli yllään vaan ohuet, ruskeat sotilastakit, joista\nolkalaput oli revitty...\n\nHe kulkivat sotamiesten ympäröiminä -- sotamiesten, jotka näyttivät\n-- vaikka heillä olikin kädet vapaana ja kivärit olalla -- vielä\nkurjemmilta kuin vangit. Heidän joukossaan ei yksikään näyttänyt\nrauhalliselta. Kaikkialla näkyi kauhistuneita, kalpeita kasvoja,\njoiden silmät olivat kuin sammuneet, huulet vapisivat tuskasta\nja otsilta valuivat hikipisarat. Toiset tuijottivat tylsällä\nhämmästyksellä tai välinpitämättömästi eteensä tai pälyilivät\nympärilleen pelokkaina, arkoina ja luihuina kuin pahantekijät...\nHeidän liikkeensä olivat hermostuneita, eivätkä he astuneet tahdissa\nkuin sotilaat, vaan eri jalkaa, rivit epäjärjestyksessä niinkuin\nvangitutkin; mutta sitä ei heidän komentajansa nuori luutnantti\nnäyttänyt huomaavan: hän käveli joukon sivulla velttona ja\nryhdittömänä kuin juopunut ja hänen alaspainuneilla kuolonkalpeilla\nkasvoillaan kuvastui sellainen epätoivo kuin olisi häntä itseään\nkuletettu ammuttavaksi. Äkkiä kajahti laulu! Ensin värisivät äänet\nepävarmoina eikä tahtikaan ollut moitteeton, mutta pian yhtyivät\nsiihen kaikki vangit, se paisui nopeasti kuin lähenevän pyörremyrskyn\npauhina ja siinä kuvastui synkkä suru, viha ja uhka.\n\n    Ankarat viimat ne yllämme soivat,\n    hirmua, kauhua haastavat ne, --\n    Sortoa syöksevät synkeät voimat\n    kuolohon meitäkin vaativat he...\n\nUpseeri vavahti kuin olisi häntä pistetty tikarilla ja pyöreistä,\nsinisistä silmistään kajasti jähmettynyt, hurja kauhistus... Hänen\nkasvonsa vääntyivät aivankuin jok'ainoa sana sattuisi nuolena häneen,\nhän olisi tahtonut paeta tuota laulua, joka vastustamattomana\nukkosena vyöryi yli peilikirkkaan merenpinnan kaukaisille saarille,\nheräävään kaupunkiin, koko maailmaan. Mutta ukkosena vyöryi\ntyyneeseen aamuilmaan:\n\n    Kaatuu ken taistossa aattehen suuren\n    sankarimaine sen säilyvi ain'.\n    Voittojen hymniä laulettaessa\n    kaikuvi huulilta miljoonain...\n\nLaulajiin vaikutti laulu järkyttävällä voimalla. Nuo sanat tuntuivat\nkajahtavan kuin jäähyväisiksi heille entisyyden kaameasta pimeydestä\nja riemukkaana tervehdyksenä tulevaisuudesta ja samalla olivat ne\nheidänkin jäähyväisensä. Se oli jotain niin oudon suuremmoista,\nettä lähenevä kuolema ei enää pelottanut. He tunsivat uuden,\ntuntemattoman voiman valtaavan sielunsa ja ruumiinsa, karkoittaen\nkaiken väsymyksen, epätoivon ja kauhun. Heidän kalpeilla,\nkärsineillä kasvoillaan kuvastui ikäänkuin yliluonnollinen huumaava\ninnostus kun he jäntevinä ja ryhdikkäinä marssivat kuin paraatissa\nja vallankumouslaulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin\njättiläismoukarin iskut... Ja taas kajahti laulu!\n\nMutta saattajiin vaikutti se kuin tuomiopasuunan ääni! Kun laulu\nensin alkoi, säpsähtivät he ja useat tahtoivat tukkia korvansa --\nmutta eihän se sopinut. Siksi he pälyilivät toisiinsa rauhattomina,\nkäänsivät kasvonsa pois vangeista, karistivat äänekkäästi kurkkujaan\nja hengittivät raskaasti, läähättäen kuin sairaat -- aivankuin laulu\nuhkaisi musertaa, tukahduttaa heidät...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe saapuivat perille...\n\nKolmattakymmentä valmiiksi kaivettua hautaa ja jokaisen haudan\nääressä pystytetty paalu -- valkoinen äsken-veistetty paalu...\n\nVapisevin, haparoivin käsin alkoivat sotamiehet sitoa vankeja\npaaluihin. He saivat tehdä sen vastusta kohtaamatta -- ainoastaan\nyksi kalpea, nälistyneen näköinen vanki, jonka kelmeissä kasvoissa\nkuvastui mieletön kauhu, alkoi vimmatusti riuhtoa ja huusi käheästi:\n\n-- Mitä tämä on? Mitä... mitä te aijotte...? Murhaajat... mitä te\nteette...\n\nHäneen tartuttiin äänettömästi ja ankarasti, tartuttiin armottomin,\nitsetiedottomin sormin -- jotka toimivat kuin koneet -- ja hänet\nsidottiin, vastaanponnisteluistaan huolimatta. Hänen sanansa\nnäyttivät sattuvan piiskaniskujen lailla sotilaihin ja kun he eivät\nonnistuneet, hyökkäsivät he aivan kuin mielettöminä uhrinsa kimppuun\ntukkien hänen suutaan ja kuristaen, päästäkseen kuulemasta. Sitten\npakenivat he hänen luotaan kuin henkensä edestä. Mutta vielä kauvan\nhoki hän kuin mielipuoli:\n\n-- Mitä te teette? Murhaajat... mitä... mitä...? Eräs toinen\nmustatukkainen, harteva mies, jolla oli suuret, synkät,\nsyvällepainuneet silmät ja matala, kolkko ääni, puhui sitojalleen\ntyynesti, ilman vihaa:\n\n-- Hyvästi Vanjuha! Matrjonalle sano terveisiä... ja vanhuksille...\nja pikku pojalleni -- jos joskus kotiin pääset... Kerro siellä... --\nääni muuttui yhä matalammaksi ja karkeammaksi ja vaikeni..\n\nToinen ei vastannut. Hän kumartui niin, että hänen otsansa painui\nsidotun rintaa vastaan ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä\nnyyhkytyksistä...\n\nKun viimeisiä vielä sidottiin alkoi muuan vangeista nuori\nupseeripukuinen mies puhua. Hänen sorja, sidottu vartalonsa\nsuoristui, kaunis pää kohoutui kuin uhmaten, kolahtaen paaluun; hänen\nmustain silmäinsä katse leimahti läpitunkevan terävänä ja pelottomana\nyli sotilasjoukon ja tuossa sointuvassa äänessä kajahti selittämätön\nyliluonnollinen voima ja innostus:\n\n-- Ennenkuin kuolema iäksi sulkee suuni, tahdon sanoa pari sanaa\nteille jotka joudutte kantamaan Kainin merkkiä otsallanne. Minä\nen teiltä pyydä elämääni, en syytä enkä uhkaa, sillä te olette\ntahdottomia aseita sortajien kynsissä -- jotka nyt ovat voittajia.\nMutta muistakaa viimeiset sanamme, viekää ne meiltä viime viestinä\nmaailmalle, herroillenne: Tietäkööt, että vaikka he nyt murhaavat\nmeidät, niin me emme kuole turhaan! Meidän veremme ja tuhansien\nmarttyyrien viaton _veri huutaa maasta!_ Ja pian tulee päivä, jolloin\nsorretut nousevat miljoonapäisenä joukkona murskaten hirmuvallan.\nSilloin sortajat vapisevat sillä se on tilinteon päivä -- se on\nkoston päivä! Meidät murhataan nyt -- _mutta vapautta he eivät voi\nmurhata!_\n\nHän vaikeni ja paalurivistä kuului mielenliikutuksesta ja tuskasta\nvärisevä ääni:\n\n-- Muistakaa meitä... muistakaa...\n\nSen keskeytti komentosana ja sotilaat asettuivat pitkään riviin\nuhreja vastapäätä ja sitten paalurivillä alkoi kuin yhteisestä\nsopimuksesta laulu, heidän oma kuolonlaulunsa, niin musertavan\nraskaana ja synkän surullisena, ikäänkuin viime tervehdyksenä\neloonjääviltä:\n\n    Te uhreina kaaduitte taistelohon...\n\nUpseeri paljasti sapelinsa ja huudahti kauhusta vapisevalla äänellä:\n\nAsentoon!\n\nKivärit kohosivat, ei sotilaiden tapaan vaan epätasaisesti; toiset\nhätäisellä kiireellä vapisevin käsin, toiset epäröiden tai hitaasti\nkuin kivärit olisivat olleet lyijystä...\n\nRämähti hätäinen rummunpärrytys ja yli laulun kuului vain vaivoin\nsama, määrättömän kauhistunut, katkonainen ääni:\n\n-- Am-pu-kaa!\n\nKului silmänräpäys ja sitten tärisytti tyyntä aamuilmaa hajanainen,\nräiskyvä yhteislaukaus, niinkuin olisi revennyt taivas...\n\nVain kolme paaluihin sidottua retkahti nuorien varaan kuolleina;\nkuului korahduksia ja vaikerrusta, muutamat nytkähtelivät ja\nvääntelehtivät paaluissaan...\n\nMutta vielä kaikui laulu synkkänä, katkerana:\n\n    Mitä kärsitte laulu ei kertoa voi\n    sen kaikuna kahleenne soivat...\n\nSilmät tuijottavina, kasvot lumivalkeina huitasi upseeri sapelillaan\ntyhjää ilmaa ja läähätti:\n\n-- Ampu-kaa!\n\n-- Trrrr... trrrr! -- särähti taas hirvittävästi...\n\nVieläkin kaikui laulu, vaikka paljon heikommin ja värisevämmin:\n\n    Ne kertovat urhoist' mi uhmaten\n    verimaljan pohjahan joivat...\n\nYhtäkkiä viilsi ilmaa pitkä, kauhistava naurunhohotus:\n\n-- Hah-hah-hah-haa!\n\nKaikki jäykistyivät hetkeksi. Laulukin heikkeni ja kuoli. Upseeri\npudotti sapelinsa ja tarttui molemmin käsin päähänsä -- aivankuin\nolisi pelännyt sen halkeavan: näky oli hänelle liian hirvittävä!\nSuuri osa sotilaita ei tahtonut tähdätä tovereitaan, vaan ampuivat\nmieluummin maahan. [Niin omituiselta ja järjettömältä kuin se\ntuntuukin, ampui suuri osa sotilaista mainitussa tilaisuudessa\nmaahan.] Toiset tekivät sen kauhusta vapisevina -- ja kuulat olivat\nkivisestä maasta muodottomiksi litistyneinä ponnahtaneet uhreihin,\nraadellen heitä kauhealla tavalla:\n\nEräältä on litistynyt luoti repässyt toisen posken miltei kokonaan...\nposkiluu loistaa valkeana, lihariekaleet riippuvat verta vuotavina\nja hänen puhkaistu silmänsä valuu ulos kuopastaan; toiselta on\nrepeytynyt päänahka, leveänä virtana valuu veri kasvoille, tunkeutuu\nsilmiin, soaisten hänet ja hän ähkyy raskaasti ja käheästi kuin\ntukehtuva. Eräällä on reikä otsassa, josta purskuaa punanen veri\nkuin ruiskusta... hänen suunsa on ammollaan, silmät ovat avonaiset\nja liikkumattomat kuin kuolleella, vaikka hän luultavasti vielä\nelää... Toinen, jonka kurkku on lävistetty, korisee eläimellisesti\nja tempoo mielettömästi paalussaan... Ja se, jonka ääni äsken soi\nrohkeana ja uhmaavana, riippuu hervottomasti nuorien varassa ja hänen\npainunut päänsä näyttää punaselta, muodottomalta möhkäleeltä...\nHäneltä, joka pyysi sotilaiden heitä muistamaan on miltei puoli päätä\npoissa ja aivot ovat verisenä puurona pärskähtäneet vierustoverin\nkasvoille... Tämä näyttää kaikista hirvittävämmältä, hänelläkin on\njälellä vain yksi silmä, mutta se ei ole ihmisen silmän näköinen:\nkauhusta laajentuneena ja lasimaisena tuijottaa se suoraan uhkaavana,\naavemaisena... Hänen verinen suunsa aukenee ja taas vihlasee ilmaa\nontto, pitkäveteinen hullun nauru:\n\n-- Hah-hah-haah! Hah-hah-haa!\n\nIkäänkuin häntä säestäen kuuluu paaluriviltä valituksia, kirouksia,\nvoihketta ja ölinää, hammasten kiristystä ja kuolon korahduksia...\nSilvotut ruumiit vääntelehtivät suonenvedontapaisesti ja elävät\ntuijottavat ympärilleen hurjasti kuin hullut... Yht'äkkiä kuului\nvärisevä ääni:\n\n-- Veljet! Lopettakaa pian, pian... Kristuksen tähden...\n\nJa paaluilta kuului kaijun tavoin vaikeroivia, katkonaisia huutoja:\n\n-- Lopettakaa... Kristuksen tähden... pian... pian...\n\nUpseerin silmissä kiilui mielipuolisuus ja liidunvalkeana, hurjasti\nhuitoen kirkasi hän keuhkojensa koko voimalla:\n\n-- Ampukaa! Ampukaa! Ampuka-aa!\n\nSammunein silmin, vapisevina ja tuhkanharmaina kuin haamut kohottivat\nsotamiehet kiväärinsä, mutta mitään yhteislaukausta ei enää kuulunut\n-- vain pitkäveteistä, huumaavaa kiväärinräiskettä... ja niiden\nlomastakin kuului mielipuolen kamala naurunparahdus:\n\n-- Hah-hah-hah... -- ja katkesi.\n\nVielä kerran värisytti tyyntä aamuilmaa pitkä, pelottava rätinä\nkiirien kaupunkiin aivankuin viimeisenä tervehdyksenä sankareista,\nmarttyyrien kuolemasta -- ja nyt olivat he vihdoinkin vaiti. Muutamat\nvain vavahtivat tai jännittyivät omituisesti ja hervahtivat iäksi,\nsiellä täällä puristuivat ja aukenivat koukkuiset sormet, kuin\nsuuret kravunsakset... ja eräät veriset suut aukenivat ammolleen --\naivankuin olisivat vielä kerran, viimeisen kerran, tahtoneet ahmaista\nihanaa ilmaa...\n\nJa mielipuoli upseeri, toisten samanlaisten, mielettömiltä näyttävien\nihmisten ympäröimänä kirkui kimakasti:\n\n-- Ampukaa! Ampukaa! Ampukaa!\n\nHäntä ei enää toteltu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiteet katkaistiin ja ruumiit retkahtivat maahan kamalaksi,\nepämääräiseksi riviksi. Siinä, jossa äsken oli joukko eläviä,\nliikkuvia ja ajattelevia ihmisiä, siinä oli vain murskattuja\npääkalloja, verisiä aivoja, puhkaistuja silmiä, lävistettyjä vatsoja\nja verta, verta... Sitä vuoti vääristyneistä suista, sitä pursui\npuhkotuista otsista ja rinnoista, se värjäsi vaatteet ja valui\nhitaasti hiekkaan, hyytyen siihen tahmeaksi, tummaksi verimassaksi...\nJa ilmassa oli veren, tuoreen ihmislihan ja sisälmyksien kirpeätä,\ninhottavaa löyhkää... Se kohosi vaaleana höyrynä ylöspäin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta taivaastansa katseli jumala -- ja elokuun yhdennentoista päivän\naurinko nousi, kullaten kauniisti viereisen Viaporin jylhät muurit ja\nkirkon vihreän kupolin...\n\n\n\n\nJULMA ÄITI\n\n\nI.\n\n-- Miksi te taas tulitte... Olenhan kieltänyt... Miksi te...? Menkää\npois... menkää... minä pyydän...\n\nNäin vaikeroi tyttö rukoilevalla, pelokkaalla äänellä, koettaen vetää\npeitettä paremmin päälleen, peittääkseen paljaita olkapäitään ja\nkäsivarsiaan ja hänen katseensa harhaili kauhistuneena ympäri pientä,\nhämärää huonetta kuin apua etsien.\n\nMutta nuori mies puhui kuiskaten, puhui kauan ja hellästi, miten oli\ntyttöä ikävöinnyt ja kaivannut, miten oli valvonut kokonaisia öitä\nhäntä ajatellessaan ja kuinka paljon oli kärsinyt tytön kylmyydestä.\nHän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, jatkaen kiihkeästi:\n\n-- Minä en voinut olla tulematta, sillä pidän sinusta niin paljon --\nolen kauvan jo pitänyt... En voi elää ilman sinua!\n\nTyttö olisi tahtonut kiertää kätensä tuon jumaloidun pään ympäri,\nnojautua hänen rintaansa vastaan, hyväillä, suudella häntä... Hän\nolisi tahtonut huutaa, että hänkin rakastaa, rakastaa palavasti,\nkoko nuoren sielunsa ja ruumiinsa hehkulla ja voimalla -- rakastaa\nenemmän kuin omaa henkeänsä! Mutta samassa hän muisti, että tuo mies\noli ylioppilas, aatelismies ja hän -- hän oli vain palvelustyttö!\nSe tunkeutui mieleen kuin terävä jääpuikko ja täytti hänen sielunsa\nvihlovalla tuskalla ja epätoivolla. Hän loittoni miehestä ja äänellä,\njossa värähteli katkeruus, hellyys ja rajaton suru, hän rukoili:\n\n-- Menkää... menkää... Minä pyydän. Eihän...\n\nÄäni katkesi ja hän purskahti rajuun itkuun, niin että hento\nruumiinsa nytkähteli peitteen alla...\n\nMitä itket...? Älä... älä... -- lohdutteli mies hätääntyneenä ja\nhänenkin äänensä kuului särkyneeltä ja liikutetulta. -- Miksi itket?\nRakastanhan sinua...\n\nMutta tyttö kääntyi suulleen, painoi kyynelistä kosteat kasvonsa\ntyynyyn ja katkonaisesti, nyyhkytyksien lomasta kuului katkerasti ja\ntoivottomasti:\n\n-- Te valehtelette. Te narraatte vain minua... Miksi te minusta\npitäisitte... minähän en ole -- mikään... en mikään...\n\n-- Kuinka sinä Irja _voit_ noin puhua? -- sanoi mies hellän\nmoittivasti. -- Olenko sen ansainnut? Sinä olet ollut meillä kolme\nvuotta. Sano, olenko sinulle kertaakaan valehdellut, tai jotenkin\npettänyt? Sano!\n\nJa kun tyttö ei vastannut, laski kätensä hänen hiuksilleen ja jatkoi\nlämpimästi:\n\n-- Minä en tahdokaan tietää, mikä ja kuka sinä olet... rakastan vain\nsinua... Enkä eroa sinusta -- en! Menen naimisiin kanssasi...\n\n-- Oi, puhutteko te totta...? tai...\n\n-- Älä puhu noin! -- keskeytti tulisesti mies ja sulki suudelmalla\ntytön suun. -- Kutsut minua \"te\", aivankuin olisin sinulle vieras...\nja kuitenkin olen sinua jo kauvan rakastanut... Miksi sellainen olet,\nsano? Vai etkö rakastakaan minua? Tyttö kääntyi häntä kohden, tarttui\nhänen käteensä ja hymyili kyyneltensä lävitse.\n\n-- Rakastan... enemmän kuin mitään muuta maailmassa... Mutta...\n\n-- Älä sano muuta! Se on kylliksi, että minua rakastat. Kuule, sinä\npieni! -- et voi uskoa kuinka paljo sinusta pidän... en tahtoisi\nitsekään _niin_ paljon pitää... En voi sinusta koskaan erota, puhui\nmies hellällä, vakuuttavalla äänellä ja suuteli kiihkeästi tyttöä\nhiuksille, otsalle, huulille... Vastaukseksi painoi tyttö päänsä\nmiehen rintaa vastaan ja itki... ilosta, onnesta tai hämäristä,\nsurullisista aavistuksista -- sitä hän ei itsekään tiennyt, itki vain!\n\n-- Miksi sinä itket, rakas? Sinä et saa itkeä, _et saa!_ Me olemme\nnyt onnellisia... unohdamme kaikki... koko maailman! Eikö niin?\n\n-- Niin, -- hymyili tyttö onnellisena, vaikka vielä kyyneleet\nsilmissä ja hyväili hellästi miehen korkeata otsaa ja mustaa\nsilkinhienoa tukkaa. Mies tunsi kuin lämpimän virran virtaavan koko\nruumiinsa läpi. Hän tempasi tytön rajusti syliinsä, suuteli kuumasti\nja kuiskaili hiljaa ja kiihkeästi jotakin tytön korvaan...\n\nTyttö silmäsi häneen hämmästyneenä.\n\n-- Ei... ei, -- hätäili hän. -- En voi... en uskalla. Jos vielä...\nmihin sitte joutuisin?\n\n-- Oh, sinä pieni, -- lausui mies, hymyillen anteeksiantavasti kuin\nlapselle. -- Uskallammehan me. Eihän siitä mitään... kyllä minä\nymmärrän. Ja olethan sinä nyt minun, _minun_... mehän rakastamme\ntoisiamme!\n\n-- Onko se sentään totta, että minua rakastat? Pelkään niin kovin,\nettä... unohdat minut... Onhan sinulla parempia... -- soperteli tyttö\ntuskallisesti ja oli vähällä uudelleen ruveta itkemään.\n\nMutta mies huumasi hänet suuteloillaan ja hellyydellään, hän pani\nliikkeelle koko kaunopuheliaisuutensa, kuvatessaan rakkauttaan,\nkaipuutaan ja miten onnellisia he tulisivat olemaan! Tytön täytyy\nluottaa häneen, hän ei rakastakaan arvoa ja rikkautta, vaan juuri\nhäntä, tyttöä, ja sentähden tytön täytyy tulla kokonaan hänen\nomakseen, heidän täytyy rakastaa toisiansa, nauttia onnesta...\n\nMutta tyttö ei vieläkään suostunut.\n\n-- Niin! Minä ymmärrän -- sanoi mies synkästi ja surullisesti ja\nkääntyi poispäin. -- Sinä et rakasta minua... Sanot vain...\n\n-- Voi, älä sano niin! Rakastan sinua niin, etten...\n\n-- Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä uskaltaisit olla minun omani\nkokonaan, luottaisit minuun -- puhui mies murheellisena ja lisäsi\nhetken kuluttua äänellä, jossa värähti katkeruus ja uhka:\n\n-- Mutta minä en jaksa elää... en! Minä surmaan itseni -- niin, sen\nminä teen! Kun sinä kumminkaan et minua rakasta!\n\n-- Älä... älä nyt ajattele noin... rakastan sinua niin paljon...\nniinkin -- jos tahdot... -- kuiskaili tyttö hätääntyneenä.\n\n-- Puhutko ihan totta?\n\n-- Puhun, -- värähti tuskin kuuluvasti tytön vapisevilta huulilta.\n\nSilloin mies kiersi käsivartensa hänen hennon vartalonsa ympäri,\npuristi rajusti rintaansa vastaan, peitti hänen kaulansa, poskensa,\nsuunsa, tulisilla suudelmilla ja niiden lomassa kuumasti kuiski:\n\n-- Sinä rakas...! Kuinka sinä olet kaunis... Omani... rakkaani...\n\nTyttö ei puhunut enää mitään -- hän värisi pelosta, onnesta...\nodotuksesta...\n\n\nII.\n\nAsessorska seisahtui kyökinovelle, pyyhki hitaasti sievällä\npitsinenäliinallaan kultasankaiset rillinsä kirkkaiksi, asetti ne\nvarovasti hienopiirteiselle nenälleen ja sinkahutti niiden läpi\nteräsharmaista silmistään kylmän, tutkivan katseen Irjaan, joka\nseisoi hänen edessänsä alaspainunein päin, posket hehkuen pelosta\nja häpeästä; hän arvasi mitä nyt oli tuleva. Asessorska tarkasteli\nhäntä kauvan ja tutkivasti, kiireestä kantapäähän -- niinkuin olisi\ntahtonut musertaa tytön paljailla silmäyksillään ja sanoi viimein\nkylmästi ja arvokkaasti, pannen painon joka tavulle:\n\n-- Onko se totta?\n\n-- On, -- sopersi tuskin kuuluvasti Irja vapisevin huulin ja punastui\nvieläkin enemmän -- hän olisi sinä hetkenä tahtonut vaipua maan alle!\n\n-- Ja julkeat sen vielä tunnustaa! -- huusi asessorska salamoivin\nsilmin jakun tyttö ei mitään vastannut, käveli hän kiivaasti muutaman\nkerran edestakaisin lattialla siveellisen suuttumuksen vallassa ja\njatkoi loukkaantuneena:\n\n-- Ja _minun_ huoneessani ehkä? Se vielä puuttuisi! Sano, onko\nsellaista tapahtunut täällä?\n\n-- On.\n\nAsessorska jäi aivan sanattomaksi hämmästyksestä, nähdessään noin\nkamalaa siveettömyyttä; hän otti jostakin syystä rillit nenältään,\nalkoi hangata niitä uudestaan ja tirkisteli kaiken aikaa Irjaa,\nniinkuin olisi erikoisesti tahtonut nähdä, miltä noin siveetön\nihminen näyttää paljaalla silmällä katsottuna! Kun hän sai rillit\nonnellisesti nenälleen, kysyi hän äänellä, jossa väreili ankaruus ja\nrajaton halveksiminen:\n\n-- Kuka on se roikale? Äsch!\n\n-- Ei hän roikale ole, -- kuului nöyrästi tytön väriseviltä huulilta.\n\nMutta se oli jo liikaa. Asessorska vallan kauhistui sellaista\nhävyttömyyttä! Vielä puolustaa! Ja unohtaen tykkänään äskeisen\narvokkuutensa hän kiukkuisesti kiljasi:\n\n-- Se on roikale! sanon minä! -- Kuka se on? Mikä on hänen nimensä?\n\n-- Se on teidän poikanne... Arno nuoriherra... -- änkytti Irja\npelästyneenä -- Hän rakastaa minua... menemme naimisiin... Antakaa\nanteeksi...\n\nAsessorska jähmettyi hetkeksi, niinkuin Lotin vaimo muinoin, hän\nmuuttui tuhkanharmaaksi raivosta ja olisi luultavasti saanut\nhalvauksen, ellei Irja olisi tarjonut hänelle vettä. -- Kun hän oli\nnielaissut lasillisen vettä, sai hän uudestaan puhelahjansa takaisin\nja raivosta vavisten kirkui kuin vimmattu:\n\n-- Mi -- mitä! Mitä sinä sanot... uskallat sanoa! Sinä, lutka! Oletko\nvietellyt hänet, huora! Ulos täältä -- ja heti!\n\n-- En minä vietellyt, -- sopersi arasti Irja ja purskahti itkuun.\n\n-- Suus kiinni...! Minä näytän sinulle -- senkin narttu! Ulos!\n\nJa ettei Irja vain väärin ymmärtäisi näitä sanoja, läheni asessorska\nhäntä uhkaavana, tulipunaisena kiukusta. Irja juoksi itkien ulos\nkyökistä.\n\nSillä tavalla joutui Irja pois paikastaan, asessori B:ltä, jossa\nhän oli ollut kolme vuotta palveluksessa. Koko ajan oli hän ollut\nasessorskan suosiossa rehellisyytensä, nöyryytensä -- ja erinomaisen\nruuanlaittotaitonsa takia. Ja hänen siveyttään ja käytöstään vastaan\nei kellään ollut mitään muistuttamista. Mutta nyt! Asessorska ei\nantanut hänen olla päivääkään enää toimessaan, kun sai tietää,\nettä Irja oli raskaana. Sillä kun Irja samana päivänä (kun hän\npois ajettiin) meni asessorskan luo ja itkien rukoili että saisi\nolla paikassaan ja kysyi mihin hän joutuu ilman mitään turvaa, oli\nasessorska vähällä raivostua niinkuin aamupäivälläkin, mutta voitti\nitsensä ja kylmän ylhäisesti huomautti, ettei hänellä ole tapana\npitää palveluksessaan henkilöitä, joiden siveys on niin hataraa\nlaatua ja vielä saattavat ikävyyksiä hänen perheelleen. Kun Irja\nnyyhkyttäen pyysi anteeksi ja koetti huomauttaa, ettei se ollut\nhänen syynsä, otti asessorska kukkaron taskustaan ja maksoi Irjalle\n14 päivän palkan ja käski hänen niin pian kuin suinkin korjaamaan\nkapineensa ja poistumaan hänen talostaan, eikä koskaan enää hänen\noveansa avaamaan!\n\nNyt alkoi Irjalle tukala aika. Hän yritti uudestaan palveluspaikkaan,\nmutta paikansaannista ei ollut puhettakaan, kun näkivät hänen\ntilansa. Muuhun työhön hän ei myöskään päässyt. Hänen pienet\nsäästönsä kuluivat loppuun, hän oli huutavassa puutteessa ja\nkurjuudessa -- ja odotti synnytystä Mutta vielä kauheampia tuskia,\nkuin aineellinen kurjuus, tuotti hänelle se, että Arno oli hänet\nhyljännyt: lähtenyt ulkomaille, heti toisena päivänä, kun Irja oli\npois ajettu, eikä hän nähnyt Arnoa enää kertaakaan, eikä saanut\nhäneltä mitään tietoa. Hän rakasti Arnoa vielä, rakasti enemmän kuin\nennen, kaipasi häntä sanomattomasti. Hän itki yökaudet, uskoi että\nArno sentään auttaa häntä; hän ei voisi niin julmasti pettää! Ei voi\nlöytyä niin suurta petosta maailmassa!