[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdpsoklDkrOiFqAHjL-SeTI7T71z32X_5C0ur06QqoWM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1336,"Lusiferin kannel","Kouta, Aarni",1884,1924,"1336-kouta-aarni-lusiferin-kannel","1336__Kouta_Aarni__Lusiferin_kannel",null,"runous",[],[],"fi",1923,13960,84925,true,[],[],[],"Koutan toimittama laaja runovalikoima sisältää valikoituja teoksia hänen aiemmista kokoelmistaan vuosilta 1905–1920. Runot käsittelevät muun muassa historiallisia hahmoja, luontoa, kuolemaa ja mytologisia aiheita. Mukana on myös aforismeja sekä isänmaallisia runoja.","Aarni Koutan 'Lusiferin kannel' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1336.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","LUSIFERIN KANNEL\n\nRunovalikoima\n\n\nKirj.\n\nAARNI KOUTA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\n\nUhmaajat.\n\n Tulijoutsen.\n Uhmaajat.\n Joululaulu tytölleni.\n Saltas.\n Voittoon tai kuolemaan.\n Kotien kahleet.\n Tuntemattomille merille.\n Myrsky.\n En laulaa voi.\n Rukoilijoille.\n Kuolemaan vihityt.\n Laulu äitini haudalla.\n Mielipuoli.\n Totuus.\n\nHuipuilla.\n\n Verivala.\n Huipuilla.\n Sankarit sotii.\n Mitä varrotte?\n\nHistoriallisia kuvia.\n\n Patriisi puhuu.\n Catilina puhuu.\n Pompejuksen curiassa.\n Tiberius, Rooman keisari.\n   1. Mietteitä curiassa.\n   2. Sejanuksen surma.\n   3. Caprin kallioilla.\n Cola di Rienzi.\n Kustaa III.\n   1. Mustat naamiaiset.\n   2. Valtias miettii.\n   3. Tuli valloilla on.\n Tasa-arvoisuus.\n\nAforismeja.\n\n Laulujen laulu.\n Älä emmi.\n Lapselleni.\n Taivas ja helvetti.\n \"Kuolleet kuolleita haudatkoot\".\n Räntäinen herra.\n Voittaja puhuu.\n Sota.\n Laki.\n Kansan sankari.\n\nItsenäinen Suomi.\n\n Kalevalan sankarit.\n Itsenäinen Suomi.\n Leirilaulu.\n Toukokuun 16 päivä.\n Vastaisuuden soihdut.\n Akseli Gallen-Kallela.\n Kasimir Leino.\n Suomen olympialaisille.\n Kuoleva armeija.\n\nUhriliekki.\n\n Näky.\n Carmen.\n Brynhild.\n Seppelöity.\n Uhriliekki.\n Uhrikuoro.\n Orja.\n Aseeton.\n Valkea morsian.\n Hyvä jumalatar.\n Mennyt.\n Vaimolleni.\n Sa olit keidas.\n Valkea morsian.\n   1. Odotus.\n   2. Autuaille kentille.\n   3. Kirkastus.\n   4. Hymni.\n Kevätruusu.\n Äänettömyys.\n Kohtalon lauluja 1-5.\n Hänen palattuaan 1-4.\n Korkea veisu.\n\nRunotaruja ja mielialoja.\n\n Elo-aikana.\n Joutsen.\n Äänettömyys.\n Kalapirtissä.\n Yölaulu.\n Lasten iltalaulu.\n Elonkorjuulaulu.\n Elokuu.\n Kevätukkonen.\n Suutelo.\n Tähti-silmä.\n Syksy.\n Lusifer soittaa.\n Hankihaudassa.\n Manan matkalla.\n Suru.\n Kirkastus.\n\nLuominen.\n\n Luominen.\n Kaikkeuden kuoro.\n   1. Avaruuksien kuoro.\n   2. Aurinkojen kuoro.\n   3. Kiertotähtien kuoro.\n   4. Komeetta.\n Ihmisen laulu.\n Katoavaisuuden kuoro.\n Työn laulu.\n Työ.\n Hengen temppeli.\n Seitsemän unikekoa.\n Pääsiäiskellot.\n Joulukellot.\n Maassa rauha.\n Sielun puistot.\n Hekla.\n Pojalleni.\n Auringolle.\n Juhannus.\n Kuolemaa kohti.\n Kuolema 1-5.\n Helkatuli.\n\n\n\n\nESIPUHE:\n\n\nTämä kokoelma, jolle olen antanut yhteisnimen \"Lusiferin kannel\",\nsisältää valikoiman runoja aikaisemmin julkaisemistani kokoelmista\n\"Tulijoutsen\" (1905), *Dityrambeja* (1907), \"Jäiset temppelit\"\n(1911), \"Uhriliekki* (1915), \"Valkea morsian\" (1919) ja \"Rakkauden\ntemppeli\" (1920). Kokonaan näiden puitteitten ulkopuolelle on\nsiis jäänyt vain vuosi sitten ilmestynyt kokoelma \"Ristin tie*.\nTästä seikasta ei itse asiassa olekaan mitään haittaa, sillä\ntällaisenaankin kysymyksessä oleva valikoima antaa täydellisen\nkuvan tekijänsä henkisestä kehityksestä, jota etupäässä olen\npitänyt silmällä tätä valikoimaa toimittaessani. Kokoelmani\n\"Rakkauden temppeli\" näet ilmentää jo kokonaan sitä uutta henkistä\nelämänkatsomusta ja maailmankuvaa, kosmillis-henkistä elämän- ja\nmaailmannäkemystä, johon kokoelma kokoelmalta \"Tulijoutsenen\"\nateistisesta uhmasta ja kaiken kieltämisestä olen kehittynyt ja\nkasvanut. Monien kovien ja katkerien kokemusten ja taistelujen\njälkeen olen saavuttanut selkeentyneen rauhan ja sopusoinnun siitä\nvarmasta vakaumuksesta, että kaikki aine ja kaikki aineelliset ilmiöt\novat vain näennäisiä ja ohimeneviä, suurimmaksi osaksi suorastaan\naistinharhaa; missään tapauksessa ei muuta kuin seurausta, jonka\nsyynä on henki. Kaikki näkyväinen on näkymättömän, aisteille\nnäkymättömän henkisen tulosta, mutta ei itsetiedottoman, latentissa\ntilassa olevan hengen, vaan ilmeentyneen, tietoisen, toimivan,\nkaikkiallisen hengen, jonka tajunta ja viisaus on äärettömän paljon\nkorkeammalla tasolla toimivaa kuin meidän aineen rajoittaman henkemme\nvielä kehitystilassaan oleva äärellinen äly, kipinä tuosta koko\nKosmosta syleilevästä Rakkauden ja Viisauden tulesta. Mutta se on\nkuitenkin kipinä siitä, ja senvuoksi sen kerran täytyy päästä jälleen\nalkuperäisen Valonsa tulivaltameren yhteyteen, josta se on vuodatus,\nemanatsiooni.\n\nTämä selittänee myös tämän valikoimakokoelman nimen, \"Lusiferin\nkannel*, joka ehkä monesta kuulostanee oudolta. Kuitenkin \"Lusifer\"\nnimeen yhtyy koko henkinen kehitykseni, sen merkitys vain on\nkehittynyt ja muuttunut. Parisenkymmentä vuotta sitten Lusifer\nmerkitsi minulle kiihkeästi, kuumana kiertävää verta, jonkinlaista\nkaikkea syleilevää, riemullista elämänvaistoa; mutta se oli sokea ja\ntoimi sokeasti ja harhaannuttavasti. Nyt se merkitsee, ja merkitsee\nvallan sananmukaisesti Valontuojaa, tiedontuojaa, animaalisesta\nLusiferista on tullut \"Lusifer-Gnosis\". Toisin sanoen se välittäjä,\njoka meillä on tuon kaikkiallisen, kaikkea syleilevän Rakkauden\nja Viisauden Hengen tulimeren ja siitä lähteneen ja nyt alhaalla\naineen tasolla koulua käyvän, kehittyvän ihmiskunnan välillä.\nLusifer-Gnosis, toisin sanoen Kristus, Logos, joka itse ollen\ntuon äärettömän Hengen tulimeren rakkaustajunta astui alas aineen\nkahleisiin, orjan muotoon, ja jonka veri vuoti Golgatalla. Golgatan\ntapahtuma on ihmiskunnan aikakirjoin suurin ja ainutlaatuinen\ntapahtuma. Sen jälkeen kuin veri Golgatalla virtasi, ei ihmiskunta\nenää ole sama kuin sitä ennen, eikä voi siksi enää milloinkaan\ntulla. Jälki Golgatan verivirroista painui iäksi maapallon henkiseen\nilmakehään, siihen istutettiin sinä hetkenä jumalallisen rakkauden,\nveljesrakkauden ikuinen siemen, joka ohjaa ihmiskunnan elämän\nuusille urille ja kehittää sen kerran kelvolliseksi yhtymään jälleen\näärettömään alkulähteeseensä, sittenkuin se on oppinut kaiken, mitä\nse alhaalla aineessa, alkulähteestään eristettynä voi oppia. Toisin\nsanoen vapaan tahdon, vapaaehtoisen pyrkimyksen hyvään, ylhäiseen,\nhenkiseen, Henkeen.\n\nSitä merkitsee minulle nimi Lusifer.\n\nMitä taas tulee siihen aristokraattiseen elämänkäsitykseen, joka\nvarsinkin \"Dityrambeissani* sai niin korostetun ilmenemismuotonsa,\nolen yhä edelleenkin pääasiallisesti samalla kannalla, kuten\nmuutoin kaikkikin henkisen elämänkatsomuksen tunnustajat. He\nnimittäin tietävät, että mitä korkeammalle olemisen ja älyn tasoilla\nkohotaan, sikäli myös vähemmän kehittyneitä ohjaavat ja hallitsevat\nkorkeammat ja näitä taas yhä korkeammat henkiset hierarkiat.\nTämä on tosiasia, joka pitää paikkansa alhaalta aina järeimmästä\nmateeriasta, kivennäisistä ylös itse elävän Jumalan, Logoksen luovaan\ntoimintapiiriin saakka, joka on elämän, toiminnan ja tajunnan korkein\naste, ja joka läpäisee ja elähyttää kaiken kehityksessä itseänsä\nalemman. Niinpä on myös kristinusko aristokraattinen uskonto, eikä\nsuinkaan demokraattinen, kuten jotkut ovat luulotelleet. Se kyllä\nopettaa kaikkien muiden henkisten oppien tavoin veljesrakkautta,\nmutta tämä merkitsee vain sitä tosiasiaa, että sen perustaja\nkorkeimpana vihittynä tunsi ihmiskunnan yhteisen alkuperän ja julisti\nnäin ollen vain erästä kehitykselle välttämätöntä luonnonlakia;\nmilloinkaan Hän ei olisi voinut harhautua pitämään eri ihmisyksilöitä\nyhdenvertaisina, s.o. älyllisesti ja kehitykseltään samalla tasolla\nolevina olentoina. Kuitenkin on olemassa oleellinen ero henkisen\nja materialistisen aristokratian välillä. Korkeat Adeptit eivät\nnimittäin koskaan hallitse alempiaan mielivaltaisesti, raa'asti,\npöyhkeästi, kuten niin usein maalliset vallassa-olijat, vaan tekevät\nhe sen viisaudella, säälillä ja rakkaudella.\n\nHelsingissä, tammik. 22 p:nä 1923.\n\n_Aarni Kouta_.\n\n\n\n\nUHMAAJAT\n\n\n\nTULIJOUTSEN.\n\n\n    Uhman joutsen, tulipuna lintu,\n    purppurana palaa sen sulkien sulkku,\n    kypeniä syytää sen silmien tuli,\n    korkeata kaulaa se ylpeenä kaartaa\n    ja sydämien veressä kylpee.\n\n    Uhman joutsen, joikuva joutsen,\n    tulimieli, tulilaulu lintu.\n    Kauan se veressä ihmisten soutaa,\n    kauan se piilee suonien punassa,\n    kauan se lymyy mielien yössä\n    joluen, joikuen hiljaa.\n\n    Hurmeesta, hurmasta lintu se lähtee,\n    levittää purppurapaloiset siivet,\n    nousevi joikuen ilmojen teille,\n    laulavi puuntavan avaruuden alla\n    laulunsa suitsevan pilvien halki\n    ja porteille taivahan päätyy:\n\n    \"Leimussa liekkien kaiu mun uhmani,\n    laula liekkien lailla!\n    Laula, kun palavi taivahan talo,\n    laula, kun hehkuvi ilmojen pielet,\n    sankea savu kun ilmoja kiirii,\n    pitkä kuin ukkosen lonka!\n    Laula sa vapautta valloista taivaan,\n    laula sa tulena, viimana vingu,\n    puhalla, lakaise puhtaaksi ilma,\n    puhtaaksi tahmasta nöyrien maa,\n    kirkasta, kaunista uutehen ruskoon,\n    uutehen uskoon,\n    sytytä uusien tulien liekki,\n    suurempi entistä, kauniimpi vanhaa.\n    sytytä ihmiset, sytytä sielut\n    ja sammu sitten kuin sammuva päivä,\n    toukoja nuoria siunaa.\"\n\n    Laulavi lintu, suitsuvi sulka,\n    syytävi kypeniä silmien pätsi,\n    taivahan tammiset seinät vaappuu --\n    laulavi, tummuvi jumalan tuli\n    ja enkelilaulut lakkaa.\n\n                   Lohja, 27.XI.1904.\n\n\n\nUHMAAJAT.\n\n\n    -- Mitä hyötyä ylpeiden uhmasta on?\n    niin miettivät nöyrinä ryömivät joukot, --\n    he särkevät suojat vain yltämme.\n    -- Ei tarvitse saastanne suojaa, houkot!\n\n    Ja hyötyä uhmaajat aattele ei,\n    he tahkovat vain tuhon kalskavan terää\n    he särkevät, jällehen rakentaa\n    se polvi, mi kerran suurena herää.\n\n                                  1905.\n\n\n\nJOULULAULU TYTÖLLENI.\n\n\n    Muut juhlivat joulua Jeesuksen,\n    ma istun sun kuvasi eessä.\n    Muut juhlivat laulaen, riemuillen,\n    mut minun on silmäni veessä.\n\n    Ma elämän sumuhun eksyin pois,\n    pois iloista liiaksi varhain.\n    Ja sinäkin kaukana luotain oot,\n    sinä seimilapseni parhain.\n\n                       Jouluna 1900.\n\n\n\nSAIRAS.\n\n\n    Niin sairas, sairas, raukea\n    on armahani mun,\n    hän itki, kärsi, taisteli\n    mun kanssain taistelun.\n\n    Me korkealle pyrimme\n    pois orjan kahleista,\n    mut epäilimme, eksyimme,\n    löi meidät maailma.\n\n    Hän itki, itki katkeraan\n    ja raukka raukesi,\n    pää patjalle, käs' rinnalle\n    mun valju tyttöni.\n\n    Yö synkkä uhkaa ulkona,\n    tuul' huutaa, vaikeroi.\n    Mut nuku, nuku rauhassa,\n    Jo taisto levon toi.\n\n    Jokaista yötä seuraapi\n    uus aamun ruskotus,\n    suurinta sielun taistoa\n    myös suurin vapaus.\n\n       Porvoossa, keväällä 1904.\n\n\n\nVOITTOON TAI KUOLEMAAN.\n\n\n    Ei armaani, taistelu konsana ei\n    se meille lepoa suo,\n    se kutsuu vain uutehen taisteluun,\n    se tulta uutta vain luo.\n\n    On orja, ken hetkenkin väistyä voi,\n    kun korkeesta kamppaillaan.\n    Siis uhmaten, leimuten, taistellen\n    vain voittoon tai kuolemaan.\n\n                               1904.\n\n\n\nKOTIEN KAHLEET.\n\n\n    Me jätimme isät ja äidit ja siskot,\n    nyt sitehet särjetyt, katkotut on.\n    Nyt yhdessä vapaina, kahleitta käymme\n    me ylpeinä uhmaten taistelohon.\n\n    On sitovat, polkevat kotien kahleet,\n    on orja, ken rikkoa niitä ei voi,\n    kun vapaus kutsuvi taistelijoitaan,\n    kun määränä nousevan päivän on koi.\n\n                               1905.\n\n\n\nTUNTEMATTOMILLE MERILLE.\n\n\n    Vettä, vettä kyntää haaksi,\n    painui koti aaltoin taaksi,\n    takana ja eessä merta --\n    päättyneekö taival kerta?\n\n    Aallot purjettamme kantaa,\n    etsii haaksi uutta rantaa,\n    rantaa, mihin nousee kansa,\n    vapaa, ylpee voimastansa.\n\n    Etsii purjeet uutta maata.\n    Kahleissa ei koskaan saata\n    nousta suku, suuri, vapaa,\n    joka vieroo isäin tapaa.\n\n    Vettä, vettä kyntää haaksi,\n    painuu kaikki aaltoin taaksi,\n    takana ja eessä merta,\n    päättyneekö taival kerta?\n\n                Tukholmassa 1905.\n\n\n\nMYRSKY.\n\n\n    Yö on tumma, meri lepää\n    tyvenenä, laajana,\n    kuvastellen peilihinsä\n    taivaan tähtitulia.\n    Huokuu rantain raskaat tuoksut,\n    suuri, kaunis meri on!\n    Suuri, kullankimmeltävä,\n    mutta kylmä, eloton.\n\n    Huomenissa herää ilma,\n    myrsky riehuu raivoissaan.\n    Meri korkeuksiin paiskoo\n    levänneitä laineitaan.\n    Näyttää syvyytensä aarteet,\n    voimansa ja vihansa.\n    Nyt se elää, päivä kultaa\n    tanssivia aaltoja.\n\n    Niin myös ihminenkin herää\n    rakkaus kun hänet lyö.\n    Katoo heikot hämyhaaveet,\n    päivän tieltä väistyy yö.\n    Syvyytensä hänkin näyttää,\n    vihansa ja voimansa,\n    särkee kuvat vieraan taivaan,\n    elää omaa autuutta.\n\n                          1905.\n\n\n\nEN LAULAA VOI.\n\n\n    Kun lemmestä muinoin lauloin,\n    minä lempeä tuntenut en.\n    Sen tuloa vain minä varroin\n    kuin koittoa keväimen.\n\n    Nyt lemmen, lemmen ma tunnen --\n    se on korkea, synkkä kuin yö.\n    Mut enää en voi minä laulaa,\n    veri tummaa tulta vain lyö.\n\n       Porvoossa, vapunpäivänä 1903.\n\n\n\nRUKOILIJOILLE.\n\n\n    Te rukoilette! Kurjat anoo vaan,\n    nöyrästi ottain mitä annetaan.\n    Ei ylpeet koskaan rukoilemaan taivu,\n    ei polvillensa milloinkaan he vaivu.\n\n    On kurjaa maassa maaten kerjätä,\n    on kurjaa syntejänsä itkeä!\n    Jos väärin teit, niin korjaa vääryytesi,\n    jos köyhä olet, kanna puuttehesi!\n\n                                    1905.\n\n\n\nKUOLEMAAN VIHITYT.\n\n\n    Jo veikot, veikot nouskaamme,\n    ei muutoin lopu yö,\n    ei katkee orjankahlehet,\n    ei koston hetki lyö.\n    On arkiryysyt yllämme,\n    ne vaihtuu purppuraan.\n    Nyt lailla Spartan sankarein\n    me käymme juhlimaan.\n\n    On raskaat orjankahlehet,\n    on raskast' arkityö.\n    Me katkomme ne kahlehet,\n    jo tulta säilät lyö.\n    On pieni, harva joukkomme,\n    ei väistyä se voi.\n    Me oomme kuoloon vihityt,\n    häävirttä kalvat soi.\n\n    Me sokeasti ryntäämme,\n    vaippamme kasvoilla.\n    Me kuolemme, mut itsekin\n    kylvämme kuoloa.\n    On taistelumme toivoton,\n    ei koita aamun koi.\n    Mut siksi säilät hurjemmin\n    vain yössä salamoi.\n\n    Ol' elo arkiraadantaa,\n    se kahleet antoi vaan.\n    Nyt katkotut on kahlehet,\n    me käymme juhlimaan.\n    Me vaikenimme elossa,\n    nyt saamme uhmata.\n    Me kuolemme, mut itsekin\n    kylvämme kuoloa.\n\n                     1905.\n\n\n\nLAULU ÄITINI HAUDALLA.\n\n\n    Sa nuorena sammuit, sa nuorena sammuit,\n    sun kuolema keskeltä karkelon vei.\n    Viel' leimusi poskillas elämän ruusut,\n    ja sydämesi velttona sykkinyt ei.\n\n    Sa nuorena sammuit, sa nuorena sammuit,\n    sa hautaasi tanssit, et hoippunut, oi!\n    Siks riemuiten, kiittäen kantele kaikuu,\n    siks ylistäen lauluni sinulle soi.\n\n    En rakasta horjuvaa, vaappuvaa vanhaa,\n    en kuivia oksia elämän puun.\n    Minä rakastan nuoruutta, tanssia, tulta,\n    en haikeita virsiä vapisevan suun.\n\n    Minä rakastan sitä, ken ajoissa lähtee,\n    ei taakaksi muille ja itselle jää.\n    Ei vanhoja, raihnaita elämä kaipaa,\n    on taistossa tiellä vain harmajapää.\n\n    Sa nuorena sammuit, sa nuorena sammuit,\n    siks kummulles kauneimmat kukkani vien.\n    Sa hautaasi tanssit, et hoippuen käynyt,\n    se määrä on minunkin taistoni tien.