[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWiZjVAOyHNe0YNGuxKPXX4EBd-zug3YMmuk0QibM_y0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1338,"Mr Britling pääsee selvyyteen II","Wells, H. G.",1866,1946,"1338-wells-h-g-mr-britling-paasee-selvyyteen-ii","1338__Wells_H._G.__Mr_Britling_pääsee_selvyyteen_II",null,"romaani",[14],"sota",[16],"brittilainen","fi",1916,1919,53813,363011,false,52418,[25,26],"War stories","World War, 1914-1918 -- Fiction",[28,29,30,31],"British Literature","History - Modern (1750+)","History - Warfare","Novels","\"Mr Britling pääsee selvyyteen II\" by H. G. Wells is a novel published in 1916. It follows Mr. Britling, a writer living in rural England, as his comfortable world is shattered by the outbreak of World War I. Through family tragedy and personal loss, he grapples with questions of patriotism, blame, and meaning. The novel explores how ordinary British life transforms under war's weight, culminating in an unexpected spiritual reckoning that transcends national boundaries and personal grief. (This is an automatically generated summary.)",[],352,"Semi-autobiografinen romaani seuraa englantilaista kirjailijaa, herra Britlingiä, ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ja sen alkuvuosina. Teos kuvaa kotirintaman tunnelmia, kun alun optimistinen asenne vaihtuu vähitellen sodan tuomaan järkytykseen, henkilökohtaisiin menetyksiin ja moraaliseen pohdintaan suuren konfliktin keskellä.","H. G. Wellsin 'Mr Britling pääsee selvyyteen II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1338. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MR BRITLING PÄÄSEE SELVYYTEEN II\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nEnglanninkielestä suomennettu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nMATCHING'S EASY SODAN AIKANA. (Jatk.)\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nOsanottajia.\n\n\n1.\n\nVarsinkin kaksi asiaa nyt askarrutti mr Britlingin mieltä. Toinen\noli suurenmoinen ja miehekäs aatos, sankarillinen ja juhlallinen\nlaadultaan, ajatus, että pitäisi ryhtyä ottamaan osaa suureen\ntaisteluun, jättää Dower House tottumus- ja toimintapiireineen ja\nlähteä --. Päästyään aatoksissaan tuohon asti hän ei ollut oikein\nselvillä mihin oli lähdettävä tai mitä oikeastaan oli tehtävä. Hänen\nmieleensä kuvautui tekaistuun univormuun puettu vapaaehtoinen, joka\naiheutti vakavia vaurioita pensasaidan takaa esiin hyökkäävälle\nviholliselle. Univormu oli luultavasti sommiteltu samaan tapaan\nkuin se puku, joka hänellä oli yllään mi Direckin saapuessa. Siinä\noli hihanauha. Toisinaan hän taas kuvitteli työskentelevänsä\npuhelimen ääressä tai jossakin toimistossa suorittamassa\njonkinlaista näennäisvirallista työtä, joka kysyi pikemmin älyä\nkuin harjoitusta. Silloinkin tietysti hihanauhalla varustettuna.\nKuukaus sitten hän olisi tuskin tiennyt, mikä \"hihanauha\" oikeastaan\non; nyt se tuntui kansallisen järjestyminen tunnussanalta. Hän\noli maanantaina aamujunassa matkustanut Lontooseen aikoen heti\nkirjoittautua johonkin tarjona olevaan toimeen; sanalla sanoen:\nhän tahtoi saada hihanauhan mitä pikimmin. Aamulehdet, joita hän\nosti asemalla, muuttivat hänen Pariisin välttämätöntä kukistumista\nkoskevan vakaumuksensa toivonsekaiseksi epäilyksi, mutta ei saanut\njärkytetyksi hänen päätöstänsä. Uutiset, joissa kerrottiin tappioista\nja takaa-ajoista ja peräytymisestä peräytymästä päästyäkin, olivat\nsanomalehdistä kadonneet. Saksalaisten oikea siipi oli joutunut\nvastahyökkäyksen alaiseksi ja näytti olevan vaarassa ahdistua Parisin\nja Verdunin väliin englantilaisten hyökätessä siviltä sen kimppuun.\nTämä kevensi hänen mieltänsä, mutta ei mitenkään muuttanut hänen\nuutta käsitystään, että sota oli pelottavan ankara asia. Siinäkin\ntapauksessa, että vihollista pidätettäisiin ja pakotettaisiin hiukan\nperäytymään jäisi riittävästi työtä joka miehelle, kun tulisi\nkysymykseen ajaa se takaisin omaan maahansa. Tämä sota oli jotakin\nennenkuulumatonta ja koski varmaan kaikkia... Se merkitsi, että\njoka miehen oli annettava itsensä. Että hänenkin oli uhrauduttava.\nTätä asian selvää tajuamista ei mikään saanut estää puhkeamasta\nteoksi. Oli erinomaisen häpeällistä pysytellä nyt syrjässä ja olla\ntekemättä voitavaansa sivistyksen hyväksi, Englannin hyväksi, kaiken\nmukavuuden ja turvallisuuden hyväksi, jota oli saanut nauttia --\nnoita harjoitettuja, tottelevaisia, riivattuja miljoonia.\n\nSinä päivänä mr Britling oli pelkkää yltiöpäistä vapaaehtoisuutta,\npelkkää isänmaallista uhrautuvaisuutta.\n\nMutta kaiken tämän urheuden takana oli mr Britlingin mielessä tuo\ntoinen asia, eräänlainen pelko. Hän oli nyt valmis levittäytymään\nhyökkääjää vastaan kuin rohkea kalkkunakukko, joka höyhen\njännittyneenä. Hän oli valmis käymään eteenpäin pistin ojona,\nmarssimaan ja kaivamaan niin kauan kuin voimia suinkin riittäisi,\nampumaan ja, jos niin tarvittiin, kuolemaan juoksuhautaan\nmieluummin kuin sallisi saksalaisen militarismin hallita maailmaa.\nOmasta puolestaan hän ei peljännyt. Hän oli valmis kaatumaan\ntaistelukentälle tai sankarillisesti makaamaan sotilassairaalassa.\nMutta seikka, jonka erikoinen ja lamaava luonne oli hänelle täysin\nselvä ja jota hän siitä huolimatta kaikin voimin yritti olla\ntajuamatta, oli se, ettei sodan hirviö ollut läheskään yhtä halukas\nlähestymään häntä kuin hän sitä, että sen silmät jo olivat kiintyneet\njohonkin hänen ulkopuolellansa ja takanansa olevaan, että se jo\nliiankin selvästi ojensi pitkää, varjomaista käsivarttansa hänen\nohitsensa siepatakseen Teddyn -- ja Hugh'n...\n\nNuoriso on sodan ruokaa...\n\nTeddyhän ei kumminkaan missään tapauksessa kuulunut mr Britlingin\nmäärättäviin. Teddy sai tehdä miten hyväksi näki. Mr Britling ei\ntahtonut edes neuvoa häntä. Hugh taas --\n\nMr Britling teki parhaansa julkeasti kieltääkseen mitä itse hyvin\nälysi.\n\n\"Vanhin poikani on vain seitsemäntoistavuotias\", sanoi hän. \"Hän on\ninnokas lähtemään, ja paha minun olisi, ellei niin olisi laita. Hänet\notetaan tietysti johonkin kadettikuntaan -- hänhän on oppinut jo\njotakin sentapaista koulussa. Tai ottavat hänet nostoväkeen. Mutta\nennenkuin hän täyttää yhdeksäntoista, on asia tavalla tai toisella\nlopussa. Pelkään, että poika parka tuntee itsensä pettyneeksi...\"\n\nSaatuaan Hugh'n onnellisesti työnnetyksi mielensä taka-aloille --\nliian nuorena, miehen töihin vielä pystymättömänä -- mr Britling\nsaattoi antaa kansallista nousua haaveilevalle mielikuvitukselleen\nvapaan vallan. Siitä ajatuksesta, että taisteluun oli kaikkien\notettava osaa, oli helppo siirtyä kuvittelemaan Englantia\naseistettuna, vakavasti sotaan varustautuneena. Todellisuuden ankarat\nesteet eivät merkinneet mitään. Hän oli itse valmis sanomaan --\nja niin ollen hän tunsi useimpain englantilaisten olevan valmiita\nsanomaan hallitukselle: \"Tässä me olemme käytettävinänne. Tämä ei\nole mikään diplomaattien sota eikä sotaministeristön sota; tämä on\nkoko kansan sota. Me olemme kaikin halukkaat ja valmiit siirtämään\nsyrjään tavanmukaiset toimemme ja tarjoamaan omaisuutemme ja itsemme.\nPäähänpistot ja yksityinen toiminta ovat hyviä ja soveliaita rauhan\nvallitessa. Ottakaa meidät ja käyttäkää meitä niinkuin haluatte.\nOttakaa kaikki mitä meillä on.\" Ajatellessaan hallitusta tässä\nyhteydessä hän unohti sen hallitsevan luokan, jonka itse tunsi.\nRaeburn liehuvine lahkeineen, sirosteleva Philbert, kirkuva lady\nFrensham, tyly, härkäpäinen Carson, juoppo Bandershoot ja kavala\nTaper, juonikas Asquith, kaunopuheinen, mutta köyhäsisältöinen\nGeorge ja järkkymätön Grey -- kaikki nuo brittiläisen toimintalaadun\ntyypilliset edustajat katosivat hänen tajunnastaan mielikuvituksen\nsitä hehkuttaessa. Hän unohti ikävystyttävät väittelyt, puuta heinää\npuhuvat sanomalehdet, \"bluffit\", salajuonet, lauantaiseuroissa\nharjoitetun viekkaan kaupanteon, täysikasvuisten henkilöiden\n\"koulupoikakunnian\", ajattelussa ilmenevän yleisen epärehellisyyden;\nhänen mieleensä kuvastui yksinkertaisempi ja ihanteellisempi\nhallitus. Epämääräisesti hän ajatteli, että oli jotakin noiden\nmiesten takana ja yläpuolella, Englanti, maan hallitseva hengetär,\njossa ilmeni arvokasta turvallisuutta ja lujaa tahtoa. Hän\nkuvitteli tuolla haavemaisella hallitsijattarella olevan ihmeen\ntäydelliset suunnitelmat ja laskelmat voidakseen selviytyä tästä\nratkaisevasta tapahtumasta, joka jo useita vuosia oli mitä\nilmeisimmin maata uhannut. Hän näki mielessään suuren kansakunnan,\njoka vastahakoisuudestaan huolimatta käytti suuria mahdollisuuksiaan\noikeudenmukaisen puolustussodan jatkamiseen, ja hänen rohkeasti\netenevä ajatuksensa täytti helposti kaikki suunnitelmissa ja\nlaskelmissa ilmenevät puutteet. Hänen mielestään täytyi jossakin\n\"tuolla ylhäällä\" olla henkilöitä, jotka osaavat laskea ja jotka jo\novat laskeneet kaikki mitä sellaisessa taistelussa voimme tarvita,\ntäytyi olla järjestelijöitä, jotka olivat suunnitelleet ja laskeneet\nkaikki käytännöllisiä ja helposti suoritettavia yksityiskohtia myöten.\n\nTällainen tiedosta uskoon luiskahtaminen lienee välttämätöntä\ninhimillisen sankaruuden olemassaololle...\n\nOman osuutensa suuressa kansallisessa nousussa ajatteli hän hyvin\nvaatimattomaksi. Hän oli kirjailija, jonkinlainen todellisuuden\nalimuistutus; hän ei ollut tottunut käskemään, hänen osansa oli\npikemmin huomioidentekijän kuin asiain järjestelijän ja hän piti\nitseänsä pelkkänä mitättömänä yksilönä, joka yksilöllisesti\nelopiiristänsä irtautuen liittyy suureen koneistoon tarttuakseen\nkivääriin ja maatakseen juoksuhaudassa, vahtiakseen siltaa tai\nladatakseen patruunaa -- nauha hihassaan tai jotakin sentapaista\n-- kunnes suuri tehtävä saataisiin suoritetuksi. Sunnuntaiyö oli\ntäynnä kuvitelmia: annettuja määräyksiä, maaseutu nousemassa tekemään\nmitä tehtävä oli, teitä, joita parhaillaan pantiin kuntoon, varoja,\njoita järjestettiin, ja yksityiselämän pikkuharrastukset oli sysätty\nkerrassaan syrjään. Ja kesken kaiken oli mr Britling vielä kyllin\nnuorekas uneksimaan henkilökohtaista sotapalvelusta, äkkinäisiä\nvaaroja, jotka hän nopeasti ja miehuullisesti torjui, eteviä ja\nuskaliaita tekoja ja harvinaisia palkintoja -- kaikki unia, joita\nleijailee jokaisen mielikuvitusrikkaan rekryytin mielessä...\n\nLaajaksi kävisi esitys, jos tahtoisi seikkaperäisesti kertoa niistä\ntutkimuksista, joita mr Britling kahden päivän kuluessa suoritti\nkeksiäkseen jonkin soveliaan tavan uhatun isänmaansa palvelemiseksi.\nOlisi ensinnäkin kuvailtava hyvin harjattu isänmaanystävä, älykkäissä\nkasvoissa intoisa ilme, istumassa Lontoon junassa lukien sotauutisia\n-- ensimmäisiä rauhoittavia uutisia moneen päivään -- ja yrittäen\nsalata, että hänen elämänsä oli tempautunut irti juurineen ja\nettä hänen koko olemuksensa leimusi pelkkää uhrautuvaisuutta.\nKuvaus olisi lopetettava neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen\ntouhun, tiedustelun, juttelun, odottelun ja telefonoimisen jälkeen\nesittämällä sama herrasmies hiukan väsähtäneenä ja silmissä\njonkinlainen välinpitämättömyyden ilme palaamassa asemalta oikoteitse\nläpi Claveringsin puiston juurtuakseen jälleen vanhaan maaperäänsä.\nTärkein sillä välin sattunut seikka oli se, että mr Britling\nhavaitsi pahoin erehtyneensä kun oli kuvitellut brittein valtakunnan\nhallitusta älykkääksi, valistuneeksi ja viisaaksi.\n\nSuuri _Business as usual_-kausi oli jo loppumassa, ja Lontoossa\nvallitsi innostus vapaaehtoiseen sotapalvelukseen parhaimmillaan.\nTämän innostuksen tiellä oli mitä kurjimpia ilmoittautumissääntöjä.\nRasittuneet ja sangen kyvyttömät upseerit, jotka luulivat\nosoittavansa etevyyttään kieltäytymällä ottamasta vastaan\nsiviilihenkilöiden tarjoamaa apua ja esiintymällä erinomaisen\nhitaasti ja varovasti sekä hyvin arvokkaasti ja ylhäisesti,\nistuivat likaisissa, ahtaissa suojissa sähisten kiukkuansa tuolle\nennenkuulumattomalle Englannille, joka tungeskeli ovilla ja\nikkunoilla ilmoittautuakseen vapaaehtoiseen sotapalvelukseen.\nJokaisen sotamiehenottotoimiston ulkopuolella seisoi miehiä ja\nnuorukaisia joukottain odottamassa; he nojailivat seiniä vasten,\nistuivat katukäytävällä, odottivat tunnin toisensa jälkeen, odottivat\nmyöhäiseen iltaan ja palasivat seuraavana päivänä, ilman asuntoa,\nilman ruokaa, monet nälästä sairaina; miehiä, jotka olivat sinne\nrientäneet maaseudulta, miehiä, jotka olivat kaikki jättäneet\ntoimensa, mikä konttoristin, mikä puotimiehen, mikä minkin viran\nhaluten yksinomaan palvella Englantia ja \"näyttää noille kirotuille\nsaksalaisille\". He kohtasivat tiellään ällistyttävän esteen:\ntoimeenpanijaan leväperäisyyden. Kulkiessaan Pyhän Martin kirkon ohi\nja poikki Trafalgar Squaren ja nähdessään suurenmoisen isänmaallisen\ninnostuksen liikkeelle nostattamat kansanjoukot uupuneina odottamassa\nmr Britling ensi kerran alkoi aavistaa sotaministeristöltä\npuuttuvan kekseliäisyyttä, sotaministeristöltä, jonka oli niin\näkkiä suunniteltava voitto. Seikkaperäisimpiä tietoja hän oli saava\nklubissaan.\n\nNiillä kaduilla, joita hän kulki, näytti vallitsevan ankara\nlevottomuus. Omnibusvaunut ja ajoliikenne olivat huomattavasti\nvähentyneet, mutta nyt näkyi tavaton määrä kuljeksivia\njalankävijöitä. Katukäytävillä liikkui ihmisvirta ärsyttävän\nhitaasti. Useimmat henkilöt kävelivät ja seisoskelivat joutilaina,\nharvat menivät työhönsä. Varsinkin näytti niin olevan naisten laita.\nMonet olivat ilmeisesti tulleet Lontoon laitapuolilta epämääräisesti\njotakin odottaen, voimatta pysyä kotonaan.\n\nKaikkialla näkyi liittovaltain lippuja: myymäläin ikkunoissa,\novien yläpuolella, voimavaunuissa, napinlävissä, ja aitauksissa\nja ikkunoissa oli suuri määrä väenottoilmoituksia. \"Kuninkaasi ja\nmaasi tarvitsevat sinua\", oli kehoituslauselmana, ja kysymyksessä\noli yhä \"satatuhatta miestä\", vaikka lordi Kitchenerin vaatimus oli\nkohonnut puoleen miljoonaan. Useimmissa ajuriautomobiileissakin\nnäkyi värväysilmoituksia. Norddeutscher Lloydin konttorin isot\nikkunat oli naulattu kiinni ja peitetty paksulla kerroksella\nsotaväenottojulistuksia.\n\nKlubi oli mr Britlingin sinne tullessa täynnä puhelua ja sotaista\nhälinää. Hallissa näytti kirjailija Wilkins useille asiaa\nharrastaville klubin jäsenille taitetusta rautaputkesta valmistettua\nharjoituskivääriä. Sitä piti käytettämän harjoituksissa, kunnes\nsaataisiin hankituksi oikeita kiväärejä, ja sellaisia voitiin\nvalmistaa markalla kappale. Mr Britling alkoi nyt älytä, että\nsotamiestenotossa ilmenneet epäkohdat olivat vain ensimäinen\nsotaministeristön leväperäisyyden ilmaus. Klubissa juteltiin hyvin\nvapaasti; eräs sodan alkuvaiheiden ohimeneviä vaikutuksia oli, että\nenglantilaisten luontainen ujous jossakin määrin hälveni, niin että\nhenkilöt, jotka olivat monen vuoden aikana äänettöminä istuneet\nklubissa aterioimassa ja tuijotelleet sanaa sanomatta mr Britlingiin\nja joita hän oli samoin vaieten tuijotellut, nyt ryhtyivät\nkeskustelemaan hänen kanssaan.\n\n\"Mitä tulee minunlaiseni miehen tehdä?\" kysyi eräs sileäksi ajeltu\nlakimies.\n\n\"Sitä samaa minäkin olen mielessäni hautonut\", sanoi mr Britling.\n\"Ne ovat määränneet rekryyttien ylemmän ikärajan kolmeksikymmeneksi;\nse on luonnottoman alhainen. Mies, joka on hyvän joukon yli\nneljänkymmenen, kuten minä, kykenee varsin hyvin makaamaan\njuoksuhaudassa tai vartioimaan jotakin siltaa. Minä en ole varsin\nkehno ampuja...\"\n\n\"Me olemme tässä keskustelleet kotimaan puolustamista varten\notettavia vapaaehtoisia koskevasta kysymyksestä\", sanoi lakimies.\n\"Joka tapauksessa meidän pitäisi harjoitella. Mutta sotaministeriö\nkatselee yhtä epäsuopein silmin kaikkia sensuuntaisia puuhiamme kuin\njos olisimme aikeissa liittyä saksalaisiin. Se on mieletöntä. Joskaan\nemme me vanhemmat miehet kelpaa lähetettäviksi sotanäyttämölle,\nvoisimme ainakin astua sellaisten joukkojen sijaan, jotka voisivat\nsen tehdä.\"\n\n\"Jos teillä olisi kiväärejä\", virkkoi eräs teräväpiirteinen\nharmaapukuinen mies, joka seisoi mr Britlingin oikealla puolella.\n\n\"Minä otaksun, että niitä voidaan hankkia\", sanoi mr Britling.\n\nPuhuvin ilmein ja päätään pudistaen tahtoi teräväpiirteinen mies\nväittää, että niin ei suinkaan ollut laita.\n\n\"Jokainen kaatunut, useat haavoittuneet ja useimmat vangiksi\njoutuneet\", virkkoi hän, \"merkitsevät menetettyä kivääriä. Me olemme\nsodan alusta lukien jo ehtineet menettää kaksikymmentäviisi tuhatta\nkivääriä. Ollenkaan ottamatta huomioon uusien joukkojen aseistamista\ntäytyy meidän korvata nämä kiväärit samalla kun lähetämme uusia\njoukko-osastoja. Tiedättekö, kuinka monta kivääriä voidaan viikossa\nenintään valmistaa maassamme tätä nykyä?\"\n\nSitä ei mr Britling tiennyt.\n\n\"Yhdeksän tuhatta.\"\n\nMr Britling ymmärsi yht'äkkiä, mitä Wilkins ja hänen leikkikiväärinsä\nmerkitsivät.\n\nTeräväpiirteinen mies lausui sen näköisenä kuin olisi sanonut\nlopullisesti ratkaisevan sanan asiassa: \"Kiväärin piippujen\nvalmistaminen se tuottaa hankaluutta. Tarvitaan monimutkaista\nkoneistoa; meillä ei ole sitä emmekä voi saada sitä valmiiksi ensi\nkiireessä. Siinä sitä ollaan!\"\n\nTeräväpiirteisen miehen puheen laatu muistutti pommin heittämistä.\nNyt hän taas heitti yhden. \"Sinkkiä\", sanoi hän.\n\n\"Puuttuisiko meiltä sinkkiä?\" kysyi lakimies.\n\nTeräväpiirteinen mies nyökkäsi ja alkoi selittää asiaa\nyksityiskohtaisemmin.\n\nSinkki oli välttämätöntä patruunain valmistamiseen; siihen tarvitaan\npuhdistettua sinkkiä, vieläpä erittäin puhdasta, sillä muuten osuivat\nlaukaukset huonosti. No niin, me olimme jättäneet puhdistamisen\nbelgialaisen ja saksalaisen teollisuuden asiaksi. Jäljellä oli enää\nvain yksi tai pari englantilaista liikettä... Ellemme kävisi tuimasti\nkäsiksi, loppuisivat ampumavaramme... Ainakin sellaiset ampumavarat,\njoita käyttäen voi ampua tarkkaan. \"Ja siinä sitä ollaan!\" sanoi\nteräväpiirteinen mies.\n\nMutta hän ei tuona aikana suinkaan edustanut suuren yleisön\nkäsityskantaa.\n\n\"Joka tapauksessa otaksun, että voimme saada kiväärejä Amerikasta\",\nsanoi lakimies. \"Ja mitä sinkkiin tulee, poistetaan sen puute kyllä,\njos puute käy tuntuvaksi...\"\n\nYläkerran tupakkahuoneessa oli vallitsevana keskusteluaiheena\nsotaministeristön kykenemättömyys käyttelemään ilmoittautuvia\nrekryyttijoukkoja sekä sen vihamielisyys kaikkea sellaista\nvapaaehtoisuutta kohtaan kuin mr Britling oli suunnitellut. Sangen\nmonet klubin jäsenet halusivat ilmoittautua vapaaehtoisiksi, ja\nheidän kelpoisuudestaan keskusteltiin vilkkaasti. \"Minä olen\nviidenkymmenenneljän\", sanoi eräs, \"ja kykenisin kävelemään\nkaksikymmentäviisi peninkulmaa täysissä tamineissa paljoa paremmin\nkuin useimmat noista yhdeksäntoista vuotiaista poikasista.\" Eräs\ntoinen oli kolmenkymmenenkahdeksan. \"Minun täytyy pitää liikettä\nkäynnissä\", sanoi hän, \"mutta miksi en voisi siitä huolimatta\nopetella ampumaan ja käyttämään pistintä?\" Hyljättyjen kärsimä\nhenkilökohtainen loukkaus antoi erikoista kärkevyyttä niille\nlausunnoille, joissa he kritikoivat rekryyttienottoa ja asian\njärjestelyä yleensä. \"Sotaministeristön järjestelmässä on auttamaton\nvirhe\", huomautti eräs lihava kaivoksenomistaja. \"Rauhan aikana se\nkäyttää asian järjestelyyn kotimaassa yksinomaan sellaisia miehiä,\njoita varmasti tarvitaan rintamalla heti kun sota syttyy. Kohta\nkun sota on puhjennut, tulee senvuoksi muutoksia kaikkialla, ja\ntavallisesti pannaan työhön, jokin uusi mies, jonka kelpoisuudesta\nei ole tietoa -- jokin esillekaivettu 'entinen', joka on jo\narveluttavassa rappeutumistilassa. Sekasorto seuraa aivan itsestään.\nSotaministeristö on aina tehnyt niin ja mikäli voi havaita, tulee se\nyhä menettelemään samalla tavalla. Se ei näytä jaksavan käsittää,\nettä toista henkilöä tarvitaan, ennenkuin edellinen on siirretty\npois. Sillä ei ole edes sen vertaa mielikuvitusta.\"\n\nMr Britling huomasi Wilkinsin hengenheimolaisekseen.\n\nWilkins kehitteli parhaillaan yleistä vapaaehtoista palvelusta\nkoskevaa laajasuuntaista suunnitelmaansa. Hänen mielestään oli joka\nainoa hyväksyttävä. Jokaiselle oli annettava määrätty tehtävänsä,\njokainen oli merkittävä luetteloihin ja jokainen oli varustettava\njollakin näkyvällä merkillä.\n\n\"Hihanauhalla\", virkkoi mr Britling.\n\n\"Ei merkitse mitään, saammeko tosiaan kokoon sotavoiman vai emme\",\nsanoi Wilkins. \"Kaikki ovat nyt innostuneita -- ja pitävät asiaa\ntäytenä totena. Kaikki ovat halukkaita pukeutumaan jonkinlaiseen\nvirka-asuun ja tottelemaan jonkinlaisia määräyksiä. On tärkeätä\nkäydä heihin käsiksi, kun heillä itsellään on halua. Nyt on aika\nsaada maassa aikaan järjestely, niin että kestetään se sisäinen\njännitys, joka pakostakin tulee myöhemmin tuntumaan. Mutta meillä\nei ilmene minkäänlaista taipumusta tämän yleisen uhrautuvaisuuden\niloiseen hyväksymiseen. Näyttää aivan siltä kuin tämä sota olisi\njonkinlainen erityinen huvitilaisuus, johon ainoastaan muutamat\nharvat sotaministeristön ystävät pääsevät. Minä en myönnä kansakunnan\nvapaaehtoisten olevan kelvottomia -- en edes sotilaalliselta\nkannalta katsoen. On olemassa yllin kyllin meidän ikäisiämme miehiä\nja myöskin varsinaisiin sotilasikäluokkiin kuuluvia miehiä, joita\nvoitaisiin edullisemmin käyttää täällä kotimaassa -- esimerkiksi\nsotatarvetehtaitten työmiehiä -- ja onhan meillä lisäksi kaikki\nalaikäiset pojat. Kenties he ehtivätkin jo muuttua täysi-ikäisiksi,\nennenkuin tämä juttu on lopussa...\"\n\nHän oli valmis ehdottamaan virka-asun kuosejakin.\n\n\"Hihanauha\", sanoi mr Britling, \"ja ehkä värillisiä nauhoja takin\nrinnusliepeisiin\".\n\n\"Kullekin kreivikunnalle omat värinsä\", huomautti Wilkins, \"ja ellei\nole värillisiä kankaita saatavissa, niin onhan ainakin -- punaista\nflanellia. Mikä hyvänsä on parempi kuin että annetaan kansan suuren\nenemmistön oleilla tällä tavoin joutilaina...\"\n\nMr Britlingin mielessä välähti äkillinen, kuva: punaisia\nflanellialushameita, joita kiireen kaupalla revittiin hajalle\ntuota pikaa järjestettävää maanpuolustusväkeä varten. Ohikulkevat\npesumuijat saivat pysähtyä luovuttamaan mitä heillä oli\nluovutettavaa. Mutta hymyilyttävien yksityisseikkojen ei saa antaa\nhimmentää tärkeätä pääasiaa. Aate oli joka tapauksessa oikea...\n\nEdessä olevan tehtävän mielikuva loisti kirkkaana mr Britlingin\nja mr Wilkinsin sitä puolustellessa. Mutta kohta se taas kalpeni,\nkun johtuivat mieleen nuo masentavat seikat, ettei ollut kiväärejä\neikä harjoittajia ja ennen kaikkea, että olemassaolevat virastot\nasettuivat suorastaan vihamieliselle kannalle...\n\nPuhellessaan myöhemmin toisten henkilöiden kanssa mr Britling jälleen\nteki vaatimattomampia ehdotelmia.\n\n\"Eikö ole mitään kirjoitustyötä, mitään vähempiarvoista\nhallinnollista tointa, johon meitä voitaisiin käyttää?\" kyseli hän.\n\n\"Kaikkia vanhoja kanootteja\", virkkoi kapeakasvoinen mies, \"kaikkia\nvanhoja tutisevia eversti Newcombeja pidetään tässä suhteessa teitä\nparempina...\"\n\nKun mr Britling puoli neljän tienoissa lähti klubistaan, olivat hänen\najatuksensa pahassa epäjärjestyksessä ja hänen yksityistä päätöstään\ntehdä mitä pikimmin jotain maansa hyväksi oli ikävästi tylsyttänyt\ntuo hämmentävä kysymys \"miten?\" Hän haeskeli yhä edelleen keinoja,\nmutta niitä ei ollut löydettävissä, ja seurauksena oli yhä kasvava\nhyödyttömyydentunto.\n\nHän tunsi naurettavaa salaista vihaa siitä, että hänet oli jätetty\nmukaanottamatta, aivan kuin lapsi, jota ei päästetä huoneeseen, missä\nerinomaisen mieltäkiinnittävä leikki on käynnissä.\n\n\"Mutta _meidän_ sotaa se on sittenkin\", sanoi hän.\n\nHän tavoitti lauseen juuri kun se lipui hänen huulilleen ja tunsi\nsanoneensa enemmän kuin oli tarkoittanut. Hän käänteli ja tarkasteli\nsitä, ja mitä enemmän hän siihen syventyi, sitä varmempi hän oli sen\ntotuudesta ja pätevyydestä...\n\n\n2.\n\nYön aikaan oli Lontoossa jotakin uutta ja outoa. Viranomaiset\nkoettivat poistaa liiaksi silmäänpistävää valaistusta suurimmilta\nliikenneväyliltä ottaen huomioon mahdolliset lentohyökkäykset.\nLiikkeitten piti laskea alas uutimet ja monet isot lyhdyt olivat\nsytyttämättä. Mr Britling piti näitä varovaisuustoimenpiteitä\nkovin hätäisinä ja turhina ja arveli että niistä voisi aiheutua\nliikenteessä sattuvia onnettomuustapauksia. Mutta se loi Lontooseen\njonkinlaista rembrandtimaista hämyvalaistusta muuttaen kaupungin\nruskeiden varjojen, valokeilain ja -juovain salaperäiseksi näkymöksi.\nAluksi olivat monet vastahakoisia, ja siellä täällä loisti vielä\njonkin ravintolan tai vaatekaupan ikkuna yleisen tummuuden\nkeskellä. Muutamia uppiniskaisia automobiileja liikkui suurine\nvalonheittäjineen. Mutta poliisi oli harvinaisen päättäväinen...\n\n\"Pian täällä taas säteilee joka paikassa\", mietti mr Britling\nitsekseen.\n\nHän kuunteli erästä vanhaa rouvasihmistä, joka syöksyi esiin eräästä\nsäädöksiä rikkovasta voimavaunusta Piccadilly Circuksen luona ryhtyen\nkiivaaseen sananvaihtoon poliisin kanssa. \"Zeppelinejä, mitä vielä!\"\nsanoi hän. \"Sehän on mieletöntä! Mitä ne uskaltaisivat tänne tulla!\nKuka sitä _sallisi_, olisi hauska tietää?\"\n\nLuultavasti joku lady Frenshams'in ystävättäristä, ajatteli mr\nBritling. Joka tapauksessa tuntui hänestäkin zeppelinin ilmaantuminen\nLontoon yläpuolelle aika naurettavalta. Hän ei olisi halunnut että\nkukaan olisi kuullut hänen itsensä siitä puhuvan... Eihän zeppelinejä\nmilloinkaan oltu nähty Lontoon yläpuolella. Nehän olivat pelkkiä\nkaasusäkkejä...\n\n\n3.\n\nKeskiviikkoaamuna mr Britling palasi Dower House'iin ja oli yhä vielä\nviraton siviilimies.\n\nHallissa tapasi hän pitkäkasvuisen khakipukuisen miehen lukemassa\n_The Times'ia_, joka tavallisesti oli hallin pöydällä. Mr Britlingin\nastuessa sisään lukija käännähti ja näkyviin tulivat mr Lawrence\nCarmine'in kotkamaiset piirteet.\n\nMr Britlingistä tuntui, kuin olisi hänen ystävänsä onnistunut\nviekkaasti päästä hänen edelleen.\n\nMutta Carmine'in kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä innostuksesta\nja isänmaallisesta tyydytyksestä, jota mr Britling olisi pitänyt\naivan luonnollisena. Hän oli harmaankalpea kasvoiltaan ikäänkuin ei\nolisi nukkunut moneen yöhön. \"Nähkääs\", selitti hän melkein kuin\npuolustaakseen hihassaan olevaa kolmea tähteä, \"minä olin kapteenina\neräässä vapaajoukossa\". Hän oli saanut johdettavakseen vapaaehtoisen\nkomennuskunnan, joka oli saanut toimekseen siltain, kaasulaitosten,\ntehtaiden ja rautatietunneleiden vartioimisen sekä joukon muita\nvähäarvoisempia, mutta välttämättömiä tehtäviä Easinghamptonin\nseuduilla. \"Minun on täytynyt jättää kotini ja muuttaa vuokralle\nasumaan\", virkkoi kapteeni Carmine. \"Minä myönnän inhoavani sitä...\nMutta eihän se missään tapauksessa voi kestää kuutta kuukautta...\nMutta iljettävää se on... Uh!...\"\n\nHänellä tuntui olevan halua ryhtyä lähemmin selvittelemään tuon\nloppuäännähdyksensä sisältöä, mutta sitten hän muutti mieltään, ja\ntuota pikaa otti mr Britling keskustelun johdon hoiviinsa.\n\nNe kaksi päivää, jotka mr Britling oli oleskellut Lontoossa,\nolivat täyttäneet hänet ainehistolla, ja häntä ilahdutti kun sai\npuhetoverikseen jonkun muun kuin Hugh'n, Teddyn tai mrs Britlingin.\nHän selitti, että se mitä nyt tapahtui Isossa-Britanniassa, oli\n_sopeutumista_. Se oli suuren, järjestelemättömän kansakunnan\nyritystä, nykyhetkellä pikemmin vaistomaista kuin täysin tajuttua,\ntarkoituksena soveltaa hallituksensa ja varsinkin sotilaallinen\njärjestyksensä siihen uuteen sodankäynnin mittakaavaan, jonka\nSaksa oli pakottanut maailman omaksumaan. Kahden vuosikymmenen\nhellittämättömällä toiminnalla oli brittiläinen laivasto\nsuunnattomasti kasvanut saksalaisten merivarustusten painon\nalaisena, mutta Englannin maasotalaitosta ei ollut kehitetty\nlainkaan vastaavassa määrässä. Totta kyllä, että oli ollut olemassa\nmerkityksetöntä, sangen suunnitelmattomasti johdettua yllytystä\nyleisen asevelvollisuuden hyväksi, mutta mitään sotatarpeita ei\nollut kasattu, ei ollut olemassa aseiden valmistuksessa tarvittavia\nkoneita, ei mitään suunnitelmaa eikä perusteita, jotka olisivat\nhelpottaneet maan sotavoimain nopeata lisäämistä ratkaisevalla\nhetkellä. Sellainen ajatus oli täysin vieras Englannin sotilaskastin\nhenkisille tottumuksille. Saksalainen menetelmä, joka kerää maan\nkaikki voimat ja varat kansalliseen taistelukoneistoon, oli Englannin\nsotilaalliselle käsityskannalle aivan outo -- toistaiseksi.\nVieläpä sittenkin, kun sotaa jo oli käyty kokonainen kuukausi.\nSota oli tullut Saksan kansakunnan kaikkinielevän mielenkiinnon\nesineeksi; englantilaisille se oli satunnainen seikkailu. Saksassa\noli kansakunta sotilaallistettu, Englannissa oli armeija erikoinen\nlaitos. Yleensä tuli kansakunta toimeen ilman sitä. Aivan samoin kuin\npoliittinen elämäkin oli erikoistunut... Nyt me yht'äkkiä tarvitsimme\nhallitusta, joka kääntyisi kaikkien puoleen, ja koko kansan armeijaa.\nMistä me ne löytäisimme.\n\nMr Britling viipyi tuossa ajatuksessa, että Englannin armeijalla,\nlaivastolla ja hallituksella oli erikoistunut luonne. Siinä hänestä\nnäytti olevan selitys kaikkeen, mikä oli häntä Lontoossa loukannut.\nArmeija oli ollut jotakin kaukaista, jolla oli oma erikoinen\ntarkoituksensa. Se oli kehittänyt kaikki kastin tuntomerkit. Oman\nerikoisuutensa rajoissa se oli hyvinkin korkealla, mutta oli\nvanhoillinen eikä voinut sopeutua olosuhteisiin. Sen itseensä\nsulkeutuva luonne ei ollut niinkään paljon harkinnan kuin eristyneen\ntoiminnan tulos. Se joutui koskettamaan tavallista yhteiskunnallista\nelämää pääasiassa kolmen muun erikoistuneen yhdyskunnan\nvälityksellä, nimittäin hovin, kirkon ja näyttämön. Muuten tuo suuri\nepävirallinen siviilimaailma näkyi sille vain jonakin epämääräisenä,\nepämiellyttävänä, mahdollisesti vihamielisenä, ja se virkisti\nitseään tiuskimalla tuolle oudolle maailmalle milloin uskalsi ja\ntekemällä sille kepposet milloin voi, koska se lähetti kimppuun\nparlamentinjäseniä ja kitsasteli raha-asioissa. Kun sai selväksi\nitselleen kuinka erillään yhteiskunnan tavallisesta elämästä,\nteollisuusmaailmasta ja taloudellisista vaikeuksista armeija\neli, kun sai hyvin ymmärtäneeksi, että suurin osa englantilaisia\noli sotaministeristön mielestä samoinkuin johtavan poliittisen\njoukkokunnankin mielestä vain \"sivullisia\", niin alkoi käsittää\nhallituksen ja sotaministeristön täydellisen soveltumattomuuden\njohtamaan niin suurta kansallista ponnistusta kuin nyt tarvittiin.\nTuo väki \"tuolla ylhäällä\" ei tietänyt mitään suurimmasta osasta\nEnglannin elämää, he eivät tietäneet miten ja missä tarvittavia\ntavaroita valmistettiin; kun heiltä jotakin puuttui, niin he vain\npistäytyivät johonkin myymälään ja saivat mitä halusivat. Tämä oli\npsykologinen välttämättömyys nurkkakuntaisen hallituksen alaisessa\npikku armeijassa. Mitään muuta ei voinut odottaakaan. Mutta nyt --\nmiten olikaan -- oli kansakunnan päästävä käsiksi hallitukseen, johon\nse oli suhtautunut välinpitämättömästi niin kauan...\n\n\"Nähkääs\", sanoi mr Britling toistaen erään lauseen, joka muuttui yhä\nkeskeisemmäksi hänen ajatuksilleen, \"tämä on _meidän_ sotaamme...\"\n\n\"Näitä asioita\", jatkoi hän, \"ei tietenkään voida suorittaa ilman\nristiriitoja. Me emme voi ottaa käsiimme maamme kohtaloita, joista\nolemme olleet niin kauan välittämättä, ilman että syntyy melkoinen\nmäärä sisäistä hankausta. Mutta Englannissa me voimme suorittaa tämän\nuudelleenjärjestelyn ilman vallankumousta. Se on meidän voimamme...\"\n\n\"Nykyään Englanti on hämmennyksessä -- mutta se on terveellistä\nhämminkiä. Siinä on elämää. Meillä on muutakin voitettavaa kuin\nSaksa...\n\n\"Nuo suuret rekryyttijoukot, -- jotka väsyneinä ja laiminlyötyinä\npiirittävät sotaväenottopaikkoja, ovat kuin vertauskuva... Niistä\nnäkyy, millaiset suunnattomat tahdon ja miehuuden varastot meillä on.\nSamalla tulee näkyviin meidän melkein uskomaton kykenemättömyytemme\nasioiden suuntaamiseen...\n\n\"Noilla herroilla tuolla ylhäällä ei ole aavistustakaan siitä\nvaltavasta tahdosta, joka on Englannissa nousemassa. He ovat arkoja\npieniä manööveriherroja, jotka pelkäävät kaikkea omalaatuista,\npelkäävät sanomalehtiä ja pelkäävät ammattiyhdistyksiä. Eivät\nhe johda meitä saksalaisia vastaan, heidät on pakosta työnnetty\nsaksalaisia vastaan...\"\n\nTästä johtui mr Britling tekemään uusia havaintoja siihen ja\nsangen runsaaseen varastoon, joka käsitti Englannin ja Saksan\nvälisiä vastakohtia. Saksa oli kansakunta, jonka oli niellyt ja\nliittänyt itseensä armeija ja hallintojärjestelmä; preussilainen\nsotilasjärjestelmä oli sulattanut itseensä Saksan koko elämän. Se\noli kyltymyksen tilassa oleva valtio, valtio, joka oli niellyt\noman kansansa. Englanti ei ollut mikään valtio. Sen kansa ei ollut\nyhdenmukaisiin kaavoihin valettua. Englannin armeija, Englannin\nsotaministeristö, enempää kuin Englannin hallintokaan, eivät\nolleet sulattaneet itseensä mitään, vaan olivat pieniä vanhoja\nerikoislaitoksia. Englannin kansakunta oli niitten ulkopuolella,\nniitten käsityksen ja perintätavan rajojen tuollapuolen, se oli\njonkinlainen muodoton, mutta suuri olio, ja nyt piti tämän Englannin\nkansan, tämän todellisen kansakunnan, \"sivullisten\", tarttua\naseisiin. Nyt singottiin äkkiä haaste tuon ulkopuolella olevan,\npolitiikasta ja sotapalveluksesta tietämättömän, suuremman Englannin\nolennaisimmille aatteille, sen suvaitsevalle hyvätuulisuudelle,\nsen vapaudelle ja vastuuttomuudelle. Vaarassa ei ollut ainoastaan\nEnglannin elämä, vaan kansanvaltaisuus koko laajuudessaan, kaikki\nvapaamieliset aatteet ja kaikki vapaus. Vaarassa oli sivistys.\nVakuuskirjan vailla olevaa vapaamielistä järjestelmää kuristettiin\nkurkusta; sen oli puolustauduttava tai sorruttava...\n\n\"Minä lähdin Lontooseen saadakseni kuulla mitä minun oli tekeminen.\nEi ole ketään, joka voisi sanoa, mitä on tehtävä... Vielä vähemmän on\nketään, joka pakottaisi meitä tekemään tehtävämme...\n\n\"Sotaministeristömme on kuin oppikoulu kapinan aikana, ovet ja\nikkunat teljettyinä; hallituksemme on kuin palkovene Atlantin\nhyrskyissä...\n\n\"Kaiken tämän olisi luullut kajahtaneen meille kuin\ntorventörähdyksen. Sen sijaan se on näihin asti ollut kuin\nnaapuritalon meteliä, jota juuri olemme kuunnelleet... Ja nyt\nkansakunta on hiljalleen heräämässä. Lontoo muistuttaa päästä\npyörällä olevaa valveutujaa, joka sikeästä unestaan herää aivan\nläheltä kuuluviin avunhuutoihin, tulen ja vaaran loimoon ja ankaraan\nhälinään. Kadut antavat juuri tuollaisen vaikutelman. Ihmiset\nkatselevat ympärilleen ja kuulostelevat. Tuntuu siltä, että minä\nhetkenä hyvänsä jollakin väliajalla, hiljaisena silmänräpäyksenä,\nsaattaa kuulua etäältä, talojen takaa, epäselvää, matalaa\ntykinjyrinää tai kuolontuskissaan kamppailevien pienten ranskalaisten\ntai belgialaisten kylien heikkoja avunhuutoja...\"\n\nSellainen oli mr Britlingin esityksen ydin.\n\nHän piti etupäässä huolta pöytäkeskustelusta, ja ainoastaan hänen\npuheensa merkitsi jotakin. Teddy vain äännähteli myöntäen, Hugh\noli hiljainen ja ilmeisesti hieman tarkkaamaton, mrs Britling\najatteli ruokakomentoa, palvelijoita ja poikiaan kuunnellen miestään\nvain puolella korvalla, kapteeni Carmine oli harvasanainen ja\nnäytti jonkin epämiellyttävän asian kiusaamalta. Silloin tällöin\nhän vahvisti tai täydensi mr Britlingin väitteitä. Kolmasti hän\nhuomautti: \"Ihmiset eivät vielä älyä...\"\n\n\n4.\n\nVasta kun he yhdessä istuivat luuvan edustalla mrs Britlingin ja\nlasten kuulumattomissa, voi kapteeni Carmine selittää hajamielisen\nkäyttäytymisensä ja uupuneen ulkonäkönsä. Hänen hermostonsa oli\nkärsinyt ankaran tärähdyksen. Hän oli tuskin ottanut päällikkyyden,\nkun eräs hänen miehistään oli saanut surmansa -- vieläpä tavalla,\njoka oli jättänyt syvän jäljen kapteenin mieleen.\n\nMies oli vartioinut tunnelia ja joutunut junan alle kulkiessaan radan\npoikki vastakkaiseen suuntaan liikkuvan junan taitse. Sillä tavoin\nSarajevon pommi vaati ensimäisen uhrinsa Essexissä. Kapteeni Carmine\noli löytänyt ruumiin. Hän oli löytänyt sen pilvisenä kuutamoyönä,\noli ollut siihen kompastua, ja hänen aistimuksensa samoinkuin\ntunnevaikutelmansakin olivat olleet erikoisen epämiellyttäviä. Hänen\noli täytynyt laahata kammottavasti repeytynyt ruumis pois kadulta,\nmelkein irtautunut runneltu pää oli kaameasti kierinyt epämääräisessä\nvalaistuksessa, ja jälkeenpäin hän oli havainnut hihainsa olevan\nyltäyleensä veressä. Hän ei ollut sitä ennen huomannut ja kun keksi\nsen, oli kääntynyt pahoinvoivaksi. Hän piti koko asiaa kaameampana ja\nhirvittävämpänä kuin mitään painajaista, mutta hänen oli onnistunut\nkäyttäytyä kyllin tyynesti ja kylmäverisesti osoittaakseen miehilleen\nhyvää esimerkkiä. Tapahtuman jälkeen hän ei ollut nukkunut tuntiakaan\nunta näkemättä.\n\n\"Eipä osaa odottaa saavansa tuollaisia tehtäviä suorittaakseen noin\nyht'äkkiä täällä Englannissa\", virkkoi kapteeni Carmine... \"Kun on\nparhaillaan polttamassa päivällissikariaan...\"\n\nMr Britling kuunteli tuota kertomusta huolestunein ilmein. Kaikki\ntuo aprikoiminen ja ajatustoiminta näkyi hänelle ikäänkuin avatun\nkuukauslehden sivuna. Sen poikki hinattiin tuota veristä möhkälettä,\ntuota punaisen ja mustan kirjavaa esinettä...\n\n\n5.\n\nMöhkäle näkyi vielä kirkkaanpunaisena mr Britlingin mielessä, kun\nTeddy saapui hänen luokseen.\n\n\"Minun täytyy lähteä\", sanoi Teddy, \"minä en voi enää jäädä tänne!\"\n\n\"Mihin lähteä?\"\n\n\"Saamaan khakin ylleni. Olen sitä miettinyt aina siitä asti, kun\nsota puhkesi. Muistatteko, mitä sanoitte hockeypelin aikana viime\nlomapäivänä -- päivää ennen sodanjulistusta?\"\n\nMr Britling oli kerrassaan unohtanut, hän ponnistelihe muistaakseen.\n\"Mitä minä sanoinkaan?\"\n\n\"Te sanoitte: 'Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?\nMeidän pitäisi harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja\nsaksalaisia!'... Se ei ole mennyt mielestäni... Minun olisi pitänyt\ntehdä se jo ennen. Minä olen ollut 'scout-masterina'. Kohta\ntarvitaan upseereja. Minulle on kerrottu, että Lontoossa on useita\nupseerikouluja, joiden kurssi suoritetaan mahdollisimman nopeasti...\nJos saisin lähteä...\"\n\n\"Mitä Letty arvelee?\" kysyi mr Britling hetken vaiettuaan. Se oli\noikein, tietysti -- ainoa oikea ajatus -- mutta sittenkin se häntä\nhämmästytti.\n\n\"Hän sanoo, että jos sallisitte hänen koettaa tehdä minun töitäni\njonkin aikaa...\"\n\n\"Hän siis _tahtoo_ sinun menevän?\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Teddy. \"Ei hän pitäisi siitä, että piileskelisin...\nMutta minä en pääse ilman teidän apuanne.\"\n\n\"Minä autan teitä varsin mielelläni\", virkkoi mr Britling. \"Mutta\nmiten olikaan, en minä teistä sitä ajatellut. Miten olikaan, en\ntullut ajatelleeksi sitä _teistä_ --\"\n\n\"_Mitä_ te sitten minusta ajattelitte?\" kysyi Teddy.\n\n\"Sota astuu meidän oman kynnyksemme yli... Tietysti teidän pitää\nlähteä -- jos tahdotte.\"\n\nHän mietti. Oli omituista nähdä Teddy tuossa mielentilassa,\npäättäväisenä, vakavana ja käytäntöön panevana. Hän tunsi tehneensä\naiemmin Teddylle vääryyttä; tuo nuori mies ei ollutkaan niin\njokapäiväinen kuin hän oli luullut...\n\nHe ryhtyivät pohtimaan asian yksityiskohtia ja sen taloudellista\npuolta. Kävisi kenties välttämättömäksi ottaa laina Teddyn\nvarustamista varten, jos hän piankin saisi upseerinarvon. Sitäpaitsi\noli pari muuta pikku juttua... Mr Britling torjui luotaan erään\nnaurettavan mielikuvan: hän muka oli luovuttamassa varoja\nlähettääkseen Teddyn johonkin, mistä ei nuorella miehellä enempää\nkuin Lettylläkään ollut oikeata käsitystä...\n\nSeuraavana päivänä Teddy polkupyöränsä selässä hävisi Lontooseen\npäin. Hän oli päättänyt asettua sinne voidakseen sitä uutterammin\nharjoitella. Hän oli innokas. Teddy ei ollut milloinkaan ennen ollut\ninnokas. Mrs Teddy tuli Dower House'iin hoitamaan sihteerintointa ja\nkoetti olla näyttämättä itsetietoiselta ja tärkeältä.\n\nKahta maanantaita myöhemmin saapui mr Britlingin luo, joka istui\nruusutarhassa suurus-savujaan imeskellen, juoksujalassa ja silmät\nloistaen innostunut pieni poika. \"Pappa!\" kirkui poika. \"Teddy! Khaki\nyllään!\"\n\nToinen nuori Britling kierteli hyppien itse sankaria, joka käveli\nmrs Britlingin vierellä ja koki olla näyttämättä liian hyökkäävältä\nja sotilaalliselta. Hän näytti koko mieheltä khakipuvussaan ja oli\npoikamaisempi kuin koskaan ennen. Mrs Teddy asteli jäljessä, tyynenä\nja ylevänä.\n\nMr Britlingin mieleen johtui jälleen tuo ajatus, että nämä\nnuoret ihmiset eivät oikein tienneet, mihin olivat menossa. Hän\nolisi halunnut olla itse khakiin puettuna ja arveli, ettei tuo\nomantunnonpistos silloin pääsisi siinä määrin vaivaamaan.\n\nIltapäivä, jonka hän vietti heidän seurassaan, sai hänet yhä syvemmin\nvakuutetuksi siitä, etteivät he ymmärtäneet yhtään mitään. Elämä oli\nnäihin asti ollut heille niin lempeä, että Teddyn sotaanlähtökin\ntuntui heistä vain jonkinlaiselta huvittavalta seikalta. Asia,\njonka hän oli ottanut suorittaakseen, oli kieltämättä vakava, mutta\nsamalla ilahduttava ja sangen kunnioitettava. Siitä johtui, että hän\nesiintyi oudossa asussaan ja oli kadulla kulkiessaan sotilaallisten\ntervehdysten esineenä... He pohtivat kaikkia hänen sotilasuransa\nmahdollisuuksia yhtä ihastuneina kuin lapset, jotka juttelevat uuden\nleikin hyvistä puolista. He sallivat Teddyn kohota hirvittävän\nnopeasti sotilasarvosta toiseen. Hän otaksui tuota pikaa saavansa\nupseerinvaltakirjan.\n\n\"Nuoremmista upseereista on paha puute. Ne ovat ottaneet jo lähes\nkolmanneksen tovereistani\", sanoi hän ja lisäsi haikeasti kuten se,\njoka saa vain katsella saavuttamattomia riemuja: \"pari heistä päässee\nrintamalle jo lähimmässä tulevaisuudessa\".\n\nHän puhui niinkuin nuori näyttelijä jostakin pääosasta. Äänen sävy\noli kuin henkilön, joka ikävöi vieraisiin maihin... Täytyy olla\nkärsivällinen. Tulee se sekin aika kerran...\n\n\"Jos minä kaadun, niin Letty saa kahdeksankymmentä puntaa vuodessa\",\nselitti Teddy monen muun yksityiskohtaisen tiedonannon ohella.\n\nHän hymyili tuolle huvittavalle ajatukselle -- niinkuin\nitseensäluottava kuolematon hymyilee.\n\n\"Hän on minun pieni elinkorkoni\", sanoi Letty, samoin hymyillen,\n\"elipä tai kuoli\".\n\n\"Me tulemme kaipaamaan Teddyä kaikin tavoin\", sanoi mr Britling.\n\n\"Tätähän kestää vain sodan ajan\", virkkoi Teddy. \"Ja Letty on hyvin\nälykäs. Minä olen tehnyt parhaani kitkeäkseni hänestä rikkaruohot.\"\n\n\"Jos luulet pääseväsi takaisin työhösi sodan jälkeen\", sanoi Letty,\n\"niin erehdyt pahoin. Minä saan vaatimukset kohoamaan.\"\n\n\"_Sinä_!\" sanoi Teddy luoden häneen kolean katseen ja ryhtyen\nhuomiotaherättävästi puhumaan aivan toisesta asiasta.\n\n\n6.\n\n\"Hughkin tulee pian khakiin puettuna\", kertoi vanhempi pikkupojista\nTeddylle. \"Hän on liian nuori päästäkseen Kitchenerin armeijaan,\nmutta hän on mennyt maanpuolustusväkeen. Hän lähti torstaina... Kunpa\nmekin olisimme vanhempia, Gilbert ja minä...\"\n\nMr Britling oli tiennyt poikansa aikeen siitä illasta lähtien,\njolloin Teddy ilmoitti omat suunnitelmansa.\n\nHugh oli tullut isänsä työhuoneeseen tämän istuessa parhaillaan\nmiettimässä tärkeätä kysymystä, oliko hänen jatkettava \"Sodan\ntutkisteluansa\" keskeytyksellä, vai oliko se pantava joksikin\naikaa syrjään ja ryhdyttävä mahdollisimman selvästi osoittamaan\nEnglannin tahdon ja voiman sekä sen hallinnollisen ja sotilaallisen\njohdon välillä vallitseva ristiriita, jota ei oltu riittävän\nyleisesti tunnustettu. Hän tunsi, että suunnaton määrä inhimillistä\ninnostusta ja tarmoa oli hyljätty ja hukattu, että jos asiat\nkehittyisivät samaan suuntaan, syntyisi tuhoisa aineksen puute, ja\nettä laajasuuntaiset muutokset olisivat välittömästi tarpeen, jotta\nvoitaisiin, kuten hän sydämestään toivoi, varmasti saavuttaa nopea,\npelkoa synnyttävä voitto Saksasta. Jospa hän heti kirjoittaisi jonkin\nräiskyvän artikkelin, esimerkiksi \"Sodasta ja ammattitaidosta\" tai\n\"Sodasta ja aineellisista varoista\" ja toisen, jonka nimeksi sopisi\n\"Ei voittoa ilman yhteiskunnallista lujuutta\". Jos hän kirjoittaisi\ntuollaista, niin tulisiko se huomatuksi, vai häviäisikö se jälkeä\njättämättä yleiseen henkiseen sekasortoon. Olisivatko ne kuuluvia\nja pelastavia huutoja, vai pelkkää joutavaa huutelemista?... Tuota\nhän ainakin luuli ajattelevansa, se muodosti joka tapauksessa hänen\najatuksensa valtavuon. Mutta samalla hän kuitenkin hämärästi havaitsi\ntarkkaavaisuutensa uloimmalla reunalla joukon toisia asioita, jotka\najelehtivat hyökyjen seassa milloin kohoten näkyviin, milloin\nhäviten, ja aina valmiina vähimmästäkin aiheesta syöksymään hänen\najatustensa keskukseen. Siellä oli esimerkiksi kapteeni Carmine, joka\nlaahasi ratavallilta jotakin kauhistuttavaa, jotakin hervotonta,\nmärkää ja lämmintä, mikä aivan äsken oli vielä ollut ihminen.\nSiellä oli Teddy vakavana ja isänmaallisena -- Teddy, jota kohtaan\nvähäpätöinen kynämies tunsi epäuskoista kunnioitusta. Siellä oli\nhänen klubissa tapaamansa kapeakasvoinen mies, joka ilmaisi omituista\ntyytyväisyyttä yleisen epäjärjestyksen johdosta. Ja siellä oli Hugh.\nErikoisesti oli siellä juuri Hugh, hiljaisena, mutta vireissä. Se\npoika ei milloinkaan lörpötellyt. Hän oli perinyt syvän, synkän\nvaiteliaisuuden äidiltään, jonka oli tapana siitä irtautua kuin\nmusta prinsessa miekkaa heiluttaen. Mr Britling viivähti vähän\naikaa muisteloissaan... Mutta Hugh ei milloinkaan irtautunut siitä,\nvaikka aina näyttikin mahdolliselta, että hän sen tekisi -- kenties\nsiitä syystä, että hän oli pojan asemassa. Isälle avautuminen ei\nollut hänen asiansa... Mitä hän mahtoi ajatella tästä kaikesta?\nMihin hän aikoi ryhtyä? Mr Britling oli vakavasti peloissaan, että\nhänen poikansa ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi; olipa hän melkein\nvarmakin, että niin kävisi, mutta oli olemassa hiukan epäilyn häivää,\nettä poika olisi jonkinlaisen rikkiviisauden nojalla paneutunut\nrauhanrakentajien asenteeseen. Ei! Se oli mahdotonta. Belgia silmäin\nedessä!... Mutta yhtä innokkaasti -- verrattomasti hartaammin ja koko\nolemuksellaan -- toivoi mr Britling, ettei Hugh joutuisi mihinkään\nvaaraan, ettei mikään paha häntä saavuttaisi...\n\nOvi aukeni ja Hugh astui huoneeseen...\n\nMr Britling katsahti olkansa yli teeskennellyn! välinpitämättömästi.\n\"Terve mieheen!\" sanoi hän \"Mitäs _sinä_ tahdot?\"\n\nHugh asteli kömpelösti tulisijan luo.\n\n\"Enpä minä mitään\", virkkoi hän välinpitämättömästi. \"Minä kai tästä\nlähden hiukan sotilaaksi. Minä ajattelin... Tahtoisin mielelläni\nlähteä huomenna erään tuttavan miehen kanssa...\"\n\nMr Britling näytti yhä edelleen pysyvän tilapäisessä asenteessaan.\n\n\"Se lienee ainoa, mitä nyt voi tehdä, pelkään minä\", sanoi hän.\n\nHän kääntyi tuolissaan ja silmäili poikaansa. \"Mitä sinä aiot tehdä?\nUpseerikokelaaksiko?\"\n\n\"En usko, että minusta olisi mihinkään upseerina. Minä en pidä\nkäskyjen jakelemisesta toisille. Me ajattelimme liittyä Essexin\nrykmenttiin tavallisina sotamiehinä...\"\n\nSyntyi pieni vaitiolo. Sekä isä että poika olivat ajatelleet\nkohtauksen moneen kertaan edeltäkäsin, mutta nyt he huomasivat,\netteivät voineetkaan käyttää niitä monia lauseparsia, jotka\najatuksissa olivat tuntuneet kaikkein tehokkaimmilta. Mr Britling!\nraaputteli poskeaan kynänvarrella. \"Minä olen iloinen! siitä, että\nhaluat lähteä, Hugh\", sanoi hän.\n\n\"Minä _en_ halua lähteä\", sanoi Hugh, kädet syvällä taskuissaan.\n\"Minä tahtoisin lähteä Cardinalin luo tekemään työtä. Mutta tähän\nhommaan on kaikkien käytävä käsiksi. Etkö sinäkin ole aina sanonut\nsamaa?... Se on samaa kuin murtovarkaan kiinniotto tai hullun koiran\nnujertaminen. Se on välttämätön terveydenhoidollinen toimenpide...\"\n\n\"Sinua ei siis sotilaselämä vedä puoleensa?\"\n\n\"Ei vähääkään. Sitä en tahdo sanoa, isä. Minusta koko juttu on\nsietämätön. Saksa näyttää minusta nyt raskaalta, kammottavalta\nlikaiselta ainejoukolta, joka on langennut Belgiaan ja Ranskaan.\nMeidän on lapioitava tuo törky jälleen pois. Siinä kaikki...\"\n\nHän esitti omasta aloitteestaan vielä muutamia huomautuksia, kun isä\nvaikeni.\n\n\"Näetkös, minä en saa nostetuksi itseeni mitään riemunryöppyä tämän\nasian johdosta\", virkkoi hän. \"Minun mielestäni on tuo ihmisten\ntappaminen tai itsensä tapattaminen kerta kaikkiaan inhoittavaa...\nMinä otaksun, että osakseni tulee harjoittelu, asioilla juoksu,\nmaantiemarssit ja täällä Englannissa vetelehtiminen...\"\n\n\"Sinä tuskin pääset lähtemään sotanäyttämölle ennenkuin kahden vuoden\nkuluttua\", sanoi mr Britling ikäänkuin olisi asiaa pahoitellut.\n\nJotakin epäröinnin tapaista näkyi Hugh'n katseessa. \"Luultavasti en\",\nlausui hän.\n\n\"Silloin täytyy asian jo olla selvä -- oli miten oli\", lisäsi mr\nBritling ilmaisten todelliset tunteensa.\n\n\"Niinpä minä olen auttamassa vain äärimäisellä liepeellä\",\nvahvisti Hugh, mutta hänen olemuksessaan tuntui yhä jonkinlaista\npidättyväisyyttä...\n\nVaitiolo tuntui päättävän asian teoreettisen puolen käsittelyn.\n\"Missä aiot ilmoittautua?\" kysyi mr Britling siirtyen käytännöllisiin\nyksityiskohtiin.\n\n\n7.\n\nMarnen taistelu muuttui Aisnen taisteluksi sodan laajat laineet\nvyöryivät luodetta kohti, kunne brittiläiset taas olivat Belgiassa,\nepäonnistuivat yrittäessään saartaa Meniniä ja sitten puolustivat\nYpresiä. Elokuisista yllätyksistä ja säikähdyksistä siirryttiin\nsyyskuisen voiton ylpeyden välityksellä nyt jo unhottuneisiin\nmielialoihin, ja mr Britlingin tunto siitä, että tämä sota oli\nkaikkia muita sotia suurenmoisempi, tärkeämpi ja pitkä-aikaisempi,\nkävi yhä varmemmaksi. Sodan synnyttämä tunne oli yhä vähemmän\nahdinkotilan tunnetta ja yhä enemmän tunnetta siitä, että elettiin\nuusissa olosuhteissa. Se ei ollutkaan, kuten aluksi näytti,\nihmiskunnan erään elämänvaiheen päätös ja toisen alku, vaan vaihe\nsinänsä. Se oli uusi elämänmuoto. Ja kumminkaan hän ei voinut\npuolestaan päästä sitä todella koskettamaan muuten kuin kynällään.\nAinoastaan kirjoituspöytänsä ääressä ja varsinkin yön aikaan hän\ntunsi ristiriidan läheisenä, valtavana. Mutta yhä edelleen hän halusi\npäästä ottamaan osaa henkilökohtaisemmin ja ruumiillisemmin.\n\nHugh tuli kotona käymään eräänä lokakuun päivänä puettuna\nhuonostisopivaan univormuun; hän näytti jo karkeasyisemmältä, ja\nsyysaurinko oli paahtanut hänen nenänsä punertavaksi. Hän sanoi\nettä elämä oli ankaraa, mutta vaikutti erinomaisen edullisesti\nhänen hyvinvointiinsa; kenties olikin tarkoitus, että ihmisen tulee\ntehdä työtä, kunnes väsymyksestä vaipuu uneen, että hänen pitää\npaastota kymmenen tai kaksitoista tuntia ja sitten syödä kuin susi.\nHän oli alkanut mieltyä \"Woodbine\"-savukkeihin ja erääseen väkevään\nkivennäisveteen, jota nimitettiin \"monstersiksi\". Hän pelkäsi\nylennystä; hän tunsi, ettei voisi koskaan asettua niin paljon muita\nkuolevaisia korkeammalle kuin korpraalin välttämättä täytyy olla.\nHän yritti yhä edelleen lukea hiukan kemiaa ja kristallografiaa,\nmutta se ei soveltunut sotilaselämään. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka\nkoulutuksen alainen rekryytti saa olla vapaana, oli miellyttävämpää\ntorkuskella, kirjoitella kalikkavärsyjä ja piirustella oman plutoonan\nmiehiä esittäviä pilakuvia. Kun sukulaiset tiedustelivat mitä hän\nmieluimmin haluaisi saada, pyysi hän suurta ruoka-arkkua, sellaista\nkuin hänellä oli tavannut olla koulussa, vain \"_paljon_ suurempaa\",\nja isoa hyönteispulveritölkkiä. Sen piti kelvata isojenkin täiden\ntappamiseen...\n\nHänen mentyään kävi mr Britlingistä kerrassaan sietämättömäksi,\nettei saanut henkilökohtaisesti ottaa osaa kansakunnan fyysillisiin\nponnistuksiin. Hän tahtoi \"päästä itse samaan löylyyn\". Hänelle oli\nselvinnyt, että vapaaehtoinen liike oli toivotonta. Itsepintaisesti\nvastustettuaan kaikkea vapaaehtoista liikettä sotaministeristö\noli päättänyt sen hyväksyä muodossa, joka teki sen naurettavaksi.\nVapaaehtoisilla ei saanut olla upseereja eikä aseita, jotka olisivat\nvähimmässäkään määrässä muistuttaneet vakinaisten joukkojen\nupseereja ja varustuksia, niin että saksalaiset, jos he sattuisivat\nhyökkäämään maahan, jo peninkulmien päähän huomaisivat kenen kanssa\novat tekemisissä. Wilkinsin aatetta, jonka mukaan koko kansakunta\noli merkittävä luetteloihin ja erikoisiin listoihin ja varustettava\nulkonaisilla tuntomerkeillä, jotka ilmaisivat kunkin kelpoisuutta,\nhänen haavettaan, jonka mukaan jokaisen oli asetuttava paikalleen\nsuuressa vapaaehtoisessa kansallisessa ponnistuksessa, käsiteltiin\nlapsellisena unelmana, joka oli syntynyt inhimillisistä tyypeistä\ntyperimmän, romaanikirjailijain, aivoissa. _Punch_ teki hänestä\nsuhteellisen hienotunteista pilaa: hänet kuvattiin -- päässään\nmitä ihmeellisin, oman mallin mukaan valmistettu, kolmikolkkainen\nhattu -- piirustamassa kolmikolkkahattuja kenelle hyvänsä. Monet\nnimettömät kirjeet pyysivät Wilkinsiä \"pitämään suunsa kiinni\" ja\nhäntä kehoitettiin sekä julkisesti että yksityisesti \"jättämään asiat\nKitchenerin hoidettaviksi\". Siihen aikaan katsottiin hyvin yleisesti\nisänmaanystävän tehneen mitä hänen pitikin, jos hän äänekkäästi ja\nselvästi huusi ilmoille tuon kehoituksen \"jättäkää asiat Kitchenerin\nhoidettaviksi\", ja heti senjälkeen lähti teatteriin, virralle tai\nautomobiiliretkelle. Oli yleisenä vakaumuksena, että se, joka tahtoi\nruveta vapaaehtoiseksi, kun voi aivan vaatimattomasti olla mitään\ntekemättä, oli jollain hämärällä tavalla jonkinlainen petturi...\n\nTuo seikka oli hälventänyt mr Britlingin vapaaehtoisuushoureet.\nSen sijaan hänet käytettiin valalla lain määräämään tapaan ja\nvarustettiin ylimääräisen konstaapelin tunnusmerkeillä. Ylimääräisen\nkonstaapelin tehtävänä oli etupäässä olla ymmärtämättä mitä\nsotilaallisessa piirissä tapahtui ja muuten toimittaa mahdollisesti\nuhattujen kohtain vartioinnissa mitä käskettiin. Hänen tuli\nsitäpaitsi olla käytettävissä siinä tapauksessa, että sattuisi\nsisäisiä levottomuuksia. Mr Britling varustettiin ryhmysauvalla\nja lähetettiin vartioimaan eräitä salaojia, siltoja ja kahlaamoja\nMatching's Easyn luoteispuolella olevissa mäkisissä seuduissa.\nHänelle ei milloinkaan oikein selvinnyt, mitä hänen pitäisi tehdä,\njos tapaisi automobiilin täynnä aseistettuja vihollisia, jotka\nolivat miinoittamassa sellaista salaojaa tai kavalasti syventämässä\njotakin strateegisessa suhteessa tärkeätä kahlaamoa. Hän otaksui\nalkavansa joko keskustella heidän kanssaan tai kurittaa heitä\nryhmysauvallaan tai kenties kumpaakin yht'aikaa. Mutta koska hän\nitse asiassa ei hetkeäkään epäillyt, että yksikään inhimillinen\nolento kävisi käsiksi niihin sähkölennätin- ja puhelinlaitteihin,\nteihin tai muihin hänen varjelukseensa uskottuihin esineisiin, niin\ntuo epävarmuus ei häntä liikoja rasittanut. Hän kuljeskeli ristiin\nrastiin yksinäisiä teitä ja polkuja yön pimeydessä ja perehtyi\nsiten lähemmin moniin pensasaidoista ja tiheiköistä kuuluviin pikku\nhuutoihin ja meluihin. Eräänä yönä hän pelasti jäniksenpojan kärpän\nkynsistä, ja kun ahdistaja tuntui olevan varsin halukas ryhtymään\nhänen kanssaan taistelemaan saaliista, niin hän sen masensi ja ajoi\npakoon sähkötaskulampullaan...\n\nHarhaillessaan ympäri seutua Essexin avaran taivaankannen alla tai\nnojatessaan johonkin aitaan tai unisena istuessaan jollakin veräjällä\ntai tuulen ja sateen suojassa heinäpielesten ja katosten alla oli\nhänellä hyvää aikaa mietiskellä. Hänen ajatuksensa tunkeutuivat yhä\nsyvemmälle sodan aiheuttaman ensimäisen vaikutelman läpi. Hän ei\nnyt enää ajatellut, mikä oli oikeata mikä väärää tässä erikoisessa\nyhteentörmäyksessä, vaan mietti niitä ihmiskunnassa piileviä syvempiä\nvoimia, jotka tekivät sodan mahdolliseksi. Hän ei enää suunnitellut\nteräväjärkisiä sopimuksia, liittoja valtioiden välillä, vaan tutki\nsensijaan pahan välttämättömyyden ja ihmissydämen ajateltavissa\nolevan muuttuvaisuuden syvällisempiä ongelmia. Ja sade lankesi\nhänen ylitsensä ja orjantappuranpiikit pistelivät häntä ja märät,\npehmoiset niityt kieltäytyivät suomasta tukea hänen askeleillensa\nvajoten niitten alla -- ja pensasaitojen ja ojien pienestä pimeästä\nmaailmasta kuului sähinää ja huutoja: siellä paettiin ja ajettiin\ntakaa, surmattiin ja jouduttiin surman suuhun.