[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4ZmP5zgR39MvukBQhlTm--TAgLnJSu9ddDrUUH-hTwE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1333,"Lyhyt tarina nuoresta tytöstä","Salmela, Marja",1875,1924,"1333-salmela-marja-lyhyt-tarina-nuoresta-tytosta","1333__Salmela_Marja__Lyhyt_tarina_nuoresta_tytöstä",null,"romaani",[],[],"fi",1916,23114,145476,false,52433,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Lyhyt tarina nuoresta tytöstä\" by Marja Salmela is a novel likely written in the early 20th century. The story follows Kyllikki Vaarantaus, a young woman embarking on a significant life change as she begins her role as a teacher in a new community. The opening chapters set a vibrant and reflective scene as Kyllikki navigates the emotional landscape of her new beginning, revealing her dreams, aspirations, and the hints of complexity in her past.  At the start of the novel, Kyllikki is introduced amidst a picturesque summer setting, filled with joyful anticipation and a tinge of nervousness about her new teaching position. Her excitement about moving into her own home and her interactions with her students and old friend Erkki illustrate her youthful optimism and the desire for connection. The narrative captures both the beauty of Kyllikki's surroundings and her inner conflicts regarding her past, including her origin story as an orphan and her aspirations as an educator. As she prepares for her first day, reflections on her history intertwine with her hopes for the future, setting the stage for her journey of self-discovery and growth. (This is an automatically generated summary.)",[],274,"Kyllikki Vaarantaus on nuori nainen, joka hakee kansakoulun opettajan paikkaa ja nauttii kesäisestä luonnosta. Romaani kuvaa hänen toiveitaan, menneisyyttään orpona sekä jälleennäkemistä lapsuudenystävä Erkin kanssa.","Marja Salmelan 'Lyhyt tarina nuoresta tytöstä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1333. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","LYHYT TARINA NUORESTA TYTÖSTÄ\n\nKirj.\n\nMarja Salmela\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1917.\n\n\n\n\n\n\n      _Omistettu Sandra Holpan suurelle suvulle_.\n\n\n\n\nLAPSUUDENTOVERIT.\n\n\nUkkossade oli lakannut. Aurinko paistoi ja kepeät kesäpilvet\nsoutelivat sinisellä taivaalla.\n\nKyllikki Vaarantaus työnsi ullakkohuoneen parvekkeelle avautuvan oven\nauki, hengähti syvään ja jäi sitten kädet kierrettyinä ristiin niskan\ntaakse katselemaan kesäistä maisemaa.\n\nMiten kaikki kimalteli ja loisti! Heinikkokin kastehelmineen oli\nkuin hohtokivin kylvetty! Tuuli oli lakannut ja meri lepäili\nauringon loisteessa kirkkaana kuin kuvastin. Silloin tällöin vain\nkaislikonrajassa saalista väijyvä hauki loikkauksellaan särki\nsen tasaista pintaa. Toiste tuli selältä päin hiljainen tuulen\nhenki. Kaislikko alkoi kahista, veden vihreä pinta väreili hetken\nja ulapalla nousivat lukemattomat, hopeanhohtavat pikku laineet\nkimaltelemaan.\n\nOliko olemassa sen kauniimpaa kuin tämä elämän ihanuudesta\nriemuitseva maa!\n\nKyllikki hengitti pitkin siemauksin kesätuoksun täyttämää ilmaa,\nojensi käsivartensa koholle kuin syventääkseen hengitystään ja\nhymähti iloisesti. Sitten hän pari kertaa karkeloiden pyörähti pitkin\nparvekkeen lattiata.\n\nTuntui hyvältä, että oli näin ihanan ihanaa juuri tänään, jolloin hän\noli vienyt hakupaperinsa postiin. Se oli kuin enne. Ja lisäksi tämä\nhuvimatka! Aivan kuin juhlan kunniaksi!\n\nHiekkakäytävältä parvekkeen alapuolella kuului askeleita. Lakana\nkäsivarrellaan ja kasvot kuumuudesta punoittavina laski rouva Haaramo\nrantaan päin. Hän aikoi uimaan.\n\nKyllikki vetäytyi kiireisesti huoneeseen. Ei tehnyt mieli mukaan. Ja\nilta-askareistakin täytyi huolehtia ennen kylään lähtöä.\n\nHän rupesi rivakasti laittamaan oppilaittensa yösijoja kuntoon.\nSitten hän pyörähti alakertaan hakemaan raitista pesu- ja juomavettä.\nPalatessaan hän otti kaksi porrasta kerrallaan ja hyräytti iloisen\nlaulunpätkän samalla kuin astui huoneeseen.\n\nJuuri kun hän uudelleen pisti päänsä ulos parvekkeen ovesta, ilmestyi\nrouva Haaramo pensaan takaa kallionkielekkeelle. Hänen tanakka,\nihrainen ruumiinsa paistoi auringonvalossa ja sen kömpelöt liikkeet\ntekivät naurettavan vaikutuksen nuorekkuuttaan uhkuvan luonnon\nkeskellä.\n\nKuului voimakas polskahdus. Vesi pärskähti korkealle ja kuin\nlihavuuttaan painava hylje oli rouva Haaramo viskautunut veteen.\n\nKyllikiltä pääsi nauruntirskahdus.\n\nOlisipa näyttänyt toisenlaiselta, jos hän itse olisi seisonut\ntuolla päivän paahtamalla rantapaadella ja siitä laskeutunut veteen\nkepeästi kuin aaltoja souteleva alli. Sitten hän olisi palannut\nkallionkielekkeelle paistattamaan päivää, oikonut siinä nuoria\njäseniään -- noin -- noin.\n\n-- O-o-h! -- Hän oikaisihen ja nosti käsivartensa koholle kuin\nsyleilläkseen kesäistä maisemaa.\n\nSamassa hän näki rouva Haaramon kapuavan vedestä kalliolle.\n\nHyvänen aika, pian oli ehkä lähdettävä ja tässä hän yhä seisoi!\n\nHän pyörähti takaisin huoneeseen, otti esille uuden uutukaisen\nkesäpuvun ja rupesi laittautumaan kuntoon. Puku oli vaaleansininen,\nhänen oma ompelemansa. Valkoinen merimiehenkaulus ja valkeat\nkalvosimet olivat sen ainoana koristuksena. Se vaatetti häntä. Hän\ntiesi sen. Täytyi hymähtää mielihyvästä peiliin katsoessa.\n\n-- Neiti Vaarantaus, neiti Vaarantaus! -- ulkoa kuului hätäilevä\nääni, -- oletteko pitänyt huolta tyttöjen pukeutumisesta?\n\nKyllikki karkasi ulos huoneesta, nojasi portaiden kaidepuuhun ja\nlaski portaat iloisena alamäkenä. Sitten hän juoksi puutarhaan.\n\nSuuren pihlajan juurelta hän vihdoin löysi oppilaansa. Pari kirjaa\ntyönnettiin hätäisesti piiloon hänen tullessaan. Tietysti 50-pennin\nromaaneja.\n\nOlisihan siitäkin pitänyt sanoa, sillä tytöt eivät koskaan osanneet\nläksyjään. Mutta nyt ei siihen ollut aikaa.\n\n-- Onpa sinulla kiire kylään! -- Alma, vanhin tytöistä työnsi\nnyrpeissään kengät jalkaansa ullakkohuoneen parvekkeella Kyllikin\nsuoriessa Eevan hiuksia peilin edessä.\n\n-- Ihan kuin olisit lapsi, säesti Eeva vanhanmakuisasti ja\npisteliäästi.\n\nKyllikki vain nauroi. Hän oli liian iloinen suuttuakseen. Hänestä\ntyttöjen välinpitämättömyys oli aivan käsittämätöntä. Talossa, jonne\ntehtiin lähtöä, ei tosin ollut heidän ikäisiään, emäntä vain ja joku\nkasvava poikanen, mutta paikka oli vanha herraskartano muistoineen ja\nkauneuksineen, upeine kukkaistarhoineen, siimekkäine käytävineen ja\nvanhoine, tarinoita humisevine puineen. Eikö sellaisen näkemisestä\nkannattanut iloita?\n\nKyllikki sieppasi Eevan syliinsä ja keikautti pariin kertaan pitkin\nhuonetta. -- Oh, tytöt, ettekö osaa iloita?\n\nAlmalta pääsi nauru: -- Sinä sitä ainakin osaat, vaikka olet köyhä ja\n-- --\n\nPolttava puna karahti Kyllikin poskille. Hän sitaisi kiivaasti\nsilkkinauhan silmukalle Eevan tukkaan. Katse oli tuikea hänen\nkääntyessään Almaan. -- Ja, -- hän toisti käskevästi kuin jatkoa\nvaatien.\n\nAlma meni hämilleen. Hän ei vastannut.\n\n-- Ja, -- toisti Kyllikki uudelleen. Hän seisoi Alman edessä katse\ntäynnä jännitettyä mielenkiihkoa. -- Ja mitä? Sano suoraan!\n\n-- Ja vain koti-opettajatar, viskasi Alma ärtyisästi tulemaan.\n\nSe sanottiin niin välittömästi ja arvelematta, että Kyllikin\nepäilykset haihtuivat. Puna valahti pois kasvoilta ja katseen terävä\njännitys laukesi.\n\nSe ei siis ollut sitä! Ei kuitenkaan, vaikka hän jo luuli, että nyt\nse taas viskataan eteen ja vielä lapsen suusta, jonka ei pitäisi\ntietää -- --\n\nHän huuahti kuin painon alta päästen. Hänen pelkonsa oli oikeastaan\nollut aivan mieletön. Mutta sitä kävi araksi, kun ihmiset aina niin\nkerkkäästi tarttuivat asiaan, ja kun itsekin tunsi, että se oli\nkohta, joka ei koskaan lakannut aristamasta.\n\nPihalta kuului kärrynpyörien ratina. Hevonen pysähtyi portaitten\neteen ja alakerrasta kuului rouva Haaramon hoputtava ääni.\n\nKyllikki Eeva rinnallaan joutui takaistuimelle. Ohjaksia hoitamaan\ntottuneena maalaisena hän sai tehtäväkseen ajaa. Mutta Polle, joka\noli taitava ja toimeensa perehtynyt, tahtoi itse määrätä vauhdin.\nKyllikki sai siitä syystä rauhassa ajatella. Ja tämä ihmeellinen\npäivä, jolloin hän ensi kertaa eläessään oli pannut alkuperäisten\nkanssa yhtäpitäviksi juhlallisesti vahvistetut todistukset postiin\nviranhakua varten, antoikin paljon ajatuksen aihetta. Oli aivan\nkuin olisi seisonut mäentörmällä, jonne näkyi koko siihen asti\nastuttu tie, mutta jossa korkea, ylipääsemätön muuri esti eteenpäin\nkurkistamasta.\n\nTotta kai siellä edessäpäin kuitenkin oli hyvää, ehkä sulaa hyvää.\nOlihan hän niin ihmeellisesti päässyt eteenpäin näihin asti, hän,\njoka kuitenkin -- --\n\nKyllikki nykäisi äkkiä ja aiheettoman kiivaasti ohjasten periä. Polle\nloi nuhtelevan katseen taakseen ja pani Kyllikin samassa katumapäälle.\n\nPolle-parka, eihän siinä hänen syytään ollut! Tuli vain niin\nvaikea olla aina, kun ajatukset luiskahtivat varhaisimpaan\nlapsuuteen ja siihen kipeään kohtaan, joka yhtenään kiertyi eteen,\nusein kun ei ensinkään arvannut sitä odottaakaan. Tänäänkin oli\ntäytynyt sitä ajatella hakupapereita järjestellessä. Se ehkä\nestäisi viransaannistakin. Kaikki muut paperit olivat erinomaiset\nhyvät, paremmat kuin hän koskaan oli voinut toivoakaan. Mutta se\npapintodistus! Sitä ehkä katselisivat arvelevasti. Puhuttaisiin\nhuonoista taipumuksista ja kansakoulunopettajan vastuunalaisesta\ntehtävästä.\n\n-- Kyllikki, sinä ajat ojaan! -- Eeva karkasi kiinni ohjaksiin, ja\nrouva Haaramo rupesi torumaan.\n\n-- En minä! Ei tässä hätää. -- Kyllikki käänsi Pollen valtamaantieltä\nkartanoon johtavalle, vanhojen lehmusten reunustamalle tielle ja\nkiskaisihe irti ajatuksistaan. -- Mennyt oli mennyttä. Edessäpäin\nodotti elämä rikkauksineen.\n\nPolle pisti tapansa mukaan laukaksi päästäkseen vastamäen päälle.\nSiitä se hyvämielisenä ja kiireisesti kääntyi kartanon pihaan,\nportaitten eteen, missä vantteravartaloinen emäntä myhähtelevänä ja\niloisesti otti vieraitaan vastaan.\n\nKäväistiin pikipäin huoneissa, sitten vieraat saatettiin puutarhaan,\nmissä katettu kahvipöytä oli odottamassa. Rouvat, joiden miehet\nolivat liiketuttavia, pääsivät kohta hyvään puheenalkuun\npalvelijoista ja kevätkiireiden vaivalloisuudesta, Kyllikki\ntarkasteli puutarhaa tyttöjen kanssa. Hän oli ihailemassa merelle\npäin avautuvaa näköalaa, kun kuuli rouva Lehtolan äänen:\n\n-- Ehkä saan esittää -- mieheni sisarenpoika, maisteri Palo.\n\nPalo, Palo, mikä Palo? -- Ennenkuin Kyllikki ennätti kääntyä kuuli\nhän vieraan äänen.\n\n-- Täti, olenhan sanonut, etten tahdo arvonimeä, jota en ansaitse.\nMinä luen vasta kandidaattitutkintoani.\n\nVeret karkasivat Kyllikin kasvoille. Hän ei enää epäillyt. Se oli\nErkki. Hän tunsi tuon iloisen, soinnukkaan äänen.\n\nHän kääntyi. -- Erkki, päivää!\n\n-- Kyllikki!\n\nHe seisoivat hetken käsi kädessä hymyillen toinen toiselleen.\n\n-- Taitaa olla vanha tuttava? -- Rouva Haaramon ääni oli imelän hapan.\n\n-- Lapsuudentoveri, Kyllikki vahvisti.\n\n-- Kyllikki asui isossa pappilassa, aivan vanhempieni kodin vieressä\nmeidän käydessä kansakoulua. On kolme vuotta siitä kun viimeksi\ntapasimme, jatkoi Erkki.\n\n-- Ei kai neiti Vaarantauksen isä ollut rovasti? -- Rouva Haaramo\nnäytti melkein hätääntyneeltä.\n\nKyllikki tunsi taaskin punastuvansa. Hän tapaili sanoja. Mutta\nennenkuin hän ehti vastata, kiiruhti Erkki selittämään, että rovasti\nAsk oli ollut Kvllikin kasvatusisä.\n\nEmäntä kehoitteli nuoria ottamaan kahvia. Se oli jo jäähtymisen\nvaarassa. Sitten hän rupesi suosittelemaan paikan nähtävyyksiä. Erkki\nottaisi kai ohjatakseen Linnakalliolle, josta oli kaunis näköala.\n\nLähdettiin heti kun kahvit oli juotu. Kyllikki kulki etumaisena,\nErkki hänen rinnallaan, Alma ja Eeva heidän takanaan huomioita\ntehden. Pihalle ajettaessa olivat tytöt ullakkohuoneen ikkunassa\nnähneet Erkin ylioppilaslakki päässään. Ja heidän toiveensa illan\nsuhteen olivat tuon valkolakin johdosta melkoisesti valjenneet. Mutta\nnyt heitä harmitti. Heitä oli kohdeltu aivan kuin pikku lapsia. Tuo\nylioppilas ei näkynyt huomaavankaan muita ihmisiä kuin Kyllikin.\n\n-- Kuule, ne puhuvat mäenlaskuista, käpylehmistä ja kuusijuhlista! --\nEeva tuuppasi Almaa kylkeen. -- Ihan kuin pikku lapset!\n\n-- Ja katso, kuinka se hyppelee kulkiessaan! Luulee ehkä olevansa\ntanssiaisissa.\n\n-- Ja nyt ne puhuvat siitä, että hän on hakenut virkaa!\n\nTytöt nykäisivät toisiaan käsipuolesta, kun kuulivat Erkin ja\nKyllikin makeasti nauravan.\n\n-- Mokomakin ilo! Opettajaksi maalaiskansakouluun!\n\nPuiston polku teki käänteen ja tytöt näkivät Kyllikin kasvojen\nsäteilevän iloa hänen kääntyessään Erkkiin päin.\n\n-- Niin, niin, pian on ehkä seisottava luokan edessä ja vasta sitä\nitse istui lasten joukossa! Muistatko Erkki, kun sinä kerran sait\narestia?\n\n-- Ettenkö muistaisi, -- kun se oli ainoa kerta!\n\n-- Sinä olit lyönyt Ahosen Mattia niin, että silmän alle tuli\nmustelma ja nenästä vuoti verta. Minä ihan itkin.\n\n-- Sitä verenvuodatustako?\n\n-- Ei, vaan sinun arestiasi. Eihän sinulla ollut tapana tapella. Mikä\nsinuun silloin meni? Siitä ei koskaan tullut oikein selvää.\n\n-- Ja nytkö se olisi selvitettävä?\n\n-- Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oppisin siitä ehkä paremmin\nymmärtämään tulevia oppilaitani.\n\n-- Opettele sinä sitä omin neuvoin. Kun on poikana osannut pitää\nsuunsa kiinni, tekee sitä miehenäkin.\n\n-- Ettäkö et sano minulle?\n\n-- En sinulle.\n\nKyllikki käpristi nyrpeissään huuliaan ja kulki kappaleen matkaa\nvaijeten Erkin rinnalla. Sitten hän yht'äkkiä pysähtyi ja rupesi\nnauramaan:\n\n-- Minä aijoin vähän aikaa olla suuttunut sinulle, mutta en voikaan.\n-- Erkki, elämä on niin suloista! -- Hän loi katseen taaksepäin\npuutarhaan, josta vielä kuusten tummien oksien alla näkyi muutamia\nhelakanpunaisia pelargoonioita ja pari ruukuissaan kukkivaa ruusua.\nSitten hän ojensi kätensä koholle ja hengähti syvään.\n\n-- Tunnetko kuinka suloista on elää? Ja eikö sinustakin ruusut kuvaa\noikein täyteläistä, uhkuvaa elämäniloa? Mutta meri-ilma on kuin\nelämä itse. Se on jotain vielä paljon parempaa kuin ilo. Se on niin\nsuolaisen raitista ja samalla niin hivelevän pehmeää, että se tunkee\nkoko olemuksen läpi. Minä en löydä sellaisia sanoja, joita tahtoisin,\nmutta minä tunnen sen niin avartavan ihanasti, että senlaista on\nelämä -- suurta, kaunista ja voimakasta.\n\nErkki katsoi häneen syrjästä. -- Sinulla taitaa olla sekä ajatuksia\nettä tunteita.\n\n-- Onko se yllätys?\n\n-- Melkein.\n\n-- Kai sekin että minulla on sielu?\n\n-- Niin, niin, ja sieluelämät ja sen semmoiset.\n\n-- Saahan sinulta puhetta kun ei siitä välitä, vaikkei silloin kun\ntahtoisi!\n\n-- Täytyy kai härnäillä, kun se niin vähällä onnistuu!\n\nHe nauroivat kumpikin kuin kaksi iloista, vallatonta lasta. Sitten\npuhe taas luisti yhteisiin muistoihin ja tulevaisuuden moniin\nsuunnitelmiin. Oltiin nousemassa Linnakallion jyrkkää rinnettä, kun\nErkki yhtäkkiä pysähtyi.\n\n-- Täällä on luola, jota tahtoisin näyttää. Mutta pääsö sinne ei ole\naivan helppo.\n\nHän laskihe varovaisesti alaspäin liukasta rinnettä myöten, hypähti\nkallionreunalta kapealle, luolan suulla olevalle penkereelle ja\nkurotti siitä käsiään nostaakseen toisetkin sinne.\n\nAlma ja Eeva nostettiin ensin penkereelle, jolta he rupesivat\nlaskeutumaan luolaan. Sitten Erkki kääntyi Kyllikkiin.\n\n-- Kyllikki, Kyllikki mitä sinä aijot! Älä hyppää! Tämä on liian\nkapea! -- Erkki sai Kyllikin peräytetyksi, ojensi kätensä ja nosti\nhänet kallion äärimmäiseltä reunalta rinnalleen penkereelle. Sitten\nhe laskeutuivat luolaan.\n\nMutta Kyllikin sydän takoi. Tuo lyhyt hetki, jolloin hän jyrkänteen\npartaalta laskeutui Erkin käsivarsien varaan ja tunsi itsensä\nniiden kannattamaksi, oli ilmaissut hänelle paljon. Oli kuin sinä\nsilmänräpäyksenä kaikki se, mitä hän viime vuosina suhteessaan\nmiehisiin tuttaviinsa oli kokenut, olisi kiitänyt hänen ohitsensa.\nHän muisti tunteensa huumaavien tanssisäveleiden soidessa. Hän\nmuisti kuinka hän oli nauttinut siitä, että hänestä pidettiin, häntä\nihailtiin. -- Ja nyt! Miten paljon suloisempaa ja kauniimpaa oli se\nmitä hän nyt kuin aavistaen tunsi sisimmässään!\n\nHänelle oli yhtäkkiä selvinnyt miten suuri sija luottamuksella\non rakkauden tunteessa. Rakkaus on sitä kaikkein rajattominta\nluottamusta. Rakkaus on luottamuksen hedelmä. Luottamus on rakkauden\nluja pohja.\n\nJa se, jonka käsivarsien turviin ilolla uskoo itsensä\näkkijyrkänteenkin partaalla, hän on rakas.\n\nKyllikki kulki vaiteliaana Erkin rinnalla luolasta kallionhuippua\nkohden. Se suuri ja ihmeellinen, jonka kajastusta hän aavisti, teki\nhänet vaiteliaaksi. Hänen sisimmässään vallitsi samanlainen, pyhäinen\nrauha kuin luonnossa kesä-aamuin ennen auringon nousua.\n\n-- Sinä et puhu mitään, sanoi Erkki viimein.\n\n-- On niin kaunista.\n\nErkki oli hetken ääneti. Mutta sitten hän ei enää malttanut vaijeta.\n\n-- Tiedätkö, minun tekisi mieleni sanoa sinua minun meritytökseni,\nkun minä löysin sinut täältä merenrannalta -- ja kun sulla on\ntuollainen pukukin -- enkä kai voi sanoa meripojaksi, hän lisäsi kuin\npeläten alussa sanoneensa liikaa.\n\nKyllikki ei vastannut. Hän vain katsoi kauas kohti taivaanrantaa,\njossa maa ja taivas yhtyivät kuin toisistaan erossa olleet ystävät.\n\n-- Vaikka paremminhan sopisi sanoa sisäjärveksi, Erkki yhä jatkoi --\ntai vielä paremmin, että olet sininen ja valkoinen kuin kesätaivas.\n\nKyllikki pysähtyi. He olivat kallion ylimmällä huipulla, jossa\nsaaristomaisema lahtineen, niemineen, selkineen ja saarineen avautui\nheidän katseilleen.\n\nAurinko oli laskemaisillaan. Meri lepäsi pintaansa väräyttämättä.\nLännen ranta hohti kullassa, vastainen puoli oli tummansinisten,\npehmeiden pilvien peitossa. Luonnossa vallitsi kesäisen illan\nkirkkaus ja rauha.\n\nKyllikki katsoi Erkkiin. Heidän katseensa sulivat hetkeksi toinen\ntoisiinsa, sitten ne kääntyivät taivaan rannalle, jonka autereisen\nsumuharson takana kesäisten päivien koitto uinui.\n\n\n\n\nKynnyksellä.\n\n\nPihamaalla kasvoi pari korkeata riippakoivua, vanha juhlallinen\nkuusi, pihlajaryhmä ja muutamia nuorempia koivupuita. Järvenpuolelta\nvietti maa äkkijyrkästi rantaan, joten pihamaan keskikohdalta\nei näkynyt rantaa ensinkään, ainoastaan kaistale kirkasvetistä,\nvärivivahduksia herkästi heijastavaa sisäjärveä. Iloisen\nystävällisesti vilkutti se puitten lomitse sinistä silmäänsä.\n\nKun Kyllikki kyyditsijänsä ja tavararattaiden saattamana saapui\nuuteen kotiinsa, oli aurinko juuri laskemaisillaan. Järven pinta\nkimalteli kullalla sirotettuna, kuusivanhuksen kaarnainen runko\nnäytti palavan kuin tulessa ja rungolta nousi heijastus ylös oksille\nviskaten kaistaleen lämmintä punaa latvaankin asti.\n\nKyyditsijä pysäytti hevosen. Kyllikki hyppäsi ketterästi rattailta\nja juoksi avaamaan porttia. Käsi vavahti omituisesti hänen sitä\ntehdessään. Oman kodin portti aukeni ensi kertaa. Kyyditsijä käänsi\nhevosen portista portaitten eteen. Mutta Kyllikki jäi yhä seisomaan\npaikalleen. Hän ei sanonut sanaakaan. Käsi vain kohosi povelle\nja syvä värähtävä huokaus pääsi purkautumaan. Näytti siltä kuin\nhän ainoassa silmäyksessä olisi ottanut kaikki omakseen: koulun,\npihamaan, iltaruskossa kimaltelevan järven.\n\nKuinka ne kaikki hymyilivät hänelle! Kuinka avosylin ja\njuhlapukuisina ne ottivat vastaan! Kultaa, kultaa, lämmintä hehkuvaa\nkultaa minne ikinä hän katsoi!\n\n-- Täällä sitä nyt ollaan. -- Kyytimies talutti hevosen aisoista ja\nviskasi päitset rattaiden pohjalle.\n\nKyllikin täytyi häätää ajatukset ja tunteet luotaan kuin\ntositoimessa haittaa tekevät lapset. Hevosen ja kyyditsijän tuli\nsaada virkistyksensä ja tavarakuorma oli purettava niin kauvan kuin\nmiehistä apua oli saatavissa.\n\nPosket innosta punoittavina Kyllikki puuhaili tavaroiden\npurkamisessa, sai valkean sytytetyksi hellaan ja puretuista\ntavaroista kahvipannun esille. Sitten hän keitti ensimmäiset kahvit\nomassa kodissaan.\n\nVasta iltamyöhäisellä, kun hän kanneskelemisesta, asettelemisesta ja\nmatkasta läpiväsyneenä paneutui maata, sai hän aikaa ajattelemaan\nsitä, että hänellä nyt oli oma koti ja oma koulu, vieläpä näin ihanan\nkauniilla paikalla.\n\nHän sulki silmänsä. Pihamaa pihlajineen ja koivuineen, ilta-auringon\nkultaama järvi ja hehkuva taivaanranta nousivat hymyilevinä\nhänen eteensä. -- Oma koti, hän toisti itsekseen ja käsi puristi\npukkisängyn kaidetta kuin tunteakseen, että siinäkin oli oman kodin\noma esine.\n\nKuin hyväillen rupesi katse kiertämään paikasta toiseen.\nYksinkertaista oli kaikki. Huonekaluja oli vähäsen, mutta jokaisella\noli oma tarinansa. Päänvaivaa, säästämistä ja työtä oli kaikki\nkysynyt. Oli täytynyt hankkia vain tuiki tarpeellista ja niin\nhalvalla kuin mahdollista. Mutta jos siitä oli ollut huolta ja\nvaivaa, oli ilo ollut moninkertaista. Ja nyt kaikki oli tuossa omassa\nkodissa!\n\nKäsi tapaili taas vuoteen kaidetta, mutta liike oli uneen vaipuvan\nveltonheikkoa haparoimista. Kyllikki nukahti ja heräsi vasta kun\naurinko iloisesti paistoi huoneeseen.\n\nHän hieroi hetken silmiään, kavahti sitten säikähtyneenä pystyyn ja\nkatsoi ympärilleen kuin epätietoisena siitä, missä hän oli. Sitten\nhän muisti ja nyökkäsi huonekaluilleen kuin pyytääkseen anteeksi\nsitä, että hän hetkeksikään oli voinut unohtaa mitä he olivat tai\nmitä ja missä hän itse oli.\n\nSenjälkeen hän juoksi ikkunaan. Päivä paistoi ja järven sininen silmä\nvilkutti hänelle ystävällisen huomentervehdyksen.\n\nPihalta kuuluvat askeleet säikäyttivät hänet ikkunasta. Ihmisiä\nsaattoi tulla minä hetkenä hyvänsä ja hän, uusi opettajatar seisoi\ntässä tällaisessa asussa!\n\nHän siisti rivakasti huoneensa, pukeutui ja lämmitti itselleen\nedellisenä iltana keittämäänsä puuroa. Syödessään sitä hän laati\nohjelman päivän töille.\n\nEnsi sijassa oli ajateltava koulutyötä. Hänen täytyi ottaa selkoa\nkaikesta mikä tavalla tai toisella oli tarpeellista tietää ennen\nkoulun alkamista. Ja sitten täytyi päästä sekä säilytyspaikkoihin\nettä opetuskalustoon käsiksi. Avaimet olivat arvattavasti rovastilla,\njoka oli johtokunnan esimies. Parasta oli siitä syystä heti lähteä\npappilaan.\n\nKyllikki pukeutui uudelleen ja huolellisesti ennen pappilaan\nlähtöään. Merimieskauluksinen puku, joka hänellä oli ollut päällä,\nkun hän tapasi Erkin, otettiin esille ja pantiin päälle. \"Erkin\nmerityttö\", sanoi hän peiliin katsoessaan. \"Sininen ja valkoinen kuin\nkesätaivas\", kaikui hänen korvissaan.\n\nMutta matkalle lähdettyä haihtui Erkki mielestä. Kyllikki oli menossa\npappilaan ja hänen täytyi ajatella sitä kuvaa mikä hänelle oli ainoa\npappilasta. Se oli, päättäen siitä mitä hän muilta oli kuullut,\nsuuresti poikkeava tavallisuudesta. _Hänen_ pappilassaan ei ollut\npaljon väkeä, ei iloista, vilkasta liikettä eikä paljon kävijöitä.