[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRryXm_NneEcVLhGx4Mb1T2Wj_fpAGGJMT3Tce9Byj6c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1334,"Mr Britling pääsee selvyyteen I","Wells, H. G.",1866,1946,"1334-wells-h-g-mr-britling-paasee-selvyyteen-i","1334__Wells_H._G.__Mr_Britling_pääsee_selvyyteen_I",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1916,1918,54054,370370,false,52401,[24,25],"War stories","World War, 1914-1918 -- Fiction",[27,28],"British Literature","Novels","\"Mr Britling pääsee selvyyteen I\" by H. G. Wells is a novel published in 1916. Set in an English village during the early years of World War I, it follows Mr. Britling, a writer whose comfortable life is shattered by the war's outbreak. As the conflict unfolds, personal losses mount and the protagonist grapples with love, family, grief, and the meaning of faith amid unprecedented tragedy. The novel explores how ordinary people confronted extraordinary times. (This is an automatically generated summary.)",[],331,"Semi-omaelämäkerrallinen romaani seuraa englantilaisen kirjailijan ja hänen lähipiirinsä elämää ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ja sen alkuvuosina. Teos kuvaa kotirintaman tunnelmia, asenteiden muuttumista ja sodan aiheuttamaa henkilökohtaista surua amerikkalaisen vieraan silmin.","H. G. Wellsin 'Mr Britling pääsee selvyyteen I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1334. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MR BRITLING PÄÄSEE SELVYYTEEN I\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nEnglanninkielestä suomennettu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI OSA: Matching's Easy rauhan aikana.\n\n   I. Mr Direck vierailee mr Britlingin luona.\n  II. Mr Britling jatkaa esitystänsä.\n III. Seurustelu käy yhä vilkkaammaksi.\n  IV. Mr Britling puhelee itsekseen.\n   V. Päivä koittaa.\n\nII OSA: Matching's Easy sodan aikana.\n\n   I. Katselijoita\n  II. Osanottajia.\n III. Viha.\n  IV. Voimattomuuden verkossa.\n\nIII OSA: Matching's Easyn testamentti.\n\n   I. Mrs Teddy lähtee kävelylle.\n  II. Mr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\nMATHING'S EASY RAUHAN AIKANA.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nMr Direck vierailee mr Britlingin luona.\n\n\n1.\n\nMr Direck vieraili ensi kertaa Englannissa, ja hänen kykynsä huomata\neroavaisuuksia oli kuluneina kuutena päivänä vähitellen kehittynyt\nhuippuunsa. Hän havaitsi Englannin olevan kaikin puolin miellyttävän\nja tyydyttävän sekä poikkeavan Amerikan oloista enemmän kuin hän\nkoskaan oli tohtinut toivoa.\n\nMonena vuotena hän jo oli tätä matkaa suunnitellut, mutta kun hänen\nluonnonlaatunsa oli pikemmin aurinkoinen kuin tarmokas -- vaikka\nhän itse lujasti uskoi olevansa oikea tarkkanäköisen amerikkalaisen\ntarmon lähde -- niin hän oli sallinut monenlaisten asiain ja\nvarsinkin miss Mamie Nelsonia koskevan epävarmuuden pidättää itseään\nkotimaassa. Nyt ei miss Mamie Nelsonin suhteen ollut enää olemassa\nmitään epävarmuutta, ja mr Direck olikin matkustanut Englantiin\nvakuuttaakseen itselleen ja kenelle muulle hyvänsä, että hänellä oli\nmaailmassa muutakin harrastettavaa kuin Mamie...\n\nSitäpaitsi hän halusi nähdä sen vanhan maan, josta hänen äidinäitinsä\noli peräisin. Riippuihan hänen makuusuojassaan New Yorkissa Market\nSaffron-kirkkoa esittävä vesivärimaalaus muistuttaen mieleen\npaikkaa, jossa tuo rakas eukko oli uudistanut kasteensa liiton! Ja\nyleensäkin hän halusi nähdä Eurooppaa. Retken mielenkiintoisuutta\nlisäsi osaltaan se, että hän aikoi Massachusettsissa sijaitsevan\nNykyaikaisen Ajattelun Tutkimusseuran varsin vähätöisenä ja sangen\nsuuripalkkaisena sihteerinä pistäytyä keskustelemaan eräistä\nmiellyttävistä mahdollisuuksista Matching's Easyssä asuvan mr\nBritlingin kanssa.\n\nMr Direck oli mies erästä lajia, joka ei ole harvinainen Amerikassa.\nHän muistutti aika paljon sitä siistiä ja hauskannäköistä henkilöä,\njonka tapaa amerikkalaisten viikkolehtien ilmoitusosastosta,\ntuota miellyttävää henkilöä, joka sanoo hymyillen \"hyvä, sehän on\noikea Fitzgig\" tai \"kyllä, tämä on Wilkins, ja se onkin kaikkein\nparas\" tai \"minun paidanrintamukseni ei rypisty milloinkaan; se\non Chessonin valmistetta\". Mutta nyt hän sanoi hymyillen entiseen\nvarmaan tapaansa: \"Hyvä, tämähän on englantilaista.\" Häntä huvitti\njokainen poikkeus amerikkalaisuudesta, jokainen yksityiskohta, jota\nhän saattoi tervehtää luonteenomaisena; matkustaessaan junassa\nLontooseen hänen mielihyvänsä oli purkautunut äänekkääksi nauruksi,\nkun Chesiren kukkulain shakkilautaa muistuttavat peltotilkut tulivat\nnäkyviin; hän oli tyytyväisyydessä naureskellut saadessaan istua\nvaunussa, jossa ei ollut sivukäytävää; hän oli antanut kohteliaalle\nja silti ystävälliselle junailijalle ruhtinaalliset juomarahat\nhetkisen epäröityään, pitikö hänen antaa mitään vai eikö, ja hän\noli käyskellyt hotellissaan Lontoossa hokien: \"Suurenmoista!\nSuurenmoista! Kautta _kunniani_!\" jonkinlaisessa hurmiotilassa,\ntodeten hyvillä mielin ettei ollut puhelinta, ei keskuslämmitystä\neikä kylpyhuonetta makuusuojan yhteydessä. Aamiaisen aikana viinuri\n(joka näytti suoraan Dickensistä saadulta) oli tarjoillut hänelle\nmunia porsliinisissa kupposissa, jollaisia näkee _Punch'issa_\nkuvattuina. Thames-virta, jota hän oli rientänyt katsomaan, oli\nollut uskomattoman hyvä, pienimpiä purosia, mitä hän oli koskaan\nnähnyt, ja hän oli vain vaivoin pidättynyt pysäyttämästä jotakin\nohikulkijaa ja kysymästä korostettua amerikkalaista ääntämistapaa\nkäyttäen: \"Kuulkaahan, onko tuo pieni märkä oja historian mainitsema\nThames-virta?\"\n\nHuomattava on, että mr Direck puhui Amerikassa ollessaan erittäin\nhyvää ja huolellista englanninkieltä, mutta nyt hänen kävi kovin\nvaikeaksi hillitä haluansa kimeiden nenä-äänteiden, \"amerikanismien\"\nja kotoisen kuvakielen alinomaiseen käyttämiseen. Kun häneltä jotakin\nkysyttiin teki hänen mielensä vastata \"yep\" tai \"sure\" -- sanoja,\njoita hän Amerikassa ei olisi viljellyt enempää kuin tuppipuukkoa.\nMutta hän tunsi näyttelevänsä määrättyä osaa. Hän tahtoi olla\nsilminnähtävästi ja korvinkuultavasti itse ilmetty Amerikka. Hän\ntahtoi olla juuri sellainen, millaiseksi hän luuli englantilaisen\nhänet otaksuvan. Ainakin hän oli teettänyt vaatteensa nimenomaisesti\namerikkalaisessa New Yorkin pukimoliikkeessä, ja niiden perusteella\noli eräs autonohjaaja kohteliaasti, mutta varmasti väittänyt\ntaksamittarin numerojen merkitsevän dollareja eikä shillingejä. Tämä\ntapaus oli hyvä tukikohta, mr Direckin kuvitellessa omaa minäänsä\nenglantilaiselle taustalle, jota vasten hän näytti kuvastuvan\nkerrassaan edustavan selvästi... Tapauksella oli sellainen arvo, että\nohjaaja sai dollarinsa...\n\nOlihan hän tullessaan koko matkan pelännyt, ettei se olisikaan\ntotta, että Englanti olisi tarua, että Lontoo sattuisi olemaan\nsamanlainen jyrisevä, jättiläismäinen New York ja englantilaiset ihan\nuusenglantilaisten kaltaisia...\n\n\n2.\n\nNyt hän istui vaunussa pienen, vanhan Great Eastern Railway'n\nhaararadalla, matkan määränä Essex, Matching's Easy, ja havaitsi\nyht'äkkiä joutuneensa Washington Irvingin Englannin sydämeen.\n\nToden totta, sinne hän oli joutunut! Hän ei voinut tyytyä sitä\nistualtaan katselemaan, hänen täytyi nousta seisomaan ahtaassa\nvaununosastossa ja pistää isot, lujapiirteiset, hyväntahtoiset\nkasvonsa ulos ikkunasta ikäänkuin sitä tervehtiäkseen. Seutu\nlepäsi siinä kesäkuun auringon paisteessa somana ja iloisena\nkuin vanhanaikainen puutarha, pienine, orjanruusuaitojen\nreunustamme peltotilkkuineen, metsikköineen ja sanomattoman\nmehevine pikku laidunmaineen. Hän oli nähnyt oikean hirvipuiston\nkiivillä-koristettujen portinpylväiden välissä ränstyvine\nristikkoineen, ja etäämpänä, tuuheain puiden varjoon peittyneenä, oli\nvarmaankin Bracebridge Mall. Hän oli nähnyt olkikattoisia puutaloja\nja puoli tusinaa maalaisravintoloita kitisevine nimikilpineen. Hän\noli nähnyt pyylevän pastorin, joka itse ajoi lihavan, harmaan ponin\nvetämiä rattaita, pitkin pienoista, nurmettunutta kujannetta. Hän ei\nollut koskaan kokenut todellisuudessa mitään tämäntapaista. Tuntui\nkuin olisi matkustanut kirjallisuudessa.\n\nMr Britlingin osoite oli Dower House, joka mr Britlingin\nkirjeellisesti lähettämän tiedonannon mukaan sijaitsi Claveringsin\npuiston tuonnimmaisessa laidassa. Claverings! Sepä sopiva nimi\nkomealle englantilaiselle kodille...\n\nEikä kumminkaan oltu Lontoosta kauempana kuin neljänkymmenenkahden\npeninkulman päässä. Varmaan sen täytyi kuulua esikaupunkien piiriin.\nJos Matching's Easy sijaitsisi Amerikassa, niin siellä asuisi väkeä,\njoiden työmaa on kaupungissa. Mutta niin otaksuessaan mr Direck\npaljasti tietämättömyytensä erään asian suhteen, jonka tunteminen\non mitä välttämättömin jokaiselle Englannin ymmärtäjälle. Lontoon\nesikaupunkirenkaassa on aukko. Lontoon esikaupungit työntyvät länttä\nja etelää, vieläpä luodettakin kohti, mutta koillisessapäin ei ole\nesikaupunkeja lainkaan; sen sijaan on siellä Essex. Essex ei ole\nesikaupunkialuetta; se on luontehikas ja omalaatuinen tienoo, joka\nvoittaa puolelleen ihmisen sydämen. Essexin ja suuren keskuksen\nvälissä on kaksi suurta salpaa, Lontoon East End ja Eppingin\nmetsä. Ennenkuin vuosilipun omistajia kuljettava juna ehtisi\nhuvilayhteiskuntaan, täytyisi sen kiertää tämä rauhoitettu metsämaa\nkahdenkymmenen peninkulman pituisessa hyödyttömässä kaaressa, ja\nniinpä on nyt laita, että kohta Great Eastern rautatien pääradalta\nväistyessäsi löydät Essexin yhä viettämässä kahdeksannentoista\nvuosisadan rauhallista elämää, ja Lontoo, tuo nykyisen ajan Babylon,\nnäkyy vain, kuten tähdetkin, kajasteena öisellä taivaalla. Matching's\nEasyssä on, kuten mr Britling vähän myöhemmin kertoi mr Direckille,\npuoli tusinaa vanhuksia, jotka eivät ole milloinkaan Lontoota nähneet\n-- eivätkä haluakaan sitä nähdä.\n\n\"Oi--oi!\"\n\n\"Kyllä siellä on meteliä.\"\n\n\"Mr Robinson se lähti Lontooseen ja siellä häneltä jalka katkesi.\"\n\nVaihdeasemalla mr Direck oli kuullut, että hänen piti pyytää\njunailijaa pysähdyttämään Matching's Easyssä; juna seisahtui siellä\nainoastaan pyynnöstä. Maailma kävi yhä oivallisemmaksi. Kun mr Direck\nsai oven auki ja astui vaunusta, näki hän pienen, vanhan essexiläisen\nasemapäällikön, kantajan ja asemamiehen -- kaikki yhtenä henkilönä\n-- joka punainen lippu kädessään puheli mr Britlingin kanssa\nsokeriherneistä, joiden viljeleminen oli koko aseman ylpeytenä.\nJa siinä oli myöskin mr Britling, mr Direckin Euroopan-matkan\nainoa liiketehtäväin ja mitä suurimpain odotusten esine. Hän ei\nollut ensinkään niiden valokuvain näköinen, joihin mr Direck oli\ntutustunut, mutta siitä huolimatta hän aivan varmaan oli mr Britling,\nkoska asemasillalla ei näkynyt ketään muuta ja koska hän nyt lähestyi\ntervehtivin elein.\n\n\"Oletteko milloinkaan nähnyt tällaisia herneitä, mr Direck?\" sanoi mr\nBritling jonkinlaiseksi johdannoksi.\n\n\"En, kautta _kunniani_!\" sanoi mr Direck maalaisella äänenpainolla.\n\n\"Ovathan ne\", sanoi asemapäällikkö omituisen kimakalla äänellä.\n\"Nyt on harvinaisen hyvä sokerihernevuosi.\" Sitten hän vitkalleen\nsulki vaununoven ja antoi lipullaan lähtömerkin molempain herrain\nsilmäillessä toisiaan.\n\n\n3.\n\nLukuunottamatta miss Mamie Nelsonia koskevaa epäiltävää tapausta mr\nDireckillä oli yleensä hyvä onni. Hänen osakseen sattui miellyttäviä\nseikkoja. Niihin kuului hänen palkallinen sihteerinvirkansa tuossa\nmietteliäiden Massachusettsin liikemiesten yhdistyksessä, johon jo\nedellä viitattiin. Yhdistyksen tarkoituksena oli päästä ripeästi\nkosketuksiin aikamme parhaan ajattelun kanssa.\n\nMassachusettsin liikemiesten, joilla oli liian paljon käytännöllisiä\naskareita hoidettavinaan voidakseen seurata nykyaikaista ajattelua\nsen kaikkiin haarautumiin ja piilopaikkoihin, oli pakko keksiä\nkeinoja, joiden avulla pääsisi tehokkaasti ja suorinta tietä asiain\nytimeen. He olivat päättäneet jättää etsiskelemättä parhainta\najattelua sen itämisasteilta ja odottaa kunnes se on ehtinyt selvästi\nilmaantua ja voittaa vankkaa kannatusta. Sen sijaan että olisivat\nvaivalloisesti kahlanneet läpi vaikeatajuisten ja tuloksiltaan\nmahdollisesti jo sivuutettujen teosten, he tarjosivat ilmaantuneelle\nuudelle ajattelijalle kunnioitusta herättävän palkkion kutsuen hänet\nluokseen pitämään luentoja ja keskustelukokouksia sekä sanomaan\nheille yksinkertaiseen, asialliseen ja täydelliseen tapaan sen mitä\nhänellä oli sanottavaa. Hänen oli sanalla sanoen tultava ja oltava\noma itsensä -- erittäin keskitetyssä muodossa. Siten oli joukko\nmielenkiintoisia eurooppalaisia päässyt erittäin miellyttäville\nAmerikan-matkoille, ja yhdistyksellä oli ollut tilaisuutta muodostaa\nitselleen sangen selväpiirteisiä käsityksiä heidän opeistansa.\nMr Britling sattui olemaan niitä edustavia ajattelijoita, joista\nyhdistys oli päättänyt ottaa selkoa. Mr Direck oli nyt saapunut\npanemaan alulle kysymyksessä olevaa kutsua ja tarjoamaan hänelle\ntuota suurenmoista korvausta, jolla yhdistys ei kunnioittanut\nainoastaan vierailijoitaan, vaan myöskin itseänsä. Mr Direck oli jo\nlähettänyt mr Britlingille suosituskirjeen, jossa tosin ei mainittu\nmatkan nimenomaista tarkoitusta, vaan lausuttiin julki pelkkä\nhalu tulla hänet tuntemaan. Kirje oli sepitetty niin onnekkaasti\nja sen kirjoittaja oli jättänyt mr Britlingin mieleen eräältä\nhänen aikaisemmalta New Yorkissa käynneiltään niin miellyttävän\nja vieraanvaraisen muiston, että mr Direckiä kohta pyydettiin ei\nainoastaan käymään katsomassa, vaan viettämään muutamia päiviä mr\nBritlingin luona.\n\nSiinä he nyt pudistelivat toistensa kättä.\n\nMr Britling ei ollut ensinkään sen näköinen kuin mr Direck oli\nluullut hänen olevan. Hän oli odottanut tapaavansa englantilaisen\npuettuna tweediin, siis englantilaisen maalaispuvussa, sellaisena\nkuin kuvitetut amerikkalaiset kertomukset hänet esittävät.\nMaalaismallisen tweedpuvun taustalta hän on odottanut pistävän\nnäkyviin lempeän surumielisten kasvojen, joissa mietteliäisyys\nleviää aina riippuviin viiksenkärkiin asti, ja jotka mr Britlingin\nkustantaja jostakin perusteettomasta ja valitettavasta syystä oli\ntehnyt tutuiksi Amerikan yleisölle. Sen sijaan mr Britling oli\npuettu sekalaiseen pukuun, ja lempeys oli kaikkein mahdottomin\nhäneen sovitettavista ominaisuuksista. Hänen viiksensä, hänen\ntukkansa, hänen kulmakarvansa pörhöttivät; hänen punakat, pisamaiset\nkasvonsakin tuntuivat pyrkivän pörhistymään. Hänen pienet,\npähkinänruskeat silmänsä ikäänkuin kilahtaen kiintyivät mr Direckiin.\nMr Britling kuului siihen laajaan, mutta kuitenkin huomattavaan\nihmisryhmään, jonka jäsenet näyttävät jo valokuvauskonetta\nlähestyessään vaihtavan tukkaa, vaatteita ja henkistä olemustaan.\nYhdenkään valokuvaajan ei ollut onnistunut vangita vilahdustakaan\nhänen oleellisesta britlingisyydestään ja pörhöisyydestään.\nAinoastaan valokuvauskone voi taivuttaa mr Britlingin harjaamaan\nhiuksensa, ja yksin valokuvauskonetta varten hän säästi sen alistuvan\nmarttyyriuden ilmeen, jonka mr Direck hyvin tunsi. Mr Direck ei\nollut myöskään varustautunut kokemaan eräänlaista oikullisuutta,\njota toisinaan ilmeni mr Britlingin vaatetuksessa. Hänellä oli nyt\nyllään sangen vanha sininen flanellinuttu, päässä ei ollut mitään,\nhousut olivat lyhytlahkeiset, ei ratsastushousujen tapaiset, vaan\nmelkoisen pullottavat polvihousut kunnianarvoisesta kotikutoisesta\ntweedkankaasta, joka kasautuu nystyiksi ja pallukoiksi kaikilta\nkulumakohdiltaan. Villasukat olivat valuneet laskoksiin, ja jalkoja\nsuojasivat ihmeelliset, värikkäästä niinentapaisesta aineesta\npunotut virsut, jollaisia myydään Pohjois-Ranskassa. Nämä olivat\nhelakanpunaiset, kuteena viheriää. Hän näet oli vasta viime hetkessä\ntullut muistaneeksi, että oli mentävä asemalle ottamaan vastaan mr\nDireckiä, ja hän oli lähtenyt työhuoneestaan niissä vaatteissa,\njotka olivat sattuneet olemaan käsillä hänen noustessaan. Kasvoissa\nnäkyi sama hilpeä ilme kuin pörhöisellä terrierillä sen tekeytyessä\nystävälliseksi, ja mr Direckiä hämmästytti, että mr Britlinginläinen\ntodella etevä-älyinen mies saattoi olla niin tavattoman lyhyt.\n\nKieltää näet ei sovi, että mr Britling oli tavallansa etevä. Tämän\nromaanin sankari ja esine oli jo kertomuksemme alkaessa huomattu\nhenkilö. Sekä vanhan että uuden maailman _Kuka kukin on_ tiesi\nhänestä. Viimeksi kuluneina muutamina vuosina hän oli jokseenkin\nnopeasti kohonnut kirjailijaksi, jota amerikkalaisen yleisön\nsivistyneemmät piirit pitivät arvossa ja mielellään lukivat,\ntunsipa hänet pieni valiopiiri englantilaisiakin lukijoita. Ne\namerikkalaiset, jotka olivat hänet keksineet, pitivät häntä aluksi\nesseistinä, vakavana esseistinä, joka kirjoitti estetiikasta,\nitämaisesta ajattelusta, kansallisluonteista, runoilijoista ja\nmaalauksista. Muutamia vuosia sitten hän oli kulkenut halki Amerikan\nKahnin apurahan-saajana, yhtenä niistä lupaavista kirjailijoista ja\nälykkäistä henkilöistä, jotka pariisilaisen Auguste Kahnin avustamina\nliikkuivat mukavuutta ja arvonantoa nauttien tuon omalaatuisen\nihmisystävän vieraina ympäri maailman -- hankkiakseen itselleen\nyleismaailmallista henkeä. Aikaisemmin hän oli ollut Lontoon\n_Times'in_ taide- ja kirjallisuusarvostelijana ja runsasmietteisten\nartikkelien sepittäjänä. Hän oli aloitellut Pembroke-stipendiaattina\nja palkitun runoelman kirjoittajana. Matkaltaan maailman ympäri hän\noli palannut mietteliääseen, mutta omalaatuiseen kulmaansa _The\nTimes'issä_, oli julkaissut kansallisia sukulaisuuksia ja sosiaalista\nsielutiedettä käsitteleviä teoksia, jotka nopeasti nostivat hänet\nhuomattuun asemaan.\n\nLuonnonlaadultaan hän oli ärtyisä. Tämä seikka loi häneen kärkeä\nja tulta; sitäpaitsi hänessä ilmeni jonkinlaista sisukasta\nomalaatuisuutta ja luontaista auliutta. Hän oli aina eloisa,\ntoisinaan monisanainen, ei koskaan halpamainen. Hän kirjoitti\nja puhui mielellään. Hän puhui kaikesta, hänellä oli ajatuksia\nkaikesta; hän ei voinut pidättyä kaikkea ajattelemasta yhtä vähän\nkuin koira voi olla nuuskimatta ihmisten kantapäitä. Hän nuuski\ntodellisuuden kantapäitä. Monet pitivät häntä mielenkiintoisena\nja virkistävänä, joidenkin harvain mielestä hän oli kerrassaan\nsietämätön. Hänellä oli loppumattoman runsaasti ajatuksia roduista ja\nvaltioista, yhteiskunnallisista oloista ja poliittisista laitoksista,\npuutarhoista ja automobiileista, Intian ja Kiinan tulevaisuudesta,\nestetiikasta, Amerikasta ja ihmiskunnan yleisestä kasvattamisesta...\nJa kaikista muista samantapaisista asioista...\n\nMr Direck oli lukenut koko joukon mr Britlingin kirjoitettua\naaterikkautta; hän keksi siinä huvittavaa ja herätteitä antavaa\nainesta, ja todellinen, palava halu oli tuonut hänet tapaamaan\nmiestä itseänsä. Matkalla yli Atlantin ja seuraavina päivinä\nhän oli suunnitellut tätä kohtausta eri äänilajeja käytellen,\nmutta aina edellyttäen mr Britlingin olevan ison, rauhallisen,\nmiettivän miehen, miehen, joka istuisi vain kuunnellen ikäänkuin\ntarkkaavainen seurakunta. Mr Direck oli sorvaillut kokoon joukon\nmiellyttäviä ja kiehtovia johdantoja ja nyt hän tunsi hetken tulleen\nesittää joku noista monista yksinkertaisista, muistettavista\nlauselmista. Suunnitelmia tehdessään ei hän ikävä kyllä ollut\nottanut huomioon mr Britlingin välitöntä eloisuutta eikä Matching's\nEasyn asemapäällikköä. Ollenkaan huolimatta mr Direckin ja mr\nBritlingin välisistä keskusteluvelvollisuuksista mainittu virkamies\ntarttui mr Direckin käsilaukkuun, lähti kulkemaan herrain rinnalla\nkohti uloskäytävää ja ryhtyi jatkamaan sokerihernettä koskevaa\nkeskeytynyttä selvittelyään, joka alun pitäen oli aiottu mr\nBritlingin kuultavaksi.\n\nHän oli pieni, elähtänyt mies; kasvonpiirteet olivat varmat ja ääni\nmerimiehen. Ilmeisesti hän laski itsensä ja kuulijainsa välisen\netäisyyden liian suureksi.\n\n\"Mr Darling, joka on puutarhurina Gaveringsissa, _hän_ ei saa\nsellaisia sokeriherneitä, koetti miten hyvänsä. Kyllä hän onkin\nkoettanut. Hiekkaa pohjalastiksi ja samat siemenet kuin minullakin.\nTuli tänne tässä eräänä päivänä ja sanoi minulle, 'peijakas', sanoi,\n'en minä käsitä minkätähden joku asemapäällikkö löylyttää puutarhurin\nhänen omalla alallaan, mutta sen te teette', sanoi hän. 'Ja vielä\njoutohetkinänne', sanoi. 'Minä olen yrittänyt', sanoi hän...\"\n\n\"Olette ensi kertaa Englannissa?\" kysyi mr Britling vieraaltaan.\n\n\"Aivan niin\", vastasi mr Direck.\n\n\"Minä sanoin hänelle, että on yksi asia, jota ette ole koettanut,\nsanoin\", jatkoi asemapäällikkö korottaen vieläkin ääntään\njättiläismäisellä ponnistuksella.\n\n\"Minulla on pienet vaunut täällä ulkopuolella\", sanoi mr Britling.\n\"Minä asun parin peninkulman päässä asemalta.\"\n\n\"Minä sanoin hänelle, että olettekos koettanut junan tärinöitä,\nsanoin. Sitäpä te ette ole koettanut, mr Darling. Sitäpä te ette\n_voikaan_ koettaa, sanoin. Mutta saatte olla varma, että se minun\nsokeriherneitteni autuus on, sanoin, ei mikään muu kuin junain\ntärinä.\"\n\nMr Direckiä hiukan hämmensi keskustelun kaksijaksoisuus sekä se\ntosiasia, että mr Britling puhui vaunuista tarkoittaen automobiilia.\nHän ojensi koneellisesti matkalippunsa asemapäällikölle, joka\nkeuhkojensa koko voimalla toisteli ja vakuutteli asiaansa mr\nBritlingin sijoittaessa itseään ja vierastaan ajopeleihin.\n\n\"Eihän tuo likasuojus särkynyt ollenkaan, ei kerrassa mistään\",\npauhasi asemapäällikkö. \"Minä olen sen tarkastanut. Minun aitani\nsiinä pahempaan kyytiin joutui. Ja paaluunko se vain vähän törmäsi?\nNostanko minä laukun tänne taakse, hyvä herra?\"\n\nMr Direck myönsi ja hetken epäröityään korvasi asemapäällikön\npalvelukset.\n\n\"Ollaanko valmiit?\" kysyi mr Britling.\n\n\"Valmiit ollaan, hyvä herra\", kaikui asemapäällikön ääni.\n\nSangen laajoin kääntein ohjasi mr Britling asemalta maantielle.\n\n\n4.\n\nNyt tuntui mr Direckin mielestä olevan parasta lausua julki harkitut\npuheensa. Mutta odottamaton este oli omiansa tekemään tyhjäksi hänen\naikomuksensa. Mr Direck huomasi melkein heti, että mr Britling\nnähtävästi ohjasi automobiilia ensimäistä tai toista tai korkeintaan\nkolmatta kertaa elämässään.\n\nSeikka kävi eittämättömän selväksi, kun hän yritti vaihtaa välitystä\nsuuremmaksi -- kone näet; pysähtyi kokonaan -- ja se muuttui\nsuorastaan selvyydellä pelottavaksi, kun mr Britling eräässä kulmassa\nvaivoin sai onnellisesti sivuuttaneeksi leipurinrattaat. \"Minä\ntulin painaneeksi vauhdinlisääjää\" selitti hän myöhemmin, \"kun\nolisi pitänyt jarruttaa. Sellaista sattuu aloitellessa. Meidän ja\nrattaiden väliä ei ollut jalkaakaan.\" Mr Britling käytti liian suurta\nmittayksikköä. Tuon tapauksen jälkeen mr Direck arkaili häiritä\nisäntäänsä keskustelualoitteillaan. Molemmat herrat valtasi tarkkaava\nhiljaisuus, jonka kuitenkin äkkiä keskeytti mr Britlingin huudahdus\nja pahoinpidellyistä välityslaitteista kuuluva räiske. \"Peijakas!\"\nhuusi mr Britling, ja sitten: \"Miten _perhanan_ tavalla?\"\n\nMr Direck huomasi, että hänen isäntänsä yritti saada ajoneuvoja\nsuuntautumaan läpi erittäin kauniin veräjän, jonka kummassakin\npielessä oli rakennus. Kohta kävi myöskin ilmeiseksi, että mr\nBritling oli luopunut tuosta aikomuksestaan, ja vihdoin he\npysähtyivät valtamaantiellä, kymmenkunnan kyynärän päässä veräjästä.\n\"Ei onnistunut\", sanoi mr Britling, irroitti kätensä ohjauspyörästä\nja puuskutti ankarasti. Sitten hän vihelsi muutaman tahdin jotakin\nvihaista säveltä ja vaikeni.\n\n\"Ajammeko tuosta vanhanaikaisesta veräjästä?\" kysyi mr Direck lyhyen\nvaitiolon jälkeen.\n\nMr Britling kääntyi katsomaan yli oikean olkapäänsä harkiten\nkäänne- ja etäisyysongelmia. \"Luulenpa\", hän sanoi, \"että ajan puiston\nympäri. Se vie vähän enemmän aikaa, mutta se on vaivattomampaa kuin\nperäytyminen ja liikehtiminen tässä... Erittäin mukava laite tämä\nsähkösytyttäjä. Muuten minun olisi täytynyt astua alas ja kiertää kone\nvauhtiin hartiavoimin.\"\n\nSitten tuli kulmaus, jonka kiertäminen ei näyttänyt tuottavan suuria\nvaikeuksia, kunnes mr Britling huusi: \"Oh -- _hoh-hoh_! Voi, peijakas!\"\n\nNyt istuivat molemmat herrat verraten viettävässä asennossa.\nVaunu oli kohonnut rinteelle ja sukeltanut villiruusujen ja\nkuusamapensaiden joukkoon säikähdyttäen kiireiseen lentoon pari\nrastasta ja joukon varpusia...\n\n\n5.\n\n\"Ehkä\", sanoi mr Britling epäröiden ja jatkoi pienen rauhaisan\nvaitiolon jälkeen; \"ehkä voin tästä päästä peräytymällä\".\n\nHänestä näytti tuntuvan siltä, että hän oli velvollinen hiukan\nselittämään tilannetta mr Direckille. \"Nähkääs, ensinnäkin -- asia\non mitä yksinkertaisin -- kun tahtoo kiertää kulman eikä sitten\nkäännä pyöriä takaisin suoraan asentoon, niin kiertäminen jatkuu\n-- pitemmälle kuin aikoikaan. Se on pyöräilytottumusta; polkupyörä\noikaisee itse itsensä. Odottaisi vaununkin tekevän samoin. Oma syyni\nse oli. Kirjassa koko tämä seikka selitetään perinpohjin, mutta\npahimmoiksi minä sen äsken unhotin.\"\n\nHän harkitsi ja kokeili tavalla, joka sai koneen paukkumaan ja\npärisemään...\n\n\"Kuten näette, se ei peräydy paikaltaan... Se on -- vajonnut...\nViitsittekö nousta vääntämään pyörää taaksepäin? Kun minä samalla\npanen koneen käyntiin, niin ehkä pääsemme liikkeelle...\"\n\nMr Direck astui alas ja ponnisteli melkoisesti.\n\n\"Jospa tarttuisitte puolapuihin. Juuri niin... Yks', kaks', kolme!...\nEi! No, istutaanhan tässä, kunnes joku tulee meitä auttamaan. Aivan\nvannaan joku tulee. Ettekö nouse tänne takaisin?\"\n\nHetkisen arveltuaan mr Direck palasi mr Britlingin viereen istumaan...\n\n\n6.\n\nHerrat hymyilivät toisilleen vakuuttaakseen, ettei, mistään\ntyytymättömyydestä voinut olla kysymystäkään.\n\n\"Minun ajoni jättää toivomisen varaa\", sanoi mr Britling\npuolueettoman avomielisin ilmein, \"mutta minä olen saanut vasta\näskettäin oman vaunun -- käytettyäni muutaman vuoden vuokravaunua,\nsellaista laiskurinjärjestelmää, jonka mukaan saa määrätystä\nkuukausimaksusta vaunun, ohjaajan, paloöljyn, renkaat, vakuutuksen ja\nkaikki. Se rupesi kamalasti kyllästyttämään minua. En voi käsittää,\nkuinka saatoin sitä niin kauan sietää. Minulle lähetettiin toinen\npaksupäinen, hävytön nulikka toisensa jälkeen; ne ajoivat nopeasti,\nkun minun teki mieli liikkua hitaasti, ne ohjasivat joka kulmassa\nväärää puolta ja niin kovaa vauhtia kuin suinkin, ahdistelivat\nkoiria ja kanoja huvikseen ja niin edespäin samaan tapaan. Ne eivät\nsallineet minun edes valita kulkuteitä. Minä olisin jo aikoja sitten\nhankkinut vaunun itselleni ja ohjannut sitä itse, ellei olisi ollut\ntuota hitonmoista kamminvääntämistä koneen seisahtuessa. Mutta tässä,\nnähkääs, tässä suhteellisen halvassa vaunussa on sähkösytyttäjä --\namerikkalaista tekoa kaikki, sitä tuskin tarvitsee sanoakaan. Nyt\novat asiat kunnossa -- saan ajaa niin nopeasti tai hitaasti kuin\nhyväksi näen.\"\n\nMr Direck katsahti pensasaitaan, jonka soma epäjärjestys heitä\nympäröi, ja myönsi hymyillen että asiat olivat nyt todellakin paljon\nmiellyttävämmin järjestetyt.\n\nEnnenkuin hän oli ehtinyt sitä sanoa, oli mr Britling päässyt\nuudelleen puheenvauhtiin.\n\nHän puhui nopeasti ja ikäänkuin sysäyksittäin; hän tuntui laukaisevan\najatuksensa ilmi kohta kun se mieleen juolahti ja hänen päässään\ntuntui olevan runsaat ajatuspanokset. Hän puhui lähes kaksi kertaa\nnopeammin kuin mr Direck, nieleskeli sanojaan paljoa enemmän, käytti\npaljoa keskitetympää sanontaa ja jätti yleensä lauseen päättämättä,\njoten mr Direck jäi auttamattomasti jälkeen.\n\nEnglantilaisten ja amerikkalaisten välisissä keskusteluissa on\ntosiaankin verraten yleisenä vikana se, että englantilainen tekee\näkillisiä hyökkäyksiä Merentakaisen miehen vasta kehitellessä\nvoimiaan. Siitä johtuu monenlaisia väärinkäsityksiä. Kumpikin\nkäsittää keskustelemisen omalla, perin erilaisella tavallaan.\nEnglantilaisilla on paljoa vähemmän halua kuunnella kuin\namerikkalaisilla; he eivät ymmärrä samassa määrin keskustelun\nmolemminpuolisuutta ja taipuvat sentähden aluksi tekemään vieraistaan\npelkkiä kuuntelijoita, jotka ihmetellen odottavat vuoroansa.\nHeidän vuoroansa ei tule milloinkaan. Mr Direck istui syvään\nvajonneena kaltevalla istuimellaan kasvot puolittain kääntyneinä\nkohti mainehikasta isäntää ja sanoi \"yep\" tai \"sure\" tai \"tietysti\"\nkuivan-matalalla äänellä, jota hän edellytti englantilaisen häneltä\nodottavan, ja onnistui yrityksessään yhä paremmin.\n\nYlistettyään sitä liikettä, jota hänen oli kiittäminen ajokuntoisen\nautomobiilin hankkimisesta hänen ostettaviinsa mr Britling siirtyi\njokaisen englantilaisen lempiaiheeseen, kaiken englantilaisen\nkirpeään kritikoimiseen. Hän huomautti, että jarru- ja välitysvipujen\nkeskeinen asema hänen automobiilissaan teki, amerikkalaiselle\ntehtailijalle mitä helpoimmaksi asiaksi muodostaa siitä joko\nvasemman- tai oikeankäden vaunu ja siten soveltaa se joko mannermaan\ntai Englannin teitä varten. Englannissa ei valmistettu niin helposti\nmuutettavaa vaunua. Meillä brittiläisillä on suurta hankaluutta\nerikoisesta tiejärjestyksestämme samoinkuin erikoisista mitoistamme\nja painoistamme. Mutta me katselemme näitä puutoksiamme väärällä\nylpeydellä. Amerikkalaisten automobiilien tulviminen Englantiin oli\nveres ilmiö, se oli uusi todistus amerikkalaisen älyn verrattomasta\njärjestelykyvystä. Automobiilien samoinkuin kellojen ja pyssyjen\nvalmistus tapahtui siellä suunnattomin joukoin koneiden avulla,\nkun brittiläiset sitävastoin yhä valmistivat kappaleen kerrallaan.\nIhmeellinen tosiasia tuo, että Englanti, teollisuusjärjestelmän\nalkuunpanija ja työnjaon ensimäinen kehittelijä, oli siinä määrin\nharhautunut järjestelmällisestä tuottamisesta. Hän katsoi sen\nsuurelta osalta johtuvan Oxfordin ja valtiokirkon vaikutuksesta...\n\nTässä kohden mr Direckin mieleen johtui eräs kuvaava esimerkki.\n\"Toiminnan järjestelmöimisen välttämättömyyttä, josta puhuitte, mr\nBritling, valaisee pieni tapaus, joka sattui eräälle ystävälleni\nToledossa. Siellä ollaan aikeissa perustaa suuri tehdasyhtiö, jonka\ntarkoituksena on vallata kaikki Amerikan ja Euroopan markkinat\ntuhannen dollarin vaunuilla --\"\n\n\"Sellaisia pikku seikkoja sattuu alinomaa\", sanoi mr Britling,\nkatkaisten toisen puheen ilman mitään erikoisempaa ponnistusta.\n\"Nähkääs, meillä on tekemisemme puolella jos toisellakin. Meidän\ntehtailijaluokkamme oli tietysti aluksi kapinallinen luokka. Sen\nmuodosti joukko paisuneita käsityöläisiä, jotka olivat luonnostaan\nyritteliäitä ja yltiöpäisiä kuten käsityöläiset ainakin. Kohta\nkun ne pääsivät elpymään ja lähettivät poikansa Oxfordiin,\nolivat ne samalla mennyttä kalua. Meidän tehtailijaluokkamme\nsuli aivan kohta vanhoillisiin luokkiin, joiden kasvatuksessa on\naina ollut kiinalaista sävyä -- mahdollisimman vähän kasvatusta\nja mahdollisimman vanhaa ja valikoitua. Amerikassa teillä ei ole\ntoistaiseksi ollut mitään varsinaista vanhoillisluokkaa. Onnellinen\nmaanosa! Te hylkäsitte vanhoillisuuden, joten teille jäi vain\nvapaamielisyys ja radikalismi. Meidän erikoisena onnettomuutenamme\non, että olemme saaneet erään lajin kumouksellisia, jotka nekin ovat\nvanhoillisia kiinalaisia samalla kertaa. Ruskin ja Morris esimerkiksi\nolivat yhtä taantumuksellisia ja tieteelle vihamielisiä kuin herttuat\nja piispamme konsanaan. Koneitten vihaajia. Tieteen vihaajia.\nKaavaihmisiä aina ydintä myöten. Sama on yleensä sosialistiemme\nlaita. He ovat istuttaneet tähän maahan sen ajatuksen, että\nkunnollisia automobiileja voi syntyä ainoastaan silloin, kun niitä\nvalmistavat tottuneet työmiehet käsin, aivan yksitellen, taotusta\nkuparista, parhaasta raudasta ja teräksestä ja hienoimmasta tammesta.\nKaikkia näitä minun koneessani olevia laitteita, sähkösytyttäjää\nja sähkövalaistusta, englantilainen mieli suorastaan kammoo... Ei\npidä luulla, että me olemme vain takapajulla näissä asioissa; me\nolemme kerrassaan vastustavalla kannalla. Brittiläinen mieli ei\nole koskaan todella suvainnut sähköä; ei ainakaan sitä lajia, joka\nliikkuu lankoja pitkin. Se on hänestä liian liukasta. Se muistuttaa\nhänelle italialaisia ja liukkautta ylipäänsä Voltaa, Galvania,\nMarconia ja niin edespäin. Brittiläiselle soveltuvat paremmin vanhan\nlasilevykoneen valmistamat pitkät ja perin hyödyttömät sähkökipinät,\nse, mitä kitkasähköksi nimitetään. Me säilytämme sitä Leydenin\npulloissa... Tänne Claveringsiin eivät ole vieläkään suvainneet\nhankkia sähkökelloja. Syntyi aika meteli, kun Salomonson, jolla se\noli vuokralla yhteen aikaan, yritti ryhtyä johtoja ajattelemaan...\"\n\nMr Direck oli seurannut tätä huomautusryöppyä kärsivällisesti\nhymyillen ja hitaasti päätään nyökytellen. \"Kertomanne seikat\nmuodostavat tosiaankin jyrkän vastakohdan Amerikan oloille. Tuo\nystäväni, jonka äsken mainitsin, hän, joka oli osakkaana eräässä\ntoledolaisessa automobiilitehtaassa --\"\n\n\"Tietysti\", puhkesi mr Britling taas puhumaan, \"vanhoillisuuskaan\nei ole mitään lopullista. Viime kädessä me olemme sittenkin samaa\nlihaa ja verta kuin teidän yritteliäs toledolainen ystävänne.\nVanhoillisuus, tarkoitan, ei ole mikään rotupiirre. Ja meidän\naikaisempi tarmomme osoittaa, ettei se voi piillä saartemme ilmassa\neikä maaperässä. Englanti on muuttunut saamattomaksi ja kömpelöksi\nsiitä syystä, että Englanti on menestynyt ja voinut hyvin...\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi mr Direck. \"Puheenalaisen ystäväni nimi\noli Robinson, mikä seikka riittävän selvästi viittaa hänen\nenglantilaiseen alkuperäänsä, ja hän muistutti, jos sallitte sanoa,\nteitä sekä vartaloltaan että ihonväriltään; rodulliselta kannalta hän\noli -- no niin, jokseenkin teidän laisenne...\"\n\n\n7.\n\nTämä mr Direckin uusi yritys raukesi samassa, sillä mr Britling nousi\nseisomaan, laati kämmenistään huutotorven ja kajahdutteli kerran\ntoisensa jälkeen kohti näkymättömiä kuulijoita.\n\nKun hän oli aikansa huudellut, kävi ilmi, että hän oli herättänyt\nkahden halullisen, mutta maltillisen työmiehen huomion. He sukelsivat\nhiljalleen esiin; aluksi oli näköpiirissä vain pari tarkkaavaista\npäätä. Heidän avullaan saatiin vaunu jälleen tielle. Mr Direck auttoi\nmiehuullisesti pannen ohimennen merkille miesten mr Britlingille\nosoittaman kunnioituksen ja heidän osakseen tulleet shillingit.\nMiehet nostivat lakkia ja nimittivät mr Britlingiä \"herraksi\".\nHe tarkastelivat automobiilia loitolta, mutta hyväntahtoisesti.\n\"Ei se ole rikki mistään, ei kerrassaan mistään\", sanoi toinen\nrohkaisevasti. Automobiili olikin tosiaan eheä, paitsi että\nlikasuojus oli hiukan vääntynyt ja toisen sähkölampun johto\nirtautunut. Mr Britling istui jälleen paikallaan; mr Direck nousi\nvakavana ja ääneti hänen viereensä. Vaunu lähti liikkeelle nytkähtäen\nkuten aina, aivan kuin olisi joku odottamatta ja hävyttömästi\ntakaa sysäissyt. Ja siitä pitäen mr Britling ajoi niin tavattoman\nvarovasti, että saavuttiin perille enemmittä onnettomuuksitta,\nellei ota lukuun hänen varsin miellyttävän puutarhansa veräjäpielen\nrikkiraapaisemaa astimen metallireunaa.\n\nPerhe tervehti hänen onnellista palaamistaan vilpittömin helpotuksen\nja ihailun tuntein. Pieni poika ilmestyi talon kulmaukseen ja hävisi\ntaas aivan äkkiä.\n\n\"Isä on viimeinkin päässyt kunnialla kotiin\", kuultiin hänen huutavan\nnäkymättömille kuulijoille.\n\n\n8.\n\nVaikka mr Direckiä hiukan harmitti Robinsonin tarinan keskeytyminen\n-- hän näet piti tapanaan, päättää alkamansa asian -- huomasi\nhän kuitenkin heti, että mr Britlingin huoneenhallitus oli\naito brittiläinen, perin epäamerikkalainen ja jossakin määrin\nvaikeatajuinen. Siinä oli jokin piirre, jota hän aluksi ei kyennyt\nollenkaan määrittelemään. Verrattuna kaikkeen ennen elämässä nähtyyn\nse vaikutti -- vihdoin löytyi oikea sana -- luonnosmaiselta. Niinpä\nhäntä esim. ei esitelty kenellekään muulle kuin emännälle, ja\ntämäkin toimitus suoritettiin siten, että mr Britling vain viittasi\nkädellään. \"Siinä on Edith\", sanoi hän ja lähti kohta viemään\nvaunuansa suojaan. Mrs Britling oli pitkä, pisamainen nainen;\ntukka vaaleanruskea ja silmät ruskeat, hajamieliset. Hän toivotti\nkätellen vieraan tervetulleeksi, ja sitten saapui ihmeellinen\nenglantilainen kamarineitsyt -- hän ainakin oli odotusten mukainen --\nottamaan tulijan käsilaukun ja johdattamaan hänet vierashuoneeseen.\n\"Murkina tarjoillaan ulkona\", sanoi hän, sulki oven ja jätti hänet\nkäsiliinalla peitetyn, lämmintä vettä sisältävän kannun pariin.\n\nTalo, johon hän oli saapunut, oli neliskulmainen, vanha, punaisesta\ntiilestä rakennettu, varsin sievää kahdeksantoistasataluvun tyyliä,\netupuolella laaja nurmikko suurine seetripuineen ja ajotie, joka\njohti suoraan pääovelle vieden siitä mr Britlingin vaunuineen\njonnekin tuntemattomiin tienoihin rakennuksen takapuolelle. Talon\nkeskuksena oli iso, ilmava, tammella laudoitettu halli, jota\nlämmitti talvella vain avoin liesi ja johon aukeavain monilukuisten\novien hän tiesi vievän Englannissa suosittuihin neliskulmaisiin\nyksityishuoneisiin. Kirjahyllyt ja täytetyt linnut koristivat hänen\nmakuusuojansa edessä olevaa tasannetta. Tullessaan alas hän keksi\nhallissa pienen vaaleaverisen harjastukkaisen pojan, jolla oli yllään\nvalkoinen flanellipaita, ja polvihousut; sääret ja jalat olivat\npaljaat. Poika seisoi tyhjän, avoimen takan ääressä asennossa, jonka\nmr Direck heti arvasi mr Britlingiltä periytyväksi. \"Murkina on\npuutarhassa\", julisti Britlingin vesa, \"ja minut lähetettiin teitä\nhakemaan. Ja kuulkaahan nyt, onko totta, että olette amerikkalainen?\"\n\n\"Aivan varmaan\", vastasi mr Direck.\n\n\"Niin, osaan minäkin vähän amerikankieltä\", sanoi poika, \"minä olen\nopetellut sitä\".\n\n\"Annahan kuulua\", sanoi mr Direck hymyillen entistä ystävällisemmin.\n\n\"No, miksei: Gol darn you! Ouch. Geewhizz!...\"\n\n\"Mistä olet tuon kaikki oppinut?\" kysyi mr Direck rohkaistuen.\n\n\"Sunnuntain lisälehdestä\", kertoi nuori Britling.\n\nMr Britling asteli heitä kohti. Hän oli nyt harmaassa flanellipuvussa\n-- hänen oli täytynyt se kiireimmiten sukaista yllensä -- ja\ntietenkin paljon pulskempi...\n\n\n9.\n\nPitkä, kapea pöytä, joka seisoi suurten vaahterain varjossa\nasuinrakennuksen ja siistityn luuvan välillä -- viimeksimainittua\nsuojaa kuului käytettävän \"tanssiin ja muuhun sellaiseen\" -- oli\npeitetty sinisellä liinalla, seikka, joka sekin oli omiansa mr\nDireckiä hämmästyttämään. Hän oli ensimäistä kertaa aterialla\nenglantilaisessa kodissa ja odotti joistakin epämääräisistä\nsyistä saavansa kokea muodollista jäykkyyttä \"moitteettomine\npöytäliinoineen\". Lisäksi hän oli otaksunut tarjoilun olevan\njäykkäin ja taitavain kamarineitsyiden hoidettavana ja koko homman\ntapahtuvan erittäin säädyllisesti. Vastoin odotusta sukelsi esiin --\nnähtävästi keittiön suunnalta -- pari hyvänluontoista palvelijatarta\nvetäen pyöräin varassa liikkuvaa laitetta, jota mr Direckin pieni\nopas kertoi nimitettävän \"täti Kalisevaksi\" -- tosiaan se tuntui\nnimensä ansaitsevan -- ja jonka hyllyihin ateria kokonaisuudessaan\noli sijoitettu. Sillä aikaa kun palvelijattaret tuon liikkuvan\ntarjoilupöydän ääressä leikkelivät paistia ja aukoivat pulloja,\npitivät tarjoilusta huolta äsken puheena ollut pieni poika ja\nhänen hiukan vanhempi veljensä, joita avusti pari nuorukaista --\nviimeksi mainittujen asemaa ja sukulaisuussuhdetta oli vaikea\nmennä lähemmin määrittelemään. Mrs Britling istui pöydän päässä\nkeskustellen mr Direckin kanssa, tehden kysymyksiä ja yleisen\nsilmälläpitovelvollisuutensa vuoksi kuunnellen vastauksia vain\npuolella korvalla.\n\nSeurueen kokoonpano oli omiansa saamaan mr Direckin jossakin määrin\nymmälle. Mr ja mrs Britling istuivat pöydän päissä; siihen asti\nasia oli kyllä selvä. Jokseenkin varmaa oli sekin, että molemmat\npaljasjalkaiset pojat olivat pikku Britlingejä. Mutta siitä eteenpäin\npeittyi kaikki epävarmuuden pilveen. Pöydässä oli suunnilleen\nseitsemäntoistavuotias nuorukainen, joka oli paljon tummempi kuin\nBritling, mutta nenän ja pisamain puolesta häntä muistuttava,\nkenties hänen poikansa aikaisemmasta aviosta tai poikapuoli; hän\noli pörhötukkainen ja hänen kätensä ja jalkansa ilmaisivat nopeata\nkasvamista. Vielä oli pöydässä hyvin punakka, lyhyttukkainen,\nsilmälaseilla ja panamahatulla varustettu nuori saksalainen, joka\nluultavasti oli nuorempain poikain kotiopettaja. (Mr Direckillä oli\nsamoin hattu päässä, sillä hän oli jo ennen New Yorkista lähtöään\nkuullut liioiteltuja Englannin ilmanalaa koskevia juttuja. Kaikki\nmuut olivat paljain päin.) Vihdoin oli siellä ymmärrettävyyden\nrajoissa miellyttävä, nuori, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies,\njota kaikki nimittivät \"Teddyksi\". Mr Direck arvaili hänen olevan\n\"sihteerin\".\n\nMutta näiden tavallisten ja ymmärrettävien henkilöiden lisäksi\noli läsnä kerrassaan salaperäinen, soma, sinipukuinen nuori\nnainen, joka hymyten istui mr Britlingin vieressä, ja mr Direckin\noikealla puolella oli jotenkin yhdennäköinen tummatukkaisempi\nneito, joka kohta alunpitäen näytti hänestä vieläkin somemmalta\nja tuntui -- vaikka ensinnä olikin mahdoton asiaa tarkemmin\nmääritellä -- jollakin tavoin tutulta; Teddyn ja kotiopettajan\nvälissä istui kookas, keski-ikäinen nainen, joka mustine pukuineen,\nkultaisine kaulaketjuineen ja valtavine nenineen näytti ikäänkuin\nasiaankuulumattomalta; vielä oli eräs pitkä, keski-ikäinen,\nälykkäännäköinen herra, joka ehkä satunnaisesti vieraili talossa,\nsekä nuori intialainen herra, puettu moitteettomasti kalvosimia ja\nruskeata, pehmeää liinakaulusta myöten, joista pisti esiin hieno\npronssipinta ja runsaat, kiharat hiukset, ja vihdoin oli läsnä\nkorkeintaan vuoden ikäinen lapsukainen, joka tarkkaavaisena istui\nvaunuissaan heiluttaen iloisesti kättä jokaiselle. Tämä lapsukainen\nse pahiten hämmensi mr Direckin järjestystä harrastavaa mieltä.\nMietiskellessään kuka voisi olla lapsen isä tuli hän puhelleeksi\nmrs Britlingille melkein yhtä katkonaisesti ja hajamielisesti kuin\nviimeksimainittu hänelle. Oli jokseenkin varmaa, ettei lapsi kuulunut\nmrs Britlingille. Hänen vieressään istuva neiti tai mr Britlingin\nvierustoveri tai mustapukuinen nainen, voivat jokainen varsin hyvin\nolla naimisissa, mutta missä sitten oli aviomies? Epätodenmukaiselta\ntuntui, että löytölasta olisi tänne tuotu aterian ajaksi...\n\nÄlyttyään vihdoin, että sukulaisuusongelma oli jätettävä ratkeamaan\nitsestään, ellei mielinyt suistua kokonaan keskustelun ladulta, mr\nDireck kääntyi emännän puoleen, jonka silmälläpitovelvollisuudet\nsallivat pienen lepohetken, ja lausui hänelle, miten muistettava\nasia mr Britlingin tapaaminen hänen omassa kodissaan tulisi hänen\nelämässään olemaan ja miten erinomaisen suuressa arvossa Amerikka\noli alkanut pitää mr Britlingiä ja hänen kirjoitelmiaan. Hän\nhuomasi erään ennakolta suunnitellun keskustelujohdannon sopivan\ntähän aivan vähäisin muutoksin. Sitten hän jatkoi huomauttaen, että\noli yllättävän mielenkiintoista havaita mr Britlingin käyttelevän\nomaa automobiilia, vieläpä automobiilia, joka oli amerikkalaista\ntekoa. Amerikassa oli automobiilien ja muiden samanlaatuisten\ntuotteiden valmistus tehty järjestelmälliseksi, vieläpä siinä\nlaajuudessa, että sen hänen mielestään piti suorastaan hämmästyttää\neurooppalaisia. Aivan varmaan Se oli omansa hämmästyttämään\neurooppalaisia tehtailijoita. Kuvaavana esimerkkinä hän voi kertoa\npienen jutun eräästä Robinson-nimisestä tuttavastaan -- miehestä,\njoka, kumma kyllä, kooltaan ja ulkomuodoltaan suuresti muistutti\nmr Britlingiä. Hän oli juuri asemalta tultaessa kertonut tästä mr\nBritlingille. Hänen tuttavansa oli eräiden kumppanien kera tehnyt\ntoistaiseksi suurisuuntaisimman yrityksen valloittaakseen, lyhyesti\nsanoen, kevyiden tuhannen dollarin automobiilien markkinat. Heidän\najatuksensa oli tämä: \"Kysymyksessä olevat markkinat voidaan käsittää\nrakennusleikiksi, jossa irralliset kappaleet odottavat kokoojaansa.\nMe suoritamme tuon tehtävän.\" Mutta se oli helpommin ajateltavissa\nkuin suoritettavissa. Heti aloitettaessa hän ja hänen toverinsa\nkohtasivat odottamattaan erittäin pahan pulman...\n\nAluksi mrs Britling seurasi mr Direckin esitystä melkeinpä\njakamattomalla tarkkaavaisuudella, mutta kun johdanto oli valmis,\nolivat asiat sinisellä liinalla ehtineet uuteen vaiheeseen, joka\nyhä enemmän vaati rouvan älykästä johtoa. Pikkupojat ilmestyivät\näkkiä hänen vierelleen. \"Otammeko lautaset ja tuomme mansikat,\näiti?\" kysyivät he yht'aikaa. Sitten kutsuttiin toinen taampana\npysyttelevistä sievistä neitsyistä ja annettiin hänelle, määräyksiä\nmatalalla äänellä, ja mr Direck tajusi, ettei Robinsonin kuvaavat\nkokemukset tällä kertaa sopineet seikkaperäisemmin esitettäviksi.\nHiukan nolona, mutta täysin ymmärtäen tilanteen laadun, hän kääntyi\npuhuttelemaan vasemmanpuolista naapuriansa...\n\nNeiti hymyili tosiaankin harvinaisen somasti, ja hänen vienoissa,\nkirkkaanruskeissa silmissään oli jotakin erikoista -- aivan\nkuin pienen, vikkelän linnun liikehtimistä. Ja -- hän muistutti\njotakin tuttua henkilöä! Aivan varmasti. Hän oli valmis ryhtymään\nkeskusteluun.\n\n\"Minä tässä mainitsin mrs Britlingille\", sanoi mr Direck, \"miten\nsuurena onnena pidän, että sain tutustua mr Britlingiin näin perheen\npiirissä\".\n\n\"Ettekö ole häntä ennen tavannut?\"\n\n\"En, tulin vuorokautta liian myöhään hänen matkustaessaan Bostonin\nkautta viime Amerikan-matkallaan. Tasan vuorokautta. Olin siitä kovin\npahoillani.\"\n\n\"Olisin hyvilläni, jos minullekin joku kustantaisi matkan maailman\nympäri.\"\n\n\"Jos kirjoitatte yhtä hienosti kuin mr Britling, niin mr Kahn\nlähettää teidät matkaan.\"\n\n\"Luuletteko, että se kävisi päinsä, jos osoittaisin taipumuksia?\"\n\n\"Miksei. Kirjoittakaa joitakin lupaavia näytteitä -- vain sen verran,\nettä hän tulee vakuutetuksi.\"\n\nNuori neiti ajatteli mr Britlingin hyvää onnea.\n\n\"Hän on nähnyt Intian. Ja Jaapanin. Viikkokausia hän on ollut\nEgyptissä. Ja hän palasi suoraan halki Amerikan.\"\n\nMr Direck oli jo höyrylaivalla alkanut totuttautua hyppelehtivään\nja epäjohdonmukaiseen englantilaiseen keskusteluun. Hän teki nyt\nmielestään kerrassaan oivan hyppäyksen samalla alentaen äänensä\ntuttavallisen matalaksi. (Luultavasti jo Aatami ensi kertaa Eevan\nkanssa keskustellessaan huomasi, kuinka miellyttävää on alentaa\ntutunomaisesti ääntään, kun lähettyvillä on siro korva ja sen\njuuressa korea kihara.)\n\n\"Otaksun\", virkkoi mr Direck, \"että mr Britling tutustui tuohon\nvärilliseen herraan Intiassa?\"\n\n\"Värilliseen herraan!\" Neiti katsahti nopeasti pöydän toiselle puolen\nikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jotakin purppuranpunaista ja\nsiinä keltaisia täpliä. \"Ei, hänhän on eräs mr Lawrence Carminen\nnuoria miehiä!\" selitti hän vieläkin tutunomaisemmin sellaisin ilmein\nkuin olisi ollut kysymys heidän edessään seisovasta hopeisesta\nruusumaljakosta. \"Hän on etevä Intian kirjallisuuden tuntija, kuuluu\nerääseen yhdistykseen, jonka tarkoituksena on edistää intialaisten\nylioppilaiden viihtymistä Lontoossa, ja hänen on tapana tuoda niitä\ntännekin.\"\n\n\"Kuka sitten on mr Lawrence Carmine?\" jatkoi mr Direck tiedustelujaan.\n\nEntistä yhä tutunomaisemmin neiti neuvoi mr Carminen, kuten näytti,\nvain hiukan ripsiään liikahuttamalla.\n\nMr Direck valmistautui puhumaan vieläkin enemmän _sotio voce_ ja\nluotamaan vieläkin syvempiä salaisuuksia. Hänen katseensa viipyi\nlastenvaunuissa; hän kumartui hiukan lähemmäksi korvaa... Mutta\nmansikat keskeyttivät hänen yrityksensä.\n\n\"Mansikoita!\" sanoi neiti kääntäen hänen huomionsa vasemman olkapään\nvaiheille hiukan päätään heilauttamalla.\n\nSiinä oli toinen pojista kukkuraisine lautasineen valmiina hänelle\ntarjoilemaan.\n\nSitten ryhtyi mrs Britling jälleen keskustelemaan hänen kanssaan.\nHän sanoi tietävänsä niin vähän Amerikan oloista, ettei edes ollut\nselvillä, kasvoiko siellä mansikoita. Täällä oltiin nyt parhaassa\nmansikkakaudessa, ja vuosi oli ollut hyvä. Ja parhaassa ruusukaudessa\nsamaten. Englannin kansan pikku heikkoutena oli pitää ruusujaan ja\nmansikoitaan maailman mainioimpina.\n\n\"Englantilainen iho olisi laskettava mukaan\", sanoi mr Direck\nmarjavuorensa ylitse, nähtävästi yrittäen kohteliaisuutta. Ja sehän\noli kuten olla pitikin... Mutta neiti hänen vasemmalla puolellaan\npuhutteli pöydän toisella puolen istuvaa saksalaista kotiopettajaa\neikä siis kuullut mitä hän sanoi. Niin ettei haitannut, vaikka\nkohteliaisuudessa olisi ollut vähän vikaakin...\n\nÄkkiä hänen mieleensä juolahti, että neiti muistutti erästä\nisoäidin serkkua, jonka vanha valokuva oli heillä kotona ja johon\nhän poikasena oli rakastunut. Tuo oli hänen hymynsä. Tietysti!\nTietysti!... Hänhän oli tavallaan jumaloinut sitä kuvaa... Hän tunsi\nomituista halua kertoa se neidille...\n\n\"Tämä käyntini\", sanoi hän mrs Britlingille, \"on, jos mahdollista,\nsitäkin mielenkiintoisempi minulle, kun äidinäitini oli täällä\nsyntynyt ja kasvanut samoinkuin äidinisänikin suku aikoinaan.\nÄidinisäni suku on tullut Uuteen Englantiin hyvin varhain... Niin,\nno, jos sanoisin _Mayflowerin_ aikoihin, en kyllä puhuisi totta.\nMutta ei siinä paljoa ole tinkimistä. He olivat Essexin Hinkinsoneja.\nMinussa on ainakin hyvä kolmannes essexiläistä verta. Isoäitini oli\nEssexin Cornereita. Täytyy tunnustaa, että olin aikonut --\"\n\n\"Cornereita?\" kysyi hänen vieressään istuva neiti terävästi.\n\n\"Sanoin juuri mrs Britlingille hiukan aikoneeni --\"\n\n\"Jotakin noita essexiläisiä sukulaisianne koskevaako?\"\n\n\"Niin, olin ajatellut ottaa selkoa, onko heitä vielä näillä\nseuduin... Sanokaahan, olenko astunut nappoon?\"\n\nHän siirsi katsettaan henkilöstä toiseen.\n\n\"_Hän_ on Cornereita\", sanoi mrs Britling.\n\n\"Vai niin\", virkkoi mr Direck hetken epäröiden. Asia oli niin\nihastuttava, ettei käynyt päinsä olla kovin hillitty. Ilmakehä\ntuntui vapaalta ja ystävälliseltä. Hänen äänenpainonsa teki kaiken\nloukkaantumisen mahdottomaksi. Ja hän loi neitiin avoimesti paljon\npuhuvan silmäyksen. \"Hauskaa tavata teitä, serkku Corner. Kuinka\nvanhukset täällä kotona jakselevat?\"\n\n\n10.\n\nSukulaissuhteen herättämä vilkas mielihyvä auttoi mr Direckiä\nirtautumaan halustaan kertoa Robinson-tarinansa. Ryhtyessään jälleen\njuttelemaan mrs Britlingin kanssa, hän heti käänsi keskustelun\ntuohon merkilliseen tapaukseen, näihin asti aavistamattoman\nsukulaisen löytymiseen. \"Käyttäydyn ehkä amerikkalaisesti\", sanoi hän\npuolustellen, \"mutta luulenpa melkein lähteväni maanantaina Market\nSaffroniin, Hinkinsonien kotipaikoille tutkiakseni siellä kirkkomaan\nhautakiviä päivän tai pari\".\n\n\"On hyvin luultavaa\", virkkoi mr Britling, \"että löydätte joitakin\ntietoja kirkonkirjoista. Monessakin paikassa ulottuvat kirjat\nkolmensadan vuoden päähän tai edemmäksi. Minä vien teidät sinne pikku\nvaunuillani.\"\n\n\"En tahtoisi missään nimessä teitä vaivata\", sanoi mr Direck\njoutuisasti.\n\n\"Vaivaamisesta ei kysymystäkään. Minä ajan mielelläni. Ainakin\ntoistaiseksi. Ja kun kerran matkaan lähdemme, niin palaamme\nHarborough High Oakin kautta ja otamme selkoa Cornerien sukupuusta.\nSukua on siellä päin vielä monin paikoin. Eivätkä tietkään ole\nlainkaan kiusalliset: joku mäki ja käänne vain siellä täällä.\"\n\n\"En tosiaankaan tahtoisi aiheuttaa teille sellaista vaivaa, mr\nBritling.\"\n\n\"Vaivasta ei kysymystäkään. Minun tekee juuri mieleni päivän matkalle\nja haluaisin, että Gladys --\"\n\n\"Gladys?\" kysyi mr Direck, nähden toivon kipinän välkähtävän.\n\n\"Minä puhun pikku vaunustani. Haluaisin nähdä, mihin Gladys kelpaa\noikeassa ajossa. Olen ollut sillä matkassa vain neljä kertaa enkä\nole vielä päässyt neljäänkymmeneen peninkulmaan tunnissa. Ja minulle\nsanottiin, ettei sen pitäisi olla lainkaan vaikeata. Saan siis katsoa\nasian päätetyksi.\"\n\nMr Direck ei sillä hetkellä keksinyt mitään pätevää tekosyytä. Mutta\nhän piti aivan selvänä, että jotakin täytyi tapahtua. Hän olisi\nmielellään tuntenut jonkun, joka olisi voinut sähköteitse kutsua\nhänet takaisin Lontooseen ja siten pelastaa hänet mr Britlingin\nvoimavaunua uhkaavista epävarmoista vaiheista. Sitten valtasi toinen\nasia koko hänen mielenkiintonsa.\n\n\"Tuskin uskotte minua\", sanoi hän, \"jos kerron että teidän miss\nCornerinne ihan ihmeellisesti muistuttaa erästä äidinäitini serkun\npienoiskuvaa, joka on hallussani kotona Amerikassa. Hän näyttää\nerittäin miellyttävältä neitoselta.\"\n\nMutta mr Britling ei tehnyt lähempää selkoa miss Cornerista.\n\n\"Varmaan on hyvin hauskaa\", sanoi hän, \"tulla tänne haeskelemaan\namerikkalaisia sukujanne muistomerkkien ja hautapatsaiden\nkirjoituksista. Tunnette luonnollisesti Evershamin eteläpuolella\nolevan seudun, jossa joka toista muistomerkkiä koristaa tähtilippu,\nmaasta muuttaneiden Washingtonien vaakuna. Epäiltävää on kuitenkin,\nlöytyisikö sieltä enää suvun nimeä. En myöskään usko, että löydätte\nmontakaan Hinkinsonia Market Saffronista. Mutta tässä osassa maata on\nuseissa paikoin viidenkuudensadan vuoden ikäisiä sukuja, jotka yhä\nkukoistavat. Siitäpä syystä Essex onkin paljoa aidompaa Englantia\nkuin Surrey tai sanokaamme Kent. Tässä ympäristöllä tapaatte\nCorner- ja Fairly-sukuja, tuonnempana seuraa Capel, ja Dunmow'n ja\nBraintreen puolessa Maynardeja ja Byngejä. Ja Claveringsin puistosta\nlöydätte tammia ja pyökkejä, jotka ovat kaikuneet susien ulvontaa ja\nmiesten rautapaitojen kalsketta. Kaikkia täkäläisiä vanhoja taloja\nympäröivät vallihaudat susien varalta. Itse Claverings on Tudorien\najalta ja on hieno sekin. Ja talonpoikaistalot ovat yhä\nolkikattoisia...\"\n\nHän mietti hetkisen. \"Jos matkustatte Lontoosta etelään, on asia\naivan toinen. Te joudutte eri aikakauteen, eri yhteiskuntaan. Olette\nLontoon esikaupungeissa vaikka kuljette rannikolle asti. Ette löydä\nyhtään oikeata vanhaa taloa, sellaisia syväjuurisia perintötiloja\nkuin täällä. Tapaatte miljoonanomistajia ja heidän kaltaisiaan,\njotka ovat asettuneet vanhoille tiloille. Surrey on tulvillaan\nrikkaita välittäjiä, tirehtöörejä, tuomareita, sanomalehdenomistajia.\nSellaista väkeä, joka ristikoilla sulkee puistojensa tiet. He tekevät\njotakin noille vanhoille tiloille -- en tiedä mitä -- ja samassa\nmuuttuu maaseutu huvila-alueeksi. Pikkutiloja ja punatiilihuviloita\nja keinotekoisia talonpoikaistaloja syntyy kuin sieniä sateella.\nAlkaa vallita uudenlainen, kolea sirostelu. Kumirengas- ja\nbensiini-ilmoituksia, valtavia, räikeitä pintoja pystytetään\ntienvierille. Köyhä kansa joutuu muuttelemaan, kunnes ei enää tiedä\nisoisistään. Niistä tulee huvilayhteiskunnan loiseläjiä ja jobbaajia,\njotka rikastuvat alhaisin keinoin ja hankkivat itselleen gramofonin.\nEssex täällä ja Surrey siellä ovat yhtä erilaiset kuin Venäjä ja\nSaksa. Mutta jos yksi amerikkalainen sattuu käymään Essexissä,\nniin kahdenkymmenen matkan päämääränä on Godalming tai Guildford,\nDorking, Lewes tai Canterbury. Surreyläiset eivät oikeastaan ole\nlainkaan englantilaisia. He ovat rauhattomia. Joko mukana eteenpäin\ntai joukosta pois. He kouluttavat puutarhureitansa, pitävät kovasti\nluentoja tehokkaasta maanviljelyksestä ja rakentavat ampumaratoja\njoka kylään. Se on uusien ilmoituskilpien ja Piikkilanka-aitojen\nluvattu maa; siellä on poliisi Vastassa joka nurkassa. He pukeutuvat\npäivällisille. He pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin.\nJos siellä joku nousee yöllä varasta ahdistamaan, niin hän pukeutuu\nsoveliaaseen pukuun -- tai ei näyttäydy ensinkään. Kulkureittensa\nkäsittelyä varten heillä on erikoinen tieteellinen järjestelmä.\nKirkot ovat kiinni arkisin. Puolet heidän maastaan on kovaa\nkalkkia tai rikkiviisasta hiekkaa, joka kelpaa ainoastaan huvilain\nperustuksiin. Golfia he pelaavat ylelliseen, perinpohjaiseen tapaan,\nkun ei ole muutakaan tekemistä... Täällä Essexissä sitävastoin\nollaan yhtä levollisia kuin kahdeksannellatoista vuosisadalla.\nMetsälle lähtiessämme me pukeudumme mihin vanhoihin vaatteisiin\nhyvänsä. Maaperänä on runsas, mehuisa savi, joka muuttuu puolittain\njuoksevaksi syksyisin, kun on sorsajahdissa kahlattava. Velikullat\novat aikoja sitten vääntäneet kaikki meidän tienviittamme päin\nseiniä. Meidän kanamme ja sikamme käyvät parvittain yksillä\nlaitumilla. Meidän ruusumme ja tammemme ovat suurenmoiset; se jo\nosoittaa että täällä on varsinainen Englanti. Jos haluaisin pelata\ngolfia -- jota kelpo essexiläisenä en halua -- saisin ajaa kymmenen\npeninkulmaa Hertfordshireen. Ja mitä tulee reumatismiin ja korkeaan\nikään, ei Surrey vedä meille läheskään vertoja. Tahdoin teille\nselittää kaiken tämän, sillä paikkakunnan teihin tekemä vaikutus on\nmainituista seikoista riippuvainen... Tämä seutu on osa todellista\nEnglantia, Englantia Lontoon ja tehdasalueen ulkopuolella. Se liittyy\nWessexiin ja Merciaan ja vanhaan Yorkshireen -- tai miksei Meathiin\nja Lothianiin. Ja sitä myöten ollaan vielä oikeassa Englannissa...\"\n\n\n11.