\n\nEräänä huhtikuun yönä häntä oudostutti fasaanien levottomuus ja\nkaukaa kuuluva koiranhaukunta, ja sitten hän suureksi ihmeekseen\nkuuli ikäänkuin etäisen ilotulituksen kohinan ja näki ylhäällä\nilmassa, kaukana idässä jotakin eriskummallisen keltaisen täytekynän\nkaltaista, jota aika-ajoin valaisi valonheittäjän värähtelevä juova\nja joka kiiti kiukkuista vauhtia eteenpäin. Hierottuaan silmiään\nja katsottuaan uudelleen hän ymmärsi katselevansa zeppeliniä --\nzeppeliniä, joka lensi Essexin yli Lontoota kohti.\n\n\n8.\n\nMr Britlingin yrittäessä tyydyttää velvollisuudentuntoansa\nylimääräisen konstaapelin jokapäiväisellä säännöllisellä\ntoiminnalla teki mrs Britling tarmokkaasti työtä seuraamalla eräitä\nopetuskursseja ja laittautuen päteväksi punaisen ristin töihin.\nLokakuun alkupuolella tuli sitten saksalaisten suuri hyökkäys\nAntwerpenia ja merta kohti, suuri hyökkäys, jonka tarkoituksena\nilmeisesti oli Calais'hen pääseminen ja joka ajoi edellään\njoukottain flanderilaisia pakolaisia. Kaikkien kansanluokkain\njäseniä pyrki pakenemaan Antwerpenistä Hollantiin ja Englantiin,\nja myöhemmin ilmeni Flanderissa ja Pao de Calais'ssa suunnaton\nväestön väheneminen. Tämä virta hakeutui Englannin itäisiin ja\neteläisiin osiin, erityisesti Lontooseen, ja tuota pikaa perustetut\njärjestöt jakoivat sen nopeasti kunnallisille komiteoille, joista\nkukin otti osansa pakolaisia, vuokrasi ja kalusti huoneita aivan\nvarattomille ja auttoi varakkaat saamaan hyviä asuntoja. Matching's\nEasyn komitealla oli huoneita kuudellekymmenelle hengelle, ja sen\nhaltuun uskottiin kirjava, kolmekymmentä yksilöä käsittävä joukko,\nosa pienen, Ostendesta pois pujahtaneen höyryaluksen lastia. Siihen\nkuului kaksi flaamilaista talonpoikaisperhettä ja muut olivat\nAntwerpenistä paennutta keskisäädyn väkeä. Heidät kuljetettiin\nasemalta Claveringsiin ja jaettiin siellä lady Homartynin ja hänen\ntalonhoitajansa johdolla niiden kesken, jotka olivat valmiit\nottamaan heitä vastaan. Tulevain isäntien kesken syntyi melkein\nkilpailua, kaikki olivat iloisia \"saadessaan tehdä jotakin\" ja\ninnokkaita osoittamaan näille belgialaisille, mitä Englannissa\najateltiin heidän urhoollisesta pikku maastansa. Mr Britling oli\nylpeä saadessaan johdattaa vieraanvaraiseen Dower House'iin erään hra\nVan der Pant'in, siron, pienen, parrakkaan miehen, joka oli puettu\nmustaan hännystakkiin, mustaan, kovaan vilttihattuun ja villaiseen\nkaulahuiviin ja jolla oli mukanaan suuri selkäreppu sekä selvästi\nulkomaalaisrotuinen polkupyörä. Mr Van der Pant oli pelastautunut\nAntwerpenistä yhdennellätoista hetkellä, oli pahoin vilustunut\nja, mikäli saattoi päättää, kadottanut vaimonsa ja perheensä\nsiinä häläkässä; hänellä oli paljon puhuttavaa mr Britlingille ja\npuhumisinnossaan jäi häneltä huomaamatta, että vaikka mr Britling\nymmärsikin ranskaa varsin hyvin, ei hän ymmärtänyt sitä kovin\nnopeasti.\n\nSinä iltana Dower House'issa syöty päivällinen merkitsi selvästi\nuutta askelta eteenpäin mitä tulee edistyvän suuren sodan ja\nMatching's Easyn vanhojen tottumusten ja vanhan turvallisuuden\nvälisiin suhteisiin. Sota oli tosiaankin täyttänyt jokaisen mielen,\nniin että se alusta alkaen teki kaikki muut keskusteluaiheet\nmahdottomiksi. Se oli temmannut hra Heinrichin Saksaan, Teddyn\nLontooseen ja Hugh'n Colchesteriin, se oli sitonut nauhan mr\nBritlingin käsivarteen ja karkoittanut hänet ulos öiseen aikaan, se\noli tuottanut mrs Britlingille erinäisiä todistuksia ja keskeyttänyt\nmr Lawrence Carmine'in tiheät luonakäynnit ja juttuhetket. Mutta tätä\nennen ei ollut syntynyt mitään suoranaista kosketusta Matching's\nEasyn elämän ja rintamalla käynnissä olevan julman kuula-, granaatti- ja\npistinleikin välille. Nyt sitävastoin kehiteltiin Dower House'issa\nihmeellisiä englantilais-ranskalaisia sekakieliä, ja vilkas vieras\noli heille kertomassa -- toisinaan ymmärrettiin täysin mitä hän\nsanoi, toisinaan taas käsitys oli hämärää -- miehistä, joita\noli revitty kappaleiksi hänen nähtensä, inhimillisten olentojen\nruumiinosista, joita oli pitkin katuja -- jonkinlainen epävarmuus\nvallitsi siihen nähden, mitä _omoplate d'une femme_ merkitsi, kunnes\ntoinen pikkupojista aukaisi sanakirjan ja ilmoitti, että se on naisen\nlapaluu -- verilammikoista, joita oli kaikkialla ja paosta pimeyteen.\n\nMr Van der Pant oli hoitanut dynamokoneita Antwerpenin\nvoima-asemalla, hän oli pitänyt sähköjohtoja \"eleillä\" sekasorron\naikana ja oli pysynyt paikallaan, kunnes saksalaisten järeät\ngranaatit olivat repineet johdot rikki ja tehneet hänen dynamonsa\nkäyttökelvottomiksi. Hän loi eloisia pikku kuvia pommituksen\nmelskeestä, kuolleista, joita makasi pitkänään siellä täällä\navoimilla paikoilla, saksalaisten epäonnistuneista yrityksistä päästä\ntykeillään osumaan siihen venesiltaan, jota pitkin puolustajaan\nja pakolaisten suuri enemmistö pelastui. Hän veti esiin pienen\nAntwerpenia esittävän matkailijakartan ja teki siihen merkkejä\nlyijykynällään. \"_Obus_ -- no, miten te niitä nyt nimitättekään? --\nniin, granaatteja putoili tuonne ja tuonne ja tuonne.\" Tuosta hän\noli paennut _bécane'illaan_ ja sitten tuota tietä, noin. Hän oli\nottanut pyssyn joukkoonsa ja piilottanut sen muutamain maanmiestensä\npyssyjen mukana erääseen taloon Zeebrüggeen. Satamassa hän oli\ntavannut epäilyttävän höyryaluksen, jonka kapteeni päätti kiristää\näärimäisen suuren summan jokaiselta mukaansa Lontoossa ottamaltaan\npakolaiselta. Päästyään vihdoin laivaan ja lähtemään he havaitsivat,\nettei laivalla ollut ollenkaan muonaa, lukuunottamatta muutamain\nbelgialaisten sotilaiden kovia korppu-annoksia. Ne oli jaettu tasan\nniinkuin lautalle pelastuneiden haaksirikkoisten kesken... _La mer_\noli ollut _calme_, jumalan kiitos. He olivat pumpanneet koko yön;\nhänkin oli ollut mukana siinä työssä. Mutta mr Van der Pant toivoi\nvielä saavansa tilaisuuden ottaa laivan kapteenin tilille.\n\nMr Van der Pant oli ollut usein zeppelinejä ampumassa. Kun\nzeppelinejä saapui Antwerpeniin kapusivat kaikki katolle ja\nammuskelivat niitä. Hän halveksi zeppelinejä. Hän teki ivallisen\neleen ilmaistakseen mitä niistä ajatteli. Ne eivät voineet saada\nmitään aikaan, elleivät laskeutuneet alas, ja jos laskeutuivat, niin\nniihin voitiin osua. Eräs, joka uskalsi alas, oli ammuttu seulaksi;\nsen oli täytynyt heittää kaikki pomminsa -- onneksi ne putosivat\navoimelle kentälle -- voidakseen vahingoittuneena päästä pakoon. Oli\njärjetöntä englantilaisten lehtien tapaan väittää, että ne ottivat\nosaa ratkaisevaan pommitukseen. Ei ainoatakaan zeppeliniä... Niin hän\njutteli, ja englantilainen perhekunta kuunteli, ymmärsi minkä ymmärsi\nja vastaili ja kyseli englantilaisvoittoisella ranskallaan. Siinä oli\nmies, joka vain muutamia päiviä sitten oli ohjaillut polkupyöräänsä\npitkin Antwerpenin katuja vältellen granaattien kaivamia kuoppia,\nverilätäköitä ja irtirepeytyneitä naisten käsivarsia ja lapaluita.\nHän oli nähnyt ilmilieskassa palavia taloja, jotka granaattituli oli\nsytyttänyt, ja kerran oli räjähtävä granaatti eräässä kadunkulmassa\nheittänyt hänet polkupyörän seljästä... Nuo asiat eivät olleet\nainoastaan meidän maanosassamme tapahtuneita, vaan pöydässämme istui\neräs, joka oli ne itse kokenut.\n\nHän kertoi kaamean tarinan sairaasta naishenkilöstä, joka oli\nvuoteenomana _appartement'issaan_ ja jonka mies meni parvekkeelle\nkatselemaan zeppelinejä. Kuului tiheitä laukauksia. Aika-ajoin mies\nkääntyi huoneeseen kertomaan vaimolleen näkemiänsä, mutta hetkisen\nkuluttua hän vaikeni eikä enää liikahtanutkaan. Vaimo huusi häntä,\nhuusi vielä kerran! Pelästyksissään hän vaivoin kohosi istualleen\nja katsoi ikkunasta. Aluksi hän oli liian hämmennyksissä voidakseen\ntajuta mitä oli tapahtunut. Mies riippui parvekkeen ulkokaiteessa pää\nkummallisesti vääntyneenä. Vääntyneenä ja ruhjoutuneena. Hänet oli\nsurmannut ulommasta linnakelinjasta ammuttu granaatti...\n\nNuo olivat asioita, joita sattuu historiassa ja kertomuksissa. Mutta\nMatching's Easyssä ei sellaista tapahdu.\n\nMr Van der Pant ei näyttänyt olevan saksalaisille vihoissaan.\nMutta ilmeisesti hän piti heitä väkenä, joka oli surmattava. Hän\nei syyttänyt heitä mistään heidän teoistaan; hän vain totesi. He\nolivat pelkkä onnettomuus, jonka uhriksi Belgia ja ihmiskunta olivat\njoutuneet. Heidät oli tuhottava. Hän sai mr Britlingin lujasti\nuskomaan että Brüsselin ja Antwerpenin jokaisessa kellarissa hiottiin\npuukkoja välttämättömän peräytymisen varalta, että belgialaiset\nolivat päättäneet tuhota anastajan ja että tämä päätös oli liian\nsyvä ollakseen kostonhimon sanelema... Ja mies tuntui ihmeteltävän\nvoittamattomalta. Mr Britling silmäili hiukan hämillään tavallisen\nPäivällisviininsä nimilippua. \"Huolitteko\", kysyi hän \"saksalaista\nviiniä? Tämä on moselilaista berncasteleriä.\" Mr Van der Pant mietti.\n\"Mutta sehän on hyvää viiniä\", virkkoi hän sitten. \"Rauhan tultua\nse on belgialaista... Niin, jos meidän tulevaisuudessa on oltava\nvarmoja siitä, ettei enää tule tällaista sotaa, niin rajamme täytyy\nulottua aina Reiniin asti.\" Niin hän jutteli siinä istuessaan,\nkiihtyi ja kävi ikäänkuin ylpeäksi eloisasti muistellessaan kaikkea\nkokemaansa. Hänessä ei näkynyt traagillisuuden jälkeäkään, ei\nmitään alistumisen merkkiä. Ellei ottanut huomioon hänen pukuansa,\nhyvinhoidettua partaansa ja vierasta kieltänsä, olisi voinut pitää\nhäntä dublinilaisena tai cockneyna.\n\nHän oli mitä hämmästyttävimmällä tavalla erotettuna kaikesta mitä\nomisti. Hänen Antwerpenissä oleva talonsa oli anastajan käsissä.\nKalleudet ja muut sellaiset esineet, joille hän antoi arvoa, olivat\nviisaasti kyllä puutarhan multaan kaivettuina; hänellä ei ollut muita\nmuuttovaatteita kuin mitä selkäreppuun mahtui. Hänellä oli jalassa\nainoat kenkänsä. Hän ei voinut saada jalkaansa talon tohveleita, ne\nolivat kaikki liian pieniä. Vihdoin tuli mrs Britling muistaneeksi\nhra Heinrichin tohvelit, jotka yhä edelleen olivat kääröön panematta.\nHän toi ne esille, ja ne sopivat täsmälleen. Näytti olevan runollista\noikeutta, kansallisten korvausten esimakua siinä, että Belgian\nsallittiin heti liittää ne itseensä...\n\nEdelleen ilmeni, että mr Van der Pant oli joutunut eroon koko\nperheestään. Ja äkkiä hän alkoi innokkaasti arvostella englantilaista\ntapaa käydä asioihin käsiksi. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat\nsaapuneet Englantiin ennen häntä matkustettuaan kaksi viikkoa\naikaisemmin Ostenden ja Folkestonen kautta; hänen vanhempansa\nolivat tulleet elokuussa. Molemmat ryhmät olivat joutuneet tuota\npikaa muodostettujen englantilaisten järjestöjen huostaan ja olivat\nkadonneet jäljettömiin. Hän oli kirjoittanut Belgian lähetystöön,\njosta hänet oli neuvottu erääseen lontoolaiseen komiteaan. Komitean\npalvelukset alkoivat siten, että keksittiin eräs hänelle siihen\nsaakka outo madame Van der Pant ja osoitettiin jonkinlaista\nepäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, kun hän huomautti, ettei tuo\nrouva sopinut. Sähkösanomia oli vaihdettu tuloksetta. \"Mitä tässä on\ntehtävä?\" tiedusteli mr Van der Pant.\n\nMr Britling koetti voittaa aikaa lupaamalla \"ryhtyä ottamaan asiasta\nselkoa\" ja suoriutuikin siten parina päivänä mr Van der Pantista.\nSitten hän päätti lähteä hänen kanssaan Lontooseen \"ottamaan asiasta\nselkoa asianomaisessa paikassa\". Mr Van der Pant ei löytänyt\nperhettään, mutta mr Britling havaitsi, mikä syvä totuus sisältyi\nerääseen hra Heinrichin huomautukseen, jota hän näihin asti oli\npitänyt varsin joutavana, mutta joka kumminkin oli jäänyt hänen\nmuistiinsa. \"Englantilaiset eivät tajua luetteloimista\", oli hra\nHeinrich sanonut. \"Ja siinä on kaiken hyvän suunnittelun pohja.\"\n\nVihdoin mr Van der Pant omaksui kaikkein epäsäännöllisimmän\nmenettelytavan: hän kysyi jokaiselta tapaamaltaan belgialaiselta\nolivatko nähneet ketään siltä kulmalta Antwerpenia, mistä hän oli\nkotoisin, olivatko kuulleet nimeä Van der Pant, olivatko tavanneet\nsitä ja sitä. Itsepintaisuutensa ja hyvän onnen avulla hän tosiaankin\npääsi madame Van der Pantin jäljille. Hänet oli viety Kentiin, ja\npäivää myöhemmin sai Dower House olla onnellisen jälleennäkemisen\ntodistajana. Madame oli hoikka nainen, yksinkertaisesti ja\nhyvin puettu, täynnä belgialaista tervettä järkeä ja katolista\npidättyväisyyttä, ja André oli kuin vahanukke, hintelä, heikko\nja viehättävä. Näytti uskomattomalta, että hänestä koskaan voisi\nkehittyä niin kuohuilevaa ja eloisaa olentoa kuin isä oli. Britlingin\npoikia täytyi varoittaa käsittelemästä häntä liian kovakouraisesti.\nBelgialaisille luovutettiin yksi oleskeluhuoneista yksityistä käyttöä\nvarten, ja jonkun aikaa molemmat perhekunnat asuivat vieri vieressä\nDower House'issa. Pöydässä puhuttiin englantilais-ranskalaista\nsekakieltä. Se oli mr Britlingistä aika rasittavaa. Ja molemmat\nperheet alkoivat tehdä koko joukon mykkiä huomioita, harjoittaa\nmolemminpuolista kritiikkiä, ja kehitellä itsessään suurta\nkärsivällisyyttä. Englantilaisista tuntui väsyttävältä käyttää\nkieltä, joka teki kaiken luontevan ajatustenvaihdon mahdottomaksi\n-- tuo kielellinen voimistelu oli aluksi huvittavaa, mutta muuttui\npian hyvinkin hankalaksi -- ja belgialaiset puolestaan olivat arkoja\nsiitä, että heidän isäntäväkensä ehkä loukkaantuivat toisesta\ntai toisesta seikasta; he otaksuivat että oli olemassa laaja\nkirjoittamaton sopivaisuussääntöjen kokoelma, josta todellisuudessa\nei ollut tietoakaan, ja näyttivät aluksi aina odottavan, että\nheitä kehoitettaisiin tai annettaisiin nimenomainen viittaus olla\nmukana. He tuntuivat aina kunnioittavasti väistävän välttääkseen\ntungettelevaisuutta. Sitäpaitsi he eivät aluksi tahtoneet sanoa,\nmillaisesta ruoasta pitivät tai eivätkö pitäneet jostakin tai\ntahtoivatko enemmän vai ei... Mutta nämä vaikeudet voitettiin\npian; he englantilaistuivat nopeasti ja taitavasti. André muuttui\nvirkuksi ja hilpeäksi ja hänestä katosi hiukan häntä vanhempiin\nleikkitovereihin aluksi kohdistunut epäluuloisuus. Joka päivä\nhän esitti välipalaa nautittaessa jonkin uuden, huolellisesti\nharjoitellun englantilaisen lauseen, joskin hän yhä vielä käytteli\nsellaisia lauselmia kuin _Good morning, Saire_ ja _Thank yon very\nmush_ ilmeisesti suuremmalla mieltymyksellä kuin muita sananparsia\nja käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja monissa mahdottomissa\ntilaisuuksissa. Hän osasi suorittaa eräitä silmänkääntäjätemppuja\nhuomattavan taitavasti ja hyvätuulisesti ja paperia taittelemalla\nhän saavutti suorastaan hämmästyttäviä tuloksia. Sill'aikaa mr Van\nder Pant etsiskeli tilapäistä tointa, teki pitkiä pyöräilymatkoja,\nvaihtoi mr Britlingin kanssa mielipiteitä monenlaisista asioista ja\noli ihmeellinen hockeyn pelaaja.\n\nHän pelasi erinomaisen miellyttävästi ja notkeasti. Hänellä oli\naina pelissä hännystakki yllään eikä hän milloinkaan irroittanut\nkaulaliinaansa; hän käsitteli peliä yksinomaan nopsain temppujen\nja henkilökohtaisen vikkelyyden osoittamistilaisuutena; hän kiiti\nkentän yli kuin kissanpoika, kierähti äkkiä ympäri, hyppäsi ilmaan ja\ntuli maahan takaisin aivan uudessa suunnassa; hänen raikkaanväriset\nkasvonsa paistoivat ihastuksesta, takinlieve ja kaulaliina heiluivat\nja häilyivät minkä ennättivät, mutta eivät kyenneet seuraamaan hänen\nnopeaa liikehtimistään. Hän ei milloinkaan pitänyt toisia pelaajia\nsilmällä, hän ei koskaan käsittänyt olevansa erikoisella paikallaan\npelissä, vaan koki itse muodostaa pallon ympärille suojelevaa kehää\najaessaan sitä maaliin päin. Mutta Andrén hän ei tahtonut ollenkaan\nsallia pelaavan, ja madame pelasi kuin joku lady, kuin madonna,\nkuin pyhimys, joka kantaa marttyyriutensa välinettä. Peli ja sen\nluoma innostus aaltoili hänen ympärillään ja murtui häneen; hän oli\nerittäin peloton, mutta suvaitseva, pidättyvä; hän teki parhaansa\nsuorittaessaan mitä häneltä erikoisesti pyydettiin, mutta luonnostaan\nhän ei ollut toimekkaasti asioihin tarttuva, vaan säilytti ennen\nkaikkea arvokkuutensa; Letty, joka kiihkeänä ja nopsana kiiti hänen\nohitsensa, näytti kuuluvan aivan toiseen lajiin...\n\nMr Britling mietti paljonkin noita vastakohtia.\n\n\"Saksalaiset granaatit\", arveli hän, \"ovat ajaneet tänne perheen,\njoka on ennen kaikkea katolinen. Temmattu pois ympäristöstään... Me,\njotka itse asiassa olemme uus-eurooppalaisia...\n\n\"Aluksi kuvittelemme, ettei meitä erota toisistamme muu kuin kieli.\nPian havaitsemme, että kieli erottaa meitä kaikkein vähimmin.\nNoiden ihmisten elämän pohja-aatteet ovat kerrassaan toiset kuin\nmeidän, paljoa tarkkapiirteisemmät ja täydellisemmät. Heidän\nAntwerpenissä olevan kotinsa kuvittelee paljoa pyöristetymmäksi,\npaljoa suljetummaksi, jonkinlaiseksi kennoksi, todelliseksi\nsosiaaliseksi yhteydeksi, joka peräti eroaa tästä meidän yleisestä\nkokoontumispaikastamme. Poikamme leikkivät iloisesti kaikkien\ntulijain kanssa. Pikku André ei ole laisinkaan oppinut leikkimään\nvieraiden lasten kanssa. Me näytämme Van der Panteista varmaan\nuskomattoman _avoimilta_. Seinättömässä talossa... Viime sunnuntaina\nen voinut saada päähäni niiden kahden neidin nimeä, jotka tulivat\npolkupyörillä ja pelasivat niin hyvin. He tulivat Kitty Westroppin\nseurassa. Ja Van der Pant tahtoi tietää miten olimme sukua\ntoisillemme. Mitäpä he muuten olisivat tulleet?...\n\n\"Katsokaahan rouvaa. Hän on koko olemukseltaan perin toisenlainen\nkuin kaikki täkäläinen naisväkemme. Tennis, pyöräily, poikien\nja tyttöjen yhteiskasvatus, two-step, korkeampi naissivistys...\nMainitkaa nuo asiat itsellenne ja ajatelkaa samalla häntä. Yhtä\nhyvin voisitte puhua ratsastushousuihin puetusta nunnasta. Hän on\nerikoistunut nainen, erikoistunut naisellisuus, hänen olopiirinsä\non koti. Pehmeihin, sulavasti taipuviin hameihin puettu, liikkeet\nhitaat, kasvot hunnutetut-- sillä mikään itämainen huntu ei voisi\nolla hänen katolista tyyneyttään tehokkaampi. Katolisuus se on\nkeksinyt näkymättömän hunnun. Hän muistuttaa paljoa enemmän sitä\npientä suloista intialaisnaista ihmeellisine hameineen, jonka mr\nCarmine toi tänne kesällä komean aviopuolison keralla, kuin Lettyä\ntai Cissie'ä. Hänkin otti osaa hockey-peliin. Ja pelasi hyvin samaan\ntapaan kuin madame Van der Pant...\n\n\"Mitä enemmän minä ajattelen hockey-peliämme\", sanoi mr Britling,\n\"sitä ihmeellisempi luonteiden, sivistyksen ja kasvatuksen koetinkivi\nse näyttää olevan...\"\n\nMr Manning, jolle hän piti tätä esitelmää, johti hänet uudelle\nladulle tiedustamalla mitä hän \"uuseurooppalaisella\" tarkoitti.\n\n\"Se on huono keksintö\", sanoi mr Britling. \"Minä peruutan sen. Salli\nminun koettaa lausua täsmällisesti mitä tarkoitan. Minä tarkoitan\njotain, mikä on syntymässä Amerikassa, täällä, Skandinavian maissa\nja Venäjällä, uutta kulttuuria, vapautumista Levantin uskonnosta\nja siitä katolisesta kulttuurista, jonka olemme saaneet Välimeren\nmaista. Minä luovun nimityksestä uus-eurooppalainen: sanokaamme\nsen sijaan pohjoismainen. Mehän olemme pohjoismaalaisia. Jokaisen\nkulttuurin avain, sen sydän, ydin ja olemus on siinä, miten sen\npiirissä käsitetään miesten ja naisten välinen suhde. Tämä uusi\nkulttuuri pyrkii vähentämään naisen erikoistumista naisena, tahtoo\nlaskea hänet vapaaksi kodin suljetuista kammioista ja antaa\nhänelle miehen rinnalla tasa-arvoiset kansalaisoikeudet. Se on\nuutta, yhä kehitystilassa olevaa kulttuuria, joka tahtoo tehdä\nmiehet sosiaalisemmiksi ja yhteistoiminnallisemmiksi, naiset\npirteämmiksi, nopeammiksi, vastuunalaisemmiksi ja vähemmän elämästä\npoissuljetuiksi. Se pitää sukupuolen merkitystä liian vähäisenä, sen\nsijaan että sitä liioittelisi...\n\n\"Ja\", virkkoi mr Britling -- jotenkin samalla äänensävyllä kuin\nsaarnamies, joka lausuu sanankuulijoilleen, 'Lopuksi, hyvät\nkuulijat' -- \"juuri tätä pohjoismaista kehityssuuntaa tulee\nmaailmansota edesauttamaan. Tämä sota vyöryy halki Euroopan,\nhajoittaa koteja, erottaa ja sekoittaa koteja, saa madame Van der\nPantin ottamaan osaa hockey-peliin ja Andrén kiipeämään puihin\nminun huimapäitteni keralla; se surmaa miljoonia nuoria miehiä,\nmuuttaa sukupuolten väliset suhteet miespolven ajaksi, ajaa naisia\nliikkeisiin, konttoreihin ja teollisuuslaitoksiin, hävittää sen\nkootun varallisuuden, joka on pitänyt niin monia hienostuneessa\njoutilaisuudessa, upottaa maailman outoihin epäilyksiin ja uusiin\naatteihin...\"\n\n\n9.\n\nMutta niissä tapoja ja käyttäytymistä koskevissa ristiriidoissa,\njoita ranskalaisten ja belgialaisten pakolaisten Englannin kyliin\ntulvimisesta aiheutui, eivät tulokkaat aina olleet katolilaisia\neikä isäntäväki \"uus-eurooppalaista\". Kun mr Dimple tulee puheeksi,\non asia aivan päinvastoin. Hän tapasi mr Britlingin Claveringsin\npuistossa ja kertoi hänelle huolensa...\n\n\"Tietysti\", virkkoi hän, \"on meidän tehtävä mitä vain suinkin voimme\npienen urhean Belgian hyväksi. Minä olisin viimeinen valittamaan\npieniä ikävyyksiä, joita siinä voi joutua kokemaan. Kuitenkin minun\ntäytyy tunnustaa, että teillä ja rakastettavalla mrs Britlingillä\non ollut harvinaisen hyvä onni belgialaisten ne saannissa.\nMinun vieraani -- se on aika onnetonta -- mies on jonkinlainen\nsanomalehtimies ja kerrassaan -- kerrassaan liian ankara ateisti.\nIhan ilmeinen jumalankieltäjä. Pelkästä rehellisestä epäilystä\nei puhettakaan. Rehellistä epäilyä olen nykyään täysin valmis\nsietämään. Emmehän me, te ja minä, siitä asiasta kiistele. Mutta\nhän on aggressiivinen. Hän tekee ihmetöitä koskevia huomautuksia,\ntäysin alentavia huomautuksia, eikä aina edes ranskaksi. Toisinaan\nhän puhuu melkein englantia. Ja sisareni läsnäollessa. Sitten hän\nsanoo lähtevänsä ulos pistäytyäkseen kahvilaan. Hän ei milloinkaan\nlöydä kahvilaa, mutta varmaa on, että hän keksii jokaikisen kapakan\nmonen peninkulman laajuisella alueella. Hän tulee takaisin ja\nhaiskahtaa hirvittävässä määrin oluelta. Kun rohkenen tehdä pikku\nviittauksen, alkaa hän soimata olutta. Hän väittää, ettei oluemme\nole hyvää -- meidän hyvä essexiläinen oluemme! Hän ei ollenkaan\nymmärrä meidän yksinkertaisia elämäntapojamme. Hän on pilalla. Seudun\ntytöt koristavat itseään Belgian lipuilla ja päästävät vähäiset\nranskantaitonsa kuuluville. Ja hän käsittää tuon rohkaisuksi. Eilen\nviimeksi oli aika kohtaus. Hän lienee yrittänyt suudella Hicksonin\ntyttöä ravintolassa -- Maudia... Entäs hänen eukkonsa! Iso, lihava,\nhidas akka -- kaikin tavoin -- laaja. On surkeata, että täytyy\najatellakaan kritikoimista, mutta minä todellakin _toivoisin_, ettei\nhän katsoisi sopivaksi istahtaa vanhaan poikamiespirttiini antamaan\nrintaa lapselleen -- useinkin kaikkein _sopimattomimpaan_ aikaan. Ja\n-- missä laajuudessa...\"\n\nMr Britling yritti lohduttaa.\n\n\"Mutta olipa miten hyvänsä\", sanoi mr Dimple, \"paremman osan minä\nsentään sain kuin kelpo mrs Bynne rukka. Hän otti kaksi ompelijatarta\nosalleen. Hän tahtoi välttämättä saada juuri ne. Ja heidän hameensa\nolivatkin aivan varmaan hienonmalliset -- minunkin vanhat, elämän\nkoreudesta piittaamattomat silmäni sen näkivät. Hän arveli, että pari\nompelijatarta olisi hyvään tarpeeseen sellaisessa suuressa perheessä\nkuin hänellä on. Aivan varmaan he _sanoivat_ olevansa ompelijattaria.\nMutta näyttää siltä -- en minä ymmärrä mihin me niiden kanssa\njoudumme... Parahin mr Britling, nuo nuoret naiset ovat kaikkea muuta\nkuin ompelijattaria -- kaikkea muuta kuin ompelijattaria...\"\n\nVieno huvin väike kajasti liiankin selvästi kelpo miehen kauhistuksen\ntakaa.\n\n\"Sireenejä, hyvä mr Britling. Sireenejä. Ammatiltaan...\"\n\n\n10.\n\nLokakuu vaihtui marraskuuksi, ja päivä päivältä oli mr Britlingin\nomaksuttava yhä uusia asenteita sotaan nähden, hänen täytyi miettiä\nmiettimästä päästyäänkin, nähdä ensimäisten tulostensa kokeessa\npettävän, vääntyvän ja muuttuvan toisiksi. Hänen ajatuksensa\nliikkuivat laajalla alueella ja syventyivät -- kunnes kaikki,\nmitä hän oli aikaisemmin kirjoittanut, näytti hänestä kiusallisen\npintapuoliselta, itsestään selviltä selityksiltä, joita yllättävän\nsodan inhoittava vaikutus oli aivan automaattisesti aiheuttanut.\nMitä hienommiksi ja syvällisemmiksi hänen aatteensa tulivat,\nsitä hankalampi oli niitä ilmaista: hän kävi harvapuheisemmaksi,\nhajamieliseksi ja ärtyisäksi pöydässä. Varsinkin kahdelle henkilölle\ntuntui mr Britlingin olevan mahdotonta ilmaista varsinaisia\naatteitaan, nimittäin mr Direckille ja mr Van der Pantille.\n\nMolemmissa mainituissa herroissa ilmeni joko salaista tai julkituotua\narvostelunhalua Englantia kohtaan. Oli oikein ja kohtuullista,\nettä mr Britling itse arvosteli Englantia; sehän on englantilaisen\nerikoisoikeus. Mutta kuulla mr Van der Pantin asettavan\nenglantilaisten kyvykkäisyyttä kysymyksenalaiseksi tai epäillä, että\nmr Direck vain vaivoin salasi uskonsa amerikkalaisten etevämmyyteen,\nmitä sotaan tulee, oli pahempaa kuin kuulla mrs Harrowdeanin\npuhuvan vihamielisesti Edithistä. Se herätti sitäkin voimakkaamman\ntunteenomaisen reaktion.\n\nMitä mr Van der Pantiin tulee mutkistui asia vielä kielivaikeuksien\nvuoksi, joista johtui, että kaikki muu paitsi mitä yksinkertaisimmat\nväitteet joutui arvaamattomain väärinkäsitysten alaiseksi.\n\nMr Van der Pant ei ollut niin äärimäisen tahdikas kuin hänen\ntyypillisesti katolinen vaimonsa. Hän osoitti liiankin selvästi\npitävänsä brittiläistä posti- ja sähkösanomalaitosta hitaana ja\nhuolimattomana ja Great Eastern Railway Companyn haararatoja\nkannattamattomina ja kelvottomina. Hän väitti pelloilla ja aseman\nläheisyydessä olevilla rakennuksilla työskenteleväin miesten toimivan\nhitaammin ja haluttomammin kuin mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän\nihmetteli, että mr Britling käytti asetyleeniä eikä sähkövaloa. Hänen\nmielestään tuoreet munat olivat järjettömän kalliita ja se käsitys,\njonka hän oli saanut Matching's Easyssä harjoitetusta sianhoidosta,\noli sangen vähän imarteleva. Tiet, sanoi hän, eivät näyttäneet olevan\nsitä varten, että pääsisi paikasta toiseen, vaan olivat _un dédale_;\nsormellaan hän piirusteli pöytäliinaan ivallisia karttoja Matching's\nEasyn ympäristössä olevista teistä. Hän oli ihmeissään siitä,\nettei Matching's Easyssä ollut yhtään kahvilaa, ja selitti ettei\nse ravintola, johon hän oli suurin toivein suunnannut askeleensa,\nollutkaan mikään ravintola, vaan hämäräperäinen paikka, jossa juotiin\nolutta... Kaikki nuo muistutukset olisi mr Britling itse voinut\ntehdä, mutta kun hän kuuli ne belgialaisen pakolaisen suusta, niin ne\ntuntuivat hänestä sietämättömiltä.\n\nHän ryhtyi selittämään mr Van der Pantille ensinnäkin ettei\nnoilla seikoilla ollut vähintäkään merkitystä, koska kansallinen\nmielenkiinto oli kokonaan toisella suunnalla, ja toiseksi että ne\nitse asiassa ja suurin piirtein katsottuna olivat oikeastaan etuja,\nkuten hiukankin läheisempi asioihin perehtyminen saattoi todistaa.\nHän esitti huvittavan teorian, jonka mukaan Englanti todellisuudessa\nei olekaan englantilaisen työmaa, vaan hänen synnyinpaikkansa, se\npaikka, jossa hän kokoo voimia, siis ei mikään toiminnan, vaan hyvän\ntuulen näyttämö. Jos mr Van der Pant ottaisi asiaa tutkiakseen, niin\nhän huomaisi, että Matching's Easyssä oli tuskin ainoatakaan kotia,\njosta ei olisi lähetetty ulkomaille jotakin maailman-englantilaiseksi\nmuuttuvaa tarmokasta edustajaa. Englannissa englantilainen tarmo\ntuli kaikkein huonoimmin näkyviin. Nuo pensasaidat, nuo hyvää aikaa\nvaativat tiet olivat muistoja täynnä. Oli esimerkiksi olemassa\ntie, joka Market Saffronin läheisyydessä teki kaarteen päästäkseen\nTurk'in metsän ohi; metsä oli saanut tuon nimen 1300-luvulla\nerään Turk-nimisen miehen mukaan. Näiden koukertelevain teiden\npuolustukseksi mr Britling lainasi Chestertonin onnistuneet säkeet:\n\n    Tie vääntyi ensin vasempaan,\n    Oli Perkinin louhimo vastassaan;\n    Taas kääntyi tuosta oikeaan,\n    Kun koira yltyi haukkumaan...\n\nJa edelleen:\n\n    Se kiertäin kaartain pyrkii niin\n    Kai Heipparallan kaupunkiin,\n    Se onkin oiva paikka, niin --\n    Se maailman saa pyörryksiin.\n\nJos huoleton olemuksemme esti määräperäistä työtä, niin se sensijaan\nkehitti ainakin huumoria ja humaanisuutta. Diplomatiamme ei missään\ntapauksessa ollut milloinkaan meitä pettänyt...\n\nHän ei uskonut sanaakaan omasta esityksestään. Hänen syvä,\nselittämätön rakkautensa Englantia kohtaan sai hänet puhumaan\ntuollaista... Ja vuosikausia oli hän itse saanut kärsiä ikävyyksiä\nsiitä syystä että oli osoittanut juuri niitä epäkohtia, joihin mr Van\nder Pant oli niin räikeästi käynyt käsiksi... Mutta hän ei aikonut\nsuvaita vierasta apua omaa emoansa arvostellessaan...\n\nEräs toinen mr Van der Pantin aiheuttama huvittava vaikutus oli se,\nettä hän herätti mr Britlingissä itsepintaisen luottamuksen sodan\nonnelliseen kulkuun ja Saksan häviön läheisyyteen. Hän saattoi luvata\nmr Van der Pantille, että tämä pääsisi takaisin Antwerpeniin ennen\ntoukokuuta ja että saksalaiset olisi työnnetty Rheinin toiselle\npuolelle heinäkuun tienoissa. Hän tiesi varsin hyvin sotilasasiain\nolevan häneltä täysin salattuja, mutta hän ei voinut pidättyä\nlausumasta niistä mielipidettään kohta kun tuli puheeksi _entente\ncordiale_ -- englantilais-ranskalainen liitto. Jokin seikka hänen\nja mr Van der Pantin välisessä suhteessa pakotti hänet kiihkoisasti\nja hullunkurisesti näyttelemään suojelevan englantilaisen\nosaa... Toisinaan hän tunsi olevansa kuin henkilö, joka tietää\nvararikkonsa välttämättömyyden, mutta koettaa juttelemalla viivyttää\nvälttämättömän hetken tuloa. Mutta itse asiassa mr Britling, jolle\nvieras kieli teki haittaa, halusi sanoa, ettei Englannin kunnia\ntulisi kirkastumaan ennenkuin Belgia on entisellään ja kostettuna...\n\nMr Britlingin vartioidessa merkityksettömiä teitä ja hänen\nkeskustellessaan mr Van der Pantin kanssa voiton läheisyydestä sekä\nkaiken englantilaisessa elämässä ilmenevän hitauden, tuhlaavaisuuden\nja vaikeuksia välttelevän toimintatavan salatuista eduista, siirtyi\nsota ensimäisistä, nopeasti vaihtuvista vaiheistaan hitaamman,\ntuimemman kamppailun kauteen. Saksalaisten peräytyminen päättyi\nAisne-joella ja molempain armeijain suorittamat, Kanaalia kohti\nsuuntautuvat kiertoyritykset alkoivat. Englantilaisten lokakuussa\ntekemä yritys Belgian auttamiseksi tuli liian myöhään, joten\nAntwerpenia ei voitu pelastaa, ja Flanderissa käydyn pitkän,\nvaiherikkaan kamppailun jälkeen epäonnistui englantilaisten\nsuunnitelma, joka oli tarkoittanut saksalaisten oikean siiven\nsaartamista; englantilaiset menettivät Gentin, Meninin ja Belgian\nrannikon, mutta pitivät hallussaan Ypresin ja torjuivat vihollisen\njoka kerta kun se pyrki Dunkerque'iin ja Calais'hen. Sillaikaa\nvalloitti laivasto Saksan pienemmät siirtomaat ja saaret,\naustralialainen linjalaiva _Sydney_ tuhosi _Emden'in_ Cocos-saarten\nluona ja englantilaisten Coronelin luona kärsimä meritappio\nkorvattiin Falkland-saarten taistelussa. Venäläiset saivat voittoja\nvasemmalla siivellään, valloittivat Lembergin, etenivät sotaonnen\nvaihdellessa Przemysliin ja miehittivät suurimman osan Galiziaa.\nMutta Tannenbergin häviö oli pysähdyttänyt heidän etenemisensä\nItä-Preussissa, ja saksalaiset tunkeutuivat kohti Varsovaa. Turkki\noli yhtynyt sotaan ja kärsi suunnattomia häviöitä Kaukasiassa.\nDardanelleja oli pommitettu ensi kerran, ja englantilaiset olivat\nBasrassa Eufratin varrella.\n\n\n11.\n\nJouluna 1914 oli Englanti, jossa siihen saakka oli tuntunut\njokseenkin yhtä rauhalliselta ja sotilasvapaalta kuin\nMassachusettsissa, hyvää vauhtia muuttumassa sotamiesten,\nampumatarpeiden valmistajain ja sotatarvevarastojen täyttämäksi\nmaaksi. Sotilaita hankittiin ensiksi, noudattaen tuota tunnettua\nja suuresti ihailtua brittiläistä periaatetta, että on ensin\n\"otettava jänis kiinni\" ja sitten rakennettava itselleen keittiö.\nJoulu oli aina ennen ollut suuren ilonpidon, naamiohuvien, hypyn\nja two-stepin aikaa Dower House'issa, mutta tänä vuonna oli\nkaikki niin epävarmaa, ettei sopinut kutsua vieraita. Hugh tuli\nlomalle toisena joulupäivänä, mutta Teddy ei päässyt; Cissie\nja Letty lähtivät matkaan pikkupoika mukanaan aikoen vuokrata\nasumuksen hänen läheisyydestään. Van der Pantit olivat toivoneet\nsaavansa nähdä englantilaisen joulunvieton Matching's Easyssä,\nmutta kolme viikkoa sitä ennen mr Van der Pant sai sopivan toimen\nNottinghamissa ja muutti sinne perheineen. Pikkupojat ilahduttivat\nsydäntään paperilaitteilla, mutta joulukuusi tuomittiin liian\nsaksalaisena jätettäväksi pois, ja samalla keksittiin että Santa\nClaus oli äkkiä jälleen muuttunut vanhaksi joulu-ukoksi. Pikkupojat\nhavaitsivat tinasotilaitten hinnan kohonneen eivätkä kyenneet\nostamaan sähkötaskulamppuja, joita olivat sydämestään toivoneet.\nClaveringsissa piti pantaman toimeen joulukekkerit, mutta viime\nhetkessä täytyi lady Homartynin rientää erään orvon veljenpojan luo,\njoka oli vaarallisesti haavoittunut taistelussa Ypresin tienoilla,\njoten Claveringsin valot sammuivat.\n\nKohta joulun jälkeen liikkui huhuja, että kaakkoisen armeijan\nesikunnan päämaja piakkoin muutettaisiin Claveringsiin. Sitten\nmr Britling tapasi Ranskasta palanneen lady Homartynin, joka oli\nkovin kiukuissaan siitä, että päämaja lopultakin sijoitettaisiin\nLadyholtiin, lady Wensleydale'in tilalle. Hän piti sitä Claveringsia\nkohdanneena loukkauksena. Lady Homartyn kiukustui sitäkin enemmän,\nkun niistä uusista armeijoista, joita nyt kokoontui kautta Englannin\nniinkuin tulvavesiä alavalle niitylle, lähetettiin vain yksi\npataljoona ja yksi maanpuolustuspatteri Claveringsin ympäristössä\noleviin kyliin. Mr Britling sai kuulla niiden saapumisesta\nvasta päivää, paria myöhemmin, kun reipas nuori upseeri tuli\nmajoituslistoineen hänen luokseen. Nuori mies oli hyvin perehtynyt\nmajoittamiseen -- omain, monta kertaa toistamainsa sanojen mukaan\nhän sai mahtumaan toista litraa puolen litran pulloon -- ja oli\nkovin mielissään, kun hänelle luvattiin luuva. Hän kysyi kuinka iso\nse oli ja teki laskelmia. Sinne voi \"pistää viisikolmatta miestä --\npuhtaasti\". Se auttoi hänet pahimmasta pälkähästä. Hän voi järjestää\nniin, ettei asuinrakennukseen tarvinnut tulla ollenkaan. Se oli etevä\npaikka. \"Oivallista!\"\n\n\"Entäs sängyt?\" kysäisi mr Britling.\n\n\"Herra isä! Eiväthän ne _sänkyjä_ tarvitse\", vastasi nuori upseeri.\n\nKoko Britlingin perhe, joka murehti belgialaistensa menettämistä,\ntervehti viidenkolmatta tuloa erittäin innostuneesti. Kolmena päivänä\ntäytyi mrs Britlingin ruokkia uusia vieraitansa -- keittiövaunut\nolivat eksyneet, kuten tavallista -- ja hän teki sen sillä tavalla,\nettä miesten kerskailu kävi muista patterin sotilaista melkein\nsietämättömäksi. Majoituskorvaus oli silloin yhdeksän penniä mieheltä\nja mr Britling, joka häpesi hyötyä maansa kustannuksella, luovutti\nvierasvaraisesti lämmitysainetta ja valaistusneuvoja; sitäpaitsi\nhän jätti miesten käytettäväksi rajoittamattomat määrät savukkeita,\nantoi heille kortteja ja muita pelivälineitä sekä kuvalehtiä, ja\nkaakao-illalliseen liittyi sellaisia pikku yllätyksiä kuin kilohailia\nja hilloputinkia, puhumattakaan monista muista tilapäisemmistä\nmukavuuksista. Paastoava miehistö oli saapunut taloon kahden sangen\nymmärtäväisen keski-ikäisen korpraalin johtamana ja vastasi mr\nBritlingin vieraanvaraisuuteen tekemällä joukon hyviä päätöksiä,\njoita osalta noudatettiinkin. He eivät koskaan metelöineet puoli\nyhdentoista jälkeen, korkeintaan toisinaan, kun jokin laulu purkautui\nilmoille harvinaisen ponnekkaasti; he nousivat ja lähtivät viiden\ntai kuuden ajoissa aamulla ääntä päästämättä ja olivat melkein\nhankaluuteen asti avuliaita pesu- ja puhdistushommissa.\n\nAivan lyhyessä ajassa oli mrs Britling tottunut katselemaan\npuolta tusinaa nuoria miehiä, jotka khakihousuihin ja paitaan\npuettuina puhdistautuivat hänen pesutuvassaan ja sen edustalla tai\nlupaa tiedustelematta pistivät jalkapallopeliksi hockey-maalien\nluona. Nämä miehet eivät olleet uusien armeijojen sekalaista\nväkeä, vaan vanhempaa maanpuolustusväen tyyppiä, vailla erikoisia\nsankaruudenilmeitä, ja heidän kaksi keski-ikäistä korpraaliaan\npitivät heitä helposti komennossaan ohjaten koko joukkoa kuin\nveljessarjaa. Mutta heillä oli sentään laittomatkin puolensa, joiden\nilmaukset saivat mr Britlingin sepittelemään teorioja. Heille näytti\nesimerkiksi salametsästys olevan luontaista, niinkuin lapsille\nlaulaminen ja leikkiminen. Heillä oli sekarotuinen valkoinen koira.\nHe alkoivat liittää illallislistaansa kaniinia, kaniinia, jonka\nalkuperä peittyi hämärään. Eräänä päivänä kumpusi keittiöstä valtava\npaistetun kalan tuoksu, ja kokki kertoi siellä olevan forelleja.\n\"Forelleja!\" ihmetteli mr Britling toiselle korpraalille, \"mistä te\nolette forelleja saaneet, pojat?\"\n\n\"Kalamies\" oli pyydystänyt ne jouhipaulalla, kerrottiin hänelle.\nKalamies tuotiin oikein näkyville; hänestä ilmeisesti ylpeiltiin. Hän\nkertoi oppineensa tuon kalastuskeinon New Yorkin satamassa. Hän oli\nsilloin ollut lämmittäjänä. Hän osoitti mr Britlingille luottamusta,\njoka teki tuosta gentlemannista hänen rikostoverinsa, mikäli\nsodanaikaisten lakien ja tapojen voitiin katsoa olevan yhä voimassa\nja mikäli toisen tekemän rikoksen salaaminen oli rikosyhteydeksi\nluettava. Oli päivän selvää, että forellit olivat mr Pumshockin,\nmeklarin ja amatöörikalastajan, hellästi hoitelemia easyläisiä\nforelleja. Näihin asti oli paikkakunnan ollut pakko suhtautua mr\nPumshockin forelleihin melkein taikauskoisen kunnioittavasti. Vuosi\nsitten oli Snookerin poika saanut istua kuukauden samojen forellien\nvuoksi. Mutta nyt olivat asiat uudella tolalla.\n\n\"En minä oikeastaan paljoa välitä makeanveden kalasta\", selitti\nkalamies. \"Mutta pyydystäminen se minua huvittaa...\"\n\nViikkoa myöhemmin tuli torvenpuhaltaja, tummasilmäinen, jonka\nviattomat kasvot olivat teerenpisamien peitossa, pyytämään Maryn\napua, kun oli keitettävä tusina peltokanan munia...\n\nOli selvää, etteivät nuo loukkaamattomat linnut nauttineet samaa\nkotoisen elämän rauhaa kuin ennen...\n\nSitten vierivät isot tykit tietä pitkin Claveringsin puistoon\nsuorittaen joukon sotaliikkeitä kiitettävän taidokkaasti ja vähääkään\nvälittämättä lady Homartynin tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia\ntieltäpoikkeamisia kohtaan...\n\nEräänä ehtoopäivänä, kun mr Britling oli tavanmukaisella kävelyllään,\nantoi eräs valkeakauluksinen ja huolettoman näköinen fasaani\nsysäyksen hänen haaveilulleen. Matching's Easyn maailma alkoi\nnyt olla täynnä tuollaisia vanhahkoja lintuja. Tulisiko kaikki\nennalleen sodan loputtua? Hän kuvaili mieleensä Hugh-poikansa\nisoisänä, kertomassa pienokaisille puistoista, eläintarhoista,\nmetsästyslaeista, palvelusväestä, hovimestareista ja ihmeellisestä\ngolfpelistä, ja kuinka sitten äkkiä ilmestyi Mars, joka\nkhakipukuisena kulki halki maan, jolloin kaikki nuo asiat kalpenivat\nja katosivat, niin ettei niitä eräänä kauniina päivänä enää ollut\nmissään...\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nViha.\n\n\n1.\n\nSill'aikaa kun ennen niin hervoton, miellyttävän rauhallinen maaseutu\noli muuttumassa jotensakin huolettomasti varustetuksi leiriksi, kun\nikivanhoja raja-aitoja muutettiin ja poistettiin ja maailman varoja\ntuhlattiin mitä korvaamattomimmalla tavalla, suoritti mr Britling\nylimääräisen konstaapelin tehtäviä, lähetti vanhimman poikansa\nmaanpuolustusväkeen, piti huolta belgialaisista, hemmotteli luuvassa\nasuvia sotilaitaan, auttoi Teddyä upseerinvaltakirjan saannissa,\nkantoi roponsa hyväntekeväisyystarkoituksiin, möi arvopapereita\nhäviökseen, merkitsi sotalainaa ja mietti, mietti alinomaa sotaa.\n\nPäivästä toiseen hänen ajatuksensa kiertelivät tuota yhtä ainoata\nasiaa. Hänen mielensä oli siihen kahlehdittu niinkuin kaleeriorja\nairoonsa. Koko hänen maailmansa oli magneettinen kenttä, jossa\nkaikki, tahtoipa hän tai ei, suuntautui tuohon kysymykseen kuten\nmagneettiseen napaan.\n\nHänen ajatuksensa muuttuivat varmemmiksi ja selvemmiksi; ne syvenivät\nja laajenivat. Hänen ensimäiset, pintapuoliset arvostelmansa olivat\nsaaneet vahvistuksen tai oli ne korvattu toisilla. Yön aikaan\nhän kulki mietiskellen pitkin autioita polkuja; hän mietiskeli\nkirjoituspöytänsä ääressä, hän mietiskeli vuoteessaan, hän mietiskeli\nkylpyammeessa, hän koetteli mietteitään laatimalla kirjoitelmia,\ntutki ja korjasi niitä. Silloin tällöin hän herpautui ja väsyi, mutta\nei päässyt koskaan niistä irralleen. Sota oli hänen edessään kuin\nvalpas opettaja rottinkeineen, päivästä päivään, viikosta toiseen,\nväsymättä, käymättä kärsimättömäksi.\n\n\n2.\n\nEräitä asioita oli suorastaan pakotettava mr Britlingin mieleen,\nkoska ne erosivat hänen ajatustottumuksistaan siinä määrin, ettei\nhän koskaan olisi niitä hyväksynyt, jos vain olisi voinut olla sitä\ntekemättä.\n\nVarsinkin hän aluksi kieltäytyi uskomasta, että sota oli niin\näärimäisen katkeraa kuin kerrottiin. Hän ei tahtonut uskoa,\nettä Englantia ja Länsi-Eurooppaa vastaan suunnattu hyökkäys\noli kokonaisen kansakunnan keskittyneen mielenliikkeen ilmaus.\nHän luuli liittolaisvaltain olevan sodassa järjestelmää eikä\nkansallista tahdonsuuntaa vastaan. Hän taisteli sitä vakaumusta\nvastaan, että suuren sivistyneen kansakunnan suurta enemmistöä voisi\nelähdyttää todellinen ja kestävä viha. Vihamielisyys ei ollut hänen\nluonnonlaatuunsa soveltuvaa: hän ei tahtonut myöntää, että suurin osa\nihmiskuntaa on kärkkäämpi vihaan kuin ystävyyteen. Hän teki parhaansa\nuskoakseen -- ja kirjassaan \"Nyt sodat loppuvat\" hän teki parhaansa\nsaadakseen muut uskomaan -- että tämän nurinkurisen, ihmiskunnan\nyleistä hyväsydämisyyttä karkeasti loukkaavan sotahankkeen oli\nsaanut aikaan pieni ihmisryhmä, jonka vaikutus oli rajoitettu, mutta\nvoimakas. Sodan julmuus, vahingollisuus ja hyödyttömyys oli hänestä\nniin päivänselvää, että hän melkein anteeksipyytäen niitä korosti.\nHän uskoi, että sodan tarvitsi vain puhjeta ja osoittaa länsimaiden\nkansoille mitä se merkitsi, niin kaikki liittyisivät estämään sen\nuudistumista. He huutaisivat: \"Mutta me emme voi kohdella noin\ntoisiamme!\" Hän näki Saksan hyökkäävän imperialismin joutuvan\nvastaamaan teoistaan omankin kansansa edessä, näki taistelua,\nepäonnistumista, maailmanvaltain vapaamielisen konferenssin ja\nyleisen palaamisen ystävällisiin suhteisiin entistä varmemmalla\npohjalla. Hän uskoi suuren osan saksalaisia tervehtivän voittoisia\nliittolaisia heidän vapauttajinaan sietämättömästä poliittisesta\nahdistuksesta. Eristetyn saariasemansa vuoksi englantilaiset olivat\nlukemattomien miespolvien aikana olleet poliittisia harrastelijoita.\nSe oli heidän suurin virheensä, heidän suurin hyveensä taas\nse, että olivat huolettomia. He olivat eläneet jonkinlaisessa\nhuvinäytelmäilmakehässä ja kielsivät koko elämänsisällöllään\nelämän traagillisuuden. Amerikkalaistenkaan eristyminen ei ollut\nsen ankarampi. Amerikkalaisilla oli ollut intiaaninsa, neekerinsä,\norjasotansa. Aina suursodan syttymiseen asti oli kanaali ollut\nyhtä leveä kuin Atlantin valtameri, mikäli oli kysymyksessä kaiken\nvakavan uhkan torjuminen. Irlantikin oli etäällä -- neljän tunnin\nlaivamatkan takana. Niin olivat englantilaiset mielin määrin\nkehitelleet turvallisuudesta ja hyvinvoinnista johtuvia hyveitä\nja paheita: he vihasivat tiedettä ja dramaattista käyttäytymistä,\neivät voineet keksiä mitään syytä äärimäiseen täsmällisyyteen tai\nponnekkuuteen, eivätkä yleensäkään halunneet \"mennä äärimäisyyksiin\".\nLoppujen lopuksi kaiken täytyi kääntyä hyväksi. Mutta he tiesivät,\nmitä merkitsee joutua sotaan tarmokkaan vähemmistön ja olosuhteiden\npakosta ja olivat valmiit ymmärtämään jokaista sellaisen kohtalon\nuhriksi joutunutta maata. Kaikki heidän tottumuksensa taivuttivat\nheitä sotimaan hyvätuulisesti ja ilkeästi kiirettä pitämättä,\nkiistelemään hallitusta eikä kansaa vastaan. Tarvittiin vähintään\nkaksi kuukautta sotaa, ennenkuin mr Britling tajusi saksalaisten\ntaistelevan aivan toisessa hengessä.\n\nEnsimäisen tuohon viittaavan aavistuksensa hän sai lukiessaan\nuutista Kaiserin ja berliiniläisten kansanjoukkojen esiintymisestä\nheti sodanjulistuksen jälkeen ja kotiinsa pyrkiväin brittiläisten\nväkivaltaisesta kohtelusta. Heitä oli kaikkialla häväisty ja\npahoinpidelty. Se oli pitkiä aikoja kasautuneen katkeruuden\nilmausta. Sill'aikaa kun Berliinissä olevaa Englannin lähettilästä\ntervehdittiin kiljuen ja viheltäen, oli Saksan lähettiläs\njäähyväiskävelyllään St. James'in puistossa eikä kukaan häntä\nhäirinnyt... Eräs sanomalehtiuutinen, joka erityisesti kosketti mr\nBritlingin mielikuvitukseen, kertoi nuorten tyttöjen muodostamasta\nnaiskuorosta: se kokoontui eräälle asemalle, jonka ohi Englannin\nlähettilään piti matkustaa ja lauloi hänen verhottujen ikkunainsa\nulkopuolella \"Deutschland, Deutschland über Alles\". Mr Britling voi\nvarsin hyvin kuvailla mielessään nuo neitoset, jotka nähtävästi\nolivat jokseenkin kaikki valkoisiin puettuja, kasvot hehkuvina ja\nsilmät loistaen laulamassa täyttä kurkkua, nykyaikaiseen saksalaiseen\ntapaan...\n\nSitten saapui kertomuksia julmuuksista: sanottiin löytyneen tien\nvieriltä ammuttuja vanhuksia ja teurastettuja lapsia, kerrottiin\nhaavoittuneista, joita oli lopetettu pistimillä tai poltettu\nelävältä, viattomia kansalaisia kohdanneista verilöylyistä,\nryöstöistä ja siivottomasta väkivallasta...\n\nMr Britling koetti olla tuollaisia juttuja uskomatta, mikäli\nsuinkin voi. Ne eivät sointuneet hänen maailmaansa. Ne saivat hänen\nmielessään aikaan hirvittävää jännitystä. Ne saattoivat olla väärin\nesitettyjä, toivoi hän, niin että näyttivät väkivaltaisemmilta ja\nanteeksiantamattomammilta kuin mitä todellisuudessa olivat. Ne voivat\nolla satunnaisia, pahantekijäin suorittamia ilkitöitä, jotka eivät\nmitenkään liittyneet sotatoimien säännönmukaiseen kulkuun. Siellä\ntäällä oli ehkä jokin heikkomielinen upseeri yrittänyt tehdä itseään\npeljätyksi hirmuksi... Mitä taas katedraalien pommittamiseen ja\nLouvain'issä noudatettuun rikokselliseen menettelyyn tulee, niin\nmitäpä siinä, mr Britling oli valmis myöntämään, ettei gotiikan\narkkitehtuuri ole rauhoitettu, jos sotilaallinen pakko joutuu\nsen kanssa ristiriitaan... Vasta kun sota oli ollut käynnissä\nmuutamia kuukausia, täytyi mr Britlingin epäröivän, vastahakoisen\nmielen taipua varmasti uskomaan, että virallisten tiedonantojen\nja lukemattomain todistajain kertomukset järjestelmällisestä\nväestön poisviennistä, murhista, hävityksestä, siivottomuudesta\nja inhottavista pakkotoimenpiteistä, jotka painoivat leimansa\npreussilaisten ensimäiseen kiivaaseen hyökkäykseen Belgiassa ja\nChampagnessa, olivat julmaa totta...\n\nHe tulivat vihaten ja uhaten niihin maanpaikkoihin, jotka he väkisin\nvaltasivat. He hakivat tilaisuutta kauhistuttaviin tekoihin... Kun\neivät voineet sitä tehdä niissä taloissa, joissa asuivat, niin he\nhävittivät ja likasivat minkä voivat. Tosiasiain edessä mr Britlingin\nei auttanut muuta kuin uskoa...\n\nEnsimäinen seikka, joka sai mr Britlingin todellakin syvästi\nvakuutetuksi siitä, että saksalainen ja englantilainen sotaan\nsuhtautuminen oli oleellisesti erilaista, oli saksalaisten\npilalehtien näkeminen erään tuttavan luona Lontoossa. Ne olivat\ntäynnä liittovaltain miehiä esittäviä ivakuvia, ja niissä tuntui\nvoimaa ja intohimoa -- kerrassaan uskomatonta voimaa ja intohimoa.\nNiiden hämmästyttävä viha ja samalla niiden hämmästyttävä\nsiivottomuus teki mr Britlingiin valtavan vaikutuksen. Ei voinut\nhuomata mitään kansallista ylpeyttä tai kansallista arvokkuutta,\nainoastaan kirkuvaa yltiöisänmaallisuutta ja rajatonta loukkaamis- ja\nnöyryyttämishimoa. Ne sylkivät. Ne olivat punaisia naamoiltaan ja\nsylkivät. Hän istui nuo hillittömät lehdet kädessään ja -- _häpesi_.\n\n\"Uskomatonta\", sanoi hän hiljaisella äänellä, \"tuollaistahan voisi\nodottaa tulevan hourujen huoneesta...\"\n\nEräs uskomaton himo ilmeni niissä kaikissa. Saksalaisen pilapiirtäjän\nnäytti olevan mahdotonta esittää vihollisiaan muuten kuin äärimäisen\nkiinteissä housuissa tai kerrassaan ilman niitä, ja yhtä mahdotonta\noli hänen esittää heitä muuten kuin miekka tai pistin syöstynä heidän\nhalvempiin ruumiinosiinsa, niin että veri räiski. Tuo oli sodan\n_leitmotiv_ sellaisena kuin saksalaiset humoristit sen esittivät.\n\"Mutta\", sanoi mr Britling, \"tämä ei missään nimessä voi edustaa\nSaksassa yleisesti vallitsevaa mielentilaa\".\n\n\"Voi kyllä\", vastasi hänen ystävänsä.\n\n\"Mutta sehän on sokean raivon -- lianheiton asteella.\"\n\n\"Koko Saksa on sokeassa raivossa\", sanoi ystävä. \"Sill'aikaa kun me\nkuljeskelemme ihmetellen ja epäilevinä ja olemme yhä taipuvaisia\nnauramaan koko sodalle, ovat saksalaiset tuossa mielentilassa...\nSiinä on jotakin tahallista. He luulevat, että siitä lähtee voimaa.\n_He tahtovat_ vaahtoa suupieliinsä. He tekevät kaikkensa saadakseen\nenemmän vaahtoa suupieliinsä. He kiihoittavat itseään omalla\nkirjoituksellaan. Oletteko kuulleet puhuttavan 'Vihan hymnistä'?\"\n\nMr Britling ei ollut kuullut.\n\n\"Se oli viime viikolla käännettynä _Spectatorissa_... Ja sellaista\nvastaan me koemme taistella tyynesti ja liioittelematta. Kuulehan,\nBritling!\n\n    \"_Sinulle_ meiltä vain kestävä viha;\n    Ei sammu milloinkaan meissä se viha --\n    Me vihaamme maalla, me vihaamme merellä,\n    Käsin ja aivoin ja sydänverellä;\n    Viha kansasta uhoo, viha kruununpäästä,\n    Ei iskevät miljonat iskuja säästä;\n    Me yhdessä lemmimme, yhdessä vihaamme,\n    _Yhden_ on vihaaminen juurtunut lihaamme --\n                                         _Englannin!_\"\n\nHän luki loppuun saakka.\n\n\"No\", kysyi hän lopetettuaan lukemisen, \"mitä pidit siitä?\"\n\n\"Tahtoisin koetella miten on hänen ruuviensa laita\", sanoi mr\nBritling pienen vaitiolon jälkeen. \"Se on käsittämätöntä.\"\n\n\"Sitä lauletaan ympäri Saksan. Lissauer lienee saanut kunniamerkin...\"\n\n\"Sehän on -- pahinta ilkeyttä\", sanoi mr Britling. \"Mitä me olemme\ntehneet?\"\n\n\"Se on suunnatonta. Miten käy maailman, jos tuo kansa pääsee\nvoitolle?\"\n\n\"Minä en voi sitä uskoa -- en sittenkään, vaikka minulla on tämä\ntodistuskappale kädessäni... Ei! Minä tahtoisin koetella, miten\nheidän ruuviensa laita on...\"\n\n\n3.\n\n\"Näetkös\", virkkoi mr Britling koettaen saada asiaa tajuntansa\npolttopisteeseen, \"minä olen tuntenut aivan kunnollisia saksalaisia.\nSiinä täytyy piillä jonkinlaista väärinymmärrystä... Minä en käsitä,\nmikä heidät saa meitä vihaamaan? En minä näe siihen mitään syytä.\"\n\n\"Minä luulen, että syynä on heidän perusteellisuutensa\", sanoi hänen\nystävänsä. \"He ovat sodassa. Sodassa oleminen merkitsee samaa kuin\nvihaaminen.\"\n\n\"Minun ajatukseni on aivan toinen.\"\n\n\"Me emme ole mitään äärimäisyysväkeä. Kun me ajattelemme jotakin\nasiaa, niin ajattelemme samalla sen vastakohtaa. Kun me kannatamme\njotakin mielipidettä, niin otamme samalla ohimennen huomioon, että\nse luultavasti on melkein yhtä väärä kuin oikea. Me käsitämme --\nilmavasti. He käsittävät kouraankoskevasti. Koko tämä saastainen,\nalhainen, väärämielinen ja julma kokoelma on todellista aito sotaa.\nMe väitämme, ettei sota tee vääryyttä. He tietävät paremmin...\nSaksalaiset ovat yksinkertaista rehtiä väkeä. Se on heidän hyveensä.\nKenties heidän ainoa hyveensä...\"\n\n\n4.\n\nMr Britling oli vain yksi niistä monista, jotka tuona aikana\nhalusivat tunnustella saksalaisten ruuveja. Halu ymmärtää kansaa,\njoka oli äkkiä käynyt käsittämättömäksi, oli itse asiassa yksi\nEnglannin älyllisen elämän huomattavimpia tosiasioita sodan\nalkuvaiheiden aikana. Englantilaiset olivat sanomattoman hämmästyksen\nvallassa. Myytiin suunnaton määrä kaikkia saksalaisia kirjoja,\njoiden luultiin voivan kirkastaa tuon ällistyttävän vihakertymän\nsalaisuutta: Bernhardin, Treitschken, Nietzschen, Houston Stewart\nChamberlainin kirjat joutuvat lukemattomain artikkelien ja\nloputtomain väittelyjen esineiksi. Pikku kauppa-apulaiset, jotka\nolivat menossa konttoreihinsa, ja työmiehet, jotka palasivat päivän\ntyöstä, näkyivät vakavasti tutkivan noita huomattavia kirjailijoita.\nSamoinkuin mr Britling kysyivät hekin itseltään, mihin Brittein\nvaltakunta oli törmännyt. He kokivat selittää itselleen sen\nhurjan vihamielisyysmyrskyn laatua, joka puhalsi heitä vastaan\nKeski-Euroopasta käsin.\n\nKoska lopultakin kävi ilmi, ettei Saksan imperialismin ja\njunkkarivallan takana ollutkaan vapaa ja vastaanhangoitteleva maa,\nvaan luja ja intomielinen kansa, oli tämän jälkeen luonnollista\notaksua, että saksalaiset olivat jollain tavoin erikoisen\nilkeitä, että he olivat pohjaltaan kateellisempia, julkeampia\nja hyökkäävämpiä kuin muu ihmiskunta. Tuosta asiasta oli suuri\nosa Englannin kansaa yhtä mieltä. He tekivät sen johtopäätöksen,\nettä saksalaisilla oli erikoinen, oma paholainen -- ja että\nheitä oli käsiteltävä sen mukaisesti. Tämä oli toinen vaihe\nkansallisen käsityskannan kehityksessä ja sen ilmauksia olivat\nensimäiset vakoojain-metsästykset, ensimäiset kansalaistuneisiin\nmuukalaisiin kohdistuneet ilmiannot ja eräät saksalaisvihamieliset\nilkivaltaisuudet East Endin sekalaisen väestön keskuudessa. Useimmat\nLontoon East Endin leipurit olivat saksalaisia, ja he jatkoivat\nkaikessa rauhassa toimintaansa vielä muutamia kuukausia sodan\npuhkeamisen jälkeen. Nyt pideltiin useita heidän myymälöitänsä\npahoin... Vasta lokakuussa englantilaiset tällä tavoin ensi kerran\nilmaisivat käsittävänsä, etteivät sotineet ainoastaan Saksan\nvaltiota, vaan saksalaisia vastaan.\n\nSaksalaisen mielenlaadun erikoinen ilkeys sodansyttymisen\nselityksenä oli mr Britlingille kuitenkin vielä riittämättömämpi\nja kestämättömämpi kuin hänen ensimäinen, epätäydellisestä\nhahmoiteltu ajatuksensa, jonka mukaan militarismin ja\nrauhallisen ihmiskunnan vastakohta oli sama kuin keskusvaltojen\nja venäläis-ranskalais-englantilaisen liiton vastakohta. Se\njohti loogillista tietä siihen päätelmään, että Saksan kansan\nsukupuuttoon hävittäminen oli ainoa yleisen maailmassa vallitsevan\nhyvänsuopaisuuden tae -- päätelmään, joka huonosti vastaa hänen\nluontoperäistä hyväsydämisyyttään. Missään tapauksessa ne\nsaksalaiset, jotka hän oli tavannut ja joihin hän oli tutustunut,\neivät olleet julmia eivätkä vihamielisiä. Hän palasi itsepintaisesti\ntuohon ajatukseen. Painetun sanan ja saastaisen kuvan katkeruudesta\nja alhaisuudesta hän palasi elävään elämään, inhimillisyyteen ja\ntodellisiin ansioihin, esimerkiksi -- nuoreen Heinrichiin.\n\nHänhän oli sitäpaitsi täysin saksalainen nuori saksalainen -- täysin\npreussilainen nuori preussilainen.\n\nToisinaan oli yksin nuori Heinrich estämässä mr Britlingiä uskomasta,\nettä Saksa ja koko saksalainen rotu oli olemukseltaan pahaa,\ntekopyhää rosvokansaa. Nuori Heinrich muuttui jonkinlaiseksi kansansa\npuolustaja-asianajajaksi mr Britlingin tuomioistuimen edessä (ja\nhänen olallaan istui suunnattoman pullea orava). Heinrichin raikkaat,\npunervat, uutterat kasvot, olivat kovin totiset, hän korjasi\nsilmälasejaan, sanoi \"anteeksi\", pisti väliin kysymyksiänsä ja vaati\ntäsmällisiä arvostelmia...\n\nLähtönsä jälkeen oli tuo nuori mies lähettänyt \"Familie Britlingille\"\nkaksi postikorttia terveisineen sekä kirjeen, jonka mr Britlingin\namerikkalainen kustantaja oli hyväntahtoisesti toimittanut perille.\nKerran hän oli vielä lähettänyt tietoja erään Norjassa asuvan\nystävän välityksellä. Postikortit merkitsivät vain eräitä kohtia\nhämmentyneen, kutsuntaan rientävän rauhanystävän matkalta halki\nHollannin. Amerikassa käväissyt kirje saapui kahta kuukautta\nmyöhemmin. Hänestä oli tehty sotilas mitä suurimmalla kiireellä.