\nLempeäkatseinen vanha mies kuljeksi siellä yksinään seurustellen\nainoastaan kirjojensa ja kukkiensa kanssa. Suuren kaappikellon\ntasainen naksutus, taloutta hoitavan Karoliinan matalalla äänellä\nja harvakseen lausutut käskyt tai vastaukset ja rovastin hiljaiset\naskeleet olivat ainoat äänettömyyden keskeyttäjät. Koko koti oli kuin\npyhäkkö. Siinä oli pyhäkön hiljaisuutta, pyhäkön rauhaa. Ja pyhäkkö\noli se ollut hänelle, pyhäkkö, jonne hän pelastui elämänkurjuuden\nrikkatunkiolta.\n\nArkaellen Kyllikki avasi pappilan portin. Ikkunan edustalle\nkiinnitetyistä laatikoista riippuivat moniväriset krassat. Pihamaalla\nkukkivat ruusut.\n\nKyllikin tuli yhtäkkiä hyvä olla. Tuntui niin kotoiselta. Oli\naivankuin hän olisi astunut sille pihamaalle, jonka ruusuille hän\nmonesti oli saanut kantaa vettä.\n\nJa kun vanha valkopartainen rovasti ystävällisesti ojennetuin käsin\nkiiruhti häntä vastaan, vahvistui entisyyteen liittyvä tunnelma.\n\n-- Vai uusi opettajamme! -- Rovastin katse pyyhkäisi isällisen\nlempeästi hänen päälakeaan. -- Käykäähän sisään, -- tänne, tänne,\ntäältä kai emäntäkin löytyy. -- Rovasti astui edellä tietä näyttäen.\n\nSali, johon he astuivat, oli suuri ja valoisa. Maljakoissa tuoksuvat\nkukat, rehevä kasvisryhmä huoneen perällä ja punertavan harsokankaan\npeittämät taulut kiinnittivät ensimmäiseksi Kyllikin huomiota. Nekin\nmuistuttivat sitä kotia, jota hän oli saanut sanoa omakseen ja joka\nhänen mieleensä oli jättänyt pyhän, haihtumattoman jäljen.\n\nMutta kuva entisyydestä särkyi, kun salin takana olevasta huoneesta\ntulla sipsutti pieni tylleröinen, iloisen näköinen nainen.\n\n-- Tässä on vaimoni ja tässä Vaaramäen uusi opettajatar, esitteli\nrovasti. Ja niin vastustamaton oli vanhan valkopartaisen rovastin\nJa hänen iloisen pikku vaimonsa ystävällisyys, että Kyllikki pian\nunohti mielipahan, jota hän hetkeksi oli tuntenut, kun yhtäläisyys\nentisyyden kanssa särkyi.\n\nSalista siirryttiin hetken kuluttua ruokasaliin, jonne rovastinna\nkutsui kahvipöydän ääreen. Puhuttiin ensin koulua koskevista\nasioista, sitten rovasti rupesi kertomaan paikkakunnan oloista.\n\nVaaramäen koulu oli etäällä kirkolta. Ja pappilakin oli jäänyt\nkirkonkylästä kuin takahankaan. Se oli siitä syystä mukava\nlevähdyspaikka matkalla Vaaramäeltä kirkolle. Asutus pitäjässä oli\nerittäin harvaa. Seurapiiri oli siitä syystä laajalle ulottuva. Ja\nystävällisille seuratavoille panivat Suopohjalaiset paljon arvoa.\n\nRovastin puhellessa tarkkasi rovastinna äidillisiä huomioita tehden\nKyllikkiä. Tuollainen nuori, elämänhaluinen tyttö piti tietysti\nseurustelusta ja vilkkaasta elämästä. Mutta hän tuntui samalla niin\nvälittömältä, niin lapsellisen suoralta ja luonnolliselta, että\nrovastinnan yhtäkkiä kävi sääli häntä.\n\n-- Kirkonkyläläisistä, -- pisti rovastinna miehensä puheen väliin, --\ntahtoisin erityisesti suositella teille opettaja Siivosen perhettä.\nRouva Siivonen on älykäs ihminen ja hänen miehensä samoin. He ovat\nmolemmat erinomaisen kunnon ihmisiä.\n\n-- Eikös sitten kaikki täälläpäin ole sitä? -- Rovasti vilkutti\nveitikkamaisesti silmää vaimolleen. -- Eikös kaikki?\n\nKyllikki nauroi. -- Minä päätän rovastin puheista, että\nSuopohjalaisilla on jonkun verran pikkukaupunkilaisten heikkouksia.\nKyläilylle, kohteliaisuuksille ja kaikenlaisille pikku asioille\nannetaan paljon arvoa.\n\n-- Ai, ai, ai! -- Rovasti pudisti sormea. -- Vai on tämä meidän uusi\nopettajamme sellainen, joka ymmärtää sitäkin mitä ei sanota.\n\nKyllikki sivuutti rovastin sanat vastauksetta. Sen sijaan hän rupesi\nkertomaan omista suunnitelmistaan. Käyntejä oppilaiden kodeissa hän\naikoi pitää muita kyläilyjä tärkeämpinä. Hän tahtoi toteuttaa niin\npaljon kuin mahdollista kaikesta siitä kauniista, mitä seminaarissa\noli sanottu kansakoulunopettajan kutsumuksesta. Se oli niin laajalle\nulottuvaa, ettei sitä oikein uskaltanut ajatella omana työalanaan,\nmutta se oli samalla niin suurta, kaunista ja innostavaa, että se\naivan kuin auttoi eteenpäin.\n\nKyllikki unohti puhuessaan kaiken ujoutensa. Hänen silmänsä loistivat\nja ääni värähti lämpimän innostuneena.\n\n-- Minä olen niin rajattoman iloinen siitä, että sain tämän paikan.\nMinä tahdon tulla hyväksi opettajaksi ja olla oikein hyvä lapsille,\n-- olenhan itse -- --\n\nLause katkesi kesken. Kerran hän oli säästynyt tekemästä tiliä\nsyntyperästään, ja nyt hän itse oli kajonnut entisyyteen.\n\nRovasti ja rovastinna katsoivat toisiinsa. He ymmärsivät syyn\nKyllikin hämmennykseen. Kun uusi opettaja valittiin virkaansa,\noli kysymys hänen syntyperästään herättänyt vilkasta keskustelua.\nMuutamat olivat pitäneet hänen valintaansa pitäjän arvolle suorastaan\nloukkaavana. Pastori Saha oli perinnöllisiä taipumuksia ajatellen\nvastustanut.\n\n-- Te olette rohkeasti ponnistellut eteenpäin, kiiruhti rovasti\nvakuuttamaan.\n\n-- Mahtaa olla suloista nyt, kun olette päässyt toiveittenne perille,\njatkoi rovastinna äidillisen rohkaiseva hymy huulillaan.\n\nSalatakseen hämmennystään oli Kyllikki kumartunut poimimaan lattialta\nmuutamia leivänmurusia. Nyt hänen päänsä kohosi. Hänen katseensa oli\npeittelemättömän kirkas kuin läpikuultava vesi hänen katsoessaan\nrovastiin. -- En minä omin neuvoin olisi päässyt eteenpäin. Olin\nainoastaan kahden vanha, kun äiti kuoli, ja sitten jouduin kiertämään\nhuutolaisena. Mutta kuuden vanhana pääsin pappilaan kasvatiksi.\n\n-- Ja sieltäkö teidät toimitettiin seminaariin, tiedusteli rovastinna\nnyökäten hyväksyvästi päätään kuin sanoakseen, että hän olisi tehnyt\nsamoin.\n\n-- Aluksi. Mutta olin ollut seminaarissa ainoastaan vuoden, kun\nrovasti Ask kuoli.\n\n-- Aukusti Ask! -- Rovasti ponnahti pystyyn tuoliltaan ja kiiruhti\nkädet ojennettuina Kyllikkiä kohden.\n\n-- Oletteko te Aukustin kasvatti, -- se sama, josta hän kirjoitti\nmeille vähää ennen kuolemaansa?\n\nRovastinna hätääntyi. Hänkin muisti kirjeen, jossa rovasti Ask oli\nkertonut kasvatistaan ja halustaan testamentillaan auttaa häntä\neteenpäin. Mutta ihmisten ilkeämieliset selitykset panivat rovastin\nepäilemään. Siksi hän tahtoi kuulla ystävänsä mieltä.\n\n-- Niin, niin jos te kaipasitte häntä, niin kyllä mekin,\nkiiruhti rovastinna selittämään. Ja rovasti innostui kertomaan\nylioppilasajoista, jolloin he Aukustin kanssa olivat asuneet yhdessä\npienessä ullakkohuone-pahaisessa Helsingin laitaosissa.\n\nRovasti oli niin innostunut muistoistansa, ettei huomannut Kyllikin\npari kertaa yrittävän lähtöä. Rovastinnan täytyi huomauttaa häntä\nsiitä.\n\nEvästettynä sydämellisillä kutsuilla pian palata uudelleen Kyllikki\nvihdoin lähti. Ajatukset askartelivat iloisesti odottavassa työssä ja\nmieli oli lämminnyt pappilalaisten ystävällisyydestä. Mutta siellä\nkäynti oli myöskin painanut pistävän okaan hänen sisimpäänsä. Rovasti\noli heti alussa kertonut kuka oli toisena opettajana Vaaramäellä.\nKoulu oli ennen ollut pieni sekä rakennukseltaan että oppilaslukuun\nnähden, mutta rautatien jouduttua tälle kulmalle olivat olot\nmuuttuneet. Koulun miesopettajan lisäksi valittiin sen johdosta\nopettajatar kouluun. Mutta senjälkeen kun Kyllikki jo oli tullut\nvalituksi, oli opettaja saanut kutsun kotipitäjäänsä, ja kun eräs\nkaksi vuotta pitäjässä palvellut apuopettajatar samoihin aikoihin\njoutui vapaaksi, siirrettiin hänet Vaaramäelle. Täten oli siellä\nnyt kaksi naisopettajaa. Ja se toinen oli -- Hilma Heponen, sama\nHilma, joka oli ollut seminaarin ylimmällä luokalla Kyllikin tullessa\nensimmäiselle ja joka ikipäiviksi oli käynyt katkeraksi Kyllikille.\n\nMuutamat pikkuavaimet Kyllikin taskussa helisivät iloisesti: oma\nkoti, oma koulu. Iso avain jyskytti totisesti: Hilma, Hilma, Hilma.\n\nIloinen työ-into ja omituinen ahdistava tunne taistelivat keskenään\nKyllikin sisimmässä.\n\nTie teki samassa mutkan. Oikealle avautui Vaaramäen tie, vasemmalle\ntie kirkonkylään. Kyllikki kääntyi vasempaan. Hän tahtoi saada\npuhutella toisia paikkakunnalla toimivia opettajia. Ja hän muisti\nrovastinnan sanat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämärsi jo kun Kyllikki hevosella tuotiin kirkonkylän kansakoululta.\nHän hypähti rattailta, kiitti kyydistä ja lähetti terveisensä\nkansakoululle. Sitten hän kääntyi portista sisään.\n\nMutta miten toisenlaiselta näyttikään hänen kotinsa nyt kuin\neilen auringon kirkkaassa valossa! Metsä tuntui hautovan synkkiä\nsalaisuuksia, illan varjot peittivät koulutalon kuin suuret mustat\nsiivet ja puut pihamaalla humisivat haikean raskaasti.\n\nHän avasi oven perimmäiseen huoneeseensa. Hämärissä hän vain\nepäselvästi eroitti edellisenä iltana paikoilleen asetetut kalut.\nMutta tuntui kuitenkin siltä kuin hän pitkän eron jälkeen olisi\ntavannut vanhoja hyviä ystäviä.\n\nTuossa oli hänen pöytänsä ja muutamia tuoleja, ensimmäiset esineet,\njotka hän oli ostanut tätä kotia varten. Ja tuossa oli hänen oma\nkokoonkyhäämänsä sohva! Hän oli nähnyt sellaisen erään tuttavan luona\nja kohta ihastunut siihen huomatessaan miten helposti sellainen oli\nlaitettavissa. Ei tarvittu muuta kuin puulaatikko, jonkinlaista\npehmikettä päälle ja sitten seinään sohvan yläpuolelle selustaksi\nkiinnitettävä päällinen. Ja nyt se oli tuossa! -- Kovin mukava,\nlämmin ja kodikas nurkka oli sille löytynyt tuossa lähellä uunia.\n\nKävi kuin lämpölaine koko Kyllikin olemuksen läpi. Hän painui\nsohvalleen, sulki silmänsä ja palautti mieleensä edellisen illan,\njolloin laskeva aurinko tervetuliaisiksi kylvi kultia hänen\njalkojensa juureen.\n\nSatu oli muuttunut ihanaksi elämän todellisuudeksi. Hän, osaton orpo,\nkatseli kuin lumottuna hänelle loihdittuja rikkauksia.\n\nOnnellinen hymy huulillaan Kyllikki painui sohvansa perimmäiseen\nsoppeen. Valmiiksi laitettu yösija houkutteli nukkumaan, mutta\nhän ei malttanut. Katse pyyhkäisi vain kuin hyväillen vuodetta.\nSe oli pukkisänky yksinkertaisinta kuosia. Se oli maksanut vain\nseitsemän markkaa, eikä vaatinut paljon makuuvaatteitakaan. Täytyihän\nsellaisesta pitää!\n\nKyllikiltä pääsi pieni, iloinen hymähdys. Jos hänelle joskus sattuisi\ntulemaan vieraita yöksi, ei hänellä todellakaan ollut vieraanvaraa,\nei siksi nimeksikään. Mutta vieraista ei ollut pelkoa näin alussa\nainakaan. Ja jos vastaisuudessa tulisi, olisi silloin ehkä varaakin\nheille! Jos hän vain saisi olla terve ja tehdä työtä, niin hän\npiankin pääsisi veloistaan, sekä opintovuosina otetuista että\nlainasta, joka oli ollut otettava kodin perustamista varten. Ja kun\nsekä pappilassa että kansakoululla olivat olleet niin ystävällisiä\nhänelle, saisi hän kai koevuosienkin jälkeen jäädä tänne, tähän\nkauniiseen kotiin, joka oli ottanut hänet vastaan hymyilevästi kuin\näiti lapsensa.\n\nHän värähti, ja syvä laskos muodostui kulmakarvojen väliin. Kuin\näiti lapsensa! Miten kipeästi se ajatus koski! Siellä, mistä muut\nkeräilivät elämänsä kauneimmat muistot, siellä kasvoivat hänen\nkokemustensa pistävimmät piikit.\n\nHän koetti karistaa ajatukset luotaan. Eteenpäin, eteenpäin\noli hänen tunnussanansa. Taakseen katsova pysähtyy. Taaksepäin\nkatsominen lamautti, -- ainakin sitä, jonka lapsuuden mailta huokui\nhyinen halla. Sentähden oli paras unohtaa. Ainoastaan silloin hän\ntahtoo muistaa, kun hän tapaa pienen, pelokkaan olennon, joka\nhuutolaistyttönä kulkee kodista kotiin, on tiellä kaikkialla ja\ntuntee ettei ole oikeutta elämään, vaikka on elämään tullut. Silloin\nhän tahtoo katsoa taaksepäin ja muistaa, muistaa omat kipeimmät\nkokemuksensa, voidakseen oikein lämpimän sulattavasti katsoa sen\nlapsen sisimpään, tarttua käteen niin pehmeästi ettei kosketus tee\nkipeätä, ja sivellä päätä niinkuin ei kukaan ollut sivellyt siihen\naikaan, kun hän itse kulki niitä polkuja.\n\nHän koetti taaskin riuhtaista itsensä irti entisyydestä.\n\"Eteenpäin\", sanoi hän puoliääneen ja päättävästi, \"eteenpäin\".\nMutta samassa nousi hänen silmäinsä eteen kuva kansaa täyteen\nahdetusta maalaistuvasta. Peräpenkin edessä pöydän takana seisoo\nvanha lempeäkatseinen pappi. Hänen luokseen kulkee toinen toisensa\njälkeen lukemaan. Ja nyt työntävät sinne ujoa, pientä tyttöä. Polvet\nnotkahtelevat, sydäntä kouristaa. Mutta tuo lempeä katse kohdistuu\nrohkaisevana tyttöön. Se nostaa hänet siitä toivottomasta oman\nolemassaolonsa halveksimisesta, johon ihmiset ovat nujertaneet hänen\nluottavan lapsensydämensä. Se sanoo hänelle: ole rohkea, sinä osaat!\nJa hän osasi. -- Hän luki lukemistaan, sisältä ja ulkoa, -- ja\nrovasti hymyili yhä ystävällisemmin.\n\nMuutaman viikon kuluttua oli hän pappilassa kasvattina.\n\nKuinka sanomattoman onnellinen hän olikaan! Hän oli nälkiintynyt\nja laiha tullessaan pappilaan. Pian kehuttiin häntä pulskaksi\nja tanakaksi tytöksi. Mutta parasta kaikista oli sittenkin se,\nettei häntä enää toruttu ainaisesta tiellä olemisesta ja että hän\npappilassa sai lukea ja oppia niin paljon. Rovasti opetti häntä\nsoittamaankin. Rovasti itse soitteli paljon, välistä virsiä, välistä\nsellaista, josta ei sanonut tietävänsä mitä se oli, mutta joka\nKyllikistä oli hyvin kaunista, vaikka niin surullista että ihan\nrupesi itkettämään.\n\nMonesti pani rovasti hänet laulamaankin. Kun Kyllikki silloin kääntyi\nkatsoakseen rovastiin, istui tämä keinutuolissa käsi silmillä.\n\nKyllikki luuli hänen itkevän. Ja hänen teki mieli juosta luokse,\nhalailla rovastin polvia, niinkuin hän oli nähnyt vanhojen vaimojen\ntekevän, ja lohduttaa oikein sydämellisesti. Mutta hän ei uskaltanut.\nSyvä juopa erotti kaikesta huolimatta yksinäisen vanhuksen ja lapsen,\njolle taakaksi käynyt elämä hänen kauttaan oli muuttunut kauniiksi ja\nhymyileväksi.\n\nKyllikki karkasi yhtäkkiä pystyyn. Ei, ei, tämä ei käynyt päinsä.\nOpettajatar, jonka huomenna virkkuna ja pirteänä piti tarttua työhön,\nvalvoi entisyyttä ajatellen sensijaan, että olisi nukkunut ja koonnut\nvoimia.\n\nHän otti suojahuivin tuolin selustalta ja kietaisi ympärilleen.\nHänen oli vilu. Sitten hän meni keittiöön, teki tulta pesään ja pani\nedellisestä illasta säästyneen maitotilkkasen lämpiämään.\n\nTehdessään tätä kuuli hän liikettä seinän toiselta puolelta. Hilma\njohtui kohta hänen mieleensä. Olisikohan Hilma todella kotosalla,\nvaikka talo oli näyttänyt tyhjältä ja ovet olivat olleet lukossa sekä\nedellisenä iltana hänen tullessaan että tänä aamuna? Jos alku oli\ntällaista, millaiseksi muodostuisikaan yhteistyö?\n\nKyllikki puhalteli hiillosta saadakseen valkean syttymään. Hänen\nsilmiään kirveli.\n\nOli sekin harmillista, kun ei tehtyä saanut tekemättömäksi, ei vaikka\nkuinka olisi koettanut! Ja kun se sitten aina kiertyi eteen, milloin\nmilläkin tavalla.\n\nTuli hulmahti samalla ilmiliekkiin. Kyllikki pani kannen kattilan\npäälle, asetti voita ja leipää pöydälle ja otti lampun mennäkseen\nomaan huoneeseensa. Mutta avatessaan oven hän hätkähti ja astui\naskeleen taaksepäin. Vastakkaisella seinällä hän näki omituisen\nvarjokuvan. Se oli kuin hänen oma kuvansa. Mutta hän oli pitkä,\nlaiha, musta huntu ympärillään ja hän kulki kumarassa kuin raskaan\ntaakan painamana.\n\nHän asetti lampun pöydälle ja loi pikaisen katseen ympäri huoneen.\nSitte hän kävi katsomassa olivatko ovet lukossa. Hän ei yleensä ollut\narka. Mutta yksin asuvan täytyi olla varovainen.\n\nTehtyään kierroksen huoneessa Kyllikki palasi keittiöön. Mutta hän\nei saanut syödyksi. Hänellä oli yhä seinällä näkemänsä kuva silmäin\nedessä.\n\nVasta kun hän korjattuaan ruuat pois pääsi koulusaliin soittokoneen\nääreen, alkoi pahantuntemus vähitellen haihtua.\n\nHän lauloi laulun toisensa jälkeen, ensin hyräillen hiljaa ja\nvarovasti, miltei arkaillen, sitten yhä voimakkaammin ja raikkaammin,\nyhä enemmän iloa ja toivoa uhkuvana.\n\nHän tunsi jälleen olevansa se Kyllikki, jolla oli oma koti ja oma\nkoulu ja joka koko voimallaan kurottautui kohti tulevaisuutta ja\nonnea.\n\n\n\n\nSuvisuojan neiti.\n\n\nHänen nimensä oli Linda Alm. Mutta häntä kutsuttiin yleisesti\nSuvisuojan neidiksi.\n\nHän oli muuttanut paikkakunnalle kenenkään tietämättä mistä hän\noikeastaan tuli. Hän ei tuntenut ketään, eikä kukaan häntä.\nKäydessään ensi kertaa katsomassa seutua hän mielistyi Suvisuojan\nhuvilaan, teki siitä kauniin talvisin asuttavan kodin ja liitti\nsiihen maata niin paljon, että siitä tuli erinomainen pikkutila.\nKaupat tehdessään hän maksoi käteisesti ja tinkimättä. Siitä hän sai\nvarakkaan nimen. Ja sen nimen hän sai pitää.\n\nJokainen työhön pystyvä otti mielellään työtä Suvisuojassa. Siellä\nmaksettiin runsaat päiväpalkat ja ruoka oli hyvää. Alussa yritti kuka\nhyvänsä sinne. Mutta neiti teki siitä pian lopun. Hän osasi itse\nkaikkea. Mutta hän ei puhunut siitä. Se tuli tietoon vasta hänen\nkorjatessaan kelvotonta työtä. Kirvesmies, joka vähän sen jälkeen,\nkun neiti itse oli muuttanut Suvisuojaan, oli tullut tekemään\nkorjauksia tuvan puolella, joutui ymmälle neidin tarkastaessa hänen\ntyötään. Ovi oli vino ja portaat korjattu sellaisiksi, että vesi\nsateella jäi niihin kuin säiliöön.\n\nNeiti nosti itse raskaan oven saranoilta ja sanoi kuinka se oli\nkorjattava. Sitten hän rupesi purkamaan portaita. Tehtyään sitä\nkappaleen matkaa miehen voimalla ja tottuneen taidolla, antoi hän\ntyökalut kirvesmiehelle: Korjatkaa ja tehkää kunnollista tai annan\ntyön toiselle.\n\nJa samanlaista komentoa seurattiin sekä puutarhassa että pelloilla.\n\nPaikkakunnalle muuttaessaan oli Suvisuojan neidillä matkassaan kaksi\nuskottua ihmistä. Toinen oli taloudenhoitaja vanha Leena, toinen\nisäntärenki Matti. -- Molemmat huolehtivat kaikesta kuin omastaan.\nHe tunsivat tarkalleen emäntänsä tavat ja tahdon. Avunpyytäjien\ntullessa tiesi Leena milloin ja missä muodossa apu oli annettava.\nJa jos Matti-renki rattaat tyhjinä ajoi tietä pitkin, tarjosi hän\ntavallisesti kuten emäntä itse kyytiä hevosettomille, -- etenkin\nnaisille ja lapsille.\n\nKun Suvisuojan viljelysmaita kiitettiin niiden mallikelpoisesta\nkunnosta, suuntasi emäntä kiitokset Mattiin. Mutta isäntämiehet,\njotka Suvisuojan emännän kanssa olivat keskustelleet maanviljelystä\nkoskevista asioista, tiesivät, että hänellä silläkin alalla oli\nselvät ja tarkat tiedot.\n\nSuvisuoja oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, mutta kukaan ei\npäässyt kotiutumaan sinne. Se oli jollain näkymättömällä tavalla\nperheen varsinaisille jäsenille eristetty pyhäkkö. Ja tämä oli kipeä\nkohta Suvisuojalaisille, -- etenkin kun neiti itse harvoin kävi\nkylässä.\n\nSuvisuojan neiti hankki itselleen runsaasti sekä ihailijoita että\nkadehtijoita. Nuoret kuuluivat poikkeuksetta edellisiin, sillä\nnuoret olivat hänen erityisessä suosiossaan. Jos hän vain näki\nnuoren yrittelevän ja pyrkivän, oli hän kohta valmis auttamaan. Hän\nei voinut sietää ajatusta, että nuori elämä tuhoutuisi tai kuluisi\nhukkaan. Hän tiesi mitä se maksoi.\n\nIhmiset näkivät hänessä varakkaan tilanomistajan. Hän tiesi\nitse olevansa katuva parannuksentekijä. Ihmiset sanoivat häntä\nrunsaskätiseksi antajaksi, hän tiesi vain maksavansa vanhoja velkoja.\nHänen johdonmukaisesti samanlainen käytöksensä köyhiä kuin rikkaita,\nalhaisia kuin ylhäisiä kohtaan herätti monesti huomiota. Hän itse\ntiesi vain tasoittelevansa oman vääryytensä jälkiä.\n\nSuvisuojan neiti ajatteli harvoin menneisyyttä, -- oikeastaan\nvain silloin, kun se oli tarpeellista ohjaukseksi nykyhetken\nvelvollisuuksissa. Silloin se kuului hänen katumustöihinsä.\n\nSinä iltana, jolloin Kyllikki lauloi mieleensä iloa ja uskallusta,\nkulki Suvisuojan neiti puutarhassaan. Kuu kumotti koivujen lomasta.\nIlma oli täynnä kukkien tuoksua. Suvisuojan neiti kulki hitaasti\neteenpäin kukkiensa keskellä. Hänen olennossaan oli kelmeän kuutamon\nhiljaisuutta. Entisyys oli hiipinyt hänen rinnalleen ja teki hänet\nhiljaiseksi.\n\nSilloin yhtäkkiä kantautuivat kirkkaat, värähtelevät säveleet halki\nilman.\n\nSuvisuojan neiti pysähtyi. Kävi kuin värähdys hänen olemuksensa läpi.\nHän kuunteli henkeä pidättäen.\n\nLaulu kuului ensin hiljaisena, sitten yhä kovemmin ja kovemmin. Ääni\nkasvoi, paisui, tulkitsi yhä enemmän iloa ja rohkeutta. Viimein tulla\nkumpusi joka sävel kuin syvistä elämän iloa uhkuvista hetteistä.\n\nSuvisuojan neiti seisoi liikahtamatta. Hänen kasvonsa paistoivat\nvalkeina kuutamon valossa. Hänen silmiinsä syttyi harvakseen\nomituinen tuike. Vuosikausien harmauteen haudatut muistot nousivat\nlaulun herättäminä eloon kuin tuulen hengessä hiilloksen alta salassa\nkytenyt kipinä.\n\nNoin, juuri noin hänkin oli laulanut. Hänellä oli ollut hyvä ääni,\njota ihailtiin. Ja hänellä oli temperamenttia. Hän rakasti väriä,\ntuhlaili väriä, väriä säveleisiin, väriä liikkeisiin, väriä elämän\nkokemuksiin.\n\nHänellä oli ollut enemmän kuin tuolla nuorella laulajalla, jonka\näänessä vielä oli paljon tyttömäistä tavoittelua. Mutta sen\nperussävel oli sittenkin täynnä rohkeata, elämänhaluista eteenpäin\npyrkimystä, joka oli sukua hänen omalle entiselle minälleen.\nSentähden se herätti kuolleen ja haudatunkin uudelleen eloon.\n\n    \"Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks' sydämen on suonut.\n    Tuntees pyhän temppeliin ei tuonut vanhuus viel' oo pakkastaan.\"\n\nSuvisuojan neiti ei kuullut sanoja, mutta hän tunsi säveleen. Hän\ntuli yhtäkkiä ajatelleeksi nuoren, aloittelevan opettajan asemaa.\nHän itse oli säästynyt niiltä kokemuksilta, jotka olivat tutut\nmonelle itseään elättävälle naiselle, mutta hänellä oli ihmis- ja\nelämäntuntemusta tarpeeksi tietääkseen mitä toisista riippuva asema\nusein toi muassaan.\n\nHän rupesi ajattelemaan Suopohjan oloja ja niitä eri aineksia, joista\nnuori opettaja saattoi tulla riippuvaksi. Ja hänen mieltään alkoi\nahdistaa.\n\n    \"Riemun hetki ainoo katoovainen itkuun ei oo luotu -- --\n    -- -- Eikä veres nuori purppurainen syötäväksi surujen.\"\n\nHänen sydämensä lämpeni nuorta, tuntematonta laulajaa kohtaan, joka\nyksinäisyydessään uskalsi laulaa tuollaisia luottavia elämän ilon\nsäveleitä.\n\nHän seisoi hievahtamatta kuunnellen kunnes laulu lakkasi. Silloin hän\nhitain askelin ja ajatuksiinsa painuneena palasi huoneeseensa.\n\nSeuraavana päivänä hän kaunis kakku matkassaan läksi tapaamaan uutta\nnaapuriaan. Mutta hänen täytyi palata kotiin kakkuinensa, sillä\nkoulun ovet olivat lukossa. Kyllikki oli poissa.\n\nSeuraavana päivänä iltahämärissä, kun raikas laulu taas koululta\nkantautui Suvisuojaan, yritti hän uudelleen. Laulu, jota\npitkin matkaa jatkui, oli takeena siitä, että käynti ei jäisi\ntuloksettomaksi.\n\nKuullessaan etehisen oven aukenevan, lakkasi Kyllikki laulamasta ja\ntuli ovelle. Ujo hämmennys sekaantui hänen luontaiseen reippauteensa\nhänen tervehtiessään vierasta.\n\nSuvisuojan neiti käytti mielellään katseensa terävyyttä päästäkseen\nselville ihmisistä, joita hän tapasi. Mutta tällä kerralla peittyi\nterävyys äkkiä suopean hymyn verhoon. Se samoin kuin ojennettu kakku\nhaihdutti katseen ankaraa arvostelua.\n\n-- Onko tämä minulle? -- Kyllikki katseli ihastuneena kakkuaan. --\nMiten _hirmuisen_ ystävällistä.