\n\nMutta turhaan hän odotti. Hänen hätänsä ja kurjuutensa kasvoi yhä\nhuutavammaksi. Ja kun hänellä ei ollut enää penniäkään rahaa, ei\nmitään pantattavaa, synnytti hän pojan erään pesumatamin luona\nesikaupungissa. Hän oli nälästä ja surusta niin heikontunut, että\nse oli viedä häneltä hengen -- monta päivää houraili hän elämän ja\nkuoleman välillä. Kaikesta huolimatta olisi hän kuollut nälkään,\nellei matami olisi antanut ruokaa -- sillä vanhempia hänellä ei\nollut, eikä muitakaan sellaisia, joiden puoleen olisi voinut kääntyä.\nHän lupasi korvata matamille kaikki kun tulee terveeksi ja pääsee\ntyöhön.\n\nMutta hän parani hitaasti. Vasta neljän viikon kuluttua voi\nhän nousta vuoteelta. Kalpeana, horjuvana lähti hän etsimään\ntyöpaikkaa. Mutta se oli vaikeata. Palvelukseen hän ei päässyt,\nvaikka kävi monessa paikassa pyrkimässä -- kukaan ei huolinut\npalveliattaresta jolla oli lapsi. Hän kävi konttorista konttoriin,\ntehtaasta tehtaaseen, hän etsi kaikki mahdolliset ja mahdottomat\npaikat -- mutta turhaan: kukaan ei tahtonut työhönsä niin heikkoa\nja sairaannäköistä työntekijää, kun terveitä ja voimakkaita oli\nyllinkyllin saatavissa! Hän tunsi olevansa hukassa, hänellä ei\nollut mitään toivoa, ei pelastusta! -- Vihdoin, kun hän oli\nmenehtymäisillään, kun matamikin oli uhannut ajaa hänet pellolle, jos\nei saisi työpaikkaa, pääsi hän työhön erääseen tulitikkutehtaaseen.\n\nMutta nyt tuli pahinta, mitä hän siihen asti oli kokenut. Hänen\ntäytyi olla kaksitoista tuntia tehtaassa ja se oli niin kaukana,\nettei hän ehtinyt edes päivällisaikana asuntoonsa, eikä niinollen\nvoinut imettää pikku Arnoaan, vaan täytyi jättää se hoidettavaksi\nmatamille. Hän kärsi kaikki helvetintuskat, nähdessään sille\nsyötettävän sinistä, vedellä sekoitettua maitoa -- kun hän itse olisi\nniin mielellään imettänyt sitä vaikka sydänverellään! Mutta mitäpäs\nhän voi tehdä! -- Sitäpaitsi oli tehtaassa urakkatyö ja ensimäisinä\nviikkoina sai hän ainoastaan 3-4 mk. viikolta, vaikka kuinka olisi\nponnistellut. Mihinkä se riitti! Ei siis voinut olla puhettakaan\nparemman maidon hankkimisesta lapselle -- hän itsekään ei saanut edes\nhuonoakaan ruokaa tarpeekseen! Hän laihtui ja surkastui murheesta ja\nnälästä yhä enemmän, niin että oli mahdoton tuntea häntä entiseksi\nkauniiksi, reippaaksi ja punaposkiseksi Irjaksi.\n\nJa Arno vaan ei kirjoittanut -- ei edes yhtä sanaa! -- ei auttanut\nhäntä taistelussaan heidän yhteisen lapsensa puolesta! Voi jumala!\nMiksihän ei auttanut? Miksi... miksi...?\n\nMutta siitä huolimatta rakasti Irja häntä...\n\n\nIII.\n\nKaksi vuotta on kulunut.\n\nKurjalla vuoteella, rikkinäisten räsyjen keskellä virui laihana\nja kuolonkalpeana Irja ja tuijotti kuoppaantuneilla silmillään\ntoivottomasti ja tylsästi likaiseen kattoon, jossa pitkäkoipiset,\npyöreät hämähäkit istuivat lihavina, liikkumattomina verkkojensa\nkeskellä ja imivät tyytyväisinä, mutta armotta, elonnestettä niistä\nkärpäsistä, jotka olivat niihin sotkeutuneet; niiden loppumaton,\nvaikeroiva surina olikin ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta ja\nmuistutti voimattomuudellaan, toivottomuudellaan ja omituisella\nhentoudellaan sairaan lapsen kaukaista valitusta. Laatikolla\njonka piti olla pöytänä, seisoi kynttilänpätkä, valaisten\nkeltaisenhimmeällä valollaan viheliäistä huonetta, kurjine\nhuonekaluineen, ja muutti sen omituisen kylmäksi ja haudantapaiseksi.\nNurkissa piilotteli salaperäinen hämärä ja ainoasta pienestä\nikkunasta tuijotti sisään kaamea, hiilimusta pimeys... Ja lattialla,\nkylmällä, kostealla lattialla, makasi kokoonkyyristyneenä pikku Arno.\nHän oli itkenyt itsensä uuvuksiin, pyytäessään leipää ja itkuunsa\nnukkunut... Vielä unessaankin nytkähteli nyyhkytyksestä pieni\nruumis...\n\nKaksi vuotta!\n\nNe olivat olleet Irjalle kärsimysten ja loppumattoman tuskan vuosia.\nElämä oli pidellyt häntä rautakourin, armottomasti... Monasti oli hän\nollut äärimäisessä epätoivossa. Hän olisi jo menehtynyt, jos ei pikku\nArnoa olisi ollut -- se antoi hänelle voimaa. Arnon tähden hän tahtoi\nkärsiä, taistella, niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan verta\nruumiissaan! Usein täytyi hänen mennä levolle nälkäisenä -- no, siitä\nhän ei olisi välittänyt, mutta ne tuskat, mitä hän tunsi kuullessaan\nlapsensa pyytävän leipää, sitä saamatta, olivat sietämättömät. Hän\nsai tehtaassa työskennellessään vielä keuhkotaudin ja se teki hänen\nelämänsä täydelliseksi helvetiksi -- hän ei uskaltanut edes maata\nlapsensa kanssa! Hän asui kaukana kaupungista eräässä yksinäisessä\nmökissä, jonka hän oli saanut vuokrattua hyvin halvasta ja hänen\nollessaan tehtaassa, oli pikku poikansa päivät erään lesken luona,\njolla itsellään oli kolme lasta. Pikku Arno oli sangen älykäs lapsi\nikäisekseen: hän puhui jo aivan selvästi ja ymmärsi ihmeteltävän\ntarkasti kaikki. Tosin hän ei vielä kyennyt kävelemään, sillä hän\noli saanut risataudin, josta pikku jalkansa olivat tulleet veltoiksi\n-- ehkä hän oli heikko myöskin nälästä -- mutta Irja rakasti häntä\näärettömästi ja hänen sydämmensä vuoti verta, kun pikku raukka oli\nniin laiha ja kalpea...\n\nJa Arno vaan ei heistä välittänyt... ei auttanut pientä poikaansa...\n\nMutta sitten sattui uusi onnettomuus. Irja astui tehtaassa jalkansa\nnaulaan. Siitä sai hän verenmyrkytyksen, jalka ajettui hirveästi\nja hänen täytyi luonnollisesti jäädä pois työstä. Lääkäriä hän ei\nsaanut, sillä hän ei voinut itse kävellä kaupunkiin -- sinne oli\nkolme kilometriä -- eikä ollut niin paljo rahaa, että olisi voinut\nmaksaa lääkärille niin pitkästä matkasta. Joku puoskariakka tosin\nsaatiin hänen jalkaansa lääkitsemään, mutta oliko se sitte hyödyksi\ntai pahennukseksi, tosiasia kuitenkin oli se, että jalka yhä enemmän\najettui ja hän valitti ja voihki päivät ja yöt. Pahinta tietysti oli\nse, että hän ei ansainnut penniäkään -- ja vanhoja säästöjä ei ollut.\nEnsi hätään vietiin panttilaitokseen Irjan päällystakki ja kaikki\nsinne kelpaava, mutta niistä saadut pennit hupenivat heti.\n\nKolme viikkoa oli Irja jo virunut vuoteen omana, jalka oli käynyt\nyhä pahemmaksi ja rahat olivat kaikki loppuneet -- eikä apua ja\npelastusta tullut mistään! Kahteen päivään ei kukaan ollut käynyt\nheidän luonaan, ja pikku Arno oli eilen saanut viimeisen leivänpalan\n-- eikä äitiparka päässyt sängystä hievahtamaan. Leski oli tähän asti\nkäynyt häntä katsomassa joka päivä, mutta miksi hän ei nyt tullut?\nOliko hänkin tullut sairaaksi? Irjan valtasi jäätävä yksinäisyyden\ntunne, hän tunsi itsensä eroitetuksi koko maailmasta, tunsi itsensä\nkaikkien hylkäämäksi. Miksi? Sitä hän ei voinut ymmärtää, kärsi vain.\nHänen jalkaansa poltti kuin tulessa, nälkä kalvoi hänen ruumistaan\nja epätoivo sieluaan; hän tunsi olevansa yhtä avuton ja nääntynyt\nkuin nuo hämähäkkien kynsissä kituvat kärpäsraukat joiden hento,\nheikkenevä surina on ainoa jäännös heidän elämästään.\n\nKalpea nälistynyt pienokainen, joka makasi kostealla lattialla\nkokoonkyyristyneenä, sopersi unissaan epäselvästi:\n\n-- Voi... nisupullaa...\n\n-- Herra Jumala! Kuule, auta viatonta lastani -- vaikeroi Irja\nkuolettavassa tuskassa. -- Taivaallinen isä... auta lastani! Rankaise\nminua niin paljo kun tahdot -- mutta auta lastani! Jumala... Hän\nei ole kahteen päivään saanut kuin kuivan leipäpalasen... Älä anna\nhänen, viattoman, kärsiä! Armahda... Armahda!\n\nHän rukoili kauvan ja hartaasti, hän väänteli käsiään kovassa\ntuskassa ja nöyrtyi tomuun. Hän rukoili niin hartaasti kuin kaikki\nriippuisi siitä, niinkuin ainoastaan epätoivoon joutunut ihminen\nvoi rukoilla... Hän rukoili katkonaisesti huohottaen ääneen ja\nlopulta alkoi hänen rintansa korista niin raskaasti ja kumeasti --\nkuin olisi siellä kaikki särkynyt. Hänen voimansa uupuivat, sanansa\nmuuttuivat sekaviksi kuin kuumehoureisen; hän alkoi rajusti yskiä\nja taas sopertelivat hänen huulensa katkonaisia sanoja jumalan\nrakkaudesta, laupeudesta ja kaikkihyvyydestä. -- Lopulta purskahti\nhän suonenvedontapaiseen itkuun, joka puisteli hänen raihnaista\nruumistaan, niinkuin myrsky puistelee metsän puita -- hän itki\nniinkuin itkee vain se, jolta kaikki toivo on mennyttä...\n\nMutta hänen itkuaan eikä rukouksiaan kuullut kukaan, ei auttanut\nkukaan, ei jumalat eikä ihmiset... Pimeä syysyö vain tuijotti pienen\nikkunan takana sysimustana, kylmänä ja kuurona kaikille rukouksille...\n\nPikku Arno heräsi äidin yskään, nousi istumaan, katseli oudoksuen\näitinsä itkua ja kuiskasi heikolla äänellä:\n\n-- Äiti... leipää.\n\n-- Pieni kulta-Arno... Äidillä ei nyt... -- ja nyyhkytys tukahdutti\nloput.\n\nSitten ei pitkään aikaan kuulunut muuta kuin katkonainen, toivoton\nitku, jossa kuvastui vaan epätoivo ja kuoleman väsymys.\n\nKamalaa! -- ajatteli äitiparka. -- Mikä nyt tulee avuksi! Hänen\ntäytyy jo pian kuolla, ja mihin joutuu tuo pieni raukka silloin? Ja\njos hän jäisi elämäänkin, joutuu hän aina kärsimään häpeätä, hänelle\nhuudetaan: äpärä, äpärä! Hänellä ei ole mitään turvaa -- ei mitään.\n-- Vaivaistalo? Ei siellä kukaan häntä hellisi. Ne löisivät häntä --\nhänen lastansa! Ei! Niin ei _saa_ tapahtua! Ei...\n\n-- Antakaa äiti vähän leipää. Arnon on niin nälkä! -- kuului taas\nlattialta lapsen rukoileva ääni ja pienet kalpeat kasvot kääntyivät\ntuskallisina vuodetta kohden.\n\nIrjan kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä\npoltettu tulisella raudalla ja hänen äänensä kuului käheältä ja\ntukehtuneelta.\n\n-- Odota rakkaani... kohta saat... Äidillä ei nyt ole... kohta\nArno... -- hän koetti hymyillä, mutta kasvonsa vääntyivät vaan\nomituiseen irvistykseen jatkaessaan viihdytellen: -- Äiti ostaa\nArnolle hevosenkin... sellaisen... oikein kauniin suuren... Jos vain\nodotat!\n\n-- Ei Arno tahdo hevosta... Arno tahtoo syödä. Antakaa pieni,\npikkuinen pala kakkua... Arno on sitte _niin_ kiltti. Antakaa äiti...\n-- pyyteli lapsi ja rupesi itkemään.\n\nHänen itkunsa oli vieläkin sydäntäsärkevämpää kuin pyyntönsä,\nsillä hänen äänensä oli pitkästä itkemisestä niin käheä ja heikko,\nkuin olisi pieni rinta ja kurkku olleet riekaleina. Itkien sillä\nhirvittävällä tavallaan lähti hän vaivaloisesti konttaamaan äitiä\nkohden.\n\n-- Odota rakkaani... kohta saat. Jollet itke niin pääset nukkumaan\näidin viereen... lohdutti äiti ja nosti vapisevilla käsillään lapsen\nviereensä. -- Kas niin, nyt nukutaan hiukan -- sitte saadaan kakkua.\nNuku nyt kauniisti äidin kainalossa... Eikös ole nyt parempi? -- Hän\nsuuteli lapsen kalpeita poskia ja likisti häntä hellästi kuihtunutta\nrintaansa vastaan.\n\nKuinka paljon rakastikaan hän tuota pikku raukkaa! Hän olisi\nantanut henkensä, jos olisi voinut sille nyt antaa lämmintä maitoa\nja vehnäleipää! Mutta apua ei tule mistään -- he ovat kaikkien\nhylkäämät. Kukaan ei tule edes katsomaan. Täytyykö hänen lapsensa\nkuolla nyt nälkään, keskellä suunnattomia rikkauksia, ylellisyyttä!\nMiten hirveätä, julmaa ja pirullista tämä on!\n\nOi jumala! Mikä kauhistava ajatus! Miksi lensi se nyt juuri mieleen!\n-- Lopettaakko hänet? Niin -- sitten loppuisi häneltä kaikki tuskat,\nhänen ei enää tarvitsisi koskaan kärsiä kurjuutta, nälkää, pilkkaa...\nHän pääsisi ijäiseen lepoon... iloon...\n\n-- Auta jumala! Poista tuo kamala ajatus! Poista... poista...! --\nrukoili äitiparka melkein mielipuolena tuskasta. Tuo ajatus painoi\nja ahdisti rintaa raskaampana kuin kuolemantuska; hän kiemurteli\nkuin mato ja kylmä tuskanhiki pusertui suurina karpaloina kalpealta\notsaltaan... Hän suuteli ja hyväili hellästi lastaan poistaakseen\ntuon hirvittävän ajatuksen -- mutta se ei poistunut. Se palasi yhä\nuudestaan, valtasi hänet vastustamattomalla voimalla, se vietteli\nmielettömällä tenholla kuin jokin kamala kuilu. \"Jos rakastat\nlastasi\" -- huusi joku salaperäinen ääni -- \"niin tee se! Ainoastaan\nsillä tavalla voit pelastaa lapsesi nälkäkuolemasta, kurjuudesta,\nhäpeästä... kaikesta! Se on ainoa keino!\"\n\n-- Joko Arno pian saa leipää? -- kuiskasivat taas kalpeat huulet\nhiljaa ja kärsivä katse kääntyi tuskallisen tutkivana ja odottavana\näitiin.\n\n-- Kohta... kohta... rakkaani... -- änkytti äiti ontolla äänellä joka\nvain vaivoin puristui hänen polttavasta kurkustaan.\n\nÄitiparka taisteli taas ajatuksensa kanssa; hän ei voinut, ei\ntahtonut sitä. Hän koetti löytää jotain pelastusta, -- mutta ei\nlöytänyt. Ja taas hän rukoili. Hän repi tukkaansa, kynsi rintansa\nverille, hän tahtoi ennemmin kuolla. Hän koetti ajatella joka\npuolelta ja kauhistui yhä enemmän, kun huomasi ettei hänellä ole\nmitään muuta mahdollisuutta.\n\nMutta hän taisteli vieläkin.\n\nHän kääntyi lapsensa puoleen hyväilläkseen sitä ja asetti sormensa\npienen kaulan ympäri -- hän tahtoi vain hyväillä sitä, koettaa miltä\nse tuntui... Kamalaa, kuinka se on pieni! hänen sormensa ylettyivät\nympäri koko kaulan, se tuntui lämpöiseltä ja pieni valtimo tuntui\nselvästi vaikka heikosti. Jumala, jos hän nyt kuristaisi! Silloin\nloppuisi tämä kurjuus. -- Ja yht'äkkiä, mitään ajattelematta,\ntahtomatta, likisti hän sormensa yhteen -- kuristi hentoa kaulaa\nkaikilla voimillaan...\n\n-- Äiti -- kuului heikko tukehtunut korahdus ja hetkeksi musteni\nkaikki naisraukan silmissä... Hän tunsi vain, miten Arnon pienet\nkädet koettivat irroittaa hänen sormiaan hennon kaulansa ympäriltä,\nmiten voimaton ruumis vääntelehti epätoivoisesti päästäkseen irti...\nOh herra jumala! Pieni suu aukeni... kieli tuli ulos -- ja silmät,\nsilmät... Tuossa katseessa ja lyhyessä huudahtuksessa \"äiti\"\nkuvastui niin paljon hämmästystä, tuskaa, moitetta ja kauhua, että\näitiparka jäykkeni kauhusta -- tuntui kuin olisi ilma loppunut hänen\nkeuhkoistaan, veri jähmettynyt lyijyksi hänen suonissaan. Kaikki\npyöri kohisevana, harmaana sumuna ja aivankuin painajaisunessa\nhän vapisevin huulin käheästi ähkyi: Jesus Kristus... pian...\npian... pian! Hän tahtoi irroittaa sormensa, mutta ei voinut\nenää... mielettömän epätoivoisella voimalla puristi hän edelleen\nja päästäkseen näkemästä lapsensa pullistuneita, moittivia silmiä\nhän veti tuon pienen pään vasten rintaansa, painoi huulensa hienoja\nkullankeltaisia hiuksia vastaan niin kovin, että veri pirskahti\nikenistä... painoi, kunnes kaulavaltimo lakkasi sykkimästä, hento\nruumis nytkähtelemästä -- ja valahti velttona ja ponnettomana kokoon\nkuin märkä riepu...\n\nVasta silloin hän täydellisesti käsitti, mitä oli tehnyt, ikäänkuin\nolisi herännyt kamalasta unesta. Sen tajuaminen oli niin kauhea, että\nhän oli tulemaisillaan hulluksi -- kuin olisi hänen eteensä auennut\nhirvittävä, pohjaton horna jonne hänen täytyisi auttamattomasti\nvajota. Hän puristi hurjan epätoivoisesti lapsensa hervotonta\nruumista rintaansa vastaan, silitti ja taputti sen elottomia\npiirteitä, suuteli kiihkeästi sinikalpeita huulia -- mutta Arno\noli liikkumaton, tuntui jo hiukan kylmältä, eikä vastannut hänen\nhyväilyihinsä... Äitiparka kirkasi, niinkuin kirkasee haavoitettu\nmetsänotus saadessaan metsästäjältä viimeisen iskun -- ja menetti\ntajuntansa.\n\nMutta kynttilä oli loppuun palanut, se sammui -- ja pimeys, joka\nkauvan oli väijynyt ikkunan takana, syöksyi sisään pelottavana,\nmustana -- niinkuin jokin julma jättiläispeto syöksyy saaliinsa\nkimppuun...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, kun eräs naapurin vaimo vihdoin tuli Irjaa\nkatsomaan, tapasi hän tämän syleilemässä lapsensa kuollutta ruumista.\nHänen silmänsä hehkuivat kuumeisina, hän huusi kuin mielipuoli,\nettä hän on murhaaja, että hän on kuristanut lapsensa. Vaimo ei\nhänen tilaansa ymmärtänyt, vaan luuli hänen huutonsa tunnottomaksi,\nraakuudeksi. Sentähden juoksikin hän heti hakemaan poliisia; tämä\ntuli ja asia päättyi lyhyeen: Irja vietiin vankilaan.\n\n\nIV.\n\nViisi viikkoa oli Irja ollut tutkintovankeudessa, mutta ne olivat\nhänelle pitkät kuin ijäisyys. Tuska ja epätoivo kalvoi yhtämittaa\nhänen sieluaan, öisin näki hän sellaisia hirmukuvia, että kylmät\nväreet kulkivat pitkin selkäpiitä niitä muistellessa. Yhä uudestaan\nja uudestaan on hän nähnyt poikaraukkansa kalpeat, tuskan vääristämät\nkasvot moittivine kauheine katseineen, kuullut hänen viimeisen\nkorahduksen, ollut tuntevinaan hänen hennot sormensa irroittamassa\nomia luisia, kuristavia sormiaan -- voimattomina kuin kuolevan,\ntuskasta vikisevän hiiren pikku kynsien raapinan... Ja mikä kamala\nristiriita raivosi hänen mielessään: hän katui, katui niin, että\nvääntelehti tuskissaan kuni kiusattu mato. Toisena hetkenä hän taas\nluuli tehneensä oikein; hän ei voinut, _ei saanut_ tehdä toisin.\nSillä nythän oli Arno rauhassa. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi\nnähdä nälkää, ei rukoilla äidiltä leipää -- jota tällä ei ollut --\nei koskaan kärsiä kurjuutta, häpeätä hän on ikuisessa levossa. Siis\nse oli oikein! Ja seuraavassa tuokiossa valtasi hänet taas kamala,\nvaloton epätoivo; hän ei koskaan enää saa nähdä rakasta pienokaistaan\n-- _ei koskaan, koskaan!_\n\nJa hän oli itse siihen syypää -- _hän itse!_ Hän olisi ehdottomasti\nlopettanut elämänsä, mutta silloin hän joutuisi kadotukseen, saamatta\ntoisessa elämässäkään nähdä lastansa...\n\nMutta kukaan ei tahtonut ymmärtää hänen tuskaansa ja epätoivoaan.\nKukaan ei edes kysynyt, miksi hän oli niin tehnyt, mikä pakotti hänet\nsen tekemään? -- Siitä ei välittänyt kukaan! Mutta _tuomita_ häntä\nosasi jokainen. Sanomalehdet kertoivat mitä pöyristyttävimmällä\ntavalla tapauksen, otsikoilla: \"Julma äiti\", \"Petomainen äiti\", \"Peto\nihmishaamussa\" j.n.e. Paikkakunnan vanhoillinen sanomalehti julkaisi\njyrisevän pääkirjoituksen heti toisen päivän aamuna otsakkeella:\n\"Kylvö itää\", jossa pontevasti ja selväpiirteisesti selitettiin,\nmiten tuollaiset kamalat teot aiheutuvat \"uusista opeista, joita\nedesvastuuttomat konnat saavat julkisesti, puhutun ja painetun sanan\navulla levittää kansaan\", ja vaati pontevia poikkeuslakeja sellaisia\nvillitsijöitä vastaan. Nämä jalot mielipiteet saivat lämmintä\nvastakaikua niin esikaupungin juoruakkojen riveissä kuin kaupungin\nhienostonkin piireissä. Moni ei tahtonut etsimälläkään löytää kyllin\nankaria sanoja moisia villitsijöitä ja ihmishirviöitä tuomitessaan!\nMieliala oli siis Irjalle vihamielinen, hän oli yksin koko maailmaa\nvastaan, joka auttamattomasti oli hyljännyt hänet kadotukseen --\nmitään armoa ja sääliä ei ollut odotettavissa!\n\nKun tuomiopäivä vihdoin valkeni ja hänet tuotiin käräjäpaikalle,\ntunsi hän vaistomaisesti tuon vihamielisyyden. Hän näki sen niistä\nhalveksivista uteliaista, vihaisista, jopa uhkaavistakin katseista,\njotka tuijottivat joka puolella -- ikäänkuin tahtoisivat lävistää\nhänet. Irja ei kylläkään niitä, paremmin kuin tuomiotakaan, pelännyt.\nHän oli jo kärsinyt kamalimmat tuskat, mitä ihminen saattaa kärsiä\nja kulki kuin unessa, miltei tylsänä -- kulki minne vietiin. Ensin\ntäytyi hänen odottaa kauan miltei pimeässä vankikopissa, ennenkuin\nhänen asiansa tuli esille.\n\nViimein vietiin hänet oikeussaliin ja hän katsahti koneellisesti\nympärilleen. Hänen hämärän sokaisema katseensa eroitti epäselvästi\nlautamiehet, joukon kuuntelijoita, pari poliisia, nimismiehen ja\nvihdoin tuomarin. Hän vavahti kuin ankarasta iskusta -- sillä pöydän\ntakana istui _Arno_.\n\nKoko maailma tuntui pimenevän Irjan silmissä, hänen jalkansa\nhorjuivat ja lattia heilahteli niin, että hän oli kaatumaisillaan;\nsitten tuntui aivankuin jokin raudankova koura kuristaisi häntä\nkurkusta ja hänen täytyisi heti kuolla. Hän luuli pyytävänsä apua,\nhänen pitäisi jotain sanoa, selittää, mutta ääni ei lähde hänen\nkurkustaan, se kauhea koura ei hellitä, se uhkaa tukehuttaa hänet ja\nhän jännittää kaikki voimansa pysyäkseen seisaallaan...\n\nTuomariin vaikutti kohtaus valtavalla voimalla; kalveten\nliidunvalkeaksi tuijotti hän tylsästi pöytään niinkuin syyllinen\nseisoessaan yhtäkkiä tuomarinsa edessä. Mutta vähitellen hän sai\ntakaisin kylmäverisyytensä, ja teki Irjalle matalalla, kähisevällä\näänellä tavanmukaiset kysymykset: onko se ja se, mikä ikä j.n.e. Irja\nnyökäytti vain tylsästi päätänsä kaikkiin kysymyksiin.\n\nIrja muisti kaikki kärsimykset, mitä hän oli kestänyt Arnon takia,\nmuisti hänen lupauksensa, hänen lemmenvalansa ja sitten jätti hänet\nhukkumaan heidän yhteisen lapsensa kanssa... Ja kuitenkin rakasti hän\nvieläkin tuota miestä!\n\nSillä aikaa luki nimismies -- joka toimi yleisenä syyttäjänä --\nsepittämänsä syytöskirjelmän, jossa mitä räikeimmin kuvailtiin murhan\nyksityisseikkoja ja tuotiin selvästi ilmi murhaajan petomainen\nluonne, sekä vaadittiin mitä ankarinta rangaistusta hänelle. Irja ei\nkyllä kuullut sanaakaan koko kirjelmästä; hän oli kuin kuumeessa.\nHän pohti vain hämärissä aivoissaan kysymystä, kuinka voi löytyä\nniin julmaa vääryyttä -- ja löytyykö jumala, joka sallii kaiken\ntämän tapahtuvan? Hän heräsi vasta, kun kuuli tuomarin -- Arnon! --\nkatkonaisella, tukehtuneella äänellä kysyvän:\n\n-- Myöntääkö syytetty edelläluetun syytöksen todenperäiseksi?\n\n-- Myönnän, kuului kuin haudasta Irjan koriseva ääni.\n\nTodistajia ei ollut useita eikä niitä tarvittukaan, koska syytetty\nitse tunnusti. Useat niistäkin puhuivat vain asiaan kuulumattomia\nsivuseikkoja, vieläpä väritettyjä, perättömiä juorujakin. Mutta\nIrja ei kyennyt niitä oikaisemaan -- hän vain tuijotti heitä\ntyrmistyneenä. Sitäpaitsi käsitti hän hämärästi, ettei tässä mikään\nauta -- hän on yksin...\n\nSenjälkeen käskettiin syytetty ja todistajat pois oikeussalista,\nettä oikeus saisi tehdä päätöksensä. Kun hänet pienen ajan kuluttua\nuudestaan kutsuttiin sisälle luettiin _tuomio_, jonka lopussa m.m.\nmainittiin: \"että koska syytetty Irja Maria Mattsson, kuten selville\non käynyt ja oman tunnustuksensa mukaan, on kuristanut kahden ja\npuolenvuotisen, luvattomassa yhteydessä syntyneen poikalapsensa, sekä\nsiten aiheuttanut hänelle kuoleman, katsoo oikeus kohtuulliseksi\ntuomita syyllisen, naimattoman naisen Irja Maria Mattssonin Rikoslain\n21 luvun 1 pykälän nojalla kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, sekä\nmenettämään kansalaisluottamuksensa kymmeneksi vuodeksi\".\n\nTuomari luki sen samanlaisella käheällä äänellä kuin äskenkin,\ntavantakaa rykien, aivankuin koettaen poistaa jonkun kurkkuunsa\ntarttuneen tukehuttavan palan. Sitten hän hengähti tukehtuneesti\nja tuijottaen tuskallisella jännityksellä edessään olevaa\npöytäalmanakkaa, aivankuin siitä riippuu koko elämä, kysyi hän\nkäheällä, katkonaisella äänellä:\n\n-- Onko syytetyllä vielä... jotain sanottavaa?