\nHän oli ollut kolme viikkoa harjoituksissa, maannut kaksi viikkoa\nsairaalassa ankaran vilustumisen johdosta ja oli sitten saanut lähteä\nBelgiaan kuormastokuskiksi -- hänen isänsä oli ollut hevoskauppias,\njoten hän oli perehtynyt hevosiin. \"Jos minulle jotakin sattuisi\",\nkirjoitti hän, \"niin olkaa hyvä ja lähettäkää ainakin viulu erittäin\nhuolellisesti äidilleni\". Oli merkittävää, että hän kertoi saaneensa\nerittäin mukavan asunnon Courtrai'ssa \"hyvien kelpo ihmisten\" luona.\nKelpoisuudessa oli kuitenkin rajoituksensa. \"Mutta me emme koskaan\npuhu sodasta\", lisäsi hän. \"On parempi olla siitä puhumatta.\" Hän\nmainitsi viulun myöskin myöhemmässä, Norjan kautta kulkeneessa\nkirjeessään. Siinä hän valitti joutuneensa kauaksi Courtrai'n\nlihapadoista. Hän oli ollut Posenissa ja oli nyt Karpateilla. Lunta\npolviin asti ja kovin \"epämukavaa\"...\n\nSitten kaikki uutiset äkkiä loppuivat.\n\nKului kuukausi toisensa jälkeen, eikä häneltä saapunut enää kirjettä.\n\n\"Hänelle on tapahtunut jotakin. Kenties hän on joutunut vangiksi...\"\n\n\"Minä toivon, ettei pikku Heinrichimme ole saanut pahoja vammoja...\nKenties hän on haavoittunut...\"\n\n\"Tai kenties eivät päästä hänen kirjeitänsä tulemaan... On sangen\nluultavaa, etteivät päästä.\"\n\n\n5.\n\nMr Britling saattoi istua nojatuolissaan tuleen tuijotellen ja\npalautella mieleensä ristiriitaisia Saksan muistojaan -- muistoja\nmiellyttävästä maasta ja ystävällisestä kansasta. Hän oli viettänyt\nsiellä monta miellyttävää loma-aikaa. Vielä 1911 oli koko Britlingin\nperhe matkustanut Rotterdamista Rheiniä ylöspäin, käynyt monessa\nsuuressa kaupungissa ja viettänyt hauskan, aurinkoisen kuukauden\nNeukirchenissä Oderwaldissa.\n\nTuo pieni kylä sijaitsee korkealla vuorten ja metsikköjen keskessä.\nSen todellinen keskipiste on ravintola lehmuksineen ja -- Adam\nMeyer. Ainakin silloin Adam Meyer todella _oli_ siellä. Vaikeata on\ntietää, onko hän siellä vielä, mutta jos on ja vaikka hän eläisi\nsatavuotiaaksi, niin ei hän koskaan enää saa nähdä yhdenkään\nystävällisen englantilaisen saapuvan Blaue Dreieckeen tai Weisse\nStreicheen nauttimaan hänen vierasvaraisuuttaan. Siinä on välillä\nverivirtoja ja tuhansia vihan muistoja...\n\nKylä oli mitä vieraanvaraisin. Ei ainoastaan ravintola, vaan myöskin\nkaikki muut talot lehmustorin ympärillä, suutarin ja postineidin\ntalot, niin, jokaikinen talo, paitsi pastorin, oli täynnä Adam\nMeyerin kesävieraita. Ja kaikkialla kävi ja heilui Adam Meyer\npitäen huolta siitä, että he söivät hyvin, nukkuivat hyvin, saivat\nkuulla musiikkia eivätkä jääneet vaille kuutamon suomaa nautintoa\n-- isäntä, joka unohti oman etunsa vieraanvaraisuutensa vuoksi,\nravintolanpitäjä, joka oli kiintynyt ravintolaansa kuten taideniekka\ntaiteeseensa.\n\nSiellä oli ollut musiikkia, kuutamoa, luontevaa saksalaista\ntunnelmallisuutta, hartaita saksalaisia ääniä, suuret yhteiskekkerit\nStuhl-Wagenissa, pojat olivat leikkineet hyvin järjestettyjä leikkejä\nsaksalaisten lasten kanssa, Hugh oli kulkenut jalkapatikassa Kurtin\nja Karlin kanssa tullen heidän uskotukseen, ja vihdoin oli ollut\nhuvitilaisuus, joka oli ikäänkuin kaiken kruununa, tanssiaiset,\njoissa musiikista pitivät huolta muutamat mr Britlingin keksimät\nmustalaismusikantit ja jossa tilaisuudessa saksalaiset opettivat\nenglantilaisille joukon huvittavia ajanvietteitä, kori-, peruna- ja\npanttileikkejä, englantilaiset taas perehdyttivät saksalaisia\ntwo-stepin vapaisiin muotoihin. Kaikki lauloivat \"Britannia, Rule\nthe Waves\" ja \"Deutschland, Deutschland über Alles\", Adam Meyer\nkiipesi tuolille ja piti pelottavan puheen, murteensekaisemman kuin\nmilloinkaan, juotiin tukevasti olutta ja mehuja kuutamossa lehmuksen\nalla...\n\nJälkeenpäin oli säännöllisin väliajoin lähetelty toisilleen\npostikortteja ja terveisiä, joista vasta sota teki lopun.\n\nOikein miellyttävää väkeä olivat olleet nuo saksalaiset, jotka\npitivät auringosta ja vihreydestä ja joille \"Frisch auf\" tuntui\nolevan luontevin tunnussana. Mr Britling muisteli yksityisiä ihmisiä\ntuosta joukosta, muisti miesten hauskat, viheriät tai siniset\npikku hatut, joissa välttämättä oli terhakka höyhen takana, heidän\nhyväntahtoisen pyylevyytensä, jota ylöspäin väännetyt viikset eivät\nvoineet salata, vaaleaveriset, rauhalliset naiset, jotka olivat\nsangen ymmärtäväisiä, kun oli kysymyksessä tämän elämän mukavuus,\nja hyvin ystävällisiä lapsille, heidän totista iloaan maisemain,\ntaiteen ja Suurten Kirjailijain teosten edessä, heidän alinomaista\nlauluihailuaan ja heidän muovautuvaisuuttaan Adam Meyerin käsissä.\nHän muisteli pehmeätä eteläsaksalaista maisemaa, joka levisi näkyviin\nlaajana ja kauniina, pieniä, siroja kaupunkeja punaisine kattoineen,\nvanhoja linnoja, suuria, hyvinvoipia maalaistaloja, sievästi\nreunustettuja käymäteitä, vieraanvaraisia ravintoloita ja koruttomia,\nalinomaa esiinsukeltavia \"Aussichtsturme\".\n\nHän näki nyt kaikki nuo muistot sanomattoman surumielisyyden harson\nläpi -- ikäänkuin kadotetun maailman, kuin tarun kaupungit, jotka\novat vaipuneet meren syvyyteen.\n\nOikein miellyttävää väkeä aurinkoisessa maassa! Mutta samalla häntä\nalituiseen vaivasivat Visén murhat, Dinantin verilöylyt, Louvainin\njoukkomurhat, veriset ja kauhistuttavat teot, joiden uhriksi oli\njoutunut oikeudettomasti ahdistettu ja oikeudettomasti kohdeltu\nrauhallinen väestö, murhat, joita oli tehty ilkeästi ja tekopyhästi\npuhuen oikeamielisyydestä ja rodun paremmuudesta.\n\nNuo molemmat kuvat eivät voineet yht'aikaa esiintyä selvinä\nhänen tajunnassaan. Kun hän ajatteli sitä lupauksen rikkomusta,\njonka nojalla nuo murhaavat armeijat oli lähetetty rauhalliseen\nBelgiaan, sitä rikosta, joka oli hävittänyt maan kaupungit,\npolttanut sen kylät ja täyttänyt Ardennien kauniit solat verellä,\nsavulla ja kauhulla, niin hän tunsi itsekylläistä närkästystä,\njoka oli luonteeltaan täysin teutonista, joka hetkiseksi hukutti\nhänen äskeisen ystävällisyytensä ja jokaisen Saksaan kohdistuvan\nystävällisen ajatuksen, joka herätti hänessä hävityshalua ja piinasi\nhäntä synnyttämällä halua kuulla puhuttavan kuolemasta, kuolemasta ja\ntaaskin kuolemasta kaikkien Saksan kaupunkien ja kotien vieraana...\n\n\n6.\n\nJonkun tulevan aikakauden onnellisemmasta lukijasta -- jos tämä\nvaatimaton kertomus vielä tulevina aikoina löytää lukijoita -- on\ntuntuva uskomattomalta, kun hän saa kuulla, kuinka suuren osan mr\nBritlingin henkistä elämää tänä aikana täytti pelkkä sodankäynnin\nkauhuihin ja julmuuksiin kohdistuva ajattelu. On turhaa ja toivotonta\nkoettaa nyt kuvitella, kuinka tuo tulevaisuuden lukija suhtautuu\ntähän sotaan; se näkyy hänelle kenties voimakkain dramaattisin\nhahmopiirtein, tuntuu kenties oikeudenmukaiselta, loogillisesti\nvälttämättömältä, monien raja-aitojen polttamiselta ja monien\nesteiden hävittämiseltä. Mr Britling oli liian lähellä likaa, tuskaa\nja kiukkua voidakseen löytää lohdutusta tuollaisista suurista\nnäköaloista. Joka päivä jokin uusi pahuutta ilmaiseva yksityiskohta\nhaavoitti hänen mieltänsä. Sen saattoi tehdä esimerkiksi jonkin\nbelgialaisen pakolaisen koruton kertomus. Kylässä oli eräs Alostista\nkotoisin oleva tyttö, joka oli kuullut kiväärin laukaukset, kun hänen\nkansalaisiaan, hänen tuttaviaan ammuttiin; hän oli nähnyt vieläkin\nveren tahraaman seinän, jonka edustalla kaksi hänen murhattua\nserkkuansa oli kuollut, ja sen juovikkaan hiekan, jota pitkin heidän\nruumiitaan oli laahattu; kolme saksalaista sotamiestä oli ollut\nmajoitettuna hänen kotiinsa, hänen ja hänen sairaan äitinsä luo, ja\nhe olivat vapaasti puhuneet tuosta verilöylystä, jota suorittamaan\nheidät oli komennettu. Yksi heistä oli siviilielämässä nuori opettaja\nja kertoi, että hänen oli ollut pakko surmata eräs nainen ja pieni\nlapsi. Tyttö ei ollut tahtonut sitä uskoa. Kyllä, hän oli tehnyt\nsen! Tietysti hän oli sen tehnyt! Hänen upseerinsa oli käskenyt ja\nseisonut hänen läheisyydessään sill'aikaa. Hän ei voinut tehdä muuta\nkuin totella. Mutta siitä lähtien hän ei voinut nukkua, ei voinut\nunohtaa.\n\n\"Meidän täytyi rangaista väestöä\", oli hän sanonut. \"Meitä oli\nammuttu.\"\n\nSitäpaitsi hänen upseerinsa oli ollut humalassa. Oli ollut mahdotonta\nryhtyä mihinkään keskusteluihin. Hänen upseerinsa oli aina\nvääjäämätön luonteeltaan.\n\nYhä uudelleen koetti mr Britling kuvailla mieleensä tuon nuoren\nopettaja-sotilaan Alostista. Hän näkyi kalpein kasvoin, tuijottavin\nkatsein, lasisilmineen, joiden takana silmät vuotivat vettä, ja tuon\nmurhan jättämine muistoineen...\n\nSamoin saattoi vaikuttaa jokin murha tai silpominen, jonka Van der\nPant kertoi tapahtuneen Antwerpenissä. Belgiassa olevat saksalaiset\nampuivat usein naisia, eikä ainoastaan vaarallisen vakoilemisen\nvuoksi, vaan myöskin mitättömien loukkausten takia... Sitten seurasi\nsaksalaisten linjalaivain vierailu Whitbyssä ja Scarborough'ssa,\njolloin muitten uhrien mukana sai surmansa joukko koulumatkalla\nolevia lapsia. Tuo loukkasi mr Britlingiä suunnattomasti, paljoa\nenemmän kuin Belgiassa tehdyt rikokset. Nehän olivat _englantilaisia_\nlapsia. Täällä kotona!... Kun eräs flanderilaisia pakolaisia tuova\nlaiva torpedon satuttamana upposi vieden mukanaan ison joukon\nihmisiä, niin tuo tapaus loi hänen mieleensä säälinsekaisia kuvia\nmoneksi päiväksi. Zeppelinien retket, jotka hitaasti lisääntyivät,\naloittivat hyödyttömän verityönsä ennen v. 1914 loppua... Mr\nBritlingiä lohdutti huonosti se ajatus, että englantilaiset kodit,\nnaiset ja lapset itse asiassa joutuivat kokemaan samaa, mitä meidän\nlaivamme monia kymmeniä kertoja olivat antaneet viattomain ihmisten\nAfrikan ja Polynesian kylissä kokea...\n\nKuukausi kuukaudelta sota kävi katkerammaksi ja julmemmaksi. Vuoden\n1915 alussa saksalaiset aloittivat upotussodan, ja joitakin aikoja\nkohdistui mr Britlingin myötätunto etupäässä upotettujen alusten\nmiehistöihin ja matkustajiin. Hän huomasi kauhukseen, että saksalaiset\nsukellusvenheet olivat yhä haluttomampia antamaan varoitusta\nuhreilleen; hän ei tajunnut niitä ankaroita syitä, jotka tekivät\njokaisesta sukellusvenhehyökkäyksestä epätoivoisen taisteluhaasteen\nhenkeen ja vereen asti. Veden alla liikkuvat saksalaiset näet\nolivat ryhtyneet taistelemaan merivaltaa vastaan, joka oli paljoa\nrikkaampi, tukevampi ja taitavampi, vakavampi ja vaiteliaampi kuin\nheidän. Moneen kuukauteen ei mr Britling saanut selkoa upotussodan\ntodellisesta kulusta. Sukellusvenhe toisensa jälkeen lähti\nsaksalaisista Pohjanmeren satamista milloinkaan palaamatta. Ei\npuhuttu mitään vangeista, englantilaiset ihmisten kalastajat eivät\njulkaisseet mitään kerskuvia tiedonantoja; sukellusvenhe toisensa\njälkeen hävisi kaamean salaperäisesti... Vasta myöhemmin mr Britling\nalkoi kuulla kuiskeita ja muodostella itselleen käsitystä tuosta\nhiljaisesta, tukahduttavasta otteesta, joka etsi vedestä saalistaan.\n\n_Falaba_-rikosta, jota tehtäessä saksalaisten matruusien sanottiin\npilkanneen hukkuvia uhrejaan, seurasi _Lusitanian_ upottaminen.\nSilloin kävi todellinen kiukun aalto kautta valtakunnan. Viha\nsynnytti vihdoinkin vihaa. Isossa-Britanniassa ja Etelä-Afrikassa\nsattui väkivaltaisuuksia. Saksalaiset parturiparat, leipurit ja muut\npakenivat henkensä edestä sovittaakseen Kaiserin ja hra Ballinin\ntilapäistä mielihyvää. Kymmeniä Englannissa olevia saksalaisia\nkoteja hävitettiin ja ryöstettiin, sadat saksalaiset joutuivat\npahoinpideltäviksi. Sota on sotaa. Pian _Lusitania_-myrskyn jälkeen\nilmestyivät Brycen tiedonannot järkähtämättömine todistajajoukkoineen\nkertomaan yksityiskohtaisemmin lukemattomista julmuuksista, julkeista\njärjettömyyksistä ja likaisista teoista, joita oli sattunut\nBelgiassa ja vallatussa osassa Ranskaa. Sitten seurasi myrkyllisten\nkaasujen aika, tukahduttava kidutus, \"Flammenwerferien\" käyttö ja\nvarsinaisen sodankäynnin yhä kiihtyvä julmuus. Yhteen aikaan näytti\nvankienotto koko länsirintamalla lakkaavan. Kertomuksia kidutuksesta\nja silpomisesta, juttuja, joiden alkuperästä ei ole tietoa ja jotka\nvaloivat myrkkyä miesten mieliin, niin että he hautoivat mitä\nsäälimättömintä kostoa, levisi pitkin molempia taistelulinjoja...\n\nIlman virallisia huhujakin oli todellisuus riittävän ikävä.\nErinäisissä ruokapöydissä mr Britling kuuli milloin toisen, milloin\ntoisen katkeruutta ja vihaa ilmaisevan tapauksen silminnäkijän\nkertomana. Eräs juttu, joka jäi hänen mieleensä, oli muutamista\nenglantilaisista vangeista, jotka Saksaan vietäessä eräällä asemalla\nerotettiin ranskalaisista onnettomuustovereistaan ja pakotettiin\nkujanjuoksuun saksalaisten sotilaiden nyrkki- ja pistinrivien\nvälitse. Kerrottiin vakuuttavia juttuja, joiden mukaan samaisilta\nvangeilta oli riistetty päällystakit tuimassa pakkasessa, usutettu\nkoiria heidän kimppuunsa, erotettu heidät maanmiehistään ja\npistetty venäläisten ja puolalaisten joukkoon, joiden kanssa he\neivät osanneet keskustella. Lissauerin vihan laulu kantoi hedelmiä\ntuhansina haavoittuneihin ja suojattomiin kohdistuvina julmuuksina.\nEnglantilaiset olivat estäneet suurta Saksaa saamasta yhtä helppoa\nvoittoa kuin 71. Heitä oli siis rangaistava. Tuo oli liiankin\nilmeisesti psykologisena pontimena. Eräällä Saksan asemalla oli\neräs nainen astunut junasta ja kulkenut asemasillan yli saadakseen\nsylkeä haavoittunutta englantilaista kasvoihin... Eikä kummallakaan\ntaistelevalla puolella ollut siinä suhteessa mitään monopolia.\nEräässä sanomalehtimieskokouksessa oli mr Britling tavannut pienen\nkalpean, päättäväisen naishenkilön, joka oli äskettäin toiminut\nsairaanhoitajattarena Pohjois-Ranskassa. Hän kertoi haavoittuneista,\njotka saivat maata hiilikasoissa hiilipihoilla, kun oli puute\nhoitajista ja kaikenlaisista tarve-esineistä ja ehdottomasti\nkiellettiin luovuttamasta mitään sellaista saksalaisille \"sioille\"...\n\"Mitä ne ovat tänne tulleet? Ensin meidän omille pojille! Miks'eivät\npysyneet omassa maassaan? Antakaa heittiöiden kuolla!\"\n\nKaksi sotilasta, jotka olivat saaneet tehtäväkseen kantaa\nhaavoittunutta saksalaista upseeria, olivat huvikseen heitelleet\nhäntä paareista ilmaan. \"Hän sai kiittää onneansa, kun pääsi sillä...\"\n\n\"Eivät _meidän_ miehet ole kaikki enkeleitä\", sanoi hilpeä nuori\nkapteeni, joka oli palannut rintamalta. \"Jos olisitte kuulleet, mitä\njoukko East-Endin poikia kertoivat aikovansa tehdä Saksaan päästyään,\nniin kävisitte levottomiksi...\"\n\n\"Mutta sehän oli vain juttua\", virkkoi mr Britling heikosti,\nvaiettuaan hetkisen.\n\nOli aikoja, jolloin mr Britlingin ajatukset olivat siinä määrin\ntuollaisten kauheiden tosiasiain vangitsemat, ettei mistään\nvapautumisesta ollut kysymystäkään...\n\nHän häpesi omaa salaista lohdutustaan. Lähes kahteen vuoteen ei Hugh\nvielä voisi päästä mukaan. Sitä ennen tulisi varmaan rauha...\n\n\n7.\n\nMelkein vieläkin ankarammin kuin nämä yhä lisääntyvät kertomukset\njärjettömästä kärsimyksen tuottamisesta, vaurioista ja suoranaisesta\nhävityksestä vaivasi mr Britlingiä englantilaisissa mielissä\ntapahtuva muutos: ensimäisen reippaan ponnistuksen ylevältä tasolta\nluisuttiin joutavanpäiväisen riidan asteelle.\n\nLiian kauan oli Englannin elämää kehitetty kieroon suuntaan pitämällä\nyllä erinäisiä luulokuvia: uskollisuutta vierasperäistä hovia\nkohtaan, joka on kykenemätön mihinkään aloitteisiin, kansallista\nhurskautta valtiokirkon rajoissa, vapautta ammattipoliitikkojen\nhallitsemassa maassa, oikeutta taloudellisessa järjestelmässä, jossa\nilmoittajilla, nylkyreillä ja koronkiskureilla oli satakertaiset\nedut tuottajien ja käsityöläisten rinnalla. Niinpä sille kävikin nyt\nmahdottomaksi pysytellä sankarillisten ponnistusten korkeudessa.\nSe oli ostanut mukavuutensa palvelijainsa moraalisen rappeutumisen\nkustannuksella. Sillä ei ollut yhtään täysin moitteetonta elintä, sen\nhenkeä ahdisti yleinen epärehellisyys. Kun se vihdoin sai vastaansa\nkatkeran vihamielisyyden ja mahtavan ja häikäilemättömän vihollisen,\nvihollisen, joka oli arvaamattomassa määrin sosialistinen,\ntieteellinen ja toimelias, niin sitä tosiaankin näytti hetkisen\nelähdyttävän tavaton tarmo ja yksimielisyys. Nuoriso ja yleensä\nkansa hehkui intoa. Kaikkien yhteiskuntaluokkain pojat lähtivät\ntaistelemaan ja kuolemaan mieli täynnä kaunista kuvitelmaa tästä\nsodasta. Huolettomuus hävisi taulun etualalta, mutta vain hiipiäkseen\ntakaisin kohta kun ensi innostus oli ohi. Tuota pikaa alkoivat\nvanhemmat henkilöt, karaistuneet poliitikot, omistava luokka ja\nmuonakauppiaat, viehättävä naisväki ja ne, joilla yhä oli varaa\ntuhlata, toipua tuosta moraalisen innostuksen puuskasta. Vanhat tavat\npääsivät jälleen valtaan sekä tajunnassa että toiminnassa. Sota, joka\noli alkanut varsin dramaattisesti, ei saavuttanutkaan mitään korkeata\nnousukohtaa; se ei muodostunut sankarilliseksi, pikaiseksi häviöksi\neikä sankarilliseksi, pikaiseksi voitoksi. Se oli edestakaisin\nhäilymistä, pahin koetus, jonka alaiseksi kuriin tottumaton kansa voi\njoutua. Oli pitkiä, väsyttäviä aikoja, jolloin ei tapahtunut mitään.\nEnnenkuin Yserin taistelu oli ehtinyt täysin kehittyä, oli sodasta\nkadonnut kaikki dramaattisuus. Se ei ollut enää murhenäytelmä eikä\nmyöskään riemuvoitto; se muuttui molempia riitapuolia luonnottomasti\nrasittavaksi ja hävittäväksi. Se oli muuttunut onnettomuuden painoa\nvastustavaksi uuvuttavaksi ponnistukseksi...\n\nTuon jännityksen alla murtui Englannin arvokkuus ja tuli ilmi\nviha, joka ehkä oli vähemmän keskitettyä ja kiivasta kuin\nsaksalaisten, mutta kenties vieläkin kiusallisempi. Mikään\npatriarkaalinen hallitus ei ollut järjestellyt englantilaista\nhenkeä isänmaallisia tarkoituksia varten; se kävi nyt ärtyisäksi ja\nkärsimättömäksi niinkuin henkilö, joka on ensi kertoja sairaana.\nSe ei enää suuntautunut yksin viholliseen, vaan toisin ottein\nkuviteltuihin pettureihin ja pakoileviin henkilöihin; se tuhlasi\ntarmonsa sisäisiin riitoihin ja yhä laajemmassa mittakaavassa\nsingottuihin syytöksiin. Milloin oli ministeripresidentin ilkeä\nvälinpitämättömyys, milloin lordikanslerin saksalainen sivistys,\nmilloin ensimäisen amiraliteettilordin kekseliäät yritykset sellaisen\nkostoretken aiheena. Kaikissa yhteiskuntaluokissa, korkeinta\nlukuunottamatta, aloitettiin vakoojiin ja saksalaissyntyisiin\nepäilyihin kohdistuva ajojahti; milloin syytettiin \"pettureita\",\nmilloin mielikuvitusrikkaita ihmisiä, milloin tiedemiehiä, milloin\nylipäällikön persoonallisia ystäviä, milloin sitä milloin tätä\nryhmää... Mr Britling luki joka päivä kolme, neljä sanomalehteänsä\ntuntien yhä syvempää pettymystä.\n\nSiirryttyään sanomalehdistä kirjeisiinsä hän havaitsi nimettömäin\nlähettäjäin olleen ahkerina...\n\nMr Britling oli kenties huomauttanut, että saksalaiset joka\ntapauksessa olivat inhimillisiä olentoja tai että jos Englannissa\nolisi 80-luvulla kuunneltu Matthew Arnoldia, niin upseerimme ehkä\nolisivat voineet yhdistää kunnollisuuden rohkeuteensa ja hilpeään\nmielenlaatuunsa. Kenties hän oli itse sekoittanut pisaran ärsyttävää\nhappoa huomautuksiinsa. Viha leimahti häntä vastaan! \"Kuka _te_\nolette, hyvä herra? Mitä _te_ olette? Mitä oikeutta on _teillä_? Mitä\nvaatimuksia _teidän_ sopii asettaa?...\"\n\n\n8.\n\n\"Elämä on ollut taistelua alusta alkaen. Meidän jokaisen yläpuolella\nlepää viidenkymmenen miljonan murhan peritty kirous.\"\n\nTuollaisiksi sanoiksi muovautuivat mr Britlingin ajatukset, kun hän\neräänä maaliskuun yönä viluisena ja alakuloisena vaelsi kaislaniittyä\npilvisen taivaan alla. Jonkin pienen eläimen kuolonhuuto, joka äkkiä\nkajahti kaukaa metsiköstä, oli pannut tämän mielikuvasarjan alulle.\n\"Elämä kenties taistelee perityn kirouksen alaisena\", mietti hän.\n\"Miten lähelle kristillistä teologiaa minä monesti palaankaan!... Ja\nsitten tapahtuu lunastus verenvuodatuksen muodossa.\"\n\n\"Elämä, kuten kapinoiva lapsi, taistelee itseään vapaaksi vihan\nherruudesta, joka on siitä tehnyt mitä se on.\"\n\nMutta tuontapainen oli mr Britlingin käsitys gnostisismista eikä\noikeaoppisesta kristillisyydestä. Hetken aikaa hän palautteli\nmieleensä teologisten opintojen kalvenneita muistoja. Mikä olikaan\ngnostikkojen aate ollut? Että vanhan testamentin jumala oli uuden\ntestamentin paholainen? Ei, tuohan oli manikealaisten aate!...\n\nTummien pensasaitojen välissä mr Britling piankin luopui\nyrityksistään herättää jälleen eloon, mitä oli nuoruudessaan\nsaanut selville niistä ihmissuvun ikivanhoista mietteistä, joiden\ntarkoituksena oli ratkaista tuhansien mietteiden ratkaisemattomia\nongelmia. Onko viha ollut välttämätön, onko se yhä välttämätön ja\ntuleeko se aina olemaan välttämätön? Onko elämä aina ja kaikkialla\nikuista taistelua? Kaniini on nopsa, aina varuillaan ja estyy\nrappeutumasta kivulloiseksi, ryömiväksi ruohonsyöjäksi siitä syystä,\nettä portimo on sen alinomaisena uhkana. Mitä olisi elämä ilman\nsodan portimoa?... Sota on tosin murhaamista, mutta eikö rauha ole\nrappeutumista?\n\nNäinä vaellusöinään ensimäisenä sotatalvena mr Britling suunnitteli\nuutta teosta, jonka oli määrä tunkeutua verrattomasti syvemmälle\nkuin tuo kepeän pintapuolinen \"Nyt sodat loppuvat\". Sen piti saada\nnimekseen \"Vihan anatomia\". Tarkoituksena oli hyvin luotettavaan\ntapaan käsitellä vihan tehtävää kelvottomuuden vastamyrkkynä. Niin\nkauan kuin ihmiset ovat velttoja, täytyy ihmisten olla julmia. Tuo\nvakaumus juurtui häneen...\n\nSiitä huolimatta, että mr Britling inhosi sotaa, ei hän kuitenkaan\nvoinut pitää millaista rauhaa hyvänsä sotatilaa parempana. Jos\nsota aiheuttaa hävitystä ja julmuuksia, niin rauha voi aiheuttaa\ntylsyyttä, moraalista vajoamista, ahnetta kokoomishimoa ja itsekästä\nnautinnonhimoa. Sota on kuria, joka tulee pahan eduksi, mutta rauha\nvoi olla herpautumista pois hyvästä. Köyhä voi olla yhtä onneton\nrauhan kuin sodan aikana. Huonon rauhan mädännyttävät voimat ja sodan\nviha ja hävitys ovat vain huonosti järjestettyjen inhimillisten\nsuhteiden kaksi eri puolta. Eikö mikään suuri rauha ole mahdollinen,\nrauha, joka ei ole vain voimainkokoomista tarkoittava välihetki\njatkuvassa surma- ja hävitysnäytöksessä, vaan jalon, luovan elämän\nkausi, rakentamisen, keksintöjen, kauneuden ja tutkimuksen kausi?\nHän muisti, niinkuin muistetaan vainajaa, kuinka hän ennen oli\nunelmoinut suuria kaupunkeja, ihanaa vapautta, tulevaa aikakautta,\nihmeellistä ihmiskyvyn laajentumista, tulevaisuuden tiedettä, joka\nolisi valkeutta, ja taidetta, joka voisi olla voimaa...\n\nMutta olisiko aikaisempi rauha milloinkaan voinut johtaa siihen?...\n\nJa vihdoin: olivatko sellaiset näyt milloinkaan olleet muuta kuin\nturhaa haavetta? Eikö sota ollut vain paljastanut todellisuutta?...\n\nHän tuli eräälle veräjälle ja seisahtui nojaamaan siihen.\n\nOli pimeä ja sataa tihuutti. Hän nosti kauluksen pystyyn ja katseli\npuiden ja pensaiden epämääräisiä ääriviivoja, jotka häämöttivät yössä\nodotellen synkkää aamua. Hän oli viluinen, nälkäinen ja väsynyt.\n\nKenties hän vaipui horroksiin. Ainakin hän näki näyn, varsin\ntodenmukaisen ja selvän, näyn, joka ei missään suhteessa muistuttanut\nmitään Utopia-unelmaa.\n\nHän oli näkevinään miten miina äkkiä räjähti suuren, merellä\nliikkuvan laivan alla, miten miehet huusivat ja naiset nyyhkyttivät\nja kyyristyivät ja häilyviä valoja leikki sateessa tummilla\naalloilla. Sitten kuva vaihtui maataistelua esittäväksi:\nvalonheittäjäin hohde liehahteli läpi sateen, granaatit\nvälkähtelivät kaameasti, miehet, jotka näkyivät tummina varjokuvina\npunaisten liekkien taustalla, juoksivat esiin pistimet ojossa,\nluiskahtelivat ja kierivät liejussa ja hyökkäsivät vihdoin vihollisen\njuoksuhautoihin kohottaen huudon, joka tuulessa vaimeni...\n\nSitten hän oli jälleen yksin ja tuijotteli yli kostean, tumman kentän\nkohti muodottomain puiden epäselviä latvoja.\n\n\n9.\n\nSodan kauheus, joka näihin asti oli ilmennyt ainoastaan yhä\nlisääntyvänä sarjana tiedonantoja, kertomuksia, huhuja ja epäluuloja,\nojensi nyt äkkiä ja ikävästi yllättäen käsivartensa kohti Essexiä\nja haavoitti oudon julmasti mr Britlingiä aina sydänjuuriin saakka.\nMyöhään eräänä iltapäivänä saapui sähkösanoma Filmington-on-Sea'stä,\nmihin täti Wilshire oli asettunut virkistämään mieltänsä sen\njälkeen kun oli tehnyt sarjan vieraskäyntejä Yorkshiressa ja\nnummiseuduilla. Hän oli \"sangen vakavasti vioittunut\" erään yöllä\nsuoritetun saksalaisen ilmahyökkäyksen aikana. Aamulehdet eivät\nolleet maininneet sanaakaan koko hyökkäyksestä. Täti halusi nähdä mr\nBritlingin.\n\nSuppeassa sähkösanomassa oli vielä huomautus, että oli \"parasta tulla\nheti\".\n\nMrs Britling auttoi häntä matkalaukun varustamisessa ja tuli mukaan\nasemalle ajaakseen automobiilin takaisin kotiin, koska puutarhurin\npoika, joka tähän asti oli suorittanut tuollaisia pikku tehtäviä,\nnyt oli ammattitaidottomana työmiehenä astunut Chelmorfordin\nampumatarvetehtaan palvelukseen. Mr Britling istui hitaasti\nkulkevassa junassa, joka kuljetti häntä halki maaseudun kohti\nFilmingtonia, eikä voinut ollenkaan käsittää, mitä vanhalle tädille\noli tapahtunut. Vaikka hänestä itsestäänkin tuntui järjettömältä,\noli hänen mielessään kuitenkin ajatus, että tällainen häiritseminen\noli tädille oikein luonteenomaista. Täti oli aina ollut niin luja\nja järkähtämätön eukko, ettei hän, ennenkuin näki, voinut kuvitella\nhäntä vakavasti ja surkuteltavasti vioittuneena...\n\nSairaalassa hän tapasi tädin, joka tosiaankin oli saanut vakavia\nvammoja. Hän oli murskautunut jotenkin monimutkaiseen tapaan, niin\nettä yläruumis oli jäänyt vioittumatta, ja nyt hän makasi monen\npieluksen varassa. Murtuneiden, sidottujen raajojen ja raadellun\nalaruumiin peitteeksi oli vedetty lakana ja huopapeitto. Mr Britling\nsai tietää, että oli käytetty morfiinia tuskien lieventämiseksi,\nmutta luultavasti kärsimykset taas kohta alkaisivat. Hän puolittain\nistui vuoteessaan ikäänkuin jonkinlaisessa valtaistuinasennossa,\nhyvin valkoisena ja hiljaisena, ja hänen voimakas profiilinsa suurine\nnenineen, hänen vanukkeinen tukkansa sekä eräänlainen arvokkuus\ntekivät hänet pikemmin jonkin huomattavan, hyvin iäkkään miehen --\nesimerkiksi vanhan paavin -- kuin vanhan naisen näköiseksi. Sen\njälkeen kun hänet oli puettu ja asetettu vuoteeseen, ei hän ollut\nvirkkanut muuta kuin \"lähettäkää hakemaan Hughie Britlingiä, Dower\nHouse'ista, Matching's Easy'sta; hän on paras koko joukossa\". Hän oli\nhanakasti toistanut osoitetta ja kiitostaan kerran toisensa perästä,\nikäänkuin lihavin kirjakkein, vielä sittenkin, kun hänelle oli\nvakuutettu, että sähkösanoma oli pantu matkaan.\n\nYöllä sanoivat hänen puhuneen mr Britlingistä.\n\nMr Britling ei ollut aluksi varma, tajusiko täti hänen läsnäolonsa.\n\n\"Tässä minä nyt olen, täti Wilshire\", virkkoi hän.\n\nTäti ei antanut merkkiäkään.\n\n\"Sisarenpoikanne Hugh.\"\n\n\"Keskinkertainen ja tyhmä\", virkkoi täti sangen selvästi.\n\nMutta hän ei tarkoittanut mr Britlingiä. Hän haasteli jostakin\ntoisesta henkilöstä.\n\nHän jutteli: \"Ei olisi pitänyt ilmoittaa, että minä olen täällä.\nVakoojia on kaikkialla. Kaikkialla. Täällä on nytkin vakooja --\ntai möhkäle, joka on hyvin vakoojan näköinen. Väittävät, että se\non kuumennuspullo. Väittävät... Niin, miksei, minä myönnän --\nmieletöntä. Mutta minua ovat vakoojat ahdistaneet. Lukemattomat\nvakoojat. Lukemattomat, lukemattomat vakoojat. He keksivät ihan\nuskomattomia... Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi...\n\n\"Kaikki tämä vain maton takia. Palatsimaton. Joka ei ollut minun\nhallussani. Minä sanoin mitä ajattelin. Hän tiesi, että minä sen\ntiesin. Minä en sitä koskaan salannut. Niin minut ajettiin pois.\nVuosikausia minä olen miettinyt kostoa. Nyt se on hänellä. Mutta mitä\nse maksaa. Ja ne nimittävät häntä keisariksi. Keisariksi!\n\n\"Hänen käsivartensa on kuivettunut; hänen poikansa -- vähämielinen.\nHän on kuoleva -- ilman arvoa...\"\n\nHänen äänensä heikkeni, mutta oli selvää, että hän tahtoi sanoa\njotakin lisää.\n\n\"Minä olen täällä\", sanoi mr Britling. \"Sisarenpoikanne Hughie.\" Täti\nkuunteli.\n\n\"Voiko täti ymmärtää minua?\" kysyi mr Britling.\n\nTäti muuttui äkkiä vakavaksi, helläksi olennoksi. \"Poika kulta!\"\nsanoi hän ja näytti etsivän muististaan jotakin, mitä ei löytänyt.\n\n\"Sinä olet aina ymmärtänyt minua\", koetti hän sanoa.\n\n\"Sinä olet aina ollut hyvä poika minua kohtaan, Hughie\", sanoi hän\nsangen laimeasti ja lisäsi muutaman hetken hiljaa mietittyään: _\"au\nfond\"_.\n\nSenjälkeen hän oli vaiti muutamia minuutteja eikä välittänyt mr\nBritlingin kuiskauksista.\n\nSitten hän taas muisti mitä hänen mielessään oli ollut. Hän ojensi\nkätensä ja haparoi mr Britlingin hihaa.\n\n\"Hughie!\"\n\n\"Tässä minä olen, täti hyvä\", sanoi mr Britling. \"Tässä minä olen.\"\n\n\"Älä salli hänen saada käsiinsä _sinun_ Hughiasi... Liian hyvä\nsiihen, niin liian -- liian hyvä... Ihmiset sallivat näitten sotien\nja intohimojen temmata itsensä mukaansa... He panevat niihin liian\nsuurta painoa... Ne eivät ole -- ne eivät ole sen arvoisia. Älä salli\nhänen saada käsiinsä sinun Hughiasi.\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Ymmärräthän minua, Hughie?\"\n\n\"Aivan varmaan, täti hyvä.\"\n\n\"Älä sitten unohda sitä -- milloinkaan.\"\n\nHän oli sanonut mitä oli tahtonut sanoa. Hän oli sanellut\ntestamenttinsa. Hän sulki silmänsä. Mr Britling oli ihmeissään, kun\nhuomasi, että tuo omituinen vanha olento oli yht'äkkiä muuttunut\nkauniiksi, saanut tuon hopeanhohtoisen kauneudenpiirteen, joka\ntoisinaan näkyy hyvin vanhoissa miehissä. Hän oli haltioituneen\nnäköinen kuten suurten taiteilijain kuvaamat vanhukset toisinaan. Mr\nBritlingin teki mieli suudella hänen otsaansa.\n\nJoku tarttui hiljaa hänen hihaansa.\n\n\"Nyt se luullakseni riittää\", sanoi sairaanhoitajatar, joka seisoi\nvieressä, mutta jonka mr Britling oli kokonaan unohtanut.\n\n\"Mutta saanhan tulla jälleen?\"\n\n\"Ehkä.\"\n\nHän viittasi kädellään mr Britlingiä poistumaan.\n\n\n10.\n\nSeuraavana päivänä ei täti Wilshire enää ollenkaan tiennyt, että joku\noli käynyt hänen luonaan.\n\nHänen asentoaan oli muutettu, niin että hän nyt makasi\nvaakasuorana; hän tuijotti lakkaamatta kattoon mutisten kummallisia\nyhteenkuulumattomia asioita.\n\nWindsor Castlen mattoa koskeva asia liikkui yhä hänen mielessään,\nmutta siihen sekaantui jokapäiväisten, sodan johtoa arvostelevain\nsanomalehtikiistain sirpaleita. Hän ajatteli yhä edelleen sotaa\npitämättä hallitsijahuoneita silmällä. Vakoojia hän ei myöskään\nunohtanut. Hänellä oli sydämellään joitakin kuninkaan saksalaisia\ntätejä koskevia asioita.\n\n\"Varmuuden vuoksi\", sanoi hän, \"varmuuden vuoksi. Vartioikaa\nniitä kaikkia... Prinsessa Christian... Perustuksia rakennettu...\nSementistä... Tykkejä. Vai mitä tarkoitusta varten ne aina\nrakentaisivat perustuksia?... Aina... Mitä varten?... Vaiennetaan...\"\n\n\"Näitä asioita\", sanoi hän, \"ei oteta sanomalehtiin. Ne pitäisi\nottaa.\"\n\nHetken kuluttua hän lausui hyvin selvästi; \"Wellingtonin herttua.\nMinun esi-isäni -- todellakin... Asiat julki, vaikka kadotus uhkaisi.\"\n\nSitten hän taas makasi hiljaa.\n\nLääkärit ja hoitajattaret voivat antaa mr Britlingin tiedusteluihin\nvain sellaisia vastauksia, jotka jättivät kovin vähän sijaa toivolle;\nhe sanoivat olevan suorastaan ihmeellistä, että hän vielä eli.\n\nSeitsemän tienoissa samana iltana hän sitten kuoli.\n\n\n11.\n\nKatseltuaan kuollutta sukulaistaan viimeisen kerran kuljeskeli mr\nBritling tunnin ajan tuossa pienessä, hiljaisessa kylpypaikassa,\nennenkuin palasi hotelliinsa. Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi\nvoinut keskustella, eikä muuta tekemistä kuin ajatella äskeistä\nkuolemaa.\n\nYö oli kylmä ja tuulinen, mutta tähtikirkas. Hän oli jo ehtinyt\ntutustua paikkaan ja tiesi tarkoin, mihin pudotetut pommit olivat\nsattuneet. Tuossa kulmassa, missä seinät olivat mustuneet ja hirret\nhiiltyneet, oli kolme haavoittunutta hevosta palanut elävältä\ntalliinsa, tuossa taas oli rivi taloja, joista toiset olivat\nmurskana, toiset melkein aivan eheät, tuolla oli eräs silpoutunut\nlapsi huutanut kaksi tuntia, ennenkuin se voitiin pelastaa\nsortuneitten säpäleitten joukosta ja kuljettaa sairaalaan. Kaikkialla\nvoi himmennettyjen katulyhtyjen hämärässä valossa nähdä mustia\nkuoppia ja ammottavia, särkyneitä ikkunoita; toisinaan niitä oli\ntiheässä, toisinaan vain siellä täällä muuten vahingoittumattomissa\nrakennuksissa. Monta uhriksi joutunutta henkilöä hän oli nähnyt\nsiinä pienessä sairaalassa, jossa täti Wilshire äsken oli kuollut.\nHän oli ollut yhdestoista niistä jotka kuolivat. Yhteensä\nviisikymmentäseitsemän henkilöä oli kuollut tai haavoittunut tämän\nsaksalaisten loistavan sotatoimen johdosta.\n\nMereltä oli tullut kaksi zeppeliniä, joita oli ammuttu Ipswichistä\ntuodulla zenit-tykillä. Tämän tykin laukaukset olivat ensimäisinä\nvaroitusmerkkeinä uhatun kaupungin asukkaille. Useat olivat juosseet\nulos katsomaan mikä oli kysymyksessä. Epäiltävää on, oliko kukaan\ntodella nähnyt zeppelinejä, vaikka kaikki todistivat kuulleensa\nniitten koneitten äänen. Niin äkkiä oli pommiryöppy tullut alas.\nAinoastaan kuusi oli sattunut ihmisiin tai taloihin; muut olivat\nhävitystä tuottaen pudonneet paikkakunnan pallokentälle; ainakin\ntoinen puoli niistä oli jäänyt räjähtämättä, ja näytti siltä, kuin ei\nniitä siinä tarkoituksessa olisi pudotettukaan.\n\nAinakin kolmas osa vioittuneista ihmisistä oli jo ollut vuoteessa,\nkun hävitys heitä kohtasi.\n\nKoko asia oli kuin sivu jostakin Jules Vernen fantastisesta\nromaanista: vanhassa pikkukaupungissa vallitsee rauha, ihmiset\nmenevät levolle, kadut ovat hiljaiset, taivas kaareutuu tyynenä ja\ntähtikirkkaana, ja sitten kuuluu kymmenen minuutin aikana tykkien\nja pommien pauketta ja särkyvien lasien kilinää, syntyy tulipaloja\nsiellä täällä; joku lapsi huutaa kimeästi kivun ja pelon äänellä,\nkauhistuneet ihmiset kulkevat edestakaisin lyhtyineen, ja sitten on\nilma jälleen tyhjä, hyökkääjät ovat poissa...\n\nViisi minuuttia aikaisemmin täti Wilshire oli istunut täyshoitolan\noleskeluhuoneessa yrittäen suurta tähtipasianssia, keisaripasianssia\n(Napoleonin, ystäväiseni! -- eikä tuon potsdamilaisen olennon), jonka\nsuorittamiseen kului tunteja. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli\nolento, jonka täytti synnynnäinen pelkoja kuolemantuska ja joka verta\nvuotaen ja musertunein jaloin putosi säpälekasan sekaan. Silloin\nsaksalaisten ilmalaivain miehistö oli jälleen matkalla merelle,\nylpeänä itsestään, epäilemättä mielissään -- niinkuin poikaset,\njotka ovat heittäneet kiven ikkunasta sisään; he kiiruhtivat kotiin\nottamaan vastaan kiitoksensa ja palkintonsa, rautaristinsä ja ylpeät\nsyleilyt, joita heille jakoivat ihastuneet _Frauen_ ja _Fräulein_...\n\nMr Britlingistä tuntui, että hän ensi kerran näki sodan välittömän\nkauheuden, asian julman ajatuksettomuuden, selvästi ja läheltä.\nTuntui kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt mitään tällaista,\nkuin hän olisi ollut tekemisissä vain juttujen, kuvien, näytelmäin\nja esitysten kanssa, joiden hän tiesi olevan pelkkää leikkiä. Mutta\nse, että tuo rakas, omituinen olento, jonka hän tunsi lapsuudestaan\nasti, tuo vanha täti tuttuine oikkuineen ja tuttuine ärtyisyyksineen\njoutuisi silvotuksi, saisi maata tuskia kärsien kuin yliajettu\nhiiri, salli hänen nähdä koko asian uudessa valaistuksessa.\nKaikkien tässä miljonien kuolonkamppailussa silvotuiksi ja kitumaan\njoutuneitten joukossa ei ollut yhtään ainoata sielua, jota ei jokin\nläheinen ystävä olisi rakastanut tai kunnioittanut. Täti Wilshire\nrukka, jonka onnettomuus oli niin välittömästi koskettanut häntä,\noli vain yksi noiden lukemattomien silvottujen joukossa, joiden\nviheriänvalkeilla huulilla kuohuu tuskan vaahto, joiden murtuneet\nluut ovat tunkeutuneet läpi punaisen, vertavuotavan lihan... Saksan\nkruununprinssin inhotut piirteet sukelsivat kuvan etualalle. Tuo\nnuorimies seisoi hienoon univormuunsa puettuna, naurunvirnistys\npitkän nenän alla, välinpitämättömässä asennossa, ylpeillen siitä\nsuunnattomasta merkityksestä, mikä hänellä oli lukemattomien ihmisten\nelämälle...\n\nVähään aikaan ei mr Britling voinut muuta kuin raivota.\n\n\"Paholaisia ne ovat!\" huusi hän tähtiä kohti.\n\n\"Paholaisia! Mielettömiä paholaisia. Julmia paksupäitä. Apinoita,\njoilla on koko tiede käytettävänään! Hyvä Jumala! Mutta _vielä me ne\nopetamme!_...\"\n\nTämä oli perussävynä hänen mielialassaan, kun hän kokonaisen tunnin\nvaelsi ilman mitään päämäärää. Hänen kävelynsä päättyi vasta, kun\neräs vartija käännytti hänet takaisin kaupunkiin...\n\nHän käveli mutisten. Hän tunsi melkoista lievitystä saadessaan\nsuunnitella kostoa ja hävitystä lukemattomille saksalaisille. Hän\nkuvitteli nopeita, aseistettuja lentokoneita, jotka iskivät lentävään\nilmalaivaan, puhkaisivat sen niin että se putosi maata kohti miesten\nkirkuessa. Hän kuvitteli rikkiammutun zeppelinin, joka pudota\nkumppelehti pelloille Dower House'in taakse, ja kuvitteli itsensä\njuoksemassa sinne lapio kädessä iskeäkseen saksalaiset kuoliaaksi.\n\"Vai armoa! Kamerad! _Tuosta_ saat, kurja murhamies!\"\n\nHimmeässä valaistuksessa näki vartija mr Britlingin hahmon vetäytyvän\ntakaisin tehden omituisen liikkeen, ja hän ihmetteli, mitä tuo mahtoi\ntarkoittaa. Merkinantoako? Mitä piti älykkään vartijan tehdä? Ampuako\nhäntä kohti? Pidättääkö hänet?... Olla koko asiasta välittämättä?...\n\nMr Britling oli sillä hetkellä tappamassa kreivi Zeppeliniä\nmurskaamalla hänen pääkoppansa. Sinä yönä sai kreivi Zeppelin\nsurmansa ja Saksan keisari murhattiin; sitäpaitsi lepytettiin\ntäti Wilshiren _maaneja_ uhraamalla parikymmentä vähäpätöisempää\nolentoa. Huomattavia julmuuksia sattui, ennenkuin mr Britlingin\nraivo ja katkeruus olivat laimenneet. Mutta sitten hän yht'äkkiä\nkyllästyi noihin ajatuksiin; ne heitettiin syrjään ja katosivat hänen\nmielestään.\n\n\n12.\n\nKoko sen ajan, jolloin mr Britling oli antautunut noiden kuviteltujen\nveritöiden suorittamiseen sekä kyyneleitten ja purkautuvan vihan\nmuodossa tapahtuvaan sydämensä keventämiseen, oli hänen järkensä\npysytellyt myrskyn ulko- ja yläpuolella niinkuin aurinko, joka\nodottaa rajuilman takana, tai niinkuin viisas hoitajatar, joka\npysyttelee hiljaisena ja vakavana lapsen hurjien kohtausten\nkestäessä. Ja koko ajan oli hänen järkensä hiljaa ja järkähtämättä,\nilman huutoa, ilman pitkiä puheita, pysynyt siinä vakaumuksessa, että\nne miehet, jotka olivat syypäät tähän tilanteeseen, eivät olleet\nmitään paholaisia, enempää kuin mr Britlingkään, vaan samanluontoisia\nsyntisiä ihmisiä kuin hänkin, kovia, tyhmiä, samaan olosuhteiden\nverkkoon kiedottuja. \"Tapa heidät intohimossasi, jos tahdot\", sanoi\njärki, \"mutta ymmärrä heitä. Tätä eivät ole aiheuttaneet paholaiset\neivätkä mielipuolet, vaan vähämielisten vaikutinten yhteisvaikutus,\njärkevien ihmisten ponneton myöntyväisyys, rikos, joka ei ollut\nkenenkään yksityisen, vaan koko ihmiskunnan hervottomuuden, sokeitten\nvaikuttimien ja sekapäisyyden välttämätön tulos.\"\n\nNiin puolusti järki väitettään pitäen sitä mr Britlingin yläpuolella\nkuin valoa, jota hän ei tahtonut nähdä hakatessaan ilmalaivan\nmatruuseja väriseviksi kappaleiksi lapiolla, jonka hän oli itse\nhionut ja tukehduttaessaan Saksan ruhtinaita heidän omilla\nmyrkkykaasuillaan, josta hän antoi heille niin hitaasti ja tuskaa\ntuottavasti kuin suinkin osasi. \"Entäs ne kaupungit, joita _meidän_\nlaivamme ovat pommittaneet?\" tiedusteli järki itsepintaisesti.\n\"Entäs tasmanialaiset, jotka _meidän_ väkemme lopullisesti hävitti\nsukupuuttoon?\n\n\"Entäs ranskalaiset konekiväärit Atlas-vuorilla?\" ahdisteli järki\nedelleen. \"Ja Himalayan palavat kylät? Mitä teimme Kiinassa? Niin,\nvarsinkin mitä Kiinassa teimme...\"\n\nMr Britling ei tuosta huolinut. \"Saksalaiset olivat Kiinassa meitä\nkatalampia\", heitti hän vastaan...\n\nHän tuli raivoihinsa ajatellessaan, että zeppelini oli lähtenyt,\nnousten korkealle ja kauas taivaalle, häviten näkymättömiin tähtien\nsekaan -- ajatellessaan, että nuo murhaajat olivat päässeet pakoon.\nTavan takaa hän pysähtyi ja pui nyrkkiä Karhunvartialle, joka\nhiljalleen kohosi näkyviin...\n\nVihdoin hän istahti pahoinvoipana ja kurjana aution kävelypaikan\npenkille tähtien alle, lähelle näkymätöntä, kohisevaa merta...\n\nHänen ajatuksensa palasi vielä kerran noihin vanhoihin gnostilaisiin\nja manikealaisiin harhaoppeihin, jotka käsittivät maailman jumalan\nläpeensä pahaksi ja jotka äärimäistä pidättyväisyyttä noudattaen,\npakoillen ja luonnottomuuksiin langeten yrittivät välttää\nolemassaolon synkkää pahuutta. Hetkiseksi hänen sielunsa vaipui\nnoiden epätoivoisten tunnustusten kaameaan pimeyteen. \"Minä, joka\nolen rakastanut elämää\", mutisi hän ja olisi voinut sinä hetkenä\nuskoa, että olisi parempi olla lapseton...\n\nOnko luonnon koko suunnitelma paha? Onko elämä olemukseltaan julmaa?\nLepääkö ihminen alinomaa vavisten ikuisen elävältäleikkaajan pöydällä\nilman tarkoitusta -- ja saamatta osakseen sääliä?\n\nNämä ajatukset eivät olleet ennen sotaa milloinkaan johtuneet mr\nBritlingin mieleen. Kun ne nyt tulivat, torjui ne kohta hänen\nsynnynnäinen luonnonlaatunsa. Viikkokausia oli hänen sielunsa,\ntajuisesti tai alitajuisesti, yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa.\nHän oli sitä aprikoinut kuljeskellessaan yksinään ylimääräisen\nkonstaapelin virkatoimissa; se oli hirveinä vertauskuvina heijastunut\nhänen uniensa tummalle kankaalle. \"Onko todellakin olemassa puhtaan\njulmuuden paholainen? Käsittääkö mikään olento, kaikkein julminkaan,\ntodella sitä tuskaa, jonka aiheuttaa, tekeekö se pahaa vain pahaa\ntehdäkseen?\" Hän kutsui joukon muisteloja, joukon kuvitelmia,\nsielunsa tuomioistuimen eteen todistamaan. Hän unohti pakkasen ja\nyksinäisyyden näiltä mietteiltään. Hän istui tutkistellen koko\nolemistoa tältä näkökannalta, kylmien, välinpitämättömien tähtien\nalla.\n\nHän muisteli eräitä poikamaisen julmuuden tapauksia, jotka olivat\nhäntä kauhistuttaneet omalla poikaiällään, ja hänestä oli selvää,\nettei se ollut julmuutta, vaan niin karkeata, paksunahkaista\nuteliaisuutta, ettei se edes tajunnut sokaistun kissan tuskia. Nuo\npojat, jotka olivat aiheuttaneet melkein sietämätöntä kärsimystä\nhänen lapsensielulleen, eivät olleet niinkään kiduttaneet kuin\ntehneet kidutusta koskevia huomioita, kokeilleet elämällä yhtä\nkevytmielisesti kuin jäätä poljetaan rikki ensimäisinä talvipäivinä.\nVarmaankin ei julmuuden todellisena vaikuttimena useinkaan ole\npahempaa kuin sellaista tylsää uteliaisuutta; kun ymmärrys\nvähänkin lisääntyy, hermot ja mieli vähänkin herkistyvät, niin\nse käy mahdottomaksi. Mutta tuo ei pidä paikkaansa aina, eipä\nedes useimmissakaan tapauksissa, milloin julmuus on kysymyksessä.\nUseimmiten piilee julmuudessa jotakin muuta, jotakin muuta kuin\npoikavintiön kömpelöä kokemukseen kouraisemista; siinä on kostoa tai\nkaunaa; se ei ole koskaan tyyntä eikä aistimusluontoista; se saa\nvirikkeensä -- miten ontuvaa ja luonnotonta sen puolustelu lieneekin\n-- jonkinlaisesta rankaisuvietistä ja edellyttää niinmuodoin\njonkinlaista oikeamielisyyden tai koston tuntoa, olipa tämä tunto\nmiten harhasuuntainen hyvänsä. Sama tekijä piilee vihassakin:\nkun jotakin alhaista ja häpeällistä tehdään kateudesta tai\nvahingonilosta, niin tuohon kateuteen sisältyy aina -- _ainako?_ --\nniin, aina vihatun olion todellista tuomitsemista epäoikeudellisena\noliona, vääränä anastuksena, epäoikeutettuna etuoikeutena, syntisenä\nröyhkeytenä. Ilmalaivan miehet? -- hän palasi niihin. Hän esitti\nitselleen kysymyksen: oliko mahdollista, että inhimillinen olento\ntekee julman teon ilman että on olemassa mitään puolustavaa aihetta\n-- tai ainakin jonkinlaista tunnetta, että sellainen aihe on\nlöydettävissä. Mitä tulee näihin saksalaisiin ja heidän tekemiinsä\njulmuuksiin, älysi hän, että aina on olemassa jonkinlaista, joskaan\nei täydellistä puolustetta. Samoinkuin siinäkin tapauksessa, että hän\npahoinpitelisi pudonnutta saksalaista lentäjää. Heidän pahuuteensa\nsisältyi kiukkua. Nuo saksalaiset olivat väkeä, joka ei välitä\nhienouksista, suoraa ja rehtiä väkeä sanan parhaimmassa ja pahimmassa\nmerkityksessä; he olivat taipuvaisia moraaliseen närkästymiseen, ja\nmoraalinen närkästyminen on kaikkein useimpien julmuuksien aiheena.\nHe olivat huomanneet englantilaisten ja venäläisten hitauden, olivat\nhuomanneet heidän välinpitämättömyytensä tiedettä ja järjestelmää\nkohtaan, eivät voineet tajuta noiden suurempien rotujen suurempia\nkykyjä ja otaksuivat Saksan asiana olevan rangaista ja korjata\ntuota velttoutta. Varmaankaan -- päättelivät he -- ei Jumala ole\nniiden puolella, joiden pellot ovat viljelemättä. Niinpä he olivat\nsurmanneet nuo vanhat naiset ja teurastaneet nuo lapset osoittaakseen\nmeille, mitä seuraa, kun\n\n    \"Kaikkialla likaa vain ja kaikki sekaisin,\n    Kaikki teki summittain, jos työhön ryhtyikin.\"\n\nAivan samanlaisia puolusteita on englantilainen runoilijamme keksinyt\ntuhansille Idän mailla tekemillemme julkeuksille. \"Älkää unohtako\njärjestystä ja todellisuutta!\" kuului se hyvä sanoma, jota meille\ntuomaan pommit, myrkkykaasut ja sukellusvenheet suunniteltiin.\nMitä oikeutta olikaan meillä englantilaisilla _olla vailla_\nsellaista tykkiä tai lentokonetta, joka olisi valmistanut tuolle\nzeppelinille häpeällisen ja auttamattoman lankeemuksen? Emmekö\nolleet suunnitelleet imperiumia? Emmekö olleet suurten kansojen\njohtajia? Oliko meillä itse asiassa suurtakaan syytä valituksiin,\njos imperialistista asennonottoamme ivattiin? \"Siinä\", sanoi mr\nBritlingin järki, \"on meillä ainakin eräs niistä ajatuslinjoista,\njotka ovat johdattaneet tuon näkymättömän, julman hävittäjän\nöiseen aikaan Filmington-on-Sea'n kattojen yläpuolelle. Siinä on\ntavallaan syy näihin murhiin. Julmaa se on ja inhottavaa, onpa\nkyllä, mutta onko se yksinomaan julmaa? Eikö siinä lopultakin piile\njonkinlaista typerää oikeutta? Eikö se ole ainakin yhtä typerän\nvälinpitämättömyyden typerä vastavaikutus?\"\n\nMikä oli se oikeus, joka piileksi julmuuden peitossa? Mitä\ntarkoitusta oli tässä pahuudessa, tässä kiukussa, jonka toimeton\nkiltteys ja hyväntahtoisuus olivat aiheuttaneet? Oliko se pelkkää\npahaa? Eikö se pikemmin ollut jonkinlainen sysäys, tosin vielä sokea,\nmutta lopulliselta laadultaan _yhtä hyvä kuin sääli_, ehkäpä sääliä\nsuurempikin lopullisilta arvoiltaan.\n\nTuo ajatus oli kypsynyt mr Britlingin mielessä monen viikon\nkuluessa; se oli kehittynyt ja muovautunut hänen kirjoittaessaan,\nsepitellessään alkuluonnoksia tutkielmaansa \"Vihan anatomiasta\".\nEikö kaiken vihan pohjalla, kysyi hän nyt itseltään, ole luovaa\nja kurittavaa pyrintöä? Eikö tuo viha todellisuudessa ole pelkkä\nirvikuva sitä seuraavan luovan kauden kurituksesta ja kasvatuksesta?\n\nSangviinisen mielenlaadun auttamaton toivehikkuus oli nyt jälleen\nnostanut mr Britlingin pessimistisistä pohjattomuuksista. Jo silloin,\nkun hän vaelsi kaislaakasvavia niittyjä pitkin Market Saffroniin\npäin, oli hän ollut löytämisillään ajatuksilleen muodon; nyt tuli\nhänen optimisminsa jälleen takaisin niinkuin laillinen hallitsija,\njoka palaa maanpaosta.\n\n\"Kun viha kerran muuttuu luovaksi voimaksi...\n\n\"Viha, joka vaihtuu luovaksi voimaksi; lempeys, joka on velttoutta ja\neuthanasian edeltäjä...\n\n\"Sääli on vain ohimenevä vaihe, sillä ihmiskunta ei tule aina olemaan\nsääliväinen.\"\n\nMutta sitä ennen, sitä ennen... Kuinka kauan ihmiset sekoittavatkaan\noikeutta ja vääryyttä, ovat tarmokkaita olematta sääliväisiä ja\nrakastettavia olematta tarmokkaita?...\n\nMr Britling istui vielä hetkisen autiolla kävelykentällä tähtien\nvälkkeessä ja meren kohinassa hautoen mielessään näitä ongelmia.\n\nHänen ajatuksensa ei päässyt kauemmaksi. Se oli suorittanut\ntyövuoronsa. Hänen raivonsa oli nyt kokonaan laimennut. Hänen\nepätoivonsa ei ollut enää rajaton. Mutta maailma oli yhä pimeä ja\nkammottava. Se ei näyttänyt vähemmän synkältä, vaikka kaukaisimmassa\nkaukaisuudessa olikin valon pilkettä. Tuo valonpilke oli kaukana\nhänen oman elämänsä tuolla puolen, kaukana hänen poikansa elämän\ntuolla puolen. Se ei kyennyt lievittämään nykyhetken kärsimystä.\nSen ja hänen välillä oli ikäväin vielä syntymättömien sukupolvien\nsarja, sukupolvien, jotka kinastelevat ja syyttävät, ovat ahnaita ja\npikkumaisia, pyytävät vain puolta totuutta ja ovat valmiita iskemään.\nJa kaikki nuo vuodet täyttäisi kurjuus, sellaiset kurjat seikat kuin\ntuon kaupungin murtuneet rauniot, pienet, tuhkanharmaat vainajat,\nelämä, joka on revitty ja hävitetty, sammuneet toiveet ja lakastunut\nilo...\n\nHän ei enää pitänyt saksalaisia, paholaisen sukuisina. Ne olivat\nihmisiä, he palvelivat asiaa. Asia oli mieletön, mutta meidän asiamme\noli samoin mieletön. Miten mielettömiä olivatkaan kaikki meidän\nasiamme! Mitä me kaipasimme? Hänestä tuntui, että se oli jotakin\nsangen läheistä ja samalla jotakin sangen vaikeasti tavoitettavaa:\nJotakin sellaista, mikä ratkaisisi satoja sekavia ristiriitoja...\n\nTuohon hänen ajatuksensa takertui. Hänen tajuntaansa kasaantuivat\njälleen ne kauheudet ja hävitykset, jotka olivat olleet sen\njokapäiväistä leipää jo kolme neljännesvuotta. Hän voihki ääneen.\nHän taisteli tuota mielensä uudistuvaa sumentumista vastaan. \"Voi\nte verentahrimat vähämieliset!\" huusi hän, \"voi teitä, te kurjat,\nkidutetut houkkiot!\"\n\nTuo kurja ilmalaivakin oli vähämielisten hallussa!\n\n\"Me olemme vielä kaikki vähämielisiä. Tappelevia apinoita, joita\noma tappelu suunnattomasti kiihoittaa ja jotka herkästi ratkeavat\nkiukkuun.\"\n\nJokin piilotajuinen vihje toi aikoja sitten unohtuneen lauseen\ntakaisin mr Britlingin tajuntaan, lauseen, joka voimallisesti\nvälkehtii tuota ihmismielen pimeyden ja jäykkyyden läpi\nsalaperäisesti ja lakkaamatta pyrkivää valoa.\n\nHän kuiskasi nuo sanat. Oudommat sanat eivät olisi voineet tyynnyttää\nja vakuuttaa niinkuin nuo.\n\nHän kuiskasi ne ajatellen niitä miehiä, joiden hän otaksui vielä\ntälläkin hetkellä lentävän kohti itää halki kirkkaan, jäätävän,\ntähtivälkkeisen ilman, noita kylmältä suojeleviin vaatteisiin\npuettuja lentäjiä ja insinöörejä, jotka olivat tuoneet niin paljon\nkärsimystä ja kuolemantuskaa tähän pieneen kaupunkiin.\n\n_\"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.\"_\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nVoimattomuuden verkossa.\n\n\n1.\n\nHugh'n kirjeet alkoivat vaikuttaa hyvin ratkaisevasti mr Britlingin\najatteluun. Hugh oli aina ollut hyvä kirjeenkirjoittaja, ja nyt kävi\nilmeiseksi hänen kenties synnynnäinen tarpeensa kirjoittaa asioista\nja tapahtumista. Kouluaikana hän oli tavannut koristaa kirjeitään\nhullunkurisilla pienillä piirroksilla -- toisinaan olivat kirjeet\nolleet pelkkää piirustelua -- ja nyt niissä vaihteli kirjoitus ja\npiirustus tavalla, joka suuresti ilahdutti hänen isäänsä. Mr Britling\npiti tuosta hauskasta piirustelutaidosta; hänellä ei itsellään\nsitä ollut ja senvuoksi se hänestä näytti ihmeellisimmältä Hugh'n\npienten luonnonlahjain joukossa. Mr Britlingillä oli tapana kantaa\nnäitä kirjeitä taskuissaan, kunnes niiden kulmat likaantuivat ja\nrypistyivät, hän näytti niitä kaikille, joiden hän luuli kykenevän\narvostamaan niiden nuorekasta tuoreutta, ja hän vetosi niihin,\nkun oli lopullisesti ja varmasti tehtävä päätös jossakin niiden\nkoskettelemassa asiassa. Hän ei aavistanutkaan kuinka monet tuhannet\nvanhemmat tallettivat samallaisia papereita aarteinaan. Hän uskoi,\nettä toisten pojat olivat Hugh'n rinnalla hidastuumaisia nuorukaisia.\n\nAlkuaikoina puhuttiin kirjeissä hyvin paljon sotilaskurin ja\nraikkaan ulkoilmaelämän viehätyksistä. \"Täällä ei ole enää vaivaa\nsiitä, ettei tiedä mihin ryhtyä\", kirjoitti Hugh. \"Se asia on\nkerta kaikkiaan jätetty toisten huoleksi. Se on suuri helpotus.\nSen sijaan, että pitäisi aamulla itse kehoittaa itseään nousemaan,\ntulee torvenpuhaltaja, joka sanoo sen kyllin kuuluvasti... Ja\nsilloinpa siinä asiassa ei ole enää turhaa miettimistä, ei mitään\nmahdollisuutta jäädä makaamaan ja neuvottelemaan asiasta itsensä\nkanssa... Minä alan ymmärtää, mitä järkeä on siinä, että ihmiset\nmenevät luostariin ja alistuvat määrättyihin sääntöihin. Silloin saa\najaa jonkinlaisessa moraalisessa automobiilissa, sen sijaan että\ntallustaisin tietä omin jaloin...\"\n\nHän kertoi myöskin uusista fyysillisistä kokemuksistaan.\n\n\"En koskaan ennen\", selitti hän, \"ole tiennyt mitä väsymys on.\nSehän on aivan ihmeellistä. Heittäytyy vaatteet yllä miten kovalle\nalustalle hyvänsä ja nukkuu...\"\n\nEnsimäisissä kirjeissään häntä kovin askarrutti harjoitusten ja\ntemppujen alkeellinen tiede ja näiden asian välttämättömyyden\npohtiminen. Hän aloitti otaksumalla, että niiden tärkeyttä\nliioiteltiin. Vähitellen hän havaitsi, että ne olivat hyvän\nsotilaskasvatuksen oleellisin osa. \"Ratkaisevissa tapauksissa\",\nsanoi hän vihdoin, \"ei kukaan tiedä, mikä ihmisessä pääsee voitolle,\nkorkeammatko vaistot vai alhaisemmat. Mies osoittaa ehkä mitä\nloistavinta urheutta -- tai valtaa hänet äkillinen varovaisuus.\nTottumus on paljoa luotettavampi kuin vaisto. Senvuoksi kehittää\nsotilaskuri tottumusta säännölliseen ja rohkeaan käyttäytymiseen. Jos\nsäilyttää harkintakykynsä, on tilaisuutta käyttäytyä loistavasti, jos\ntaas menettää malttinsa, niin on ainakin tottumus auttajana.\"\n\nNuori mies esitti myöskin syvällisiä mietteitä aseiden eri\nharjoitusten psykologisesta vaikutuksesta.\n\n\"On hämmästyttävää, miten verenhimoiseksi tuntee itsensä\npistinhyökkäyksessä. Meidän täytyy huutaa; meitä käsketään huutamaan.\nSeurauksena on korkeampain henkisten toimintojen lamaantuminen.\nSiinä lakkaa kerrassaan mitään harkitsemasta. Mies muuttuu\n'pistinniekaksi'. Kun syöksyn eteenpäin, kuvittelen vastassani olevan\nlihavia, meheviä miehiä, ja minut täyttää halu antaa heille mitä he\ntarvitsevat. Tällä tavalla --\"\n\nSeurasi taistelukohtausta esittävä kuva jossa valtava ja urhoollinen\nHugh jätti jälkeensä kokonaisen rivin kaatuneita.\n\n\"Ei niinkuin tässä alempana. Näin oli minulla tapana kuvata tuo asia\nviattoman lapsuuteni aikana, mutta se ei ole oikein. Jos on useampia\nkuin yksi saksalainen pistimen nokassa, niin se käy rasittavaksi. Ja\nse olisi liioittelua -- jota me täällä armeijassa vihaamme.\"\n\nJälkimäinen piirros esitti samaa, urheata sankana, jolla oli puoli\ntusinaa vihollisia pistimessään kuin paistinvartaassa.\n\n\"Mitä leskiin ja lapsiin tulee, niin minä jätän ne kokonaan\nhuomioonottamatta.\"\n\n\n2.\n\nMutta sangen pian Hugh alkoi ikävystyä.\n\n\"Taas pitää lähteä marssimaan!\" kirjoitti hän. \"Ei ole mitään\nmuuta aihetta kuin se, etteivät voi keksiä meille senkään parempaa\ntoimintaa. Meitä ei harjoiteta ollenkaan kunnollisesti ampumaan, kun\nei ole kiväärejä. Puolet ajasta menee meiltä hukkaan. Jos kerrotte\npuoli viikkoa armeijan miesluvulla, niin huomaatte, että me joka\nviikko hukkaamme vuosisatoja... Jos suurin osa näitä miehiä olisi\nvain merkitty luetteloihin ja saanut jatkaa omaa työtänsä sill'aikaa\nkun me olisimme kouluttaneet upseereja ja harjoitusmestareita ja\nhankkineet heille varustuksia ja jos he olisivat mahdollisimman\nnopeasti saaneet välttämättömän harjoituksen, niin se olisi ollut\nverrattomasti hyödyllisempää maallemme... Toisaalta me olemme\nkypsymättömiä, toisaalta alamme laimistua... Minua tuo ärsyttää.\nMinusta tuntuu, ettei meitä käsitellä oikeimmalla ja hyödyllisimmällä\ntavalla.\n\n\"Puolet miehistöämme on sivistynyttä väkeä, suhteellisen\nsivistynyttä, mutta meitä käsitellään aina ikäänkuin olisimme\nsanomattoman typeriä...\n\n\"Ei liene syytä olla vihoissaan, mutta kun on käynyt\n'Statesministerin' ja ollut hiukan näkemässä, kuinka vanha Cardinal\nmenettelee, niin mielessä alkaa tuntua hammaskipu huomatessa että\ntäällä kaikki tehdään kaksin verroin hitaammin ja vain puoleksi niin\nhyvin kuin pitäisi.