\n\nMr Direck ei kyennyt antamaan tälle selontekoryöpylle täyttä arvoa,\nkoska hän sen kestäessä etääntyi muusta seurueesta. Hän halusi\npäästä lähemmin tuntemaan äsken löytämäänsä serkkua ja hän tahtoi\ntietää mitä lapsukainen, bengalilainen herra -- jota ilmeisesti ei\nsaanut nimittää \"värilliseksi\" -- isonenäinen nainen ja kaikki muut\nselittämättömät henkilöt oikeastaan olivat. Sen sijaan kuljetti mr\nBritling häntä yksinään ympäri kartanoa ikäänkuin näytelläkseen\nasumustaan kaikilta kulmilta ja puheli niin nopeasti ja oikullisesti,\nettei mr Direck saanut tehdyksi yhtään kysymystä, varsinaisen asiansa\nesittämisestä puhumattakaan.\n\nKukkatarha oli melkoisen laaja ja sieltä levisi miellyttäviä\ntuoksuja. Se oli täynnä suuria tuuheita ruusupensaikkoja ja\nyksinäisiä ruusurunkoja; siellä oli pitkä säleistö köynnös- ja\nlonkerokasveja, iso lehtimaja ja kukkalavoissa sikinsokin, ilman\nmitään järjestyksen oirettakaan kukkivia orvokkijoukkoja ja\nsekalaisia luikertavia kasveja, jotka parveillen ja tungeskellen\ntaistelivat keskenään ankaria taisteluja. Ja yhä jutellen mr Britling\njohti puna-aitaisen ja hedelmäpuita paisuvan kasvitarhan ohi läpi\nveräjän neliskulmaiselle tasanteelle, joka oli ollut aikoinaan\ntarhapihana entisen luuvan edustalla. Luuvanovien sijaan oli asetettu\nlasi-ikkunat, ja keskelle tasannetta oli järjestetty syvä vesiallas,\njoka oli täynnä sadevettä ja jossa mr Britlingin ohimennen tekemän\nhuomautuksen mukaan \"kaikki\" kävivät uimassa kun ilma oli lämmin.\nAjuruohoa, rosmariinia ja muita hyvänhajuisia kasveja oli istutettu\ntasanteelle altaan ympärille, ja kymmenen tasaiseksi leikattua _Arbor\nvitae_-puuta seisoi vahdissa. Mr Direck kärsi Tantaloksen tuskia\nnähdessään syreenipensaiden lomitse vilahdukselta äsken löytämänsä\nserkun ja hänen sukulaisensa, sinipukuisen naisen pelaamassa\ntennistä intialaisen ja erään toisen nuorukaisen kanssa, kun taas\naina tarvittaessa isonenäinen nainen kulki yli näkymön ja kumartui\nviihdyttäen lapsenvaunujen yli. Ja mr Britling, joka oli istuutunut\nsellaiseen paikkaan, mistä mr Direck vain vaivoin saattoi viheriäin\nlehväin välitse nähdä helakanpunaisia, sinisiä, valkoisia ja ruskeita\npilkahduksia, puhui yhä Englannista ja Amerikasta ja niiden välisistä\nsuhteista ja kaikesta muusta mitä on auringon alla.\n\nPian senjälkeen eräässä kaukaisessa veräjänaukossa näkyivät hetkisen\nmolemmat pikkupojat ajamassa pienillä polkupyörillään ja vähän matkaa\njälempänä saksalainen kotiopettaja. Sitten tuli jättiläismäinen\nharmaja kissa hiljalleen poikki puutarhan ja istuutui kunnioittavasti\nkuuntelemaan mr Britlingiä. Iltapäivän taivas oli helakansininen ja\nsen pinnalla leijaili pieniä villavia pilvenhattaroita.\n\nToisinaan oli mr Direck huomaavinaan mr Britlingin satunnaisista\nhuomautuksista, että hänen isäntänsä tiesi, mitä laatua hänen,\namerikkalaisen, Englannissa saamat ensi vaikutelmat olivat,\nmutta itse asiassa hänelle ei tarjoutunut ollenkaan tilaisuutta\nvaikutelmainsa selostamiseen; mr Britling piti huolen puhumisesta.\nHän istui vieraansa vierellä kellitellen mielikuvia ja mietteitä ja\nleikkien niillä kuten hilpeä suihkulähde auringonpaisteessa.\n\nMr Direck istui hyvässä rauhassa tyynellä nautinnolla imien\ntavanmukaista, ainoata aterianjälkeistä sikanaan. Jos hän tunsi\nitsensä jokseenkin tuppisuiseksi, oli suihkulähde sen sijaan\nvilkkaassa toimessa. Hän kuunteli juttua pääpiirteissään --\nmahdotonta olikin tarkkaavasti seurata sen kaikkia mutkia ja\nkäänteitä -- ja samaan aikaan hänen katseensa vaelsi ympäri puutarhan\nalinomaa palaten lehväin takaa väikähteleviin verkkopallonpelaajiin.\nKaikki oli erinomaisen iloista, miellyttävää ja täydellistä; kaikki\noli vaihtelevaa ja viehättävää olematta lainkaan _rehentelevää_ --\nsiinä eräs niitä pieniä salaisuuksia, joiden perille Amerikka ei\nole vielä päässyt. Ei mikään näyttänyt tehdyltä tai ostetulta tai\npaljonmaksavalta, vaan kaikki oli kuin onnellisen sattuman luomaa...\n\nMr Britlingin puhe kehittyi laajaksi virraksi, joka huuhteli\nmr Direckin mieltä temmaten mukaansa satunnaisia mietteitä\nja ajatusyhtymiä, kuljettaen muistikuvina pinnallaan näiden\nviimeksikuluneiden viiden päivän kuluessa kasaantunutta näkö- ja\nkuulovaikutelmain parvea, esi-isäin nimien ja somain serkkujen\nhäipyviä mielikuvia, ennakolta valmistettujen keskustelujohdantojen\nkappaleita, joissa määriteltiin mr Britlingin amerikkalainen maine,\nluentoseuran puolesta tehtäviä ehdotuksia, Robinsonin tarinan yhä\nvielä mieleen pyrkiviä pääseikkoja...\n\n\"Ei kukaan ole keksinyt brittiläistä maanomistusjärjestelmää, ei\nkukaan ole keksinyt brittiläistä aristokraattista järjestelmää, ei\nkukaan ole keksinyt kirottua valtiomuotoamme, vaan ne ovat sattuneet\nsyntymään niinkuin agaatti syntyy kerrostuma kerrostumalta, mutta\nnähkääs, tuo kaikki muodostui tavallaan varsin onnekkaasti, soveltui\nniin hyvin kansamme ja saaremme mielenlaatuun ja ilmastoon, oli\nylipäänsä niin mieluisaa, että se täällä omaksuttiin! -- sitä ei voi\nolla omaksumatta -- se oli omaksuttu jo Anna-kuningattaren aikoina,\nja Jumala tiesi, luovummeko siitä milloinkaan. Me olemme samaa\nlajia! kuin _Lingula_, eräs pieni kuoriaiseläin, jonka jäännöksiä\nlöytyy vanhimmista vuorilajeista ja joka on olemassa vielä tänä\npäivänäkin: se sopeutui suotuisiin olosuhteisiinsa eikä ole muuttunut\nollenkaan. Miksi se muuttuisikaan? Se erittää pois kaikki häiritsevät\nainekset. Sukujemme nuoremmat pojat lähtevät maailmalle perustamaan\nsiirtomaavaltoja. Talonpoikaistalojen liiat lapset muuttavat\nAustraaliaan, Kanadaan tai kaupunkeihin. Se ei vaikuta _näihin_\nasioihin.\"\n\n\n12.\n\nMr Direck oli sattumalta pysähtynyt silmäilemään luuvaa, ja hänen\nkatseensa ilme, joka aluksi oli laiskan hyväksyvä, muuttui vähitellen\nälykkään arvostelevaksi. Äkkiä hän päätti sanoa jotakin. Hänen\npäätöksensä oli niin luja, että hän aikoi lausua sanottavansa julki,\nvaikka mr Britling yhä jatkaisi juttuansa.\n\n\"Tuo luuva\", sanoi hän, \"on luullakseni Anna kuningattaren ajoilta\".\n\n\"Pihaa ympäröivät muurit ovat nähtävästi vanhemmatkin: kenties\njonkin luostarin jäännöstä. Esimerkiksi tuo harmaa kohta tuolla\nkulmauksessa. Itse luuva on kahdeksannentoista vuosisadan\nalkupuolelta.\"\n\n\"Ja on yhä koossa. Ja tämä tarhapihakin on vielä paikoillaan.\"\n\nMr Britling oli jälleen pillastumaisillaan, mutta mr Direck ei\nkallistanut korvaansa, hän piti puoltansa kuin mies, jonka lasso on\nosunut määräpaikkaansa.\n\n\"Tahtoisin, mr Britling, tehdä erään luuvaanne koskevan muistutuksen,\njoka on sovellettavissa myöskin tarhapihaanne.\"\n\nMr Britlingin oli pakko pysähtyä. \"Minkä muistutuksen\", kysyi hän.\n\n\"No niin\", vastasi mr Direck, \"silmäänpistävintä minusta on se,\nettei luuva enää ole mikään luuva, eikä tarhapiha mikään tarhapiha.\nLuuvassa ei ole vehnää, ei akanoita eikä muuta senkaltaista, ei ole,\neikä tule olemaan: siellä on vain pianola ja tanssipermanto, ja jos\ntänne tarhakartanolle eksyisi lehmä, niin se heti karkotettaisiin\npois. Sitä pidettäisiin mitä luonnottomimpana ilmiönä.\"\n\nHänestä tuntui miellyttävältä taas kerran saada puhua. Hän jatkoi\npelkäämättä. Hän viekoittui laajaan yleistämiseen.\n\n\"Äsken te, mr Britling, ystävällisesti tiedustelitte ensimäisiä\nEnglannista saamiani vaikutelmia. No niin, mr Britling, ensimäinen\nvaikutelma, joka minusta nähden on minkään arvoinen, olisi tämä: että\nheidän maanne näyttää ja tuntuu vanhalta Englannilta suuremmassa\nmäärin kuin olisi voinut luullakaan ja että se itse asiassa on vanhan\nEnglannin kaltainen vähemmän kuin kukaan saattaisi hevin arvata.\"\n\nHän riehahti menemään vieläkin kauemmaksi: Hän sommitteli\npelottavan kirjallisen epigrammin! \"Kun aamulla tullessani katselin\nvaununikkunasta\", sanoi hän, \"niin luulin tulleeni Washington\nIrvingin Englantiin. Nyt huomaan, etten ole tullut edes mrs Humphry\nWardin Englantiin.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMr Britling jatkaa esitystänsä.\n\n\n1.\n\nIltapäivän kokemukset eivät antaneet mr Direckille mitään aihetta\nkorjata lausumaansa väitettä. Iltapuoli, samoinkuin koko seuraava\npäivä oli vain omansa varmistamaan väitteen oivallisuutta. Ympäristö\noli perinnäinen englantilainen ympäristö, mutta ihmiset näyttivät\nripeämmiltä, edesvastuuttomammilta, sekasortoisemmilta kuin olisi\nvoinut edellyttää, eikä heidän sukulaissuhteistansa voinut saada\nselkoa, turvautuipa millaiseen tunnustettuun selitysperusteeseen\nhyvänsä...\n\n\"Te arvelette John Bullin kuolleen ja jonkin ihmeellisen sukukunnan\npukeutuneen hänen vaatteisiinsa\", sanoi mr Britling. \"Luullakseni\nte kuitenkin kohta tapaatte vanhan John Bullin itsensä. Ehkei mrs\nHumphry Wardin eikä mrs Henry Woodin John Bullia, mutta sellaisen,\njohon oleellisin kohdin sopii, mitä Shakespeare, Fielding, Dickens,\nMeredith ym. ovat kertoneet...\"\n\n\"Uskon kyllä\", hän lisäsi, \"että muutoksia on havaittavissa. On\nkasvanut uusi sukupolvi...\"\n\nHän katsahti luuvansa ja uima-altaansa puoleen. \"Luuvaa koskeva\nhuomautuksenne on varsin sattuva\", sanoi hän. \"Se johtaa mieleeni\nKiplingin soman kertomuksen vanhasta myllynrattaasta, joka aluksi\njauhoi viljaa, mutta lopulta käytti dynamoja...\n\n\"Myönnettävä vain on, ettei luuvani juuri dynamoa käytä...\n\n\"Se on suoraan sanoen, pelkän huvin vuoksi olemassa...\n\n\"Käyhän se päinsä meidän maassamme...\"\n\n\n2.\n\nHän jätti asian silleen tällä kertaa, mutta pitkin ehtoopuolta mr\nDireck mielihyväkseen huomasi ajatuksensa uiskentelevan mr Britlingin\ntajunnanvirran vaiheella. Joskaan se ei enää lähtenyt virran mukaan,\npilkahti sen heijastuksia tavantakaa näkyviin. Häntä saateltiin\nsuuntaan jos toiseenkin koko iltapäivä, niin ettei hän nähnyt Dower\nHouse-seurueen muita jäseniä muuten kuin vilahdukselta ennen kello\nkuutta illalla.\n\nMr Britlingin toimekkaan ja tietorikkaan mielen suihkulähteet olivat\nvain yhä käynnissä.\n\nHän oli suhteettoman ylpeä Englannistaan ja moitti sitä alinomaa. Hän\ntahtoi kuvailla Englannin mr Direckille hullunkuristen heikkouksien\nmiellyttävänä kokoomuksena. Tällaiseksi käsityskannaksi oli\nmiehuusiän hyvinvointi ja menestys muuntanut hänen nuoruusaikojensa\nnärkästyneen ja kirpeän radikalismin. Ja mr Britlingin mielestä\nEnglanti oli \"täällä\". Essexin hän tunsi perinpohjin. Puutarhan\nmuurissa olevan pienen portin kautta hän johti mr Direckin hyvin\nhoidetulle, aidatulle nurmikentälle, jossa näkyi kaksi valkoista\n\"maalia\".\n\n\"Sunnuntaisin meillä on täällä hockey käynnissä\", sanoi hän\nantamatta mr Direckin ollenkaan aavistaa, kuinka välttämättä\njokaisen Matching's Easyssä kävijän tuli ottaa osaa tähän rajuun ja\nvaaralliseen peliin. Sitten he jatkoivat matkaansa pitkin reheväin\npensasaitaan reunustamaa kujaa päätyen Claveringsin hirvipuiston\nlaitaa noudattelevalle maantielle. \"Me käymme Claveringsissa\nmyöhemmin\" sanoi mr Britling. \"Lady Homartynillä on joukko\nsunnuntaivieraita, ja teidän pitää päästä näkemään millaista siellä\non ja millaisia vieraat. Hän kutsui meitä sinne jo huomiseksi\naamupäiväksi, mutta minä kieltäydyin iltapäivähockeyn vuoksi.\"\n\nMr Direck hyväksyi syyn arvostelematta.\n\nKylä johti mr Direckin mieleen Abbeyn taulut. Siellä oli ravintola\nulkonevine nimikilpineen, johon oli maalattu Claveringsin vaakuna;\nseinustalla oli iso vesiallas (samanlainen kuin se, jossa mr Weller\nsenior uitti vapaakirkollista) ja viekoittelevan oven edustalla\nseisoi viheriäksi maalattu pöytä. Vielä oli siellä sekatavarakauppa\nja koko joukko pieniä, sieviä taloja, kaikissa Mainstay-suvun\nvaakuna. Kaiken tämän keskellä oli viheriä kenttä, missä näkyi eläviä\nhanhia marssimassa. Mr Britling vei vieraansa kirkkomaalle, ja\nsieltä löytyi sammaltuneita, ränstyneitä hautakiviä, muiden muassa\neräs seitsemännentoista vuosisadan jälkipuolelta polveutuva, jonka\nkoristeena oli pääkallo ja sääriluista muodostettu risti. Kirkon\nsivulaivassa riippui kolme; isoa vaakunakilpeä, ja eräässä Mainstayn\nperheelle ja Homartynin vapaaherralliselle suvulle omistetussa\nsivukappelissa tavattiin joukko muistomerkkejä, joista vanhimmat\nolivat Tudor-kauden väritettyjä veistoksia ja uusinta aikaa edusti\niso Victoria-kauden rumimpaan kauppiastyyliin maalattu lasi-ikkuna.\nVielä oli siellä seurakunnanpaimenten keskiaikaisia pronssikuvia\nja puolisoineen marmoriin ikuistettu ristiretkeilijä, jonka ammoin\nsammunut suku oli hallinnut Matching's Easyä ennen Mainstayn\nsaapumista. Juuri kirkosta palatessaan herrat kohtasivat kelpo\npastorin, pyylevän ja virkun mr Dimplen, jonka nauru kantoi kauas\nja jonka ääni tuntui täyttävän avaruuden. \"Tullut katsomaan vanhaa\nmaata\", sanoi hän mr Direckille.\n\n\"Olette ystävällisiä, te amerikkalaiset, kun käytte katsomassa!\nOikein ystävällisiä...\"\n\nKelpo pastorin ja mr Britlingin kesken sukeutui pieni ystävällinen\nkahakka, joka koski mr Direckin tuomista kirkkoon sunnuntaiaamuna.\n\"Hän on äärettömän laimea\", sanoi mr Dimple mr Direckille säteilevin\nhymyin. \"Äärettömän laimea. Mutta kukapa ei nykyään olisi laimea.\nMitä hyväntekeväisyysyhdistykseen tulee, on hän verraton; en\nkäsitä, mihin joutuisimme ilman häntä. Niin että minä tässä vain\nvähän nuhtelen. Ja ellei hän tule kirkkoon, niin ei hän mihinkään\nmuuallekaan mene. Huono kirkkomies hän kyllä on, mutta ei sentään\nmillään muotoa lahkolainen...\"\n\n\"Englannissa, kuten näette\", huomautti mr Britling, kun he olivat\nsanoneet hyvästi kunnianarvoisalle pastorille, \"on kaikki kotoista ja\nkesytettyä. Jumalakin on täällä tehty hyvin kotoiseksi\".\n\nKotvan aikaa tutustutti mr Britling mr Direckiä englantilaisiin,\npensasaitojen reunustamiin kujiin ja sitten he palasivat kylään\npitkin kapeita valkeita polkuja, halki pienoisten vihannoivien\nvehnäpeltojen, ja kulkien läpi pienen, puistoon johtavan veräjän.\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi mr Direck, \"kesyydestä ja kotoisuudesta\npuhuessanne näytätte olevan ihan oikeassa. Katsokaahan, nuo\npilvenpallukatkin ovat kuin lampaita paimenineen.\"\n\n\"Keritsemistä vailla, melkein\", virkkoi mr Britling.\n\n\"Tosiaankin\", sanoi mr Direck hiukan ääntänsä korottaen, \"tuskin olen\nnähnyt täällä Englannissa mitään kesytöntä, ellen ehkä ota lukuun\njoitakin Lontoon syrjäkatuja\".\n\nMr Britling näytti miettivän vähän aikaa. \"Ne ovat kasvannaisia\",\nsanoi hän sitten...\n\n\n3.\n\nPuisto oli hoidettu ja samalla koskematon kuten vanhain italialaisten\nmaalausten maisemat; hallavat hirviparvet tulivat aivan ääreen ja\ntähystelivät pelkäämättä vieraitaan; polku luikersi tammien ja\nsananjalkain lomitse pienelle laiskalle purolle, joka tavantakaa\npysähtyi patoihin ja putouksiin leikkimään ja jonka pinta oli\nulpukanlehtien peitossa. Sitten heidän tiensä teki velton käänteen\nkohti päärakennuksen seetrejä ja pensastoja. Amerikkalaisen\nsilmään rakennus näytti matalalta ja laajalta, ja sen punatiiliset\nsavupiiput kohosivat kuin sotilasrivi pitkin katonharjaa. Kulkiessaan\nlaakeripensaikkoon avatusta aukosta nurkkauksen ohi talon\njulkipuolelle he näkivät vilahdukselta puutarhan ja pengermiä, joilla\nvallitsi täysi kukkaloisto.\n\nMr Britling teki hiukan selkoa ennen sisäänmenoa.\n\n\"Otaksun, että tapaamme Philbertin siviilitoimituskunnasta -- vai\nkuuluuko hän kunnallisjaostoon?-- ja raha-asiaintoimituskunnan\nedustajan, sir Thomas Lootin. Ehkä lisäksi muutamia heidänlaisiaan,\nsitä lajia henkilöitä, joita nimitämme hallitsevaksi luokaksi.\nRouvineen. Ja luulenpa melkein kreivitär Frenshamin saapuvan.\nHän harrastaa kiihkoisasti Irlannin-kysymystä. Ja lady Venetia\nTrumpington, jota väitetään kaunottareksi -- en ole nähnyt häntä\nkoskaan. Lady Homartyn on saanut päähänsä, että minunkin tulee olla\nmukana -- eipä sillä, että minä olisin mikään merkittävä tekijä\nnäissä sosialisissa lauantaiseuroissa -- mutta hän näkee minut\nmielellään pöydässä -- nakerreltavana, jos jotakuta huvittaisi\n-- kuten oliiveja ja suolaisia manteleja. Aina hän kutsuu minua\naamupäivävierailulle sunnuntaisin ja joka kerta minä kieltäydyn --\nhockeyn vuoksi. Siksi, näettekös, tapaan käydä täällä lauantaina\niltapäivisin...\" He olivat ehtineet valtaovelle. Se johti isoon,\nviileään halliin, jota koristivat virtahevon ja sarvikuonon päät\nsekä täytetty leijona. Pääasiallisimpana kalustona oli suuri\npöytä, jolle oli heitetty hattuja, keppejä ja sanomalehtiä sikin\nsokin. Miespalvelija ilmoitti alamaiseen, puolittain tutunomaiseen\ntapaan mr Britlingille, että hänen armonsa oli ulkona pengermällä,\notti sitten huostaansa hänelle ojennetut hatut ja kepit ja johti\nvieraat huoneiden läpi. He tulivat leveälle, seetrien varjostamalle\npengermälle, josta näkyi kukkalavoja, kiviuurnia, tenniskenttiä ja\nmatalain marjakuusiaitojen yli etäiset kukkulat. Pengermälle oli\nkokoontunut toistakymmentä henkilöä, jotka istuivat saranatuoleilla\npienen pöydän ympärillä, useimmilla teekuppi kädessään. Lady Homartyn\nnousi vieraita vastaanottamaan ja lausui heidät tervetulleiksi.\n\nMr Direck esiteltiin matkustavana amerikkalaisena, jota viehätti\ntyypillisen englantilaisen maakartanon näkeminen, ja Lady Homartyn\nselvitti tottuneeseen tapaan oman Tudor-aikaisen tilansa tärkeimmät\nkohdat. Mr Direck ei ollut tottunut seurustelemaan arvonimillä\nvarustettujen henkilöiden kanssa ja alkoi yht'äkkiä epäröidä,\npitikö sanoa \"kreivitär\" vai \"mylady\" vaiko \"your ladyship\", ja\nsen vuoksi hän viisaasti varoi koko mainintaa, kunnes mr Britling\nkirkasti asian. Hän näet pian senjälkeen käytti nimitystä \"lady\nHomartyn\". Viimeksimainittu piti huolen mr Direckistä sijoittamalla\nhänet istumaan erään rouvashenkilön viereen, jonka nimeä hän ei\nkuullut, mutta jolla oli ollut koko joukko tekemistä Washingtonin\nbrittiläisessä lähetystössä. Sitten jätettiin mr Britling\njalosukuisen George Philbertin huostaan; tämä näet halusi keskustella\ntekijän kanssa eräistä viime esseekokoelmaan sisältyvistä seikoista.\nWashingtonin rouvan kanssapuhe oli älykästä, mutta ei vaatinut\npuhetoverilta paljoa, niin että mr Direck voi omistaa melkoisen\ntarkkaavaisuusmäärän kohtausten yleisen kulun seuraamiselle.\n\nHän tunsi jonkinlaista pettymystä havaitessaan, etteivät palvelijat\nesiintyneet virkapuvuissa. Amerikkalaisissa kuvalehdissä,\namerikkalaisissa, englantilaisia aiheita esittävissä filmeissä ja\nrikkailla, Englannissa asuvilla amerikkalaisilla ovat palvelijat\naina liveripukuisia. Mansion House saattoi ilmeisesti johtaa\nvääriin päätelmiin. Hän oli tavannut erään maanmiehensä, joka\noli hiljattain ollut siellä päivällisillä ja katsellut lakeijain\npuuteroituja hiuksia ja kultaompeleisia vaatteita -- ne olivat hänen\nkertomuksensa mukaan ilmettyjä Thackerayn Jeames Yellowplusheja.\nTäällä sitävastoin ei ollut muita palvelijoita kuin pari hoikkaa,\nhillittyä ja huomaavaista nuorta herraa, jotka esiintyivät puettuina\nmustiin ja käyttäytyivät pikemmin kohteliaan hienotunteisesti kuin\nylenylhäisesti. Pieni pettymys oli sekin, ettei seurue ollut sen\nloistavampi. Naiset näyttivät hänestä huonosti puetuilta; heissä ei\nollut ensinkään sitä valmiutta, sitä _Kas niin!_ ja _Mitä arvelette?_\njoka aina ilmenee hyväpukuisessa amerikattaressa. Herrain vaatteet\neivät myöskään olleet parasta tekoa, olivathan vain vaatimattomat,\njoskin moitteettomat.\n\n\n4.\n\nMr Direckin keskustelu liikkui vielä alimmassa, katkonaisessa\nvaiheessaan, kun lady Frenshamin saapuminen tärkeänä tapahtumana\nveti puoleensa yleisen huomion. Tuskin kukaan jäi paikoilleen. Lady\nFrensham oli tullut automobiililla Lontoosta. Hän oli kääritty\nharsoihin jos jonkinlaisiin sekä valtavaan viittaan, ja ohjaajana\nhänellä oli jonkinlainen veljenpojantapainen. Hän oli ilmeisesti\nerinomaisen lujarakenteinen nainen. Iltapäiväväsymyksen häiveetkin\nkatosivat hänen tulonsa aiheuttamaan pyörteeseen. Mr Philbert auttoi\nverhot hänen yltään ja ojensi ne palvelijalle.\n\n\"Minä olin tänään aamiaisella sir Edward Carsonin kanssa, rakas\nystäväni\", sanoi hän lady Homartynille luoden sotaisan silmäyksen\nPhilbertiin.\n\n\"Onko hän yhtä paatunut kuin ennenkin?\" kysyi sir Thomas.\n\n\"Paatunut! Redmond se paatunut on!\" huusi lady Frensham. \"Mitä te\narvelette, mr Britling?\"\n\n\"Rutto teidän molemmat puolueenne periköön\", vastasi mr Britling.\n\n\"Ette te saa pysytellä tuolla tavoin syrjästäkatsojana\", lausui lady\nFrensham, joka pääsi heti asian makuun, \"kun maa on kansalaissodan\npartaalla... Te kaikki, jotka yritätte väittää, ettei ole mitään\nvaaraa, vaikka elämme vakavaa kriisiaikaa, joudutte ankarampaan\nedesvastuuseen kuin muut -- kun sisällinen sota on puhjennut. Teitä\nei silloin päästetä. Ottakaa tämä huomioon!\"\n\nKoko seurue muodostui nyt kehäksi.\n\nMr Direck huomasi joutuneensa englantilaiseen maakartanoon\nkuuntelemaan mielenkiintoista aitoenglantilaista\nlauantaipolitikoimista. Olihan ainakin tämä samaa Englantia, johon\nmrs Humphry Wardin romaanit olivat häntä tutustuttaneet -- mutta\nei kuitenkaan täsmälleen samaa. Ehkäpä seikka johtui siitä, että\nmainituissa romaaneissa enimmäkseen oli puhe 90-luvun Englannista\nja että arvokkuuteen ei enää pantu painoa aivan yhtä paljon.\nMutta näkyihän tässä olevan poliittisia henkilöitä ja arvonimillä\nvarustettuja henkilöitä, jotka keskustelivat \"maasta\"...\n\nOliko tosiaankin mahdollista, että tämän tapaiset henkilöt \"hoitivat\"\nmaata?... Lukiessaan mrs Humphry Wardia Amerikassa hän oli aina ilman\nestelyjä teorian hyväksynyt, mutta nyt, kun hän näki ja kuuli -- --!\n\nMutta kaikki hallitukset ja hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat\nlähemmin tarkastettuina uskomattomia.\n\n\"Minä en usko maan olevan kansalaissodan partaalla\", virkkoi mr\nBritling.\n\n\"Se _on_ totta!\" huusi lady Frensham, nopealla kädenliikkeellä\nikäänkuin pyyhkäisten tieltä kaikki erehdykset.\n\n\"Kiinnittääkö mieltänne Irlanti, mr Direck?\" kysyi lady Homartyn.\n\n\"Me tutustumme siihen vasta meren tällä puolen\", sanoi mr Direck\naika notkeasti. Annettuaan tuon vastauksen hän oli vapautunut\nkeskusteluvelvollisuudesta.\n\nLady Frensham kuului ilmeisesti siihen tarmokkaaseen, eräiden\naristokraattisten naisten muodostamaan ryhmään, joka siihen aikaan\nasettui ehdottomasti kielteiselle kannalle home ruleen nähden, \"olipa\nkysymys mistä muodosta tahansa\". Brittiläinen politiikka oli heidän\nhoitamanaan nopeasti muuttumassa järjestelmällisiksi persoonallisiksi\nkahakoiksi, joissa valtion menestyksen silmälläpito kokonaan\nunohtui. Heidät näytti vallanneen hurja halu kilpailla äärimäisten\nsuffragettien kanssa. He singauttelivat solvauksia ja ilmiantoja,\nhe kieltäytyivät kaikista kutsuista, jotteivät joutuisi tapaamaan\n\"petturia\" pääministeriä, he jäljittelivät villimpien aikojen\npuoluekiihkoilua. Maltillista ja varovaista Philbertiä kohdeltiin\ntälläkin kertaa ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Äärimäiset\noikeistolehdet heitä kannattivat, ja mitä eriskummallisimpien\nkirjoittajien sallittiin hourujen tapaan raivota hallituksenjäseniä,\n\"pettureita\" ja \"kuninkaan häpäisijöitä\" vastaan. _Morning Post_\nja muut unionistisen sanomalehdistön keveä-älyiset elimet olivat\ntulvillaan sellaista puolueellisesti väritettyä mielettömyyttä, jota\nnyt jälkeenpäin tuskin voi ajatella mahdolliseksi. Lady Frensham,\njoka nyt vallitsi lady Homartynin seuruetta, jätti mr Britlingin\nhetkiseksi rauhaan ja kiirehti kertomaan suuren kiistan viimeisiä\nkehitysvaiheita. Ihmeteltävällä tavalla hän kuvaili, kuinka lady\nLondonderry oli istunut vastapäätä \"vanhaa roistoa\", pääministeriä,\nkun ooppera esitti Mozartin _Taikahuilua_.\n\n\"Jos katseet voisivat surmata!\" huusi lady Frensham tavattoman\nriemastuneena.\n\n\"Sir Edward on aivan varma, että Ulster valmistelee kapinaa. Niillä\non kuularuiskuja, ampumavaroja. Ja minä olen varma, että armeija on\nmeidän puolellamme.\"\n\n\"Mistä sinne on kuularuiskuja ja ampumavaroja saatu?\" kysyi äkkiä mr\nBritling.\n\n\"Kas se on salaisuus!\" huusi lady Frensham.\n\n\"Hm\", virkkoi mr Britling.\n\n\"Nähkääs\", sanoi lady Frensham, \"siitä _tulee_ sisällinen sota! Ja\nkuitenkaan ette te, vaikutusvaltaiset kirjailijat, tee mitään sen\nehkäisemiseksi!\"\n\n\"Mitä meidän tulisi tehdä, lady Frensham?\"\n\n\"Selittää kansalle, kuinka vakava tilanne on.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi kehoittaa Irlannin\nnatsionalisteja pysymään alallaan ja hyväksymään heitä kohtaavan\nsorron? Mutta hepä eivät salli...\"\n\n\"Kyllä me siitä huolen pidämme\", huusi lady Frensham, \"kyllä me siitä\nhuolen pidämme!\"\n\nHän oli kookas, arvokkaanoloinen nainen, ryhdiltään ylväs kuin\nkuvapatsas, mutta mr Direckin mieleen juolahti, että hän muistutti\nerästä naispuolista serkkua, joka oli erotettu koulusta jonkinlaisten\ntavattoman laajasti suunniteltujen ja tarkoituksettomien\nvillitysyritysten vuoksi...\n\n\"Saanko sanoa teille erään asian, lady Frensham\", kysyi mr Britling,\n\"saman, jonka te äsken sanoitte minulle? Huomaatteko, että tämä\nCarsonin hyökkäys vie meidän saaremme jokseenkin lähelle sisällistä\nsotaa?\"\n\n\"Syy on Lloyd Georgen ja hänen hallituksensa. Syy on teidän\nsosialistienne ja sentimentalistienne. Te olette sekasorron\naiheuttaneet ja saatte sen myöskin selvittää.\"\n\n\"No niin. Mutta tajuatteko todella, mitä sisällinen sota merkitsee\nvaltakunnallemme? Maailmassa on varmasti muitakin asioita kuin tämä\nUlsterin 'lojalistien' ja liberaalien hallituksen välinen riita;\ntässä suuressa valtakunnassa on muutakin tärkeätä kuin puolue-edut.\nTe luulette peljättävänne tuon home rule-hallituksen jonkinlaiseen\nnaurettavaan keikahdukseen, joka auttaa vanhoilliset valtaan ensi\nvaaleissa. No, otaksutaanpa, ettei se teille onnistu. Otaksutaan,\nettä te sensijaan saatte aikaan kansalaissodan. Täällä on hyvin\nharvoja, jotka sitä toivovat ja samoin Irlannissa -- ei ole kulunut\nkuukauttakaan siitä kun siellä kävin -- mutta kun ihmisillä on\nladatut kiväärit käsissään, niin sattuu toisinaan, että ne laukeavat.\nJa silloin nähdään punaista. Harvat tajuavat, kuinka korjaamaton\nvahinko taistelun alkaminen on. Otaksukaamme, että osa armeijaa\nkapinoi ja että Irlannissa syntyy tarkoitukseton ja turmiollinen\ntaistelu. Intia pitää tarkoin silmällä näitä seikkoja. Bengali voi\nseurata Irlannin esimerkkiä. Ja otaksukaamme vielä, että Saksa pitää\nsopivana hyökätä kimppuumme!\"\n\nLady Frensham väisti aito-naisellisesti: \"Redmondilaisenne ottaisivat\nne vastaan avoimin sylin.\"\n\n\"Eivät redmondilaiset niitä ainakaan nyt houkuttele\", sanoi mr\nBritling laukaisten parhaan panoksensa. \"Tässä äskettäin eräs teidän\n'lojalistejanne', Andrews, selitti _Morning Post'issa_, mieluummin\nnäkevänsä, että saksalaiset valloittavat Englannin kuin että home\nrule hyväksytään. Craig on puhunut samaan nuottiin. Majuri Crawford,\njoka viime huhtikuussa toi varkain Saksasta mauserkiväärejä,\nkehuskeli ennemmin vannovansa uskollisuutta Saksan keisarille kuin\npäästävänsä Redmondia valtaan.\"\n\n\"Suukopua!\" sanoi lady Frensham. \"Suukopua!\"\n\n\"Eräs teidän ulsterilaisista lehdistänne on joka tapauksessa\navoimesti kerskaillut, että 'erään mahtavan mannermaahallitsijan'\nkanssa on ryhdytty toimiin Ulsterin kapinan auttamiseksi.\"\n\n\"Mikä lehti?\" kysäisi lady Frensham.\n\nMr Britling epäröi.\n\nMr Philbert antoi pyydetyn tiedon: \"Minäkin näin sen. Se oli _Irish\nChurchman_.\"\n\n\"Te olette erittäin hyvin asioista selvillä kumpainenkin\", virkkoi\nlady Frensham. \"Minä en tiennytkään, että mr Britling on puoluemies.\"\n\n\"Natsionalistit ovat tuota numeroa levittäneet\", selitti Philbert.\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Pahemmistakin asioista kerrotaan kuin sanomalehtikirjoituksista ja\npuheista. Carsonin sanotaan olleen viime syksynä Saksan keisarin\nluona päivällisillä. Te olisitte nostaneet hirveän metelin, jos\nRedmond olisi tuon tehnyt. Ja kiväärien salakuljettaminen, sekin on\nsaksalaista hommaa.\"\n\n\"Mitäpä siitä, jos onkin?\" kysyi lady Frenshan sallien sotaisan\nkatseensa ensin kerran viipyä Philbertissä. \"Te olette meidät siihen\npakottanut. Yhden asian olemme me päättäneet. Hallitkoon Johnny\nRedmond Englantia, jos haluaa; Irlantia hän ei tule hallitsemaan...\"\n\nMr Britling kohautti olkapäitään toivottoman näköisenä.\n\n\"Ainoa lohdutukseni tässä myrskyssä\", sanoi hän, \"on viimekuinen\nkeskustelu erään nuoren irlannittaren kanssa Meathissä. Hän oli\nnuori kaksitoistavuotias henkilö ja mieltyi minuun -- luultavasti\nsen vuoksi, että minä lähdin hänen kanssaan matkaan vaaralliseksi\nväitetyllä palkovenheellä, jolla hänen ei ollut lupa yksin soutaa.\nPitkin päivää oli iankaikkinen Irlannin-kysymys kaikunut hänen\ntarkkaaviin korviinsa. Kun olimme päässeet vesille, päätti hän\nselvittää minulle erään oleellisen, mutta laiminlyödyn seikan. 'Te\nenglantilaiset', sanoi hän, 'olette hiukan taipuvaisia ottamaan tämän\nselkkauksen vakavalta kannalta. Älkää olko siitä huolissanne...\nPuolet aikoja me teitä naureskelemme. Teidän olisi paras jättää\nmeidät omiin oloihimme...'\"\n\nSitten hänen ajatuksensa kimposi uudelle uralle:\n\n\"Mutta katsokaahan tätä surkeata näytelmää!\" huudahti hän.\n\"Mahdollisuuksia olisi saada aikaan jonkinlaista sovintoa\nenglantilaisten ja irlantilaisten välisessä vanhassa riidassa,\njonkinlaista vanhain vaikeuksien ratkaisua, ja nyt ei meissä\nkenessäkään näytä olevan riittävää voimaa, riittävää omaatuntoa,\nriittävää tervettä järkeä tämän myrkyllisen katkeruuden, tämän\nyksinomaan häijyn molemminpuolisen ilkeämielisyyden karkoittamiseen\n-- -- Juuri kun Irlanti on hiukan elpymään päin... Rutto teidän\nkummatkin puolueet periköön!\"\n\n\"Te näytte haluavan luovuttaa meidät Jim Larkinille, mr Britling!\"\n\n\"Haluaisin jättää teidät sir Horace Plunketille -- --\"\n\n\"Tuolle piintyneelle maitomiehelle!\" huusi lady Frensham. Hänen\nilmeestään näkyi, että hän piti vastaustaan lopullisen musertavana.\n\"Teistä ei ole toivoa, mr Britling. Teistä ei ole toivoa.\"\n\nHuomaten puhtaasti henkilökohtaisten arvostelmain ajan olevan käsissä\nlady Homartyn aiheutti ehkäisevän välikohtauksen tarjoamalla lady\nFrenshamille toisen lasin teetä. Hänen toimenpiteensä vaikutti kuin\nvilvoittava viuhka kiistelevien kuumenneisiin päihin. Hän ehdotti\nverkkopallopeliä...\n\n\n5.\n\nMr Britling oli kiihoittunut ja suunniltaan vielä silloinkin, kun\nhän vieraansa seurassa palasi kotiin. Itse hän arvosteli Englantia\nankarasti, mutta ajatteli, ettei maa joka suhteessa täytä korkeimpia\nvaatimuksia, oli hänelle vastenmielinen. Maan puutoksetkin hän halusi\nkäsittää jonkin hienommanlaisen voiman ja viisauden ilmauksiksi.\nJa nyt oli lady Frensham äänellään ja eleillään häirinnyt hänen\nherttaisia kuvittelujaan. Hän oli samassa tilassa; kuin rakastaja,\njoka nimittää naistansa tyhmäksi ilkiöksi ja peljästyy pahoin, kun\nhuomaa tosiasiain, ja toisten ihmisten ehdottomasti varmistavan\nlausuttua väitettä.\n\nMutta niin hankalaa oli käsittää lady Frenshamia ja koko Irlannin\nrähäkkää muuksi kuin järjettömän ilkeämielisyyden ilmauksiksi, että\nmr Britling oli hetkisen harvinaisen äänetön -- ongelman kanssa\npainiskellen, ja mr Direck otti keskusteluin johdon käsiinsä.\n\n\"Amerikkalaista hiukan -- oudostuttaa, kun kuulee naisten esittävän\nniin räikeitä poliittisia mielipiteitä.\"\n\n\"Minä en sitä pane pahakseni\", sanoi mr Britling. \"Meidän naisillamme\non vapaa pääsy politiikkaan ja kapakkaan -- ja miksei olisi. Jos se\nkelpaa miehille, niin kelvatkoon naisillekin; tässä asiassa emme\nnoudata teidän ritarillisuuttanne. Mutta varsinaisesti alentavaa\ntuollaisessa vanhoillisuudessa on sen luonteenomainen ilkeä tyhmyys.\nSe se on alentavaa. Ei sitä käy kieltäminen. Ne henkilöt, joihin\näsken tutustuitte ovat meidän hallitsevan luokkamme -- erään\nhallitsevan luokkamme ryhmäkunnan -- sangen tyypillisiä nykyaikaisia\nedustajia. Sangen tyypillisiä. Te huomasitte, kuinka hämmästyttävän\ntylsästi he suhtautuivat kaikkiin asioihin. Oli aika jolloin he\nosasivat olla poliittisia... Heissä piilee yhä vieläkin poliittista\nvaistoa, joka ei kuitenkaan pääse ilmi... Mutta tuon Irlannin asian\najatteleminen etoo mieltäni. Sillä, nähkääs, me _olemme_ tosiaankin\nmenossa kohti sisällistä sotaa.\"\n\n\"Oletteko sitä mieltä?\" kysyi mr Direck.\n\n\"Mitenkä muuten? Ulsteriin kuljetetaan salaa kiväärejä -- kuulittehan\nkuinka hän siitä jutteli. Sehän riittää sytyttämään etelässä\nilmikapinan!...\"\n\n\"Uskotteko olevan paljonkin perää väitteessä, että saksalaiset\nsotajuonet ottavat osaa tuohon Ulsterin jupakkaan? Te ja mr Philbert\nkerroitte asioita, jotka...\"\n\n\"En tiedä\", vastasi mr Britling lyhyesti.\n\n\"En tiedä\", sanoi hän toistamiseen. \"Mutta ellei, niin syyn en usko\nolevan siinä, etteivät unioniset ja heidän vastustajansa kykenisi\nmillaisiin hullutuksiin hyvänsä. Minä vaan uskon saksalaisten\nolevan siksi viisaita, etteivät moisiin puuhiin ryhdy. Miksi he sen\ntekisivät?...\n\n\"Olen niin kiukustunut, etten sanoja keksi\", lausui mr Britling\npienen vaitiolon jälkeen, palaten pääasialliseen harminaiheeseensa.\n\"Ne eivät tahdo tietää mistään sovitteluista. Se on pelkkää\nriidanhalua... Nuo ihmiset luulevat, ettei voi sattua mitään\nvaarallista. He ovat kuin lapsia, jotka leikkivät kammarissaan\nkapinaa. Huolettomasti ja vastuuttomina. He eivät huomaa leikkivänsä\nladatuilla tykeillä, ennenkuin näkevät kuolemaa ympärillään...\"\n\nHetkiseen hän ei virkkanut sen enempää, kuunteli vain hajamielisesti\nmr Direckiä, joka yritti selitellä Uuden Englannin suhdetta\nIrlannin-kysymykseen ja niitä monia vaikeita pulmia, jotka\namerikkalaisen poliitikon tässä yhteydessä oli otettava huomioon. Ja\nalkaessaan jälleen johtaa keskustelua mr Britling liitti lausumiaan\naivan vähän tai ei ollenkaan mr Direckin tekemiin huomautuksiin.\n\n\"Kaiken tämän nykyaikaisen uppiniskaisuuden ja väkivaltaisuuden\npsykologinen luonne on -- omituinen. Ja masentava... En voi sitä\noikein käsittää... Sama juttu, tarkastittepa suffragettien hommia,\ntyöväenliikettä tai tätä Irlannin sekasortoa. Ihmiset ehkä tuntevat\nitsensä liian varmoiksi. Meidän edellämmehän on ollut sarja rauhassa\neläneitä sukupolvia, joiden aikana elämä suurin piirtein katsoen ei\nole ensinkään muuttunut. Me olemme kasvaneet ilman minkäänlaisen\nvaaran tuntoa -- siis ilman minkäänlaista velvollisuudentuntoa.\nEi yksikään meistä -- sillä jos minä juttelen, niin tekoni eivät\nsovi sanoihini -- ei yksikään meistä todella usko, että elämä voisi\nmilloinkaan enää perinpohjin muuttua. Kaikki tämä\" -- mr Britling\nteki laajan liikkeen kädellään -- \"näyttää sellaiselta kuin olisi\nsen määrä kestää iankaikkisesti. Järjestelmän murskautuminen tuntuu\nmahdottomalta. Tuntuu mahdottomalta, että mikään meidän tekomme\nsaattaisi järkyttää järjestelmää. Lady Homartyn esimerkiksi ei\nvoi uskoa, ettei hän yhä edelleen saa järjestää Claveringsiin\nkutsujansa ja etteivät kirjeet ja tee saavu yhä aamuisin hänen\npieluksensa ääreen. Tai jos hänen mieleensä joskus välähtääkin,\nettei _hän_ jonakin kauniina päivänä enää ole teetään ottamassa,\nniin se merkitsee vain, että hän otaksuu jonkun toisen tekevän\nsen hänen sijastaan. Hänen kelpo hovimestarinsa voi peljätä\n'paikkansa' menettämistä, mutta ei mikään maailmassa kykene\nsynnyttämään hänessä, mielikuvaa ajasta, jolloin hänellä ei ole\nmitään 'paikkaa' menetettävänä. Ukko Asquith arvelee, että me olemme\naina selviytyneet ja selviydymme vastakin olemalla rauhallisen\njuonikkaita ja sanomalla: 'odotetaan, niin saadaan nähdä!' Juuri\nsiitä syystä, että olemme kaikki vallan varmoja yleisen mullistuksen\nmahdottomuudesta, voidaan meillä olla niin hillittömän väkivaltaisia\nyksityistapauksissa. Mitä naiset äänioikeudella? päätellään. Mitä se\nhyödyttää? Ja samassa lentää pommi Westminster Abbeyhin. Miksi ei\nUlster tekisi tilannetta sietämättömäksi? -- ja heti on joku järjetön\ncarsonilainen matkalla Saksaan leikkiäkseen maankavalluksella\njohonkin Saksan keisarin puolinaiseen lupaukseen nojaten ja\nostaakseen puoli miljoonaa kivääriä... aivan kuin hyvin, hyvin\npahantapaiset lapset...\"\n\n\"Ja me\", lausui mr Britling tehden liikkeen, joka ikäänkuin pyöristi\nkoko hänen esityksensä, \"me jatkamme peliä yhä. Me tulemme sitä\njatkamaan, kunnes sattuu säkene ruutisäiliöön. Jos olemme milloinkaan\nuskoneet mullistavia tapahtumia mahdollisiksi -- nyt emme enää\nusko. Me englantilaiset olemme alinomaisia lapsia alinomaisessa\nlastenkamarissa...\"\n\nKohta hän alkoi uudelleen.\n\n\"Asia on yksinkertaisesti se, että tuskin kukaan on milloinkaan\nsaanut itselleen täysin selväksi, että maa on pallonmuotoinen.\nMaa on pyöreä -- kuin oranssi. Olemme oppineet tuon asian\nkoulussa -- kuin minkäkin rosvojutun. Mutta käytännössä me sen\naina unohdamme. Käytännössä me kaikki elämme maailmassa, joka\non litteä kuin pannukakku. Jossa aika ei milloinkaan lopu eikä\nmikään koskaan muutu. Kukapa todella uskoo maailmaa olevan hänen\nnäköpiirinsä ulkopuolellakin? Tässä me nyt olemme, ja mikään ei\nnäytä muuttuvan. Ja peli jatkuu -- mikään ei muutu milloinkaan.\nVain jatkuu -- avaruudessa, ajassa. Jos kykenisimme kirkkaasti\ntajuamaan näkörantojen takaiseni pyöreän maailman, niin totisesti\nolisimme varovaisia... Jos maailma olisi ympärillämme kuiskailevina\nparvekeriveinä, millaisia kuiskeita me kuulisimmekaan -- Intiasta,\nAfrikasta, Saksasta, menneisyyden varoituksia, tulevaisuuden,\nennusteluja...\"\n\n\"Ja kuitenkaan emme niistä välittäisi...\"\n\n\n6.\n\nMutta juuri samaan aikaan, jolloin mr Britling nuo sanat lausui,\noli Bosnian Sarajevossa, missä kello osoitti hiukan myöhempää\nhetkeä, tosiaankin, joukko kuiskailevia miehiä, joista eräs piteli\nhermostuneesti hänelle annettua mustaa kääröä ja nyökkäillen ilmaisi\nymmärtäneensä lausutut tarkat ohjeet, mustaa kääröä, jossa oli\nvaarallisia kemiallisia aineksia ja ovelat sytytyslaitteet, mustaa\nkääröä, jonka määränä oli vihdoin kumota melkein kaikki mr Britlingin\nja lady Frenshamin maailmankatsomuksen tukipylväät...\n\n\n7.\n\nKun mr Direck ja mr Britling olivat palanneet Dower Houseen\nluovutettiin ensiksimainittu mrs Britlingin haltuun ja mr Britling\nhävisi ilmaantuakseen vasta illallisaikaan -- Britlingit näet söivät\nillallista myöhäisen päivällisen asemesta. Tullessaan taas näkyviin\nmr Britling ei osoittanut jälkeäkään brittiläisen politiikan ja\nbrittiläisen hallitsevan luokan kevytmielisyyden aiheuttamasta\nharmista eikä hän enää miettinyt kaikkea mitä Saksassa tai Intiassa\nsaattoi tapahtua...\n\nHänen ollessaan poissa tieltä, täydensi mr Direck perehtymistään\nBritlingien talouteen. Mrs Britling kuljetti häntä ympäri puutarhassa\nnäytellen ruusujansa, ja ruusutarhan perällä olevasta pienestä\nlehtimajasta löytyi miss Corner, joka istui siellä lukemassa. Hän\nnäytti hyvin vakavalta ja sievältä siinä kirjaa tutkiessaan. Mr\nDireck pysähtyi hänen eteensä, ja mrs Britling teki samoin. Neiti\nkatsoi heihin hymyillen.\n\n\"Uusin romaaniko, vai?\" kysyi mr Direck herttaisesti.\n\n\"Campanellan 'Päivänvaltio'.\"\n\n\"Tosiaanko! Mutta eikö se ole hankalaa luettavaa?\"\n\n\"Ettehän te ole sitä lukenut\", virkkoi miss Corner.\n\n\"Joka tapauksessa se on vanha kuiva kirja.\"\n\n\"Teillä ei ole mitään riittävää perustetta liian rohkealle\notaksumallenne\", sanoi neiti, ja mr Direck tunsi, että keskustelu oli\nlopetettava.\n\n\"Teillä on erittäin miellyttävä nuori neiti talossanne\", sanoi hän\nmrs Britlingille, kun he jatkoivat kävelyään kohti luuvapihaa.\n\n\"Hän on miten milloinkin\", sanoi mrs Britling. \"Ja hän lukee kuin\n-- niin, mikä se olikaan? 'Juo kuin vasikka' ja 'syö kuin susi'\nsanotaan.\"\n\nPieneltä kentältä he löysivät saksalaisen kotiopettajan, joka pelasi\nbadmintonia pikkupoikien kanssa. Hän oli silmälaseilla varustettu\nkömpelöliikkeinen nuorukainen; peli oli pääasiassa epäonnistumista\nja pisteet laskettiin saksaksi. Varovainen kotiopettaja voitti\npääasiallisesti nuoremman pojan liiallisen tulisuuden vuoksi:\ninnoissaan hän löi pallon aina yli rajan. Mrs Britlingin nähdessään\npojat heti hyökkäsivät hänen luoksensa huutaen innokkaasti yhteen\nääneen: \"Äiti! Saammeko pukeutua illallista varten?\"\n\nMrs Britling harkitsi asiaa, ilmeisesti ottaen lukuun myöskin mr\nDireckin läsnäolon.\n\n\"Me otamme yllemme verhokangasta ja muuta kirjavaa sensijaan\nettä vaihtaisimme pukua\", selitti hän. \"Meillä on jonkinlainen\nnaamiaispuvusto. Tahdotteko ottaa osaa?\"\n\nMr Direck oli ihastuksissaan.\n\nKun päätös oli tehty lähtivät pojat äitinsä mukana suorittamaan\njoitakin erikoisia koristeellisia suunnitelmia, ja mr Direck jäi\nhetkiseksi herra Heinrichin seuraan.\n\nHerra Heinrich ehdotteli pistäytymistä ruusutarhaan, ja mr Direck\nsuostui, koska hän ei ollut vielä tutustunut ruusuihin hra Heinrichin\njohdolla. Selvää oli, että jokainen perheenjäsen tulisi ennemmin tai\nmyöhemmin luotsaamaan hänet ruusutarhaan.\n\n\"Kuinka viihdytte englantilaisessa perheessä?\" kysyi mr Direck\npäästäkseen suoraan asiaan. \"Amerikkalaisesta on mieltäkiinnittävää\nnähdä näitä englantilaisia oloja ja vielä mielenkiintoisempaa täytyy\nsen olla saksalaiselle.\"\n\n\"Täällä on aivan toisenlaista kuin Pommerissa\", sanoi hra Heinrich.\n\"Toisissa suhteissa on hupaisempaa, toisissa vähemmän hupaista. Elämä\ntäällä on kyllä miellyttävää, mutta se ei ole vakavaa. Milloin\nhyvänsä\", jatkoi hra Heinrich, \"joku sattuu sanomaan 'tehdään näin'\ntai 'tehdään niin', ja kohta käännetään kaikki ylösalaisin.\"\n\n\"Tullaan ja mennään miten hyväksi nähdään. Ollaan varsin\nystävällisiä, mutta ei lainkaan kohteliaita. Mr Britling on voinut\nolla poissa kolme, neljä päivää, ja kun minä hänen palattuaan tulen\ntekemään kumarrustani, niin hän menee ohitseni muitta mutkitta tai\nsanoo aivan lyhyesti: 'Päivää, Heinrich'.\"\n\n\"Huvittavatko teitä mr Britlingin teokset?\" kysyi mr Direck.\n\n\"Siinä meillä on toinen omituinen paikka. Hänen kirjojansa tunnetaan\nSaksassakin. Hänen kirjoitelmiaan painetaan saksalaisiin ja\nitävaltalaisiin aikakauskirjoihin. Häneltä odottaisi jonkinlaista\narvovaltaista käytöstä. Odottaisi pöydässä keskusteltavan\nfilosofisista ja esteettisistä kysymyksistä... Niin ei ole laita. Kun\nkysyn häneltä jotakin, en useinkaan saa vakavaa vastausta. Eilen minä\nkysyin häneltä, hyväksyykö hän Bernard Shaw'n vai eikö. Hän vastasi\nvain -- merkitsin sen muistikirjaani --: 'Oh! Sehän on pelkkää\npikkelsiä'. Miten se on ymmärrettävä? -- Pelkkää pikkelsiä!\"\n\nNuoren miehen punakoista kasvoista tuijottivat; virkut siniset\nsilmät läpi silmälasien mr Direckiin kärkkäinä omaksumaan sen valon,\nmitä viimeksimainittu mahdollisesti saattoi luoda vallitsevaan\nenglantilaiseen epämääräisyyteen.\n\nHän kertoi harjoittavansa kielitieteellisiä opintoja ja\nvalmistelevansa tohtorinväitöskirjaa. Hän ei ollut vielä suorittanut\nsotapalvelustaan, hän tutki itäanglisia murteita -- --\n\n\"Käyttekö puhuttelemassa kansaa?\" kysyi mr Direck.\n\n\"En, sitä en tee. Mutta minä kyselen mr Carminelta ja mrs\nBritlingiltä ja pikkupojilta paljonkin. Toisinaan minä vielä puhelen\npuutarhurin kanssa.\"\n\nHän kertoi miten hän väitöskirjansa suunnittelisi ja miten tultaisiin\narvostelemaan, kuinka hän aikoi järjestää sotapalvelusasian ja mitä\neri asteita pitkin hän säännöllisesti etenisi oppineella uralla,\njoka oli hänen elämänsä päämääränä. Hän tunnusti, ettei kielitiede\nhäntä oikein erikoisesti huvittanut, mutta, sanoi hän, \"sitä tietä\nminun on mentävä\". Niinpä hän oli päättänyt jatkaa sitä uraa elämänsä\nloppuun asti. Hänen varsinaiset, omat harrastuksensa koskivat\nyleismaailmallisen yhteisön muodostumista, Esperantoa, Idoa ja muita\nyleiskieliä ja yrityksiä, joiden tarkoituksena on ihmisiä erottavien\nraja-aitain poistaminen. Mutta kotoinen esivalta ei suosinut\nkosmopoliittisia aatteita, joten hänen täytyi ne hyljätä. \"Täällä ei\nesivaltaa näytä olevan olemassakaan\", sanoi hän, äänessä kadehtiva\nvivahdus.\n\nMr Direck pyysi häntä esittämään tuota ajatusta laajemmin.\n\nHra Heinrich otti mr Britlingin esimerkiksi. Jos mr Britling olisi\nsaksalainen, niin hänellä tietysti olisi jonkinlainen arvonimi,\nmäärätty yhteiskunnallinen asema, vastuunalaisuutta. Täällä häntä ei\nnimitetty edes herra tohtoriksi. Hän puhui mitä hyväksi näki. Kukaan\nei häntä palkinnut; kukaan ei häntä nuhdellut. Kun herra Heinrich\noli kysynyt hänen asemaansa, oliko hän mr Bernard Shaw'n, mr Arnold\nWhiten, mr Garvinin tai jonkun muun kirjailijan ylä- vai alapuolella,\nniin hän teki leikkiä koko asiasta. Täällä ei näyttänyt kenelläkään\nolevan arvonimeä eikä määrättyä asemaa. Lawrence Carmine esimerkiksi\noli itämaiden tuntija; hän johti erästä lontoolaista laitosta, joka\npiti huolta intialaisista ylioppilaista, hän eli Geheimrath -- --\n\n\"Mikä?\" kysyi mr Direck.\n\n\"Niin, mikä se nyt onkaan -- Essexin kreivikunnanneuvos.\" Mutta hra\nHeinrichin kertomani mukaan ei kukaan siitä välittänyt. Ja kun mr\nPhilbert, eräs hallituksen ministerejä, tuli kutsuihin, niin hän oli\naivan kuin tavallinen ihminen. Vasta hänen mentyään hra Heinrich sai\nsattumalta tietää, että hän oli ministeri ja \"right honourable\"...\n\n\"Saksassa on kaikki täsmällistä. Jokainen tietää asemansa, jokaisella\non paperinsa, jokaiselle määrätään mitä hänen tulee tehdä...\"\n\n\"Mutta\", virkkoi mr Direck silmäillen hehkuvia ruusuja, somaa\nlehtimajaa, kasvitarhamaan pitkää punaista aitaa ja kaukaa paistavaa\nviljapeltoa, \"näyttäähän tämäkin sangen säännölliseltä\".\n\n\"Se näyttää ammoin järjestetyltä\", sanoi hra Heinrich.\n\n\"Ja ikäänkuin noudattelee tapojansa\", lisäsi mr Direck samaan\najatusjuoneen.\n\nHeidän mietiskelynsä keskeytyivät, kun puutarhaan saapui Teddy,\nsihteeri, ja intialainen nuori herra, hikisinä ja hyvällä tuulella.\nHe kertoivat tulevansa \"venerannasta\". \"Tuolla alempana\" oli:\nnähtävästi lammikko ja siinä ruuhi, saari ja leikkivenhe. Uinnista ja\nsoudusta keskusteltaessa ilmestyi puistosta päin mr Carmine vakavasti\npuhellen mr Britlingin vanhimman pojan kanssa. He olivat kävelleet\nja jutelleet yhdessä. Ehdoteltiin nelikätistä badmintonia. Pelaajia\nvalittaessa mr Direck, ja mr Lawrence Carmine jäivät pois ja lähtivät\nruusutarhan toiseen päähän katsomaan auringonlaskua. Mr Direck\nkäytti tilaisuutta hyväkseen hankkien vahvistuksen otaksumalleen,\nettä vanhin poika oli nykyisen mrs Britlingin poikapuoli, ja äkkiä\nheränneen, etäällä kasvavaan esikkoryhmään kohdistuvan ihailun\nnojalla onnistui hänen suunnata kulku ohi lehtimajan, jossa\niltavalaistuksen täytyi jo alkaa olla hieman liian heikkoa lukevalle\nmiss Cornerille.\n\nMiss Corner otettiin mukaan ihailemaan auringonlaskua. Hän jutteli\nmr Carminen kanssa ja osoitti mr Direckin mielestä suurta henkistä\nomaperäisyyttä. Hän sanoi \"Päivänkaupungin\" muistuttavan niitä\nkaupunkeja, joita poikaset toisinaan rakentelevat leikkihuoneensa\nlattialle. Hän väitti sitä mitä suloisimmaksi pikku kaupungiksi ja\nkertoi muutamia huvittavia yksityiskohtia. Hän kuvaili maalattuja\nseiniä, jotka tekivät Civitas Solis-kaupungissa kulkemisen\nsivistäväksi ja opettavaksi työksi. Hän kysyi mr Carminelta, Intian\nkirjallisuuden tuntijalta, miksi intialaisilla ja kiinalaisilla ei\nollut mitään utopioja.\n\nMr Direckin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut tiedustella syytä\nintialaisten tai kiinalaisten utopiain puutteeseen, ja mr Carmineakin\ntuon vajavaisuuden toteaminen näytti hämmästyttävän.\n\n\"'Alkukannan patriarkaalinen kylä on Intian ja Kiinan Utopia\",\nvastasi mr Carmine, sittenkuin kysymystä oli hetkinen harkittu. \"Tai\nainakin se on heidän yhteiskunnallinen ihanteensa. He eivät kaipaa\nmitään utopioja.\"\n\n\"Utopiat syntyivät vasta kaupunkien mukana\", sanoi hän, yhä kysymystä\nharkiten. \"Ja ensimäiset kaupungit, jotka eivät nimenomaan kuuluneet\nhoveihin ja itsevaltiaitten päämajoihin, syntyivät laivojen\nmukana. Intia ja Kiina kuuluvat varhaisempaan kauteen. Laivat,\nkauppa, häiriöt, ulkomaiset suhteet, epävirallinen kirjallisuus,\nkritiikki -- ja vihdoin tuo ajatus jonkinlaisesta yhteiskunnan\nuudelleenluomisesta...\"\n\n\n8.\n\nSitten mr Direck joutui vanhimman pojan, Hughin huostaan ja ehdotti,\nennakoiden mitä ei käynyt välttäminen, että mentäisiin kävelemään\nruusutarhaan. Sinne he siis lähtivät.\n\n\"Luetteko utopioja?\" tiedusteli mr Direck, englantilaiseen tapaan\njättäen johdannon pois.\n\n\"_Tietysti!_\" vastasi Hugh tullen heti tuttavalliseksi ja puheliaaksi.\n\n\"Me luemme niitä kaikin\", selitti hän. \"Englannissa kaikki puhuvat\nmuutoksista, mutta koskaan ei mitään uudistusta tapahdu.\"\n\n\"Minä tapasin miss Cornerin lukemassa -- mikä se nyt olikaan?\nPäivänkansaa? -- jotakin vanhaa italialaista teosta.\"\n\n\"Campanellaa\", sanoi Hugh, ilmaisematta mitään miss Corneriin\nkohdistuvaa mielenkiintoa. \"Englannissa ei muutu mikään, sillä ne,\njotka haluavat jotakin uudistaa, muuttavat mieltänsä ennenkuin\nehtivät muuttaa muuta. Minä olen ollut viimeisen puoli vuotta\nLontoossa juttelemassa. Taideopinnoiksi sitä kutsutaan. Sitä ennen\nopiskelin luonnontieteitä ja siihen työhön aion jälleen ryhtyä.\nEikö teidänkin mielestänne luonnontieteissä ole jotakin -- jotakin\nvakavampaa kuin missään muussa?\"\n\nMr Direck arveli inhimillisen luonnon moraalisten totuuksien olevan\nluonnontieteitä vanhempia, ja syntyi eräs noita jokapäiväisessä\nelämässä tavallisia keskusteluja, joissa lähdetään erilaisilta,\nepätäydellisesti määritellyiltä näkökannoilta ja jotka eivät\njohda tulokseen, vaan sammuvat itsestään. Hugh vaikutti häneen\nvapautuneemmalta kuin yksikään hänen tuntemistaan samanikäisistä\namerikkalaisista ylioppilaista -- mutta kysymyksessä ei tarvinnut\nolla minkään kansallisen eroavaisuuden; se oli kenties vain isän\nperintöä. Hän näytti lukeneen enemmän ja itsenäisemmin ja olevan\nhitaampi toimimaan. Lisäksi hän oli melkoisesti pidättyvämpi ja\nhillitympi.\n\nEnnenkuin mr Direck ehti ryhtyä lähemmin tiedustelemaan nuorukaisen\ntöitä ja tulevaisuudensuunnitelmia, oli viimeksimainittu kääntänyt\nkeskustelun Amerikan oloihin. Hänen teki tavattomasti mieli päästä\nnäkemään Amerikkaa. \"Isäukko sanoo jossakin kirjassaan, että me\ntäällä _olemme_ jotakin, te siellä sitävastoin parhaillaan _tulette_\njoksikin. Täytyy olla suunnattoman innostuttavaa, kun tietää oman\nmaansa olevan juuri muodostumassa...\"\n\nMr Direck piti tuota mielenkiintoisena näkökohtana. \"Me täällä\nemme ajattelekaan korjata mitään, ennenkuin on selvä luhistuminen\nkäsissä\", huomautti nuorukainen. \"Ja silloinkin me vain pönkitämme.\"\n\nHänen sanansa tuntuivat virtaavan jonkinlaisesta uutterasta\nsisäisestä ajatusmyllystä. Tätä ennen mr Direck oli taipunut\nluulemaan tuota vaiteliasta, tarkkaavaa nuorukaista, joka\nkäyskeli kädet taskussa ja hiukan kumarassa, araksi ja henkisesti\nkypsymättömäksi pojaksi. Mutta hänen päässään olikin ilmeisesti työ\ntäydessä käynnissä...\n\n\"Miss Corner\", alkoi mr Direck, tarttuen ensimäiseen tarjoutuvaan\npuheenaiheeseen. Mutta sitten hän muisti jo viisi minuuttia sitten\nsanoneensa saman asian.\n\n\"Mitä taidelajia\", kysyi hän, \"te nyt tutkitte Lontoossa\nollessanne?...\"\n\nEnnenkuin kysymys ehti ollenkaan riittävästi vastatuksi, ilmestyivät\nmolemmat pikkupojat puutarhaan ajaen kaikki \"pukeutumaan\" illallista\nvarten. Sihteeri, Teddy, tuli isällisen avuliaana valitsemaan verhoja\nmr Direckille.\n\n\n9.\n\nMr Direck omisti täyden huomionsa tälle pukeutumisasialle, sillä\nhänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta esiintyä naurettavana\nmiss Cornerin silmissä. Teddy toi hänen huoneeseensa kantamuksen,\nvaatekappaleita, joiden hän arveli sopivan.\n\n\"Mitä minä tulen esittämään?\" kysäisi mr Direck.\n\n\"Meillä ei ole mitään erikoisia pukuja\", vastasi Teddy. \"Me vain\npuemme yllemme kirjavinta mitä käsiimme sattuu. Eihän siitä pukua\nsynny, se on futurismia.\"\n\n\"Niin, mitäpä syytä olisikaan?\" sanoi mr Direck, jota aate suuresti\nviehätti. \"Miksipä olisimme aina menneihin aikakausiin ja muoteihin\nkytkettyinä?\"\n\nHän hylkäsi erään verraten mefistomaisen, tulipunaisen puvun ja\nsamoin erään ryövärityylisen sommitelman, joka nähtävästi oli tehty\nalkuaan mr Britlingille kuuluneesta vaatekappaleesta, ja hetkisen\nepäröityään hän päätti valita silkkiset mustat sukkahousut. Hänen ei\ntarvinnut hävetä sääriänsä. Täytteeksi hän koetteli useitakin Dower\nHousen pukuvarastoon kuuluvia loistavia kappaleita valiten vihdoin,\nhetkisen katseltuaan erästä purppuraista kultakirjovaatetta, ison\nneliskulmaisen silkkihuivin, jossa nähtiin kultafasaaneja muiden\nsuurenmoisten ornamenttien ohella; sen hän heitti toogan tapaan\nohuen silkki-ihokkaansa päälle -- Teddy oli vaatinut häntä jättämään\npois paidan \"jos kerran tanssia aiotte\" -- ja kiinnitti sen isolla,\nviheriän lasin koristamalla rintaneulalla. Tämän komeuden yli tunsi\nhän päänsä kohoavan jokseenkin arvokkaana. Teddy ehdotteli kapeata,\nviheriää otsarihmaa, ja mr Direck koettikin sitä, mutta hylkäsi sen\nmyöhemmin, syvennyttyään asiaan lähemmin peilin edessä. Hän jäi vielä\nsuunnittelemaan tämän otsarihman vaikutusta miss Corneriin, kun Teddy\nlähti suorittamaan omia pikku valmistelujaan. Teddyn lähtö antoi\nhänelle tilaisuutta profiilitutkimusten toimeenpanemiseen käyttämällä\nPystykuvastinta ja niskapeiliä apunaan -- sihteerin läsnäollessa ei\nhänen arkuutensa olisi sallinut sellaiseen peilailuun ryhtymistä.\nKokonaisvaikutelma oli täysin tyydyttävä.\n\n\"Ue-e-I!\", virkkoi hän nauraen, \"kukapa olisi uskonut?\" ja hymyili\npeilikuvalleen itsetietoista amerikkalaista hymyänsä alas lähtiessään.\n\nSeurue parhaillaan kokoontui paneliseinäiseen halliin muodostaen\nasetyleenikynttiläin valossa loistavan näyn tummaa taustaa vasten.\nMustaan samettiviittaan ja mustiin silkkihousuihin pukeutunut mr\nBritling oli tummin tummista varjoista. Kirkkaimmat ilmestykset\nolivat miss Corner ja hänen sisarensa riikinkukonviheriältä ja\nhopealta hohtavissa puvuissaan, joiden verhoamina heidän notkeat\nruumiinsa näyttivät käärmemäisiltä. He puhuttelivat saksalaista\nkotiopettajaa, joka oli muuttunut jonkinlaiseksi viheriäksi\npumpulikasakaksi, kasakaksi, jolla oli silmälasit ja nahkahaarniska.\nMrs Britling näytti ylhäiseltä ja komealta purppuranvärisessä\nintialaisessa puvussaan, ja hänen poikapuolensa esiintyi sirona\nja hiljaisena mustaan ja punaiseen puettuna henkilönä. Teddy sai\naikaan aitoegyptiläisen vaikutelman sotisovassaan, joka oli laadittu\npesupöytäin takana yleisesti käytetystä kudonnaisesta. Pikkupojat\nmahdottoman laveine housuineen ja voineen olivat ryöväreitä, vyöt\ntäynnä paperiveitsiä, leikkipistooleja ja muita aseita. Mr Carmine\nja hänen nuori suojattinsa olivat saapuneet aitointialaisissa\npuvuissa; seurue sai sen vaikutelman, että mr Carmine oli mullah.\nTätimäinen jalonenäinen nainen erosi koko tästä kevytmielisestä\njoukkiosta: hän esiintyi mustassa silkkipuvussa kultaisine\nvitjoineen. Hän ei näyttänyt voivan tehdä itseänsä naurettavaksi,\nvaikka hän nyökkäilemällä ja salaperäisesti hymyilemällä\nrohkaisi toisia hulluttelemaan. Oli hänellä sentään punaisia\nnauhoja tukkalaitteissaan. Eräs vieras perhe, johon kuului isä,\nkullankutrinen äiti ja kaksi nuorta tytärtä, oli juuri saapunut ja\nriisui päällysvaatteitaan isännän ja emännän avustamana.\n\nMitään tämäntapaista mr Direck ei olisi mitenkään voinut otaksua\nEnglannissa kokevansa, ja yhtä odottamatonta oli vielä, että\nillallinen katettiin pitkään, kynttiläin valaisemaan liinattomaan\npöytään. Palvelijoita ei ollut lainkaan läsnä. Tarjoilupöydällä\noli kylmää lohta, kylmää paistia, leikkauksia, perunasalaattia ja\nmonenlaista muuta syötävää sekä joukko olut-, viini- ja viskypulloja.\nKukin auttoi itseään ja muita parhaansa mukaan. Mr Direck koetti olla\nmahdollisimman huomaavainen mrs Britlingiä ja miss Corneriä kohtaan,\nja sai puolestaan viimeksimainitulta monta vastapalvelusta.\n\nKaikki olivat harvinaisen iloisia, ja silmät loistivat. Mr Direckin\nmielestä nuo harvinaisen värikkäät puvut ja tämä molemminpuolinen\navuliaisuus vaikuttivat ilahduttavasti ja omituisen kiihdyttävästi;\nkaikki tuntuivat tutunomaisemmilta ja välittömämmiltä. Mr\nBritlingissäkin ilmeni rotevaa somuutta, jota mr Direck ei ollut\naikaisemmin tullut huomanneeksi, ja nuori Britling oli nyt\nkieltämättä komea. Mr Direck unhotti retkensä tarkoituksen ja\nasemansa ja kaiken muunkin tuntien selittämätöntä tyydytystä sen\njohdosta, että hänen kultafasaaninsa sopivat niin hyvin vieressä\nistuvan lämpöisen, hymyilevän neidon hohteluun. \"Istukaa mihin\nmielitte\", oli mrs Britling sanonut, ja hän oli istunut neidin\nviereen ujostellen julkista mielenkiintonsa ilmaisemista paljoa\nvähemmin kuin tavallisissa vaatteissaan. Ja neidin silmissä oli\njotain sanoin selittämätöntä ja silti sangen rohkaisevaa, joka\nosoitti hänen keksineen mr Direckin nyt kun viimeksimainittu\noli vapautunut isänmaallisen newyorkilaisen räätälinsä jäykän\nkulmikkuuskin ikeestä.