\n\n                                    1905.\n\n\n\nMIELIPUOLI.\n\n\n    Hän lauloi sielunsa kauneimmat kuiskeet,\n    haastoi syvimmät sävelet sen.\n    Hän vihasi, uhmasi, leimusi, lempi\n    ja ylisti suuruutta ihmisien.\n\n    He virkkoivat: \"Mielipuoli on hän.\"\n\n    Sitä surren mielipuoleks hän tuli,\n    entisyyttänsä pilkkasi,\n    painoi kasvonsa itkien tuhkaan,\n    ruoski ihonsa katuen veriin\n    ja uhmaansa anteeksi rukoili.\n\n    He virkkoivat: \"Herralle kunnia, kiitos,\n    hän terveeksi tullut on uudelleen,\n    hän jälleen saanut on järkensä valon,\n    hän palannut on lammashuoneeseen.\"\n\n                                   1905.\n\n\n\nTOTUUS.\n\n\n    Te etsitte, tahdotte totuutta, te\n    surumieliset sankarit hurskaat.\n\n    Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte,\n    sen uhriksi voimanne parhaat te suotte,\n    sen kangastuskaaria kultahan luotte,\n    se elonne huippu ja elonne määrä,\n    se näyttää, mi tekonne oikea, mi väärä,\n    te etsitte, tahdotte totuutta vain\n    yli kaunihin valheenkin!\n\n    Mikä valhetta sitten?\n    Oma etsintänne,\n    virvojen välkkyvä, väikkyvä harha!\n    Mikä puhtainta totta?\n    Vain elämänne,\n    vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha,\n    ei totuutta muuta,\n    ei hyvien, pahojen tietojen puuta!\n\n    On elämä ainoa puu, joka kukkii,\n    se todet ja totuudet helmaansa kätkee,\n    se tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä,\n    se tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä,\n    se kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu,\n    se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa,\n    ja lehvillään laulajain pesiä kantaa,\n    sen oksilla ainainen soittelo soi,\n    elo ainoa totuus on, oi!\n\n    Te ette tahdo elämää, vaan etsitte totta!\n\n    Mikä totuus on sitten, te sankarit valjut?\n    Se on elon loppu, sen kieltäjä kylmä,\n    liikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinen\n    kuoleman varjo.\n    Mitä etsitte vielä?\n\n    Rajojen ulkona kalvas on maa,\n    hiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen,\n    totuuden kehto,\n    äänetön, rauhaisa, lepäävä lehto,\n    missä ei halujen kiehuvaa maljaa,\n    missä ei säveltä, tanssia, naljaa,\n    miksikä viivytte, totuus on siellä,\n    johon te tahdotte, jota te etsitte,\n    lemmitte yli\n    elämän kauniiden valheitten?\n\n                                1906.\n\n\n\n\nHUIPUILLA\n\n\n\nVERIVALA.\n\n    Verivalani vannonut oon.\n    En tahdosta isien, ystävien\n    kuin Hannibal muinen,\n    en suitsussa jumalain alttarien.\n    Minä valani vannoin,\n    kun yöhyt ylläni synkkänä uhkas,\n    kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan,\n    vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,\n    min alla purjehti pilvet.\n\n    Verivalani vannonut oon.\n    En kostoa vierahan, vennon heimon,\n    mi omaani uhkaa,\n    en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,\n    miss' aavoilla välkkyvi kultaiset viljat,\n    en polkea peltoja, tallata tarhoja\n    vainoojan maan.\n\n    Minä vannoin laaksoista vuorille nousta,\n    heimoni hyljätä, ystävät heittää,\n    jumalien suitsuvat alttarit jättää,\n    yksin taistella, kamppailla, nousta,\n    kuiluja kulkea, tuskia tuntea,\n    korkeella kangastushuippuja nähdä,\n    joille aurinko purppurahehkun\n    kirkkaimman heittää,\n    joilla humisee raikkaimmat tuulet.\n\n    Alla syvimmät, synkimmät kuilut,\n    yllä hopeakangastus-huiput.\n\n                             1906.\n\n\n\nHUIPUILLA.\n\n\n    Taivas yllä, manner alla,\n    ympärillä hyiset huiput,\n    talven kirkkahat kinokset.\n\n    Alla uhkuvi elämä,\n    puhkeavi puihin pihka,\n    sihisevi mannun mahla,\n    tuulet ilman tuoksutäydet.\n\n    Täällä talvi, viima vinha,\n    silmä siinnossa lumien,\n    katse kentillä kiteiden,\n    sydän surmien ilossa,\n    mieli häissä Hallatarten.\n\n    Kevät keikkuen tulevi,\n    mielet innosta ilona,\n    veret valta-valkeana,\n    tulet Helka-helluntaiset,\n    rukoukset, riemu soipi,\n    sydän inehmon herkkä, hellä.\n\n    Tääll* ei riemuita, rukoilla,\n    tääll' ei loista luojan liekit,\n    sydän ei säälistä sykähdä,\n    aatos lemmestä avarru,\n    tääll' ei syytä, syyttömyyttä.\n    Tunnon jää on ainut lämpö,\n    mielen halla hyyrrelamppu,\n    joka säihkyen säkenöi,\n    kuumottavi keskiyössä.\n\n    Veljenkättä kaikki lyövät.\n    Kirpoavi kahle, muurit\n    murtuu raudan, roudan luomat.\n    Vapahina vangit valjut!\n    Kajasta vi toivo kirkas,\n    unet, uskot uudet luopi.\n\n    Tääll' ei vankeja, vapaita,\n    veljeyttä, vertaisuutta,\n    tääll' ei uskoja, unia,\n    tääll' ei toivoa, totuutta,\n    ylin yks on käsky kylmä:\n    korkealla aina kierrä,\n    niinkuin tähti talvitaivon,\n    pyhä, puhdas, koskematon,\n    kiillä, konsa ei kimalla\n    päivän kirkas kultakehrä,\n    itse pakkasen purema\n    muille tuhlaten tulesi\n    näytä oudot ilmanrannat,\n    yösen synkät umplukset,\n    vaivan ylpeän ylängöt.\n\n               Keväällä 1906.\n\n\n\nSANKARIT SOTII.\n\n\n    Pois katsojajoukot,\n    pois aseita, kalpoja kantavat joukot,\n    nyt sankarit sotia käyvät!\n\n    Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,\n    ei paisu julmina käsien jänteet,\n    vihan vasamat silmissä yksin säihkyy,\n    lyö aivoissa siintävät salamat oudot,\n    yö synkkänä yllä ja alla lepää.\n\n    Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!\n\n    Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa\n    taivaita, maita ja meriä, joita\n    tuhannet tuulet pilvihin nostaa,\n    kuiluihin viskaa.\n    Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää.\n\n    Sankarit sotii, sankarit sotii,\n    tuskat tuimimmat rintoja polttaa,\n    sydämiä leikkaa.\n    Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu,\n    kuiluista nousevat tuhannet taasen,\n    nousevat, sotivat, häipyvät yöhön,\n    ml mykkänä lepää.\n\n    Sankarit sotii,\n    etäältä himmeä rusko vain hohtaa\n    kerran nousevan päivän, mi takaa\n    vuorien synkkien säteitä heittää\n    harvoja, valjuja taistojen teille.\n\n                             1906.\n\n\n\nMITÄ VARROTTE?\n\n\n    Mitä varrotte meiltä, te kirjavat joukot?\n\n    Me seisomme yössä. Henkemme soihtu\n    suurena palaa, kun sammuvi tulet\n    taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa\n    vuorisen, louhisen, jylhän tienoon.\n    Mitä varrotte meiltä?\n\n    Me emme seuraanne konsana liity,\n    emme kanssanne valloita maita, mahteja kiunoo.\n    emme vajoo kuin pisara vajoo\n    hyrskyvään mereen. On henkemme ylpee.\n\n    Me yksin seisomme vartiona yössä.\n    Mitä varrotte meiltä?\n\n    Ei leimua soihtumme teidän vuoksi,\n    ei valaise teitänne, matkaanne johda.\n\n    Eri matka on teillä ja toinen on määrä.\n    Oma tiemme on kallein, määrämme korkein,\n    etäisin, suurin.\n\n                     Erotkohon tiemme!\n\n    Te pyrkikää pienien tultenne ääreen,\n    majainne rauhaan tai taistonne teille.\n    Me synkkiä polkuja taivallamme,\n    louhia kuljemme, kuiluja käymme.\n    Me sytytämme soihtumme suureen liekkiin,\n    mi valaisee tulevaisuuden maata,\n    jonne ei silmänne, aatteenne kanna.\n\n    Me seisomme yksin. Teitä on tuhansia,\n    mitä varrotte vielä?\n\n                               1906.\n\n\n\n\nHISTORIALLISIA HUVIA\n\n\n\nPATRIISI PUHUU.\n\n\n    Pyhä Rooma on herjattu, orjien suku\n    alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.\n    Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumat\n    laakeat kulkee\n    katuja ikuisen kaupungin, joka\n    äänetön sankaritemppeli muinoin\n    suurien, ylhäisten henkien oli,\n    nyt alhaisen rahvaan\n    kilpojen, taistojen kiehuva kenttä.\n\n    Pyhä Rooma on herjattu, curian ovet\n    aukeevat käskystä joukkion joudon,\n    ikuinen istuin\n    lakien, tuomion tahrattu ompi,\n    nöyränä taipuu\n    senaatti tahtoon huutavan heimon.\n\n    Ei huudolla hallita ikuista Roomaa!\n    Ylhäinen, äänetön sankarirotu,\n    min jänteissä vangittu, vellova voima\n    mykkänä piilee, mut iskee kuin öinen\n    synkeä pilvi, kun taistelun hetki\n    korkea koittaa,\n    ylhäinen, ankara, äänetön heimo\n    on valtias Rooman, ei roskainen rahvas!\n\n    Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilauma\n    alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.\n\n                            Syksyllä 1906.\n\n\n\nCATILINA PUHUU.\n\n\n    El ees, ei taakse, yllä uhkaa yö,\n    ja eessä tasavallan joukot taajat!\n    Soi kalske kaukainen, ja tähtivyö\n    taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa.\n    Nyt koston, vainon vaikein hetki lyö,\n    maat oudot, kansat etäiset ja laajat\n    on vallassamme kohta. Loppuun työ\n    nyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaa\n    sua Rooma, voimat kammottavat käyvät\n    vastaasi, maahan sorru nyt tai voita!\n\n    Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää\n    hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee,\n    min takaa tuhon veritähdet kiiltää.\n    Jo kalvat kalskahtaa ja kahle kätkee,\n    mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta,\n    jo säilät salamoi, päin määrää suurta.\n    Tienviitta vihan vihree virvasoihtu,\n    raivaaja radan syämen synkkä loihtu,\n    soi säilät, aukee vallan vaskiukset,\n    klmaltain kaartuu öiset kangastukset.\n\n    Soi, salama, yön pilvi, iske tulta,\n    lyö maahan valta, määriinsä mi turtuu,\n    helmassa tulevan on kirkkain kulta,\n    mi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu.\n    Leimahda, lieska vihan, kaikki hautaa,\n    mi synnyttää ei uutta enää voi,\n    ken kypsä on, hän vartoo tuonen rautaa,\n    ja elojuhlaa suurta karkeloi.\n\n    Yö hälvenee ja taiston aallot raukee,\n    on sammunut jo mielen hurja uhka.\n    On voitto tasavallan, hauta aukee\n    nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka,\n    mi maassa lepää, mutta tulta yhä\n    salassa vaalii, helmahansa sulkee\n    sen kipinän, mi lieskan uuden siittää.\n    Lyö kerran hetki, voimakas ja pyhä,\n    jolloinka kohti määrää uutta kulkee\n    taas Rooma, kansat yhteen jälleen liittää,\n    lait ihmisille laatii, ohjat ottaa\n    käskystä valtiaan, mi nousee kerran\n    ja astinlaudaksensa lyöpi maan.\n\n                 Ruotsinpyhtää, kesällä 1906.\n\n\n\nPOMPEJUKSEN CURIASSA.\n\n(Maaliskuun iduspäivänä.)\n\n\n    Pylväs maailman kaatunut, ihanin, suurin\n    ihminen sortunut, säihkyvin helmi\n    sammunut luomisen klrkkahan kruunun.\n    Sammunut, heittänyt purppurahehkun\n    viimeisen, hellän\n    maailman ylle, mi värjyen vaipuu\n    mustien varjojen outohon yöhön.\n\n    Imperaattori surmattu! Tyhjä on maineen\n    kultainen istuin.\n    Tahrattu verin on ikuinen Rooma,\n    verin, min jälkiä puhtaaksi pese\n    koskaan ei aika, ei umpehen painu\n    milloinkaan haavat,\n    jotka on iskenyt alhainen vietti\n    alhaisten henkien, alhaisen koston.\n\n    Rikollinen Rooma!\n    Sa helmassas hoivasit kylmiä kyitä,\n    jotka armolla valtiaan kerran\n    nousivat, iskivät ystävän, miehen\n    uhriksi kuoleman keskellä työtä\n    korkeinta, pyhää.\n    Rikollinen Rooma,\n    aikojen halki on tuomio soiva:\n    etsikkoaikaas et älynnyt kerran!\n\n    On valtias poissa, mut voittonsa kulku\n    aaveena vyöryvä aikojen halki.\n    On valtias poissa, mut iäti seisoo\n    se huone, min kätensä voimakas kerran\n    vuorille vuoli.\n    On valtias poissa, mut henkensä yhä\n    huipuilta hyisiltä kansoja ohjaa,\n    on valtias poissa, mut auki on rata,\n    min tarmonsa rasti.\n    On valtias poissa, mut voittonsa vaunut\n    säihkyen vyöryvät aikojen yössä.\n\n            (\"Julius Caesar\"~sarjasta.) 1906.\n\n\n\nTIBERIUS, ROOMAN KEISARI.\n\n\nl.\n\nMIETTEITÄ CURIASSA.\n\n    Päämaalia ei taivaan kannen alla\n    niin suurta, tähtiseijastavaa, johon\n    ma poltteestani katseen voisin luoda.\n    Jumalat julmat kuolemattomalla\n    voimallaan säätivät mun kohtalohon,\n    min karvaan kalkin sakkaan saan ma juoda.\n    Juon kiron maljan, pisar pisaralta\n    vain kiihtyy, kasvaa ahdistuksen valta,\n    juon maljan, missä kaikkeudet läikkyy,\n    juon iäisyyttä, mutta sielu säikkyy\n    tyhjyyttä kuitenkin, mi kuilun lailla\n    ammottaa alla pohjaa, äärtä vailla.\n    Juon, vaikk'en janoo, mitä janoisin!\n    ma kaikkialla kohtaan valmihin.\n    Jos kättä nostan, nousee valtameret\n    lyö hyrskyt pilviin, pirstoo kallioihin,\n    tuhannet taistopurret purje-ylväät,\n    jos jalkaa poljen, purskuu puna-veret,\n    yön ilmat puhkee sini-salamolhin,\n    maa järkkyy, kaatuu valtakuntain pylväät.\n\n    Ma mainettako janoon? Nimeäni\n    maat, meret, ilmat, avaruudet kaikaa,\n    niin kaukaista ei kansaa eikä aikaa,\n    min tielle säteet ei sais säilästäni,\n    germaanit joka lannisti, löi Idän.\n    Valtaako halaan? Kaikkivalta suotu\n    on mulle, niskat kumarat vain näen,\n    ei vertaista oo rinnalleni luotu,\n    oon oma mittapuuni, muita pidän\n    ma mittana vain viisaan roskaväen.\n\n    Oi roomalaiset, orjansielut, jotka\n    kahleita rakastatte, kultakotka\n    maailmanvallan uupui lennossansa,\n    jalkoihin orjuuttajan lankee kansa,\n    min voima maat ja meret kammitsoi.\n    Nyt päänne päällä viha salamoi\n    sen miehen, jonka valtaan taivutte.\n    Te ette nouse, niinpä vaivutte\n    te ylenkatseen paasitaakan alle.\n    Ma teitä ylenkatson, taivahalle,\n    mi vapaana ja korkeana kaartaa\n    vapaata maatanne, ma painan merkin,\n    mi tuskalla ja häpeällä saartaa\n    mielenne yön, kun kerran jäljin herkin\n    viimeinen kunto hiipii sielustanne.\n\n    Te raatelette toinen toisianne,\n    on nöyryytenne petollinen, väärä,\n    ma uskoisinko kauhun kylvöön, satoon!\n    Ken ystävänsä tuhoo, häll' on määrä\n    myös valtiaansa syöstä perikatoon.\n    Siks teitä ruoskin tulitutkaimilla,\n    toisenne raastakaa, ma viuhuvilla\n    nuolilla teidät luotain karkoitan.\n    Ma yksin olen, yksinäni kannan\n    myös kohtaloni, halveksuen annan\n    poveeni lyödä turman salaman.\n\n\n2.\n\nSEJANUKSEN SURMA.\n\n    Sejanus kuollut, ase kammottavin,\n    mi tuhoterän tähtäs käyttäjäänsä,\n    mut itse siihen suistui. Ammottavin\n    nyt aukes kuilu, joka täyttäjäänsä\n    ei saa; ma tällä puolen, toiset tuolla,\n    ken yli pyrkii, hänen täytyy kuolla.\n    Tää ruumis raja kaiken on, mut raja,\n    mi rajatonta kieltä huutaa turman,\n    ja huutaa kunnes rauhaisinkin maja\n    on raastettu, ja vauhkot orhit surman\n    haamuina hirmuisina kaupungista\n    kaupunkiin kiitäneet, ja ihmismaa,\n    viel' äsken ylväs, hautaamattomista\n    ruumiista asukkaansa ainoot saa.\n\n    Sejanus kuollut, side viimeinenkin\n    katkennut ihmisiin, nyt yksin olen.\n    Yks oli säie, vilppi taittoi senkin,\n    nyt halveksien herkintäni polen,\n    mies yksinäisin, jonka kumppanina\n    vain ylenkatse on, ei epäily,\n    mi ennen kalvoi mieltä, tulisina\n    käärmeinä kierti aivoja ja halu\n    saaliiksi hennoimman mun hengestäni.\n    Tää kohtaloni rautainen on laki:\n    muut tuhota ja seista yksinäni\n    kuin ylenkatse tuhoo tunteet muut.\n\n    En usko hyvän voimaan, ihmisiä\n    ken nostaa tahtoo, nostaa esiripun,\n    mi peittää kurjuuteensa nääntyviä\n    vain sotijoita pahan voittolipun.\n    Ja verhon kohotessa katalampi\n    vain näky seuraa näkyä ja anoo,\n    ett' yhä saisi olla matalampi\n    se teko, jota ihmissielu janoo.\n    En ylennä, on tehtäväni syöstä,\n    he alemmaksi aina vaipukoot\n    ja myrkyn juokoot häpeänsä yöstä,\n    rikokseen jäljitönnä haipukoot.\n\n    Nyt tahdon elää, nousen verestä,\n    jääpatsas päivänpaahtehessa elon.\n    ma kohoan kuin myrsky merestä\n    ja kylvän kaikkialle kuolon pelon.