\n\n-- Vai oikein _hirmuisen,_ -- Suvisuojan neiti nauroi. Mutta Kyllikki\nkuuli korostuksen ja ymmärsi mihin se tähtäsi. Hän punastui. Tiesihän\nhän ettei sanonta ollut sopivin ja että häneltä opettajana odotettiin\npaljon.\n\nHänen katseensa painui hetkeksi. Hän ei saanut opettaja-arvoltaan\nvastapainoa sille tunteelle, joka sanoi hänelle, että hän pienenä\nja ymmärtämättömänä seisoi hienon ja teräväkatseisen naisen edessä.\nMutta samassa, kun hän tunsi sen, karisti hän kaikki turhat\ntavoittelut luotaan. Hänkin nauroi. -- Niin nähkääs, eihän sitä tule\nvanhaksi, viisaaksi ja täysoppineeksi samalla kuin onnistuu saamaan\nviran.\n\n-- Oikein, oikein, te olette luonnollinen ja rehellinen ihmislapsi!\n-- Suvisuojan neidistä uusi opettaja oli kerrassaan ihastuttava\nseisoessaan tuossa kouluhuoneen kynnyksellä kakku kädessään ja hetken\nvaihtelevat tunteet kuvastumassa kasvoilla kuin ohi kiitävät pilvet\nlähteensilmässä.\n\nKyllikki avasi oven huoneeseensa ja pyysi vieraansa istumaan.\n\nHuoneen yksinkertainen, mukavuuksia puuttuva kalustus kiinnitti\nSuvisuojan emännän huomiota, mutta samalla myös soma, viihtyisä\njärjestely.\n\nSuvisuojan emäntä rupesi kertomaan omasta kodistaan. Sinne oli vain\nviiden minutin kävely Vaaramäeltä ja siellä otettiin mielellään\nvastaan vieraita. Kaipasihan nuori ihminen joskus toistenkin seuraa.\nJa kun täällä, missä asutus oli harvaa, joku sattui asumaan lähellä,\noli syytä ahkerasti käydä häntä katsomassa.\n\nKerrottuaan omasta kodistaan Suvisuojan neiti rupesi puhuttamaan\nKyllikkiä. Hänellä oli taito houkutella toisia puhumaan. Ja hän\nkäytti sitä etenkin tahtoessaan ottaa selkoa lähimmäisistään.\n\nKyllikki meni suoraa päätä ansaan. Hän kertoi avomielisesti siitä,\nmiten rajattoman iloinen hän oli kodistaan, mutta myöskin siitä, että\npelkokin jo oli vavauttanut hänen sisintään. Hän kertoi käynnistään\npappilassa ja kirkonkylän kansakoululla ja lopuksi siitä mustasta\nvarjosta, joka oli tehnyt niin kaamean vaikutuksen häneen.\n\n-- Siivoset ovat erittäin kunnollista väkeä ja herra Seppälä samoin,\nneiti Alm huomautti sivuuttaen muun.\n\nKyllikki ei epäillyt minkäänmoisia sivutarkoituksia. Hän ei ollut\ntottunut sellaisiin, jotka laskinluoti kädessään ottavat selkoa\nihmisolennon pohjamuodostuksista. Hän jatkoi yhtä avomielisesti kun\noli alkanutkin.\n\n-- Aivan niin, niin minustakin. Herra Seppälä tuntuu vähän jurolta ja\nkömpelöltä, mutta pohjalta paistaa suuri hyvyys.\n\nSuvisuojan neiti vavahti. Hän istui huoneen nurkkauksessa eikä\nKyllikki nähnyt hänen kasvojaan, mutta hänen tarkka korvansa huomasi\nomituisen väreen äänen soinnussa.\n\n-- Joko te noin nuorena osaatte antaa arvoa hyvyydelle? Sitä minä en\nosannut. -- Äänessä oli kuin itkua.\n\nKyllikki jäi vastausta vaille. Mutta hänet vapautti pulasta\netehisestä kuuluva kopina. Hän nousi. Samassa ovi avautui ja pyylevä\nrouva purjehti sisaan.\n\n-- Kas vaan, täällä on vieraita! Tervetuloa, tervetuloa\npaikkakunnalle! -- Vieras kätteli Kyllikkiä, samalla kun katse kiersi\nhuonetta pitkin kuin pannen uuden opettajan varallisuussuhteet\nvaa'alle. Sitten hän esitti itsensä asioitsija Holpan rouvana. Hän\noli ohi ajaessaan päättänyt pistäytyä tervehtimään uutta opettajaa.\nTiesihän sen miltä mahtoi tuntua oudoissa oloissa. Ja kun pikkukoulu\nhuomenna alkoi, teki siitäkin syystä mieli tutustua opettajaan.\nHänelläkin oli yksi kouluun tuotava.\n\n-- Tulitte ehkä katsomaan uskaltaako lähettää lasta tänne! --\nKyllikki nauroi.\n\nSandra Holppa suori leveillä kotitekoisilla pitseillä koristettua\nliivin etumusta, samalla kuin hän salavihkaa vilkaisi Kyllikkiin. Hän\nei ollut oikein varma siitä, mihin sanottu tähtäsi.\n\n-- Nähkääs -- kun on äiti -- ja äidin tunteet. -- Minun\nKaarlollanikin on ehdot.\n\n-- Käykö hän kansakoulua?\n\n-- Olisi pitänyt päästä neljännelle luokalle. Mutta entinen opettaja\noli tiukka mies. Hän antoi semmoiset numerot, että kesällä piti\nlukea. Ei muuten lasketa luokalta, niin hän sanoi. Mutta eihän ne\npojat kesällä malta.\n\n-- Sillähän se korjautuu, että hän jää kolmannelle luokalle vielä\ntäksi vuodeksi.\n\nSuvisuojan neiti yskähti kuivasti ja Sandra sävähti punaiseksi.\n-- Mokomakin, sihautti hän ajatuksissaan. Pitikö häntä hyvitellä\nherkuilla noin niinkuin Suvisuojan neiti, joka vaikka ei muuten\nkylässä käynyt jo oli ennättänyt tänne.\n\n-- Ei neiti ole ennättänyt käydä meillä, Sandra sanoi kääntyen\nKyllikistä Suvisuojan neitiin.\n\n-- Harvoinhan minä kylässä käynkin. Suvisuojan neiti nousi tehden\nlähtöä. Ja Sandra seurasi esimerkkiä. Hänen hevosensa oli nuori eikä\nmalttanut kauvan odottaa ja hänen piti vielä pistäytyä toisellakin\npuolella.\n\n-- Kai te olette tavannut neiti Heposen? Sandra tiedusteli etehisen\nkynnykseltä.\n\nKyllikki ei kohta vastannut. Hän auttoi takkia Suvisuojan neidin ylle.\n\n-- Kuulin että olitte yhtaikaa seminaarissa, Sandra pitkitti.\n\n-- Olimme. -- Se sanottiin yksikantaan. Suvisuojan neiti ei kuullut\nsen enempää. Hän läksi. Mutta hän kuten Sandra huomasi lyhyyden\nKyllikin vastauksessa. Ja kukin teki päätelmiään. Kotimatkalla\nSuvisuojan neiti ajatteli tarvetta, jota hän tunsi auttamaan nuoria\ntaipaleelle lähteviä eteenpäin. Hänen uudet naapurivelvollisuutensa\ntuntuivat hänestä tällä kertaa etuoikeudelta. Nuori opettaja oli\nsuuresti miellyttänyt häntä.\n\nHän avasi hitaasti kotinsa portin. Kukkasten lemuava tervehdys\nlehahti häntä vastaan. Kastor, joka tasaisin askelin oli tassutellut\nemäntänsä vieressä, innostui iloisella hännänhuiskahduksella\nmuistuttamaan olemassaolostaan, ja kuukin luiskahti pilven alta kuin\nsanoakseen: katso tällainen on sinun kotisi.\n\nVoimakas tunneaallokko kohosi syvältä hänen olemuksensa uumenista.\nHän näki mitä hänellä oli. Hän tiesi, mitä hänellä olisi _voinut_\nolla.\n\nKukkaset karistelivat kastehelmiään hänen jalkojensa juureen,\nKastor katsoi surullisen kysyvästi emäntäänsä, ja tuulenhenki\nlehautti kukkien tuoksua hänen ympärilleen kuin pidättääkseen\nhäntä kuutamoisen puutarhan tenhopiirissä. Mutta katsomatta\nympärilleen astui Suvisuojan emäntä hiljaa eteenpäin. Hän kulki\nkahden suuren huoneen läpi, joiden vaalea kalusto, iloiset värit\nja monet kaunistukset häämöittivät esiin kuutamon valossa. Näistä\nvierashuoneista hän tuli siihen pyhäkköön, johon ei vieraan jalka\nollut astunut. Se oli hänen oma, yksityinen sopukkansa. Sen värit\nolivat hillityt, sulavat ja surunvoittoiset, sen muodot suorat ja\nkoruttomat. Kaikkeen oli syvä, kypsynyt persoonallisuus painanut\nleimansa.\n\nSuvisuojan neiti painui huoahtaen vaaleanharmaalle vuohentaljalle\nuunin nurkkauksessa. Läheisyydessä, vuoteen yläpuolella riippui\ntyroolilainen veistos ristiinnaulitusta, matkan päässä kuva\nköynnöksien kiertämästä luostarimuurista. Kuvan ympärillä riippui\nsitä kehystävänä seppeleenä suuri valkeahelminen rukousnauha.\n\nMutta Suvisuojan neidin katse ei pysähtynyt siihen. Se kulki\neteenpäin, hipaisi ohimennen paria öljymaalausta ja pysähtyi viimein\npieneen mitättömään, postikortin suuruiseen tauluun, joka katseilta\nkätkössä riippui eräässä nurkassa.\n\nSuvisuojan neiti peitti kasvot käsiinsä. Hänen ei tarvinnut katsoa\nkuvaa. Se tunki umpeenpainuneidenkin silmäluomien läpi. Hän osasi sen\nulkoa. Hän tiesi mitä jokainen piirre siinä puhui.\n\nHän näki vuoren huipulla linnan, ympärillä korkeat muurit,\nalapuolella ammottava syvyys.\n\nLinnan parvekkeella seisoo neito, yhtä ylpeä kuin kaunis. Ja\npelokkaana tunkeilee hänen takanaan parvi palvelevia nuoria tyttöjä.\nMutta hän ei katso heitä. Hän katsoo ritariin, joka silmääkään\nräpäyttämättä, uljas miehuus kasvoillaan ratsastaa muurin kapeata\nlakea pitkin.\n\nPaikalta, jossa ritari nyt ratsastaa, ovat monet syöksyneet\nsyvyyteen, saaden siellä surmansa. Toiset ovat peloissaan\nperäytyneet. Siksi on linnan ylpeä valtiatar yhä pysynyt neitona.\nKukaan ei ole ollut täysmittainen hänelle. Rakkaus tai rohkeus on\npettänyt.\n\nSuvisuojan neiti näkee ja kuulee kaiken. Hän on lukenut tarun\nvanhasta kertomarunosta. Hän on kuullut vuoristolaisten kertovan sen\nomalla, oudolla murteellaan. Nyt _tapahtuu_ se hänen silmiensä edessä.\n\nLinnanneito tuijottaa katse jännitettynä ratsastajaan. Hän ei ole\npeloissaan. Hän ei toivo, ei rakasta. Hän on ainoastaan jännitetty.\nJa hänen jännityksensä kasvaa jokaiselta ratsun askeleelta. Hän\nuskaltaa tuskin hengittää.\n\nRajattomat riemuhuudot herättävät hänet viimein kuin lumeesta.\nRatsastaja on onnellisesti saapunut jyrkänteen ohi ja laskeutuu\nlinnan portin kohdalla ratsuineen muurilta.\n\nKansanjoukot riemuitsevat. Nenäliinat, viuhkat ja kukkaset liehuvat.\nVanha ruhtinas kiiruhtaa ilosta vapisevin polvin voittajaa vastaan.\nVoitto tietää vanhukselle vapahdusta pitkäaikaisesta pelosta, pelosta\npainua hautaan ilman tietoa ikivanhan linnan kohtalosta ja suvun\njatkumisesta.\n\nMutta voittaja ei näe kansanjoukkoja, ei vanhusta. Hän katsoo\nainoastaan odottavaan palkintoon, jonka linnanneito hänelle ojentaa.\n\n-- Noin, noin -- riemuitsee linnanneito itsekseen. Hän on tahtonut\nkokonaan hallita sitä, jolle hän antaa rakkautensa. Nyt hän näkee\nhallitsevansa. Hän on tahtonut todistuksia, uhria, maksoi ne mitä\nhyvänsä. Nyt hän on saanut sellaisia.\n\nHän ei rakasta, ei helly, mutta hän riemuitsee voitostaan.\n\nRitari polvistuu hänen eteensä, nostaa katseensa häneen ja seppele,\njonka liitteenä kimaltelee kultasydän, laskeutuu voittajan otsalle.\n\nRitari nousee. Hänen katseensa painuu hetkeksi neidon katseeseen. Se\nleimuaa uljasta ritarimieltä, rohkeutta taistella ja uhrata.\n\nLinnanneito tuntee sisimmässään ennen aavistamatonta iloa. Kirsi\nsulaa. Ylpeä pää painuu. Käskijän katse lämpenee. Hän on oppinut\nrakastamaan.\n\nMutta samassa ritari on pystyssä. Hän kiskaisee seppeleen päästään,\nse vääntyy hänen käsissään ja helähtää alasviskattuna linnanpihan\nkiviseen permantoon.\n\nRitarin katse painuu jälleen linnanneidon silmään. Se säihkyy. Hänen\nhuulensa avautuvat. Hän puhuu. Ja jokainen sana on kuin tulenliekki.\n-- Minä olen rakastanut sinua, uljas neito. Mutta sinun ylpeytesi,\nsinun vaatimuksesi ovat tappaneet rakkauteni.\n\nHän käännähtää, viskautuu odottavan ratsun selkään ja katoaa\nnäkyvistä.\n\nSen jälkeen Kynast-linna on lohduttoman surun tyyssija. Vanha\nruhtinas vaipuu surunsa murtamana hautaan. Ylpeä linnanneito itkee\nikänsä rakkautta, joka _oli hänen,_ mutta jonka _hän surmasi._\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuvisuojan neiti tuijottaa kyyneleettömin katsein kuvaan. Se\non kertonut hänelle hänen oman elämänsä tarinan. Hän on velkaa\nkaikille. Sillä se, joka antaa kuoliniskun suurelle ja rehelliselle\nrakkaudelle, hän köyhdyttää elämän muiltakin.\n\nSuvisuojan emäntä nousee hitaasti. Hän ajattelee nuorta, iloista\nnaapuriaan, ja hän lupaa pyhästi tehdä voitavansa hänen hyväkseen.\nSe musta varjo on karkoitettava nuoren, elämän kynnyksellä olevan\ntieltä. Hän, joka on velkaa kaikille, tahtoo siinä tehdä parastaan.\n\n\n\n\nOmpeluseura.\n\n\nOmpeluseura oli koolla Linnalan suuressa salissa. Sukkapuikot\nkilahtelivat, silloin tällöin helähtivät jotkut sakset ja työaseitten\nsäestämänä luisti puhe eteenpäin kuin vuolas ja tasainen virta.\n\nEmäntä Amalia Ruusurinta katsoi tuon tuostakin levottomasti ja\nodottavana ovelle päin. Viimein hän nousi, käytti hyväkseen hetkeä,\njolloin jokaisella näkyi olevan tietty puhetoverinsa, ja pujahti\nkeittiöön.\n\nPalvelija oli paraikaa järjestämässä talon parhaita kahvikaluja\ntarjottimelle. Emäntä loi tarkastavan katseen tarjottimelle. Sitten\nhän tarttui pöydällä seisovaan vahakankaalla peitettyyn kiviastiaan\nja rupesi irroittamaan vahakangasta sen suulta. Samassa hän vilkaisi\npihalle, jossa näki hyvän ystävänsä Sandra Holpan pyörähtävän\nportista sisään.\n\n-- Älkäähän kiikkuko siinä tiellä, kivahti hän nuorimmaisilleen,\njotka vatsat painettuina pöytää vasten jännitettyinä odottivat mitä\noli ilmestyvä kiviastian sisältä. -- Lähtekää tätiä vastaan ja tuokaa\ntänne keittiöön, hän lisäsi lauhkeammin.\n\nTäti oli hengästynyt ja kuuma, kun lapset työntämällä työnsivät hänet\nsisään keittiön ovesta. Hän painui ovensuussa olevalle tuolille\npuhaltelemaan, otti esille ruusunpunaisella reunustetun nenäliinan ja\nrupesi sillä leyhyttelemään kasvojaan. Katse sattui hilloastiaan ja\nnäytti tiedustelevan syytä sen esille ottamiseen.\n\nAmalia-rouva kiiruhti selittämään, että hän, kun ompeluseuran työt\noli tehty ja kahvit juotu, aikoi pyytää vieraat isännän huoneeseen\nsyömään hyötymansikkahilloa. Marjoja oli tänä kesänä siunaantunut\nenemmän kuin koskaan ennen, ja vaikkakin liialliset tarjoilut\nompeluseurassa oli kielletty, sopi kai lopuksi syödä vähän hilloa.\n\nLapsille kihahti vesi suuhun, ja kaksi sormea ojentautui innokkaasti\nlähemmä astian reunaan. Mutta äiti ei huomannut niitä. Koko hänen\nhuomionsa kohdistui Sandraan, joka päästyään hengästyksestään oli\ntarttunut puheen päähän kiinni. Sandra oli oikeastaan aikonut tulla\npaljoa aikaisemmin Linnalaan, mutta matkan varrella oli täytynyt\npoiketa Metsämaahan. Siiriä ei ollut viime aikoina näkynyt missään,\nja se insinööri tai maanmittari tai miksihän karahtierasivat oli\nyhtenään ollut siellä. Metsämaan pyykkärieukotkin olivat puhuneet\nsiitä. Sandra oli sentähden varmasti tuntenut, että nyt sinne kuuluu\njotain.\n\n-- Ja kuuluiko? -- Amalia Ruusurinta oli niin jännityksessä, että\npisti hillokauhan ensin suuhunsa, sitten takaisin astiaan.\n\n-- Tulin kuin tilattuna, -- juuri kun sormuksia oli vaihdettu.\nKihlakortit pannaan tänään postiin.\n\n-- Ei olis tarvis lähettää tänne päin, nyt kun sinä tulit. -- Amalia\nholautti makean naurun omalle sukkeluudelleen.\n\n-- Hei, hei, onpas teillä hauskaa! -- Keittiön kynnykselle astui\nlyhyenläntä, karheapiirteinen nuori nainen, jonka ulkonevat poskipäät\nja matala ryyhelmäinen otsa ensi näkemällä pistivät silmään.\n\n-- Kas Hilma! No terve, terve. -- Sandra kävi kattelemaan ja Amalia\ntyönsi vastatulleelle tuolin Sandran viereen. Mutta Hilma ei\nvälittänyt tuolista. Hän tahtoi kuulla mikä oli aiheuttanut naurun.\n\nSandra lennätti hänelle suuren uutisensa ja Hilma pisti kohta asian\njohdosta pieneksi polkaksi keskellä keittiötä.\n\n-- Joutikin tulemaan jotain hauskaa! Ei täälläpäin sellaista\nliiemmästi anneta!\n\nSandra tarttui paikalla sanottuun. Hän oli luullut, että Hilmalla\nnykyään oli ainaiset ilonpäivät. Olihan hän saanut sellaisen\nopettajatoverin, josta puhuttiin pitäjätä pitkin. Etevä, kaunis,\nhyvä-ääninen ja vaikka mitä!\n\n-- Pyh! Kostunko minä hänen kauneudestaan enemmän kuin\netevyydestäkään. Sain minä niistä tarpeekseni jo seminaarissa!\n\n-- Niin vainenkin, taisitte olla yhtäaikaa seminaarissa. Kumma kyllä.\nHän on kuin vasta lastenkamarista laskettu.\n\nHilma närkästyi. Hän tahtoi tietää oliko hän Sandran mielestä paljon\nvanhemman näköinen?\n\n-- Enhän minä ajatellut ulkomuotoa, Sandra selitteli, -- vain\nopettajalta vaadittavaa arvokkuutta, jota ei neiti Vaarantauksella\nole lainkaan.\n\nAmalia Ruusurinta oli nyt saanut tarjouksensa kuntoon ja rupesi\nvaatimaan vieraitaan saliin. Rovastinna oli äskettäin kehoittanut\nseuralaisia ahkeraan työhön. Odotettiin ankaraa talvea. Ja kalliin\najan johdosta oli puutettakin paljon.\n\n-- Mene sinä, joka olet emäntä, toimitteli Sandra. -- Kyllä mekin\nkohta tulemme. -- Hän veti Hilmaa käsipuolesta keittiön viereiseen\nhuoneeseen ja suhautti hänelle salavihkaa korvaan:\n\n-- Tiedätkös, Martta Siivonen meinaa varmaan sitä Eemelilleen?\n\n-- Kyllikkiäkö? Eemeli on totisesti liian hyvä --\n\n-- Sh, sh! -- Mennään nyt! -- Sandra avasi oven saliin, purjehti\nsisään ja loi kynnykseltä nopean katseen huonetta pitkin.\n\nRovastinna istui tavanmukaisella paikallaan sohvan nurkassa. Toisessa\nnurkassa istui Martta Siivonen, jota kunnioitettiin paikkakunnan\nvanhimpana opettajattarena ja vanhimman opettajan vaimona. Vähän\nmatkan päässä istui rovasti keinutuolissa. Hän jutteli iloisesti\nmuutamien nuorten talontyttärien kanssa. Mistä he puhelivat oli\nmahdoton kuulla, sillä pastorska Saha, joka istui huoneen toisella\npuolella emäntäparven keskellä, puhui vilkkaasti ja kovaäänisesti.\nHän puhui säästäväisyydestä. Se oli puoli, jota kasvatuksessa\nkokonaan laiminlyötiin.\n\nPastorska Saha käytti aina lyhyitä, täsmällisiä lauseita. Hän\noli entinen opettajatar. Joskin hän naimisiin mennessään oli\neronnut opettajatoimestaan, oli hän selvillä siitä, että hänen\nkasvattajatehtävänsä hänen uudessa asemassaan oli tullut entistä\nlaajakantoisemmaksi. Sentähden hän käytti tilaisuuksia hyväkseen.\n\nSandra Holppa väistyi kunnioittavasti huoneen toiselle puolelle. Hän\ntunsi epämieluisella tavalla jonkinmoista puutetta tietopuolisessa\nkasvatuksessaan aina, kun pastorska tai Martta Siivonen pohtivat\nkasvatusopillisia kysymyksiä.\n\nLahtelan emännän vieressä oli tyhjä tuoli. Sandra otti sen haltuunsa,\nja sai samassa kun istuutui kerrotuksi Metsämaan Siirin kihlauksesta.\n\n-- Vai kihloissa! -- Viesti vieri eteenpäin salaman nopeudella, ja\nkohta oli sekä kihlaus että kihlautuneet yleisen arvostelun alaisena.\n\nSandra tiesi kertoa että morsiamella oli kirstut täynnä kapioita ja\nettä sulhasella oli virka. Häät olivat siis tulossa. Ja ne tulisivat\nsuuret ja komeat, talon arvon mukaiset. Paikkakuntalaistenkin pitäisi\najoissa ajatella mitä heidän sopisi tehdä juhlan kunniaksi. Laulua\nainakin olisi hankittava ja hyvää.\n\n-- Jo minä Siirille lupailinkin, että kyllä hommaan.\n\n-- Vai hommaat! -- Martta Siivosen katse sipaisi ohimennen Sandraa.\nSanat lausuttiin yksikantaan ja painolla. Pieni pilkallinen hymy\nväräytti Martan suupieliä.\n\nSandra ymmärsi koskettaneensa arkaan kohtaan. -- Tietäähän sen\njokainen kuka meillä laulua hommaa, hän kiiruhti selvittämään. --\nMutta siinä minä missä muutkin, -- jollei nyt syrjään sysätä, kun\npaikkakunnalle on tullut uudet ja ihmeelliset kyvyt.\n\nMartta Siivonen laski ompeluksen kädestään. Hänen älykkäät,\nharmaanvihertävät silmänsä tähtäytyivät terävinä kuin naskalit\nSandraan. -- Jos tarkoitat neiti Vaarantausta, niin saattaa tässä\nmonikin käydä tarpeettomaksi. Se tyttö laulaa kerrassaan ihanasti.\nEemeli jo sanoi, että kyllä nyt kelpaa laulua johtaa.\n\nAmalia Ruusurinta, joka huomasi yhteentörmäyksen olevan tulossa,\nkiiruhti selittämään että uutta opettajaa ei tietenkään kutsuttaisi\nhäihin, hänhän vasta oli muuttanut paikkakunnalle. Mutta Martta\nSiivonen kertoi, että Metsämaalaiset heillä olivat tutustuneet\nuuteen opettajaan ja kovin ihastuneet häneen. He olivat kehoittaneet\nhäntä pian tulemaan Metsämaahan, jonka johdosta Eemeli oli päättänyt\najelluttaa neiti Vaarantausta sinne.\n\nSandra loi merkitsevän katseen Hilmaan. Tumma puna kohosi tämän\nkasvoille ja hän painoi päänsä syvemmälle kuin ompelustaan\ntarkastaakseen.\n\nSamassa ovi avautui ja Kyllikki Vaarantausta astui saliin.\n\nSyntyi hieman hämminkiä. Muutamat joukossa katsoivat säikähtyneinä\ntoinen toiseensa, ja emäntä kiiruhti hätäisen ystävällisesti\ntoivottamaan vierasta tervetulleeksi. Linnalassa oli jo miltei\npaheksittu sitä, ettei opettaja ennen ollut käynyt.\n\nJa nytkin hän tuli näin myöhään, vaikka koululla tänä päivänä oli\nlupa.\n\nKyllikki lensi punaiseksi. Hänellä olisi ollut paljonkin jolla\npuolustautua. Hänellä oli ollut suursiivous ja ikkunain sisällepano\nomissa huoneissaan. Hän oli vasta äskettäin saanut apulaisen, pikku\nAnnin, ja tämän kera oli hän varhaisesta aamusta alkaen ollut työssä.\nMutta hänen oli mahdoton vedota tähän. Hän tiesi vastenmielisesti\nlähteneensä Linnalaan. Metsässäkin hän oli viivytellyt poimimalla\nsyksyn punaamia lehtiä.\n\n-- Anteeksi, mutta minä en yleensä pidä ompeluseuroista.\n\nAmalia Ruusurinta tyrmistyi. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi,\nkatsoi vain Sandraan päin.\n\nMartta Siivonen tuli Kyllikille avuksi. -- Tässä on paikka, sanoi hän\ntehden tilaa vierellään ja viitaten Kyllikkiä siihen.\n\nHieno puna poskillaan Kyllikki painui tuolille Martta-rouvan\nviereen ja tarttui innokkaasti työhön. Rovasti ja rovastinna\nkatsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ajattelivat kumpikin rovasti\nAsk-vainajaa. Ei ollut ihme, että hän oli kiinnittänyt huomiota\ntuollaiseen tyttöön. Vahinko vain, ettei hän itse saanut iloita\nholhokkinsa menestymisestä. Ja vahinko, että hänen äkkikuolemansa ja\nihmisten ilkeämieliset puheet olivat aikaansaaneet sen, että tyttö jo\noppiaikansa alkupäässä jäi osattomaksi kuin lintu paljaalle oksalle.\n\nRovastinnan katse kääntyi Kyllikkiin. Tämä teki paraikaa\nMartta-rouvalle tiliä sekä taloustoimista että koulutyöstä,\nkasvoillaan hänelle ominainen iloisenkirkas säteily. -- Oli siinä\ntytössä silmäruokaa! Mutta oli muutakin. Tarmoa oli kysytty kun\nopiskelun ohella oli täytynyt itse ansaita, olla työssä kesät,\ntalvet, yöt, päivät, jotta pääsisi seminaarin läpi niin vähin veloin\nkuin mahdollista.\n\nMartta Siivonen huomasi rovastinnan katseen. Hänenkin silmänsä\nkiintyivät hetkeksi mielihyvällä Kyllikkiin. Hän ajatteli Eemeliään.\nHarvat pitivät Eemelistä. He eivät nähneet hänessä sitä mitä äiti\nnäki. Mutta ehkäpä tämä tyttö näkisi. Hän ei ollut ainoastaan iloinen\nja kaunis. Hänellä oli sydän paikallaan paremmin kuin monella muulla.\n\nMartta ajatteli lämpimiä, äidillisiä ajatuksia. -- Mitä sanotte, täti\nSiivonen, olenko järjestänyt asiat hullusti päin?\n\nKyllikin kysymys herätti Martan hänen ajatuksistaan. Hän ei\noikeastaan tiennyt mitä Kyllikki viimeksi oli kertonut, mutta hän\nkiiruhti vakuuttamaan että työ oli oikein ja järkevästi suunniteltu.\nRovasti ja rovastinna olivat samaa mieltä. He olivat syrjästä\nkuunnelleet Kyllikin selostusta ja kiiruhtivat vakuuttamaan, että oli\nsyytä onnitella sekä nuorta opettajaa että paikkakuntaa, joka oli\nsaanut nuoren, innokkaan työntekijän entisten lisäksi.\n\nSandra Holppa nousi äkkiä ja työnsi oven etehiseen auki. Hänestä oli\ntukehduttavan kuuma huoneessa. Ja keskustelu häistä oli katkennut\naivan kesken.\n\nPastorska oli toista mieltä. Hän vetäisi taskustaan pienen\nsanomalehden ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli löytänyt erittäin\nytimekkään kirjoituksen epäkohdista nykyaikaisessa kasvatuksessa ja\npyysi ompeluseuralaisia kiinnittämään huomiota siinä esitettyihin\ntotuuksiin.\n\nVasta kun kahvitarjotin kannettiin saliin keskeytyi pastorskan luku.\nTyöt, joita tähän asti oli ahkeraan valmisteltu, siirrettiin syrjään,\ntehtiin tilaa kahvikupeille ja valmistauduttiin viettämään suloista\nlepohetkeä.\n\nKyllikki käytti hetkeä hyväkseen. Kenenkään huomaamatta hän pääsi\nlivahtamaan viereiseen nurkkahuoneeseen.\n\n-- Oh! -- Hän painoi käden povelleen ja huoahti helpoituksesta.