\n\nHilpeä juttelu oli käynnissä. Mr Direckin olisi kuitenkin ollut\nvaikea jälkeenpäin muistaa, mistä juteltiin, paitsi että hän onnistui\njotenkin sieppaamaan sen kallisarvoisen tiedon, että miss Corneriä\nmainittiin Cecilyn ja hänen sisartaan Lettyn nimellä. Sitten jättivät\nnaiset vanhan essexiläisen tavan mukaan miespuolisen aineksen\nyksikseen muutamaksi hetkeksi, joiden aikana muka olisi pitänyt\nmaljoja maisteltaman, mutta todellisuudessa vain sytytettiin sikareja\nja savukkeita. Vihdoin lähtivät kaikki illan ruson ja kuutamon\nväikkeissä luuvalle. Mr Britling istuutui nurkkaan pianolan ääreen ja\nalkoi soittaa tuttua tanssisävelmää.\n\n\"Tanssitteko?\" tiedusteli miss Corner.\n\n\"En minä ole koskaan mikään tanssija ollut\", vastasi mr Direck. \"Mitä\ntanssia tämä on?\"\n\n\"Mitä hyvänsä. Two-step.\"\n\nMr Direck epäröi ja katui liian hyvin vietettyä nuoruuttansa, ja\nsamassa Hugh tulla kepsutteli ojennetuin käsin vieden neidin vihurina\nmukaansa.\n\nHetken aikaa mr Direckistä tuntui, että tuo nuori mies oli jossakin\nmäärin tarpeeton...\n\nMutta tanssi oli hauskaa.\n\nSe ei ollut mitään opittua, kaavamaista karkeloimista, vaan\nomaehtoista mr Britlingin kirvoitteleman ilahtelevan amerikkalaisen\nmusiikin ilmaisemista. Kunhan pysyi tahdissa, sai muuten menetellä\nniinkuin hyväksi näki. Kenellä oli toveri, se piti häntä kädestä\ntai tanssi irrallaan, syöksyi pitkän lattian päästä toiseen tai\nseuraili ja väisteli toisia pareja mitä epävirallisimmalla tavalla.\nKetään ei kielletty tanssimasta yksin. Teddy esimerkiksi tanssi yksin\nkehitelläkseen eräitä aivoissaan itäviä egyptiläisiä liikuntatapoja.\nEsteettömästi sopisi tarttua toistensa käsiin ja tanssia yhdessä\nhilpeä \"pitkätanssi\"...\n\nMr Direckin katseen alinomaisena esineenä oli Cissie ja hänen\nkavaljeerinsa. He tanssivat erinomaisen hyvin; he näyttivät pitävän\ntoisistaan ja ymmärtävän toisiansa. Olihan aivan luonnollistakin,\nettä heidänlaisensa nuoret ihmiset, joilla oli tilaisuutta olla usein\nyksissä, kiintyivät toisiinsa... Mutta neiti oli sentään kolmea,\nneljää vuotta vanhempi.\n\nUskomattomalta tuntui sittenkin, ettei poika ollut häneen\nrakastunut...\n\nTuntui uskomattomalta, ettei kuka hyvänsä ollut häneen rakastunut...\n\nSitten mr Direck huomasi, että Cissie tarkasteli yli kavaljeerinsa\nolan Teddyn liikehtimisiä. Todellisella kiintymyksellä ja ihailulla...\n\nMutta sitten lankesi hänen virkistävä katseensa mr Direckin osalle,\nja jäljessä tuli pienoinen hymy. Hän ei ollut unhottanut.\n\nMusiikki lakkasi äkkiä, ja kaikki heiluvat ja pyörivät olennot\npysähtyivät kävellen levittämään loistoansa.\n\n\"Eihän se ole vaikeata ollenkaan?\" kysyi miss Corner hehkuvan\nonnellisena.\n\n\"Ei teille ainakaan\", vastasi mr Direck.\n\n\"Minä en voi käsittää, että olisi olemassa amerikkalainen, joka\nei tanssi two-stepiä. Seuraavalla kerralla te tulette kanssani.\nKuulkaahan! Se on 'Indianassa tuolla'... ah, tiesinhän minä, että te\nosaatte.\"\n\nMr Direck ymmärsi nyt itsekin osaavansa, ja he lähtivät tanssiin\npitäen toisiaan käsistä lähinnä luistelijoiden tapaan.\n\n\"Kautta kunniani!\" sanoi mr Direck. \"Ajatella, että minäkin tanssin.\"\n\nEnempää hän ei sanonutkaan, sillä hän alkoi hengästyä.\n\nTanssiminen miellytti häntä, ja hän teki toisen yrityksen vieraan\nneidin keralla, joka tanssi jäykänlaisesti. Sitten otti Teddy\nhoitaakseen pianolaa, ja mr Direck sai ihmeekseen nähdä kuinka\netevä englantilainen ajattelija mustan sametin häilähdellessä ja\nliikutellen sääriänsä uskomattoman vikkelästi suoritti vieraan rouvan\nkanssa apashitanssin, johon mr Lawrence Carmine äkkiä yhtyi.\n\n\"Saksassa\", sanoi hra Heinrich, \"ei tanssita tällä tavalla. Sitä ei\npidettäisi soveliaana. Mutta hauskaa se on.\"\n\nSitten tuli valssi. Hra Heinrich kumarsi vieraalle rouvalle, vei\nhäntä kolme kierrosta ja jätti hänet täsmälleen samaan paikkaan\njosta oli lähdetty. Nuori hindulainen (jota ei saanut kutsua\n\"värilliseksi\") valssasi sujuvasti Cecilyn keralla. Mr Direck yritti\nkatsella tuota ruskean ja valkoisen yhdistelmää suvaitsevaiselta\neurooppalaiselta näkökannalta. Mutta niin pian kuin mahdollista hän\npelasti neidon asialaisuuden pauloista ja tanssi hänen kanssaan,\ntanssipa vielä uudelleenkin hänen kanssaan.\n\n\"Tulkaa kuutamoa katsomaan\", huusi mr Britling.\n\nPian sen jälkeen mr Direck havaitsi käyskelevänsä ruusutarhassa\nCecilyn vierellä. Kuunvalo hyväili somia kasvoja, ja valkoisessa,\nvälkkyvässä puvussaan oli koko neito pelkkää kuudanhohtoa. Ellei mr\nDireck tätä ennen ollut häneen rakastunut, niin nyt hän oli ihan\nvarmasti. Mamie Nelson, jonka oikukas ilkeämielisyys oli pistävänä\nokaana vaivannut hänen sydäntään Massachusettsista hamaan tänne asti,\nsiirtyi äkisti vanhan-ajan historiaan.\n\nPolttava kaunopuheisuuden halu syttyi mr Direckin sielussa, halu,\njoka oli niin ankara, ettei mikään ajateltavissa oleva lauseparsi\ntuntunut voivan sitä vaimentaa. Siispä hän vaikeni. Ja Cecily vaikeni\nhänkin. Kirkkaassa, suloisessa ilmassa, jota he hengittivät, tuntui\nvieno ruusuntuoksu.\n\nMr Direck oli äärettömän juhlallisella mielellä, ikäänkuin tumma\nvaltameri avaruuden laajan kannen alla, ja hänen olemuksensa joka\nsäie tuntui värähtelevän -- niinkuin kuutamo vesillä väreilee. Hän\ntunsi samalla kertaa ääretöntä tyyneyttä ja rajatonta tarmoa...\n\nSilloin alkoi cake-walkia rimputtava pianola hävyttömästi kutsua...\n\n\"Mennään takaisin tanssimaan!\" huudahti Cecily aivankuin taiasta\nvapautuneena. Ja mr Direck sieppasi pakenevan kappaleen kaikesta\nsanomatta jääneestä huomauttamalla: \"Minä en koskaan unohda tätä\niltaa.\"\n\nCecily ei näyttänyt kuulevan. He tanssivat jälleen toistensa kanssa.\nSitten mr Direck tanssi vieraan rouvan kanssa, jonka nimestä hänellä\nei ollut aavistustakaan. Ja sitten hän tanssi mrs Britlingin kanssa,\nja sitten hän tanssi Lettyn kanssa. Ja sitten hänestä oli aika hakea\njälleen miss Cecilyä.\n\nNäin kului hilpeä ehtoo, kunnes ei ollut enempää kuin neljännestunti\nsunnuntaiaamuun. Mrs Britling tuli yrittämään hillitä pianolaa.\n\n\"Vielä yksi tanssi!\" huusi Cissie Corner.\n\n\"Vielä yksi tanssi!\" huusi Letty.\n\n\"Vielä tanssi\", kannatti mr Direck. Mutta sen jälkeen ilon _täytyi_\nloppua.\n\nTeddy ja pojat sammuttivat nopeasti kynttilät ja järjestelivät\npaikkoja, kaksi ohjaajaa ilmestyi keittiön suunnalta ajamaan mr\nLawrence Carminen vaunun ja vieraan perheen vaunun pääovelle, ja\nkaikki kulkivat iloisina kuutamossa suurten puiden alitse rakennuksen\nedustalle. Mr Direck näki lastenvaunut -- nuo salaperäiset vaunut --\noven takana piilossa odottelemassa.\n\nVieras perhe ja mr Carmine hindulaisineen lähtivät. \"Tulkaa hockeytä\npelaamaan!\" huusi mr Britling kummankin lähtevän vaunun jälkeen, ja\nkuului mr Carminen loittoneva vastaus: \"Minä tuon kolme mukanani!\"\n\nIllan kuluessa hankkimansa tottumuksen voimasta mr Direck haeskeli\nmiss Cissie Corneriä, mutta ei löytänyt häntä mistään. Mutta sitten\nkadonnut äkkiä näkyi astelemassa portaita alaspäin salamyhkäinen\nlapsukainen sylissään. Hän varoitti sormellaan ja katsoi sitten\nnukkuvaa taakkaansa. Hän oli kuin hopeinen madonna. Ja mr Direck\nmuisti, ettei hän vieläkään ollut selvillä tuon lapsukaisen suhteen...\n\nTeddy ilmaantui puettuna tavallisiin vaatteisiinsa ja otti\nlapsenvaunut huostaansa. Cecily peitteli pienokaista suurella\nhuolella osoittaen rajattoman äidillistä hellyyttä. Letty oli\nvaatteita vaihtamassa; nyt hän tulija sanoi iloisesti hyvää yötä\nvälittämättä lapsesta vähääkään. Teddy lähti bigamiseen tapaan,\nlykäten lapsenvaunuja sisarusten välissä, ja häipyi kuutamon\nhämärään. Hyvää yötä kaikui ristiin rastiin. Mr Direckin uteliaisuus\nahdistui ankaran jännittävään kohtaan...\n\nMr Britlingin piirin täytyi luonnollisesti olla varsin\n\"edistynyttä\"...\n\n\n10.\n\nMr Direck havaitsi jättäneensä seurueen muut jäsenet ja joutuneensa\nmr Britlingin kanssa pieneen vierashuoneeseen, jossa näkyi\ntarjottimella joitakin laseja, sifoneja ja viskykarahvi...\n\n\"Merkillinen asia\", sanoi mr Direck, \"että minä tunnen itseni\nEnglannissa halukkaammaksi nauttimaan kiihoitusaineita ja ettei\nminulla enää ole kotoista jääveden kaipuuta. Sen täytyy johtua ilman\nsuuremmasta kosteudesta. Tuntee itsensä kuivemmaksi ja veltommaksi.\nEi vaivaa jano, mutta jotakin tarvitsee hiukan virkistyäkseen.\nKiitos. Riittää.\"\n\nMr Britling ojensi hänelle viskylasin.\n\nMr Britling asettui nojatuoliin takan ääreen ja heitti jalkansa\nhuolettomasti käsinojan yli. Mustassa samettiviitassaan ja lakissaan\nja mustissa silkkihousuissaan hän muistutti jotakin palvelushenkilöä,\nesim. hovimiestä jossakin ritarinäytelmässä. \"Minä pidän tätä\nlauantaitanssia ja -sätkyttelyä ihmeen terveellisenä\", sanoi hän.\n\"Sitä ja sunnuntaihockeyta. Kun uusi viikko alkaa, on pää selvä ja\nterävä. Perjantai on aina minun huonoin työpäiväni.\"\n\nMr Direck nojasi pöytää vasten, yhä kultaisten fasaaniensa\nkoristamana, ja hyväksyi esitetyn mielipiteen.\n\n\"Teidän nuorisonne tanssii ilolla ja riemulla\", sanoi hän.\n\n\"Me tanssimme kaikin mielellämme\", vastasi mr Britling.\n\n\"Entä miss Corner\", sanoi mr Direck, \"hän kai on, vai kuinka, tuon\nmiellyttävän nuoren rouvan sisar, ja rouva kai on naimisissa -- vai\nonko hän naimisissa? -- tuon nuoren miehen kanssa, jota te nimitätte\nTeddyksi?\"\n\n\"Minun olisi pitänyt tehdä selkoa noista nuorista. Ne ovat sitä\nlajia väkeä, jota täällä nykyään tuotetaan aivan suunnattomia\nmääriä. He vastaavat tavallaan Venäjän intelligentsijaa, vastuutonta\nkeskiluokkaa, jolla on aatteita. Teddy, nähkääs, on minun sihteerini.\nHän on muistaakseni jonkin kilburnilaisen asianajajan poika.\n_Times'in_ Datcher häntä minulle suositteli. Hän tuli ja vuokrasi\naluksi pari kalustettua huonetta naapuritalosta. Sitten ilmestyi\nyht'äkkiä tuo nuori nainen.\"\n\n\"Miss Cornerin sisar?\"\n\n\"Hänpä juuri. Kyläkunta hiukan pahastui. Huoneiden vuokraaja tuli\npuhumaan kanssani yksityisesti. Teddy on hyvin arkatuntoinen, kun\non kysymyksessä hänen persoonallinen riippumattomuutensa, hän pitää\njokaista selityksenpyyntöä loukkauksena ja oli luultavasti sanonut\nvanhalle emännälle vain tällä lailla: 'Tämä on Letty -- alkaa asua\nluonani.' Minä tiedustelin asiaa häneltä hyvin varoen. 'Ahaa',\nvirkkoi hän ikäänkuin olisi jonkin vähäpätöisen seikan unohtanut.\n'Niin, minä menin naimisiin joululoman aikana. Saanko esitellä hänet\nmrs Britlingille?' Me saimme heidät muuttamaan erääseen vuokraamaamme\nhuvilaan. Rouva on erään colchesterilaisen sanomalehtimiehen ja\nkirjanpainajan tytär. Tuskin jouduitte puheisiin hänen kanssaan.\"\n\n\"Enemmän minä puhelin hänen sisarensa kanssa.\"\n\n\"No niin, he ovat aatteellista väkeä kumpainenkin. He ovat sangen\nsivistyneitä sikäli että he todellakin ajattelevat itsenäisesti.\nMelkein intohimoisen itsenäisesti. Kuten Teddykin. Ellei hän usko\najatusta oikein omakseen, niin hän aikaa alusta ja ajattelee toisin\ntavoin. Sisar on opettajatar ja aikoo hankkia maisterinarvon Lontoon\nyliopistossa. Samalla hän osoittaa sukupuolensa heikkouksia.\"\n\n\"Nimittäin -- --?\" kysyi mr Direck säikähtyneenä.\n\n\"Hän käyttää liian paljon aikaansa talousaskareihin ja sisarensa\nlapsen hoitamiseen.\"\n\n\"Hän on tosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä ja ihastuttava nuori\nnainen\", sanoi mr Direck. \"Hänessä on vapautuneisuutta, joka\nmuistuttaa Lännen opiskelevia naisia -- ja jotakin muuta, mikä ei ole\nensinkään amerikkalaista.\"\n\nMr Britling seuraili omain ajatustensa juoksua.\n\n\"Minun talossani on muutamia huvittavia vastakohtia\", sanoi hän.\n\"Lienettekö puhutellut meidän saksalaistamme?\n\n\"Hän kyselee alinomaa. Ja vastasipa hänelle mitä vanhaa rihkamaa\ntahansa, hän menee yläkertaan huoneeseensa kirjoittamaan sen\nmuistiin. Jälkeenpäin hän kysyy suunnilleen samaa asiaa saadakseen\nihmetellä vastauksien erilaisuutta. Hän katselee koko maailmaa\nsääntöperäisen epäilevästi. Hän tahtoo luokitella ja määritellä\nmaailmansa. Hän vainuaa aivan oikein siinä piilevän taipumusta\nepäsäännöllisyyteen ja epäjohdonmukaisuuteen. Hän ja Teddy ovat\nmitä ihmeellisimpiä vastakohtia, sillä viimemainitun luottamus\nolevaiseen on likellä hävyttömyyden rajoja. Teddyssä meidän\nkansallinen huolettomuutemme saavuttaa tuhmanrohkean laajuuden.\nHän saattaisi varsin hyvin jättää kellonsa keskelle Claveringsin\npuistoa ja kuukauden päästä, kun sattuu tarvitsemaan ajanmittaajaa,\nluulla voivansa käväistä sen sieltä hakemassa -- ajatellen ehkä\noravan sitä uskollisesti vartioineen. Hän on itse melkein kuin orava\n-- kokoamisvaisto vain puuttuu. Hän ei kykene kysymään mitään;\nhän on aivan varma, että kaikki kuitenkin on hyvin. Hän pitäisi\nkysymistä jonkinlaisena epäluottamuksen ilmauksena -- jonkinlaisena\nepäkohteliaisuutena. Saksalaiseni sitävastoin, jos olette\nhuomannut, on tavallisesti vakavan ja huolestuneen näköinen. Hän\nkerää vaikutelmiaan kuten omantunnontarkka junailija matkalippuja.\nOletteko nähnyt, kuinka erinomaisesti pianolarullani ovat numeroidut\nja luetteloidut. Hän sen on tehnyt. Hän ryhtyi siihen heti tänne\nsaavuttuaan, aivan kuin hyvä kissa kohta taloon tultuaan alkaa tappaa\nhiiriä. Sitä ennen oli pianolamusiikkimme yhtenä kaaoksena. Otettiin\nmitä käteen sattui.\n\n\"Ja hän on saksalaisen _näköinenkin_\", sanoi mr Britling.\n\n\"Epäilemättä\", myönsi mr Direck.\n\n\"Hänellä on hyvä iho, jokseenkin täyteläinen ruumiinmuoto,\nmiellyttävä luonnonlaatu, mutta sitäpaitsi lyhyeksi leikattu\ntukka, joka on melkein kuin ajeltu, kömpelyys, silmälasit -- nämä\novat seikkoja, jotka on häneen ulkoapäin istutettu. Samoin hänen\nkäytöksensä. Ja ajatustapansa. Ja huolestuneisuutensa. Tänne\nsaapuessaan hän oli tosiaankin nähtävä. Hänellä oli ylioppilaslakki\npäässä, reppu selässä ja viulu mukanansa; olisi luullut, että mies\noli leikattu jostakin kuvakirjasta. Ei kukaan uskaltaisi painaa niin\nsaksalaista saksalaista mihinkään kirjaan. Jos nuori ranskalainen,\nnuori italialainen tai nuori venäläinen tänne tullessaan ehkä\nnäyttävätkin vierailta, ei heissä kuitenkaan ole sellaista\nerikoista kansallista leimaa kuin saksalaisessa. Hän ei ole ilmetty\nranskalainen, italialainen tai venäläinen. Muut kansat eivät ole\ntehtyjä; heitä ei ole valmistettu eikä luotu, vaan he kehittyvät --\ntuhansien selittämättömien syiden varassa. Saksalaisissa johtava\ntahto viettää voittojansa. Minun täytyi tässä eräänä päivänä\nhuomauttaa, että poikani saksaa puhuessaan huusivat. 'Niin, mutta\nsaksaa puhuessa _täytyy_ huutaa', sanoi hra Heinrich. 'Niin sitä\nkouluissa opetetaan.' ja totta se onkin. Heitä opetetaan huutamaan\nja työntämään rinta ulos Samoinkuin heitä opetetaan lukemaan\nilmoitustauluja ja ajattelemaan politiikkaa. Heidän kylkiluunsakaan\neivät ole heidän omiaan. Meidän hra Heinrich ajattelee verraten\nvapaasti. Hän kysyi minulta eräänä päivänä: 'Miksi minä oikeastaan\nrupesin kielitiedettä opiskelemaan? Mutta', lisäsi hän miettien,\n'sitä tietä minun on meneminen.'\"\n\nMr Britling näytti lopettaneen, mutta juuri kun mr Direck suunnitteli\nkeskustelun johtamista takaisin miss Corneriin Teddyn välityksellä\nhän vaipui syvemmälle tuoliinsa, mietti ja alkoi jälleen.\n\n\"Heinrichin huolekkuuden ja Teddyn huolettomuuden välinen vastakohta\non luullakseni lähemmin tarkastettuna kaikkein oleellisimpia.\nSe koskee kaikkea. Se ilmenee kasvatuksessa, valtiotaidossa ja\nmoraalissa. Joko tuottavuus tai vastaanottavaisuus. Ne ovat näissä\nkysymyksissä alinomaisina äärimäisyyksinä. Kultainen tie lienee\ntässä, kuten aina, keskitie. Luullakseni täytyy omaksua ja tehdä\nsiitä sitten minkä voi... Oletteko olionkaan puhutellut vanhinta\npoikaani?\"\n\n\"Hän on todella mieltäkiinnittävä nuorukainen\", vastasi mr Direck.\n\"Uskallan väittää, että hänessä piilee paljon. Lyhyt keskustelumme\nteki minuun erinomaisen vaikutuksen.\"\n\n\"Niin, siinä on yksi vaikeuksistani\", sanoi mr Britling.\n\nMr Direck odotti jotakin lähempää selitystä tähän äkilliseen\nsiirryntään.\n\n\"Teidän elämässänne ei ole vaikeuksia vielä ollut. Odottakaahan,\nkunnes joudutte isäksi. Se leikkaa luita myöten. Saatte\nkäsiteltäväksenne maailman herkimmän olion, nuoren sukulaismielen.\nTunnette vastuunalaisuutta, tiedätte olevanne siitä vastuussa. Ja\nkadotatte kosketuskohdat, ette pääsekään siihen käsiksi. Nykyään me\nolemme luopuneet vanhasta käsityksestä, jonka mukaan isyys lepää\njumalallisen oikeuden varassa -- ja mitään uutta käsitystä ei ole\nmuodostunut. Minä olen koettanut välttää sortohallitusta, käskijän,\nkotityrannin ominaisuuksia, kun olen tuota poikaa kasvattanut --\nja tuloksena on, että hän kulkee omia teitään... Minä en pyydä\nhäntä hallita. Minä olin toivonut saavani neuvoa. Mutta, nähkääs,\nhän haluaa vain yhtä: että minä antaisin hänelle arvoa ja uskoisin\nhänen kykyihinsä. Liian yksipuolisesti. Kun asiat onnistuvat, saan\nminä niistä tiedon. Kun hänen maailmansa pimenee, silloin hän salaa\nminulta huolensa. Juuri silloin, kun minä hartaimmin tahtoisin olla\nhänen apunaan... Jotakin on tekeillä nyt, jotakin -- kenties hyvinkin\nvakavaa. Minä tunnen, että hän haluaisi puhua minulle. Ja siinä sitä\nollaan: minä näytän olevan viimeinen henkilö, jonka kuullen hän voi\ntunnustaa nöyryyttäviä harha-askelia, heikkouksia... Jotakin, jolle\nminä vain nauraisin, sanoen: 'Se on veressä meillä kaikilla, poika\nkulta. Katsokaamme, mitä voimme tehdä asian auttamiseksi'...\"\n\nHän vaikeni, mutta alkoi kohta uudelleen; se seikka että puhetoveri\noli vieras ja pian pois lähtevä teki hänet vapaammaksi kuin mitä hän\nehkä olisi ollut tutummassa seurassa.\n\n\"Toisinaan minä melkein pelkään kaikkea tuota tuntematonta,\nmikä piilee poikani mielessä. Minä en tiedä mitään hänen\nuskonnollisuudestaan. Hän on minun poikani ja hänellä täytyy\nsiis olla uskonnollista taipumusta. Minä en tiedä mitään hänen\nmielipiteistään tai kokemuksistaan mitä tulee toiseen sukupuoleen ja\nkoko siihen osaan elämää. En tiedä mitä hän pitää kauniina, mitä ei.\nToisinaan voin arvata, kun hän vahingossa ilmaisee itseänsä, mutta\nsiinä onkin kaikki... Nähkääs, te ette todella tiedä mitä rakkaus\nmerkitsee, ennenkuin teillä on lapsia. Me emme rakasta naista. Se on\nihan varmaa! Me annamme ja otamme; se on kaupantekoa. Meillä saattaa\nolla pelottavia intohimoja ja odotuksia ja valtavia pyyteitä. Sehän\non tavallansa kuten olla pitääkin. Mutta lasten rakastaminen on\nerinomaista hellyyttä: se särkee sydämen. Se on Jumalalta. Öisin minä\nmakaan valveilla ojentaen pimeässä käsivarsiani tuota poikaa kohti --\njoka ei aavistakaan -- kunnes hänellä itsellään on poikia...\"\n\nHän teki jälleen äkkinäisen käänteen.\n\n\"Tässä suhteessa me englantilaiset olemme väärällä ladulla.\nPreussilainen kunnioittaa ja pelkää isäänsä, ja kunnioittaa\nesivaltaa, on kuuliainen, tottelee, ja -- _hänen isänsä voi vaikuttaa\nhäneen_. Minä päätin puolestani alunpitäen: ei, mitä tapahtuneekin,\nminä en anasta Jumalan sijaa. Minä en halua olla lasteni ylimäinen\npappi. He saavat kasvaa ja minä kasvan heidän ohellaan heitä auttaen\nsensijaan että heitä sortaisin ja heidän elämäänsä sumentaisin. He\nkasvavat enemmän. Mutta he myöskin rikkovat enemmän. Kasvatus ei näin\nmuodoin ole kurinpitoa, siitä tulee koe...\"\n\n\"Se on aivan totta\", virkkoi mr Direck, jonka mielestä nyt oli aika\njotakin sanoa. \"Ja tämä pulma koski Amerikkaa kenties enemmänkin\nkuin Englantia. Vaikka minulla ei olekaan teidän isänä hankkimianne\nkokemuksia... ymmärrän sentään varsin hyvin, että poikanne on omiansa\nvakavasti huolestuttamaan.\"\n\n\"Vanha elämänmuoto oli järjestelmöity. Siinä suhteessa Saksa\non Euroopan vanhanaikaisimpia valtioita. Se on palaamista\nheimokuntaoloihin. Se on atavismia... Luonteiden kurinpidollinen\nmuodostelu ja järjestely pakottavan arvovallan nojalla edellyttää\nlopullisiin tuloksiin pääsyä yleisessä elämänkatsomuksessa. Se\nedellyttää ennakolta vahvistettua päämäärää. Heinrichilla on\nvarma päämääränsä, kieliprofessorin virka tai jokin sellainen\nSaksan koneiston hammasrattaana. Tällä taas on varma päämääränsä\nSaksan kansallisessa tehostamisessa. Meillä täällä ei ole mitään\nsellaisia vakaumuksia. Me tiedämme, että lopulliset päämäärät ovat\nyhä saavuttamatta, ja olemme senvuoksi vaikutuksille alttiita,\nsuvaitsevia ja vastaanottavia enemmän kuin itsekylläisiä...\nYmmärrättehän, että järjestelmöiminen, johon sisältyy lopullisuuden\nvaatimus, on kuolemaa. Se on meidän mielipiteemme. Mutta ei\nsaksalaisten. Minkä organisoit, sen tapat. Organisoitu moraali\ntai organisoitu uskonto tai organisoitu ajattelu ovat kuollutta\nmoraalia, kuollutta uskontoa ja kuollutta ajattelua. Joku määrä\njärjestelmöintiä täytyy sittenkin olla. Järjestelmöiminen on kuin\neläinten teurastamista. Ellei osaa tapeta, niin karja menee pilalle.\nMutta kaikkia ei saa tappaa, jos mieli karjan säilyä. Tappamattomat\nmuodostavat karjan ja takaavat jatkumisen; organisoimaton elämä\non elämän todellinen puoli. Elämän todellisuus on seikkailua,\nvaan ei totunnaisuutta. Mikä ei ole seikkailua, ei ole elämää. Se\nmikä voidaan järjestellä, voidaan koneellistaa. Mutta papit ja\nkoulumestarit ja byrokraatit ottavat elämän haltuunsa yrittäen\nmuuttaa sen _pelkiksi_ säännöiksi, _pelkiksi_ luetteloiksi,\njärjestelmiksi ja määräyksiksi... Vanhemmat ja vanhempain rakkaus\nvaikuttaa samaan suuntaan. On kyllä hyvä kokeilla omaan laskuunsa,\nmutta kun näkee omien rakkaittensa nuorina ja kokemattomina ja\nkaikenlaiseen jalomieliseen ymmärtämättömyyteen valmiina vaeltavan\nkapeata porraspuuta tai syöksyvän pimeihin tiheikköihin, niin jo\nhaluaisi ympäröidä heidät lailla ja ohjeilla ja asettaa kaikkialle\nheidän näkyviinsä tauluja, joihin on kirjoitettu _Verboten_...\"\n\n\"Amerikassa me tietysti panemme aika paljon painoa nuorison\nitseluottamukseen\", sanoi mr Direck.\n\n\"Samoin me. Se on veressä meillä kuten teilläkin. Englantilaista ja\nirlantilaista yllyttää synnynnäinen vaisto suhtautumaan epäillen\nhallitseviin ja toimimaan omalla vastuullansa... Ja venäläisissä,\npäättäen heidän romaaneistaan, on samaa taipumusta... Mutta kun tänne\ntulee nuori preussilainen, niin hän on ihme meidän silmissämme.\nHän todellakin uskoo lakiin. Hän tottelee _mielellään_. Meistä tuo\ntuntuu pilanteolta. Ihmeellistä, miten vieraita nuo saksalaiset ovat\n-- koko muulle maailmalle. Tottelevaisuutensa vuoksi. Raapaiskaa\nryssää, niin tulee tataari näkyviin. Kasvattakaa venäläistä,\namerikkalaista, englantilaista, irlantilaista, ranskalaista tai\nmitä pohjoiseurooppalaista tahansa paitsi saksalaista, niin saatte\nanarkistin, toisin sanoen henkilön, joka uneksii järjestelmätöntä\njärjestystä -- jotakin organisoimisen yläpuolella olevaa...\n\n\"Kello on yksi\", sanoi mr Britling äkkiä, havaitessaan väsymyksen\nvivahteen kuuntelijansa kasvoissa ja älytessään ajatusten vieneen\nhäntä liian etäälle. \"Ja sunnuntai. Mennään nukkumaan.\"\n\n\n11.\n\nMr Britling ei saanut kohta unta. Hänen mielensä oli kiihoittunut\nliikaa kuluneen päivän monista uusista vaikutelmista ja niiden\nesiinhoukuttelemista vertauskohdista. Sekasortoinen näytelmä\nryhmittyi kokonaisuudessaan aivan luontevasti ja aivan ilman\nloogillista juonta -- kuten kokemuksesta tietää jokainen, joka kerran\non ollut nuori -- Cecily Cornerin vaiheelle.\n\nHän kuului tauluun ja kohta hänestä tuli ikäänkuin keskeinen hahmo,\nikäänkuin Englannin kvintessenssi. Siinä hän oli, sama tyyppi, samaa\nverta, lukemattomaan Massachusettsilaisten sukujen perikuva, samaa\nainesta kerrassaan, ja kuitenkin hän oli erilainen...\n\nHetkisen hänen ajatuksensa harhailivat tuloksettomasti soman korvan\nja posken tienoilla, ja sopii epäillä, oliko noihin yksityiskohtiin\nkohdistuva mielenkiinto täysin kansainvälistä...\n\nSitten hän tapasi itsensä esittämässä erästä näkökohtaa mr\nBritlingille. Rauhaisessa vuoteessaan hän saattoi kuvitella puhuvansa\nhyvin hitaasti ja huolellisesti ja mr Britlingin vain kuuntelevan;\nhän oli siis nähtävästi kaukana unen rajoilla, sillä muuten hän ei\nolisi voinut niin mahdottomia otaksua.\n\n\"Siinä on omituinen ero\", kuuli hän sanovansa. \"Sitä on vaikea\nmääritellä, mutta ylimalkaan voin sanoa, että tämäntapainen\nseura Amerikassa piirtyisi jyrkemmin ääriviivoin, runko näkyisi\nselvemmin ja kaikki olisi mahdikkaampaa. Ottaakseni kuvaavan\nesimerkin: tämänlaisessa amerikkalaisessa seurassa olisi välttämättä\njatkuvaa leikinlaskua, pilantekoa ja arvostelua, joka uudistuisi\npäivästä toiseen, viikosta viikkoon... Tehtäisiin leikkiä teidän\nkirjailemisestanne ja vaikutuksestanne, miss Cornerin laajasta\nlukeneisuudesta... Nähkääs, Amerikassa pidetään paljoa enemmän\nsilmällä yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Täältä en huomaa henkilöitä\nollenkaan muistutettavan yksilöllisistä luonteenpiirteistään, ja\nmonet heistä eivät näytä niitä itsessään lainkaan havaitsevan tai\nniistä mitään välittävän...\n\n\"Toinen mainitsemisenarvoinen asia on se, että täällä henkilöt, joita\nsopii nimittää kypsiksi, näyttävät alinomaa huvittelevan, sensijaan\nettä katselisivat nuorten huvittelua ja iloitsisivat siitä... Ja\nnuoret eivät näytä ensinkään ennakolta päättäneen huvitella...\nAmerikassa olisi miss Cornerin kaltainen viehättävä tyttö\nhuomattavassa määrin tietoisempi itsestään ja mahdollisuuksistaan,\nhuomattavassa määrin tietoisempi. Hänen erikoisesti lumoava\nsyrjäkatseensa, jos niin on lupa sanoa, olisi herättänyt huomiota. Se\non täysin ihana katse, sellainen katse, jonka joku suuri taiteilija\nolisi mielellään ikuistanut. Se on katse, jota minun on oleva vaikea\nunhottaa... Mutta hän ei näytä olevan siitä lainkaan tietoinen.\nAmerikassa hän olisi. Hän olisi siitä selvästi tietoinen. Hänet\nolisi _tehty_ siitä tietoiseksi. Siitä olisi hänelle huomautettu.\nSitä etsiskeltäisiin, ja hän tietäisi sitä häneltä odotettavan.\nHän _antaisi_ sen niinkuin laulajatar antaa suosituimman laulunsa.\nMamie Nelson esimerkiksi tapasi antaa pienen, naurun säestelemän\nleuannykäyksen... Siitä puhuttiin. Sitä tultiin katsomaan...\n\n\"Tietysti Mamie Nelson oli suurenmoinen tyttö. Luullakseni te\nenglantilaiset sanoisitte, että me hemmottelimme hänet pilalle.\nLuullakseni me sen teimmekin...\"\n\nMr Direckin mieleen johtui, että hän koko päivänä oli tuskin\nkertaakaan tullut ajatelleeksi Mamie Nelsonia. Ja nyt hän häntä\najatteli -- ihan rauhallisesti. Miksipä ei häntä sopisikin ajatella\nrauhallisesti?\n\nMamie Nelson oli ylväs, käskevä olento. Hänessä oli jotakin\netelämaista. Hyvin tummansiniset silmät hänellä oli, paljoa tummemmat\nkuin miss Cornerilla...\n\nMutta mikä oikullisuus olikaan piiloutunut tuohon ulkonaiseen\nylväyteen! Neljä vuotta hän oli sallinut mr Direckin luulla\nolevansa ainoa mies, josta hän mitään välitti, ja koko ajan hän oli\neittämättömän selvästi pettänyt mr Direckiä. Hän oli pitänyt miestä\nnarrinaan ja toisia ehkä samaten -- jotta hänellä olisi oma seurue\nja jotta hän saisi näytellä kuningatarta pikku maailmassaan. Ja\nlopuksi nöyryytys, katkera nöyryytys, ja Mamie leuannykäyksineen ja\nkirkkaine, voitonriemuisine hymyineen katsomassa ylimielisesti häneen.\n\nHänellähän oli ollut, oli Mamie huomauttanut, etuoikeus rakastaa\nhäntä.\n\nMamie otti itselleen sen arvon, jonka kavaljeerit olivat hänelle\nmääränneet.\n\nNo niin, oikein se ei ollut missään tapauksessa...\n\nAtlannin yli tullessaan mr Direck oli alinomaa koettanut unohtaa\nhänen ylimielistä katsettaan ja leuannykäystä viimeisen kohtauksen\naikana -- muista yhtä nöyryyttävistä seikoista puhumattakaan. Vuosia\nhän oli tuhlannut hänen tähtensä! Olipa se aikaa! Aina luottaen\nerikoisen suosion vakuutuksiin. Hän yritti ajatella kärsivänsä\nvastavuorottoman lemmen tuskia ja salata itseltään, kuinka katkerasti\nlopullinen hylätyksijoutuminen oli koskenut hänen ylpeyteensä ja\nturhamaisuuteensa. Oli ollut aika, jolloin hänellä oli ollut aihetta\nsalaa naureskella Booth Wilmingtonia.\n\nKenties oli Booth Wilmingtonillakin ollut aihetta naureskella häntä...\n\nOliko Mamie edes rakastanut Booth Wilmingtonia? Vai oliko hän muista\nsyistä hänet vallannut?...\n\nEikö hän, Direck, ollut ainakin yhtä hyvä mies kuin Booth\nWilmington?...\n\nHetkisen tuntui vanha mustasukkaisuus jälleen syttyvän. Hän muisteli\nkiivasta kilpailua, joka oli päättynyt hänen häviöllään, kilpailua,\njohon oli käytetty lahjaa ja huomaavaisuutta jos jonkinlaista... Asia\noli niin julkinen, että koko Carrierville sen tiesi, sitä pohti,\njakautui puolueihin... Ja kaiken yläpuolella oli leijaillut Mamie\nsäihkyvine hymyineen kuten jumalattaren kuva juhlakulkueessa...\n\nMr Direck oli jo lopulta joutunut sanomalehtien leikinlaskun\nesineeksi!\n\nSellaista lemmentaistoa ei voinut ajatella Matching's Easyssä\nmahdolliseksi, vaikka Matching's Easyssäkin tietysti on rakastuneita.\n\nOnko Amerikan ilmassa tai ilmastossa jotakin, joka tekee kaikki\nselväpiirteisemmäksi ja ankarammaksi?...\n\nCissie -- miksipä ei häntä saisi nimittää sillä nimellä hiljaisissa\najatuksissaan? -- Cissie ei voisi koskaan olla niin kova ja\njyrkkäpiirteinen kuin Mamie. Hänellä oli englantilaiset silmät --\nlaupiaat silmät...\n\nSe oli sattuva sana -- _laupiaat_!\n\nEnglantilainen auringonvalo ja englantilainen ilma ovat laupiaat...\n\nLaupiaat...\n\nNe sietävät kaikkea vanhaa ja hidasta ja puutteellisia pyrkimyksiä.\nNe eivät uhkaa alinomaa...\n\nNe eivät naura kenellekään... Tai ainakin -- ne nauravat toisin...\n\nOliko Englanti suvaitseva maa? Ystävällisine silmineen ja\nhellävaraisine syrjäkatseineen. Suvaitsevaisuutta. Missä kaikki\nkypsyy eikä mitään hävitetä. Pehmeä maa. Maa, joka hellii\nepätäydellistä. Pehmytpintainen maa...\n\nEnglanti -- kokonaan pehmeihin untuviin peittyvä... Miten\nystävällisesti se kosketti korvaa. Miten soma; ystävällinen saattoi\nolla korva... Cissie. Cissie Corner. Corner. Voiko ajatella parempaa\nperhekuntaa?\n\nMassachusetts -- mutta taivaassa...\n\nHarput soivat tanssisäveltä, ja ystävälliset enkelit kuunvaloon\nverhoutuneina...\n\n    Hiljaa vaivut,\n    hiljaa vaivut, hiljalleen\n    unen vievän venheeseen...\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nSeurustelu käy yhä vilkkaammaksi.\n\n\n1.\n\nAamiainen nautittiin ulkosalla ja se muodostui aurinkoiseksi,\nmiellyttäväksi pikkujuhlaksi. Kun se oli ohi, joutui mr Direck\npoikien haltuun. He näyttelivät hänelle lammikkoa ja venheitä, mr\nBritlingin silläaikaa kävellessä nurmikolla Hughin kanssa sangen\ninnokkaasti jutellen. Voitettuaan venheitten luona koko joukon\nyleistä suosiota entisen lisäksi mr Direck palasi pihamaalle ja\ntapasi mr Britlingin puutarhan aidan luona puhuttelemassa toisella\npuolen seisovaa herraa, joka oli uusi brittiläinen tyyppi mr\nDireckin henkilökohtaiseen kokemusvarastoon. Hän oli pitkä, laiha,\npäivettynyt, suunnilleen neljänkymmenen vuoden ikäinen nuorekas mies,\njoka ruskeassa tweedpuvussaan muistutti amerikkalaisten kuvalehtien\nenglantilaista enemmän kuin kukaan mr Direckin aikaisemmin tapaamista\nhenkilöistä. Hän olisi tosiaankin melkein täydellisesti vastannut\nmainittua ihannetta, ellei hänessä olisi ilmennyt jonkinlaista\nerikoista ponnekkuutta ja elleivät hänen leikatut viiksensä olisi\ntörröttäneet kuin pörhöisen terrierin turkki. Mr Direck sai tietää,\nettä herrasmies oli eversti Rendezvous. Eversti käytti puhuessaan\nselviä, lyhyitä lauseita, jotka hän ikäänkuin nyrkkeili ilmoille.\nHän ei suostunut siirtymään puutarhaan. \"Täytyy kävellä neljätoista\npeninkulmaa tässä aamupuolella\", hän selitti. \"Ettekö ole nähneet\nManningia matkassa?\"\n\n\"Ei hän ole täällä\", sanoi mr Britling, ja Direckistä tuntui, että\nvastauksessa oli jotakin epämääräistä vivahdusta.\n\n\"Täytynee lähteä yksin sitten\", sanoi eversti Rendezvous. \"Minulle\nsanottiin, että hän oli lähtenyt tänne.\"\n\n\"Minä ajan Bramley High Oakiin teidän boyscoutjuhlaanne\", sanoi mr\nBritling.\n\n\"Niitä tulee kolmetuhatta\", sanoi eversti. \"Hyvä joukko.\"\n\nHänen tiukka katseensa näytti etsiskelevän mr Britlingin puutarhan\npeitosta kadoksissa olevaa Manningia, mutta sitten hän päätti\nluopua haeskelusta. \"Täytyy lähteä\", sanoi hän. \"Näkemiin! Käykää\nkatsomassa!\"\n\nHyvinkasvatettu koira seurasi hänen kintereillään, kun hän lähti\nmenemään puoliksi sotilaalliseen tapaan tervehdittyään mr Direckiä.\nTuo laiha mies asteli pitkin, joustavin askelin, kertaakaan taakseen\nkatsomatta.\n\n\"Manning\", virkkoi mr Britling, \"on luultavasti ruusutarhassa\npiilossa\".\n\n\"Omituista kyllä, minä arvasin ilmeestänne, että niin oli laita\",\nsanoi mr Direck.\n\n\"Niin. Manning on lontoolainen sanomalehtimies. Hänellä on\npieni mökki noin peninkulman päässä tuolla\" -- mr Britling teki\nepämääräisen liikkeen -- \"ja hän tulee sinne lauantaisin. Nyt on\nRendezvous todennut, ettei hän ole hyvässä kunnossa. Kaikkien pitää\nolla kunnossa. Se on elämän alku ja loppu Rendezvous'n mielestä. Olla\nkunnossa. Ruumis melkein mineraalinen ja alinomaisesti liikuntoa\nhimoitseva, hengentoiminnot mitä yksinkertaisimmat. Hän sai käsiinsä\nManning paran, jonka täytyy tallustaa nuo neljätoista peninkulmaa --\nneljän peninkulman tuntivauhdilla. Manning kärsii kaikki kuoleman\nja kadotuksen tuskat, hän puolittain hajoaa, hän puuskuttaa ja\nkäydä rehkii ensimäiset kahdeksan tai kymmenen peninkulmaa, mutta\nsenjälkeen hän lähinnä todentaa Rendezvous'n teoriaa. Hänet löytää\nehtoopuolella riippumatosta, jalat täynnä rakkoja, mutta muuten\nerittäin hyvinvoipana. Mutta jos hän pääsee karkuun everstiltä, niin\nhän tekee sen. Hän piilottautuu.\"\n\n\"Mutta ellei hän halua lähteä eversti Rendezvous'n matkaan, miksi hän\nsitten lähtee?\" kysyi mr Direck.\n\n\"Nähkääs, Rendezvous on tottunut komentamaan. Manning taas osaa\nkieltäytyä vain kirjallisesti. Täällä Matching's Easyssä hän ei tee\nsitäkään. Kas, tuossa hän onkin!\"\n\nKaukana, kahden seetripuun välissä nurmikolla näkyi verkkainen,\nharmaan flanellipuvun verhoama olento, joka läheni erittäin varovasti.\n\n\"Hän on mennyt!\" huusi mr Britling.\n\nVerkkainen olento, joka oli ilmeisesti rakastettavaa lajia, vaikka\nhiukan huonossa kunnossa, liikkui lähemmäksi.\n\n\"Ikävää, etten häntä tavannut\", sanoi hän iloisesti. \"Minä luulin\nhänen kulkevan tästä ohi. Näyttää tulevan aika kuuma päivä.\nIstutaanpa jonnekin juttelemaan.\n\n\"Aivan varmaan\", sanoi hän mr Direckille, \"on Rendezvous koko\npaikkakunnan elähdyttävä sielu\".\n\nHe kävelivät erääseen kohtaan ruusupuutarhan ja isojen puiden\nvälimaalle, missä oli istuimia ja riippumattoja. Keskustelu koski\naluksi Rendezvous'ta. \"Heillä on Essexin somin puutarha\", sanoi\nManning. \"Siihen ei ole mrs Rendezvous vikapää. Mrs Rendezvous'lla\non kyllä maalauksellista silmää. Hän istuttaa lavoihin kukkia\nsikinsokin. Hän sanoo tahtovansa antaa niiden kasvaa miten hyväksi\nnäkevät. Hän pitää romanttisesta epäjärjestyksestä. Mutta hän ei\nonnistu koskaan saamaan sitä aikaan. Kun eversti kävelee käytävää\npitkin, niin kukat vaistomaisesti suoristautuvat... Siellä on\nportinpielessä eräs puu. Aikaisemmin se oli salava. Kaikki vanhat\nasujamet sen tietävät. Mutta eversti Rendezvous'n kylään muutettua\nse yrittää tehdä kunniaa. Tulos on ihmeellinen. Minä kuljin siitä\näskettäin ohi ukko Windershinin seurassa. 'Katsokaas tuota vanhaa\npoppelia', sanoi hän. 'Se on salava', väitin minä. 'Ei', virkkoi hän,\n'se _oli_ salava ennen eversti Rendezvous'n tuloa. Mutta nyt se on\npoppeli'... Ja, totta totisesti se _on_ poppeli!\"...\n\nManningin täten aloittama keskustelu kohdistui vielä jonkin aikaa\neversti Rendezvous'hun. Hänet kuvailtiin koko kummitukseksi\ntarmoltaan ja itsekuriltaan, kaiken höllyyden, velttouden ja\nleväperäisyyden ankaraksi vihamieheksi.\n\n\"Hän on tehnyt ihmeen paljon boyscout-liikkeen hyväksi näillä\nseuduin\", sanoi Manning.\n\n\"Se on kitchenerismiä\", sanoi Britling.\n\n\"Näinä toimikyvyn tylsyntäaikoina se on ilahduttava sotilaallinen\nilmiö\", sanoi Manning.\n\nPoikettiin puhumaan boyscout-liikkeestä, ja mr Direck vertaili sitä\nSeton Thompsonin aloittamaan amerikkalaiseen liikkeeseen. \"Teddy\nRooseveltismiä\", sanoi Manning. \"Se on jonkinlainen vastavaikutus\nkaikelle liian helpolle ja turvalliselle.\"\n\n\"Se vastustaa puolestaan rappeutumista\", sanoi mr Direck.\n\n\"Jos rappeutumista yleensä on olemassa\", virkkoi mr Britling.\n\n\"Ellei rappeutumista olisi olemassa\", sanoi Manning, \"niin meidän\nsanomalehtimiesten täytyisi se keksiä\"...\n\n\"Siinä on jotakin traagillista koko tuossa -- miten sitä nimittäisin?\n-- kitchenerismissa\", arveli mr Britling. \"Täällä se häärii\npysytellen mahtipontisena ja yrittää epätoivoisesti pysyttää koko\nmaata mahtipontisena. Tämä kaikki siitä syystä, että jonakin päivänä\nvoi tulla sota Saksan kanssa. Jos näet Saksa _on_ mieletön. Tuo\nsota se nyt kimalaisena surisee Rendezvous'n pääkopassa ajaen\nhäntä tälläkin hetkellä pitkin tietä Market Saffroniin -- hän\nkulkee aina tietä pitkin, koska se on rasittavampaa -- pölyssä ja\nauringonpaahteessa. Sen sijaan että hän istuisi täällä tarinoimassa...\n\n\"Muuten\", sanoi mr Britling, \"en ollenkaan usko sodan syttymiseen.\nRendezvous hikoilee luullakseni suotta. Minä en voi uskoa tuohon\nsotaan. Se ei ole tullut neljäänkymmeneen vuoteen. Se jäänee kokonaan\ntulematta.\"\n\nPäätään nyökäyttämällä hän viittasi saksalaiseen kotiopettajaan, joka\ntuli näkyviin nurmikon poikki kulkien, vakavassa keskustelussa mr\nBritlingin vanhimman pojan kanssa.\n\n\"Katsokaahan tuota hauskaa henkilöä. Siinä hän on, _Echt Deutsch_ jos\nkukaan. Katsokaahan poikaani! Voitteko kuvitella nuo kaksi verisessä\ntaistelussa keskenään? Sehän on naurettavaa. Maailma käy yhä\njärkevämmäksi. Balkanilla voidaan vielä tapella; Balkanin valtiothan\novat monessa suhteessa sivistyksen kaukaisinta jälkijoukkoa.\nMutta ajatella siivojen maiden kuten tämä tai Saksa lankeavan\nverenvuodatukseen! Mahdotonta... Kun näen Rendezvous'n rehkivän ja\nrehkivän, alan ymmärtää, kuinka Saksa paran täytyy rehkiä. Minä alan\nymmärtää, kuinka tuiki kyllästyneen maantiemarsseihinsa, pölyyn,\nkuumuuteen ja iankaikkiseen harjoittamiseen ja pakkoon Saksan täytyy\nruveta olemaan... Minä tunnen sääliä eteläsaksalaisia kohtaan.\nTämä ukko Manning tuo aina mieleeni Itävallan. Ajatelkaahan, että\nSaksa tulee kuten Rendezvous jonakin sunnuntaiaamuna jäykästi\ntuijottelemaan yli Itävallan aidan. 'Tulehan kelpo retkelle, mies!\nPysy kunnossa!'...\"\n\n\"Mutta otaksukaamme, että tämä Balkanin selkkaus kääntyy vakavaksi\",\nsanoi Manning.\n\n\"Eipä se ole kääntynyt eikä käännykään. Ja vaikka niinkin kävisi,\nniin me pysyttelisimme erillämme.\"\n\n\"Mutta otaksukaamme, että Venäjä hyökkää Itävallan kimppuun ja Saksa\nRanskaan -- siepaten ehkä Belgian mennessään.\"\n\n\"Silloin me tappelisimme. Tietysti. Voisiko kukaan muu kuin\nsynnynnäinen tylsämielinen olettaa, ettemme me tappelisi. Ne\ntietävät, että me sen tekisimme. Eivät ne niin järjettömiä ole,\nsaksalaiset. Mutta koko juttu on mieletön. _Miksi_ Saksa hyökkäisi\nRanskan kimppuun? Sehän olisi samaa kuin jos tämä Manning äkkiä\nsieppaisi kirveen ja alkaisi ahdistaa Edithiä... Se on vain heidän\nsotilaskirjailijainsa haavetta. Koulupoikajuttuja. Eikö tämä ole\nkaunis ruusu? Edith istutti sen vasta viime vuonna... Minä inhoon\nkoko puhetta sodasta ja sotahuhuista... Se on ärsyttänyt minua koko\nelämäni. Ja pahemmaksi ja tyhjemmäksi se käy vuosi vuodelta...\"\n\n\n2.\n\nJuuri sillä hetkellä kuultiin kova pamahdus...\n\nMutta mr Britlingiä, mr Manningia ja mr Direckiä se pamahdus ei\nvähimmässäkään määrässä häirinnyt tai tehnyt levottomiksi. Se näet\noli liian kaukana tämän pyöreän maan pinnalla voidakseen kuulua\ntai näkyä mr Britlingin asunnolle. Joka tapauksessa pamahdus oli\nankara. Se sattui avoimella paikalla lähellä erästä virtaa, joka\njuoksee halki vilisevän itämaisen kaupungin, kaupungin, joka on\ntäynnä valkoisia minareetteja ja jota ympäröivät hehkuvan iltaruskon\nvalaisemat kaljut kukkulat. Pamahduksen aiheutti eräs musta käärö,\njonka Itävallan arkkiherttua Frans Ferdinand suurta mielenmalttia\nosoittaen oli juuri heittänyt pois avoimesta automobiilistaan, jonne\nse paria sekuntia aikaisemmin oli rantalaiturilta käsin viskattu. Se\nräjähti iskiessään katukiveen kulkueen seuraavain ajopelien edessä,\nsärki automobiilin etuosan kappaleiksi ja haavoitti siinä istuvan\najutantin sekä useita katselijoita. Viskaajan ottivat lähelläolijat\nkohta kiinni. Kulkue pysähtyi. Kirkasvärisiin vaatteisiin puetussa\nkansanjoukossa syntyi suunnaton liike, ankara kiihoittuminen, joka\nmuodosti mitä suurimman vastakohdan Matching's Easyn sunnuntaiselle\nrauhalle.\n\nMr Britling, joka ei räjähdystä ensinkään kuullut, jatkoi\nesitystänsä, jossa hän kosketteli maailman yleistä järkevyyttä ja\nlänsimaiden rauhan käytännöllisesti katsoen varmaa luonnetta.\n\n\n3.\n\nVälipala oli taas pieni ulkoilmajuhla. Oli tullut kolme uutta\nvierasta; he olivat ajaneet Lontoosta moottoripyörällä, jossa\noli sivuvaunu. Kaksi naishenkilöä ja yksi mies, jotka kaikki\nnäyttivät sisaruksilta ja olivat ilmeisesti tehneet hilpeydestä\njohtavan periaatteensa. Aavistukset hockey-pelin alkamisesta, jotka\nolivat leijailleet mr Direckin tajunnan laitapuolilla aina hänen\nsaapumisestansa asti, tihenivät ja lisääntyivät -- -- Hän alkoi\ntajuta, että hänen piti ottaa peliin osaa...\n\nHän päätti olla pelaamatta. Hän uskoi asiansa useille henkilöille.\nHän sanoi sen mr Britlingille, ja mr Britling vastasi: \"Me teemme\nteistä puolustajan, niin että saatte suorittaa iskun silloin tällöin\ntarvitsematta liikaa hyöriä. Teidän on vain muistettava lyödä\nkepin lappeella ja olla kohottamatta sitä yli olkapään.\" Hän sanoi\nsen Teddylle, ja Teddy vastasi: \"Minä neuvon teitä ehdottomasti\npukeutumaan niin ohueen kuin soveliaisuus suinkin sallii. Pistäkää\nkaulus ja kaulaliina taskuunne ennen pelin alkua. Hockey on\noikeastaan talvipeli\". Hän sanoi sen tätimäiselle, nenälliselle\nvanhalle neidille, joka vastasi melkein kateellisesti: \"Kaikkia\npyydetään peliin, minua ei. Minä pidän lapsenvaunuista huolen. Eihän\npitäisi olla kateellinen. Mutta minä en ymmärrä, miksi minä en saa\nolla pelissä mukana. En minä toki niin ikäloppu ole.\" Hän sanoi\nsen Hughille, joka varoitti häntä valitsemasta särkynyttä keppiä.\nHän mietti, olisiko ehkä parasta sulkeutua huoneeseensa tai lähteä\nkävelemään Claveringsin puistoon. Mutta silloinhan hän ei näkisi miss\nCorneriä, joka varmasti tuntui ottavan peliin osaa. Toisaalta, jos\nhän tapaisikin neidon, mutta tekisi ehkä itsensä naurettavaksi hänen\nnähtensä, min viheriän silkkiverhon ja kultaisten fasaanien tekemä\nvaikutus haihtuisi olemattomiin.\n\nHän päätti odottaa kunnes neiti ilmestyisi ja sitten ilmoittaa\nhänelle aikovansa jäädä pelistä pois. Hän ei tahtonut herättää\nneidissä epäilystä, ettei hän olisi peliin kykenevä.\n\nMr Carmine saapui automobiilillaan, mukanansa kaksi hindulaista ja\neräs herra, joka oli ollut Alaskassa kullanhaussa, perhe, joka oli\nollut edellisen illan tanssiaisissa, ilmaantui jälleen ja vihdoin\nsaapui mr Teddy erikoisine hockeykeppeineen sekä miss Corner\nlapsenvaunuja lykäten. Vielä tuli joukko muitakin. Ensimäisessä\nsopivassa tilaisuudessa mr Direck veti puoleensa miss Cornerin\nhuomion, välittämättä senjälkeen kenestäkään muusta.\n\n\"En minä osaa tuota hockeyta pelata\", sanoi mr Direck. \"Minä tunnen\nitseni siinä epävarmaksi. Se ei ole mikään amerikkalainen peli. Jos\nolisikin kysymyksessä pesäpallo -- --!\"\n\nHän salli miss Cornerin otaksua hänen olevan oikea väkiveikale\npesäpallopelissä.\n\n\"Jos joudutte minun puolelleni, niin muistakaahan lyödä pallo\nminulle.\"\n\nMr Direckille selvisi, että hän sittenkin tulisi pelaamaan hockeyta.\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"jos minun nyt välttämättä on hockeyta\npelattava, niin minä pelaan sitä. Mutta enkö voisi saada hiukan\nharjoitella ennen pelin alkua?\"\n\nMiss Corner nouti kaksi keppiä ja pallon ja alkoi neuvoa mr Direckiä.\nHän sanoi mr Direckillä olevan tarkan silmän. Pikkupojat olivat\npeliä vainuten hakeneet keppinsä ja yhtyivät joukkoon. Eilisiltaisen\nvierailijan rouva tuli näkyviin hameet nostettuina ja varustettuna\npelottavilla säärensuojusteilla. Runsaine, kauniine hiuksineen, jotka\njo pyrkivät hajalle, hän näytti lyhyeltä, tanakalta valkyrialta, joka\non laskeutunut maahan hevosensa selästä. Hänen katseensa oli kirkas\nja vakaa.\n\n\n4.\n\nHockey, sellaisena kuin sitä pelattiin Matching's Easyn Dower\nHousessa ennen sotaa, oli peliä, johon sisältyi paljon vaaraa,\nruumiinliikuntoa ja ystävällisyyttä. Paitsi vaunuissaan lepäävää\npikkulasta ja ulkonaisesti rauhallista mutta sisäisesti\nkiehahtelevaa tätiä, joka lykkäili vaunuja juuri pahimman vaaran\npaikalla, verkottoman maalin takana, ottivat siihen osaa kaikki.\nRuumiinrakenteeltaan soveliaimmat ja peliin tottuneet henkilöt\ntoimivat hyökkääjinä, vähemmän perehtyneet olivat puolustustyössä\netulinjan takana, vanhahkoja, heikkoja ja lihavia henkilöitä\nkäytettiin etupäässä maalin edessä esteinä. Useilla pelaajilla\noli tukevat säärystimet, jotka muuten pelin käynnissä ollessa\nedellytettiin olevan kaikilla.\n\nPelivalmistuksiin kuului ensinnäkin kiusallinen puolueiden\nvalikoiminen eli \"poimiminen\", kuten sitä nimitettiin. Mr Britling,\nläpikuultoiseen flanellipukuun puettuna ja hockeykeppi kädessään,\nantoi kovalla äänellä merkin sen alkamiseen edeten samalla\nhockeykentän keskelle. \"Poimimaan! Poimimaan!\" kertasivat nuoret\nBritlingit annettua kehoitusta.\n\nMr Direck huomasi pitkän, kumarahartiaisen miehen, jolla oli\npitkä tukka, pitkät harittavat sääret, vielä pitemmät valkoiset\nflanellihousut ja kasvot, jotka tuntuivat jossakin määrin tutuilta.\nHän jutteli erittäin tutunomaisesti Manningin kanssa, ja yht'äkkiä\nmr Direck muisti juuri Manningin viikkolehdessä _The Sectarianism_,\njossa joku pureva pilapiirtäjä elähdytti kirpeätä tekstiä,\ntutustuneensa Manningin toverin hahmoon. Sehän oli Raeburn, viekas\nRaeburn, puoluejärjestelmän tyypillisin tuote... No niin, se kuului\nEnglannin tapoihin. \"Tulkaa, täällä poimitaan!\" huusi Britlingeistä\nnuorin tarttuen mr Direckiä käsivarteen. Kävi ilmi, että mr Britling\nja eilisiltainen päivällisvieras, jonka nimeä mr Direck ei saanut\nkoskaan tietää, olivat parhaillaan poimimassa.\n\nNimiä huudettiin. \"Minä otan Cecilyn!\" kuuli mr Direck mr Britlingin\nsanovan aivan kirkkaalla äänellä. Poiminnan edistyessä ryhmittyivät\nhenkilöt kahdeksi vastakkaiseksi puolueeksi. Eräät nimet näyttivät\naiheuttavan vaikeuksia. Mr Britling sanoi, osoittaen voimakkaammalta\nnäyttävää hindulaista gentlemannia: \"_Te_ sir.\"\n\n\"Minä havittelen mr Dinksiä\", sanoi mr Britlingin vastustaja.\n\nMr Direck arvasi mr Dinksin tulevan hänen hockeynimekseen.\n\n\"Te olette _meidän_ puoluettamme\", sanoi mrs Teddy. \"Luullakseni te\nsaatte pelata oikeanpuolisena hyökkääjänä ja pitää tarkoin silmällä\nCissiä.\"\n\n\"Koetan tehdä voitavani\", vastasi mr Direck. Puolueen kapteeni\nvahvisti hänen virkamääräyksensä.\n\nKeppi, jonka hän oli saanut, oli aika raskas ja tukeva; pallo oli\nkova krikettipallo... Hän päätti olla hyvin kiltti Cecilyä kohtaan,\nja katsoa, ettei häneen sattunut.\n\nPuolueet asettuivat paikoilleen, ja mr Direck alkoi havaita\njonkinlaista järjestystä. Keskellä seisoivat mr Britling\nja vastapuolueen kapteeni; pallo oli heidän välissään. He\nvalmistautuivat aloittamaan peliä. Samassa linjassa kuin he\noli neljä muuta hyökkääjää. Ne näyttivät kaikki vilkkaalta ja\ntarmokkaalta väeltä, ja mr Direck olisi toivonut itselleen enemmän\nluottamusta puolustaakseen omaa eloisaa ulkonäköänsä. Britlingin\npojat häärivät kummankin keskushyökkääjän takana. Sitten seurasi\nkummallakin puolella epämääräisempänä rivinä kolme puolustajaa,\nkiltimmän näköisiä ja vuosiltaan kypsempiä henkilöitä. Heihin kuului\nmr Raeburn, jolla katsottiin olevan suuret luontaiset taipumukset\nhockey peliin, mutta jolta puuttui kokemusta. Mr Raeburn oli mr\nDireckin takana. Mrs Britling oli keskuspuolustaja Mr Direckin\npuoleisessa kulmassa oli pieni kuusi- tai seitsenvuotias tyttö ja\nmaalin edustalla automobiilitakkiin puettu rouvasihminen sekä eräs\nerittäin lyhyt mies, jota mr Direck ei ollut aikaisemmin huomannut.\nMr Lawrence Carmine, jonka housunkannattimissa nähtiin rikkaita\nitämaisia koruompeleita, oli tämän puolueen maalinvahtina.\n\nKeskushyökkäävät suorittivat pienen nopean seremonian. He iskivät\nkeppinsä maahan ja koputtivat niitä sitten toisiinsa. \"Yks'\", sanoi\nmr Britling. Seremonia uudistettiin. \"Kaks'\"... \"Kolme.\"\n\nPam! Mr Britling sai pallon ja lähetti sen kohti lyhempää ja\ntanakampaa pikku-Britlingiä, joka oli mr Direckin kapteenin takana.\nPam! Nyt se oli matkalla Teddyn luo. Pam! Se tuli suoraan kohti mr\nDireckiä.\n\n\"Suurenmoista!\" sanoi hän valmistautuen iskemään.\n\nSamassa lehahti luokse jotakin sinervää, sieppasi pallon ja ampui\nsen hänen ohitsensa. Se oli Cecily Corner, joka rinnan Teddyn kanssa\njuoksi tuulen nopeudella kohti Raeburnia.\n\n\"Hei!\" huusi mr Raeburn, edeten, kuten mr Direckistä tuntui,\nsopimattomin ja uhkaavin elein kohti Cissiä.\n\nMutta ennenkuin mr Direck ehti sopeuttaa tajuntaansa tähän asiain\nuuteen vaiheeseen, oli Cecily kulkenut jalosukuisen gentlemannin ohi\nyhtä salaperäisen helposti kuin hän äsken oli lehahtanut mr Direckin\nvieritse ja kuljetti palloa kohti sitä sekalaista _Landwehr_-joukkoa,\njonka piti toimia puolustajana mr Direckin puolella.\n\n\"_Senkin_ villikissa!\" huusi mr Raeburn ja ryhtyi erinomaisen\nvilkkaaseen takaa-ajoon liittäen käsivarsien ja jalkojen pituuteen\neräänlaisen keskitysvoiman, jota hänessä sitä ennen ei ollut voinut\nhavaita.\n\nMr Raeburnin avuksi juokseva Britlingin poika oli hänen soma\nvastakohtansa. Aivankuin maamullero avustamassa meriankeriasta. Mr\nDireckin edessä tanakka pikkumies oli vilkkaassa liikkeessä. Teddy\navusti hyökkäystä kentän keskipaikkeilla huutaen \"keskelle!\", ja mr\nBritling, pyöreänä ja päättäväisenä, riensi uhattua maalia kohti.\nMutta mrs Teddy, joka juoksi yhtä vikkelästi kuin hänen sisarensa,\noli Teddyn ja pallon välissä. Läiskis! Pikkumiehen ja Cecilyn kepit\npaukahtivat toisiinsa. Kepit ja jalat kasautuivat sekasortoiseksi\njoukoksi, jossa pieni mies näytti yrittävän hakata poikki Cecilyä\nniinkuin puita hakataan poikki. Cecily koetti lähettää palloa\npuolueensa keskushyökkääjälle, mutta se oli myöhäistä -- mrs Teddy\noli siepannut sen ja pyrähti nyt kiivasta vauhtia kohti mr Britlingin\nmaalia. Mr Direck katsoi olevansa velvollinen yhtymään hyökkäykseen.\nNiin, hänen oli seurattava mrs Teddyä ja jos niin sattui pelastettava\npallo ja toimitettava se joko takaisin hänelle tai kapteenille tai\nvasemmanpuolisille hyökkääjille, aina asianhaarojen mukaan. Se oli\npäivänselvää.\n\nHänen hetkensä tulikin. Pieni, pelottaviin säärivarustuksiin puettu\nrouva, joka edellisenä iltana oli ollut Dower Housessa päivällisillä,\nahdisti urheasti mrs Teddyä. Yhteentörmäyksen hämmingistä\nselviydyttyään pallo lipui mr Direckin ulottuville. Mihin se oli\nlyötävä ja miten? Tilanne vaati hetkisen harkintaa.\n\nMutta nyt alkoi Dower House-tyylisen hockeyn vapaa järjestys\nilmaista vaikutustaan. Mr Direck huomasi vihdoinkin pitkän\nhindulaisen nuorukaisen, joka voimaa täynnä ja häviötä varoen oli\naluksi sijainnut jotenkin etäällä vastapuolueen oikealla siivellä.\nVälittämättä pelin muodollisuuksista ja säännöllisestä menetelmästä\ntämä nuori mies oli päättänyt viipymättä ja maksoi mitä maksoi\niskeä palloa kelpo tavalla. Hän syöksyi kuin aasialainen rajumyrsky\nyli kentän huolimatta mr Britlingin kielloista ja puolueensa\nstrateegisesta asemasta. Mr Direck huomasi hänet vasta välittömässä\nläheisyydessään. Tapahtui yhteentörmäys josta selviydyttyä mr\nDireckistä tuntui, että toinen puoli hänen kasvojaan oli ainaiseksi\nlitistynyt. Hän päätti kuitenkin urheasti käydä verraten unisen\npallon kimppuun. Hänen ja horjuvan, mutta yhä päätteliään hindulaisen\nkepit kalahtivat jälleen yhteen, ja mr Direck pääsi voitolle. Kokenut\nhockeyn pelaaja ei olisi kyennyt taitavammin lähettämään palloa\nkapteenille...\n\n\"Hyvin tehty!\"\n\nSuosionosoitus tuli varmaankin lontoolaisten vieraiden joukosta.\n\nOlihan tämä _sentään_ peliä!\n\nPallo liikkui muutamia kertoja nopeasti edestakaisin poikki kentän.\nTämä puoli ahdisteli ankarasti. Sekalaiset puolustajat ja muut\npyrkivät innokkaasti uhattua maalia kohti. Mr Britlingin puolue\nmenetti nopeasti järjestystänsä. Toinen sivuvaunussa saapuneista\nnaisista ja urhea hindulainen olivat siirtyneet toimimaan\npuolustajina, ja heidän joukossaan eräs silmälaseilla varustettu\nherrasmies heilutti keppiänsä melkoisesti korkeammalle kuin mitkään\npelisäännöt sallivat. Mr Direckin kapteeni ja molemmat Britlingin\npojat riensivät mukaan mylläkkään. Mr Britling, joka mr Direckin\nmielestä näytti liian demagogiselta ollakseen kapteeni, juoksi hankin\njoukkonsa jäljessä huutaen kaikin voimin.\n\nBritlingin maalin edustalla tapahtuva kamppailu ei ollut enää\npeliä, vaan jotakin tappelun ja kansankokouksen väliltä. Mr\nBritlingin maalinvartijan kuultiin huutavan: \"Minä en voi _nähdä_\npalloa! _Nostakaa jalkojanne!_\" Temmeltävä joukko liikkui kohti\nmaalipylväitä. \"Minun sääreni!\" huusi mr Manning. \"Ei, älkää _niin!_\"\n\nLäiskis ja taas läiskis!\n\n\"Maali!\" huusi moottoriherra. \"Maali!\" huusivat Britlingin pojat...\nMr Manning, maalinvartija, lähti hakemaan palloa, mutta toinen\nBritlingin pojista ennätti kohteliaasti hänen edellensä.\n\nJoukon jännitys laukesi, ja aljettiin vetäytyä takaisin pitkin\nkenttää.\n\n\"Ei ole hyvä parveutua maalin luo tuolla tavalla\", selitti mr\nBritling seuralaisilleen hiukan kiukkuisella äänellä. \"Pitäisi pysyä\nerillään eikä tunkea toistensa tielle.\"\n\nSitten hän meni tutunomaisesti nuoren hindulaisen luo tekemään\njoitakin hänen liikehtimistään koskevia rajoittavia huomautuksia.\n\nMr Direck peräytyi Cecilyä kohti. Hän oli palavissaan ja hiukan\nkolhiintunut, mutta, kuten tuntui, ei mitenkään häpeään joutunut.\nHänhän oli voittajain puolella.\n\n\"Ottakaa nuttu yltänne\", sanoi Cecily. Se oli hyvä ajatus.\n\nMoni oli jo tehnyt niin; rajaviivalla näkyi nopeasti riisuttuja\ntakkeja ja muita vaatekappaleita toinen toisensa vieressä.\nAutomobiilitakkiin puettu rouvashenkilö sitävastoin napitti nuttunsa\nleukaa myöten.\n\n\"Yksi maali tehtynä\", sanoi pienempi Britlingin poika.\n\n\"Me emme ole vielä alkaneet, Sunny\", virkkoi Cecily.\n\n\"Sonny! Se on amerikkalainen muoto\", sanoi mr Direck.\n\n\"Ei. Me nimitämme häntä Sunny Jimiksi\", sanoi Cecily. \"Nyt siellä\naloitetaan uudelleen.\"\n\n\"Sunny Jim on myöskin amerikkalainen nimi\", virkkoi mr Direck palaten\nasemilleen.\n\nTaistelu alkoi uudelleen. Ja pian selvisi, ettei ensimäisen maalin\nsaannissa ollut vielä tullut kysymykseenkään totinen ponnistelu.\nTeddy ja Cecily muodostivat pelottavan tehokkaan yhdistelmän.\nHeidän loistavia hyökkäyksiään vastaan, joita äkilliseen, mutta\nvaikuttavaan tapaan tuki hindulainen heidän oikealla puolellaan\nsekä johti valtavin huudoin mr Britling (keskustasta), mr Direck,\nsivuvaununainen ja mr Raeburn taistelivat turhaan. Erään nopean\netenemisen pysähdytti vain automobiilitakki, jonka poimuissa pallo\nsäilyi, kunnes saapui apua; toisen ehkäisi mr Raeburnin pelottava\nisku, joka sai pallon nuorimman Britlingin päätä hipoen viilettämään\nkentän toiseen päähän; kolmas päättyi siten, että Cecily toimitti\npallon nopeasti oikealla puolella olevalle vanhemmalle Britlingin\npojalle, joka ampui sen nopeasti ja selvästi maaliin mr Lawrence\nCarminen puolustavaan eleiden muodostaman ristikon läpi. Sitten sai\nmr Britlingin puolue hyvin pian toisen maalin ja kohta kolmannenkin.\n\nNyt mr Britling kuulutti kovalla äänellä, että \"puoli aikaa\"\noli kulunut ja selitti mr Direckille, että toisen puolen saatua\nkolme maalia katsottiin puolet ajasta kuluneeksi, pidettiin\nviiden minuutin lepohetki ja vaihdettiin puolia. Kaikki olivat\npalavissaan ja tyytyväisiä lukuunottamatta automobiilitakkiin\npuettua rouvashenkilöä, joka oli täysin viileä. Kaikkien silmistä\nloisti taisteluhalu eikä mikään varjo olisi sumentanut mr Direckin\nehtoopäivän kirkkautta, ellei hän olisi tuntenut jonkinlaista sanoin\nselittämätöntä levottomuutta mr Raeburnin housujen vuoksi.\n\nHuomattava on, ettei mr Direck ollut koskaan ennen nähnyt mr\nRaeburnia eikä tiennyt mitään hänen housuistansa.\n\nNe näyttivät olevan putoamassa. Alunpitäen ne olivat olleet verraten\nrunsaat jalkain seutuvilla, ne oli käännetty, ja pelin kestäessä\nkerääntyi toinen flanellipoimu toisensa jälkeen mr Raeburnin\nnilkkoihin. Mikäli peli salli, käytti hän tavan takaa hyväkseen\ntilaisuutta kiertääkseen taas kaksinkerroin kuusi tuumaa tai\nenemmänkin tuota kasaantunutta kangasmäärää. Mr Direck tietysti luuli\ntuon menettelyn päättyvän onnettomasti. Hän ei tiennyt, että mr\nRaeburnin housut olivat kuin virta, että ne voivat olla lakkaamatta\nputoamassa silti koskaan loppumatta...\n\nMr Direckin mieleen kuvautui, kuinka tuo onnellisen tietämättömyyden\ntila yhtäkkiä häviää kamalan katastroofin tapahtuessa...