\n\nIrja tahtoi puhua. Hän tahtoi huutaa julki kamalat tuskansa,\nkärsimyksensä ja sen hirvittävän vääryyden, jota hän oli saanut\nkärsiä. Hän tahtoi kysyä -- ja vaatia vastausta! -- minkätähden hänet\nniin julmasti petettiin ja miksi yhteiskunta, koko maailma leimasi\nhänet rikolliseksi sentähden, että hän oli tulemassa äidiksi ja\nosoitti ylenkatsetta ja kovuutta silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi\nauttavaa, lämmintä kättä, rohkaisevaa sanaa. Eikä siinä kyllin! --\nse ryösti häneltä leivän, toimeentulon ja viskasi kylmästi yksin\nlapsensa kanssa taistelemaan taudin, kurjuuden ja nälkäkuoleman\nkanssa. Hän tahtoi kysyä, saako tuo mies, joka oli suurimpana syynä\nhänen elämäntappioonsa -- saako sama mies nyt tuomita hänet? Lopuksi\ntahtoi hän kysyä, löytyykö kaikkivaltias jumala, joka näkee tämän ja\nantaa viattomien hukkua, joutua ikuiseen vaivaan ilman apua -- vai\neikö häntä ole? -- Hän aukasi jo suunsa, mutta samassa tuntui kuin\nolisi joku iskenyt häntä päähän; häntä huimasi, hänen ajatuksensa\nsammuivat: hän ei muistanut mitä piti sanoa! Hän tahtoi sanoa edes\njotain, mutta hänen päässään pyöri kaikki kohisevana sekamelskana:\nsanaakaan hän ei muistanut. Hän näki kaikki kuin harmaan sumun\nlävitse, joka näytti tihenevän, kietoutuvan hänen ympärilleen, kuni\nkamala, kuristava hämähäkinverkko, häntä ahdistaa, jalat hervahtavat,\nhän lysähtää polvilleen, hän tarrautuu epätoivoisesti lähellä olevaan\ntuoliin, hänen täytyy rukoilla Arnolta... mitä? Kuin rukoillen\nkääntää hän suunnattoman tuskan ja hädän vääristämät kasvonsa tätä\nkohti, mutta hän näkee vain harmaan, häipyvän haamun: suunnattomat\nhämähäkinverkot ympäröivät hänet läpitunkemattomana, lähenevät,\npuristuvat hänen ympärilleen tahmaisina, tukehuttavat... Hän parahtaa\nkuin hukkuva...\n\nSamassa kuulee hän ankaran jymähdyksen, eikä tunne enää tuskaa... Ja\nikäänkuin raskaan unen lävitse kuulee hän jonkun tutun, tukehtuneen\näänen ähkyvän:\n\n-- Viekää syytetty ulos:\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna löydettiin kopista mielipuoli...\n\n\n\n\nOLIKO SE VÄÄRIN?\n\n\nI.\n\nTästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon\nväristä... melkein sinervänharmaata...\n\n-- Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa...\n\n-- Mutta kovaa se on kuin jumalattoman sydän!\n\n-- On sitä saatu kolkutella...\n\n-- No, kunhan saadaan se keskeltä kahtia, niin kyllä me sitten sen\nherroja olemme.\n\n-- Pianhan se nyt jo menee...\n\n-- Jo räsähtelee...\n\nNäin puhuivat he iloisesti ja huolettomasti, työskennellessään\nvaltavan huoneenkorkuisen graniittimöhkäleen päällä. He olivat\nottaneet urakalla paloittaakseen sen sopiviin lohkareihin, jotka\nsitten kuletettaisiin läheiseen kaupunkiin ja valmistettaisiin\nhautapatsaiksi; kiven toisesta reunasta toiseen oli jo suorassa\nlinjassa syviä porareikiä, joihin miehet parastaikaa iskivät\nteräskiiloja. Heidän mielensä oli reipas ja toivorikas -- sillä he\nolivat kumpikin nuoria ja voimakkaita ja olivat pitkistä ajoista\nsaaneet hyvin tuottavaa työtä. Ja ympärillä seisoi hiljaisena,\njuhlallisena metsä, syyskuun auringon kullatessa ihanasti\nkellastuneita, mutta vielä tuuheita koivuja. Hiljaisuutta häiritsi\nvain haavanlehtien vieno, salaperäinen värinä, vihreävarpusen\nkoruton viserrys, heidän moukariensa iskut ja kiven omituinen, kumea\nräsähtely ja ratina, kun teräskiilat pakottivat sen hitaasti, mutta\nvarmasti halkeamaan...\n\n-- Nyt se ei enää kestä montaa iskua -- tuumi vanhin veli.\n\n-- Ei... mutta sinun täytyy siirtyä tänne, kivi on siltä puolelta\nalta pyöreä. Tule heti...\n\nHän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kivi räsähtäen halkesi ja\ntoinen puolikas erkani ja vyörähti hirveällä ryskeellä nurinniskoin.\nJa veli...\n\nHän parahti kauhusta, sillä veli oli vyöryvän lohkareen päällä...\nHän näki tämän ponnahtavan eteenpäin, ojentavan kätensä kuin tukea\netsien, katoavan -- ja sitten eroitti hän ryskeen seasta kamalan\nrusahduksen, joka vihlasi jääkylmänä tuskana: hän tunsi mitä veljelle\ntapahtui...\n\nKauhusta kalpeana hyppäsi hän kiveltä alas ja kohtasi näyn, niin\nhirvittävän, että miltei kangistui:\n\nVeljestä näkyi vain pää ja rinta -- koko alaruumis oli\nmurskaantuneena tuon kauhean lohkareen alla. Hänen silmänsä olivat\nkiinni, kasvot olivat tummanpunaiset ja raskaasti ähkien aukoi hän\nsuutaan kuni kuivalle heitetty kala...\n\nKuin hullu sieppasi veli kangen ja nosti... nosti... nosti... Kaikki\nmusteni hänen silmissään, mutta kivi ei värähtänytkään... Turhaa! Se\npainoi monta tuhatta kiloa.\n\nHän kumartui nähdäkseen kiven alle miten jalkojen laita oli -- eikä\nnähnyt mitään! Lohkare oli pudotessaan sileätä kalliota vastaan\nrusentanut luut, lihakset... koko alaruumiin paperin-ohueksi,\nveriseksi massaksi... Hän juoksi toiselle puolelle, pysähtyi kauhusta\nkylmeten: kiven alta tihkui verijuovia ja matelivat luikerrellen\nalas kallion rinnettä kuin paksut, punaiset käärmeet. Muuta ei hänen\nalaruumiistaan ollut jälellä.\n\nJa hän eli vielä!\n\nHän aukasi silmänsä: kauhusta ja tuskasta pullistuneet, verestävät\nsilmänsä ja korisi:\n\n-- Voi... voi... vo-iih! Auta... Mutta käänsi samassa kauhistuneen\nkatseensa kiveen -- ja vaikeni...\n\nMielettömänä, käsittämättä mitä teki, tempasi veli uudelleen\nkangen ja nosti... taas pimeni kaikki ja hikikarpalot pusertuivat\nsilmänräpäyksessä hänen otsaltaan... Mutta tulos oli sama kuin\näskenkin!\n\nOnneton oli nyt täydessä tajussaan; hän oli muuttunut\nkuolemankalpeaksi; pää huojui tuskallisesti ja taas aukenivat hänen\nkauheat terävät silmänsä.\n\n-- Älä koeta... se on... turhaa. Voih... pikku poikani... vaimoni...\nkun jäivät...\n\n-- Veljeni... veljeni... -- vaikeroi nuorempi veli, heittäytyen\nsanomattomassa tuskassa onnettoman viereen.\n\n-- Auta vaimoani... ja poikaa... -- voihki onneton ja hänen siniset\nhuulensa värisivät ja vapisivat kuin ankarassa vilutaudissa kun hän\njatkoi läähättäen:\n\n-- Voi... kärsin... lopeta tuskani... veli... ammu...\n\nHeillä oli pyssy mukana siltä varalta, että tapaisivat riistaa metsän\nlävitse kulkiessaan. Mutta veli kauhistui kuolevan ehdotusta ja huusi\nepätoivoisesti rukoillen:\n\n-- Ei veli! En voi! En voi! Veljeni... veliraukkani!\n\n-- Mutta ajattele... jos täytyy kärsiä... kauvan... iltaan...\n\nMutta veli ei suostunut; yhtäkkiä hän hypähti ylös ja huudahti kuin\npelastuksen löytänyt:\n\n-- Minä juoksen hakemaan apua!\n\n-- Ei... et... saa! -- parahti kuoleva hukkuvan epätoivolla tarttuen\nsuonenvedontapaisesti veljensä käteen kangistuvine sormineen,\nikäänkuin siten estääkseen tämän aikeen. -- Voi jos... tietäisit...\nSinun täytyy... täytyyh! -- loppupuoli sanasta piteni vihlovaksi\ntuskanhuudoksi.\n\nHän näytti menettävän tajuntansa mutta aukasi taas silmänsä kuin\nviimeisin voimin -- peläten, ettei veli täyttäisi hänen viimeistä\npyyntöään. Hän koetti puhua vielä, mutta ei voinut enää: jokin\nkauhea, käsittämätön raateli, poltti, runteli häntä, vääristi hänen\nsuunsa, nousi tulisena liekkinä janoiseen kurkkuun ja tukehutti\nhengityksen. Kaikki muuttui niin kamalaksi: taivas, metsä, koko\nmaailma alkoi pyöriä jättiläissuuren pyörän tavoin hänen ympärillään\nja kaikki näytti niin kaamealta ja himmeältä tummanpunaisen,\nverisen usvan lävitse, joka oli verhonut koko maailman -- aivankuin\näärettömän kulovalkean savu. Aurinkokin näytti veripunaiselta ja\njossakin kaukana leiskuivat punaiset liekit... Ja joka puolella\npelottava pauhina, jyrinä ja ryske joka tunkeutuu läpi sielun\nja ruumiin viiltävänä puukoniskuna, polttaa, raatelee kuin peto\nsaalistaan... Hän koettaa huutaa, mutta vain vaivoin kuuluu hänen\nkokoon kutistuneesta kurkustaan tukehtunut korina:\n\n-- Pian... pian...\n\nVeli ymmärsi sen enemmän katseesta kuin tuosta käheästä korinasta;\nsiinä oli niin sanomaton hätä ja kauhu, palava rukous ja tuska, että\nse tuntui pursuavan ulos noista suurista, mustista silmäteristä ja\ntunkeutuvan suoraan sydämeen, puristaen sen kokoon; se polttaisi\nja piinaisi häntä kuolemaan asti, jollei hän nyt auttaisi kuolevaa\nveljeään.\n\nSilloin hän ei _voinut_ enää kestää! Hänen _täytyi_ se tehdä!\n\nNopeasti otti hän pensaasta ladatun luodikon, asetti sen suun\nveljensä ohimoon ja laukasi...\n\nOnneton ei liikahtanut -- hiukan värähti...\n\nRuumis jännittyneenä, raateleva tuska ja kauhu sydämessä katsoi\nveli henkeä pidätellen, miten veri pursui luodinreijästä veljen\nohimosta... miten silmät sulkeutuivat, siniset huulet vaalenivat\nja kelmeät kasvot saivat rauhallisen, tyynen ilmeen... Sitten hän\nhuokasi raskaasti... kuivasi hellästi puserollaan kirkkaat hikihelmet\nvelivainajan otsalta, levitti takkinsa hänen kasvoilleen ja lähti\nilmoittamaan tapahtumasta.\n\nMutta kiven alta tihkui hitaasti tummanpunaista verta...\n\n\nII.\n\nVankikopissa -- kolkossa, puolihämärässä vankikopissa, minne ei\nkoskaan aurinko paista, ei kuulu lintujen laulu, eikä lasten nauru,\nvaan jossa ihmisen erottavat elämästä paksut, kylmät ja äänettömät\nkiviseinät siellä asteli hän lyhyin, säännöllisin ja väsymättömin\naskelin nurkasta nurkkaan ja ajatteli.\n\nKaikki viime aikojen tapahtumat olivat olleet kuin kamalaa,\nilkeätä unta, josta hän oli päivä päivältä toivonut heräävänsä --\nvaikka turhaan! Ensin veljen surkea loppu, hänen hautajaisensa,\noikeusistunto, jossa häntä syytettiin veljensä surmaamisesta, tuomio\n-- ja vihdoin se, että hän oli täällä, varmensi sen, että kaikki oli\ntotta, kamalaa todellisuutta! Kiusaantuneilla aivoillaan käsitti hän\nvihdoin senkin, ettei pääse täältä pois, ennenkuin pitkän vuoden\nkuluttua!\n\nNyt koetti hän tyynesti ajatella _miksi_ hän oikeastaan oli täällä?\n\nMitä oli hän siis tehnyt?\n\nHän oli tehnyt vain sen, mitä kukaan ihminen, jolla on sydän\nrinnassaan, ei olisi hänen sijassaan voinut jättää tekemättä:\npelastanut oman veljensä hirmuisimmista kärsimyksistä -- ainakin\npieneksi ajaksi.\n\nOliko se väärin?\n\nVäärin on se, -- ajatteli hän -- jos tekee pahaa tai vahinkoa\njollekin toiselle: lähimmäiselle taikka yhteiskunnalle; silloin on\nyhteiskunnalla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin. Mutta tässä ei ollut\nmitään sellaista! Kenellekään ei tapahtunut vahinkoa, jos hänen\nveliraukkansa kuoli pari tuntia aikaisempaan tai myöhempään, kun hän\nkuitenkin olisi heti kuollut; mutta hänelle itselleen se oli suuri\nhuojennus, kun pääsi hiukan vähemmillä kärsimyksillä. Oliko siis\nrikos lieventää tuskia?\n\nHän ajatteli asiaa laajemmalta kuin omasta kohdastaan ja hänestä\ntuntui omituiselta, ettei esim. lääkäri -- tai kuka hyvänsä -- saisi\nlopettaa jonkun toivottomasti sairaan tuskia, jos hän sitä pyytää,\neikä voi _itse_ sitä tehdä. Jos ihminen on sairastunut spitali- tai\nmuuhun inhottavaan, tuskalliseen ja parantumattomaan tautiin, jonka\nseurauksena on varma kuolema, hänen tuskansa ovat sietämättömät\nja hän rukoilee lopettamaan niitä niin eikö ole raakaa, jollei\nhänen pyyntöään täytettäisi? Ja olisiko siitä, jos hänen pyyntöään\nnoudattaisi, kellekään vahinkoa? Ei! Vaan huojennusta kärsivälle\nitselleen ja yhteiskunnalle siinä merkityksessä, että silloin olisi\nvähemmän sairaita tartuttamassa ja saastuttamassa ympäristöään. Sillä\neihän se voi olla mikään yhteiskunnan ihanne, joka on täynnä sairaita\nja kuolevia! -- Sellaisessa tapauksessa taas, josta hän istui\nvankilassa _ei voi_ tehdä toisin kuin hän teki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukaan kunnon ihminen -- ajatteli hän edelleen -- ei voisi,\ntavatessaan eläimen sellaisessa tilassa, niin murskattuna,\nrunneltuna kuin hänen veljensä oli, tai muuten kuolevana, ei voisi\nolla lopettamatta sen tuskia. Ja laki määrääkin rangaistuksen\neläinrääkkäyksestä sille, joka ei lopeta eläimen tuskia tuollaisessa\ntapauksessa. Mutta ihminen: \"luomakunnan kruunu\", \"luonnon herra\",\n\"maailman valtias\" -- sillä ei ole oikeutta määrätä omasta elämästään\nja hengestään! Ihmisen pitää vasten tahtoaankin kitua viimeiseen\nhengenvetoon -- omalla veljelläkään ei ole oikeutta auttaa kuolevaa.\nJa jos niin tekee, salvataan tänne kylmien muurien sisään. Eikö\nhänellekin se riittänyt, että menetti veljensä! Miksi hänet sulettiin\ntänne, ettei hän voi edes avustaa veljensä vaimoa ja hänen pientä\npoikaansa... Ah!\n\nHän käveli kiivaasti edestakaisin kopissaan ja kiihtyi kiihtymistään\najatellessaan sitä julmaa vääryyttä joka hänelle oli tapahtunut.\nHänen rintansa oli kuin pakahtumaisillaan jostakin raskaasta,\nkirvelevästä ja kuni mieletön iski hän raivokkaasti nyrkillään\nkylmään kiviseinään, niin että sormensa menivät verille ja hänen\näänessään värisi voimaton viha ja katkeruus:\n\n-- Kuinka hirmuisen typeriä ovatkaan tuollaiset lait! Ja sellaiset\ntuomarit jotka tuomitsevat niiden mukaan, vaikkei kukaan voi sanoa\ntätäkään rikokseksi.\n\nTosin oli eräs vanha täti moittinut häntä siitä sanoen, että ihmisen\nhenki on jumalan, eikä siitä saa mennä ihminen itse määräilemään. Kun\nhän oli huomauttanut, miten hirmuisia tuskia veliraukka kärsi, sanoi\nmuori vastaan, että jumala oli määrännyt sen kärsimyksen hänelle,\neikä sitä saa kukaan silloin mennä lieventelemään! -- se on suuri\nsynti!\n\nTällaisen ikivanhan raakalais-jumalan ja hänen taikauskoisen\njoukkonsa mieliksikö siis ovat lait laaditut? Ja tuollaisen tyhmän\ntanttimoraalin mukaanko tuomitsevat \"sivistyneet\" tuomarit?\nNoudattavatko he aina vain lain kirjainta, vaikka se olisi kuinka\nvanha, nykyaikaan soveltumaton -- vaikka se olisi kuinka typerä!\nKuinka epäinhimillistä, raakaa...!\n\nEntä jumala -- lennähti hänen mieleensä.\n\nJos jossakin on sellainen jumala, joka määräilee sellaisia kidutuksia\nkuin hänen veljellään oli ja lukee synniksi sen, että hän suostui\nkuolevan veljensä rukouksiin -- niin ei hän koskaan, ei koskaan tahdo\ntietää mitään _sellaisesta_ jumalasta! Se ei ole silloin mikään\njumala -- se on itse sysimusta perkele:\n\nHän kirosi synkästi, kiristeli hampaitaan ja melkein juoksi ympäri\nkoppia, kuin peto häkissään -- raivoten vihasta, katkeruudesta ja\nsurusta; mutta kosteat, paksut kiviseinät olivat ääneti ja ääneti oli\nharmaa syksyinen hämäräkin, joka tuijotteli kuin ilkkuen paksujen\nrautakalterien välitse... Hän väsyi lopulta ja käsittäen, ettei\ntäällä auta mikään raivo, istahti hän rahille, laski pään käsiensä\nvaraan ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä rajusta itkusta. Hän tunsi\nitsensä niin onnettomaksi ja voimattomaksi ettei koskaan ennen.\n\nYhdestä asiasta oli hänen hyvä ja helppo olla, siitä, että silloin\nsuostui veljensä pyyntöön ja pelasti tämän pitemmistä tuskista. Jos\nhän ei olisi sitä tehnyt, seuraisivat ne silmät, ne tuijottavat,\ntuskan verestämät silmät häntä kuolemaan asti piinaten, syyttäen...\nMutta nyt hänen oli siitä asiasta helppo ja hyvä olla...\n\nSiinä istuessaan ja muistellessaan veljeään, valtasi hänet ääretön\nhellyys, rakkaus ja suru. Hän muisti kaikki -- muisti, kuinka\nhe pienenä yhdessä kalastivat, hiihtelivät ja kävivät hevosia\njuottamassa... Kerran marjassa ollessaan he eksyivätkin ja kun outo\nkorpi peittyi syksyiseen hämärään, alkoi hän katkerasti itkeä, mutta\nveli talutti häntä ja koetti lohduttaa, vaikka itsekin oli itkuun\npurskahtamaisillaan... Selvästi muisti hän ne ihanat kesäiset päivät,\njolloin he yhdessä leikkivät puron reunalla jossa pyöri pieni mylly,\nja heillä kummallakin oli valkoharjaiset puuhevoset... Hän tunsi\nmielensä sulavan pehmeäksi kuin vaha, kyyneleet tunkivat hänen\nsilmiinsä ja hän kuiskasi hiljaa, surullisesti ja hellästi:\n\n-- Veljeni... rakas... veliraukkani...\n\nHän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi taas hiljaa itkeä...\n\n... Mutta käytävältä kuului kahleiden kalina...\n\n\n\n\nKOTITARKASTUS\n\n\nI.\n\nArvo Korpela nukkui vielä kun ovikelloa varovasti soitettiin\nja palvelustyttö töytäsi sisään pelosta kalpeana ja soperteli\nhätääntyneenä:\n\n-- Voi, herätkää... herätkää... Koko rappukäytävä on täynnä poliiseja\nja outoja miehiä... ja upseeri... se kysyy...\n\n-- Kuka kysyy?\n\n-- Se... upseeri... kysyi asuuko tässä tohtori Sadovsky. -- Minä\nvedin oven kiinni...\n\n-- Se oli hyvä... Älä avaa... Tulen heti... -- virkkoi Korpela ja\nhyppäsi kiireesti sängystä.\n\nNyt ne tulivat häntä vangitsemaan -- ajatteli Korpela pukeutuessaan.\nMitä pirua nyt teen? Nytpä tiedän: hänen täytyy paeta kyökin\nrappusien kautta -- välähti hänen hämmentyneissä aivoissaan ja\nvälittämättä kiivaasta soitosta juoksi hän kyökin rappusille\nkatsomaan olisiko tie avoinna, mutta aukaistuaan oven seisoi häntä\nvastassa kolme pelokkaan näköistä miestä, revolverit ojennettuna.\nHän veti oven kiinni, meni siihen huoneeseen missä Sadovsky vaimonsa\nkanssa asui ja ilmoitti lyhyesti asian tilan. Sadovsky hymyili\nsurullisesti, kohautti olkapäitään ja sanoi alakuloisella äänellä:\n\n-- No, sille ei voi mitään... Olkaa hyvä ja laskekaa sisään!\n\nNyt olivat poliisit kai päättäneet murtautua väkisin sisälle, koska\novea jyskytettiin vimmatusti ja rappusilta kuului huutoja, melua\nsekä epäselvää sorinaa. Sitäpaitsi soi kello yhtämittaa. Korpela\naukasi oven. Siellä seisoi poliisimestari hieman kalpeana ympärillään\ntoistakymmentä sivilipukuista miestä, jokaisella käsi päällystakin\ntaskussa näki selvästi heidän pitelevän revolveria -- ja mulkoilivat\nympärilleen arkoina ja luihuina kuin vangitut sudet häkissä; alempana\nrappusilla näkyi sitäpaitsi muutamia vormupukuisia poliiseja. Korpela\nsilmäsi halveksivasti joukkoa ja kysyi tyynesti:\n\n-- No?\n\nPoliisimestari astui esille, kumarsi hieman kuin huomaamattaan ja\nhermostuneella äänellä, jota hän turhaan koetti saada arvokkaaksi ja\nviralliseksi, kysyi:\n\n-- Asuuko tohtori Sadovsky täällä?\n\n-- Kyllä. Mitä asiata? -- Hän on vielä vuoteessa.\n\n-- Niin... tuota, on vain vähäsen... sellaista ikävää asiaa... --\nvastasi poliisimestari epävarmasti vilkuillen lattiaan ja hypistellen\nsapelinkahvaansa ja sitten lisäsi varmasti aivankuin olisi löytänyt\nuuden ajatuksen:\n\n-- On vain vähän asiata!\n\nHäntä itseäänkin näytti hävettävän noloutensa ja sitä peittääkseen\nastui hän karskisti Korpelan ohitse sisälle ja kysyi äänellä, jonka\npiti olla tiukka ja kylmä, mutta joka korkeintaan oli röyhkeä:\n\n-- Missä huoneessa hän asuu?\n\n-- Tässä. Mutta... suokaa anteeksi, hän ei ole vielä noussut...\n\nHuomautuksesta välittämättä tunkeutui poliisimestari Sadovskyn\nhuoneeseen joukon seuratessa uskollisen koiralauman lailla;\nvahdit sentään jätettiin joka ovelle. -- Korpela riensi jatkamaan\npukeutumistaan.\n\nNyt oli siis tullut se, mitä Sadovsky toissapäivänä sanoi\naavistavansa; urkkijat olivat viime aikoina seuranneet häntä miltei\njoka askeleella. Hän oli Venäjän ensimmäisen Valtakunnanduuman jäsen\nja erään julistuksen allekirjoittaja, josta tiesi hallituksen häntä\nvainoovan. Hän oli paennut silloin Suomeen ja oli elellyt kaupungissa\njo toista vuotta saavuttaen työväestön täydellisen luottamuksen ja\nsuosion auttavaisuutensa sekä ihmisystävällisyytensä takia. Kaupungin\ntyöväentalolla oli hän joka päivä ottanut vastaan sairaita; maksua\notti hän vain varakkaimmilta aivan köyhiltä ei hän ottanut mitään.\nKaiket iltapäivät kulki hän sairaiden luona esikaupunkien hökkeleissä\nja monet olivat ne perheet, jotka hän oli pelastanut kuolemasta ja\nkurjuudesta. Vaikka hänen oma vaimonsa oli jo kaksi kuukautta maannut\nsairaana, oli hän silloinkin aina valmis antamaan apuansa. Siksi\nolikin hän rakastettu.\n\nKun Korpela oli pukeutunut aikoi hän mennä Sadovskyn huoneeseen.\nOvella seisova urkkija kuitenkin esti sen. Korpela kutsutti\npoliisimestarin ja vaati, että jos kotitarkastusta pidetään, niin\nhänen täytyy saada olla läsnä, koska huone oli hänen hallussaan ja\nsiellä olevat huonekalut olivat hänen. Kun se pienen sananvaihdon\njälkeen myönnettiin, kohtasi häntä näky, joka pani hänet harmista\nvapisemaan: salapoliisit ja urkkijat olivat hajaantuneet ympäri\nhuonetta innokkaaseen etsiskelyyn ja menettelivät kuin siat\nmansikkamaassa: laatikot revittiin auki, paperit, kirjeet ja\nkäsikirjoitukset tarkastettiin perinpohjin, liinavaatekorit\ntyhjennettiin, puhtaat liinavaatteet viskattiin lattialle,\nmattojen alustat tarkastettiin, tyynyt ja patjat revittiin auki ja\netsittiin, jos sieltä edes löytyisi jotakin; sanalla sanoen: kaikki\nmahdolliset ja mahdottomat paikat nuuskittiin! Ja ylinnä keikkuili\nrietasnaamainen venäläinen urkkija ja jakeli käskyjä suomalaiselle\npoliisiupseerille, joka kiltisti ja nöyrästi niitä totteli, vieläpä\nkehoitteli kätyreitään yhä innokkaampiin ponnistuksiin. Pöydän\nääressä istui Sadovsky kuin leijona kurjan, nuuskivan rakkilauman\nkeskellä, joka ei vielä uskalla karata uhrinsa kimppuun. Hän korjaili\ntulta samovarissa, jossa höyrysi teevesi ja katseli urkkijain hommia,\nsurunsekaisella säälillä nyökäyttäen äänettömästi ja kylmästi päätään\npoliisimestarille, joka selitti, miten Venäjän \"suojelusosastolta\"\noli tullut käsky vangita hänet ja hän toimii vaan kuvernöörin\nkäskystä; hänelle tietysti tällaiset ovat ikäviä toimia, mutta ei\nauta, hänen täytyy vangita virka pakottaa, j.n.e.\n\nMutta sängyssä makasi laihana ja kuolonkalpeana Sadovskyn vaimo,\nitkien katkerasti ja sylkien verta. Hän oli jo kaksi kuukautta\nmaannut kuolemanheikkona; hän sairasti keuhkotautia ja verensyöksyä.\nSe oli näky, joka olisi saanut pedonkin heltymään, mutta \"esivallan\"\nedustajiin se ei tehnyt mitään vaikutusta: pirullinen hymy huulillaan\nhe vain tekivät inhoittavaa työtään!\n\nSadovsky valmisti teetä kannuun, kaatoi koneellisesti laseihin ja\naikoi viedä myöskin vaimolleen; mutta huomattuaan hänen sylkevän\nverta, antoikin jotain rohtoa ja pyyhki hitaasti veren hänen\nsinikalpeilta huuliltaan...\n\nSen tehtyään alkoi hän juoda teetä hitaasti -- aivankuin olisi\ntahtonut pitkittää yhdessäoloa vaimonsa kanssa mahdollisimman kauan;\nhänen kaikki liikkeensä olivat omituisen säännöllisiä ja hitaita\nja niissä ilmeni ikäänkuin äänetön vastalause sitä barbarimaista\nmenettelyä vastaan... Juotuaan lasillisen otti hän ääneti esille\npaperossivalmistusvehkeet, valmisti hitaasti yhden paperossin ja\nalkoi polttaa, tuijottaen synkästi itkevää, tuskasta värisevää\nvaimoansa. Ooh, mitä tulisikaan tuo mies, joka on ensin kärsinyt\nvainoa, sentähden, että on ollut sorrettujen puolustaja, ja nyt\ntäytyy jättää kuoleva vaimonsa tänne vieraaseen maahan, ilman turvaa\nja apua, eikä enää koskaan näkisi häntä! Se on kamalaa! -- Ja kuka\nvoi kuvailla tuon vaimoraukan tunteita jäädessään tänne yksin ja\ntietäessään, että hän viimeisen kerran näkee elämäntoverinsa, tuon\nhellän, jalon, jota hän jumaloi! Hänet ehkä hirtetään, ammutaan tai\nviedään Siperian tundroille kuolemaan -- ja hänen täytyy kuolla\ntäällä yksin, unohdettuna, ilman turvaa, kaukana kotoaan, kaukana\nrakkaistaan... Kuka mittaa ne tuskat? -- Korpela puri hampaitaan\nkipuun asti, tätä ajatellessaan, hän käveli edestakaisin lattialla\nsalatakseen vihaansa ja mielenkuohuansa, mutta ei onnistunut. Hänen\nsilmänsä kävivät kosteiksi, hänen rintaansa painoi kuin raskas kivi\ntuota petomaisuutta ajatellessaan.