\n\nOli kuin henki olisi salpautunut tuolla toisten joukossa. Kotoa\nlähtiessään oli hän ollut täynnä iloa ja elämän halua. Hän oli\nhautonut mielessään kaikenmoisia iloisia työsuunnitelmia. Kun\nhänen koulunsa oli kaukana kirkolta, jäivät sen puolelaiset ilman\nkirkonkyläläisten etuja. Hän tahtoi sentähden työssään ajatella\nei ainoastaan lapsia, vaan myöskin paikkakuntalaisia. Hän aikoi\nperustaa pienen lauluseuran ja koota siihen nuoria niin paljon kuin\nmahdollista. Ehkä he myöskin voisivat saada pienen kirjaston toimeen.\nMielellään hän sitä hoitaisi. Niinä iltoina, jolloin kirjasto olisi\nauki, saisi kai sali olla lukutupana. Hän varaisi silloin aikaa\nseurusteluun ja keskusteluihin. Lisäksi hän ehkä voisi koota nuoria\ntyttöjä luokseen, he lukisivat yhdessä jotain oikein hauskaa kirjaa\nja keskustelisivat kysymyksistä, jotka koskevat nuoria ja nuorten\nelämää.\n\nTätä hän oli ajatellut matkalla tänne. Mutta nyt tuntui siltä kuin\nsekä hänen toimintahalunsa että hänen iloinen uskonsa tulevaisuuteen\nolisi ollut aivan lamassa. Tuntui niin tukahduttavan raskaalta.\n\nHän painui hiljaa läheiseen keinutuoliin.\n\nKun saisikin olla yksin täällä! Ystävällisiähän kaikki olivat\nhänelle. Mutta hänen tuli sittenkin niin paha olla tällaisessa\nsuuressa seurassa. Tuntui aivan toisenlaiselta hänen ollessaan yksin\nesimerkiksi pappilassa. Siellä tuntui niin turvalliselta. Hän tiesi\nettä pappilalaiset tahtoivat ja tarkoittivat hänen parastaan. Mutta\nnäin seurassa tuntui siltä, kuin suhde heihinkin olisi muuttunut. Oli\nkuin olisi hänen pitänyt pyytää toisilta anteeksi sitä, että rovastin\nväki oli niin ystävällistä hänelle.\n\nPitäjäläiset eivät varmaankaan pitäneet hänestä. Heillä oli kyllä\nlipeät ja ystävälliset sanat kielellään, mutta sanoissa ei ollut\ntotuuden makua.\n\nTai johtuiko tämä pahantuntemus vain tietoisuudesta, että joukossa\noli eräs, jolla oli sekä halua että aihetta puhua pahaa hänestä?\n\"Herrojen hempukka\" ja \"onkeensa pyydystäjä\" saattoi Hilma milloin\nhyvänsä sanoa. Ja se sana kiertäisi tietysti pitkin pitäjätä.\n\nKyllikille tuli vedet silmiin. Hän ei koskaan ollut tahtonut eikä\ntarkoittanut pahaa. Elämän ilo oli vain siihen aikaan pulpahdellut\nhänen sisimmässään niin voimakkaana ja yli äyräitten tulvivana, että\nse oli valanut kuin sähköä koko hänen olentoonsa. Se oli pannut\nsilmät pakostakin säteilemään. Se ilo se häntä oli innostanut noilla\nyhteisillä hiihtoretkilläkin, jotka sekä Hilmalle, hänelle että\nKorkelalle olivat muodostuneet niin kohtalokkaiksi.\n\nHilma oli kai luullut kiemailuksi, mielistelyksi ja vaikka miksi,\nmutta tiesihän hän itse.\n\nHän painoi päänsä hetkeksi käsien varaan ja veri karkasi poskipäihin.\nHän punastui itseään. Vaikka hänen tahtonsa ja tarkoituksensa oli\nollut viaton, oli hänessä sittenkin ollut syytä. Kun toiset puhuivat\nhänelle Korkelan rakkaudesta, nauroi hän vain. \"Tykätköön\", hän sanoi\nsuoraan. Se oli hänestä sulaa leikkiä. Ja hauskaa leikkiä. Ei hän\nsilloin ymmärtänyt, että siitä koituisi kipeitä haavoja sekä toiselle\nettä toiselle.\n\nSandra-rouvan sametilla reunustettu hameenlieve suhahti oven suussa.\n-- Vai täällä opettaja istuu yksikseen!\n\nKyllikki aikoi nousta, mutta Sandra oli jo asettunut sohvan nurkkaan\nja painoi ystävällisen pakoittavasti Kyllikin takaisin keinutuoliin.\nSitten hän alkoi puhua häistä. Hän ei nyt osannut muuta ajatellakaan.\nJa hauskaa ajateltavaa se olikin. Se lauluasiahan vain tuotti vähän\nhuolta, kun ei ollut oikein sopivaa johtajaa.\n\n-- Eikö herra Seppälä johda?\n\n-- Niin miks'ei, johtaa niin kuin johtaa. Kuulittehan jo koulun\nalkajaispäivänä.\n\nKyllikki myönsi että tilaisuuteen valitut laulut oikeastaan\nolivat olleet liian vaikeat nuorille, tottumattomille laulajille.\nMutta herra Seppälä itse näkyi olevan hienon musiikin ihailija ja\nerinomaisen innostunut johtamaan laulua. Ja se oli mainiota. Jota\nenemmän laulajia ja lauluseuroja, sitä parempi. Kyllikki oli itsekin\ntuuminut oman kuoron perustamista tälle puolikunnalle.\n\nSandra Holppa hätkähti ja painautui syvemmälle sohvan nurkkaukseensa.\nHän oli niin äkkiä päässyt toiveittensa perille, että päätä aivan\nhuimasi. Hän oli kuin liian huimaavassa mäenlaskussa. Teki mieli\njarruttaa.\n\nVitkalleen ja niin levollisesti kuin hän taisi rupesi hän kertomaan\nSiivosista. Eemeli ihastuisi tietysti, jos joku toinen paikkakunnalla\nrupeaisi laulua johtamaan. Mutta Martan suhteen oli toisin. Hän oli\nhullunkurisen arka Eemelistään, luuli aina ettei pojalle annettu\ntarpeeksi arvoa ja tahtoi joka kohdassa olla häntä eteenpäin\ntyöntämässä. -- Tiesi kai neiti Vaarantaus, ettei Eemeli ollut\nopettaja Siivosen poika. Nimikin sen ilmaisi. Taisi kuitenkin olla\nkunniallisesta avioliitosta.\n\nKyllikin kasvoille karahti polttava puna. Hän pani vastaan koko\ntahtonsa voimalla, mutta sitä pahemmin poltti.\n\nSandra-rouva jatkoi kertomustaan.\n\nMartta oli tietysti ollut hyvin nuori ja ajattelematon mennessään\nensi kertaa naimisiin. Sandra ei tietänyt minkälainen mies lie ollut.\nKauniin kehuivat toiset olleen. Mutta ei sitä Eemelistä päättäen\nolisi uskonut. Ja kun hän muutenkin oli sellainen jörö ja kömpelö, ei\nollut ihmettä jos äidin aina täytyi olla eteenpäin työntämässä.\n\n-- Minusta herra Seppälä tuntuu olevan hyväsydäminen ja pohjaltaan\nhienotunteinen mies. He ovat kaikki olleet erittäin ystävällisiä\nminulle --\n\nMartta Siivosen tulo katkaisi Kyllikin sanat kesken. Martta tuli sekä\nomasta että toisten puolesta tiedustelemaan, eikö neiti Vaarantaus\ntahtoisi ilahduttaa ompeluseuralaisia pienellä laululla.\n\n-- Jahah -- vai niin! Kas vain! Toivottua on! -- Sandra Holpalla oli\nsuu imelässä hymyssä. -- Neiti Vaarantaus kertoi juuri aikovansa\nperustaa oman lauluseuran paikkakunnalle.\n\nÄidillinen säteily katosi Martta Siivosen kasvoilta. -- Vai oman\nlauluseuran, hän sanoi harvakseen.\n\n-- Niin, enhän minä vielä --\n\nSandra Holppa keskeytti. -- Neiti Vaarantaus on oppinut johtamaan.\nHän johti jo seminaarissa ollessaan. Hänen mielestään me lauloimme\nliian vaikeita lauluja koulun alkajaisissa.\n\n-- No mutta rouva Holppa! -- Kyllikki puhui syyllisen hätääntyneenä.\n\n-- Sanoitko niin? -- Martta Siivosen ääni painui käheäksi.\n\n-- Kyllä. Mutta hyvä täti Siivonen, te saatte aivan väärän käsityksen\n--\n\nKyllikki ei saanut lopettaa lausettaan. Martta Siivonen oli jo\nkääntänyt hänelle selkänsä ja oli poistumaisillaan huoneesta, selkä\npeloittavan suorana ja ryhdikkäänä.\n\nEmäntä tuli samassa kutsumaan Kyllikkiä saliin. Hän oli kuullut,\nettei uusi opettaja mielellään juonut kahvia. Siksi hän oli ottanut\nesille parasta marjamehua. Sitä täytyi välttämättä maistaa. Ja sitten\ntoivottiin laulua. Suvisuojan neitikin oli tullut.\n\nKyllikki tunsi, että häntä käsipuolesta vedettiin saliin. Siellä\nhänen täytyi juoda mehua, vastata kysymyksiin ja totella kun rovasti\nkutsui rinnalleen Suvisuojan neidin toiselle puolelle.\n\nRovasti puheli iloisesti vuoroon toisen, vuoroon toisen naapurinsa\nkanssa. Hän oli hyvillään siitä, että Suvisuoja oli kansakoulun\nlähimpänä naapurina. Hyvistä naapureista oli yhtä paljon iloa kuin\nsaattoi olla ikävyyksiä huonoista. Lutherus ei suotta laskenut hyviä\nnaapureita jokapäiväiseen leipään.\n\nSuvisuojan neiti vastasi kohteliaisuuteen. Hänkin oli huomannut tämän\ntodeksi sekä kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli asunut muutaman\nkilometrin päässä pappilasta, että tänä syksynä jolloin häntä usein\noli ilahduttanut koululta kuuluva kaunis laulu.\n\nSanat kohisivat koskena Kyllikin korvissa. Hän olisi tahtonut painua\nmaan alle, päästä puhumasta, kuulemasta ja näkemästä. Mutta minne hän\nkatsoikin, näki hän edessään Martta Siivosen loukkautuneen suoraksi\noiaistun selän.\n\nEmäntä tarjoili enemmän mehua. Ja Kyllikki joi, joi epätoivoisena\nedes voittaakseen aikaa. Hän kuuli rovastin taas puhuvan laulusta.\nJa Suvisuojan neiti yhtyi pyyntöön. Hänen ei sopinut kieltäytyä, ei\nmitenkään. Mutta kuinka voisi hän laulaakaan?\n\nHän joi hitaasti, pienin kulauksin, laski lopuksi lasin arvelevasti\npöydälle ja kääntyi sitten hitaasti kuin venytellen viime\nsilmänräpäyksiä emännän puoleen kiittämään.\n\nJa nyt, nyt --! Täytyikö hänen todellakin nyt kääntyä päin\nkokoontuneisiin, kuulla ystävällisiä sanoja, uudistettuja pyyntöjä ja\nsitten kiusattuna kuin kidutuspihdissä astua laulamaan?\n\nSilloin viime silmänräpäyksessä tuli apu. Ovi avautui hitaasti, ja\nujosti niijaileva tyttönen pysähtyi kynnykselle.\n\nTulija oli Anni, sama pikku Anni, joka oli jäänyt koululle\nkotimieheksi Kyllikin lähtiessä omasta, rauhallisesta kodista tänne\ntoisten kiusattavaksi.\n\nKyllikki tuli niin iloiseksi, että hänen olisi tehnyt mieli siepata\nAnni syliin. Mutta Anni seisoi suorana kuin sotilas esimiehensä\nedessä ja ilmoitti koululle tulleen vieraita.\n\n-- Vieraita, vai vieraita! udeltiin eri tahoilta. Emäntä arvaili\nsukulaisvieraiksi.\n\n-- Ei, ei! -- Taas nousi paha, petollinen puna poskille. Jokainen\ntuollainen arvelu tuntui kuin viittaukselta. Ihmiset olivat niin\nhalukkaat kajoomaan juuri siihen, jota heiltä tahtoi salata.\n\nPikku Anni kiiruhti toimekkaasti ja visusti selittämään, että tulija\noli vieras nuori herra. Hän oli tullut polkupyörällä.\n\nSyntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Siltä Kyllikistä ainakin tuntui.\nHätäisesti ja hämillään hän pani työnsä kokoon, lupasi itse pian\njoutua ja hoputti Annia lähtemään edeltäpäin. Kukaties minkälainen\nmaan kuljeksija oli jäänyt yksin taloon.\n\n-- Kas vain, nuoria herroja vieraiksi, Amalia Ruusurinta sanoi\npalatessaan etehisestä vierastaan saattamasta.\n\n-- Ei kai siinä ole mitään pahaa? -- Rovastinnan muutoin lempeä ääni\ntuntui terävältä.\n\n-- Ei pahaa, ei, kiiruhti Amalia Ruusurinta vakuuttamaan.\n\nPastorskasta asialla kuitenkin oli monta puolta. Nuoret osasivat\nharvoin olla tarpeeksi varovaisia. Santerikin oli sitä mieltä.\n\nSandra Holppa yhtyi pastorskaan. Hänestä neiti Vaarantauksella oli\ntavallistakin enemmän syytä varovaisuuteen. Hänellä oli luonnostaan\nrohkea käytös, eivätkä taipumuksetkaan taitaneet olla parhaimpia. Jo\nhänen seminaarissa ollessaan oli hänestä nähty, ettei vesa kauaksi\nkannostaan joudu.\n\nHilma Heponen punastui, rypisti hieman kulmakarvojaan ja kiinnitti\nkaiken huomion työhönsä.\n\nRovasti nousi pahastuneena. Hän oli odottanut parempaa\nompeluseuralaisilta. Oli tunnotonta näin käydä nuoren poissaolevan\nnaisen ja hänen kunniansa kimppuun. Kansakouluopettajan työ oli\nsiksi vaikeata ja raskasta itsessään, ettei tarvinnut käydä taakkaa\nlisäämään panetteluilla ja juorupuheilla.\n\nRovastinna pani työnsä kokoon. Työajaksi säädetyt tunnit olivat ohi\nja rovastilla oli kotona kiireisiä töitä. Hän oli lähtenyt matkaan\nainoastaan vaimonsa kyytimieheksi, kun ei huonolla kelillä tahtonut\nlaskea häntä yksin tulemaan.\n\nNeiti Alm, Suvisuojan emäntäkin teki lähtöä.\n\nEmäntä vuoroin pahoitteli, vuoroin pyyteli jäämään. Hän oli työajan\npäätyttyä aikonut pyytää vieraansa isännän huoneeseen. Sinne oli\nhankittu uudet kotikutoiset huonekalunpäälliset, -- samanlaiset\nkuin ne, jotka pastorska oli kutonut miehelleen. Juhlan kunniaksi\nolisi siellä tarjottu hyötymansikkahilloa. Mutta nyt jäi sekä hillo\nsyömättä että uudet päälliset näkemättä.\n\n-- Jääväthän tänne Sandra Holppa ja Hilma Heponen sekä syömään että\nkatselemaan, sanoi Martta Siivonen etehisen kynnykseltä. -- Hänkin\ntahtoi päästä kotiin.\n\n\n\n\nKaksin.\n\n\nKyllikki seisoi keittiössään hellan ääressä tuon tuostakin\nkärsimättömästi nostaen kahvipannun kantta nähdäkseen eikö kahvi jo\nkiehunut. Pöydän päässä astiakaappia vastaan painautuneena popsi\npikku Anni kauniinväristä marjapuuroa. Kyllikki antoi hänelle\nmuutamia määräyksiä toimitettavista tehtävistä, nosti uudelleen\nkahvipannun kantta ja vilkaisi sitten kärsimättömästi keittiöstä\nhuoneeseen johtavalle ovelle.\n\nHän oli päättänyt mennä sisälle vasta kahvi matkassaan. Joutipahan\nvieras olemaan vähän yksinkin. Mutta mielessä kyti malttamaton\ntoivo saada kahvi valmiiksi, päästä sinne sisälle ja saada nähdä\n_hänen_ istuvan siinä pöydän ääressä ihailemassa Kyllikin kaunista\nkotimaisemaa.\n\nPuolijuoksua oli Kyllikki kiiruhtanut kotiin ompeluseurasta, pitkin\nmatkaa aprikoiden kuka siellä saattoi olla häntä odottamassa. Vähän\noli mielessä tuikahtanut toivo että jos, jos kuitenkin olisi -- --?\nMutta sitten oli taas tuntunut mahdottomalta. Jos Erkki olisi\nmaanmittari, metsäherra tai kauppa-asioissa kulkeva, voisi hän tulla\nmilloin hyvänsä. Mutta Erkillä oli lukunsa, vieläpä kiireiset. Ja\nainakin kevätlukukaudella hän aikoi olla Helsingissä. Mikäpä hänet\nnyt tänne toisi!\n\nJa sitten se kuitenkin oli Erkki, -- lapsuusajan mäenlaskutoveri,\njonka kanssa hän pienenä joka päivä oli juossut kouluun ja sieltä\ntakaisin, -- se Erkki, jonka hän kesällä niin odottamatta oli\ntavannut ja jonka käsivarsien kannattamana hän oli oppinut sen suuren\nihmeellisen salaisuuden, -- elämän suurimman.\n\nOh kuinka noita poskia poltti! Tuo hellakin hehkui niin kauheasti.\n\nKahvipannu pärskäytti hellalle yli äyräitten pursuavaa sisältöään.\nKyllikki nosti pannun hellanreunalle selviämään, pyöräytti kupit\ntarjottimelle, johon oli levittänyt kauneimman tarjotinliinansa, ja\nkorjasi vielä viimeiseksi kaappiin pöydälle jäänyttä päivällisruokaa.\nSitten hän kaasi kahvia kuppeihin ja vei sisään.\n\nErkki istui pöydän ääressä selkä käännettynä oveen päin. Mutta\nKyllikin avatessa oven hän nousi ja tuli vastaan. Hän oli niin\ntotisen näköinen, että Kyllikin tuli oikein paha olla.\n\nOlisikohan Erkki pannut yksinolonsa pahaksi? Tai sitä ehkä että\nKyllikki aikaisemmin oli häntä torunut?\n\nKyllikin tuli hätä. Hänellä ei ollut ystäviä poisantamiseen asti.\n\nKun hän vain ei olisi torunut liiaksi!\n\nErkki otti tarjottimen hänen käsistään ja laski sen pöydälle. --\nYmmärränhän minä, sanoi hän totisena, -- että oli vähän noloa kun\nkesken ompeluseuran tultiin ilmoittamaan sinulle, että nuori herra\noli sinua hakemassa.\n\nKyllikki tarttui kiihkeästi sanoihin. Ei, ei Erkki ei voinut sitä\nymmärtää. Hän ei itsekään ennen olisi sitä ymmärtänyt. Hui, hai\nihmisten mielistä, kun tunto on puhdas, arveli hän ennen. Mutta\ntäällä hän oli käynyt kumman araksi. -- Sinä et tiedä minkälaisia\nihmiset täälläpäin ovat! Monesti aivan pelottaa. On kuin useimmat\nheistä katsoisivat karsaasti minuun.\n\nErkki loi pitkän, tutkivan katseen Kyllikkiin. Hän ei ymmärtänyt\nettä kukaan saattoi katsoa karsaasti tuollaiseen. Eivätkö he nähneet\nkuinka kirkas tuo katse oli, miten lapsekkaan ihastuttavat poskien\nhymykuopat ja miten hennot ja itsepuolustukseen heikot olivat nuo\npienet kädet, jotka nyt niin lujusti ja päättävästi pitelivät tuolin\nkaidetta.\n\nErkin täytyi hymähtää. -- Etkö ensinkään ole tavannut miesväkeä?\nHe kai ainakin ovat olleet suopeita sinulle, -- arvattavasti\nihastuneitakin.\n\n-- Sinä olet tyhmä! Että viitsitkin! -- Kyllikki nosti Erkin\nkahvikupin takaisin tarjottimelle ja kysyi saiko tarjota lisää.\nMutta Erkki ei hellittänyt. Hän tahtoi kuulla kaikesta mikä koski\nKyllikkiä. Ja kai hänellä oli oikeus kysyä?\n\nKyllikki kaasi kahvia Erkin kuppiin, vilkaisi huolettomasti ulos\nikkunasta ja viskasi ohimennen tulemaan että olihan täällä yksi aivan\nerinomaisen ystävällinen. Erkkikin ihastuisi jos tuntisi.\n\n-- Ei ole sanottu. Kuka hän on?\n\n-- Se on -- se on -- meidän vanha rovastimme.\n\nMolemmilta pääsi nauru, -- Kyllikiltä veitikkamaisen iloinen.\n\nErkki ei luvannut enää uskoa Kyllikin olojen ahtauteen. Ahtaissa\noloissa elävä ei nauranut noin.\n\nKyllikki kapusi sohvansa lämpimämpään nurkkaan, otti pienen\nsohvatyynyn syliinsä ja nojasi miettivästi siihen. -- Sinä olet huono\nihmistuntija, Erkki, hän sanoi päättävästi. -- Muuten ymmärtäisit\nettä iloisuutenikin tavallaan on todistus vaikeuksista. Katsos, juuri\nkun on vaikeata aina olla sellaisten kanssa, jotka eivät ymmärrä\neivätkä tunne, ja kun sitten pääsee vanhan, hyvän ystävän seuraan --\n\n-- Olenko minä vanha, hyvä ystäväsi, Kyllikki? katkaisi Erkki.\n\nKyllikki joutui vähän hämilleen. Mutta mitäpä muuta Erkki oli kuin\nhyvä ystävä, niin monet mäetkin kun he olivat laskeneet yhdessä.\n\n-- Hyvä, hyvä! Kerrohan eteenpäin! Minä tahdon kuulla elämästäsi\ntäällä niin paljon kuin mahdollista.\n\nJa Kyllikki rupesi kertomaan. Hän esitti Holpat ja Ruusurinnat,\nSiivoset ja Hilma Heposen. Hän kuvasi pappilan hienot, ystävälliset\nvanhukset ja Suvisuojan neidin, läheisimmän naapurinsa ja \"pitäjän\nhienoimman naisen\". Suvisuojassa hän oli käynyt vain kerran. Mutta\nneiti Alm oli hyvinkin usein pistäytynyt koululle ja vielä useammin\nhän oli lähettänyt kaikenmoisia hauskoja terveisiä Suvisuojasta,\nmilloin marjoja puutarhasta, milloin ihastuttavia kukkasia tai\nkauniin, hyvälle tuoksuvan kakun. Suvisuojan neiti oli henkilö josta\ntäytyi pitää. Mutta kaikkein, kaikkein enimmin Kyllikki kuitenkin\npiti koulustaan ja omasta kodistaan. Työ ja koti olivat hänen\nsuunnattoman suuri rikkautensa.\n\nErkki Palo keikautteli harvakseen toisen polven päälle kiertämäänsä\nsäärtä ja vilkaisi välistä ulos ikkunasta ilta-auringon valossa\nloistavaan syysmaisemaan. Enimmäkseen hän kuitenkin katseli Kyllikkiä.\n\nTuossa ohimojen kohdalla kiertyi aaltoileva tummanruskea tukka\nmukavasti pikku kiharaksi, joka uudelleen pistihe esiin aivan korvan\njuuressa. Se kihara näytti yhtä iloisen vallattomalta kuin Kyllikki\nitse.\n\nEntä nuo pienet, pehmeät ja kuitenkin lujat kädet!\n\nErkki ei koskaan ennen ollut huomannut, miten paljon käsien muoto ja\nliikkeet saattoivat ilmaista! Ihan samanlaista ristiriitaakin, jota\nsaattoi olla ihmisen sisimmässä! Nyt esimerkiksi ne pienuudestaan\nhuolimatta näyttivät oikein nuortean lujilta ja voimakkailta. Mutta\nsitten ne yhtäkkiä muuttuivat niin avuttoman hennoiksi, että panivat\nsydämen aivan vavahtamaan.\n\nKuinka turvattoman pieniltä ne nyt juuri näyttivät!\n\nErkin täytyi tehdä lujaa vastarintaa itselleen voidakseen olla\ntaittumatta niihin. Hän nousi äkkiä ikkunan äärestä ja rupesi\nkiivaasti astumaan edestakaisin lattiata pitkin. Häntä ei\nmiellyttänyt kuulla siitä suuresta, rikkaasta oman kodin onnesta,\njonka Kyllikki täällä oli löytänyt.\n\nMutta nyt, mistä Kyllikki nyt puhuikaan? Eikö juuri siitä samasta,\njota hän itse vastikään oli ajatellut, -- tuosta omituisesta\nvastakkaisuudesta ja kaksinaiselämästä, jota ei voinut ymmärtää\neikä itselleen selvittää, mutta joka oli olemassa ja jolla varmaan\noli sekä juurensa että selityksensä. -- Hän, Kyllikki, oli päivin\ninnostunut opettajatar, jolla oli valoisat ajatukset ja rohkeat\ntulevaisuuden tuumat. Mutta illoin muuttui mieli. Hän tunsi olevansa\nyksinjäänyt orpo, joka, vaikka olikin saanut päivänpaistetta\nosakseen, tunsi olevansa sidottu synkkään, käsittämättömään kohtaloon.\n\nErkin mieltä karmaisi. -- Kukapa ei olisi kokenut tuollaista, hän\nsanoi miltei tylyn jyrkästi. -- Se oli vain illan pimeydestä johtuvaa\nherkkämielisyyttä.\n\nMutta Kyllikki intti vastaan. Hän siirsihe pois sohvan nurkasta,\nastui lattiata yhä mittailevan Erkin ohi ja asettui ikkunaan. --\nEnnen oli mielestäni kaikki yksinkertaista, selvää ja mutkatonta.\nKun olin surullinen, tiesin että sitä olin ja miksi. Samoin iloisena\nollessani. Ja iloinen olinkin enimmäkseen. Sen sinä tiedät. Suru ei\noikeastaan pystynyt minuun senjälkeen kun --\n\nHän ei tiennyt mitenkä jatkaa. Hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi,\nettä Erkki kai ei tietänytkään mitään hänen elämänsä pimeästä\nalkuperästä. Hän oli syntynyt toisessa pitäjässä ja oli jo iso tyttö,\nkun hän rovasti Askin kasvattina muutti Erkin syntymäpitäjään.\n\n-- Senjälkeen kun elämä oikein alkoi, hän viimein hiljaa lisäsi.\n\n-- Oikeastaan olen täällä onnellisempi kuin koskaan ennen, jatkoi hän\nhetken kuluttua. -- Minulla on kerrankin oma koti ja oma tyydyttävä\ntyöala. Ja sittenkin olen hetkittäin surullinen. Usein juuri silloin,\nkun tunnen miten rakastan tätä kotia ja että tahtoisin jäädä tänne,\non kuin ääni sisimmässäni huutaisi: pakene, pakene.\n\nSilloin ei Erkki enään voinut hillitä itseään. -- Kyllikki, Kyllikki,\ntietäisit miten iloiseksi sinä teet minut!\n\n-- Silläkö että tahdon paeta?\n\n-- Niin juuri. Silloin ei sinulla ole liian hyvä täällä. Silloin\nvoit lähteä täältä, kun opettaja sinussa on saanut tyydytyksensä ja\nkun tahdot kuulla sitä ääntä, joka kuiskaa: ajattele omaa onneasi ja\npakene. -- Kyllikki, rakas, reipas leikkitoverini, tahdotko silloin\nlähteä siihen kotiin, jonka minä sinulle rakennan?\n\nKyllikki oli kääntynyt selin Erkkiin. Hän seisoi ikkunan ääressä ja\nkatsoi ulos.\n\n-- Sanoinhan minä, että oli yksi --\n\nErkki vavahti. -- Yksi, joka --? Minä en ymmärrä.\n\n-- Yksi täälläpäin olevista, joka oli hyvin ihastuttava, -- Kyllikki\nkoetti tehdä äänensä kylmäksi.\n\n-- Eikö se siis ollutkaan rovasti? Leikkinäsikö sinä oletkin pitänyt\nminua?\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n-- Oliko vai ei? Sano!\n\nSamassa kääntyi Kyllikki päin Erkkiä, silmät olivat kyynelissä, mutta\nsuu nauroi. -- Oma, rakas Erkkini!\n\nHän tunsi Kyllikin kädet kaulallaan, ja rajaton riemu valtasi hänet.\n\n-- Kyllikki, Kyllikki, sinä rakas vallaton veitikka!\n\nSydän sykki sydäntä vastaan ja huulet painuivat toisiinsa.\n\nMutta yhtäkkiä riuhtaisi Kyllikki itsensä Erkin syleilystä. Se mustan\nmusta ja raskas, josta hän ei päässyt eroon, joka oli hänen katkera\nsynnyinlahjansa, astui heidän välilleen. Se oli sanottava, vaikka se\noli sydänhaavan uudelleen auki repimistä. Se oli armotonta itsensä\nalasti riisumista. Se oli selän kääntämistä kirkkaalle, kimmeltävälle\nonnelle. Mutta se oli sanottava. Erkin täytyi tietää kenen hän otti.\n\nJa Kyllikki -- sanoi sen, -- väräjävin huulin mutta selvään ja\nsuorasti. Hän oli avioton lapsi. Torpan tyttö oli hänen äitinsä,\nisäänsä hän ei tuntenut.\n\n-- Ja tästäkö minun rakkauteni muuttuisi? -- Kyllikki, minä _tiesin_\nsen. Kun koulussa annoin Ahosen Matille selkään, tein sen siksi, että\nhän viskasi sinulle sen nimen, joka niin kauheasti leimaa kantajansa.\nKyllikki, sinä olet oma, rakas Kyllikkini! Etkö tunne sitä?\n\nKyllikki tunsi itsensä uudelleen Erkin käsivarsien ympäröimänä ja\nrakkauden sepittämät sanat painuivat parantavana lääkkeenä hänen\nsydämensä kipeimpään haavaan.\n\n-- -- Vasta kun lamppu oli sytytetty ja iloinen tuli räiskyi takassa,\nmalttoivat he vakavasti ruveta keskustelemaan. Keskustelu koski\nkihlauksen julkaisua. Erkki olisi suonut sen heti tapahtuvaksi, mutta\nKyllikki ei tahtonut sitä. Opettajatar hänessä pani vastaan. Hän ei\noppilaitten eikä yleisön silmissä tahtonut joutua opettajaksi, joka\nkulki sulhanen mielessään, ja jolle työ oli tilapäinen sivuasia. Hän\ntahtoi ehjästi ja kokonaan antautua opettajatoimelleen niin kauan\nkuin se hänellä oli. Hän tahtoi saada lapset tuntemaan että hän\najatteli heitä, rakasti heitä ja tahtoi heidän parastaan. Nyt kun\nhänellä oli Erkin rakkaus, tunsi hän itsensä kykenevämmäksi siihen\nkuin koskaan ennen. Onni antoi voimia. Onni teki rikkaaksi myöskin\nantamisessa.