\n\nTätä huolta lukuunottamatta mr Direck oli yhtä tyytyväinen kuin kuka\nmuu hyvänsä.\n\nMainittu pelko kenties vaikutti haitallisesti hänen peliinsä.\nAinakaan hän ei toisen puolen ajan kuluessa tehnyt mitään, mikä\nolisi häntä itseänsä tyydyttänyt. Cecily leijaili hänen yllään ja\nympärillään, ja kymmenen minuutin kuluessa oli hänen puolueensa\nvoittanut kaksi jälelläolevaa maalia. Tulos siis oli viisi yhtä\nvastaan, ja viisi maalia on Matching's Easyn pelisääntöjen mukaan\n\"game\".\n\nAivan lyhyen loman jälkeen tämä väsymätön väki alkoi uudelleen. Mr\nDireck pujahti tiehensä ja palasi puettuna valkoiseen silkkipaitaan\nja vyön kannattamiin tennishousuihin, Tällä kertaa hän ja Cecily\nolivat samalla puolella, Cecily-Teddy yhdistelmä oli rikottu, ja\nhänen näytti pitävän asettua pelottavan Teddyn sijaan vasemmalle\nsiivelle.\n\nTällä kertaa puolueet olivat paremmin valikoidut ja pelasivat pitkän,\nsitkeän ja tasaisen pelin. Yksi yhtä, yksi kahta, yksi kolmea (puoli\naikaa) kaksi kolmea, kolme kolmea, neljä kolmea, neljä neljää\nvastaan...\n\nTähän mentäessä mr Direck alkoi täysin tajuta kysymyksessä olevan\nurheilulajin yksinkertaista strategiaa. Hän alkoi myöskin tajuta sitä\ntosiasiaa, että Cecily oli vikkelin, reippain ja väsymättömin pelaaja\nkoko kentällä. Mr Direck teki vartiopalvelusta ja toimitti palloa\nhänelle. Hän kehitteli hiljaista yhteisymmärrystä heidän välilleen.\nSuojelemisajatukset olivat haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Teddy,\ntoinen moottorineideistä ja Raeburn apunaan, taisteli huomattavalla\ntaidolla ja menestyksellä heitä vastaan, Teddy oli notkea kuin\nkissa. \"Neljä kolmea vastaan\" tuntui jo voiton enteeltä, mutta kohta\nTeddy, pitkä hindulainen ja mrs Teddy tasoittivat pelin. He olivat\nvähällä saada heti senjälkeen uuden maalin ja siis voittamaisillaan,\nmutta mr Manning pelasti tilanteen lähettämällä pallon mr Direckille\npelottavalla vinoiskulla. Mr Direck kuljetti pallon Raeburnin luo,\nväistyi äkkiä ja toimitti sen Cecilylle. Vasemmalla oli vilkas\nottelu; mr Raeburn löi pallon ulos, toinen nuorista Britlingeistä\nsaattoi sen sisään; hyökkääjät menettivät sen ja säärivarusteinen\nrouva sai sen huostaansa. Jälleen hyökkääjille Nyt sen täytyy\ntapahtua!\n\nVasemmalla oli Cecily vielä kerran päässyt mr Raeburnin ohi. Teddy,\njoka huomasi tilanteen vakavuuden, peräytyi voidakseen ryhtyä\nvastahyökkäykseen.\n\nMr Direck avusti tyynesti ja tarkkaavaisesti. \"Keskelle!\" huusi mr\nBritling. \"Keskelle!\"\n\n\"Mr Direck!\" kuului Cecilyn luottava ääni. (Sellaiset silmänräpäykset\nluovat sankareita.) Pallo lensi hyökkäävän Teddyn ohi. Käyttäen\nBritlingin vanhimmalta pojalta vast'ikään oppimaansa temppua mr\nDireck pysähdytti sen jalallaan. Hän ei hidastellut eikä liikoja\nkiirehtinyt. Hän oli puoliympyrän sisäpuolellapa maalin edessä olivat\nesteenä vain viittanainen ja mr Lawrence Carmine. Hän oli ampuvinaan\nmr Carminen vasemmalta puolelta, mutta iskikin sen nopeasti ja\njäntevästi hänen oikealle puolelleen.\n\nSe onnistui! Mr Carminen keppi ja jalat olivat kyynärän päässä\npallosta.\n\nTätä hurjan voitonriemun silmänräpäystä seurasi jähmetyttävä\nkauhistus. Kaikkeahan ei voi nähdä. Hänen katseensa seurasi pallon\nkulku-uraa...\n\nSuoraan sen suunnassa olivat lapsenvaunut. Ikäänkuin ihmeen kautta\npallo väisti jalonenäisen tädin jalkoja, iski lapsenvaunujen pyörään\nja singahti siitä hyrränä kukkalavan laitaan.\n\n\"Hyvä!\" huusi Cecily. \"Loistavasti ammuttu!\" Hän oli ampunut\nmaaliin. Hän oli onnistunut. Lapsenvaunut eivät näyttäneet\nketään huolestuttavan. Vaikka pamahdus ilmeisesti oli herättänyt\nlapsukaisen. Hän tuskin kuuli mr Britlingin huomautusta. \"Täti, eihän\nsinun tarvitsisi vaunuja juuri _sinne_ lykätä.\"\n\n\"Minä arvelin\", sanoi täti kääntäen kasvojaan maalipylväihin päin,\n\"että nuo paalut olisivat jonkinlaisena suojana... Mutta _mitä_\nvielä!\"\n\nVahinkoa ei mitään.\n\n\"Siitä tuli _game_!\" virkkoi toinen nuorista Britlingeistä\nerinomaisen ihastelevin äänenpainoin mr Direckille, ja koko seurue,\njoka äkkiä höltyi ja kutistui kuin alaslaskettu lippu, lähti\npihamaalle teetä juomaan.\n\n\n5.\n\n\"Teenjuonnin jälkeen pelataan vielä vähäsen\", sanoi Cecily. \"Silloin\non viileämpää.\"\n\n\"Toden totta, minä alan pitää siitä\", virkkoi mr Direck.\n\n\"Teistä tulee erittäin hyvä pelaaja\", sanoi Cecily.\n\nJa sellainen taikavoima piilee pelissä, että mr Direck kaikessa\nnöyryydessään oli ylpeä ja kiitollinen osakseen tulleesta\nylistyksestä ja asteli tuon nopsan ja päättäväisen olennon vierellä\nylenmäärin iloisena vain siitä, että sai astella hänen vierellänsä.\n\nKun oli päästy pitkällisestä teenjuonnista, jota vilkastuttivat mr\nRaeburnin ihmeelliset ja kokonaan epätodenmukaiset äskeisestä pelistä\nsaadut muistumat, pelattiin jälleen, tällä kertaa paremmin välttäen\nvirheitä, taitavammin ja nopeammin, ja mr Direck teki niin nopsia\nja älykkäitä temppuja, että kaikki selittivät hänet synnynnäiseksi\nhockeynpelaajaksi. Iltahämärä, joka teki pallon aseman liian\nepämääräiseksi ja pelin lopettamisen välttämättömäksi, saapui hänen\nmielestään aivan liian aikaisin. Hän oli pelannut kuusi erää ja tiesi\nseuraavana päivänä olevansa jäykkä kuin puunukke. Mutta hän oli\nhyvin, hyvin onnellinen.\n\nSunnuntai-illan jälelläoleva osa oli pääasiassa hockeypelin\njälkinäytöstä.\n\nMr Direck vetäytyi huoneeseensa, hieroi jäseniään jollakin mr\nBritlingin erikoisen tarmokkaasti suosittelemalla voiteella ja tuli\ntakaisin puettuna mustaan takkiin ja leveään mustaan kaulaliinaan.\nNew Yorkista lähdettyään hän ei ollut tuntenut sellaista ruumiillista\nhyvinvointia kuin nyt. Omituista oli, ettei tämä ruumiillisen\nhyvinvoinnin tunne ollut aivan sama kuin se, mitä Amerikassa saattoi\nkokea. Siellä tuntuu kirkkaalta ja terävältä ja hieman kuivalta,\ntäällä -- kostealta. Hänen älynsä väreili tyynenä ja tyytyväisenä\nkuin järven pinnalla auringon laskiessa seulova hyttysparvi -- siinä\nei ollut mitään teräviä, kirkkaita salamoita -- ja ruumis halusi\nvain istuskella. Cecilyä häneen liittävä tutunomaisuuden tunne\nlisääntyi alinomaa. Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, niin\nneito hymyili. Mr Direck tunsi nyt päässeensä oikean menettelytavan\nperille: ei mitään kohteliaisuuksia enää, vaan pysytellä hänen\noppilaanaan hockeytä ja badmintonia pelattaessa.\n\nIllallisen jälkeen ehdotti mr Britling uudelleen automobiiliretkeä\nmaanantaiksi. \"Teitä ei mikään pakota palaamaan Lontooseen\", sanoi mr\nBritling, \"ja me voisimme varsin hyvin kierrellä näillä seuduin pikku\nvaunussani ja katsella mitä te haluatte nähdä...\"\n\nMr Direck ei empinyt montakaan sekuntia. Hänen mieleensä kuvastui\nGladys; hänen mieleensä kuvastui miss Cecily Corner.\n\n\"Kiitos, miksei\", hän vastasi, \"ellei teillä ole mitään sitä vastaan,\nellen tuota minkäänlaista hankaluutta olemalla täällä vielä yli\nyön, niin tosiaankin mielelläni käyttäisin hyväkseni tarjoutuvaa\ntilaisuutta ja silmäilisin hiukan näitä vanhoja seutuja...\"\n\n\n6.\n\nSanomalehdet saapuivat seuraavana aamuna yhdeksän tienoissa ja\ntiesivät melkein yksinomaan Sarajevon murhasta. Mr Direck sai\nkäsiinsä _Daily Chroniclen_ ja keksi siinä otsakkeita, jotka olivat\nharvinaisen eloisia esiintyäkseen englantilaisessa lehdessä.\n\n\"Kuka se sitten on, tuo arkkiherttua?\" kysyi hän. \"Ja missä tuo\nBosnia sijaitsee? Minä luulin sen olevan Turkin maakuntia.\"\n\n\"Se on Itävallassa\", selitti Teddy.\n\n\"Se on keski-ajassa\", sanoi mr Britling. \"Omituinen, itsepintainen\nhistoria se näyttää olleen. Ensin pommi, sitten toinen; vihdoin\npistoolilla varustettu mies. Meidän sill'aikaa kävellessä\nruusutarhassa. Sehän muistuttaa 'Zendan linnan vankia'.\"\n\n\"Miten niin?\" virkkoi hra Heinrich.\n\nMr Britlingin ilme muuttui miettiväksi.\n\n\"Eikö tämä tule vaikuttamaan Euroopan politiikkaan?\"\n\n\"En tiedä. Ehkä.\"\n\n\"Lehdessä kerrotaan Serbian lähettäneen nuo pommit Sarajevoon.\"\n\n\"Se on kuin toista maailmaa\", virkkoi mr Britling lehtensä takaa.\n\"Murha poliittisena menetelmänä. Voitteko ajatella mitään sellaista\nnykyään tapahtuvaksi Adrianmeren länsipuolella? Ajatelkaahan, että\njoku murhaisi Amerikan varapresidentin, ja pommit havaittaisiin\nlähetetyiksi Toronton arsenaalista!... Täällä lännessä politiikka on\nikävystyttävämpää... Ettekö ota toista munaa, mr Direck?\"\n\n\"Mitä arvelette, eikö tämä voi johtaa sotaan?\"\n\n\"En sitä usko. Itävalta voi uhata Serbiaa, mutta se ei halunne suotta\närsyttää Venäjää. Se olisi menemistä liian likelle ruutikellaria.\nMutta eriskummallinen asia se on joka tapauksessa.\"\n\n\"Mutta jos kävisi niin?\" jatkoi hra Heinrich tiedusteluaan.\n\n\"Ei käy... Muutamia vuosia takaperin minä uskoin eurooppalaisen sodan\nvälttämättömyyteen\", selitti mr Britling mr Direckille, \"mutta se\non ollut uhkaamassa niin kauan, että olen lopulta lakannut kokonaan\nsiihen uskomasta. Suurvallat riitelevät ja uhkailevat. Ne ovat liian\nvarovaisia ja liian sivistyneitä laukaistakseen tykkejänsä. Jos\nsota voisi syttyä, niin se olisi syttynyt kaksi vuotta sitten, kun\nBalkanin liittoutuneet ahdistivat Turkkia. Tai kun Bulgaria hyökkäsi\nSerbian kimppuun...\"\n\nHra Heinrich mietti ja omaksui nuo päätelmät kunnioittavan ja hartaan\nnäköisenä.\n\n\"Minä olen tietysti peloissani\", sanoi hän, \"sillä olen\nostanut matkalipun Boulogneen, jossa lomani aikana kokoontuu\nesperantokongressi.\"\n\n\n7.\n\n\"On olemassa ainoastaan yksi tapa oppia automobiilia ohjaamaan\",\nsanoi mr Britling noustessaan pääoven edustalla ohjaajan istuimelle,\n\"ja se on siinä, että heti alunpitäen päättää olla antautumatta\nvaaralle alttiiksi. Ajettakoon hitaasti, jos se on välttämätöntä.\nPysähdyttäköön harkitsemaan, milloin syntyy epäilystä. Mutta älköön\ntehtäkö mitään hätäillen, älköön sallittako mitään erehdyksiä.\"\n\nMr Direck, joka nousi isännän viereen, piti mainittuja periaatteita\nerinomaisen hyvänä.\n\nHe ajoivat veräjästä erittäin varovasti, Kaksi kertaa he\npysähtyivätkin pyrkiessään kääntymään maantielle, ja kone oli pantava\naina uudelleen käyntiin.\n\n\"Te ehkä nauratte minulle\", sanoi mr Britling, \"mutta minä olen\npäättänyt välttää virheitä tällä kertaa\".\n\n\"En minä naura ensinkään\", vastasi mr Direck. \"Teette mielestäni ihan\noikein.\"\n\n\"Se on oikea tapa\", sanoi mr Britling. \"Varovaisuutta -- oh, perhana,\nnyt minä taas pysähdytin koneen. No, no -- _noin!_ -- Varovaisuutta,\ntahdoin sanoa, -- ja tyyneyttä.\"\n\n\"Älkää missään tapauksessa luulko minun kiirehtivän\", sanoi mr\nDireck. \"En minä...\"\n\nHe ajoivat kylän läpi hiljaista, miellyttävää vauhtia, toitottaen\nkuuluvasti joka käänteessä ja jokaisen jalankävijän varalta. Mr\nDireck tuli ajatelleeksi, ettei hän vieläkään ollut esittänyt\nluentosuunnitelmaa mr Britlingille. Oli tapahtunut niin paljon -- --\n\nVaunu pysähtyi äkkiä ja kone lakkasi käymästä.\n\n\"Minä luulin tuon kirotun kanan aikovan tien poikki\", sanoi mr\nBritling. \"Mutta se pujahtikin aidanraosta. Se kyllä _katseli_\ntännepäin... Minä taidan olla hiukan turhantarkka tänään... Kyllä kai\ntässä kohta päästään vähän parempaan vauhtiin.\"\n\n\"Liian varovainen tuskin voitte olla\", sanoi mr Direck. \"Näin ollen\nehtii nähdä maisematkin tarkemmin\"...\n\nKylästä päästyä mr Britlingin itseluottamus näytti lisääntyvän.\nVauhti kävi kiivaammaksi. Mutta aina kun tuli näkyviin joku muu\najopeli tai jotakin tienristeyksen tapaista, niin varovaisuus palasi.\nMr Britling kulki ikäänkuin salaa hiipimällä ohi tienviittain, hän\najoi koko aamun ikäänkuin väijytyksiä vainuten. Ja kuitenkin piti\nonnettomuuden häntä kohdata. Sillä jumala vaatii meiltä enempää kuin\npelkkää vanhurskautta.\n\nHän ajoi yli mäkien Market Saffroniin päin pitkin erästä kapeata\ntietä, jota hän ei ollut ennen kulkenut. Aljettiin kulkea ylämäkeä.\nHän selitti mr Direckille kuinka oivallisesti hänen koneensa kykeni\nnousemaan mäet suurimmalla välityksellä. He tulivat käänteeseen, mäki\nkävi jyrkemmäksi, ja mr Britling avasi venttiiliä.\n\nKone alkoi käydä päristen ja vauhti hiljeni. Sitten tuli mr\nBritlingin näkyviin pieni valkoinen ilmoitustaulu, jossa\nhuomautettiin vaarallisen käänteen olevan tulossa. Mr Britling\narveli olevan parasta heti ryhtyä toimenpiteisiin ja kävi kiinni\njarruun. Kohta hän sai katua toimenpidettään. Kolme kertaa\nankarasti paukahdettuaan kone seisahtui. Suonenvedontapaisesti\npusertaen ohjauspyörää mr Britling pani sähkösytyttäjän toimimaan,\nirroitti toisen jalkansa jarrusta toisen turhaan etsiessä apua\nvauhdinlisääjästä. Mr Direck tunsi että oltiin menossa taaksepäin,\ntaaksepäin kaikista äänistä huolimatta. Hän tarttui hätäjarruun.\nOnnettomuutta oli kuitenkin mahdoton enää välttää. Ikäänkuin\npehmeästi voihin vajoten automobiili painui alaspäin pysähtyen vasta\nkun molemmat takapyörät olivat ojassa.\n\nMr Britling sanoi, että he olivat ojassa, sanoi sen aivan\ntarpeettoman kiivaasti...\n\nTällä kertaa tarvittiin parihevoset ja viiden miehen voima, jotta\nGladys jälleen saatiin soveliaaseen asentoon...\n\nSitten he ajoivat Market Saffroniin, jonne saavuttiin lunchin aikaan,\nja aterian jälkeen mr Direck teki tutkimuksia kirkossa, kirkkomaalla\nja seurakunnan arkistossa...\n\nPalattaessa mr Britling ajoi iloisemmin. Market Saffronista aina\nBlandishiin, missä eräs haara erkaantuu Matching's Easya kohti,\non tie Lontoon ja Norwichin välistä valtatietä. Se polveutuu\nroomalaisajalta ja on kunnioitettavan suorasuuntainen. Risteykset\nnäkyvät puolen peninkulman päähän eivätkä matalat pensasaidatkaan\njätä mitään sijaa yllätyksille. Sellainen tie ilahduttaa ketä\nhyvänsä, sitä ajaa turvallisemmin ja nopeammin. Mr Britlingiä se\nrohkaisi aivan erikoisesti; Gladys pääsi vähitellen vapautumaan\naamupäivän ankarasta hillinnästä. \"Tällaisella tiellä ei voi sattua\nmitään onnettomuutta\", sanoi mr Britling.\n\n\"Ellei akseli katkea tai rengas puhkea\", virkkoi mr Direck.\n\n\"Minulla on Matching's Easyssä mies, joka tarkastaa sen aina hyvin\nhuolellisesti\", sanoi mr Britling painaen samassa vauhdinlisääjää,\nniin että nopeus nousi neljästäkymmenestä neljäänkymmeneen viiteen.\n\"Hän tutki koko laitoksen aivan äskettäin. Eikähän se ole ollut vielä\nkuukauttakaan käytännössä.\"\n\nSittenkin sattui onnettomuus.\n\nSe sattui heidän kiitäessään Brandismeadin puiston suurten vanhain\npuiden ja niitä reunustavan maalauksellisen muurin ohitse. Syynä\noli ainoastaan pieni etäisyyden määräämistä koskeva erehdys. Heidän\nedellään, selvästi tien vasemmalla puolella, ajoi postinkuljettaja\npolkupyörällään; suoraan heitä vastaan tuli moottoripyöräilijä\nsillä omituisen vääjäämättömällä ja raivoisalla vauhdilla, joka on\nmoottoripyörille ominaista. Ensiksi mr Britling ajatteli, ettei ollut\nhyvä yrittää ajaa niiden välitse. Sitten hän kuitenkin päätti sen\ntehdä ja lisäsi vauhtia, sitten hän palasi alkuperäiseen päätökseensä\nja sitten tuntui vauhti hänestä niin kovalta, että hänen ilmeisesti\ntäytyisi ajaa postinkuljettajan yli. Yrittäessään sitä välttää hän\nsuuntasi vaunun suoraan moottoripyörän tielle. \"Herra Jumala!\" huusi\nmr Britling -- \"herra Jumala!\" -- väänsi ohjauspyörää ja polki\nkaikkia vipuja minkä ennätti.\n\nHänellä oli epäselvä mielikuva, että pitäisi päästä moottoripyörän\nalta kääntämällä poikki tien, ja samassa he jo kulkivat kapeata\nruohikkorinnettä alaspäin suoraan kohti muuria, yhä vieläkin\nhyvällä vauhdilla. Moottoripyörä törmäsi johonkin ja pyöräilijä\nhävisi näkyvistä. Muuri näytti syöksyvän heitä kohti ja sitten --\nräiskis! Kauhea tärähdys. Mr Direck hapuili vanhaa tuttavaansa,\nhätäjarrua, mutta ehti tuskin koskea siihen, kun hänen päänsä iski\nlasisuojustimeen ja kaikki pimeni...\n\nAvatessaan silmänsä hän näki vioittuneen muurin, kasaantuneen\nmoottoripyörän, ilmailijanlakkiin ja kaikkien moottoripyöräilijäin\nihailemiin hienoihin nahkavaatteihin puetun moottoripyöräilijän. Mr\nDireck tuijotteli yrittäen sitten puolipyörtyneenä nousta jaloilleen.\nHän tunsi pistävää kipua.\n\n\"Älkää liikahtako\", sanoi moottoripyöräilijä. \"Olette loukannut\nkäsivartenne ja kylkenne aika pahoin, pelkään...\"\n\n\n8.\n\nLähinnä seuraavien kahdentoista tunnin kuluessa mr Direck joutui\ntekemään huomion, joka oli paljoa harvinaisempi ennen sotaa kuin\nnykyään. Hän havaitsi, että kipu ja vamma voivat olla erittäin\nmielenkiintoisia ja edullisia.\n\nJos joku olisi hänelle ennakolta sanonut, että hän menee\ntiedottomaksi viiden, kuuden minuutin ajaksi, että hän haavoittaa\notsansa ja poskensa ja nyrjähdyttää ranteensa, ja kaiken tämän\njohdosta tuntee vilpitöntä iloa, niin hän olisi pitänyt ennustusta\nnaurettavana. Mutta nyt hän makasi jäykkänä seljällään ranne\nsiteissä sivullaan ja hymyili pimeässä vielä kirkkaammin kuin\npari päivää sitten Essexin maisemia ensi kertaa katsellessaan.\nKipu tietenkin ärsyttää ja vaivaa, mutta terverakenteista ihmistä\nse ei tee onnettomaksi. Kivun odotus, vamman välttämättömyys voi\ntehdä meidät sangen toivottomiksi, mutta todellisuus herättää\nmeissä vastustusvoimaa. Ei kukaan halaja säären katkeamista tai\nranteen nyrjähtämistä, mutta hyvin harvat ihmiset joutuvat kovin\nalakuloisiksi, kun niin sattuu käymään. Paljoa alakuloisemmiksi he\nsaattavat tulla poltettuaan sata savuketta kolmessa päivässä tai\nmenetettyään yhden prosentin pääomaansa.\n\nKaikki olivat olleet erinomaisen sydämellisiä mr Direckiä kohtaan,\njoka yksin oli onnettomuudessa vioittunut. Mr Britling, joka oli\npuristautunut kiinni ohjauspyörään, ei ollut edes viskautunut ulos\nvaunusta. \"Ellen ole saanut sisäisiä vammoja\", sanoi hän, \"niin\nminussa ei ole mitään vikaa. Maksa ehkä -- hiukan tärskähtänyt...\"\n\nGladys oli ollut jätettävä ojaan, ja eräs ohi kulkeva automobiili oli\nystävällisesti kuljettanut miehet kotiin. Cecily oli sattunut olemaan\nDower Housessa, kun he saapuivat. Hän oli nähnyt miten amerikkalainen\nvoi sietää tuskia. Myötätuntonsa ja avuliaisuutensa viehätystä hän\noli vielä lisännyt lausumalla julki ihailunsa.\n\n\"Hän on synnynnäinen sairaanhoitajatar\", sanoi mr Direck ja lisäsi\nsitten, ikäänkuin suuremman kuulijakunnan puoleen kääntyen: \"mutta\ntämäntapaiset seikat ne tuovatkin ilmi kaiken sen hyvyyden, mikä\nnaisessa piilee\".\n\nMr Direck oli ollut aivan avomielinen kaikille ja erityisesti\nhoitajattarelleen, kun ilmoitettiin, että hänen oli pysyttävä Dower\nHousessa kunnes käsivarsi oli terve. Hän oli anoen katsonut noihin\nsoreihin silmiin ja sanonut:\n\n\"Jos tulen jäämään tänne pariksi, ehkäpä kolmeksikin viikoksi tuon\npienen tärähdyksen takia, ja te käytte juttelemassa kanssani silloin\ntällöin, niin en tahdo nimittää tätä onnettomuudeksi. Se on silloin\nkerrassaan hyvä onni...\"\n\nSiinä hän nyt makasi suorana kuin muumio, sielu täynnä hiljaista,\nsädehtivää iloa. Kuukausia kestäneiden ikävyyksien ja levottomuuksien\njälkeen hän oli päässyt jälleen oikealle tolalle. Hän oli keskellä\nvaloisaa ja kaunista tositarinaa, ja olo tuntui hyvältä. Hän tiesi\ntarkoin mitä tahtoi.\n\n\"Sittenkin\", saneli hän, \"se on totta. Ihanteita on olemassa.\n_Hän on_ ihanne. Häntä minä rakastin ennenkuin vielä olin Mamieta\nnähnytkään. Minä rakastin häntä ennenkuin sain pitkät housut.\nTuo vanha valokuva, se viittoili kohtaloni tietä... Se on\nheimoustunnetta... Se on luonnollista valintaa...\n\n\"Enhän minä vielä tiedä, mitä hän minusta ajattelee, mutta minä\ntiedän varsin hyvin, mitä hänen tulevaisuudessa _täytyy_ ajatella.\nHänen täytyy saada minusta erinomaisen hyvä käsitys, olkoonpa, että\nminun sitä varten on murskattava itseni viimeistä luuta myöten.\n\n\"Minussa oli jonkinlainen tunne, että minun piti astua tuohon\nautomobiiliin.\n\n\"Sanottakoon mitä tahansa, kaitselmusta on sittenkin olemassa...\"\n\nHän hymyili tutunomaisesti kohti pimeyttä, joka tuntui olevan hänen\nuskottunsa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMr Britling puhelee itsekseen.\n\n\n1.\n\nMr Direckin tyytyväisenä kestäessä kipujansa vallitsi hänen\nhaavoittumattomassa isännässään aivan toisenlainen mieliala. Hänkin\noli uneton, mutta innottomasti uneton. Päivä oli tuonut liian paljon\nmukanaan; hänen aivonsa olivat uutterassa työssä.\n\nTarvitaan kokonainen luku tuon uutteran työn kuvailemiseen...\n\nMr Direck oli saanut sen vaikutelman, ettei mr Britlingin hilpeys\nvoinut koskaan ehtyä. Mutta aikoja oli, jolloin mr Britlingin\ntäytyi katkeran surun kertamaksulla suorittaa yleisen hilpeän\ntoimeliaisuutensa hinta. Oli öitä -- etenkin poikkeuksellisen\nkiihoittumisen ja hermojännityksen jälkeen -- jolloin lasku oli\nmaksettava. Silloin mr Britling saattoi heittelehtiä vuoteellaan\nonnettomuuden -- rajattoman onnettomuuden -- ukkosilman alaisena,\nsanomattomasti kärsien.\n\nVilkasverisen mielenlaadun huolet ovat lyhytaikaisia, mutta\nrajuja. Maailma sietää niistä tuskin mitään. Niitä ei maailman ole\ntarvis ottaa huomioon. Ne eivät aiheuta yhtään itsemurhaa, harvoin\nrikostakaan. Ne syöksyvät ohi iskien uhriansa mennessään. Kaikesta\nhuolimatta ne ovat todellista kurjuutta. Ollessaan näiden mielialojen\nvallassa mr Britling tosin ei kokenut synkkämielisen henkilön\nharmaata epätoivoa eikä kiivasluontoisen punaista kadotusta, mutta\nhän näki maailman täynnä onnettomuutta ja erehdyksiä, myrkyllisiä\nokaita, pauloja, pettäviä hetteitä ja korjaamattomia harha-askeleita.\nHäntä saattoivat rasittaa kerrassaan sietämättömät omantunnontuskat\nvain senvuoksi että hän oli mr Britling -- ja aiheita oli\nsadoittain...\n\nEttä hän oli moinen Britling!...\n\nMiksi -- tuhannen ja yhden onnettoman yön muistona tämä kysymys\njälleen palasi -- miksi oli hän moinen mielipuoli? Uhkarohkea\nnarri? Miksi ei hän osannut olla vanullansa? Miksi pani hän itsensä\nvaaroille alttiiksi? Miksi oli hän aina niin kärkäs toimimaan siinä\nuskossa, että kaiken täytyy onnistua? (Yhtä hyvin hän olisi voinut\nkysyä, miksi hänellä oli vilkkaat, ruskeat silmät.)\n\nMiksi ei hän esimerkiksi ollut pysynyt varhain aamulla tekemässään\npäätöksessä? Hän oli aloittanut erinomaisen varovasti...\n\nNäiden mr Britlingin mielialojen luonteenomaisiin piirteihin kuului,\nettä ne aiheuttivat ruumiillista rauhattomuutta. Hän kääntelehti\nkyljeltä toiselle, nousi istumaan ja paiskautui taas pitkäkseen,\naivan kuin marttyyri kidutettuna...\n\nTämä oli elinkautisen vaivan vereksin ilmaus. Onko milloinkaan\nsyntyvä miestä, joka ajattelee nopeasti ja toimii hitaasti? Hän olisi\ntodellakin pelottava olento. Mr Britlingin aatokset olivat nopeat ja\nherkästi syttyvät ja hänen tekonsa olivat vieläkin äkkinäisemmät.\nJa nuorella iällä mr Britling oli havainnut toimintojensa syöksyvän\nvilkkaiden mielikuvain edelle ja aiheuttavan nöyryytyksiä. Paljoa\naikaisemmin kuin syyt olivat selvillä, oli hän jo tehnyt päätöksensä.\nTuhat kertaa oli hän yrittänyt hillitä itseänsä. Hän oli koettanut\nkorjata luonteensa vikaa sijoittamalla kirjoitettuja mielilauselmia\nmakuusuojansa seiniin ja taskukellonsa sisäkuoreen. \"Ole vakaa!\"\nluettiin eräässä kohden. \"Pidä tehtäväsi selvillä!\" toisessa\npaikassa. Ja kolmannessa: \"Toimi vakavasti, järjestelmällisesti,\njohdonmukaisesti; ainoastaan täten saavutat päämääräsi.\" Jokaisen\nvirikkeen epäilemistä, jokaisen mielikuvan tarkkaa tutkimista\npiti hän aivan välttämättömänä, jos mieli välttyä lukemattomilta\nyllättäviltä onnettomuuksilta. Muussa tapauksessa hän joutui\nhyppelehtimään pommien ja piikkilankojen sekaan.\n\nOli ollut aika, jolloin hän kykeni yllyttämään itsensä sellaiseen\nperinpohjaiseen itsensähillintään ja ajoittain saattoi noudattaa\nankarimpiakin sääntöjä. Mutta aina hänet kumminkin kohtasi yllätys\naivan odottamattomalta kulmalta. Vihdoin hän lakkasi toivomasta\nmitään täydellistä voittoa. Hän oli tyytynyt uskomaan, että viime\naikoina lisääntynyt ikä ja kasaantunut viisaus olivat jossakin\nmäärin hillinneet hänen äkkipikaisuuttaan, että hän oli, joskaan\nei voittanut, niin ainakin hiukan rajoittanut maltittomuuttaan.\nMutta tämä viimeinen hullutteluhan oli kaikkia edellisiä pahempi.\nSyöksyä läpi tämän kärsivällisen maailman vaunussa, joka -- niin,\nmiten paljon se mahtoikaan painaa? Ainakin tonnin, ehkä enemmänkin\n-- ja yhtään välittämättä vahingonvaarasta. Paitsi itseänsä hän oli\nsaattanut vaaralle alttiiksi vielä muitakin. Tuota ajatellessaan\nhän oli jälleen tarttuvinaan ohjauspyörään. Hän näki jälleen uhatun\npolkupyöräilijän köyristyneen seljän, hän pikemmin tunsi kuin\nnäki jälleen moottoripyörän vinhan tulon ja sitten hän loputtoman\nsilmänräpäyksen ajan suistui auttamattomasti kohti muuria...\n\nHelvetti on luultavasti vain tuollainen tilanne, joka jatkuu\näärettömiin...\n\nMitä hyvänsä olisi voinut olla hänen tiellään. Ja aivan kuin hänen\najatuksensa täytteeksi sukelsi tosiaankin unen maailmoista, jonne hän\nitse ei päässyt pakenemaan, jotakin kimeästi kirkaisevaa...\n\n\"Hyvä Jumala!\" huusi hän, \"jos olisin ajanut lapsen yli! Minähän\nolisin voinut hyvinkin ajaa lapsen yli!\" Otaksuma iski hänen\nmieleensä salamana, yritti hävitä, mutta ajatus vangitsi sen\njälleen. Oli luonteenomaista mr Britlingin öiselle kuvittelulle,\nettä hänen piti nähdä tuo lapsi aivan yksilöllisin, selvin piirtein:\nkalpeanlaisena ja hintelänä olentona, jolla oli punerva tukka,\ntuijotteleva katse, kylkiluut kamalasti murskaantuneet hänen\nlitistyessään vasten muuria, soran sekaan -- se oli _kauheata_.\n\nMutta eihän tämä ollut oikein! Eihän hän ollut lasta loukannut! Hän\noli vain syöksyttänyt vaunusta mr Direckin ja aiheuttanut hänen\nkätensä katkeamisen...\n\nHänen ansionsa ei kumminkaan ollut, ettei lapsi sattunut tielle!\n\nLapsi olisi voinut olla tiellä!\n\nPelkkä hyvä sattuma.\n\nHän makasi epätoivoissaan tuijotellen -- niinkuin tahaton\njumala tuijottelee moneenkin kohtaan tässä ällistyttävässä\nmaailmankaikkeudessa -- tuijotellen tuota pientä uhria, jonka hänen\nmielikuvituksensa oli luonut vain sen heti hävittääkseen...\n\n\n2.\n\nJos hän ei ollutkaan murskannut lasta, niin toiset sensijaan olivat\nsen tehneet. Sellaista tapahtuu. Sijaistensa vuoksi hän oli joutunut\nmonen lapsen surmaan vikapääksi...\n\nMiksi milloinkaan ajetaan lasten yli? Äkkiä tunsi mr Britling\nkaikkien maailmassa sattuvien onnettomuuksien painon ja tuskan ja\nsoimauksen itsessään.\n\nHän ei enää kysellyt miksi hän itse oli sellainen mieletön, vaan\nmiksi me kaikki olemme sellaisia mielettömiä. Hän muuttui sivistyksen\nautomobiilia kuljettavaksi ihmiseksi, joka huimassa ja kuitenkin\ntarkoituksettomassa ajossaan murskaa joka päivä tuhansia...\n\nTämä oli eräs mr Britlingin mielessään tekemiä temppuja. Siinä\nilmeni taipumus ottaa oma itsensä lähtökohdaksi ja yleistää\nyleistämistään. Nykyajan ihmisissä on tämä ilmiö sangen yleinen.\nHän ei ollut siinä määrin yksilöistynyt kuin yleensä edellytetään\n-- laissa, historiassa, moraalisissa arvostelmissa. Hän saattoi\ntuntea edustavaa velvollisuutta. Omien tekojen aiheuttamista\nankaroista tunnonvaivoista hän voi johtua mitä syvimmin syyttämään\nitseänsä automobiilinkuljettajana yleensä, tai koko Englannin, tai\nkoko ihmiskunnan edustajana. Syytettyään itseänsä vieraansa ja\nautomobiilinsa tärvelemisestä hän saattoi melkeinpä huomaamattaan\nsiirtyä syyttämään itseään jokaisesta automobiilinkuljettajan\naiheuttamasta onnettomuudesta siitä alkaen kun automobiili\nkeksittiin. Nolottelijain pitkä sarja muuttui mr Britlingiksi. Tai\npikemminkin mr Britling muuttui nolottelijain pitkäksi sarjaksi.\n\nTämä yksilöistymisen häälyväisyys teki mr Britlingin\narvoitukselliseksi olennoksi monelle, joka noudatteli vanhaa\npersoonallisuuskäsitettä. Toisinaan hän tuntui olevan ilkeän itsekäs\nhirviö, jota ei kukaan osannut miellyttää eikä tyydyttää, mutta kun\nhän onnettomimmin ahdisteli rotunsa tai kansallisuutensa vikoja,\nsuuntasikin hän itse asiassa moitteiden kärjen omaa itseänsä vastaan;\nkun hän taas tuntui itseensä syventyneeltä, itseänsä huomioivalta\nja keskittyneeltä, niin hän todellisuudessa tutki itseänsä siinä\ntoivossa, että keksisi vihjeitä ihmiskunnan voimaa ja toivorikkautta\nhävittäväin sekavaan syiden selvittämiseen. Ja nyt, yön miettehikkään\nmurheen vallitessa olisi suojelusenkelillä ollut paljon päänvaivaa,\njos hänen olisi pitänyt vetää raja ja osoittaa milloin mr Britling\nsuri omaa häviötään ja omaa nöyryytystään ja milloin hän sureskeli\nyleisiä inhimillisiä heikkouksia, joissa hän itse oli runsain määrin\nosallisena.\n\nTämä hänen tajunnassaan sattuva valontaittuminen, joka sai\nkeskittyneen ja yksilöistyneen Britlingin näkymään laajemmin,\npersoonattoman Britlingin pelkkänä edustajana, kahdensi samalla\nhänen omaatuntoansa ja vastuullisuuttansa. Persoonalliselle\nomalletunnolleen hän vastasi henkilökohtaisesta kunniastaan,\nveloistaan, rakentamastaan talosta ja niin edespäin, mutta\npersoonattomalle omalletunnolleen hän oli vastuussa koko maailmasta.\nJälkimäiseltä näkökannalta jokin salatajuinen mielijohde kuvaili\nmaailman munaksi, jonka hän oli muninut. Hänessä eli salatajuinen\nepäilys, että muna oli päässyt kylmenemään ja mädäntymään. Hän\nhalusi ankarasti päästä sitä hautomaan. Hänen monipuolinen ja\nintoisa puhelunsa johtui suureksi osaksi tuosta kuvitelmasta, se\noli alituista pyrkimystä levittämään henkistä höyhenpeittoaan yli\nodottavain tehtäväin...\n\n\n3.\n\nNäiden monien selitysten jälkeen käy päinsä ryhtyä siihen tehtävään,\njoka alkuansa oli mr Direckin matkan aiheena, tehtävään, jonka\nmassachusettsilainen seura oli hänelle uskonut, nimittäin mr\nBritlingin henkisen paljastamisen toimeenpanoon. Mr Direck näki mr\nBritlingin ainoastaan päivänvalossa ja tarkkaavaisuuden alinomaa\nlipuessa miss Cecily Cornerin puoleen. Me voimme nähdä hänet\nmelkoista selvemmin pimeässä, eikä meitä häiritse muu kuin hänen oma\nhajamielisyytensä.\n\nOnnettomuus, jonka uhriksi Gladys oli joutunut, ei herättänyt\nainoastaan monia tapaturmaan suoranaisesti liittyviä soimauksia\nja omantunnontuskia, vaan siitä kirposi lisäksi laaja parvi\nseurauksellisia mietteitä, jotka meluten ja kompuroiden kulkivat\nläpi mr Britlingin mielen. Eräältä aivan toiselta näkökannaltakin\noli automobiilin särkyminen mitä kiusallisin asia. Se näet kumosi\nmuutamia mr Britlingin suunnitelmia, jotka johtivat ajatuksen\nkerrassaan pois Dower Housesta, mihin mr Direck luuli hänen täysin\njuurtuneen. Oli olemassa eräitä asioita, joista mr Britling mitä\npontevimmin oli pyrkinyt pääsemään eroon viikon lopulla. Nyt ei ollut\nenää mitään, joka olisi voinut hänen ajatustaan kytkeä.\n\nMr Britling oli kietoutunut rakkauden pauloihin. Tarkoin laskien ja\njättäen pienemmät kiintymykset huomioonottamatta oli kysymyksessä\nhänen kahdeksas rakkaussuhteensa. Ja uuden automobiilin oli pitänyt\nkohta hänen opittuaan sitä ohjaamaan -- näytellä ratkaisevaa osaa\neräissä tämän suhteen aiheuttamissa vaikeuksissa.\n\nVilkkaalla kuvitteluvoimalla ja eloisilla virikkeillä varustettu\nmies joutuu elämän läpi vaeltaessaan rakkaussuhteisiin aivan\nyhtä luonnollisesti kun hän joutuu onnettomuuksiin automobiilia\nohjatessaan.\n\nMr Britlingin ja mrs Britlingin välinen omituinen suhde teki\npakostakin nämä rakkaussuhteet huolestuttaviksi, arvottomiksi ja\nturhamaisiksi. Etenkin jos niitä katseli unettomuuden kannalta.\n\nMr Britlingin ensimäinen avioliitto oli ollut erittäin onnellinen.\nToinen oli siihen verraten haaleanvärinen. On monta seikkaa puhumassa\nsen katolisen äärimäisyysteorian puolesta, joka ei tyydy avioliiton\nelinkautisuuteen, vaan tahtoo tehdä sen iäti kestäväksi. Mr Britling\nolisi varmaan ollut hienostuneempi, joskaan ei onnellisempi olento,\njos hänen tunneolemuksensa olisi kuollut hänen: ensimäisen vaimonsa\nmennessä manalle tai jos se olisi säilynyt ainoastaan heidän\npoikaansa kohdistuvana rakkautena. Hän oli mennyt naimisiin nuoruuden\nhehkussa, oli elänyt kaksi puhtaan ja yksinkertaisen lemmen,\navuliaisuuden ja kiistailun vuotta ja nähnyt kaikkien kiistain\nratkeavan onnellisesti. Kaikkeen tuohon kului hänestä osa, jota ei\nkäynyt uudistaminen. Valtavan ensi surunsa aikana hän tuon tajusi\naivan hyvin -- mutta myöhemmin se unohtui. Niin kauan kuin on elämää,\non kuvittelua, joka luo, unhottaa ja etenee.\n\nEdithin hän kohtasi oloissa, jotka eivät ollenkaan muistuttaneet\nhänelle menetettyä puolisoa. Hän tapasi hänet seurapiireissä. Mary\ntaas oli ollut newnhamilainen koulutyttö hänen ollessaan Pembrokessa\nopettajana, ja heidän onnellisessa yhteenosumisessaan oli jotakin\nsatunnaista ja salamyhkäistä. Siinä oli ollut salamaa, siinä oli\nollut myrskyä. Edithin hän valitsi tarkastellen ja valloitti\nhitaasti piirittäen. Siinä ei tapahtunut äkkinäistä syöksymistä\ntoisten syliin; siinä oli anelemista ja suostuntaa. Edith oli muun\nmuassa suorittanut kandidaatintutkinnon Lontoon yliopistossa, ja\nhänen leveän otsansa ja runsaan, ruskean tukkansa alta katselivat\nmaailmaa rauhalliset, tarkkaavat silmät, joilla ei ollut mitään\nsalattavaa -- seikka, joka mr Britlingistä oli niin uskomaton, että\nhän oli rakastunut ja mennyt naimisiin suureksi osaksi juuri tuon\nsalaperäisen avonaisuuden vuoksi. Vielä pitkän aikaa naimisiinmenon\njälkeen hän oli purjehtinut noita ruskeita syvyyksiä innokkaasti\nniitä luodaten.\n\nHän ei tietenkään tehnyt Edithille selväksi aikaisempaa intohimoista\nkiintymystään. Todellisuudessa ei hän ollut siitä enää oikein\nitsekään selvillä Edithiä valloittaessaan. Hän sepitteli parhaillaan\njohdantoa uuteen tunnedraamaan ja tietäen tai tietämättään hän jätti\nhuomiotta satoja muistumia, jotka pyrkivät tähän uuteen kokemukseen\nsekaantumaan ja jotka olisivat tuoneet siihen pelkkää epäsointua.\nTahallisesti mitään päättämättä hän loi itseänsä ja Edithiä\nyhdistävän ilmakehän, jossa Mary tuskin ollenkaan saattoi tulla\npuheeksi ja jossa Hughin olemassaolo hyväksyttiin sitä sen enempää\nselittelemättä. Hänen onnistui uskotella itselleen, että Edith\ntajusi kaikenlaisia sanoin ilmaisemattomia asioita. Hän sommitteli\nihmeteltävän, sanattoman yhteisymmärryksen, jolla ei ollut mitään\npohjaa heidän luonteissaan...\n\nShakkilaudan ääressä he ensiksi alkoivat huomata miten erinomaisen\nvaikea heidän oli sulaa sopusointuun. Mr Britlingin pelitavalle oli\nluonteenomaista pintapuolinen loistavuus, suuri aulius ja erinomainen\nsäännöttömyys. Hän siirsi heti vastustajan siirrettyä -- ja alkoi\nvasta sitten miettiä tilannetta. Hänen mietteensä olivat yleensä\nverrattomasti viisaampia kuin hänen siirtonsa. Mrs Britling näytti\nolevan puolisonsa luontainen vastakohta. Hän oli tyyni, toinen oli\nhermostunut. Hän ei milloinkaan kiirehtinyt siirtoansa eikä taipunut\nkoskaan myönnytyksiin. Rauhallisesti, vakavasti, varovaisuuden ja\nharkinnan avulla, ilman loistoa, ilman virheitä hän oli voittanut\nmiehensä shakkipelissä niin monesti, että tuloksena oli ankara\nsuuttuminen ja pelin lopettaminen. Jokaisen sellaisen kohtauksen\njälkeen mr Britling yritti parhaansa mukaan selittää suuttuneensa\nyksinomaan itseensä. Siitä huolimatta hän tunsi, joskaan ei itselleen\nmyöntänyt -- mrs Britling puolestaan ymmärsi asian hänen kiivaista\nsanoistaan -- etteivät vihanpurkaukset siten tulleet tyydyttävästi\nselitetyiksi.\n\nVähitellen he tajusivat tuon selityksen onttouden. He olivat\nmielenlaadultaan yhteensoveltumattomia.\n\nHe olivat syvästi erilaiset. Kaikissa asioissa pysytteli mrs Britling\npuolustuskannalla. Hän ei tehnyt koskaan aloitetta; milloinkaan hän\nei ollut yllättänyt miestään tulemalla häntä vastaan puolitiehen.\nMiehen oli mentävä yksin koko matka, koputettava ja soitettava,\nja silloin vastasi vaimo uskollisesti. Hän ei yllättänyt miestään\nmilloinkaan edes epäystävällisyydellään. Jos mies oli tehnyt haavan\nsormeensa, niin hän sitoi sen varsin taitavasti ja tehokkaasti,\nmutta ellei mies asiasta mitään maininnut, ei hän koskaan huomannut\nhaavoittumista. Mies puolestaan ihmetteli, ettei vaimo tiennyt\nasiasta jo ennenkuin se oli tapahtunutkaan. Hän soitti, mutta vaimopa\nei tanssinutkaan. Tähän kaavaan sopivat kaikki hänen kärsimyksensä.\nMonen onnettoman vuoden kuluessa vaimo aiheutti hänelle alituisia\npettymyksiä ja hän puolestaan vaimolle alinomaista, sanatonta ja\nkäsittämätöntä surua. Aluksi oli mr Britling ollut iloinen ja\ntoimelias, mutta nyt hän oli pirstoutunut. Toisinaan hän vielä\nsaattoi olla hilpeä ja miellyttävä kuten ennenkin, mutta sillä\nvälin sattui suuttumuksenpuuskia, kylmyyttä, melkeinpä ilkeyttäkin.\nVain vähitellen he oppivat tajuamaan suhteensa todellisen laidan ja\nmyöntämään itselleen, ettei heidän kaunis lemmennuppunsa ollutkaan\npuhjennut kukaksi, ja vasta vuosien kuluttua heidän onnistui sopia\nrajoista, missä he aikaisemmin olivat uneksineet yhteyttä, ja tulla\n-- liittolaisiksi. Jos he olisivat mitenkään voineet erota ilman\nmolemminpuolisia syytöksiä ja nöyryytyksiä, niin he olisivat sen\ntehneet, mutta kaksi lasta oli heitä sitomassa, ja vähitellen he\nsaivat pyrkiä kohti laajaa keskinäistä suvaitsevaisuutta, joka\noli heidän myöhempää suhdettaan luonnehtiva piirre. Jos heidän\nyhteiselämässään ei ollutkaan rakkautta eikä iloa, niin oli tottumus\nsen sijaan luonut todellista kiintymystä ja molemminpuolista\navuliaisuutta. Mrs Britling oli ylpeä miehensä menestyksestä,\nhän ylpeili jokaisesta hänen saavuttamastaan tunnustuksesta. Hän\nihaili ja kunnioitti miehensä teoksia, tajusi hänessä olevan\njonkinlaista loihtuisaa eloisuutta ja välittömyyttä, joka oli\narvokasta ja kadehdittavaa. Mikäli hän voi miestään auttaa, hän\nauttoi. Mies puolestaan ihaili ja piti arvossa hänen arvokkuuttaan\nja vakavaa ylevyyttään, vaikka huomasikin, ettei alla oikeastaan\nollut juuri mitään muuta kuin kuvittelevaa välinpitämättömyyttä.\nHänen käytännöllinen kykynsä tuotti mr Britlingille jatkuvaa\ntyydytystä. Talossa vallitseva hyvä järjestys, rehevät kukkalavat,\npuutarhassa menestyvät jalot ruusut olivat arvossa pidettäviä\nasioita. Mr Britlingin ei ollut milloinkaan onnistunut pitää\nmitään järjestyksessä. Hän oppi yhä enemmän luottamaan vaimoonsa.\nKunnioitustaan hän osoitti tarkoin varomalla vähintäkään loukkausta\nja luottamustaan siten, että yhä ilmeisemmin laiminlöi tunteenomaisen\nyhteiselämän. Koska vaimo lausui julki niin vähän, onnistui miehen\nuskotella itselleen, ettei hänellä ollut paljoa tunteitakaan, ja\nkoska mitään ei ollut löytynyt noiden ruskeiden silmien syvyyksistä,\nniin hän katsoi voivansa lopulta päättää, ettei niissä pohjaa\nollutkaan. Mr Britling noudatti harrastuksiaan saavuttaen milloin\nmitäkin. Hän matkusteli. Mrs Britling otti omantunnon asiaksi olla\nhäntä kahlehtimatta; hänessä oli tunteita, hän ajatteli, mutta ei\nilmaissut mitään. Siitä piti mr Britling huolen; hän ilmaisi itseään\nalituiseen ja liioitellen, suuntasi ehtymättömän toimeliaisuutensa\nmilloin mihinkin, ja siten olivat kokoontuneet heidän elämänsä\nainesosat -- elämän, jonka julkisempiin vaiheisiin mr Direck nyt oli\nliitetty epämääräiseksi ajaksi.\n\nMr Britlingille oli luonteenomaista asiain alullepano; mrs\nBritlingille oli luonteenomaista niiden käytäntöönpano. Mr Britling\noli kuin vahingossa tullut ostaneeksi Dower Housen, ja mrs Britling\noli tehnyt siitä viehättävän kodin. Edellinen oli eräänä Pontingsissa\nviettämänään sunnuntaina keksinyt hockeypelin pakottomuuden ja\nhuvittavaisuuden, ja jälkimäinen oli järjestänyt säännölliset\nsunnuntaipelit... Mr Britlingillä oli ollut mukanaan äiditön poika,\nmuisto rakastetun olennon menettämisestä, joka toisinaan, varsinkin\nalkuaikoina, näytti kerrassaan unohtuvan, toisinaan taas ilmeni\nliiankin selvänä kaipauksena hänen olemuksensa jokaisessa säikeessä.\nMitä suurimmalla huolella oli mrs Britling keräillyt kaikki mitä\nhänen edeltäjänsä sorjasta sumuhahmosta vielä oli jäljellä ja\nhän täytti velvollisuutensa toisinaan hyvinkin vaikeakäänteistä\npoikapuoltansa kohtaan. Milloinkaan hän ei antautunut tutkimaan\ntuohon lapseen kohdistuvia tunteitaan; mahdollista on, ettei hän\npitänyt sellaista tutkimista lainkaan tarpeellisena...\n\nNiin hän kulki läpi elämän, ulkonaisesti tyynenä ja arvokkaana,\nyhtenä yksilönä sitä lukuisaa arkain ja empiväin naisten parvea,\njoka saa hakea onneansa toisarvoisista harrastuksista, talouden\nja puutarhan somista, elottomista esineistä, jotka eivät voi olla\nsuurten pettymysten aiheena, kaunosieluisuudesta ja hienouksista,\njärjestyksestä ja somuudesta. Sen ohessa hän valvoi mielenkiinnolla\npienten poikainsa terveyttä ja hyvinvointia, heidän kasvamistaan\nja viihtymystään. Eikä koskaan tietänyt -- kenties oli hän itsekin\nonnistunut jo unohtamaan -- kuinka hän oli ihmetellyt ja kokenut\npettymystä, epäilystä, katkeruutta ja salaisia kyyneleitä niinä\nvuosina, joiden kuluessa hän vähitellen oppi ymmärtämään, että tuo\nkummallinen, oikukas, eloisa mies, joka oli tullut hänen luoksensa,\nvannonut olevansa hänen, pyytänyt häntä innokkaasti ja vakuuttavasti\nomakseen, nyt lakkasi, oli jo lakannut häntä rakastamasta, että hänen\nsydämensä oli poissa, että hän oli sen menettänyt. Hän ei voinut\nuneksiakaan, että oli itse sitä haavoittanut, että se vuosikausia\nhillittömästi, järjettömästi häntä etsittyään oli katkeroituneena\nsulkeutunut...\n\n\n4.\n\nLuonnon salaperäiset toiminnot, joiden tulos mr Britling oli, olivat\nhäneen juurruttaneet lähtemättömän vakaumuksen, että jossakin kohden\nmaailmaa, jonkin inhimillisen olennon rinnalla kaikki puute ja\nkaipaus saattaisi vielä vaimentua. Hän voi kuvitella jossakin olevan\nhäntä odottamassa täydellisen ymmärtämyksen ja täydellisen vastakaiun\nkaikille hänen tunteilleen, alkaen kaikkein runollisimmista ja\npäättyen kaikkein aineellisimpiin, kaunis suhde, jossa asuisi\nsellainen muuntovoima, ettei ainoastaan se toinen -- tarvitsee\ntuskin huomauttaa, että tämä täydennys ajateltiin naiseksi -- olisi\nsen valossa täysin ihana, vaan -- mikä ilmeisesti oli melkoista\nrohkeampaa -- että hän itsekin saavuttaisi täydellisen kauneuden ja\nsopusoinnun... Tuon täydentäjän läsnäollessa häntä ei voisi vaivata\nmikään itsesyytös, ei mikään hairahtuminen, ei mikään rajoitus,\nkaikki olisi pelkkää onnea ja onnekasta toimintaa... Useimmat\nkuvittelijat painuvat sellaisiin haaveisiin yhtä helposti kuin\nhanhenpoikaset veteen. He eivät epäile niiden toteutumista enempää\nkuin janoinen kameli epäilee pikaista lähteelle pääsemistään.\n\nNuo houreet ovat yhtä mielettömiä kuin kamelin, joka jonakin\npäivänä luulisi saaneensa juoda sellaisesta lähteestä, ettei sen\nenää tule jano milloinkaan. Enimmäkseen mr Britling oli kokonaan\ntietämätön niiden olemassaolosta ja vastusteli niiden aiheuttamia\ntoimintapyrkimyksiä. Mutta toisinaan, varsinkin ehtoopäivisin,\nmatkoilla ollessaan ja kirjojen vaiheella viipyessään mr Britling\npainui odottamaan suurta ihmettänsä siinä määrin, että antoi\narkimielialojen ja itsensähalveksimisen mennä menojaan ja liittyi\nLemmen ritarien suureen pyhiinvaeltajajoukkoon...\n\nVaikka hän itse ei ollutkaan pitänyt asiasta tarkkaa lukua, oli\nsentään varmaa, että hän oli tehnyt kahdeksan eri retkeä. Nyt hän\nvaelsi parhaillaan kahdeksatta kertaansa...\n\nNäitten vaellusretkien välillä -- ne veivät hänet ikäänkuin maailman\nkaikille kulmille, heittivät kuuman vyöhykkeen rannikoille, jättivät\najelehtimaan autioille merille, johtivat mitä epämieluisimpiin\nyllätyksiin ja mitä murheellisimpiin seuraamuksiin -- oli\nläpikuultoisen filosofisen tajuamisen hetkiä. Muutamia vuosia sitten\noli mr Britlingin mielessä alkanut itää epäluulo, että salaperäinen\nluonto oli hänessä synnyttänyt nuo houreet vain häntä peijatakseen,\nluultavasti pelkistä biologisista syistä, että kuviteltua täydellistä\nsopusointua ei ole olemassakaan, että naiseen kohdistuva rakkaus\non kerralla saatava pois vaivoistaan ja että kaikki myöhemmät\ntaisteluyritykset pakostakin surkeasti epäonnistuvat -- että Lemmen\npyhiinvaeltajan ura, kun siitä riisutaan herkkäuskoisuuden luoma\nhohde, on joko surkuteltavinta tahi alhaisinta ja halpamaisinta\npoikkeamista elämän varsinaiselta ladulta. Mutta tämä epäluulo\nei ollut vielä ehtinyt kasvaa niin voimakkaaksi, että se olisi\nvaikuttanut mitenkään pidättävästi, se ei vielä kyennyt vastustamaan\nvuoksen aikoja ja leijaavien merilintujen kutsuvaa kirkunaa.\nJuuri nyt kätkeytyi mr Britlingissä sen eloisan ja toimeliaan\npintakerroksen alle, johon mr Direck oli tutustunut, laaja parvi\nviimeisestä, kahdeksannesta harhaseikkailusta aiheutuvia huolia...\n\nMr Britling oli joutunut tähän seikkailuun jokseenkin samalla tavalla\nkuin hän oli joutunut ojaan aamusella ennen yhteenajoa. Hän ei ollut\nharkinnut asiaa riittävästi eikä ollut pitänyt varaansa. Ja se oli\nkehittymässä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hän olisi halunnut.\n\nSeitsemäs lemmenseikkailu oli ollut sangen masentava. Hän oli\nhullaantunut aivan nuoreen tyttöön; hän punastui ajatellessaan miten\nnuori tyttö oli ollut. Pitkälle se ei ollut kehittynyt, mutta se oli\ntehnyt öiset mietteet niin epämieluisiksi, että hän oli päättänyt --\nei suinkaan ensi kertaa -- ainiaaksi luopua kaikista mielettömistä\nlemmentunnelmista. Ja kun mrs Harrowdean purjehti näköpiiriin, näytti\nhän jos kukaan olevan sovelias pitämään kuvitteluja kurissa. Mrs\nHarrowdean tuhlasi hänelle imartelua, joka läheni ihailun rajoja.\nHän oli nuori leski, järkevä ja näppärä. Hän kirjoitti kerrassaan\nihastuttavia arvosteluja _Scrutator'iin ja Sectarian'iin_ sekä\ntilapäisrunoja _Right Rewiew'hun_ -- kun sattui tuntemaan halua\nsellaiseen työhön. Hänellä oli toisin ajoin säihkyviä mielialoja,\njotka melkeinpä huumoriakin etevämpinä voittivat hänelle useimpain\nhänen kohtaamiensa ihmisten suosion, ja hän asui vain parinkymmenen\npeninkulman päässä sievässä pikku talossaan naurettavan pienen ja\nsoman puiston keskellä.\n\nHän sanoi mr Britlingin ajatuksissa ja teoksissa olevan jonkinlaista\nvuorivaelluksen tuntua. Hän tuli hänen luokseen saadakseen kiipeillä\nhänen ajatuksen huipuilla ja rotkoissa.\n\nSiihen sopi luontevasti vastata, ettei hän suinkaan ollut mikään\nkorkea, kirkastunut vuorenhuippu -- ellei ehkä jonkinlaisen\nyksinäisyystunteen vuoksi...\n\nMrs Harrowdean luki ahkerasti kahdeksannentoista vuosisadan\nmuistelmateoksia ja antoi joitakin mr Britlinginkin luettaviksi.\nHänen henkinen laatunsa sopi Rousseaun ja Voltairen pieniin\nystävyysliittoihin, ja miellyttävän taidokkaasti hän johteli mr\nBritlingiä pitkin älyllisen lemmenliiton kukkaspolkua. Hän tuli\nensinnä mr Britlingiä tapaamaan, esiintyi suloisena, älykkäänä ja\nkovin huvitettuna ollen siis mrs Britlingin ilmeinen vastakohta.\nSitten he kohtasivat toisensa Lontoossa, josta lähtivät hienon\nseikkailutunnelman vallassa päiväksi Richmondiin. Sitten mr Britling\notti joukkoonsa hiukan työtä, matkusti hänen luokseen ja jäi\nsinne -- --\n\nMrs Harrowdean matkusti joksikin aikaa Skotlantiin. Mr Britling\nkaipasi häntä sanomattomasti ja kirjoitti kaunopuheisia\nvalituskirjeitä, ja sittenhän jo olikin selvä ja tunnustettu\ntosiasia, että he olivat ihanasti toisiinsa rakastuneet, rajattomasti\nrakastuneet.\n\nSiirtyminen tunteenomaisesta vuorivaelluksesta tuliseen\ntuttavallisuuteen oli niin äkillinen, että jokainen uusi vaihe\nhävitti edeltäjänsä jäljettömiin. Niinpä mr Britling melkein\nhämmästyi huomatessaan, ettei hän enää ollut somien pienten\npyhiinvaeltelijain ylhäinen päämäärä, vaan innokas rakastaja,\njoka pyrki onneen mitä oikullisimman ja juonittelevimman naisen\nohella. Tämä ei vastannut mr Britlingin käsitystä miehen ja naisen\noikeasta välisuhteesta, mutta mrs Harrowdean osasi vedota hänen\nritarillisuuteensa. Hän sai miehen liehakoimaan, hän ei pyytänyt\nvaan vaati lahjoja, huveja ja yllätyksiä, ja lisäksi hän kehitteli\nmr Britlingiin mustasukkaisuuden oireita. Mr Britlingin työskentelyä\nalkoi vaivata katkonaisuus. Mutta he viettivät yhdessä hehkuvia\nja kiehtovia hetkiä, joiden korvaamattoman menettämisen pelko\ntukahdutti kaikki kapinalliset ajatukset. \"Rakastaa täytyy, ja kaikki\non maailmassa puutteellista\", lohdutteli antautuva mr Britling\nitseänsä. Lisätukea löysi mrs Harrowdean hänen helposti heräjävästä\nsäälintunteestaan. Mrs Harrowdean oli hento; pieninkin seikka\nsaattoi häntä toisinaan loukata, ja silloin heloitti hänen sinisissä\nsilmissään kyynelhelmiä.\n\nSellaiset kyynelhelmet voivat joskus vaikuttaa ratkaisevammin kuin\nhyväilyjen menettämisen pelko.\n\nLisäksi oli vielä Oliver.\n\nOliver oli henkilö, jota mr Britling ei ollut koskaan nähnyt.\nHiljakseen ja huomaamatta hän oli alkanut vaikuttaa asioiden kulkuun.\nHän oli lontoolainen virkamies ja mrs Harrowdeanin arvostelun\nmukaan sangen ikävä, kokonaan vailla mr Britlingin viehätystä ja\nmielenkiintoisuutta, mutta uskollinen, hellä ja vakaa. Sitäpaitsi\nmelkoista nuorempi kuin mr Britling. Hän halusi vain rakastaa. Hän\ntarjosi kunniallista avioliittoa, ja kun sydän oli pakahtumaisillaan\nvoi itkeä turvallisesti hänen kärsivälliseen rintaansa nojaten.\nTuo Oliverin kärsivällinen rinta muuttui vihdoin mr Britlingin\nkiukuttavimmaksi kilpailijaksi.\n\nMrs Harrowdean mielellään kiusasi häntä puhumalla Oliverista. Hän\nkiusasi häntä yleensäkin mielellään. Tässä varsin luvallisessa\nrakkaussuhteessa vallitsi itse asiassa ankara vastakohtaisuus. Mrs\nHarrowdean näytti kadehtivan mr Britlingin häntä kohtaan tuntemaa\ntaipumusta, hänen mielenliikkeitään ja mielihyväänsä. Hän näytti\nintohimoisesti yrittävän antaa mr Britlingin maksaa kalliisti\nonnensa, maksaa se aikaa, tunnetta ja omanarvontuntoa uhraamalla.\nHän ei voinut sietää ajatusta, että hän oli helposti ja onnellisesti\nvalloitettavissa. Se olisi ollut liian aikaista antautumista. Hän\narvioi mr Britlingin lahjoja sen mukaan, kuinka suurta vaivaa niiden\nhankkiminen tuotti ja oli lujasti päättänyt tehdä voitavansa, jotta\nlemmen tie olisi ohdakkeinen. Mr Britling sitävastoin halusi olla\nkohtelias ja onnellinen lempijä. Hän piti riitelemistä ja kinastelua\ninhoittavana ja hänen mielestään lempi oli jotakin iloista ja\nmiellyttävää, jotakin hyvällä tuulella ja molemminpuolisen arvonannon\nvallitessa suoritettavaa. Tämä kevytmielisyys loukkasi kovin\nladyn turhamaisuutta. Hän puhui Oliverista tehden mr Britlingille\nepäedullisia vertailuja. Jos Oliverilta puuttuikin viehätystä,\nei häneltä ainakaan tunnetta puuttunut. Hän näytti etsivän\nuhrautumista pikemmin kuin toiveittensa täyttymistä. Oliver oli mitä\nmoitteettomin onneton ihminen; hän itki runsaasti ja usein. Hänet sai\nitkemään milloin vain tahtoi. Herättelemällä toiveita ja ne sitten\nmurskaamalla, ellei muuten. Miksi ei mr Britling koskaan itkenyt? Mrs\nHarrowdeankin itki...\n\nJonkinlainen halpamainen kateudentunne esti mr Britlingiä\nluovuttamasta mrs Harrowdeania Oliverille. Ja sitäpaitsi: miten\nkävisi hänen ikävinä! päivinä ja ehtoohetkinä, miten silloin, kun\nselvästi ilmaistu lempi oli tarpeen?\n\nNiin asteli mr Britling kahdeksatta harhapolkuansa kukkien ja\nkorujen valinnan rasittamana, näkymättömän ja väsymättömän\nOliverin ärsyttämänä, vasten tahtoansa pakotettuna alinomaiseen\nhuomaavaisuuteen -- huomaavaisuuteen siinä merkityksessä, mikä\nkäsitteellä on ranskalaisissa romaaneissa -- kyyneleisten kohtausten\nmuiston ja pelon ahdistamana. \"Sinä siis et rakastakaan minua! Kaikki\non mennyttä. Minä olen pannut maineeni vaaralle alttiiksi... minä\nolin mieletön uneksiessani kaunista rakkautta mahdolliseksi...\"\n\nAivan kuin olisi ajanut vaununsa pehmeään vetiseen ojaan, josta ei\npääse eteen- eikä taaksepäin. Ja työt ja harrastukset odottivat ja\nodottivat suotta!...\n\nAutomobiilikin oli tämän suhteen tuloksia. Se oli mrs Harrowdeanin\nkeksintö. Hän ajatteli etupäässä miellyttäviä huviretkiä kaukaisten\npaikkojen viihdytteleviin ravintoloihin, ravintoloihin, joissa\ntuntui salamyhkäinen kanssarikollisuuden tuoksu, mutta se auttoi\nerinomaisesti myöskin mr Britlingiä, joka oli ollut kiukuissaan\nhuonon rautatieyhteyden vuoksi -- Matching's Easystä mrs Harrowdeanin\nasemalle, Pyecraftsiin, mennessä täytyi tehdä pitkä matka Liverpool\nStreetille ja odottaa kauan junanvaihtoa. Ja nyt oli vaunu\nmurskautunut, juuri kun hän oli ehtinyt hankkia riittävän taitavuuden\nvoidakseen lähteä sillä Pyecraftsiin tarvitsematta hävetä, ja nyt\nolisi hänen tiistaina tai viimeistään keskiviikkona pakko kulkea\nvanhaa tietä, Lontoon junalla...\n\nAinoastaan kaikkein pintapuolisin tarkastelija voi mennä nykyaikana\nväittämään että ihminen on järkevä olento. Ihminen on järjetön\nolento, ja aivan järjetöntä ja samalla inhimillistä oli, että mr\nBritling öisten itsesyytöstensä aikana sekoitti mrs Harrowdeaniin\nhullauntumisesta johtuvan salaisen harmin Brandishmeadin puiston\nmuurin aiheettomasta pahoinpitelystä juontuviin tunteisiin. Hänen ei\nolisi pitänyt lainkaan ostaa tuota vaunua, hänen ei olisi pitänyt\nolla niin valmis suostumaan mrs Harrowdeanin toivomuksiin.\n\nErityisesti häntä harmitti se uusi tapa, jota mrs Harrowdean oli\nalkanut käyttää mrs Britlingiin suhtautuessaan. Aluksi hän oli äkkiä\npäätellyt, ettei mr Britling ollenkaan välittänyt vaimostaan. Nyt\nhän oli huomannut että hän päinvastoin osoitti erikoista hellyyttä\nvaimolleen. Tätä mrs Harrowdean piti kamalana vilpillisyytenä. Sen\nsijaan että olisi oudon asian hyväksynyt, hän tunsi katkeruutta\nmoisen uskottomuuden johdosta. Muutamia päiviä hänessä kyti\nhämmästynyt katkeruus, ja sitten hän yllätti rakastajansa esittämällä\nvihamielisiä ja halveksivia Dower Housen emäntää koskevia väitteitä.\n\nMrs Britling yritti kuvitella, ettei hän ollut kuullut noita\nhalventeluja, mutta mrs Harrowdeanilla oli terävä kynä ja vielä\nterävämmät salamietteet, ja kun hänen ajatuksensa kerran olivat\nalkaneet askarrella niillä mailla, niin hän kehitti hyökkäystään\nkirjoittamalla puoli tusinaa loistavaa kirjettä... Toisaalta\nhän vakuutti yhä intohimoisemmin kiintyvänsä mr Britlingiin. Ja\nsellainen tunnustus merkitsi mr Britlingille joutumista syvään\nkiitollisuudenvelkaan, sillä hän oli tosiaankin vaatimaton mies. Hän\nhavaitsi olevansa tunteiden ristiaallokossa.\n\nJos mrs Harrowdean olisi jättänyt mr Britlingin rauhaan, olisi\nkaikki muuttunut sangen siedettäväksi. Mr Britling piti mrs\nHarrowdeania viehättävänä olentona, paljoa parempana kuin hän\nansaitsi. Verrattomasti parempana. Hän oli aina valmis aloitteihin,\naltis vaikutelmille ja niin edespäin. Hän oli hienotunteinen.\nHänellä oli oma maineensa ajateltavanaan, ja joku tai muutamat hänen\nedeltäjistään -- levätkööt rauhassa niiden tulien tuhkat! -- eivät\nolleet käyttäytyneet läheskään yhtä hienotunteisesti. Mutta eihän\ntällaista sopinut jatkaa Edithin tietämättä. Kaikenlaista sopi\ntehdä Edithin tietämättä, mutta tämä kirjeenvaihto, jossa Edithistä\nlausuttiin kerrassaan alhaisia asioita, ei käynyt päinsä. Mikään ei\nvoinut muuttaa sitä tosiasiaa, että Edith oli hänen kunniansa...\n\n\n5.\n\nKoko loppuviikon mr Britling oli koettanut olla ajattelematta näitä\nikäviä asioita. Hän oli kirjoittanut mrs Harrowdeanille lyhyen\nkaksimielisen kirjelapun: \"Mietin kaikkea, mitä olet sanonut.\" Sen\njälkeen hän tuskin oli mrs Harrowdeania muistanutkaan. Tai ainakin\noli hänen onnistunut paljoa eloisammin ajatella jotakin muuta.\nMutta nyt, yön hiljaisuudessa, nuo vaikeudet tunkeutuivat esiin\nvastustamattomalla voimalla.\n\nMillaisen sekamelskan hän olikaan tehnyt koko tunne-elämästään!\nOli ollut aikoja, jolloin hän oli lähtenyt lemmentunteineen ja\nkunnioineen liikkeelle yhtä iloisesti kuin aamulla Market Saffroniin.\nHän ymmärsi lemmenselkkauksia yhtä huonosti kuin ojiakin. Ja nyt\noli hänen rakkautensa ja kunniansa vieläkin kehnommassa kunnossa\nkuin rapainen, murskaantunut Gladys-parka, joka hevosparin voimalla\nvedettiin kotiin, sillä viimeksimainittu voitiin ainakin korjata.\nHän sitävastoin -- hän oli pelkkää avutonta ja surkeasti paikkailtua\nselittelyä. Tahtomattaankin hän särkyi pelkiksi hajallisiksi\nselittelyiksi. Kaukana, kaukana, ikäänkuin läpi tunnelin välkkyvänä\ntähtenä näkyi hänen ensimäinen, kaihonsekainen lemmentarinansa,\npuhdas ja kirkas kuin taivaallinen valo. Se oli päättynyt jo\nennenkuin hän ehti kahdeksankolmatta vuoden ikäiseksi, ja\nsydämessään hän saattoi tuntea katkeraa katumusta, että oli koskaan\nenää rakkautta ajatellut. Hänen olisi pitänyt elää kunniallisena\nleskimiehenä... Mutta sitten oli Edith ilmestynyt hänen elämäänsä,\nEdith, tuo viaton ja itsetiedoton turmantuoja. Jälleen olisi hänen\nollut tyydyttävä pettymykseensä. Sen hän oli tehnytkin -- yhdeksänä\npäivänä kymmenestä. Mutta kymmenennen päivän, äkkinäisen, viettelevän\nsilmänräpäyksen, ylpeän itsetunnon hetken sattuessa hänen vilkas\nluonnonlaatunsa viskasi hänet ojaan.\n\nHän alkoi muistutella hairahdusluettelonsa eri kohtia, ja\nautomobiilionnettomuuksien yksityisseikat sekautuivat sydämen\nohjaamista koskeviin muisteloihin. Siinä oli esimerkiksi tuo kamala\nSiddons-juttu. Hän oli kiertänyt erään tytön ystävyyttä ja oli\ntehnyt sen aivan liian huolimattomasti. Mikä surkea tapaus siitä\nolikaan syntynyt! Kun kerran tieltä suistuu, niin saattaa tapahtua\nmitä hyvänsä likasuojus taittua tai koko vaunu kaatua päällesi!