\n    Nyt kiiluu yksin silmät Medusan,\n    on aamutähti aaltoin rauennut,\n    maa väistyy pois, on Hades auennut,\n    ma kuulen kalman siiven kohinan.\n\n\n3.\n\nCAPRIN KALLIOILLA.\n\n\n    -- Kirottu olkoon Caesar! huutaa kansa.\n\n    -- Oon kirollenne kylmä, tuomarini\n    ma itse olen, mies mi haavojansa\n    tulella ruoski. Yrttitarhoihini\n    ken uskaltaa? On köynnös tulvillansa\n    nyt rypäleitä, jotka vuotaa verta,\n    kun viiltää tunnontuskan teräs-sini\n    arinta pintaa. Monta valtamerta\n    siell' läikkyy, joiden aallot kiertää kyinä\n    ja vaivan haahdet huuhtoo vaahdissansa.\n    Lyö rantaan kolkot kuohut sydän-syinä,\n    yön pielet salamoi, kyklooppein sota\n    taivasta tapaa, vapisevi maa,\n    välkähtää Juppiterin peitsen ota,\n    titaanirinnat tuskaa huohottaa.\n    Ken yrttitarhoihini halajaa?\n\n    Paljastan yössä poven raadellun,\n    min sielun soima tutkaimillaan repi,\n    syänjuuriin kauhun kylmä käärme sepi\n    ruumiinsa. Jumalien valitun\n    se kohtaloa on. He meidät nostaa\n    huipuille, riemun, tuskan antavat\n    suurimman, syystä syyhyn kantavat,\n    ja erheen saamme ypöyksin kostaa.\n\n    En ano armoa, ma kruunu päässä\n    käyn tilintekoon kanssa elämäin,\n    ma ylpeänä seisoin, myrskysäässä\n    jumalten iskin, kaiken tyhjäks näin.\n    Päämaalia ei ihmisellä mitään,\n    hän leimaus on, mi lentää lännest' itään,\n    ja päätyy sinne, mistä lähti retki,\n    toistansa kaulaa synnyin-, kuolinhetki.\n    hän etsii, tuska saaliinsa on ainut.\n    Jos nouset, alemmaksi aina painut,\n    se laki kirjoitettu tähdest' tähteen\n    on yllemme, soi elon alkulähteen\n    laulusta korvahamme kolkko sana:\n    työ tehty, lähdet tuskan kruunaamana.\n\n    Ma itseäni ylenkatson, muut\n    tuomitsin, hetki oman tuomion\n    on tullut, yössä virrat vaahtosuut\n    jo kuohuu, aaltos avaa, Akeron.\n\n                           5.VI.1909.\n\n\n\nCOLA DI RIENZI.\n\n\n    Cola di Rlenzi, uneksija öinen,\n    purppuratogainen, seppelepää,\n    kiireellä korkean palatsin seisoo,\n    Rooma allansa myllertää.\n    Rooma tulimerenä läikkyy,\n    soihdut hulmuu ja manttelit väikkyy,\n    kaduilta, toreilta huutoja kaikuu:\n    \"Kalpoihin, veikot\", kaikkialta raikuu,\n    \"kahlehet katkomme, valtio vapaa\n    nouseva vuossatain haudasta on\".\n\n    Cola di Rienzi, uneksija öinen,\n    purppuratogainen, seppelepää,\n    kiireellä korkean palatsin seisoo,\n    Rooma allansa myllertää.\n    Kansan kalpoihin, taistoon hän nostaa,\n    verellä vapauden tahtoo hän ostaa --\n    koittavi huomen, on tyhjinä kadut,\n    umpehen laastut on uhmaajan ladut,\n    jotka hän aukaisi vapauden tulla,\n    kansa ja valtio nukkuvat taas.\n\n    Cola di Rienzi, uneksija öinen,\n    purppuratogainen, seppelepää,\n    vaikka sa sorruit, sota-unes aina\n    suurena sieluissa kimmeltää.\n    Nousit, tuhansille maalin sa annoit,\n    ylväänä seppelepäätäsi kannoit.\n    Tuhansia hallitsit, kaikki sun kuuli,\n    kuljit kuin ilmojen kahleeton tuuli,\n    nousit ja kruunasit itsesi kultaan,\n    loistit ja sammuit purppurahan.\n\n               Tukholmassa, helmik. 1905.\n\n\n\nKUSTAA III.\n\n(1792.)\n\n\n1.\n\nMUSTAT NAAMIAISET.\n\n    Valomerenä välkkyvi valtiaan linna,\n    rusoaaltoina vyöryvi silkkien vuo,\n    tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,\n    salamoivia tähtiä kristallit luo,\n    pikareissa käy välkehtien veri viinin,\n    hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi.\n    Yli kaikkien valtias vaieten katsoo,\n    maan aurinko, nousevan aamun koi.\n\n    Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,\n    välikappaleita käsissä luovan ne vain!\n    Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa\n    tuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.\n    Mitä miljoonista hän, joka huipuilla elää,\n    ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.\n    Oma voima ja valta on määränsä korkein\n    yli herkkien tunteiden, säälinnän.\n\n    Alas maahan, te miljoonat, valtiaan eteen,\n    kun voittonsa vaunut ne ylitsenne käy,\n    kovin on kovimmista hän, vahana vaipuu,\n    ken käskynsä valtaa ei tuntevan näy,\n    te taivutte, uudesti-luojanne taltta\n    kun raivoten marmoripintaanne lyö,\n    vapisette, näät luova on ankara aina,\n    ja murtaminen yhä luovan on työ!\n\n\n2.\n\nVALTIAS MIETTII.\n\n    Te vaaditte vapautta, joutavat joukot!\n\n    Ei vapautta teille! Kultainen koru\n    on vapaus, jolla voi leikkiä yksin\n    ankarat, suuret ja käskevät henget.\n    Ei vapautta teille! Ei helmiä heitetä\n    eläinten eteen, ei koruja kylvetä\n    tielle, min pintaa\n    polkevi joutilas joukkio rahvaan!\n\n    Ei vapautta teille, on onnenne totella\n    ja käskystä ankarain verihin otella,\n    kun lankeaa elon ja kuoleman arpa.\n    Ei vapautta teille!\n\n    Vain suuria henkiä varten on vapaus.\n    Se öinen on taivas, min korkea kansi\n    kultana säihkyvi outoja tulia.\n    Se rusko on uusien päiväin, mi uinuu\n    helmassa taivasta kantavain vuorten,\n    se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy\n    vaieten vasamat ylpeän vaivan,\n    salamoista se suurin on, mustin yö,\n    mi raivosta nauraen tultansa lyö.\n\n    Ei vaalijoiks teistä sen valkean vallan,\n    ei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun,\n    ei leikkinne tantere kultainen kenttä\n    öisien tulten.\n\n    On onnenne käskyä ankarain kuulla.\n\n    On vapaus käskeviä henkiä varten.\n    He tanssivat soidessa yön salamoiden,\n    he huippuja kulkevat, allansa kuilut,\n    elo ja ihmiset, kuoleman kauhu.\n    He uhraavat itsensä, uhraavat toiset,\n    he huoli ei onnesta, vaistot kun ohjaa\n    polkuja taistojen, voittojen heitä.\n\n    He kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,\n    jylhintä vuorta, min paadet he saavat\n    pirstoa ukkosen välkkyvin vaajoin,\n    he etsivät taistoa, leikkaavat voittoa,\n    varroten salamain suurinta soittoa,\n    he uhraavat itsensä, uhraavat toiset,\n    kun välkkyvi kullassa kaukaisin maali,\n    he herroja ovat, te kuulijoita käskyn,\n    mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu:\n    Ei vapautta teille!\n\n\n3.\n\nTULI VALLOILLA ON.\n\n\n    \"Tuli valloilla on!\" kävi myrskyisä huuto.\n\n    Tuli valloilla on, väkijoukko kuin meri\n    tuullen ruoskima pauhaten kuohuu.\n\n    Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,\n    tallattu maahan on jumalien asunto,\n    marmori jaloin\n    särjetty, pirstottu karkehin käsin!\n\n    On valtias kaatunut, purppurarusko\n    riutunut Pohjolan pakkastaivaan,\n    aurinko kirkkain varjojen helmaan\n    vaipunut, kullaten köyhän ja kylmän\n    viluisen tienoon, siunaten sammunut\n    luojista suurin.\n                     Väki roskainen voittanut?\n\n    Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova\n    kivi tuo, min pintahan tuhoterän iski\n    voimaton viha,\n    voittaen timantti säihkyvin murtui.\n\n    \"Tuli valloilla on!\" kävi myrskyisä huuto,\n    kun sankari sortui.\n\n    Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaa,\n    ja kulona kulkien valtiaat, vallat\n    syöksevi maahan ja lieskoihin hautaa.\n    Tuli valloilla on, ja Europa leiri,\n    min joka kolkka kostoa hehkuu!\n\n                           Heinäk. 1906.\n\n\n\nTASA-ARVOISUUS.\n\n\n    Verihuurut peittävät Ranskan,\n    tuli roihuvi valloillaan,\n    viha vihreenä lieskana loimuu,\n    punahurmeella huuhtovi maan,\n    se allensa tallaa ja ruhjoo,\n    mitä vuossadat suurinta loi,\n    se pirstoo ja syöksevi surmaan,\n    tuhokellot kun turmion soi.\n\n    Nyt kostohon käynyt on kurja\n    roskarahvas ja mellastajat,\n    giljotiinit ne yötä ja päivää\n    verivirtoja purskuttavat,\n    nyt poistetaan juopa, min luoneet\n    tuhatvuosien arvot on --\n    tuliglooria säihkyen pettää\n    voi jalotkin hurmiohon.\n\n    Mitä koskevi meihin tuo ilve,\n    verivirrat ja julmuus sen,\n    ken huipuilta katsoo, hän nauraa\n    surunäytöstä laaksojen,\n    suku toinen jos sortuvi tänään,\n    niin huomenna nousee jo uus,\n    vain yksi on hengelle myrkky:\n    tasa-arvo ja vertaisuus!\n\n    Verihuuruista nousevi Ranska,\n    väki roskainen pöyhkeilee:\n    Ei herroja, orjia enää,\n    nyt oikeus hallitsee!\n    \"Eri suuria ihmiset ovat\",\n    -- se oppi on oikeuden, --\n    \"sama oikeus vertaisille,\n    eri oikeus toisillen!\"\n\n                       1906.\n\n\n\n\nAFORISMEJA\n\n\n\nLAULUJEN LAULU.\n\n\n    Milloin kirkas kesätaivas,\n    milloin jylhä ukkosyö,\n    mutta aina tulta, joka\n    synnyttää tai pirstaks lyö.\n\n                        1905.\n\n\n\nÄLÄ EMMI.\n\n\n    Missä seisot, siinä seiso,\n    älä väisty vaaksaakaan!\n    Ole kylmä, säälimätön,\n    älä emmi, iske vaan!\n\n                      1905.\n\n\n\nLAPSELLENI.\n\n\n    Sua isättömäksi kun sanotaan,\n    oma lapseni, lapsikulta,\n    niin näytä, ett' tuholiekkiä ei\n    voi syntyä ilman tulta!\n\n                           1905.\n\n\n\nTAIVAS JA HELVETTI.\n\n\n    Me rikomme, nautimme, uhmaamme,\n    -- se taivast' on elämämme,\n    ja helvetin tuli jos seuraakin,\n    niin jatkuuhan liekintämme.\n\n                           1904.\n\n\n\n\"KUOLLEET KUOLLEITA HAUDATKOOT.\n\n\n    \"Kuolleet kuolleita haudatkoot\",\n    Kristus opetti kerran.\n    Nyt elämäniloa hautaavat\n    seuraajat saman Herran!\n\n                           1905\n\n\n\nRÄNTÄINEN HERRA.\n\n\n    \"Sitä jumalan säätä!\" huokaillaan,\n    kun syysmyrsky sadetta ruutuihin hakkaa.\n    -- Miks palvella lainkaan niin räntäistä herraa,\n    on parempi vaalia räiskyvää takkaa!\n\n                                     1905.\n\n\n\nVOITTAJA PUHUU.\n\n\n    Ma voitin. Mitä ompi voitosta,\n    päämäärä taistellessa vain on pyhä.\n    Ken yläpuolla ei oo voittoaan,\n    hän kahlehissa orjuuden on yhä!\n\n                              1906.\n\n\n\nSOTA.\n\n\n    On sota niinkuin tammi taivas-latva,\n    jot' ase hirveinkään ei maahan lyö,\n    sen pirstoo vasta salamoista suurin,\n    min synnyttävi synkin, oudoin yö.\n\n                             1906.\n\n\n\nLAKI.\n\n\n    Kun elon kahlehtia tahdoitte,\n    niin lain te loitte,\n    vain lapsi, viattomuus, ei nouda sitä.\n    Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen --\n    jos enää voitte.\n\n                              1906.\n\n\n\nKANSAN SANKARI.\n\n\n    Sa hyvähuutoja jos joukon kaipaat,\n    niin ällös puhuko, vaan sammalla,\n    ja hosianna huutaa he, jos saavut\n    sa ratsastaen -- aasintammalla.\n\n                           1906.\n\n\n\n\nITSENÄINEN SUOMI\n\n\n\nKALEVALAN SANKARIT.\n\n\n    Mahtajamme muinaisaikain,\n    taitajamme tietoin, taikain!\n    Teidän oli loitsut, luotteet,\n    virren valta, laulun tuotteet.\n    Hallitsitte hengen alat,\n    taidon tarhat, sielun salat,\n    jumaltiedon julki toitte,\n    maailmoiden synnyn soitte\n    nähdä kansan kuolevaisen.\n    Jumaljuhlat, elon maisen\n    autuaaksi lauluin loitte.\n    Vierititte virttä luovaa,\n    joka määriin, muotoon muovaa\n    muodottoman alkuaineen,\n    elon, lämmön laajan laineen.\n    Vahvistitte runon vallan,\n    kamppailitte harmaan hallan\n    hyistä henkäilyä vastaan.\n    Osoititte, kuinka lastaan\n    luonto vaalii, nostaa laihon,\n    kasvattavi mannun kaihon,\n    joka heelmää hyvää kantaa,\n    siemenestä sadon antaa.\n\n    Korkeamman vielä laihon\n    kohotitte, hengen kaihon\n    kasvatitte kunkin poveen.\n    Lankesitte laulain loveen,\n    tajuun Yli-Taaton yhtyi\n    tajuntanne, kasvoi, ryhtyi\n    käymään tietä kuun ja päivän\n    ohi Manan maiden häivän.\n    Vastaan Pohjan pimeen taikaa\n    valmistitte valon aikaa.\n    Valtikaksi valon säteen\n    ojensitte ihmiskäteen.\n    Tuvilt' ilman tulen toitte,\n    soiton suuren soimaan loitte,\n    rakensitte vasken, raudan,\n    haahden heljän, satalaudan.\n\n    Seppo suurin Sammon takoi,\n    Hengen käärmepellon vakoi,\n    suitsin Tuonen sudet suisti,\n    Manan mahti virret muisti.\n    Luottain valon vahvaan väkeen\n    ryntäs Pohjan paasimäkeen,\n    josta Päivän pyhän nosti,\n    Pimentolan kohlut kosti.\n\n                          1920.\n\n\n\nITSENÄINEN SUOMI.\n\n6.XII.1919.\n\n\n    Löi länsi meidät kerran,\n    puut pyhät, alttarimme kaatoi,\n    toi meille oudon herran,\n    poikamme ikeen alla raatoi.\n    Silvottiin Suomi, kahleisihin lyötiin,\n    maa, muinoin vapaa, orjuutehen myötiin,\n    vallassa vieraan vaipui miesten mieli,\n    sai kaiun karun Kalevalan kieli.\n\n    Ei kannel Väinämöisen\n    vapaana, voimakkaana soinut,\n    se synkän, sydänöisen\n    sai soinnun, valtavana voinut\n    kaiuttaa ei se hengen-mahtiamme.\n    Sous purret vieraat merten lahtiamme,\n    ei tapparamme lyöneet enää tulta,\n    himmentyi päivänkehrän kirkkain kulta.\n\n    Min sentään länsi säästi,\n    sen itä raastoi, surmaan syöksi,\n    valloille väen päästi,\n    mi päivän muutti Manan yöksi.\n    Se hallaa henki, huokui hyhmää, hyytä,\n    valhetta haastoi, synkkää sydän-syytä,\n    se kulki hävitystä, turmaa kylväin,\n    sen eessä vaipui usko urhein, ylväin.\n\n    Mut silloin Suomi nousi,\n    se päältään vieraan ikeen puisti,\n    sen jälleen kaartui jousi,\n    se surmaan sortajansa suisti.\n    Kohotti jälleen Kalevalan kielen,\n    nostatti maasta miesten menneen mielen,\n    se ääntä kuuli oman hengen Herran,\n    taas vapaa, voimakas se oli kerran.\n\n    Taas alttarisi tulta\n    suitsuta, kuule pyhää puutas!\n    Sun, Suomi, maas on multa,\n    ei tuki vieras enää suutas.\n    Virität, suuri, jälleen jousen jänteen,\n    luot katseen ylvään itään sekä länteen,\n    ei orjuuta sua aseet eikä aika,\n    povessas palaa Väinämöisen taika!\n\n\n\nLEIRILAULU.\n\nKenraali K.G.E. Mannerheimille omistettu.\n\n\n    Yö uhkaa, myrsky käy,\n    maa mahtajaansa, vartiaansa vailla.\n    Ei merkkitulta näy,\n    se sammui päivän pakenevan lailla.\n\n    Pimenee yhä yö,\n    vain synkät pilvet peittää maata, merta,\n    salamat siintäin lyö,\n    ruskottaa idän ilmanääret verta.\n\n    Hetkekskään taipua\n    voi emme, taakkaan tottui hartiamme.\n    Ken väistyy, vaipua\n    iäksi voi ja pettää vartiamme.\n\n    Vasamat välkähtää,\n    nyt lyömme kuoleman ja elon arvan,\n    ei aatosaikaa jää,\n    nyt rynnättävä ees on joukon harvan.\n\n    Uljaasti eteenpäin,\n    käy myötä mahtajamme, vartiamme!\n    Maan rakennamme näin,\n    kohottaa korkeuteen sen hartiamme.\n\n                       18.IX.1919.\n\n\n\nTOUKOKUUN 16 PÄIVÄ.\n\n\n    Katkenneet kaikki kahleet vihdoin ovat,\n    jotk' ennen suuruuttasi, Suomi, esti.\n    Vaikk' oli kamppailusi karut, kovat,\n    ne nurkumatta poikas sentään kesti.\n    Vaikk' kenttiäsi veljes veri kasti,\n    kamppailtiin sentään voitonhetkeen asti,\n    sodittiin silmäin eessä kuolon uhka,\n    takana kodin rauniot ja tuhka.\n\n    Taisteltiin vapaudesta viime veriin,\n    maksettiin kaikkein kallein voiton hinta,\n    katsottiin pelkäämättä peitsen teriin,\n    avartui alttiudesta joka rinta.\n    Uhrattiin, mutta uhria jos maamme\n    taas uutta vaatii, uhri uhratkaamme,\n    ei riitä yksin pelkkä miekan-retki,\n    on vapaus vallattava joka hetki.\n\n    Uhrinsa vapaus joka hetki vaatii,\n    se vaatii enemmän kuin sydänverta.\n    Vapaus uudet hengen lait laatii,\n    on sille uhrattava joka kerta,\n    kun kansa askelenkin eespäin astuu.\n    Meill' lisänä on Hengen edesvastuu,\n    sen Hengen, joka heimoamme johtaa,\n    korvessa tulenpatsaanamme hohtaa.\n\n                              1920.\n\n\n\nVASTAISUUDEN SOIHDUT.\n\n\n    Vain korkeempina ajan aallot käy,\n    kuin tuhotulva kasvaa valta vihan.\n    Yö uhkaa, pelastust' ei missään näy,\n    nyt hukkuako täytyy kaiken lihan?\n    Inehmo pedon lailla toistaan raastaa,\n    salamoin taivaat päänsä päällä haastaa;\n    jumalten äänet sille puhuu turhaan,\n    ken kasvanut on väkivaltaan, murhaan.