\"\n\nIlman mitään johdatusta hän sitten siirtyi kuvailemaan plutonansa\nmiehistöä. \"Paras mies joukossamme on eräs entinen kauppapalvelua,\nmutta jotta säästyisimme joutavilta ylistyksiltä, sattuu niin,\nettä huonoin miehemme -- olento, jonka kasvot ovat kuin täysikuu\nja joka tuskin kykenee solmimaan omia kengännauhojaan ilman apua\ntai haukkumisia -- on myöskin entinen kauppa-apulainen. Joukkomme\nepämiellyttävin jäsen on eräs pieni tylppänenäinen tuhrus, joka on\nlukenut Kiplingiä ja kuvittelee, ettei kukaan milloinkaan ole ollut\nsiinä määrin Ortheris-soturin kaltainen kuin hän. Hän haeskelee kahta\nmuuta 'Kolmen soturin' ryhmään kuuluvaa, jäsentä muistuttaen sitä\ntehdessään poliitikkoa, jota ei kukaan kannata, mutta joka siitä\nhuolimatta yrittää muodostaa ministeristöä. Hän pitää omantunnon\nasiana olla siivoton puheissaan. Häntä surettaa, jos joskus jää\nvoimasana käyttämättä, niinkuin keikaria surettaa, jos hän sattuu\ntekemään kielivirheen. Minulla oli ennen tapana hiukan kiroilla, kun\nen ollut vanhempaini korvain kuultavissa, mutta Ortheris on minut\nparantanut siitä viasta. Kun hän on läheisyydessä, niin minä käyn\nmelkein korupuheiseksi. Nyt minä käsitän, että kiroileminen on oman\nlikansa pureksimista. Plutonassa ei ole mitään välinpitämättömyyden\nmahdollisuutta: täytyy joko: rakastaa tai vihata. Minusta tuntuu,\nettä ensimäinen otteluni ei tule tapahtumaan saksalaisten, vaan\nsotilas Ortheriksen kanssa...\"\n\nEräs kirje sisälsi vain piirroksen, joka ivaten mukaili tunnettua\ntaulua, missä näkyy sotilasleiri; alhaalla ja ylempänä sotilaan\nuni lemmittynsä tapaamisesta. Mutta master Hugh syleili unessa\nsuunnatonta tislausastiaa soveliaan galvanometrin mitatessa hänen\ntunteensa voimakkuutta ja pienten kolmijalkain tanssiessa hänen\nympärillään.\n\n\n3.\n\nSitten saapui kirje, jossa hän äkkiarvaamatta kääntyi kriitilliseksi.\n\n\"Isä hyvä, tämä on kiukkuinen kirje. Minun on pakko purkaa sisuni\njollekin. Ja miten onkaan, ei yksikään näistä pojista siihen sovellu.\nEn tiedä, olisiko minut tämän asian vuoksi asetettava seinää vasten\nja ammuttava, mutta täten minä julistan, että kaikki tämän pataljonan\nupseerit kapteenista ylöspäin ovat kokoelma kyvyttömiä -- ja monet\nkapteeneista saa langettaa samaan kadotukseen. Muutamat heistä\novat iloisia, hauskanluontoisia ja keskeneräisillä hengenlahjoilla\nvarustettuja miehiä, toiset taas ovat epämiellyttäviä miehiä,\njoilta hengenlahjat kokonaan puuttuvat. Ja minä uskon -- äskeinen\n_The Times'iin_ lähettämäsi kirje on minua hiukan valistanut --\nettä he ovat keskiarvonäytteitä koko siitä sotilasluokasta, jonka\non määrä voittaa tämä sota. Yleensä he ovat velttoja, mutta kun\npääsevät joskus oikein vauhtiin, niin hätiköivät. Sen ajan, joka\nheidän tulisi käyttää ymmärryksensä kehittämiseen ja sotilaallisen\nkelpoisuutensa kartuttamiseen, he kuluttavat ruumiinsa hoitelemiseen.\nSuoraan sanoen he eivät kelpaa mihinkään. He eivät saa meitä\nkolmenkymmenen peninkulman päähän ilman että toinen puoli miehistä\njää jälkeen, ruoka- ja makuutarpeet katoavat ja me saamme paastota\nkolmekymmentäkuusi tuntia tai jotain sen tapaista, eivätkä osaa\nlaskea sormiansa kauemmaksi, koska eivät ole tottuneet käyttämään\nnenäänsä aritmeettisiin toimituksiin... Luulen, että tästä sodasta\ntulee jonkinlainen Inkermanin taistelu suuremmassa mittakaavassa. Me\nrivimiehet saamme hoitaa asian. Johto on 'poissa'...\n\n\"Kaikki tämä, isä hyvä, johtuu siitä, että minun täytyy keventää\nsisuani. Minua on pidetty tarpeettomasti nälässä, väsytetty melkein\nkuoliaaksi ja kiusattu äärimmäisyyteen asti. Me olemme kulkeneet\nviisikolmatta peninkulmaa -- viidessäkymmenessäseitsemässä tunnissa.\nJa suunnilleen kahdeksantoista tuntia ilman ruokaa. Minä olen ollut\nkapteenini mukana, joka on majoittanut meidät tänne Cheasingholtiin.\nOh, hän on _patus!_ Herra jumala! Herra taivaallinen jumala,\nmillainen _patus!_ Hän pelkää kaikkia painettuja apuneuvoja, mutta\nhillitsee itseään sankarillisesti. Hän kerskuu siitä, 'ettei hänellä\nole minkäänlaista paikallisvaistoa, tuhattulimmaista!' Kerskailee!\nHän kulki umpimähkään tässä kylässä, jonka eri osat ovat hiukan\nhajallaan, eikä tahtonut käyttää karttaa, joka minulla sattui\nolemaan. Hän arvioi jokaisen huoneen tilavuuden silmämitalla,\neikä tahtonut sallia minun mitata, ei edes jumalan antamilla\nluonnollisilla mittauskojeilla. Ei edes perimilläni jaloilla.\n'Pistetään tänne viis' poikaa!' sanoi hän. 'Mitäs te huonetta\nmittaamaan? Emmehän me ole tulleet mattoja laskemaan.' Kun hän sitten\noli _coup d'oeil'insä_ mukaan jakanut miehet niin että niitä oli\ntungokseen asti toisessa puolessa kylää, huomasi hän toisen puolen\nolevan vapaana ja sai alkaa alusta. 'Jospa mittaatte ensin lattiain\npinta-alan, sir', sanoin minä, 'ja teette luettelon taloista --' 'En\nminä sellaisiin', sanoo hän tuijottaen minuun ankarasti...\n\n\"Eivät he sellaisiin, pappa! Miten asiat täällä 'viheriässä'\narmeijassa suoritetaan, siten ne tullaan suorittamaan tuolla\n'kypsässäkin'. He eivät saavu perille ajoissa, he kadottavat tykkinsä\nniinkuin me nyt kadotamme keittiömme. Minä olen mykkä sotilas, minun\ntulee tehdä mitä käsketään; mutta nyt minä joka tapauksessa alan\nymmärtää Neuve Chapellen taistelun.\n\n\"Väitetään, että uudessa armeijassa miehistön ja upseerien suhteet\novat erinomaiset. Kerran minä ehkä opin rakastamaan upseeriani --\nmutta en juuri vielä. Ei ennenkuin olen unohtanut ne toimenpiteet,\njoiden nojalla Cheasingholtiin majoittuminen tapahtui... Hän hutiloi\ntehtävissään ollenkaan sitä häpeämättä, ja kuitenkin hän mieluummin\nantaisi ampua itsensä kuin solmisi kengännauhansa huolettomasti.\nSe, mitä sanon upseereista, koskee todellisuudessa ainoastaan ja\nyksinomaan häntä... Kuinka oivallisesti nyt ymmärrän, että miehistö\nampuu upseerejaan... Mutta vaikka jättääkin väsymyksen ja kiukun\nhuomioonottamatta, on tämä siirtyminen suoritettu hirvittävän\nkurjasti...\"\n\nNuori mies palasi näihin muistutuksiinsa eräässä myöhemmässä\nkirjeessä.\n\n\"Sinä kai ajattelet minun aina moittivan, mutta minusta näyttää,\nettä täällä tehdään kaikki mahdollisimman tuhlaavalla tavalla. Me\ntuhlaamme aikaa, tuhlaamme työtä, tuhlaamme tarpeita -- Herra Jumala,\nkuinka tuhlaammekaan maamme varoja! Minä vakuutan sinulle, isä, ettei\ntämä arvostelu ole omahyväisen nuoren miehen mietteitä. Ei tässä ole\nmitään omahyväisyyden tilaa... Me olemme kuolettavasti kyllästyneitä\ntässä kirotussa kyläpahasessa oleilemiseen. Ei ole mitään tekemistä\n-- ellei halua juosta muutamain hulttiomaisten naikkosten jäljessä,\njoita me halveksimme ja inhoamme. Minä _en_ ole mukana sellaisessa,\nisä. Enkä minä juo. Miksi en minä ole perinyt mitään paheita. Eilen\nmeillä oli täällä tappelu -- perin ikävystyttävää. Ortheriksen on\nhuuli paisuksissa, eräällä toisella sotilaalla sinimarja silmän alla.\nTuonnempana toimitetaan uusi ottelu. Minä alan tajuta, että sodan\nkauhistuttavin puoli on ikävystyminen...\n\n\"Ruokakomentomme kuvaa koko järjestelmää. Se on järjestelmä, jota\nsuunniteltaessa ei ole vähääkään tavoiteltu mahdollisimman hyvän\ntuloksen saavuttamista -- tuo ei kuulu sotaministeristön filosofiaan\n-- vaan kaiken säännöstelemistä ja perustelujen välttämistä. Leipää\nja lihaa jaetaan melkein liiankin runsaasti miestä kohti, ja\nkäytännössä on sangen ankara punnitsemis- ja tarkastusjärjestelmä,\njoka kumminkaan ei ole erikoisen tehoisa. Liian runsaat annokset\novat tietysti suoranaisena yllykkeenä varasteluun tai tuhlaamiseen\n-- senhän ymmärtää kuka hyvänsä, noita sotaministeriön vanhoja\ntuhmia juurakoita lukuunottamatta. Tarkastusjärjestelmä on tehokas\nannosten määrään, mutta ei niiden laatuun nähden, sen tajuaa\nyksinkertaisinkin. Armeijan ruoka-aineitten laatua tutkitaan\nparhaasta päästä hajuaistimen avulla. Elleivät ainekset haise\npahalta, ovat ne hyviä...\n\n\"Sitten luovutetaan raaka-aineet kokille. Siihen virkaan on muitta\nmutkitta nimitetty jokin tavallinen sotilas. Hänelle vain sanotaan:\n'Sinä olet kokki'. Ja koettaa parhaansa mukaan olla kokkina.\nTavallisesti hän aloittaa paistamalla tai käristämällä lihaa koettaen\narvata milloin paisti on kypsä. Sen mitä paistista jää jäljelle\nhän sitten hakkaa rikki ja tekee siitä muhennosta seuraavaksi\npäiväksi. Muhennos on hakattua lihaa, joka on keitetty isossa\npadassa. Pinnalla ui aika lailla rasvaa. Kun on syönyt, tekee mieli\nistuskella aivan rauhassa. Miehiä ruokitaan tavallisesti suuressa\nteltassa tai ladossa. Meillä on lato. Ei se ole mikään siisti lato,\nja jotta ruokailu saisi enemmän yhteiskekkerien luonnetta, on\nlautasia, veitsiä ja hankosia riittämätön määrä. (Tahdon huomauttaa,\nettei armeijassa kukaan osaa laskea kahdeksaakymmentä kauemmaksi.)\nLopetettuaan aamupalveluksensa saavat korpraalit ryhtyä leikkaamaan\nannoksia. He sanovat, että kun siitä hommasta pääsee, tuntuu siltä,\nkuin olisi saanut päivällistä aivan riittävästi. He istuskelevat\nkalpeannäköisinä ja lähtevät sitten kylän kapakkaan. (Minusta\nluultavasti tehdään pian korpraali.) Ennen sodan puhkeamista oli\nBrittein saarilla naisia suunnilleen miljona enemmän kuin miehiä.\n(Katso Fabian Society'n julkaisuja, jotka nyt ovat nuorison\nkeskuudessa hyvin suosittuja.) Kenellekään noista naisista ei\nhallitus ole tahtonut uskoa armeijan ruoanlaiton ja ruoanjakelun\nvaikeata tehtävää. Kukaan tavallinen sotilas ei ole vähimmässäkään\nmäärässä harrastanut ruoanlaittoa ennen sotilaaksi tuloansa... Kaikki\nmitä muhennoksesta jää jäljelle ja samoin kaikki muu, mitä kokki\nmuuten tekee mahdottomaksi syödä, heitetään pois. Me heitämme ruokaa\npois saavillisittain. _Me hautaamme lihoja_...\n\n\"Me saamme kolme paria sukkia. Me kävelemme sangen paljon. Emme osaa\nparsia sukkia. Kun kannat ovat puhki, saamme rakkoja. Kelpo rakot\ntekevät miehen mitättömäksi. Miljonasta ylijäävästä naisesta ei\n(katso ylemp.) hallitus ole ymmärtänyt panna yhtäkään paikkaamaan\nmeidän sukkiamme. Siksipä melkoinen osa meistä kulkeekin ontuen. Ja\nniin edespäin. Ja niin edespäin.\n\n\"Sinä varmaan pidät tätä hirmuisena napisemisena, mutta minä\ntahtoisin saada sanotuksi -- teen sen nyt, sydäntäni keventääkseni,\npuhumalla suuni puhtaaksi -- että koko tämä juttu voitaisiin\nsuorittaa paremmin ja huokeammin, ellei sitä olisi jätetty noiden\nkerrassaan kokemattomien ja äärimäisen yksipuolisesti sotilaallisten\nherrojen tehtäväksi. He luulevat johtavansa Englantia ja osoittavansa\nmeille kaikille, kuinka tuo on tapahtuva; mutta itse asiassa he\nvain pidättävät meitä. Tuhat tulimmaista, miksi heidän pitää tehdä\nkaikki? Yhdelläkään heistä ei ole kotonansa mitään määräämisvaltaa\npäivälliseen nähden, he eivät saa pistää nokkaansakaan keittiöön\neivätkä uskalla mennä tarkastamaan talouskirjaa... Tavallinen\nbrittiläinen eversti on avuton vanha herra; hänellä pitäisi olla\nhoitajatar... Tämä ei ole vain minun loukkaantuneen vatsani joutavaa\nnapisemista, vaan on tärkeä asia koko maalle. Ennemmin tai myöhemmin\nvoi maa joutua kaipaamaan niitä ruokavaroja, jotka tuhlataan kaikissa\nnäissä hullutuksissa. Kaiken kaikkiaan tuhlataan joka päivä varmaan\nmonta tonnia erilaisia ruoka-aineita. Monta tonnia... Otaksukaamme,\nettä sota kestää kauemmin kuin olemme laskeneet!\"\n\nTuosta kohdasta Hugh poikkesi arvostelemaan sotilaallista\nhenkeä yleensä. \"Upseerimme ovat hiton siivoja poikia, melkein\njokaikinen. Siinäpä juuri onkin pulma. Kunpa he eivät olisikaan\nniin hiton siivoja poikia! Kunpa he käyttäytyisivät miehistöään\nkohtaan niinkuin preussilaiset upseerit, niin me ottaisimme\nsuorittaaksemme vallankumouksen sodan ohella ja tekisimme puhdasta\nyhdellä kertaa. Mutta he ovat siivoja, suorastaan ihastuttavia...\nHeidän ajatuskykynsä tosin ei ole melkoinen eivätkä he ymmärrä,\nettä jonkin asian kunnollisella suorittamisella tarkoitetaan sen\nmahdollisimman pikaista ja käytännöllistä suorittamista. He eivät\nhalua ponnistella yli voimiensa. Jos heidän luonnonlaatunsa olisi\nkehnompi, niin kukaties heidän työnsä olisi parempaa. He eivät tahdo\nkäyttää karttoja, aikatauluja tai hakukirjoja. Kun me siirrymme\ntoiseen paikkaan, niin he sieppovat tietoja sieltä täältä vain\nkuuleman mukaan; ei yksikään upseereistamme ole ollut kyllin älykäs\nhankkiakseen yksityiskohtaisen kartan tai Michelinin käsikirjan.\nHeidän älynsä toimii vain kuuleman mukaan. He ovat hätiköiviä,\ntyhjänpäiväisiä ja tuhlaavia -- ja kun jotakin on tehtävä, esiintyvät\nhe vaativaisina. Omien kunniakäsitteittensä mukaan he ovat\ntäydellisiä. Rohkeutta on kaikilla riittävästi, jopa runsaastikin,\nrehellisyyttä, totuudenrakkautta ja niin edespäin -- kiitettävässä\nmäärin. Heillä on jonkinlainen jockeymainen mittakaava, reippautta ja\nrohkeutta varten, eikä se olekaan aivan huono, ja he pitävät kovin\npahana poskipartaa ja nappien aukioloa. Mutta he erehtyvät lukiessaan\najattelun samaan luokkaan kuin poskiparran, siis pitäessään sitä\njonkinlaisena joutavanaikaisena lisäkasvannaisena. Sen sijaan että\nlukisivat sen kuuluvaksi samaan luokkaan kuin nappien kiinniolon. He\nvihaavat säästäväisyyttä. Ja varustautumista...\n\n\"He eivät tahdo tunnustaa, että epäpätevyys on eräänlaista\nepärehellisyyttä. Kunhan ei varasta puolta shillingiä, on heidän\nmielestään yhdentekevää, jos tuhlaa puoli kruunua. Nyt tulee jotakin\nviisasta! _Sotaakäyvän kansakunnan näkökannalta on puoli shillingiä\ntasan viidesosa puolta kruunua_...\n\n\"Kun aloitin tämän kirjeen, olin aivan vimmoissani, luultavasti\nlähinnä aamuisen muhennoksen vuoksi; kun olen ehtinyt näin pitkälle,\ntuntuu minusta siltä kuin olisin halpamainen riitapukari... On\nmerkillistä, isä hyvä, että minä kirjoitan sinulle tällaista. Minua\nmiellyttää sinulle kirjoittaminen. Minä en mitenkään voisi sanoa\nsitä minkä kirjoitan. Heinrichilla oli Breslaussa uskottu ystävä,\njolle hän tapasi kirjoittaa Sielustaan. Minä en ole kokenut sellaista\nteutonista ystävyyssuhdetta. Eikä minulla ole Sieluakaan. Mutta minun\ntäytyy kirjoittaa. Täytyy kirjoittaa jollekin -- täällä ei ole mitään\nmuutakaan tekemistä. Mutta nyt sammuttaa vanha rouva alakerrassa\nkaasun; hän tekee sen aina puoli yhdentoista aikaan. Hänen ei pitäisi\nsitä tehdä. Hän saa shillingin kultakin meiltä. Anna anteeksi\nlyijykynäni...\"\n\nTuo kirje loppui keskelle lausetta. Kaksi seuraavaa olivat lyhyitä ja\nleikillisiä. Sitten tuli äkkiä uusi ääni kelloon.\n\n\"Olemme saaneet kiväärit! Meistä on vihdoinkin tullut oikeita\naseistettuja sotilaita. Joka pojalla on kivääri: Ne ovat\njapanilaisia. Niihin on käytetty jotakin keveätä puulajia, joka\nmuistuttaa tuoretta tammea ja hienoja huonekaluja ja herättää\nomistajassa Puutarhakaartin tunnelmaa; mutta liinaöljyn avulla on\nasia luullakseni koko lailla korjattavissa. Ne ovat joka tapauksessa\noikeita kiväärejä, ne paukahtavat. Olemme hiukan hupsuja ne\nsaatuamme. Ainoastaan koulutuksemme ja sotilaskurimme estää meitä\nlaukomasta kohti mitään pahaa aavistamattomia katselijoita, joita\nliikkuu näköpiirin rajalla. Eilen näin miehen noin puolen peninkulman\npäässä. Minut valtasi ajatus, että voisin osua häneen -- aivan\nkeskelle... Ortheris, tuo vintiö, on saanut moottoripyörän, jota\nhän nimittää 'auto-piruksensa' -- ei kukaan tiedä mistä syystä --\nja mikäli ymmärrän, voi ainoastaan kuolema tai häpeällinen käytös\npelastaa minut ylenemästä korpraaliksi ensi kuun kuluessa...\"\n\n\n4.\n\nEräs seuraavista kirjeistä loi uutta valoa nuoren 'auto'-miehen\nhistoriaan. Jo ennen kivääri- ja autokautta ja huolimatta niistä\ntappeluista, joihin hän oli joutunut erään tai eräiden nimeltä\nmainitsemattomien henkilöiden kanssa, Ortheris koki ikävyyksiä.\nHugh'n kertomusta luonnehti nuoruusiälle ominainen suorasukainen\n_savoir-faire_.\n\n\"Muistaessani mainitsen, että Ortheris, noudattaen luojansa\nviittauksia ja kärsien sitä sanomatonta ikävystymistä, joka täällä\nvallitsi ennen kiväärien saapumista, unohti lordi Kitchenerin neuvon\nja yritti valloitusta naismaailmassa. Tulos oli kiusallinen, ja\nnyt hän tahtoo itsepintaisesti saattaa sen koko plutonan tietoon.\nHänen valitsemansa uhri on kelpo tavalla mukiloinut ja raapinut\nhäntä, ja hänen vanhempansa -- kumpikin pelottavia henkilöitä --\novat kieltäneet häneltä pääsyn huoneistoon (anniskeluhuoneistoon).\nEivätkä he vain kieltäneet häntä tulemasta huoneistoonsa. He eivät\nosoittaneet asianomaista kauhistusta Don Juania kohtaan, eivätkä\nnäyttäneet ollenkaan kunnioittavan valtion univormua. Mikäli voimme\nymmärtää, oli mamma saanut hänet käsiinsä ja antanut aika tavalla\nkorville. 'Mitä helvettiä pitää miehen tehdä?' huusi Ortheris. 'Eihän\nsitä sovi ruveta akkaa rusikoimaan.' Pappa oli usuttanut koiran hänen\nkimppuunsa. Vähemmän avomielinen sielu olisi vaieten sivuuttanut\ntuollaiset yksityiskohdat -- minä olisin sekä liian omahyväinen että\nliiaksi nöyryytetty -- mutta hänen luonteensa ei ole sellainen. Hän\npuhuu asiasta vilpittömän ihmettelyn äänellä. Hän juttelee siitä\njuttelemasta päästyäänkin: 'Akasta minä viisi', sanoo hän, 'viisi\nhänestä. Mutta se minua kismityttää, että erehdyin _tytön_ suhteen\nniin riivatusti. Nähkääs, minä huomaan loukanneeni _häntä_. Ja sitä\nminä tosiaankaan en aikonut. Paha minut periköön, jos aioin. Minä\nen olisi tahtonut, että niin kävi, jumal'auta en olisi. Ja nyt ei\npääse edes hänen puheilleen, jotta saisi selittää... Naurakaa vain,\npojat, mutta te ette ymmärrä tämän asian laatua, pojat... Minua\nse kiusaa riivatusti. Te luulette, että minä poika olisin omia\naikojani ruvennut ryöstöhommiin (Vihainen huudahdus, johon armoton\nhyväksymisulina hukkuu). Miten helvetissä sitä tietää, _milloin_\npitää?... _Vieköön_ minut, ellei tyttö minusta pitänyt.'\n\n\"Tuohon tapaan hän jatkaa tuntikaupalla -- pimeässä.\n\n\"'Minä olin rehellisesti pihkassa häneen.'\n\n\"Ihmeellisintä on, että minä tuon johdosta alan pitää Ortheriksesta.\n\n\"Luullakseni se johtuu siitä, että tapaus on häntä ällistyttänyt\nsiinä määrin, ettei hän muista ollenkaan näytellä Ortherista\neikä Tommy Atkinsia, vaan on jälleen oma itsensä. Hän muistuttaa\npelottavasti rakkia, jossa on koko joukko karheakarvaista terrieriä\nja hieman airedalelaista. Hän on rakki, josta pitää, huolimatta\nsiitä, että hän kuljettaa mukanaan kaikkien nuuskimainsa asiain\ninhottavaa hajua.\"\n\n\n5.\n\nMr Britling, joka Hugh'n kirjeitten avulla oli päässyt melkoista\nparemmin asioihin perehtymään, ajeli automobiilillaan ympäri Essexiä,\npistäytyipä pari kertaa Berkshiressä ja Buckinghamshiressäkin,\nja huomasi vanhan, rauhallisen maaseudun yhä enemmän muuttuvan\nvarustetuksi leiriksi. Hän taipui väheksymään Hugh'n arvostelujen\nmerkitystä. Hän keksi niissä jonkinlaista nuoruuden karmeutta, joka\non liian kärkevää suvaitakseen puolinaisia, toimenpiteitä ja meidän\nsurkeita inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää\nliiallista ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä. \"Surkeita\ninhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää liiallista\nponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä\", -- tuo lausuma oli\nmr Britlingin. Mr Britlingille, joka katseli asioita kauempaa, mutta\ntunsi niitä laajemmin, oli uusi armeija ylpeyden ja ihastelun esine.\n\nHäntä miellytti saapua johonkin rauhalliseen kylään ja nähdä\nvoimakkaita, khakipukuisia nuorukaisia toimissaan, nähdä lieassa\nolevat hevoset, tuntea pidätetyn voiman vaikutelma, havaita silloin\ntällöin vilahdukselta tykkejä ja ampumavarakuormia. Minne tulikin,\nkaikkialla oli sotilaita ja yhä vain sotilaita. Niitä virtasi\nalinomaa Flanderiin ja pian myöskin Gallipoliin, mutta se ei\nnäyttänyt mitenkään vähentävän kotona harjoituksissa olevien lukua.\nRautateitse kuljetettujen sotatarpeiden ilmeisesti lisääntyvä paljous\nsai hänet miellyttävästi lämpenemään. Liverpool Street asemalle\najaessaan hän ilokseen näki pitkän junan avoimia tavaravaunuja, jotka\ntervakankaalla peitettyine vaunuilleen, rattaineen ja tykkeineen\ntuntuivat salaperäisen lupaavilta. Yön pimeydessä hän saattoi pelätä\nhäviötä, mutta kun näki miehet, kun kierteli maaseudulla, niin oli\nmahdotonta uskoa muuhun kuin voittoon...\n\nMutta kevään ja kesän kuluessa ei mitään voittoa saatu. Toukokuun\n\"suuri offensiivi\" pysähdytettiin ja lopetettiin, kun oli suoritettu\njoukko tuloksettomia ja erittäin kalliiksi käyneitä hyökkäyksiä\nYpresin ja Soissonin välillä. Saksalaiset olivat kehitelleet\nerinomaisen tieteellisen puolustustavan, jossa kuularuiskut\nkorvasivat kiväärejä ja hyökkäävä puoli kärsi mahdollisimman suurta\nhäviötä puolustajain menettäessä mahdollisimman pienen määrän\nmiehiä. Sotaministeriömme ei ollut aikaisemmin pannut suurtakaan\npainoa konekivääreihin, mutta nyt asianlaita muuttui. Muuten kääntyi\nEnglannin tarmo nyt yhä enemmän Dardanelleihin päin.\n\nDardanelleihin suuntautuvan hyökkäyksen ajatus oli jo aikaisemmin\nviehättänyt brittiläistä mieltä. Ukot olivat aina lapsuudestaan\nsaakka tottuneet lauseparteen \"tunkeutua Dardanellein läpi\",\njoten siihen ei liittynyt mitään fantastista ja hämmästyttävää\nuutuudentuntoa, joka sai \"ilmahyökkäyksen\" tuntumaan niin\ntakeettomalta toimenpiteeltä. Dardanellein läpi tunkeutuminen oli\nEnglannin historiaan kuuluva aate. Se ei mitenkään tehnyt poikkeusta\nperintätapaan. Pian senjälkeen, kun turkkilaiset olivat sotaan\nyhtyneet, ilmaantui Marmaramereen englantilaisia sukellusvenheitä,\nja helmikuussa alkoi Dardanellien järjestelmällinen pommittaminen.\nSitä jatkettiin keskeytyksin kuukauden aika, jonka puolustajat\nkäyttivät linnoituslaitostensa lujittamiseen saaden hankkimansa\nkokemuksen ohessa apua ajoittaisesta huonosta säästä. Tämä ensimäinen\nhyökkäysvaihe kohosi huippukohtaansa, kun hyökkäävä laivasto\nmaaliskuun 17:ntenä tunkeutui salmiin ja _Irresistible, Ocean_ ja\n_Bouvet_ menetettiin. Kuusiviikkoisen väliajan jälkeen, joka tarjosi\npuolustajille tilaisuutta lisävarustusten suorittamiseen ja sai\nheidät täysin tietoisiksi siitä, mitä tuleman piti, kokoontuivat\nnäyttämölle liittovaltain armeijat, jolloin suoritettiin vaikea ja\nkallis maihinnousu kahdessa kohden Gallipolin nientä. Siten alkoi\nDardanellien puolustuslaitosten hidas ja verinen piiritys. Lisäksi\ntuli elokuussa suoritettu uuden englantilaisen armeijan yllättävä\nmaihinlaskeminen Suvlan lahdessa ja sen Anafartan taistelussa\nkärsimä tappio, joka aiheutui päällystön epäpätevyydestä ja johdon\nyleisestä velttoudesta. Tuloksena oli, että Maidos jäi saartamatta\nja salmensuun varustukset valloittamatta... Sill'aikaa oli Venäjän\njoukot, joiden eteneminen saavutti äärimäisen kohtansa Przemyslin\nvalloituksessa, pakotettu peräytymään, ensin etelässä, sitten\npohjoisessa. Saksalaiset valloittivat takaisin Lembergin, marssivat\nVarsovaan ja tunkeutuivat kohti Brest-Litovskia. Venäläisten linjain\ntaaksepäin vyöryminen vaikutti häviöltä, saksalaiset hyökkäsivät\nRiikaa ja Pietaria kohti saapuen Vilnaan syyskuun keskivaiheilla...\nPäivä päivältä mr Britling seurasi taistelun vaiheita kärsimättömänä,\nhämmästyen, mutta kadottamatta uskoaan Britannian lopulliseen\nvoittoon. Maassa parveili yhä joukkoja ja lämmin kesäaurinko\npaistoi. Toinen heinäsato korvasi ensimäisen niukkuuden, vehnä oli\nerinomaista, ja suuri viikunapuu Dower House'in kulmassa antoi niin\nrunsaan sadon ja niin mehukkaita hedelmiä, ettei sellaista oltu vielä\nmilloinkaan nähty...\n\nEräänä päivänä kesäkuun alussa, kun nuo viikunat vielä olivat pelkkää\ntoivetta, ilmestyi Dower House'iin Teddy Lettynsä keralla. Hän tuli\nsanomaan hyvästi ennenkuin lähti rintamalle. Hänen oli seurattava\nerästä osastoa, jonka piti täyttää riveihin ilmaantuneita aukkoja\n-- hän ei tiennyt missä. Essexiläiset tekivät hyvin tehtävänsä,\nmutta kärsivät suuria tappioita. Mrs Britling antoi tuoda teen ulos\nnurmikolle sinisen seetripuun alle, mr Britling oli epätietoinen\nsiitä, mitä hänen sopivimmin olisi pitänyt sanoa, ja hän jutteli\nhämmennyksissään melkein kuin Teddyn lähtö ei olisi merkinnyt mitään.\nHäntä kiusasi yhä tuo omituinen tunne, että hän oli vastuunalainen\nTeddylle. Teddy ei ollut lainkaan niin eloisa kuin ennen sotilaspuvun\nsaantia, hänen käytöksessään oli pikemmin tyyntä innostusta kuin\nvilkasta kiihtymystä. Hän tiesi nyt, mikä oli kysymyksessä. Hän tiesi\nnyt, ettei sota ollut mitään leikintekoa, vaan että se muodostuisi\nvakavimmaksi kokemukseksi, mitä hänellä oli ollut ja luultavasti\nkoskaan tulisi olemaan. Ei tehty enää leikkiä Lettyn eläkkeestä, ja\naivan yleisesti vältettiin järeästä tykistöstä ja tukehduttavista\nkaasuista puhumista...\n\nMr ja mrs Britling seurasivat nuoria veräjälle.\n\n\"Onnea matkalle!\" huusi mr Britling erottaessa.\n\nTeddy vastasi kättään huiskuttamalla.\n\nMr Britling seisoi hetken aikaa katsellen heidän kulkuaan kohti\npientä tupaa, jossa heidän oli määrä toisistaan erota.\n\n\"Minä en pidä siitä että hän lähtee\", sanoi hän. \"Toivon että hän\nsiitä hyvin suoriutuu... Teddy on nykyään niin vakava. Siinä on\njotakin keskinkertaista, siitä puuttuu roomalaista vivahdusta,\nmutta minä olen iloinen, ettei Hugh'n voi niin käydä --\" Hän teki\nlaskelmia. \"Ei ainakaan vuoteen ja kolmeen kuukauteen, vaikkapa\nlähettäisivät hänet tuleen syntymäpäivänänsä...\n\n\"Silloin voi kaikki jo olla ohi...\"\n\n\n6.\n\nLaskelmia tehtäessä ei Hugh itse ollut mukana.\n\nKuukauden kuluessa tuli hänkin sanomaan jäähyväisiä.\n\n\"Mutta mitä tämä merkitsee?\" väitti mr Britling vastaan arvaten\nennakolta, minkä vastauksen tulisi saamaan. \"Ethän sinä ole\nyhdeksäntoistavuotias.\"\n\n\"Minä olen riittävän vanha siihen hommaan\", sanoi Hugh. \"Totta puhuen\nminut merkittiin luetteloihin yhdeksäntoistavuotiaana.\"\n\nMr Britling oli vaiti vähän aikaa. Sitten hän puhui katkonaisesti.\n\"En minä sinua moiti\", sanoi hän. \"Se oli tehty -- oikeassa mielessä.\"\n\nHarjoitus ja alipäällystölle kuuluva vastuu oli painanut uuden,\nmiehekkään leiman korpraali Britlingin käytökseen. \"Minä olin\nStatesministerissäkin aina korkeammassa luokassa kuin ikäiseni\",\nsanoi hän ikäänkuin tuo olisi selittänyt kaikki.\n\nHän katseli erästä ruusunnuppua aivan kuin se olisi kiinnittänyt\nhänen mieltänsä. Sitten hän huomautti kuin ohimennen:\n\n\"Minä ajattelin, että jos minun sotaan piti, niin oli parempi\nsuorittaa asia kunnollisesti. Minusta tuntui, että se oli jotenkin\npuolinaista, ellei pääsisi juoksuhautoihin... Minun olisi pitänyt\npuhua siitä sinulle...\"\n\n\"Niin\", vahvisti mr Britling.\n\n\"Aluksi minä sitä arastelin... Ajattelin, että sota kenties\nolisi sitä ennen lopussa, joten ei tarvitsisi ryhtyä asiasta\nkeskustelemaan... En tahtonut kajota siihen.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi mr Britling, ikäänkuin tuo olisi täydellisesti\nasian selittänyt.\n\n\"Teidän ruusunne ovat menestyneet hyvin tänä vuonna\", virkkoi Hugh.\n\n\n7.\n\nHugh jäi yöksi. Hän vietti kotonaan sekä omasta että muitten mielestä\npitkän, painostavan, tyhjänpäiväisen illan. Ainoastaan pikku pojat\nolivat todella luonnollisia ja vilkkaita. Vanhemman veljen lähtö\nteki heihin valtavan ja virkistävän vaikutuksen, ja he halusivat\ntehdä lukemattomia juoksuhautaelämää koskevia kysymyksiä. Useihin\nniistä Hugh'n täytyi luvata vastata sitten kun hän itse oli tullut\nniin pitkälle. Sitten hän saisi nähdä miten asiat oikein olivat. Mrs\nBritling oli äidillinen ja ymmärtäväinen, kun oli kysymyksessä hänen\nvarustuksensa. \"Tarvitsetko talvivaatteita?\" tiedusteli hän.\n\nVasta kun Hugh jäi yksin isänsä kanssa, kaikkien muiden mentyä\nlevolle, tunsi hän voivansa puhua.\n\n\"Tällaiset asiat koskevat meihin syvemmin kuin esimerkiksi johonkin\nranskalaiseen perheeseen\", huomautti Hugh tulisijan luota.\n\n\"Niinpä kyllä\", myönsi mr Britling. \"He olisivat tällaiseen paremmin\nvalmistuneita... He osaisivat sanoa, mitä on sanottavaa. Tottumus\nasevelvollisuuteen ja 70 ovat heitä kasvattaneet.\"\n\nSitten hän sanoi melkein harmistuneesti:\n\n\"Vanhempain miesten pitäisi lähteä ennen teitä poikasia. Kuka jatkaa,\njos teitä paljon kaatuu?\" Hugh mietti.\n\n\"Kiivaammassakin taistelussa on suurempi mahdollisuus jäädä elämään\nkuin kaatua\" sanoi hän.\n\n\"Taitaapa olla.\"\n\n\"Yksi kolmesta tai neljästä kaikkein kuumimmissa kohdissa.\"\n\nMr Britling ei ilmaissut mitään tyydytystä. \"Jokaisen on kestettävä\njotakin tämäntapaista.\"\n\n\"Ainakin kaikkien kunnon ihmisten\", sanoi mr Britling...\n\n\"Siellä tulee saamaan aivan erikoisia kokemuksia. Tuntuu siltä kuin\nei sitä voisi verrata --\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Elämään yleensä. Sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan.\"\n\n\"Eihän niitä tosiaankaan käy toisiinsa vertaaminen\", myönsi mr\nBritling.\n\n\"Erimitallisia\", virkkoi Hugh.\n\nHän tuntui punnitsevan sanojaan. \"Ei tunnu siltä\", sanoi hän, \"kuin\nlähtisi johonkin toiseen osaan samaa maailmaa tai keksisi jonkin\nuuden puolen siinä maailmassa jonka tuntee. Tuntuu siltä kuin\nolisi viettänyt elämänsä suljetussa huoneessa ja nyt käskettäisiin\nastumaan ulos... Tuo johtaa mieleeni erään omituisen pikku seikan,\njoka tapahtui viime talvena minun Lontoossa ollessani. Minä jouduin\nomituiseen seuraan. Luulen etten ole sitä sinulle kertonut. Jouduin\nsyömään illallista muutamain ylioppilaiden kanssa Chelseassä. En\nollut käynyt siellä ennen, mutta ne näyttivät kunnon ihmisiltä --\nminunlaisiltani -- ja kenenlaisilta hyvänsä. Illallisen jälkeen he\nveivät minut mukanaan eräiden henkilöiden seuraan, joita _he_ eivät\nsen paremmin tunteneet -- ne olivat henkilöitä, jotka olivat jossakin\ntekemisissä jonkin dramaattisen koulun kanssa. Siellä oli pari kolme\nnuorta näyttelijätärtä, eräs laulaja ja muuta sellaista väkeä.\nMe istuimme savukkeita polttaen ja aloimme jutella teatterista,\nkirjoista, taidenäyttelyistä ja sen sellaisesta. Mutta äkkiä\nkoputettiin oveen, eräs meistä meni ulos ja tapasi poliisin, jolla\noli pidättämiskäsky mukanaan. He veivät isäntämme pojan mukanaan...\nKysymyksessä oli murha...\".\n\nHugh oli hetken vaiti. \"Se oli Bedford Mansionin salaperäinen\ntapahtuma. En usko, että muistat sitä; luultavasti et tullut\nsiitä silloin lukeneeksikaan. Hän oli murhannut erään henkilön...\nYksityiskohdathan ovat tässä samantekeviä, mutta minä ajattelen\nsaamaani vaikutelmaa. Ensin hauska, hyvinvalaistu huone ja siinä\nmuka kelpo ihmisiä -- ja sitten aukenee ovi, sisään astuu poliisi\nja kylmä viima käy kautta huoneen. _Murha!_ Eräs nuori tyttö, joka\nnäytti hyvin tuntevan nuo ihmiset, selitti minulle kuiskaten mitä oli\ntapahtumassa. Tuntui siltä kuin olisi avautunut lattialuukku johonkin\nsyvyyteen, jonka oli aina tiennyt siellä olevan, mutta johon ei\nmilloinkaan ollut oikein uskonut.\"\n\n\"Niin kyllä\", virkkoi mr Britling. \"Niin kyllä.\"\n\n\"Aivan samalta tuntuu minusta, kun on tämä sotajuttu kysymyksessä.\nTäällä meillä ei ole mitään oikeata kuolemaa. Se pannaan näytteille\nja suljetaan laatikkoihin. Ja onnettomuustapauksien varalta\nkääriydytään suojeleviin verhoihin. Jos hevonen sattuu täällä\npotkaisemaan, niin joudut vuoteeseen ja kohta on kaikki hyvin...\nMutta siellä, siellä oi kuin toisessa kiertotähdessä. Siellä on\nkaiken ulkopuolella... Sinne minä nyt lähden... Sen sijaan että\ntäällä ei ole kuolemaa missään, on siellä kuolema kaikkialla, siellä\nulkopuolella. Meidän tulee tehdä kaikki voitavamme tappaaksemme\ntoisiamme. Tämän maailman selvä vastakohta.\"\n\nMr Britling nyökkäsi.\n\n\"Minä en ole vielä koskaan nähnyt ruumista Dower House'in tienoilla\nei ole ruumiita.\"\n\n\"Me emme ole tahtoneet niitä sinulle näyttää -- sellaisia kaameita\nasioita.\"\n\n\"En minä valita\", sanoi Hugh... \"Mutta -- master Hugh -- master\nHugh, jolle ette ole tahtoneet sellaista näyttää -- ei tule koskaan\ntakaisin.\"\n\nHän jatkoi nopeasti isän luodessa häneen epätoivoisia silmäyksiä:\n\"Minä tarkoitan, että olipa miten hyvänsä, _tämä_ Hugh ei milloinkaan\npalaa. Joku toinen ehkä. Mutta minä tulen olleeksi ulkopuolella,\nja kaikki on oleva toisenlaista...\" Hän vaikeni. Milloinkaan ei mr\nBritling ollut tuntenut itseään niin kykenemättömäksi jatkamaan\nkeskustelua.\n\n\"Asia on sama\", sanoi hän hakien kuvaa ja pakostakin vain jäljitellen\npoikaansa, \"asia on sama kuin jos jokin lähtisi kirkkaasti\nvalaistusta huoneesta ulos lumimyrskyyn korjaamaan kattoa...\"\n\nMuutamia hetkiä olivat isä ja poika kumpikin vaiti. Heissä oli\nomituinen tunne, että oli mahdotonta saada sanotuksi mitä halusivat.\nEi kumpikaan sanonut, mitä oli tahtonut sanoa toiselleen, eikä\nkumpikaan silloin selvästi tajunnut, mitä heillä oli toisilleen\nsanottavaa...\n\n\"Se on ihmeellistä\", sanoi mr Britling.\n\nHugh sai sanotuksi vain: \"Maailma on ylösalaisin...\"\n\n\"Tehtävä on suoritettava\", sanoi mr Britling.\n\n\"Tehtävä on suoritettava\", sanoi Hugh.\n\nVaitiolo venyi pitemmäksi.\n\n\"Sinun pitää nousta aikaisin aamulla\", sanoi mr Britling...\n\n\n8.\n\nKun mr Britling oli yksin huoneessaan, alkoivat kaikki ne ajatukset\nja tunteet, jotka äsken olivat estyneet, tulvia yhä nopeammin ja\nrunsaammin hänen mieleensä.\n\nHänestä tuntui -- tavan takaa oli hän viime vuosina tuntenut samaa\n-- että hän nyt juuri oli pääsemässä Hugh'n perille. Tuollainen\nalinomainen omain lapsiensa \"jälleen löytäminen\" kuuluu kaikkien\nvalppaitten vanhempien kokemuksiin. Hän oli aina pitänyt Hugh'ta\npoikasena ja nyt seisoi hänen edessään mies, joka puhui niinkuin\nmies toiselle miehelle. Ja tuo mies, tuo ihka uusi mies, joka oli\npuhdas ja kirkas kuin äskenlyöty raha, täytti mr Britlingin mielen\nhämmästyksellä ja ihailulla.\n\nTuntui siltä kuin hän olisi ensi kerran havainnut nuoruuden kauneuden\nkatsellessaan Hugh'n hoikkaa, sopusuhtaista, khakipukuista vartaloa.\nHänen avoimissa kasvoissaan, kirkkaissa silmissään, hienoviivaisissa\nkulmakarvoissaan, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin äidin,\nilmeni sanomatonta hentoutta. Ja tuo kirkas, kelpo poika puhui yhtä\nvakavasti yhtä viisaasti kuin mikä ahavanpurema, monissa vesissä\nlionnut vanha junkkari hyvänsä...\n\nPoika oli viisas.\n\nHän ajatteli omin päin; hän ajatteli oman asemansa kauttaaltaan, ei\nomahyväisesti, vaan täynnä vastuunalaisuuden tuntoa. Hän ei palvellut\nsankareita eikä yrittänyt niitä jäljitellä, hän ei sepitellyt mitään\nromanttista tarinaa oman minänsä ympärille. Jos hän oli sukupolven\noikea edustaja, niin tämä sukupolvi oli parempi kuin mr Britlingin\noli ollut...\n\nSiitä mr Britlingin ajatukset siirtyivät siihen huoleen, mitä\nhänellä itsellään oli ollut, kun häntä ei huolittu vapaaehtoiseksi.\nHän tunsi pistävää häpeää ajatellessaan, että nuo kelpo pojat\nkulkivat kohti kuolemaa ja haavoja neljänkymmenen ikäisten ja heitä\nvanhempien miesten maatessa mukavasti kotonaan. Kuinka typerää oli\ntehdä tuollaisia päätöksiä! Siinä nyt olivat isät, jotka olivat\nsuorittaneet päivätyönsä, ampuneet nuolensa, korvanneet jollakin\narvokkaalla työllä kasvatuskustannuksiaan, ja he eivät saaneet\nharjoitusta, heitä ei katsottu kelvollisiksi mihinkään palvelukseen,\nhe olivat hävettävän hyvässä turvassa ja suorittivat joutavaa\naprillityötä ylimääräisinä konstaapeleina. Sill'aikaa heidän nuoret,\nviattomat poikansa, joita ei vielä oltu koeteltu, joiden kasvavat\nmahdollisuudet olivat vielä ilmenemättä, joutuivat kuoleman kitaan,\njuoksuhautoihin... Sota jättäisi maailmaan vain raajarikkoja,\nvanhuksia ja lapsia...\n\nHän tunsi itsensä kurjaksi pelkuriksi, joka lihavana, ahdashenkisenä\nja harjoittamattomana piiloutui Maryn elämästä kohonneen rakkaan\nvesan taakse.\n\nHän kärsi voimattoman nöyryytyksen tuskia.\n\nKuinka typerästi maailmaa johdettiinkaan?\n\nHän joutui raivoon. Hän ei voinut jäädä makaamaan vuoteeseensa, hän\nnousi ja alkoi kävellä huoneessaan törmäten pimeässä tuoleihin ja\npöytiin... Me olimme liian typeriä suorittaaksemme yksinkertaisimpia\ntehtäviä: lähetimme poikamme rasituksiin ja armottomaan vaaraan,\nlähetimme heidät huonosti varustettuina, vailla riittävää tukea,\nlähetimme lapsemme Molokin tuleen, koska me englantilaiset olimme\nolemukseltamme tylsää, pyylevää, teeskennellyn hyvänluontoista,\nvanhaa ja keski-ikäistä väkeä. (Niin hän koetti jakaa itsesyytöksen\nsietämätöntä taakkaa toistenkin osalle.) Miksi hän ei tehnyt mitään\nasioiden muuttamiseksi, niiden korjaamiseksi? Mitä hyödytti omaksuttu\nvaatimattomuus, suvaitsevaisuuden ja luottamuksen yritykset noita\nvanhoja juristirenttuja, noita loruavia puhujia, noita paksupäisiä\nupseereja ja ahdasmielisiä virkamiehiä kohtaan. Ne sallivat\nEnglannin nuorison joutuvan teurastettavaksi... Vanhat miehet\nistuivat vaaran ulkopuolella valmistellen nuorukaisille kuolemaa\njuoksuhautoihin. Sellainen oli todellisuus. \"Poikani!\" huusi hän\nkiivaasti pimeässä. Hänessä elävä kansallisen epäpätevyytemme tunto\nkävi tuskalliseksi, fantastisen pistäväksi. Tuntui siltä kuin kaikki\nhänen hellimänsä harhaluulot olisivat hävinneet... Mitä auttoi, jos\nsai ihmiset uskomaan, että tuolla ylemmissä piireissä suunniteltiin\njonkinlaista suurta vastasiirtoa, jonka oli määrä johtaa voittoon\nOli päivänselvää, ettei niillä ollut mielikuvituksen voimaa eikä\nälyä yhteensä edes niin paljoa, että olisivat voineet vastasiirron\nkeksiä. Mikä tylsä joukko hyvänsä voi tehdä vastarintaa, mutta\nvain mielikuvitus voi antaa iskun. Mielikuvitus! Meidän kai olisi\nparasta olla iskemättä. Me voisimme iskeä ilmassa. Me voisimme\niskeä merellä. Me voisimme iskeä lujasti Gallipolissa sen sijaan,\nettä tiputtelisimme sinne riittämättömiä armeijoja niinkuin isämme\ntiputtelivat miehiä Sedanin luo... Mutta ukot, istuvat yhä vain\npöytiensä ääressä kylläisinä ja unisina pudistellen vanhoja viekkaita\npäitänsä. Sanomalehdistö lörpöttelee saaden aikaan omituisia\nkaksimielisiä ääniä kuten myrskyn käsiin joutunut laivanlasti\napinoita. Vanhat poliittiset naikkoset hankkivat edelleenkin paikkoja\nkelvottomille miehille ja hyökkäävät jokaisen johtajaksi kelpaavan\nmiehen kimppuun, käyttäen häväistysjuttuja, solvausta ja valhetta...\n\nSota oli kadottanut kaiken ylevyytensä, kunnianhohteensa ja\ndraamallisuutensa.\n\nAinoa toivomme oli nyt uuvuttaminen. Ainoa strategiamme oli korvata\nveri verellä -- siinä uskossa, että meidän säiliömme osoittautuisi\nsyvemmäksi...\n\nNyt tuohon säiliöön asteli Hugh, nuorena ja hymyillen...\n\nSota muuttui painajaisuneksi...\n\n\n9.\n\nAamulla mr Britlingin kasvot olivat kalpeat yöllisen aatosmyrskyn\njäljeltä, Hugh'n sitävastoin raikkaat, kuten terveellisen unen\njälkeen ainakin. He käyskelivät nurmikolla, ja mr Britling puheli\ntoivehikkaasti yleisestä tilanteesta, kunnes tuli aika lähteä\nasemalle...\n\nPieni vanha asemapäällikkö ymmärsi heti asian ja oli läsnä, kun he\nviimeisen kerran puristivat toistensa kättä.\n\n\"Onnea matkalle, Hugh!\" huusi mr Britling.\n\n\"Onnea matkalle!\" huusi pieni vanha asemapäällikkö.\n\n\"Ei se ero ole helppoa\", sanoi hän mr Britlingille junan liukuessa\npois. \"Täällä on monet jäähyväiset senjälkeen kun tämä pitkä sota\nalkoi. Monet. Ja osa ei tule enää koskaan takaisin.\"\n\n\n10.\n\nMuutamaan päivään mr Britling ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin\npoikaansa ja sydämessä tuntui aina kumea kipu. Hänestä tuntui samalta\nkuin kerran aikoja sitten, kun hän odotti alakerrassa ja Hugh oli\nyläkerrassa kirurgin veitsen alla. Mutta tällä kertaa leikkaus jatkui\njatkumistaan. Pahimmassa tapauksessa hänen pojallaan oli vain yksi\nmahdollisuus neljästä tai viidestä tulla surmatuksi tai pahasti\nhaavoitetuksi, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota yhtä\nmahdollisuutta. Hän tunsi kuinka se painoi mieltä, kuinka se lamasi...\n\nMutta sen sijaan, että olisi murtunut tuon painoi alla, hän\nsangviinisen mielenlaatunsa avulla siitä vapautui. Hänen ajatuksensa\nsuuntautuivat äkkiä noihin neljään muuhun mahdollisuuteen. Aivan kuin\ntiloiltaan suistunut nivel olisi luiskahtanut oikeaan asentoonsa. Se\ntapahtui yhtä nopeasti. Hän huomasi sopeutuneensa siihen ajatukseen,\nettä Hugh oli hengenvaarassa. Siitä oli tullut tosiasia, tottumus.\nHän saattoi sietää sen ja hoitaa asiansa...\n\nHän matkusti Lontooseen ja tapasi klubissa toisia, jotka olivat\nsamassa kadotuksessa. Hän käsitti nyt, ettei ole erikoisen\nihmeteltävää, eikä harvinaisen traagillista, jos on poika rintamalla.\n\n\"Minun poikani on Gallipolissa\", sanoi eräs \"Siellä on kovat paikat.\"\n\n\"Minun poikani on Flanderissa\", sanoi mr Britling. \"Hänen täytyi\nvälttämättä päästä rintamalle. Hän on kolmea kuukautta vaille\nkahdeksantoista. Hän ilmoitti väärän iän.\"\n\nHe jatkoivat keskustelua siirtymällä sanomalehtien tietoihin,\nikäänkuin maailma olisi aivan ennallaan.\n\nMutta ennen Hugh'n postikortin saapumista mr Britling vartioi\npostinkantajaa kuin lemmensairas tyttönen.\n\nHugh kirjoitti useammin kuin hänen isänsä oli tohtinut toivoa,\nuseimmiten lyijykynällä. Näytti siltä kuin hän olisi alkanut\ntuntea synnynnäistä puheluhalua ja hiukan kaivannut myötätuntoista\nkuulijaa. Park, hänen koulutoverinsa, joka oli ilmoittautunut\nyht'aikaa hänen kanssaan, ei tuntunut olevan mikään teoreetikko.\n\"Park muuttuu kovaksi käskijäksi\", kirjoitti Hugh. \"Hän onkin nyt\nkersantti, ja siitä syntyy välillemme jonkinlainen juopa.\" Mr\nBritlingin oli erinomaisen vaikea sepittää vastauskirjeitä. Oli\npaljon vakavia, syvällisiä asioita, jotka hän tahtoi ottaa puheeksi\nkoskaan kuitenkaan sitä tekemättä. Sen sijaan hän kertoi huolellisen\nyksityiskohtaisesti Dower House'in pikku tapahtumista. Pari kertaa\nhän antautui ampumaan teologisia ja filosofisia jäniksiä, jotka Hugh\noli ajanut esiin, ja jäljitteli siten puolittain itsetiedottomasti\npoikansa tyyliä. Mutta niitä Isän ihannekirjeitä sodassa olevalle\npojalle, joita hän öisin sommitteli, ei koskaan kirjoitettu. Saattoi\nolla yhdentekevää, sillä on paljon sellaisia asioita, joita on helppo\najatella, mutta paha sanoa...\n\nHugh ei antanut mitään erikoisen tarkkoja tietoja itsestään eikä\njokapäiväisistä tehtävistään. Sen, mitä hän nyt kirjoitti, täytyi\nkulkea sensuuritse, ja kaikenlaiset varmat tiedonannot voivat\naiheuttaa kirjeen pidättämisen. Mr Britling arveli, että hän\nenimmäkseen makaili majoitettuna jonnekin rintaman taakse, mutta\ntasaiseen, hävitettyyn paikkakuntaan, jonne kuului järeiden tykkien\njymy. Hän otti kuvalehdet mielikuvituksensa avuksi. Toisinaan hän\najatteli hänen olevan kauempana rintaman takana Beauvais'n tapaisissa\nmiellyttävissä vanhoissa kaupungeissa ja kuvitteli sotilasryhmiä\nkuljeksimassa kahviloiden edustalla; toisinaan hän täytti helposti\nantautuvilla mielikuvilla väitteen, jonka mukaan koko Pas de Calais\nnyt oli pelkkää laajaa englantilaista leiriä. Hän täytti taulun\nlieassa olevilla hevosilla, teltoilla ja harmaiksimaalatuilla\nvaunuilla ja asetti etualalle Hugh'n -- käsivarret paljaina ja sanko\nkädessä...\n\nHugh'n kirjeet käsittelivät vuoron perään kahta eri asiaa: toinen oli\nsotataidon herättämä mielenkiinto, toinen sodankäynnin aiheuttama\nvastavaikutus. \"Kun on vapautunut mielenliikutuksistaan\" kirjoitti\nhän, \"ja kun on lakannut kapinoimasta (kuten ajan oloon lakkaakin)\nkaikkia kauhuja ja hävityksiä vastaan, niin alkaa tajuta, että\nsota on ehdottomasti maailman parasta peliä. Eiköhän siinä olekin\nsodan varsinainen voima. Eikä kunnianhimossa, julmuudessa ja muussa\nsentapaisessa, kuten isä aikoinaan kirjoitti lentokirjasessaan.\nNuo seikat ovat ikäänkuin sodan puolusteena, ne heittävät sotaan\npelokkaita ja vajaamittaisia henkilöitä, mutta pääasia on siinä,\nettä itse asia ottaa valtoihinsa toimeliaan mielikuvituksen. Se\non valtavaa peliä. Sen sijaan että rajoituttaisiin määrättyyn\nkenttään ja muutamiin harvoihin välineisiin, kuten useimmissa\nmuissa peleissä on laita, on koko maailma kenttänä ja saa käyttää\nhyväkseen mitä mieli tekee. Saa käyttää jokaista mielikuvituksen ja\nkeksintäkyvyn hiukkasta, mikä sattuu miehestä löytymään. Se onkin\nihmeellistä... Mutta oikeat sotilaat eivät ole julmia. Eikä sota\nole julmaa olemukseltaan. Ainoastaan seurauksiltaan. Täällä saa\nkuulla keskustelun sirpaleita, jotka valaisevat asioita. Useimpiin\nraakuuksiin ovat ihan ilmeisesti syypäitä kiihtyneet sotamiehet,\njoissa on vielä siviili-ihmistä jäljellä, miehet, jotka ovat\njonkunlaisessa tulehdustilassa, Suurin osa Saksan armeijaa oli\nsodan alkuaikoina oikeastaan hullaantuneita siviilihenkilöihin.\nSiviilihenkilöitä, jotka tietysti olivat harjoitelleet, mutta\nsittenkin olivat siviilimiehiä sielultaan. Ne olivat kunnollista,\njärjestyksenhaluista, siistiä ja lainkuuliaista väkeä, joka äkkiä\ntemmattiin juuriltaan ja singottiin mitä kaameimpiin olosuhteisiin.\nHe tunsivat syöksyvänsä kohti kuolemaa ja pitivät säädyllisyyttä\nolleena ja menneenä. He otaksuivat, että jokaisella belgialaisella\noli tykki aidan takana ja puukko saapasvarressa. He näkivät palavia\nkyliä, ruumiita ja palasiksi ruhjoutuneita ihmisiä. He elivät\njonkinlaisessa painajaisunessa. He eivät tienneet mitä tekivät.\nHe tekivät ilkitöitä aivan samoin kuin joskus teemme ilkitöitä\nunissamme...\"\n\nValiten äitinsä tapaan nopeasti kantansa hän sinkosi esiin\nloppuväitteensä: \"Asevelvolliset ovat sodan kirouksena... Puolet\nsaksalaisista ja iso joukko ranskalaisia olisi pitänyt päästää\nkorkeintaan kymmenen peninkulman päähän taistelukentältä.\n\n\"Tuon tekevät ilmieläväksi ne päiväkirjat, joita ranskalaiset ja\nenglantilaiset ovat löytäneet kaatuneilta. Sinähän tiedät, että\nsodan alussa jokaisen saksalaisen sotilaan tuli pitää päiväkirjaa.\nOli annettu nimenomainen määräys. Tarkoituksena oli herättää heissä\nmielenkiintoa sotaa kohtaan. Niinpä kokosivatkin meikäläiset\nniitä kaatuneilta ja haavoittuneilta tuhansittain... Ne auttoivat\nymmärtämään, etteivät saksalaiset oikeastaan olekaan sotilaita\n-- siinä mielessä kuin meikäläiset. He ovat tottelevaista,\nlainkuuliaista, älykästä väkeä, joka on tähän pakotettu. Heidän\ntäytyy pitää sotaa jonkinlaisena romanttisena ja melodraamallisena\ntai moraalisena tapahtumana tai traagillisena kohtalona. Heidän\ntäytyy ulvoa 'Deutschland'-laulujansa tai sekoittaa Jumala asiaan. He\neivät ota sitä pelin kannalta kuten meidän miehemme.\n\n\"Minä tunnustan käyväni siihen kuin peliin. Toisinaan kadun, etten\nlähtenyt Teddyn kanssa upseerikouluun, joten olisin päässyt paremmin\nsiihen syventymään. Minä olin liian ylimielinen tähän sotahommaan\nnähden. Nyt minä uneksin upseerinvirkaa...\n\n\"Tuo päiväkirjajahti se juuri tekee sodan älyllisessä suhteessa\nviehättäväksi. Kaikkea, mikä suinkin voi johtaa voittoon, on\najateltu ja koeteltu. Saksalaiset harrastavat sielutiedettä paljoa\nenemmän kuin me samoinkuin he harrastivat sotaa enemmän kuin me,\nmutta he eivät näytä olevan todella eteviä siinä aineessa. Niinpä\nhe yrittivät saada koko miehistönsä ymmärtämään sotaa sill'aikaa\nkun meidän poikaimme parvessa kaikuu 'Tipperary'. Mutta miehetpä\neivät kirjoitakaan niitä kauniita asioita, joita heidän pitäisi,\nvaan useimmat merkitsevät muistiin aterioitaan, joten muutamat\npäiväkirjat ovat pelkkiä ruokalistoja, toiset taas sisältävät mitä\nkauhistuttavimpia kertomuksia väkivallanteosta ja ryöstöistä.\nRanskalaiset niitä kääntävät ja julkaisevat. Saksalaiset antaisivat\nmitä hyvänsä, jos saisivat takaisin nuo tuhmat paperit, ja nyt on\nannettu määräys, ettei kukaan saa lähteä taisteluun minkäänlaisia\nkirjoitettuja papereita mukanaan... Meikäläiset ovat niin kärkkäitä\nnoihin asiakirjoihin, ja ovat niin hyvin tajunneet tuollaisten\nsatunnaisten merkintöjen arvon, että saksalaisen hyökkäyksen rauettua\non eräs tärkeimpiä huolia onkia esiin asiakirjoilla varustetut\nvainajat ja katsoa mitä heiltä löytyy... Se on omituista urheilua,\ntuo ruumisten kalastaminen. Meikäläisillä on köydessä jonkinlainen\nkolmiväkäinen koukku, se heitetään ja vedetään takaisin. Toisella\npuolen tehdään samoin. Tässä eräänä päivänä oli erääseen ruumiiseen\nHooghe'in läheisyydessä tarttunut molempain puolien koukut, joten\nsyntyi köydenveto. Tarkk'ampujat pitivät silmällä niitä, jotka\njoutuivat liiaksi intoihinsa. Useita haavoittui. Irlantilaiset -- se\noli eräs irlantilainen rykmentti -- saivat ruumiin -- tai ainakin\nparemman puolen...\n\n\"Kun nyt olen kersantti, puhuu Park jälleen minulle kaikista näistä\nasioista, ja meidän luutnanttimme on liian toimekas ollakseen\nvälittämättä tuollaisista teknillisistä yksityisseikoista. Ne\novat pelkkiä teknillisiä yksityisseikkoja. Sellaisina niitä on\nkäsiteltävä. Kuollutta ruumista ei pidetä äsken surmansa saaneena\nmiehenä, jolla kenties oli vaimo ja liikesuhteita, ehkäpä myöskin\ntaipumusta ostereihin tai konjakkiin. Tai olentona, joka on nauranut\nja itkenyt ja karttanut kärsimystä. Se pilaisi koko asian. Häntä\npidetään pelkkänä univormuna, jonka merkeistä näkyy millaista väkeä\non vastassamme ja johon kenties sisältyväin paperien nojalla voimme\nPäätellä missä määrin hän ja hänen joukkonsa alkavat väsyä koko\njuttuun...\n\n\"Koko tämä elämä vaikuttaa karkaisevasta, eikä vain ruumiiseen, vaan\nmyöskin mieleen. Täällä eletään toisella tasolla. Muistathan, että\npuhuit -- juuri ennen tänne lähtöäni -- Dower House'in tienoista --\nja ulkopuolella olemisesta. Tämä on ulkopuolta. Täällä on toiset\nolosuhteet. Miehemme ovi kyllä helläsydämisiä yhä edelleen, kun\npienet oliot -- kissanpojat, linnut tai kukat -- ovat kysymyksessä\nNiinpä on rintaman takana kaikkialla sotilaitten puutarhamaita.\nMuutamat ovat oikein sieviä pikku tilkkuja. Mutta joutavaa on\nväittää, että me täällä osoittaisimme minkäänlaista hellyyttä\nhaavoittuneille, ja -- sanoakseni asian oikean laidan -- viholliseen\nkohdistuvaa sääliä ei ole hitustakaan. Ei hituistakaan. Ei sellaisen\ntunteen jälkeäkään. Aikaisemmin haavoittuneita hellittiin -- on\nminulle kerrottu -- ja osoitettiin kunnioitusta kuolleille. Nyt tuo\nkaikki on mennyttä. Sen jälkeen on ollut julmuuksia kaasuja, asioita,\njotka eivät unohdu. Kaikki on ankarampaa. Miehet taipuvat nyt\nnauramaan sille, joka saa kuulan itseensä, ja pahoin haavoittuneet\nheitä harmittavat. Eräänä päivänä, kerrotaan makasi essexiläisten\njuoksuhaudan edustalla roteva saksalainen. Hän kävi kiusalliseksi,\nhinattiin sisään, vietiin linjojen taakse ja haudattiin. Kun hänet\noli saatu hautaan, oli joku ystävällinen sielu pystyttämässä taulua,\njohon oli kirjoitettu 'Jonkun Fritz', kun samassa räjähti granaatti\naivan ääressä. Se paiskasi miehen tauluineen muutaman sylen päähäni\nhaavoitti hänet ja toi Fritzin jälleen ilmoille. Hän nousi kerrassaan\nilmaan ja pyöri kuin tuulimyllyn siivet. Tuota pidettiin mainiona\npilana niille, jotka olivat vaivautuneet hänet hautaamaan. Muutamaan\naikaan ei kukaan halunnut koskea Fritziin, joka nyt makasi jonkin\nkyynärän päässä alkuperäisestä leposijastaan. Sitten hän joutui yhä\narveluttavampaan tilaan, ja muutamat terveydenhoidon harrastajat\nhautasivat hänet uudelleen. Tällä kertaa oli kirjoituksena 'Jonkun\nFritz. Lepää rauhassa'. Mutta sattuipa niin, että hän sinkosi jälleen\nesiin. Palasina, juoksuhaudassa kajahteli nauru ja huudot: 'Kelpo\nFritzimme! Ei tämä ylösnousemusta ole, Fritz'...\n\n\"Eräs toinen juttu, joka soveltuu juoksuhautojen aurinkoiseen\nmielialaan, on tulilankatemppu. Meillä on kahdenlaista tulilankaa,\ntoista, joka palaa hitaasti, jardi ja minuutti, ja sopii\nkäsigranaateissa ja sen sellaisessa käytettäväksi, ja toista, joka\njuoksee sata jardia sekunnissa -- miinoja varten ja niin edespäin.\nJälkimäinen on huolellisesti erotettu edellisestä punomalla\nsiihen silmäänpistävä punainen lanka. Kuten isä tietää, on sekä\nvihollisella että meillä -- kun juoksuhaudat ovat riittävän likellä\ntoisiaan -- tapana virkistää toisiamme heittämällä koruttomia,\nmutta tehokkaita, läkkirasioista valmistettuja käsigranaatteja.\nKun tuollainen granaatti putoo brittiläiseen juoksuhautaan, niin\njoku heti sieppaa sen ja heittää takaisin. Englantilaista mieltä\nilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää saksalaista hänen\nomalla petardillaan. Kun granaatti putoo saksalaiseen juoksuhautaan,\nniin kaikki juoksevat tiehensä. (Meidän juoksuhautojemme pojat\nainakin niin väittävät, vaikka luultavasti on kummallakin puolella\npoikkeuksensa.) Jos pommi räjähtää, niin se räjähtää. Ellei, niin\nHans ja Fritz ryömivät piankin katsomaan mitä on tapahtunut.\nToisinaan ei tulilanka ole kunnolla syttynyt; heittäjä on ollut\nhermostunut tai lanka ei ole palanut säännöllisesti. Silloin pistää\nHans tai Fritz siihen uuden langan ja lähettää sen takaisin hellän\nhuolellisesti. Saksalaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti,\nkun saa tärähdyttää englantilaista hänen omalla petardillaan...\nMutta nyt astuu näyttämölle sotilaallinen nero. Eräs lahjakas\nhenki meikäläisten joukosta hankki (luultavasti varastamalla)\nkappaleen miinansytytyslankaa, nopeata lajia, ja vietti uutteran\npäivän kirvoittamalla siitä pois punaisen langan ja muuttamalla sen\naivan hitaamman veljen näköiseksi. Sitten kiinnitettiin palasia\nläkkipommeihin ja lähetettiin ne -- tietenkin sytyttämättöminä --\nsaksalaisten juoksuhautaan. Seurasi pitkä, mutta hilpeä väliaika.\nMinä voin nähdä, kuinka pojat pysyttelevät piilossa. Sitten Hans ja\nFritz varmaan ryömivät katsomaan, tutkivat palamatonta tulilankaa,\nryhtyivät sitä sytyttämään lähettääkseen sen, kuten tapa on,\ntekijällensä takaisin...\n\n\"Ankara, saksalaisesta juoksuhaudasta kuuluva paukaus ilmaisi\nsytyttämishetkeä ja Hansin ja Fritzin lähtöä vähemmän leikillisiin\nmaailmoihin.\n\n\"Brittiläisen juoksuhaudan nero ryhtyi valmistamaan toista\nyllätyspommia -- Kurtin ja Karlin saapumisen varalle...\n\n\"Hans, Fritz, Kurt, Karl, Michel ja Wilhelm -- sitä jatkui aika\nkauan, ennenkuin rupesivat epäilemään...\n\n\"Kirjoitit kerran, että nykyaikana pitäisi olla metallista\nvalmistettuja sotilaita taistelulinjoilla. Minusta tuntuu, isä hyvä,\nettä kaikki todellinen taistelu on...\"\n\n\n11.\n\nKaikki Hugh'n kirjeet eivät käsitelleet noita kammottavia teknillisiä\nyksityiskohtia. Uutisia ja juttuja ei aina tullut kuultaviin; oli\nharvinaista, että joku upseerinarvolla varustettu nuori mies halusi\nalentua keskustelemaan ammattiasioista parin muun kanssa, joilla ei\ntuota arvoa ollut; sanomalehtiä näki vähän, vielä vähemmän karttoja,\nja vaikka Hugh olikin Ranskassa tykkien kuuluvissa, saattoi hänestä\naika ajoin sodankäynti tuntua yhtä ikävystyttävältä kuin Englannissa\ntoisinaan. Mutta hänen sotilaallisia menetelmiä koskevat arvostelunsa\ntaukosivat. \"Asiat suoritetaan täällä paremmin\", huomautti hän, ja\n\"me olemme täällä lähempänä todellisuutta. Minä alan kunnioittaa\nkapteeniani. Hänessä on kehittymässä jonkinlaista paikallisvaistoa.\nMeidän onneksemme!\" Eräässä toisessa kohdassa hän ihmeen\nluonteenomaiseen tapaan harkiskeli, oliko hän alkanut tottua armeijan\ntapoihin, oliko alkanut tajuta niiden merkitystä, vai kehittyivätkö\narmeijan menettelytavat yhä lähemmäksi pätevyyden rajaa sitä mukaa\nkun tultiin lähemmäksi vihollista. \"Täällä ei ole sitä kiusallista\ntunnetta, että sota lopultakin on pelkkää harhaluuloa. Se on jo\ntervettä järkeä ja elämän tehtävää...\n\n\"Englannissa minulla aina oli kihisevä tunne, että olin puettu\nunivormuun kuin johonkin valepukuun...\n\n\"Koskaan ennen tänne tuloani en voinut uneksiakaan, kuinka suuri\nosa sotaa on odotusta, tottelemista ja harjoitusta, mikä kaikki\nliiankin ilmeisesti on vain keino estää meitä havaitsemasta, miten\nkauan meidän oli odotettava. Luulen, ettei ole kovin vaarallista\nkuvailla sitä paikkakuntaa, jossa nyt olen; se muodostaa jonkinlaiset\nnäyttämölaitteet, jotka ovat tavallaan yhtä maata kuin meidän\njokapäiväinen elämämme täällä. Se on kylä, joka on ainoastaan\nosittain ammuttu hajalle. Kylässä ei ollut koskaan taisteltu;\nsaksalaiset eivät olleet tulleet likemmäksi kuin kahden peninkulman\npäähän, mutta silloin tällöin kuukausien kuluessa se oli ollut\ntykkitulen alaisena ennen meidän etenemistämme. Melkein kaikki talot\novat jäljellä, mutta ei yhtään ikkunaa, jossa olisi neliöjalkaakaan\nlasia eheänä. Pari taloa on palanut ja pari muuta näyttää jokin\nmieletön jättiläinen potkaisseen hajalle. Me nukumme neljän tai\nviiden miehen ryhmissä huoneiden lattioilla; asukkaita ei ole\nmontakaan jäljellä, mutta kyläravintola on yhä käynnissä. Siellä\non kurja, rasittunut biljardipöytä, sangen pieni sangen suurine\npalloineen -- ja kepit ovat pahoinkuluneet. Se on paikkakuntamme\nsuuri huvi. Ortheris tekee ihmeitä sen ääressä. Hän sanoo rupeavansa\nmerkitsijäksi, 'pirunmoiseksi markööriksi', kun jättää armeijan.