\nSitten se suuri ja lahjakas markiisitar -- aivan kuin olisi ajanut\nneljäkymmentä peninkulmaa, tunnissa -- jota varten hänen piti\nkirjoittaa näytelmä ja jonka d'Annunzio hänestä oli tuleva. Kunnes\nnäkymölle ilmestyi Willersley -- kuten eilinen moottoripyöräilijä --\njoka syöksyi vastakkaiseen suuntaan. Sitten oli tullut vihanpuuskia\nja nöyryytyksiä...\n\nOliko jokaisella miehellä tällainen laaja luettelo? Oliko jokaisen\nviidenviidettä vuotiaan muistelo kuin pimeä tunneli, joka johti yhä\nkauemmas nuoruuden välkkyvästä valosta? Vahinko tosiaankin, ettei\nelämä voi katketa kolmeenkymmeneen. Se alkaa niin puhtaasti ja\nhyvässä järjestyksessä...\n\nOnko kokemuksen hankkimisella arvonsa?\n\nKuinka puhdas ja vilpitön onkaan nuoruuden henki! Se on kuin uusi,\nhohtava peitsi. Se on kuin hieno, karkaistu säilä. Mr Britling johtui\najattelemaan poikaansa, joka katseli maailmaa äitinsä tummin silmin,\nensimäisen, täyteläisen lemmen haurasta hedelmää. Hän oli samalla\nkertaa syvä ja yksinkertainen, hienon salaperäinen. Onko hänenkin\nvuorostaan jouduttava ruhjotuksi ja tahratuksi.\n\nPojalla näkyi olevan omat vaikeutensa. Millaisia ne vaikeudet olivat?\n\nOlivatko ne ehkä samaa lajia, johon isä oli kietoutunut\nhenkilökohtaisen ylpeytensä unhottaen? Ja voiko mr Britling, jota\nhuolimattomuuden aiheuttamat onnettomuudet olivat runnelleet, jota\nselkkaukset ja salamyhkäilyt ahdistivat, voiko hän auttaa kelpo\npoikaansa vaikeuksista selviytymään? Hän kuvitteli, millaisia nuo\nvaikeudet saattaisivat olla. Muodottomia. Rumia. Sellaisia, joita\nyksin öiseen aikaan tohtii mielessään kuvastella...\n\nMiksi hän olikaan ollut moinen Britling? Miksi hän yhä oli moinen\nBritling?\n\nMr Britling nousi vuoteessaan istumaan ja takoi nyrkeillään\nsänkyvaatteita. Hän vannoi epätäydellisiä valoja: \"Tästä hetkestä\nlähtien... tästä hetkestä lähtien...\"\n\nHän tunsi, että hänen oli jotakin tehtävä. Olihan hänellä ainakin\nkokemusta. Hän voi varoittaa. Hän voi selittää olemattomaksi. Ehkä\nhän voi auttaa pääsemään pulastakin, jos asiat jo olivat ehtineet\nniin pitkälle kehittyä.\n\nOliko hänen kirjoitettava pojalleen? Jonkun aikaa hän makasi hautoen\nmielessään pitkää, tahdikasta kirjettä. Mutta sehän oli mahdotonta.\nJos otaksui vaikeuksien olevan aivan toista lajia... Kirje olisi\nollut sepitettävä aivan yleiseen muotoon...\n\n\n6.\n\nSamalla kun mr Britling murehti kykenemättömyyttään oman poikansa\nauttamiseen, murehti hän jo samaa asiaa kaikkien vanhempain puolesta.\nHänen kohdistavassa mielessään ajatus liukui huomaamatta näkökannalta\ntoiselle. Mr Direckin kanssa keskustellessaan mr Britling saattoi\nhyvinkin kuvailla Englannin levottomuuden ja teeskentelemättömyyden\nsuureksi ja miellyttäväksi näkymöksi, mutta oliko se todellisuudessa\nniinkään miellyttävä? Mr Direckin tekemä, luuvaa koskeva huomautus\niti yhä hänen mielessään. Hänen luuvansa ei ollut enää mikään\nluuva, tarhapihassa ei ollut karjaa. Hän asuu huolettomana\nrakennuksissa, jotka muinoin olivat olleet välttämättömät, hän\neli menneiden aikojen kasautuneesta varallisuudesta, hän oli\ntuottavien sukupolvien pelkästään tuhlaava perillinen. Hän oli\nlihoitettu, kuriin tottumaton olento ja hän eli lihoitetussa, kuriin\ntottumattomassa yhteiskunnassa. Asiat riippuivat toisistaan...\nTuo kirottu Irlannin juttu, jolle päivänvalossa saattoi nauraa,\noliko se tosiaan naurettava? Me olimme laiskasti luisumassa kohti\nankaraa onnettomuutta. Meillä oli hallitus, joka näytti seuraavan\nmr Micawberin; periaatteita ja joka oli ottanut vaalilauselmakseen:\n\"Odotetaan, niin saadaan nähdä.\" Kuukausmääriä oli tuokin juttu\nkäynyt yhä uhkaavammaksi. Miten kävisi, jos nyt puhkeisi Irlannissa\nsisällinen sota! Miten kävisikään, jos ärsytetyt, huonosti kohdellut\nsuffragetit tekisivät jonkin epätoivoisen, korjaamattoman teon,\nmurhan esimerkiksi! Westminster Abbeyhin äskettäin heitetty\npommi olisi jo voinut surmata tusinan verran ihmisiä... Miten\nkävisi, jos englantilaisten hallitukseen Intiassa ja Egyptissä\nkohdistuva kritiikki puhkeisi hallinnollisten harhaotteiden vuoksi\nilmilieskaan...\n\nJa miten sitten, jos Saksa alkaisi vastustella...\n\nYleensä ei mr Britling välittänyt Saksan ajattelemisesta. Päiväiseen\naikaan hän väitti, ettei Saksa merkinnyt Englannille mitään. Hän\nvihasi turhaa hälyytystä. Hän vihasi epämieluisia mahdollisuuksia.\nHän selitti olevan uskomatonta ajatella kokonaisen suuren\nkansakunnan odottavan hetkeä, jolloin saisi käydä kimppuumme. Miksi\nhe sen tekisivät? Eihän voi olla kysymys seitsemästäkymmenestä\nmielenvikaisesta... Mutta yön pimeydessä ei asiasta ole yhtä helppo\nsuoriutua. Miten kävisi, jos heidän armeijansa kaikesta huolimatta\noli muuta kuin pelkkää paraatia, jos heidän laivastonsa oli enemmän\nkuin pelkkä vastalause?\n\nMeidät voitaisiin yllättää -- ainoastaan tuollaisten hetkien syvässä\nlamaannustilassa mr Britling voi myöntyä sellaiseen mahdollisuuteen\n-- meidät voisi yllättää äkillinen sodanjulistus... Ja miten me\nottaisimme sen vastaan?\n\nHän palautti mieleensä Claveringsin iltapuhdekeskustelut ja ne\nhallintokoneiston jäsenet, jotka sattui henkilökohtaisesti tuntemaan.\nMiten kävisi, jos vihollinen äkkiä iskisi? Raeburn ja hänen ystävänsä\nturvanamme! Tai jos isku heittäisi heidät satulasta, niin heidän\nsijassaan morkkailevat vanhoilliset, nuo heikkojen hirmuvaltiasten\nja etuoikeusvaatimusten pilkalliset puolustajat. Englannissa ei\nollut oikeita johtajia. Armottomasti paljastavassa pimeydessä hän\ntiesi tuon kammottavan varmasti. Hänellä oli kauhistuttava näkemys\nsiitä miten kaikki joutui kohtalokkaan hutiloimisen uhriksi, miten\nlady Frensham ja hänen _morningpostilaiset_ ystävänsä aluksi\nlörpöttelevinä ja ilkeinä \"isänmaallisina\" lensivät rääkyen\nmyrskyilmassa, aiheuttivat sanomatonta vahinkoa ja keksivät vihdoin,\nettä saksalaiset ovatkin todellisia aristokraatteja ja suunnittelivat\nkansallista antautumistamme sillä pohjalla. Kuulemalta hän tiesi,\nettä laivasto oli huonosti varustettu miinoilla ja torpedoilla,\nvailla suuria monitoreja, joita ilmeisesti tarvittiin Saksaa vastaan\nsodittaessa, ja periaatteellisten kiistojen hajoittama. Ja kuitenkin\nolivat merivoimat meidän ainoa pelastuskeinomme. Koko maasta voimme\nsaada kokoon ehkä kolmesataatuhatta sekalaista sotilasta. Eikä\nsopinut luottaa heidän varustamiseensa, heidän johtoonsa. Kenraali\nFrenchin, ainoan miehen, johon hän täysin luotti, oli ollut pakko\nväistyä syrjään jonkin Irlannin jupakassa sattuneen väärinkäsityksen\nvuoksi. Hän oli varma siitä, ettei mitään suunnitelmaa ollut laadittu\nsiltä varalta, että Saksa pakottaisi meidät sotaan, ei mitään\nlaskelmia, ei minkäänlaista asiain ennakolta-arvioimista.\n\nMiksi emme harkinneet mitään ennakolta? Miksi suljimme ehdoin\ntahdoin silmämme epämieluisilta mahdollisuuksilta? Miksi olimme\nniin avuttomina odottamattoman vaaran ilmaantuessa? Mitä hän sanoi\nitsestään, koski koko maata. Oli omituista panna se merkille,\nhavaita kuinka erinomaisesti Dower House pienoiskuvana edusti koko\nvaltakuntaa...\n\nHänen ajatustensa loimiin soveltui varsin hyvin se tosiasia, että\nhänen poikansa henkisessä kuteessa oli äidin perintönä iso määrä\ntummaa irlantilaista.\n\nKuinka huonoa huolta olimmekaan pitäneet Irlannista! Siellä olevat\nrikkaat arvot, ritarillisuuden ja lahjakkuuden, keskinäisen\nystävyyden mahdollisuuden, kaiken tuon olimme jättäneet\nulsteripoliitikkojen ja vanhoillisten naisten myrkytettäväksi\nja hävitettäväksi aivan samoin kuin olimme jättäneet Intian\nlörpötteleväin upseerinrouvien ja mandariiniemme sortajavaistojen\nvaltaan. Olimme liian laiskoja, liian huolimattomia. Me vietimme\nhuolettomia päiviämme jättäen kaiken muun kenen asiaksi hyvänsä.\nOliko tuo parantumaton brittiläinen vika niinkuin se oli parantumaton\nbritlingiläinen?\n\nOliko koko Britannian menestys, sen laaja valta, turvallisuus,\nahkera järjestys, vain pelkän onnensattuman aiheuttamaa? Tätä hän\noli satoja kertoja kysellyt sekä kansalliselta että yksilölliseltä\nminältään. Kieltämättä oli onni häntä suosinut. Hän oli saavuttanut\nmenestystä ja eli vasta miehuutensa voimakkaimpia vuosia. Mutta eikö\nsiihen ollut vaikuttamassa jokin persoonallinen tekijä, jokin oma\nansio? Onni oli suonut brittiläisille edullisesti sijaitsevan saaren,\nkarkaisevan ilmanalan ja kivennäisiä, mutta eikö tässäkin tullut\nlisäksi kansallinen kunto? Ennen hän oli siihen uskonut, oli uskonut\njonkinlaiseen ritarillisuuteen, jaloon huolettomuuteen, pohjalla\npiilevään terveeseen järkeen. Viimeisten kymmenen vuoden politiikka\noli saanut hänet sitä syvästi epäilemään. Hän turvautui sittenkin\nyhä vielä samaan ajatukseen, vaikkakin ilman vakaumusta. Mutta yöllä\ntuo lempiajatus hänet kokonaan hylkäsi... Mitä häneen itseensä\ntulee, oli hänellä tosin verraten kirkas ja eloisa äly, mutta hänen\nyliopistoaikanaan oli kilpailu ollut lievä, _The Times'iin_ hän oli\npäässyt ikäänkuin vahingossa; päivällisen ja herttuattaren muotoihin\npukeutunutta onnetarta hänen oli kiittäminen Kahnin matkarahasta.\nSattuma oli heitellyt hänelle etuja, jotka olivat tulleet hyvään\nkäytäntöön. Siinä oli joka tapauksessa asian ydin. Onnelliset\nsattumat eivät missään tapauksessa olleet kiihoittaneet häntä\nenempiin ponnistuksiin. Kun kaikki oli hänelle onnistunut helposti\nja nopeasti, oli hän kehitellyt huolettomuudestaan jonkinlaisen\nelämänfilosofian. Täällä hän, hiukan viidennelläkymmenellä oleva\nmies, selitti selittämistään maailmalle, selitti koko loppuviikon\ntuolle amerikkalaiselle -- kunnes jumalakaan ei voinut sietää\nkauempaa, vaan pysähdytti hänet automobiilionnettomuuden avulla --\nkuinka oivallisia ovat essexiläinen takapajullaolo ja englantilainen\nmiten-mielitte-järjestelmä ja kuinka hyväluontoisuudella\nihmeellisesti saavutetaan kaikki, mitä toivoa voi. Lihavaa\nenglantilaista oppia. _Punch_ on sitä saarnannut jo neljäkymmentä\nvuotta.\n\nOli hän sentään joskus ollut toisenlainenkin. Hän ajatteli\nnuoruutensa tarmokkaita pyrintöjä ennen sitä aikaa, jolloin hän\njoutui lemmenkokemusten pyörteisiin, jolloin hänelle vielä välkehti\nnuoruuden kirkas tähti. Jolloin hän oli Hughin lainen...\n\nSiihen aikaan hänellä vielä ei ollut mitään hempeitä\ntinkimisperiaatteita. Hän ei ollut vielä nöyristellyt minkään\n\"kesytetyn Jumalan\" edessä, vaan puhui \"armottomasta totuudesta\"; hän\nei ollut sietänyt mitään laiskasti hoidettua, pseudoaristokraattista\nyhteiskuntajärjestelmää, vaan oli uneksinut nuoruusvoimaista\nkansanvaltaa, jollaista maailma ei ollut milloinkaan nähnyt.\nHän oli luullut aivojansa tarvittavan työssä mukana, kun\nVictoria-ajan Englannin kömpelöstä, ryömivästä, tyhmänylpeästä,\nmukavuuttarakastavasta toukasta oli saatava kehittymään suuri,\nsiivekäs, jumalallinen kansallinen ilmestys. Sellaisin unelmin\nhänen elämänsä oli alkanut ja niiden hohde oli kenties auttanut\nhänen nopeata edistymistänsä. Sitten oli hänen vaimonsa kuollut,\nhän oli mennyt uusiin naimisiin ja alkanut pitää parempaa huolta\ntuloistaan. Hänen kahdeksanvaiheisen lemmenhistoriansa ensimäinen\nja sangen kallishintainen luku oli vienyt jonkin verran hänen\nkuvitteluvoimaansa, toinen oli myöskin ottanut osansa; oli syntynyt\nriitoja ja epäsopua, hän oli joutunut syrjään, ja päivät olivat\nkuluneet. Hän ei ollut suinkaan epäonnistunut. Päinvastoin pidettiin\nhäntä yhtenä miespolven onnistuneita yksilöjä. Ainoastaan hän itse\nvoi yön unettomina hetkinä määritellä onnistumisen laadun. Hänet\ntunnettiin laajalti, hänellä oli mainetta, menestystä. Paljon oli\nhänelle suonut salaperäinen onnenoikku, mutta kaiken tärvelivät hänen\nvoittamattomat vikansa! Onton, kadehdittavan kuoren alla teki työtään\nkiduttava hävitys. Hävitystä, hävitystä, hävitystä -- sydämen,\nmielikuvituksen, puolison, pojan, isänmaan -- automobiilin...\n\nSalamana iski hänen mieleensä vielä eräs epämiellyttävä tosiasia.\n\nHän ei ollut vakuuttanut automobiiliansa! Hän oli kyllä ollut\naikeissa. Vakuutuspaperit olivat kirjoituspöydällä.\n\n\n7.\n\nPimeinä öinä, jolloin persoonallinen mr Britling makasi valveilla\nmietiskellen, kuinka epätyydyttävästi mr Britling hoiti itseään ja\nasioitaan, ja jolloin persoonaton mr Britling mietiskeli, kuinka\nepätyydyttävästi maailma yleensä hoiti itseään ja asioitaan,\nmuistutti koko sielullinen tapahtuminen jonkinlaista monimutkaista\norkesterikappaletta, jossa urut valittelivat rodun synkkiä\ntulevaisuusnäköaloja pikkolohuilun voivotellessa mrs Harrowdeanista\nkirpoavia ikävyyksiä; isorumpu pauhasi Irlannin kysymystä hoitaville\npolitikoitsijoille ja viulut kilvan itkivät yliopistojen älyllistä\nvelttoutta. Sill'aikaa ennustelivat torvet sotia ja onnettomuuksia,\nsymbaalit silloin tällöin räjähtivät meluamaan automobiilivakuutuksen\nharmillisesta unohtamisesta, kolmikolkan sillä välin aloittaessa\nvaikeroivaa sooloesitystä, aiheena eräs lahonnut portinpylväs, jota\nhän päiväiseen aikaan ei koskaan muistanut, mutta jonka vuoksi\npappaan lehmät pääsivät puutarhaan maistelemaan mrs Britlingin\nneilikoita.\n\nMonta monituista kertaa hän oli päättänyt pitää huolta portinpylvään\nkorjaamisesta...\n\nUrkujen sävelaihe tunkeutui etualalle ja alkoi täydellisesti vallita.\nKaikki pienemmät aiheet hävisivät tai sulautuivat ensinmainittuun.\nTaitamattoman automobiilinohjaajan osasta mr Britling siirtyi\nesittämään paljasta sielua, joka yksinään avaruudessa ja ajassa\nkamppailee jättiläiskysymysten kimpussa. Tällaiset kosmillisen\nyksinäisyyden hetket ovat uskonnottomuuden kenties ankarin\nrangaistus. Oliko Huxley oikeassa, oliko koko ihmiskunta mr\nBritlingin tapainen huoleton ja oikullinen olio, joka ajattelee liian\nvähän, toimii liian nopeasti ja pelaa toivotonta, traagillista peliä,\nvääjäämättömän vastustajan keralla?\n\nVai onko kaikki kerrassaan järjetöntä, sattumalta ehkä julmaakin,\nmutta ei ilkeämielistä? Vai onko kaikki viisasta, joskaan ei meitä\nmielistelevää? Onko jossakin äärettömissä avaruuksissa hyvyyttä\ntoivelmaimme vastineeksi, heikkoa suvaitsevaisuuden ja avunannon\ntoivoa, jotain sellaista, joka selvästi on puolellamme taisteltaessa\nkuolemaa ja hengetöntä julmuutta vastaan? Jos on, niin se mahti\nvarmaan kieltäytyy meitä lellittelemästä... Mutta jos kaikki\non julmaa, niin se ehkä on järjetöntä ja tahdotontakin? Kaiken\nhallitsijaksi ei sovi ajatella paholaista -- se olisi tyhmää. Jos\nse siis pahimmassa tapauksessa onkin hengetöntä, niin on meillä\nainakin tahtoja äly-parkamme, joiden avulla teemme vastarintaa. Niin\nollen käy selväksi, että se, mikä elämässä on hyvää, kaiken pelkkää\nvastaanottavaisuutta korkeamman elämän merkitys perustuu koulutettuun\nja kirkastettuun tahtoon sekä teroitettuun ja karkaistuun järkeen.\nJa mitä oli hän tehnyt kuluneina kahtenakymmenenä vuotena --\nkaiken luennoimisensa ja kirjoittelunsa aikana -- harjoittaakseen\ntahtoaan ja karkaistakseen järkeään, ainoita aseita, jotka hänellä\noli käytettävinä pimeyttä vastaan taistellessaan? Hän oli kyllä\nkärkäs moittimaan toisia -- opettajia, politikoitsijoita, yleistä\nvelttoutta, mutta mitä teki hän itse?\n\nMitä hän teki tällä hetkellä?\n\nMakasi vuoteessaan!\n\nHänen poikansa kulki kohti turmiota, hänen maansa meni päin\nhelvettiin, talo oli sairaalana, jossa hoidettiin hänen\nhuolimattomuutensa vuoksi haavoittunutta väkeä, maantien vieret\nolivat täynnä hänen murskaantuneita (ja vakuuttamattomia)\nautomobiilejansa, lehmät luultavasti seisoivat parast'aikaa pitkissä\nriveissä kukkapenkkien ääressä popsien Edithin neilikoita, lompakko\nja pöytälaatikot olivat täynnä Edithiä koskevia myrkyllisiä\nsolvauksia -- hän vain makasi vuoteessaan!\n\nÄkkiä mr Britling heitti peiton päältään ja kopeloi tulitikkuja\nyöpöydältään.\n\nTämä ei ollut suinkaan ensimäinen kerta, jolloin hänen aivonsa\nmuuttuivat surisevaksi kiusanhengeksi. Aikaisemmat kokemukset olivat\nhäntä opettaneet ryhtymään mitä huolellisimpiin toimenpiteisiin juuri\ntällaisten tapausten varalta. Sängyn jalkopäässä riippui kevyt,\nlämmin, laamavillasta kudottu yöpuku ja vieressä lattialla oli\nsamasta aineesta valmistettu tohvelipari, jonka varret ulottuivat\npuolipohkeeseen. Niihin pukeuduttuaan mr Britling alkoi keittää\nteetä. Primuskeittiö oli valmiina uunin edessä ja sen päällä oli\nkirkkaaksikiilloitettu, vedellä täytetty kuparikattila; pienellä\npöydällä oli teekannu, sitruuna ja lasi. Mr Britling sytytti\npriimuksensa ja asteli kirjoituspöytänsä luo. Hänen aikomuksensa\noli kirjoittaa muutamia \"Suoria sanoja Irlannin kysymyksestä\".\nHän sytytti työlamppunsa ja mietiskeli sen ääressä, kunnes veden\nkiehumisesta aiheutuva ääni kutsui hänet teenkeittoon.\n\nHän palasi pöytänsä ääreen sekoitellen lasiin upottamaansa sitruunaa.\nHän aikoi kirjoittaa selvää tervettä järkeä Irlannin tilanteesta.\nHän päätti esittää asiat niin selvästi, että tuon kinastelevan\nhullutuksen _täytyi_ loppua. Hän suunnitteli kirjoitelmansa karuksi,\njossakin määrin ironisen suorasukaiseksi. Siinä ei saanut olla\nparjausta eikä katkeruutta, vaan yksinomaan syvää pyrkimystä asiain\nterveeseen tajuamiseen.\n\nMitä hyvää siitä on, että sureksii rikkiajettua automobiilia?\n\nTeetään maistellen hän kirjoitti muutaman muistiinpanon lehtiöönsä.\nHänen kasvoiltaan, sellaisina kuin ne näkyivät varjostimen peittämän\ntyölampun valossa, oli hajamielisyyden ilme poissa, ja hänen sormensa\npitelivät tuttua säiliökynää...\n\n\n8.\n\nSeuraavana aamuna mr Britling tuli mr Direckin huoneeseen. Hän\nrusotti aamukylvyn jäljeltä, hänen yllänsä oli iloinen, viheriä\nsilkkinuttu, parranajo oli jo suoritettu, ja yövalvonnasta ei näkynyt\nmerkkiäkään. Kylpyhuoneessa hän oli vihellellyt hilpeästi kuin lintu.\n\"Hyvinkö nukuitte?\" kysyi hän. \"Sepä oivallista. Samoin minä. Eikö\nranteen ja käsivarren pakotus pitänyt teitä valveilla?\"\n\n\"Minä luulin kuulleeni teidän juttelevan ja kävelevän huoneessanne\",\nsanoi mr Direck.\n\n\"Minä nousin hetkiseksi kirjoittamaan. Niin käy useinkin.\nToivottavasti en teitä häirinnyt. Suunnilleen tunnin ajan. Yöllä on\nniin suloisen rauhallista...\"\n\nHän meni ikkunan ääreen ja tirkisteli puutarhaan. Molemmat nuoremmat\npojat juuri palasivat varhaiselta pyöräilyretkeltään. Hän heilutti\nkättään tervehdykseksi. Oli sellainen kesäinen aamu, jolloin ohut\nsumu tekee koko ilman ikäänkuin autereiseksi.\n\n\"Tämä on talon aurinkoisin makuuhuone\", sanoi hän. \"Se on kaakon\npuolella.\"\n\nAuringonvalo tunkeutui läpi tummansinisten setrien kultaisena\nkeihäsparvena.\n\n\"Päivän kultakehrä\"! huudahti hän... \"Yöllä minä suunnittelin sangen\nhyödyllistä lentokirjasta.\n\n\"Muuten\", jatkoi hän vieraansa puoleen kääntyen, \"olen ajatellut\nhotelliin jättämiänne tavaroita. Teidän pitää kirjoittaa, että\nlähettävät ne tänne -- --\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"emme me päästä teitä lähtemään ennenkuin voitte\ntuolla kädellä iskeä miehen kumoon. Kuulkaahan!\"\n\nMr Direck ei voinut erottaa mitään erityistä ääntä.\n\n\"Tarkoitan käristetyn kinkun hajua\", selitti mr Britling. \"Se on\naamunairut jokaisessa oikeassa englantilaisessa kodissa -- --\n\n\"Ettekö halua hiukan kinkkua? Ja kahvia?\n\n\"Hyvä on tehdä työtä yöllä ja hyvä on aamulla herätä\", sanoi mr\nBritling hykertäen käsiään. \"Minä kirjoitin luullakseni lähes pari\ntuhatta sanaa. Sitä on niin rauhallinen, niin keskittynyt. Ja kohta\naamiaisen jälkeen minä aion jatkaa.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nPäivä koittaa.\n\n\n1.\n\nEnglannissa kesällä 1914 vallinnutta mielialaa kuvaa erittäin hyvin\nse seikka, että mr Britlingiä askarrutti kovin Irlannin selkkaus, kun\nhän sitävastoin melkeinpä tahallaan jätti ottamatta huomioon Saksan\nsuunnalta uhkaavan sodanvaaran.\n\nSaksan varustelut, Saksan vihamielisyys, Saksan jäykkä\nitsetietoisuus, kaikkialla maailmassa tuntuva brittiläisten ja\nsaksalaisten etujen ristiriita, kaikki nuo tosiasiat olivat olleet\nselviä englantilaiselle tajunnalle jo yli neljännesvuosisadan.\nKokonainen sukupolvi oli ehtinyt syntyä ja kasvaa Saksan sodan\nuhatessa. Liian kauan jatkuva uhka lakkaa uhkalta tuntumasta, ja\ntämä alinomainen mahdollisuus oli muuttunut Englannin tilanteen\npysyväiseksi, tuskin missään määrin häiritseväksi piirteeksi. Se\npiti laivastoa virkkuna ja översti Rendesvous'ta rauhattomana; se\nkannusti vähäistä, eikä kuinkaan vaikutusvaltaisinta sanomalehdistön\nosaa julkaisemaan joukon varoituksia, joita mr Britling piti\nsietämättöminä; se oli aiheena yllytykseen, joka teki yleisen\nasevelvollisuuden naurunalaiseksi, ja salatajuisesti se vaikutti\nmr Britlingin kantaan lukemattomissa kysymyksissä. Niinpä se\nesimerkiksi lisäsi vanhoillisten Irlannin kysymyksessä osoittaman\nkevytmielisyyden hänessä aiheuttamaa harmia ja samoin hänen\nsuuttumustaan, kun olivat kysymyksessä monet intialaisia ärsyttävät\ntai vieroittavat asianhaarat. Se vaivasi häntä ikäviin asti. Vaara\noli olemassa, sitä ei käynyt kieltäminen, ja sittenkin hän uskoi\nsen olevan miinan, joka ei milloinkaan laukeaisi, lumivyöryn, joka\nei koskaan lähtisi liikkeelle. Se oli vastus, tyhmyys, joka piti\nEurooppaa lakkaamattoman harjoituksen alaisena ja nieli suunnattomia\nsummia välttämättömiin varustuksiin. Kaikkien huomio kääntyi siihen,\nkuten äänekkääseen väittelyyn vierashuoneessa, mutta hän ei uskonut\nsittenkään, että inhimillinen heikkous ja typeryys saisi miinan\ntodella räjähtämään. Hän oli ollut Ranskassa vuonna 1911, oli\nnähnyt miten lähelle yhteentörmäystä silloin oli jouduttu, ja se\nseikka, ettei yhteentörmäyksestä kumminkaan ollut mitään tullut, oli\nvaltavasti lisännyt hänen luontaista taipumustaan uskomaan, että\nSaksa oli pohjaltaan tervejärkinen ja sen militarismi vain tyhjää\npelottelua.\n\nIrlannin pulma oli pahempi. Siinä hän tunsi parhaiden ponnistusten\nolevan tarpeen. Eräät vaikutusvaltaiset ja itsepintaiset henkilöt\nolivat ilmeisesti kärjistämässä asiaa sietämättömiin...\n\nHän kirjoitti koko aamupäivän -- ja mitä kauemmin hän kirjoitti, sitä\nenemmän hänen alussa noudattamansa kylmäverinen tasapuolisuus vaihtui\nvalitettavan ankaroiksi, meidän politikoitsijoitamme, poliittista\nnaisväkeämme ja meidän kädestä suuhun elävää sanomalehdistöämme\nkoskeviksi lausunnoiksi...\n\nMurkinalle hän tuli kuluneessa, uupuneessa tilassa, ja joukko hra\nHeinrichin tekemiä kysymyksiä rasitti häntä kovin. Kysymysten\ntekeminen oli hra Heinrichin parantumaton luonteenpiirre, suurin\nosa hänen keskustelustaan muodostui kysymyksiksi ja vastauksiksi,\nja hänen tiedonjanonsa oli yhtä ilmeinen kuin hänen vakaumuksensa,\nettei saksaa saanut vain puhua, vaan että sitä oli puhuttava \"kovalla\näänellä.\" Kyselynsä hän aina aloitti sanalla \"anteeksi\", ja hän\nedellytti itsepintaisesti isäntänsä olevan kaikkitietävän -- usko,\njonka ylläpitäminen osoittautui äärettömän vaikeaksi innokkaassa\nkirjallisessa työssä vietetyn aamupuhteen jälkeen. Kun mr Direckin\nilmestymisestä aiheutuneet tiedustelut ja onnittelut olivat hetkeksi\ntauonneet -- mr Direck oli suoriutunut tapaturmasta niin lievin\nvaurioin, että oli kyennyt ystävällisen Teddyn avustamana nousemaan\npukeutumaan ja tulemaan alas aterialle -- niin hra Heinrich käytti\ntilaisuutta esittääkseen erään asian, joka pitkin aamupuolta oli\nhänen mieltään vaivannut, jopa siinä määrin, että nuorten Britlingien\nopinnot olivat siitä kärsineet.\n\n\"Anteeksi!\" sanoi hän kääntyen puolittain mr Britlingiin päin ja\nmuuttuen vivahdusta punaisemmaksi poskiltaan.\n\nMr Britlingin silmiin tuli alistunut ilme. \"No?\" sanoi hän.\n\n\"Minun ei taida olla viisasta ostaa matkalippua Boulognen\nesperantokongressiin, sillä minä luulen, että Itävallan ja Serbian\nvälille syttyy sota, ja Venäjä ehkä julistaa sodan Itävallalle.\"\n\n\"Niin voi käydä. Mutta en minä pidä sitä luultavana.\"\n\n\"Jos Venäjä julistaa sodan Itävallalle, niin Saksa julistaa sodan\nVenäjälle, eikö niin?\"\n\n\"Ei, jos se on viisas\", vastasi mr Britling, \"sillä siten joutuisi\nRanskakin mukaan\".\n\n\"Sitäpä minä kysynkin. Jos Saksa ja Ranska joutuvat sotaan, niin\nminun täytyy asevelvollisena palata kotiin. Se sattuu minulle kovin\nsopimattomaan aikaan.\"\n\n\"En minä usko Saksan ryhtyvän niin hurjaan yritykseen kuin Venäjän\nkimppuun hyökkäämiseen. Sehän ei pakottaisi ainoastaan Ranskaa, vaan\nvielä meidätkin ottamaan osaa.\"\n\n\"Englanninko.\"\n\n\"Tietysti. Emmehän me saata nähdä Ranskan häviävän. Se on\npäivänselvää. Niin selvää, ettei se voine tulla kysymykseen... Aivan\nmahdotonta ... Ellei Saksa halua maailmansotaa.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoi hra Heinrich, pikemmin tottelevaisen kuin\nrauhoittuneen näköisenä.\n\n\"Minä otaksun\", virkkoi mr Direck vaitiolon katkaisten, \"ettei\nSaksassa ole mitään suurta puoluetta, joka haluaisi sotaa. Miten on\nsen nuoren kruununprinssin laita?\"\n\n\"Kyllä ne hänet kurissa pitävät\", sanoi mr Britling hiukan\närtyisesti. \"Kyllä ne hänet kurissa pitävät...\"\n\n\"Ennen minäkin soitin hätäkelloa Saksan vuoksi\", sanoi mr Britling,\n\"mutta vähitellen olen alkanut yhä enemmän luottaa Saksan\nkansan enemmistön terveeseen järkeen -- ja keisariin myöskin,\nmiksei. Hän on -- hra Heinrich sallinee minun olla tässä kohden\nsaksalaisten pilalehtien kannalla -- toisinaan hieman teatraalinen,\ntoisinaan hieman itserakas, mutta rauhaa hän pyrkii säilyttämään\nmelodraamallisella, mieluisasti väritetyllä tavallaan. Olen varma\nsiitä, että hän pyrkii säilyttämään rauhaa...\"\n\n\n2.\n\nAterian jälkeen juolahti mr Britlingin mieleeni loistava ajatus,\nmiten mr Direckin viihtymistä ja mukavuutta oli edistettävä.\n\nOlisi luullut, ettei mr Direck mitenkään kyennyt kirjoittamaan\nkirjeitä ranteen ollessa kipeä. Teddy ehdotteli kirjoituskonetta,\nmutta mr Direckin vasen käsi oli kovin kömpelö. Silloin muisti mr\nBritling erään omaamansa taidon, jonka mr Direck ehkä niinikään\nomasi, vaikkei siitä mitään tiennyt, nimittäin taidon kirjoittaa\nvasemmalla kädellä käyttäen peiliä apunaan. Koulupoikaiällä\nmr Britling oli aivan sattumalta huomannut, että oikean käden\nvaivalloisesti opetellessa kirjoittamaan oli vasen käsi ihan\naavistamatta saanut opista osansa. Ottamalla kynän vasempaan käteensä\nja kirjoittamalla oikealta vasemmalle katsomatta ollenkaan kynän\njälkeä voi saada syntymään käännetyn käsialan, joka on peilissä\nluettavissa. Noin kolme henkilöä viidestä osaa aivan odottamattaan\ntämän tempun. Mr Britling osoitti taitoansa käytännössä, ja\nsitten koetti kykyänsä miss Corner, joka oli sattumalta tullut\ntiedustelemaan mr Direckin vointia, ja sitten koetti kykyänsä mr\nDireck. Molemmat osasivat. Sitten toi Teddy kalkiopaperiarkin, ja\nmr Direck saattoi jälleen hoitaa kirjeenvaihtoansa panemalla arkin\nnurinpäin kirjoituspaperinsa alle.\n\nHe istuivat pienen pöydän ympärillä setrien alla huvitellen itseään\nnäillä kokeilla. Sitten Cecily, mr Britling ja pikkupojat piirtelivät\nporsaita silmät ummessa, ja vihdoin pelasivat mr Britling ja Teddy\nkiivaan erän badmintonia, kunnes oli aika juoda teetä. Cecily istui\nmr Direckin vieressä osoittaen tapaturmaan kohdistuvaa mielenkiintoa,\nja viimeksimainittu kertoi Adirondacksissa viettämästään kesälomasta\nsekä ilmaisi ihastuneensa matkustamiseen. Cecily sanoi hänkin\nolevansa erittäin halukas matkustamaan. Mr Direck sanoi lähtevänsä\nheti parannuttuaan Pariisiin ja sieltä Saksaan. Hän oli erittäin\nutelias näkemään Saksaa ja sen peloittavaa militarismia. Hän tahtoi\npaljoa mieluummin nähdä Saksan kuin Italian, jonka hän arveli olevan\netupäässä taidetta ja muinaistutkimusta. Häntä viehättivät enemmän\nnykypäivien kysymykset. Vaikka ei hän tietenkään aikonut jättää\nItaliaakaan näkemättä, kun kerran oli näin kauas tullut. Sitten\nkeskustelu katkesi, kun syntyi aika hämminki. Hra Heinrichilta näet\noli kadonnut orava.\n\nHän tuli ulos auringonpaisteeseen niin hämmennyksissään, ettei ollut\nmuistanut suojaavaa hattuansa. Hän oli sangen punainen ja sydän\nliikutuksen vallassa.\n\n\"Mitä minun on tehtävä, jos ei sitä löydy?\" huusi hän. \"Se on\nkadonnut!\"\n\nMr Direckille kerrottiin, että mrs Britling oli pari kuukautta\ntakaperin ostanut oravan pojilleen. Sille oli annettu nimeksi \"Bill\".\nAluksi sitä oli jumaloitu, sitten laiminlyöty, kunnes hra Heinrich\notti sen hoiviinsa. Se oli täyttänyt hänen avarassa sydämessään\nsijan, jonka ystävyydenosoituksissaan verraten pidättyväinen\nBritlingin perhekunta oli jättänyt tyhjäksi. Hän jätti kieliopintonsa\nmelkein kokonaan hellitelläkseen ja ihaillakseen tuota vilkasta\nsomaa pikku olentoa. Hän vei sen omaan huoneeseensa, missä se sai\njuoksennella ja käyttäytyä kaikin puolin mitä vapaimmin. Se oli\noravaksikin erittäin rohkea ja villi pieni elukka, mutta hra Heinrich\noli turvautunut sydämeensä sekä varsin laajaan ja kärsivälliseen\ntahtoonsa pyrkiessään luomaan tunteenomaisia suhteita sen ja itsensä\nvälille. Hän uskoi Billin vihdoin sallivan silitellä itseänsä, uskoi\nsaavansa Billin rakastamaan ja ymmärtämään isäntäänsä ja uskoi,\nettei Bill milloinkaan sietäisi vieraan käden kosketusta. Kesytön\nBillkin oli sentään ihmeellinen katseltava. Sitä voi katsella miten\nkauan hyvänsä. Sen etukäpälät muistuttivat käsiä, pitkiä, kapeita\nsoittoniekan käsiä. \"Siitä tulisi soittoniekka, jos se vain saisi\nsormensa hajalleen, sillä se kuuntelee, kun soitan viulua. Se on\ntarkkaavainen.\"\n\nHra Heinrichin yritykset Billin suosion voittamiseksi alkoivat\nkiinnittää koko perhekunnan mieltä. Erityisesti pidettiin silmällä\nhra Heinrichin käsiä, sillä niistä voitiin lukea Billin hyväileviin\nlähentelyihin antamat vastaukset.\n\n\"Tänään minä olen silitellyt sitä kerran ja se on purrut minua\nkolme kertaa\", kertoi hra Heinrich. \"Piakkoin minä voin silittää\nsitä kolmasti ilman että se puree ollenkaan... Eilen se kiipesi\nolkapäälleni istumaan ja puri minua äkkiä korvaan. Ei se kovasti\npurrut, mutta ihan odottamatta.\n\n\"Ei se tahdo purra\", selitti hra Heinrich. \"Sillä kun se on minua\npurrut, se katuu. Se häpee.\n\n\"Huomaa selvästi, että se häpee.\"\n\nPoikien avustamana hra Heinrich oli saanut käsiinsä ison tammenoksan\nja sijoittanut sen huoneeseensa, joka siten muuttui suuren\nlinnunhäkin näköiseksi. \"Tästä\", sanoi hra Heinrich katsellen\nvakavana ja rikkiviisaana silmälasiensa läpi, \"on Billy oleva sangen\nkiitollinen. Hän tulee luottamaan minuun yhä enemmän. Hänestä on\ntuntuva siltä kuin me asuisimme metsässä yhdessä.\"\n\nMrs Britling neuvotteli asiasta miehensä kanssa.\n\n\"Ei käy päinsä, että huone kannetaan täyteen puunoksia. Kaikenlaista\npölyä ja törkyä seuraa mukana.\"\n\n\"Jos se häntä huvittaa\", vastasi mr Britling.\n\n\"Mutta siitä on vaivaa palvelijoille.\"\n\n\"Ovatko he valittaneet.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Asia järjestyy itsestään. Onhan se hauskaa, että hän ryhtyi\nsemmoiseen...\"\n\nJa nyt Billy oli kadonnut, ja hra Heinrich oli itkuun puhkeamassa,\nBilly oli ollut epäkiitollinen. Lähtenyt sanaa sanomatta.\n\n\"Ne jättävät ikkunan auki\", valitteli hän mr Direckille. \"Monta\nkertaa olen pyytänyt, etteivät sitä tekisi. Eikä hän tietenkään ole\nymmärtänyt. Hän on kiivennyt ulos pitkin murattia. Hänelle on voinut\nsattua mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä. Ei hän ole tottunut olemaan yksin\nulkona. Hän on liian nuori.\n\n\"Jospa minä huutaisin -- --\"\n\nSamassa hän oli kadonnut nurkan taakse ja kuului huutavan: \"Biilii!\nBiilii! Tule, niin saat mantelin! Mantelin, Biilii!\"\n\n\"Minun pitänee lähteä auttamaan\", sanoi mr Direck. \"Sehän on oikea\nmurhenäytelmä.\"\n\nKaikki muutkin olivat auttamassa. Puutarhuri ja hänen apulaisensakin\nlähtivät työstään ja tutkivat kaikkien mahdollisten puiden\nkorkeimmatkin piilopaikat.\n\n\"Hän on liian nuori\", sanoi hra Heinrich lähtiessään takaisin...\nSitten hän kohta lisäsi: \"Jos hän kuulisi minun ääneni, niin hän\nvarmaan näyttäytyisi. Mutta hän ei näyttäydy.\"\n\nOli selvää, että hän pelkäsi pahinta...\n\nIllallisen aikaan oli Billy ainoana keskusteluaiheena, ja osanottoa\noli ilmassa. Väitettä, jonka mukaan hän ylipäänsä oli osoittanut\nverraten villiä! luonnetta, vastusti hra Heinrich, joka väitti\njonkinlaisen äkillisyyden olleen Billyn ainoan vian ja kertoi\njuttuja, melkeinpä pyhiä legendoja, pikku olennon hellimmistä,\njalommista ominaisuuksissa. \"Kun minä ruokin sitä, se aina kiittää\",\nsanoi hra Heinrich. \"Se ei koskaan jätä kiittämättä.\" Sitten hänen\najatuksensa saivat synkempää väriä. \"Kun kiersin luuvaa, niin\npensaikosta tirkisteli kissa\", sanoi hän. \"Minä en pidä kissoista.\"\n\nMr Lawrence Carmine, joka oli tullut käymään talossa, muisti äkkiä\n\"Mistelinoksan\", jylhän, vanhan balladin, josta hän ilmehikkäästi\nlausueli pitkiä katkelmia. Siinä kerrotaan kauniista tytöstä, joka\njouluna, piilosilla oltaessa, unohtui isoon arkkuun ja löydettiin\nvasta vuosien kuluttua kuivuneena hahmona. Se vaikutti mitä\nvaltavimmin hra Heinrichin mielikuvitukseen. \"Tutkikaamme nyt\", sanoi\nhän, \"talon kaikki laatikot, kaapit ja arkut. Pannaan niihin merkki\nsitä mukaa kun saadaan tutkituksi...\"\n\nKun mr Britling sinä iltana meni makuulle sitä ennen juteltuaan\nkauan Carminen kanssa Brahma Samaj'sta ja intialaisen ajattelun\nnykyaikaisesta kehityksestä yleensä, ei oravaa ollut vielä löytynyt.\n\nEtevä nykyaikainen ajattelijamme riisuutui hiljakseen, puhalsi\nkynttilän sammuksiin ja meni sänkyyn. Yhä vielä syvästi mietiskellen\nTagore'n jumalaa, hän tapansa mukaan pisti oikean kätensä tyynyn\nalle ja tapasi jotakin pehmeätä, lämmintä ja liikkuvaa. Vapisten hän\nponnahti vuoteesta, sytytti kynttilän ja kohotti varovasti tyynyä.\n\nSiellä oli kaivattu Billy, joka näytti pörhöiseltä ja kiukkuiselta.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä kestäneen vilkkaan taistelun jälkeen\nBilly joutui vangiksi. Se pakisi vihaisesti ja puri mr Britlingiä\nkaksi kertaa. Sitten lähti mr Britling käytävään, kädessänsä äksy\nkarvakäärö, ja haparoi pimeässä hra Heinrichin ovelle, Hän avasi sen\nhiljaa.\n\nPeljästynyt valkea haamu nousi äkkiä istumaan sängyssään.\n\n\"Billy\", sanoi mr Britling selitykseksi, laski saaliinsa lattialle ja\nsulki oven tahtomatta olla liikuttavan jälleennäkemisen todistajana.\n\n\n3.\n\nPäivä oli tuleva, jolloin mr Britling oli palautteleva mieleensä tuon\naurinkoisen heinäkuun historiaa pienimpiä yksityiskohtia myöten,\ntuskin sitä enää todeksi uskoen ja yrittäen sommitella yhtenäistä\ntapahtumasarjaa Sarajevon murhasta aina siihen hetkeen, jolloin\nEurooppa vihdoin syöksyi sodan pyörteisiin. Tavallansa oli sellainen\nsommittelu mahdoton; tavallansa taas oli kerrassaan hämmästyttävä,\nettei koko maailma ollut huomannut lähestyvää vaaraa. Selvää oli,\netteivät mainitut tosiasiat olleet missään välittömässä yhteydessä:\nSarajevon murha oli kokonaisen kahden viikon ajan poissa yleisestä\ntietoisuudesta, sanomalehdet eivät puhuneet siitä mitään ja siitä\nlakattiin keskustelemasta. Sitten asia otettiin jälleen esiin ja\nsitä käytettiin sodan syynä. Saksa, joka oli varustautunut niin että\nkoko maailma sai sitä peljätä, joka vihdoinkin oli väsynyt ankaraan\nvahdinpitoon, päätti hetken tulleen ja tempasi kuolleen arkkiherttuan\nhaudastaan palvelemaan suunnatonta kunnianhimoansa.\n\nSotaisesta saksalaisesta patriootista saattoi hyvinkin näyttää\nsiltä, että kaikki sen mahdolliset viholliset olivat sisällisten\nriitojen heikontamat, äärimmilleen hämmentyneet ja voimattomat.\nBrittein saaret näyttivät kulkevan auttamattomasti kohti\nkansalaissotaa. Uhkaukseen vastattiin uhkauksella, hurja mieletön\nkilpailu toisen hurjan mielettömän kanssa maailman ihailusta,\nkansalliset vapaaehtoiset asestautuivat ulsterilaisia vastaan.\nKaikki edistyi melkeinpä mekaanisen täsmällisesti paraateista ja\nkokouksista kohtalokkaaseen aseiden salakuljetukseen ja ensimäiseen\nDublinin kaduilla suoritettuun verenvuodatukseen asti. Tuo onneton\nkapina yllytti varmaan enemmän kuin mikään muu Saksaa pysymään\nvalitsemallaan uralla. On varmaa, että Irlannin levottomuuksien\naiheuttajat lopullisesti vaikuttivat Euroopan sodan syttymiseen.\nItse Englannissa vallitsi kesällä lakkokuume. Liverpoolia ahdisti\nsatamatyöläisten lakko, itäisen Englannin maatyöläiset olivat\nlakossa ja rakennusalalla oli uhkaamassa koko maan käsittävä\ntyönsulku. Venäjän yhteiskunta näytti elävän vallankumouksellista\nmurrosaikaa. Bakun ja Pietarin välisellä alueella ilmeni siellä\ntäällä kaupungeissa kapinaliikkeitä ja heinäkuun 23:ntena -- samana\npäivänä, jolloin Itävalta lähetti uhkavaatimuksensa -- hyökkäsivät\nkasakat piikkilankaesteitä vastaan pääkaupungin kaduilla. Lontoon\npörssissä vallitsi silmitön säikähdys ja sekamelska ulkomailta\nkäsin tapahtuneen laajan ja salaperäisen arvopaperien myynnin\njohdosta. Ja Ranska, Ranska näytti olevan kykenemätön ajattelemaan\nmitään muuta kuin kaiken mielenkiinnon nieleviä tutkimuksia ja\npaljastuksia entisen pääministerin Caillaux'n rouvaa vastaan erään\nhäväistysjutuistaan tunnetun sanomalehden toimittajan murhasta\nnostetussa jutussa. Se oli repäisevän alhainen juttu, täynnä\nlemmenseikkoja. Niin kirpaisevaa näytelmää katsellessaan Ranska\nei tuntunut ehtivän ollenkaan kuuntelemaan monsieur Humbertia,\narmeijakomitean esittelijää, joka ilmoitti, että tykistöltä puuttui\nampumavaroja, että jalkaväellä oli \"kolmenkymmenen vuoden vanhat\"\nkengät, eikä niitäkään riittämään asti...\n\nSellaiselta näytti maailma. Onko ihmeteltävää, että saksalainen\narveli Saksan ylivallan julistamishetken tulleen? Päivää tai\nparia ennen Dublinin mellakkaa veti Sarajevon murhan jälleen\nmaailmantapausten etualalle Itävallan Serbialle antama, äärimäisen\nankara uhkavaatimus. Siitä hetkestä, jolloin uhkavaatimus lähetettiin\nja siitä hetkestä, jolloin Dublinissa mellakoitiin, oli Euroopan tie\nselvä; palaaminen oli mahdoton. Viikon ajan tapahtui keskusteluja,\njotka eivät olleet juuri muuta kuin vanhojen kaavojen toistelua.\nItävalta ei voinut ottaa takaisin ehdottomia vaatimuksiansa\ntunnustamatta erehtyneensä ja joutuneensa tappiolle, Venäjä ei voinut\nhäpeällisesti pettää Serbiaa, Saksa oli Itävallan tukena, Ranskaa\nsitoi Venäjään pitkäaikainen, keskinäiseksi avuksi solmittu liitto,\nja Englannin oli mahdotonta nähdä Ranskan häviävän ja äänekkään,\nuhkaavan kilpailijan yhä voimistuvan. Mahdollista on, että Saksa\notaksui Venäjän taipuvan, mahdollista myös, että se luotti Englannin\nepäröintiin, heikkouteen ja vaikeuksiin. Molemmat nämä mahdollisuudet\ntulivat otetuiksi lukuun, mutta etupäässä se luotti sotaan. Se luotti\nsotaan, ja koska mikään kansa maailmassa ei milloinkaan ollut niin\njoka suhteessa oivallisesti sotaan varustautunut, se luotti myöskin\nvoittoon.\n\nSanomme: \"Saksa.\" Puhumme kansakunnista ikäänkuin niillä olisi\nyhdet aivot ja aivoitukset. Mutta mr Britlingin maatessa\nvalveilla ajatellen poikaansa, lady Frenshamia, murskautunutta\nautomobiiliansa, mrs Harrowdeanin epämiellyttävää taipumusta\nloukkaavien kirjeiden kyhäämiseen, Jumalaa, pahuutta ja tuhansia\npulmia, samaan aikaan lukemattomat muut aivot varmaan olivat yhtä\nahkerassa puuhassa, olivatpa niiden omistajat makuulla vuoteissaan,\nistumassa työhuoneissaan, seisomassa vartiopaikoillaan, juttelemassa\nmyöhäisenä iltahetkenä kahviloissa tai tupakkahuoneissa, kävelemässä\nsotalaivain kannella tai matkoilla maalla tai kaupungeissa, miettien\nSarajevossa tehdyn rikoksen avaamia pelottavia mahdollisuuksia ja\nmaailman suhtautumista näihin mahdollisuuksiin. Naisista ei tietysti\nmonikaan huomannut mitä oli tapahtumassa, eikä ole aihetta otaksua,\nettä yhdelläkään niistä miehistä, jotka päättivät singauttaa tuon\narmottoman uhkauksen ja siten suuntasivat maailman kulkemaan sotaa\nkohti, oli mielikuvitusta läheskään riittävästi voidakseen tajuta\ntekonsa merkitystä. Olemme tirkistelleet tunnin verran mr Britlingin\naivoissa kiehuvaan pataan, havainneet sen mutkikkaan koneiston, sen\nepäjohdonmukaisuudet, sen epäloogilliset siirrynnät. Se oli pelkkä\nesimerkki. Melkein kaikissa niissä harvoissa valituissa aivoissa,\njotka vaikuttivat tähän maailman kohtalojen verrattoman tärkeään\nratkaisemiseen, tuntui persoonallisten vaikutinten, naurettavien,\nmitättömien virikkeiden ja harhamietteiden osuus. Joku heistä päätti\nsanoa _näin_ siitä syystä, että jos olisi sanonut toisin, niin olisi\ntullut kieltäneeksi, mitä oli kirjoittanut tai sanonut muutamia\npäiviä aikaisemmin; joku toinen valitsi mielipiteensä ottamalla\nhuomioon, miten voisi parhaiten saattaa pulaan kilpailijansa. Olisi\nomituista saada silmätä kahden sellaisen olennon kuin Saksan keisarin\nja hänen vanhimman poikansa tajunnantiloja sinä aikana, jolloin\nEuropa hoiperteli päin kohtaloansa läpi heinäkuun pitkien päivien\nja lämpöisten, painostavain öiden. Nyt oli tullut tilaisuus, johon\nhe suuren osan elinajastaan olivat vaateliaasti valmistautuneet,\ntilaisuus, jota sopi käyttää tai olla käyttämättä. Nyt oli tullut\ntilaisuus, joka saattoi asettaa heidät ainiaaksi historian näyttämön\netualalle -- tuon reklaamikeisarin rampoine käsivarsineen ja hänen\nkeskinkertaisen, viekkaan ja kevytmielisen poikansa. Ei voi olla\notaksumatta, että he uneksivat yli maailman kuuluvaa kunniaa,\nriemusaattoja, maailmanvaltaistuinta, jonka vierellä Caesarin\nmaine kalpenisi, jumalten vertaiseksi kohoamista, Divus Caesarin\nnäyttelemistä jo elinpäivinään. Epäilemättä he luonnollisesti\ntaipumuksesta kuvittelivat tekojensa katselijoita, ja nuori mies,\njoka lopultakin oli varsin kehnoilla kyvyillä varustettu nuori mies,\nvarmaankin kuvitteli joitakin naispuolisia katselijoita, joitakin\nnöyryytettyjä ja ällistyneitä ystäviä, ja ajatteli vaatteita, joihin\npukeutuisi ja eleitä, joita tekisi. Englantilaiset serkut olivat\ntälle kaiken ihanuuden perijälle antaneet haukkumanimen \"Valkoinen\nkaniini\". Hän oli sotapuolueen tukipylväs Saksan hovissa. Tämä\nauttanee jälkeentulevia oikein arvioimaan vuoden 1914 tapahtumia.\nJa voitonvarmat saksalaiset kenraalit, amiraalit ja strateegit\nvaivalloisesti rakennettuine ja täydellisine suunnitelmineen\nhautoivat epäilemättä itsekukin ahkerissa aivoissaan henkilökohtaista\nmenestystään koskevia ennakkounelmia ja haaveilivat, miten ihmisten\noli tahtoen tai tahtomattaan heitä ihailtava. Tähän luokkaan kuuluvat\nihmisethän lukevat mielellään historiaa ja muistelmateoksia, ja\nvarmaan he sepittelevät pieniä ylisteleviä kuvauksia siitä osasta,\njota toivoivat saavansa esittää alkavassa näytelmässä, keksivät\nsieviä puolusteluja ja mielenkiintoisia asiakirjoja. Muutamat heistä\nkenties aavistelivat vaikeuksia, mutta harvat tulivat ajatelleeksi\nepäonnistumisen mahdollisuutta. Kaikille näille aivoille asia\nesiintyi valinnanalaisena; he voivat synnyttää sodan tai estää sen.\nHe valitsivat sodan.\n\nOn epäiltävää, näkikö kukaan Saksan ja Itävallan johtavan älystön\nulkopuolella oleva asioita niin yksinkertaisen selvinä. Saksalla\noli aloitteenteko hallussaan. Venäläisillä, ranskalaisilla ja\nenglantilaisilla aivoilla, niillä harvoilla, jotka pääsivät\ntarkastamaan asioita välittömästi, oli edessään melkoista\nmonimutkaisempia ongelmia ja verrattomasti epävarmempia tekijöitä\nlukuunotettavina. Mr Britling piti Buckingham-palatsin pyöreän pöydän\nympärille kokoontunutta konferenssia vihollisuuksien alkuun asti\njatkuvien erimielisyyden ja epäröimisen tyypillisenä eduskuvana. Sir\nEdward Carsonin korkealentoinen väkivaltaisuus oli mr Britlingistä\nerittäin vastenmielinen, ja kun hän myöhemmin mietti tämän ajan\ntapauksia, kuvaili hän mieleensä tuon tumman hahmon riippuvine\nalahuulineen istumassa neuvospöydässä jäykkänä ja jääräpäisenä,\ntaipumattomana yhä vieläkin, vaikka kuningas oli vast'ikään lähtenyt\nhuoneesta pidettyään pienen puheen, joka oli täynnä välittömästi\nuhkaavaa vaaraa koskevia vihjailuja...\n\nMr Britling ei tuntenut mitään armahdusta itsepintaisen\nomahyväisyyden aiheuttavaa petosta ja väärän suunnan vääjäämätöntä\nseuraamista kohtaan. Hänen oman luonnonlaatunsa heikkoudet olivat\naivan toisenlaiset. Hän oli aina valmis vaihtamaan raidetta; hän\noli aina altis vakuuttavien syiden vaikutukselle luottaen siihen,\nettä luonteen pohjimmaiset juonteet estäisivät häntä joutumasta\nperinpohjaiseen epäjohdonmukaisuuteen. Noina päivinä hän vihasi\nCarsonia niinkuin skotlantilainen terrieri saattaa vihata verikoiraa,\nolentona, joka on väkevämpi ja suurenmoisempi, mutta samalla\nauttamattomasti, äärettömästi vähäisemmällä älyllä varustettu.\n\n\n4.\n\nNiin valmistelihe suursodan ankara katastrofi, jonka toistaiseksi\nvain muutamat sadat aivot selvästi tajusivat, valmistelihe\nvälinpitämättömän maailman velton, hajanaisen ja sekasortoisen\nnäytelmän takana niinkuin syyskuun sateet keräytyvät elokuun\nauringonpaisteen ja raukeuden aikana, ja toisessa ilmiössä oli\ntuskin enempää inhimillistä, määräperäisyyttä kuin toisessakaan.\nSuurimmalle osalle ihmisiä Euroopan kansainvälinen tilanne ei\nmerkinnyt juuri muuta kuin sanomalehtien palstan täytettä eikä ollut\nsen tärkeämpää kuin Etelä-Afrikan rauhattomuudet tai ristiriidan\nmahdollisuus Turkin ja Kreikan välillä. Englantilaisten mieliä\nkiinnitti viimeisinä rauhan kuukausina todellisuudessa vain nyrkkeily\nja kehän rahamarkkinat. Etevä nuori ranskalainen, Carpentier,\njoka oli voittanut Bombardier Wellsin tuli jälleen Englantiin\nvoittaakseen Gunboat Smithin ja onnistui sen tekemään Ranskan ja\nkoko latinalaismaailman rajattomaksi iloksi anglosaksisen maailman\nylevämielisesti ottaessa suosionosoituksiin osaa. Englantilaiset\nveivät amerikkalaisilta voiton polopelissä, madame Caillaux'n juttu\ntäytti sanomalehdet vilkkailla kertomuksilla ja pirteillä kuvilla,\nGrigori Rasputinia iskettiin tikarilla ja tämän johdosta kertoeltiin\npaljon ja hauskaa Venäjän hovista, ja Ulvi, italialainen petkuttaja,\njoka väitti saavansa miinoja räjähtämään \"ultrapunaisten\" säteiden\navulla, joutui paljastetuksi ja pakeni sangen huvittavasti erään\nnaisen keralla. Woolwich-arsenaalissa pysähtyivät kaikki työt\nmuutamiksi päiviksi, koska eräs mr Entwhistle, joka kieltäytyi\nsijoittamasta jotakin konetta ei-unionistien rakentamalle\nbetonialustalle, epäkohteliaasti erotettiin, ja Irlannin\nselkkaus edistyi hitaasti ja tuhoatuottavasti. Ihmiset jakoivat\ntarkkaavaisuutensa näiden eri ilmiöiden kesken ja hoitivat muuten\nomia asioitaan.\n\nDower Housessakin hoidettiin omia asioita. Mr Direckin käsivarsi\nparantui nopeasti. Cecily Corner ja hän keskustelivat elämänsä\npäämääristä, utopioista ja mr Britlingin kirjoista, ja mr Direck\ntilasi lontoolaisesta kirjakaupasta Baedekerin matkaoppaat Hollantia,\nBelgiaa, Etelä-Saksaa ja Italiaa varten. Hra Heinrich lähetti jonkun\naikaa epäröityään ilmoituskaavakkeensa ja ennakkomaksunsa Boulognen\nesperantokongressiin, ja Billy salli itseään silitettävän kolmasti,\nmutta puri yhä varsin voimakkaasti ja vikkelästi. Ja Hughin, mr\nBritlingin vanhimman pojan vaikeudet osoittautuivat sangen vähässä\nmäärin kohtalokkaiksi ja selvisivät suuremmitta vaikeuksitta.\n\n\n5.\n\nKun Hugh oli saanut asiansa järjestykseen ja palannut Lontooseen,\ntaipui mr Britling ajattelemaan, että pelokkaat aavistelut ovat\nsyntiä elämän oikeamielisyyttä ja puolueettomuutta vastaan.\n\nMikään muu ei voinut herättää eloon mr Britlingin onnetonta\ntaipumusta synkkiin aavisteluihin siinä määrin kuin Hugh. Hugh oli\nhänen sydäntään ja hermojaan lähempänä kuin yksikään muu olento.\nViimeksi kuluneina vuosina eri suuntiin tekemiensä tunteenomaisten\nharhailujen aikana mr Britling oli tullut sen tajuamaan. Ja kaikki\nmitä mr Britling tajusi, hän lausui myöskin julki. Tämä hellyys, joka\nilman minkäänlaista ponnistusta muodostui verrattomasti syvemmäksi\nkuin yksikään hänen retkeilyjensä aikana syntynyt hienonhieno tai\nintohimoinen tunne, antoi mr Britlingille aihetta sen teorian\nkehittelemiseen, jonka hän jo oli mr Direckille esittänyt, nimittäin\nettä me ainoastaan lastemme kautta pääsemme epäitsekkääseen\nrakkauteen, todelliseen rakkauteen. Mutta tämä ei selittänyt, miksi\nhäntä Hughiin yhdisti paljoa läheisempi tunteenomainen side kuin\nHughin hupaisiin pieniin velipuoliin. Siinä oli tosiasia, jonka\nlähempää tutkimista mr Britling sangen uutterasti vältteli...\n\nMr Britling oli luultavasti paljoa rehellisempi ja tarkkanäköisempi\narvostellessaan itseänsä ja olevaisuutta kuin useimmat älykkäät\nihmiset, ja kuitenkin oli hänen suhteessaan vaimoonsa, ympäristöönsä,\nmaahansa, Jumalaansa ja luonnonjärjestykseen paljonkin sellaisia\nseikkoja, joille hän valppaan pontevasti käänsi selkänsä. Mutta kovin\npäättäväisesti käännetty selkä saattaa olla yhtä merkitsevä kuin\nojennettu sormi, ja tällä takaperoisella tavalla ja asiaa selvään\nilmi lausumattakin mr Britling tiesi rakastavansa poikaansa siitä\nsyystä, että oli häneen tuhlannut eniten toiveitaan ja kuvitelmiaan,\nsiitä syystä, että ainoastaan hänessä jatkui Maryn ja hänen\nonnellinen yhteiselämä, joka silloin oli ollut pelkkää lemmen myrskyä\nja nyt muistelossa oli niin kaunis; se oli vallinnut mr Britlingin\nkoko sydäntä. Poika oli ollut nuorten vanhempain ilo ja ylpeys; he\neivät voineet käsittää, että milloinkaan oli ollut niin hienoa ja\nsuloista pikku olentoa, ja heidän kuvittelunsa ja harrastuksensa\nkiintyi suuressa määrin hänen pienoisen persoonallisuutensa\nyksityiskohtaiseen tutkimiseen ja hänen tulevaisten vaiheittensa\nennustamiseen. Mr Britlingin mielessä rehoitti mitä ihmeellisimpiä\nhänen kasvatustaan koskevia suunnitelmia. Tämä henkinen askartelu\nepäilemättä lisäsi mr Britlingin erikoista kiintymystä suuressa\nmäärin, ja vieläkin hellempiä ja hienompia vaikutteita oli\nolemassa, sillä poika muistutti Maryä monessa suhteessa. Mutta oli\nmuitakin tosiasioita, jotka mr Britling sitäkin ilmeisemmin jätti\nhuomiotta. Edithiä ja mr Britlingiä erottavan juovan vähittäiseen\nlaajenemiseen vaikutti kaikessa hiljaisuudessa Edithin kylmä\nsuhtautuminen poikapuoleensa. Hän oli aina ystävällinen tuolle\npörhöiselle, pienelle uneksijalle, Edith hoiti häntä erittäin hyvin\nja piti hänestä -- on vaikea ymmärtää mitä mr Britling olisi voinut\nvaatia lisäksi -- mutta päivän selvää oli, ettei hän olisi tahtonut\nitselleen sellaista lasta. Oli kerrassaan kohtuutonta ja aivan\nluonnollista, että mr Britling katsoi Hughin siten kärsivän vääryyttä.\n\nEdithin koti oli varakkaampi kuin Maryn. Hän toi omia rahoja\npesään. Hänen kasvatusjärjestelmänsä oli paljoa tehokkaampi kuin\nMaryn vaistomainen toimintatapa. Hugh oli ollut kuolemaisillaan\nensimäisenä ikävuotenaan, ja eräänä kesänä oli joku kulkutauti häntä\nhipaissut. Tuo oli levottomuuden siteellä kiinnittänyt hänet isän\nsydämeen, Edithin lastenkammarin läheisyyteen ei mikään tartunta\nollut päässyt. Hughin mr Britling oli nähnyt pienenä, surkuteltavana\nja kasvoiltaan viheriänä, kun hänet oli täytynyt nukuttaa jotakin\nvähäistä rauhasleikkausta varten. Nuoremmat lapset eivät olleet\nmilloinkaan herättäneet mr Britlingin sydämessä sellaista sääliä; he\neivät olleet niin arkanahkaisia kuin heidän vanhempi veljensä, tomu\nja taudinsiemenet eivät heihin niin helposti pystyneet. Kaikista\nnäistä seikoista kehittyi epämääräinen käsitys, että Hughille oli\nmyönnettävä erikoisasema. Kateutta ja epäilyä piilee kaikissa\ninhimillisissä sukulaisuussuhteissa. Me elämme elämäämme väittäen\nkivenkovaan, ettei niin ole laita ja edellyttäen todelliseksi sen\njalomielisyyden, johon pyrimme. Mutta niissä perheissä, joissa on\nlapsipuolia, eivät kateus ja epäily esiinny ainoastaan piilevinä,\nvaan puhkeavat alinomaa ilmoille.\n\nMr Britling arveli Hughin olevan aivan erikoisen, harvinaisen\nonnistuneen olennon, ja hänen mielestään oli poikaa vaalittava aivan\nerikoisen huolellisesti, koska hän oli rakenteeltaan heikko --\nominaisuus, joka mr Britlingin mielestä itse asiassa oli käsitettävä\neduksi. Poika oli vilkas, nopea kuulemaan, nopea liikkumaan, erittäin\ntäsmällinen ja huoleton samalla kertaa, alkoi puhua harvinaisen\naikaisin ja rupesi varhaisella iällä sommittelemaan piirustuksia,\njotka olivat auttamattoman huolimattomia ja merkillisen sattuvia.\nTästä luonnonlaadusta johtui aina itsestään, että hän oli toisinaan\nkömpelö ja usein rähjäinen, saattoi siinä määrin vaipua ajatuksiinsa\nettä oli epäkohtelias ympäristölleen ja sairastui jokaiseen\nliikkeellä olevaan tautiin. Mrs Britlingin ääretön kritiikki ja\nvarsin somain, mutta lahjattomampain perheen nuorempain vesojen\nmuodostama vastakohta piti mr Britlingissä yllä alinomaista toivoa,\nettä Hugh osoittaisi etevyytensä eittämättömällä tavalla. Seuraukset\neivät olleet aina onnekkaita: syntyi paljon keskinäistä hankausta,\njoskaan ei niin paljoa, ettei Hugh olisi voinut puolestaan yhä\nenemmän kiintyä isäänsä. Poika tiesi ja tunsi, että isä oli hänen\nisänsä aivan yhtä varmasti kuin hän tunsi, ettei mrs Britling ollut\nhänen äitinsä. Isälle hän uskoi menestyksensä, isäänsä hän turvasi.\n\nMutta mieluummin hän uskoi isälle menestyksiänsä kuin huoliansa.\nOmasta puolestaan hän oli taipuvainen katselemaan epäonnistumista\nhumoristiselta puolelta, mutta kun oli kysymyksessä \"isänylpeyttä\nkohtaava ankara isku\", ei humoristinen käsittely voinut tulla\nkysymykseen...\n\nSe vaikeus, jota hän nyt oli isältänsä salannut, koski nuorison\nvakavinta ongelmaa: elämänuran valintaa. Se ei ollut missään\nyhteydessä niiden eroottisten häiriöiden kanssa, joita hänen isänsä\noli peljännyt. Jos jotakin sentapaista ehkä liikkuikin Hughin\nhymyilevän tai mietteliään pinnan alla, ei se vielä ollut puhjennut\nnäkyviin selvinä ilmauksina. Mutta häntä vaivasivat kovin hänen oman\nälyllisen kokoomuksensa ristiriitaiset virtaukset. Kahdenlaiset\nharrastukset kiistelivät vallasta hänen mielessään; toisten esineenä\noli -- monesta lukijasta tämä tuntunee kuivalta harrastettavalta,\nmutta Hughiin se vaikutti kimaltelevan kiehtovasti -- kristallografia\nja molekulaarifysiikka, toiset kohdistuivat karrikatyyritaiteeseen.\nMolemmat taipumukset perustuivat epäilemättä hänen tavattoman\nherkkään muototajuunsa. Koulupoikana hän oli iloisesti harjoitellut\nkumpaakin, mutta nyt oli käsissä aika, jolloin täytyi erikoistua, ja\nvalitseminen -- tieteen tai taiteen -- aiheutti suurta epäröintiä.\nTieteellistä opintopuuskaa seurasi väsymyskausi, jolloin elämä tuntui\nkerrassaan tyhjänpäiväiseltä, pelkältä ilveeltä, jota sopi kuvata\nerittäin hirvittävästi. Jonkun ajan antauduttuaan pilapiirustukseen\nhänen ajatuksensa palasi valoon ja kristalleihin kuten katuva\nMagdaleena kirkkoonsa. Koulusta päästyään hän ei ollut halunnut\nCambridgeen, vaan lähti Lontoon yliopistoon työskennelläkseen etevän\nja innostavan professori Cardinalin johdolla. Mutta samaan aikaan oli\nCardinal päättänyt muuttaa Cambridgeen, ja Hugh oli tuskin saanut\ntyönsä alulle Lontoossa, kun Cardinalin seuraajaksi tuli ikävä,\nturhanaikainen ja lamaava Pelkingham, jonka koskettaessa kristallit\nmuuttuivat ikäänkuin vanukkaiksi, läpikuultoisuus katosi maailmasta\nja X-säteet kutistuivat ja kuolivat. Ja Hugh rappeutui heti\npilkkaajaksi ja leikinlaskijaksi, joka halusi hyljätä tieteen taiteen\nvuoksi.\n\nHän oli hyljännyt tieteen taiteen vuoksi vakavasti neuvoteltuaan\nasiasta isänsä kanssa. Mutta nyt häntä näkyi jälleen painavan huoli,\nsillä hän katui ja halusi lähteä Cardinalin luo Cambridgeen ja jatkaa\ntieteellisiä opintojansa, vaikka vuosi olikin mennyt hukkaan. Hän\ntunsi tämän olevan alentavaa horjuvaisuutta, tiesi siitä johtuvan\nmelkoisia menoja ja siksi häneltä kuluikin kaksi viikkoa ennenkuin\nvoi ottaa asian puheeksi.\n\n\"_Siinäkö_ kaikki!\" huudahti mr Britling tuntien ääretöntä\nhuojennusta.\n\n\"Isä kulta, ethän toki ole luullut minun tehneen velkoja tai\nväärentäneen vekseleitä?\"\n\n\"Minä ajattelin, että olit kukaties tehnyt naimaliiton jonkin\nlaulajatytön kanssa tai jotakin sentapaista\", vastasi mr Britling.\n\n\"Ja ostanut vähittäismaksuilla ison, kermanvärisen automobiilin,\njonka hän olisi ajanut rikki. Ei, sellaista sattuu vasta\nmyöhemmällä iällä... Minä ilmoittaudun vain jonkun cambridgelaisen\ntupakkamyymälän kaunottaren uskolliseksi ihailijaksi -- ja jatkan\nopintojani vuoden tai pari...\"\n\n\n6.\n\nVaikka mr Britlingin ei tarvinnut enää olla huolissaan poikansa\nsuhteen, oli hänen mielensä kuitenkin omituisen levoton koko\nheinäkuun ajan. Hänestä tuntui, ettei maailma ollut oikealla tolalla,\nja tätä tunnettaan hän yritti poistaa erilaisten huvittelujen\navulla. Hienompi, salatajuinen erittely vei kenties tuloksiin,\njoita hänen tietoinen minänsä ei tahtonut hyväksyä. Ja kun hän ajoi\npolkupyörällä mrs Harrowdeanin luo saadakseen imartelua, huvia ja\nyleistä mielihyvää, niin toivioretken esine ei laisinkaan innokkaasti\nvarmentanut kaikkea, mitä hän halusi uskoa itsestään ja maailmasta,\nkuten oli ollut laita heidän romanttisen ystävyytensä aikaisemmilla\nasteilla. Mrs Harrowdean oli yhä vihamielinen Edithiä kohtaan; hän\nnäytti päättäneen tehdä tilanteen sietämättömäksi. Ja kuitenkin oli\njoitakin hetkiä, jolloin entinen läheinen suhde vallitsi.