\n\nTällä välin olivat urkkijat saaneet \"työnsä\" valmiiksi: kirjat,\nliinavaatteet, tyynyt, talouskalut, -- kaikki olivat revittynä,\npirstottuna lattialla. Sen toimeenpanijat seisoskelivat ikäänkuin\nhiukan häpeissään ja vilkuilivat luihuina ympäri seiniä -- kai\nsiitä syystä, etteivät löytäneet mitään arvokasta. Tosin otettiin\nmuutamia viattomia kirjoja, yksi yksityiskirje ja pari rohtopulloa\ntakavarikkoon \"epäiltävinä\", muutenhan olisi näyttänyt kovin nololta,\njos ei mitään saalista olisi löytynyt!\n\nKun Sadovsky yhä tupakoi, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan, että\nluikurit jo odottelivat, kävi poliisimestari rauhattomaksi:\nhän vilkasi kelloaan, ja käveli levottomasti edestakaisin\nlattialla, mutta kun ei tästä ollut toivottua tulosta, korjasi hän\nsapelinhihnaansa, otti arvokkaan ryhdin, rykäsi pari kertaa ja lausui\nkäskevän virallisesti:\n\n-- Koettakaas joutua!\n\n-- Kohta... kohta... jupisi Sadovsky, katsahtaen ympärilleen kuin\nnähdessään pahaa unta, siveli miettivästi partaansa, mutta istui\nedelleen.\n\nHetken perästä hän nousi, astui hitaasti vaimonsa vuoteen viereen\nja katsoi häntä äänettömänä. Sitten kumartui suutelemaan... Vaimo\njoka pitkän aikaa oli kuin tuskan jäykistämänä tuijottanut miestään,\ntarrautui häneen niinkuin hukkuva pelastajaansa ja hukkuvan\nhätähuutoa muistutti hänen vihlova itkunsa. Hänen ruumiinsa vavahteli\nkuin kouristuskohtauksessa näytti siltä, kuin aikoisi hän kuolla\ntuohon viimeiseen syleilyyn... Niin Korpela tunsi yhtäkkiä, että eräs\nihmiselämän kauheimpia näytelmiä: tuolta nääntyneeltä naisraukalta\nriistetään heti viimeinen pelastusrengas ja jätetään elämän\nmyrskyaallokkoon ja miehen täytyy avuttomana nähdä elämäntoverinsa\nuppoavan jättää hänet avutta. Ja sellaista tapahtuu nyt _heti -- nyt\njuuri_.\n\nKorpela voihkasi käheästi, hänet valtasi mieletön tuska ja viha,\nhänen silmissään musteni ja hän tahtoi tehdä jotain kauheata,\nkostaisi edes -- mutta huomasi sen heti järjettömäksi ja\nmahdottomaksi ja puri vain hammastaan...\n\nMutta Sadovsky irroitti hellällä väkivallalla tuskasta vapisevan\nvaimonsa kädet kaulaltaan... suuteli häntä vielä kerran otsalle...\nnousi silmät kosteina, suu lujasti yhteenpuristettuna ja puki\npäällystakin yllensä, heitti vielä silmäyksen ympäri huonetta --\nikäänkuin olisi tahtonut painaa tuon kamalan kuvan sielunsa pohjaan\n-- kätteli jäähyväisiksi Korpelaa ja astui sitten sanaakaan sanomatta\novesta ulos, poliisit kintereillään. Korpela lähti vaistomaisesti\nmyöskin jälessä -- tahtoi vielä heittää yhden silmäyksen tuohon\nmarttyyriin... Rappukäytävässä oli suuri lauma poliiseja, jotka\nkärsivällisesti, susien lailla olivat odottaneet, ja nyt aivankuin\ntyytyväisyydestä muristen ottivat vastaan uhrinsa...\n\nKorpela aikoi mennä lohduttamaan tuota onnetonta naisraukkaa, mutta\nsamassa hän huomasi ettei hän voisi mitään lohdutusta tuoda. Mitä\nhän sanoisikaan! Pitäväthän ne uhrinsa! -- Mutta jos sentään jotakin\nsanoisin, ajatteli hän ja aukasi oven.\n\nMutta tultuaan sisälle, pysähtyi hän äkkiä kuin olisi häntä lyöty\nvasten kasvoja... Tuon onnettoman itkussa, hänen taudin runteleman\nruumiinsa nytkähdyksissä kaikessa, kuvastui niin hillitön, kamala\nepätoivo, etteivät mitkään sanat kykene sitä lohduttamaan -- ne\ntuntuivat kaikki hulluilta ja tarkoituksettomilta tässä kauhistuksen\nkodissa. Hän yritti sanoa edes jotakin, mutta ei voinut: tuntui siltä\nkuin suuri rautarengas puristaisi hänen rintaansa ja rautakoura\nkuristaisi hänen kurkkuansa sieltä tuli vaan epäselvää kähinää... Hän\nsuuteli onnetonta kädelle ja riensi huoneesta kuin pahojen henkien\najamana...\n\n\nII.\n\nSe oli pahaenteistä ja kamalaa aikaa. Epämääräinen pelko\njäyti ihmisten mieliä, kuin joku tuntematon kauhea tauti. He\nkatsoivat toisiaan säikähtynein, epävarmoin silmin ja puhuivat\nkuiskaten salaperäisistä ryöstöistä, pommiräjähdyksistä ja\nyöllisistä vangitsemisista, joita oudot, naamioidut miehet\nolivat panneet -- tai tulisivat panemaan -- toimeen. Poliisi\n\"paljasti\" useita ryöstösuunnitelmia, jotka poikkeuksetta olivat\n\"vallankumouksellisten\" laatimia! -- Kaduilla maleksi luihuja,\nepäilyttävän näköisiä miehiä, jotka vilkuilivat levottomasti\nympärilleen ja kuuntelivat ahnaasti, korvat höröllään kulkijoiden\npuheita; jos pysähtyi kadulle tai porttikäytävään keskustelemaan,\nsai olla varma, että sellainen olio pian hiiviskeli läheisyydessä,\nniinkuin shakaali hiipii raadon ympärillä...\n\nTuona pahaenteisenä ja kamalana aikana oli Suomessa paljon\nnuoria venäläisiä, jotka jollakin tavoin olivat ottaneet\nosaa vapausliikkeeseen, ja sentähden olivat paenneet omaa\nhirmuhallitustaan. He olivat kodittomia, turvattomia, elivät\npuutteessa ja kieltäytymisessä, -- heillä ei ollut muuta kuin\naatteensa, hehkuva innostuksensa ja luja uskonsa totuuden ja oikeuden\nlopulliseen voittoon... Heidän ainoa rikoksensa oli se, että he\ntahtoivat levittää tietoa ja valistusta, tahtoivat parempaa olotilaa\nja rakastivat vapautta enempi kuin omaa henkeänsä!... He olivat\nluulleet täällä saavansa olla ...pelastuvansa ainakin hirsipuusta!\n-- mutta monet, monet saivat katkerasti pettyä! Suomalainen hallitus\nryhtyi, Venäjän hallituksen huomautuksesta, järjestelmälliseen\najojahtiin näitä turvattomia ihmisiä vastaan. Juuri _heidän_ syykseen\nsysättiin salaperäiset roistoteot, joita palkatut provokaattorit\ntekivät; juuri etupäässä heitä seurasivat salaperäiset miehet --\nvenäläiset urkkijat kuin verikoirat, tai varjot...\n\nJa kun nuo vainotut nukkuivat rauhatonta untaan, tapahtui usein,\nettä nuo tummat miehet tunkeutuivat väkisin heidän asuntoonsa\nja vangitsivat heidät -- lukuisan suomalaisen poliisijoukon\navustamana. Vastustus sellaista ylivoimaa vastaan oli turha --\neivätkä he tahtoneetkaan väkivallalla täällä ruveta vastarintaan\n-- ja huhuttiinpa, että eräs nuori mies, joka ryhtyi vastarintaan,\nkannettiin pois revolverin kuulan lävistämänä ja hän kuoli toisena\npäivänä... Heidät vietiin aina vankilaan, sieltä parin päivän\nperästä kaikessa hiljaisuudessa Pietariin vietäväksi, jossa\nheitä useita tuomittiin viattomina, kuten Venäjällä on tapana --\nhirteen. Sanomalehdet kertoivat näistä yöllisistä vangitsemisista\ntuhkatiheään, mutta paljon hävyttömän paljon -- tapahtui niin, ettei\nniistä julkisuudessa tiedetty mitään.\n\nSellaista oli silloin!\n\nNiinpä oli kaupungissa sinäkin yönä, kun aamulla Sadovsky\nvangittiin, pantu toimeen oikea ajometsästys: kuuteen eri asuntoon\noli tunkeuduttu ja vangittu kahdeksan eri henkilöä. -- Korpela\nluuli nähneensä aamulla jo niin paljo raakuutta, ettei häntä enää\nliikuttaisi mikään, mutta hän ihan kiehui raivosta kuullessaan, miten\npoliisit yöllä olivat menetelleet! Eräänkin venäläisen asunnossa\noli ainoastaan nuori vaimo vastasyntyneen lapsensa kanssa kotona,\nkun poliisit sydänyöllä tulivat vaatimaan sisälle. Vaimoparka oli\nvallan jähmettynyt kauhusta eikä uskaltanut laskea, vaan alkoi\nsydäntäsärkevästi huutaa apua. Poliisit särkivät hirmuisella\nryskeellä oven säpäleiksi, tunkeutuivat sisälle ja tarkastivat kaikki\nperinpohjin. Vaimoraukka sai pelästyksestä ja kauhusta ankaran\nhermokohtauksen -- ja jälestäpäin tuli hän mielipuoleksi...\n\nKaupungin työväenlehti leimasikin sellaiset raakamaisuudet teoiksi,\njotka vetävät vertoja venäläisen poliisin hirmutoimille -- jopa\nmuutkin lehdet paheksuivat sellaista petomaisuutta... Sitäpaitsi veti\nSadovskyn vangitseminen erikoista huomiota ja osanottoa puoleensa...\nMielet olivat kiihdyksissä...\n\n\nIII.\n\nToisena päivänä vangitsemisen jälkeen Korpela vielä kerran näki\nSadovskyn. Se tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että se painui hänen\nmieleensä aivankuin se olisi poltinraudalla poltettu hänen sielunsa\npohjaan. Se tapahtui seuraavasti:\n\nKaupungin työväentalolla pidettiin samaan aikaan oppikursseja,\njossa luennoitiin eri aineista, harjoiteltiin esitelmien pitoa,\nrunonlausuntoa, kokoustenpitoa, oikokirjoitusta y.m. Maaseudun\ntyöväenyhdistykset olivat lähettäneet sinne etevimpiä jäseniään,\njotta nämä toisivat ne pienetkin oppimurut ja kokemukset, joita\nsiellä jaettiin, yhteiseksi hyödyksi kotiseudulleen. Kaikkiaan oli\nsiellä noin kaksisataa osanottajaa, ja innokkaasti ja toverillisesti\nsiinä ponnisteltiin eteenpäin. -- Kun nämä kurssilaiset kaikessa\nrauhassa Korpelan opastamana harjoittelivat oikeinkirjoitusta,\navautui ovi ja sisään tunkeutui poliisimestari lukuisan poliisijoukon\nympäröimänä ja mukanaan oli heillä vangittuna -- Sadovsky.\n\nKaikkien katseet kääntyivät poliiseihin kysyvinä, synkkinä... ja\ntuli hiljaisuus, niin syvä, että olisi kuullut kärpäsen surinan...\nPoliisit pysähtyivät hämmästyneinä -- nähtävästi eivät luulleet\nsalissa olevan ketään arkipäivänä. He näkivät jotain pahaaennustavaa\nnoissa kalpeissa kasvoissa, tuijottavissa, synkissä silmissä.\nHe kalpenivat ja nolostuivat -- niinkuin nolostuu varas, joka\nmurtautuu huoneeseen ja huomaakin isännän pyssy kädessä rauhallisena\ntarkastelevan häntä... Viimein he Sadovskyn viittauksesta astuivat\nerääseen sivuhuoneeseen, vahdit jätettiin ovelle... Nyt käsittivät\nkaikki aseman: tuossa huoneessa oli Sadovsky ottanut vastaan\nsairaitaan, siellä olivat vieläkin hänen lääkäri-tarpeensa ja nyt\ntultiin -- kai raivostuneina siitä, ettei edellisellä kerralla\nlöydetty mitään \"tärkeätä\"! -- tarkastamaan tännekin!\n\nOpetus keskeytyi ja Korpela alotti laulun venäläisen\nvallankumouslaulun \"Varschavjankan\" -- johon kaikki kuin yhteisestä\nsopimuksesta yhtyivät ja tuon synkän surullisen ja samalla uhmaavan\nlaulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin marssivan armeijan\naskelten jyske... Kun se oli laulettu, alettiin heti toinen --\nvallankumouslaulu sekin -- ja kun tarkastusta yhä jatkui, kajahti\nyhä paisuvalla voimalla leimuava Marseljeesi. Kummallista! Ei ollut\nKorpela koskaan kuullut sillä tavalla laulettavan: kaikkien silmät\nloistivat, posket hohtivat... useat itkivät... Tuntui siltä, kuin\ntahtoisi jokainen tässä laulussa tuoda ilmi ne vääryydet, joita\nolivat saaneet kärsiä, ilmaista vastalauseensa ja suuttumuksensa\nsellaista yhteiskuntaa vastaan, joka telkien taakse sulloo totuuden\npuolustajat...\n\nVihdoin tuli Sadovsky poliisien saattamana ulos sivuhuoneesta ja\npysähtyi tuon laulavan joukon eteen -- seisoi siinä niin omituisen\nsurumielisenä ja ylevänä... ja silmissä kimaltelee kyynel...\nSilmänräpäyksessä viritetään uusi laulu, mahtava internationale;\neivät tohtineet poliisit viedä häntä pois, vaikka ensin näytti\nsiltä, laulu vaikutti heihinkin. Ei se ollut enää ainoastaan tuo\npieni joukko, joka lauloi. Ei! Korpelasta tuntui, kuin olisivat koko\nmaailman köyhät siinä huutaneet julki tuskansa, vihansa, raivonsa,\nhuutaneet kostoa, hyvitystä, oikeutta... Siinä kuvastui katkeruus\nvuosisatoja kärsityistä vääryyksistä, kuului totuuden sankarien\nkuolonkorahdukset, miesten kolkot kiroukset ja tuhansien nälkäisten\nvaimojen ja lasten valittava itku... Vaikka useimmat itkivät, niin\nsiinä ei ollut mitään heikkoutta, se ei ollut valitusta, vaan\nkaikkivoittavan kosken pauhua, joka hurmasi ja valloitti jokaisen...\nSiinä oli samalla salaperäistä riemua ennen aavistamattomien voimien\nlöytymisestä -- niinkuin ihminen, joka kauan on ollut sairaana,\nyhtäkkiä huomaisikin itsensä terveeksi ja voimakkaaksi... Tuo laulu\nantoi aavistuksen siitä, ettei enää kauvan voida tuollaisia tekoja\ntehdä. Niin käsitti sen myöskin Sadovsky, koska päänsä kohosi\npystyyn, kasvot kirkastuivat sisäisen voiton varmuudesta; vaikka\nkyyneleet vuotivatkin hänen silmistään, niin ne näyttivät ilon ja\ntoivon kyyneleiltä...\n\nKun laulu läheni loppuaan, näytti siltä kuin aikoisi tuo joukko\nvapauttaa Sadovskyn, sillä he olivat tietämättänsä miltei ympäröineet\nhänet ja seisoivat siinä kädet nyrkkiin puristettuina, kasvot\nliikutuksesta kalvenneina... Ainakaan ei olisi sillä hetkellä\ntarvinnut muuta kuin huutaa: lyökää poliisia! ja tuokiossa olisivat\nnämä olleet ruumiina -- siksi uhkaavilta näyttivät miesten\nkiihoittuneet, kalpeat kasvot ja salamoivat silmät. Mutta juuri kun\nlaulu loppui huudahti Korpela innostuksesta ja mielenliikutuksesta\nvärisevällä äänellä:\n\n-- Eläköön ensimmäisen valtakunnanduuman jäsen, tohtori Sadovsky!\nEläköön!\n\nEläköönhuuto sellainen, kuin tahtoisi se repiä seinät... kuulua koko\nmaailmalle, kajahti salissa.\n\nSadovsky astui Korpelan luokse, syleili ja suuteli häntä, astui\naskeleen taaksepäin ja liikutettuna, katkonaisesti sanoi:\n\n-- Toverit... veljet... Kiitän teitä!\n\nHän kääntyi ja astui pää pystyssä ulos -- poliisijoukon saattamana...\n\nUudestaan viritettiin hehkuva Marseljeesi... mutta Sadovsky sulettiin\npimeään vankivaunuun ja vietiin uudestaan tyrmään...\n\n       *       *       *       *       *\n\njokainen ymmärtää, kuinka hartaasti tuo sairas vaimoparka halusi\nvielä kerran tavata miestänsä. Hän lähetti erään tuttavansa\npyytämään lupaa läänin kuvernööriltä ja kuvernööri -- entinen\nsuomalainen upseeri -- _lupasi_ sen hänelle. Tähän luottikin\nvaimoparka ja eräänä päivänä, saadessaan kutsun tulla miestänsä\ntapaamaan, hän nousi horjuvana, kuumeisena vuoteeltaan ja meni\nsuurella vaivalla vankilaan; mutta saman päivän aamuna oli hänen\nmiehensä jo lähetetty Pietariin -- odottamaan tuomiota rikoksesta,\njonka laatua ei vielä tiedetty. Mutta ei tarvinnut vaimonkaan\nsinne turhaan itseänsä vaivata -- _hänet vangittiin myöskin_ ja\nlähetettiin neljän päivän kuluttua Venäjälle. Hänet tuomittiin ja\nlähetettiin Siperiaan -- siitä syystä, että oli kerran saanut kirjeen\neräältä vallankumoukselliselta sukulaiseltaan. Siperian kauhuja\nja kärsimyksiä hänen taudin runtelema ruumiinsa ei enää kestänyt:\ntundrojen jäinen viima hänen heikon elonliekkinsä sammutti...\n\nEi olleet omaisten hellät kädet keventämässä hänen viime hetkiään, ei\nsaanut hän enää nähdä kotiaan... miestään... Sillä mies istui samaan\naikaan Pietari-Paavalin linnassa ja odotti tuomiota olemattomasta\nrikoksesta...\n\n\n\n\nTUOMITTU\n\n\nI.\n\nHän oli ollut niin reipas, elämänhaluinen, toivorikas -- sillä hän\noli kahdenkymmenen vuotias ja naimisissa vasta vuoden.\n\nNyt kuvastui hänen kasvoissaan vain tuska ja epätoivo, viruessaan\nvuoteellaan kalpeana ja nääntyneenä ja odottaessaan synnytystä.\nPoltteita oli ollut jo kuusi tuntia -- eikä vieläkään! Tuntui kuin\nkoko hänen ruumiinsa olisi ollut tulessa, hän vääntelehti voihkien ja\nvalittaen; toisinaan hän nyyhkytti hiljaa ja vaikeroiden kuin hyvin\nheikko, sairas lapsi, toisinaan kirkasi rajusti ja sydäntäsärkevästi\n-- aivankuin hänen jäseniänsä revittäisiin irti. Joskus oli hän\nhetken ääneti ja silloin puri hän hampaansa yhteen, katseensa\nharhaili ympäri avuttomana, pyytävänä ja suunsa vääntyi niinkuin\nlapsen, joka huomaa eksyneensä metsään, eikä äiti olekaan saapuvilla\nja hänen otsaltaan pusertuivat esiin suuret hikikarpalot kuin valkeat\nhelmet...\n\nMutta ei vieläkään!\n\nHän tunsi itsensä niin äärettömän heikoksi, kuoleman väsyneeksi;\nhänen mieleensä juolahti, ettei hän voi tätä kestää -- hänen täytyy\nkuolla. Silloin hän alkoi pelätä. Voi, miksi hän ei ennen ajatellut\nsielunsa tilaa, ei viljellyt jumalan sanaa, ei käynyt ripilläkään\nkahteen vuoteen... Hän rukoili hiljaa: -- Jumala, jumala, auta minua!\n\nMutta tuska kiihtyi yhä, samalla kun epäilys, pelko ja kuolemankauhu\nkalvoi vielä ankarammin kuin ruumiilliset tuskat. Mitä, jos hän nyt\nkuolee? Mihin hän joutuu? Pääseekö hän taivaaseen, tai syöksyykö hän\n-- kauheata ajatellakin! -- ijankaikkiseen kadotukseen, helvettiin!\nEi. Hänen täytyy saada jotain tietoa, varmuutta...\n\n-- Sanokaa Kristolle, että... että hän menee hakemaan pastoria, --\nsammalsi hän arasti ja katkonaisesti kätilölle.\n\n-- Eihän tässä nyt mitään pelkoa ole... se kyllä kohta menee ohi, --\nhuomautti tämä viihdytellen. -- Odottakaahan vain vähän vielä...\n\n-- Ei! Se täytyy... täytyy! Sanokaa, että pian, pian...! -- huusi hän\ntuskallisesti ja kiihkeästi, niinkuin hänen elämänsä olisi riippunut\nsiitä. Peittäen kasvonsa alkoi hän rajusti itkeä; mutta yhtäkkiä hän\nkohotti päätään, katsahtaen kauhistuneena ympärilleen ja parahti kuin\nhaavoitettu eläin:\n\n-- Minä kuolen!\n\nPappia lähdettiin hakemaan...\n\n\nII.\n\nSynnytys ei ollut vieläkään tapahtunut, kun pastori arvokkain\naskelin, otsa ankarissa rypyissä astui sisälle. Kuitenkin\nkirkastuivat sairaan kasvot hetkeksi, kun pastori häntä tervehti ja\nsiirti tuolinsa hänen vuoteensa viereen.\n\n-- No, kuinka on teidän sielunne laita? -- kysyi pappi äänellä,\njota hän turhaan koetti saada lempeäksi -- sillä sairas ei kuulunut\nvarsinaisiin uskovaisiin.\n\n-- Niin... niin... en tiedä... - soperteli tämä neuvottomana ja\nepävarmana.\n\n-- Tunnetteko te Jeesuksen? -- kysyi taas ankarasti ja virallisesti\npappi ja kohdisti kylmän katseensa sairaaseen.\n\nTuskanhiki poreili sairaan kelmeällä otsalla; hän hämmentyi yhä\nenemmän eikä voinut vastata mitään.\n\n-- Kadutteko te syntejänne? -- kuului taas tiukka kysymys.\n\n-- Kadun... kadunhan minä... mutta... Jos te sydämestänne kadutte\nsyntejänne, niin minä herran jumalan palvelijana voin antaa teille\nsyntinne anteeksi, koska jumala suuressa rakkaudessaan on lähettänyt\nainokaisen poikansa pelastamaan syntisiä helvetin vallasta. --\nUskotteko te jumalan ainoan pojan päälle?\n\nSairaan kasvot vääristyivät tuskasta, hänen sisältään vihiäsi kuin\ntulisen raudan kosketuksesta ja maailma näytti pimenevän hänen\nympärillään; kun hän vihdoin vähän tointui, ei hän muistanut mitään\nja änkytti hätääntyen:\n\n-- Voi hyvä pastori... kun minä en muista... en ymmärrä...\n\n-- Mitä ette ymmärrä? Ettekö kadu syntejänne?\n\n-- Kyllä mutta tahtoisin katua... enemmän... -- hän purskahti\nhillittömään itkuun ja sen lomasta kuului rukoilevasti ja\nkatkonaisesti: -- Sanokaa hyvä pastori... kuinka on... pääsenkö minä\ntaivaaseen jos nyt kuolen, kun... jollen minä osaa oikein katua...\n\nIlman totista katumusta on mahdoton saada jumalan armoa -- jotapaitsi\nedessämme on vain ijankaikkinen kadotus -- selitti pappi varmasti.\n\n-- Mutta kun en voi... en voi! -- vaikeroi sairas ja vääntelehti\nvuoteessaan kuin kidutuspenkissä.\n\n-- Kuka olet sinä, joka et tahdo nöyrtyä jumalan kasvojen edessä? Se\non perkele, joka ihmisessä puhuu tuolla tavalla!\n\n-- Kyllä minä tahtoisin, mutta nyt minä kuolen voihki sairas\nsydäntäsärkevästi ja jatkoi hetken kuluttua kiihkeästi ojennellen\nkäsiään kuin hukkuva: -- Voi herra pastori, auttakaa, neuvokaa\nminua... ja antakaa herranehtoollista... ehkä jumala antaa minulle\nkaikki anteeksi... Antakaa... minä kuolen...\n\n-- Teidän pitää ensin katua suuret syntinne! lausui pappi\njärkähtämättömästi. -- Jos te katumattomalla sydämellä nautitte hänen\npyhää ruumistansa, niin te syötte ja juotte itsellenne tuomion ja\nkadotuksen. Se on herran oma, pyhä sana!\n\nSairaan kasvoilla kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin\nruoskittaisiin häntä lyijynuppisilla ruoskilla. Koettaen vapisevilla\nkäsillään kohottautua vuoteesta, ähkyi hän käheästi kuin\ntukehtumaisillaan:\n\n-- Mitä... mitä...? Kun minä en tiedä, en voi enempää... En tiedä\ntehneeni mitään erityistä... Minä _tahdon_ katua, rukoilla... Antakaa\nherranehtoollista... hyvä pastori...\n\n-- Kuinka sinä voit pyytää, kun et oikein kadu? enhän minä voi antaa.\n\n-- Antakaa! -- huusi sairas yht'äkkiä hurjasti ja tuijotti pastoria\nkauhusta pyörein silmin. Minun _täytyy_ saada herranehtoollista! Pian\npian!\n\nPappi ei ollut liian järjellä ja ihmistuntemuksella pilattu.\nSentähden ei hän nytkään ymmärtänyt, että naisraukka oli\nkuolemantuskassa -- tulemaisillaan hulluksi, vaan hän luuli sitä\nröyhkeydeksi ja hirveäksi paatumukseksi ja vastasi kiivaasti:\n\n-- Sillä tavallako sinä luulet herran armopöytään pääseväsi, sinä\nkurja, katumaton syntinen! Sinun paikkasi ei ole jumalan valittujen\nluona sinun paikkasi on helvetissä!\n\nMutta sairas ei enää tiennyt mitä teki; hän huusi kuin mieletön,\nvihlovasti, sydäntäsärkevästi:\n\n-- Antakaa...! antakaa...! antakaa!\n\nPappi otti päällystakkinsa ja lähti talosta...\n\n\nIII.\n\nHelvettiin... helvettiin... hoki sairas ontolla äänellä, kohoutui\nhiukan vuoteellaan ja tuijotti tylsin silmin läsnäolevia.\n\nNopeasti kuin salama välähti hänen hämärtyvissä aivoissaan helvetti,\nsen ijankaikkisuus ja kauheus. -- Kuin eilisen päivän muisti hän\nsenkin sunnuntain, jolloin hän pääsi ensikerran ripille ja pastori\nkuvaili kuinka loppumattoman pitkä on ijankaikkinen kadotus.\n\"Ajatelkaa, sanoi pastori, että löytyisi suunnattoman suuri\nsantavuori ja pieni lintu tulisi joka tuhannen vuoden perästä,\nottaisi siitä vuoresta yhden santajyvän, niin sekin loppuisi\n_joskus_; mutta ijankaikkisuus on loppumaton, ijäinen -- _se ei lopu\nkoskaan_!\"\n\n-- Ei koskaan: pois... ei koskaan... _koskaan_, -- ähkyi onneton\näänellä, joka muistutti teurastettavan eläimen kurkusta lähtevää\nkorinaa.\n\nHän vaipui tämän jälkeen tunnottomana, tuskanhiestä märkänä\nvuoteelle, ja hänen kasvonsa olivat niin kelmeät kuin kuolleen.\nHetken kuluttua alkoi hän aukoa suutaan kuin pieni lintu, joka\non tuotu kuumaan huoneeseen ja on lentänyt itsensä akkunaruutua\nvastaan tainnoksiin. Mutta se ei kestänyt kauan; hän alkoi taas\nhuutaa ja voihkia surkeasti: hän mutisi käsittämättömiä sanoja,\njoista vain vaivoin erotti sanat \"helvetti\", \"ijankaikkinen\" ja\nmuita samantapaisia, jotka kauhistuttivat läsnäolijoita; he -- kaksi\nsairaan sisarta ja pari naapurin emäntää -- pyörivät huoneessa\nkalpein, pelästynein kasvoin, vääntelivät käsiään epätoivosta ja\nheidän huulensa sopertelivat rukouksia sairaan sielun puolesta, jota\nhe pitivät menetettynä -- olihan pastori sen sanonut!\n\nTätä kesti kauan -- mutta synnytystä vain ei tapahtunut...\n\nYht'äkkiä kajahti huoneessa niin vihlova, kamala tuskanhuuto, että\nläsnäolijat värähtivät sydänjuuriaan myöten.