\nSeutu ympärillämme on lakeata -- vailla ääriviivoja -- autiota.\nKuinka kaipaankaan kukkuloita, vaikkapa vain Essexin multakasoja.\nSitten kulkee tie eteenpäin, tiilitie, armottomasti kulunut,\npoppelien reunustama. Aivan kylän laidassa päättyy mekaanisten\nkuljetusneuvojen tie ja siellä on jonkinlainen varikko, josta kaikki\nkuljetetaan edelleen muulien tai ihmisten selässä tai polkupyörällä\njuoksuhautoihin. Se on ainoa liike, mitä kylässä näkee, ja minä\nolen viettänyt tuntikausia katsellen kuinka miehet kuormaavat\nruokaa tai ampumatarpeita, tai olen itse ruvennut heitä auttamaan.\nPitkin päivää kuulee tykkien jyskeen, joka tuntuu jonkinlaisena\nkumahduksena vatsassa, ja silloin tällöin ilmestyy lentokone, joka\nkulkee hyvin korkealla ja näyttää varsin pieneltä. Juuri tässä takana\non poppeliryhmä, jota saksalainen granaatti on kurittanut. Puut ovat\nkatkenneet ja pirstoutuneet mitä hämmästyttävämmällä tavalla: aivan\nsäpäleiksi ja liuskoiksi kuten rottinkikeppi, joka on murrettu ja\nvääntelemällä katkaistu. Joutoaikansa voi viettää joko tähystelemällä\nlentäjiä tai pelaamalla jalkapalloa, kaksikymmentä kummallakin\npuolella, tai istumalla huoneessaan, seisomalla kynnyksellään\ntai menemällä kapakkaan neljän, viiden miehen jonoon odottamaan\nbiljardivuoroansa. Lopultakin joutuu istumaan. Ja niin isä saa nämä\nsummattomat kirjeet.\"\n\n\"Summattomat!\" virkahti mr Britling. \"Tietysti -- hän kyllä kasvaa\ntuosta irti.\"\n\n\"Ja hän kirjoittaa varmaan joskus. Hän kirjoittaa.\"\n\nHän jatkoi kirjeen lukemista.\n\n\"Me luemme, luonnollisesti. Mutta täällä ei suurinkaan kirjasto\nriittäisi. Meille sopivat kaikenlaiset kirjat, mutta luullakseni ei\ntavallisella hempeätunteisella romaanilla ole samaa viehätysvoimaa\nkuin rauhan aikana. Muutamat käyvät aivan odottamatta käsiksi\nvakavaan kirjallisuuteen. Kelpo Park esimerkiksi sanoo tahtovansa\nkirjoja, joissa on pureskeltavaa; hän lukee parhaillaan 'Lajien\nsynnyn' halpahintaista painosta. Ennen hän tapasi pitää Florence\nWardenia ja William le Queux'ta kirjallisuuden äärimäisinä huippuina.\nOlisin kiitollinen, jos voisit lähettää hänelle Metshnikovin 'Ihmisen\nluonnon' tai Pearson'in 'Vapaan ajattelun etiikan'. Minä huomaan\nkehitteleväni hänen hentoa mieltänsä. Mutta minulle ei, isä. Ei\nmitään sellaista minulle. Minä kaipaan täällä vain kirjallista\nopiumia. Kaipaan jotain, jossa on puhe fauneista ja nymfeistä metsän\navaroilla aukeamilla. Tahtoisin lukea Spenserin 'Keijukaisten\nkuningattaren'. En luule sitä lukeneeni, mutta joka tapauksessa\nminulla on hyvin selvä vaikutelma ritareista ja lohikäärmeistä ja\nnoidista ja ilkeistä noita-akoista, jotka liikkuvat jonkinlaisessa\nprerafaeliittisessa seinäverhomaisemassa -- mutta kirkkaammassa\nvalaistuksessa. Voisin ehkä käyttää jotakin Hewlett'in 'Forest\nLovers' kirjan tapaista. Tai Joseph Conradia, kun hän on sillä\ntuulella kuin Kew Palmhouse'issa. Sitten on vielä eräs kirja, jota\nkerran silmäilin jonkun tuttavan luona Lontoossa, en tiedä sen\nnimeä, mutta Richard Garnett oli sen kirjoittanut ja siinä oli puhe\njumalista, jotka elivät ahtaanlaisissa taloudellisissa olosuhteissa,\nmutta silmääkiehtovassa aurinkoisessa ympäristössä. Ympäristössä,\njossa ei ollut terästä, paaluja eikä piikkilankaa. Jotain Heinen\n'Firenzen öitä' muistuttavaa. Tervetullut olisi mikä kirja hyvänsä,\njossa olisi puhe Kreikan jumalista, temppeleistä, valkoisista\nkuin norsunluu, purppuraisesta merestä, punaisista viitoista,\njalokivilippaista ja auringonpaisteessa lepäävistä sisiliskoista.\nJospa olisi olemassa toinenkin 'Thaïs'! Miehet täällä ovat\nsaaneet luettavakseen sanomalehtipaperille painettuja kirjallisia\npalasia, joita nimitetään _The Times'in_ plakaateiksi. Palasia,\nmutta enimmäkseen hyvää ainesta. Ne ovat niin pieniä, että vain\nkiihoittavat ruokahalua voimatta sitä tyydyttää. Jotenkin ärsyttävää\n-- ja täällä ei kaipaa mitään ärsykettä... Minä kuvittelin ennen,\nettä lukemisen tarkoituksena on kiihoittaa. Täällä sen päinvastoin\ntulee rauhoittaa...\n\n\"Oletko kuullut puhuttavan kirjasta, jonka nimi on 'Tom Cringle's\nLog'?\n\n\"Sota on kiihoittavaa peliä -- jota minä en milloinkaan ole tahtonut\npelata. Kerran parin kuukauden aikana joutuu jännitykseen. Muuten\non se vain lokaa, sekasotkua ja ikävystymistä, rikki ammuttuja\nrakennuksia, särjettyjä teitä, likaista ympäristöä ja ikävystymistä,\nlisäjoukkojen tuontia ja haavoittuneiden ja uupuneiden vientiä -- ja\nikävystymistä, alinomaista epämääräistä arvailua, kuinka tämä tulee\npäättymään ja ikävystymistä, ikävystymistä ja taas ikävystymistä,\nsuunniteltujen töiden ja matkojen muistamista, elämän menettämisen ja\npäiväin hupenemisen ajattelua ja ikävystymistä, ruhjottuja poppeleita\nja löyhkää, kaikkialla löyhkää, likaa ja ikävystymistä... Ja kaikki\ntämä siitä syystä, että nuo kirotut preussilaiset olivat liian\ntyperiä ymmärtääkseen kuinka ikävystyttäviä he olivat karatessaan\npystyyn ja röyhistäessään rintaansa ja ottaessaan vastaan mr Thomas\nCarlyle'in ylistykset... _Gott strafe Deutschland_... Lähetä siis\nminulle joitakin kirjoja, kirjoja, joissa puhutaan unelmista,\nKiinasta, kuvitetusta posliinista, kultakaudesta ja keijukaisten\nmaasta. Mutta lähetä ne pian ja kirjoita oikein selvä osoite...\"\n\n\n12.\n\nTeddyä kohtasi onnettomuus viikunain vielä parhaillaan kypsyessä mr\nBritlingin suuressa puussa. Cissie toi uutisen mr Britlingille. Hän\nsaapui Dower House'iin, kasvot kalpeina ja peljästyneinä.\n\n\"Minä tulen kertomaan kirjeistä\", sanoi hän. \"Tuli huonoja uutisia\nTeddystä, ja Letty on ihan suunniltaan.\"\n\n\"Eihän hän ole --?\" Mr Britling jätti sanan sanomatta.\n\n\"Hän on haavoittunut ja kadoksissa\", sanoi Cissie.\n\n\"Vankina!\" sanoi mr Britling.\n\n\"Ja haavoittunut. Emme tiedä, _miten_.\"\n\nHän lisäsi: \"Letty on ollut sähköttämässä.\"\n\n\"Sähköttämässä? Kenelle?\"\n\n\"Sotaministeriölle, saadakseen kuulla, miten hän on haavoittunut. Ne\neivät sano mitään. Se on häpeämätöntä.\"\n\n\"Eikö siinä ollut _vaikeasti_?\"\n\n\"Siinä ei ole mitään. Haavoittunut ja kadoksissa! Pitäisihän heidän\nkertoa tarkemmin.\"\n\nMr Britling mietti. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että nyt\nsaattoi milloin hyvänsä saapua tieto Hugh'n haavoittumisesta\nja häviämisestä. Sitten hän koetti vakuuttaa Cissie'lle, että\n\"vaikeasti\" sanan puuttuminen merkitsi, että Teddy oli haavoittunut\nvain suhteellisen lievästi ja että jos hän lisäksi oli \"kadoksissa\",\nniin sotaministeriön oli vaikea heti paikalla saada ehdottoman\ntarkkaa selkoa kaivatuista yksityisseikoista. Mutta Cissie vakuutti\nvain Lettyn olevan \"kauheassa tilassa\", ja mr Britling lähti,\nannettuaan hänelle eräitä konekirjoitustyötä koskevia ohjeita, heidän\nasuntoonsa toistaakseen keksimänsä rauhoittavat näkökohdat Lettylle.\nViimeksimainittu oli vielä kalpeampi kuin sisar ja täynnä kylmää\nnärkästystä sotaministeriöä kohtaan. Selvää oli, että tuon laitoksen\nolisi hänen mielestään ollut velvollisuus pitää parempaa huolta\nTeddystä. Hän tuntui olevan omituisen tunteenomaisen vakaumuksen\nvallassa, että häneltä salattiin jotakin. Yhtä ilmeistä oli, että\nhän katsoi mr Britlingin taipuvan liian hyväksyvälle kannalle\nviranomaisiin nähden.\n\n\"Joka tapauksessa\", sanoi hän, \"olisivat he voineet heti vastata\nminun sähkösanomaani. Minä lähetin sen kello kahdeksan. Kaksi tuntia\novat he halveksivasti vaienneet.\"\n\nTämä uhmaileva, jännittynyt, nurja Letty oli mr Britlingille uusi\nkokemus. Se tapa, miten hän otti vastaan esitetyt lohdutusperusteet\nsai mr Britlingin tuntemaan itsensä jossakin määrin nöyryytetyksi.\n\n\"Vai niin!\" virkkoi Letty. \"Te arvelette, etteivät he mitenkään voi\ntietää, onko hän päässyt vahingoittumattomana saksalaisten puolelle.\nMiten he sitten voivat tietää, että hän on vankina, jos eivät tuota\ntiedä?\"\n\n\"Mutta siinähän oli 'kadoksissa'.\"\n\n\"Se _tarkoittaa_ vankina\", sanoi Letty epäkohteliaasti.\n\n\n13.\n\nMr Britling palasi kotiinsa neuvottomana ja syvästi kuohuksissaan.\nHänessä eli viheliäinen tunne, että Teddyn asiat olivat paljoa\nvakavammat kuin mitä hän oli yrittänyt Lettylle uskotella; tuo\n\"haavoittunut ja kadoksissa\" merkitsi todellisuudessa sitä, että\nmies oli jätetty sangen kaameiden mahdollisuuksien varaan. Hän oli\nhuolissaan Teddyn vuoksi ja vielä enemmän mrs Teddyn vuoksi, jonka\njokainen äänenpaine ja ele ilmaisi vieläkin kaameampia aavisteluja\nkuin hänen. Ja tuo järjetön tunne, että hän oli vastuunalainen, koska\noli auttanut Teddyä saamaan upseeriarvon, oli viheliäisempi kuin\nmilloinkaan ennen. Hän ihmetteli, ettei Letty ollut syytänyt hänelle\nherjaavia syytöksiä.\n\nTämä tapaus oli yhdellä iskulla sivaltanut pois sen suojelevan\ntottumuskuoren, joka oli ehtinyt muodostua Hugh'n lähdön jättämään\nhaavaan. Jälleen oli hänen edessään vain tuo yksi huono mahdollisuus\nviidestä...\n\nHallissa oli Hugh'n lähettämä kirje, joka oli saapunut myöhemmässä\npostissa. Sen näkeminen vaikutti keventävästi mieleen...\n\nHugh oli ollut ensimäisen vuoronsa juoksuhaudassa.\n\nEnnen lähtöänsä hän oli luvannut velipuolilleen kuvailla laveasti ja\nseikkaperäisesti, miltä juoksuhaudoissa oikein näytti. Nyt hän täytti\nlupauksensa. Hän oli ilmeisesti kirjoittanut siinä mielessä, että\nkirje annettaisiin pikkupoikienkin luettavaksi.\n\n\"Kertokaa pikkuveikoille, että minä olen iloinen, jos he\nmenevät Brinsmeadin kouluun. Myöhemmin he luullakseni jatkavat\nStatesministerissä. Otaksun, ettette tahdo lähettää heitä niin kauas\nnäinä levottomina aikoina...\n\n\"Siirtyäkseni nyt näihin juoksuhautoihin, joista olen luvannut\nkertoa. Tärkeintä on ensinnäkin tietää, että ne ovat ahtaita. Ne\nmuodostavat jonkinlaisen negatiivisen seinän. Eniten ne muistuttavat\njättiläismäisiä maan rakoutumia... Mutta ehkä on parempi, jos\naloitan kertomalla kuinka sinne tulimme. Me lähdimme matkaan kello\nyhden tienoissa yöllä kantaen kaikkea, mitä vain voitte kuvitella\nsotilaalla olevan; minulla oli lisäksi pata -- vettä täynnä.\nUseimmilla pojilla oli polttopuukantamuksia ja muutamilla oli\nylimääräisiä leipävaroja. Me marssimme majapaikastamme suunnilleen\npeninkulman tietä pitkin, poikkesimme sitten pelloille, tulimme\npian eräälle kummulle ja katosimme polveilevain juoksuhautojen\nlabyrinttiin, jonka läpi oli kuljettava etulinjoille. Nuo haudat ovat\npaljoa enemmän kuin miehenmitan syvyisiä. Ei näe mitään. Aivan kuin\nkulkisi saviseinäisen solan läpi. Siellä liikutaan hanhenmarssissa.\nTavantakaa joku kompastuu sadevettä varten kaivettuun laskuojaan,\nmanailee jalan vajoamista tai työkkää edellänsä kulkevaa selkään.\nTuota menoa tuntuu kestävän tuntikaupalla. Ainakin se kesti tunnin,\njoten otaksun, että kuljimme pari kolme englanninpeninkulmaa.\nEräässä kohden me kuljimme yli syvänteen ja ojan, jonka reunoilla\noli hiekkasäkkejä ja lauta-aita. Yläpuolellamme näkyivät tähdet\nja silloin tällöin valaisi juoksuhaudan reunoja jonkinlainen\nraketti, joka sinkosi ilmoille ja näytti meille välähdykseltä\njonkin puunlatvan tai etäisen tehtaan katon. Sitten oli eteneminen\nhetken aikaa vaikeampaa, kun silmät huikenivat. Yht'äkkiä, juuri\nkun luulimme marssimisen kestävän loppumattomiin, olimmekin jo\nvarahaudoissa tulilinjan takana ja löysimme miehistön, jonka sijaan\nmeidän piti tulla, valmiina lähtemään takaisin.\n\n\"Entäs itse tulilinja? Aivan samanlainen ojanne hiekkasäkeistä\nmuodostettuine rintavarustuksineen, mutta sitäpaitsi on siellä\nkaivantoja, omituisia suuria koloja, joita tukemaan on käytetty\nläheiseltä rautatieradalta tuotuja aluspölkkyjä. Nämä kammiot ovat\nhyvinkin erilaisia. Useat muistuttavat melkoisesti sitä multamajaa,\njonka me viime kesänä rakensimme puutarhan perälle, mutta näiden\nseinät ovat niin paksut, että kestävät järeän granaatin iskun.\nParas kammio meidän rintamaosallamme oli oikein keikarimaisesti\nkoristettu jonkinlaisilla laudoilla ja ovella, joka oli saatu pari-,\nkolmekymmentä jardia selkäpuolellamme olevista raunioista. Siinä oli\ntulisijakin ja savutorvi ja vesiastioita. Se olikin kaikkein paras\nmonen mailin alueella. Siihen kuului kaivo ja erityinen ojanne,\njota pitkin sinne pääsi, ja pitkin päivää oli siinä menijöitä ja\ntulijoita. Aikaisemmin oli kaivolla ollut pumppu, mutta granaatti oli\nsen murskannut...\n\n\"Nyt te odotatte, että kertoisin saksalaisista ja taisteluista\nja pommituksesta ja muusta sentapaisesta. _Minä en ole nähnyt\nainoatakaan elävää saksalaista_, en ole ollut lähempänä kuin\nkahdensadan jardin päässä räjähtävästä granaatista, mitään hyökkäystä\nei ole sattunut eikä minulle ole annettu Victoria-ristiä. Minä\nolen savessa pahemmin kuin kertoa taidan, olen tehnyt työtä koko\najan, mutta en ole ampunut laukaustakaan enkä taistellut vähintä\nvähääkään. Me olimme puuhassa koko yön -- mutta aivan tavallisessa\ntyössä: korjasimme rintavarustusta -- se työ on suoritettava\nvarovaisesti, sillä vihollisen tarkk'ampujat väijyskelevät --\nkuljetimme selkäpuolelta suuria kuormia ruokavaroja, noudimme\nvettä, työntämällä juoksuhautaamme eräästä kulmauksesta vinosti\neteenpäin. Aterioiminen, siivonteko ja sen sellainen vie koko paljon\naikaa. Me keitämme teetä isoilla padoilla suuressa suojakomerossa,\njota kaksi kokonaista komppaniaa pitää keittiönään, ja sitten\nkannamme padat sankain läpi pistetyssä korennossa plutonillemme.\nMe pesemme astioita, peseydymme ja ajelemme partaamme. Päivällisen\nvalmistamiseen (ja nauttimiseen) kuluu pari kolme tuntia. Tee vaatii\nsekin aikansa. Tämä on kuin leirissä-oloa ja yhteiskekkereiden pitoa\nluonnon helmassa. Tällä kerralla (ja samoin seuraavalla) olemme\nyksissä eräiden sussexilaisten kanssa, jotka ovat olleet täällä\njo ennen ja tuntevat homman... Näyttää siltä, että me joudumme\nsuorittamaan enimmän osan rasittavaa työtä. Tuonnempana me saamme\ntulla tänne yksin, omalle paikallemme... Mutta te haluatte tietysti\nkoko ajan kuulla jotakin saksalaisista. Ne ovat neljännesmailin\npäässä tästä kohdasta, tai lähes neljännesmailin päässä. Kun pääsee\nvarkain vilkaisemaan heidän paikkojaan, niin näkee matalan kirjavan\nkivimuurin -- kivet vain ovat hiekkasäkkejä. Saksalaiset käyttävät\nmustia ja valkoisia, joten ei voi tietää, missä on ampuma-aukko,\nmissä musta säkki. Meikäläiset eivät ole olleet yhtä älykkäitä --\nja yhdenmukaisuutta rakastava sotaministeriömme on antanut meille\nvain valkoisia säkkejä. Epäilemättä se on siistimmän näköistä. Mutta\nmeidän ampuma-aukkomme jäävät siten näkyviin. Toistaiseksi näyttivät\nmustat säkit tarpeettomilta. Saksalaiset ammuskelivat meitä, mutta\nei kovin ankarasti. Ainoastaan yksi meistä haavoittui sattumalta,\nkun kuula lävisti hiekkasäkin rintavarustuksen huipulla. Hän sai\nkaulaansa leikkauksen, joka ei kumminkaan estänyt häntä kävelemästä\ntakaisin. Puolen mailin päässä meistä olevia juoksuhautoja he sentään\npommittivat, ja se näytti sangen kuumalta. Hiekkasäkit sinkoilivat\nympäri. Mutta miehet painuivat syvälle, ja se näyttää pahemmalta kuin\ntodellisuudessa on. Sää oli erittäin miellyttävä, kuten kenraali\nFrench tapaa sanoa. Vietettyämme siten kolme päivää ja yötä ahtaissa\noloissa ja vähäpätöisissä pikkutehtävissä -- eräs niistä etumaisessa\njuoksuhaudassa ja pari hiukan taempana -- ja oltuamme vielä kaksi\npäivää ensimäisenä reservinä palasimme takaisin -- ja odottelemme\ntäällä taas uutta lähtökäskyä.\n\n\"Yön aika on kenties hieman hermostuttavampi kuin päivä. Kun pistää\npäänsä esiin ja katselee ympärilleen, niin näkee himmeänä häämöttävän\nlakean seudun raunioineen ja pienine tummine pisteineen, jotka ovat\nkaatuneiden ruumiita, pitkät, epämääräiset hiekkasäkkilinjat ja\nvalonheittäjät, joiden sädekimput kiertävät kuin tuulimyllyn siivet,\nja silloin tällöin näyttämöä valaisevan kirkkaan tähtipommin. Ja\nilkeä tunne sanoo, että väkeä ryömii ryömimistään juoksuhautojen\nvälillä...\n\n\"Muutamat meikäläiset lähtivät korjaamaan erästä rintavarustuksen\nosaa, joka oli vain yhden hiekkasäkin vahvuinen ja jossa eräs\nmiehistä oli saanut kuulan nahkaansa päivän aikaan. Me teimme sen\nneljän säkin vahvuiseksi aina harjaan asti. Kun oli sitä tekemässä,\npelkäsi koko ajan joutuvansa valonheittäjän kirkkaaseen juovaan ja\ntuntui siltä, että jokin uhkasi äkkiä iskeä takaapäin. Minun täytyi\npäättää olla katsomatta taakseni, sillä muuten olisin kääntynyt\nalinomaa katsomaan... Samalla poikamme ammuskelivat meidän ylitsemme,\njalan korkeudelta päittemme päältä, jotta saksalaiset varmasti\nuskoisivat meidän pysyttelevän juoksuhaudassa...\n\n\"Meille ei sattunut mitään. Me tulimme takaisin aivan ehjinä. Oli\ntyperää jättää tuo rintavarustus vain yhden säkin vahvuiseksi. Siinä\non totuus ja samalla kaikki, mitä minulla on kerrottavaa ensimäisestä\njuoksuhaudassaolostani.\n\n\"Entä saksalaiset?\n\n\"Minä vakuutan, ettei oikeata taistelua sattunut ollenkaan. Minä en\nnähnyt yhtään heistä vilahdukseltakaan.\n\n\"Mutta nähkääs nyt, kuinka kiltti veikko minä olen. Minä olen nähnyt\ntaistelun, todellisen, jännittävän taistelun ja olen säästänyt\nsen viimeiseksi kertoakseni siitä teille... Se oli ilmataistelu.\nJa englantilaiset voittivat. Se alkoi siten, että ilmestyi\nnäkyviin saksalainen lentokone, hyvin korkealla ja pienenpienenä,\nmatkalla linjojamme kohti kaukana vasemmalla. Me voimme päätellä\nsen saksalaiseksi mustasta rististä; he näet koristavat jokaisen\nlentokoneen siivet ja pyrstön mustalla rautaristillä. Upseerimme\nnäki sen kaukoputkellaan. (Hän salli minunkin katsoa.) Äkkiä pom,\npom, pom, ilmestyi rivi pieniä savupilviä sen taakse ja sitten yksi\netupuolelle: meidän zenit-tykkimme ottivat sen vastaan lämpimin\nterveisin. Sitten, yhtä äkkiä, loppui tykkituli ja me näimme\nenglantilaisen koneen suristen leikkaavan saksalaisen tietä. Ne\nolivat kuin kaksi ilmassa risteilevää lintua. Tai ampiaista. Ne\nsurisivat kuin ampiaiset. Kuului hiljaista rätinää -- niinkuin\ntukkaasi harjatessasi kylmässä ilmassa. Ne ampuivat toisiansa.\nSitten luutnanttimme huusi: 'Sattuipas, tuhat tulimmaista!' ja antoi\nkaukoputken Parkille tahtoakseen sen kuitenkin kohta takaisin. Hän\nsanoi nähneensä lentokoneesta irtautuvia palasia.\n\n\"Kun hän tuon sanoi, niin voi varsin hyvin kuvitella itsekin\nnäkevänsä saman, tuolla korkealla, taivaan sinessä.\n\n\"Olipa miten hyvänsä, lentokone kohosi joka tapauksessa pystyyn\npyrstölleen. Jotenkin hitaasti... Sitten se putosi niinkuin pudotettu\nveitsi...\n\n\"Kun näki koneen putoavan, niin tahtomattaankin sanoi: 'Ooooo!'\nSe tuli alaspäin, näytti eräänä hetkenä hiukan tottelevan johtoa\nja putosi taas. Moottorin melu kuului yhä äänekkäämpänä sen\nsuistuessa maata kohti. En ole milloinkaan nähnyt minkään putoavan\nniin nopeasti. Me näimme sen iskevän maata vasten muutamain\nrikkiammuttujen rakennusten keskelle takanamme olevalla kukkulalla.\nSe keikahti ja murskautui palasiksi, pieniksi pirstaleiksi...\n\n\"Nenää viilsi, kun näki sen iskevän maahan...\n\n\"Miten olikaan -- minun ajatukseni kohdistui kokonaan pudonneen\nkoneen miehistöön. Koetin kuvitella, miltä heistä oli tuntunut. Siitä\nhetkestä, jolloin he huomasivat olevansa mennyttä.\n\n\"Miltä ihmeeltä heistä tuntuikaan lopuksi?\n\n\"He putosivat seitsemäntuhatta jalkaa, väittävät miehet; toiset\nsanovat yhdeksäntuhatta. Puolitoista englanninpeninkulmaa!\n\n\"Mutta kaikki pojat hurrasivat... Ja meidän lentäjämme leijaili\nkorkeudessa. Olisi tehnyt mieli ylettyä tuonne ylös ja silitellä\nsen selkää. Se nousi ja lipui kohti saksalaisten linjoja ikäänkuin\nolisi haeskellut toista saksalaista. Nyt se näytti liikkuvan\naivan hitaasti. Se oli englantilainen kone, vaikka emme aluksi\nolleet asiasta varmoja; meidän koneemme ovat trikolorin väreillä\nvarustettuja ikäänkuin olisivat ranskalaisia. Mutta kaikki\nsanovat sen olevan englantilaisen. Se oli eräs meidän erinomaisia\ntaistelukoneitamme. Toistaiseksi se on pudottanut seitsemän\nsaksalaista... Sen enempää ei täällä todellakaan ole taisteltu.\nAikaisemmin, kuukausi sitten, täällä kyllä on ollut kahinaa. Noin\ntusina kaatuneita saksalaisia makaa yhä linjojemme edustalla. Pieniä,\nvääntyneitä vartaloita, ikäänkuin kumoonheitettyjä linnunpelättejä,\nnoin sadan jardin päässä meistä. Mutta siinä onkin kaikki.\n\n\"Ei, juoksuhaudat ovat olleet minulle pettymys. Ne ovat\nikävystyttävän kodikkuuden tyyssija. Ne eivät ole sen kummempia kuin\nmajapaikkamme täällä selkäpuolella. Niissä ei ole liikettä. Minä en\nole voinut keksiä pienintäkään aihetta kiväärini laukaisemiseen.\nEn usko, että saankaan laukaista kivääriäni vihollista kohti --\nkoskaan...\n\n\"Otaksun, että isä on huomannut Rendezvous'n uuden ylennyksen.\nHän on yksi niitä henkilöitä, joista nuoret upseerit juttelevat.\nKaikki luottavat häneen. Muistatko, kuinka Manning tapasi häneltä\npiiloittautua?...\"\n\n\n14.\n\nMr Britling luki tuon kaikki, sitten hänen ajatuksensa palasivat\nTeddyn katoamiseen, ja jälleen johtui mieleen Hugh. Poika oli\nnyt rintamalla asti, ja täytyi terästää itseänsä siitä johtuvain\nmahdollisuuksien varalta. Miten olikaan, ei mr Britling ollut\notaksunut hänen niin pian joutuvan tulilinjalle, vaikka hänen\ntoisaalta olikin vaikea keksiä syytä miksi ei niin olisi käynyt. Hän\nhuomasi, että stoalaisuuden läksyt oli luettava uudelleen alusta\nalkaen.\n\nHän luki kirjeen kahdesti ja haki sitten jonkinlaista päivänmäärää.\nHän epäili, että kirjeitä toisinaan viivytettiin...\n\nNeljä päivää myöhemmin tuo epäluulo tuli vahvistetuksi, kun saapui\nHugh'lta uusi kirje, jossa hän kertoi toisesta juoksuhautavuorostaan.\nTällä kertaa oli ollut melkoista vilkkaampaa. Heitä oli pommitettu\nankarasti, ja sitten saksalaiset olivat tehneet hyökkäyksen. Tällä\nkertaa hän kirjoitti isälleen ja kirjoitti vapaammin. Hän oli\nkäyttänyt lyijykynää.\n\n\"Täällä on ollut melkoista vilkkaampaa kuin edellisellä kerralla.\nTykkimme alkavat työskennellä. Ne ampuvat tunnin tai pari erältään,\nkolme neljä kertaa päivässä, ja juuri kun luulee niiden taukoavan,\nne alkavat uudelleen. Saksalaiset saivat eilen yht'äkkiä tämän\njuoksuhautamme osan tähtäimeensä ja alkoivat pehmittää meitä järeillä\ntykeillään... Onhan se aika rasittavaa. Tuntuu siltä, ettei kukaan\nole aivan varma, milloin seuraava isku tulee: se koskee hermoihin,\nse tuntuu lihaksia jännittävältä ja väsyttävältä. Me emme ole\ntehneet muuta kuin maanneet hiljaa koko päivän, mutta minua väsyttää\nkuin olisin marssinut kaksikymmentä mailia. Sitten jyrähdys, pommi\non pudonnut lähelle, välkähtää ja kaikki sinkoilee ympäri. Se on\nmieletöntä mylläkkää. Eräs räjähti aivan liian likellä ollakseen\nmiellyttävä; yhtä likellä kuin vanhat öljyastiat ovat luuvapihan\nveräjää. Se kaasi minut kumoon ja heitti soraa päälleni. Kun pääsin\nylös, oli kaksikymmentä jardia juoksuhautaa muuttunut yhdeksi\nainoaksi kuopaksi, miehiämme makasi kumossa siellä täällä, toiset\nvalittivat ja eräs oli melkein täydellisesti hautautunut. Meidän oli\nkäytävä käsiksi ja vedettävä heidät pois, mikäli voimme...\n\n\"Minä olin turtana ja pyörryksissä; oli hyvä, että sai jotain\ntehtävää...\n\n\"Selkäpuolella meidän tykkimme haeskelivat saksalaisten tykkejä.\nMeteli oli mitä helvetillisin. Aivan kuin olisivat jättiläismäiset\nmielipuolet tapelleet onnettomien patojen ja kattilojen keskellä. Ne\nampuivat erilaisilla granaateilla, hajupommeilla ja Jack Johnsoneilla\nja vaikka meidän kulmauksemme osaksi ei tullutkaan erikoisen paljon,\ntuntui ilmassa kuitenkin pitkin aamupäivää kloorin haju. Useimmat\nhajupommit putosivat ennen aikojaan. Meillä ei ollut naamareita,\nmutta me koetimme jotenkin suojella itseämme nenäliinoillamme. Mutta\nsiitä ei ollut suurta hyötyä. Ilma oli jotenkin samanlaista kuin\nlaboratoriohuoneissa Heinrichin ja pikkupoikien oltua siellä kokeita\ntekemässä. Enimmän osan aikaa käytin haavoittuneiden auttamiseen.\nYht'äkkiä tyyntyi. Sitten joku sanoi saksalaisten tulevan, ja minä\nnäin heitä vilahdukselta.\n\n\"Ei voi kunnollisesti katsella mitään niin kauan kuin tykit ovat\nkäynnissä. Kun järeä tykki laukaistaan tai granaatti räjähtää\nlähellä, luulee ensi hetkessä menettäneen sekä näkönsä että kuulonsa.\nAlinomaa joutuu pyörryksiin. Jysähdysten välillä on näkevinään\njonkinlaista värähtelevää valoa...\n\n\"Niin, siinä ne nyt olivat. Tällä kertaa minä ne näin. Ne nousivat\njuoksuhaudastaan, juoksivat vähän matkaa eteenpäin ja heittäytyivät\nmaahan granaattiemme räjähdellessä heidän joukossaan ja takanaan.\nOsa eteni liian kauaksi. Minä katsoin mitä meidän miehemme tekivät,\notin valmiiksi käteeni joukon patruunia ja aloin räiskyttää. Toinen\npuoli saksalaista hyökkäysjoukkoa ei tullut ollenkaan esille\njuoksuhaudastaan. Jos heillä tosiaankin oli joitakin vakavia\naikomuksia meihin nähden -- mitä minä epäilen -- niin olivat he\njotenkin innottomia panemaan niitä toimeen. He eivät olleet näkyvissä\nviittä minuuttia ja heitä jäi pari-, kolmekymmentä miestä kentälle.\nHeti kun näimme jonkun kaatuneista liikahtavan, piti meidän ampua\nhäntä: hän näet voi olla haavoittumaton, joka yritti ryömiä takaisin.\nHetken aikaa tykkimme lähettivät heille terveisiä. Sitten oli koko\ntaistelu oikeastaan ohi, mutta auringon laskiessa suuntautuivat\nheidän tykkinsä jälleen meitä kohti, ja tykistötaistelua kesti aina\nkuun nousuun saakka. Kolmannen komppaniamme pojat olivat kovassa\nleikissä, mutta sitten tuntuivat meidän tykkimme osuneen oikeaan\nkohtaan ja päässeen voitolle...\n\n\"Yön aikana lähti muutamia miehiämme korjaamaan piikkilankaesteitä,\nja eräs heistä ryömi puolitiehen vihollisen juoksuhautoihin päin\nkuuntelemaan. Minä olin tehnyt päivätyöni ja ajattelin mennä\nnukkumaan suojakomeroon. Olin kumminkin liiaksi kiihtyneessä\nmielentilassa voidakseni nukkua. Kaikki hermoni värähtelivät ja\nmieleni tuntui olevan täynnä hyvin nopeasti sinkoilevia sirpaleita...\n\n\"Meitä pommitettiin jälleen seuraavana päivänä, ja teekattilamme\nmurskautui, joten emme saaneet teetä...\n\n\"Minä nukuin kolmekymmentä tuntia, kun olimme palanneet tänne\ntakaisin. Nyt minä hiljalleen sulattelen noita kokemuksiani. Useimmat\nmuut tekevät samoin. Pommitus on tärisyttänyt ja raadellut hermojani\nja ajatuksiani, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla.\nMinusta tuntuu, etten hetken päästä enää siitä paljoakaan välitä.\nMuutamat toiset ovat kärsineet siitä melkoista enemmän kuin minä.\nSe koskee pahemmin vanhempiin miehiin. Niin sanovat kaikki. Ne,\njotka ovat kolmeakymmentäviittä vanhempia, eivät toivu pommituksen\nvaikutuksista viikkokausiin. He kävelevät -- astelevat melkein\nvaroen...\n\n\"Elämä täällä on hyvin primitiivistä -- jolla en tarkoita sitä,\nettä palautuisi mihinkään alkukantaiseen tilaan, vaan ainoastaan\nvälittömämpään ja yksinkertaisempaan. Se on hakemista ja viemistä,\nveden ja ruoan noutamista, tulilinjalle menoa ja sieltä palaamista.\nSitä jatkuu viikkokaupalla, ja eräänä kauniina päivänä tulee\nhuudahtaneeksi: 'Mitä tämä kaikki merkitsee? Milloin tämä loppuu?'\nEnnen tämän sodan puhkeamista minusta tuntui, että minulla oli\njotakin suoritettavaa edessäni, tiede, työ ja kaikenlaisia muita\nasioita, mutta täällä on vaikeata ajatella että olisi mitään\nsuoritettavaa edessämme...\n\n\"Miten lieneekään, on viime olovuoroni juoksuhaudassa järkyttänyt\nmieltäni aika tavalla. Aikaisemmin minä jo olin sotaan tottumassa,\nmutta nyt kauhistun jälleen, samoinkuin alussa, koko hommaa.\nHuomaan itse ihmetteleväni, mitä me oikeastaan olemme tekemässä,\nmiksi sota alkoi, miksi meidät on totutettu tällaiseen kaameaan\ntoimintaan. Se näyttää, se tuntuu järjestetyltä, suunnitelmalliselta,\ntarkoituksenmukaiselta. Upseerimme antavat käskyjä meille ja saavat\nitse käskyjä, ja tuolla selkäpuolella olevat miehet saavat hekin\nomia käskyjään. Kaikki saavat käskyjä. Aina lordi Kitcheneriin\nasti luullakseni. Tätä jatkuu viikkomääriä siinä mielessä, että\nse on täysin tervettä ja tarkoituksellista ja ainoa oikea asia.\nMutta sitten välähtää yht'äkkiä mieleen: 'Tämä -- tämähän on mitä\n_mielettömintä_!' Tämä marssiminen edestakaisin, edestakaisin ja\nedestakaisin, tämä yksitoikkoisuus, joka aika-ajoin purkautuu\nväkivallaksi -- väkivallaksi, joka ei johda mihinkään tuloksiin...\n-- sehän on juuri mielipuolen elämää. Synkkämielisyyttä ja\nraivohulluutta... Se on joukkohulluutta -- sodan aiheuttamaa. Maailma\non todellakin aivan hullu. Minussa sattuu vielä olemaan pieni rahtu\ntervettä järkeä, joka ei tule kestämään tämän kirjeen lopettamista\netemmäksi. Kun joku yksilö tulee mielipuoleksi ja astuu ulos\nikkunasta, koska luulee ovea noidutuksi, hyppii housutonna kaduilla\nja tavoittelee ohikulkijoita paistinvartaalla, niin hän luullakseni\ntuntee samanlaista auttamatonta pakkoa kuin me lähtiessämme\nkantamuksinemme juoksuhautoihin...\n\n\"Ainoastaan ponnistamalla voin muistaa, miltä elämä tuntui keväällä\nv. 1914. Muistatko Heinrichiä ja hänen yritystään laatia jonkinlainen\nkartta ruusuista, niin että voisimme istua luuvan edustalla ja\nlukea kaikkien siinä edessämme olevien ruusujen nimet? Siis jotakin\nsamanlaista, kuin ne vuoristokartat, joita Sveitsissä näkee pöydillä.\nKuinka käsittämätön asia tuo nyt onkaan! Onhan varsin mahdollista,\nettä ammuin Heinrichin tässä jonakin yönä. Onhan varsin mahdollista,\nettä hän on yksi niistä mytyistä, joita laskimme hyökkäyksen loputtua.\n\n\"On omituista, isä, mutta minusta tuntuu, että olen jollakin tavoin\n_kapinallinen_ tällaista kirjoittaessani. Täällä tottuu ajattelemaan,\nettä on väärin ajatella. Se johtuu sotilaskurista. Siitä, että\ntoimii koneen osana. Kaikesta huolimatta minua epäilyttää, onko\nminun ajateltava. Jos tosiaankin katselee asioita tässä mielessä,\nniin minne lopulta joutuukaan? Ortheris -- hänen oikea nimensä\non ohimennen sanoen Arthur Jewell -- ei tiedä mitään tällaisista\nvaikeuksista. 'Nuo kirotut saksalaiset törmäsivät Belgiaan', sanoo\nhän. 'Meidän täytyy puskea ne takaisin. Siinä kaikki. Ainakin mikäli\nminä ymmärrän... En minä tiedä mitään Serbiasta, minä en tiedä mitään\nmistään, mutta sen minä tiedän, että saksalaiset saavat sanoa hyvästi\ntällaiselle hommalle nyt ja ijankaikkisesti. Amen...'\n\n\"Toisinaan minusta tuntuu, että hän on viisaampi kuin minä. Toisinaan\ntaas, että hän on vain hullumpi.\"\n\n\n15.\n\nNämä kirjeet painoivat raskaasti mr Britlingin mieltä. Hän tajusi\nettä hänen ymmärrykseltään varhaiskypsä, teräväpäinen poikansa oli\nnyt ihan lähellä vaaran ja kuoleman linjaa, kulki sinne ja sieltä\ntakaisin alituisen, aaltoilevan uhkan alaisena. Milloin hyvänsä,\npäivällä tai yöllä, saattoi onnettomuus suuntautua hänen polulleen.\nJos mr Britling olisi osannut rukoilla, niin hän olisi rukoillut\nHugh'n puolesta. Hän aloitti muutamia tehottomia rukouksia koskaan\nniitä päättämättä.\n\nHän yritti omaksua stoalaista Rooman miehen mieltä, tahtoi olla\nmurtumattoman ylpeä, murtumattoman tyytyväinen, jos häneltä\nvaadittiin tämä äärimäinen uhri isänmaalle. Mutta hän huomasi\nyrittävänsä vain pettää itseään...\n\nTässä sodassa ei enää ollut sitä yksinkertaista suuruutta, joka olisi\ntehnyt sellaisen jylhän tyytyväisyyden mahdolliseksi.\n\nTeddyn ja mrs Teddyn onnettomuus koski häneen kipeästi. Hän tunsi\ntuskaa muistaessaan mrs Teddyn värittömät kasvot ja hänen silmistään\nsinkoavan mykän syytöksen. Mr Britling tunsi, ettei hän milloinkaan\nvoisi saada lausutuksi sitä ainoata puolustusta, mikä hänellä oli:\n\"Minä en pidättänyt Hugh'ta. Jos sen olisin tehnyt, niin teillä olisi\noikeus moittia minua.\"\n\nJos hänen olisikin onnistunut voittaa kaikki muut vaikeudet\npyrkiessään sankarilliseen asenteeseen, niin tiellä oli yhä Hugh'n\nkukistumaton, kirkas tapa katsella asioita. Sota _oli_ hulluutta...\n\nMutta mitä muuta oli tehtävä? Mitä muuta voi tehdä? Me emme voineet\nantaa perään Saksalle. Jos mielipuoli tappelee, täytyy terveittenkin\ntapella...\n\nMr Britling ei enää kirjoittanut mitään sodasta. Kaikki myöhemmät\ntätä aihetta käsittelevät kirjoituksensa hän oli jättänyt\npäättämättä. Hän ei voinut kuvitella niiden mitään merkitsevän,\nvaikuttavan kehenkään, saavan mitään aikaan. Oikeastaan hän\nkirjoittikin nyt vain silloin tällöin, hyvin harvoin. _The Times_\noli jo aikoja sitten jäänyt ilman hänen avustustaan. Hän ajatteli\nnyt alinomaisesti sotaa, elämää ja kuolemaa ja uskonnollisia\nongelmia, jotka olivat näyttäneet niin etäisiltä rauhan päivinä.\nMutta mikään hänen ajattelunsa esine ei ottanut kirkastuakseen,\nniin että siitä olisi voinut kirjoittaa. Kaikki hänen ajatustensa\nkirkkaat tähdet peittyivät myrskypäiviin ja kiihtymykseen, jota\nsanomalehdet joka päivä pitivät yllä, ja elämän jokapäiväisiin\naskarruksiin. Ja samalla kertaa, kun hänen kirjailijatoimensa\ntuottamat tulot vähenivät henkisen hämmentymisen ja voimattomuuden\nvaikutuksesta, kävivät hänen ja hänen vaimonsa sijoitustenkin\nantamat tulot epävarmoiksi. Mrs Britlingillä oli ollut kaksituhatta\npuntaa Konstantinopolin lainassa ja seitsemänsataa ottomanisen radan\nobligatiota; hänellä itsellään oli ollut sijoitettuna samanlaiset\nsummat pariin unkarilaiseen ja yhteen bulgarialaiseen lainaan,\nerääseen Rouenin linoleumitehtaaseen ja erääseen sveitsiläiseen\nhotelliyhtiöön. Kaikki nämä lopettivat maksunsa, ja heidän muiden\nsijoitustensa osingot vähenivät. Ei näyttänyt olevan mitään rajaa\npääoman ja tulojen vähentymiselle. Tulovero oli kohonnut suunnattoman\nkorkeaksi, useimpain tavarain hinnat olivat nousseet, ja elämän\npulmallisuutta lisäsi nyt se, että täytyi rajoittua ja säästää.\nHänelle selvisi, että hänen automobiilinsa, joka oli leikillä saanut\nGladys-nimen, olikin ylellisyyskapine, ja hän möi sen parista sadasta\npunnasta. Hän menetti puutarhurinsa, joka oli saanut paremman\npalkan erään myllärin luona, ja hänen oli hyvin vaikea saada ketään\nsijaan, niin että puutarha muuttui epämiellyttävän hoidottomaksi ja\nepätyydyttäväksi. Hänen täytyi luopua taajoista Lontoon-matkoistaan.\nHänen täytyi siirtää poikainsa Statesministeriin lähettäminen\ntuonnemmaksi. Ainakin toistaiseksi täytyi heidän kulkea Brinsmeadin\nkoulua. Joka puolella oli vastassa tuo epämiellyttävä taloudellisten\nseikkojen harkitseminen. Vuosikausia hän oli elänyt huolettomasti\nja jossakin määrin omahyväisesti. Oli tavattoman kiusallista kokea,\nkuinka suurempiin, poikaa, isänmaata ja uskoa koskeviin murheisiin\nsekaantuivat nämä ylimääräisen puolen shillingin ja sopimattomaan\naikaan saapuvan laskun pikkuhuolet.\n\nEhkä enemmän kuin mikään muu rasitti hänen mieltänsä se, että hän\nvähitellen yhä huonommin tajusi sodan varsinaisia tuloksia. Aluksi\noli militarismi ja Saksan hyökkäys tuntunut hänestä niin pahalta,\nettei hän voinut pitää Englannin ja sen liittolaisten toimintaa\nmuuna kuin ehdottomasti oikeudenmukaisena. Hän oli selvästi ja\nyksinkertaisesti ilmaissut sodan tarkoituksen lausumalla: \"Nyt\npitää militarismista tulla loppu!\" Hän oli käsittänyt Saksan\njärjestelmäksi, imperialismiksi ja junkerismiksi, tunteettomaksi\nmaterialistiseksi hyökkäyshaluksi, siksi hengeksi, joka puhaltaa\nsodan lieskan ilmi, ja liittolaiset hän oli käsittänyt ihmiskunnan\nvastalauseeksi kaikkea tuota pahaa vastaan.\n\nHuomaamattaan, tahtomattaan hän luopui tuosta ensimäisestä\nkäsityksestään omaksuakseen toisen. Prameileva, korupuheinen Saksan\nkeisari, joka oli ollut päävihollinen alusta pitäen, caesarismin\nviimeinen edustaja, Jumalan voideltu kuivuneine käsivarsineen\nja panssaroituine nyrkkeineen, oli kadonnut kuvan etualalta;\ntuo todellisempi Saksa, joka on ajatusta ja järjestelmää, joka\npyrkii suorittamaan asiat perinpohjin, Ostwaldin ja jo virkaheiton\nHindenburgin Saksa astui esiin. Se ei esittänyt mitään puolusteita\nniihin erehdyksiin ja rikoksiin, joita se Hohenzollerien johdon\nalaisena oli ollut pakotettu tekemään, vaan se taisteli nyt\npelastuakseen hävityksestä ja hajoamisesta, mikä olisi sen\nvälttämätön osa, jos se liian helposti alistuisi häviöön; se\ntaisteli kestääkseen, taisteli uusien mahdollisuuksien varassa,\ntaisteli käyttäen hyväkseen kuria, taitoa ja kärsivällisyyttä ja\nvakaata tahtoa. Se taisteli tieteen, säästäväisyyden, koneiden ja\naatteiden avulla kaikkia liian inhimillisiä vastustajiansa vastaan.\nSe herätti välttämättä leppymätöntä vihamielisyyttä, mutta vaati\nmyöskin kunnioitusta. Sitä vastaan taisteli kolme suurta kansaa yhtä\nlujan tahdon varassa, mutta niillä ei ollut Saksan yhtenäisyyttä,\ntottumuskuria eikä tiedettä, ja juuri tämä viimeksimainittu\npuutos muuttui yhä enemmän mr Britlingin ajatusten murheelliseksi\nesineeksi. Ensimäisten kokemustensa, ensimäisen epävarman kuukauden\njälkeen Ranska oli kohonnut ihan perikadon partaalta teräksisen\nloistavaan päättäväisyyteen, mutta Englanti ja Venäjä, nuo kaksi\nlaiskaa jättiläistä, tuhlasivat yhä voimiansa, olivat huolettomia,\nhuolimattomia ja epävarmoja. Kaikkialla, sekä asteikon ala- että\nyläpäässä, alkaen tyhmästä yksiväristen hiekkasäkkien käyttämisestä\nja Hugh'n nuoresta upseerista, joka varoi käyttämästä karttaa, aina\nsodan yleiseen käsitykseen ja johtoon saakka havaitsi mr Britlingin\nkiihtynyt ja ylenherkkä äly samoja huonoja ominaisuuksia, joiden\nvuoksi hän rauhan päivinä oli kansalaisiaan niin usein soimannut\n-- hitautta, tuhlaavaisuutta, tylsyyttä, kykenemättömyyttä tarttua\ntukevasti asioihin kiinni ja tehdä mitä ilmeisesti oli tehtävä. Sama\nvelttous, joka oli johtanut Englannin niin lähelle kansalais-sodan\nsuurta hullutusta Irlannissa heinäkuussa 1914, sekoitti ja pitkitti\nnyt sotaa ja siirsi tuonnemmaksi, kenties koskaan tulemattomaan\naikaan, voiton, joka vielä vuosi sitten näytti niin varmalta.\nPoliitikot yhä juonittelivat, ja kelvottomat olivat johdossa. Älyä\nvastaan, joka jännitettiin äärimmilleen, he taistelivat työntämällä\ntyperästi esiin miehiä, miehiä ja yhä miehiä, huonosti harjoitettuja,\nriittämättömästi varustettuja, typerästi johdettuja. Sanomalehdistön\näänekäs vaatimus, että keksintöihin ja tieteelliseen aloitteenottoon\noli pantava huomiota, vaiennettiin asettamalla vanhahkoista\nkuuluisuuksista ja mainioista poropeukaloista kokoonpantu lautakunta;\nsotatarveministeriö näytti alusta alkaen olevan \"liikemiesten\"\nvaikutukselle alttiina...\n\nOn totta, että oikeuden tulee saada voitto tyranneista ja\nryöväreistä, mutta oliko välinpitämättömyydellä ja epäpätevyydellä\nmitään oikeutta viedä voitto pätevyydestä ja harkitsevaisuudesta.\nMonikin joutui vaikean epäröinnin tilaan tuon pulmallisen valinnan\nedessä. Ja oliko sitten meidän asiamme täysin oikea?\n\nSiinä oli varmaankin kaikkein pahin epäilys miehelle, jonka poika\nkatseli kuolemaa silmästä silmään.\n\nTaistelimmeko me tosiaankin tyranniutta vastaan vapauden puolesta?\n\nMr Britlingin korviin saapui sekavia ääniä, ääniä, jotka juttelivat\ntaantumuksesta, työnantajain suunnitelmista ammattiyhdistysten\nkukistamiseksi, ahnaista laivanvarustajista ja ahnaista vuokraajista,\njotka kahmaisivat itselleen voittoja, tuhlauksesta ja petoksesta\nitse ministeriön piirissä, uskonnollisesta ulkokultaisuudesta ja\nsuvaitsemattomuudesta laajassa mittakaavassa, omain ansioitten\nkorostamisesta verikirjaimin, tarvetavarain varastoihin keräämisestä\nja muunlaisesta keinottelusta, järjettömästä ja katkerasta Intian ja\nEgyptin sortamisesta... Häneen vaikutti iskun tavalla sekin, ettei\nHugh nähnyt sodassa juuri mitään muuta kuin mielettömyyttä ja että\nhän niin armottomasti tajusi sen oleellisen hyödyttömyyden. Poika\npakotti isän näkemään, mitä hän oikeastaan jo oli alkanut itse yhä\nselvemmin havaita. Seikkailuja valloitusnäkökannaltakin oli sota jo\naikoja sitten muuttunut luonnonvastaiseksi hulluudeksi. Jonkin tien\ntäytyi johtaa pois tästä verisestä sekamelskasta, joka ei antanut\nvoittoa kummallekaan puolelle eikä tuonut muuta tulosta kuin häviötä\nja kuolemaa näihin asti aavistamattomassa laajuudessa. Kansan suuren\nenemmistön täytyi kaikkialla kaivata rauhaa, olla halukas ostamaan\nse mihin järjelliseen hintaan hyvänsä, ja missään koko maailmassa\nei näyttänyt olevan riittävää kykyä tämän päivästä toiseen jatkuvan\nteurastuksen lopettamiseen ja sellaisen rauhan tuottamiseen,\njoka olisi jotakin parempaa kuin pelkkä hengähdysaika jatkuvan\nsodankäynnin lomassa... Joka päivä esittivät sanomalehdet säällisiä\nannoksia taisteluja, häviöitä, hävityksiä, uponneita laivoja,\nmurskattuja kaupunkeja. Eikä milloinkaan ratkaisun, ei ratkaisun\nmerkkiäkään.\n\nEräänä lauantai-iltapäivänä olivat mr ja mrs Britling Claverings'issa\nvierailemassa. Lady Homartyn kantoi surupukua kahden veljenpoikansa\nvuoksi, jotka kumpikin olivat kaatuneet, toinen Flanderissa,\ntoinen Gallipolissa. Raeburnkin oli siellä, alakuloisena ja\nväsähtäneenä. Lisäksi kolme nuorta khakipukuista miestä, joista\nyhdellä oli esikuntaupseerin punaiset nauhat. Vielä pari kolme\nnaishenkilöä, joita mr Britling ei ollut ennen tavannut, sekä\nmiss Sharper, kirjailijatar, joka aivan äskettäin oli keräillyt\nkokemuksia toipuvain hoitajattarena Etelä-Ranskassa. Mr Britlingiä\ntympäisi kovin, kun hän huomasi, että seuraa vallitsi hänen vanha\nvastustelijansa lady Frensham, joka oli yhä taipumaton, muuttumaton,\nvallitsemishimoinen, vaatelias, julkea, loukkaava. Hänkin oli\nsurupuvussa, ja hänen mustat turkiksensa olivat hienointa, mitä mr\nBritling koskaan oli nähnyt; ladyn voimakas, voittoisa profiili\nkohosi niitten keskeltä kuin korppikotkan pää kauluksestaan. Hänen\nvanhin veljensä oli Saksassa haavoittuneena ja vangittuna; toinen\nveli oli kaatunut, ja hän näytti uskovan, ettei sota ollut vielä\nvaatinut uhreja keltään muulta kuin häneltä. Hän esiintyi ikäänkuin\ntuo olisi antanut hänelle yksin oikeuden arvostella sotaa tai vaatia\nhyvitystä sen aiheuttamista vahingoista.\n\nHänen parantumaton taipumuksensa hajaannuksen aikaansaamiseen,\nsyytösten sinkoamiseen erinäisiä yhteiskuntaluokkia, seutuja\nja valtion palvelijoita vastaan, oli täysin valloillaan. Hän\nyritti kaikin voimin houkutella mr Britlingiä kiistaan ja lausui\njonkinlaisia epäilyksiä hänen isänmaallisuudestaan, koska se\nselvästi erosi hänen omista suuriäänisistä ja suvaitsemattomista\n\"lojaalisuus\"-käsitteistään.\n\nAluksi hän kiusasi mr Britlingiä asevelvollisuusasialla. Hän\nsinkosi syytöksiä piileksijöitä ja \"jänistäviä luokkia\" vastaan.\nKoko keskiluokka muka tarrautui kurjiin yksityistehtäviinsä keksien\nkaikenlaisia puolusteita...\n\nMr Britlingistä tuntui, että hänen oli ryhdyttävä syytettyjä\npuolustamaan. \"Liiketoimi\", sanoi hän purevasti, \"ei ole yhtä mukava\nkuin maatila, joka kasvaa kalliiksi maatessaan ja rikastuttaa\nomistajaansa. Liikemiehet eivät voi jättää tointansa minkä pikku\ntuhertajan haltuun hyvänsä, kun astuvat sotapalvelukseen. Kymmenet\ntuhannet keskiluokan miehet ovat joutuneet taloudelliseen häviöön ja\nmenettäneet kaikki edistymisen toiveet lähtemällä tähän sotaan.\"\n\n\"Ja monet kymmenet tuhannet ovat varoneet sitä tekemästä\", virkkoi\nlady Frensham. \"Niitä miehiä minä tarkoitan...\"\n\nMr Britling otti tarkastaakseen pientä luetteloa, johon oli merkitty\naristokraattisia kotonaolijoita ja jossa oli ensimäisenä erään\nherttuan nimi.\n\n\"Niinpä ei kukaan häntä puhuttelekaan\", vastasi lady Frensham.\n\nHän käänsi hyökkäyksensä työväkeä vastaan. He muka halusivat\nmieluummin nähdä maansa joutuvan häviölle kuin alistuivat lievään\nsotilaskuriin.\n\n\"Koska eivät ollenkaan luota heidän asioitaan hoitaviin asianajajiin\nja maanomistajiin\", sanoi mr Britling. \"Voiko heitä siitä moittia?\"\n\nLady Frensham jatkoi kertomalla aivan avoimesti mitä hän haluaisi\ntehdä lakkolaisille. Hän ei ryhtyisi pitkiin neuvotteluihin\nniiden kanssa, vaan antaisi niiden tuntea hiukan preussilaisia\nmenettelytapoja -- homeopaattista käsittelyä. \"Mutta tuo vanha,\nääniä kalasteleva Asquith ei tietenkään uskalla -- hän ei uskalla!\"\nMr Britling avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään; hänet oli\nvaiennettu. Khakipukuiset miehet kuuntelivat kunnioittavasti, mutta\nhiukan kaksimielisen näköisinä; eräs nuoremmista naishenkilöistä\nnäytti olevan täydellisesti lady Frenshamin kannalla ja haluavan\ninnokkaasti ilmaista kannatuksensa. Kelpo lady oli nyt ehtinyt\nkäsiksi hallituskuntaan ja ryhtyi hyvän muistinsa varassa\narvostelemaan sen kahtakymmentäkahta jäsentä. Winston Churchill oli\nkumonnut lordi Fisherin Gallipolin kysymyksessä ja oli siten joutunut\nhirvittävään vastuuseen. Lordi Haldane -- lady Frensham nimitti\nhäntä \"Tynnyri Haldaneksi\" -- oli ilmeinen petturi. \"Se mieshän on\nsaksalainen kiireestä kantapäähän. Oh, mitäpä se merkitsee, vaikka\nhänen suonissaan ei ole pisaraakaan saksalaista verta? Hän on ehdoin\ntahdoin saksalainen -- ja se on pahempaa.\"\n\n\"Minä olen otaksunut, että hänellä on jonkinlaista järjestelykykyä\",\nhuomautti mr Britling.\n\n\"Me emme tahdo tietää hänen järjestelyistään, emmekä hänestä\nitsestään\", sanoi lady Frensham.\n\nMr Britling pyysi yksityiskohtaisia tietoja entisen lordikanslerin\npetoksista. Ei ollut mitään yksityiskohtia. Juuri tuo ajatus\noli iskeytynyt kelpo ladyn päähän samaten kuin moniin muihin\nherkkäuskoisiin päihin. Lady Frensham väitti, että maassa tällä\nhaavaa oli yksi ainoa oikea mies, nimittäin sir Edward Carson.\n\nMr Britling kohahti tuolissaan.\n\n\"Mutta onko hän tehnyt mitään milloinkaan\", huusi hän, \"ellei ota\nlukuun sitä, että hän on katkeroittanut Irlannin?\"\n\nLady Frensham ei kuullut tuota kysymystä. Hän jatkoi loistavan\naiheensa esittämistä. Lloyd George, joka aikaisemmin olisi ansainnut\nhirsipuun, oli nyt ainoa ministeri, joka oli sovelias sankarin\nviereen asetettavaksi. Hän oli voittanut ladyn sydämen työväkeen\nkohdistuvalla hyökkäystuomiollaan. Hän oli ainoa mies, joka ei\npeljännyt puhua suutansa puhtaaksi, sanoa heille, että he joivat,\npakoilivat ja vetelehtivät, sanoa heille suoraan, että jos maamme\njoutuisi häviölle, niin syy lankeaisi _heidän_ niskoilleen.\n\n_\"Ei!\"_ huudahti mr Britling.\n\n\"Aivan varmaan\", sanoi lady Frensham. \"Heidän ja niiden niskoille,\njotka ovat heitä imarrelleet ja johtaneet harhaan...\"\n\nJa niin edespäin...\n\nEnnen pitkää havaitsi lady Homartyn, että hänen oli pelastettava\nmr Britling suuren ladyn ruhjovilta isänmaallisilta hyökkäyksiltä.\nHetken kuluttua mr Britling käyskeli syksyisessä puutarhassa, jonka\nkomeat georgiinit eivät koskaan olleet esiintyneet niin edukseen --\nRaeburnin, esikuntaupseerin ja erään pienen naishenkilön seurassa,\njoka viimeksimainittu osoittautui erinomaisen hyvin asioihin\nperehtyneeksi. He olivat kaikki alakuloisia. \"Minä olen sitä mieltä,\nettä nuo umpimähkään singotut syytökset ovat kaikkein pahinta --\nja kaikkein pahaenteisintä -- mitä nykyään voi tapahtua\", sanoi mr\nBritling rauhallisen vaitiolon jälkeen, joka oli seurannut lady\nFrenshamin luota poistumista.\n\n\"Niitä kuulee kaikkialla\", sanoi esikuntaupseeri.\n\n\"Onko se todella -- kunniallista?\" kysyi mr Britling.\n\nRaeburn päätti vastata hetkisen mietittyään. \"On kyllä, mikäli se\njohtuu typeryydestä. Koko joukko syytöksiä tullaan vielä tekemään;\ntilinteon päivänhän täytyy saapua, ja luullakseni me kaikki\nvaistomaisesti koetamme hakea syntipukkia, joka sovittaisi meidän\nyhteiset rikkomuksemme. Vanhoillinen sanomalehdistö on läpeensä\nmätää, ja sen vihaan -- esimerkiksi Churchilliin kohdistuviin\nhyökkäyksiin -- sisältyy koko joukko henkilökohtaista kaunaa.\nHenkilökohtaista kateutta luultavasti. Meidän 'vanhat perheemme'\nnäyttävät kaikessa hiljaisuudessa muuttuneen kovin rahvaanomaisiksi\nhengeltään -- noin yhden sukupolven aikana. Ne riitelevät,\npiileskelevät ja haukuskelevat aivan kuin huono palvelusväki --\nja asiat ovat yhä aivan liian suuressa määrin heidän käsissään.\nToiminnassa ilmenee hutilointia, siitä ei voi olla epäilystäkään --\nei tosin auttamatonta, mutta joka tapauksessa sangen arveluttavaa.\nEntä hallitus -- se oli inhimillinen ennen sotaa, emmekä me\nmyöhemminkään ole saaneet sinne yhtäkään arkkienkeliä. Se on\nsekamelskaa. Toinen epäilee toistaan. Ei milloinkaan tiedä, minkä\nsanomalehden toimituksen kanssa Lloyd George ensi kerralla on\nyhteistoiminnassa. Hän on rehellinen, isänmaallinen ja tarmokas,\nmutta pelkää kamalasti vanhaa naisväkeä ja luokkien juonitteluja. Hän\nei tiedä mihin turvautua. Hän pelkää kuten sosialistijohtaja saavansa\npuukon selkäänsä. Jäntevyyden puutetta on sekin, että erotetaan\neteviä upseereja -- joilla on vaikutusvaltaisia ystäviä.\"\n\nEsikuntaupseeri nyökkäsi.\n\n\"Northcliffe näyttää jotakin merkitsevän\", sanoi mr Britling. \"Kaikki\nhäntä panettelevat.\"\n\n\"Minä lakkauttaisin hänen _Daily Mail'insä_\", sanoi Raeburn. \"Antaisin\n_The Times'in_ ilmestyä, mutta lakkauttaisin _Daily Mail'in_ jo\nsen liioittelujen vuoksi. Sehän on täynnä rahvaanomaista huutoa\nja kirkunaa. On ilmeinen tosiasia, että saksalainen kunto on\nsäikähdyttänyt Northcliffe'in suunniltaan -- ja kun mies sodan aikana\nsäikähtyy suunniltaan, olipa hän kunniallinen mies tai ei, niin\npistetään säkki hänen päähänsä tai näytetään hänelle pistolia, kunnes\nhän rauhoittuu... Mitä hyödyttää kaikki tämä huuto, että hallitusta\non vaihdettava? Meillä ei ole varaa vaihtaa hallitusta. Yhtä hyvin\nvoisi kehoittaa maankiertäjää muuttamaan paitaa. Kaikki meidän\nmiehemme, kaikki julkisuuden miehet, ovat toisen luokan miehiä,\njoilla on asianajajain tavat. Heissä ei ole mitään erinomaista.\nKuinka voisi toivoa järjestelmän tuottavan mitään sen parempaa? Mutta\nhe toimivat niin hyvin kuin osaavat, eikä heitä käynyt korvaaminen\nkellään muilla, ja siinä sitä ollaan.\"\n\n\"Sill'aikaa\", sanoi mr Britling, \"meidän poikamme -- kaatuvat\".\n\n\"He kaatuisivat sitä enemmän, jos yritettäisiin muodostaa 'luja,\nhiljainen hallitus', johon kuuluisivat -- sanokaamme Carson,\nLloyd George, Northcliffe ja lady Frensham sekä heidän ohellaan\nesimerkiksi Austin Harrison ja Horatio Bottomley... Minä näkisin\nmieluummin Northcliffe'in diktaattorina... Me emme voi äkkiä palautua\nmenneisyyteen ja muuttaa tyyppiämme. Me emme kuunnelleet Matthew\nArnoldia. Emme ole ryhtyneet perinpohjin puhdistamaan korkeampia\noppilaitoksiamme. Olemme vastustaneet opillista sivistystä. Olemme\nmieluummin säilyttäneet sellaista kansallista ylellisyyttä kuin\npiispainpenkkiä ja puoluepolitiikkaa. Pakollista kreikanlukua ja\nvanhoillisia yliopistoja. Ja lady Frenshamia. Kaikkea tuollaista.\nJa siinä sitä ollaan!... No niin, hitto soikoon, meillä on nyt työ\nsuoritettavana; meidän on kynnettävä sarka loppuun niillä -- niillä\nmitä meillä on -- ja sellaisina kuin itse olemme.\"\n\nNuori esikuntaupseeri nyökkäsi. Hän kai arveli asian olevan\nsuunnilleen sillä tavalla.\n\n\"Teillä ei ole poikaa\", sanoi mr Britling.\n\n\"Enhän minä ole naimisissakaan\", sanoi Raeburn, aivankuin Jumalaa\nkiittäen.\n\nPieni, asioissa hyvin perilläoleva naishenkilö huomautti äkkiä\nomistavansa kaksi poikaa; toinen oli juuri palannut haavoittuneena\nkotiin Suvlan lahdelta. Se, mitä hänen poikansa oli kertonut, teki\nhänet hyvin vakavaksi. Hän huomautti, että yleisöllä yhä oli aivan\nhämärät käsitykset Anafartan taistelusta. Se oli ollut kamalaa\nsekamelskaa, ja meikäläiset olivat joutuneet pahasti häviölle.\nEsikunta oli toiminut hirvittävän huonosti. Ei mikään luonnistanut,\nei mikään ollut paikallaan, kun olisi tarvittu. Esimerkiksi veden\nhankinta oli kokonaan epäonnistunut; miehet olivat olleet janoon\nnääntymässä. Erään rykmentin, jonka nimen hän mainitsi, oli eräs\ntoinen rykmentti jättänyt pulaan; kun ensinmainittu vihdoin\npalasi takaisin, niin nuo kaksi osastoa taistelivat keskenään,\nvihollisesta välittämättä. Ei ollut ollut minkäänlaista johtoa,\nei mitään yhteistoimintaa, ei mitään suunnitelmaa. Tykeistä,\nkertoi hän, oli osa jäänyt Egyptiin. Erästä kuormaston osastoa ei\nvieläkään oltu löydetty. Se oli eksynyt jonnekin Levantiin. Aluksi\nei sir Ian Hamilton ollut edes mukana. Hän ei ollut ehtinyt sinne\najoissa. Kokonainen armeija oli huolettomasti heitetty menemään.\nJa niin toivorikas armeija! Hänen poikansa oli selittänyt, että\ntämä merkitsi Dardanelleihin kohdistuvain suunnitelmain täydellistä\nepäonnistumista...\n\n\"Kun vielä kuulee, kuinka likellä voittoa me olimme!\" huudahti hän\njättäen asian sikseen.\n\n\"Kolme kertaa\", virkkoi Raeburn, \"olemme tänä vuonna antaneet\nvoiton liukua käsistämme esikuntien kehnon työn vuoksi. Ei auta\nruveta poimimaan esille syntipukkeja. Kysymyksessä ovat kansalliset\ntottumukset. Se johtuu siitä, etteivät ne miehet, jotka lähtevät\njulkisista oppilaitoksistamme, ole koskaan oppineet tulemaan\najoissa asemalle, saapumaan minuutilleen konttoriinsa, pakkaamaan\nkunnollisesti matkalaukkuansa tai yleensä tekemään mitään taitavasti\nja reippaasti -- nimittäin mitään sellaista, minkä joku toinen voi\ntehdä hänen edestään. Ei voi odottaa, että henkilöt, jotka yleensä\nviettävät huoletonta elämää, kykenisivät toimimaan täysin pontevasti\nkovinkaan pitkää aikaa. Koko heidän kasvatuksensa on esteenä.\nKoko heidän entisyytensä. He kauhistuvat turhaa täsmällisyyttä.\nEnglantilainen haluaa mieluummin olla millainen typerä hutilus\nhyvänsä kuin näyttää turhimukselta. Se on syynä siihen, että olemme\nhävinneet kolmessa hyvässä taistelussa, joissa meidän olisi pitänyt\nvoittaa -- samalla menettäen tuhansia miehiä, sotatarpeita ja aikaa,\njonka arvoa emme edes aavistakaan. Me olemme menettäneet kokonaisen\nvuoden. Olemme murskanneet kansamme innostuksen.\"\n\n\"Poikani, joka on Flanderissa\", virkkoi mr Britling, \"sanoo\njokseenkin samaa. Hän sanoo, etteivät upseerimme ole milloinkaan\noppineet laskemaan kymmentä kauemmaksi ja että he kauhistuvat\nnähdessään kartan.\"\n\n\"Ja sota jatkuu\", sanoi pieni naishenkilö.\n\n\"Oi Herra, kuinka kauan?\" huudahti mr Britling.\n\n\"Sanokaamme yhden vuoden\", virkahti esikuntaupseeri. \"Jos tätä\nmenoa jatketaan. Sitten _täytyy_ ilmaantua jotakin mahdollisuutta.\nRahat tulevat loppumaan kaikkialta. Miehet loppuvat... Joka\ntapauksessa saavat saksalaiset siitä ensin kärsiä. Venäjällä yksin on\nkolmattakymmentä miljonaa.\"\n\n\"Suunnilleen on asia niin\", sanoi Raeburn...\n\n\"Luuletteko, että meillä syntyy sisäinen sota?\" kysyi nuori\nesikuntaupseeri äkkiä, kun oli vähän aikaa vaiettu.\n\nKului hetkinen, ennenkuin kukaan vastasi tuohon yllättävään\nkysymykseen.\n\n\"Sodan loputtua, luulen minä\", sanoi nuori upseeri.\n\n\"Niin, kyllä kai saamme vielä kalliisti maksaa\", sanoi Raeburn.\n\n\"Tässä maassa temmataan vähitellen kaikki juuriltaan\", arveli mr\nBritling.\n\n\"Me emme ole saaneet aikaan mitään suunnitelmaa sotaa varten ja\ntuskin kykenemme rauhaakaan ennakolta suunnittelemaan\", sanoi Raeburn\nja lisäsi: \"Ja lady Frenshamin pieni joukko tulee tekemään kaikkensa,\nettei riita tule loppumaan... He tulevat heti vetämään esiin Irlannin\nja Ulsterin. Mutta luullakseni Ulster ei voi heitä pelastaa.\"\n\n\"Me tulemme riitelemään. Mitäpä muuta me koskaan teemmekään?\"\n\nEi kukaan tuntunut kykenevän ajattelemaan tuon enempää. Pieni seurue\npainui hiljaiseksi.\n\n\"No niin, Jumalalle kiitos näistä georgiineista!\" sanoi Raeburn\nnäytellen filosofia.\n\nNuori esikuntaupseeri katseli kukkia osoittamatta mitään innostusta.\n\n\n16.\n\nMr Britling istui eräänä syyskuun ehtoopäivänä kapteeni Lawrence\nCarmine'in seurassa auringonpaisteessa luuvapihalla tupakoiden,\ntoisinaan sanoen jotakin, toisinaan taas vaieten.\n\n\"Kun tämä alkoi, en voinut uskoa, että nykyinen sota tulisi\nsamanlaiseksi kuin kaikki muut sodat\", sanoi hän. \"En voinut sitä\nuneksiakaan. Minä luulin, että olimme vihdoinkin viisastuneet.