\n\nHe kävelivät hänen tulopäivänsä iltapuolella naurettavan pienen\npuiston läpi huvimajaan, josta avautui näköala, ja keskustelivat\nIrlannin Kysymystä koskevasta lentokirjasesta, joka nyt oli\nvalmistumaisillaan.\n\n\"Tietysti\", sanoi mrs Harrowdean, \"tietysti siitä tulee mainio\nlentokirjanen\".\n\nHänen äänessään oli empimistä, joka sai mr Britlingin odottamaan\njatkoa.\n\n\"Mutta minun luullakseni kaikenlaiset kirjailijat voisivat julkaista\nIrlantia koskevan lentokirjasen. Sitävastoin ei kukaan muu kuin\nsinä voisi kirjoittaa 'Hiljaisia tienoita'. Voi, _miksi_ sinä\net valmista tuota suurenmoista ihanaa teosta ja jätä koko tätä\ntodellisuuden ja sanomalehtien maailmaa, kaikkea tätä raakaa,\nalhaista, kaikkea riitaa ja jaarittelua muitten asiaksi. Sinulla\non hallussasi taikavoima, sinä voisit olla runoilija, voisit\npelastaa meidät rumasta olevaisesta kauneuden maahan -- ja kuitenkin\ntyydyt olemaan arvostelijana ja riitapukarina. Se johtuu sinun\nympäristöstäsi. Inhottavista käytännöllisistä harrastuksistasi. Siitä\nkäytännöllisyydestä, joka on aina sinun vaiheellasi. Sinun ei pitäisi\nkoskaan _nähdä_ sanomalehteä. Yhdenkään amerikkalaisen ei pitäisi\npäästä lähemmäksi kuin kymmenen peninkulman päähän sinusta. Sinun\npitäisi juoda maitoa maljoista liljaisissa laaksoissa.\"\n\nMr Britling, joka tavallaan piti tuollaisesta puheesta, mutta\nkuitenkin sen kestäessä tunsi itsensä naurettavan paisutetuksi, jopa\ntyperäksikin, vastaili heikosti ja vaatimattomasti.\n\n\"Minä luin _Nation'issa_ äskettäin julkaisemasi kirjeen\", sanoi mrs\nHarrowdean. \"Miksi antaudut väittelyihin. Minun teki mieleni lähteä\npäätä pahkaa _Nation'iin_, saada sinut käsiini, pyyhkiä pois kiukkusi\nja viedä sinut kokonaan pois -- johonkin rauhaisaan, kauniiseen\npaikkaan.\"\n\n\"Mutta sellaisille henkilöillehän _täytyy_ vastata\", sanoi mr\nBritling vieriskellen eteenpäin rouvan rinnalla ikäänkuin täysikuu\nVenuksen vierellä ja aivan vilpittömästi ja huomaamattaan käyttäen\nkeskustelutoverinsa äänilajia.\n\nMrs Harrowdean lausui muistista muutamia \"Hiljaisten tienoiden\"\nrivejä. Hän valoi ääneensä kerrassaan ihmeellistä tunnetta. Hän sai\nsanat hehkumaan. Ja hän oli nähnyt käsikirjoituksen yhden ainoan\nkerran...\n\nOliko hän tosiaankin hautaamassa ihmeellistä kykyänsä arkitointen\npölyyn? Kun he vihdoin palasivat huvimajasta päivälliselle\nlämpöisessä ehtoovalaistuksessa, oli hän varmasti luvannut ryhtyä\n\"Hiljaisiin tienoihin\" ja valmistaa teoksen... Ja harkita Irlantia\nkoskevaa lentokirjastaan ennenkuin laskisi sen julkisuuteen...\n\nPyecrafts oli kuin kristallilipas, kappale hienompaa maata kaukana\nmaailman suurista maanteistä...\n\nKaikesta huolimatta tuo kaikkien riitojen enkelimäinen vastustaja\njo seuraavana päivänä puhkesi mitä kauhistuttavimmalla tavalla\nsoimaamaan Edithiä, ja mr Britlingin täytyi sanoa hänelle selvemmin\nkuin ennen, ettei hän voinut sellaista sallia. Hän ei halunnut\nkuulla Edithiä häväistävän. Hän ei sietänyt, että Edith kuvailtiin\nhalpamaiseksi. Siitä syntyi heidän välilleen ankaraa ikävyyttä,\nkyyneliä ja Oliveriin viittailua...\n\nMr Britling huomasi olevansa kykenemätön jatkamaan \"Hiljaisten\ntienoiden\" enempää kuin lentokirjasenakaan kirjoittamista ja oli\nvarsin onneton...\n\nMyöhemmin mrs Harrowdean osoitti erittäin liikuttavaa katumusta\nja sanoi nielevänsä tuhat Edithiä, kunhan mr Britling vain häntä\nrakastaisi. Mr Britling jätti huomioonottamatta \"Edithin nielemiseen\"\nsisältyvän epäkunnioituksen, he tekivät sulan sovinnon, puhuivat\nkorkealentoisesti, ja illalla mr Britling jatkoi onnellisesti\n\"Hiljaisia tienoita\" keksien puoli tusinaa ihmeen kaunista riviä.\nSeuraavana päivänä hän palasi kotiin, jossa häntä odottivat mr\nDireck, melkoiset kirjekasat ja Irlantia koskevan lentokirjasen\nvalmistaminen.\n\nHän tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän ei ollut vielä milloinkaan\ntuntenut itseään niin rauhattomaksi omassa kodissaan. Hän ei voinut\nymmärtää, mikä oli syynä. Kaikki hänen ympärillään oli ihan ennallaan\nja kuitenkin herätti kaikki tyytymättömyyttä ja tuntui epävarmemmalta\nkuin koskaan ennen. Häntä ikävystytti Irlantia koskevan riidan\nmahtipontinen jatkaminen; häntä hermostutti Balkanilla kytevä\nsodanuhka, samoin suffragetit ja joukko tarkoituksettomia\npikkulakkoja sekä kaikissa näissä riidoissa ja turhanpäiväisyyksissä\nilmenevä yleisen suunnitelman puute... Dower Housessa hän joutui\nmitä epämieluisimpien ajatusten valtaan. Muun muassa hän epäili\n\"Hiljaisissa tienoissa\" jäljitelleensä, tietäen tai tietämättään,\nHenry Jamesia...\n\nHeinäkuun kahdentenakymmenentenä ensimäisenä Gladys tuli takaisin\nkorjattuna ja yhtä hienona kuin konsanaan ennen onnettomuutta.\nSeuraavana päivänä mr Britling ajoi hyvin varovasti Pyecraftsiin\ntoivoen voivansa hillitä levottomuuttaan teeskentelemällä suurta\nintohimoa ja kuuntelemalla ylistyksiä, joita tuli \"Hiljaisten\ntienoiden\" osaksi, tuon ihanan taideteoksen, joka oli niin perin\npuhdas kaikesta todellisuuden tahrasta -- ja kovaksi onneksi oli mrs\nHarrowdean hänen saapuessaan huonolla tuulella. Mr Britling oli ollut\npoissa hänen luotaan kymmenen päivää -- kokonaista kymmenen päivää.\nEdith oli tietenkin juonillaan häntä pidättänyt. Sitä hän ei ollut\ntehnyt. Eikö _ollut_? Kuinka hän saattoi olla niin yksinkertainen,\nettä meni sellaista väittämään? Tämä oli myrskyisen ehtoopuolen\nalkusoittoa.\n\nMrs Harrowdeanin harmin syynä oli, että hän tuhlasi elämänsä, että\nhän tuhlasi hyvän, kärsivällisen, kelpo Oliverin elämän, että hän\nystävyytensä vuoksi joutui mitä ilkeimpien syytösten esineeksi, että\nmr Britling kohteli häntä välinpitämättömästi, tuli milloin hyväksi\nnäki, pysyi sydämettömästi poissa eikä koskaan tullut ajatelleeksi,\nettä hän tarvitsi _pikku_ huvituksia, _pikku_ huomaavaisuuksia,\n_pikku_ lahjoja. Luultiinko hänen voivan ryhtyä vaatimattomiin\ntöihinsä, olivatpa ne nyt millaisia! tahansa, laiminlyötynä ja\nyksinäisenä? Oli muistettava, että naiset ovat pieniä, herkkiä\nolentoja, jotka kaipaavat onnea ja joiden onnea on _pidettävä\nyllä_. Eihän Oliver tosin ollut älykäs eikä viehättävä, mutta\nkömpelöllä tavallaan hän sittenkin ymmärsi ja yritti suorittaa\nvelvollisuuksiansa...\n\nLähes pari tuntia kuunneltuaan tällaisia valitusvirsiä mr Britling\nnousi kapinaan. Hän kohotti äänensä, valoi siihen loukkaantuneisuutta\nja murhetta ja selitti tulleensa Pyecraftsiin pelkkäin hellien ja\nlemmekkäiden aatosten vallassa, huomautti viipymisen johtuneen siitä,\nettei Gladys ollut ehtinyt aikaisemmin kotiin korjausretkeltä,\nmainitsi ottaneensa mukaansa \"Hiljaisten tienoiden\" käsikirjoituksen\nviimeistelläkseen ja päättääkseen sen täällä, kertoi \"päivä päivältä\"\nikävöineensä rakkaan, vanhan huvimajan ilmapiiriin, jossa oli uskonut\ntyön sujuvan vanhan, rakkaan meren välkkyessä näköpiirin rajoilla, ja\ntotesi sen nyt olevan mahdotonta, sanoi mrs Harrowdeanin tehneen sen\nmahdottomaksi ja väitti hänen kohta tekevän kaikki mahdottomaksi.\n\nKun mr Britling oli laukaissut väitteensä ilmoille ja itsekin\nihmetellyt purkautumaan päässeen katkeruutensa nopeata nousua, hän\nvaikeni äkkiä, teki käsillään epätoivoisen eleen ja lähti ikäänkuin\näkkinäisen mielijohteen ajamana ulos huoneesta ja koko talosta\nodottavan Gladysin luo. Hän nousi vaunuun, pani koneen käyntiin\nja -- ankaran mielenliikutuksensa vuoksi hetkisen välityksiä\nvaihdeltuaan -- kääntyi menemään, kääntyessään murskaten kulman\neräästä pienestä kukkalavasta, jossa kasvoi jalopeurankitoja.\nVihaisen vääjäämättömästi hän ajoi takaisin kotiinsa sanomalehtien,\nkirjeiden ja harmien luo kokemaan sitä maailman onttouden ja\ntarkoituksettomuuden synnyttämää nakertavaa ja käsittämätöntä\ntunnetta, johon hän oli toivonut saavansa mrs Harrowdeanilta\nlievikettä. Ja mitä kauemmaksi mrs Harrowdeanista hän ehti, sitä\njörömmin ja kohtuuttomammin hän tunsi käyttäytyneensä.\n\nMutta eteenpäin hän meni, sillä hän ei ymmärtänyt, miten takaisinkaan\nsopisi lähteä.\n\n\n7.\n\nMr Direckin nyrjähtynyt ranne parani hänen omasta mielestään liiankin\nnopeasti. Alusta pitäen hän oli vakuuttanut voivansa pitää sitä\nsiteessä ja siitä huolimatta lähteä matkalle ja selviytyä omin\nneuvoin hotelleissa. Matching's Easyssä hän sanoi oleilevansa vain\nsiitä syystä, että siellä-olo häntä miellytti, että hän nautti mrs\nBritlingin ystävällisyydestä ja mr Britlingin seurasta. Mutta itse\nasiassa hän nautti minkä ennätti miss Cecily Cornerin raikkaudesta\nja ystävällisyydestä, ja mr Britling oli enemmän kuin kolmanneksen\najasta kokonaan kotoa poissa.\n\nLienee jo itsestään selvää, että mr Direck oli eurooppalaista\nteeskentelemättömämpi ja suorasukaisempi mies ja että hänen\npuoleltaan neitoseen kohdistuvat aikeet olivat niin selvät, suorat\nja läpeensä rehelliset kuin sellaiset aikeet suinkin voivat\nolla. Huomattavimmin kuin muissa maissa vallitsee Amerikassa\nritarillisuuskäsite, jonka mukaan naisen on näissä asioissa annettava\nääni; miehen on siihen soveltauduttava, oltava suojaava, huomaavainen\nja älykäs. Naisen tulee olla oikullinen ja viehättävä, kunnes mies\nhänet vangitsee, rakentaa; hänelle oivallisen pesän, tarjoaa hänelle\nhämmästyttävän runsaat taskurahat ja pitää muuten huolen omista\nasioistaan. Näillä edellytyksillä mr Direck ryhtyi tehtäväänsä. Mutta\naivan pian ilmeni, ettei Cecily hyväksynyt hänen edellytyksiänsä.\nHän joutui hämilleen saadessaan suklaata ja kukkia, joita mr Direck\ntuotti häntä varten Lontoosta -- Britlingin pojat osasivat antaa\nlahjoille paljoa suuremman arvon -- hän ei tahtonut sallia mr\nDireckin järjestävän hänen tähtensä pieniä, kalliita huviretkiä,\nkieltäytyi hyväksymästä lausuttuja kohteliaisuuksia ja uhkasi\nlopettavansa luonakäynnit, ellei hän herkeäisi. Hän ei tyytynyt\nottamaan selkoa vain mr Direckin yleisestä elämänkäsityksestä, vaan\nteki mitä suorasukaisimpia hänen toimintaansa ja harrastuksiansa\nkoskevia kysymyksiä. Mr Direckin pääasiallisimpana toimintana oli\nkyvykkään asianajajan onnellisena perijänä oleminen, ja Cecilyn\nristikuulustelun valossa näyttivät hänen harrastuksensa mitättömiltä\nja jossakin määrin löyhiltä -- ominaisuuksia, joita hän siihen asti\nei ollut milloinkaan pitänyt minään puutoksina. Niinpä hänen täytyi\ntoivoa voivansa tulevaisuudessa, oikealta taholta tulevan innostuksen\navulla, ryhtyä viettämään toimekkaampaa ja hyödyllisempää elämää.\n\n\"Amerikassa\", selitti hän, \"meistä tuntuu, että me pikemmin taivumme\ntekemään liian paljon kuin liian vähän ja että joutilaan luokan\ntehtävänä on kehittää hienostumista ja laajempaa elämänkatsomusta\".\n\n\"Mutta joutilas luokka ei merkitse sellaista luokkaa, joka ei tee\nmitään\", sanoi Cecily. \"Se merkitsee vain luokkaa, joka ei reuhdo\nrahanansiossa.\"\n\n\"Te olette liian ankara minua kohtaan\", sanoi mr Direck hymyillen\nhiljaista hymyänsä.\n\nSaadakseen Cecilyn puolustusasentoon hän kysyi, mitä hänen asemassaan\nolevan miehen oikeastaan pitäisi tehdä.\n\n_\"Jotakin\"_, vastasi Cecily, ja tätä epämääräistä vaatielmaa\nlaajemmin selvitellessään he joutuivat koskettelemaan useitakin\nasioita. Cecily, mainitsi olevansa sosialisti, ja mr Direckissä oli\nvielä vanhanaikaisen amerikkalaisen ennakkoluulon vivahdusta tuota\nsanaa kohtaan. Sosialisti sai hänet ajattelemaan anarkisteja ja\nrangaistusvankeja. Selvää oli myöskin, että Cecily tunsi perinpohjin\nmr Britlingin kirjoitelmat ja teokset. Hänen mielestään jokaisen\nihmisen, naisten samoinkuin miestenkin, tuli suunnitella työnsä\nsiten, että ihmiskunta kokonaisuudessaan siitä hyötyisi. (\"Olenhan\nminä sentään sihteerinä massachusettsilaisessa nykyaikaisen ajattelun\nseurassa\", huomautti mr Direck.) Hän halusi itsekin tehdä jotakin --\njuuri siitä syystä, ettei hän ollut selvillä tehtävänsä laadusta,\nhän luki niin paljon ja ahmimalla. Hän halusi antautua johonkin.\nSyvällä mr Direckin sisimmässä eli vakaumus, että Cecilyn oikeana\ntehtävänä oli rakastaa, rakastaa myrskyisesti ja itsekkäästi, nauttia\njoka hiven omaa ihastuttavaa itseänsä ja omaa elontäyteläisyyttänsä\n-- niin kauan kuin se hänellä oli. Keskustelussa ei tämä\nvakaumus kuitenkaan päässyt ilmenemään sen selvemmin kuin että\nmr Direck mainitsi ihmisen velvollisuuden olevan kehittää omaa\npersoonallisuuttansa. Tässä kohden Cecily ilmaisi tarmokkaasti\neriävän mielipiteensä.\n\n\"Sitäpä mr Britling juuri sanoo teistä, 'Amerikkalaisissa\nvaikutelmissaan'\", virkkoi hän. \"Hän sanoo, että Amerikassa pannaan\naivan liiaksi painoa persoonallisuuden kehittämiseen, että mitä\nvirheitä Amerikan oloissa lieneekään, tuo on joka tapauksessa\nilmeisin virhe. Minä luin asiasta aamusella ja heti lukiessani\najattelin: Niin, siinäpä se on! Mr Direck liioittelee persoonallisen\nkehityksen tärkeyttä!\"\n\n\"Minä!\"\n\n\"Te juuri. Teidän kanssanne jutteleminen huvittaa minua ja se\nei huvita minua. Nyt minä ymmärrän syyn olevan siinä, että\nte lakkaamatta puhutte minun persoonallisuudestani ja omasta\npersoonallisuudestanne. Se tympäisee minua. Aivan kuin joku kävelisi\njäljessäni lyhty kädessään. Tavallaan minä siitä sentään pidänkin.\nMinä pidän siitä, se on mielestäni imartelevaa, mutta jälkeenpäin\nse taas tuntuu epämieluiselta, minä en pidä sen aikaansaamasta\nvaikutuksesta. Minä yllätän itseni yrittämässä olla mitä te olette\nsanonut minun olevan -- minä siis ikäänkuin näyttelen itseäni. Minun\ntekee mieleni katsoa peiliin, kuinka yritykseni onnistuu. Sama\nasia, jonka mr Britling kirjassaan mainitsee Amerikan naisista. He\nnäyttelevät itseään ikäänkuin mitäkin roolia; heidät on kuvailtu\nmäärätynlaisiksi ja koettavat aina mahdollisimman selvästi osoittaa\notaksutun laatunsa kaikille katselijoille. Mutta sellaisessa puuhassa\nollen ei käy kunnolla ajatteleminen muita asioita.\"\n\n\"Me katselemme mielellämme ihmisiä kirkkaassa valaistuksessa\", sanoi\nmr Direck.\n\n\"Me emme. Me kait olemme hämärämpiä\", sanoi Cecily.\n\n\"Teissä on kieltämättä enemmän varjonhäivettä\", sanoi mr Direck. \"Ja\nminun on tunnustettava, että tuo varjonhäive ottaa minut valtoihinsa.\nMutta ettehän te ole vielä sanonut minulle, miss Cissie, mihin minun\non mielestänne ryhdyttävä. Tässä minä olen, kuten näette, sangen\nsuuressa määrin teidän käytettävissänne. Millaisiin tehtäviin minun\nmielestänne tulee antautua?\"\n\n\"Sitä teidän on kysyttävä joltakin kokeneemmalta. Kysykää mr\nBritlingiltä.\"\n\n\"Mieluummin minä noudattaisin teidän neuvoanne.\"\n\n\"Enhän minä ole selvillä edes omista asioistani\", sanoi Cecily.\n\n\"Miksi emme siis lähde yhteiselle etsintäretkelle?\"\n\nCecilyn kiusallisena tapana oli jättää huomioonottamatta kaikki\nsensuuntaiset yritykset.\n\n\"Ei voi mitään sille, että tuntee olevansa olemassa enempää kuin\npelkkää itseänsä varten\", sanoi hän...\n\n\n8.\n\nPian sai mr Direck mitata Dower Housessa vielä vietettävää aikaansa\ntunneissa eikä enää päivissä. Hänen matkatavaransa olivat suurimmalta\nosalta valmiina, hänen matkalippunsa Rotterdamiin, Kölniin,\nMüncheniin, Dresdeniin, Wieniin olivat kaikki kunnossa. Ja yhä olivat\nhänen ja Cecilyn väliset asiat sangen epämääräisellä kannalla.\nMutta Jumala ei ole suotta luonut amerikkalaisen leukaa sileäksi ja\nselväpiirteiseksi: mr Direck päätti saada asiansa; jonkinlaiseen\npäätökseen ennenkuin lähti matkalle, josta mielenkiinto nopeasti\nhaihtui tarkkaavaisuuden keskittyessä toiselle taholle...\n\nHänen äänessään ja käytöksessään ilmeni melkoista hermostumista, kun\nhän vihdoinkin toteutti päätöksensä.\n\n\"On eräs pieni asia\", sanoi hän Cecilylle, käyttäen hyväkseen hetkeä,\njolloin he jäivät kahdenkesken aamiaisen jälkeen, \"joka olisi minulle\nnyt arvokkaampi kuin mikään muu koko maailmassa\".\n\nCecily vastasi kohottamalla kulmakarvojaan ja katsahtamalla häneen\nvähemmän kysyvästi kuin tarkoitus oikeastaan oli.\n\n\"Voisimmehan kävellä hiukan yksissä Claveringsin puiston kautta ja\nniin edespäin. Saisin nähdä hirvet vielä kerran ja vanhat puut.\nMielelläni pitäisin ne muistissani jouduttuani täältä kauas pois.\"\n\nHänen henkeänsä ahdisti hieman, ja Cecily mietti asiaa hetkisen aivan\nkohtuuttoman vakavasti.\n\n\"Miksei\", vastasi hän, antaen iloisen suostumuksensa paria tahtia\nliian myöhään. \"Mennään vain. Se on hauskaa.\"\n\n\"Nämä Englannin ehtoopuolet ovat ihmeellisiä ehtoopuolia\", huomautti\nmr Direck oltuaan vähän aikaa vaiti. \"Niissä ei tosin ole meidän\nkesämme loistoisaa loimua, mutta -- hehkuvia ne ovat.\"\n\n\"On ollut hyvin kaunista koko täällä olonne ajan\", virkkoi Cecily...\n\nVaihdettuaan siten ajatuksia he enempää puhelematta kulkivat\nlehtokujaa maantielle, pitkin puiston aitoviertä, ja sitten pienelle,\npuistoon johtavalle veräjälle.\n\nMr Direckistä tuntui, että oli sopimatonta puhua mitään ennenkuin\nveräjästä oli päästy. Lehtokuja, maantie ja veräjä olivat pelkkää\nvalmistelua, josta oli suoriuduttava ennen varsinaiseen asiaan\npuuttui mistä. Pienen valkoisen veräjän toisella puolen oli tie\nselvä, puisto levisi heidän eteensä ja he voivat kulkea eteenpäin\ntienkäänteitä ajattelematta. Ja mr Direck oli mielestään riittävän\nkauan kulkenut varovasti pitkin lehtokujia ja syrjäpolkuja.\n\n\"No niin\", sanoi hän saavutettuaan Cecilyn, joka oli ehtinyt edelle\nhänen erinomaisen huolellisesti sulkiessaan veräjää. \"Minä halusin\nsaada tilaisuuden mainita teille jotakin, joka sattuu liikuttamaan\nteitä -- jos se sattuu teitä liikuttamaan... Minun kai on parasta\nsanoa asia niin selvästi kuin suinkin... Totta puhuen... Minä olen\nrakastunut teihin korvia myöten... Minä ajattelin puhua siitä\nteille...\"\n\nRajaton äänettömyys.\n\n\"En tahdo tietenkään väittää, ettei ketään muuta ole ollut\", aloitti\nmr Direck äkkiä uudelleen. \"On kyllä ollut. Varsinkin yksi. Mutta\nminä uskallan vakuuttaa teille, etten ole milloinkaan saavuttanut\ntällaista tunteen syvyyttä ja korkeutta, en milloinkaan tällaista\nrauhallisen selvää varmuutta... Ja nyt minä kerron teille koko asian,\nmiss Corner, en tiedä herättääkö se teissä mielenkiintoa, kun kerron,\nettä olette minun ensimäinen ja viimeinen todellinen rakkauteni.\nMinä olen pyytänyt lähettämään -- sain sen vasta eilen -- tämän\npienoisvalokuvan, joka esittää erästä isoäitini sukulaista -- hän oli\nCorner, kuten tekin. Tässä se on...\"\n\nHänen oli aika vaikea selviytyä taskuistaan ja papereistaan. Cecily\noli vaiti; häntä vaivasi aiheeton ja selittämätön halu itkeä. Hän\notti kuvan käteensä.\n\n\"Kun olin viisitoistavuotias poikanen\", virkkoi mr Direck ikäänkuin\nolisi esittänyt murheellisia, mutta ratkaisevia todisteita,\n\"niin _jumaloin_ tuota pientä kuvaa. Se näytti minusta --\nrakastettavimmalta olennolta... Ja -- tehän se olette...\"\n\nHänkin oli suunnattoman liikutuksen vallassa.\n\nPitkään aikaan Cecilyllä ei tuntunut olevan mitään sanottavaa, ja\nvihdoin hän lausui pehmein, epäselvin ääntein, yhä pitäen kuvaa\nkädessään: \"Te olette kovin hyvä.\"\n\nHe olivat pysähtyneet katselemaan kuvaa. Nyt he lähtivät jälleen\nliikkeelle.\n\n\"Minä ajattelin, että minun oli puhuttava teille\", sanoi mr Direck,\nja senjälkeen syntyi pelottava vaitiolo...\n\nCecilyn oli uskomattoman vaikea vastata hänelle. Hän koetti ottaa\nasian keveästi ja luonnollisesti ja olla hyvin avomielinen.\n\n\"Tietysti minä tiesin\", sanoi hän, \"tunsin jotenkin -- että te\naioitte sanoa tämäntapaista -- kun pyysitte minua mukaanne kävelemään\n--\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ja nyt minä olen vaivannut aivoparkojani keksiäkseni mitä teille\nvastaisin.\"\n\nHän vaikeni ja harkitsi vaikeuksiansa...\n\n\"Ettekö ehkä voisi sanoa jotakin samanlaista kuin minä yritin sanoa?\"\nkysyi mr Direck reippaasti, äänessä vilpittömän avuliaisuuden\nvivahdus. \"Olisin kovin iloinen, jos voisitte.\"\n\n\"Enpä oikein\", sanoi Cecily entistäänkin varovaisempana.\n\n\"Tarkoitatte?\"\n\n\"Tiedätte hyvin itsekin, että olette ystävistä parhain. Te olette --\nniin, te olette parhain ystävä.\"\n\n\"No niin, kaikki on hyvin -- siihen asti.\"\n\n\"Enempää ei ollutkaan.\"\n\n\"Ettekö tiedä, rakastatteko minua? Sitä kai tahdoitte sanoa.\"\n\n\"Ei... Ei se sitäkään ole... Mutta...\"\n\n\"Onko kenties joku toinen?\"\n\n\"Ei.\" Cecily punnitsi asioita. \"Siitä teidän ei tarvitse olla\nhuolissanne\", sanoi hän.\n\n\"Mutta... te ette tiedä?\"\n\nCecily teki myöntävän eleen.\n\n\"Ei sovi kieltää, että olen teitä ajatellut\", sanoi hän.\n\n\"No niin, minähän olen puolestani tehnyt voitavani siihen suuntaan\",\nsanoi mr Direck. \"Minusta tuntuu, etten ole koko aikana juuri muuta\ntehnytkään.\"\n\n\"Mutta mitä me sitten tekisimme?\"\n\nMr Direckin mielestä kysymys oli erinomaisen vilpitön. \"Mitä\ntekisimme? Menisimme naimisiin\", sanoi hän. \"Ja niin edespäin.\"\n\n\"Letty on mennyt naimisiin -- ja niin edespäin\", sanoi Cecily katsoen\nvakavasti mr Direckiä silmiin, sillä hän tunsi ankarasti punastuvansa.\n\n\"Ja he voivat hyvin, eikö niin? Mikäli ymmärrän, elävät he mitä\nonnellisinta aikaa!\"\n\n\"Ovat eläneet. Ja Teddy on mitä paras aviomies. Heillä on soma pikku\nasunto ja erittäin viehättävä pienokainen. He pelaavat hockeyta joka\nsunnuntai. Ja Teddy hoitaa tehtävänsä. Ja viikot ovat toistensa\nkaltaisia. He ovat kuin taivaassa. Mutta aina samassa taivaassa.\nJoka sunnuntai alkaa uusi taivaallinen viikko. Ja se, nähkääs, ei\nole enää taivasta, vaan maata. He eivät tosin itse asiaa huomaa,\nmutta he alkavat ikävystyä. Minä olen tarkastellut heitä ja olen\nhuomannut heidän alkavan ikävystyä ihan kamalasti. On sydäntäsärkevää\nhavaita sellaista, sillä he ovat minun rakkaimpiani. Teddyn tapana\noli aina laskea leikkiä heidän tulevasta asunnostaan, pienokaisesta\nja Lettystä ja nyt -- ovat sukkeluudet lopussa. Vain silloin tällöin\nsattuu jokin uusi sukkeluus syntymään. Aivan samoin kuin kukkarikasta\nkevättä seuraa -- kesä. Ja Letty se vain istuskelee eikä enää laula.\nHe toivovat, että tapahtuisi jotakin uutta... Samoin on mr ja mrs\nBritlingin laita. He rakastavat toisiansa. Paljoa enemmän kuin\nkumpikaan heistä aavistaa. Oli kerran aika, luullakseni, jolloin\nhekin elivät taivaallista elämäänsä. Kunnes alkoi äkkiä sattua, ettei\nmitään uutta enää sattunut...\"\n\n\"No niin\", virkkoi mr Direck, \"mutta sopisihan matkustella\".\n\n\"Mutta se ei ole _oikeata_ tapahtumista\", väitti Cecily.\n\n\"Ainakin se pitää mielenkiintoa vireillä.\"\n\n\"Mutta todellinen tapahtuminen merkitsee, että teemme jotakin.\"\n\n\"Te palaatte siihen, mistä aloitimme\", sanoi mr Direck. \"En ole\nkoskaan ennen tavannut ketään, joka olisi ollut siinä määrin tuon\naatteen vallassa kuin te. En tahtoisi asian olevan toisin. Se on\nosa teidän olemustanne. Samaa tuntuu mr Britling aina sanovan,\nitse koskaan täysin tajuamatta, että hän on niin sanonut. Siihen\nsisältyy otaksuma, että kaikki mitä tapahtuu, ei tapahdu niinkuin\npitäisi -- vaan aivan toisin. Tuollaisen ajatuksen valtaan voi\nhyvinkin joutua. Teidän jokapäiväinen elämänne näyttää olevan\nvailla merkitystä, politiikka näyttää olevan vailla merkitystä,\nkuningas, yhteiskuntajärjestys, liike-elämä ja muu semmoinen tuntuvat\nkerrassaan olemattomilta, ja näyttää siltä kuin te arvelisitte\nolevan jotakin muuta -- silmänkantamattomissa -- kätkössä -- jotakin\nsellaista, johon teidän pitäisi päästä käsiksi. Minä myönnän itsekin\nolevani suuressa määrin sellaisen vaikutelman alaisena. Ja se liittyy\nerottamattomasti teitä koskeviin ajatuksiin. En voi tosiaankaan\nhuomata siinä mitään ristiriitaisuutta. Minä rakastan teitä, koko\nsydämeni rakastaa teitä, mitäpä hyödyttäisi sitä kainostella?\nMinä antaisin henkeni tällä hetkellä täyttääkseni pienimmänkin\ntoivomuksenne, tuntuu siltä kuin suonissani virtailisi rakkaus\nveren tilalla, mutta se ei irroita minua tuosta toisesta asiasta.\nSe päinvastoin johtaa minut tuohon toiseen. Minusta tuntuu, etten\nilman teitä kykene yhtään mihinkään, mutta teidän _kanssanne_ -- Me\nemme asettuisi asumaan mihinkään maalaishuvilaan emmekä matkustelisi\npaikasta toiseen Baedekeriä noudattaen. Ei ainakaan pitkiä aikoja. Me\ntietysti asettuisimme yhdessä asumaan ja _toimimaan_...\"\n\n\"Niin, mutta mitä me toimisimme?\" kysyi Cecily.\n\nHeidän keskustelunsa katkesi hetkiseksi.\n\nMr Direck veti syvään henkeänsä.\n\n\"Näettekö tuon vanhan kaadetun puun tuolla? Minä istuin toissapäivänä\nsen rungolla ajatellen teitä. Ettekö tule sinne kanssani istumaan?\nSiellä tarjoutuu näköala, niin, kerrassaan viehättävä englantilainen\nnäköala, kappale taloa, puuryhmät ja etäämpänä laakso lummelampineen.\nMielelläni muistelisin teitä tuon maiseman yhteydessä...\"\n\nHe istuutuivat ja mr Direck aloitti esityksensä. Alussa hän oli\narka ja kömpelö, sillä hän oli miettinyt sanojaan edeltäkäsin\nerinomaisen tarkoin, mutta ei silti tahtonut millään ehdolla esiintyä\nväsyttävänä eikä syvämietteisenä, vaan teeskentelemättömänä ja\nvälittömänä. Aloittaessaan hän itsekin tunsi epäonnistuvansa ja\nolevansa lattea. Ja kuitenkin asia oli hänen sitä valmistellessaan\ntuntunut varsin hienosti suunnitellulta ja elonraikkaalta. \"Niin,\nnähkääs, minä en tahdo käyttää sanoja, joita on viljelty tuhansissa\nerilaisissa merkityksissä, muuten kuin täysin selvällä tavalla, ja\ntoisaalta en halua esiintyä teeskentelijänä enkä kiristää asioita\nparia ääniaskelta niiden luonnollista sävelasemaa korkeammalle,\nmutta minusta tuntuu kuin se, mitä mr Britling aina pitää silmällä\nkirjoitelmissaan ja teoksissaan yleensä, se mitä te etsitte yhtä\ninnokkaasti ja mikä näyttää teistä niin tärkeältä, että rakkauskin\non teistä toisarvoinen asia, kunnes saatte sen tuohon edelliseen\nyhdistetyksi, on sanalla sanoen uskontoa -- en tarkoita sitä tai\ntätä uskontoa, vaan uskontoa itseänsä, suurta, ylevää, laajaa\naatetta, joka sisällyttää teidät, minut ja koko maailman yhteen\nsuureen, yleiseen suunnitelmaan. Ja vaikka tämä rakkauskäsite ei\njuuri olekaan toistaiseksi ollut yleisessä käytännössä -- esimerkiksi\nCarriervillessä -- niin joka tapauksessa se on oikea käsite, jota on\nnoudatettava, ellemme tahdo tehdä rakkaudesta pelkkää turhanaikaista\nja väsyttävää leikkiä huomaavaisuuksineen ja imarteluineen, mikä\nehdottomasti johtaa suoraa päätä pettymyksiin, hullutuksiin ja --\nkadotukseen. Te tahdotte ymmärtääkseni väittää, että avioliiton on\noltava uskonnollinen avioliitto ellei mieli pirstoa elämäänsä, että\nuskonto ja rakkaus ovat elämän tärkeimmät asiat, sen varsinainen\nkäyttövoima ja ettei niitä käy suuntaaminen eri tahoille... Nämä\najatukset ovat olleet minulle vieraita siihen asti, kun tulin\ntänne ja tapasin teidät, mutta nyt ne nousevat mieleeni ikäänkuin\nne olisivat aina siellä olleet... Siksi te ette tahdo kiirehtiä\nnaimisiinmenoanne. Ja siksi minä olen melkein iloinen, ettette tahdo\nsitä tehdä.\"\n\nHän mietti. \"Siksi minun on lähdettävä Saksaan, jotta saisimme\nmolemmin aikaa asian harkitsemiseen.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Cecily punniten kuulemiaan. \"Niinpä se lienee.\nMinä tahdon kyllä uskonnollisen avioliiton, ja Teddyn ja Lettyn\nonnettomuus on juuri siinä, että heiltä puuttuu uskonnollisuutta. He\nväittävät kyllä olevansa uskonnollisia kaikessa hiljaisuudessa...\nMutta -- --\"\n\nMr Direck katseli häntä vakavin ilmein.\n\n\"Mutta mitä _on_ uskonto?\" kysyi Cecily.\n\nJälleen syntyi melkoinen vaitiolo.\n\n\"Lähes kolmeneljännestä niistä esitelmistä, jotka yhdistyksessämme\non pidetty siitä lähtien, jolloin tulin siihen kuulumaan, on\nkäsitellyt juuri tätä kysymystä\", alkoi mr Direck. \"Ja erään kaikkein\nvaikutusvaltaisimpia jäseniämme onnistui saada avuksemme Michiganin\nyliopistosta eräs varsin kyvykäs ja erittäin tottunut nuori nainen,\njoka teki yhteenvedon kaikista noista edustavista lausunnoista. Me\npainatamme sitä parhaillaan todella taiteellisesti julkaistaksemme\nsen syyskauden klubikirjana. Hänen saavuttamiensa tulosten ydin on,\nettä uskonto ei merkitse samaa kuin uskonnot. Että useimmat uskonnot\novat vanhoja, mutta uskonto iäti uusi... Sanalla sanoen, uskonto on\nsuuren olevaisen alinomaista uudelleen löytämistä... Mitä tuo suuri\nolevainen sinänsä on, se lausutaan eri tavoin, mutta jos tiedätte sen\nolevan ja muistatte sen olevan, niin teillä on uskontoa... Siihen\nsuuntaan hän asiaa kuvailee... Minä lähetän kirjan teille kohta kun\nsaan sen... Minä en voi väittää esittäväni asiaa niin selvästi kuin\nhän. Hänellä on oikea erittelevä äly. Mutta se on heräterikkaimpia\npikku kirjoja mitä koskaan olen lukenut. Se ottaa teidät valtoihinsa\nja _pakottaa_ ajattelemaan.\"\n\nHän vaikeni ja tuijotteli eteensä maahan -- mietteissään.\n\n\"Elämän\", virkkoi Cecily, \"on joko oltava uskonnollista tai\npirstouduttava... Kenties se pirstoutuu joka tapauksessa...\"\n\nMr Direck osoitti nämä huomautukset hyväksyvänsä nyökäyttämällä\nvitkaan päätänsä.\n\nHän antoi hetkisen kulua hiljaisuuden vallitessa. Sitten hän tuli\njälleen ajatelleeksi asiaa, jota hän oli suunnitellut epämääräisin\npelontuntein, mutta jonka nämä korkeammat harrastukset olivat\ntyöntäneet syrjään. Hän ryhtyi siihen jälleen, sydän tuskaisena oman\nuhkarohkeutensa vuoksi.\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"ettehän te vihaa minua?\"\n\nCecily hymyili.\n\n\"Enhän ole teistä epämiellyttävä tai halveksittava?\"\n\nCecilyn ilme oli nytkin rauhoittava.\n\n\"Ettehän pidä minua minkäänlaisena jäykkänä amerikkalaisena hirviönä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Te ehkä ajattelette niinkin, että voisin -- joskus tulevaisuudessa\n--?\"\n\nCecily koki iloisen avomielisesti vastata hänen katseeseensa, ja\nluultavasti hän olikin avomielisempi kuin oikeastaan aikoi.\n\n\"Sanokaahan\", virkkoi mr Direck vienon tunneväreen pehmentäessä hänen\nsuunsa ilmettä, \"sanokaahan nyt eräs asia. Meidän on odotettava.\nKunnes olette paremmin selvillä itsestänne. Mutta... Voisitteko\nsuostua --? Jos vain kerrankin -- saisin suudella teitä...\"\n\n\"Minä lähden nyt Saksaan\", jatkoi hän toisen vaietessa. \"Mutta Saksa\nei herätä mielenkiintoani läheskään siinä määrin kuin matkalle\nlähtiessäni otaksuin. Mutta miten olisikaan -- jos tuntisin -- teitä\nsuudelleeni...\"\n\nEksyttävän tyynen näköisenä nuori lady katsahti ensin vasemman ja\nsitten oikean olkansa yli ympäröivään puistoon. Sitten hän nousi.\n\"Me voimme palata takaisin tuota tietä\", sanoi hän hieman päätään\nheilauttaen, \"pientä varjoisaa polkua pitkin\".\n\nMr Direck nousi hänkin.\n\n\"Jos olisin runoilija tai lintu\", sanoi mr, Direck, \"niin laulaisin.\nMutta kun olen tavallinen Amerikan kansalainen, en osaa tehdä muuta\nkuin jutella kaikesta mitä tekisin, jos en olisi...\"\n\nKun he olivat ehtineet pienelle piilopolulle, jossa jalan alla tuntui\npehmyt sammal ja pään päällä oksat kietoutuivat suojaavaksi verhoksi,\nkatkaisi mr Direck hiljaisuuden virkkamalla: \"Kuka tietää, mikä\non oikeata ja mikä väärää tässä ja tällä hetkellä.\" Cecily seisoi\nhänen edessään suorana kuin keihäs, ja hänen kirkkaissa silmissään\nkimalteli lupauksia. Hän tarttui vapisevin käsin hänen pehmeihin,\nviileihin kasvoihinsa ja suuteli hänen suloisia puoliavoimia\nhuuliansa. Hän painoi kiinteämmin itseänsä vasten värähtelevää\nvartta ja aikoi suudella uudelleen. Mutta toinen irroittautui, eikä\nhän pakottanut. Vaiteliaampina kuin koskaan, syvissä mietteissä ja\nsalaisen, oudon värinän vallassa nuo kaksi ulkonaisesti tyyntä nuorta\nihmistä palasivat Dower Houseen...\n\nTeenjuonnin jälkeen tuli automobiili asemalta ja hän lähti. Viimeksi\nnäkyi vain heiluva hattu joka painui orjanruusuaidan vartta\nhockeyradan taitse kylään päin.\n\n\"Hän pääsee Saksaan ennen minua\", sanoi hra Heinrich äkillisen\nkoti-ikävän iskemänä. \"Melkeinpä kadun, että lupauduin lähtemään\nBoulogneen.\"\n\nMuutamia päiviä miss Cecily Corner oli erittäin vakava ja arvokas\nnuori nainen. Hän mietti...\n\n\n9.\n\nMr Direckin lähdettyä kansainvälinen tilanne kärjistyi nopeasti.\nNäytti aivan siltä kuin olisi hänen amerikkalainen tyyneytensä siihen\nasti estänyt asiain kehittymistä. Ennenkuin hänen Rotterdamista\nlähettämänsä näköalakortti oli ehtinyt Dower Houseen, oli Itävalta\nlähettänyt Serbialle uhkavaatimuksensa, ja ennenkuin Cecily sai\nhänen Kölnistä kirjoittamansa kirjeen -- käsiala oli tuota\nomituisen säännötöntä lajia, jonka pikakirjoitus ja kirjoituskone\novat muuttamassa amerikkalaisten erikoisuudeksi -- alkoi Venäjä\nasettaa joukkojansa liikekannalle, ja Euroopan sodan mahdollisuus\navautui selvänä nähtäviin ikäänkuin olisi avautunut esirippu, jonka\nturhanpäiväisiä koristeita edellisen viikon mieltäkiinnittävät\ntapaukset olivat olleet. Niin pakottavan tärkeä oli tämä ilmenevä\ntodellisuus, että kiväärien salakuljetuksen jälkeen sattunut,\ndublinilaisten ampuminen kutistui mitättömäksi tapahtumaksi. Mr\nBritlingin mieli palautui rauhattomilta retkiltään yhä kiinteämmin\ntarkastelemaan kiitäviä myrskypilviä, jotka näköpiirin takaa kohoten\nkohta pimensivät koko taivaan. Hän katseli, katseli hämmästyneenä ja\nepäillen, katseli alituiseen toistelemansa, saksalaiseen terveeseen\njärkeen ja rauhanrakkauteen luottavan uskontunnustuksensa osaksi\ntulevia vastalauseita, hän katseli tuota koko persoonattomalla\nminällään, ja sill'aikaa hänen persoonallinen olemuksensa virtasi yhä\nsyvemmässä ja ahtaammassa uomassa, kun äly ei sitä ohjannut. Hänen\nmielensä kaksilohkoisuus ei ollut milloinkaan ilmennyt selvempänä.\nToisaalta näki mr Britlingin epäitsekäs äly totutun rauhan\nhäviävän maailmasta niinkuin päivänvalo häviää vankikomerosta, kun\nikkunaluukut lyödään kiinni; toisaalta mr Britling yksityishenkilönä\nhuomasi koko sen miellyttävän virkistyksen, jota hänen ja mrs\nHarrowdeanin suhde oli tarjonnut, häviävän kiusalliseen, järjettömään\nriitaan. Hän ei halunnut menettää mrs Harrowdeania; sattunut välien\nsärkyminen herätti hänessä syvää ja syvästi itsekästä levottomuutta.\nSe näytti suotta tekevän lopun siitä asiain järjestelystä, jonka\nerinomaisen tyydyttävä ja korvaamaton luonne oli ollut vasta hänelle\nselviämässä.\n\nHän ei tosin rakastanut mrs Harrowdeania. Tuo oli hänelle niin selvää\nkuin suinkin. Mutta toisaalta oli yhtä ilmeinen, joskin syrjäytetty\nja huomiotta jätetty tosiasia, ettei mrs Harrowdean ollut juuri\nenempää häneen rakastunut. Koko jutun tyydytystä tuottavana puolena\noli sen lemmettömyys ja ystävällinen intohimottomuus. Se soi heille\ntilaisuutta huolettomasti leikitellä lemmen kaikilla sanoilla ja\nmenetelmillä. Mrs Harrowdean käsitteli kyyneleitä ja iloa kuin\nnöyriä palvelijoitaan, ja mr Britling voi esittää rakastaja-osaansa\nitsehillinnän joutumatta ollenkaan vaaraan. He täyttivät toistensa\nelämässä kauan tunnetun kaipuun -- kunhan mrs Harrowdean vain\nolisi voinut hillitä merkillistä taipumustaan mustasukkaisuuteen\nja sukupuolelleen ominaista kiusaamishalua. Mr Britling tunsi\nhänen noissa kohdissa rikkovan heidän suhteensa sääntöjä vastaan\ntuomalla siihen vakavia tosioloja, ja tuo särö oli nyt avartunut\nmelkoiseksi juovaksi. Mr Britling tiesi hänen jokaisena järkevänä\nhetkenä pelkäävän tuota kuilua ja pyrkivän mikäli mahdollista sitä\nsilloittamaan. Mutta ne syvät ja alkukantaiset vaistot, joiden\ntukahuttamisesta he olivat sanattomasti sopineet, pyyhkäisivät pois\nsovinnon siltarakennelmat.\n\nElleivät he saisi siltaa kuntoon, olisi kaikki lopussa, ja mr\nBritling tunsi sellaisen asiain kehittymisen johtavan mitä suurimpaan\nepätoivoon. Mrs Harrowdean lähtisi Oliverin lohduteltavaksi; hän;\nmenisi Oliverille vaimoksi, ja mr Britling tunsi hänen kyllin hyvin\nollakseen varma siitä, että hän auliisti julistaisi perheonneansa;\ntoisaalta mr Britling, jolla ei ollut mitään vastaavaa Olivettea\nkäytettävänään, jäisi jonkinlaiseksi henkiseksi vanhaksipojaksi\nvapaa-aikoineen ja ehtoopuolineen ja yleisine imartelun ja huvittelun\nkaipuineen -- sanalla sanoen hän jäisi kammottavan yksinäiseksi.\nMustasukkaisuus kiduttaisi häntä, ja siinä tapauksessa -- tässä hän\nosui, oikeaan -- hänen työnsä joutuisi kärsimään. Se ei voinut häntä\nviehättää niin kauan kuin tyydyttämättä jääneet epämääräiset pyyteet\nhänessä kuohahtelivat.\n\nJa kuten on tapana meidän yhä vielä ylenmäärin nuorekkaassa\nmaailmassamme, alkoivat mr Britling ja mrs Harrowdean keskustella\nperin epäromanttisen suhteensa aiheuttamista asioista luottavaisin,\nvilpittömin ja nuorekasta innokkuutta uhkuvin sanoin -- sehän\non yhä ainoa käytettävissä oleva puhetapa -- ja ajoittain mr\nBritlingin melkein onnistui uskotella itselleen, että hän tunsi\nmrs Harrowdeania kohtaan jotakin sen kiihkoisen rakkauden\ntapaista, jonka Mary oli hänessä muinoin sytyttänyt, ja että hänen\nmenettämisestään johtuva, katkeruus ei ollut missään yhteydessä\nPyecraftsin hauskuuden eikä minkään turvallisuustunteen kanssa.\nTodellisuudessa oli kaikkien näiden tunteenomaisten mahdollisuuksien\nkudelmassa ainoana nuoruudenraikkautensa säilyttäneenä osasena\nhänen ankara haluttomuutensa luovuttaa mrs Harrowdeania kenellekään\nmuulle. Lisäksi hänessä oli vivahdus isällistä tunnetta, joka\nnuoremmalta mieheltä olisi puuttunut, ja se sai hänet innokkaasti\nmiettimään, miten voisi estää mrs Harrowdeania tekemästä suurta\ntyhmyyttä: menemästä kiusalla naimisiin. Hän ajatteli, että koska\ntungettelevasta kosijasta hyvinkin voi sukeutua vaatelias aviomies,\nniin rehevänä vallitseva Oliver saattaisi kirvoittaa hänestä\npaljoa vilpittömämpiä kyyneleitä kuin hän tähän asti oli tottunut\nvuodattamaan. Mutta tämä jalomielisyys oli vain hänen pääasiallisesti\nitsekkään mustasukkaisuutensa valoisa reunuste.\n\nKirjeenvaihdon aloitti jälleen mr Britling kirjoittamalla pienen,\nleijonankitalavaa koskevan anteeksipyynnön, johon saapui ihastuttavan\nliikuttava vastaus. Mr Britling tietysti vastasi vakuutellen\nja selitellen. Mutta ennen toisen kirjeen perilletuloa oli mrs\nHarrowdeanin mieliala muuttunut. Hän päätteli, että jos mr Britling\ntosiaankin olisi tahtonut osoittaa selvää ja rakastavaa katumusta,\nniin hän olisi jättänyt lyhyen kirjelappunsa lähettämättä ja olisi\nrientänyt hänen luokseen hurjassa, epätoivoisessa mielentilassa ja\nolisi polvilleen paneutuen anonut häneltä anteeksi. Mrs Harrowdean\nsiis kirjoitti tässä tarkoituksessa toisen kirjeen, joka joutui\nmatkalle samaan aikaan kuin mr Britlingin toinen kirje, ja\njouduttuaan kirjallisen kykynsä valtaan hän kehitti väitteensä\nmr Britlingin välinpitämätöntä käytöstä koskevaksi yleiseksi\nsyytökseksi, sanoi hyljänneensä kaiken hänen kanssaan suunnitellun\ntulevaisen onnen toivon ja päättäneensä kerta kaikkiaan lopettaa\nheidän suhteensa ja soveliaan, arvokkaalle kaipaukselle omistetun\nsuruajan ohimentyä kutsua Oliverin saamaan kärsivällisyytensä ja\nhyvyytensä palkan. Euroopan tilanne oli nyt siinä määrin kärjistynyt,\nettä se hermostutti mr Britlingiä, ja hän vastasi kirjeellä, joka\noli tarkoitettu sovintoa rakentavaksi, mutta joka muuttuikin mrs\nHarrowdeanin \"kohtuuttomuutta\" käsitteleväksi vakavaksi moitteeksi.\nSill'aikaa mrs Harrowdean oli saanut hänen toisen, hellän\nkaunopuheisen kirjeensä, joka aiheutti syvää liikutusta, ja koska\nhän äsken oli puhdistanut mielensä epämieluisista kuohuista, niin\nhän vastasi kirjoittamalla herttaisen rakkauskirjeen. Tästä lähtien\nheidän kirjeenvaihtonsa oli kahtalainen, vuoroin kiukkuinen, vuoroin\nlemmekäs; mrs Harrowdeanin kolmas kirje oli hellä ja siihen toi\nhellän vastineen mr Britlingin neljäs kirje; mutta sillä välin mrs\nHarrowdean oli saanut mr Britlingin kolmannen kirjeen ja vastasi\nsiihen sangen sapekkaasti, ja viimeksimainittuun sopi hyvin mr\nBritlingin viides, joka lähti matkaan vähää ennen mrs Harrowdeanin\njalomielistä ja lopullista viidettä kirjettä. Mr Britlingin\nviidenteen kirjeeseen saapui vastaus lauantaina, lauantaina elokuun\nensimäisenä 1914 -- sähköteitse. Oliver oli Hollannissa lepuuttamassa\nkovia kokenutta tunne-elämäänsä, ja mrs Harrowdean sähkötti mr\nBritlingille: \"Olen sähköttänyt Oliverille, hän tulee luokseni, älkää\nvaivautuko vastaamaan.\"\n\nMrs Harrowdean oli ihmeissään, kun ei kahteen päivään kuulunut\nvastausta. Hän ei saanut vastausta kahteen päivään, sillä juuri\nsiihen aikaan Englannin sähkölennättimet joutuivat kokemaan\nihmeellisiä asioita, ja mrs Harrowdeanin ilmoitus saapui mr\nBritlingin asuntoon vasta maanantaina iltapuolella, polkupyörällä\nliikkuvan boyscoutin kuljettamana. Mr Britling oli silloin\nClaveringsissa keskustelemassa Belgian valtaamisesta, joka pakotti\nEnglannin ryhtymään sotaan, eikä hän avannut pientä, punaisenruskeata\nkoteloa ennenkuin puoli seitsemän tienoissa. Hän ei huomannut katsoa\nlähettämispäivää eikä -tuntia, mutta huomasi, että kysymyksessä oli\nhaaste. Hän huomasi, että häntä odotettiin heti saapuvaksi iäksi\nlopettamaan tämä onneton eripuraisuus vaikuttavan ja tunnekylläisen\nkohtauksen avulla. Mr Britlingin mieli oli nyt siinä määrin sotaa\ntäynnä, että kysymyksessä oleva sovintohetki tuntui hänestä mitä\nvärittömimmältä ja mielenkiinnottomimmalta velvollisuudelta. Mutta\nhän älysi luvattomain lemmenliittojen salaperäisen lain pakottavan\nnäyttelemään aljettua osaa. Hän siirsi lähtönsä illallisen jälkeen\n-- eihän ollut mitään syytä peljätä kuuvalossa kulkemista, jos ajoi\nvarovasti -- sillä Hugh ja Cissie tulivat ehdottamaan hockeyerää\npelattavaksi. Hockey virkisti hermoja, sai paremmin kuin mikään muu\nunohtamaan sodan, tuon suunnattoman onnettomuuden, jota hän ei ollut\nmilloinkaan uskonut mahdolliseksi, ja hän suostui ehdotukseen varsin\nmielellään...\n\n\n10.\n\nKokonaisia päiviä mr Britlingin tajunnan laajempi puoli, joka\nnimenomaisesti erosi saman tajunnan minäkohtaisesta kärjestä, oli\nyhä eloisammin ja yhtenäisemmin kuvastellut alkavaa näytelmää,\nmissä sivistys heitti syrjään tuhannet hajalliset rauhanpuuhansa ja\ntarttui hammasta purren aseihin taistellakseen armotonta taistelua\nmilitaristista imperialismia vastaan. Matching's Easyn näkökannalta\ntämä kasautuneen vihamielisyyden suunnaton kristallisoituminen\nmerkitsi toistaiseksi ainoastaan sanomalehtiuutisten otsakkeiden\nsekaannusta sekä palstojen uudenlaista järjestelyä noissa valkoisissa\nikkunoissa, joista rauhassa elävä Englanti saattoi seurata maailman\ntapahtumia. Se mitä sanomalehdet kertovat oli mittaamattoman\nkaukana todellisesta viheriästä nurmikosta, missä lukija asteli,\nmittaamattoman kaukana mr Dimplestä ja hänen kirkonkelloistaan, jotka\nlähettivät leveitä hyväileviä sointuja kuuntelijan korviin, kaukana\npuiston hirvistä, jotka puskea kolistaen karistelivat sarvistaan\nsamettipeitettä, kaukana teurastajan rattaista ja teurastajapojan\nkohteliaasta tervehdyksestä hänen ajaessaan pitkin puistokujaa. Se\noli uusi maailma, useimpien mielestä epätodellisempi kuin romaanien\nja näytelmien maailma. Puhuessaan noista ajoista ihmiset samalla\ntunsivat juttelevansa taruja ja tekevänsä ajatuskokeita.\n\nTorstaina heinäkuun 23:ntena Itävalta-Unkarin Belgradissa oleva\nlähettiläs jätti Serbian hallitukselle mahdottoman uhkavaatimuksensa\npyytäen vastausta neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jälkeenpäin\nkertyneen viisauden nojalla tiedämme nyt riittävän selvästi,\nmitä tuo merkitsi. Sarajevossa tehty rikos oli kaivettava esiin\nja tehtävä sodan aiheeksi. Mutta tuhannesta eurooppalaisesta ei\nyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vielä edes aavistanutkaan,\nkuinka heidän tuli käymään. Uhkavaatimus oli silmäänpistävällä\npaikalla missä aamulehdissä, jotka saapuivat perjantaina mr\nBritlingin luettaviin, mutta se ei mitenkään vallinnut muita uutisia;\nsir Edward Carsonin hylkäyslausunto hallituksen tekemästä Ulsteria\nkoskevasta ehdotuksesta oli parhaalla paikalla ja melkein yhtä\nhuomattavia kuin Serbian uutiset olivat madame Caillaux'n juttua ja\nPietarissa sattunutta katusulkutaistelua kuvailevat tiedonannot.\nAamiaisen aikana hra Heinrich sai kysymyksiinsä rauhoittavat\nvastaukset.\n\nLauantaina sir Edward Carson oli yhä etualalla, Venäjä oli ryhtynyt\nvälittäjäksi ja pyysi Serbialle pitempää mietintäaikaa ja _Daily\nChronicle_ väitti päivää kriitilliseksi koko Euroopalle. Dublin\npistinhyökkäyksilleen ja tykinluoteineen työnsi maanantaina Serbian\ntaka-alalle. Idässä ei ollut vielä ammuttu laukaustakaan, ja Irlannin\nmellakka, jonka Saksa oli ottanut laskuihin, oli vasta tulossa. Sir\nEdward Grey'n sanottiin tekevän kovasti työtä rauhan säilyttämiseksi.\n\n\"Se on vain suden ulvontaa\", sanoi mr Britling hra Heinrichille.\n\n\"Mutta susi siitä lopulta sukeutui\", sanoi hra Heinrich. \"Kunpa en\nolisi lähettänyt esperantokongressin ennakkomaksua. Ihan varmaan se\nlykkäytyy.\"\n\n\"Katsokaahan!\" sanoi Teddy sangen ystävällisesti hra Heinrichille\ntiistaina näyttäen sanomalehteä, jossa \"Dublinin verenvuodatus\" oli\ntyöntänyt \"Sodanuhkan\" aivan taka-aloille.\n\n\"Sitähän me teille sanoimme\", virkkoi mr Britling. \"Ei kukaan halua\nEuroopan sotaa.\"\n\nMutta keskiviikon lehdet osoittivat hra Heinrichin pelon\noikeutetuksi. Saksa oli kieltänyt Venäjää mobilisoimasta.\n\n\"Tietysti Venäjä mobilisoi\", sanoi hra Heinrich.\n\n\"Tai pysyy rauhassa nyt ja aina\", sanoi Teddy.\n\n\"Ja silloin mobilisoi Saksakin\", sanoi hra Heinrich, \"ja minun lomani\non lopussa. Minunkin on mobilisoitava. Minunkin on mentävä sotaan.\nMinulla on paperit.\"\n\n\"En ole milloinkaan ennen ajatellut teitä sotilaana\", sanoi Teddy.\n\n\"Minulle myönnettiin vapautusta sotapalveluksen suorittamisesta,\nkunnes saisin väitöskirjani valmiiksi\", sanoi hra Heinrich. \"Nyt on\nkaikki mennyttä. Ja väitöskirjastani on kolmeneljännestä valmiina.\"\n\n\"Vakava asia\", sanoi Teddy.\n\n_\"Verdammte Dummheit!\"_ sanoi hra Heinrich. \"Mitä varten ne ryhtyvät\ntuommoiseen?\"\n\nTorstaina heinäkuun 30:ntenä olivat Caillauxt, Carsonit, lakot\nja kaikki tavalliset puheenaiheet kokonaan poissa sanomalehden\nensimäiseltä sivulta; pörssi oli hurjan sekasorron vallassa ja\nelintarpeiden hinnat nousivat huimaavasti. Itävalta pommitti\nBelgradia vastoin entisiä sotasääntöjä, Venäjä mobilisoi, mr Asquith\nselitti ponnistelevansa yhä yhtä ahkerasti \"supistaakseen, mikäli\nmahdollista, mahdollisen yhteentörmäyksen laajuutta\" ja Wienin\nrauhankonferenssi siirrettiin toistaiseksi. \"Minä en ymmärrä, miksi\nVenäjän ja Itävallan välisen ristiriidan täytyisi vetää mukaan\nLänsi-Euroopan\", sanoi mr Britling. \"Meidän etumme koskevat vain\nBelgiaa ja Ranskaa.\"\n\nMutta hra Heinrich älysi asian paremmin. \"Ei\", sanoi hän. \"Tämä on\nsota. Se on nyt syttynyt. Minä olen kuullut siitä Saksassa paljon\npuhuttavan. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut, että sen täytyi\ntulla. Ach! Se ei välitä mistään. Niin kauan kuin ei välitetä\nesperantosta, ovat asiat tällä kannalla\".\n\nPerjantaina saatiin nähdä kuvia wieniläisten joukkojen\nliikekannallepanosta ja kuultiin Belgradin palavan. Nuoria\nolkihattuisia miehiä, jotka suuressa määrin muistuttivat\nenglantilaisia ja ranskalaisia olkihattuisia nuoria miehiä, nähtiin\nWienin kaduilla paraatissa, pahaenteisiä lippuja kantamassa, torvia\npuhaltamassa, hattuja heiluttamassa ja huutamassa. Lauantaina\nnähtiin koko Euroopan mobilisoivan ja hra Heinrichin rientävän\nTeddyn polkupyörällä hurjaa vauhtia asemalle iltalehtiä hakemaan.\nMobilisoiminen ja hra Heinrichin levottomuus tulivat nyt Dower\nHousessa vallitsevan tilanteen päätekijöiksi. Nuoremmat Britlingit\nmobilisoivat ankaran kiivaasti lastenkamarin lattialla. Vanhemmalla\noli satayhdeksänkymmentä tinasotamiestä sekä huomattava määrä\ntykkejä ja vaunuja; nuoremmalla oli sadankahdenkymmenenkolmen\nmiehen voima, lukuunottamatta kolmea kantajamiestä (taakkoineen\npäivineen), yhtä poliisia, viittä siviilihenkilöä ja kahta naista.\nLisäksi he leikkelivät paperista joukon Englannin ja Saksan lippuja.\nMutta kun ei kumpikaan suostunut joukkojansa nimitettäväni minkään\nvieraan valtakunnan armeijaksi, he sopivat siten, että taistelisivat\nPunamaana ja Sinimaana, valiten nuo nimet sotamiestensä univormujen\nvärin mukaiset. Sill'aikaa valitteli hra Heinrich melkeinpä\nkenelle tahansa huoliensa suuruutta ilmaisten aivan aavistamatonta\ntunteenomaista kiintymystä kyläravintolan isännän tyttäreen. Tämä\noli rauhaisa, vaikutteille altis neitonen nimeltä Maud Hickson,\njolle nuori mies näkyi antaneen runollisemmalta soinnahtavan\nMargareeta-nimen.\n\n\"Usein me olemme jutelleet, niin, usein\", vakuutteli hän mrs\nBritlingille. \"Ja nyt täytyy kaiken loppua. Hän rakastaa kukkia,\nhän lempii lintuja. Hän on suloinen ja viaton. Minä olen opettanut\nhänelle monta saksalaista sanaa ja useita kertoja olen yrittänyt\nlyijykynällä piirtää hänen kuvaansa ja nyt minun pitää lähteä\nnäkemättä häntä enää milloinkaan.\"\n\nHra Heinrichin äänetön vetoaminen koko Saksan romanttiseen\nkirjallisuuteen riisui aseet siltä mrs Britlingin vastaväitteeltä,\nettei hra Heinrichilla ollut mitään syytä lainkaan tuntea tuota\nnuorta naista.\n\n\"Sitäpaitsi\", huudahti hra Heinrich, \"syventyen erääseen toiseen\nhuoliensa puoleen, kuinka minä saan tavarani kokoon? Täällä\nollessani minä olen ostanut paljon tavaraa, paljon kirjoja, kaksi\nparia valkoisia flanellihousuja, muutamia paitoja ja kodak-filmien\nkehittelyä varten suunnitellun tinakojeen, jota en osaa käyttää.\nKaikki tuo pitää mahtua pieneen matkalaukkuuni. Ja ne eivät mahdu\nminun pieneen matkalaukkuuni.\"\n\n\"Entä Billy! Kuka nyt jatkaa Billyn kasvattamista?\"\n\nArmoton kohtalo ei välittänyt hra Heinrichin vaikeuksista ja\nhuolista. Hän syöksähteli huoneestaan alakertaan ja taas takaisin,\nkulki salaisissa ja hyödyttömissä asioissa kyläravintolan paikkeille,\nvaelteli puutarhassa. Hänen päänsä ja kasvonsa punottivat yhä\nankarammin; silmät olivat tulehtuneet ja levottomat. Kaikki koettivat\npuheellaan ja käytöksellään häntä rauhoittaa ja osoittaa hänelle\nystävällisyyttä.\n\n\"Ach!\" sanoi hän Teddylle, \"Te olette siviilimies. Te elätte vapaassa\nmaassa. Sota ei koske teitä. Te voitte käyttää sitä huvinanne...\"\n\nTeddy saattoikin käyttää huvinansa mitä hyvänsä.\n\nJokin, jota Matching's Easyssä vain sangen epämääräisesti pelättiin,\njokin järjestelmällinen ja armoton Lontoossa sijaitseva voima tuntui\nhaparoivan ja haeskelevan hra Heinrichiä, ja hra Heinrich tuntui\nvastaavan. Sunnuntain posti toi ratkaisun.\n\n\"Minun täytyy lähteä\", sanoi hän. \"Minun täytyy lähteä suoraan\nLontooseen tänään. Siellä, eräässä paikassa Bloomsburyssä minulle\nilmoitetaan, miten pääsen Saksaan. Minun täytyy koota tavarat,\nsaada automobiili asemalta ja lähteä. Miksi ei sivuradalla kulje\nsunnuntaisin junia, niin että voisin mennä sitä tietä?\"\n\nAamiaisella hän puhui politiikasta. \"Minä olen ehdoton sodan\nvastustaja\", sanoi hän.\n\n\"Minä vastustan sodankäyntiä yleensä.\"\n\n\"Miksi sitten lähdette?\" kysyi mrs Britling. \"Jääkää tänne meidän\nluoksemme. Me pidämme teistä kaikin. Jääkää tänne ja jättäkää\nlähtökäskyt huomioonottamatta.\"\n\n\"Mutta silloinhan menetän isänmaani. Menetän paperini. Joudun\nhylkiöksi. Minun täytyy lähteä.\"\n\n\"Minun mielestäni on miehen oltava isänmaalleen uskollinen\", arveli\nmr Britling.\n\n\"Jos maailmassa olisi yksi ainoa kieli, niin tällaista ei sattuisi\",\nselitti hra Heinrich. \"Ei olisi englantilaisia, ei saksalaisia eikä\nvenäläisiä.\"\n\n\"Vaan pelkkiä esperantolaisia\", virkkoi Teddy.\n\n\"Tai idolaisia\", sanoi hra Heinrich. \"En ole varma kumpiako. Eräissä\nsuhteissa ido on melkoista parempi.\"\n\n\"Ehkäpä on asia ratkaistava idon ja esperanton välisellä sodalla\",\narveli Teddy.\n\n\"Kenen kanssa me pelaamme skatia, kun te olette poissa?\" kysyi mrs\nBritling.\n\n\"Koko aamupuhteen\", sanoi hra Heinrich tuntien sydämensä paisuvan\ntässä myötätunnon paisteessa, \"olen yrittänyt koota tavaroitani,\nmutta siitä ei ole tullut mitään. Mieleni on liiaksi levoton. Minulle\non ilmoitettu, ettei pidä ottaa mukaan paljoa matkatavaraa. Anteeksi,\nmrs Britling.\"\n\nMrs Britling tuli tarkkaavaiseksi.\n\n\"Jos saisin jättää hyvän joukon tavaroitani, vaatteitani, ainakin\nosan, ja etenkin viuluni, niin pääsisin paremmin kulkemaan. En\ntahtoisi joutua liikekannalle viuluineni. Voi tulla pahojakin\ntungoksia. Tahtoisin sen vuoksi ottaa vain reppuni...\"\n\n\"Jos kokoatte tavaranne...\"\n\n\"Niin, jälkeenpäinhän ne voitaisiin lähettää.\"\n\nKokoamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Automobiili, jota hän oli\naamusella käynyt asemalta tilaamassa Teddyn avuliaalla polkupyörällä,\ntuli kohta häntä noutamaan, ja koko perhe sekä ensimäinen osa\ntavanmukaisia hockeypelaajia kokoontui katsomaan lähtöä. Vanhempi\npikku-Britling asetti täyteenahdetun repun vaunun istuimelle. Hra\nHeinrich pudisti sitten jokaisen kättä.\n\n\"Kirjoittakaa ja kertokaa miten voitte\", huusi mrs Britling.\n\n\"Mutta jos Englantikin yhtyy sotaan!\"\n\n\"Kirjoittakaa Reynoldsille -- antakaahan, kun merkitsen hänen\nosoitteensa; hän on minun asiamiehenäni New Yorkissa\", sanoi mr\nBritling ja kirjoitti osoitteen.\n\n\"Me tulemme kylään asti teidän mukananne, hra Heinrich\", huusivat\npojat.\n\n\"Ei\", sanoi hra Heinrich istuutuen automobiiliin, \"minä eroan nyt\nteistä kaikista kerrassaan. Se on liikaa...\"\n\n_\"Auf Wiedersehen!\"_ huusi mr Britling. \"Muistakaa, että mitä\ntapahtuneekin, rauha tulee lopuksi!\"\n\n\"Miksei yhtä hyvin aluksi?\" kysyi hra Heinrich ymmärrettävän\nkatkeroituneena ja toisti vakiintuneen, Euroopan koko tilannetta\nkoskevan tuomionsa: _\"Verdammte Bummelei! \"_\n\n\"Lähtekää\", sanoi mr Britling ohjaajalle.\n\n\"_Auf Wiedersehen_, hra Heinrich!\"\n\n_\"Auf Wiedersehen!\"_\n\n\"Hyvästi, hra Heinrich!\"\n\n\"Onnea matkalle, hra Heinrich!\"\n\nAutomobiili lähti päristen liikkeelle, ja hra Heinrich liukui läpi\nveräjien ja pitkin samaa ahnasta tietä, joka oli aivan äskettäin\nniellyt mr Direckin.\n\n\"Viimeinen jäähyväistervehdys!\" huusi Teddy. \"Yks', kaks', kolme!\n_Auf Wiedersehen!_\"\n\nÄänet, järeät ja kimeät, kaikuivat yhdessä särähdellen.\nOrjanruusuaita peitti pienen pääni näkyvistä. Mutta sitten punaiset\nkasvot sukelsivat taas esiin. Hän oli noussut seisomaan ja heilutti\npanamahattuansa. Auringonpistoa ajattelematta...\n\nSitten hra Heinrich oli kokonaan poissa.\n\n\"Kas niin\", sanoi mr Britling kääntyen menemään.\n\n\"Toivottavasti hän ei haavoitu\", sanoi eräs vieraista.\n\n\"Mitä vielä, eiväthän ne tuollaista poikasta taistelulinjalle\nlähetä\", sanoi mr Britling. \"Hän ei ole vielä saanut harjoitustakaan.\nJa hänen täytyy käyttää silmälaseja. Miten hän ampua osaisi? Hänestä\ntehdään kirjuri.\"\n\n\"Hän ei ole koonnut tavaroitaan laisinkaan\", sanoi mrs Britling\nmiehelleen. \"Tulehan katsomaan hänen huonettansa. Se on\n-- liikuttavaa.\"\n\nSe oli liikuttavaa.\n\nSe oli enemmän kuin liikuttavaa; vähäpätöisellä, oudolla tavallaan se\noli vertauskuvallista ja ennustuksellista; siinä näkyi pienoiskoossa\nvähäpätöisen elämän juuriltaan repeytyminen.\n\nOvi oli selkoselällään, kuten hän oli sen lähtiessään jättänyt\najattelemattakaan salata pienten puuhiensa ja hankintojensa merkkejä.\nIkkunatkin olivat aivan auki, ikäänkuin hän olisi kaivannut\nenemmän ilmaa, hän, joka Englantiin tultuansa aluksi oli aina\npitänyt huoneensa ikkunoita tarkoin suljettuina. Tyhjän tulisijan\nyli ojentautui hänen Billyä varten hankkimansa iso tammenhaara,\nmutta nyt olivat sen oksat ja lehdet kuivuneet ja monet niistä\nolivat murtuneet ja pudonneet lattialle. Billyn tyhjä häkki oli\ntyhjänä pienellä pöydällä huoneen nurkassa. Sen sijaan, että\nolisi koonnut tavaroitaan, nuorukainen oli nähtävästi astellut\nhuoneessaan edestakaisin rauhattomien mietteiden vallassa; vuode\noli epäjärjestyksessä ikäänkuin hän olisi useita kertoja siihen\nheittäytynyt, ja kirjat olivat toivottomassa epäjärjestyksessä\nympäri huonetta. Hän oli yrittänyt hiukan aloittaa tavarain\nkokoamista sijoittamalla jotakin lainaamaansa pahvilaatikkoon.\nViulu lepäsi kuin kuolinvuoteellaan kaapin päällä, jonka kaikki\nlaatikot olivat puolittain avoinna, ja keskellä lattiaa virui siihen\npudonneena surkea, sininen paita, litistyneimpiä ja murheellisimpia\nvaatekappaleita mitä ajatella saattaa. Takasta löytyi epäonnistunut,\nhalki repäisty, tytön päätä esittävä kynäpiirros...\n\nAviopuolisot katselivat hetkisen äänettöminä autioksi jäänyttä\nhuonetta, ja kun mr Britling alkoi puhua, niin hän alensi ääntänsä.\n\n\"Minä en keksi Billyä\", sanoi hän.\n\n\"Se on ehkä mennyt ulos ikkunasta\", sanoi mrs Britling, hänkin\nhilliten ääntänsä...\n\n\"No niin\", sanoi mr Britling äkkiä ja ääneen irroittaen\ntarkkaavaisuutensa tuosta tulevain onnettomuuksien ensimäisestä\nenteestä, \"mennäänpä hockeyta pelaamaan! Hänenhän oli pakko lähteä.\nJa Billy kai tulee takaisin, kun nälkä alkaa sitä vaivata...\"\n\n\n11.