\n\n    Viel' ummessa ei haavat meilläkään,\n    ei kedot kuki, joita hurme kasti.\n    Povessa meill' on jäljet roudan, jään,\n    silmämme säteile ei valoisasti.\n    Mieltämme jäytää kirveltävä oka,\n    ei unhon lumi kentillä, vaan loka,\n    pimeys seutuamme yhä saartaa,\n    saalista sielussamme kalma kaartaa.\n\n    Muualla vaikk' ois kuinka tumma yö,\n    sytytä, Suomi, tulet päivän uuden,\n    sa ylles kaarra tähtikirkas vyö,\n    väkevät soihdut valon, vastaisuuden.\n    El sopu ole merkki miehen heikon,\n    väkevä rinnallensa nostaa veikon,\n    mi eksyi tieltä velvoituksen, vaiston,\n    mi omaa kansaa vastaan alkoi taiston.\n\n    On aika auroiks säilät takoa,\n    kädestä hellitä sa miekan kahva.\n    Laajoiksi vainiosi vakoa,\n    rauhassa niinkuin taistoss' ole vahvat\n    Luo uusi usko inehmojen kotiin,\n    parhaamme sortuu surman teille, sotiin.\n    Hulmutkoon päämme päällä rauhan viiri;\n    näin kirkastetaan maailmoiden piiri!\n\n                  Vuoden vaihteessa 1920.\n\n\n\nAKSELI GALLEN-KALLELA.\n\n26.IV.1915.\n\n\n    Suomen luonnon suuri satu.\n    Yksinäisen suksen latu\n    käyvä korpeen, vaara-maille,\n    asunnoille autuaille;\n    poikkee Pimentolan pihaan.\n    Lietsoo lempeen, loihtii vihaan,\n    lähtee jälleen, kulkee harhaan,\n    lieskoin valkein tähtitarhaan\n    nousee, painuu Tuonen lehtoon,\n    hiipii halki iki-ehtoon.\n\n    Astuu urhot yöstä esiin,\n    Hopeevirit piirtyy vesiin,\n    herkkyy miesten mielet mesiin,\n    kumpuu käen kullat kesiin,\n    käyvät karhut korven pesiin.\n    Purret puhuu, linnut laulaa,\n    yö ja päivä toistaan kaulaa\n    Pohjan pimeen tanterilla,\n    kuun ja päivän paistamilla.\n\n    Kuljet kankahilta Hämeen.\n    Tiedät seudut suon ja rämeen.\n    Tunnet Immet, Impivaarat,\n    vedet suuret, seitsenhaarat,\n    linnanherrat, vuorenpeikot,\n    Kiven korvenkäyjä-veikot.\n    Kaikki esille toit yöstä.\n\n    Maine mahtajalle työstä!\n\n\n\nKASIMIR LEINO.\n\nIn memoriam 8.III.1919.\n\n\n    Vesiltä väljemmiltä, joilla kulta\n    auringon kiiltää, myrskyt suuret soi,\n    purjeesi vapauden laulut toi, --\n    ei tartu niihin tahrat maan, ei multa,\n\n    Säkeesi suitsi sarkasodan tulta,\n    kalvastas kuulsi uuden aamun koi,\n    kauneimmat muodot sointus kieleen loi,\n    taiteeseen hengen taiat saimme sulta.\n\n    Mestari olit sävelten ja sanan,\n    suur oli taituruutes, muotos mahti.\n    Ulappaan purtes piirsi kultavanan,\n\n    säteili selkä, läikkyi, lauloi lahti.\n    Ei suistu sointus koskaan yöhön Manan,\n    se aamun-kultain ain on kuulas vahti.\n\n\n\nSUOMEN OLYMPIALAISILLE.\n\n\n    Ihmisvoima, jännervoima,\n    rautatahdon kammitsoima,\n    miehen-mielen aateloima.\n\n    Pystypäin, ei maassa matain.\n    Karkaisema kilparatain,\n    pyhittämä vuosisatain.\n\n    Kansain pienten kirkas kalpa.\n    Väkivallan, sorron salpa.\n    Nouset, kaatuu kaikki halpa!\n\n    Sinun vastavoimain voitto,\n    ihmisyyden kannelsoitto,\n    ajan uuden aamunkoitto!\n\n    Ylläs menneen iltarusko,\n    Olemukses kangastusko?\n    Ei, vaan vuorenvankka usko.\n\n    Et sa taitu, tarmos taipuu\n    hetkeks, miehes maahan vaipuu.\n    Ylhäällä on henkes kaipuu.\n\n    Ylös, ulos, laajemmalle!\n    Haastaa teot Europalle:\n    vaivu emme vainon alle.\n\n    Konsa miesten mielet laukee,\n    vastavoima vaikee raukee.\n    Portit Europassa aukee.\n\n                  17.VII.1912.\n\n\n\nKUOLEVA ARMEIJA.\n\n(Norjan tuntureilla 1719.)\n\n\n    On iskut isketyt, jo raukee rauta,\n    on suoritettu sodan sankartyö.\n    Ylt'ympärillä saartaa jää ja yö\n    armeijaa, aukee hyinen hankihauta.\n\n    Ain auttoi kalpas ennen, nyt ei auta.\n    Teit työsi, levon, palkan hetki lyö,\n    nyt tuntureiden hyyn ja lumen vyö\n    sun peittää. Sulkeutuu silmälauta.\n\n    Kotoista ympärillä kaikki. Koti\n    on sulle paikka, kussa voimas soti\n    nälässä, tuiskussa ja kesken jään.\n\n    Kuss' soitti kilpaa kera myrskyn luoti,\n    hurmeesi kussa kuumimpana vuoti,\n    siell' löysit kinoksissa suvisään.\n\n                  Helsinki, tammik. 1919.\n\n\n\n\nUHRILIEKKI\n\n\n\nNÄKY.\n\n\n    Tulin luoksesi etsien iloa maista,\n    en tuntenut murheen murtamaa naista.\n\n    Tulin luoksesi etsien onnea lauhaa,\n    et tuntenut laaksojen lempeetä rauhaa.\n\n    Minut huikaisi silmies säihkyvä valo,\n    kyti niissä tuskien tumma palo.\n\n    Mua kutsui kulmies öiset kaarteet,\n    ne kätki kyynelten kiiluvat aarteet.\n\n    Mua huusi huultesi polttava jano.\n    Ma saavuin. Sa tuijotat vain, et sanaa sano.\n\n    Et vastaan käy, et syliä avaa,\n    sa säikkynet lieskaa leimahtavaa.\n\n    On silmäsi hehkuva, helmasi jäinen,\n    olet tähti, kylmässä kimmeltäväinen.\n\n    On polkusi pilkkopimeä, öinen.\n    Tulit, poistuit, ah iät sua ikävöinen.\n\n                                 1911.\n\n\n\nCARMEN.\n\n\n    Notkuvat lanteet,\n    huiskava huntu,\n    säihkyvät ranteet,\n    silmissä huuman\n    hehkuva tuntu.\n    Kultaiset vanteet\n    ympäri uuman\n    käärmeenä taipuvan,\n    tanssissa keinuvan, tanssiin haipuvan.\n\n    Kädet hennot niinkuin kukkaset kedolla,\n    jalat hiipivän notkeat niinkuin pedolla,\n    jäänhohtavat hampaat, häijysti kiiltävät,\n    sydänjuuriin saakka kuin veitsin viiltävät.\n\n    Katse niinkuin hehkuva kulta.\n    Silmät räiskyen kylmää tulta\n    tummana tähtitaivaana aukee.\n    Valot välkkyvät ripsien yöhön raukee.\n\n    Kuin kultasfinksinä yössä nouset.\n    Käsivarret valmiina niinkuin jouset,\n    yön tähtikirkkaus kulmilla,\n    hymy hyytävä huulilla julmilla.\n    Maanpiiri tomuna eteesi raukee,\n    tulet taivaan sammuu ja tyhjyys aukee.\n    Pimeässä huulesi yksin hiiluu,\n    teräskylminä iskien silmäsi kiiluu.\n\n                               1911.\n\n\n\nBRYNHILD.\n\n\n    Hapsi hyinen, ripsi jäinen,\n    katse kylmä, räiskyväinen.\n\n    Silmä revontulten soihtu,\n    Olemukses outo loihtu.\n\n    Välkyt taivaan tähtivyönä,\n    uhkaat tuntureiden yönä.\n\n    Vinkuen kuin viima lennät\n    ilman halki. Laaksoon ennät\n\n    niinkuin lumivyöryn pauhu,\n    lakeuden laajan kauhu,\n\n    Kimpoat kuin kirkas kiro,\n    hyyssä vartes valkee, siro.\n\n    Kussa astut, kasvaa hanki,\n    kukkakenttä jään on vanki.\n\n    Kuurakulmin yössä nouset,\n    laukee surman suuret jouset.\n\n    Mies kuin korsi eessäs murtuu,\n    elo laaja, lämmin turtuu.\n\n    Ympärillä kentät jäiset,\n    surman yössä säihkyväiset.\n\n                       2.XI.1911.\n\n\n\nSEPPELÖITY.\n\n\n    Minkä elin, sen ma lauloin,\n    kirjaelin tähtivöin.\n    Konsa naisen nuoren kauloin,\n    runon hennoin helmipauloin\n    kuudan-kulman seppelöin.\n    Jos ma sorrun, jälkeen jää\n    sentään uni seppelpää.\n\n                       1911.\n\n\n\nUHRILIEKKI.\n\n\n    Olet liekki hämärän temppelitarhan,\n    pyhä suitsutus halki elämän harhan.\n\n    Jumal-alttarin oot tuli ylhäinen, ylväs,\n    ikihartauden pyhä, valkea pylväs.\n\n    Yön tähtien siintävä siunaus lienet,\n    elon suurimman viestin taivaalle vienet.\n\n    Sanan rakkaudesta, mi kaikkensa kantaa\n    ain uhriksi, koskaan ei kyllin voi antaa,\n\n    kuin siunaus äänetön yllämme säilyy,\n    yön kangastuksena päällämme päilyy.\n\n    Ah airut outojen, valkeiden maiden,\n    sanansaattaja kenttien autuaiden,\n\n    sua siunaan, kun tulit luokseni yöhön,\n    veit myötäsi tähtien korkeiden vyöhön.\n\n    Iäks sammutit kaikki maalliset valot.\n    Iankaikkisuuksien näytit palot.\n\n                                 1914.\n\n\n\nUHRIKUORO.\n\n\n    Jalokivi-auringot vyöryvät ylläsi yössä,\n    smaragdiliekkejä kiertävät safiirisoihdut,\n    kultaiset pallot paistavat purppuravyössä,\n    oudosti vangiten mielen kuin mahtavat loihdut.\n\n    Ylenet öisessä loistossa taivahan lailla,\n    kulmilla kuudan ja kutreilla tähtien tarhat.\n    Katseesi kaukainen sydänyön siintävän mailla,\n    ylläsi valkeus, allasi elämän harhat.\n\n    Korkea oot, jumalattaren seppelepäisen\n    kauneus vartesi valkean viivoista hohtaa.\n    Silmäsi luot avaruuksiin, ja liekehtiväisen\n    aurinkosaaton aurinko leimuten kohtaa.\n\n    Kun sinitähtinä siunaten katsehes kääntyy\n    maahan, niin syttyvät suitsutusalttarit ylväät,\n    uhrien korkeat kuorot ilmoihin ääntyy,\n    taivaille nousten kuin valkeat temppelipylväät.\n\n    Suot ikikauneuden, pyhä, ylhäinen nainen,\n    tähdestä tähteen kulkevi korkea retki.\n    Siunaten sammuu sun eessäsi polvistuvainen,\n    luonasi on tuhat vuotta kuin kiitävä hetki.\n\n    Maailmat vaipuvat jalkojes juureen ja taivaan\n    kaikkeudet, ihanuudestas heijastuvaiset.\n    Kiitetty ollos, suot levon, tuomitset vaivaan,\n    kuiluihin paistaa silmäsi seijastuvaiset.\n\n                                    1914.\n\n\n\nORJA.\n\n\n    Sovun mieltä\n    kerran vannoin,\n    taiston tieltä\n    miekan kannoin\n    rauhan kotiin.\n    Väsyin sotiin,\n    pölyyn, sauhuun,\n    kuolon kauhuun,\n    missä miesi\n    miestä vastaan\n    seista tiesi,\n    ainoastaan\n    lyödä, taikka\n    itse kuolla.\n    Miehen paikka\n    oli tuolla.\n\n    Kodin sain ma,\n    jota hain ma,\n    nuoren naisen,\n    kiharaisen\n    mustakulman.\n    Sodan salat,\n    miekan julman\n    hälle annoin.\n    Lemmen valat\n    itse vannoin.\n\n    Jälleen nousin.\n    Tulijousin\n    maahan lyötiin\n    mies ja myötiin\n    orjaks julman\n    mustakulman.\n    Asein omin,\n    käsin somin\n    tehtiin paula.\n    Valko-kaula\n    kultanitein\n    kädet nitoi,\n    ikisitein\n    syämen sitoi.\n\n    Turha nousta!\n    Hän nyt jousta\n    käyttää, nostaa\n    kylmää kalpaa.\n    Tiesi salpaa,\n    sulle kostaa,\n    joka ostaa\n    tahdoit onnen.\n    Poven ponnen\n    rauhaan vaihdoit,\n    taiston teitä,\n    säveleitä\n    sodan kaihdoit.\n\n    Olet orja.\n    Tuskiasi\n    nää ei sorja\n    vartijasi.\n    Häll' on voitto,\n    aamun koitto\n    elon uuden,\n    vastaisuuden.\n    Sinä miesi\n    ehtoon harmaan,\n    katkes tiesi\n    luona armaan.\n\n              1914.\n\n\n\nASEETON.\n\n\n    Helkkeessä kullan ja välkkeessä vasken\n    asehet jalkojes juurehen lasken.\n\n    Tantereen tomuun kirkkahan kalvan\n    heitän ma kuin helyn turhan ja halvan.\n\n    Keihääni taitan ja jouseni särjen,\n    katkaisen kiitävän nuoleni kärjen.\n\n    Kylmänä eessäsi jälleen seisten\n    katselen teriä turmani peisten.\n\n    Aseitta oon, nyt tarttuos miekkaan,\n    murra murrettu maantien hiekkaan!\n\n    Ylpeenä voitettu haarniskan avaa\n    varroten iskua kuolettavaa.\n\n                           1914.\n\n\n\nVALKEA MORSIAN.\n\n\n    Koristettuna et kevätkoivujen kerkin\n    sa luokseni tullut, kun uhkui maa\n    elinnesteitä, neitsehet mielin herkin\n    kun sulhojen helmaan kiiruhtaa.\n    Et saapunut kun ikivalkeus väilyi\n    yli metsien, maiden ja vetten vyön,\n    kesän kirkkaus outo kun siunaten säilyi\n    yli päivän ja illan ja ylhäisen yön.\n\n    Et saapunut silloin. Sa saavuit kun halla\n    yli maan oli henkinyt hyyrrettään.\n    Tulit yön ikitähtien ylhäisten alla\n    lumihelmien välkkeessä, helkkeessä jään.\n    Kiharoillasi hyinen morsiushuntu,\n    ohimoillasi kirkkaus kummallinen.\n    Punahuulilla pakkasen polttava tuntu,\n    säde silmissä taivaiden siintävien.\n\n    Tulit luo. Olemuksesi ääretön rauha\n    kuin unho mun mieleeni laskeutui.\n    Miten hiljeni maailma! Lempeä, lauha\n    yö äänettömyyttänsä oudoksui.\n    Soit kättä, kuin iäinen anteeksi-anto\n    se sieluuni saakka kosketti.\n    Iankaikkisuuteen vain silmänkanto.\n    Ikivalkeat maat mulle aukeni.\n\n    Ylistetty, ah syysyön morsiameni,\n    vilun kukkia unteni haudoille toit.\n    Jääseppeleen painoit sa kulmilleni,\n    yli menneen unhoitusta sa loit.\n    Ylistetty, ah muistelit sydämesi ylkää,\n    tulit luokseni tuikkeessa tähtösien.\n    En koskaan, ah koskaan ma sinua hylkää,\n    surun, syysyön morsian valkoinen.\n\n                               19)5.\n\n\n\nHYVÄ JUMALATAR.\n\n\n    Kiitetty ollos, kun maallisen miehen\n    matalaan majaan\n    saavuit sa kerran.\n    Astuit alle karstaisen hirren,\n    Istuit äärehen pöydän vajaan.\n    Uskoen eloni öisehen tiehen\n    puolehen pakkasen, keskelle kirren\n    lämpöä loit, oi enkeli Herran.\n\n    Astuit sa ääriltä öisen taivaan.\n    Ihmisen vaivaan\n    lohtua loit, levon soit, joka tarpeen\n    miehelle oli, min haavoja arpeen\n    saanut ei aika, ankarin taika.\n    Uhkasi yöt, ei säästäneet hallat,\n    välkkyivät vain vilun-tahtien vallat.\n\n    Luokseni saavuit. Pois suli kirsi,\n    helkähti ilmoihin valkea virsi.\n    Pimeys, pakkanen pirtistä lähti,\n    syttyi taivaalle lempeä tähti.\n    Pois kädet valkeat vaivani pyyhki,\n    rintani oudosta onnesta nyyhki.\n    Aurinkosilmäsi sieluuni paistoi,\n    huultesi hurmaa huuleni maistoi.\n    Pirttini päivän paahteessa kylpein\n    taivaalle nousi kuin temppeli ylpein,\n    siirtyivät seinät, ja suureni silta.\n    Lankesi lauluinen, laupias ilta.\n\n    Hiljeni maailma, ilmojen pielet\n    helkähtivät kuin kanteleen kielet.\n    Kaikuivat vain sinitaivahan kellot,\n    häipyivät kauaksi korvet ja pellot.\n    Yön yli siintivät silmäsi vainen.\n    Kiitetty, kiitetty, ah jumalainen\n    valtiatar, pyhä, valkea nainen!\n    Kullassa välkkyen, hiuskiharainen,\n    ohjasit polkumme varjosta valoon,\n    tiesit tien iki-aamujen paloon.\n\n               Rautalampi, kesällä 1914.\n\n\n\nMENNYT.\n\n\n    Oli suuri ja syvä\n    sun antaumukses.\n    Niin hellä ja hyvä\n    sun tunnustukses.\n    El haastanut suusi,\n    sulo-silmät vain eli,\n    valo taivainen, uusi\n    niist' tuikahteli.\n\n    Valo taivaan, mi loistaa\n    maan kylmimmän yllä,\n    vilun, pakkasen poistaa\n    vain syleilyllä.\n    Niin rajaton, rikas\n    olemukses ol' sulo.\n    Sinun ollut ei vikas\n    eron katkeran tulo.\n\n    Syy myöskään ei minun\n    Kova kohtalon valta\n    vei luotani sinun.\n    Yön taivahalta\n    katos viimeinen tähti,\n    ja tyhjyys aukes.\n    Mihin armaani lähti,\n    laps uupunut raukes?\n\n    Menit pois. Palajatko\n    sa ystäväs luokse?\n    Ei sallimus katko\n    ikikahletta, juokse\n    ei takaisin hiekka,\n    mi käsistä valuu.\n    Kohos kuoleman miekka,\n    on mahdoton paluu!\n\n    Elon tappava nuoli\n    löi rintahasi.\n    Kaikk' kauneus kuoli\n    sun kuollessasi.\n    Paras jäi anomatta,\n    min elämä antaa.\n    Sana jäi sanomatta,\n    taa Tuonen mi kantaa.\n\n                1915.\n\n\n\nVAIMOLLENI.\n\n\n    On elämäni sinun elämäsi.\n    Ah ainut autuutein on sylissäsi\n    leväten vaipua sun valkeuteesi,\n    uskossa suureen, syvään sydämeesi.\n\n    On eloni sun elämäsi tulta.\n    Mit' omistan, sen yksin sain. ma sulta,\n    kun käsivartes kiersit kaulahani,\n    kun öiset kutris leikki kulmillani.\n\n    Lähestyn sinua kuin pyhää naista,\n    helmassas elän aikaa tulevaista,\n    sa miehuuteni unten ikävöity,\n    kukilla suuren suven seppelöity.\n\n                            1914.\n\n\n\nSA OLIT KEIDAS.\n\n\n    Sa olit keidas korpimatkallain,\n    ma vähän annoin, sulta kaikki sain.\n\n    Ma kaikilta ja kaikkialta hain,\n    muut oli köyhät, sinä rikas vain.\n\n    Miks emme käyneet iät rinnakkain?\n    Nyt yksin yössä itken haavojain.\n\n    Sa vaeltaja viitain valkeain,\n    sua nää en. Kadotin, ah kauneimpain.\n\n    Ma olin käyjä teiden avarain;\n    nyt olet ainut, ylin unelmain,\n\n    kun sammuneet on tähdet taivaaltain.\n    Sua kiitän öistä unten ihanain.\n\n                         16.XII.1919.\n\n\n\nVALKEA MORSIAN.\n\n\n1.\n\nODOTUS.\n\n    Kangastaa kaukaa utuvalkeen kevään\n    kirkastus, uneksien vihannoivat\n    kasteiset viidat, hymnit heleet soivat\n    kohoten korkeuteen säteilevään.\n\n    Kaikk' kevätvirteen yhtyy helisevään,\n    hartaammin tummat metsät huminoivat,\n    riemuiten purot pulppuu, nousee loivat\n    maat korkeemmiksi. Tähdet himmenevään\n\n    vahvuuteen pisaroina hukkuu, haipuu.