\n\nOdottaminen oli parasta heille itselleenkin. He olivat kumpikin\nnuoria. Toisen velvollisuus oli ajatella lukujaan, toisen\nopettajatyötään.\n\nErkki sulki Kyllikin suun suutelolla. Hän ei olisi uskonut että\ntuollaiseen pikku päähän mahtui niin paljon elämän viisautta.\n\nHe olivat vielä pohtimassa julkaisukysymystä, kun ulkoa kuuluva\nkopina keskeytti heidät. Kyllikki muisti verhottomia ikkunoitaan ja\nkavahti säikähtyneenä pystyyn.\n\n-- Tule tänne toiseen huoneeseen, missä ei lamppu pala. Hilma Heponen\non varmaan tullut kotiin.\n\nHilma Heponen? Erkki ei aluksi ymmärtänyt mitä Kyllikki tarkoitti.\nMutta sitten hän muisti Kyllikin kuvaukset ja Hilma Heposen.\n\nHänhän oli se opettajatar, joka ei ollut oikein hyvissä väleissä\nKyllikkiin?\n\n-- Ei se ollut Hilman syytä yksin, kiiruhti Kyllikki selittämään. --\nTänään ymmärrän paremmin kuin koskaan ennen miten pahasti tein. --\n\nÄänen sointu oli lämmin ja hyväilevä. Kyllikki painautui lähemmä\nErkkiä. -- Minä tahtoisin kertoa sinulle niin paljon.\n\nTaas kuului kolinaa. Nyt saattoivat selvästi kuulla askeleita\nportaissa.\n\n-- Erkki, Erkki mene! -- Kyllikki avasi oven koulusaliin ja työnsi\nhänet pimeään luokkahuoneeseen.\n\n-- Mitä kummassa? -- Erkin ääni oli kärsimätön.\n\n-- Mene, -- minä pyydän! Hilma, tai rouva Holppa tai joku muu tulee.\nJa he tiesivät, että sinä tulit jo aamupäivällä.\n\nErkki koetti vastustaa, mutta Kyllikki työnsi hänet takaisin saliin.\n-- Tämä on minun ensimmäinen pyyntöni sinulle. -- Sanat kuiskattiin\nhätäisesti Erkin korvaan. Sitten Kyllikki sulki oven ja Erkki seisoi\nyksin pimeässä.\n\nHetken kuluttua hän äänistä kuuli, että tulijoita oli kaksi. Pian\nsenjälkeen hän kuuli nimetkin, ensin Hilman sitten rouva Holpan.\n\n-- Onpa täällä valaistua ja hauskaa! --\n\nRouva Holpan katse kiersi uteliaana huonetta pitkin. --\n\nIhan on kuin olisi vieraita talossa.\n\nKyllikki nauroi makeasti. Tiesiväthän he että hänellä oli ollut\nvieras, oikeinpa päivällisvieras -- ensi kertaa tässä talossa. Oliko\nihme jos tulet vieläkin tuikkivat.\n\n-- Ai, ai, vai oli se herra oikein päivällisillä! Taisi olla hyvä\nystävä! Vahinko ettei satuttu näkemään. -- Sandra puhui suu imelässä\nhymyssä.\n\nKyllikki käännähti äkkiä poispäin vieraistaan ja rupesi korjaamaan\nkokoon pöydällä olevia kahvikaluja. Sandra ja Hilma vilkaisivat\nmerkitsevästi toisiinsa ja Hilma nyökkäsi päällään koulusaliin päin.\n\nSamassa Kyllikki käännähti.\n\n-- Tuota -- noin -- niin, tapaili Sandra hämillään.\n\nHilma kiiruhti hänelle avuksi. He olivat oikeastaan tulleet puhumaan\nsiitä lauluasiasta. Sitä oli Linnalassa perinpohjin pohdittu. Martta\nSiivonen oli loukkaantunut eikä Eemeli enää missään tapauksessa\nottaisi johtaakseen laulua. Sentähden oli paras, että Kyllikki otti\nkoko homman huolekseen. Hänet kutsuttaisiin joka tapauksessa häihin.\nSe tiedettiin.\n\nKuin aikoja takaperin unohtunut asia sukelsi aamupäiväinen\nompeluseura Kyllikin muistoon. Samalla hän muisti mielipahansa ja\nhäntä alkoi harmittaa.\n\n-- Rouva Holppa, te teitte kerrassaan pahasti tänään! Te lavertelitte\nminun aikeistani, mutta omat asiat ja aikeet teillä oli mielessä.\nMinut työnsitte vain edellänne jonkunmoisena uranaukaisijana.\n\nRouva Holppa hätääntyi. Hän ei ollut aikonut kerrassa mitään pahaa,\nei kerrassaan mitään. Hän oli vain niin innostuksissaan häistä ja\nteki mieli saada asiat paraimmalle tolalle, sentähden hän oli tullut\nkeikauttaneeksi sanansa siihen suuntaan minne ajatuksetkin menivät.\n\nKyllikki katsoi hetken tiukasti häneen.\n\n-- Rehellisesti sanoen: minä suutuin.\n\n-- Unohdetaan, unohdetaan, hätäili Sandra. -- Antaahan tuollainen\nnuori, ystävällinen opettaja anteeksi. Eikä sitten puhuta koko\nasiasta tään enempää.\n\nKyllikki arveli hetken. Hänen suuttumuksensa tuntui hänestä siksi\noikeutetulta, ettei vielä tehnyt mieli antaa anteeksi. Mutta kuinka\nvoisi hän panna vastaankaan? Suuri onni oli suuri sovittaja.\nOnnellisen oli mahdoton kantaa kaunaa ja katkeraa mieltä. Hän tunsi\nsen.\n\nHän naurahti. -- Täytyy kai minun antaa anteeksi, -- siitä\nyksinkertaisesta syystä, etten _voi_ olla suuttunut.\n\nHilma Heponen huomasi onnen säteilyn Kyllikin olemuksessa. Hän teki\njohtopäätöksiä. Sekä vanhat että verekset asiat johtuivat hänen\nmieleensä. Korkela seminaarissa, -- Eemeli Seppälä aluksi täällä,\n-- nyt kolmas, muutamien viikkojen kuluttua neljäs -- sellainen oli\nKyllikki.\n\nMustasukkaisuus, kateus ja viha nousivat hänen sisimmässään kuin\npedot saaliinajoon.\n\nHilma oikaisihe ja antoi merkin Sandralle. Heidän oli jo aika lähteä.\n\nSamassa kun ovi heidän jälkeensä painui kiinni, kaikui hilpeä,\nhillitty \"hurraa\" koulusalin ovella. Pimeään tulvehti äkkiä kirkasta\nvaloa ja kädet ojennettuina Erkkiä kohden julisti Kyllikki arestin\npäättyneeksi.\n\n\n\n\nHaavoja.\n\n\nMartta Siivonen istui välikamarissa kangaspuitten ääressä.\nIkkunalaudalla heloitti vielä syksymyöhällä kukkiva iloisenvärinen\npelargoonia ja Matti-kissa kehräsi tyytyväisenä auringonpaisteessa.\nMutta Martan otsa oli rypyssä. Hänen kasvoillaan oli paljon valvoneen\nraukeutta, ja silmien ilme oli kärsivä.\n\nOmpeluseurasta asti hän oli kulkenut kuin haava rinnassaan. Joka\nvalkenevana aamuna hän päätti mielessään: tänään minä valmistan\nEemeliä siihen mikä on tulossa, joka ilta vakuutti hän itselleen,\nettä se juuri tänään oli ollut mahdotonta.\n\nEemeli oli näihin aikoihin ollut erittäin hyvällä tuulella. Hän\nlaski usein leikkiä ja sanoa vihjaisi silloin tällöin jotain neiti\nVaarantauksesta, jonka hyvä ääni totisesti oli toivottu lisä\npaikkakunnan kuoroon.\n\n-- Hän on ihastunut, poika poloinen, ihastunut siihen kelvottomaan\nja kiemailevaan, vaikeroi Martta sisimmässään. Mutta kun hän yritti\nsanoa jotain, kuoli sana jo ennen syntymistään. Oli kuin häntä olisi\nvaadittu pistämään puukko oman poikansa poveen. Eikä hän voinut.\n\nJota useammin Martta käänteli ja katseli asiaa eri puolilta, sen\nkatkerammaksi kävi se hänelle. Hän syytti itseään, Jumalaa ja joka\nihmistä. Oli kuin kaikki olisivat liittoutuneet hänen Eemeliään\nvastaan. Jos Eemeli jotain yritti, aina asia jollain tavoin ajautui\nkarille. Pikku poikana ei hän onnistunut lukualalla. Vanhempana,\nkun hän yritti maanviljelyskoulussa, nousi tie sielläkin pystyyn.\nKäytännölliset työt luistivat hyvin, mutta luvut tekivät kiusaa.\nEemelillä oli huono muisti. Hän muisti vain sen, mitä hän itse\nkäytännössä oli oppinut. Mutta hänellä oli sitä mistä elämässä oli\nkaikkein suurin puute: hyvyyttä. Miksi ei tälle annettu arvoa? Miksi\nnuoret häijysti nauroivat hänelle? Ja miksi ihmiset pilanteollaan\nlisäsivät hänen kömpelöä arkuuttaan?\n\nMartta joutui aivan raivoon ajatellessaan Eemeliään. Eemeli oli\nhänen elämänsä arka kohta. Ja siihen kohtaan oli nyt isketty\nkovin, armottomin käsin. Siinä asiassa missä Eemeli oli oppinut\nolemaan etumaisena, missä hän tähän asti oli saanut rohkaisua ja\ntunnustusta osakseen, juuri siinä oli hänet nyt sysätty syrjään. Hän,\npaikkakunnan tunnetusti paras laulaja, ei muka enään kelvannut laulua\njohtamaan.\n\nMartta painoi polkusimia niin, että kangaspuut liitteissään\nrusahtivat, ja viskasi sitten sukkulan voimalla kankaan läpi. Tänä\niltana ainakin täytyi hänen puhua asiasta Eemelille. Laulajat olivat\npäättäneet kokoontua kirkonkylän kansakoululle, ja ensimmäinen\nharjoitus oli määrätty huomispäiväksi, jolloin kouluilla oli lupa.\nEemeli oli sitä ennen saatava sellaiseen päätökseen, että hän itse\nkunniakkaasti vetäytyisi syrjään. Kyllikki ei ainakaan saisi sitä\nvoittoa, että hän rohkeasti pääsisi tuuppautumaan toisen tielle.\n\nTaas riipaisi Martan sisintä kipeästi.\n\nKun sen iskun piti tulla juuri siltä kohdalta! Sehän se niin kipeästi\nkoski. Hän ei ymmärtänyt miksi Jumalakaan sitä salli.\n\nHänen mieleensä johtui ilta, jolloin Kyllikki ensi kertaa oli tullut\nheille. Eemeli oli silloin niittämässä heinää koulun pihamaalla.\nSiinä oli voimakaskasvuista heinää, jota niitettiin jo toiseen\nkertaan. Kyllikki tuli portista. Hänellä oli kädet täynnä kukkia,\njoita hän oli saanut pappilasta. Suu nauroi, silmät nauroi. Hän oli\nsulaa kesää ja päivänpaistetta. Vasta illalla hän pääsi lähtemään\nVaaramäelle. Eemeli lähti saattamaan omalla hevosellaan, ja kun\nrattaat pyörähtivät pihasta, hipaisi iloinen toivo ensi kertaa Martan\nsisintä.\n\nMatti-kissa liikahti akkunanlaudalla ja työnsi pelargooniata. Martta\nnousi apuun ja tuli silloin vilkaisseeksi pihalle. Siellä näki hän\nEemelin tulevan. Pojalla oli lakki toisella korvalla ja astunta oli\nhiukan horjahtelevaa.\n\nOli kuin sydän Martan rinnassa olisi lakannut lyömästä. Tällaista oli\nsattunut vain kahdesti ennen: niinä molempina kertoina jolloin Eemeli\noli saanut rukkaset.\n\nEemelissä oli niin paljon hyvää, hellää ja arkisuuden yläpuolelle\ntavoittelevaa. Ja äiti tiesi, että kun tuota hienoa ja arkaa oli\nloukattu, tahtoi poika unohtaa.\n\nMartta pyyhkäsi kangaspuilta keittiöön. Samassa Eemelikin tuli\nsisään, tiuskasi ovensuussa vastaan tulevalle palvelijalle ja\nretkahti sitten pirtin penkille istumaan.\n\n-- Tiedätkö äiti mitä kylältä kuulin? Hemmetissä kuinka ne akat\nsoittivat suutaan! Se laulu oli niin kaunista, etten minä ikinä enää\naukaise omaa suutani.\n\nSilloin Martta ymmärsi.\n\n-- Kylän juoruakat ne sellaista lauloivat ja se sirosuinen\nopettajatar heidän kanssaan! Hahhah-haa!\n\nOli kuin verikarpalot olisivat pyrkineet tihkumaan Martan silmistä.\n\n-- Ja tiedätkös millaiset sen laulun sanat olivat? \"Ei osaa mitään,\nei ymmärrä mitään, äiti vain työntää eteenpäin\" --\n\n-- Älä nyt, äiti pyyteli. -- Lähde nukkumaan. Minä saatan.\n\nMutta Eemeli ei ollut halukas lähtemään. Hän ärjyi, nauroi\npilkallista naurua, joka repi Martan rinnan kuin verille ja lopuksi\nhän rupesi itkemään. Se teki hänet voimattomaksi, ja silloin sai äiti\nhänet vihdoinkin makuulle.\n\nItse ei Martta sinä yönä ummistanut silmäänsä. Hän kertasi koko\nkuluneen elämänsä.\n\nKuudentoista vanha hän oli, kun ensi kertaa meni naimisiin.\nMorsiushuntu runollisuudellaan viehätti häntä siihen. Sulhanen\noli sitäpaitsi kaunis. Että hän oli maailmanrantoja kiertänyt ja\nharvinaisen vähälahjainen, ei johtunut kuustoistavuotiaan mieleen.\n\nKun Eemeli syntyi, oli Martta ainoastaan seitsemäntoista vanha.\nVuoden kuluttua hän jo oli leski.\n\nMartta pyyhkäisi hikisenkylmällä kädellä otsaansa.\n\nKuinka sitä noin saattoikaan joutua keskelle elämän pyörteitä,\nennenkuin itse vielä oli ihmiseksi kypsynyt!\n\nMutta siinäpähän sitä kypsyi. Leskeksi joutumisestaan hän oikeastaan\nlaski elämänsä alun. Silloin hän rupesi ajattelemaan. Ja ajatellun\nperustuksella hän alkoi toimia. Vanhemmat ottivat Eemelin luokseen,\nhän itse haki oppilaaksi seminaariin.\n\nSaatuaan oman kodin ja oman koulun otti hän pojan luokseen. Siihen\naikaan hän alkoi huomata, että lapsi kehittyi hitaasti. Pitkäaikainen\nero oli teroittanut hänen huomiokykyään, ja ne tiedot, joita hän oli\nkoonnut itselleen, olivat syventäneet hänen käsitystään.\n\nKerran hän uskoi huolensa eräälle hyvälle ystävälle. Tämä viittasi\nisän vähälahjaisuuteen ja hänen epäsäännölliseen elämäänsä. Sen\njälkeen Martasta tuntui siltä kuin hän itse olisi ollut syypää joka\nkolaukseen, joka sattui Eemeliin.\n\nPojan osa oli todella liian kova. Hänellä ei ollut isän kauneutta\neikä äidin ajatuksen terävyyttä. Hänellä oli vain sitä, jolle ei\nkukaan antanut mitään arvoa: sydämen hyvyyttä. Martta viskelihe\nedestakaisin vuoteella. Ei hän toden totta olisi halunnut uusiin\nnaimisiin, ellei hän olisi tutustunut Juho Siivoseen. Mutta Juho\nvoitti hänet juuri siltä kohdalta, joka hänellä oli sekä kipein että\ntärkein. Martta tiesi Juhossa saavansa hyvän isän Eemelille.\n\nJa hyvä hän oli ollutkin. Ensin hän pani pojan lyseoon, sitten\nseminaariin. Mutta kun ei lukualalla onnistunut, yritettiin\nkäytännöllisellä. Ja kun Martta sai pienen perinnön, ostettiin\nsillä Eemelille oma paikka koulun läheisyydessä. Pienihän se oli,\nmutta olipahan kuitenkin oma pirtti omalla pohjalla. Ja se olikin\nalunpitäen huomattavasti lisännyt Eemelille ihmisten arvonantoa.\n\nMutta nyt Martta suri sen paikan pienuutta. Jos edes olisi ollut\nmaata enemmän, olisi Eemeli käynyt tilallisesta ja silloin ei häntä\nniinkään vain olisi syrjään työnnetty. Se, joka taisi helisyttää\nrahoja taskussaan ja osasi käyttää suuria sanoja, sehän se elämässä\neteenpäin pääsi.\n\nMutta Eemeli ei osannut toista eikä toista. Ja sentähden ihmiset\nhäntä potkivat, polkivat ja syrjäyttivät.\n\nHermostuneena ja kalpeana Martta nousi vuoteeltaan. Lauluharjoituksen\npeljätty päivä oli vaiennut eikä hän vielä tietänyt mitä Eemeli\naikoi. Hän ei edes tietänyt miten päästä selville siitä. Poika oli\naina ollut umpimielinen ja luo-laskematon, kun hänelle surua sattui.\n\nMartta kiinnitti toivonsa aamiaisaikaan. Pöydässä voisi ehkä puhua\nasiasta aivan ylimalkaisesti ja ohimennen.\n\nMutta Eemeli ei tullutkaan aamiaispöytään. Syötyään Martta lähti\nOmalle pirtille, mutta ovet olivat lukossa eikä kukaan vastannut\nhänen kolkutukseensa.\n\nRaskain mielin Martta rupesi huoneita siivoomaan. Saatuaan muun\nkuntoon hän yksitellen nosti kukat vierashuoneesta keittiöön ja\npyyhki pölyt niistä. Hän oli paraillaan ruiskuttamassa vettä\nkukille, kun kuuli Eemelin äänen pihalta. Häneltä pääsi helpoituksen\nhuokaus, mutta kohta senjälkeen sydän hätäisesti rupesi läpättämään.\nMiten, miten se oli sanottava? Eemeli aukaisi samassa oven.\nKynnykseltä loi hän pikaisen katseen ympärilleen, kukkiin, äitiin\nja vierashuoneeseen, jonka ovi oli raollaan. Sitten hän rähähti\nnauramaan.\n\n-- Hah-hah-haa! Täällä järjestellään kuin juhlaa varten.\n\n-- Täytyyhän sitä, vaikka sydän olisi kuinka sairas hyvänsä.\n\n-- Sairas? Milloinka sinä olet ruvennut sairastamaan sydäntautia?\n\n-- Silloin kun poikani rintaan tuli haava. --\n\nSe sanottiin hyvin hiljaa, mutta Eemeli kuuli sen.\n\n-- Haava! Että viitsitkin! Kyllä koira haavansa nuolee.\n\n-- Koirako! Voi, oma poika kultani!\n\n-- Sinun kultasi! Siinä sinä sanoit totuuden. Sinun eikä kenenkään\nmuun. -- Ääni värisi kuin itkussa.\n\nMartalta pääsi nyyhkytys. -- Voi rakas poikani, sinä rakastit häntä!\n\nSilloin jysähti Eemelin jalka lattiaan.\n\n-- Vai rakastin! Hulluko sinä olet! -- Hän rähähti uudelleen\nnauramaan.\n\nMartalta oli kukka-astia pudota lattialle. Hänen kätensä vapisivat ja\nheikotti niin että täytyi käydä istumaan. Mutta samassa kun hän oli\npainunut tuolille, karkasi hän uudelleen pystyyn. Etehisen puolelta\nkuului liikettä. Laulajat olivat ehkä jo tulossa eikä asia ollut tään\nselvempi.\n\nEemeli siirsihe välihuoneen kynnykselle ja kurkisti siitä etehiseen\npäin. Ovi sinne oli auki ja raosta näki hän miehisen vieraan astuvan\nsaliin. Vieras oli outo Martalle, mutta hän näki että tämä kasvot\npaistavassa hymyssä kiiruhti Eemeliä vastaan.\n\nMartalta pääsi helpoituksen huokaus. Hän sitaisi talousliinan\nvyöltään, korjasi nutturalta putoamassa olevia hiuksiaan ja kiiruhti\nEemelin jälessä saliin tervehtimään.\n\nHartaasti pudisti hän vieraan kättä. Harvoin oli tulija niin\ntervetullut kuin tämä vieras Suopohjan kansakoululle. Martta sanoi\nsen suoraan.\n\nHän muisti kuulleensa herra Korkelan ja Eemelin tutustumisesta\nHelsingissä. Mutta että he saisivat tervehtiä herra Korkelaa täällä\nSuopohjan perukoilla, sitä hän ei ollut voinut aavistaa.\n\nKyösti Korkela hykersi hyvillä mielin käsiään. Kelpasi tulla taloon,\njossa otettiin vastaan näin ystävällisesti. Mutta hänen täytyi\nsuoraan tunnustaa, että hänen matkansa tarkoitus oli itsekäs. Hän oli\nnimittäin ruvennut ajattelemaan uran muutosta. Konttoristin paikka\nei luvannut suuria tulevaisuuden varalle, nykyisin semminkään, kun\noltiin kallistumassa siihen suuntaan, ettei se ollut mies eikä mikään\njolla ei ollut omaa maata.\n\nEemeli ihastui tätä kuullessaan, hymähti hyvämielisesti, toisti\nmoneen kertaan \"vai niin, vai niin\", ja ajatteli Omaa pirttiä.\n\nNiin, sinnepäin sitä oltiin menossa, vahvisti Korkela. Ja nyt\nkun hänen raha-asiansa pienen perinnön kautta olivat kääntyneet\nparemmalle kannalle, oli hän päättänyt ruveta maamieheksi. Mutta\nEtelä-Suomessa oli maa kovin kallista. Täytyi lähteä tarkastamaan\nsyrjäseutuja, eikö niistä löytyisi sopivaa ja sopivalla hinnalla.\n\n-- Teillä, Seppälä, on kokemusta näissä asioissa. Sentähden tulinkin\nensi töikseni tänne.\n\n-- Mitäpä minulla on, -- pirttipahanen ja vähän peltoa ympärillä. --\nEemeli katseli vaatimattomasti saappaankärkiinsä, mutta neuvonantajan\nasema hiveli hänen mieltään.\n\n-- Huvila, huvila, Korkela oikaisi. -- Niin sitä nykyään sanotaan.\n-- Hän nousi, hieroskeli käsiään, vilkaisi maita arvostelevasti ulos\nikkunasta ja tiedusteli eikö jo sopinut lähteä katsomaan Eemelin\nomaa pirttiä. Hän tahtoi nimittäin niin pian kuin mahdollista koota\ntietoja itselleen.\n\nMutta silloin puuttui Martta puheeseen. Hän ei voinut laskea\ntervetullutta vierasta talosta, tarjoamatta hänelle edes kupillisen\nkahvia. Hän pyörähti siksi keittiöön katsomaan oliko pannu jo\ntulella. Sitten hän välihuoneessa askarrellessaan hyvillä mielin\nkuunteli Korkelan ja Eemelin keskustelua.\n\nKorkela selitti mitä kaikkea hän aikoi tehdä saatuaan asiat hyvään\nalkuun. Suurtilaa hän ei voinut ostaa eikä olisi tehnyt mielikään.\nPikkutilallisilla oli nykyään parhaat päivät. Niistä oli muodostuva\nse maan mahtava kantajoukko, josta oli turvaa ja hyötyä maalle\nenemmän kuin entisaikoina laiskoina vetelehtivistä maanpuolustajista.\nMutta kun ei pikkutilallinen voinut saada suuria summia irti, täytyi\nyrittää monella alalla. Hän aikoi siitä syystä ruveta harrastamaan\nsekä kanain että kaniinin hoitoa. Ja ehkäpä mehiläisetkin ottaisivat\nmenestyäkseen, jos oikein yrittäisi.\n\nMartta kuunteli ja hymyili. Ihan kuin Jumalan lähettämänä oli tämä\nvieras tullut. Jos hän vielä ottaisi asettuakseen näille tienoille\nja Eemeli saisi toverin, jonka esimerkki olisi häntä eteenpäin\nsysäämässä, niin ties minkälaiseen kuntoon Oma pirtti saataisiin ja\nmitä kaikkea siitä irti lähtisi! Hävetä saisivat vielä kaikki ne,\njotka nyt olivat Eemeliä syrjään sysäämässä.\n\nMartta vilkaisi seinällä riippuvaan peiliin ja korjasi hieman\npukuaan, samalla kun mielessään suunnitteli päivän ohjelmaa. Nyt kun\nherrat ovat juoneet kahvinsa, lähtevät he kai Omaan pirttiin. Siellä\nviipyvät he päivällisiin asti. Laulajat kokoontuvat sillä välin ja\nMartta ilmoittaa heille, ettei Eemeli tulekaan mukaan. Hänellä on\nvieraita. Ja muutenkin hänellä on tärkeitä asioita, joista täytyy\nhuolehtia.\n\nPitkän nenän saavat kaikki tyyni, sekä muut että Kyllikki Vaarantaus.\nSe hymyhuulinen päänkeikuttaja ansaitsi todella rangaistuksensa.\n-- Martta oli pari kertaa ompeluseuran jälkeen nähnyt hänet, ja\nmolempina kertoina oli hän ollut entistäänkin iloisempi. Hän oli\noikein säteillyt. Voitonriemusta varmaan, päätti Martta mielessään,\nja ylpeänä tietoisuudesta että hän se tästä puoleen täällä johtaa ja\nmääräilee.\n\nOli kuin hyinen halla olisi huokunut kylmyyttä Martan rintaan aina\nkun ajatus luiskahti tuohon tyttöön.\n\nMartta pyörähti takaisin keittiöön katsomaan kahvia. Herrat kuuluivat\nyhä puhelevan salissa. Puhuessaan he olivat niin innostuneet,\netteivät kiinnittäneet huomiota etehisestä kuuluvaan liikkeeseen.\nKyllikki sai yksin riisua päällysvaatteensa. Sitten hän otti\nnuottipakettinsa ja koputti hieman arasti ovelle. Kun ei vastausta\nkuulunut, avasi hän oven ja astui sisään. Hän pysähtyi kynnykselle.\n\nEnsi hetken hämmästystä seurasi silmänräpäys, jolloin kukin keskitti\najatuksensa oman hämmennyksensä salaamiseen.\n\n-- Käykää sisään, kehoitti Eemeli arvokkaan jäykästi. -- Ehkä saan\nesittää. --\n\n-- Ei tarvita. -- Me olemme vanhoja tuttuja.\n\nEemeli katsoi kysyvästi Korkelaan, jonka äänensävy ei tuntunut\naivan luontevalta, ja jonka kasvojen ilme näytti omituisen\nylenkatseelliselta. Neiti Vaarantaus oli ilmeisesti hämillään.\n\n-- Minä en voinut aavistaa -- -- Kyllikki alkoi ensimmäisenä puhua.\n\n-- Että tapaisitte minut täällä, Korkela täydensi. -- Yhtä vähän minä\nsitä, että te olitte tulossa tänne.\n\n-- Neiti Vaarantaus on opettajana Vaaramäen kansakoululla, -- Eemeli\nselitti. Sitten hän nousi ja meni keittiöön tapaamaan äitiään.\n\nKahden, kahden näin yhtäkkiä ja juuri nyt jolloin Kyllikki muutenkin\nerityisesti oli muistanut tätä asiaa!\n\nKyllikin korvissa kohisi kovat kosket ja sydän löi läpättämällä.\nYhden ainoan asian hän olisi tahtonut saada sanotuksi tälle miehelle,\nmutta voisiko hän -- --?\n\n-- Teillä on oma paikka täällä. Saan onnitella. -- Korkela kumarsi\nhieman päätään. -- Paikka kuuluu olevan kaunis.\n\n-- Kaunis on, Kyllikki toisti konemaisesti.\n\n-- Paikkakuntalaisia pitäisi ehkä myöskin onnitella. Lapset mahtavat\noppia _paljon_ teiltä.\n\nKyllikki kuuli korostuksen ja ymmärsi sen. Hän nousi kiivaasti.\n\n-- Herra Korkela, te olette katkera minulle ja syyllä. Minä tein\nväärin, minä leikittelin, en tarkoittanut pahaa, mutta olin\najattelematon. Minusta oli hauska olla ihailtuna, enkä ajatellut\nmuuta. -- Antakaa se minulle anteeksi. -- Juuri viime aikoina olen\nentistä enemmän muistanut teitä, -- tarkoitan entisyyttä. Ja nyt kun\nsain tilaisuutta täytyi pyytää anteeksi.\n\nKorkela kohautti olkapäitään. Hän katsoi itsepintaisesti Kyllikin ohi\npieneen seinällä riippuvaan tauluun.\n\n-- Katsokaa, sittenkun sitä ymmärtää, -- Kyllikki puhui hiljaa ja\nhartaudella, -- kun soisi että kaikki olisi kaunista ja puhdasta,\ntahraa ei missään, -- kun tietää mitä rakkaus --\n\nKorkela kääntyi äkkiä Kyllikkiin päin. Hän ei voinut nähdä Kyllikin\nsilmiä. Katse oli luotu alaspäin, mutta poskilla paloi omituinen puna\nja suun ympärillä väreili voimakas, hillitty liikutus.\n\nMitä tämä merkitsi? Oliko mahdollista että --?\n\n-- Neiti Vaaarantaus, tahdotteko sanoa, että erehdyitte?\n\nKyllikki hätääntyi. -- Ei, ei älkää käsittäkö minua väärin! Tein ehkä\ntaaskin tyhmästi, mutta kun -- Minä tarkoitan -- --\n\n-- Ahaa, minä ymmärrän! Tahdotte sanoa, että kun itse kokemuksesta\ntiedätte mitä rakkaus on, on teille valjennut miten veristä\nvääryyttä se harjoittaa, joka leikittelee toisen tunteilla, lopulta\nviskatakseen hänelle rukkaset vasten silmiä.\n\n-- Minä tahdoin sanoa että ajatteleva, kunnon tyttö ei tee niin. Minä\nen ollut ajatteleva silloin.\n\n-- Ettekä kunnon myöskään. Eikö teillä ole rohkeutta myöntää sitä?\n\n-- Ei, sillä se ei ole totta. -- Suuttumuksen puna nousi Kyllikin\nposkille. Hän oli tunnustanut sen minkä tiesi pahaksi. Kenenkään ei\ntarvinnut ottaa olematonta syytä niskoilleen. -- Tahtoisin tietää\nkäytättekö samanlaista mittapuuta arvostellessanne miehiä ja heidän\ntekojaan?\n\n-- Olettepa te nöyrä parannuksen tekijä! -- Korkelakin kiivastui.