\n\n-- Jeesus... Kristus... auttakaa... auttakaa! -- kirkui hän\nluonnottomasti, hänen kasvonsa kalpenivat liituvalkoisiksi ja hänen\nsilmänsä tuijottivat kattoon kuin hullun, pyöreinä, hirvittävinä.\n\nHänen miehensä syöksyi toisesta huoneesta, vaipui sanomattoman tuskan\nvallassa polvilleen hänen vuoteensa viereen, soperteli lohdutussanoja\nja koetti estää häntä riuhtomasta. Mutta sairas houraili jo eikä\ntuntenut enää miestään, vaan loittoni hänestä kauhulla -- ikäänkuin\nolisi nähnyt aaveen.\n\n-- Älä tule! -- parkasi hän kauhistuneena. -- Älä tule vielä... minä\nkoetan vielä kerran...! Minä koetan vielä rukoilla... rukoilla...\nrukoilla...\n\nMies lysähti lattialle kuin olisi saanut halvauksen ja purskahti\nvaltavaan itkuun.\n\n-- Se on myöhää... myöhää! -- voihki taas kuoleva. -- Minun täytyy\nvajota helvetin tulisiin liekkeihin... Voi kuinka se polttaa...\npolttaa... ijankaikkisesti...!\n\nHän vaipui voimatonna patjoihin ja hänen verettömien, kuivien\nhuuliensa välistä tunkeutui katkonaisia, epäselviä sanoja, joita ei\nkukaan ymmärtänyt.\n\nSairas oli jo puoleksi tajuton. Harmaa sumu laskeutui raskaana hänen\nsilmiensä eteen, niin ettei hän tuntenut, eikä nähnyt enää ketään.\nHänen kuolemanpelkonsa, kuvittelunsa ja ruumiilliset tuskansa\nsulivat yhdeksi hirvittäväksi poltoksi, joka vei häneltä lopunkin\nymmärryksen; hän luuli näkevänsä helvetin.\n\n-- Auttakaa! -- kaikui äkkiä niin hirvittävä huuto, että\nse sai huoneessa olijat kauhusta vavahtamaan. Ja tarttuen\nsuonenvedontapaisesti sängyn laitoihin ja tuijottaen kylmästä\nkauhusta lasittuneilla silmillään suoraan eteensä, jatkoi hän\nläähättäen, niin että sanansa kuuluivat vain käheänä korinana:\n\n-- Minä putoan... putoan... aut-ta-kaa!\n\nNainen, joka vielä eilen toivorikkaana odotti äidiksi tuloaan,\nkiemurteli nyt kuolemantuskassa, mielettömänä vuoteellaan ja oli\nnäkevinään, miten hänen allaan, pohjattomassa syvyydessä leveni, yhtä\näärettömänä kuin taivaan avaruus, kauhistava tulimeri -- helvetti;\nsynkän pimeyden lävitse näki hän sen ijankaikkiset sinipunervat\nliekit. Hänen suunsa vääristyi kamalaan kauhunhuutoon, mutta ääntä\nei tullut enää -- sillä hän alkoi nopeasti vajota sinne kammottavaan\nsyvyyteen... Hän näki jo kadotettujen nyrkkiin puristettuja käsiä,\nvääntyneitä suita ja kuuli heidän vihlovat tuskanhuutonsa ja liekkien\nrätinän, jotka sulivat yhtämittaiseksi hirmuiseksi ärjynnäksi,\npauhuksi -- aivankuin sadat valtameret olisivat syösseet yhteen\ntulivuorten kanssa... Hän putosi yhä edelleen, tunsi liekkien\npolttavan ruumistaan ja oli tukehtumaisillaan... Hän tahtoi vielä\nkerran saada ilmaa keuhkoihinsa -- mutta se oli myöhää: helvetin\nsinipunervat lieskat nuoleskelivat hänen kasvojaan... polttivat\nhiukset... ja hän henkäsi sisäänsä helvetin tulikuumaa liekkiä...\nYhtäkkiä pimeni kaikki...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli kuollut.\n\n\n\n\nMURHAAJA\n\n\nI.\n\nRakastin häntä...\n\nEn voi sanoin kertoa, enkä tiedä itsekään, kuinka paljo\nhäntä rakastin. Sen vain tiedän, että rakastin äärettömästi,\nrajattomasti... En tiedä sitäkään, mitä hänessä rakastin, hänen\npuhdasta sieluaan, hehkuvaa uhrautuvaisuuttaan; vai rakastinko siksi,\nettä hän oli kaunis, kaunis kuin unelma hentoine vartaloineen,\nkalpeine, hienopiirteisine kasvoineen, tummine silmineen. -- Niin,\nsitä en tiedä... Sen vain tiedän, että olisin antanut hänen edestään\nelämäni, terveyteni, sieluni autuuden... kaikki!\n\nJa hän rakasti minua...\n\nEn tiedä miksi, enkä sitä ennen uskonutkaan -- vasta viimeisenä\niltana, kun hän täällä oli sain sen tietää.\n\nOh, sitä iltaa en milloinkaan unohda! -- Se oli mitä ihanin ilta\nheinäkuun loppupuolella. Yön jumalatar loisti kirkkaana tummalla\ntaivaalla, hopeoiden vainiot, metsät, koko maailman salaperäisen\nihanaksi... Hän oli pyytänyt minua kanssaan kävelemään ja nyt\nkuljimme rinnakkain tutulla polulla, joka johti ulos kaupungista.\n\nOlimme kävelleet hetken ääneti. Vihdoin havahduin tummista\najatuksistani ja kysyin hämmästyen:\n\n-- Minne menemme?\n\n-- Minne tahansa, kunhan vain pois täältä... hälinästä -- sanoi hän\nhymyillen surumielisesti. -- Tai kuule! -- jatkoi hän innostuen. --\nMennään sinne, missä olimme mansikoita poimimassa... tiedäthän...\n\n-- Mutta sinnehän on täältä vielä kaksi kilometriä! -- sanoin, vaikka\nsydämessäni iloitsin.\n\n-- Väsytkö? -- hän naurahti veitikkamaisesti.\n\nKatkesi puhe. Mieleni oli musta kuin yö. Ajatellessani, että minun\ntäytyy erota hänestä tuntui se aivan mahdottomalta -- tuntui\nikäänkuin joku kauhea käsi olisi kiskonut sydäntä rinnastani. Ja\nhuomenna pitäisi hänen matkustaa! Jos ne vielä vangitsevat hänet.\nKuinka silloin eläisin?\n\nHän oli venäläinen pakolainen. Toimi kirjallisuuden levittäjänä\nsotaväelle ja oli asunut meillä sen ajan, pari kuukautta, minkä oli\ntäällä ollut. Hänen tarinansa oli samanlainen, kuin niiden toistenkin\n-- kammottava, julma: Hänen isällään oli ollut huvila lähellä Riigaa\n-- jossa hän toimi kimnaasin johtajana. Kun rangaistusretkikunnat\nsaapuivat, pantiin heilläkin toimeen perinpohjainen tarkastus.\nOnnettomuudeksi löydettiin veljen revolveri ja pieni määrä\n\"luvatonta\" kirjallisuutta.\n\nHeti hyökkäsivät santarmit raakamaisesti isän kimppuun, löivät häntä\nkasvoihin, niin että veri purskahti ja alkoivat sitoa köysiin.\nVeli juoksi mielettömänä isäänsä auttamaan, iski nyrkillään maahan\nkomentavan upseerin. Muuta hän ei ehtinytkään, sillä heti hyökkäsi\nkokonainen lauma hänen kimppuunsa; hänet sidottiin ja juopuneet\nkasakat pieksivät hänet veriin nagaikoillaan ja viimein upseerin\nkäskystä hirttivät puutarhan vaahteraan, sekä sytyttivät talon\npalamaan.\n\nHän ja nuorempi veljensä pääsivät salaa pujahtamaan vanhaan\nperunakuoppaan ja näkivät sieltä koko hirvittävän näytelmän. Yöllä\nhiipivät he piilopaikastaan, juoksivat Riigaan ja pääsivät vielä\nsamana yönä laivalla Suomeen. -- Hänen isänsä oli nyttemmin päässyt\nvapaaksi vaikutusvaltaisten sukulaistensa avulla.\n\n-- Puhu jotain Kullervo. Miksi olet noin surullinen? -- katkasi tyttö\näänettömyyden, tarttuen hellästi käsivarteeni.\n\n-- Olisinko iloinen, kun sinä lähdet! -- huudahdin tuskallisesti. --\nÄlä lähde Vera! Ne vangitsevat sinut -- aivan varmaan ne vangitsevat\nsinut... rääkkäävät... ehkä tappavat... Tiedäthän... ei siellä\ntodistajia tarvita!\n\n-- En pelkää kuolemaa! -- huudahti hän uhma huulillaan. -- Paljon\novat tappaneet... Tappakoot...\n\n-- Tarvitaan sinua täälläkin... Nuori olet... paljon saisit aikaan...\nhukkaan menee elämäsi...\n\n-- En voi jäädä, isä... tiedäthän. Minun täytyy! -- huudahti hän\nodottamattoman päättävästi, mutta niin tuskallisella äänellä, että\nsydäntäni viilsi.\n\nHuomasin, ettei hän muuttaisi päätöstään. Ja minun tuli niin\näärettömän surullinen olla. Että näkisin hänet viimeisen kerran -- se\najatus painoi minua kuin raskas, kauhea kivi...\n\nOlimme saapuneet jo sinne, mihin aijommekin ja seisoimme ääneti\nvanhan ränsistyneen aidan vieressä kalpeassa satumaisessa valossa...\nJa aivan lähellämme jossakin lauloi laulurastas ihanata, myöhäistä\nlauluaan... Olin purskahtaa itkuun...\n\n-- Luuletko sinä Kullervo, että minun on hauska lähteä?--sanoi\nhän äänellä jossa värähteli katkeruus, tuska ja hellyys ja\nkatsoen kummasti mustilla, loistavilla silmillään, jatkoi: -- Jos\ntietäisit... jos tietäisit...\n\nHän seisoi edessäni hurmaavan kauniina, notkeana... Rinta hiukan\nkoholla, posket vienosti punertavina, huulet puoliavoimina, silmät\nomituisesti loistaen, oli hän kuin ilmestys -- ilmestys taivaasta!\nYhtäkkiä syöksähti hän kaulaani, suuteli suulle, poskille, silmille\nkiihkeästi... ja purskahti katkeraan itkuun.\n\n-- Niinkö...? Rakas... -- huudahdin ja tempasin hänet äärettömän\nriemun vallassa syliini. -- Rakastatko todellakin?\n\n-- Niin...\n\nItkien lepäsi hän sylissäni kuin lapsi. Puristin häntä rintaani\nvastaan... suutelin... Olin kuin juopunut riemusta. Tuntui kuin\nvaltaava myrsky olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt kaikki surut,\nhuolet, koko maailman -- ja jättänyt vain hänet, joka sylissäni\nlepäsi. En nähnyt muuta, kuin hänen kyyneleiset silmänsä,\npuoliavoimen, surullisen suunsa... En tuntenut muuta kilin hänen\nvärisevät, hennot käsivartensa kaulallani, hänen poskensa ja tukkansa\npehmeyden, kun hän minuun puristautui... Unohdin kaikki! Kuin\nkuumeessa kuiskin:\n\n-- Onko tämä unta? Pidänkö sinua... rakas... todella sylissäni...\nOnko mahdollista, että rakastat...?\n\n-- Sinua rakastan... Yksin sinua! -- puhui hän tulisesti. -- Koko\nmaailma on tyhjä ilman sinua! Voi, kuinka olen kärsinyt... itkenyt...\nKun en olisi sinua nähnytkään... Tai ei niinkään... -- Hän puhkesi\nuudelleen itkuun.\n\n-- Mutta miksi menet? Älä mene... kirjoita isällesi...\n\n-- Minun täytyy -- älä kiellä! -- keskeytti hän kiihkeästi. -- Mutta\nminä tulen takaisin... En voi... luulen että kuolen, jos en sinua\nsaisi nähdä... Tulen... -- Hän puristautui minuun yhä lujemmin.\n\n-- Mutta jos vangitsevat...\n\n-- Eihän ne... enhän ole mitään pahaa tehnyt. Mutta pidätkö\nsinäkin... niin paljo minusta...?\n\n-- Älä kysy... Rakkaani!\n\nMe istuimme kauvan siinä kaatuneella puunrungolla, sylitysten,\nväristen riemusta, katsellen toisiamme ilokyynelistä loistavin\nsilmin -- kuiskien, haaveillen onnesta... Ja ympärillä loisti kaikki\nhimmeässä, satumaisessa valossa ja laulurastas lauloi ihanasti\nmyöhäistä lauluaan...\n\nSeuraavana aamuna, kun olin poissa, tulivat poliisit erään\ntummaverisen, venättä puhuvan miehen johdolla ja vangitsivat Veran.\nSisaren kuvauksesta huomasin, että se vieras oli ollut poliisiagentti\nKraloff, joka oli jonkun aikaa oleskellut kaupungissa ja jonka\nolin tavannut kolme kertaa hiipimässä asuntoni ympärillä. -- Vera\nlähetettiin samana päivänä Pietariin, enkä minä nähnyt häntä enää\nmilloinkaan...\n\n\nII.\n\nSiitä oli kulunut viisi viikkoa, kun hänet vangittiin -- viisi\nkauhean pitkää viikkoa. Olin ollut kuin hourupäinen koko ajan. Hän\noli sisarelleni luvannut heti kirjoittaa, kun saa tilaisuuden --\neikä kirjettä kuulunut. Öisin en voinut nukkua, vapisin pelosta,\nepätietoisuudesta, olen itkenytkin -- en häpeä sitä tunnustaa...\n\nOlin juuri synkkien ajatusteni vallassa eräänä aamuna, kun ovikello\nsoi. Aijoin mennä avaamaan, mutta siskoni tuli vastaani kirje kädessä\nhuudahtaen: -- Kirje sinulle!\n\nSieppasin sen kuin kuumetautinen. Katsoin postileimaa: Pietarista --\nmitä...? tämähän ei ole hänen...\n\nVapisevin sormin revin rikki kuoren -- sieltä solahti käteeni aivan\nvieraalla käsialalla kirjoitettu, lyhytsanainen kirje. Aloin lukea...\n\nMitä pitemmältä luin, sitä kummallisemmaksi tunsin itseni. Tuntui\naivankuin olisin jäätynyt yhdeksi jäämöhkäleeksi -- niinkuin\naivonikin olisivat muuttuneet lumi- tai jääsohjoksi. Aijoin puhua\njotakin, mutta kieli ei taipunut -- enkä enää muistanut, mitä minun\npitäisi sanoa...\n\n-- Mikä sinun tuli... mikä... mitä...? -- sopersi siskoni\npelästyneenä, sieppasi kirjeen ja alkoi ahnaasti lukea. Näin, miten\nhänen kasvonsa kalpenevat, silmät suurenevat kauhusta -- ja hänen\nhuulensa vavahtelevat ja sitten hän kirkaisten heittäytyy suulleen\nsohvalle purskahtaen hillittömään itkuun... Äiti tulee sisälle...\nlukee -- molemmat itkevät...\n\nUudestaan tartuin kirjeeseen. Järkähtämättömänä kuin kuolema on siinä\ntuo turmiosanoma, kirjoitettuna kauniilla, hieman hermostuneella\nkäsialalla. Luin uudestaan:\n\n    Toveri!\n\n    Niinkuin tiedätte vangittiin sisareni Vera siellä. Häntä\n    syytettiin valtiopetoksesta ja kapinan valmistamisesta ja vietiin\n    Pietari-Paavalin linnaan. Yhtään kirjettä en saanut häneltä.\n    Asun nykyään enoni luona Inkerinmaalla. Neljä päivää sitten\n    tuli eräs kalastaja kertomaan enolleni, että hänen verkkoonsa\n    oli taas tarttunut ruumis -- naisen ruumis. Riensimme rantaan.\n    Ja arvaatte suruni ja raivoni kun ruumis oli -- Veran! Hän oli\n    miltei muodoton. Kalat olivat jo syöneet hänen kasvonsa, silmät\n    olivat poissa -- ainoastaan äitivainajalta saamastaan rististä ja\n    tukastaan tunsin hänet. Ja kauheata: nuoran silmukka oli vielä\n    hänen kaulassaan! Ja kun riisuimme häntä, huomasimme, että koko\n    selkä oli tummansininen ja rikki -- aivankuin verinen, raadeltu\n    maksa... Hennot luut näkyivät useasta paikasta. Sääriluut oli\n    murskattu jollakin tylsällä aseella...\n\n    Häntä on siis hirveästi kidutettu -- koetettu luultavasti\n    pakoittaa tunnustamaan jotakin. Mitä tiesi hän, lapsi parka! --\n    Lopuksi on hänet hirtetty ja heitetty Nevaan, josta virta kuletti\n    hänen ruumiinsa tänne asti... Niin julmasti hänen nuori elämänsä\n    katkaistiin -- hänhän oli vasta 19-vuotias!\n\n    Me hautasimme hänet erääseen hiekkakumpuun lähelle rantaa.\n\n    Sanomattomalla surulla\n\n                                            Anatol K--lov.\n\n    P. S.\n\n    Hän pyysi minun ilmoittamaan teille, jos jotain tapahtuisi --\n    siksi kirjoitin.\n\nEn voinut vieläkään puhua -- enkä ajatella. Ainoastaan hämärästi\ntunsin, että hän oli iäksi minulta mennyt ja se tunne oli niin\nhirvittävä, että se uhkasi tukehduttaa minut joka hetki -- ikäänkuin\nsuunnaton jäämöhkäle olisi hitaasti, mutta varmasti laskeutunut\npäälleni... Kauhulla havaitsin, että olin itsekin kuin jääpuikko;\nainoastaan sydän löi, ei, jyski, tasaisesti, kuuluvasti kuin\njättiläiskellon iskut, koskien kipeästi rintaani. Ja kaikki tuntui\nniin kauhean sekavalta ja kauhealta -- niinkuin ympärilläni olisi\nollut ääretön, sysimusta tyhjyys, josta en milloinkaan pääse pois.\n\nKuinka kauvan siinä istuin, en tiedä. Minun olisi kai aikoja sitten\npitänyt mennä toimeeni, mutta siitä en nyt välittänyt -- koetin\nvain käsittää, ajatella... Ja vähitellen ymmärsin kaikki: he olivat\nmurhanneet hänet, kauhistuttavasti, julmasti: ruoskineet, ja\njumalani! -- murskanneet hänen hennot jalkansa! -- mitä lienevät\ntehneetkään! Kuinka hän onkaan kärsinyt! -- Ooh, en voi -- en voi\najatella sitä!\n\nMutta itsepäisenä, järkähtämättömänä kuin joku hirvittävä kone\npainoi se ajatus minua. Näin aivan selvästi edessäni, miten hänet\ntuodaan sydänyöllä kurjasta, kosteasta komerostaan kidutushuoneeseen:\nkolkko, maanalainen, ikkunaton huone, josta ei mikään ääni,\navunhuuto kuulu... Siellä näkyy outoja, kauheita kidutuskapineita...\nSynkännäköiset, kamalat miehet vaativat hänen tekemään joitakin\ntunnustuksia. -- Päänpudistus on vastauksena. Uudestaan vaaditaan,\nuhataan. -- Sama vastaus. Santarmiupseerin näköinen viittaa kahdelle\njättiläismäiselle miehelle; nämä riistävät raa'asti vaatteet hänen\npäältään -- ainoastaan pieni hame jää... sitovat kädet ranteista\nyhteen ja vetävät ylös pylvääseen, niin että ainoastaan varpaat\nkoskettavat maata; tarttuvat kamaliin lyijynuppisiin nagaikkoihin...\nViuhahtaa... Kun ensimmäinen isku sattuu hänen selkäänsä, parahtaa\nhän vavahtaen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan luodin -- ja\nkauhea punainen viiru osoittaa, mihin isku on sattunut; mutta pian\nsitä ei enää erota: koko selkä muuttuu iskujen vaikutuksesta ensin\nkirjavaksi, punaiseksi, sitten sinertäväksi, mutta yhä vinkuvat\niskut... Hän kouristuu, kiemurtelee kuin mato tuskissaan... ja\npunainen, lämmin veri pirskahtaa hänen selästään...\n\n-- Voi petoja... pedot! -- mutisen ääneen, kauhusta jäykkänä. --\nJa ne ovat ensimmäiset sanat mitä voin lausua sen jälkeen, kun tuo\nturmansanoma saapui.\n\n... Mutta yhä näen, miten ruoskat heiluvat yhtämittaa järkähtämättä,\nsäälimättä. Nyt roiskuu hänen verensä joka ruoskaniskusta ympäri;\npyövelien kädet, vaatteet, lähellä sijaitseva tuoli, lattia ovat\nveressä... Hänen vaalea hameensa on veressä -- hän näyttää kokonaan\npunaselta, rikkirevityltä möhkäleeltä... ja yhä satelevat hirvittävät\niskut... Hän ei liiku enää...\n\n-- Kirotut... olkaa kirotut! -- huudan oudolla, käheällä äänellä ja\ntunnen, miten jääkylmä hiki virtaa otsaltani ja koko ruumiini vapisee\nkuin alkavassa kuumeessa...\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Järkähtämättömänä kuin kuolema -- kuin musta hauta ammottaa\nhänen pimeä, kostea komeronsa edessäni. Hän kiemurtelee kuumeisena\nkurjalla vuoteellaan. Silloin tullaan häntä taas noutamaan. Hän\ntaistelee vastaan -- mutta ei auta! Säälimättömästi raahataan hänet\nulos pimeään yöhön. Kun lyhtyjen valossa lähestytään takapihaa,\nseisoo siellä -- hirsipuu. Hänet raastetaan väkivallalla hirsipuuhun,\npannaan karkea nuoransilmukka hänen hentoon kaulaansa... potkaistaan\nlauta jalkojen alta pois -- ja siinä riippuu hän, joka ei koskaan\nole kenellekään pahaa tehnyt... riippuu muodottomaksi piestynä,\nrunneltuna... Mutta hän elää vielä! Kasvot ovat vääristyneet\ntukehtuvan kamalasta kuolemantuskasta ja kauhusta... kieli valahtanut\nsuusta... silmät pullistuvat kuopistaan veristävinä... Ja vieläkin\nhän liikkuu... nytkähtelee suonenvedontapaisesti...\n\n-- Auta Jumala! Pelasta...pelasta...pelasta!\n\nÄäneni kuului niin oudolta ja kammottavalta että pelästyin itsekin.\nSisko juoksi hätääntyneenä luokseni toisesta huoneesta, tuijotti\nminua kauhistuneena ja sopersi katkonaisesti:\n\n-- Voi kauheata... Mitä sinä nyt...? Koeta tyyntyä... älä katso noin!\n\n-- Murhasivat... murhasivat... -- mutisin mielettömästi, aivankuin\nnyt vasta olisin saanut sen tietää. -- Minäkin murhaan, tapan...tapan!\n\nNyt kun käsitin sen kaikessa kauheudessaan, valtasi minut hillitön\nraivo; huomaamattani kiristelin hurjasti hampaitani, puristin\nnyrkkejäni niin, että kynnet tunkeutuivat syvälle lihaan -- koko\nruumiini, joka lihas värisi ja vapisi pakottavasta voimasta ja\nraivosta. Tunsin, että minun täytyy ehdottomasti tehdä jotain, kostaa\njotenkin, -- muuten kuolen, tukehdun...\n\n-- Minkälainen olet... älä nyt noin, -- vaikeroi sisko. -- Tyynny,\nrakas... Katso... minkä näköinen olet...\n\nKatsoin peiliin -- ja pelästyin. Ne eivät olleet minun kasvoni.\nPeilistä tuijotti minuun vieras, kuolemankalpea naama, jonka\nsieramet olivat laajenneet, suu vääristynyt, silmät tuijottivat\nliikkumattomina ja kiiluvina kuin hyppyyn kyyristyneen pedon silmät...\n\nNiin, se oli päivänselvää, että minun täytyy tappaa joku noista\npedoista. Pedoistako? -- Suuri vääryys petoja kohtaan on kutsua\nnoita murhaajia pedoiksi! Pedothan tappavat syödäkseen, nälkäänsä\nsammuttaakseen ja joskus raivoissaan, mutta nuo murhaavat kylmästi,\njärjestelmällisesti, kamalasti kiduttaen. Minkälainen hirveä röykkiö\ntulisikaan heidän murhaamiensa uhrien ruumiista? Viattomien uhrien...\nHänetkin! Sanotaan että petoja saa tappaa. Hyvä! Miksei silloin saisi\ntappaa noita, jotka ovat tuhansin kerroin pahempia ja julmempia kuin\npedot. -- Rupesin melkein tyynesti miettimään, mitä tekisin, kenet\nmurhaisin...\n\nYht'äkkiä hypähdin ylös. Urkkija! -- se sama, joka pahanhengen lailla\noli Veraa väijynyt, hiipinyt jälessä, piileskellyt puutarhassa --\nja sitten lopuksi toimittanut vangituksi, ja kuolemaan... Siinä oli\nsiis yksi niitä! Ei tosin mikään päärikollinen, mutta kumminkin -- se\nsaatana! Ja minä päätin, että hänen on kuoleminen...\n\n-- Paula, -- lausuin kylmällä, matalalla äänellä siskolleni. -- Minä\ntapan!\n\n-- Kuinka noin puhut! Kenet aijot sinä tappaa? Ketä tarkoitat?\n\n-- Niitä... murhaajia tietysti... kaikki ne pitäisi tappaa! -- huusin\nkiukkuisesti ja jatkoin hitaasti, julmalla riemulla: -- Mutta arvaa,\nkenet minä ensiksi...? Sen, joka oli täällä Veraa vangitsemassa,\ntummaverinen mies, jonka sanoit johtaneen santarmeja. Se juuri antoi\nVeran ilmi -- ja siksi sen täytyy kuolla.\n\n-- Voi veliparka... älä ajattele tuollaista, puhui sisareni\ntuskallisesti. Et sinä mitään voi.\n\n-- Minä kostan!\n\n-- Kostat? -- virkkoi sisareni katkeran surullisesti. Hän tarttui\nhellästi käteeni ja puhui entisellä vakuuttavalla tavallaan, kuten\npuhutaan sairaalle, itsepäiselle lapselle: -- Kostat? Ethän sinä voi\nkostaa -- itsesi vain menetät... Tapa vaikka kuinka paljon... Toisia\ntulee tilalle, niinkauvan kuin tuollainen inhottava _järjestelmä_\non vallassa. Se on muutettava, eikä sitä voida muuttaa joillakin\nmurhilla -- sen luulisin sinun ymmärtävän. Siihen vaaditaan koko\nköyhälistön yksimielistä ponnistusta. Kaikista vähimmin on tuollainen\npoliisiagentti syypää... hän tekee inhottavaa työtään leipänsä edestä\n-- tai tietämättömyydessään.\n\nNäin puhui siskoni, sillä hän oli sosialidemokraatti, mutta minä\nkeskeytin hänet synkästi:\n\n-- Ymmärrän... mutta ajattele: hänen selkänsä ruoskittiin\nriekaleiksi, hänen hennot jalkansa murskattiin... hänet hirtettiin...\nMinun täytyy -- muuten tulen hulluksi!\n\n-- Veli raukka! Mutta etkö ymmärrä, ettet voi millään saada niitä\ntekemättömäksi... itse vain joudut vankilaan. Ei ole järkeä siinä!\n\n-- Olenko sanonut... järkeä! Olen jo hullu. Ne ovat tehneet minut\nhulluksi... Järkeä... järkeä... Mitä sinä! -- ärjäsin äkkiä raa'asti\nja uhkaavasti. -- Varo sinä... Minä tapan kaikki, jotka ovat minua\nvastaan! ja ole vaiti... taikka minä...\n\nLuultavasti olin minä jo vähän hullu, koska hyppäsin ylös kuin\nteräsjousi ja juoksin nyrkit puristettuna siskoni eteen, joka\nvavisten lysähti sohvalle. Silloin havahduin ja ikäänkuin jostakin\nkaukaa kuulin käheän, tukehtuneen ääneni. Ja kolkosti, hammasta\npurren jatkoin:\n\n-- Älä ole minulle... vihainen... Minä en tiedä mitä teen... Minulla\non niin kauhea olla... Näen aina vain hänet... ja kaikki. Mutta minä\nen itke, en... en jumal'avita!\n\n... Hänet ruoskivat... hirttivät...\n\n\nIII.\n\nMe istuimme äänettöminä pensaikossa sen polun varrella, josta hänen\npiti kulkea asuntoonsa K...n mäelle. Me vapisimme jännityksestä ja\nvihasta, kenties myös vilusta -- syysilta oli ehkä kylmä, vaikkemme\nsitä tunteneet. Me tuijotimme vain synkästi ja itsepäisesti\nsamaan paikkaan: leveän katajapensaan ja korkean kuusen väliseen\naukkoon, johon kaikki kaupungista tulijat ilmestyvät vasemmalta\nhalkopinojen takaa. Oikealla puolella olevan näreen oksia repi\nkohiseva tuulenpuuska niin, että se pimeässä näytti raivostuneelta,\npuolijuopuneelta jättiläiseltä, joka huitoo hurjasti näkymätöntä\nvihollistaan...\n\nNiin, me istuimme ja odotimme milloin aukkoon ilmestyisi nallihattuun\nja tummaan päällystakkiin puettu olento, jonka me tunsimme\nomituisesta, hiipivästä käynnistään. Kaksi iltaa olimme jo odottaneet\ntässä samassa paikassa -- kaksi iltaa tuijottaneet tuohon samaan\npaikkaan. Mutta kummallakin kerralla oli hänellä ollut mukanaan eräs\ntoinen. Mutta minä olin päättänyt, että odotan vaikka viikon... jos\nen tässä tapaa, haen hänet kynsiini vaikka maan alta! Hänen täytyy\nkuolla!