\nSe tuntui minusta suuren siivonteon alkamiselta. Minä luulin,\nettä ihmiskunnan terve järki murtautuisi esiin kuin liekki, kuin\nnärkästyksen liekki, ja polttaisi tuhaksi kaiken tuon vanhentuneen\nhulluuden keisarikuntineen, lippuineen ja militarismeineen kohta\nkun sota alkaisi ahdistaa ihmisten onnea. Minä luulin, että monet\ntoiveet, joiden nyt huomaan olleen lapsellisia, välttämättömyyden\npakosta täyttyisivät. Luulin, että Amerikka selittäisi olevansa\nBelgian loukkaamista vastaan, ettei se suvaitsisi suuren\nsisarustasavaltansa murskaamista -- vaikkapa vain Lafayette'iä\nmuistaen. No niin -- minä huomaan Amerikan pääharrastuksena olevan\nsen seikan, että me olemme julistaneet puuvillan sotakieltotavaraksi.\nLuulin, että Balkanin valtiot kykenivät järjelliseen\nyhteistoimintaan, että ne yhdessä kykenivät puolustamaan yhteistä\nvapauttaan. Minä huomaan nyt kolmen saksalaisen kuningashuoneen\ntekevän kauppoja talonpojilla, ilman että kukaan heidän maassaan\npanee vastalausetta. Minä, kuten monet ranskalaiset, pidin tätä sotaa\ntapahtumana, jonka tuli täydellä oikeudella synnyttää suurenmoinen\nnärkästynyt innostus... Kaikki tuo oli unta, jota uneksi eräs\nonnellinen, hyvissä oloissa elävä mies, joka ei milloinkaan ollut\njoutunut kokemaan elämän leikkaavaa kärkeä. Kaikkialla peittyvät\nsuuret ja yksinkertaiset näkökohdat pikku riitoihin ja vihaan,\nepäluuloon, epärehellisyyteen, pelokkuuteen, heikkoihin aikomuksiin\nja kääpiömäisiin kuvitteluihin... Nyt tämä sota on samanlaista\nkuin kaikki muut meluisat, monisuuntaiset mullistukset, jotka ovat\nhajoittaneet valtakuntia ja hävittäneet maailmaa. Se on sotaa,\njosta on katkennut kärki, sotaa, joka on menettänyt sielunsa, se on\nmuuttunut pelkäksi yhteydettömäksi tappelemiseksi ja hävittämiseksi,\nsukumme typeryyden ja kykenemättömyyden suunnattomissa ja\ntraagillisissa muodoissa liikkuvaksi todistukseksi...\"\n\nHän lakkasi ja syntyi hetken kestävä vaitiolo.\n\nKapteeni Carmine heitti taidokkaasti sikarinpätkänsä tynnyriin, jossa\nkasvoi hortensioita. \"Kiinassa\", sanoi hän, \"oli jo kolmetuhatta\nvuotta sitten ihmisiä, jotka olivat yhtä alakuloisia kuin mekin ja\nsamasta syystä\".\n\n\"Kolmentuhannen vuoden kuluttua\", sanoi mr Britling, \"tulee kenties\nvielä olemaan ihmisiä, joita vaivaa sama alakuloisuus... Ja sittenkin\n-- ja sittenkin... Ei! Nyt juuri minulta puuttuu kimmoisuutta. Ei\nole minun luonteeseeni kuuluvaa joutua epätoivoon. Mutta tapahtumat\npainostavat minua. Minä en toivu, kuten ennen tapasin toipua.\nMinä vakuutan itselleni yhä, että vaikka tie on pitkä ja hankala,\ntäytyy toivon hengen, luomisen hengen, ihmissydämen jalouden ja\nritarillisuuden lopultakin voittaa. Mutta minä vakuutan tuota\nitselleni niinkuin kulunnaista rukousta toistellaan. Minun taivaani\non tähdetön. Toisinaan minua epäilyttää, kirkastuuko se enää\nmilloinkaan. Rohkaiskoot nuoremmat miehet mielensä ja jatkakoot\ntyötään tässä maailmassa! Jos voisin nyt kuolla oikean asian\npuolesta -- sen sijaan, että minun on elettävä tässä hedelmättömäin\ntaistelujen maailmassa -- niin kuolisin mielelläni, Carmine...\"\n\n\n17.\n\nNäinä päivinä oli myöskin mr Direck sangen onneton.\n\nCissie näet ei ainakaan ollut unohtanut sodan oleellisia virikkeitä.\nHän oli yhtä varma nyt kuin koskaan, että saksalainen militarismi\nsekä Saksan hyökkäys Belgiaan ja Ranskaan oli sodan alkuaiheena.\nKaikki toisarvoiset syyt hän jätti huomioonottamatta. Hän kyseli yhä\nedelleen, miksi Amerikka ei ottanut osaa sotaan. \"Me taistelemme\nBelgian puolesta. Ettekö te halua taistella hollantilaisten ja\nnorjalaisten laivain puolesta? Ettekö edes tahdo taistella omien\nlaivojenne puolesta, joita saksalaiset upottavat?\"\n\nMr Direck yritti antaa selityksiä, joita ei kumminkaan hyväksytty.\n\n\"Te olitte kylläkin kärkkäitä taistelemaan espanjalaisia vastaan,\nkun he räjähdyttivät _Maine'n_. Mutta saksalaiset saavat upottaa\n_Lusitania'n_! Se on, kuten sanotte, eri asia.\"\n\nMr Direck'in mieleen välähti omituinen epäily, että Cissie luuli\nLusitaniaa amerikkalaiseksi alukseksi. Mutta hän oli juuri oppimassa\nCissie'ään eikä uskaltanut ärsyttää häntä tässä kysymyksessä.\n\n\"Te ette ole oikein käsittänyt Amerikan kantaa\", sanoi hän. \"Me\ntähtäämme sotaa kauemmaksi.\"\n\n\"Sitähän juuri me olemme yrittäneet tehdä\", sanoi Cissie. \"Luuletteko\nmeidän yhtyneen sotaan huvin vuoksi?\"\n\n\"Enkö ole tuhansin tavoin osoittanut myötätuntoani?\"\n\n\"Mielenkiintoa -- pyh!\"...\n\nPaljoa paremmin ei mr Direckin käynyt mr Britlingin käsissä.\nMr Britling tosin ei sanonut suoraan, mutta viittaili pitkin\nmatkaa liiankin selvästi Amerikkaan. \"On olemassa kahdenlaista\nvapaamielisyyttä\", sanoi hän, \"joita väärin luullaan samaksi asiaksi:\non suurten tarkoitusperäin vapaamielisyyttä ja puuttuvan moraalisen\ntarmon vapaamielisyyttä...\"\n\n\n18.\n\nVasta kun Teddy oli ollut kolme viikkoa kadoksissa, Hugh kirjoitti\nhänestä. Molemmat Flanderin rintamalla olevat essexiläiset\npataljoonat sijaitsivat nähtävästi etäällä toisistaan, ja Hugh sai\nvasta kotoa käsin kuulla mitä oli tapahtunut.\n\n\"Ette voi uskoa, kuinka tietopiiri kutistuu, kun joutuu tänne\neturintamalle. Ei tiedä edes mitä tapahtuu muutaman mailin päässä\ntäältä, ennenkuin sanomalehdet saapuvat. Lukemalla hiukan rivien\nvälejä ja rohkeasti arvailemalla me sovitamme pikku kokemuksemme\nisompaan kehykseen. Tietysti minä useinkin olen ajatellut, miten\nTeddyn laita lienee. Mutta kumma kyllä en ole juuri tullut\najatelleeksi, että hän olisi täällä mukana. Se on kummallista, mutta\nniin se vain on. En ymmärrä, miksi...\n\n\"Minä en tiedä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Täällä ei ole sattunut\nmitään sellaista, joka olisi voinut aiheuttaa katoamista. Kaikkien\nmiestemme kohtaloista on oltu selvillä. Mutta olosuhteet voivat\nmuuttua jo muutaman mailin päässä toisella kohdalla rintamaa. Hänen\nosastonsa on ehkä ollut vihollista likempänä ja on kenties sattunut\nhyökkäys ja kahakkaa jostakin juoksuhaudan osasta jommallakummalla\npuolen. Toisin paikoin saksalaisten juoksuhaudat ovat tuskin\nkolmenkymmenen jardin päässä, ja siellä ne kaivavat miinakäytäviä,\nheittävät pommeja ja kiipeävät ylös alinomaa. Me täällä olemme hieman\nedenneet. Mutta minä kerron siitä kohta enemmän. Missään tapauksessa\nminä en ymmärrä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Nykyään otetaan hyvin\nharvoin vankeja. Mutta älkää puhuko siitä Lettylle! Minä koetan\nkuvitella kelpo Teddyn siinä...\n\n\"Omituinen asia tuo 'kadoksissa'. Se ei ole traagillista -- eikä\nsäälittävää. Eikä osittain rauhoittavaa, kuten 'joutunut vangiksi'.\nSe panee vain miettimään miettimistään. Minä en saa käsiini ketään,\njoka tietäisi, missä 14:s essexiläinen on. Kaikki siirrot tapahtuvat\ntäällä niin salaperäisesti, että me, mikäli ymmärrän, voimme löytää\nheidät lähimmästä juoksuhaudasta, kun taas menemme tulilinjalle.\nMutta eräs hyvä mahdollisuus _on_ olemassa. On parasta pitää Lettyä\nniin toivehikkaana kuin vain voitte. Toisaalta on olemassa huonoja\nmahdollisuuksia. Sellaisena ilmenee asia minulle, katseltuna selvästi\nja ilman tunteenomaista suhtautumista. Minä ajattelen etupäässä\nLettyä. Olen iloinen, että Cissie on hänen luonansa ja olen iloinen,\nettä hänellä on poika. Pitäkää häntä toimessa! Hän piti pelottavasti\nTeddystä. Minä olen nähnyt heitä hyvinkin paljon, joten tiedän sen...\nMinä koetan kirjoittaa hänelle pian ja keksinen jotakin rohkaisevaa.\n\n\"Mutta nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Olen ollut taistelussa,\nsuuressa taistelussa, enkä ole saanut naarmuakaan. Olen ottanut\nkaksi vankia, minä, omin käsin. Miehiä ammuttiin ihan viereltäni.\nMinä en siitä välittänyt vähääkään. Se oli yhtä jännittävää kuin nuo\nankarat taistelut, joita meillä tapasi olla hockey-maalin edustalla.\nMinä en välittänyt mistään ennenkuin jälkeenpäin. Sitten, kun olin\njuoksuhaudassa iltasella, astuin johonkin liukkaaseen -- uh! Ja\nsitten kun kaikki jo oli ohi, sai eräs tovereistani osansa -- se ei\ntuntunut rehelliseltä peliltä. Minä ajattelen yhä noita kahta asiaa,\nniin että itse taistelu tuntuu melkein kuin unennäöltä. Se muistuttaa\nenemmän jotakin kirjasta luettua tai _Illustrated London Newsissa_\nnähtyä kuin mitään todella elettyä. Olin niin usein ajatellut:\nmiltä se tuntuu, miten tulen tekemään? -- että se koettuna tuntui\nolemattomalta ja tavalliselta.\n\n\"Sanotaan, ettei meillä keväällä ollut riittävästi tykkejä tai\nampumavaroja. Se asia on nyt ainakin korjattu. Ne alkoivat pehmittää\nsaksalaista jo illalla ja jatkoivat aina aamunkoittoon asti. En ole\nkoskaan kuullut sellaista meteliä, ja heidän juoksuhautansa -- me\nvoimme nousta niitä katselemaan saamatta sieltä yhtäkään laukausta\n-- olivat yhtenä mylläkkänä kuin tulivuorenaukko. Me emme olleet\ntulilinjallamme. Olimme vetäytyneet muutamiin uusiin juoksuhautoihin\nselkäpuolelle -- nähtävästi vastapommituksen varalta. Mutta tänä\naamuna ne eivät toimittaneet paljoa. Kerrankin meidän tykkimme\nolivat voitolla. Olin odotuksen jännityksessä -- jotenkin samassa\ntilassa kuin tutkinnossa tehtäviä odottaessani. Sitten oli vuoromme.\nKun lähtee juoksuhaudasta hyökkäykseen, tuntee omituista tunnetta:\nikäänkuin olisi vast'ikään puhkaissut kuorensa. Maailma suurenee\nyht'äkkiä. En muista, milloin tykkitulemme taukosi. Sitten aloitimme\nhyökkäyksen. 'Eteenpäin! Eteenpäin!' huutavat upseerimme. Kaikki\nulvahtavat jollakin tavoin ja syöksyvät hyökkäämään. Kun näkee\nmiehiä kaatuvan, niin hyökkää sitä hurjemmin. Ainoana esteenä on\npiikkilanka, jota on kierteinä joka paikassa. Sen yli ei tee mieli\nastella. Näkyviin joutuminen se on pelottavinta. Kun on viettänyt\npitkiä aikoja juoksuhaudassa, niin tuntee itsensä turvattomaksi.\nJuoksee kuin säikähtynyt lapsi kohti vastassaolevaa saksalaisten\njuoksuhautaa. En voi käsittää, millainen rautainen rohkeus asuu\nsiinä miehessä, joka tohtii kääntää selkänsä ja paeta. Ja pistimessä\ntuntuu jonkinlaista janoista tunnetta. Mutta ne eivät odottaneet.\nNe heittivät kiväärinsä ja juoksivat pois. Mutta me juoksimme\nniin nopeasti heidän jäljissään, että saimme pari kiinni toisessa\njuoksuhaudassa. Minä tulin sinne, kuulin takaani äänen ja löysin\nsuojakomerosta molemmat vankini, jotka olivat taitavasti pysytelleet\npiilossa. He nostivat kätensä, kun käännyin takaisin. Vaikka he eivät\nolisi niin tehneet, on luultavaa, etten sittenkään olisi mihinkään\nryhtynyt. Minusta ei tuntunut siltä. Tunsin _ystävyyttä_.\n\n\"Eivät kaikki saksalaiset juosseet. Kolme tai neljä jäi\nkonekivääriensä ääreen, kunnes heidät surmattiin pistimillä.\nMolemmat juoksuhaudat olivat kamalasti ruhjoutuneet, ja ensimäisessä\noli kaatuneita pienissä ryhmissä ja kasoissa. Me ryhdyimme heti\ntyöhön -- heittämään hiekkasäkkejä entiseltä rintavarustukselta\nselkävarustukselle. Tykkimme eivät olleet koko aikana vaienneet; ne\npommittivat nyt kolmatta juoksuhautalinjaa. Ja melkein äkkiarvaamatta\nalkoi saksalaisia granaatteja sataa joukkoomme. Vihollisemme\nluonnollisesti tiesi etäisyyden aivan täsmälleen. Ei ollut aikaa\ntuntea eikä ajatella, oli kohdistettava koko tarmonsa juoksuhaudan\nkääntämiseen...\n\n\"En muista auttaneeni ketään haavoittunutta tai välittäneeni\nsellaisesta koko aikana enkä myöskään tunteneeni mitään erikoista\nnähdessäni kaatuneita -- paitsi että heidän yli astuessani vältin\nheidän päälleen astumista. Minua piti hallussaan tuo ajatus, että\nmeidän oli saatava juoksuhauta suojaavaan kuntoon, ennenkuin\nyrittivät tulla takaisin. Ja pysyteltävä sitten siinä. Tahdoin\nvoittaa -- muuta ajatusta ei mielessäni ollutkaan...\n\n\"Ne pyrkivät takaisin, mutta ei kovin...\n\n\"Kun sitten aloin tuntea, että juoksuhauta oli varmasti hallussamme,\naloin vasta huomata, kuinka väsynyt olin ja kuinka korkealle aurinko\noli ehtinyt. Aloin katsella ympärilleni ja havaitsin useimpain muiden\nmiesten olevan yhtä ankarassa työssä. 'Se on tehty!' sanoin minä, ja\nnuo olivatkin ensimäiset sanat, mitä olin lausunut sen jälkeen kun\nolin komentanut kaksi saksalaistani esiin ja asettanut erään sääreen\nhaavoittuneen miehen heitä vartioimaan. 'Tämähän käy hiukan _all\nright_', virkkoi Ortheris, keskeyttäen työnsä hänkin ja sytyttäen\npuoleksi poltetun sikarin. Hän oli luullakseni kantanut sitä korvansa\nvarassa koko hyökkäyksen ajan. Kaiketi tätä tilaisuutta varten. Kävi\nilmi, että hän oli koko ajan pysytellyt läheisyydessäni. Sitten\nilmestyi kelpo Park hyvin iloisena ja tyytyväisenä käsivarressaan\npistimen haava, jonka hän uskoi minun sidottavakseni. Oli hauskaa\nnähdä hänetkin pääasiassa hyvin säilyneenä.\n\n\"'Otin kaksi vankia', sanoin minä, ja tapasinpa kenen hyvänsä,\nkerroin tuosta yhä. Olin siitä hirveän ylpeä.\n\n\"Ajattelin, että jos kykenin ottamaan kaksi vankia ensimäisessä\nhyökkäyksessäni, niin minusta saattoi tulla oikea sotamies.\n\n\"Kestin sen ihmeteltävän hyvin. En tuntenut itseäni järkytetyksi.\nOlin yhtä sitkeä kuin koskaan. Olin nähnyt kuolemaa ja surmaamista,\nja se oli kaikki kuin hockey-peliä.\n\n\"Ja sitten tuon onnettoman Ortheriksen piti välttämättä antaa surmata\nitsensä.\n\n\"Granaatti heitti minut kumoon, mutta ei tehnyt pienintäkään\nvahinkoa. Olin hiukan pyörryksissä ja sain koko joukon likaa\npäälleni, ja kun pääsin polvilleni, näin Jewellin makaavan noin parin\nsylen päässä jalat aivan murskana. Uh! Ne olivat muuttuneet pehmeäksi\ntahtaaksi!\n\n\"Hän näytti kovin hämmästyneeltä. 'Piru', sanoi hän, 'piru ja\nhelvetti!' Hän suuntasi katseensa minuun ja veti yht'äkkiä suunsa\nnauruun. Muistat kai, että me olemme tapelleet pari kertaa hänen\nkiroilunsa vuoksi -- olen kai siitä kertonut -- ensin ottelu ja\nsitten uusi haasteottelu. Hän ei osannut nyrkkeillä nimeksikään,\nmutta hän tappeli niinkuin kelpo brittiläinen ainakin, ja nyt häntä\nhuvitti, kun minä seisoin siinä liian ällistyneenä osatakseni\nollenkaan esittää vastalauseita! 'Minä luulin, että _sinä_ sait\nsitä maistaa', sanoi hän. 'Minä olen koreassa kunnossa -- p--leen\nkunnossa, eikö totta? Niinkuin pistetty sika. Piru vieköön -- sanon\nvieläkin! En minä tiennyt, että minun mitenkään kävi.'\n\n\"Hän katsoi minuun ja nauraa virnisti tuntien jonkinlaista kalpeaa\ntyydytystä sen johdosta, että kesti loppuun asti -- kuoli hyvänä\nOrtheriksena. Seisoin avuttomana hänen edessään, yhä sangen\npyörryksissä.\n\n\"Hän puhui jotakin hirvittävästä janosta, joka häntä ahdisti.\n\n\"En tosiaankaan usko hänen tunteneen tuskia. Varmaan hän olisi saanut\nniitä kokea, jos olisi elänyt.\n\n\"Sill'aikaa kun minä kopeloin vesipulloani, hän äkkiä menetti\nvoimansa. Hän unohti kaiken, mikä kuuluu Ortherikseen. Äkkiä hän\nsanoi jotakin, mikä leikkasi minua luihin ja ytimiin. Hänen kasvonsa\nrypistyivät aivankuin äkäisen lapsen, joka ei tahdo mennä makuulle.\n'En tahtoisi lähteä', sanoi hän kiukkuisesta. 'Ja nyt olen mennyttä!'\nJa sitten -- sitten hän näytti vain tyytymättömältä ja onnettomalta\nja kuoli -- muitta mutkitta. Käänsi hiukan päätänsä. Ikäänkuin kaikki\nolisi vaivannut häntä. Meni tainnoksiin -- ja sammui pois.\n\n\"Hetken aikaa yritin yhä saada häntä juomaan...\n\n\"En voinut uskoa, että hän oli kuollut...\n\n\"Mutta äkkiä kaikki muuttui. Minä aloin itkeä. Kuin lapsi. Pidin\nvesipulloa hänen huulillaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun tiesin\nhänet kuolleeksi. En tahtonut minäkään, että hän olisi 'lähtenyt'!\nJumala tietää, mistä se johtui. Olisin tahtonut saada rakkaan pikku\ncockney-poikani takaisin. Niin, minä kaipasin häntä suunnattomasti.\n\n\"Pudistelin häntä. Olin kuin säikähtynyt lapsi. Nyyhkytin ja\nulvoin... Kaikki on toisenlaista hänen kuoltuaan.\n\n\"Isä, isä hyvä, minä suren suremistani -- ja kaikki on pelkkää\nmielettömyyttä. Ja mitä vain ajattelenkin, aina palaa mieleeni se\ntahdas, johon astuin. Asia käy yhä pahemmaksi. En näytä kykenevän\ntuntemaan mitään, en edes Teddyn asian johdosta.\n\n\"Tämä helvetillinen hulluus näyttää minusta nyt kohonneen\nhuippuunsa...\n\n\"Jos on olemassa valhe, joka on suurempi kuin mikään muu, on se\nsiinä, että väitetään ihmistä järkiolennoksi...\n\n\"Sota on mielipuolisuutta, se on hullua mielipuolisuutta,\nhelvetillistä järjettömyyttä...\n\n\"Joka tapauksessa poikasi on terve ja reipas -- vaikkakin surullinen\nja vihoissaan. Meidän sijaamme tuli toisia miehiä tuona yönä.\nHuhutaan, että tulemme aivan pian pääsemään lomalle ja että\nriviaukkomme täytetään. Me menetimme aika paljon. Meitä on kiitetty.\nMutta essexiläiset ovat tehneet tehtävänsä pitkin linjaa. En voi\ntoivoa pääseväni vielä takaisin, mutta on olemassa sellaista, jota\nnimitetään kahdeksanviidettä tunnin loma-ajaksi...\n\n\"Olisipa hauskaa pyörähtää siellä katsomassa...\n\n\"Olen väsynyt. Ah, kuinka väsynyt...\n\n\"Tahtoisin kirjoittaa kaikesta, mikä koskee Jewellia, hänen äidilleen\ntai morsiamelleen tai jollekin; tahtoisin oikein häntä ylistää,\nsanoa kaikki, mitä nyt havaitsen hänestä ajatelleeni, mutta en\nsaa sitäkään tyydytystä. Hän oli köyhäinhoidon holhokkeja, oli\nkasvanut eräässä noista Surreyn Suttonin ja Bansteadin välillä\nsijaitsevista kammottavista paikoista. Olen jo kertonut hänen\nlemmenseikkailuistaan. 'Soldiers Three' oli hänen raamattunsa;\n'Tipperary' kaikui aina hänen huuliltansa, mutta sävel ei ollut\nkoskaan oikea, eikä hänen onnistunut oppia useampia kuin kolme\nriviä. Hän siteli aina puhettaan kirosanoilla, ne olivat hänelle\nesityksen suola ja kaunistus. Mutta hän oli terhakka ja rohkea kuin\npunarintasatakieli tai orava; en muista hänen olleen milloinkaan\npeloissaan tai huonolla tuulella. Onnettomuudet ja nöyryytykset\ntekivät hänet vain puheliaaksi. Ja hän olisi nähnyt nälkää voidakseen\nantaa jotakin toiselle.\n\n\"No niin, tällaista on sota, isä hyvä. Tätä se sota on. Kirottu\nKaiser! Kirottuja kaikki hourupäät!... Sano terveiseni äidille,\nveikoille ja kaikille...\"\n\n\n19.\n\nOli kulunut suunnilleen kolme viikkoa Hugh'n viimeisen kirjeen\nsaapumisesta, kun mr Direck jälleen vieraili Matching's Easyssä.\nHän oli tehnyt retken Hollantiin, -- retken, joka oli ollut yhtä\npaljon Cissie'n moitteilta pakoilemista kuin tiedustelumatka. Hänen\ntarkoituksensa oli ollut jatkaa matkaa Belgiaan, missä hän jo\naikaisemmin oli suorittanut hyödyllistä avustustyötä mr Hooverin\njohdolla, mutta omien tunteiden sekamelska oli hänet pysähdyttänyt ja\nsaanut matkustamaan takaisin.\n\nMr Direckin mielessä vallitsi hämminki, joka oli liiankin tavallinen\ntänä traagillisena ja painostavana vuotena. Hän oli kietounut\npahaan pulmaan: kuten kaikkein useimpain amerikkalaisten tuona\naikana oli hänenkin myötätuntonsa aivan selvästi liittolaisten\npuolella ja kuten monet muut oli hänkin varmasti vakuutettu siitä,\nettä Yhdysvaltojen sotaan yhtyminen olisi väärää ja mahdotonta.\nHänen myötätuntonsa oli kokonaan Dower House'in ja siihen kuuluvan\npikku suvun puolella, ja jalomielinen tunne olisi saanut hänet\nitkemään, jos hän olisi nähnyt tähtilipun noiden kolmen muun\npunaista, valkoista ja sinistä väriä kantavien lippujen joukossa,\njotka johtivat maailmaa Saksan imperialismia ja militarismia\nvastaan, mutta sittenkään ei hänen mielensä halunnut astella tuon\nsävelen tahdissa. Kaikkia noita virikkeitä vastaan taisteli jokin\nmr Direckin katsantokannan perusominaisuus, eräs Amerikkaa koskeva\nennakkokäsitys, joka melkein huomaamatta oli hänessä kehittynyt,\nnimittäin se ajatus, että Amerikka valtiona oli korkealla vanhan\nmaailman järjestelmän yläpuolella, uusi lähtökohta ihmiskunnalle,\njotakin aivan liian hienoa ja kallisarvoista voidakseen joutua\njaloimpaankaan eurooppalaiseen kiistaan osalliseksi. Amerikan oli\ntultava ihmiskunnan yhteensulautumisen alkukohdaksi, jossa ei\nsaksalaisuus, ei brittiläisyys eikä ranskalaisuus saanut mitään\nerikoista merkitystä. Amerikasta oli tuleva suuri rauhan ja\njärjellisyyden koe. Sen oli pidettävä sivistystä ja yhteiskunnallista\njärjestystä tämän taistelun yläpuolella, pakopaikkana, jossa voivat\nlöytää suojan kaikki ne hienommat asiat, jotka häviävät väkivallan ja\nlevottomuuden aikoina; sen tehtävänä oli pitää yllä elämän korkeampia\ntasoja ja inhimillisyyden vaatimuksia valloitetuissa maakunnissa ja\nvankileireissä, sen piti olla parantaja ja rauhantuomari, varoittava,\nmutta ei iskevä käsi. Iskeviä käsiä oli varmaan jo riittämään asti.\n\nMutta tuo ajatus, että Amerikan oli oltava tuomarina ja varoittajana\ntoisten yläpuolella, johti hänet päätelmään, joka harmitti häntä.\nEllei Amerikka tahtonut tai ellei sen pitänyt käyttää väkivaltaa\noikeuden palvelukseen, mietti hän, niin silloinhan Amerikalla ei\nollut oikeutta valmistaa eikä viedä maasta sotatarpeita. Sen ei\nollut lupa tehdä kauppaa sillä, mitä se ei hyväksynyt. Hän arvioi\nAmerikan liittolaisille lähettämän sotatarpeiden määrän aivan liian\nkorkealle, taipui uskomaan, että liittolaiset olivat kokonaan\nriippuvaisia valtamerentakaisesta tuonnista, ja niin hän johtui\nsiihen vakaumukseen, että liittolaisten voitto ja Amerikan kunnia\nolivat ristiriitaisia käsitteitä. Ja kumminkin hän -- eetillisestä\netääntymisestään huolimatta -- piti liittolaisista. Hän toivoi\nniiden voittoa, mutta samalla hän toivoi Amerikan luopuvan siltä\ntieltä, jonka hän uskoi yksin voivan johtaa liittolaiset voittoon.\nSiinä oli älyllinen pulma. Hän piilotti tämän omassa mielessään\nilmenevän ristiriidan Matching's Easyn ihmisiltä jotenkin samanlaisin\ntuntein, kuin joku apulaispappi voisi piilottaa myrkytetyn tikarin\nteeseurueelta...\n\nOli ehdottomasti hänen henkisiä tottumuksiansa vastaan salata mitään\n-- varsinkaan mitään monimutkaista ongelmaa -- mutta hän ymmärsi\nvarsin hyvin, ettei sopinut odottaa Cecilyn eikä mr Britlingin\nrauhallisesti kuuntelevan hänen vaikeuksiaan, jotka onnellisemmissa\noloissa olisivat voineet näyttää mitä mielenkiintoisimmalta\nmoraaliselta pulmalta. Hänen luonnonlaatunsa ei ollut salaamista,\nvaan selontekoa varten.\n\nCecily teki asian vielä paljoa vaikeammaksi. Hän ei ollenkaan\nsäälinyt mr Direckiä. Hän piti hänet loitolla. \"Kuinka voin sallia,\nettä te armastelette minua, kun kaikki Englannin miehet lähtevät\nsotaan\", sanoi hän, \"kun Teddy on vankina ja Hugh juoksuhaudassa. Jos\nminä olisin mies --!\"\n\nHän ei ollut taivutettavissa hyväksymään mitään Amerikkaa\npuolustelevaa näkökohtaa. Englanti taisteli vapauden puolesta, ja\nAmerikan tuli olla sen rinnalla. \"Koko maailman pitäisi liittyä\nyhteen Saksan jumalattomuutta vastaan\", arveli hän.\n\n\"Minä teen parhaani Belgian auttamiseksi\", vakuutti mr Direck. \"Enkö\nole toimessa? Me olemme ruokkineet neljä miljonaa ihmistä.\"\n\nHänessä oli selkärankaa eikä hän aikonut sallia Cecilyn pelottaa\nitseään omaksumaan väärää käsitystä Amerikasta. Amerikka oli\npuolueeton. Se teki oikein pysytellessään puolueettomana... Toisaalta\ntuntuivat Cecilyn moitteet sietämättömiltä. Mr Direck saattoi tuntea\najautuvansa hänestä erilleen...\n\nEihän _hän_, mr Direck, voinut saada Amerikkaa yhtymään sotaan.\n\nRauhallisessa hotellissaan Lontoossa hän ajatteli asiaa\nperinpohjaisesti. Hän istui kirjoituspöydän ääressä tehden\nmuistiinpanoja, joiden tarkoituksena oli järjellisen, tasapuolisen,\nvapaamielisen amerikkalaisen käsityskannan täysin selvä esittäminen.\nVaistomainen varovaisuus sai hänet valitsemaan Britlingin\nensimäiseksi väitteittensä koetinkiveksi.\n\nMutta mr Britling osoitti tosiksi hänen pahimmat pelkonsa. Hän ei\nhalunnut kuulla puhuttavankaan.\n\n\"On kulunut neljättä viikkoa siitä kun viimeksi kuulin pojastani\",\nsanoi mr Britling sen sijaan, että olisi tervehtinyt. \"Tänä aamuna\noli kaksikymmentäkolme päivää kirjeen saapumisesta.\"\n\nMr Direckistä tuntui, että mr Britling oli äkkiä tullut kymmentä\nvuotta vanhemmaksi. Hänen kasvojensa rypyt olivat syventyneet ja ihon\nväri oli muuttunut harmaaksi. Hän liikkui rauhattomasti ja hapuillen.\nHänen hermonsa olivat ilmeisesti epäkunnossa.\n\n\"On sietämätöntä, kun täytyy kestää tätä kamalaa epätietoisuutta.\nPoika ei ole kauempana kuin kolmensadan mailin päässä.\"\n\nMr Direck teki itsestäänselviä kysymyksiä.\n\n\"Hän on aina ennen kirjoittanut -- tavallisesti joka toinen viikko.\"\n\nHe juttelivat Hugh'sta hetkisen, mutta mr Britling oli oikukas ja\närtyinen, vieläpä valmis syyttämään mr Direckiä sotaministeriön\nsaamattomuudesta, Bulgarian petollisuudesta, Romanian\nhorjuvaisuudesta tai mistä muusta hänen herkkätuntoisuuttaan\närsyttävästä asiasta tahansa. He söivät pikimmältään välipalan ja\nlähtivät sitten työhuoneeseen tupakoimaan.\n\nSiellä mr Direck onnettomuudekseen huomasi vihkon viatonta\namerikkalaista aikakauskirjaa _The New Republic_, jonka vieressä\nlepäsi pari kolme numeroa saksalaisystävällistä aikakauskirjaa\n_The Fatherland_, joka siihen aikaan välttämättä lähetettiin\nenglantilaisille kirjailijoille. Mr Direck huomautti, että _The New\nRepublic_ oli mielenkiintoinen _la jeunesse americaine'in_ suorittama\nyritys. Mr Britling katseli tuota mielenkiintoista yritystä väsynein,\nkylmäkiskoisin katsein.\n\n\"Te amerikkalaiset\", sanoi hän, \"olette maailman kummallisinta\nkansaa.\"\n\n\"Me olemme poikkeuksellisessa asemassa\", vastasi mr Direck.\n\n\"Te luulette olevanne\", sanoi mr Britling. Sitten hän vaikeni ja\nalkoi hetken kuluttua keventää sydäntänsä pitämällä Amerikkaa\nkoskevan esitelmän, jonka katkeruus lisääntyi pitkin matkaa.\nAluksi hän järkeili ja selitteli, mutta menetti esityksensä\nedetessä mielenmalttinsa ja muuttui dogmaattiseksi, syyttäväksi ja\nparjaavaksi. Hän piirsi yhä selvemmän yhtäläisyysmerkin mr Direckin\nja Amerikan välille ja sinkosi yhä suoranaisemmin epäkohteliaan \"te\"\nhänelle vasten kasvoja. Hän antoi sikarinsa sammua ja heitti sen\nkärsimättömästi tuleen. Aivankuin olisi amerikkalainen ollut syypää\nsen sammumiseen...\n\nSamoinkuin useissa muissa englantilaisissa oli mr Britlingissäkin\nAmerikkaa kohtaan sellaista isänmaallisen tunteen vivahdusta,\njoka pukeutuu kärsimättömän kritiikin muotoon. Englannissa ei\nkukaan nimitä amerikkalaista muukalaiseksi. Saksan tai Espanjan\nvikapaikkojen huomaaminen ei ole erikoisen vastenmielistä\nkenellekään, mutta Amerikan virheet koskevat englantilaiseen\nmieleen jokseenkin yhtä kipeästi kuin Englannin omat virheet. Mr\nBritling kykeni tosin varsin reippaasti selittämään Englannin\nvirheet oikeastaan olemattomiksi; hannoverilainen kuningashuoneemme,\nvaltiokirkkomme ja sen lamaava vaikutus kasvatukseen,\nmaailmanvallasta johtuvat velvollisuutemme sekä niiden aiheuttama\nhallinnollisten kykyjen ankara kysyntä olivat seikkoja, joita siinä\nsuhteessa sopi käyttää selityksinä. Mutta Amerikassa eli vanha rotu\nilman kruunua, kirkkoa ja kansainvälisiä selkkauksia, eikä sitä\nkuitenkaan sopinut erikoisesti ylistää. Mr Britlingin mr Direckille\npitämä esitelmä oli sapekas kuin perheriita. Kirjoitan tähän vain\nmuutamia lauseita, jotka tulivat säilymään mr Direckin muistissa.\n\n\"Te luulette voivanne jäädä ikuisiksi ajoiksi syrjään. Niin mekin\nluulimme. Me olimme yhtä tyytyväisiä itseemme kuin te nyt, kun Ranska\nhävisi v. 71... Te vain olette vieläkin eristyneemmässä asemassa. Te\nluulette, että tyhjä puolueettomuutenne on jonkinlaista moraalista\nparemmuutta. Niin mekin luulimme...\n\n\"Teidän rauhanne ei kestä kymmentä vuotta, jos me häviämme...\n\n\"Luuletteko, että meidän häviömme jättää Atlantin teidän käsiinne?\nLuulotteletteko, että on olemassa muunlaista merien vapautta kuin\nse, jota me pidämme yllä, paitsi vapautta hyökätä teidän kimppuunne?\nNeljäkymmentä vuotta on Englannin laivasto varjellut koko Amerikkaa\neurooppalaiselta hyökkäykseltä. Teidän Monroe-oppinne piileskelee nyt\nsen takana...\n\n\"Minua vaivaa tuo teidän ylevä, tyhjänpäiväinen sotaa koskeva\njaarittelunne... Te olette kansakunta, joka pikkumaisena katselee --\nkun me kuristamme tai joudumme kuristetuiksi. Te uskallatte panna\nvetoa, että me voitamme. Ja me voitammekin; me voitamme. Ja te\ntulette siitä hyötymään. Kun me sitten olemme saavuttaneet voiton,\njoka on melkein yhtä hirvittävä kuin tappiokin, niin aiotte te tulla\nmeidän rauhaamme parsimaan. Laskette meistä vielä hiukan verta\nsaksalaisten patrioottienne iloksi...\"\n\nHän esitti viimeisen syytöksensä. \"Te puhutte uusista\nrauhanihanteistanne. Sanotte olevanne liian ylpeitä käydäksenne\ntaisteluun. Mutta new-yorkilaiset liikemiehenne paljastavat teidät.\nJoka toisessa New-Yorkin liikekonttorissa on nykyään pieni, painettu\nkortti, joka ilmaisee Amerikan todellista rauhanrakkautta. Heillä\non kiire, nähkääs. Kauppa käy tosiaankin hyvin. Ja jotta mitään\nkeskeytystä ei tapahtuisi, naulaavat he seinään tuon kortin: 'Emme\nyhdy sotaan!' Ajatelkaahan: 'Emme yhdy sotaan!' Tässä on kysymyksessä\nkoko ihmiskunnan kohtalo, ja Amerikka ottaa osaa vain hiukan\nmurisemalla, kun saksalaiset upottavat _Lusitania'n_ ja murisemalla\noikein ankarasti, jos me pidätämme laivan tai pari tai jos jokin\ntuhma satamakapteeni ottaa liikaa maksua. Muuten -- 'Emme yhdy\nsotaan!'...\n\n\"No niin, älkää yhtykö! Älkää tulko minulle juttelemaan! Vuosi\ntakaperin te selailitte kirkonkirjoja saadaksenne selkoa\nessexiläisestä sukujuurestanne. Älkää yhtykö! Selityksiä! Mitä\nminä selityksistä? Ja --\" tässä hän matki vieraansa äänenpainoa ja\najattelutapaa -- \"erinomaisista vaikeuksistanne\".\n\nHän nousi ja jäi seisomaan epäröiden. Hän tiesi olleensa suunnattoman\nkohtuuton Amerikasta puhuessaan ja häpeällisen loukkaava vierasta\nkohtaan, joka osoitti hänelle luottamusta, ja hän tiesi, ettei\nhänellä ollut oikeutta lopettaa puhettaan yhtä väkivaltaiseen tapaan.\nMutta erinomaisen lievittävältä se tuntui. Ja mitä asian korjaamiseen\ntulee --\n\n_Ei!_ hän oli iloinen, että oli tullut tuon sanoneeksi...\n\nMr Direck kuuli hänen menevän hallin läpi ja tempaisevan pienen\noleskeluhuoneen oven kiivaasti kiinni jälkeensä...\n\nMr Direckiä oli syvästi kuohuttanut tuon purkauksen moraalinen\npaheksuminen ja mr Britlingin äänen kiusaantunut sävy. Hänkin oli\nnoussut seisomaan, mutta ei seurannut isäntäänsä.\n\n\"Syynä on poika\", virkkoi mr Direck vihdoin kääntyen luottavasti\nkirjoituspöydän puoleen. \"Mitäpä hänen kanssaan voisi keskustella?\nSehän on hänelle täyttä kadotusta...\"\n\n\n20.\n\nMr Direck sanoi hyvästi mrs Britlingille ja lähti hitaasti kulkemaan\npientä tupaa kohti, mutta hän ei mennyt sinne asti. Hän tunsi, että\nsieltä löytyisi vain toinen kiusattu sielu.\n\n\"Mitä hyödyttää kulkea täällä jaaritellen?\" virkkoi mr Direck.\n\nHän pysähtyi polun jalkaportaalle ja istuutui vaipuen syviin\nmietteisiin. \"Ainoastaan yksi asia voi saada hänet vakuutetuksi\",\nsanoi hän.\n\nHän ojensi sormiaan. \"Ensin tuo\", kuiskasi hän, \"ja sitten tuo. Niin\nse on.\"\n\nHän eteni aina siihen tien käänteeseen, josta näkee tuvan, ja seisoi\nhetkisen sitä katsellen.\n\nHän palasi entistä alakuloisempana asemalle, ja joka askeleella,\njonka hän otti, tuntui hänestä, että olisi parempi nähdä Cecily\nvihaisena ja herjaavana kuin jättää hänet kokonaan näkemättä.\n\nPostikonttorin luona hän pysähtyi ja kirjoitti postikortin.\n\n\"Cissie hyvä\", kirjoitti hän. \"Minä matkustin tänne tänään saadakseni\nnähdä teidät -- mutta muutin päätökseni. Minä lähden kohta takaisin,\nottaakseni jotakin selkoa Teddystä. Jollakin tavoin minä saan sen\nasian selväksi. Minä matkustan ympäri ja otan siitä selkoa jollakin\ntavoin, vaikkapa minun pitäisi lähteä Saksan rintamalle siinä\ntarkoituksessa. Ja kun tuo asia on selvä, on minulla jotakin muuta\nmielessä -- niin, se tulee poistamaan väliltämme koko tämän pienen,\npuolueettomuutta koskevan ikävyyden, joka on kasvanut niin suureksi.\nMinä pidän teistä paljon, Cissie.\"\n\nEnempää ei korttiin mahtunut.\n\n\n21.\n\nIkäänkuin kaikki Dower House'in asukkaat olisivat sitä odottaneet,\nsaapui sitten tieto Hugh'n kaatumisesta.\n\nSähkösanoman toi esiliinaan puettu tyttö, eikä poika kuten ennen,\nsillä pojat tekivät nyt nuorukaisten töitä ja nuorukaiset niiden\nmiesten töitä, jotka olivat lähteneet sotaan.\n\nMr Britling seisoi ulko-ovella, hän oli seisonut katselemassa\nmyöhäisen lokakuun lehviä, joihin lankesi ehtoopäivän lämmin\nvalaistus, kun sanantuoja saapui. Hän avasi sähkösanoman toivoen,\nkuten aina Hugh'n lähdön jälkeen sähkösanomaa avatessaan, ettei\nse sisältäisi niitä sanoja, jotka hän nyt luki, että se puhuisi\nhaavoittumisesta tai kaikkein pahimmassa tapauksessa 'katoamisesta',\nettä se kenties voisi tuoda kerrassaan ilahduttavan uutisen,\nilmoittaisi lyhyen kotonakäynnin, johon viime kirje oli viitannut.\nHän luki lopullisen, lyhytsanaisen tiedonannon ja virallisen\nsurunvalituksen. Hetkisen hän seisoi aivan hiljaa tuijotellen\nsanoihin...\n\nSähkösanomakonttorista Dower House'iin oli neljännesmaili, ja\nhänellä oli aina tapana antaa lantti sähkösanomantuojalle. Nyt hän\nolisi mielellään tahtonut päästä eroon tytöstä, joka punaisine\npolkupyörineen seisoi odottaen hänen edessään. Hän tunsi itsensä\npahoinvoivaksi ja rasittuneeksi, hän oli varma, että ellei hän\nvoimiaan ponnistaen pysyttelisi kylmänä ja tyynenä, niin hän itkisi\nääneen. Hän kopeloi taskuaan: siellä oli joitakin kuparikolikoita ja\nyksi shilling. Hän otti esiin kaikki ja tuijotteli niitä.\n\nHänellä oli omituinen, järjetön tunne, että tytön pitäisi saada\npuoli shillingiä tuollaisesta sähkösanomasta. Asia vaivasi häntä.\nHän olisi tahtonut antaa tyttöselle puoli shillingiä, mutta hänellä\nei ollut niin paljon kuparia; hän ei tiennyt mitä tekisi, eivätkä\nhänen aivonsa toimineet. Olisi sopimatonta antaa kokonainen shilling,\nmutta ei hän toisaalta voinut kuparilanttejakaan antaa niin tärkeästä\nasiasta kuin Hugh'n kuolemasta. Sitten koko tuo ongelma katosi, ja\nhän ojensi lapselle shillingin. Tyttö tuijotti häneen kysyvästi ja\nepäillen. \"Tuleeko siihen vastaus, sir?\"\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Se on sinulle. Kaikki... Se on erikoinen\nsähkösanoma... Tärkeitä uutisia...\"\n\nTuota sanoessaan hän kohtasi tytön katseen ja tuli yht'äkkiä siihen\nvakaumukseen, että tyttö aivan hyvin tiesi, minkä tiedon sähkösanoma\noli tuonut, ja että häntä säikähdytti tuon julman uutisen juhlallinen\nkäsittely. Mr Britling epäröi, tuntien että hänen oli sanottava\njotakin lisää, ettei se, mitä hän oli sanonut, ollut riittävää, mutta\nsitten hän päätti hinnasta mistä hyvänsä vapautua tytön katseesta,\njoka yhä oli tähdätty hänen kasvoihinsa. Tyttö ei tehnyt liikettäkään\npoistuakseen. Hän tuntui painavan mieleensä mr Britlingiä, tekevän\nhuomioita voidakseen ne sitten kertoa, ahnaasti, olemuksen joka jänne\nvireessä. Mr Britling kulki hänen ohitsensa puutarhaan ja unohti\nkohta, että hän oli olemassakaan...\n\n\n22.\n\nViimeksi kuluneina viikkoina hän oli melkein lakkaamatta\najatellut tätä mahdollisuutta ja kuitenkin hän huomasi nyt, kun\nse oli muuttunut todellisuudeksi, ettei hän ollut ajatellut sitä\nmilloinkaan, että hänen täytyi olla yksin tarkastellakseen tuota\nhirveätä ja kauhistuttavaa tosiasiaa häiriytymättä ja yhteen menoon.\n\nHän näki vaimonsa tulevan käytävää pitkin ruusujen keskitse.\n\nHän joutui tunteiden valtaan, jotka olivat yhtä omituisia ja\nselittämättömiä kuin nuoruusiällä. Hän tunsi nyt aivan samaa kuin\npoikavuosinaan, kun oli tunnustettava vanhemmille jokin ikävä asia.\nHän tunsi olevansa voimaton sitä vielä hänelle ilmaisemaan, tunsi,\nettei hän jaksaisi kertoa asiaa huomioita tekevälle kuuntelijalle.\nHän kääntyi äkkiä vasemmalle. Hän meni, ikäänkuin ei olisi häntä\nhuomannutkaan, nurmikon poikki kohti pientä huvimajaa, joka sijaitsi\nmaantietä vallitsevalla pienellä kumpareella. Hänen jälkeensä\nhuudettiin, mutta hän ei vastannut...\n\nHän ei halunnut katsoa taakseen, mutta hetkisen hänen kaikki aistinsa\nolivat vireissä saadakseen tietää tultiinko jäljessä. Päästyään\nhuvimajan turviin hän tohti katsoa taaksensa.\n\nKaikki oli hyvin. Mrs Britling oli menossa sisään.\n\nHän veti jälleen sähkösanoman taskustaan, varovasti, melkein\nsyyllisyyttä tuntien, ja luki sen uudelleen. Hän käänteli sitä ja\nluki sen vieläkin kerran...\n\n_Kaatunut_.\n\nSitten hänen oma äänensä, joka kuului käheältä ja oudolta hänen\nkorviinsa, lausui julki hänen ajatuksensa.\n\n\"Hyvä jumala! Kuinka sanomattoman mieletöntä... Miksi annoin hänen\nlähteä? Miksi annoin hänen lähteä?\"\n\n\n23.\n\nMrs Britling ei saanut tietää heitä kohdanneesta iskusta\nennenkuin päivällisen jälkeen saman päivän iltana. Hän oli\nniin tottunut olemaan välittämättä miehensä käsittämättömistä\nmielialanvaihdoksista, ettei hän huomannut hänessä mitään\ntraagillista ennenkuin heidän pöydässä istuessaan. Mr Britling tuntui\nraskasmieliseltä, jurolta ja välttelevältä, mutta tuontapainen\nnyrpeys ei ollut mitään harvinaista. Mrs Britling tiesi, että asiat\nja seikat, jotka hänestä itsestään tuntuivat perin joutavilta,\nesimerkiksi poliittiset puheet, joita _The Times_ selosti, pienet\nelämää koskevat mietelmät, jotka kenties tehtiin aivan sattumalta,\njopa pelkät eleetkin voivat saada hänet siten pois raiteiltaan.\nMrs Britling oli oppinut jättämään sellaiset synkät puuskat\nhuomiotta. Mutta kun hän päivällispöydässä loi katseensa mieheensä\nja näki kalpeat, ränstyneet kasvot ja epätoivoiset silmät, jotka\naavistuttelevasti katselivat häntä, niin hän tunsi pistoksen\nsydämessään.\n\n\"Hugh!\" huudahti hän ja lisäsi kuin kylmän kysyvästi: _\"Mitä on\ntapahtunut?\"_\n\nHe katselivat toisiaan. Mr Britlingin kasvot sulivat ja alkoivat\nväristä.\n\n\"Minun Hugh'ni\", kuiskasi hän. Muutamia silmänräpäyksiä olivat\nmolemmat vaiti.\n\n_\"Kaatunut\"_, sanoi hän, nousi äkkiä nyyhkien ja kopeloi taskuaan.\n\nTuntui siltä kuin hän ei milloinkaan löytäisi mitä etsi. Vihdoin se\ntuli esiin, rypistynyt sähkösanoma. Hän heitti sen vaimonsa eteen,\ntyönsi kömpelösti tuolin pöytään ja lähti nopeasti huoneesta. Hän\nkuului nyyhkyttävän. Mrs Britling ei ollut enää uskaltanut katsoa\nhäntä kasvoihin.\n\n_\"Voi!\"_ huudahti hän huomatessaan, että oli saanut mahdottoman\ntehtävän suoritettavakseen.\n\n\"Mitä minä _sanonkaan_ hänelle?\" puheli hän sähkösanoma kädessään.\n\nSisäkkö tuli huoneeseen.\n\n\"Viekää päivällinen pois!\" sanoi mrs Britling seisten paikallaan\npöydän ääressä. \"Master Hugh on kaatunut...\" Sitten hän lisäsi\nvalittavin äänin: \"Mitä minä _sanonkaan?_ Mitä _sanonkaan?_\"\n\n\n24.\n\nTuona iltana mrs Britling ponnisteli enemmän kuin koskaan\nennen elämässään murtautuakseen pois siitä itsetarkastelun\nvoimattomuudesta, johon hän oli kahlehdittu. Hän ei ollut milloinkaan\nennen siinä määrin halunnut olla vapaa ja välitön; hän ei ollut\nmilloinkaan ennen siinä määrin tuntenut, millaisia esteitä olivat\narkuus, itsekritiikki ja syvään juurtunut tottumus aina pidättymään.\nSurun heijastus raateli häntä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi\ntahtonut antaa henkensä ja koko maailman voidakseen lohduttaa\nmiestänsä Mutta hän ei voinut keksiä mitään lohduttavaa. Hän lähti\nruokasalista halliin ja kuulosti. Hiljaa kulki hän yläkertaan\nja miehensä ovelle. Siihen hän pysähtyi. Hän ei voinut kuulla\nhiiskahdustakaan huoneesta. Hän ojensi kätensä, vaani hiukan\novenkahvaa, mutta säikähti kalahdusta ja omaa rohkeuttaan. Hän veti\nkätensä takaisin, teki epätoivoisen liikkeen ja hiipi sitten takaisin\nomaan huoneeseensa, kasvot tuskan kalventamina.\n\nHänet oli henkisesti musertanut tuo onnettomuus, jota hän tähän\nhetkeen asti ei ollut koskaan uskaltanut edes oikein ajatella. Koko\nhänen tajuntansa täytti nyt yksi ainoa kuva: hän näki miehensä,\nhaavoittuneena ja verissään kuin jokin surkuteltava elukka. Hän\ntuskin ollenkaan ajatteli Hugh'ta. \"Voi, mitä _teenkään_ hänelle?\"\nkyseli hän itseltään istuutuen sytyttämättömän takkatulen ääreen\nhuoneessaan... \"Mitä sanonkaan tai mitä teenkään?\"\n\nHän hautoi tuota mielessään, kunnes alkoi väristä vilusta. Sitten hän\nsytytti tulen...\n\nVasta myöhään ja lukemattomien päätösten ja epäilysten jälkeen mrs\nBritling meni miehensä luo. Mr Britling istui tulen ääressä pää\nkäsien varassa ja odotteli häntä; hän tiesi vaimonsa tulevan ja\najatteli sill'aikaa poikaansa ajatuksen tuskin liikkuessa paikaltaan.\nHänen liikahduksensa ilmaisi, että hän oli huomannut vaimonsa tulon,\nmutta hän ei kääntynyt katsomaan. Kun tulija astui lähemmäksi,\nväistyi hän hieman.\n\nTulija seisahtui hänen viereensä ja uskalsi koskea häneen aivan\nhiljaa, silittää hänen päätänsä.\n\n\"Rakas\", sanoi hän. \"Rakas rukkani!\"\n\n\"Se on sinulle niin kauheaa\", sanoi hän sitten, \"se on niin kauheaa.\nMinä tiedän, kuinka sinä häntä rakastit...\"\n\nMr Britling kätki kasvonsa käsiinsä ja oli aivan hiljaa.\n\n\"Rakkaani\", sanoi mrs Britling, yhä silittäen hänen hiuksiaan, \"rakas\nrukkani!\"\n\nSitten hän toisti tuon \"rakas rukkani\" kerran toisensa jälkeen, kun\nei keksinyt muuta sanomista. Hänellä oli mitä parhain halu lohduttaa\nmiestään, mutta aivan pian hän huomasi epäonnistuvansa lohduttajan\nosaa esittäessään. Se lisäsi epäonnistumista, ja samalla kasvoi\nlamaava avuttomuuden tunne entistä voimakkaammaksi...\n\nYht'äkkiä hänen hyväilevä kätensä pysähtyi. Yht'äkkiä hän näyttäytyi\ntodellisena naisena.\n\n\"Minä en pääse sinua lähelle!\" huudahti hän ääneen. \"En pääse sinua\nlähelle. Tekisin mitä hyvänsä... Sinä! Sinä, jonka sydän on melkein\nmurtunut...\"\n\nHän kääntyi ovea kohti epävarmoin askelin, kyynelten sumentaessa\nsilmiä.\n\nMr Britling otti kädet kasvoiltaan. Hän nousi seisaalleen\nhämmästyneenä. Hän tunsi sääliä ja sääli sai hänet ymmärtämään --\nse tuli kuin vihuri keskelle hänen murhettansa. Hän astui askeleen\neteenpäin ja sulki vaimonsa syliinsä.\n\n\"Rakkahin\", sanoi hän, \"älä jätä minua yksin...\"\n\nMenijä kääntyi itkien hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen\nkaulaansa. He itkivät molemmin.\n\n\"Rakkaani\", sanoi mr Britling, \"rakas vaimoni. Ellei sinua olisi --\nluulen, että voisin surmata itseni tänä yönä. Älä itke, rakkaani,\nälä itke! Sinä et tiedä, millainen lohdutus olet minulle. Et tiedä,\nmillainen apu olet minulle.\"\n\nHän veti hänet luokseen, painoi poskensa hänen poskeensa...\n\nHänen sydämensä oli niin arka ja haavoittunut, ettei hän voinut\nsietää toisen ihmisen onnettomuutta. Hän istuutui, veti vaimonsa\npolvelleen ja sanoi hänelle mitä suinkin keksi rauhoittaakseen\nja lohduttaakseen häntä ja saadakseen hänet tuntemaan oman\nlohduttaja-arvonsa. Hän puhui kaikista heidän elämänsä valoisista\npuolista, sen kaikista puolista, mutta ei maininnut kertaakaan tuota\nrakastettua, kalvennutta nuorukaista, joka nyt häntä odotti... Hän\nsai odottaa vielä hetkisen...\n\nVihdoinkin mrs Britling poistui miehensä luota.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi mr Britling saattaen hänet ovelle. \"Olit hyvä,\nkun tulit minua lohduttamaan\", lisäsi hän...\n\n\n25.\n\nHän sulki hiljaa oven vaimonsa mentyä.\n\nJa tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hän jo unohti vaimonsa. Hän oli\nheti jälleen yksin, sanomattoman yksin. Hän oli yksin tyhjässä\nmaailmassa...\n\nYksinäisyys koski häneen kuin isku. Hänellä oli monta, joista oli\nhuolehdittava, hänellä oli velvollisuuksia. Mutta hänellä ei ollut\nyhtään, jolle olisi voinut itkeä surunsa...\n\nHetkisen hän seisoi avoimen ikkunansa luona. Hän katsahti sänkyyn,\nmutta tiesi, ettei nukkumisesta tulisi mitään tänä yönä -- vasta\nuupumus voisi hänet nukuttaa. Hän silmäili kirjoituspöytää, jonka\nääressä hän oli niin usein työskennellyt. Mutta kirjoittaminen oli\nmenettänyt kaiken merkityksen...\n\nHuoneessa-olo kävi sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä ulos. Hän\nkääntyi ikkunaan. Sieltä kuului yökehrääjän meluava laulu, kauempana\nääntelivät hirvet, sieltä häämöttivät tummat puut, pimeys, taivas\nkirkkaana ja kaukaisena ja lukemattomain tähtien peittämänä... Tähdet\ntuntuivat tekevän huomioita. Ne olivat kuin katselevia silmiä. Hän\ntahtoi mennä ulos niitten luo...\n\nHän meni hyvin hiljaa käytävän ovelle, vielä varovaisemmin hän kulki\nrapputasanteen poikki ja rappuja alas. Pari kertaa hän pysähtyi\nkuuntelemaan.\n\nErinomaisen varovasti hän avasi ulko-oven...\n\nHän meni suoraan pimeään, ja äkkiä oli hänen poikansa kaikkialla\nhänen läheisyydessään, leikki, kiipeili seetripuihin, teki\nihmeellisiä käänteitä polkupyörällään pihamaalla, jutteli vakavasti\ntulevaisuudestaan, loikoili nurmikolla, hengästyi hockey-pelissä ja\npiirusteli hullunkurisia pilakuvia. He kävelivät jälleen edestakaisin\nvierekkäin -- juuri tällä paikalla -- puhellen vakavasti, mutta\nhiukan arastellen...\n\nTässä he olivat seisoneet hiukan hämillään, ennenkuin poika meni\nsanomaan hyvästi äitipuolelleen lähteäkseen isän seurassa asemalle...\n\n\"Huomenna minä ryhdyn jälleen työhön\", kuiskasi mr Britling, \"mutta\ntänä yönä -- tänä yönä... Tämä yö on sinun... Voitko kuulla minua,\nvoitko kuulla? Isäsi... joka toivoi sinusta...\"\n\n\n26.\n\nHän meni hockey-kentän äärimäiseen kulmaan, käyskeli siellä hetkisen\nja seisoi sitten kauan hiljaa molemmat kädet aidalla ja tuijotellen\njäykästi pimeyteen. Vihdoin hän kääntyi takaisin ja kulki hapuillen\nja kompastellen ruusupuutarhaan päin. Okainen oksa repi hänen\nkasvojaan ja ärsytti häntä. Kärsimättömänä hän työnsi oksan syrjään,\njolloin se repi hänen kättään. Hän hakeutui lehtimajan sohvalle ja\nistui siinä itsekseen kuiskaillen. Sitten hän aivan hiljeni, nojasi\nkäsivarttaan sohvan selkäpuuhun ja päätään käsivarteensa.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\nMATHING'S EASYN TESTAMENTTI\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nMrs. Teddy lähtee kävelylle.\n\n\n1.\n\nEnglannissa, missä surupuku oli ollut jotenkin harvinainen näky,\nkäveli nyt lokakuisen auringon paisteessa kaikkialla naisia ja lapsia\npuettuina uusiin mustiin vaatteisiin. Kaikkialla tapasi henkilöitä,\njoita äsken oli kohdannut suru, äitejä, jotka olivat menettäneet\npoikansa, vaimoja, jotka olivat menettäneet miehensä, kaikkialla näki\nryöstettyä elämää ja murtuneita toiveita. Värjärit ansaitsivat hyvin\nvärjäämällä värillisiä vaatteita mustiksi. Myöskin raajarikkojen ja\ntyöhönkykenemättömien miesten luku kasvoi. Niin oli laita Englannissa\nja vielä suuremmassa määrin Ranskassa ja Venäjällä. Kaikissa\nliittolaismaissa ja samoin Saksassa ja Itävallassa. Vähää-Aasiaa ja\nEgyptiä, Intiaa, Japania ja Italiaa myöten vallitsi suru, maailman\ntäytti häviö, suru, köyhyys ja onnettomuus.\n\nJa ne salaperäiset voimat, jotka ihmiskunnalta vaativat kaikkea\ntätä, olivat vieläkin tyytymättömiä, ja jokainen päivä toi oman\nosansa noita tietoja, jotka mursivat sydämiä ja aiheuttivat uutta\nsurua, jokainen päivä lähetti kotimaahan uusia joukkoja murtuneita ja\nkiusattuja miehiä.\n\nMuutamat turvautuivat toiveisiin, jotka lopulta muuttuivat melkein\nkiduttavammiksi kuin synkkä varmuus...\n\nMrs Teddy kulki kylässä, puettuna kuten tavallisesti ja ilmaisten\nluottavaa toivehikkuutta. Teddy oli mainittu häviöluettelossa\n\"kadoksissa olevana ja kuolleeksi ilmoitettuna\", ja Letty oli saanut\nkaksi kirjettä hänen tovereiltaan. Niissä kerrottiin, että Teddy oli\njäänyt erään talon raunioihin parin muun haavoittuneen kanssa ja että\nkaikki nämä haavoittuneet oli löydetty surmattuina, kun kanadalaiset\nvalloittivat paikan takaisin. Ketään ei ollut löydetty hengissä.\nMyöhemmin oli kanadalaisten taas täytynyt vetäytyä takaisin. Mr\nDireck oli nähnyt suurta vaivaa yrittäessään saada käsiinsä Teddyn\nhaavoittuneita tovereita sekä kysymyksessä olevia kanadalaisia.\nHän oli hakenut heitä Ranskassa ja Lontoossa olevista sairaaloista\nsaadakseen heiltä jotakin tietoa. Hän teki sen palvellakseen\nCissie'ä. Ainoastaan yksi hänen puhuttelemistaan sotilaista tiesi\nTeddystä jotakin varmaa, mutta hänpä tiesikin pelottavan varmoja\nasioita. Niitten miesten joukossa, jotka olivat taloon jääneet,\nkertoi hän, oli ollut ainoastaan yksi luutnantti ja se oli varmaankin\nollut Teddy. \"Häntä oli pistetty ainakin kuuteen kohtaan. Hänen\npäänsä oli melkein irrallaan ruumiista.\"\n\nDireck matkusti kertomaan asian Cissie'lle. \"Kerronko sen _hänelle?_\"\ntiedusteli hän.\n\nCissie harkitsi asiaa. \"Ei vielä\", sanoi hän.\n\nLettyn kasvot muuttuivat noina murheellisina viikkoina, joiden aikana\nhän kielsi kuoleman. Hän kadotti raikkaan värinsä muuttuen aivan\nkalpeaksi; hänen suunsa sai kovan ilmeen ja silmissäkin oli kylmä\nloiste. Hän ei itkenyt milloinkaan, ei ilmaissut millään tavalla\nsuruaan ja puhui itsepintaisesti Teddystä kuivalla rauhallisella\näänellä alinomaa viittaillen hänen palaamiseensa. \"Tämä\", voi hän\nsanoa, \"tulee hämmästyttämään Teddyä\", tai \"Teddy joutuu suunniltaan,\nkun näkee, kuinka minä olen tuon muuttanut\".\n\n\"Me saamme piankin nähdä hänen nimensä jossakin vankiluettelossa\",\nsanoi hän. \"Hän on haavoittunut ja vankina Saksassa.\"\n\nHän kiintyi tuohon ajatukseen. Ei mikään puhunut sen puolesta,\nmutta hän ei halunnut kuulla kenenkään sitä epäilevän. Hän alkoi\njo suunnitella pakettien lähettämistä. \"He ovat melkein kaiken\npuutteessa\", sanoi hän. \"Heitä kohdellaan inhottavan huonosti. Hän ei\nole vielä saanut tilaisuutta kirjoittaa minulle, mutta minä en pidä\noikeutenani odottaa, kunnes hän pyytää minua lähettämään.\"\n\nCissie ei uskaltanut sanoa vastaan.\n\nJonkin ajan kuluttua Letty kyllästyi odottamaan osoitetta ja vei\nensimäisen pakettinsa postikonttoriin.\n\n\"Jos ette tiedä missä vankileirissä hän on...\" aloitti postineiti.\n\n\"Ikävä kyllä\", sanoi Letty. \"Minä en tiedä sitä. Pitääkö minun\nruveta sitä odottamaan? Minä otaksuin saksalaisten olevan niin\njärjestelmällisiä, ettei se haittaisi.\"\n\nPostineiti ryhtyi laajoihin selittelyihin, joita Letty ei näyttänyt\nkuuntelevan. Hän tuijotteli suoraan eteensä kiinnittämättä katsettaan\nmihinkään. Keskustelussa syntyneenä väliaikana hän tarttui\npakettiinsa.\n\n\"Ikäväksi hänen käy odottaa\", sanoi hän. \"Mutta pian minä siitä\nsäänkin selvän.\"\n\nHän vei paketin takaisin kotiin.\n\n\"Sitä parempi\", sanoi hän, \"kun saamme aika hankkia hänelle parempia\nyskäkaramelleja -- sellaisia, joita ei osuuskaupassa ole\".\n\nHän asetti paketin keittiöön näkyvälle paikalle, missä se aina oli\ntiellä, ja ryhtyi kutomaan Teddylle nuttua lähestyvän pakkasen\nvaralta.\n\nMutta eräänä iltana putosi kalpea naamio hetkeksi hänen kasvoiltaan.\n\nCissie ja hän olivat istuneet ääneti tulen ääressä. Hän oli kutonut\n-- hän kutoi hyvin huonosti -- ja Cissie oli ollut lukevinaan, mutta\noli kaikessa hiljaisuudessa pitänyt häntä silmällä. Cissie katseli\nhetken harvan kutomuksen vaivalloista syntymistä ja niitä kiukkuisia\nponnistuksia, joita jokainen puikkojen liike vaati. Silloin hän ei\nvoinut olla tekemättä vastaväitteitä.\n\n\"Letty parka!\" sanoi hän hyvin hiljaa. \"Ajattelehan, jos hän\nsittenkin on kuollut.\"\n\nLetty vastasi hänelle kylmästi tuijottavin katsein.\n\n\"Hän on vankina\", sanoi hän. \"Eikö se riitä? Miksi te minulle\njaarittelette tuolla tavalla? Hän on haavoittunut ja vankina. Eikö\nJumala ole menetellyt jo kyllin surkeasti tehdessään Teddylle\nsellaiset kepposet -- meidän Teddyllemme. Viime hetkeen saakka on hän\noleva elossa minulle. Aina siihen asti, kun sota on lopussa. Vielä\nkuusi kuukautta sodan jälkeenkin...\n\n\"Minä sanon sinulle, Cissie, miksi niin on...\"\n\nHän kumartui pöydän yli ja antoi kutomapuikkonsa liikkeillä pontta\nväitteillensä. Hänen puheessaan oli järkevästi moittiva sävy.\n\"Näetkös\", sanoi hän, \"jos Teddyn laisten ihmisten pitää saada\nsurmansa, niin silloin ovat kaikki meidän ajatuksemme elämän\ntarkoituksesta, kunniasta, onnesta ja ilosta vääriä, ja tämä maailma\non paholaisten asuinsija, likainen, julma helvetti. Syntyminen\nmerkitsisi silloin kadotukseen joutumista. Siksi ei saa taipua siihen\najatukseen, miten todennäköiseltä tuntuneekin, että hän on kuollut...\n\n\"Näetkös, jos hän _on_ kuollut, niin julmuus on laki, ja silloin\ntäytyy jonkun minulle maksaa hänen kuolemansa... Jonkun täytyy\nmaksaa minulle... Minä odotan kuusi kuukautta sodan jälkeen, mutta\nsitten lähden Saksaan ja opin maan olot. Ja sitten minä murhaan\njonkun saksalaisen. En ketä saksalaista hyvänsä, vaan jonkun,\njoka kuuluu syypäiden luokkaan. Minä vaadin uhria. Luulisi olevan\nsuhteellisen helppoa surmata esimerkiksi joku kruununprinssin\nlapsista tai joku Baierin prinssi. Minä tulen etupäässä ajattelemaan\nsaksalaisia lapsia. Minä uhraan niitä Teddylle. Ei luulisi olevan\nvaikeata löytää henkilöitä, joiden voi katsoa olevan suoranaisesti\nsyyllisiä, esimerkiksi myrkkykaasujen keksijöitä, ja tappaa heitä tai\nhenkilöitä, jotka ovat heille rakkaita. Tai heille välttämättömiä...\nNaiset voivat tehdä sellaista paljoa helpommin kuin miehet...\n\n\"Kenties se onkin ainoa keino, jonka avulla milloinkaan voidaan\nlopettaa tämäntapaisia sotia. Naisten pitää itsepintaisesti pyrkiä\ntappamaan ne henkilöt, jotka tällaisia sotia aiheuttavat. Ne pitää\ntappaa sukupuuttoon. Vainoamalla ja surmaamalla heitä monena vuonna\nvielä senjälkeen kun itse sota on loppunut... Murha on kovin lievä\nrangaistus niin suuresta rikoksesta kuin sodan aiheuttaminen...\nSe olisi tuskin muuta kuin tapahtuneita asioita koskeva moite. Se\nolisi kuin lumisadetta. Kuolema toisensa jälkeen. Hiutale hiutaleen\nperään. Tämä ruhtinas. Tuo valtiomies. Se kreivi, joka niin karskisti\nkirjoittaa sodan puolesta... Siitä minä saan tehtävän. Jos Teddy\ntodellakin on kuollut... Noin vuosi sitten me naiset olimme aivan\nvalmiita näkemään nälkää ja kuolemaan äänioikeutemme vuoksi, ja se\noli kuitenkin vain pikku asia tähän verrattuna... Etkö käsitä mitä\ntarkoitan? Sehän on niin selvää ja luonnollista, Cissie. Milloin\nhyvänsä joku mies sitten istuu miettien, onko hänen aiheutettava sota\nvai ei, tulee hän samalla ajatelleeksi naisia, naisia, joilla on\ntikarit, pommit, hän tulee ajatelleeksi kostoa, joka ei koskaan väsy,\nei koskaan lepää, hän tulee ajatelleeksi vannoutuneita, kärsivällisiä\nnaisia, jotka ovat valmiit lähtemään pyhiinvaellusmatkalle varmasti\nonnistuvana tehtävänään hänen surmaaminen... Minä en kiduttaisi\nnoita sodan aiheuttajia. Ei, sitä en tekisi, huolimatta heidän\nmyrkkykaasuistaan. Huolimatta juoksuhaudoissa paleltuneista jaloista,\nhuolimatta miehistä, jotka ovat menettäneet näkönsä ja haavoittuneina\nmaanneet päiväkausia hitaasti kuollen veden täyttämissä kuopissa.\nNaisten ei pidä ketään kiduttaa. Mutta minä surmaisin. Niinkuin\nsurmataan vaarallisia matelijoita. Se jatkuisi vuodesta toiseen.\nBalkanin kuninkaat, Saksan ruhtinaat ja kanslerit tulevat tekemään\nsuuria suunnitelmia, mutta kaiken loppuna on kurkusta lähtevä\npieni korina... Ja jos sitten toiset kuninkaat ja keisarit alkavat\nröyhistellä rintaansa ja koota armeijojaan paraateihin, niin hekin\nmenevät samaa tietä...\n\n\"Kunnes koko maailma ymmärtää, etteivät naiset enää milloinkaan salli\nsotaa...\n\n\"Tietysti minä tulen tekemään jotakin tuollaista. Mitäpä muuta\ntekemistä minulla nyt on?\"\n\nLettyn silmät hehkuivat, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja hillitty.\nHetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa: \"Nyt\nsinä ymmärrät, Cissie, miksi minä tarraudun siihen ajatukseen, että\nTeddy on elossa. Jos Teddy on elossa, vaikkapa haavoittuneenakin,\nniin hänellä on vielä jäljellä jotakin onnea -- silloin ei tuosta\nkaikesta tule mitään -- pelkkää järjettömyyttä. Mutta jos hän on\nkuollut, on kaikki niin toivottoman järjetöntä ja julmaa alusta\nloppuun --\"\n\nHän päätti keskeytyneen lauseensa heikosti hymyilemällä.\n\n\"Mutta Letty!\" huudahti Cissie, \"sinullahan on poika!\"\n\n\"Pojan minä jätän sinun haltuusi. Teddyn rinnalla ei poika\nmerkitse minulle mitään. Ei ole koskaan merkinnyt. Mitäpä siinä\nteeskentelisin? Muutamat naiset ovat sellaisia.\"\n\nHän tarkasteli kudintaan. \"Silmä parkoja\", virkkoi hän...\n\n\"Minä olen kovaa ainetta, Cissie. Minä tulen äitiin enemmän kuin\nisään. Teddyä minä rakastan. Hänelle kuuluu elämän koko hellyys.\nJos hän katoaa, katoaa tuokin... Minä en aio ryömiä maailmassa\nniinkuin kaikki nuo muut ynisevät lesket. Jos ne ovat tappaneet\nmieheni, niin minäkin tapan. Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Minä\npyrin niin lähelle niitä yksityisiä saksalaisia, jotka ovat tähän\nsotaan syypäitä, kuin suinkin voin, ja minä tapan heidät ja heidän\nomaisensa...\n\n\"Naisliitto kaikkien sodan aiheuttajien sukupuuttoon hävittämistä\nvarten\", sinkosi hän. \"Jos sattuisin kiduttamaan -- mitä se haittaa?