\n-- Minulla ei sitäpaitsi ole aikaa tällaiseen. Meillä on tärkeitä\nasioita herra Seppälän kanssa.\n\nHän nousi, kumarsi ja kiiruhti pihalle, jossa yhtyi Eemeliin. He\nläksivät yhdessä tarkastamaan kansakoulun navettaa, jonne Oman\npirtinkin kaksi lehmää oli sijoitettu. Navetasta käännyttiin\nkatsomaan muita kansakoululla näytettäviä paikkoja ja sitten\nlähdettiin Omaan pirttiin.\n\nTiellä sinne Eemeli kuin ohimennen huomautti: -- Taidatte olla\nhyvinkin vanhoja tuttuja neiti Vaarantauksen kanssa?\n\nKorkela nyökkäsi. -- Tutustuuhan sitä, kun pikkukaupungissa asuu\nkokonaisen vuoden saman kadun varrella ja kun tyttö lisäksi on ahne\nmiesseuralle.\n\n-- Vai on, vai sentapainen!\n\n-- Tietysti, tietysti, niinhän ne naiset enimmäkseen! -- Sitten\nKorkela käänsi leikiksi. Häntä rupesi huolettamaan, että tuo kaunis\nnaikkonen jo oli ennättänyt viritellä ansojaan Oman pirtinkin\nkynnykselle.\n\n-- Että minäkö? Ja tuollaiseen! -- No kaikkea? Puhe kääntyi toisaalle\nja kukin teki johtopäätöksiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaulajat olivat sillävälin kokoontuneet. Martta julisti juhlallisesti\nEemelin esteet. Kuoro kokoontui. Kyllikki asettui johtajan paikalle,\nantoi ääntä ja kohotti tahtipuikkona käyttämäänsä äänirautaa.\n\n\n\n\nKorkea oikeus.\n\n\nPastorin pappilassa oltiin aamiaisella. Pastori kuori hermostuneen\nkiireisesti ja otsa rypyssä perunoitaan. Pastorska koetti pitää\nlapsia hiljaa, jotta isä rauhassa saisi ajatella.\n\nTänään oli tärkeä päivä. Rovasti oli vanhan vuoden lopulla eronnut\nkauan hoitamastaan paikasta kansakoulun johtokunnan esimiehenä, ja\nSanteri Saha, pitäjän tarmokas ja johtokykyinen kappalainen, oli\nvalittu sijalle. Tänään oli johtokunnan määrä ensi kertaa kokoontua\nuuden esimiehensä johdolla tämän omassa kodissa, \"pikkupappilassa\".\n\nSanteri Saha tunsi asemansa velvoituksen. Häneltä odotettiin\npaljon ja hän tahtoi vastata toiveita. Mutta tehtävä ei ollut\nhelppo, etenkin kun kysymys syksyllä valitun uuden opettajattaren\nsopivaisuudesta tai sopimattomuudesta oli entistä enemmän\nkärjistynyt. Tyytymättömyys puhkeaisi tänään esiin tavalla tai\ntoisella ainakin johtokuntaan vasta valitun jäsenen rouva Holpan\nkautta, joka jo monasti oli pastorskalle kevennellyt sydäntään\npahennusta herättävien olojen johdosta.\n\n-- Ville, mitä vasaranvirkaa sinun kengänkorkosi tekevät? -- Isä loi\ntuiman katseen poikaan. Sana sattui terävänä kuin sahan hammas.\n\n-- Olkaapa hiljaa nyt lapset, isällä on tärkeätä ajateltavaa,\näiti selitteli jaellen joukolleen kastiketta perunoihin. Pastori\nnousi pöydästä, meni omaan huoneeseensa ja rupesi siellä astumaan\nedestakaisin lattiata pitkin ajatellen ja valmistautuen tulossa\nolevaa kokousta varten.\n\nSillä välin laski Sandra Holppa täysin purjein tietä pitkin\npastorin pappilaan. Hänen poskensa olivat sekä pakkasesta että\nrivakasta astunnasta tavallistakin punakammat. Yöllä oli satanut\nlunta. Sentähden Sandra kannatti samettireunaista hameenlievettään\nkorkealla, joten alta paistoi erilaisia kerroksia, ensin kappale\nkarheata, ruohonvihreäistä kotikutoista kangasta, sitten paksut\nsinipunertavalla kirjaillut sukat ja lopuksi hyvinrasvatut kengät.\n\nVastamäki tuli eteen ja Sandra pysähtyi puhaltamaan. Hän otti esille\npaksun pumpulisen nenäliinan, niistihe äänekkäästi kuin sieramiaan\npäristelevä hevonen ja rupesi sitten harvakseen astumaan eteenpäin.\nTuon tuostakin hän kuitenkin pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Näytti\nsiltä kuin hän olisi odottanut jotakuta tulossa olevaa.\n\nHänellä, Sandralla, oli tänään paljonkin ajateltavaa. Hänellä oli\nsuuri ja tärkeä tehtävä suoritettavana ei ainoastaan johtokuntaan\nvasta valittuna jäsenenä, vaan siveyden suojelijana ja pystyssä\npitäjänä. Ja hän tunsi edesvastuunsa.\n\nOuto tunne vavahutti silloin tällöin hänen sydänpohjaansa. Oli kuin\nsieltä syvältä olisi tahtonut nousta jotain, joka tahtoi pysäyttää\nhänet ja saada hänet heittämään aijetta kesken. Mutta Sandra ei\ntahtonut heittää kesken. Se \"sirosilmäinen päänkeikuttaja\" ansaitsi\ntodella aika läksytykset. Ja vaikka Sandran kaikki syytökset eivät\nolleetkaan aivan pätevästi perusteltuja, oli joukossa raskauttaviakin\nasianhaaroja.\n\nTotta oli tietysti kaikki sekin, mitä Hilma oli seminaarin ajoilta\nkertonut. Mutta siitä ei tässä tilaisuudessa sopinut puhua.\nSitä vastoin kannatti muistaa opettajan liian tiheitä kyläilyjä\nSuvisuojassa ja pappilassa. Ilkeätä oli että nuo paikat sattuivat\nolemaan pitäjän enimmin arvossa pidettyjä. Ei sopinut oikein\nnimeltä mainita. Mutta jos sanoi \"eräissä paikoissa\", tuli pahennus\nvältetyksi ja pastorskan kautta kiertäisi asia pastorille sellaisena\nkuin se oli. Pastori, ankarana tunnon ja järjestyksen miehenä, osaisi\nsitä kyllä oikein arvostella. Hän oli muutenkin sitä mieltä, että\nrovasti edusti aivan liian leväperäistä kantaa sekä koulu- että\nmuissa asioissa.\n\nTaas täräytti tuntoa niin kummasti. Tuli mieleen, että eihän se\nomakaan nuoruus ollut niin aivan nuhteetonta. Hulluttelu-ikänsä oli\nhänelläkin ollut. Mutta kunnialliseen avioliittoon päättyi. Ja nyt se\nkaikki oli mennyttä kuin virran vesi. Jälellä oli vain muisto, jonka\navulla tunsi toisten vikuroimiset.\n\nIloisen kulkusen ääni kilahti samassa Sandra rouvan korvaan. Hän\nkäännähti ja arveli hetken, sitten hän rupesi rivakasti astumaan\neteenpäin, jott'ei vain näyttäisi siltä kuin hän olisi odottanut.\n\n-- No, eikös rekeen -- Lahtelan isäntä pysäytti hevosensa samassa kun\nkohdalle pääsi. -- Meillä kai on sama matkan määrä?\n\n-- Sama, sama, Sandra rouva vahvisteli. -- Mutta pianhan minä tästä\njalkaisinkin -- --\n\nIsäntä tahtoi kuitenkin rekeen ja Sandra suostui. Olihan hänen,\nensikertalaisen, hyvä saada matkan varrella vähän neuvotella puheeksi\ntulevista asioista.\n\nJuuri kun Lahtelan isännän reki pyörähti pappilan portista sisälle,\nhuomasi Sandra toisenkin kokoukseen tulijan. Se oli Ylikylän Riikka,\njoka paraikaa vastatuulessa ponnisteli eteenpäin aukean pellon\npoikki. Sandra ei kuitenkaan jäänyt häntä odottamaan. Riikka oli\nhiljainen ja vaatimaton ihminen, joka harvoin tahtoi saada omaa\nääntään kuuluviin. Hän oli nöyräluontoinen ja jumalisena ihmisenä\nharrasti hän oman tahtonsa kuolettamista. Yhteistyöstä Riikan kanssa\nSandralla ei vielä ollut kokemusta, mutta muista asioista hän oli\nhavainnut, että missä kysyttiin puolensa pitämistä tai toisten\ntahtoon suostumista, kuului Riikka suostuvien joukkoon. Sandra\npyörähti siitä syystä Riikasta välittämättä pastorskan puheille.\n\nRiikka Yli-kylä oli ijältään johtokunnan vanhin jäsen. Rovastin\nkehoituksesta oli hänet valittu johtokuntaan. Hän itse ei voinut\nymmärtää, mikä oli pannut rovastin pään niin pyörälle, että rupesi\ntahtomaan häntä, yksinkertaista ja oppimatonta ihmistä sellaiseen\npaikkaan, missä tähdellisiä töitä ja tärkeitä päätöksiä oli\ntehtävänä. Lie rovasti ajatellut sitä, että Riikalla itsellään\nsiihen aikaan oli lapsia koulussa. Ja totta olikin, että hänestä oli\nhauskaa ja hyödyllistä olla mukana siinä missä päätettiin hänen ja\ntoistenkin lapsia läheisesti koskevista asioista. Mutta kun Mari,\nnuorin Yli-kylän lapsista, oli lopettanut kansakoulunsa, pyrki Riikka\neroon johtokunnasta. -- Jäähän nyt kuitenkin valvomaan toisten lasten\nparasta, oli rovasti silloin leikillä sanonut. Ja Riikka jäi. Mutta\nett'ei siitä toisten lapsille ollut koitunut mitään hyötyä, siitä hän\noli varma. Hän tunsi aina taakaksi asti oman huonoutensa. Ja joka\njohtokunnan kokoukseen hän läksi hartaasti rukoillen, että Jumala\nvarjelisi häntä tekemästä haittaa asian oikealle ja onnelliselle\nratkaisulle.\n\nNytkin hän taivalteli tuiskun umpeen nietostamaa tietä rukoillen\nitselleen ylhäältä ymmärrystä ja viisautta.\n\n    \"Aut' että kieleni kelvottomista estän,\n    Niin ett'en tieteni mä pahaa lausu kestään!\n    Sä kielen liikuta, ett' oikein puhuisin,\n    Kun tulee puhua, sen taiten tekisin!\"\n\nTuo virren värssy kai tuli mieleen siitä syystä, että hän äsken oli\nsattunut kuulemaan paljonkin tuollaista \"kelvotonta\" puhetta. Oli\ntapahtunut jyrkkä käänne ihmisten ajatuksissa Vaaramäen nuoresta\nopettajasta. Ennen kaikki kiittivät, nyt moittivat.\n\nEmännälle kihahti vedet silmiin. Tuli mieleen, että mitä jos ihmiset\nnoin rupeaisivat parjaamaan ja panettelemaan hänen Mari-tyttöään,\njoka nyt ensi kertaa oli poissa kotoa lähikaupungin kutomakoulussa.\nNiin olisi tuntunut kuin olisi sydän raastettu rinnasta toisten\ntallattavaksi. -- Ja opettaja, joka itse aina oli valmis ajattelemaan\ntoisten iloa ja parasta! Jouluksikin hän oli hankkinut kaikenmoista\nhyvää lähiseudun jokaiseen köyhään kotiin, iloksi sekä vanhemmille\nettä lapsille. Siltalan Miinakaan ei voinut kyllin kiittää opettajaa,\njoka yhtenään kävi tervehtimässä hänen kyttyräselkäistä Siljaansa.\nLapsi oli aivan huomattavasti elpynyt kaikista opettajan hyvistä\nantimista. Alkusyksystä hän oli ollut niin huonona, että kuolevan\nluultiin. Mutta siitäpä oli ruvennut virkoamaan, kun opettajan\nkäynnit alkoivat. Hän ihan kuin eli sen odotuksen varassa, että\nmilloin opettaja taas tulee. -- Vanhimman sisaren Annin, joka kävi\nkoulua, oli opettaja kokonaan ottanut luokseen. Apulaisekseen sanoi.\nVaikka tiesihän sen minkälaista lapsen työ oli.\n\nRiikka-emäntä oli jo portailla. Hän kopisteli lunta jaloistaan.\n\n\"Jeesus puheen', aivoituksen', tahtos jälkeen taivuta!\" -- Kädet\npainuivat ristiin, ja syvä oman kykenemättömyyden tunne pani\nhuokauksen rinnasta nousemaan. -- Sitten laskeutui käsi ovenripaan.\n\nToiset olivat jo saapuvilla Riikan astuessa saliin. Tarjottiin\npar'aikaa kahvia. Sen jälkeen alkoi kokous.\n\nPastori sanoi aluksi muutaman vaatimattoman sanan itsestään ja\ntoimesta, johon hän nyt vasta-alkavana astui. Sitten hän huomautti,\nettä tämä kokous ei ollut varsinainen, vaan ylimääräinen. Se oli\nkutsuttu kokoon sen johdosta, että toisella opettajattarella ja\nmuutamilla johtokunnan jäsenillä oli asioita, joita tahtoivat\nsaada esitetyksi. Tämän johdosta pastori kehoitti opettaja Heposta\nesittämään asiansa.\n\nHilmalla oli eräitä toivomuksia hänen puolellaan tehtävien\nparannusten suhteen. Hän esitti ne, ja pastori evästi hänen\ntoivomuksiaan muutamin valituin huomautuksin. Yleisiä varoja oli\ntietysti hoidettava niin tunnollisesti kuin mahdollista, mutta\npikkumainen kitsastelu ei ollut paikallaan. Pastori pyysi siksi\njohtokunnan jäseniä lausumaan ajatuksensa asiassa.\n\nLehtolan isännästä oli pastori sanoillaan hiihtänyt ladun, jota\ntoistenkin sopi seurata. Säästäväisyys oli hyvä, mutta nyt puheena\noleva muutos oli siksi pieni, että sitä sopi kannattaa.\n\nSandra-rouva lähetti isännälle hyväksyvän silmäyksen. Isäntä\npuolestaan ajatteli, että jos nämä asiat olivatkin pieniä, olivat\nsitä suurempia ne, joita isännällä oli Sandran miehen kanssa ja\njotka pian tulisivat ratkaistaviksi. Hyvä oli olla hyvissä väleissä\nnaispuolella. Sekin saattoi merkitä paljon.\n\nPyyntöön suostumista kannatettiin yksimielisesti. Senjälkeen\nsiirryttiin asiasta toiseen, kunnes kaikki käytännölliset kysymykset\nolivat selvillä. Silloin piti pastori pienen loman, korjasi pari\nkertaa kalvosimiaan ja lausui senjälkeen hartaan toivomuksen, että\nkaikki kysymykset, oli ne tärkeitä tai vähäpätöisiä, helppoja tai\nvaikeita, ratkaistaisiin yhtä yksimielisesti ja tyynesti kuin tähän\nastiset. -- Juuri tänään oli hänen velvollisuutensa kajota erääseen\nhyvinkin arkaan kysymykseen. Hänen tietoonsa oli nimittäin tullut,\nettä pitäjällä liikkui ikäviä huhuja pitäjääseen viime keväänä\nvalitusta Vaaramäen opettajattaresta. Hän tahtoi nyt johtokunnan\njäseniltä kuulla, olivatko hekin tietoisia tästä ja tiesivätkö ehkä\nmissä määrin näissä huhuissa oli perää.\n\nPastorska pyysi ensimmäisenä puheenvuoroa. Hänellä ei oikeastaan\nollut mitään sanottavaa itse kysymykseen. Hän ei ollut nähnyt mitään\nsopimatonta. Mutta hänen kasvattajana täytyi huomauttaa siitä,\nmiten tärkeää oli että nuorta itsestään paljon luulevaa ihmistä\najoissa masennettiin. Eräänlainen kasvattajatoimi kuului kieltämättä\njohtokunnalle ja siis myöskin jokaiselle sen jäsenelle. Siksi ei\ntällaisessa asiassa saanut olla leväperäinen. -- Pastorska toivoi,\nettä muut, joilla oli tietoja asiassa, nyt valaisisivat kysymystä.\n\nToinen katsoi toiseensa. Kukaan ei rohjennut alkaa.\n\n-- Rouva Siivonen, te olette sekä johtokunnan jäsenenä että ikään\nnähden vanhimpia joukossamme, sanokaa te ajatuksenne asiasta,\nkehoitteli pastori.\n\nMartta Siivosen ohuet, lujasti yhteenpuserretut huulet aukenivat\nvähitellen ja vaivalla. Kasvoilla risteili suonenvedon tapaisia\nvärähdyksiä.\n\n-- Mitään asiallista en minä tiedä. Omasta puolestani uskoin alussa\nsulaa hyvää neiti Vaarantauksesta, mutta olen tullut vakuutetuksi\nsiitä, ett'ei hän sitä ansainnut.\n\nMartta-rouva vaikeni ja piti pitkän loman. Muut johtokunnan jäsenet\nkatsoivat kysyväisesti milloin toisiinsa, milloin Marttaan. Näytti\nsiltä kuin hän itsekään ei olisi tiennyt pitikö puhua vai vaijeta.\nToiset odottivat.\n\n-- Eivät ainakaan hänen miehiset tuttavansa seminaarin ajoilta\npuhu hyvää hänestä, sen minä tiedän. -- Verkalleen auenneet huulet\npuristautuivat taas lujasti yhteen, ja Martta siirsi tuolinsa lähemmä\nseinää kuin tietoisena siitä, että hän nyt oli suorittanut tehtävänsä.\n\nLahtelan isäntä kiiruhti sanomaan ett'ei hän omasta puolestaan\ntietänyt mitään erikoista. Mutta totta oli, että asiasta puhuttiin\npitäjällä. Ja ehkäpä täälläkin oli niitä, jotka voisivat kertoa\nenemmän.\n\nSandra-rouvan alussa hätääntynyt katse kirkastui. Hänen aikansa\nei kuitenkaan vielä ollut tullut. Hilma Heponen käytti par'aikaa\npuheenvuoroa. Hän, koulun toisena opettajana ei varsinaisesti\ntahtonut ottaa osaa tähän keskusteluun. Mutta jos häneltä tietoja\nvaadittiin, oli hän valmis vastaamaan.\n\nSilloin Sandra Holppa liikahti, korjasi hameenlievettään, painautui\ntanakammasti tuolin selustaan ja rykäsi. Sitten hän pyysi\npuheenvuoroa.\n\n-- Ei kukaan tähän asti puheenvuoroa käyttäneistä ole tietänyt mitään\nasiallista. -- Se saattaa johtua siitä ett'eivät ole _tahtoneet_\ntietää. Mutta minä tiedän ja minä katson velvollisuudekseni puhua,\nsillä minä kuten pastorskakin pidän leväperäisyyttä tällaisessa\nasiassa sekä tunnottomana että turmiollisena.\n\n-- Lokakuun puolivälissä kun me, Hilma Heponen ja minä, olimme\nmenossa neiti Vaarantauksen luo, näimme verhottomien ikkunoiden\nläpi kauniin, nuoren miehen neiti Vaarantauksen huoneessa. Mutta\nkun astuimme sisään, ei miestä näkynyt missään. Hän oli nähtävästi\npiiloutunut. Ilmeisesti koetti neiti Vaarantaus itsekin uskotella\nmeille että nuori herra oli lähtenyt. Miksi, se oli käsittämätöntä.\n\nTällä kohdalla keskeytti pastorska. Hän pyysi anteeksi. Mutta\ntotuuden ja oikeuden nimessä pyysi hän saada tietää, oliko neiti\nVaarantaus suoraan sanonut että vieras oli lähtenyt.\n\nSitä ei rouva Holppa _aivan_ varmasti muistanut, eikä Hilma\nHeponenkaan, mutta kyllä he kuitenkin luulivat. Lisäksi he olivat\nvakuutetut siitä, että vieras oli viettänyt yönsä kansakoululla.\nHilma oli seuraavan päivän aamuna nähnyt hänet kansakoulun pihalla.\n\nTehtyään tämän ensimäisen hämmästyttävän ja asianomaiselle\nraskauttavan huomion oli Sandra Holppa monelta taholta, sekä miehiltä\nettä naisilta kuullut kaikenmoisia vähemmän edullisia asioita neiti\nVaarantauksen entisyydestä. Miesten lelu ja onkeensa pyydystäjä hän\noli ollut jo seminaarissa. Ja samaa oli kertonut Sandralle rouva,\njonka lasten kanssa opettaja kesällä oli lukenut. Silloinkin hän oli\nollut niin halukas miesseuralle että laiminlöi opettajatoimensa,\njoten hänen oppilaansa eivät saaneetkaan ehtojaan suoritetuksi.\nKerran luuli rouva Holppa itsekin nähneensä hänet iltamyöhäisellä\nkävelemässä erään vieraan herran kanssa. Hänen sekä mielistelevä\nettä keikaileva käytöksensä oli myöskin pistänyt monen silmään.\nSe olisi varmaankin huomattavasti esiintynyt Metsämaan Siirin\nhäissäkin, ellei siellä eräs hyvää tarkoittava henkilö, -- jonka\nnimeä Sandra ei tahtonut mainita, -- olisi sanonut hänelle vakavia\nvaroituksen sanoja. Sentähden hän oli siellä niin arka, ett'ei paljo\nnäyttäytynytkään muuta kuin johtaessaan laulua. Siksi monet olivat\njo paheksuneet hänen käytöstään, että siitä varmaan aikaisemminkin\nolisi valitettu, ell'ei opettaja mielistelyllään olisi päässyt\npaikkakunnan johtavien henkilöiden, Suvisuojan neidin ynnä muiden\nsuosioon, niin ett'ei kuka tahansa uskaltanutkaan avata suutaan häntä\nvastaan. Mutta nyt kun johtokuntaan oli saatu virkaansa pystyvä mies,\njoka kykeni ylläpitämään järjestystä, saattoi toivoa tämänkin kohdan\nkorjautumista.\n\n-- Lopuksi, -- Sandra Holppa päätti, -- pyytäisin, niin\nensikertalainen kuin olenkin, kysyä eikö sekin ole sopimatonta ja\nloukkaavaa, että nuori opettajatar joko aina itse on kylässä tai\npitää vieraita luonaan. Minä en ymmärrä paljon, mutta luulisi että\nkoulutyö kärsii siitä ja että tässäkin siksi on kysymys, joka koskee\nhyviä tapoja ja kasvatusta.\n\nSandra istuutui. Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Pastori pureksi\najatuksiin painuneena kynänpäätä.\n\n-- Tässä on todella raskas ja vaikea tehtävä, hän huomautti. -- Mutta\njos raukkamaisessa arkuudessa muitta mutkitta sysäisin sen syrjään,\npettäisin teidän minulle osoittamaanne luottamusta.\n\n-- Niin, hyvä pastori, juuri niin. -- Sandra niisti liikutettuna\nnenäänsä. Hän tunsi itsekin, että oli raskasta olla siveyden\nsuojelijana.\n\n-- Siinä mitä on esiintuotu, pastori viimein päätti, on yhtä ja\ntoista, joka -- joskin on ikävänpuoleista, on siksi epämääräistä,\nett'ei siihen voida kajota. Kieltämätöntä on kuitenkin, että neiti\nVaarantauksella on ollut vieras, jota hän on tahtonut piiloitella,\nsekä että hän liian paljon kyläillen, kuten muutenkin käytöksensä\nkautta on ollut pahennukseksi. Siksi on mielestäni parasta,\nettä opettajaa rakkauden hengessä, mutta vakavasti varoitetaan\nkäyttäytymään seurustelussaan sekä mies- että naistuttaviensa kanssa\nniin, ett'ei se loukkaa toisten tunnetta eikä ole haitaksi hänen\ntyölleen opettajana.\n\n-- Herra pastori!\n\nKaikkien katseet kääntyivät sinne päin missä Yli-kylän Riikka istui.\nRiikka oli noussut seisomaan. Hän oli kookas ihminen. Kun hän nyt\noikaisihe suoraksi yksinkertaisessa herännäispuvussaan, näytti hän\nkerrassaan kunnioitusta herättävältä.\n\n-- Herra pastori! -- Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni. --\nMinä olen hidas ajatuksillani, ja vielä vaikeampaa on saada ajatus\nselvästi sanotuksi. Mutta kun minulle nyt on selvinnyt mistä tässä\noikeastaan on puhe, vaatii tuntoni minua puhumaan. -- Tässä ollaan\nlähimmäistä syyttämässä. Ja mistä? Hänellä on ollut mies luonaan\nvieraana eikä ole tahtonut sitä ilmoittaa toisille vierailleen.\n-- -- En minä opettajan asioita tunne, mutta sana sanoo ett'ei\nrakkaus pahaa ajattele. Ja Lutherus käskee kaikki asiat parhain päin\nkääntämään.\n\n-- Totuuden suola on siltä tarpeen, pastori huomautti syrjästä.\n\n-- Eikö voinut se nuori mies olla hänen sulhasensa, Riikka arveli\nvähääkään joutumatta tolalta.\n\n-- Siitäkin on sanottu, että opettaja liian paljon kyläilee, on liian\npaljon yhdessä Suvisuojan neidin, pappilalaisten ja muidenkin kanssa.\n-- Kun en tiedä, niin kysyn, että saako johtokunta määrätä siitäkin\nasiasta, kenen kanssa opettaja seurustelee ja miten paljon?\n\n-- Emäntä käsittää väärin, pastori taas yritti, mutta emäntä ei\nantanut keskeyttää itseään. Kuunnellessaan oli hänelle selvinnyt\nmitä oli sanottava ja sen hän sanoi. -- Siitäkin mainittiin, että\nseminaarin aikuiset toverit eivät puhu hyvää opettajasta. Sellaista\nsattuu. Saattaa joku minullekin sanoa, että pastori on tiukka mies ja\nettä opettaja Heponen ärjyy lapsille.\n\n-- Syrjäviittaukset eivät kuulu asiaan! -- Pastori napautti terävästi\nkynällään pöytään.\n\n-- Johon minä vastaan -- Riikka jatkoi silmää räpäyttämättä, -- että\npastori tahtoo pitää järjestystä ja siihen toiseen että kenellepä\nmeistä ei erhettä satu. -- Kun tunto käskee puolustamaan, täytyy\ntotella. Sen tähden minä nytkin puolustan.\n\nHän istuutui.\n\nHetken syvää äänettömyyttä seurasi tavaton liikahteleminen. Tuoleja\nsiirrettiin paikoiltaan. Lahtelan isännän kengät narahtivat pahasti.\nPastori nousi levottomasti ja Sandra Holppa viskasi vihaisen katseen\nYli-kylän emännälle.\n\n-- Emme siis voi tulla yksimieliseen päätökseen?\n\n-- Ei, Riikka sanoi nurkastaan.\n\n-- Raukeaako siis varoituksen anto?\n\n-- Ei, viskasi Sandra Holppa vastaan.\n\n-- Enemmistön äänet ratkaisevat asian, pastori selitti. -- Kuka\nvastustaa varoituksen antamista?\n\n-- Minä, tuli taas Riikan puoleisesta nurkasta. Mutta kun hän oli\nsanonut sen, painui hän nurkkaansa itkemään. Hän muisti rovastin\nsanoja: jää puhumaan toisten lasten puolesta. Ja hän muisti\nMari-tyttöään, joka oli kaukana kodista vieraiden ihmisten keskellä.\n\n-- Yksi vastustaa, toiset puolustavat, puheenjohtaja julisti. -- Nyt\nolisi valittava sopivat henkilöt viemään varoitusta perille.\n\n-- Eikös puheenjohtaja, Lahtelan isäntä tiedusteli. -- Tämähän on\npapille kuuluvaa.\n\n-- Minusta olisi hienotunteisempaa, jos valitseisimme naisia.\n\n-- Pastorska sitten! -- Lahtelan isäntä nousi. Hänen saappaansa\nulvahtivat taas niin pahasti, että pastorska hermostuneesti nosti\nkädet korvilleen.\n\n-- Ja rouva Siivonen toiseksi, -- pastori ehdotti.\n\n-- Kannatetaan, sanoi Sandra Holppa lujasti kuin koko joukon puolesta.\n\nSilloin nousi Riikka Yli-kylä. -- Ja te suostutte? -- Hän katsoi\npitkään ja surullisesti Marttaan, -- te meidän vanhimman opettajan\nvaimo ja kolmen tyttären äiti?\n\nHän pyyhkäsi huivin päähänsä ja poistui hiljaa huoneesta.\n\nKorkea oikeus oli päättänyt istuntonsa.\n\n\n\n\nViimeinen pisara.\n\n\nKyllikin oppilaat olivat välitunnilla. Pojat rakentelivat lumilinnaa,\ntytöt kävelivät leikkikentän toisella puolella kiihtyneesti jutellen\nkeskenään.\n\n-- Opettaja on kipeä, vakuutti eräs kolmasluokkalainen. -- Näkeehän\nsen miten toisenlaiseksi hän on käynyt.\n\n-- Minä luulen, että joku on ollut paha hänelle. -- Pieni\ntoisluokkalainen puhui kuiskaamalla. -- Kaarlo Ruusurinta viskasi\nsuuren lumipaakin opettajan seinään ja sanoi: senkin mamseli, onpas\nniitä, jotka hänellekin sanovat!\n\n-- Mitäs Kaarlosta! -- Kolmasluokkalainen kohautti olkapäitään. --\nTietäähän sen mitä hän sanoo nyt kun jäi laiskaan. Hän oli niin\nvihainen, että karvat nousivat pystyyn.\n\n-- Niin, mutta Kaarlo sanoi, ettei kukaan enää käy täällä.\n\n-- Ja Anni on kertonut, jatkoi kuiskaamalla toinen pikku tyttö, että\nrouva Siivonen ja pastorska kerran tulivat koululle kovasti vihaisen\nnäköisinä. He olivat kauvan opettajan puheilla, eikä opettaja sinä\niltana syönyt ei pienintä leivänmurentakaan. Yöllä kuuli Anni niin\nkummallista ääntä opettajan huoneesta. Hän nousi ja meni oven taakse.