\n\nJo silloin samana iltana kun se turmansanoma saapui, menin hänen\nluoksensa, joka nyt on vierelläni, kerroin hänelle juurtajaksain\nkaikki, selitin suoraan aikomukseni ja pyysin häntä avukseni. Hän ei\nensin tahtonut suostua, mutta kun ilmoitin siinä tapauksessa tekeväni\nsen yksin, suostui hän heti. Ja nyt me istuimme ja odotimme...\n\nSiinä äänettöminä istuessamme hyökkäsivät ajatukset kahta\nkauheammalla vimmalla kimppuuni. Uudelleen ja uudelleen olin\nnäkevinäni ne hirmut, tuntevinani ne tuskat, joiden alaiseksi\nrakastettuni joutui. Kolmeen vuorokauteen en ollut hetkeksikään\nnukahtanut... Kun olin nukahtaa, näin hänet joko ruoskittavana, tai\nhirsipuussa ja kirkasin kauhusta... Päivät olin kuin mielipuoli;\nkuljin huoneeni lattialla kuin vangittu villieläin häkissään;\npienimmätkin seikat hermostuttivat minua sanomattomasti, enkä voinut\najatella muuta kuin sitä kauheata...\n\nOlimme istuneet kauvan samassa asennossa. En tiedä kuinka\nkauvan, sillä aikakin oli käynyt minulle joksikin epäselväksi,\nkäsittämättömäksi... Tornikello kaupungissa löi kaksitoista, laskin\nsen lyönnitkin, mutta mieleeni ei edes juolahtanutkaan, että aika\nolisi kulunut niin pitkälle... Jossakin kaukana kalisutti tuuli\nirtonaista kattopeltiä, mutta minusta tuntui kaikki kummallisen\nsekavalta ja raskaalta unelta. Minä en nähnyt enää toveriani, en\npensaita, jotka vaikeroivat riuhtovien tuulenpuuskani kynsissä, enkä\nmustanharmaata peltoa; minä en nähnyt muuta kuin tuon aukon, josta\nhäntä odotin -- tuijotin siihen kauan, tylsästi, kauheasti...\n\nViimein ilmestyi siihen tumma, epäselvä haamu ja kun musta\npilvenlonka samassa väistyi kuun edestä, näin selvästi vaalean hatun,\ntumman palttoon, tunsin tuon omituisen, laahustavan käynnin. Ja nyt\nhän oli yksin! Tunsin miten lihakseni jännittyivät, ikäänkuin hyppyyn\nkyyristyvän pedon... Tartuin pistooliini...\n\nNyt! -- kuiskasin käheästi ja ponnahdin seisoalleni.\n\nNopeasti, äänettömästi kuin kissat hiivimme polulle ja lähdimme häntä\nvastaan. Siitä ei ollut enää kuin noin kuusikymmentä metriä häneen\n-- ja yhä lähenimme... Nyt en ollut enää hermostunut, omituinen\nkylmä tyyneys valtasi minut, aistimeni olivat tarkat, käteni ei\nvärähtänytkään -- tunsin ainoastaan jonkinlaista jännitystä ja\nhitusen verran pelkoa siitä, jos hän vielä pääsisi pakoon... Puhuin\nteennäisen iloisella äänellä toverilleni -- en muista, mitä -- ettei\nurkkija vain olisi alkanut mitään epäillä. Kymmenkunnan askeleen\npäästä tunsin selvästi hänen mustahkon naamansa -- se oli aivan\nrauhallinen... Neljän askeleen päässä pysähdyin hänen eteensä,\nojensin pistoolin hänen rintaansa vastaan ja ärjäsin kolkosti: -- Nyt\nkuolet!\n\nHän nosti kätensä ylös kuin suojaksi rinnalleen, suu aukeni,\nsilmät tuijottivat tylsinä, kauhun jäykistäminä... Kasvot\nmuistuttivat kauhunaamaria. -- Hän näki tietysti, ettei armoa\nollut odotettavissa... Kylmäverisesti kuin ampumaharjoituksissa\nkohotin minä pistoolia, kunnes tähtäsin keskelle kalpeata otsaa --\nkuunvalossa näin, ettei käteni hituistakaan vavissut -- ja laukasin...\n\nPamahti -- ja minusta tuntui se luonnottoman kovalta, terävältä...\nHän lysähti kokoon kuin tyhjä säkki, jota on pidetty pystyssä ja\nyht'äkkiä pudotetaan maahan -- sanaa sanomatta, ääntä päästämättä.\nHän retkahti selälleen ja otsasta pulpahti punanen verivirta kuin\npienestä ruiskusta. Nopeasti, konemaisesti panin pistoolin taskuuni,\nsieppasin toverini kainalosta suuren säkin, jonka olimme ottaneet\nmukaamme, viittasin hänelle ja aloimme äänettömästi työntää ruumista\njalat edellä säkkiin. Kädelleni pirskahti lämmintä, tahmaista verta,\nmutta sekään ei liikuttanut minua -- päinvastoin tuntui kumman\nkeveältä, ikäänkuin olisi päässyt jostakin suuresta taakasta, joka\njo kauan, kauan on painanut hartioita... Yhtä äänettömästi tartuimme\nsäkkiin -- hän jalka-, minä pääpuoleen -- ja lähdimme yli peltojen\nkohti merta.\n\nEmme olleet vielä kulkeneet pitkää matkaa kun tunsin väsymystä;\nsäkki tuntui painavalta, varsinkin kuin sitä voi kantaa ainoastaan\nyhdellä kädellä. Paita kastui hiestä, se virtasi suolaisena\notsalta silmiin ja kirveli, mutta sitä ei ollut aikaa pyyhkiä --\neteenpäin mentiin yhä yltyvällä vauhdilla. Äkkiä olin kuulevinani\nnopeita askeleita takanamme. Pudotin säikähtyneenä säkin ja tartuin\nsuonenvedontapaisesti pistooliini, valmiina ampumaan jokaisen, ken\nuskaltaisi lähestyä, mutta kääntyessäni en nähnyt mitään -- se oli\nollut vain kuulohäiriö.\n\nKun me hiestä märkinä ja hengästyneinä saavuimme rantaan, irrotin\nkiireesti mädänneeseen laituriin kiinnitetyn veneen, laskimme ruumiin\nsiihen ja toverini alkoi soutaa, mutta silloin muistin jotakin\nunohtaneeni. Hän souti takaisin rantaan ja toin sieltä suuren\nkiven veneeseen -- sitten lähdimme. Oli onni, että tuuli oli maan\npuolelta, sillä se oli yltynyt valtavaksi myrskyksi. Mahtavat, synkät\npilvenlohkareet kiitivät taivaalla kuin vuoret, niin että täysikuu\nvain silloin tällöin vilkasi meitä niiden välistä. Läheisestä\nmetsästä kuului uhkaava, salaperäinen humina -- aivankuin joku\njättiläishirviö olisi siellä tuskissaan ähkynyt ja lahdelta kuului\nmeren kumea pauhu... Luontokin näytti kuin ärsyyntyneeltä, mutta se\nei minua pelottanut, päinvastoin nautin siitä!\n\nOlimme soutaneet jo hyvän matkaa, kun sain uuden päähänpiston:\n\n-- Pysähdy. Tarkastetaan, mitä sillä on taskuissa.\n\nSanaa sanomatta nosti hän airot veneeseen ja minä kiskoin säkin\nsuunuoran auki ja vedin ruumiin puoleksi ulos siitä; sitten aukasin\nnapit ja aloin kopeloida taskuja: Palttoon povitaskussa oli\nBrovning-pistooli ja varamakasiini, takin päällystaskussa kotelo,\njosta löytyi kampa, peili, harja ja hammastikku; povitaskusta löysin\nlompakon, kiireesti aukasin sen; ensimmäiseksi sain käteeni pari\nseteliä -- 100 ruplan ja 20 markan -- toiselta puolelta sain käteeni\nkaksi valokuvaa, joista ensimmäinen kuvasi nuorukaista, -- melkein\nlasta vielä -- venäläisen ylioppilaan puvussa ja toinen oli -- Veran:\n\n-- Kauhistuneena tuijotin kuvaan. Raivostuneena kähisin viimein:\n\n-- Toivoisin melkein että tuo eläisi... uudestaan tappaisin...\nkymmenen kertaa... Katso!\n\n-- Roisto! -- murahti hän halveksivasti. -- Kuule! Eikö oteta\nrahaa... ja tuota... -- hän viittasi pistoolia.\n\n-- Ei ikinä! -- karjasin kiukkuisesti. -- Kirottuja olkoot kaikki,\nmitä hän on koskenut... Syvyyteen kadotkoon hän kaikkine saastoineen!\nTuonne!\n\nRaivoisasti viskasin pistoolin veteen. Kuumeentapaisesti repelin\nvalokuvan ja setelit palasiksi ja aloin työntää ruumista säkkiin.\nMutta se oli jo kangistunut eikä ottanut mennäkseen. Kun kuu sattui\njuuri olemaan ohuen pilven takana ja ruumiista oli vielä pää ulkona\nsäkistä, näin kuun himmeässä valossa selvästi kuolleen kasvot.\nKumarruin uteliaana: Sama kauhun ilme, mutta vielä kamalampi, kun\nveri oli tahrannut toisen puolen kasvoista, ja tunkeutunut toiseen\nsilmään... Ajattelin: miksei hän ole sulkenut silmiänsä, koska\nveri on päässyt silmään -- mutta samassa taas muistinkin, että hän\noli kuollut. Se huvitti minua niin, että suuni vääntyi johonkin\nnauruntapaiseen irvistykseen -- ensimäisen kerran kolmen vuorokauden\naikana. Toverinikin vilkasi kuolleen kasvoihin, mutta kääntyi heti\ninhoten pois ja katsoen minuun pelästyneenä, mutisi epäselvästi:\n\n-- Nauratko... Älä sentään... naura... Ei se...\n\nMutta minä kumarruin vielä lähemmäksi noita kamalia kasvoja ja\ntarkastin kylmällä uteliaisuudella tuota silmää, johon oli valunut\nverta -- se näytti punaisen harson peittämältä pöllön silmältä.\nJa ennen tuntematon vihan ja julmuuden sekainen riemu sykähdytti\nsydäntäni -- luultavasti tuntee naarastiikeri samaa, maatessaan\npentunsa tappajan ruumiilla!\n\nHuomasin erään toisenkin seikan: minä en tuntenut mitään sääliä. Olin\nennen itkenyt, jos tiesin jonkun kärsivän, enkä voinut mitenkään\nolla läsnä kun eläimiä teurastettiin -- niin hellä olin. Mutta nyt!\nJos olisin sillä hetkellä istunut ruumisröykkiön päällä, olisin\nluultavasti nauraa hohottanut täyttä kurkkua, koska nytkin nauroin\n-- oman tappamani ääressä. Sellainen olin -- peto! Mutta kutka ovat\nsyypäitä? Kutka murhasivat rakastettuni? Ne... ne... kirotut...\n\n-- Hornaan ne kaikki... -- lausuin ääneen, tartuin säkin suuhun,\nasetin jalkani ruumiin toiselle olalle ja painoin sen raa'asti\nsäkkiin. Ja pitäen säkkiä pystyssä käskin:\n\n-- Anna se kivi tänne!\n\nToverini otti kiven, laski sen hyvin varovasti säkkiin -- aivankuin\nolisi pelännyt loukkaavansa ruumista. En tiedä, miksi tuo taas alkoi\nminua huvittaa ja suu naurunirveessä ilkuin:\n\n-- Ei se lasia ole! Anna mennä vain... Aiheettomasti virnistellen\nsidoin säkin suun kiinni, tartuimme säkin kumpaankin päähän,\nheilautimme kerran ja loiskis -- sinne katosi... Vilahdukselta vielä\nnäin, miten säkin alapuoli oli verestä tumma -- ja vedenpinnalla\nleikkivät iloisesti kuplat...\n\nToverini tarttui ripeästi airoihin -- sillä tuuli oli kulettanut\nmeitä hyvän matkaa lahdelle -- ja alkoi soutaa rantaan. Nyt vasta\nhuomasin, että veneen pohja oli runsaasti veressä; tunsin sen\njohdosta jonkinmoista levottomuutta. Kohta kuitenkin älysin, mitä oli\ntehtävä ja komensin:\n\n-- Souda tuonne ruovikkoon... katsohan... pestävä!\n\nSaavuttuamme keskelle syksyistä, kahisevaa ruovikkoa repelimme\nniitä kouramme täyteen, kastoimme veteen ja pesimme veneen niin\nhyvin kuin taisimme; minä sitäpaitsi pesin takinhihani ja käteni,\njotka ylt'yleensä olivat veressä. Sitä tehdessämme rupesi satamaan\nrankasti. Hyvilläni suljin silmäni, nostin kasvoni vasten sadetta ja\nsanoin hitaasti:\n\n-- Katso nyt... Kaikki on puolellamme. Nyt ei mitään näy...\n\nSaavuttuamme rantaan, tunsin kiihkeätä halua olla yksin...\n\n-- Mene sinä tuota polkua, minä lähden tästä -- sanoin epäröiden. --\nVoi hyvin!\n\nIlma oli yltynyt oikeaksi vesimyrskyksi. Vettä tuli aivankuin\nkokonainen meri olisi syöksynyt vastaan ja suuret pisarat pieksivät\nkasvoja kuin pienillä varvuilla. Mutta minua halutti uhmata sitä,\nsieppasin lakin päästäni ja annoin sen valella polttavaa otsaani.\nJostakin syystä aukasin takkini, liivini, repäsin rikki paitanikin ja\nannoin rankan syysmyrskyn piestä paljasta rintaani. Kuljin jonnekin\nsuoraan yli kynnetyn pellon, joka oli käynyt niljakkaaksi, pehmeäksi.\nKerran kompastuin johonkin pehmeään ja niljakkaaseen ja ajattelin:\nse on verinen ruumis -- mutta tarkemmin katsottuani huomasinkin\nsen turvekasaksi... Ryvettyneenä nousin ylös ja kiroamatta, sanaa\nsanomatta lähdin uudestaan eteenpäin...\n\nLuultavasti sade teki minulle hyvää, koska yht'äkkiä tein sen\nhavainnon, etten ajatellut mitään. -- Ihminen aina valveilla\nollessaan jotain ajattelee, mutta minä en silloin ajatellut mitään.\nTuntui siltä kun ei minulla olisi ollut aivojakaan, ikäänkuin\npääni olisi ollut ontto, kuollut pallo, johon sadepisarat kumeasti\nrapisivat. Kun vähitellen kykenin ajattelemaan, ihmettelin mihin\nkuljen. Ja sitte muistui kaikki mieleeni -- kaikki!\n\nSiinä kulkiessani minä ensikerran käsitin sen hirvittävän totuuden,\netten koskaan häntä näe, en koskaan saa häntä hyväillä, suudella; en\nkoskaan saa häntä takaisin -- vaikka tapoinkin tuon elukan! Minulla\noli ollut jonkinlainen hullu, hämärä luulo, että kaikki voi vielä\nkorjaantua. Mutta nyt tuli tuo niin kamalana, niin yht'äkkiä, että\nseisahduin, tartuin pistooliini ja kuulin mutisevani käheästi:\n\n-- Ammun itseni... Miksi elän? Miksi...?\n\nMutta silloin muistin taas kaikki ja villi viha leiskahti punaisena\nsalamana sydämeeni ja minusta tuntui ikäänkuin riehuva myrsky olisi\nulvonut ympärilläni yhä vaativammin ja raivokkaammin:\n\n-- Kostaaksesi!\n\nJa minä panin pistoolin taskuuni, lähdin kulkemaan jonnekin, vasten\nsadetta ja myrskyä, ja päässäni pyöri kaikki kummallisen sekavana ja\npimeänä...\n\n\nIV.\n\n... Makasin jossakin pehmeässä, kosteassa, ja ennen tuntematon\nuupumus painoi jäseniäni ikäänkuin paksut, kauheat kahleet. En\nvoinut liikuttaa edes päätäni. Pimeydestä ilmestyi jättiläissuuria,\nmustia möhkäleitä jotka liitelivät pilvien lailla ylitseni. Mutta\nne eivät olleet keveitä kuin pilvet, vaan painavia kuin vuoret ja\nne painuivat yhä alemmaksi, miltei hipasivat minua -- voivat millä\nhetkellä tahansa murskata minut. Hätäni kasvoi kasvamistaan -- enkä\nvoinut liikkua! Kun suurilla ponnistuksilla sain pääni käännetyksi,\nnähdäkseni mikä painoi rintaani, niin tunsin ruumiini kylmenevän\nkauhusta! Suuri, verinen säkki oli rinnallani ja säkin suusta pisti\nulos ihmisen kasvot: _hänen_ kasvonsa, tuijottavine, kauheine\nsilmineen, vääristyneine suineen ja pystyssä törröttävine hiuksineen;\ntoinen puoli kasvoista oli veressä. Ne olivat aivan lähellä minun\nkasvojani -- melkein koskettivat niitä -- olinpa tuntevinani\njonkinlaisen hengityksenkin, kylmän hengityksen, joka haisi verelle.\nOlisin huutanut, mutta en voinut; koetin työntää ruumista pois\nrinnaltani -- mutta en voinut liikuttaa käsiäni. Olin jo aivan\ntukehtua, henki ei enää tahtonut käydä -- ja se vain tuijotti minuun\nkuolleilla, veren tahraamilla silmillään! Vihdoin, kun en enää voinut\nhengittää, ponnistin kaikki voimani, huusin -- ja heräsin!\n\nOlin aivan märkänä kylmästä hiestä ja vapisin. Olin ollut sairaana\njo pitemmän ajan ja hermostunut, joten ei ollut ihme, jos jouduinkin\npainajaisen kynsiin, mutta se oli kummallista, että näin unta juuri\n_tuosta_. Sillä viime aikoina en ollut sitä edes ajatellut, -- vielä\nvähemmin katunut tekoani! Miksi siis näin sellaista kauheata unta?\n\"Saman tekevä\", \"saman tekevä\" -- ajattelin ja aloin pyyhkiä hikeä\nruumiistani.\n\n-- Murhaaja! -- kuiskaa joku pimeässä ja minä kuuntelen hetken henkeä\npidättäen. Sitten sytytin lampun ja aloin ajatella.\n\nOliko se murha? Kumpi, mikä oli murha? Sillä ei tässä ollut\ntapahtunut ainoastaan yksi murha, vaan kolme -- jos kerran murhista\npuhutaan... Sillä myöskin _minä_ olin murhattu -- minun sieluni oli\nmurhattu... Ja kuka oli pääsyyllinen näihin murhiin? En suinkaan minä!\n\nAjattelin omaa elämääni.\n\nSe oli ollut kaunis ja toivorikas. Melkein koko elämäni oli ollut\npäivänpaistetta. Minua rakastettiin ja minä rakastin kaikkia -- koko\nelämää! Minä toivoin siltä paljon ja uskoin hyvää kaikista -- säälin\nkaikkia kärsiviä, en olisi tehnyt maan matosellekaan pahaa. Kuinka\nminä olisin ryhtynyt murhaajaksi? Kaikki oli hyvin, siksi kunnes tuo\nkauhea tapahtui. Tuntui siltä kun olisin liidellyt jossakin korkealla\nja sieltä yht'äkkiä pudonnut alas pimeään, hirvittävään syvyyteen,\nehkä helvettiin -- josta ei ollut pienintäkään toivoa poispääsystä.\n\nOh, minkälaiseksi olenkaan muuttunut! En osaa kertoa -- tuskin\nymmärrän sitä itsekään. Kylmä ja kova olen niinkuin kallio --\nkertaakaan en ole itkenyt siitä asti kun se tapahtui. En rakasta\nketään, enkä mitään -- kun häntä ei enää ole; en toivo mitään,\nsillä mitäpä toivoisin, kun en häntä saa; en usko mihinkään enää,\nen jumalaankaan, sillä jos hän olisi olemassa, niin ei hän olisi\nantanut tuon viattoman hukkua! -- Yksi ainoa tunne minulla on, ja\nse tunne on _viha!_ Tuntuu siltä, kuin minulta olisi revitty sydän\nrinnasta, heitetty se jonnekin kauvas, kauvas, äärettömään tyhjyyteen\nja pantu sijalle sihisevä, myrkyllinen käärme, joka kalvaa sielua\nja ruumista, myrkyttää ajatukseni, antamatta lepoa päivällä eikä\nyöllä! Se käärme minussa on viha. Ja minun tuskani ja vihani on niin\npohjatonta, sammumatonta, että joskus kauhistun itsekin -- pelkään\ntulevani hulluksi. Hulluksi pelkään tulevani siksi, kun en voi mitään\ntehdä, kun en voi tehdä mitään sille järjestelmälle, joka minutkin\non murhannut. Sitä järjestelmää, joka on painanut kokonaiset kansat\norjuuteen ja ylläpitää valtaansa veren ja kauhun avulla, teloittaen\ntuhansia viattomia, tuhoten tuhansia koteja ja murskaten miljoonien\nonnen; joka pakottaa ihmiset murhaamaan toisiaan, repii niiltä sielun\n-- sitä hirmuvaltaa minä vihaan! En usko rakkauteen, hyvyyteen, en\ntaivaaseen enkä jumalaan: -- mutta helvetin uskon olevan: juuri tuo\njärjestelmä on helvetti! Ja tämän järjestelmän pylväät, puolustajat\nja apurit, he ovat perkeleitä niitä he ovat... Ja heidän hirmuiset,\ninhottavat rikoksensa huutavat kostoa!\n\n-- Haa!\n\nJospa saisi nähdä nuo julmat pyövelit mätänevinä raatoina! Tahtoisin\nsoutaa heidän veressään... nähdä myllyjen käyvän heidän verensä\nkoskessa! Maa pitäisi punata heidän saastaisella verellään...\nilma heidän ryöväriluoliensa tulipalojen kajastuksella... Koko\njärjestelmä, pylväineen ja apureineen pitäisi yhdellä kauhistavalla\niskulla pyyhkäistä maan päältä!\n\nVasta silloin olisin tyytyväinen!\n\nJa siksi, etten voi niin tehdä, kiroan sammumattomassa vihassani\nheidät... itseni... koko maailman! Kiroan päivän, jolloin äitini\nminut synnytti...\n\n-- Olkaa kirotut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdelläolevan käsikirjoituksen sain kerran eräältä vierustoveriltani\nsairashuoneessa. Hän sairasti vaikeata hermotautia ja pelkäsi\npäivä päivältä tulevansa hulluksi. Missä hän nyt on -- vankilassa,\nhulluinhuoneessa tai haudassa -- sitä en tiedä.\n\n\n\n\nTAISTELIJA\n\n\nI.\n\nRaskas, painostava mieliala vallitsi Karhulan mökissä...\n\nIllalliseksi ei löytynyt mitään syötävää -- ei mitään.\n\nIsä, noin 50-vuotias, vielä jäntevä mies, istui peräpenkillä\npää käsien varassa ja murahteli synkkänä itsekseen, sylkäisten\nsilloin tällöin vihaisesti lattialle. Äiti hääräili tapansa mukaan\ntakan ääressä: sytytti tulen, pesi huolellisesti padan ja asetti\n-- ties mitä varten -- vettä kiehumaan; hän varoi huolellisesti\nnäyttämästä kasvojaan, mutta päättäen epätasaisesta hengityksestään\nja pidätetyistä huokauksista, jotka väkisin pusertuivat hänen\nrinnastaan, taisteli hän itkua vastaan. Vanhin tytär, joka hiljattain\noli mennyt naimisiin erään työnjohtajan kanssa ja oli nyt pistäytynyt\ntervehtimään vanhempiaan, istui lähellä isää ja piteli sylissään\nnuorinta siskoaan noin kolmen vuotiasta tyttöä. Reino, 16-vuotias\nnuorukainen, makasi sängyssä ovensuussa, likaiset tiilisaappaat\njalassa ja tuijotti itsepäisesti savustunutta kattoa. Muut lapset\nistuivat lattialla ja itkeä tuhrustelivat kaikki kolme. Uuninpuolella\nistui sitäpaitsi vanhemman pojan nuori vaimo, hiljaa, toivottomasti\nitkien ja imettäen pientä lasta, mutta päättäen pikkuisen\nepätoivoisista ponnisteluista, sekä siitä, että se vähäväliä puhkesi\nitkemään -- ei äidin rinnoista tullut mitään maitoa.\n\nMutta lattialla käveli edestakaisin väsynein, hermostunein askelin\nvanhin poika Mauri, joka pikkupojasta asti oli ollut maailmalla ja\nvasta sulun alussa tullut nuoren vaimonsa kanssa entiseen kotiinsa\nasumaan. Hän oli kookas, solakka ja jänteväruumiinen, hiukan yli\nkahdenkymmenen vuotias mies, kauniine, lujapiirteisine kasvoineen.\nNyt oli hänen suunsa ympärillä hätääntynyt, katkera piirre ja\ntummissa silmissään kuvastui vain tuska ja epätoivo -- omaisten itku\nnäytti koskevan häneen kuin julmat ruoskaniskut...\n\nKoko viime talven oli kaupungissa vallinnut ankara työttömyys.\nSatoja miehiä oli joutilaina, eikä työtä saanut mistään. Keväällä,\nkun töiden viimein piti alkaa, ilmoittivat työnantajat pidentävänsä\ntyöpäivää yhdellä tunnilla kaikilla rakennustyömailla. Kun työläiset\neivät suosiolla moiseen ukaasiin tyytyneet, lopettivat työnantajat\nkaiken keskustelun ja julistivat työnsulun, joka nyt oli kestänyt jo\nkuusi viikkoa; he sanoivat ottavansa työhön ainoastaan niitä, jotka\nyksityisesti menevät heiltä työtä kerjäämään ja suostuvat tekemään\npidennettyjä työpäiviä, toisin sanoen: niitä jotka menevät pettämään\ntoverinsa. Työläiset puolestaan päättivät, etteivät mene yksikään\ntyöhön, ennenkuin työnantajat suostuvat allekirjoittamaan sopimuksen,\njossa työehdot ovat samanlaiset kuin edellisenä kesänä. -- Tähän asti\nei ollut rikkureita vielä ilmestynyt kuin muutamia kymmeniä, mutta\nniillä ei saatu töitä käyntiin.\n\nKarhulan miehet, jotka olivat rakennustyöläisiä, joutuivat\nluonnollisesti myöskin pois työstä. Kun heillä ei talvellakaan ollut\ntyötä, oli heidän elämisensä sulun aikana tavattoman hankalaa. Ja\nsitten alituinen katkeruus ja eripuraisuus siitä, ettei menty työhön!\nKaikki muut paitsi Mauri, olivat viime aikoina sitä mieltä, että\ntyöhön oli mentävä niilläkin ehdoilla -- täytyihän saada leipää! Hän\noli kuitenkin äärimmäisillä ponnistuksilla saanut isänsä ja veljensä\npysymään sieltä poissa -- ja siitä olivat kaikki hänelle äärettömän\nkatkeria.\n\nNytkin, kun äiti oli juuri ilmoittanut, ettei ollut mitään syötävää,\ntuntui hänestä siltä, kuin olisi lattia polttanut jalkojen alla...\n\n-- On se kamalaa, kun täytyy mennä syömättä nukkumaan... -- huokaili\näiti.\n\n-- Onhan se... mutta koetetaan nyt vielä pieni aika kärsiä, --\nlohdutteli Mauri.\n\n-- Kyllä sitä kärsisikin, -- puhui äiti katkerasti -- mutta kun\non kolme reipasta miestä perheessä, jotka _saisivat_ työtä koska\ntahansa, niin...\n\n-- Voi äiti kulta... älkää nyt... -- rukoili poika ja hänen\nkasvoissaan kuvastui vihlova tuska; äidin sanat koskivat kipeästi.\n\n-- Kyllä se on... -- murahti isä vihaisesti ja tirskautti pitkän\nsyljen lattialle.\n\n-- Loppu tästä pelistä tulla täytyy! -- kivahti nuorempi veli\nsängystä.\n\n-- Älkää nyt... älkää nyt ruvetko taas!... Kyllä tästä pian jo... --\npyyteli taas Mauri.\n\n-- Sellaista siitä tulee! -- huudahti sisko, joka tähän asti oli\nistunut ääneti ja hänen äänensä soi erinomaisen terävänä ja\nkirkuvana. -- Kuka käskee rettelöidä ja tehdä lakkoja!\n\n-- Eiväthän työläiset lakkoa tehneet! Työnantajat itse julistivat\ntyönsulun...\n\n-- Mutta kyllä se työväen vika on... Yhtämittaa rettelöivät! --\nkivahti sisko.\n\nMauri kalpeni vihasta. Hän oli pannut kaikki voimansa liikkeelle\nlohduttaakseen omaisiaan, herättääkseen heissä rohkeutta, kestävyyttä\nja uskoa voittoon -- ja nyt tulee hänen oma siskonsa ja repii\nhajalle kaikki! Hän kääntyi ympäri kuin ärsytetty peto joka huomaa\nuuden ahdistajan, ja koettaen puhua hillityllä äänellä, änkytti hän\naivankuin ei olisi heti löytänyt sanoja:\n\n-- Mitä... mitä... sinä sanot? Tuletko _sinä_ sanomaan noin...? Sinä?\nOnko herra miehesi käskenyt sinun sanoa noin?\n\n-- Älkää herran tähden riidelkö... -- pyyteli äiti väliin.\n\n-- Sinähän siellä olit yllyttänyt... ettei myönnytä! Mitäs tarvitsee\nruveta! -- huudahti sisko voitonriemuisena.\n\n-- Voi herra jumala! -- huusi veli. -- Pitikö myöntyä? Ja sinä! Sinä!\nMuistatko kuka sinä olet! Muistatko... että olet tästä mökistä! Ja\nnyt olet sortajien puolella! Etkö häpeä!