\n    Nyt valtaa sielun ikuisuuden kaipuu.\n    Oudoille ulapoille soluu pursi.\n\n    Ahdasta tääll' on, polku liian kaita.\n    Käy aatos kohti kirkastuksen maita,\n    luo morsiamen, mi kaikki kahleet mursi.\n\n\n2.\n\nAUTUAILLE KENTILLE.\n\n    Ulappaa heljää liitää hento haaksi\n    veen-viileen, vitivalkeen morsiamen.\n    Kuun säteet kuultaa puhki purjeitten,\n    maa himmentyy kuin hopee-usvan taaksi.\n\n    Avartuu öiset aavat autuaaksi\n    kentäksi valtain ikivalkeiden,\n    syvyydet seijastuvat tähtien\n    siunaavain siintäväksi utu-maaksi.\n\n    Nyt rajat raukee hengen sekä aineen,\n    aurinko-taivaat aukee loistavat.\n    Väristen kulkee pyhän, luovan laineen,\n\n    iäinen laulu maiden, merten yli.\n    Yön ääret säveltulvaa toistavat,\n    aarteensa avaa kaikkeuden syli.\n\n\n3.\n\nKIRKASTUS.\n\n    Yö kuulas hopeevirit vetää vesiin,\n    valkeina viidat, vaarat unelmoi.\n    Siimeessä salon outo sävel soi,\n    puhkeevat kukkain kultalehdet mesiin.\n\n    Kuljemme niinkuin onnen ikikesiin,\n    huikaisten päivän kilo karkeloi.\n    Syleilee toistaan illan, aamun koi,\n    tulvahtaa tuoksut suven suuren esiin.\n\n    Kuin kulta-usvaan uppoo ääret taivaan,\n    kentillä autuailla aatos harhaa,\n    mi vangittu ol' outoon tuskaan, vaivaan.\n\n    Yö valkene ei aamuruskon myötä.\n    Ei päivää näy, ei kuuta, tähtitarhaa,\n    vain kirkastuksen korkeata yötä.\n\n\n4.\n\nHYMNI.\n\n    Tulit ääneti niinkuin kuoleman yö\n    elon paahtavan päivän päästä,\n    tulit niinkuin tuomion miekka, mi lyö,\n    sydänverta ei syyllistä säästä.\n\n    Tulit kuin ikitähtien valtava vyö,\n    koru kiiluva kuurasta, jäästä,\n    jumalan vapauttava, valkea työ,\n    pois johtaen itsekkäästä\n\n    elon kierrosta uupuneen, unhoitetun.\n    Ylös yön avaruuksia kohti\n    valoväyläsi välkkyvä ohjasi mun.\n\n    Kadotettukin katsoa tohti\n    ikl-aamujen auringonleimuhun,\n    yön tähdet miss' sammuen hohti.\n\n                         1918.\n\n\n\nKEVÄTRUUSU.\n\n\n    Tulvii tuoksut, aukee ummut,\n    tummumistas, ruusu, tummut.\n\n    Puhkeet kohta täyteen kukkaan.\n    Elonmahlasi ei hukkaan\n\n    mennyt. Heleänä heilit.\n    Heijastavat hetteen peilit\n\n    hopeaiset punertavaa\n    ruusua, mi terän avaa\n\n    kesken kevätkirttä, jäätä\n    kantain, sorja, seppelpäätä.\n\n    Viettää elon nuorta juhlaa.\n    Elinnesteitänsä tuhlaa,\n\n    tuoksuu syksyyn suven yli,\n    kukka kuuma, sulo-syli.\n\n    Lempeästi elo kantaa\n    sitä, joka kaiken antaa\n\n    elämälle. Turha säästää,\n    pakoon hetket parhaat päästää!\n\n    Rikas riemuaan ei salaa,\n    hehkuu, syksyyn saakka palaa!\n\n                       1919.\n\n\n\nÄÄNETTÖMYYS.\n\n\n    Oudompi olit arvoitusta elon,\n    korkeempi kuolemaa, mi kutsuu pois\n    keskeltä karkelon, mi ollut ois\n    elosi kaunein. Hohtokiven helon\n\n    heijastus sua saarti, oudon pelon\n    herätti olentos. On niinkuin sois\n    yhäti sointus sisin, siintäin lois\n    säteensä sieluus, on kuin saisin selon\n\n    salasta henkes nyt, kun mustaa, mykkää\n    kaikk' ympärillä on, syän sammuin sykkää.\n    Arvoitus sielusi ol' äänettyys.\n\n    Yö yllä maailman sa olit lauha,\n    ah, templin marmorisen valkee rauha,\n    suur, syvä, seijastuva iäisyys.\n\n                    28.IV.1919.\n\n\n\nKOHTALON LAULUJA.\n\n\n    1.\n\n    Sanokaa, ikivallat,\n    sanokaa minun syyni.\n    Mikä toi tuhohallat,\n    miks tappava, tyyni\n    tuli talvi, min kahleissa henkeni hyytyy?\n    Pian tahtoni talttunut kaikkeen tyytyy.\n\n    Sanokaa, elon Herrat,\n    mitä tein minä väärin,\n    lukemattomat kerrat\n    kun miellnmäärin\n    minut syösseet olette kuilusta kuiluun?\n    Miks tarttua en elon saa ilohuiluun?\n\n    Sanokaa, ikivoimat,\n    miten kauan kestää\n    mun sieluni soimat?\n    Ikipäivätkö estää\n    mun tarttumasta ne toimeen ja työhön, --\n    iäks vangittu oonko ma varjoon ja yöhön?\n\n    Ovat kahleeni jäästä,\n    olo ainaista yötä,\n    en koskaan ma päästä\n    voi muiden myötä\n    elämään, mitä elämä muille antaa, --\n    ei särkynyt siipi voi kauaksi kantaa.\n\n    Muut eivätkö koskaan\n    eloss' eksyneet ole?\n    Pyrin korkeelle, joskaan\n    ei alati pole\n    jalat oikeeta polkua yössä, oi harhaan\n    useasti ma kuljin, pois tuhlasin parhaan.\n\n    Ei tullut armo\n    osaksein, ei hyvyys.\n    Minut pettikö tarmo,\n    kun aukesi syvyys\n    jalan alla, vailla äärtä ja pohjaa?\n    Mua yksikään tähti ei oikeaan ohjaa.\n\n    Kovan kohtalon arvan\n    ma tunnen, mi lankee.\n    Sydän silloin harvan\n    sykähtää. Miel' ankee\n    on miehen, mi eessä on oudon uksen.\n    Tulevaisuuden kolkon kangastuksen.\n\n\n    2.\n\n    Elon korkeimman kauneuden ihanuutesi äänetön voittaa,\n    sisin sielusi naisellisuus pyhempään yhä puhkeevi kukkaan.\n    Syvin sallimus oot elämäin, sua huutaako henkeni hukkaan,\n    sano armonko suot tahi tahdotko jo ikiretkelle sieluni soittaa?\n\n    Pyhä mulle tahtosi on, sitä vastahan en kapinoi ma,\n    elon mulle sa antaa voit, myös piilevi käissäsi surma,\n    elo kanssasi autuas on, sua vailla kuolo kuin hurma.\n    Ylin tähti tielläni ain ikirakkauden ylhäinen voima.\n\n    Elon liekin sulta jos saan, sinun vuoksesi yksin se palaa,\n    kipinää pane pienintä en oman itseni vuoksi ma säästöön.\n    Minut täältä jos päästät sa pois, käyn niinkuin syntien päästöön.\n    Iäks sieluni, armahin, nyt sinun sieluusi yhtyä halaa.\n\n\n    3.\n\n    Kovin kohtalo löi, -- iäks tiemmekö erille?\n    Sydän, tuskien raastama, nääntyvi verille --\n    mies eikö jo joudu matkansa perille?\n    Lyhyt taival lie,\n    mi tyhjään vie.\n    Suur tyhjästä tyhjään ei matkan muutos,\n    ei paina kaiken puutteessa puutos.\n    Ylin henkesi hekkuma kun on poistunut,\n    ei autuutes ainoa enää oo toistunut.\n\n    Ken maistanut on elon suurimman sulon,\n    kenen rinnassa jäljet on kuoleman kulon,\n    hän tuntevi tappavan talvensa tulon.\n    Ei aurinko paista,\n    pyhät marjat ei maista,\n    kimalaistenkin on mesi kultainen karvasta,\n    simatuoppisi saat sinä paikasta harvasta.\n    Osalles jos kohtalo ainoan sääsi,\n    pian soi ikikellot päällä sun pääsi.\n\n    Pyhin kulje ei, kussa on polku lokainen,\n    tie puhtainta varten ei tehty oo jokainen --\n    siks kruunus on orjantappuran-okainen.\n    Elämälläsi maksa\n    pyhin, ellet sa jaksa,\n    sinut maahan lyö tuhon, tuomion vallat,\n    on eessäsi vain elon hyisimmät hallat.\n    Olen valmis, ma kohtalon käskyhyn taivun --\n    ma maahan sun jalkojes juureen vaivun.\n\n\n    4.\n\n    Ma vavisten tunnen, on tulossa turmani.\n    Olen kärsinyt, nauttinut myös elon hurmani\n    pyhän, korkeimman; kohta on saapuva surmani.\n    En vaalinvaltaa, en armahdusta\n    ole saanut milloinkaan, koputusta\n    käden kolkon ma varron vain ovelleni.\n    Pää painuvi sairaalle povelleni.\n\n    Ypö-yksin ma istun ja aattelen kammoin,\n    miten kärsin, ja kärsinyt olen jo ammoin,\n    sydän raadeltuna ja jäsenin rammoin\n    elon autiudessa. Niin kulkevat kuvat,\n    ne kätköstä sieluni kangastuvat,\n    ei rauhaan päästä ne päivällä, yöllä,\n    en tappaa voi niitä laululla, työllä.\n\n    Näen, kuinka ma astuin nuoruuden innoin\n    elämään, miten lauloin ma rohkein rinnoin,\n    lumos mun elo loistavin pilvilinnoin.\n    Menemään kera pilvien linnani lakaisin,\n    tule koskaan ei kultaiset kartanot takaisin.\n    Totisinta ja parhainta konsa jos tarkoitin,\n    heti luotani onnen ja ystävät karkoitin.\n\n    Sitonut olen itseni silkkisin sitein,\n    monen pauloin ma neidon polttavin nitein,\n    tapas tappava talvi vain kiiluvin kitein.\n    Ylt'ympäri henkäili hyinen halla,\n    ikityhjyys yllä, ja autius alla.\n    Suven, lempemme sulosta missään ei merkkiä,\n    elämään lie olleet ne liiaksi herkkiä.\n\n    En voi valittaa, en huojennusta\n    saa mistään, ei pienintä pilkahdusta\n    näy toivon, yö ympäri on sysimusta.\n    Ei tuiki taivaalla yhtäkään tähteä,\n    en paikaltani voi minnekään lähteä.\n    On niinkuin oisin ma kuuro ja sokea,\n    kovempaa joka hetkikö saan yhä kokea?\n\n    Elo kaiken antoi ja otti, en kiitä,\n    en kiittää voi elämää edes siitä,\n    en kerjätäkään, murut mulle ei riitä.\n    Typötyhjänä taivalla loppuun tiesi --\n    vai lienet jo vainaja, valkea miesi?\n    sukupolvia sitten kuollut ja kaatunut,\n    kera muiden maaksi ja mullaksi maatunut?\n\n\n    5. Epiloogi.\n\n    PYHÄINPÄIVÄNÄ.\n\n    Syys, äänetön matkamies,\n    läpi luonnon on kulkenut tuima ties.\n    Ylt'ympärilläsi henkii halla,\n    verenpunaiset askelet kaikkialla\n    näkyvät, miss' oot vain polkenut jalkaa.\n    Nyt saatto raskain taas kulkea alkaa.\n\n    Käy veretön, valju ja synkeä saatto --\n    on koittanut kuoleman korkea aatto.\n    Näen kulkueen, tuttuja kasvoja tapaan,\n    monen ystävän nään, ajan kahleista vapaan.\n    Mua viittovat he, miks en yli rajan\n    käy? Oon elon orja, oon vankina ajan.\n\n    Moni kutsun sai pois, monet itse lähti, --\n    joka kiireellä sentään on siunaava tähti.\n    Ei tunneta tuollapuolen eroa,\n    ei ruhtinasta, ei maailman neroa,\n    kultin maksoi vain elonsa kallista veroa.\n    Kun auennut on pyhä, äänetön puisto,\n    jää jäljelle pelkkä siunaava muisto.\n\n    Jää jäljelle muisto hiljainen, hyvä.\n    Pois pieni on kulunut, suuri ja syvä\n    vain kuultavat alta kadonneen kuoren;\n    elon nään ikivihreän vain sekä nuoren.\n    En katsele kukkia kuihtuvaisia,\n    elon erheitä muista en pieniä, maisia,\n    en hautoja aattele, hautajaisia.\n    On kaikella leima nyt iäisempi,\n    pois kaikki on, pois viha, katkeruus, lempi.\n\n    Iki tähdet illan suurina palaa,\n    valo niiden meille kuin lohtua valaa,\n    iankaikkisuuteen mielemme halaa.\n    Rajat kaikki siirtyy,\n    tulikirjat tummat yöhön piirtyy.\n    Nyt aika ja iäinen lähentyvät,\n    nyt kaikki sitehet vähentyvät,\n    ne, jotka meitä tänne sitoi,\n    ajan orjaksi mielemme, sielumme nitoi.\n    Käy tuulahdus hiljainen valkeilta mailta,\n    ikikentiltä oudon autuailta.\n\n                      Pyhäinpäivänä 1916.\n\n\n\nHÄNEN PALATTUAAN.\n\n\n    1.\n\n    Tulit, armahin, luokseni uudelleen,\n    tulit vuosien pitkien takaa.\n    Tulit kuin säde syksyn synkeyteen,\n    elonantimiaan joka jakaa,\n    tulit luo epätoivoisen, eksyneen,\n    valon airut äänetön, vakaa.\n\n    Tulit luo, käden laskit sa käteeni,\n    poven painoit sa povea vasten.\n    Ylistetty! ah yöss' olit säteeni!\n    sanansaattaja autuasten\n    iki valtojen, jotka taas yhdisti\n    polut harhaan käyneiden lasten.\n\n    Tulit luokseni, ainut, ah kalleimpain,\n    kädestäin en kättäsi päästä.\n    Ah viesti, min ikivalloilta sain,\n    säde yön, jok' ei siintoaan säästä.\n    Olit päivän koi, sen lasku ma vain.\n    -- Vapahdit minut yöstä ja jäästä!\n\n\n    2.\n\n    Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa\n    suven sorjimman seppeleillä,\n    sirottaa kedon kukkien purppuraa\n    polulles, kun käyt kesän teillä.\n    Pukea sinut tahtoisin pehmeitten\n    yön pilvien riutuvaan ruskoon,\n    sytyttää sinun sielusi rakkauden\n    ylimaailmalliseen uskoon.\n\n    Minä soisin sun aistisi avaavan\n    elon päivälle paahtavalle,\n    sinun talvesta soisin ma havaavan\n    suven siintävän auringon alle,\n    olemukseesi soisin sun keräävän\n    kesän tuoksun, herkän ja hempeen,\n    sinun soisin ma jälleen heräävän\n    elon-aamumme ensi lempeen.\n\n\n    3.\n\n    Syys sentään on sieluumme hiipinyt --\n    ei viileä, ei väsynyt.\n    Se kukkasiamme ei riipinyt,\n    ei painanut päätämme oo kumaraan.\n    Se henkemme täyttäen hehkullaan\n    kuten tähdet on säteillyt.\n\n    Valanut verehen se on outoa tulta,\n    niin korkeeta, kirkasta kuin on kulta\n    pyhän, paistavan Luojan auringon.\n    Se ohjannut on ylös tähtien teille,\n    korut, kalleudet se on antanut meille\n    avaruuksien, kaikkeuden, joka vapaa\n    sitehlstä on maan, sen äärtä ei tapaa\n    tomun, aineen ken vankina alhaalla on.\n\n    Ah syys, tules polttanut aineen on harhan,\n    asukkaaksi tähtien ylhäisen tarhan\n    olet nostanut henkemme, siunattu syys,\n    syvä, ääretön kuin elon iäisyys!\n\n    Yön tähdet yllemme korkeuteen\n    pyhät, paistavat kirjansa piirtää,\n    lähestyy sydänyö, näkymättömästi\n    ajan kello viisarins' siirtää.\n    On kuin rajat maiset rauenneet ois,\n    tomun, aineen kahleet kirpoaa pois,\n    on niinkuin ois täyttynyt henkemme kaipuu,\n    valon kaikkeuteen olemuksemme vaipuu.\n\n    Salamoi sydänyön iki-auringot,\n    erottaa ei meitä voi elon harhat,\n    vaikk' ois välillämme kuolo ja yö,\n    sadat tähtien siintävät, tuikkivat tarhat.\n    Läpi aurinkokuntien liekehtiväin\n    eross' ollenkin rinnan kuljemme näin,\n    yli yön, läpi kuoleman tähtien kiteet\n    välillemme solmivat säihkyvät siteet.\n\n                              1920.\n\n\n\nKORKEA VEISU.\n\n\n    Ma valtasi tunnen, ma voimasi tiedän,\n    kovimmankin nurkumatta ma siedän.\n    Tylymmin vain lyö, lyö säälimättä,\n    ma siunaten suutelen valkeaa kättä,\n    min iskut ovat\n    niin kovat, ah kovat.\n    Polo rintani tuskan taakkahan nääntyy,\n    anoen sinun puoleesi silmäni kääntyy,\n    sanat sitten kun ilmoille vihdoin ääntyy,\n    ne kuiskivat vain, miten huumaat ja hurmaat,\n    syyllisen surmaat,\n    yläpuolella ain olet moitteen\n    ja nuhteen.\n    Näen huomenkoitteen\n    ja pitkän puhteen\n    sinun silmissäsi, mut kaiken suhteen\n    niin korkean kuin ovat korkeimmat tähdet,\n    iki-auringot yön, jost' tullut oot, lähdet\n    ratojas vitivalkeita vaeltamaan.\n\n    Ma sinuhun katson kuin katsotaan\n    vavisten pyhimpään sekä korkeimpaan,\n    Ylennän sydämein sinun luoksesi vaan\n    kuin luo Isän kaikkivaltiaan.\n    Ei alkua sulla, ei loppua lie,\n    olet mulle iäisen elämän tie.\n    Tie, totuus oot mulle ja elämän usko,\n    säde illan ja alkavan aamun rusko.\n    Elämän sekä kuoleman kangastusko\n    olet? Et, elo oot sekä kuolema itse.\n    Olet synti ja syntien Vapahtaja.\n    Rajaton olemuksesi on sekä raja,\n    min yli en astua tohdi, en saata.\n    Sua lemmin, en lempimästä voi laata.\n\n    Olen niinkuin lapseksi jälleen tullut,\n    rukoukseen voin kädet yhtehen liittää,\n    ylistää sua mielin\n    heläjöivin, valtavin kanteleen kielin,\n    ylistää sekä kiittää.\n    Ah, lapsen korpehen eksyneen\n    toit taasen päivän valkeuteen.\n    Runot heljät sielussa synnytit soimaan,\n    ma uskon rakkauden iki voimaan.\n    Ehyt itse oot. Kokonaista sa vaadit,\n    lait järkähtämättömät, iäiset laadit.\n    Sa miehuutta vaadit, sa tahdot tarmoa,\n    tunne et armoa.\n    Lakis syyn sekä seurauksen on lakia,\n    kukin kärsiä saa sydän-syittensä takia.\n\n    Olemuksessain ihanuutesi janoa\n    herättää, mut voi sinult' en sitä anoa.\n    Janotessani sua kuten aurinko merta\n    ma juon, imen, hengitän heljintä verta.\n    Joka soluni juo, juon aistein ja vaistoin.\n    Sulouttasi huumaavaa kun maistoin,\n    palavampi vain jano syttyi yhä,\n    ikisammumaton, ylin, korkea, pyhä.\n    Olemukseni sun olemustasi halaa,\n    unelmissani luoksesi saavun salaa,\n    sinuss' etsivät henkeni siivet alaa.\n    Sydänpäiväsi päälleni paahteensa valaa,\n    tulessas tulenpatsaana sieluni palaa,\n    iankaikkinen lieska, sa valtavin, ylin,\n    säde siintävien avaruuksien sylin.\n\n                            7.III.1918.\n\n\n\n\nRUNOTARUJA JA MIELIALOJA\n\n\n\nELO=AIKANA.\n\n\n    Elo-ajan täysikuu\n    lahden pintaan kuvastuu.\n    Lahden rannall' loiva töyry,\n    josta ilmaan nousee höyry\n    kylyn kylpy-valmihln.\n\n    Kuudan kirkas hopeoita\n    sirottelee salmihin,\n    joissa uinuu ulpukoita.\n    Liki rantaa valkolumpeen\n    terät painuneet on umpeen.\n    Vesitoukkain tanssi laannut.\n    Uupuneena kauan maannut\n    on jo aalto aukeen aavan.