\nJa silloin opettaja itki, itki niin että sydän oli haljeta.\n\n-- Sh, sh, varoitti eräs suuremmista tytöistä -- puhukaa hiljaa.\n\n-- Opettaja on ikkunassa ja katselee meitä, toinen ilmoitti.\n\nJoukko hajaantui ja kukin koetti näyttää niin huolettomalta kuin\nmahdollista.\n\nKyllikkikin vetäytyi pois ikkunasta. Hän oli huomannut lasten katseet\neikä tahtonut olla tarkastamassa enemmän kuin tarkastettavanakaan.\n\nHän päätti vastoin tapaansa kiehauttaa itselleen kahvia. Se oli\npiristyttävää kuin piiskan sivallus väsyneelle hevoselle. Ja hän\ntarvitsi piiskaa päästäksensä mäen päälle.\n\nMatkalla keittiöön hän tuli nähneeksi kuvansa peilistä. Hän pysähtyi.\nViime aikoina hän monesti oli muistanut seinällä näkemäänsä mustaa\nvarjoa. Hän oli muodostumassa näkemänsä kuvan mukaiseksi. Hän oli\nlaihtunut. Silmät olivat syvällä ja tummien varjojen ympäröimät.\nKai hän myöskin kulki kumarassa. Hän ei tietänyt sitä. Mutta sen\nhän tiesi, että hän kantoi raskasta taakkaa, jonka toiset olivat\nsälyttäneet hänen hartioilleen ja joka oli saanut sammutetuksi\nhänessä sykähtelevän elämänilon.\n\nHetkittäin oli hänestä tuntunut siltä, että hän sittenkin jaksaa\nvoittaa surunsa. Joka syyttömänä kärsii, hänellä on sisimmässään\nkimmoisuutta, joka auttaa eteenpäin. Hän tietää, että nyt on tuuli\nvastainen, nyt kasaantuu vaikeuksia, mutta tuleehan toisenlainen\npäivä kerran. Totuus tulee ilmi. Eikä sillä ole hätää, jonka ei\ntarvitse totuutta peljätä.\n\nKerran kun hän oli ajatellut tätä oli hän tullut niin iloiseksi, että\nhän jaksoi laulaakin.\n\nOlihan hänellä Erkki ja Erkin rakkaus! Kuinka uskalsi hän nurista? Ja\nkevätkin teki tuloaan. Siitäkin oli apua.\n\nMutta samana päivänä toi posti hänelle nimettömän syytöskirjeen.\n\nKaikki ne suojavarustukset, jotka hän oli rakentanut itselleen,\nrevittiin armottomasti alas. Hän värjötti suojattomana kuin aseeton\nja alastomaksi riisuttu taistelussa.\n\nHänet oli työnnetty takaisin tuskan ja epätoivon suohon niin syvälle,\nettei hän enää jaksanut yrittääkään nousemaan.\n\nKyllikki kääntyi poispäin peilistä. Sillä ei ollut hänelle mitään\nrohkaisevaa sanottavaa. Se muistutti vain turhista ja tuloksettomista\nponnistuksista.\n\nMutta entä hänen taulunsa?\n\nHänen katseensa kääntyi tauluun, jonka hän oli saanut Aunelta.\nSe kuvasi Jairuksen tyttären herättämistä. Nuori tyttö makasi\nsiinä elottomana kuin taittunut kukka. Posken pyöreys, vasta\numpeenpainuneet silmät ja käsi, joka oli kuin luotu hyväiltäväksi\nja hyväilemään, näyttivät rukoilevan: anna meille elämä, me olemme\nluodut elämään. -- Ja kylmäksi kangistuneen vieressä seisoi elämän\nantaja katse säteilevänä lempeyttä ja ylhäistä voimaa.\n\nNähdessään tämän taulun ensi kertaa oli Kyllikki ajatellut itseään.\nSiinä oli hänen oman elämänsä tarina. Siinä makasi lapsi, joka ei\nsaanut elää vaikka oli elämään tullut ja häneen katsomassa seisoi\nlempeäkatseinen auttaja, joka nosti jo kylmäksi kangistuneen takaisin\nelämään.\n\nKuinka Kyllikki oli rakastanut tätä taulua! Onnensa suurimmillaan\nollessa hän oli katsellut sitä sydän täynnä kiitosta siitä\narmahtavasta rakkaudesta, joka oli nostanut hänetkin takaisin\nelämään, kohti päivää, onnea ja kirkkautta.\n\nJa nyt näinä vaikeina aikoina hän oli koettanut sanoa itselleen,\nettä vaikka kaikki muu petti, ei tuo taulu voinut pettää. Se lapsi,\njoka kuolleista herätettiin eloon, ei saanut elämäänsä takaisin\ntyhjän tähden. Hänellä täytyi olla tehtävänsä. Suuren Mestarin teko\nei voinut olla tarkoituksetonta. Siksi ei mikään ihmisilkeys pääsisi\ntuhoamaan elämän onnea, joka oli lahjaksi annettu.\n\nTästä puhui taulu hänelle nytkin. Hän arveli hetken, päätti sitten\njättää kahvinkeittämisen sikseen ja mennä ulos lasten luokse. Hänellä\noli ollut tapana välitunnilla olla leikkimässä heidän kanssaan. Mutta\nviime aikoina oli se usein jäänyt tekemättä. Nyt hän meni.\n\nLapset eivät huomanneet häntä hänen tullessaan. Tytöt leikkivät\nmatkan päässä. Kyllikki yhtyi poikiin, jotka olivat lähempänä.\n\nKaarlo Ruusurinta seisoi selin portaisiin Kyllikin tullessa. -- Pyh,\nmiesten perään juoksija niinkuin kaikki tytöt! -- Hän puristi lunta\npaakiksi ja kääntyi viskatakseen koulun seinään. Silloin näki hän\nKyllikin. Hän lennähti tulipunaiseksi, teki joko säikähdyksestä tai\ntahallaan kuperkeikan ja kapusi sitten nolona pystyyn.\n\nKyllikki jatkoi matkaa tyttöjen luo. Hän kulki kuin unessa. Ja\ntuntikin annettiin kuin unessa. Kun se oli loppunut, meni hän\nhuoneeseensa ja sulki oven. -- Se on lopussa, sanoi hän ääneen ja\nvakuuttavasti. -- Minä en voi olla opettajana enää, en ainakaan\ntäällä.\n\nSilloin hänestä tuntui siltä, että taulu sittenkin oli valehdellut.\nSille lapselle, joka ei saanut kuolla, hänelle ei ollut tilaa\nelämässäkään. Hänet herätettiin vain hetken suurta, rikasta riemua\nmaksamaan katkerilla kärsimyksillä.\n\nKyllikki painoi päänsä käsiinsä ja nyyhkytti rajusti.\n\n-- Erkki, Erkki, pääsi häneltä viimein kuin hätähuuto.\n\nTämä oma koti, josta hän niin suuresti oli iloinnut, oli tarjonnut\nhänelle vain kärsimystä ja surua. Täällä hän oli turvaton orpo, jota\njokapuolelta hätyytettiin kuin pientä lintuparkaa. Siinä kodissa,\njonka Erkki hänelle rakentaisi, ei kukaan saisi tehdä hänelle pahaa.\nSiellä Erkki olisi häntä suojelemassa.\n\nHän kavahti pystyyn, katsoi kelloaan ja näki että välitunti oli\nloppumaisillaan. Etehisestä kuuluikin jo lasten jalkojen töminää.\n\nHän pistäytyi keittiöön huuhtoakseen silmiään raittiilla vedellä.\n\nPöydällä hän näki vasta saapuneen postin. Sanomalehti oli\npäällimmäisenä. Kirjettä ei siis ollut.\n\nHän huokasi. Hän ei tietänyt itsekään, oliko se helpoituksesta vai\npettymyksestä. Hän oli oppinut pelkäämään kaikkea -- yksin postiakin.\nJa kuitenkin se oli toivottu. Olisi tehnyt hyvää saada jotain\nErkiltä. Muutama sana vain. Siinä olisi sittenkin ollut sana täynnä\nrakkautta, luottamusta ja tulevaisuudentoivoa. Ja sitä hän tarvitsi.\n\nMutta mitäpä Erkki kirjoittaisi, kun ei hänkään! Hän oli itse\nalunpitäen koettanut estää kirjeenvaihtoa tulemasta hyvin vilkkaaksi.\nHän oli pitänyt tätä varovaisuutta tarpeellisena kihlauksen salassa\npitämiseksi. Ja nyt ikävyyksien tultua oli tämä tullut hänelle\nhyvään tarpeeseen. Hän ei voinut kirjoittaa Erkille kaikesta siitä\nrumasta ja likaisesta, joka häntä ympäröi. Yhtä vähän hän kykeni\nteeskentelemään. Sentähden hän ei kirjoittanut ensinkään.\n\nMutta voi jos siltä olisi saanut kirjeitä!\n\nHän kuivasi kiireisesti silmänsä, otti lehden pöydältä ja aikoi\nmennessään koulusaliin pistää sen huoneeseensa.\n\nSilloin putosi sanomalehden sisältä kirje. Hän tarttui jännityksestä\nvapisevin käsin siihen. Mutta käsiala olikin outo, sisällys --\nedeltäkäsin tietty.\n\nMuutamissa minuuteissa oli kirje luettu. Sitten se palasiksi\nrevittynä viskattiin keittiön uuniin.\n\nKohta senjälkeen seisoi Kyllikki luokan edessä. Oli tekstin\nselitystä. Kirjat otettiin esille ja avattiin. Luettavana oli osa\nkärsimyshistoriasta.\n\nKyllikki ei tietänyt, saivatko lapset mitään tunnista. Hän ei\njaksanut ajatella heitä. Mutta hän itse näki kaiken kuin omin silmin.\nHän tunsi sen sisimmässään. Hän eli siinä. -- Oma oppilas petti.\nYstävät pakenivat. Mestariaan rakastava Pietari kielsi, vannoi.\n-- Hän näki orjantappurakruunun, kuuli huudot ja häväistykset, ja\nverisin kirjaimin hän kaiken tämän yläpuolella näki sanat: syytön,\nsyytön, syytön.\n\n\"Kuka teistä nuhtelee minua synnistä?\"\n\nNäin hän, Kyllikki, ei voinut sanoa. Ja kuitenkin oli niin katkeran\nkatkeraa kärsiä syyttömästi.\n\nKello löi. Kyllikki havahtui ajatuksistaan, lopetti tuntinsa ja laski\nlapset kotiin.\n\nHän oli keittiössä koettaen pakottaa itseään syömään edes vähäsen,\nkun hän odottamatta kuuli kolinaa eteisestä.\n\nHän nousi katsomaan, oliko ehkä joku pojista vielä koulussa. Kun hän\navasi oven etehiseen, ripusti mies paraikaa takkiaan naulaan. Se oli\nErkki. Kyllikkiä huimasi. Ilo oli iskenyt häneen kuin salama. Hän\ntapaili ovenpieltä. -- Erkki, sanoi hän, Erkki! -- Hänen huulensa\nolivat valkeat ja hän vapisi.\n\n-- Näinkö, -- tällaisenako sinä Kyllikki otat vastaan? -- Erkin otsa\noli pilvessä. Hänen katseensa oli synkkä ja syyttävä.\n\n-- Erkki, sammalsi Kyllikki uudelleen.\n\n-- Niin, Erkki minä olen, juuri se Erkki, jota et odottanut etkä\ntoivonutkaan tulevaksi. Ja tahdotko tietää miksi olen täällä?\nÄitini on hyvin sairas, minä matkustan kotiin. Mutta minun täytyi\ntehdä tämä mutka. Sinä et ole kirjoittanut paljon, Kyllikki, ja kun\nolet kirjoittanut et ole kertonut olostasi ja elämästäsi täällä.\nSiitä puhui minulle eräs maanmittari täältäpäin. Sinä olit johtanut\nlaulua hänen häissään. Sen hän ensimmäiseksi kertoi. Ja siitä\ninnostuin kysymään enemmänkin. -- Mittari nauroi. Ihastuneita olivat\nkaikki. Helkkarin nätti tyttö olikin. Mutta aika lintu. Siihen\njohtopäätökseen olivat paikkakuntalaiset tulleet. -- Minä lupasin\nnujertaa häneltä niskat, mutta hän vain nauroi ja sanoi ymmärtävänsä,\nettä olin yksi onkeen tarttuneista.\n\n-- Erkki, sinä olit valmis uskomaan, -- sinäkin! Ja heti? -- Se\nsanottiin vaivalla.\n\n-- En heti. Mutta tapasin toisenkin, joka puhui samaa. Hän ei ollut\nkotoisin täältäpäin, mutta hän oli käynyt täällä kerran. Ja hän tunsi\nsinut myöskin entuudesta. Ehkä sinä tiedät hänen nimensä?\n\n-- Oliko se Kyösti Korkela? -- Kyllikki puristi ovenpieltä niin että\nsormenpäät valkenivat.\n\n-- Kyllikki, hyvästi! -- Erkki viskasi takin päälleen. Mutta\nkynnyksellä hän vielä pysähtyi.\n\n-- Voitko sanoa että hän valehteli, ettei siinä ollut perää, ettet\nleikkinyt? Sano voitko? -- Se tuli kuin hätähuuto.\n\nKyllikki ei saanut vastatuksi. Silloin pääsi Erkiltä nauru. Se oli\nkuin mielettömän naurua.\n\n-- Sinulla ei siis ole mitään sanottavaa minulle, ei mitään?\n\n-- Ei mitään. -- Kyllikki kuuli oman äänensä, mutta hänestä tuntui\nsiltä kuin toinen olisi sanonut sanat. Sitten hän kääntyi ja meni\nhuoneeseensa. Siellä hän asettui ikkunaan katsomaan Erkin lähtöä.\n\nHevonen ja kyytimies odottivat portilla. Erkki viskautui rekeen. --\nKyllikki odotti, että Erkki vielä katsoisi taakseen. Ehkä hän silloin\nnäkisi epätoivoa, joka olisi pysäyttänyt hänet. Mutta Erkki ei\nkatsonut.\n\nReki liukui tienkäänteessä näkyvistä ja Kyllikki kääntyi pois\nikkunasta. Mutta silloin musteni maailma hänen silmissään. Yö oli\nhänen ympärillään, yö hänen sisimmässään.\n\n\n\n\nTaakka nostetaan pois.\n\n\nKun korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa, pantiin tuomio toimeen.\nPastorska ja Martta Siivonen toimittivat heille annetun tehtävän.\nSandra Holppa ja Amalia Ruusurinta toimittivat asiasta tietoa\npitkin pitäjätä. Tieto toimitettiin kullekin siinä muodossa kuin\nparhaimmaksi nähtiin. Toisille huomautettiin, että Vaaramäen\nopettajalla oli heikkoutensa kuten kaikilla. Sentähden oli paras,\netteivät lapset ottaneet kovin paljon esimerkkiä hänestä, niin etevä\nkuin hän olikin. Toisille valitettiin että esikuvaksi velvoittavaan\nvirkaan oli valittu henkilö, jonka syntyperäkin viittasi\nepäilyttäviin taipumuksiin, jotka jo olivat pistäneet esiin.\n\nPappilalaisten ja Suvisuojan neidin suhteen oli asia pulmallinen.\nSe olisi oikeastaan ollut heiltä salattava. Mutta sekään ei käynyt\npäinsä. Tietoon se kuitenkin tuli. Siksi oli tieto taidolla\ntoimitettava perille.\n\nPastori otti asian puheeksi pappilassa. Veljellisesti\nkeskustellessaan rovastin kanssa hän kertoi, että hänen ikäväkseen\noli täytynyt varoittaa neiti Vaarantausta. Tämä otti opettajatoimensa\nhyvin kevyesti, kyläili suorastaan sopimattoman usein eikä muutenkaan\nkäyttäytynyt kuten opettajan sopi.\n\nRovastin otsa meni ryppyyn. Hän tahtoi tietää montako tuntia neiti\nVaarantaus kyläilyjensä tähden oli laiminlyönyt. Ja kun ei pastori\nsitä tietänyt, ei rovasti vanhana johtokunnan esimiehenä ymmärtänyt\nmitä oikeutta johtokunnalla oli puuttua siihen miten opettaja käytti\nloma-aikansa.\n\n-- Eikö silloinkaan vaikka hän käyttäisi sitä loukkaavalla ja\nsopimattomalla tavalla?\n\n-- Onko jotain sopimatonta tapahtunut?\n\nPastori tapaili sanoja. Sopimattomuudessakin oli eri asteita. Pastori\npuolestaan piti kuria parempana kasvattajana kuin leväperäisyyttä.\n\nRovasti astuskeli kiivaasti lattiata pitkin. Sitten hän vetäisi\nmuutamia pitkiä haikuja piipustaan ja puraisi imuketta. Se tiesi\nsitä, että hän oli harmistunut.\n\n-- Tänään me lähdemme kansakoululle, hän sanoi vaimolleen samassa kun\npastorin reki pyörähti pihasta.\n\n-- Sitäkö varten, että se lapsi raukka saisi entistä enemmän harmia\nmeistä. Kateus on kaiken tämän juurena. Ei anneta sille yllykettä.\n\n-- Nuori ihminen, -- ihanko hänet jätetään nääntymään yksinäisyyteen?\nMinun käy häntä kovin sääli.\n\n-- Ettäkö ei minun käy?\n\nRovastille tuli asiamies, ja keskustelu katkesi siihen. Vierailu\nkansakoululla jäi tekemättä sekä sinä että seuraavina päivinä.\n\nSuvisuojan neidille ei kukaan vienyt tietoa korkean oikeuden\npäätöksestä. Mutta hän sai sittenkin vähin erin ja kautta rantain\nvihiä siitä.\n\nSamana päivänä, jolloin hän kuuli asiasta, läksi hän kyläilemään\nkansakoululle. Hän aikoi tästä puoleen käydä siellä joka päivä. Hän\ntahtoi osoittaa minkäverran arvoa hän antoi moisille päätöksille.\n\nEtehisen ovella Kyllikki tuli häntä vastaan. Suvisuojan neiti\nperäytyi muutaman askeleen. Hän ei voinut uskoa, että se Kyllikki\nVaarantaus, jonka hän nyt näki, oli sama, joka kauniina elokuun\niltana oli muuttanut paikkakunnalle ja pian sen jälkeen ihastuttanut\nhäntä iloa raikuvalla laulullaan.\n\nKuinka hän oli laihtunut! Silmät olivat painuneet syviin kuoppiin ja\ntummat varjot niitten ympärillä tekivät pelottavan vaikutuksen. Ne\nolivat surun mustareunaisia tiedonantajia.\n\n-- Onko -- onko laululintumme sairastellut? -- Neiti Alm tunsi ettei\näänensävy ollut luonnollista, mutta hän jatkoi siltä. -- Minä jo\nrupesin pelkäämään, kun ei ole näkynyt eikä kuulunut.\n\n-- Ei sitä aina jaksa laulaa, -- ei aina seurustellakaan.\n\n-- Tulin ehkä sopimattomasti?\n\n-- Minulla sattuu olemaan pari laiskanläksyläistä. -- Kyllikin ääni\nvärähti. Sitä väräytti pelko, että neiti Alm ehkä jää hänen luokseen.\nLasten kanssa kulkee tieto siitä koteihin, ja kodeista kierii se\neteenpäin. Vanhat syytökset saavat uutta sytykettä, uudet syntyvät.\n\n-- Jollei nyt sovellu --? Neiti Alm laski kätensä ovenripaan.\n\n-- Kiitoksia, minä en _voi_ pyytää sisälle.\n\nSuvisuojan neiti ei uudistanut käyntiään. Noiden syvälle painuneiden\nsilmien tuskallisen säikkyvä katse pidätti häntä. Ja sekin, että hän\noli oppinut tuntemaan yksinäisyyttä ihmeitä tekevänä lääkärinä.\n\nPitäjäläisiä Suvisuojan neiti tästä puoleen kohteli kuten ennenkin.\nHän oli vieraanvarainen kaikille, ajellutti hevosellaan hevosettomia\nja oli valmis auttamaan sekä neuvoin että töin. Mutta jokaiseen,\njonka kanssa hän oli tekemisessä, kohdistui hänen terävän tutkiva\nkatseensa kysyen: oletko sinäkin pärjääjien joukossa? -- Ja\nsisimmässään hän ajatteli sitä hyvää, jota hän oli tahtonut tehdä\nnuorelle naapurilleen, ja pahaa miksi se oli käännetty.\n\nVaaramäen kansakoulun ovia eivät tämän jälkeen avanneet muut kuin sen\nopettaja ja sen oppilaat. Kyllikki ei enää itsekään käynyt muualla\nkuin oppilaitten kodeissa. Ja sekin piiri pieneni pienenemistään.\nHäntä ei enää otettu vastaan samalla hyväntahtoisuudella ja\nluottamuksella kuin alussa. Oltiin kohteliaita, mutta kohteliaisuuden\nalta huokui kylmyyttä ja epäluuloa.\n\nAinoa paikka, jonne Kyllikki pelotta ja ilolla läksi, oli pikku Annin\nkoti. Hänen sairaalle sydämelleen teki hyvää nähdä miten Siljan katse\nkirkastui kohta, kun tuvan ovi aukeni ja \"opettaja\" astui sisään.\nEikä hän missään niin kokonaan voinut unohtaa omia surujaan kuin\nSiljan vuoteen vieressä.\n\nAnninkin kasvot kirkastuivat samassa, kun opettaja ilmoitti\nolevansa lähdössä Siljan luo. Jo ennenkuin Kyllikki ennätti saada\npäällysvaatteet päälleen oli Anni portilla odottamassa. Ja pitkin\nmatkaa riitti hänellä iloista puhetta, -- enimmäkseen Siljasta ja\nniistä lahjoista, joita tämä oli saanut \"opettajalta\". Silja oli\nniin kovin ihastunut niihin. Se suuri kirja, jossa oli ne kauniit\nraamatulliset kuvat, oli hänellä aina luonaan silloinkin, kun hän\nei sitä katsellut. Ja sitä kaunista, vaaleanharmaata nuttua, jonka\nopettaja itse oli kutonut, piti hän myöskin aina vieressään. Hän\npuhutteli sitä välistä \"kissaksi\", kun se oli pehmeä kuin kissan\nselkä, toiste hyväili ja nimitti \"Annin opettajaksi\".\n\nKerran tullessaan Siljan luokse huomasi Kyllikki, että Siljan äiti\ntarkasti häntä pitkään ja tutkivasti. Saattaessaan vierastaan luvasta\npihalle emäntä yhtäkkiä sanoi: -- Ai, ai miten huonoksi opettaja\non mennyt, -- melkein yhtä läpikuultavan valkoiseksi kuin meidän\nSiljamme.\n\nKyllikki tunsi sanoissa jotain siitä äidin hellyydestä, jota hän\nviime aikoina niin haikeasti oli ikävöinyt. Kyyneleet kihosivat\nsilmiin, mutta lujalla tahdon ponnistuksella hän sai ne takaisin\npainetuksi. Sitten hän käänsi puheen Siljaan. Silja oli hänestä\nmennyt entistäkin heikommaksi. Mahtoiko ruokakaan enään maistua\nhänelle? Tai tekikö ehkä mieli jotain erityistä?\n\n-- Ei tunnu tekevän. Koettaahan hän niistä opettajan lähettämistä\naina saada jotain painumaan, -- teille ja minulle mieliksi, -- mutta\nvaivaloista se on.\n\n-- Hyvä että kuitenkin koettaa, Kyllikki arveli.\n\n-- Kyllä taitaa lähtö pian tulla. -- Äiti pyyhki silmiään. --\nPääsiäisestä tulee ehkä hänenkin pääsinpäivänsä.\n\nNiin Pääsiäinen oli tulossa! Kyllikki ajatteli sitä illalla, kun\nunettomana kääntelihe vuoteellaan. Se oli harvinaisen myöhään tänä\nvuonna. Hänestä oli monesti tuntunut siltä, kuin ei sitä tänä talvena\ntulisikaan, -- ehkä siitä syystä, että hänen voimansa olivat niin\nlopussa ja lupa oli niin toivottu.\n\nAune Kanerva oli kirjoittanut ja pyytänyt häntä pääsiäiseksi\nluokseen. Mutta eihän hän voinut ajatella lähtöä. Pitkä matka\ntuli kalliiksi eikä velalla opiskelleen sopinut tuhlata varoja\nhuvimatkoihin. Hän oli sitäpaitse käynyt kumman araksi. Ei tehnyt\nmieli ihmisjoukkoon, missä epäluuloiset katseet vaanivat ja viatonkin\nasia havaittiin pahaksi.\n\nKyllikin katse kiintyi yht'äkkiä Aunen antamaan tauluun. Oli kirkas\nkuutamoinen yö ja kuu sattui paistamaan suoraan tauluun.\n\nSe oli sittenkin valehdellut hänelle. Elämä ei ollutkaan häntä\nvarten, vaikka hän kerran oli tullut siihen takaisin nostetuksi, sen\nlempeän, auttavan katseen kautta, joka -- --\n\nKyllikin silmät täyttyivät kyynelillä. Miksi, miksi hänet oli\nherätetty elämään, kun kaikki petti ja pakeni: Erkki, onni ja\nodottava elämäntyö!\n\n-- Minä en jaksa elää, hän sanoi hiljaa katse kiinnitettynä tauluun.\n-- Kaikki ovat jättäneet minut.\n\n-- Eivätkö omani jättäneet minut! kysyi auttajan katse.\n\n-- Minä olen koettanut parastani, mutta kaikki uskovat minusta pahaa.\n\n-- Millä palkitsivat minun hyvät työni? Mitä uskoivat minun\nrakkaudestani?\n\n-- Minä olen niin kelvoton, niin murtunut. En kelpaa tähän elämään ja\nvielä vähemmin parempaan.\n\n-- Minä annan sen elämän _lahjana_.\n\nKyllikistä tuntui siltä kuin Vapahtajan kuva yhtäkkiä olisi saanut\nmuotoa, irtautunut kehyksestä ja lähestynyt häntä. Hän makasi\nhievahtamatta, tuskin uskaltaen hengittää. Vähitellen rupesivat hänen\nkyyneleensäkin kuivumaan. Hellyys, suurempi kuin äidin, ympäröi\nhäntä, ja tuntien suloista ennen aavistamatonta rauhaa vaipui hän\nlevolliseen uneen.\n\nVirkistynein voimin hän kävi työhönsä seuraavana päivänä, ja\niltapäivällä hän läksi Siljaa katsomaan. Hänen sieltä palatessaan\njuoksi Anni hengästyneenä häntä vastaan.\n\n-- Opettaja, opettaja, meille on tullut vieras.\n\n-- Kuka? -- Kyllikki koetti puhua niin tyynesti kuin mahdollista.\n\n-- Sellainen hyvä, ystävällinen neiti, -- kaukaa tullut.\n\nHyvä ystävällinen neiti! Ja kaukaa tullut. -- Kyllikki nousi pitkin\nharppauksin koulun portaita. Iloinen aavistus oli herännyt.\n\nKun hän ojensi kätensä avatakseen oven, vetäistiin se sisältäpäin\näkkiä auki. Häneltä pääsi ilonhuudahdus. Sitten purkautuivat\nkuukausien kuluessa kerääntyneet kyyneleet ystävän sylissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAune Kanerva askarteli yksin iltahämärissä Kyllikin keittiössä.\nOli pääsiäispäivän aatto. Ystävät olivat aikaisemmin iloinneet\nillasta, jonka hiljaisuudessa saisivat viettää yhdessä, mutta heidän\nsyödessään päivällistä oli pikku Anni hengästyneenä ja silmät itkusta\nturvonneena tullut juosten kotoaan. Hän tuli opettajaa hakemaan.\nSilja teki lähtöä.\n\nHäthätää viskasi Kyllikki takin päälleen, pyysi Aunea pitämään huolta\nkodista ja lähti sitten juoksujalkaa Annin matkassa. Mutta siitä oli\njo neljättä tuntia eikä Kyllikkiä vielä kuulunut kotiin.\n\nAune haki puita keittiöstä ja teki valkeata kamarin uuniin. Oltiin\nhuhtikuun puolivälissä ja maa oli jo paikoittain sulana, mutta ilmat\nolivat olleet kylmiä ja jäädyttävä viima puhalteli.\n\nKunpa vain Kyllikki ei vilustuisi! Hän oli niin kovin heikko nykyään,\nja kiireessä hän oli ottanut vain vähän vaatetta päälleen.\n\nJa kunpa Erkki pian joko tulisi tai kirjoittaisi! Kyllikin ja hänen\nvälinsä olivat ensin saatavat selviksi, sitten totuus tulisi ilmi\nmuissakin asioissa. Ja pian kai tuo tärkein kohta selviäisikin. Aune\noli vakuutettu siitä, sillä jo ensimmäisenä päivänä Vaaramäellä hän\noli kirjoittanut Erkille. Aune vilkaisi uudelleen pihalle nähdäkseen,\neikö Kyllikkiä jo kuulunut. Silloin hän huomasi hienon vieraan neidin\nastuvan portista sisään. -- Suvisuojan neiti -- iski Aunen mieleen.\n\nHän kiiruhti etehiseen, kertoi missä Kyllikki oli ja tiedusteli oliko\nvieraalla asiaa, jota hän, Kyllikin ystävä, voisi toimittaa.\n\nSuvisuojan neiti ihastui. Hän puristi kaksin käsin Aunen kättä. Oli\ntodella aika ystävän tulla tähän taloon. Täällä sellaista tarvittiin.\n\n-- Eikö neiti käy sisään? -- Aune kääntyi kutsuvasti vierashuoneeseen\npäin. Mutta Suvisuojan neiti pudisti päätään. Hän oli vain tullut\ntuomaan pientä pääsiäiskakkua, jonka hän itse oli leiponut. Ja sitten\nhän tahtoi saada sanotuksi Kyllikille, että kyllä tällä oli ystäviä,\njoskin he pysyttelivät poissa juuri siksi että olivat ystäviä. Sydän\nentistä keveämpänä Aune saattoi vieraansa portille. Sitten hän itse\nkääntyi sinne päin, mistä odotti Kyllikkiä tulevaksi.\n\nKyllikki kulki sillävälin hitain askelin kotiinpäin. Hän palasi\nkuolinvuoteen äärestä, ja koko hänen olemuksensa oli sen\npyhyystunteen läpitunkema, joka valtaa ihmisen, ajallisuuden verhon\nkohotessa ja sielun siirtyessä rajan toiselle puolelle.\n\nHän oli vain kerran ennen nähnyt kuolemaa läheltä. Ja se kerta oli\njättänyt kammottavan muiston. Siinä kuoleva vanhus tarrautui elämään\nkuin hukkuva pelastusköyteen, ja kun kuolema kaikesta huolimatta\nlähestyi, taisteli hän vastaan kuin teuraaksi vietävä eläin.