\n\nMaanantai oli yleinen vapaapäivä, koska se oli elokuun ensimäinen\nmaanantai, ja vanhan tavan mukaan vietettiin silloin Matching's\nEasyssä Claveringsin puistossa kukkaisjuhlaa. Mr Britlingin mieleen\njäi päivästä kirkas muisto, se näkyi sellaisessa heleässä valossa\nkuin maisema, johon aurinko paistaa ukkospilven lomitse. Siellä\noli teltta näytteille asetettuine kukkineen ja toinen kansanhuveja\nvarten, siellä oli korea, kultaa ja keltaa hohtava karuselli\nautomobiileineen ja hevosineen, ja eräs toinen viheriän ja hopean\nhohtoinen, jonka jalopeurat, kamelikurjet suorittivat ihmeellisiä\nkeinuvia liikkeitä, ja kummassakin oli höyrypositiivi; siellä oli\nkojuja, joissa heiteltiin kokospähkinöitä ja useita kekseliäästi\nsommiteltuja ampuma-, keihäänheittoja renkaanheittokojuja,\njoissa kaikissa oli ihmeteltävä kokoelma saviteoksia, kelloja,\nmetallikoristeita ja muita senkaltaisia houkuttelevia voittoja.\nSiellä pantiin toimeen ilmapallokilpailu: jokaiseen palloon oli\nkiinnitetty postikortti, jossa pyydettiin löytäjää ilmoittamaan,\nmihin se oli pudonnut; shillingillä voi saada pallon ja\nmahdollisuuden voittaa lukuisia yleviä ja yllättäviä palkintoja,\njos pallo lensi riittävän kauas -- kalapuukkoja, hopeakahvaisia\nkävelykeppejä, tammisia grammofonilevylaatikoita ja muuta\nsamanlaista. Erityisestä veräjästä pääsi puolella shillingillä\nClaveringsin puutarhoihin; lady Homartyn oli luvannut lisätä\nshillingiin toisen puolen ja käyttää kertyneet varat ensi talvena\npolttotarpeiden hankkimiseen Matching's Easyn köyhille. Mr Britling\nkatseli poikineen kaikki nähtävyydet, jätti pojat vihdoin antaen\nkummallekin shillingin ja siunauksensa, maksoi puoli shillingiänsä\npäästäkseen puutarhoihin ja lähti, kuten oli luvannut, lady\nHomartynin luo teetä juomaan.\n\nAamulehdet olivat saapuneet myöhään, hän oli lukenut niitä lukemasta\npäästyäänkin ja aina välillä painunut mietteisiin, kunnes hänen\nperheensä oli vaatinut, että hänen piti lähteä juhliin. He sanoivat,\nettä jos hän ei minkään muun vuoksi tahtonut tulla, niin ainakin\nnähdäkseen täti Wilshiren harvinaista kokospähkinänkeittotaitoa.\nHän oli kaikkia muita etevämpi. No niin, eihän sitä sopinut jättää\nnäkemättä. Uutisten otsakkeet julistivat: \"Suurvallat sodassa;\nSaksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan;\n100,000 saksalaista marssii Luxemburgiin; Voiko Englanti jäädä\npuolueettomaksi? Viidenkymmenen miljoonan laina otetaan.\" Ja Saksa\nei ollut ainoastaan rikkonut Lontoonsopimusta, vaan oli lisäksi\nvallannut erään englantilaisen laivan Kielin kanavassa... Karusellit\npyöriä hurisivat ja positiivit melusivat, ampumakojuissa paukkui\nja kilisi tungeskelevan väen ampuessa rikki pulloja, nuorten,\nihmisjoukkoa onnensa koettamiseen yllyttäväin miesten ja naisten\näänet kaikuivat kimakkoina ja kuuluvina. Teddy, Letty, Cissie\nja Hugh kehittelivät kerrassaan levottomuutta herättävää taitoa\nkeihäänheitossa suunnitellen kokonaisen teekaluston kokoamista Teddyn\nkotia varten. Juhla-alueeksi erotetun puistonosan edustalla oli\nparikymmentä automobiilia sekä joukko erilaisia ajopelejä; Britlingin\npikkupojat olivat tavanneet yhdenikäisiä Claverings Housesta kotoisin\nolevia tuttaviansa ja osoittivat parhaillaan taitoaan ja tyyneyttään\nkarusellikamelikurkien seljässä, ja tuskin neljänsadan peninkulman\npäässä siitä, rintamalla, joka ulottui Nancystä Luttichiin virtasi\ntoista miljoonaa harmaapukuista miestä, suurin ja parhaiten\nvarustettu armeija mitä maailma oli koskaan nähnyt, länteenpäin\nvalloittaakseen Pariisin, iskeäkseen Ranskan rammaksi, vallatakseen\nKanaalin varrella olevat satamapaikat, hyökätäkseen Englantiin ja\ntehdäkseen Saksan keisarikunnan maailman hallitsijavallaksi. Heidän\nvarustuksensa oli ennaltaharkinnan ja tieteellisen järjestelyn\nluoma ihme alkaen moottorikeittiöistä, jotka rämisten kulkivat\nheidän vanavedessään, aina tarkk'ampujain kaukotähtäimiin, jalkaväen\nlukemattomiin kuularuiskuihin, juoksuhautavarusteihin, hyökkäyksen\nalaisissa maissa ennakolta suoritettuihin valmisteluihin asti...\n\n\"Koetetaan saada sokerirasia toisesta kojusta!\" sanoi ohi hyökkäävä\nTeddy. \"Älä hanki _kahta_ sokerirasiaa\", sanoi hänen jäljessään\nrientävä hengästynyt Cissie. \"Hugh koettaa saada tuolta sokerirasian.\"\n\nSitten mr Britling kuuli sotaisan äänen.\n\n\"Yritetäänpäs noita pulloja\", virkkoi hilpeä, nuori talonpoika.\n\"Täytyy pitää yllä ampumistaitoansa näinä sotaisina aikoina...\"\n\nMr Britling kohtasi Hicksonin, kyläkrouvin isännän, ja sai tietää\nhänen olevan huolissaan poikansa vuoksi, joka reserviläisenä oli\nkutsuttu saapumaan paikalleen. \"Juuri kun hän oli aikeissa asettua\ntänne. Surkeata, etteivät voineet antaa hänelle hetken rauhaa.\n\n\"Se on peijakasta\", sanoi Hickson, \"mutta ensi palkinnon hän\nkumminkin sai retiiseistään. Hän on kyllä iloinen, kun kuulee, että\non saanut ensi palkinnon retiiseistään. Luuletteko, mr Britling, että\nsodasta hyvinkin tulee tosi? Minusta alku näyttää lupailevalta.\"\n\n\"Lupaavammalta se näyttää kuin milloinkaan ennen\", sanoi mr Britling.\n\"Se on hullua hommaa.\"\n\n\"Jos ne meidän kimppuumme tulevat, niin kai me paukautamme vastaan\",\nsanoi mr Hickson. \"Postikin on saanut paperinsa...\"\n\nMr Britling raivasi itselleen tietä halki hyörivän ihmisjoukon\nkohti puiston veräjää... Kova pamaus sai hänet kääntymään. Se oli\npallokilpailun alkamista ilmoittava tykinlaukaus.\n\nHän seisahtui hetkiseksi katselemaan leikkiä. Pallokilpailu oli\nkoonnut pienen parven ihmisiä, maalaistyttöjä valkoisine käsineineen\nja väririkkaine hattuineen, nuoria, koreihin kaulahuiveihin ja\nvalmiina ostettuihin pyhäpukuihin puettuja nuoria miehiä, isiä\nja äitejä, boyscouteja, lapsia, olkihattuisia konttoriherroja,\npyöräilijöitä ja muita. Heidän päittensä päällitse näkyi mr\nCheshunt, tilan kaikki-kaikessa. Hän seisoi pienellä pöydällä\nlähettäen palloja ilmoille, toisen toisensa jälkeen. Ne irtautuivat\nhänen kädestään ikäänkuin erinäiset rypäleet; toiset nousivat ja\nlaskivat, toiset leijasivat tasaisesti ja ylöspäin, toiset pyörivät\nhyrrinä ja ajautuivat vienossa tuulessa itään päin kuvastuen\nkuplina taivasta ja puiston suuria puita vasten. Etäämpänä oikealla\nolivat kukkanäyttelyn raitaiset purjekangasteltat, vielä kauempana\nkirnusivat karusellit säveleitään ilmoille, ampumakojuista kuului\npauke ja ilmakeinut heiluivat naristen. Köyden avulla kaikesta tästä\neristettynä oli avoin puisto, jossa hirvet kokoontuivat korkeiden\npuiden alle epäluuloisina tarkastelemaan juhlallisuuksia. Teddy ja\nHugh näkyivät erkanevan pallokilpailua katselevasta joukosta ja\nrientävän takaisin keihästä heittämään. Hiukan syrjemmälle pystytetyn\npienen teltan edustalla asetti mies näkyviin lupaavaa ilmoitusta:\n\"Teetä mielin määrin Yhdellä Shillingillä.\" Teddyn lapsenvaunut oli\nankkuroitu kokospähkinäkojun läheisyyteen, ja täti Wilshire osoitti\nyhä peloittavaa urhoollisuuttaan kokospähkinäin heitossa. Hän oli jo\nvoittanut seitsemänkolmatta. Vieraita lapsia oli antautunut hänen\nkuormajuhdikseen, ja ne muodostivat hänen seurueensa. Ihmeellinen\nvanha eukko tuo täti Wilshire...\n\nSitten näkyi tämän vaatimattoman, auringonpaisteisen juhlahyörinän\nläpi, ikäänkuin kuvan takaa ilmestyvänä kirjoituksena: \"Saksalaiset\nhyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan.\"\n\nMr Britling kääntyi jälleen puutarhan veräjää ja sen pielessä istuvaa\npääsylipunmyyjää kohti.\n\n\n12.\n\nClaveringsin puutarhoihin ja varsinkin suuren keinotekoisen\nkallioryhmän, lummelammikon ja reheväin kukkalavain vaiheille oli\nkokoontunut harvinaisen paljon harvinaisia vieraita arkoja nuoria\npareja. Mr Britlingin piti mennä taloon saamaan lähempiä tietoja ja\npalvelijan opastamana hän löysi maitohuoneen taakse, hollantilaiseen\npuutarhaan piiloutuneen lady Homartynin, joka oli juuri saanut\njaetuksi kukkanäyttelyn palkinnot ja lepäsi nojatuolissaan, erään\nnaispuolisen sukulaisen toimiessa emäntänä teepöydässä. Mrs Britling\noli jo aikaisemmin paennut juhlasta ja istui siinä teensä ääressä.\nLady Meade ja pari, kolme muuta vierasta oli saapunut automobiililla\nHartleytreestä saadakseen olla mukana, ja Manning oli tullut tuomaan\nkaamean vahvisteen aamulehtien kaikkiin ennustuksiin.\n\n\"Kuuluuko mitään uutta?\" kysyi mr Britling.\n\n\"Siitä _tuli_ sota\", virkkoi mrs Britling.\n\n\"Ne ovat Luxemburgissa\", sanoi Manning. \"Se voi merkitä ainoastaan\nsitä, että ne tulevat läpi Belgian.\"\n\n\"Minä olin siis väärässä\", sanoi mr Britling, \"ja maailma on ihan\nmieletön. Meillä ei ole muuta keinoa kuin voittaa... Miksi ne eivät\nvoineet jättää Belgiaa rauhaan?\"\n\n\"Se on kuulunut heidän suunnitelmiinsa viimeiset kaksikymmentä\nvuotta\", sanoi Manning.\n\n\"Mutta se saa varmasti meidät sekaantumaan leikkiin.\"\n\n\"Sen he luullakseni ovat ottaneet lukuun.\"\n\n\"Vai niin.\" Mr Britling otti teekuppansa, istuutui ja oli aivan vaiti\nhetkisen.\n\n\"Niitä on kolme kolmea vastaan\", sanoi eräs vieraista yrittäen laskea\nsotaan yhtyneitä valtoja.\n\n\"Italia\", sanoi Manning, \"tulee jokseenkin varmaan kieltäytymään.\nItalia onkin oikeastaan meidän ystäviämme. Sen täytyy olla. Tämä on\nalkuansa Itävallan sota. Ja Jaapani tulee meidän puolellemme...\"\n\n\"Minä luulen\", virkkoi vanha lady Meade, \"että tämä on Saksan\nitsemurha. Eiväthän he voi sotia Venäjää, Ranskaa ja meitä vastaan.\nMiksi he alkoivatkaan?\"\n\n\"Siitä voi syntyä pitempi ja vaikeampi sota kuin yleensä otaksutaan\",\nsanoi Manning. \"Saksalaiset luulevat voittavansa.\"\n\n\"Meidät kaikki?\"\n\n\"Meidät kaikki. He ovat pelottavasti varustautuneet.\"\n\n\"Saksan voitto on mahdoton\", sanoi mr Britling katkaisten\näänettömyyden. \"Saksaa vastassa on enemmän kuin pelkkiä armeijoja:\njärki, vaistot -- kolme maailman suurinta kansaa.\"\n\n\"Joilla nykyään on hyvin huonot sotavarustukset.\"\n\n\"Se voi asioita pitkittää, se voi vaikeuttaa tehtävää, mutta\nlopputulosta se ei muuta. Tietysti me voitamme. Muuta ei voi\najatellakaan. En ole koskaan uskonut, että se oli heidän\ntarkoituksensa. Nyt uskon. Tuon uhkamielisen varustautumisen ja\nmarssimisen, tuon nelikymmenvuotisen kansallisen kerskauksen täytyi\nkeikahtaa teoksi ennemmin tai myöhemmin...\"\n\nHän vaikeni, tunsi toisten kuuntelevan ja johtui juttelemaan lisää.\n\n\"Tämänlaatuista sotaa\", sanoi hän, \"ei ratkaista laskemalla\ntykkien ja kiväärien lukumäärää. Jokin meitä painostava ja meille\nsietämättömäksi käynyt on lopetettava. Ja se lopetetaan. En tiedä\nmitä sotilaat ja politikoitsijat ajattelevat meidän toiveistamme,\nmutta minä tiedän mitä tavalliset järkevät ihmiset asiasta\najattelevat. Tiedän, että me kaikki, miljoonat sivistyneet katselijat\nolemme valmiit luopumaan viimeisestä rovostamme ja uhraamaan kaikin\nhenkemme, jotta meidän ei tarvitse nähdä Saksaa voittamattomana.\nTiedän Amerikassa vallitsevan samojen tunteiden, ja jos vain sattuisi\njotakin sinne päin, jos Amerikkakin saisi kerran kokea tuon tuhman,\npanssaroidun nyrkiniskun, niin Amerikkakin olisi tässä sodassa\nmeidän puolellamme. Italia tulee mukaan. Sen täytyy tulla. Ranska\ntaistelee yhtenä miehenä. Minä uskon mielelläni saksalaisilla olevan\nlukemattomia kiväärejä ja tykkejä, täydellisimmät kartat, vakoojat\nja suunnitelmat, mitä ajatella saattaa. En ihmettele, jos kuulen\nheillä olevan tuhansia pelottavia yllätyksiä valmiina. Olen aivan\nvalmistautunut heidän valtavien voittojensa ja meidän kamalain\nhäviöittemme varalta. Tuo on pelkkää aloittelua. Minä tiedän,\netteivät saksalaiset ymmärrä ihmisluonnetta, etteivät he lainkaan\naavista, millaisen katkeruuden myrskyn tämä sota nostaa. Emmekö me\nkaikin luottaneet siihen, etteivät he laukaisisi tykkejänsä? Eikö\ntämä ollut meidän vapaamielisen ja rauhaarakastavan uskomme ytimenä?\nJa nyt he ovat kumminkin laukaisseet tykkinsä, laukaisseet ne\nEuroopan sydämessä.\"\n\n\"Ja sellaisen määrän tykkejä\", virkkoi Manning.\n\n\"Luuletteko sitten, että sota tulee pitkällinen, mr Britling?\" kysyi\nlady Meade.\n\n\"Tulipa siitä pitkä tai lyhyt, Saksan häviöön se loppuu. Mutta\nminä en usko siitä tulevan pitkäaikaista. En ole samaa mieltä kuin\nManning. En usko vieläkään sotahulluuden voivan tarttua kokonaiseen\nkansaan. Minä uskon sodan olevan Saksan varustuspuolueen ja\nhovipuolueen työtä. He ovat pakottaneet Saksan tähän sotaan. No niin\n-- heidän täytyy voittaa voittamistaan. Mikäli he voittavat, mikäli\nheidän armeijoitaan ei ole ehdottomasti lyöty tai heidän laivastoaan\nhävitetty, sikäli on Saksa pysyvä koossa. Mutta seisahduta heidät\nja lyö heidät, niin Saksan henki luullakseni muuttuu, niinkuin se\nmuuttui Jenan taistelun jälkeen...\"\n\n\"Willie Nixon\", kertoi eräs vieraista, \"joka palasi Hampurista\neilen, sanoo niiden olevan varmoja siitä, että Pariisi ja Pietari ja\nmuutamat muut pienet kaupungit ovat valloitettuina ja asia meihinkin\nnähden kaikinpuolin päätettynä suunnilleen jo joulun tienoissa.\"\n\n\"Entä Lontoo?\"\n\n\"En muista, mainitsiko hän Lontoota. Mutta arvelen, ettei Lontoo\nsinne tai tänne merkitse mitään. He eivät usko meidän tohtivan\ntulla mukaan, mutta jos siten kävisi, niin he pommittavat laivastoa\nzeppeliineistään ja marssivat puhki meidän armeijamme -- jos sitä\narmeijaksi sopii nimittää.\"\n\nManning nyökkäsi hyväksyvästi.\n\n\"He eivät ymmärrä mitään\", sanoi mr Britling.\n\n\"Sir George Padish kertoi minulle jotakin samansuuntaista. Hän kävi\nheinäkuulla Berliinissä.\"\n\n\"Tietysti heidän varustuksensa ovat miltei uskomattoman täydelliset\",\nsanoi eräs toinen lady Meaden seuraan kuuluva rouvashenkilö. \"He ovat\nsuunnitelleet ja valmistelleet kaikki asiat -- kerrassaan kaikki.\"\n\n\n13.\n\nMr Britling oli hiukan hämmästynyt omia sanojansa. Hänelle ei ollut\nennen esitystään selvinnyt, kuinka ankarasti hän vihasi saksalaista\nmilitarismia, joka kauan hänen maailmaansa uhattuaan vihdoin oli\nalkanut toimia. Hän oli aina väittänyt, ettei se ryhtyisi sotaan\n-- ja nyt oli sota käynnissä! Hän oli kiukuissaan, kuten petetty\npuolustaja ainakin. Vasta kuultuaan omat sanansa hän oli tajunnut\nmielipiteittensä ankaran ja intohimoisen sotaisuuden ja kulkiessaan\nvaimoineen kylän läpi kotiin oli hän yhä vielä tekemänsä itsehuomion\nvaikutuksen alaisena; synkkänä ja vaieten hän suunnitteli vihaisia\nsyytöslauselmia Kruppia ja keisaria vastaan. \"Krupp ja keisari\" --\nhänen huomionsa kiintyi tuohon ilmeiseen, sopivaan alkusointuun.\n\"Kaikki se, mitä oli huonoa keskiajassa, yhtyneenä siihen, mikä on\nhuonoa nykyajassa\", mietti hän itsekseen.\n\n\"Maailma\", sanoi hän, säikähdyttäen mrs Britlingiä äkillisellä\nalkamisellaan, \"käy sietämättömäksi, kunnollisen inhimillisen olennon\non mahdoton siinä elää, ellemme me voita tässä sodassa.\"\n\n\"Meidän täytyy murskata tai joutua murskattaviksi...\"\n\nHänen aivonsa olivat siinä määrin näiden asiain vallassa, että hän\ntuijotti pitkän aikaa mrs Harrowdeanin myöhästyneeseen sähkösanomaan\nymmärtämättä siitä sanaakaan. Vähitellen hänelle selvisi, että\nhänen piti lähteä mrs Harrowdeanin luo, mutta hän siirsi lähtönsä\nmielellään tuonnemmaksi pelatakseen hockeyta. Sitäpaitsi kumottaisi\nmyöhemmin täysikuu, ja hänestä tuntui, että kesäinen kuuvalo soveltui\npaljoa paremmin kuin auringonlasku tai keskipäivä niihin selityksiin,\njoita häneltä odotettiin. Niinpä hän jatkoi Saksaa koskevien\nlauselmain sorvailemista, kunnes hockey oli käynnissä.\n\n\"Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?\" kysyi hän äkkiä Teddyltä,\njoka erään maalin jälkeen tuli hänen lähettyvilleen. \"Meidän pitäisi\nharjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja saksalaisia.\"\n\nTeddy katsoi häneen ihmetellen.\n\n\"No, tulehan!\" sanoi mr Britling kärsimättömästi ja tarttui keppeihin.\n\n\n14.\n\nMr Britling lähti kuutamoretkelleen puoli kymmenen tienoissa tuona\niltana. Hän selitti, että lepääminen oli hänelle yhtä mahdotonta\nkuin työskenteleminenkin. Sota oli saanut hänet kuumeiseen\nkuohuntatilaan; hänen täytyi tehdä automobiiliretki virkistyäkseen.\nSaattoi käydä niinkin, huomautti hän sivumennen, ettei hän tulisi\ntakaisin ennenkuin päivän, parin kuluttua. Kun hän tuntisi voivansa\njälleen tehdä työtä, niin hän palaisi. Hän täytti öljysäiliön\nsähkölampun valossa, istuutui vaunuun ja tutki seudun karttaa.\nHänen aatoksensa vaelsivat Pyecraftsiin, sieltä kohti rannikkoa ja\nmahdollista vihollisen hyökkäyskohtaa. Jos vihollinen tulisi ennen\nsodanjulistusta! Tuohon se voisi tulla ja tuohon...\n\nHän tempautui näistä mietteistä irralleen ja alkoi tehdä lähtöä.\n\nIlta oli valoisa kuin päivä, viileä kuuvalo täytti seudun.\nTien hopeajuova punertui mr Britlingin lyhtyjen lähestyessä.\nOjanpientareen tumma nurmi ja tietä reunustavat pensaat hohtivat\nhetkisen kirkkaan viheriäisinä valon niihin sattuessa. Täysikuu\nkiipesi taivaankantta niin heleänä, että tuskin yhtäkään tähteä näkyi\ntaivaan harmaassa sinessä. Peninkulman päässä olevat talot paistoivat\nvalkeuttaan ja silloin tällöin näkyi lyhtyjen valossa liehuva\nyöperhonen, joka kohta jälleen hävisi pimeään.\n\nGladys oli oivallisessa ajokunnossa, ja samoin mr Britling.\nHän ei ajanut liian nopeasti eikä liian hitaasti, ja kulku oli\ntavattoman varmaa. Elämä, joka oli hänestä koko päivän näyttänyt\nsekasortoiselta, uhkausten synkentämältä joukkiolta, muuttui\nviileäksi, salaperäisen kepeäksi ja tyynen arvokkuuden täyttämäksi.\n\nHän ohjasi pitkin kapeata tietä tumman orjanruusuaidan vieritse ja\nsitten kylään vievälle valtamaantielle. Melkein autiossa kylässä\ntuikki tulia ikkunoista siellä täällä. Kauempana välkkyi valokimppu\nikäänkuin topaasi- ja rubiinikoriste yön hopeisessa kilvessä.\nKukkanäyttelyn juhlallisuudet olivat vielä täydessä käynnissä,\nja kello seitsemän jälkeen tapahtunut pääsymaksujen alentaminen\noli houkutellut sisään kaikki ulkopuolella oleksijat. Karusellit\nväänsivät yhä ilmoille armottomia säveleitänsä, ja ampumakojuista\nkuului pauke ja särkyvien pullojen kilinä. Suositut kamelikurjet ja\nvoimavaunut kiertivät kiertämistään tasaisessa tahdissa, vuoroin\nupoten pimeään, vuoroin sukeltaen valaistuina näkyviin.\n\nMr Britling pysähtyi tienviereen hetkiseksi katselemaan, miten\nvarjomaiset olennot liikkuivat valaistujen paikkojen poikki pimeästä\npimeään.\n\n\"Sodan uhatessa -- maailmanpalon uhatessa\", kuiskasi hän vihdoin.\n\"Ymmärtävätkö he sitä? Ymmärtääkö kukaan meistä?\"\n\nHän pani koneen käyntiin ja lähti ajamaan moottorin tuskin kuuluvasti\nhyrrätessä pitkin tasaista Hartleytreen tietä. Hänen takanansa\näänet häipyivät häipymistään vihdoin kokonaan hukkuen rajattomaan,\nhäiritsemättömään kuutamohiljaisuuteen. Ei näkynyt muuta liikkuvaa\nkuin hän itse, ei kuulunut muuta kuin tasainen, hillitty, mekaaninen\nrytmi hänen jalkojensa alta. Pian oli hän ehtinyt valtatielle\nja kääntyi pehmeästi itää ja merta kohti, välittämättä mitään\nPyecraftsiin johtavasta tienhaarasta. Hän ei ollut koskaan ennen\nollut yöllä ajamassa. Hän oli odottanut epävarmaa ja ikävää matkaa;\nhän huomasi joutuneensa aavistamattomaan, hopeahohtoiseen liikuntoon.\nNäytti siltä kuin automobiilikin olisi kulkenut pitkin kuutamoa tuona\niltana... Pyecrafts sai odottaa. Niin, tosiaankin, mitä myöhemmin\nhän Pyecraftsiin tuli, sitä liikuttavammaksi ja romanttisemmaksi\nmuodostui hänen pieni hupainen sovintohetkensä. Hän ei kiirehtinyt\ntuota huvinäytelmää. Hän tunsi tahtovansa kokea ympärillään lepäävän\nlaajan, kesäisen rauhan, joka yksin näytti jotakin ilmaisevan\nihmiskuntaa kohdanneesta suurenmoisesta murhetapahtumasta. Tämän\näärettömän ehtoon läpi liukuessaan voi vasta kuvitella marssivat\nmiljoonat, laajat jokilaaksot, vuorenharjanteet, satamat ja meret,\njotka kaikki olivat täynnä työn hyörinää.\n\n\"Tälläkin hetkellä\", mietti hän, \"voivat sotalaivat olla taistelussa\nkeskenään.\"\n\nHän kuunteli, mutta ääni oli vain koneen sylinterien tavantakaa\nuusiutuva pärinä hänen ajaessaan laakean kukkulan rinnettä alaspäin.\n\nHänestä tuntui, että hänen täytyi saada nähdä meri. Hän ajatteli\nnoudattaa tietä Roadwell-kylien toiselle puolelle ja sieltä kääntyä\nEastonburyn kukkulan laelle. Sinne hän lähti ja näki matalain\nkukkulain välitse V:n muotoisen kuun valaiseman tasapinnan, joka\nvälkkyi, mutta siitä huolimatta näytti aivan tyyneltä. Hän pysähdytti\nvaununsa tien poskeen ja istui pitkän aikaa näkymöä katsellen ja\nmietiskellen. Ja kerran hänestä näytti kuin olisi kolme pientä,\nlyhyen mustan neulan tapaista varjoa liikkunut perätyksin poikki\nhopeankimaltelevan lahdelman.\n\nMutta se kenties johtui vain silmien rasittumisesta...\n\nMr Britling oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja Englannin, Ranskan\nja Saksan laivastoista; asiantuntijat olivat väitelleet asiasta\njulkisuudessa, ja kaikessa hiljaisuudessa oli paljon kuiskuteltu ja\nkeskusteltu. Meillä oli suuremmat laivat, järeämmät tykit, mutta\nei ollut varmaa, olimmeko tekniikassa ja keksinnöissäkin muita\nedellä. Luottivatko he dreadnoughteihin kuten me, vai oliko heillä\nsalaisuuksia ja yllätyksiä meidän varallemme? Kenties juuri tänä yönä\nsuuret laivat lähtivät taistelemaan...\n\nTänä yönä varmaankin kautta maailman laivat pakenevat ja laivat\najavat takaa; kymmenessä tuhannessa kaupungissa kiehuu sodan ensi\nkiihko...\n\nVain vuosi sitten mr Britling oli ollut vieraana eräässä sotalaivassa\nja katsellut sen monimutkaista koneistoa. Hänestä oli tuntunut,\nettei maailmassa voinut olla parempaa väkeä kuin ne rauhalliset,\npäivettyneet, harjoitetut miehet ja upseerit, jotka hän oli\nkohdannut... Ja meidän pienen armeijamme täytynee senkin olla\nkokoontumassa tänä yönä, tuon pienen armeijan, joka Etelä-Afrikassa\nsaamansa koulutuksen ja kurin nojalla syntyi uudestaan ja joka hänen\nmielestään oli yksilöllisesti urhoollisempi, itseensäluottavampi\nja kykenevämpi kuin mikään muu armeija koko maailmassa. Hän olisi\nhymyillyt tai väittänyt vastaan, jos olisi kuullut jonkin toisen\nenglantilaisen niin väittävän, mutta omassa sydämessään hän helli\ntuota uskoa...\n\nJa kutka muut maailman lentäjät kykenivät liikkumaan ilmassa yhtä\nhyvin kuin ne ranskalaiset ja englantilaiset, joita hän kerran tai\npari oli nähnyt Eastchurchissä ja Salisburyssä? Nämä ovat asioita,\njoissa tulee kysymykseen rotu ja kansallinen kunto. Pitäköön\nsaksalainen kaasusäiliönsä. \"Me voitamme ne ilmassa\", kuiskasi hän.\n\"Me voitamme ne merillä. Me voitamme ne varmasti merillä. Jos saamme\nriittävästi miehiä ja tykkejä, niin voitamme ne maallakin... Mutta --\nVuosikausia ne ovat varustautuneet...\"\n\nMr Britling rakasti Englantia tuona iltana siinä määrin, ettei\nhänen sydämessään muulle rakkaudelle suurta sijaa ollutkaan. Hän\nrakasti Englantia miesten kansana. Helposta, voitosta ei voinut olla\npuhettakaan. Meidän liian helpolle luonteellemme oli hyväksi, ettei\nvoitto voinut olla helppo. Mutta voittaa meidän täytyy nyt -- taikka\njoutua perikatoon...\n\nHän nousi huokaisten, pani koneen käyntiin ja lähti haeskelemaan\npaikkaa, jossa pääsisi kääntymään. Hänen mielessään eleli vielä\nväritön vaikutelma, että matkan päämääränä oli Pyecrafts.\n\n\"Meidän täytyy kaikkien tehdä mitä voimme\", ajatteli hän, ja hetkeksi\naikaa kiinnitti alamäkeä luikertavalla tiellä pysytteleminen\nsiinä määrin hänen tarkkaavaisuuttaan, ettei hän sen pitemmälle\npäässytkään. Hän kääntyi, ajoi jälleen yli kukkulan ja loivien\nrinteiden sisämaata kohti, ajoi hyvin kepeästi ja sujuvasti, lyhtyjen\nvalon liukuessa pitkin tietä ja häilähdellessä pientareilla ja\npensasaidoissa. Ajaessaan pientä mäkeä alaspäin hän kuuli epäselvää\nräminää ja ajoneuvojen kolinaa ja näki varoittavan, tienristeyksen\nmerkkinä olevan kolmikulmion. Hän hiljensi vauhtia ja pysähtyi sitten\näkkiä.\n\nRivi ratsumiehiä tuli näkyviin talojen, välistä, sitten harmaat\nrattaat, sitten valjakko vetäen raskasta esinettä -- tykkiä, ja\nsitten lisää ratsumiehiä ja vihdoin toinen tykki. Kaikki näkyi vain\nhimmeänä, ruskeana kulkueena kuuvalossa. Ratsastava upseeri ajoi\nhänen luokseen, katsoi häntä ja palasi takaisin tienristeykseen\n-- toistaiseksi ei Englannissa peljätty vakoojia. Vielä neljä\ntykkiä kuljetettiin ohi; niitä seurasi jono rattaita ja useita\nratsumiehiä, jotka istuivat suorina satuloissaan. Kukaan ei laulanut\neikä huutanut; kuuli tuskin sanaakaan, ja koko joukko liikkui\nhätäilemättä, mutta nopeasti eteenpäin. Näin he menivät kolisten ja\nrämisten ja jättivät mr Britlingin nukkuvaan kylään. Hän pani taas\nkerran koneen käyntiin ja ajoi mietteissään eteenpäin.\n\nHän ajoi niin mietteissään, että joutui kokonaan pois Pyecraftsin\ntieltä -- jos hän lainkaan oli sillä tiellä ollut. Hän huomasi\nkulkevansa maantietä, joka vei halki matalan tasankomaan, ja pian\nhän näki himmeästä, mutta korkeuden sinestä sentään erottuvasta\nOtavasta, että suunta oli suoraan pohjoiseen. Mitäpä siitä, kohta\nhän kääntyy lounaista kohti; aikaa oli kyllä; nyt hän tahtoi antaa\nsananvuoron tunteilleen, nyt hän tahtoi mietiskellä. Kuinka voi hän\nparhaiten auttaa Englantia siinä suuressa taistelussa, jota yön tyhjä\nhiljaisuus ja kauneus tuntui odottavan? Mutta oikeastaan hän ei\nmietiskellyt mitään, tunsi vain, tunsi ihmeellisellä tavalla, jota\nhän ei ollut kokenut sen jälkeen, kun nuoruus oli häneltä häipynyt.\nTämä sota voi tehdä lopun melkeinpä koko maailmasta, sellaisena kuin\nhän oli oppinut maailman tuntemaan. Tuo ajatus virtasi hitaasti läpi\nkuutamon hänen tajuntaansa, kunnes hän joutui kokonaan sen valtoihin.\n\nTien laatu muuttui: pensasaidat loppuivat, männyt ja männiköt\nalkoivat korvata tammia, omenapuita ja orjanruusupensaiden tummia,\nkuuristuneita varjokuvia. Taloja oli harvemmassa ja maailma kävi yhä\ntyhjemmäksi, kunnes olisi voinut luulla olevansa ainoa valvova ja\nulkosalla liikkuva ihminen koko nukkuvassa maassa...\n\nLyhyeksi hetkeksi kiintyi hänen uneksiva mielensä erääseen\npikkuseikkaan. Sitä mukaa kuin hän ajoi eteenpäin, lehahti\ntummia, äänettömiä lintuja lentoon pölyiseltä tieltä hänen\nedestään räpytellen hiiskahtamatta pois hänen molempain lyhtyjensä\nvalojuovasta. Mitä lintuja ne mahtoivat olla? Yökehrääjiäkö? Vai\nolivatko ne erilaisia lintuja, jotka yön hiljaisuutta hyväkseen\nkäyttäen kylpivät tien hiekassa? Tämä pieni, erillinen ajatussäie\nkutoutui hänen mielensä loimiin kohta hävitäkseen...\n\nEräässä kohden syöksyi iso joukko kaniineja poikki tien, melkein\nautomobiilin pyörien alitse...\n\nNe sanat, jotka hän oli lausunut Claveringsissa iltapuolella,\npalasivat nyt hänen mieleensä. Hän tunsi varmaan, että ne olivat\nasiallisia sanoja tällä hetkellä: Tätä sotaa sopi pitää sodista\njaloimpana, ihmiskunnan lopullisena taisteluna kansallista\nvallitsemisasemaa ja kansallista anastushimoa vastaan; muussa\ntapauksessa se oli vain kansakuntien välistä kamppailua, pelkkää\nhävitystä ja kurjuutta. Sen suunnatonta merkitystä ei hänen\nmielestään saanut hävittää, pikkumaisesti loruamalla toisarvoisista\nriitakysymyksistä. Mutta oliko tuo suunnaton merkitys tullut\nriittävän selvästi määritellyksi? Oliko puolueettomain ja\nrauhaarakastavien ajattelijain joukko sen tajunnut? Hän ajoi sitä\nhitaammin, mitä enemmän hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi näihin\nkysymyksiin, ja vihdoin hän pysähtyi... \"Eräät asiat on lausuttava\nselvästi julki\", puheli hän itsekseen. \"Eräät asiat -- Englannin\najatus... Syvä ja kauan ilmaisematta jäänyt ystävällisyyden ja\nrehellisyyden halu... Nyt on aika se ilmaista. Se on lausuttava julki\nniin suoraan kuin luoti lentää sen tykkien suusta, niin rehellisesti\nkuin sen laivoja ohjataan.\"\n\nMielessä alkoi hahmoittua lauseita hänen siinä istuessaan toinen käsi\nohjauspyörään nojaten.\n\nÄkkiä hän suoristihe, selaili karttoja vieressään olevassa kotelossa\nja koetti päästä selville, missä oli...\n\nMikäli hän voi käsittää, oli hän joutunut suoraan Suffolkiin...\n\nKello yhden tienoissa yöllä hän oli Newmarketissa. Newmarketkin\nlepäsi autiona kuuvalossa, mutta epäröidessään eräässä\ntienristeyksessä hän huomasi poliisimiehen, joka jäykkänä ja\nliikkumatta seisoi kulmauksessa kirkon luona.\n\n\"Matching's Easy?\" huusi hän.\n\n\"Tätä tietä, kunnes tulette Market Saffroniin, ja siitä vasemmalle...\"\n\nMr Britlingillä oli nyt päässään selvä suunnitelma ja hän ajoi\nnopeammin, mutta yhä vielä erittäin varovasti ja varmasti. Hän ei\nollut enää peninkulmankaan päässä Market Saffronista, kun hän muisti\ntavallaan luvanneensa itselleen Pyecraftsin kohtauksen. Hän harkitsi\nmolempia, keskenään ristiriitaisia päätöksiä. Hän punnitsi eräitä\nmahdollisuuksia.\n\nMarket Saffronin tienristeyksessä hän hiljensi vauhtia ja oli\nhetkisen kahden vaiheella.\n\n\"Oliverin\", sanoi hän samalla kääntäen ohjauspyörää kotiin vievälle\ntielle päin... Hän täydensi lauseen sivuutettuaan onnellisesti\ntienkäänteen: \"Oliverin pitää saada hänet...\"\n\nSitten, ehkä viisikymmentä kyynärää kauemmaksi ehdittyään hän lisäsi\nvielä -- tällä kertaa melkein kiukkuisesti: \"Hänen olisi pitänyt\nmennä Oliverille jo aikoja sitten...\"\n\nHän vei automobiilin vajaan ja kulki sitten setripuittensa tummassa\nvarjossa pääovelle. Hänellä ei ollut avainta eikä hän pitkään aikaan\nsaanut vaimoansa hereille, vaikka heittelikin hiekkaa ja pieniä kiviä\nhänen puoliavoimeen akkunaansa. Vihdoin hän kuuli liikettä ja huusi\nhänelle.\n\nHän selitti palanneensa kirjoittamaan. Hänen teki tosiaankin\nmielensä ryhtyä kohta kirjoittamaan. Hän meni suoraa päätä\ntyöhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, keitti hiukan teetä ja vaihtoi\nvaatteita. Aamunsarasteessa hän yhä istui ahkerasti kirjoittamassa\nlentokirjastaan. Otsakkeeksi hän oli valinnut: \"Ja nyt sodat\nloppuvat.\"\n\n\n15.\n\nNiin alkoi suuri Euroopan sota ja saavutti erään Matching's\nEasyn miehen, kuten saavutti lukemattomien miellyttävien kotien\nlukemattomia älykkäitä isäntiä, jotka tuskin olivat sen tuloa\nhuomanneet monien alinomaiseen varustautumiseen uhrattujen vuosien\naikana. Elämän tuttu näkymö siirtyi syrjään, ja Sota ilmestyi\npeittämättömänä. \"Minä olen todellisuus\", virkkoi sota, \"ja minä\nastelen poikki elämän polun. Minä olen kuoleman ja hävityksen uhka,\njoka on aina vaeltanut elämän vierellä niin kauan kuin elämää on\nollut. Ihmiselämässä ei voi olla mitään muuta eikä mitään enempää\nennenkuin olet minusta selviytynyt.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nMATCHING'S EASY SODAN AIKANA.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nKatselijoita.\n\n\n1.\n\nTuona kohtalokkaana yönä, jona ensimäiset laukaukset ammuttiin ja\nensimäiset surmatyöt suoritettiin, ei mr Britling mennyt levolle\nennen päivänkoittoa. Hän istui kirjoittamassa lentokirjastaan, jossa\ntervehdittiin viimeistä laukausta ja sotien loppumista. Pari tuntia\nhän kirjoitti tarmokkaasti, mutta sitten hänen tarmonsa höltyi.\nTuli tavantakaa hetkiä, jolloin hän istui hiljaa, kirjoittamatta.\nHän haukotteli haukottelemistaan ja hieroskeli silmiänsä. Päivä oli\ntullut ja linnut pitivät kovaäänistä iloa, kun hän hitaasti riisuutui\npudotellen vaatteensa lattialle miten hyvänsä ja meni makuulle...\n\nHerätessään hän huomasi aamuteen vierellään ja palvelijattaren\nmenossa pois huoneesta. Hän tiesi, että maailmassa oli tapahtunut\njotakin kuulumatonta, mutta muutamaan hetkeen hän ei voinut muistaa,\nmistä oli kysymys. Sitten hän muisti, että saksalaiset olivat\nhyökänneet Ranskaan ja venäläiset Saksaan ja että Englannin oli\nmelkein välttämätöntä joutua sotaan. Aamuvalaistuksessa tuo tuntui\nankaralta, kauhistuttavalta tosiasialta, se vaati lujuutta, se\nmerkitsi hävitystä, se näkyi nyt yön tummaa ja arvokasta kauneutta\nvailla. Hän muisti kokeneensa samanlaista epämieluista, pelokasta\nodotuksen tunnetta viisitoista vuotta sitten, buurisodan alkaessa,\nennen ensimäisten uutisten saapumista. Ensimäinen buurisodasta saat\nuutinen oli kertonut panssaroidun englantilaisen junan hävittämisestä\nKimberleyn lähistöllä. Minkä samanlaisen kertomuksen toisivatkaan\nmyöhästyneet lehdet nyt mukanansa?\n\nOliko ehkä jokin tärkeä osa laivastoamme yllätetty ja voitettu?...\n\nOlivatko ehkä saksalaiset jo pusertamassa Ranskan armeijoja Verdunin\nja Belfortin väliin, nopeasti ja pelottavasti?...\n\nEntä miten kävisi, jos hallitus epäröisi eikä sota puhkeisi\nvielä muutamaan viikkoon, vaan tyydyttäisiin riitelemään Belgian\npuolueettomuudesta Sill'aikaa kun saksalaiset murskaavat Ranskan...\n\nTai saattoihan toisaalta käydä niinkin, että meikäläiset\nsaavuttaisivat hämmästyttävää, äkillistä menestystä. Meidän\nmaa- ja meriväellämme oli niukka päällystö, mutta hän uskoi sen\noleva niukkaan tapaansa erinomaisen hyvän...\n\nMitä oli Irlanti tekevä?...\n\nHänen ajatuksensa muodostivat yhden ainoa okaisen tiheikön, jonka\nläpi hän pyrki toivottomissa ympyröissä liikkuen.\n\nHän nousi ja alkoi pukeutua hitaaseen, hajamieliseen tapaan.\nPäästyään housunkannattimiin asti hän hetkeksi keskeytti\npukeutumisensa, haki esiin Pohjois-Ranskan kartan ja mietiskeli\nBelgian rajaa koskevia seikkoja. Sitten hänen oli otettava esille\n_Whitaker's Almanack_ saadakseen mielin määrin tutkia suurten\neurooppalaisten armeijojen tilastoa. Aamiaisrummun ääni keskeytti\nnämä puuhat.\n\nAamiaisella ei puhuttu mistään muusta kuin sodasta. Hugh oli\nkiihdyksissään kuin kissa ukkossäällä, ja pikkupojat tahtoivat\nsaada lippuja koskevia tietoja. Venäjän ja Serbian liput olivat\nkiistanalaisina, ja oli turvauduttava _Webster's Dictionaryn_ lippuja\nesittävään sivuun. Sanomalehdet ja kirjeet saapuivat luonnottoman\nmyöhään, ja mr Britling, jota väsytti joutavain tietojen jakaminen\njälkeläisilleen, vetäytyi savukkeineen puutarhaan. Hän ajatteli\nhiukan lähteä postinkuljettajaa vastaan. Hänen silmänsä ja korvansa\nilmoittivat mrs Faberin automobiilin olevan tulossa. Se oli vanha,\npunaiseksi maalattu, pontevannäköinen kone, jota ajoi luotettava\npuutarhuri; erehtyminen ei voinut tulla kysymykseenkään.\n\nMrs Faber istui vaunussaan, pysähdytti sen veräjälle ja antoi\nmerkkejä. Mrs Britling, joka kuuli mrs Faberin ajopeleistä lähtevät\npahaenteiset äänet, tuli ulos pääovesta, ja hän ja mr Britling\nsuuntautuivat kumpikin taholtaan kutsujaa kohti.\n\n\n2.\n\n\"En minä sisään tule\", kirkui mrs Faber, \"minä vain ajattelin sanoa\nteille. Minä olen hankkinut ruokavaroja.\"\n\n\"Ruokavaroja?\"\n\n\"Varastoja. Kohta hyökkäävät kaikki ruokavaroja hankkimaan.\nKatsokaahan tätä kinkkua!\"\n\n\"Mutta -- --\"\n\n\"Faber sanoo, että meidän pitää kerätä, minkä kerkiämme. Tämä sota --\nse lopettaa kaikki. Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Minulla\non lapset murheenani, niin että... Minä olin Hicksonilla ennen\nyhdeksää...\"\n\nPikku eukko oli kovin palavissaan, ja silmät säteilivät. Hänen\nvaaleat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, hattu hieman vinossa.\nHän tuntui nauttivan näistä kiihoittavista asioista, joidenlaisia\nhän sitä ennen ei ollut kokenut. \"Kaikki kulta on myöskin pantava\nsäilöön\", sanoi hän, äänessä mielihyvän hyrinä. \"Faber sanoo, että\nmeidän setelimme kenties eivät ole _sen_ arvoisia muutaman päivän\nkuluttua. Hän on kiirehtinyt Lontooseen hankkimaan kultaa klubeistaan\n-- niin kauan kuin sitä saa. Minä sain pakottaa Hicksonia ottamaan\nvastaan seteliä. 'En koskaan', sanoin minä, 'en koskaan tule enää\nteille kauppoja tekemään, ellette ota...' Sittenkin hän katsoi minuun\nikäänkuin olisi aikonut olla suostumatta.\n\n\"Nälänhätä siitä tulee!\" sanoi hän mr Britlingin puoleen kääntyen.\n\"Minä olen koonnut, minkä suinkin olen voinut. Minunhan täytyy\najatella lapsiani.\"\n\n\"Miksi siitä nälänhätä syntyisi?\" kysyi mr Britling.\n\n\"Kyllä, siitä _tulee_ se!\" sanoi mrs Faber.\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Kyllä Faber sen tietää\", vastasi eukko. \"Tietysti siitä tulee\nnälänhätä...\n\n\"Ja uskoisitteko\", jatkoi hän, puhuen jälleen mrs Britlingille, \"että\ntuo Hickson seisoi tiskinsä takana -- minähän olen tehnyt siellä\nostokseni _vuosikausia_ -- ja kieltäytyi kerrassaan antamasta minulle\nenempää kuin tusinan sardiinilaatikoita. _Kieltäytyi!_ Ilman muuta!\n\n\"Minä menin sinne ennen yhdeksää, ja jo silloin oli Hicksonin puoti\ntäpötäynnä -- _täpötäynnä_, ystäväiseni!\"\n\n\"Mitä te sitten saitte?\" virkkoi mr Britling tehden kysyvän liikkeen\nkohti automobiilia.\n\nHän oli saanut aika lailla. Kaksi liikkiötä, laatikon sokeria,\nriisiryynejä, munia ja hyvän määrän jauhoja.\n\n\"Mitä on kaikissa noissa pikku kääröissä?\" kysyi mr Britling.\n\nMrs Faber näytti hiukan nolostuvan.\n\n\"Cerebos-suolaa\", sanoi hän. \"Tuleehan sitä ostaneeksi ehkä vähän\nliikaakin. Mutta minä nyt ostin tuota ja otin mukaani; ajattelin,\nettä myöhemmin ehkä on ryhdyttävä suolaamaan ruokavaroja.\"\n\n\"Nuoko ovat pikkelsitölkkejä?\" kysyi mr Britling.\n\n\"Niin. Mutta katsokaahan, miten paljon jauhoja minulla on! Ne ne\nensiksi loppuvat...\"\n\nEukkoa hieman ärsytti mr Britlingin liian yksityiskohtainen\ntutustuminen hänen saaliiseensa. \"Mitä te tuolla kenkävoiteella?\"\ntiedusteli viimeksimainittu. Eukko ei halunnut enää kuunnella. Hän\ntunsi mr Britlingin yrittävän tärvellä hänen aamupäivätunnelmaansa.\nHän selitti, että nyt oli lähdettävä takaisin kotiin. \"Älkää sitten\nsanoko, etten minä ole teitä varoittanut\", virkkoi hän. \"Minulla on\ntekemistä loputtomiin. Herneistäkin on huoli pidettävä! Minun pitää\nnäyttää keittäjättärelle, kuinka herneet pannaan pulloihin. Tänä\nvuonna me onneksi saimme herneitä aivan tavattomasti. Minä tulin\ntänne vain ohimennen kertomaan, miten asiat ovat.\" Sitten hän heti\nlähti, ilmeisesti loukkaantuneena mrs Britlingin välinpitämättömyyden\nja mr Britlingin epäilyjen vuoksi.\n\nMr Britling katseli hänen menoaan ja närkästyi vähitellen yhä enemmän.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän, \"tuolla tavallako Englanti ottaa sodan\nvastaan! Ruokavaroista riidellen -- kohta alussa.\"\n\n\"Hän kai on huolissaan lasten vuoksi\", huomautti mrs Britling.\n\n\"Entä saapasrasva!\"\n\n\"Mutta joka tapauksessa\", sanoi mrs Britling, \"jos toiset tekevät\nnoin -- --\"\n\n\"Siitähän ne aiheutuvat, kaikki paniikit. Meidän asiamme on olla niin\ntekemättä... Eihän maa ole vielä sotaa julistanutkaan! Hei! Siellähän\ntuo tulee! Parempi myöhään kun ei milloinkaan.\"\n\nSanomalehtiä ja kirjeitä tuovan postinkuljettajan pää, hänen\najaessaan polkupyörällä, Dower Housen kulmausta kohti, näytti lipuvan\npitkin pensasaidan harjaa.\n\n\n3.\n\nEnglanti ei ollut vielä sodassa, mutta kaikki merkit viittasivat\nsinnepäin. Näytti siltä kuin asia suuruutensa vuoksi olisi\nvälttämättä tarvinnut valmisteluaikaa. Mr Britlingin mielessä ei\nollut enää yhtään epäilystä, ei sittenkään, vaikka _Daily News'issa_\nvaltavin kirjakkein painettu, hämäräperäinen kokosivun ilmoitus\nvannotti Isoa-Britanniaa olemaan avustamatta Venäjää, kauheata\nVenäjää, kaikkien hentomielisten yltiöpäiden peikkoa. Uutiset olivat\nlaajakantoisia ja yllättäviä, mutta sangen epäluotettavia. Saksan\njoukkoja sanottiin olevan Belgiassa ja Hollannissa, ja Kielin\nkanavassa oli siepattu englantilainen alus. Oli julistettu moratorio,\nja leipäpaniikkia koskevat tiedonannot osoittivat mrs Faberin\nedustavan laajaa vauhkojen ihmisten luokkaa.\n\nMr Britling piti leipäpaniikkia surkuteltavana ilmiönä. Se ei\nsoveltunut hänen johtoaiheeseensa, jona oli maailman vapaiden\nihmisten nousu militarismin sietämätöntä iestä hävittämään. Se pilasi\nkoko kuvan...\n\nMrs ja mr Britling lukivat lehteä yhdessä seisten begonialavain\nluona, lähellä setripuita, ja ilman täytti hilpeällä hälinällään\nruohonleikkuukone, jota veti pitkin hockeykenttää suojustallukoilla\nvarustettu hepo.\n\nKohta tuli Hughkin juosten huoneestaan kuulemaan mitä oli tapahtunut.\n\"Tuntuu siltä kuin työnteko kävisi mahdottomaksi näiden suurten\ntapausten sattuessa\", puolustelihe hän. Hän otti _Daily News'in_\nhaltuunsa, isän ja äidin lukiessa _The Times'iä_. Pikkupoikien\näänet kaikuivat puiden varjosta; he olivat tuoneet pihalle kaikki\ntinasotamiehensä ja rakensivat parhaillaan puutarhaan varustettuja\nasemia.\n\n\"Raha-asiat ovat omituisella kannalla\", sanoi mr Britling\ntarkkaavaisuuttaan terästäen... \"Kaikenlaisia mullistuksia saattaa\ntapahtua. Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa järjestelmässä,\njoka on kehittynyt miten kuten... Ilman mitään suunnitteluja...\nMaailmassa, joka on täynnä mrs Fabereita...\"\n\n\"Moratorio?\" kysäisi Hugh _Daily News'insa_ takaa. \"Velkasuhteissa ja\nniin edespäin? Realinjalle sinä panit minut, pappa. Etymologia on\nminulle liian kovaa purtavaa. Mars ja krematorio -- pitääkö polttaa\nlaskunsa sen sijaan että ne maksaisi?\"\n\n\"Moratorio\", mietiskeli mr Britling. \"Moratorio. Mitä hullutuksia\nsinä jutteletkaan! Se on jotakin viivytyksen tapaista, tietysti.\nEi sillä ole kuoleman kanssa mitään tekemistä. Se on vain\ntilapäinen maksuviivytys... Tietysti tässä syntyy suunnaton arvojen\nvaihtuminen...\"\n\n\n4.\n\n\"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen.\"\n\nTuota tekstiä mr Britlingin mieli alkoi nopeasti kutoa laajemmaksi.\nSiitä kehittyi ihmeellinen mahdollisuuksien sato ennenkuin hän ehti\ntakaisin työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen,\nmutta ei ruvennut kohta jatkamaan työtänsä. Hän oli keksinyt omissa\npersoonallisissa asioissaan jotakin niin kumouksellista, että\nsodankin tulos sai sen tieltä hetkeksi väistyä.\n\nMr Britlingin tajunnan takimaisella laidalla oli jotakin, jota ei\nsiellä ollut aina ollut, jotakin lämmintä ja lohduttavaa, joka\nteki elämän ja hänen yleiset elämää koskevat mietteensä paljoa\nkepeämmiksi ja hauskemmiksi kuin mitä ne muuten olisivat olleet,\nnimittäin tietoisuus, että hän omisti hyvin järjestellyn sarjan\npääomasijoituksia, taitavasti suunnitellun ja maantieteellisesti\njaetun järjestelmän valtionobligatioja, kunnallisia sijoituksia\nja rautatieosakkeita, jotka edustivat pikemmin yli kuin alle\nkahdenkymmenenviidentuhannen punnan omaisuutta, hänen ja mrs\nBritlingin yhdistettyjä varoja. Siinä oli hänen taloudellinen\nsisäelimistönsä. Se piti hänet ja teki elämän turvalliseksi ja\nmiellyttäväksi. Kun kaikki oli hyvin, ei hän sen olemassaoloa\nhuomannutkaan; hän tunsi vain yleistä hyvinvointia. Kun silloin\ntällöin sattui hiukan häiriötä jossakin sijoitusten osassa, hän tunsi\nvain lievää mielipahaa. Nyt hän havaitsi vakavia mullistuksia. Aivan\nkuin hän olisi huomannut sattumalta syöneensä sieniä eikä tiennyt\nollenkaan, olivatko ne ehkä hyvinkin myrkyllistä lajia. Mutta vastaus\nvoidaan kehittää liian pitkälle...\n\nJoka tapauksessa oli mr Britling kirjoituspöytänsä ääreen palatessaan\nsiinä määrin rauhaton, ettei kyennyt jatkamaan esitystään \"Ja nyt\nsodat loppuvat\".\n\n\"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen!\"\n\nHän ei ollut koskaan luottanut nykyaikaiseen raha-asiain\njärjestelmään niin varmasti kuin ihmiset yleensä. Hän huomasi\nolevansa tietämätön siitä, miten tuo moratorio vaikutti ja mitä\npankin kiinnioloajan pitentäminen oikeastaan auttoi. Hän luuli sen\nmerkitsevän yleistä maksujen keskeyttämistä ja puhtaan rahan saannin\nlakkaamista. Hickson, sekatavarakauppias, katseli mrs Faberin\nkertoman mukaan nyt jo karsaasti seteleitä.\n\nVaikka pankki jälleen avattaisiinkin, tiesi mr Britling, ettei hänen\njuoksevalla tilillään ollut sanottavia summia, korkeintaan kaksi\ntai kolmekymmentä puntaa. Hän oli odotellut englantilaisten ja\namerikkalaisten kustantajiensa shekkejä sekä _Times'in_ tavanmukaista\nlähetystä. Jos nuo maksut nyt keskeytyisivät!\n\nKaikki nuo voivat, mikäli hän ymmärsi, keskeyttää maksunsa tämän\nmoratorion ollessa voimassa! Sitä hän ei tullut aluksi ajatelleeksi.\nMutta tietysti he hyvinkin saattoivat kieltäytyä maksamasta\nmääräpäivänä.\n\nJos vielä otaksui _The Times'in_ huomaavan hänen omalaatuisen\nmietteliäisyytensä tarpeettomaksi näinä levottomina aikoina!\n\nJos sitten pankki todellakin pidätti hänen rahansa ja arvopapereita\nei käynyt myyminen?\n\nMr Britling tunsi olevansa osteri, jota kehoitetaan poistumaan\nkuorestaan...\n\nHän nojautui taaksepäin ja mietiskeli näitä asioita. Hän teki heikon\nyrityksen kuvitella maailmaa, josta luotto on kadonnut ja jossa rahan\narvo on kysymyksenalainen. Hän otaksui, että tottumuksen voima saisi\nsuuren joukon ihmisiä ostamaan ja myymään edelleenkin samaan tai\nsuunnilleen samaan hintaan kuin ennen.\n\nHänen tajuntansa ja omatuntonsa tekivät urhean yrityksen sotien\nloppumista käsittelevän lentokirjasen jatkamiseksi, mutta ei kulunut\nviittä minuuttia, kun hänen ajatuksiansa jälleen askarruttivat\nleipäpaniikki ja vararikot...\n\n\n5.\n\nMr Britlingin kirjoituspöydän ääressä vallitseva mielenkiintojen\nristiriita kävi sietämättömäksi. Hänestä tuntui, että\nhenkilökohtainen pulma oli ensinnä selvitettävä. Hän lähti nurmikolle\ntupakoimaan.\n\nHänen ensimäisen ajatuksensa, jonka mukaan kansakunnat yhtyisivät\ntekemään maailmanrauhan ja kukistamaan sotaisan Saksan,\noli himmentänyt tämä toinen, siihen kerrassaan sopimaton,\nepäjärjestyksessä ja hajaantumistilassa olevan maailman mielikuva.\nLukemattomia mrs Fabereita joukoittain kasaamassa varastoja,\nhillittömiä joukkoja hyökkäämässä kauppapuoteihin, moratorio,\npankit kiinni ja odottavia jonoja. Oliko mahdollista, että koko\njärjestelmä luhistui kun luottamus siihen horjahti yhdeltä\nkohdalta? Huomaamatta mitään epäjohdonmukaisuutta hän oli siirtynyt\nmaanpiirin rauhoittamista koskevista yleisistä aatoksistaan näihin\nyksityisluontoisempiin mahdollisuuksiin. Hän kuuli kahinaa takaansa,\nkääntyi ja oli vastapäätä vaimoansa.\n\n\"Luuletko\", kysyi mrs Britling, \"että elintarvepulaa tarvitsee\npeljätä?\"\n\n\"Jos kaiken maailman mrs Faberit käyvät ja kähmivät -- --\"\n\n\"Silloin täytyy jokaisen pitää puoliansa. Minulla ei ole kotona\nsuuriakaan varastoja.\"\n\n\"Hm\", virkkoi mr Britling miettien... \"Mielestäni ei ole syytä ostaa\nvarastoja nyt.\"\n\n\"Entä jos jäämme ilman.\"\n\n\"Sodassa on vaaroja\", sanoi mr Britling.\n\nHän mietti. \"Ne, jotka ottavat paniikkiin osaa, aiheuttavat\npaniikkia. Maailmassa on sittenkin yhtä paljon elintarpeita kuin\nviime kuussa. Ja ellei sitä polteta, niin se katoaa vain syömällä. Ja\nsato on hyvä. Mitä auttaa koota varastoja kukkuraisen pöydän ääreen?\"\n\n\"Mutta ihmiset kokoavat! Kurjaa olisi, jos me -- lapsinemme\npäivinemme -- jäisimme puille paljaille.\"\n\n\"Emme me jää. Ja miten hyvänsä, älä ala kasata, vaikka saisimme\nkovaakin kokea.\"\n\n\"No niin. Mitta ei sinun ole mielesi hyvä, jos jonakin kauniina\npäivänä et saa sokeria teehesi.\"\n\nMr Britling jätti tämän henkilökohtaisen sovellutuksen\nhuomioonottamatta.\n\nPaljon vakavampi kuin ruokavarojen puute on rahapaniikin mahdollisuus.\n\nHe kulkivat nurmikkoa edestakaisin ja mr Britling jutteli. Hän\nsanoi, että erittäin harvat ihmiset vielä nytkään älysivät nykyistä\nyhteiskuntaa kannattavan luottojärjestelmän löyhyyttä. Luottamus oli\nkasautunut suunnattomiin, varsinkin sen laiskan välinpitämättömyyden\nvuoksi, jota osoittivat -- kaikki. Se oli tervettä niin kauan\nkuin ihmiskunta yleensä uskoi siihen; mutta annahan uskon\nriittävässä määrin rappeutua, niin seurauksena saattaa olla\nmillainen luhistuminen hyvänsä. Se voi kerrassaan hävitä -- kuten\nluottojärjestelmä hävisi Italiasta goottien sinne tunkeutuessa -- ja\njättää meille vain käteenotettavat esineet, todellisen omaisuuden\nja muun sellaisen. Muistiko hän Gissingin uusinta romaania? --\n\"Veronilda\" sen nimi oli. Siinä kuvailtiin maailma, jossa ei\nollut muuta omaisuutta kuin minkä voi mukanaan kuljettaa. Rooman\nvaltakunnassa tuo asiaintila kehittyi hitaasti, sukupolvien kuluessa,\nmutta me elämme nyt nopeammin muuttuvassa maailmassa -- maailmassa,\njossa järjestys on hatarampi. Kukaan ei tunne luoton voimaa eikä\nsen heikkoutta; kukaan ei tiedä, luhistuuko se jo tämänkertaisesta\niskusta... Jos niin käy, niin koko se pieni elämä, jota olemme näihin\nasti eläneet, häviää pois...\n\nHän huomasi mrs Britlingin tavantakaa silmäilevän auringon\nvalaisemaa taloansa -- siinä oli uudet ulkokaihtimet, ja hän oli\nonnistunut värin valinnassa -- ja kuuntelevan epäilevin ilmein hänen\ntutkistelujansa.\n\n\"Muutamia päiviä sitten\", sanoi mr Britling yrittäen tehdä asiaa\nhavainnollisemmaksi, \"olimme me yhteensä viidenkolmattatuhannen\npunnan arvoiset. Nyt emme tiedä, mitä meillä on, olemmeko menettäneet\ntuhannen vai kymmenentuhatta...\"\n\nHän tarkasti kukkaronsa ja havaitsi omistavansa kuusi puntaa.\n\"Paljonko sinulla on?\"\n\nHänellä oli sisällä kassassaan suunnilleen kahdeksantoista puntaa.\n\n\"Meidän on ehkä tultava sillä toimeen epämääräinen aika eteenpäin.\"\n\n\"Mutta pankkihan avataan piakkoin\", sanoi mrs Britling. \"Ja ihmiset\nnäillä seuduin myöntävät meille kyllä luottoa.\"\n\n\"Entä jos he eivät myönnä?\"\n\nOtaksuma ei tehnyt häntä levottomaksi. \"Meidän arvopaperimme kohoavat\njälleen. Ainahan ne kohoavat jälleen.\"\n\n\"Kaikki voi tulla entiselleen\", myönsi mr Britling. \"Mutta voi käydä\nniinkin, ettei mikään tule entiselleen. Koko tämä elämämme, joka on\ntuntunut niin selvältä ja varmalta -- on epävarmaa. Minä uskoin, että\nolemme kiintyneet ja juurtuneet tänne -- koko elämänajaksi. Entä jos\nasiain kehitys nyt viskaa meidät täältä pois? Siinä on mahdollisuus,\njoka ehkä muuttuu meille todellisuudeksi. Tänä aamuna minusta tuntuu\nkuin olisi elämäämme avautunut kaksi suunnatonta porttia, kuin kaksi\nporttia, jotka johtavat areenalle tai pimeyteen ja joista saattaa\nsyöksyä sisään mitä hyvänsä. Kuolemakin. Otaksukaamme, että äkkiä\nnäemme ilmassa jonkin suuren zeppeliinin tai kuulemme tykin jyskettä\nrannikolta käsin. Tai saapuu polkupyörällä lähetti, joka käskee meitä\njättämään kaikki ja muuttamaan sisämaahan...\"\n\n\"En ymmärrä, mitä syytä on tuollaisia asioita ennustella.\"\n\n\"Mutta eihän ole syytä jättää niitä mahdollisuuksia tarkastelematta...\n\n\"Omituista on\", sanoi mr Britling jatkaen asian tutkistelua, \"että\nkun katselee asioita, kuten nyt katselee, sangen todennäköisinä,\nniin ne eivät esiinny läheskään yhtä kauhistavina ja tuhoisina kuin\nne olisivat näyttäneet -- viime viikolla. Uskonpa, että sijoittaisin\nteidät kaikki Gladysiin ja lähtisin ajamaan länttä kohti jonkinlaista\nhilpeyttä tuntien...\"\n\nMrs Britling katsoi miestään ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta ei\nsanonutkaan mitään. Hän epäili viimeksimainitun vierovan kotiansa ja\nteeskentelevän huolenpitoa pelkästi kohteliaisuudesta...\n\n\"Ehkäpä ihmiskunta pyrkii liiaksi rauhaantumaan. Ehkäpä näitä\nlevottomuuksia sattuu sen vuoksi, että pelastuisimme ummehtuneesta\nmukavuudestamme. Kuuluu jälleen tuntemattomien kokemusten, vaarojen\nja vastuksien salaperäisesti houkutteleva kutsu. Tekee mieli\nlähteä. Mutta ellei tule sysäystä, jäämme paikoillemme. On kuin\ntaika sitomassa omaan pesään ja vanhoihin tuttuihin polkuihin.\nNyt minä pelkään, mutta tunnen samalla taian taittuneen. Lumottu\nlinna puhkee yht'äkkiä täyteen ovia, joista pääsen ulos. Voit\nnimittää niitä hävitykseksi, vararikoksi, hyökkäykseksi, paoksi --\nne ovat vain ovia, jotka johtavat pois tottumuksesta ja tylsästä\nkaavamaisuudesta... Minä en ole kelvannut pitkiin aikoihin muuhun\nkuin joutavaan, hajanaiseen haparoimiseen.\"\n\n\"Minä luulin sinun täällä viihtyvän. Sinä olet tehnyt aika paljon\ntyötä.\"\n\n\"Kirjoittaminen on muistiin merkitsemistä eikä elämää. Mutta nyt minä\ntunnen yht'äkkiä, että elämämme saa pontta ja sisältöä. Tuntuu siltä\nkuin elämän koko laatu muuttuisi. Sellaisia aikoja on. On aikoja,\njolloin ajanhenki kerrassaan muuttuu. Vanhoina aikoina tämä tajuttiin\nparemmin kuin nykyään. Silloin erotettiin toisistaan arki- ja\npyhäpäivät, juhlat, paastot ja hartauspäivät. Samoin on nyt käynyt.\nArkisäännöt on heitettävä syrjään. Ennen -- vielä kolme päivää sitten\n-- oli kilpailu oikeutettu, oli oikein ja kohtuullista koettaa hankkia\nparhaita elintarpeita ja etsiä omaa etuansa. Mutta se ei ole oikein\nnyt. Sota luo sunnuntain, ja me suljemme puodit. Pankit ovat kiinni\nja ihmisistä tuntuu kuin sunnuntai yhä jatkuisi...\"\n\nHänen oma tiensä oli selvä.\n\n\"Asteikko on vaihtunut. Nyt ei merkitse yhtään mitään, vaikka\nkärsimmekin taloudellisen häviön. Ei merkitse mitään, vaikka meidän\ntäytyykin elää perunoilla ja tehdä velkaa saadaksemme vuokran\nmaksetuksi. Nämä ovat nyt pienimpiä sivuseikkoja. Viikko sitten\nne olisivat olleet mitä tärkeimpiä. Tässä me olemme, historian\nsuurimpain mullistusten ja historian suurimpain mahdollisuuksien\nvälittömässä läheisyydessä. Meidän on mentävä mullistusten läpi\npäästäksemme käsiksi mahdollisuuksiin. Maailmassa ei ole nyt muuta\ntehtävää kuin koettaa kääntää parhaaksi tämä elämän kaikkein\nvakiintuneitten sisältöjen pelottava luhistuminen.\"\n\nHän oli löytänyt etsimänsä. Hän jätti vaimonsa nurmikolle ja kiiruhti\ntakaisin kirjoituspöytänsä ääreen...\n\n\n6.\n\nKun mr Britling aamupuhteen uutterasti askarreltuaan korkeitten\nihanteittensa parissa tuli huoneestaan välipalaa syömään, tapasi hän\nmr Lawrence Carminen, joka oli saapunut vierailemaan. Mr Carmine\nseisoi hallissa hajasäärin lukemassa _The Times'iä_ neljänteen\nkertaan. \"Minä en voi tehdä mitään\", sanoi hän kääntyen. \"En voi\nkeskittyä. Luultavasti me joudumme sotaan. Minä olin niin tottunut\najattelemaan sotaa Saksaa vastaan, etten uskonut siitä milloinkaan\ntulevan totta. Herra jumala, millainen surkea juttu siitä\nsyntyykään... Ja Maxse ja kaikki nuo voitonriemuiset pelottelijat,\njotka huutavat: 'Enkö minä sitä sanonut!' Hitto vieköön saksalaiset!\"\n\nHän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Hän seurasi mr Britlingiä\nruokasaliin päin kädet syvällä taskuissa.\n\n\"Siitä syntyy pelottava juttu\", sanoi hän tervehdittyään mrs\nBritlingiä, Hughia, täti Wilshireä ja Teddyä ja istuuduttuaan mr\nBritlingin vieraanvaraiseen pöytään. \"Se panee kaikki ylösalaisin. Me\nemme vielä aavistakaan, kuinka paljon pahaa se tulee aiheuttamaan.\"\n\nMr Britling oli täynnä itsepintaista ja ennakkoluulotonta\noptimismiansa, jota hän oli äsken mielessään hautonut. \"Minä en\nsure, että olen elänyt tähän sotaan asti\", sanoi hän. \"Se voi\nolla tavallansa kamala onnettomuus, mutta toisaalta se on valtava\nedistysaskel ihmiskunnan elämässä. Siihen loppuu nelikymmenvuotinen\nilkeä epätietoisuuden aika. Se on käänne ja ratkaisu.\"\n\n\"Mielelläni minäkin katselisin asiaa tuolta kannalta\", sanoi mr\nCarmine.\n\n\"Se on kuin suojasää -- kaikki on ollut jäätyneenä sekasortona\njuutalaissaksalaisesta Berliinin sopimuksesta asti. Ja vuodesta 1871.\"\n\n\"Miksi ei aina Schlesvig-Holsteinin ajoilta?\" kysyi mr Carmine.\n\n\"Niin, miksipä ei? Tai Wienin sopimuksesta?\"\n\n\"Tai -- -- Voihan mennä taaksepäin --\"\n\n\"Rooman keisariaikaan asti\", lisäsi Hugh.\n\n\"Kaikkein ensimäiseen valloitukseen\", virkkoi Teddy...\n\n\"Minä en voinut tehdä työtä aamusella\", sanoi Hugh. \"Olen tutkinut\ntietosanakirjasta Balkanin rotuja ja uskontoja... Sekalaista\nseurakuntaa.\"\n\n\"Niin, mikäli niitä käsitellään vain yksitellen\", sanoi mr Britling.\n\"Mutta tässäpä juuri ilmenevät sodan suunnattomat mahdollisuudet. Nyt\nkaikki ikäänkuin liukenee. Maailmankartta saadaan piirtää uudelleen.\nViikko sitten me kaikki riitelimme kiivaasti asioista, jotka ovat\nliian mitättömiä mielenliikutuksen aiheita. Nyt olemme yht'äkkiä\nsiirtymässä uuteen aikakauteen. Tämä on uutta aikakautta. Maailma\non taipuisana ihmisten käsissä he voivat tehdä siitä mitä tahtovat.\nToinen kausi on loppumassa, toinen alkamassa. Tämä on paljo suurempaa\nkuin Ranskan vallankumous tai uskon puhdistus... Ja me elämme\nsiinä...\"\n\nSeurasi vaikuttava vaitiolo.\n\n\"Miten käynee Albanin?\" virkkoi Hugh, mutta hänen huomautuksensa jäi\nkokonaan huomioon ottamatta.\n\n\"Sota tekee ihmiset katkeriksi ja ahdasmielisiksi\", sanoi mr Carmine.\n\n\"Sota ahdasmielisesti käsitettynä\", sanoi mr Britling. \"Mutta tämä\nsota ilmaiseekin närkästystä ja ylevämielisyyttä.\"\n\nHe mietiskelivät, ryhtyisivätkö Yhdysvallat kenties välittämään. Mr\nBritlingin mielestä hyökkäys Belgiaan vaati jokaisen sivistyneen\nvallan asiaan puuttumista ja hän arveli Amerikan parhaiden vaistojen\nolevan väliintulon puolella. \"Mitä enemmän meitä on\", hän sanoi,\n\"sitä nopeammin asiasta selviydytään\".\n\n\"Olisi omituista, jos viimeiseksi välittäjämaaksi jäisi Kiina\", sanoi\nmr Carmine. \"Maailman ainoa kansa, joka todella uskoo rauhaan...\nMielelläni katselisin asioita yhtä luottavasta kuin te, Britling.\"\n\nHetken aikaa he kuvailivat mielessään jonkinlaista Saksan ja\nmilitarismin suurta tuomitsemista, jossa idän viisaus istuisi\ntuomaripöydän takana. Militarismi oli haudattava kuten itsemurhan\ntekijä neljän tien risteykseen ja paalu lyötävä läpi sen ruumiin,\nettei se pääsisi sopimattomalla hetkellä heräjämään.\n\n\n7.\n\nMr Britling eli sellaista sielullista vaihetta, jossa mielikuvat\nliikkuvat vapain valloin. Tämä oli ensimäisiä vaikutuksia, mitä sota\nsai aikaan monissa sivistyneissä mielissä. Se mikä oli näyttänyt iäti\nsäilyvältä alkoi nyt ilmeisesti horjahdella, se mikä oli näyttänyt\nkiveltä, alkoi elää. Kaikki rajat, kaikki hallitukset näkyivät\nnyt todellisessa muodossaan, tilapäisinä laitteina. Hän puhui\nvuosittain kokoontuvasta Maailmankongressistaan, kunnes se lakkasi\ntuntumasta haaveelta ja muuttui älylliseksi ennakoimiseksi; hän\npuhui koko maailmaa hallitsevan ylimmän tuomioistuimen \"ilmeisestä\nvälttämättömyydestä\". Hän ajatteli sen paikaksi Haagia, mutta\nmr Carmine piti Delhiä, Samarkandia, Aleksandriaa tai Nankinia\nsopivampana. \"Vapautukaamme joka tapauksessa Euroopan harhasta\",\nsanoi mr Carmine...