\n    Vapisee vain lehdet haavan,\n    kiiluu taivaan tähtivyö.\n    Elää ympärillä yö.\n\n    Heelmät maan nyt tuleentuvat.\n    Ääni outo yössä soi.\n    Pinnall' lahden tähtikuvat\n    kipenöiden karkeloi.\n    Viidassa soi virsi rastaan,\n    huutaa jostain huuhkain vastaan.\n    Maata hellii yö kuin lastaan\n    emo. Tummuu varjot ehtoon,\n    kuudan kurkistavi lehtoon.\n\n    Aukee silloin kylyn ovi,\n    ulos yöhön astuu miesi,\n    iho höyryää, ja povi\n    hehkuu vielä niinkuin liesi,\n    jäähdyttelee, katsoo eteen\n    kotvan, syöksyy sitten veteen,\n    joka poreilee ja päilyy,\n    keveästi kohta häilyy\n    aallokossa valkoruumis.\n\n    Lepää. Katse tähtiin kiintyy,\n    on kuin aivot jotain tuumis,\n    ajais aatosta tai kuvaa,\n    Kaikki sinerväksi siintyy.\n    Muistaa maata tuleentuvaa,\n    katsoo tähtiä ja kuuta,\n    miettii liekö mitään muuta\n    elämää kuin elo täällä.\n    Välkkyy vahvuus päänsä päällä,\n    syttyy elämään ja elon\n    siemeniä kantaa, loistaa.\n    Kaikkialta kuolon pelon,\n    kauhun sädehtien poistaa.\n\n    Paistaa elon täysikuu,\n    heelmät yössä tuleentuu.\n\n         Hämeenlinna 10.I.1917.\n\n\n\nJOUTSEN.\n\n\n    Ui joutsen vettä välkkyvää,\n    ilona rannat raikui,\n    soi kaislat päivän kullassa,\n    ja lintuin laulut kaikui.\n    Ui joutsen kaulaa kaartaen,\n    loi katseen syviin vesiin\n    ja näki linnun valkean\n    soutavan sieltä esiin.\n\n    Se oli puhdas, loistava\n    kuin talven puhtain hanki.\n    Sukelsi joutsen syvyyteen,\n    hän kuvansa ol' vanki,\n    ui, velloi synkät pohjaveet,\n    mut palas murhemiellä,\n    ei löytänyt hän kultaansa\n    vuolaitten vetten tiellä.\n\n    Soi suruisina kaislat niin,\n    ja kylmi päivän helle.\n    Ui joutsen surren kultaansa\n    selälle viluiselle.\n    Se kauan souti kaivaten,\n    mut kerran poikki aavan\n    se näki linnun valkean\n    luoksensa soutain saavan.\n\n    Hän kuvaksensa tunsi sen,\n    mi syviin vesiin haipui,\n    nyt sitä vastaan riensi hän,\n    rinnalle kullan vaipui.\n    \"Sun vihdoin löysin, armaani\",\n    niin joutsen sille puhui,\n    \"ain eessäin kuvas nähnyt oon\".\n    Puut rantain rauhaa huhui.\n\n            Tukholmassa, helmik. 1905.\n\n\n\nÄÄNETTÖMYYS.\n\n\n    Ma tarun tiedän nuorukaisesta,\n    mi lemmen lumopuiston löysi kerran.\n\n    Se puisto ihmisilt' on salattu,\n    se äänetönnä lepää varjossansa,\n    ei lehvä liiku, kare hienoinkaan\n    sen peilisiä lähteitä ei särje,\n    vain joskus linnut laulaa oksillaan,\n    soi hetken hento, heläjöivä virsi,\n    soi... sammuu hiljaa puiden pimentohon.\n\n    Käy taru, ihmisääni puiston sen\n    lepäävää rauhaa milloinkaan jos särkee,\n    se puisto katoo niinkuin katoo kaste,\n    mi aamun arkaa punerrusta säikkyy.\n\n    Se nuorukainen istui vaieten\n    yön äänettömät hetket, istui illat,\n    mut kerran, päivän hukkuessa purppuraan,\n    kun saapui yö ja syttyi taivaan tähdet,\n    hän helmaan armahansa vaipui, virkkoi:\n    \"Sua lemmin.\"\n\n                  Sammui tähdet, ylti yö.\n    Hän yksin seisoi elon erämaassa,\n    tuul' ulvoi, uhkas autiuden ääret,\n    ja sade rankka häntä piiskasi.\n\n                           13.XI.1907.\n\n\n\nKALAPIRTISSÄ.\n\n\n    Aukee eessä aava selkä vakaa,\n    kiehtoo loihduin, lauluin metsä takaa,\n    pistää kaukaa nienten kärjet esiin.\n    Katsoo taivaan tähdet syviin vesiin.\n\n    Päivän puunto hopeepilviin hukkuu,\n    hentoon terhenvaippaan tienoo nukkuu,\n    soi vain kuikan valittava ääni.\n    Öiset säteet leikkii päällä pääni.\n\n    Rauhan ikisäteet siunaavaiset,\n    tuntemattomat, niin toisenlaiset\n    kuin ne, jotka elon tielle lankee.\n    Levon täällä löytää mieli ankee.\n\n    Takkavalkee viihdyttäen palaa,\n    kultaan jättikurkihirret valaa,\n    roihut raukee, liesi hiljaa hilluu.\n    Yössä luojan lempee tähti kiiluu.\n\n    Suuri, siunattu, oi korven rauha,\n    ystävä niin äänetön ja lauha;\n    unhoittuu pois maisten myrskyin pauhu.\n    Nousee yöhön lempeen lieden sauhu.\n\n        Rautalampi, Koskeloveden sydänmaalla 6.VIII.14.\n\n\n\nYÖLAULU.\n\n\n               Yö tumma,\n    päällä puistojen puolikuu,\n               vyö kumma\n    kultatähtien kaareutuu.\n\n               Soi hento\n    helinä suihkuvain vetten vyön,\n               käy lento\n    siipien valkeiden helmassa yön,\n\n               Kuin kieli\n    hopeaharpun, mi värjyen soi,\n               kuin pieli\n    pilven, min kuutamo kultahan loi\n\n               on verho,\n    mi maassa välkkyy, käy oksilla puun\n               yön perho\n    silkkisiipinen helmissä kuun.\n\n               Jo viihdy,\n    sydän, mi oudon kylmänä lyöt.\n               Et kiihdy,\n    sua saartaa jo valkeat, iäiset yöt.\n\n               On mieli\n    sulla yön iki-tyhjyyteen.\n               Soi, kieli,\n    unhon soittimen uupuneen.\n\n               Yö tumma,\n    sydän outona unelmoi...\n               Yön kumma\n    kultakantele sammuen soi.\n\n        Rooma, Pincion suihkulähteellä 1909.\n\n\n\nLASTEN ILTALAULU.\n\n\n    Ehtoon helmaan uupuu maa,\n    lankee hieno hämy,\n    kaikkoo kaukometsän taa\n    päivän räikee rämy.\n\n    Ilta voimat virkistää,\n    helle liika lähti.\n    Ikkunasta tirkistää\n    tupaan tuttu tähti.\n\n    Saapuu saatot satujen\n    tietä tumman säteen,\n    lumolinnan avaimen\n    antaa pieneen käteen.\n\n    Helkkyy oudot sävelet\n    takaa taivon tarhain,\n    tähtiteitä kävelet\n    yllä maisten harhain.\n\n    Askeleittes alla kuu\n    hopeisena hohtaa,\n    kaikki kasvaa, kirkastuu,\n    korkeemmalle johtaa.\n\n    Kaikki kasvaa, kohoaa\n    tähtiteillä taivaan.\n    Hämärihin häipyy maa, --\n    astu tähtilaivaan!\n\n                  1910.\n\n\n\nELONKORJUULAULU.\n\n\n    Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu,\n    hio sirppisi, vilja tuleentuu!\n    On kasvanut korkeeksi peltosi laiho,\n    maan kaipuu on täyttynyt, maa-emon kaiho\n    hedelmäin on puhjennut kellervään kultaan,\n    ei säästänyt siunaustaan, ikitultaan\n    pyhä aurinko oo, maan muhkeaan multaan\n    putos siemen, mi kasvatti kaunista tähkää.\n    Ihanat emon ehtoisan antimet nähkää!\n\n    Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu,\n    hio sirppisi, vilja tuleentuu!\n    Kuin valtias pellolle käyt, sen sarkain\n    elonanteja ei väkivalloin, ei varkain\n    sinult' yksikään vie, käsivartes ja kuokkas\n    itämään oman peltosi kerran muokkas.\n    Lyhyt sarkas jos lie, se on sittenkin laaja,\n    sen tähkät on täydet, sen kasvu on taaja,\n    sinä itse sen siunauksen olet saaja.\n\n    Ei kurkihirttäsi ukkosen vaaja\n    ole murtava, ah ilomielin sa kylväin\n    orahalle saat peltosi, valtias ylväin!\n\n    Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu,\n    hio sirppisi, vilja tuleentuu!\n    Suvituulessa soutavat tähkäpäät,\n    ovat alkaneet luonnon laupiaan häät.\n    Ylin ylkä sen pyhä aurinko on.\n\n    Käy liittoon sa myös kera auringon.\n\n                               1919.\n\n\n\nELOKUU.\n\n\n    Kuun käyrä sirppi taivaan laell' loistaa\n    kuin kultaa kipenöivä tulenkieli,\n    hopeisin päärmein hohtaa pilven pieli.\n    Veet tummat öisen tuikkeen tyynnä toistaa.\n\n    Maa, metsä mykkä on. Yön hopeehuntu\n    vahvuutta vyöttää, kiiluu tähtikuvat.\n    Syys saapuu, heelmät, tähkät tuleentuvat.\n    Helmassa yön kuin hallan ensi tuntu.\n\n    Ylt'ympärillä tyyntä, täyteläistä,\n    kuu hetkeks peittyy hopeepilven alle.\n    Maan parmailta nyt nousee taivahalle\n    kultainen uhrisauhu tähkäpäistä.\n\n                                1919.\n\n\n\nKEVÄTUKKONEN.\n\n\n           Kevätsalama lyö!\n    Välähtää lomi valkeiden koivunvarsien\n           kultainen vyö.\n           Sähisten sinikäärmeet\n    kohoaa avaruuksihin, pilvien päärmeet\n           tulenlieskoissa hohtaa.\n           Jylisee, ukonvaaja\n    välähtää, kipinöi, salon hongan kohtaa,\n    tyvehen alas kiireestä asti sen karsien.\n           Pilvien lauma\n    leviää yli taivahan, tumma ja taaja\n    kude kulkevi ilmojen ääristä ääriin.\n           Tihenee, hajallaan\n           pian jälleen on, sauma\n    kutehen repeää tulivirtoja syytäin\n           sylistään. Ajallaan\n    taas yhtyen yksihin määriin\n    kohisten avaruuksien kenttiä kiitää.\n    Jäless' siivin raudan-raskain liitää\n    raekuuro, mi lyö kedot härmäksi hyytäin.\n    Kohisee purot, virrat, jääkahlehet kätkee,\n    vedet kuohuen käy, side viimeinen ratkee,\n           tylyn talven on murtunut valta.\n    Ujo kukkanen turpeesta tirkistää,\n    sade lauhkea lankee ja virkistää\n    elohon joka silmun päivien alta.\n\n           Nyt päivän on valta!\n\n    Tulisoihdut auringon pilvistä puhkee,\n           ylväs ja uhkee\n    säde valjakko Päivän Herran ajaa\n    laell' laajan, selkeän, siintävän taivaan.\n           Ilovirret kajaa,\n           pimeään sekä vaivaan\n    ei tuomittu maa ole, kirvoittaa\n    tuli kahlehet, särkee ja virvoittaa,\n           alas lohtua valaa.\n\n    Avaruuksissa soihdut auringon palaa.\n\n                      Keväällä 1920.\n\n\n\nSUUTELO.\n\n\n    Kesän kukoistivat valkoliljat,\n    kaihon, kaipuun haavemieli-kukat.\n\n    Saapui syksy, vilu kuolinvaippaan\n    kietoi luonnon, mutta liljat seisoi\n    yhä vielä lumivalkeissansa.\n\n    Palas yöhyt, liljain rakastettu,\n    joka kesän kaiken poissa viipyi,\n    liljain valotulvaan nääntyessä.\n\n    \"Suuta anna\", kuiski kukat sille.\n\n    Hyiset huulet valkoteriin painui,\n    syttyi tähdet syksytaivahalle,\n    helkkyi hallan hopeaiset helmet,\n\n    helkkyi helmet, kulisivat kullat,\n    kalskahteli kylmän teräskannel,\n    värjyi yö ja värjyi valkoliljat.\n\n    Mutta sarastaissa maa ol' valkee,\n    hanget hopeisina kimmelsivät,\n    hankivuotehella murtuneena\n    jäässä kimaltava kuollut kukka.\n\n            Tukholmassa, helmik. 1905.\n\n\n\nTÄHTISILMÄ.\n\n\n    Olet hangelle heitetty, yltyy yö\n    pien' Tähti-silmä...\n    pakkanen kiihtyy ja taivas tulta lyö,\n    säkenöiden saartaa korvet talven kylmä.\n    Säilänsä iskee salon petäjään,\n    herää metsä mykkä jäiseen helinään,\n    hopeana välkkyy taivaan tähtivyö...\n    Täytetty on kuoleman tyly, kylmä työ,\n    pakkanen kiihtyy, yltyy, uhkaa yö,\n    pien' Tähti-silmä, vilun, viiman lapsi.\n\n    Pien' Tähti-silmä,\n    korpien halki ja kautta kolkon maan\n    on kulkenut kuoleman musta, raskas siipi.\n    Sen havinassa hangille piilopaikoistaan\n    yön petolauma hallava hiipi.\n    Se aavemaisin askelin kiertää kinoksia,\n    yön helmaan syttyy soihtuja veren-puuntavia,\n    kuin sadoin sähkölampuin loistaa lakeus,\n    käy likellä ja kaukana outo kimallus,\n    yön pakkaspalo kiihtyy, soi aavoilla ulvonta,\n    kuin kuoleman rauta kiiltää kuun sirppi taivaalla.\n\n    Pien' Tähti-silmä, ei siihen\n    satu surman säihkyvä, säälitön rauta,\n    jota kuolema lapsenaan vartioi,\n    ei nietos talvien sen ole hauta,\n    mi sydämensä syksyyn hankia loi.\n    Se käsissä kipenöivän kylmän ei turru,\n    min veressä tulipalo-pakkaset soi,\n    se vilun ei ventona vieraana murru,\n    mi hallan hyisiä rintoja joi.\n    Kenen silmät kuurassa, kiteinä kiiluu,\n    kenen henki korpien kammoa on,\n    hän hankien tähtenä yössä hiiluu\n    ja sammuu koitteessa korven auringon.\n\n                      Rooma, 4.II.1909.\n\n\n\nSYKSY.\n\n\n    Syksy saapuu.\n    Myrskyn jylhät kellot kaikuu,\n    kuolinkellot,\n    kylmät, jäiset kellot,\n    joilla sääliä ei, armahdusta,\n    jotka katoa ja kalmaa laulaa.\n    Syksy, syksy saapuu,\n    soivat tuonen suuret, kaarneet kellot.\n\n    Syksy saapuu.\n    Heelmät kypsyy, putoo puista\n    kesän riemuinneista, hellineistä,\n    konsa elo kuohui, kiehui,\n    täytti nesteillänsä syämet, juuret,\n    heelmiin kypsytti ja heitti\n    kylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan.\n    Saapuu syksy, surmaa, jäätää --\n    Heelmät jäävät.\n\n    Syksy saapuu.\n    Puhkee viime hehkuun luonto,\n    viini huumaava sen suonet täyttää,\n    leimaa elon purppuraisen kiihkon\n    kalvenneihin kasvoihin ja soittaa\n    kalman virttä kelloin kumajavin.\n\n    Syksy saapuu.\n    Terve aika,\n    kylmä, ankara ja säälimätön,\n    terve kuolon viime huumauksen aika!\n    Lietso veriin hengen hurjin hehku,\n    suihki suoniin kiihkon kuumin viini,\n    heelmät kypsytä ja sitten surmaa,\n    lyhyiksi elon hetket leikkaa,\n    jolloin mennyttä ei aikaa miettimähän,\n    hetki oleva vain kirkkain, korkein.\n    Johda suuriin, sanattomiin töihin,\n    töihin vaivan ylpeän ja vaikeen,\n    syksy, syksy,\n    tuskan, hehkun, tuonen tuima aika,\n    konsa hornan julmat kellot kaikuu.\n\n                            1906.\n\n\n\nLUSIFER SOITTAA.\n\n\n    Leimuaa tähdet, leimuaa tähdet,\n    kylmänä kumisee pakkasyö.\n    Lumi hopeahelminä hohtaa,\n    tuike tuikkehen palaen kohtaa,\n    leimuaa tähdet, leimuaa tähdet,\n    Lusifer kultakannelta lyö.\n\n    Lusifer soittaa, Lusifer soittaa,\n    helmenä värjyvi pakkasyö,\n    kumisee, kajaa.\n    Kaiku sävelten vaunuilla ajaa\n    kenttiä korkean taivahan.\n\n    Sävelet paisuu, sävelet paisuu,\n    kiihkoisa kannel kiehtoen soi,\n    jylisee taivahan pilarit jylhät,\n    humisee päärlyiset autuuden portit,\n    humisee, kaikuu\n    korkea yö.\n\n    Lusifer soittaa, kiehtoen kaikuu\n    kannel kiihkojen leimuvien.\n    Ihmiset kiihkojen soiton kuulee,\n    unohtuu pakkanen, talviyö.\n\n    Lusifer soittaa, ihmiset tanssii,\n    lieskat taivaan kannella lyö.\n    Ihmiset tanssii, ihmiset tanssii,\n    palavana pyörteenä karkelo käy,\n    elämän karkelo, verien tanssi,\n    tulipuna tanssi,\n    kun Lusifer soittaa,\n    tulipuna tanssi,\n    kun karkeloi veri\n    suonissa kiihkoisten ihmisien.\n\n    Lusifer soittaa,\n    veri väkevänä, kiihkeänä suonissa palaa,\n    ihmiset palaa,\n    räiskyvi tulipalo-pakkasyö.\n\n                    Lohja, 12.XII.1904.\n\n\n\nHANKIHAUDASSA.\n\n\n    Alla hanki hohtava, jäinen,\n    yllä taivas kimmeltäväinen.\n\n    Hankihaudassa murtunut miesi.\n    Sydänyön ylhäiset tähdet vain tiesi,\n\n    miksi hän hylkäsi haaveensa parhaan.\n    Kulki korpien yössä harhaan.\n\n                              1911.\n\n\n\nMANAN MATKALLA.\n\n\n    Ranta autio, mykkä maa.\n    Tuuli itkevä tutjuttaa\n\n    puiden oksia vaikertain.\n    Raosta pilvien purjehtivain\n\n    tähti turvaton pilkistää.\n    Vuoret, tanteret kattaa jää.\n\n    Iankaikkinen ikävyys\n    luonnossa, jonka jäyti syys.\n\n    On kuin jossakin nyyhkytys sois.\n    Hyinen henkäys senkin pois\n\n    kantaa äärihin kolkon maan.\n    Varjot varjoja ajaa vaan.\n\n    Valo viimeinen sammunut lie,\n    eessä pilkkopimeä tie.\n\n    Määrä ainoa: taivaltaa,\n    hetkeäkään ei levätä saa.\n\n    Sielussa ääretön autius,\n    öisten kenttien kimallus.\n\n                     1911.\n\n\n\nSURU.\n\n\n    Kun taukosi tanssi, kun loppui viini,\n    ja ystävät uksen työnsivät kiini,\n    ma yksin pöytäni ääreen jäin.\n\n    Kun kynttilät sammui, ja himmeni hiillos,\n    kun leikkasi syäntä kuin veitsen viillos,\n    tuli takaisin ainoa ystäväin.\n\n    Hän äsken ääneti katseli naljaa,\n    ei nostanut huulille riemujen maljaa,\n    hänet unhotin, ainoan, uskollisen.\n\n    Kun kaikki mun jätti, hän palasi jälleen;\n    käden antaen orvolle ystävälleen\n    hän istui viereeni vaieten.\n\n    \"Oli ovella salvat?\" -- \"Ne eessäni aukee.\" --\n    \"On sydämeni jäässä.\" -- \"Se murheessa raukee.\" --\n    \"Ei lämmitä liesi, tie tähdetön on.\"\n\n    Ma tyhjensin sarkkani saakka sakkaan.\n    Hän tuijotti hiljaa hiiltyvään takkaan:\n    \"Tie aina ei kulje aurinkohon.\"\n\n    Tupa tummeni, ulkona ulvoi tuuli,\n    yön hallaa-huokuva, hyinen huuli\n    mun lieteni hiiliin henkäili.\n\n    Mut alla tummuvan tuhkan piili\n    viel' lämmössä heikosti hehkuva hiili,\n    mi ilmiliekkihin leimahti.