\n\nMutta nyt, miten suloiselta olikaan kuolema näyttänyt -- Niin on\nmeidän tupamme kuin taivaan enkeleitä täynnä, sanoi äiti, vaikka\nkyyneleet valuivat poskille ja käsi kuivasi tuskan hikeä Siljan\notsalta.\n\nSiljan tuskat olivat suuret. Henkeä ahdisti ja kyssä tuntui\ntukehduttavan raskaalta. Mutta kesken tuskien hänen läpikuultavat\nkasvonsa loistivat kuin korkeamman valon kirkastamina. -- Suuret\nkauniit enkelit nostavat Siljan syliinsä, hän riemuitsi. Ja kun\nhengenahdistus kävi vaikeaksi, painuivat kädet ristiin ja Kyllikki\nkuuli hänen hiljaa kuiskaavan: rakas Jeesus ota pois tämä kyssä!\n\nKyllikin sisin värähti. Hänestä tuntui kuin Silja ja hän olisivat\nolleet samassa asemassa. Hänelläkin oli oma kyssänsä, taakka, joka\nsyntymästä saakka kuului hänelle ja josta oli mahdoton päästä eroon.\n\nMutta kun pääsisi noin kuin Silja! Kun sydän täynnä lapsellista iloa\neloon siirtymisestä tulisi korjatuksi täältä taakkojen maasta!\n\nHänen kätensä painuivat ristiin, katse kohosi illan kelmeälle\ntaivaalle ja melkein tietämättä mitä hän teki hän painui tien\nvarrelle sulana olevalle mättäälle.\n\n-- Kyllikki, Kyllikki mitä sinä ajattelet! -- Aune tuli tienmutkassa\nnäkyviin.\n\nKyllikki kavahti säikähtyneenä pystyyn ja koetti puolustaa itseään\nsillä, ett'ei hän kauan ollut istunut siinä, oli vain painunut siihen\nhetkeksi, kun niin väsytti.\n\nAune kiidätti häntä puolijuoksua kotiin, kertoi Suvisuojan neidin\nkäynnistä ja koetti jouduttaa Kyllikkiä vuoteeseen.\n\nHän oli iloinen nähdessään Kyllikin nukkuvan tavallista nopeammin.\nMutta yöllä hän äkkiä heräsi. Hänen pelkonsa oli toteutunut. Kyllikki\noli sairastunut. Kuume kohosi pitkin päivää, ja iltapuolella rupesi\nKyllikki hourailemaan. Hän tahtoi väkipakolla nousta vuoteesta ja\nmennä sanomaan Martta Siivoselle, että hän aina oli pitänyt heistä\nkaikista, opettajasta, tädistä ja Eemelistäkin. Hän ei ollut tahtonut\neikä tarkoittanut mitään pahaa.\n\n-- Ole rauhallinen, Kyllikki! -- Aune koetti väkipakolla pitää\nystäväänsä vuoteessa. -- Minä kerron heille kaikki. Kyllä asiat vielä\nselviävät.\n\n-- Ei, ei, Kyllikki valitteli huitoen tuskaisesti käsiään. -- Erkki\nei usko minua. Sandra Holppa vei hänet. -- Mutta oma syyni, kun\npistin hänet pimeään arestiin!\n\nSaatuaan Kyllikin rauhoittumaan ja nähdessään, että hän hetkeksi oli\nvaipunut unen horrokseen, pistäytyi Aune Suvisuojaan. Suvisuojan\nhevosella tuotiin lääkäri seuraavana päivänä taloon. Kuume oli\nsilloin laskenut ja lääkäri piti tautia lievänä. Sairaan suuri\nyleinen heikkous ja huono sydämen toiminta oli hänestä kuitenkin\nhuolestuttava. Mutta nuoruus ja elämän halu merkitsivät tällaisissa\ntapauksissa paljon.\n\n-- Nuoruus ja elämän halu! -- Aune hymähti katkerasti. Jos taudin\nmeno riippui niistä, ei ollut paljonkaan toiveita. Ennen aikaansa\nolivat kumpikin loppuneet.\n\nJa mistä syystä? Omien erheittensä tähdenkö nuori elämä katkeisi? Tai\nsiksikö, että häntä oli kohdannut suuri, lohduton suru?\n\nEikö tässä paremmin ollut häijyn, panettelevan kielen kaatama uhri?\n\n-- Aune, -- Kyllikki raotti väsyneesti silmiään, -- luuletko että\nvoisit toimittaa sanan pappilaan? Tahtoisin saada puhutella rovastia.\n\n-- Luuletko jaksavasi? Eikö sopisi paremmin sitten kun olet\nvoimistunut?\n\n-- Silloin se voi olla myöhäistä, älä estele nyt.\n\nSuvisuojan hevosella tuotiin rovastikin kansakoululle. Mieli täynnä\nosanottoa, mutta myöskin täynnä syytöksiä sekä itseään että muita\nkohtaan hän lähti matkalle. Jumala oli totisesti vaativa tämän nuoren\nelämän heidän, Suopohjalaisten käsistä. Ja mitä voisivat he sanoa\npuolustuksekseen? Miksi hänkin juuri tämän vuoden alussa oli luopunut\nesimiehyydestään kansakoulun johtokunnassa? Oliko vanhuuden väsymys\ntodella pakottanut häntä siihen? Vai oliko ehkä ollut vaikuttamassa\nsekin, että hän mielellään vetäytyi syrjään, kun tunsi nuoremman\nvirkaveljen moittivaa arvostelua ja kiihkeätä halua päästä ohjaksiin\nkäsiksi?\n\nItsesyytös sydämessä rovasti astui sairasvuoteen ääreen.\n\nHän hätkähti nähdessään Kyllikin. Oliko kuolema todella painanut\nleimansa häneen? Tai erehdyttikö rovastia se pelottava muutos mikä\nviime aikoina oli tapahtunut Kyllikissä?\n\n-- Hyvä rovasti! -- Pieni laihtunut käsi tarttui rovastin käteen. --\nKuinka iloinen olenkaan siitä että tulitte! Te olitte aina niin hyvä\nminulle.\n\n-- Lapsi raukka, huonoa on meidän hyvyytemme ollut, niin minun kuin\nmuiden. -- Rovastin käsi vapisi.\n\nKyllikki yritti istumaan, ja Aune kiiruhti auttamaan häntä. Sitten\nhän aikoi poistua. Mutta Kyllikki pysäytti hänet. Hän tahtoi Aunen\nkuullen sanoa sanottavansa.\n\nKuumeen polttava puna kävi entistäänkin polttavammaksi Kyllikin\nkasvoilla. Hän hengitti hetken raskaasti ja vaivalla.\n\n-- Kai rovasti tietää, että johtokunta antoi minulle muistutuksen\nsopimattomasta käytöksestä? -- Se sanottiin vaivalla. -- Yksityisesti\non minua syytetty sellaisesta, etten siitä voi puhuakaan. --\nKuolevaahan uskotaan, eikö niin?\n\nRovasti nyökkäsi. Hän olisi tahtonut vastata, vaan sana ei syntynyt.\n\n-- Kuolema silmäini edessä tahdon sanoa, että olen syytön siihen\nmistä minua on syytetty. Mutta minä olen nähnyt, että minulla siltä\non paljon syytä. Hän sanoi sen minulle. -- Kyllikki nyökkäsi katse\nkiinnitettynä tauluunsa. -- Sentähden minä en enää ole katkeralla\nmielellä. Sanokaa se heille.\n\n-- Ehkä saatte itse puhua siitä. -- Rovasti laski isällisen hellästi\nkätensä sairaan pään päälle. -- Soisin sitä oppilaittennekin tähden.\n\nSe sana täytti maljan liian täydeksi. Se oli kaikkein kipeimmän\nhaavan uudelleen auki repimistä. Erkin suhteen saattoi Kyllikki\ntoivoa asioiden selviämistä. Panettelua oli hän omasta puolestaan\nvalmis kantamaan. Mutta hänen työnsä oli tuhottu, hänen kaunis\nelämäntyönsä.\n\nKyllikki itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Rovasti nousi\nhätääntyneenä, otti vesilasin pöydältä ja koetti tarjota Kyllikille.\nMutta Aunen kiiruhtaessa apuun hiipi rovasti hiljaa koulusaliin.\nTäällä hän kiivaasti alkoi kulkea edestakaisin lattiata pitkin. Hänen\notsansa oli rypyssä, ja sisimmässään piti hän ankaran nuhdesaarnan\nseurakuntansa juoruaville suunsoittajille. Salamurhaajia he olivat,\ntotisesti salamurhaajia.\n\nMutta kesken nuhdesaarnan nousi rovastin käsi tuontuostakin silmille.\nHän ajatteli kaunista, kesken katkeavaa elämäntyötä, jota iloisin\ntoivein ja hyvällä tahdolla oli alotettu. Hän ajatteli orpoa, joka\nyksin oli kärsinyt ja taistellut. Kyllikin ijässä rovastin oma\ntytär oli korjattu täältä. Mutta hän kuoli äidin syliin, käsivarsi\nisän kaulalla. Täällä makasi isätön, äiditön nuori tyttö, jolta\narmottomasti oli tuhottu elämä ja onni.\n\nRovasti näki samassa Aune Kanervan välihuoneen läpi pistäytyvän\nkeittiöön. Hän päätti siitä Kyllikin rauhoittuneen ja aikoi palata\nsairaan luokse. Mutta hänen astuessaan kynnykselle hän näki Hilma\nHeposen raottavan huoneen toisella puolella olevaa ovea. Ja Kyllikki,\njoka makasi selin rovastiin, viittasi Hilmaa luokseen.\n\n-- Anna anteeksi, hän sanoi hiljaa.\n\n-- Sinä Kyllikki pyydät minulta anteeksi!\n\n-- Niin, -- Kyllikki korottihe puoleksi istualleen ja tumma puna\nlehahti ponnistuksesta hänen poskilleen. -- En minä pyydä anteeksi\nsitä entistä. Ei toisen sydän ole toisen vallassa. Mutta minä\nolen ollut katkera sinulle, ja sitä minä kadun. -- Ja sitte minä\nleikittelin, -- silloin seminaarissa. Minä en ajatellut muuta kuin\nhetken hauskuutta. -- Se on nyt kiertynyt eteen itselleni.\n\n-- Kyllikki, Kyllikki, älä puhu niin paljon, Aune hätäili. --\nMielenliikutus ja puhuminen rasittavat sinua.\n\nMutta Aunen varoitukset olivat turhat. Kyllikin täytyi kerrankin\nsaada puhua. Tietoisuus siitä, missä hän oli rikkonut, oli raskaasti\npainanut häntä. Hän olisi tahtonut saada sanotuksi kaikille nuorille,\nkuinka raskaasti pienetkin erheet kostautuvat elämässä. Eikä\nsitäpaitsi voinut sanoa pieneksi sitä, että leikitteli sen tunteen\nkanssa, joka oli elämän suurin ja pyhin.\n\nKyllikin puhuessa seisoi Aune vuoteen jalkapuolessa tarkkaavana\nseuraten joka värettä hänen kasvoillaan. Kyllikki näytti niin\nvirkeältä. Ja hän puhui aivan ihmeellisellä voimalla. Oliko taudin\nkäänne ehkä sittenkin onnellisesti sivuutettu?\n\n-- Älä puhu niin paljon, älä, rukoili Hilma kalpeana pidellen\nKyllikin kättä omassaan. -- Jos sinä kuolet, syytän minä ikäni\nitseäni siitä.\n\n-- Älä sano niin, Hilma! Ajattele sitä suurta, kaunista työtä mikä\nsinulla on. Minä rakastin sitä koko sydämestäni. Mutta minulta se\nnyt jää. Vaan tee sinä sitä monien toisten kanssa. Jumala siunaa\nsitä työtä. Minä tiedän sen. Ja sitten tulevat kaikki Suomen lapset\nhyviksi ja onnellisiksi. Se on niin kaunista, niin suurta se työ!\n\nHilma itki kokoonlyyhistyneenä Kyllikin vieressä. Aune katsoi\nkysyvästi toisesta toiseen. Hän ei tietänyt näkikö hän palaavan vai\npakenevan elämän merkkiä, hourailiko Kyllikki vai puhuiko hän pyhän\ninnostuksen valtaamana.\n\n-- Älä anna meidän tehdä työtäsi tyhjäksi, -- sai Hilma\nnyyhkytystensä keskeltä sanotuksi.\n\n-- Ei, ei, -- älä itke! Surujen vaot ovat kipeät, mutta niistä nousee\nelämä.\n\nKävi kuin vavahdus Kyllikin ruumiin läpi. Hän kohottautui äkkiä,\nkoetti saada ilmaa hengittääkseen. Kurkussa kuului lyhyt, omituinen\nkorahdus. Se oli kuin kesken katkennut hätähuuto.\n\nSydän oli lakannut sykkimästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAune toipui ensimmäisenä vuoteen ympärillä seisovista. Hän rupesi\ntekemään viime rakkauden palvelusta ystävälleen. Hän oikoi\nkokoonpainunutta vartaloa, ummisti silmät ja laski kädet ristiin\nrinnalle.\n\n-- Lapsi, lapsi, kauniin muiston jätit sinä jälkeesi, mutta mitä me\nsanomme? -- Vanhan rovastin ääni vapisi.\n\nSiltalan Miina ja pikku Anni itkivät ääneen ovensuussa.\n\nSilloin kuului portaista hätäisesti kiiruhtavia askeleita. Aune tunsi\nne miehen askeliksi. Hän aavisti, että odotettu vieras vihdoinkin oli\nsaapunut.\n\nHän oli jo ovella mennäkseen vastaan, kun ovi ulkopuolelta äkkiä\ntemmattiin auki.\n\n-- Myöhään, myöhään! -- Sydäntä vihlova huuto kaikui läpi huoneen\nsamassa, kun Erkki painui polvilleen Kyllikin viereen. -- Hän ei\nnähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle oli olemassa vain hänen oma,\npohjaton surunsa.\n\nHiljaa vetäytyivät muut huoneesta. Mutta ennenkuin rovasti läksi\nkansakoululta meni hän vielä kuollutta katsomaan. Silloin tapasi hän\nErkin samassa asennossa, johon he olivat jättäneet hänet.\n\n-- Nuori mies, nouse! Älä sure niinkuin ne, joilla ei toivoa ole.\n\nErkki tunsi miten isällinen käsi lempeän päättävästi tarttui hänen\nomaansa nostaen hänet koholle.\n\n-- Minä, minä olen surmannut hänet! -- Erkki vaikeroi kuin lapsi.\n\n-- Monet meistä kantavat syyllisyyden taakkaa sinun kanssasi.\n\n-- Minä en luottanut häneen. Minä olin mustasukkainen, liian pikainen\npäätöksissäni, ja kun kaduin esti ylpeys minua kirjoittamasta. Kun ei\nhän, en minäkään.\n\n-- Pikku raukka, hän oli niin murtunut, ettei jaksanut edes puolustaa\nitseään silloin, kun olisi pitänyt.\n\n-- Ja minä saatoin menetellä näin, minä itsekäs, raukkamainen mies!\n\nHän lyyhistyi uudelleen kokoon, vavisten itkusta. Mutta vanhan\nrovastin käsi laskeutui kuin siunaten hänen päälaelleen.\n\n-- Sure, mutta sure niinkuin hän! --\n\nVanhuksen silmä kostui ja ääni värisi. -- Katso rauhan ilmettä hänen\nkasvoillaan! Kyllikki Vaarantaus, -- sinun Kyllikkisi on Vaaramäeltä\nkorjattu kaikkien vaarojen tuolle puolen.\n\n\n\n\nHe toivat kukkia.\n\n\nSuopohjan pitäjässä olivat mielet kiihdyksissä. Kuolema oli\ntuttu vieras, mutta tällä kertaa oli sen käynti järkyttänyt\nkaikkien mieliä. Nuori elämä oli taittunut äkkiä ja odottamatta.\nElämäntyöhönsä vasta astunut oli siitä temmattu pois kuin nuori puu,\njoka ensi hedelmiään kantavana myrsky-yönä suistuu maahan.\n\nMonessa köyhässä ja pienessä kodissa kaivattiin Kyllikkiä.\nSuuremmissa ruvettiin hommaamaan pitäjän arvon mukaisia hautajaisia.\nKaikki olivat yksimieliset siitä että he alunpitäen olivat pitäneet\nnuoresta opettajasta.\n\nSandra Holppa pysytteli näihin aikoihin paljon kotonaan. Vain silloin\ntällöin pistäytyi hän Linnalaan keventelemään mieltään Amalia\nRuusurinnalle. Siellä päätettiin myöskin ruveta hommaamaan yhteistä\nseppelettä vainajalle. Sandra, joka oli ketterä jaloistaan, otti\nasian huolekseen.\n\nHän olisi mielellään alkanut kiertomatkansa Vaaramäeltä saadakseen\nHilmankin mukaan, mutta hän ei uskaltanut. Hilma oli Kyllikin\nkuoleman jälkeen suuresti muuttunut. Hän seurusteli melkein\nyksinomaan Aune Kanervan kanssa ja kuului viettävän pitkät\najat kuolleen luona, aivan kuin he olisivat olleet läheisimpiä\nsydän-ystäviä.\n\nKun Sandra seppelehommissaan pyyhkäsi Peltolan syrjätielle, näki hän\nHilman astumassa kirkonkylän kansakoululle.\n\nSandran sydänalaa rupesi kutkuttamaan. Hänen olisi välttämättä\npitänyt päästä mukaan kansakoululle. Mutta nyt se oli myöhäistä,\nsillä hänet oli nähty Peltolan ikkunasta ja emäntä kiiruhti pihan\npoikki vastaan.\n\nHilman askeleet vetäytyivät sitä hitaammiksi kuta lähemmäksi hän tuli\nkansakoulun porttia. Raskas se oli avata, ja raskasta raskaampi oli\nkoko tämä matka.\n\nMartta Siivonen istui ikkunan vieressä ompelemassa Hilman astuessa\nhuoneeseen. Hän loi pikaisen, tutkivan katseen Hilmaan. Katseessa oli\narka kysymys, mitä asia koski. Sitten Martta jatkoi työtään.\n\n-- Täti, -- Kyllikki on kuollut.\n\n-- Minä tiedän sen.\n\n-- Minä olen asialla, joka on raskas ja vaikea toimittaa. Mutta se\non toimitettava. -- Täti, minä tein väärin Kyllikkiä kohtaan. Se\nmies, jota minä kerran rakastin, rakasti häntä. Siitä vihani. -- Eikä\nKyllikki muutenkaan ollut sellainen kuin sanoin. Kaikki seminaarissa\npitivät hänestä, sekä opettajat että toverit.\n\nMartta keskeytti hetkeksi työnsä ja jäi eteensä tuijottamaan. Veri\nhänen kasvoillaan nousi ja laski.\n\n-- Ei se laulu-asiakaan ollut sellainen miksi me sen teimme. Sandra\nHolppa oli suuttunut Kyllikkiin, ja kumpikin olimme kateellisia.\nSentähden tahdoimme saada hänet syrjään. -- Ennenkuin Kyllikki\nsuostui johtamaan laulua tahtoi hän tulla puhumaan asiasta teidän\nkanssanne, mutta Sandra esti häntä siitä. Senkin jälkeen, kun välit\njo olivat rikkoutuneet, kuulin Kyllikin monesti puhuvan hyvää sekä\nEemelistä että teistä kaikista.\n\n-- Teidänkö syytänne tämä kaikki oli, -- tämä joka niin on repinyt ja\nraadellut!\n\nMartta Siivonen viskasi ompeluksen luotaan. Häntä puistatti\nmielenliikutuksesta ja puhe oli änkyttävää.\n\n-- Täti, vielä yksi vaikea asia! -- Minä tulin pyytämään laulua\nKyllikille. Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta hommaavat seppeleltä\nhaudalle.\n\nSilloin Martan nyrkki jysähti pöytään senlaisella voimalla, että\nHilma säikähtyneenä hypähti pystyyn.\n\n-- Siihen seppeleeseen en pane penniäkään!\n\n-- Ei, ei, enhän minä sitä, Hilma hätäili. Hänen oli vaikea puhua.\nItku salpasi äänen ja sanat kangertelivat kielellä. -- Enhän sitä\naikonut pyytääkään. En itsekään ole aikonut ottaa osaa seppeleeseen.\nMinulla on omia kasvattamiani kukkivia kukkia, sekä ruusuja että\nmuita. Ne minä annan Kyllikille. Mutta Kyllikki piti laulusta. Se oli\nhänen parhaita ilojaan. Eikö olisi kaunis ja sopiva sovitusuhri, jos\nnyt täti ja Eemeli hommaisivat laulua haudalla?\n\n-- Ei täti voisi kantaa kaunaa, jos täti olisi nähnyt miten\nhuonoksi hän oli mennyt, ja jos täti tietäisi miten yksin hän oli.\nMoninkertaisesti hän sai maksaa sen, missä hän itse oli erehtynyt.\n\nSilloin Martta Siivosen sydän murtui niinkuin vain äidin sydän murtuu.\n\n-- Minä olisin rakastanut häntä kuin omaa lastani, -- ja rakastinkin\njo, hän nyyhkytti. --\n\nHän painoi käden pöydän reunaan ja itki siinä, itki nuorta, tuhottua\nelämää, itki omaa katkeruuttaan ja Eemeliään, joka ei saanut osakseen\nsitä rakkautta, jota hän niin hyvin olisi ansainnut.\n\nPappilassa oli hautajaisten edellisellä viikolla tavallistakin\nhiljaisempaa. Kaikki tiesivät, että rovastilaiset olivat pitäneet\npaljon Kyllikistä. Ja tiedettiin myöskin, että rovasti katkerasti\nsyytti sekä seurakuntalaisia että itseään nuoren opettajan\nennenaikaisesta kuolemasta. Siksi saivat pappilalaiset kaikessa\nhiljaisuudessa valmistautua surujuhlaan.\n\nRovastinna riisui kauneimmat sypressinsä ja tuijansa alastomiksi. Hän\nsitoi niistä haudalle pystytettävän ristin. Ja ristin juurelle hän\nkiinnitti suuria, valkeita liljoja.\n\nRovasti kulki tapansa mukaan kädet selän takana huoneesta toiseen\nja mietti. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän tahtoi sanoa\nseurakuntalaisilleen haudalla, jonka ääressä he kaikki seisoivat\nsyyllisinä.\n\nIltasin, kun alkoi hämärtää, kääntyi sekä rovastin että rovastinnnan\nkatse useasti Vaaramäelle johtavalle tielle. He odottivat Erkkiä.\nHän asui kuolintapauksesta asti pappilassa, aikoen viipyä siksi kun\nsai kaikki Kyllikin asiat järjestetyksi. Hän tahtoi ostaa Kyllikin\nirtaimiston ja sillä maksaa kaikki hänen velkansa. Hän uskoi, että\nKyllikki olisi pitänyt siitä. Ja jokainen toivomus, mikä Kyllikillä\nmahdollisesti oli ollut, oli hänelle pyhä ja kallis perintö.\n\nMuutamia päiviä ennen hautajaisia kutsui Santeri Saha johtokunnan\nkoolle. Hän oli kuullut, että sekä pitäjäläiset että lapset aikoivat\nlaskea seppeleensä Kyllikki Vaarantauksen haudalle. Hänestä\njohtokunnallakin oli syytä muistaa nuorta, innokasta opettajaa.\nLisäksi sopi nyt osoittaa, että kaikki mitä aikaisemmin oli\ntapahtunut, oli tehty oikeuden ja hyvän järjestyksen nimessä eikä\nkatkerassa ja halpamaisessa mielessä.\n\nPastori ei kuitenkaan kannattanut rahan tuhlausta kuihtuviin\nkukkasiin. Opettaja Vaarantauksen elämäntyö oli inhimillisesti nähden\nkatkennut kesken. Sentähden pastori oli sitä mieltä, että johtokunta\njatkaisi tätä työtä muistamalla Vaaramäen koulun köyhiä oppilaita.\nHän ehdotti heidän hyväkseen perustettavaa muistorahastoa.\n\n-- Se on opettajan henkeen tehty ehdotus, Yli-kylän Riikka sanoi ja\npyyhki silmiään.\n\n-- Kannatetaan, vahvistivat pastorska ja Lahtelan isäntä.\n\nSilloin Martta Siivonen pyysi puheenvuoroa. Hänen suora selkänsä oli\npainunut kumaraan ja huulet vavahtivat hänen puhuessaan. Hän kannatti\nehdotusta, mutta pani vastalauseensa siihen, mitä pastori aikaisemmin\noli sanonut.\n\n-- En tee tiliä toisten puolesta. Katsokoon kukin itseään. Mutta\nomasta puolestani sanon suoraan: Katkeruutta minulla oli mielessä\neikä rakkautta. Muussa tapauksessa olisin sekä naisena että äitinä\npannut vastalauseen. Miestä ei koskaan olisi kohdeltu sillä tavalla.\n\nPastorskalle tuli kova kiire hätistää ovesta kurkistelevat lapset\ntakaisin lastenkamariin. Pastorin ajatukset luiskahtivat hetkeksi\njohonkin toisille tuntemattomaan asiaan. Vasta hetken kuluttua hän\nmuisti puheenjohtajantoimensa, napautti kynänpäällä pöytään ja kysyi,\noliko muistorahaston perustaminen päätetty.\n\n-- Päätetty, vahvistivat muut. Yli-kylän Riikka yksin ei saanut\nitkultaan mitään sanotuksi. Sininen huivi vedettynä silmille hän\nitki, ei vain surusta ja kaipauksesta, vaan ilonkin kyyneleitä\nJumalan suurista töistä ihmisten sydämissä.\n\nKyllikin hautaus oli määrätty vapunpäiväksi, jolloin kaikilla\nkouluilla oli lupa.\n\nVaikka Vaaramäeltä oli toista penikulmaa kirkolle, oli jo sinnekin\nkokoontunut lukuisa saattajien joukko. Muutamat tulivat \"katsomaan\nkaunista kuollutta,\" toiset saattamaan opettajaa \"kunnialla hautaan\".\nToiset tulivat kaipuunsa pakottamina.\n\nKansakoulun pihamaalla ei näkynyt mitään tavanmukaista kuusiaitausta.\nKoulurakennus ei muutenkaan näyttänyt kuolintalolta. Kaikki oli\nvain kaunistettua kuin suureksi juhlaksi. Viime päivien lämmin\nauringonpaiste oli tehnyt ihmeitä. Lasten lakaisemalla pihamaalla oli\nse nostanut vaaleanvihertävää nurmea. Koivutkin olivat saaneet pienen\npieniä hiirenkorvia ja tuulenhengessä kepeästi keinuvia, kellahtavan\nvihreitä kukkia. Kuusivanhuskin työnteli ilmoille vaaleita,\nmehevänvihreitä neulasia.\n\nKuusen alla seisovassa aitassa oli Kyllikille valmistettu leposija.\nErkin ollessa noutamassa arkkua lähimmältä asemalta olivat Aune, Anni\nja Annin äiti pukeneet aitan. Ulkoapäin oli se nuorten havupuitten\npeittämä. Sisäpuoleiset seinät olivat kokonaan kuustenoksien\nja niitten väliin pistettyjen valkoisten kukkien peitossa.\nSisäänkäytävän yläpuolelle oli Aune viheriällä värillä valkealle\npohjalle maalannut sanat: \"Hän elää.\"\n\nKyllikin maja oli pyhäkkö, jossa arkiset ajatukset riisuttiin\nmielestä. Kävijä toisensa jälkeen poistui sieltä painunein päin ja\nhartaus sydämessä. Lasten laulaessa kannettiin arkku rattaille.\nSekä hevosella ajavat että jalan kulkijat järjestyivät, ja sitten\nlähdettiin matkalle.\n\nAune ja Erkki ajoivat lähinnä arkkua. He istuivat vaieten toistensa\nrinnalla. Ainoastaan kerran, kun auringonsäteet aivan kuin hyväillen\nkarkeloivat arkun kannella, kuiskasi Aune hiljaa: -- Katso kuinka\nkauniisti hänen valkea arkkunsa loistaa.\n\nMutta ne sanat iskivät keskelle verisintä haavaa.\n\n-- Se on se morsiuspuku, jonka minä hänelle hankin.\n\nSanat purkautuivat epätoivoisen surun voimalla, ja nyyhkytys toinen\ntoistaan ankarampi vapisutti Erkkiä.\n\nAunekaan ei aluksi saanut mitään sanotuksi. Sitten hän puristaen\nErkin kättä kuiskasi: Hän elää.\n\nAune, Erkki, opettaja Siivonen ja Eemeli sekä neljä Kyllikin\nkookkaimmista oppilaista kantoivat kukitetun arkun hautaan. Lähinnä\narkkua kulkivat Vaaramäen koululapset ja kohta heidän jälessään\nSandra Holppa ja Amalia Ruusurinta. He kantoivat yhdessä suurta,\nkomeata seppelettä \"rakastavilta ja kiitollisilta Suopohjalaisilta.\"\n\nKaarlo Ruusurinta kantoi lasten seppeltä. Hilma oli ehdottanut, että\nKyllikin pikku Anni saisi laskea sen. Mutta kun toiset pitivät tätä\nSuopohjalaisten arvolle sopimattomana, annettiin tehtävä Kaarlolle.\n\nRuumiinsiunaus kesti tavallista kauemmin. Lasten nyyhkytykset ja\nrovastin oman äänen värinä hidastutti toimitusta. Rovastilla oli\nsitäpaitsi paljon sanottavaa seurakuntalaisilleen. Ja se oli raskasta\nsanottavaa. Mutta siinä oli toivoa myöskin, sillä koditon oli päässyt\nkotiin. Vaaramäelta oli hänet korjattu sinne, missä ihmisillä on\nuudet mielet ja uudet kielet.\n\nKun lapset toimituksen päätyttyä toisiinsa painautuneina ja\nnyyhkyttäen katselivat kukitettuun hautaan, kohosi lähellä olevasta\nkoivusta kevään leivonen ylös pilviin.\n\nHelmeilevän kirkkaina putoilivat sävelet korkeuksista. Syvä\nhiljaisuus syntyi haudan partaalla. Nyyhkytyksetkin vaikenivat.\nLuonto itse lauloi elämän ja ylösnousemuksen laulua nuorena kaatuneen\nkummulla.\n\nEemeli Seppälä antoi hiljaa merkin laulajille. Sekä aikuiset että\nlapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja kun leivonen oli lopettanut\nlaulunsa, kaikui keväisellä haudalla ijäisyystoivoa uhkuvasti:\n\n    \"Valkeus jälkeen synkeyden,\n    Onnea jälkeen kyynelten.\"\n\n\n\n"]