\n\nSisko purskahti raivoisaan itkuun ja kirkui sen lomasta kiukkuisesti:\n\n-- Älä... älä rupea haukkumaan!... ja muistuttelemaan... kyllä minä\ntiedän! Senkin roisto! Kuuletko!\n\n-- Mene helvettiin! -- karjasi veli yhä enempi raivostuen. -- En\nviitsi nähdä sinua! Ulos!\n\nSisar juoksi itkien ulos.\n\nKaikki loivat Mauriin vihaisia ja katkeria silmäyksiä ja äiti lausui\nmoittivasti:\n\n-- Sellaista siitä tuli! Mitäs se nyt kannatti! -- ja lähti huoneesta.\n\nMauri ei vastannut, vaan seisoi ääneti, tuijottaen ikkunasta ja kuuli\nmiten kaikki jättivät hänet.\n\nKuinka voivat he olla noin tietämättömiä ja tyhmiä! -- ajatteli\nMauri. -- Jospa hän olisi ollut kauvemmin kotona, niin he eivät\nolisi tuollaisia... Mutta nyt tekivät puute ja vanhat ennakkoluulot\nheidät sokeiksi ja kuuroiksi -- he tahtoivat vain ruokaa! Hän huomasi\nsurukseen, että oli aivankuin ennakolta päätetty olla kuuntelematta\nhänen, \"villitsijän\", puheita! Ja häntä pidettiin tälläkin hetkellä\nkoko perheen vihollisena...\n\n\nII.\n\nKun Mauri tuli pihalle, huomasi hän, että kaikki olivat siskon\nympärillä, koettaen lohduttaa ja tyynnyttää häntä parhaansa mukaan.\nKuului vain epäselviä sanoja: \"Älä välitä siitä\", \"Se on kamalaa, kun\ntuollalailla\"... \"Ei se koskaan ennen ole tuollainen ollut\" y.m.,\nmutta Maurille ei kukaan suonut silmäystäkään! Hän meni edemmäksi ja\nistahti kivelle.\n\nMutta nälkä ja katkeruus ei mennyt ohi. Ja kun saapuvilla ei ollut\nmuuta syntipukkia, käytiin uudelleen ahdistamaan Mauria. Sisar yhä\nitki.\n\n-- Kyllä se on hävytöntä, että rupeat Helmiä haukkumaan! -- lausui\nkatkerasti Reino. -- Varsinkin, kun hän on oikeassa... Mihin sitä\ntällä pelillä joudutaan?\n\nNyt läheni Maurin vaimokin, istui puupölkylle lapsi sylissään ja\nsanoi katkonaisesti, itkuaan pidätellen:\n\n-- Pitääkö meidän kuolla nälkään... ennenkuin... ennenkuin... te\nmenette työhön...?\n\n-- Niin... -- yhtyi äiti.\n\n-- Kyllä jo pitäisi... -- päätteli isä synkkänä.\n\n-- Sinä se olet syypää kaikkeen! -- huusi Helmi-sisko raivokkaasti\nitkien. -- Isä ja Reino olisivat jo aikoja sitten menneet työhön...\nmutta sinä estät... sinä... sinä... sinä!\n\nNyt tulistui Mauri uudelleen.\n\n-- Sen minä sanon, ettei mennä pettämään tovereitamme! Ei jumal'auta\nmennäkkään! Vaikka ennen kuollaan nälkään joka sorkka!\n\nMutta nyt kohosi kiihko ja katkeruus huippuunsa. Kaikki muut paitsi\nisä, rupesivat itkemään -- sillä kaikki olivat nälissään! Ja kun\nei ymmärretty oikeata syyllistä, niin sai Mauri kaiken osakseen.\nVihaiset, uhkaavat silmäykset, katkerat, pistävät sanat ihan\nsinkoilivat hänen ympärillään.\n\n-- Ei, kyllä tämä on liikaa! -- ärisi isä, heittäen kulmainsa alta\nkiukkuisen silmäyksen Mauriin.\n\n-- Sinunko tähtesi tässä ruvetaan ijankaiken kärsimään! -- huudahti\nveli itku kurkussa ja iski raivokkaasti kepillään männynvesaa.\n\n-- Enkö minä sinulle enää mitään merkitse...? Etkö lapsestakaan\nvälitä...? -- nyyhkytti Maurin vaimo hyssyttäen sylissään itkevää\npienokaistaan.\n\n-- Muistatko... miten olet minua haukkunut! Miten löit Reinoakin\npienenä! Vieläkö muistat! -- kirkui nyrkkiä puiden Helmi.\n\n-- Lakatkaa jumalan tähden... Älkää jumalan tähden riidelkö...\nlapset... vaikeroi äiti itkien, mutta hänen äänensä hukkui uusiin\nsekaviin, vihaisiin huutoihin:\n\n-- Luuletko yksin olevasi! Minä ammun sinut! Jumal'auta! -- uhkasi\nveli.\n\n-- Kuinka kehtaat...!\n\n-- Villitsijä!\n\n-- Lapsi ei ole saanut ruokaa...\n\n-- Minä en ole saanut tänään kuin leipäpalan aamulla!\n\n-- Enkä minä!\n\n-- Enkä minä!\n\nVieläpä pikkuvelikin, 8-vuotias Matti, joka ei kai vielä luottanut\nsanojensa voimaan, alkoi turvallisen matkan päästä viskellä kivillä\n(joista pari sattuikin) ja huusi itkien:\n\n-- Villitsijä... villitsijä!\n\nMutta vastapäätä heitä kaikkia seisoi kalpeana ja päättävänä\nMauri. Kirvelevä tuska raateli rautakynsin hänen sydäntään. Jospa\nnuo olisivat olleet vieraita, vihollisia, niin hän ei olisi ollut\nmilläänsäkään. Mutta nähdä ne, joita enin rakastaa maailmassa,\njoiden edestä antaisi elämänsä... nähdä heidät vastassaan noin\nvihamielisinä, ymmärtämättöminä -- se oli hänelle hirmuista! Mutta\nse, että hän oli yksin, kaikki häntä vastaan, muutti hänen kärsineen\nmielensä kovaksi, hän tahtoi haavoittaa takaisin. Sentähden hän ei\nvastannut mitään, vaan nauroi, nauroi kylmää, uhmaavaa naurua... Hän\nseisoi siinä pää pystyssä, ylpeänä ja voimakkaana, hänen repaleinen\npaitansa oli auki, paljastaen ruskean rinnan ja jäntevän kaulan...\nHänen sieramensa värähtelivät ja tummat silmänsä salamoivat synkästi,\nkun hän viimein puhui:\n\n-- Minä en ole syönyt tänään mitään -- mutta en voi muuta kuin nauraa\nteille kaikille -- senkin raukat! Te olette aivankuin hulluja! Te\nsyytätte _minua_ -- aivankuin minä olisin teidän sortajanne! Minäkö\njulistin työnsulun? Ettekö enää muista, että rakennusherrat sen\ntekivät? Ja ne nujertavat meidät maahan -- jos emme puolustaudu ja\nkestä taistelussa. Meidän _täytyy_ siis kestää!\n\n-- Mutta kun oma lapsi kärsii nälkää... niin kyllä täytyy olla\nsydämetön...\n\n-- Sydämetön! -- matki mies melkein horjuen. Sana sattui häneen kuin\nisku ja masensi silmänräpäyksessä hänen varmuutensa ja uhmansa.\nHän lysähti kivelle ja kun hän pää käsien varassa alkoi puhua,\nkuulosti äänensä matalalta ja kumealta kuin tulisi se haudasta; ja\nlausui sanat katkonaisesti ja pakottaen, aivankuin olisi niiden\nvälillä nieleskellyt jotain karvasta ja epämiellyttävää, joka\ntarttui kurkkuun. -- Sydämetön... Niin te luulette... luulette,\netten kärsi... mutta... sydämeni on pakahtua tuskasta... kun ei ole\nruokaa... Mutta menisinkö pettämään toverini... Tai mitä pitää minun\ntehdä... Itkisinkö? Jos itkisin... mitä se hyödyttäisi...? Ja minä\njo olen tarpeeksi itkenyt maailmassa! Muistatteko äiti, kuinka itkin\n-- ja kuinka te itkitte -- kun minun 8-vuotiaana lapsena täytyi\nlähteä vieraalle karjapaimeneksi... heidän synkkiin metsiinsä...\nMuistatteko, kuinka itkin, kun olin ajopoikana... ja tulin kotiin\npaleltunein, vertavuotavin varpain... tulin, saadakseni vain itkeä,\nsillä minun täytyi taas samana päivänä lähteä kaupunkiin hirsikuormaa\nviemään, vaikka jalat polttivat kuin tulessa. Ei auttanut, sillä\nisä oli sairaana ja toiset pienemmät (hän viittasi veljiänsä\nja siskoihinsa) tarvitsivat leipää... Ja kun minä yksin olin\nmaailmalla... turvattomana, rahattomana... eikä ollut ruokaa, niin.\nTai miksi kertoa! Koko lapsuushan oli minulle vain kurjuutta, vilua,\nnälkää ja -- itkua... Tästä sinä sisko et onneksi tiedä... sillä sinä\nolit sentään _kotona_...\n\nHän vaikeni, mutta jatkoi taas hetken kuluttua:\n\n-- Kun minä sitten tulin mieheksi ja näin, että maailmassa on\njärjestelmä, jonka vallitessa rikkaat ja köyhät ovat -- rikkaitten\nsorron takia -- ilmitaistelussa keskenään, niin kuinka minä, joka\nniin paljon olen saanut tuota sortoa kärsiä -- kuinka minä _voisin_\nmennä sortajain puolelle? Katsokaa: tässä täytyy olla jommankumman\npuolella, ei voi olla puolueton... Minä selitän...\n\n-- Ei tässä saarnoja tarvita! -- keskeytti sisar tylysti.\n\n-- Helmi kulta... anna nyt minun sanoa ja kuuntele sinäkin, tämä\nkerta! -- pyysi Mauri. -- Niin, minun piti vain sanoa tästä sulusta,\nsillä se osoittaa, kuinka tunnottomia kapitalistit ovat: Ensin\nnäännytettiin työväkeä pitkä talvi työttömyydellä. Muistattehan,\nmitä valtuuston herrat sanoivat, kun pyydettiin hätäaputöitä! Tuliko\ntyötä? Mitä vielä! Ja kun kevät tuli, julistivat he sen ilosanoman,\nettä työpäivä pidennetään... Ajattelivat kai, että työväki on niin\nnälkiintynyttä, ettei se voi mitenkään puolustautua ja he saavat taas\nkymmeniä tuhansia pistää taskuunsa! Eikö se ollut mielestäsi väärin?\nJa tietäkää se, että jos nyt olisi myönnytty, niin ensi vuonna olisi\ntaas pidennetty työpäivää ja vähennetty myöskin palkkaa -- työpäivän\npidennystä seuraa aina myöskin palkkojen alennus... Ne eivät tunne\nmitään sääliä! Sentähden työväestönkin täytyy taistella! Ajatelkaa:\njos työväki vielä vähän aikaa pysyy yksimielisenä, niin työnantajain\ntäytyy myöntyä ja silloin tullaan taas jotenkuten toimeen. Mutta\njos tulee paljon sellaisia, jotka suostuvat menemään työhön noilla\nkurjilla ehdoilla, silloin saavat herrat työt käyntiin, kaikkien\ntyöläisten täytyy lopulta taipua -- ja työnantajat sortavat heitä\nentistä enemmän! Ettekö nyt käsitä, että täytyy olla jommankumman\npuolella! Ja ettekö käsitä, että jokainen, ken nyt menee työhön\non noiden sortajien avustaja, toveriensa yksimielisyyden rikkoja,\nveljiensä pettäjä -- Juudas! Ja pitäisikö meidän nyt olla tuollaisia\npettureita! Pitäisikö meidän mennä viskaamaan kiviä veljiemme --\nja itsemme päälle! Sitä en ainakaan minä tee -- enkä _voi_ tehdä!\nMinä en nöyrry enää, kun minua isketään -- minä isken takaisin! Ja\ntaistelen oikeuden puolesta viimeiseen hengenvetoon asti!\n\nHän ojensi kätensä kuin rukoillen, alensi ääntään ja puhui kiihkeästi\nja tuskallisesti kuin hukkuva joka pyytää apua:\n\n-- Kärsitään vielä vähän aikaa... Ei mennä työhön! Ne eivät voi\nenää kauvan kestää -- olen kuullut sen luotetuilta henkilöiltä --\nniiden täytyy myöntyä... Kuulkaa... minä hankin huomenna leipää\nvaikka mistä... vaikka maan alta! Mutta ei mennä työhön! Meidän\ntäytyy koettaa, meidän _täytyy_ voittaa muuten meidät ihan maahan\nnujerretaan! Jos kärsimmekin, niin kärsimme totuuden, oikeuden,\n-- toisten kovaosaisten ja oman elämämme puolesta... Sillä jos me\nvoitamme täällä, niin sortajat eivät uskalla muuallakaan ruveta tällä\ntavalla kuristamaan... Meidän voittomme on heidänkin voittonsa...\ntappiomme heidän tappionsa... Ja kun te tiedätte, miten kurjaa\nmeillä ja kaikilla työläisillä on, niin sanokaa: onko väärin, jos\npuolustaudumme silloin, kun olomme aijotaan vielä kurjemmaksi tehdä?\nSanokaa, onko se väärin? -- Sano Helmi, onko se väärin?\n\n-- Niin, mutta kamalaa on sentään kuolla nälkään...\n\n-- Mutta sano nyt! -- tiukkasi edelleen Mauri. -- Onko se väärin,\nettä puolustamme oikeuksiamme? Tai pitääkö meidän...\n\nHänen puheensa keskeytyi, sillä pikku-sisko juoksi pihaan ilosta\nloistaen, kainalossaan suuri, hyvältä tuoksuva ruisleipä! -- Helmillä\noli sattunut olemaan 50 penniä ja hän oli lähettänyt tytön puotiin.\n\nLeipä vietiin riemusaatossa sisälle ja äiti käski jokaisen saamaan\nosansa.\n\nHetken kuluttua toi nuorin veli Maurillekin palan. Oi, miten hyvältä\nse tuoksui! Sen tuoksu miltei huumasi hänet -- sillä hän ei ollut\nsyönyt kuin eilen iltapäivällä... Mutta nostamatta päätään, sanoi hän\nmielenliikutuksesta värisevällä äänellä:\n\n-- En minä välitä... syökää nyt vain... Anna tuo pala äidille ja\nTildalle, -- ja lisäsi hiljemmin, kuin itsekseen: -- Että se pienikin\nsaisi vähän maitoa...\n\nKun toiset söivät niukkaa osaansa mökissä, hiipi hän horjuvin askelin\nläheiseen mäenrinteeseen, heittäytyi kanervikkoon ja itki rajusti,\nniin että koko ruumiinsa värisi ja vapisi... itki, niinkuin itkee\nvain karaistu mies, joka kauan, kauan on ollut itkemättä...\n\nOi, mikä pohjaton tuska ja epätoivo vähäsikään hänet, kun hän\najatteli elämäänsä! Menneisyys oli vain kärsimystä ja kurjuutta\nja tulevaisuus -- samaa! Leppymätöntä, katkerata taistelua\nkurjasta leipäpalasta! Hänen lapsensa saisivat kärsiä nälkää jo\nrintalapsina... Eikö sitten koskaan koita köyhille onnellisempi\naika? -- Koittaa varmasti, mutta köyhien itsensä on valloitettava se\nsitkeällä taistelulla. Ja se, etteivät edes omaiset käsittäneet tätä\ntaistelua, tuntui sietämättömän tuskalliselta. Kaikkea muuta vielä\nvoisi kestää...\n\n-- Minä hullu, kun haaveilin omasta mökistä puutarhoineen...\niloisista lapsista... onnellisesta perhe-elämästä...! Oih!\n\nSe parahti hänen kuivien huuliensa välistä kuni haavoitetun eläimen\nvalitus...\n\nKun tähdet jo vilkkuivat taivaalla, lempeällä kesätaivaalla, makasi\nhän vielä kanervikossa, tuijottaen kuumeisin silmin avaruuteen\nja hänen rinnastaan pusertui silloin tällöin raskas, käheä,\ntuskanvoihkelta muistuttava huokaus...\n\n\nIII.\n\nSeuraavana aamuna lähti Mauri tapansa mukaan kaupunkiin katsomaan,\nkuuluisiko jotakin sulun loppumisesta. Tunnin kuluttua palasi hän\nkädessään nippu kuivia ruisleipiä ja kertoi ilosta loistavin silmin,\nettä sulku oli päättynyt; työnantajien oli täytynyt suostua samoihin\nehtoihin kuin ennen olivat voimassa: työpäivää ei siis pidennetä!\nSulkukomitea kokoontuu tänään kello 5 allekirjoittamaan sopimuksen ja\ntyöt alkavat huomenaamulla!\n\n-- Jumalalle olkoon kiitos, että hän vihdoinkin on pehmittänyt\ntyönantajien sydämet! -- huudahti äiti hartaana liittäen kätensä\nristiin.\n\nMaurin mieli teki tosin huomauttaa, että se oli yksinomaan työväen\n_oma ansio:_ heidän yksimielisyytensä ja kestävyytensä tulos, mutta\nhän oli liian iloinen nostaakseen nyt juuri erimielisyyttä -- siksipä\nhän vain hymähteli...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he kaikki kolme pääsivät iltasin tuntia aikaisempaan työstä,\nsaivat saman palkan kuin ennenkin ja perhe alkoi taas jotenkin tulla\ntoimeen, ei kukaan muistanut, että se oli Maurin ansio, etteivät he\nsilloin menneet tovereitansa pettämään -- Maurin, jota he silloin\nvillitsijäksi nimittävät.\n\nEikä hän sitä vaatinutkaan.\n\n\n\n\nITSEMURHA\n\n\nIstuin huoneessani ja katselin miten syyspilvet liitelivät\niltataivaalla synkkinä ja uhkaavina lähellä maata, aivankuin harmaat,\nmahdottoman suuret petolinnut, jotka kiertelevät turvattoman saaliin\nympärillä, tietäessään ettei se voi paeta -- kun tuotiin sana, että\neräs ystäväni, Vilho Koskenkorva oli ampunut itsensä.\n\nKun kysyin sanantuojalta, miten se oli tapahtunut, selitti hän\nhengästyksissään, että Koskenkorva oli aamulla pyytänyt vaimoansa\nmenemään lasten kanssa erään tuttavan luokse jollekin asialle. Kun\nhe äskettäin palasivat, tapasivat he hänet makaamassa sängyssään\nkuolleena ohimo lävistettynä -- vielä lämpimän verivirran pulputessa\nkuulanreijästä...\n\nNopeasti sieppasin takin ylleni ja juoksin Koskenkorvan asunnolle.\nSiellä kohtasi minua surkea näky: huone oli epäjärjestyksessä;\nvaimo oli polvillaan vuoteen vieressä ja syleili miehensä kuollutta\nruumista; kaksi lapsista, 3-4 vuotiaita poikia, riippuivat kiinni\näidissään, mutta pienin -- tuskin vuoden vanha lapsi -- istui yksin\nkylmällä, likaisella lattialla -- ja he kaikki olivat itkusta\nnääntymäisillään... Vaimo ei huomannut tuloani, ennenkuin kosketin\nhäntä keveästi olkapäähän. Hän kääntyi, tuijotti kuin mieletön\nvääristynein kasvoin ja itkusta turvonnein silmin, ikäänkuin ei\nolisi minua koskaan nähnyt -- mutta heittäytyi uudestaan nyyhkyttäen\nruumiin ylitse. Nostin hänet väkivalloin tuolille istumaan, asetin\nitkusta ja kylmästä sinistyneen, melkein nääntyneen pienokaisen hänen\nsyliinsä ja sanoin:\n\n-- Lakatkaa... Lapsihan huutaa itsensä kuoliaaksi. -- Älkää nyt\npudottako sitä...!\n\nHän ei tyyntynyt. Hän lysähti polvilleen kuin riepu ja vaikeroi\nitkunsa lomasta katkonaisesti:\n\n-- Voi jumala! Miksi näin... miksi hän ei saanut elää? -- Minä\ntiedän... siksi hän ampui... kun oli sairas... Rakkaani... minä\nkuolen... ja pienet... Miksi... miksi... miksi...!\n\nHän syöksyi uudelleen miehensä ruumiin viereen, syleili kiihkeästi\nsen kylmeneviä, kangistuneita jalkoja ja vanhemmat lapset seurasivat\nesimerkkiä -- ainoastaan pienin, omaan onneensa jätettynä, lysähti\nlattialle vatsalleen... He kaikki itkivät... itkivät toivottomasti,\nsydäntäsärkevästi...\n\nMutta kuurona kaikille itkuille ja valituksille lepäsi ystäväni\njäykkänä vuoteellaan. Kädessään puristi hän vielä revolveria; toinen\nkäsi oli nyrkissä rinnalla, aivankuin siinä olisi tuntunut kipua\nviime hetkellä. Kummastakin ohimosta johti kapea, tummanpunainen\nveriviiru kaulan ja hartiain välillä olevaan hyytyneeseen\nverilammikkoon: kuula oli mennyt toisesta ohimosta sisään, toisesta\nulos. Parta oli ajeltu, hienot viikset kierretty hieman ylös ja\npitkä, vaalea tukka kammattu taaksepäin... Silmät ja suu olivat\npäättävästi suletut ja huulilla väikkyi tuskin huomattava katkera\nhymy -- samanlainen kuin eläessäänkin usein... Jos ei kuulanreikiä\nja verilammikkoa olisi ollut, olisi luullut hänen nukkuvan -- siksi\ntyyneltä ja rauhalliselta hän näytti.\n\nHän oli luultavasti asettunut sänkyyn selälleen ja siinä ampunut\nitsensä.\n\nSilmäillessäni ympärilleni huomasin pöydällä suuren kirjekuoren. Se\nsisälsi seuraavan käsikirjoituksen:\n\n_Jälkeenjääneille_.\n\nOletteko koskaan ajatelleet, mitä tuntee ihminen, jolta kaikki toivo\non loppunut, kaikki tiet suletut -- jonka on pakko lausua nuo kamalat\nsanat: minun täytyy surmata itseni. Kuinka usein te, kuullessanne\njonkun itsemurhasta, olette huudahtaneet: se on raaka, jumalaton\nteko! Te tuomitsette vain, mutta oletteko ajatelleet, kuinka julmasti\nihminen kärsii, kuinka hirvittävä on hänen epätoivonsa ja tuskansa,\nennenkuin hän jättää elämän... rakkaansa... Ja oletteko ajatelleet,\n_miksi_ hän on sen tehnyt...?\n\nOmaiseni, ystäväni, ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kuulkaa minua!\nTe saatte taas yhden tuomittavan: Mutta ennenkuin sen teette,\nseuratkaa tämä kyhäykseni loppuun ja päättäkää: _mitä te itse\nolisitte tehneet_ minun sijassani -- koettakaa ajatella, ymmärtää\nminua, -- sillä minunkin täytyy tähän kirjoittaa nuo toivottomat,\nkauheat sanat: _Minun täytyy ampua itseni!_\n\nSe on ollut minulla selvillä jo kauan, ettei minulla ole mitään muuta\nmahdollisuutta, mitään muuta ratkaisutapaa kuin se, mutta kun en voi\nsitä enää viivytellä pitkiä aikoja, täytyy minun seikkaperäisesti\nkirjoittaa tähän, _minkätähden_ minun täytyy se tehdä.\n\nNiin. Minä olen tuomittu kuolemaan. Sain keuhkotaudin työssä\nollessani vuosi takaperin -- taudin, josta ei ole enää toivoa\nparanemisesta.\n\nMahdollisesti olisin parantunut, jos _alussa_ olisin päässyt\nparantolaan -- mutta mihin pääsin minä? Ei ollut varoja! Ja mistä\nolisin saanut varoja? Kolme pientä lasta ja vaimo -- eikä ollut\nsilloin edes työtä.\n\nTosin kyllä sain tietää, _miten_ paranisin. Lääkäri selitti sen\nminulle niin selvästi, että muistan sen sanasta sanaan. Hän sanoi:\n\"Keuhkotaudista ei parane muuten kuin hyvän ruuan, puhtaan ilman\nja huolettoman mielentilan avulla. Teidän pitää siis syödä hyvää\nruokaa 4-5 kertaa päivässä; runsaasti paistia, lihalientä, hyvää\nsoppaa, hedelmiä ja väliajoilla vielä kuorimatonta maitoa, kahvia\nhyvän leivän ja runsaan kerman kanssa... Sitten pitää teidän asua\nyksinäisessä huoneessa, jossa noudatetaan ehdotonta puhtautta, akkuna\nauki yöt ja päivät. Ulkona pitää teidän käydä joka päivä -- mutta\nlämpimissä vaatteissa, ettette vilustu. Ja mikä on tärkeätä: teidän\non oltava iloisella mielellä, vältettävä kaikkea mielenliikutusta\nja murehtimista. -- Työhön ette luonnollisesti voi nyt mennä. Kun\ntarkoin noudatatte määräyksiäni, niin kyllä siitä hyvä tulee!\" --\nNäin neuvoi tuo ystävällinen mies ja hän oli kyllä oikeassa!\n\nMutta minulle oli se mahdotonta. Mistä saisin minä paisteja,\nlihalientä syödäkseni ja maitoa juodakseni, kun en ollut saanut työtä\nkuin silloin tällöin? Kun töintuskin voitiin ostaa yksi litra maitoa\npäivässä, sekin usein kuorittua, niin tämän pienen tilkan tarvitsivat\nlapset -- ei niille voi olla antamatta! Miten voin asua yksinäisessä\nhuoneessa, kun meillä oli vain yksi huone ja pieni kyökkipahanen ja\nkolme lasta! Voiko siinä olla puhdasta? Ja lämpimät vaatteet? Iloinen\nmieli? Mistä saan minä ne, kun lapseni kärsivät nälkää? -- Tämän\nselitin lääkärille. Hän tuli surulliseksi, kohautti olkapäitään, eikä\nvastannut mitään.\n\nMitä voin? Kun muutama päivä sen jälkeen satuin saamaan työtä, täytyi\nminun mennä -- enhän voinut nähdä lasteni kärsivän nälkää! Tautini\npaheni tietysti niin, etten tahtonut voida mitenkään tehdä työtä,\nmutta ei auttanut: niinkauvan kun suinkin jaksoi, täytyi mennä! Nyt\nen enää voi ja tautini on sillä asteella, ettei minua voi mikään\npelastaa...\n\nTätä en ole tahtonut sanoa vaimolleni; en ole voinut -- enkä voi\nsanoa hänelle koko totuutta. Se on parempi näin -- hän menehtyisi nyt\njo. Se on niin äärettömän julmaa!\n\nErään tapauksen muistan niin selvästi. Tulin työstä -- se oli\nviimeisiä päiviä kun olin työssä -- ja olin kai tavallista kalpeampi\nja väsyneempi, koska vaimoni huomasi, että olin menehtymäisilläni.\nHirveä aavistus valtasi hänet: hän syöksyi jalkoihini, syleili minua\nkiihkeästi, niinkuin olisi nähnyt viimeisen kerran ja vaikeroi\nsanomattomassa tuskassa itkien:\n\n-- Jos sinä kuolet...? Rakkaani... rakkaani... Jos kuolet... kuolet...\n\nSilloin olin vähällä purskahtaa itkuun ja sanoa hänelle kaikki.\nVihlova tuska tuntui repelevän rautakynsin sydäntäni. Ankaralla\ntahdonponnistuksella sain itseni tyyneksi ja lohdutin häntä parhaani\nmukaan -- vieläpä nauroinkin hänen muka turhalle pelolleen. -- Nyt\ntietää hän kyllä, että sairastan keuhkotautia, mutta luulee sen\nolevan sillä asteella, että vielä paranen, kun en ole vielä aivan\nlaiha kasvoiltani...\n\nNyt kun vaimoni tietää tautini laadun koettaa hän aina valita minulle\nparhaat palat syötäväksi, että vain paranisin! Jos hän voi ostaa\nvähän lihaa ja maitoa, valmistaa hän niistä minulle paistia, velliä\ny.m. käskee lapset kyökkiin ja pakottaa minut syömään... Ja kun minun\npitäisi syödä _velliä_, niin lapseni -- pienet, _rakkaat_ poikani\n-- syövät kyökissä kuivaa leipää, silakkaa ja kaljaa, silloin en\nvoi, vaikka tahtoisinkin, sitä tehdä. Heidän rukoilevat, moittivat\nlapsensanansa: \"Eikös äiti Untolle annakkaan velliä\"! \"Antakaa\nAarnelle myös velliä!\" putoilevat sydämeeni kuni rautamöhkäleet...\nMinä en voi... en _saa_ syödä! Se olisi kamalaa vääryyttä! Se olisi\nrikos! Ei ole minulla oikeutta syödä, kun heidän pienet, heikot\nhampaansa nakertavat kivikovaa leipäpalaa ja heidän vatsansa huutavat\nparempaa ruokaa ja laihtuneet pikku kasvot, rukoilevine katseineen,\nkääntyvät sinne, missä minä syön. Ja ajatelkaa: kun minä en voi tehdä\ntyötä, en voi ansaita -- ainoastaan kulutan -- revin minä sillätavoin\nviimeisenkin leipäpalan heidän pienistä, kalpeista kätösistään!\nSydämeni on pakahtua tuskasta sitä ajatellessani -- enkä enää tee\nniin! Se olisi rikosta -- julmaa rikosta!\n\nKäsitättekö te: _jokainen päivä, minkä elän_ ja syön, on\n_lapsiraukoilleni kuolemaa ja nälkää_... Sentähden -- juuri sentähden\ntäytyy minun ampua itseni!\n\nKuinka mielelläni eläisinkään!