\n\n    Kävi suureksi pirtti, sen seinät siirtyi,\n    kajo kullan-kiiluva kattoon piirtyi,\n    ylt'ympäri hohteen hehkuvan loi.\n\n    Mies nousi, sylkähti sydämen juuret,\n    surun lahjat on laupiaat, ylhäiset, suuret,\n    sysimustakin purppuraan puhjeta voi.\n\n                               11.XI.1910.\n\n\n\nKIRKASTUS.\n\n\n          Ah, kirkkaus ääretön näin\n    ei kaartunut ylläni koskaan ennen,\n          syystaivaiden kimmeltäväin\n    valo loppumaton alas auringon mennen.\n          Ei varjoa yhtäkään näy,\n    ikivalkeus väikkyvi päällä pääni.\n          Kaikk' äänettömäksi niin käy\n    kuin vaiennut ois elon viimeinen ääni.\n\n          Pois luotani muinainen\n    on häipynyt ystäväin ylväs piiri.\n          Oi onnea yksinäisen!\n    Jo vaipunut on sydänpäiväni viiri.\n          Ah, iltaan jo kääntyvi tie,\n    levon sai sydän ahdistettu ja ankee.\n          Ilot, murheet jo kestetyt lie,\n    säde siunaava polkuni päähän lankee.\n\n          On taistelu tauonnut jo,\n    en mitään ma pyydä, en mitään anna.\n          Oi, laskeva aurinko,\n    minut kanssasi kaukaisuuksihin kanna.\n          Elo väistyvi luotani pois,\n    on kaatunut kukka ja katkennut juuri.\n          On niinkuin ilmoissa sois\n    ikivalkeuden sävel ylhäinen, suuri.\n\n          Elämältä ma paljon sain,\n    enin lahjoitti kuitenkin laupias ilta.\n          Päämaalia turhaan hain,\n    elo yksinäisyyteen vain oli silta.\n          Tien päähän jo päästy on,\n    en takaisin kääntyä tahdo, en saata.\n          Laill' laskevan auringon\n    elon autuutta siunaan ja ihmisten maata.\n\n                    Rautalampi, syyskesällä 1914.\n\n\n\n\nLUOMINEN\n\n\n\nLUOMINEN.\n\n\n    Alussa maa oli autio ja tyhjä,\n    pimeys lepäsi syvyyden päällä,\n    määrättä hyrskyen mustimmat laineet\n    kiersivät mittaamatonta merta,\n    vaahdoten valkeina tuolla ja täällä\n    kiehuivat muodotta muodostuvat aineet,\n    etsien toisia yhtyäkseen kerta.\n\n    Alussa maa oli autio ja tyhjä.\n\n    Kuohahti äkkiä synkimmät aineet,\n    jylisten pauhasi myrskyjen myrsky,\n    hälveni pimeys ja liekkeinä leimuten\n    hehkui ja hulmusi tulipuna tähti\n    äärettömäin avaruuksien yössä.\n    Syvyyden kultana keinuvaa pintaa\n    Elämä kulki.\n\n    Aaltojen harjalta harjalle aallon\n    myrskysi luovista voimista suurin.\n    Halkesi kahtia vellovat vyörteet\n    vuorina vierien outoihin ääriin,\n    vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin,\n    sijansa heittäen karkelokentäksi\n    luomisen työlle.\n\n    Lieskoina leimusi vahvuuden tähti\n    helmiä, kultia kylväen maille,\n    raskaina ilmoihin harmajat huurut\n    hyisistä, himmeistä notkoista nousi,\n    kaaoksen kylmähän rintahan henki\n    hehkuvaa tultansa luojista suurin.\n\n    Hälveni häivät, kiehuen iti\n    maa, joka jäisenä lepäsi äsken.\n    Kuohuen aukeni vihreä helma\n    kätkien hehkuunsa hersyvät voimat,\n    siittäen pursuvat, paisuvat mahlat,\n    työntäen taivaille uhkaavat huiput.\n    Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan\n    synnytti viimeksi syvimmän synnyn,\n    huippuja kulkevan ihmisen suuren.\n\n    Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee,\n    ajat ne aikoihin tanssien yhtyy,\n    ei loppunut työ.\n\n    Väristen vartoo päivät ja yöt\n    levotta luomisen suurinta juhlaa\n    maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt,\n    luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.\n    Milloinka salama synkehin lyö,\n    klrkastavainen ja uudesti-luova,\n    milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy\n    Mestarin suurimman raivoisa palja,\n    milloinka miljoonat kuiluihin syöksyy\n    verissä luomisen kiehtova malja?\n\n    Vavisten luojaansa vartoo maa.\n    Koska sen salama leimahtaa?\n\n                        1906.\n\n\n\nKAIKKEUDEN KUORO.\n\n\n1.\n\nAVARUUKSIEN KUORO.\n\n(Logoksien laulu.)\n\n    Olemuksemme yö iankaikkinen on,\n    ikipakkasien lepo liikkumaton.\n    Valo aurinkoparvien harva ja hento,\n    elo ainoa jättiläismaailmain lento.\n\n    Ylt'ympäri ainainen äänettömyys,\n    suvi saavu ei koskaan, ei talvi, ei syys.\n    Pisaroina vain auringot helmaamme putoo,\n    iki-yöt sädeseittejä hauraita kutoo.\n\n    Ei alkua meillä, ei loppua lie,\n    sylissämme käy elämän iäinen tie,\n    säde tähdestä tähtehen siemenen siirtää,\n    tilikirjansa yön ikihelmahan piirtää.\n\n    Yhä syttyvät auringot, pirstaksi lyö\n    taas toisensa, jatkuvi luomisen työ,\n    edest' estehet murtuvat, särkyvi sulku.\n    Iankaikkinen on elon kiertävä kulku!\n\n    Vuosmiljoonat ääneti vyöryvät pois\n    kulunut kuin hetki vain kiitävä ois.\n    Iankaikkinen kantele kylmänä kaikuu,\n    runo rautainen yön sekä pakkasen raikuu.\n\n\n2.\n\nAURINKOJEN KUORO.\n\n(Keruubien laulu.)\n\n    Yön läpi ennämme\n    tyhjyyden teitä.\n    Lieskoina lennämme,\n    vuosmyriaadit\n    ei heikennä meitä.\n    Kuin valomerinä\n    myrskyten vierimme,\n    pois tulikerinä\n    kauaksi kierimme,\n    pauhaten tuulen ja ukkosen lailla\n    liidämme yön ikivarjojen mailla.\n\n    Maalimain säihkyvät, siintävät sarjat\n    seuraavat meitä.\n    Kultaiset karjat\n    koskaan ei heitä\n    lieskamme rataa.\n    Kuin pisaroina\n    helmaamme sataa\n    huurujen hehkuvat, polttavat pilvet,\n    lyö salamoina\n    yön yli rautaiset, raikuvat kilvet.\n\n    Saatamme sankarin\n    suurien töiden\n    suorittajaksi.\n    Voimamme ankarin\n    käy ajan öiden\n    kautta vain\n    valkeammaksi.\n    Annamme auttavain,\n    armahtavaisten\n    valtojen valvoa.\n    Pois yli maisten\n    myrskyjen nostamme\n    hiljaisten, lempiväin\n    valkeain naisten\n    siunaavat silmät.\n    Murramme, kostamme\n    karsaiden, empiväin\n    katsehet kylmät.\n\n    Kuin tulivirtoina\n    vyörymme yössä,\n    ah ikipirtoina\n    raiumme työssä\n    luomisen suuren.\n    Alkunsa juuren\n    kaikelle annamme,\n    elohon tuomme\n    ja hautahan kannamme.\n\n    Meistä on kaikki, me jällehen juomme\n    maljan, mi hehkumme hetteistä juoksi,\n    etsimme eksyneet lähteiden luoksi\n    iäisen elon.\n    Laulamme voittoa kuoleman pelon,\n    kutsumme lapsemme lepohon syvään,\n    yön läpi tähtlhin päin ylentyvään.\n\n\n3.\n\nKIERTOTÄHTIEN KUORO.\n\n(Arkkienkeleiden laulu.)\n\n    Äänettä kuin vene liukuva pinnalla tumman\n    välkkyvän virran, liidämme iäistä rataa.\n    Kuin kevyt, siintävä autere yllemme sataa\n    valkeus valtavan tähden, niin kaukaisen, kumman.\n\n    Kuin tomuhiukkaset tanssimme kenttiä taivaan,\n    yllä ja ympäri tähtien säihkyvä saatto.\n    Lankea koskaan ei kuoleman autio aatto,\n    ain yhä riennämme luomisen riemuun ja vaivaan.\n\n    Kuin utuvalkea seppele kierrämme unten\n    aavoja, arkoina aueten umpuiksi elon,\n    tähtinä tuikimme keskellä kuoleman pelon,\n    kukkia kantaen kylmässä jäiden ja lunten.\n\n    Kierrämme lailla uhrien suitsuvan sauhun\n    ääristä äärihin maailmain mahtavan piirin,\n    nostamme, ah, elon valtavan, valkean viirin\n    keskelle pakkasen, yön sekä tyhjyyden kauhun.\n\n    Synnymme, siinnämme, vaihdumme uutehen valoon,\n    ain yhä uusia taivaita tahdomme kiitää,\n    siunaten sammua sitten, ja jäisinä liitää\n    jällehen auringon, ainaisen alkumme paloon.\n\n\n4.\n\nKOMEETTA.\n\n(Monaadin laulu.)\n\n    Yksin yössä, yksin jäässä,\n    kylmässä ja itsekkäässä\n\n    kierrossa, miss' elo turtuu,\n    kaikki kaunis katoo, murtuu,\n\n    lennän rataa, jot' en tunne\n    itsekään. En tiedä kunne\n\n    vie mua tahto oudon vallan\n    halki hyyn ja ikihallan\n\n    yksin, ilman seuralaista.\n    Kuu ei kierrä, päivä paista,\n\n    missä kuljen, kunne kiidän.\n    Salamana yössä liidän,\n\n    yöstä tulen, katoon yöhön,\n    säkenöivään tähtivyöhön.\n\n    Mutta tieltäin kaikki sammuu,\n    kalman kylmät karjat ammuu.\n\n    Katselevat mua kammoin\n    kaikki, katselleet jo ammoin\n\n    ovat erakkoa taivaan,\n    joka syöksee surmaan, vaivaan\n\n    maisen rodun. Niin ma kuljen\n    tietäni, ja jäähän suljen\n\n    olemuksen oudon sadun.\n    Kulkija oon laajan ladun,\n\n    aluttoman, loputtoman,\n    kylmän, yksinäisen, oman.\n\n    Teen, mit' eivät toiset tehneet,\n    näen, mit' ei toiset nähneet.\n\n                         9.XI.1914.\n\n\n\nIHMISEN LAULU.\n\n(Eleusilainen kuoro.)\n\n\n    Laaksosta nousemme,\n    veren alkuvaisto\n    pyhä, puhdas, ehtymätön eloamme johtaa.\n    Kauaksi nuolensa kirjokulta-jousemme\n    jännitys ohjaa.\n    Suuri on taisto,\n    kuilu ja korkeus toisensa kohtaa.\n    Astuu alas aatos etsien pohjaa,\n    meri alla välkkyy ja päivä päällä hohtaa,\n    kuilusta kultaiset, kimaltavat langat\n    taivaalle kehrää, mi outona puuntaa.\n    Purppurapurtensa, heljät helmihangat,\n    poukaman pohjasta aavalle suuntaa.\n\n    Aavoja harhaamme,\n    vailla äärtä, rantaa.\n    Tahdomme parhaamme\n    uhriksi kantaa\n    hengelle, jonka hehkuva tuli\n    aineemme polttaa ja uudeksi muovaa.\n    Etsimme tarhaamme,\n    kangastuskaarta\n    keskeltä kaukaisen, keinuvan meren,\n    autuuden saarta.\n    Laulamme luovaa\n    laulua veren,\n    jonka lieskassa kahleemme suli,\n    ääret oudot aukes,\n    pilvien pyhä, pitkä jännitys laukes.\n\n    Maailma ääretön allamme aukee,\n    syöksyy syvyys pilviin ja päivä yöhön raukee,\n    syttyy tähdet korkeat kannelle taivaan,\n    riemu yhtyy tuskaan ja huumaus vaivaan.\n    Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet,\n    kaukana heläjävi hengen laulut uudet.\n    Sulaa sydän ihmisen ja suurempaansa yhtyy,\n    maailmoiden Mestari työhönsä ryhtyy.\n    Kulkee pyhä väristys ja vaipuu tomuun mielet,\n    tulet taivaan sammuu, ja kaikkeuden pielet\n    äärettömiin ääriltänsä ahtailta siirtyy,\n    iäisestä iäisyyteen tulikirjat piirtyy.\n    Alas syöksyy miljoonat, kuohuen aukee\n    kaikkeuden syli,\n    nousee sillat siintävät syvyyksien yli.\n\n                              1910.\n\n\n\nKATOAVAISUUDEN KUORO.\n\n\n           Mitä elämä on?\n    Kevyt Kuuttaren kultarihma,\n    mi liittää yhtehen maan ja taivaan,\n    välisilta yön sekä auringon.\n           Mitä elämä on?\n    Päivänpaistehen hopeavihma,\n    mi lankee lempeenä ihmisen vaivaan.\n\n           Mitä ihminen on?\n    Sävel helkkyvä, kulkeva kylmässä yössä,\n    jumal-aate suuressa luomisen työssä.\n    Meri valtava, vyöryvä maailman ääriin,\n    aineen kytkevä kahleiden määriin.\n    Veri voimakas, syöksyvä, häipyvä harhaan,\n    lieska, nouseva tähtien tarhaan.\n           Mitä ihminen on?\n    Säen väikkyvä, väistyvä varjohon.\n\n           Mitä maailma on?\n    Kuvasarja suuri ja loppumaton.\n    Hetken sointu, mi helkkyen haihtuu,\n    kesä kerkeä, syksyyn mi vaihtuu.\n    Merten myrsky, mi yössä ärjyy,\n    auer, mi auringon suukosta värjyy.\n    Jumal-juhlien autuas, ainainen tanner,\n    kadon-kaunis, kylmä ja kuihtuva manner.\n\n           Mitä elämä on?\n    Soi yössä ylhäinen, kolkko kuoro:\n    Ken suuresti eli, sen ensin on vuoro\n    elo uhrata, jättää jäljelle parhain,\n    min löysi, kulkien kautta harhain.\n    Ken kauimmin harhasi, laulun kuuli,\n    sen kantoi korvahan oudoin tuuli,\n    sen sieluun kuiskasi äänetön huuli.\n    Sydän kuulijan raukesi, muuttui mieli,\n    soi yössä helisten kanteleen kieli.\n    Se hetki on korkein, mi helkkyen haihtuu,\n    elo runsain, min riemut ja tuskat vaihtuu,\n    mies suurin, mi pyydä ei kylvöstä satoa,\n    tyynesti katsoen kaiken katoa\n    polkunsa niinkuin aurinko kulkee,\n    yön uksen jälkeensä siunaten sulkee.\n\n                                1910.\n\n\n\nTYÖN LAULU.\n\n\n    Ehtoo tummuu,\n    rusko sammuu\n    mustaan yöhön.\n    Syttyy hiillos,\n    leimuu liesi,\n    hehkuu rauta.\n    Ryhtyy työhön\n    töiden miesi,\n    kirkas viillos\n    ilmaan piirtyy.\n    Muodot muuttuu\n    sinne siirtyy\n    aine, jossa\n    toinen aine\n    toista puuttuu.\n    Musta laine\n    suvannossa\n    elon liikkuu.\n\n    Iskee tulta\n    ilman ukset,\n    kirkkaat kulta-\n    kangastukset\n    yössä aukee.\n    Ukkospilvet\n    synkät laukee,\n    tärisevät\n    avaruudet,\n    värisevät\n    ihanuudet\n    salamoivat\n    elon yössä.\n    Työn ja tarmon\n    vasket soivat,\n    sävelvyössä\n    hymni helää\n    ihmisyyden,\n    joka armon\n    luotaan heittää,\n    joka elää,\n    vaikka taivaan\n    ylevyyden\n    jumalviha\n    julma peittää.\n\n    Työ on elon\n    valtavirsi:\n    laulat, lahoo\n    kalman hirsi,\n    isket, suistuu\n    mereen vuoret,\n    käsket, nousee\n    touot nuoret.\n    Päivä saatu\n    taivahasta,\n    laulun laatu\n    toiminnasta.\n\n             1908.\n\n\n\nTYÖ.\n\n\n    Alussa oli aate, joka työksi\n    myöhemmin muuttui, muovas maailman\n    mielensä mukaan. Päivän paahtavan\n    toisille soi se, toisille taas yöksi\n\n    sen muutti, syvyyksihin heidät syöksi.\n    Se aarteet esiin toi, soi armahan\n    elämän juoksun, huolen harmahan\n    taas toiset sai. Se kietoi otsavyöksi\n\n    jään, hallan helmet, joka miestä käytti\n    mieltänsä myöten, ruhjoi sekä nosti.\n    Lakinsa oudot lahjomatta täytti.\n\n    Se elämälle antoi määrän, muodon.\n    Se vuoroin palkitsi ja vuoroin kosti,\n    soi matkan tyynen, taikka venheen vuodon.\n\n                                1919.\n\n\n\nHENGEN TEMPPELI.\n\n(Pekka Ervastille 26.XII.1919 hänen täyttäessään 44 vuotta.)\n\n\n    Sen herkin hengessämme luo,\n    pystyttää sielun pyhin kaipuu,\n    ylhäisin usko pohjan suo,\n    maan uumeniin mi alas vaipuu.\n    Vahvuuteen nousee välkkyvään\n    sen kimmeltävä kurkihirsi,\n    öin, päivin pyhään hämärään\n    kohoaa hengen korkein virsi.\n\n    Ylhäällä säteet auringon\n    kutovat liekehtivän katon,\n    sen seinät tähtitulta on,\n    sen loisto syvä, sammumaton.\n    Sen alttarilla kuultava\n    ylhäinen ikiliekki palaa,\n    kajastus valon taivaista,\n    mi alas hengen hehkun valaa.\n\n    Keskellä aineen säteilee\n    se niinkuin öinen linnunrata,\n    siell' laulut hengen helisee,\n    kuin tiima kiitää vuosisata.\n    Nykyinen, mennyt, tuleva\n    siell' liittyy yhteen joka hetki,\n    siell' yht' on suuri, korkea\n    niin kuoleman kuin elon retki.\n\n    Ei aika sitä hajota,\n    ei koske siihen kalma, kato,\n    ken hengessänsä vajota\n    voi siihen, hälle kypsyy sato,\n    mi kautta aikakausien\n    vain korkeampaa heelmää kantaa,\n    mi kautta luomismyrskyjen\n    Ikuista etsii elon rantaa.\n\n    Loi henkesi tään temppelin,\n    sen tulta pyhää vartioit sa,\n    yö missä oli synkehin,\n    säkenen sinne aina toit sa\n    sen sytyttäen valtavaan\n    puhtaaseen, pyhään hengen paloon,\n    näin valaisten sa ihmismaan\n    taivaiseen nostit ikivaloon.\n\n    Tietäjä hengen temppelin,\n    palakoon aina sielus soihtu\n    säkenin suurin, siintävin,\n    kohotkoon niinkuin luote, loihtu.\n    Levitköön yli päivän, yön\n    laill' loistavaisten tähtitarhain,\n    teit, suuri tietäjämme, työn,\n    mi seisoo kautta maisten harhain!\n\n\n\nSEITSEMÄN UNIKEKOA.\n\n(Isälleni omistettu 27.VII.1920 hänen täyttäessään 63 vuotta.)\n\n\n    Taru tietää: aikahan muinaiseen\n    pyhän uskon urhoa seitsemän\n    sylihin syvän luolan suljettiin.\n    Mut luolan aukko kun ummessa, niin\n    valo voimakas syttyi pimeyteen,\n    nous nurmi nuori, ja välkehtivän\n    puron kirkkahan siimeessä puistikon\n    näkivät pyhät miehet nuo. Varjon loi\n    ihanan ikipuut, sävel lintujen soi,\n    valo lempee kuin Luojan auringon\n    pimeässä paistoi päivin ja öin.\n    Jumalaa urohot siell' aattein ja töin\n    monet vuossadat hartaina palvoivat;\n    rukouksissa milloin he valvoivat,\n    lepäs toisinaan lehvien alla he taas.\n    Hedelmät pyhän tarhan soi ravinnon\n    nälän tullessa heille, mut kerran paas\n    jylisten ovi-aukolta vieritettiin.\n\n    Sätehet Jumalan iki-auringon\n    levis luolahan, pois katos kukkaset, puut,\n    puro kuivi, ja vaikeni lintujen suut.