\n\nMr Britlingin aamusella istuessa kirjoituspöytänsä ääressä\ntarkastelemassa avautuvia, hämmästyttäviä mahdollisuuksien näköaloja\noli sodan tuhoisa tapahtuma alkanut näkyä yhä edullisemmassa valossa.\n\"Luultavaa on, että maailma voi ainoastaan tällaisten kriisien avulla\nmuovautua uusiin muotoihin\", arveli hän. Ja iltapäivällä hän oli\nylipäänsä taipuvainen toivomaan, ettei suuri sotilaallinen koneisto\nmurskautuisi liian helposti. \"Kansojen pitäisi oppia tuntemaan, että\nhe tarvitsevat toisiansa\", sanoi hän. \"Liian lyhytaikainen sotaretki\nvoisi aiheuttaa riitaa saaliinjaosta. Englantilaisen on opittava\nhuomaamaan, että hän on irlantilaisesta riippuvainen, venäläiselle\non tehtävä selväksi kasvatuksen arvo ja puolalaisen ystävyys...\nEuroopan on nyt luotettava Aasiaan ja tunnustettava intialaiset ja\nkiinalaisetkin valkoisiksi!... Mutta näiden asiain oppimiseen menee\naikaa ja ponnistuksia, jos mieli ne kunnollisesti oppia...\"\n\nHe keskustelivat sodan mahdollisesta kestämisestä.\n\nMr Carmine arveli taistelun käyvän pitkälliseksi. Mr Britling uskoi\nvenäläisten ehtivän Berliiniin ensi toukokuun tienoissa. Hän pelkäsi\nniiden saattavan tulla sinne jo ennen vuoden loppua. Hän luuli\nsaksalaisten kuluttavan voimansa Belgian ja Ranskan rintamilla, joten\nhe eivät pääsisi ollenkaan suuntaamaan iskujansa Venäjää vastaan.\nHän oli varma siitä, että saksalaiset olivat arvioineet Ranskan ja\nEnglannin tarmon liian vähäiseksi. \"Sill'aikaa\", sanoi hän, \"etenevät\nvenäläiset hitaasti, varmasti, vastustamattomasti...\"\n\n\n8.\n\nSuurten ennakkohaaveiden päivä kallistui iltaansa. Se oli --\nnoiduttu päivä. Se oli kuin enne: sen jäljessä tuli katkeumaton\nsarja päiviä, jotka oli tuomittu samoja kahleita kantamaan. Tuntui\nsiltä, että suunnattomia tapauksia sattui juuri nyt kuulo- ja\nnäköpiirin tuollapuolen -- Essexin rauhallisen näkymön takana. Sille\nei mitään voinut. Se teki kaikki muut harrastukset hetkellisiksi.\nBadminton-eriä aloitettiin, mutta ne keskeytyivät äkkiä iltalehtien\nsaapuessa; mistä ikänä aljettiinkin jutella, aina johduttiin sotaan\njo kolmannessa tai neljännessä puheenvuorossa...\n\nAterian jälkeen mr Britling ja mr Carmine jatkoivat keskusteluansa.\nMuuta ei voinutkaan tehdä. He toistelivat entisiä lausumiaan. He\nsyventyivät asioihin yksityiskohtaisemmin. He istuivat ääneti jonkun\naikaa ja esittivät sitten äkkiä uuden ajatuksen...\n\nHeillä oli ollut tapana pelata skatia hra Heinrichin kanssa, joka oli\nsangen selvästi ja perusteellisesti heille pelin opettanut. Nyt hra\nHeinrich oli poissa -- ja miten olikaan, saksalaiset pelit olivat\njo joutuneet pois muodista. Molemmat ajattelijat myönsivät jo ennen\npitäneensä skatia monimutkaisena, mutta ei älykkyyttä kysyvänä, ja\nolivat yhtä mieltä siitäkin, että pelin varsinaisena huvina oli\nollut hra Heinrichin punoittava totisuus, hänen kykenemättömyytensä\nkäsittämään sitä täydellistä ja vaiteliasta kykyä, jolla he peliä\nhallitsivat, sekä hänen alituinen huono onnensa, kun hän aikoi\nsuorittaa mieleensä välkähtäneitä oivia temppuja.\n\nVoittavan vastaiskun sattuessa hän ei salannut hämmästystään.\nVarmistaakseen ensi vaikutelmaansa hän työntyi likemmäksi sovitellen\nsilmälasejansa. Hän teki sen luonteenomaiseen tapaan, sormi jäykkänä\ntanakan nenän kummallakin puolen.\n\n\"Tuon kortin lyöminen oli teille varsin edullista\", sanoi hän,\nkiireisen aivotoiminnon punertaessa yhä ankarammin hänen kasvoillaan.\n\"Muuten -- niin\" -- hän silmäsi omia korttejansa --. \"teidän olisikin\nkäynyt aivan hullusti. Vaara oli minun puolellani aivan mitätön...\nNyt minun täytyy --\"\n\nHän tutki korttejansa.\n\n\"So!\" sanoi hän ja iski pöytään jonkin kortin...\n\nNo niin, hän oli mennyt skateineen. Satojatuhansia englantilaisia ja\nsaksalaisia koteja yhdistävät tuontapaiset siteet katkesivat sinä\npäivänä.\n\n\n9.\n\nSodan välitön läheisyys herätti täti Wilshiressä erikoista\ninnostusta. Hän kehitteli aivan omintakeisen katsantokannan.\n\nMr Britlingillä oli tapana, tapana, jonka hän oli itselleen\nhankkinut monien kiusallisten kokemusten jälkeen, olla välittämättä\ntäti Wilshirestä. Oikeastaan hän ei ollutkaan mr Britlingin täti;\nolihan eräs noita etäisiä serkkuja, joiden havaitsemme punoutuneen\nelämäämme, kun olemme ehtineet vastuunalaiseen ikäkauteen. Hän\noli kuulunut isänkotiin mr Britlingin vielä ollessa poikanen.\nSiihen aikaan häntä oli mainittu nimellä \"Jane\" tai \"Jane serkku\"\ntai \"serkku Wilshire\". Mr Britlingin ystävällinen päähänpisto oli\nylentänyt hänet tädilliseen arvoon.\n\nHän sai pienen perintönsä riittämään vierailemalla sukulaisissaan.\nMr Britlingin varhaisimmissa muisteloissa hän näkyi hoikkana,\nkolmenkymmenen ikäisenä naisena, jonka nenästä pikkupoikain ei\nsallittu antaa lausuntoja. Hän antoi kuitenkin itse siitä erinäisiä\nlausuntoja kiinnittäen nuoren Britlingin huomiota sen ja suuren\nWellingtonin herttuan nenän sukulaispiirteihin. \"Minulle on\nkerrottu\", sanoi serkku Wilshire tarkkaavaiselle nuorukaiselle,\n\"että herttua oli isoäidinäitisi hyvä tuttava. Ainakin he elivät\nyhteen aikaan, ja siitä pitäen on tämä nenä ollut suvussa. Herttualla\npuolestaan oli vähiten halua asian salaamiseen, mutta toinen aika,\ntoiset tavat. 'Jos ilmaisen', sanoi hän, 'niin joudun perikatoon'.\"\n\nHänellä oli kyky ärsyttää mr Britlingin isää, ja sama kyky tuli\nkäytäntöön, joskin lievemmässä muodossa, hänen seurustellessaan\npojan kanssa. Mutta mr Britling vanhempi ei milloinkaan oppinut\nolemaan hänestä välittämättä. Hänen menetelmänsä oli -- jos\npersoonallisuuden luonnollista ilmausta käy menetelmäksi nimittäminen\n-- järkkymättömän, korkeamman tiedon omistaminen, vankka ja huonosti\nsalattu usko, että kaikki hänen kuultensa esitetyt väitteet olivat\nvääriä, useimmat kerrassaan järjettömiä, ja tähän liittyvä tyyni,\nvarma, hillitty käytöstapa. Se oli kenties myötäsyntyistä; tätä\narvelua puoltaa tiedonanto, jonka mukaan hän jo kymmenvuotiaana\noli erittäin kiusallinen lapsi. Myötäsyntyinen saattoi olla hänen\nilmeensä, josta näkyi, että hän piti tohtoria poropeukalona ja uskoi\nitse kykenevänsä paljoa paremmin hänen tehtäviinsä. Mr Britling\noli tullut hänet tuntemaan vasta kypsällä iällä. Poikasena hän\noli nauttinut hänen luottamustaan -- mikäli oli kysymys muista\nihmisistä ja yleisestä hänen antamiensa neuvojen laiminlyömisestä.\nVarttuessaan hän oppi oikeastaan pitämään tädistä -- ihmiset\nyleensäkin oikeastaan pitivät hänestä -- ja antamaan jonkinlaista\narvoa hänen saavuttamattomalle hyväksymiselleen. Toisinaan täti oli\nhyväntahtoinen, varsin usein aivan typerä...\n\nPieniä, hyvin pikkuisia lapsia hän käsitteli erinomaisen\nymmärtäväisesti ja hauskasti...\n\nNiin hän kierteli muutamissa kodeissa, joihin hän joka tapauksessa\noli aina tervetullut, jokaisen oleskelun ensimäisinä päivinä hän\noli ihmeen hienotunteinen ja piti kieltänsä kurissa. Mutta sitten\nsaivat vastustushimon ja arvokkuuden pahathenget hänet valtoihinsa.\nHän alkoi korjailla lausuntoja, tyynesti, mutta varmasti, alkoi olla\ntyytymätön kokemansa kohtelun sävyyn ja sukulaisten käytöstapaan.\nEi ollut ensinkään tavatonta, että hänen luonakäyntinsä päättyivät\nmolemminpuoliseen sanattomaan raivoon. Merkillistä oli, ettei tämä\nsanaton raivo koskaan ollut kestävää. Vaikka hän voikin ihmisiä\närsyttää, ei hän heitä milloinkaan syvästi loukannut. Kun oli\nkulunut aikoja, joiden kuluessa hänestä ei puhuttu mitään, aljettiin\nihmetellä, miten oli laita Jane serkun... Alkoi varova kirjeenvaihto,\njoka vähitellen johti uuteen kutsuun.\n\nMr Britlingin kodissa hän oleskeli kauemmin kuin missään muualla.\nTarina kertoi, että hän oli \"antanut ensi herätteet\" mr Britlingille\nja \"pitänyt hänen puoltaan\" isää vastaan. Hän oli varmaan vastustanut\nuseitakin niistä epäsuotuisista arvostelmista, joita isät tapaavat\nlangettaa. Mutta hän vastusti ylipäänsä kaikkea. Ja mr Britlingiä\nei miellyttänyt ajatella häntä harhailemassa täysihoitoloissa ja\nvesiparannuslaitoksissa, joissa hänellä oli vain mitä satunnaisimpia\ntilaisuuksia vastustushalunsa ilmaisemiseen.\n\nSitäpaitsi mr Britling mielellään näki hänen silmäilevän aamulehteä.\nTäti Wilshire teki sen sillä tavalla kuin hän olisi pitänyt koko\nmaanpiiriä suurena hourulana, johon ei auta hyviä neuvojansa tuhlata.\nJa ikäänkuin hän olisi erinomaiseksi huvikseen huomannut, kuinka\nsanomalehtimiehet yrittivät häneltä salata asioiden oikeata laitaa.\n\nNyt häntä sekä kiukutti että huvitti kaikkien käyttäytyminen sodan\naiheuttamassa ahdingossa.\n\nHän uskoi erinäisiä valtiosalaisuuksia vanhemmalle\nBritlingin pikkupojalle -- etenkin silloin, kun isäukko oli\nkorvankantamattomissa.\n\n\"Kaikki tuo puhe sodasta, jota täällä kuulemme\", sanoi hän, \"ei\ntodellisuudessa merkitse yhtään mitään. Koko asia koskee tärveltyä\nmattoa eikä mitään muuta -- vähäjärkistä miestä ja tärveltyä mattoa.\nJos ihmiset olisivat vähimmässäkään määrin käytelleet tervettä\njärkeänsä, niin tämä sota ei olisi koskaan syttynyt. Asia tiedettiin\naivan hyvin. Hän oli heikko lapsi, vaikea hoitaa ja parkui tavantakaa\ntäyttä kurkkua. Siispä häntä ei milloinkaan vastustettu, vaan\nannettiin hänen tehdä mitä tahtoi. Kenelläkään muulla kuin hänen\nisoäidillään ei ollut häneen nähden pienintäkään vaikutusvaltaa.\nIsoäiti hänet esti tärvelemästä mattoa niin perinpohjin kuin hän\nolisi halunnut. Juttu on aivan yleisesti tunnettu. Se tapahtui\nWindsorissa -- kun hän oli kahdeksanvuotinen. Siitä lähtien hänellä\noli yksi ainoa ajatus: sota Englantia vastaan...\n\n\"Kaikki näyttävät ällistyneiltä\", sanoi hän äkkiä teepöydässä\nmr Carminelle. \"Minä puolestani en ole ollenkaan ällistynyt.\nIhmettelen vain, ettei se syttynyt ennemmin. Jos joku olisi minulta\ntiedustellut, niin minä olisin voinut sen sanoa jo kolme vuotta, jo\nviisi vuotta sitten.\"\n\nPäivä oli täynnä hurjia huhuja. Saksan sanottiin julistaneen sodan\nItalialle ja hyökänneen Hollantiin samoinkuin Belgiaankin.\n\n\"He tulevat julistamaan sodan ensi kuun seuduissa\", sanoi täti\nWilshire.\n\n\"Ja lähettävät joukon zeppeliinejä\", sanoi pienin poika. \"Hra\nHeinrich kertoi meille, että ne voivat lentää tuhansia peninkulmia.\"\n\n\"Hän tulee julistamaan sotia, kunnes ei enää ole ketään, jota vastaan\nvoisi sodan julistaa. Niin hän on aina tehnyt. Kun hän kerran on\npäässyt vauhtiin, ei hän voi pidättyä. Usein hänet täytyi viedä pois\npäivällispöydästä, ettei tapahtuisi onnettomuutta. _Nyt_, nyt on\nuhkavaatimusten vuoro.\"\n\nHäntä ihastutti kovin eräs _Daily Express'in_ otsake, joka ulottui\nlehden reunasta toiseen: \"Euroopan hullu koira.\" Mikään muu ei hänen\nsanojensa mukaan ollut siinä määrin vastannut hänen sotaa koskevia\ntunteitansa.\n\n\"Huomatkaa mitä sanon\", virkkoi täti Wilshire tehokkaimmalla\ntavallaan. \"Hän on mieletön. Se vielä todistetaan. Hän päättää\npäivänsä sairaalassa -- mielipuolena. Minulla on ollut vaikutelma\nsiitä jo vuosikausia ja olen siitä yksityisesti puhunutkin... Kun\ntiesin mitä tiesin... Sellaisille ystäville, joiden puolelta minun ei\ntarvinnut peljätä väärinkäsitystä... Nyt minä vihdoinkin saan puhua\nsuuni puhtaaksi.\"\n\n\"Viikset ylöspäin väännettyinä!\" huudahti täti Wilshire kasailevan\nvaitiolon jälkeen... \"Hänen vasen kyynärnivel kuuluu olevan ihan\nkäyttökelvoton; se on jäykkä kuin lankanuken -- ja hänen tekee\nmieli valloittaa Eurooppa... Kun hänen isoäitinsä eli, oli edes\njoku pitämässä häntä kurissa. Isoäitiänsä hän pelkäsi. Häntä hän\nvihasi, mutta ei uskaltanut olla tottelematon. Sedälläkin oli hiukan\nvaikutusvaltaa. Nyt ei häntä pidätä mikään.\n\n\"Kaksipäinen hullu koira\", sanoi täti Wilshire. \"Hän ja hänen\nkotkansa!... Sellaisen miehen ei olisi milloinkaan pitänyt sallia\naloittaa sotaa... Ei pientäkään sotaa...Jos hän olisi joutunut kurin\nalaiseksi silloin, kun minä siitä huomautin, niin mitään tällaista ei\nolisi tapahtunut. Mutta minä en tietenkään merkitse mitään... Sitä ei\npidetty kuuntelemisen arvoisena.\"\n\n\n10.\n\nEräs huomattava puoli brittiläisten suhtautumisessa sotaan oli\nheidän taipumuksensa käsittelemään sitä kamalana pilana. Tämän\ntaipumuksen voi havaita suuressa osassa senaikaista englantilaista\nkirjallisuutta. Loukkauksista, julmuuksista, vääryyksistä, laajasta\nhävityksestä ja taistelun tuomista vielä laajemmista vaaroista\nhuolimatta tuo taipumus säilyi. Englantilainen kieltäytyi kerrassaan\nnäkemästä mitään suurenmoista tai kauhistuttavaa saksalaisten\nhyökkäyksessä ja käsittelemästä Saksan keisaria ja kruununprinssiä\nmuuna kuin pilakuvina. Kaikkialla vallitsi se käsitys, että\nvihollinen oli pingoitetun voimallinen, typerä olento, ponnistuksista\npunainen, silmät päästä pyörähtämässä ja käytös teeskennellyn\nkammottava. Se seikka, että hän voi olla kamalasti kuolettava, ei\nvähimmässäkään määrässä himmentänyt sitä tosiasiaa, että hän oli\nennen kaikkea naurettava. Ja jos pila sodan jatkuessa muuttuikin\nkatkerammaksi, niin pilana se sittenkin pysyi. Saksalainen saattoi\ntehdä maailmasta erämaan, mutta se ei voinut muuttaa englantilaisten\nkäsitystä, että hän oli tekemässä itsensä naurettavaksi.\n\nMainittu taipumus nousi näkyviin pitkin iltapäivää, milloin\nsatunnaisena vihjauksena, milloin tahallisena leikintekona.\nPikkupojat olivat saaneet tietoonsa paraatimarssin, joka täytti\nheidän pienet mielensä hämmästyksellä ja ilolla. Heistä tuntui\nmelkein uskomattoman huvittavalta, että inhimilliset olennot\nsoveltuivat ottamaan sellaisia askeleita. He koettivat itse, ja\nryhtyivät sitten hankkimaan kannattajia paraatimarssille. Letty ja\nCissie olivat tulleet teetä juomaan ja uutisia kuulemaan, ja heidät\notettiin sotaväkeen Teddyn ja Hughin keralla. Kaikin he sitten\nmarssivat ja käännähtelivät nauraen nurmikolla, jalat heiluen kuin\nsuksien terät. \"Vasen!\" huusi Hugh. \"Vasen!\"\n\n\"Varpaat enemmän _ulospäin_!\" huomautti mr Lawrence Carmine.\n\n\"Jäykempi ryhti!\" komensi nuorin Britling.\n\n\"Pitäkää zeppeliinejä silmällä ja olkaa tuiman näköisiä\", sanoi Hugh.\n\"Rinta ulos! _So!_\"\n\nMrs Britlingiä tuo huvitti niin, että hän meni hakemaan\nvalokuvauskoneensa ja otti silmänräpäyskuvan koko sotilasosastosta.\nKuva onnistui hyvin, ja vuotta myöhemmin mr Britling, löytäessään sen\npapereittensa joukosta, muisti silloisen auringonpaisteen ja riemun...\n\n\n11.\n\nIllalla saapui tieto siitä, että Englanti oli julistanut sodan\nSaksalle. Melkein jokaiselle englantilaiselle asia oli itsestään\nselvä, ja historian ihmeellisimpiä tosiasioita on, että se\nhämmästytti saksalaisia. Kun mr Britling tyypillisenä englantilaisena\noli sanonut, ettei sotaa koskaan syttyisi Saksan ja Englannin\nvälille, oli hän aina tarkoittanut, ettei hän voinut käsittää Saksan\nmilloinkaan hyökkäävän Belgiaan tai Ranskaan. Jos Saksa olisi\ntyytynyt käymään pelkkää puolustussotaa läntisellä rintamallaan ja\nolisi jättänyt Belgian rauhaan, olisi Englannissa tuskin syntynyt\nmitään sotapuoluetta. Mutta hyökkäys Belgiaan ja tunkeutuminen\nlänttä kohti sai koko kansakunnan yksimielisesti leimahtamaan sodan\nlieskaan. Se ratkaisi kysymyksen, joka oli ollut kiistanalaisena\naina sodan syntymiseen saakka. Viimeiseen asti englantilaiset olivat\ntahtoneet ajatella, että Saksassa kuten Englannissakin kansan suuret\njoukot olivat ystävällisiä, rauhallisia ja vapaita ylhäältä päin\ntulevista vaikutuksista. Se oli ollut Englannin erehdys. Saksa\noli toden totta se, miksi Saksa neljäkymmentä vuotta oli itsensä\ntunnustanut, Sotavaltio. Huoaten -- ja tuntien aikoja sitten\nunhotettua vapistusta -- Englanti valmistautui taisteluun. Nyt\nvieläkin tapahtui valmistautuminen vaivalloisen hitaasti. Jotakin\nsuunnatonta oli tulossa, mutta kuinka suunnatonta -- sitä ei vielä\nyksikään englantilainen arvannut.\n\nTuona päivänä lukemattomat miehet, joita odotti kuolema ja\nhaavoittuminen, tuijottelivat ihmeissään sanomalehtien uutisia ja\nhymyilivät nähdessään kiihkeitä otsakkeita, ollenkaan aavistamatta,\nettä mikään sellainen voisi tulla lähemmäksi kuin kolmensadan\npeninkulman päähän heidän olosijoiltaan. Mitäpä merkitsi sota\nMatching's Easylle -- kaikille niille suurille ja pienille\npaikkakunnille, joista Englanti on kokoonpantu? Viimeinen vihollisen\npolttama talo sadan peninkulman piirissä Matching's Easystä laskien\noli Tanskan miesten polttama enemmän kuin tuhat vuotta takaperin...\nJa ainoana Englannissa säilyneenä noiden tanskalaisten muistona\nolivat muutamat sarvimaiset, kovettuneet nahkapalaset naulanpäitten\nalla St Clement Danes-kirkon ovessa Lontoossa...\n\nNyt tulisi Englanti jälleen käymään sotaa, joka oli sytyttävä\nvainovalkeita Englantiin ja tuottava Englannin asujamille kuolemaa\nEnglannin maaperällä. Kenenkään oli mahdoton sitä ymmärtää elokuussa\n1914. Sellaisten seikkojen täytyy tapahtua, ennenkuin ne voidaan\ntajuta mahdollisiksi.\n\n\n12.\n\nTämä kertomus on etupäässä historiaa suursodan alkamisesta sellaisena\nkuin sen koki pieni essexiläinen ihmisryhmä ja erityisesti sellaisena\nkuin sen kokivat yhdet ainoat ihmisaivot. Aluksi se esiintyi\nnäille ihmisille näytelmän tapaan, draamallisena, kansainvälisenä\ntapahtumana, esityksenä, sanomalehtien jakamina uutisina, pikemmin\nhistoriallisen vaiheen kuin henkilökohtaisen kokemuksen muodossa;\nvain asteittain ja vähitellen se tunkeutui seurauksineen itse\nEnglannin elämään. Jos tämä kertomus voitaisiin esittää piirroksin\ntai kuvin, niin keskeisenä henkilönä olisi mr Britling, milloin\nistumassa kirjoituspöytänsä ääressä päivän tai yön aikaan kirjoittaen\naluksi tutkielmaansa \"ja nyt sodat loppuvat\" ja sitten muita asioita,\nmilloin kävelemässä puutarhassaan tai Claveringsin puistossa,\nmatkalla Lontooseen tai sieltä pois, klubissa lukemassa kelloa tai\nhallissaan lukemassa sanomalehteä, mielikuvain ja vaikutelmain\nvallassa, jotka alinomaa kasaantuvat, laajenevat, kehittyvät yhä\nrunsaammiksi hänen mielessään, järjestyvät, vaikuttavat toisiinsa,\nrakentuvat yleistymiksi ja päätelmiksi...\n\nMr Britlingin tajuinen olemassaolo kohdistui pian yksinomaan sotaan.\nHänen enemmän tai vähemmän säännölliset viikottaiset johtavat\nkirjoituksensa _Times'issa_ muuttuivat saksalaisten näkökantojen\npohdinnaksi; hänen kirja-arvostelunsa ja kirjalliseen osastoon\nkirjoittamansa artikkelit tähtäsivät yhä enemmän tuohon kaikkea\nvallitsevaan ainoaan tosiasiaan...\n\nHarvoin hän näytti todella saavan sodan näkyviinsä. Vain muutamat\nsen näkivät; useimmille se tuli hatarain, äänekästen ja hämmentävien\nvaikutelmien rajattomana moninaisuutena. Mutta kaiken aikaa hän\nsentään teki mitä suinkin voi päästäkseen siitä selville, tehdäkseen\nsen yksinkertaisemmaksi ja kiskoakseen siitä esiin oleellisimman\npuolen, kunnes sen voisi käsittää jonkinlaisena eepillisenä ja\nselitettävänä tapahtumana.\n\nTyypillisin kuva olisi mr Britling kirjoittamassa kellertävän\nvalopiirin keskessä, ikkunain kaihtimet ylhäällä, jotta kuunvalo\nsaisi virrata huoneeseen, mutta ikkuna suljettuna, jotta ruutuun\nkopahtelevat yöperhoset eivät pääsisi sisään. Ulkona näkyy kuu ja\nkorkea, kesäinen taivas ja puolen peninkulman päästä häämöttää\nvanhan kirkon torni tummain puiden ylitse. Tornikello, jonka\nlyönnit mr Britling aina kuuli öisin, mutta ei koskaan päivisin,\nmerkitsee helähdellen osoittimen hidasta siirryntää halki yön\nhetkien. Hän oli aina vihannut riitaisuutta ja hävitystä ja tunsi,\nettä sivistyskansojen välinen sota oli inhimillisen harhautumisen\neittämättömin ilmaus, hullutus, joka seisahdutti kehityksen ja\nihmiskunnan vapaan vääntelemisen; tuhat kertaa hän oli väittänyt\nsen mahdottomaksi, ja vielä nytkin, kun hänen maansa oli sodassa\nosallisena, oli hänen mahdoton käsittää, että tämä saattaisi\nkoskea häntä muuten kuin älyllisesti. Hänen silmänsä, sormenpäänsä\nja olemuksensa ydin eivät voineet vakuuttautua siitä, että ennen\nkuulumattomassa laajuudessa tapahtuva murhaaminen, hävitys ja\nkuolemantuska saattoi olla käynnissä tuossa tumman muratin takana\nuinuvassa maailmassa, toisella puolella tuota hopeanhohtoista\nikkunankehää, joka rajoitti hänen eteensä leviävää rauhallista\nnäkymöä.\n\nToista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun sota tätä ennen\noli kosketellut Englannin jokapäiväistä elämää. Viidenkymmenen\nmiespolven aikana kehittyneet kansan henkiset tottumukset estivät\nsen tunteenomaista tajuamista. Englantilaiset olivat rauhan\nlempilapsia. He eivät olleet käyneet vakavaa sotaa kolmeensataan\nvuoteen, ja kahdeksaansataan vuoteen he eivät olleet taistelleet\nhenkensä edestä vierasta valtaa vastaan. Espanja ja Ranska olivat\nuhanneet vuorotellen, mutta eivät olleet koskaan päässeet edes\nrantaan asti. Tosin oli Englannissa ollut sisäisiä kahakoita, tosin\noli käyty sotaa ja tehty valloituksia kaikissa maapallon osissa ja\nperustettu suunnaton valtakunta, mutta tämä oli, kuten mr Britling\nsanoi mr Direckille, pelkkää \"huviretkeilyä\". Oli vain lähetetty\nmaailmalle nuorempia poikia ja tarpeetonta väkeä, siirtolaisia ja\nretkikuntia. Sen oma maa ei ollut milloinkaan kokenut onnistunutta\nhyökkäystä; sen kotoiseen maahan, suurimpaan osaan sen perhekuntia,\nsen elämään yleensä ei tuo ollut mitenkään koskenut. Yhdeksäntoista\nkahdestakymmenestä, keskiluokka, ja useimmat aliluokan jäsenet eivät\ntienneet brittiläisestä maailmanvallasta enempää kuin Argentiinan\ntasavallasta tai Italian renessanssista. Se ei heitä liikuttanut.\nSota, joka asettaa vaatimuksia joka miehelle, joka uhkaa jokaista\nmaassa eläjää, koko kansallisen yhteisön sota oli englantilaisen\nkokemuksen ja englantilaisen kuvittelukyvyn saavuttamattomissa.\nSe oli yhä uskomatonta, se oli yhä mr Britlingin ajatuskehän\nulkopuolella sill'aikaa kun suursotaa aloittava Saksan pelottava\nhyökkäys lännessä tapahtui ja pysähdytettiin. Näiden kahden kuukauden\naikana hän oli ikäänkuin yhä kiihtyvämpi näytelmän katselija,\npesäpallon tapaisen näytelmän katselija, jonka ainoana vaarana on\nrahapanoksen menettäminen, pikemmin kuin perustuksiaan myöten sotaan\njoutuneen kansakunnan toimiva jäsen.\n\n\n13.\n\nKun leipäpaniikin ja lyhyen taloudellisen pulan levottomuus oli ohi,\nniin Englannin jokapäiväinen elämä palasi vanhoihin, äärettömän\nhitaihin muotoihinpa. Kun ihmiset menivät pankkeihin saamaan uusia\nseteleitä, niin pankit tarjosivat kultaa -- ikäänkuin anteeksi\npyytäen. Uusia seteleitä oli kovin riittämättömästi, kultaa\nsitävastoin yltäkyllin. Ensi vaikutelmaa, jonka mukaan oli sattunut\nyleinen katastrofi, seurasi toinen, jonka mukaan ei ollut tapahtunut\nmitään.\n\nMyymälät avattiin jälleen, aluksi koetteeksi, mutta pian täydellä\nluottamuksella. Ihmiset hoitivat jälleen omia asioitaan ja sota --\nmitä brittiläisen kansan suureen enemmistöön tulee -- oli joitakuita\nviikkoja pikemmin henkistä ja älyllistä kuumetta kuin fyysillistä ja\npersoonallista todellisuutta. Haluttiin innokkaasti kuulla uutisia,\nja toistaiseksi oli niitä verraten vähän. Sanomalehdistö teki\nparhaansa pysyäkseen tämän kuulumattoman tilanteen tasalla. _Daily\nExpress_ mallinaan omaksuivat kaikki puolenpennyn lehdet uuden,\nräikeämmän otsakelajin: tukevin kirjasimin painetun rivin, joka kulki\nlaidasta toiseen julistaen voittoja tai masentavia tapauksia. Niin\ntehtiin joka päivä, olipa sitten ilmoitettavana suuri taistelu tai\nkalastajavenheen menettäminen, ja yleisö tottui pian tähän uuteen\njärjestykseen.\n\nValtio ei kehoittanut ihmisiä yleensä ottamaan osaa sotaan, eikä\nsitä tarkoitusta varten ollut mitään järjestöä olemassa. Ihmiset\npuhuivat esteettömäsi; kaikki näyttivät puhuvan; he heiluttelivat\nlippuja ja osoittivat suurta epämääräistä taipuvaisuutta tekemään\njotakin. Jokaista tilaisuutta päästä sotapalvelukseen käytettiin\ninnokkaasti hyväkseen. Oli saatu kuulla lordi Kitchenerin haluavan\nviittäsataatuhatta miestä; maanpuolustusosasto suunnitteli\nsotamiestenoton liian pienessä määrässä eikä voinut ottaa vastaan\nläheskään kaikkia halukkaita nuoria miehiä. Tulvaa oli estettävä\nkohottamalla ruumiinrakennetta koskevat vaatimukset kansallista\nkeskiarvoa paljon korkeammalle, ja siten päästiin helpommin\nkäsiteltäviin määriin. Oli vallitsemassa yleinen luulo, että\nmielenkiinto saattoi suuntautua liian yksinomaisesti sotaan, että se\nkansan suurelle enemmistölle oli pikemmin häiritsevä ja hajoittava\nkuin oleellisesti tärkeä harrastus. Sananparsi _Business as usual_\nvallitsi parhaillaan, ja sanomalehdet olivat täynnä kirjoituksia,\njoissa todisteltiin isänmaanrakkauden ilmenevän puhtaimmassa\nmuodossaan silloin, kun elettiin ikäänkuin ei sota olisikaan\nkäynnissä. _Kyllä Kitchener sen asian hoitaa_ oli toinen sananparsi,\njoka vetosi voimakkaasti kansalliseen luonnonlaatuun. \"Business\nas usual, sill'aikaa kun Euroopan karttaan tehdään muutoksia\",\nkuului erään hupaisen parturin ilmoitus, jota toisteltiin laajoissa\npiireissä...\n\nHugh oli kotona koko elokuun. Hän oli jättänyt lontoolaisen\nasumuksensa ja taiteelliset suunnitelmansa, ja hänen isänsä ryhtyi\nparhaillaan toimenpiteisiin, jotta hän voisi lähteä Cardinalin\njälkeen Cambridgeen. Sill'aikaa Hugh alkoi jatkaa tieteellistä\ntyötänsä siitä mihin oli sen lopettanut. Vastahakoisesti hän\nomisti pari iltapäivätuntia \"pikku teologin\" salaisuuksille ja\nkäytti muun aikansa joko matematiikan ja matemaattisen fysiikan\ntutkimiseen tai kokeidentekoon pienessä ullakkohuoneessa, joka\noli sommiteltu luuvarakennukseen. Vasta elokuun lopussa selvisi\nhänelle ja mr Britlingille, että sota saattoi vaatia häneltä enemmän\nkuin pelkkää katselijan myötätuntoa ja harrastusta. Tähän saakka\nolivat nykyaikaisen historian tapaukset syntyneet ilman hänen\nhenkilökohtaista osanottoansa. Hän ei käsittänyt, miksi sama asiain\ntila ei olisi voinut jatkua. Viime vaalit -- ja yleiset vaalithan\novatkin ainoa kohta, jossa järkevän englantilaisen elämä saa hiukan\njulkista vivahdusta -- olivat tapahtuneet neljä vuotta sitten hänen\nollessaan kolmentoista vuoden ikäinen.\n\n\n14.\n\nJonkun aikaa uskottiin Matching's Easyssä, että Saksan armeijat oli\nlyöty ja suureksi osaksi hävitetty Liegen luona. Se oli erehdys, joka\nei rajoittunut Matching's Easyn piiriin.\n\nEnsimäinen rohkea hyökkäys tosin oli torjuttu suurin tappioin,\nja samoin kävi elokuun kuudentena ja seitsemäntenä suoritettujen\njärjestelmällisempien hyökkäysten. Sitten kävivät Liègestä saapuvat\ntiedot epävarmoiksi, mutta aina siihen asti kun saksalaiset\nmarssivat Brysseliin, uskottiin Englannissa että muutamat tai kaikki\nlinnoitukset pitivät puoliansa. Sill'aikaa ranskalaiset hyökkäsivät\nmenettämiinsä maakuntiin ja valtasivat Altkirchin, Mülhausenin ja\nSaarburgin; venäläiset tunkeutuivat Bukovinaan ja Itä-Preussiin;\nsanomalehdet ovat upottaneet _Goeben'in, Breslau'n ja Panther'in_\nVälimerellä tapahtuneessa kuvitellussa taistelussa, ja Togon olivat\nvallanneet ranskalaiset ja englantilaiset. Saksalaisen Belgiaan\nhyökkäämisen voimaa ja laajuutta ei yleensä tajuttu, ja mr Britling\nsaattoi, toistella pelokkaita arvelujaan, että sota kenties loppuisi\nennenkuin sen mahdollisten siunausten mitta oli ehtinyt täyttyä.\nMutta sellainen pelko oli aiheeton: ne opetukset, joita sodassa\npiili mr Britlingin varalle, olivat paljoa tepsivämmät kuin hän\nintoisimpina hetkinäänkään kykeni kuvittelemaan.\n\nHän ei ollut näkevinään enteitä siinä, että Bryssel kukistui ja\nsaksalaiset ilmaantuivat Dinantin luo. Ensimäisen vakavan iskun\nsai hänen liioiteltu uskonsa liittolaisten voittoon, kun mr Direck\näkkiä jälleen ilmestyi niille maille hämmästyneenä ja huolissaan.\nHän sähkötti Strandin telegrafiasemalta: \"Tulen tuomaan uutisia\", ja\nsaapui perille sähkösanomansa kintereillä.\n\nHän selitti tulleensa tervehtimään mr ja mrs Britlingiä ja jossakin\nmäärin niin olikin laita. Mutta vilkkaasti hänen katseensa käännähti\noviin ja ikkunoihin ja harhaili asiaankuulumattomasti hänen\njutellessaan. Arka Cecilyn odotus tuli hänen mukanaan ja häilyi hänen\nvaiheillaan niinkuin orvokin tuoksu noudattaa orvokkia.\n\nHän ehti kuitenkin sanoa koko joukon, ennenkuin mr Britlingin\nluontainen taipumus keskustelun hoitamiseen ehti päästä voitolle.\n\n\"Totisesti\", sanoi mr Direck, \"tätä sopii nimittää sodaksi. Sitä\nkäydään välittämättä mistään soveliaisuudesta. Amerikan kansalaisena\nminä tietysti odotin saavani osakseni jonkinlaista kunnioittavaa\nkohtelua, olipa sota tai ei. Odotukseni ei täyttynyt... Eurooppa\non luiskahtanut raiteiltaan... Te täällä ette aavistakaan, kuinka\npahoin...\n\n\"Minä saavuin Eurooppaan täysin ystävällisellä mielellä -- ja minun\ntäytyy tunnustaa hämmästyneeni. Minut suoraan sanoen heitettiin ulos\n-- päätäpahkaa. Matkatavarani ovat tiessään. Ne hävisivät lähellä\nHollannin rajaa sijaitsevalla asema-pahaisella, jonka nimeäkään en\nmuista. Jossakin saksalaisessa kodissa arvatenkin on nyt ilo minun\npaidoistani; ne olivat todellakin kunnon paitoja. Tämä ylläni oleva\ntweedpuku on ainoa minkä tässä maailmassa omistan. Kaikki minun\nrahani -- hyviä amerikkalaisia seteleitä -- _well_, ne nauroivat\nniille. Ja kun esitin englantilaisia kultarahoja, niin ne epäilivät\nminua englantilaiseksi ja pistivät arestiin... Voin vakuuttaa,\nettei englantilaisia Saksassa nykyään suosita, ei ollenkaan... Kun\najattelee, että saksalaiset ovat saaneet juuri sen mitä halusivat,\ntäytyy myöntää heidän olevan merkillisen tyytymättömiä... _Well_,\nminun täytyi pyytää rahoja lainaksi Amerikan konsulilta, ja sitten\nminä olen kulkenut ja odotellut, ollut nälissäni silloin tällöin\nja tarkastellut maailmaa junan ikkunasta, mikäli sitä sallittiin\n-- tavallisesti meidän näet oli vedettävä uutimet eteen, kun\nradan varrella oli jotakin tärkeää -- sanalla sanoen: suorittanut\nilottomamman matkan kuin yksikään Chicagoon saapuva lehmä... Minua\nkäsiteltiin rahtitavarana -- sangen alhaiseen luokkaan kuuluvana...\nMinä en saata sitä ajatellakaan.\"\n\nMr Direck otti niin vakavan ja synkeän ilmeen kuin vuosikausien\niloiset ilmetottumukset suinkin sallivat.\n\n\"Vakuutan teille, etten aavistanutkaan olevan mitään sodan tapaista,\nennenkuin jouduin noihin kokemuksiin. Amerikassa sellaisesta ei\ntiedetä mitään. Se on kuin nälkä ja rutto jotakin kertomuskirjoissa\nluettavaa. Me olemme unohtaneet sen olevan jotakin todellista.\nMuutamat vanhat vaarit siitä vain haastelevat. Tuomari Holmes ja\nhänenlaisensa vanhukset. Muille se on kuin poikasten leikkiä...\nJa sitten yht'äkkiä kaikki juoksemassa pitkin katua -- vihaten ja\nuhaten -- ja hauskoja vanhoja valkoviiksisiä herroja ja perheenisiä\nsuunnittelemassa talojen polttamista, tappamista, vahingoittamista\nja kauhistuttamista. Ja somia nuoria naisiakin, jotka etsivät\nenglantilaista saadakseen sylkeä häntä; olen itse ollut ulottuvilla\nja tuntenut itseni sangen työlästyneeksi useita kertoja...ja\nuskomattominta on, että he todellakin tekevät tällaista. Lähellä\nHollannin rajaa on pieni Visé-niminen kylä, jossa joku vanha\nveitikka ilveili haulikkoineen. Kylä hävitettiin. Ihmisiä ammuttiin\ntusinoittain, asetettiin heitä kolmeen riviin toinen toistensa taakse\nja ammuttiin ja talot poltettiin. Päänahan nylkemistä lukuunottamatta\neivät intiaanit olisi voineet tehdä villimmin. Kunnianarvoiset\nsaksalaiset sotilaat...\n\n\"Englannissa ei kukaan näy ollenkaan aavistavan mitä Belgiassa\ntapahtui. Kuulee kertomuksia -- Hollannissa niitä kerrotaan\nsellaisia, että tukka nousee pystyyn. Heidän tarkoituksensa onkin\npelottaa belgialaisia. He ovat alunpitäen päättäneet olla niin\nkammottavia kuin suinkin. Te ette ymmärrä vieläkään mitään...\n_Well_... Väkivaltaisuuksia. Sellaisia, joista amerikkalainen ei\nole koskaan kuullutkaan. Joista ei sovi puhuakaan... _Well_...\nRaiskauksia... He ovat kurinpidollisessa tarkoituksessa raiskanneet\nnaisia pöydillä Liègen torilla. _Yes, sir_. Se on totta. Sen kertoi\nminulle eräs mies, joka juuri tuli Belgiasta. Tunsi ihmiset, tiesi\npaikan, tiesi kaikki. Täkäläiset ihmiset eivät näytä käsittävän,\nettä nuo naiset ovat samaa lajia kuin ne, joita asuu Chesterissä tai\nYarmouthissa ja miksei myöskin Matching's Easyssä. He näyttävät yhä\nluulevan, että mannermaan naiset ovat toista lajia -- mieltyneempiä\nsellaiseen kohteluun. He näyttävät uskovan, että jokin erikoinen\nkaitselmuksen laki estää sellaista tapahtumasta Englannin asukkaille.\nJa tuollaista sattuu lähempänä kuin kahdensadan peninkulman päässä\nteistä -- nytkin. Ja mikäli ymmärrän, ei sen likenemistä estä juuri\nmikään...\"\n\nMr Britling arveli sentään joitakin pieniä esteitä olevan olemassa.\n\n\"Minä olen nähnyt Englannin uuden armeijan harjoittelevan Lontoossa,\nmr Britling. En tiedä, oletteko te sitä nähnyt. Näin kokonaisen\npataljoonan. Heillä ei ollut puolta tusinaa univormuja eikä yhtäkään\nkivääriä koko pataljoonassa.\n\n\"Te täällä Englannissa ette ollenkaan tajua mikä on kysymyksessä. Te\nette voi kuvitellakaan, mitä merkitsee olla maassa, jossa kaikki,\nnaiset, vanhahko väki, vakavat keski-ikäiset ihmiset pitävät sotaa\nyhtä tärkeänä kuin omia liikeasioitaan. He eivät tunne vähintäkään\nomantunnon vaivaa. En tiedä mikä Saksa oli ennen sotaa, sillä olin\ntuskin astunut pois junasta, kun sota alkoi; mutta nykyinen Saksa on\nsuuri sotaleiri. Siellä kihisee sotilaita. Ja kullakin sotilaalla on\nunivormunsa, aseensa ja varusteensa.\n\n\"He ovat voitostaan niin varmoja kuin jo olisivat valloittaneet\nLontoon. He ovat ihan varmoja siitä, että pääsevät astelemaan läpi\nBelgian, ihan varmoja siitä, että ehtivät Pariisiin Sedanin päiväksi,\nja sitten he ryhtyvät hävittämään teidän laivastoanne zeppeliinien\nja sukellusvenheitten avulla ja tekevät hyökkäyksen Kanaalin yli.\nHe sanovat pyrkivänsä Englannin kimppuun hyökkäämällä Belgiaan. He\npoikkeavat vain hiukan Ranskassa ohimennen. He väittävät omistavansa\ntykkejä, joilla voi pommittaa Doweria Calais'sta käsin. He kerskuvat\nsiitä. He tietävät varmaan, että te ette kykene asestamaan\njoukkojanne. He tietävät, että te ette saa valmiiksi kymmentätuhatta\nkivääriä viikossa. He tulevat junissa juttelemaan kenen kanssa\nhyvänsä ja selittävät kuinka teidän häviönne saadaan aikaan.\"\n\nMr Britling sanoi heidän piankin huomaavan erehtyneensä.\n\nMelkoisen vaitiolon jälkeen huomautti mr Direck, jolle hänen\nhenkilökohtaiset kokemuksensa antoivat itsetietoista pontta: \"En\nkäsitä, kuinka niin voisi käydä.\"\n\nHän palasi siihen tosiasiaan, joka oli tehnyt häneen voimakkaimman\nvaikutelman.\n\n\"Täysi-ikäiset ihmiset, tavalliset, älykkäät, kokeneet\nihmiset ottavat sodan vakavalta kannalta ja puhuvat Englannin\nrankaisemisesta; se on ihan ilmestys. Jonkinlaista juhlallista\ninnostusta. Ylhäisissä ja alhaisissa...\n\n\"Ja junalastittain miehiä ja junalastittain tykkejä...\"\n\n\"Liège\", virkahti mr Britling.\n\n\"Liège oli vain naarmu taulussa\", sanoi mr Direck. Muutama tuhat\nkuollutta, muutama kymmenentuhatta kuollutta ei merkitse heille\nmitään -- ei kerrassaan mitään. Hotelli Cecilissä minä tapasin\nmiehen, joka oli nähnyt heidän marssivan Brysseliin. Hän istui eilen\nsamassa pöydässä kuin minä. Se oli kestänyt koko päivän, suunnaton,\nloputon virta harmaita miehiä. Vaunuja loppumattomiin, tykkejä\nloppumattomiin, kansan koko mieskuntoinen osa kaikkine varusteineen\nkulkemassa eteenpäin...\n\n\"Minä luulin\", sanoi mr Direck. \"että sodassa useimmat ihmiset\nseisovat katselemassa ja pitävät huolen huutamisesta jonkinlaisen\nerikoisen joukkueen hoitaessa sotimista. _Well_, Saksa ei taistele\nsillä tavoin...Minä tunnustan säikähtäneeni...Tämä on suurinta mitä\non tapahtunut; se on sodan äärimäisiä rajoja... Minä näin viime yönä\nunissani harmaan virran, joka peitti tulvallaan kaikki mitä sen\ntielle sattui. Te ja minä -- ja miss Corner -- ihmeellistä, että\nhänkin osui mukaan, eikö totta? -- kiipesimme kukkulan rinnettä yhä\nkorkeammalle, tuo virta vyörymässä kintereillämme. Siitä ikäänkuin\nvaahtona virtautui kasvoja ja kypäreitä ja pistimiä -- ja nyrkkiin\npusertuneita käsiä -- ja punaista... _Well_, mr Britling, myönnän\nkyllä, että tämä rasittaa minua hiukan liiaksi, mutta voin vakuuttaa\nteille, että Englannissa ei aavistetakaan mikä teitä odottaa...\"\n\n\n15.\n\nCissie ei käynyt Dower Housessa sinä iltapäivänä, joten mr Direck\nlähti Teddyn tuvalle, esitettyään ensin joitakin epämääräisiä ja\nläpinäkyviä puolusteluja.\n\nSiellä hänen kertomuksensa kävi vieläkin tehokkaammaksi. Teddy istui\npöydällä kirjoituskoneen vieressä heilutellen verkalleen jalkojansa.\nLetty lepäsi miettiväisenä nojatuolissa. Cissie piti silmällä eräitä\nnuoren perillisen tekemiä rajoitettuja ryömimisyrityksiä.\n\n\"Heistä voisi joutua surman suuhun kolme kertaa niin paljon kuin koko\nEnglannin armeijassa on väkeä heidän öitä oikeastaan huomaamatta.\nSiellä ovat _kaikki_ mukana. Koko maa on aseissa.\"\n\nTeddy nyökkäsi mietteissään.\n\n\"Meillä on laivasto\", virkkoi Letty.\n\n\"_Well_, se ei pelasta Pariisia, vai kuinka?\"\n\nMr Direck huomautti, ettei hän halunnut puhua ikävistä\nasioista, mutta tämä oli sellaista, mikä Englannin ihmisten oli\ntehtävä itselleen selväksi. Hän tunsi olevansa yksi heistä --\n\"luonnollisesti\". Hän oli ikäänkuin rientänyt kotiin -- kotiin\nrientämiseltä se tosiaankin oli tuntunut -- kertomaan heille siitä\nkaameasta kohtalosta, joka oli heitä uhkaamassa. Hän tunsi olevansa\ntulvan tiellä, valtavan, harmaan tulvan. Hän ei voinut salata\nmietteitänsä. \"Missä meidän armeijamme on?\" kysyi äkkiä Letty.\n\n\"Ranskassa jossakin, missä lienee\", vastasi Teddy. \"Niinkuin neula\nheinäladossa.\"\n\n\"Pahiten minua huolestuttaa eräs seikka\", alkoi mr Direck jälleen.\n\"Otaksukaamme, että ne tulevat, keinottelevat itsensä jotenkin tänne\nylitse, ehkä kuusi- seitsemänkymmentätuhatta miestä.\"\n\n\"Joka mies lähtisi niitä vastaan ja ampuisi niitä\", sanoi Letty.\n\n\"Ei ole kiväärejä.\"\n\n\"Metsästyspyssyjä on.\"\n\n\"Sitä minä juuri pelkään\", sanoi mr Direck. \"Siitä syntyisi\nverilöyly...\n\n\"Te voitte olla maailman urhoollisinta kansaa\", jatkoi hän, \"mutta\njos teillä ei ole aseita ja toisilla pojilla on -- niin te olette\nkuin lammaslauma\".\n\nHän painui synkkiin mietteisiin.\n\nSitten hän virkosi laajanlaisesti kuvailemaan kokemuksiansa ja\nmerkillistä sekasorron vaikutelmaa, joka pysytteli hänen mielessään.\nHän kertoi seikkaperäisemmin yrityksistään tutustua Kölnin\nnähtävyyksiin keskellä liikekannallepanon levottomuutta. Hetkisen\nkuluttua hänen kertomuksensa heikkeni, ja kaikki tunsivat, että\nhänet oli jätettävä Cissien kanssa kahden kesken. Teddyllä oli\nkirje vietävällä postiin; Letty vei pienokaisen harjoittelemaan\nryömimistä sammaleisilla kivillä päärynäpuun alla. Mr Direck nojasi\nikkunanpieleen ja oli vaiti jonkun hetken oven sulkeuduttua Lettyn\njälkeen.\n\n\"Mitä teihin tulee, Cissie\", alkoi hän vihdoin, \"olen huolissani.\nMielelläni kietoisin teidät _Old Glory'n_ viittaan.\"\n\nHän loi vakavan katseen kuulijaansa.\n\n\"_Old Glory'n_?\" kysyi Cissie.\n\n\"_Well_, tähtilipun. Teidän pitäisi voida vedota Amerikan\nkansallisuuteen -- jos sattuisi jotakin. Ei se niinkään vaikeata\nolisi. Ympäri maailman, Cissie, pidetään amerikkalaisia arvossa...Ei\nkukaan uskalla koskea Amerikan kansalaiseen. Me olemme --\nloukkaamatonta kansaa.\"\n\nHän vaikeni. \"Mutta miten?\" kysyi Cissie.\n\n\"Se kävisi aivan helposti -- ihan ilman vaikeuksia.\"\n\n\"Miten.\"\n\n\"Menkää naimisiin Amerikan kansalaisen kanssa\", sanoi mr Direck.\nKasvojen loiste ilmaisi, kuinka tyytyväinen hän oli omaan\nehdotukseensa. \"Silloin te olisitte turvassa, eikä minun tarvitsisi\nolla huolissani.\"\n\n\"Senvuoksi, että me olemme joutuneet vaaralliseen sotaan!\" huudahti\nCissie, ja Direck huomasi aivan erehtyneensä.\n\n\"Sen vuoksi, että voi sattua maahanhyökkäys!\" lisäsi Cissie, ja mr\nDireckin hairahduksen tunto syveni.\n\n\"Minä vannon --\" aloitti Cissie.\n\n\"Älkää!\" huudahti mr Direck torjuen kädellään.\n\nSeurasi kriitillinen silmänräpäys.\n\n\"En koskaan minä jätä isänmaatani -- sen ollessa sodassa\", sanoi\nCissie lieventäen uhmaavaa aiettaan ja lisäsi ikäänkuin myönnytystään\nkatuen: \"missään tapauksessa\".\n\n\"Silloin kai minun on koetettava lopettaa sota, Cissie\", sanoi mr\nDireck yrittäen lieventää puhetoverinsa pingoittuneisuutta.\n\nMutta Cissie ei ollutkaan aivan helposti johdateltavissa. Sota jo\nviittilöi heille tänne tupaan ja veti heitä katsojapaikoilta kohti\nnäyttämöä.\n\n\"Tämä on historian oikeamielisin sota\", sanoi hän. \"Jos olisin\namerikkalainen, niin surisin kansalaisuuttani nyt, koska sen vuoksi\njoutuisin ulkopuolelle. Nyt toivoisin olevani mies saadakseni tehdä\njotakin kaiken sen siveyden ja sivistyksen hyväksi, minkä saksalaiset\novat häväisseet. En voi ymmärtää, kuinka kukaan mies saattaa\ntyytyväisenä pysytellä ulkopuolella ja katsella Belgian hävitystä.\nSe on kuin murhan katselemista. Niinkuin katselisi miten koira puree\nkuoliaaksi kissanpojan...\"\n\nMr Direckin ilme oli miehen, jolle maailma yht'äkkiä näkyy uudessa,\noudossa valaistuksessa.\n\n\n16.\n\nMr Britling piti mr Direckin juttuja varsin sulamattomina.\n\nHänen oli erittäin vaikea luopua haaveestaan, että saksalainen\nimperialismi tulisi kärsimään ankaran häviön, että se tulisi\nromahduksellaan osoittamaan, kuinka sisäisesti epäterve\nsotilasmonarkia on, ja että kaikkea tätä seuraisi kuritettujen mutta\ntoivorikkaitten kansojen konferenssi ja -- tuhatvuotinen valtakunta.\nHän yritti nyt ajatella mr Direckin huomioineen huonosti ja\nkäsittäneen väärin näkemiänsä. Amerikkalainen, joka ei ole tottunut\nminkäänlaisiin sotaisiin tapahtumiin, voi helposti erehtyä luulemaan\nkymmeniätuhansia miljooniksi ja muutamain kauppamatkustajain\nkiihoittumista yksimielisen kansan innostukseksi. Sanomalehdet, jotka\naluksi olivat esittäneet saksalaisten hyökkäyksen Belgiaan suurena\nja osittain jo ehkäistynä kyvyttömyyden näytteenä, alkoivat nekin\nvähitellen yhtä vastahakoisesti muuttaa esitystapaansa. Tähän asti\nSaksan armeija, mikäli hän oli saanut asiasta selkoa, oli alinomaa\njoutunut häviölle Belgiassa, ja yhtä alinomaisesti se oli siellä\nedennyt. Jokainen sanomalehtien mainitsema uusi nimi, jonka hän etsi\nkartasta, osoitti hyökyaallon tuloa. Alost -- Charlervi. Idempänä\nranskalaiset peräytyivät Saales-solasta. Varmaan saataisiin kohta\nkuulla englantilaisista, jotka nyt, oltuaan kaksi viikkoa Ranskassa,\npysähdyttäisivät hyökkäyksen ehkä jossakin kohden Brabantissa\ntai Itä-Flanderissa. Kuultuaan Claveringsissa, että ranskalaiset\nolivat huonosti varustetut, mr Britling vietti varsin rauhattoman\nyön. Oli kerrottu, ettei heillä ollut yhtään hyvää, uudenaikaista\ntykkiä Lillessä eikä Maubeugessa, että heiltä puuttui jalkineita ja\nvarusteita yleensä, ja että he jo nyt olivat sangen masentuneita\ntapahtumain kulun johdosta. Mr Britling torjui tuon liian\npessimistisenä puheena ja rakensi toivonsa yhä näkymättömissä olevaan\nbrittiläiseen armeijaan, joka oleili jossakin --\n\nHän saattoi istua Belgian kartan ääressä valikoiden paikkaa, jossa\nhän mieluimmin olisi nähnyt brittiläisten oleilevan...\n\nNamur kukistui. Paikannimet muuttuivat yhä eteläisemmiksi ja\nläntisemmiksi. Brittiläinen armeija tai jokin sen osa sukelsi äkkiä\nnäkyviin Monsin tienoilla. Se oli taistellut kolmekymmentäkahdeksan\ntuntia ja ajanut suunnattomasti paljoa voimakkaamman vihollisen\npakosalle. Tämä oli rauhoittavaa, kunnes päivää tai paria myöhemmin\n\"Cambrain--Le Cateaun linja\" sai mr Britlingin älyämään, että\nvoitokkaat brittiläiset olivat peräytyneet kaksikymmentäviisi\nenglanninpeninkulmaa...\n\nSitten tuli sunnuntai ja _Times_ sähkösanomineen, jossa puhuttiin\n\"lyödystä ja peräytyvästä armeijasta.\" Mr Britling ei sitä huomannut,\nmutta ankarasti peljästynyt Manning toi siitä tiedon. Asian tila\noli hänen mielestään niin arveluttava kuin se ylipäänsä voi olla.\nEnglantilaiset peräytyivät rannikolle päin suuren epäjärjestyksen\nvallitessa. He olivat \"ikäänkuin ilmassa\" ja ranskalaisista jo\neristettyinä. Maubeugen linnoitusten tienoilla he olivat hädin\ntuskin välttäneet \"Sedanin\"... Mr Britling oli ymmällä. Hän meni\ntyöhuoneeseensa ja tuijotteli avuttomasti karttoihin. Aivan kuin\nDavid olisi lingonnut kivensä -- ja lingonnut sen harhaan!\n\nMutta iltapäivällä mr Manning puhelimitse lohdutti tuttavaansa. Oli\njulkaistu kenraali Frenchin rauhoittava tiedonanto ja -- kaikki\noli hyvin -- oikeastaan -- ja englantilaiset olivat pitäneet\nloistavasti puoliaan. He olivat taistelleet taukoamatta useita\npäiviä Monsin seuduilla; kuutta kertaa voimakkaammat vihollisjoukot,\njotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa, oli lyöty takaisin\nvihollisen kärsiessä suunnattomia tappioita. He olivat osoittaneet\nsaksalaisiin nähden kieltämätöntä persoonallista etevämmyyttä.\nSaksalaisia oli niitetty joukoittain; englantilaiset olivat\ntunkeutuneet heidän ratsujoukkojensa läpi ikäänkuin olisi vastassa\nollut pelkkä paperiseinä. Vihdoinkin olivat siis brittiläiset ja\nsaksalaiset kohdanneet toisensa taistelussa, ja tulos oli tuottanut\nbrittiläisille suurta kunniaa. Landreciesin 26:nnen päivän tienoilla\ntapahtuneen ankaran taistelun jälkeen englantilaiset olivat saaneet\nolla jokseenkin rauhassa; lisäjoukkoja, jotka peittivät kaksinkerroin\nhäviöt, oli saapunut, ja saksalaisten eteneminen oli lopullisesti\npysähdytetty... Mr Britling kääntyi jälleen kopeaksi. Mr Manningin\nsanellessa hän merkitsi muistiin koko sähkösanoman ja juoksi\npuutarhaan, missä mrs Britling harvinaisen huolestunein ilmein\ntarjoili teetä tavalliselle sunnuntaiseuralle... Sähkösanoma luettiin\nääneen kaksi kertaa. Sitten pelattiin hockeyta ja oltiin hilpeällä\ntuulella, ja vihdoin lähti mr Britling huoneeseensa vastatakseen mrs\nHarrowdeanilta saamaansa kirjeeseen, ensimäiseen kirjeeseen, joka oli\nhäneltä tullut sodan alussa sattuneen välienkatkeamisen jälkeen ja\njonka vastaamiseen mr Britlingin mieliala nyt oli soveliaampi kuin\nsitä ennen.\n\nMrs Harrowdean oli kirjoittanut ikäänkuin hänen vaikenemistaan ja\npoissapysyttelemistään ei olisi sattunutkaan tai pikemmin käsitellen\nniitä asioina, jotka eivät sanottavia merkitse. Nähtävästi hän ei\nollut kutsunut luokseen kärsivällistä ja uskollista Oliveria kuten\noli uhannut; hänen tiedonannossaan ei ainakaan ilmennyt jälkeäkään\nOliverista. Hän moitti mr Britlingiä, joka oli hänet hyljännyt, huusi\nhäntä luokseen ja anoi häneltä ystävällisiä ja lohduttavia sanoja.\nSota oli hänet säikähdyttänyt, kertoi hän. Hän oli vain pikkuinen\nolento, ja kaikki mitä tapahtui oli liian kauheata, ja maailmassa\nei ollut yhtään sielua, joka olisi tarttunut hänen käteensä, ei\nainakaan ketään, joka olisi vähimmässäkään määrässä tajunnut hänen\ntunteitansa. (Mutta miksei Oliver ottanut häntä kädestä kiinni?) Hän\noli kuin lapsonen, joka oli jäänyt yksin pimeään. Oli kerrassaan\nkammottavaa, kuinka ihmisiä pidettiin pimeydessä. Kertomukset,\njoita kuuli, _\"usein aivan luotettavista lähteistä\"_, olivat\nomiansa masentamaan ja kauhistuttamaan. Saksalaiset torpedot olivat\nupottaneet sotalaivan toisensa jälkeen, ja asia salattiin ilman\nminkäänlaista ymmärrettävää syytä; Battenbergin prinssi Ludvig oli\nhavaittu vakoilijaksi ja lähetetty Toweriin. Haldane oli urkkija\nhänkin. Meidän Ranskassa olevan armeijamme olivat ranskalaiset\n\"sanalla sanoen _myyneet_\". Melkein kaikki Ranskan kenraalit olivat\nSaksan palkkaamia. Sensuuri ja sanomalehdistö salasivat tämän, mutta\nmitä hyvää oli salaamisesta? Kuinka mieletöntä olla luottamatta\nkansaan! Mutta tämä oli kaikki liian kaameata pienelle olento\nparalle, jonka ainoa toivo oli saada elää onnellisena. Miksi ei mr\nBritling tullut hänen luoksensa ja antanut hänen tuntea suojaavain\nkäsivarsien kiertyvän hänen ympärilleen? Hän ei voinut ajatella\npäivisin; hän ei voinut nukkua öisin...\n\nSitten hän kääntyi ylistämään seesteisyyttä. Hän ei ollut milloinkaan\npitänyt \"Hiljaisista tienoista\" siinä määrin kuin nyt. Kuinka hän\nikävöikään sellaisen unelmien maan turviin, pois väkivallan, petoksen\nja mielettömien huhujen ulottuvilta! Hän oli väsynyt kaikkeen\ntodelliseen. Hän halusi paeta johonkin salaiseen piilopaikkaan ja\nsiellä hoitaa pientä puutarhaansa -- kuten Voltaire oli tehnyt...\nToisinaan, öisin hän pelkäsi riisuutua. Hän oli kuulevinaan\ntykinjyskettä, näkevinään maihinnousevia joukkoja ja pelottavia,\n\"naamareilla\" varustettuja vakoojia syöksymässä sisämaahan päin\nmoottoripyörillään...\n\nKirje sattui pahaan aikaan. Mielettömät, Battenbergin prinssiä,\nlordi Haldanea ja upotettuja sotalaivoja koskevat juorut kiukuttivat\nsanomattomasti mr Britlingiä. Hän oli riittävässä määrin taipuvainen\nuskomaan sellaisia juttuja pitääkseen niitä sanomattoman\nsietämättöminä. Ajatus, että lähtisi Pyecraftsiin viettämään\npäiviänsä tuollaisten pelkojen rasittamaa säikähtynyttä lemmityistä\nlohdutellen, ei tuntunut hänestä ollenkaan houkuttelevalta. Hän\noli jo Claveringsissa kuunnellut kyllikseen onnettomia ja mieltä\npahoittavia huhuja. Hän oli epäillyt, eikö lopultakin hänen\n\"Tutkimuksensa sodan syistä\" oikeastaan ollut yhtä mitätön kuin\n\"Ja nyt sodat loppuvat\"; hän tunsi elävästi, että esitys oli\nepätäydellistä ja todisteet riittämättömät. Hän oli tosiaankin\näärimäisen älyllisen levottomuuden tilassa. Sitäpaitsi hänen\nsuhtautumisensa mrs Harrowdeaniin oli erinomaisen lemmetöntä. Mr\nBritlingin sydämen historiassa ei yksikään kiintymys ollut lauennut\nniin nopeasti ja täydellisesti. Mr Britling ei tiennyt varmaan,\noliko hän milloinkaan mrs Harrowdeanista välittänyt. Luultavasti\nei. Luultavasti oli koko juttu ollut alusta loppuun tahallista\nitsensäpettämistä. Tuo \"rakkaan pikku olennon\" juttu -- niin hänestä\ntuntui -- oli varsin hyvä keimailuyrityksenä, mutta nyt olivat ajat\nvakavat, ja hänenlaiseltansa älykkäältä naiselta odotti jotakin\nparempaa kuin pelossa hekumoimista ja viehättävän heikkouden\nteeskentelemistä. Sangen tarpeettoman ja ikävystyttävän heikkouden.\nHän oli jo aikeissa kirjoittaa siitä mrs Harrowdeanille.\n\nKenraali Frenchin sähkösanoma sai hänet ystävällisemmälle mielelle.\nHän kirjoitti lyhyen, mutta lempeän kirjeen. Kuten gentleman ainakin.\n\"Kuinka voit epäillä meidän laivastoamme ja armeijaamme?\" oli\nhänen kirjeensä ydinkohtana. Hän jätti kokonaan huomioonottamatta\nmrs Harrowdeanin kirjeeseen sisältyvät, Pyecraftsiin tuloa\nkoskevat vihjaukset. Hän ei ollut siinä sellaisia vihjauksia\nnäkevinäänkään...Siten katosi mrs Harrowdean jälleen hänen mielestään\npakottavampien mielenkiintojen tieltä...\n\nMr Britlingin helpotuksentunne ei kestänyt koko viikkoa. Voitetut\nsaksalaiset etenivät yhä. Pettymyksen alinomaa syventyessä painui\ntaistelujen pääaalto viikon aikana auttamattomasti kohti Pariisia.\nLille menetettiin taistelutta. Se menetettiin salaperäisen\nhelposti... Seuraava nimi, joka mr Britlingiä hämmästytti hänen\nistuessaan seuraamassa suurten tapahtumain kulkua sanomalehden\nja kartan avulla, oli Compiègne. \"Tuossa!\" Englantilaiset olivat\nilmeisesti yhä peräytymässä. Sitten saivat saksalaiset haltuunsa\nLaonin ja Reimsin ja tunkeutuivat aina kauemmaksi etelään. Maubeuge,\njoka oli ollut muutamia päiviä saarroksissa ja eristettynä, oli\nnähtävästi kukistunut...\n\nSunnuntaina syyskuun kuudentena mr Britlingin herkkäuskoinen\noptimismi antautui lopullisesti.\n\nHän seisoi auringonpaisteessa, kädessään _Observer_, jonka\npuutarhurin poika vast'ikään oli noutanut May Tree'sta. Hän oli\nlevittänyt sen puutarhapöydälle sinervän setripuun alle, ja isä\nja poika lukivat sitä yhdessä, mikäli toisiltaan saivat luetuksi.\nSiinä oli tuoreita uutisia Ranskasta, kertomus saksalaisten viime\netenemisistä, taisteluista Senlis'n luona -- \"Mutta sehän on ihan\nPariisin portilla!\" -- ja saksalaisten sotavoimien ilmestymisestä\nNogent-Sur-Seinen tienoille. \"Sur-Seine!\" huudahti mr Britling.\n\"Missä se mahtanee olla? Marnen eteläpuolellako? Vaiko ehkä Pariisin\ntakana?\"\n\nSitä ei ollut merkitty _Observer'in_ karttaan, ja Hugh juoksi sisään\nhakemaan kartastoa.\n\nHänen palatessaan oli mr Manning keskustelemassa isän kanssa, ja\nmolemmat näyttivät kovin vakavilta.\n\nHugh avasi Pohjois-Ranskan kartan. \"Se on tuossa!\" sanoi hän.\n\nMr Britling tarkasteli asemaa.\n\n\"Manning sanoo niiden olevan Rouenissa\", sanoi hän Hugh'ille. \"Meidän\ntoimintakeskuksemme on muutettava La Rochelleen...\" Hän oli hetken\nvaiti, ennenkuin teki viimeisen vastenmielisen johtopäätöksensä.\n\n\"Oikeastaan\", myönsi hän, niellen katkeran palansa, \"heillä on\nPariisi hallussaan. Se on nyt melkein piiritettynä.\"\n\nHän istuutui kartan ääreen. Mr Manning ja Hugh seisoivat häneen\ntuijotellen. Hän teki viimeisen ponnistuksen keksiäkseen jonkin\nhirmuisen strateegisen yllätyksen, jonkin aavistamattomasta\nlingosta singahtaneen kiven, joka kaataisi tuon Goliatin kesken\nriemuvoittoansa.\n\n\"Venäjä\", virkahti hän jokseenkin toivottomasti...\n\n\n17.\n\nSilloin tapahtui, että mr Britling tuli totuuden tuntoon.\n\n\"Me juttelemme\", sanoi hän, \"ja sitten viikkojen ja kuukausien\nkuluttua opimme ymmärtämään mitä olemme sanoneet. Minä sanoin\nkuukausi sitten, että tämä oli historian suurin tapahtuma. Sanoin,\nettä tässä vedottiin voimakkaammin kuin koskaan muulloin Englannin\ntahtoon ja kykyyn. Sanoin, ettei koko valtakunnassa ole yhtään\nhenkilöä, jonka elämään tämä sota ei vaikuttaisi. Minä sanoin tuon\nkaiken, sanat kaikuivat minun huuliltani; luultavasti oli pohjalla\njonkinlaista ajatustakin... Mutta vasta tällä hetkellä minä ymmärrän\nmitä olen sanonut. Nyt -- sallihan minun sanoa se uudelleen,\nikäänkuin en olisi koskaan ennen sitä sanonut: tämä _on_ historian\nsuurin tapahtuma, meidän tehtävämme _on_ tehdä mitä suinkin voimme\nvastustaaksemme tätä hirmuista hyökkäystä, joka uhkaa maailman\nrauhaa ja vapautta. No niin, että teemme mitä suinkin voimme ei\nmerkitse somissa puutarhoissa seisoskelemista ja sanomalehtien\nodottelemista... Se merkitsee mukavuudesta ja varmuudesta\nluopumista...\n\n\"Kuinka laiskoja me nykyajan englantilaiset olemmekaan! Kuinka\nhalukkaasti me iskeydymmekään tyynnyttävään harhaluuloon, joka\nvapahtaa meidät ponnistuksista! Viime viikkoina minä olen\nitsepintaisesti uskonut, että pieni brittiläinen armeija -- siihen\nkuulunee tuskin satatuhatta miestä -- torjuisi jotenkin miljoonien\nhyökkäyksen. Mutta se onkin työnnetty takaisin, kuten olisi tiennyt\nkuka hyvänsä, joka ei ole mukavain haaveiden sokaisema, se on\ntyönnetty takaisin ensin tuossa, sitten tuossa ja vihdoin tuossa. Se\non taistellut yötä päivää. Se on taistellut mitä loistavimmin -- ja\nmitä hyödyttömimmin...Te näette miten väljästi Saksan puimavarsta on\nBelgiassa heilunut. Ja sill'aikaa me olemme seisoneet juttelemassa,\nkuinka saisimme voitostamme parhaan hyödyn...\n\n\"Me olemme nukkuneet\", sanoi hän. \"Tämä maa on nukkunut...\"\n\n\"Syvimmässä sielussamme\", jatkoi hän katkerasti, \"me luullakseni\najattelimme Ranskan kantavan päivän kuorman ja helteen maalla --\nmeidän auttaessa merellä. Mikäli mitään ajattelimme. Me olemme niin\nmaltillisia, niin halukkaita lieventelemään ja arastelemaan...\nJa niin mukavuutta rakastavia... No niin, Ranska on ruhjottu. Me\nsaamme nyt taistella Ranskan puolesta Pariisin raunioilla. Sen\nvuoksi, Manning, ettemme käsittäneet asian ulottuvaisuutta, että\ntyydyimme ylimalkaisiin arveluihin, kun olisi pitänyt harjoitella\nja tehdä työtä. Sen vuoksi että olemme hoitaneet asioitamme kuten\ntavallisesti, _'business as usual'_ ja muuta sentapaista, sill'aikaa\nkun länsimainen sivistys on ollut kuolontuskissaan. Jos tästä on\ntuleva toinen vuosi 71, laajemmassa mittakaavassa, ei ainoastaan\nRanskaa, vaan koko Eurooppaa vastaan, jos preussilaisuus on asteleva\nkarkein anturoin yli sivistyksen, jos Ranska on musertuva ja Belgia\ntuhoutuva, silloin ei elämä ole enää elämisen arvoinen. Sellaista\nasiain kehittymistä peljättäessä ei mikään muu asia, ei mikään muu\nharrastus merkitse mitään. Mutta mitä me teemme vaikuttaaksemme asian\nratkeamiseen -- te ja minä? Kuinka se voi päättyä mihinkään muuhun\nkuin Saksan riemuvoittoon, jos te ja minä ja miljoonat seisomme\nsyrjässä...\"\n\nHän vaikeni epätoivoissaan ja tuijotti karttaan.\n\n\"Mitä meidän tulisi tehdä?\" kysyi mr Manning.\n\n\"Jokaisen pitäisi olla harjoituksissa\", sanoi mr Britling. \"Jokaisen\npitäisi ottaa osaa... Jollakin tavoin...Ainakaan ei meidän pitäisi\nenää elellä toimettomina Matching's Easyssä...\"\n\n\n18.\n\n\"Se keskeyttää kaikki\", virkkoi äkkiä Hugh. \"Nuo preussilaiset ovat\npahin maanvaiva, mitä koskaan on nähty.\"\n\nHän mietti. \"Tässä käy niinkuin tulipalossa, jolloin kaikkien täytyy\nlähteä talosta liikkeelle. Mutta tietysti meidän on ne voitettava. Se\ntäytyy tehdä. Ja jokaisen on oltava mukana.\n\n\"Sitten me voimme taas jatkaa työtämme.\"\n\nMr Britling katsahti vanhinta poikaansa säikähtynein ilmein. Hän oli\npuhunut -- ylimalkaisesti, Hugh oli häneltä aivan unohtunut.\n\n\n\n"]