\n\nOlenhan vielä niin nuori -- vasta 26-vuotias! Muille on elämä siinä\nijässä kauneimmillaan, minun lähenee jo loppuaan -- ikäänkuin\nuppoaisin hitaasti, mutta varmasti pohjattomaan suohon, taikka\nryömisin pimeän, pilkkopimeän rotkon pohjaa, jossa terävät kivet\nja lähimmäisteni luunsirpaleet haavoittavat polveni... Kummallakin\npuolella ovat seinänjyrkät, kylmät kalliot ja näkymätön voima\npakottaa minua armotta eteenpäin ja edessä kohisee kalmanmeren kumea\npauhu... Sellainen on elämäni!\n\nEn tahtoisi erota lapsistani -- tuntuu kauhealta jättää heidät\nilman turvaa, ilman isää ja suojelijaa... Ehkä heidän täytyy lähteä\nkerjuulle, kokea kaikki ne tuskat ja kärsimykset, mitä kylmä, kova\nmaailma voi tarjota. Ehkä heitä lyödään... Oih! minä en jaksa\najatella sitä! Se on liian hirvittävää... Vereni hyytyy sitä\najatellessa...\n\nMutta mitä voin tehdä? En mitään! Korkeintaan vuoden ajan saatan\nelää... mutta kuolemaani asti syön joka päivä pienokaisteni\nelämismahdollisuuksia. Siis: mitä pikemmin lopetan itseni, sitä\nparempi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohtaloni hermostuttaa ja kiusaa minua sanomattomasti. Olen toisinaan\nkuin hullu. Tulistun turhista asioista silmittömästi ja olisin valmis\ntekemään vaikka mitä! Yksi esimerkki siitä, miten ihminen tällaisissa\nolosuhteissa voi menettää kaiken harkintakykynsä:\n\nOleskelin kotona joku aika takaperin. Veljeni -- 19-vuotias\nnuorukainen, josta pidän tavattoman paljon -- kiusotti erästä tyttöä,\nei laskenut häntä irti, vaikka tyttö pyysi. Synkissä mietteissä siinä\nistuessani alkoi se jostakin syystä minua hermostuttaa ja sanoin\nkäskevästi veljelleni:\n\n-- Laske irti!\n\n-- No, mikäs käskijä sinä olet? -- vastasi veljeni puoleksi\npilkallisesti, puoleksi leikillään ja naurahti.\n\n-- Mene ulos! -- ärjäsin minä yht'äkkiä raivostuneena ja tunsin,\nmiten korvissani alkoi humista, niinkuin ulkona olisi alkanut myrsky.\n\n-- Ulos? -- Mitä minä ulkona teen?\n\nMinä raivostuin tahtomattani ihan silmittömästi, näin kaikki kuin\nmustan sumun lävitse, kyyristyin eteenpäin kuin saaliinsa kimppuun\nhyökkäävä peto ja kuulin, miten ääneni kähisi sanoessani hitaasti\nmutta selvästi:\n\n-- Mene ulos! Taikka tapan sinut!\n\nKun hän ei silmänräpäyksessä lähtenyt, juoksin minä kuin hullu\nläheisen pöydän ääreen, sieppasin puukon ja syöksyin mielettömänä\nveljeni jälestä -- hän oli heti juossut ulos nähdessään muotoni.\nJos hänet silloin olisin saavuttanut, niin varmasti olisin iskenyt\nhänet kuoliaaksi -- ja kuitenkin pidin hänestä niin paljon, että\nolisin tehnyt vaikka mitä hänen edestään! Heti kyllä huomasin\nmielettömyyteni ja kaduin katkerasti, tulin ihan sairaaksi -- kuume\nnousi tavattomasti -- mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt enkä\nkäsittänyt mitään.\n\nSiitä asti olen karttanut kaikkea kinasteluakin ja ihan pelännyt,\nettei kukaan vain sanoisi minua vastaan, silloin kun olen\nsuutuksissani, sillä tunnen, että saattaisin tehdä mitä tahansa,\nilman etten itse voisi sille mitään.\n\nSellaiseksi voi epätoivo ja tuska tehdä ihmisen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe lapset!\n\nHeidän mielikuvituksensa on niin herkkä, heidän puheensa niin\nsattuvaa, sydämellistä ja omituista, että se panee toisinaan sydämeni\nvärisemään tuskasta -- ja hetkeksi umpeen kasvaneet sydänhaavat\naukenevat ja kirvelevät...\n\nEilen illallakin, kun istuin yksin pöydän ääressä, tuli vanhin\npoikani hiljaa luokseni, asetti pienen kätensä kouraani, katsoi\nsilmiini ja kysyi arasti:\n\n-- Isä... miksi ette ota meitä enää syliin ja laula... niinkuin\nennen...? Onko isä vihainen?\n\nOh! Nuo sanat sattuivat minuun kuni piiskaniskut! En ole uskaltanut\nottaa heitä syliini peläten tartuttavani heidät... en suudella,\nhyväillä -- vaikka niin mielelläni olisin tahtonut! Hämmentyneenä\nvastasin:\n\n-- Ei isä vihanen ole...\n\nTämän kuuli hänestä nuorempi poikani ja juoksi kimppuuni huutaen:\n\n-- Ottakaa minut myös... ja laulakaa... isä on sitten niin kiltti!\n\nHe kapusivat molemmat kuin pienet hiiret polvilleni ja komensivat\nlaulamaan. Lauloin erään laulun, jossa kerrotaan pojasta, jolta kuoli\nisä ja joutui kärsimään nälkää... Yht'äkkiä vanhin poikani keskeytti\nlaulun ja kysyi kyyneleet silmissä:\n\n-- Eikö se saanut enää nähdä isäänsä?\n\n-- Ei saanut.\n\nHänen pikku suunsa vääristyi ja pyyhkien kyyneleitään pienillä\nnyrkeillään nojautui hän minuun itkien.\n\n-- Vietiinkö sen pojan isä hautaan?\n\n-- Vietiin.\n\n-- Kuka sitten toi rahaa sen pojan äidille?\n\n-- Ei isä tiedä...\n\n-- Eikö se poika saanut hapanta kakkuakaan?\n\n-- Kai se sai...\n\n-- Ei isä vaan saa kuolla... Eikös vaan?\n\n-- Tulisiko Aarnen ikävä?\n\nTulisi... ei isä...! -- kuului heikko, särkynyt parahdus ja\nnyyhkytykset tukahduttivat lopun ja hennot kädet kiertyivät lujemmin\nkaulaani... Minä en voinut kauemmin pidättää mielenliikutustani, vaan\nirrotin hellävaroin hänen kätensä, menin ulos, istahdin kostealle\nkivelle ja itkin...\n\nLapsiraukkani! Kuinka kovasti he itkevätkään kun näkevät minun\nkuolleena... kun he noin hyvin kaikki ymmärtävät. Ja nyt syön minä\nheidän viimeisen leipäpalasensa, annan palkkioksi taudin -- ja sitten\njätän heidät turvattomiksi! Se on kamalaa!\n\nVoiko kukaan aavistaa, miten paljo olen kärsinyt -- ja kärsin --\nkaikesta tuosta? Kuinka monta yötä olen valvonut... itkenytkin! Olen\nmonasti ihmetellyt, miksei ihminen voi kuolla paljaasta tuskasta...\nMutta ei kuole -- vaan tuntee, kärsii niin julmasti... julmasti...!\nToisinaan tuntuu, kuin olisin jo kauan uinut tuskien meressä,\näärettömällä ulapalla, jossa ei näy maata, ei pelastusta -- vaan\ntäytyy auttamattomasti hukkua... Tai miksi yritän kuvailla tuskaani\n-- sehän on mahdotonta! Vaikka kirjoittaisin sydänverelläni, niin\nen kykenisi kuvaamaan sitä, mitä _tunnen_. Sentähden täytyy minun\ntehdä pian loppu... pian, pian -- ennenkuin tulen hulluksi! Se olisi\npahempi kuin kuolema...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinkätähden täytyy minun kärsiä nämä helvetin tuskat -- miksi täytyy\nminun nyt kuolla? -- Sentähden, että olen köyhä. Jos olisin päässyt\nparantolaan, tai saanut kotona kunnon ruokaa, ja tarpeellista hoitoa,\nniin olisin pelastunut. Ja jospa olisin ainoa! Mutta kun samanlaisia\nonnettomia on niin äärettömän paljon... Tuhannet kärsivät samoja\ntuskia ja kuolevat -- kuolevat \"luonnollisesti\" tai lopettavat\nitse elämänsä... Me kuljemme kuin teuraat kuolemaan... me vajoamme\njoukottain hautoihin... Mutta se on niin jokapäiväistä, ettei kukaan\nhuomaa sitä! Ne, joilla valta on, eivät tahdo meitä kuulla -- vaikka\nme huudamme haudoista...\n\nSamaan aikaan tuhlataan miljooneja sotalaivoihin, tykkeihin ja\npistimiin, joilla ihmisiä murhataan (taudit eivät tapa tarpeeksi!)\nMuutamat, jotka eivät mitään tee, kokoovat ryövärilinnoihinsa\nsuunnattomia rikkauksia. Ja -- huomatkaa se! -- kaikki maailman\nrikkaudet ovat näiden köyhien keräämiä. Niitä kootessaan ovat he\nuhranneet terveytensä, onnensa, elämänsä -- ja kuolevat _omien_\nrikkauksiensa viereen puutteeseen!\n\nTämä on niin kauheata, niin mieletöntä, että haluttaisi -- jos olisi\nvoimaa -- huutaa niin että se ukkosena kaikuisi ympäri maailmaa:\n\n-- Köyhät! Te hullut! Miksi kärsitte tällaista järjestelmää? Te\nvoitte muuttaa sen -- jos järjestytte. Lopettakaa tämä olotila, joka\nlevittää ympärilleen vain kauhua, kuolemaa ja kirousta! Luokaa uusi!\nSellainen, jossa ei tarvitse sortua tauteihin, puutteeseen. Te voitte\ntehdä sen! Älkää kulkeko orjina -- kun koko maailma on teidän...!\nMutta kaikki on turhaa. \"Sääsken ääni ei kuulu taivaaseen\" -- minun\nääneni ei kuulu mihinkään. Minua ei kuule kukaan. Kaikki on turhaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuolema, järkähtämätön kuolema silmieni edessä, kysyn itseltäni:\nPelkäätkö sitä? Pelkäätkö astua tuon tuntemattoman kalmankynnyksen\nyli, josta et koskaan voi palata? -- Ja vastaus on: -- En. Minä en\npelkää. Kuoleman esiripun taakse ei ole vielä kukaan kurkistanut\nja sieltä palannut näkemiään kertomaan. Sentähden jokainen, joka\nvakuuttaa, että on elämä kuoleman jälkeen, on höperö -- koska\nkukaan ei _tiedä_ sitä. Kukaan ei voi myöskään sanoa, ettei ole,\nsillä sitäkään ei kukaan tiedä. Tiede ja ihmisjärki pakottaa\nepäilemään, ettei ole mitään; tiede todistaa, että ihminen on pitkien\najanjaksojen kuluessa kehittynyt alemmista eläinmuodoista ja niin\nollen on samaa sukupuuta kuin eläimetkin. Ja kun kuolemme, kun kerran\nverenkierto ja hengitys lakkaavat, ruumis mätänee inhottavaksi\nraadoksi, niin mikään \"sielu\" tai \"henki\" ei ruumiintoiminnan jälkeen\nvoi elää.\n\nSieluksi voitaisiin kutsua ajatuskykyä, aivotoimintaa, joka hallitsee\nkoko elimistöämme, ja jota on eläimilläkin vähemmässä määrässä --\nmutta sehän loppuu samassa kuin ruumis kuolee! Missä olisi silloin\nse osa ihmisestä, jonka pitäisi mennä joko taivaan iloon tai\nijankaikkiseen helvettiin? Jos emme tiedäkään mitään varmaa, niin\npitääkö meidän ehdottomasti uskoa kuoleman esiripun takana olevan\njotain typerää, kamalaa ja mahdotonta! Minä ainakin uskon -- toisille\nen voi sitä vakuuttaa -- ettei siellä ole mitään, ettei ole mitään\nelämää kuoleman jälkeen ja kuolen tyynesti siinä vakaumuksessa.\n\nEn tiedä, miksi tämän kirjoittaminen tuntuu vääryydeltä äitiäni\nkohtaan -- hän kun on jo niin vanha. Usein tuntuu siltä, että\nvanhojen pitäisi antaa olla rauhassa -- antaa heidän kuolla\nlapsellisessa, typerässä uskossaan, jos he kerran ovat siinä\nonnellisia...\n\nNiinpä käydessäni hiljattain äitini luona ja hetken puheltuamme\njokapäiväisistä asioista, hän äkkiä kääntyi puoleeni ja syvä\nhuolen- ja tuskanväre äänessään kysyi:\n\n-- Sano, oletko tullut jumalankieltäjäksi... etkö sinä usko?\n\n-- Niin, mitä sitten? -- kysyin vältellen.\n\n-- Uskotko, että Kristus on sinunkin syntikuormasi maksanut... ja\nettä me hänen armostaan nousemme kirkastettuina ijankaikkiseen\nelämään...\n\n-- En minä sitä juuri noin voi uskoa...\n\n-- Voi poikaparka... -- puhui äiti purskahtaen itkuun. -- Niin elävä\nusko kun sinulla oli lapsena... ja nyt on vihollinen saanut sinut\nnoin valtaansa... Että minun piti tuota kuulla...\n\n-- Mutta äiti... älkää nyt välittäkö siitä noin kovasti... Eihän\nkaikkia voi uskoa...\n\n-- Etkö sinä usko ijankaikkiseen elämäänkään?\n\n-- Sitäkö, että löytyisi taivas, jossa on ikuinen onni ja autuus...\nja helvetti, jossa vallitsee ijankaikkinen piina ja kärsimykset...\n\n-- Niin.\n\n-- Se on niin mahdoton ja järjetön oppi, ettei kukaan, joka vielä\nkykenee selvästi ajattelemaan, voi sitä uskoa!\n\n-- Poikaparka, kuinka sinä voit... noin puhua?\n\n-- Älkää nyt hermostuko äiti. Koettakaa hiukan ajatella, niin näette\nitsekin...\n\n-- Mitä ajatella...?\n\n-- Koettakaa kuvitella, että olette kuollut, joudutte taivaaseen ja\nnäette, että minä ja kaikki lapsenne ovat helvetissä ja tiedätte,\nettemme koskaan -- kuuletteko, _koskaan_ pääse sieltä pois, vaan\nmeidän täytyy ijankaikkisesti kärsiä hirmuisia tuskia. -- Sanokaa\näiti, onko teillä silloin yhtään ilon ja onnen hetkeä taivaassa?\n\n-- Mitä sinä puhut... mitä tarkoitat? -- soperteli äiti hätääntyneenä.\n\n-- Tarkoitan sitä, mitä puhunkin. Sanokaa nyt, voitteko olla\nonnellinen taivaassa, jos lapsenne ovat helvetissä?\n\n-- Ehkä jumala vielä armossaan minun lapseni huomaansa korjaa...\n\n-- Te ette uskalla vastata suoraan, josta näkyy, että tekin epäilette\ntaivaan iloa ja onnea... Sillä vaikka teidän lapsenne pääsisivätkin\ntaivaaseen, niin siellä olevien omaisia on helvetissä äärettömän\npaljon, koska vain pienen pieni murto-osa joutuu taivaaseen! Voivatko\nhe silloin olla onnellisia? Ja voitteko te olla onnellinen taivaassa,\nvaikka tiedätte, että miljoonat ihmiset -- lähimmäisenne -- kärsivät\nhelvetissä? Jos voitte -- silloin teillä ei ole sielua jälellä!\n\n-- Sinä puhut kauheita...\n\n-- Olkoot kauheita, mutta minä sanon vielä enempi, kun kerran on\nalettu! Ajatelkaa äiti, että olette helvetissä ja näette lapsenne\ntaivaassa; silloin ajattelette: olipa hyvä, että he edes pääsivät\ntuonne, ettei heidän tarvitse täällä kärsiä. -- Teidän mielenne olisi\nsiis parempi kuin rakkaittenne taivaassa, joiden täytyy kärsiä siitä,\nettä tietävät äitinsä kituvan helvetissä.\n\n-- Kyllä siellä omantunnon tuskat tulena polttavat!\n\n-- Mitkä omantunnon tuskat? Jos olette helvetin tulikiviliekeissä\nkituneet parikin vuotta, niin etteköhän ala arvella: nyt se jo\nriittää minun synneistäni -- olen jo tarpeeksi kärsinyt! Koko\njälelläoleva, kauhistava ijankaikkisuus on siis vain tunnetta\nsiitä, että kärsitte hirmuista vääryyttä! Missä ovat silloin\nomantunnontuskat? Ei missään! Koko tämä oppi helvetistä ja taivaasta\non niin kauhistuttavan typerä ja julma, että se luhistuu omaan\nmahdottomuuteensa!\n\n-- Me emme voi niitä ihmisjärjellä käsittää... meidän täytyy jättää\nne asiat jumalan haltuun... Luottaa hänen hyvyyteensä...\n\n-- Voiko löytyä _sellaista_ jumalaa, jota papit uskottelevat? Ja\nonko pappien jumala hyvä? Koettakaa, äiti, ajatella, että löytyisi\njossakin ihminen, joka moninverroin voittaisi julmuudessa Neron,\nKaligulan, Iivana-Julman, joka koko elämänsä-ijän piinaisi ihmisiä\ntähän asti keksimättömillä kidutuskeinoilla ja tuhannet ihmiset,\nvaimot ja lapset... sortuisivat hänen kauhistavan julmuutensa\nuhreina... Tällainen hirviö olisi julmin, mitä mielikuvituksemme voi\nkeksiä...\n\n-- Mitä se tähän kuuluu... Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan sitä, ettei tällainenkaan julmuri olisi vielä mitään\npappien jumalan rinnalla! Sillä ajatelkaa: hän on kaikkitietävä,\nkaikkivoipa ja laupias. Hän tiesi siis jo \"luodessaan\" ihmisen,\nettä tämä tulee \"lankeamaan syntiin\"; hän tiesi sen suunnattoman\nkurjuuden ja tietämättömyyden, johon ihmissuku tulisi vajoamaan;\nasetti hyvän- ja pahantiedon puun, vaikka tiesi Evan siitä syövän;\ntiesi jo silloin, ettei vielä tänäänkään kuin ainoastaan pieni osa\nihmisistä tiedä kristinuskosta ja \"pelastuksesta\" mitään, vaan\nmenevät helvettiin tietämättä, että sitä onkaan! Tämän kaiken hän\ntiesi -- koska hän on kaikkitietävä! ja kuitenkin hän \"loi\" ihmisen!\nMikä isällinen hyvyys ja laupeus! Mikä sanomaton hyväntahtoisuus\nja rakkaus! -- Ja koska hän on kaikkivoipa, hänelle ei ole mikään\nmahdotonta, niin voisi hän nytkin lähettää kaikille \"pakanoille\"\ntiedon pelastuksesta; hän voisi lopettaa sen suunnattoman kurjuuden,\nmikä maailmassa vallitsee; hän voisi kääntää jokaisen mielen niin,\nettä kaikki tuntisivat hänet. Mutta sitäpä hän ei tee, vaan katselee\nkylmänä taivaastaan, miten ihmiset taistelevat nälkäkuoleman kanssa,\nsortuvat rikoksiin ja paheisiin, tappavat toisiaan sadointuhansin ja\nsyöksyvät miljoonittain, kirous huulillaan helvettiin... Ja lopuksi\nhän tuomitsee nämä onnettomat, _omat lapsensa_ ijankaikkiseen tuskaan\nja vaivaan siitä syystä, että hän jo alussa on niin määrännyt --\nkoska hän kerran on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikkivoipa!\nSellainen on pappien jumala! Täytyy sanoa, että perkele on\njulmuudessa ainoastaan pieni oppipoika tämän jumalan rinnalla.\n\n-- Kuinka jumalaton sinä olet! -- huudahti äiti kauhuissaan ja alkoi\nkatkerasti itkeä. Heti sen jälkeen tuli hän sairaaksi ja minä kaduin\nkatkerasti, että olin hänen mielensä pahoittanut... Hän kun on jo\nniin vanha...\n\nKaikesta huolimatta en _voinut_ olla kirjoittamatta tätä! Välttämätön\nkuolema silmieni edessä -- minä kuolen huomenna -- valtaa minut\nsyvä katkeruus niitä kohtaan, jotka vuosisatoja ovat tuollaisilla\ninhottavilla kahleilla yksinkertaista kansaa orjuuttaneet, jotka ovat\ntehneet jumalasta ruoskan, jolla kansaa on ruoskittu -- ruoskittu\nsiihen määrään, ettei se vieläkään jaksa nousta, karistaa kahleitaan,\nvaan sallii järjestelmää, joka tuhoaa tuhansien elämän... Mieleni\nvaltaa katkeruus, kun en voi mitään... olen heikko... Ja minun täytyy\nnyt kuolla...\n\nMutta kuolema ei _pelota_ minua. Sillä minulla on se vakaumus, että\n_jos_ on elämä kuoleman jälkeen, _Jos_ on olemassa jumala, niin\nhän ei voi olla mikään hirviö, joka omat lapsensa ijankaikkiseen\nkadotukseen syöksisi. Ja jos jotain on kuoleman jälkeen, niin on se\nikuinen -- rauha. Jos on jumala, niin on hän hyvä, oikeudenmukainen;\nkaikkialla missä on totuutta, hyvyyttä -- siellä on jumala!\n\nVoi äitiparkani! Nyt hän luulee, että joudun helvettiin, kun\nkirjoitan näin. Mutta enhän minä voi uskoa muuta, kuin mitä uskon --\nei kukaan voi toisin! Äitiraukka!\n\nOlisin tahtonut kirjoittaa tästä vielä, mutta en ehdi enempää ja\nlapsetkin tulivat taas sisälle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisi vielä kirjoitettava muistakin asioista, asioista, jotka\nvaikuttavat sen, etten voi elää. Mutta... Äh! ver...\n\nKaksi tuntia takaperin, tätä kirjoittaessani, sain taas verensyöksyn,\nmutta se on jo ohitse...\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Viimeisenä elinpäivänäni!_\n\nTuntuu niin kummalliselta, että minä vielä elän, ajattelen,\nhengitän... kirjoitan tätä -- ja tunnin kuluttua tartun revolveriin,\nkohdistan sen ohimooni, liipasen... täältä kuuluu laukaus, ihmiset\nrientävät katsomaan ja löytävät kuolleen, elottoman ruumiin, joka\nei enää koskaan ajattele, ei liiku, ei kirjoita... ja se olen minä.\nTuntuu niin kummalliselta, etten koskaan näe toista päivää -- ja\nkuitenkin on huomenna samanlainen päivä; en näe lapsiani, vaikka he\novat olemassa...\n\nMinä lähetin heidät juuri pois, he eivät ole vielä kaukana --\nkorkeintaan puolen kilometrin päässä -- ja kuitenkaan en näe heitä\nenää koskaan, en koskaan... Rakkaani... rakkaani... En luullut sitä\neroa niin kamalaksi. Minä en voisi kestää enää toista samanlaista\nhetkeä!\n\nKun äsken viimeisen kerran syleilin lapsiani, suutelin niiden\nkeltakiharoita -- luulin, että sydän putoo rinnastani tai tulen\nhulluksi... Vaimoparalleni en uskaltanut sanoa edes jäähyväisiä...\nen voinut, hän olisi huomannut, kuinka vapisin tuskasta. Ja heidän\nlähtiessään sattui jotakin hirmuista: vanhin poikani kääntyi ovella\nympäri, loi minuun syvät, totiset silmänsä ja sanoi vakavasti:\n\n-- Aarne tuo isälle namusia, jos Aarne saa.\n\nPienempi Unto tämän kuultuaan juoksi luokseni ja huusi silmät\nloistaen innostuksesta:\n\n-- Ja Unto tuo isälle karamellin! Oikein makean! Punasen!\n\nOlin vähällä huudahtaa: Lapseni, rakkaani, odottakaa... älkää menkö!\nKuitenkin hillitsin itseni purin hammasta ja he menivät -- viimeisen\nkerran!\n\nViimeinen näky heistä oli seuraava: vaimoni on kääntynyt tiellä,\nhymyilee minulle surullisesti ja pitää nuorinta sylissään, joka sekin\non huomannut minut akkunan lävitse ja hymyilee; vanhemmat pojat\nnauravat iloisesti ja heiluttavat käsiään hyvästiksi ja huutavat\njotakin, jota en akkunan lävitse kuule... En nähnyt enempää...\n\nNyt näen, miten kolea syystuuli ravistelee puita ja keltaiset,\nkuolleet lehdet putoilevat kosteanniljakkaan maahan... siihen\nmädäntyäkseen. Ja omituista! Minä tahtoisin vielä kerran nähdä\n_kesän_-- nähdä puut vihreinä, elinvoimaisina, vihreitä nurmia,\nkukkia, marjoja... Oih!\n\nMikä houkko olen! En elä enää tuntiakaan -- ja puhun kesästä!\nEilen illalla juuri oli se verensyöksy. Verta tulvasi keuhkoistani\nsuuntäysittäin ja luulin kuolevani, mutta se pysähtyikin. Kauhistuin,\npelkäsin, etten pääse enää ylös vuoteesta, tulisin virumaan siinä\nehkä kuukausia ja syömään lasten leipää... Silloin en myöskään olisi\nvoinut toteuttaa aijettani: vaimoni ei olisi jättänyt minua yksin.\nVerenvuodosta ja kuumeesta olen nytkin äärettömän heikko -- näetkö,\nkuinka käteni ovat vavisseet tätä kirjoittaessani! -- ja ehkä vain\nepätoivo sekä tieto siitä, että ponnistelen viimeisen kerran, antaa\nminulle voimia tätä kirjoittaa.\n\nTuntiessani jo kuoleman hyisen henkäyksen kasvoillani, lentää\nmieleeni kysymys: miksi olen elänyt, kärsinyt ja mikä on ollut\nelämäni tarkoitus? Ja vastaus on mielestäni selvä: _ei mikään!_ Sokea\nsattuma vain, että olen syntynyt -- ja kärsinyt, kuten tuhannet muut.\n-- Siinä se!\n\nÄäretön ijankaikkinen tyhjyys on siellä, mihin nyt astun... mutta\nsiellä ei ole myöskään tuskaa, eikä kärsimystä -- _siellä ei ole\nmitään... ei mitään_. Siksi en pelkää sinne astua.\n\nMutta nytkin tunnen, että tahtoisin elää! Niin polttavalla halulla\ntahtoisin tietää, kuinka käy pojilleni, saavatko he kärsiä yhtä\npaljon kuin minä; tahtoisin tietää, koska lakkaa se verinen vääryys,\njoka nyt hallitsee maailmassa... kuinka kauvan köyhät suostuvat\nkulkemaan sortajien kahleissa -- ja ennen kaikkea tahtoisin _sanoa_\nniin paljon... paljon... Mutta se on jo myöhäistä... myöhäistä! Kun\najattelen, että kaikki olisi _voinut_ olla toisinkin, niin tunnen,\nettä menetän järkeni... tulen mielipuoleksi -- jos vielä hiukan\nodotan...\n\nOrporaukkani!\n\nKuinka tuotankaan teille surua! Kuinka paljon itkettekään! Mutta en\nvoi tehdä toisin... ei ole muuta mahdollisuutta -- en voi! Antakaa\nminulle kaikki anteeksi... anteeksi!\n\nKun te, pienet poikani, olette täysikasvuisia ihmisiä, ymmärrättekö\nte silloin onnetonta isäraukkaanne? Tuomitsetteko tekin häntä siitä,\nettä hän lähti hiukan aikaisempaan pois...? Muistakaa, että hän teki\nsen _teidän tähtenne_ -- vaikka hän ei voinutkaan hyväksenne paljon\ntehdä...\n\nVielä pyydän, ettei ruumistani avattaisi. Tietysti tullaan sitä\nvaatimaan -- että saataisiin selville, jos olin hullu! Itsemielestäni\nen ole vielä hullu -- ja niiltä, jotka epäilevät järkeäni, kysyn,\n_mitä te itse olisitte tehneet minun sijassani?_\n\nOih! Miten kummallista! Seinän takana alkoi heleä naisääni laulaa\nlempilauluani: \"Sydämeni laulu\". Tuudittaa kai lastaan... Kuinka\nkylmän ja kumman tunteen synnyttävätkään nyt nuo sanat!\n\n    Tuonen lehto, öinen lehto\n    Siell' on hieno hietakehto...\n\nHän laulaa tietämättänsä kuolinlauluani... Olisin tahtonut, että te,\nrakkaani, olisitte olleet vuoteeni vieressä, kun kuolen -- mutta se\nei käy päinsä! Minun täytyy kuolla yksin... yksin... yksin...\n\nJospa minulla olisi vielä ollut enempi aikaa, niin olisin\nkirjoittanut vielä siitä, miten... Mutta ei! Tunnen, miten kuume\nalkaa minussa nousta, päässäni kohisee ja pauhaa kumeasti...\nsilmäni hämärtyvät... Ja minusta tuntuu, että kuolema, -- suuri,\nsysimusta kuolema -- seisoo vieressäni järkähtämättömänä ja sen ontot\nsilmäkuopat kiiluvat kärsimättömyydestä... Se odottaa -- sillä on\nkiire!\n\nRakkaani! Minä en voi enää kirjoittaa -- käteni ei tahdo totella, kun\nminun täytyy kohta kirjoittaa viimeinen sana... Seinän takana kuuluu\nlaulu ja kohta pamahtaa laukaus...\n\nRakkaani... lapseni, vaimoni -- ja kaikki:\n\n_Hyvästi!_\n\n\n\n"]