\n    Urohot ulos luolasta astuivat niin,\n    ylös katseensa nostaen taivaisiin\n    he Luojan ihmettä ilmoittivat:\n\n    \"Syvät hengen ihmehet on ihanat.\n    Vaikk' alhaalla vangiks sen sulkea voi,\n    iät sentään sen vapausvirret soi,\n    vaikk' yöhön se syöstään ja kahleisiin,\n    kohoaa avaruuksiin se siintäviin.\n    Purot raikkahat puhkeevat hetteistä sen,\n    sen laulu on voimakas, voitollinen.\n    Se vaikka ainehen vankina on,\n    yhä yhtyy se tähtien karkelohon,\n    pyhät, valkeat puistot maan päällä se luo,\n    Elävän Jumalan tulimaljasta juo.\n    Olemusta se auringon heijastaa,\n    pyhän liiton kaarena seijastaa,\n    välisiltana kulkee se taivaan ja maan,\n    kohottaa tomun: ihmisen ain Jumalaan.\n    Sadat vuodet se toivioretkeään käy,\n    mut sittenkään ei tomun jälkeä näy\n    sädevaatteissa sen. Salass' suurta se luo,\n    ja luomansa Luojan jalkoihin tuo\n    tuhatvuosien kätköstä aurinkohon,\n    sitehet kun vankilan särjetyt on.\"\n\n\n\nPÄÄSIÄISKELLOT.\n\n\n    Avaruuksissa soi sävel pääsiäiskelloin,\n    heläjöi pyhin, valtavin malmirinnoin.\n    Purot kahleensa luo, vedet ouruvat velloin\n    kohisee kiloss' auringon kimmelpinnoin,\n    yöt, päivät laulaen lakkaamattaan\n    kevätlaulua talven tappavan takaa,\n    ylemmäs yhä noustessa päivän rattaan,\n    elonviestin, mi auliina antejaan jakaa.\n\n    Valon kellot soi, avaruuksihin kiitää\n    sävelet maan parmailta kiurujen tavoin.\n    Kevähän pyhä henki kentillä liitää,\n    ota kuoleman katkesi, hauta on avoin,\n    elon Herraa ei sido käärinliina,\n    mi hankien laill' lunastuksemme peitti.\n    Ah loppunut on pimeys sekä piina,\n    pois valtias orjanvaatteensa heitti!\n\n    Puvun paistavan päällensä jälleen hän pukee,\n    kevyen kuin kukkien, yrttien tuoksu,\n    kimallus jota kasteen ja auringon tukee,\n    jota vyöttävi virtojen välkkyväin juoksu,\n    puvun kimmeltävän, keveän kuin huntu,\n    mi yllä on karkelevain kevätkeijuin,\n    puvun aineettoman kuin on arin tuntu,\n    min aavistaen kevätyössä näät leijuin.\n\n    Pyhät kellot soi ylösnousemuksen,\n    kohoaa avaruuksihln henki kevään\n    ylös kentille korkean kirkastuksen,\n    sylihin elon auringon säteilevään.\n    Sido ei sitä kahlehet maan eikä aineen,\n    povehensa ei kätke se kuoleman kirttä,\n    se ilmoissa lailla laulavan laineen\n    heläjöi elon voittavan pääsiäisvirttä.\n\n                        Pääsiäisenä 1920.\n\n\n\nJOULUKELLOT.\n\n\n    Soi kellot suuret, ihanat,\n    sanomakellot soi,\n    synnystä sielun kertovat,\n    mi maahan rauhan toi.\n\n    Toi maahan rauhan, rakkauden\n    suloisen sanoman,\n    muinaisten sukupolvien\n    jo ammoin anoman.\n\n    Inehmon suvun mennehen,\n    mi kulki helmass' yön\n    tiet' erheiden, tiet' taistojen\n    sairaana sielu, syön.\n\n    Tuhannet murheen murtamat\n    katseensa valoon loi,\n    ah yössä suuret, ihanat\n    nyt synnyinkellot soi.\n\n    Ne kunkin sydämessä soi\n    Rakkauden syntymää,\n    vain siellä seimen saada voi\n    Jumalan Poika tää.\n\n    Hän asunnokseen kokonaan\n    nyt vaatii ihmisen,\n    Hän käy ei yöhön, kuolemaan,\n    vaan täyttää sydämen\n\n    lämmöllä, ikivoimallaan,\n    tien näyttää elämään.\n    Hän sydämihin syntyy vaan\n    sulattain kuolon jään.\n\n                    1919.\n\n\n\nMAASSA RAUHA.\n\n\n    Soi kauhun sävelin ei enää sota,\n    vallitsee maassa rauha, tahto hyvä,\n    levenee leipä, tallaamatta jyvä\n    saa maata maassa, murrettu on ota\n\n    nyt kuoleman, niin palatsi kuin kota\n    halvinkin seistä saa, on tyventyvä\n    henkemme myrsky. Suuri, syventyvä\n    lähestyy lepo öistä vartiota.\n\n    Kristuksen yö, yö ihmeen, kirkastuksen\n    poloa hellii raastettua maata.\n    Aukaisee tähtisilmä lapsi uksen.\n\n    Nyt aika ristiriitojen on laata,\n    on täyttyvä nyt hetki kaipauksen\n    -- iäiseen rauhaan, Luoja, lapses saata!\n\n                          Marrask. 1918.\n\n\n\nSIELUN PUISTOT.\n\n\n    Salass' sielumme on ikikukkivat puistot.\n    Elämäin edellisten ne kätkevi muistot,\n    ajan vastaisen vaiheiden vaihtuvat kuvat\n    kuten hetteiden helmahan heijastuvat,\n    ikiläikkyväin lähteiden, joiden pinta\n    kuvastaa nykyaikaa ja kaukaisinta\n    tulevaa sekä mennyttä valhetta elon,\n    kuten heijastaa hete tähtien helon.\n\n    Salass' sielumme kukkivain, tuoksuvain tarhain\n    olennoituu elomme puhtain ja parhain\n    pyhin kaipuu, sen aatokset käyvät kukkaan,\n    vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan.\n    Kuva, minkä vain henkemme herkkänä piirtää,\n    näkymättömät voimat sen heti siirtää\n    salass' sielumme tarhoihin vihannoiviin,\n    siell' yhtyen kuin sävelaaltoihin soiviin\n    se säihkyy ja kasvaa ja suurentuu\n    kuten virran kalvossa päilyvä puu.\n\n    Kimaltaa sen virtojen välkkyvä parras,\n    siell' aukeaa joka aatos harras\n    kuin kukkanen umpustaan, joka aukee\n    elon armauteen, sylinantihin raukee\n    ikirakkauden, joka auringon lailla\n    sädehtii sen kentillä autuailla.\n    Sen aurinko rakkaus on: joka työmme,\n    min rakkaudessa vain teemme, se yömme\n    valonantajaks ainaiseksi muuttuu,\n    ikitaimeksi henkemme tarhaan juuttuu.\n\n    Joka siunaava aatos, mi syämestä nousi,\n    kuin valkea joutsen sen virtoja sousi;\n    joka myötätunnon ja säälin sana\n    teoks puhjeten ain yhä loistavampana\n    kohos siimeestä sen kuten aurinko aamun\n    ylenee hävittäin yön hyytävän haamun;\n    joka aatos ja työ, joka lemmestä lähti,\n    sen taivaille syttyy kuin siintävä tähti.\n\n    Salass' sielumme on pyhät paistavat tarhat,\n    todemmat kuin on elon häipyvät harhat,\n    siell' aatteemme, työmme ain puhkeevat kukkaan,\n    vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan:\n    vihan tunne vilpillinen kuten kyynä\n    kähisee, sydänjuuria jäytää syynä,\n    min rakkauden teko yksin voi poistaa,\n    joka tähtenä tyynnä sen taivaalla loistaa.\n\n                              28.IX.1920.\n\n\n\nHEKLA.\n\n\n    El kesän nuori nurmi peitä pintaani,\n    luo lämpöään ei tunteet herkät rintaani.\n\n    Korista kukkakentät eivät juurtain,\n    jäät vyöryvät vain paasiani uurtain.\n\n    Ei tulvi tuoksut, käy ei tuuli lauha,\n    ei lepää liepeilläni kevään rauha.\n\n    Ikuiset hanget harteitani peittää,\n    rautaiset rakeet pilvet päällein heittää.\n\n    On olemuksein synkkä alku-yö,\n    kuiluissain ainainen käy luova työ.\n\n    Rintaani lämpöä ei hyvyys luo,\n    siell' leimuaa vain tulivirtain vuo.\n\n    Jään halki sinkoon sinisalamoita,\n    ei niiden voimaa aurinkokaan voita.\n\n    Pimeimpään yöhön sytytän ma soihtuni,\n    kuin halki kuoleman ma laulan lolhtuni.\n\n    Mun voimallain ei äärtä eikä rajaa,\n    maan syämen lieskat kuumentaa sen pajaa.\n\n    Maan uumenet se ristiin rastiin vakoo.\n    Sen syvyyksissä jumalvoimat takoo.\n\n    Sen tulta ihminen ei koskaan ryöstä,\n    kuin valkeus luomisen se puhkee yöstä.\n\n                               1919.\n\n\n\nPOJALLENI.\n\n\n    Ypö-yksin kulje tiesi:\n    Paikkaa karta, jonne liesi\n    lämmin viittoo. Ole miesi!\n\n    Kova, kylmä niinkuin rauta.\n    Itse itseäsi auta --\n    eessäs elo taikka hauta.\n\n    Itse vastaa elon-vaalis.\n    Korkealla olkoon maalis;\n    tunto tyyni työsi saalis.\n\n    Hehku, mutta lieskat salaa.\n    Virvatuli pian palaa\n    loppuun. Ikuisempaa halaa!\n\n    Elon kaikki katso muodot.\n    Selvää vettä souda, luodot\n    kierrä. Säästät venheen vuodot.\n\n    Älä säiky tuskaa, vaivaa,\n    ylpeänä tiesi raivaa.\n    Taivaan tähdet ohjaa laivaa.\n\n    Ikitähdet yllä, alla,\n    ympärillä hyinen halla\n    yöss' on yksin kulkevalla.\n\n    Lapset yhden rodun liemme.\n    Vaikka joskus erois tiemme,\n    eloon saman tulen viemme.\n\n                      3.VI.1914.\n\n\n\nAURINGOLLE.\n\n\n    Aurinko, ah iankaikkinen lietemme,\n    tiedotta, tietemme,\n    valveilla, nukkuissa, tehdessä työtä,\n    päivää ja yötä\n    kierrämme hehkuvan helmasi tulta.\n    Ah, elonantimet yksin on sulta!\n    Aavikon hiekka ja muokattu multa,\n    musta ja muhkee,\n    heelmien runsauteen joka puhkee.\n    Mieroa kiertävän kallehin kulta,\n    valtiaan välkkyvä purppuravaate,\n    rintamme kaipuu ja aivomme aate,\n    elämän soihtu ja kuoleman ota,\n    rakkauden ikirauha ja sota,\n    valta, mi maast' idun pienimmän nostaa,\n    voima, mi murtaa ja ruhjoo ja kostaa.\n\n    Aurinko, ah elonliekkimme ainoa!\n    Kestimme kylmää ja nälkää ja vainoa\n    vaipuen huoleemme,\n    silmäsi siunaavat käännä taas puoleemme.\n    Päivämme siunaa, mi säihkyen herää,\n    laihomme kultaisen tehdä suo terää.\n    Käännä pois kato,\n    suo hyvä, suotuisa sää sekä sato.\n    Rakkauden syvä soinnuta kieli,\n    anna lämmin ja laupias mieli,\n    käännä katseemme koittavaan ruskoon,\n    voittavaan uskoon\n    kasvata uuteen, jonka vain tapaa\n    mies, mi on suuri ja voimakas, vapaa.\n\n                   Ruotsinpyhtää, 4.X.1919.\n\n\n\nJUHANNUS.\n\n\n    Nyt tulvii tuoksut, kesä kukkein on,\n    elämään joka solu, hermo herää,\n    kiireesti kimalaiset mettä kerää\n    aittaansa paahtehessa auringon.\n\n    Nyt koittanut on hetki inehmon,\n    hän touot teki, kylvi, kävi erää.\n    Nyt luojan päivä paistaa täyttä terää,\n    -- löi hetki lyhyt levon, nautinnon.\n\n    Kauniille kaikelle nyt aistit avaa,\n    ei hehku kauan päivä päällä pääsi,\n    samassa saapuu syys, kun suvi havaa.\n\n    Hän palkan saa, ken työtä tekee, raataa,\n    ikuinen viisaus näin kerran sääsi,\n    -- ken kylvänyt on, hän myös korren kaataa.\n\n                                  1910.\n\n\n\nKUOLEMAA KOHTI.\n\n\n    Kohti outoa tähteä kummaa\n    tietä tummaa\n    uupunut saatto\n    kumara kulkee.\n    Yö pyhä sulkee\n    piiriinsä himmenevät elon muistot.\n    Koittanut on iankaikkinen aatto.\n    Aukeavat vitivalkeat puistot.\n\n    Henkäys hiljainen oudoista maista,\n    autuaista.\n    Välke valtava tähtien vyössä,\n    ah, vapauttava valkeus yössä.\n    Vaipuu väsynyt, polttava pää,\n    tähdet taivahan kimmeltää.\n\n                    18.II.1915.\n\n\n\nKUOLEMA.\n\n(Unikuva.)\n\n\n    Hämärä virta, vierivä verkalleen,\n    hohde himmeä kalvossa kuulaan veen,\n    saapuva mailta, joiden et ääriä tunne,\n    vyöryvä eespäin, kenkään tiedä ei kunne.\n\n    Takana tummat, louhiset jyrkänteet,\n    kalliot karut, kuiluiksi haljenneet,\n    raunioita niin kauas kuin silmä kantaa.\n    Kyynelraidat peittävät mykkää rantaa.\n\n    Outoa rauhaa uniset aallot soi,\n    nouse ei koskaan päivän hehkuva koi.\n    Pisara joskus puiden oksilta putoo,\n    kuudan kylmä hopeaharsoja kutoo.\n\n    Kaikkialla äänetön autius,\n    elon ja kuolon kaamea arvoitus.\n    Mistä ja minne? Kenkään ei vastata saata,\n    aika on täällä kysymästä jo laata.\n\n    Ei ole eilistä, ei ole huomistakaan,\n    totta ei mikään, kangastelua vaan.\n    Yksilön rajat, tahto ja toiminta raukee,\n    varjojen maailma oudon väikkyvä aukee.\n\n           *   *   *\n\n    Virran pintaa venhe kiitää\n    höyhenkevyt, valkee,\n    laineilla kuin utu liitää.\n    Aallot eivät halkee\n    eessä keulan, haihtuvainen\n    jälkehen jää vana,\n    missä haaksi hopeainen\n    kulkee korkeana.\n\n    Purtta vanhus valkee ohjaa,\n    vaitelias, vakaa.\n    Katse, jonka nää et pohjaa,\n    kuultaa kulmain takaa.\n    Ohimoilla outo siinto,\n    rauha ikuisuuden.\n    Kaukaisuuksiin silmänkiinto,\n    koittoon aamun uuden.\n\n    Keulapuolla nuori nainen\n    nojaa helmilaitaan.\n    Katsoo kultakiharainen\n    virran väylään kaitaan.\n    Kimmeltävät tähtitarhat\n    yllä, alla hohtaa.\n    Säkenöiden todet, harhat\n    toisensa nyt kohtaa.\n\n    Elonko vai kuolon laiva\n    kulkee virran veessä?\n    Päättynytkö pitkä vaiva,\n    onni outo eessä?\n    Kysyt, etsit vastausta,\n    eespäin pursi soluu.\n    Kohti kuolon kirkastusta\n    joutsen valkee joluu.\n\n           *   *   *\n\n    Paikaltaan vanhus nousee, kirkas, lauha\n    yö ympärillä yhä kirkastuu.\n    Hiljainen, tähtiheloittava rauha\n    säteillen kaikkialle laskeuu.\n    Ei kuulu heikointakaan henkäystä,\n    yön hetki on nyt salaperäisin.\n    Taivaiden ääretöntä kimmellystä\n    heijastaa virta valoin välkkyvin.\n\n    Lähestyy nuorta naista hopeehapsi,\n    kirjaillun antaa hälle värttinän,\n    luo katseen neitoon, lausuu: \"Kehrää, lapsi,\n    kultainen loppuu lanka elämän.\n    Haaveista heljimmistä puno rihma,\n    kaipuusta kaukaisuuksiin siteet luo.\n    Tähdistä tielles hersyy hopeevihma,\n    lankaasi liitä helmilangat nuo!\"\n\n    Levittää silkkiteltan sitten yli\n    kehräävän naisen, palaa paikoilleen.\n    Verkalleen valkenee yön tumma syli,\n    raukeevat tähdet outoon kirkkauteen.\n    On seutu muuttunut, vai liekö sama,\n    kuin elokin ja kuolo samaa on.\n    Vain toinen raskas, toinen kirkastama\n    oudoimman, siintävimmän auringon.\n\n           *   *   *\n\n    Lepää virta aamun autereessa,\n    kentät aavat kasteen kimalteessa.\n\n    Kaikkialla kylmän kuulas tuntu,\n    mailla hallan hopeainen huntu.\n\n    Hyinen hohto pilven hattaroissa,\n    päivän kehrä, kuu ja tähdet poissa.\n\n    Jäiset juovat ilman ääriin piirtyy,\n    virran kalvoon niiden siinto siirtyy.\n\n    Äänetönnä venhe vettä viiltää,\n    kuurahelmin aavelaiva kiiltää.\n\n    Nousee vanhus niinkuin patsas pilven,\n    ottaa kirkkaan, hopeaisen kilven,\n\n    jonka viskaa virtaan purren eteen.\n    Painuu kirjopinta kylmään veteen,\n\n    välkkyy, vaipuu, heittää hopeansa\n    hohdon virtaan. Laineet loistossansa\n\n    valkein lieskoin lyövät keulaa vasten.\n    Pursi aaltoja ui autuasten.\n\n           *   *   *\n\n    Kuin kätten outoin kosketuksesta\n    kahdeksi silkkiteltta silloin halkee.\n    Paikaltaan tyynnä nousee neito valkee\n    yön kastehelmet vielä kutreilla.\n    Kädestä kirpoo elon kehräpuu,\n    kultaiset langat katkee, kirkastuu\n    ylt'ympärillä aamun aallot yhä.\n\n    Vavistus täyttää pyörryttävä, pyhä\n    kehrääjän mielen, huumattuna astuu\n    hän keulaa kohti, jalka kevyt kastuu\n    hyrskyissä, jotka lyövät laidan yli.\n    Verkalleen aukee syvyyksien syli,\n    ylitse partaan neito sinne soluu.\n    Tyventyy tyrskyt, poies pursi joluu.\n\n    Kuin vellomana kulta-aaltojen\n    kuohahtaa syvyys, kilpi hopeinen\n    veen kalvoon nousee jälleen. Nuori nainen\n    kilvellä lepää, silkkisuortuvainen\n    pää nojaa käteen, katse autuaana\n    taivaalle kohoo. Kaikuu voimakkaana\n    laineilla outo laulu ikuisuuden,\n    min soinnut helkkyy, halki avaruuden.\n    Veen pinnalta ne nostaa kirjokilven,\n    pois kantavat sen niinkuin hopeepilven\n    korkeelle, yhä korkeemmalle aina.\n\n    Sävelten aallot vyöryy voitokkaina,\n    kirkastuu taivaat yhä kirkkaammiksi,\n    kehiksi auringot käy loistaviksi,\n    valojen valtameriin kaikki raukee.\n    Oudoimmat taivaat kimaltaen aukee.\n\n                          4.I.1913.\n\n\n\nHELKATUL1.\n\n\n    Ikiliekki ihmisen henki on,\n    se on syttynyt säteistä auringon,\n    ja päivän puoleen se halaa.\n    Vaikk' kuiluiss' se kulkee, ja helmassa yön,\n    tuvat sille on tuttuja tähtien vyön,\n    ja tähtiin se takaisin palaa.\n\n    Koti henkemme aurinko ainainen on,\n    vain hetkeksi vaivumme varjohon,\n    ja kahleihin maan sekä aineen.\n    Lyhyt täällä on toivioretkemme vain,\n    tääll' liekkiä henkemme kirkastain\n    me kestämme kahleiden paineen.\n\n    Rajat ainehen meitä vaikk' kammitsoi,\n    ne hetkekskään meitä ei kytkeä voi,\n    tulen lailla on sielumme vapaa.\n    Maan uumeniin vaikka se vangitaan,\n    pian kahleet se pirstoo ja pinnalta maan\n    kohoten pihat pilvien tapaa.\n\n    Pyhä liekki henkemme iäinen on,\n    se Poika ainut on auringon,\n    vaikk' kahleissa maisten harhain.\n    Mut harhain kun tuskat sen kirkastan,\n    kotihin ylös jälleen se kohoaa\n    yli tähtien siintäväin tarhain.\n\n                  Toukok. 1920.\n\n\n\n"]