\"\n\nHän katseli sisarensa säikähtyneitä kasvoja ja hymyili jälleen.\n\n\"Te luulette minun kulkevan tylsänä ja tyhmänä\", huomautti hän...\n\"Kaukana siitä! Minä olen suunnitellut kaikenlaista... Olen\najatellut, kuinka pääsen Saksaan... Tai kenties niitä voisi saada\nkäsiinsä Sveitsissä... Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia. Eiväthän\nne aina voi kulkea vartiain saattamina...\n\n\"Oh, minä halveksin ihmiskuntaa nähdessäni kuinka paljon sotilaita\nja kuinka vähän suurten murhaajia maailmassa on... Sen jälkeen, mitä\non saatu kokea. Jos ihmiset täyttäisivät velvollisuutensa tikarilla,\nniin maailmassa ei olisi sodan synnyttäjää. Ei ainoatakaan... Kaiser,\nhänen poikansa ja pojanpoikansa eläisivät koko jäljelläolevan ikänsä\nalinomaisessa kuolemanpelossa. Pelko lakkaisi häntä vainoamasta vasta\nsilloin, kun hänen arkkunsa laskettaisiin hautaan. Pelkoa merellä,\npelkoa maalla, pelkoa laivassa ja junassa, joissa hän matkustaa,\npelkoa unessa, koska unessa voi kuolla, pelkoa valveilla, koska\nkuolema vaanii jokaisessa varjossa, pelkoa jokaisessa kansanjoukossa,\npelkoa aina, kun hän on yksinään. Häntä ahdistaisi pelko siitä,\nmitä puunrunkojen taakse kätkeytyy, pelkoa siitä, mitä portaiden\nkulmauksessa voi piillä. Kaikessa ruoassaan hän tuntisi oudon maun,\nniin että hänen tekisi mieli sylkeä se suustaan...\"\n\nHän istui hetkisen hiljaa, hautoen tuota ajatusta ja nousi sitten\nseisaalleen...\n\n\"Mitä tyhmyyksiä juttelenkaan\", huudahti hän haukotellen.\n\"Kummallista, ettei kelpo Teddy lähetä osoitettaan postikortilla tai\nmuuten. Minäpä sanon sinulle, Cissie, mitä minä todella toisinaan\npelkään häntä ajatellessani.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Cissie.\n\n\"Muistin menettämistä. Ajattelehan, että jokin hävytön\ngranaatinsirpale tai muu sellainen on iskenyt häntä päähän...\nMinä näin tässä eräänä yönä unta, että hänen katseensa oli niin\nkummallinen ja ettei hän tuntenut minua. Näetkös, niin _voi_\ntosiaankin olla laita... Tietysti se olisi hirvittävää...\"\n\nCissie'n katseessa oli vastaväitettä, mutta hän ei löytänyt sopivia\nsanoja.\n\nVähän aikaa oltiin vaiti.\n\n\"Oh, nyt mennään levolle\", virkkoi Letty. \"Vaikka minä tietysti\nvalvon ja suunnittelen.\"\n\n\n2.\n\nCissie valvoi tuona yönä ajatellen sisartaan enemmän kuin koskaan\nennen.\n\nHän alkoi punnita tuhansien muistelmien yhteisvaikutelmia. Hän ja\nhänen sisarensa olivat melkein yhdenikäisiä, he tunsivat toisensa\nerinomaisen hyvin, mutta sittenkin tuntui Cissie'stä tuona yönä kuin\nhän ei olisi ollenkaan tuntenut Lettyä. Vuosi sitten hän olisi ollut\ntäysin varma siitä, että tunsi hänet perinpohjin. Mutta vanha, tuttu\nLetty, Letty, jolla oli kukoistavat kasvot ja veitikkamaiset silmät,\nLetty, joka oli kapinallisesti ihastunut koreihin, nuoriin poikiin\nja rakasti Teddyänsä uskollisesti ja hehkuvasti, tuo Letty, joka oli\nniin paljon pitänyt leikillisistä yllätyksistä, ulkoilmaleikeistä\nja elämän päivänpaisteesta ja naurusta, tuo Letty sisko, joka oli\nollut niin kaikin puolin tyydyttävä ja täydellinen, oli nyt heitetty\nsyrjään kuin naamio. Cissie ei enää tuntenut sisarensa silmiä. Lettyn\nkädet olivat muuttuneet laihoiksi, oudoiksi ja hiukan ryppyisiksi,\nhänen piirteensä olivat tulleet teräviksi ja huulensa ohuiksi, hänen\ntoimintansa, jonka ennen olisi voinut varmasti ennakolta arvata, oli\nnyt käsittämätöntä, joten Cissie'n täytyi turvautua arvailuihin.\nHeidän kouluaikanaan oli Lettyllä ilmennyt voimakas tunteellisuuden\npiirre: hän oli helposti kyynelöinyt. Mutta nyt hän ei ollut itkenyt\nkertaakaan eikä osoittanut minkäänlaista itkun jälkeäkään, vaikka\nTeddyn nimi oli ollut häviöluettelossa... Mikä antoi hänelle voimaa\ntähän traagilliseen jännitykseen? Kuinka kauan se kykenisi pitämään\nhäntä yllä? Voiko Lettystä todellakin tulla toinen Charlotte Corday?\nKykenikö hän suorittamaan laajan kostosuunnitelman, siirtymään monen\nkuukauden ja vuoden aikana yhä lähemmäksi kostoa?\n\nOliko sellainen kosto mahdollinen?\n\nRyhdyttäisiinkö nyt murhaamaan tämän suuren sodan aiheuttajia? Mikä\nihmeellinen historiallinen ilmiö se olisikaan, jos kuninkaiden\nhulluus siten tulisi rangaistuksi ja lopetetuksi!\n\nHiukan aikaisemmin tuollainen romanttinen unelma olisi voinut tenhota\nCissie'n mielikuvituksen. Noin vuosi sitten hän vasta oli siirtynyt\npois melodraama-iästään. Mutta hän oli nyt siitä poissa. Hän oli\nparhaillaan kasvamassa syvällisempään käsitykseen. Hän alkoi tajuta,\netteivät ihmiset toimi noin yksinkertaisesti. He tekevät antautumisen\nlupauksia, jotka eivät ole todellisia antautumisen lupauksia, he\nrakastavat -- aivan rehellisesti -- mutta heidän rakkaudellaankin\non rajansa. Ei ole mitään suurta kostoa, vaan ainoastaan pientä,\nolematonta; ei ole mitään elinkautista korvauksen etsintää, paitsi\nlain lakkaamaton kosto. Ei ole olemassa sellaista inhimillisen\nelämän keskittymistä, jota romantiikka edellyttää. On muutosta, on\nunhotusta. Kaikkialla on hajaannusta. Teddynkin traagillinen tarina\nmuuntuisi ajan mukana. Saksan ruhtinaiden pahuuttakin voitaisiin pian\nkatsella joltakin aivan erilaiselta näkökannalta. Voisiko Letty pitää\nkaikkea vuosikausia elävänä mielessään, kovana ja kauheana niinkuin\nnyt! Ei, se tulee varmaan lieventymään. Toiset vaikutelmat luovat sen\nyli kerrostumiansa...\n\nCissie'n mieleen tuli tulvimalla muisteloja, joissa Letty näkyi\nkoulutyttöseikkailuissaan, milloin onnistuen, milloin epäonnistuen:\nLetty säikähtyneenä, Letty kiukuissaan, Letty aloittelemassa suuria\nyrityksiä, ponnistelemassa tarmokkaasti hetken aikaa ja sitten\nlannistuen. Hän oli nähnyt Lettyn nuhan vallassa ja vaatteet\nlikaisina. Hän oli nähnyt hänet häpeissään ja nöyryytettynä. Hän\ntunsi Lettynsä sielun viimeistä loukkoa myöten. Letty rukka! Rakas\nLetty rukka! Äkillisenä kirkkaana näkemyksenä Cissie'lle selvisi,\nmitä sisaren mielessä oli tapahtumassa. Koko tuo innokas koston\nsuunnittelu oli kuvitteluleikkiä, jonka avulla Letty torjui toivonsa\nsynkkää vastakohtaa. Se ei ollut voimaa, se oli heikkoutta. Se oli\neräänlaista väistämistä. Hänellä ei ollut voimaa ottaa vastaan sitä\nyksinkertaista tosiasiaa, että Teddy oli kuollut. Se oli hänelle\nliikaa. Sen vuoksi hän sommitteli tuota kostotehtävän unelmaa sen\npäivän varalle, jona hän ei enää kykenisi kieltämään tosiasioita.\nHän oli jo varma, mutta hän ei tahtonut tulla varmuuteen, ennenkuin\nhänen unelmansa oli valmis. Jos tätä epävarmuuden aikaa jatkui,\nniin hän voi kehitellä unelmansa niin väkeväksi, että se saattoi\nlopulta ottaa hänen mielensä kokonaan valtoihinsa. Ja silloin\nhän tulisi järjestelemään elämänsä Matching's Easyssä unelmansa\nyksityiskohtaista kehittelemistä varten.\n\nHän tulisi elelemään siellä edelleen kuvitellen valmistautuvansa\nennenkuulumattomaan tehtävään, jota hän todellisuudessa ei\nmilloinkaan suorittaisi. Hän tulisi tutkimaan Saksan karttoja.\nHän tulisi lukemaan, mitä Saksan valtiomiehistä ja hallitsijoista\non kirjoitettu. Kenties hän tulisi tekemään heikkoja yrityksiä\nhankkiakseen itselleen paikan Saksassa tai Sveitsissä. Ehkäpä hän\nostaisi itselleen puukon tai revolverinkin. Sitten hän kenties\noleskelisi Windsorin tai Sandringhamin lähistöllä rauhan palattua ja\nsaksalaisten serkkujen tultua jälleen vieraihin...\n\nCissie näki mielessään kuvan, joka saattoi esittää tulevaa\ntodellisuutta: Lettyn hoidottomana, kurjana, raikkaan somuutensa\nmenettäneenä salamurhan uneksijana, yhä riippuvana mr Britlingistä,\nsuoritellen hänen töitään sangen huonosti, hajamieliseen ja\nepätäsmälliseen tapaan.\n\nHänelle täytyi puhua, saada hänet pian vakuutetuksi, sillä muuten\nhänestä tulisi eriskummallinen, outo ilmiö, Matching's Easyn miss\nFlite...\n\n\n3.\n\nCissie oli paremmin selvillä Lettyn sielunelämästä kuin omastaan.\n\nHän oli itse vaikeassa asemassa. Hän oli oppinut pitämään mr\nDireckistä erittäin paljon ja luottamaan häneen, mutta hänen\nkiintymyksensä ei tuntunut keksivän itselleen muuta ilmausta kuin\nalituisen moitiskelun, jonka esineenä oli mr Direckin ja Amerikan\nhaluttomuus yhtyä sotaan. Hän oli rakastunut mr Direckiin tämän\nollessa puettuna naamiaispukuun; hän oli nuori nainen, joka piti\nkauniista ruumiinrakenteesta ja koreista väreistä enemmän kuin\nitse arvasikaan. Tietämättään hän moitti mr Direckissä juuri sitä,\nettei tämä näyttänyt ollenkaan taipuvaiselta siirtämään naamiopuvun\nhenkeä arkielämään. Alussa oli vieras koskettanut sekä hänen\nmielikuvitukseensa että aisteihinsa ja hän halusi samanlaista jatkoa.\nMutta sen sijaan näyttikin mr Direck yhä enemmän eksyvän alinomaisiin\nkiintymyksensä vakuutteluihin ja ihmisystävällisten palvelusten\nomantunnontarkkaan suorittamiseen. Mr Direck koki nyt lakkaamatta\nvakuuttaa hänelle, että vain se mitä hän teki oli hänen asemassaan\noikeata ja kunniallista. Hän ei käsittänyt -- eikä sitä käsittänyt\nCissie'kään -- että hänen vilpittömyytensä ja järkevyytensä olivat\nomiansa Cissie'ä ärsyttämään. Nähdessään Cissie'n ärtyneenä koetti\nmr Direck olla entistäkin vilpittömämpi ja järkevämpi ja teki sen\nmahdollisimman selvällä ja huomattavalla tavalla.\n\nKaikesta huolimatta Cissie tunsi ja huomasi, että kysymyksessä oli\nhyvä nuori mies, oikein oivallinen nuori mies, hellä, luotettava,\ntavallaan hitaan voimakas, ehdottomasti rehti, kuin suuri kiltti\nlapsi, lahjomattoman rehellinen. Ja niin avuton hänen käsissään.\nCissie voi häntä loukata ja saattaa hänet surumieliseksi, mutta ei\nvoinut järkyttää hänen hitaasti muodostuneita vakaumuksiansa.\n\nKun Cissie menneinä romanttisina päivinään oli nähnyt unta kohtalon\nhäntä varten varaamasta sulhasesta, oli hän ajatellut, että tuon\ntulevan piti olla aina _täydellinen_, heidän molempain piti aina olla\noikeassa (ja, jos niin vaadittiin, koko muun maailman väärässä). Hän\nei ollut milloinkaan ajatellut voivansa kiintyä tunteillaan mieheen,\njonka mielipiteitä hän ei hyväksynyt ja joka toiminnassaan rikkoi\nhänen asettamiansa sääntöjä ikäänkuin kelpo norsu, joka piikkisauvan\npiston tuntiessaan vavahtelee, mutta ei tottele...\n\nNiinpä Cissie jankutti hänelle ja kiusasi häntä, tahtomatta\nmilloinkaan kuunnella hänen selityksiänsä. Mr Direckillä taas\noli aivan hirmuinen halu selittää omaa asemaansa. Sotatarpeita\nkoskevan omantunnonasian hän tunsi erikoisen arkaluontoiseksi ja\nvaikeaksi seikaksi. Hän olisi halunnut saada Cissie'n kuuntelemaan\nja paremmin syventymään asian vaikeuksiin. Mutta Cissie käytti\nnopeata englantilaista ajatusvälähtelyä, joka ei ole niinkään paljon\najattelua kuin tunnetta. Mr Direck rakasti tuota välähtelyä, vaikka\nolikin varma siitä, että se saattoi tehdä vääryyttä.\n\nCissie'n mielipide, jonka mukaan hänen oli lähdettävä sotaan, sai\nhänet tuntemaan itsensä luopioksi; Cissie'n väite, että hän oli\ntavallaan englantilainen, vaikutti häneen, vaikka järki olikin\nsitä kumoamassa. Kaikkien näiden hämmennysten vallitessa mr Direck\noli iloinen, kun keksi puolueettoman tehtävän, jota suorittaessaan\nhän voi koko sydämellään olla Cissie'n puolella ja toimia hänen\nhyväksensä.\n\nHän haeskeli Teddyn kohtalon todistajia uhrautuvan itsepintaisesti.\n\nSill'aikaa toinen pulma ratkesi ihan itsestään. Hänellä oli joitakin\naikoja ollut mielessään eräs aatos. Eräänä kauniina päivänä hän\nhuomasi, että se olikin oiva mielijohde. Hän voi olla rikkomatta\namerikkalaisuutensa asettamia omantunnonesteitä ja samalla kuitenkin\ntehdä Cissie'n mieliksi. Hän teki niin.\n\nSaapuessaan Cissie'n kehoituksesta esittämään Teddyn kohtaloa\nkoskevia sitovia todistuksia hän ei saapunut tavallisessa puvussaan.\nHänen mielestään oli puku niin ihmeellinen, että se tuntui huutavan,\nkajahtelevan kuin torventörähtely hänen kulkiessaan läpi Lontoon\nLiverpool Streetin asemalle. Uusi puku tuntui hänestä tapahtumalta,\njolla oli kansainvälinen merkitys; sen vaikutus saattoi hänen\nmielestään ilmetä aina Berliinissä asti. Ja kumminkin oli puku perin\ntavallinen, niin yleisesti käytetty näinä aikoina, että Cissie, joka\ntuli häntä vastaan asemalle, mieli Lettyn surun täyttämänä, ei sitä\nhuomannut, vaan pikemmin tunsi kuin havaitsi hänet voimakkaammaksi\nja komeammaksi kuin milloinkaan -- lukuunottamatta hänen ensimäistä,\nmielikuvitukseen koskettavaa esiintymistään naamiopuvussa, jonka\nTeddy oli hänelle valinnut tuona huolettomana aikana, jolloin\nkuolemaa ei vielä maailmassa ollut. Ei Lettykään, vaikutelmille\nvastahakoinen ja oikullinen kun oli, huomannut mitään ihmeellistä\nhänen ihmeellisessä puvussaan.\n\nHän esitti kertomuksensa. Se oli omituinen, epätasainen, monesta\ntiedonannosta koottu kertomus...\n\n\"Arvaan kyllä\", virkkoi Letty, \"että jos nyt sanon teille, etten usko\ntuon upseerin olleen Teddyn, niin te luulette minun olevan päästäni\nvialla... Mutta minä en sitä usko.\"\n\nTuon sanottuaan hän istui hetkisen hiljaa tuijottaen suoraan eteensä.\nSitten hän äkkiä nousi ja alkoi ottaa hattuansa ja viittaansa\nkeittiönoven takana olevasta naulakosta. Viitan raksi oli kiertynyt,\nhän yritti hermostuneesti saada sitä auki ja kiskaisi sen vihdoin\npoikki.\n\n\"Minne sinä menet?\" huudahti Cissie.\n\nLetty tiuskasi yli olkansa kuin riitelevä akka:\n\n\"Minä menen ulos -- minne tahansa.\" Hän kääntyi päin, viitta\nkädessään. \"Enkö saa mennä ulos, jos haluan?\" tiedusti hän. \"Siellä\non kaunis ilma... Enkö saisi mennä?... Te kai arvelette, että minun\npitäisi heti paikalla hyväksyä mitä te juttelette. Hymyillä vain ja\nsanoa: _Todellakin!_... Vai jäi hän taloon miesten perääntyessä! Sepä\nsukkelaa! Ja sitten olla sitä asiaa sen enempää ajattelematta...\nMuuten minun täytyykin lähteä ulos. Te haluatte jäädä kahden kesken.\nHaluatte kuherrella. Tehkää hyvin, niin kauan kuin voitte!\"\n\nSitten hän puki ylleen hatun ja viitan, painoi hatun lujasti päähän\nja sanoi jotakin, mitä Cissie ei heti ymmärtänyt.\n\n\"_Hänen_ vuoronsa tulee pian jossakin juoksuhaudassa. Kun hän nyt on\ntehnyt päätöksensä... Hän olisi voinut tehdä sen pikemmin...\"\n\nHän käänsi selkänsä, ikäänkuin olisi unohtanut heidät. Hetkisen\nhän seisoi, kuin olisivat hänen jalkansa olleet puuta, jalat aivan\ntoisenlaisessa asennossa kuin tavallisesti. Hän asteli hitain,\npitkin, epävarmoin askelin. Hän lähti ulos -- ikäänkuin olento, joka\non kuolettavasti haavoittunut, mutta vielä kävelee -- ulos syksyiseen\nauringonpaisteeseen. Hän jätti oven jälkeensä selkoselälleen.\n\n\n4.\n\nCissie, jonka silmissä näkyi huoli sisaresta, ei ollut vieläkään\ntajunnut sitä tosiasiaa, että mr Direckin yllä oli kanadalaisten\nunivormu...\n\nMr Direck seisoi hänen takanaan häveten sitä, että hänen mielessään\nsaattoi tällaisena hetkenä olla niin eloisana tuo tosiasia ja sen\nhuomaamatta jääminen.\n\n\n5.\n\nCissie oli osannut arvioida sisarensa sielullisen tilan aivan\noikein. Kostonunelma ei ollut vielä vallannut Lettyn mieltä niin\nlujasti, että hän olisi kyennyt kestämään Teddyn kuolemaa koskevain\nsitovain todisteiden antamaa iskua. Letty lähti auringonpaisteeseen\nmaailmaan, nyt melkein täysin varmana siitä, että Teddy oli kuollut,\nja hyvin tietäen, että hänen draamalliset ja kauhistuttavat\nkostosuunnitelmansa olivat kadonneet. Hän tiesi todellisuudessa\nolevansa kykenemätön mitään sellaista suorittamaan...\n\nHän lähti ulos kasvot jäykkinä ja katse onttona, mutta sittenkin\nhänestä tuntui siltä, kuin olisi ankara paino pudonnut hänen\nolkapäiltään. Asia oli valmis: ei ollut enää mitään toivottavaa eikä\nmitään pelättävää. Hän olisi säikähtänyt ja hävennyt, jos olisi\nhuomannut, kuinka paljon keveämpi hänen mielensä nyt oli.\n\nHän tahtoi olla yksin. Hän tahtoi olla kaikkien silmien\nnäkemättömissä. Hän oli kuin olento, joka kauan painajaisunessa\nnukuttuaan vihdoinkin herää kuulaaseen, koleaan päivänvaloon. Hänen\ntäytyi tunnustella itseään tajutakseen sen todeksi; hänen täytyi\navata mielensä tälle ilottomalle auringonpaisteelle, tälle uudelle\nmaailmalle, jossa ei ollut enää oleva Teddyä, eikä mitään todellista\nkostoa eikä korvausta menetetystä Teddystä. Teddy oli mennyttä...\n\nNäihin asti hänessä oli ollut vihainen tunto, että Teddy oli häneltä\nryöstetty -- ikäänkuin Teddyä olisi pidetty häneltä piilossa. Nyt ei\nenää ollut Teddyä ryöstettävissä...\n\nHän kulki halki hajanaisen kylän ja poikki kenttien mäenrinteelle,\njoka viettää kohti Mertonsome'ia ja sen kellotapulia. Siinä missä\nrinne alkaa hän heittäytyi pensas-aidan varjoon tien viereen,\nlähelle polun jalkaporrasta, ja makasi liikahtamatta. Hän ei mitään\nmiettinyt, pysytteli pikemmin aivan ajatuksettomana odottaen\nvaikutelmain tuloa...\n\nIkäänkuin olisi tuijotellut maailmaa tyhjin katsein...\n\nHän ei tiennyt oliko kulunut viisi minuuttia vai puoli tuntia, kun\nhän huomasi, että joku oli häntä katselemassa. Kun hän kääntyi\nkiivaasti päin rauhanhäiritsijää, oli hänen edessään pastori Dimple,\ntoinen jalka porraspuulla ja pyylevissä kasvoissa hämmingin ja\nsäikähdyksen ilme.\n\nHän ymmärsi heti. Jo neljässä eri tilaisuudessa Teddyn katoamisen\njälkeen oli hän nähnyt tuon kelpo miehen astelevan luokseen, aina\nilmeisesti varmoin päätöksin ja aina yhtä epäröiden kuin nytkin.\nOnnenpäivinään olivat he, hän ja Teddy, usein jutelleet hänestä,\ntehneet hänestä pilaa ja pitäneet hauskaa hänen kustannuksellaan.\nHän oli heidän kummankin mielestä yhtä hyvä kuin Jane Austenin mr\nCollins. Hän muistutti todella erehdyttävästi mr Collinsia, paitsi\nettä oli lihavampi. Ja nyt hän oli kuin läpinäkyvä Lettyn terävän,\ntutkivan katseen edessä. Letty tiesi, että pastorin tottumukset,\nhänen soveliaisuudentuntonsa ja hänen kunnioituksensa omaa virkaansa\nkohtaan kehoittivat häntä tarjoamaan hengellisiä palveluksiaan ja\nlohdutuksiaan, lausumaan latteita ystävällisyyksiään ja taputtelemaan\npehmoisella kädellään. Hän tiesi senkin, että pappi pelkäsi häntä.\nHän tiesi, että tuo vanha kelpo humbugi sydämensä syvyydessä varsin\nhyvin tajusi olevansa vanha humbugi parka ja tajusi Lettyn olevan\nhänen salaisuudestaan selvillä. Ja pohjaltaan pastori epäilemättä oli\nliian rehellinen pakottaakseen latteita lohdutuksiaan kenellekään,\njoka ei kyennyt olemaan niistä kiitollinen. Jos Letty olisi voinut\nniistä iloita, ei hän olisi tuntenut mitään tunnonvaivoja. Hän\noli olemukseltaan särkynyt mies: kykenemätön täyttämään itselleen\nasettamiansa vaatimuksia.\n\nHän oli ollut iltapäiväkävelyllään, kävelemässä \"terveydekseen\".\nHän oli huomannut jalkaportaan takana makaavan Lettyn oikeaan\naikaan voidakseen vielä kääntyä takaisin. Mutta sitten oli tullut\nonneton, typerä epäröinnin hetki. Nyt tuijotti Letty häneen kylmin,\nilmeettömin katsein.\n\nHän tuijotteli vastaan, kunnes hänen pyylevät, punakat kasvonsa\nolivat pelkkää hämminkiä. Hän oli pahassa pulassa. Aivan kuin he\nolisivat sanoneet toisilleen tuhansia sanomattomia asioita.\n\n\"En aikonut\", sanoi hän, \"häiritä\".\n\nJos hänellä olisi ollut tehoisa sielunlääke, kuinka mielellään hän\nolisikaan sen antanut!\n\nHän mursi lumouksen astelemalla takaisin polulle. Hän teki käsillään\neleen ikäänkuin olisi aikonut niitä väännellä. Sitten hän oli paennut\npolkuja myöten -- melkein juosten.\n\n\"Tyttö rukka!\" huusi hän. \"Tyttö rukka\", ja jätti hänet sinne\ntuijottelemaan.\n\nLetty tuijotteli -- ja sitten hän puhkesi nauramaan.\n\nTuopa oivallista. Juuri tuollaista sopi kertoa Teddylle, kun hän\nvihdoinkin palaisi ja hänelle voisi jotain kertoa. Sitten hän jälleen\ntajusi, ettei mitään ollut olemassa ja ettei koskaan voisi enää\nmitkään kertomukset tulla kysymykseen. Äkkiä hän alkoi itkeä.\n\n\"Voi Teddy, Teddy\", nyyhkytti hän kyynelten virratessa. \"Kuinka voit\nminut jättää? Kuinka jaksan sen kestää?\"\n\nHän ei ollut vuodattanut yhtään kyyneltä sen jälkeen kun ensimäiset\ntiedot olivat saapuneet, mutta nyt hän voi itkeä, voi itkeä surunsa\nilmi. Hän antautui hillittömästi tämän siunatun lievikkeen valtaan.\n\n\n6.\n\nItku taukoaa viimein, ja niin makasi Letty hiljaa laskevan auringon\npunervassa valossa.\n\nHän makasi niin hiljaa, että eräs ruokaa etsivä punarintasatakieli\nlehahti alas nurmikolle vain parin sylen päähän hänestä ja pysähtyi\nsiihen häntä katselemaan. Sitten se hypähti vielä hiukan lähemmäksi.\n\nHän oli maannut jonkinlaisessa hervottoman välinpitämättömyyden\ntilassa, kyynelten turvottamat silmät avoinna, mitään välittämättä.\nMutta linnun vilkkaat liikkeet herättivät hänen tarkkaavaisuutensa\njälleen eloon. Hän alkoi sitä tarkastella pannen merkille, kuinka se\nsyrjäsilmällä katseli häntä ja näytti aikovan vieläkin lähemmäksi.\nHän liikahti tuskin huomattavasti, ja samassa tuo pieni olento jo\nistui marjaisen orjantappurapensaan ulkonevalla oksalla hänen päänsä\npäällä.\n\nHänen kyynelten-huuhtoma mielensä muuttui epämääräisen\nystävälliseksi. Itsetiedotonta tyydytystä tuntien se keskittyi\npieneen laulajaan. Hän kääntyi, nousi istumaan ja jäljitteli linnun\nystävällistä viserrystä.\n\n\n7.\n\nKohta sen jälkeen hän kuuli heinikosta lähestyvien askelten kahinaa.\n\nHän katsoi olkansa yli ja keksi mr Britlingin, joka lähestyi pitkin\nkentän poikki johtavaa polkua. Mr Britling näytti kalpealta,\nväsyneeltä ja haluttomalta, ja hänen pörröinen tukkansa samoinkuin\nleikatut viiksensäkin ilmaisivat alakuloisuutta. Hänellä oli yllään\nvanha tweedpuku polvihousuineen ja mukanaan hänellä oli iso kartasto\nja joitakin papereita. Hän lähestyi epäröiden. Tuntui siltä kuin\nhän olisi halunnut puhutella Lettyä, mutta olisi ollut epätietoinen\nsiitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.\n\nHän aloitti ilman esipuheita. \"Direck kai on kertonut teille?\"\nvirkkoi hän seisahtuen Lettyn viereen.\n\nLettyn vastauksena oli nyyhkytys.\n\n\"Minä pelkäsin, että niin oli laita, mutta en sitä uskonut\", sanoi mr\nBritling. \"En ennenkuin nyt.\"\n\nHän epäröi ikäänkuin olisi aikonut jatkaa, ja sitten hän istuutui\nruohikkoon vähän matkan päähän hänestä. Hetkisen olivat molemmat\nvaiti.\n\n\"Aluksi se koskee hirvittävästi\", sanoi hän katsellen Mertonsome'in\ntorninhuippua ja puhuen ikäänkuin kenelle hyvänsä. \"Ja sitten se\nkoskee yhä. Koskee koskemistaan... Eikä voi sanoa juuri mitään\nkenellekään...\"\n\nHetkisen hän taas oli puhumatta. Mutta he olivat toistensa\nlohdutuksena ja tiesivät sen kumpikin. He tunsivat yhteistä\nonnettomuustoveruuden ja helpotuksen tunnetta. Heitä oli kohdannut\nsama onnettomuus; toinen tiesi kuinka toisen oli laita. Se ei ollut\nsamaa kuin niiden lohdutteluyritykset, jotka eivät olleet rakastaneet\neivätkä peljänneet.\n\nLetty otti pienen murtuneen oksan ja kaivoi sillä maahan pikku koloja.\n\n\"Se on kummallista\", sanoi hän, \"mutta minä olen iloinen, että sain\nvarmuuden\".\n\n\"Minä voin sen ymmärtää\", sanoi mr Britling.\n\n\"Painajaisunet loppuvat... Minä en ole niinkään paljoa toivonut kuin\npelännyt... Minä en tahtonut myöntää, että hän oli kaatunut tai\nkitunut. Sillä -- minä en voinut ajatella sitä kuvittelematta sitä --\nkauheaksi. _Nyt_ --\"\n\n\"Nyt se on lopullisesti tiedossa\", sanoi mr Britling.\n\n\"Nyt se on varmaa\", sanoi Letty oltuaan hetkisen vaiti. \"Nyt voi\najatella hänen nukkuvan -- ijäti.\"\n\nMutta tuo ei häntä tyydyttänyt. Hänellä oli enemmän mielessään. \"Ei\nole enää puolinaisia epäilyksiä\", sanoi hän. \"Hän joko on kuollut tai\nelää...\"\n\nHän katsahti mr Britlingiin ikäänkuin tiedustaakseen ymmärsikö hän.\n\n\"Ettehän suinkaan enää epäile?\" kysyi mr Britling.\n\n\"Mieleni on nyt tyyni -- tavallaan. Hän ei sittenkään ollut siellä\n-- ellei hän ollut kuollut. Mutta jos näkisin Teddyn tulevan tuolta\npensasaidan takaa minua kohti -- olisi se aivan luonnollista...\nEi, älkää tuijotelko minuun. Minä tiedän varsin hyvin, että hän\non kuollut. Ja se lohduttaa. Se merkitsee rauhaa... Kaikki nuo\nmielikuvat, joissa hän näkyi kamalasti murskaantuneena tai tuskasta\nvalittaen -- tai muut sellaiset -- ne ovat menneet. Hän on päässyt\nhävitetystä ruumiistaan. Hän on jälleen minun eheä Teddyni...\nJossakin näkymättömissä... Vahingoittumattomana... Nukkumassa.\"\n\nHän alkoi jälleen kaivaa pienellä oksalla, kyyneleiden vieriessä\npitkin poskia.\n\nSitten mr Britling puhui edelleen. \"Minua se kohtasi yht'äkkiä --\nen ehtinyt epäillä enkä toivoa. Aina viimeiseen asti toivoin, ettei\nHugh'lle mitään sattuisi. Ja sitten aivankuin olisi pudonnut musta\nesirippu -- äkkiarvaamatta...\"\n\nHän mietti. \"Minustakin tuntuu toisinaan kuin olisi Hugh jossakin\naivan lähellä. Mutta toisinaan on pelkkää tyhjyyttä...\n\n\"Toisinaan\", jatkoi mr Britling, \"en tunne muuta kuin hämmästystä.\nKoko asia muuttuu uskomattomaksi. Aivan samoin kuin en viikkokausiin\nsodan puhjettua voinut uskoa, että suuri, nykyaikainen kansakunta\ntodellakin voi lähteä sotaan -- todenteolla -- koko sydämestään... Ja\nne ovat tappaneet Teddyn ja Hugh'n...\"\n\n\"Ne ovat tappaneet miljonia. Miljonia -- joilla oli isä ja äiti ja\nvaimo tai morsian...\"\n\n\n8.\n\n\"Minun on jollakin tavoin mahdotonta puhua tästä Edithille. Se on\nnaurettavaa, tiedän sen. Mutta niin se vaan on, minä en voi... Se\nei ole oikein häntä kohtaan. Jos voisin, puhuisin... Aivan pian\nnaimisiinmenomme jälkeen lakkasin hänelle puhumasta. Tarkoitan:\npuhumasta oikein ja luonnollisesti -- niinkuin puhun teille.\nEikä asia ole koskaan korjautunut. En tiedä miksi... Erityisesti\non minun mahdotonta puhua hänelle Hugh'sta... Pikku asioita,\npientä kriitillisyyden häivää, mutta se riittää tekemään asian\nmahdottomaksi... Niinpä minä käyskelen ajatellen Hugh'ta ja mitä\nhänelle on tapahtunut... melkein kuin tukehtumaisillani.\"\n\nLetty vertaili tuota omiin kokemuksiinsa.\n\n\"Minä en halua puhua Teddystä -- en sanaakaan.\"\n\n\"Se on omituista... Mutta ehkä -- asia on toinen, kun on poika\nkysymyksessä. Kun nyt muistelen -- en koskaan puhunut Marystä...\nEn koskaan kenellekään. En ole tullut tuota milloinkaan ennen\najatelleeksi. Mutta niin se oli. En voinut. En. Kun kadottaa jonkun,\njota rakastaa miehenä tai naisena, niin se on asia, jonka tahtoo\npitää omanansa. Minä olen senkin kokenut. Mutta poika on enemmän oman\nitsen ulkopuolella. Ja enemmän omaa luomaa. Se ei ole oman olemuksen\nmenettämistä, se on toivon ja ylpeyden kadottamista... Kerran\npikkupoikana valmistin erään piirroksen erittäin huolellisesti.\nMinulta kului siihen pitkä aika... Eräs iso poika repi sen rikki.\nIlman mitään erityistä syytä, pelkästä julmuudesta... Tuo -- oli\naivan samanlaista kuin Hugh'n menettäminen...\"\n\nLetty mietti.\n\n\"Ei\", tunnusti hän, \"minä olen vielä itsekkäämpi\".\n\n\"Ei ole itsekkyyttä\", sanoi mr Britling. \"Mutta se on eri asia. Se ei\nole niin läheistä, mutta henkilökohtaisesti sitä merkitsevämpää.\"\n\n\"Minä olen vain ajatellut: 'Hän on poissa. Hän on poissa!' Toisinaan,\ntiedättekö, olen suorastaan vihainen hänelle. Miksi hänen tarvitsi\njättää minut -- niin pian?\"\n\nMr Britling nyökkäsi ymmärtävästi.\n\n\"Minä en ole vihainen enkä murtunut. Minua vain katkerasti kiduttaa\nse, että on sortunut jotakin, jonka kehitystä olin toivonut saavani\nseurata - aina -- koko elinikäni\", sanoi hän. \"En tiedä, millainen\nisäin ja poikien suhde yleensä on, mutta minä ihailin Hugh'ta. Minä\nhuomasin hänessä jotain aivan erikoista. Luultavasti muut eivät sitä\nhänessä huomanneet. Hän oli hiljainen ja tuntui kömpelöltä. Mutta\nhänessä oli harvinaista hienoutta. Hän oli olento, joka vastasi\näärettömän hienotunteisesti ja nopeasti saamiinsa vaikutelmiin...\nTämä ei ole minun typerää luulotteluani. Asia oli todellakin niin...\nTiedättekö, kun hän oli vain muutaman päivän ikäinen, niin jokainen\nouto ääni herätti hänessä voimakkaan vaikutelman. Hän oli kuin\ntuulikannel alusta pitäen... Ja hänen hiuksensa, kun hän juuri\noli syntynyt -- hänellä oli hyvät hiukset syntyessään -- olivat\nkuin linnun untuvaa. Minä muistan tuon nyt hyvin elävästi, muistan\nkuinka mielelläni silittelin niitä. Ne olivat silkkiä, kehrättyä\nsilkkiä. Ennenkuin oli täyttänyt kaksi vuotta, hän jo osasi puhua\n-- kokonaisia lauseita. Hänellä oli mitä hienoin korva. Hän oli\nmieltynyt pitkiin sanoihin... Ja nyt\", sanoi hän itkunsekaisin äänin,\n\"nyt on koko tuo kaunis, hieno rakenne, nuo aivot, tuo raikas elämä,\njoka väreili kuin veden kalvo ja oli kimmoinen kuin teräsvieteri, nyt\nse on murskattu...\n\n\"En tahdo väittää, ettei hänellä ollut inhimillisiä heikkouksia.\nKerran toisensa jälkeen olen ollut hänelle vihainen ja tuntenut\npettymystä hänen tähtensä. Hänessä oli kaikenlaisia heikkouksia, me\ntunsimme ne kyllä emmekä niistä välittäneet. Me rakastimme häntä\nsitäkin enemmän... Entä hänen omituinen erikoinen näppäryytensä!...\nJa syvä viisautensa. Ja koko tuo kaunis, herkkä kudos, kaikki hänen\nrakastettuihin aivoihinsa syöpyneet kirkkaat muistikuvat, kaikki\nhänen päähänpistonsa, hänen äkilliset keksintönsä...\n\n\"Tiedättekö, sain kirjeen hänen toveriltaan Parkilta. Häntä ammuttiin\neräästä ampumaluukusta. Kuula sattui hänen silmäänsä... Ajatelkaahan!\n\n\"Yllätys... isku... veri räiskähtää. Repeytyneen nahan kappaleita ja\naivoja... Silmänräpäyksessä. Ja siihen oli mennyt kahdeksantoista\nvuotta -- rakkautta ja huolta...\"\n\nHän istui hetkisen miettien ja jatkoi sitten. \"Muistelen vain hänen\nlukemistaan ja kirjoittamistaan! Minä opetin itse hänet lukemaan --\nhänen ensimäinen opettajattarensa näet ei ollut erikoisen nokkela.\nHän oli kyllä metodinen, mutta häneltä puuttui innostusta. Siksi minä\nsuunnittelin kaikenlaisia menetelmiä opettaakseni hänet lukemaan.\nMutta niitä ei tosiaankaan tarvittu. Hän näytti keveästi suoriutuvan\nkaikista vaikeuksista. Hän oli jo perillä, kun parhaillaan olin häntä\nopettamassa. Se oli nopeata kuin jonkin villin eläimen liikunto...\n\n\"Hän syntyi maailmaan yhtä virkkuna ja vikkelänä kuin tuo ruokaansa\netsivä punarintasatakieli...\n\n\"Nyt hän on murhattu ja heitetty pois... Niinkuin patruunakotelo...\"\n\nHänen äänensä alkoi tukehtua ja hän vaikeni. Hän nojasi kyynäspäitään\npolviin kätkien kasvot käsiinsä. Häntä värisytti, mutta sitten\nhän hiljeni. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Hänen leikatut\nviiksensä ja pieni osa poskea näkyivät hänen käsiensä kummaltakin\npuolelta ja tekivät hänet kaksinverroin surkuteltavan näköiseksi.\nIso kartasto, jonka välistä pisti esiin papereita, lepäsi ilmeisesti\nunohdettuna hänen vieressään. Niin hän istui pitkän aikaa kummankaan\nliikkumatta tai puhumatta. Mutta he olivat samassa varjossa. He\nsaivat suurta lohdutusta toisistaan. He eivät olleet saaneet\nsellaista lohdutusta sen jälkeen kun onnettomuus oli heitä kohdannut.\n\n\n9.\n\nMr Britling keskeytti vaitiolon. Ja kun hän veti kätensä kasvoiltaan\nja alkoi puhua, niin hän lausui hämmästyttävintä ja odottamattominta,\nmitä hän milloinkaan elämässään oli kuullut.\n\n\"Ainoa mahdollinen hallitusmuoto Albaniassa\", sanoi hän katsoen\nvärähtämättä suoraan eteensä, \"tulee olemaan tasavaltalainen\nkonttorijärjestelmä Sveitsin malliin. Minä en voi keksiä mitään\nmuuta ratkaisua, joka ei olisi jumalalle kauhistus. Ei merkitse\nrahtuakaan se, mitä olemme velkaa Serbialle tai mitä Italialle.\nMeidän on perustettava tämä maailma aivan toiselle pohjalle. Meidän\non nyt viimeinkin perustettava tämä maailma -- oikeuden ja kohtuuden\npohjalle.\"\n\nVaiettuaan hän jatkoi: \"Bukarestin sopimus oli paha sopimus. Se\ntäytyy purkaa. Mitä tuo saksalainen Bulgarian kuningas tehneekin, on\nse purettava ja bulgarialaiset jälleen yhdistettävä yhdeksi kansaksi.\nHeidän täytyy saada omansa, minkä rangaistuksen he ansainnevatkin,\nheidän ei tule saada enempää kuin omansa, mitä voittoja he\nsaavuttanevatkin.\"\n\nLetty ei voinut uskoa korviaan.\n\n\"Jos me kaiken vuodatetun kalliin veren uhalla jätämme hiukankin\npahuuden tai julmuuden sanelemia suunnitelmia voimaan --\"\n\nSiten hän alkoi luennoida Lettylle, kuinka tärkeä kansainvälinen\npolitiikka on -- jokaiselle; kuinka hänen ja jokaisen täytyy\nymmärtää, miten vaikeata se lieneekin.\n\n\"Ei yksikään elämä ole turvattu, ei yksikään onni ole varma, ei ole\nmitään toiveita maailman parantamisesta, ennenkuin olemme lopettaneet\nkaikki mikä aiheuttaa sotaa...\n\n\"Meidän täytyy tehdä loppu kuninkaitten mielettömyydestä ja\nturhamaisuudesta eikä mikään kansa saa vallita muita, vaan ainoastaan\nitseänsä. Ei ole mitään etua eikä ole mitenkään oikeata, että mikään\nkansa vallitsee ketään muuta kuin itseänsä. Tuo seikka, että ihmisiä\nhallitsevat toiset, jotka eivät kuulu heidän uskoonsa, jotka eivät\nosaa heidän kieltänsä eivätkä tunne heille ominaista tietämättömyyttä\nja ennakkoluuloja -- juuri tuo on se perusmielettömyys, joka\non surmannut Teddyn ja Hugh'n ja miljonia muita. Meidän\nvelvollisuutenamme ja tehtävänämme on tuon hulluuden lopettaminen\nyhtä hyvin kuin totuudenpuhuminen tai toimeentulomme ansaitseminen...\"\n\n\"Mutta kuinka tuo muutos saadaan suoritetuksi?\"\n\nMr Britling ojensi sormensa. \"Ihmiset voivat muuttaa mitä hyvänsä,\njos heillä on riittävät vaikuttimet ja riittävä usko.\"\n\nHän viittasi vieressään lepäävään kartastoon.\n\n\"Tässä minä suunnittelen oikeaa maailmankarttaa\", sanoi hän.\n\"Jokaisella alueella, jolla on ominainen luonteensa, tulee olla\noma hallituksensa, ja Maailman Yhdysvaltojen suuren tasavallan\ntulee pitää yllä niiden kaikkien välillä vallitsevaa liittorauhaa.\nSe on elämän ilmeinen tarkoitus: maailman liittotasavalta. Miksi\nrasittaisimme itseämme olemalla kuuliaisia millekään muulle\nhallitukselle kuin tuolle? Tarvitaan vain riittävä määrä ihmisiä sitä\nvaatimaan, niin tuo tasavalta syntyy kohta. Miksi olemme viivytelleet\nniin kauan -- kunnes nämä traagilliset rangaistukset tulivat? Meidän\non kartoitettava maailma luonnollisiksi valtioiksi, suunniteltava sen\nhallitus ja suvaitsevaisuuden muodot.\"\n\n\"Luuletteko tuon toteutuvan?\"\n\n\"Se toteutuu.\"\n\n\"Ja luuletteko ihmisten viitsivän kuunnella tuollaisia\nsuunnitteluja?\" kysyi Letty.\n\nMr Britlingin katse harhaili kaukana kukkuloilla. Hän näytti\nmietiskelevän. \"Luulen\", vastasi hän. \"Vaikka ei kenties juuri nyt\n-- eikä lopullisesti. Kuninkaat ja valtakunnat kuolevat pois, mutta\nsuuret aatteet kerran syntyneinä eivät voi koskaan kuolla. Tuo\nmaailman tasavalta, tuo maailman terve hallitseminen on lopultakin\nyhtä varma kuin auringonlasku. Mutta...\"\n\nHän huokasi ja käänsi jotakin kartastonsa lehteä siihen katsomatta.\n\n\"Mutta me tarvitsemme sitä pian. Maailma on väsynyt tähän\nverenvuodatukseen, väsynyt tähän itkemiseen, tähän voimain\nhävittämiseen, tähän poikain ja rakastettujen surmaamiseen. Me\ntarvitsemme sitä pian, ja saadaksemme sen pian meidän on tehtävä\ntyötä sen hyväksi. Meidän tulee uhrata elämämme. Se, mitä elämästämme\nvielä on jäljellä...\n\n\"Se meidän on tehtävä, teidän ja minun, Letty. Mitäpä muuta tekemistä\nmeillä enää olisikaan?... Minä en kirjoita enää mistään muusta, en\najattele enää mitään muuta kuin turvallisuutta ja järjestystä. Niin\nettä kaikki nämä rakkaat vainajat -- joka ainoa heistä, vie meitä\nlähemmäksi rauhan suuria päiviä ja ihmisen kehityksen varsinaista\nalkamista, ja kaikki tämä julmuus, joka saa miehet valittamaan lasten\ntavalla, joka murskaa valoisaa elämää synkäksi epätoivoksi ja surmaa\nnuorukaiset juuri sinä hetkenä, jolloin he ojentavat puhtaita käsiään\ntarttuakseen elämään -- nämä julmuudet, nämä sekaannuksen kauheudet\nkatoavat iäksi maan päältä.\"\n\n\n10.\n\nLetty katseli häntä kulmat rypyssä ja leuka nyrkkien varassa...\n\n\"Mutta uskotteko tosiaankin\", kysyi Letty, \"että maailman voi muuttaa\nparemmaksi kuin mitä se nyt on?\"\n\n\"Kyllä -- _tietysti_!\" vastasi mr Britling.\n\n\"Minä en usko\", virkkoi Letty. \"Maailma on julma. Se on ennen kaikkea\njulma. Ja julmaksi se jää.\"\n\n\"Sen ei tarvitse olla julma\", sanoi mr Britling.\n\n\"Se on pelkkä julmuuden näyttämö. Kaikkialla puukkoja. Se on täynnä\nsairautta ja onnettomuuksia. Mitä taas Jumalaan tulee, niin -- joko\nJumalaa ei ole olemassakaan tai on hän tylsämielinen. Tylsämielinen\nkuolasuu. Hän on kuin joku tylsämielinen, joka repii kärpäsiltä\nsiivet.\"\n\n\"Ei!\" sanoi mr Britling.\n\n\"Ei ole mitään edistystä. Ei mikään muutu paremmaksi. Kuinka voitte\n_te_ uskoa Jumalaan sen jälkeen, mitä Hugh'lle on tapahtunut.\n_Uskotteko_ te Jumalaan?\"\n\n\"Uskon\", sanoi mr Britling pitkän vaitiolon jälkeen. \"Minä uskon\nJumalaan.\"\n\n\"Joka sallii kaiken tämän tapahtua?\" Letty kohottautui käsivartensa\nvaraan ja ikäänkuin kädellään heitti päätelmänsä mr Britlingille.\n\"Joka surmaa minun Teddyni ja teidän Hugh'nne -- ja miljonia muita!\"\n\n\"Ei\", sanoi mr Britling.\n\n\"Mutta asian _täytyy_ olla niin, että hän sallii tämän kaiken\ntapahtua. Miksi se muuten tapahtuisi?\"\n\n\"Ei\", sanoi mr Britling. \"Siihen saavat teologit vastata. He ovat\nmenneet liiallisuuksiin Jumalasta puhuessaan. Heillä on ollut\ntyperiä absoluuttisia aatteita -- että hän on kaikkivaltias. He ovat\nhänessä keksineet kaikenlaisia ominaisuuksia, joiden eteen asettavat\n_kaikki_--. Mutta ihmisten terve järki tietää asian paremmin.\nJokainen todella uskonnollinen ajatus kieltää sellaiset väitteet.\nLoppujen lopuksi onkin kristittyjen todellinen Jumala Kristus eikä\nKaikkivaltias, siis pilkattu ja haavoitettu Jumala parka, joka on\nnaulittu aineen ristiin... Kerran on hän viettävä riemuvoittoansa...\nMutta ei ole oikein sanoa, että hän aiheuttaa kaikki, mitä nyt\ntapahtuu. Ei ole oikein ryhtyä häntä syyttämään. Teitä on johdettu\nharhaan. Se on teologista hullutusta. Jumala ei ole absoluuttinen,\nvaan rajallinen... Rajallinen Jumala, joka taistelee suurella ja\nsyvällisellä tavallaan kuten me taistelemme heikolla ja typerällä\ntavallamme -- ja joka on meidän _kanssamme_ -- siinä on kaiken\ntodellisen uskonnon ydin... Olen samaa mieltä kuin tekin sikäli, että\njos uskoisin kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka katselee taisteluja ja\nkuolemaa ja kaikkia sodan hävityksiä ja kauhuja -- ja voisi ne estää\n-- mutta panee niitä toimeen huvikseen -- niin minä sylkisin hänen\ntyhjiin kasvoihinsa...\"\n\n\"Kuka hyvänsä tekisi samoin...\"\n\n\"Teidän opettajanne ja katekismuksenne ne ovat saaneet teidät\nkapinoimaan Jumalaa vastaan. He tahtovat väittää, että hän vallitsee\nkoko luontoa. Ja kaikenlaista muuta typerää. Kuten keskiajalla\ntoitotettiin julki, että Kristus epäilemättä oli suuri ritari,\njolla oli oikeus kantaa aseita. Mutta Jumala onkin luonnossa ja\nvälttämättömyydessä. Välttämättömyys on Jumalan tuollapuolen -- hyvän\nja pahan, ajan ja paikan tuollapuolen, mysterio, joka ei tule koskaan\nselviämään. Jumala on meitä likempänä. Välttämättömyys on uloin,\nJumala on sisin. Hän on sisempänä kuin hengityksemme, likempänä\nkuin kätemme ja jalkamme. Hän on toista kuin tämä maailma. Suurempi\nluontoa ja välttämättömyyttä, koska hän on henki ja ne ovat sokeita,\nmutta hän ei kykene niitä vallitsemaan... Ei vielä...\"\n\n\"Minulle on aina kerrottu, että hän on taivaan ja maan luoja.\"\n\n\"Se on juutalaisten Jumala, jonka kristityt omaksuivat. Se on\npuoskarijumala, jonkinlainen yleislääke. Se ei ole minun Jumalani.\"\n\nLetty harkitsi noita omituisia ajatuksia.\n\n\"En ole koskaan ajatellut häntä sellaiseksi\", sanoi hän vihdoin. \"Se\nasettaa kaikki uuteen valoon.\"\n\n\"En minäkään aikaisemmin. Vasta nyt... Olen äkkiä sen keksinyt ja\nkirkkaasti tajunnut. Tajuan sen niin kirkkaasti, että ihmettelen,\nmiksi en ole sitä aina tajunnut... Onhan näet niin helppoa ymmärtää,\nettä on olemassa Jumala, ja kuinka syvä ja ihmeellinen ja veljellinen\nhän onkaan, kun ajattelee noita rakkaita poikia, jotka tuhansittain,\nsadoin tuhansin, ovat uhranneet elämänsä... Niin, saksalaiset pojat\novat tehneet samoin... Heillä oli toisenlainen käsitys julmuuksista,\nvääryydestä, väkivaltaisesta hyökkäyksestä -- heillä oli tuosta\ntoinen käsitys. He uhrasivat elämänsä -- he uhrasivat elämänsä... Nuo\nkalliit elämät, joita toivon auringonpaiste valaisi.\n\n\"Ettekö huomaa, Letty, että asian täytyy olla niin? Ettekö huomaa?\"\n\n\"En\", sanoi hän, \"minä olen käsittänyt asian toisin.\"\n\n\"Mutta minulle se on aivan selvää\", sanoi mr Britling. \"Vaikka koko\nmaailmassa ei olisi muuta kuin toisiimme kohdistuva sääli tai se\nrakkaus, joka saa teidät itkemään tämän lempeän lokakuunauringon\npaisteessa, tai se rakkaus, jota minä tunnen Hugh'ta kohtaan --\nvaikka mitään muuta ei olisi olemassa -- vaikka kaikki muu olisi\njulmuutta, pilkkaa, likaa ja katkeruutta, olisi sittenkin varma, että\nrakkauden ja oikeuden Jumala on olemassa. Vaikka koko maailmassa ei\nolisi muuta merkkiä Jumalan olemassaolosta kuin se jumalallisuus,\njonka olemme pojissamme nähneet, vaikka meillä ei olisi muuta valoa\nkuin rakkautemme...\n\n\"Ettehän ole pahoillanne, vaikka puhummekin tällaista?\" kysyi mr\nBritling. \"Minä en voi nyt ajatella mitään muuta kuin tätä Jumalaa,\nJumalaa, joka oli Hugh'ssa ja Teddyssä ilmiselvänä, ja kuinka hän on\ntuleva maailman valtiaaksi...\"\n\n\"Tuo taisteleva Jumala\", toisti Letty. \"Minä en ole milloinkaan\najatellut häntä sellaiseksi.\"\n\n\"Tietysti hänen täytyy olla sellainen\", sanoi mr Britling. \"Kuinka\nvoisi Jumala olla persoona, kuinka hän voisi mitään merkitä\nihmiselle, ellei hän olisi rajoitettu ja -- inhimillinen kuten\nmekin... Ellei olisi mitään olemassa hänen ulkopuolellaan ja häntä\nvastassa.\"\n\n\n11.\n\nLetty kulki hitaasti takaisin yli sänkipeltojen kohti asuntoaan.\n\nHän oli keskustellut mr Britlingin kanssa tunnin ajan, ja\nkaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon muuttuneeseen ja\nyksinkertaistuneeseen mieheen, joka puhui Jumalasta samalla tavalla\nkuin hän voi puhua näkemistään linnuista tai puusta, jonka suojassa\nhän oli ollut. Ja mr Britlingiä koskeviin ajatuksiin kutoutui tuo\nomituinen käsitys Jumalasta rajallisena henkilönä, joka saattoi\ntulla yhtä läheiseksi kuin Teddy ja kuiskata rakkauden sanoja elämän\npimeydessä. Hänellä oli hupainen tunne, että Jumala todellakin\ntaisteli kuten mr Britling ja että mr Britling rakasti niinkuin\nJumala, vaikka hänen näköpiirinsä olikin sanomattoman paljon\nahtaampi. Letty piti hänestä hänen karttojensa ja unelmiensa ja\nsen suorasukaisuuden vuoksi, joka ilmeni hänen puheessaan. Oli\nomituista, kuinka Teddy-vainajaan kohdistuva painostava ajatus nyt\noli hävinnyt hänen mielestään. Hänet valtasi kokonaan tunne, että\njokin oli loppunut ja että jotakin uutta alkoi, ikäänkuin olisi hänen\nelämässään lehti kääntynyt ja kaikki ollut uutta. Muutamiin vuosiin\nhän ei ollut omistanut uskonnolle muuta kuin halveksivia ajatuksia,\nkoska hänen kehittyvä älynsä oli sen kumonnut anteeksiantamattoman\npakon ja tyhjäin vaatimusten järjestelmänä, kiistan esineenä\nasiassa, jossa ei ollut muuta kuin teennäisiä kiistan syitä. Hän\noli ollut onnellinen ateisti. Hän oli leikkinyt auringonpaisteessa\nkuten luonnon olento mitä täydellisimmin luottaen sen maailman\npohjimmaiseen hyvyyteen, jossa hän eli. Hän oli kieltäytynyt\najattelemasta mitään kiusallisia tai epämiellyttäviä asioita. Kunnes\nsodan verinen käpälä oli pyyhkäissyt pois hänen luottamuksensa.\nTeddy, leikkitoveri, oli poissa, rakkauden leikki oli iäksi lopussa\nsamoinkuin elämän raikas sellaisenaan hyväksyminen. Ja Teddyn sijaan\noli tullut elämän suru, elämän surkuttelu ja tämä Jumalan siirtyminen\näärettömistä etäisyyksistä hänen oman olemuksensa välittömään\nkosketukseen.\n\nMr Britling oli jäänyt kartastonsa seuraan. Hän makasi pitkänään\npensasaidan vieressä kirja avoinna edessään. Vain vähän aikaa sitten\nhänen puuhansa olisi Lettystä tuntunut typerimmältä, mitä ajatella\nsaattaa. Mr Britling piirteli täytekynällään hyvin huolellisesti\npunaisia rajaviivoja karttoihinsa. Mutta nyt Letty sen ymmärsi.\n\nHän ymmärsi, että nuo mr Britlingin piirtelemät punaiset viivat\nvoivat lopultakin osoittautua viisaammiksi ja lujemmiksi kuin\ndiplomaattien kaupanteot...\n\nViimeksi kuluneena tuntina mr Britling oli muuttunut hänelle hyvin\nläheiseksi. Letty tunsi itsessään aivan uudenlaista kiintymystä\nhäneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen aprikoinut suhteitaan muiden\nkuin Teddyn ja itsensä välillä. Nyt hän äkkiä tuntui avautuvan koko\nmaailman myötätunnolle. Tuo uusi ajatus, että on olemassa lempeä\nJumala, joka taistelee omaa taisteluansa ja jonka sukulaiseksi mr\nBritlingin ja Teddyn voi ajatella -- se oli vaikuttanut voimakkaasti\nhänen mielikuvitukseensa. Hän piili syksyisessä auringonpaisteessa.\nHän oli pienessä linnussa, joka oli näyttänyt niin luottavalta ja\nystävälliseltä. Kaikessa, mikä oli ystävällistä ja hyvää, kaikessa,\nmikä oli hellää, oli Jumala. Tuhannet vanhat lauselmat, joita hän\noli lukenut tai kuullut, niistä paljoakaan välittämättä, lauselmia,\njotka olivat levänneet lahoavina luina hänen muistissaan, tulivat\näkkiä lihaksi ja heräsivät eloon. Tämä Jumala -- jos tämä oli Jumala,\nniin ei todellakaan ollut järjetöntä sanoa että Jumala on rakkaus,\nettä hän on ystävä ja seuralainen... Hänen seurassaan saattoi olla\nmahdollista kestää elämää, jossa Teddy ja hän eivät enää milloinkaan\nvaeltaisi vierekkäin eivätkä enää suunnittelisi tulevaista onnea.\nOlihan hän oikeastaan ollut hyvin onnellinen; hänen onnensa oli\nollut ihmeellinen. Hän oli kokenut paljon enemmän onnea, paljon\nenemmän rakkautta yhtenä lyhyenä vuotena kuin useimmat ihmiset koko\nelämänsä aikana. Ja niin olivat Lettyn tunteet nyt vaihtuneet,\nettä hän lähdettyään ulos pää täynnä murhan ja koston ajatuksia,\npalasi takaisin auringon laskiessa ajatellen sääliä, ajatellen niitä\ntuhansia Teddyn hyvyyden ja hellyyden ilmauksia, jotka kenties\nlopultakin olivat vain viittaus Jumalan rajattomaan hyvyyteen ja\nhellyyteen... Mitä oikeutta hänellä oli kalpeaan ja katkeraan\nmurheeseen, itsekkääseen ja kostonhimoiseen, kun vanha Britling yhä\nvoi suunnitella laupeuden aikakautta maan päälle ja yli koko maailman\nlepäsi punerva kultainen auringonpaiste lämpöisenä kuin Teddyn hymy...\n\nHänen täytyi mennä tupaan, suudella Cissie'ä ja asettaa paketti\npois näkyvistä, kunnes voisi keksiä jonkin sotilasparan, jolle sen\nlähettäisi. Surunsa vallassa hän oli ollut Cissie'lle armoton. Hän\noli itsekkäässä surussaan kohdellut Cissie'ä niinkuin olisi voinut\nkohdella jotakin tuolia tai pöytää, ollenkaan ajattelematta, että\nCissie saattoi olla väsynyt, että hän saattoi uneksia tulevaa onnea.\nCissie'llä oli rakkauden leikki vielä leikkimättä, ja hänen miehensä\noli jo khakipuvussa. Heillä ei tulisi olemaan sellaista vuotta\nkuin Lettyllä oli ollut ennenkuin sota pimensi maailman. Ennenkuin\nCissie voi mennä naimisiin, täytyi rauhan palata, ja rauha oli vielä\nkaukana. Ja Direck tulisi joutumaan vaaranalaiseksi hänkin...\n\nLetty kulki pienen metsikön läpi ja yli jalkaportaan, josta tupa\nnäkyi. Siellä se lepäsi suurten pähkinäpuitten keskellä, ja\nikkunoissa hehkui laskeva aurinko. Tummanpunaiset köynnösruusut,\njotka hän ja Teddy olivat istuttaneet, kukkivat yhä oviaukon\nyläpuolella. Ovi oli auki ja ihmisiä näkyi liikkuvan eteisessä.\n\nTuosta tuli ulos joku, joku vieras puettuna outoon sotilaspukuun, ja\nhänen takanaan näkyi khakipukuinen mies -- sehän oli mr Direck. Ja\nhänen takanaan tuli Cissie.\n\nMutta tuo vieras!\n\nHän laskeutui alas ovelta ja kulki kohti puutarhan veräjää...\n\nKuka -- kuka oli tuo vieras? Hän oli puettuna kummallisiin\nulkomaalaisiin vaatteisiin, jonkinlaisesta sinisestä kankaasta\ntehtyihin ylhäältä väljiin housuihin ja puseroon, ja hänen vasenta\nkäsivarttaan kannatti valkoinen side. Hänen hattunsa oli työnnetty\ntakaraivolle ja hänellä oli täysiparta...\n\nHän oli aivan outo, muukalainen. Letty ei tiennyt, oliko hän\nmenettämässä järkensä. Tietysti tuo oli muukalainen!\n\nSitten vieras astui askeleen, omituisen askeleen sivulle päin, hän\nikäänkuin hypähti polkua astellessaan ja samassa silmänräpäyksessä\nhän lakkasi olemasta outo ja muukalainen. Hän muuttui hämmästyttävän,\nuskomattoman tutuksi astuessaan tuon askeleen...\n\n_Ei!_\n\nLettyn hengitys taukosi. Koko hänen olentonsa tuntui lakkaavan\nolemasta. Ja kun tuo muukalainen, joka oli hänelle samalla niin\nuskomattoman tuttu, oli hetkisen tuijottanut hänen liikkumatonta\nhahmoansa, niin hän heilutti hattuaan -- tehden liikkeen, joka\nlopullisesti kruunasi ja vahvisti tuttuusvaikutelman. Letty ei\nantanut merkkiäkään vastaukseksi.\n\nEi, tuo tuttuus oli vain olosuhteiden mieletöntä oikuttelua.\n\nTuo vieras tuli kenties Belgiasta kertomaan jotakin Teddystä...\n\nSitten Letty itsekin hämmästyi omaa ääntänsä, järjetöntä,\nhullunkurista äännähdystä -- se oli aivan samanlainen kuin se ääni,\njota käytetään jäljiteltäessä lapsille lehmän ammumista. Hän sanoi:\n\"Muu-uu.\"\n\nSitten hän alkoi juosta eteenpäin, vaikka jalat eivät tuntuneetkaan\nomilta; hän heilutti käsiään ja juostessaan hän näki yhä varmemmin,\nettä tuo outopukuinen haavoittunut oli Teddy. Hän juoksi yhä\nnopeammin, kompastuen ja melkein kaatuen. Hänestä tuntui, että\nmaailma menisi pirstoiksi, ellei hän kyllin pian ehtisi hänen\nluokseen.\n\nKunpa pääsisi, kunpa pääsisi aivan hänen luokseen!...\n\n\"Letty! Letty! Vain toinen käsi...\"\n\nHän tarrautui mieheensä, joka kiersi käsivartensa hänen ympärilleen...\n\nKaikki oli hyvin. Hän oli aina tiennyt, että kaikki oli hyvin. (Piti\npysytellä aivan likellä.) Paitsi eräänä lyhyenä hetkenä. Mutta se oli\nollut hulluutta. Olihan hän tiennyt koko ajan, että Teddy oli elossa.\nJa tässähän hän nyt oli ilmielävänä. (Piti pysytellä aivan likellä.)\nMutta tuntui erittäin hyvältä, kun oli varma -- kaiken tuskan jälkeen\n-- sai koskea häneen, painautua häntä vasten, tuntea ilmielävän\nmiehensä, joka itkien suuteli häntä, itkien hänkin, itkien yhdessä\nhänen kanssaan. \"Teddy, rakkaani!\"\n\n\n12.\n\nLetty oli tuvassa yrittäen kuunnella ja ymmärtää asioita, jotka\nolivat liian monimutkaisia hänen tunteita-tulvivalle mielelleen.\nMr Direck siinä koetti selittää jotakin -- se koski myöhästynyttä\nsähkösanomaa, joka oli saapunut kohta Lettyn lähdettyä. Mr Direck\nkoetti selittää paljoa muutakin. Mutta mitä oikeastaan merkitsivät\nminkäänlaiset selitykset, kun hänellä oli Teddy eikä heidän välillään\nollut muuta kuin outo parta ja siteissä oleva käsi? Aluksi hän,\nmieletöntä kyllä, oli aivan varma, että nuo kaksi vierasta seikkaa\nnekin kohta katoavat ja Teddy tulee ihan entiselleen.\n\nTeddyä oli ammuttu käsivarteen...\n\n\"Käteni on mennyttä, rakas pikku Letty! Onneksi se on vasen käteni.\nMinä saan kantaa koukkua niinkuin joku vanha merirosvo...\"\n\nPuhuttiin jotakin hänen vangiksijoutumisestaan. \"Se toinen upseeri\"\n-- nimittäin mr Direckin upseeri -- \"oli maannut siellä monta\nvuorokautta\". Teddyä oli ammuttu käsivarteen ja putoava palkki oli\niskenyt hänet tainnoksiin. Tullessaan jälleen tajuihinsa hän oli\naseeton ja eräs saksalainen seisoi hänen edessään...\n\nSittemmin hän oli päässyt pakenemaan. Aivan pian oli hänen onnistunut\npaeta. Hän oli ollut eräällä rautatieasemalla jossakin päin\nBelgiassa suljettuna odotushuoneeseen kolmen neljän ranskalaisen\nvangin seurassa. Brittiläiset ja ranskalaiset lentokoneet olivat\npommittaneet asemaa; heidän vartiansa ja pari vankia oli saanut\nsurmansa. Hälinän aikana olivat muut paenneet kaupungille.\nHeinävarastot paloivat ja eräs paloöljyvarasto oli vaarassa. \"Sen\njälkeen oli koetettava päästä pakoon. Jos minut olisi löydetty\nvapaana kävelemässä, olisin tullut ammutuksi.\"\n\nPommi oli singonnut muutamia lasin ja raudan sirpaleita Teddyn\nranteeseen. Se näytti ensin vähäpätöiseltä asialta eikä vaivannut\nhäntä viikkokausiin. Mutta sitten tuli haavaan jotakin likaa.\n\nKapealla mukulakivin lasketulla kadulla rautatieaseman takana hän oli\ntavannut erään naishenkilön, joka ei osannut englantia, mutta joka\nvei hänet erään papin luo, ja pappi oli hänet piilottanut.\n\nLetty ei aluksi saanut selkoa kertomuksen kokonaispiirteistä eikä\nhän niistä kovin paljoa välittänytkään; hän tahtoi kuulla kättä ja\nkäsivartta koskevista seikoista.\n\nKun tarina kerrottiin kokonaisuudessaan, ilmeni siinä omituisia\nasioita. Eräs vanha talonpoika oli pakottanut Teddyn työhön\npellolleen, ollenkaan välittämättä käsivarren vioittumisesta ja\nkivusta, olipa hän vielä viitannut ohikulkevaan saksalaiseen, kun\nTeddy oli esittänyt vastaväitteitä. Sitten esiintyivät kertomuksessa\nniin sanotut \"ne\", s.o. henkilöt, jotka olivat ottaneet toimekseen\npakolaisten siirtämisen Hollantiin. Oli puhe yövalvonnasta, noista\npitkistä, toisiaan seuraavista öistä ennen vapauteen pääsemistä.\nMutta Lettyn mieltä kiinnitti ainoastaan käsi. Siteen sisäpuolella\noli jotakin mielikuvitusta kiduttavaa, jotakin sidottua, siellä\noli tynkä. Hän ei voinut sitä ajatella eikä voinut olla sitä\najattelematta.\n\n\"Mutta miksi sinulta käsi meni?\"\n\nSe oli ollut vähäpätöinen asia aluksi, mutta sitten se oli tullut\nkipeäksi...\n\n\"Minä en mennyt sairaalaan, koska pelkäsin, että minut\npidätettäisiin, joten en pääsisi kotiin. Minä näet ikävöin\nkuollakseni kotia, sairastin vaikeata koti-ikävää. Ei kukaan liene\nollut pahemmin sen taudin vallassa. Muistelin tupaa ja puutarhaa ja\nmiten täällä katsellaan ikkunasta ohikulkijoita -- muistin tuhannet\nkerrat. Ne olivat aina ikäänkuin silmäini edessä. Vanha Dimple\nhyväntahtoisine hymyineen, mrs Wolker tuolla kylän laidassa ja miten\nhän tapasi hakea itselleen olutta iskien meille vain silmää, kun\nhuomasi, että häntä katselimme, ja pikku Charlie tuhrus, jonka nenä\ntuhisi, kun hän kulki sikojensa luo, ja kaikki tyynni. Ja sinä Letty.\nVarsinkin sinä. Ja se, kuinka me tapasimme nojata ikkunanpieleen,\nolkapää olkapäätä vasten ja sinun poskesi aivan silmäini edessä...\nEikä minulla ollut mitään kipua ruumiissani...\n\n\"Kuinka minä tuota ajattelinkaan ja ikävöinkään!...\n\n\"Siksi, näetkös, minä en mennyt sairaalaan. Toivoin aina pääseväni\nEnglantiin sitä ennen. Ja niin se jäi liian kauaksi...\"\n\n\"Elämä on palannut sinun mukanasi!\" sanoi Letty. \"Aina tähän\npäivään asti minä uskoin, että sinä palaisit. Tänään -- tänään minä\nepäilin... Luulin kaiken olevan ohi -- koko todellisen elämän,\nrakkauden ja ilon, luulin, ettei minulla ollut enää mitään tehtävää,\nei muuta kuin koettaa kestää -- ja säilyttää sinun muistoasi...\nKäsivarsi parka. Käsivarsi parka. Olla ystävällinen ihmisille. Ja\nkuvitella sinun elävän jossakin... En minä käsivarresta välitä.\nPiankin... Olen iloinen, että olet ollut mukana, mutta olen vielä\niloisempi, että olet tullut takaisin etkä voi enää milloinkaan\nlähteä... Minä koetan olla sinun oikeana kätenäsi, rakas, ja\nvasempana kätenäsi ja molempina käsinäsi. Molemmat käteni sinun\nrakkaan menetetyn vasemman kätesi sijaan. Saat kolme kättä kahden\nsijaan...\"\n\n\n13.\n\nLetty seisoi ikkunan ääressä niin lähellä Teddyä kuin voi,\nmaailmassa, joka näytti olevan täynnä yllätyksiä. Hän ei voinut\nollenkaan kiinnittää huomiotaan muihin, ainoastaan kun Teddy puhui\nheille tai he Teddylle, hän yleensä huomasi heidän olemassaolonsa.\n\nNyt esimerkiksi Teddy puhui mr Direckille.\n\nHe olivat puhelleet kanadalaisista, jotka olivat tulleet\nessexiläisten sijaan sen taistelun jälkeen missä Teddy oli\njoutunut vangiksi. Silloin kävi ilmi, että mr Direck puhui omasta\nrykmentistään. \"Minä en ole ainoa amerikkalainen, joka on muuttunut\nkanadalaiseksi -- siksi aikaa kuin sotaa kestää.\"\n\nVihdoinkin hän oli saanut tilaisuuden asiansa selittämiseen.\n\n\"Minä olen valehdellut\", sanoi hän riemastuneena. \"Olen siirtänyt\nsyntymäpaikkaani kuusisataa mailia.\n\n\"Mutta huomatkaa, etten hyväksy ainoatakaan niistä Amerikkaa\nkoskevista väitteistä, joita Cissie on lausunut -- en ainoatakaan.\nTe ette ymmärrä, millaisessa asemassa Amerikka on. Amerikka on\nuusi maailma, jossa ei enää ole rotuja eikä kansallisuuksia; se\non valinkauha, josta me valamme paremman olotilan. Olen aina niin\nuskonut -- ja huolimatta tuhansista pikkuasioista uskon niin\nnytkin. En ota takaisin yhtään väitettäni. Enkä minä taistele\namerikkalaisena. Taistelen vain omana itsenäni... En lähde\ntaistelemaan Englannin puolesta, huomatkaa se! Älkää erehtykö\nluulemaan sellaista! En ole riittävässä määrin ihastunut moneenkaan\nenglantilaiseen olosuhteeseen, voidakseni sen tehdä. En voi\nkäsittää, kuinka kukaan saattaa olla ihastunut teidän valtakuntaanne\nvalekuolleine saksalaisine hoveineen, kavaline poliitikkoineen,\nlordeineen ja ladyineen ja keikareineen, siihen tapaan, millä\nIrlantia ja Intiaa kohdellaan, siihen, että jokainen siirtää\nvastuunalaisuuden toisen kannettavaksi ja kertoo valheita teidän\nvarsinaisesta kansastanne. Minä en aio taistella Englannin puolesta.\nAion taistella Cissie'n puolesta -- ja oikeuden ja Belgian ja muun\nsellaisen puolesta -- mutta erikoisesti Cissie'n puolesta. Ja olipa\nmiten hyvänsä, pappa Britlingiä en voi katsella enää silmästä\nsilmään... Haluan nähdä juoksuhaudat -- läheltä. Otaksun, että ne\novat sen arvoisia, että tulee olemaan mielenkiintoista jutella niistä\njoskus... Sen vuoksi minä lähden\", sanoi mr Direck. \"Mutta varsinkin\n-- Cissie'n tähden. Ymmärrättekö?\"\n\nCissie oli tullut hänen viereensä seisomaan.\n\nHänen katseensa siirtyi raajarikkoisesta Teddy parasta mr Direckiin\nja jälleen takaisin.\n\n\"Aina tähän saakka\", sanoi hän, \"olen halunnut, että te lähtisitte...\"\n\nKyynelet nousivat hänen silmiinsä.\n\n\"Minun kai täytyy antaa teidän mennä\", sanoi hän. \"Minun olisi paha,\nellette menisi...\"\n\n\n14.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka vanhalta isäntä näyttää!\" huudahti Teddy äkkiä.\n\nHän seisoi ikkunan pielessä ja mr Direckin tullessa kysyvän näköisenä\nluo hän osoitti mr Britlingiä, joka kulki pitkin tietä Dower\nHouse'iin päin.\n\n\"Hän näyttää tosiaankin vanhalta. En ole sitä ennen huomannut\", sanoi\nmr Direck.\n\n\"Hänhän on harmaantunut!\" huudahti Teddy kurkistaen katsomaan. \"Hän\nei ollut harmaa minun lähtiessäni.\"\n\nHe silmäilivät mr Britlingiä, joka polvihousuissaan kiipesi ylämäkeä\nkartasto ja paperit käsissään selän takana.\n\n\"Minun täytyy mennä häntä tapaamaan\", sanoi Teddy irroittaen Lettyn\nkädet itsestään.\n\n\"Ei\", virkkoi Letty pysähdyttäen hänet.\n\n\"Mutta hän tulee iloiseksi --\"\n\nLetty seisoi miehensä tiellä. Hän oli näkevinään, kuinka mr Britling\näkkiä heräisi unestaan, jossa hän kuvitteli Jumalan hallitsevan\nMaailman Yhdysvaltoja -- heräisi ottamaan osaa Teddyn onnellisen\npalaamisen synnyttämään iloon...\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"se saisi hänet vain ajattelemaan jälleen\nHugh'ta, -- ja hänen kuolemaansa. Älä mene nyt Teddy. Mitäpä hän\n_sinusta_?... Anna hänen olla rauhassa sellaiselta... Anna hänen\nuneksia kartastonsa ääressä... Hän ei ole niinkään lohduton -- jos\ntietäisit... Minä kerron sinulle, Teddy -- kun voin...\n\n\"Mutta juuri nyt -- Ei, hän ajattelisi taas Hugh'ta... Anna hänen\nmennä... Hänellä on Jumalansa ja kartastonsa mukanaan... Ne\nmerkitsevät enemmän kuin luuletkaan.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti.\n\n\n1.\n\nMuutamia viikkoja oli kulunut. Nyt oltiin marraskuun keskivaiheilla,\nja mr Britling istui paksuun, lämpöiseen yönuttuunsa ja\nlaamapyjamaansa kääriytyneenä työpöytänsä ääressä tavantakaa\nkirjoittaen erästä tutkielmaa, tutkielmaa, joka ilmaisi suunnattoman\nkorkealle tähtääviä tarkoitusperiä, sillä sen nimenä oli \"Kuinka\nmaailmaa paremmin hallittaisiin\".\n\nViime aikoina oli onnettomuus häntä kovin rasittanut. Päivisin elämä\noli siedettävää, mutta öisin -- ellei hän puolustautunut tekemällä\ntyötä -- tulivat sodan hävitykset ja julmuudet sietämättömään\ntapaan hänelle irvistelemään. Milloin häntä ahdistivat pitkät\npakolaisjonot, milloin hän ajatteli kaatuneita, jotka makasivat\njäykkinä ja vääntyneinä lukemattomissa kauhistuttavissa asennoissa.\nToisinaan hän taas vajosi kokonaan pelottavana uhkaavan taloudellisen\nja yhteiskunnallisen hajaannuksen aavisteluihin... Toisella kertaa\nhän ajatteli haavoja sekä sodassa saatujen vammojen ruumiillisesti\nja henkisesti runtelevaa vaikutusta. Joskus hän ajatteli pahuuden\nriemuvoittoa. Typerät ja riemuitsevat henkilöt rehentelivät\nmaailmassa, jonka typeryys oli hävittänyt, kopein elein, lisääntyneen\nmerkityksen tyytyväinen hymy mielessään, kaiken harkinnan,\nmaltillisuuden ja hyväntahtoisuuden viha muuttuneena pilkalliseksi\nhalveksimiseksi. Ja heidän tallaamaansa tantereeseen sekoittuen\nmakasi Hugh'n ruumis, kasvot maata vasten. Pojan takaraivossa oli\nhyytyneeseen vereen tahraantuneiden hiusten reunustama -- hiusten,\njotka olivat aikoinaan olleet \"pehmeät kuin untuvat linnun rinnassa\"\n-- suuri, punainen reikä. Tuon reijän hän aina näki armottoman\nselvästi. Ne astelivat hänen ylitsensä -- ollenkaan välittämättä. Ne\npolkivat saveen hänen hienojen aivojensa hajalleen singonneita osia...\n\nKaikista tuollaisista kaameista mielialoista voi mr Britling paeta\nainoastaan työlamppunsa valopiiriin. Hänen työnsä voi loihtia esiin\nnäkyjä, kuin opiumi-unia, järjestyksen ja oikeuden maailmasta.\nKeskellä maailmanvararikon synkkää aikaa hän ryhtyi suunnittelemaan\nentistäkin rohkeampaa yritystä -- välittämättä siitä, oliko toiveita\nsaada kannattajia...\n\n\n2.\n\nMutta tänä yönä ei edes lampun valopiiri voinut pitää hänen\najatuksiaan koossa. Epäilys oli hiipinyt tähän viimeiseenkin\nturvapaikkaan. Hän veti paperit lähemmäksi itseään ja selaili jo\nsuunnittelemaansa osaa.\n\nKirjassa, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hänen aikomuksensa\nselvitellä niitä hallitusmenetelmiä, jotka voisivat tehdä maailman\nolojen valvonnan varmemmaksi ja oikeamielisemmäksi. Hän uskoi yhä\nkansanvaltaan, mutta tajusi yhä selvemmin, ettei kansanvalta ollut\nlöytänyt vielä omaa menetelmäänsä. Sen oli päästävä käsiksi ihmisten\nomiintuntoihin, sen oli varustauduttava elimillä, joita ei vielä\nollut muodostunut. Lukemattomia uutteran kokeilun ja väittelyn\nvuosia oli ihmiskunnan vielä elettävä, ennenkuin tämä suuri aate voi\nmuuttua todellisuudeksi ja oikeus, toteennäytetty oikeus, voi päästä\nvallitsemaan maailmaa.\n\nSitä ennen täytyi maailman yhä olla verisen melodraaman,\nkorviasärkevän metelin, tarttuvan hulluuden ja rajattoman,\njärjettömän hävityksen näyttämönä. Toinen hieno yksilö toisensa\njälkeen temmattiin opinnoistaan, yliopistosta ja laboratoriosta\nsurmattavaksi ja vaiennettavaksi...\n\nVoiko ajatella, että tämä mielettömänä hirviönä riehuva ihmiskunta\nolisi koskaan ajatuksen hienoon verkkoon vangittavissa ja siinä\nsäilytettävissä?\n\nEikö ollut pelkkää vaateliaisuutta ja mielettömyyttä, jos yksityinen\nmies ryhtyi suunnittelemaan maailman parempaa hallitsemista?\n\nIhminen on pyristellen, kärsimystä tuottaen ja itse kärsien\nsukeltanut esiin luovan Ajan pimeydestä, joka kohta on hänet jälleen\nmusertava ja nielevä. Eikö olisi parempi pyristellä toisten mukana,\neikö olisi parempi syödä, juoda, tapella, kirkua, itkeä ja rukoilla,\nunohtaa Hugh, lakata häntä muistelemasta, poistaa mielestään kaikki\nnuo itserakkaat \"paremman maailmanhallituksen\" ajatukset ja kääntyä\nsodan valoisampiin puoliin, katselemaan tapahtumia pilalehtien\nnäkökannalta? Eihän ruoka ja juoma lopu, vaikka poikamme ovatkin\nkuolleet. Ihmiskunta, joka on hoiperrellut liejuun ja vereen,\nkoettakoon parhaansa mukaan hoiperrella takaisin säännöllisiin\noloihin...\n\nSäilyttäkäämme joka tapauksessa kallisarvoinen huumorinvaistomme...\n\nHän veti käsikirjoituksen luokseen. Hetkisen hän istui koristellen\nsen otsaketta \"Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin\" pienillä,\nirvistelevillä paholaisen päillä ja häilyvillä hännillä...\n\n\n3.\n\nMr Britlingin kirjoituspöydällä lepäsi kellon vieressä kömpelöllä\nenglanninkielellä kirjoitettu kirje, jonka kuoreen kiinnitetty lappu\nilmaisi, että se oli _sensuurin avaama_.\n\nNorjassa oleva ystävällinen välittäjä oli kirjeellisesti ilmoittanut\nmr Britlingille, että hra Heinrichkin oli kuollut; hän oli kuollut\nhaavoittuneena vankina Venäjällä muutamia kuukausia sitten. Hän\noli haavoittunut ja joutunut vangiksi kärsittyään sitä ennen\nmitä suurimpia vaivoja Karpat-vuorten soliin suuntautuvan suuren\nvenäläisen hyökkäyksen aikana varhain keväällä, ja hänen haavansa oli\nkääntynyt kuolettavaksi. Hän oli ajaksi hiukan toipunut, mutta sitten\nhän oli jälleen saanut vammoja eräässä saksalaisten ja kroatialaisten\nsotilaitten välisessä tappelussa, oli sairastunut ja kuollut. Ennen\nkuolemaansa hän oli kirjoittanut vanhemmilleen ja pyytänyt, että se\nviulu, jonka hän oli jättänyt mr Britlingin haltuun, jos mahdollista\nhankittaisiin takaisin. Selvää oli, että viulu sekä hänelle että\nheille nyt oli muuttunut vertauskuvaksi, johon liittyi monia muistoja.\n\nTämän kirjeen sisällys täytti lampun kellervän valopiirin; siihen\noli vastattava, ja erilaiset vastausmahdollisuudet risteilivät mr\nBritlingin aivoissa karkoittaen kaikki aatteellisten kirjoitelmain\nsuunnittelut. Hän ajatteli tuolla kaukana Pommerissa eläviä vanhoja\nvanhempia -- hän luuli, mutta ei ollut aivan varma, että Heinrich\noli ollut heidän ainoa poikansa -- ja tuota iloisennäköistä,\nsilmälaseilla varustettua nuorukaista, joka nyt lahosi ja maatui\nmatalassa haudassaan Venäjällä...\n\nTaaskin eräs poika menetetty -- koko maailma menetti poikiaan...\n\nHän huomasi ajattelevansa Heinrichiä aivan samalla tavalla, joskaan\nei yhtä kiinteästi, kuin omaa poikaansa, nimittäin järjettömästi\nsärjettyjen toiveiden esineenä. Hänen mielessään ei päässyt ollenkaan\nvaikuttamaan se tosiasia, että Heinrich oli vihollinen ja että hänen\nkuolemansa \"uuvutussodan\" kannalta oli Hugh'n kuoleman vastapaino ja\nkorvaus. Hän johtui suoraa päätä siihen perustavaan tosiasiaan, että\nmolemmat olivat olleet kunnollisia ja hyviä nuorukaisia ja että sama\nasia oli ollut syynä kummankin kuolemaan...\n\nMinkäänlaisen ajatustempun avulla hän ei voinut nähdä noita kahta\nnuorukaista toistensa vastustajina. Heidän välilleen ei voinut\najatella minkäänlaista kiistakysymystä. Molemmissa esiintyi\njokseenkin samanlainen tieteellinen taipumus: Hugh'ssa kenties\nenemmän mielikuvituksen rohkeutta ja innostusta, Heinrichissä enemmän\noppivaisuutta ja menetelmällisyyttä. Ja nyt oli sota murskannut\nheidät toisiaan vastaan...\n\nHän muisti, kuinka oli ensi kerran nähnyt Heinrichin asemalla ja\nmiten nuorukaisen ylenpalttinen saksalaisuus oli häntä huvittanut.\nLyhyttukkainen, heleän vaalea pää, jota peitti kellervänvalkoinen\nylioppilaslakki, pisti esiin väkijoukosta ja liikuskeli sinne tänne\nnähtävästi tiedustelutarkoituksissa. Kasvot olivat vieraan kielen\naiheuttaman ponnistelun vaikutuksesta tulipunaiset. Nuori mies oli\npuettu valkoiseen flanellipukuun, jota punaiset reunukset koristivat,\nhänen kenkänsä olivat valmistetut vihertävänkeltaisesta nahasta, joka\nainoastaan saksalaisesta ylioppilaasta voi tuntua olevan _chic_,\nhänellä oli reppu selässään ja toisessa kädessään hän kantoi hyvin\nvarovaisesti kallista viuluansa, tätä samaa viuluvainajaa. Toisessa\nkädessä oli puustaleikatulla kahvalla ja terävällä kenkäimellä\nvarustettu keppi. Hän oli uskomattomassa määrin saksalainen. \"Herr\nHeinrich!\" sanoi mr Britling, ja samassa kantapäät jo iskivät yhteen\nkumarrusta varten, kumarrusta, johon otti osaa koko yläruumis ja jota\neräs valtavaa vihanneskantamusta kuljettava eukko suuressa määrin\nhäiritsi. Alusta loppuun asti säilytti hra Heinrich luontevassa\nenglantilaisessa ympäristössään oman kumarruksensa -- ja aina hän\nhäiriintyi sitä suorittaessaan.\n\nSaman vaikutuksen hän oli tehnyt aina: hieman jäykkä, hieman\nhullunkurinen, aina siisti, punakka ja menetelmällinen. Pojat pitivät\nhänestä ehdottomasti, samoin mrs Britling; kaikkien mielestä hän\noli olento, josta sopii pitää. Hän ei moittinut koskaan mitään,\nluonnonhelmassa vietettyjä yhteiskekkereitä lukuunottamatta. Niitä\nhän ei hyväksynyt, hän ei ymmärtänyt, miksi koko perhe yht'äkkiä\nlähti johonkin villiin seutuun nauttiakseen ilman haarukkain ja\nveisten apua kylmiä ruokia vakavain puolipäivähetkien aikana. Hän\nesitti vastalauseensa mr Britlingille, kunnioittavasti, mutta hyvin\nvarmasti. Hänen mielestään sisältyi heidän sopimukseensa, että hänen\noli saatava ateria keitettyä ruokaa keskipäivällä. Muuten joutui\nhänen _Magen_ hämmingin ja sekasorron tilaan. Iltaisin hän ei voinut\nnauttia ruokaa vakavasti ja menestyksellä...\n\nTaipumus liian niukkaan itsensä ravitsemiseen ja jonkinlainen\nhienon hienon tuntehikkuuden puute olivat ainoat hra Heinrichin\nenglantilaisissa toteamat puutokset. Epäilemättä hän piti\nenglantilaisia tunteettomina. Hänen sydämensä tuli vielä huonommin\ntyydytetyksi kuin _der Magen_. Hän oli olento, jonka tunteet\npyrkivät ilmautumaan; hän kaipasi suurta ystävyyttä, romanttisia\nsuhteita, rakkautta. Hän teki urheita yrityksiä kunnioittaakseen\nja ymmärtääkseen mr Britlingiä ja saadakseen hänet kaikessa\nhiljaisuudessa ymmärtämään itseänsä. Hän koetti päästä pitkille\nkävelyille ja syvällisiin keskusteluihin Hugh'n kanssa, hän koki\ntäyttää sydämensä tyhjyyttä Cissie'llä ja vihdoin hän keksi\nHicksonin tytössä ihmeellistä viattomuutta ja suloa. Tytön hiukset\nolivat palmikolla hra Heinrichin ensi kerran hänet nähdessä, ja\ntuo seikka teki hänestä melkein Margaretan. Tuo nuori mies oli\nvaatinut rakkautta, lämmintä ja täyttävää, aivan samoin kuin\nsopimukseen sisältyvää _Mittagsessen'iään_. Mutta näistä Essexin\nihmisistä ei yksikään voinut häntä tyydyttää: he olivat hiljaisia,\nkäsittämättömiä, he liukuivat hänen sydämensä pehmeiden ja ahnaiden\nsormien lomitse, niin että hänen lopulta täytyi turvautua omaan\nitseensä, kirjeitä kirjoitteleviin ystäviinsä Saksassa, Maud\nHicksonin ihannoimiseen ja Billyn moraaliseen kasvatukseen. Billyn.\nMr Britlingin muistiin palautui vihdoin tuo kuva: nuori Heinrich\norava olkapäällään, joka niin usein oli häntä estänyt ehdottomasti\ntuomitsemasta Saksaa. Sellainen oli läheltä nähden eräs noista\nraakamaisista preussilaisista. Mitä kaunaa meillä ja hänellä oli\nollut?...\n\nMuitakin Heinrichiä koskevia muisteloja liihoitteli mr Britlingin\nhaavelmissa. Heinrich hockeypelissä -- hän juoksi erinomaisen\nnopeasti ja verraten taitamattomasti, joutui Lettyn petoksen ja\nilkunnan esineeksi, juoksi päätä pahkaa eteenpäin ja taas taaksepäin\nheittäytyäkseen sitten pitkäkseen maahan, aivan uupuneena... Tai\nHeinrich vakavana ja tulipunaisena tuijottelemassa silmälasien läpi\nkortteihinsa \"skatia\" pelattaessa... Tai Heinrich venheessä isolla\nlammikolla, tai Heinrich uimassa, tai Heinrich mitä ihmeellisimmissä\nasennoissa päästäkseen lähelle Claveringsin puiston hirviä. Yhteen\naikaan oli hänen kunnianhimonsa suurena päämääränä päästä aivan\nlähelle jotakin hirveä, niin että voisi _koskea_ siihen... Tai\nHeinrich tekemässä luetteloita. Hänellä oli intohimoinen halu\nmerkitä luetteloihin kirjoja, nuotteja ja mitä irrallisia esineitä\nhyvänsä, joita suinkin sopi ryhmitellä. Hänen rakkaampana huvinaan\noli sommitella sanakirjojen leikattuihin reunoihin liitettäviä\nmerkkejä, joiden avulla voi heti paikalla löytää hakemansa sanan.\nHän oli ostanut kolme sanakirjaa ja leikannut niitten reunat\npäästen kerta kerralta yhä parempiin tuloksiin; hän toivoi varmaan\nansaitsevansa suuren omaisuuden hankkimalla keksinnölleen patentin...\nHänen huoneistaan kuului omituisia ääniä hänen etsiessään musiikkia\nviulustaan. Paikkakunnalle saapuessaan hän oli toivonut pääsevänsä\n\"jonkin jouhikvartetin\" jäseneksi. Mutta Matching's Easyssä ei\nollut mitään jouhikvartettia. Hänen täytyi turvautua pianolaan,\njonka kanssa hän yritti soittaa duettoja. Mutta pianola soittikin\nkoko dueton yksin ja sillä oli nuoren Britlingin käsissä taipumusta\nkiusalliseen oikullisuuteen: äärimäinen nopeus vaihtui yht'äkkiä\näärimäiseksi hitaudeksi...\n\nSitten muistui mieleen Heinrich vakavasti juttelemassa. Hänen\nsilmälasinsa saivat hänen pyöreät, siniset silmänsä näyttämään\nsuuremmilta kuin olivatkaan. Hän puhui elämänkäsityksestään,\nmitä uskoi ja mitä ei uskonut, tulevaisuudenunelmistaan ja\n-mahdollisuuksistaan.\n\nHän oli asettanut itselleen kaksi päätehtävää. Absoluuttiselta\nlaajuudeltaan ne kenties olivat erilaiset, mutta niillä oli sama\nmerkitys hänen sielunelämälleen. Ensimäinen niistä oli se, että hän\nkohta kun oli saanut tohtorinarvon kielitieteellisissä aineissa\naikoi antautua kansainvälisen kielen kehittelijäksi: tarkoituksena\noli yhdistää kaikki esperanton ja idon edut. \"Sitten\", sanoi hra\nHeinrich, \"en luule enää milloinkaan syntyvän sotia\". Toinen tehtävä,\njoka oli tärkeä ensinnäkin siitä syystä, että hra Heinrich niin\nmielellään työskenteli sen palveluksessa, mutta myöskin siksi,\nettä hän uskoi sen tuottavan itselleen suuren omaisuuden ja siten\nmahdollisuutta ajaa täydellisen kielen asiaa, oli järjestelmän\nsuunnitteleminen sanakirjojen reunaleikkauksia ja kaikenlaisia\naakkosellisia hakukirjoja varten. Siitä piti tulla niin täydellinen,\nettä tarvitsi vain kuljettaa kättänsä ja katsettansa pitkin sen\nkirjan reunaa, josta halusi tietoja noutaa, ja avata se \"täsmälleen\noikeasta kohdasta\". Hänen aikomuksenaan oli kehitellä tätä keksintöä\ntäysin saksalaisella perinpohjaisuudella. \"Nyt\", sanoi hän, \"on\nminun ryhdyttävä tutkimaan niitä koneita, joita kirjanreunojen\nleikkaamisessa käytetään. Mahdollista on, että minun täytyy keksiä\nnekin.\" Siinä oli hra Heinrichin kaksipiippuinen elämänsuunnitelma.\nNoita suuntaviivoja hän oli noudattava ja siinä ohessa kehittelevä\nsuurta, epämääräistä tunne-elämäänsä, joka näissä oloissa tuli niin\nhuonosti tyydytetyksi...\n\nSellainen oli hra Heinrichin lyhyt tarina.\n\nTarina oli lopussa -- aivan samoin kuin Hugh'n tarina oli lopussa.\nEnsimäistä nidosta ei koskaan tulisi seuraamaan toinen ja kolmas. Se\npäättyi ennenaikaiseen hautaan Venäjänmaalla. Reunaluettelon suuri\naate ei tulisi koskaan saamaan patenttia, pianoladuettoja ei koskaan\nenää soitettaisi.\n\nMielikuvitus havaitsi vilahdukselta pienen hahmon, joka miehekkäästi\nponnisteli Karpatien liejussa ja lumessa, näki sen horjahtelevan\njoutuessaan ensi kerran kokemaan granaattitulta, sijoitti sen\nkeskelle hyökkäystä, pakoa, väsymystä ja nälkää ja kenties öistä\nväkirynnäkköä ja oli arvaavinaan milloin haavoittava luoti lensi.\nSitten seurasi surkea vaellus vankeuteen, hävitettyyn, köyhtyneeseen\nja katkeroituneeseen maahan. Likaisiin riepuihin käärittyjä\nhaavoja, kipuja, toiminnan puutetta ja pieni, köyrtynyt ja murtunut\nHeinrich istumassa itsekseen hälisevässä joukossa, kuolettava haava\nruumiissaan...\n\nHänellä oli tapana istua omituisessa asennossaan käsivarret ristissä\npäällekkäin olevain polvien varassa ja silmälasiensa lomitse\nsyrjäsilmällä katsahdellen...\n\nNiin hän varmaan oli istunut, ja pian sen jälkeen hän lepäsi kovalla\nvuoteella kärsien, hoidon puutteessa, ilman pienintäkään mukavuutta,\nmakasi liikkumatta, kenties toisinaan ajatellen Matching's Easyä\nja aprikoiden mitä Hugh ja Teddy mahtoivat toimia. Sitten hän\njoutui kuumeeseen, ja hänen maailmansa muuttui räikeäväriseksi,\nfantastiseksi ja rumaksi. Kunnes eräänä päivänä häneen valautui\nsanomaton uupumus, kivut vähenivät ja kaikki ajatukset ja muistot\nhimmenivät himmenemistään...\n\nViulu oli tänään iltapäivällä tuotu mr Britlingin työhuoneeseen\nja lepäsi nyt tuolilla ulomman ikkunan luona. Pieni, murtunut\nsiru parka, ryöstetyn elämän pienoinen, surkea jäännös! Se lepäsi\nlaatikossaan kuin pieni lapsi arkussaan.\n\n\"Minun täytyy kirjoittaa kirje hänen vanhalle isälleen ja äidilleen\",\nmietti mr Britling. \"Enhän voi ilman muuta lähettää tuota pientä\nviulu parkaa -- sanaa sanomatta. Tässä surkuteltavassa mielettömän\nvihan myrskyssä sopinee lähettää ainakin ystävällinen tervehdys --\nilman vihamielisyyttä.\n\n\"Minun synkeydestäni teidän synkeyteenne\", sanoi mr Britling.\n\nHänen täytyi kirjoittaa kirje englanninkielellä. Mutta vaikka he\neivät osaisikaan englantia, löytyisi varmaan sellainen henkilö, joka\nsen heille kääntäisi. Hänen täytyi kirjoittaa niin selvästi kuin\nsuinkin mahdollista.\n\n\n4.\n\nHän työnsi syrjään käsikirjoituksensa \"Kuinka maailmaa paremmin\nhallittaisiin\" ja alkoi kirjoittaa jokseenkin hitaasti pyörein ja\nselvin kirjaimin:\n\n    Hyvä herra,\n\n    _Kirjoitan teille tämän kirjeen ilmoittaakseni, että lähetän\n    takaisin ne muutamat pikku esineet, joita poikanne pyynnöstä olen\n    säilyttänyt sodan puhkeamisesta saakka. Lähetän ne_ --\n\nMr Britling jätti tähän kohtaan toistaiseksi aukon täyttääkseen\nsen sitten, kun saisi selville, miten lähetys tulisi tapahtumaan\nnorjalaisen välittäjän avulla.\n\n    _Erityisesti on kysymyksessä hänen viulunsa, jota hän on kolmeen\n    kertaan pyytänyt teille lähettämään. Se lienee joko teiltä saatu\n    lahja tai käsitti hän sen monien kotiin ja teihin liittyvien\n    seikkain symboliksi. Minä pidän silmällä, että se tulee erikoisen\n    huolellisesti päällystetyksi, ja teen kaikkeni saadakseni sen\n    saapumaan vahingoittumattomana perille_.\n\n    _Tahdon lausua teille, ettei tämän sodan paino ja kiihtymys ole\n    saanut meitä täällä Matching's Easyssä unohtamaan ystäväämme,\n    teidän poikaanne. Hän oli yksi meistä, me pidimme hänestä,\n    hänellä oli täällä ystäviä, jotka yhä edelleenkin ovat hänen\n    ystäviänsä. Me pidimme häntä kelpo toverina, ja teidän\n    menetyksenne merkitsee meillekin tappiota. Olen koonnut teitä\n    varten muutamia pikavalokuvia, joita minulla sattui olemaan ja\n    joissa voitte nähdä hänet auringonpaisteessa; ne kenties tekevät\n    teille helpommaksi kuvailla mieleenne hiukan elävämmin kuin\n    muuten olisi mahdollista, millaisissa oloissa hän täällä eli.\n    Erääseen näistä kuvista haluan erikoisesti viitata. Siinä näkyy\n    perheemme aterioimassa ulkona, ja kuten näette, istuu lähinnä\n    poikaanne eräs nuorukainen, vuotta tai paria nuorempi kuin hän,\n    kilistellen lasia hänen kanssaan. Olen piirtänyt ristin hänen\n    päänsä yläpuolelle. Hän oli vanhin poikani, hän oli minulle\n    hyvin rakas ja hänkin on kaatunut tässä sodassa. Kuten näette,\n    hymyilevät he toisilleen hyvin hilpeästi_.\n\nTuota kirjoittaessaan oli mr Britling tullut lähemmin ajatelleeksi\nvalokuvia ja oli ottanut ne esiin pienestä laatikosta, jonne\nhän tapasi ne pistää. Hän haki esiin ne kortit, joissa nuori\nsaksalainen oli mukana, mutta huomasi joukossa olevan toisiakin\nauringonpaisteisia kuvia, joilla oli hänelle nyt aivan toinen\nmerkitys kuin ennen. Siellä oli kaksi, joissa nähtiin pikkupojat,\nTeddy, Hugh, Cissie ja Letty hanhenmarssissa, eräs kortti, joka\nesitti mr Van der Pantia hymyillen seisomassa valtaovella hra\nHeinrichin jättämät tohvelit jalassa. Siellä oli lukemattomia\nTeddynkin kuvia. Kodakilla on onnellinen vaisto kieltäytyä toimimasta\npilvisinä päivinä, joten valokuvien säilyttämät elämän muistot\nmuodostavat sarjan valoisimpia hetkiä. Näiden pikavalokuvien\nyläpuolella olevassa laatikossa lepäsivät Hugh'n kirjeet ja\nsekalainen kokoelma hänen elämäänsä koskevia asiapapereita.\n\nMr Britling taukosi kirjoittamasta, selaili noita papereita ja\nmietiskeli. Heinrichin kirjeet ja postikortit olivat joutuneet niiden\njoukkoon, samoin eräs Teddyn kirje...\n\nKirjeet vahvistivat valokuvien tekemää vaikutelmaa, joka muistutti\nmieleen, kuinka ystävällisiä ja miellyttäviä ihmiset voivat\ntoisilleen olla. Ja nyt olivat kansalliskiihkon villiaasit tulleet\npotkimaan ja surmaamaan, epäluuloisuus, häikäilemätön ahneus\nja pahuus olivat myrkyttäneet heidän mielensä, räjähdysaineita\nkäyttelevät mielipuolet olivat muuttaneet tämän alkuperäisen hyvyyden\nvihan huudoiksi ja veren pärskeeksi. Kuinka hyviä ihmiset ovatkaan\n-- kunnes rupeavat julmiksi! Hänen ajatuksissaan vilisi äkkiä\npieniä juttuja ja kertomuksia ihmisten hyväntahtoisuudesta, joka\noli murtautunut sodan pahantahtoisuuden läpi, molemminpuolisesta\navusta, jota pahoin haavoittuneet saksalaiset ja englantilaiset\nolivat antaneet toisilleen maatessaan vierekkäin loassa ja\npimeässä juoksuhautojen välillä, vankien ja heidän voittajainsa\nvälisestä toveruudesta, saksalaisista ja englantilaisista, jotka\nveljeilivät joulun aikaan... Tuosta hän oli nähnyt valokuvia eräässä\njokapäiväisessä sanomalehdessä...\n\nNäiltä vaelluksiltaan hänen ajatuksensa palasi edessä olevaan\ntehtävään.\n\nHän koetti kuvata mieleensä Heinrichin vanhemmat. Hän otaksui heidät\nsivistyneiksi, kelpo ihmisiksi. Oli ilmeistä, että nuorukainen oli\ntullut hyvästä kodista, jossa ystävällinen henki vallitsi. Mutta hän\nkuvitteli heidät -- itsekään tietämättä miksi -- paljoa vanhemmiksi\nkuin itsensä. Kenties oli nuori Heinrich jossakin tilaisuudessa\nmaininnut, että he olivat vanhoja -- hän ei voinut muistaa.\nHänellä oli omituinen halu kirjoittaa heille lohduttavaan sävyyn,\nikäänkuin heidän menetyksensä olisi ollut surkuteltavampi kuin hänen\nomansa. Hän epäili, oliko heillä hänen valoisan mielenlaatunsa\nsuomaa lohdutusta, voivatko he yhtä helposti kuin hän turvautua\nhänen omaksumaansa uskoon, oliko Pommerissa samaa lohduttavaa\nmahdollisuutta kirjoittaa tutkielmaa siitä, miten maailmaa paremmin\nhallittaisiin. Hän ei ajatellut tuota aivan selvästi, mutta se oli\nhänen tajuntansa pohjalla. Hän kirjoitti edelleen:\n\n_Jos ajattelette, ettei kumpikaan näistä pojista ole kaatunut\nyhteisen, jalon asian puolesta, vaan taistelussa toisiansa vastaan\nhallitsijahuoneiden, rajojen, kauppateiden ja sortavan ylivallan\npuolesta, niin minusta näyttää, että teidän täytyy tuntea tämä sota\ntraagillisimmaksi ja kauheimmaksi tapaukseksi, mikä milloinkaan on\nihmiskuntaa kohdannut_.\n\nHän istui tuon kirjoitettuaan muutamia minuutteja miettien, ja kun\nhän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, tuli jo ensimäisessä lauseessa\nnäkyviin uusi ajatusura.\n\n_Jos lasketaan kuolleet ja haavoittuneet, niin tämä on historian\nkauhein sota; teille kuten minullekin on se ollut melkein äärimäistä\nhenkilökohtaista tragiikkaa... Mustaa murhetta_...\n\n_Mutta onko se kauhein sota?_\n\n_En usko sitä. Voin kirjoittaa teille ja sanoa, etten todellakaan\nusko poikaimme kuolleen aivan suotta. Tuskamme ja ahdistuksemme eivät\nliene menneet hukkaan -- kenties ne ovat välttämättömät. Ne voivat\ntodellakin olla välttämättömät. Tässä minä nyt olen, ryöstettynä ja\nkurjana -- mutta minussa elää toivo. Ei milloinkaan ennen ole sodan\nkude ollut niin tumma, minä myönnän sen. Mutta sodan tumma kude ei\nole myöskään ollut koskaan niin hiukikulunut. Tuhansista kohdista\npaistaa valo sen läpi_.\n\nMr Britlingin kynä pysähtyi.\n\nHänen huoneessaan vallitsi täydellinen hiljaisuus.\n\n\"Halpahintaista kaunopuheisuutta\", virkkoi mr Britling vihdoin,\näänessä erinomaisen katkera sävy.\n\nHän joutui epätoivoiseen riitaan tyylinsä kanssa. Tuskitellessaan\nomaa kykenemättömyyttään ajatusten ilmaisemiseen, puuttuvaa valtaansa\nnoihin kapinallisiin sanoihin ja lauseparsiin nähden, jotka kaikki\ntoivat mukanaan omia mielikuvayhtymiään ja virikkeitään siten\neksyttäen hänet varsinaisen tehtävänsä ladulta, hän kokonaan unohti\npommerilaiset vanhemmat. Hän luki uudelleen tuon epätyydyttävän\nlauseen.\n\n\"Se on kuin onkin totta\", kuiskasi hän. \"Se ilmaisee täsmälleen mitä\ntahdon sanoa...\"\n\nTäsmälleen?...\n\nHänen ajatuksensa kiintyivät tuohon sanaan... Kun on paljon\nsanottavaa, niin tyyli käy hankalaksi. Aivan kuin pitäisi liikaa\nlukua univormustaan taistelun alkaessa... Mutta toisaalta juuri\nsiitä on pidettävä lukua taistelun alkaessa... Kaikki pitää olla\njärjestyksessä...\n\nHän otti uuden arkin ja yritti alkaa kolmeen kertaan.\n\n_\"Sota on kuin tumma kude...\"_\n\n_\"Sota on tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu polkumme poikki.\"_\n\n_\"Sota on tiheä, tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu ihmiskunnan\nkaiken toivon ja hyvyyden eteen. Mutta aina se on laskenut läpitseen\njoitakin valon pilkahduksia, ja nyt -- minä en näe unta -- nyt se käy\nhiukikuluneeksi ja sieltä täältä, tuhansista kohdista valo murtautuu\nläpi. Siitä meidän on kiittäminen näitä rakkaita poikiamme --\"_\n\nHänen kynänsä pysähtyi taas.\n\n\"Minun täytyy tehdä jonkinlainen luonnos\", sanoi mr Britling.\n\n\n5.\n\nKolme tuntia myöhemmin mr Britling kirjoitti päivänvalossa, vaikka\nhänen työlamppunsa vielä paloi, ja hänen kirjeensä vanhalle\nHeinrichille oli tuskin vieläkään muuta kuin kirjettä varten kerätty\naineskokoelma. Mutta aines alkoi järjestyä suurin piirtein ja mr\nBritlingin tarkoitukset alkoivat pukeutua vastaaviin muotoihinsa.\nHänestä oli nyt selvää, ettei hän enää kirjoittanut yksilöllisesti\nrajoitettuna henkilönä noille kahdelle yksilölle, jotka surren\nelivät männikön keskellä sijaitsevassa vanhassa, suuressa,\nkorkeaseinäisessä, jyrkkäkattoisessa kodissa, jonka kuvaa Heinrich\noli kerran hänelle näyttänyt. Hän tunsi heitä liian vähän voidakseen\nniin henkilökohtaisesti heidän puoleensa kääntyä. Hän tajusi, ettei\nhän kirjoittanut mr Britlinginä, vaan englantilaisena -- muuta hän\nei voinut heille merkitä -- ja hän kirjoitti heille saksalaisina;\nhän ei voinut heitä toisin käsittää. Hän oli ryöstetty Englanti\nkirjoittamassa ryöstetylle Saksalle...\n\nHän ei enää kirjoittanut erityisen pojan erityisille vanhemmille,\nvaan koko sille kärsimyksen, tuskan, katkeruuden ja uupumuksen\nvaltavalle määrälle, mikä lepäsi \"rintaman\" esiripun takana.\nHitaasti, mutta varmasti oli Saksan miespuolinen väestö\nkatoamassa. Siinä yön hiljaisuudessa istuessaan hän ajatteli, että\nkeskusvalloilta oli kaatunut vähintään kaksi miljonaa miestä ja\nettä yhtä suuri määrä oli raajarikkoja ja työkyvyttömiä. Siihen\nverrattuina olivat meidän brittiläisten häviöt vähäiset, vaikka ne\naikaisempien kokemustemme mittakaavaa käyttäen olivatkin suunnattomat\nja kaikkialle ulottuvat. Suuremmat armeijamme saivat vielä kärsiä,\nja me olimme auttamattomasti menettäneet hiukan enemmän kuin\nneljännesmiljonan. Mutta murhenäytelmän uhka alkoi kasaantua meidän\nkohdallemme. Me tiesimme jo nyt riittävästi ymmärtääksemme miltä\ntodellisuuden täytyi tuntua niissä Saksan kodeissa, joihin nuo\nkaatuneet miehet eivät milloinkaan palaa...\n\nJos Englannilla vielä oli suurin osa laskuansa maksamatta, olivat\nranskalaiset jo maksaneet lähes viimeistä ropoa myöten. He olivat\nvarmaan menettäneet jo melkoista enemmän kuin miljonan miehiään ja\nyhä he vuotivat verta. Idässä oli Venäjä kadottanut paljoa enemmän\nkuin miehen miehestä tässä elämän joukkohävityksessä. Vähän ajan\nkuluttua ei enää mikään sensuuri kykenisi tukahduttamaan kansojen\nääntä. Ei tulisi enää olemaan puhe kunniasta ja valloituksista,\nhegemonioista ja kauppateistä; olisi vain vainajiansa itkevä\nEurooppa...\n\nSen Saksan, jolle hän kirjoitti, tulisivat muodostamaan lesket ja\nlapset, nälistyneet pojat ja tytöt, raajarikkoiset miehet, vanhat\nmiehet, miehet, jotka olivat menettäneet veljensä, sukulaisensa,\nystävänsä ja toiminnanhalunsa. Ei mikään maalla tai merellä\nsaavutettu loistava voitto voinut pelastaa Saksaa tuosta kohtalosta.\nSamoin kävisi Ranskan, Venäjän ja vihdoin Englannin, suuremmassa\ntai pienemmässä määrässä. Ennen sotaa ei ollut olemassa mitään\nsellaista Saksaa, johon englantilainen olisi voinut vedota. Saksa\noli ollut uhka, vaara, marssivain, aseistettujen miesten aikaansaama\nkauhistuttava tanteren töminä. Silloin oli ollut yhtä mahdotonta\npuhua Saksalle kuin pysähdyttää Kaiserin toitottava auto Unter\nden Lindenillä ja pyytää saada hiukan rauhassa keskustella hänen\nkanssaan. Mutta Saksalla, joka oli katsellut kaikkia tehtyjä\nhyökkäyksiä hieman epäilyksensekaisella ylpeydellä, oli nyt silmät\ntäynnä kyyneleitä ja verta. He olivat uskoneet, he olivat totelleet,\nmutta mitään todellista voittoa ei ollut tullut. Se taisteli yhä\nedelleen, verta vuotaen ja tuskissaan hävitti voimiaan ja koko\nmaailman voimia ilman muuta huomattavissa olevaa tulosta kuin\nuupumus; niin tarmokas se oli, niin uskollinen, niin ylpeä ja niin\näärimäisen typerä. Ja ajattelevan Saksan, millainen se ennen sotaa\nlieneekään ollut, täytyi nyt olla jotakin jäännösmäistä, jotakin\ntyölampun ääreen jätettyä, joka samoinkuin hänkin mietiskeli, suri ja\nlaski häviöitä, tuijotellen synkkään tulevaisuuteen...\n\nSille hän kirjoitti, tuolle epämääräisesti aistimalleen olennolle\nhänen omaa valopiiriään muistuttavan valoläikän ulkopuolella --\nolennolle, joka oli Heinrichin isä, joka oli suuri Saksa, Saksa, joka\non ollut aikaisemmin olemassa, ja joka tulee elämään senkin jälkeen,\nkun kotkat ovat lakanneet räpyttelemästä...\n\n_Poikamme_, kirjoitti hän, _ovat kaatuneet taistellen toisiaan\nvastaan. He ovat taistelleet niin hämäristä syistä, että Saksan\nsanomalehdistö yhä vielä vilkkaasti väittelee siitä, mitkä nuo\nsyyt olivat. Meille oli aiheena se, että Belgiaan hyökättiin ja\nettä Ranska oli joutumassa perikatoon. Mikään muu ei olisi saanut\nEnglantia ryhtymään taisteluun teitä vastaan. Mutta minkätähden te\nhyökkäsitte Belgiaan ja olisiko sitä jotenkin voitu estää, sitä emme\ntiedä vielä nytkään. Ja tätä sotaa jatkuu yhä, yhä kuolee lisää\nnuorukaisia, ja nuo miehet, jotka eivät ole mukana taistelussa,\nnuo sanomalehtien toimituksissa ja ministeriöissä istuvat miehet,\nne suunnittelevat sotaretkiä, iskuja ja vastaiskuja, jotka eivät\nmuodosta mitään ajateltavissa-olevaa suunnitelmaa. Mutta nyt heitä on\nodottamassa eräs asia, joka on sotaa kauheampi. Se on tilinteon päivä\noman kansansa edessä_.\n\n_Minkä puolesta me olemme taistelleet? Minkä puolesta me taistelemme?\nTiedättekö te? Tietääkö kukaan? Miksi minä uhraan viimeiset voimani\nja te kaikki mitä teillä on jäljellä käydäksemme tätä sotaa toisiamme\nvastaan? Mitä voittoa meillä on siitä, että tuotamme toisillemme\nvieläkin enemmän kärsimystä? Miksi liikkuisimme yhä edelleen kuin\nlankanuket kruunattujen vähämielisten ja järjettömäin diplomaattien\nkäsissä? Jos me olisimmekin olleet mykkiä ja taipuvaisia aikaisemmin,\neikö poikiemme veri nyt huuda meille, että tämä mielettömyys on\nlopetettava? Me olemme sallineet noiden ihmisten lähettää poikamme\nkuolemaan_.\n\n_Teidän ja minun on lopetettava tällaiset sodat, tällaiset\nnuorukaisia kohtaavat verilöylyt_.\n\n_Nuorukaisia kohtaavat verilöylyt! Siinä on todellakin\nnykyaikaisen sodan olemus. Nuorten surmaamisessa. Inhimillisen\nperinnön hävittämisessä, tulevaisuuden koko elämän ja varojen\ntuhlaamisessa nykyhetken vihaan ja ahneuteen. Mielipuolet ja\nkonnat, poliitikot, keinottelijat ja ne henkilöt, jotka ansaitsevat\nihmisten epäluuloisuuden ja ajatuksettoman, rehellisen vihan\nnojalla, ne aiheuttavat sotia; suurten joukkojen tylsätunteisuus\nja hyvänsävyisyys tekevät ne mahdollisiksi. Onko teidän ja\nminun kärsittävä sellaista, kunnes sivistyksemme koko rakennus,\njoka on niin hitaasti ja vaivalloisesti saatu kohoamaan, joutuu\nperinpohjaisen hävityksen uhriksi?_\n\n_Kun istuuduin teille kirjoittamaan, oli aikomukseni kirjoittaa\nteidän pojastanne ja omastani. Mutta minusta tuntuu, että se, mitä\nvoisi sanoa erikoisesti meidän menetyksestämme, voidaan jättää\nsanomatta: se voidaan ymmärtää, vaikka sitä ei pueta sanoiksi. Mutta\nsanottava ja kirjoitettava on, että sota pitää lopettaa ja ettei sitä\nvoi tehdä kukaan muu kuin te, minä ja me kaikki. Meidän on se tehtävä\nrakkaudesta poikiimme, rotuumme ja kaikkeen inhimilliseen. Sota ei\nole enää inhimillistä, kemistit ja keksijät ovat saaneet aikaan\nmuutoksen. Poikaani ammuttiin silmään; hänen aivonsa murskasi joku,\njoka ei edes saanut koskaan tietää, mitä oli tehnyt. Ajatelkaahan,\nmitä tuo merkitsee!... Minun mielestäni on selvää ja varmaan on\nse selvää teidän ja koko maailman mielestä, että sota nykyään on\ntuohuksen lähentämistä räjähdysaineihin, jotka leimahtavat koko\nmaailmaa hävittäväksi paloksi. Tervejärkinen ihminen ei näinä aikoina\nvoi kirjoittaa toiselle mistään muusta kuin siitä, miten ihmiskunta\npelastettaisiin sodasta_.\n\n_Nyt toivon, että olette kärsivällinen ja kuuntelette minua loppuun.\nTämän sodan alkupuolella oli sellainen kausi, jolloin oli vaikea olla\nkärsivällinen, koska menetysten ja onnettomuuksien pelko oli alinomaa\nuhkaamassa. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä. Se, mitä pelkäsimme,\non tapahtunut. Kun ajatuksissamme istumme poikavainajiemme\nmurskattujen ruumiiden ääressä, voimme varmaan olla kärsivällisiä\nkuin kallio_.\n\n_Minä tahdon sanoa teille aivan suoraan ja koristelematta, että\nminun käsittääkseni Saksa, joka on tämän sodan johtavana ja\nkeskeisenä voimana, on suurin syyllinen. Kun kirjoitan teille\nniinkuin englantilainen saksalaiselle sodan vielä kestäessä, tahdon\ntässä kohden välttää kaikkea väärinkäsitystä. Olen vakuutettu\nsiitä, että Saksa tuona vuosikymmenenä, joka päättyi 1871 Ranskan\nhäviöön, käänsi kasvonsa päin pahaa ja että sen kieltäytyminen\nkohtelemasta jalomielisesti Ranskaa ja rupeamasta minkään muun\nsuurvallan ystäväksi on tämän sodan oleellisin aihe. Saksa riemuitsi\nvoitostaan -- ja polki hävinneen jalkoihinsa. Se antoi voitetun\nkokea sietämättömiä nöyryytyksiä. Se suunnitteli uusia hyökkäyksiä.\nJo kauan ennen tämän verilöylyn alkamista Saksa varustautui sotaan\nmaalla ja merellä, laskemalla vesille sotalaivoja, rakentamalla\nstrategisia ratoja, kasaamalla valtavia sotatarvevarastoja,\nuhkaamalla ja pakottamalla koko maailmaa pysymään sen uhkausten\ntasalla... Lopulta ei millään Euroopan kansalla ollut muuta valinnan\nmahdollisuutta kuin joko alistua Saksan tahtoon tai ryhtyä sotaan.\nSaksan tahto taas ei ollut sellainen, että oikeamieliset miehet\nolisivat voineet siihen alistua. Se osoittautui ahdasmieliseksi ja\narmottomaksi tahdoksi. Se oli Zabern-tahtoa. Te ette näyttäneet\nhaluavanne maailmaa hallitsevaksi kansaksi, maailman kokoajiksi ja\nyhdistäjiksi. Te ette tahtoneet yhdistää maailmaa. Te tahdoitte,\nettä ylenmäärin kansallistuntoinen Saksa, hentomielinen ja\nahdasmielinen Saksa, Saksa, joka palvoi naurettavan Kaiserinne\nja hänen poikasarjansa valokuvia, univormupukuinen Saksa, joka\nhalveksi kaikkea muuta kulttuuria paitsi omaansa, saisi painaa\njalkansa hajoitetun ja nöyryytetyn ihmiskunnan niskaan. Nuo olivat\nsietämättömiä tulevaisuuden näköaloja. Minä olisin mieluummin nähnyt\nkoko ihmiskunnan kuolevan_.\n\n_Suokaa anteeksi, että puhun \"teistä\". Te ette ole vastuussa tuon\nSaksan teoista enempää kuin minä -- sir Edward Greyn. Mutta tämä\ntapahtui teidän maassanne, ettekä te tehnyt kaikkea voitavaanne\nestääksenne sitä -- ja samoin olen minä sallinut yhtä ja toista\ntapahtua täällä Englannissa_...\n\n\"Tuo on niin kuivaa, niin ylimalkaista\", kuiskasi mr Britling. \"Ja\nsittenkin -- juuri tuo on surmannut meidän poikamme.\"\n\nHän istui hetkisen hiljaa. Sitten hän luki uuden lehden\nkäsikirjoitustaan.\n\n_Kun sinkoan nuo syytökset Saksaa vastaan, ei minulla juuri ole\nhalua väittää Englantia oikeamieliseksi. Tämä sota ei ole tuottanut\nkunnian hohdetta Saksalle enempää kuin Englannille tai Venäjällekään.\nMe kolme olemme sattuneet olemaan taistelijoista voimakkaimmat,\nmutta kunnia kuuluu voittamattomalle Ranskalle. Ranska, Belgia ja\nSerbia, ne loistavat sankarimaina. Ne ovat taistellen puolustaneet\nrakastettua maata ja vapautta, ja ovat taistelleet urhoollisemmin\nkuin saattoi toivoakaan. Tässä sodassa on noilla mailla ollut\nyksinkertaiset, selvät tarkoitusperät, joihin he ovat pyrkineet\nehdottoman jalolla tavalla. Englantilaiset kuten saksalaisetkin\nvoivat syystä kyllä kadehtia tuota yksinkertaista selvyyttä. Toivon,\nettä te kunniallisena miehenä ja tämän sodan katkeroin opetusten\nkouluttamana yhdytte palavaan haluuni saada nähdä Ranskan, Belgian ja\nSerbian kohoavan entiselleen kaikesta tästä verestä ja taistelusta,\nsaavan kansallisuuksiensa määräämät rajat, suojan ja varmuuden.\nVenäjästä en tahdo tässä kirjoittaa, vaan siirryn kohta puhumaan\nomasta maastani; sen vain haluan huomauttaa, että Englanti ja\nVenäjä tarjoavat lukemattomia vertauskohtia. Meillä on samanlaisia\nselkkauksia, samanlaisia vaikeuksia. Meillä on esimerkiksi ulkomaalta\ntuotu hallitsijahuone, meillä on sieluasurmaava valtiokirkko, joka\ntukahduttaa ja myrkyttää hallitsevan luokkamme kasvatusta, meillä\non kansa, joka ei ole missään yhteydessä salaperäisen hallituksen\nkanssa, ja meissä ilmenee sama perinnäinen tieteen halveksiminen.\nMeillä on Irlantimme ja Puolamme. Meidän kuninkaammekin ovat\nomituisesti toistensa näköisiä_...\n\nTässä kohdassa oli kirjoitus keskeytynyt, ja mr Britling aloitti\nikäänkuin uudelleen alusta.\n\n_Poliittisessa suhteessa on brittiläinen valtakunta omituisten\nsattumain kömpelö kokoelma. Se on ilmiö, josta sopii ylpeillä\nyhtä vähän kuin piikiven reunaviivoista tai perunan muodosta.\nSuurimmalle osalle Englannin kansaa Intia ja Egypti ja koko tuo puoli\njärjestelmäämme eivät merkitse yhtään mitään; kauppamme on asia, jota\nhe eivät ymmärrä, ja valtiomme rikkauteen heillä ei ole mitään osaa.\nIso-Britannia on ollut neljän kansanvallan muodostama ryhmä, joka\non kiedottu valtavaan, mutta sattumalta syntyneeseen imperialismin\nverkkoon. Tavallinen kansalainen elää täällä poliittisen avuttomuuden\ntunnossa kehdosta hautaan. Siitä huolimatta elää täällä suuri kansa\nsamoinkuin Venäjälläkin, kansa, jolla on oma sielu ja luonne, kansa,\njoka on auttamattomasti hyväsydämistä ja varustettu omintakeisella\nlahjakkuudella, jolta vielä puuttuu täysin vastaavaa tahtoa ja\nilmausta. Me olemme aloitelleet samaa suurta koetta, jota Ranska,\nAmerikka, Sveitsi ja Kiina parhaillaan suorittavat, nimittäin\nkansanvaltaisuuden koetta. Se on inhimillisen yhteenliitynnän uusin\nmuoto, ja me olemme vasta puolittain alkaneet tajuta sen vaatimuksia\nja välttämättömiä edellytyksiä. On näet joutavaa väittää, että\nmuinaisajan pienet kaupunkikansanvallat olisivat verrattavissa\nniihin suuriin, käytännöllisen tasavaltaisuuden kokeisiin, joita\nihmiskunta nykyään suorittaa. Tämä kansanvaltaisten tasavaltain\naikakausi, joka nyt on alkamassa, on uusi aikakausi. Sitä ei ote\nvielä kestänyt vuosisataakaan, ei mitätöntä sadan vuoden aikaakaan...\nKaikki uusi on heikkoa; rotta voi helposti tappaa pienen ihmislapsen,\nja välitön itsepuolustus voi olla sitä heikompaa, mitä suurempi\ntulevaisuus on. Ja minusta näyttää, että teidän täydellinen ja täysin\nkehitelty imperialisminne, jota saksalaiset hoitavat saksalaisia\nvarten, on tarkoituksiltaan ja näköaloiltaan paljoa vanhettuneempaa,\nmitättömämpää ja vähemmän jaloa kuin nämä Lännen uniset, kasvuiässä\nolevat jättiläiskansanvallat, jotka niin suunnitelmattomasti\ntaistelevat sitä vastaan_...\n\n_Myönnän mielelläni, että me taistelemme ilman suunnitelmaa,\nsurkeiden päällikköjen johdolla, määrättömästi tuhlaten sekä\nvaroja että aikaa. Että sodan jatkumisesta voidaan syyttää meidän\npuutteellista kuriamme ja sitä epärehellisyyttä ja temppuilua, joka\non tehottomuutemme seurauksena. Kun tämä sota alkoi, toivoin näkeväni\nmilitarismin kukistuvan vuoden kuluessa_...\n\n\n6.\n\nTästä kohdasta lähtien mr Britlingin muistiinpanot muuttuivat\nkatkonaisemmiksi. Niissä ilmeni kyllä ajatuksenyhteyttä, mutta\nne eivät punoutuneet kiinteästi toisiinsa. Hänen ajatuksensa\noli hypähdellessään jättänyt aukkoja, joita kynä ei ollut\nehtinyt täyttämään. Hän oli alkanut tajuta että hänen kirjeensä\npommerilaisille vanhemmille oli muuttumassa mahdottomaksi. Se oli\nalkanut saada tieteellisen tutkimuksen luonnetta.\n\n\"Mutta tutkimuksiakin tarvitaan\", sanoi hän. \"Elleivät meidänlaisemme\nmiehet puutu näihin asioihin, hallitaan meitä yhä edelleenkin\nhuonosti ja yhä edelleenkin joutuvat poikamme surman suuhun...\"\n\n\n7.\n\n_En luule, että te saksalaiset täysin tajuatte, kuinka\nvastustamattomasti te olitte valloittamassa maailmaa, ennenkuin\ntämä sota alkoi. Jos olisitte uhranneet edes toisen puolen tähän\nsotaan tuhlaamaanne tarmoa ja älyä ihmisten sielujen ja henkien\nvalloittamiseen, niin uskon, että olisitte saaneet maailman johdon\nkäsiinne kenenkään panematta vastalausetta. Teidän tieteenne oli\nviisi vuotta, yhteiskunnallinen ja taloudellinen järjestelmänne\nneljännesvuosisadan meitä edempänä... Ei milloinkaan ole suurella\nkansalla ollut niin suuria mahdollisuuksia johtaa ja ohjata\nihmiskuntaa maailmantasavaltaa ja yleistä rauhaa kohti. Siihen\nvaadittiin vain eräänlaista mielikuvituksen ylevyyttä_...\n\n_Mutta teidän junkkarinne, teidän keisarillinen hovinne, teidän\ntyperät, turmeltuneet prinssinne -- mitä he välittivät sellaisista\nunelmista? Kateellista mielihyvää tuntien he syöksivät kaiken, mitä\nSaksa oli saanut aikaan, sodan liekkeihin_...\n\n\n8.\n\n_Kuten epäilemättä tiedätte, uneksi poikanne aina sellaista\nmaailmanrauhaa, johon tässä olen viittaillut; hän oli ylevämielisempi\nkuin hänen maansa. Hän ei voinut pitää sotaa ja vihamielisyyttä\nmuuna kuin väärinkäsityksenä. Hän uskoi, että maailma, jossa ihmiset\nvoisivat lausua selvästi ajatuksensa, välttämättä eläisi rauhassa.\nSenvuoksi hän alinomaa suunnitteli esperanton tai idon tai jonkin\nmuun yleisen yhdysvälineen täydellistämistä ja levittämistä. Minun\npoikani mielen täytti samansukuinen ja vieläkin laajakantoisempi\nhaave, inhimillisen tieteen unelma, joka ei välitä kuninkaista, ei\nmaista eikä roduista_...\n\n_Nämä pojat, nämä toiveet, sota on surmannut_...\n\nSe katkelma loppui tuohon. Mr Britling keskeytti lukunsa hetkiseksi.\n\"Mutta onko se ne surmannut?\" kuiskasi hän...\n\n\"Jos sinä olisit elänyt, rakas poikani, niin sinä ja sinun Englantisi\nolisitte puhuneet nuoremmalle Saksalle -- paremmin kuin milloinkaan\nminä...\"\n\nHän selaili taaksepäin, luki sieltä täältä, ja hänen\ntyytymättömyytensä kasvoi.\n\n\n9.\n\n\"Tutkielma\", virkahti mr Britling.\n\nMilloinkaan ei mr Britling ollut tuntenut niin selvästi olevansa\nheikko, yksinkertainen, tietämätön ja ajattelematon kirjoittelija\neikä hän ollut milloinkaan tuntenut niin vuorenvarmaa vakaumusta,\nettä Jumalan henki puhui hänessä ja että hänen tehtävänään oli ottaa\njollakin tavoin osaa uuden elämänjärjestyksen luomiseen maan päällä.\nSe oli kenties häviävän mitätön osa tehtävän suuruuteen verrattuna,\nmutta hänelle se oli nyt tuleva ylimmäksi tarkoitusperäksi. Hänelle\ntuotti sietämätöntä tuskaa, että hänen palveluksensa kaikista\nhänen innokkaista toivomuksistaan huolimatta osoittautuivat niin\nala-arvoisiksi laadultaan ja niin heikoiksi suunnittelultaan.\nAina hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi saamaisillaan selvästi\nja kauniisti lausutuksi mitä tarkoitti, ja aina hän havaitsi,\nettei kirjoittamansa osunutkaan ytimeen, että se antoi arvottoman\nväärennyksen sydämen elävän tunnon asemesta, aina hän huomasi\nyrityksensä heikoiksi ja riittämättömiksi. Tässä tapauksessa hän\noli aluksi luullut kultaisen kirkkaasti näkevänsä veljeyden,\nanteeksiannon, yhteisen kutsumuksen hyvän sanoman. Kenelle sopisikaan\nparemmin lähettää sellainen sanoma kuin noille sureville vanhemmille?\nKeneltä tullen se voisi tehokkaammin vaikuttaa kuin häneltä\nitseltään? Nyt hän oli lukenut kirjoittamansa esityksen. Hänen\nväsyneestä mielestään se tuntui surkuteltavan haalealta yritykseltä.\nSiinä ei ollut valoa, siinä ei ollut syvyyttä. Se oli kuin jossakin\nkeskusteluseurassa annettu lausunto.\n\nHäntä vaivasi mieleen kuvautuva vanha saksalainen pariskunta\nhämmästyneenä tarkistelemassa silmälasiensa läpi hänen kirjeeseensä.\nKenties hänen ällistyttävät yleistyksensä loukkasivat heitä salaa.\nMiksi tuo englantilainen meille saarnaa? saattoivat he kysyä.\n\nHän nojasi väsyneesti tuolinsa selustimeen, leuka rintaa vasten\nvaipuneena. Hetkisen hän oli ajattelematta mitään ja luki sitten sen\nrivin, johon katse osui:\n\n_\"Nämä pojat, nämä toiveet on sota surmannut.\"_\n\nNuo sanat viipyivät hetken hänen mielessään.\n\n\"Ei!\" sanoi mr Britling pontevasti. \"He elävät.\"\n\nJa äkkiä syntyi hänen mielessään aatos, ettei hän ollutkaan yksin.\nOli olemassa tuhansia ja kymmeniä tuhansia hänenlaisiaan miehiä ja\nnaisia, jotka halusivat samoinkuin hän lausua sovinnon sanan. Esteitä\nei ollut yksin hänen kätensä tiellä... Ranskalaisia ja venäläisiä\nistui samassa hiljaisuudessa samoja vaikeuksia aprikoiden. Oli\nsaksalaisia, jotka hakivat hänen luokseen johtavaa tietä. Nytkin,\nhänen istuessaan kirjoittamassa. Ja nyt hän tunsi ensi kerran\nselvästi erään läsnäolon, jota hän viimeksi kuluneina viikkoina\noli usein ajatellut, läsnäolon niin läheisen, että se oli hänen\nsilmäinsä sisäpuolella, hänen aivoissaan ja käsissään. Se ei ollut\nmikään harha-aistimus; se oli välitön ja todellinen tunne. Siinä\noli Hugh, Hugh, jota hän oli luullut kuolleeksi, siinä oli nuori\nHeinrich, elävänä hänkin, siinä oli hän itse, siinä olivat nuo\ntoiset, jotka etsivät, siinä olivat nuo kaikki, mutta vielä jotakin\nenemmän, siinä oli Mestari, ihmissuvun johtaja, siinä oli Jumala,\nläsnä hänessä, ja hän tiesi, että siinä oli Jumala. Koko ajan hän\noli hapuillut pimeässä, luullut olevansa yksin louhikoiden, rotkojen\nja armottomuuden keskellä, ja äkkiä olikin käsi, varma, luja käsi\nkoskettanut hänen kättänsä. Ja ääni hänen sisässään kehoitti häntä\nolemaan rohkealla mielellä. Tuona hetkenä ei tapahtunut mitään\ntaikatemppua; hän oli yhä heikko ja oli väsynyt, alakuloinen\nkaunopuhuja, hyvä aie varustettuna huonoilla edellytyksillä. Mutta\nhän ei ollut enää yksin eikä onneton, hän ja epätoivo eivät enää\nkuuluneet samaan maailmaan. Jumala oli hänen vierellään, oli hänessä\nja hänen ympärillään... Tämä oli mr Britlingin elämän ratkaiseva\nkäännekohta. Se oli niin kepeätä kuin huhtikuinen aamupilvi; se oli\nniin suurta kuin luomisen ensimäinen päivä. Muutaman hetken hän vielä\nistui hiljaa, leuka rintaa vasten ja kädet riippuen. Sitten hän nousi\nja veti syvään henkeään...\n\nTuo oli tullut melkein kuin itsestään selvänä asiana.\n\nViikkokausia oli hänen mielensä askarrellut tuossa aatoksessa. Hän\noli puhunut Lettylle tästä rajallisesta Jumalasta, joka johtaa\nihmisen vaellusretkeä ajan ja paikan piirissä. Mutta tähän asti\noli Jumala merkinnyt hänelle vain älyn avulla käsitettävää asiaa,\nteoriaa, väitettä, sellaista, mistä voi puhua, mutta jota ei todella\ntunne... Mr Britling oli tähän asti ajatellut Jumalaa niinkuin joku\nhenkilö, joka on tullut tyhjään taloon, kauniiseen ja miellyttävään,\nmissä kaikkialla tuntuu hienon persoonallisuuden aavistus. Kun vieras\nsitten koettaa ominpäinsä perehtyä ympäristöönsä, kuuleekin hän\netehisestä kotiin saapuvan isännän hyvän, ystävällisen äänen...\n\nHänen ei tarvinnut joutua epätoivoon sen vuoksi, että hän itse\nkuului heikkojen joukkoon. Jumala oli todellakin hänen kanssaan ja\nhän Jumalan kanssa. Kuningas saapui omiensa luo. Keskellä pimeyttä\nja sekaannusta, painajaisunen kaltaisia kauheuksia ja suuren sodan\nkaameata typeryyttä taisteli Jumala, Maailman Tasavallan päämies,\npäästäkseen vallitsemaan. Kunhan teki parhaansa ja kaikki minkä\nvoi niin valtavan suuren asian hyväksi, niin mitä merkitsi, jos\nsuoritettu osuus tuntuikin pieneltä ja mitättömältä?\n\n\"Olen ajatellut liian paljon itseäni\", virkkoi mr Britling, \"ja mitä\ntekisin omin neuvoin. Olen unohtanut _sen, joka on kanssani_...\"\n\n\n10.\n\nHän selaili jäljellä olevan osan yöllä kirjoittamaansa ja luki sen\nnyt ikäänkuin se olisi ollut toisen miehen työtä.\n\nTämä muistiinpanojen jälkiosa oli katkonaista ja epäselvällä\nkäsialalla kirjoitettua.\n\n_\"Tehkäämme itsestämme maailman järjestyksen vartijoita ja\nsuojelijoita...\"_\n\n_\"Ellei muusta syystä, niin rakkaudesta vainajiamme kohtaan...\"_\n\n_\"Vihkiytykäämme palvelukseen. Omistautukaamme koko sielullamme\nja koko sydämellämme täydentämään ja kehittelemään kansanvallan\nmenetelmiä ja ikuisiksi ajoiksi poistamaan kuninkaat ja keisarit ja\npappisjuonet ja seikkailijajoukkiot, kauppasaksat, pääomankasaajat\nja keinottelijat, jotka ovat viekoitelleet ihmiskunnan tähän veren\nja vihan rämeikköön -- johon poikamme ovat hukkuneet -- jossa me yhä\nkahlaamme...\"_\n\nKuinka avuttomalta tuo vinkuva kehoitus kuulostakaan! Sävy muuttui\nriiteleväksi.\n\n\"Jotka ovat viekoitelleet\", luki mr Britling punniten tuota\nlausepartta.\n\n\"Jotka ovat kanssamme langenneet\", hän korjasi...\n\n\"Tulee niin kiukkuiseksi ja katkeraksi -- luullakseni siitä syystä,\nettä tuntee itsensä yksinäiseksi. Koska tuntee, etteivät samat syyt\nole yhtä päteviä heille kuin itselle. Raivostuu tuntiessaan heidän\näänettömän ja välinpitämättömän vastalauseensa ja unohtaa sen Voiman,\njonka osana itse on...\"\n\nSivu, joka sisälsi tuon arvostelunalaisen lauseen, oli muuten\ntyhjä, paitsi että vinosti sen poikki oli kirjoitettu huolellisella\nkäsialalla \"Hugh\" ja \"Hugh Philip Britling\"...\n\nSeuraavalle lehdelle hän oli kirjoittanut: \"Rakentakaamme Maailman\nTasavallan rauha näiden raunioiden keskelle. Tulkoon siitä meidän\nuskontomme, meidän kutsumuksemme.\"\n\nSiihen hän oli pysähtynyt.\n\n\n11.\n\nHän huokasi.\n\nHän katseli hajallisia papereita ajatellen kirjettä, jonka oli ollut\nmäärä niistä sukeutua.\n\nHänen väsymyksensä sai ensinnä puheenvuoron.\n\n\"Kenties olisi sittenkin parasta lähettää vain viulu...\"\n\nHän nojasi poskiaan käsiinsä ja istui siten pitkän aikaa. Hänen\nsilmänsä tuijottivat kuin sokean. Ajatukset vaeltelivat, hajaantuivat\nja himmenivät. Vihdoin hän keskitti ajatuksensa tuohon viime\najatukseensa:\n\n\"Parasta lähettää vain viulu -- sanaa sanomatta.\n\n\"Ei. Minun täytyy kirjoittaa heille koruttomasti.\n\n\"Jumalasta sellaisena kuin minä olen hänet löytänyt.\n\n\"Sellaisena kuin Hän on löytänyt minut...\"\n\nHetkiseksi häipyivät pommerilaiset hänen mielestään. Hän mutisi\nitsekseen. Hän harkitsi tuota vakaumusta, joka yht'äkkiä oli\nmuuttunut kirkkaaksi ja ehdottomaksi hänen mielessään.\n\n\"Uskonto on ensimäinen ja viimeinen, ja ennenkuin ihminen on\nlöytänyt Jumalan ja Jumala hänet, on ihmisen työhön ryhtyminen\nhedelmätöntä ja hänen toimintansa vailla tarkoitusta. Hänellä\nvoi olla ystävyyssuhteita, osittaista vilpittömyyttä, kunnian\nsirpaleita. Mutta kaikki tuo pääsee oikeuksiinsa ja koko elämä pääsee\noikeuksiinsa vain Jumalan yhteydessä. Vain Jumalan yhteydessä.\nJumalan, joka ihmistä välineenään käytellen taistelee Sokeata Voimaa,\nYötä ja Olemattomuutta vastaan, Jumalan, joka on päämäärä, joka on\ntarkoitus. Hän on ainoa Kuningas... Tietysti minun on kirjoitettava\nhänestä. Koko maailmalle, jossa elän, on minun kerrottava hänestä. Ja\noikean Kuninkaan saapuessa, Kuninkaan, joka on saapuva, Kuninkaan,\njoka on läsnä missä ikänä oikeamieliset kokoontuvat, on entisen\nmaailman verentahraama törky, nämä kurjat kuninkaat ja pöyhkeilevät\nkeisarit, nämä kavalat poliitikot ja juonikkaat lainoppineet, nämä\nmiehet, jotka vaativat ja vievät, pettävät ja pakottavat, nämä sodan\naiheuttajat ja sortajat -- kaikki tuo on kutistuva ja häviävä kuten\ntuleen heitetty paperi...\"\n\nHetkisen kuluttua hän sanoi:\n\n\"Poikamme, jotka ovat osoittaneet meille Jumalan...\"\n\n\n12.\n\nHän hieroi käsillään silmiänsä ja otsaansa.\n\nYön ponnistukset olivat uuvuttaneet hänen aivonsa; hänen ajatuksensa\nvire oli lauennut. Tajunta oli hetken aikaa ihan tyhjä hänen\nistuessaan siinä kirjoituspöytänsä ääressä kädet painettuina silmiä\nvasten...\n\nSitten hän nousi, seisoi aivan liikahtamatta ikkunan luona ja katseli\nulos.\n\nHänen lamppunsa paloi yhä vielä, mutta vähään aikaan hän ei ollut\nenää kirjoittanut lampun valossa. Huomaamatta oli tullut päivä, joten\nhän ei enää tarvinnut erikoista kellervää valopiiriänsä. Maailma oli\njälleen saanut väriä, puhdasta, helmenkirkasta, selvää ja varmaa kuin\nlapsen katse tai tytön ääni, ja kultainen pilvenhattara purjehti\ntaivaalla yli kirkontornin. Lammen päällä lepäsi tuskin kyynärän\nvahvuinen, pehmeä, harmaa sumupeitto. Peltokanaparvi juoksi, pysähtyi\nja juoksi jälleen kasteisessa ruohossa puutarhanaidan tuolla puolen.\nTänä vuonna oli runsaasti peltokanoja; metsästys oli ollut hyvin\nvähissä. Kauempana, niityllä, istui jänis pystyssä ja liikkumatta\nkuin kivi. Hevonen hirnui... Lämpö ja valo alkoi aallehtia kohti\nMatching's Easyn maailmaa auringon noustessa. Tuntui siltä kuin\nmaailmassa olisi vain aamua ja auringonnousua.\n\nLoitompana, kirkon tienoilla, kuului aamuvirkku niittomies hiovan\nviikatettaan.\n\n\n\n"]